Title: Rikos ja rangaistus - Kuusiosainen romaani ynnä epilogi
Author: Dostoyevsky, Fyodor, 1821-1881
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rikos ja rangaistus - Kuusiosainen romaani ynnä epilogi" ***


RIKOS JA RANGAISTUS

Kuusiosainen romaani ynnä epilogi

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Viidennestätoista alkukielisestä painoksesta. Suomensi O. N--nen



Turussa, Satamatyömiehen Osuuskunta r.l.

Ammattilaisten Kirjapaino Oy, Turku, 1907.



ENSI OSA



I.


Heinäkuun alussa oli tavattoman kuumaa.

Illan suussa astui eräs nuori mies ulos siitä huoneesta, jonka hän oli
vuokrannut S-kadun varrelta, ja läksi vitkaisin, epävarmoin askelin
K-sillalle päin.

Hän oli onnellisesti päässyt kohtaamasta emäntäänsä portaissa. Hänen
huoneensa oli välittömästi katon rajassa eräässä viisikerroksisessa
rakennuksessa ja näytti enemmän kaapilta kuin ihmisasumukselta. Hänen
emäntänsä, joka oli hänelle vuokrannut tämän huoneen, ja joka myös
huolehti hänen ruo'astaan ja palvelemisestaan, asui porrasta alempana,
ja aina kun hänen piti mennä ulos, täytyi hänen kulkea emännän kyökin
oven ohi ja se oli melkein aina avoinna. Ja aina kun hän meni ohi, sai
hän kokea kiusallista, tuskallista tunnetta, jota hän häpesi ja joka
pakotti kummallisen virnistyksen hänen kasvoilleen.

Hän oli velassa emännälle, eikä tahtonut sen vuoksi tavata häntä.

Ei sen vuoksi, että hän olisi ollut arka tai pelkuri, vaan päinvastoin;
mutta viime aikoina oli hän samallaisessa kiihkeässä ja liikutetussa
tilassa kuin luulotautinen. Hän oli niin itseensä sulkeutunut kaiken
suhteen, että hän pelkäsi jokaista kohtausta, eikä yksistään emäntänsä
kanssa. Köyhyys painoi häntä; mutta viime aikoina oli myös hänen sorron
alainen tilansa lakannut olemasta taakkana hänelle. Hän ei tehnyt mitään
työtä, vaan tahtoi olla vallan toimeton. Hänen päähänsä ei koskaan
pälkähtänytkään pelätä sellaista henkilöä kuin emäntää, mitä pahaa tämä
hautoneekin häntä vastaan. Mutta seistä portailla, kuunnella kaikkia
tyhmyyksiä, kaikkea lörpötystä, joka ei häntä huvittanut, saada
lakkaamattomia huomautuksia maksusta, uhkauksia, valituksia ja kaiken
lisäksi hänen omat pakonsa, anteeksipyynnöt, valeet -- ei, mielummin
hiipiä ohi kuin kissa, jotta ei kukaan kohtaisi häntä.

Kun hän oli astunut kadulle, tuntui hänestä itsestäänkin pelko emännän
kohtaamisesta naurettavalta.

"Sellaista tuumaa hautoessa pelätä moisia pikkuasioita!" ajatteli hän,
vetäen suunsa hymyyn. "Hm ... niin ... ihminen kykenee kaikkeen ja
kuitenkin hän suvaitsee sellaista, että kaikki viedään suoraan hänen
nenänsä alta, paljaan pelkuruuden vuoksi ... niin, siten on ... mitä
ihmiset enin pelännevät? Uutta askelta, uutta, itsenäistä sanaa he enin
pelkäävät... Mutta minä puhun liian paljon; senpä vuoksi en teekkään
mitään, koska puhun. Ehkä myöskin puhun sen vuoksi, kun en tee mitään.
Vasta tänä viime kuukautena olen oppinut puhumaan -- kun loijoin kaiket
päivät nurkassa ja ajattelin -- satuja. Minkä tähden oikeastaan kävelen
tässä? Kykenenkö sitten tekemään jotakin _sellaista_? Onko se minun
vakaa aikomukseni? Ei, ei hiukkaakaan, kaikki on vain mielikuvituksen
leikkiä, tyhmyyksiä, niin, paljastaan tyhmyyksiä!"

Ulkona oli pelottavan kuuma, sitäpaitsi ilma sellainen, että voi
tukehtua, ahdinko, kaikkialla kalkkia, telineitä, tiilikiviä, pöllyä ja
tuo omituinen kesähaju, jonka jokainen pietarilainen, joka ei ole
tilaisuudessa vuokraamaan itselleen asuntoa maaseudulta, hyvin tuntee.
Kaikki tämä saattoi nuorukaisen jo ennestään kiihtyneet hermot mitä
tuntehikkaimmiksi.

Sietämätön oluttupien löyhkä, joita oli etenkin tässä kaupunginosassa
liikenemään asti, ja juopuneet miehet, jotka keskellä arkipäivää
sukeltausivat näkyviin sieltä ja täältä, täydensivät tässä taulussa
olevaa inhokkuutta ja surullista. Syvimmän vastenmielisyyden tunne
väänsi hetken ajaksi nuoren miehen hienot piirteet. Hän oli tavattoman
kaunis: säihkyvän mustat silmät, ruskeahko, yli keskimittainen, notkea
ja hyväkasvuinen. Mutta pian hän vaipui syviin mietteisiin, vaipui
vallan itseensä ja tässä tilassa hän kulki edelleen kiinnittämättä
huomiota ympäristöön, tahtomatta kiinnittää huomiota siihen. Silloin
tällöin mutisi hän jotakin itsekseen, sellainen oli hänen tapansa, kuten
hän jo itsekin mainitsi. Tällä hetkellä hänelle selveni, että hänen
ajatuksensa olivat sekavat ja että hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi;
kahtena viime päivänä oli hän syönyt tuskin mitään.

Hän oli niin huonosti puettu, että jopa sellainenkin ihminen, joka olisi
moiseen tottunut, olisi hävennyt näyttäytyä sellaisissa rääsyissä
kadulla keskellä kirkasta päivää. Se oli sitäpaitsi sellainen
kaupunginosa, että huonosti puettu henkilö vaivoin voi siellä herättää
kenessäkään kummastusta. Heinätorin läheisyys, jonkunlaisten majatalojen
ja etenkin työläis- ja käsityöläisväestön runsaus, joka, sullottuna
näille keskellä Pietaria sijaitseville kaduille ja kujille, sai aikaan
sen, etteivät sellaiset henkilöt olleet ollenkaan harvinaisia; yksi
sellainen ei herättänyt mitään huomiota. Nuoren miehen sydän oli jo
ennestään niin täynnä sappea, niin täynnä vihaa, ettei hän, huolimatta
toisinaan vielä sangen nuorekkaasta tunteellisuudesta, enää kauvemmin
hävennyt rääsyjään. Asia oli vallan varmastikin toinen hänen
kohdatessaan tuttuja tai entisiä tovereita, joita hän ei ylipäänsä
mielellään tavannut. Mutta kun eräs juopunut, joka sattumalta hoiperteli
katua eteenpäin, äkkiä huusi hänelle: "Kuules, senkin saksalainen
hattuhampuusi!" ja, täyttä kurkkua huutaen osotti häntä, silloin
pysähtyi nuori miekkosemme äkkiä ja tarttui kuin halvauksen tapaamana
hattuunsa. Se oli korkea, pyöreä silinterihattu, jo sangen kulunut,
punaseen vivahtava, pahoin runneltunut sekä täynnä reikiä ja pilkkuja ja
ilman reunusta. Mutta häpeää se ei ollut, vaan vallan toista tunnetta --
jonkinlainen kauhu valtasi hänet.

"Enkö sitä ajatellut!" mutisi hän -- "se on pahinta kaikista! Tuollainen
tyhmyys, noin kurjan pieni pikkuasia voi tehdä tyhjäksi koko
suunnitelmani! Niin, liian omituinen hattu ... naurettava ja sen vuoksi
silmään pistävä ... minun rääsyihini sopii kieltämättä lakki, tavallinen
tasainen lakki, vaan ei tällainen vanha linnunpelätti. Ei löydy ketään,
jolla on samanlainen, se näkyy virstan päähän ja painuu muistiin ... ja
todisteet, puhdistautuminen turhaa ... pikkuseikat, pikkuseikat ovat
usein pääseikkoja!... Juuri nuo pikkuseikat saattavat kaikki
turmioon..."

Hänen matkansa ei ollut pitkä, tiesipä hän sen, miten monta askeltakin
se oli; hänen oveltaan laskettuna tasan seitsemänsataa kolmekymmentä.
Hän oli kerran laskenut ne, kun kulki sinne ajatuksiin vaipuneena.
Silloin ei hän itse uskonut mielikuviaan, niiden tavaton, viettelevä
julkeus häntä vain kiihotti. Mutta nyt, kuukautta myöhemmin, alkoi hän
katsella asiaa toisin silmin ja tottui, huolimatta kaikista
itsekiduttavista yksinpuheluista voimain ja päättäväisyyden puutteen
johdosta, pian pitämään noita "tavattomia" mielikuvia mahdollisuuksina,
vaikkakaan hän ei vielä täysin luottanut itseensä. Mutta tällä kerralla
oli hän aikeissa tehdä jonkinlaisen ennakkokokeen yritykseensä ja
jokaisella ottamallaan askeleella lisääntyi hänen kiihtymyksensä.

Sykkivin sydämin ja värisevin hermoin tuli hän tavattoman suureen
taloon, jonka toinen sivusta vietti kanavalle, toinen kadulle päin. Talo
oli jaettu pelkkiin pieniin huoneustoihin, joissa asui kaikenlaisia
vähäpätöisiä käsityöläisiä ja työkansaa. Molemmissa porttikäytävissä ja
pihoilla hiipivät tulijat ja menijät lakkaamatta toistensa ohi. Kolme
tai neljä piharenkiä puhdisti tallia; nuori tulija iloitsi siitä, ettei
ollut tavannut ketään heistä ja hiipi, kuljettuaan porttikäytävän läpi,
oikealla olevia portaita ylös. Ne olivat pimeät ja kapeat, hän tiesi sen
jo ennestään, hän oli tutkinut huoneustoa ja sen tekemä vaikutus
miellytti häntä. Sellaisessa ei utelias katsekaan ollut niin
vaarallinen. "Jos nyt pelkään tällä lailla, niin mitäpä en silloin
tekisi, kun todella aijon ryhtyä tekoon?"... ajatteli hän ehdottomasti,
noustessaan neljänteen kerrokseen. Täällä kohtasi hän virattomia
sotilaita ja kantajia, jotka kantoivat eräästä huoneustosta huonekaluja.
Hän tiesi jo vanhastaan, että siinä asui eräs saksalainen
virkamiesperhe. "Saksalainen muuttaa siis nyt, silloin on asuttu vain
sen vanhuksen huoneusto neljännessä kerroksessa näitten portaitten
varrella. Se on hyvä ... joka tapauksessa..." ajatteli hän ja nykäsi
vanhuksen asunnon kellonauhasta. Kello soi heikosti kuin olisi se ollut
läkkipellistä. Hän oli jo unohtanut kellon äänen ja nyt tuntui siltä,
kuin muistuttaisi se häntä jostakin... Hän peräytyi hiukan, sillä hänen
hermonsa olivat tulleet sangen tuntehikkaiksi. Pian sen jälkeen avattiin
ovi, mutta vain hiukan raolleen. Oven avaaja, nainen, katseli tulokasta
raosta ilmeisesti epäluuloisena; hänen salamoivat silmänsä vain näkyivät
pimeässä. Mutta kun hän näki alempana useita ihmisiä, rauhottui hän ja
avasi oven täydelleen. Tulokas astui pieneen huoneeseen, joka oli
lautaseinällä jaettu kahtia, joista toinen osa oli pienoinen keittiö.
Vanhus seisoi vaijeten hänen edessään ja katseli häntä kysyvästi. Tämä
vanhus oli pieni, kuivahko vanha nainen, noin kuudenkymmenen vuotias;
hänellä oli terävät, ilkeät silmät, pieni, terävä nenä ja paljas pää.
Vaaleaan, vähän harmahtavaan tukkaan oli runsaasti siroteltu pomadaa.
Ohuelle pitkälle kaulalleen oli hän kietonut flanellipalasen ja yllään
oli hänellä kuumuudesta huolimatta risanen ja tuiki haalistunut
turkkiröijy. Nuori tulokas lienee tarkastellut häntä tavattoman
huolellisesti, sillä hänen kasvoillaan näyttäytyi taas vanha epäluulo.

-- Minä olen Raskolnikov, ylioppilas, olin luonanne kuukausi sitten,
sanoi nuori tulokas kevyesti kumartaen.

-- Aivan niin, isäseni, muistan vielä vallan hyvin, että olitte täällä,
sanoi vanhus kuitenkaan siirtämättä kysyviä katseitaan tulijan
kasvoilta.

-- Sepä hyvä ... nyt tulen taas samallaiselle asialle... jatkoi
Raskolnikov, vähän hämillään ja kummissaan vanhuksen epäileväisyydestä.

"Ehkä hänen tapansa on sellainen," ajatteli hän, "enkä minä ole sitä
ennen huomannut," mutta se koski häneen kuitenkin sangen epämieluisesti.

Vanhus näytti miettivän jotain, astui sitten vähän syrjään ja sanoi,
osottaen arkihuoneensa ovea;

-- Astukaa sisään, isäseni.

Siinä pienessä huoneessa, johon nuori mies nyt astui, oli keltaset
seinäpaperit, kurjenpolvet ja valkoset ikkunaverhot koristivat
ikkunoita, joista laskevan auringon valo tulvehti huoneeseen.

"_Silloin_ tulee auringon paistaa myös yhtäläiseen," juolahti hänen
mieleensä, ja hän heitti pikaisen silmäyksen kamariin ja pani tarkoin
merkille sen kaluston. Siinä ei ollut mitään omituista. Huonekalut,
kellertävästä puusta tehdyt, olivat sangen vanhat, leposohva suurine
taivutettuine selkänojineen, soikea pöytä sohvan edessä, toalettipöytä
peilineen ikkunojen lomikossa, tuoleja seinustoilla ja pari
keltapuitteista tusinataulua -- siinä oli koko kalusto. Nurkassa paloi
pienen pyhimyskuvan edessä pieni lamppu. Kaikki oli sangen siroa,
huonekalut ja lattia olivat kuin kiillotetut, kaikki välkkyi. "Se on
Lisavjetan ansio," ajatteli Raskolnikov. Koko asunnossa ei voinut tavata
tomuhiukkastakaan. "Ilkeillä, vanhoilla leskillä tapaa aina olla näin
siroa," ajatteli Raskolnikov edelleen ja vilkasi karttunikankaista
esirippua, sen oven edessä, joka johti toiseen, pienempään kamariin,
jossa vanhuksen vuode ja pesukaappi olivat; sinne ei hän ollut vielä
saanut koskaan silmätä. Koko asumuksessa oli ainoastaan nämä kaksi
pientä huonetta.

-- Mitä tahdotte? kysäsi vanhus kuivasti, astuen huoneeseen, asettuen
aivan Raskolnikovin eteen ja katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Minulla olisi vain pantti, kas tässä! -- Hän veti taskustaan vanhan,
litteän hopeakellon. Sen takapuolelle oli kaiverrettu karttapallo; perät
olivat terästä.

-- Edellinenkin pantti on jo langennut maksettavaksi; jo toissa päivänä
loppui odotusaika!

-- Maksan teille koron ensi kuukaudesta; olkaa vain hieman
kärsivällinen.

-- Se riippuu vallan minun hyvästä tahdostani, tahdonko koetella
kärsivällisyyttäni vai myynkö pantin nyt jo.

-- Miten paljon annatte minulle tätä kelloa vastaan, AIjona Ivanovna?

-- Sinä puhut aina tyhmyyksiä, isäseni; minun mielipiteeni mukaan ei se
ole minkään arvoinen. Sormuksesta annoin teille edellisellä viikolla
kaksi seteliä (ruplan), kultasepältä saa ostaa uusia puolellatoista
ruplalla.

-- Antakaa minulle tätä vastaan neljä ruplaa, niin lunastan sen, sillä
se on ollut isäni. Saan kohta rahaa.

-- Puolitoista ruplaa ja korko etukäteen, jos niin tahdotte.

-- Puolitoista ruplaa! huudahti Raskolnikov kummissaan.

-- Kuten tahdotte! -- Ja vanhus ojensi hänelle kellon takasin.
Raskolnikov otti sen ja oli niin pahoillaan, että mieli kohta lähteä
tiehensä, mutta hän tuli ajatelleeksi, etteihän hänellä ollut mitään
muuta keinoa ja etteihän tämä ollut ainoana syynä hänen tuloonsa.

-- Ottakaa se sitten! sanoi hän raa'asti.

Vanhus otti avaimen taskustaan ja meni toiseen esiripun takana olevaan
huoneeseen. Raskolnikov, joka oli yksinään keskellä kamaria, kuunteli
uteliaana ja veti johtopäätöksiään: "Luultavasti ylemmässä laatikossa,
-- avain hänellä siis on oikeassa taskussa ... siellä ne ovat kaikki
kiinnitettyinä teräsrenkaaseen ... yksi niistä on muita suurempi,
hammaslehtinen, se ei luonnollisestikaan sovi pesukaappiin ... tietysti
siellä vielä on jokin arkku, jokin matka-arkku ... se on pantava
mieleen. Matka-arkuissa on aina tuollaiset avaimet...! Mutta miten
katalaa tämä kaikki sentään onkaan!" pälkähti hänen päähänsä äkkiä.

Vanhus palasi.

-- Kas tässä, isäseni; kymmenen prosenttia kuukaudessa puolestatoista
ruplasta -- on viisitoista kopekkaa etukäteen yhdeltä kuukaudelta. Ja
niistä toisesta kahdesta ruplasta on teidän luonnollisestikin maksettava
kaksikymmentä kopekkaa etukäteen -- summa viisineljättä. Tulette siis
saamaan yhteensä ruplan ja viisitoista kopekkaa kellosta; kas tässä
saatte sen.

-- Mitä, ainoastaan ruplan ja viisitoista kopekkaa?

-- Aivan niin.

Raskolnikov ei kiistellyt kauvempaa, vaan otti vastaan rahat. Hän
katsahti vanhukseen ja viivytteli poistua, kuin olisi hänellä vielä
jotakin sanottavaa tai tehtävää, itse asiassa tietämättä mitä.

-- Tulen vielä kerran tuomaan panttia teille näinä päivinä, Aljona
Ivanovna; hieno hopeinen paperossikotelo ... eräs toverini antaa sen
minulle takaisin. Hän änkytti ja vaikeni.

-- No, siitä kai saamme puhua sitten, isäseni.

-- Hyvästi!... Istutteko aina näin yksinänne kotona, missä sisarenne on?
kysäsi hän ulosmennessään niin välinpitämättömästi kuin mahdollista.

-- Mitä se teihin koskee, isäseni?

-- Ei koskekaan; kysyinhän vaan suotta aikojaan. Te olette siis myös ...
hyvästi, Aljona Ivanovna.

Raskolnikov läksi sieltä äärimmilleen kiihtyneenä. Tämä kiihtymys
lisääntyi yhä. Jopa hän portaita alas astuessaan pysähtyi useita kertoja
vallan sekaannuksissa; päästyään vihdoin kadulle huudahti hän:

"Oi Jumala, miten inhottavaa tämä kaikki onkaan! Voiko se olla
mahdollista, että minä ... minä ... ei, hulluuksia, mielettömyyttä!"
lisäsi hän päättävästi. "Miten voi mieleeni johtuakaan niin kunnotonta?
Minkä katalan teon tekisinkään! Niin likaista, inhottavaa, ilkeätä! ...
ja kokonainen kuukausi on minulla"...

Hän ei voinut kahlehtia mielenliikutustaan. Se tavaton inhon tunne, joka
täytti hänen sydämensä jo hänen ollessaan matkalla vanhuksen luo, tuli
nyt niin valtavaksi ja eläväksi, että synkkämielisyys täydelleen valtasi
hänet. Juopuneen lailla kulki hän edelleenkin ollenkaan kiinnittämättä
huomiota heihin, jotka tulivat häntä vastaan, niin että hän lakkaamatta
törmäsi heitä vastaan; vasta tultuaan seuraavalle kadulle, palasi hänen
itsehallitsemiskykynsä. Kohotettuaan päänsä huomasi hän seisovansa erään
oluttuvan sisäänkäytävän edustalla. Kaksi juopunutta miestä astui juuri
nyt ovesta ulos ja hoiperteli portaita ylös, tukien toisiaan ja
lasketellen toisilleen solvauksia. Hetken mietittyään läksi Raskolnikov
portaita alas. Hän ei ollut koskaan ennen ollut missään oluttuvassa,
mutta nyt kohtasi häntä huimaus, ja polttava jano vaivasi häntä. Hän
tahtoi mielellään juoda kulauksen olutta, sitä halukkaammin, koska hän
uskoi, että ruumiillinen heikkous johtui hänen tyhjästä vatsastaan. Hän
istahti erääseen pimeään ja likaseen nurkkaan siivottoman pöydän ääreen,
pyysi olutta ja joi ahneesti ensimäisen lasin. Hän tunsi itsensä kohta
paremmaksi ja hänen ajatuksensa selviytyivät. "Pötyä kaikki", sanoi hän
tuntiessaan olevansa rohkeampi, "ei kerrassaan mitään kiihtymisen syytä,
ainoastaan fyysillistä heikkoutta! Lasi olutta, palanen leipää -- ja
kohta selkenevät ajatukset ja järki, ja tahto terästyy! Voi, miten
kurjaa kaikki on!..." Mutta huolimatta näistä ylenkatseellisista
purkauksista oli hänen katsantonsa jo ilostunut ja hän alkoi erikoisella
mielenkiinnolla tarkastella sisällä olevia henkilöitä, vallan kuin olisi
hän vapautunut jostakin pelottavasta taakasta. Mutta kaikesta tästä
huolimatta tunsi hän hyvin, että tämä hänen alttiutensa paremmalle oli
vain sairaloista.

Kellarissa oli nyt jälellä ainoastaan muutamia. Lukuunottamatta niitä
kahta, jotka hän kohtasi portaissa, oli kokonainen joukko poistunut,
viisi, kuusi miestä ja naista, vetohanurineen. Jälellä oli: puoleksi
juopunut pikkuporvari, hänen toverinsa, suuri, harmaapartanen paksu
mies, joka oli täysi humalassa nukahtanut penkille. Silloin tällöin
levitteli hän käsiään kuin unen pöpperössä oleva, näpäytteli sormiaan ja
kohotti yläruumistaan, silti kuitenkaan nousematta penkiltä; ja kaiken
aikaa hän yritteli laulaa jotakin runomittaista sotkua siitä, että
rakasteli vaimoaan kokonaisen vuoden.

Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen, vieläpä hänen vaitelias
toverinsakin katseli häntä vihaisesti ja epäilevästi. Sitä paitsi oli
siellä vielä eräs henkilö, joka näytti virastaan erotetulta
virkamieheltä; hän oli istahtanut syrjään, kallisteli silloin tällöin
lasiaan ja katseli ympärilleen. Hänkin oli jotenkin pöhnässä.



II


Raskolnikov ei ollut tottunut näkemään paljon ihmisiä ympärilleen ja
karttoi kuten jo sanottiin kaikkea seuraa, etenkin viime aikoina. Nyt
heräsi hänessä uusi tunne eloon, hän tunsi äkkiä vetoa ihmisiin, niin,
hän oikein himoitsi päästä heidän seuraansa. Hän oli niin väsynyt siitä
syvästä synkkämielisyydestä ja mustasta mielenlaadustaan, jotka nyt
olivat ahdistaneet kuukauden ajan, että hänessä oli syntynyt tarve saada
hengittää toista maailmaa, vaikkakin vain hetken ajan, ja likasesta
ympäristöstä huolimatta jäi hän mielihyvän tuntein oluttupaan.

Isäntä oli toisessa huoneessa, mutta tuli usein anniskeluhuoneeseen,
joka oli muutamia portaita alempana. Hänen sirot leveä- ja
punareunuksiset rasvanahkasaappaansa pistivät ennen kaikkea silmiin.
Hänellä oli yllään hihaton takki ja rasvaantunut atlassiliivi; hänellä
ei ollut kaulaliinaa, ja koko hänen kasvonsa kiilsivät kuin öljytyt.
Myymäpöydän takana seisoi neljätoistavuotias poika ja eräs vielä
nuorempi tarjoili. Siinä oli leikattuja kurkkuja, paahdettua leipää ja
kalaa, leikattuna pieniksi paloiksi, ja kaikesta tästä levisi huoneeseen
iljettävä löyhkä. Huoneessa oli sietämättömän ummehtunutta. Kaikki oli
niin viinanhöyryjen vallassa, että siitä voi saada päänsä pyörryksiin
muutamassa minuutissa.

Toisinaan tapaa henkilöitä, vieläpä vallan tuntemattomiakin, jotka
miellyttävät meitä ensi näkemällä, vallan omituisesti ja äkkiä,
ennenkuin vielä on vaihdettu sanaakaan. Sellaisen vaikutuksen teki
Raskolnikoviin se vieras, joka istui syrjässä ja näytti virastaan
erotetulta virkamieheltä. Hän muisti myöhemmin tuon vaikutuksen ja
arveli sen johtuneen aavistuksesta. Hän katsahti lakkaamatta
virkamieheen, ehkä myös sen tähden, että tämäkin lakkaamatta tuijotti
häneen; hyvin voi havaita, että hän mielellään olisi antautunut
juttusiin. Muita krouvihuoneessa olevia, isäntäkin mukaanluettuna, hän
tuskin huomasi, ikäänkuin olisivat he hänelle vastuksena. Hän katseli
heitä melkein ylenkatseellisuuteen vivahtavasti, kuten halpa-arvoisia ja
vähän kehittyneitä ihmisiä, joiden kanssa ei maksanut vaivaa puhua.
Vieras voi hyvinkin olla jo yli viidenkymmenen vuoden, keskikokoinen,
tanakka; hän oli hyvin kaljupäinen ja kasvonsa olivat ahkerasta
juomisesta pullottuneet ja tulleet kellanvihreiksi; hänellä oli
turvottuneet silmäluomet, joiden lomasta väikkyi pari pientä, mutta
eloisaa ja punajuovaista silmää. Hänessä oli jotakin omituista; hänen
katseensa oli erinomaisen eloisa, järkevä ja viisas, mutta samalla oli
myös havaittavissa mielenvikaisuuden oireita. Hänellä oli yllään vanha,
vallan rääsyinen takki, josta puuttui nappeja; yksi niistä riippui
langoissa ja sen hän oli pannut kiinni peittääkseen niin sanoaksemme
paistetta. Nankinliivin alta näkyi vallan rypistynyt, likanen ja
tahranen paidan rinnus. Parta oli kyllä ajettu, mutta jotenkin kauvan
sitten, niin että harmaa sänki tunki jo esiin melkein kaikkialta. Hänen
käytöksessään oli jotakin aito virkamiesmäistä, mutta hän oli aina
tavattoman rauhaton, pyyhkäsi toisinaan hiukset otsalta ja tuki tuon
tuostakin päätän synkkämielisesti molemmin käsin, välillä lepuuttaen
rikkinäisiä kyynäspäitään tahraseen ja pilkulliseen pöytään. Vihdoin
katsahti hän Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi lujalla ja
varmalla äänellä:

-- Suonette kai, herraseni, minun kääntyä puoleenne muutamalla sanalla?
Sillä vaikkakaan ei teidän ulkonäkönne ilmase mitään erikoista, sanoo
minulle kuitenkin kokemukseni, että te olette sivistynyt mies, eikä
juoppouteen vajonnut. Aina olen kunnioittanut sivistystä ja tunnetta
yhdessä; olen sitä paitsi arvoltani nimineuvos. Perhenimeni on
Marmeladov, nimineuvos. Suokaa minun kysyä oletteko tekin ollut
virkamies?

-- En, minä opiskelen... vastasi puhuteltu kummastellen tätä omituista,
kiemuroivaa puhetapaa ja miehen odottamatonta puheluun yhtymistä.
Vaikkakin hän äsken oli ikävöinyt ihmisseuraa, tunsi hän kuitenkin kohta
hänelle ensi sanoja lausuttaessa vanhan vastenmielisyytensä kaikkiin
vieraisiin kasvoihin, jotka tahtoivat lähestyä häntä, palaavan.

-- Ylioppilas siis ... tai ennen tätä ylioppilas, huudahti virkamies,
sitäpä kohta ajattelinkin. Kokemus, herrani, suuri kokemukseni! -- ja
hän osotti itsetyytyvästi otsaansa. -- Te olette siis ollut ylioppilas,
palvellut tieteitä... Suvainnette kai?... Hän kohottausi horjuen, otti
pullonsa ja lasinsa ja istuutui vastapäätä Raskolnikovia.
Päihtymyksestään huolimatta hän vielä puhui sujuvasti ja vapaasti ja
takertui sanoihinsa ainoastaan harvoin. Tavattoman kiihkeästi lyöttäytyi
hän Raskolnikovin viereen, ikäänkuin ei hänkään olisi kuukauden aikaan
puhunut kenenkään kanssa.

-- Herrani, alkoi hän pannen painoa sanoille, -- köyhyys ei ole mikään
pahe, se on totuus. Tiedän myöskin, ettei ryypiskeleminen ole mikään
hyve, ja se on vielä suurempi totuus. Mutta kerjääminen, herrani, se on
pahe. Köyhä voi vielä säilyttää synnynnäisen ihmisarvon tuntoonsa,
kerjäläinen ei koskaan. Kerjäämistä ei ajeta ainoastaan kepillä pois
ihmisten yhdyskunnista, vaan se lakastaan pois luudilla, mikä on vielä
alentavampaa. Ja se on oikeudenmukaista, sillä kerjäämällähän alentaa
itseään enimmin; -- -- siitä sitten johtuu ryypiskeleminen! Herrani,
kuukausi sitten löi herra Lebesjatnikov vaimoani ... ettekä te voi
verrata vaimoani minuun, ymmärrättekö... Suokaa minun vielä kysyä ...
pelkästä uteliaisuudesta: oletteko koskaan nukkunut yötä jossakin
heinäproomussa Nevalla?

-- En, sitä en ole vielä tehnyt, vastasi Raskolnikov, -- miksi sitä
kysytte?

-- Juuri siksi, kun minä sen olen tehnyt ja vielä useampana yönä...

Hän täytti lasinsa, joi sen pohjaan asti ja vaipui mietteisiin. Hänen
vaatteillaan ja tukassaan näkyi todellakin heinän jälkiä. Se oli
kylläkin mahdollista, ettei hän viitenä viime päivänä ollut riisunut
vaatteita yltään, eikä pessyt itseään. Ennen kaikkea olivat kädet
likaset, ihraset, punaset ja pitkäkyntiset.

Hänen keskustelunsa näytti herättävän yleistä, joskaan ei suurta
huomiota. Myymäpöydän takana olevat pojat alkoivat tyrskiä. Isäntä tuli
sivuhuoneesta kuullakseen "leikinlaskijaa". Hän istuutui erääseen
kulmaukseen ja haukotteli. Marmeladov oli nähtävästi vanhimpia kundeja
täällä. Hän oli luultavasti tottunut tuohon kummalliseen, kiemuraiseen
puhetapaansa krouvikeskusteluissa tuntemattomien henkilöitten kanssa.
Tämän omituisuuden tapaa useilla retkuilla, etenkin sellaisilla, joita
kohdellaan ankarasti kotonaan ja jotka saavat kärsiä paljon. He
koettavat sentähden ikäänkuin pitää itseään vahingottomina kaltaistensa
seurassa ja toivovatpa vielä voivansa saavuttaa heidän arvonantonsa.

-- Leikinlaskija! sanoi isäntä kuuluvasti, -- mutta miksi ei sitten
puuhaa mitään? Miksi ette hoida virkaanne, koska kuitenkin olette
virkamies?

-- Miksi en hoida virkaani, herraseni, vastasi Marmeladov, kääntyen
suoraan Raskolnikovin puoleen ikäänkuin hän olisi tehnyt tuon
kysymyksen. -- Miksi en hoida virkaani? Eikö se ole minulle kiusallista
tämä paikasta toiseen kuljeskeleminen, toimittamatta pienintäkään työtä.
Kun herra Lebesjatnikov kuukausi sitten omakätisesti löi vaimoani ja
minä makasin vieressä juovuksissa, ettekö silloin usko, että minä
kärsin? Suokaa anteeksi, nuori mies, oletteko koskaan kokenut, hm ...
niin ... esimerkiksi pyytänyt rahaa joltakin toivomatta saavanne?

-- Ehkäpä ... se on ... mitä tarkoitatte ... toivomatta saavansa?

-- Tarkoitan vallan toivottomasti, niin että edeltä päin on varma siitä,
ettei saa mitään. Te tiedätte esimerkiksi, jo varmasti edeltä päin, että
se ja se suopea ja hyödyllinen kansalainen ei muutamissa tapauksissa ole
halukas lainaamaan teille rahojaan; sillä, kysyn minä, miksi hän sen
tekisi? Hänhän kyllä tietää ettei hän saa niitä takaisin. Ehkä
sääliväisyydestä? Mutta herra Lebesjatnikov, joka nuuskii tietoonsa
kaikki uudet teoriat, selitti äskettäin minulle, että meidän päivinämme
pitävät tieteet sääliväisyyttä jonakin vallan ei-siedettävänä, kuten
esimerkiksi Englannissa, jossa harjotetaan valtiotaloutta. -- Miksi,
kysyn siis teiltä, tulisi teille lainata rahaa? Ja kuitenkin, vaikka jo
edeltäpäin tiedätte jotenkin varmasti, ettei siitä ole mitään hyötyä,
kuitenkin menette hänen luokseen ja...

-- Mutta miksi? kysyi Raskolnikov.

-- Kun teillä ei ole mitään muutakaan keinoa, eikä muuta paikkaa, jonne
voisitte mennä? Joka ihmisellähän täytyy lopuksi olla mahdollisuus voida
paikkaan tai toiseen. Sillä voihan tulla aikoja, jolloin ehdottomasti on
mentävä johonkin paikkaan! Kun ainoa tyttäreni ensi kerran läksi kadulle
keltainen lippu mukanaan, menin myös minä ... sillä ainoalla
tyttärelläni on keltainen lippu [poliisin valvonnan alla olevilla
yleisillä naisilla on Pietarissa keltainen lippu merkkinä siitä, että
ovat kirjoihin merkityt], lisäsi hän selitykseksi, samalla katsahtaen
vierustoveriinsa vähän rauhattomana. "Ei tee mitään, herrani, ei tee
kerrassaan mitään!" kiiruhti hän rauhallisen näköisenä selittämään, kun
pojat myymäpöydän takana alkoivat virnistellä ja itse isäntäkin veti
suunsa nauruun, "ei tee mitään! Tämä virnistely ei ollenkaan suututa
minua, sillä se on yleisesti tunnettu asia ja kaikki salainen on
paljastettava. Sitä paitsi en minä puhu siitä ylenkatseella, vaan
nöyryydellä. Mutta niitten olla!... Kas sellainen ihminen!...
Luvallanne, nuori mies, voitteko ... mutta ei, ilmaistakseni ajatukseni
paremmin: ei _voitteko_, vaan _rohkenetteko_ katsoa minua silmiin ja
väittää jyrkästi, etten minä ole sika?"

Raskolnikov ei vastannut sanaakaan.

-- Hyvä, jatkoi puhuja ensin odotettuaan, kunnes kovaääninen naurun
hihitys oli loppunut, -- olkoonpa niinkin, että _minä_ olen sika, mutta
vaimoni on nainen! Joskin minä olen eläin, niin onhan vaimoni, Katerina
Ivanovna, sivistynyt nainen ja esikuntaupseerin tytär. Olkoonpa niinkin,
että minä olen roisto, mutta hän on valistunut sielu ja sangen
hienotunteinen, joka johtuu siitä kasvatuksesta minkä hän on saanut. Ja
kaikesta tästä huolimatta ... voi jospa hän vain tahtoisi olla
sääliväinen minua kohtaan! Herrani, herrani, joka ihmisellä täytyy toki
olla ainakin _yksi_ sellainen paikka, jossa häntä kohtaan tunnetaan
sääliä! Tosin on Katerina Ivanovna ylevä nainen, mutta sentään harjottaa
hän vääryyttä minua kohtaan... Ja vaikkakin minä kyllä ymmärrän, että
hän minua tukasta vetäessä tekee sen sääliväisyydestä (sillä toistan sen
punastumatta, hän vetää minua tukasta, nuori mies, toisti hän vielä
entistään arvokkaammin, kun hän uudelleen kuuli naurun hihitystä),
mutta, Jumala paratkoon, jos hän kerran ... mutta, ei, ei! Kaikki tämä
on vallan mitätöntä ja sen arvoista, ettei siihen kannata tuhlata
sanoja. Se on jo jonkun aikaa tapahtunut sangen usein ja monta kertaa
olen hänelle tuottanut ikävyyksiä, mutta ... kohtaloni on nyt kerran
sellainen, sillä minä olenkin parantumaton halju!

-- Luonnollisesti! huomautti isäntä haukotellen.

Marmeladov iski nyrkkinsä tanakasti pöytään.

-- Kohtaloni on nyt sellainen! Ajatelkaa, herrani, ajatelkaa, olenpa
juonut hänen sukkansakin! Hänen vuohenkarvasen kaulahuivinsa olen myös
juonut; hän oli sen saanut ennen, se oli hänen omansa ... minä en edes
ollut itse sitä hänelle lahjottanut, ja me asumme eräässä kylmässä
hökkelissä, ja hän on kylmettänyt itsensä talvella, ja hän on alkanut
yskiä, yskiä verta. Meillä on kolme pientä lasta, ja Katerina Ivanovna
tekee työtä aikasesta aamusta myöhäiseen yöhön; hän pesee ja puhdistaa
ja pitää lapset puhtaina, sillä, hän on nuoruudestaan saakka tottunut
puhtauteen, mutta on heikkorintainen ... taipuisa kitumaan, ja se kaikki
tuottaa minulle niin pahaa. Uskotteko, etten tunne sitä? Ja mitä enemmän
juon, sitä pahempi on ollakseni. Miksi sitten juon?... Siksi, että
päihtymyksestä etsin sääliväisyyttä ja myötätuntoa ... juon siksi, kun
_tahdon_ kärsiä kaksinverroin!

Hän painoi päänsä kuin epätoivoissaan pöytää vasten.

-- Nuori mies, jatkoi hän, samalla taasen kohottautuen entiseen
asentoonsa, -- kuvittelen voivani lukea kasvoistanne suruisan piirteen.
Näin sen jo kohta silloin, kun tulitte tänne ja siksi käännyin myös heti
teidän puoleenne. Nähkääs, jos kerron teille historian omasta
elämästäni, niin en tee sitä siksi, että vetäsin puoleeni näitten
laiskurien huomion, jotka sitä paitsi tuntevatkin sen kokonaisuudessaan,
vaan siksi, kun haluan saada puhua sivistyneen ja säälivän ihmisen
kanssa. Sen vuoksi tietäkää, että vaimoni on kasvatettu hienossa
kuvernementtiaateliston instituutissa, tanssi huivitanssia kuvernöörin
ja muun korkean herrasväen kanssa, josta hän sai mitalin ja kiittävän
palkintotodistuksen. Mitalin ... no, niin ... mitalin olemme myyneet ...
jo kauvan sitten ... todistus on vielä hänen matka-arkussaan --sen
näytti hän jo sangen kauvan sitten emännällemme. Ja vaikkakin hän on
riidoissa emännän kanssa, tahtoo hän kuitenkin loistaa sillä kenen
edessä tahansa ja muistella iloisia, kauvan sitten kuluneita päiviä.
Sitä en minä kiellä häneltä, enkä moiti häntä siitä, sillä se on hänen
ainoa jälellä oleva muistonsa ... kaikki muu on poissa. Niin, kyllä hän
on hieno nainen kaikin puolin ylpeine ja vakavine luonteineen. Hän pesee
itse lattiansa ja syö vain ruisleipää, mutta hän ei puhu vähintäkään
muista. Hän ei tahtonut kuunnella herra Lebesjatnikovin törkeyksiä, ja
kun herra Lebesjatnikov löi häntä siitä, joutui hän vuoteen omaksi, ei
niin paljon pahoinpitelyn kuin sen vuoksi, että katsoi kunniaansa
loukatun. Silloin kun minä hänet sain, oli hän leski ja kolmen lapsen
äiti, joista toinen oli toistaan pienempi. Hän oli juossut vanhempainsa
luota kotoa ensimäisen miehensä, erään jalkaväen upseerin kanssa, ja oli
mennyt naimisiin hänen kanssaan pelkästä rakkaudesta. Hän rakasti
miestään rajattomasti, mutta tämä alkoi pelata, joutui oikeuteen ja
kuoli. Jopa mies viime aikoina tapasi lyödä vaimoaan, ja vaikkakaan ei
tämä sitä ottanutkaan suostuvaisena vastaan, jonka minä voin varmasti,
vakuuttaa, niin muistelee hän miestään kuitenkin kyynelsilmin ja asettaa
hänet minun esikuvakseni, ja minä olen iloinen, olen todellakin iloinen
siitä, että hän ainakin mielikuvituksissaan uskoo kerran olleensa
onnellinen... Olipa hän sitten leskenä kolmen lapsensa kera, sangen
kaukana autiossa seudussa, jossa minäkin oleskelin siihen aikaan niin
toivottomassa köyhyydessä, ettei sitä voi kuvata, vaikkakin olen nähnyt
paljon senlaatuista. Kaikki hänen sukulaisensa olivat hyljänneet
hänet ... mutta hän oli myös ylpeä, liian ylpeä. Silloin, herrani ...
silloin tarjosin minä hänelle käteni ... olin leskimies ja omasin
neljäntoistavuotiaan tyttären ensimäisestä vaimostani... En voinut nähdä
sellaista kurjuutta ja te voitte arvata, miten suuri hänen
onnettomuutensa lie ollut jos ajattelette, että hän, sivistynyt, hyvän
kasvatuksen saanut ja hyvästä perheestä lähtenyt voi mukautua ottamaan
minut miehekseen. Ja hän otti minut, itkien, nyyhkyttäen, käsiään
väännellen hän otti minut ... eihän hänellä ollut muuta keinoa.
Ymmärrättekö mitä keinotonna oleminen tahtoo sanoa? Ei, sitä on teidän
mahdoton käsittää... Ja kokonaisen vuoden täytin minä velvollisuuteni
uskollisesti ja kunnollisesti ja tuohon (hän osotti viinapulloa) en
koskenut, sillä kyllä minullakin on kunniatuntoa. Mutta sitä ei
riittänyt; menetin paikkani ... samaten olematta itse siihen
syyllinen ... muutamat hallintomuutokset olivat syynä siihen ... ja niin
aloin minä uudestaan. Siitä on jo puoli vuotta, kun me pitkän, pitkän
paikasta toiseen kuleskelemisen jälkeen ja sanomattomia vaivoja
kestettyämme muutimme tähän komeaan, lukemattomilla muistomerkeillä
koristettuun pääkaupunkiin. Täällä sain taas paikan -- ja menetin sen
uudelleen. Ymmärrättekö, tällä kertaa se oli oma syyni, sillä nyt oli
kohtaloni noussut vastaani... Nyt asumme erään Amalia Feodorovna
Lippewechsel nimisen naisen hökkelissä, mutta millä me elämme ja mitä me
hänelle maksamme ... sitä en tiedä. Paitsi meitä asuu siellä useita
muitakin ... oikea Sodoma, kammottava ... hm ... niin... Kuitenkin on
ensimäisestä avioliitostani syntynyt tyttäreni nyt täysikasvuinen; ja
siitä en kerro mitään, mitä hänen täytyy kokea äitipuolensa vuoksi.
Sillä vaikka Katerina Ivanovnalla on sangen jalot tunteet ja ajatustapa,
niin on hän kuitenkin tulinen äkkiä suuttuva nainen, joka ei voi hillitä
itseään. Niin ... mutta sehän on niin samantekevää. Sonja ei
luonnollisestikaan ole oppinut mitään erikoista, kuten voitte arvatakin.
Minä koetin kolme neljä vuotta sitten käydä maantieteen ja
maailmanhistorian hänen kanssaan päästä päähän, mutta, koskei minulla
itselläni ole sopivia oppikirjoja, syystä että ne kirjat, mitkä minulla
oli ... niin, niitä ei minulla ole enää ... ja sillä lailla tuli
opetuksessa tenä eteen. Me lopetimme Kyrokseen, Persian kuninkaaseen.
Ehdittyään sitten kypsyneempään ikään, luki hän muutamia romaaneja ja
nyt viimeksi herra Lebesjatnikovin välityksellä Levisin fysiologiaa ...
tunnetteko sen teoksen?... Hän luki sen suurella mielenkiinnolla; paikka
paikoin luki hän ääneensä meille kaikille; se on hänen koko
sivistyksensä. Nyt käännyn erikoisesti teidän puoleenne, herrani,
kysymyksellä: miten paljon voi teidän mielipiteenne mukaan köyhä, mutta
kunniallinen tyttö ansaita rehellisellä työllä? Töin tuskin viittätoista
kopekkaa päivässä, herrani, jos hän on kunniallinen, eikä omaa
taipumuksia erääseen määrättyyn, ja sen hän voi, ellei vaan koskaan pane
käsiään ristiin! Ja sitten ei herra valtioneuvos Ivan Ivanovitsh
Klopstock ole kaupan päällisiksi ... oletteko kuullut puhuttavan
hänestä? ... maksanut hänelle ompelupalkkaa puolesta tusinasta
paitoja, olipa hän ajanut tyttäreni uloskin soimaten häntä, polkien
jalkaansa ja sanoen hänelle rivouksia päin naamaa sillä tekosyyllä,
ettei tyttö ollut ottanut oikeata mittaa paidankauluksesta. Ja kotona
nälkääntyneet lapset... Katerina Ivanovna kulkee edes ja takaisin
huoneessa ja vääntelee käsiään, punaset pilkut hänen kasvoillaan tulevat
näkyvemmiksi ... se johtuu hänen sairaudestaan: "Sinä juoppolalli, mitä
hyötyä sinusta tosiaan tässä talossa, syöt, juot ja lämmittelet sillä
aikaa kun lapset eivät ole kolmeen päivään nähneet leipäpalastakaan!"
Minä makasin sillä kertaa ... no, miksempä siitä puhuisi? ... makasin
juovuksissa ja kuulin mitä Sonjani vastasi (hän on niin kärsivällinen ja
hänellä on niin viehättävä ääni ... pieni, vaalea tyttölapsi, kalpea ja
laihakasvoinen): "Mutta Katerina lvanovna", sanoi hän, "tulisiko minun
sitten ruveta _sellaiseksi_?" Darja Franzovna, pahamaineinen nainen,
joka jo useamman kerran oli ollut tekemisissä poliisin kanssa, oli jo
usein antanut emännällemme puheen aihetta... "Niin, ja olisiko se sitten
niin suuri onnettomuus," vastasi Katerina lvanovna pilkallisesti ...
"maksaakohon vaivaa säilyttää sitä ... sitä kallisarvoista aarretta?"
Ei, älkää tuomitko häntä, herrani, älkää laskeko sitä hänelle pahaksi!
Hän ei sanonut sitä täysin tietoisena, hän oli kiihtyneessä,
sairaloisessa tilassa, nälistyneet lapsi raukat itkivät hänen
ympärillään, hän sanoikin sen myös enemmän loukatakseen kuin katkerana
totena... Sillä Katerina Ivanovnalla on nyt kerran niin tulinen luonne,
ja kun lapset alkavat itkeä, vaikkakin vain nälästä, silloin hän heti
iskee kätensä heihin ... ja sitten minä näen, että Sonetshka nousee
makuulta kello kuuden tienoissa, ottaa ylleen kaulaliinansa ja viittansa
ja lähtee... Kello yhdeksän hän palasi. Sisään tultuaan menee hän kohta
Katerina Ivanovnan luo ja laskee vaijeten kolmekymmentä ruplaa pöydälle.
Sanakaan ei hän sanonut, ei myöskään kohottanut päätään, hän otti vain
suuren, vihreän _drap de dame_ saalimme (meillä on nimittäin _drap de
dame_ shaali), peitti sillä päänsä ja laskeutui vuoteelle pää seinään
päin käännettynä; silloin tällöin kulki pikku ruumiissa väristys
harteista jalkoihin... Mutta minä makasin samanlaisena kuin ennenkin...
Ja silloin minä näin, nuori mies, näin, miten Katarina lvanovna, samaten
sanaakaan sanomatta, meni Sonetshkan pikku vuoteen ääreen ja polvistui
siihen, suuteli hänen jalkojaan, eikä tahtonut kohottautua, ennenkuin
molemmat vaipuivat uneen toistensa syliin ... kumpikin heistä ...
kumpikin heistä ... niin ... ja minä ... makasin juopuneena!

Marmeladov vaikeni, aivan kuin olisi ääni lopahtanut. Sitten hän täytti
nopeasti lasin, joi siitä ja rykäsi.

-- Siitä ajasta saakka, herrani, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, --
siitä ajasta saakka ja erään epämiellyttävän tapauksen perusteella,
ilkeitten ihmisten kantelujen johdosta ... erittäinkin oli Darja
Franzovna syypää siihen, siksi ettei hänelle puheensa mukaan oltu
osotettu riittävää kunnioitusta ... siitä ajasta saakka oli siis
tyttäreni Sofia Semenovna pakotettu hankkimaan keltaisen lipun, eikä
voinut sen vuoksi asua luonamme. Emäntämme, Amalia Feodorovnakaan ei
voinut suostua siihen, vaikkakaan hänellä ei ennen ollut mitään Darja
Franzovnaa vastaan eikä herra Lebesjatnikovkaan ... hm... Ja juuri
Sonjan johdosta joutuivat Katerina lvanovna ja herra Lebesjatnikov
vastakkain. Ennen tähtäili hän itse Sonetshkaa ja nyt oli hänen
kunniantuntoaan äkkiä loukattu. "Mitä," sanoi hän, "tuleeko minun, niin
valistuneen miehen, asua samassa talossa kuin _sellainen_?" Mutta sitä
ei Katerina lvanovna voinut sietää tyyneenä, vaan alkoi puolustaa
Sonetshkaa ... niin, ja sitten se tapahtui... Nyt tulee Sonetshka
luoksemme korkeintaan hämärän aikana ja auttaa Katerina Ivanovnaa ja
jakaa kanssamme niin hyvin kuin voi... Hän on vuokrannut huoneen räätäli
Kapernaumovilta; Kapernaumov on halvattu ja änkyttää, koko hänen lukuisa
perheensä sammaltaa samaten, samoin hänen vaimonsa ... he asuvat kaikki
samassa huoneessa, mutta Sonjalla on oma kamarinsa ... hm, niin! ... he
ovat hyvin köyhää väkeä ja sammaltavat, niin... Minä siis nousin
seuraavana aamuna ja läksin hänen ylhäisyytensä, Ivan Afanasjevitshin
luo. Tunnetteko hänen ylhäisyyttään Ivan Afanasjevitshia?... Ette?...
No, silloinpa ette tunne Jumalan armoa nauttivaa ihmistä! Hän on ...
puhdasta vahaa ... vahaa Jumalan silmissä; hän sulaa kuin vaha!
Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä, kun hän oli saanut kuulla kaiken.
"Hyvä," sanoi hän, "Marmeladov, tosin olet sinä kerran ajanut odotukseni
karille ... mutta tahdon ottaa sinut vielä kerran palvelukseen omalla
vastuullani" ... hän käytti juuri näitä samoja sanoja ... "muista se ja
mene!" Suutelin tomua hänen jalkansa alla ... luonnollisesti
ajatuksissani, sillä todellisuudessa ei hän, kunniajäsen, valistuneen
ajatustavan valtiomies, koskaan olisi sitä sallinut; palasin kotiin ja
kun kerroin saavani takaisin virkani, saavani palkan, Jumalani, mikä ilo
siitä syntyi.

Marmeladov vaikeni uudelleen sangen liikutettuna.

Nyt tuli kadulta sisään koko joukko juopuneita miehiä. Heillä oli
posetivi mukanaan, jota eräs heistä soitti, ja seitsemänvuotinen, käheä
lapsenääni lauloi Hutorokia. Kapakassa alettiin hoilata. Isäntä ja
tarjoilijat saivat työtä palvellessaan vastatulleita. Marmeladov jatkoi
kertomustaan välittämättä tulijoista. Hän näytti jo sangen uupuneelta,
mutta mitä päihtyneemmäksi hän tuli, sitä puheliaammaksi hän myöskin
tuli. Äskeinen onnensa sai hänet elpymään ja kohottipa vielä ikäänkuin
ilonloisteen hänen kasvoilleen. Raskolnikov kuunteli tarkkaavasti hänen
kertomustaan.

