Title: Minä ja muut - Sakeus Pyöriän kokemuksia
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Minä ja muut - Sakeus Pyöriän kokemuksia" ***


MINÄ JA MUUT

Sakeus Pyöriän kokemuksia


Kirj.

P. PÄIVÄRINTA



WSOY, Porvoo, 1909.



SISÄLLYS:

      I. Ensimmäiset kokemukseni.
     II. Jässi
    III. Toivoja
     IV. Toivot huonosti toteentuvat
      V. Muita mutkia
     VI. Kirkolliset ja uskonnolliset olot
    VII. Susivouti
   VIII. Muutoksia
     IX. Vaimonotto
      X. Outoja uutisia
     XI. Uusia tuttavia
    XII. Piispanluku
   XIII. Ränkinaula
    XIV. Markkina-matkani
     XV. Me muutamme pois
    XVI. Vanha tuttu
   XVII. Se toinen
  XVIII. Kipeä hevoseni
    XIX. »Dobra haraschoo!»
     XX. Ensimmäiset kyytimieheni
    XXI. Emäntä-isäntä
   XXII. Tohtori ja vaalimies
  XXIII. Kestikievarin isäntä
   XXIV. Säästäväinen mies
    XXV. Kellomestari
   XXVI. Me muutamme takaisin
  XXVII. Kosto
 XXVIII. Se toinen taas
   XXIX. Loppumuistelmia



Ensimmäinen luku.

ENSIMMÄISET KOKEMUKSENI.


Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun
ulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään
erinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan,
että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän
esikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina,
oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. --
Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli
edelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä
tummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa
kävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli
jäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut»,
joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä
voin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että
nauroin niin paljon kuin voin.

Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä
havaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista
nurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan
lähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden
halki, muhkeain talojen ohitse.

Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin
olin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen
ikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta
hän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret
ja pienikasvuisuus.

Mauno -- se oli pojan nimi -- tuli sittemmin pitkäksi aikaa
kumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen
köyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta
elinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta
mitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella.
Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti
laillaan yhdessäoloamme.

Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta.
Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme
mäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle
terveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen
törmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme
laskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen
harjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani,
mutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin
torat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista
laskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä
olevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä
laskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita.
Vaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä
laskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja,
ikäänkuin varastamalla.

Eräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon
ihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa
aavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva
miehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä
kyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän.
Siinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka
sanoi kolkolla äänellä: »menepäs vasta mäkeen!» -- Se oli rangaistus
kellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän
rupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me
lähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut
tyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.

Vaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua
jälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle
odottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin
kellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra,
joka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin
kuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että
korvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin
viimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa,
kun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: »Älä mene,
Sakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.»
Kun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin
katolle; herra ja piika tulivat lähelleni. »Laskekaa nyt mäkeä, herra
sanoo olevan hauskan sitä katsella», kehotti piika.

Nyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin
hyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan
herran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen
vaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle
sen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin.
Sitten kysyin piialta: »onko tuo herra mykkä?» »Ei ole, mutta hän ei
osaa puhua suomea.» »No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin
osaan», arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja
keskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika
tulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.

Kun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas
täyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja,
tyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin
tyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole
mitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno
itkunsa seasta:

»En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin
paljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme
kellarin katolta mäkeä.»

Piika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen
kaiken suomenkielensä sanoi: »paljo hyve poike, paljo hyve poike».

»Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?»
pyytelin minä.

»Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne»,
selitettiin meille.

»Eikö minua enää viedä tukasta kohona?» kysyin vielä, sillä tahdoin
turvata vielä tukkanikin.

»Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä»,
vakuutettiin jälleen.

Nyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei!
Mieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin
katolta laskemiseen.

Välillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei
ottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: »sinä ne paremmin tarvitset ja
sinunhan ne ovat ansaitsemasikin».

Silloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei
mitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain
maailman veijarien käsiin.

Eihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. »Katsokaapa,
äiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä
ansainnut», sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.

»Todellako?» kysyi äiti hämillään.

»Todella; kysykää vaan pappilan piika Annalta tahi herralta, joka ne
antoi, -- paha vain, ettei hän osaa puhua», selitin minä.

»Vieras herra on hyvä, sen näen, ja kyllä hän myös puhua osaa, vaikka
toista kieltä», sanoi äiti.

»Onko hänellä sitten kaksi kieltä?» kysyin ällistyneenä.

»Ei hänen suussaan ole kahta kieltä, mutta hän ilmoittaa ajatuksensa
toisenlaisilla sanoilla kuin me, ja semmoista puhetapaa sanotaan myös
kieleksi», sanoi äitini naurahtain. Se selitys tyydytti minua, ja nyt
ymmärsin minkätähden herra ja piika vaihtelivat outoja sanoja keskenään.

»Saankos, äiti, käydä vastakin Maunon kanssa mäkeä laskemassa pappilan
kellarin katolta joelle, kun me saimme luvan siitä laskea?» rohkenin nyt
pyytää äidiltä.

»Mauno on siivo poika ja liikkuminen ulkoilmassa tekee hänen heikolle
terveydellensä hyvää; sen vuoksi saat kyllä hänen kanssaan käydä», sanoi
äiti.

Voi kuinka hyvin nyt kaikki asiat kävivät; heti juoksin Maunolle
ilmoittamaan ilosanomaa.

Siinä meidän piirteillämme asui vanhempiensa kanssa huonemiehenä eräs
Maunoa ja minua vähän vanhempi poika, jota pahan luontonsa vuoksi jo
aikaisin ruvettiin nimittämään »Piukka-Jaakoksi». Hän oli erinomaisen
pahaluontoinen ja haki joka tilaisuudessa riitaa ja tappelua toisten
poikasien kanssa. Hän ei koskaan saattanut puhua siivolla ja sättimättä,
ja kaikille toisille poikasille oli hänellä pilkka- ja haukkumanimet.
Mutta jos joku rohkeni hänelle muistuttaa pikkusenkaan Piukka-Jaakosta,
tunsi muistuttaja kohta korvapuustin kihisevän korvuksillaan. Parhaalla
tuulellakaan ollessaan ei hän puhunut muusta kuin siitä, kuinka hän
senkin ja senkin pieksi ja löylyytti. Noita urostekojaan kertoi hän
vanhemmillensakin, eivätkä he koskaan häntä niistä nuhdelleet, vaan
pikemmin mielistyivät niihin.

Tuo Piukka-Jaakko tuli nyt ainaiseksi vastukseksi Maunolle ja minulle
mäenlaskussamme. Jos kuinka salaa koetimme sinne mennä, piti
Piukka-Jaakko aina varansa, niin että hän oli siellä samassa kun mekin.
Hän teki kaikkea ilkeyttä ja kiusaa. Jos hän oli mäen päällä, polki hän
meidän suksiemme päälle alas lähtiessämme tahi töytäsi meidät kumoon.
Mäen alla ollessaan pani hän sauvansa ladulle poikkipuolin, ja kun
kohdalle tulimme, kieppasi hän meidät kumoon. Me pyysimme hänen olemaan
siivolla, mutta siitä yltyi hän vaan pahemmaksi, lasketellen suustaan
rumia sanoja.

Eräänä kertana olimme taaskin mäenlaskussa ja Piukka-Jaakko tuli myös.
Ensi työkseen kaasi hän Maunon kovin pahasti mäessä. Mauno rupesi
itkemään ja sanoi: »Kumma kun tuo riiviö ei koskaan saata olla
siivolla!»

»Mitä sinä puhut?» sanoi Piukka-Jaakko ja löi samassa Maunoa. Tuo teko
kävi niin kunniantunnolleni, että heti paikalla tartuin kaksin käsin
Piukka-Jaakon tukkaan. Siinä tuli kova ottelu, mutta kun vastustajani
oli vanhempi ja harjaantuneempi minua, sai hän vihdoin minut alleen ja
sitten hän suksen sauvalla huimi meitä molempia niin ettemme tienneet
missä olimmekaan. Kun viimeinkin toivuimme, oli Piukka-Jaakko jo mennyt.
Mauno ei itkenyt enää yhtään, sillä hän sääli vaan minun tilaani, joka
olin muka tullut hänen tähtensä muokatuksi. Mutta minä itkin vielä
kauvan, itkin, kun vääryydellä on niin iso valta. -- Kuhmuisilla ja
verisillä kasvoilla mennä nyrryttelimme sitten kotiimme, jossa
vanhemmillemme piti kertoa koko tapaus. He kielsivät meitä pitämästä
seuraa Piukka-Jaakon kanssa ja siitä hetkestä kartoimme häntä niinkuin
ruttotautia, mutta mäenlaskummekin piti uhrata siksi vuodeksi.

Maunon kotona olin minä usein. Maunon vanhemmat pitivät minusta paljon,
siksi kun Maunokin piti. Usein hän jakoi ruoka-osansa minun kanssani,
niin mieltynyt hän oli minuun; tuntuipa siltä, ettemme voisi toisittamme
koskaan toimeentulla.

Mauno oli jo niin virkistynyt, että hän alkoi kyetä hevosta jälkiin
ajamaan, vaikkei hän ollut vasta kuin kymmenennellä. Pienestä
poikanulikasta alkanut monivuotinen ulkoilmassa mähkiminen oli suuresti
vaikuttanut häneen, mutta ei tuo ainoa tarjona oleva apukeino voinut
kumminkaan oikaista hänen vääriä sääriänsä eikä ohentaa hänen paksuja,
törselöisiä huuliansa ja liian isoa konttista päätänsä.

Vanhempani muuttivat puolen pitkän virstan päässä olevaan torppaan
huonemiehiksi ja minä tietysti heidän muassaan. Torppa oli juuri sen
tien vieressä, jota Mauno kulki hevosta ajaessaan. Joka metsäreissulla
kävi hän minua tervehtimässä.

Erään talvipäivän aamuna oli oikein aika pakkanen. Mauno tuli nytkin
meille ja iso pystyvalkea paloi takassa. Minä otin heti Maunoa kädestä
kiinni ja vein hänet lämmittelemään. Mauno otti kintaat pois käsistänsä
ja avasi takkinsa, saadaksensa paremmin lämmintä. Minä istuin häntä
vastapäätä ja katselin hartaasti.

»Voi herranen aika, kun tuolla Maunolla on noin rumat huulet ja väärät
sääret», sanoa mällistin minä yht'äkkiä, katsoen häntä silmiin.

Mauno lipasi sukkelaan kielellään huuliansa, loi sääriinsä, minuun ja
äitiini surullisen silmäyksen ja lähti heti pois.

Maunon mentyä sanoi äiti: »Sinäpä nyt olit oikein ajattelematon, kun
semmoisia puhuit».

»Enhän puhunut mitään väärin», puolustin itseäni.

»Miksi sanoit, että Maunolla on rumat huulet ja väärät sääret?» kysyi
äiti.

»Ovatko ne teidän mielestänne sitten kauniit, äiti?» vastasin.

»Eiväthän ne juuri ole.»

»No silloinhan puhuin totta.»

»Ei ole aina tarpeellinen totta puhua.»

»Pitääkö minun opetella valehtelemaan?»

»Ei juuri niinkään. Totta meidän pitää puhua semmoisissa tiloissa,
joissa lähimmäisen etu sitä vaatii, mutta semmoisen totuuden voipi aivan
hyvällä omallatunnolla jättää sanomatta, josta lähimmäisellemme on
vahinkoa ja mieliharmia. Mitä luulet Maunon ajattelevan tuosta
puheestasi? Hän itsekin kyllä hyvin tietää, ettei hän ole kaunis ja kun
hän sen muilta kuulee, loukkaa se kovin hänen tuntoansa.»

Nyt huomasin, että olin Maunoa syvästi loukannut. Voi kuinka mielelläni
olisin antanut vaikka yhden sormen kädestäni, kun vaan olisin saanut
hänet hyvitetyksi. Minä kuljin joka päivä ulkona katselemassa, eikö
Maunoa näkyisi tulevaksi, mutta häntä ei vaan näkynyt, ja äiti sanoi:
»Nyt sen näet». Minä en saanut moneen yöhön unta silmiini, niin huoletti
ajattelematon puheeni minua. Tuskissani tartuin äitini kaulaan ja
sanoin: »Enhän minä, äiti kulta, sitä pahassa tarkoituksessa tehnyt».

Kahden viikon kuluttua tuli Mauno. Minä juoksin häntä vastaan ja vedin
häntä kädestä huoneeseen. Siellä vedin kintaat pois kädestänsä ja takin
päältänsä ja vein hänet lämmittelemään. Sitten tartuin häntä kaulaan ja
sanoin: »Anna anteeksi, Mauno kulta, minä olen loukannut sinua».

»Eihän se ole minun oma syyni», sanoi Mauno surullisesti.

»Niin, eihän se ole sinun syysi. Jumala meille kaikille kaikki antaa --
annathan minulle anteeksi, Mauno kulta; -- minulla on ollut niin ikävä
sinua, etten ole paljon nukkunutkaan», hoin minä hänelle.

Silloin Mauno laski kätensä käteeni ja sanoi: »Ollaan ystävykset
niinkuin ennenkin», ja hänen muodottomat kasvonsa kirkastuivat. -- Voi
kuinka minun oli nyt hyvä olla.



Toinen luku.

JÄSSI.


Siihen aikaan koettiin saavuttaa kunniaa raamatun läpilukemisella ja
niitä ei ollut vähän, jotka voivat kerskata sen tehneensä kolmeen
kertaan. Mutta tuohon uskonnollisten kirjain alinomaiseen lukemiseen
kyllästyttiin ja väliaikoina koetettiin hakea huvitusta minkä mistäkin.
Iäkkäämpi nuoriso kulki pyhäiltoina tanssipaikoissa ja kylissä, mutta
poikasilla ja tyttösillä ei ollut niihin lupaa mennä. Meidän oli
luettava jumalan sanaa. Vasta kun olimme lukeneet sitä vanhempaimme
määräämän ajan, annettiin meille lupa mennä ulos. Jos oli talvi, mentiin
mäkeen, ja siihen kyllästyttyämme mentiin jonkun talon tupaan tahi
saunaan kätkökivisille tahi ihmetuolisille. Kesäisinä aikoina juostiin
leskeä tahi lyötiin pallia. Mutta kun vaan Jässi oli maissa, silloin
jäivät kaikki leikit ja kisat siihen, ja kaikin kokoonnuttiin hänen
ympärillensä, sillä hän oli lasten suurin ilo ja hupi.

Tuo Jässi oli kummallinen mies. Ei kukaan tiennyt mikä ja mistä hän oli.
Vanhat vaan muistivat, että hän oli nuorena ja kauniina miehenä tullut
kylään. Mitään muuta nimeä ei hänellä ollut kuin Jässi. Me lapset
pidimme tuota Jässi-nimeä tavallisena ristintänimenä ja erään kerran
väitin minä kivenkovaan, että muitakin Jässejä löytyy maailmassa, mutta
jäljestä päin tulin huomaamaan, että Jässillä ei ollut kaimaa.

Heti kylään tultuansa havaittiin hän umpi- ja salamieliseksi. Hän ei
ollut osoittanut mitään halua maantyöhön niinä muutamina vuosina, joina
hän oli ollut kylässä palveluksessa. Väliin ei hän tehnyt millään uhalla
minkäänlaista työtä, seisoi vaan päiväkaudet yksissä paikoin, selin
muihin ihmisiin. Silloin ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, sillä
hän pyörähti aina selin. Ja jos ei se auttanut, niin löi, puri ja kynsi
hän niinkuin villipeto. Aikojen kuluessa oli tuo tapa tullut niin
yleiseen tunnetuksi, ettei kukaan uskaltanut häiritä Jässiä sillä
tuulella ollessa. Siinä seisoi hän päiväkaudet, pää alaspäin riippuvana
ja kallellaan. Mutta jos joku onnistui salaa näkemään hänen kasvoihinsa,
havaitsi hän kyynelpisarain säännöllisesti valahtelevan hänen kalpeita
kasvojansa myöten; myös hänen hartiansa värisivät silloin.

Hän ei koskaan käynyt lukukinkereillä. Ripillä ei hän myös käynyt; eikä
hänellä ollut minkäänlaista kirjanlappua, josta olisi saatu tietää mikä
hän oikeastaan on. Että hän kuitenkin oli yksi niistä, jotka olivat
tarkoin lukeneet kaiken saatavissa olevan kirjallisuuden, nähtiin siitä,
ettei ollut sitä raamatunlausetta, jota hän ei tiennyt, missä kirjassa,
luvussa ja kuinka mones värsy se oli. Virsikirjan tunsi hän niin
tarkkaan kuin viisi sormeaan. Jos hänelle sanottiin vaikka minkä virren
alku, sanoi hän kohta sen numeron, jos numero, sanoi hän virren alun ja
montako värsyä siinä on. Katekismus oli hänellä myös tarkassa muistissa
raamatunlauseineen.

Kirkossa kävi hän ahkerasti, mutta hän tuli sinne vasta silloin kun
pappi oli minävaivaisen lukemisen lopettanut. Silloin hiipi hän
ovipenkin perään ja peitti ryysyillään päänsä ja kasvonsa, jonka vuoksi
hän näytti jonkunmoiselta ryysyko'olta. Kun pappi oli saarnansa amenen
sanonut, rupesi tuo ryysykoko liikkumaan ja Jässi hiipi kirkosta ulos.

Hän oli tuiki viinaan menevä. Kun hän sai jotakin kokoon, osti hän kohta
viinaa ja joi itsensä juovuksiin: siksi ei hänellä nuorempanakaan
ollessansa ollut koskaan vaatteina muuta kuin pelkkiä ryysyjä.
Juovuksissa ollessaan oli hän kovin raivoisa; silloin piti häntä pitää
mielillä. Jos joku ylimielinen rohkeni häntä loukata, saipa hän tulla
tuntemaan mistä tuulee, sillä vaikka Jässi oli risaton ja muutoin
vähäväkinen, oli hänellä senkin seitsemän temppua, joiden rivakalla
käyttämisellä hän lannisti vahvimmankin vastustajansa; sentähden sai hän
kaikilta hyvän rauhan.

Kun ei hän ollut seisomatuulella tahi juovuksissa, oli hän mitä iloisin
ihminen. Hän höysti puheensa kummallisilla ja vaikuttavilla komppa- ja
leikkisanoilla. Jos oli aikaa ihmisillä ja Jässillä, teki hän
kummallisia koukkuja, hyppyjä ja keikauksia, läsnäolevien suureksi
huvitukseksi.

Noiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien:
työhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi
ei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien
vuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi
tekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän
tinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä
solkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin
teollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä
silloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla
nykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. -- Jos joku halusi Jässiltä
saada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari
rautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä
poikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja
valoi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän
sitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli
nappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi
minään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon
rinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän
poskiensa punaa.

Silloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies,
pikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan
ei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui
vaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino
oli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi
oli sama Jässi vieläkin.

Hän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin.
Yökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia
hän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin,
kääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän
lasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa
Jässin huostaan.

Voi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset
vanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä
saataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat
olivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän
ottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta
kertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon
saanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja
isännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla
ottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon
kokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.

Hänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli
Jässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän
Jässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja
sanoi: »Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita».

Ilta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: »Poika
toi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä
sen kaupan?» Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan
ollut leipiä liiaksi.

Hänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut
ja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka
hihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä
niemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista
sarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan
minkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä
puunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle
tarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.

Joka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei
säälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät
tavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun
oli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata
virttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan,
eikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu
korvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva
ääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas
koetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei
koskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei
hän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan
ollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta
hän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla
takkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää
aina kohollaan kivestä.

Päivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin
istuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi
tuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan
piti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen
vasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi
ja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän
takkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet
katsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen
etupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu
auttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki
siksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.

Pyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin
kintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin,
miehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin
talon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan
kokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa
vietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja
luultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin
olisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska
hänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat:
Kustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot
laulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki
viehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.

Olipa tuolla laulattamisella aineellinenkin puolensa, sillä Jässi otti
nyt maksun laulustansa ja se seikka kiihotti meitä enemmän kuin itse
laulu, kun saimme hänen jolloinkin jotain vastaanottamaan. Palkka
laulusta ei ollut suuri: jos se rahassa maksettiin, maksoi se
hopeaäyrin, mutta jos ei kuulija-yleisöllä ollut rahoja, kelpasi hänelle
muukin tavara maksuksi, niinkuin nappi, jänislangan- tahi tinanpalanen.
Luunappia ei hän ottanut vastaan, vaan se piti olla messinkinen, mutta
tervetullein oli, jos hän sai takaisin pilalle kuluneen tahi muuten
särkyneen oman valamansa tinanappikuolion. Koettiin tarjota hänelle
lyijyäkin maksuksi, mutta se ei kelvannut, »sillä», sanoi hän, »en minä
pane sekaa valutarpeisiini, se pitää olla puhdasta».

Useinkaan ei konsertin pitäjä päässyt kolmenkaan hopeaäyrin isännäksi,
mutta sen enemmän sai hän muuta kalua.

Laulun lopussa teki hän kurkullaan päätteeksi kummallisia kongotuksia ja
koijatuksia, jotka joka laulun päästä olivat aina erilaisia ja nuot ne
olivat jotain uutta ja kilvalla työnnettiin hänelle maksu etukäteen ja
mies se joka maksamansa laulun jälkeen sai komeimman ja oudoimman
kongotuksen.

Kun tiesimme, kuinka ahnas Jässi oli tinalle, kokoilimme laajasta
piiristä rahavaramme yhteen, joita olimme luiden keräämisellä ja minkä
milläkin hankkineet, ja ostimme eräästä talosta vanhan rikkeimen
tinakannun, jonka hakkasimme pieniin kipenihin ja jaoimme keskenämme.
Voi kuinka hyvät ajat nyt oli meillä ja Jässillä, sillä hän sai tinaa ja
meillä oli millä laulattaa. Tällä tavoin pääsi Jässi kun pääsikin tuon
kannukulun omistajaksi, jota hän kauvan oli halunnut omaksensa saada.

Messinkinapit vaihtoi hän aina tinaisiin, vaikka kuinka huonoja
jälkimmäiset olisivat olleet. Sillä tavoin keräsi hän raaka-aineita
pieneen tehtaaseensa, jossa tina-aine kiersi moneen kertaan hänen
kaavojensa lävitse, ja tuommoiset kopsaukset, kuin tinakannu, korvasivat
täydellisesti mitä oli tullut hukkaan. Jänislangan palaset puhdisti hän
siten, että haki saunan kiukaasta hohkaksi palanutta kiveä, hienonsi sen
vasaralla takkakivellä, pani sitä jonkun vanhan tallukan sisään,
silmusti jänislangan palasen takanotsakoukkuun, ja hankasi sitten
kivensoralla sitä niin kauvan, että se tuli aivan kirkkaaksi. Sitten
teki hän ne hakasiksi; saadun tinan valoi hän taas napeiksi,
paidansoljiksi ja nappineuloiksi.

Hän oli hyvin arka mestari työstänsä, jonka seuraava seikka osoittakoon.
Eräässä talossa tuli joukko tyttöjä jo varustettujen sukkapuikkojen
kanssa, pyytäen Jässin tekemään heille nappineuloja. Heti otti hän
puikot ja rupesi työhön. Kun hän oli ne saanut valmiiksi, jakoi hän ne
omistajilleen. Mutta olipa joukossa eräs suulas tyttö, joka piti itseään
muita parempana. Kun hän oli saanut osansa yleisessä jaossa, sanoi hän:

»Voi kun nämät ovat julmia! Miksi te teitte minulle noin rumia
nappineuloja?»

»Annasta ne minulle takaisin, minä en epähuomiossani tainnut laittaa
niitä oikein kauneiksi», sanoi Jässi ja ojensi kätensä niitä vastaan
ottaakseen.

Tyttö antoi hänelle uudet nappineulansa.

Jässi kun oli saanut ne käsiinsä, pisti ne heti hiilloksesta vedettyyn,
tulipunaisena hehkuvaan valinkauhaansa ja antoi nappien siinä sulaa
putipuhtaaksi; sitten kun se oli tehty, otti hän paljaat sukkapuikkojen
puolikkaat ja raapi niiden teroitetut päät takkakivessä ihan tylsiksi,
jonka tehtyä hän viskasi ne omistajalleen takaisin ja sanoi:

»Tuossa on omasi!» Tyttö häpesi tuon kuultuansa ja pötki sääriinsä,
semminkin kun hän huomasi, että kaikki muut pyrskähtivät nauramaan.
Mutta vaikuttipa se Jässiinkin, sillä hän pyörähti heti selin muihin
ihmisiin ja seisoi siinä kaiken sen loppupäivän, ja kun muut panivat
maata, oli hän yhä vielä liikkumatta.

Eräänä talvisena pyhäiltana olimme taas koko kylän poikaviikarit koolla
erään talon saunassa laulattamassa Jässiä. Kun hän oli kaikki tehtävänsä
tehnyt, kysyi joku:

»Osaatteko te satuja puhua?»

»En minä osaa kuin yhden sadun», sanoi hän ja kääntyi syrjäkareelleen
meihin.

»Voi Jässi kulta, puhukaa se meille, puhukaa toki, hyvä Jässi!» pyysimme
häntä yhteen ääneen.

»Teidän hyvyytenne vuoksi kerron sen, vaikken sitä ole vielä koskaan
ennen puhunut», sanoi Jässi ja hänen äänensä värähteli.

»Kaukana täältä», alkoi hän, »oli tyttö ja poika. He olivat lapsuuden
ystävät, sillä saman ikäisinä kasvoivat he rinnakkain, niinkuin kaksi
kaunista vesaa. Kaikki ilot ja surut, kaikki lapsien silloiset tavarat
olivat yhteiset ja yhteisetpä olivat heidän sydäntensä tunteetkin.
Lapset kasvoivat aikaihmisiksi, mutta nuot lapsuudesta juurtuneet
sydänten tunteet pysyivät yhtä vilpittöminä, yhtä puhtaina. Tultiinpa
silloin huomaamaan, että tyttö oli rikas ja ettei pojalla ollut mitään
muuta omaisuutta kuin puhdas sielu ja terve ruumis. Heidän välillään ei
tuo erotus vaikuttanut mitään, mutta kaikki ulkopuolella olevat maailman
voimat kokivat tuota erotusta tehdä niin isoksi ja syväksi kuin suinkin
mahdollista. Väärillä aseilla, kauheilla pakkokeinoilla, saivatkin he
tytön pakotetuksi eroamaan lapsuuden ystävästään ja ottamaan toisen
miehen, joka oli yhtä rikas kuin hän itsekin. Tuo väkivaltainen teko
murti tytön sydämen, ja vuoden kuluttua hääpäivästään makasi hän kylmänä
paarien päällä. Nuori, häntä rakastava lapsuutensa ystävä ei voinut
kestää kaikkea tätä; hän lakkasi olemasta ihmisenä ja muuttui puuksi.
Nousi myrsky ja tempasi tuon ihmisestä muuttuneen puun pyörteeseensä.
Salamain, raetten ja sadetulvan seassa kuljetti myrsky puun kauas pois
kotitienoiltansa. Vihdoin paiskasi se puun maahan, mutta siellä ei
tietty, ei koskaan, mistä tuo puu oli tullut ja mitä hän oli kärsinyt.
Puu kuivettui, riutui ja rypistyi, sillä tuo myrsky riehui aina hänen
sydämessään ja iski häneen hirmuisia haavoja ja arpia, eikä se lakkaa
sitä tekemästä niin kauan kuin puu on olemassa.»

Me kuuntelimme satua niin hiljaa, ettei hengähdystä kuulunut, sillä
olihan se jotakin uutta, jota emme ennen olleet kuulleet. Varsinkin se
kertomatapa, jolla Jässi sitä esitti, teki meihin syvän vaikutuksen.

»Onko tuo teidän oma satunne?» kysyin minä viimein häneltä
vaistomaisesti.

Jässi pyörähti sen kuultuansa heti selin meihin, eikä vastannut yhtäkään
sanaa. Me ymmärsimme hyvin mitä tuo merkitsi, ja hiivimme hiljaa pois.
Siinä seisoi hän sen yön ja seuraavan päivän; vasta seuraavana yönä oli
hän kenenkään tietämättä hiipinyt pois; ei koskaan oltu ennen nähty
hänen niin kauvan seisovan.

Vaikka Jässi oli joka paikkaan tervetullut, oli kylässä kuitenkin eräs
talo, jossa ei häntä kärsitty; se oli maanmittari Leiliinin talo. Siellä
oli hänelle eräänä kertana sanottu, että hän on laiska, joka ei ole
tehnyt työtä koskaan; sen erän perästä ei Jässi käynyt milloinkaan siinä
talossa.

Leiliinillä oli useita lapsia ja vanhimmat heistä olivat meidän
kanssamme leikkikisoissa; olivatpa he usein läsnä Jässin
laulajaisissakin.

Eräänä syksynä kävi niin, että Leiliinin viidennellä oleva lapsi eksyi
metsään. Silloin oli suuri hätä: hätäkelloja soitettiin, koko kylän väki
riensi lasta hakemaan ja lapsen vanhemmat voivottivat väännellen
epätoivossaan käsiään. Jässikin huomasi olevan jotain erinomaista
tekeillä ja kysyi: »mikä nyt on hätänä?»

»Maanmittari Leiliinin Minni on eksynyt metsään», sanoi hänelle joku.

Sen kuultuaan pyörähti hän heti selin muihin ja meni seinänviereen
seisomaan. Siinä seisoi hän sen päivän ja seuraavan yön, mutta aamulla
kun muut nousivat ylös, oli hän takkakivellä istumassa ja veisaili siinä
erinomaisen keveän näköisenä virttä: »Sun haltuus rakas Isäni».
Luultavasti oli hänellä joku ankara sisällinen taistelo ollut, ja että
hän oli tullut johonkin ratkaisevaan päätökseen, näkyi selvästi. -- Koko
päivän teki hän sitten iloisena työtänsä.

Lasta haettiin läheltä ja kaukaa, mutta turhaan. Kun hakijat palasivat
mainitun päivän illalla kotiinsa, kysyi Jässi heiltä: »Löytyikö lapsi?»

»Ei», oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.

Heti heitti Jässi työntekonsa pois, mutta seisomaan ei hän ruvennut ja
koko iltana ei hän puhunut yhtäkään sanaa; yöllä oli hän kadonnut
tietämättömiin.

Päivänkoitossa jo saman yön aamuna oli Jässi tullut erääseen kylän
takalistolla olevaan köyhän lesken mökkiin, kantaen takkikuluunsa
käärittynä maanmittari Leiliinin kadonnutta lasta; molemmat sekä kantaja
että kannettava olivat hyvin heikkoja.

»Anna tuolle lapselle vähän maitoa ja muuta heikkoa ruokaa, että hän
vähän virkistyisi», sanoi Jässi, kun oli laskenut taakkansa lesken
syliin.

»Herra Jumala! Leiliinin kadonnut Minnihän se on, voi kuinka iloiseksi
vanhemmat nyt tulevat, kun saavat tietää, että heidän lapsensa on
löytynyt; pitää mennä heille heti ilmoittamaan», sanoi leski.

»Ei sillä asialla niin kiirettä ole, joutavatpa he vielä tämän päivän
tuta, minkälaista sisällinen myrsky on; ilman sitä lapsi on kovin
heikko, salli hänen saada olla rauhassa», sanoi Jässi ja pani maata.

Leski vaali lasta ja pikku Minni virkistyi. Koko päivän katsoi Jässi
maatessaan hartaasti lapseen, ja tämä, jos sattui joskus luomaan
silmänsä auki, pani ne jälleen kiinni niin turvallisesti ja sanoi tuskin
kuultavasti: »Jässi!»

Kun ilta alkoi hämärtää, nousi Jässi ylös ja sanoi leskelle: »Nyt saat
mennä Leiliinille ja sanoa siellä, että Minni on täällä, minä hoidan
lasta sillä aikaa.»

Kertomattakin tietää jokainen, mikä ilo vanhemmille tuli, kun saivat
kuulla jo kuolleeksi luullun lapsensa olevan hengissä ja terveenä. Heti
lähtivät sekä isä että äiti lesken kotiin lastansa noutamaan.

Kun he tulivat mökkiin, ei siellä Jässiä enään ollutkaan; vähää ennen
heidän tuloansa oli hän lähtenyt ja kadonnut. Vanhemmat sulkivat rakkaan
lapsensa syliinsä ja veivät hänet kotiinsa, palkittuansa lesken
runsaalla kädellä.

Ei Jässi koskaan puolellakaan sanalla virkkanut, miten hän lapsen löysi,
mutta pikku Minniltä saatiin se kuulla. Hän oli monestikin kuullut
hakijoita, mutta kun he suurella melulla huusivat ja hoilasivat, pelkäsi
hän heitä ja vetäysi piiloon; itkunsakin koki pidättää. Eräänä yönä oli
hän kuullut ihmis-äänen metsästä, jota hän rupesi kuuntelemaan. »Minä
olen Jässi, missä Minni on? Minä tulen Minniä viemään kotiin -- Minni
raukka! -- Kuuleeko Minni Jässiä?» oli ääni ehtimiseen hiljakseen
huihkaillut. Kun hän kuuli nimeään mainittavan niin hellästi ja kun hän
kuuli Jässin nimen, ei hän pelännyt yhtään, vaan hän oli ruvennut
vastaan ääntelemään: »Jässi, Jässi! Täällä minä olen, tulkaa tänne!»
Jässi oli sitten tullut hänen luoksensa ja sanonut: »Minni raukka! Jässi
viepi sinut kotiin.» Sitten otti hän takin päältään, kääri lapsen siihen
ja lähti kantamaan häntä.

Leiliini ei ollut mikään kiittämätön ihminen, ja hän haki kauan
tilaisuutta, saadaksensa palkita sen hyvän työn, jonka Jässi hänelle oli
tehnyt. Mutta kaikki oli turhaa, sillä Jässi puitti pois mailta
halmeiltakin, kun näki Leiliinin.

Eräänä kertana oli Jässi kirkossa ja Leiliini huomasi sen. Heti meni hän
kirkonportaalle odottamaan siksi, kun Jässi tulisi saarnan loputtua
ulos. Hän tulikin, mutta kun vaan huomasi Leiliinin, luiskahti tämän
sivuitse niinkuin ammuttu nuoli. Leiliini juoksi kuitenkin hänen
peräänsä, otti hänet kiinni ja sanoi: »Minä olen kauan tavoitellut
sinua, saadakseni palkita hyvän työsi -- he, tässä on rahaa», pistäen
samassa rahaa hänen kouraansa.

Tällöin Jässi pyörähti Leiliiniin päin, asettui suoraan ja ryhdikkääseen
asemaan ja sanoi:

»Halpa, kurja olento, sorrettujen ja hyljättyjen sortaja! Luuletko, että
minä palkintosi tähden lapsesi pelastin?» Näin sanoen viskasi hän rahat
Leiliinille vasten silmiä.

Sen tehtyään pyörähti hän poispäin, astui kiivaasti kulkemattomalle
paikalle kirkkomaata ja jäi siihen seisomaan, selin siihen suuntaan,
jolla väki kulki kirkosta pois. Siinä nähtiin hänen seisovan vielä
myöhään illalla.

Tuo seisominen oli Jässin viimeinen, sillä kun hän ilmestyi ihmisiin,
oli hän kovasti sairas, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin kuolema
katkaisi hänen kurjan ja salaperäisen elämänsä.

Kuvernöörin kiertokuulutuksen kautta koetettiin saada yli koko Suomen
tietoa, kuka ja mistä hän oli; turhaa, mitään selvää ei saatu, ja Jässi
vei salaisuutensa sinne, josta ei enään mitään tietoja saada.

Hänet haudattiin hiljaisuudessa, sillä kirkko kielsi häneltä
siunauksensa, kun hän ei ollut osallinen sen armonvälikappaleista. Hänen
haudallensa pystytettiin puinen taulu ja eräs ylimielinen poika leikkasi
siihen paidansoljen ja nappineulan kuvat.

Mutta me kävimme surunkaihoa tuntevilla sydämillä hänen haudallansa, ja
Leiliinin Minni istutti joka keväänä uusia kukkia kuihtuneitten sijaan
hänen haudalleen.



Kolmas luku.

TOIVOJA.


Erään kerran sulattiin erästä vesimyllyä jäästä vapaaksi, että se olisi
saatu pyörimään. Minä menin muiden poikasien kanssa sinne. Heti ottivat
ylimieliset nuoret työmiehet minut niskasta kiinni ja rupesivat minua
jaloista riiputtamaan kuohuvan juovan päällä, tuikaten välisti niin liki
kuohua, että pääni koski veteen. Minä huusin ja paruin, että sydämeni
oli haljeta. Tuosta hirveästä rääkkäyksestä teki viimein lopun se
seikka, että lakkini putosi kuohuun. Silloin heittivät he minun irti ja
eräs heistä juoksi alapäähän juovaa, jään partaalta seiväs kädessä
vahtaamaan lakkini tuloa. Se oli kumminkin turha vaiva, sillä kuohuva
virta oli kymmentäkin kertaa joutuisampi häntä ja lakki oli jo aikaa
ennen hänen tuloansa huilannut jään alle.

Maunokin oli siellä; hän itki sydämen pohjasta, niinkuin minäkin, ja
uhkasi mennä sanomaan vanhemmilleni; hän oli ainoa joukosta joka ei
hyväksynyt tuota ilkitekoa. Lieneekö Maunon uhkaus, vai mikä,
vaikuttanut heihin, mutta asia muodostui siksi, että kolme kiusaajaani
juoksi kotiinsa, kukin heistä toi lakin, ja antoi minulle kadonneen
sijaan, kovasti pyytäin, etten sanoisi vanhemmilleni. Nyt oli minulla
kolme lakkia yhden sijasta, mutta se tuntui mielestäni hyvin vähäiseltä
sovitukselta niin kovasta rääkkäyksestä. Minä tulin sairaaksi ankaran
pelästyksen tähden. Kova kuume valtasi minut ja minä olin alati
riippuvinani, pää alaspäin, kuohuvan kosken päällä, joka hetki siihen
putoamaisillani. Äkkinäisiä pudistelemisia ja vavahtelemisia, kovan
parkaisemisen kanssa, ilmestyi tiheästi ja niistä toinnuttuani vapisi
joka luunsolmuni. Mauno oli joka hetki äitini kanssa vuoteeni vieressä
hoitelemassa minua ja se teki minulle kovin hyvää, sillä minä tiesin
varmasti, etteivät he sortaneet minua. Heidän valppaan ja huolellisen
hoitonsa avulla paranin minä viimein kummankin suureksi iloksi, ja siitä
hetkestä pitäin huomasin minä, kuinka kallisarvoinen tosi-ystävä on.

Totta kyllä on, etteivät puoletkaan ihmisistä tehneet minulle kiusaa,
eivätkä osoittaneet mitään ylönkatsetta, mutta kuitenkin vaikuttivat
silloiset elämänoloni minuun hyvin masentavaisesti. Sitäpaitsi oli
Jässin surullinen elämänkohtalo edessäni kammottavana tulevaisuuteni
kuvana. Minä tulin kärkkääksi ja luulevaiseksi; joka paikassa luulin
itseäni loukattavan ja sorrettavan.

Ei se ollut kaukana edellä kerrotusta ajasta, kun minä sain ensimmäisen
luottamustoimen. Erään mökin mies, jota sanottiin Tipakka-Matiksi,
sairasti kotonaan. Hänen vaimonsa, Vappu, tuli meille ja pyysi
vanhemmiltani, että minä saisin mennä kylässä asuvalta maakauppiaalta
ostamaan korttelin rommia, lääkitykseksi sairaalle miehellensä.
Vanhempani suostuivat pyyntöön, sillä he ja nuot mökkiläiset olivat
ylimmäisiä ystäviä. Rahat ja lasi annettiin minulle ja minut laitettiin
matkaan. Mutta lähtiessä varoitettiin minua kovasti, ettei saa missään
tapauksessa maistaa pullosta, sillä sen sisällä on myrkkyä.

Voi kuinka minä hämmästyin, astuessani maakauppiaan huoneesen, sillä en
ikänä ollut semmoista loistoa nähnyt. Lattia oli yleensä matoitettu
kaunisrantuisilla, komeilla matoilla ja seiniä peittivät kauniit
paperit. Keskellä valkeaksi maalattua kattoa riippui iso messinkinen
kruunu, jossa valmiiksi laitetut kynttilät odottivat iltahämyä,
päästäksensä loistamaan. Pöydän edessä oli leveä, kahden istuttava
keinutuoli; siinä istui kauppias, poltellen hyvänhajuisia tupakoita
pitkävartisella, hopeahelaisella merenvahapiipullansa.

Siihen aikaan ei ollut semmoisia kauppapuoteja kun nyt, vaan kukin, jota
halutti, tahi jolla oli kykyä siihen, harjoitti kauppaa maksamatta siitä
minkäänlaista veroa. Mutta vaikka niin oli, ei rihkamatavaran kauppiaita
ollut kuitenkaan monta, eikä meidänkään pitäjäässä ollut muita kun tuo
yksi.

Kun minä seisoin ovensuussa hämmästyksissäni, tuli kamarista nuori,
pitkänsolakka ja ihmeen kaunis nainen; hän oli kauppamiehen nuori vaimo.
Mikä vastakohta minun mielestäni: kauppamies oli keski-ikäinen, pieni,
laiha, melkeinpä ennenaikaansa ryppyiseksi kuivettunut, kipeäsilmäinen
mies-rääppänä, ja hänen vaimonsa: parhaassa kukoistuksessaan oleva, mitä
ihanin olento! Mutta olihan kauppamies rikas, jota vastaan vaimolla ei
ollut niin mitään, ja rikkaushan tasoittaa jyrkimmänkin vastakohdan.

Nuori emäntä tuli minun luokseni ja kysyi:

»Mitäs pojalla on asiaa?»

»Minä lähdin täältä rommia noutamaan», sanoin minä.

»Paljonko?»

»Korttelin.»

»Onko sinulla lasi?»

Minä kiskoin pullon takkini lakkarista ja ojensin sen hänelle
vastaukseksi.

»Entäs rahaa?»

Minä pudistin rahat lapaseni peukalosta ja annoin nekin hänelle.

Sitten meni hän kaapille, pani määrätyn osan rommia pullooni ja toi
pullon sekä rahanjäännökset minulle. Senjälkeen otti hän kaapistaan
pikarin, kaasi siihen rommia ja käski minun tulla ryyppäämään.

»En minä ryyppää», sanoin minä, tukkiessani rahojen jäännöksiä lapasen
peukaloon.

»No miks'et?»

»Se on myrkkyä.»

»Kuka sen on sanonut? He ovat narranneet sinua», sanoi hän
vakuuttavaisesti.

»Sen on äiti sanonut ja hän ei narraa», sanoin minä vakavasti.

»Kenelle sinä rommia ostit?»

»Tipakka-Matille lääkkeeksi.»

»Onko hän sairas.»

»On, hän on kovasti kipeä», selitin minä.

Sitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:

»Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne
eivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan
aina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.»

»Kelpo mies!» toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui
mielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.

Sitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot
hänen sanansa: »Sinusta tulee kelpo mies!» Tulisikohan minusta
todellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli
siellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna
ja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin
retkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.

En tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli
se, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.

Nuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin
varakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli
hyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä
heille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon
torppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin »herran
kukkarossa». Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö,
joka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava
tytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän
kaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin
poikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn
saumat repeilivät.

Ennen olen maininnut, että Tipakkalaiset olivat vanhempieni kanssa
ylimmäisiä ystäviä; nyt he tulivat minunkin ystävikseni. Jos milloin
kävin Tipakassa, ruokkivat he minua, eivätkä koskaan sanoneet
halveksivaa sanaa. Erittäinkin oli Maija ystävällinen ja jakoi
voileipänsä minun kanssani. Kaikki leikkikalut olivat yhteisiä, ja
kotiin lähteissäni antoi hän minulle mukaan minkä mitäkin.

»Sinusta tulee, Sakeus, viisas mies», sanoi Maija eräänä kertana minulle
ja katsoi niin lempeästi silmiini.

»Mies», sanoin kummastuksissani ja katsoa ällötin hänen silmiinsä.

»Juuri niin», vakuutti Maija.

»No mutta, Maija! Olenhan köyhä ja kaikki minua ylönkatsovat», sanoin
hänelle vastaväitteeksi.

»Köyhyys ei estä sinua mieheksi tulemasta ja mitä ylönkatseeseen tulee,
ei sekään; he tekevät siinä väärin, kun he sinua ylenkatsovat, mutta
minäpä en katsokaan.»

»Minä tiedän ettet sinä sorra minua, Maija», sanoin ja sydämessäni
tuntui syvä myötätuntoisuus Maijaa kohtaan.

Siinä Palkolassa meidän kylässä oli niin kaunis tyttö, ettei maassa
mointa löytynyt. Hänellä kulki kosijoita idästä ja lännestä ja maailman
kaikilta kulmilta, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, läheltä ja
kaukaa. Erittäin rikas ei hän ollut, vaikka hän oli hyvän talon tytär;
sillä hänellä oli kaksi muuta sisarta; mutta luonto oli hänelle sitä
suuremmassa määrässä jakanut kauneutta. Armotta ja erotuksetta hän
hylkäsi kaikki kosijansa, ja näyttipä siltä, kuin ei hänen sydämessään
olisi ollut sijaa kenellekään. Vihdoin tuli toisesta pitäjäästä vankan
talon ainoa poika Palkolan Liisua kosimaan. Hän oli kaunis ja sorja kuin
harjun honka ja se naula veti. Heti kun hän teki tarjouksensa, suostui
Liisu ehdottomasti. Seuraavana pyhänä kuuluttaa pöläytettiin Kerosen
Hanno ja Palkolan Liisu avioliittoon ja juorutäditkään eivät ennättäneet
virkkaa mitään koko asiasta, niin äkkiä se oli tapahtunut. Pian
pidettiin isot ja komeat häät. Minäkin olin toisien poika-rehvanain
kanssa nurkkimassa, eli kuokkimassa, sillä se oli sen ajan tapa. Uljaana
ja ylevänä leiskui siro ja pulskea sulhanen palavissa päin kauniin
morsiamensa kanssa raivokkaassa kansallistanssissa. Luulenpa että
melkein kaikki mieltyivät häneen. Kun hän tuli porstuaan
jäähdyttelemään, kysyivät nurkkarit häneltä:

»Mitä me nyt teemme, sillä meiltä on työ kaikki?»

»En velikullat tiedä; tehkää mitä parhaiten jaksatte», vastasi hän ja
yleinen riemastuksen nauru palkitsi vastauksen.

Hän möi kotipitäjäässään kilunsa kalunsa, maansa mantonsa ja tuli
Palkolaan kotivävyksi; hänen vanhempansa tulivat myös sinne asumaan, ja
Palkolasta tuli nyt mahdottoman rikas talo.

Palkola oli aivan lähellä kotiani, jonka vuoksi minä melkein joka päivä
olin nuoren, ylistetyn isännän saapuvilla. Kumma kyllä, oli hän minulle
niin erinomaisen hyvä, ettei koskaan lausunut yhtään pilkka- tai
ivasanaa, mutta päinvastoin kohteli hän minua, niinkuin jotain arvokasta
aikamiestä.

Tuommoiset tapaukset johdattivat mieleeni usein sanat: »Sinusta tulee
kelpo mies», ja vaikken niitä uskonut, tunkeentuivat ne yhä useammasti
mieleeni.

Eräänä pyhäiltana olimme ihmetuolisilla erään talon tuvassa. Silloin oli
juuri kyläämme tullut eräs merimies ja hänkin oli joukossamme. Kuinka
lieneekin niin sattunut, mutta hän joutui minun kanssani ihmeitä
noutamaan tuolissa istujalle. Voi kuinka minusta oli kummaa, kun
merimies mustissa verkavaatteissa, anturakengissä ja valkoisessa
kauluksessa, tuli, otti minua kädestä kiinni ja lähti taluttamaan minua
ulos, ihmeitä noutamaan! En laannut mielessäni sitä kummailemasta, kun
hän lähti matkaan niin halvan olennon kuin minun kanssani. Semmoisissa
tilaisuuksissa olin tottunut paremmiltani kuulemaan: »En minä sinun
retuksen eli kerjäläisen kanssa viitsi lähteä», ja nyt tuommoinen onni.
Ja kun merimies porstuassa kallisti korvansa suutani liki,
kuunnellaksensa mitä minulla olisi sanomista, sopotin minä puoli
hurmauksissani hänen korvaansa: »Minä ihmettelen ja koko maailma
ihmettelee sitä kun minustakin tulee mies».

Merimies kertoi nuot sanani koko seuran kuulten ihmetuolissa istujalle.
Heti kuului joukosta monenlaisia ääniä; eräs sanoi: »Mitäs linnusta»,
toinen: »Kas vaan!» kolmas: »Eipä vähää!» ja joku joukosta: »Eihän se
olisi mikään mahdottomuus»; mutta Piukka-Jaakko, joka oli nyt joukossa,
sanoi: »Et sinä piisaa ikänä minulle tappelussa».



Neljäs luku.

TOIVOT HUONOSTI TOTEENTUVAT.


Edellisistä tapauksista ei ollut kulunut paljonkaan aikaa kun Mauno tuli
meille ja pyysi minua rengiksi. Tuo uutinen meni läpi ytimieni, sillä
kuulinhan ensikerran elämässäni, että minunkin luullaan jotain voivan
tehdä elämän tositoiminnassa. Satoja kertoja oli Mauno käynyt meillä ja
minä heillä, mutta semmoisella asialla ei hän ollut koskaan ennen
käynyt. Kaksinkertaista ystävyyttä tunsin Maunoa kohtaan.

Kun ei vanhemmillani ollut mitään vastaan sanomista, lähdin minä jo
Maunon mukana ensimmäiseen palvelukseeni. Tuo äkillinen lähtöni kävi
kyllä laatuun, sillä vanhempani olivat siksi toimeliaita, että vaatteeni
olivat aina puhtaat ja eheiksi paikatut, jos kohtakin ne olivat vanhat.
Vaikeampi oli kuitenkin ero toisessa suhteessa. Vaikka vanhempani olivat
hyvillään kun pääsin leipää ansaitsemaan niin hyvään taloon, oli heidän
mielensä kumminkin apea, kun heidän piti laskea minut pois valvovan ja
huolehtivan silmänsä alta; mutta muu ei auttanut. Eipä lähtöni ollut
minuunkaan vaikuttamatta; huomasin, kuinka paljon kadotin, kun piti
luopua vanhemmistani, jotka olivat minua niin hellästi hoitaneet ja niin
monta hyvää neuvoa antaneet.

Eron hetken lähestyessä valtasi itku minut ja vanhempani, jonka vuoksi
ei kummaltakaan puolelta jaksettu puhua paljon mitään; ainoastaan
vanhempani sanoivat joitakuita varoittavia sanoja, mutta minä en voinut
muuta kuin puristaa hellästi heidän kättänsä, ja niin lähdin minä
tyrskien Maunon kanssa.

Siellä aukesi minun eteeni uusi elämä. Voi kuinka hyvältä tuntui, kun
valmis, hyvä ruoka oli pöydässä, johon sai murheetonna istua.
Terveellistä, kohtuullista työtä oli aina ja kun sitä sai vielä Maunon
kanssa tehdä, kului aika niin hupaisasti, etten tiennytkään, ennenkuin
ilta tuli.

Palkaksi luvattiin minulle antaa vaatetta ja pian rupesin saamaan yhden
ja toisen vanhentuneen ja riutuneen puvunosani sijaan uuden ja sillä
tavoin olin ennen vuoden loppua saanut ihka uuden ulkoverhon. -- Jos
milloinkaan, niin silloin muistuivat kauppiaan nuoren emännän ja muiden
sanat mieleeni: »Sinusta tulee kelpo mies.»

Minä olin pari vuotta Maunon kotona renkinä ja toisena vuotena jo
ruvettiin rahapalkkaakin minulle antamaan. Minä vaurastuin
ruumiillisestikin hyvin rohkeasti ja vaatteukseni tuli yhä
täydellisemmäksi. Vähitellen lakkasivat kaikki ihmiset pilkkaamasta
minua ja sitä myöten, kun he siitä lakkasivat, rupesivat he antamaan
minulle jonkunlaista arvoa. Piukka-Jaakko pysyi vaan entisellään ja hän
pieksää ruhmitti minua, missä vaan tilaa sai. Minä koetin usein pyytää
häntä olemaan ihmisiksi ja koin kaikin puolin olla alamainen ja pelätä
häntä, mutta ei se auttanut vähintäkään, sillä hän tahtoi oikein
näkyvällä ja tuntuvalla tavalla ylivaltaansa ylläpitää. Hänellä oli
vielä päälliseksi se ilkeä tapa, että hän tahtoi kynsiä kasvoja ja usein
se onnistuikin. Piukka-Jaakko oli totisesti elämäni aamun pahin kiusa ja
risti.

Usein kävimme Maunon kanssa Tipakkalassa, sillä Maija oli meidän
molempien ystävämme ja vanhuksetkin sen hyvin mielellään soivat, »koskei
meillä ollut mitään ilkeitä kureja», kuten he sanoivat.

Eräänä kertana kun taasen olimme siellä, katsoi Maija minua kauvan ja
totisesti silmiin; minä hälkyilin enkä voinut katsoa häntä yhtä
vakavasti, vaan loin silmäni maahan.

»Sinusta, Sakeus, tulee komea mies», sanoi hän sitten yht'äkkiä.

»Kerran sanoit sinä viisaan minusta tulevan», sanoin minä hämilläni.

»Sen parempi; viisas ja komea, ne eivät pilaa miestä», sanoi Maija,
samassa pyrskähtäen nauramaan, jonka seuraus oli se, että vyöliinan
nauha katketa rupsahti poikki ja röijyn selkäsauma ratkesi paria
tekotuumaa pitkältä auki. Sen johdosta pääsi nauru minulta ja
Maunoltakin, mutta Maija luuli meidän nauravan hänen lauseellensa ja
niin nauroimme me kolmikannassa oikein sydämen pohjasta.

Palkola oli aivan lähellä palveluspaikkaani, jonka vuoksi kummankin
talon väki oli melkein aina yksissä. Pian havaittiin että Palkolan nuori
isäntä oli turhamielinen. Ainakin hän haki mahtavien ja rikasten
ystävyyttä ja seuraa, eikä hänen ollutkaan vaikea niihin päästä,
kuuluisa ja rikas kun oli. Ja kaikki hevosensa, niiden valjaat ja
ajopelinsä laittoi hän niin loistaviksi, ettei paikkakunnassa oltu ennen
semmoisia nähty, eikä niitä laittaissa saanut hinta tulla kysymykseen.
Huonekalut ja koko huonejärjestys tuli niin perinpohjaisesti uusituksi
ja mullistetuksi, ettei voinut entisiksi uskoa.

Olipas pitäjäässämme eräs mies, Heikki Kivinen, jota tavallisesti
sanottiin Kivisen Heikiksi. Hän oli ollut ennen rekikauppias ja oli
sillä tavoin koonnut jonkun verran omaisuutta. Sitten oli hän nainut
mahdottoman rikkaan, lapsettoman lesken, jonka kanssa hän peri vahvan
talon irtaimineen ja vielä päälliseksi paljon rahaa.

Rekikauppiaana olonsa ajoilta asti oli Kivisen Heikkiin kiintynyt ankara
kaupan halu, ja sitä harjoitti hän yhdellä tai toisella tavalla.
Erittäinkin harjoitti hän hevoskauppaa ja hänellä oli aina parhaat
hevoset paikkakunnassa. Hän möi, vaihtoi ja osti hevosia, ja nuot
kaupat tehtiin aina niiden kanssa, jotka olivat tulleet hänen
vierasvaraisuuttaan tunnustelemaan. Myödessä ei tullut koskaan raha
kysymykseen, vaan tehtiin kaupan synnyttyä velkakirja. Sillä tavalla
tuli paljon ihmisiä hänelle velkaan. Ihmiset kuiskivat, että Heikki
juotti vieraat juovuksiin ennenkuin ruvettiin kaupantekoon.

Tämä mies oli saanut kokonaan valtaansa Palkolan Hannon. Hänen luonaan
vietti hän monta iltaa, monta päivää ja monta yötäkin. Sillä ajalla
ennätti hän ostaa Kiviseltä monta muka mainiota hevosta. Näihin hän
kuitenkin pian kyllästyi ja möi ne sitten puolesta hinnasta, ostaakseen
taas Kiviseltä uuden ja paremman. Tämän johdosta kuiskivat ihmiset:
»Mitenkähän siinä käypi?»

Niinkuin sanottu, oli Hanno erinomaisen ystävällinen ja verrallinen
minua kohtaan, eikä viiden vuoden erotuskaan ijässä näyttänyt tekevän
mitään haittaa. -- Minulla oli pieni, hyvin sievä luotipyssy; sitä teki
Hannon mieli ja hän pyysi sitä ostaa; minä tietysti suostuin ja hän
maksoi siitä hyvän hinnan. Minusta oli oikein kumma, kun hän sen maksoi,
sillä aivan helpostihan hän olisi voinut antaa minua selkään maksun
sijasta, niinkuin usein ennen oli käynyt, kun olin antanut jotain
velaksi ja mennyt sitten maksua tahtomaan. Usein kutsui hän minut
kotiinsakin, ja minun piti välistä laulaa hänen kamarissaan; hän näytti
hyvin ihailevan sitä. Jos minä joskus satuin sorron alle, piti hän aina
minun puoltani ja hälväsi sekä karkoitti sortajat.

Hänkin oli näkevinään minussa jonkunlaisen miehen alun ja tuota luuloaan
ei hän huolinut yhtään peitellä, vaan antoi sen hölönään tiedokseni
jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa. Vaikka tuo Hannon
julisteleminen tuntuikin puoliksi vastenmieliseltä ja peruksettomalta,
kohotti se kumminkin itsearvoni tuntoa. Sanalla sanoen: minä miellyin
Hannoon. Mutta minä en osannut silloin vielä aavistaa, mitä kaikkea tuli
hänen elämässään tapahtumaan.

Tuo kauppamies, jolta olin käynyt Tipakka-Matille rommia lääkkeeksi
noutamassa, oli ostanut itselleen vankan talon, jossa hän asui nuoren ja
kauniin vaimonsa kanssa. Hänet oli tehty kihlakunnan lautamieheksi ja se
kohotti hänen mielestään sangen paljon hänen arvoansa. Sen johdosta
hankki hän merenruokoisen sauvan, jota hän rupesi alituisesti
käyttämään. Hän kuuli hyvin mielellänsä kutsuttavan itseänsä
herrastuomariksi ja kun tuo mieliteko tuli kerran tunnetuksi, ei häneltä
tuota arvonimeä kiellettykään, vaan kaikki järkiään kutsuivat häntä
siksi. Ja koska hänelle ei tässä kertomuksessa ole ennen tullut
annetuksi vakinaista nimeä, niin minäkin kutsun häntä tästäpuoleen
herrastuomariksi.

Niinkuin jo ennen olen maininnut, olin vaan kaksi vuotta Maunon kotona
palveluksessa. Ahkeruuteni, nöyryyteni ja rehellisyyteni kautta olin
tullut siihen maineeseen, että muutkin jo halusivat minua luoksensa.
Herrastuomari tuli ja tarjosi minulle isomman palkan kuin mitä Maunon
kotoa olisi annettu. Isäntäni kehoitti minua suostumaan tarjoukseen
semminkin kun hän ei minun palvelustani enään tarvinnut. Minä otin
pestin ja nyt olin herrastuomarin renki. Maunon tähden tuntui tuo muutos
raskaalta, mutta kun herrastuomarin talo ei ollut kaukana hänen
kodistaan, tasaantui surumme sillä, että lupasimme toistemme luona käydä
joutohetkinä.

Kun tuli muuton aika, menin minä herrastuomarille. Siellä aukeni eteeni
uusia näköaloja. Komeat, kookkaat ja komeilla huonekaluilla varustetut,
siistiksi laitetut huoneet hurmasivat heti silmäni. Minut otettiin hyvin
ystävällisesti vastaan; erittäinkin nuori emäntä oli kohtelias ja
iloinen. En kuitenkaan ollut vielä monta vuorokautta ollut talossa,
ennenkuin huomasin emännän ehtimiseen itkeskelevän. Minä koetin
mielessäni etsiä syytä tuohon suruun, mutta turhaan, sillä tässähän
ihminen näytti olevan onnen piirittämänä. Hän koki minkä voi salata
apeaa mieltänsä, mutta minä näin sen kuitenkin, sillä vieraan silmä on
tarkka.

Hän oli erinomaisen hyvä minulle ja hän piti minusta semmoista huolta,
kuin olisin ollut hänen oma lapsensa.

Olen unhottanut ennen mainita, että olin pienestä poikasesta pitäin hyvä
lukemaan; kirjoittaa tohlata osasin myös. Minä en pyhinäkään mennyt
koskaan kylään muualle kuin joskus Maunon luo, sillä minulla oli harras
halu jatkaa opintojani. Hankin siis kirjoitusneuvot ja harjoitin
lomahetkinä kirjoitustani, vieläpä opettelin ominpäini ruotsalaisen
oppikirjan avulla luvunlaskuakin.

Tuo nuori herrastuomarin emäntä luuletteli entisen ennustuksensa minussa
jo suuressa määrässä toteentuneen. Hän piti minun kirjoitus- ja
luvunlaskukokeitani erinomaisen suuressa arvossa, jonka vertaisia tuskin
muualla maailmassa löytyisikään. Kun minä numeroilla laskea sorkkasin,
kuinka vanhoja vanhimmat vuosiluvut olivat ja kuinka monta ohranjyvää
pääksytysten menee virstaan, piti hän tuota viisautta maailman
suurimpana ihmeenä, vaikka minä en voinut ensinkään vastata taitoni
tarkkuudesta. Poissa ollessani kaivoi hän käsiinsä kaikki minun
töhräykseni, ja näytteli niitä ihmisille. Hän vertaili kokeitani
painettuihin kirjoihin ja kas kummaa! hän oli huomaavinaan ne muka
lausettenkin puolesta aivan samanlaisiksi ja kirjaimetkin olivat muka
ihan paikoillaan. Erään kerran löysi hän painetusta kirjasta lauseen
katkelman perästä monta pistettä peräkanaa ja paikalla meni hän
katsomaan, oliko minun mestarityössäni semmoisia, ja kun niitä ei
löytynyt, meni hän oikein pahoille mielin ja sanoi: »Semmoisia sinun
pitäisi myös tehdä.»

Ollessaan noissa minun tieteilemis-aarteissani käsinä, oli emäntä aina
iloinen kuin lapsi; näyttipä siltä kuin ei hän olisi surun pisaraakaan
maistanut koko elämässään. Mutta kun hän tuli omaan elämäänsä, olivat
hänen silmänsä aina vetiset ja punaiset itkusta, ja minun kävi
sydämestäni sääliksi noin kauniin ja hyvän ihmisen sisällinen suru.

»Mikä teitä, hyvä emäntä, vaivaa, kun te aina olette noin surullinen?»
rohkenin häneltä eräänä kertana kahden kesken kysyä.

»Ketä, minuako? Eihän minua mikään vaivaa», sanoi emäntä säikähtäen.

»Mutta teidän silmänne ovat melkein aina itkusta punaiset», rohkenin
minä väittää.

»Mistä sen tiedät?» sanoi hän vähän levollisempana.

»Näenhän sen omilla silmilläni», vakuutin hänelle.

»Sinun terävä silmäsi tunkeentuu joka paikkaan. Minä en ole onnellinen.
-- Minulla ei ole sydäntä -- olen kuollut. Voi Sakeus! Sinä olet vielä
puoliksi lapsi, etkä tiedä turhuuden viettelyksistä. Jospa minäkin
saisin sen takaisin, mutta voi! kaikki on nyt jo mennyttä», sanoi emäntä
värisevin äänin ja, peittäen käsillään silmänsä, purskahti hän valtavaan
itkuun.

Minä en saattanut olla huoneessa, vaan hiivin hiljaa pois. Kummallisia
mietteitä virisi päähäni. Koetin etsiä syytä emännän surumielisyyteen,
mutta turhaan. »Minä en ole onnellinen -- minulla ei ole sydäntä -- olen
kuollut», pyörivät sekaisin mielessäni, ikäänkuin niiden olisi ollut
velvollisuus antaa minulle ilmi emännän surun syyt, ja ne olisivatkin
voineet sen tehdä, mutta minä olin liian nuori, voidakseni niitä
ymmärtää.

Jäljestä päin huomasin, ettei emäntä koskaan, ei vahingoissakaan,
puhutellessaan herrastuomaria, sanonut häntä sinuksi, ei teiksi, eikä
miksikään. Hänen puhuttelunsa oli tämmöistä: »tulee nyt syömään, menee
siitä maata -- kysyy Sakeukselta -- tuo tulee kotiin -- panee hänen
siihen», y.m.s.

Minä en tiennyt, huomasiko tuo vähänäköinen ja kopaantunut herrastuomari
nuoren ja kauniin emäntänsä itkuja, mutta onnelliselta ei näyttänyt
hänkään. Hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen työntekoon, ja vaikka hän
oli nyt maan omistajana, ei hän kaivannutkaan minkäänlaista työntekoa,
istui vaan päiväkaudet komeassa kamarissaan synkän ja alakuloisen
näköisenä. Hän ei puhunut monta sanaa päivässä, istui vaan ja räpötteli
silmiänsä; vieraatkaan eivät saaneet häntä monasti elpymään. Ainoana
huvituksena hänellä oli viulu, jota hän oli vähän oppinut
kitkuttelemaan. Sen hän otti tavasta laatikostaan ja sanaa lausumatta
romuutti hän joka ikisen pelikappaleen ja jokaisen niiden osankin, mitä
hän vaan oli oppinut; ja tuota tehdessään ei häntä häirinnyt mikään
ulkonainen vaikutus, ei syrjästä puhuttelemiset eikä muut; herrastuomari
pelasi vaan loppuun kaikki. Kun ne olivat loppuneet, pani hän viulunsa
pois ja vaipui entiseen vaiteliaaseen elämäänsä.

Jonkun pitkän ajan perästä rupesi minulle vähitellen selkenemään syy
emännän surumielisyyteen. Hän ei rakastanut aviomiestään; hän ei voinut.
Nuori, kokematon sydämensä ei ollut tuntenut vielä todellista rakkautta,
silloin tuli hänen mielestään otollinen tarjous -- rikas tarjous; hän
suostui tuohon tarjoukseen paremmin tavan kuin sydämensä vaatimuksesta,
ja niin tuli tuo pyhä liitto tehdyksi ikäänkuin joku edullinen
aineellinen kauppa. Nyt oli hän varmistunut, varttunut ja kehkeentynyt
ja nyt hän käsitti, ettei hän voinutkaan rakastaa sitä miestä, jonka
kanssa hän oli yhdistänyt elämänsä kohtalon; siinä syy, minkä vuoksi hän
myötäänsä itki, minkätähden ei hän ollut _onnellinen_, minkä vuoksi ei
hänellä ollut _sydäntä_ ja miksikä hän oli _kuollut_. Niin, kenties oli
tuo löyhästi, päällisinpuolin harkittu liitto saattanut onnettomiksi
molemmat -- kenties! -- --

Kaupanpitoa harjoitettiin vieläkin, mutta herrastuomari ei näyttänyt
pitävän siitä mitään lukua, eikäpä juuri paljon emäntäkään; kuitenkin
kitkutettiin sitä -- vanhan tottumuksen vuoksi.

Kaksi vuotta olin minä herrastuomarilla renkinä. Mutta ennenkuin se aika
oli loppuun kulunut, oli talossa tapahtunut kummia muutoksia. Nuori
emäntä ei itkenyt enään ja herrastuomarilla oli vakinainen työ: hän
pelasi häissä, kuuliaisissa ja tavallisissa tansseissa ja sitä hän tehdä
kitkutteli pyhä- ja arkipäivät, kun vaan joku häntä vähäkin vaati. Ei
hän paljon palkkaa tahtonut ja välistä sai hän ylimielisiltä kuulla
pilkkaakin huonon soittamisensa vuoksi, mutta vähän huoli herrastuomari
siitä, kunhan vaan sai soittaa. Hänen kunniakseen täytyy mainita, ettei
hän koskaan maistanut mitään väkeviä juomia.

Emäntä päinvastoin joi nyt kuin mies, löi korttia niinkuin poika, kulki
tansseissa niinkuin tyttö ja tappeli tarvittaessa niinkuin sankari --
niin: hänellä ei ollut sydäntä, naisellinen siveys oli hänessä
todellakin -- kuollut ja tuon kuoleman kalveessa oli herrastuomarikin
hakenut työtä huvikseen -- soittamista.

Minua pyydettiin kolmannelle vuodelle palvelukseen, mutta kun elämä oli
tuollaiseksi käynyt, en ottanut enään siinä ollakseni.

Nyt pääsin erääseen herrastaloon rengiksi. Tuommoiset korotukset ja ne
muutamat imartelemiset, joita olin kuullut, kohottivat sokean
turhamielisyyteni niin korkealle, että todellakin luulin olevani jo
oikein aika mies. En ollut vielä kovin monta vuorokautta ollut uudessa
paikassani, kun taloon sattui tulemaan eräs paljon kokenut ja kulkenut
merimies. Hän rupesi väentuvassa iltasella puhumaan matkoistansa ja
nähdyistä ihmeistään; väki kuunteli häntä ihmetellen. Minä en tahtonut
olla huonompi häntä ja rupesin väittämään, että Tukholmaan pääsee
jalkaisin muualtakin kuin Pohjanperän kautta. Merimies intti kovasti
väitöstäni vastaan, mutta minä en antanut perään. Viimein toi hän
puolustukseksensa kysymyksen:

»No mitenkäs tästä merestä sitten laivat pääsisivät ulkomerille, jos
muualta kuin Pohjanperän kautta päästäisiin jalkaisin Tukholmaan?»

Minä jouduin tuon kysymyksen kuultuani jotenkin hämille, mutta selvenin
pian ja vastasin arvelematta: »Ettekö sitä tiedä?! Siltahan siinä on,
joka nostetaan pois, kun laiva tulee.»

Kun merimies huomasi yleisen mielipiteen olevan minun puolellani, lähti
hän jotenkin kummastelevan näköisenä pois, mutta hänen lähdettyään
sanoin minä: »Tuon verran ne merimiehet tietävät!»

Ei ollut kauvankaan tuosta tapauksesta kulunut, kun minut laitettiin
talon neitiä viemään likimmäiseen kaupunkiin. Se oli minulle iloinen
asia, sillä en ollut ennen nähnyt kaupunkia, niin paljon kuin olinkin
niistä kuullut puhuttavan. Enpä voinut nukkua sitä päivää vasten yöllä.
Kun päivä tuli ja kaikki oli valmiina, lähdimme matkaan. Välillä oli
eräs oikotie, jonka piti oikaista matkaamme kokonaista kaksi
peninkulmaa. Ensimmäisenä päivänä pääsimme tuon oikotien päähän ja
olimme juuri valtamaantielle tullessamme eräässä talossa yötä. Aamulla
lähdimme taas matkaan, mutta valtamaantielle päästyämme, lähdin minä
ajamaan päinvastaiseen suuntaan, sillä minä olin mielikuvituksissani
luulotellut kaupungin olevan sillä suunnalla. Niin ajaa hölköteltiin
ensimmäinen kestikievarin väli ja toista alotettiin. Kun olimme jo
likellä toista kestikievaria, jonka nimen minä kuulosta tunsin, rupesin
kummastelemaan: miksi virstan tolpat ovat päinvastaisella puolen tietä.
Silloin rengahtivat silmäni selälleen; huomasin, että ajamme poispäin
kaupungista.

Vaikka kyydittäväni neiti oli aika-ihminen, useat kerrat ennen
kaupungissa käynyt ja vielä päälliseksi sivistyneessä perheessä
kasvatettu, ei hänkään ollut minua etevämpi maantieteessä, sillä hän
istui vaan sanaakaan virkkamatta, hyvässä turvassa reenperässä, mutta
kun onnettomuus tuli ilmi, oli hän valmis minua siitä syyttämään.

Eihän meillä ollut muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja syöttää
hevostamme lähimmäisessä talossa. Sen tehtyä lähdettiin taas ajamaan ja
ennenkun olimme jälleen niillä paikoilla, joista olimme aamulla
lähteneet, oli jo pilkkosen pimeä; täytyi siis ruveta yöksi, mutta emme
kuitenkaan häpeän vuoksi ruvenneet samaan taloon, jossa viimeksi olimme.

Minun kunnialleni kävi kovin tuommoinen erehdys. Häpeän vuoksi en ollut
vastaantulijoiltakaan kysynyt, menemmekö kaupunkiin vai mihinkä, mutta
vaan: onko pitkältä kestikievariin. Mutta nyt oli minulla vasta oikein
suuri huoli, miten tuon harmillisen asian saisin yöpaikassa salatuksi,
siinä hädässäni pyysin neitiäkin, ettei hän virkkaisi koko asiasta
mitään ja hän lupasi olla vaiti.