-- Siten se tapahtui, herrani, ja siitä on nyt noin viisi viikkoa ...
niin... Tuskin olivat he, sekä Katerina Ivanovna että Sonetshka, saaneet
tietää sitä, ennenkuin, Herra paratkoon, tuntui siltä kuin olisin
joutunut taivaan valtakuntaan. Muulloin, kun eläimenä lojuin lattialla,
kuulin vain haukkumasanoja. Mutta nyt he kulkivat varpaillaan; lasten
tuli olla hiljaa kuin rotat: "Semjon Saharitsh on väsynyt
konttorityöstään ja lepää ... tsth ... tsth!" Ja sitä en minä käsitä
vielä tänäänkään, mistä he saivat rahaa uuteen, siistiin virkapukuun ...
yksitoista ruplaa viisikymmentä kopeekkaa... Saappaat, kaulus ... komea
takki ... kaikki yhdellätoista ja puolella ruplalla ... ja kaikki vallan
erinomaista! Kun ensipäivän aamulla palasin konttorista kotiin, oli
Katerina Ivanovna valmistanut kaksi ruokalajia, keittoa ja suolaa, lihaa
ynnä piparjuurta ... sellaista emme olleet koskaan ennen kokeneet.
Hänellä ei ollut kerrassaan mitään vaatteita, ei kerrassaan mitään ja
nyt oli hän pukeutunut vallan sellaiseksi kuin olisi hän ollut lähdössä
kesteihin ... eikä ainoastaan ulkonaisesti muuttunut! Hän ymmärtää tehdä
vallan tyhjästäkin jotakin! Tukka kauniisti koottu, puhdas kaulus ja
puhtaat kalvosimet ... ja hän oli vallan toinen ihminen, nuorempi,
kauniimpi. Sonetshka, kyyhkyläiseni, oli lainannut meille rahaa. "Nyt ei
minun enää kauvemmin sovi tulla luoksenne, toisinaan vain kerran
hämärässä, kun ei kukaan näe minua! Ja kuulkaapa! Kun minä eräänä
iltapäivänä tulin kotiin ja laskeuduin vähän vuoteelle, mitä luulette
silloin tapahtuneen? Vaikka Katerina Ivanovna tuskin viikkoa sitten oli
tulisesti riidellyt emäntämme Amalia Feodorovnan kanssa ... ei hän
voinut kieltäytyä ilosta saada tarjota hänelle kahvia. Kokonaista kaksi
tuntia istuivat he yhdessä ja pakisivat yhtä mittaa: 'Nähkääs, kun
Semjon Saharitsh on saanut paikkansa takaisin ja saa palkkaa, niin piti
hänen henkilökohtaisesti käydä tervehdyksellä hänen ylhäisyytensä luona
ja hänen ylhäisyytensä tuli itse ulos, antoi kaikkien muitten odottaa ja
vei Semjon Saharitshin kädestä pitäen toisten nähden kabinettiinsa. Entä
sitten, entä sitten! Minä olen kyllä, sanoi hän, Semjon Saharitsh,
ottaen huomioon taipumuksenne ... mutta koska nyt olette luvannut
minulle ... ja koska meillä teidän eronne jälkeen on tapahtunut vähän
tyhmyyksiä ... kuuletteko ... niin luotan kuten sanottu kunniasanaanne.'
Se tahtoo sanoa, että kaiken tuon, se tietäkää, Katerina Ivanovna itse
keksi, mutta ei yhtään kevytmielisyydestä tai kerskumishalusta! Ei, hän
uskoo sen kaiken itsekin, itse hän lohdutteleikse mielikuvillaan, Jumala
paratkoon! Enkä minä soimaa häntä, en, sitä en voi... Kun minä kuusi
päivää sitten annoin hänelle ensimäisen palkkaeräni, kaksikymmentä kolme
ruplaa neljäkymmentä kopekkaa kokonaisenaan, kutsui hän minua 'pikku
kalakseen'. 'Sinä oma pieni kalani,' sanoi hän. Ja meidän kesken
sanottuna, voitteko käsittää sitä? ... Olenko minä ehkä kaunis vai vain
säännöllinen aviomies? Mutta silti nipisti hän minua poskesta ja kutsui
minua omaksi pikku kalakseen".

Marmeladov vaikeni, hänen teki mielensä nauraa. Mutta äkkiä alkoi
alaleuka vavista ... hän koetti kuitenkin vastustaa sitä. Kapakoitsija,
hänen ilettävä ulkomuotonsa, viisi heinäproomussa vietettyä yötä ...
viinapullo ja lopuksi tuo sairaloinen rakkaus vaimoonsa ja perheeseensä
saattoivat hänen kuulijansa vallan ymmälle. Raskolnikov kuunteli
jännitetyn tarkkaavana, mutta hän kärsi samalla. Hän oli vihanen
itselleen, syystä että oli moisessa paikassa.

-- Herra, hyvä herra! huudahti Marmeladov tyynnyttyään, -- oi, herrani!
Te ehkä ajattelette kuten nuo muut tuolla, että kaikki tämä on sangen
naurettavaa ja minä vain vaivaan teitä näillä kurjilla perhe-elämääni
koskevilla pikkuseikoilla; mutta minun mielestäni se ei ole nauramisen
arvoista, tunnen sen kokonaisuudessaan... Ja koko tämän elämän
onnellisimman päivän ja sitä seuraavan illan toimi mielikuvitukseni
vilkkaasti tehdessään suunnitelmia siitä, miten kaikki järjestettäisiin
tulevaisuutta varten, miten minun olisi lapset puettava, miten
voisin hankkia vaimolleni hyvät, tyynet päivät, miten pelastaisin
tyttäreni kunniattomasta elämästä ja uudelleen ottaisin hänet perheen
hoteisiin ... ja paljon, paljon muuta ... kaikkea tätä uskalsin toivoa,
herrani!... Mutta sitten, arvoisa herra, (Marmeladov vavahti äkkiä,
kohotti päänsä ja katsoi kuuntelijaansa suoraan silmiin) sitten, näitten
kaikkien mielikuvien jälkeisenä päivänä, siis tasan viisi päivää sitten,
otin minä illalla kavalalla tavalla, kuin varas sydänyöllä, matka-arkun
avaimen Katerina Ivanovnalta, varastin jälellä olevan palkkani (miten
paljon sitä oli, en enää tiedä) ja nyt, katsokaa nyt minuun ... nyt on
kaikki mennyttä, jok'ikinen huikkonen! Viiteen päivään on ole ollut
kotona, siellä minua haeskellaan; paikkani olen menettänyt, takki on
siirtynyt Egyptin sillan luona olevalle krouvarille ... sijaan sain
tämän rääsyn ... ja ... nyt on kaikki menetettyä!

Marmeladov iski nyrkillä otsaansa, puri hampaitaan, sulki silmänsä ja
tuki suruisena kyynäspäitään. Mutta minuutin kuluttua siitä muuttuivat
hänen kasvonsa äkkiä ja teeskennellyn viekkauden ja teennäisen julkeuden
ilme kasvoillaan katsoi hän Raskolnikoviin, alkoi nauraa ja sanoi:

-- Tänään olin Sonjan luona ja kerjäsin häneltä rahaa saadakseni
kohmelon pois päästä, heh, heh, hee!

-- Ja antoiko hän sinulle mitään? huudahti eräs vastatulleista, alkaen
nauraa täysin kurkuin.

-- Katsohan, tämä pullo on ostettu hänen rahoillaan, vastasi Marmeladov
kääntyen taas Raskolnikovin puoleen. -- Kolmekymmentä kopekkaa työnsi
hän minulle omakätisesti, ainoansa, siinä oli kaikki, mitä hänellä oli,
näin sen itse ... mitään ei hän sanonut, katsoi vaan vaijeten minuun...
Siten ei surra ja itketä täällä maan päällä ihmisten vuoksi, vaan
ainoastaan tuolla ylhäällä; ei yhtäkään soimausta, ei yhtä ainoatakaan
soimausta, ja se tuottaa enemmän kipua, paljon enemmän! Niin,
kolmekymmentä kopekkaa, ja hän tarvitsee ne kuitenkin itse niin erittäin
kipeästi, eikö totta? Ettekö tekin usko samaa, herra hyvä? Hänenhän on
pidettävä itsensä niin puhtaana ja siistinä kuin mahdollista; ja tämä
puhtaus, juuri tämä puhtaus, te ymmärrätte kai minua, maksaa rahaa!
Käsitättekö? Niin, ja sitten tarvitsee hän pomadaa, vallan totta,
ehdottomasti, ja tärkätyt liinavaatteet ... hienot, erittäin sirot
jalkineet voidakseen näyttää pienen jalkansa, kun on astuttava
vesilätäkön yli! Ymmärrättekö, herrani, ymmärrättekö, mitä sellainen
puhtaus tahtoo sanoa? Hyvä, ja minä, hänen oma isänsä, olen nyt ottanut
häneltä nämä kolmekymmentä kopekkaa, käyttääkseni ne juomiseen! ja minä
juon ... ja olen ne jo juonut!... Kuka tahtoo nyt tuntea sääliväisyyttä
minunlaistani kohtaan? Voitteko pahoin minun tähteni, herrani, vai
ettekö? Sanokaa, herra, onko teillä sääliväisyyttä minua kohtaan vai
eikö? Heh, heh, heh, hee!

Hän tahtoi täyttää lasinsa, mutta pullossa ei ollut mitään, se oli
tyhjä.

-- Sinäpä juuri olisit omiasi ansaitsemaan toisten säälin, vastasi
isäntä, joka uudelleen oli lähestynyt.

Kuului naurua ja haukkumasanoja. Ne, jotka olivat kuunnelleet
kertomusta, nauroivat ja tekivät pilkkaa, toiset samaten, mutta
ainoastaan erotetun virkamiehen lausunnon johdosta.

-- Tuntea sääliä? Miksi tuntea minua kohtaan sääliä? huudahti Marmeladov
äkkiä, nousten samalla seisaalleen ja ojentaen kätensä, aivan kuin olisi
hän vain odottanut tätä sanaa. -- Miksi tuntea sääliä, sanot sinä? Niin,
eipä totta tosiaan olekaan mitään syytä tuntea sääliä minua kohtaan!
Ristiin tulee minut naulita, ristiin naulita, vaan ei tuntea sääliä!
Niin, tuomari, ristiinnaulitse hänet, ristiin naulitse ... mutta silloin
kun ristiinnaulitset hänet, niin sääli häntä! Ja silloin tulen itse
luoksesi ristiinnaulittavaksi, sillä en janoa iloa, vaan kärsimyksiä ja
kyyneleitä! Luuletko sinä sitten, krouvari, että tämä pullosi on
tuottanut minulle iloa? Surua ja tuskaa olen etsinyt sen pohjalta, surua
ja kyyneleitä ja siten olen löytänyt ja saanut. Hänellä on kyllä
sääliväisyyttä, joka on laupias meitä kaikkia kohtaan, hän, ainokainen,
hän on myös kaikkien tuomari! Ja se päivä on tuleva, jolloin hän kysyy.
"Missä on se tytär, joka on myynyt itsensä pahan, sairaan äitinsä ja
vierasten pikkulasten hyväksi? Missä on se tytär, joka tunsi hellyyttä
maallista isäänsä, hyödytöntä juoppoa kohtaan, inhoamatta hänen
eläimellistä elämäänsä?" Ja hän sanoo: "Tulkaa luokseni! Olen jo kerran
ennen antanut sinulle anteeksi ... kerran antanut anteeksi ... myös nyt
olkoot lukuisat syntisi annetut sinulle anteeksi, sillä sinä olet paljon
rakastanut!" Hän antaa Sonjalleni anteeksi, minä tiedän sen, hän antaa
hänelle anteeksi!... Sillä kun minä olin Sonjan luona, tunsin sen
sydämeni sisimmässä... Ja hän tuomitsee kaikki ja antaa anteeksi
kaikille, sekä hyville että pahoille, sekä viisaille että tyhmille ...
ja kun hän on langettanut tuomionsa heistä kaikista, silloin hän myös
kutsuu meidät esille: "Astukaa lähemmäksi," sanoo hän, "myös te! Astukaa
lähemmäksi, te juoppolallit, te huorintekijät!" Ja silloin tulevat
kaikki pelotta esiin ja astuvat hänen eteensä. Ja hän sanoo: "Te
viisaat, te jotka käyttäydytte kuin eläimet ja olette niiden kaltaisia,
tulkaa myös te tänne luokseni!" Ja viisaat ja ymmärtäväiset vastaavat:
"Herra, miksi suvaitset aina myös heidän tulla luoksesi?" Ja hän vastaa
heille: "Siksi annan heidän tulla luokseni, te viisaat ja ymmärtäväiset,
kun ei kukaan heistä pidä itseään arvokkaana tulemaan luokseni"... Ja
hän ojentaa kätensä heitä kohti, ja me kumarrumme sen puoleen, ja me
itkemme ja ymmärrämme kaiken! Niin, silloin me ymmärrämme kaiken, ja
kaikki sen ymmärtävät ... ja Katerina Ivanovna ... myös hän ymmärtää
sen... Herra, lähestyköön sinun valtakuntasi!

Hän vaipui takasin penkille uupuneena ja voimattomana. Välittämättä
kenestäkään ja unohtaen ympäristönsä vaipui hän syviin ajatuksiin. Hänen
sanansa olivat tehneet jonkin vaikutuksen; silmänräpäyksen vallitsi
hiljaisuus, mutta pian sen jälkeen kajahteli huone uudelleen naurusta ja
nimittelyistä.

-- Ihana tuomio!...

-- Tyhmää puhetta!...

-- Kaunis virkamies ... j.n.e., j.n.e.

-- Tulkaa, herra, sanoi Marmeladov äkkiä nostaen päänsä ja kääntyen
Raskolnikovin puoleen, -- seuratkaa minua kotiin ... minä asun Koselin
talossa pihan puolella. Nyt on jo aika ... kotiin Katerina Ivanovnan
luo.

Raskolnikov olisi mielellään lähtenyt jo aikoa sitten, mutta hän oli
päättänyt auttaa miestä. Heti osottautuikin, että Marmeladovin jalat
olivat paljon heikommat kuin hänen suunsa; hän nojasi toveriinsa. Matkaa
oli pari kolme sataa askelta. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä
enemmän lisääntyi ryypiskelijäin rauhattomuus ja pelko.

-- Nyt en pelkää Katerina Ivanovnaa, kuiskasi hän mielenliikutuksessaan,
-- en myöskään sitä, että hän vetää minua tukasta. Mitäpä tukasta on
väliä ... lorua ... sen vakuutan teille ... vieläpä minä toivoisin, että
hän pöyhisi hivuksiani ... sitä en minä pelkää ... mutta minä pelkään
hänen silmiään niin, silmiään ... punasia pilkkuja poskipäillä, niitä
myös pelkään ... ja sitten ... pelkään hänen vetävän henkeään. Oletteko
koskaan huomannut tarkastaa, miten sitä tautia poteva vetää henkeä ...
kiivaassa liikutuksen tilassa?... Pelkään myös lasten itkua... Sillä
ellei Sonja ole antanut heille mitään syötävää, niin ... en tiedä ... en
todellakaan tiedä! Mutta selkäsaunaa en pelkää... Tietäkää, herrani,
etteivät sellaiset iskut ollenkaan koske minuun ... pikemmin he
tuottavat mielihyvää minulle... Se on paljon parempi ... antakaa hänen
vain lyödä minua ja oikein perinpohjin pehmittää... Tuossa on talo,
Koselin talo. Hän on kaluseppä, saksalainen, rikas ... tepä, hitto vie,
tuette minua hyvin!...

He kulkivat pihan poikki ja ylös neljänteen kerrokseen. Mitä
korkeammalle he nousivat, sitä pimeämmäksi kävivät portaat. Kello oli
tuskin yhtätoista, ja vaikkakaan ei Pietarissa tähän vuoden aikaan
todellisuudessa ole yötä laisinkaan, niin oli portaissa kuitenkin sangen
pimeätä.

Aivan portaitten päässä oli pieni sauhettunut ovi vallan avoinna;
kynttilänpätkä valaisi sangen kurjaa, noin kymmenen askeleen pituista
hökkeliä; käytävästä voi sen nähdä kokonaisuudessaan. Kaikki oli mullin
mallin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, etenkin joukko lapsenryysyjä.
Takimaisen nurkan edessä riippui risanen vuodeverho, luultavasti oli
vuode sen takana piilossa. Huoneessa oli vain kaksi tuolia ja sangen
rääsyinen vahakangaspeitteinen sohva, sen edessä yksinkertainen honkanen
kyökkipöytä, maalaamaton ja liinaton. Pöydän reunalla oli läkkisessä
jalustassa pätkä palanutta talikynttilää. Näytti kuitenkin siltä, kuin
olisi Marmeladovilla ollut oma huone, eikä mikään nurkka, mutta että
tämä oli käytävähuone. Toisiin huoneisiin eli hökkeleihin, joihin Amalia
Lippewechsel oli kerroksen jakanut, johtava ovi oli avoinna. Sieltä
kuului melua, huutoa ja naurua. Tuntui siltä kuin olisi siellä juotu
teetä ja pelattu korttia. Silloin tällöin sinkoili mitä kaksimielisimpiä
sanoja.

Raskolnikov tunsi kohta Katerina Ivanovnan. Hän oli tavattoman laiha
nainen, jotenkin suuri ja hyväkasvunen, hänellä oli vielä kaunis
tummanruskea tukka ja suuria punasia pilkkuja poskipäillä. Hän asteli
edes ja takaisin pienen huoneensa lattialla; huulet olivat kuivat
ja hengitys säännötöntä, katkonaista. Hänen silmänsä olivat
kuumehohtoiset, mutta katse oli terävä ja liikkumaton. Nämä riutuneet,
mielenliikutuksesta kiihottuneet kasvot tekivät talikynttilän
lepattavassa valossa kiusallisen vaikutuksen. Hän näytti olevan noin
kolmikymmenvuotias, eikä tosiaankin sopinut Marmeladoville... Hän ei
nähnyt eikä kuullut tulijoita; hän näytti aatoksineen olevan tykkänään
muualla. Huoneessa oli sekä ummehtunutta että hiestävää; kuitenkaan ei
yksikään ikkuna ollut avoinna. Portailta tunkeutui pahahajuinen löyhkä,
ja kuitenkin ei portaille vievää ovea oltu suljettu. Sisemmästä
huoneesta tunkeutui pilvittäin tupakansavua. Vaimo yski, mutta ei silti
sulkenut ovea. -- Pienin pikku tyttö, joka oli noin kuuden vuoden vanha,
nukkui lattialla, puoleksi istuen, kumarassa pää sohvaa vasten; poika,
joka oli vuotta vanhempi, värisi koko ruumiiltaan, ja itki eräässä
nurkassa; hän oli luultavasti saanut selkäänsä juuri vähää ennen.
Vanhin, noin kymmenvuotias tytär oli pitkä ja kapea kuin tulitikku;
hänellä oli vain paita yllään ja sekin oli täynnä reikiä ja repaleinen
kaikkialta. Paljailla olkapäillä riippui vanha drap de dame -viitta,
jonka hän ehkä oli saanut kaksi vuotta sitten, sillä nyt ulottui se
hänelle ainoastaan polviin. Hän seisoi nurkassa veljensä vieressä,
pitkä, kapea käsi kierrettynä hänen kaulaansa. Hän näytti tahtovan
rauhoittaa veljeään, kuiskasi tälle jotakin, koetti saada häntä kaikella
muotoa olemaan rupeamatta uudelleen itkemään, ja samalla kertaa
seurasivat hänen suuret, suuret mustat silmänsä täynnä tuskaa äidin
liikkeitä. Marmeladov astui huoneeseen; hän laskeusi polvilleen oven
ääreen ja työnsi Raskolnikovia edellään. Kun vaimo näki tuntemattoman,
jäi hän hämillään seisomaan hänen eteensä, mietti hetken ikäänkuin olisi
ajatellut, miksi vieras oli tullut. Mutta hänestä näytti luultavalta,
että vieras aikoi johonkin toiseen huoneeseen, sillä hänen huoneensahan
oli vain läpikäytävä. Tätä ajatellessaan ei hän enää välittänyt
vieraasta, vaan astui ulko-ovelle sulkeakseen sen. Huomattuaan miehensä
siinä oven kynnyksellä polvillaan, huudahti hän äkkiä.

-- Vai niin, huusi hän raivoissaan, -- sinä olet siis palannut!
Kuritushuonesikiö! Hylky!... Missä rahat ovat? Mitä sinulla on taskussa,
näytäppä! Ja sinulla on toiset vaatteet? Missä vaatteesi ovat? Missä
rahat ovat ... no, etkö voi avata suutasi?

Ja hän alkoi tarkastaa Marmeladovia. Tämä ojensi heti molemmat kätensä
kuuliaisesti ja alamaisesti helpottaakseen täten taskujen tutkimista.
Kopekkaakaan ei ollut löydettävissä.

-- Missä rahat ovat? huusi vaimo, -- voi, Jumalani, olisiko hän
todellakin juonut ne kaikki? Matka-arkussa oli vielä kaksitoista ruplaa!
ja raivoissaan tarttui hän miestään tukkaan ja veti hänet huoneeseen.
Marmeladov helpotti hänen ponnistuksiaan nöyrästi ryömiessään polvillaan
hänen perässään.

-- Ja tämä on iloa minulle! Tämä ei ole kipua, va...ain i...iloa,
herrani! huusi hän, kun Katerina Ivanovna veti häntä tukasta ja
toisinaan painoi hänen otsansa lattiaan. Nukkuva lapsi heräsi ja alkoi
itkeä. Nurkassa oleva poika ei voinut kauvemmin pidättäytyä, hän alkoi
väristä, huutaa ja riippui tavattomassa tuskassaan, joka muistutti
hysteristä kohtausta, sisaressaan. Vanhin tyttö värisi kuin haavan
lehti.

-- Hän on juonut ne ... kaikki, kaikki on hän juonut! huusi vaimoraukka
epätoivossaan. -- Vaatteetkin! Nälkä, nälkä! (hän väänteli käsiään ja
osotti lapsia). -- Voi, kyllä tämä vallan kirottua elämää! Ja te siinä,
ettekö te häpeä! huusi hän kääntyen äkkiä Raskolnikovin puoleen. -- Te
kai tulette myös krouvista? Olette juonut hänen kanssaan? Ryypiskellyt
hänen rahansa? Ulos!

Nuori mies lähti kiireesti tiehensä sanomatta sanaakaan. Avonaiselle
ovelle oli kokoontunut useita uteliaita. Julkeita, virnisteleviä
kasvoja, paperossit ja piiput hampaissa, tunkeutui paikalle. Sisään
tulvi olentoja yönutuissa, paitahihasillaan ja mitä kunnottomimmassa
puvussa. Enimmin nauroivat he etenkin silloin, kun Katerina Ivanovna
veti Marmeladovia tukasta ympäri huonetta ja tämä huusi, että se tuotti
hänelle iloa. Jopa he tulivat sisään huoneeseenkin. Lopuksi kuultiin
onnettomuutta ennustavaa huutoa: se oli itse Amalia Lippewechsel, joka
tunkeutui joukon lomitse palauttaakseen järjestyksen omalla tavallaan ja
jo sadannen kerran uhatakseen haukkuma- ja ruokottomia nimityksiä
lasketellen vaimoraukkaa sillä, että saa jo seuraavana päivänä muuttaa
tiehensä. Kun Raskolnikov läksi, sai hän tilaisuuden koota muutamia
kuparilantteja taskustaan, jotka hän oli saanut takaisin krouvissa
vaihtamastaan ruplasta. Huomaamatta laski hän ne ikkunalle. Mutta jo
portailla hän katui ja aikoi kääntyä takaisin.

"Minkä tyhmyyden olen taaskin tehnyt," ajatteli hän. "Heillähän on
Sonjansa, ja minä tarvitsen itse rahani." Hän huomasi kuitenkin olevan
mahdotonta ottaa niitä takaisin, jota hän ei kyllä muuten olisi
tehnytkään. Hän antoi siis rahojen jäädä paikoilleen ja läksi kotiin.

"Sonjahan tarvitsee myös pomadaa," ajatteli hän edelleen, mennessään
kadun poikki ja nauraen pilkallisesti, "siisteys maksaa rahaa ...
hm! Ehkä on Sonetshkalla tänään huono onni mukanaan; hänellehän voi
tapahtua kuin metsästäjälle metsänriistan suhteen ... tai kuin
kullankaivajalle ... ja silloin saattaisivat he huomenna olla
pakotettuja ilman rahojani nuolemaan sormiaan ... Voi, voi, sitä Sonjaa!
Mutta he ovat hyvin ymmärtäneet kaivaa itselleen kaivon siihen ... ja
nyt he ammentavat vettä siitä! He käyttävät sitä nyt kuitenkin
hyödykseen ja ovat tottuneet siihen. Ensin itkeneet ja valittaneet ja
sitten tottuneet siihen! Ihminen, tuo lurjus, voikin tottua kaikkeen!"

Hän vaipui syviin mietteisiin.

"Mutta jos minä nyt valehtelin," huudahti hän äkkiä pakon painamana,
"jospa ihminen ei todella olisikaan sellainen lurjus ... ihminen
yleensä ... se on koko ihmiskunta ... niin silloin on se vallan samaa
kuin että kaikki muu on ... on ennakkoluuloja, jotka ovat olemassa
ainoastaan sitä varten, että saattavat pelkoa vereen ... ja niin kai
asian laita todellisuudessa liekin."



III


Rauhattoman, väsyttävän unen jälkeen heräsi hän myöhään seuraavana
päivänä mieli katkerana, hermostuneena, kärtysenä ja katsahti vihasena
ympärilleen huoneessaan. Se muistutti pientä häkkiä, oli noin kuusi
askelta pitkä ja näytti muuten sangen kehnolta tahrasine, tomusine ja
kaikkialta seinästä irronneine tapetteineen. Se oli niin matala, että
jonkunkin pituinen ihminen olisi pelännyt kolauttavansa päänsä kattoon.
Huonekalut olivat huoneen mukaset. Siinä oli kolme vanhaa, rikkinäistä
tuolia, eräässä nurkassa oli maalattu pöytä, jolla oli muutamia kirjoja
ja luentoja; se paksu tomukerros, joka ne peitti, ilmaisi hyvin, ettei
niihin oltu pitkään aikaan koskettu; olipa siinä vielä lopuksi mahdoton,
suuri sohva, joka oli melkein seinän pitunen ja puolen huoneen levynen.
Ennen oli siinä ollut kunnollinen karttunikankainen päällys, nyt siitä
repaleet roikkuivat. Se toimitti Raskolnikoville vuoteen virkaa. Usein
hän nukkui sillä sellaisena kuin kivi ja seisoi: riisumattomana,
peitteettä, ainoastaan vanhan, kuluneen päällystakkinsa peitossa ja
pieni patja pään alla. Saadakseen päänalusen korkeammaksi, pinosi hän
tavallisesti kaikki puhtaat ja likaset liinavaatteensa patjan alle.
Sohvan edessä oli pieni pöytä.

Olisi vaikeata vajota syvemmälle ja tulla kurjemmaksi. Mutta nykyisessä
mielentilassaan tunsi Raskolnikov itsensä jotenkin tyytyväiseksi. Hän
oli vallan vetäynyt itseensä kaikesta, kuin kilpikonna kuoreensa. Jopa
se tyttö, jonka oli palveltava häntä, ja joka toisinaan katsahti hänen
huoneeseensa, saattoi hänen sappensa kuohumaan ja suututti häntä.
Sellaisten monomanien laita, jotka ovat riippuneet päähänpistossa tai
toisessa, tapaa olla samallainen. Hänen emäntänsä oli kahden viime
viikon kuluessa ollut lähettämättä ruokaa hänelle ja hän ei ollut vielä
tähän asti mukautunut sopimaan hänen kanssaan. Nastasja, emännän
ruuanlaittaja ja ainoa palvelijatar, oli itse asiassa sangen tyytyväinen
vuokralaisensa mielialaan, sillä hän oli nyt tykkänään lopettanut
siivoomisen ja tomuuttamisen tämän luona. Ainoastaan poikkeustapauksena,
noin kerran viikossa otti hän luudan käteensä. Hän se oli nyt juuri
herättänyt Raskolnikovin.

-- Nouse jo, mitä siinä loijot ja nukut! huusi hän Raskolnikovin
korvaan; -- kello käy kymmenettä; toin sinulle teetä; tahdotko teetä?
Olet kai lopen uupunut!

Raskolnikov avasi silmänsä, kokosi aatoksensa ja tunsi Nastasjan.

-- Emäntäkö se teetä lähettää? kysyi hän kohottautuen vähän
vitkallisesti ja unisesti sohvallaan.

-- Luuletko emännän sellaista tekevän?

Hän asetti oman, halkinaisen teekuppinsa Raskolnikovin eteen ja laski
kaksi palaa keltaista sokeria pöydälle. Kerran ennen oli hän jo tehnyt
teetä keitetyistä lehdistä.

-- Kas tässä, Nastasja, sanoi hän kourien taskuaan (hän oli nukkunut
vaatteet yllään) ja vetäen esiin muutamia kuparilantteja, -- mene
ostamaan minulle sämpylää. Ota myös vähän makkaraa ruokakauppiaalta,
mutta sitä halvempaa.

-- Lähden heti noutamaan sinulle sämpylää, mutta etkö tahdo mieluummin
kaalia makkaran asemasta? Oikein hyvää eilistä kaalia. Kätkin sitä jo
eilen sinulle, mutta sinä tulit niin myöhään kotiin. Oikein hyvää
kaalia.

Tuotuaan kaalia ja Raskolnikovin sitä nautittua istuutui Nastasja hänen
viereensä sohvalle ja alkoi pakista. Hän oli maalta ja oikea
"läppätäti."

-- Praskovja Pavlovna aikoo valittaa sinusta poliisille, sanoi hän.

Raskolnikovin kasvot vääristyivät.

-- Valittaa poliisille? Mitä minä sitten olen tehnyt?

-- Sinä et maksa yhtään vuokraa, etkä myös muutakaan. Se sen
luonnollisesti aiheuttaa.

-- No, perhana, sepä nyt enää puuttui, mutisi hän hampaita kiristellen;
-- ei, se ei ... sovi nyt.

-- Hän on aika pöllö, lisäsi hän kuuluvasti. -- Lähdenpä tänään hänen
luokseen keskustelemaan siitä.

-- Tyhmä hän on ... se voi kyllä olla totta, yhtä tyhmä kuin minä, mutta
sinä, senkin nero, makailet siinä kuin säkki, ja näkeehän sen, ettei
siitä mitään synny. Sinä sanoit ennen luettaneesi lapsia, mutta nyt et
tee kerrassaan mitään.

"Kyllä minä teen..." mutisi Raskolnikov tylysti ja kärttyisenä.

-- Mitä sinä teet?

-- Erästä työtä.

-- Millaista työtä?

-- Minä tuumin ... vastasi Raskolnikov vakavasti, sitten valjeten.

Nastasja oli pakahtua nauruun. Hän oli sellanen joka ei paljoa vaatinut
nauraakseen; hän nauroi melkein lakkaamatta, niin että koko hänen
ruumiinsa heilui, siksi kunnes hän alkoi voida pahoin siitä.

-- Oletko jo ajatellut itsellesi paljonkin rahaa? sai hän vihdoin
viimeinkin sanotuksi.

-- Saappaitta ei voi antaa opetusta. Sitäpaitsi syljen kaikelle.

-- Varo vaan ettet sylje kaivoon. [Älä sylje kaivoon, voipa tapahtua,
että saat juoda kaivosta; venäläinen sananlasku.]

-- Lapsia opettamalla saa vaan paljasta vaskea. Mitä muutamalla
kopeekalla tekee? jatkoi hän välinpitämättömästi ikäänkuin hän itse
olisi vastannut omiin ajatuksiinsa.

-- Vai niin, sinä tahtoisit mieluummin saada suuren pääoman kerrallaan.

Raskolnikov katsahti tyttöön ankara ilme kasvoillaan.

-- Aivan niin, suuren pääoman kerrallaan, vastasi hän hetken vaijettuaan
kuuluvalla äänellä.

-- So, so, olehan vähemmällä, muuten sinua voi ruveta pelkäämään!
Menenkö nyt noutamaan sämpylää, vai enkö?

-- Kernaasti minun puolestani.

-- Ah, olinpa vähällä unohtaa! Eilen poissaollessani tuli sinulle kirje.

-- Minulle kirje! Keneltä?

-- En tiedä, keneltä se on. Maksoin puolestasi kolme kopekkaa
kirjeenkantajalle; saanko ne?

-- No! anna se sitten minulle, Jumalan tähden, anna se minulle! huudahti
Raskolnikov tulisesti. -- Herra Jumala.

Hetken kuluttua sai hän kirjeen. Se oli hänen äidiltään R----n
kuvernementistä. Hän vallan kalpeni ottaessaan vastaan sen. Siitä oli jo
pitkä aika, kun hän oli saanut mitään kirjeitä; mutta nyt kouristi jokin
muukin hänen sydäntään.

-- Nastasja, lähde taivasten nimessä tiehesi. Siinä on kolme kopekkaasi,
lähde vain Jumalan tähden tiehesi!

Kirje vapisi hänen käsissään: hänen ei tehnyt mieli avata sitä Nastasjan
läsnäollessa: hän tahtoi olla yksinään kirjeineen. Nastasjan lähdettyä
vei hän kirjeen huulilleen, suuteli sitä ja katseli kauvan hellästi
päällekirjoitusta. Se oli hänen äitinsä käsialaa, nuo hänelle niin
tutut, hienot, vinot kirjaimet. Sangen kauvan sitten oli äiti itse
opettanut häntä lukemaan ja kirjottamaan. Hän viivytti kirjeen
avaamista; näytti melkein siltä kuin olisi hän pelännyt. Vihdoin hän sen
avasi. Se oli suuri, paksu kahden luodin kirje. Kaksi suurta
kirjepaperiarkkia oli vallan täynnä hienoa käsialaa.

    "Rodja-kultani," kirjoitti äiti, "siitä on jo useita kuukausia, kun
    viimeksi kirjotin sinulle. Olen kyllä itse sillä aikaa kärsinyt ja
    useana yönä en ole voinut nukkua ajatellessani sinua. Mutta sinä et
    varmastikaan tuomitse ankarasti vastentahtoista vaitioloani, sillä
    sinä tiedät, miten hellästi rakastan sinua. Meillähän, minulla ja
    Dunjalla, on vain sinä, sinä olet toivomme, kaikkeimme, varma
    tukemme. Kyllä olen minäkin kärsinyt saatuani tietää, että sinä jo
    muutamia kuukausia sitten olit jättänyt yliopiston, syystä ettei
    sinulla ollut varoja elantoosi, ja opetustuntisi ja muut tulosi
    olivat loppuneet. Mitenkä minä olisin voinut auttaa sinua
    sadankahdenkymmenen ruplan vuotuisella eläkkeelläni? Ne viisitoista
    ruplaa jotka lähetin sinulle neljä kuukautta sitten, olin, kuten
    itse tiedät, saanut etukäteen eläkettäni vastaan täkäläiseltä
    kauppiaaltamme, Vasili Ivanovitsh Vahrushiniltä. Hän on hyvä ihminen
    ja oli isäsi hyvä ystävä. Mutta kun olin hänelle siirtänyt eläkkeen
    nosto-oikeuteni, oli minun odotettava, kunnes velkani oli maksettu,
    ja se on tapahtunut vasta nyt, niin etten ole tällä aikaa voinut
    lähettää sinulle mitään. Mutta nyt toivon, Jumalan kiitos, taasen
    voivani auttaa sinua niin, voinemmepa sanoa, että onni hymyilee
    meille ja nyt tahdon kohta kertoa sen sinulle. Ensiksi saat, rakas
    Rodja, tietää että sisaresi on ollut luonani puolitoista kuukautta
    ja ettei meidän enään vast'edes tarvitse erota. Hänen kärsimyksensä
    ovat, Jumalan kiitos, nyt lopussa, mutta tahdon kertoa sen kaiken
    sinulle järjestyksessä, niin että käsität miten kaikki se on
    tapahtunut, jonka me sinulta salasimme. Sinä kirjotit minulle, kaksi
    kuukautta sitten kuulleesi, että Dunja kärsi sangen useita
    lähentelyjä Svidrigailovin talossa, ja pyysit minulta tyydyttävää
    selitystä, -- mitä osasin silloin vastata sinulle? Jos olisin
    kirjottanut sinulle koko totuuden, niin olisit sinä kylläkin
    jättänyt kaiken ja hätäkädessä lähtenyt jalkasin tänne, sillä tunnen
    luonteesi ja mielesi. Sinä et olisi sietänyt sellaista, että
    sisartasi häväistään. Olin itse epätoivonen, mutta mitä osasin
    tehdä? Koko totuutta en silloin itsekään vielä tuntenut. Päävaikeus
    oli siinä, että Dunetshka edellisenä vuonna vastaanottaessaan
    kotiopettajan paikan tuossa talossa, sai kokonaista sata ruplaa
    etukäteen sillä ehdolla, että se vähitellen kuitattaisiin hänen
    kuukausipalkastaan. Senpätähden hän ei voinut jättää paikkaa,
    ennenkuin velka oli maksettu. Tämä summa (nyt voin sanoa sinulle
    kaikki, Rodja-kultaseni) oli pääasiallisesti tarkotettu sinulle
    lähetettäväksi silloin, kun tarvitsit nuo kuusikymmentä ruplaa ja
    myös saitkin ne meiltä viime vuonna. Me petimme sinua sillä kertaa,
    kirjottaessamme, että tämä summa oli saatu Dunetshkan
    säästörahoista. Asian laita ei ollut niin, nyt vasta sanon sinulle
    täyden totuuden, koska kaikki nyt on Jumalan laupiaasta tahdosta
    muuttunut parempaan päin ja että sinä tietäisit, miten suuresti
    Dunja rakastaa sinua ja miten erinomainen sydän hänellä on. Herra
    Svidrigailov oli alussa sangen töykeä hänelle ja kohteli häntä
    epäkohteliaasti ja hävyttömästi... Mutta en tahdo kajota näihin
    kaikkiin ikäviin yksityisseikkoihin, etten saata sinua turhaan
    kuohuksiin, koska kaikki nyt kuitenkin on ohi. Lyhyesti sanottuna,
    vaikkakin Marfa Petrovna, herra Svidrigailovin puoliso, ja talon muu
    väki kohteli Dunetshkaa hyvin, oli hänen kuitenkin sangen tukalaa;
    erittäinkin, kun herra Svidrigailov oli Bakkuksen [Bakkus,
    Roomalaisten viininjumala] vaikutuksen alainen, vanha rykmentissä
    saatu tottumus. Mutta ajattelehan, myöhemmin osottausi, että tällä
    narrilla jo kauvan oli ollut tulinen himo Dunjaan, mutta hän peitti
    kaikki törkeyden ja ylenkatseen naamarin taakse. Ehkä hän myös
    häpesi ja kauhistui sitä, että hän silloisessa ijässään ja
    perheenisänä voi johtua sellasiin kevytmielisiin ajatuksiin ja oli
    sen vuoksi vihanen Dunjalle. Ehkä tahtoi hän myös vain salata koko
    totuutta muilta peittämällä sen törkeyden ja pilkan kaapuun. Mutta
    lopuksi ei hän voinut hillitä itseään enää kauvemmin, vaan julkeni
    ilman ennakkovalmistelua tehdä Dunjalle häpeällisen esityksen,
    luvaten hänelle paljon rahaa ja ilmaisten hänelle tahtovansa jättää
    kaikki pulaan ja ottaa hänet mukaansa johonkin toiseen kylään tai
    vaikkapa ulkomaille. Voit kuvitella mielessäsi, miten Dunja kärsii!
    Paikkaa ei hän voinut jättää heti, ensiksi velan vuoksi ja
    säästääkseen Marfa Petrovnaa, jonka epäluulot olisivat heti
    vallanneet. Luonnollisesti olisi siitä ollut myös seurauksena
    epäsopua perheessä ja eihän Dunja olisi asiasta suoriutunut ilman
    suurta häväistystä. Sitä paitsi oli useita muita syitä, joiden
    vuoksi Dunja ei ajatellut voivansa lähteä pois tuosta hirveästä
    talosta ennenkuin kuuden viikon kuluttua. Sinähän tunnet Dunjan ja
    tiedät miten viisas hän on ja mikä kestävä luonne hänellä on.
    Dunetshka voi kestää paljon ja hänellä on äärimäisessäkin hädässä
    niin paljon rohkeutta, ettei häntä helposti saada menettämään
    malttiaan. Eikä hän minullekaan puhunut mitään, vain säästääkseen
    minua, vaikkakin me usein kirjoitimme toisillemme. Mutta ratkaisu
    tuli odottamatta. Marfa Petrovna urkki miestään puutarhassa, silloin
    kun tämä yritti saada Dunetshkaa mukautumaan. Hän käsitti kaiken
    väärin ja antoi koko syyn Dunetshkalle. Puutarhassa tapahtui tavaton
    näytös: Marfa Petrovna löikin Dunjaa, ei tahtonut kuulla sanaakaan,
    huusi ja mellakoitsi kokonaisen tunnin ja määräsi lopuksi, että
    Dunja oli ajettava kotiin minun luokseni yksinkertaisilla
    talonpoikaiskärryillä. Hänen tavaransa, liinavaatteensa ja pukunsa
    heitettiin mullin mallin kokoomattomina kärryille. Loukattuna ja
    solvaistuna täytyi Dunjan matkata seitsemäntoista virstaa
    rankkasateella avonaisilla talonpoikaiskärryillä. Ajattele nyt itse,
    mitä minun olisi ollut vastattava sinulta kaksi kuukautta sitten
    saamaani kirjeeseen? Mitä oli minun kirjotettava? Olin vallan
    suunniltani; totuutta en rohjennut kirjottaa sinulle, koska se olisi
    saattanut sinut onnettomaksi, katkeroittuneeksi, kuohuksiin, ja mitä
    olisit sinä voinut tehdä? Olisit ehkä syössyt itsesi turmioon; sitä
    paitsi kielsi Dunetshka sen minulta. En myöskään voinut kirjottaa
    kirjeeseen pelkkiä loruja, kun sydämelläni oli niin raskas suru
    kannettavanaan. Kokonaisen kuukauden kesti kaikkialla kaupungissamme
    puhetta tästä jutusta. Jopa se meni niinkin pitkälle, ettemme
    voineet mennä kirkkoon kohtaamiemme halveksivain katseitten ja sen
    kuiskimisen ja supattamisen vuoksi, joka silloin alkoi; puhuttiinpa
    siitä ääneenkin meidän läsnäollessamme. Kaikki tuttavamme
    kaikkosivat meitä, kaikki lakkasivat tervehtimästä meitä, ja hyvästä
    lähteestä sain tietää, että muutamat puotipojat ja kanslistit olivat
    päättäneet saattaa meille sen loukkauksen, että tervaamalla
    kadunpuolisen ovemme saisivat isäntäväen kehottamaan meidän
    muuttamaan talosta. Tähän kaikkeen oli Marfa Petrovna syypää, joka
    kiirehti talosta taloon puhumaan pahaa Dunjasta ja mustaamaan hänen
    mainettaan. Hän tunsi siihen aikaan melkein koko kaupungin ja kävi
    siellä melkein joka päivä. Hän on aito lörppähuuli ja tottunut
    kertoilemaan kaikki perhe-asiansa: ennen kaikkea syyttelee hän
    miestään kaikkialla ja jokaiselle, niin että sinä voit ajatella,
    että juttu oli ennen pitkää levinnyt ei yksistään koko kaupunkiin,
    vaan koko piiriinkin. Minä vallan sairastuin siitä, mutta Dunetshka
    oli minua kestävämpi. Olisitpa vain nähnyt, miten hän koetti
    lohduttaa ja rohkaista minua! Hän on enkeli! Mutta Jumalan
    laupeudesta loppui kärsimyksemme jotenkin pian: herra Svidrigailov
    muutti mielensä, katui ja antoi, mahdollisesti säälistä Dunjaa
    kohtaan, vaimonsa käsiin riittävän todisteen Dunetshkan
    syyttömyydestä, nimittäin erään Dunjan kirjeen, jonka hän oli ollut
    pakotettu, jo ennenkuin Marfa Petrovna tapasi heidät puutarhassa,
    kirjottamaan herra Svidrigailoville, päästääkseen hänen kiihkeistä
    selityksistään ja hyljätäkseen kaikki salaiset yhtymiset. Tämä kirje
    oli Dunjan lähdettyä jäänyt herra Svidrigailovin haltuun. Dunja oli
    siinä soimannut häntä mitä katkerimmin hänen arvottomasta
    käytöksestään, esittänyt hänelle mitä vakavimmin, että hän oli
    aviopuoliso ja perheenisä ja että oli häpeällistä tehdä onneton ja
    suojaton tyttö raukka entistään onnettomammaksi. Sanalla sanottuna,
    Rodja kultaseni, kirje oli niin jalosti ja arvokkaasti kirjotettu,
    että itkin sitä lukiessani, enkä voi vielä nytkään ajatella sitä
    ilman että kyyneleet pulpahtavat silmiini. Siihen tuli vielä lisäksi
    palvelijain lausunnot, ja he tiesivät paljon enemmän kuin mitä herra
    Svidrigailov aavistikaan. Marfa Petrovna oli vallan hämmästyksissään
    ja 'uuden iskun kohtaama', kuten hän itse meille tunnusti mutta nyt
    hän oli täydelleen vakuutettu Dunetshkan syyttömyydestä. Hän palasi
    heti seuraavana päivänä, sunnuntaina, ajoi suoraan tuomiokirkkoon,
    lankesi siellä polvilleen ja rukoili kyynelsilmin taivaan
    Valtijattarelta voimaa, voidakseen kantaa tämän uuden koetuksen ja
    täyttää velvollisuutensa. Suoraan kirkosta tuli hän sitten,
    kenenkään luo välillä poikkeamatta, luoksemme, kertoi kaiken, itki
    katkerasti, syleili katuvaisena Dunjaa ja pyysi häneltä anteeksi.
    Heti samana aamuna kulki hän arvelematta talosta taloon, meni
    takuuseen Dunetshkan viattomuudesta ja kuvasi hänen
    jalomielisyyttään ja hänen erinomaista käytöstään mitä
    imartelevimmin sanoin. Mutta tähänkään hän ei vielä tyytynyt; hän
    näytti kaikille Dunetshkan Svidrigailoville kirjottaman kirjeen ja
    luki sen heille, antoipa heidän jäljentääkin sen (joka minun
    mielestäni oli vallan tarpeetonta). Tällä lailla kulki hän koko
    kaupungin ympäriinsä useana päivänä peräkkäin. Valittavatpa muutamat
    vielä, että hän oli kulkenut heidän ohitsensa, ja hänen oli sen
    vuoksi mentävä järjestyksessä. Joka talossa odotettiin häntä ja
    tiedettiin, koska hän tulee ja lukee kirjeen, ja usein luettaessa
    tuli paikalle jo useita sellasia, jotka sen jo olivat useampaan
    kertaan kuulleet joko kotonaan tai toisten luona. Minun mielipiteeni
    mukaan oli tässä paljon, sangen paljon liikanaista, mutta Marfa
    Petrovnan luonne vaatii nyt kerran suurentelua. Hän on kyllä nyt
    puti puhtaaksi pessyt Dunetshkan nimen ja maineen ja koko häpeä
    tästä onnettomasta asiasta on nyt langennut hänen miehensä osalle,
    joka myös onkin ainoa syyllinen ja jota minä melkein säälin.
    Todellisuudessa olikin tätä hupsua kohtaan harjotettu liian ankaraa
    oikeutta. Dunjalle tarjottiin heti useista taloista lasten opetusta,
    mutta hän hylkäsi ne kaikki. Jopa alettiin häntä katsella
    erityisellä kunnioituksellakin. Kaikki tämä vaikutti suurimmaksi
    osaksi sen tapauksen tuloon, jonka johdosta niin sanoakseni koko
    olemassa olomme sai uuden käänteen. Tiedä siis, rakas Rodja, että
    Dunja on saanut naimatarjouksen ja että hän jo on myöntynyt siihen,
    jonka täten heti kiiruhdan ilmottamaan sinulle. Ja vaikkakin tämä
    asia on suoritettu sinulta neuvoa kysymättä, et kai sentään, toivon
    minä, suuttune minuun tai sisareesi, sillä kuten itse tulet
    huomaamaan asian kulusta, olisi viivyttely, kunnes olisimme saaneet
    sinulta vastauksen, ollut meille mahdotonta. Ethän sinäkään olisi
    poissaolevana osannut tyydyttävästi arvostella kaikkea. Asia siis
    suoritettiin ilman sinua. Mies on hovineuvos, nimeltään Pietari
    Petrovitsh Lushin, Marfa Petrovnan kaukainen sukulainen; Marfa
    Petrovna on juuri vaikuttanut paljon asian syntyyn. Se alkoi sillä,
    että mies viime mainitun välityksellä ilmasi haluavansa tehdä
    tuttavuuttamme. Hän otettiin luonnollisesti hyvin vastaan, joi
    kahvia luonamme ja lähetti meille seuraavana päivänä kirjeen, jossa
    hän esitti asiansa sangen kohteliaasti ja pyysi nopeaa ja
    ratkaisevaa vastausta. Hän on sangen kokenut ja toimelias mies,
    ollen aikeissa matkustaa Pietariin, niin että joka minuutti on
    hänelle kallis. Me luonnollisesti alussa hämmästyimme suuresti tämän
    odottamattoman kosinnan johdosta ja neuvottelimme ja harkitsimme
    asiaa keskenämme kokonaisen päivän. Mies on luotettava ja
    huolettomassa asemassa oleva, hoitaa kahta virkaa ja omaa sitä
    paitsi varallisuutta. Tosin on hän jo neljänkymmenen viiden vuoden
    vanha, mutta hänellä on vielä jotenkin miellyttävä ulkomuoto ja voi
    vielä miellyttää naisia. Yleensä on hän sangen varma ja kunnollinen
    mies, vähän vain kärtynen ja ylpeähkö. Mutta ehkä ensi silmäyksellä
    vain näyttää siltä. Pyydän sentähden sinulta, Rodja-kulta,
    etukäteen, ettet tuomitse häntä kovin äkkipikaisesti, kuten tapasi
    on, vaikkakin hänessä olisi jotain, joka sinussa voisi herättää
    vastenmielisyyttä ensi kerran kohdatessanne. Luultavasti saat hänet
    nähdä jotenkin pian Pietarissa. Minä sanon tämän kaiken vain
    varovaisuudesta, vaikkakin olen vakuutettu siitä, että hän tekee
    sinuun miellyttävän vaikutuksen. Sillä jos ihmisiä on tuomittava
    oikein, niin on se tehtävä perinpohjaisesti ja opittava tuntemaan
    heidät siten vähitellen, ettei tapahtuisi erehdystä tai etteivät
    ennakkoluulot johtaisi harhaan, jota perästä päin ehkä joutuisi
    katumaan ja oikomaan. Mutta Pietari Petrovitsh on kaikesta päättäen
    sangen kunnianarvonen mies. Kun hän kävi meillä ensi kerran,
    ilmoitti hän meille, että hänellä oli varmat periaatteet, mutta että
    hänellä oli, kuten hän lausui, 'nuorimman sukupolvemme mielipiteitä'
    ja oli kaikkien ennakkoluulojen leppymätön vihollinen. Hän sanoi
    paljon muutakin, sillä hän näyttää olevan vähän turhamainen ja pitää
    siitä, että häntä kuunnellaan. Mutta sehän ei ole juuri mikään vika.
    Minä ymmärrän luonnollisesti ainoastaan vähän siitä, mutta Dunja
    sanoi, että jos kohta hän ei olekaan tavattoman suuresti sivistynyt
    mies, niin on hän kuitenkin järkevä ja luultavasti hyvä. Sinähän
    tunnet sisaresi luonteen kaikin puolin, Rodja. Hän on
    lujaluonteinen, järkevä, kärsivällinen ja jaloluonteinen tyttö,
    vaikkakin hänellä on tulinen sydän, jota olen koettanut taltuttaa.
    Itsestään selvää on, ettei hänen sen enempää kuin miehenkään
    puolelta ole puhetta mistään todellisesta rakkaudesta. Mutta Dunja
    ei ole yksistään järkevä, vaan myöskin jalo tyttö, enkeli, joka
    pitäisi miehensä onnellistuttamista velvollisuutenaan. Mies
    huolehtii luonnollisesti myös tavallaan hänestä, siinä suhteessa ei
    meillä ole vielä mitään epäilyn syytä, vaikkakin tämä asia, se minun
    täytyy tunnustaa, on nopeasti kypsynyt. Sitä paitsi on mies myös
    sangen kaukonäköinen ja pitää luonnollisena sen, että hänen oma
    avio-onnensa varmistuu sitä mukaa kuin Dunetshka onnellistuu. Mitä
    muuten tulee johonkin luonteitten eroavaisuuteen, joihinkin
    vanhoihin tottumuksiin tai joihinkin erimielisyyksiin (joita ei
    voida välttää mitä onnellisimmissakaan avioliitoissa), sanoi
    Dunetshka minulle voivansa luottaa itseensä, sekä ettei ollut
    pienintäkään rauhattomuuden syytä. Hän voisi kärsiä paljon, jos vain
    heidän keskinäinen suhteensa perustuisi rehellisyyteen ja oikeuteen.
    Tuntuipa esim. minustakin alussa, hänen olemuksensa vähän
    vastenmieliseltä. Mutta sehän voi sangen hyvin johtua siitä, että on
    suoraluonteinen. Varmastikin on asianlaita siten. Niinpä lausui hän
    muun muassa toisella käynnillään, saatuaan Dunjan myöntävän
    vastauksen, päättäneensä naida sellaisen kunniallisen tytön, jolla
    ei ollut myötäjäisiä ja ennen kaikkea sellasen, joka oli otellut
    elämän kanssa. Sillä, selitti hän, miehen ei sovi joutua vaimolleen
    mistään kiitollisuuden velkaan; paljon parempi on, jos vaimo pitää
    miestään hyväntekijänään. Tahdon lisätä, että hän ehkä lausui sen
    hienommalla ja kohteliaammalla tavalla, kuin minä sen kirjotan,
    sillä en muista enää hänen sanojaan, vaan muistan ainoastaan
    ajatuksen. Sitä paitsi ei hän sanonut sitä missään erityisessä
    tarkotuksessa, vaan nähtävästi ajattelemattomuudessaan, keskustelun
    kuumuudessa. Koettipa hän vielä jälkeenpäin korjata ja miedontaa
    lausuntoaan. Mutta minusta se tuntui kuitenkin vähän
    vastenmieliseltä, kuten sanottu, ja sen sanoin myös myöhemmin
    Dunjalle. Mutta hän vastasi minulle vallan harmistuneena: 'Sanat
    ovat vallan toista kuin teko', ja onhan se todellakin totta.
    Ratkaisun edellisenä yötä ei Dunetshka saanut unenrahtuakaan
    silmiinsä. Luullessaan minun nukkuvan nousi hän vuoteeltaan ja
    käveli koko yön edes ja takasin lattialla. Vihdoin hän polvistui
    pyhimyksenkuvan eteen ja rukoili kauvan ja kiihkeästi. Seuraavana
    aamuna ilmotti hän minulle päättäneensä antaa myöntävän vastauksen.

    "Olen puhunut siitä, että Pietari Petrovitsh nyt matkustaa
    Pietariin. Hänellä on tärkeitä toimia ja hän aikoo avata siellä
    yleisen asian-ajotoimiston. Hän on jo pitemmän aikaa toiminut
    oikeusjutuissa ja asioissa. Juuri näinä päivinä hän voitti erään
    tärkeän oikeusjutun. Eräs syy, jonka vuoksi hän myös tahtoo
    Pietariin, on se, kun hänellä on tärkeä asia esillä senaatissa.
    Siten, Rodja-kultani, voi hänestä olla sinulle kaikissa suhteissa
    suurta hyötyä, ja me, Dunja ja minä, uskomme, että sinä jo tästä
    päivästä alkaen ratkaisevasti alat virkaurasi ja että siis voit
    nähdä tulevaisuuden valoisana edessäsi. Oi, jospa kaikki tämä myös
    tapahtuisi! Se olisi sellainen onni, että sitä voisi vain pitää
    kaikkivaltiaan erikoisena armonosotuksena meitä kohtaan. Dunjan on
    se tuuma vallan temmannut mukaansa. Me mainitsimme siitä joitakin
    sanoja Pietari Petrovitshille. Mutta hän vastasi varovasti ja sanoi,
    että hän luonnollisestikin tarvitsee kirjurin ja että hän
    luonnollisestikin ottaa mieluummin sukulaisen kuin vieraan
    leipiinsä, jos tämä vain on tarpeeksi kelvollinen sanottuun toimeen
    (ikäänkuin et sinä kelpaisi siihen?) Mutta hän lausui myös
    epäilyksensä sen suhteen, jäisikö sinulle opintojesi ohella aikaa
    työskennellä hänen konttorissaan. Sillä kertaa jäi asia siihen,
    mutta Dunja ei ole sittemmin voinut ajatella mitään muuta. Hän on
    pelkkänä tulena ja liekkinä asian puolesta ja tekee suuria
    suunnitelmia saadakseen nähdä sinun jolloinkin tulevaisuudessa
    ottavan osaa Pietari Petrovitshin asianajotoimeen, ehkäpä
    osakkaanakin, sitä suuremmalla syyllä, kun sinä olet
    lakitieteellisessä tiedekunnassa. Minä olen hänen kanssaan samaa
    mieltä, Rodja, ja otan osaa hänen suunnitelmiinsa ja toiveihinsa.
    Kaikkihan puhuu sen puolesta, että siten tulee tapahtumaan, se
    tahtoo sanoa, ellei Pietari Petrovitsh vallan odottamatta asettuisi
    sitä vastaan (syystä ettei hän vielä tunne sinua). Mutta Dunja on
    vallan vakuutettu siitä, että hän voi saavuttaa kaiken
    vaikutusvallallaan tulevaan mieheensä. Luonnollisestikin olemme
    varoneet lörpöttelemästä suunnitelmiamme Pietari Petrovitshille;
    ennen kaikkea olemme täysin vaijenneet sen toivomme johdosta, että
    sinusta tulisi hänen osakkaansa.

    "Hän on sangen selvästi ajatteleva ihminen ja ottaisi vallan
    varmastikin moiset mielikuvituksemme jotenkin kuivakiskosesti
    vastaan. Ei ole Dunja enempi kuin minäkään lausunut hänelle
    halaistua sanaakaan siitä, että me hartaasti toivomme hänen auttavan
    sinua ja tukevan rahoillaan siksi, kunnes olet lopettanut opintosi
    yliopistossa. Emme ole puhuneet siitä, koska se ensinnäkin seuraa
    itsestään ja koska hän varmasti tarjoutuu sen tekemään ilman että
    tuhlaamme siihen sanaakaan (voisikohan hän kieltää Dunjalta sitä?)
    Sinustahan voisi sitä paitsi tulla hänen oikea kätensä konttorissa,
    eikä sinun tarvitsisi ottaa vastaan hänen apuaan armopalana, vaan
    hyvin ansaittuna palkkanasi. Sillä lailla tahtoo Dunja sen järjestää
    ja minä olen yhtä mieltä hänen kanssaan. Toiseksi emme ole hänelle
    siitä puhuneet, syystä että tahdon saada sinut kohta tapahtuvassa
    kohtauksessanne yhdenarvoiseksi hänen kanssaan. Kun Dunja lämmöllä
    puhui sinusta hänelle, vastasi hän, että hänen on itsensä nähtävä
    sinut ja kuitenkin katsottava hyvin tarkkaan, ennenkuin voi
    muodostaa itselleen mielipidettä jostakin ihmisestä. Siksi tahtoi
    hän ensin oppia tuntemaan sinut, ennenkuin hän lupaa mitään varmaa
    sinun suhteesi... Tiedätkö mitä, kallehin Rodjani, minusta tuntuu
    kypsyneen harkinnan jälkeen siltä kuin tekisin kaikissa tapauksissa
    paraiten rupeamalla elämään itsekseni, kuten tähänkin asti, enkä
    muuttaisi häitten jälkeen heidän luokseen. (Tätä en sano ollenkaan
    Pietari Petrovitshin vuoksi, vaan vallan itseni tähden, täysin
    henkilökohtaisista syistä, joita ehkä voitaisiin sanoa vanhan lesken
    hupsutuksiksi). Olen täysin vakuutettu siitä, että Pietari
    Petrovitsh on niin jalo ja hienotunteinen, että hän kehottaa minua
    olemaan eroamatta tyttärestäni, ja vaikkakaan hän ei vielä ole
    sanonut siitä sanaakaan, niin on se kai hänen mielestään vallan
    luonnollista. Mutta minä kieltäydyn siitä. Olen usein elämässäni
    huomannut, etteivät anopit ole miehille ollenkaan mieluisia, ja
    sitäpaitsi, en minä tahdo olla kenenkään pienimpänäkään taakkana,
    tahdon myös mieluummin säilyttää vapauteni, niinkauan kuin minulla
    on palakin omaa leipää suuhun pantavaksi ja lapsia sellaisia kuin
    sinä ja Dunetshka. Jos mahdollista, tahtoisin asua teidän kummankin
    läheisyydessänne. Sillä näetkö, Rodja, olen säästänyt kaikkein
    paraimpani kirjeeni loppuun: tiedä, rakas ystäväni, että me ehkä
    piankin näemme toisemme ja saamme kolmivuotisen eron jälkeen kaikin
    kolmin uudelleen syleillä toisiamme. Se on jo _varmasti_ päätetty,
    että minä ja Dunja tulemme Pietariin. Mutta sitä en vielä tiedä
    tarkalleen, koska. Joka tapauksessa se tapahtuu pian, sangen pian,
    ehkä jo ensi viikolla. Kaikki riippuu vallan Pietari Petrovitshin
    toimista. Pietariin tultuaan ilmottaa hän kohta meille. Hän tahtoo
    erikoisista syistä kiiruhtaa häitä ja määrätä, jos vain mahdollista,
    hääpäivän ennen paaston loppua. Ellei se kävisi laatuun niin
    nopeasti, tulee se tapahtumaan kuitenkin heti jälkeen Marian
    taivaaseennousupäivän. Oi, miten onnellisena silloin painan sinut
    sydäntäni vastaan! Dunja on suunniltaan jälleennäkemisen ilosta ja
    sanoipa hän kerran leikillään, että hän vain siitä syystä menee
    naimisiin Pietari Petrovitshin kanssa. Hän on enkeli! Hän ei nyt
    kirjota sinulle, vaan pyytää ainoastaan sanomaan sinulle, että
    hänellä on niin paljon puhuttavaa kanssani, sangen paljon, ettei
    hänellä ole rohkeutta ottaa kynää käteensä. Muutamalla rivillä ei
    hän saisi sanotuksi mitään kunnollista, vaan saattaisi itsensä
    kiihtyneeksi. Hän syleilee sinua mitä sydämellisimmin ja lähettää
    sinulle lukemattomia suuteloja. Mutta vaikkakin me siis ehkä piankin
    saamme nähdä toisemme, tahdon kuitenkin näinä päivinä lähettää
    sinulle niin paljon rahaa kuin mahdollista. Nyt, kun kaikki
    tietävät, että Dunetshka menee naimisiin Pietari Petrovitshin
    kanssa, on luottoni äkkiä kohonnut ja minä tiedän varmasti, että
    Atanasius Ivanovitsh lainaa minulle aina viiteenkahdeksatta ruplaan
    etukäteen eläkettäni vastaan, niin että ehkä lähetän sinulle
    viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen ruplaan. Mielelläni tahtoisin
    lähettää sinulle enemmän, mutta minä pelkään matkamme kustannuksia.
    Ja vaikkakin Pietari Petrovitsh on ollut niin hyvä, että on ottanut
    osan matkakustannuksista osalleen, hän tahtoo nimittäin toimittaa
    tavaramme ja suuren matka-arkkumme (tavalla tai toisella tuttavuuden
    avulla) pääkaupunkiin, niin täytyy meidän sentään ajatella tuloamme
    Pietariin ja sitä, ettei siellä heti sovi ensi päivänä näyttäytyä
    lantittomana. Olemme sitä paitsi tehneet Dunetshkan kanssa mitä
    tarkimman arvion. Itse matka ei paljoa maksa. Rautatielle on meiltä
    ainoastaan yhdeksänkymmentä virstaa ja me olemme jo joka tapauksessa
    tehneet ajosta sopimuksen erään talonpoikaisajurin kanssa. Lopun
    matkaa ajamme sitten reippain mielin kolmannessa luokassa, niin
    etten ainoastaan toivo, vaan olen varma siitä, että voin sinulle
    lähettää kolmekymmentä ruplaa. Mutta nyt saa riittää; kaksi arkkia
    paperia olen kirjottanut täyteen reunojaan myöten ja nyt ei enää ole
    tilaa enemmälle; siinä on koko historiamme. Mutta kylläpä olikin
    tapauksia kertynyt koko joukko! Nyt, Rodja-kallehin, syleilen sinua.
    Voi hyvin piakkoin tapahtuvaan kohtaukseemme saakka. Annan sinulle
    äidin siunaukseni. Rakasta Dunjaa, sisartasi, rakasta häntä yhtä
    paljon kuin hän sinua ja tiedä, että hän rakastaa sinua
    tavattomasti, paljon enemmän kuin itseään. Hän on enkeli, mutta
    sinä, Rodja, sinä olet kaikkemme, toivomme, tukemme. Jos vain sinä
    olet onnellinen, niin olemme sitä kaikki. Rukoiletko vielä Jumalaa,
    Rodja, kuten ennen, ja uskotko myös Luojamme ja Lunastajamme
    hyvyyteen? Minä pelkään, että se uusi epäusko on alkanut versoa
    sydämessäsi! Jos niin on, niin tahdon rukoilla puolestasi. Muistatko
    vielä, rakas poikani, kun sinä isäsi eläessä istuit polvellani ja
    sopersit rukouksiasi ja miten onnellisia me kaikki silloin
    olimmekaan! Voi nyt hyvin, tai oikeammin, -- kohtaamiin! Syleilen
    sinua sydämellisesti, sydämellisesti ja suutelen sinua lukemattomia
    kertoja."

                                  Viimeiseen hengenvetoonsa saakka

                                     _Pulcheria Raskolnikovasi_.

Melkein koko ajan kuin Raskolnikov luki, aina kirjeen alusta saakka,
olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä. Mutta lopetettuaan oli hän
kalpea, kasvonpiirteet vääntyneet kuin halvauksen saaneella ja ilkeä,
katkera hymy suupielissä. Hän painoi kasvonsa ohueen, vanhaan patjaansa
ja istui kauvan, kauvan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen sydämensä tykytti
kiivaasti, hänen sielussaan kuohui ja pauhasi. Vihdoin tuntui
huone-rähjä liian hiostavalta ja ahtaalta; olihan kaapin tai matka-arkun
kaltainen. Sekä ajatukset että silmät tahtoivat tilaa. Hän tarttui
lakkiinsa ja läksi ulos. Nyt ei hän pelännyt kohdata ketään portaissa.
Hän ei yhtään sitä ajatellutkaan. Hän suuntasi kulkunsa
Vasili-Ostroville päin pitkin V----n prospektia, ikäänkuin hänellä olisi
ollut kiire työhön. Mutta tapansa mukaan kulki hän väliä pitämättä
tiestä, puhuen itsekseen, milloin hiljaa, milloin jotenkin kovaa, niin
että hän kiinnitti ohikulkijain huomion itseensä. Jotkut pitivät häntä
päihtyneenä.



IV.


Äidin kirje tuotti hänelle tuskaa. Mutta itse pääseikan suhteen ei
hänellä jo lukiessaankaan ollut mitään epäilystä. Pääseikassa oli hänen
päätöksensä vakaa, järkähtämättömän vakaa: "Näitä häitä ei vietetä minun
eläissäni, ja moinen herra Lushin menköön helvettiin!"

"Sillä tämä seikka on aivan päivän selvä", mutisi hän itsekseen ja
naurahti pahanilkisesti riemuiten päätöksensä johdosta. -- "Ei, äiti
kulta, ei, Dunja, ette te minua petä!... Ja vielä pyytävät anteeksi,
etteivät pyytäneet neuvoa minulta, vaan päättivät asian minun
tietämättäni! Jopa jotakin! Arvelevat, ettei sitä nyt enää voi purkaa:
mutta katsokaammepa, voiko, vai eikö voi! Lorua vain tuo tuollainen
puhe, että Pietari Petrovitsh muka olisi sangen kokenut mies, niin
kokenut mies, ettei voi mennä naimisiinkaan muualla kuin postivaunuissa,
niin, tuskinpa muualla kuin rautateillä. Ei, Dunetskani, minä huomaan ja
ymmärrän mistä sinulla olisi niin _paljon_ puhuttavaa kanssani; minä
tiedän mitä sinä olet miettinyt yöt läpeensä, kulkenut huoneessasi, ja
minkä vuoksi rukoilit Kasanin Jumalan äitiä, joka on äidin vuoteen
vieressä. Golgatalle kulkeminen on sangen raskasta. Hm... Tämä merkitsee
jo ratkaisevaa päätöstä: kokeneelle järki-ihmiselle tahdot kihlautua,
Avdotja Romanovna, pääomaa omaavalle (_jo_ pääomaa omaavalle, se kuuluu
sirommalta, luotettavammalta), kahta virkaa hoitavalle ja nuorimman
sukupolvemme mielipiteitä omaavalle (kuten äiti kirjottaa). Näyttäähän
hän hyvältä, kuten Dunetshka huomauttaa. Tämä '_näyttää_', on mitä
verrattominta!... Ja Dunja kun menee naimisiin tämän 'näyttämisen'
perusteella!... Suuremmoista, suuremmoista!...

"Mutta uteliaspa olisin tietämään, miksi äiti kulta kirjotti minulle
'nuorista sukupolvista?' Olisikohan se vain henkilön luonteen
kuvaamista, tai tarkotuksessa synnyttää minussa hyvä käsitys herra
Lushinista? Oi, noita viekkaita! Uteliaisuudesta haluaisin vielä
selityksen erääseen toiseen seikkaan: missä määrin molemmat naiset
olivat vilpittömiä toisilleen tuona päivänä ja tuona yönä ja koko sitä
seuraavana aikana? Mahtoivatkohan he keskenään puhua suutansa puhtaiksi,
vai käsittivätköhän molemmat, että sitä, mikä heillä kummallakin oli
sydämellään ja ajatuksissaan ei tarvinnut ilmaista, eikä sen johdosta
turhaan sanoja haaskata? Luultavasti on asianlaita sellainen;
kirjeessähän on, että herra Lushin näytti äidistä vastenmieliselle,
_hiukkasen vain_, mutta naivi äiti kultapa kääntyi Dunjan puoleen
huomautuksineen. Mutta tämä suuttui luonnollisestikin ja 'vastaili
harmistuneena'. Luonnollisestikin! Kukapa ei suutahtaisi, kun asia on
selvä ilman naivia kysymyksiäkin, ja kun jo on päätetty, ettei siitä
enää tarvitse keskustella. Ja mitä hän vielä kirjottaa minulle: 'Rakasta
Dunjaa, Rodja, sillä hän rakastaa sinua enemmän kuin itseään';
eivätköhän vaan omantunnon soimaukset salaisesti vaivaa häntä sen
johdosta, että suostui uhraamaan tyttärensä poikansa hyväksi? 'Sinä olet
tukemme, kaikkemme!' 'Oi, äitikulta!'..." Viha kiehui hänessä yhä
voimakkaampana, ja olisipa hän nyt kohdannut herra Lushinin, olisi hän
luultavasti iskenyt hänet hengiltä!

"Hm ... se on totta", jatkoi hän ajatusten myllertäessä hänen päässään,
"se on totta, että ihmistä on lähestyttävä vitkalleen ja varovasti,
jotta hänet oppisi tuntemaan; mutta herra Lushinista ei voi päästä
selville. Pääseikka on, että hän on kokenut mies ja _näyttää_ hyvältä:"
onko se leikkiä, kun ottaa huolehtiakseen omalla kustannuksellaan
toisten suuresta matka-arkusta! Eikö hän silloin ole hyvä? Ja kuitenkin
ovat molemmat, _morsian_ ja äiti, tilanneet talonpojalta matolla
peitetyt kärryt (olen itse ajanut sellasilla!). Eipä haittaa! Ainoastaan
yhdeksänkymmentä virstaa, "mutta sitten ajamme reippain mielin
kolmannessa luokassa", tuhat virstaa. Kyllä se onkin järkevää! Mutta
mitä te, herra Lushin ajattelette? Onhan hän teidän morsiamenne...
Ettekö te voi käsittää, että äidin täytyy matkaansa varten lainata
eläkettään vastaan? Tietystikin, mutta sehän paljastaa asian
kauppamaisen luonteen. Yhteiseen voitto-osuuteen perustuvassa
liikeyrityksessä jaetaan liikekustannuksetkin tasan kummallekin
osanottajalle; "suola ja leipä yhteistä, mutta tupakka erikseen", kuten
sananlasku sanoo. Ja tässäkin tuo kokenut mies vetää heitä hieman
nenästä: matkatavaroista menee halvempi maksu kuin heidän matkastaan,
ehkeivät maksa kopekkaakaan. Eivätköhän he molemmat huomaa sitä, vai
eivätköhän tahallaan tahtone sitä huomata? Ja tietystikin he ovat
tyytyväisiä, sangen tyytyväisiä! Ja he kai ajattelevat, että tämä on
vain kukkasia, kyllähän hedelmät tulevaisuudessa kypsyvät! Mutta mikä
tärkeintä: se ei ole saituruutta, eikä ahneutta, vaan kaiken
_pohjasävy_! Tietysti tämä on tuleva, häitten jälkeinen ääni,
ennustus... Ja äiti parka, mitä kaikkea kuitenkaan jo haaveilee! Ja
mitenkä hän tulee Pietariin? Kolme hopearuplaa eli kaksi "lippua"
mukanaan, kuten tuo akka tapaa sanoa ... hm! Millä hän sitten toivoo
Pietarissa elävänsä? Tietystikin hän on jo jostakin syystä ennättänyt
saada tietää, _ettei hän voi_ asua Dunjan kanssa yhdessä häitten
jälkeen, ei ensi aikoinakaan! Tuo lempeä mies on varmastikin antanut sen
tiedoksi, paljastanut, vaikkakin äiti kaikin voimin taistelee moista
otaksumaa vastaan: "Itse, muka, kieltäydyn". Mihin hän nyt ryhtyy, mihin
luottaa: sadankahdenkymmenen ruplan eläkkeeseensäkö, kun siitä laskee
pois Atanasius Ivanovitshin velan? Talvikauluksia hän osaa kutoa ja
kalvosimia ommella, ja turmelee vanhat silmänsä sillä. Ja
talvikauluksilla voi hän kaikkiaan ansaita ainoastaan kaksikymmentä
ruplaa vuodessa entisten sadankahdenkymmenen ruplansa lisäksi, sen minä
tiedän ennestään. Hän siis luottaa herra Lushinin jalotunteisuuteen:
itse hän muka tekee esityksen, tarjoaa hänelle! Pidä vain taskusi
avoinna! Mutta niin on aina näitten Schillerin kauniitten sielujen
laita: viimeiseen hetkeen saakka koristavat ihmistä riikinkukon sulilla,
viime hetkeen saakka toivovat vain parasta, eivätkä ota huonoa lukuun
ollenkaan; ja vaikkakin aavistavat, millainen mitalin takapuoli on, niin
välttävät he kuitenkin ratkasevan sanan sanomista ajoissa. He pelkäävät
jo ajatellakin sellaista; taistelevat kaikin voimin totuutta vastaan
aina siksi kunnes heidän kaunistamansa ihminen vetää heitä nenästä.
Halusta tahtoisin tietää, onko herra Lushinilla ritarimerkkiä; lyönpä
vetoa, että hänellä on pyhä Anna napinlävessä ja että hän käyttää sitä
hankkioitten ja kauppiaitten luona päivällisillä. Ehkäpä hän näyttelee
sitä häissäänkin! [Pyhän Annan ritarimerkki on seitsemäs Venäjän
kahdeksasta ritarimerkistä; se annetaan vain henkilö- eikä
perinnölliselle aatelille.] Periköön hänet sitä paitsi vaikkapa
piru!"...

"Niin ... jääköön äiti, Jumala olkoon hänen kanssaan, hänhän on
sellainen kuin on. Mutta Dunja? Dunetshkan, rakkaimpani, kyllä tunnen!
Olithan sinä silloin jo kaksikymmenvuotias, kun viimeksi näimme
toisemme: opinhan minä jo tuntemaan luonteesi! Äiti kirjoittaa, että
'Dunetshka voi kärsiä paljon'. Sen minä kyllä tiesin. Sen minä tiesin ja
kaksi ja puoli vuotta olen ajatellut juuri sitä, että 'Dunetshka voi
kärsiä paljon'. Jo se, että hän voi kärsiä herra Svidrigailovia kaikkine
seurauksineen, todistaa sitä, että hän voi kärsiä sangen paljon. Ja nyt
kuvittelee hän yhdessä äidin kanssa voivansa kärsiä herra Lushinia, joka
jo ensi käynnillään selvitteli teoriaansa niiden naisten
oivallisuudesta, jotka naimisiin mennessään pääsevät kurjuudestaan ja
tällöin joutuvat kiitollisuuden velkaan miehilleen. Mutta jos nyt
otaksumme, että hän puhui itsensä pussiin, vaikkakin on järkevä mies
(sellainen, ettei ehkä sentään puhunutkaan ajattelemattomuuksia, vaan
tahtoi ainoastaan heti osottaa katsantokantansa), mutta mitä sanoo
Dunja, Dunja? Kyllä hän on käsittänyt tuon miehen; voiko hän elää hänen
kanssaan? Kyllä hänen olisi parempi syödä yksinään mustaa leipää ja
juoda vettä kuin myydä sieluaan ja siveellistä vapauttaan mukavasta
elämästä; kyllä hänen ei pitäisi tehdä sitä, vaikkapa saisi koko
Sleswig-Holsteinin, puhumattakaan jostakin herra Lushinista. Ei,
sellainen ei Dunja ollut silloin, kun minä hänet tunsin, -- eikä hän
nytkään vielä ole muuttunut! Mitäpä sanoisin! Vaikeata oli sietää
Svidrigailovin perhettä, vaikeata on myöskin kaiken elämänsä
kihnuttaminen kotiopettajattarena kahden sadan ruplan palkalla
kuvernementissa, mutta kuitenkin minä tiedän, että sisareni
mieluummin menee neekeri orjuuteen istutuksille tai lättiläiseksi
Itämerenmaakuntain saksalaisille kuin alentuu kahlehtimaan sieluansa ja
siveellistä tuntoansa mieheen, jota hän ei voi kunnioittaa ja jonka
kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä, -- ikuisiksi ajoiksi ja
yksistään henkilökohtaisten etujen vuoksi! Ja vaikkapa herra Lushin
olisi mitä puhtainta kultaa tai väärentämätön briljantti, eipä hän vielä
silloinkaan taipuisi herra Lushinin lainmukaiseksi vuodetoveriksi! Miksi
hän nyt suostuu? Mikä on syynä siihen? Mikä arvotuksen ratkaisu? Asia on
selvä: oman itsensä, mukavuutensa vuoksi, vieläpä kuolemasta
pelastuakseenkaan ei hän olisi itseänsä myynyt, mutta toisen edestä hän
sen tekee! Rakkaan, jumaloimansa ihmisen hyväksi hän myy itsensä! Kas
tässä koko selvitys: veljensä, äitinsä hyväksi hän myy itsensä! Myy
kaiken! Tällaisessa tapauksessa me panemme alttiiksi kunniantuntommekin,
vapauden, mielenrauhan, jopa omantuntommekin, kaiken, kaiken laahaamme
markkinoille. Vaikka menköönkin elämä, kunhan vain nämä rakastamamme
olennot olisivat onnellisia! Vieläpä enemmänkin: hankimme itsellemme
todisteita, käymme jesuiittain koulua ja rauhoitumme sillä, koetamme
tulla vakuutetuiksi siitä, että se on välttämätöntä, aivan välttämätöntä
hyvän tarkotusperän saavuttamiseksi. Sellaisia me olemme, se on päivän
selvää. Selvää on myös se, ettei tässä ole kysymystä mistään muusta kuin
Rodion Romanovitsh Raskolnikovista ja aivan ensi sijassa hänestä. Ja
varmaa on, että sisar voi perustaa hänen onnensa, pitää häntä
yliopistossa, tehdä liikkeen osakkaaksi, tehdä hänen koko
tulevaisuutensa suruttomaksi; voipa hänestä tulla rikaskin mies,
arvokas, kunnioitettava, ja lopuksi hän ehkä päättää päivänsä kuuluisana
miehenä! Mutta äiti? Mutta nythän on kysymyksessä Rodja, kallis Rodja,
esikoinen! Miksikäs ei moisen esikoisen hyväksi voisi uhrata sellaista
tytärtä! Oi, te lempeät ja epäoikeudelliset sydämet! Mekö ottaisimme
vastaan samankaltaisen uhrin kuin Sonetshkan! Sonetshka Marmeladova,
ikuinen Sonetshka, niin kauan kuin maailma on olemassa! Oletteko
molemmat tarkasti harkinneet, miten suuri uhri se on? Oletteko? Onko
teillä voimia sellaiseen? Onko siitä mitään hyötyä, onko se järkevää?
Tiedätkö myös, Dunetshka, ettei Sonetshkan uhri ole olenkaan alempi kuin
sinun uhrisi herra Lushinille mennessäsi? 'Rakkaudesta ei voi olla
kysymystäkään,' kirjottaa äiti. Mutta ellei rakkaus tai kunnioitus voi
tulla kysymykseen, vaan päinvastoin, vieläpä inho, ylenkatse ja
vastenmielisyys, niin mitä siitä silloin tulee? Ja voipa vielä sattua,
että hän joutuu sellaiseen asemaan, että on pakotettu 'pysymään
puhtaana'. Eikö niin? Ymmärrättekö, ymmärrätkö, ymmärrättekö te, mitä
tämä puhtaus merkitsee? Ymmärrättekö, että Lushinin puolison puhtaus on
vallan samaa kuin Sonetshkan puhtaus, mutta voipa se olla huonompaakin,
inhottavampaa, alempaa, syystä että Dunetshka katsoo myös siihen, että
hänelle jää hiukkanen mukavuuttakin, kun sitä vastoin toisessa
tapauksessa oli kysymyksessä aivan yksinkertaisesti nälkäkuolema!
Kalliimpi, kalliimpi hinta on tällä puhtaudella, Dunetshkani! Ja
elleivät voimasi sitten riitä, tulee katumus! Entä miten paljon kaikilta
salattua huolta, surua, kirouksia, kyyneleitä, sillä ethän sinä ole
mikään Marfa Petrovna? Ja mitenkä äidin silloin käynee? Onhan hän jo
nytkin rauhaton, tuskastunut; entäpä silloin, kun hän huomaa kaiken
selvästi? Ja minun?... Mitähän he molemmat ovat tosiaankaan ajatelleet
minusta? En tahdo teidän uhrianne, Dunetshka, en tahdo äiti! Sillä
lailla ei saa tapahtua niin kauan kuin minä elän, ei saa tapahtua, ei
koskaan! En suostu siihen!"

Äkkiä hän heräsi mietteistään ja pysähtyi.

"Se ei saa tapahtua? Mutta mitä sinä teet ehkäistäksesi sen
tapahtumasta? Kiellät sen? Mutta mikä oikeus sinulla on sellaiseen? Mitä
sinä voit luvata heille siitä, että saat sellaisen oikeuden? Pyhittää
heille kaiken elämäsi, koko tulevaisuutesi, _kun olet lopettanut
opintosi ja saanut paikan?_ Sen jo tunnemme, se on epävarmaa, mutta nyt?
Mutta nyt on tehtävä jotakin aivan heti, ymmärrätkö? Vaan mitäpä sinä
nyt teet? Elät heidän kustannuksellaan. Heillähän on vain tuo
sadankahdenkymmenen ruplan eläke! Miten sinä, tuleva miljoneeri, Zeus,
joka määräät heidän kohtalonsa, suojelet heitä Svidrigailovin perheeltä
ja Atanasius Ivanovitsh Vahrushinilta? Ehkä kymmenen vuoden päästä?
Mutta kymmenessä vuodessa ennättää äiti tulla sokeaksi ompelemisesta ja
kutomisesta ja ehkä myös kyynelistä; nääntyy nälkään, ja sisar? Niin,
ajatteles, miten sisaren voi käydä kymmenen vuoden kuluttua tai miten
hänen on käynyt noina kymmenenä vuonna? Arvaatkos?"

Siten vaivasi ja kiusasi hän itseään näillä kysymyksillä, tuntien siitä
jonkinlaista mielihyvääkin. Muuten eivät nämä kysymykset olleet mitään
uusia, äkkipikaisia, vaan vanhoja, väsyttäviä. Ne olivat jo kauvan
kiduttaneet häntä särkien hänen sydämensä. Jo kauvan sitten oli hänessä
syntynyt tämä tuska, lisääntynyt, pukeutuen kauheaan, julman ja
fantastisen kysymyksen muotoon, joka kidutti hänen sydäntään ja
mieltään, vaatien välttämättömästi ratkaisua. Ja nyt tapasi häntä äidin
kirje salaman lailla. Se oli selvää, ettei nyt sopinut surra, kärsiä
passiivisesti sen johdosta, etteivät kysymykset olleet ratkaistavia,
vaan nyt oli ehdottomasti tehtävä jotakin, ja heti paikalla, mitä
pikimmin. Nyt oli päätös tehtävä, millainen tahansa, tai...

"Tykkänään kieltäydyttävä elämästä!" huudahti hän äkkiä kiihtyneenä,
"tai kuuliaisesti kannettava kohtaloa, millainen se lieneekin, kerta
kaikkiaan kuoletettava itsessä kaikki, kieltäydyttävä kaikesta
toimimisen, elämisen ja rakastamisen oikeudesta!"

"Käsitättekö, käsitättekö, hyvä herra, mitä keinotonna oleminen
merkitsee?" juolahti hänen mieleensä äkkiä Marmeladovin eilinen kysymys;
"sillä joka ihmisellähän täytyy olla jokin suoriutumismahdollisuus"...

Äkkiä hän vavahti; eräs, samaten eilinen, ajatus juolahti hänen
mieleensä. Mutta ei hän sen vuoksi vavahtanut, että tuo ajatus juolahti
hänen mieleensä. Hänhän tiesi, hänhän _aavisti_, että se
välttämättömästi "juolahti mieleen", jopa hän odotti sitä; eikä tämä
ajatuskaan ollut eilinen. Mutta ero oli siinä, että se kuukautta
takaperin, vieläpä eilenkin, oli pelkkä haave, mutta nyt ... nyt ei se
enää äkkiä näyttänyt haaveelta, vaan jossakin uudessa, kauheassa ja
vallan tuntemattomassa valossa, ja nyt hän äkkiä sen käsitti... Hänen
päätänsä pakotti ja hänen silmänsä himmenivät.

Hän katsahti kiireesti ympärilleen, hän etsi jotakin. Hänen teki
mielensä istuutua ja hän etsi penkkiä; hän kulki silloin K----n
puistikon poikki. Noin sadan askeleen päässä edessään näki hän penkin.
Hän läksi sinne mahdollisimman nopeasti; mutta matkalla tapahtui hänelle
pieni välinäytös, joka muutamaksi hetkeksi veti hänen huomionsa
puoleensa.

Katsahtaessaan penkkiin huomasi hän noin kahdenkymmenen askeleen päässä
edessään kulkevan erään naisen. Mutta alussa ei hän kiinnittänyt häneen
enempää huomiota kuin muihinkaan edessään oleviin esineisiin. Hänelle
oli jo usein tapahtunut esimerkiksi siten, ettei hän kotiin tultuaan
ollenkaan muistanut tietä, mitä oli tullut; hän oli jo tottunut
kulkemaan siten. Mutta tuossa edellä kulkevassa naisessa oli jotakin
omituista ja jotakin jo ensi silmäyksellä silmiinpistävää, niin että
hänen huomionsa heti alkoi suuntautua häneen, -- alussa vastenmielisesti
ja harmilla, mutta sitten yhä enemmän ja enemmän. Hänen teki äkkiä
mielensä saada tietää, mikä tässä naisessa todellisuudessa oli niin
omituista. Ensiksikin hän näytti vielä sangen nuorelta tytöltä, kulki
moisessa kuumuudessa avopäin, ilman käsineitä ja auringonvarjoa,
heiluttaen kummallisesti käsiään. Hänellä oli ollut silkkipuku, mutta
sangen omituisesti puettu, tuskin napitettu, vyötäröistä alkaen takaa
repeytynyt, kokonainen pala liehui sinne tänne. Paljaalle kaulalle oli
heitetty pienoinen kaulahuivi, mutta se oli vallan vinossa. Sitä paitsi
kulki tyttö epävakaasti, kompastuen ja heiluen puoleen ja toiseen. Tämä
kohtaus veti vihdoinkin Raskolnikovin kaiken huomion puoleensa. Hän
ehätti tytön juuri penkin luona; mutta saavuttuaan penkin luo heittäytyi
tyttö heti sen nurkkaan, painoi päänsä penkin selkänojaa vasten ja sulki
silmänsä, nähtävästi tavattoman väsyneenä. Katsahdettuaan häneen arvasi
Raskolnikov, että tyttö oli vallan juovuksissa. Omituista ja kauheata
oli katsella moista näytöstä. Raskolnikov arveli jo erehtyneensä. Hän
näki edessään peräti nuoret kasvot, noin kuusitoistavuotiaat, ehkäpä
ainoastaan viisitoista, -- pienet, vaaleaveriset, hauskat, mutta yhäti
hehkuvat ja melkeinpä turvonneet. Tyttö oli enää nähtävästi sangen vähän
tajuissaan; toinen jalka lepäsi toisella, jonka vuoksi se oli
paljastunut paljoa enemmän kuin olisi ollut soveliasta, ja kaikista
merkeistä päättäen tajusi tyttö tuskin sitä, että hän oli kadulla.
Raskolnikov ei istuutunut, eikä myöskään mielinyt lähteä pois, vaan
seisoi hänen edessään kahden vaiheella. Tämä puistikko on melkeenpä aina
tyhjä ja nyt, kellon kolmatta käydessä, ei siinä ollut moisessa
kuumuudessa tuskin ketään. Mutta syrjässä, noin kahdenkymmenen askeleen
päässä pysähtyi puistikon syrjään eräs herra, jonka, kaikesta päättäen,
suuresti teki mieli lähestyä penkillä olevaa tyttöä joistakin
erikoisista syistä. Hän oli luultavasti myös huomannut tytön jo kaukaa
ja kiirehtinyt, mutta Raskolnikov tuli hänen tielleen. Hän silmäili
häntä vihaisesti, koettaen kuitenkin peittää sitä tältä, ja odotti
kärsimättömästi sitä että tuo kiusallinen ryysyläinen läksisi tiehensä.
Asia oli selvä. Herra oli noin kolmikymmenvuotias, voimakas, suuri,
maidon ja veren värinen, punahuulinen, viiksikäs ja sangen
keikarimaisesti puettu. Raskolnikov kuohahti tavattomasti; hänen teki
äkkiä mielensä loukata jollakin lailla tuota paksua keikaria. Hän jätti
tytön hetkeksi ja astui herran luo.

-- Hei, te Svidrigailov! Mitä te tahdotte? huusi hän hänelle,
puristellen nyrkkejään ja nauraen kiukusta vaahtoavilla huulillaan.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi herra tuimasti, rypistäen silmäkulmiaan ja
tarkastellen kysyjää kiireestä kantapäähän.

-- Se merkitsee että menkää tiehenne!

-- Kuinka sinä lurjus rohkenet!...

Ja hän kohotti keppinsä. Raskolnikov syöksyi hänen kimppunsa
nyrkkeineen, ollenkaan ottamatta huomioon sitä, että tuo voimakas herra
olisi voinut suoriutua vaikkapa kahdesta hänen laisestaan. Mutta tällä
hetkellä tarttui joku lujasti häneen takaapäin ja heidän välissään oli
poliisi.

-- Riittää, herrani, olkaa tappelematta julkisilla paikoilla, minä
pyydän. Mitä te tahdotte? Kuka te olette? kääntyi hän tuimasti
Raskolnikovin puoleen, tarkastellen hänen rääsyistä pukuaan.

Raskolnikov katsahti häneen tarkkaavasti. Siinä oli luotettavat sotilaan
kasvot, harmaaviiksiset ja poskilta parrottuneet; silmäys oli järkevä.

-- Juuri teitä minä tarvitsen, huudahti hän, tarttuen poliisia käteen.
-- Minä olen entinen ylioppilas, Raskolnikov... Sen voitte myös
tietää... Mutta lähtekää nyt kanssani, niin näytän teille jotakin, sanoi
hän kääntyen vieraan puoleen.

Ja hän tarttui poliisia käteen, vetäen hänet penkin ääreen.

-- Katsokaas, hän tuossa on vallan juovuksissa, tuli äsken puistikkoa
pitkin. Kuka tietää mitä hänelle on tapahtunut, mutta eipä hän vaan
näytä miltään ammattilaiselta. Varmastikin on hänet jossakin juovutettu
ja sitten petetty ... ensi kerran ... ymmärrättekö? Ja sitten ovat
ajaneet kadulle. Katsokaapa, mitenkä puku on repeytynyt, katsokaa, miten
hän on puettu: varmasti on joku vieras vetänyt vaatteet hänen ylleen,
itse ei hän ole pukeutunut, tottumattomat miehen kädet ovat sen tehneet.
Se on selvää. Ja nyt katsokaa tuonne: tuo minulle tuntematon keikari,
jonka kanssa mieleni teki kohta tapella, ensi kerran hänet nähdessäni,
on tarkastellut tuota juopunutta, tajutonta, ja nyt hänen tekee
kauheasti mielensä astua hänen luokseen ja tarttua häneen ja viedä hänet
-- moisessa tilassa -- jonnekin... Se on vallan varmaa; uskokaa vaan,
etten minä erehdy. Itse minä näin, miten hän tarkkaili ja seurasi
tyttöä, minä vain tulin hänen tielleen. Nyt hän odottaa sitä että
läksisin tieheni. Kas nyt hän on vetäytynyt hieman taaksepäin ja on
kiertävinään paperossia... Mitäpä tekisimme hänelle? Ajatelkaa, emmekö
veisi tyttöä asuntoonsa?

Poliisi käsitti heti kaikki, ollen samaa mieltä. Lihavasta herrasta oli
hän vallan selvillä, vaan ei tytöstä. Hän kumartui tarkastelemaan tyttöä
lähemmin, ja hänen kasvoillaan kuvastui tavaton säälin tunne.

-- Voi, mikä vahinko! sanoi hän päätään pudistaen, -- vielä vallan
lapsi. Petetty häntä on. Kuulkaas, neiti, alkoi hän puhutella tätä, --
missä asutte? Tyttö avasi väsyneet, kellertävät silmänsä, katseli
tylsästi kysyviin ja heilutti käsiään.

-- Kuulkaa, sanoi Raskolnikov, -- kas tässä (hän kopeloi taskuaan ja
veti sieltä viimeiset kaksikymmentä kopekkaansa), ottakaa ajuri ja
käskekää viemään tyttö asuntoonsa. Kunpa vain tietäisimme osotteen!

-- Neiti, neiti, alkoi poliisi uudelleen, rahat saatuaan, -- otan teille
heti ajurin ja vien itse teidät kotiinne. Minne määräätte? Minne? Missä
neiti asuu?

-- Tiehenne!... Jättäkää minut rauhaan! mutisi tyttö ja viuhtoi taas
käsillään.

-- Voi, voi, miten ilkeätä! Voi, mikä häpeä, neitiseni, mikä häpeä!
Poliisi pudisti taas päätään, häveten, säälien ja harmistuen. -- Tämäpä
vasta on toimi! sanoi hän Raskolnikoville taas pikipittäin tarkastellen
häntä kiireestä kantapäähän. Tämäkin näytti hänestä epäiltävältä; olihan
ryysyihin puettu ja antoi sentään rahat!

-- Kohtasitteko hänet kaukaa täältä? kysyi hän häneltä.

-- Sanoinhan jo, että hän kulki horjuen edelläni tässä puistikossa. Heti
penkin luo saavuttuaan vaipui hän sille.

-- Voi, Jumalani, mitä häpeällistä tapahtuukaan nykyään maailmassa! Noin
kokematon ja jo juovuksissa! Varmastikin on hän petetty! Ja pukukin on
repeytynyt... Voi, miten laajalle siveettömyys jo on levinnyt!... Ehkäpä
hän on ylhäistäkin sukuperää, vaikka köyhää... Nykyään tapaa useita
sellaisia. Näyttääpä melkein siltä kuin olisi hän hieno, kunnollinen
neiti, -- ja hän kumartui uudelleen tytön puoleen.

Ehkä oli hänelläkin kotonaan moisia tyttäriä -- "hienoja ja
kunnollisia", hyvin kasvatettuja ja uudenaikaisesti sivistyneitä.

-- Pääasia on, arveli Raskolnikov, -- ettei häntä anneta tuon katalan
käsiin! Silloinhan hän häpäisisi tyttöä entisen lisäksi! Näkeehän sen
hänestä, mitä hän himoitsee; kas tuota lurjusta, kun ei mene
tiehensäkään!

Raskolnikov puhui ääneensä ja osotti herraa suoraan kädellään. Tämä
kuuli hänen sanansa ja mieli suuttua uudelleen, mutta hillitsi itsensä
ja tyytyi heittämään häneen halveksivan katseen. Sitten hän kulki
vitkalleen vielä kymmenen askelta ja pysähtyi uudelleen.

-- Siitä voi kyllä huolen pitää, ettei tuo tule häntä saamaan, vastasi
poliisi mietteissään. -- Kunpa tyttö vaan sanoisi, minne hänet saa
viedä, mutta... Neiti, neiti! Ja hän kumartui uudelleen.

Äkkiä avasi tyttö silmänsä täydelleen, katseli tarkkaavasti, ikäänkuin
olisi hän ymmärtänyt jotakin, nousi penkiltä ja läksi takasin samaan
suuntaan, mistä oli tullutkin. -- Hyi, te hävyttömät, antakaa minun
olla! sanoi hän ja viuhtasi vielä kerran kädellään. Hän läksi nopeasti,
mutta kuten ennenkin suuresti horjuen. Keikari läksi hänen jälkeensä,
mutta toista lehtokäytävää, silti päästämättä tyttöä näkyvistä.

-- Olkaa huoletta, en minä anna häntä, sanoi poliisi päättävästi,
lähtien heidän jälkeensä.

-- Voi, tuota nykyajan siveettömyyttä! toisti hän ääneensä, huoaten.

Tällä hetkellä valtasi Raskolnikovin jonkinlainen kauhu; yhdessä
silmänräpäyksessä oli hän kuin muuttunut.

-- Kuulkaapas, hei! huusi hän poliisille.

Tämä kääntyi.

-- Jättäkää sikseen! Mitä se teihin koskee? Jättäkää! Antakaa hänen
päästä tahtonsa perille (hän osotti keikaria). Mitä se teihin kuuluu?

Poliisi ei ymmärtänyt, vaan katseli silmät suurina. Raskolnikov alkoi
nauraa.

-- Vai niin! arveli poliisi, kättään heiluttaen ja lähtien keikarin ja
tytön jälkeen. Hän piti Raskolnikovia luultavasti joko hulluna tai
vieläkin pahempana.

"Hän vei minun kaksikymmentä kopekkaani mennessään," lausui Raskolnikov
ilkeästi yksin jäätyään. -- "No ottakoon hän siltä toiseltakin ja
päästäköön hänet menemään tyttöineen, siihenhän se asia päättyy... Miksi
sekaannuin siihen auttamaan! Minun asianiko auttaminen on? Onko minulla
oikeutta mennä auttamaan? Nielkööt toisensa vaikkapa eläviltään, -- mitä
se minuun koskee? Ja miten rohkenin minä luovuttaa nuo kaksikymmentä
kopekkaa? Olivatko ne ehkä minun?"

Näistä kummallisista sanoista huolimatta kävi hänen mielensä apeaksi.
Hän istuutui tyhjälle penkille. Hänen ajatuksensa olivat sotkuset... Hän
ei voinut ajatella tällä hetkellä mitään erikoista. Hänen teki mielensä
unohtaa kaikki, unohtaa, sitten herättyään alkaakseen aivan uutta
elämää...

-- Tyttö raukka, sanoi hän, katsellen tyhjää penkin nurkkaa.
--Herättyään alkaa hän itkeä, sitten saa äiti tietää sen... Hän lyö,
piiskaa häntä; häpeää ja tuskaa saa hän kärsiä, ehkäpä saa jättää
kotinsakin ... vaikkeipa häntä ajetakaan pois, niin kuitenkin nuuskii
joku Darja Franzovna hänet tietoonsa, ja tyttö saa lymytä sinne,
tänne... Heti sen jälkeen seuraa sairala (siten käy aina niille, jotka
äitinsä luona elävät sangen kunniallisesti ja hiljaisuudessa heidän
selkänsä takana harjoittavat syntiä), niin, ja sitten ... ja sitten taas
sairala ... viinaa ... kapakka ... ja taas sairala ... kahden, kolmen
vuoden kuluttua ovat sitten vallan kykenemättömät ja yhdeksäntoista,
jopa kahdeksankintoista vuotiaina ovat sitten vallan turmeltuneet...
Enkö ole nähnyt sellaisia? Mutta miten heistä tuli sellaisia? Aivan
samalla lailla kuin... Hyi! Hitto huoli siitä! Sanotaan, että niin ja
niin monen prosentin on vuosittain turmelluttava ... heidän on mentävä
helvettiin, että muut voisivat pysyä rauhallisina ja terveinä.
Prosentti! Totta tosiaan on nykyään kauniita sanoja: tuollaisia
rauhoittavia, oppineita. Kun sanoo vaan prosentin, niin ei tarvitse sen
enempää surra. Mutta olisipa siinä toinen sana, niin silloin ... voisi
tuntua rauhattomammalta... Mutta jospa Dunetshkakin joutuu näitten
prosenttien lukuun!... Toiseen tai toiseen?

"Mutta minne minä menen?" ajatteli hän äkkiä. "Kummallista. Jonkun
vuoksihan minä läksin ulos. Heti kirjeen luettuani läksin ...
Vasili-Ostroville, Rasumihinille läksin, sinnehän se oli, nyt muistan.
Mutta itse asiassa: miksi? Ja miten juolahti mieleeni nyt tuo ajatus,
että läksisin Rasumihinille? Kummallista."

Hän ihmetteli itseään. Rasumihin oli eräs hänen entinen
yliopistotoverinsa. Huomattavaa on, että Raskolnikovilla yliopistossa
ollessaan oli tuskin ketään toveria, sillä hän kaikkosi heitä, ei käynyt
kenenkään luona eikä ottanut mielellään vieraita vastaan. Luonnollisesti
kaikkosivat toisetkin pian häntä. Hän ei ottanut osaa kokouksiin,
keskusteluihin, huveihin eikä mihinkään muuhun. Hän työskenteli
väsymättömästi, itseään säästämättä, ja sen vuoksi häntä kunnioitettiin,
vaan ei suosittu. Hän oli sangen köyhä, mutta sangen ylpeä, keinokas,
ikäänkuin hänellä olisi jokin salaisuus. Muutamista tovereista tuntui
siltä kuin olisi hän pitänyt heitä kaikkia lapsina, katsellut heitä
korkeudestaan, pitäen itseään heitä parempana sivistyksessä, tiedoissa
ja vakaumuksessa ja arvostellen heidän vakaumustaan ja pyrintöjään mitä
alhaisimmiksi.

Rasumihinin kanssa seurusteli hän enemmän, eipä nyt juuri seurustellut,
vaan oli hänelle puheliaampi ja suorempi. Muuten oli mahdotonta olla
toisessa suhteessa Rasumihiniin. Hän oli tavattoman iloinen ja puhelias
poika, yksinkertaisuuteen vivahtavan hyväntahtoinen. Mutta tämän
hyväntahtoisuuden peitossa oli mielensyvyys ja henkinen arvo. Hänen
paraimmat toverinsa ymmärsivät hänet, kaikki pitivät hänestä. Vaikkakin
hän toisinaan tuntui itsepäiseltä, ei hän silti ollut tyhmä. Hänen
ulkomuotonsa oli ilmehikäs, -- pitkä, laiha, parta aina huonosti
ajettuna, mustatukkanen. Toisinaan hän räyhäsi; häntä pidettiin sangen
vahvana. Kerran yöllä iski hän eräässä seurassa yhdellä iskulla erään
suurivoimaisen vartijan kumoon. Juoda hän voi loppumattomasti, mutta
osasi myös olla aivan juomatta; toisinaan hän kujeili vallan luvattomiin
saakka, mutta osasi myös olla tykkänään kujeilematta. Rasumihin oli myös
merkillinen sen vuoksi, etteivät mitkään pettymykset koskaan saattaneet
pahalle tuulelle, eivätkä mitkään vaikeat olosuhteet näyttäneet voivan
masentaa häntä. Hän voi viettää yönsä vaikkapa katolla, kärsiä mitä
julminta nälkää ja tavatonta kylmää. Hän oli sangen köyhä, mutta itse
hän elätti itsensä koettaen ansaita rahaa kaikellaisilla töillä. Hän
tiesi useita lähteitä, joista voi työtä tekemällä saada jotakin. Kerran
ei hän koko talvena lämmittänyt huonettaan, vaan väitti että se oli
paljon mielusempaa, syystä että kylmässä oli parempi nukkua. Nyt oli hän
myös ollut pakotettu jättämään yliopiston, ei kuitenkaan pitkäksi aikaa.
Kaikin voiminsa kiirehti hän järjestämään olosuhteitaan sellasiksi, että
pääsisi jatkamaan opintojaan. Raskolnikov ei ollut käynyt hänen luonaan
neljään kuukauteen, eikä Rasumihin tiennyt hänen asuntoaan. Noin kaksi
kuukautta sitten olivat he kohdanneet toisensa kadulla, mutta
Raskolnikov kääntyi ja poikkesi toiseen suuntaan, ettei tämä häntä
huomaisi. Rasumihin kyllä lienee hänet huomannut, mutta kulki edelleen,
ollakseen vaivaamatta _ystäväänsä_.



V.


"Minunhan teki äsken mieleni pyytää Rasumihiniltä työtä, että hän
hankkisi joko tunteja tai jotakin muuta..." ajatteli Raskolnikov, "mutta
miten hän nyt voi auttaa minua? Otaksukaamme, että hän hankkii minulle
tunteja, otaksukaamme, että hän jakaa viimeisen kopekkansakin kanssani,
jos hänellä on kopekkaakaan, että voisin ostaa uudet saappaat ja
laitattaa pukuni kuntoon, jotta voisin mennä tunteja antamaan ...
hm... Niin, entäpä sitten? Mitä teen minä noilla vaivaisilla
viisikopekkaisilla? Tarvitsenko minä niitä nyt? Sehän olisi vallan
naurettavaa, että menisin Rasumihinin luo..."

Kysymys, miksi hän nyt menisi Rasumihinin luo, huolestutti häntä paljon
enemmän kuin olisi luullut; rauhattomasti etsi hän jotakin onnettomuutta
ennustavaa tästä sangen tavalliselta näyttävästä tehtävästä.

"Mitä, minäkö tahtoisin järjestää asiani Rasumihinin avulla, ja pitää
Rasumihinia turvanani?" kysyi hän kummissaan itseltään.

Hän ajatteli ja hieroi otsaansa, ja kummallista, miten hänen mieleensä
äkkiä johtui sangen pitkän tuumailun jälkeen omituinen ajatus.

"Hm ... Rasumihinin luo", sanoi hän äkkiä vallan levollisesti, ikäänkuin
ratkaisevan päätöksen johdosta, -- "Rasumihinin luo menen,
luonnollisestikin ... _sitä_ seuraavana päivänä, jolloin _se_ jo on
päätetty ja jolloin alan kaiken uudelleen..."

Ja äkkiä hän tuli tajuihinsa.

"_Sitä_ seuraavana päivänä," huudahti hän nousten penkiltä, -- "_se_
siis tullee tapahtumaan? Tulleeko se todellisuudessa tapahtumaan?"

Hän jätti penkin ja lähti pois, melkeinpä juosten. Ensin aikoi hän
palata kotiin, mutta kotiin meneminen alkoi hänestä tuntua kauhistavan
vastenmieliseltä. Siellä, tuon kauhean kaapin nurkassahan hänessä oli
kypsynyt kaikki _tämä_ viimeisten kuukausien kuluessa, -- ja kiiruhti
edelleen.

Hänen hermostunut vavistuksensa muuttui kuumemaiseksi; tunsipa hän
viluakin; häntä vilutti moisessa kuumuudessa! Voimiaan ponnistaen alkoi
hän melkein itsetiedottomasti, jonkun sisäisen välttämättömyyden
pakotuksesta, tarkastella kaikkia kohtaamiaan esineitä, ikäänkuin
etsiäkseen voimistavaa ajanviettoa, mutta tämä onnistui hänelle huonosti
ja hän vaipui tämän tästä syviin mietteisiin. Kun hän taasen vavisten
kohotti päätään ja katsahti ympärilleen, unohti hän heti, mitä äsken
juuri oli ajatellut ja minkä ohi oli kulkenut. Tällä tavoin oli hän
kulkenut koko Vasili-Ostrovin, tullut pikku Nevalle, kulki sillan yli ja
kääntyi saarelle. Vihreys ja raitis ilma vaikuttivat alussa
miellyttävästi hänen väsyneisiin silmiinsä, jotka olivat tottuneet
kaupungin tomuun, kalkkiin ja suuriin, ahtaisiin ja mahtaviin taloihin.
Täällä ei ollut ummehtunutta ilmaa, ei mitään löyhkää, eikä mitään
kapakoita. Mutta pian muuttuivat nämäkin uudet, miellyttävät tunteet
sairaloisiksi ja ärtyisiksi. Toisinaan hän pysähtyi jonkun viheriään
kätketyn huvilan eteen, tarkasteli aitaa, katseli kauvas, balkongeja ja
terasseja, hienoja naisia ja puutarhassa juoksentelevia lapsia.
Erittäinkin kiinnittivät hänen mieltään kukat; hän katseli niitä
kaikkein kauvimmin. Kohtasipa hän loistavia ajoneuvoja, ratsastajia ja
ratsastajattaria; hän katseli heitä uteliaasti ja unohti heidät,
ennenkuin he olivat kadonneet näkyvistä. Kerran hän pysähtyi ja laski
rahansa, niitä oli jälellä vielä kolmekymmentä kopekkaa: "Kaksikymmentä
poliisille, kolme Nastasjalle kirjeestä, -- niin, ja eilen jätin
Marmeladoville seitsemänviidettä tai viisikymmentä kopekkaa", ajatteli
hän; pian oli hän unohtanut laskunsa, eikä voinut edes muistaa, miksi
oli ottanut rahat taskustaan. Mennessään erään ruokalan ohi muistui
hänen mieleensä, että hän oli nälkänen. Hän astui ruokalaan, joi ryypyn
viinaa ja osti täytetyn piirakan, jota söi kävellessään. Hän ei ollut
pitkään aikaan maistanut viinaa, ja vaikka hän nyt joikin ainoastaan
yhden ryypyn, vaikutti se heti häneen. Hänen jalkansa kävivät raskaiksi,
ja hän alkoi tuntea tarvitsevansa nukkua. Hän läksi kotiin; mutta
tultuaan jo Petrovski-Ostroville, pysähtyi hän vallan uupuneena,
poikkesi tieltä, meni pensaikkoon, heittäysi ruoholle ja nukahti heti.