Neiti meni ensinnä huoneeseen ja kun sain hevosen riisutuksi ja ruokaa
sille eteen, menin minä perästä. Heti huoneeseen tultuani musteni
maailma silmissäni, sillä tuo merimies-pahus istui takkavalkean valossa
käsitöitään tekevän väen keskellä, kertoelemassa halullisille
kuulijoille ihmeellisistä matkoistaan.

Minä koin kyyräytä pimeään nurkkaan, ettei vaan olisi huomattu, ja
toivoin sydämestäni tuon ikävän asian pysyvän salassa. Mutta
kyydittäväni neiti ei saanut mielestänsä vieroitetuksi sitä harmillista
matkatappiota, jonka väärään ajamisellamme olimme saaneet.

»Jopa se oli harmillinen seikka», alotteli hän, mutta minusta tuntui
kuin kylmä vesi-ämpäri olisi kaadettu niskaani.

»Mikä oli harmittava seikka?» häyhähti heti koko väkijoukko kysymään.

Neiti ei tosin alkupäästä tehnyt asiasta kiireesti selvää, mutta ennen
pitkää oli hän kumminkin selittänyt sen alusta loppuun asti.

»Hoh-hoh! Siitäpä pojasta tulee pian maanmittari, kun hän on niin hyvä
osaamaan», sanoi joku joukosta ja kaikki muut rehahtivat nauramaan. Usea
heistä otti pärevalkean käteensä, joiden valossa kaikki kääreentyivät
minua katsomaan, niiden muassa merimieskin.

»Hah, hah, hah! Tämähän on juuri se sama viisas, joka tuonnoisella
viikolla intti minulle vasten silmiä, että muunkin kuin Pohjanperän
kautta pääsee jalkaisin Tukholmaan! Olipa hyvä kun ma tapasin vielä
kerran maisterin, ennenkun menen kaupungissa olevaan kotiini», sanoi
merimies ja kaikki purskahtivat taasenkin nauramaan.

Minua ei naurattanut yhtään: oli niinkuin olisi taivas pudonnut
päälleni. En voinut syödä sinä iltana enkä nukkua seuraavana yönä, ja
tuntui kuin olisin maan alle vajonnut; ei ikänä minun omarakkauteni ole
saanut semmoista kolausta, mutta mihinkäpä meni, siinä täytyi olla.

Kun tuosta pulasta pääsimme, teimme kaupunkimatkamme mitään muuta
erinomaista tapahtumatta, mutta ennen kotiin tuloamme pyysin vieläkin
neitiä, ettei hän herran tähden kertoisi kotona tuota kolttosta; hän
lupasi sen nytkin, mutta vuorokauden kuluttua oli se jo tietona ja
nauruna ympäri kylää ja minä kadotin toisen puolen saadusta arvostani.

Tuo kolttonen pani minut moneksi aikaa alle päin, pahoille mielin, ja
yötä päivää mietin, miten päästä vähänkään viisaammaksi. Olisin sydämen
halulla lukenut opettavaisia ja hyödyllisiä kirjoja, mutta mitäpä siitä
kaipiosta oli hyötyä, sillä minkäänlaista kirjallisuutta ei ollut.

Eräällä arvokkaalla meidän kylän isännällä oli Euroopan kartta, jonka
sanottiin puitteissa riippuvan hänen kamarinsa seinällä. Tuosta ihmeestä
olin kauvan jo kuullut puhuttavan, ja monen onnellisen, joka sen oli
saanut nähdä, kuulin hymysuin kertovan, kuinka Eurooppa oli juuri kuin
hevosen kenkä, mutta Italia oli ihan saappaan muotoinen. Minä oikein
halulla halusin päästä näkemään tuota ihmeellistä karttaa, ettei vasta
niin nolosti kävisi maantieteessä, kuin tuon merimiehen kanssa oli
käynyt. Sehän selittäisi niin täsmällensä kaikki, ja eihän siinä muuta
liene kuin vaan silmänsä siihen luopi.

Tuon halun pakottamana rohkenin kun rohkeninkin viimein eräänä pyhänä
hiipiä isännän kamariin. Isäntä oli lukemassa avopäin raamattua,
nokkalasit päässä; voi kuinka arvokkaalta hän tuossa näytti! Hän ei
nostanut päätänsäkään, kun minä menin kamariin, luki vaan ääneensä
haikealla, mutta kaikuvalla nuotilla, vaikkei huoneessa ollut ketään
muita kuin minä ja hän. Tuota hän teki varmaankin pari tuntia ja selvään
kuulin, että hän sanoi paljon sanoja niin hullunkurisesti väärin, ettei
luetun ymmärtäminen olisi ollut kenellekään mahdollinen.

Minä seisoin ovipielessä yksissä jalkojen tiessä, enkä uskaltanut oikein
hengittääkään. Kun hän lopulta lopetti lukemisensa, oikaisi hän itsensä
suoraksi, otti punaliitu-kipeneen liivinsä lakkarista ja teki luvun
loppuun merkin. -- Kuinka monetta kertaa lienee hän lukenut raamattua
läpi, en tiedä.

»Mitä asiaa sinulla on?» sanoi hän sitten minulle, nousten seisaalleen.

»Ei mitään, tulin vaan karttaa katsomaan, jos ma saisin», sanoin ujosti.

»Ei koskaan pidä sanoa ei mitään, kun kumminkin jotakin on. Tuossa se on
seinällä, katso häntä nyt kylläksesi, mutta mitäpä sinä siitä ymmärrät»,
sanoi isäntä kyllä hyvällä syyllä ja meni pois.

Minä jäin avosuin seisoa töllöttämään ovipieleen, sillä tulin jotenkin
hämille isännän puheesta. Viimein rohkenin luoda silmäni seinälle ja voi
herranen aika! siellähän se kartta riippui kun riippuikin seinällä.
Mutta mitä ihmettä?! Eihän minun silmäni käsittänytkään mitään
hevosenkengän eikä saappaan muotoista, epävakaisia niemiä, mutkia,
repaleita ja pilkkuja vaan, eri väreillä piirusteltuna sinne tänne
valkoiselle paperille, josta en tullut hullua viisaammaksi.

Tuota tieteilemistäni tein oven suussa seisoen, sillä en uskaltanut
paikalta hievahtaa. Siitä aivan helposti seurasi se, etten sinne asti
nähnyt mitään nimikirjoituksia, joita kyllä olisin osannut lukea.

Juuri kun olin parhaassa ymmärtämättömyyteni tuskassa, tuli isäntä
kamariin.

»No mitä sinä nyt kartasta ymmärsit?» kysyi hän.

»Ymmärsinhän tuota, mutta -- -- --» änkytin hänelle.

»Mitä mutta?» kysyi isäntä ja katsoi kiivaasti silmiini.

»Mutta eihän tuossa näy mitään hevosenkengän eikä -- saappaan
muotoista», vastasin hänelle.

»Minkä pitäisi olla hevosenkengän ja saappaan näköinen?»

»On sanottu Euroopan olevan edellisen ja Italian jälkimmäisen näköisen»,
selitin minä vähän rohkaistuneena.

»Sinä sanoit karttaa ymmärtäneesi, mutta ei koskaan pidä sanoa jotain
ymmärtävänsä, kun kumminkaan ei mitään ymmärrä. Jos olisit ymmärtänyt,
olisit siitä kyllä löytänyt jotenkin saappaan muotoisen Italian, mutta
hevosenkenkää et sieltä ikänä löydä», sanoi isäntä.

»Jos minä saisin kartan ottaa seinältä alas, että mä saisin sitä
likempää katsella?» rohkenin pyytää pelosta vavisten.

»Kylläpä siitä pian teeri tulisi, kun antaisin sitä joka poropeukalon
rääpiä», sanoi isäntä ja katsoi ovea kohti, joka oli selvä viittaus,
että hän soisi minusta pääsevänsä.

Minä lähdin pois yhtä viisaana kuin tullessanikin; mutta viisastuin
siellä kumminkin sen verran, etten sanonut: »ei mitään» ja »ymmärsinhän
tuota», kun minulta jotain semmoista kysyttiin, jota en minä tietänyt.

Niin huonosti toteentuivat nuot ennustukset, joiden imelässä höyryssä
olin mielestäni kohonnut päätäni pitemmäksi. Silloin huomasin
mielipahalla, ettei tuo luuloteltu miehuuteni ja viisauteni ollut muuta
kuin turha unikuva, joka todellisessa toiminnassa haihtui kuin savu
tuuleen. Vaan eteenpäin oli silti haluni pyrkiä yhdellä tahi toisella
tavalla, kävipä miten kävi!



Viides luku.

MUITA MUTKIA.


Vaikka olinkin niin paljon arvoani kadottanut, en kuitenkaan kadottanut
sitä entisten ystävieni luona. He olivat minulle yhtä ystävälliset, yhtä
lempeät kuin ennenkin; sen turvissa voin minä taasen ruveta pyrkimään
ihmiseksi ja ennen pitkää unohtui tuo ikävä maantieteen juttu kokonaan.

Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana olimme taasen Maunon kanssa
Tipakkalassa vieraina. Mauno, minä ja Maija olimme jo tulleet siihen
ikään, että lasten leikkikalut ja niiden muassa leikitkin, olivat
jääneet syrjään ja elämän todellisuus alkoi meille kaikille haamottaa,
vaikka kyllä hämärästi, ja samassa suhteessa eneni myös luonnollinen
kainoutemmekin. Maija olikin nyt jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta.
Hän oli nyt jo kasvanut täyteen pituuteensa, mutta vartalonsa sen
mukaista luonnollista vahvistumista hän koki kaikin tavoin estää. Yhä
harvemmiksi kävivät röijyjen saumat ylellisestä pinnistyksestä, ja yhä
syvemmälle painuivat lujat ja piukalle kiristetyt vyöliinan nauhat.

Meitä pidettiin Maunon kanssa nytkin hyvinä vieraina. Vanhukset
puuhasivat meille ruokaa, ja siihen laitettiin mitä parasta talossa
löytyi. Samassa touhussa oli Maijakin ja tuota tehdessään käveli hän,
että lattia jytisi, ja oli punainen kuin nuotiosta temmattu kekäle. Kun
ruoka oli saatu valmiiksi, käskettiin meidät syömään, mutta me emme
ottaneet montakaan palaa. Oli mielestämme häpeä syödä niin paljon, että
talonväki olisi nähnyt jotain kuluneeksi. Näytimme siis olevamme
ikäänkuin semmoisia ihmisiä, jotka syömättä elävät.

Syömästä päästyämme käski Maija meidät kamariinsa. Se oli pesty
puhtaaksi kuin sipuli ja lattialle oli ripoteltu riivittyjä tuoreita
katajan havuja. Seinärakoihin oli pistelty parhaaltaan kukkivien tuomien
ja pihlajain oksia kukkaterttuineen. Akkunoille oli laitettu useampaan
astiaan poimituista kukista ja muista kasveista sidotuita kukkavihkoja
tyvillänsä vedessä seisomaan; kaikki nuot tekivät huoneeseen kesäisen
tuoksun. Huoneen tavarasto osotti asukasten uutteruutta ja siisteyttä.
Vuode seisoi yhdessä nurkassa, pulleine höyhenpolstareineen, valkoisine
ripsulaita-lakanoineen ja kuvikkaine ryijypeittoineen. Naulat olivat
täynnä puhtaita ja avullisia pitovaatteita ja orret notkuivat puhtaiden
ja sileiksi kaulattujen paitojen alla. Eipä kummakaan, sillä
sanottiinhan Tipakkalaisilla olevan rahojakin tuhansia lainassa ja
arvattavasti oli tuon varallisuuden avulla autettu Maijan omaa
ahkeruutta vaatetten hankkimisessa.

Lieneekö tuo kaikki vaikuttanut jotain Maunon mieleen, koska hän sitä
iloisesti haastellessamme yht'äkkiä sanoi:

»Mutta olisipa tässä talossa vävyn paikka.»

Tuon lauseen kuultuansa purskahti Maija heti valtavaan nauruun, silmieni
eteen paljastui hirveän leveä rivi pitkiä ja leveitä lostikka-hampaita,
sillä hän ei huomannut nyt koota suutansa, eikä panna kättänsä sen eteen
niinkuin ennen, mutta pahin seuraus oli se, että Maijan röijyn
selkäsauma ratkesi niskasta vyötäreen paikkaan asti. En tiedä lieneekö
Mauno huomannut kumpaakaan tapausta, koska hänkin nauroi sydämen
pohjasta ja katsoi hartaasti Maijaa.

Minä olin tuntenut pitkin elämääni syvää myötätuntoisuutta ja
jonkunlaista vetoa Tipakkalaisten, erittäinkin Maijan tykö, sen
sisarellisen ystävyyden vuoksi, jota hän oli ylönkatsottunakin ollessani
kohtaani osoittanut, ja sen vuoksi kävin siellä niin usein. Mutta tuon
tapauksen perästä tuli luontooni jotain vastenmielisyyttä kaikkia
Tipakkalaisia, mutta erittäinkin Maijaa kohtaan, ja vaikka koetin sitä
kaikilla keinoilla vieroittaa, ei se onnistunut.

Kotiin mennessämme puheli Mauno Tipakka-Maijan rikkaudesta,
kätevyydestä, toimeliaisuudesta, lihavuudesta, punaisuudesta ja muusta
komeudesta, mutta minä en voinut ottaa osaa hänen puhelemiseensa kuin
muutamalla myöntyvällä ja ilottomalla sanalla, sillä sisällinen tunteeni
oli niin kummallisen hajanainen. -- Mauno oli rakastunut Maijaan.

Tulimme suoraan Maunon kotiin. Kartanolla oli paljon koolla kylän
nuorisoa, muiden muassa Piukka-Jaakkokin. Heti hänet nähtyäni lensi
vereni kylmäksi, sillä mieleeni jolkahti, ettei nuoriso pääse
hajaantumaan koteihinsa jotakuta kommellusta tapahtumatta, kun tuo ilkiö
taas on joukossa. Eipä kauvan tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin tuo
aavistukseni liiankin hyvin toteentui, sillä emmepä päässeet vielä
oikein likellekään toisia, kun jo Piukka-Jaakko sanoi:

»Mistäs nämät maisterit tulevat?»

»Eipä meidän ole pakko sinulle retkiämme selittää», sanoi Mauno hänelle
tyynesti vastaukseksi.

»Mitä sinä ruomahuuli ja kanttipää ylpeilet, vai tahdotko kalloosi niin,
että joku kantti siitä tasaantuu?» räyhähti heti Piukka-Jaakko, ja
Maunon kävi se niin sydämelle, että hän rupesi itkeä tihistämään.
Tyytymätön murahdus kuului silloin joukosta; mutta kovimmasti tuo kävi
minun oikeudentunnolleni, sillä se oli hirveä asia mielestäni, kun tuo
kaiken pahuuden alku ja juuri sätti ystävääni Maunoa niistä vioista,
jotka eivät olleet hänen omat ottamansa vaan joita Luoja saattoi antaa
kenelle tahansa meistä.

»Aina sinä mokoma Piukka olet ilman asiatta jokaisen silmillä!» sanoin
minä tuon totuuden tunnossa, ennenkuin itsekään huomasin.

Muuta ei tarvinnut. Juoksujalassa törmäsi hän nenäni eteen tiuskuen:
»Mitä sanoit? sanoppas toinen kerta!»

Minä en vastannut mitään, mutta sydämeni oli erinomaisen synkkänä.

»Kylläpä minä kuulin mitä sanoit», huusi hän raivossaan ja samassa
kihisi kuuma korvapuusti korvissani!

Minä en nyt paennut, enkä ollut tietävinäni mitään koko lyönnistä. Mutta
tuokos vasta Piukka-Jaakon vihaksi kävi, sillä hän oli oppinut näkemään
aina minut pakenevana ja välttelevänä, kun hän katsoi hyväksi kurittaa
minua. Hän raivostui tuosta uhkamielisyydestäni niin, että rupesi kaikin
voimin käymään minun päälleni. Minä tietysti kävin torjumaan hänen
rynnäköitään. Viimein kävi ottelumme niin ankaraksi, että minä en enään
tyytynytkään puolustamiseen, vaan rupesin vuorostani päälle käymään ja
nujersin monta kertaa vastustajani alleni, löylyttäen häntä joka
kerralla oikein kelpolailla. Mutta vaikka hän jo itsekin huomasi, ettei
hän enään voinut koko sotataidollaan minulle niin mitään, ei hän
lakannut kumminkaan yrittämästä; sillä tuntuipa hänellä olevan
jonkunlainen pelko siitä, että yksi hänen nöyrä alamaisensa, ja kukaties
muitakin, luopuu hänen vallan-alaisuudestansa, jos hän nyt vaan menettää
tappelun. Kun ei tuosta loppua tullut, kaasin minä Jaakon taaskin
alleni, myskytin häntä hyväsesti, enkä laskenut altani ennenkuin hän
teki lupaukset, ettei hän enään tule päälle. Ne lupaukset tehtyään,
päästin minä hänet ylös. Kaikki nuoret nauroivat Piukka-Jaakon huonoa
sota-onnea, mutta hän lähti kovin häpeissään pois. Mennessään hän
kuitenkin uhkasi tämän kyllä vielä kerran muistavansa. Mutta tuo
uhkaaminen kääntyi peräti toisenlaatuiseksi kuin me olimme sen
otaksuneet, sillä kun hän ensikerran tapasi minut, kutsui hän
kahden kesken puheillensa, jossa hän innokkaasti esitteli, että tästä
eteenpäin tappelisimme aina yhdestä puolen ja tekisimme ikuisen
sovinnon. Jälkimmäiseen ehtoon suostuin mielelläni, mutta edellisen
hylkäsin inholla.

Tuo tapaus lisäsi sanomattoman paljon rehtevyyttäni ja itsearvoni
tuntoa, sillä olinhan pakottanut suurimmasti pelätyn viholliseni
pitämään minua yhtä isossa arvossa kuin itseäänkin ja vieläpä kenties
pelkäämäänkin minua, jossa tapauksessa hän ei enään tohtisi Maunoakaan
sortaa; tuntuipa siltä kuin olisin pudistanut orjankahleet päältäni ja
tullut vapaudensankariksi ystävänikin puolesta.

Pian sain nauttia haaveksimiani etuja; usein kuulin muiden toverieni
ylistelevän tekoni oikeutta ja urhoutta, ja yleinen rauha rupesi
vallitsemaan nuorison keskuudessa, sillä Piukka-Jaakko ei uskaltanut
enään kenenkään silmille mennä. -- Niin, minua ruvettiin kunnioittamaan
urhoollisena, voimakkaana miehenalkuna -- aikamiehen ehto.

Ystävässäni, Palkolan Hannossakin, oli tuo onneni käänne vaikuttanut
aina suurempaa mieltymystä minuun. -- Eräänä iltana esitteli hän
minulle, että lähtisin hänen kanssaan Kivisen Heikille. Oikein minä
säikähdin tuon kuultuani ja tunnustaa täytyy, että saavuttamani miehen
arvo tuntui kovin vähäiseltä sen kutsun rinnalla.

»Minä en lähde, en voi, en kehtaa», änkytin Hannolle vastaukseksi.

»No kaikkia, olethan jo mies ja hän on niin hyvä ja kohtelias kaikille,
semmoista miestä ei löydy monta; lähde vaan, minä takaan, että tulet
hyvästi vastaanotetuksi ja vieraana pidetyksi ja ettet kadu kauppaasi»,
puheli hän.

Hannon kehotus kutkutti kovin itserakkauttani ja ajattelin:
»Kukapaties!» -- Minä lähdin.

Kun tulimme Kiviselle, oli isäntä jo ovessa vastassamme.

»Hoho -- hoo! Tulitpa toki, Hanno veli, tänne iltaa viettämään, tulitpa
kuin kutsuttu, sillä minulla on niin hiton ikävä; ajattelin jo mennä
johonkin kylään, mutta mihinkäpä täällä menisi, jos ei juuri teille. Ja
entä sitten? Sinulla on veres toverikin mukanasi, Sakeus, joka
Piukka-Jaakolle on niin kunnollisesti antanut selkään! Sinä olet kunnon
poika. -- Käykää peremmäksi istumaan!» touhusi isäntä, ennenkuin ehdimme
suutammekaan avata.

Me menimme istumaan, ja isäntä meni toiseen huoneeseen. Hanno kuiskasi
minulle: »Enkö minä sitä sanonut?» mutta minä tunsin itseni niin
huonoksi, halvaksi ja miehettömäksi tuon varallisuutta kaikkialla
osoittavan asumuksen ja yleisesti kunnioitetun viisaan, rikkaan ja,
niinkuin luultiin, siveän miehen rinnalla.

Isäntä tuli, käsissä täysinäinen pullo ja pikareita, jotka hän pani
pöydälle ja täytti ne pullosta.

»Tulkaat, vieraat, ottamaan suun avausta!» esitteli isäntä ja Hanno
tarttui yht'aikaa isännän kanssa lasiin, nousten seisalleen, mutta minä
en hievahtanutkaan.

»No, Sakeus! Tuleppas ottamaan!» kehotti isäntä.

»Minä en ryyppää», sanoin minä paikalta liikahtamatta.

»No, kuinkas muutoin? Eihän vieraissa-olo ilman miltään tunnu, kun ei
ota naukkuja -- olethan sinä jo mies -- kursailematta, poikaseni!»
kehotti isäntä.

»Minä en ryyppää», toistin minä vaan vakavasti.

»No, kun et ryyppää, niin ole ryyppäämättä», sanoi isäntä jotenkin
nyrpistyneenä.

Hannon kasvot synkistyivät ja hän loi minuun tylyn katseen.

Molemmat he ottivat ryyppynsä, toisen ja kolmannenkin, pitämättä enään
minusta mitään lukua.

He tulivat iloisiksi ja isäntä sanoi: »Tarvitseisi panna ovet lukkoon ja
akkunat tukkoon, etteivät ihmiset tänne näkisi, eivätkä pääsisi, mutta
voiko tuohon poikaan luottaa niin paljon?»

»Kyllä häneen kuitenkin voit luottaa, vaikkei hän ryyppää», vakuutti
Hanno.

Sutii, heti laskettiin akuttimet alas ja avaimet otettiin suulta pois,
mutta minä ajattelin: »Mikseikähän meitä saisi ihmiset nähdä?»

Vähän ajan päästä toi talon vanha ja paljon tavaraa koonnut emäntä
lämmintä vettä, sokuria ja taasen täysinäisen pullon. Hän oli surullisen
näköinen ja loi minuun niin läpitunkevan ja pitkän katseen, että se meni
läpi ytimieni; selvästi luin minä tuossa silmäyksessä: »Tuokin raukka!»
Silloin en tuntenut itseäni mieheksi, vaan väärässä paikassa olevaksi,
mitättömäksi nuorukaiseksi. Emäntä meni pois, lausumatta yhtäkään sanaa,
ja huokasi raskaasti. Olin huomaavinani, että hän tuota vierasten
palvelemista teki kovasta pakosta, vaikka ulkonainen, näennäinen rauha
vallitsi talossa.

Kun emäntä oli mennyt, tekivät isäntä ja Hanno lasit ja alkoivat
maistella; minulle eivät he enään tarjonneetkaan, kun olin niin jyrkästi
kieltänyt. Tuota tehdessään tulivat he yhä iloisemmiksi, yhä
ystävämmiksi keskenään. Veljellisyys, verrallisuus ja vapaa sananvalta
yhä varttui heidän välillänsä. Voi kuinka pieneksi tunsin itseni heidän
rinnallansa.

Kauvan ei viipynyt, ennenkuin isäntä toi viritetyn soittorasian ja pani
sen eteeni pöydälle.

»Eikös se soita koreasti?» kysyi isäntä minulta.

»Soittaahan tuo», vastasin minä.

»Etkö tahdo ostaa tätä? Minä myön sen halvasta hinnasta, viidestä
ruplasta, vaikka se olisi kymmenenkin arvoinen», kaupitteli hän
soittokonettansa.

»Milläpä minä semmoisia ostaisin», sanoin minä karttelevaisesti.

»Kyllä minä uskon velaksikin; ei tarvitse muuta kuin vaan annat luvan,
että minä saan palkastasi periä viisi ruplaa, niin soittokone on sinun;
ajatteles: viidellä ruplalla kymmenen ruplan maksavan kalun -- mikä
voitollinen kauppa!» kehotti isäntä.

En voi kieltää, ettei tuo edulliseksi selitetty kauppa miellyttänyt
minua. Voitonhimo rupesi palamaan mielessäni ja lensipä päähäni
tämmöinenkin ajatus: »Mikä mies vasta olisit, kun sinä olisit tuommoisen
taidekalun omistaja?» Mutta samassa muistin, etteivät kaikki ihmiset
pitäneet Hannolle hyvänä enteenä hänen ja Kivisen välillä tehtyjä
kauppoja, ja sen avulla voin tulla siihen päätökseen, etten osta tuota
tarpeetonta kalua. Mutta selvästi tunnen vielä nytkin, etten olisi
voinut tuota liehakoivaa viettelystä välttää, jos olisin ollut vähäkin
hujakassa.

»En minä osta soittokonettanne, sillä minä tarvitsen palkkakipeneeni
vaatteisiini ja köyhille vanhemmilleni elatuksen avuksi», sanoin minä
viimein jyrkästi.

»Sinä olet kummallinen otus, et sinä taivu mihinkään, mutta sen minä
sanon sinulle: sinä et ymmärrä vielä omaa etuasi. Mitä sinun tarvitsee
vanhempiasikin elättää, kyllähän kylä heistä huolen pitää», sanoi isäntä
närkästyksissään ja siihen se asia jäi.

Minun mieleni meni kovin pahaksi. Yleensä oli tämä kokemus kovin suuri
kolaus luuloilleni noista miehistä.

Isäntä ja Hanno tekivät uusia laseja ja olivat iloiset.

»Nyt on jo kaikki ihmiset nukkumassa, nyt ei meitä sissi enään kukaan;
sinun pitää, Sakeus, laulaa meille», sanoi Hanno minulle sammaltavin
kielin.

»Niin, niin, saakuta rallaa! Pojalla kuuluu olevan hyvä ääni, hänen
pitää laulaa meille», säesti isäntä.

Minä tenäsin ja estelin minkä voin, mutta he pitelivät minua kiinni,
halailivat ja taputtelivat, ja sanoivat, että he ovat »miritty», jos he
päästäisivät minut, ennenkuin minä laulaisin. Kun huomasin, etten
päässyt heidän käsistänsä mihinkään, lauloin minä häpeästä punehtuneena
pari värssyä, mutta en ennen enkä jäljestä ole niin ylenkatseellisesti
laulanut kuin silloin.

»Saakuta rallaa! Se oli laulua se. Poika olisi laulustansa aika
totilasin ansaitseva, mutta kun hän on niin jörö, ettei ota mitään, niin
minkäpä sille tekee», höpisi isäntä.

Minulle tuli hirmuisen ikävä. Tällaisiako nämä miehet ovatkin? Pöydällä
oli joku hengellinen kirja; otin sen käteeni ja rupesin sitä
katselemaan. Luultavasti se oli talon emännän kirjallisuutta. Isäntä,
kun sen huomasi, nakkasi korttipakan eteeni pöydälle ja sanoi: »On
täällä parempiakin kirjoja, kuin tuommoiset nurrasunterit.» Minä aivan
kauhistuin semmoista jumalattomuutta, sillä vanhempani olivat aina
opettaneet minua Jumalan pelkoon. Kumminkaan en rohjennut puhua mitään.

Isäntä ja Hanno rupesivat korttia lyömään. Tuossa tilassa ei minun
käynyt lukeakaan. Uni voitti vihdoin minut ja minä väännyin johonkin
nurkkaan nukkumaan. Siitä herätettiin minut puoliväkisin ylös. Kun
silmäsin herättyäni talon kaapillista, lyöpää seinäkelloa, läheni se
aamu-kolmea. Minulle rupesi isäntä ja Hanno selittämään, että minun
pitäisi heidän välilleen kirjoittaa velkakirja; molemmat olivat
silmisikana juovuksissa. Minä väitin, etten osaa sitä kirjoittaa, mutta
isäntä ja Hanno inttivät, että se kyllä käypi laatuun, sillä eihän sen
niin täysikelpo tarvitse ollakaan, koska se tulee vaan ilman aikojaan --
muistoksi. Minä en päässyt puuhun en pitkään, vaan minun piti kirjoittaa
Hannolta Kivisen Heikille sadan ruplan velkakirja, johon Hanno pani
puumerkkinsä ja yksi talon rengeistä herätettiin toiseksi
vieraaksimieheksi.

Kun se oli tehty, lähti Hanno minun kanssani kotiinsa hoipertelemaan.

»Tue minua, Sakeus, pidä minua kiinni! Minä en pysy pystyssä -- se
saakelin rommi», änkytti Hanno minulle mennessämme. Minä koin häntä
tukea minkä voin, mutta yhtäkaikki kaaduimme välistä molemmin.

»Mistä se velkakirja tuli?» kysyin häneltä.

»Niin se velkakirja -- kyllä se oikeasta tuli, oikeasta se tuli. Mutta
älä puhu siitä kenellekään mitään -- minulla ei ole nyt rahoja käsillä
-- sinä lauloit saakelin hyvästi -- eikös ollut hyvä siellä olla?
Avullinen mies tuo Kivisen isäntä -- se lempparin rommi --», höpisi hän.

»Minä inhoon koko tuota taloa ja sen isäntää; ei ikänä se ole rehellinen
mies», rohkenin muistuttaa.

»Kyllä hän rehellinen on ja hyvä mies, mutta sinä et ymmärrä, olet vielä
kovin nuori», vakuutti Hanno.

Kun tulimme hänen kotikartanolleen, katselivat kauniin naisen kasvot
akkunasta ulos ja minua hävetti, että ihmiset näkivät minut nyt Hannon
seurassa. Nuot kasvot olivat Hannon vaimon, joka ei ollut siihen asti
yhtään nukkunut, levottomana miehensä poissa-olosta.

Minun täytyi Hanno viedä huoneeseen asti, sillä ei hän sinne olisi omin
voiminsa päässyt.

Kun odottava vaimo näki, missä tilassa hänen miehensä oli, vapisi hän
niinkuin kahila virrassa. Olikohan tuolla sydämessä täristämässä jo
entisiäkin elämän kokeita, tunteita ja havainnoita, vai olivatko ne vaan
tämän hetken tuottamia? Sitä en voinut itselleni selittää, sillä Hannon
ryyppäämisestä ei koskaan puhuttu.

»Voi, missä sinä, Hanno, olet ollut koko yön? ja tulet taas näin
juovuksissa kotiin», sanoi vaimo surullisesti värisevällä äänellä.

»Älä nyt suutu minuun. En minä missään huonossa paikassa enkä seurassa
ole ollut, olen ollut Kivisellä vieraana», selitti Hanno sammaltaen.

»En minä suutu, enkä vihasta tätä sano, mutta suuresta rakkaudesta sinua
ja perhettämme kohtaan. Usko minua, rakas Hanno, Kivisen kanssa
seurustelemisesi ei lopu hyvään», sanoi vaimo.

»Sinä puhut niinkuin sinä ymmärrät -- mi-minä annan sinulle anteeksi --
en minä ole sinulle paha», höpisi Hanno ja rötkähti puku päällä maata.

»Vaikken minä paljon ymmärräkään, niin ymmärrän kuitenkin rakastaa ja
surra sinun kunniaasi ja perheemme perikatoa», sanoi vaimo
katkonaisesti.

Hanno ei vastannut mitään, sillä hän rupesi oksentamaan ja minä lähdin
pois.

Kenties olin minä ensimmäinen, joka rupesin täydellisesti käsittämään
Hannon todellista perheellistä ja taloudellista tilaa, ja paljas
ajatuskin, että ystäväni joutuisi perikatoon, kauhistutti minua.

»Mitenkä nyt asiat ovat?» kysyin Hannolta, ensikerran tuon tapauksen
perästä tavattuani hänet.

»Mitenkä niiden sitten pitäisi olla?» kysyi Hanno vuorostansa
huolettomasti.

»Etkö kadu viimeistä Kivisellä käyntiäsi?»

»Mitä minä siitä katuisin, niin vapaata taloa ei ole koko pitäjäässä»,
sanoi Hanno.

»Mutta mitä sinä sait sitä velkakirjaa vastaan, jonka siellä annoit
Kiviselle?» (Hanno oli vaatinut minua kutsumaan häntä sinuksi.)

»Niin, niin, se velkakirja! Minä en tosiaankaan saanut sitä vastaan
mitään! Hän voitti sen korteilla, vaan kyllä minä sen pian takaisin
voitan. Mutta vieläkin varoitan, ettet puhu siitä kenellekään.»

»Minä luulisin olevan parhaan keinon kun et koskaan enään menisi
Kiviselle.»

»Miksi?»

»Minä pelkään, että hän peijaa sinut putipuhtaaksi.»

»Joutava pelko; ikään kuin en minä osaisi eteeni katsoa. Sinä saat olla
aivan huoletonna minun asioistani», sanoi Hanno vähän närkästyksissään.

»Vaimosikin suree kovin», rohkenin muistuttaa.

»Hän on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin, ja nyt ei siitä asiasta enään
mitään», sanoi Hanno puolituimasti. Minä olin pitänyt aivan varmana,
että Hanno katuisi hartaasti, selvittyänsä, mielestäni niin tavatonta
kohtausta, kuin Kivisellä käynti oli, mutta petyinpä siinä luulossani
surkeasti.

Hanno kulki Kivisellä tästä eteenpäin kuten ennenkin; teki hevos- ja
muita kauppoja ja herra tiesi mitä hän siellä tekikään. Hannon vaimon
kauneus katosi sitä myöten eikä pitkää aikaa kulunut, kun hän oli yhtä
surkastunut kuin syksyn kellastunut lehti.

Vuoden ajan kesti tuota menoa ja silloin oli Hanno -- maaton mies!
Kivisen Heikki oli hakenut häneltä velkansa ulos ja minunkin tekemäni
velkakirja kävi vaan täydestä. Siinä kävivät ihmisten kuiskeet toteen.

Olisi luullut Hannon peräti kukistuvan ja hänen vaimonsa henkensä
heittävän tuon kovan lankeemuksen tähden; mutta kumma kyllä, niin ei
käynyt! Hanno oli yhtä iloinen, yhtä rehtevä ja ponteva kuin ennenkin,
juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yhdessä asiassa oli hän vaan
saanut toisen mielen kuin ennen: hän vihasi nyt Kivisen Heikkiä
kiivaammin kuin ennen rakasti. »Se perhana, se roisto», sanoi hän usein,
»kyllä minä vielä laitan semmoisen koston, että piisaa.» Niin, Hanno
raukka oli nyt saanut silmänsä auki. Hän vannoi nyt usein, ettei hän
enää koskaan ryyppää väkeviä juomia eikä pelaa korttia. Tuon voimasta se
tuli, että Hannon vaimo voi pysyä lankeematta kokonaan epätoivon
valtaan, että hän toivoi vielä.



Kuudes luku.

KIRKOLLISET JA USKONNOLLISET OLOT.


Siihen aikaan olivat ihmiset hyvin jumalisia, mutta kummallista
jumalisuutta tuo oli. Kirkossa käytiin kuten ainakin, ja papit
pauhasivat taivaan ilosta ja helvetin vaivasta niin kovalla äänen
painolla, että se kuului loitos kirkon ulkopuolelle. Mutta vaikka pappi
löi välisti nyrkkinsäkin saarnastuolin laitaan, eivätpä sentään kaikki
sanankuulijat pysyneet valveilla. Noiden kovakorvaisten varalla kulki
suntio koko saarnan ajan pitkin käytäviä, pitkä, toisesta päästä ristiin
halaistu ruokosaikara kädessä. Kun hän havaitsi jonkun nukkuvan,
seisahtui hän ja löi saikaransa pään käytävän lattiaan semmoisella
jyräyksellä, että halottu latva räsähti kuin hevosräikkää olisi ympäri
pyöräytetty; olisipa siitä jyräyksestä luullut kuolleenkin heräävän.
Mutta elävien joukossa oli semmoisia, jotka eivät siitä onnahtaneetkaan,
vetelivät vaan makeata unta kaikessa turvassa. Niitä täytyi suntion
lyödä rämäyttää päähän, josta he joko säikähtyen heräsivät tai jäivät
konnusillaan muka heräämättomiksi. Se menettelytapa antoikin aihetta
usein monelle konnastelijalle moneen lystilliseen koukkuun. -- »Synti se
on, joka nukuttaa ihmisiä kirkossa», sanoivat tosivalppaat ja jumaliset
ihmiset.

Minä olin siksi valpas, ettei saikaramies päässyt minua koskaan niskaan
kopistamaan, mutta en tiedä, oliko minulle saarnasta enempää hyötyä kuin
niillekään, joita ei suntio saanut ollenkaan hereillensä. Minulla, näet,
meni aika niiden vehkeiden katsomiseen, joita suntio piti synnin unessa
makaavien kanssa. Kun se loppui, hajaantuivat ajatukseni ympäri maailmaa
ja tuskin kuulin kolmea sanaa koko saarnasta; kuuntelin sitä niinkuin
jotakin messinkikelloa, mutt'en mitään ymmärtänyt. Ajattelin, että kyllä
kai sekin on synti ja koetin koota ajatuksiani saarnaa kuulemaan, mutta
ennenkun huomasinkaan, olin lukemassa kirkkomme akkunoissa olevia,
lyijy-puitteisiin pantuja, pieniä akkuna-ruutuja tahi kattolautoja, ja
tohdinpa taata, ettei kukaan tarkemmin tiennyt, kuinka monta ruutua
taikka kattolautaa kirkossamme oli. Paras paikka koko saarnassa oli
amen, sillä sen kuultuani olisin vaikka kärpäsen surinan kuullut;
mieluinenpa se taisi olla synnin unta makaavillekin, koska he heti
kohottivat päänsä, oikoivat käsiään ja haukottelivat niin suuresti, että
varpunen olisi aivan helposti mahtunut lentämään heidän suuhunsa.

Kirkosta kotiin tullessa vanhemmat sanoivat lapsille tavallisesti:
»Jeesus lähetti kirkon armoja.» Illemmalla kokoontuivat vanhat ämmät
toisiensa tykö, jossa he sitten päin yhteen istuen niekuttelivat,
päästäen samassa syviä ja pitkiä huokauksia ja lausuivat:

»Voipa kuitenkin! Kyllä kaiketi sielun paimen koetti taaskin sanoa ja
neuvoa meitä, mutta ihminen on, Jumala paratkoon, niin kovakorvainen,
ettei hän liikahda enempää kuin kivi. Voi, voi! Oikein hiki tippui
nytkin pastorin päästä, kun hän koki tehdä työtä sielujemme puolesta.
Raskas on työ, raskas edesvastauskin, mutta otammekos vaaria siitä?
Emmepä, annamme synnin vaan pettää ja vietellä itseämme.» Näitä,
ja monta muuta semmoista he lorisivat vanhassa totutussa
ulkokultaisuudessansa, mutta elämän parannuksesta ja sisällisen ihmisen
korjaamisesta ei ollut koskaan puhettakaan.

Eräänä pyhänä saarnasi eräs nuori pappi Rikkaasta miehestä ja
Latsaruksesta. Mutta sinäkös pyhäiltana muorit oikein huokaillen
niekuttelivat itseään ja joku heistä sanoi: »Totisesti on siinä
nuorukaisessa Jumalan henki, sillä muutoin ei hän olisi voinut puhua
niin hyvin köyhyydestä ja rikkaudesta. Jumala vahvistakoon sitä poikaa,
että hän voisi noille rikkaille sen vietäville oikein antaa.»

Niinkuin ennen olen maininnut, olivat vanhempani hyvin jumalisia.
Tipakka-Vappukin oli jumalinen, ja aristelematta uskallan sanoa,
etteivät he olleet yhtään huonompia niekuttelijoita ja huokailijoita
kuin muutkaan ämmät.

Ei missään enempää harjoitettu jumalisuutta kuin miesjoukossa, silloin
kun oltiin »hienos kaasus.» Pitotiloissa kokoontuivat miehet aterian
jälkeen pitkän pöydän ympärille, jossa olivat viinapullot ja pikarit, ja
niistä otettiin tarpeen mukaan naukkuja. Kun sitten tultiin hyvälle
tuulelle, rupesivat raamatulliset kysymykset ja vastaukset lentelemään
tuiskuna ympäri pöytää. Semmoisia arvoituksia kuin: »Mitä Juditha teki
Holofernekselle?» ja: »Missä se pensas on ollut, joka paloi tulessa ja
ei kulunut?» Jos joku heiltä kysyi, mitä he jaarittelivat, sanoivat he:
»Me kahlaamme raamattua.»

Kun pappi oli pidoissa, puhui hän tavallisesti semmoisia emättömiä
valheita, joita ei uskonut kukaan.

Olkoon tässä pari esimerkkiä, jotka itse kuulin.

»Jumalaton mies tuo Salomonikin oli, kun hän tykeillä ampui ukonilmalla
taivaalle, sanoen: 'Jos sinä olet Herra taivaassa, niin minä olen herra
maassa'», alkoi pappi.

Joku muistutti, etteihän silloin vielä ollutkaan tykkejä.

»Puutykeillä ampui, puutykeillä ampui», sanoi pappi ja nauraa
virnisteli.

Eräissä peijaisissa sanoi hän taas ruokapöydässä:

»Minä näin Turussa ylioppilaana ollessani virstaa pitkän riihen.»
Samassa pukkasi vieressä istuva rouvansa pappia kylkeen.

»Kuinkas leveä se sitten oli, kun se oli niin pitkä?» kysyi joku
joukosta.

»Kahta kyynärää», vastasi pappi totisena.

»Kylläpä se oli kaitainen niin pitkäksi riiheksi», sanoi siihen joku.

»Olisi siihen leveyttäkin tullut, jos ei olisi rouva kylkeen töytännyt»,
sanoi pappi nauraa mutristellen.

Siihen aikaan olivat kaikki häät tanssi-häitä. Vaikka ne olisivat olleet
kuinka köyhien, vaikkapa vaan renkien ja piikojen, niin tanssia niissä
vaan piti. Tanssia ei saanut kukaan muut alottaa kuin pappi; hän se oli,
joka kaikkialla morsiamen kanssa juhlallisesti pani alkuun tuon yleiseen
suositun toimen.

Kerran kävi eräissä isoissa häissä niin, että pappi juopui eikä
kyennytkään tanssia alottamaan. Koetettiin tehdä mitä vaan voitiin papin
selvittämiseksi, mutta kaikki oli turhaa, hän makasi taidotonna isännän
kammarissa vuoteessa. Koko hääväki oli kovin hätäyksissään, kun ei saatu
tanssia alkuun, eikä yksikään uskaltanut sitä alkaa. Tosin oli Kivisen
Heikki nyt niinkuin ennenkin puhemiehenä, mutta hän oli tanssia
alottaissa tavallisesti toisena parina ja vasta papin jälkeen sai
kunnian tanssia morsiamen kanssa; ei siis hänkään tohtinut papille
tulevaa kunniata ryöstää.

Kun hätä oli pahimmallaan, eikä pappia saatu tointumaan, otti isäntä
edesvastauksen päällensä.

»Alkakaa vaan tanssi, minä vastaan kaikesta!» huusi hän suureksi iloksi
huolestuneelle hääväelle.

Heti sen kuultuansa panivat pelimannit sompansa liikkeelle ja Kivisen
Heikki lähti alottamaan tanssia papin sijassa.

Muitakaan tansseja ei saatu alkaa eikä pitää papin luvatta. Semmoisia
kun hankittiin, piti asiamiehet lähettää pappilaan lupaa pyytämään. Hän
kun antoi kirkollisen ja isällisen suostumuksensa, oli kaikki hyvin.
Mutta jos jolloinkin pidettiin tanssien tapaisia, vaikkapa vaan
»pökönhäitä» ilman papin luvatta, niin auta armias! Kyllä se
kinkerikunta sai sitten kinkerillä semmoisen löylytyksen, ettei suinkaan
toista kertaa tehnyt mieli yrittääkään. Silloin oli tavallisesti
katekismuksen kuulustelemisessa selitettävänä huoneentaulun-kappale
»Sanankuulijoille». Eikä silloin jäänyt suinkaan selittämättä kuinka
vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa
pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät ja
kuinka tulee opettajille olla kuuliaiset ja seurata heitä; sillä he
valvovat sieluja, niinkuin ne, joiden luku niistä tekemän pitää.
Ennenkun tuo selitys oli vielä oikein lopussakaan, ei ollut yhtään
kinkerimiestä, joka ei katsonut pitkin nokkaansa.

En tiedä kuinka lieneekin sattunut, mutta eräänä
pääsiäismaanantai-iltana oli tanssit eräässä talossa, josta ei ollut
pitkä matka pappilaan, ja tanssin lupaa ei oltukaan käyty papilta
pyytämässä. Kun päästiin parhaaseen vauhtiin, nähtiin papin kiireisillä
askelilla, sauva kädessä, astelevan tanssitaloa kohden. Mutta sekös näkö
nosti kiireisen ja yleisen hädän. Pelimannit juoksivat, viulu kourassa,
mistä kujasta pääsivät pakoon ja muu väki teki samoin.

Olipa joukossa joku, joka esitteli, että pitäisi pappia vastaan laittaa
kolmimiehinen lähetystö, jonka tulisi pyytää, että tanssia saataisiin
pitkittää; muutoin, jos pappi taloon asti pääsee, täytyy koko tanssin
homma heittää sikseen.

Esitys hyväksyttiin ja lähetystö valittiin hätäpikaa. Minut valittiin
johtajaksi ja puhujaksi. Se oli ensimmäinen luottamusvirkani.

Me lähdimme kiireen kynttä pappia vastaan, ja tunnustaa täytyy, että
sydän löi kovasti. Kaukana me jo otimme lakit pois päästämme ja
kävelimme pappia kohden, ehtimiseen kumarrellen.

Mutta emme olleet vielä päässeet häntä likellekään, ennen kun hän jo
alkoi äyvästää:

»Kuka, kuka, mitä, kuka on rohjennut, kuka uskaltanut, kenenkä luvalla
on tohdittu? Lurjukset, kanaljat -- kyllä minä teidät opetan minun
luvattani tansseja pitämään.»

Tuon nuhdesaarnan ajalla olimme ehtineet papin luo.

»Minä pyydän pastorin olemaan niin hyvän ja seisahtumaan, ja
kuuntelemaan meitä!» sanoin minä, astuen samassa avopäin ja nöyränä
hänen eteensä.

Pappi seisahtui.

»No, annas kuulla, mitä sinulla on sanomista», sanoi hän sitten.

»Me olemme erehtyneet, suuresti erehtyneet, jota pyydämme hartaasti
herra pastorilta anteeksi! Täällä on ollut pyhillä paljon toisen
pitäjään nuorta väkeä ja he ovat tanssit laittaneet. He eivät ole
tienneet meidän pitäjään hyviä, kristillisiä tapoja ja sen vuoksi eivät
he myös tienneet herra pastorilta tanssin lupaa käydä pyytämässä; me
taas luulimme asian kulkeneen tavallista rataa ja olimme koko asiasta
aivan suruttomina. Näin on erehdys syntynyt, ja pyydämme nöyrästi, ettei
herra pastori panisi sitä kovin pahakseen. Ja koska tämä on tullut
sulasta erehdyksestä, niin rohkenemme pyytää, että herra pastori antaisi
alottamaamme tanssia pitkittää. Me olemme kyllä pitkän paaston
kristillisesti viettäneet, mutta nyt olisi meillä sitä suurempi syy
toivoa myönnytystä kohtuulliselle pyynnöllemme», selitin minä
toimessani.

»Hoo! Sinäpä koko puhuja olet! Vai niin, vai toisen kylän pojat tanssit
ovat laittaneetkin! Eipä se sitten ole kummakaan, jos niin on käynyt.
Niinhän minä jo ajattelin, että todellako minun seurakunnassani löytyisi
niin uppiniskaisia? No, koska asiat niin ovat, niin tanssikaa vaan niin
kauvan kuin haluttaa, mutta tanssikaa kauniisti!» sanoi pappi leppyneenä
ja lähti kotiin.

Tuskin ikänä ihminen palaa suuremmalla voittoriemulla taistelutanterelta
kuin me palasimme papin tyköä. Meitä otettiin suositushuudoilla vastaan
ja minua tietysti ylistettiin. Sitten koetimme oikein uskolla nauttia
saatua tanssilupaamme.

Semmoinen oli kirkollinen sielunhoito, semmoinen papillinen
elämän-esimerkki! Kun seurakunnan paimenella oli tuommoiset
uskonnolliset käsitteet, oliko kumma, jos sanankuulijainkin uskonto
muodostui saman mukaiseksi? Tuosta seurasikin aivan helposti se, että
julkiset elämän paheet olivat aivan luvalliset ja oikeat, kunhan vaan
käytiin kirkossa, ylistettiin pappia ja ehtimiseen kujerrettiin omaa
syntisyyttään. Tuo sen aikainen totuttu ulkokultainen jumalisuus ja
julki jumalattomuus olivatkin niin sekaantuneet toisiinsa, ettei niitä
jokapäiväisessä elämässä voinut toisistaan erottaa muutoin kuin
katsomalla, kutka enimmän pappia ylistivät ja valittivat hänen suuria
vaivojansa, oivallista oppiansa ja kutka enimmän niekuttivat ja
enimmän puhuivat taivaasta, helvetistä, ihmisen huonoudesta ja
kovakorvaisuudesta. Jotka niin tekivät, he keksittiin kohta jumalisiksi.
Muutoin ei ollut mikään vika, jos hartain ja jumalisin äiti lähti
lastensa kanssa hakemaan tansseja pyhäiltoina eikä, jos hartain
niekuttaja, vanha ämmä, tuli tanssipaikkaan, ja piti sen suurimpana
onnenaan, kun sai jonkun kerran tanssia lopsottaa jonkun miehen kanssa.
Eipä ollut sekään mikään harvinainen asia, että mielestään hyvin
jumalinen ja muidenkin mielestä jumalinen isä istui juomapöydän ääressä
parhaana miehenä raamattua kahlaamassa, jonka jälkeen usein kävi niin,
että rupesi toisellaisia kysymyksiä ja vastauksia lentelemään pöydän
yli, ja useinkin niillä oli oikein näkyväinen muoto, sillä nivuksia
pölisi ilmassa yhtenä tuiskuna.

Jumaliset vanhemmat tyrkyttivät tuota jumalisuuden käsitettään jo
aikaisin lapsiinsakin ja nämät imivät sen itseensä polvi polvelta. Joka
ilta ja aamu piti panna kädet ristiin ja lukea määrätyt rukoukset,
samoin syömään ruvetessa ja päästyä. Tuo ei suinkaan ollut mikään
moitittava tapa, mutta kummallisinta oli se, kun lapset saivat sitten
elää miten tahtoivat. Kuitenkaan ei sallittu varastamista, tappelua ja
muuta semmoista lasten seassa, ei toki.

Aika rientää ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Entinen pappi muutti pois ja
toinen tuli sijaan. Siinä ei ollut mitään outoa, mutta outoa oli se,
että Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys alkoi saada jalansijaa
meidänkin paikkakunnallamme ja että vastatullut pappi oli sen opin
kannattajia.

Heti ensitöiksensä otti hän suntiolta pois rytisaikaran ja pani sen
kirkonnurkkaan pystyyn, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Hän rupesi
saarnaamaan aivan toisella tavalla kuin entinen pappi, ja kah kummaa!
ihmiset eivät joutaneetkaan nyt nukkumaan, vaikkei heitä rytisaikaralla
kopisteltu. »Heräjä sinä, joka makaat ja nouse ylös, niin Kristus sinua
valaisee!» kajahteli silloin voimallisesti kirkossa ja pappi osasi puhua
sydämeen.

Toiset kuuntelivat tuota outoa saarnaa suurella harmilla, kun heidän
vanha, hyvä kristillisyytensä ja hartautensa tehtiin nyt aivan
mitättömäksi ja kelpaamattomaksi, toiset taas kuuntelivat sitä niinkuin
jotakin uutta ja outoa. Mutta olipa joukossa niitäkin, jotka ahmimalla
nielivät joka sanan, sillä he olivat sydämissään tunteneet jonkun tyhjän
ja hämärän paikan, jota eivät voineet itsellensä selittää, ja nyt he
tunsivat löytävänsä sille täytettä ja valoa. Siinä syy, minkä vuoksi ei
nyt joudettu nukkumaan, eikä akkunaruutuja ja kattolautoja lukemaan.

Kyllä sen arvaa, minkälainen meteli siitä nousi. Kirkosta mennessä jo
riideltiin ja kiisteltiin uuden papin paremmuudesta tai huonommuudesta.
Vanhat jumaliset kokivat parjata pappia sekä hänen puoltajiaan niin
paljon kuin voivat.

Mutta ihmisiä alkoi ehtimiseen herätä ja järkiään he rupesivat
karttamaan kaikkia, mikä synniltä näytti. Lasten kasvatuksesta ruvettiin
pitämään huolta. Pyhäiltoina kokoonnuttiin nyt kuten ennenkin, mutta eri
henkilöt kuin ennen muodostivat nuot pienet seurat. Niissä ei nyt enää
niekuteltu eikä huokailtu, vaan niissä veisailtiin virsiä ja luettiin
joko raamattua tahi jotain muuta hengellistä kirjaa, ja lasten piti
istua siellä vanhempiensa kanssa.

Pitopaikoissa ei pappi ruokapöydässä puhunut enää turhanpäiväisiä satuja
ja valheita, mutta keskusteluaineena oli joko joku yhteiskunnallisten
olojen parannusta tarkoittava asia, tahi jonkun kirkollisen
epäjärjestyksen poistaminen. Pyhäiltoina piti pappi kotonansa
raamatunselityksiä. Sillä tavalla koki uusi pappi joka tilaisuudessa
kohentaa seurakunnan kuollutta ja kohmettunutta hengellistä tilaa, ja
ennen pitkää se rupesi kasvamaan hedelmiä. Vanha jumalisuus ja vanhat
tavat tekivät kyllä lujaa vastarintaa, jonka tähden nuot hedelmät olivat
kauvan aikaa heikkoja ja uusiin oloihin osanottajat olivat
harvalukuiset, mutta kun se pääsi oikein varttumaan ja juurtumaan, vei
se lumivyöryn tavalla kaikki mukanaan. Kaikki ylellisyystavarat ja
koreat vaatteet myötiin mistä hinnasta hyvänsä ja kotitekoisesta
vaatteesta tehtiin miehille niinkuin naisillekin körttiröijyt; seuroja
pidettiin, maallikot selittivät niissä sanaa, mentiin tainnuksiin ja
puhuttiin kielillä, näkyjä nähtiin ja suurin parvin kuljettiin paikasta
toiseen. Yleinen innostus sai niin vallan, ettei muusta puhuttukaan.

Arvattavasti oli tuossa ensirynnäkössä paljon liikaakin, mutta eipä
kummakaan, sillä kirkko puhdisti nyt itseään. Tuo puhdistus alkoi
sisältä päin; sinne oli aikojen kuluessa laskeentunut liian paljon
turmiollisia aineksia ja puhdistuksen ensi heltehessä ajaantui se
kuonana ulos. Mutta kun puhdistus oli läpi käynyt, muuttui se totiseksi,
syväksi ja vakavaksi kristillisyydeksi, tuottaen ja luoden siunausta
ympärillensä.

Äitinikin jumalisuus raukesi nyt perinpohjin, sillä hän oli ensimmäisiä,
jotka rupesivat miettimään tilaansa. Voi kuinka suuri muutos hänen
elämässään ja uskonnollisessa käsityksessään nyt tapahtui. Kaikki
entinen, suurella vaivalla ja työllä kokoon haalittu kristillisyys
raukesi niin kuin tina tuhkaan ja hän sai aivan alusta alkaen alottaa
uutta uskon elämää. Aivan pian kävi samoin äitini parhaan ystävän,
Tipakka-Vapunkin.

Nousipa kuitenkin pian myös kova vastarinta. Vanha, hyvä papisto nousi
täyteen raivoon noita vanhan, hyvän uskon ja heidän rauhansa
häiritsijöitä vastaan. Sekaantuipa viimein hallituskin tuohon asiaan ja
melkein vainomaisella tavalla koki estää liikettä. Ihmisiä vedettiin
oikeuden eteen, niinkuin suuria pahantekijöitä ainakin, ja jos he olivat
virkamiehiä, erotettiin he määräajaksi viroistaan ja maallikoita
tuomittiin suuriin sakkoihin! Mutta vaikka heitä vastaan nostettiin
semmoinen viha ja kiukku, ei se kumminkaan mitään auttanut, sillä liike
levisi vaan leviämistänsä.

Vanhat, jumaliset raamatun kahlaajat kadottivat vähitellen arvonsa; usea
heistä koetti mukaantua nykyisten olojen mukaan, jota vastoin toiset
pitivät lujasti kiinni luulo-uskostaan. En voi olla heistä kertomatta
paria valaisevaa esimerkkiä.

Eräs semmoinen, oikein jumalinen raamatun kahlaaja, tuli sairaaksi ja
hänen pyynnöstään noudettiin pappi hänen tykönsä. Yleiseen tiedettiin,
että pastori opetti kaikkien ihmisien olevan syntisiä Jumalan edessä.
Omituista siis oli kuulla papin ruvetessa sairaan tilaa kyselemään,
kuinka emäntä pani suunsa lähelle sairaan korvaa ja tämän huonon kuulon
vuoksi sanoi niin, että kaikki läsnäolevat sen kuulivat: »Sano itses
syntiseksi!» Papinkin suupieli meni vähän nauruun.

»No miten sielunne tilan laita nyt on?» alkoi pappi.

»Huonosti, hyvin huonosti: minä olen kovin suuri syntinen», selitti
sairas.

»Oikeinko todella?» kysyi pappi.

»Oikein todella; minä olen suurin syntinen», vakuutti sairas.

»Olette kukaties rikkonut Jumalan käskyjäkin?»

»Olen, olen, Jumala paratkoon.»

»Varastanut, valhetellut, huorin tehnyt, lepopäivän pyhittämisen
laiminlyönyt, Jumalan nimen turhaan lausunut, vieraita jumalia pitänyt,
ollut tottelematon vanhemmille ja heitä ylönkatsonut?» kaiveli pappi.

»Kaikkiin olen minä vikapää, kaikkia minä olen tehnyt», sanoi sairas
hyvin haikeasti.

»Siis se on ainakin tosi mitä olen kuullut», sanoi pappi.

»Mitä? Onko pappilassa käyty juoruamassa minun päälleni. Juoruaja pitää
heti minulle ilmoittaa, kyllä minä hänet opetan. Kyllä minä olen yhtä
hyvä ihminen kuin semmoiset juoruajatkin ja parempikin», sanoi sairas ja
nousi vuoteensa laidalle istumaan kauhistuksissaan ja oikein nyrkkejään
puristellen.

»Kukaan ei ole käynyt teidän päällenne juoruamassa, enkä minä tiedä
teidän entisestä elämästänne yhtään mitään, en hyvää enkä pahaa. Tahdoin
vaan tarkkaan tietää, oliko tuo syntisyytenne tunnustus oikeaa totta.
Nyt huomaan, että olette takertunut omaan verkkoonne, jolla aioitte
pettää Jumalaa, minua ja omaa itseänne, mutta muistakaa, että Jumala
katsoo sydämeen. Nyt minä ymmärrän, ettei teissä ole vielä synti
synniksi tullut, mutta kauhea ulkokullattu tekopyhyyden ja väärän
omanvanhurskauden musta vaippa varjoo vielä kurjaa sieluanne, joka, jos
ei muutosta tule, saattaa teille ikuisen perikadon. Onko teillä mitään
muuta sanomista?» puheli pappi.

»Ei mitään», koki sairas änkyttää hämillään. »Jos vastakin tarvitsette
minua, olen minä valmis tulemaan», sanoi pappi ja lähti pois.

Hänen mentyänsä rupesi sairas kovasti torumaan vaimoansa, kun hän
narrasi hänen tekemään itsensä syntiseksi, ja koko yrityksen nyt oli
käynyt noin huonosti.

»Eihän tuota enään tiedä miten sitä itsensä laittaa, sillä pappi on niin
juonikas, ettei hänelle kelpaa enään mikään. Toista oli entisinä hyvinä
aikoina, jolloin pappi antoi sairaille ehtoollisen vähemmin tinkimisin»,
koki vaimo selittää puolustuksekseen.

Yhtä huonosti kävi erään toisenkin jumalisen ukon, joka myös tuli
sairaaksi ja kutsui luoksensa papin.

»Mitä vasten olette minut tänne kutsunut?» kysyi pappi tultuaan
sairaalta.

»Saadakseni ehtoollista», sanoi sairas ja valitti haikeasti.

»Onko teidän omatuntonne herännyt, että tunnette kaiken synteinne
kauheuden? ja haluatteko niistä päästöä ja puhdistusta?» kysyi pappi.

»Ei minussa syntiä olekaan», sanoi sairas ja katsoi voitollisesti pappia
silmiin.

»Ei ollenkaan?» sanoi pappi ikäänkuin säikähtäen.

»Ei toki, Jumalan kiitos!» sanoi sairas luottavasti.

»Te ette ole tainnut pitää vieraita jumaliakaan, ettekä turhaan lausunut
Jumalan nimeä?» utasi pappi.

»Ei minulla toki ole ollut koskaan epäjumalia, niinkuin pakanoilla, ja
Jumalan nimeä en ole milloinkaan turhaan lausunut, hädissäni olen vaan
sitä avukseni huutanut, sekä kiittänyt ja ylistänyt, ja jos olen kuullut
sitä turhaan lausuttavan, olen siitä kieltänyt», selitti ukko.

»Kyllähän minä sen arvasinkin. Olette kai pyhittäneet lepopäivänkin?»
kaiveli pappi.

»Kun vaan olen suinkin kyennyt, olen käynyt kirkossa saarnaa kuulemassa
ja oppimassa; kun en ole sinne kyennyt, olen lukenut, ja sitä olen
tehnyt hyvin mielelläni», lisäili ukko.

»No nythän olemme menneet ensimmäisen taulun läpi, ja toivon että
toisenkin läpi samoin pääsemme», sanoi pappi.

»Niin minäkin luulen», sanoi sairas ja pelkästä ilosta kyyneltyivät
hänen silmänsä ja mielenliikutuksen tähden rupesi hänen leukansa
väkättämään.

»Te olette vissimmästi kunnioittanut vanhempiannekin?»

»Kyllä, kyllä, herra pastori, niin olen tehnyt; hyvyyteni ja
tottelevaisuuteni tähden kutsuivatkin vanhempani minua kultapojakseen»,
vakuutti sairas.

Nyt tuli asialle käännös, sillä papilta loppui kärsimys. Hän rupesi
aristelematta selittämään, kuinka viheliäisessä tilassa ukko oli. Hän
selitti, ettei yhtään ihmistä löytynyt, joka lain täyttämisellään olisi
voinut autuuden ansaita, sillä ei kukaan ollut voinut lakia pitää,
niinkuin ukko väärässä omassavanhurskaudessaan oli luullut sen
tehneensä. Paljon selitti hänelle pappi ja lopulta sanoi hän ukon olevan
kadotukseen uppoamaisillaan.

»En minä ole käskenyt teitä tänne haukkumaan, vaan ehtoollista
antamaan», sanoi ukko kiivastuneena, kun kuuli tuomionsa.

»Minä en voi rakentaa teille päänalaisia ijankaikkisuuteen mennessänne,
teidän ulkokullatun omanvanhurskautenne höyhenistä. Minun tulee sanoa
totuus ja se on muuttumaton totuus, ken sitä ei usko, hukkuu iäksi. Minä
en anna teille ehtoollista, sillä te ette ole pakanaa parempi. Jos
toisten minua tarvitsette, antakaa vaan sana, niin kyllä minä tulen»,
puhui pappi ja meni tiehensä.

Tuskin oli pappi kartanolta kerinnyt lähteä, niin ukko nousi jo ylös,
puki vaatteet päällensä ja sanoi: »Kyllä mä sinun, koiran, olisin tänne
käskenyt, jos tuon olisin tiennyt.» Siinä paikassa parani ukko aivan
terveeksi!

Hän oli kuullut kuinka hullusti toisen raamatun kahlaajan oli käynyt,
kun hän oli syntiseksi itsensä tunnustanut. Hänessä heräsi halu vähäisen
pahoinvoinnin aikana heittääntyä oikein sairaaksi ja koettaa, eikö hän
pääsisi papin suosioon, kun hän lähtisi toista tietä, nimittäin
synnitönnä ponnistamaan tuon oikullisen papin mutkaisien kysymysten
läpi; mutta siinä hän pettyi pahasti.

»Ei sille kelpaa syntisyys, eikä synnittömyys, eivätkä sairaatkaan saa
nyt enään Herran ehtoollista; jo nyt on aikoihin jouduttu!»



Seitsemäs luku.

SUSIVOUTI.


Minä olin jo siksi varttunut mieheksi ruumiillisessa suhteessa, että
minussa heräsi itsetoiminnan halu. Vieraaseen paikkakuntaan, jossa piti
olla paremmat työpalkat, paloi mieleni. Puhuin tuota haluani Palkolan
Hannollekin ja hän ei ainoastaan hyväksynyt mietteitäni, vaan vieläpä
aikoi itsekin lähteä kanssani hakemaan parempaa työn ansiota. Hän
joutikin siihen nyt aivan hyvin, sillä hänellä ei ollut enään
minkäänlaista talouden pidintä; ainoastaan vähäinen osa viimeistä maan
maksoa oli vielä saatavana ja sekin vasta tulevina vuosina. Sitä ei hän
tahtonut millään ehdolla muka vähentää, vaan päinvastoin enentää ja
vieläpä niin suureen määrään asti, että ostaisi taasenkin talon. Siinä
syy, jonka vuoksi hän oli niin kernas tekemään seuraa, ja niin tehtiin
matkaliitto.

Minä en voinut lähteä kotitienoilta ensin ystävieni ja tuttavieni luona
käymättä. Ensin menin Maunon tykö ja kyynelsilmin jättelimme toisemme
hyvästi, toivossa molemmin puolin, että vielä toisemme näkisimme, ja
mielemme oli eriomaisen apea erotessamme. Luonnollistahan oli, etten
saattanut olla Tipakallakaan käymättä, sillä olivathan he aina olleet
minulle niin hyvät.

Kun minä tulin sinne ja ilmoitin mielipiteeni, hämmästyivät he suuresti.
He puhelivat minulle, kuinka täälläkin olisi onnea sitä haluavalle,
hakematta sitä maailmalta; erittäinkin Maija oli ahkera sitä minulle
esittelemään. Minä sanoin tahtoni olevan järkähtämättömän, sillä minä
tahdoin saada rahaa kokoon.

Maija käski minut kamariinsa ja minä seurasin kutsua. Siellä istuimme
kumpikin saman pöydän vastakkain olevia päitä ja puhe ei luistanut
kummaltakaan. Hän oli nyt erittäin raskaannäköisellä ololla, vaikka oli
yhtä pullea ja punainen kuin ennenkin. Vihdoin pääsimme puoliväkisin
jonkunmoiseen puheen alkuun.

»Milloin sinä, Sakeus, aiot naida?» kysyi Maija yht'äkkiä, punastuen
samassa korvia myöden, mutta mikään nauru ei häneltä nyt päässyt, eikä
mikään nauha katkennut, sillä hän oli nyt niin totinen.

»Minäkö? -- Sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. -- Miksi sitä
kysyt? -- Milloinkas itse aiot miehelään mennä?» änkytin hänelle
vastaukseksi.

»Silloin kun sinäkin nait», sanoi Maija jo paljon levollisempana.

»No, mutta herran tähden! Missä suhteessa minun naimiseni ja sinun
miehelään menosi olisivat yhteydessä?» kysyin yhä ollessani hämilläni.

»Etkö tuota ymmärrä? Sinä ottaisit minut ja minä sinut», sanoi Maija
rohkeasti; mutta nyt katkesi vyöliinan nauha ja tuo hirmuinen hammasrivi
tuli näkyviin, sillä hänen täytyi nyt nauraa, vaikka väkisinkin.

Minun vuoroni tuli nyt punastua, sillä nyt vasta käsitin Maijan
tarkoituksen. Minä en ollut osannut aavistaakaan, että Maijan ajussa
semmoisia tuumia liikkui, ja nyt käsitin, mistä tuo Maijan vanhempienkin
hyvyys minulle vuoti. Jos vaikka olisin halunnutkin, en olisi uskaltanut
antaa semmoisen ajatuksen tulla mieleenikään. Sitäpaitsi oli minulla
semmoinen kylmä vastenmielisyys Maijaa kohtaan. Kuitenkin olin tuon
vastenmielisyyteni huolellisesti salannut, sillä sopihan minun olla
ystävä ystävälleni, vaikkei sen enempää.

Minä jouduin kiusaukseen noiden ristiriitaisten tunteitteni ja käsillä
olevan asian vuoksi. Rikkautta olisi kyllä tarjona, jota ei kenties
toista kertaa enään tarjota, mutta se ei tuntunut miltään, sillä olinpa
jo herrastuomarin ja Hannon esimerkeistä huomannut, ettei rikkaus
yksistään tee ihmistä onnelliseksi. Enpä oikein tiennyt, miten tuosta
pulasta pääsisin Maijaa loukkaamatta.

»Niinkö sanot, Maija? -- Se ei sovi, se on mahdoton», sokersin viimein
hätäyksissäni.

»Minkätähden ei?»

»Sinä olet rikas, minä köyhä. Mitä sanoisivat ihmiset ja vanhempasi?
Rikkaus ja köyhyys eivät tule onnelliseksi, eivät menesty, siis se on
aivan mahdoton», koin minä kierrellä.

»Ihmisten puheesta ei meidän tarvitse huolia ja vanhempani kyllä
suostuvat, sillä he sanovat sinun olevan viisaan ja kelpo pojan»,
selitti Maija.

»Minä en voi täällä enempää aikaa olla, sillä sydämeni on kovin täynnä
ja mieleni sekaisin», sanoin äkkiä, ojentaen käteni Maijalle
hyvästi-jätöksi. Hän tarttui käteeni ja katsoi mykkänä surullisesti
silmiini. Maija raukka!

Poismennessäni olivat niin monenlaiset tunteet ja ajatukset sydämessäni,
etten tiennyt miten minun asiani oikeastaan olivat. Vuoden ajan oli jo
sydämessäni asunut erään pienen ja köyhän talon kuudes sisarus. Me emme
olleet sanaakaan toisillemme siitä asiasta puhuneet, mutta kumminkin
luulettelin silmäystemme vaihtelosta huomanneeni, että hänen sydämessään
on tilaa minulle. Tuon nykyisen pakottavan sieluni häiriön voimasta tuli
tuo salainen, kaukainen haave minulle nyt ihka eläväksi ja tuon tunnon
ja sisällisen taistelon pakottamana ohjasin suoraan askeleeni Kosken
Liisun luokse, ennenkun sitä itsekään huomasin. Minä avasin hänelle
sydämeni ja minä en erehtynyt, sillä hänen sydämessään oli jo kauvan
valmistettu sija minulle. Me teimme kohta ikuisen liiton ja minä
kihlasin hänet elämäni kumppaniksi.

Me aioimme pitää salassa asiamme siksi kun minä palaisin työnansiolta,
mutta kun se kerran tuli tiedoksi niin isolle sisarusjoukolle, oli se
ennen pitkää tietona ympäri kylää. -- Tipakka-Maija sai heti pahan
reväisimen, kun sai kuulla tuon uutisen, sillä se oli laillansa selvä
vastaus hänen naimapuuhiinsa.

Niinkuin olimme päättäneet, lähdimme Hannon kanssa, reppu selässä,
matkalle. Me päätimme mennä erääseen maamme läänin pääkaupunkiin, jossa
sanottiin olevan hyvät työpalkat. Voi kuinka ikävältä ja pahalta tuntui
ero kotikylästä. Tuntuipa siltä kuin olisin ollut vaan niinkuin pienin
hyönteinen tuolla avaralla mierolla. Hanno, joka oli varttuneempi ja
paremmin tottunut maailman menoihin, ei tuosta ollut juuri millänsäkään,
vaan oli iloinen ja levollinen kuten ainakin.