Sairaloisessa mielentilassa ollessa ilmenevät unet usein tavattoman
selvästi ja erinomaisen sopusointuisina todellisuuteen nähden. Silloin
näkee toisinaan sangen kummallisen kuvan, jonka muodostumistoimi osottaa
sellaisia uskomattoman hienoja ja odottamattomia koko kuvaa vastaavia,
taiteellisia yksityisseikkoja, ettei uneksia olisi hereillä ollessaan
koskaan voinut luoda mitään sellaista, vaikkapa hän olisi sellainen
taiteilija kuin Pushkin tai Turgenjevkin. Tuollaset unet, sairaloiset
unet, pysyvät aina mielessä ja vaikuttavat voimakkaasti ihmisen jo
ennestään kiihottuneeseen ja ärtyneeseen elimistöön.

Raskolnikov näki kamalan unen. Hän uneksi lapsuudestaan, jolloin hän
vielä oli syntymäkaupungissaan. Hän on seitsemän vuotias ja kävelee
eräänä juhlapäivänä iltapuolla isänsä kera kaupungin edustalla. Ilma on
kolea ja raskas, seutu vallan sellainen kuin se oli hänen muistissaan;
nyt unessa näytti se vielä selvemmältä kuin hänen hereillä ollessaan.
Kaupunki on vallan avoin kuin olisi se kämmenellä, ei yhtäkään puuta
ollut ympärillä; jossakin sangen kaukana, vallan taivaan rannalla,
häämöttää pienoinen metsä. Muutamien askelten päässä kaupungin
viimeisestä piha-aidasta on kapakka, suuri kapakka, joka häneen teki
sangen vastenmielisen vaikutuksen, synnyttipä pelkoakin hänen
kulkiessaan sen ohi isänsä kera. Siellä oli aina suuri joukko ihmisiä,
jotka huusivat, nauroivat, riitelivät, lauloivat hävyttömiä lauluja ja
sangen usein tappelivatkin; kapakan ympäristössä kuljeskeli aina
tuollasia juopuneita ja pelottavia renttuja. Kohdatessaan sellasia
painausi poika isäänsä kiinni, aina pahasti väristen. Kapakan ohi kulkee
maantie, joka aina on tomunen, ja se tomu on aina mustaa. Se kulkee
kiemuroiden edemmäs ja kääntyy noin kolmensadan askeleen päässä suoraan
oikealle kaupungin kirkkomaahan. Keskellä kirkkomaata on kivinen kirkko,
jolla on vihreä kupoli ja jossa hän kävi isänsä ja äitinsä kera pari
kertaa vuodessa päiväjumalanpalveluksessa, jolloin luettiin sielumessu
hänen isoäidilleen, joka oli jo aikoja sitten kuollut ja jota hän ei
ollut nähnyt koskaan. Tällöin otettiin aina mukaan kutjaa [Kutja.
Rusinasekanen riisipuuro, jota käytetään maahanpaniaisissa ja
kuolleitten muistojuhlissa. Suom. muist.] valkosella tarjottimella,
salvetin peitossa; kutja oli tehty riisistä, sokerista ja rusinoista,
jotka riisiin pistettyinä muodostivat ristin. Hän rakasti tätä kirkkoa
ja sen vanhoja pyhimyskuvia, jotka olivat suurimmaksi osaksi,
puitteettomia, ja vanhaa pappia, jonka pää aina vapisi. Isoäidin haudan
vieressä, jolla oli kiviliuska, oli myös hänen pienemmän veljensä
pienoinen hauta; tämä veli oli kuollut kuuden kuukauden vanhana eikä hän
ollut tätäkään tuntenut eikä voinut muistaa häntä. Mutta hänelle
sanottiin että hänellä oli pieni veli, ja joka kerran kuin hän kävi
kirkkomaalla, teki hän hurskaasti ja arvokkaasti ristinmerkin haudan
ääressä, polvistui sille ja suuteli sitä. Ja nyt hän uneksii kulkevansa
isänsä kanssa kirkkomaalle ja menevänsä kapakan ohi; hän pitää isää
kädestä ja katselee pelokkaasti kapakkaa. Eräs erikoinen seikka vetää
hänen huomionsa puoleensa: tällä kertaa näyttää siltä kuin olisi siellä
kansanjuhla, joukko ylellisesti puettuja tyttöjä, vaimoja miehineen ja
kaiken karvasta väkeä. Kaikki ovat juovuksissa, kaikki kajauttelevat
lauluja, ja kapakan portaitten edustalla on kärryt, mutta kummalliset
kärryt. Ne ovat sellaiset suuret kärryt, joiden eteen valjastetaan
suuret vetohevoset ja joilla ajetaan tavaroita ja viinanassakoita. Hän
katseli aina mielellään noita tavattoman suuria vetohevosia, joilla oli
lihavat jalat ja jotka kulkivat hiljaa, tasaisin askelin ja vetivät
vaikkapa kokonaisen vuoren ollenkaan ponnistelematta ikäänkuin olisi
kärryjä ollut helpompi vetää kuormitettuina kuin ilman kuormaa. Mutta
nyt oli, ihme kyllä, moisten suurten kärryjen eteen valjastettu pieni,
laiha, vaaleanruskea talonpoikaishevonen, sellainen, joka muulloin --
kuten hän itse oli usein nähnyt -- laahasi perässään suurta puu-tai
heinäkuormaa, erittäinkin silloin kun pyörät pysähtyivät lokaan tai
pyöränraitteisiin; ja silloin ruoskivat talonpojat sellasta niin kipeän
kirvelevästi, joskuspa kuonollekin ja silmille. Ja hänen oli niin ikävä,
niin ikävä katsella sitä, että oli miltei itkeä; äiti tapasi ottaa hänet
tällöin pois ikkunasta. Mutta nyt alkoi äkkiä melu: kapakasta tulee
joukko ulos huutaen, laulaen, soittaen balalaikkaa, hulluna ja vallan
juopuneena -- suuriin punasiin ja sinisiin paitoihin puettuja miehiä,
kauhtanat heitetty harteille.

-- Käykää kärryille, käykää kaikki kärryille, huutaa eräs, vielä nuori,
paksuniskainen, rasva- ja punanaamainen mies. -- Kaikki otan mukaan,
käykää kärryille! Mutta heti kuuluu naurua ja huuto:

-- Tuo kaakki se sitten vetää!

-- Oletko sinä, Mikolka, järjissäsi, kun valjastat moisen konin
tuollasten kärryjen eteen?

-- Tuo ruskohan on jo kahdenkymmenen vuoden vanha!

-- Käykää kärryille, kaikki otan mukaan! huudahtaa Mikolka uudelleen,
hypäten ensimäisenä rattaille, tarttuen ohjaksiin ja asettuen kärryissä
eteen. -- Toisen ruskon otti kai Matvei mukaansa, huutaa hän kärryistä,
-- ja tämä kaakki saa vain sappeni kiehumaan, veljet; mieleni tekisi
lyödä se hengiltä, sillä eihän se tee muuta kuin syö. Käykää kärryille,
sanon minä! Laukkaa laskemme, laukkaa laskemme! Ja hän ottaa käteensä
ruoskan valmistautuen nautinnolla ruoskimaan hevosta.

-- Miksi ette käy kärryille! naureskelee joukko. -- Kuulettehan, että
hän lupaa laskea täyttä laukkaa!

-- Tuo hevonen ei ole laukannut kymmeneen vuoteen.

-- Sehän vasta juoksee!

-- Sääli pois, veljet, ottakaa kukin ruoska, olkaa valmiina!

-- Pitäkää varanne! Ruoskikaa! Kaikki kiipeevät naurussa suin ja
pilkallisesti Mikolkan kärryille. Nyt on jo kuusi henkeä, mutta vielä on
tilaa. Mukaan otetaan eräs lihava ja punanen nainen, joka on puettu
punaseen viittaan, lasikoralleilla koristettuun päähineeseen ja
nahkasiin talonpoikaissaappaisiin; hän jyrsii pähkinöitä ja nauraa
lakkaamatta. Ympäröivä joukko nauraa samaten, ja eikös ollutkin naurun
aihetta: moisen kaakkiraukan tulisi juoksujalkaa vetää moista kuormaa!
Pari kärryillä olevaa miestä tarttuu ruoskiinsa auttaakseen Mikolkaa.
Kuuluu huuto: "Nyt!" Hevonen ponnistelee kaikin voimin, eikä pääse
askeltakaan edemmäs, puhumattakaan juoksemisesta; se vain ähkii ja
notkistaa polviaan, väistääkseen kolmen ruoskan iskuja, jotka satelevat
raesateen lailla sen selkään. Kärryillä olijat ja joukko nauravat
entistä enemmän, mutta Mikolka suuttuu ja ruoskii hevoskaakkia
lakkaamatta raivoissaan ikäänkuin todella luullen voivansa saada sen
juoksemaan.

-- Päästäkää minutkin joukkoon, veljet, huutaa eräs halullinen mies
joukosta.

-- Tule mukaan vaan! Käykää kaikki kärryille! huutaa Mikolka, -- sen
tulee vetää teidät kaikki. Lämmitän sen helvetin tulella! Ja hän lyö,
lyö, eikä tiedä enää raivoissaan, millä löisi.

-- Isä, isä kulta, huutaa lapsi isälleen, -- isä kulta, mitä he tekevät?
Isä, he lyövät hevosraukkaa.

-- Lähtekäämme pois! sanoo isä, -- he ovat juopuneita, eivätkä tiedä
mitä tekevät. Tule, äläkä katso taaksesi! Ja isä aikoo viedä hänet pois,
mutta hän tempautuu hänen kädestään, ja juoksee itseään muistamatta
hevosen luo. Mutta hevosraukan on jo käynyt huonosti. Se huohottaa,
pysähtyy, vetää taas ja on kaatumaisillaan.

-- Ruoskikaa kuoliaaksi! huutaa Mikolka, -- siihen se nyt vielä kelpaa.
Minä lyön sen hengiltä!

-- Oletko sinä ristitty, lurjus, vai etkö? huutaa eräs ukko joukosta.

-- Onko ennen nähty moisen hevosen vetävän tuollaista kuormaa? lisää
toinen.

-- Sinä tapat sen liialla työllä! huutaa kolmas.

-- Älä sure, minun omaisuuttani se on! Teen sille mitä tahdon! Käykää
kaikki kärryille! Minä tahdon, että sen on ehdottomasti juostava!...

Äkkiä kajahtaa yleinen nauru ja hämmentää kaiken. Hevonen ei kärsi enää
kauvemmin lakkaamattomia iskuja, vaan alkaa potkia. Äskeinen ukkokaan ei
voi enää pidättää nauruaan. Ja suoraan sanoen: moinen vanha kaakki ja
uskaltaa sentään potkia.

Kaksi miestä joukosta tuo vielä lisää ruoskia ja juoksee hevosen
kimppuun molemmilta puolin.

-- Lyökää kuonolle, silmille, silmille! huutaa Mikolka.

-- Lauletaanpas, veljet! huutaa joku kärryiltä, ja kaikki kärryillä
olijat yhtyvät siihen. Ilmoille kajahtaa hävytön laulu; rumpu pärisee,
loppukertaukset vihelletään. Mukana oleva nainen särkee pähkinöitä ja
naureskelee.

... Lapsi juoksee hevosen luo, hän juoksee sen eteen, hän näkee, kuinka
sitä lyödään silmille, suoraan silmille. Hän itkee. Sydän nousee
kurkkuun, kyyneleet pulpahtelevat. Joku ruoskijoista lyö häntä
kasvoille; hän ei tunne sitä, hän vääntelee käsiään, huutaa, heittäytyy
tuota harmaahapsista ja -partaista vanhusta vastaan, joka puistaa
päätään ja tuomitsee kaikkea tätä. Eräs nainen tarttuu hänen käteensä
viedäkseen hänet pois, mutta hän tempautuu irti ja juoksee uudelleen
hevosen luo. Sen voimat ovat kohta lopussa, mutta se alkaa potkia vielä
kerran.

-- Piru sinut periköön! huutaa Mikolka raivoissaan. Hän heittää pois
ruoskan, kumartuu ja ottaa kärryjen pohjalta pitkän ja paksun aisan,
tarttuu sen päähän molemmin käsin ja kohottaa sen lyödäkseen ruskoaan.

-- Hän lyö sen mäsäksi! huutavat sen ympärillä olijat.

-- Hän lyö sen hengiltä!

-- Se on minun omaisuuttani! huutaa Mikolka antaen aisan pudota. Kuuluu
kova läjäys.

-- Ruoskikaa sitä, ruoskikaa! Mitä vitkastelette! huutaa ääni joukosta.

Ja Mikolka nostaa seipään toiseen kertaan ja toinen isku, entistä
voimakkaampi, sattuu onnettoman hevosen selkään. Sen koko takaruumis
vaipuu maahan, mutta hypähtää pystyyn ja vetää kaikin jälellä olevin
voimin sivulle päästäkseen liikkeelle. Mutta kaikilla tahoilla kohtaa se
nuo kuusi ruoskaa, aisa kohoutuu uudelleen ja putoaa kolmannen kerran,
sitten neljännen kerran, säännöllisesti, voimakkaasti. Mikolka on vallan
mieletön, kun ei saa hevosta hengiltä yhdellä iskulla.

-- Sitkeähenkinen eläin! huudetaan ympärillä.

-- Heti paikalla se kuolee ehdottomasti, veljet, tähän kuolee! huutaa
joku joukosta.

-- Iskekää kirveellä! Tappakaa se pian, huutaa kolmas.

-- Piru sinut periköön! Tilaa! huutaa Mikolka raivoissaan, heittäen pois
aisan, ja ottaen kärryistä rautakangen. -- Nyt varo itseäsi! huutaa hän
ja iskee kaikin voimin hevosraukkaansa. Isku sattuu, kaakki horjuu,
vaipuu maahan, koettaa vetää, mutta kanki putoaa taasen voimakkaasti sen
selkään ja hevonen kaatui ikäänkuin olisi siltä leikattu pois kaikki
neljä jalkaa.

-- Lopettakaa sen päivät! huutaa Mikolka, hypäten kuin mielettömänä alas
rattailta. Useat, yhtäläiseen juopuneet ja kiihkon punaamat miehet
tarttuvat kaikkeen, minkä käsiinsä saavat -- ruoskiin, nuijiin, aisoihin
ja juoksevat kuolevan eläimen luo. Mikolka asettuu syrjään ja alkaa
lyödä kangella sitä selkään. Hevonen oikasee kuononsa, henkäsee
raskaasti ja kuolee.

-- Tappoi hevosensa! huutaa joukko.

-- Miksikä ei juossut!

-- Minun omaisuuttani se oli! huutaa Mikolka kanki kädessä ja silmät
veristävinä. Hän seisoo vallan kun valitellen sitä, ettei ole useampaa
hengiltä iskettävää.

-- No, kyllä sinä et tunnu ristityltä! huutavat jo useat äänet joukosta.

Mutta poikaparka on jo vallan suunniltaan. Huutaen tunkeutuu hän joukon
läpi hevosen luo, syleilee sen kuollutta, veristävää kuonoa ja suutelee
sitä, suutelee sen silmiä, huulia... Sitten hypähtää hän äkkiä pystyyn
ja heittäytyy raivoissaan nyrkit ojossa Mikolkan kimppuun. Tällä
hetkellä tarttuu isä, joka jo kauvan on koettanut saavuttaa häntä,
häneen ja vie hänet joukosta.

-- Tule! Tule! sanoo isä hänelle, -- tule kotiin!

-- Isä kulta? Miksi nuo ... tappoivat ... tuon hevosraukan! nyyhki hän;
mutta nyyhkäys keskeyttää hänet ja sanat tunkeutuvat hänen ahdistetusta
rinnastaan.

-- He ovat juovuksissa ... tekevät kunnottomuuksia ... eihän se ole
meidän asiamme ... tule! sanoo isä. Poika tarttuu isänsä käteen, mutta
hänen rintaansa ahdistaa, ahdistaa. Hän koettaa hengittää, huutaa, --ja
herää.

Hän heräsi vallan hikisenä; tukka riippui märkänä hänen kasvoillaan,
hengitys oli huohottavaa ja vielä vallan kauhuissaan kohottausi hän.

-- Jumalan kiitos, että se oli vain unta! sanoi hän istuutuen erään puun
juurelle ja hengittäen raskaasti. -- Mutta mitähän se merkinnee? Eihän
se vain liene kuumeen alkua? Moinen kauhea uni!

Koko hänen ruumiinsa oli kuin repeytynyt; mieli oli synkkä ja apea. Hän
nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja tuki molemmin käsin päätään.

-- Jumalani! huudahti hän, -- onko se mahdollista, onko todellakin
mahdollista, että mieleni tekee hankkia kirves ja iskeä tuota naista
päähän, murskata hänen aivonsa ... uiskennella tahmeassa, lämpimässä
veressä, murtaa lukko, ryövätä ja varastaa ... kätkeytyä, vallan
verenpeittoisena ... kirveineni... Jumalani, onko se mahdollista?

Hän vapisi kuin lehti tätä puhuessaan.

-- Mitä tosiaan aijonkaan tehdä? jatkoi hän kohottautuen kuin syvästi
mietiskellen. -- Tiedänhän minä sen, etten voisi kestää sellaista; miksi
siis olen vaivannut itseäni aina tähän asti moisella ajattelemisella?
Johan minä eilen mennessäni tuota _koetta_ tekemään, johan minä eilen
täydelleen käsitin, etten voisi kestää sitä... Miksi siis ajattelen
tällasia? Johan minä eilen portaita astellessani sanoin itsekseni, että
sellanen olisi alhaista, katalaa, inhottavaa ... johan paljas ajatuskin
saattoi minut suunniltani ja kauhuun...

-- Ei, minä en kestä, en kestä! Vaikkakaan laskelmani eivät antaisi
vähintäkään epäilemisen aihetta, vaikkakin kaikki tässä kuussa tekemäni
päätökset olisivat selviä kuin päivä, yhtä oikeita kuin laskuoppi, niin
en sittenkään! Jumalani! Tuntuuhan siltä kuin en olisi vielä tehnyt
mitään päätöstä! Enhän minä sitä sentään kestä, en kestä!... Voi, miksi
olen ajatellut sitä aina tähän saakka!

Hän nousi, katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ihmetellen kuinka
oli tullut sinne ja läksi T----n sillalle päin. Hän oli kalpea, hänen
silmänsä hehkuivat, hänen jäsenensä olivat vallan voimattomat, mutta
äkkiä alkoi hengittäminen tuntua hänestä keveämmältä. Hän tunsi jo
heittäneensä harteiltaan tuon kauhean taakan, joka oli häntä rasittanut
niin kauvan, ja hänen mielensä tyyntyi ja keveni. "Jumalani", rukoili
hän, "näytä minulle tie, ja minä luovun tuosta kirotusta ...
haaveestani!"

Kulkiessaan sillan yli, katseli hän hiljaa ja rauhallisesti Nevaa ja
laskevan punertavan auringon säteitä. Heikkoudestaan huolimatta ei hän
kuitenkaan tuntenut väsymystä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi se
taakka, joka oli ahdistanut hänen sydäntään kuukauden ajan, äkkiä
pudonnut siitä. Vapaus, vapaus! Hän on nyt vapaa tuosta lumouksesta,
haaveesta, kirouksesta, koettelemuksesta!

Myöhemmin muistellessaan tätä aikaa ja kaikkea sitä, mitä hänelle
tapahtui näinä päivinä, hetkeä hetken perästä, hämmästytti häntä aina
eräs taikauskoon johtava seikka, joka ei oikeastaan ollut niinkään
tavaton, mutta joka aina näytti hänestä myöhemmin joltakin kohtalonsa
enteeltä.

Hän ei nimittäin voinut mitenkään käsittää ja selvittää sitä, miksi hän,
jonka olisi ollut väsymyksensä ja uupumuksensa vuoksi edullisempaa
palata kotiin lyhyintä ja suorinta tietä, palasi heinätorin poikki, jota
hänen ei olisi ollenkaan tarvinnut kulkea. Mutka ei tosin ollut suuri,
mutta ilmeinen ja vallan tarpeeton. Tosin oli hänelle jo usein
tapahtunut, ettei hän kotiin palattuaan muistanut, mitä katuja hän oli
kulkenut. Mutta miksi, kysyi hän aina itseltään, miksi tapahtui silloin
niin tärkeä ja hänelle niin ratkaiseva satunnainen kohtaus heinätorilla,
ja juuri tällä hetkellä, tällä hänen elämänsä hetkellä, etenkin moisessa
mielenliikutuksessa ja moisissa olosuhteissa, jolloin kohtauksella voi
olla ainoastaan mitä ratkaisevin ja merkittävin vaikutus koko hänen
kohtaloonsa? Aivan kuin se olisi odottanut häntä?

Kello oli yhdeksän paikkeilla hänen kulkiessaan heinätorin poikki.
Kaikki kauppiaat kasailivat tavaroitaan pöydiltään, veneistään,
myyntikojuistaan ja läksivät kotiinsa samaten kuin ostajatkin.
Ravintolain edustalla, läheisten talojen löyhkäävissä ja likasissa
pihoissa, mutta ennen kaikkea olut- ja viinamyymälöitten edustalla
tungeskeli kaiken karvaisia tyhjäntoimittajia ja haljuja. Raskolnikov
piti erittäin näistä paikoista ja lähellä sijaitsevista kujista silloin
kun kuljeskeli päämäärättä kaduilla. Täällä ei kukaan ylpeä
vastaantulija kiinnittänyt mitään huomiota hänen rääsyihinsä ja täällä
voi kulkea millasessa puvussa tahtoi ilman että tarvitsi hävetä ketään.
K----n kadun kulmassa oli eräs aviopari, joka myöskenteli kahden pöydän
takaa tavaroita sellasia kuin lankaa, nauhaa, kaulahuiveja j.n.e. He
olivat myös matkalla kotiinsa, mutta myöhästyivät jäädessään pakisemaan
erään ohikulkevan tutun kanssa. Tämä tuttu oli Lisavjeta Ivanovna eli
yksinkertaisesti, kuten kaikki häntä nimittivät, Lisavjeta, tuon
kolleginreistratorin lesken ja pantinottajan Aljona Ivanovnan nuorempi
sisar, jonka edellisen luona Raskolnikov oli käynyt panttaamassa
kellonsa ja tekemässä _koettaan_... Hän oli jo kauvan tuntenut tämän
Lisavjetan ja tunsipa tämäkin häntä jonkun verran. Lisavjeta oli suuri,
pullea, kaino ja yksinkertainen, melkeinpä heikkomielinen, noin
kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen sisarensa piti häntä täydellisessä
orjuudessa. Hän sai tehdä työtä yöt, päivät, vavista sisarensa edessä ja
saada selkäänsäkin. Hän seisoi ajatuksissaan nyytti kainalossa
kaupustelijan ja hänen vaimonsa edessä ja kuunteli heitä
tarkkaavaisesti. He selittivät hänelle jotakin erikoisen innokkaasti.
Kun Raskolnikov äkkiä näki tytön edessään, tunsi hän jotakin erikoista
tunnetta, joka oli mitä syvimmän hämmästyksen kaltaista, vaikkakaan
tässä kohtauksessa ei ollut mitään erikoista.

-- Teidän olisi, Lisavjeta Ivanovna, itse päätettävä asia, sanoi
kaupustelija äänekkäästi. -- Tulkaa luoksemme huomenna siinä kello
seitsemän tienoissa. Toiset tulevat myös silloin.

-- Huomenna? sanoi Lisavjeta vitkallisesti ja miettivästi, ikäänkuin ei
vielä olisi ennättänyt päättää asiaa.

-- Voi, kyllä kai te pelkäätte Aljona Ivanovnaa alkoi kaupustelijan
vaimo, päättäväinen nainen, lörpötellä. -- Kun teitä katselee, näytätte
te vallan pieneltä lapselta. Ja vaikkei Lisavjeta Ivanovna olekkaan
teidän oikea sisarenne, vaan sisarpuolenne, niin kuitenkin hän vallitsee
teitä tuolla lailla.

-- Mutta tällä kertaa älkää puhuko mitään Aljona Ivanovnalle, keskeytti
mies, -- minä neuvon teitä tulemaan luoksemme lupaa pyytämättä. Se on
hyödyllinen asia. Sittemmin voi sisarennekin ajatella asiaa.

-- Koska siis tulen?

-- Huomenna kello seitsemän; ja niistä toisistakin on silloin kyllä joku
läsnä. Silloin voitte itse päättää asian.

-- Pyydämme teitä teelle, lisäsi vaimo.

-- Hyvä, kyllä tulen, lausui Lisavjeta, yhä edelleen miettivänä ja
vitkalleen lähtien liikkeelle.

Raskolnikov kulki edelleen, eikä kuullut enempää. Hän oli kulkenut ohi
hiljaa, huomaamatta, koettaen saada selville edes jonkun sanan.
Ensimäinen hämmästyksensä muuttui vähitellen kauhuksi ja kylmä väristys
karmi hänen selkäänsä. Hän sai tietää äkkiä ja vallan odottamatta, että
huomenna noin kello seitsemän tienoissa ei Lisavjeta, tuon akan sisar ja
ainoa seuralainen, ole kotona ja että akka on huomenna kello seitsemän
tienoissa _yksinään kotonaan_.

Hänen asuntoonsa oli enää vain muutamia askelia. Hän tuli kotiinsa
samallaisena kuin kuolemaan tuomittu. Hän ei harkinnut mitään, eikä
voinutkaan harkita; nyt hän tunsi äkkiä koko olemuksessaan, ettei
hänellä ollut jälellä vapaata harkitsemiskykyä eikä tahtoakaan, ja että
kaikki nyt oli ratkaisevasti päätetty.

Se on varmaa, että jos hänen olisi tarvinnut odottaa useita vuosia
sopivaa tilaisuutta aikeittensa toimeenpanemiseksi, ei hän olisi voinut
toivoakaan selvempää viittausta suunnitelmansa toteuttamiseksi kuin se
oli, joka hänelle nyt tarjousi. Joka tapauksessa olisi ollut vaikeata
saada tietää varmasti edellisenä päivänä, huomiota herättämättä ja
vaarallisia kysymyksiä ja utelemisia välttämättä, että tuo vanha akka,
josta on kysymys, on huomenna sillä ja sillä kellonlyömällä aivan
yksinään kotonaan.



VI.


Myöhemmin onnistui Raskolnikovin saada tietää, miksi kaupustelija ja
hänen vaimonsa olivat kutsuneet Lisavjetan luokseen. Asia oli mitä
tavallisin, eikä siinä ollut mitään erikoista. Eräs köyhä muuttoa tekevä
perhe möi tavaroitaan, vaatteitaan, y.m., kaikki naisten. Koska olisi
ollut epäedullista myydä niitä torilla, niin etsivät he kaupustelijaa;
Lisavjeta toimitti sellaiset asiat, sai välityspalkan ja omasi laajan
ostajapiirin, syystä että hän oli rehellinen ja aina tarjosi korkeimman
hinnan. Minkä hän oli hinnaksi määrännyt, siitä ei luopunut. Sitä paitsi
hän puhui vähän ja oli, kuten jo sanottiin, hiljainen ja kaino...

Raskolnikov oli viime aikoina muuttunut taikauskoiseksi. Sen jälkiä voi
havaita vielä pitkä aika perästäkin päin. Ja myöhemmin oli hän
taipuvainen näkemään tässä jotakin erikoista, salaista, ikäänkuin
erikoiset vaikutteet ja seikat olisivat häntä kohdanneet. Jo edellisenä
talvena oli eräs tuttu ylioppilas, Rokorev, ennen Charkoviin lähtöään
satunnaisesti keskustellessa ilmottanut hänelle tuon vanhuksen nimen sen
tapauksen varalta, että hänen tekisi mielensä pantata jotakin. Mutta
hänellä ei ollut pitkään aikaan mitään syytä käydä vanhuksen luona,
syystä että hän antoi tunteja ja voi tällä lailla suoriutua
taloushuolistaan. Vasta puolitoista kuukautta sitten muistui osote hänen
mieleensä. Hänellä oli kaksi esinettä, jotka sopivat pantattaviksi,
vanha hopeakello, joka oli ollut hänen isänsä, ja kolmella punasella
kivellä varustettu sormus, jonka hänen sisarensa oli hänen lähtiessään
lahjottanut hänelle muistoksi. Hän päätti siis viedä sormuksen panttiin
ja kävi sen vuoksi vanhuksen luona. Käytyään hänen luonaan, syntyi
hänessä jo heti ensi silmäyksellä aivan ilman mitään erikoista syytä
voittamaton inho tuota naista kohtaan. Hän sai vanhukselta kaksi seteliä
ja meni sen jälkeen erääseen pieneen ravintolaan, tilasi teetä, istuutui
ja vaipui mietteisiin. Eräs kummallinen ajatus liikkui hänen päässään
kuin kananpoika kuoressa ja vaivasi hänen mieltään lakkaamatta.

Aivan hänen lähellään istui erään toisen pöydän ääressä hänelle
tuntematon ylioppilas ja nuorehko upseeri; he olivat pelanneet biljardia
ja joivat nyt teetä. Äkkiä kuulee Raskolnikov, että ylioppilas ja
upseeri puhuvat pantinottaja Aljona Ivanovnasta ja mainitsevat hänen
osotteensa. Jo tämä tuntuu hänestä omituiselta; tuskin on hän päässyt
vanhuksen luota, ennenkuin heti taas saa kuulla puhuttavan hänestä.
Luonnollisestikin se oli vain sattuma, mutta kun hän ei jo aikasemmin
ollut voinut vapautua mitä kummallisimmasta tunteesta, jonka vanhus oli
hänessä synnyttänyt, oli ylioppilaan kertomus kaikkine yksityiskohtineen
Aljona Ivanovnan suhteen sangen kolkkoa hänestä.

-- Oivallinen eukko, sanoi hän, -- häneltä voi aina saada rahaa. Hän on
rikas kuin juutalainen ja voisi, jos tahtoisi, lainata viisikin tuhatta,
mutta hän ei halveksi lainata ruplaakaan panttia vastaan. Useat
meikäläiset ovat jo olleet hänen luonaan. Mutta kaikissa tapauksissa hän
on tavattoman kauhea...

Ja hän alkoi kertoa, miten ilkeä ja oikullinen tuo vanhus on, ja että
pantti on silloin menetetty, vaikkapa viipyi vain päivänkään yli
maksuajan, että hän antoi ainoastaan neljännen osan tavaran arvosta ja
että kymmenen prosenttia kuussa, j.n.e. Ylioppilas jutteli vielä paljon
enemmän, kertoi, että vanhuksella oli sisar, Lisavjeta, jota hän alati
piteli pahoin ja jota hän piti lakkaamattomassa orjuudessa aivan kuin
pientä lasta, vaikkakin Lisavjeta oli suuri, pitkä nainen ja vanhus itse
pieni ja hoikkakasvuinen...

-- Tuo sisar on samaten luonnonilmiö! huudahti ylioppilas ja alkoi
nauraa.

He alkoivat nyt puhua Lisavjetasta. Ylioppilas kertoili erikoisen
tyytyväisesti ja nauroi melkein lakkaamatta. Upseeri kuunteli suuresti
huvitettuna ja pyysi ylioppilasta lähettämään Lisavjetan hänen luokseen
tekemään hänelle liinavaatteita. Raskolnikov ei jättänyt kuuntelematta
yhtäkään sanaa ja sai siten tietää kaikki kerrallaan. Lisavjeta oli
vanhuksen nuorempi sisarpuoli; hänellä oli toinen äiti ja oli
mahdollisesti viidenneljättä vuoden vanha. Hän teki työtä yöt, päivät ja
oli vanhuksen palvelijattarena ja pesijättärenä; sitä paitsi hän ompeli
myös vieraille, kävi taloissa pesemässä ja antoi kaiken ansionsa
vanhukselle. Hän ei saanut ottaa vastaan mitään tarjousta tai mitään
työtä ilman vanhuksen suostumusta. Tämä oli myös jo tehnyt
testamenttinsa, ja Lisavjeta tiesi senkin, ettei hän tulisi, huonekaluja
y.m.s. lukuunottamatta, saamaan ainoatakaan kopekkaa; kaikki rahat oli
sisarpuoli testamentannut eräälle N----n kuvernementin luostarille että
siellä luettaisiin lakkaamatta sielumessuja Aljona Ivanovnan hyväksi.
Lisavjeta oli pikkuporvarillista sukuperää, eikä siis kuulunut kuten
sisarensa virkamiessukuun. Hän oli naimaton, tavattoman suuri; hänen
jalkansa olivat pitkät, litteät ja ulkonevat; hän kulki aina kengät
vinossa ja piti itsensä sangen puhtaana. Pääseikka, joka hämmästytti ja
nauratti ylioppilasta, oli se, että Lisavjeta melkein aina oli raskaana.

-- Mutta sinähän sanoit hänen olevan linnunpelätin? huomautti upseeri.

-- No, vähän sitä maata; hänellä on ruskeahko iho ja näyttää
virkapukuiselta sotilaalta, mutta vastenmielinen ei hän ole ollenkaan,
kuten tiedät. Hänen kasvonsa ovat uhkeanpuoliset, samaten silmät. Sehän
jo todistaa, että hän miellyttää useita. Hän on hiljanen, lempeä,
vaitelias, myöntyväinen, kaikkeen myöntyvä. Onpa hänen hymynsä sangen
miellyttävääkin.

-- Kyllä kai hän sinua miellyttääkin? naurahti upseeri.

-- Ainoastaan kummallisuutensa vuoksi. Mutta aikomukseni olikin sanoa
sinulle jotakin muuta. Tekisipä mieleni iskeä hengiltä tuo kirottu akka
ja ryövätä hänet ja vakuutan sinulle että voisin sen tehdä ilman mitään
omantunnon tuskia, lisäsi ylioppilas kiihkeästi.

Upseeri alkoi nauraa uudelleen, mutta Raskolnikov vavahti. Miten
kummallista tämä olikaan!

-- Suostumuksellasi tahdon tehdä sinulle vakavan kysymyksen, jatkoi
ylioppilas kiihkeästi. -- Luonnollisestikin sanoin äskeiset sanani
ainoastaan piloillani, mutta kuulehan: toisella puolen tyhmä,
käsittämätön, hyödytön, paha ja sairaloinen akka, josta ei ole mitään
hyötyä, vaan päinvastoin vahinkoa kaikille, joka ei itse tiedä, miksi
hän elää ja joka sitä paitsi voi kuolla tänään tai huomenna. Käsitätkö?
Käsitätkö?

-- Ymmärrän kyllä, vastasi upseeri, katsellen tarkkaavasti kiihkeätä
toveriaan.

-- Kuule edelleen. Toisella puolella nuoria reippaita voimia, jotka
hävivät käyttämättöminä, avuttomina, tuhansittain. Satoja, tuhansia
hyviä töitä ja tekoja, joita voitaisiin tehdä vanhuksen rahoilla...
Satoja, ehkä tuhansia olentoja voitaisiin johtaa oikeille teille,
kymmeniä perheitä pelastaa häviöstä, kurjuudesta, häpeällisistä
taudeista -- ja kaikki tämä hänen rahoillaan! Tapa hänet, ota hänen
rahansa ja käytä ne ihmiskunnan hyväksi. Mitä ajattelet, eikö yhtä
pientä vähäpätöistä rikosta voisi korvata tuhansilla hyvillä töillä?
Toisella puolen yksi olento -- toisella tuhat mädäntymisestä ja häviöstä
pelastettua henkeä! Yksi kuolema ja sitä vastaan sata elämää, -- onhan
se yksinkertainen lasku! Mitä merkitsee itse teossa kuihtuvan, tyhmän ja
ilkeän akan olemassaolo elämän yleisellä vaakalaudalla? Ei enempää kuin
täi, torakka, eikä niinkään paljoa, sillä akka on paljon
vahingollisempi; hän tuhoo toisten elämän; aivan äskettäin puri hän
ilkeyksissään Lisavjetaa sormeen; olipa täpärällä, ettei sitä leikattu
pois!

-- Paljon mahdollista, että hän on arvoton elämään, huomautti upseeri,
-- mutta onhan luonto vielä sellainen.

-- Ah, veliseni, ikäänkuin ei luontoa voisi oikoa tai, antaa sille
oikeata suuntaa! Uppoisimmehan me muuten ennakkoluuloihin! Eihän silloin
enää olisi mitään suuria miehiä. Puhutaan velvollisuudesta,
omastatunnosta, -- mieleni ei tee puhua mitään velvollisuutta ja
omaatuntoa vastaan -- mutta mitä me sillä ymmärrämme? Odotappa, tahdonpa
tehdä sinulle vielä erään kysymyksen. Kuule!

-- Ei, odota sinä; minäpä teen sinulle kysymyksen; kuule!

-- No!

-- Sinä puhut ja lörpöttelet niin paljon kaikesta tuollasesta, mutta
tahtoisitko itse tappaa tuon vanhuksen vai et?

-- Enpä luonnollisestikaan! Minä vain puhuin oikeudenmukaisuudesta...
Eihän minusta nyt ole kysymystä...

-- Mutta minun mielipiteeni on, että ellet sinä itse tahdo sitä, niin ei
voi olla puhettakaan mistään oikeudenmukaisuudesta!... Tule pelaamaan
vielä kerta!

Raskolnikov oli tavattoman kuohuksissa. Tosin olivat hänen äsken
kuulemansa sanat vallan tavallisia ja julkisia nuorison ajatuksia ja
mielipiteitä, jos kohta olivatkin toisessa muodossa ja käsittelivät
toisia asioita kuin tavallisesti. Mutta miksi piti hänen juuri joutua
kuulemaan moista keskustelua ja moisia ajatuksia, kun hänen omassa
päässään liikkui _vallan samallaisia_ ajatuksia; ja mistä se johtui,
että hän jättäessään juuri tuon vanhuksen samallaiset ajatukset
mielessä, osui kuulemaan tätä keskustelua?... Tämä kohtaus tuntui
hänestä aina sangen omituiselta. Näköjään vähäpätöisellä ravintolassa
kuullulla keskustelulla oli mitä suurin vaikutus asian edelleen
kehittymiseen, aivan kuin se olisi ollut viittaus, määräys...

       *       *       *       *       *

Palattuaan kotiin heinätorilta, heittäytyi hän sohvalle ja istui siinä
tunnin ajan vallan liikkumattomana. Sillä välin alkoi hämärtää; mitään
kynttilää ei hänellä ollut ja tuskinpa olisi hänen mieleensä
johtunutkaan sytyttää sitä. Hän ei voinut koskaan muistaa, oliko hän
sillä kertaa ajatellut mitään vai ei. Vihdoin alkoi hän taas tuntea,
että tuo kuumemainen tila palasi, hän paleli, ja hänen mieleensä johtui
että hän voi heittäytyä pitkäkseen sohvalle. Äkkiä hän vaipui syvään,
raskaaseen uneen.

Hän nukkui tavattoman kauvan ja vallan uneksimatta. Nastasjan, joka tuli
huoneeseen toisena aamuna kello kymmenen tienoissa, oli sangen vaikeata
saada häntä heräämään. Tyttö toi mukanaan teetä ja leipää hänelle. Tee
oli kerran ennen juotua ja Nastasjan omassa astiassa.

-- Kas, miten hän nukkuu! huudahti tyttö harmistuneena, -- eikä hän
muuta teekkään kuin nukkuu!

Raskolnikov kohottausi väsyneesti. Hänen päätänsä pakotti; hän nousi
seisaalleen, kääntyi toiselle kyljelle ja vaipui uudestaan sohvalle.

-- Panetko taaskin maata! kiljasi Natasja.

Raskolnikov ei vastannut mitään.

-- Tahdotko teetä?

-- Myöhemmin, -- vastasi puhuteltu väsyneesti, sulkien taas silmänsä ja
kääntyen seinään päin. Nastasja jäi hänen luokseen.

-- Voipa hän todella ollakin sairas, sanoi hän lähtien pois.

Hän palasi kello kahden tienoissa tuoden keittoa. Raskolnikov makasi
samassa asennossa kuin ennenkin. Teehen ei hän ollut koskenut. Nastasja
jo loukkaantui ja alkoi harmistuneena herätellä nukkujaa.

-- Lopeta jo nukkumisesi! huusi hän katsellen ylenkatseellisesti
Raskolnikovia. Tämä kohottausi istumaan, mutta ei virkkanut tytölle
mitään, vaan katseli maahan.

-- Oletko sairas, vai etkö? kysyi Nastasja, mutta ei saanut nytkään
mitään vastausta.

-- Lähdehän vähän ulos, sanoi hän hetken vaijettuaan; -- anna tuulen
vilvoittaa itseäsi. Etkö tahdo syödä mitään?

-- Myöhemmin, vastasi Raskolnikov heikosti, -- mene! Ja hän viittasi
kädellään.

Tyttö seisoi vielä hetken paikoillaan, katsahti sitten säälivästi
Raskolnikoviin ja läksi.

Muutamien minuuttien kuluttua avasi Raskolnikov silmänsä, katsellen
kauvan teetä ja keittoa. Sitten hän otti leipää, otti lusikan ja alkoi
syödä.

Hän söi vähän, ainoastaan kolme, neljä lusikallista, haluttomasti,
koneellisesti. Päänkivistys oli vähän lieventynyt. Syötyään oikasi hän
itsensä uudelleen sohvalle, mutta ei voinut nukkua, vaan makasi
liikkumattomana vatsallaan, kasvot patjaan painettuina. Hän uneksi
lakkaamatta ja hänen unensa olivat aina sangen omituisia. Useimmin
tuntui hänestä siltä kuin olisi hän Afrikassa, Egyptissä tai jossakin
keitaassa. Karavaani lepää, kamelit loikovat rauhallisina,
ylt'ympäriinsä on palmupiiri. Kaikki syövät, mutta hän juo vettä eräästä
purosta, joka virtaa ja lirisee vallan hänen vieressään. Vesi on sangen
vilposta, niin kummallisen sinistä ja raikasta, se virtaa kirjavien
kivensirujen ja kullanhohtoisen hiekan yli ... Äkkiä hän kuuli selvästi,
miten kello löi. Hän vavahti, heräsi ja kohotti päänsä, katseli ikkunaa
kohti, ajatteli, miten pitkällä päivä liekään ja hypähti seisaalle,
vallan tajuissaan, aivan kuin joku olisi nykässyt häntä. Sitten hän meni
ovelle, avasi sen raolleen ja kuunteli ääniä portaista. Hänen sydämensä
tykytti kiivaasti; portaissa oli vallan hiljaista aivan kuin kaikki
olisivat nukkuneet... Se tuntui hänestä omituiselta ja harvinaiselta,
että hän oli voinut viettää kaiken aikansa aina eilisestä saakka
moisessa tajuttomassa tilassa, eikä ollut vielä tehnyt mitään, ei
valmistellut mitään... Ehkä oli kello jo tällä välin lyönyt kuusi...
Tavaton, kuumeentapanen, tarkotukseton toimintahalu valtasi hänet äkkiä
unen ja väsymyksen jälkeen. Valmistuksia oli sangen vähän. Hän ponnisti
aivojaan punnitakseen kaikkea ja muistaakseen kaikki. Hänen sydämensä
tykytti ja jyskytti niin voimakkaasti, että hän vaivoin voi hengittää.
Ensin oli hänen tehtävä silmukka päällysnuttuunsa -- se oli minuutin
työ. Hän pisti kätensä patjan alle, veti sieltä vanhan, kuluneen,
likasen paidan alla olevien liinavaatteitten joukosta, ja repi siitä
tuuman levyisen ja noin viisitoista tuumaa pitkän liuskan. Tämän liuskan
taittoi hän kaksinkertaseksi, veti yltään suuren, paksun kesäviittansa,
(ainoan takin, mikä hänellä oli yllään) ja ompeli liuskan molemmat päät
kainalokuoppaan sisäpuolelle. Hänen sormensa vapisivat hänen
ommellessaan, mutta hän hillitsi itsensä, ja kun hän uudelleen veti
viitan ylleen, ei päältä päin voinut havaita mitään. Neulan ja langan
oli hän jo edeltäkäsin varannut kaappiinsa. Silmukka oli hänen oma
viekas keksintönsä; se oli nimittäin varattu kirvestä varten. Eihän hän
voinut kulkea kadulla kirves kourassa? Jos hän olisi vallan
yksinkertaisesti kätkenyt sen viittansa alle, niin olisi hänen ollut
pakko pitää sitä kädellään kiini ja se olisi voitu huomata. Mutta nyt
kun hänellä oli silmukka, tarvitsi hänen vain ripustaa kirves siihen,
jolloin se riippui vakaasti ja varmasti käden alla. Pistämällä käden
taskuunsa voi hän myös pitää kiinni varresta, niin ettei se päässyt
heilumaan; ja kun viitta oli suuri kuin säkki, niin ei päältä päin
voinut ollenkaan huomata sitä, että hän piti jotakin viitan alla.
Silmukan tekemisen oli hän keksinyt jo kaksi viikkoa sitten.

Tämän tehtyään pisti hän kätensä sohvan alle, koetteli vasenta puolta ja
veti sieltä "panttinsa", jonka hän oli jo kauvan pitänyt varalla ja
kätkenyt sinne. Itse asiassa ei se ollut mikään pantti, vaan vallan
yksinkertaisesti sileäksi höylätty pieni lauta, joka oli samansuurunen
ja paksunen kuin hopeinen paperossikotelo. Tämän pienen laudankappaleen
oli hän sattumalta löytänyt erään puusepäntehtaan läheisyydessä sievästä
pihasta. Siihen oli hän sitonut ohuen rautapellin, joka luultavasti oli
lohkaistu jostain toisesta esineestä ja jonka hän oli tavannut kadulla
laudankappaleen äärestä. Rautapelti oli hieman pienempi kuin lauta ja
hän sitoi ne yhteen langalla. Sitten kääri hän ne siististi ja
huolellisesti puhtaaseen, Valkoseen paperiin ja kääri vielä nauhan
kaiken ympäri, niin että pakettia olisi vaikea aukoa. Tämän teki hän
siksi että vanhuksen huomio siirtyisi hänestä solmuja avatessa, jolloin
sopisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lisätäkseen sen painoa, jottei
vanhus heti ensi hetkenä huomaisi, että pantti oli vain puusta. Kaiken
oli hän tehnyt valmiiksi jo etukäteen ja kätkenyt sohvan alle sopivan
tilaisuuden varalle. Tuskin oli hän ottanut esille panttinsa, kun joku
huusi pihalta:

-- Kello käy jo seitsemättä.

-- Jo! Jumalani!

Hän kiirehti ovelle, kuunteli, otti hattunsa ja kulki varovasti kuin
kissa nuo kolmetoista porrasta alaspäin. Tärkein oli enää jäljellä --
kirveen varastaminen kyökistä. Jo kauvan sitten oli hän päättänyt
käyttää kirvestä tekoonsa. Tosin oli hänellä käytettävänään
puutarhaveitsi, jonka voi taittaa kasaan, mutta hän ei voinut luottaa
veitseen, eikä ennen kaikkea voimiinsa ja siksi oli hän ratkasevasti
kallistunut kirveen puolelle. Kiinnittäkäämme nyt ohi mennen huomiota
tässä asiassa tehtyjen päätösten omituisuuteen. Niillä oli kaikilla yksi
omituisuus; mitä ratkasevammin ne olivat päätettyjä, sitä kamalammilta
ja mahdottomammilta ne hänestä näyttivät. Huolimatta siitä vaikeasta
sisäsestä taistelusta, jonka hän oli suorittanut, ei hän voinut uskoa
hetkeäkään aikeittensa toteutumiseen.

Vaikkapa hän olisi viime hetkeen saakka tutkinut ja ratkasevasti
päättänyt kaikki, niin ettei enää olisi ollut mitään epäilyksen aihetta,
-- niin olisi hän aina viimeiseen saakka selittänyt kaiken olevan
hullutusta, mahdottomuutta ja luopunut siitä. Mutta vielä oli useita
ratkaisemattomia seikkoja ja epäilyn aiheita. Moinen pikkuseikka kuin
kirveen saaminen ei häntä ollenkaan huolestuttanut; mikään ei tuntunut
hänestä helpommalta kuin se. Nastasja oli melkein aina poissa, etenkin
iltasin; hän juoksi joko naapuriin tai kauppaan; mutta oven antoi hän
aina olla auki. Sepä oli myös syynä siihen, että emäntä aina nuhteli
häntä. Ei siis tarvinnut muuta kuin ajan tullen hiipiä sisään, ottaa
kirves keittiöstä ja viedä se tunnin kuluttua (kun kaikki oli
suoritettu) takasin sinne. Tosin syntyi hänessä epäilyksiä sen suhteen,
oliko esim. Nastasja mahdollisesti jo palannut, kun hän tunnin kuluttua
tulee tuomaan kirvestä takasin; silloin on hänen luonnollisestikin
mentävä ohi ja odotettava siksi, kunnes Nastasja uudelleen on lähtenyt
pois. Mutta jospa hän kaipaisi kirvestä ja alkaisi etsiä, huutaa, --
silloin voitaisiin ruveta epäilemään tai ainakin saada epäilyn aihetta.

Mutta nämähän olivat pelkkiä pikkuasioita, joita hän ei alkanut harkita,
eikä koskaan ollut sitä tehnytkään. Hän ajatteli pääseikkaa ja lykkäsi
sivuseikat siihen hetkeen, joka oli ratkaseva kaiken. Mutta tuo ratkasu
tuntui hänestä yhä vielä mahdottomalta. Hän ei esim. voinut koskaan
kuvitella voivansa lakata yhäti ajattelemasta sitä ja yksinkertasesti
uskaltavansa lähteä sinne... Niinpä oli hänen äskeinen _kokeensakin_ (se
on se käynti, jolla hän oli ollut paikkaan tarkemmin perehtyäkseen) vain
koe, eikä mitään sellasta, jota hän todella tuumi panna toimeen. Hän
ajatteli itsekseen: Lähdenpä sinne kerran katsomaan, mitäpä se
ajattelemisesta paranee! Ja aivan oikein, hän ei ollut voinut kestää
sitä, hän oli kauhistunut ja juossut tiehensä sieltä. Mutta kuitenkin
näytti siltä kuin olisi hän nyt ennättänyt punnitsemisensa ja asian
siveellisen puolen perinpohjaisen harkitsemisen loppuun. Hänen
todistelunsa oli niin terävää kuin partaveitsi, eikä hän itse enää
voinut keksiä mitään kumottavia asianhaaroja. Mutta tässä suhteessa ei
hän täydelleen luottanut itseensä, vaan etsi lakkaamatta uusia
vastasyitä, joskin vähemmän arvosia; ja hän ajoi takaa niitä vallan kuin
olisi joku pakottanut häntä sitä tekemään. Mutta viimeinen Päivä, joka
oli tullut niin odottamatta ja oli ratkaseva kaiken, vaikutti häneen
melkein konemaisesti. Tuntui siltä, kuin olisi joku tarttunut hänen
käteensä ja vetänyt häntä mukanaan, vastustamattomasti, sokeasti,
yliluonnollisen voimakkaasti, aivan kuin olisi hänen pukunsa lieve
joutunut koneeseen, joka alkoi vetää häntä mukaansa.

-- Alussa -- muuten jo kauvan edeltä päinkin -- huolestutti häntä
kysymys: Miksi päästään melkein kaikkein rikosten perille niin
verrattain helposti ja miksi on niin helppoa päästä kaikkein rikollisten
jäljille? Hän johtui vihdoin useihin sangen mieltäkiinnittäviin
johtopäätöksiin ja hänen mielipiteensä mukaan ei pääsyynä ollut niin
mahdottomuus salata rikosta kuin rikos itsessään. Rikoksen hetkellä
lamautuu nimittäin melkein jokaisen rikoksentekijän tahdonvoima ja
ajatuskyky osaksi, jolloin sen sijaan tulee lapsellista, kummallista
kevytmielisyyttä ja juuri sinä hetkenä, jolloin mitä kipeimmin
tarvittaisiin arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä. Hänen mielipiteensä
oli, että tämä arvostelukyvyn ja tahdonvoiman lamautuminen kohtaa
ihmistä kuin sairaus, lisääntyy vähitellen ja saavuttaa huippunsa vähää
ennen rikoksen tekoa, että se yksilöitten mukaan säilyy itse rikosta
tehdessä ja vielä, että todelliset, todella tärkeät vaikeudet
yrityksessä olivat ainoaltaan sivuseikkoja hänen ajatuksissaan. Tulee
vain säilyttää kaiken arvostelukykynsä ja tahdonvoimansa ja silloin,
ajan tullessa, on kaikki ohi, jos vain edeltäpäin on syventynyt asian
pienimpiinkin yksityiskohtiin... Mutta vielä ei hän ollut alottanut.
Hän ei edelleenkään uskonut ratkasevaan päätökseensä ja hetken tullessa
tuntui kaikki vallan toisellaiselta kuin mitä hän oli ajatellut, vaan
aavistamattomalta, vallanpa odottamattomalta.

Eräs sangen vähäpätöinen seikka saattoi hänet jo heti alussa, ennenkuin
hän oli ennättänyt portaita alas, suunniltaan. Tultuaan emännän
keittiön-ovelle, joka oli nyt, kuten aina ennenkin, avoinna, katseli hän
sinne sisään tullakseen edeltäkäsin vakuutetuksi siitä, ettei emäntä
itse ollut siellä Nastasjan poissa ollessa tai ettei Nastasja ollut
siellä. Mutta miten suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että
Nastasja tällä kertaa oli sekä kotona että askaroi keittiössä; hän otti
eräästä paikasta liinavaatteita ja ripusteli niitä nuoralle.
Raskolnikovin mennessä ohi lopetti hän askaroimisensa ja katseli häntä
hänen mennessään ulos. Raskolnikov käänsi pois kasvonsa ikäänkuin ollen
huomaamatta tätä. Mutta hänen yrityksensä oli ajanut karille -- hänellä
ei ollut kirvestä! Hän oli tavattoman hämmästynyt.

-- Miksi kuvittelin mielessäni, ajatteli hän kulkiessaan
porttikäytävässä, -- ettei hän olisi kotona juuri tällä hetkellä? Miksi?
Miksi edellytin sen joksikin vallan itsestään selväksi?

Hän tunsi olevansa masentunut, oikein nöyrrytetty, hänen teki mielensä
nauraa itselleen pelkästä suuttumuksesta... Mieletön, eläimellinen raivo
kiehui hänessä.

Hän pysähtyi miettivänä porttikäytävään. Katujen mittelemiseen
lähteminen tuntui hänestä vastenmieliseltä; kotiin palaaminen -- vielä
pahempaa. "Minkä tilaisuuden olenkaan päästänyt käsistäni!" mutisi hän
sattumalta pysähtyessään aivan pihamiehen avonaisen oven edustalle.
Äkkiä hän vavahti. Pihamiehen pimeästä huoneesta, kaksi askelta hänestä,
välkkyi penkin alta hänen silmiinsä jotakin... Hän katseli
ympärilleen... Ketään ei ollut saapuvilla. Hän hiipi varpaillaan sisään,
astui kaksi porrasta alas ja lausui hiljaa pihamiehen nimen. -- "Aivan
oikein, hän ei ollut kotona! Ehkä hän on jossakin läheisyydessä,
pihalla, koska ovi on vallan auki!" Hän syöksähti penkin luo, veti sen
alta kirveen (siellä oli kirves), joka oli joittenkin puitten joukossa,
kiinnitti sen heti ennen ulos lähtöään silmukkaan, pisti molemmat
kätensä taskuihin ja astui porttikäytävään.

Kukaan ei ollut nähnyt häntä! "Mitä ei terävä järki saa aikaan, sen
tekee paholainen", ajatteli hän nauraen kummallisesti. Tämä seikka
tuotti hänelle uutta rohkeutta.

Rauhallisesti ja vitkalleen jatkoi hän matkaansa kiirettä pitämättä,
jottei herättäisi kenessäkään epäluuloja. Hän kiinnitti sangen vähän
huomiota ohikulkeviin, jopa vältti katsella heitä kasvoihin ja koetti
itse kulkea niin huomaamatta kuin mahdollista. Silloin tuli hän äkkiä
ajatelleeksi hattuaan. -- "Jumalani!... Toissapäivänähän minulla oli
rahaa, miksikä en silloin ostanut niillä lakkia!" Hän alkoi kiroilla ja
noitua.

Mennessään erään puodin ohi silmäsi hän toisella silmällään sisään ja
katsahti siellä olevaan seinäkelloon. Hänen oli kiirehdittävä, mutta
samalla tehtävä kierros, lähetäkseen taloa toiselta puolen...

Ennen hänen onnistuessaan mielikuvituksissaan esittää kaikki, uskoi hän
rupeavansa suuresti pelkäämään; mutta nyt hän pelkäsi tuskin
nimeksikään, tunsipa tuskin pelon vivahdustakaan. Nyt oli hän, vaikkakin
vain lyhyen ajan, vallan toisten ajatusten vallassa. Hänen kulkiessaan
Jussupovin puiston ohi, kantoi hän mielessään suurien suihkulähteitten
rakentamista ja ajatteli, miten ilma on vilpoista niiden läheisyydessä.
Tämä ajatusjuoksu johti hänet vähitellen siihen vakaumukseen, että
kaupungin olisi edullista laajentaa kesäpuistoa koko Marskentälle ja
yhdistää se Mikaelin palatsin puutarhaan. Sitten kiinnitti hänen
mieltään äkkiä kysymys: Mistä se johtuu, että ihmiset ovat kaikissa
suurissa kaupungeissa taipuvaiset asettumaan juuri sellaisiin
kaupunginosiin, joissa ei ole puutarhoja eikä suihkukaivoja, vaan jonne
kaikki lika, löyhkä ja kaikenlainen siivottomuus on kasaantunut, vieläpä
silloinkin, kun heillä on vapaus valita. Hän ajatteli myös omia
kävelyretkiään heinätorille. "Mitä tyhmyyttä", ajatteli hän. "Parempi on
olla ajattelematta mitään".

"Tällä lailla kai nekin, jotka viedään rangaistaviksi, ajattelevat
kaikkien esineitten johdosta, joita kohtaavat", johtui hänen mieleensä,
mutta katosi nopeasti kuin salama... No nytpä hän on jo lähellä, tuossa
on talo, tuossa käytävä. Jostain kuului kellon lyönti. "Mitä se on,
eihän kello vielä mahtane olla puolta kahdeksaa? Kyllä mahtaa kulkea
edellä!"

Onnekseen suoriutui hän porttikäytävässä hyvin. Hänen edellään kulki
juuri tällä hetkellä kuin kohtalon suosiosta tavattoman suuri
heinäkuorma porttikäytävään, niin että se vallan saattoi hänet pimentoon
hänen mennessään sen läpi. Tuskin oli kuorma päässyt pihalle, ennenkuin
hän oli poikennut oikealle. Kuorman toiselta puolelta kuului huutoja ja
torailua, häntä ei kukaan nähnyt eikä kohdannut. Useat suurelle
nelikulmaselle pihalle suunnatut ikkunat olivat avoinna, mutta hän ei
kohottanut päätään -- häneltä puuttui voimia siihen. Ylös vanhuksen luo
johtava porrasto oli aivan lähellä, aivan oikealla -- nyt hän jo seisoi
sillä.

Hän veti henkeään ja painoi kätensä sykkivää sydäntään vastaan, koetteli
oliko kirves paikallaan, sekä alkoi sitten nousta varovasti ja hiljaa
portaita ylöspäin, samalla kuunnellen tarkkaavasti, mutta portaatkin
olivat nyt vallan ihmisistä vapaat, kaikki ovet olivat suljetut, eikä
häntä kohdannut kukaan. Toisessa kerroksessa tosin oli huoneusto, jonka
ovi oli auki ja jossa työskenteli muutamia maalareja, mutta ei kukaan
katsonut käytävään. Hän pysähtyi, ajatteli ja harkitsi asiaa ja läksi
edemmäs. -- Parasta kai olisi, etteivät he olisi tuossa ollenkaan,
mutta ... onhan tässä vielä kaksi kerrosta.

Nyt on hän jo neljännessä kerroksessa; siinä on ovi ja vastapäätä tuo
toinen tyhjä huoneusto. Kolmas vanhuksen asunnon alla oleva kerros on
myös kaikesta päättäen tyhjä; oveen kiinnitetty nimikortti on otettu
pois! Kyllä he ovat muuttaneet! Hän veti syvään henkeä. Hetken kierteli
hänen mielessään kysymys: "Eikö olisi parasta lähteä?" Hän ei vastannut
siihen, vaan kuunteli vanhuksen oven takana. Sieltä kuului
kuolonhiljaisuus. Sitten kuunteli hän vielä kerran kuuluisiko portaista
mitään, kuunteli kauvan tarkkaavasti... Sitten silmäili hän viimeisen
kerran ympärilleen, rohkasi luontonsa ja koetti vielä kerran, oliko
kirves sillä lailla silmukassa kuin sen piti. "Enköhän näyttäne liian
kalpealta," ajatteli hän, "liian liikutetulta? Vanhus on epäluuloinen...
Eiköhän mahtaisi olla parasta odottaa siksi kunnes olen tyyntynyt?..."

Mutta hän ei tyyntynyt. Päinvastoin tykytti hänen sydämmensä kovemmin,
yhä kovemmin!... Hän ei kestänyt sitä kauvempaa, vaan ojensi kätensä
kellon-nuoraa kohti ja soitti. Hetken kuluttua hän soitti uudelleen,
kovemmin.

Ei mitään vastausta. Vanhus oli luonnollisestikin kotona, mutta hän oli
epäluuloinen ja yksin; Raskolnikov tunsi hiukan hänen tapojaan ...
sitten painoi hän vielä kerran korvansa ovelle. Joko olivat hänen
aistinsa terottuneet (jota on vaikeata sanoa) tai oli hän todellakin
kuullut jotakin, sen verran, että hän luuli erottaneensa hameen kahinan
ja oven lukon vikinän, kun sitä varovasti käännettiin. Joku seisoi
varmastikin oven takana ja kuunteli salaa kuten hänkin ulkopuolella ja
myös, kuten tuntui, korva ovella...

Raskolnikov liikahti tarkotuksellisesti ja mutisi jotakin, jotenkin
kuuluvasti, jottei herättäisi epäilyksiä, sitten hän soitti kolmannen
kerran, mutta tyyneesti, vakaasti ja vähääkään ilmasematta
kärsimättömyyttä. Jälkeenpäin ajatellessaan tätä, tuntui tämä hetki
hänen mielestään täysin selvästi ikuisuudelta. Hän ei voinut ymmärtää,
mistä hän oli saanut niin paljon viekkautta, etenkin kun hänen
ymmärryksensä oli joinakin hetkinä kuin sokaistu! Hän ei tuntenut mitään
ruumista omaavansakaan. Hetken kuluttua kuului säpin avaaminen.



VII.


Ovi aukeni nyt, kuten ennenkin, ainoastaan raolleen ja taas suuntautui
häneen pimeässä kaksi terävää ja epäilevää silmää. Silloin menetti
Raskolnikov malttinsa ja oli tehdä suuren virheen.

Hän pelkäsi, että vanhus voisi ruveta pelkäämään syystä että oli
yksinään hänen kanssaan ja koska hän ei myöskään voinut toivoa, että
hänen ulkomuotonsa tyynnyttäisi vanhusta, tarttui hän oveen ja veti sen
auki viedäkseen vanhukselta mahdollisuuden sulkea se. Tämän huomatessaan
ei vanhus päästänytkään sitä, niin että Raskolnikov oli vetämäisillään
hänet oven mukana portaille. Mutta kun hän pysähtyi keskelle oviaukkoa
ja esti häntä tällä tavoin pääsemästä sisään, astui hän suoraan vanhusta
vastaan. Pelästyneenä peräytyi vanhus, näytti mielivän sanoa jotakin,
mutta ei voinut lausua sanaakaan vaan katseli suurin silmin
Raskolnikoviin.

-- Hyvä iltaa, Aljona Ivanovna, alkoi hän niin huolettomasti kuin
mahdollista. Mutta kieli oli tarttua kitalakeen, hänen äänensä värisi,
-- tuon ... teille esineen ... mutta menkäämme mieluummin ... tuonne
huoneeseen... Ja jättäen vanhuksen siihen astui hän suoraan, pyytämättä
huoneeseen. Vanhus juoksi hänen peräänsä; hänen kielensä pääsi
siteistään.

-- Jumalani! Mitä te sitten tahdotte?... Kuka olette? Mitä haluatte?

-- Suokaa anteeksi Aljona Ivanovna ... vanha tuttunne ...
Raskolnikov ... kas tässä, tuon teille panttia, jonka lupasin
äskettäin... Ja hän ojensi vanhukselle pantin.

Vanhus heitti silmäyksen panttiin, mutta alkoi sitten heti katsella
kutsumatonta vierasta suoraan silmiin. Hän katseli ilkeästi,
tarkkaavasti ja epäilevästi. Kului ehkä minuutti; Raskolnikov luuli jo
huomanneensa vanhuksen silmissä jotakin semmoista ivaa kuin olisi tämä
jo arvannut kaiken. Hän tunsi näyttävänsä alakuloiselta, tuli
surulliseksi, niin surulliseksi, että jos vanhus olisi katsellut vielä
puolikin minuuttia samalla lailla sanaakaan sanomatta, olisi hän
varmastikin juossut tiehensä.

-- No, miksi minua tuolla lailla katselette ikäänkuin ette tuntisi
minua? sanoi hän äkkiä harmistuneena. -- Ellette tahdo, niin
jättäkäämme, ja minä menen jonkun toisen luo, sillä minulla on kiire.

Hän tuskin itse ajatteli sitä sanoa, mutta sanat tunkeutuivat melkein
vastentahtoisesti rinnasta.

Vanhus tointui, sillä nähtävästi rohkasi häntä vieraan päättäväinen
ääni.

-- Mitä te, isäseni, sitten tahdotte niin äkkiä ... mitä teillä on?
kysyi hän katsellen panttia.

-- Hopeinen paperossikotelo. Kerroinhan minä siitä teille aivan
äskettäin.

Vanhus ojensi kätensä.

-- Tehän olette niin kalpea? Ja kätenne vapisevat?

-- Kuumetta se on! vastasi Raskolnikov lyhyesti. -- Eihän se kait ole
ihmeellistä, jos sairastuukin ... kun ei ole mitään syötävää ... lisäsi
hän vaivoin kyeten lausumaan sanoja. -- Hän tunsi taas voimattomuutta;
mutta vastaus näytti todenmukaiselta. Vanhus otti pantin.

-- Mitä tämä on? kysyi hän katsellen Raskolnikovia vielä tarkkaavammin
ja punniten pakettia kädessään.

-- Kapine ... paperossikotelo ... hopeinen ... katsokaa itse.

-- Se ei tunnu ollenkaan hopealta... Miksi sen olette noin käärinyt?

Koettaessaan irrottaa solmuja kääntyi vanhus ikkunaan päin paremmin
nähdäkseen (kaikki ikkunat olivat kuumuudesta huolimatta kiinni) ja
joutui siten seisomaan jokusen sekunnin selkä Raskolnikoviin
käännettynä. Tämä avasi päällysnuttunsa ja otti kirveen silmukasta,
mutta ei ottanut sitä esiin viitan alta, vaan piti sitä ainoastaan
oikealla kädellä viitan alla. Hänen kätensä olivat melkein voimattomat,
hän melkein tunsi, miten ne uupuivat yhä enemmän. Hän pelkäsi
pudottavansa kirveen ... äkkiä hän oli pyörtyä.

-- No, kylläpä hän sen on kietonut nauhoihin! huudahti vanhus
suuttuneena ja oli kääntyä Raskolnikovin puoleen.

Nyt ei ollut varaa menettää silmänräpäystäkään. Raskolnikov veti esiin
kirveen, kohotti sen melkein itsetiedottomasti molemmin käsin ja antoi
sen pudota voimattomasti, melkein konemaisesti kamara edellä vanhuksen
päähän. Hän antoi, kuten sanottu, kirveen pudota vallan voimattomasti,
mutta iskun jälkeen palasivat hänen voimansa.

Vanhus oli avopäin kuten tavallista. Hänen ohut, vaalea, harmahtava
tukkansa oli vahvasti pomadoittu, kuten tavallisesti, palmikoittu
rotanhännäksi ja niskassa kokoon kiinnitetty kamman palasella. Isku oli
lyhyen kasvun vuoksi pudonnut suoraan päälaelle. Vanhus huudahti, mutta
vallan heikosti, ja vaipui maahan, mutta oli vielä siksi voimissaan,
että kohotti molemmat kätensä ylöspäin; toisessa kädessään piteli hän
vielä panttia. Nyt löi Raskolnikov häntä vielä muutaman kerran kirveellä
päälaelle. Verta alkoi valua kuin kumoon kaadetusta maljasta, ja ruumis
vaipui etunojaan. Raskolnikov peräysi, antoi vanhuksen kaatua, kumartui
heti katsomaan kaatuneen kasvoja ja näki, että tämä jo oli kuollut.
Silmät tunkeutuivat kuopistaan aivan kuin ne olisivat olleet
putoamaisillaan; otsa ja kasvot olivat ryppyset ja halvauksentapasesti
vääristyneet.

Raskolnikov laski kirveen lattialle kuolleen viereen ja tutki heti hänen
taskunsa, samalla varoen verivirtaa. Hän oli täysin tajuissaan, ei
tuntenut mitään pyörrytystä tai tajuttomuutta, hänen kätensä ainoastaan
vapisivat. Perästä päin hän muisteli olleensa sangen tarkkaava ja
varovainen, jottei tahraisi vaatteitaan vereen... Hän löysi avaimet; ne
olivat, kuten ennenkin, kiinnitetyt teräsrenkaaseen. Hän kiiruhti heti
ne mukanaan makuukamariin. Se oli pieni huone, jossa oli suuri
pyhäinjäännösarkku. Toisella seinustalla oli puhdas vuode, jonka edessä
oli kirjavista silkkipalasista tehty verho. Toisella seinustalla oli
kaappi. Kummallista kyllä, alkoi häntä värisyttää juuri kun aikoi
sovittaa avainta kaappiin ja kuuli, miten se ulvahteli lukossa. Hänen
alkoi taas äkkiä tehdä mielensä jättää kaikki ja juosta tiehensä. Mutta
tätä tunnetta kesti vain hetken; sitä paitsi oli nyt jo myöhäistä juosta
tiehensä. Hän nauroikin jo itselleen; mutta äkkiä johtui hänen mieleensä
eräs toinen huolestuttava ajatus. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin ei
vanhus vielä olisikaan kuollut, vaan toipunut. Hän jätti avaimet ja
kaapin rauhaan, kiiruhti takasin, tarttui kirveeseensä ja kohotti sen --
mutta ei antanut sen pudota. Ei ollut mitään syytä epäillä, ettei vanhus
olisi kuollut. Raskolnikov kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä
tarkasti: pääkoppa oli murskaantunut. Hän tahtoi koskea sitä kädellään
ja koettaa, mutta veti sen takasin; olihan se ilmankin vallan varmaa.
Tällä välin oli verta virrannut jo kokonainen lammikko. Äkkiä huomasi
hän vanhuksen kaulassa nauhan; hän tarttui siihen, mutta nauha oli
vahvaa eikä hänen onnistunut vetää sitä poikki; sitä paitsi se oli veren
tahraama. Hän koetti vetää sen pois kaulasta, mutta ei saanut.
Kiireessään otti hän kirveen ja aikoi sillä iskeä nauhan poikki, mutta
ei sentään uskaltanut. Pari minuuttia siten toimittuaan ja tahrattuaan
kätensä ja kirveensä vereen, onnistui hänen vihdoinkin saada nauha
poikki, jonka jälkeen hän veti sen esiin. Hän ei ollut pettynyt,
nauhassa riippui pieni pussi. Nauhassa oli sitä paitsi kaksi ristiä,
toinen sypressipuinen, toinen messinkinen, jota paitsi vielä pieni
emaljinen pyhimyskuva. Niiden keskellä oli pienempi, likanen nahkapussi,
jossa oli teräslukko ja sormus. Pussi oli täysinäinen; Raskolnikov pisti
sen sisältöä tutkimatta taskuunsa. Ristit hän heitti vanhuksen rinnalle,
mutta otti tällä kerralla kirveen mukaansa ja meni uudestaan
makuukamariin.

Hän koetti kiiruhtaa, tarttui avaimiin ja alkoi taas koetella niitä.
Mutta kaikessa hän epäonnistui: avaimet eivät sopineet. Se ei johtunut
niin paljon käsien vapisemisesta kuin hänen lukemattomista
erehdyksistään; vaikkakin hän esim. huomaa, ettei avain sovi, koettaa
hän sitä yhä uudestaan. Vihdoin hän alkoi miettiä ja muisti, ettei
pienemmän avaimen kanssa yhteen kiinnitetty hammaslehtinen suurempi
mitenkään voinut kuulua kaappiin, vaan että se, kuten hän jo edellisellä
kerralla oli havainnut, kuului matka-arkkuun, ja että kaikki,
vähimmänkin arvonen säilytettiin juuri tuossa matka-arkussa. Hän jätti
heti kaapin ja tarkasteli vuoteen alustaa, missä vanhat naiset
tavallisesti pitävät arkkujaan ja lippaitaan. Aivan oikein, siellä oli
toista arshinaa pitkä suuri arkku, jonka kupera kansi oli verhottu
punasella sahvianinahalla ja teräspiikeillä. Tuo suuri hammaslehtinen
avain sopi ja lukko aukeni. Päällimmäisenä oli valkean raitin alla
jäniksennahkanen punavuorinen turkki, sen alla silkkipuku, sitten shaali
ja vihdoin alempana yhtä ja toista rojua. Ensinnä alkoi hän pyyhkiä
verta käsistään tuohon punaseen turkkiin. "Punasella ei verta juuri
huomaa", ajatteli hän itsekseen, mutta muisti äkkiä: "Jumalani! Olenko
minä järjiltäni!" ajatteli hän kauhuissaan.

Tuskin oli hän koskenut pukuun, ennenkuin hän huomasi turkin alta
luisuvan kultakellon. Hän alkoi penkoa arkkua. Aivan oikein, vaatteitten
alla oli kultatavaroita -- kaikki pelkkiä pantteja, langenneita ja
lankeamattomia -- rannerenkaita, ketjuja, korvarenkaita, rintaneuloja
y.m. Toiset olivat koteloissa, toiset huolellisesti ja sirosti
käärittyjä sanomalehtipaperiin ja langalla kiinni köytetyt. Vähääkään
epäilemättä täytti hän niillä housun- ja takintaskunsa, rupeamatta
ollenkaan tarkastelemaan kutakin esinettä erikseen. Mutta hän ei ollut
vielä saanut paljoa...

Äkkiä hän kuuli askeleita toisesta huoneesta, jossa kuollut oli. Hän
lakkasi ja kuunteli; kaikki oli hiljaista; se siis oli ollut vain
mielikuvitusta. Äkkiä hän kuuli selvän ja heikon huudahduksen ikäänkuin
äkkinäistä voihkimista; sitten oli taas parin minuutin ajan
kuolonhiljaisuus, Hän istui kumarruksissa arkun edessä ja odotti henkeä
vetämättä, mutta äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui kirveeseensä ja
juoksi pois makuukamarista.

Keskellä huonetta seisoi Lisavjeta suuri nyytti kainalossa ja katseli
kuin kivettyneenä kuollutta sisartaan. Hän oli kalpea, eikä kyennyt
huutamaan. Nähdessään Raskolnikovin tulevan juosten vastaansa, alkoi hän
vavista, väristys kulki kiireestä kantapäähän ja hänen kasvonsa alkoivat
halvauksentapasesti vääristyä. Hän kohotti kätensä, avasi suunsa,
kuitenkaan ääntä päästämättä; hän peräytyi vain lakkaamatta tuijottaen
tulijaan, erääseen nurkkaan; hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Raskolnikov heittäytyi kirves kädessä hänen kimppuunsa; Lisavjetan suu
vääristyi vallan kuin pienen lapsen silloin kun se alkaa pelätä ja on
juuri rupeamaisillaan itkemään. Lisavjeta raukka oli niin yksinkertanen,
arka pelkuri, ettei hän edes kohottanut käsiään suojatakseen kasvojaan,
mikä kuitenkin olisi ollut ensimäinen ja luonnollisin liike tällä
hetkellä, sillä kirves oli jo koholla hänen päällään. Hän vain ojensi
vasemman kätensä ikäänkuin rukoillakseen armoa murhaajalta. Isku sattui
keskelle päälakea teräpuoli edellä ja halkasi otsan, melkeinpä koko
päälaenkin. Hän vaipuu maahan. Raskolnikov menetti tajuntansa, otti
nyytin, heitti sen taas luotaan ja juoksi toiseen etu-huoneeseen.

Tavaton kauhu valtasi Raskolnikovin entistä enemmän, etenkin tämän
toisen odottamattoman murhan johdosta. Hänen teki heti mielensä juosta
tiehensä. Jos hän olisi tällä hetkellä kyennyt ajattelemaan selvemmin ja
miettimään, jos hän vain olisi voinut täydellisesti käsittää asemansa,
käsittänyt, miten toivoton, kauhea se oli ... olisi osannut harkita,
miten monet esteet hänellä vielä oli voitettavana, miten monta rikosta
hänen ehkä vielä oli tehtävä päästäkseen täältä kotiinsa, niin olisi
ollut mahdollista, että hän olisi antanut kaiken olla sellasenaan ja
itse mennyt antautumaan oikeuden käsiin, ei itsensä vuoksi peläten, vaan
tekonsa aikaan saaman kauhun ja inhon vuoksi. Erittäinkin saattoi inho
hänet liikutuksiin, sillä se lisääntyi joka hetki. Mistään hinnasta ei
hän enää olisi palannut matka-arkun luo, eipä edes siihen
huoneeseenkaan.

Mutta hän vaipui vähitellen jonkunlaiseen hajamielisyyteen, johonkin
mietiskelyyn. Pitkän aikaa oli hän kuin vallan muualla, unohti toisinaan
pääasian ja kiinnitti huomionsa sivuseikkoihin. Heittäessään kerran
sattumalta silmäyksen keittiöön ja nähdessään sangollisen vettä
pankolla, johtui hänen mieleensä aatos pestä kätensä ja kasvonsa. Kädet
olivat niljakkaat verestä. Kirveen hän pani veteen, otti saipuapalan,
joka oli ikkunalla rikkinäisessä astiassa, ja pesi kätensä sangossa.
Sitten otti hän kirveen vedestä, pesi terän ja hieroi kauvan, lähemmä
kolme minuuttia vartta, käyttäen saipuaakin siihen. Sitten pyyhki hän
kaikki puhtaaksi muutamilla liinanpalasilla, jotka oli ripustettu
keittiöön kuivamaan, ja tarkasteli sitten kauvan kirvestä ikkunan
ääressä. Mitään veren merkkiä ei enään ollut havaittavissa, varsi vain
oli vielä vähän märkä. Varovasti ripusti hän kirveen silmukkaan
kainalonsa alle. Sitten tarkasteli hän, niin paljon kuin keittiön
pimennossa sitä voi, viittaansa, housujaan ja saappaitaan. Ensi
silmäyksellä ei voinut havaita mitään, mutta saappaissa hän huomasi
joitakin veripilkkuja. Hän kasteli erään kangaspalasen ja pyyhki ne
pois. Hän kyllä tiesi, ettei ollut tutkinut itseään kyllin tarkasti,
vaan että jotain voi vielä olla jälellä hänen itsensä sitä huomaamatta,
ja että se pisti silmiin kun hän tuli ulos. Miettiväisenä seisoi hän
keittiössä. Hänen mieleensä johtui synkkiä, tuskastuttavia aatoksia; hän
kuvitteli olevansa mielipuoli, ettei hänellä siinä tilassa ollut voimia
ajatella selvästi tai puolustautua ja että hän ehkä nyt teki jotakin
vallan toista kuin mitä piti tehdä... "Jumalani, pakene, pakene!" mutisi
hän juosten toiseen huoneeseen. Mutta hänet valtasi pelästys, jonka
vertaista hän ei vielä koskaan ollut kokenut.

Hän seisoi, katseli -- eikä uskonut silmiään. Ovi, ulko-ovi, joka johti
portaille ja josta hän oli tullut, oli avoinna, kokonaisen kämmenen
leveyden avoinna!... Se ei ollut koko aikana lukossa, eikä säppiäkään
oltu sysätty paikoilleen. Vanhus ei ollut sulkenut ovea perässään, ehkä
epäluulonsa vuoksi. Mutta, Jumala paratkoon, hänhän oli nähnyt sen
jälkeen Lisavjetankin! Miten oli hän voinut kiinnittää huomiota siihen,
että Lisavjetan oli täytynyt tulla tavalla tai toisella ... eihän hän
ollut tullut sisään seinästä!

Hän syöksyi ovelle ja painoi säpin paikoilleen.

"Mutta ei, eihän sekään ole oikein! Minunhan täytyy lähteä täältä,
lähteä täältä!"

Hän veti säpin pois paikoiltaan, avasi oven ja kuunteli.

Hän kuunteli kauvan. Kaukaa, ehkä porttikäytävästä kuuli hän kahden
äänen huutavan, itkevän ja torailevan. "Miksi eivät ne lopeta?..." Hän
odotti kärsivällisesti. Äkkiä muuttui kaikki vallan hiljaseksi, aivan
kuin joku olisi leikannut äänen poikki. Puhelijat olivat eronneet. Hän
oli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä alla olevassa kerroksessa suurella
ryskeellä avattiin ovi ja joku läksi pientä ääntä pitäen alaspäin.
"Pysyisivät nyt edes vähän aikaa hiljaa," ajatteli hän itsekseen. Hän
veti taas oven kiinni ja odotti. Äkkiä vallitsi hiljaisuus. Taas oli hän
astumaisillaan portaille, kun hän uudelleen kuuli askeleita.

Nämä askeleet olivat vielä kaukana alhaalla, aivan portaitten alussa,
mutta hän oli vallan vakuutettu siitä, että nämä askeleet johtaisivat
tuonne ylös vanhuksen luo neljänteen kerrokseen. Miksi? Olivatko äänet
sitten niin omituiset ja merkittävät? Askeleet olivat raskaat, tasaset,
verkkaset. Nyt ne olivat jo ensi kerroksessa, ne tulivat ylemmäs;
ne tulivat selvemmiksi! Hän kuuli, miten tulija ähki. Hän on jo
kolmannessa ... aivan oikein, tänne hän tulee! Äkkiä tunsi Raskolnikov
olevansa kuin kivettynyt, aivan kuin kaikki olisi unta, jolloin usein
tekee mieli paeta kuin kuolontuskaa, mutta on kuin paikalle naulattu
voimatta liikuttaa jäsentäkään.

Vihdoin kun tulija alkoi nousta jo neljättä porrasta, vavahti
Raskolnikov äkkiä ja ennätti vielä hiipiä nopeasti ja hiljaa huoneeseen
ja sulkea oven. Sitten painoi hän hiljaa ja äänettömästi säpin
paikoilleen. Hänen vaistonsa oli auttanut häntä. Hän seisoi henkeä
vetämättä aivan oven ääressä. Tuntematon vieras oli jo myös vallan oven
edustalla. He seisoivat nyt vallan vastakkain aivan samoin kuin hän
ennen oli seissyt vanhuksen kanssa vastakkain, kun ovi erotti heidät ja
hän kuunteli.

Tulija veti muutaman kerran syvästi henkeään. "Hän tuntuu olevan suuri
ja lihava," ajatteli Raskolnikov tarttuen kuin halvattuna kirveeseensä.
Hänestä tuntui kaikki tosiaankin unelta. Ulkopuolella oleva tarttui
kellonnyöriin ja soitti tulisesti.

Kun kellon rämisevä ääni kuului hänen korvissaan, tuntui hänestä siltä,
kuin liikkuisi joku huoneessa ... hän kuunteli joitakin hetkiä vallan
tarkasti. Vieras soitti vielä kerran, odotti uudelleen ja alkoi sitten
äkkiä ja kärsimättömästi tempoa ovea kaikin voimin. Raskolnikov katseli
tavattoman tuskallisena säppiä ja pelkäsi että se joka hetki pettäisi.
Mahdollisuus ei ollutkaan kaukana, sillä niin tulisesti temmottiin ovea.
Ajattelipa hän painaakin säppiä, mutta tuo tulija ehkä huomaisi sen.
Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän taas kadottamaisillaan tajuntansa.
"Nyt minä pian kaadun!" johtui hänen mieleensä, mutta vieras alkoi puhua
ja hän tuli taas tajuihinsa.

-- Mitä, nukkuvatko he, vai onko joku iskenyt heidät hengiltä? Kirottua!
mutisi hän kumealla äänellä. Hei, Aljona Ivanovna, vanha noita!
Lisavjeta Ivanovna, te kuvaamaton kaunotar! Avatkaa! Voih, noita
kirottuja naisia, mahtanevatko he nukkua?

Ja uudelleen tempasi hän vallan raivoissaan ehkä kymmenen kertaa
kellonnyöriä. Hän oli luultavasti arvossa pidetty ja läheinen tuttu.

Samana hetkenä kuului portaista lyhyitä, nopeita askeleita. Sieltä tuli
joku. Raskolnikov ei sitä kuullut heti.

-- Eikö kukaan ole kotona? huudahti äskönen tulija kuuluvasti ja
ilosesti, kääntyen tuon toisen puoleen, joka vielä nyki kellonnyöriä.

-- Hyvää iltaa, Koch!

"Äänestä päättäen hän lienee sangen nuori mies," ajatteli Raskolnikov
äkkiä.

-- Pirukin sen tietää, että olin vähällä särkeä lukon, vastasi Koch.
--Mutta miten te minut tunnette?

-- Miksipä en teitä tuntisi? Viimeksi toissapäivänä voitin kolme kertaa
peräkkäin teidät Gambrinuksessa.

-- Vai ... niin...

-- Hän ei siis ole kotona? Kummallista. Muuten sangen tyhmää.
Minnekkähän akka nyt on mennyt? Minulla kun olisi ollut asiaa!

-- Niinpä minullakin, veliseni!

-- No, mitä nyt on tehtävä? Menemmekö tiehemme? Voi, ja minä kun luulin
saavani rahaa! huudahti nuorempi tulija.

-- Tietysti me lähdemme pois! Mutta miksi hän sitten lupasi? Tuo vanha
noita määräsi itse tunnin. Ja minä tein kaarroksen. Minä en vain, piru
vieköön voi käsittää, minne hän olisi lähtenyt! Koko vuoden istuu hän
kotonaan kuivamassa -- hänellä on sairas jalka -- ja nyt tällä kertaa on
hän poissa, ulkona!

-- Kysykäämmepä talonmieheltä?

-- Mitä?

-- Minne hän on mennyt ja koska hän palaa?

-- Hm ... piru vieköön, kysykäämme! Ei kai hän ole lähtenyt
minnekään!... Ja hän nykäsi vielä kerran ovea. -- Piru vieköön, emme voi
mitään, lähtekäämme!

-- Seis! huudahti nuorempi heistä äkkiä -- katsokaa: näettekö, mitenkä
ovi taipuu, kun sitä vetää?

-- Entäpä sitten?

-- Se merkitsee, ettei sitä ole avaimella lukittu, vaan sisässä on
säppi. Kuuletteko, mitenkä säppi rämisee!

-- Entäpä sitten?

-- Ettekö jo nyt käsitä? Merkitseehän se, että siellä on joku sisällä!
Jos Aljona Ivanovna olisi lähtenyt ulos, olisi ovi suljettu avaimella
ulkoa päin, vaan ei säpillä sisältä päin. Ja ettekö kuule, miten säppi
rämisee? Mutta säppiä ei voi käyttää ellei ole sisässä; käsitättekö?
Kotona siis kyllä ovat, vaan eivät tahdo avata!

-- Totta tosiaan! Aivan niin! huudahti Koch hämmästyneenä. -- Mutta mitä
he siellä tekevät? Ja hän alkoi raivoissaan tempoa ovea.

-- Seis! huudahti hänen toverinsa taas, -- älkää tempoko! Kaikki ei ole
vallan kunnossa ... olettehan jo soittanut ja temponut -- eivätkä ole
sittenkään avanneet. Sehän merkitsee, että he joko ovat tainnoksissa
tai...

-- Mitä?

-- Siinäpä se on! Lähtekäämme talonmiehen luo; herättäköön hän heidät!

-- Tehdään niin!

Molemmat lähtivät alas.

-- Seis! Jääkää te tänne, minä juoksen talonmiehen luo.

-- Miksi jäädä tänne?

-- Onko teistä sitten apua?...

-- Kernaasti minun puolestani...

-- Valmistaudun tässä rupeamaan tutkintotuomariksi! Täällä on
ilmeisesti, ilmeisesti tapahtunut jotakin! huudahti nuorempi sisään
pyrkijöistä, juosten portaita alas.

Koch jäi jälelle, vetäen vielä kerran hiljaa kellonnyöriä; sitten veti
hän vielä kerran hiljaa, ikäänkuin tutkivasti, ovesta tullakseen vielä
kerran vakuutetuksi siitä, että ovi tosiaankin oli vain lyöty sisältä
säppiin. Sitten kumartui hän ähkien ja katseli avaimen reijästä, mutta
avain oli reijässä, niin ettei siitä voinut nähdä mitään.

Raskolnikov seisoi paikoillaan ja piti kirveestään kuin halvattu. Hän
oli kuin kuumeessa ja valmistausi taisteluun, jos yritettäisiin tulla
sisään. Jo silloin kun tulijat helistivät ovea ja neuvottelivat
keskenään, oli hän päättänyt ratkasta kaiken kerrallaan huutamalla
heille sisältä. Toisinaan teki hänen mielensä solvata, suututtaa heitä,
ennenkuin he olisivat saaneet oven auki. "Kumpa se vaan äkkiä
päättyisi!" ajatteli hän.

-- Mutta piru vieköön!...

Aika kului, minutti toisensa jälkeen -- eikä ketään tullut. Koch alkoi
liikkua.

-- Piru kuitenkin!... huudahti hän äkkiä kärsimättömänä, jättäen
paikkansa ja lähtien itsekin pois kolistellen saappaillaan. Askeleet
hiljenivät.

-- Jumalani, mitä on nyt tehtävä? Raskolnikov avasi säpin ja työnsi oven
auki.

Ei kuulunut hiiskaustakaan. Äkkiä sulki hän ajattelemattomuudessaan oven
ja juoksi portaita alas.

Hän oli jo ennättänyt kolme porrasta alaspäin, kun hänen altaan alkoi
äkkiä kuulua melua... Minne nyt? Hän ei voinut piiloutua mihinkään. Hän
aikoi juuri kiirehtää takasin vanhuksen huoneeseen...

-- Piru vieköön! Ottakaa kiinni!

Eräs henkilö juoksi huutaen alla olevista huoneista ja huusi täyttä
kurkkua:

-- Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Piru hänet periköön!

Huuto loppui ulvontaan; loppuäänet kuuluivat pihalta. Kaikki vaikeni
taas. Mutta samalla alkoi useita ihmisiä meluten ja äänekkäästi ja
kiihkeästi puhellen nousta portaita ylös. Heitä oli kolme tai neljä.
Ylinnä kuului tuon nuoremman miehen heleä ääni. "Siinä he ovat!"

Rajattomimmassa epätoivossaan meni Raskolnikov suoraan heitä vastaan.
"Tulkoon mitä tulee! Jos he minut pidättävät, on kaikki menetettyä, jos
he antavat minun mennä -- on myös kaikki menetettyä -- he tuntevat kyllä
minut myöhemmin."

He lähenivät yhä toisiaan; heidän välillään oli enää vain yksi porras --
ja äkkiä ... pelastumisen toive! Muutamia askelia alempana, oikealla ...
tyhjä, avonainen huoneusto, soma toisen kerroksen huoneusto, jossa oli
maalareita; nämä olivat nyt niinkuin tarkotuksella lähteneet pois
sieltä. He olivat varmaankin ne, jotka äsken juoksivat pois, niin suurta
melua pitäen. Lattiat olivat äsken maalatut, keskellä huonetta oli vielä
väripyttyjä, astioita ja pensselejä. Kuin salama oli hän mennyt
avonaisesta ovesta sisään ja piiloutui siellä sen taakse; se olikin
viime hetkellä, tulijat olivat porrasten käänteessä. He menivät ohi,
korkeammalle, puhellen kovaäänisesti. Raskolnikov odotti hetken, hiipii
varpaillaan kätköstään ja juoksi tiehensä.

Ketään ei ollut portaissa! Ei myöskään porttikäytävässä. Hän kiirehti
nopeasti kadulle, kääntyen sitten vasemmalle.

Hän tiesi hyvin, tiesi sangen hyvin, että äskeiset tulijat olivat jo
tällä hetkellä vanhuksen luona, että he suuresti kummastelivat
tavatessaan oven avoinna, vaikka se aivan äsken oli ollut suljettu, että
he jo olivat huomanneet nuo hengettömät ruumiit ja että tuskin
ennättäisi kulua minuttiakaan, ennenkuin he olisivat selvillä siitä,
että murhaaja oli äskettäin ollut siellä, piiloutunut johonkin, hiipinyt
heidän ohitsensa ja kiirehtinyt tuohon tyhjään huoneustoon heidän
kulkiessaan portaita ylös. Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan
uskaltanut kiirehtää askeleitaan vähintäkään, vaikkakin lähimpään
kadunkulmaan oli vain noin sata askelta. "Eiköhän mahtaisi olla parasta
luikkia johonkin porttikäytävään ja odottaa jossakin vieraassa
porrastossa? Ei, se olisi liian uskaliasta! Eiköhän olisi parasta
heittää pois kirvestä? Ottaa ajuri? Kaikki vaarallista!"

Vihdoinkin on tuossa poikkikatu; melkein puolikuolleena kääntyi hän
sille; hän käsitti nyt olevansa jo melkein puoleksi pelastunut. Täällä
liikuskeli suuri ihmisjoukko ja hän katosi sen joukkoon kuin hiekkajyvä.
Mutta kaikki tämä tuska oli hänet niin väsyttänyt, että hän tuskin voi
pysyä pystyssä. Hiki kihosi hänestä, hänen kaulansa oli vallan märkä.
"Mutta tuopa on juopunut!" huudahti joku hänelle hänen kääntyessään
kanavalle.

Hän oli nyt sangen vähän tajuissaan; mitä pitemmälle kulki, sitä
vähemmin. Kuitenkin muisti hän, että hän pelästyi huomatessaan, että
täällä oli yksinäisempää ja että hänet täällä helpommin havaittaisiin.
Heikkoudestaan huolimatta teki hän kuitenkin kaarroksen ja palasi kotiin
vastakkaiselta suunnalta.

Hän ei ollut vielä ennättänyt täyteen tajuntaansa, kulkiessaan
porttikäytävän läpi, hän oli jo astunut portaille, kun muisti kirveen.
Hänellä oli vielä tärkeä asia suoritettavanaan, nimittäin kirveen
vieminen sen entiselle paikalle. Luonnollisestikaan ei hänellä enää
ollut voimia ajatella, että ehkä olisi parempi olla panematta kirvestä
paikoilleen, vaan sittemmin hävittää se tavalla tai toisella
salaisuudessa.

Mutta kaikesta hän suoriutui hyvin. Talonmiehen huoneen ovi oli täysin
suljettu, vaan ei lukossa. Oli siis sangen todenmukaista, että talonmies
itse oli siellä sisällä. Mutta Raskolnikov oli nyt vallan menettänyt
harkitsemiskykynsä, jonka vuoksi hän avasi oven yhtään epäröimättä. Jos
talonmies olisi kysynyt häneltä, mitä hän tahtoo, olisi hän ehkä
suorastaan ojentanut hänelle kirveen. Mutta talonmies ei ollut nytkään
siellä ja hän voi panna kirveen entiselle paikalleen penkin alle.
Peittipä hän sen puukalikallakin, kuten se ennen oli ollut. Hän ei
tavannut ketään, ei yhtä henkeäkään matkalla huoneeseensa; emännänkin
ovi oli suljettu. Sisään tultuaan heittäysi hän sellaisenaan sohvalle.
Hän ei nukkunut, mutta oli tajutonna. Jos joku olisi astunut sisään,
olisi hän hypähtänyt vuoteeltaan ja alkanut huutaa. Sotkuset ajatukset
pyörivät hänen päässään mutta hän ei voinut käsittää, eikä tarkastella
mitään niistä, huolimatta kaikista ponnistuksista...



TOINEN OSA.



I.


Siten makasi hän sangen kauvan. Silloin tällöin hän kyllä heräsi ja
huomasi, että yö oli jo pitkällä. Kuitenkaan ei hänen vielä tehnyt mieli
nousta. Vihdoin hän huomasi, että päivä jo sarasti. Hän makasi sohvalla
vatsallaan, vielä tyrmistyneenä äskösestä tajuttomuudestaan. Kamalat,
epätoivoset avunhuudot kajahtivat hänen korviinsa. Muuten oli hän
tottunut kuulemaan niitä joka yö kello kolmen tienoissa ikkunansa alta
kadulta. Nepä hänet nytkin herättivät. -- "Ah, nyt tulevat juopot
kapakasta," ajatteli hän; "kello on siis jo kolmannella." Äkkiä hän
hypähti pystyyn aivan kuin joku olisi vetänyt hänet sohvalta. "Mitä!
kello käy jo kolmatta!" Hän oikasi itsensä sohvalle ja muisti nyt vasta
kaiken. Äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä hän muisti kaikki.

Ensi hetkenä hän luuli tulevansa hulluksi. Tavaton vilu värisytti häntä;
mutta se johtui kuumeesta, jota hän oli alkanut tuntea jo kauvan sitten.
Mutta nyt tärisivät hampaat niin voimakkaasti ja vilu värisytti häntä
niin valtavasti, ettei hän tiennyt, mitä oli tehtävä. Hän avasi oven ja
kuunteli; talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän katseli
kummissaan itseään, ympärilleen, eikä ymmärtänyt, miten hän oli voinut
jättää oven auki tullessaan eilen illalla kotiin ja enempää
ajattelematta heittäytyessään vaatettuna sohvalle, jopa hattukin päässä.
Hattu oli lattialla, jonne se oli pudonnut. "Jos joku olisi tullut
sisään, mitä olisi hän mahtanut ajatella? Luullut minun olevan
juovuksissa, mutta..." Hän kiiruhti ikkunan ääreen. Ulkona oli jotenkin
valoisaa ja hän tarkasteli itseään mahdollisimman nopeasti kiireestä
kantapäähän, näkyisikö eilispäivästä mitään merkkejä. Mutta eipä siinä
vielä kylliksi. Kuumeesta väristen alkoi hän riisuutua ja tarkastella
joka vaatekappaletta erikseen. Hän käänsi ne kaikkiin suuntiin kolme,
neljä kertaa, sillä hän ei luottanut itseensä. Mutta hän ei voinut
tavata mitään merkkejä. Ainoastaan housujen lahkeissa, jotka olivat
rääsyset ja repaleiset, näkyi joitakin kuivuneita veripilkkuja. Hän
tarttui suureen linkkuveitseensä ja leikkasi rääsyt pois. Mitään enempää
ei hän huomannut. Nyt hän muisti, että rahakukkaro ja vanhuksen arkusta
ottamansa tavarat vielä olivat taskuissa. Hän ei ollut tähän saakka
ajatellut ottaa niitä sieltä pois ja kätkeä! Eipä se edes silloinkaan
johtunut hänen mieleensä, kun hän tarkasteli vaatteitaan! Miten
hajamielinen hän olikaan! Heti otti hän esiin kaikki ja heitti pöydälle.
Koottuaan kaikki ja käännettyään taskunsakin nurin tullakseen
vakuutetuksi siitä, ettei niissä enää ollut mitään, vei hän koko kasan
erääseen nurkkaan. Täällä aivan nurkassa oli seinäpaperi irrottunut niin
paljon eräässä paikassa, että hän voi kätkeä sen taakse kaikki, kaikki
mahtui sinne. "Nyt ainakaan ei kukaan voi nähdä niitä, ei kukkaroakaan!"
ajatteli hän keventyneenä, nousi taas ja katseli ajatuksettomasti
nurkkaan, missä seinäpaperi oli vielä kauvempana seinästä kuin ennen.
Äkkiä johtui hänen mieleensä taas surullinen ajatus. "Jumalani,"
kuiskasi hän epätoivoissaan, "miten on laitani? Onko se nyt ehkä
kätkössä? Sitenkö tavaroita kätketään?"

Hän ei ollut ollenkaan ajatellut näitä asioita; hän uskoi joutuvansa
käsittelemään ainoastaan rahoja, eikä ollut sen vuoksi hankkinut
kätköpaikkaa. "Mutta nyt, tuottaako tämä iloa?" ajatteli hän.
"Sillälaillako tavaroita kätketään? Varmaankin olen menettänyt järkeni!"
Hän istuutui vallan väsyneenä sohvalle ja heti värisytti häntä uudelleen
tuo sietämätön vilu. Konemaisesti veti hän luokseen lämpimän viittansa,
joka oli hänen vieressään tuolilla, jonka jälkeen hän heti vaipui
tajuttomaan uneen.

Mutta jo viiden minutin kuluttua hypähti hän uudelleen pystyyn ja
heittäytyi raivoissaan päällystakkinsa kimppuun. "Miten uskalsinkaan
ruveta nukkumaan, kun en vielä ollut suorittanut asiaani? Aivan niin,
aivan niin! Kainalon alla olevaa silmukkaa en vieläkään ottanut pois!
Sen unohdin! Miten voinkaan unohtaa moista asiaa!" Hän ratkoi silmukan
pois ja repi sen säpäleiksi, jotka hän työnsi liinavaatteittensa
joukkoon patjan alle. -- "Revityt vaatesiekaleethan eivät sentään voine
herättää mitään epäilyksiä; siltä näyttää, siltä näyttää!" toisti hän
seisten keskellä huonetta ja katsellen sairaloisesti jännitetyllä
tarkkuudella ympärilleen lattialle ja kaikkialle, eikö hän sentään ollut
unohtanut jotakin. Häntä alkoi vaivata tavattomasti varmuutensa,
muistinsa, jopa kaikkein yksinkertaisimman harkintakykynsäkin
menettäminen "No, joko se nyt alkaa? Joko rangaistus nyt alkaa? Niin,
niin, siten kai se lienee!" Housuistaan leikkaamansa rääsyt olivat
keskellä lattiaa, niin että jokainen voi ne heti nähdä! -- "Mutta mikä
minun on!" huudahti hän epätoivoissaan.

Silloin juolahti hänen mieleensä omituinen ajatus: ehkä on koko puku
veren tahraama, ehkä on siinä pilkkuja kaikkialla, vaikkei hän voi nähdä
niitä, syystä että hänen havaintokykynsä on heikontunut, särkynyt ...
hänen järkensä pimittynyt ... samalla hän muisti, että kukkarokin oli
ollut veressä. "Ha, silloin on taskussakin veren merkkiä, sillä pistin
sen sinne sellasenaan!" Heti käänsi hän taskun nurin ja -- aivan oikein,
vuorissa näkyi veren merkkejä! -- "Enpä ole vielä menettänyt järkeäni
vallan kokonaan, koska itse tulin ajatelleeksi tuollaista!" sanoi hän
riemuissaan itsekseen, hengittäen kevyemmin ja syvemmin, "minulla oli
vain kuumeentapainen heikkous, hetkinen hajamielisyys," ja hän repi pois
koko vasemman taskun vuorin housuistaan. Tällä hetkellä lankesi
valonsäde hänen vasemmalle saappaalleen; sukalla, joka näkyi saappaasta,
oli myös verisiä merkkejä. Hän veti saappaan jalastaan -- aivan oikein,
koko sukan varvaspuoli oli veren tahraama; hän oli kaiketikin astunut
liian varomattomasti verilätäkköön... "Mutta miten oli nyt meneteltävä?
Minne panen sukan, taskun, rääsyt?"

Hän otti kaikki käteensä ja seisoi keskellä huonetta. "Uuniinko? --Mutta
uunia aletaan kaikkein ensinnä tarkastaa. Polttaako? -- Mutta millä?"
Hänellä ei ollut koskaan tikkuakaan. "Ei, silloin on parasta mennä ulos
ja heittää pois kaikki johonkin. Niin, parasta kai on heittää pois!"
toisti hän istuutuen taas sohvalle. -- "Ja se on tehtävä heti,
tuhlaamatta minuttiakaan!" Mutta sen sijaan että olisi tehnyt sen,
vaipui hänen päänsä yhä enemmän patjalle, taas värisytti häntä tuo
tavaton vilu, taas veti hän päällysnutun päälleen. Ja kauvan, usean
tunnin ajan, pyöri hänen päässään: "Nyt, heti, tuhlaamatta hetkeäkään,
on minun lähdettävä jonnekin ja heitettävä pois kaikki, pois, näkyvistä,
pian, pian!" Hän koetti usean kerran kohottautua sohvalta, mutta ei
voinut sitä. Kiivas ovelle koputtaminen herätti hänet vihdoin tykkänään.

-- No, avaa toki, vai oletko kuollut? Aina hän nukkuukin! huusi Nastasja
lyöden kädellään ovea. -- Kaiket päivät nukkuukin kuin koira! Kyllä
oletkin koira! Etkö avaa? Kello käy jo yhdettätoista.

-- Ehkei hän ole kotona, sanoi miehen ääni.

-- Haa! Talonmiehen ääni!... Mitä hän tahtonee?

Hän hypähti pystyyn ja istuutui sohvalle. Sydän tykytti niin kiivaasti,
että rintaa pakotti.

-- Hänelläpä on säppi kiinni? lausui Nastasja -- kas vaan, alkaa
sulkeutua säpin taakse! Tahdot kai, että sinut kannetaan ulos sieltä?
Avaa, senkin pukari, herää!

-- Mitähän he tahtonevat? Miksi tulee talonmies? Kaikki mahtaa olla
tiedossa jo. Avannenko vai asettunenko vastarintaan? Käyköön miten
tahansa...

Hän nousi, kumartui ja veti säpin auki.

Koko huone oli niin pieni, että voi avata säpin nousematta pois
sohvalta.

Aivan oikein: talonmies ja Nastasja.

Nastasja katsahti häneen niin omituisesti. Hän katseli kehottavin ja
päättäväisin silmäyksin talonmiestä. Tämä ojensi hänelle harmaan, kokoon
käärityn paperin, joka oli sinetöitty tavallisella kirjelakalla.

-- Tiedonanto konttorista, sanoi hän ojentaessaan paperin.

-- Mistä konttorista?...

-- Poliisilta, poliisikonttorista. Mistäs muusta konttorista?...

-- Tuleeko minun mennä poliisikonttoriin?... Miksi?...

-- Mistä minä sen tietäisin? Kun vaativat -- niin mene! -- Hän katseli
Raskolnikovia tarkkaavasti, katsahti ympärilleen ja kääntyi lähtemään.

-- Sinä kai olet hyvin sairas? huomautti Nastasja yhäti katsellen
Raskolnikovia. Talonmies käänsi vielä kerran päätään ja katsoi häneen.

-- Eilisestä asti on hänellä ollut kuume, lisäsi Nastasja.

Raskolnikov ei vastannut, piti vain paperia kädessään sinettiä
murtamatta.

-- Älä vielä nouse! jatkoi Nastasja säälivästi nähdessään Raskolnikovin
aikovan laskea jalkansa sohvalta. -- Jos olet sairas, niin älä mene,
eihän siinä ole henki kysymyksessä! Mutta mitä sinulla on käsissäsi?