Kun olimme kahden oudossa maailmassa, tulin yhä enemmän tuntemaan Hannon
luonnonlaatua, sillä ulkomaailma ei häirinnyt aatevaihteloamme eikä
keskusteluamme tiellä eikä talossa. Hänellä oli suuret aatteet
tulevaisuudestansa ja tämä matka tuntui varmasti tuottavan hänelle
tuhansia markkoja. Entisestä vahingostaan ei hän huolinut mitään, se
tuntui olevan niinkuin sen ollakin piti, mutta Kivisen Heikin
konnamaisuutta ei hän voinut unhottaa. Puhelipa hän aristelematta useat
kerrat, kuinka hän täältä palattuansa ostaa erään ison, kauniilla
paikalla olevan talon, ja kuinka hän laittaa siihen ison ja kauniin
puutarhan järveen päin olevalle vierulle.

Kun kävelimme erään talon ohitse, kuulimme kuinka työssä olevat miehet
arvostelivat meitä.

»Tuommoiset miehet saattavat aivan helposti tarkastella ihmisien aittoja
ja rahavaroja pimeinä aikoina», sanoi ensimmäinen.

»Missähän he ovat viime yönä olleet tarkastuksilla?» sanoi toinen.

»Heidän ei pitäisi antaa mennä, vaan pitäisi ottaa kiinni», neuvoi
kolmas.

»Miehet hoi! Onko teille passia?» huusi neljäs jälkeemme.

»Tuhat tulimmaista! Niinkö te kohtelette kunniallisia ihmisiä? Kun minä
saan teidät kiinni, niin kyllä minä teille passit näytän ja takaanpa,
ettette niitä halua toista kertaa nähdä», ärjyi Hanno ja lähti heitä
kohden juoksemaan kiiluvin silmin ja nyrkki pystyssä.

Nähdessään tuon vihastuneen miehen tulevan, pötkivät miehet kaikin
pakoon ja Hanno palasi jatkamaan matkaansa. Hänen kunniantuntoaan
loukkasi kovin noiden miesten epäkohteliaat lauseet, ja eipä se paljon
muuten ollut minullakaan ja minua oikein kummastutti, kun ihmiset
saattavat olla niin ilkeitä.

Niin tavoin tulimme kaupunkiin ja rupesimme työhön. Mutta kauvan emme
siellä viihtyneet olemaan, sillä tuo kaupungin epäsiveellinen ja
työkansaa halveksiva elämä oli meille maanmoukille niin silmään pistävä,
että pari päivää siellä oltuamme pötkimme takaisin maalle. Eipä
sielläkään tuntuneet kypsät kärpäset suuhun eikä rahat kukkaroon
lentelevän. Vihdoin kyllästyimme siihenkin ja Hanno lähti pötkimään
kotipuoleen, paljon köyhempänä kuin oli sieltä lähtenyt, sillä
matkavarat olivat loppuun kuluneet.

Niin kävi Hannon isojen rikastumisen tuumien, mutta mitä hän huoli siitä
enempää kuin muustakaan, sillä hän oli luonnon ja hetkien lapsi.

Minun kunniantuntoni ja häpeämiseni oli niin suuri, etten voinut Hannon
kanssa palata kotiin, vaikka olikin vaikea hänestä erota ja jäädä
ypöyksin vieraaseen paikkakuntaan, outojen ihmisten keskelle.

Minä rupesin kesämieheksi erääseen taloon, joka oli noin kolmen
peninkulman päässä kaupungista. Onneksi oli tuon vanhan talon isäntäväki
hyviä ihmisiä, ja ennen pitkää pääsin minä ahkeruudellani ja
rehellisyydelläni heidän suosioonsa.

Kun ensimmäisenä iltana panin maata, näin minä unta, että olin olevinani
rakkaiden vanhempieni luona. He varoittivat minua, että välttäisin
kaikkia semmoisia, jotka saattaisivat turmella ja pahentaa minua ja
viedä perikatoon. -- Oliko heidän henkensä varaamassa minua, vai
olivatko ne opetukset, joita he olivat minulle pitkin elämääni jakaneet,
heränneet sielussani nyt, kun olin heitetty niinkuin pisara mereen?
Miten lieneekin, mutta suurena tukena ja lohdutuksena olivat nuot
unissakin annetut varoitukset minulle.

No mitäpä siinä muuta: tavallisia talontöitä tehtiin läpi vuoden ja niin
tuli niityn-aikakin. Kun ruvettiin heinäntekoon, havaitsin minä, että
niittyjen laidoilla, saarilla ja niityilläkin kasvaviin paju- ja
koivupensaisiin oli sinne tänne sidelty punaisia, sinisiä, viheriäisiä,
mustia, valkeita ja kaikenvärisiä lankoja ja rihmanpätkiä tahi muita
resunriepaleita; paikoin oli myös solmeiltu Minä pensasten latvoja
kummallisiin ja monimutkaisiin solmuihin. Ne rupesivat herättämään
minussa huomiota. Ja kun en ymmärtänyt, mitä nuot merkitsevät, aloin
kysellä niiden merkitystä.

»Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla
ja resuilla?» kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.

»Puiden vesoja sidelty! -- Onhan vielä jotain muutakin tehty», sanoi
isäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten,
että joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.

»Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin», lisäsin
minä.

»Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne», sanoi isäntä umpimielisesti.

»Mihin ne ovat tarpeellisia?» kiilasin yhä.

»Ne ovat sutten pelättimiä ne», selitti isäntä jo avonaisemmin.

»Sutten pelättimiä! Kuka niitä on laittanut?»

»Susivouti.»

»Oikea virallinen susivoutiko?»

»Ei. -- Mitäs lintu saa mitään semmoista aikaan.»

»Minkälaista? Ettäkö voisi pensaita sidellä ja solmuja tehdä?»

»Ei, mutta että sudet pelkäisivät.»

»Mitä ne sitten pelkäävät, susivoutiako, vai mitä?»

»Noita susivoudin laitoksia.»

»Mitenkä sudet tuommoisia pelkäävät, eihän nuot peloita ihmistäkään?»

»Niin, etteivät tohdi tulla maille halmeillekaan.»

»Kuka ja mikä hän sitten oikeastaan on, joka saapi sen aikaan, että
sudet pelkäävät noita resuja ja solmuja?»

»Niinkuin jo sanoin, on hän susivouti ja vaikka hän ei ole oikea
susivouti, on hän kuitenkin paljon parempi häntä. Hän se on, joka sen
saapi aikaan, etteivät sudet tohdi tulla näille maille eläimiä
haaskaamaan», selitti isäntä toimessaan.

»Kuka hänen on laittanut tuohon työhön?»

»Laittanut! Häntä ei ole laittanut kukaan, hän tekee sen itsestänsä.»

»Pelkäävätkö sudet sitten noita kujeita?»

»Pelkäävät.»

»Mistä sen tietää?»

»Siitä kun ei susia näy koskaan ja eläimet saavat hyvän rauhan
laitumilla.»

»Entä jos ei susia näkyisi sen enempää, vaikkei tuota mokomaa susivoutia
olisi olemassakaan?»

»Ei se ole niin, koska ennen häntä sudet ovat kaataneet paljon karjaa.»

»Onko hänen hallussaan susien karkoitus mualta kun tästä pitäjäästä?»

»On, hänen hallussaan on monta pitäjästä.»

»Ilmaiseksiko hän tekee tuota kauhean isoa hyvää työtään?»

»Ei; mitäs mahdotonta.»

»No, mitenkäs sitten?»

»Hänelle maksetaan kapat.»

»Kapat! Jyväkapatko?»

»Niin.»

»Joka talosta koko piiristään?»

»Joka talosta, missä hän vaan käypi kapoillaan.»

»Hän on sitten rikas?»

»Eipä niinkään.»

»Mihin se hyvyys sitten joutuu?»

»Hän on juoppo.»

»Mutta jos ei huolisikaan maksaa hänelle kappoja?»

»Hän kostaisi.»

»Miten?»

»Hän syöttäisi karjan susilla.»

»Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole
olemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet
karkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle
asti?»

»Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä
tarvitsee», arveli isäntä toimessaan.

Kun ma huomasin vastaanväittelemiseni aivan turhaksi, heittäysin
hiljaiseksi ja puhe tuosta ihmeitätekevästä susivoudista jäi siihen. Oli
jo myös aterian aika loppunut ja lähdettiin niittämään.

Tuo juttu rupesi kuitenkin kangastamaan kummalliselta mielessäni.
Tuntuipa siltä, ettei tuo koko susivuodin juttu ole toki tosikaan, ja
etteivät he usko sitä itsekään, vaan että he kokivat minua outoa narrata
ja kiusata niin perinpohjin kuin vaan voivat. Mutta nuot pensaisin
solmetut langat ja resut, kummalliset solmut pensasten latvoissa, sekä
isännän totinen selitys asiasta osottivat taas toiselta puolen, että
jotain siihen suuntaan oli olemassa. Kummalliselta tuntui silloinkin jo
mielestäni, kun täällä näin laajassa piirissä mokoma susivouti menestyi,
jonkamoista en ikään enkä missään ollut nähnyt, en kuullut. Kummallisen
raskas paino tuntui noita ajatellessani rasittavan sieluani, vaikken
voinut vielä silloin itselleni selittää mikä se oli.

Juuri kun olin noita itsekseni miettimässä, tuli meitä kohden pitkin
niittyä eräs mies. En häntä tuntenut, vaikka paikkakunnan ihmiset
läpeensä tunsin. Hän oli pieni, vanhanpuoleinen mies ja selässä oli
hänellä täyteen pakattu vanha ja hyvin kulunut hylkeennahka-laukku;
oikeassa kädessään pyöritteli hän pitkävartista piippua. Kun hän tuli
niin ulottuviin, että hänen voi selvään erottaa, huomasin heti, että
koko väki tunsi tulijan, sillä jokainen heistä otti salakähmäisen,
arkamaisen ja kunniaa osottavaisen aseman. Vieras teki kummallisen ja
umpikuljuisen tervehdyksen, ja käytti itsensä muutoinkin oudosti ja
salaperäisesti.

»Mistä tämä vieras on?» kysyin häneltä, sillä uteliaisuuteni oli noussut
korkeimmallensa.

»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» vastasi tullut
päätänsäkään kääntämättä.

»Todellakin olen muukalainen, enkä tunne teitä», vakuutin hänelle.

»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot
palvelijoina», vastasi tuo kummallinen mies.

»Mitä tuo nyt oli?» kysyin.

»Joka ei ymmärrä puolesta sanasta, se ei kokonaisestakaan», sanoi hän,
pyörähtäen samassa hyvin ryhdikkäästi ympäri, ja astellen väkiryhmää
likemmäksi, joka työstä lakattua oli kerääntynyt yhteen, katsellakseen
ja kuunnellakseen tuota kunnianarvoista vierasta. -- Luultavasti ei
minun uteliaisuuteni ollut salaperäiselle vieraalle mieliksi.

Kun hän oli umpikuljuun puhellut joitakin sanoja jonkun kanssa, lähti
hän niittyä myöten kävelemään pois, oudosti silmäillen kahtapuolta
mennessään.

»Tuopa nyt vasta kummallinen mies oli!» arvelin toisille vieraan mentyä.

Toviin aikaan ei kukaan vastannut mitään, katselivat vaan vuoroon
toisiansa silmiin, vuoroon sitä suuntaa, jota vieras meni.

»Hänhän se olikin susivouti», sanoi isäntä melkein kuiskaamalla,
ikäänkuin peläten, että tuo salaisuuksia tietävä ja ihmeitä tekevä mies
sen kuulisi, vaikka hän oli jo hyvän matkan päässä.

»Olisitte voineet ennen sen minulle sanoa», arvelin melkein
mieliharmissani.

»Mitä hyvää sinulle siitä tiedosta olisi ollut?»

»Olisinpa näyttänyt teille, kuinka vähän tietävä ja voipa susivouti
teillä on», vastasin.

»Sen on hyvä niin sanoa, jolla ei ole eläimiä, eikä muutakaan
kadottamista», sanoi isäntä ja loi samassa minuun yrmeän ja mahtavan
katseen.

Tuo isännän viimeinen lause ja katse selitti paljon minun nykyistä
asemaani. Minulle oli usein jo sanottu, että minä olen mies, semmoisena
pidin itsekin itseäni ja isännältänikin olin useammasti kuin kerran
saanut sen kunniannimen. Minua oli pidetty miehenä, mutta minkälaisena
miehenä? Koneena vaan, semmoisena, josta on jotain aineellista hyötyä,
mutta aatteellisena ihmisenä, itse toimivana miehenä ei ollut minulla
mitään arvoa. -- Mitäpä siitä. Vähäväkinen kuin olin, täytyi minun
vaieta, mutta kumminkaan ei se voinut poistaa sitä kummastusta, että
näin lähellä läänin pääkaupunkia voisi mokoma susivouti menestyä.

Siihen loppui susivoudin juttu.

Mitään erinomaista ei tapahtunut siitä eteenpäin. Minä koin täyttää
velvollisuuksiani ja kun isäntä huomasi, että hänen työkoneensa oli
hyvässä voimassa, unohtui tuo vähän karsas asia kokonaan. Hän olisi
mielellään pitänyt minut vielä toisenkin vuoden, mutta minulla oli niin
hirmuinen ikävä kotipuoleen, etten suostunut paikoilleni jäämään millään
ehdolla. Koetettiin lisätä palkkaakin, mutta ei sekään auttanut. Minulla
oli palkkaa kaksikymmentä ruplaa, jota en ollut vuodenpitkään kuluttanut
yhtään kopeekkaa, sillä minä tahdoin mennä rahamiehenä kotiin; häpeähän
muutoin olisi ollut, kun kerran kumminkin olin rahan tienestissä. Minä
sain Kekrinä kaiken palkkani kerralla käteeni puhtaissa kolikoissa. En
ikänä ollut ennen saanut olla niin ison rahasumman omistajana, kun nyt
olin, ja voi kuinka nuot kolikot olivat minusta mieluisia. Kun oli
tilapäätä, katselin ja ihaelin niitä salaa; tunsinpa silloin että
kelpaisi se minullekin tuo ajallinen tavara.

Useaan paikkaan kylässä oli römpän aikana laitettu jos jonkinlaisia
rahan onkia, sillä kaikki salakapakoitsijat näyttivät niinkuin
kuolleista vironneen, vietelläkseen palkollisilta pois näiden hiellä ja
väellä ansaitsemat rahat, ja moni raukka menettikin niissä parissa
vuorokaudessa kaiken vuosipalkkansa. Minuakin koeteltiin viekotella
niihin ja minulle ilmestyi nyt senkin seitsemän tuttua ja ystävää,
kaikilla oli jotakin ansiota ja tehtyä, hyväätyötä minua kohtaan, joita
minun olisi nyt pitänyt palkita runsailla ryypyillä, tahi muilla
suunavauksilla. Mutta kun minä en tuntenut olevani heille missään
kiitollisuudenvelassa, enkä sen vuoksi ruvennut heidän janoisia
kurkkujansa liottamaan, tuli toinen ääni kelloon ja he rupesivat minua
haukkumaan ja herjaamaan kaikella lailla ja tuo iso ystävyys oli
loppunut siihen paikkaan! Jopa asia meni niinkin kauvas, että he
miettivät antaa minua miehissä selkään, mutta kun minä älysin heidän
hankkeensa, kalpin minä sääriini ja heitin koko suu-ystävät pitkille
nokin ja kuivin suin. Olin hyvin mielissäni, kun voitin kiusauksen.

Olipas kylässä iso taskukellojen kauppias ja vaihtaja, jota kutsuttiin
Kello- eli Helu-Pekaksi. Hän oli lyhyenjäntevä, punakka mies. Hänen
kaikista lakkareistaan roikkui parvittain kellojen peräsimiä ja hänen
rintansa ylitse juoksi ristiin rastiin kellojen kaularihmoja niin paljon,
ettei luultavasti mikään Keisarin käskynhaltia ole niin paljon kerralla
nauhoja pitänyt. Noista kaikista hänen nimensäkin. Hänen ei nähty
koskaan nauravan, ja pyhäaikoina ei hänellä ollut muuta työtä, kuin
hiipiä miesjoukosta miesjoukkoon, hakemaan kellon ostajaa tahi
vaihtajaa. -- Nyt oli hän varsin ahkerana.

»Eikö poika osta kelloa?» kysäisi hän, seisahtuen minunkin eteeni.

»En», vastasin minä lyhyesti ja jäykästi.

»Minulla olisi erinomaisen hyviä ja halpoja kelloja», sanoi hän,
vetäisten samassa lakkaristaan esille erään kellon.

»Onko tuo paras kelloistanne?»

»On, paras se on.»

»Mitä sorttia se on?»

»Engliska, parasta sorttia engliska.»

Engliska! ajattelin minä. Engliska-kelloahan ei ole kun harvoilla,
parhailla miehillä, ja minä olen meidän lukkarinkin monasti kuullut
ylpeilevän engliska-kellollansa; mitähän jos minäkin ostaisin semmoisen,
varsinkin kun sen nyt saisin helpolla? Ja minun rupesi tekemään sitä
mieleni.

»Paljonko te siitä tahtoisitte?» kysyin minä sitten.

»Minä myön tämän aivan halvasta hinnasta, kalun hyvyyteen katsoen, mutta
mennään vähän syrjään, etteivät muut kuule kauppaamme, sillä minä en
saisi silmiäni auki, kun he saisivat tietää kuinka helpolla tämän myön»,
sanoi Kello-Pekka kuiskien ja katsoi vinoilla silmillänsä viekkaasti
ympärillensä.

Kaksinkertaisesti mieheltä tunnuin nyt mielestäni, kun niin ylevä mies
minua noin ystävällisesti kohteli ja me vetäydyimme huoneitten taa
kellonkauppaa tekemään.

»Paljonko te tuosta vaaditte?» toistin minä siellä kysymykseni.

»Olisin minä tällä jo _muilta_ saanut viisitoista ruplaa, mutta
_sinulle_ myön minä tämän kahdestatoista ja puolesta ruplasta.»

»Ettekö myö tuota kymmeneen ruplaan?»

»En. En voi niin paljoa ottaa häviötä päälleni.»

»Mutta minä en otakaan sitten koko kelloa», sanoin minä ja aloin kävellä
pois. Minäkin olin mielestäni viisas ostaja ja arvasin tinkiä; kuinkas
muutoin?

»Älä häntä nyt mene -- mietitään», sanoi hän. Sitten hän luki sormiaan
hiljaa mutisten itsekseen. »No, en tuossa paljoa häviä, sillä kello on
monien kauppojen kautta tullut minulle helpoksi. Hae rahat, niin tehdään
kauppa.»

Minä annoin hänelle kymmenen ruplaa ja hän minulle kellon ja nyt olin
minä kellopoika.

Tuskin kukaan on maailmassa enemmän ollut mielissään, kuin minä nyt
olin, sillä olinhan saanut niin edullisen kaupan -- viidentoista ruplan
kellon kymmenellä ruplalla. Tuo voittokauppa antoi minulle semmoista
intoa, että lähdin paikalla tallustelemaan kotipaikkaani kohden, mieli
ilosta sykkivänä, kymmenen ruplaa rahaa kukkarossa, viidentoista ruplan
kello lakkarissa ja Kosken Liisu -- sydämessä.



Kahdeksas luku.

MUUTOKSIA.


Oi kuinka lyhyt vuosi on ijankaikkisuuden suhteen ja kuitenkin voipi
silläkin ajalla tapahtua niin paljon ihmislasten kesken. Tosin luonnossa
kaikkialla tapahtuu muutoksia, mutta joko niillä ei ole henkeä tahi ovat
kuolevaisia; ihminen yksin on kuolematon, hän elää, vaikka kuoleekin,
hänellä on kuolematon sielu, on tulevaisuus -- ijankaikkisuus ja
sentähden ovat hänessä tapahtuvat muutokset enimmän vaikuttavat, enimmän
huomioon otettavat.

Kun pääsin kotikylään, menin heti ystävääni Maunoa katsomaan. Mikä näkö
kohtasi siellä? Mauno oli kuolemaisillaan sairaana. Entinen
luurakennukseen juurtunut tauti oli herännyt eloon, tehdäksensä
elottomaksi sen, johon oli ryhtynyt. Semmoinen muutos oli Maunossa
tapahtunut.

Voi kuinka mielissään Mauno oli, kun hän minut näki ja molemmat itkimme
hyvän aikaa, ennenkun voimme mitään puhua; sillä tavoin puhuivat
sydämemme äkillisiä tunteitaan.

»Tulitpa sinä vielä, Sakeus! Voi kuinka ikävä minulla on ollut sinua.
Olipa hyvä, kun ma sinua vielä sain nähdä elävin silmin. Sinä minua
ymmärrät -- nyt on niin hyvä olla», puhkesi Mauno viimein katkonaisesti
puhumaan.

Siinä makasi nyt Mauno, voimatta paikaltakaan liikahtaa. Kasvot olivat
entistä kulmikkaampina, pää entistä kanttisempana, jalat entistä
väärempinä ja huonompina, ankaran luumädän käyristäminä, märkää
juoksevina ja voimattomina.

»Voi, Mauno, kuinka sinä nyt olet kipeä», voin minä vihdoin lausua,

»Kipeä minä olen, sangen huono, luultavasti kohta kuolen. Mutta minä
kuolen mielelläni, sillä minun on paha olla tässä maailmassa: ihmiset
sanovat minua rumaksi ja se tekee minulle niin pahaa», sanoi Mauno.

»Sinä et ole rumempi kuin muutkaan ihmiset, mutta he ovat niin pahoja;
minuakin he ovat usein sanoneet rumaksi», koin hänelle sanoa
lohdutellen.

»Niin, mutta sinä et ole ruma, vaan minä olen, sen itsekin tiedän»,
sanoi Mauno.

»Minun mielestäni», vastasin minä, »ei ihmisten sopisi päättää mitään
omasta eikä muiden ihmisien rumuudesta tahi kauneudesta, sillä: 'muoto
on Jumalan luoma, tavat itse ottamallaan'. Minusta olisi paras, kun
heittäisit koko tuon asian pois mielestäsi ja unhottaisit kokonaan
kevytmielisten ihmisten arvostelut.»

»Kyllähän se niinkin on -- onhan se niinkin; sinä koet aina minua
lohduttaa -- sinä olet niin hyvä», sanoi Mauno ja vaipui jonkunmoiseen
horrostilaan, sillä hänen heikot voimansa olivat liiaksi pinnistyneet.

Kovin raskaaksi ja apeaksi kävi mieleni, nähdessäni luotettavan ystäväni
makaavan tuossa voimattomana ja taudin vaivaamana vuoteessa, josta ei
voinut nousta koskaan. Entinen elämäni juoksu astui elävänä kuvana
silmieni eteen, herättäen kaikki ne muistot ja tapahtumat, mitkä olivat
välillämme olleet, ja kahta rakkaammalta ja kalliimmalta tuntui nyt
Mauno minusta.

»Älä lähde, Sakeus, pois minun tyköäni! Ei meillä ole enään kauvan
yhdessä-olon aikaa -- älä lähde, ole täällä minulla hupina; sinä olet
niin hyvä», sanoi Mauno toinnuttuaan.

Minä lupasin olla hänen luonaan. Minä huomasin, että hänen
hoitamisessaan oli jotain laiminlyöty. Pitkällinen makaaminen ja
alituinen märän juoksu oli tehnyt hänen ronkkansa ja selkänsä läpeimiin
ja vuodevaatteet olivat likaantuneet ja märästä kovettuneet. Minä
rupesin puuhaamaan, että nuot epäkohdat tulisivat poistetuksi.

»Nyt on niin hyvä, voi kuinka hyvä! Liian hyvä sinä, Sakeus, olet
minulle», sanoi Mauno, jaksamatta silmiäänkään raottaa, sillä hän oli
kovin uupunut noiden tointen aikana.

Minä en lähtenyt yöllä enkä päivällä pois hänen vuoteensa vierestä, vaan
hoidin ja vaalin häntä kuten parhaiten taisin. Milloin annoin hänelle
suunkastetta, milloin taas luin hänelle jotain hengellistä kirjaa,
milloin puhelin hänen kanssaan, kun hän sitä halusi ja jaksoi kuulla.

»Mitä sinä luulet, Sakeus, luuletko Jumalan ottavan rumiakin yhtä
mielellään taivaaseen?» kysyi hän eräänä kertana yht'äkkiä, pitkän
voivuksissa olemisensa perästä.

»Vissimmästi, sillä Jumala ei katso ihmisen muotoa», koin hänelle sanoa,
vaikka minä kovin säikähdin tuon äkillisen kysymyksen kuultuani.

»Ovatkohan he yhtä rumat taivaassa kuin täällä mailmassakin?» kysyi hän
taasen.

»Ei suinkaan, sillä sanoohan katekismuskin Paavalin mukaan, että
uskovaisten ruumiit tulevat Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaiseksi»,
selitin hänelle kykyni mukaan.

»Niinhän se taitaa olla, niinhän se on; sinne minä siis halajan», sanoi
hän ja vaipui taasen pitkään unentapaiseen horrokseen.

Mauno oli kauvan vaivuksissa. Hänen kulmikkaat kasvonsa värähtelivät ja
suonenvedon tapaisia vavahtelemisia aaltoili hänen ruumiinsa yli,
samassa kun kylmä hiki nousi hänen otsastansa.

Vihdoin avasi hän silmänsä ja katsoi kauvan ja kiinteästi minua silmiin.
Hänen silmänsä olivat nyt niin kirkkaat ja suuret, etten ikänä ollut
niitä sellaisina nähnyt; näytti siltä kuin taivaallinen kirkkaus olisi
niistä loistanut.

»Oletpa sinä, Sakeus, toki täällä!» sanoi hän vihdoin. »Käske isä ja
äiti tänne, sillä nyt minä kuolen. Minä pääsen varmaan taivaaseen, sillä
Jumala on antanut syntini anteeksi, sen tunnen sydämessäni. Siellä ei
sanota minua rumaksi, sillä minä tulen Kristuksen kirkkaan ruumiin
kaltaiseksi.» Sitten vaipui hän voimattomuudesta tainnoksiin.

Minä kiiruhdin täyttämään hänen käskyänsä. Pian tapasin minä Maunon
vanhemmat ja me kiirehdimme sairashuoneeseen. Sinne tultuamme huomasimme
heti, että sairas kamppaili viimeistä kamppaustansa elämän kanssa, sillä
leuka jäi taapäin hengittäessä ja rinta korahteli. Näytti siltä, ettei
hän enään voinut mitään puhua eikä tuntea meitä. Yht'äkkiä avasi hän
kuitenkin silmänsä ja katsahti läpitunkevasti meihin.

»Hyvästi, isä ja äiti! -- Minä menen taivaaseen. -- Kiitos kaikesta!»
sanoi hän vanhemmilleen, ojentaen heille kuihtuneen, vapisevan kätensä.

»Kiitos, Sakeus! -- ainoa ystäväni. -- -- Si-nä et ole kos -- kos-kaan
minua sorta -- nut -- sinä o-let ol-lut hy...», yritti hän sitten
minulle puhumaan samassa kun minä pidin hänen ojennetusta kädestänsä
kiinni. Mutta hänen voimansa pettivät, sana jäi kesken, pää herjahti
taaksepäin, hieno puristus, jolla hän kättäni puristi, lakkasi, kurkku
korahti ja hän ei ollut enään elävien joukossa.

Siinä makasi nyt hengettömänä lapsuuteni ystävä, Mauno. Jalo henki oli
pyrkinyt ja päässyt vapauteensa tuosta kivuloisesta ja taudin
raiskaamasta ruumiista ja se riensi sinne, kussa kuolemalla ei ole enään
yhtään valtaa.

Kauvan seisoimme Maunon vuoteen vieressä itkeä tyrskien, emmekä voineet
sanaa suustamme päästää. Mutta kullakin on aikansa ja viimein täytyi
meidänkin jättää rakas vainajamme ja ryhtyä tavallisiin askareihimme.

Voi kuinka paljon minä kadotin Maunossa. Hän oli lapsuuteni ystävä ja
leikkikumppani ja mieheksi tultuakaan ei hän toiseksi muuttunut. Hän
ymmärsi minua, eikä hän koskaan sortanut minua köyhyydestäni. Tuosta
kaikesta solmeusi välillämme mitä hellin ystävyys ja avosydämin
ilmoitimme toisillemme sekä ilomme että surumme.

Kun enin suruni haihtui, menin Tipakkalaan. Maija otti minut yhtä
ystävällisesti vastaan kuin ennenkin, mutta kosimistuumia ei hän nyt
yrittänyt puolellakaan sanalla.

Paljon oli tuon yhden vuoden ajalla tapahtunut sielläkin. Molemmat
vanhemmat olivat kuolleet ja Maija oli nyt yksin torpan ja muun
vanhemmiltaan jääneen tavaran haltijana. Heti kun minun kihlaukseni oli
tullut Maijan tiedoksi, oli hän kääntynyt kosimistuumissaan Maunon
puoleen, hänen vielä terveenä ollessaan. Siellä oli Maija onnistunutkin
niin, että he solmivat ikuisen liiton ja molemmat olivat nyt niin
onnellisia. Mutta kuolema katsoo niin vähän ihmisten onnellisuuteen; hän
on kylmä käskyläinen ja täyttää kylmästi tehtävänsä; hän tempasi Maunon
pois ja Maija jäi taas entiseen tyhjyyteensä.

Maija raukka! Hän koki kaikella siveellisellä tavalla pyrkiä
kutsumuksensa perille, mutta luonto oli jakanut hänelle niin vähän
suloa, ettei se onnistunut. Kristillisesti kasvatettuna oli hän
puhdas- ja jalosydäminen, ja sen valossa hän tarkalla aistilla ja
silmällä näki toisen sydämeen; siksi hän inholla hylkäsi kaikki
semmoiset kosijat, jotka eivät olleet vapaat pahoista tavoista. Hän
olisi itse tahtonut valita sydämensä mukaan ja Maunossa kadotti hän
viimeisen toivonsa.



Yhdeksäs luku.

VAIMONOTTO.


Maunon sairaus ja kuolema olivat niin lannistaneet mammonan ja
oma-rakkauteni, etten koko aikana edes muistanutkaan kelloani, jonka
nojalla olin mielestäni niin paljon kohottanut arvoani; se riippui
seinällä koko ajan virittämättä ja käymätönnä. Nyt otin sen esille,
vedin ja panin arviolta niin oikeaan, kuin mahdollista oli. Sitten
lähdin astelemaan morsiameni luokse.

Aina muistan sen hetken, jolloin hänet taas kohtasin. Voi, kuinka
avosydämisesti, luottavasti, vilpittömästi ja rakkaasti hän otti minut
vastaan, minut, ylönkatsotun, köyhän olennon, jolla ei ollut edes kattoa
tarjota hänen päänsä päälle! Silloin rupesin ensikerran himmeästi
aavistamaan, mikä ääretön aarre ihmisellä on rakastavassa ja
vilpittömässä elämänkumppanissa.

Hän kyseli tarkkaan minun elämäni vaiheet poissaoloni ajalta, ja minä
kerroin vilpittömästi hänelle kaikki tapaukset. Hän hyväksyi käytökseni,
vieraassa paikkakunnassa ollessani. Siitä sain minä hyvän tilan esitellä
hänelle sillä matkalla ansaitsemani omaisuuteni; erinomattain näytin
kelloni hänelle suurella pontevuudella.

»Sinusta tulee säästävä mies, sen näen selvästi, mutta tuo kello olisi
saanut olla ostamatta», sanoi hän vakavasti.

»No, mutta herran tähden! Viidentoista ruplan kello kymmenellä
ruplalla», änkytin minä vastaukseksi hämilläni.

»Jospa vielä niinkin olisi, puhdas raha kumminkin on aina edullisempi
taloutta alkaissamme; ilman sitä ei meillä ole varoja panna mihinkään
korukaluun, olipa se vielä kuinka helppo tahansa», sanoi hän.

Tuo muistutus tuntui niin oikealta, ettei minulla ollut ainoatakaan
sanaa puolustuksekseni, vaan loin häpeällä silmäni maahan. Minä
huomasin, että hänellä jo oli huoli toimeentulostamme, jota minä en
ollut vähääkään ajatellut.

Kun hän huomasi minun joutuneen alakuloiseksi, sanoi hän: »Älä tuota nyt
sentähden murehdi, saattaahan kellolla sen hinnan saada; minä vaan
sanoin miten minun mielestäni paras olisi; annetaan sen asian olla
sinänsä.»

Voi kuinka hyvältä tuntui tuo hänen viimeinen lauseensa, kun huomasin,
että hän voi minulle anteeksi antaa erhetykseni, vaikken minä tuota
asiaa todesta erhetyksenä pitänyt, päinvastoin vaan hyödyllisenä
kauppa-asiana. Minä en ollut oppinut saamaan anteeksi, en olevia enkä
olemattomia erhetyksiä, pilkkaa ja naurua vaan, ja sentähden tuntui niin
hyvältä tuon mielestäni luullun erhetykseni anteeksi antaminen. Kaikesta
tuosta ilostuin minä ja tulin entiselleni.

Hupaiset olivat ne hetket, jotka yhdessä olimme ja avosydämisesti
ilmoitimme toisillemme sydäntemme tunteet. Kumpainenkin löysi toisessaan
jotakin niin jaloa, pyhää ja viehättävää, ettemme olisi onnellisuuttamme
vaihettaneet koko maailman kunniaan ja rikkauteen, ja me vahvistimme
rakkauden liittomme rakkauden ja uskollisuuden lupauksilla.

Iloisella ja toivorikkaalla sydämellä läksin hänen tyköänsä kylään,
jossa minun toimintani parhaasta päästä oli.

Oli pyhäpäivä. Ohjasin kulkuni erääseen taloon, jossa useinkin oli
pyhäilloin paljon väkeä koolla. Ennen sisään menemistäni otin kelloni
esille, tarkastelin sitä oliko se oikeassa, kuuntelin käypikö se,
hieroin sen periä, että ne paremmin kiiltäisivät, pistin sen sitten
lakkariini ja laitin perät näkösälle roikkumaan. Sitten astuin hyvin
pönäkkänä tupaan.

Niinkuin olin toivonut, oli tuvassa paljon ihmisiä. Muiden mukana oli
siellä kylän kelloseppä, jota kylän kesken sanottiin: »Rämppä-Mikoksi».
Hän oli oivallinen kellojen tuntija, niin ainakin sanottiin. Hänen
hallussaan oli koko pitäjään seinä- ja lakkarikellojen korjaaminen,
jonka tähden hänen huoneessaan ei näkynyt eikä kuulunut muuta kuin
kellojen tikittämistä ja nakuttamista ja epäsäännöllistä lyömisen
pärinää. Niiden seassa hän rapasi ja kynsi päiväkaudet, näkemättä ja
kuulematta mitään muuta, alahuuli lerpallaan ja nokkaansa tuhisten. Hän
oli niin perehtynyt kellomaailmassa, ettei hän nähnyt sitä kelloa
kenenkään seinällä eikä lakkarissa, jota ei hän tahtonut tirkistellä,
tarkastella ja arvostella. Kuinka paljon hänen käsissään kellot lienevät
paranneet, sen ties mikä. Semmoinen oli se mies, joka minut ensiksi
huomasi ja olinpa oikein mielissäni kun niin kävi; sillä tulihan nyt
kelloni ikäänkuin kruunatuksi.

»Onko Sakeuksellakin kello», sanoi hän, astellen minun luokseni ja
ojentaen jo kätensä vastaanottaakseen kelloani, »minkälainen kello
sinulla on?»

»Parhaan sortin engliska tämä on», sanoin minä ja vedin samassa kelloni
esille, tehden itseni hyvin ryhdikkään ja arvokkaan näköiseksi,
mielessäni iloiten, kun kello teki heti niin hyvän vaikutuksen.

Rämppä-Mikko otti kellon, avasi sen juhlallisesti suurella
arvokkaisuudella ja katsoa tirkisteli sen sisään. Minä katsoin häntä
kasvoihin ja näin, kuinka hänen huulensa putosi lerpalleen.

»Parasta sorttiako engliska, vai?» sanoi hän, kääntämättä päätään ja
silmiään pois kellosta.

»Niin», sanoin minä arasti, sillä eipä tuo huulen lerpahtaminen ja
kysymyksensä ennustanut mielestäni mitään hyvää ja kummallinen pelko
alkoi väkisinkin valloittaa mieleni.

»Tämä on kaikkea muuta, mutta ei engliska», sanoi hän ja katsoi minua
tuimasti silmiin.

»No mutta herran tähden! Mikä se sitten on?» sokersin minä kauheassa
hämmästyksessäni.

»Saksalainen.»

»Saksalainenko, kuinka?»

»Niin, ja huonointa sorttia sekin.»

»Huonointa sorttia saksalainen, niinkö?»

»Aivan niin ja tämä ei ole eheäkään.»

»Eheäkään -- no mutta käveleehän se.»

»Kyllä se sen vuoksi voipi kävellä, mutta tässä ei ole tauluntolppia, ei
rukkausta eikä kultausta enempää kuin tuohivirsussa; lerkku on tinalla
juotettu, ja kivi on kruunusta poissa. Tämä on erittäin vanha ja
raadeltu kello», luetteli tuo kaikkitietävä kelloseppä; tuntuipa siltä
kuin se olisi ollut oma syntirekisterini.

»Paljonko sinä olet tästä maksanut?» kysyi hän sitten minulta, sillä
minulla ei ollut mitään sanomista kelloni rikosluetteloon.

»Kymmenen ruplaa», sanoin minä häpeissäni.

»Kymmenen ruplaa! Ha -- ha -- ha -- haa! Kolme ruplaa on jo liiaksi koko
rämpälle», sanoi hän sitten ja ojensi samassa minulle kellon takaisin.

»Kymmenen ruplaa vanhasta saksalais-resusta! Eipä ole paljon miehellä
päässä pidettävää!» rähähti koko joukko nauramaan yhteen ääneen.

Sitten rupesi Rämppä-Mikko juhlallisesti minulle juurta jaksain
selittämään, mikä väli on engliskalla ja saksalaisella, ja siinä täytyi
minun seisoa kovassa koulussa, sillä pilkkahymy oli kaikkialla
ympärilläni. Nyt kyllä tiesin mikä väli niillä oli ja mikä minun kelloni
oli, mutta liian kallis oli tuo oppi sekä kunnialleni että kukkarolleni.

En voinut kauvemmin siinä viipyä, sillä kova häpeä ja hämmennys minun
käsitti. Tuo arvoni kohoaminen kelloni kautta, josta niin usein olin
mielikuvituksissani pöyhistellyt, raukesi yhdellä iskulla kuin tuhka
tuuleen ja häpeä oli vaan tullut sijaan.

Tuo tapaus koski minuun muutoinkin kovin kovasti. Pelko siitäkin, että
morsiameni asian kuultuansa hylkää minut, saatti joka luunsolmuni
vapisemaan. Nyt vasta huomasin todellisesti, kuinka oikeassa hän
kuitenkin oli, arvellessaan epäedulliseksi koko kellon kauppaa. Tuon
hädän ja pelon pakottamana palasin heti takaisin kertomaan hänelle miten
asiat oikeastaan olivat, kävipä sitten miten kävi.

»No, miksi sinä niin pian tulit takaisin?» kysyi hän naurusuulla, kun
tulin hänen luokseen.

»Voi, ei tämä kello olekaan engliska kello», sanoin tokaisin hänelle.

»Mistä sen tiedon olet nyt saanut?»

»Rämppä-Mikko niin vakuutti. Hän sanoi tämän olevan rikkeimen
saksalaisen ja korkeintaan kolmen ruplan arvoisen», tunnustin hänelle
avosydämisesti ja pelollani.

»Jotain semmoista minä aavistinkin; sinä olet antanut itsesi pettää.»

»Kuka tuota olisi uskonut, kun minulle niin moneen kertaan vakuutettiin
sen kelvollisuus ja arvo», koin minä änkyttää.

»Joko nyt uskot, että olisi ollut paljon parempi, kun et olisi koko
kelloa ostanutkaan?» kysyi hän melkein kovasti.

»Oi, älä puhu -- älä kysy enään; suurella häpeällä ja harmilla uskon
sen, mutta liian myöhään; älä kuitenkaan minua sen vuoksi hylkää»,
pyytelin häntä.

»Hylkää sinua! tuon onnistumattoman kellon kaupan tähdenkö? -- niinkö?
Kuinka saatatkaan minusta niin halvasti ajatella? Vika ei ole sinun,
vaan sinä olet antanut pettää itsesi. Sinä olet rehellinen poika ja
uskot muista samaa; siinä koko vikasi. Ei, ystäväni! Niin löyhillä
perustuksilla en minä ole sydäntäni sinulle antanut, että tuommoisen
tapauksen antaisin tyhjäksi tehdä hartaimman sydämeni toivon. Tuo luultu
rikoksesihan ei ole muu kuin tottumattomuus maailman menoon», sanoi hän
avosydämisesti.

Tuon puheen kuultuani heltyi niin sydämeni, että hyrähdin itkuun ja
kiersin käsivarteni hänen kaulaansa. Aina selvemmästi käsitin kuinka
jalo ja puhdas sydän hänellä oli. Hän voi anteeksi antaa ja näki paljon
syvemmälle ihmissydämiin, ja tunsi maailmaa paremmin kuin minä; vieläpä
hän toivoi minusta niin paljon.

Kyllä tiedän, että tuo tuntuu monen mielestä joutavalta, mutta olimmehan
luonnon lapsia. Ei meillä ollut mitään ennakkolaskuja, ei mitään
järkiperäisiä päätöksiä, ei mitään salaperäisen vaiti olemisen syitä;
sydän oli vaan löytänyt sydämen ja niitä elähytti totinen, puhdas ja
vilpitön rakkaus ja siinä oli kaikeksi kaikessa. Kun asiamme kerran niin
olivat, oliko kumma, jos siinä ei kysytty neuvoa lihalta eikä vereltä,
eikä muilta ihmisiltä? Oliko kumma, jos vähäpätöisimmätkin asiat
lapsellisella luottamuksella ja avosydämellisyydellä toisillemme
ilmoitimme, varsinkin semmoiset, joilla luulimme toisillemme surua
saattaneemme?

Tuo ensimmäinen elämämme haaksirikko ei vaikuttanut sen pahempaa, kuin
että me ensi sunnuntaina kuulutettiin avioliittoon.

Mutta nytkös konttimiehille työtä tuli, ei morsiameni, mutta minun
puoleltani. Kymmeniäkin huutajia oli, jotka suurella pontevuudella
kokivat hänelle päivän selkeästi toteen näyttää, kuinka hän muutaman
vuoden päästä kerjää, suuret, paikatut miehen pieksu-lohmat jalassa,
istuen takkakivellä ja anellen ruokaa. Semmoisiin ennustuksiin vastasi
hän vaan sävyisästi:

»Se on minun asiani, eikä teidän. Vaikka kepillä kelkkaa perään
lykkäisin, en sittenkään muuttaisi päätöstäni.»

Kun tuommoiset tuumat tulivat minun kuulooni, herätti se minussa
semmoista oman arvoni tuntoa ja itseeni luottamista, että minä oikein
kauhistuin niitä kuullessani. »Minunko vaimoni kerjäisi? Ei niin kauvan
kuin tämä käsi liikkuu», sanoin minä kättäni ojentaen, ja melkeinpä
olisin ollut valmis vaadittaissa vannomaan sen lisäksi.

Kaikki noiden kontinkantajain puuhat raukesivat kuin tuhka tuuleen, ja
ajan jouduttua vihittiin meidät ja niin olimme nyt aviopari.

Nyt tulivat meille toisenlaiset puuhat, sillä astuihan tosi-elämä myös
eteemme, ikäänkuin jonkun himeän esiripun takaa. Se toi tullessaan yhä
uusia kutsumisia ja velvollisuuksia. Elämän tarvetten monilukuinen ja
kirjava sarja, jos kohta niukempikin, oli joka-aikaisena kuvastimena
silmiemme edessä ja niiden kehittämiseen ryhdyimme ilman pelotta ja
varmalla toivolla, ja niin mentiin päivästä toiseen.

Palkolan Hannolla oli vielä vähän maanhintaa jäljellä. Näyttipä siltä
kuin tuo peritty omaisuus olisi hänellä alituisena kiusauksen,
turmeluksen ja synnin syynä. Tuolla viimeisellä omaisuudellansa osti hän
yhtätoista korttelia korkean oriin, vastoin minun ja muiden kieltoa,
vaikkei hänellä ollut maata senkään vertaa, että olisi jäärällekään
saanut heiniä. Sillä hän sitten hoijasi ja ajoi markkinoilta
markkinoille ja kaupungista kaupunkiin, syöttäen sille mitä irti sai.
Hänelle oli sitä ostaessa uskoteltu, että orhin veli on keisarin
tallissa, keisarin ajo- ja lempi-hevosena, ja siitä oli Hanno hyvin
ylpeä.

Jokainen ymmärtävä ihminen älysi miten siinä oli käypä ja kehotti häntä
oriinsa aikanansa myömään. Mutta Hanno ei ottanut niitä korviinsakaan;
hän toivoi vaan sen avulla kauheasti rikastuvansa kilpa-juoksuissa
vetoja voittamalla -- miksei semmoisella, jonka veli oli keisarin
tallissa. Kahdesti hän ajoi sillä kilpaa veikan päältä, mutta
kummassakin hän menetti, toisessa viisikolmatta ruplaa ja toisessa
kaksikymmentä.

Kuten oli arveltu, niin kävikin. Ei ollut kulunut vielä täyteen
puoltatoistakaan vuotta, ennenkuin ori oli syönyt Hannon varat, niin
ettei hänellä ollut maahan putoavaa. Siitä seurasi aivan pian, että ori
laihtui laihaksi kuin kaakinpuu ja Hannon täytyi se myödä melkein nahan
hinnasta.

Niin oli hänen rikastumisen yrityksensä taas rauvennut yhteen tyhjään
kuin tiasen laulu. Hänellä ei ollut enään enempää omaisuutta kuin
taivaan linnulla, mutta hän ei vaan surrut. En ikänä ole huolettomampaa
luonnetta nähnyt. Kävipä miten kävi, se oli hänestä ihan luonnollinen
asia, jonka piti niin käydäkin, huonosti tai hyvästi, yhtä kaikki.

Hannon vaimokin oli jo niin perehtynyt noihin alinomaisiin tappioihin ja
tavaran menetyksiin, ettei hänkään ollut niistä juuri millänsäkään. Hän
oli saanut semmoisen luottamuksen Hannoon, että tuskinpa hän olisi
vaihtanut elämäänsä minkäänlaiseen muuhun; olipa niinkuin heidän
luonteensa olisivat sulaneet yhdeksi luonteeksi.

Hanno olikin vaimollensa hyvin hellä ja hyvä; siinä vaimolle oli
kylläksi, olipa muut asiat miten hyvänsä, semminkin kun Hanno oli jo
aikoja sitten laannut ryyppimästä.

Vaikka Hanno olikin tuommoinen hutuli, ei hän koskaan joutunut, asiain
pahimmillaankaan ollessa, semmoiseen pulaan, ettei hän voinut vaimolleen
ja lapsilleen toimittaa riittävää toimeentuloa. Tuosta kaikesta seurasi
se, ettei vaimo ottanut korviinsakaan niitä juoruämmäin itkunsekaisia
parjauksia, joita he kokivat hänelle kantaa, kuinka muka hänellä on
kelvoton mies.

»Hanno on minun mieheni, ja kun me keskenämme sovimme, niin mitäpä
teillä on meidän kanssamme tekemistä?» sanoi hän tavallisesti
juoruämmille, ja se auttoikin.

Kun noin oli loppunut kaikki, ryhtyi Hanno innolla kovaan työhön ja se
kävikin laatuun noilla karhun voimilla, joita hänen leveissä
hartioissaan ja vahvoissa jäntereissään piili.

Niin, toisen huoneen nurkassa on vastahakoinen ihmisen olla. Sentähden
rupesimme mekin kaikin voimin puuhaamaan mökkiä itsellemme kylän
takalistolle. Hanno oli niin perehtynyt meihin, että hän katsoi hyväksi
rakentaa myös mökkinsä aivan likelle meitä; sillä tavoin tulimme
Tipakkalan likimmäisiksi naapureiksi.

Pian olivat kumminkin meidän mökkimme valmiit ja niin mentiin niihin
asumaan. Ei parempaa naapuria saata koskaan olla kuin Hanno perheineen.
Niin kauvan kun kummallakin jotain oli, ei ollut puutetta toisella tai
toisella perheellä; kävipä usein niinkin, että ainoa leipä pantiin
kahtia.

Tulipa kerran kova katovuosi ja Hanno tuli niin kovaan hätään perheensä
kanssa, ettei hänellä ollut mitään antamista nälkäisen perheensä suuhun,
eikä meilläkään ollut varaa heitä auttaa; olipa työtä omassakin
toimeentulossamme, vaikkei meillä isoa joukkoa ollut. Mutta Hanno ei
joutunut nytkään pahaan hätään; hänen itsearvonsa tunto nousi vaan
korkeimmalleen.

Minä satuin juuri silloin menemään Hannolle.

»Ruoka on loppunut perheeltäni; anna sinä heille niin kauvan, kuin
sinulla piisaa, kyllä minä jo viikon päästä maksan», sanoi hän minulle.
Sitten löi hän nyrkillään mökin seinään, niin että mökki tärisi ja
samassa hän huudahti kovalla äänellä: »Köyhyys, köyhyys!» ikäänkuin
olisi tahtonut kurittaa tuota suomatonta ja ahnasta vierasta. Samassa
hän otti kuokan ja lähti toiseen pitäjääseen, jossa hän oli kuullut
olevan kuokkatyötä.

Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin Hanno jo lähetti kymmenen ruplaa
vaimollensa ja silloin oli puute poissa. Niin paljon oli hän viikossa
ehtinyt ansaita, vaikkei suinkaan palkat olleet suuret.

Kun talvi tuli, jolloin muut makasivat nälillään ja työttöminä, rupesi
Hanno tekemään kyynärämittoja, jotka hän kiillotti hyvin kauniiksi, ja
niitä teki hän matkahäkittäin; eipä olisi luullut niiden paljouden
mihinkään mahtuvan, sillä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut
kyynärämitoilla mitattava. Niitä hän sitten veteli ympäri maakuntia ja
kaupungeita. Ja vaikkei hän paljon kappaleella saanut, möi hän niitä
kuitenkin niin paljon, että hän keräsi niillä melkoiset summat ja --
köyhyys oli taas kaukana.

»Eikö totta, että minulla on hyvä mies?» kysyi Hannon Liisa silloin
meiltä ja me myönsimme sen sydämestämme.



Kymmenes luku.

OUTOJA UUTISIA.


Yht'äkkiä levisi nyt ympäri pitäjästä hirmuinen kauhu. Kolme veljestä,
toisesta pitäjäästä ja läänistäkin kotoisin, oli lyöttäynyt rosvoiksi ja
pian saivat he kokonaisten maakuntien ihmiset hämmästyksen ja pelon
valtaan. He olivat kovilla aseilla varustetut ja niin julkeat, että
päiväsydännäkin paljastivat puti puhtaaksi syrjäisempiä taloja.

Todistukseksi, kuinka rohkeita nuot olivat, olkoon sivumennen mainittuna
eräs heitä koskeva tapaus.

Eräänä kertana saatiin yksi heistä kiinni ja lähetettiin läänin
vankilaan tuomiotansa odottamaan. Kun käräjät tulivat, tuotiin vanki
sinne tutkittavaksi. Oli eräs iltapuhde, kun vanki seisoi valaistussa
lakituvassa tutkinnon alla, kovasti raudoitettuna. Yht'äkkiä tulla
pöllähtivät toiset veljet sisään, löivät tuomarin pöytineen päivineen
kumoon, täysilukuisen lautakunnan mullin mallin, sammuttivat valkeat,
sieppasivat raudoitetun veljensä olallensa ja juoksivat hätäpikaa ulos.
Tuo kaikki oli vaan muutaman sekunnin työ ja ennenkuin käräjäväki
ennätti toipua hämmästyksestään, olivat he jo kiinnisaamattomissa.
Tuomari oli kauvan pyörryksissä asiakirjain ja kaatuneen pöydän seassa,
paremmin kumminkin säikähdyksen kuin minkään vaaran tähden, sillä rosvot
olivat häntä lyöneet vaan paljaalla kädellä.

Aamulla haettiin heitä nimismiehen johdolla ison miesjoukon kanssa,
mutta turhaan; ainoastaan raudat löydettiin likimmäisestä metsästä.

Heitä koetettiin sittemmin kaikella ahkeruudella saada kiinni, mutta se
ei onnistunut, vaikka he niin julkeasti ilmestyivät, minne ikänä
tahtoivat. He olivat niin väkeviä ja notkeita, ettei kolmekaan
tavallista miestä koukerrellut yhden heidän käsissänsä; jos heille tuli
tarvis juosta, niin takaa-ajajille oli sama, vaikka juoksivat toisaalle
päin; semmoisia juoksijoitakin olivat mokomat.

Olipa heillä jotain jalompaakin tunnetta; sen osoittaa seuraava tapaus.
Muudan köyhä vaimo kulki päivällä erään metsätaipaleen poikki. Yht'äkkiä
töytää metsästä kolme miestä esille ja ottaa hänet kiinni. Vaimo parka
säikähtää niin pahanpäiväiseksi, että vapisee kuin haavan lehti.

»Älä pelkää, akka, emme me sinulle mitään pahaa tee», sanoo joku
miehistä.

Nyt he rupeavat kyselemään häneltä kylänsä kunkin talon rikkauksia,
rahoja, hopeita ja muuta semmoista.

Vaikkei vaimo tiennyt ollenkaan heidän tarkoitustansa, oli hänellä
kuitenkin vaistomainen vastahakoisuus tekemään minkäänlaista tiliä
semmoisista asioista.

»En minä mistään semmoisista tiedä, eikä minun ole pakko tietääkään»,
sanoi hän heille vastaukseksi, vähin rohkaistuneena.

»No, emme me sinua siihen pakotakaan, koska sinulla on niin arka
omatunto», sanoivat he akalle.

Sitten he kyselivät vaimolta tarkkaan, mitä ihmisiä hän on, onko hänellä
lapsia ja onko hän rikas vai köyhä. Kun vaimo oli heille selittänyt
olevansa monen lapsen äiti ja köyhä vaimo, antoi yksi miehistä hänelle
viisitoista ruplaa rahaa.

»Mutta ihmiset tietysti oudoksuvat, kun näkevät minulla näin paljon
rahaa ja kysyvät, mistä olen tämän saanut; miten minä vastaan heille?»
sanoi vaimo, samassa kiitellen hyväntekijöitään.

»Sano siinä tapauksessa heille: tämän rahan antoivat minulle ne miehet,
jotka rikkailta ottavat ja köyhille antavat», sanoi mies, ja sitten he
päästivät hänet menemään.

Vaimo ei pyhässä yksinkertaisuudessaan ymmärtänyt tuota suoraa
viittausta uusien tuttaviensa ammatista, mutta kun hän kylässä selitti,
mitä hänelle taipaleella tapahtui, keksittiin kohta, että he ovat olleet
nuot mainiot Vintturin veljekset.

Semmoisia vieraita ne olivat, jotka nyt tahtoivat tehdä tuttavuutta
meidänkin pitäjään kanssa.

Oli erään järven rannalla vankka talo. Siinä oli monta nainutta veljestä
ja itse kullakin oli erityiset, mahdottomat vaatekasat, joita he olivat
toisiensa kilvalla aikojen kuluessa koonneet, niinkuin kansalla
vanhuudesta on tapana ollut. Heillä oli kullakin erityiset vaateaitat,
joiden orret notkuivat niiden päälle asettujen vaatetten painosta.
Paitsi sitä, oli vielä kunkin aitassa iso kirstu, jossa säilytettiin
kalleimmat kappaleet, hopeakalut ja silkit, sillä ajan mahti oli
semmoinen, että varakkaat perheet halusivat niitä omakseen saada;
mainitun talon perheilläkin oli niitä melkoinen joukko.

Kun talon väki heräsi eräänä syysaamuna, käsitti heidät hirmuinen
hämmästys. Aittojen ovet olivat kaikki seposten selällään, arkut ulkona
syrjäpielissä pirstaleina, halvimmat vaatteet siristeltynä sikin sokin
ja kaikki parhaat vaatteet sekä kalleudet kadonneet. Monen vuoden
ahkeruuden, hyörinöiden ja pyrintöjen tulokset olivat yhdellä iskulla
kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Eipä siis kummakaan, jos asianomaiset, hikensä ja vaivojensa hedelmät
kadotettuansa, joutuivat hämille, eivätkä tienneet mitä oikeastaan tehdä
ja ajatella. Yksi perheen vaimokin, juostuansa aittaan ja nähtyänsä
kaikki menneeksi, huudahti levitetyin käsin ja hajalla hapsin: »On viety
tuhannenkin paitaa, mutta on niitä vielä jäänytkin!»

Kun oli toinnuttu suurimmasta hämmästyksestä, ruvettiin iskemään
varasten jälkiä. Pian huomattiin heidän menneen järvelle päin, sillä
halvimpia vaatemyttyjä olivat he heittäneet tien viereen, luultavasti
sen vuoksi, kun eivät jaksaneet niitä kantaa. Rannalle tultua huomattiin
erään venheen olevan poissa; se löydettiin toiselta puolen järveä ja sen
teljoon oli kirjoitettu: »Erkki Tuomen ei pidä pahastua, kyllä me
palatessamme maksamme. -- Vintturit.»

Siitä keksittiin keitä nuot noin kohteliaat vieraat olivat olleet.

Talo oli sydänmaalla, ainoasti vähän matkaa toisen pitäjään rajasta.
Koska sielläkin oli vankka sydänmaan talo, voitiin päättää, että he
tarkoittivat sinne. Sentähden koottiin toistakymmentä vahvaa miestä ja
mentiin sinne vahtiin. Miehet olivat varustetut ampuma- ja muilla
aseilla sekä suurella -- suulla; itsekukin kertoi innokkaasti, kuinka
hän muka ei pelkää Vinttureita, vaan koppaa heidät kiinni kuin pikku
lapset. -- Vintturit olivatkin muuten tulleet jo niin pahoihin
hallituksenkin kirjoihin, että heidät oli lupa ampua, jos ei heitä
muutoin kiinni saataisi.

Ensimmäisenä vahtiyönä ei kuulunut mitään. Toisena olivat vahdit
vartioimassa likellä talon aittoja olevassa lämpymässä saunassa. Kaikki
olivat valveilla, mutta saunaan oli tullut myös yksi talon renki; hän
nukkui heti ja kuorsasi kovasti.

Eipäs aikaakaan, kuin heti puolen yön jälkeen ilmestyi mies pihalle. Hän
nuuski ja tarkasteli joka paikkaa; erittäinkin saunaa, jonka heti
huomasi lämpymäksi, tarkasteli hän monikertaan kaiholla. Tuo rengin
kuorsaaminen varsinkin oli hänestä epäluulon alainen ja sitä hän kauvan
kuunteli oikein korvaansa kallistellen. Kun hän tuli vakuutetuksi, että
kuorsaaja todellakin nukkui, ulkousi hän saunasta, nousi aitan portaalle
ja puhalsi kimakkaaseen pilliin. Samassa ilmestyi kaksi miestä lisäksi
ja yks, kaks, oli aitan ovi auki; olisipa luullut heillä olleen aitan
oikean avaimen.

Yksi vahti oli koko ajan ladatulla pyssyllä tähdännyt heitä saunan
akkunasta. Miehet keinottelivat nyt, että pyssymies ampuisi portaille
jäänyttä vahtia ja samassa, kun se tapahtuisi, töytäisi miesjoukko
aitan-ovelle, paiskaisi sen kiinni ja ottaisi aitan sisällä olijat
kiinni.

Mutta tähtääjä vapisi kuin sarpa virrassa, eikä hän olisi osannut
aittaankaan, sitä vähemmän mieheen; eipä hän uskaltanut edes
laukaistakaan.

Tuiskuna lentelivät tavarat aitan yliakkunasta pihalle, kahden rotevan
rosvon syytäminä, ja olipa vähällä, etteivät nuot rohkeat varkaat
panneet taloa puti puhtaaksi niin ison miesjoukon silmien edessä, niin
kauhean kammon olivat Vintturit ihmisiin levittäneet.

Vihdoin lähti rohkein vahti juoksemaan aittaa kohden ja hänestä
rohkaistuneena kaksi muuta.

»Täälläkös te sen vietävät nyt olette?» ärjäsi edellinen ja niin he
töytäsivät kohti.

Vaikka kolme rotevaa miestä juoksi aitanportaalla seisovaa rosvovahtia
kohden, eipä hän paikaltakaan liikkunut, katsoi vain tyynesti vastaansa
ryntääviä miehiä. Mutta nyt töytäsi koko vahtijoukko saunasta ulos ja
ryntäsi aittaa kohden. Huomatessaan vihollisten suuren luvun, päräytti
nyt vahti pillistään pahan, rämähtävän äänen ja samassa tuokiossa
töytäsivät aitassa olevat rosvot ulos. Sitten riensivät he hirmuista
vauhtia metsään. Kiinni-ottajat lähtivät heidän jälkeensä huutaa
hoilaten; tuntuipa nyt olevan rohkeutta, kun kerran päästiin hyvään
alkuun. Eräs roteva takaa-ajaja hätyytti niin kiivaasti yhtä rosvoista,
että tämän täytyi heittää yhtä ja toista kalua ja tavaramyttyä
jälellensä, päästäksensä paremmin pakenemaan. Vihdoin sai takaa-ajaja
rosvon kiinni ja molemmat kaatua muksahtivat ylenkappuraisiaan. Rosvo
kerkesi ensiksi ylös ja samassa löi hän jollakin aseella vastustajaansa
niin, ettei tämä kyennytkään enään taistelua jatkamaan. Niin pääsi sekin
heittimiinsä ja toisilla ei ollut mitään kiinni-joutumisen vaaraa, sillä
heillä ei ollut niin rotevaa hätyyttäjää ja niin he pääsivät taasen
pälkähästä, kuten monasti ennenkin.

Kiinni-ottajat melusivat ja ampuivat sitten koko yön talon seuduilla ja
aamun tultua korjasivat he jotenkin runsaan saaliin rosvojen jättämiä
tavaroita, joita eivät nämät hädissään voineet mukaansa ottaa, muiden
muassa Tuomenkin talosta varastetun omaisuuden, pari pyssyä ja paljon
muuta varastettua tavaraa.

Kun rosvot saivat tuommoisen peräkyydin, luultiin yleiseen, että he
pakenivat pois mailta halmeilta, mutta kuinka sen asian laita oikein
oli, sen osoittavat tulevat tapaukset.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen oli Tipakkalan Maija kokoillut kaikki
saatavansa lainoista pois, jonka tähden hänellä oli useampia tuhansia
markkoja takanansa. Hän kartutti niitä kaikenlaisella pikku kaupalla, ja
eli säästäväisesti. Hän ei raskinut pitää piikaa, ei renkiä; ainoana
apuna ja kumppanina oli hänellä kahdentoista vuoden vanha poika, joka
oli mykkä; hänet oli Maija vaivaishoidolta huutanut vuotuista maksua
vastaan. Tuota poikaraukkaa rakasti Maija kuin omaa lastansa ja osasi
sormin selittää hänelle kaikki asiat.

Muutamia vuorokausia viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen ruvettiin
muutamana pimeänä syysyönä hirveästi ryskyttämään Tipakkalan ovea, jonka
Maija aina tukevasti lukitsi salvoilla ja pöngillä. Maija säikähti ensin
pahanpäiväiseksi, vaan ei kuitenkaan kadottanut hetkeksikään sitä kylmää
maltillisuuttansa, jota hän aina osoitti. Hän hyppäsi kiiruusti
vuoteeltansa ylös, otti kynttilään valkean, nykäsi pojankin ylös ja teki
hänelle joitakuita viittauksia. Kun se oli tehty, töytäsi kolme hirveää
miestä sisään.

»Keitä te olette, jotka yösydännä tulette tuommoisella metelillä
ihmisten huoneeseen?» sanoi Maija nuhtelevaisesti ja katsoi tulleita
kiinteästi silmiin.

»Me olemme Vintturit ja nyt mahtanet oivaltaa, että tässä on puheena
rahasi taikka henkesi», ärjäisi yksi heistä ja ojensi murha-aseen Maijan
melkein paljasta rintaa kohden.

Mykkä-Saku, kun huomasi, että hänen emännällensä aiotaan jotain pahaa
tehdä, töytti ja lyödä kopsi voroja miten ja millä vaan parhaiten taisi;
mutta he eivät tehneet hänelle muuta kuin häätivät hänet pois
silmiltänsä. »Oletteko te todellakin niin halpamielisiä ihmisiä, että
aiotte turvattomalle naiselle tehdä pahaa?» sanoi Maija toinnuttuaan ja
katsoi heitä yhä kiinteästi silmiin.

»Emme me sinulle pahaa tee, kun vaan sanot, missä rahasi ovat, mutta tee
se pian, sillä aika on tärkki», sanoi joku rosvoista.

Sillä välin oli mykkä poika käähminyt itselleen puupuntarin, jolla hän
koki voimiensa takaa kolhia yhtä Vintturia, älähdellen ja molisten,
niinkuin mykkien on tapa.

»Tuo poika, sen vietävä, tulee meille kiusaksi; hänet täytyy nipistää
kiinni siksi aikaa, kun me saamme aarteet käsiimme», sanoi kolhittu
rosvo, tapaillen samassa poikaa kiinni, joka hyppeli kuin papu rummun
pohjalla.

»Antakaa hänen olla; mitäpä hän voipi noin vahvoille, aseilla
varustetuille miehille, näettehän lapsen lapseksi, ja minä hänet kyllä
pian saan asettumaan», sanoi Maija ja alkoi samassa tehdä merkkejä ja
viittauksia, joista poika rauhottui, katsellen surumielisesti Maijaa
silmiin ja väliin silmäillen outoja vieraita viha- ja uhkamielisesti.
Rosvot heittivät nyt pojan rauhaan.

»Sinä viivytät vaan meitä! Sano pian missä rahasi ovat taikka! -- --
Vintturit eivät heitä työtään keskeneräiseksi», sanoi yksi heistä ja
häristeli taas aseellaan Maijaa.

»Rahani ovat kellarissa täällä tuvan alla», sanoi Maija
kylmäkiskoisesti.

»Mutta jos sinä valehtelet», sanoi yksi rosvo.

»Minä en valehtele», vakuutti Maija.

»Missä paikassa ne siellä ovat?»

»Perässä kellaria on lattiassa iso laakakivi, sen alla ovat rahavähäni»,
selitti Maija vakavasti.

»Kaksi miestä kellariin, yksi jääpi lattialle vartioimaan. Pianpa sitten
nähdään oletko puhunut totta, ja jos huomaamme sinut valehtelijaksi,
niin silloin -- --» uhkaili yksi heistä.

»Eipä kivi nouse kahdelta mieheltä; onpa ollut työtä neljällekin sitä
liikutellessa, vaikka vahvojakin ovat olleet», selitti Maija yhtä
kylmäverisenä, kuin jos hän olisi ollut tavallisissa askareissansa.

Rosvopäällikkö katsoi Maijaa kiinteästi silmiin; tämä pysyi vakavana ja
levollisena, hän ei vilpistellyt.

»Koetetaanpa», sanoi päällikkö, ottaen lakkaristaan kynttilän pään,
johon hän pisti valkean. Sitten avasi hän kellarin luukun ja kaksi
heistä laskeusi kellariin.

Todellakin oli kellarin perässä semmoinen iso laakakivi, kuten Maija oli
sanonut. Säästävät ja varovat Tipakkalan vanhukset olivat pitäneet sen
alla olevaa koloa kassakirstunansa ja siellä ei käyty monasti. Silloin
kun siellä käytiin, oli talonväen apuna vissit, uskotut miehet, jotka
eivät sitä kenellekään ilmoittaneet.

Kellariin menijät koettivat kaikin voimin nostaa kiveä, mutta eipä se
vaan noussut, vaikka vahvojakin olivat; itsepintainen oli kallion
lohkare.

Nyt he kutsuivat vahdissa olevan kumppaninsa kiireesti avuksensa, mutta
Maijan kasvot olivat niin viekkaassa hymyssä.

Kutsuttu totteli ja laskeusi kellariin; kaikki aseetkin jäivät
lattialle, sillä ei yksikään heistä ottanut niitä mukaansa kellariin.

Tuota oli Maija juuri odottanutkin, tuota tarkoittanut, ja samassa
tuokiossa kun viimeinen mies laskeusi kellariin, paiskasi hän luukun
kiinni. -- Tarkoitus oli kypsynyt päätökseksi, päätös teoksi. Luukku oli
varustettu vankoilla rautasaranoilla ja haalla ja heti kun hän paiskasi
luukun kiinni, löi hän haan säppiin.

Tuon tepposen huomattuaan, rynnistivät rosvot miehissä luukkua vasten,
mutta eivätpä heltineet honkaiset lankut eivätkä ratkenneet rautaiset
raksit. Kun ei se auttanut, rupesivat he rukoilemaan, luvaten jättää
Tipakkalan asukkaat rauhaan, vieläpä maksaakin melkoisen summan, kun
vaan pääsisivät tästä pälkähästä. Sitten rupesivat he uhkaamaan, aikoen
heti ottaa hengen, kun he vaan täältä pääsevät, jonka he muka kyllä
voisivat tehdä, jos ei heitä hyvällä päästettäisi. -- Turha sekin;
kaikille oli nyt Maija kuuro, mutta mykkä-Sakun silmät loistivat niin
kirkkaasti.

Maija teki Sakulle muutamia viittauksia, joita totellen tämä hyppäsi
heti kaksin käsin pitämään luukun hakaa kiinni, joka rosvojen
jyskytyksestä oli ruvennut liikkumaan ja sälähtelemään. Hätäpikaa pisti
Maija sitten vaatteita päälleen ja syöksi ulos yön pimeyteen.

Piukka-Jaakko sattui saman yön illalla tulemaan meille ja jäi yöksi.
Illalla oli puhe Vinttureista ja hän puhui oikein innoissaan, kuinka
kehnoja miehiä nuot Vintturin kiinnitavoittelijat olivat; jos hän olisi
ollut paikalla, olisi hän ottanut muka heidät kiinni yhtä helposti kuin
kissa hiiren.

Olimme kaikin makeasti nukkumassa, kun ovea hätäisesti kolkutettiin;
minä hyppäsin avaamaan. Tipakkalan Maija ja Hanno astuivat huoneesen.

»Tipakkalan kellarissa ovat Vintturit saarroksissa», sanoi Hanno. »Joudu
veikkonen meidän kanssamme heidän kimppuunsa ja pian!»

Unen horroksissa ollessani, tuntui tuo uutinen mielestäni jotenkin
kalsealta. Velvollisuus vaati, mutta nuot vaaralliset, aseilla
varustetut pahantekijät kammottivat minua. Kuitenkin puin kerkiämiseen
ja töytäsin Piukka-Jaakonkin hereille, samassa lyhyesti selittäen
hänelle, että nyt hänellä on hyvä tilaisuus ottaa Vintturit kiinni.
Hänkin hyppäsi heti ylös ja puki kiireesti päälleen, mutta illallista
rohkeutta ja uljuutta ei hänellä näyttänytkään olevan.

Kun olimme kaikin valmistuneet, lähdimme hiipimään Tipakkalaa kohden.
Siellä Saku yksin käsin koetti pitää säppiä kiinni, samassa kauheasti
molisten. Valkea paloi tuvassa talikynttilässä ja valaisi himmeästi
vaarallista asemaa.

Huomatessaan meidän tulomme, hyppäsi Saku hengästyneenä hakaa pitämästä,
ja minä rupesin hänen virkaansa.

»Olkaapas vaan siellä ihmisittäin, turha kumminkin on rynnäkkönne; sillä
saattepa olla vakuutettuina, että nyt joudutte koreasti kiikkiin.
Täytyypä teidän tulla sieltä yksitellen ylös, kun minä avaan kellarin
luukun, ja sen parempi teille, kuta siivommasti itsenne käytätte.

»Ho, hoo! vai Vinttureita meillä nyt on kunnia kiinni panna ja tuon
sievän tehtävän on meille toimittanut tään talon uljas tyttö, salvaten
ensin linnut häkkiin», puhua leuhotteli Hanno, ikäänkuin olisi ollut
vaan joku rotan pyydys koettavana.

Kylmä viima tuntui käyvän selkäpiini lävitse, se täytyy tunnustaa; ja
Saku katseli suurella tarkkuudella mitä tekeillä oli.

Kuullessaan Hannon huolettoman komennon, heittäysivät rosvot niin
hiljaisiksi, ettei kellarista kuulunut hiiskausta. Hanno hankki nyt
avaamaan kellarin luukkua ja oli niin tyyneen ja levollisen näköinen
kuin olisi mennyt pitopöytään.

»Nyt minä avaan luukun, koreasti vaan nyt yksi kerrallansa ylös!»
komensi Hanno, avaten luukun.