Raskolnikov katsoi. Oikeassa kädessään oli hänellä nuo leikkaamansa
rääsyt, sukka ja pois repimänsä taskunvuori. Hän oli nukkunut ne
kädessä. Myöhemmin tuumiskellessaan tätä muisti hän, että
puolinukuksissaan, kuumeessa oli puristellut käsissään niitä lujemmin ja
lujemmin ja oli sillä lailla herännyt.

-- Kas, mitä rääsyjä hän on kasannut ja nukkuu ne kädessään, ikäänkuin
ne olisivat jokin aarre... Ja Nastasja nauroi sairaloisen hermostunutta
nauruaan. Heti työnsi Raskolnikov ne kaikki viittansa alle ja alkoi
tuijottaa Nastasjaan. Vaikkakaan hän ei tällä hetkellä kyennyt vetämään
mitään järkevää johtopäätöstä, ymmärsi hän kuitenkin, ettei ihmistä
kohdeltaisi niin lempeästi, jos aijottaisiin vangita hänet. --
"Mutta ... poliisi?"

-- Etkö tahdo teetä? Tahdotko? Minä tuon sitä; sitä on hieman jälellä...

-- En ... minä lähden; lähden heti, mutisi hän nousten seisomaan.

-- Mahtanetko päästä portaita alas?

-- Minä menen...

-- Tee kuten tahdot.

Nastasja meni talonmiehen luo. Raskolnikov laahautui ikkunan ääreen
katsellakseen kädessään olevia rääsyjä. -- "Niissä on pilkkuja,
vaikkeikaan niin huomattavia; kaikki on niin likasta ja haalistunutta.
Joka ei sitä tiedä, ei myöskään näe sitä. Nastasja ei siis, Jumalan
kiitos, ole voinut nähdä niin pitkän matkan päästä." Sitten avasi hän
vapisevin käsin poliisin kirjeen ja alkoi lukea; hän luki kauvan,
ennenkuin hän vihdoinkin ymmärsi. Se oli tavallinen kutsumus
poliisitoimistosta saapua sinne kello puoli kymmenen.

"Mutta mitä se merkitsee? Minulla ei ole vielä koskaan ollut mitään
tekemistä poliisin kanssa! Ja miksi juuri tänään?" kysyi hän itseltään
rauhattomana. "Jumalani, jospa se vain loppuisi!" Hän aikoi juuri
heittäytyä polvilleen rukoillakseen, mutta hänen täytyi hymyillä, ei
rukoukselle, vaan itselleen. Hän pukeutui nopeasti. "Jos nyt kerran olen
hukassa, niin olkoon niin! Vedänkö sukan jalkaani? Silloinhan se ehkä
likaantuu vielä enemmän, niin että jäljet häviävät." Mutta tuskin oli
hän vetänyt sen jalkaansa, ennenkuin hän veti sen pois inhon tuntein.
Mutta ajateltuaan, ettei hänellä ollut toistakaan, veti hän sen
uudelleen jalkaansa ja hymyili taas. "Kaikki on vain kuitenkin
ehdollista, relativista, vain jotain pintapuolista!" ajatteli hän
ohimennen, vavisten koko ruumiiltaan. "Nythän olen sentään vetänyt sen
jalkaani, täytyyhän minun se vetää vihdoin kuitenkin jalkaani!" Hymyily
vaihtui heti epätoivoon. "Ei, minulla ei ole voimia," ajatteli hän.
Kuume saattoi hänen päänsä pyörryksiin. "Se on loukku! He tahtovat
houkutella minut sinne ja äkkiä vallata minut," jatkoi hän mennessään
portaita alas. "Pahinta kuitenkin, että olen kuumeen sokasema ... voin
vielä tehdä jonkun tyhmyyden"...

Portaissa hän muisti, ettei hän ollut kätkenyt tavaroita paremmin
seinäpaperin taakse ja että hänen poissa ollessaan mahdollisesti
voitaisiin toimeenpanna kotitarkastus. Hän mietti ja pysähtyi. Mutta
hänet oli vallannut sellainen epätoivo ja välinpitämättömyys omasta
mielestään varman hukkansa vuoksi, että hän menetti kaiken toivonsa ja
kulki edemmäs.

-- "Jospa se vain loppuisi!"

Kadulla oli taas sietämätön kuumuus; eikä yhtä sadepisaraakaan koko
näinä päivinä! Sama tomu, kalkki ja savi, sama puotien ja oluttupien
löyhkä, juopuneita miehiä joka askeleella, husaareita ja puolijuopuneita
ajureita. Aurinko poltti hänen silmiään niin että teki kipeätä, ja hänen
päätään pyörrytti -- hän tunsi aivan samaa kuin sellainen kuumeessa
oleva, joka kulkee ulkona kauniina, aurinkoisena päivänä.

Tultuaan sen _eilisen_ kadun kulmaan, katseli hän tuskallisen
liikutettuna _sitä_ taloa ... ja käänsi heti pois silmänsä.

-- "Jos he kysyvät, sanon sen ehkä," ajatteli hän lähetessään
poliisikonttoria.

Poliisikonttori oli hänen asunnostaan ehkä neljännesvirstan päässä. Se
oli aivan äskettäin muutettu erään uuden talon neljänteen kerrokseen.
Entisessä huoneustossa oli hän ollut kerran ennen, joskin sangen kauvan
sitten. Tultuaan porttikäytävään, näki hän oikealla portaat, josta eräs
mies tuli kirja kädessä -- talonmies siis; konttorikin on siis myös
tässä, ja hän astui portaita ylös. Kysyä hän ei tahtonut.

-- "Menen sisään, lankean polvilleni ja kerron, kaikki"... ajatteli hän
noustessaan neljänteen kerrokseen.

Portaat olivat ahtaat ja märät. Kaikki neljännen kerroksen keittiöt
olivat näitten portaitten varrella ja olivat avoinna melkein koko
päivän. Senpä tähden olikin ilma sangen painostava. Lakkaamatta kulki
portaita ylös ja alas talonmiehiä, kirjat kainalossa. Lähettejä ja muuta
kansaa, kumpaakin sukupuolta, tuli ja meni. Konttorin ovi oli samaten
avoinna. Täällä oli muutamia talonpoikia odottamassa. Myös täällä oli
sangen painostavaa ja sitä paitsi oli sangen vaikeata hengittää äsken
maalattujen seinien väristä lähtevän hajun vuoksi. Odotettuaan hetken
päätti hän astua lähimpään huoneeseen. Kaikki kamarit olivat tuiki
pieniä ja matalia. Kiusallinen rauhattomuus johti hänet edemmäs, kukaan
ei kiinnittänyt häneen huomiotaan. Toisessa huoneessa oli joitakin
kirjureita, jotka olivat vain hieman paremmin puetut kuin hän.

-- Mitä tahdotte?

Hän näytti kirjettään.

-- Te olette ylioppilas? kysyi kirjuri katsellen kirjettä.

-- Niin, entinen ylioppilas.

Kirjuri katsahti häneen, mutta ilman erikoista uteliaisuutta. Hän oli
inhottavan näkönen mies, ja kasvonilmeensä oli muuttumaton.

-- "Häneltä en saa tietää mitään; hänestä on kaikki samantekevää,"
ajatteli Raskolnikov.

-- Menkää tuonne, sihteerin luo, sanoi kirjuri, osottaen sormellaan
viimeistä huonetta.

Hän meni tuohon huoneeseen (neljänteen järjestyksessä); se oli ahdas ja
täynnä ihmisiä, joiden joukossa oli joitakin paremminkin puettuja.
Heidän joukossaan oli pari naistakin; toinen surupukunen ja köyhästi
puettu, istui pöydän ääressä vastapäätä sihteeriä ja kirjoitti tämän
sanelun mukaan. Toinen naisista oli sangen paksu, punakka -- ja
pilkkunaamainen, näyttäen sangen arvossa pidetyltä naiselta. Hän oli
sangen komeasti puettu: hänellä oli niin suuri rintaneula kuin teevati;
hän oli syrjässä ja odotti jotakin. Raskolnikov työnsi kirjeen
sihteerille. Tämä katsahti siihen; sanoi: "saatte odottaa" ja jatkoi
saneluaan surupukuselle naiselle.

Raskolnikov hengitti keveämmin. "Se ei siis ole varmaa." Hän alkoi
rohkaistua ja päätti olla varoillaan.

"Pieninkin tyhmyys, vähinkin varomattomuus voi saattaa minut hukkaan!
Hm!... Vahinko vain, ettei täälläkään ole raitista ilmaa," lisäsi hän,
"se on niin ummehtunutta! Päätänikin vielä pyörryttää ... ja entäpä
järkeni!"...

Hän tunsi olevansa tavattoman pyörryksissä. Hän epäili, voisiko hän
hallita itseään. Jospa hän vain olisi osannut kiinnittää ajatuksensa
johonkin pikkuseikkaan, johonkin vähäpätöiseen asiaan, mutta se ei
onnistunut hänelle. Muuten huvitti häntä sihteeri; hän olisi mielellään
tahtonut lukea jotakin hänen piirteistään, tahtonut silmätä hänen
sisimpäänsä. Hän oli nuori mies, noin yhdenkolmatta vuotias, mutta hän
näytti vanhemmalta; hän oli tummahko ja kasvonsa olivat ilmeikkäät.
Hänen pukunsa oli uuden kuosin mukainen ja keikaileva, hänellä oli
jakaus niskassa, tukka oli huolellisesti kammattu ja pomadoittu; sitä
paitsi oli hänellä mitä huolellisimmin pestyissä sormissaan useita
sormuksia ja liivillä kultaset kellonperät. Erään läsnäolevan
muukalaisen kanssa puhui hän jokusen sanan ranskaakin, eikä niinkään
huonosti.

-- Luisa Ivanovna, tehkää hyvin ja istukaa, sanoi hän kääntyen tuon
komean, punakan naisen puoleen, joka ei ollut uskaltanut istua, vaikka
hänen vieressään oli tuoli.

-- Ich danke (kiitos), sanoi puhuteltu ja istuutui silkkipukuaan
kallistellen tuolille. Hän täytti melkein puoli huonetta ja tuoksui
hajuvedelle. Hän näytti ujostelevan sitä, että otti niin suuren alan ja
tuoksui hajuvedelle, mutta hymyili puoleksi surullisesti, puoliksi
julkeasti ja oli rauhaton.

Surupukunen nainen oli lopettanut kirjottamisensa ja nousi. Äkkiä astui
sisään eräs nuori upseeri jotenkin meluisasti ja omavaltasesti,
kohautellen olkapäitään joka hetki, heitti lakkinsa pöydälle ja istuutui
nojatuoliin. Kun tuo komeapukunen nainen huomasi hänet, hypähti hän
tuoliltaan ja alkoi notkistaa polviaan erikoisen ihastuneena, mutta
upseeri ei ollut huomaavinaan häntä eikä hän uskaltanut istuutua
uudelleen hänen läsnä ollessaan. Upseeri oli piiripäällikön apulainen.
Hän oli suora, punaviiksinen, hänen kasvonsa olivat jotenkin ilmeettömät
lukuun ottamatta pientä julkeuden piirrettä. Hän katseli syrjästä
tyytymättömänä Raskolnikoviin, jonka puku oli niin viheliäinen ja jonka
persona arvottomasta ulkonäöstään huolimatta oli sangen huonosti
sopusoinnussa sen kanssa. Raskolnikov oli myös niin varomaton, että
tuijotti upseeriin liian kauvan, niin että upseeri alkoi tuntea
loukkaantuvansa.

-- Mitä tahdot? ärjäsi hän, kummastellen luultavasti sitä, ettei moinen
ryysyläinen paennut hänen salamoivia silmäyksiään.

-- Minut on kutsuttu tänne ... ilmotuksen mukaan... vastasi Raskolnikov
rauhallisesti.

-- Kysymyksessä on rahain uloshaku ylioppilaalta, kiirehti sihteeri
sanomaan avaten paperinsa. -- Kas tässä! jatkoi hän heittäen
Raskolnikovin eteen paperin sekä osottaen erästä kohtaa -- lukekaa!

-- "Rahain? Minkä rahain" ajatteli Raskolnikov. -- "Mutta silloin se ei
ainakaan tarkota _sitä_." Ja hän vavahti ilosta. Hän tunsi äkkiä niin
keventyneensä kuin olisi hänen hartioiltaan otettu pois jokin taakka.

-- Ja mihin aikaan teidät kutsuttiin tänne, herrani? huudahti
luutnantti, joka -- ties mistä syystä -- loukkaantui yhä enemmän. --
Teidät on kutsuttu tänne kello yhdeksäksi ja nyt käy kello jo
kahdettatoista!

-- Minä sain kutsun vasta neljännestunti sitten, sanoi Raskolnikov
kuuluvasti yli olkain. Hän oli myös suuttunut aivan äkkiä ja
odottamatta, mikä muuten tuntui tekevän hänelle hyvää. -- Siinä kai on
jo tarpeeksi, että ollenkaan tulin tänne, kun olen kuumeessa.

-- Tehkää hyvin ja olkaa huutamatta!

-- Minä en huuda, vaan puhun vallan levollisesti, mutta te huudatte
minulle; olen ylioppilas enkä suvaitse, että minulle huudetaan!

Apulainen oli niin tulistunut, ettei hän ensi hetkenä saanut sanoja
suustaan, hän sähisi vain ja hypähti paikaltaan.

-- Olkaa hyvä ja vaijetkaa! Te olette oikeudessa! Ei törkeyksiä,
herrani!

-- Myös te olette oikeudessa, huusi Raskolnikov hänelle, -- ja te ette
ainoastaan huuda, vaan vieläpä poltatte paperossia, poljette siis kaiken
sopivaisuuden jalkainne alla!

Tämän sanottuaan tunsi Raskolnikov erityistä mielihyvää.

Sihteeri katseli heitä kumpaakin hymysuin. Tulinen luutnantti oli
ilmeisesti nolostunut.

-- Se ei koske teihin! huusi hän vihdoin sangen kovaan; -- kas tässä,
tahdotteko tunnustaa tämän vaatimuksen, joka on jätetty teitä vastaan?
Näyttäkää se hänelle, Aleksander Grigorjevitsh. Valitus teitä vastaan!
Ette maksa! Siitä sen näkee, millainen te olette!

Mutta Raskolnikov ei enää kuunnellut häntä, vaan tarttui kiihkeästi
paperiin, etsien nopeasti ratkaisua. Hän luki sen kertaalleen, kaksi
kertaa -- mutta ei ymmärtänyt mitään.

-- Mikä tämä on? kysyi hän sihteeriltä.

-- Teiltä vaaditaan rahoja erään velkakirjan perusteella. Teidän tulee
joko suorittaa summa sekä kaikki kustannukset tai täytyy teidän jättää
kirjallinen selitys siitä, milloin kykenette sen maksamaan, sitä paitsi
tulee teidän suostua olemaan jättämättä pääkaupunkia ja olemaan sekä
myymättä irtainta omaisuuttanne tai olemaan menettämättä sitä muuten
ennenkuin olette suorittanut veikanne. Takaajalla sitävastoin on oikeus
myyttää irtain omaisuutenne ja menetellä teidän suhteenne lain mukaan.

-- Niin, mutta ... minulla ei ole velkaa kenellekään.

-- Se ei koske meihin. Meillä on maksettavaksi langennut ja lain mukaan
protesteerattu velkakirja, sadanviidentoista ruplan suuruinen, jonka te
olette antanut kolleginasessori Sarnitsinin leskelle yhdeksän kuukautta
sitten, ja me toivomme nyt, että annatte selityksen sen johdosta.

-- Mutta sehän on emäntäni?

-- Entäpä sitten, jos onkin emäntänne?

Sihteeri katsahti häneen sääliväinen hymy huulillaan aivan kun
oppilasta, joka suorittaa ensi koettaan, ja aivan kuin olisi hän
mielinyt sanoa: "No, miltä tuntuu?" Mutta mitä välitti Raskolnikov nyt
yhdestä velkakirjasta, tavarain ulosmittauksesta!... Eihän nyt
kannattanut tulla levottomaksi moisen asian tähden ja kiinnittää siihen
huomiotaan! Hän seisoi siinä, luki, kuunteli, vastasi, vieläpä kysyikin,
mutta kaikki kävi koneellisesti. Itsesäilytysvietin voitto, pelastuminen
äsken uhanneesta vaarasta valtasi tällä hetkellä kaikki hänen
aatoksensa. Hän tunsi hetken suoranaista, puhtaasti eläimellistä iloa.
Mutta samassa syntyi konttorissa tavaton melu. Luutnantti, joka vielä
oli sangen suuttunut sen halveksumisen johdosta, jota äsken oli saanut
kokea, ja joka oli uudelleen ryhtynyt korjaamaan loukattua
itserakkauttaan, purki nyt kaiken sappensa tuolle onnettomalle,
koreiluhaluselle naiselle, joka oli aina hänen sisään tulostaan saakka
vilkunut häneen tuo hullunkurinen nauru suupielissään.

-- Ja sinä, senkin tolvana, huusi hän äkkiä täyttä kurkkua hänelle
(surupukunen nainen oli jo poistunut), -- mitä tapahtui sinun luonasi
viime yönä? Mitä? Taas häpeällinen skandali, jonka saattoi kuulla kadun
toiselle puolelle! Taas tappelua ja juopumista! Mielesi kai tekee päästä
vankilaan? Ja kuitenkin olen sanonut sinulle, kuitenkin olen jo
varottanut sinua kymmenen kertaa, mutta yhdennellätoista kerralla et
vältä rangaistusta. Ja sentään olet sinä taas täällä, senkin tolvana!

Paperi putosi Raskolnikovin käsistä ja hän katseli kummastellen tuota
komeata naista, jonka osaksi tuli niin paljon solvaussanoja. Mutta pian
hän käsitti, mistä oli kysymys ja asia alkoi heti huvittaa häntä. Hän
kuunteli tyytyväisenä ja olisi mielellään nauranut, sangen mielellään
nauranut! Kaikkia hänen hermojaan tempoi.

-- Ilja Petrovitsh! alkoi sihteeri rauhottavasti, mutta oli pakotettu
keskeyttämään ja odottamaan sopivampaa hetkeä, sillä tuon tulisen
luutnantin voi saada lauhtumaan ainoastaan käyttämällä kouriin tuntuvia
keinoja; sen hän tiesi kokemuksesta.

Nainen alkoi heti rajuilman syntyessä vavista kuin haavanlehti; mutta
omituista kyllä, mitä lukuisemmiksi ja kaksimielisemmiksi solvaukset
kävivät, sitä rakastettavampi ilme väikkyi hänen kasvoillaan, sitä
lumoavammaksi kävi hänen hymyilynsä jyrisevän luutnantin edessä. Hän
keikkui paikallaan, notkisti polviaan lakkaamatta ja odotti
kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen olisi sopivaa ottaa
puheenvuoro itselleen; vihdoin täyttyikin hänen odottamansa toive.

-- Ei minun luonani ollut mitään melua ja tappelua, herra kapteeni,
alkoi hän äkkiä laverrella luonnollisestikin pannen aito saksalaisen
painon sanoilleen, mutta silti puhuen sujuvasti venäjää, -- eikä mitään,
mitään skandalia. Jo tullessaan he olivat juovuksissa, sanon minä herra
kapteeni, enkä minä voi sille mitään, en hitustakaan... Taloni on siivo,
herra kapteeni, ja kansaa minä kohtelen hyvin, herra kapteeni, enkä minä
pidä skandalista, en, minä en pidä ollenkaan skandalista. Mutta jo
tullessaan he olivat juovuksissa ja kuitenkin pyysivät he sitten kolme
pulloa lisää, ja sitten nosti eräs heistä jalkansa pianolle ja alkoi
soittaa jalkoineen, ja eihän se käy laatuun siivossa talossa. Hän vallan
särki pianon ja se ei suinkaan ole sopivaa käyttäymistä ... sen sanoin
myös heille. Sitten hän otti pullon ja löi sillä heitä kaikkia selkään.
Ja kun minä sitten kutsuin talonmiehen ja kun Kalle tuli, iski hän
Kallen silmän siniseksi, samaten myös Henrieten silmän siniseksi ja
minua iski hän viidesti korvalle. Ja sehän ei ole kaunista
käyttäytymistä siivossa talossa, herra kapteeni, ja minä huusin. Mutta
hän avasi kanavan puoleisen ikkunan ja alkoi röhkiä kuin porsas, niin
että vallan hävetti. Ja miten voikaan hän ruveta matkimaan porsasta
ikkunassa! Hyi, hyi, hyi! Ja sitten tarttui Kalle hänen frakkiinsa
takaapäin ja veti hänet pois ikkunasta --niin, se on toden totta, herra
kapteeni -- mutta sattui silloin särkemään hänen takkinsa. Silloin hän
huusi, että meidän oli maksettava hänelle viisitoista ruplaa korvausta
siitä. Ja minun olikin annettava hänelle viisi ruplaa, herra kapteeni,
takista. Ja sitten sanoi hän kirjottavansa meistä sanomalehteen, sillä,
sanoi hän, "teistä saan kirjottaa kyllä mihin lehteen tahansa," sanoi
hän.

-- Hän on siis joku sanomalehtisepustelija?

-- Niin, herra kapteeni, ja hän on niin julkea vieras, herra kapteeni,
kun hän on siivossa talossa...

-- No, no, no! Riittää jo! Mutta minähän olen jo sanonut sinulle,
sanonut, sanoinhan minä jo sinulle...

-- Ilja Petrovitsh! lausui sihteeri uudelleen merkitsevästi. Luutnantti
katsahti häneen nopeasti; sihteeri nyökkäsi kevyesti päällään.

-- ... sanonpa sinulle vielä kerran, arvoisa Lovisa Ivanovna, ja
viimeisen kerran sanon sinulle, jatkoi luutnantti rauhallisemmin, --että
jos sinun "siivossa talossasi" tapahtuu vielä kerrankaan mitään
konnankujeita, niin vedän sinut itsesi edesvastuuseen. Vai niin, hän oli
kirjailija, tekijä, joka maksatutti itselleen viisi ruplaa takkinsa
liepukkeesta "siivossa talossa"? Niin, sellaisia ne herrat kirjailijat
ovat! -- Ja hän heitti ylenkatseellisen silmäyksen Raskolnikoviin. --
Toissa päivänä sama näytös eräässä ruokapaikassa -- oli syönyt
päivällisen, mutta ei tahtonut maksaa; kirjotan teistä sanomalehteen,
sanoi hän. Höyrylaivassa solvaili eräs toinen toissa viikolta erästä
kunniallista valtioneuvoksen perhettä, rouvaa ja tytärtä, mitä
katalimmalla tavalla. Eräänä päivänä ajettiin eräs sellainen ulos
eräästä konditoriasta. Sellaisia ne ovat kaikki nuo herrat kirjailijat,
sepustelijat, ylioppilaat ja sanomalehtikirjottajat ... hyi! Ja sinä,
mene tiehesi! Tulen kyllä itse luoksesi ... ole silloin varoillasi!
Kuulitko?

Luise Ivanovna alkoi yhä enenevällä nopeudella kumarrella kaikille
suunnille ja kumarteli tällä lailla aina ovelle saakka. Mutta siinä hän
törmäsi selällään erästä komeata upseeria vastaan. Tällä oli terveet
kasvot, paksu, vaalea ihoparta. Tämä upseeri oli Nikodin Fomitsh,
neljännestarkastaja. Luise Ivanovna kumarsi nopeasti, melkein maahan
saakka ja hypäten nopein, kevein askelin lennähti ulos konttorista.

-- Taas melua, taas ukkosta ja salamoita, rajusäätä ja tuuliaispäätä!
lausui Nikodin Fomitsh, kääntyen rakastettavasti ja ystävällisesti Ilja
Petrovitshin puoleen, -- taas sydän katkeroittunut, taas kuohahtanut!
Kuulin sen jo alas portaihin.

-- Mitä vielä! sanoi Ilja Petrovitsh ylhäisen välinpitämättömänä ja meni
muutamat paperit kädessä erään toisen pöydän ääreen kohautellen
olkapäitään askeleittensa mukaan. -- Katsokaa tänne, tehkää hyvin: herra
kirjailija, entinen ylioppilas, ei maksa, antaa velkakirjan, ei tahdo
muuttaa, useita valituksia!... Kuitenkin tunsi hän loukkaantuneensa,
syystä että poltin paperossia hänen läsnä ollessaan! Itse viettää hän
huikentelevaa elämää. Suvaitkaa katsoa häneen, kas tuollainen on niitten
herrojen miellyttävä ulkomuoto.

-- Köyhyys ei ole mikään rikos, ystäväni, siten sen asian laita on! Sinä
olet kuin ruuti, etkä voi kärsiä loukkauksia. Te luultavasti tunsitte
hänen jollakin lailla loukanneen teitä, ettekä voinut hillitä itseänne,
jatkoi Nikodin Fomitsh kääntyen suoraan Raskolnikovin puoleen; -- Mutta
se oli sangen pahoin. Vakuutan teille, että hän on rakastettavin ihminen
maailmassa, mutta yhtä tulenarka kuin ruuti, kuin puhdas ruuti! Syttyy,
säkähtää -- ja sitten se on siinä! Häipyi kuin tuuleen! Mutta loppujen
loppu on, että hänellä on sydän puhdasta kultaa! Jo hänen
rykmenttitoverinsa kutsuivat häntä vain "luutnantti Ruudiksi".

-- Ja sellainen rykmentti kuin se oli! huudahti Ilja Petrovitsh sangen
tyytyväisenä sen johdosta, että häntä niin mielusasti mairiteltiin,
mutta kuitenkin vielä happamana.

Raskolnikovin teki mieli sanoa heille kaikille jotakin mieluista.

-- Suokaa anteeksi, herra kapteeni, alkoi hän vallan vapaasti, kääntyen
äkkiä Nikodin Fomitshin puoleen, -- ajatelkaa asemaani... Sangen
mielelläni pyydän herralta anteeksi, jos olen loukannut. Olen köyhä,
sairas ylioppilas -- köyhyyden musertama. Entinen ylioppilas, koska en
enää kykene ansaitsemaan elantoani, mutta saan rahaa ... ja silloin
maksan. Minulla on äiti ja sisar R:n kuvernementissa ... he lähettävät
minulle rahaa, jolloin voin maksaa. Emäntäni on sangen taipusa, mutta
hän on suuresti pahottunut, syystä että olen menettänyt opetustuntini,
enkä ole maksanut mitään neljään kuukauteen, eikä hän ole lähettänyt
minulle ruokaakaan... Minä en käsitä ollenkaan, mikä vekseli se on! Hän
vaatii minulta nyt maksua vekselin nojalla, mutta miten minä voin
maksaa ... tuomitkaa itse!...

-- Mutta eihän se ole meidän asiamme -- koetti sihteeri huomauttaa.

-- Suvaitkaa, suvaitkaa! Olen vallan samaa mieltä kanssanne, mutta
antakaa minun silti selittää, keskeytti hänet taas Raskolnikov, silti
kääntymättä hänen puoleensa -- hän puhui vain Nikodin Fomitshille ja
ehkä myös Ilja Petrovitshille, vaikkakin tämä oli kaiken aikaa
selailevinaan papereita ja ollenkaan huomaamatta häntä --, suokaa minun
selittää puolestani, että olen jo kolme vuotta asunut nykyisen emäntäni
luona, aina siitä saakka kuin tulin kaupunkiin ja ennen ... ennen ...
miksi sitä kieltäisin, heti alussa lupasin naida hänen tyttärensä,
lupasin sen suullisesti, vallan vapaaehtosesti ... hän oli tyttö ...
muuten pidin hänestä ... joskaan en ollut niin rakastunut häneen ...
sanalla sanoen: nuoruus! Sanonpa teille, että siihen aikaan oli luottoni
emännän silmissä hyvä, sangen hyvä; vietin siihen aikaan onnellista
elämää ... olin sangen kevytmielinen...

-- Teiltä ei vaadita ollenkaan moisia läheisiä asioita, herrani, eikä
meilläkään ole aikaa kuunnella niitä, keskeytti Ilja Petrovitsh hänet
karkeasti ja kylmästi, mutta Raskolnikov keskeytti hänet innostuneena,
vaikkakin hänen näytti olevan sangen vaikeata puhua:

-- Mutta suvaitkaa, suvaitkaa minun kertoa vaiheeni kaikki sellaisina
kuin ne ovat olleet ... vaikka olenkin samaa mieltä kuin te, että on
vallan tarpeetonta puhua kaikkea tätä -- mutta vuosi sitten kuoli tuo
tyttö lavantautiin, mutta minä jäin asumaan entisen emäntäni luo kuten
ennenkin, ja kun hän muutti nykyseen asuntoonsa sanoi hän sangen
ystävällisesti minulle ... että hän luotti minuun ... mutta kysyi silti,
enkö ehkä tahtoisi antaa velkakirjaa sadasta viidestätoista ruplasta,
minkä summan silloin olin velkaa hänelle. Suokaa anteeksi, sanoi hän
nimenomaan, heti kun olen antanut hänelle moisen paperin, saisin joutua
hänelle velkaan miten paljon tahansa, eikä hän koskaan puolestaan ... ne
olivat hänen omat sanansa ... käyttäisi tuota paperia, vaan minä saisin
maksaa milloin tahtoisin... Ja nyt, kun olen menettänyt opetustuntini,
kun ei minulla ole mitään syötävää, silloin vaatii hän suoritusta...
Mitä tulee minun sanoa tällaisesta?

-- Kaikki nuo tunteelliset yksityiskohdat eivät ollenkaan koske meihin,
herrani, keskeytti Ilja Petrovitsh hänet kylmästi, -- teidän on
jätettävä kirjallinen tunnustus ja sitoumus; teidän rakkautenne ei koske
meihin sen enempää kuin kaikki nuo tragilliset kuvailutkaan.

-- No, mutta sinähän ... olet kovin julma... mutisi Nikodin Fomitsh
istuutuen pöydän ääreen ja alkaen myös kirjottaa. Hän vähän häpesi.

-- Kirjottakaa tähän, sanoi sihteeri Raskolnikoville.

-- Mitä minä kirjotan? kysyi hän sangen karkeasti.

-- Minä kyllä sanelen.

Raskolnikovista tuntui siltä kuin kohtelisi sihteeri häntä nyt
halveksuvammin, kun oli ilmaissut sorretun tilansa, mutta, omituista
kyllä, tuntui tämä hänestä nyt vallan samantekevältä. Jos hän olisi vain
hitustakaan ajatellut asiaa, olisi hän varmaankin kummastellut sitä,
miten hän ylipäänsä oli voinut puhua heidän seurassaan sillä lailla kuin
oli tehnyt ja esittää heille tunteitaan. Mistä johtui tämä tunteellisuus
niin äkkiä? Niin, vaikkapa huone ei olisikaan ollut täynnä
poliisimiehiä, vaan hänen läheisimpiä ystäviään, ei hänellä nyt olisi
varmastikaan ollut yhtäkään inhimillistä sanaa sanottavana heille,
sellainen tyhjyys oli äkkiä vallannut hänet. Mitä kiusallisimman ja
pitkällisimmän yksinäisyyden ja hylkäämisen välinpitämätön tunne oli
äkkiä vallannut hänen sielunsa. Se ei ollut siitä johtunutta häpeän
tunnetta, että paljasti köyhyytensä Ilja Petrovitshin tapaselle, tai
että tuo luutnantti nyt riemuitsi hänen tähtensä, jossa nyt oli
tapahtunut niin lapsellinen muutos. Oi ei, mitä välitti hän nyt omasta
häpeästään, kaikesta kunnianhimosta, noista luutnanteista, veloistaan,
polisikonttorista, y.m. Vaikkapa hänet olisi tällä hetkellä tuomittu
polttoroviolle, olisi hän tuskin voinut liikkua, tuskin voinut kuulla
tuomiota. Jotakin aivan vierasta, uutta, odottamatonta ja ennen vallan
kokematonta oli tapahtunut hänessä. Se ei ollut mikään todellinen
vaisto ... ainoastaan selvä, sisällinen tunne siitä, ettei enää koskaan
saa lörpötellä moisia tunteellisia purkauksia kuin nyt näille
polisikonttorin henkilöille, vaikkapa siellä olisi virkahenkilökunnan
asemasta veljiä ja sisaria; ei nyt eikä koskaan tulevaisuudessa. Hän ei
ollut tuntenut koskaan tähän saakka niin omituista ja kauheata tunnetta,
ja enemmän kiusallista oli tässä tunne kuin tajunta ja käsitys; hän ei
ollut elämässään tähän asti tuntenut suorempaa, tuskallisempaa tunnetta.

Sihteeri alkoi sanella hänelle kovaan sellaista selitystä varten, jota
tällaisissa tapauksissa käytetään, seuraavalla tavalla:

Minä en voi maksaa nyt, mutta sitoudun tekemään siksi ja siksi ajaksi,
en poistu kaupungista, en myy omaisuuttani enkä anna sitä pois j.n.e.

-- Mutta ettehän osaa kirjottaa, kynähän putoo kädestänne! huomautti
sihteeri tarkastellen uteliaasti Raskolnikovia. -- Oletteko sairas?

-- Kyllä ... pääni on pyörryksissä ... sanelkaa edemmäs!

-- Se on jo valmis; kirjottakaa nimenne sen alle.

Sihteeri otti paperin ja alkoi hommata muuta.

Raskolnikov pani kynän pois, mutta sen sijaan että olisi noussut ja
lähtenyt tiehensä, nojasi hän kyynäspäillään pöytään ja tuki päätään
käsillään. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hänen ohimoihinsa isketty
naula. Omituinen ajatus pyöri hänen päässään: nousta heti ja mennä
Nikodin Fomitshin luo kertomaan hänelle kaikki, mitä oli tehnyt eilen,
kaikki, kaikki yksityiskohdatkin -- sitten viedä hänet kotiinsa ja
osottaa hänelle siellä nurkassa seinäpaperin takana olevat tavarat. Himo
tehdä tämä oli niin voimakas, että hän jo oli nousemaisillaan sitä
tekemään. -- "Eiköhän minun sentään olisi parasta odottaa vielä
minuutti?" ajatteli hän. -- "Ei, mieluummin olla tykkänään ajattelematta
ja antaa olla sellaisenaan!" Mutta äkkiä jäi hän seisomaan kuin
kiinninaulattuna. Nikodin Fomitsh puhui kiihkeästi Ilja Petrovitshin
kanssa ja hän sattui kuulemaan seuraavat sanat:

-- Ei se ole mahdollista, kyllä heidät on molemmat päästettävä vapaiksi.
Ensinnäkin kaikki puhuu moista otaksumaa vastaan; päätä itse: miksi
olisivat he kutsuneet talonmiestä, jos he sen olisivat tehneet? Ehkä
puhdistautuakseen? Tai viekkaudestako? Ei, se olisi liian viekasta! Ja
vihdoinkin, molemmat talonmiehet ja eräs nainen ovat nähneet ylioppilas
Pestrjakovin portilla hänen sisään mennessään; hän meni kolmen
tuttavansa kera ja erosi heistä vallan portin edustalla, kysyen samalla
talonmieheltä asuntoa tuttaviensa läsnäollessa. No, jos joku kyselee
asuntoa, onko hänellä silloin semmoset aikeet? Ja Koch -- ennen
vanhuksen luo menoaan istui hän puolen tunnin ajan tuon hopeatyöntekijän
luona ja läksi sinne tasan neljännestä vailla kahdeksan. Ajatelkaahan
nyt...

-- Mutta suo anteeksi, miten voidaan selittää sellainen vastatodiste: he
väittävät itse, että he jyskyttivät ovea ja että se oli suljettu
sisäpuolelta -- ja kolmen minuutin kuluttua siitä heidän palatessaan
talonmiehen kera tapaavat he oven avoinna?

-- Siinä juuri solmu onkin: murhaaja oli joka tapauksessa siellä sisässä
ja oli pannut oven säppiin sisästä päin; hänet olisi varmastikin saatu
kiinni, ellei Koch olisi ollut kyllin tyhmä lähteäkseen myös alas. Mutta
sitä murhaaja käytti hyväkseen ja hiipi heidän ohitsensa johonkin. Koch
tekee ristinmerkkejä molemmin käsin ja sanoo: "Jos olisin jäänyt siihen,
olisi hän myös iskenyt minut hengiltä kirveellään." Hän aikoo antaa
lukea kiitosrukouksen ... hah, haa!

-- Eikä kukaan ole nähnyt murhaajaa?

-- Miten se olisi mahdollista? Talo on oikea Noakin arkki, huomautti
sihteeri, joka oli kuunnellut keskustelua paikaltaan.

-- Asia on selvä, asia on selvä! toisti Nikodin Fomitsh kiihkeästi.

-- Eipä niinkään, asia on sangen sekava, vakuutti Ilja Petrovitsh.

Raskolnikov otti hattunsa ja meni ovea kohti, mutta ei päässyt sinne
saakka...

Tultuaan taas tajuihinsa näki hän istuvansa tuolilla; oikealta tuki
häntä joku henkilö ja vasemmalla seisoi eräs toinen kellertävällä
vedellä täytetty lasi kädessä; hänen edessään seisoi Nikodin Fomitsh ja
katseli häntä tarkkaavasti; hän nousi tuolilta.

-- Mitä tämä on, oletteko sairas? kysyi Nikodin Fomitsh jotenkin
terävästi.

-- Jo kirjottaessaan hän vaivoin voi kulettaa kynää, huomautti sihteeri
istuutuen paikalleen ja ruveten uudelleen askartelemaan papereineen.

-- Oletteko ollut kauvan sairas? huusi Ilja Petrovitsh paikaltaan, jossa
hän istui ja selaili joitakin papereita.

-- Eilisestä saakka... mutisi Raskolnikov vastaukseksi.

-- Olitteko te ulkona eilen?

-- Olin kyllä.

-- Sairaana?

-- Aivan niin.

-- Mihin aikaan?

-- Kello kahdeksan illalla.

-- Ja missä, suvaitkaa kysyä?

-- Kadulla.

-- Lyhyesti ja selvästi.

Raskolnikov oli vastannut terävästi ja lyhyesti; hän oli kalpea kuin
liinavaate, eikä painanut mustia, kuumeisia silmiään maahan Iljan
Petrovitshin katsellessa häntä.

-- Hän voi vaivoin seistä jaloillaan, ja sinä... koetti Nikodin Fomitsh
huomauttaa.

-- Eipä mitään! ... sanoi Ilja Petrovitsh omituisella äänenpainolla.
Nikodin Fomitsh aikoi vielä lisätä jotakin, mutta vaikeni nähdessään
sihteerin katselevan häntä. Äkkiä syntyi yleinen hiljaisuus; se oli
epämieluista.

-- Hyvä, päätti Ilja Petrovitsh -- emme tahdo enää kauvemmin pidättää
teitä.

Raskolnikov läksi. Hän voi vielä kuulla, miten keskustelu hänen
lähdettyään taas äkkiä uudelleen vilkastui ja ylinnä kaikkia kuului
Nikodin Fomitshin kysyvä ääni... Kadulla hän tuli täyteen tajuntaansa.

"Kotitarkastus, kotitarkastus, heti kotitarkastus!" toisteli hän
itsekseen kiirehtäen kulkuaan. "Senkin ryövärit! Epäilevät!" Entinen
pelko valtasi hänet taas kiireestä kantapäähän.



II.


"Mutta ehkä kotitarkastus jo oli pidetty? Ehkä tapaan heidät
asunnossani?"

Nyt on hän jo huoneessaan. Mitään ei ole tapahtunut, kukaan ei ollut
siellä. Eipä hän huomannut Nastasjaakaan. Mutta Herra Jumala! Miten oli
hän voinut jättää kaikki nuo tavarat tuonne nurkkaan?

Hän kiirehti kätköpaikkaan ja veti sieltä tavarat seinäpaperin alta
pistääkseen ne taskuihinsa. Niitä oli kahdeksan esinettä: kaksi pientä
rasiaa, sisältäen korvarenkaita, y.m. -- hän ei sitä katsonut -- sitten
neljä pientä nahkarasiaa, sanomalehtipaperiin käärittyinä, ja vielä
jokin esine, ehkä ritarinmerkki, myös käärittynä sanomalehtipaperiin.

Hän pisti vähän joka taskuun ja tarkasteli, ettei päältä nähden
saattaisi havaita mitään. Kukkaron otti hän myös myötäänsä. Sitten hän
läksi ja jätti oven tällä kertaa vallan auki.

Hän kulki nopeasti ja vakain askelin, vaikka tunsikin itsensä kuin
särjetyksi; mutta hän oli täydessä tajussaan. Hänen ainoana huolenaan
oli se mahdollisuus, että häntä voitiin ajaa takaa, että puolen tunnin
kuluessa, ehkä neljänneksenkin, voitiin antaa käsky seurata hänen
jälkiään; hänen oli siis hinnalla millä tahansa koetettava saada kaikki
kätköön niin pian kuin mahdollista. Hänen oli se tehtävä niin kauvan
kuin hänellä vielä oli vähinkin määrä fyysillistä ja henkistä voimaa
jälellä... Mutta minne hän ne kätkisi?

Sen seikan suhteen oli hän jo kauvan sitten tehnyt päätöksensä: hän
heittää kaikki kanavaan -- sittenhän kaikki oli loppu! Sen oli hän
päättänyt viime yönä kuumeen houreissa ... noina hetkinä, jolloin hän
useampaan kertaan koetti rohkasta itseään ja lähteä: "nopeasti,
nopeasti, kaikki kätköön!" Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty.

Hän oli jo harhaillut noin puoli tuntia, ehkä myös kauvemmin, Katarinan
kanavan varsilla ja etsinyt jotakin paikkaa, missä voisi päästä veden
rajaan. Mutta hänelle ei tarjoutunut mitään tilaisuutta aikeensa
toteuttamiseen; joko oli rannassa veneitä tai huuhtoivat pesijättäret
siellä liinavaatteitaan, kaikkialla hääri ihmisiä. Joka puolelta olisi
voitu nähdä, jos joku olisi laskeutunut rantaan, pysähtynyt ja heittänyt
jotakin veteen; se oli mahdotonta. Ja elleivät laatikot vielä sitä
paitsi vaipuisi pohjaan, vaan uiskentelisivat pinnalla -- mikä oli
sangen luultavaa -- silloin jokainen heti kiinnittäisi huomionsa niihin.
Hänhän sitä paitsi jo nytkin kiinnitti kaikkien ohikulkevien huomion
puoleensa; häntä katseltiin ohi mentyäkin ikäänkuin hän yksinään
ansaitsisi huomiota. "Mistä se johtuu, vai kuvittelenko sellaisia vain
mielessäni?" -- ajatteli hän.

Vihdoin johtui hänen mieleensä, että ehkä oli parasta mennä Nevalle.
Siellä ei ollut niin paljon kansaa, siellä ei kukaan kiinnitettäisi
huomiota -- mutta ennen kaikkea niin kauvas täältä kuin mahdollista. Hän
ihmetteli sitä, ettei jo ennen tullut ajatelleeksi sitä; nyt oli hän
hyödyttömästi käyttänyt puoli tuntia vain siitä syystä, että oli yöllä
houreissaan päättänyt tulla tälle paikalle. Hän oli sangen hajamielinen
ja muistamaton ja tunsi sen hyvin. Mutta nyt oli kiirehdittävä!

Hän kulki Nevalle V----n prospektia myöten. Mutta matkalla mietti hän
vielä erästä seikkaa: "Miksi heittää sitä veteen? Eikö olisi parasta
kaivaa se jonnekin kauvas maahan, saarille, yksinäiseen paikkaan
metsässä jonkun risukon alle ja painaa paikka mieleensä?" Ja vaikka hän
tunsi olevansa kykenemätön harkitsemaan kaikkea, selvästi ja
perinpohjasesti, niin tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin ei tätä
ajatusta vastaan olisi mitään sanomista.

Mutta tätäkään aijettaan ei hän toteuttanut; tultuaan nimittäin V----n
prospektin ohi paikalle, huomasi hän vasemmalla alastoman, kiviaidan
ympäröimän pihan. Tässä pihassa oli lautojen ympäröimä paikka, jossa oli
koottuna joukko rakennustarpeita. Kauvempaa pihalta näkyi savuttunut
kivirakennus, luultavasti paja tai konetehdas; kaikki oli hiilenpölyn
peitossa. Tässä olisi sopivata heittää kaikki luotaan ja mennä tiehensä.

Hän katseli tarkkaavasti ympärilleen ja kun ei hän nähnyt ketään
pihalla, meni hän sinne. Hän oli juuri pistämäisillään käden taskuunsa,
kun hän huomasi portin takana suuren, hakkaamattoman kiven, ehkä noin
puolen sentnerin painosen; se oli sen kiviaidan vieressä, mikä erotti
pihan kadusta. Kadulla kulki väkeä ohi, mutta kukaan ei voinut nähdä
sinne, ellei tullut kadulta pihalle; se voi kyllä tapahtua ja siksi oli
hänen kiirehdittävä.

Hän kokosi siis voimansa ja hänen onnistui vierittää kivi pois
paikaltaan. Sen alla oli syvennys, ja sinne hän heitti kaikki tavarat
taskuistaan; kukkaron pani hän päällimäiseksi. Sitten hän vieritti kiven
taas paikalleen ja se meni taas samalle paikalle kuin ennenkin, se oli
nyt vain hieman korkeammalla. Hän kokosi multaa ympärille, polki sitä
jaloillaan, niin ettei kukaan huomaisi mitään.

Sitten hän läksi paikalta, kääntyen torille. Tavaton ilo valtasi hänet,
aivan samallainen kuin äskettäin polisikonttorissa. "Todisteet ovat
haudatut!" Kenen mieleen johtuisi etsiä tuon kiven alta; se oli kyllä
ollut siinä siitä saakka kuin talo rakennettiin ja saisi ehkä olla
samassa paikassa vielä yhtä kauvan. Ja mitäpä sitten, vaikka tavarat nyt
löydettäisiinkin? Kuka ajattelisi juuri häntä? Kaikki jäljet olivat
hävitetyt, missä olivat todisteet? Hermostunut hymyily leikitsi hänen
huulillaan hänen kulkiessaan torin poikki. Mutta tultuaan K----n
bulevardille, missä hän toissa päivänä oli kohdannut tuon tytön, katosi
hymy äkkiä. Toiset ajatukset pyörivät hänen päässään. Hänestä oli sangen
vastenmielistä mennä nyt tuon penkin ohi, jolla hän oli istunut tytön
lähdettyä; samaten olisi hänestä tuntunut sangen vastenmieliseltä
kohdata taas tuo sama polisi, jolle hän oli silloin antanut nuo
kaksikymmentä kopekkaansa. "Piru hänet periköön!"

Hän kulki ja katseli ympärilleen, hajamielisenä ja harmistuneena. Kaikki
hänen ajatuksensa liikkuivat nyt ainoastaan yhden seikan vaiheilla --
hän tunsi, että se oli pääseikka, että hän nyt, aivan nyt, oli silmä
silmäkkäin sen kanssa, muuten ensi kertaa kahdessa kuukaudessa.

"Piru periköön kaikki!" tuli hän äkkiä ajatelleeksi tavattoman
katkeroituneena. "No, jos minun sitten tulee alkaa uutta elämää, niin
olkoon niin, piru minut periköön!... Mutta Jumalani, miten tyhmää tämä
kaikki onkaan!... Ja mitä olenkaan tänään valehdellut ja teeskennellyt!
Miten katalasti imartelin ja hyväilinkään tuota konnaa, Ilja
Petrovitshiä. Mutta sekin on vain tyhmyyttä; annan palttua kaikelle ja
kaikille!"

Äkkiä hän pysähtyi; uusi, aivan odottamaton ja tavattoman yksinkertainen
kysymys saattoi hänen ajattelemaan tykkänään toista, hämmästyttäen häntä
rajattomasti.

-- Jos nyt kaikki tämä on tehty harkinnan jälkeen, eikä vallan
suunnittelutta, jos sinulla oli varma ja määrätty päämäärä -- mistä
johtui silloin se, ettet edes katsonutkaan rahakukkaroon, ettet edes
tiedä, mitä olet saanut ja miksi olet koonnut päällesi kaikki nämä
tuskat, tehnyt kaikki nämä kurjat, inhottavat ja kauheat teot täydessä
tajussasi? Sinähän aijoit ensin heittää kaikki veteen, kukkaron ja nuo
muut esineet, joita et edes tarkastellut... Miten se on selitettävissä?"

"Niin, siten on asian laita; aivan niin." Hän oli muuten tiennyt sen jo
edeltäpäin, kun hän silloin tuona yönä päätti kaikki yhtään epäilemättä
ja horjumatta, aivan kuin sen olisi tullut olla siten, eikä mitenkään
muuten... Niin, hän tiesi sen hyvin ja muisti sen selvästi; siten oli
hän myös päättänyt eilen sinä hetkenä, jolloin istui arkun ääressä ja
veti sieltä esiin rasian... Niinhän se oli!...

"Se johtuu siitä, että olen sairas," päätti hän vihdoin synkkänä --"olen
kiusannut ja piinannut itseäni, enkä nyt enää tiedä, mitä teen. Sekä
eilen että toissa päivänä kiusasinkin itseäni myös -- kaiket päivät
läpeensä. Vasta sitten, kun taas olen terve, lakkaavat nämä tuskat.
Mutta ellen enää tulekaan terveeksi?... Jumalani, miten vastenmielistä
kaikki on minusta!" Hän kulki edemmäs pysähtymättä. Hän koetti nyt vain
kuluttaa aikaansa, mutta hän ei tiennyt, miten hän menettelisi. Hänet
valtasi voittamaton inhon tunne kaikkea kohtaan, mikä häntä ympäröi ja
mitä hän kohtasi, jäykkä, voittamaton vihan tunne. Hän olisi nyt
mieluimmin sylkenyt tai purrut sitä, joka oli häntä miellyttänyt...

Tultuaan Vasili-Ostroville pikku Nevan yli vievän sillan luo pysähtyi
hän. "Tuolla hän asuu, tuossa talossa. Miten on tämä selitettävissä,
olenhan minä Rasumihinin asunnon edustalla! Enpä tiedä! Aivan kuin
silloinkin... Olenko tullut tarkotuksella tänne vai sattumaltako? Muuten
on saman tekevää ... luullakseni toissa päivänä sanoin ... että menisin
_sitä seuraavana_ päivänä hänen luokseen; niin, ja siksi olen nyt tässä!
Miksikä en nyt voisi mennä hänen luokseen?"...

Hän kulki portaita ylös viidenteen kerrokseen Rasumihin luo.

Tämä oli kotona, istui huoneessaan, kirjotti ja tuli itse avaamaan
hänelle ovea. He eivät olleet nähneet toisiaan neljään kuukauteen.
Rasumihin oli puettuna risaseen kotinuttuun ja paljaissa jaloissaan oli
hänellä tohvelit; hänen partansa oli ajamaton ja kasvonsa pesemättömät;
hän hämmästyi suuresti.

-- Miten sinun laitasi on? huudahti hän katsellen toveriaan kiireestä
kantapäähän; sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi pitkän, hiljasen
vihellyksen.

-- Noinko huonossa tilassa sinä olet? Voitathan sinä minutkin, lisäsi
hän katsellen Raskolnikovin rääsyjä. -- Mutta istuhan, sinä kai olet
väsyksissä! Ja kun Raskolnikov istuutui huomasi Rasumihin vasta, että
hänen vieraansa oli sairas.

-- Sinähän olet todella sairas, etkö tiedä sitä? Hän aikoi koettaa
Raskolnikovin valtimoa, mutta, tämä veti pois kätensä.

-- Ei ole tarpeen, sanoi hän; on tullut ... niin, minulla ei ole mitään
opetustunteja ... tahtoisin mielelläni ... sitä paitsi, en tarvitse
mitään opetustunteja.

-- Mitä? Sinähän hourailet! huomautti Rasumihin, joka lakkaamatta
tarkasteli häntä.

-- Enkä, en minä houraile... Raskolnikov nousi. Mennessään Rasumihinin
luo ei hän ollut ajatellut joutuvansa seisomaan silmä silmäkkäin tämän
kanssa. Vasta nyt, tällä hetkellä, tunsi hän ettei hän kyennyt seisomaan
silmä silmäkkäin kehenkään kanssa. Hän oli melkein pakahtua
suuttumuksesta itseensä, vaikka oli vasta tuskin astunut kynnyksen yli.

-- Hyvästi, lausui hän äkkiä ja meni ovea kohti.

-- Mutta odotahan, odotahan; senkin houkkio!

-- Ei ole tarpeen! vastasi hän ja veti uudelleen kätensä takasin.

-- Mutta tuhat tulimmaista, miksi olet sitten tullut tänne? Oletko
täydessä tajussasi? Tuohan on jo vallan loukkaavaa ... en minä sinua
noin päästä!

-- No, kuule sitten: olen tullut luoksesi, koska en tunne ketään muuta,
joka voisi auttaa minua ... alkamaan... Sinä olet parempi -- se on
viisaampi kuin nuo toiset ja voinet tuomita paremmin... Mutta nyt
huomaan, etten tarvitsekaan sinua kuuletko, en mitään ... en kenenkään
palveluksia, enkä kenenkään osanottoa... Minä itse ... yksinäni... No,
nyt riittää jo! Päästä minut rauhaan.

-- Odotahan toki hetkinen, senkin nokikolari! Sinähän olet vallan hullu!
Tee kuten tahdot. Opetustunteja, näetkö, ei ole itsellänikään, enkä
muuten välitäkään sellaista, mutta tuolla torin laidassa on eräs
kirjakauppias Gerumivov, joka tavallaan on parempi kuin kaikki
opetustunnit. En tahtoisi vaihtaa häntä viiteen opetustuntiinkaan. Hän
aikoo ruveta julkasemaan pikkukirjasia, luonnontieteellisiä
pikkukirjasia -- sellaset tekevät kauppansa nykyään! Pelkkä nimi on
rahan arvonen -- olet aina sanonut, että minä olen tyhmä; on niitä
Jumala paratkoon, vielä minuakin tyhmempiä! Nyt hän puhuu vielä jostain
erikoisesta suunnasta -- luonnollisestikaan ei hän käsitä sitä, ja minä
kannatan luonnollisestikin häntä hänen läsnäollessaan. Siinä on yli
kahden arkin saksalaista tekstiä -- minun mielipiteeni mukaan tyhmintä
mahdollista sekasotkua ... sanalla sanoen se on tutkimus aiheesta, onko
nainen ihminen vai eikö? Luonnollisestikin todistetaan siinä mitä
juhlallisimmin, että nainen myös on ihminen. Se kuuluu Gerumivovin
mielipiteen mukaan naiskysymykseen; minä käännän tämän ja hän venyttää
sen kahdesta ja puolesta arkista kuuden arkin mittaseksi; sitten
annetaan sille helähtävä otsikko, joka täyttää puoli sivua, ja
lähetetään kirja markkinoille puolen ruplan hintasena. Kääntämisestä
saan kuusi ruplaa arkilta, siis noin viisitoista koko teoksesta; siitä
olen ottanut etukäteen kuusi ruplaa. Kun tämä on valmis, alamme
suomentaa jotakin valaita käsittelevää, sitten tulee joitakin kappaleita
teoksen "Confessions" toisesta osasta -- muutamat ovat pitkäveteisiä
loruja. Joku on nimittäin saanut Gerumivovin uskomaan, että Rousseau
myös oli jonkinlainen Radishtshev. Minä en luonnollisestikaan, piru
periköön, sano mitään sitä vastaan! -- No, tahdotko kääntää toisen arkin
teosta "Onko nainen ihminen vai eikö?" Jos haluat, niin ota kirja, ota
paperia, kyniä -- kaikki saat ilmaseksi -- ja tässä saat kolme ruplaa;
olen ottanut käännöspalkkiosta kuusi ruplaa etukäteen toista ja kolmatta
arkkia vastaan, siitä siis tulee kolme ruplaa sinun osallesi. Kun
sinulla on arkki valmis, saat loput kolme ruplaa. Ja sitten pyydän,
ettet uskoisi minun tahtoneen tehdä sinulle mitään palvelusta.
Päinvastoin, tuskin olin nähnyt sinua, kun mieleeni johtui, että sinusta
voisi olla hyötyä minulle. Ensinnäkin olen jotenkin epävakava
oikokirjotuksessa ja toiseksi en ole myöskään kovin perehtynyt saksaan,
jonka vuoksi itse keksinkin suurimman osan; mutta lohduttelen itseäni
sillä, että käännös sen johdosta vielä paranee, mutta voihan se,
peijakas vieköön, tulla, ennestään huonommaksikin!... Otatko vai etkö?

Raskolnikov otti vaijeten saksalaisen alkutekstin, otti kolme ruplaa ja
läksi pois sanaakaan sanomatta. Mutta päästyään lähimmälle kadulle,
kääntyi hän äkkiä, meni vielä kerran Rasumihinin luo ja laski tälläkin
kertaa sanaakaan sanomatta paperit ja rahat pöydälle ja läksi tiehensä.

-- Mutta sinussahan on juoppohulluus! huusi Rasumihin suuttuneena hänen
jälkeensä. -- Vai tahdotko ilveillä kanssani? Vallan saatoit minut pois
suunniltani!... Miksi, piru vieköön, tulit ollenkaan tänne?

-- En tarvitse mitään käännöksiä, mutisi Raskolnikov mennessään portaita
alas.

-- Mutta mitä, perhana vieköön, sitten tarvitset? huusi Rasumihin
hänelle. Toinen kulki vain vaijeten edelleen.

-- Kuulehan! Missä sinä asut?

Vastausta ei seurannut.

-- No, piru sinut periköön!...

Raskolnikov oli jo taas kadulla. Nikolain sillalla sattui hän vielä
kerran tulemaan tajuihinsa erään hänelle sangen vastenmielisen tapauksen
johdosta. Eräs ajuri oli nimittäin antanut hänelle aito sivalluksen
piiskalla selkään, syystä että hän oli ollut joutua hevosten jalkoihin,
vaikka ajuri oli huutanut hänelle kolme, neljä kertaa. Piiskan isku teki
niin kipeätä, että hän juoksi aina kaidepuuhun asti (hän kulki
ajatuksissaan keskellä siltaa, ajotiellä, eikä jalkakäytävällä); hän
puri raivoissaan hampaitaan; lähellä olevat nauroivat luonnollisesti.

-- Se on oikein hänelle!

-- Mokomakin lurjus!

-- Tietystikin hän tekeytyy juopuneeksi ja koettaa joutua pyörien
ruhjottavaksi; meidän siitä on sitten vastattava.

-- Se on myös ammattia, veliseni, se on myös ammattia!...

Hänen vielä seisoessaan kaidepuun ääressä ja katsellessaan pois ajavia
ajopelejä, sekä selkäänsä hieroessaan tunsi hän äkkiä, että joku pani
rahaa hänen käteensä. Hän nosti päätään; hänen edessään seisoi eräs
vanha, päähineeseen puettu kauppiaan vaimo ja hattupäinen, päivänvarjoa
kantava tyttö, arvattavasti edellisen tyttö. "Ottakaa, isä hyvä,
Kristuksen tähden." Hän otti rahat ja he loittonivat. Raha oli
kahdenkymmenen kopeekan lantti; puvusta päättäen voi häntä hyvinkin
pitää kerjäläisenä ja lahjan suuruudesta oli hänen luonnollisesti
kiitettävä piiskan iskua, joka herätti heissä myötätuntoa.

Raha kourassa kulki hän noin kaksi askelta eteenpäin ja kääntyi
kasvoineen Nevaan päin, kohti hallituspalatsia. Taivas oli pilvetön ja
vesi melkein sinistä, mikä on poikkeus Nevan suhteen. Tuomiokirkon
kullattu kupooli, jota ei ole mistään edullisempaa katsella kuin täältä,
loisti. Piiskan iskun tuottama kipu oli laannut tuntumasta, levoton,
epäselvä ajatus valtasi hänet nyt tykkänään. Hän seisoi katsellen kauvan
ja jäykästi kaukaisuuteen; tämän paikan hän tunsi sangen hyvin. Ehkä
sata kertaa oli hän pysähtynyt tähän kotimatkallaan yliopistosta
katsellakseen tätä todella komeata maisemaa ja melkein joka kerta oli
hän kummastellut sen arvotuksentapasen vaikutuksen johdosta, minkä se
häneen teki. Selittämätön vilun tunne valtasi hänet aina hänen
katsellessaan tätä näköalaa. Hän ihmetteli joka kerta tuota synkkää ja
arvotuksellista vaikusta ja onnistumatta tähän asti selittää sitä toivoi
hän tulevaisuuden ratkasevan arvotuksen. Se tuntui hänestä omituiselta,
että hän nyt oli, kuten ennenkin, pysähtynyt samalle paikalle ja että
hän todella vielä voi kuvitella sellasta, että samat ajatukset, sama
kysymys ja kuvat huvittaisivat häntä nyt yhtä paljon kuin silloin ...
aivan äskettäin vielä. Se tuntui hänestä melkein naurettavalle, mutta
kuitenkin ahdisti se hänen rintaansa. Syvällä, syvällä tuolla
pohjattomassa kuilussa näki hän kaiken menneen, kaikki muinaiset
ajatuksensa, päämääränsä ja vaikutuksensa -- myös koko tämän panoraaman,
itsensä ja kaikki, kaikki! Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän yhä
kauvempana siitä, niin että se vihdoin häipyi hänen silmistään. --
Tahdottomasti liikahtaessaan tunsi hän lantin kädessään; hän katseli
sitä, kohotti kätensä ja heitti sen pitkälle luotaan veteen; sitten
kääntyi hän lähtemään kotiin. Hänestä tuntui kuin olisi hän tällä
hetkellä aivan kuin yhdellä iskulla erottautunut kaikesta.

Hänen kotiin tullessaan oli jo ilta; kuuden tunnin ajan oli hän siis
kuljeskellut. Mitä teitä hän oli kulkenut, sitä ei hän enää tiennyt. Hän
riisuutui, pani maata, väristen kuin uupunut hevonen, sohvalle, veti
päällystakkinsa ylitseen ja vaipui uneen... Kamala huuto herätti hänet
jälleen. Jumala paratkoon, mikä huuto se oli! Sellaisia luonnottomia
ääniä, sellaista ulvontaa, voihkimista, hampaitten kiristelyä, itkuja ja
solvauksia ei hän ollut vielä koskaan kuullut. Hän ei ollut voinut
kuvitellakaan moista eläimellistä esiintymistä. Kamalan tuskan
ahdistamana nousi hän ja istuutui: hän kärsi tavattomasti. Iskut, huudot
ja kiroukset kävivät yhä taajemmiksi. Äkkiä erotti hän suureksi
kummastuksekseen emäntänsä äänen. Hän ulvoi, rukoili ja pyyteli
kiihkeästi, nieli sanansa, niin ettei saattanut ymmärtää mitään --
kerjäsi, että häntä lakattaisiin lyömästä, sillä tuntui siltä, kuin
olisi häntä lyöty portaissa säälimättömästi. Lyöjän ääni oli käheä ja
kamala kuulla siinä ilmenevän vihan ja raivon tähden. Äkkiä tunsi
Raskolnikov äänen, se oli Ilja Petrovitshin! Ilja Petrovitsh oli siellä
ja pieksi emäntää -- hän potki häntä jalkoineen, iski hänen päätään
portaita vastaan -- se on selvää, sen kuulee äänestä, voihkinasta,
iskuista! Mitä on tekeillä? Onko jo maailmanloppu? Raskolnikov kuulee,
miten paikalle kiiruhtaa ihmisiä kaikista kerroksista, kaikista
portaista, ääniä, huutoja kajahtaa; siellä juostaan, koputetaan,
isketään ovia kiinni, juostaan sinne, tänne!... "Mutta miksi niin, mutta
miksi niin, ja millä oikeudella?" toisti hän, luullen tulevansa
hulluksi. Mutta ei, hänhän kuuli sen selvästi! Pian siis tullaan
varmasti hänenkin luokseen, sillä ... sehän on selvää, että tämä
tapahtuu vain _sen tähden, vain sen tähden ... eilisen johdosta_ ...
Jumala paratkoon! Hän aikoi panna oven säppiin, mutta ei voinut kohottaa
kättään ... ja olisihan se muuten hyödytöntäkin. Tuska vaivasi hänen
sydäntään kuin jäälohkare, painoi häntä niin että hän nukahti...
Vihdoinkin se loppui ... vähitellen muuttui kaikki rauhaisaksi, noin
kymmenen minuuttia oli sitä voinut kestää. Emäntä valitteli ja voihki,
Ilja Petrovitsh uhkaili ja solvasi yhä edelleen. Vihdoin hänkin vaikeni;
hänen ääntään ei enää kuulu, onkohan hän mennyt pois? Herra Jumala!
Niin, myös emäntä poistuu, lakkaamatta voihkien ja valitellen ... nyt
isketään hänen ovensa kiinni... Joukko hajaantuu -- saattaa vielä kuulla
heidän valittelevan, riitelevän, kutsuvan toisiaan, osaksi huutaen,
osaksi kuiskaten. Heitä mahtoi olla sangen paljon; koko talon väki oli
kasaantunut. Mutta, Jumalan tähden, onko se mahdollista?... Ja miksi,
mistä se johtui?

Raskolnikov vaipui väsyneenä takasin sohvalle, mutta ei voinut enää
sulkea silmiään; noin puoli tuntia ujui hän moisessa tilassa tuntien
niin sietämätöntä, rajatonta kauhua, ettei hän koskaan ollut tuntenut
sen vertaa. Äkkiä tuli huone valosaksi. Nastasja tuli sisään kynttilä
kädessä, tuoden keittoa. Katseltuaan tarkkaavasti Raskolnikovia ja
nähtyään että hän oli valveilla, laski hän kynttilän kädestään ja asetti
leivän, suolan, lautasen ja lusikan pöydälle.

-- Et kai sinä ole syönyt mitään eilisestä lähtien, vaan olet
kuljeskellut ympäri kaupunkia, vaikka väriset kuumeessa?

-- Nastasja ... miksi emäntää piestiin?

Nastasja katseli häntä tarkkaavasti.

-- Kuka löi emäntää?

-- Ilja Petrovitsh, polisiupseerin apulainen ... tuolla portaissa noin
puoli tuntia sitten... Miksi hän löi häntä sillä lailla ja ... miksi hän
tuli tänne?

Nastasja rypisti otsaansa ja katseli Raskolnikovia kauvan vaijeten. Tämä
tuijottaminen tuntui Raskolnikovista vastenmieliseltä ja teki hänet
surulliseksi.

-- Nastasja, miksi sinä vaikenet? kysyi hän arasti ja heikolla äänellä.

-- Se on veri..., vastasi tämä vihdoin hiljaa, ikäänkuin puhuen
itsekseen.

-- Veri?... Mikä veri?... mutisi Raskolnikov kalveten ja lähennellen
seinää.

Nastasja katseli häntä yhä vieläkin vaijeten.

-- Kukaan ei ole lyönyt emäntää, sanoi hän vihdoin ankarasti ja
päättävällä äänellä.

Raskolnikov katseli häntä ja voi tuskin hengittää.

-- Minä kuulin sen kuitenkin ... en nukkunut ... olin valveilla, vastasi
hän vielä aremmin. -- Minä kuuntelin kauvan ... se oli poliisiupseerin
apulainen ... kaikki tulivat juosten portaisiin...

-- Täällä ei ole ollut ketään! Veri se on, joka tekee sinut
rauhattomaksi. Kun ei sillä ole mitään tietä, jolloin se seisahtuu, niin
käy pää noin pyörälle... Tahdotko syödä vähän?

Raskolnikov ei vastannut. Nastasja seisoi vielä hetkisen katsellen
häntä.

-- Anna juotavaa ... Nastashuska.

Nastasja läksi noutamaan vettä, tuoden sitä valkeassa porsliniruukussa;
mutta Raskolnikov ei muistanut enää enempää. Hän muisti vain sen, että
ryyppäsi kerran ja kaasi päälleen. Sitten hän menetti taas tajuntansa.



III.


Sairautensa aikana ei hän aina ollut tajutonna; hän oli kuumeellisessa
tilassa, joka toisinaan vaihtui pyörrytykseen ja osittaiseen tajuntaan.
Myöhemmin muisti hän sangen vähän tästä. Toisinaan hänestä tuntui siltä
kuin kokoontuisi hänen ympärilleen joukko ihmisiä, jotka tahtoivat viedä
hänet jonnekin, ja riitelivät ja torailivat hänestä. Sitten oli hän taas
yksinään huoneessaan, kaikki olivat menneet tiehensä aivan kuin
peloissaan, ainoastaan toisinaan avattiin ovea hieman, katsottiin häntä,
uhattiin häntä, puhuttiin keskenään, naurettiin ja suututettiin häntä.
Hän muisti, että Nastasja usein oli hänen luonaan, voipa vielä erottaa
vielä erään toisenkin, tutun; mutta hän ei tiennyt, kuka tämä todella
oli ja se kiusasi häntä, itkipä hän sen johdosta. Toisinaan hänestä
tuntui siltä kuin olisi hän maannut siinä sillä lailla kokonaisen
kuukauden, toisella kerralla siltä -- kuin olisi vielä sama päivä. Mutta
_tuota tapausta_ ei hän ajatellut enää ollenkaan; mutta silloin tällöin
tuntui hänestä siltä kuin olisi hän unohtanut jotakin, jota ei saanut
unohtaa -- hän kiusasi itseään päästäkseen sen perille; hän voihki,
raivostui tai joutui sietämättömän tuskan valtaan. Sitten hän tahtoi
nousta, tahtoi paeta, mutta aina esti joku häntä väkivallalla, ja hän
vaipui heikkouden ja tajuttomuuden tilaansa. Vihdoin hän tuli täysin
tajuihinsa.

Se tapahtui eräänä aamuna kello kymmenen. Jos päivät olivat valosat,
leikki aina tällä tunnilla valonsäde hänen kamarinsa oikealla seinällä.
Hänen vuoteensa vieressä seisoi Nastasja ja eräs toinenkin henkilö, joka
oli hänelle ventovieras ja joka uteliasti katseli häntä. Se oli nuori,
hieman parrakas, pitkään takkiin puettu mies; hän näytti
rahanlaskijalta. Puoliavoimesta ovesta katseli emäntäkin. Raskolnikov
kohottausi.

-- Kuka on tuo, Nastasja? kysyi hän osottaen tuota nuorta miestä.

-- Kas vaan ... hän on tullut tajuihinsa! sanoi Nastasja.

-- Todellakin! vahvisti rahanlaskija. Emäntä sulki oven ja katsoi. Hän
oli sangen ujo, ja keskustelu sekä selitykset olivat hänestä
vastenmielisiä: hän oli lihava, paksu, nelikymmenvuotias nainen; hänen
silmänsä olivat mustat, samaten silmäripset; muuten hän oli laiskuuden
ja hyvinvoinnin vuoksi hyväntahtoinen, jotenkin kaunis, mutta
sanomattoman ujo.

-- Kuka te olette? kysyi Raskolnikov kääntyen rahanlaskijan puoleen.
Mutta tällä hetkellä avausi ovi sepposen selälleen ja sisään astui
Rasumihin, joka kumartausi, jottei iskisi päätään mihinkään.

-- Tämähän on oikea hytti, huudahti hän sisään tullessaan, -- melkein
aina lyön otsani johonkin -- ja tätäkö kutsutaan asunnoksi! Mutta
sinähän, veliseni, olet tullut tajuihisi! Kuulin sen äsken Pashenkalta.

-- Hän heräsi juuri, sanoi Nastasja.

-- Äsken heräsi, vahvisti rahanlaskija hymysuin.

-- Mutta te, kuka te olette? kysyi Rasumihin häneltä. -- Minä olen
Rasumihin, ylioppilas ja aatelismiehen poika; tämä tässä on ystäväni.
No, entä te, kuka te olette?

-- Minä olen eräässä konttorissa, kauppias Shelopajevin rahanlaskija ja
tulen tänne liikeasioissa.

-- Tehkää hyvin ja istukaa tänne tuolille! Rasumihin istuutui toiselle.
-- Se oli oikein, veliseni, että heräsit, jatkoi hän kääntyen
Raskolnikovin puoleen.

-- Neljään päivään et sinä ole syönyt mitään, korkeintaan muutaman
lusikallisen teetä. Sosimovitsh on ollut täällä kaksi kertaa. Muistatko
Sosimovitshiä? Hän tutki sinut tarkoin ja sanoi heti, ettei se ollut
mitään vaarallista -- lorua kaikki vaan, joku isku päässä, hermotäräys,
ravinnon puute, sanoi hän -- siitä johtuu sairaus. Mutta se ei tee
mitään, sellaista sattuu ja menee ohi. Hyvä toveri tuo Sosimovitsh,
hänellä on hyvät taipumukset ammattiinsa. Mutta mitä! -- enhän minä
tahdo pidättää teitä täällä, sanoi hän kääntyen uudelleen rahanlaskijan
puoleen, -- tehkää hyvin ja ilmottakaa meille asianne? Ajattelehan,
Rodja, että konttorista tullaan jo toista kertaa tänne, aikasemmin oli
täällä eräs toinen, jonka kanssa jo olen puhunut. Kuka se oli, joka
silloin tuli?

-- Luultavasti toissa päivänä; aivan oikein, se oli Aleksei
Semjonovitsh, myös meidän konttorihenkilöitämme.

-- Mutta ei kai hän ole niin tyhmä kuin te, vai mitä arvelette?

-- Ehkäpä ei, hän onkin minua hienompi.

-- Kiitoksen ansaitsette tuosta; no, olkaa hyvä ja jatkakaa.

-- Asia on seuraava: Vasili Ivanovitsh Vahrushinilta, josta, kuten
otaksun, olette monta kertaa kuullut puhuttavan, on teidän äitinne
pyynnöstä tullut konttoriimme määräys suorittaa teille summa rahaa,
alkoi rahanlaskija kääntyen Raskolnikovin puoleen. -- Siinä tapauksessa,
että olette täysin tajuissanne, suoritan teille viisineljättä ruplaa,
minkä Vasili Ivanovitsh on äitinne pyynnöstä jättänyt tehtäväksemme.
Tunnetteko Vasili Ivanovitshin?

-- Kyllä ... minä muistan hänet ... Vahrushinin ... sanoi Raskolnikov
miettivästi.

-- Kuulkaa, hän tuntee kauppias Vahrushinin! huudahti Rasumihin. -- Hän
on siis täydessä tajussaan! Nyt minäkin huomaan, ettette tekään ole niin
tyhmä. No, viisasta puhetta kuuntelee mielellään!

-- Aivan oikein, hän se on, Vahrushin, Vasili Ivanovitsh; ja teidän
äitinne määräyksestä -- hänhän lähetti teille kerran ennenkin vähän
samalla lailla -- se nytkin tapahtuu. Toistaiseksi on minulla
jätettävänä teille viisineljättä ruplaa.

-- Aivan oikein, "toistaiseksi", siinäpä sanoitte oikein! Tuo
"äidiltänne" ei myöskään ollut hullumpaa. No, mitä te siis arvelette,
onko hän jo täydessä tajussaan vai eikö vielä kokonaan -- mitä?

-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se on vain allekirjotuksen
vuoksi, arvelen.

-- Kyllä se toimitetaan. Onko teillä mitään kirjaa, johon voi kuitata?

-- Kyllä, kyllä minulla on kuittauskirja, kas tässä!

-- Antakaa tänne se. Nyt, Rodja, nouse, minä autan sinua; ota kynä ja
kirjota alle; sillä nyt, rakas veliseni, tarvitsemme rahaa, rahat ovat
meille siirappia makeampaa.

-- Ei tarvita, -- sanoi Raskolnikov ja työnsi kynän luotaan.

-- Miksi ei niitä tarvita?

-- Minä en kirjota nimeäni.

-- Mutta, tuhat tulimmaista, miksi et?

-- Minä en tarvitse mitään rahaa...

-- Mitä, etkö tarvitse rahaa? Ei, veliseni, nyt sinä lasket leikkiä, sen
voin vaikka todistaa! Tehkää hyvin, älkääkä välittäkö hänestä, se on
vain taas pieni kuumekohtaus. Se kohtaa niin usein häntä... Te olette
järkevä mies ja me autamme häntä, se on, viemme yksinkertaisesti hänen
kättään, hän kyllä kirjottaa. Auttakaa vähän.

-- Voinhan minä muuten palata jonkun toisen kerran.

-- Ei, ei; miksi vaivaisimme me teitä? Te olette järkevä mies... No,
Rodja, älä pidätä vierastamme ... etkö näe, että hän odottaa -- ja hän
valmistausi todella viemään Raskolnikovin kättä.

-- Anna olla, teen sen itse... sanoi Raskolnikov ottaen kynän ja
kirjottaen nimensä kirjaan. Rahanlaskija laski rahat ja poistui.

-- Hyvä! Ja nyt, veliseni, etkö tahdo syödä vähän!

-- Kyllä! vastasi Raskolnikov.

-- Onko teillä keittoa?

-- Kyllä, eilistä -- vastasi Nastasja, joka oli ollut sisässä koko ajan.

-- Onko myös perunoita ja riissiä?

-- Kyllä on perunoita ja riissiä.

-- Hyvä, tuo tänne sitä ja ota mukaasi myös vähän teetä.

-- Kyllä otan.

Raskolnikov katseli Nastasjaa suuresti kummissaan uupunein silminsä. Hän
vaikeni ja odotti, mitä se merkitsisi. "Tuntuu siltä kuin en enää
hourailisi," ajatteli hän, "se on totta, toivon ma"...

Parin minuutin päästä palasi Nastasja tuoden myös teetä. Keiton mukana
oli hän tuonut kaksi lusikkaa, kaksi lautasta ja kaikki lisätarpeet:
suolaa, piparijuurta, sinappia lihaa varten j.n.e. niin täydellisen
pöydän, ettei Raskolnikov ollut nähnyt sellaista pitkään aikaan.
Pöytäliinakin oli puhdas.

-- Eipä olisi pahasti, Nastashushka, vaikka Praskovja Pavlovna
lähettäisi myös pari pulloa olutta; kyllä me sitä juomme.

-- Sen kyllä uskon, senkin veijari, mutisi Nastasja, lähtien kuitenkin
täyttämään annettua määräystä.

Raskolnikov katseli edelleenkin tylsästi eteensä. Sillä välin istuutui
Rasumihin sohvalle hänen viereensä; tarttui häntä kömpelösti kuin karhu
kaulaan, vaikkakin hän oli itse voinut kohottautua, ja vei oikealla
kädellään lusikallisen keittoa hänen suuhunsa, ensin puhallettuaan sitä
pari kertaa, ettei hän polttaisi itseään. Keitto oli sangen vähän
lämmintä. Raskolnikov nieli himokkaasti ensi lusikallisen, sitten toisen
ja kolmannen. Mutta äkkiä lakkasi Rasumihin arvellen että ensin oli
kysyttävä lääkäriltä, ennenkuin hän sai enempää.

Nastasja tuli tuoden kaksi pulloa olutta.

-- Tahdotko teetä!

-- Kyllä.

-- Anna nopeasti teetä, Nastasja, sillä mitä teehen tulee, ei meidän
tarvitse kysyä sitä tiedekunnalta. Ah, siinähän on jo olutkin! Hän
istuutui takasin tuolilleen, veti keiton ja lihan luokseen ja söi
sellaisella ruokahalulla kuin ei hän olisi saanut mitään ruokaa kolmeen
päivään.

-- Nykyään syön päivällistä luonanne joka päivä, sanoi hän suu täynnä
tuskin kuuluvasti, -- emäntäsi, Pashenka, juuri kohtelee minua niin
kunnioittavasti. Minä en luonnollisestikaan ole tunkeileva hänen
suhteensa, mutta en pane myöskään vastaan. Kas tuossa tulee Nastasja
teetä tuoden; miten kätevä hän sentään onkaan! Nastjenka, tahdotko
olutta?

-- Eläimeksikö minä rupeaisin!

-- Entä teetä?

-- Teetä kyllä.

-- Kaada sitten! Odota, minä kaadan itse; käy istumaan pöydän ääreen.

Hän laittoi heti kaikki järjestykseen, kaasi teetä, sitten vielä toisen
kupillisen, lopetti aamiaisensa ja istuutui taas sohvalle. Kuten
äskenkin tarttui hän vasemmallaan sairaan kaulaan, kohotti sitä ja alkoi
syöttää sairasta teelusikalla, taaskin puhallellen lakkaamatta ja sangen
kiihkeästi ikäänkuin riippuisi paranemisen paras edellytys tästä
puhaltelemisesta. Raskolnikov pysyi äänettömänä eikä vastustellutkaan,
vaikka hän tunsikin jo olevansa taas kyllin voimakas nousemaan ja
istumaan sohvalla ilman vierasta apua, hoitamaan lusikkaa tai kuppia
omin käsinensä, jopa kävelemäänkin. Hänen mieleensä johtui omituinen,
melkeinpä eläimellinen viekkaus salata voimiaan ja jos tarpeellista oli,
myös teeskennellä toisinaan tajuttomuutta, tällöin kuitenkin
kuunnellakseen ja tarkatakseen, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kuitenkaan ei hän voinut salata inhoaan, vaan noin kymmenen lusikallista
syötyään vapautti äkkiä päänsä, työnsi lusikan tulisesti takasin ja
heittäytyi taas patjalleen. Hänen päänsä alla oli nyt oikea pääpatja --
lainehtiva ja puhdaspäällyksinen; hän kyllä huomasi sen.

-- Pashenka saa lähettää meille tänään hieman vadelmamehua, niin että
voimme sekottaa hänelle juomaa, sanoi Rasumihin jatkaen syöntiään ja
juontiaan.

-- Mistä hän saa vadelmamehua? kysäsi Nastasja pitäen teevatia viidellä
kämmenellään ja siivilöiden teetä suussaan olevan sokeripalan läpi.

-- Vadelmamehua, ystäväni, hän saa ostaa puodista. Näetkö, Rodja, sinun
maatessasi tajuttomana on tässä tapahtunut koko historia. Kun sinä viime
kerralla juoksit luotani niin epäkohteliaasti sanomatta minulle, missä
asut, raivostuin minä niin, että päätin saada sinut käsiini ja rangaista
sinua. Aloin etsiä, heti samana päivänä, juoksin kaikkialla ja
tiedustelin. Nykyisen asuntosi olin unohtanut, eikä minulla siitä selvää
ollutkaan. Niin, ja edellisestäsi tiesin vain sen, että se oli "Viiden
nurkkauksessa" Garmalovin talossa. Etsiskelin kauvan tuota Garmalovin
taloa, kunnes osottausi, ettei talo ollutkaan Garmolovin, vaan Buhin.
Miten toisinaan saattaakaan erehtyä! Minä olin vallan suuttunut ja menin
vihdoin sattuman kaupalla osotetoimistoon. Ajattelehan, parissa
minuutissa saivat he selvän sinusta; nimesi on siellä kirjoissa.

-- Tiedän sen.

-- Kun siis olin saanut selvän sinun asunnostasi, hankin heti tietooni
sinun tilasi. Tiedän kaikki, veliseni, kaikki; sen voi vaikka
Nastasjakin todistaa; olen tehnyt tuttavuutta Nikodin Fomitshin kanssa,
ottanut selvän Ilja Petrovitshista, talonmiehestä, sihteeri Sametovista
ja vihdoin myös -- kaiken huipusta -- Pashenkasta!... Eikö totta,
Nastasja!...

-- Hän tekee hänelle mitä tahtoo, mutisi Nastasja veitikkamaisesti
nauraen.

-- No, näetkö, veli hyvä, lyhyesti sanoakseni sain päähäni tuuman niin
sanoakseni johtaa sähkövirran tänne kaikkialle ja kerrallaan raivata
pois kaikki ennakkoluulot, mitkä täällä vallitsevat; mutta Pashenka on
voittanut minut. Sitä minä en, veli hyvä, odottanut, että hän olisi ...
niin miellyttävä ... niin! Mitä sinä arvelet?

Raskolnikov vaikeni, mutta katseli edelleenkin häntä odottavin
silmäyksin.

-- Niin! jatkoi Rasumihin kiinnittämättä huomiotaan Raskolnikovin
vaiteliaisuuteen ja ikäänkuin tukeakseen omaa lausuntoaan -- nyt on
kaikki mitä paraimmassa järjessä joka suhteessa!

-- Niin, hän voi toimittaa jotakin! huudahti Nastasja uudelleen, sillä
hänessä herätti tämä keskustelu tosi iloa.

-- Mutta siinä sinä teit tyhmästi, veliseni, ettet saattanut asiaa
paremmalle kannalle jo alussa. Pashenkasta on suoriuduttava toisella
tavalla. Hänellä on niin sanoakseni aivan oikullinen luonne! Mutta siitä
saamme puhua enemmän sitten myöhemmin... Mutta miten saatoit antaa sen
mennä niin pitkälle, että hän lopetti päivällisen lähettämisen luoksesi!
Entä velkakirja sitten! Oletko sinä hullu, kun kirjotat nimesi
velkakirjaan! Ja sitten tuo tuleva naimisiin menosi hänen tytär
vainajansa kanssa... Olen selvillä kaikesta! Muuten huomaan kyllä, että
tämä on arka keskustelun aihe ja minä itse aasi; suo anteeksi. Ah niin,
mitä tyhmyyksiin tulee, niin tiedä ettei Praskovja Pavlovna ole
ollenkaan niin tyhmä kuin ensi silmäyksellä saattaisi luulla, vai miten?

-- Ei... sanoi Raskolnikov vitkaan, ajatellen olevan parasta lopettaa
keskustelu.

-- Eikö totta? huudahti Rasumihin sangen ilosena sen johdosta että oli
saanut vastauksen. -- Mutta mikään erikoisen järkevä hän ei ollut, vai
miten? Sangen omituinen luonne ... en itsekään ymmärrä sitä...
Neljänkymmenen vuoden vanha hän varmastikin on -- itse sanoo hän aina
kuusineljättä. Muuten olen sangen pahoillani siitä, etten täydellisesti
käsitä häntä, vaikka jo tunnemme toisemme jotenkin hyvin. No, se on vain
tyhmyyttä kaikki! Hän ajatteli nimittäin, ettet sinä enää ollut
ylioppilas, ettei sinulla ollut opetustunteja tai vaatteita, ja koska
hänen tyttärensä oli kuollut, ei hänen enää tarvinnut kohdella sinua
sukulaisena; ja kun sinä ryömit nurkkaasi etkä enää halunnut jatkaa
seurustelua entiseen tapaan, sai hän aatoksen ajaa pois sinut. Se ajatus
oli hänellä ollut jo kauvan, velkakirja hänet vain saattoi levottomaksi,
etenkin kun sinä olit vakuuttanut, että äitisi maksaa...

-- Siinä tein pahoin, että sanoin jotakin sellaista!... Äitini on niin
köyhä, että hänen itsensä on melkein kerjättävä ... minä valehtelin,
että hän antaisi minun asua ja saada ruokaa, sanoi Raskolnikov
kuuluvasti ja selvästi.

-- No niin, sehän oli sangen järkevää. Seikka oli vain sellainen, että
eräs herra Tshebarov, joka on hovineuvos ja tottunut liikemies, sai
asian alkuun. Ellei hän olisi siihen sekaantunut ei Pashenka olisi
tehnyt mitään, sillä hänhän on niin ujo; mutta liikemies ei ole koskaan
ujo; hän kysyikin sen vuoksi heti, oliko mitään toiveita saada
velkakirjassa mainittu summa. Vastaus: kyllä on eräs äiti, joka nauttii
sadankahdenkymmenen ruplan eläkettä ja joka ennen itse kärsii nälkää
kuin jättää Rodjenkansa pulaan. Ja onpa eräs sisarkin, joka hätätilassa
raataisi elinaikansa veljensä hyväksi. Sitä harkittiin ... makaa hiljaa
vain. Olen nyt saanut selville kaikki, veli hyvä. Mutta se johtuu siitä,
että Pashenka on kunniallinen ja tunteellinen ja lörpöttelee kaikkea
mahdollista... Tuleepa asiaan eräs liikemies -- ja sinä olet kadotettu.
Pashenka siirsi siis velkakirjan tuolle Tshebaroville ja tämä ei
luonnollisesti viivytellyt ollenkaan, vaan antoi sen perittäväksi. Kyllä
minä ajattelin saatuani kuulla tuon tehdä hänelle pienen metkun, mutta
kun sitten sovimme sangen hyvin Pashenkan kanssa, tyydyin antamaan
sellaisen määräyksen, että asian oli loputtava siihen sekä menin itse
takuuseen. Kuuletko, minä menin takuuseen puolestasi! Tshebarov
kutsuttiin siis takasin, työnnettiin hänelle kymmenen ruplaa, otettiin
velkakirja takasin ja -- tässä on minulla kunnia antaa se sinulle
takasin -- sanasi on nyt tarpeeksi -- kas tässä, ota se, olen sitä
paitsi repinyt sen kahtia, kuten tuleekin.

Rasumihin laski molemmat velkakirjan palaset pöydälle. Raskolnikov
katseli häntä, sanomatta sanaakaan ja kääntyen seinään päin. Rasumihin
tunsi vastenmielisen liikutuksen tunnetta.

-- Näen kyllä, veliseni, sanoi hän hetken kuluttua, että olen taas ollut
aika narri. Minä näet luulin saavani aikasi kulumaan ja mielesi
rohkaistuksi puheillani, mutta minä olenkin vain suututtanut sinua.

-- Sinäkö se siis olit, jota minä en kuumeessani tuntenut? kysyi
Raskolnikov päätään kääntämättä.

-- Niin, minä se olin; ja sinä jouduit vallan raivoihisi, kun minä
sattumalta otin kerran Sametovin mukaani tänne.

-- Sametovin?... Sihteerin?... Miksi? Raskolnikov kääntyi äkkiä ja
tuijotti Rasumihiniin.

-- Mutta mitä nyt ... miksi noin tulistut? Hän tahtoi tutustua sinuun,
oli itse sanonut toivovansa sitä, sillä me olimme jo paljon puhuneet
sinusta... Miten olisin minä muuten voinut saada niin paljon tietoja
sinusta? Hän on oiva mies, aivan erinomainen ... luonnollisesti
tavallaan. Me olemme nyt ystäviä ja näemme toisemme melkein joka päivä.
Minähän olen muuttanut tähän kaupunginosaan. Sitä et sinä vielä tiedä?
Muutin tänne vallan äskettäin...

-- Olenko houraillut?

-- Sehän on selvää! Sinähän olet ollut vallan tajuton.

-- Mitä olen houraillut?

-- Kysymys sekin! Mitä sanotaan hourailemiseksi? No, veli hyvä, nyt ei
ole aikaa menetettävissä, nyt on toimittava.

-- Tahdon tietää, mitä olen houraillut!

-- Miksi juuri kyselet sitä -- Pelkäätkö ehkä jotakin salaisuutta? Ole
vallan levollinen: mistään kreivittärestä ei ollut puhetta. Mutta
verikoirasta ja korvarenkaista ja käädyistä ja krestovskijovista ja
jostakin talonmiehestä; myös Nikodin Fomitshista ja Petrovitshista,
hänen apulaisestaan oli myös puhetta? Samaten suvaitsit olla sangen
kiintynyt sukkaasi, huusit aina: "Tuokaa tänne se!" Sametov etsi itse
sukkiasi joka nurkasta ja ojensi sinulle omakätisesti nuo inhottavat
rääsyt parfymoituine ja sormuksilla koristeltuine sormineen. Vasta
silloin sinä rauhotuit ja pidit koko päivän tuota rääsyläjää käsissäsi.
Sitä ei auttanut koittaa ottaa sinun käsistäsi. Luultavasti on se vielä
tuolla peiton alla. Ja sitten pyysit saada myös joitakin rääsyjä
housuistasi ja oikein vesissä silmin! Me koetimme saada selville, mitä
rääsyjä ne mahtoivat olla -- mutta se oli mahdotonta... Mutta nyt
liikeasioihin! Kas, tässä on viisineljättä ruplaa; niistä otan minä
kymmenen, teen niiden käytöstä selon parin tunnin kuluttua. Sillä välin
ilmotan myös Sosimoville, miten sinun laitasi on, hänen olisikin jo
kauvan sitten pitänyt olla täällä, sillä kello käy jo kahdettatoista.
Mutta te, Nastenka, katsokaa minun poissa ollessani, tarvitseeko hän
juotavaa tai jotakin muuta... Sanonpa itse heti Pashenkalle, mitä
tarvitaan. Terve nyt siksi aikaa!

-- Pashenkaksi hän kutsuu häntä! Voi sinua viekasta veitikkaa! sanoi
Nastasja katsellen Rasumihinin jälkeen. Sitten hän juoksi alas
kuunnellakseen, mitä Rasumihinilla oli sanottavaa emännälle; tytöstä
näki heti, että hän oli vallan Rasumihinin lumooma.

Tuskin oli Nastasja sulkenut ovea perässään, kun sairas heitti peitteen
päältään ja hypähti vuoteeltaan kuin mielipuoli. Hän oli palavan
kärsimättömästi odottanut sitä hetkeä, jolloin he läksisivät tiehensä
heti tehdäkseen jotakin. Mutta mitä oli hänen tosiaan tehtävä?... Hän
oli taas unohtanut kaikki! "Jumalani! Sano sinä minulle vain yksi asia:
tietävätkö he sen, vai eivätkö vielä tiedä? Ajattehan, että he
tietäisivät kaikki ja teeskentelisivät olevansa tietämättömiä sen
suhteen, vain puijaisivat minua minun maatessani -- ja jos he sitten
tulevat äkkiä ja sanovat, että kaikki on ollut jo kauvan tiedossa ja
että he vain ovat teeskennelleet tietämättömiä... Mutta mitä piti minun
tehdäkään? Voi, että unohdin sen tykkänään!... Juuri äsken muistin sen
ja nyt on se mennyt tykkänään mielestä..."

Hän seisoi keskellä huonetta kiusallisen epätietosena ja katseli
ympärilleen; hän meni ovelle, avasi sen, kuunteli -- siellä ei ollut
ketään. Vihdoin näkyi hän muistavan jotakin, kiiruhti nurkkaan, missä
seinäpaperissa oli reikä, tarkasteli, pisti kätensä koloon, koetti yltä
päältä -- mutta sitä se ei ollut. Hän meni uunin luo, avasi luukun ja
tarkasteli tuhkaa: aivan oikein, housujen rääsyt ja pois revityn taskun
siekaleet olivat vielä siellä, minne hän oli ne heittänyt --kukaan ei
siis ollut katsonut uuniin! Nyt hän muisti sukan, josta Rasumihin oli
äsken puhunut hänelle. Aivan oikein, siellä se on peitteen alla
sohvalla, mutta niin kuluneena ja likasena, ettei Sametov
luonnollisestikaan ollut voinut havaita siinä mitään erikoista.

"Haa, Sametov!... Polisikonttori!... Miksi kutsuttiin minut
konttoriin? Mistä on kysymys? Ah, minä muistan väärin, sehän tapahtui
silloin! Siksihän minä myös katselin sukkaa ja nyt ... nyt olen sairas.
Mutta miksi oli Sametov täällä? Miksi on Rasumihin tuonut hänet tänne?"
mutisi hän uudelleen vaipuen sohvalle. -- "Miten on nyt laitani?
Hourailenko yhä edelleenkin vai olenko tajuissani? Minusta tuntuu siltä
kuin olisin todella täydessä tajussani... Ah, nyt muistan: pakene,
pakene nopeasti, pakene ehdottomasti! Niin ... mutta minne? Missä ovat
vaatteeni?... Ei saappaitakaan!... Pois viedyt, kätketyt! Ah, minä
ymmärrän! Mutta tuossa on päällystakkini, sen ovat he unohtaneet --
menneet ohi! Tuossa on myös rahaa pöydällä, Jumalan kiitos! Velkakirja
myös... Minulla on rahani ja minä menen tieheni, etsin itselleni toisen
asunnon ... he eivät saa minua käsiinsä! Mutta osotetoimisto? Sieltä he
tapaavat minut! Rasumihin saa varmastikin tiedon asunnostani! Mieluummin
kauvas, kauvas pois -- Amerikkaan ... siellä saavat etsiä minua! Ja
velkakirjan otan mukaani ... siellä voin tarvita sitä. Mitä muuta
ottaisin mukaani? He luulevat, että minä olen sairas, eivätkä tiedä,
että minä kykenen juoksemaan, heh, heh, hee!... Olen nähnyt sen heidän
silmistään, että he tietävät kaikki! Jospa vain pääsisin portaista alas!
Mutta jospa siellä alhaalla onkin poliiseja? Mitä tämä on, teetä? Ah,
olutta myöskin, kylmää olutta, vielä puoli pulloa jälellä..."

Hän tarttui pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella ikäänkuin
tahtoen sammuttaa jotakin sisäistä tulta. Mutta tuskin kului
minuuttiakaan, ennenkuin olut alkoi vaikuttaa hänessä ja hän tunsi
selkäpiitään karmivan miellyttävän, kevyen väristyksen. Hän pani maata
ja peitti itsensä. Hänen jo ennestään sairaloiset ja sotkuset
ajatuksensa kävivät yhä sotkusemmiksi ja pian vaipui hän kevyeen ja
virkistävään uneen. Mielihyvissään painoi hän päänsä pehmeään patjaan,
kietoutui lämpimään puuvillapeitteeseen, joka nyt toimitti päällystakin
virkaa, huoahti kevyesti ja vaipui syvään ja hyvään uneen.

Hän heräsi Rasumihinin ollessa ovella. Tämä ei tiennyt, oliko hänen
tultava sisään vai eikö. Raskolnikov kohottausi ja katseli häntä
ikäänkuin muistellen jotakin.

-- Ah, ethän sinä nukukaan! Kas tässä olen taas! Nastasja, tuo käärö
tänne! huusi hän porraskäytävään. -- Ryhdyn heti tekemään selvää
sinulle.

-- Miten paljon kello on? kysyi Raskolnikov katsellen hämmästyksissään
ympärilleen.

-- Sinä olet nukkunut kelpo lailla, sillä nyt on jo iltapuoli, kello on
noin kuuden paikkeilla. Olet nukkunut yli kuusi tuntia.

-- Jumalani! Mitä kuulenkaan?

-- Mitä nyt sitten? Oletko terve! Mihin sinulla on sellainen kiire,
ethän vain lähtene mihinkään rakkauskohtaukseen? Meillä on aikaa hyvän
lailla. Olen jo odottanut kolme tuntia, olen ollut täällä kaksi kertaa
sinun nukkuessasi -- Sosimovilla olen myös ollut kaksi kertaa. Ei ollut
kotona! Ei nykyään mitään, tulee kyllä pian! Olin myös poissa omilla
asioillani; olen auttanut setää hänen muuttaessaan tänään. Tiedätkö,
että minulla on täällä setäkin! Mutta nyt liikeasioihin! Tuo käärö
tänne, Nastenka. Alkakaamme heti... Mutta miten sinä veliseni jaksat?

-- Voin hyvin... Oletko ollut täällä kauvan, Rasumihin?

-- Sanoinhan minä sinulle jo äsken, että olen odottanut kolme tuntia!

-- Ei, vaan ennen?

-- Miten ennen?

-- Miten kauvan siitä on kuin sinä tulit tänne?

-- Olenhan sen jo sanonut kerran, oletko unohtanut sen?

Raskolnikov mietti. Hän voi vain epäselvästi muistaa, mitä ennen oli
tapahtunut ja hän katsoi kysyvästi Rasumihiniin.

-- Hm! sanoi tämä, -- siis unohtanut sen kuitenkin! Minusta tuntuu siltä
kuin et sinä vielä olisi aivan... No, kyllä kai tilasi paranee nyt unen
jälkeen... Aivan varmasti, sillä sinähän näytät jo vallan toiselta.
Mutta nyt asiaan, kyllä kohta muistat kaikki. Katsohan tänne vain,
veliseni!

Hän alkoi avata kääröä.

-- Erikoisesti oli sydämelläni eräs seikka, veliseni! Sillä ennen
kaikkea oli sinusta tehtävä toinen ihminen. Alkakaamme siis huipuista:
näetkö tätä lakkia? -- Hän veti kääröstä esiin sangen kauniin, mutta
tavallisen ja halvan lakin. -- Annahan, kun koetan!

-- Sitten, myöhemmin! sanoi Raskolnikov hylkivästi.

-- Ei, minä pyydän, veli Rodja, älä hangottele vastaan; sillä kohta on
jo myöhäistä; enkä minä voisi nukkua koko yönä, sillä olen nimittäin
ostanut vallan umpimähkään, ilman minkäänlaista mittaa. Sopii
erinomaisesti, aivan kuin tilattu! huudahti hän riemuiten. --Päähine on
pääseikka, ystävä hyvä, suositus, tekisi mieleni sanoa. No, Nastenka,
katsohan näitä kahta päähinettä (hän veti esiin Raskolnikovin entisen
litistyneen silinterihatun, jota hän tapasi kutsua Palmerstoniksi) --
tätä Palmerstonea -- ja tuota juveli-esinettä. Arvaahan, Rodja, miten
paljon luulet minun antaneen siitä? Nastashushka? Ja hän kääntyi
Nastasjan puoleen nähdessään Raskolnikovin vaikenevan.

-- Ehkä annoit siitä parisenkymmentä kopekkaa, vastasi Nastasja.

-- Parisenkymmentä kopekkaa, sinä narri! huudahti Rasumihin
loukkaantuneena. -- Parilla kymmenellä kopekalla ei saa ostaa sinuakaan!
Kahdeksankymmentä kopekkaa ja sekin vain siksi, että sitä jo oli
käytetty! Kuitenkin sillä ehdolla, että kun tämä on kulutettu, antavat
he sinulle toisen ensi vuonna ilmaseksi, Jumala paratkoon! Mutta
siirtykäämme nyt housuihin; jo ennakolta täytyy minun sanoa, että olen
ylpeä niistä! Hän levitti parin ohuita, harmaita villahousuja
Raskolnikovin eteen. -- Ei yhtäkään reikää, ei pilkkuakaan ja vielä
sangen käyttökelpoiset; samasta kankaasta tehty liivi, aivan muodin
mukainen. Niiden arvoa vain kohottaa se, että ne ovat vähän käytetyt,
joten ovat tulleet pehmeämmiksi, hienommiksi... No, arvatkaa! Miten
paljon luulet? Kaksi ruplaa viisikolmatta kopekkaa, samoilla ehdoilla:
kun olet kuluttanut nämä, saat ensi vuonna ilmaseksi toisen parin!
Fedjajevin kaupassa ei tehdä toisellaisia kauppoja, sillä kun olet
kerran maksanut, on se tehty, koko elinajaksi -- et mene sinne koskaan
toista kertaa. No, nyt tulemme saappaisiin -- mitä pidät niistä? Tosin
ovat ne vähän kuluneet, mutta kaksi kuukautta ne kyllä kestävät vielä,
sillä ne ovat ulkomaisista tavaroista: Englannin lähetystön sihteeri möi
ne viime viikolla torilla; hänellä ne olivat olleet ainoastaan kuusi
päivää ja sitten hän tarvitsi rahaa! Hinta on rupla ja viisitoista
kopekkaa. Halpaa, eikö totta?

-- Mutta ehkeivät ne sovikaan! huomautti Nastasja.

-- Eivät sovi! Ja mikä tämä sitten on? Hän veti taskustaan Raskolnikovin
vanhan, risasen ja sisään painuneen lian peittämän saappaan. -- Nämä
ovat ehkä vielä vähän suuremmat; kaikesta on huolehdittu omantunnon
mukasesti. Ja nyt liinavaatteisiin, siinä on emäntä auttanut minua:
kolme paitaa, tosin puuvillasia, mutta niissä on uusikuosiset kaulukset,
j.n.e. Siis kokonaissumma: lakista kahdeksankymmentä kopekkaa,
vaatteista kaksi ruplaa viisikolmatta kopekkaa, yhteensä kolme ruplaa
viisi kopekkaa; puolitoista saappaista -- ja ne ovat sangen sirot --
yhteensä kolme ruplaa viisikuudetta kopekkaa, ja liinavaatteista viisi
ruplaa -- yhteensä tasan yhdeksän ruplaa viisikuudetta kopekkaa.
Viisiviidettä kopekkaa vaskea on minulla jälellä, tässä ne ovat, ota ne
-- ja nyt siis, Radja, on koko pukusi taas kunnossa, sillä päällystakkia
voi vielä käyttää ja näyttääpä se vielä sangen komealtakin -- mutta
siten käy, kun teettää vaatteensa Sharmerilla! [Aikanaan sangen kuuluisa
räätäli Pietarissa.] Mitä sukkiin y.m.s. tulee, saat ne hankkia itse,
onhan meillä vielä viisikolmatta ruplaa jälellä; Pashenkasta ja
vuokrasta ei sinun tarvitse huolehtia -- sanoinpa sinulle, että sinulla
on rajaton luotto. No, veli hyvä, suo minun nyt muuttaa yllesi uudet
alusvaatteet -- loppujen lopuksi kätkeyy sairaus vain paitaan.

-- Anna minun olla, minä en tahdo, sanoi Raskolnikov hylkivästi. Hän oli
tuntenut vain vastenmielisyyttä kuunnellessaan Rasumihinin leikillistä
kertomusta vaatteitten ostosta.

-- Se ei sovi rakkaimpani; miksi olisinkaan ollenkaan vaivannut itseäni
tällä lailla! murisi Rasumihin. -- Nastashka, älä ujostele ollenkaan,
vaan auta pikemmin -- kas noin, noin! ja huolimatta Raskolnikovin
vastarinnasta vaihtoi hän hänen alusvaatteensa. Raskolnikov heittäysi
patjalle, eikä virkkanut sanaakaan muutamaan minuuttiin.

-- Jokohan se pian loppunee! ajatteli hän. -- Millä rahoilla nämä ovat
ostetut? kysyi hän vihdoin ympärilleen katsahtamatta.

-- Milläkö rahoilla? Kas vain sinua! Omilla rahoillasi. Rahanlaskija toi
ne sinulle joku hetki sitten Vahrushinilta; äitisi ne lähetti; oletko
taas unohtanut sen?

-- Nyt muistan... sanoi Raskolnikov pitkän ja synkän harkinnan jälkeen.
Rasumihin katseli häntä otsa rypyssä.

Ovi aukeni ja sisään astui suuri voimakas mies, joka tuntui
Raskolnikovista tutulta.

-- Sosimov, vihdoinkin! huudahti Rasumihin ilosesti.



IV.


Sosimov oli suuri ja paksu; hänellä oli pöhöttyneet, värittömät,
puhtaaksi ajetut kasvot, vaalea, sileä tukka, silmälasit ja suuri
kultasormus paksussa lihavassa sormessaan. Hän saattoi olla noin
seitsemän kolmatta vuoden vanha. Hän oli puettu laajaan aistikkaaseen
kesänuttuun ja vaaleisiin kesähousuihin. Koko hänen vaatetuksensa oli
avara, mutta aistikas ja aivan uusi, liinavaatteet olivat moitteettomat;
hänellä oli myös paksut kellonperät. Hänen käytöksensä oli hidasta,
mutta samalla keinotekosen ystävällistä; sangen hyvin saattoi huomata,
että hän kopeili itsestään. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä
synkkämielisenä, mutta arvelivat hänen ymmärtävän asiansa.

-- Olen käynyt luonasi kaksi kertaa... Näetkös, hän on tullut
tajuihinsa! huudahti Rasumihin.

-- Kyllä minä näen; mutta miten voimme me nyt? sanoi Sosimov kääntyen
Raskolnikovin puoleen, katsellen häntä tarkkaavasti ja heittäytyen
sohvalle hänen viereensä.

-- Hän on aina pahoilla mielin, jatkoi Rasumihin, -- kun me äsken
muutimme hänelle puhtaat alusvaatteet, oli hän rupeamaisillaan itkemään.

-- Luonnollisestikin! Eihän alusvaatteilla olisi ollut niin kiirettä,
ellei hän pitänyt siitä... Valtimo on hyvä. Päätänne kai vielä pakottaa,
mitä?

-- Minä voin hyvin, vallan hyvin! sanoi Raskolnikov itsepäisesti ja
vihasesti, kohottautuen ja iskien salamoita silmillään. Mutta heti
vaipui hän taas sohvalle ja kääntyi seinään päin. Sosimov tarkasteli
häntä tarkkaavasti.

-- Sangen hyvä ... kaikki on kuin tuleekin, sanoi hän huolimattomasti.
-- Onko hän syönyt mitään?

Hänelle sanottiin se ja kysyttiin mitä sairaalle saisi antaa.

-- Voitte antaa hänelle kaikkea ... keittoa, teetä ... mutta
luonnollisestikaan ei kurkkuja eikä muuta samantapaista; ei myöskään
lihaa ... no, mitä tässä muuta tarvinneekaan sanoa... hän heitti
silmäyksen Rasumihiniin. -- Pois mikstuurat, pois kaikki; huomenna
pistäyn taas sisälle. Ehkä voinen tulla jo tänään ... mutta...

-- Huomenna otan hänet illalla kanssani ulos kävelemään! sanoi
Rasumihin. -- Menemme Jussupov-puistoon ja sitten "Palais de
Crystal'iin".