Samassa tuokiossa törmäsivät kaikki kolme rosvoa ylös lattialle. Hanno
tarttui heti kiinni suurimpaan heistä ja hirmuinen temmellys alkoi.
Piukka-Jaakko seisoi oven kohdalla lattialla. Päästäksensä ulos, töytäsi
yksi rosvoista häntä pois tieltään semmoisella voimalla, että Jaakko
lensi lattialle selällensä, meni tuperruksiin, eikä päässyt paikalta
liikahtamaan. Nyt olisi luullut rosvon pääsevän pakoon, mutta eipä toki.
Samassa silmänräpäyksessä kun Piukka-Jaakko lensi nurin, nakkausi Maija
rosvon jalkoihin, tarttui näihin kiinni, eikä heittänyt irti, vaikka
voro kuinkakin olisi riuhtonut ja ponnistellut. Vihdoin kaatui rosvo
kumoon.

Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, etten minä kerinnyt tekemään mitään
kenenkään avuksi: olinpa muka vielä vartioivinani kolmatta rosvoa, ettei
hän pääsisi karkuun.

Saku, kun näki missä pöläkässä hänen emäntänsä oli, sieppasi taas
puupuntarinsa ja lyödä vänttäsi sillä rosvoa polvisilmään sillä
seurauksella, että se tuli hermottomaksi kuin lankavyhti. Samassa pääsi
vahtimani rosvo töytäämään ulos ja olipa se melkein mieleeni, sillä enpä
uskaltanut häneen käsiksi käydä, vaikka kyllä suurella suullani estin
häntä toisille avuksi menemästä, uhaten hänet ampua kädessäni olevalla
ladatulla pyssyllä.

Nyt minäkin jouduin avuksi Maija-paralle, joka vieläkin taisteli
toisjalkaisen rosvon kanssa. Pian saimme hänet lannistumaan ja
köytetyksi varalla olevilla nuorilla.

Sillävälin oli Hanno rosvonsa kanssa taistelonsa taistellut. Juuri kun
me olimme toisen saaneet kytketyksi, makasi tämä Hannon alla selällänsä,
voimatta liikuttaa mitään paikkaa, sillä Hanno oli hänet niin
väsyttänyt.

»Kas, niin! Sanoinhan minä sen. Joko nyt ymmärrät olla rauhassa? Kätesi
vaan nyt kauniisti tänne, että niihin saisit hamppukintaat ensihätiin,
kukaties päivällä saat sitten paremmatkin», puheli Hanno saaliillensa,
samassa vääntäen hänen käsiänsä esille. -- Pian oli hänkin köytetty.

»Luulitteko rahani kiven alla olleen? Petyittepä kerran! Tuolla ne
kamarissa pienessä seinäkaapissa ovat», puhkesi Maija nyt ilosta
puhumaan.

»Annappas katselen sinua, veli kulta, tarkemmasti!» tokaisi nyt Hanno.
»Ahaa! oletpa sama veinari, joka minua salvokselta kerran varkaaksi
haukuit, mutta itseppä olet iso varas, oikein Vintturi, mutta kyllä minä
sinun opetan kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä varkaaksi haukkumaan.»

Piukka-Jaakko ei tohtinut hievahtaa, sitten kun hän pökerryksistä
selvisi, mutta päivällä oli hän mies puhumaan kylässä, kuinka hän
viime-yönä otti kiinni Tipakkalassa kaksi Vintturia!

Kun päivä tuli, vietiin rosvot nimismiehelle, joka heidät pani niin
kovasti rautoihin, kuin vaan voi.

Heidän kiinnipanemisestaan oli luvattu palkinnoksi viisikymmentä ruplaa
päästä, mutta kun nyt saatiin kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä,
annettiin vielä päälliseksi kiinnipanijoille kunniamerkki; nämät
palkinnot tulivat Hannolle ja Maijalle. Kun sitten Hannolle esiteltiin,
kumman hän mieluummin ottaisi, rahatko tahi kunniamerkin, sanoi hän:
»Mitä minä rahalla teen, se menee pian, mutta kunniamerkki pysyy aina;
ottakoon Maija rahat.»

Niin sai Hanno kunniamerkin ja Maija rahat, mutta Maija sanoi: »Saku ne
paremmin on ansainnut kuin minä, ja hän ne paremmin tarvitseekin. Minä
panen ne pankkiin kasvamaan hänelle vanhanpäivän varaksi, sillä niin
kauvan kuin hän apua tarvitsee nuoruudessaan, saapi hän sitä minulta.»

Mitä Maija sanoi, pitikin hän uskollisesti.



Yhdestoista luku.

UUSIA TUTTAVIA.


Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään
kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista.
Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun
käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin,
kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin
ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin.
Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä
syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta
olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne
oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi
kirkastamista.

Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta
kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja
ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi
paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä
selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä
sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein
ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että
niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa
omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja
päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan,
että hekin ovat ihmisiä.

Kului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin
sanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä
ovat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin
kuukauteen. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan,
jotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu
paikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää
oikeaan paikkaansa.

Mutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa
postimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi
roisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia
kunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä
kirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se
oli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin
vaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa
täyttämisestä.

Tuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin
asia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki
tilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras
on vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä
kokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen
leväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä
vastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta
julkaisi.

Sepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan
säännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä,
että hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja
suurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet,
mutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut
postimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi
siihen.

Tuo ensimmäinen sanomalehti-kiistani herätti heti huomiota. Herra
postimestari ei ollut ainoastaan minua kohtaan leväperäinen ja äkimys,
vaan koko hänen piirinsä valitti samaa ja kaikki valittajat voittivat
oikeutensa minun kanssani yhtenä ja se voitto tuntui mielestämme
suurelta.

Kun siitä näytti olevan hyötyä, ei ainoastaan itselleni, vaan myöskin
muille, jatkoin minä edelleenkin kirjoittelemisiani. Missä vaan salassa
hiipivä epäkohta ilmestyi, koetin sitä voimieni mukaan saada korjatuksi
siten, että koetin saada sen julkisuuden valoon. Usein sain siitä
hirveätä vihaa osakseni, mutta mikäs auttoi, minä kirjoittelin kuitenkin
uudestaan.

Siihen aikaan oli jo ruvettu pitämään huolta kansan aineellisestakin
toimeentulosta. Maanviljelyskouluja oli jo maassamme useampia ja niihin
oli tullut oppivaisia sieltä ja täältä; ensimmäiset oppilaat olivat jo
oppikurssinsa läpikäyneet.

Eräänä kertana sain minä vastaanottaa näin kuuluvan kirjeen:

     Tuntematon tuttavani!

     Ihminen kokee tässä matoisessa maailmassa pyrkiä ja rehkiä
     eteenpäin. Hän panee alttiiksi kaikki; hän pinnistää neronsa ja
     tarmonsa, ponnistaa kaikki voimansa, saavuttaaksensa onnea. Mutta
     hänellä on aina edessään tuo epävakainen ratas, jossa on niin
     monta astinta ja vaan yksi onnen astin. Sen päälle pyrkii
     ihminen. Hän luulee usein sen löytäneensäkin ja iloitsee, mutta
     voi! Silloin pyörähtää se ja kaikki pyrinnöt ovat rauenneet
     siihen, ja epätoivon meren kauhea syvyys ammottaa taas edessä;
     tuota olen minä jo useasti saanut kokea.

     Tämä taitaa olla uhkarohkea pyyntö, mutta minä niin mielelläni
     haluaisin puhutella teitä suusta suuhun ja tutustua kanssanne
     persoonallisesti. Jos myönnytte pyyntööni, niin antakaa vastaus.

     Kunnioituksella

     _Heikki Laarila_.

Minä oikein tyhmistyin tuon kirjeen luettuani. Kuka on tuo Heikki
Laarila ja miksi hän minulle tuommoista kirjoittaa? Ettei hän ollut
aivan oppimaton, huomasin kohta käsialasta ja kirjeen kokoonpanosta,
mutta mikä hän muutoin oli? Vihdoin tulin siihen päätökseen, että hän
mahtoi olla joku elämän kovuuden alle sortunut vanha mies, joka kenties
on aikoinaan jotakin oppia käynyt, mutta joka on elämässään kohdannut
vaan pelkkää vastoinkäymistä.

Minä kirjoitin hänelle niin sydämellisen kirjeen kuin suinkin voin,
sillä tunsinpa itseni velvoitetuksi ottamaan osaa hänen kovasta
onnestansa. -- Tietysti lupasin minä hänelle vaikka kuinka paljon
suullista keskustelua ja persoonallista tutustumista kanssani.

Muutamia viikkoja oli kulunut tuosta tapauksesta. Minä olin kirkolla,
sillä oli pyhä. Kun minä seisoin kirkkotarhassa erilläni muista, asteli
luokseni roteva, nuori, tuntematon mies ja nainen; nähtävästi olivat he
parikunta. »Saanko minä kysyä kuka te olette?» sanoi mies ja asteli
ujosti minua kohden.

»Nimeni on Sakeus Pyöriä, jos se teitä miellyttää», sanoin hänelle
vastaukseksi vähän kylmästi.

»Me emme ole erehtyneet», sanoi mies, läheten arvokkailla mutta hitailla
askelilla minua tervehtimään; sen tehtyä tuli nainen ja teki samoin.

»Minä en suinkaan tunne vieraita», sanoin vähän häpeissäni kylmän
vastaukseni vuoksi.

»Heikki Laarila, maanviljelys-opiston läpi käynyt, ja vaimoni», esitteli
vieras reippaasti.

Minä säpsähdin. Edessäni seisoi nyt se mies, joka tuon kirjeen oli
kirjoittanut. Hän oli pitkänsolakka, säännöllisellä ja täyteläisellä
ruumiinrakennuksella varustettu, vähän mustaveriseltä vivahtava, mutta
tuo vivahdus oli niin sopusoinnussa hänen säännöllisten kasvoinsa
juonnetten kanssa, että se pikemmin kaunisti kuin rumensi häntä. Hänellä
oli viheriäinen panta lakissa ja ylihuulella oli jo hyväsestään viiksien
alkua.

Luonnollistahan oli, että minä toivotin heitä tervetulleiksi ja kutsuin
matalaan majaani vieraiksi. Kun sinne oli tultu ja syöty puolista,
rupesimme haastelemaan.

»Vai maanviljelyskoulun läpi käynyt! Mitä aiotte nyt ottaa toimeksenne?»
alotin minä.

»Aion hakea jotain virkaa», sanoi Laarila.

»No, mutta eikö maanviljelyskoulujen tarkoitus ole kasvattaa kelvollisia
maanviljeliöitä ja sen kautta korottaa maanviljelystä?» muistutin minä.

»Ettäkö minä tekisin työtä? tuota --» sanoi vieraani hämillään.

»En minä suorastaan tarkoittanut joka-aikaista maan työtä, mutta
semmoista työtä ja tointa, jonka kautta maanviljelys kohoaisi; olisiko
se väärin?»

»Eihän toki! kuinka se sopisi Laarilalle, että hän tekisi työtä? Hänhän
on koulun käynyt», sanoi Laarilan vaimo hämmästyksissään.

»Työntekijöitä on paljon, mutta koulunkäyneitä vähän», -- sanoi Laarila,
ikäänkuin ei hän olisi tahtonut ollenkaan anteeksi antaa tuota
ajattelematonta lausettani.

»Mitä virkaa aiotte hakea?» kysyin häneltä, kääntääkseni puhettamme
heille mieluisemmalle tolalle.

»Vaikkapa vaan aluksi nimismiehen.»

»Ja sitten?»

»Kukapaties voudin -- tuota.»

»Entä sitten?»

»Sitten -- tuota -- mikä se olikaan -- sitten kenties tullipäällikön
virkaa jossain kaupungissa ja sitten -- herra ties mitä», selitti
Laarila hajanaisesti.

»Oletteko jo koettanut hakea jotain virkaa?» kysyin häneltä.

»Olen useat kerrat, mutta aina se on mennyt turhaan, sillä he eivät
tunne minua», sanoi Laarila vakaisesti.

»Siinähän se on koko juttu: he eivät tunne Laarilaa ja siinä vika on. He
eivät tunne eivätkä tiedä, mikä kyky Laarilalla on, ja kuinka oppinut
hän on», selitti vaimo.

»Me olemme aikoneet muuttaa pois kotipaikaltamme», sanoi Laarila,
kääntäen puhetta toisaalle, niinkuin minä luulin.

»Eikö teillä ole kotia?» kysyin minä.

»Onhan meillä koti, mutta meitä on monta veljestä ja he vaativat
minunkin tekemään talonpojan työtä, mutta kuinkas se sopii minunlaiselle
miehelle?» selitti Laarila.

»Niinhän se on: hekään eivät tunne Laarilan kykyä eivätkä tiedä kuinka
oppinut hän on, ja siinä on vika», ehätti vaimo säestämään.

»Eikä koko paikkakuntakaan tunne minua -- tuota -- ja sentähden muutamme
pois, sillä herra ties mitä muualla tulee», pitkitti Laarila.

»Me muutamme pois kiittämättömästä paikkakunnasta sinne, jossa paremmin
huomataan, kuinka suuri kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut hän on. Ja
kuhun sinä, rakas Laarila, menet, sinne minäkin tahdon mennä», puhkesi
vaimo puhumaan.

»Olen aikonut muuttaa tähän teidän paikkakuntaanne, sillä herra ties,
jos täällä jotakin tulisi, koska olen kuullut ruvettavan tätä
nimismiespiiriä jakamaan kahtia -- tuota --» jatkoi Laarila.

»Kun he vaan kerran käsittävät, kuinka suuri kyky sinulla on, niin ei
ole epäilemistäkään, ei vähintäkään, rakas Laarila», säesti vaimo yhä.

»Mutta epävakainen on tähän asti ollut onnen ratas -- ottia», sanoi
Laarila melkein surullisesti, tekeytyen samassa hyvin alakuloiseksi
ikäänkuin hän olisi jo hyvin paljon kärsinyt tämän maailman vääryyksiä.

Minä huomasin, ettei heidän mielipiteitänsä muuta mikään. Sentähden
toivotin minä heidät tervetulleiksi meidän paikkakuntaan ja onnittelin
viran saamisessa. Se teki hyvän vaikutuksen heihin molempiin; he tulivat
oikein iloisiksi, ja tuntuipa siltä kuin tuo epävakainen onnen ratas
olisi jo heille kääntänyt parempaa puoltansa.

Kun olimme päässeet tuosta yleisestä asiasta, rupesimme parittain
haastelemaan, vaimoni Laarilan vaimon ja minä itse Laarilan kanssa.

»Mistä te tiesitte minun maailmassakaan olevan, kun minulle
kirjoititte?» kysyin häneltä.

»Sanomalehdistä olen sen havainnut», vastasi hän.

»Mutta mitä tarkoititte tällä yhtymisellämme?»

»Tarkoitus on selvä. Minä ajattelin: kun te olette niin hyvä
sanomalehtiin kirjoittamaan, niin herra ties mitä siitä tulee -- tuota
-- tuo nimismiehen virka -- --»

Minä koetin selittää, että olen peräti voimaton siihen suuntaan
vaikuttamaan, mutta että kyllä asia saattaa saada hyvän lopun. Sitten
puhelimme niitä näitä.

Puheemme seasta kuulin vaimojen keskusteluista vain vähäisen.

»Miksikä Laarila pitää viheriäistä pantaa lakissaan?» kuulin vaimoni
kysyvän.

»Semmoisiahan ne pitävät kaikki parhaat maanviljelyskoulun läpi käyneet,
ja siitähän ei ole pitkä matka punaiseen pantaankaan; nimismiehillähän
on punainen panta lakissa, näette», selitti Laarilan vaimo nauraen,
samassa pukaten vaimoani köykistetyllä kalvosellaan.

Kun olimme kylläksemme haastelleet sitä ja tätä, lähtivät vieraat pois.

Minä en ollut voida laata kummastelemasta tuota omituista ilmiötä.
Maanviljelyskoulut olivat todellakin laitetut sitä varten, että
maanviljelys niiden kautta vaurastuisi. Mutta Laarila uneksi
nimismiehen, kruununvoudin, tullipäällikön ja tiesi mitä kaikkia
virkoja; kukapaties viimeiseltä kuvernöörin virkaa!

Monta aikaa ei viipynytkään, ennenkuin Laarila oli kiluineen kaluineen,
vaimoineen päivineen meidän pitäjäässä asumassa.

Nimismiehen piiri jaettiin todellakin kahtia, sillä kauvan oli jo tuo
lavea piiri tuntunut hankalalta. Laarila haki sitä virkaa, vaan ei
saanut niinkuin arvattavakin oli. Hän oli pyytänyt kirkkoherraakin
puoltamaan itseänsä, mutta kirkkoherra ei siihen ryhtynyt.

»Kaikkia tuo Laarilakin haaveksii -- nimismieheksi! Mitä hän on oppinut?
Ei mitään muuta kuin että osaa syödä talonpoikaista ruokaa
herrasaseilla», sanoi kirkkoherra sen johdosta jollekin.

Tuon oli Laarila saanut kuulla joltakin kielten kantajalta ja siitä
vihastui hän kovin; pitipä hän tuon uuden onnettomuutensa suorastaan
kirkkoherran syynä.

Joku aika tuon tapauksen jälkeen satuin minä menemään Laarilan
majapaikkaan, joka oli muutamasta talosta vuokrattu kamari. Syvin
alakuloisuus oli heti nähtävänä Laarilassa ja hänen vaimossaan. Synkkinä
istuivat he, eikä heillä ollut suuhun tulevaa sanaa kuivan tervehdyksen
jälkeen. Minä en tiennyt mitään heidän vastoinkäymisestään, sentähden
minua kummastutti heidän käytöksensä.

»Epävakainen on onnen ratas», virkahti viimein Laarila surumielisesti.

»Mitä? Mikä nyt on tapahtunut?» kysyin hätäisesti.

»Tuo virka -- tuota -- --.»

»Nimismiehen, vai?»

»Niin.»

»Ettekö ole saanut sitä?» arvelin.

»En», sanoi Laarila kuivasti.

»Kaikki minua vihaavat -- tuota», sanoi hän tuskallisen pitkän
vaiti-olemisen perästä.

»Se tulee siitä, etteivät he tunne, kuinka suuri kyky sinulla on»,
puhkesi vaimo sanomaan.

»Herranen aika! ei suinkaan; minäkään en tunne teitä vihaavani», sanoin
hämmästyksissäni.

»Ei, -- te olettekin ainoa, johon voin luottaa. -- Ettekö rupeaisi minua
auttamaan? tuota --.»

»Mitenkä?»

»Toimittamalla minulle kirjoitustyötä.»

»Siihen Laarilalla onkin erinomainen kyky ja kun he kerran tulevat
tuntemaan, kuinka oppinut hän on, niin he tulevat suuressa määrässä
käyttämään hänen kykyänsä hyväksensä», puheli vaimo melkein hyvillänsä.

Koko tuon juron keskustelun ajan olivat he olleet samassa synkässä ja
epätoivon näköisessä asemassa, kääntämättä edes päätään sinne taikka
tänne. Minä lupasin laittaa hänelle kirjoitustyötä niin paljon kuin voin
ja vaimonsa viimeinen puhe ja lupaukseni saivat Laarilankin
virkistymään; tulipa hän taas oikein iloiseksi.

Hän oli kotoa lähteissään myönyt kilunsa kalunsa, maansa mantonsa, ja
niillä saaduilla vähillä varoillansa elää kituuttelivat he, eikä
kumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista työtä, ei rikkaa ristiin,
ristissä käsin he odottivat vaan, milloin Laarilan suuri kyky tulisi
huomatuksi, jolloin onnen epävakainen ratas viimeinkin muljauttaisi
jonkun tuottavan viran heidän syliinsä.

Kaiken tuon tähden vallitsi jokapäiväisen elämän välttämättömienkin
tarvetten puute heidän taloudessaan ja epäjärjestys oli kaikkialla
nähtävissä. Pian olivat heidän vähät varansa syödyt ja todellinen hätä
alkoi kapista.

Eräänä kertana esittelin minä varovasti heille: »Eiköhän olisi paras,
että hankkisitte itsellenne hyvän torpan paikan ja rupeaisitte siinä
tekemään työtä. Nythän tuo vielä kävisi hyvin laatuun, kun ei ole vielä
muuta kuin yksi lapsi.»

»Tekin semmoisia puhutte, mitä sitten muut?» sanoi Laarila ja hänen
katsantonsa synkistyi.

»Mitenkäs se Laarilan laiselle miehelle sopisi? Johan ne ihmiset jotakin
sanoisivat. Tekään ette todellakaan näytä käsittävän minkälainen mies
Laarila on», sanoi vaimo hämmästyksissään.

»Tuota --.»

»Mitä aioitte sanoa?»

»Niitä kirjoituksia.»

»Olen usealle jo puhunut siitä ja luulen, että kohta saatte niitä», koin
sanoa.

»Olkaa hyvä, muutoin tässä tulee -- tuota -- --.» Hyvin arvasin mikä
»tuota» oli tulossa.

Hänellä oli tosiaankin kaunis käsiala, mutta kokoonpano oli niin ja
näin. Kirjoittaessaan huimi hän hakumerkkejä joka sanan väliin, oikein
ja väärin, ylösalasin ja oikeinpäin, välisti oli koko lukumerkkiryhmä
ajettu yhteen nippuun. Niitä hän sitten näytteli muillekin,
osoittaaksensa, kuinka suuri kyky hänellä todellakin oli ja kuinka
oppinut hän oli.

»Semmoisia ei tee pojat puoletkaan -- tuota», sanoi hän semmoisissa
tapauksissa.

Minä todellakin hankin hänelle kirjoittamistyötä niin paljon kuin
syrjäisessä paikkakunnassamme voin saada. Kaava- ja lainopillisen
käsikirjan avulla koetimme sitten yksissä neuvoin saada asioita sujumaan
ja selville, kuinka kukin asia olisi kirjoitettava; minä olin
aprikoitsijana ja Laarila kirjoittajana. Voi kuinka monta pukkia ja
ruunaa niitä ensimmältä tuli, mutta vihdoin vakaantui Laarila
käsitteissään sen verran, että hän voi kirjoittaa asiakirjoja, ensin
velka- ja kauppakirjoja, sittemmin kalunkirjoituksia, perinnön jakoja
y.m.

Seuraus oli kumminkin se, että Laarila sai pian haltuunsa kaiken
kirjoitustyön paikkakunnassa. Pian rupesi hän kirjoittamaan asiakirjoja
kuvernöörin- ja muihin oikeustoihin ja virastoihin.

»Mitähän kuvernööri nyt ajattelee? tuota -- --» sanoi hän eräänä kertana
minulle.

»Mistä asiasta?»

»Kun hän saapi nähdä minun kirjoitukseni -- tuota --.»

»Asianko suhteen?»

»Eikä vaan kirjoituksen.»

»Mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.»

»Kun hän saa nähdä kirjoitukseni, niin virka tuota -- nimismiehen --
ymmärrättekö? --»

»Siihen en voi sanoa mitään», sanoin hämilläni.

»Onhan Laarilalla suuri kyky, ja kun kuvernööri huomaa, kuinka oppinut
hän on, niin hän varmaankin antaa jonkun viran, vaikkapa vaan ensialuksi
nimismiehen viran -- ymmärrättehän?» sanoi hänen vaimonsa.

»Ymmärrän, ymmärrän», koin minä hämilläni sanoa.

Tämä kirjoitustyö häntä oikein miellytti. Jos joku tuli häneltä jotakin
kysymään, tai jotakin hänellä kirjoituttamaan, silloin hän oli oikeassa
elementissään. Viheriäpantainen lakki oli vähän kallellaan hyvin
sileäksi kammatussa päässä, jota hän tavan takaa hiljaa koetteli,
olivatko hivukset laillisessa voimassa. Ruumis hyvin ryhdikkäässä
asemassa ja toinen käsi puuskassa, seisoi hän hajasäärin ja joko luki
kirjoitettua kirjaansa tahi antoi suullisia selityksiä, toisella
kädellään viipottaen tai tahtia lyöden, ikäänkuin iskeäkseen kiinni joka
sanan ja suuren oppinsa kuulijain mieleen; olipa silloin kateissa tuo
ainainen »tuotakin», jonka niin usein tapaamme hänen keskusteluissansa.

Semmoinen mies oli Laarila ja semmoinen hänen vaimonsa, jotka sain
tuttavikseni sen kautta, kun olin sanomalehtiin kirjoittanut.



Kahdestoista luku.

PIISPANLUKU.


Siihen aikaan ei ollut määräaikaisia piispanlukuja niinkuin nykyään. Ne
olivat hyvin harvinaisia, mutta sen suurempia juhlallisuuksia; semmoinen
oli nyt meillekin tulossa.

Paljon oli edeltäpäin puhetta ja keskustelua ihmisillä, ja itsekukin
koki saada sekä sisä- että ulkolukuaan niin selväksi kuin suinkin
mahdollista. Sentähden ei taloissa kuulunut yönseutuina muuta kuin luvun
kalkattamista; koettivatpa vanhemmat ihmiset kristinopin ymmärrystäänkin
teroittaa.

Juuri piispanluvun edellä oli unilukkarin eli suntion virka
pitäjäässämme tullut avonaiseksi entisen suntion kuoleman kautta.
Silloin satuin menemään Laarilan luo. Sekä hän että vaimonsa olivat
hyvin iloisella tuulella, vaikkei suinkaan se niukka tulo, mitä Laarila
sai kirjoitustyöllään, suuresti ollut parantanut heidän taloudellista
tilaansa.

»Aiotteko mennä piispanlukuun? -- tuota --» kysyi Laarila naurussa suin.

»Hyvä toki, kuinkas muutoin?» vastasin minä.

»Minä kysyisin erästä asiaa -- tuota --.»

»Kysykää vaan.»

»Suntion virka.»

»Niin, se on avoinna.»

»Aiotteko hakea sitä?»

»Oh! Mitäs Jumalan tähden hullutuksia! mikä hakija minä olisin? En
ymmärrä mistä tuommoisia luuloja olette saaneet», koin hämmästyksissäni
sanoa.

»Te ette ymmärrä Laarilan tarkoituksia. Hän aikoo hakea suntion virkaa,
mutta hän pelkää teidänkin hakevan ja niin tulevan hänen tiellensä.
Olisihan sekin virka tyhjää parempi, siksi kun paremman saapi», ehätti
Laarilan vaimo selittämään.

»Minusta saatte olla aivan huoleti; mikä hakija minä olisin?» koin
heille yhä vakuuttaa.

»Tuo sanomalehtiin kirjoittaminen -- tuota --»

»Mitä se tekisi?»

»On tehnyt teidät tutuksi piispalle.»

»Joutavia. Piispa pitää kai hyvin vähän lukua semmoisista
vähäpätöisyyksistä; ilman sitä valitsee seurakunta suntion, eikä
piispa», arvelin hänelle.

»Mutta minä aion hakea suntion virkaa suorastaan piispalta ja hän voipi
sen minulle toimittaa, sillä onhan hänellä korkein valta. Kirkkoherra on
minulle vihainen, hänen kauttaan ei minun käy hakeminen, vaikkapa se
olisikin ainoa laillinen tie», sanoi Laarila melkein kiivastuneena.

»Kun piispa tulee tuntemaan, kuinka oppinut mies Laarila on, niin hän
antaa viran empimättä», säesti vaimo.

»Tehkää kuin tahdotte», sanoin ja lähdin pois, huomatessani, ettei heitä
taas käännä mikään niistä vääristä mielipiteistä, joita he olivat
saaneet päähänsä siinäkin asiassa.

Lauvantai tuli ja sitä seuraavana sunnuntaina piti tuon juhlallisen
toimituksen tapahtua. Koko lauvantaipäivän virtaili ihmisiä kirkolle
pyhävaatteissaan, osa sitä varten, että olisivat jo ennalta nähneet tuon
korkean hengellisen herran. Iltapäivällä täyttyi pappilan piha
uteliaista ihmisistä ja niiden joukossa olin minäkin. Porrasten edessä
koettiin pitää jotain avonaista paikkaa siltä varalta, että piispa
pääsisi huoneisiin, kun hän tulee.

Väkirinteen edessä seisoivat etumaisina: herrastuomari
merenruoko-keppeineen, Hanno kunniamerkkeineen ja Laarila
viheriäpantaisine lakkeineen, pitäen kädessänsä jotain paperia; näyttipä
siltä kuin he olisivat hieman karsaasti katselleet toisiansa.

Minä olin asemakseni valinnut väentuvan portaat, josta oli hyvä katsella
koko pihan ylitse. Siinä Hanno tuli minun luokseni.

»Mitä sinä ajattelet minun nykyisistä hankkeistani?» kysyi hän
ujostelematta.

»Mistä hankkeista?»

»Aion hakea suntion virkaa.»

»Ja keneltä?»

»Eikö piispalta, vai?»

»Piispa ei aseta suntiota virkaansa, vaan seurakunta. Tekisit mielestäni
järkevästi kun heittäisit koko ne tuumat», selitin hänelle, »sillä mikä
oikeus sinulla on suntioksi pääsyyn?»

»No, eikö rintarahani?»

»Minä en ole nähnyt enkä kuullut, että yksikään ritari olisi ollut
suntiona. Ole nyt järkevä ja heitä koko tuumat!» koin häntä varoitella,
ettei hän tekisi suoraa tyhmyyttä, jota en minä olisi suonut.

Samassa kajahti ääni: »Nyt hän tulee».

Kaikkein silmät kääntyivät maantielle päin.

Todellakin tulivat vaunut ja kahdet kiessit maantietä myöten aika
vauhtia. Kun ne tulivat pappilan tienhaaraan, kääntyivät ne taloon, ja
väki jakausi kahden puolen, antaen siten tilaa.

Vaunut pysähtyivät porrasten eteen ja piispa laskeusi maahan. Niinkuin
luonnollistakin oli, tervehti hän kirkkoherraa ensin, sitten muita
käsillä olevia herroja ja kirkkoherra rupesi heitä ohjaamaan huoneeseen.

Samassa astuu Laarila piispan eteen, viipottaen ja tarjoten paperiansa,
ja samassa sanoen:

»Hakemus -- tuota --.»

Ennenkuin tuo temppu oli vielä oikein lopussakaan, astui herrastuomari
piispan eteen, mahtavasti heilutellen ja viskoen merenruokoista
sauvaansa, pitäen kalvostansa mallikkaassa, ajanmukaisessa asemassa sen
ponnessa.

»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», esitteli hän
ehtimiseen piispalle, hyvin tirisevällä äänellä ja muka
ruotsinvoittoisella murteella, vaikkei hän osannut yhtään sanaa ruotsia.

»Antakaahan nyt toki, Jumalan tähden, vierasten huoneesen mennä!» hoki
kirkkoherra ja ohjasi vieraitansa.

»Olipa oikein hyvä, kun en ollut heidän joukossansa», sanoi Hanno,
Laarilan ja herrastuomarin vehkeet nähtyänsä.

»Tuo kirkkoherra on aina tielläni, nytkin hän esti hyvän asiani, mutta
vihatkoon hän vaan, kyllä minä itse tiedän mikä mies minä olen ja mihin
minä kelpaan», sanoi Laarila kauhuksissaan minun tyköni tultuansa.

»Minä puolestani luulen, että olette siinä asiassa aivan väärässä;
minkätähden kirkkoherra teitä vihaisi?»

»Minkäkö tähden, niinkö? Tahdonpa sanoa sen suoraan: hän vihaa minua
suuren oppini ja kykyni tähden; hän ei soisi muita ihmisiä olevankaan»,
sanoi Laarila kiivaasti eikä hän yhtään takertunut sanoihinsa.

Sekä Hanno että minä hämmästyimme kovin.

»Tahtoisitteko tehdä minulle taas palveluksen -- tuota», jatkoi Laarila
hyväisestään jo masentuneena.

»Aivan mielelläni, jos vaan voin sen tehdä», sanoin hänelle.

»Te voitte, sen takaan. Toimisitte vaan, että minä saisin tavata
piispaa, sillä minä haen suntion virkaa suorastaan häneltä, vaikka
kuinka minua siitä estettäisiin; kyllä minä itse tiedän mitenkä tehtävä
on», esitteli Laarila suurella varmuudella.

Minä lupasin koettaa ja aioin antaa siitä hänelle tiedon.

Kun minä olin menossa saattamaan lupaustani täytäntöön, tuli
herrastuomari minua vastaan.

»Olisikohan mitään keinoa että minä saisin hänen ylhäisyyttään, piispaa,
puhutella?» sanoi hän minulle.

»Se ei suinkaan ole minun vallassani, mutta minä olen menossa juuri
toimimaan Laarilan puolesta samaa asiaa», selitin hänelle.

»Toimita samassa, että minäkin pääsisin!» pyyteli herrastuomari.

Minä lupasin ja menin.

Minä esittelin kirkkoherralle heidän asiansa ja hän meni piispan tykö
toisiin huoneisin saamaan vastausta. Sieltä palatessaan sanoi
kirkkoherra piispan olevan niin matkustuksesta väsyneenä, ettei hän
voinut nyt ketään vastaan ottaa, mutta että huomenna puolenpäivän
jälkeen on hän valmis heitä kuulemaan. Ne tiedot minä vein
asianomaisille.

Huomenna tuli tuo kauvan odotettu piispanluku. Juhlapuvuissaan riensivät
ihmiset tientäydeltä kirkkoa kohden ja yhdellä pamauksella oli Herran
huone täynnä juhlivasta väestä. Toimituksen alettua tekivät ihmiset
heleällä äänellä selvän opistaan väen seassa tungeskeleville papeille ja
piispalle. Toimituksen loputtua kiitti piispa seurakuntalaisia ja
kehoitti heitä eteenkinpäin pysymään kiinni selvässä kristinopin
käsityksessään ja kasvamaan aina enemmän ja enemmän ijankaikkisen ja
taivaallisen totuuden valossa.

Laarila seisoi koko ajan sen aukon rinteessä kuorissa, jonka keskellä
piispa itse koetteli ja tutki kahden viime vuoden rippilapsia, hyvin
ahkeraan pyöritellen viheriäpantaista lakkiansa.

Tiellä pappilaan mennessä yhdyin minä häneen.

»Miksikä te niin kauvan seisoitte väkirinteen edessä kuorissa, lakkianne
pyöritellen?» kysyin minä häneltä.

»Herra ties mitä siitä tulee, tuota --», sanoi hän.

Kun herrat olivat puolisen syöneet ja vähän levähtäneet, saivat
herrastuomari ja Laarila käskyn tulla sisälle. Minusta olivat nuot
pyrkijät niin omituisia, että olin kylläksi utelias mennäkseni
katsomaan, kuinka tuossa kunkin käypi. Menin siis »sisälle», toiseen
huoneesen, josta hyvin sopi nähdä saliin, missä oli piispa herrojensa ja
pappiensa kanssa.

Kutsutut tulivat ja seisahtuivat ovipieleen rinnakkain. Laarila oli niin
hämillään, että hänen kädessään oleva paperi tärisi yhtenä tytinänä.
Herrastuomari puolestaan oli rohkean näköinen, katsella tirkaten
sangallisten silmälasiensa lävitse, oikea käsi kalvosesta kömpässä
merenruokoisen sauvansa ponnessa.

»Mitä teillä olisi minulle sanomista?» kysyi piispa, astuen heidän
eteensä.

»Hakemus -- tuota --» änkytti Laarila ja ojensi paperin piispalle.

Piispa otti sen vastaan.

»Mitä hullutusta tämä on?» sanoi hän heti ensi silmäyksen jälkeen ja
alkoi sitten lukea: »Kaikkein armollisin, korkeasti oppinut ja hyvin
kunnioitettava kenraalimajuri ja ritari, hänen armoisuutensa piispa.» --
Sitten kolme ajatusmerkkiä, kolme ylös-alasin käännettyä kysymys- ja
huutomerkkiä, niiden jälkeen seitsemän pilkkua ja lopuksi lukematon
joukko puoli- ja kokopisteitä! »Mitä te tällä oikein tarkoitatte?» kysyi
hän kummastelevana, kääntyen samassa Laarilan puoleen.

»Suntion virka -- -- --» sanoi Laarila ja koki vavisten sormellaan
osoittaa piispan kädessä avoinna olevassa hakemuskirjassaan sitä kohtaa,
jossa hän luuli parhaiten pyyntönsä tulevan julki.

»Suntion virkaa te haette, mutta mitä tekemistä te herrantähden luulette
minulla olevan teidän virkanne kanssa? Hakekaa sitä laillisessa
järjestyksessä, minun toimi-alaani ei kuulu suntioiden virkojen
asettaminen. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?»

»Tuota -- minä olen koulunkäynyt mies, tuota --»

»Siltä näyttää tämä hakemuskirjakin; mitä koulua olette käynyt?» sanoi
piispa, suu vähän hymyssä.

»Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi -- tuota.»

»Vai niin! Sittenhän teidän on ryhdyttävä maanviljelykseen. Nyt ei enään
mitään suntion virasta, eikö niin?»

»Tuota.»

»Mitä teillä olisi sanottavaa?» kysyi sitten piispa herrastuomarilta,
kääntyen samassa häneen päin, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan
Laarilan »tuotaa».

»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», tiritti herrastuomari.

»Ja mikä?»

»Minä olen herrastuomari minä, sen tietävät kaikki todistaa.»

»Se on hyvä, mutta missä yhteydessä luulette virkanne olevan minun
kanssani?»

»Ja minä olen monta isoa palvelusta tehnyt sekä kruunulle että
pitäjäälle.»

»Mutta eihän se kuulu asiaan.»

»Kerrankin laitti tuomari minut mittaamaan erästä riidanalaista
kivinavettaa. Minä menin ja mittasin sen sisäpuolelta, sitten minä
laskin sen divisioni-laskulla ensin ja sitten minä sen multipliseerasin,
subraheerasin ja diviseerasin ja kirjoitin kirjaan. Kun minä sitten vein
kirjan tuomarille, kysyi hän heti: 'Ulkoako vai sisältä mittasitte
navetan?' Minä vastasin: 'Sisältä toki, eihän muutoin divisionit tule
oikein.' Tuomari sanoi: 'Sitä ei ole vielä kukaan mittaaja ymmärtänyt
tehdä, sentähden on riita näin kauvan kestänyt; se on kaunis asia, kun
yksi kihlakunnan lautamies -- minä olin silloin vielä, näetten, vaan
lautamies -- osaa tehdä noin kauniin kirjan', ja riita päättyi siihen.»

»No mutta herran tähden! Mitä te oikeastaan tarkoitatte?»

»Mitäkö minä tarkoitan? Hym -- asiahan on aivan selvä. Ajattelinhan
minäkin hakea tämän pitäjään suntion virkaa, minä, mutta tahdoin ensin
antaa tietää, että minä olen ansiollinen mies minä. Mutta kuulinhan,
ettei se käy laatuun nyt -- eikä tuo toinen tuossa ole oikeutettu sitä
virkaa saamaan, sillä eihän hänellä ole mitään ansiota, niinkuin minulla
on. Mutta -- -- --»

»Mutta minä olen paljon oppineempi mies, tuota kuin te -- koulun
käynyt», ehätti Laarila sanomaan.

»Älkääpäs nyt keskenänne ruvetko kiistelemään», sanoi piispa ja lisäsi
sitten herrastuomarille: »Mitä mutta?»

»Mutta minun mieleeni johtui toinen seikka, minun. Kun minä olen niin
monta hyväätyötä tehnyt kruunulle ja muille, niin minä tahtoisin päästä
kruunun palkalle.»

»Kruunun palkalle!»

»Juuri niin, vaikkapa vaan tuommoiseksi maanviskaaliksi; eivätkö
semmoiset ole kruunun palkalla?»

»Kyllä kaiketi, mutta minulla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain
kanssa; minä hoidan vaan kirkollisia asioita ja toivoisin että
lopettaisimme nyt tämän keskustelun!» sanoi piispa, päästäksensä hänestä
erilleen.

Koko noiden keskusteluin ajan oli herroilla työ ja tuska, että voivat
hillitä naurunsa.



Kolmastoista luku.

RÄNKINAULA.


Niinä aikoina ruvettiin aina enemmän ja enemmän pitämään huolta kansan
aineellisesta toimeentulosta. Ei siinä kyllä, että maanviljelyskouluja
oli perustettu, laitettiinpa vielä maanviljelystuotteiden, karjan-annin,
kotiteollisuuden ja kotieläinten näyttelyitäkin. Tuommoinen näyttely oli
jo kerran ollut jossain etäällä meidän paikkakunnasta, mutta kun se oli
kaukana, ei siitä tiedetty minkälainen se oikeastaan oli.

Nyt tuli semmoinen meidän paikkakuntaamme likinnä olevaan kaupunkiin,
jossa samalla olivat myös markkinat, ja minä ja Hanno lähdimme myös
katsomaan tuota merkillistä ilmiötä.

Kun olimme ajaneet noin puolikolmatta peninkulmaa, menimme erääseen
kestikievariin syöttämään hevostamme, ja tarvitsimmepa itsekin einettä,
sillä kello oli seitsemän aamua. Oli syyskuun loppupuoli ja ilma oli
jotenkin kolkonlainen, sillä kylmän pohjoistuulen kanssa vihmoi vettä
myötäänsä alas.

Kestikievarin huoneet olivat täynnä markkina- ja näyttelymiehiä ja enin
osa heistä näytti olevan tyytyväinen tilaansa. Iloinen valkea paloi sekä
takassa että uuninliedellä ja kumpikin paikka näkyi usealle olevan hyvin
suotuisa, sillä niiden ääressä he lämmittelivät konttaantuneita
jäseniään; keittipä niissä joku matkustava vaimo kahviansakin, sillä se
juoma alkoi jo silloin kansaan levitä. -- Toiset matkustajat istuivat
penkeillä ja lavitsoilla, mitkä syöden evästänsä, mitkä haastellen
hiljaa keskenään.

Heti huoneeseen tultuani veti eräs mies huomioni puoleensa. Hän oli
nuorehko, reipas, ja näkyi olevan hyvästi hujakassa. Hän oli anastanut
kaiken puhevallan tuvassa.

Ei sitä keskustelua ollut, jonka väliin ei hän pakkaantunut viskomaan
rivo- ja pilkkasanoja, samassa pyörähdellen kantapäillään ja näppiä
lyöden. Hänellä oli musta ja tuuhea sutiparta ja päätöksenä hänen
rehevillä puheillaan oli aina: »siivolla talosta lähteä pitää», tai:
»kun ihminen kulkee kunnialla, niin ei ole pelkoa mistään».

Useat pitivät tuota reipasta ja rehevää miestä jonkunlaisena ilonsa
aineena ja nauroivat väliin hänen kompeillansa, mutta selvästi näkyi,
etteivät kaikki olleet tyytyväiset tuohon pisteliääseen kerskailijaan;
erittäinkin Hanno oli närkästyneen näköinen, jonka aivan pian huomasin
siitä, kun hän ehtimiseen silmäili yli olkansa räivää miestä. Keikari
astui nyt nuoren talonisännän eteen, kädet puuskassa, pyörähdellen
kantapäillään ja riekistellen ruumistansa sinne tänne.

»Kuulesta!» äyhkäsi hän. »Eikö sinulla ole minulle antaa ränkinaulaa?»

»Kuulepas mies! Tuossa ovipielessä on kolme pitkää naulaa, joihin
mahtuu, vaikka panisit niihin tusinan ränkejä», sanoi Hanno miehelle,
ennenkuin isäntä kerkesi mitään vastata.

Kaikki ymmärsivät, että mies tahtoi semmoisia pieniä kannallisia
rautanauloja, joilla ränkien palkimia naulataan kiinni ja että Hanno
tahallaan käänsi asian niin ovelaksi, että viittasi hänelle ovipielessä
olevaa kolmea pitkää puunaulaa, joihin ränget yön-ajaksi ripustettiin
talossa tallelle.

Ei salaman isku olisi kovemmin vaikuttanut tuohon kopeilevaan keikariin,
kuin tuo Hannon sievä viittaus. Hän hypähti heti kohoksi, pyörähti
ympäri, puristi nyrkkinsä, ojensi uhkaavaan asemaan ja hypähti Hannon
eteen.

»Mistä h----stä sinä olet kotoisin?» ärjäsi hän sitten vihasta
vaahtoavin suin ja säihkyvin silmin.

»Ei sinun tarvitse olla huolissasi minun kodistani, kyllä minut eukkoni
tuntee, kun ma kotia menen», sanoi Hanno tyynesti, päätänsäkään
kääntämättä, syödä pyntäten evästänsä.

Tuo hätäilemättömyys, vakava, sukkela vastaus ja muiden pyrkivä nauru
saattoi rehentelijän yhä suurempaan raivoon.

»Sinä olet niin viisas, ettei sinusta huoli Jumala eikä p----e», äyhkäsi
hän taas.

»Tyhmyyksiä! Olenhan varmasti kuullut ihmissielujen kelpaavan jommalle
kummalle, jälkimmäiselle huonommastikin menestyneen kalun», sanoi Hanno
yhtä tyynenä.

Räiviön raivo nousi nyt korkeimmalleen, sillä hän alkoi huomata, että
hetken kunnian riistää häneltä tuo juro mies tuossa, jos ei hän tavalla
tai toisella saa häntä pelkonsa alle tahi muuten nöyrtymään. Hän
pinnisti kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat liikkeelle, päästäksensä
tarkoituksensa perille. Hammasta purren hutki hän nyrkillänsä Hannon
nenän edessä, polki jalkaa ja löi kämmentä, mutta mikään ei auttanut.
Hanno söi vaan tyynenä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet noihin kahteen henkeen.

»Minä opetan sinua», karjahti hurjistunut mies, kun näki, ettei mikään
auta.

»Opeta vaan, mutta opeta niin, että tulisin viisaaksi, sillä tyhmyyttä
vastaan taistelee Jumalakin turhaan, samoin ihmiset halpamielisyyttä
vastaan», sanoi Hanno.

»Ei, mutta minä annan kalloosi niin, että lakkaat kait viisastelemasta!»
huusi raivostunut mies.

»Jos sen opettamisena pidät, eipä ole silloin takaamista, kumpi meistä
opetetuksi tulee», sanoi Hanno aivan tyyneesti.

»Sinä olet tyhmä kuin aasi», huusi mies ja pukkasi samassa Hannoa
nyrkillänsä korvalle, ikäänkuin näyttääksensä, että hän tohtii sen
tehdä.

Hanno ryöpsähti heti ja tapasi miestä kiinni toisella kädellänsä. Tuon
huomattuaan mies taantui ja keikisti itseään taapäin. Seuraus tuosta oli
se, että Hannon käsi sattui miehen partaan ja koko komea parta jäi
hänelle kouraan! -- --

Hanno säpsähti. Hän astui askeleen takaperin ja -- niinkuin näytti --
jäi seisomaan siihen aivan neuvotonna. Eipä näyttänyt paremmasti olevan
röyhkeän miehenkään laita, sillä hän oli niin hämmästyksissään, ettei
voinut paikalta liikkua ja hänen suukkoutensa oli loppunut siihen
patuseen paikkaan. Lieneekö hän niin hämmästynyt partansa menettämisestä
vai lieneekö hänellä ollut muutakin hämmästymisen syytä?

Koko tuo tuokio oli niin mieltä jännittävä ja ajatuksia sekoittava,
ettei juuri kukaan tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Toiset oivalsivat
asian siten, että luulivat Hannon reväisseen niin lujasti miestä
parrasta, jotta se lähti juurineen hänen kouraansa; heidän seastaan
kuului hiljaista tyytymättömyyden murinaa: »Se oli liian kovaa!» mutta
jotka asian toisin käsittivät, mutisivat: »Valeparta!»

Kun Hanno ja hänen vastustajansa olivat siinä tovin toisiaan
hämmästyksissään katselleet, vetäysi Hannon suu hieman nauruun. Samassa
silmänräpäyksessä ryöpsähti hän vastustajaansa käsiksi ja nujersi
allensa hänet aivan pian.

»Köysiä tänne», sanoi Hanno, kun oli saanut miehen alleen.

»Päästä minut!» sanoi mies.

»En. Köysiä tänne!»

»Ei köysiä; mitä hän on tehnyt?» sanoi joku joukosta.

»Kukaties hän on petturi», arveli joku.

»Auttakaa minua tuon hullun miehen kynsistä!» pyyteli mies. »Hän kiusaa
minua ilman syyttä.»

»Köysiä tänne ja pian -- -- se on -- Vintturi!» sanoi Hanno lujasti ja
katkonaisesti, pidellessään allaan ylös ja irti pyrkivää miestä.

Tuo sana: Vintturi, soi ratkaisevalta kaikkien korvissa. Se täytti
kammolla ja kauhulla kaikkien mielet. Hirmuisia rikos-, ryöväys- ja
rosvojuttuja oli jokaisella tiedossa. Tipakkalassa karkuun päästyään oli
mies ympärilleen koottujen toisien rosvojen kanssa tehnyt maakunnassa
suuria tuhotöitä, ollen joukon päämiehenä ja johtajana. Nimen kuultuani
menin minäkin likemmäksi tuota äsköistä niin rehellistä miestä, jonka
suussa aina oli: »siivolla talosta lähteä pitää». Heti ensi silmäyksellä
tunsin minäkin, että todella tuo mies tuossa Hannon alla oli sama mies,
joka toisia Vinttureita Tipakkalassa kiinni pantaessa, minun vahtina
ollessani, pääsi karkuun; tuo parran poisjoutuminen teki nyt tuntemisen
niin helpoksi.

Köydet tuotiin nyt esille ja pian oli tuo vasta niin rehentelevä mies
kytketty, eikä ollut yhtään vastaansanojaa enää.

»Ahaa! Pakkoko oli tyhjää ruveta rehentelemään ja muiden silmille syyttä
käymään? Oletpa vanha tuttu jo ennestäänkin ja sinun olisi ollut
tietäminen, että miestä minusta löytyy. Takaanpa peränkin, että
markkinasi jäävät nyt pitämättä ja monen miehen kukkarot
kurkistelematta. -- Hei veikkonen! saatitpa meille hupaisen hetken.»
Näin puhua hevelteli iloissansa Hanno.

»Piruko sinun tänne satutti? Tunsin sinut kyllä heti, mutta toivoin
pysyväni tuntemattomana», mutisi Vintturi hammastensa välistä.

Minä olin epäluulolla katsellut paria miestä, jotka olivat paheksuneet
Vintturin parran paljastusta ja vastustelleet hänen köyttämistänsä; he
näyttivät oudoilta ja epäröiviltä. Ehdottelin siis, että
tarkasteltaisiin koko markkinaväki, jotta saataisiin selville: onko
tuolla kerskuvan rehellisellä miehellä muita tovereita joukossamme.
Esitys hyväksyttiin ja tarkastelo pantiin voimaan. Itsekukin sanoi,
mistä hän on kotoisin ja toiset todistivat niin olevan. Kun noilta
kahdelta mieheltä kysyttiin heidän nimeään ja kotipaikkaansa, sanoivat
he olevansa Matti Kärmä ja Jussi Mary, kotoisin P----n pitäjäästä. Juuri
siitä pitäjäästä oli kaksi miestä paikalla, jotka olivat minun
tuttaviani, ja he kielsivät kivenkovaan, etteivät he ole kuulleet
eivätkä nähneet pitäjäässään semmoisia miehiä. Vieraat joutuivat nyt
hämille ja pantiin epäluulon alaisina kiinni. Tutkinnossa tuli selville,
että he olivat olleet Vintturin kanssa koko vuoden rosvoretkillä; he
saivat myös kaikin yhdessä tuomionsa.

Niin olivat nyt kaikki Vintturit kiinni ja monta oppilastansa.
Maakuntaan palasi täydellinen rauha ja turvallisuus entisen kauhun,
kammon ja pelon sijaan. -- Kelpo mies tuo Hanno, mutta useakaan ei
käsittänyt, minkä hyväntyön tämä oli yhteiskunnalle tehnyt; he arvelivat
vaan: niinhän sen käydäkin piti. Niin yhtäkaikkinen ei ollut hallitus
asiasta, sillä se oli luvannut tuon vaarallisen, viimeisen Vintturin
kiinnipanemisesta isonlaisen rahasumman, jonka Hanno sai jo samalla
matkalla kaupungissa asuvalta kruununvoudilta.



Neljästoista luku.

MARKKINA-MATKANI.


Vaimoni ja minä koimme kaikella ahkeruudella ja uutteruudella tehdä
työtä elämisemme eduksi ja pienen taloutemme voimaanpanemiseksi. Vaimoni
teki käsityötä milloin vaan vähänkin oli aikaa, ja talvisena aikana oli
niin ahkera, että tuskin malttoi nukkua ollenkaan. Vaikka meillä oli jo
pienokainen, jonka hoitaminen niin paljon lyhensi hänen aikaansa, ei se
kuitenkaan hidastanut hänen käsityötään, sillä hän nukkui sitä vähemmän
ja oli sitä ahkerampi. Voi kuinka usein minä katsoin häntä säälitellen,
kun hän vihdoinkin päivänponnistuksista väsyneenä ja uupuneena nakkausi
hetkeksi vuoteelle ja nukkui siihen heti. Ja yhtäkaikki, kun lapsi vaan
vähänkään äännähti, oli hän valmis heräämään, valmis hoitamaan ja
vaalimaan tuota olentoa. -- Mikä kestäväisyys, mikä uhraavaisuus! --
Voidaanko koskaan kylläksi korkealle, kylläksi kalliiksi arvata vaimon
uhraavaisuutta ja rakastavaisuutta? Voipiko lapsi ymmärtäväiseksi
tultuaan käsittää, mitä vaivoja äiti on lapsestansa nähnyt? -- Monta
kertaa vuoti minun sydämeni tyhjäksi tuossa häntä katsellessani;
tuntuipa siltä kuin olisin velvollinen antamaan henkenikin hänen
edestänsä.

Niin, vaimollani olikin nyt tavallista enemmän työtä ja tointa; hän
valmisteli kaupanvaatetta, jota minun piti mennä markkinoille myömään,
sillä paljon oli pieni taloutemme vailla, monta oli tarvetta takana,
joita piti kokea tukkia kuten parhaiten taisimme. Talven pitkään olikin
vaimoni valmistanut monta pakkaa erilaista vaatetta.

Ensimmäinen kellonkauppani oli minusta tehnyt erinomaisen varovaisen
miehen. Se aukasi silmäni katsomaan maailmaa toiselta kannalta, mitä
siihen asti olin tehnyt. Viattomana ja rehellisenä luonnonlapsena olin
pitänyt silloin kaikkia ihmisiä rehellisinä ja vilpittöminä. Nyt sitä
vastaan olin löytävinäni ani harvassa tosirehellisiä ihmisiä, mutta sitä
enemmän omanvoiton pyytäjiä, koronkiskureita, nylkyreitä, jopa
pettureitakin. Kaikella tarkkuudellani ja maailmantuntemisellani koetin
välttää petosta, olipa se sitten lievemmässä tahi törkeämmässä muodossa.

No niin. Niinkuin oli päätetty, menin minä markkinoille vaatetta
myömään; erään isännän kyydillä pääsin sinne.

Kaupunkiin tultuani neuvottiin minut torille erään vaatteen-ostajan luo,
jonka sanottiin maksavan parhaita hintoja. Oitis lähdin torille. Siellä
näin ison lautakojun, jonka ovella seisoi keski-ikäinen, lihava mies,
kyynärämitta kädessä. Hänellä oli parraton, pyöreä ja pullea naama,
juurikuin limpunleipäre, ja keskessä oli pieni nystyrä-nenä, pystyssä
kuin tapiton kaljatynnyrin hana. Molemmat sierainten reijät olivat auki,
eivätkä näyttäneet olevan ollenkaan räystään alla, mutta ikäänkuin pään
sisään suoraan menevinä reikinä; niihin hän ehtimiseen syyti nuuskaa.
Hänen vaatteensa kiilsivät etupuolelta, niin että olisi luullut kuvansa
niissä näkevän.

»Hei veikkonen! tulepas tänne, nuorimies, vaatepakkoinesi, täällä pian
kaupat syntyy», huusi hän jo kaukaa minulle, heiluttaen
kyynärämittaansa.

Minä menin kursailematta. Hinnasta sovittiin pian, sillä vaate oli hyvää
ja hänelle mieluista. Nyt rupesi hän mittaamaan ensimmäistä pakkaa,
mutta mitatessaan surttasi hän joka kyynärälle vaatetta hankasensa
täyteen ja siten sai hän mitatuksi pakan kolmea kyynärää vähemmäksi mitä
se oikeastaan oli.

Sen kalun arvon ja määrän, jonka kovalla työllä ja pinnistyksellä
itsellensä hankkii, tietää jokainen ihan täsmällensä ja niinpä minäkin
tiesin tuuman päälle, paljonko pakassa oli vaatetta. En tyytynyt sen
vuoksi hänen mittaansa, vaan sanoin rohkeasti, että hän mittasi vaatteen
kolmea kyynärää vähemmäksi.

»Luuletko sinä minun ensikerran vaatetta mitanneen?» sanoi hän
suuttuneena ja katsoi minua tuimasti silmiin.

»En, sitä en luule, mutta luulen että mittasitte vaatteen vähemmäksi
mitä se oli», sanoin hänelle.

»Sen rehellisemmästi ei mittaa kukaan, näkihän sen jokainen», sanoi hän,
ikäänkuin hakien todistusta läsnäolevilta.

»Pianhan se nähdään», sanoin minä, sivalsin samassa kyynärämitan hänen
kädestänsä, aloin mitata vaatetta uudestansa, ja oikein, vaatetta oli
nyt kolmea kyynärää enemmän.

Kaikki läsnä-olevat todistivat minun mittani oikeaksi.

Ostaja suuttui nyt niin, ettei aikonut huolia koko vaatteesta. Hän
huiski ja pynttäsi kyynärämitalla takanaan olevaa isoa vaateläjää ja
haukkui minua kaiken maailman haukkumasanoilla, semmoisillakin, joita en
kehtaa mainitakaan. Minua oikein ihmetytti tuon kojukauppias-ammatin
sanarikkaus, mistä hän olikin kaiken tuon moskan koonnut.

Surulla ja kauhulla katselin minä hänen vihasta vieläkin pulleammaksi
paisunutta naamaansa, samasta syystä pystympään noussutta, kippuraista
nystyrä-nenäänsä ja sitä vaskenkarvaista vihanpunaa, joka yht'äkkiä
levisi ylt'ympäri tuohon saastaiseen limpunleipäreesen, samassa
vertaillen, kuinka monta kyynärää tuo hirviö oli jo eläissään varastanut
hankasellaan.

Minä sivalsin vaatepakat olalleni ja lähdin pois, heittäen hänet
pauhaamaan. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tapasin toisen ostajan, joka
oli rehellisempi ja jonka kanssa sovimme aivan hyvin sekä mitassa että
hinnassa; hänelle möin kaikki myötäväni, joilla sain tasaisessa summassa
kymmenen ruplaa.

Olinpa mielestäni nyt rikas mies, sillä olihan nyt rahaa, jolla voin
niin monta elämän tarvetta täyttää. Kaksinkertaisella kunnialla
kunnioitin mielessäni vaimoani, sillä oivalsinpa aivan hyvin, että hänen
ansionsa se oli.

Minä rupesin nyt tarpeita ostelemaan. Siinä tarkoituksessa menin erään
kalojen kauppiaan luo, sillä puheemme oli kotoa lähtiessä, että toisin
sieltä nelikon suolaisia silakoita. Kauppiaalla oli paljon
kiinni-iskettyjä kalanelikoita, joista hän käski minun valita minkä
parhaaksi katsoin. Itsekullakin on semmoisissa tapauksissa
perus-aatteena: »parhaassa on viejän mieli», ja niinpä minullakin. Kun
kalojen hyvyyttä ei käynyt tutkiminen astiain kiinniolemisen vuoksi,
koetin ainakin saada semmoisen nelikon, jossa olisi enimmän kaloja. Minä
rupesin nyt punnitsemaan käsissäni astioita järkiään, hakien siten
raskainta. Ensi kierrolla olin minä jo löytävinäni erinomaisen raskaan
nelikon mutta yhtäkaikki punnitsin minä ne moneen kertaan, ja aina oli
minun kumminkin palaaminen tuon raskaan astian luo, sillä ei koko
kalavarastossa ollut muuta niin raskasta; siitä me teimme kaupat, minä
väänsin astian olalleni ja aloin kantaa sitä majapaikkaani, hyvilläni
siitä, kun sain niin paljon kalaa.

Kun tulin sille kadulle, jonka varrella majapaikkani oli, havaitsin jo
kaukaa, että majataloni portinpielessä oli neljä miestä; he katselivat
hevosta, jota eräs heistä piti suitsista kiinni; he näyttivät tekevän
hevoskauppaa.

Juuri kun olin heitä likelle pääsemäisilläni, lähti hevosen omistaja
hevosineen pois ja toiset jäivät paikoillensa. Eräs heistä otti nyt
kortit lakkaristaan ja päräytteli niitä toisella kädellään, pitäen niitä
samassa niin korkealla kun ylettyi.

»Kylläpä sinulla on huonot kirjat», sanoin minä hänelle sivu mennessäni.

»Mistä sinä olet kotoisin, nuorimies? Sinäpä näytät olevan riski mies»,
sanoi tuo korttien näyttelijä imartelevasti.

»Tavallinen.»

»Ei saakeli, riskimpi sinä olet tavallista, sen näin heti. Sinä sanoit
nämät olevan pahat kirjat, mutta ei nämät ole mitään pahoja, minä pidän
näitä vaan lystikseni. Tahdotko, niin minä näytän sinulle näillä
kummallisia konsteja?» sanoi hän taasen minulle, pidellen kortteja
kädessään.

»En minä rupea korttia pelaamaan», sanoin minä ja pyrin pois.

»Ei, mitäs Jumalan tähden! En minä sinua korttisille vaadi, näinhän jo
heti kasvoistasi, ettet ole mikään korttimies; minä näyttäisin sinulle
näillä vaan kummallisia temppuja», sanoi hän liverrellen.

»Ei minulla ole varaa tuhlata vähiä rahojani tyhjän katsomiseen»,
vastustin minä.

»Rahojako -- mitäs minä -- minäkö sinulta siitä maksua vaatisin? Eihän
toki; huono miespä silloin olisin. Ilman, aivan ilmaiseksi minä sinulle
temppuni näytän -- vai luulet sinä minun rahaa tahtovan -- ehei, siinäpä
veikkonen erehdyt», liehakoitsi mies ja lieri minun edessäni, etten
päässyt mihinkään.

Minä olin kuullut kerrottavan, kuinka korteilla saatetaan tehdä
monenkaltaisia temppuja: tietää kuinka vanha kukin on, paljonko hänellä
on rahaa lakkarissa, montako hänellä on eläintä kotonaan j.n.e. Minua
rupesi valtaamaan ajatus: mitähän jos katsoisin noita ihmeellisiä
temppuja, koska ei niistä tarvitse mitään maksaa.

»No, koska et niistä mitään vaadi, niin minä suostun katsomaan
ihmeitäsi», sanoin sitten miehelle.

»Sitähän minäkin, sinä olet ymmärtäväinen mies -- en minä sinulta mitään
tahdo. Mutta missähän olisi hyvä rauha, että minä saisin kenenkään
häiritsemättä ihmeitäni sinulle näyttää?» puhua hevelsi mies yhä
liukkaammasti; näyttipä siltä kuin hän olisi tullut oikein haltioihinsa.

»Majatalossani on pitkä piha ja sen perällä on sauna, jossa on tyhjä,
penkeillä varustettu porstua, siellä sopii», esittelin minä.

»Sielläpä on helkkarin hyvä, lähdetään sinne», sanoi hän, myöntäen
esitykseni oikeaksi.

Minä vein kala-astiani majatupaan. Sitten menimme nelikannassa
saunanporstuaan ihmeitä katsomaan, -- nuot toisetkin hänen kumppaninsa
tulivat sinne.

Sinne tultuamme otti ihmetten tekijä pakasta kolme korttia, jotka hän
näytti minulle. Sitten nakkasi hän niitä toistensa ylitse ja käski minun
arvata edeltä päin nimitetyn kortin, joka oli ruuturouva. Tuo hänen
vikkelyytensä kävi niin kömpelösti, että minä näin aivan selvästi, mihin
ruuturouva putosi ja minä sen näytin.

»No, sepä nyt oli kumma! Enkö minä sitä arvannut, että tuo mies on
tavallista viisaampi; eipä sitä ole kukaan arvannut», sanoi hän.

Sitten nakkasi hän niitä useat kerrat, käskien minun arvata ja minä
arvasin aina; enpä viitsinyt edes katsoakaan hänen nakkuutaan, sillä
ruuturouvan takapuolella oli pieni, punainen pilkku, josta sen tunsin
ilman katsomattakin.

Minä kyllästyin aivan pian tuohon halpaan ihmeeseen ja sanoin: »En minä
viitsi kauvan tuota katsoa, eikö teillä ole muita parempia?»

»Ei, ei vielä, ennenkuin tulet tämän oikein tuntemaan; kyllä sitten
muitakin temppuja näytetään», sanoi hän hätäillen.

Nyt rupesi hän esittelemään, että panisimme kymmenen kopeekkaa peliin,
mutta minä en suostunut siihen.

»Tuo nyt aika hullu on! Pyrkii rahasta pelaamaan ja menettää kymmenin
ruplin; näkeehän sen, että tuo mies arvaa varmasti joka heitolla», sanoi
hänelle hänen tähän asti yhtäkaikkinen kumppaninsa.

Mutta siitäkös puheesta tuo korttiennakkelija suuttui!

»Tekö minun holhojiani? Minulla on omat rahani, joilla teen mitä tahdon.
Olette minua hännittäneet ja pakkauneet minun holhojikseni, mutta sen
sanon suoraan, etten suvaitse teidän huolenpitoanne. Kehtaatte vieraan
kuulten semmoisia puhua! Jos hän oikein tekisi, antaisi hän ympäri
korvianne ja jos ei hän sitä tee, teen minä sen, jos vaan vielä
kerrankin kitanne aukaisette. Minulla on rahaa enemmän kuin kymmenellä
teidän laisellanne yhteensä, eikä minun tarvitse niistä tiliä tehdä
äidilleni kotiin tultua, niinkuin teidän. Tuhannen ruplaa sain maani
hintaa markkinoille lähtiessäni, ja kaksisataa pistin niistä taskuuni
markkinarahoiksi. Tälle pojalle tulee ja tältä pojalta menee rahaa, eikä
se ole teidän massinne nurkasta», pauhasi hän ja toisilla ei näyttänyt
olevan siihen mitään sanomista.

»Tuommoisten miesten puheista ei tarvitse olla millänsäkään;
sattuivatkin minun pariini! Pannaan me nyt vaan kymmenen kopeekkaa
heitolta!» sanoi hän sitten höylisti, kääntyen minun puoleeni.

Minä en ollut mikään halukas suostumaan tuohon esitykseen, sillä joku
vaistomainen tunne sanoi minulle, ettei kaikki ole oikein, mutta mikä ei
ollut oikein, sitä en voinut itselleni selittää. Ajatukseni pyörivät
sekaisin sikin sokin ja pääni humisi niin kummallisesti. Vihdoin rupesi
väärä tavaranhimo saamaan minussa valtaa. »Olisihan tuossa nätti rahan
tienesti, ja eihän tämä mitään pahaa ole, sillä eipä tämä ole mitään
korttipeliäkään, kolmen kortin nakkuuta vaan -- viatonta leikkiä»,
ajattelin viimein.

»Olkoon niinkuin tahdot», sanoin hänelle ja niin pantiin kymmenen
kopeekkaa heitolta. Kortit nakattiin ja minä arvasin nytkin, mikä niistä
oli ruuturouva.

»Jo nyt oli kumma! En kertaakaan minä onnistu niin nakkaamaan, ettei hän
arvaa! Kummallinen mies -- vielä kymmenen kopeekkaa!» sanoi hän,
siirtäen voitetut rahat minulle.

Hän nakkasi kortit uudestaan ja minä arvasin.

Nyt ei enään kysytty kummaltakaan puolelta, pannaanko vielä kymmenen
kopeekkaa uudestaan, vaan niin pian kun kortit olivat nakatut, minä
arvannut ja kun voitetut rahat olivat siirretyt minulle, panimme
kumpikin käskemättä rahat esille.

Vähällä puheella ja kiistelemisellä pitkitettiin sitten peliä.
»Arvaatkohan aina?» sanoi hän vaan kortteja nakatessa, ja vastaukseksi
tuohon sanoin minä: »Arvaanpa tietenkin.»

Tuolla tavalla pitkiteltiin peliä niin kauvan, että minulle karttui
voitetuita rahoja seitsemänkymmentä kopeekkaa.

»Pannaasta rupla heitolle koetteeksi, arvaatko sitten», sanoi
pelikumppanini innostuksissaan.

»Älä, hullu, pane, näethän, kuinka siinä käypi; heitä heti pois. Vaikka
sinulla olisi paljon rahoja, eivät ne kuitenkaan kauvan kestä tuolla
menolla», sanoi nyt toinen miehistä.

Pelikumppanini tuimistui nyt kovasti; hän tölmäsi tuota varoittajaansa
niin kovasti rintaan, että toinen tollahti toiselle puolen porstuata.
Sitten hän murti suuta, väänti päätä ja oikoi nyrkkejään uhaten että jos
he kerran vielä yrittäisivät hänen tielleen, niin hän opettaisi. Sitten
otti hän kukkaron lakkaristaan, löi sen lautaan niin lujasti, että se
aukesi ja hopearuplia solahti siitä useita kymmeniä näkösälle.

»Ei tarvitse heiltä kysyä; pannaanko rupla heitolle?» sanoi hän minulle
kiivaasti.

Minä olin kokonaan hurmaantunut noin helposta saaliista. »Olihan tuo
aivan toista kuin rahan kokoon saaminen kovalla työllä. Tosin ei tuo
tuntunut ihan oikealta, mutta parempiko se oli, jos hän menetti rahansa
jollekulle toiselle, yhdenhän teki, jos minäkin niistä saan osani.
Tämähän vasta onnellinen markkinoilla-käynti tulisi olemaan, kun
vaatteella sain kymmenen ruplaa ja tuolta vielä kaappaisin lisäksi
kukaties toiset kymmenen! Mutta mistä sanon ne saaneeni, kun tulen
kotiin, siveän ja kristillisen vaimoni luo, jolle kumminkin olen
velkapää kaikki ilmoittamaan? -- -- no, eihän siitä tarvitse huolta
pitää, kyllä aika neuvoja tuo -- olipa hyvä, kun sain vaatteella rahaa,
että on mitä eteen panna», ajattelin minä.

Panimme siis ruplan heitolle ja kumpikin panimme rahat esille. Hän
nakkasi kortit kuten ennenkin ja minä katsoa tirkistin niiden perään
tarkemmasti kuin ennen. »Mutta mitenkä? Kahden kortin selässähän nyt
olikin punainen pilkku! Mutta näinhän aivan selvään mihin ruuturouva
putosi», ajattelin ja koetin arvata -- mutta mitä nyt? -- Eihän se
ollutkaan ruuturouva -- ristikolmonen vaan -- sehän oli hairahdus.

»Ahah! Etpä arvannutkaan nyt», sanoi kumppanini hyvillään ja kaappasi
esillä olevat rahat.

»Kyllä toisella kerralla arvaan», sanoin minä ja kaivoin kukkarostani
ruplan toiselle heitolle.

»Niin, niin, kyllä toisella kerralla arvaat», sanoi kumppanini ilosta
loistavin silmin, kaivaen hänkin rahaa.

Hän nakkasi taas kortit, mutta nyt ei ollut kuin yhden kortin selässä
punainen pilkku. »Tuossahan se on ruuturouva, toinen pilkku äsköisessä
heitossa lienee tullut jostain sattumuksesta», ajattelin; mutta voi
onnettomuus! sekään ei ollut ruuturouva!

»Miten sinä nyt niin huonosti katsot, kun et arvannut tälläkään
kerralla», sanoi kumppanini ja sieppasi rahat.

Minä rupesin inttämään, että hän teki pilkkuja korttien selkään,
pettääksensä siten minua. Mutta hän vannoi ristirastiin, ettei hän ole
tehnyt yhtään pilkkua, eikä ottanut niitä pois, mutta jos jotain
semmoista on ollut, on se ollut joku satunnainen asia. Hän näytteli
puolustukseksensa kätensä ja esitteli, että otettaisiin toiset kortit.

Minä suostuin siihen ja sanoin julkisesti, että pelaan vaan niin kauvan,
kun pääsen omilleni, sillä joku salainen pelko vaivasi minua.

Toiset kortit otettiin ja niillä pitkitettiin peliä yhtä huonolla
onnella. Kyllä nyt korttien nakkaaja osasi niin nakata, etten arvannut;
ei hän nyt ollut tyhmä ja kömpelö -- ei, enkä minä viisas. Minulta oli
jo mennyt -- kuusi ruplaa -- vaimoni hiki ja väki -- -- en tullutkaan
_omilleni_.

Yhdellä väläyksellä leimahti minun silmäini eteen käsitys, missä
merrassa minä nyt olin. Kaikki tuo nöyristelevä ja ylistelevä imarrus,
korttitemppujen luvattu näytteleminen, hänen kumppaniensa luuloteltu
esteleminen, heidän keskinäinen riitansa ja minun ensimmäiset, heidän
puoleltaan vapaatahtoisesti annetut voittoni, olivat vaan kavalia
säikeitä siinä paulassa, jolla olin kiedottu. Minä tulin semmoiseen
omantunnon tuskaan, että joka luunsolmuni vapisi.

Kaikessa kauhistuttavaisuudessaan astui eteeni vaimoni ahkeroiminen,
valvominen, uhraavaisuus, alttiiksiantavaisuus, luottavaisuus ja
rakkaus. Semmoinenko luottamusmies, semmoinenko rakastettava minä
olinkin? Ei ollut pitkä aika kulunut siitä, kun murehdin sitä, mistä
sanon saaneeni niin paljon rahaa, nyt oli toisellainen murhe, nimittäin:
mihin sanon panneeni vaatteen hinnan. -- Kauhea oli tilani.

Epätoivossani pelasin vielä yhden heiton, toivolla että onni kääntyisi,
mutta sillä seurauksella, että menetin seitsemännen ruplan -- ainoan
mikä minulla jäljellä oli.

»Nyt en pelaa enään», sanoin ja nakkasin kädessäni olevan kortin
laudalle.

»Tee kuin tahdot», sanoi pelikumppanini ja kokoili hajallaan olevia
kortteja naurussa suin kouraansa. Silmäilin noita hänen tappioitaan niin
huolehtivia tovereitaan ja näin heidän olevan pirullisessa ilvehymyssä.

»Kyllä se on parasta, että annatte minun rahani pois, koska te olette
suuria konnia ja olette pettämällä minun pauloihinne viekoitelleet»,
sanoin heille epätoivossani.

»Sinäpä joutava mies olet; ensin tulee korttisille ja sitten kun tappaa,
tahtoo rahojansa takaisin. Ryypyt annan suuhusi, kun tulet kanssani
kapakkaan», sanoi voittaja. -- En nyt ollutkaan enään -- viisas, kuten
he ennen minua imartelivat.

»En mitään muuta tahdo kuin rahojani», sanoin lujasti.

»Rahat eivät tule takaisin, siitä saat olla varma, sanoi vastustajani.

»Mutta minun täytyy ne saada, jos ei muutoin, niin väkivallalla», intin
minä.

»Siitä ei tule mitään, meitä on kolme», vastattiin minulle.

He tekivät poislähtöä. Minä otin pelaria rinnuksista kiinni, enkä
aikonut häntä laskea, ennenkuin hän maksaisi rahani takaisin. Tämäpä ei
tyytynytkään siihen, vaan teki suorastaan julkisen tappelun; -- se vielä
puuttui. Ei kauvan temmelletty, ennenkuin minä huomasin, että hän oli
heikompi minua. Minä kaasin hänet alleni lattialle, otin korvuksista
kiinni ja, päätä lattiaan jylkyttäin, vaadin rahojani takaisin. Hän
lupasikin hädän aikana, kun vaan päästän hänet ylös. Mutta kun hän pääsi
ylös, törmäsivät he kaikki kolme minun kimppuuni. Nyt syntyi hirmuinen
temmellys, sillä minun täytyi taistella yksin kolmea vastaan. Se ei
ollut enään suorastaan taisteloa seitsemästä ruplasta, vaan se oli
oikeata tappelua. Minä en huolinut mistään, en peljännyt mitään. Minulle
oli yhtä jos minua lyötiin taikka jos minä muita löin. En tuntenut kipua
enkä sääliä. Villipedon raivolla annoin vaan vastustajilleni oikeaan ja
vasempaan ja yksi ja toinen heistä kaatua mäiskähti porstuan lautaseinää
vasten kumoon. Kuitenkaan ei kummallakaan puolella käytetty mitään
aseita.

Minä pysyttelin aina oven puolessa, sillä mitäpä olisin voinut, jos
anastaja olisi päässyt kadulle taikka vaikkapa vaan pihalle.

Viimein täytyi heidän nöyrtyä, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ja
he lupasivat maksaa rahani takaisin. Mutta kun he pääsivät vapaiksi,
yrittivät he pakenemaan ulos; yhtä hyvin sain rahamieheni ovessa kiinni.
Toiset pääsivät vapaasti ulos ja alkoivat uhkailla mennä poliisia
hakemaan. Mutta minä huolin vähät poliisista, tuomioistuimista,
tuomioista ja rangaistuksista. »Tuokaa vaikka kymmenen poliisia, minä en
heitä rahojani: teillä on yhtä huono asia kuin minullakin ja sielläpähän
sitten taas yhdessä ollaan», sanoin noille poliisin hakijoille.

Nyt minä rupesin yksistään tuota pahinta petturia kitistämään. Kolmasti
hän nytkin lupasi maksaa ja yhtä monta kertaa yritti hän pakoon, mutta
yhtä huonolla menestyksellä.

Kappaleen ajan päästä palasivat nuot poliisin hakijat takaisin,
kurkistelemaan miten asiat nyt ovat, ilman poliisitta tietysti. He eivät
rohjenneet ryhtyä enään koko kiistaamme; sitä parempi oli minun nyt
menetellä yhden kanssa. Vihdoin nöyrtyi hänkin niin, että vavisten
lupasi maksaa rahani takaisin. Minä en uskonutkaan häntä enään irti,
vaan pidin toisella kädelläni rinnasta kiinni, samalla kun toisella otin
vastaan niitä rahoja, joita hän siihen luki.

Juuri kun hän oli viimeisiä rahoja lukemassa, tuli Palkolan Hanno --
sillä hänkin oli markkinoilla -- parin muun tutun miehen kanssa ovelle.

»Mitä he sinulle täällä tekevät, vääryyttäkö?» kysyi Hanno ja katsoi
miehiä kiivaasti.

»He ovat tosin suuria konnia ja roistoja, jopa suoria ryöväreitäkin,
mutta, koska he ovat antaneet rahani takaisin, niin annetaan heidän nyt
mennä, sillä takaanpa että ovat saaneet, jos antaneetkin», sanoin
Hannolle.

Sitten lähtivät veinarit verisin ja turvottunein naamoin heittimiinsä,
ja minä lähdin kartanolle hevosta katsomaan. Juuri kun nuot velikullat
pääsivät portista ulos, tulivat poliisimiehet saksineen ja piikkeineen
pihalle.

»Missä ne miehet ovat, jotka täällä korttia lyövät ja tappelevat?»
kysyivät he tuimasti.

»Menivät juuri portista ulos, tulivat kai teitä vastaan», ehätti Hanno
sanomaan, mutta minuun se vaikutti niin pahasti, että olin pyörtyä; nyt
jo pelkäsin poliisia, kun epätoivon vimma oli kadonnut.

Poliisimiehet eivät oikein tyytyneet tuohon Hannon selitykseen, sillä he
nuuskivat joka ulkohuoneen ja niiden kujat ja alustat, jolla aikaa minä
koetin toimellisen näköisenä hyöriä hevosen ympärillä, puuhaten sen
selkään lointa. Vihdoin lähtivät he pois, kun eivät mitään löytäneet. --
Poliisin oli toimittanut tulemaan talon piika, joka parhaan tappelumme
aikana sattui ovelta katsomaan ja kauhistuneena juoksi tiehensä.

Vasta jälestäpäin huomasin, että minulle olikin jäänyt ne
seitsemänkymmentä kopeekkaa, jotka he pettääksensä minua, vapaehtoisesti
antoivat minun voittaa; niin kiireisessä tilissä eivät he huomanneet
niitä vaatia, enkä minä antaa. Muutamat esittelivät, että ostaisin
niillä puolen tuoppia rommia, mutta siihen en suostunut, sillä ne
tuntuivat mielestäni veren hinnalta. Sentähden veimme ne Hannon kanssa
eräälle vaivais-äijälle.

Päästyäni vapaaksi tuosta rettelöstä, käsitin vasta koko vaarani
suuruuden. Korttipeliin joutuminen, vaimonsa ansaitsemain rahain
menettäminen ja hänen sekä lapsemme saattaminen puutosta kärsimään, oli
jo niin suuri kauhistus tunnolleni, ettei siihen olisi enään lisiä
tarvittu. Kun siihen sitten vielä lisäksi tuli hirveä tappelu, poliisin,
lain ja rangaistuksen alle vähällä joutuminen, oli omantuntoni tuskan
mitta täysi. Koko seuraavana yönä en nukkunut silmäntäyttä, niin suuri
oli sieluni tuska ja niin pian kuin voin, toimitin itseni pois tuosta
petoksen Babelista.

Kotiin tultuani kerroin vaimolleni rehellisesti kaikki, mihin
kiusaukseen olin joutunut, ja kyynelsilmin pyysin häneltä anteeksi
rikostani. Hän kuunteli suurella osanottavaisuudella kertomustani ja
syliksi tarttuen antoi anteeksi rikokselliselle miehellensä. Oi kuinka
hyvää se teki rikkimurretulle sydämelleni. Hän ei edes nuhdellutkaan
minua, sillä hänen avonainen sydämensä silmä huomasi aivan pian, että
nyt ei tarvittu kiviä kuorman päälle. Vasta jonkun ajan päästä, kun
mieleni oli rauhoittunut, keskustelimme enemmän siitä asiasta. Silloin
hän siveästi huomautti, että minä luotin liiaksi arvostelukykyyni ja
luulin sen tuntevani perinpohjin, vaikken tuntenut kuin vähäisen
alkupäästä. -- Oi kuinka monta kertaa elämässäni olen havainnut niiden
sanojen totuuden!

Kun tyynnyimme mielenliikutuksestamme, rupesimme tarkastelemaan
markkinatuonnoksia. Niin lyötiin sieltä tuomani kalanelikon pohjakin
auki, tarkastellaksemme, kuinka lujassa siinä kalat olivat, kun se oli
niin raskas ja minkälaisia ne olivat laadultansa. Mutta voi ihmettä!
nelikossa olikin enemmäksi kuin puoleksi -- suoloja! ja mitä siinä oli
kaloja, olivat ne paljon suolan vuoksi tulleet kitkeriksi kuin
tervastikut, joita ei suinkaan intikseen syönyt.

Niin kävi mailmantuntemiseni, ankaran varovaisuuteni ja markkinamatkani,
niin.



Viidestoista luku.

ME MUUTAMME POIS.


En tiedä oliko se onni vai onnettomuus, kun elämämme kääntyi sille
kannalle, että meidän piti muuttaa kauvas pois syntymäseuduiltamme.
Paikka, johon muutimme, oli saman läänin pääkaupungin läheisyydessä,
jonka likitienoilla olin jo ennen ollut kesärenkinä, vaan en kuitenkaan
samassa pitäjäässä.

Voi kuinka vaikea oli erota kasvinkumppaneistaan ja muista rakkaista
ystävistään. Me kävimme heidät hyvästi jättelemässä ja erosimme
kyynelsilmin heistä. Tuntuivatpa itse maisematkin niin rakkailta.

Minä olin mielikuvituksissani luulotellut, että niin likellä isoa
kaupunkia mahtoi olla hyvinkin sivistynyt kansa, mutta sinne tultuani
havaitsin aivan pian, että olin erehtynyt suuresti. Tulin, näette,
huomaamaan, että kaupungin läheisyys pikemmin turmelee kuin parantaa
kansan. Sillä kaupungin ulkonainen kiiltokuori ja korska takertuu
ihmisiin ja poistaa heistä raittiit tavat; myös ovat kaupunkilaisten
pimeät ja varjopuolet helpot sydämeen pujahtamaan, eikä ne ole herkät
heittämään pesäänsä.

Tällä ei kuitenkaan tahdota väittää, että kaikki kaupunkiseudussa
asuvaiset olisivat noin vaan ulkopuolisesti sivistyneitä, sillä löytyypä
siellä ihmisiä, jotka sivistystyön ovat alkaneet oikeasta päästä; mutta
enimmistön laita on kumminkin niin.

Uusi paikkakuntamme oli kovin taikauskon vallassa. Ei sitä Jumalan
tautia, kommellusta ja pulmaa ollut ihmisissä eikä eläimissä, joita ei
sanottu tenhomiesten laittamiksi, ja tavallisesti haettiin niihin apua
poppa- ja myrrysmiehiltä. Alusta-alkaen koetin minä niin paljon kuin
mahdollista oli, riisua heiltä pois tuota pimeää käsitystä, mutta
sitkeässäpä se oli. Tuon kaiken tähden tulevat muutamat seuraavat
kertomukseni olemaan ikävää laatua.

Olipa uudessa paikkakunnassamme oikein aika tietäjäkin, jota
kuljetettiin laajoissa piireissä, missä mitäkin vammaa parantamassa ja
uutta onnen sampoa luomassa. Milloin piti hänen naima-onni parantaa,
milloin varastetut kalut takaisin laittaa, kulloin tauteja parantaa
ihmisissä ja eläimissä, ja kaikissa tapauksissa oli hänen viimeinen
tehtävänsä: »koiran (kirojen) kotiansa laittaminen.» Hän oli eräälle
osalle ihmisistä kaikki kaikissa, hänen käsissään luulivat he olevan
elämän ja kuoleman, onnen ja onnettomuuden.

Oli syystalvi, jolloin tuo velho noudettiin parantamaan erään talon
parinkymmenen vuoden vanhaa, kivuloista tytärtä. Kuinka lienevätkin
kylän nuoret miehet saaneet tietää, että tuon kuuluisan velhon pitäisi
tulla heidän kyläänsä ja mennä yöllä kirkkomaahan pesemään kipuja
sairaasta tytöstä. He aikoivat kaikin voimin tuommoista tekoa estää;
siinä tarkoituksessa antoivat he toisillensa sanan, ja menivät
hautausmaan aidan taakse vahtiin.

Puheena oleva kirkko on tiheän männikkömetsän sisällä korkeanlaisella
mäen nyppylällä, jonka vuoksi hautausmaalta maantielle mennessä oli
melkoinen mäki.

Tuolla hautausmaan aidan takana odottelivat pojat velhon tuloa. Kun he
tuossa olivat odottaneet sen pitkää, tämän lyhyttä, tulla käähmikin
velho kapineittensa, sairaan tyttären ja hänen isänsä kanssa
hautausmaalle. Velho kantoi kädessänsä suurehkoa vaskikattilaa ja muita
kapineitansa; tytön isällä oli halkotaakka seljassa ja vesiämpäri
kädessä.

He asettuivat keskelle kirkkomaata ja velho rupesi laittamaan nuotiota.
Ensinnä otti hän tytön isän selässä olevat halot ja viritti ne palamaan,
sitten kokoili hän lisäksi maan päälle kaivetuita ruumisarkkujen lautoja
ja kaatuneita ristejä. Saatuansa nuotion hyvään voimaan, rupesi hän
laittamaan kattilaa tulelle, johon jo oli kaadettu sitä vasten sinne
kannettu vesi ja muut tenhokopeneet.

Nyt rupesi velho tenhomaan lakittomin päin. Hän rymysi polvillaan,
höpisi ja hölpötti, myrisi ja mörisi, ruopi ja raapi, silmät muljollaan
kuin härän päässä, ja käänteli itseänsä kaikille maailman neljälle
ilmansuunnalle.

Poikien oli helppo pimeän läpi, valkeanvaloa vasten, nähdä kaikki hänen
temppunsa, ja he olivat niin mielissään, että oikein ilosta käsiään
hykersivät, sillä olihan heillä nyt otus kierroksessa, jota he niin
kauvan olivat mielihyvällä varttoneet.

»Nyt on aika», kuiskasi muudan pojista kumppaneillensa.

»Ei vielä», vastasi eräs heistä, »annetaan heidän päästä oikein
vauhtiinsa.»

Samassa alkoi velho riisua vaatteita tytön päältä pois, siirtäen hänet
ulommaksi nuotiosta.

»Tuo p--u riisuu sairaan tyttö-rievun alasti talviseen ilmaan, saamaan
vielä lisää tautia, se ei saa tapahtua.» Niin sanoen otti sanoja
kivenmokulan käteensä ja paiskasi sen kattilaa kohden, mutta se laukaus
ei sattunutkaan, se putosi vaan likitienoille nuotiota. Yhtähyvin
myrrysmiehet kuulivat kopsauksen, ja säikähtivät siitä niin, etteivät
tohtineet hievahtaakaan, katsella tirkistelivät vaan ympärillensä ja
kuuntelivat joka haaralle, saadaksensa selville syyn odottamattomaan
tomaukseen. Mutta kun eivät he keksineet mitään syytä siihen, rupesi
noita mellehtimään ja manaamaan Manalan väkeä ja selittämään tytölle ja
hänen isällensä, kuinka männinkäisten on vaikea erota tytöstä, jopa niin
vaikea, että oikein julkisesti tomahtelevat.

Samassa otti tuo nakkaaja toisen kiven ja heitti -- molskis, se putosi
keskelle kattilaa, kattila kaatui tenhovesineen ja nuotio sammui.

Nyt huomasivat sekä tenhoja että tenhottava, että paha on merrassa ja
lähtivät käpälämäkeen täyttä väkeänsä.

»Juokse, Jaakko, tytön jälkeen! Sinulla on palttoo, anna se ensihätään
hänen päällensä, paluuta hänet sitten vaatettensa tykö, toimita ne hänen
päällensä ja saata raukka kotiinsa, muutoin paleltuu; me lähdemme tuota
junkkaria saavuttamaan», kuului silloin pimeän läpi komentava ääni.

Käsketty poika juoksi heti toimeensa ja sai tytön pian kiinni, antoi
palttoonsa hänelle suojaksi sekä toi hänet takaisin vaatteittensa luo,
auttoi ne hänen päällensä ja otti hänet suojaansa, ettei hänelle mitään
pahaa tapahtuisi.

Sillävälin olivat sekä velho että tytön isä kiitäneet kirkkomaan aidan
porttia kohden, mutta heidän juuri sinne päästyään, töytäsi pari
rivakkaa miestä heidän eteensä ja sanoivat: »Ohoh! mihinkäs semmoinen
kiire? -- Ei askelettakaan etemmäksi», ja samassa takertui pari vahvaa
kättä velhon niskaan ja silmänräpäyksessä oli hän kirkkomaalla kyönänä;
sama onni oli tytön isälläkin.

Pojat olivat jo varalta laittaneet portille vahdit ja siksi joutuivat
nuot pimeyden työn tekijät niinkuin rotat loukkuun. Samassa tulivat
toisella puolella hautausmaata olleet pojat paikalle ja tytön isä
päästettiin irti, sitten kun he olivat ensin häntä nuhdelleet ja
uhanneet hänet heittää lain käsiin.

»Päästäkää minutkin irti!» pyysi velho.

»Vai irti! Eipä niin vähällä kumminkaan; tarvitsetpa saada palkan
työstäsi», sanoivat pojat.

»Päästäkää heti, taikka -- -- --»

»Taikka mitä?»

»Taikka minä näytän teille kummia», uhkaili noita.

»Näytä vaan meille nyt kaikki kummasi, niitä me oikein halusta
katselisimme», ilkkuivat pojat.

»Kautta haamuin ja maan-alaisten haltijain vannon minä, päästäkäät minut
irti ja paikalla, taikka muutoin saatte nähdä ja kuulla semmoista, joka
ei ole juuri hauskaa -- päästättekö? Jumala teitä muutoin armahtakoon»,
uhkaeli noita hammasta samassa purra karautellen ja yritellen tekemään
äkkinäisiä rytkäyksiä.

»Ei puhettakaan irtipääsemisestä, koska kiinnipitämisellä saamme nähdä
ihmeitä, joita niin halulla katselisimme. Onhan sinulla nyt apulaisesi
lähellä, nosta nyt apuusi kirkonväkesi ja kaikki konninkaiset ja
männinkäiset, joiden ylitse sanot itselläsi niin suuren vallan olevan ja
jos voit sen tehdä, niin pääset pitemmittä metkuitta paikalla irti»,
sanoivat pojat ivaten.

Velho joutui aivan äänettömäksi tuosta poikien pelkäämättömästä puheesta
ja niin oltiin tovin aikaa hiljaa.

»Noh!» sanoi eräs poika ja lyödä nauvautti velhoa hienolla
pajukepillänsä selkään.

»Ai, ai», kitisi ukko.

»Jos sinä hiiskut yhden sanan, niin katso itseäsi», sanoivat pojat, ja
antoivat samassa hänelle useampia huimauksia.

Sen perästä ei vanki uskaltanut hiiskua yhtäkään sanaa.

»Mitä me nyt hänelle teemme, sillä emme tuota ruojaa julkea pieksää,
niinkuin hän ansainnut olisi», sanoi eräs joukosta.

»Lasketaan mennessämme hänellä mäkeä», neuvoi joku.

»Niinpä kylläkin», sanoivat pojat suostuen.

Tapahtuman edellä oli ollut iso suoja, jonka tähden tiet olivat
iljanteella ja muu maa melkein lumetonna. Kirkolle nouseva tiekin oli
aivan pelkkänä kaljama-jäätikkönä.

Pojat taluttivat nyt saaliinsa mäen partaalle ja kaasivat hänet kumoon.
Sitten istui poikia hänen päällensä niin paljon kuin mahtui ja nyt
mentiin kolin kolia mäkeä alas. Kun velho oli heidän allansa
vatsallansa, piti niskalla istuja tukasta hänen päätään pystyssä,
saadakseen siten ajokalullensa keulaa ja varjellaksensa hänen
kasvojansa.

Tuo ei ollut velholle mikään hauska huilu, sillä hänen vaatteensa
kuluivat aivan repaleiksi ja hänen tavattoman terävä huikkunokkansa
tylsyi melkoisesti tuossa pitkässä kirkkomäessä.

»Armoa, Jumalan tähden armoa!» änkytti hän mäen alle päästyä.

»Me uskomme vahvasti, että noin mustasieluista miestä Jumala auttaa
kaikkein vähimmän. Kumminkin saat nyt tällä kerralla mennä, mutta jos
sinä vielä tulet tuommoisille töille meidän pitäjääseen, niin katso
itseäsi», sanoivat pojat ja päästivät hänet irti. Velho lähti nyt
kävellä köntystämään ja pojat menivät nauraa pyrskyen kotiinsa.

Ennenkuin vielä oli oikein päiväkään, oli tieto tuosta yöllisestä
tapauksesta levinnyt ympäri kylää.

Aamulla varhain, kun kirkon likimmäisen talon isäntä tuli tupaan, oli
velho penkillä istumassa.

»Jopa te nyt olette sangen surkeassa tilassa!» sanoi isäntä, joka tiesi
koko jutun tarkalleen.

»Johan tuota -- niinhän tuota.»

»Pojankonnat ovat, luulen ma, tehneet teille pahaa?» sanoi isäntä,
ivahymy huulilla.

»Niin ovat -- niin tekivät.»

»Tottahan kostatte heille oikein oikeasta kädestä?»

»Kostan -- kovasti kostan.»

»Ja mitenkä?»

»En minä sentähden viitsi heille sen pahempaa tehdä, mutta minä laitan
niin, että he kaikin joutuvat kärryin päälle ja pääsevät kruunun leipää
syömään.»

»Tämänkö asian vuoksi?»

»Ei, mutta minä laitan niin, että kyllä he asiaa saavat ja paljon
pahempaa kuin tämä onkaan -- niin teen», sanoi velho ikäänkuin peläten,
että ihmiset jo käsittävät, ettei hän oikeastaan kykene mitään tekemään.

Tuon tapauksen perästä kadotti velho paljon arvoansa niillä tienoilla,
mutta kun hänellä oli laaja piiri, oli hänellä kuitenkin vielä viljalta
työtä ja hän koetti kaikin tavoin korvata tuota harmillista tappiotaan.

Aivan pian levisi tieto tuosta kolttosesta meidänkin pitäjääseen. Minä
luulin olevan sopivan ajan ruveta tälläkin suunnalla hänen tenho-arvoaan
alentamaan, riisuakseni siten taikauskoa pois kansasta. Rupesin siis
julkisesti puhumaan pilkallisesti noidasta, samalla osoittaen, kuinka
turhanpäiväistä ja alentavaa on uskoa tuommoisen ilkiön uskottelemisia
ja viettelemisiä. Pian olivat nuot vastustustuumani velhon korvilla ja
uhkauksia alkoi kuulua.

Sattuipa kerran niin, että eräässä talossa oli maahanpanijais-pidot,
joihin minut käskettiin, ja velho oli myöskin siellä. Heti taloon
tultuani huomasin, etteivät velhon asiat olleet oikeassa. Hän pyöri
syrjittäin minuun, ja viskasi minulle tavasta jonkun umpikuljuisen,
pistelijään sanan. Niitä en kuitenkaan ollut ollenkaan huomaavinani.
Puolisen jälkeen puhkesi hän julkisesti minua uhkaamaan.

»Kyllä niitä on jo parempiakin oriita kaadettu», sanoi hän ja katsoi
kierosti.

»Minkälaisia?» kysyin minä.

»Semmoisia juuri kuin sinäkin olet.»

»Mitä sillä tarkoitatte?»

»Sitä että olisi hyvä sinulle itsellesi, kun pitäisit pienempää suuta ja
antaisit arvoa muillekin.»

»Keneltä mielestänne olen arvon kieltänyt?»

»Esimerkiksi pakkaat sekautumaan minun asioihini, jotka eivät kumminkaan
sinuun kuulu.»

»En ikänä anna julkiselle velholle mitään arvoa», sanoin lujasti.

Samassa nykäsi joku minua takinliepeestä syrjään.

»Antakaa hänen olla, hän voipi tehdä paljon», kuiski hän minulle.

»Mitä se on, jota hän saattaa tehdä?»

»Pahaa.»

»No tehköön sitä sitten niin paljon kuin haluttaa, kyllä hän siitä saapi
palkkansa», sanoin niin lujasti, että kaikki sen kuulivat.

»Ovat nuot hyvät kylänmiehet ennen olleet tarpeeseen», uhkaili velho.

»Ne ovat kyllä tarpeellisia, mutta minä en rupea itselleni hankkimaan
huonoja kylänmiehiä. -- Te ja teidänlaisenne olette suuria pettureita ja
konnia», sanoin kiivaudessani.

»Moni on ennenkin katunut suurta suutansa, mutta liiaksi myöhään»,
uhkasi velho, päätänsä vääntäen.

»Tuommoinen mies uhkaa, joka naapuripitäjään kirkonmäeltä on juuri
hiljakkoin niin kunniallisen kyydin saanut! Koska nyt selvästi huomaan,
mikä teillä on tarkoituksena, nimittäin se, että hyväksyisin teidän
pimeyden-työnne ja antaisin rauhassa teidän niitä harjoittaa, -- niin
sanon suoraan, ettei siitä tule mitään; päinvastoin koetan joka
tilaisuudessa tyhjäksi tehdä teidän vehkeitänne. Ja kostaaksenne
uppiniskaisuuttani, saatte koota avuksenne koko maailman noidat
tenhomaan minua, omaisiani ja karjaani, miten vaan parhaiten taidatte»,
sanoin vastapainoksi hänen ankaralle uhkauksellensa.

Tuo oli velholle kova papu purra, sillä hän ei ollut vielä koskaan ennen
semmoista vastustusta kuullut. Hän puitti heittimiinsä kiireenkynnessä
eikä palannut enään koko pitoihin.

Minä luulin tuolla iskulla riisuneeni likiseudun kansalaisiltani kaiken
taikauskon, mutta erehdyinpä suuresti. Silmäsin pitovieraihin; he olivat
synkän ja pelokkaan näköisiä. Eräs heistä hiipi hiljaa minun luokseni ja
hyvin varovasti antoi tietää, mikä hirmuinen vaara minulla oli tarjona;
ja olen varma, että hän oli yleisen mielipiteen tulkki.

Kului joku aika, eikä minulle ollut tullut huita haita. Kun he sen
huomasivat, alkoi ihmisiä tulvata minun tyköni kysymään neuvoani. Minkä
eläimillä ei ollut menestystä; millä oli »reväisin» parannettavana;
minkä päähän ja pohkioihin olivat madot pakkauneet; millä oli madonpano,
kuta painoi painajainen, mitä vaivasi kirkon, metsän tai vedenväki,
kenenkä päälle oli käärmeet nostettu; millä oli pistokset, kulia muut
pahat pulmat ja tartunnaiset, ja senkin seitsemät vammat, vastukset ja
kohtaukset. Nämä kaikki olisi minun pitänyt tenhomalla parantaa. Nytpä
minulle urakka! Jos kuinkakin olisin kokenut heille sanoa, etten minä
ole mikään velho enkä tahdo heitä ruveta pettämään, niin eivät he sitä
uskoneet. He sanoivat vaan: »Ette te olisi tuolle toiselle siellä
pidoissa uskaltanut niin tehdä ja sanoa, jos ette tietäisi enemmän kuin
leipänne palasen.»

Minä koin heille kaikin mokomin selvittää, että he olivat turhassa
luulossa. Kun he vihdoin tulivat vakuutetuksi, ettei heidän harras
halunsa menesty, lähtivät he nurpolla nokin pois.

Voi kuinka lujassa on pakanauskon ajoilta peritty taikausko ihmisissä!



Kuudestoista luku.

VANHA TUTTU.


Saman talven kevätpuolella tuli meille pari kummallista miestä.
Hevosella he tulivat kartanoon, mutta sinne päästyään käänsivät he
hevosensa ympäri ja sitoivat sen portinpieleen kiinni, ikäänkuin siltä
varalta, että se olisi tarpeen tullessa valmis kiitämään portista ulos.
Olin saapuvilla, kun he astuivat huoneeseen ja heidän kummallinen
käytöksensä pisti heti silmääni. He tulivat syrjäkarullaan, mullistellen
ja mulkahutellen silmiään, niin että silmävalkuaiset olivat myötäänsä
päällimpänä. He eivät sanoneet mitään hyvää päivää, eivätkä tehneet
mitään tervehdystä, katsella muljottivat vaan ympäri huonetta,
tarkastellen erikseen joka esinettä.

»Käykää istumaan!» kehoitin heitä viimein kummastukseni seasta.

Mutta siihen sijaan, että he olisivat istuneet, otti vanhempi heistä
lakkaristaan jonkun vanhan, tuiki likaisen ja kuluneen rievun, jonka
lävitse hän alkoi katsella tirkistellä ympäri huonetta.

»Käykää, vieraat, istumaan!» sanoin puoli kiivaasti, sillä heidän
kummallinen käytöksensä alkoi koetella kärsivällisyyttäni.

Sen tehtyäni, istui nuorempi heistä uunin kupeella olevalle jakkaralle,
mutta vanhempi ei liikkunut ovipielestä mihinkään, vaan istui siinä
olevalle ruhmolle.

»Mistä vieraat ovat kotoisin?» kysyin heiltä sitten.

»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» sanoi vanhempi heistä.

Kuinka? Mitä? Mistä? Olihan tuo läksy niin tutunomaista, mutta missä,
milloin ja keneltä olisin sen kuullut, sitä en voinut itselleni
selittää. Koetin ajatella sinne ja tänne, koetin pinnistää muistoani,
mutta turhaan, ja asia kävi yhä kummallisemmaksi.

»No, mistä herran tähden te sitten oikeastaan olette?» kysyin
puoli-hämmästyksissäni.

»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot
palvelijoina», lausui taasen ruhmolla istuja.

»Seis! Minä olen jossain ennenkin kuullut nuot tenhosanat, mutta missä?»
sanoin yhä enemmän hajaantunein mielin. »Mistä te olette ja mitä te
asioitsette? Sanokaa asianne suorin sanoin, sillä minä en ymmärrä
teidän umpimielistä ja salaperäistä puhettanne», lisäsin minä
puoli-kauhuksissani.

»Me olemme kappamiehiä», sanoi nuorempi heistä.

»Mitä kappoja te kannatte?»

»Susivoudin kappoja.»

»Oletteko te sitten susivouteja?»

»En minä, vaan tämä minun kumppanini on», selitti nuorempi.

»Onko hän oikein virallinen susivouti?»

»Ei; hän on paljon parempi kuin virallinen susivouti.»

»Missä suhteessa hän on parempi virallista?»

»Siinä, että hän voipi karkoittaa sudet.»

»Millä tavalla?»

»Sanansa ja tietonsa avulla.»

Silmänräpäyksessä selkeni minulle nyt kaikki. Edessäni oli tuo kuuluisa
susivouti, jonka niin monta vuotta sitten olin nähnyt tuolla niityllä
umpikuljuisesti vehkeilemässä. Hän oli kokoilemassa kappojansa niistä
piireistä ja pitäjistä, jotka hän oli saanut itseänsä uskomaan. Tuo
hänen kumppaninsa oli kaaso, jonka tuli asiat esitellä, jos jossain
talossa ei suoristaan tunnettu tuota suurta sutten haltijaa. Kun sitten
tuommoinen pulma sattui, lauloi tuo mahtipontinen mies ensin nuot
umpikuljuiset, kauvan aikaa sitten kokoon kerimänsä runolliset sanat,
jotka jokaisessa semmoisessa tilassa aina olivat yhdet ja samat kuin
tiasen laulu. Sattuiko niin hullusti, ettei hänen pyhää pyhyyttänsä
vielä sittenkään ymmärretty, tuli kaason varovasti ilmoittaa asian
todellinen laita, jolloin kapat ehdottomasti kirposivat. Sillä tavalla
tuli myös varjelluksi susivoudin salaperäinen pyhyys, jonka hän oli
itselleen anastanut.

Vaikka asia oli minulle selvinnyt, en kuitenkaan tahtonut mitään riitaa
rakentaa, jonka vuoksi sanoin heille sävyisästi:

»Tämä ei ole mikään verotalo, eikä tästä makseta mitään kappoja
millekään kappamiehelle.»

»Niin, niin, mutta onhan teillä eläimiä», selitti kaaso.

»On kyllä, mutta minun tietääkseni ei niillä ole mitään semmoista
veroa», koetin minä puolustaida, olevinani ymmärtämättä koko asiaa.

»Eikä, mutta hän saattaa syöttää», sanoi kaaso viattomasti.

»Syöttää?»

»Hän voi syöttää eläimenne.»

»No, se on sen parempi, mutta kyllähän itsekin koemme niitä syöttää.»

»Voi kun te ette ymmärrä! Hän saattaa syöttää teidän eläimenne --
susilla.»

»Ei meidän eläimet susia syö.»

»Mutta sudet voivat syödä teidän eläimiä.»

»Tosi kyllä, mutta se ei riipu yhdenkään ihmisen tahdosta, vaan on se
luonnon oikku, jos jotain semmoista tapahtuisi. Muutoin voin teille
ilmoittaa, ettei meidän elukoita ole vielä koskaan susi syönyt enkä
luule sen vastakaan tapahtuvan, siitä selvästä ja yksinkertaisesta
syystä, ettei täällä ole niitä olemassakaan», koin minä selittää.

»Se on hänen ansionsa, ettei niitä ole vahinko kohdannut», selitti
kaaso.

»Kuinka se on mahdollista?»

»Te ette ymmärrä asiaa, tahi ette tahdo ymmärtää. Hänen hallussaan ovat
sudet, niinkuin viisi sormea kädessään; hän se on, joka voi ne päästää
karjaan tahi poistaa karjasta.»

»Joutavia. Onni tahi onnettomuus ei ole hänen koemmin kuin jonkun
muunkaan kuolevaisen kädessä, vaan kaikkea ohjaa korkeampi kaitselmus.
Olette sanonut, etten minä ymmärrä tahi en tahdo ymmärtää mitään.
Mieleni tekee tuota lausetta muodostaa näin: te itse ette ymmärrä tahi
teette tuommoista työtä vasten parempaa tietoanne», pitkitin minä.

»Minkälaista työtä?»

»Tuommoista konnan työtä.»

»Olemmekos me konnia, vai?»

»Olette, vieläpä oikein suuria konnia.»

»Ette siis aio maksaa meille kappoja?»

»En koskaan tuommoisille kappamiehille.»

»Minkälaisille?»

»Semmoisille kuin te olette.»

»Minkälaisille? Sanopas mies!» puhkesi nyt itse susivouti kysymään, joka
tähän asti oli ollut vaiti.

»Juuri semmoisille roistoille ja pettureille kuin te olette; joko nyt
ymmärrätte?»

»Kylläksi ymmärrän, kylläksi -- Jumala minua ja sinuakin varjelkoon!»
uhkasi susivouti.

»Semmoiset lauseet pois! Mitä teillä on Jumalan kanssa tekemistä, koska
olette julkinen hiton palvelija? Suorikaa paikalla tiehenne koko kylästä
niine kappoinenne, taikka minä panetan kiinni teidät; minä en pelkää
yhtään teidän uhkauksianne enkä susilla syöttämisiänne», sanoin
kiivastuksissani.

»Kiitoksia paljon -- kiitoksia! Aika tulee ja pian, jolloin olisit nuot
suuret ja rohkeat sanasi suonut olevan sanomatta», sanoi hammasta purra
karskutellen ja silmiään mulkoillen tuo loukattu suuruus, tehden samassa
uhkaavia liikkeitä.

»Suorikaa paikalla tiehenne, taikka minä muussa tapauksessa kiirehdin
teitä», sanoin lujasti, sillä kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.

»Tee niin -- sepähän nähdään -- siinä on vallassasi, mutta sillä
kädellä, jolla meidän lähtöämme kiirehditään, ei vasta sitä tehdä»,
puhkesi nyt susivouti uhkaamaan.

Ennenkuin ennätin mitään vastata tai ajatella, oli tulinen luontoni
riehahtanut ilmi tuleen. Ja ennenkuin kykenin itseäni hillitsemään, olin
ryöpsähtänyt ylös, tarttunut tuota suuritietoista susivoutia niskasta
kiinni, aikanujakkaa vienyt hänet ulos ja paiskannut porrasten päähän
lumipurkuun.

»Älkää, hyvä isäntä, minulle mitään tehkö, emme me tahdo kappoja --
kyllä me menemme pois», pyyteli kaaso porstuassa peloissaan, sillä kun
hän näki, kuinka itse päävaarin kävi, luuli hän itsensäkin niin käyvän,
ehkäpä vielä pahemmastikin.

»En minä tahdo teille mitään pahaa tehdä, kun vaan suoritte heti
rekeenne ja palaatte pois koko kylästä ihmisiä pettämästä, mutta se
pitää tapahtua paikalla; saatte kostaa tämän minulle kuinka tahdotte»,
puhelin heille.

Susivouti ei tohtinut enään yhtään uhkaella, koki vaan kaasonsa kanssa
kynttiä aikakyytiä rekeensä ja niin lähtivät he ajamaan pois kylästä.

Pian levisi tieto tuosta tapauksesta ympäri pitäjästä. Usea kyläläinen
oli mielissään, kun pääsi tuosta kaksinkertaisesta susivoudin kappain
maksusta vapaaksi; sitäpaitsi nouseva sivistys alkoi jo valaista
joitakuita, vaikkeivät rohjenneet vielä totuutta vasten silmiä
tunnustaa. Mutta paljon useampi oli niitä, jotka surivat sitä kovaa
kohtaa, mikä minulle oli tuleva piankin tuon pelätyn susivoudin
mielenpahoittamisen tähden.

Ei kuitenkaan tuo asia ketään niin huolettanut kuin renki Mattiamme.
Meillä oli nuori ja kaikin puolin hyvä hevonen, jota hän hoiti niinkuin
silmäteräänsä. Mattimme mielestä oli se selvä asia, että hänen »Pokunsa»
syöpi susi, heti kun se ensikerran lasketaan laitumelle. Minä koin
kaikin voimin luovuttaa häntä tuosta turhasta luulosta, mutta mikään ei
auttanut. Kun en mitenkään saanut hänen suruansa haihtumaan, lupasin
ostaa toisen yhtä hyvän hevosen sijaan, jos entisen niin huonosti
kävisi, mutta ei sekään auttanut.

Vasta seuraavana talvena huomasi hän koko susivoudin uhkaukset turhiksi,
siitä selvästä syystä, kun Pokulle ei tullut karvan vahinkoa.



Seitsemästoista luku.

SE TOINEN.


Kun asuin niin likellä lääninhallitusta, jouduin ennen pitkää ajamaan
kaikenlaisia asioita siellä, sillä entiseltä asuinpaikaltani lähetettiin
niitä tukuttain minulle, ja pianpa rupesi nykyinenkin paikkakunta
uskomaan niitä minulle.

Kesä oli, ja eräänä päivänä lähdin minä kaupunkiin tämmöisille toimille.

Tultuani lääninhallituksen käytävään, tapasin siellä suureksi ihmeekseni
Laarilan.

»Tekö täällä, vai pettävätkö silmäni?» sanoin hänelle hämmästyksissäni.

»Olenpa kun olenkin, aivan ihka elävänä, ihan teidän silmäinne edessä»,
sanoi Laarila ja tuli minua tervehtimään.

»No mitä teille kuuluu?»

»Eipä muuta, vaan epävakainen on onnen ratas -- tuota.»

»Ettekö ole saanut mitään edullista paikkaa?»

»Eipä sitä ole tullut; kaikki ovat minua vastaan -- tuota.»

»Se on kyllä surullista.»

»Niin se on. He eivät tunne minua, eikä minun kykyäni; minä onneton olen
ennen-aikaani syntynyt maailmaan», selitti hän puolitukahtuneella
äänellä.

»Milloin olette tullut tänne?» kysyin häneltä, saadakseni keskustelun
kääntymään pois tuolta ikävältä tolalta.

»Eilen, koko perheeni kanssa.»

»Koko perheenne kanssa?!»

»Niin.»

»Minä en ymmärrä teitä», sanoin hämilläni.

»Minä uskon sen, ettette tekään ymmärrä minua, ettekä tunne minun
kykyäni, vaikka asia on päivän selvä. Niin syrjäisessä paikassa meni
minun aikani hukkaan, sillä siellä ei tarvittu oppinutta miestä ja
sentähden muutimme tänne, toivossa, että täällä kaupungin läheisyydessä
pysyisi onnen ratas kohdallansa -- tuota.»

»Mihin olette ottanut asuntonne?»

»Erääseen torppaan lähelle kaupunkia.»

»Ja mitä nyt aiotte?»

»Menen kuvernöörin luo, pyytämään häneltä jotain virkaa.»

Turha olisi ollut häntä siitä estää, sillä hän olisi sen pitänyt suorana
sortona, eikä suinkaan minään ystävän neuvona. Salaisella
surkuttelemisella katselin minä hänen ulkoasuaan, ja samassa sisällistä
ihmistäänkin. Hänen viheriäpantainen lakkinsa oli jo hyvin kulunut, ja
itse pantakin oli jo ollut monesta kohden rikki, mutta sitä oli
viheriällä langalla parsittu ja korjattu. Muutkin vaatteet olivat
monikertaan paikatut, mutta kun ne olivat olleet alkujaan verasta, eivät
nuot suuren arvon, opin ja kyvyn merkit suinkaan saaneet kokonaan
kadota, viheriä panta ei ensinkään; arvattavasti olisi ne uudestakin
tehty, mutta luultavasti eivät varat siihen riittäneet. Hän ei ollut
rahtuakaan muuttunut, aivan entisellään seisoi hän kaikkineen tuossa,
mielestänsä kiittämättömän maailman keskellä, kaikkien sortamana.

Kuvernööri tuli nyt ja astui sisälle, ja me menimme jäljessä. Laarila
seisahtui ovenpieleen ja minä astelin peremmäksi asioitani toimittamaan.

Yksi ja toinen kanslisti tahi vahtimestari kävi Laarilalta kyselemässä,
mitä hänellä olisi asiaa, mutta hän vaan lyhyeen vastasi: »Minä tahdon
puhutella kuvernööriä -- tuota.»

»Mikä teillä on asiana?» kysyi kuvernööri häneltä, tultuansa vihdoin
Laarilan eteen.

»Virkaa -- tuota.»

»Mitä virkaa?»

»Mitä häntä, tuota, olisi ensinnä aluksi --.»

»Minä en ymmärrä teitä.»

»Minä olen koulunkäynyt mies.»

»Vai niin. Minkä koulun olette käynyt?»

»Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi.»

»Sepä hauskaa, mutta mikä on oikein tarkoituksenne?»

»Tarkoitan, että saisin jonkun viran, vaikkapa vaan aluksi nimismiehen
tahi siltavoudin viran -- tuota.»

»Te olette aivan väärässä. Maanviljelyskoulujen tarkoituksena ei ole
kasvattaa virkamiehiä», sanoi kuvernööri nähtävästi hämillään.

»No mutta, tuota, eivätkö koulut ole sitä varten, että niissä tehdään
virkamiehiä?»

»Maanviljelyskoulun tarkoitus on valmistaa kelvollisia maanviljelijöitä,
eikä virkamiehiä; oppikouluissa virkamiehiä valmistetaan», selvitti
kuvernööri.

»Opetetaanhan maanviljelyskoulussakin ja siltipä -- tuota -- minä olen
oppinut mies», intteli Laarila.

»Te ette ota ymmärtääksenne mitään järjellistä puhetta! Onko teillä
muuta sanottavaa?» virkkoi kuvernööri tuskaantuneen näköisenä.

»Ei tällä kerralla -- tuota.»

»Saatte sitten mennä», sanoi kuvernööri, pyörähti ympäri ja meni tuiman
näköisenä takaisin kamariinsa.

Minä olin saanut asiani toimitetuksi ja lähdin pois; Laarila tuli
perässä. Ulos tultuamme rupesi hän haikealla mielellä valittamaan
maailman kiittämättömyyttä ja kovuutta häntä kohtaan. »Kyllähän minä sen
arvasin, tuota. Olisikin ollut ihme, että vihdoinkin olisi huomattu
minun suuri kykyni, eipä maailma sitten maailma olisikaan. Monta
vähemmän oppinutta ja pienempikykyistä miestä on isolla viralla ja minun
vaan pitää olla ajelulla, maailman tuntemattomana hylkiönä, näkemässä
nälkää perheeni kanssa. -- Vahva uskoni on, että joku on kuvernöörille
juorunnut minun päähäni», ja monta muuta semmoista puheli hän rinnan
katua kävellessämme. Minä en suinkaan voinut yrittääkään kumoamaan noita
hänen käsitteitään, sillä usein oli hän ollut jo lukemaisillaan minutkin
vainoojainsa joukkoon, ja jos olisin vastustanut puolellakin sanalla,
olisi tuomio ollut paikalla valmis ja sitä en kuitenkaan tahtonut. Koin
siis hiljaisuudessa kuunnella hänen kujerruksiansa.

Kun meidän piti erota, rupesi hän hartaasti pyytämään, että tekisin
hänelle sen kunnian, että lähtisin katsomaan heidän nykyistä asuntoaan
ja hänen perhettänsä. Aikani ja asiani ei sallinut minun suostua hänen
pyyntöönsä tällä kerralla, ja niin me erkanimme, sitten kun hän ensin
oli saanut lupauksen, että jolloinkin toiste kävisin vaimoineni heitä
katsomassa.

Muutaman viikon kuluttua tuli Laarila meille. Hänellä oli mukana viikate
ja kirves, joita hän kaupitteli minulle, koska hän muka ei itse tarvitse
niitä. Luonnollistahan oli, että minun täytyi ostaa ne vasten
tahtoanikin, vaikka minulla ei suinkaan ollut niiden tarvetta ja vaikka
hän määräsi niistä niin korkean hinnan. Ennen poislähtöänsä pyysi hän
taaskin moneen kertaan, että kävisimme kaikin mokomin katsomassa heidän
talouttaan ja perhettään.

Se oli elokuun puolivälin paikoilla, kun minä ja vaimoni lähdimme sinne.
Heillä oli jo useita lapsia, joista vanhimmat alun toisella kymmenellä.
Hyvin tietäen, ettei heillä suinkaan isoja varoja ollut, otimme mukaamme
kaikenlaisia ruoka-aineita tulijaisiksi.

Perille tultuamme hämmästyimme kovin sen viheliäisyyden ja kurjuuden
tähden, mikä siellä oli kaikkialla nähtävissä. Asunto oli mitä kurjin.
Lahonneet seinät olivat pullistelleet sinne tänne ja maaperässä oleva
lattia oli niin reikäinen, että sitä kävellessä täytyi varoa jalkojensa
taittumista; jäljellä olevat lankut heiluivat kävellessä. Tuohilla ja
päreillä paikatut akkunanruudut eivät suinkaan tehneet huonetta
paremmaksi. Alaston vuode, pieni pöytä ja pari kolme kulunutta tuolia
tekivät huonekalujen virkaa; muuta minkäänlaista ei siellä näkynyt, jos
ei oteta lukuun muutamia puoli-alastomia lapsia.

Isäntäväki kovin riemastui meidän tulostamme.

»Voi hyväinen aika! Onko se nyt tosi, että saimme noin hyviä vieraita?
Sepä oli oikein onni», hokivat he yhteen ääneen, tullessansa meitä
tervehtimään.

»Me olemme tässä arkivaatteissamme, kun emme odottaneet juuri tällä
hetkellä vieraita; lähdetään, Laarila, panemaan päällemme», sanoi vaimo,
ja vaikka kuinkakin olisimme sanoneet, ettei tässä sen parempia
tarvittu, menivät he vaan molemmin ulos. Missä he lienevätkin käyneet,
sen ties taivas, mutta loppupäätös oli se, että he tovin päästä tulivat
takaisin juhlapuvussaan. Vaimolla oli ijänikuiset olianssi-vaatteet
päällä, jotka olivat senkin seitsemään kertaan korjatut ja kursitut,
mutta joiden helma sentään juhlallisesti takapuolella laahasi maata; ei
tarvinne mainitakaan, että Laarilalla oli muun muassa tuo arvoa antava
viheriäpantainen lakki päässä.

Kun he nyt noin ilmestyivät, tulivat he uudestansa meitä tervehtimään ja
toivottamaan meitä tervetulleiksi.

Sitten rupesi emäntä kahvia keittämään. Kun hän sai sen valmiiksi, toi
hän sitä vieraillensa ja herrallensa, kuten luonnollistakin oli.
Tuodessansa pyysi hän tuhat kertaa anteeksi, kun heillä vesi on niin
huonoa, ettei siitä saa kunnollista kahvia. Ja tosiaankin lienee tuossa
vedessä ollut jotain vikaa, jos ei muuta, niin ainakin se, ettei siinä
luonnostansa löytynyt mitään semmoista höystöä, sillä kahviksi
keitettynäkään ei siinä mitään semmoista ollut, jos ei vaan lukuun oteta
sitä likaisen siintevää väriä, jonka se kiehuessaan oli saanut, mutta
mistä, sen ties taivas.

Sillä välin oli vaimoni jakanut tuomisensa lapsille, jotka kävivät kohta
ahnaasti käsiksi kaikkiin, mitä saivat. Mutta heidän äitinsä, kun sen
huomasi, otti ne riistämällä pois vastaan kinnistelevien lastensa
kynsistä ja vei omaan talteensa. Niitä tuli hyvä sylillinen, sillä
vaimoni oli ottanut hyvän palasen lihaa, ison rasiallisen voita, pari
juustoa ja useita paksuja, rukiisia leipiä.

»Sitä ei viitsi nähdä, että nuot lapset sotkevat ruokia, ja ilman sitä
eivät he ole tottuneet semmoisiin ruokiin», sanoi emäntä takaisin
tullessaan.

Nyt ruvettiin vieraille ruokaa hommamaan. Kun oli kulunut aikaa, sen
pitkää, tämän lyhyttä, ja kun asuinhuoneen edessä olevassa mökissä oli
kiluutettu ja kaluutettu sitä ja tätä, ruvettiin kantamaan ruokia ja
kaluja pöydälle. Neljä posliinilautasta asetettiin pöydälle (joista
kaksi kitattua) ja jokaisen viereen pantiin pöytäveitsi ja kahveli;
sitten kehotettiin istumaan. Isäntä ja emäntä loppasivat heti kätensä
ristiin, istuen pöytään, ja me seurasimme esimerkkiä.

»Me emme pidä voista, vaikka kyllä meillä sitä olisi, näin laitettu kala
on verrattoman hyvää ja sitä me syömme», sanoi kohtelias emäntämme ja
ojensi samassa meille lautasen, jossa oli halaistuja ja päättömiä
silahkoita, ja joihin oli höysteeksi tiputettu etikkaa sekä hienonnettua
sipulia.

»Emmekä lihasta», sanoi Laarila, ajaen ahnaasti leivän kanssa silahkoita
suuhunsa.

»Niin, emmekä lihasta, sentähden en tuonut sitä pöytään, sillä näin
laitettu kala on verrattain paljon parempaa kuin voi ja liha, ja
kyllähän vieraamme kotonaan aina saavat jokapäiväisiä ruokia», puheli
emäntä.

Kun oli tuota verratonta kalaa syöty kyllikseen, ryöpsähti emäntä
pöydästä ylös ja meni etumökkiin. Sieltä palasi hän aivan pian, tuoden
tullessaan kivikupin, jossa oli kylmiä pieniksi leikeltyjä, kuorituita
perunoita, joku hitunen pienittyä silahkaa ja joku pisara etikkaa. Tuon
kupin laski hän juhlallisesti pöydälle ja istui itsekin pöytään.

»Tässä on salaattia -- ottakaa ja syökää! Syökää niin paljon kuin
haluatte. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaan olkaa niinkuin kotonanne!
Tämmöinen salaatti on erinomaisempaa laatua ja me pidämme siitä paljon.
Ei mikään vedä vertoja tälle ruokalaadulle eikä Laarilakaan pidä mistään
niinkuin tästä», esitteli emäntämme yhtenä hyörinänä.

»Se on tosi: en mistään ruokalaadusta minä pidä niin paljon kuin tästä
salaatista; voita ja liharuokia en tahdo nähdäkään -- olkaa hyvä ja
ottakaa lisää! Onpa hyvä, kun vieraamme saavat näin harvinaista ruokaa»,
säesti isäntämme.

Sitten kun oli tuota ihmeellistä salaattia apettu oikein aikalailla,
oikaisi isäntä itsensä suoraksi ja kysyi: »Vieläkö sinulla on muuta
antamista?»

»Eihän minulla ole muuta, ja mitäpä tässä muuta tarvittaisiinkaan. Kun
meillä on niin hyviä vieraita, olen laittanut vaan kylmiä ruokia; sillä
se on paljon harvinaisempaa; kyllähän lämpymiä ruokia aina saapi. Me
emme pidä maidosta, emmekä sahdistakaan. Tuo meidän vesi onkin hyvää ja
varsin erinomaista juomaksi, vaikkei siitä ole kahvivedeksi -- juokaapa
sitä salaatin päälle oikein kelpolailla, se on erittäin hyvänmakuista ja
terveellistä. Tosin olisin minä osannut laittaa tämän puolisen
monipuolisemmaksikin, vaan minulla ei ollut aikaa käydä kaupungissa, kun
vieraamme tulivat niin äkkiarvaamatta. Olisihan minulla ollut ihan
valmista puljongiakin, mutta kun se olisi ollut liharuokaa, joka ei
olisi ollut sopivaa tähän järjestelmään ja kun se olisi ollut
lämmitettävä, niin ei se olisi ollenkaan sopinut, kun kerran rupesin
kylmiä ruokia valmistamaan», puheli emäntä ja sitten me nousimme pois
pöydästä.

Koko syöntiajan seisoivat lapset ympärillämme ja vesissä suin näyttivät
ahnain silmin lukevan joka ikisen palan, jonka me suuhumme panimme. Nyt
tuli heidän vuoronsa, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin päättömät ja
halaistut silahkan jäännökset olivat salaattinensa sukeltaneet teille
tietämättömille.

Sitten kääreentyi isäntäväki meidän ympärillemme ja keskustelu alkoi.

»Kuinka te olette voineet sitten viime näkemämme?» alotteli emäntä.

»Kiitos, hyvinpä vaan», vastasi vaimoni.

»Eipä teidän ole konstikaan, vaan toista on meidän tässä.»

»Kuinka se niin on?»

»Niinpä se on, kun Laarila ei saa mitään virkaa.»

»Se on kyllä paha.»

»Kyllähän tekin sen huomaatte, kuinka paha se on. Ajatelkaapas: mennä
ensin kouluun ja laittaa itsensä oppineeksi mieheksi, ja yhtäkaikki
joutua unhotuksiin ja hyljätyksi!»

»Ei se ole hyvä.»

»Ei se ole hyvä. Ja vaikka emme ole erinomaisesti mitään vailla, käypi
elämä kuitenkin tukalaksi, kun Laarila ei saa virkaa, ja koko perheen
tarpeisiin ei ole mitään muuta tuloa kuin mitä Laarila kirjoittamalla
ansaitsee ja se on liian vähän.»

»Kyllä sitä ei saata paljoksi sanoa.»

»Kyllä sitä ei saata -- mutta se tulee siitä, etteivät ihmiset tunne,
kuinka iso kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut mies hän on; hän tuntee
kaikki, mutta kukaan ei häntä.»

»Epävakainen on onnen ratas», sanoi Laarila puoli huokaavasti ja kohensi
itseänsä ryhdikkäämmäksi.

»Vaikka emme olekaan mitään erinomaista vailla, mutta saattaisihan
elämämme kuitenkin monessa kohdassa olla toisin, esimerkiksi vaatteen ja
asunnon puolesta; ruokaa meillä kyllä olisi yllin kyllin», pitkitti
vaimo, tyynnyttyään, samaa nuottia.

»Minun mieleeni juohtuu jotain», sanoi vaimoni.

»Mitäpä se onkaan?» sanoi talon emäntä ilostuneemman näköisenä.

»Nythän on paras marjojen aika», sanoi vaimoni.

»Entä sitten?»

»Ajattelen, että nuot lapsetkin saattaisivat ansaita jotain. He voisivat
aivan hyvin poimia marjoja ja viedä niitä kaupunkiin kaupaksi, jossa
niistä maksetaan hyvä hinta.»

»Niinkö, semmoistako sanotte? Enpä minä olisi teistä semmoista uskonut.
-- Miltä se näyttäisi kun meikäläisten lapset kaupungissa marjoja
kaupittelisivat? Jopa ne ihmiset jotakin ajattelisivat, kun näkisivät
meidän lapset marjoja myömässä. -- Eipä käy päinsä niin alentaa
arvoansa», sanoi emäntä melkein kauhistuksissansa.

»Emme me suinkaan ole sitä hävenneet, sillä minä olen harva päivä käynyt
lasteni kanssa marjassa, jotka olen itse käynyt kaupungissa myömässä»,
sanoi vaimoni.

»Mitäs siitä, se on aivan eri asia. Teikäläisille se kyllä sopii, vaan
ei meikäläisille, sillä ettehän te ole mitään koulua käyneet», selvitti
emäntämme.

Kun ei pidot näyttäneet paranevan, aloimme hankkia poislähtöä.
Isäntäväki jätteli meidät monikertaan hyvästi ja pyysi meitä käymään
vastakin talossa, samassa toivottaen, että entinen ystävyys pysyisi
edelleenkin voimassa; myös vakuuttivat he monikertaan, että he käyvät
jolloinkin meillä vieraina. -- Ja niin me lähdimme.

Surkutella tosiaankin täytyi tuon perheen tilaa. Niin silminnähtävä
kurjuus ja köyhyys kun heillä oli, oli heillä kuitenkin niin ankara
aatelisylpeys, että he katsoivat arvoansa alentavaksi kaiken luvallisen
ja kunniallisen työn. Aatelisylpeydellä he myös koettivat arvoansa yllä
pitää ja salata köyhyyttänsä, joka ei kuitenkaan onnistunut sen
paremmin, kuin päättymällä mitä surkeimpiin kujerruksiin ja valituksiin
puutteesta ja ihmisten kiittämättömyydestä. Tuota kaikkea ajatellessamme
tunsimme itsemme sanomattoman onnellisiksi, ja kahta rakkaammalta tuntui
meistä kaikki luvallinen työ. Vaimoni oli erittäin tyytyväinen, kun hän
vei heille mielestänsä niinkin runsaat viemiset, että he edes kerrankin
saisivat nälkänsä sammuttaa.



Kahdeksastoista luku.

KIPEÄ HEVOSENI.


Ensimmältä näytti siltä, kuin kaikki ponnistukseni taikauskon
kukistamiseksi olisivat ihan turhat. Mutta niin kuitenkaan ei ollut,
sillä aikojen kuluessa aleni noidilta arvo, johon suuresti vaikutti ajan
oloon tuo velhon julkinen vastustamiseni ja susivoudin viimeinen kyyti
kylästä. Silloin oli jo useita suomalaisia sanomalehtiä, ja ne
levittivät kirkkaan kynttilän tavoin valoaan matalimpaankin majaan ja
olivat suurena apuna taikauskonkin poistamisessa. Sen ylönkatsojia eneni
enenemistään ja sen kautta väheni velhouskin viimein niin, ettei sitä
luullut olevan olemassakaan.

Minä en ollut siihen elettyyn koskaan kasvattanut hevosta. Nyt olin sen
tehnyt ja se menestyi sangen hyvin. Kun olin sen pienestä varsasta
pitäin ruokkinut, vaalinut ja hoitanut, perehtyi se niin minuun, että
äänenikin kuultuansa, tuli kohta hirnuen luokseni ja juoksi perässäni
kuin koira. Ollen hyvälahjainen ja pulskea elukka, oli se oikein
lempihevoseni.

Eräänä talvena tuli tuo hevoseni semmoiseksi, että se tallissa
seisoessaan hikoili aivan vesimäräksi asti. Minä koetin hoitaa ja
ruokkia sitä, mutta hevonen vaan laihtui.

Peräti kokematon kun olin tuommoisissa tapauksissa, kyselin yhdeltä ja
toiselta neuvoa tuohon vammaan. Neuvoja ei puuttunutkaan, ja niistä
huomasin, ettei taikausko olekaan vielä läheskään loppunut ihmisistä.
Kaikki neuvojat olivat siitä yksimieliset, että hevosella ajaa
painajainen, vaikka heillä olikin niin erilaiset neuvot sen
poistamiseksi. Eräs heistä neuvoi, että pitäisi salvaa annakka piltun
patsaaseen; toinen väitti, että joku hengellinen kirja olisi paljon
tehoisampi annakkaa, varsinkin semmoinen, jossa olisi Vapahtajan nimi;
joku taas, että tehokkain keino pahan poistamiseen olisi se, kun
vääntäisi soimen laitaan kairilla reijän, panisi elohopeaa sen pohjaan
ja löisi leppäpuusta vuollun, kahdeksankanttisen tulpan suulle. Olipa
joku, joka väitti kivenkovaan, ettei minulla menesty koskaan mustat eikä
ruunit hevoset, vaan minun on hankkiminen itselleni punaisia. Kaikki
nuot neuvot annettiin minulle salavihkaa, ensin vilkaistiin
ympärillensä, ettei kukaan sitä kuulisi.

Minä katsoin sydämestäni ylön kaikki nuot neuvot, sillä käsitinhän aivan
hyvin, etteivät ne olleet muuta kuin tyhjiä taikauskon kompeita
lievemmässä muodossa.

Kun hevonen oli yhä edelleen samanlaisena, pitkitin kuitenkin
apukeinojen kyselemistä. Sattuipa niin, että muutamassa talossa oli iso
huutokauppa, johon oli kerääntynyt paljon väkeä. Esittelin siis asiani
siellä suuressa miesjoukossa. Se ei ollut sanottu kuuroille korville,
sillä eräs mies otti heti puheen vuoroa.

»Teidän hevosenne on aivan samanlainen kuin minunkin kerran oli», alkoi
hän. »Minulla oli punainen, nuori hevonen, joka oli lihava kuin säkki,
mutta tallissa oli sillä semmoinen vaiva, että tuli aivan vesimäräksi.
Kun se vietiin joskus ulos, piti olla useita miehiä tukemassa
kahden puolen, ettei se päässyt kaatumaan. Kun se käveli tallin
lattialla, ratisivat lankut ja olivat mennä poikki, niin raskas paino
siinä oli. Mutta kun se saatiin ulos, hyppäsi se kuin taivaan tähti ja
oli iloinen kuin käki. Mutta annas vaan sen tulla talliin, heti taas
sama paino päälle ja sama leikki eteen. Kun ei sille saatu apua, noudin
minä Kelu-Kallen [eräs mies, joka kulki ympäri pitäjästä puoskaroimassa
kaikenkaltaisia eläinten tauteja] sitä katsomaan. Minä katsoin oikein
tarkasti mitä hän sille teki. Hän nouti metsästä hyvän joukon
suopursuja, männynkärkkejä ja tuulenpesiä, pani ne muuripataan ja vettä
päälle. Sitten lämmitti hän sitä niin paljon, että vesi rupesi juuri
kirppuilemaan, ei yhtään muuta, sillä ei kuulu auttavan, jos se saapi
kiehua. Sillä vedellä hän sitten pesi hevosen ja antoi sitä sisällekin.
Hän ei tehnyt sille mitään muuta, sen katsoin tarkasti, ja sitten se
rupesi paranemaan. Minä en usko taikoja, mutta koska tämä ei ole mikään
taika, niin sopiihan tuota koettaa», näin selitti mies toimessansa.

»Paraniko hevonen heti sen jälkeen?» kysyin häneltä.

»Sitä en muista kuinka pian se parani, mutta sen jälkeen se parani»,
sanoi neuvoja.

Se oli järjellisin neuvo, mitä siihen asti olin kuullut, sillä olihan
siinä jotain, joka oli jotakin muuta, eikä vaan pelkkiä papereita tahi
puuhun naulattua elohopeaa. Mutta yhtäkaikki haiskahti tuokin neuvo
taialta ja sen kautta huomasin, ettei kertoja ollut niin vapaa
taikauskosta kuin hän itselleen ja muille uskotteli.

Tyytymättömänä tuohonkin neuvoon olin poislähtemäisilläni, kun joku
nykäsi minua takinliepeestä. Minä pyörähdin katsomaan ja havaitsin että
joku mies tahtoi minulle jotain sanoa. Minä pysähdyin odottamaan.

»On niitä parempiakin neuvoja painajaisen karkoittamiseksi, sillä
painajainenhan teidän hevosellanne ajaa», sanoi puhuja ikäänkuin
kuiskaamalla, katsellen ympärillensä.

»No minkälaisia? Antakaapas kuulla!» sanoin hänelle, uteliaisuudesta
saadakseni tietää yhä moninaisempia keinoja luullun painajaisen
karkoittamiseksi.

»Onko teidän aitassanne semmoista pölkyn- eli laudan päätä, jonka päällä
olisi lihoja hakattu?» kysyi hän jo paljon rohkeampana.

»On ja vieläpä monivuotinenkin semmoinen palvelija, mutta mitä sillä
tehtäisiin?» sanoin hänelle.

»Mitäkö sillä tehtäisiin? Silläpä sitä tehdäänkin, joka vaan osaa sitä
oikein käyttää, mutta siinäpä se temppu onkin.»

»No!»

»On teillä talli?»

»On.»

»No sitten ei tarvitse tehdä muuta, kuin että otatte sen pölkynpään,
jolla lihoja on hakattu, ja viette talliin, jossa sidotte sen piltun
kohdalle kattoon aivan ihan sille kohdalle, jossa hevosta pidätte, niin
on teko tehty ja painajainen poistettu», sanoi neuvoja suurella
varmuudella.

»Olisikohan siitä apua?»

»Siitäkö apua? Onpa tietenkin siitä apua; minulla on oma kokemus
asiassa. Ja Heitolan Matti-isännälläkin oli kerran aivan sama pulma
edessä kuin teillä nyt, ja hänellekin minä neuvoin tämän keinon. Hän
olikin hyvin mielissään, kun sai hevosensa niin vähällä paranemaan»,
vakuutti puhuja.

Hän teki nyt itsensä hyvin ryhdikkään näköiseksi, nypiskeli ehtimiseen
nokkaansa ja ryiskeli uutterasti, joka nähtävästi oli tekoyskää.
Näyttipä siltä kuin hän olisi vaatinut itselleen arvoa tuon salaperäisen
ja avullisen keinon neuvomisesta.

»Kulopainajainen on taas hyvin huokea parantaa, se ei tarvitse juuri
paljon mitään», sanoi neuvoja sitten, oikaisten itsensä suoraksi.

»Kulopainajainen? Onko niitä painajaisia useammanlaatuisiakin?» sanoin
hämmästyksissäni.

»Ettekö te tuohon elettyyn vielä sitä tiedä?»

»En todellakaan.»

»Sepä nyt vasta kumma on. Kulopainajainen ei tee hevosta märäksi
niinkuin tavallinen painajainen, vaan se kasvattaa karvan pitkäksi.»

»Vai niin!»

»Niin, ja se taivuttaa karvan nojalleen päinvastaiseen suuntaan kuin
muilla hevosilla.»

»Sepä kumma!»

»Kumma se on, ja muutoin tulee kulopainajaisen ajaman hevosen karva kuin
kuloheinä, niin että sitä oikein tuuli heiluttelee.»

»Mitä sellaiselle hevoselle sitten pitäisi tehdä?»

»Se ei juuri suuri keino, jolla se paranee. Ei tarvitse muuta kuin viepi
karhin talliin, ja panee sen piltun kohdalle seljälleen tahi piit
ylöspäin, niin kyllä kulopainajainen lähtee tiehensä», sanoi neuvoja ja
rykäsi vakuudeksi.

»Eihän tuo minusta ole helpompi eikä vaikeampi tehtävä kuin tavallisen
painajaisenkaan ajaminen», rohkenin hänelle muistuttaa.

»Eikö ole? Vai ei ole. Onpa vaan kulopainajainen helpompi poistaa kuin
tavallinen. Sillä eipä kaikkien aitassa ole lihoja, joita hakatessa ei
siis pölkkyäkään tarvita; karhi sitä vastaan on melkein jokaisella,
jolla hevonenkin on», selitti mies toimessaan.

»Minusta», sanoin hänelle, »tuntuvat nuot neuvot niin pehmoisilta, etten
minä voi niihin ensinkään luottaa.»

»Ette voi luottaa! Se tulee siitä kun ette ymmärrä asiaa.»

»Mahdollista kyllä, mutta sittenkään en voi luottaa.»

»Kuulkaapas nyt, kuulkaa kaikki! Asia on aivan luonnollinen. Se on
tietty asia, että painajainen on olemassa ja että se ei ole mikään hyvä,
vaan paha henki. Hän on saanut toimekseen tehdä pahaa ihmisille ja
eläimille. Niitä se muokkaa, ahdistaa, nuijii ja painaa, semminkin
öillä, jolloin kaikki pahat henget ovat liikkeellä. Sehän se on, joka
hevostakin rutistaa yön aikoina, niin että se päivällä vielä hikoilee
siitä löyhkeestä. Olen kuullut, että jotkut noista ilkiöistä ovat
heikompia ja pelkäävät vähempiäkin keinoja, mutta kun sattuu oikein aika
konninkoinen, niin ei tottelekaan vähää, eipä maar, ja semmoinen kuuluu
olevan teidänkin hevosenne kimpussa. Semmoisille väkeville ilkiöille
täytyy laittaa tehokkaampia keinoja. Mutta minä tahtoisin tietää, mikä
olisi voimakkaampi pelättämään niin äkäistä koukoa, kuin juuri tuo
pölkyn kappale, sehän on kokonainen mestauslava, jolla on niin monta
elukkaa hakattu sadoiksi palasiksi. Kun se viedään tallin kattoon
hevosen piltun kohdalle ja kun tuo hirviö sitten vielä tulee eläin
parkaa painamaan ja nujuuttamaan, havaitsee se tuon vaarallisen pölkyn
katossa, uhkaavana ja turmiota tuottavana. Tuotahan se heittiö sitten
säikähtää ja lähtee täyttä vauhtia käpälämäkeen, sillä hän pelkää
itsensäkin sen päällä kappaleiksi hakattavan, ja niin jättää hän
eläin-raukan rauhaan. -- Eikö tämä ole ihan luonnollinen asia, vai
kuinka?»

»No entä kulopainajainen?»

»Samati on luonnollinen kulopainajaisenkin juttu. Ei suinkaan sekään ole
mikään hyvä henki, mutta hän on saanut toisenlaista tehtävää kuin
edellinen. Hänen toimenansa on elukkojen karvan nujuuttaminen ja
taivuttaminen päähän päin nojallensa. Ilkiöllä lienee paljon vaivaa
tuota tehdessänsä, semminkin kun hän ei tohdi sitä tehdä muulloin kuin
yöllä, elukat kun ovat, näette, kristittyjen ihmisien hoidettavina. Hän
kokee joutuisasti tehdä työtään, että joutuisi toiseen paikkaan, sillä
piiri on iso. Kun nyt karhi viedään tallin parvelle ja lasketaan piltun
kohdalle seljällensä, havaitsee kulopainajainen tullessaan siinä hirveän
kovakarvaisen otuksen, jolla on vielä kovemmat karvat kuin piikkisialla.
Tietysti hyppää se heti tuon kummallisen otuksen niskaan, lääpsähtää sen
päälle ja kokee taivuttaa karhin piitä sinne ja tänne; mutta katso
kummaa, nuot piikit eivät onnahdakaan. Jopa näkee ilkiö koko työnsä
turhaksi ja lähtee tipo tiehensä koko tallista; ja tuon kauhun nähtyänsä
heittää se koko virkansakin.» -- Näin selitti mies oikein
peruksellisesti alkamansa asian, kokien saada sen niin luonnolliseksi
kuin suinkin mahdollista oli.

»Eikö kulopainajainen tule siitä, kun hevonen syöpi vaan pelkkiä
kuloheiniä?» kysyi joku joukosta.

Tuo kysymys teki nähtävän vaikutuksen läsnäolijoihin, sillä melkein
jokaisen suupielissä väikkyi hieno ilvehymy.

»Aina sinä noita joutavia puhut», sanoi mies ja lähti pois.

Minä en tuntenut hänen ulkonaista tilaansa, niinkuin sisällisen nyt jo
tunsin, sentähden tuo kysymys ja sen vaikutus tuntui mielestäni vähän
oudolta. Rupesin kyselemään miksikä se niin oli. He selittivät minulle,
että hänen hevosellaan ajaa aina kulopainajainen siitä selvästä syystä,
kun hän ei anna muuta ruoaksi kuin kuloheiniä, sentähden hänen hevosensa
on aina laiha ja pitkäkarvainen, eikä sitä tautia ole vielä koskaan
poistanut mikään selälleen pantu karhi. Heillä oli selvä esimerkki
edessä ja sen valossa oivalsivat he kulopainajaisen jutun oikean laidan.
-- Kuinka he sitten lienevät olleet vapaita muusta taikauskosta ja
muusta painajaisesta -- sen ties taivas.

Minä olin neuvoja hakenut ja niitä saanutkin, mutta en semmoisia, jotka
olisivat minua tyydyttäneet. Kun tulin kotia huutokauppapaikasta, sain
heti tiedon, että eläinlääkäri oli kylässä. Riensin paikalla hänen
luoksensa ja esittelin hänelle asiani. Hän kuunteli kertomustani
maltillisesti, suu vähän naurussa.

»Hevosenne on nuori, eikö niin?» sanoi hän kertomukseni loputtua.

»Kolmas talvi.»

»Arvasinhan minä sen. Sillä on hammasten lähdön aika, ja ennenkuin ne
lähtevät, liikkuvat ne kauvan, sentähden käypi syönti hitaasti ja
vaikeasti. Hevonen kokee kumminkin saada ravintoansa, mutta työ on niin
kovaa, että eläin kostuu paikoin aivan vesimäräksi; siinä se koko syy»,
selitti eläinlääkäri. Sen jälkeen hän antoi minulle tarpeelliset neuvot.

Riensin siis kotiin ja tein niinkuin oli käsketty. Samasta hetkestä
lakkasi hevonen märkänä olemasta ja -- painajainen oli poistettu.

Jonkun ajan kuluttua tapasin saman miehen, joka niin pontevasti oli
esitellyt tuota painajaisen parantamiskeinoaan.

»Hevoseni on jo parannut», sanoin hänelle.

»Oikeinko todella?» sanoi mies huomiollisesti ja hänen silmänsä oikein
kirkastuivat.

»Todellakin», vakuutin hänelle.

»Veittekö lihanhakkuu-pölkyn talliin?»

»En, sitä en tehnyt.»

»Millä se sitten parani?»

»Hevosen hampaat olivat irti, ja kun ne lähtivät pois, parani se heti.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Eläinlääkäri sanoi niin.»

»Ei se sen vuoksi ole parannut. Painajainen on poistunut jo pelkistä
neuvoistani, se ei ole ollut, näen mä, äkäisintä laatua», sanoi hän
nähtävästi pahoillaan, kun minä en ollut käsittänyt hänen mahdottoman
hyviä neuvojansa.



Yhdeksästoista luku.

»DOBRA HARASHOO!»


Aikaa on kulunut, ja ohi rientäessään oli se meille opettanut monta
opetusta, antanut monta ohjetta ja neuvoa. Kovat olivat useinkin nuot
neuvot, mutta varmat. Ne vartuttivat meitä yhä enemmän tuntemaan
itseämme ja lähimmäistämme, samalla kun ne kirkastivat näkö-alaamme
tuntemaan maailmaa yleensä. Tuon avun nojalla rupesin tarkastelemaan
ihmistä ja kansaani semmoisenaan, en parempana enkä pahempana. Sitä
tehdessäni rupesin piirtelemään havaintojani paperille, ja ennen pitkää
syntyi siitä semmoinen kyhäys, että eräs kirjankustantaja katsoi sen
kannattavan painomustetta. -- Minä häpesin tuota kyhäystäni niin kovin,
etten olisi suonut löytyvän sitä yhtään kappaletta paikkakunnassani,
enkä koskaan puhuttavan siitä yhtäkään sanaa. Jos jossain satuin
huomaamaan sen, koin olla hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, ettei kukaan
olisi siitä virkkanut mitään.

Joku aika sen jälkeen tuli Laarila vaimonsa kanssa meille vieraiksi. He
onnittelivat minua juhlallisesti kirjailijana. Muutoin olivat he aivan
samat ihmiset kuin ennenkin. Samat mielipiteet ja käsitykset, samat
kujerrukset ja valitukset, samat itsensä, oppinsa, kykynsä ja
suuruutensa peilailemiset sekä katkerat käsitteet maailman
kiittämättömyydestä. Heillä oli samat juhlavaatteet yllään kuin ennenkin
ja Laarila piti ylevästi ja pyyleänä samaa, mutta yhä riutuneempaa
viheriäpantaista lakkia päässään.

»Te voitte täällä, näen mä, varsin hyvin, niinkuin suotava onkin. Teillä
näkyy olevan kaikkia elämän tarpeita ja elämänne näyttää kaikin puolin
mukavalta», aloitti Laarilan vaimo puheen.

»Kyllä kaiketi me täällä toimeen tulemme, semminkin kun olemme vähään
tyytyväiset ja teemme työtä», sanoi vaimoni, ikäänkuin hienosti viitaten,
että työ ja toimi on ainoa tuki ihmiselle elämässä taistellessa.

»Se on teille sangen hyvä, kun ei teidän miehenne ole käynyt mitään
koulua, sentähden saattaa hän arvoaan menettämättä tehdä vaikka mitä
työtä», sanoi Laarilan vaimo.

»Hyvä se on, kun ihminen työtä tekee, sillä se on jokaiselle elämän
ehto», vastasi vaimoni.

»Mutta toista se on meidän -- toista se on meidän», sanoi Laarilan
vaimo, mutta tuo toinen »toista se on meidän» oli hyvin korkea ja
itkunsekainen; ja hän purskahtikin valtavaan itkuun.

En tiedä kumpaako oli vaikeampi katsoa: Laarilaako, joka vaimonsa
itkusta murtuneena väänteli käsiänsä ja heilutteli ruumistansa
edestakaisin, samassa pidättäen kasvojensa kaikilla jäntäreillä
häneltäkin pyrkivää itkua, -- vaiko hänen vaimoansa, joka tuossa
täydestä sydämestään itki luultua suuruuttansa ja ihmisien
kiittämättömyyttä.

Tovin tuossa vaikeassa asemassa oltuansa sai Laarila viimeinkin
lähteneeksi vaimonsa luo, jonka kädestä hän otti kiinni.

»Tiedänhän minä, Laarila, että sinä rakastat minua», koki vaimo itkunsa
seasta sanoa.

»Minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta, Mari.»

»Tiedänhän minä sen, rakas Laarila. Jos kärsimmekin, niin yhdessä
kärsimme, sillä kussa sinä olet, siellä tahdon minä myös olla», sanoi
vaimo jo jotenkin tyyntyneenä.

»Minä en pelkää enkä häpee työtä», sanoi Laarila haikeasti murtuneen
mielensä seasta, ikäänkuin loukatulla itsearvonsa tunnolla.

»Minä tiedän sen, rakas Laarila, ettet sinä pelkää etkä häpee semmoista
työtä, jota sinä saatat tehdä arvoasi alentamatta», sanoi vaimo
lohduttavaisesti.

»Mutta he eivät anna minulle työtä», sanoi Laarila uudestaan heltyneenä
ja itkussa suin.

»Mitä sillä kirjalla saatiin, jonka teidän miehenne on kirjoittanut?»
kysyi vaimo äkkiä, nyt jo päässeenä itkustansa.

Hänelle sanottiin kirjan hinta.

»Mutta etkö sinäkin, Laarila, rupeaisi kirjaa kirjoittamaan? Siinähän
olisi rahan ansiota», sanoi vaimo.

»Minun oppini kärsisi siitä kovin paljon. Jos minä ottaisin semmoisia
joutavia syrjäasioita tehdäkseni, unhottuisi minun entinen oppini, ja se
olisi meille suuri vahinko -- tuota», sanoi Laarila viattomasti.

Nyt he rupesivat esittelemään asiaansa, joka oli semmoista, että he
tahtoivat myödä meille parin vanhoja posliinilautasia ja pöytäveitsiä,
jotka muka heille olivat ihan tarpeettomia. Minulla ei suinkaan ollut
liikoja rahoja tuhlata niin tyhjänpäiväiseen romuun, mutta ostaa ne
täytyi ja tietysti hyvään hintaan. -- --

Ei kulunut montakaan viikkoa aikaa tuosta kohtauksestamme, kun sain näin
kuuluvan kirjeen:

     »Hyvä ystävä.

     Jopa vihdoinkin! -- Onnen epävakainen ratas on nyt kääntänyt
     paremman puolensa, sillä minä olen saanut paikan eräässä
     oluttehtaassa. Minä saan hyvän palkan ja rahaa sain etukäteen
     niin paljon, että meillä nyt on jo kaikilla uudet vaatteet.
     Asunto on mukava ja ruokaa saamme mitä itse ostaa tahdomme.
     Olenpa nyt tullut tuntemaan, ettei mailma olekaan niin
     kiittämätön kuin olen luullut ja että oppi ja kyky tulevat kyllä
     huomatuiksi, jos ei kohta, niin hitain. Minä olen nyt ensi-aluksi
     hyvin tyytyväinen tähän uuteen asemaamme, samaten vaimoni; kyllä
     vielä parempaakin tulee perästä. Toivottakaa nyt meille onnea!
     Soisimmepa sydämestämme teidän nyt olevan vierainamme, että
     voisitte ottaa osaa uudesta onnestamme. -- Ystävänne

     Laarila.»

       *       *       *       *       *

Aikaa on taasenkin kulunut vuosi -- pari. Se ei ole paljon itse ajan
suhteen, mutta muutoksia voipi senkinvertainen aika tehdä paljon.

On elokuun loppupuolen päivä. Ilma on mitä kauniimpia: on lämmin ja
tyyni, tuskin haavanlehti liikahtaa. Luoja, kaiken hyvän antaja, on
siunannut maan runsaalla vuodentulolla ja maanmies kiirehtii iloisella
mielellä kokoamaan palkintoa vaivoistansa.

Semmoinen aika se oli, jolloin matkustin vanhimman poikani kanssa omalla
hevosellamme toisessa pitäjäässä asioillani. -- Poika oli
viidennellätoista ikävuodellansa.

Oli taloton metsätaival ja hevonen käveli omia aikojansa, sillä lämmin,
tyyni ilma oli veltostuttanut sekä minun että pojan siihen määrään,
ettemme juuri välittäneet hevosen kulkemisesta, semminkään kun ei mitään
kiirettä ollut. Noin eteenpäin meneskellessämme tuli eteemme pitkä
ojelmus. Samassa rupesi kuulumaan aika romina ja pauke, jota ensi
tuokiossa luulimme ukkosen jyrinäksi, mutta pian haihtui se luulo, sillä
taivaslaella ei näkynyt pilven hituakaan. Samassa huomasin, että koko
jyrinä tulikin jonkun kiivasta vauhtia vastaantulevan kärryjen
rominasta. Jo rupesikin vastaantulija näkymään ojelmuksen päästä ja
kauhistuksella katselimme me hänen hurjaa ajoansa. Me rupesimme
laittamaan hevostamme ja ajoneuvojamme niin paljon syrjään kuin voimme,
ettemme saisi mitään vahinkoa. Vastaantulija oli lakittomin päin
polvillaan kärryjen keulalla, syltä leveällä ja suitset höllällä, jossa
asennossa hän karjui kurkun täydeltä pillastuneelle, hurjalle
hevosellensa. Jo varaselta huusin hänelle, ettei hän ajaisi yhteen,
mutta hän ei näyttänyt näkevän eikä kuulevan, ajoi vaan minkä eteenpäin
pääsi. Ennenkuin joutui oikein kohdallekaan, huusi hän niin paljon kuin
jaksoi: »dobra harashoo!» ja niin meni hän sivuitsemme, saamatta toki
meille mitään vahinkoa; oikeinpa sydäntä helpotti, kun pääsimme
kunnialla ohi vaarasta.

Paikalta liikkumatta katsoimme me hänen hurjaa ajoaan. Ojelmuksen päässä
oli tiessä jotenkin äkkinäinen mutka. Siinä kuului nyt äkillinen
romahdus ja kärryjen pauke ja sitten rätinä lakkasi kuulumasta. Ruveten
aavistamaan jotakin pahaa, käänsimme hevosemme ja palasimme takaisin,
katsomaan kuinka tuon ajomiehen oli mutkassa käynyt. Sinne tultuamme
kohtasi meitä surkea näky. Hevonen kärryineen, miehineen päivineen oli
kumossa syvässä ojassa! Hevonen oli aisojen ylitse kierähtäneenä
kuristuksissa, niin ettei se suinkaan olisi siinä monta minuuttia
pysynyt hengissä. Kuolon tuskissa potki ja kiemuroitsi se hirveästi.
Tuon nähtyäni sivalsin veitsellä valjaat poikki useasta kohden, sillä
mahdoton oli niitä muutoin aukoa. Hevonen pääsi siten varmasta
kuolemasta, mutta isoon aikaan ei se voinut ylös nousta, niin lähellä se
jo oli ollut kuristumista.

Nyt vasta oli mahdollinen ruveta tuota kovanonnen kokoa oikein
perinpohjin hajoittamaan. Rupesimme kärryjä hinaamaan kohdalleen, sillä
niiden alla oli luultavasti mies, koska ei häntä muualla näkynyt. Se
luulo ei pettänytkään, sillä sieltä hän löytyi yltä päältä verissään,
pyörtyneenä, suuri haava päässä. Meidän oli mahdoton tuntea häntä sivu
ajaessaan, mutta heti ensi silmäyksellä huomasimme nyt, ettei tuo mies
ollut kukaan muu kuin -- Laarila. -- Kiireesti noudimme läheisestä
ojasta lakeillamme vettä, pesimme hänet verestä ja sidoimme hänen
haavansa kuin parhaiten taisimme.

»Voih! Missä minä olen?» sanoi hän ensisanakseen pyörtymyksestä
selvettyänsä.

»Ette ole nyt tällä kerralla hyvässä paikassa.»

»Sakeusko, vai kuinka?» sanoi hän silmiään aukoen.

»Niin, olen.»

»Epävakainen on onnen ratas -- tuota.»

»Todellakin näyttää nyt niin olleen.»

»Tuo hevonen riivattu!»

»Minusta näytti vastaan tullessanne, että te juuri itse pakotitte
hevosen riivatuksi. -- Voitteko nousta ylös?»

»En, vaikka henkeni pitäisi lunastaa.»

»Miksi ette?»

»En tiedä miksi, mutta kuitenkaan en voi; tuntuupa siltä kun ei oikeassa
jalassani olisi voimaa ensinkään», sanoi hän.

Minä rupesin koettelemaan jalkaa, se oli hermoton kuin riepu, ja lihan
sisältä tuntuva rotina ilmoitti, että jalka oli reidestä -- poikki.

»Mihin minä onneton nyt joudun?» sanoi hän asian kuultuansa.

»Ei suinkaan ole muuta neuvoa kuin että meidän täytyy kokea viedä teidät
kotiinne», sanoin.

»Se on liian paljon -- tuota», sanoi hän ja huokasi.

Otin metsästä hienoja pajukeppejä, muodostelin niistä jonkunmoisia
listoja, joiden avulla koetimme vöillä ja huiveilla sitoa jalan miten
parhaiten taisimme. Lähimmäisestä niitynladosta noudin heiniä, joista
käsillä olevien vähien liikojen vaatetten avulla tehtiin toisien
kärryjen lavoille jonkunmoinen sija, johon hänet suurella vaivalla
hinasimme makuulleen.

Vastahakoiselta tuntui palata takaisin, viemään Laarilaa kotiinsa, mutta
velvollisuus vaati. Ennenkuin lähdimme liikkeelle, silmäsin vielä sille
paikalle, jossa tuo onneton kaatuminen oli tapahtunut. Siihen oli vielä
jäänyt jotain, menin siis ja toin sen ylös. Se oli -- viinapullo, jossa
oli vielä vähän viinaa pohjassa.

»Kenen tämä on?» kysyin, samassa näyttäen pulloa Laarilalle.

»Se on tuota -- -- --»

»Kenen tuota?»

»Se on minun -- -- --», sanoi hän nähtävästi hämillään. »Minä olen siitä
matkallani vähän maistanut, tuota.»

Minä en puhunut mitään siihen.

»Mitä te olette kulkemassa?» kysyin häneltä mennessämme.

»Minä olen oluttehtaan asioilla. Olen ollut jo varalta ostelemassa jyviä
tehtaan tarpeeksi, kun ne tulevat niin hyviä; nyt niitä saapi
helpoimmalla, maksamalla vähän edeltä käsin käsirahoja», selitti hän
oikein liikemiehen tavoin.

»Kuinka te niin hurjasti ajoitte, että selvänä seurauksena oli
tuommoinen onnettomuus?» kysyin häneltä taaskin.

»Tuo hevonen riivattu on semmoinen piltomus -- tuota.»

»Minusta tuntuu, ettei hevosessa ole niinkään paljon syytä
onnettomuuteenne.»

»Kuinkas sitten sen selitätte -- tuota?»

»Minä huomasin sivuitseni ajaessanne, että te itse pakotitte ja
peljätitte virman hevosenne semmoiseen raivoisaan kulkuun, koettamatta
vähääkään hillitä sitä; luulen vian olevan jossain muualla.»

»Ja missä sitten -- tuota?»

»Eikö koko onnettomuuden syy ollut tuossa?» arvelin hänelle, osoittaen
samassa pulloa.

»Ei siinä ollut pullon syytä, minä olen siitä vaan vähän maistanut»,
sanoi hän hyvin laimeasti, ikäänkuin häveten ja siihen se puhe loppui.

Nähtävästi oli hän nytkin vielä aika pöhnässä. Hän ei tuntunut pitävän
suurta lukua koko onnettomuudestaan ja kipua ei hän näyttänyt tuntevan
vähääkään.

Kun huomasin, ettei tuo puheenaine miellyttänyt häntä, kysyin taas
häneltä:

»Kenen hevonen teillä on?»

»Oluttehtaan -- tuota.»

»Jos me emme olisi niin pian kerinneet apuun, olisi hevosennekin jo
aikoja kuollut.»

»Kuinka niin?»

»Se oli kaatuissaan joutunut niin pahoin kuristuksiin, ettei se olisi
elänyt siinä enään paria minuuttia enempää.»

»Sepä olisi ollut paha vahinko, hevonen on kallis, en olisi voinut sitä
mitenkään maksaa», sanoi hän melkein yhtäkaikkisesti ja nukahti samassa;
näyttipä siltä kuin ei hän noista onnettomuuksista olisi kovin paljoa
huolinut.

Ajaa näin nytkyttelimme Laarilan kotoa kohden, hänen unta ottaessaan.
Kauvan nukkui hän, mutta sen surkeampi oli hänen heräämisensä. Polttava
jano vaivasi häntä, ja kivut olivat nyt niin ankarat, että hän
pienimmälläkin nytkäyksellä ja täräyksellä valitti ja uikutti surkeasti.
Usein piti seisattaa talojen kohdalla ja noutaa hänelle jotain juotavaa,
polttavan kielensä kostukkeeksi.

Toisena päivänä lähenimme Laarilan kotoa; hän näytti olevan murheellisen
ja miettivän näköinen.

»Voi, voi! Minä valehtelin eilen teille», puhkesi hän viimein sanomaan.

»No mitä vainen?»

»En sanonut tuon pullon olleen syynä onnettomuuteeni.»

»Olikos se sitten?»

»Oli, ystävä-kulta, oli. Minä olin juovuksissa melkein taidotonna.»

»Niin minäkin luulin huomanneeni.»

»Niin se oli, niin se oli. Voi minua onnetonta! Mutta älkää, Jumalan
tähden, ilmoittako sitä vaimolleni», pyyteli hän, »hän surisi itsensä
kuoliaaksi, älkääkä muillekaan ihmisille, sillä minun arvoni loppuisi
aivan kaikki, jos he sen saisivat tietää.»

Minä lupasin olla vaiti.

Nyt juuri tultiin Laarilan kotiin. Kartanolle tuli hänen vaimonsa meitä
vastaanottamaan. Hän näytti olevan niin mielissään meidän tulostamme,
että oikein käsiänsä hykerteli.

»Ahaa! Nyt sitä ollaan jo kotona, paljon pikemmin kuin puhekaan oli. Se
tulee kai siitä, kun hyvät ystävät ovat tavanneet matkalla toisensa;
heidän on sopinut yhdessä matkustaa tänne ennen määräaikaakin. Sepä
oikein kaunista ja hauskaa. Mutta herra siunatkoon! Miksi ei Laarila
nosta edes päätänsäkään?» puheli hän iloiten ja hätäillen.

»Laarila on saanut matkalla pienen vamman», sanoin hänelle varovasti.

»Herra Jumala! Minkä vamman?»

»Hän on kaatunut ja loukannut itseänsä.»

»Loukannut itseänsä ja oikein pahoin, luulen ma. Onko hänessä enää
henkeäkään?» sanoi hän hämmästyksestä vaaleana, samassa kävellen
kärryjen luo.

Lakiton, sidottu pää ja listoilla köytetty jalka ilmoitti hänelle asian
oikean laidan. Hän vapisi niin kovin, että hänen täytyi tueta itseänsä
kärryjen laidasta kiinnipitämällä, välttääksensä siten kaatumista. Hän
ei uskaltanut katsoa miestään silmiinkään, sanoi vaan sydäntä särkevällä
äänellä: »Vieläkö hänessä on henkeäkään, vai onko hän kuollut?»

»Rakas Mari!» äännähti silloin Laarila.

»Herra Jumala! Hän elää, hän puhuu!» hoki vaimo yhä vavisten, samassa
kun kumartui miehensä yli, pistäen hänelle suuta ja silitellen hänen
sidottua päätänsä.

»Rauhoittukaa toki», sanoin vaimolle. »Onnettomuus ei ole niin suuri
kuin te sen otaksutte. Laarila tarvitsee joutuisaa ja hyvää hoitoa, ja
sentähden olisi sen parempi kuta pikemmin voisitte laittaa hänelle hyvän
vuoteen, johon saisimme hänet saattaa.»

Ilomielin, vaikka vielä mielenliikutuksesta vaaleana, riensi hän
vuodetta laittamaan. Kun se oli valmis, kannettiin sairas varovasti
siihen. Paikalla noudettiin saapuvilla oleva lääkäri avuksi. Hän piti
sen hyvin toimellisena työnä, kun heti sidoimme haavan ja jalan, jonka
tähden hänen oli nyt paljon helpompaa peruksellinen sitomus tehdä.
Lääkäri laittoi sairaan niin hyvään kuntoon, että mies tuossa sidottuna
ja korjattuna näytti oikein miellyttävältä.

»Voi, rakas Laarila, kuinka iso onnettomuus meitä kohtasi», sanoi vaimo
lääkärin poismentyä.

»Rakas Mari! Oikullinen on onnen epävakainen ratas -- tuota», sanoi
Laarila puolisurullisella äänellä.

»Minä tiedän, että sinä olet oppinut ja viisas mies ja että sinulla on
suuri kyky», puheli vaimo, istuen miehensä vuoteen vieressä. »Mutta
kerro minulle nyt, rakkaani, kuinka tuo onnettomuus tapahtui!»

»Tuota -- kun olin yksinäni kulkemassa eräällä metsätaipaleella, nukutti
minua vähän lämpymällä ilmalla. Mitä lieneekin hevonen säikähtänyt
torkuksissa ollessani, mutta yht'äkkiä rupesi se nelistämään niin paljon
kuin vaan eteensä pääsi. Minä koin hillitä sitä minkä voin, mutta mikään
ei auttanut. Tulipa sitten mutka tiessä; siinä menimme kaikin
ylönkuppuraisiamme syvään ojaan, minä, hevonen ja kärryt; siinä
onnettomuus tuli», selitti Laarila, mutta tuota tehdessään loi hän
pikaisen ja hätäisen silmäyksen minuun.

»Mutta, rakas Laarila, minä pyydän sinua, salli minun vielä kysyä,
eiköhän vaan taasenkin ole ollut -- -- --?»

Heti tuon kysymyksen alun kuultuansa loi Laarila vaimoonsa varoittavan
ja vaijentavan katseen ja kiirehti sanomaan:

»Ei mitään semmoista ole ollut; älä nyt taas, Mari, aja pelkillä
luuloilla.»

»Mutta salli minun vielä kysyä, missä sinun lakkisi on?» kiilasi vaimo
ja katsoi tutkivasti miestänsä silmiin.

»Niin lakkini -- tuota -- sitä en tiedä», sanoi Laarila hätäilevästi.

»Niinpä se on, rakkani. Eikö minulla ole syytä, vai?» sanoi vaimo itkua
teetellen.

»Kyllä lakki on tallella», sanoin minä ja menin samassa noutamaan sen
kärryistä.

Lakki oli kovin nuhraantunut ja rutistunut. Suurella huolella ja
varovaisuudella rupesi vaimo sitä puhdistelemaan ja oikomaan.
»Tuommoisena se nyt on! Voi hyväinen aika; niin arvokas lakki! Kunpa
olisi saatavissa viheliäistä samettia uudeksi pannaksi, vaan sitä ei
ole, sillä kun tätä tehtiin, en löytänyt koko kaupungista kuin sen
verran. Sinun suuri oppisi ja kykysi on nyt tullut huomatuksi ja
tunnetuksi, mutta minusta tuntuu ikäänkuin koko huomio olisi tämän lakin
kanssa mennyt. Voi, Laarila! Huonosti sinä olet pitänyt näin arvokasta
lakkia», puhui vaimo lakkia puhdistellessaan.

»Älä nyt, rakas Mari! -- tuota.»

»Rakas Laarila! Sinä tiedät, etten minä tarkoita pahaa, ja minä tiedän
että sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kyyneleet vyörähtivät hänen
silmistänsä.

Juuri samassa tuokiossa tuli heidän pieni poikansa huoneeseen, tuoden
tullessansa sen pullon, jonka minä Laarilan kaateesta kärryihin nostin;
poika oli kupastanut kärrynlavoilla ja löytänyt sen.

»Mitä tämä merkitsee, rakas Laarila? salli minun kysyä», sanoi vaimo,
ottaen pullon pojan kädestä ja pitäen sitä Laarilan silmien edessä.

»Se on minun matkapulloni», ehätin siihen sanomaan, sillä alkoi käydä jo
säälikseni Laarila-paran tukala tila.

Sitten rupesin minä selittämään vaimolle, että Laarila tarvitsisi
välttämättömästi lepoa ja hoitoa, sillä vaikka hän näyttikin
hyvinvoivalta nykyään, saattaisi siitä pahempaakin seurata.

Vaimo uskoi ehdottomasti sekä valheeni että neuvoni ja Laarila heitti
minuun kiitollisen katseen. Hän kertoi lyhyesti vaimollensa, kuinka
kenties hän olisi kuollutkin, jos en minä olisi sattunut tulemaan
paikalle häntä pyörryksistä virvoittamaan, kuristuksissa olevaa hevosta
ja kärryjä päältä pois toimittamaan, sekä häntä kotiin saattamaan.

Tuon kuultuansa kiitteli ja kosteli vaimo moneen kertaan minua,
ehtimiseen vakuuttaen, ettei semmoinen uhraavaisuus ole millään
palkittu. -- Sitten lähdimme me pojan kanssa ajelemaan kotiin.

Heidän ulkonainen elämänsä ei näyttänyt entisestään suuresti edistyneen
tuossa heidän mielestään ensimmäisessä onnen kiepsauksessa, mutta hiukan
kuitenkin. Olihan Laarilalla ja hänen vaimollansa kuitenkin paremmat ja
ehyemmät vaatteet ja virkalakkikin oli tehty aivan uudesta. Lapsetkin
olivat saaneet jonkunlaista vaatetten uudistusta -- vanhempiensa
vanhoista vaatteista. Näkyivätpä huonekalutkin olevan hieman
pyylistymään päin, sillä -- seinälle oli ilmestynyt vanha taalalainen
lyöpä tiimakello.

Niin, Laarila oli monen tavoittelemisen, yrityksen ja vaivan perästä
vihdoinkin mielestänsä löytänyt onnen askeleen tuossa oikullisessa ja
epävakaisessa onnen rattaassa. Mutta tuossa uudessa onnessaan hän oli
tottunut -- ryyppimään, sen huomasin sekä hänen omasta tunnustuksestaan
että vaimonsa huonosti peitetystä puheesta.



Kahdeskymmenes luku.

ENSIMMÄISET KYYTIMIEHENI.


Meidän yhteiskunnallinen asemamme vaurastui ja varttui yhä ja kaikki tuo
oli Laarilan niin halpana pitämän työn hedelmää. Kun kaikissa
vähäisimmissäkin meille uskotuissa asioissa ja muissa toimissamme
käytimme rehellisyyttä ja suoruutta, rupesivat ihmiset luottamaan meihin
ja rakastamaan meitä. Sillä tavoin sain minä yhden ja toisen toimen
haltuuni. -- Eräänä kertana annettiin minulle semmoinen
yhteiskunnallinen asia valvottavaksi, että sen vuoksi täytyi matkustaa
pitkät matkat ja niin pääsin ajamaan kyydillä, jota en ennen vielä
koskaan ollut tehnyt. Kun se oli minulle outoa tehtävää, oli huomioni
sitä herkempi, ja jokainen uusi tapahtuma tai omituinen henkilö loi
uuden ja mieleeni painuvan kuvan.

Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa, mutta lunta ei ollut
vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat
röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä
parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää, ettei ollut
mikään hauska kärrykeli.

Lähtöni oli eräästä kaupungista, ja majapaikassani olin odottanut
hevosta lähes pari tuntia.

»Hevonen on tullut», tultiin vihdoin minulle sanomaan. Sieppasin siis
matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se
seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat
perässä, vieressä isonlainen poika-torrelo. Kärryjen lavalla ei ollut
tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta
istuimelle oli pantu vähän heiniä.

»Kumma kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle»,
sanoin pojalle.

»Eipä se isäntä tahdo sitä», sanoi poika ja vänki kärryihin.

»Mitä minä isännän tahtomisista», sanoin minä, »minähän sitä tahdon.»

»Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu.»

»Oletko sinä kestikievarin poika?»

»Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!»

»Kenenkäs sitten?» kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.

»Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille -- --»

»Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?»

»Niin olen.»

»Paljonko sinä saat palkkaa?»

»Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä että saa ruokaa suuhunsa ja
vähän vaatteen apua.»

Pojan päällä oli jonkun aikaihmisen vanha takki, köytettynä jollain
nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta.

»Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?» kysyin
pojalta, koetellakseni häntä.

»Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi
on raskaampi», sanoi poika vakaisesti.

Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei
hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika
oli minut voittanut.

»Koeta nyt ajella, ettemme kovin kauan taipaleella viipyisi», kehotin
häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.

»Kyllä, kunhan tässä tie paranee.»

Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika
lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä ja hevonen lähti menemään täyttä
riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, ettei kenenkään
kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.

»Älä Jumalan tähden aja, älä aja», koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä,
pinnistäen vatsallani sisälmyksiäni niin koolle kuin mahdollista.

»Tpruu, tpruu!» Hevonen rupesi kävelemään.

Sitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.

»Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie», sanoin hänelle tovin päästä.

»Kyllä, kun minä ensin käyn.»

»Missä käyt?»

»Tuolla tiepuolessa vitsaa leikkaamassa.»

Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen
lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin
kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan
käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin
hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti rupeavan juosta
lönkyttämään, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa
pitkitettiin useita virstoja ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä
olla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pääsi
kärryihin.

»Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon», sanoin
hänelle nuhtelevaisesti.

»Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut
hevosta», arveli poika.

Nyt juuri loppui hyvä tie ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin
kiukaan harjaa. Raide oli syvää ja tie täynnä syviä kuoppia ja
lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin
minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon
kärryistä putoamisensa sentähden, jotta pääsi ajamasta juoksua tuolla
paremmalla tiellä.

»Pitäisipä tässä ajaa, ettei kovin kauan taipaleella viivyttäisi», sanoi
poika ja räppäsi taasen hevostansa.

Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle ja isot
matkat mentiin, niin ettei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka
silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.

»Älä sen riivattu aja!» sain viimein hänelle ärjästyksi.

»No, en suinkaan minä tahdo ajaa», sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei
hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan että koko hitaan kulkumme
syy oli minussa.

»Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä», sanoin jälleen
tovin päästä.

»Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä jos ma ajan, eikä jos ajamatta
olen», sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkenet
kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie,
mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.

»Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?» kysyin pojalta
kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.

Poika joutui vähän hämille, mutta pian selkeni hän ja määräsi
kaksivertaa mitä päiväkirja sisälti.

»Kuinka sinä enemmän vaadit kuin vahvistettu taksa säätää?» sanoin
hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin
joutuvan hämille.

Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja
miehevän näköiseksi.

»No, annetaan hänen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo;
annetaan hänen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii», sanoi
hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa
jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.

Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme
tuntia vähän toista peninkulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi
olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi
voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ettei
poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.

Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä
nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari,
eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin
sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen
luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.

»Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle», sanoin
lujasti.

»Ei, herra! (Minä kävin herrasta pimeän päässä.) Älkää olko
millännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on
jo monta kyytiä vienyt -- kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!»
vakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.

Mikäpä siinä muu oli neuvona: nousimme kärryihin ja niin lähdettiin
mennä jukertamaan eteen päin.

Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien oli tiheää kylää, ja sen
kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa
juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat
sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita
olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä
pois ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin
näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä;
näyttipä todellakin siltä, että »tämä on koeteltu hevonen» ja että »tämä
on jo monta kyytiä vienyt».

»Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät,
että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna», sanoin hänelle.

»Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, silti se pyrkii joka tienhaarassa
kotiin kääntymään», selitti mies.

»Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikkei ole mitään tienhaaraakaan.»

»Niin, mutta kotiin-palastuksesta se kumminkin tulee, näettekös, kuinka
se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme
edemmäksi kodista», vakuutti mies.

»Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty»,
arvelin hänelle tovin päästä.

»Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö.»

»Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne
syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista peninkulmaa
pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä
pakkasella», sanoin hänelle ennenkuin kylä loppui.

»Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella,
konstiko meidän on sitten mennessä», vakuutti mies.

»Oletteko te talon isäntä?» kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.

»Isäntäpä tietenkin», sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa
hevoskaakkiansa.

»Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin
laiha?»

»Tämä onkin vaan hollihevonen.»

»Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte?»

»Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta
asti.»

»Mutta se on laiha ja huono sittenkin.»

»Varasta takaa ajamasta.»

»Se seikka ei paranna asiaa yhtään.»

»Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ettei kenelläkään ole
semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin
säkene; entäs se?»

»Miks'ei se ole nyt tässä?»

»Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ettei tallista
saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi.»

»Se olisi pitänyt kengittää.»

»Ei ole saanut seppää.»

»Joutavia! Ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa.»

»Ei todellakaan.»

»Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja
naulat!»

»Niin, vaan ne tulevat niin paljon kalliimmiksi.»

»Päinvastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun
raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka.»

»Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin räknää», arveli mies ja rykäsi
samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan
kiinni.

»Koettakaappas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie
on parannut», muistutin hänelle.

»Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa», sanoi mies touhussa.

Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan, mutta
joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin ennenkin
ja seisahtui.

Samassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.

»Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me
jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan», sanoi mies ihastuksissaan,
ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön löytänyt.

»Saadaanpa nyt nähdä, mikä tästä syntyy.»

Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivuitsemme. Luultavasti hän oli huomannut
meidän pulamme, koska hän juuri ohimennessään sanoi hyvin ivallisesti:
»Vaihdetaan hevosia!»

Jälkeenkulustakaan ei tullut tään taivaallista. Akka meni menojansa eikä
mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli
vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.

»Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?» kysäsin häneltä.

»Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat
myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee,
kun ei siinä ruokakaan tepsi?» uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.

Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen
kaariskan, jonka hän karsi ja jolta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen
toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt
muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista eikä kauroistakaan ota
hyötyäkseen.

»Antakaa minulle tuo kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että
kyydillä-ajaja lyöpi aina ensikerran, ja minä osaan oikein hyvästi
lyödä», esittelin hänelle.

Hän antoi sen minulle mielihyvällä.

Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi mies tuimasti.

»Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse.
Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksäisitte
sitä. Näettehän että hevosriepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa.
Se on kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä», porisin
hänelle puolisuutuksissa.

Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauan odottaa: hevonen
seisahtui yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi
kehotettu.

Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja
rupesi aisapäällä syöttämään sitä hevosellensa.

»Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan
vaihtaisin pois koko otuksen.»

»Kenenkäs se sitten on?»

»Talon.»

»Sanoittehan olevanne isäntä.»

»Tuota noin, kyllä tämä vainkin on omani, vaikka ma niin sanoin», sanoi
mies hätäyksissään.

»Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt
sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne
tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen mitä teillä on
evähiä. Itsenne teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani
kestikievariin saakka», sanoin hänelle melkein tuimasti.

Mies totteli ehdottomasti.

Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä
vereslihalla. Turvottunut ja pahannäköinen, kiusattu liha paistoi kuin
kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat
törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman
näköisien puuränki-koliskoiden toinen puolikas oli verissä kuin olisi
veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja,
haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi. -- Hirveä oli
näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen »palasti kotia
päin» silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se kärsinyt
vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä sälyttää sen
terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.

»Voi hirveitä ihmisiä!» sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle. Hänellä
ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla olisi puoltanut rumaa
asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui vain kantamaan
kapineitani.

»Onko teillä lointa muassanne?» kysyin häneltä.

»Ei ole.»

»Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te
kävellessä paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoissansa», sanoin
hänelle.

Mies totteli, ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä
jäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä ja täysi kuu valaisi
täydeltä terää yöllistä matkaa. Ei yhtään elollista olentoa näkynyt
missään, ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä ainutta sanaa. Kolkko,
öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla ympärillämme, ainoastaan
säännöllinen astuntamme kapse kuului korvissamme. Tuommoisessa olossa
koetin saada selville kysymystä: olivatko nuot epäkohdat kyytilaitoksen
vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen synnyttämät? Mutta siihen
en saanut tyydyttävää vastausta. -- Noita ajatellessani tulimme vihdoin
kestikievariin mitään erinomaista tapahtumatta.



Yhdeskolmatta luku.

EMÄNTÄ-ISÄNTÄ.


Erään päivän illalla tulin samalla matkalla erääseen kestikievariin.
Siellä oli käsillä pulskea nuorimies, jota kuulin sanottavan »Jussiksi».
Hän näytti olevan isäntä talossa, sillä hän piti isännyyttä kaikkialla.
Hän antoi matkustavaisille mitä he tarvitsivat, otti maksut vastaan,
järjesteli kyytejä ja kyytihevosia ja määräsi töitä talonväelle.

Kun olin melkein kaiken päivää ollut syömättä, oli minulla kova nälkä,
pyysin siis ruokaa. Nuori mies katosi kokonaan näkyvistä ja hetken ajan
päästä ilmestyi huoneeseen arviolta noin puolivälissä viidettäkymmentä
oleva lihava vaimonpuoli. Hänellä oli iso avainkimppu vyöllä ja suuri
irtain lakkari riippua lopotti oikean ronkan päällä.

»Ruokaakos vieras on vailla, vai?» kysyi hän kohteliaasti.

»Kyllä olisin», sanoin hänelle, »jos vaan suinkin olisi mahdollista.»

»Miksikäs se ei ole mahdollista», sanoi hän ja vetäytyi pois.

Kun tovin olin päiväkirjasta tarkastellut matkustavaisia, tuli hän taas
huoneeseen ja sanoi vielä kohteliaammin: »Vieras on hyvä ja tulee tänne
toiseen huoneeseen syömään.»

Minä tottelin kutsua.

Hän vei minut aina kolmanteen huoneeseen asti, jossa ruoka oli valmiina.

»Tahdotteko ryypyn?» esitteli hän.

»En tällä kerralla, kiitoksia», vastasin hänelle.

»Soo! Sepä kummallista», arveli hän, ikäänkuin olisi kuullut sitä, jota
ei ole koskaan ennen kuullut.

»Vieras on hyvä ja istuu ruoalle», sanoi hän sitten.

Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä.

Hän istui toiseen päähän pöytää, vastapäätä minua, ja alkoi kysellä
sukuani, syntyäni, kotipaikkaani, matkaani, matkani tarkoitusta, keliä,
kyytiä, hevosia, kyytimiehiä ja mitä ikänä niihin kuuluu.

Minä koin vastata kaikkiin kysymyksiin lyhimmästä tärkimpään.

»Tämä on puolen manttaalin talo», sanoi hän sitten, kun oli saanut
minuun kuuluvat asiat tietoonsa.

»Vai niin, onpa tässä sitten veroa», sanoin vastaukseksi.

»On, ja tiluksia myös.»

»Tietysti.»

»Ja muuta hyvyyttä kanssa.»

»Minä uskon.»

»Olisitteko hyvä ja katsoisitte tänne kaapin sisään», sanoi hän sitten,
ottaen samassa avainkimpun vyöltään ja avaten valitulla avaimella kaapin
läpän auki.

»Katsokaapa tänne!» sanoi hän läpän avattuaan, ja kääntyi samassa itse
syrjään, katsoen tarkasti minua silmiin, minkä vaikutuksen se näky
tekisi.

Kaapissa oli parin tusinan paikoille hopealusikoita, hopeiset sokeri- ja
kerma-astiat, vieläpä iso hopeamaljakin seisoa törötti siellä.

»Onpa siellä hopeakaluja», sanoin, sillä aloin käsittää, että emäntä oli
ihmettelemistä vailla.

»On siellä ja on sitä muutakin hyvyyttä.»

»Luultavasti.»

»Haluaisitteko katsoa maitokamaria?» sanoi hän sitten, kun näki minun
pääsevän syömästä.

»Kyllä kai», sanoin minä ja niin lähdettiin maitokamariin.

Paljo oli siellä pyttyjä, täysinäisiä ja tyhjiä, mutta siellä
vallitsevaa siivoa en mielessäni kaikin puolin hyväksynyt.

»Eikös ole lehmänantia?» kysyi emäntä.

»On kyllä, se ei vuoda vähästä karjasta.»

»Ei, viisikolmatta lypsävää tarvitaan siihen.»

»Kyllähän se niin on.»

»On, mutta arvatkaapas montako hevosta meillä on?»

»Minun on mahdoton sitä arvata, taitaa olla neljä.»

»Enemmän, kuusi ja varmaa.»

»Teillä on sitten vankka asumus kaikin puolin.»

»Vankka, ja on niitä irtaimia rahojakin.»

»No silloin ette ole mitään vailla.»

»Ja kuitenkin puuttuu jotain», sanoi siihen emäntä puoliääneen.

Minä en tiennyt mitä ajatella tuosta kummallisesta käytöksestä.
Emäntäkin oli kappaleen aikaa vaiti, kun näki minun ajatuksiini
vaipuneen.

»Mihinkäs isäntä on mennyt, koska häntä ei enään näy?» sanoin vihdoin
ikäänkuin toisensuuntaisen puheen aluksi.

»Mikä isäntä?»

»Eikö se nuorimies, joka oli tässä minun tullessani, ole isäntä?»

»Ei ole.»

»Mitä? Eikö hän ole teidän toinen miehenne?» sanoin kummastuksissani,
sillä todellakin luulin asian niin olevan.

»Ei isäntä eikä mieheni.»

»Mikä hän sitten on?»

»Hän on minun vanhin poikani.»

»Missäs sitten isäntä on?»

»Minä olen isäntä ja emäntä; tämän parempaa isäntää tälle talolle ja
kaikelle muulle omaisuudelle ei löydy, sillä kaikki mitä tässä näkyy, on
minun; lapsetkin ovat saaneet mitä heille tulee», selitti tuo
emäntä-isäntä eli isäntä-emäntä innokkaasti, ja nähtävästi oli hän
odottanut tilaisuutta tuohon selitykseen.

»Olette siis leski», sanoin asian ymmärrettyäni.

»Leski ja rikas.»

»Joko miehenne on kauvan ollut kuollunna?»

»Kohta vuoden.»

Tuli nyt hetki äänettömyyttä, sillä minä jouduin jonkunlaiseen
hämminkiin.

»Enkä minä vielä ole kovin vanhakaan», jatkoi hän.

»Kuinka?»

»Ei vielä puolivälissä viittäkymmentäkään.»

»Ettepä sitten kovin.»

»Joko teillä on kuinka vanhoja poikia?»

»Vanhin on täyttänyt kahdeksantoista.»

»Minkä näköinen hän on miehekseen?»

»Onpahan minun kokoiseni virheetön poika.»

»Onko hän tottunut väkeviin?»

»Mitäs toki, Jumalan tähden, niin nuori poikanulikka.»

»Olisipa hänessäkin -- -- --», sanoi eukko puoliääneen hyvin ujosti ja
maahan luoduin silmin.

»Onko teidän pitäjäässä muita ryyppäämättömiä nuoria miehiä?» kysyi hän
taas tovin vaiti-olon perästä.

»Ainahan niitä toki joitakin löytyy, sillä eihän ole maa miehittään,
eikä kylä kirveittään», sanoin puolikylmästi.

Minä vaikenin, sillä minä en voinut puhua. Nyt selveni minulle kaikki ja
nyt käsitin minkä vuoksi minulle oli noita rikkauksia ja tavaroita
levitetty ja näytetty, vieläpä senkin, mikä se »jotakin» oli, joka vielä
talossa puuttui. Kaikki nuot harkittuani sain semmoisen inhon tuohon
kohteliaaseen emäntä-isäntääni, etten voinut häntä katsoakaan.

»Te pidätte minun käytöstäni outona, eikö niin?» sanoi hän, havaittuaan
minun mielenhämminkini, ja katsoi minua silmiin.

»En voi kieltää, ettei se hieman semmoiselta tunnu», sanoin hänelle.

»Kuulkaa minua vielä vähän ja tuomitkaa sitten. Minulla on alusta alkain
ollut semmoinen ajatus, ettei onnellisen avioliiton vertaista elämää
löydy sen ulkopuolella. Löytääkseni tuota onnellisuutta menin
avioliittoon yhdeksäntoistavuotiaana. Kaksikymmentäneljä vuotta olen
ollut naimisissa, mutta se ei ollut onnellisuus, vaan sula onnettomuus.
Monta kyyneltä olen sillä ajalla puristanut, monta itkua itkenyt. Monta
kertaa olin pakotettu pakomatkalle lähtemään, monta sinimarjaa ja haavaa
olen saanut, monta unetonta yötä viettänyt ja monta tautivuodetta
maannut, ja nuot kaikki ovat sen avioliiton hedelmiä, jossa luulin onnen
käsittäväni. Mieheni oli kauhea juoppo ja hirmuinen tyranni. En luullut
kauvan kestäväni, mutta vahva luontoni ja ankara ponnistukseni ja
toimeliaisuuteni pelasti sekä henkeni että taloutemme, sillä vainaja joi
vaan kotona, eikä niin tavoin voinut tehdä mitään kauppoja. Kuolema
katkaisi vihdoin hänen viheliäisen elämänsä, ja tässä minä nyt olen.
Minulla on vielä sama periaate kuin ennenkin avioliiton onnellisuudesta,
mutta kokemuksesta tiedän, ettei sitä voi löytyä siinä, kussa mies on
juoppo. Minä tahtoisin vielä tulla tuntemaan tuota onnellisuutta --
tahtoisin juomattoman miehen, vaikkapa kuinkakin köyhän, sillä juoposta
en huoli, joita tavarani tähden parvittain ympärilläni kihisee. --
Semmoinen on ajatukseni ja elämäkertani lyhykäisyydessä; sentähden olen
tavarani näytellyt, sentähden ollut kummallinen; -- tuomitkaa nyt kuinka
tahdotte, mutta muistakaa toki, että viidennelläkymmenellä olevalla
naisellakin on sydän», selitti hän sointuvalla, surullisella äänellä.

Voi kuinka pian muuttuivat mielipiteeni tuota vaimoa kohtaan hänen
puheensa kuultuani. Minä olin väärin häntä ymmärtänyt, väärin tuominnut.
Edessäni seisoikin nyt paljon kärsinyt ja paljon kokenut vaimo. Enkä
enää kummastellut sitäkään, että hän niin ujostelematta ilmaisi
ajatuksensa: hän tahtoi vielä tulla tuntemaan elämän valopuolia; sitä
paitsi oli hänellä kiire, sillä aika kului. -- Sentähden jättelin minä
sydämellisesti hänet hyvästi.

Kuinka noiden pyrintöjen kävi, en ole kuullut.



Kahdeskolmatta luku.

TOHTORI JA VAALIMIES.


Eräänä yösydännä tulin muutamaan kestikievariin. Minä yritin
vierashuoneeseen, mutta avainta ei ollut suulla. Kylmän, öisen ilman
vuoksi olin jotenkin vilustunut ja sentähden tuntui porstuassa olo
ikävältä; rupesin hiljakseen kolkuttamaan ovea. Kun ei tuosta ollut
apua, kolkutin lujemmasti. Tuota tovin tehtyäni ryöpsähti toisen huoneen
ovesta porstuaan eräs vaimo, jolla ei ollut muuta vaatetta päällä kuin
paita ja hame. Hän oli vielä päälliseksi avojaloin, ja kaamealta tuntui
hänen ilmestymisensä jäiseen porstuaan noin vähillä vaatteilla. Hän oli
kestikievarin emäntä.

»Oih! Kolmas kyyti jo tänä yönä», sanoi hän tuskaisesti ja riensi
panemaan avainta vierashuoneen suulle.

Huoneeseen tultuamme otti hän tulitikulla valkean ja sytytti sillä
pöydällä olevan kynttilän. Akkuna oli yksinkertainen ja niin hatara,
että kylmä pohjatuuli heilutti alaslaskettua akkunaverhoa sinne tänne ja
samasta syystä liekehti ja lieputti kynttilässä oleva valkea, että oli
siihen paikkaan sammua.

»Tuo akkunapa on liiaksi hatara, ei suinkaan tämä huone pysy lämpymänä»,
sanoin minä.

»Niinhän se on, mutta tämä onkin vaan vierasten huone», sanoi emäntä.

Tuo lause sointui niin kummalliselta korvissani, että katsoin häntä
silmiin, tutkiakseni, sanoiko hän sitä ivalla; mutta ei, hän oli niin
tyyneen ja vakavan näköinen kuin olisi sanonut ihan luonnollisen ja
tosiperäisen asian.

»Mutta minulle ei suinkaan tuntuisi lämmin tekevän pahaa, ja minun
luullakseni ei teillekään», sanoin hänelle.

»Enpä minä kauvan täällä asustelekaan», arveli hän.

Huomattava on, että tämä kestikievari oli merenrantapitäjäässä ja että
juuri sillä kohdalla meressä oli iso saari, jossa oli itsepäällinen
pitäjäs, omine kirkkoineen, kirkkoherroineen, kappalaisineen ja muine
kirkollisine palvelijoineen. Minä nimitän tuota vaan Saareksi, koska sen
tarkempi määritys ei ole miksikään hyödyksi kertomukselle.

»Keitä ne muut kaksi matkustajaa olivat, jotka tästä tänä yönä ovat
menneet?» kysyin emännältä, ikäänkuin kääntääkseni puhetta toisaalle.

»Eiväthän he olekaan menneet, he vaan tulivat.»

»Mihin he sitten ovat joutuneet?»

»He ovat talossa yötä.»

»Eipä heitä näy.»

»He molemmat makaavat väen puolella.»

»Ja mitä miehiänsä he ovat?»

»Tohtori ja vaalimies.»

»Mikä tohtori?»

»Oikea tohtori; hän menee huomenna Rantakylään, leikkaamaan erästä
tapaturmaisesti kuollutta miestä.

»Tiedättekö hänen nimeänsä?»

»En, sitä en tiedä; mistäpä minä kaikkien nimet tiedän.»

»Mistäpäin hän on kulkemassa?»

»Idästä.»

»Mutta eihän teidän piirilääkärinne asu sielläpäin; asia tuntuu minusta
vähän oudolta», sanoin epäilevästi.

»En tiedä missäpäin meidän piirilääkärimme asuu ja mistäpäin hänen
pitäisi tulla, mutta niin se Lenkolainen vakuutti, joka häntä kyyditsi,
että tohtori se on», sanoi emäntä ikäänkuin vähän närkästyksissään.

»No, olkoonpa se asia miten tahansa, mutta mihin tuo vaalimies sitten
matkustaa?» kysyin häneltä juuri kuin olisin puoliksi myöntänyt tuon
tohtori-jutun.

»Saareen.»

»Saareen! Eihän siellä ole tietääkseni mitään virkaa avonaisena», sanoin
kummastuksissani.

»Kuka on sitten sanonut, että siellä on joku virka avonaisena?» kysyi
emäntä vuorostansa kummastuksissaan.

»No mitä varten sinne sitten vaalimies matkustaa?»

»Hän matkustaisi sinne, mutta ei pääse.»

»Vaalimies matkustaisi sinne, mutta ei pääse? Kuinka hän pääsisikään
sinne, kun ei siellä ole mitään virkaakaan avonaisena, ja yhtäkaikki on
hän Saaren vaalimies ja matkustaisi, vaan ei pääse sinne! Asia käypi
mielestäni hyvin sekavaksi», koin hänelle selittää.

»Ja kuitenkin on asia aivan yksinkertainen ja selvä. Tiedättekö, että
Saareen muutti viime keväänä uusi pappi?»

»Aivan hyvin, mutta se kuuluu minusta kaikkein vähimmän tähän asiaan.»

»Hän on pestannut rengin Ylipitäjäästä, sieltä, josta hän Saareen
muutti.»

»Se sitäkin vähemmän, -- ellei tämä ole se renki.»

»Mutta kuuluupa niinkin, hän matkustaisi Saareen, mutta ei pääse.»

»Mutta herran tähden, kuinka hän voipi olla mikään vaalimies?»

»Miksi ei: hän on vaalissa sinne, mutta ei pääse.»

»Miksi ei hän pääse, kun kerran on sinne rengiksi ruvennut; mutta mikä
vaalimies hän silloin on?»

»Onpa vaan. Hän menisi sinne, vaan ei pääse, sillä meri on siksi jäässä,
ettei Saareen pääse venheellä ja jää on niin heikkoa, ettei se kanna.
Eikö totta? Hän matkustaisi sinne, mutta ei pääse, hän on vasta vaalissa
sinne päästäkseen, ja siis hän on Saaren vaalimies», selitti emäntä
voittoriemulla.

Samassa tultiin ilmoittamaan, että hevonen on jo valjaissa. Hyvästi
jätellessäni emäntää, tunnustin hänelle, että hän oli kyllä sukkelasti
esitellyt vaalimiehensä ja ajanut minut hymälään. Nauraa virnistellen
sekä olkapäitään kohotellen läksi hän huoneesta ja meni omaan
kamariinsa, toivottaen onnea matkalleni.

Ulos tultuani oli porrasten edessä hyvän näköinen hevonen valjastettuna
kärryjen eteen. Vieressä seisoi vanha mies, pitäen toisessa kädessään
ohjaksia ja toisessa ruoskaa. Tultuani ulottuville, tapaili hän
kylmettyneillä, vanhoilla kinnaskopuloillaan nostamaan päässään olevaa
karvalakki-reuhkaansa, tervehtääksensä minua, mutta vanhuuden
kömpelyyden ja noiden kankeain kinnasten vuoksi ei se ottanut
onnistuakseen. Ennenkuin vielä oikein ennätin kärryihinkään nousta,
näppäsi ukko jo ruoskallaan, jonka vuoksi hevosen nyästessä olin kaatua
seljälleni routaiseen kartanoon.

»Älkäähän nyt toki lyökö hevostanne, ennenkuin kärryihin pääsen», sanoin
ukolle puolinärkästyksissäni.

»Tuota noin, ilman pikkusen niinkuin alkumuistutukseksi vaan», sanoi
ukko.

Enpä ollut toistamiseenkaan oikein siivoon päässyt kärryihin, kun jo
taas ukko näpäsi ruoskalla. Nuori, virkku hevonen hypähti heti pystyyn,
ja lähti routaista kartanoa mennä nelistämään. Kylmettyneillä ja
monikertaan paikatuilla kintaillaan ei ukko voinut hevostaan hallita ja
se meni päin seinää.

»Jumalan tähden, älkäähän nyt toki hätyyttäkö hevostanne, ennenkuin se
tielle pääsee», sanoin minä ukolle, hillitäkseni hänen ajamisintoansa.

»Mutta kuulkaapas -- tuota noin: joka rahansa edestä kulkee, hänen
täytyy päästä kulkemaan», sanoi ukko, ikäänkuin käsittäen, että kyydillä
kulkijaa pitää kiidättää aika vauhtia, vaikka hänen päänsä halki menisi.

»Mistä olette kotoisin?» kysyin häneltä tielle tultuamme.

»Tuolta Ylipitäjään Metsäkulmalta», vastasi ukko, samassa taasen
näpästen hevostaan.

»Hyvin ahkerapa te olette hevostanne lyömään», sanoin hänelle.

»Niin, joka rahansa edestä ajaa, sen täytyy päästä kulkemaan», sanoi
taas ukko.

»Joko hevosenne on vanha?» kysyin häneltä.

»Kolmas talvi.»

»Kumma kun olette raskineet noin nuorella hevosella lähteä holliin»,
arvelin hänelle.

»Ei ollut sopivampaa hevosta. Ei niitä olekaan meillä kuin kaksi ja se,
joka jäi kotiin, on vanha ja kankea, siitä ei olisi ollut kyydin tekoon.
Kyllähän sääliksi käypi näin nuorella hevosella holliin tulla, semminkin
näin huonolla kelillä, mutta mikäpä auttaa, kun velvollisuus kumminkin
on täytettävä», selitti ukko.

»Ojee!» huudahti hän taasen ja löi hevostaan.

»Tuntuupa kun muka säälittelisitte hevostanne ja yhtäkaikki lyötte sitä
syyttä, tarpeetta», muistutin häntä.

»Niin, mutta joka rahansa edestä kulkee, sen pitää päästä menemään»,
sanoi taasenkin ukko.

»Mutta se minua kummastuttaa, kun te lyödä näpsitte hevostanne, vaikkei
olisi mitään syytäkään. Hevosennehan on vireä ja menisi suitsistakin,
vaikka kuoliaaksi itsensä», muistutin häntä yhä.

»Niin, mutta jolla on kerran velvollisuuksia, niitä täytyy kokea
täyttää», intti hän.

»Vaan eihän velvollisuudet ole välttämättömästi ruoskavelvollisuuksia;
voipihan niitä muutoinkin täyttää», arvelin hänelle.

»Minä olen ollut paljon hollissa.»

»Vaikka.»

»Ja tiedän mitä on tehtävä.»

»Ja minusta tuntuu, että sitä juuri ette tiedä», sanoin hänelle
vastaanpanevasti.

»Eihän tuo ole kaikesti hyvä lyömälläkään», sanoi ukko synkästi.

»En suinkaan minä ole teitä siihen pakottanut, päinvastoin olen
kieltänyt, minkä olen voinut; eikö siinä tapauksessa ole vika juuri
teissä?» selitin hänelle.

Ukko heittäytyi nyt niin hiljaiseksi ja miettiväksi, ettei pitkään
aikaan tullut yhtään sanaa hänen suustaan, ja minua oikein harmitti niin
pitkä vaiteliaisuus; rupesinpa pelkäämään, että olin häntä jotenkin
loukannut.

»Minä olen monta kymmentä vuotta», alkoi hän vihdoin, »ollut hollin
teossa. Sillä ajalla olen tullut tuntemaan mikä kyytivelvollisuus on.
Jospa vaan ruoska on joutunut kyydillä-ajajan käsiin, niin ei siinä ole
auttanut vireys eikä junsuus, lyöty on hevos-raiskoja niin paljon kuin
on voitu, katsomatta kuinka paljon ne jaksavat mennä. Surkea kokemus
minulla siinä on ja sentähden minä koen itse näpsiä vireääkin hevosta,
ettei julma ja sydämetön matkustaja saisi syytä ja tilaa päästä ruoskan
haltijaksi», selitti ukko.

Tuon selityksen kuultuani tunsin vasta ukon oikein. Edessäni ei
ollutkaan mikään eläinrääkkääjä, mutta päinvastoin niiden rakastaja.

»Nyt olen nähnyt kaksi suurinta ihmettä, mitä elämässäni on eteeni
tullut», sanoi ukko tovin vaitiolonsa perästä.

»Mitä ihmeitä ne sitte ovat», kysyin häneltä.

»Tohtori ja te. Minä en ole vielä koskaan tavannut semmoista
kyydillä-ajajaa, joka olisi kieltänyt hevosta lyömästä ja liiaksi
ajamasta.»

»Toki niitä muitakin löytyy, mutta te ette ole kaikkia kyydillä-ajajia
kyydinneet, vaikka paljonkin olette sitä tehnyt», sanoin hänelle.

»Kyllähän niinkin voi olla», arveli ukko.

»Entä se tohtorin asia?»

»Niin, siihen kestikievariin, josta lähdimme, tuli myöhään illalla
tohtori.»

»Mitä erinomaista hänessä sitten oli mielestänne?»

»Se ettei hän ollut ylpeä?»

»Mistä sen tietää?»

»Hän ei mennyt vierashuoneeseen, vaikka vaadittiin, vaan pani väentuvan
pöydälle maata.»

»Entäs Saaren vaalimies?»

»Vaalimies! Hänestä en tiedä mitään.»

»Eikös väentuvassa maannut joku toinenkin matkustaja?»

»Ei, siellä ei maannut ketään muita vieraita kun tuo hyvä tohtori.»

»Minkälainen vuode tohtorille laitettiin pöydälle?»

»Ei minkäänlaista. Hän riisui vaan takin päältänsä, kääräsi sen päänsä
alle ja kytkähti paljaalle puulle maata.»

»Eikö hänelle tarjouttu tekemään parempaa vuodetta?»

»Kovinkin, mutta hän sanoi kyllä tulevansa toimeen siinäkin, ja sehän se
kumminta onkin.»

»Minä epäilen hyvin teidän tohtorianne», sanoin hänelle.

»Mutta niin se Lenkolainen vakuutti, joka häntä kyyditsi», väitti ukko.

»Minkälainen on tuo Lenkolainen miehekseen?»

»Hän on muutoin hyvä ja kelpomies, mutta tahtoo hänellä välisti olla
koukkuja.»

»Mutta jos hän taas on katsonut hyväksi hieman narrata muita ihmisiä?»

»Eihän tuo toki niin isosti narranne», sanoi ukko vähän säpsähtäen.

Minä selitin hänelle juurta jaksain mitä minä olen emännän ja hänen
puheestaan selville saanut tuon arvokkaan ja hyvän tohtorin asiassa. Sen
johdosta päätin minä ukolle vakaasti, ettei tuo tohtori ollut kukaan muu
kuin Saareen pyrkivä papin renki ja että Lenkolainen on heidät narrannut
umpikenkään.

»Voi sitä Lenkolais-veitikkaa! Ilmankos se vieras heittäysikin
puhumattomaksi, kun minä sanoin hänelle maata pannessaan: huonolle
vuoteellepa herra tohtori maata panee», puheli ukko.

»Eikö hän puhunut mitään?»

»Ei niin luotuista sanaa, kääntyi vaan toiselle kyljelleen seljin
minuun.»

»Se oli luonnollinen asia. Mies-rukka luuli joutuneensa suurien
pilkkakirvesten keskelle, ja sentähden katsoi parhaaksi olla vaiti»,
selitin hänelle.

»Voi, voi minkälaisia saattaa tapahtua joutavien koukkujen tähden! Heti
kun pääsen takaisin, täytyy minun anoa mieheltä anteeksi, sillä minä en
tahdo olla kenenkään pilkkaaja», sanoi ukko mielipahoillaan.

Nyt juuri tuli kestikievari ja taival oli kulunut hupaisesti hauskoissa
keskusteluissa. Sydämellisesti jättelin hyvästi tuon viattoman,
rehellisen ja paljon kokeneen ukon ja lähdin toista hevosta saamaan.



Kolmaskolmatta luku.

KESTIKIEVARIN ISÄNTÄ.


Se kestikievari, johon nyt tulin, oli valtavien teitten haarassa. Heti
kartanolle tultuani huomasin, että siinä oli iso matkustajaliike. Eräät
ajopelit olivat juuri pysähtyneet porrasten eteen, ja niistä pyrki alas
herra ja rouva, nuoren näköiset ihmiset kumpikin. Heitä auttamassa oli
kookas ja lihava mies, joka näytti erinomaisen kohteliaalta; hän oli
kestikievarin isäntä. Hän oli niin kummallinen käytökseltään ja
olennoltaan, että huomioni kohta kiintyi yksistään häneen. Hänellä oli
tavattoman iso ja punainen nenä ja sen pää oli erittäin leveä ja
lihakas, jonka tähden se näytti jonkunmoiselta sutilta. Päälliseksi oli
tuo paksu tutkain täynnä pieniä, ikäänkuin neulan nupilla painetuita
orkosia, joiden välitse punaiset ja kuultavan näköiset verisuonet
risteilivät ristiin rastiin, tehden sen siten punaistakin punaisemmaksi.
Muun lisäksi oli hänellä se omituisuus, että hän joutilaana ollessansa
piti molempien käsiensä muut sormet nyrkkiin puristettuina, mutta
molemmat peukalonsa levitti niin soijollensa kuin ikänä voi. Niillä hän
sitten viuhtoi yhtenään puoliympyrän mukaisia kaarteita itään ja
länteen, ja kaikille maailman ilman suunnille, ylös ja alas, eteen ja
taakse, ja mihin kaikkiin, sen ties taivas. Tuota hän teki silloin kun
hänellä oli jollekin jotain toimittamista ja kaarteiden suunnittajina
olivat peukalot soijottavassa asemassaan.

Kun hän oli matkustajat muka saanut autetuksi kiesseistä alas, asettui
hän kohta kuin joku pilvenpatsas matkustajien eteen ja niin likelle,
että heidän oli mahdoton päästä kiessien ja tuon elävän muurin välistä.
Hän tungetteli niin liki sitä hienosti kasvatettua naista, että tuo
nenällinen ihme melkein koski hänen kasvoihinsa. Inhoen semmoista
julkeaa käytöstä, käänteli nainen päätään sinne tänne, mutta mikään ei
auttanut. Tuo verraton nenä pyöri vaan aina samalla nopeudella, samalle
suunnalle, mihin nainenkin väistellessään päätänsä käänteli, ja siinä
asemassa teki hän peukaloidensa suuntaamia kaarteita niin tiheään ja
vikkelästi, etten luule jääneen siihen yhtäkään kuutiotuumaa
rikkomatonta ilmaa. Samassa puhui hän jotain hyvin kiihkeästi.
Kuullakseni sen sisältöä, menin likemmäksi tuota ryhmää.

»Kas niin, rouvaseni», höpötti isäntä, »aivan niin herrani, kunom. Nyt
olette päässeet kylkiluitanne taittamatta alas, mutta kovasti olikin apu
tarpeeseen; -- mitäs, kontettuuhan tuota tuommoisella ilmalla nuoretkin
ihmiset kärryissä istuissansa, kunom. Menkääpäs nyt vaan sisälle, siellä
saatte, jos tahdotte, lämmintä kahvia ja muutakin lämmitystä, kunom.
Kyllä tämmöisellä ilmalla tarvitseekin lämmitystä, jos mieli sulana
pysyä, kunom. Niin ja kuulkaapas, kunom! Kyllä tuo viina pitäisi
hävittää pois, sillä se turmelee koko kansan, aivan koko kansan, kunom.
Mutta viinaa ei saa pois, jos ei krouvareita ensin saada hävitetyksi,
kunom -- sitä ei saisi muualla löytyä kuin kestikievareissa
matkustavaisten tarpeeksi, kunom. Eikö se teidänkin mielestänne niin
ole, kunom?»

»No mutta herran tähden! Emmehän me pääse tästä edes huoneeseenkaan»,
sanoi nainen puolitukehduksissaan.

»Minä vaadin isännän siirtymään pois että pääsemme liikkeelle», sanoi
herrakin toinnuttuaan hämmästyksistään.

»Kyllä tästä pääsee, kunom -- vasemmankäden ovesta, kas niin -- kunom»,
myönteli ja viittaili isäntä peukalokaarroksillaan, antaen vihdoinkin
matkustavaisille tilaa pakenemiseen.

»Hyvää päivää, kunom! Kylmähän on, eikö niin? menkää sisälle, siellä on
lämmintä kahvia ja muuta», sanoi hän sitten minun luokseni samassa
tullen ja melkein niin liki, että vähällä olimme nenämme yhteen lyödä.

Peräydyin muutamia askeleita, sillä tuo nenä inhotti minuakin.
Sitäpaitsi haisi hänen henkensä niin saastaiselta, josta selvästi erotti
viinan löyhkän.

Kun hän huomasi, että pakenin häntä, ei hän sittemmin pakannutkaan kovin
liki, vaan teki peukalokaarroksiaan vähän ulompana.

»Mitä teillä kupillinen kahvia maksaa?» kysyin häneltä melkein
epäkohteliaasti, sillä mielessäni pyörivät väkisinkin edellisen
kyytipojan virkkamat sanat: »Älkää ruvetko tässä kestikievarissa
mihinkään tekemisiin.»

»Kyllähän niistä sitten sovitaan, kunom, eikähän ole tapana semmoisia
edeltäpäin kysellä», sanoi isäntä melkein närkästyneenä.

Sen jälkeen lähdin minä huoneeseen, jättäen hänet kartanolle.

Epähuomiossa menin minä oikeanpuolisesta ovesta. Siellä oli useita
juopuneita miehiä ja viinaa kaadettiin vaan vapaasti, vaikka oli
pyhäpäivä. Eräs tyttö, luultavasti talon tytär, joka kaatoi viinaa
anojille, selitti minulle, että olin tullut väärään huoneeseen ja että
vierashuoneen ovi oli toisella kädellä. Minä lähdin inholla pois sieltä
ja ajatellessani tuota isännän kartanolla pitämää viinasaarnaa ja itse
hyvässä pöhnässä olevaa isäntää, käsitin, mitä hän tuolla maailman
parannuksellansa tarkoitti.

Vierashuoneeseen tultuani oli isäntä jo siellä. Siellä oli useita
muitakin matkustajia, joilta hän kyseli jos jonkunlaisia, tunkien
teli-nenäänsä niin likelle kuin kukin kärsi.

»Kukahan nyt tulee 'pulmahiksi'?» kysyi hän nyt ikäänkuin kaikilta
yhteisesti.

»Miksi pulmahiksi?» kysyi joku.

»Niin, meidän puolen pulmahiksi, kokoutaanhan nyt isoon kokoukseen,
jossa tehdään lakeja ja asetuksia.»

»Valtiopäiville kai tarkoititte sanoa», arveli joku.

»Niin, niin, valtiopäiville, kunom.»

Hänelle selitettiin, kuka heidän paikkakuntansa edusmieheksi tulee,
sillä vaalit olivat jo tunnetut.

»Hänelle pitäisi toimittaa, ettei viinaa saisi olla kaupan koko maassa
muualla kun kestikievareissa, kunom, sillä se turmelee koko kansan,
mutta matkustajat sitä tarvitsevat», sanoi isäntä juhlallisesti.

»Minä olen ottanut suolaa leipää; mitä se maksaa?» sanoi eräs juuri
huoneeseen tullut matkustaja.

»Kolme markkaa, kunom.»

»Mitä kummaa! Kolme markkaa leipäpalasta, muutamasta elttaantuneesta
sillin kipeneestä ja lasillisesta maitosintua?» sanoi matkustaja
tuimasti.

»Olipa siinä voita myös, kunom.»

»Minä en voinut sitä panna suuhunikaan.»

»Se on teidän oma vikanne, kunom. Kalliiksi käypi ruoka tämmöisissä
paikoissa, joissa sitä paljon tarvitaan; se teidän olisi pitänyt tietää
jo edeltä käsin, kunom», sanoi isäntä ja viipotti kauheaa nenäänsä
niinkuin viiren lakua; olisinpa sen semmoisenaan luullut kelpaavan
merimerkiksi.

Matkustaja maksoi mutisten.

»Minulla olisi pikku ryyppy maksettava», sanoi eräs.

»Kuusikymmentä penniä, kunom.»

»Yhdestä raa'asta paloviinatillikastako?!»

»Aivan niin, kunom.»

»Ja minulla kaksi kuppia kahvia», sanoi taas joku.

»Neljäkymmentä penniä kuppi, yhteensä 80 penniä, kunom.»

»Kahdesta porokupistako?»

»Niin on, pitkä on matka kaupunkiin, kunom.»

»Oletteko te hullu vai viisas?»

»Vähän molemmat, kunom.»

»Te olette hävytön mies.»

»Hävyttömämpi on se, joka yrittelee kerjäämällä kulkemaan, vaikkei ole
tarvettakaan.»

Molemmat maksoivat mitä vaadittiin, mutta samassa mutisivat he, etteivät
he tässä synnin maailmassa ota siitä talosta mitään.

Kaikki matkustajat rupesivat hankkimaan poislähtöä ja minä myös, sillä
kaikkia näytti inhottavan isännän tavaton käytös. Hevoset olivat jo
melkein kaikki aisoissa ja oltiin juuri ulos lähtemäisillään, kun isäntä
astui yht'äkkiä eteeni ja sanoi:

»Seis! Te ette saa liikkua askeltakaan.»

»No minkätähden ei?» sanoin vähän hämilläni.

»Te ette ole maksanut mitään, kunom.»

»Enhän minä ole mitään ottanutkaan», puolustelin itseäni.

»Se on valhe, suuri valhe, kunom. Tiedänhän minä, että kävitte toisessa
huoneessa.»

»Tosi se, mutta sinne menin erhetyksissä, enkä sieltä mitään ottanut.»

»Jaa, jaa, kunom. Kävitte siellä ottamassa suuhunne ja ette luullut
minun sitä tietävän. Mutta temppu on se, ettei siellä oteta maksua
yhdeltäkään matkustajalta; minä koettelenkin kunkin rehellisyyden oikein
tarkkaan, kunom. Maksakaapas pois, mitä olette ottanut.»

»En penniäkään, koska en ole mitään ottanutkaan», sanoin tuimasti, sillä
kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.

»Minun on mahdoton uskoa teitä, minun pitää käskeä Liisu tänne,
kuullakseni, onko se niin, kunom», sanoi isäntä ja meni ovelle huutamaan
Liisuansa, pitäen samassa minua silmällä niinkuin jotakin suurta
pahantekijää.

»Ottiko tuo vieras suuhunsa mitään siellä käydessänsä?» sanoi hän Liisun
tultua, osoittaen minua soijollaan olevalla peukalollaan.

»Ei, ei hän ottanut, hän kävi siellä vaan kulmiaan rypistelemässä ja
katsella mullistelemassa; hän näkyy tulevan omistaan toimeen», sanoi
tyttö ja meni tiehensä.

»Vai niin, kunom! Te kuljettekin kerjäämällä, kunom. Ei tullut pojalta
kysytyksi, saiko hän kyytirahaakaan. Koska noin kerjäämällä kuljette,
niin minä en anna hevosta, kunom», tiuskui isäntä ja hänen nenänsä tuli
nyt entistäkin punaisemmaksi, niin että se oli juuri kuin keitetty
krapu, jota hän heilutti niin ankarasti, että luuli sen päästä pois
putoavan; samassa teki hän noita peukalokaarroksiaan semmoisella
vauhdilla, että tuntui rupeevan käymään jonkunlainen viima huoneessa.

»En suinkaan minä sitä vasten ole kulkemassa, että söisin teidän
elttaantuneita sillejänne satakertaiseen hintaan; ja vahva luuloni on,
että voin pakottaa teidät täyttämään velvollisuutenne ja antamaan
minulle hevosen», sanoin hänelle loukatun itsearvoni tunnolla.

»Pakottaa, kunom. Kuka voipi minua pakottaa? Kun minä lyön oveni
lukkoon, niin sitä ei voi avata kuvernöörikään, enkä hevosta anna,
kunom», äysti isäntä.

»Nähdäänpä», sanoin minä ja aloin kysellä, tietäisikö kukaan
matkustavista, missä sen pitäjään nimismies asui; sen tietooni saatuani
aloin hankkiutua menemään hänen luoksensa.

»No, jos minä kuitenkin armostani annan hevosen, kunom, pääsenhän siten
pikemmin tuommoisista kerjäläisistä», sanoi isäntä tuon nähtyänsä.

Toiset matkustajat pitivät isännän käytöstä niin törkeänä loukkauksena,
että he kehottivat minua nostamaan kannetta häntä vastaan, antaen
nimensä tietooni todistajiksi, mutta kun en ole koskaan ollut mikään
käräjämies, olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin lähtemään pois.



Neljäskolmatta luku.

SÄÄSTÄVÄINEN MIES.


Kyytimiehekseni sain nyt taasen niin omituisen miehen, etten malta olla
mainitsematta hänestäkin jotakuta sanaa. Hän oli keski-ikäinen ja
-kokoinen mies, huonoissa vaate-rievuissa. Kehnon takkikulunsa oli hän
köyttänyt jollain hamppuköyden-pätkällä kiinni ja päässä oli hänellä
ikikulu karvalakki-reuhka tahi oli se ainakin kerran ollut semmoinen.
Hänellä oli tuiki hyvä hevonen, melkeinpä syöttiläs, mutta ajokalut
olivat hänellä mitä kurjimmat olla saattaa. Kärryt kyllä vielä olivat
välttävät, mutta suitsi-ohjakset ja varret olivat solmieltu vaimoväen
vanhojen ja kuluneiden hameiden palteista. Silat olivat raketut paikoin
väännetyistä vitsoista ja toisin paikoin näkyi niissä ikivanhoja
nahkoja, joissa lienevät kaikki rajasatulan tekijät taitoansa
koettaneet, sillä niissä oli senkin seitsemän nappulaa ja sidelmää.

Miehen oma asema ja ajoneuvot olivat hevoseen verraten semmoisessa
ristiriidassa keskenään, etten tiennyt mitä ajatella. Mikä vielä oli
mielestäni kumminta, oli se, kun hän vakavana ja vähääkään hätäilemättä
tyyneesti ohjasi vireän ja voivan hevosensa noilla kehnoilla ohjaksilla
mihin ikänä tahtoi. Kun en parhaalla tahdollanikaan saanut mitään selvää
tuosta ilmiöstä, pyrin keskusteluun hänen kanssaan.

»Oletteko», alotin, »hevosen omistaja vai renki?»

»Omistaja olen», vastasi hän lyhyesti.

»Onko teillä talo, vai oletteko jostain torpasta?»

»Talontapainen minulla on.»

»Teillä on hyvä hevonen.»

»Onhan tuo; mitenkäpä sitä huonolla hevosella työhön kykenee.»

»Mutta ajoneuvot teillä on huonot.»

»Eipä kärryt ole niinkään huonot, joka kuitenkin on pääasia hevosen
jälkeen.»

»Niin, mutta valjaat ja suitset?»

»Minä en ole koskaan huonojen valjaiden vuoksi taipaleelle jäänyt, enkä
katovuotta saanut, sillä jos joku paikka pettää, suopi metsä pian jatkoa
ja parannusta eikä niitä vilu pane koskaan. Ettei mitään erinomaista
viivykkiä tulisi vahingon sattuessa, pidän aina varalta mukanani näitä»,
selitti ukko ja vetäsi samassa povestansa sieviä, nuorteita, väännetyitä
vitsoja, jotka olivat käärittynä pienelle kerälle.

Minä jouduin vähän hämille ja äänettömäksi.

»Minä olen tyhjästä alkanut, täytyy olla säästäväinen, kyllä aina on
aikaa hauskoin elää», alotti taasen ukko.

»Mutta kuinka, herran tähden, te voitte hevosenne hillitä tuommoisilla
ohjaksilla?» kysyin häneltä.

»Niinkö tekin luulette, että voipa hevonen voidaan hillitä ohjasten
lujuudella? Jos ei siinä muuta ole, niin niiden vuoksi kyllä hevonen
menee vaikka päin seinää. Hevonen pitää varsasta pitäin taivuttaa
tottelemaan ihmisen tahtoa, ja sen saapi aikaan pelkällä hyvyydellä ja
silloin sen voipi ohjata vaikka tappuralangalla; ruoska se on, joka
tekee äksyjä hevosia», selitti ukko.

Samassa lähti hän ajaa kaaristamaan niin paljon kuin hevonen eteensä
pääsi, ja pääsikin se, sillä hevosella oli mainiot kulun lahjat. Hän
ajoi nelistä, ravia, juoksua, käänteli sitä oikeaan ja vasempaan, käski
ja pysäytti sitä aivan oman tahtonsa mukaan niinkuin pientä karitsaa, ja
kaikkea tuota teki hän enemmän suullisella kehotuksella kuin noilla
hametten paltoista tehdyillä ohjaksilla. Minua oikein ihmetytti tuo
ajaminen ja tuntuipa siltä, kuin hän olisi voinut kilpailla ajamisen
taidossa vanhojen kreikkalaisten kanssa Olympian kilpaleikeissä.

»Noin minä hevosiani ajan», sanoi hän ajamasta lakattuaan, ikäänkuin
vähän kerskaten.

»Onko teillä muitakin hevosia?» kysyin kummastuksissani.

»Eihän tämä toki ole ainoa», vastasi ukko umpimielisesti.

Juuri nyt rupesi edestäpäin näkymään eräs puhtokunta.

»Onko teillä kuinka kiire?» kysyi hän tovin vaiti oltuansa.

»No eipä mitään hengen kiirettä; minkätähden sitä kysytte?»

»Niin, ajattelin vaan, että jos ei teillä kovin kiirettä olisi,
käytäisiin meillä vähän hevosta puhalluttamassa», arveli ukko vähän
arasti.

»Käydään vaan, ei minulla mitään erinomaista hoppua ole. Onko talonne
liki tietä?» sanoin minä.

»Tuossa juuri.»

Puhtokunta olikin aivan likellä tietä. Siinä oli useita taloja yhdessä
rypäässä ja rypään keskeltä näkyi iso, maalattu, iso-akkunainen pytinki.
Toiset asuinhuoneet olivat mataloita ja maalaamattomia, jonka vuoksi tuo
korkea ja iso pytinki näkyä kollotti toisien yli kuin joku linna
autioksi palaneella saarella. Puhtokuntaa lähetessämme minua oikein
pelotti, että kun ei vaan tuo uljaan näköinen pytinki liene kyytimieheni
koti.

Nyt juuri tultiin puhtokunnan kohdalle, ja ukko käänsi sinne. Tie kulki
aivan tuon komean talon pihan lävitse ja oikein henkeäni helpoitti, kun
ma huomasin, että ukko ajaa sen sivu toisiin takimmaisiin taloihin,
pysäyttäen hevosensa erään siellä olevan talon pihalle. Hän pani heiniä
hevoselleen ja kehotti minua menemään huoneeseen.

Talo oli hyvästi, mutta kohtuullisesti rakennettu. Hyvä järjestys
vallitsi kaikkialla ja karkeissa sarkanutuissa oleva väki oli syömässä
puolista pitkän, petäjäisen pöydän ympärillä. Isäntä esitteli heti minut
vähän oudoksuvalle väellensä ja emännälle. Tämä tervehti kohteliaasti
minua ja kysyi, olenko minä syönyt tänään puolista, ja minä vastasin
kieltämällä. Hän katosi heti, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkun hän
tuli käskemään minua syömään. Hän oli laittanut ruoan eri kamariin,
johon hän minut ohjasi.

»Istukaa, vieras, syömään. Meillä ei ole muuta tarjoamista, sillä meillä
ei ole koskaan vielä nähty viinaa eikä kahvia», sanoi emäntä.

»Mitäpä sitä noilla tekeekään?» sanoin, ja aloin syödä tuota puhdasta,
maukasta ja voimakasta ruokaa nälkäiseen vatsaani.

Syömästä päästyäni kiittelin isännän ja emännän ja kysyin, mitä ruoka
maksaa, mutta sen ei sanottu maksavan mitään; oikein minua hävetti tuo
kohteliaisuus.

»Joutaisitteko, niin käytäisiin aitassa?» sanoi isäntä.

»Kyllä.»

Isännällä oli useita avaimia kädessä ja niin lähdettiin.

»Käydään mennessämme tallissa», sanoi hän pihalle tultuamme.

Talliin mentyämme käsitti minut aika hämmästys. Viisi lihavaa ja
kiiltäväkarvaista hevosta seisoi tallissa ja vielä päälliseksi kaksi
varsaa. Ajoneuvot olivat tallin seinällä nauloissa hyvässä
järjestyksessä, ja vaikka olivatkin paikatut, jopa paikottain
vitsallakin sidellyt, olivat ne kumminkin eheät ja ajokunnossa.

»Paljonhan teillä on hevosia!» huudahdin minä.

»Parahiksi.»

Sitten mentiin aittaan. Siellä oli viljaa niin paljon, ettei yksikään
sitä olisi ukkoon katsoen uskonut. Mutta ei siinä kyllä: hän vei minut
toiseen ja kolmanteen aittaan ja kaikissa niissä oli sama viljan
rikkaus, ja sitä ihmetellessäni sanoi hän aitoissaan olevan kymmenen
vuoden vanhoja jyviä.

»Te ette siis myö ensinkään viljaa?» sanoin hänelle.

»En hyvinä vuosina ollenkaan, sillä mistä sitä ottaisi ja muille
antaisi, kun katovuosi kohtaa», sanoi hän.

Eräässä aitassa ei ollut kattoa paljon laisinkaan ja sentähden oli
viljat peitetty niinimatoilla, tuohilla ja minkä milläkin oli voitu.

»Kumma kun ette ole kattaneet tuota aittaa!» sanoin kummastuksissani.

»Syksyllä myöhään hajoitti sen myrsky, ja sitten ovat olleet niin kylmät
ilmat, ett'ei ole voitu sitä kattaa; tuohet menevät pakkasessa rikki»,
arveli ukko.

»Päreillä.»

»Menee paljon nauloja, tulee kalliiksi.»

»Laudoilla.»

»Menee nauloja siihenkin. Meillä on tuohia varalla, jospa paljonkin
tarvittaisiin, ja mikä pakko silloin on tavaraansa tuhlata, kun
vähemmälläkin pääsee», selitti ukko.

Nyt vei hän minut erääseen aittaan ja siellä minä vasta kummista
kummimman näin. Eräs seinä oli, näette, ahdettu täyteen monenkaltaisia
uuden uutukaisia --- ajokaluja. Siinä oli suitsia, päitsiä, ränkiä,
ruomia, siloja, mäkivöitä, luokkia, ja taivas ties mitä kaikkea.

»No herranen aika! Onhan teillä parempiakin hevosten valjaita»,
huudahdin minä hämmästyksissäni.

»Kuinkas muutoin. Mistäs silloin uudet otettaisiin, kun entiset kokonaan
hajoaa?» sanoi ukko vähän mielihyvällä.

»Mutta eivätkö nuot vitsakorjaukset ole kovin löyhät, sillä vitsahan
pian murtuu?» sanoin hieman vastustellen, sillä mielessäni kuvasteli,
että liian kitsas ukko oli tavaralleen sittenkin.

»Eivät ne ole löyhät, eikä vitsa murru, sillä minä keitän ne lipeässä
sitä varten», sanoi hän, siepaten samassa povestansa vitsakerän, jonka
hän ojensi minun tunnusteltavakseni, kuinka sitkeitä ne muka olivat.

»Miksikä tuon toisen talon iso pytinki on noin huonossa voimassa?»
kysyin minä aitasta poismennessämme, sillä olin ohikulkiessamme
huomannut sen portaat lahonneiksi ja ikkunat rikkinäisiksi.

»Helposti saatu helposti menee. He ovat olleet perinnön kautta rikkaita,
mutta he eivät osanneet pitää. Kyllä he ovat saaneet hyvänsä, mutta
lyhyt se oli. Heilläkin on ollut vaatesuitsivarret kuten minulla nyt,
vaan peräti toista laatua, sillä ne olivat kaupungista ostetuita,
kalliita käpynauhoja, varustettuina huikaisevilla kukkatupsuilla. Heillä
on ollut monin kerroin paremmat ajokalut kuin minulla koskaan, mutta
niitä viljeltiin vaan siihen asti, kun ne ensikerran menivät rikki,
silloin ne viskattiin pois ja uusia ostettiin. Tehdasten vaate verhosi
heidän ruumiitaan, ja tehdasten ja ulkomaan juomat virkistivät heitä.
Hyvästi hoidettu ruumis tarvitsee hyvän aseman ja sen periaatteen
hedelmänä seisoo tuo pytinki tuossa, mutta kolkkona ja autiona,
muistuttamassa ollutta onnea, mennyttä suuruutta, sillä kaikki sen
entiset omistajat ovat mieron tiellä», puheli hän puolisurullisesti.

Kun hän oli vienyt avaimet pois, lähdimme jatkamaan matkaamme. Kun
istuimme kärryihin, havaitsin minä, että ukon takin lakkareista pisti
esiin useita pareja teeren siipiä.

»Mitä te noilla teette?» kysyin häneltä, siipiin viitaten.

»Ne ovat kaupankalua.»

»Kaupankalua?»

»Niin. Meillä pyydetään lintuja ja siipiä karttuu paljon yli oman
tarpeen. Kaikkialla pidän niitä jonkun parin mukanani ja tarvitseville
myöskentelen niitä. Paljon niillä ei tosin saa, mutta aina vähän
kuitenkin, joka muutoin menisi aivan hukkaan.»

Kauvan emme viipyneet enään lopputaipaleella, sillä hän ajoi aika
vauhtia. Pitemmittä mutkitta erkaannuimme me kestikievarissa, melkeinpä
umpimielisinä, mutta vaikka niin oli, en minä vaan saanut ukkoa niin
pian pois mielestäni. Hänen säästäväisyytensä näyttää kenties vähän
liialliseltakin, mutta olihan hänellä silmien edessä surkea esimerkki,
mihin tuhlaavainen ja pöyhkeilevä elämä viepi.

Kun aivan pian pääsin matkani perille ja kun ei mitään
erinomaisia sittemmin tapahtunut, niin en kerrokaan enää mitään
kyydillä-ajamisestani.



Viideskolmatta luku.

KELLOMESTARI.


Oli paras niitynaika ja ihmiset puuhailivat palavissa päin heinänteossa.
Eräänä kauniina poutapäivänä sattui niin, että olin pakotettu käymään
kaupungissa. Kun kaukaisiin aikoihin en ollut tavannut Laarilaa enkä
hänen perhettänsä, aioin käydä heitäkin samalla kertaa katsomassa, koska
oluttehdas, jossa hän asui, ei ollut kaukana kaupungista. Sinne tultuani
huomasin ilokseni, että Laarilan jalka oli parannut aivan terveeksi. Hän
oli hihasillaan, puhkaillen ja puhallellen palavasta, jonka kuuma
kesäilma oli hänelle tuottanut. Tuo kovan onnen kohdannut ja arvoa
tuottava viheriäpantainen virkalakkikin oli siistitty, tärkätty, oijottu
ja täytetty, niin että se oli yhtä pönäkän ja arvokkaan näköinen kuin
ennenkin. Pitkällisen kursailemisen ja moninkertaisten tervehtimisten
perästä tulin minä vihdoinkin entiseen, tuttavaan asemaan talonväen
kanssa.

Se mikä tällä kerralla enimmän veti huomiotani puoleensa, oli akkunan
kohdalla tuolilla istuva mies, joka puuhaili talon lyövän seinäkellon
kimpussa. Pienellä pöydällä hänen edessään oli joku vanha
sikarilaatikko, jossa oli joitakin vanhoja, kuluneita ja ruostuneita,
viila-ruopioita, muutamia kantapoikkeimia ja tutkaimista litistettyjä
rautanauloja ja joku rautalangan palanen. Laatikon vieressä pöydällä oli
vielä neljä sukkapuikon pituista rautalangan pätkää, joiden jokaisen
päässä oli reikä. Kun vielä lisään, että pöydällä oli palanen hitua ja
avonainen rasia, jonka sisällä näytti olevan rukiista puuroa, niin ovat
mestarin esineet melkein tarkkaan kerrotut.

Heti ensisilmäyksellä tuntui tuo outo mies vastenmieliseltä. Ensinnäkin
oli outoa se seikka, kun parhaallaan oleva mies jouti noin arvottomaan
työhön kuin kellon parantamiseen ja ilman sitä osoittivat hänen
kapineensa kaikkea muuta, mutta ei kelloseppää. Pistipä silloin
mieleeni, että kenties hän on joku mieroa kiertävä narri, joka kulkee
peijaten ihmisiä, nyt kun väki on niityllä-olon tähden taloista vähänä.
Minä päätin mielessäni ottaa selvän, mitä hän on miehiänsä, kuta
urohiansa.

»Mistä vieras on kotoisin?» kysyin häneltä, samassa istuen hänen
viereensä tuolille.

»Minulla on koti joka talossa, eikä kuitenkaan oikeastaan missään»,
sanoi hän ja loi samassa epäileväisen katseen minuun.

»Kuinka se niin on?»

»Niinpä se on.»

»Minusta on se onnettomin ihminen, jolla ei ole kotia.»

»Sanoinhan, että kotini on joka talossa.»

»Kuinka se joka talossa saattaa olla, sitä en ymmärrä.»

»Ja asia on kumminkin ihan selvä: minua tarvitaan joka talossa,
ymmärrättekö nyt?» sanoi hän ylpeästi ja ylönkatseellisesti.

»Oletteko sitten joku mestarimies?»

»Luulisipa sen värkeistä kysymättäkin näkevän», sanoi mies ylvästellen.

»Sen kyllä näen», vastasin, »että olette talon kellon kimpussa, mutta
eipä kaikki kellot tarvitse korjaamista ja kaikissa taloissa ei ole
kelloa olemassakaan, siis kellojen tähden ei teitä tarvita joka talossa,
niinkuin väitätte.»

»Muut tekevät mitä osaavat, mutta minä mitä tahdon.»

»Mitä te muuta teette?»

»Pitääkö minun jokaiselle tekoni selittää?»

»Kuinkas muutoin? Älkäähän nyt toki ylpistykö.»

»Jos niin tarkoin tahdotte tietää, niin minä parannan kelloja ja teen
uudestakin kun tarvitaan. Minä olen 'puuppinnari', muurari, suutari,
nikkari, seppä, kaidetten tekijä, harja- ja kampamestari -- ja, ja --
maalari, enpä ollut sitä muistaakaan; sanalla sanoen: minä teen mitä
milloinkin tarvitaan», luetteli mies ja saatuansa luettelonsa valmiiksi,
katsoi kysyvästi ja nuhtelevaisesti minua silmiin.

Hän oli ottanut heilarin pois ja piteli taulusta irroitettua,
purkamatonta sisustaa kädessänsä, jota hän käänteli, tirkisteli ja
tarkasteli joka puolelta. Yht'äkkiä rupesi hän peukalonsa kynnellä
painamaan rullarattaasta ja seuraus oli se, että hakkuri rupesi mennä
räplättämään.

»Tuon se nyt teki, kun ei muuta tiennyt», sanoi mestari ja katsoi
jokaista silmiin. Sillä tepposella tahtoi hän kaikille näyttää,
mimmoinen mestari hän todellakin oli, joka löysi kellosta semmoiset
taikapaikat, joiden kautta täytyi kaikki kellon juonet tulla ilmi ja
ehdottomasti totella häntä. Laarilakin tuli likelle, katsomaan tuota
ihmeellistä, tottelevaista kelloa, mutta ennenkuin hän tohti sitä oikein
tarkoin katsoa, pani hän molemmat kätensä selkänsä taa, ikäänkuin
peläten, että saattaisi tulla jollain tavalla kiusaksi tuolle
ihmeelliselle, mutta rantulle ajanjakajalle ja viisaalle
kellomestarille. Mestari havaittuaan Laarilan hartaan halun ojensi
hyväntahtoisesti kellon likemmäksi, painaen vielä lujemmasti
rullaratasta, jonka vuoksi se rupesi yhä kiivaammasti räplättämään.
Melkein pyhästä pelosta vapisten koetti Laarila köyristyä, katsoaksensa
oikein likeltä tuota hengettömän koneen liikettä, jonka mestari oli
sille antanut. »Kah! -- Voi herranen aika, mitenkä se panee», sanoi
Laarila kummastuksissaan, ja vetäytyi sitten pois niin hitaasti ja
varovasti kuin hänen olisi, valkea kädessä, ollut poistuminen jostain
kruutimiinauksesta.

Mestari hajoitti nyt kellon yksiksi kipeneiksi ja nytkös hänelle puuhaa
siitä tuli. Hän viilaeli ja jyrösteli milloin mitäkin kappaletta,
puhalteli ja hankaili välisti niitä liitupalasella, ikäänkuin
poistaaksensa niistä kaiken vastahakoisuuden, katseli tavasta niiden
lävitse päivää vasten, takoa kilkutteli ja kalkutteli yhtä ja toista
kappaletta; väliin taas kieritteli ja kairitteli jollain purantapaisella
napojen reikiä.

»Oliko tuo kellonne käymätönnä?» kysyin Laarilalta.

»Ei, ei se ollut -- tuota, mutta lyönti siinä oli sekauksissa», sanoi
hän.

»Mitä näillä tehdään?» sanoin minä tuolle ankaralle kellosepälle, ja
otin samassa nuot toisesta päästä reijitetyt rautalangan palaset
käteeni.

»Niitä tarvitaan kirjojen sitomisessa», sanoi mestari päätäänkään
kääntämättä.

»Missäs tuota puuroa tarvitaan?»

»Onkos se puuroa?» kysyi mestari tuimasti.

»Mitäs sitten?»

»Se on mökkermeijaa.»

»Mistä sitä saadaan?»

»Ulkomaalta.»

»Mihin sitä käytetään?»

»Sitäkin tarvitaan kirjojen sitomisessa», selitti hän nähtävästi vähän
lauhtuneempana.

»Eipäs konstiakaan! Eipä mestarit sitten mitään maksaisikaan, kun heidän
aineitansa joka paikasta saisi ja jos jokainen heidän oppinsa tietäisi»,
sanoi Laarila, joka aralla ihmettelemisellä oli ulompaa katsellut
mestarinsa ihmeellistä taitoa kellon parantamisessa, ja samassa
kuunnellut meidän keskusteluamme.

»Te olette ymmärtäväinen mies ja te ymmärrätte asioita, mutta tuo vieras
on epäilijä», sanoi mestari, osoittaen minua sormellansa.

»Kyllä Laarila on niin oppinut mies, ettei hänellä ole vertaa, ja
hänellä on erinomainen kyky tuntea asioita; paha vaan, että hänen
oppiansa ja kykyänsä niin vähän tunnetaan», säesti Laarilan vaimo.

»Tuota -- -- --», sanoi Laarila ja erinomainen tyytyväisyyden hymy
levisi hänen kasvoillensa.

»Mistä te voitte päättää, että minä epäilen teistä?» kysyin mestarilta.

»Ymmärsinhän minä mitä sillä tarkoititte, kun kyselitte, oliko kello
käymätönnä, ettekä ymmärrä, että lyönnin epävakaisuuteen on paljon
syvemmät ja suuremmat syyt kuin ikään käymiseen onkaan», sanoi mestari
vieläkin vähän loukkaantuneena.

Emäntä antoi nyt minulle merkin, että tulisin perillä olevaan pieneen
kamariin. Minä tottelin kutsua ja menin sinne, Laarila tuli myös. Siellä
toi emäntä meille kahvia.

»Suvaitsetteko ottaa?» sanoi hän. »Me emme pidä vielä nytkään väkevästä
kahvista, se on niin vaarallista terveydelle.»

»Kyllä se niin on, rakas Mari -- tuota», myönsi Laarila.

Minunkin täytyi myöntää, että tämän väkevämpi kahvi on pilalla, vaikka
oli työ ja tuska, jos ma sain ylönantamatta nieleskellyksi sen haalean
ja kaikenlaiselta tulevan veden, jota minulle kahvin asemasta
tarjottiin; monenkertaisilla kiittelemisillä ja estelemisillä sain toki
aikaan, ettei tarvinnut ruvetakseni toisen kupin kanssa taistelemaan.

»Se on ihmeteltävä kumma, minkälainen kyky tuolla Laarilalla on, sillä
hän ymmärtää ja käsittää kaikki», puhkesi taasenkin emäntä
ihmettelemään.

»Se on, tuota, rakas Mari, luontainen neronlahja, jonka Luoja lahjoittaa
vaan harvoille ihmisille, ja kun semmoinen nero saapi sitten opin
siunatuita hedelmiä nauttia, tulee hänelle välttämättä erinomaisempi
kyky kuin tavallisille ihmisille», selitti Laarila.

Minä olin jo niin usein kuullut tuota heidän nuottiaan, että se totta
puhuen oikein harmitti. Minulla oli vaan nyt huolena heidän
aineellisuutensa, sillä hyvin hyvällä syyllä oivalsin, ettei heillä
suinkaan liiaksi ollut varoja, ei ainakaan tuhlaamiseen asti. Minä olin
todellakin oikea Tuomas tuon korskean mestarin suhteen ja pelkäsin
pahinta Laarilan puolesta sekä kellosta että mestarista, käänsin siis
puhetta siihen suuntaan.

»Minusta näyttää tuo teidän mestarinne oikein aika lurjukselta, varokaa
itseänne häneltä, ja ottakaa kellonne pois hänen käsistänsä, ennenkuin
hän sen kokonaan pilaa», sanoin heille.

»Vielä vai. Kyllä hän ymmärtää kellon tavat, koska hän osaa sitä niin
kummallisesti naksututtaa, ja ettekö huomannut, kuinka vinhasti ja
pelkäämättömästi hän teki parantamistyötä. Antaapas miehen vaan koettaa.
Meillä on myös raamattu, joka on vähän siteistään laukeillut, sen hän
sanoi myös parantavansa vähällä vaivalla. Muutoin annoin minä hänelle
rahaa etukäteen kolme markkaa (nyt oli jo markkalasku) ainetten
ostamista varten. Tekisinpä typerän työn -- tuota -- jos ma ottaisin
kellon häneltä pois, sillä eipä hänellä taitaisi olla varoja takaisin
maksaa rahaani, jonka kylläkin ahtaalta lainaksi sain», selitti Laarila
luottavasti ja asiantuntijan tavalla.

»Tehkää kuin tahdotte, mutta kumminkin luulen minä olevan syytä
pelkoon», sanoin heille, lähdin toiseen huoneeseen ja istuin siellä
taasen mestarin viereen.

»Sanoittehan olevanne maalarikin», aloitin taaskin puhetta.

»Sanoinhan niinkin.»

»Mitä te enimmästi maalaatte?»

»Vaikka mitä.»

»Huoneitakin?»

»Huoneitakin, ulkoa ja sisältä.»

»Oletteko näillä tienoilla maalannut huonetta sisältä?»

»Olen.»

»Missä?»

»Sallisella.»

»Ja minkä siellä?»

»Erään kamarin ja oikein kauniiksi, kaupungissakaan ei löydy niin
kaunista huonetta.»

»Minkälaiseksi te sen sitten maalasitte, sillä onhan kaupungissa toki
kauniitakin huoneita?»

»On kyllä, vaan ei niin kaunista.»

»Minkä väriseksi te sen maalasitte?»

»Pohjan maalasin minä röteliini-punaiseksi, johon sitten tein paljon
kauneita kuvia.»

»Minkälaisia kuvia?»

»Minä maalasin siihen seetrupuita ja kaikenlaisia kauneita kuvia, mutta
seetrupuita kaikista enimmän.»

»Mistä te tiedätte minkälainen setripuu on?»

»Kyllä minä tiedän, seisoohan se raamatussa.»

»Niin nimi, mutta eihän siinä itse puuta seiso, eipä edes kuvaakaan»,
intin minä.

»Olisiko teillä maalauttamisia?» kysyi mies vähän tuimasti ja katsoa
vilautti minua epäilevän näköisesti.

»Ei, ei meillä ole.»

»Nyt minä huomaan, että te olette liika viisas ja pakkautte asioihin,
joita ette ymmärrä ensinkään. Tekisitte viisaammasti, kun olisitte
hiljaa, ja aina paremmasti, kun menisitte matkoihinne», sanoi mestari
närkästyksissään, sillä hän nyt täydellisesti huomasi minun itseänsä
puhuttelevan paremmin tunteakseni, enkä ensinkään tarjotakseni hänelle
työtä. -- Kun asiat kerran kääntyivät siihen suuntaan, jättelin sekä
talonväen että mestarin hyvästi ja lähdin pois.

Asiani oli sitä laatua, että viivyin pari päivää kaupungissa, ja kun
kotiin palasin, en malttanut olla käymättä katsomassa ystäviäni.
Huoneesen tultuani kummastutti minua se seikka, kun ei mestaria
näkynytkään, vaikka kello oli vielä yksinä kipeneinä pöydällä.

»Missäs teidän mestarinne nyt on?» kysyin Laarilalta.

»Hän meni -- tuota.»

»Kuinka, poisko?» kysyin kummastuksissani, sillä luulin hänen olevan
vaan käymässä jossain ulkona.

»Juuri hän meni pois -- se heittiö, tuota.»

»Ja mihinkä?»

»Sitä en tiedä -- tuota.»

»Hän on siis mennyt pois, ja kello on tuossa vielä ihan levällänsä!»
sanoin minä ihmetellen.

»Sen hän teki.»

»No mikä siitä tuli?»

»Tuossapa se nyt on. Koetin tarjota sitä jo eräälle kaupungin
kellosepälle korjattavaksi, mutta hän sanoi, ett'ei siitä tule enään
mitään -- se heittiö, tuota», selitti Laarila mieliharmissaan.

Tarkastelimme tuon kello vainajan erityisosia. Useita hampaita oli
taottu poikki ja napojen reijät olivat puratut niin isoiksi, että olisin
luullut niihin mahtuvan jonkunmoisen käsikärryjen akselin.

»Mikäs raamatusta tuli?» kysyin Laarilalta.

»Tässäpä sekin on», sanoi hän, vetäin eräältä laudalta raamattunsa
esille. Se oli kumman näköinen otus. Mestari oli sen tuolla mainiolla
mökkermeijallaan joka paikasta taikinoinut niin vahvasti, että se
kuivuttuaan oli mennyt siirilleen kuin simppu. Jos sitä koetti saada
auemmaksi tahi kiinnemmäksi, ritisi ja ratisi se kuin pärekori, ja
kaikki entisetkin niteet menivät poikki.

»Kuinka hän raamattunne ääreen ryhtyi», kysyin vielä, »kun kello oli
vielä hajallaan hänen käsissään?»

»Hän sanoi kellon korjaamisen olevan niin vaikeaa tehtävää, että sitoo
raamatun levähtäissään.»

»Lähtikö mestari teidän nähtenne pois?»

»Eikö mitä, hän karkasi.»

»Karkasi! Milloin?»

»Viime yönä.»

»Saitteko rahaannekaan häneltä takaisin?»

»Vielä vainen; hän sai vielä lisää!»

»Lisää!?»

»Juuri niin -- tuota.»

»Ja paljonko?»

»Toiset kolme markkaa.»

»Ja menetitte kellonne.»

»Niin, ja raamattuni.»

»Varoitinhan minä teitä, sillä ensikatsannolla näytti hän mielestäni
aika lurjukselta.»

»Kyllä kai, mutta minä en uskonut teitä -- tuota.»

»Vaikka Laarilalla on niin erinomainen kyky ja vaikka hän on niin
oppinut mies, erehtyi hän tuossa asiassa sangen suuresti, mutta
erehdykset kuka ymmärtää, ja tuleehan vahinko viisaallekin», sanoi
Laarilan vaimo tunnustavaisesti ja anteeksi-antavaisesti.

»Niin, rakas Mari, tuota.»

»Mutta, rakas Laarila! Mistä ja mitenkä voimme saada semmoisenkaan
kellon, joka kävisi, vaikk'ei juuri niin säännöllisesti löisikään? --
tuleehan elämä kellotta niin ikäväksi», sanoi emäntä ja katsoi miestään
kysyvästi ja puoleksi syyttävästi silmiin.

»Rakas Mari! Älä nyt niitä kysele, sillä minulla on nyt tuskan, pelon ja
epäilyksen aika», sanoi Laarila haikeasti.

»En tahdo lisätä kiviä kuorman päälle, pahasti tein, anna se minulle
anteeksi, rakas Laarila», sanoi vaimo.

Minä katsoin nyt parhaaksi lähteä pois. --

Olin jonkun ajan perästä tilaisuudessa näkemään tuota Sallisen kammaria,
jonka karannut mestari kehui niin ihmeen ihanaksi maalanneensa. Hän oli
seoittanut punamultaa ja liitua veteen, jolla seoksella hän oli
töhrännyt kammarin yltä-yleensä, -- Kuivuttuansa oli tuo töhräys niin
löyhässä, että se vähimmälläkin koskemisella tarttui joka ikiseen
esineeseen. -- Sitten oli hän seoittanut nokea punamullan sekaan, jolla
hän oli tehnyt katon ja seinät täyteen niin inhottavia koukeroita,
vinkuroita ja vankuroita, että oikein hävetti. -- Jos tuon mielestänsä
niin mainion mestarin olisi välttämättömästi täytynyt maalarina olla,
niin olisi hän saattanut olla jonakin apuna helvetissä niiden
hiilihankojen kuvaamisessa, joilla pahat henget kuuluvat kadotettujen
sieluja kohentelevan.



Kuudeskolmatta luku.

ME MUUTAMME TAKAISIN.


Viisitoista vuotta! Oi kuinka paljon voipi sekin aika muuttaa ihmisiä
sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikä kuitenkaan aika itse muutu
vähintäkään. Se rientää vaan eteenpäin, jakaen iloja, suruja ja
taisteloita ihmislapsille. Oikeastaan ei aika muuta ihmisiä, eivätkä
ihmiset aikaa ja kumminkin ne tavallansa muuttavat toinen toistaan. Kun
ihminen ottaa ajasta vaarin ja täyttää tunnollisesti kutsumuksensa,
silloin vaikuttaa hän historian tehtävään ja historiahan on ajanjuoksun
tarkasteloa. Siten, ainoastaan siten, voivat aika ja ihminen muuttaa
toisiansa, mutta muussa tapauksessa rientävät ne toisensa ohitse,
vaikuttamatta toisiinsa mitään, ja aika katsoo yhtä kylmäkiskoisesti
ihmisen kuolemaa, kuin ihminenkin oli katsellut ohitsensa rientävää
aikaa.

Niin, viisitoista vuotta olimme me olleet poissa kotipitäjäästämme,
johon meillä oli nyt onni palata takaisin. Tuo oli meille sangen
mieluisa tehtävä. Me emme olleet sitten muuttomme kertaakaan käyneet
siellä, emmekä paljon muitakaan tietoja saaneet sikäläisistä elämän
riennoista. Kummallisia tunteita ja mielikuvituksia liehui
ajatuksissamme, kun lähenimme noita rakkaita seutuja, jossa elämämme
aamu alkoi, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä kiihkeämmiksi ne kävivät.

Pitäjäämme läpi juoksee valtava joki, jonka ylitse jo aikoja sitten oli
rakennettu silta matkalaisten helpotukseksi. Tuo silta tarvitsi olla
tukevilla perustuksilla, jos sen oli mieli siinä seisoa. Vaikka sen
rakentamisessa oli aina parasta koetettu, hajoitti tulva tavasta sen
kuitenkin, niin ankara oli virran voima. Poissaolomme viimeisinä vuosina
oli silta rakennettu uudestaan, uusimman rakennustaiteen perustuksella.

Aivan sillan korvassa on jo vanhuudesta asti ollut talo ja siinä sopi
meidän tarkastaa ensikerran syntymäseutujamme. Ajan hammas oli meidän
ulkonaista ihmistämme tuolla ajalla niin paljon muuttanut, ettei meitä
ollut helppo äkikseltä tuntea, semminkin, kun minä olin antanut kasvaa
itselleni pitkän parran, joka tuuheana peitti osan kasvoistani. Tuota
tuntemattomuuttamme lisäsi vielä se seikka, ettei talossa ollut kotona
ketään vanhempia ihmisiä ja uteleville nuorille emme antaneet oikeata
selvää, sillä onhan niin hauska olla tuttujen seassa tuntemattomana.

Oli kaunis kesäpäivä ja minä lähdin eukkoni kanssa katselemaan tuota
uutta siltaa. Sen rakentaminen oli tullut kalliiksi ja sentähden oli
pitäjäs hakenut siihen siltarahan, joka taksan mukaan oli jokaisen
ylikulkijan maksettava. Kaunis oli tuo silta maalattuine käsipuineen,
ensimmäisen sillanarkun päälle rakennettuine ja maalattuine
vahtitupineen ja virallisine salpoineen, joka jurosti sulki tien
maksamattomalta matkustajalta. Kepeänä kuin aamusumu, mutta jäntevänä,
riippui silta vallattoman uoman päällä, jota myöten Ahti oli
vuosituhansia teitänsä pitänyt ja ryöppeää kulkuansa pitkittänyt.

Voi, taivahan herra, mitä tunteita tuo kohiseva koski ja nuot rakkaat
rannat ja kaikki mitä olin nähnyt, toivat nyt sydämeeni! Kosken
kuohuissa jyskivä tamppi ja hyrisevät myllyt lisäsivät vielä mieleni
sopusointua, niin että sydämeni oli niin täynnä lämpöä ja intoa, jotta
unhotin oman itseni; luulisinpa, että olisin tullut varmasti autuaaksi,
jos ma sillä hetkellä olisin kuollut.

Siinä hetkisen haaveksittuamme, lähdimme huoneeseen. Siellä ei ollut nyt
muuta talonväkeä kuin keskenkasvuinen poika, jota emme nuoruutensa
vuoksi tunteneet. Kuinka hämmästyinkään, kun akkunasta ulos katsottuani
huomasin Tipakkalan Maijan tulla reppasevan pitkin siltaa. Havaintoni
ilmoitin heti eukolleni ja sitten me yhdessä katsoimme hänen
liikkeitään. Lääkepullo riippui hankista hänen peukalossaan ja kun hän
piti käsiänsä ristissä rintainsa päällä, palkkerehti pullo hänen pyöreän
ja pullean vatsansa päällä. Hän käveli vahtituvan luo, avasi oven ja
katsoi sisään. Siellä olevan pojan kanssa Maija puheli jonkun aikaa.
Voi, kuinka sydämiämme tykytti, kun näimme hänen tulevan sitä huonetta
kohden, jossa me olimme! Hän tulikin aivan pian sisään, mutta ei
tuntenut meitä.

»Onko täällä minun säkkiäni?» kysyi Maija pojalta.

»En minä tiedä», sanoi tämä.

»Missäs isäsi on?»

»Myllyssä.»

»Onko sinulla, poika-rukka, kovin ikävä äitiäsi?» kysyi Maija taasen.

»Kovasti on ikävä», sanoi poika ja hänen mielensä näytti murtuvan.

»Älä, raukkani, kovin häntä murehdi, kyllä Jumala orvoistakin murheen
pitää», lohdutteli Maija.

Tuolta poikaraukalta on siis kuollut äiti, ajattelin minäkin
osanottavasti.

»Etkö sinä olisi hyvä ja käskisi isääsi tänne, minun olisi hänelle vähän
asiaa?» pyysi Maija.

Poika totteli.

»Mistä nämät vieraat ovat?» kysyi Maija minulta pojan mentyä.

Minä en uskaltanut vastata mitään, myrähdin vaan vähän ja pyörähdin
selin häneen, sillä minä pelkäsin, että hän äänestä minut tuntisi.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin poika tuli isänsä kanssa. Mutta voi
ihmettä! Tuo isä ei ollutkaan kukaan muu kuin -- Palkolan Hanno. Minä
säikähdin niin tuota näköä, että veri nousi kasvoihini. Kahdenlainen syy
sen vaikutti: niin äkkinäinen kahden vanhan ystävän tapaaminen ja Hannon
vaimon kuolo.

»Hyvää päivää! Onkos Liisua hyvin ikävä?» sanoi Maija ja meni
tervehtimään.

»Kylläpä se koskee», sanoi Hanno.

»Häntä ei ole murheella muisteleminen, hän täytti velvollisuutensa
äitinä, puolisona ja ihmisenä, niinkuin kristityn ihmisen tuleekin»,
selitti Maija.

»Totta on, että hän oli hyvä puoliso ja äiti», sanoi Hanno.

»Onko täällä minun säkkiäni, jonka minä käskin erään pojan tänne
jättää?» sanoi Maija ja katsoi Hannoa hartaasti silmiin.

»Sitä en minä tiedä, ei ainakaan minulle ole mitään semmoista tuotu.
Mutta saadaanpa katsoa, onko täällä vierasta säkkiä», sanoi Hanno,
kävellen samassa erästä nurkkaa kohden, jossa oli kasa tyhjiä säkkejä.

»Minun säkissäni on viisi sievästi pantua paikkaa ja sen vuoksi tunnen
sen vaikka sadan seasta», sanoi Maija, hänkin kävellen säkkikasalle.

Siinä he sitten yksistä neuvoin hakivat tuota kateissa olevaa säkkiä. He
tarkastelivat joka säkin erikseen, nurjalta ja oikealta puolen, pitivät
niitä pitkin ja poikin akkunaa vasten, ja tirkkasivat niiden läpi niin
hartaasti ja yksimielisesti, että milt'ei heidän nenänsä koskeneet
yhteen. Kun tuo ankara tarkastelu oli käynyt ensikertaan läpi, alkoi
toinen ja sen he tekivät semmoisella arvokkaisuudella ja hitaisuudella,
että syrjästäkatsojasta näytti siltä, kun he olisivat toivoneet joka
säkin olevan yksinä paikkoina, mutt'ei kuitenkaan yhtään semmoista
säkkiä löytynyt, jossa olisi ollut »viisi sievästi pantua paikkaa». --
Vaimoni, joka on hyvin kekseliäs ihminen, varsinkin semmoisissa
asioissa, kuihkasi minulle salavihkaa: »Tipakkalan Maijalla ei ole vielä
miestä.» Hän oli huivilla suojannut kasvonsa ja pyörinyt selin noihin
vanhoihin tuttuihinsa ja silti ei häntäkään tunnettu.

»Ei täällä ole minun säkkiäni», sanoi Maija vihdoin huokaavaisesti,
ikäänkuin pahoillaan siitä, kun tuo säkin hakeminen vihdoinkin oli
päättynyt.

»Ei sitä vielä ole täällä, mutta käyhän tavasta katsomassa, kukaties se
joskus tänne ilmestyisi!» toivotti Hanno.

Minä puolestani luulen vielä nytkin, ett'ei Maija ollut koskaan
ajatellutkaan lähettää mitään säkkiä tänne talletettavaksi, vaan että
hän oli keksinyt hiivoja asiakseen, saadaksensa sen varjolla puhutella
Hannoa.

Hän lupasi hartaasti käydä tapaamassa tuota juoksussa olevaa säkkiänsä
ja niin lähtivät hän sekä Hanno pois.

»Sinä olet Palkolan Hannon poika?» sanoin pojalle heidän mentyänsä.

»Niin olen.»

»Sinulta on kuollut äiti?»

»Niin on», sanoi poika ja teetteli itkua.

»Joko äitisi on kauvan ollut kuollunna?»

»Kohta vuoden; tunsitteko hänet?»

»Hyvinkin.»

»Isänikin?»

»Oikein hyvin.»

Sen kuultuaan luikahti poika ulos ja vähän ajan perästä palasi hän
isänsä kanssa. Hanno loi minuun tutkivia silmäyksiä, mutta ei näyttänyt
rohkenevan minua puhutella.

»Hanno!» sanoin minä ja kävelin häntä kohden ojennetuin käsin.

»Herra siunatkoon! Kuinka? Onko totta? Sakeusko vai miten?» kyseli hän
hätäillen, pitäen tarjottua kättäni omassaan ja katsoen minua silmiin.

»Kyllä minä olen Sakeus niin varmasti kuin sinäkin olet Hanno», sanoin
hänelle vastaukseksi.

»No, voi voi! Voi herra sentään! Kuka olisi uskonut?! Olethan oikein
komea mies. Olet antanut parrankin kasvaa. En totta maarian olisi sinua
tuntenut, vaikka vuoden olisit luonani asunut, jos et olisi ruvennut
ääntelemään ja paremmin päin pyörähtänyt. -- Pois nyt vaatteita
vähemmäksi, ei tästä nyt niin lähdetäkään», puheli Hanno, pudistaen
ehtimiseen kättäni; sitten meni hän vaimoani ja lapsiani tervehtimään.

Me olimmekin Hannon luona yötä, sillä olihan kummallakin paljon
haastelemista niin pitkän ajan perästä. Hän kummaili kovin sitä, kun ei
meitä sittenkään tuntenut, vaikka oli kyllä ollut tietona meidän
tulomme. Hänen oma elämänsä juoksu oli ollut seuraava: kun pitäjäs oli
rakentanut sillan ja hakenut siihen siltarahan, oli hänet otettu maksun
kantajaksi. Hänen kaksi poikaansa oli jo siinä ijässä, että he vuoroonsa
hoitivat sitä tointa. Välisti oli hän itsekin siellä semminkin pimeinä,
syksyisinä öinä, jolloin useinkin tahdotaan tehdä väkivaltaa
vähäväkisille pojille. Hän itse oli ison tullimyllyn myllärinä, jossa
hän sai hyvät palkat. Sillä tavalla oli hän sovitellut elämänsä ja
ammattinsa ja kun poikasillakin oli kykynsä mukaista työtä, jonka vuoksi
ei mitään voimia mennyt hukkaan, oli heillä sen vuoksi hyvä toimeentulo.
Vaimonsa kuolemaa suri hän kovin.

»Vieläkö Tipakkalan Maija on naimatonna?» kysyin minä häneltä muun
puheen muassa.

»Vielä; hän ei ole löytänyt vielä muka mieluistansa miestä, vaikka kyllä
hän on kokenut kaahkeellansa olla. Ne, joita hän olisi saanut, eivät ole
hänelle kelvanneet ja jotka hänelle olisivat kelvanneet, niitä ei hän
ole saanut», selitti Hanno nähtävästi vähän hämillään. »Kumma kun ei
Maijakaan tuntenut kumpaakaan teistä! Hän puhuu usein suurella
kaipauksella ja ikävällä teistä», lisäsi hän sitten, ikäänkuin
salataksensa hämminkiään.

Seuraava päivä oli pyhä ja sentähden olimme Hannon luona vielä sivu
puolenpäivän. Sitten me lähdimme menemään kirkolle, johon ei ollutkaan
kovin pitkä matka. Tiellä sanoi vaimoni: »Mutta nyt varmaankin on
Tipakkalan Maijalla tarjolla semmoinen mies, jonka hän ottaa ja jonka
hän saapi.»

Ennen kirkolle tuloa on maantien haara, joista toinen menee itään päin,
toinen pitäjään halki. Juuri tuohon tienhaaraan tultuamme, tulla
viuhkasi herrastuomari pystönä ja käpeänä kuin kukko, keikarimaisesti
heiluttaen merenruokoista, heloitettua sauvaansa. Voi herra, kuinka
paljon vanhentunut, rypistynyt ja kellastunut hän oli sillä ajalla.
Hänen ennestäänkin pehmeät ja kipeät silmänsä olivat nyt niin
pihistyneet, tirhottuneet ja kutistuneet, ettei niillä olisi luullut
näkevän sylen päähän, eikä niillä liene tarkasti nähnyt sitäkään matkaa.
Vaan mikä ryhti ja jäntevyys oli kuitenkin hänen kaikissa liikkeissään!
Ja sanomattoman rakkaalta tuntui semmoisenaan tuo vanha isäntäni tuossa.

»Hyvää päivää, herrastuomari!» huudahdin minä iloisesti tervehdykseksi.

»Jumala antakoon! Sakeusko, vai?» sanoi hän vastaukseksi ja katsoa
tirkisti minuun päin.

»Niin olen. Olkaa hyvä ja nouskaa meidän kärryihimme, niin ajamme yhtenä
kylään», pyytelin minä sääliväisyydestä vanhaa miestä kohtaan.

»Ei, kiitoksia! Minä matkustan tätä toista tietä», sanoi herrastuomari.

»Mihin teidän matkanne pitää?»

»Pietariin.»

»Pietariin?»

»Juuri sinne.»

»No mitä, herran tähden, te sinne menette?»

»Minä menen keisarin puheille.»

»Keisarin puheille! Mitä varten?»

»Minä koetan päästä kruunun palkalle. Olen palvellut kruunua
lautamiehenä kolmekymmentä vuotta, ja sillä ajalla olen monta pahaa
estänyt ja monta hyvää aikaan saanut.»

»Tottapa te sitten mielitte saada jotain virkaa.»

»Aivan niin, vaikkapa vaan maaviskaalin virkaa tahi jos ei sitä, niin
ainakin elinkautista pensionia; minulla on paljon ansioita ja ne eivät
saa hukkaan mennä», selitti ukko oikein innostuksissaan.

»Älkää lähtekö niin pitkälle, vaivaloiselle ja epätietoiselle matkalle.
Te olette jo kohta kahdeksankymmenen vuoden mies ja silmänne ovat
heikot, te ette voi sitä matkaa kestää. Muutoin tuntuu mielestäni teidän
asianne kovin hämärältä, sillä luulenpa keisarilla olevan muutakin
tekemistä, kuin lautamiesten virkavuosien lueskelemista. Paras on
mielestäni, kun nousette tänne kärryihin ja palaatte takaisin», puhelin
hänelle säälitellen.

»Ei niistä mitään. Minulla on lujat jalat ja huonommillakin silmillä
näkee sen verran, että maantiellä pysyy. Minua ei estä mikään ja minä
menen vaan Pietariin -- hyvästi!» sanoi herrastuomari. Sitten viuhautti
hän ison kaarroksen ilmaan merenruokosauvallaan, oikasi itsensä hyvin
ryhdikkääksi, nakkasi päänsä kekkaan, ja alkoi kävellä viuhtoa
eteenpäin.

Me emme saattaneet lähteä liikkeelle, vaan katsoimme hänen jälkeensä
niin kauan kun vähänkin näimme ukkoa viuhtovine merenruokosauvoineen.

Me menimme kirkon lähellä olevaan kestikievariin. Siellä oli iso
väenpaljous koossa. Joku joukosta tunsi heti meidät ja tieto levisi heti
muille. Tuttavien tapaisesti tulivat useat heistä meitä tervehtimään,
mutta sitä sydämmellistä vastaanottoa ei heillä ollut, jota olin
toivonut; näyttipä siltä kuin joku yleinen murhe olisi kaikkia
rasittanut. Mentyäni sisään näin, että huone oli melkein täynnä väkeä.
Silmäiltyäni ympäri huonetta, huomasin Piukka-Jaakon istuvan penkillä.
Hän istui erään nuoren miehen vieressä ja näytti hyvin alakuloiselta.
Alakuloinen oli tuo minulle tuntematon nuorukainenkin ja kaikissa
tuvassaolijoissa näytti vallitsevan joku aavistuksen tapainen kammo, ja
kaiken tuon syytä en voinut käsittää.

Suoraa päätä kävelin minä Piukka-Jaakon luo ja tervehdin häntä hyvin
iloisesti. Mutta hädin tuskin vastasi hän tervehdykseeni, ja sen
tehtyään vaipui hän ihan paikalla entiseen surumieliseen tilaansa. Eipä
paljoa puuttunut, etten minäkin yhtynyt samaan suru- ja umpimielisyyteen
kuin muutkin, sillä käsittämättömältä ja oudolta tuntui tuo ihmisien
käytös. Minä tunkeuduin Piukka-Jaakon viereen istumaan, ja koin pitää
puhetta vireillä, mutta ei se onnistunut. Samassa liikahti nuorimies ja
raikea, kirmeltelevä helähdys tunkeutui samassa korviini. Minä säikähdin
tuota harvinaista ja outoa ääntä, sydäntäni vihloi ristiin rastiin ja
minä hypähdin pois paikaltani; näyttipä Piukka-Jaakkokin säikähtävän.

»Miten, onko tuo nuorimies raudoissa?» kysyin minä lohtuneena.

»On», sanoi Piukka-Jaakko synkästi.

»Hyvä Jumala! Mitä on hän tehnyt? Eihän vuosikymmeniin ole täällä ollut
ketään raudoissa», sanoin minä hätäillen.

»Hän on tehnyt murhan», sanoi Piukka-Jaakko kamalasti.

»Murhan!? Voi raukkaa, kuinka kamalan teon hän on tehnyt! Sallikaa minun
kysyä, kenenkä lapsia hän on, joka niin pitkälle on joutunut? minä en
tunne häntä», pyytelin minä.

»Kenenkä muiden lapsi hän olisi kuin minun», sanoi Piukka-Jaakko
murtuneella mielellä.

»Sinun! Voi taivahan Jumala!»

»Niin on, veljeni. Minun poikani on hän. Mutta hän ei ole murhaa tehnyt,
minä se olen, joka sen tein, vaikka hän oli välikappaleena siihen ja
saapi nyt minun tähteni kärsiä. Sinä tiedät, veljeni, minkälainen minä
itse olen ollut ja sen parempaa en ole lapsillenikaan opettanut. En ole
heitä opettanut pelkäämään Jumalaa enkä häpeemään ihmisiä. Kiroileminen
ja tappeluitteni kertomiset ovat olleet heillä alituisina kuunneltavina,
ja kaiken tuon hedelmä on nyt sangen katkerana ja karvaana edessäni.
Kyllä sen nyt tunnen täydessä mitassa, mutta nyt on myöhäinen», puhui
sitten Piukka-Jaakko katuvaisesti.

Lopulla puhettansa valtasi hänet itku ja hän tuli ja otti minuun
syliksi. Minunkin mieleni murtui ja siinä sitten itkimme yhdessä kuin
pienet lapset. Vankiraukaltakin pääsi itku, ja hän tulla helyytti isänsä
luo, otti häntä kiinni, mutta hän ei voinut muuta sanoa kuin: »Isä isä!»

Silmäsin ympärilleni, usean entinen surumielisyys oli puhjennut
kyyneleihin.



Seitsemäskolmatta luku.

KOSTO.


Pian olimme me sijoittuneet uuteen kotiimme ja asemaamme. Kaikki entiset
tuttumme kävivät meitä tervehtimässä ja toivottamassa tervetulleiksi.
Vanhimmat heistä olivat tulleet vanhoiksi, kyrmyselkä-äijiksi ja
koukkuleuka-ämmiksi. Mutta vaikka he olivat niin rypistyneet ja
vanhentuneet, tuntuivat he kuitenkin sangen rakkailta, sillä olivathan
he maanmiehen kovassa helteessä kouristuneet ja käyristyneet; tunnustaa
täytyy, että hyvältä tuntui olla heidän ystävyydessään.

Tipakkalan Maija oli toki ensimmäinen vieraamme. Hän ei ollut uskoa
silmiään, kun keksikin samat ihmiset, jotka hän oli tavannut tuolla
Hannon luona. Hänellä oli itku ja nauru sekaisin, eikä hän ollut tietää
mitä sanoa.

»Kyllä minä teidät mokomat -- vai kuljette te tuntemattomina ja salaatte
itsenne tosi-ystävältänne, silloinkin kun hän tunkeutuu teitä
puhuttelemaan. Ja tuo parta sitten -- sehän se pahimman petoksen
tekikin, mokoma katajapensas. -- Kyllä tuo pitää keritä tahi muutoin
hävittää, joka on noin julmakin, eikö totta, Liisa? Vai pitääkö se olla
sillä, joka kirjoja tekee?» höpötti hän ja katsoi meitä kumpaakin
vuoroonsa silmiin niin veitikkamaisesti kuin hänen mielenliikutuksensa
suinkin salli.

Me puistelimme, pyöritimme ja rytyytimme häntä vuoroin, ja siinä hän
pöläkässä oli. Lääkepullokin otti tehokkaasti osaa yleiseen riemuumme,
sillä se hyppeli, paukahteli ja palkkarehti puolelta toiselle semmoista
vauhtia, että sai varoa kynsiänsä.

»Etpä osaa minusta mitään kirjoittaa», sanoi hän sitten minulle, kun oli
vähän tyyntynyt.

»Eipä tiedä», sanoin minä. --

Paljon oli utelemista ja kyselemistä sillä ajalla tapahtuneista
asioista. Herrastuomari oli jo aikoja ollut viratonna. Hänen emäntänsä
oli yhä pitkittänyt kerran aljettua, huonoa elämäänsä. Hän oli
hävittänyt kaikki ja laittanut sekä ukon että itsensä lumelle suin.
Siitä selveni minulle herrastuomarin kummallinen Pietarinmatka. Se oli
viimeinen ponnistus, jolla hän tahtoi saada jotain vanhan päivän varaa,
sillä raskaalta tuntui hänestäkin armoleipään turvaantuminen.

Tipakkalan Maija kävi usein Hannon luona, hakemassa tuota
viisipaikkaista säkkiänsä, mutta semmoista ei vaan löytynyt. Ja Maija
nurkui ehtimiseen tuota epattoa poikaa, joka ei vienytkään säkkiä Hannon
talteen, niinkuin hän oli käskenyt. Seuraus kuitenkin tuosta
alinomaisesta kokemisesta oli se, etteivät he muistaneet ensinkään
katsoa, oliko säkkien joukossa semmoista, jossa olisi viisi sievästi
pantua paikkaa, mutta sen sijaan katsoivat he hartaasti toisiinsa ja
unhottivat koko säkki-jutun. Kovin pitkää aikaa ei kulunutkaan,
ennenkuin Hanno ja Maija kuulutettiin avioliittoon. -- Vaimoni oli ollut
oikeassa. Meidätkin kutsuttiin häihin. Mitään erinomaista ei niistä
olekaan kerrottavaa. Olkoon kuitenkin sivumennen sanottu, että Maija ei
uskaltanut mennä niin tärkeään toimitukseen kuin vihille ilman tuota
tehoisata lääkepulloa. Juhlallisena riippui se peukalohankista hänen
pyöreän vatsansa päällä sattuvan tarpeen varalta. Se ei ollutkaan
hulluin tuuma, sillä juuri kun pappi kysyi, tahtoiko hän ottaa Hanno
Palkolan aviomiehekseen, tapasi hänet taas reväisin-pahuus, jonka vuoksi
koko tuo tärkeä vastaus jäi niin kauaksi, kun hän pulman lannistamiseksi
kerkesi pullostansa kulauttaa aika siemauksen. Senjälkeen menivät asiat
tavallista rataansa, ja rahtusen ajan päästä oli Maija aviovaimo.

»Löytyikö sitä viisipaikkaista säkkiä ensinkään?» kysyi vaimoni Maijalta
ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.

»Säkkiä? Ei, ei sitä löytynyt, mutta löysinpä täältä jotakin muuta --
tuo poika-lurjus -- mutta nyt huomaan. Vai olet sinä ollut sissinä säkin
hakemisessa, senkin mokoma», sanoi Maija ja reutuutti vaimoani sinne
tänne, samassa nauraen niin paljon kuin hän jaksoi.

Joitakin vuosia oli vielä jäljellä sitä aikaa, joina Hanno oli ottanut
kantaaksensa siltarahat eikä hän ollut se mies, joka työnsä kesken
heittää. Maijakin oli usein vahtituvassa vastaanottamassa määrätyitä
pennejä matkustavaisilta. Kaikkia ihmisiä kohteli hän ystävyydellä,
etteipä sitä ihmistä sivu mennyt, jolle ei hänellä olisi ollut jotakuta
ystävällistä sanaa antaa. Sentähden kohtelivatkin ihmiset häntä
kunnioituksella ja arvonantavaisuudella.

Lapsipuoliaan hoiteli hän kaikella hellyydellä ja rakkaudella, ollen
heille kaikessa niinkuin todellinen äiti, ja lapset rakastivat häntä
kaikella lapsen rakkaudella. Talouden toimet ohjasi hän totutulla ja
tunnetulla tarkkuudella ja pian alkoi näkyä, että perheeseen taasen oli
tullut valpas käsi, josta viime aikoina oli niin tuntuva puute ollut.
Niin täytti Maija tuota monen mielestä myöhäistä kutsumustansa, johon
hän oli niin kauvan pyrkinyt; mutta jos katsoi hänen sydämeensä ja
hartaaseen haluunsa, ollaksensa perheellensä hyödyksi, niin täytyi
myöntää, että sallimus oli hänet juuri tähän paikkaan ja aikaan
säästänyt.

On eräs syksy. Rajuilma raivoaa. Taivas on paksussa pilvessä ja vettä
tulee myrskyn riehuessa niinkuin saavista kaataen. Illan tultua pimenee
ilma sysimustaksi, niin ettei näe, vaikka tikulla silmään pistäisi.
Hanno on monta yötä peräkkäin valvonut myllynkäyttämisessä. Hän on
väsynyt ja tarvitsee lepoa. Maija tietää sen ja hän esittelee, että
Hanno menisi levolle, kyllä hän menee vahtitupaan yöksi, siltarahoja
vastaanottamaan.

»Minä en saata sinua päästää sinne näin kovalla ilmalla, oikeinhan
kammottaa täälläkin ollessa», esteli Hanno.

»Mikäpä minulla siellä on hätänä, eikähän liene kulkeviakaan tämmöisellä
ilmalla. Sinä tarvitset lepoa ja minä kyllä tulen siellä toimeen»,
intteli Maija.

»En ainakaan yksin laske, minä lähden kumppaniksi, koska olet taasenkin
niin peräänantamaton uhrauksessasi; jos minut uni voittaa, voithan
herättää minut», sanoi Hanno ja niin he lähtivät yhdessä.

Yhä yltyi myrsky ja yhä raivosi rankka sade. Pimeys paisui myös niin
mustaksi, että olisi sitä luullut Mooseksen aikuiseksi Egyptin
pimeydeksi. Tuuli vonkui jokaisessa saumassa ja kulmassa epäsointuisia
säveleitään, ja väliin vongahti ja törähti se niin kaamoittavan synkästi
ja rumasti, että olisi luullut Manalan haltijain olevan myrskyn seassa
liikkeellä, puhaltelemassa synkkiä epätoivon äänteitä. Silta rutisi ja
ratisi kuin pärekori ja vahtitupa huiskui juuri kuin sorsa virrassa.
Huolimatta kaikesta tuosta nukkui Hanno kuitenkin heti tupaan
päästyänsä, sillä luonto vaati velkaansa. Maija valvoi, kuunteli ja
odotti, mutta ketään ei tullut. Vihdoin rupesi häntäkin uuvuttamaan ja
hän kallistui penkille pitkäksensä ja meni unenvienoon.

»Tie auki!» kuuli hän yht'äkkiä karjastavan.

»Kohta, heti, malttakaa vaan rahtunen», sanoi Maija, ja törmäsi samassa
salpaa avaamaan.

»Tie auki, Pullo-Maija!» karjasi taasen järeä ääni myrskyn seasta,
ennenkuin Maija ennätti mitään tehdä.

»Olkaa hyvä ja maksakaa ensin, sillä tuntuupa siltä, ettette ole
rehellisiä ihmisiä», sanoi Maija ja irrotti salpaa.

»Avaa paikalla, taikka -- -- --» huusi mies ja töytäsi vasten salpaa,
jonka Maija oli ennättänyt jo auvaista. Salpa lensi auki, ja Maija, joka
sattui olemaan sen nokan kohdalla, paukahti tuota tuokemmaksi tielle
seposten seljälleen, ja lääkepullonsa lensi pitkin siltaa kolin kolia.
Samassa hyppäsi mies kärryihinsä ja alkoi myrskystä huolimatta ajaa
eteenpäin minkä pääsi, pitämättä vähääkään lukua siltarahan
maksamisesta.

Hanno oli herännyt vieraan viimeisestä karjahduksesta sekä salvan
jyrähdyksestä, ja kömpinyt ulos niin pian kuin voi, mutta kun hän sinne
pääsi, oli väkivaltainen vieras jo heittimissään. Maija ei voinut
missään tapauksessa heittää lääkepulloansa, vaan heti töppösilleen
päästyänsä rupesi hän sitä koperoimalla hakemaan.

»Mitä sinä haet?» kysyi Hanno hänet huomattuaan.

»Lääkepulloani.»

»Kuinka se sinne on joutunut?»

»Salvan kanssa lensin selälleni», sanoi Maija.

»Mitä, menikö hän maksamatta?»

Maija selitti hänelle asian.

»Se ei ollut kukaan muu kuin Kivisen Heikki. Hänestä on kuulunut yhtä ja
toista huhua, eikä yhtään hyvää; viimeiseksi on hänen huhuttu tekevän
väärää rahaa», päätteli Hanno.

»Olisipa hän saattanut olla joku muukin, mutta kuka hän lienee ollutkin,
huono ihminen hän kumminkin oli», arveli Maija.

»Olenpa melkein varma luulostani, sillä olinpa tuntevinani hänet
äänestäkin -- mutta löysitkö pullosi? Olen pökerryksissäni unhottanut
kysyä: saitko mitään vammaa tuon riiviön tähden?» puheli Hanno
hajanaisesti.

»En toki. Pulloani en ole vielä löytänyt, mutta sitä hakiessani tapasin
kouraani erään miehen lakin tuolta sillan käsipuun raosta, johon myrsky
lienee sen jonkun päästä paiskannut», selitteli Maija.

»Se on varmaankin hänen. Luultavasti meni hän kestikievariin ja minä
lähdenkin häntä tapaamaan», sanoi Hanno.

»Tämmöisellä ilmalla? Ja palkitseehan lakki siltarahan», esteli Maija.

»Eivät vaivat eivätkä voitot saa tulla kysymykseen, silloin kun joku
konnuus on ilmisaatava. -- Heitä sinä pullon hakeminen aamuun, sillä nyt
sitä on mahdoton löytää, ja mene vahtitupaan», sanoi Hanno.

»Herra siunatkoon, Hanno, mitä sinä esittelet! Kuinka minä tulisin
hetkeäkään aikaan pullottani; olisinpa sitä tarvinnut nytkin moneen
kertaan, kun se vaan olisi ollut saatavissa», sanoi Maija melkein
kiivaasti.

Hanno naurahti Maijan välttämättömyydelle, otti löytölakin käteensä ja
lähti; mutta huolimatta kylmästä, ankarasta sateesta ja tuulesta, haki
Maija pulloansa vielä vankan tunnin, ennenkuin sen löysi, ja löyttyä
meni hän sen kanssa lämpymään vahtitupaan, johon päästyään hänet heti
tapasi reväisinpuuskaus, joka oli rajuimpia mitä hän elämässään oli
kärsinyt, ja tuota ankaraa ryntäystä sai vastalöytynyt lääkepullo
vastustaa parilla tai kolmella aika siemauksella.

Kun Hanno tuli kestikievariin, oltiin siellä ylhäällä, sillä valkea
näkyi akkunoista; se antoi Hannolle toivoa asiansa menestymisestä. Kun
hän astui huoneeseen, oli siellä useita matkustavaisia ja Kivisen Heikki
myös, hyvästi pöhnässä ja avopäin.

»Sinä jätit siltarahan maksamatta», sanoi Hanno rohkeasti astuen samassa
hänen eteensä.

»Se on valkeaakin valkeampi valhe», sanoi Heikki ylpeästi.

»Mistäpäin nämät muut matkustajat kulkevat?» kysyi Hanno, kääntyen
heihin päin.

»Etelästä», oli heidän kaikkien yhteinen vastauksensa.

»Sinä siis tulit pohjoisesta», sanoi Hanno Kivisen Heikille ja katsoi
kiinteästi häntä silmiin.

»En ikänä -- kyllä ikänä, mutta nyt en minä tullut sieltä», änkytti
Heikki.

»Sieltä tulit ja teit vielä päälliseksi sen ilkityön, että kun tunsit
salvan saaduksi auki, töytäsit sillä turvattoman naisen kumoon,
katsomatta sitä kuoliko hän vai jäi eloon», kiilasi Hanno.

»Mitä sinä olet tänne tullut valehtelemaan tuommoisia kunniallisten
ihmisten päähän.»

»Ja kun huomasit, ettei kumoonheitetystä, pökertyneestä vaimosta ollut
mitään pelkoa, hyppäsit rattaille ja lähdit ajamaan minkä voit.»

»Onko tuo mies poissa järjeltä, kun hän tuommoisia puhuu? Vieraat eivät
mahda uskoa tuommoista renttua, sillä päältä päinkin jo näkyy, ettei hän
ole minkään-arvoinen», sanoi Heikki matkustavaisille, kokien siten
heidän edessään kannattaa Hannon polkemaa arvoansa.

»Minäkö järjeltäni? Minä luulen, että puheeni on mielestäsi hyvinkin
järkevää puhetta, mutta sitä sinun on vaikeata kuunnella, sillä
näkyisitpä tahtovan kieritellä itsesi irti asiasta, mutta minun
luullakseni et siitä pääse. Vai minä renttu! Tahtoisinpa tietää kumpi
meistä on renttu. Tappionikin minä olen aina rehellisesti maksanut,
mutta sinä et kummaksu, vaikka hengen ottaisit turvattomalta naiselta,
kunhan vaan saisit kavalletuksi jonkun kymmenen penniä. Vaan nyt ei se
sinulle menesty, luulen ma. Kyllähän sinä itsekin tiedät minun
rehellisyyteni ja oman kavaluutesi, vaikket tahdo sitä tunnustaa. Enkö
minä ole rehellisesti maksanut sinulle kaikkea mitä minulta olet
väärillä velkakirjoilla ja kaupoilla anastanut? Ensinnähän olit sinä
ystävä ja juotit minut myötäänsä juovuksiin, ja kun sitten sait minut
pauloihisi, viekoittelit minua jollain tekosyyllä antamaan suuria
velkakirjoja, joista en saanut kruunun mynttiä, ja tekemään semmoisia
kauppoja, joista en kaikesti saanut vastaan langankiertämää. Eikö totta,
vai? Eikö totta, että sillä tavoin maani, mantoni, kiluineen, kaluineen
meni sinulle, vaikka se nyt kaikki on huilannut kurjan kurkkusi lävitse,
ja sitä tietä on mennyt monen muunkin omaisuus. Voi, voi! Paljon olet
sinä niellyt vaimojen kyyneleitä, mutta tästä lähin olkootkin
soitantonasi vaimojen ja lasten itkut, ja pysykööt ne aina kaikuna
korvissasi, vaikka kuinka kauvas menisit! -- Miltä maistuu? Tahdotko
vielä väittää, että olet siltarahan maksanut?» puhui Hanno kiivaasti
aivan Heikin nenän alla.

»Mitä sinä joutavia höpiset. Minä en ole jonkun pennin vaivainen, että
olisin tarvinnut siltarahan jättää maksamatta», sanoi Heikki, ja kääntyi
Hannoon selin.

»Vai niin! Sinä siis kiellät vielä nytkin!» sanoi Hanno.

»Minusta menee jo liian pitkälle, kosk'ei teillä kumminkaan ole mitään
tukevia perustuksia asiallenne», sanoi joku vieraista, joiden mielipide
alkoi kallistua Hannoa vastaan.

»Etteikö minulla ole perustuksia? Onpa niinkin, mutta minä en ole vielä
hänen kanssaan selvillä. Jos luulette häntä oikeaksi, rehelliseksi
ihmiseksi, niin petyttepä suuresti. Kyselkääpä tuolta tekoherralta,
missä hänen lakkinsa on, sitä ei hänellä kai ole olemassakaan. -- Ahaa!
Katsokaapa tuota rehellisyyttä, kuinka hän vapisee muutaman pennin
tähden. Sallimus näet ohjasi nyt niin, että kun hän turvattomalta
naiselta ryösti salvan auki ja töytäsi hänet puolikuolluksiin, putosikin
häneltä siihen lakki, jota ei hän joutanut kiireissään hakemaan. Kai hän
luotti tähän-astiseen konnan-onneensa ja otaksui myrskyn sen vieneen
kosken kuohuihin, mutta niin ei käynytkään, sillä sallimuksella on
välisti sieviä pikkukeinoja, joiden kautta tulee useinkin asioita ilmi»,
puheli Hanno ja pyöritteli kädessään povestaan vedettyä, märkää lakkia.

»Minusta tuntuu tämä vieras olevan oikeassa, sillä ensin tullut on tässä
moneen kertaan uhkeillut, kuinka myrsky vei häneltä lakin», sanoi joku
matkustajista.

»Aivan oikein! Jopahan rupeette selvenemään. Haluatko nyt maksaa
siltarahan, vai kuinka?» sanoi Hanno, astuen Heikin luo ja koetti
sovitella lakkia hänen päähänsä.

»Minä maksan hänelle suotta siltarahan, että pääsen erilleni tuosta
suupaltista. Tosi kyllä, että tuuli vei minulta lakin, mutta tämä ei ole
minun lakkini, se meni toisessa paikassa, enkä voinut pimeässä sitä
löytää», sanoi Kivisen Heikki, vavisten niinkuin haavanlehti ja ojentaen
samassa Hannolle hopeamarkan. »Minulla ei ole vaskirahoja», sanoi hän
sitä antaissaan.

Hanno otti sanaa lausumatta vastaan tarjotun rahan, ja käveli sen kanssa
suoristaan pöydällä palavan kynttilän luo. Siinä hän käänteli ja katseli
sitä joka puolelta, punnitsi sormiensa nenillä, välisti nakkasi sen
pöydälle ja otti taasen ylös. Koko sillä ajalla ei puhunut kukaan yhtään
sanaa. Vihdoin kääntyi hän ihmisiin päin ja sanoi: »Tämä on väärä raha.»

»Väärä! Ei suinkaan», sanoi Heikki vavisten.

»Niin totta kuin me olemme tässä, on tämä väärä; katsokaa muutkin»,
sanoi Hanno jyrkästi ja ojensi rahaa läsnäolevalle.

»Olisinko joltain pimeässä saanut väärän rahan, on minulla oikeitakin»,
sanoi Heikki hätäyksissään, sieppasi muille tarjotun markan käteensä ja
antoi Hannolle samassa toisen.

Hanno taasen saadun rahansa kanssa kynttilän luo. Nyt ei hän sitä paljoa
tarkastellutkaan, ennenkuin hän lausui tyyneesti: »Tämä myös on väärä.
Minä luulen, että hänellä löytyy niitä enemmänkin», sanoi Hanno.

Haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa, mutta Heikki vapisi yhä enemmän.
Kaikki katsoivat häneen epäluuloisesti, ja yleinen mielipide oli nyt
Hannon puolella.

Kaiken muun hyvän lisäksi osasi vielä olla niin, että paikkakunnan
nimismies oli virkamatkoillaan sattunut yöpymään samassa
kestikievarissa. Hän oli viereisessä huoneessa jo levolla, mutta hän oli
herännyt Hannon kovasta puheesta, ja kuunnellut asiain menoa; kukaan ei
tietänyt, että hän oli siellä. Kun hän sitten kuuli mainittavan väärästä
rahasta, pisti hän kiireesti vaatetta päälleen ja tulla pölähti kaikkien
suureksi hämmästykseksi huoneeseen.

»Mitä täällä haasteltiin väärästä rahasta?» kysyi nimismies huoneeseen
tultuansa.

»Minä tapasin tältä tanssijalta kaksi väärää markan kappaletta. Minun
uskoni on, että hänellä löytyy niitä enemmänkin, ja sen vuoksi pyydän
teidän olemaan hyvän ja tarkastamaan, paljonko hänellä niitä löytyy»,
sanoi Hanno ujostelematta.

Nimismies loi vapisevaan Heikkiin tuiman katseen; näyttipä siltä kuin
hän olisi tahtonut tunkea aran miehen sielun lävitse.

»Näyttäkääpäs minullekin niitä rahoja», sanoi hän sitten, ojentaen
kättänsä, ottaaksensa ne vastaan.

Heikki kaivoi niitä vavisten lakkaristaan ja kun hän ne vihdoinkin sai
haapuroiduksi käteensä, laski hän ne odottavan nimismiehen käteen.

Tämä tarkasteli ja katseli niitä vaan vähän aikaa ja kääntyi sitten
Heikkiin päin ja sanoi: »Nämät ovat selvästi vääriä rahoja, onko teillä
muitakin tämmöisiä?»

»Ei minulla ole muita», änkytti Heikki.

»Mistä olette nämät saanut?» kysyi nimismies.

»Keneltä lienen ne pimeässä saanut.»

»Näyttäkää kaikki rahanne minulle.»

»Ei minulla ole muita rahoja.»

»No tottahan sitten tiedätte keneltä nämät saitte.»

»Minun oli mahdoton häntä pimeässä tuntea», intti Heikki.

»Jos ei hän niitä muutoin tuo esille, niin pitää hänet syynätä, ja
luulenpa, että silloin saadaan siltarahat ja lisää tinarahoja, sillä
olen kuullut huhuja hänen itsensä niitä sepitsevän», sanoi Hanno.

»Olen minäkin jotain semmoista huhua kuullut. Ja koska tässä on jo
asiassa vähäisen vikaa, niin minä vaadin teidän näyttämään minulle
kaikki rahanne», sanoi nimismies Heikille.

»Niinkuin sanoin, ei minulla ole muita rahoja.»

»No sitten syynään minä sinut lain nimessä.»

»Kyllä kaiketi minut saapi syynätä», sanoi Heikki teeskennellyllä
rehevyydellä ja tarjoutui itse syynättäväksi.

Nimismies koetteli kaikki hänen taskunsa ja lakkarinsa, mutta niistä ei
löytynyt mitään.

»Tehkää hyvin, riisukaa kengät pois jaloistanne», komensi nimismies.

Heikki totteli, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Olihan hän nyt
semmoisessa asemassa, josta ei käynyt peräytyminen.

Tuolille istuttuaan, veti Heikki kengät pois jaloistaan ja suuria
saapasvartten suita alaspäin pitäen kopisteli niitä.

»Näettehän, ettei täällä ole mitään», sanoi hän sitten voittoriemulla.

»Miksikä te tuota toista saapastanne noin kovin varoin pitelette?» sanoi
nimismies ja sieppasi Heikin kädestä kengän pois.

Kohta putosi lattialle suurehko vaatepussi; se rosahti pudotessaan; sen
sisällä oli jotain.

Kiireesti otti nimismies pudonneen pussin ja rupesi tutkimaan sen
sisustaa. Siellä oli koko joukko tinarahoja; ainoastaan puolen markan
raha oli oikea, kaikki muut olivat vääriä markan ja kahden markan
kappaleita.

»Lain nimessä vangitsen minä sinut», sanoi nimismies kolkosti, kääntyen
Heikkiin, jolla ei ollut sanaakaan suuhun tulevaa.

Käsky täytettiin pian, ja nimismies lähti Heikin kotiin tarkastamaan
siellä olevia oloja. Sieltä löytyi täydelliset tinarahojen tekokoneet
sekä paljon jo valmiiksi tehtyjä vääriä rahoja. Asia oli nyt selvä ja
nimismies lähetti Heikin suoristaan läänin vankilaan, odottamaan
tutkintoa; hän ei saanut enään käydä kotonaankaan, mutta sitä ennen
maksoi nimismies Hannolle tuosta puolesta markasta siltarahan.

Kihlakunnan oikeus tutki asian ja tuomitsi Kivisen Heikin elinkautiseen
pakkotyöhön.

Niin oli hän vihdoin käynyt satimeen. Monta vääryyttä oli hän tehnyt,
monta kyyneltä kylvänyt. Monesti oli hän itsensä kierrellyt irti lain
rankaisevasta kädestä ja kavaluudellaan itsensä vapaaksi saattanut,
mutta pää se tulee viimein vetävälle.



Kahdeksaskolmatta luku.

SE TOINEN TAAS.


Hanno ja Maija elivät ammatissaan niinkuin ennenkin. Vaikka Hanno oli
ryyppimästä laattuaan koonnut itsellensä melkoisen omaisuuden ja vaikka
Maija oli tarkkuudellaan lisännyt vanhemmiltaan perittyä omaisuuttaan,
eivät he kuitenkaan heittäneet kesken sillanvahdin ammattia, jonka
yhteiskunta oli heille uskonut, vaan tahtoivat siinä olla niin kauan kun
suostuttu aika kesti.

Joessa, jossa silta oli, kävi ankara virta. Usein veivät paisuvat
kevättulvat siitä sillan yhdellä pyyhkäyksellä, niinkuin lastun. Vanhat
muistelivat usein, kuinka tulvat tulivat aina ankarammiksi ja kuinka
entisinä aikoina ei niistä tietty juuri mitään. Mutta mikäli maat
tulivat viljellyiksi, korvet peratuiksi, suot ja rämeet kuivatuiksi ja
raivatuiksi viljamaiksi, sikäli isonivat tulvat ja sitä useammin ne
veivät sillan. Monta mestaria oli siinä taitoansa koettanut, mutta yhtä
monasti olivat luonnon voimat ne turhiksi tehneet.

Niinkuin ennen olen maininnut, oli silta taasen uudesta rakennettu.
Kunnialla se oli koetuksen kestänyt niinä vuosina. Vaikka kyllä ansaat
olivat ratisseet, vuoliaiset notkuneet ja arkut vavisseet, isojen
jäälohkareiden kiitäessä hirmuista vauhtiansa kuohuvaa koskea alas, oli
silta paikkansa pitänyt, ja ihmisten ilo oli suuri.

Oli ollut ankaran luminen ja kylmä talvi. Oli ollut niin kovia pyryjä,
että kinokset olivat olleet useissa paikoissa huoneitten korkuisia;
olipa täytynyt välisti lapiolla luoda kinokset auki, koettaessa saada
ovi auki. Usein käypi niin että kylmän ja lumisen talven perästä tulee
kylmä ja pitkä kevät, sillä luonto ei voi vähällä murtaa niin ankaraa
talven valtaa, eikä sulattaa ja lämmittää ilmapiiriä oikealla ajalla.
Semmoisten keväimien perästä tulee tavallisesti isot tulvat, sillä lumi
sulaa silloin muutamissa vuorokausissa ja syöksee vuorilta ja ylängöiltä
laaksoihin, puroihin, ojiin ja virtoihin, ja silloin kysytään,
kestävätkö sillat ja muut vesirakennukset.

Pitkää kevättä ennustivat vanhat nytkin ja semmoinen tuli todellakin.
Vapunpäivän aikana ei ollut lumi vielä hievahtanutkaan ja rekikeli oli
parhaimpia mitä koskaan olla saattaa. Vasta viikkoa ennen Erkin päivää
rupesi vettä satelemaan ja väliin paistoi aurinko lämpymästi; seuraus
siitä oli, että kolmessa vuorokaudessa oli joki tulvillansa. Kaikkialla
ryhdyttiin varokeinoihin: venheet vedettiin esille talviteloiltaan ja
laitettiin kuntoon, myllyjä tuettiin, paalutettiin ja köytettiin,
jokirannoilla olevia aittoja tyhjennettiin ja navetoista laitettiin
varmoja ulospääsypaikkoja eläimille.

Neljännellä vuorokaudella lähtivät jäät jo liikkeelle. Suvanteilla
kirposivat ne paisuvan veden pullistamina rannoista irti, ja alkoivat
joentäyteisinä levyinä kiitää kohisevaa koskea kohden. Siihen tultuansa
jysähtelivät ne kuohujen seassa piileviin kiviin ja kallion
kielekkeihin, joihin murtuivat pienemmiksi, mutta korkealle ruiskui
vesipatsaat suhisten ilmaan. Olipa jyminä ja pauke semmoinen luonnon
voimien yhteen sattuessa, että selvästi tunsi törmien vapisevan
jalkojensa alla. Alintaan puoltatoista kyynärää vahvoja ollen, eivät
jäät koskien kovissa hyrskyissäkään kovin pieniksi pirstaantuneet, vaan
paksuina ja jykevinä jyskyinä kiitivät ne alas, ja harva oli se esine,
joka murtumatta niiden edessä jäi. Jonkun kovan vastarinnan kohdattuaan
pysähtyivät ne hetkiseksi ja röykköysivät hirmuiseksi jääpadoksi. Siinä
ne pyörivät ja hyörivät, kiersivät ja kaarsivat, menivät toistensa
päälle ja alle, sivuhun ja välihin, eteen ja taakse; näyttipä siltä kuin
heillä olisi ollut ennakolta suunniteltu järjestelmä. Kauvan ei
kuitenkaan tuo ankaran näköinen vastarinta voinut seisoa ylhäältä
tulevaa voimaa vastaan, sillä yhä suurempia jääpatoja ryntäsi
vastustajain niskaan, työntäen entiset pois edestänsä. Yhdistetyillä
voimilla ryntäsivät ne sitten eteenpäin, repien ja kiskoen kaikki
mukaansa, mikä vaan oli niiden tiellä. Myllyt ja niittyladot mennä
köllöttelivät kokonaisina virtaa alas, kunnes ne, kohdattuansa jonkun
vastuksen, lavahtivat yksin puin palkkeroimaan jäiden sekaan vuolaassa
virrassa. Jääpadon seisahduttua jossain matalatörmäisessä paikassa,
yltyi vesi silmänräpäyksessä niin, että se äyrästen yli syöksähti
alaville, laajoille vainioille, tehden ne tuokiossa mereksi. Jäljestä
seuraavat jäät tulivat jääpadon rintamaan, ikäänkuin tunnustellaksensa,
kuinka suuri vastustusvoima sillä on. Siitä läpi pääsemättä pyörähtivät
ne äyrästen yli tulvivan veden muassa padon sivuitse vainioille, jossa
ne jonkun pyörteen voimasta tanssivat hurjaa rinkitanssia; olipa kuin ne
olisivat iloinneet voitostansa. Kun sitten jääpato lähti liikkeelle,
laskeusi vesi uomaansa, mutta nuot hirmuiset jäälohkareet jäivät
törmille ja vainioille; näyttivätpä ne auringon valossa monenvärisiltä
kristallipalatseilta. Kova hätä oli ihmisillä. Korkeammille paikoille
talutetut, tiheään ahdetut eläimet mylvivät peloissaan, siellä ja täällä
kuului hätähuutoja sekä kehottavia komentosanoja, ja veneillä kiidettiin
apuun sinne, missä hätä oli korkeimmallaan.

Silta oli korkeatörmäisen, pitkän kosken kohdalla, sentähden ei vesi
noussut siinä äyrästen yli. Mutta hätä oli siinäkin, sillä silta oli
joka silmänräpäys vaarassa. Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut sillan
luokse, jos mahdollista, tukemaan sitä ja katsomaan kuinka kävisi. Jäitä
tulla jymisi kiivasta koskea alas, ja kun ne vaan sattuivat arkkuihin ja
kirmuihin, vavahti koko silta perustuksiansa myöten.

Nyt juuri rupesi ylempänä siltaa, erään kauas koskeen pistävän
kallionkielekkeen suojaan, tekemään jääpatoa. Suurina levyinä asettuivat
siihen vahvat jäätelit, ikäänkuin levätäksensä paljoista
ponnistuksistansa ja hiljentääksensä hirmuista vauhtiaan. Levy levyn,
teli telin perästä kiirehti tuohon rauhan satamaan. Ne pyörivät,
sijoittelivat ja tunnustelivat missä kunkin paikka olisi ja sitten ne
laskeusivat, mikä kyljelleen, mikä lappeelleen rintamaa vasten, täyttäen
niin pohjaa myöden veden ja toisien jäiden kulkuväylän. Tulvan särkemien
huoneitten hirret nousivat jääpadon rinnassa pystyyn, menivät yli ja
ympäri, pitkin ja poikin, sijoitellen itseänsä ikäänkuin siteiksi
jääpadolle. Ennen pitkää oli pato muodostunut jyrkäksi ja vahvaksi ja
näytti aikovan lujasti vastustaa ylempää tulevia luonnonvoimia.

Kaikki muut hätäilivät ja pelkäsivät pahinta, mutta Tipakkalan Maija ei.
Luottaen Jumalaan ja lääkepulloonsa istui hän vaan vahtituvassa
rauhallisena, toimittaen levollisesti salvan avaamista niille harvoille,
jotka vielä uskalsivat yli kulkea. Häntä usein muistutettiin ja
varoitettiin, kuinka vaaranalaista on olla vahtituvassa, sillä jääpato
saattaa lähteä liikkeelle minä silmänräpäyksenä hyvänsä ja silloin ei
ole sillan pysyminen taattu. Mutta semmoisista muistutuksista ja
varoituksista huoli Maija vähän, vastasihan vaan: »Ellei Herra itse
huonetta rakenna niin vartijat hukkaan valvovat.»

Pitäjään iso pappila oli aivan sillan läheisyydessä. Kynsi kansi, mikä
vaan kykeni, oli kirkkoherran perheestäkin sillan tienoilla,
katselemassa luonnon suuria voimia. Siellä tiheissä väkiryhmissä oli
itse kirkkoherrakin neuvomassa ja ohjaamassa, kuten parhaiten taisi, ja
hätäilemässä muiden hätäisien kanssa. Yht'äkkiä kajahti väkijoukosta
huikea hätähuuto ja kaikkien silmät kääntyivät siltaa kohden. Silloin
nähtiin kirkkoherran kahdeksanvuotiaan, valkotukkaisen pojan avopäin
juosta vilistävän siltaa myöden vahtituvalle.

»Lapseni, lapseni!» huusi kirkkoherra, voimatta mitään muuta tehdä.

»Mikä on hätänä? Mistä on kysymys?» kysyi syvä miehen ääni väkijoukosta.
Se oli Hanno, joka oli ollut muualla hätääntyneitä auttamassa, ja oli
nyt juuri tullut sieltä takaisin.

»Lapseni juoksi tuonne vahtitupaan Maijan luokse», sanoi kirkkoherra
hätäisesti.

»Kuinka on voitu olla niin huolimattomia, ettei ole käsketty Maijaa pois
ja ilmoitettu hänelle vaaran suuruutta, silta olisi myös pitänyt
vartioida, ettei sinne olisi kukaan voinut päästä. Jääpato ei seiso
enään paria minuuttia kauemmin, ja silloin on silta mennyt vahtitupineen
ja asukkaineen», sanoi Hanno nuhtelevaisesti ja synkästi.

»Maijaa on kyllä varoitettu, mutta hän ei ole totellut», sanoi
kirkkoherra.

Huolimatta mistään mitään, ja kuulematta kirkkoherran viimeistä
vastausta, töytäsi Hanno sillalle, pelastamaan noita vaarasta
väliäpitämättömiä. Mutta tuskin oli hän ennättänyt harpata kymmentä
syltää, kun jääpato lähti liikkeelle suurella ryskeellä, ja sentähden
täytyi hänen heti potkaista takaisin niin pian kuin vaan kerkesi. Eipä
siinä pitkiä aikoja ollutkaan, kun jääpato tuli kauhean pakkoveden
kanssa. Ja yhdellä pyyhkäyksellä veivät ne sillan arkut juuri kuin
jotkut keveät lastut; ainoastaan se arkku jäi paikoilleen, jonka päällä
vahtitupa oli.

Kauhistus ja hämmästys valtasi kaikki ihmiset. »Lapseni, lapseni!»
huudahteli kirkkoherra ehtimiseen, ja hänen rouvansa kannettiin
pyörtyneenä kotiin. Hanno, tuo muutoin niin jäykkä ja voimakas mies,
tuli niin voimattomaksi ja kykenemättömäksi, ettei jaksanut muuta tehdä
kuin voivottaa ja käsiänsä väännellä.

Vaara suureni joka silmänräpäys, sillä tulevat jäälohkareet puskivat
ehtimiseen tuota turvattomaksi jäänyttä, yksinäistä sillanarkkua, ja
selvästi nähtiin vahtituvan vapisevan. Samassa syöksähti Maija tuvasta
arkun päälle jääneelle sillan palaselle, pitäen kirkkoherran poikaa
sylissään ja puristaen häntä rintaansa vasten; näytti siltä kuin hän
olisi jotain puhunut, mutta sitä ei voitu kuulla kosken kovan pauhinan
vuoksi.

Kirkkoherra tointui ensiksi yleisestä hämmästyksestä.

»Onko venheitä saatavissa? Niitä kaluineen tänne! Onhan ihan väärin,
ellemme koeta pelastaa noita onnettomia; sata, kaksisataa markkaa
palkinnoksi hänelle, joka sen tekee», komensi kirkkoherra.

»Minä lisään sata markkaa; kolme sataa markkaa pojan ja Maijan
pelastajalle, kuulitteko? -- kolme sataa markkaa!» lisäsi Hanno,
voimatta muuta tehdä.

Pian oli useita venheitä paikalla airojen ja vankkojen sauvointen
kanssa. Useita yrityksiä tehtiin vieläpä uhkarohkeitakin, mutta aina
yhtä huonolla menestyksellä. Vanhat, karaistuneet koskenlaskijat
koettivat useat kerrat parastansa, mutta turhat olivat kaikki
ponnistukset luonnonvoimia vastaan.

»Pelastakaa lapseni ja vaimo! Pelastakaa herrantähden, maksoi mitä
maksoi -- neljä -- viisisataa markkaa -- pelastakaa!» hätäili
kirkkoherra.

»Ei toki liene yhtään niin halpamielistä ihmistä, joka sen tekisi
ainoastaan palkinnon toivosta; tavallinen ihmisvelvollisuus velvoittaa
jo meidät siihen. Mutta ihmisvoimat eivät riitä sitä tekemään ja jos ei
joku ihme tapahdu, luulenpa pelastuksen olevan mahdottoman», sanoi eräs
kivellä istuva ja kovasti huohottava, yrityksen tehnyt mies.

Vaara suureni suurenemistaan. Hirmuinen jääjönkäle survasi osan arkusta
pois, vahtitupa horjahti ja kallistui kuohuvaa koskea kohden; olipa
niinkuin olisi se siihen kallistunut odottamaan viimeistä iskua.

»Lapseni, lapseni! Pelastakaa lapseni -- seitsemän, kahdeksan sataa
markkaa -- pelastakaa!» huuteli kirkkoherra epätoivossaan ja perin
voimatonna.

Samassa tuokiossa nähtiin omituinen näky. Pitkin maantietä tuli joku
matkustajajoukko, mies vetäen perässään nelirattaisia vankkureita ja
kantaen olallansa vankkaa luotipyssyä; vaimon olalla oli isonlainen
lippo (haavi) ja hänen kintereillään tallusteli neljä isompaa lasta. Se
oli Laarilan perhe, joka ikäänkuin rientomarssissa asteli hätäpaikkaa
kohden.

Heitettyään vankkurinsa, perheensä, pyssynsä ja passinsa väkiryhmien
taa, tuli hän halki väkijoukon sen rintamaan, nyrvien ja nuijien
nyrkeillään oikeaan ja vasempaan, saadaksensa tietä.

»Mikä täällä on hätänä? Onko mitään vaaraa?» -- kyseli hän hätäisesti
johtavain henkilöiden luo päästyänsä.

»Lapseni, lapseni -- Maija -- kahdeksan sataa markkaa, ken pelastaa»,
äännähti kirkkoherra, osoittaen sormellansa vahtitupaa ja sillan
palasella olevaa, lasta syleilevää Maijaa kohden.

»Vene, vene! nopeaan -- pertana -- vene tänne! joutukaa!» komensi
Laarila, nuivien tilaa itsellensä; hän oli tuokiossa käsittänyt vaaran
suuruuden.

»Tässä on venheitä, mutta turha on ihmisapu; kyllä on koetettu auttaa,
mutta ei ole voitu», sanoi joku jo ennen parastansa koettanut.

»Sillä ei vielä ole todistettu, ettei enään saisi koettaa -- ei mitään
vastaväitteitä eikä neuvottelemisia, aika on tärkki -- persina, ei sinne
venettä, tänne, kauas ylipuolelle siltaa! kuinka se alapuolelta
onnistuisi?» touhusi Laarila, samassa tarttuen venheen kaareen parin
muun miehen kanssa kiinni. Sitten he veivät juoksujalassa venheen sillan
sivutse paljon ylemmäs siltaa erään niemekkeen kohdalle.

Joku miehistä tarjoutui Laarilalle kumppaniksi.

»Ei mitään kumppania, hän olisi tiellä vaan; yksin, ihan yksin tahdon
koettaa -- palanen köyttä vielä, kas niin, ja nyt lähden Jumalan
nimessä», puuhaili ja puheli hän.

Mieltä jännittävä oli se hetki. Jokaisen silmät olivat luotuina tuohon
uhkarohkeaan yrittäjään. Ei mitään kysymyksiä kuulunut eikä mitään
päätelmiä, eipä hennottu vapaasti hengittääkään; silloin tällöin
kuultiin vaan jonkun rinnasta puhkeevan syvän ja toivovan huokauksen.
Vankkana ja jäykkänä ohjasi Laarila seisoaltaan venhettä, väistellen
milloin sauvoimella, kulloin airolla kiitäviä jäälohkareita, yhä ohjaten
venhettä ulommaksi, päästäksensä sen arkun kohdalle, jonka päällä
palanen siltaa ja horjuva vahtitupa vielä oli; sen kohdalle päästyänsä
laski hän myötävirtaan sinne. Nyt tuli ratkaiseva hetki. Voiko hän
pysähtyä arkun luo, vai viekö hänet vaahtoava hyrsky siitä sivuitse?
Hirmuista vauhtia kiiti hän nyt eteenpäin ja jokainen tunsi pelosta
jäsenensä vapisevan. Mutta juuri kun hän kiiti kuohuvien hyrskyjen
keskellä seisovan arkun ohi, teki hän, haaralla jaloin tanakasti
seisoessaan, jykevällä melalla semmoisen kaarroksellisen
mestarikiemauksen, että venhe pyörähti kuin väkkärä arkun alapuolella
olevaan kosteeseen, ja nyt oli Laarila perillä. Tuokiossa sitoi hän
muassaan olevalla nuoralla venheen kiinni arkkuun, ja rupesi toimimaan
vaaranalaisia venheeseen.

»Pian alas, pelotta vaan, kyllä minä vastaanotan; poika ensin ja sinä
sitten -- pian, pertana, aika on kallista», komensi Laarila.

Mutta juuri kun Maijan piti antaa poika Laarilalle, kohtasi häntä niin
kova mielenliikutus, että reväisin tuli taas niinkuin kuolema päälle, ja
pojan antaminen jäi siihen. »Pian, pian -- persina», kiirehti Laarila,
mutta Maija ei tuota säikähtänyt, karjasi vaan: »Reväisimeni» ja otti
pullostansa aika kulauksen. »Arkku hajoaa tuossa paikassa, joudu!»
hopitti Laarila, ja tuskan huudahduksia kuului rannalta. Kun Maija oli
saanut tenhovetensä juoduksi, antoi hän pojan Laarilalle niin
levollisena, kuin ei olisi mitään hätää eikä mitään olisi tapahtunut;
sitten laskeusi hän itse. Laarila asetti molemmat pohjalle ja varoitti
olemaan liikahtamatta. Nyt aljettiin ponnistaa maalle päin. Sielläpä nyt
oli neuvojia, huutajia, viittojia, toivojia ja pelkääjiä, mutta
Laarilalla oli omat tuumansa. Poikkivirtaan ei ollut ajattelemistakaan,
sillä ensimmäinen kohtaava jääjärkäle olisi lyönyt venheen murskaksi.
Hän ohjas venhettä viistoon, myötävirralle, väistellen jäälohkareita
niin paljon kuin mahdollista. Juuri kun hän oli päässyt arkun
ulottuvista ja kohdalta pois, romahti sillan viimeinen jäännös
vahtitupineen kuohuvaan koskeen; iso jääteli teki lopun työstä, minkä
muut olivat alottaneet. Haikeita huutoja kuului rannalta ja kirkkoherra
ja Hanno katsoivat mykkinä yhteen paikkaan, tuohon hyrskyjen kanssa
taistelevaan venheeseen.

Laarila ponnisteli kaikin voimin, ohjaten venhettä, ja mikäli hän livui
alaspäin, läheten maata, vetäysi väkikin kohdalle, ollaksensa valmiina
heitä vastaanottamaan. Vihdoin pääsivät he niin likelle rantaa, että
eräs mies ulettui pitkävartisella keksillä iskemään kiinni venheen
kokkaan; sen avulla vedettiin se pian rantaan ja kymmenet kädet
sivalsivat sen asukkaineen päivineen kuivalle törmälle.

Kumma oli katsella tuon ennen niin verkkaisen ja kähveröisen miehen
äkillisiä päätöksiä ja sitä rajua liikuntoa, jota hän koko pelastuksen
ajan osoitti. Häntä ei oltu koskaan ennen semmoisena nähty, ja hän teki
työn, jota ei kukaan muu kyennyt tekemään.

Maalle päästyänsä raukesi Laarila pitkäksensä maata eikä voinut puhua,
eipä silmiänsäkään liikuttaa; paljot ponnistukset olivat mieheltä voimat
vieneet; näyttipä siltä kuin hän olisi kuiskinut: »Minulla on suuri
kyky, mutta ihmiset eivät tunne minua.»

Ei voinut Maijakaan puhua, mutta poika makasi itkeä nyyhkien isänsä
rinnoilla; kaikki väki oli vähäpuheisena.

»Oletpa kummanrohkea ihminen, Maija, kun melkein tahallasi antaudut
silminnähtävään vaaraan!» sanoi Hanno nuhtelevaisesti, sittenkun enin
mieltenliikutus oli mennyt ohitse.

»Minä en peljännyt, sillä tiesinhän minä, että Jumala voipi minut
varjella, jos hän sallii minun vielä elää. Hän olisi voinut vaikka
kosken kuohuista luoda uuden Laarilan minua ja poikaa pelastamaan, jos
ei hän olisi hyväksi katsonut tätä entistä siihen toimeen lähettää»,
sanoi Maija luottavasti.

»Olipa se -- tuota -- oikein aika ponnistusta vaativa toimi», sanoi
Laarila vähän levähdettyään.

»Ei ainoastaan ponnistusta, mutta myös uljuutta, neuvokkaisuutta ja
alttiiksi antavaisuutta vaativa. Sinä olet tehnyt jalon työn ja jos se
olisi nyt vielä tekemättä, itkisin tässä mennyttä lastani ja Hanno
tuossa vaimoaan», sanoi kirkkoherra.

»Hän on oppinut mies ja hänellä on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne
häntä», sanoi saapuville tullut Laarilan vaimo.

»Saatanpa minä -- tuota -- muutakin tehdä, en vaan herrasvärkeillä syödä
talonpoikaista ruokaa», sanoi Laarila, vilkaisten samassa kirkkoherraa
silmiin.

»Kauan olet, ystäväni, pitänyt mielessäsi tuota ajattelemattomuudessani
kerran lausuttua sanaa, mutta jalosti, ylevästi kostit sinä. Kauan
olenkin katunut tuota ylimielistä lausettani, sillä elämä on minulle
opettanut sen totuuden, että ihmisen tulee hillitä kieltänsä, eikä
pahoittaa ketään. Heitetään pois nyt nuot vanhat hapatukset ja lyödään
sovinnon kättä!» puheli kirkkoherra.

»Kyllä kai minä -- tuota. En minä ole äissäni ollutkaan, vaikka kyllä
ensin tuntui ilkeältä, kun ihmisen kunniaa loukattiin -- tuota», sanoi
Laarila ja sitten he löivät kättä niinkuin veljekset.

»Niin ja sitten palkinto!» lisäsi kirkkoherra, ojentaen samassa
Laarilalle tukun setelirahoja.

»Palkinto! Mikä palkinto se on? -- tuota», sanoi Laarila, vetäen kätensä
koukkuun, evätäksensä siten rahoja vastaan ottamasta.

»Kahdeksansadan markan palkinto on luvattu sille, joka pelastaisi ne
kaksi henkeä, jotka olivat varman surman suussa», selitti kirkkoherra.

»Sitä en kiireeni vuoksi ole kuullut, sen tein palkinnon toivotta,
tavallisesta ihmisvelvollisuudesta, enkä sentähden ota vastaan
mitään palkintoa», sanoi Laarila lujasti; tuntuipa hän olevan
liukaspuheisempikin kuin tavallisesti vastaväitöksessään.

»Ei kukaan ole vielä rehellisemmästi ja kunniakkaammasti palkintoa
ansainnut, kuin juuri sinä. Ota vastaan tämä vähäinen kiitollisuuteni
osoitus! Tosi kyllä on, ettei jaloa työtäsi voida suurillakaan summilla
palkita, mutta onhan se edes joku muisto minulta ja Hannolta», puheli
kirkkoherra.

»Palkinto on rehellisesti edeltäpäin luvattu, eikä kukaan muu meistä
kyennyt sitä ansaitsemaan; on kovin väärin tehty, jos ei hän ota sitä
vastaan», mutisi kansa.

Hitaasti ja verkkaisesti nousi Laarila istualtaan seisomaan. Hän otti
lakin pois päästään, astui pari askelta lähemmäksi kirkkoherraa ja
sanoi:

»Tuota -- koska se on kirkkoherran hyvä tahto ja yleinen mielipide, niin
otan sitten vastaan -- tuota.»

»Oikein!» huudahti kirkkoherra ja ojensi rahat Laarilalle, joka siinä
seisoi yhä lakittomin päin.

»Jokohan, jokohan -- tuota. Jopahan kerran arvasin astua oikealle
astuimelle onnen epävakaisella rattaalla --», sanoi Laarila, tukkiessaan
verkkaisesti rahoja lakkariinsa.

Samassa havaitsi hän minut. Hän asteli oitis verkkaisilla, mutta
arvokkailla askelilla luokseni. »Hyvää päivää -- tuota. Terveiksi,
tuota!» sanoi hän kättä puristaen. »Onpa todellakin hauskaa! Saanko
ystävyytemme nojalla pyytää jotain -- tuota? Arvelin teidän olevan
täällä ja sentähden tulimme tämän kautta, vaikka olisimme suorempaankin
voineet päästä, sillä eipä kulkuneuvomme suuria siltoja kaipaa», jatkoi
hän sitten.

»Jos vaan pyyntönne on minun vallassani, niin se on jo edeltäpäin
myönnetty», sanoin hänelle.

»Pyytäisin vaan saada muutamiksi päiviksi majapaikkaa luonanne.»

»Sen myönnän kernaasti, vaikka kauaksikin; kaikki mitä meillä on, on
myös teidän, mutta itse en vielä jouda lähtemään», sanoin hänelle.

»Kiitos -- tuota», sanoi hän, keikauttaen itsensä suoraksi ja kohentaen
jotenkin rappiotilassa olevaa viheriäpantaista lakkiansa pystömpään
asemaan. Sitten asteli hän odottavan joukkonsa luo, sieppasi pyssyn
olallensa ja vankkurien pestin käteensä sekä alkoi pystöpäisenä ja
ryhdikkäänä astella kotiani kohden. Kauan katsoin hänen jälkeensä,
kuinka tuo viheriäpantainen lakki teki, säännöllisten askelien vuoksi,
tasamittaisia heilahduksia oikeaan ja vasempaan, aivan niinkuin hyvästi
käyvän vanhan seinäkellon lerkko. -- Muu perheensä seurasi jäljessä,
vaimo kantaen lippoa olallaan ja lykäten vankkureita.



Yhdeksäs kolmatta luku.

LOPPUMUISTELMIA.


Kotiin tultuani oli Laarila perheineen siellä jo hyvin kodistunut. Lippo
oli asetettu pystyyn porstuan nurkkaan, pyssy riippui juhlallisesti
naulassa tuvan seinällä, viheriäpantaisen lakin vieressä, ja lapset
juoksentelivat ympäri lattiaa iloisesti leikkien. Itsensä oli hän
riisunut paitahihasilleen ja tuli minua vastaanottamaan, kuten isäntä
ainakin.

Me emme nyt pitkään kursailleet; sentähden aloimme heti muistella
menneitä ja aavistella tulevaisia aikoja.

»Kuinka olette voinut sitten viimenäkemän?» alotti Laarila.

»No, onpa se mennyt vaan, kuinka itse olette voineet?»

»Kyllähän se muutoin -- tuota -- mutta epävakainen on onnen ratas»,
sanoi hän puolisurullisesti.

»Minusta se tänään ei ensinkään ollut epävakainen.»

»Tosi kyllä, mutta minusta se ei ollut onnen, vaan miehuuden teko --
tuota --; kumminkaan en tahdo väittää, ettei se voisi olla alku
parempaan.»

»Onko sitten joku vastahakoisuus kohdannut teitä?»

»He eivät tunne minua.»

»Ettekö pitäneet siitä ammatista, jossa olitte meidän sieltä
lähtiessämme?»

»He panivat minut pois -- tuota.»

»Panivat?»

»Niin.»

»No minkä tähden?»

»Ihmiset eivät tunne minua.»

»Rakas Laarila! Tosi kyllä, että sinä olet oppinut mies ja että sinulla
on suuri kyky, mutta tunnusta toki, että poispanoon on omaakin syytäsi,
sillä sinähän rupesit liiaksi -- -- --», selitti Laarilan vaimo.

»Kultaseni! Minä rukoilen sinua. Eihän toki miehen suuren opin ja kyvyn
rinnalla katsottane pienten hairahdusten ansaitsevan poisajoa. Minä
toivon sinulla olevan kehittyneen ymmärryksen; minä pyydän sinua»,
ehätti Laarila sanomaan, katkaistakseen vaimonsa puheen.

Vaimo vaikeni ja kääntyi toisapäin, mutta silmäellessäni häntä, näin
selvästi hänen pyyhkivän kyyneleitä silmistänsä.

Hetki tuntui tukalalta. Ennen niin eloisa ja vastuksienkin aikana yhtä
köyttä vetävä parikunta vaipui nyt niin syvään suru- ja
umpimielisyyteen, että se syrjäistäkin oikein kauhistutti; puhe oli kai
koskenut arkaan paikkaan. Oli mielestäni kovin paha, kun äsken niin
iloiset ja vapaat ystäväni tulivat niin noloiksi, sentähden mietin
keinoa, kuinka tuon alakuloisuuden saisin poistetuksi.

»Oletteko nyt juuri lähteneet oluttehtaalta?» kysyin asian aluksi.

»Eikö mitä, meidät pantiin pois melkein heti, kun tekin lähditte siitä
paikkakunnasta», sanoi vaimo.

»Millä tavalla olette sittemmin toimeen tulleet?»

»Kirjoittamalla ja asioita ajelemalla -- tuota», sanoi Laarila.

»Mitä tuolla lipolla ja pyssyllä aijotte tehdä?»

»Mitäkö -- tuota? Senpä tahdon selvittää. Suomen vesissäkin löytyy
helmisimpsukoita ja moni on niitä kokoomalla äkkiä rikastunut. Mekin
laitoimme lipon ja viime kesänä sillä jo vähin koettelin, mutta
epävakainen on ollut vielä onnen ratas, vaikka ei aivan merkitönkään.
Timantteja myös voidaan saada, kun vaan aikaisin keväällä ammutaan
kurkia ja etsitään niiden kivipiirasta; kurjet, näette, ovat talvella
timanttimaassa ja nieleskelevät niitä. Sitäkin olen koettanut tänä
keväänä, eikä se ole aivan turhaan mennyt -- tuota», selitti Laarila
innokkaasti.

Samassa meni hän kiireesti komujensa luo, penkoi ja peuhtoi niitä,
sieltä ja täältä. Viimein hän veti pussista pienen kääröksen ja asteli
sen kanssa luokseni. Käärös oli senkin seitsemän kertainen, sidelty ja
solmieltu niin monikertaisilla siteillä ja nuorilla, että se näytti
kokonaan mahdottomalta aukaista. Suurella varovaisuudella näpläsi hän
siteitä ja solmuja, ja viimein auki saatuansa pani hän niskansa ja
hartiansa kyrmyyn, ikäänkuin peläten, että siellä olevilla kalleuksilla
olisi siivet ja että ne ulkoilmaan päästyänsä pölähtäisivät lentoon,
joka onnettomuus olisi kaikin mokomin estettävä.

»Kas täällä, tulkaapas katsomaan!» sanoi Laarila, sitten kun hän oli
kääröksensä auki saanut, pitäen niitä kahdenkäsin kiinni ja katsoen
aarteitansa niin liki, että nenä oli niihin koskea. »Saattepa nähdä mitä
täällä on», lisäsi hän sitten.

Me lähenimme hyvin varovasti tuota ihmeellistä paikkaa.

»Tuossa toisessa on helmien alkuja ja toisessa on varmoja timantteja»,
esitteli Laarila.

Tirkistin ensin timanttiläjään. Jotenkin likaisessa liinarievussa oli
joitakin maasälpä- ja ukonkivi-jyväsiä, jotka lienevät herra ties kuinka
monen kurki-rievun kuvusta hengen palkkiolla riistetyt. Silmäsin
toiseenkin samanlaiseen auki-olevaan riepuun. Siinä oli muutamia pieniä
simpsukankuoren värisiä jytysiä ja niiden piti olla helmien alkuja;
vahinko vaan, ettei niitä käynyt enään kasvattaminen, sillä niiden
imettäjä-nilviäiset olivat jo aikoja sitten mäsäksi muserretut.

»Kyllä ne ovat todellakin ihmeellisiä nuot helmet ja timantit! Mikä
vielä kummempi, timantit pystyvät lasiinkin -- sallitko rakas Laarila?»
sanoi vaimo, seisoen kumarassa niiden ihmeellisten kalleuksien yli,
molemmat kädet selän takana ja pyhällä kunnioituksella tirkistellen
niitä ihmeitten ihmeitä.

»Rakas Mari! -- sallin; sinun tähtesi sallin vaikka mitä -- mene ja
tuo», myönsi Laarila ehdottomasti.

Vaimo meni äsken mainitsemani rötyko'on luo ja kaivoi sieltä esiin
muutamia lasinpalasia, jotka olivat niin ruostuneita, että niissä näkyi
kaikki vesikaaren seitsemän väriä. Laarila laski hyvin juhlallisesti ja
varovasti molemmat riepunsa pöydälle, asetti lasinpalasen eteensä, otti
timanttiko'osta maasälpä- tahi ukonkivi-jytysen ja alkoi sillä raapia
lasia. Tuo kova kivilaatu tekikin paksuun ruosteeseen valkeita raamuja.

»Noin, ettekö näe? Tämä lasi on kovinta mitä ikänä olla saattaa ja
yhtäkaikki pystyy timantti siihen. Nämät eivät ole mitään muuta vailla
kuin päähänsä panemista, ja vähän teroittamista, niin ne ovat valmiita
lasiveitsiä, ja nämät olen minä kaikki jo tänä keväänä käsittänyt,
näytti Laarila innokkaasti toteen, arvostellen timanttien arvon
lasiveitsien kannalta.

»Rakkaani! Sinä olet oppinut mies ja sinulla on suuri kyky, sen
tunnustan, mutta ihmiset eivät tunne sinua. Näissä saattaa olla suuri
rikkaus kätkettynä», sanoi Laarilan vaimo.

»Älä muuta sano, rakkaani. Ja entä nämät täällä? Näillä ei kyllä taida
olla suurta rahallista arvoa, mutta katsopas tätäkin köpälettä! Jos tämä
olisi saanut kasvaa vielä joitakin kuukausia, niin se maksaisi tuhansia,
ja kuitenkin olen niin vähän vielä koetellut», säesti Laarila.

»Ja tänään sieppasit kahdeksansataa markkaa», sanoi vaimo.

»Niin, niin, kultaseni! Nythän meillä on varaa tehdä kokeita ja yrittää;
me emme ole koskaan olleet vielä niin rikkaita. Kuka takaa, etten minä
vielä jonakuna päivänä nosta saavillista noita kalliita ja halutuita
helmiä ja täytä kaikkien ruhtinattarien ja prinsessain kauloja niillä.
Kuka takaa, etten minä laske vielä timanttien hintaa ja laita
lasiveitsiä kaikille maailman lasimestareille -- tuota? Kaikkiin noihin
katsoen ei sinulla, rakkaani, olisi mitään syytä nurkua, vaikka
tulimmekin erotetuksi tuosta vähän tuottavasta oluttehtaan ammatista --
tuota», puheli Laarila.

»Rakas Laarila! Väärin olen sinua arvostellut ja tuominnut, anna se
minulle anteeksi! Sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kavahti
Laarilan kaulaan. Siinä he sitten yhdessä itkeä niiskuttivat niinkuin
pienet lapset, mutta se ei ollut epätoivon painavaa ja rasittavaa itkua,
mutta toivon ja luottamuksen ihanaa tunnetta, joka niin paljon keventää
sydäntä ja peittää menneitä rikoksia sekä murheita.

Laarila oli voittanut. Herra ties kuinka kauan heitä oli jo kummankin
puolisesti painanut tuo raskas ja jäytävä tunne, jonka heissä huomasin,
ja joka niin usein turmelee avio-onnen. Laarila ei suinkaan ollut
koskaan ollut paha vaimollensa, ja luultavasti oli hän kaikin voimin
kokenut häneltä poistaa tuota kalvavaa tunnetta, jonka hän oli
ryyppimisellään matkaansaattanut, mutta sitä ei hän ollut voinut. Sen
juuret olivat elämänkokemuksessa vähitellen kasvaneet ja juurtuneet sekä
yhä varttuneet; sentähden eivät ne olleet niin helpot sieltä lähtemään
millään näennäisillä tempuilla. Tuo tämänpäiväinen onnenpotkauskaan ei
ollut voinut heti vaimon sydämestä poistaa tuon tunnon vakuutusta. Vasta
sitten kun hän vei vaimonsa uuteen helmi- ja timanttisateeseen, haihtui
vaimon pelko ja ahdistus kuin tuhka tuuleen, ja elämä astui taas hänen
eteensä toivorikkaana ja paljon lupaavana. --

Juuri kun tuo näytelmä oli loppunut, asteli herrastuomari,
merenruokosauvaansa vinhasti viskoen, asuntoamme kohden.

»Terveisiä Pietarista!» sanoi hän juhlallisesti huoneeseen tultuansa,
astellen meitä tervehtimään.

»Kiitoksia. Käykää istumaan! Kuinka siellä nyt kävi?» koin hänelle
sanoa.

»Eihän se niin hyvästi käynyt kuin ma luulin», sanoi hän, käyden
istumaan.

»Kuinka niin?»

»Keisari ei ollut kotona.»

»Ei ollut kotona?»

»Ei ollut.»

»Missäs sitten?»

»Ranskanmaalla.»

»Asianne kävi siis kuten ennustin?»

»Niin kävi, vaan ei asiani vuoksi, mutta sentähden kun keisari ei ollut
kotona. Kaikki siellä sanoivat minulle: teillä on niin kauniit kirjat,
kun te olette divisioni-laskulla subraheerannut, multipliseerannut ja
adeerannut summat yhteen, että jos vaan keisari olisi ollut kotona, niin
teidän asianne olisi käynyt sangen hyvin», selitti hän toimessaan.

»Kuka teille niin sanoi?»

»Suomen pääpiispakin, joka asuu Pietarissa.»

»Mutta eihän -- tuota -- --»

Minä estin Laarilan enempää sanomasta.

»Millä tavalla olette matkustanut?» kysyin, muuttaakseni puheen suuntaa.

»Näillä omilla jaloillani», sanoi hän, nousten seisallensa ja tehden
ketterän pyörähdyksen ympäri ja vivauttaen sauvallansa ison kaarroksen.

»Se ei ole mahdollista. Olette kohta kahdeksankymmenen vuoden vanha ja
matkaa on kumminkin seitsemänkymmentä peninkulmaa.»

»Se on tosi. Kaksi viikkoa olen ummelleen menettänyt aikaa
paluumatkallani, enkä ole askeltakaan minkäänlaista kyytiä saanut. Mitä
tuo nyt on? Minulla on lujat jalat, ja kun keisari tulee kotiin, käyn
minä toisen kerran Pietarissa», selitti hän tehden poislähtöä.

»Älkää nyt lähtekö mihinkään; olkaa meillä yötä ja levähdyttäkää
jalkojanne», kehotin häntä.

»Eivät ne tarvitse levähdyttämistä. Minä kävelen vielä tämän puolen
peninkulmaa vanhain ystäväini luokse; ei tämä paljon paina», sanoi hän
ja lähti.

»Mutta melkein yksinkertainen -- tuota. Onko ikänä kummempaa kuultu tahi
nähty -- tuota. Lähteä keisarilta suorastaan pyytämään virkaa taikka
pensionia semmoisen miehen, joka ei tiedä missä Suomen pääpiispa asuu --
tuota. Semmoista se on, kun ei ihminen saa mitään oppia -- tuota»,
arvosteli Laarila herrastuomaria tämän mentyä.

Useita päiviä oli Laarila perheineen meillä. Kaikista elämän
vähäisimmistäkin säteistä näkyi, että vaimo oli kaikki unhottanut ja
jaksoi täydellä luottamuksella toivoa; heidän välinsä oli tullut jälleen
niin avonaiseksi, vapaaksi ja lämpöiseksi, että se tuotti minunkin
perheelleni monta hauskaa hetkeä. Puhelimme yhtä ja toista, mutta
parhaiten toki viihtyi Laarila puhuessaan timanteista ja helmistä.

»Nyt meidän pitää lähteä», sanoi Laarila eräänä kertana, nousten äkkiä
istualtaan seisalleen.

»Mihin sitten aijotte mennä?» kysyin häneltä,

»Tuonne isojen vesien luokse sisämaahan tuota. Siellä on paljon
helmisimpsukoita, niitä nostan koko kesän, ja kevään tultua ammun siellä
isoilta soilta timanttikurkia -- tuota», selitti hän.

Pyysin heitä olemaan vielä jonkun päivän luonani, mutta mikään ei
auttanut. Oitis rupesivat he haalimaan kokoon reppujaan ja
sijoittelemaan niitä vankkureihin. Kaikki valmiiksi saatuansa astelivat
he hitaasti luokseni ja kyyneleet valahtelivat kummankin silmistä.

»Hyvästi nyt, rakas ystävä -- tuota! Te olette ainoat, jotka olette
minua ymmärtäneet. -- Ihmiset eivät tunne minua -- tuota. Vähien
virheitteni vuoksi unhottavat he minun oppini ja kykyni -- tuota. Minä
en haekaan enään mitään virkaa, sillä olenpa selvään huomannut, ettei
sitä minulle anneta. Minä koetan polkea onnen epävakaista ratasta
toisilla vesillä, ja tahdonpa maailmalle näyttää. mitä oppi ja kyky
voivat aikaansaada. Teillä on sulaa onnea, meillä pelkkää onnettomuutta.
Minä -- tuota, en kadehdi sitä, mutta oi kuinka olisin onnellinen
ollessani teidän sijallenne. Oma talous hyvällä toimeentulolla, se on jo
paljon, mutta en ollenkaan epäile, etten minäkin sitä vielä saa,
kukapaties korkeammassakin määrässä -- tuota», puheli Laarila.

Molemmilta meiltä sydämmelliset jäähyväiset otettuansa sijoittelivat he
nuorimmat lapsensa vankkureihin, vaimo sivalsi lipon ja Laarila pyssyn
olallensa ja vankkurin jukon toiselle olallensa, ja niin he lähtivät.
Niin kauas kuin silmä kantoi, katsoin heidän jälkeensä. Ryhdikkäänä
asteli Laarila pystöpäisenä edelleen ja säännöllisesti taas viippasi
viheriäpantainen lakki oikeaan ja vasempaan; luottavana tepsutteli vaimo
jäljessä, työntäen vankkureita. Tunsin outoa kaihoa sydämmessäni ja
vaivuin ajatuksiini. He menivät oikein väkirynnäköllä koettamaan, eikö
tuo onnen oikullinen, epävakainen ratas vihdoinkin käänny heille
suotuisammaksi ja viskaa heille timantteja ja helmiä. He riensivät
vahvassa toivossa onneansa kohden, mutta nuot onnen perusteet olivat
mielestäni niin heikolla ja haaveellisella pohjalla, että minä epäilin
sitä ja sydämmestäni säälittelin heitä.

       *       *       *       *       *

Kului joku vuosi. Herrastuomari oli menettänyt melkein kaiken näkönsä ja
tullut halvatuksi; hän joutui meille ruodulle. Hän vapisi niinkuin
kahila virrassa ja oli sen vuoksi hyvin vastuksellinen hoidettava. Hän
ei kyennyt vuoteesta liikkumaan, mutta kuitenkin täytyi häntä usein
käyttää ylhäällä, vuoteen korjaamisen ja muun tähden. Ei mikään
sotamiehen äkseerinki liene rantumpaa ja monimutkaisempaa, kuin tuo
ylhäällä käyttäminen oli. Tuolissa piti olla peukaloiden reiät, joihin
molemmat peukalot piti istuma-ajaksi panna ja täytetten kanssa tilkitä.
Jalkojen alla piti olla pölkky, johon oli koverrettu kantapäiden kolot,
joihin jalat piti tarkoin tukien kanssa sovitella; harvassa oli niitä
ihmisiä, jotka olisivat voineet kaikki nuot temput tehdä, niin että ukko
olisi niihin ollut tyytyväinen. Minä hoitelin usein ukkoa, ja hän
perehtyi niin minuun, ettei olisi suvainnut kenenkään muiden hoitavan
itseänsä kuin minun.

»Sakeus! Missä Sakeus on?» huuteli hän, kun vaan satuin olemaan vähän
ulompana; aina silloin kiirehdin hänen vuoteensa luo.

»Voi Sakeus! Paljon on minusta sinulle vaivaa, mutta tarvitsen päästä
ylös, vuode on korjattava. -- Kas niin, sinulta se käypi niin hyvästi --
peukalot reikiin nyt täytetten kanssa -- siihen niin -- ja jalat
koloihin -- kas niin, nyt on hyvä, laita nyt vuode!» puheli hän
useinkin, kun häntä hoitelin.

Vuoteeseen häntä takaisin laittaissa vasta temppuja oli. »Meni liiaksi
kyljelleen, ronkan kolo ei ole hyvä, kantapäiden kolot ovat liian syvät,
ne pitää tilkitä, -- polvi pitää tueta -- niin, niin, siihen niin!
Korvatuki nyt ja sitten hankaseen täyte, varvasten välit ovat vielä
liian väljällä -- niin, aivan niin, voi kuinka nyt on hyvä. -- Kiitoksia
Sakeus, kiitoksia! -- sinä osaat niin hyvästi», komenteli apua
tarvitseva vanhus.

Minä tunsin sanoilla selittämätöntä sääliä tuota kovaonnista vanhusta
kohtaan. Usein istuin väliaikoinakin hänen vuoteensa vieressä,
kertomassa hänelle jotain tahi kuuntelemassa hänen kertomuksiaan,
lievennelläkseni hänen karuja hetkiään ja antaakseni hänelle
kaikenlaisia tarpeitaan. Niillä hetkillä tunsin tunnossani, kuinka hän
oli yhtä oikeutettu ihminen kuin kaikki muutkin, vaikka onni oli häntä
niin pahoin kohdellut; mielipahalla tunsin myös kuinka moni hänen
sijalleen joutunut raukka saapi ihmisien tylyyden tähden silloin juoda
pohjaan sen mielikarvauden sapella sekoitetun maljan, jonka kova onni on
heidän käteensä työntänyt.

»Kyllä minä vielä kerran maksan ne paljot vaivat, joita minusta olet
nähnyt», sanoi herrastuomari eräänä kertana.

»Vai niin, mutta minä en maksun tähden ole sitä tehnytkään», sanoin
hänelle.

»Mutta minä en jätä maksamatta, se olisi syntikin. Kun minä pääsen
lääkärin luo, niin minä vielä paranen ja sitten minä menen Pietariin
keisarin puheille, sillä onpa hän nyt kotona», tuumaili ukko.

»Olettehan jo yli kahdeksankymmenen», arvelin hänelle.

»Kahdeksankymmenen viiden.»

»Olette jo vanha ja taudin rasittama. Minusta olisi paras kun
heittäisitte paranemisen toiveet siihen, sillä eihän teillä voi olla
enään pitkä ikä, vaikkapa vielä paranisittekin», sanoin hänelle.

»Niin, mutta minun isäni eli yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi, ja herra
ties, enkö minä elä vielä vanhemmaksi», sanoi ukko vähän nyrpeissään.

Niinhän se on: »Elohon on elävän mieli, vielä haudan partaallakin.»

»En minä ennen ollut näin, mutta ei tämä ole minun vikani», virkahti
ukko eräänä kertana surumielisyyteen vaipuneena.

»Sen tietää jokainen, että te olette ollut mies ja ettette ole syypää
nykyiseen alennukseenne», koin sanoa.

»Niin. Oli aika, jolloin minulla oli tavaraa ja arvoa, mutta molemmat
ovat nyt menneet. Ei kenenkään vanhan miehen pitäisi naida nuorta,
kaunista vaimoa», sanoi hän ja suuret kyynelkarpaleet valahtivat hänen
silmistään. -- »Peukalo-tuki paremmasti, se pääsee liikkumaan, toinen
jalka samoin», lisäsi hän sitten, ja niin ankara vavistuksen puuska
valtasi hänet, että minun piti ruveta pitämään häntä kiinni.

Mitä miettikään hän nyt? Kenties koko mennyt elämä kaikkinensa astui
hänen eteensä. Hän ei ollut koskaan puhunut vaimostansa luotuista sanaa,
mutta kenties hänen silmiensä edessä oli kirkkaampana nyt kuin koskaan
ennen elämänsä suurin erehdys, nimittäin toinen naimisensa, joka saattoi
hänet armoleipää syömään, ja se lienee hänelle tuntunut kovin
katkeralta, vaikkei hän ollut mitään vailla.

Ukon sydämmestä puhjenneet sanat olivat mielestäni niin syvällistä
laatua, etten voinut niihin vastata mitään, koin vaan hoidella häntä ja
kuivata hänen kyyneleisiä silmiänsä.

»Nyt minä olen puhutellut keisaria ja hän on pannut minut kruunun
palkalle ja antanut minulle pensionin. -- Jumala siunatkoon Keisariamme!
-- Nyt voin maksaa Sakeuksellekin ne suuret vaivat, joita hän on minun
tähteni nähnyt. En ole kipeäkään enään yhtään, enkä vapise vähääkään»,
sanoi hän eräänä kertana, kun tulin hänen tykönsä.

Tuota puhuessaan loi hän minuun tuiman katseen ja hänen silmänsä
kiiluivat niin kummallisesti, ikäänkuin ne olisivat olleet lasittuneet,
ja minä oikein kammostuin sekä puheesta että katseesta. Pian kuitenkin
käsitin, että se oli houriota ja ihmeekseni huomasin, ettei hän
todellakaan vavissut vähääkään.

»Pois peukaloiden, jalkojen ja muiden tukeet, pois reikätuolit ja muut
kipeän miehen kalut, minä olen terve -- tuossa on rahaa, Sakeus», lisäsi
hän sitten ja nosti laihaa kättänsä minua kohden.

Samassa kumarruin minä hänen puoleensa ja hän kiersi kylmän, luisen
kätensä kaulaani. Siinä hän korahteli muutaman kerran, käsi hervahti
kaulasta irti ja elo oli hänestä luopunut.

Siihen jäivät keisarit, kruunun palkat ja pensionit, mutta siihen jäivät
myöskin surut, tuskat ja vapisemiset; se oli vapautus kaikista ja
samalla sovitus elämän erhetyksistä.

       *       *       *       *       *

Kun sillan määrävuodet olivat loppuun kuluneet, heittivät Hanno ja Maija
vahtiviran pois. He ostivat molemmin puolin säästetyillä varoillaan
aivan meidän läheltä pienemmän maatilan ja tulivat siis lähimmäksi
naapuriksemme. Siinä tekivät he ahkerasti työtä ja tuota pikaa oli
heidän lapsillansa hyvä toimeentulo. Niin kummalta kuin se kuuluneekin,
mutta tosi kumminkin on, että Maijan reväisin rupesi vähitellen antamaan
perään ja viimein voi hän kokonaan hylätä tuon avuliaan lääkepullonsa.
Ihmeitten lisäksi tuli vielä se seikka, että vaikka Maija oli jo
ikäpuoli, sai hän vielä perillisen, terveen ja kauniin pojan. Usein ovat
he meillä ja me heillä vieraina ja silloin on oikein hauskat hetket.
Silloin aina muistelemme menneitä aikoja ja kuinka monimutkaiset
elämämme vaiheet ovat olleet. Keskustelujemme aikana unohtuu Maija
useinkin hymysuin katsomaan poikaansa, eikä silloin kuule eikä näe
mitään muuta. »Kuka olisi uskonut», virkahtaa hän viimein, ja silloin
hän havahtuu. He ovat niin sydämmellisiä ja ystävällisiä ihmisiä. Heitä
kaikki kunnioittavat ja Hanno täyttää tunnollisesti elämän
velvollisuuksia. Hänellä on kunniaraha rinnassaan, ja tosi on, että hän
on siitä mielestämme hieman liiaksi rehevä, mutta sen annamme hänelle
niin mielellämme anteeksi. Niin, Hanno on kaikin puolin niin hyvä mies,
että hän kelpaisi nykyään monelle esikuvaksi; hän oli kerran langennut,
mutta noussut jälleen, ja noussut niinkuin mies!

       *       *       *       *       *

Useita vuosia oli kulunut siitä kun Laarila joukkoinensa lähti meiltä.
Koko ajalla en ollut saanut minkäänlaista sanomaa, joutuiko hän itään
vai länteen. Surunsekaisella ikävällä koetin jos jollain tavalla hänestä
saada jotain tietoa, mutta hän oli kadonnut kuin kaste maahan eikä
hänestä kuulunut enää mitään.

Eräänä kertana olin taas muistelemassa tuota omituista ystävääni
lippoineen, pyssyineen, timantteineen, helmineen ja epävakaisine
onnenrattaineen. Silloin juuri aukesi ovi ja postimies toi minulle
kirjeen. Hätäisesti mursin sen auki ja aloin lukea, sillä olipa
päällekirjoitus jo mielestäni niin tutunomaista. Kirjeen sisällys oli
seuraava:

     »Rakas, ikävällä kaivattu ja unhottumaton ystäväni!

     Täällä Amerikassa olen ollut jo pari vuotta puuveitsellä kultaa
     vuolemassa. Sittenkun teiltä lähdin, ovat elämäni retket olleet
     seuraavat: Painuin maamme suurimpien vesien luo, joissa ahkerasti
     koetin lipota helmisimpsukoita. Talvet kirjoittelin asiakirjoja
     paikkakuntalaisille ja keväimet ammuskelin timanttikurkia. Mutta
     rakas veli! Olenhan usein vakuuttanut, kuinka epävakainen minun
     onnenrattaani on. Niin kävi tässäkin. Sillä kun minä rupesin
     heitä pyytämään, katsoivat kurjet hyväksi ruveta timanttien
     sijasta nielemään pelkkiä maakiviä, ja helmisimpsukat sukeltivat
     syvimpiin kuiluihin, niin etten minä saanut kuin tyhjiä kuoria ja
     mitättömiä ruomuja. Pari vuotta kokoilin minä niitä ahkerasti, ja
     sitten lähdin tulosteni kanssa asiantuntevien luokse. He
     väittivät kiven kovaan, etteivät timanttini ole muuta kuin
     tavallisia kiven jytysiä ja etteivät helmeni ole sukuakaan
     helmille. He nauroivat minulle vasten silmiä ja milt'eivät
     pilkanneet minua, ja tuon ivansa seasta vakuuttivat he
     monikertaan, ettei minun luulluilla aarteillani ole enempää arvoa
     kuin puupätäkällä. Mikäpä minulla oli muu neuvona, kun viimein
     ruveta uskomaan heitä, semminkin kun he olivat kaikki niin
     yksimieliset. Kyllä arvaatte, minkälaiselle mielelle se saattoi
     minut, kun kahden vuoden työt, ponnistukset ja toiveet taasen
     raukesivat turhaan kuin tina tuhkaan. En voinut kaukaan aikaan
     nukkua silmän täyttä, niin kovasti koski se, ja yhä mietin
     tilaani. Varamme olivat supistuneet puoleen siitä, mitä onni
     tuppasi minun kouraani siellä sillan luona. Silloin juolahti
     mieleeni tämä luvattu maa ja varamme riittivät juuri
     matkarahoiksemme tänne. Esittelin keksintöni vaimolleni, eikä hän
     ollut yhtään vastaan tänne muuttoamme, sillä kussa minä olen,
     siellä tahtoo hän myös olla. Päätetty ja tehty, ja me muutimme.
     Ei ollut hauskaa täälläkään: ei yhtäkään tuttua ihmistä, ei
     yhtäkään ystävää, vieras kieli, vieras kansa ja vieras maa, ne
     olivat asioita, jotka saattoivat sydämmeen semmoisen ahdistuksen,
     että se oli tuskasta pakahtua. Jospa minulla olisi ollut niin
     paljon varoja, että olisin voinut palata Suomeen takaisin, olisin
     sen tehnyt jo samalla viikolla, mutta niitäpä ei ollutkaan.
     Suurella sydämmen surulla täytyi minun alistua mitä halvimpiin ja
     arvoani alentavimpiin töihin, sillä muutoin olisimme kuolleet
     nälkään. Sitä myöten olemme kokeneet pitkittää samaa viheliäistä
     elämää, eikä vielä ole mitään parempaa tiedossa. Jos vaan onni
     minua vielä niin paljon auttaisi, että saisin sen verran varoja
     kokoon, tulisin heti joukkoineni takaisin. Tästä kaikesta
     huomaatte, hyvä ystävä, että onnenratas on täällä ollut minulle
     epävakaisempi kuin koskaan ennen. Tätä on aina kehuttu onnen ja
     suurten aatteiden maaksi, mutta jos missään oppi ja kyky vähän
     maksavat, niin se on juuri täällä. Työtä pitää vaan tehdä rehkiä,
     jos mieli elää; voi kuinka toisin kuitenkin oli siellä Suomessa
     asiain huonoimmillaankin ollessa; sinne minä halajan ja
     ikävöitsen! -- Muistakaa onnetonta

     Laarilaa.»

Siinä oli vastaus äskeisiin mietteisiini. Nyt tiesin missä Laarila
ystäväni oli. Hän oli koettanut koko elämänsä ajan polkea onnensa
rattaan astuimia, käsittääksensä vihdoinkin sen pykälän, jota hän luuli
onnettaren hänen edessään kieputtavan. Hän oli kokenut kaikkia, mutta ei
ollut missään onnistunut, paitsi tuossa pelastustyössä. Hän piti
itseänsä aikakauttansa etevämpänä ja sen perustuksen nojalla piti hän
ihmisien kiittämättömyyttä kaiken onnettomuutensa syynä. Hellittämättä
perusaatteestaan, oli hän mennyt Amerikkaan onneansa etsimään -- maahan,
jossa onnen ratas on kaikkein oikullisin.

Tuskin oli kolme kuukautta kulunut, kun taasen sain vastaanottaa
seuraavaisen kirjeen:

     »Rakkaat ystävät!

     Täten saan teille lyhyesti ilmoittaa, että rakas mieheni, Henrik
     Laarila, kuoli eilen tapaturmaisesti. Hän kietoontui ison
     höyrykoneen rattaisiin, jotka hänet musertivat silmänräpäyksessä
     murskaksi. En tiedä mitenkä lienee ollut, mutta sanotaan hänen
     olleen vähä -- -- -- voi, en voi sanoa enempää. Siitä olen vaan
     varma, että hänessä meni suuri oppi ja kyky, mutta ihmiset eivät
     tunteneet häntä. Oma tilani on mitä katalin, sillä itseni ja
     lasteni elatukseksi ei jäänyt maahan putoavaa; jos eivät
     armeliaat ihmiset auta, on nälkäkuolema edessämme -- Jumala meitä
     armahtakoon!

     Maria Laarila.»

Kirjeen luettuani vapisin niinkuin haavanlehti; kirje putosi kädestäni
lattialle. Syvä huokaus puhkesi rinnastani ja tuskin sain sanotuksi:

»Todellakin epävakainen onnenratas!»

»Todellakin», sanoi vaimoni värähtävästi.

Niin olen tullut kertomuksessani elämäni nykyiseen aikaan. Monta kovaa
on koettu, monta vaivaa nähty, mutta aina on Jumala vienyt eteenpäin.
Monta surua on surtu, monta iloa iloittu, mutta voitto on joka kerralla
saatu, nimittäin elämän kokemus. Monesti on langettu, mutta monesti
noustukin, ja se on opettanut meitä valppaammaksi. Elämänkoulussani on
ollut vaimoni rinnallani, tukemassa ja lohduttamassa. Lujalle,
kristillissiveelliselle pohjalle perustetulla mielenlaadullaan on hän
osannut murheitten aikoina lievennellä ja tasoitella helteen. Muutamat
sanovat hänen jo alkavan rypistyä, mutta minun mielestäni on hän
verrattoman kaunis. Aamusin nousee hän ani varhain: kun minä nousen
ylös, on hän tehnyt pihan jo jälkiä täyteen. Illoin hän panee maata
ennen minua, ja nukkuu heti. Minä katselen häntä, kuinka hän nukkuissaan
värähtelee ja elehtii, ja sydämmessäni tunnen silloin sanomatonta
rakkautta. Usein rukoilen hiljaisuudessa hänelle niin pitkää ikää, että
hän saisi painaa minua silmäni viimeisen kerran umpeen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Minä ja muut - Sakeus Pyöriän kokemuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.