-- Huomenna soisin hänen vielä makaavan, hieman vain ... no, kyllähän
sen vielä näemme.

-- Ah, sepä vahinko! Tänään vihin minä uuden asuntoni toimeensa, se on
tässä vain muutaman askeleen päässä, jospa hän sentään saisi olla siinä
tilaisuudessa läsnä! Vain sohvalla meidän keskellämme! Sinä kai tulet,
toivon ma? lausui Rasumihin kääntyen äkkiä Sosimovin puoleen. -- Älä
unohda, sillä sinä olet luvannut.

-- Kernaasti, ehkä vähän myöhemmin. Mitä sinä siellä tarjoat?

-- En mitään erikoista, teetä, viinaa, silliä -- sinne saapuvat vain
läheisimmät tuttavani.

-- Kutka?

-- Kaikki tällä paikkakunnalla oleskelevat ja melkeinpä pelkkiä uusia --
vanhaa setääni lukuunottamatta, mutta myöskin hän on uusi -- hän tuli
tänne vasta eilen liikeasioissa. Näen hänet ehkä kerran viidessä
vuodessa.

-- Mitä hän on miehiään?

-- Hän on toiminut koko elinaikansa postimestarina -- nauttii nyt
eläkettä, on viiden seitsemättä vuotias, vähäpätöinen ... muuten pidän
hänestä. Ja sitten tulee Porfyrius Petrovitsh, täkäläisen
poliisioikeuden tutkintatuomari, hänet sinä kyllä tunnet?...

-- Luulenpa, että hän on sukuakin sinulle.

-- Sangen kaukaista! mutta miksi nyrpistelet tuolla lailla nenääsi? Ah
tehän kerran yhdessä ollessanne torailitte, sinä et siis ehkä tule hänen
tähtensä?

-- Mitä minä hänestä välitän...

-- Niin, se on oikein. Ja sitten joitakin ylioppilaita, eräs opettaja,
eräs virkamies, eräs upseeri, Sametov...

-- Mutta sanohan minulle, miten olet tullut tekemisiin tuon Sametovin
kanssa, mitä yhteistä sinulla on moisen kanssa?

-- Kas vaan tuota tyytymätöntä! Periaatteet! Te ratsastatte
periaatteilla kuin untuvilla, ettekä voi liikkua vapaasti. Minun
mielipiteeni mukaan on seuraava periaate oikein: Jos ihminen on hyvä,
niin on hyvin. Sametov on oiva mies.

-- Ja lämmittelee käsiään... [Tarkottaa sitä, että hän antaa lahjoa
itseään.]

-- Niin, ja lämmittää käsiään ... mitä minä siitä huolin! Mitä se tekee
jos lämmitteleekin? huudahti Rasumihin äkkiä tulistuen; --olenko minä
ehkä ylistänyt häntä sen johdosta, että hän lämmittelee käsiään? Minähän
sanon, että hän on hyvä omalla tavallaan! Jos jotakin ruvettaisiin
tarkastamaan joka puolelta, miten monta hyvää ihmistä silloin
mahtaisikaan tavata! Olenpa vakuutettu siitä, että minusta, siihen
luettuna sisälmyksenikin, tiukasti arvosteltuna saattaisi antaa
korkeintaan paistetun sipulin ja senkin vain silloin, jos sinut saisi
kaupanpäälliseksi.

-- Se on liian vähän, minä antaisin sinusta yksistään kaksi.

-- Ja minä sinusta vain yhden! Ole niin vikkelä kuin tahdot! Sametov on
vielä nuori mies ja kyllä minä häneltä tukan revin, koska häntä on
houkuteltava luokseen, mutta ei sysättävä pois. Nuoren ihmisen suhteen
tulee olla kaksin kerroin varovainen; jos hänet sysää luotaan, ei hän
siitä tule yhtään paremmaksi. Te tyhmyrit ette tietystikään käsitä
mitään! Te ette osaa arvostella ihmisiä, vaan teette itsenne tyhmiksi...
Ja jos tahdot tietää, niin on meillä yhteinen pyrkimyskin...

-- Sen juuri tahtoisin tietää!

-- Maalarin juttu... Kyllä me hänet vapautamme! Mutta ei meillä ole sen
suhteen todella mitään enempää huolta, sillä asia on nyt vallan, vallan
selvä. Me vain vähän lisäämme höyryä.

-- Mikä maalari se on?

-- Mitä, enkö ole puhunut siitä sinulle? Ah, niin, aivan totta, sinähän
sait tietää vasta alun ... sinä tiedät hyvin tuon vanhan
pantinottajattaren murhaa koskevan jutun ... no niin, juttuun on nyt
sekottunut eräs maalarikin.

-- Murhan tiesin ennenkuin sinä ja onpa se mielestäni
kiinnittänytkin ... ainakin jossakin määrin ... erikoisesta syystä ...
luin sen sanomalehdistä! Mutta...

-- Lisavjeta on myös murhattu, lausui Nastasja kääntyen Raskolnikovin
puoleen. Hän oli seissyt koko ajan oven ääressä ja kuunnellut
keskustelua.

-- Lisavjeta? mutisi Raskolnikov tuskin kuultavasti.

-- Niin juuri, hän joka kulki kauppaamassa taloissa, oletko unohtanut
hänet? Hän on ollut täällä monta kertaa. Ompelipa hän kerran paidankin
sinulle.

-- Raskolnikov kääntyi seinään päin ja alkoi tarkasti tutkia
seinäpaperin kuvioita. Hän etsi siitä suuren valkosen kukkasen ja alkoi
laskea lehtiä, juovia, viiruja ja pisteitä. Hän tunsi, että kätensä ja
jalkansa olivat kylmät ikäänkuin kuolemaisillaan, mutta hän koetti olla
liikahtamatta ja tuijotti vain kukkaseensa.

-- No, miten maalarin laita on? keskeytti Sosimov suuttuneena Nastasjan
lörpötyksestä. Nastasja huoahti ja vaikeni.

-- Häntä luullaan myös murhaajaksi! jatkoi Rasumihin kiihkeästi.

-- Eikö ole minkäänlaisia todisteita?

-- Piru vieköön todisteet! Tosin on eräs todiste, mutta se ei ole
mikään, ja se todistetaan. Nyt on sama juttu kuin edelliselläkin
kerralla, jolloin -- mitkä heidän nimensä olivatkaan! -- niin silloin
kun Koch ja Pestrjakov vangittiin epäilyksen alaisena. Hyi pentele!
Miten tyhmää kaikki onkaan, vaikka asiaan kuulumattomanakin katselee
sitä, inhottaa se kuitenkin. Pestrjakov tulee ehkä tänään luokseni... Et
kai sinä, Rodja, ole kuullut mitään tästä jutusta ennen sairastumistasi,
polisikonttorissa pyörtymisesi edellisenä iltana, tapahtui...

Sosimov katseli uteliaasti Raskolnikovia, mutta tämä ei liikkunutkaan.

-- Tiedätkö mitä, Rasumihin, minä vain kummastelen sitä, että sinä
sekaannut kaikkeen, sanoi Sosimov.

-- Paljon mahdollista, mutta kuitenkin vapautamme hänet! huudahti
Rasumihin iskien nyrkkinsä pöytään. -- Mikä tässä jutussa on enin
suututtavaa? Ei heidän valehtelemisensa, valeet voi antaa anteeksi,
sillä ne voivat lopuksi kuitenkin johtaa totuuteen. Ei, enin suututtavaa
on se, että he valehtelevat ja kunnioittavat omia valeitaan. Minä
kunnioitan Porfyriusta, mutta mikä esimerkiksi sai heidät ensin vallan
suunniltaan? Se että ovi oli suljettu ja tullessaan talonmiehen kera
tapasivat he sen avoinna; se siis merkitsee, että Koch ja Pestrjakov
ovat tehneet murhan! Sellaista on heidän logikkansa!

-- Älä niin tulistu; heidät on pidätetty vain toistaiseksi, eihän siinä
muuta voinut... Muuten tunnen tuon Kochin! On tullut ilmi, että hän
osteli vanhukselta langenneita pantteja!

-- Niin, hän on lurjus! Hän ostelee myös velkakirjoja, hän on aito
teollisuusritari, piru hänet periköön! Mutta etkö käsitä, että minä olen
raivoissani heidän vanhuuttaan heikon, katalan, hullun tapansa
vuoksi!... Mutta tässä, tässä asiassa olisi tullut käyttää toista tietä.
Tässä voi osata oikeaan lankaan ainoastaan sielullisten edellytysten
avulla. "Meillä on tosi asioita", sanovat he! Sangen hyvä, mutta
tosiasiat eivät ole kaikki; pääseikka on kuitenkin se, että ymmärtää
käyttää tosiasioita.

-- Ja sinä, ymmärrätkö sinä ehkä käyttää tosiasioita?

-- Eihän silloin voi vaijeta, kun selvästi tuntee voivansa hyödyttää
asiaa, jos vain... Ah!!... Mutta onko sinulla selvillä asian
yksityiskohdat?

-- Ei ole; minä odotan lakkaamatta tietoja maalarista.

-- Tietysti! No, kuule! Varhain aamulla kolmantena murhan jälkeisenä
päivänä, jolloin Kochia ja Pestrjakovia kuulusteltiin -- vaikka nämä
voivat tehdä selvää joka askeleestaan, niin että heidän viattomuutensa
oli päivän selvä -- tulee eräs aivan uusi seikka ilmi. Eräs talonpoika
Dushkin, jolla nykyään on oluttupa, sijaitseva suoraan vastapäätä tuota
taloa, tulee polisikonttoriin, tuo mukanaan rasian, jossa oli kultainen
korvarengas, ja kertoo kokonaisen historian: "Toispäivän illalla noin
kello kahdeksan illalla" -- ota huomioosi päivä ja tunti -- "tuli
luokseni juosten eräs työmies, maalari, jolla jo ennestään oli tapana
pistäytyä meillä useamman kerran päivässä... Mikolai on hänen
nimensä ... näyttää minulle tämän pienen rasian ja siinä olevat kultaset
korvarenkaat ja pyytää minua lainaamaan hänelle kaksi ruplaa sitä
vastaan! Kun minä kysyin, mistä hän oli saanut nuo tavarat, selitti hän
löytäneensä ne kadulta. En kysynyt häneltä mitään enempää", -- sanoi
Dushkin -- "vaan annoin hänelle setelin, ruplan ... sillä ajattelin, että
ellen minä ota niitä, niin ottaa joku ne, rahat hän hävittää juomalla
joka tapauksessa, ja silloin voivat ne yhtä kernaasti jäädä minulle. Jos
nousisi kysymys siitä tai jos saisin mitään kuulla asiasta -- niin
ilmoittaisin." Se oli luonnollisestikin valetta kaikki! Tunnen hänet,
tuon Dushkinin, hän on itse pantinottaja ja varasten kätkijä, eikä olisi
ottanut Mikolailta kolmenkymmenen ruplan esinettä jättääkseen sen taas
takaisin; hän teki sen vain pelosta. No, piru hänet periköön! Dushkin
jatkoi siis: "Tuon talonpojan, Mikolai Dimentjevin tunnen jo ennakolta,
hän on maamieheni, me olemme samalta paikkakunnalta. Tosin ei hän ole
mikään juoppo, mutta kyllä hän ottaa toisinaan sentään lasillisen, ja
minä tiedän että hän työskentelee juuri samassa talossa, maalaten erään
Mitrin kanssa; Mitri on myös samalta paikkakunnalta. Heti setelin
saatuaan vaihtoi hän sen myös heti ja joi kaksi ryyppyä perätysten,
sitten otti hän loput rahat takaisin ja läksi. Sillä kerralla ei Mitri
ollut hänen kanssaan. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että Aljona
Ivanovna ja hänen sisarensa Lisavjeta Ivanovna olivat murhatut
kirveellä, me tunsimme heidät, ja silloin aloin minä epäillä
korvarenkaitten johdosta -- sillä minä tiesin, että Aljona Ivanovna
lainasi rahaa panttia vastaan. Menin siksi tuohon taloon ja koetin
hiljaa ja varovasti hankkia joitakin tietoja asiasta; ensin kysyin,
oliko Mikolai ollut siellä. Ja silloin kertoi Mitri minulle, että
Mikolai oli lähtenyt juopottelemaan, että hän oli palannut vasta myöhään
päivän sarastaessa ja ollut juovuksissa, jäänyt kotiin noin kymmeneksi
minuutiksi ja sitten taas lähtenyt tiehensä ja ettei hän ollut nähnyt
häntä sittemmin, vaan sai tehdä työtä yksinään. He työskentelivät
samoissa portaissa, jotka johtivat murhattujen asuntoon neljännessä
kerroksessa. Saatuani kuulla tämän, en siitä maininnut mitään
kenellekään" -- sanoo Dushkin -- "vaan koetin saada selville kaikki,
minkä vain voin, ja palasin kotiin epäilyksien ja huolten painamana. No,
tänään varhain aamulla, kello kahdeksan vaiheilla" -- se on kolmantena
päivänä, käsitätkö? -- "näin Mikolain tulevan, ei tosin aivan
selvänä, vaan kuitenkin niin paljon juovuksissa, että juuri kykeni
keskustelemaan. Hän siis istuutuu penkille ja vaikenee. Häntä paitsi oli
sisässä ainoastaan eräs vieras; eräs toinen tuttu makasi ja nukkui
penkillä ja sitä paitsi saapuvilla oli pari minun poikaani. Minä siis
kysyn häneltä: 'Oletko nähnyt Mitriä?' -- 'En', vastaa hän, 'en ole
nähnyt häntä.' -- 'No, etkö sitten ole käynyt työpaikassasi?' -- En',
sanoo hän, 'en sitten eilisen'. -- 'Mutta missä nukuit edellisen yön
sitten?' 'Peskissä erään tuttavan luona'. 'Mutta mistä sitten sait
korvarenkaat?' -- 'Löysin ne kadulta', sanoo hän ja näyttää sangen
omituiselta, eikä nosta päätään. 'Oletko kuullut, mitä tapahtui samana
iltana tuolla tunnilla tuolla ylhäällä portaissa?' -- 'En', sanoo hän,
'sitä en ole kuullut', mutta käy tarkkaavaksi, tuijottaa minuun ja
kalpenee kalman kalpeaksi. Kun nyt kerron asian hänelle, tarttuu hän
lakkiinsa ja nousee. Silloin tahdoin minä pidättää hänet ja sanoin:
'Odota Mikolai, etkö tahdo juoda lasillista?' mutta annoin samalla
pojalle merkin, että hän sulkisi oven ja menin myymäpöydän ääreen; mutta
äkkiä lähtee hän tiehensä, kadulle, juoksee kaikin voimin nurkkaa kohti
ja -- katoaa! silloin en enää epäillyt kauvempaa -- hän sen oli tehnyt
aivan varmasti..."

-- Luonnollisesti! ... vakuutti Sosimov.

-- Odota! Kuule loppuun saakka! Nyt koetettiin kaikin tavoin saada
selkoa tuosta Mikolaista. Dushkin vangittiin ja hänen luonaan
toimeenpantiin kotitarkastus, luonnollisesti myös Mitrin luona; Peskin
toveri ei myöskään välttänyt sitä; -- äkkiä saatiin sitten toissa
päivänä Mikolai kiinni; hän tavattiin eräästä lähellä olevasta
majatalosta. Hän oli tullut sinne, riisunut pois hopearistin, jota hän
kantoi rinnallaan ja pyytänyt sen edestä viinaa. Hänelle annettiin sitä.
Muutamia hetkiä myöhemmin meni eräs nainen navettaan ja näkee eräästä
raosta, että muuan henkilö sitoo viereisessä puuvajassa vyönsä erääseen
parruun, tekee silmukan ja aikoo juuri nousta erään pölkyn päähän
pannakseen silmukan kaulaansa; nainen huutaa kaikin voimin ja kaikki
talossa asuvat saapuvat juosten paikalle. -- "Vai sitä maata sinä
oletkin!" -- "Viekää vain minut polisikonttoriin", sanoo hän, "tahdon
tunnustaa kaikki." No, ja sitten hän vietiin polisikonttoriin kaikkia
tavallisia ulkonaisia menoja noudattaen. Siellä nyt alkoi kuulustelu:
"Mikä on nimesi ja mistä olet, miten vanha?" -- kahden kolmatta ...
j.n.e. Kysymys: "Kun sinä ja Mitri työskentelitte siellä, ettekö nähneet
portaissa ketään henkilöä siihen ja siihen aikaan?" Vastaus: "kyllä,
sangen useita näimme, mutta me emme kiinnittäneet niihin mitään
huomiota". -- "Mutta ettekö kuulleet mitään kolinaa tai melua?" --
"Emme, emme me kuulleet mitään." -- "Etkö jo tiennyt samana päivänä,
Mikolai, että sinä ja sinä päivänä ja sillä ja sillä tunnilla murhattiin
ja ryövättiin eräs leski ja hänen sisarensa?" "En tiennyt siitä mitään;
vasta kolmantena päivänä sain sen kuulla Atanasius Pavlitshilta,
oluttuvassa." -- "Mistä sinä sait nuo korvarenkaat?" -- "Löysin
kadulta." -- "Miksi et ollut seuraavana päivänä työskentelemässä Mitrin
kanssa?" -- "Olin alkanut juoda." --"Miksi juoksit Dushkinin luota?" --
"Minä niin pelkäsin." -- "Miksi sinä pelkäsit?" -- "Että minua
alettaisiin epäillä." -- "Mitä sinä pelkäsit, kun et ollut syyllinen
siihen?..." -- Usko minua tai ei, Sosimov, hänelle tehtiin tuo kysymys,
kirjaimellisesti samoin sanoin, tiedän sen varmasti, sillä olen sen
kuullut luotettavalta taholta. Mitä sinä siitä sanot? Mitä?

-- No, mutta kyllä kai heillä on siihen todisteita?

-- Enhän minä nyt puhu todisteista, vaan kuulustelun kulusta, siitä
tavasta, millä he käsittivät asemansa ... siitähän minä puhun, tuhat
tulimaista!... No niin, he syyttivät, kiusasivat ja ahdistivat häntä
kaikin tavoin siksi kunnes hän vihdoin tunnusti, ettei hän löytänyt
korvarenkaita kadulta vaan talosta, missä he maalasivat. -- "Mitenkä
sieltä?" -- Se tapahtui seuraavasti: me olimme työskennelleet koko
päivän kunnes kello oli kahdeksan illalla ja olimme juuri aikeissa
lähteä kotiin, kun Mitri otti värisudin, löi minua sillä päin naamaa ja
juoksi tiehensä ja minä hänen perässään. Minä siis juoksen ja huudan
kaikin voimin; mutta juuri kun tulen portaista alas porttikäytävään,
satun juokseman aivan talonmiehen syliin; hänen seurassaan oli joitakin
herroja, kuinka monta, sitä en enää muista. Talonmies alkaa soimata
minua, samoin toinen talonmies ja talonmiehen eukko, joka juuri tuli
ulos, ja eräs herra, joka tuli erään naisen kanssa porttikäytävään alkaa
myös soimata meitä, koska me, minä ja Mitri, olimme heidän tiellään;
minä olin saanut Mitkan tukasta kiinni, heittänyt hänen kumoon ja
pehmittelin häntä, hän oli myös saanut minua tukasta ja pehmitteli
minua. Mutta me emme sitä tehneet vihoissamme, vaan ainoastaan leikillä
ja kaikessa ystävyydessä; sitten riuhtausi Mitka vapaaksi, juoksi
kadulle ja minä hänen jälessään; mutta minä en voinut saavuttaa häntä,
vaan tulin yksinäni taloon -- sillä minun oli vielä korjattava jotakin.
Aloin siis tehdä sitä ja odotin Mitriä mennäkseni sitten hänen kanssaan.
Silloin satuin astumaan sille rasialle etehisen nurkassa oven takana.
Katsahdin, mikä se olisi, siinä oli jotakin paperiin käärittynä. Otin
paperin ympäriltä, avasin rasian -- ja näin korvarenkaat, jotka olivat
siinä...

-- Oven takana? Olivatko ne oven takana? huudahti Raskolnikov äkkiä ja
tuijotti tummin, tuskaisin katsein Rasumihiniin, samalla kohottautuen
vitkalleen.

-- Niin ... mitäpä sitten? Mitä nyt? Miten sinä voit? Rasumihin nousi.

-- Ei mitään!... vastasi Raskolnikov tuskin kuuluvasti, vaipuen taas
takaisin sohvalle ja kääntyen seinään päin. Kaikki vaikenivat hetken
ajan.

-- Hän kai nukkui ja heräsi aivan äkkiä, sanoi Rasumihin vihdoin ja
katseli kysyvästi Sosimoviin; tämä teki kevyen, kieltävän liikkeen
päällään.

-- No, mutta jatka, sanoi Sosimov, -- miten kävi sitten?

-- Mitenkö sitten kävi? Tuskin oli hän keksinyt korvarenkaat ennenkuin
hän jo unohti työnsä ja Mitkan, tarttui lakkiinsa, kiiruhti Duskinin luo
ja sai, kuten tiedät, häneltä ruplan; hän sanoi hänelle löytäneensä
korvarenkaat kadulta; sitten hän alkoi juoda. Mutta murhan johdosta
lausui hän samaa kuin ennenkin: "En tiedä siitä mitään, sain sen kuulla
vasta kolme päivää jälkeenpäin". -- "Mutta miksi et sinä näyttäytynyt
ennen?" -- "Minä pelkäsin". -- "Mutta miksi tahdoit hirttäytyä?" --
"Aloin aavistaa pahaa." -- "Mitä aloit aavistaa?" -- "Että minua
alettaisiin epäillä." -- Kas, siinä on koko juttu. No, minkä
johtopäätöksen luulet heidän siitä vetäneen?

-- Mitä minä luulisin? Jälki, vaikka vähäpätöinenkin, on joka
tapauksessa -- tosiasia. Ei suinkaan maalaria olisi laskettu vapaaksi?

-- Mutta hehän ovat jo melkein panneet murhan hänen syykseen! Eiväthän
he epäile enään hiukkaakaan...

-- Älä kiivastu! No, mutta korvarenkaat? Sinun on kai myönnettävä, että
jos korvarenkaat ovat kadonneet samana päivänä ja samalla tunnilla
vanhuksen laukusta ja joutuneet Mikolain käsiin, niin ovat kai ne
joutuneet sinne jollakin lailla? Ei kai se ole mikään pikkuseikka
moisessa tutkimuksessa?

-- Miten ne olivat sinne joutuneet? huudahti Rasumihin -- ja sinä
lääkäri, jonka ennen kaikkia on tutkittava ihmisluonnetta ja on niin
monta tilaisuutta käytettävänään moiseen työhön, etkö näe kaikista
näistä pikkuasioista, millainen luonne tällä Mikolailla on? Etkö siis
näe jo ensi silmäyksellä, että kaikki hänen kuulustelussa lausumat
sanansa ovat puhtainta, pyhintä totuutta? Kaikki tapahtui aivan siten
kuin hän sen kertoi; hän sattui astumaan rasialle, ja otti sen käsiinsä.

-- Pyhintä totuutta? Ja kuitenkin hän tunnusti, että valehteli alussa.

-- Kuule minua tarkkaavasti: talonmies, Koch, Pestrjakov, toinen
talonmies, edellisen vaimo ja eräs nainen, joka oli hänen luonaan,
hovineuvos Krjukov, joka astui ajopeleistä samalla hetkellä ja meni
porttikäytävään eräs nainen mukanaan -- kaikki, se on kahdeksasta
kymmeneen todistajaa, todistavat yksimielisesti, että Mikolai piteli
Mitriä allaan maaten hänen päällään ja löi häntä ja että jälkimäinen oli
saanut Mikolaita tukasta ja möykyttänyt häntä samaten. Molemmat olivat
vallan tiellä ja sulkivat tien; heitä toruivat kaikki, mutta he
makasivat "kuin pienet lapset" (todistajain oma lausunto) toistensa
päällä, huusivat, tappelivat ja nauroivat, nauroivat molemmat
keskeytymättä samalla ilvehtien mitä naurettavimmin. Toinen ajoi toista
takaa ja sitten he juoksivat kadulle kuin kaksi lasta. Kuuletko! No, ota
nyt tarkasti huomioosi seuraava: Neljännessä kerroksessa makaavat vielä
lämpimät, kuuletko, vielä lämpimät ruumiit, ne tavattiin nimittäin vielä
lämpiminä! Jos siis he, tai Mikolai yksinään olisivat tehneet tuon
väkivallan työn ja sitä paitsi murtaneet auki tai myös muulla tavoin
olleet osallisina ryöstössä, niin suo minun tehdä sinulle kysymys:
voidaanko sellaista sieluntilaa, jolloin huudetaan, nauretaan, tapellaan
leikillään porttikäytävässä, yhdistää kirveisiin, vereen, rikolliseen
tekoon, varovaisuuteen, varkauteen?... Ensin he olisivat murhanneet,
korkeintaan viisi tai kymmenen minuttia aikaisemmin --sillä siten täytyy
asianlaidan olla, koska ruumiit vielä olivat lämpimät -- ja äkkiä he
olisivat lähteneet ruumiitten luota jättäen ovet auki, vaikkakin
tiesivät, että ihmisiä oli tulossa sinne ylöspäin; olisivatko jättäneet
saaliinsa anastamatta ja ruvenneet pyöriskelemään maassa kuin pienet
lapset, nauramaan ja kiinnittämään yleisön huomion itseensä -- ja siihen
on kymmenen yksimielistä todistajaa!

-- Tosin sangen omituista mutta mahdotonta...

-- Ei, ystäväni, ei mitään mutta ... vaan jos korvarenkaat, jotka
tavattiin samaan aikaan Mikolailta, olivat todella oikea ja paikkaansa
pitävä todistus häntä vastaan -- joka sattuma selittää muuten syytetyn
tiedot ja jota siis voidaan pitää vain epävarmana todisteena --niin
tuleehan toki ottaa silti huomioon vapauttavatkin seikat, sitä enemmän,
kun ne ovat kumoamattomat. Ja mitä uskot sinä nyt, voidaanko nyt odottaa
tuomariemme uskovan tai oikeammin voivan uskoa moista tosiasiaa, joka
perustuu vain sielulliseen mahdottomuuteen, ainoaan sieluntilaan,
kumottavaksi ja kaikki raskauttavat seikat ja asianhaarat jääviksi? Ei,
sitä he eivät voi, ei missään tapauksessa, sillä "hänellä on tavattu
rasia ja hän on aikonut hirttäytyä, eikä sitä voi selittää millään
muulla lailla kuin otaksumalla, että hänellä oli tieto murhasta!" Siten
he päättävät, se on heidän silmissään pääasia, ja sepä se juuri minut
saattaa kuohuksiin! Ymmärrätkö sen nyt?

-- Kyllä, kyllä, näen kyllä, että olet kiihtynyt. Odotahan, olen
unohtanut kysyä, miten se on todistettu, että korvarenkaat sisältävä
rasia tosiaan on otettu vanhuksen matka-arkusta?

-- Se on todistettu, vastasi Rasumihin kiihkeästi; Koch on tuntenut
pantin ja ilmoittanut sen omistajan ja tämä on ilmeisesti todistanut,
että se tosiaan oli hänen.

-- Sepä paha! Vielä yksi seikka! Eikö kukaan ole nähnyt Mikolaita siihen
aikaan, jolloin Koch ja Pestrjakov menivät portaita ylös ensi kertaa ja
eikö sitä voitu todistaa?

-- Sepä siinä pahaa onkin, ettei kukaan ole häntä nähnyt, vastasi
Rasumihin harmistuneena. -- Sepä se juuri on pahinta kaikesta; eivät
edes Koch ja Pestrjakov olleet nähneet heitä ylös mennessään, ja eipä
heidän todistuksensa muuten paljoa painaisikaan. "Me näimme", sanoivat
he, "että huone oli avoinna, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme
siihen ohi mennessämme, emmekä voi muistaa, oliko siellä sisällä ketään
työmiestä vai eikö."

-- Hm! Koko puhdistamisen tulisi siis rajottua siihen, että he
tappelivat ja nauroivat. Jos minäkin otaksun, että tämä on hyvä todiste,
niin ... suo minun kysyä, miten itse selittänet sen tosiasian,
korvarenkaiden löydön, jos hän todella olisikin löytänyt ne siitä, mistä
sanoo ne löytäneensä?

-- Mitenkö sen selittänen? Mitä siinä on selittämistä? Asia on sangen
yksinkertainen! Ainakin on se tie, jolle olisi käännyttävä, selvä ja
todistettava ja rasia on sen osottanut. Oikea murhaaja on kadottanut
korvarenkaat; hän oli sisällä silloin kun Koch ja Pestrjakov koputtivat
ovelle ja seisoi säpillä suljetun oven takana. Koch teki tuon tyhmyyden
että läksi alas; silloin juoksi murhaaja myös ulos ja juoksi samaten
alas, sillä muuta keinoa ei hänellä ollut. Portaissa piilottauti hän
Kochilta, Pestrjakovilta ja talonmieheltä juuri sillä hetkellä, jolloin
Mitri ja Mikolai olivat juosseet kadulle, eikä ketään enään ollut
porttikäytävässä. Voi kyllä sattua, että joku näki hänet kiinnittämättä
silti huomiotaan häneen, sillä siitähän menee niin moni ohitse! Ja
rasian kadotti hän taskustaan seistessään oven takana, mutta ei
huomannut sitä, koska hänen oli ajateltava tärkeämpiä asioita. Mutta
rasia todistaa, että hänen oli täytynyt seistä juuri siinä. Siten kaikki
on tapahtunut!

-- Sepä viekasta! Niin veli hyvä, se on viekasta! Se on jo liiaksikin
viekasta.

-- Ei, miten niin, miksi niin?

-- Siksi, että kaikki sopeutuu niin hyvin ... sopii niin toiseensa ...
aivan kuin teatterissa.

-- Ahaa!... huudahti Rasumihin... Mutta heti tämän sanottuaan avausi ovi
ja sisään astui uusi, kaikille tuntematon henkilö.



V.


Tulija oli keski-ikäinen herrasmies, joka näytti sangen
teeskentelevältä; hänellä oli vastenmielinen, pettävä ulkomuoto;
sisääntullessaan pysähtyi hän ovelle, katseli ympärilleen silmäyksin,
jotka ilmaisivat tavatonta, loukkaavaa kummastusta ja jotka näyttivät
kysyvän: "Minne olenkaan sattunut tulemaan?" Hän katseli epäilevästi,
jopa levottomastikin ympärilleen Raskolnikovin ahtaassa ja matalassa
"kaapissa". Yhtä suuresti hämmästyneenä kiinnitti hän sitten silmänsä
Raskolnikoviin, joka makasi pukemattomana, tukka suorimattomana,
pesemättömänä kurjalla, likaisella sohvallaan ja joka myös lakkaamatta
katseli häntä. Sitten hän katseli yhtä varovasti Rasumihinin takkuisia
ja parrakkaisia kasvoja, jotka puolestaan tarkastelivat häntä julkeasti
ja kysyvästi suoraan silmiin, paikaltaan liikahtamatta. Tätä olotilaa
kesti varmaankin kokonaisen minuutin ja sitten seurasi, kuten
odotettavaa olikin, pieni muutos. Äkkiä oli mainittu herra käsittänyt,
ettei tuima ja arvokas kasvojenilme sopinut täällä kaapissa ja
vallitsevissa olosuhteissa, hän muuttui vähän notkeammaksi ja
kohteliaammaksi ja pani vakavana ja selvästi painon sanoilleen ja
tavuille tehdessään Sosimoville seuraavan kysymyksen:

-- Ylioppilas, eli entinen ylioppilas Rodion Romanitsh Raskolnikov?...

Sosimov olisi ehkä vastannut, ellei Rasumihin, johonka kysymys ei ollut
ollenkaan kohdistettu, olisi tullut hänen tielleen:

-- Hän makaa tuossa sohvalla! Ja te -- mitä te tahdotte?

Tämä kodikas "mitä te tahdotte?" suututti tuota teeskentelevää herraa;
hän aikoi kääntyä Rasumihinin puoleen, mutta malttoi mielensä oikealla
hetkellä ja suuntasi uudelleen kysyvän katseensa Sosimoviin.

-- Hän on Raskolnikov! sanoi Sosimov osottaen sairasta, jonka jälkeen
hän haukotteli tavattoman pitkään, suu sepposen selällään. Sitten veti
hän taskustaan paksun kultakellonsa, avasi sen, katsahti siihen ja pisti
sen yhtä vitkalleen ja välinpitämättömästi takaisin taskuunsa.

Raskolnikov itse makasi siinä koko ajan hiljaa ja katseli jäykästi ja
näöltään hajamielisesti tulijaa. Hänen kasvonsa olivat tavattoman
kalpeat ja kärsivät, aivan kuin hän olisi äskettäin ollut tuskallisen
leikkauksen tai kidutuksen alasena. Mutta sisään tullut herra kiinnitti
yhä enemmän hänen huomionsa puoleensa; hän alkoi tuntea rauhattomuuden,
epäilyksen, jopa pelonkin tunnetta. Kun Sosimov osotti häntä ja sanoi:
"Hän on Raskolnikov?" kohousi hän äkkiä aivan kuin juostakseen tiehensä,
istuutui vuoteeseen ja sanoi kehottavalla mutta heikolla äänellä:

-- Aivan niin! Minä olen Raskolnikov! Mitä te tahdotte?

Vieras katseli häntä tarkkaavasti ja sanoi erityisellä äänenpainolla:

-- Pietari Petrovitsh Lushin. Minulla on syytä toivoa, ettei nimeni
tuntune teistä vallan ventovieraalta.

Mutta Raskolnikov, joka ajatteli jotakin vallan toista, katseli jäykästi
ja hajamielisesti häntä sanakaan vastaamatta, aivan kuin olisi hän
kuullut Lushinin nimen ensi kertaa.

-- Mitä? Ettekö olisi vielä mahtanut saada mitään tietoja? kysyi Pietari
Petrovitsh vastenmielisesti liikutettuna.

Vastaukseksi vaipui Raskolnikov takaisin patjalle, pani kätensä päänsä
alle ja katseli kattoon. Lushinin kasvoille nousi nolostumisen puna;
Sosimov ja Rasumihin katselivat häntä uteliaasti ja hän tunsi mielensä
lannistuvan.

-- Minä edellytin ja laskin, alkoi hän uudestaan, -- että kirje, joka
lähetettiin jo enemmän kuin kymmenen, ehkä jo neljäkintoista vuorokautta
sitten...

-- Mutta kuulkaahan, miksi pysähdytte ovelle? keskeytti Rasumihin hänet
äkkiä. -- Jos teillä on annettavana selitys, niin istuutukaa toki,
tuollahan on ahdasta sekä teille että Nastasjalle. Nastashuska, mene
pois tieltä, anna hänen tulla lähemmä! Astukaa tänne, tässä on tuoli,
istuutukaa vaan!

Hän veti tuolin pöydän luota ja siirtyi itse vähän kauvemmas
toimittaakseen vieraalle mahdollisuuden tunkeutua perille saakka. Tällä
ei ollut mitään syytä kieltäytyä ja sen vuoksi hän tunkeusikin tuolin
ääreen niin hyvin kuin voi. Päästyään tuolin ääreen hän istuutui ja
katseli kysyvästi Rasumihiniin.

-- Muuten ei teidän tarvitse kainostella, lausui tämä. -- Rodja on
maannut sairaana jo viisi päivää ja houraillut kolme, mutta nyt on hän
joka tapauksessa tullut tajuihinsa ja onpa vielä saanut hieman
ruokahaluakin. Tuossa on hänen lääkärinsä, joka juuri pääsi tutkimasta
häntä, mutta minä olen hänen toverinsa, myös entinen ylioppilas, joka
myös nyt hoitelee häntä; älkää siis huoliko meistä ja älkää ujostelko,
vaan jatkakaa asianne esittämistä.

-- Kiitos. Mutta eikö läsnäoloni ja puheeni ole kiusaksi? kääntyi Lushin
Sosimovin puoleen.

-- Eipä niinkään, sanoi Sosimov vitkalleen, -- te päinvastoin
tappaisitte hänen aikaansa sillä. Ja hän haukotteli taas.

-- Ah, siitä on jo pitkä aika, kun hän tuli tajuihinsa, jo varhain
aamulla! jatkoi Rasumihin niin teeskentelemättömästi ja kodikkaasti,
että Lushin taas rauhottui; ehkä myös sentähden, että tuo julkea,
rääsyinen mies oli esittänyt itsensä ylioppilaaksi.

-- Teidän äitinne... alkoi Lushin.

-- Hm! mutisi Rasumihin jotenkin kuultavasti. Lushin katseli hän
kysyvästi.

-- Eipä mitään ... tapahtui vain siten ... jatkakaa...

Lushin kohoutti hartioitaan.

-- Teidän äitinne alkoi minun vielä siellä ollessani kirjoittaa teille.
Tultuani tänne annoin kulua muutamia päiviä ennenkuin saavuin luoksenne
ollakseni vallan varma siitä, että teillä jo olisi tieto kaikesta; mutta
nyt näen suureksi suureksi kummastuksekseni...

-- Minä tiedän, tiedän kyllä! sanoi Raskolnikov kasvoillaan ilme, joka
osotti mitä suurinta suuttumista. -- Te olette sulhanen, minä tiedän sen
jo! Riittää jo!

Pietari Petrovitsh tunsi tulleensa suuresti loukatuksi, mutta ei sanonut
kuitenkaan mitään. Hän ponnisteli voimiaan voidakseen käsittää, mitä
kaikki tämä merkitsi. Vaitioloa kesti kokonaisen minuutin.

Tällä välin alkoi Raskolnikov, joka vastatessaan taas oli hieman
kääntynyt hänen puoleensa, uudelleen silmäillä häntä tarkkaavasti ja
hieman uteliaana, aivan kuin ei hän vielä olisi ennättänyt tarpeeksi
katsella "sulhasta" tai ikäänkuin hän olisi keksinyt tässä jotakin uutta
silmäänpistävää. Lushinin ulkomuoto todisti todella "sulhasta", kuten
Raskolnikov juuri oli kutsunut häntä. Hän oli käyttänyt aikaa hyväkseen
pukeutuakseen pääkaupungissa uuteen pukuun, kiireestä kantapäihin.
Kaikki oli juuri tullut räätälistä ja oli mahdollisimman hienoa, kaikki
oli vain liian uutta ja paljasti sen vuoksi itse tarkotuksen. Hieno,
uusi, aistikas silinterihattu sopi erinomaisen hyvin sen yhteyteen,
samaten myös vaaleahkot käsineet. Lushinin puvussa olivat vallalla
vaaleat ja nuorehkot värit; hänen liinavaatteensa olivat mitä hienointa
lajia ja kaikki puki häntä erinomaisesti. Hänen kasvonsa, jotka olivat
terveet eivätkä ollenkaan rumat, ilmaisivat noin viidenviidettä vuoden
ikää. Tukka oli tosin harmahtava, mutta kammattu ja tukanlaittajan
koristelema, eikä ollenkaan tuolla tavallisella naurettavalla tavalla,
joka tekee miehestä niin tyhmän näkösen. Jos siis tässä jotenkin hyvin
kehittyneessä aistikkaassa henkilössä oli jotakin vastenmielistä ja
karkottavaa, riippui se vallan toisista syistä. Tarkastettuaan Lushinia
tungettelevalla tavallaan hetken, naurahti Raskolnikov pilkallisesti ja
katseli taas kattoon.

Mutta herra Lushin malttoi mielensä, sillä hän näkyi päättäneen olla
ollenkaan kiinnittämättä huomiotaan näihin omituisuuksiin.

-- Valitan suuresti, että tapaan teidät moisessa tilassa, alkoi hän
uudelleen, keskeyttäen hiljaisuuden. -- Jospa minulla olisi ollut vain
aavistustakaan sairaudestanne, olisin tullut jo aikoja sitten. Mutta te
kyllä tiedätte, että minulla on niin monta asiaa toimitettavana! Minulla
on sangen tärkeä asia senatissa, lukuun ottamatta niitä huolia, jotka
kyllä tunnette. Odotan perheenne saapuvan tänne, s.o. äitiänne ja
sisartanne, joka hetki.

Raskolnikov liikahti ja näytti mielivän sanoa jotakin; hänen kasvonsa
ilmasivat mielenliikutusta. Pietari Petrovitsh pysähtyi hetkeksi, mutta
kun ei mitään seurannut, jatkoi hän:

-- ... Joka hetki. Ensinnäkin olen hankkinut asunnon...

-- Mistä? kysyi Raskolnikov hiljaa.

-- Jotenkin läheltä, Bakelejevin talosta...

-- Se on Vosnesenskin prospektin varrella, keskeytti Rasumihin hänet, --
siellä on kaksi kerrosta vuokrattavana; kauppias Jushin ne omistaa, olen
ollut siellä.

-- Aivan oikein, vuokrausta varten kalustettuja.

-- Oikea sikopahna, likaa ja löyhkää -- sitä paitsi on seutu epäiltävä;
siellä on jo tapahtunut jos jotakin, hitto sen tietäköön, keitä siellä
asuu!... Olin siellä itse saapuvilla eräässä häpeällisessä tapauksessa.
Mutta halpaa siellä kyllä on.

-- Minulla ei luonnollisestikaan ollut aikaa hankkia mitään tietoja,
syystä että itse olen täällä muukalainen; lausui Pietari Petrovitsh
vastenmielisen liikutuksen vallassa. -- Muuten oli siellä kaksi
erinomasen hienoa huonetta ja koska ne ovat vuokratut vain sangen
lyhyeksi ajaksi... Olen myös jo selvillä oikeasta, s.o. tulevasta
asunnostamme, lausui hän kääntyen Raskolnikovin puoleen, -- sitä
laitetaan kuntoon paraillaan. Sillä välin vuokraan itse muutamia
kalustettuja huoneita parin askeleen päässä täältä rouva Lippewechselin
luona eräältä nuorelta ystävältäni, Andrei Semjonovitsh
Lebesjatnikovilta; hän se muuten suositteli minulle Bakelejevin taloa...

-- Lebesjatnikov! huudahti Raskolnikov ikäänkuin koettaen muistella
jotakin.

-- Aivan niin, Andrei Semjonovitsh Lebesjatnikov; hänellä on toimi
ministeriössä ... tunnetko hänet?

-- Kyllä ... en, vastaa Raskolnikov.

-- Suokaa anteeksi, näyttää siltä vastauksestanne päättäen. Minä olin
ennen holhoojansa ... hän on sangen hyvä, nuori mies ... jolla myös on
halua sivistyä edelleen... Minä pidän nuorten miesten seurasta, heidän
parissaan kuulee aina jotakin uutta... Pietari Petrovitsh katseli
toivorikkaana ympärilleen.

-- Mitä sillä tarkotatte? kysyi Rasumihin.

-- Sanon sen paraimmassa, todellisimmassa tarkotuksessaan, vastasi
Lushin ilosena kysymyksen johdosta. -- Näettekö, en ole ollut Pietarissa
kymmeneen vuoteen. Kaikki teidän uudet aatteenne ja uudistuksenne ovat
tosin myös koskeneet meihin tuolla maaseudulla, mutta selvästi
tajutakseen kaikki, täytyy olla Pietarissa. Niin, ja nyt on minun
mielipiteeni sellainen, että enimmin oppii kiinnittämällä huomionsa
nuorempaan sukupolveemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että minua on
ilahduttanut...

-- Mikä erityinen?

-- Kysymyksenne on laaja. Minä voin erehtyä, mutta minusta tuntuu siltä
kuin tapaisin täällä selkeämmän katseen, enemmän arvostelua, niin
sanoakseni, enemmän kunnollisuutta...

-- Se on totta, arveli Sosimov.

-- Sen sinä valehtelet! Kunnollisuutta puuttuu, kihahti Rasumihin,
kunnollisuutta on vaikea saavuttaa, eikä sitä putoa taivaasta. Lähemmä
kahteen sataan vuoteen ei meillä ole ollut mitään kunnollisuutta ...
tosin leijailee aatteita ympärillämme, lausui hän kääntyen Pietari
Petrovitshin puoleen, -- ja siellä, täällä tapaa vielä tuon lapsellisen
toivon tehdä hyvää sekä myös toisinaan hyvässä mielentilassa olevia
ihmisiä, vaikkakin tavattomat kunnottomain joukot nousevat pohjalta
pinnalle, mutta kunnollisuutta puuttuu silti vieläkin, kunnollisuus on
vielä harvinaista!

-- Minä en ole samaa mieltä kuin te, ilmotti Pietari Petrovitsh
erikoisesti mielihyvissään; -- tosin on liiallisuutta, säännöttömyyttä,
mutta tutkijan täytyy katsoa ylimalkaan. Jos liiottelee, todistaa se
vain suurta innostusta asian hyväksi ja sitä väärää kantaa, millä olomme
ovat. Jos tähän asti onkin tapahtunut vähän, onhan aikakin ollut liian
pieni. Keinoista minä en puhu; minun henkilökohtaisen mielipiteeni
mukaan, jos niin tahdotte, on jo tehty jotakin; uusia, hyödyllisiä
aatteita on levitetty, muutamia uusia, hyödyllisiä teoksia on jo
ilmestynyt vastakohdaksi entisille haaveellisille ja romantisille:
kirjallisuus on saanut kypsyneemmän, paremman sisällön, monet
vahingolliset ennakkoluulot ovat pois raivatut ja tehdyt naurun
alasiksi... Sanalla sanoen, me olemme jo eronneet muinaisajasta ja se on
minun mielipiteeni mukaan jo jotakin...

-- Ulkoa opittu läksy jotta voisi suositella itseään! huudahti
Raskolnikov äkkiä.

-- Mitä? kysyi Pietari Petrovitsh, joka ei luullut kuullensa oikein,
mutta ei saanut vastausta.

-- Aivan oikein, kiiruhti Sosimov lausumaan.

-- Eikö totta? puuttui Pietari Petrovitsh puheeseen silmäillen
ystävällisesti Sosimoviin. -- Te myös luultavasti myönnätte, hän lausui
kääntyen Rasumihinin puoleen, nyt jo hieman arvokkaalla ja rauhottavalla
äänellä, hänen teki jo mielensä sanoa "nuori mies", --että tieteitten ja
taloudellisen oikeuden alalla ainakin vallitsee nykyään edistys eli,
kuten sitä nykyään kutsutaan, progressioni...

-- Se on yleinen puheenparsi.

-- Ei ole, ei ole mikään puheenparsi! Jos minulle sanottiin esim. ennen:
"Rakasta lähimmäistäsi!" ja minä mielin seurata tuota käskyä, mikä oli
siitä suuresti innoissaan, -- revin viittani kahdeksi kappaleeksi
jakaakseni sen lähimmäiseni kanssa ja meistä tuli molemmista
puolialastomat, kuten venäläisessä sananlaskussa sanotaan: "Joka
tavottaa kahta jänistä, ei saa kumpaakaan niistä". Tiede sitä vastoin
opettaa: rakasta ennen kaikkea itseäsi, sillä koko maailmassa perustuu
kaikki henkilökohtaisiin pyyteisiin. Jos nyt ensi tilassa rakastaa
itseään, niin järjestää omat olonsa paraimman mukaan ja jokaisen viitta
pysyy ehjänä. Mutta taloudellinen oikeus lisää, että mitä useampia
hyvinhoidettuja yksityisoloja eli "ehjiä viittoja", niinsanoakseni
maailmassa on, sitä useampia vankkoja perusteita on ja sitä paremmin
pidetään huolta yhteisestä hyvästä. Jos siis minä hankin jotakin
yksinäni ja pelkästään itselleni, niin hankin siinä samalla jotakin
tavalla tai toisella yleiseksi hyväksi ja saan sen aikaan, että
lähimäiseni saa hieman suuremman palan yleisestä viitasta eikä
yksityishenkilöitten hyväntahtoisuudesta vaan kaikkien liiallisuudesta.
Aate on yksinkertainen, mutta sen on, ikävä kyllä, jo pitemmän ajan
kuluessa työntäneet syrjään ihannekeinottelut ja haaveet ja kuitenkin on
selvää, ettei tarvita suurtakaan teräväpäisyyttä...

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ole niin teräväpäinen, keskeytti
Rasumihin hänet tylysti, -- jättäkäämme siis asia. Minä aloinkin eräästä
erikoisesta syystä puhua tästä aineesta, sillä koko tuo puhe, jolla
koetetaan saada itseä hyvään valoon, kaikki nuo päättömät puheenparret,
joita on saatu lakkaamatta kuulla kolmen viimevuoden kuluessa, ovat
minusta jo niin inhottavat, että punastun häpeästä, kun toiset minun
läsnäollessani ... sitä enemmän kuin minä itse ... puhuvat siitä. He
luonnollisesti kiiruhtavat loistamaan tiedoillaan, se on anteeksi
annettavaa, enkä minä tuomitse heitä siitä. Mutta minulla oli tällä
kerralla toinen päämäärä, tahdoin nimittäin tietää kuka te oikeastaan
olette; sillä, nähkääs, nykyään on niin monta teollisuusritaria, jotka
sillä tekosyyllä, että huolehtivat yleisestä paraasta, omien
pyyteittensä tähden turmelevat kaikki, mihin koskevat, niin että koko
asia mene piloille. No, nyt tämä voinee riittää!

-- Herrani, alkoi Lushin kohottaen rintaansa, -- oliko teidän
aikomuksenne ehkä tällä katalalla tavalla väittää, että myös minä...

-- Ah, suokaa anteeksi, suokaa anteeksi ... miten minä voinkaan!...
Mutta nyt riittäköön! keskeytti Rasumihin heti ja kääntyi suoraan
Sosimovin puoleen jatkaakseen hänen kanssaan edellistä keskusteluaan.

Pietari Petrovitsh oli kyllin järkevä tyytymään Rasumihinin selitykseen.
Muuten hän päätti jäädä tänne enää vain pariksi minuutiksi.

-- Minä toivon, että nyt alkanut tuttavuutemme, lausui hän kääntyen
Raskolnikovin puoleen, -- teidän tuntemanne asianhaaran johdosta yhä
vakaantuisi teidän parannuttuanne... Mutta ennen kaikkea toivon teille
jälleen...

Raskolnikov ei edes kääntänyt päätään hänen puoleensa.

-- Murhaaja oli luultavasti eräs heistä, jotka panttasivat tavaroitaan
vanhukselle, sanoi Sosimov.

-- Aivan varmaan joku heistä! varmisti Rasumihin. -- Porfyrius ei
luonnollisestikaan ilmaissut ajatuksiaan, mutta hän jatkaa heidän
kuulustamistaan, joilla on pantteja vanhuksella.

-- Niiden, joilla on pantteja vanhuksella? kysyi Raskolnikov ääneensä.

-- Niin, mutta miksi kysyt sitä?

-- Muuten vaan.

-- Mutta miten hän saa selvän heistä? kysyi Sosimov.

-- Muutamista on hän saanut selvän Kochin avulla; toisten nimet olivat
merkityt tavaroita ympäröiviin kääreisiin, muutamat tulivat myös
itsestään kuullessaan...

-- No, mutta kyllä hän on mahtanut olla tavaton ja viekas veijari! Mikä
julkeus, mikä päättäväisyys!

-- Ei sentään ihan, siinähän se juuri on! keskeytti Rasumihin hänet. --
Juuri tuo ajatus johtaa teidät kaikki väärälle uralle. Minä väitän että
hän ei ole tavaton eikä viekaskaan ja se oli varmastikin hänen ensi
rikoksensa! Jos otaksut hänen olleen viekkaasti harkitsevan ja tottuneen
lurjuksen, on asia epätodenmukainen. Mutta jos otaksut hänen olleen
kokemattoman, seuraa siitä, että ainoastaan sattuma voi hänet pelastaa,
ja eikö hänen ole kiittäminen pelkkää sattumaa! Hän ei ehkä voinut
edeltäpäin huomata niitä esteitä, joita hän kohtasi! Ja miten toimitti
hän asian? Otti muutamia kymmenen, kahdenkymmenen ruplan arvoisia
esineitä, täytti niillä taskunsa, penkoi rääsyjä vanhuksen matka-arkussa
-- ja ylimmästä piirongin laatikosta löydettiin puolitoista tuhatta
ruplaa puhdasta rahaa, arvopapereja tavattomasti! Hän ei ole ymmärtänyt
ryöstää vaan ainoastaan murhata! Hän on vasta-alkaja, sanon sinulle, se
oli hänen ensi yrityksensä, hän oli hämmästynyt ja häntä ei pelastanut
harkinta vaan sattuma!

-- Tuntuu siltä kuin puhuisitte tuosta äsken tapahtuneesta virkamiehen
lesken murhasta, sanoi Pietari Petrovitsh kääntyen Sosimovin puoleen.
Hän oli jo noussut, mutta tahtoi vielä sanoa joitakin järkeviä sanoja
ennen lähtöään. Hän nähtävästi uneksi tekevänsä hyvän vaikutuksen ja
luopui vähitellen varovaisuudestaan.

-- Niin, oletteko kuullut puhuttavan siitä?

-- Luonnollisesti, yhteydessä...

-- Tunnetteko yksityiskohdat?

-- Sitä en voi sanoa: siinä on toinen seikka, toinen kysymys, niin
sanoakseni, joka kiinnittää mieltäni. Ryhtymättä laajemmin esittämään
sitä, että rikosten lukumäärä on viitenä viime vuotena lisääntynyt
alempien luokkien keskuudessa, lukuunottamatta kaikkialla tapahtuvia ja
lakkaamatta tehtyjä ryöväyksiä ja murhapolttoja, tuntuu minusta sangen
omituiselta, että rikokset samaten lisääntyvät korkeampien luokkien
parissa samassa määrässä. Siellä, kerrotaan, on joku entinen ylioppilas
ryövännyt postin avonaisella maantiellä; toisaalla ovat taas henkilöt,
jotka luetaan parempaan luokkaan kuuluviksi, valmistaneet vääriä
setelejä; Moskovassa vangitaan kokonainen seurue, joka teki vääriä
rahannosto-osotteita valtion obligatsioneihin, ja maailmanhistorian
suurimpain rikollisten joukossa on eräs opettaja; ulkomailla murhataan
meidän lähetystömme sihteeri jostakin tuntemattomasta syystä... Ja jos
nyt tämän pantinottajattaren murhaaja olisi jokin paremman säädyn
ihminen -- sillä ei talonpojilla ole mitään kultaesineitä pantattavina
-- miten on silloin selitettävissä se siveellisyyden turmeltuminen, mikä
vallitsee yhteiskuntamme sivistyneessä osassa?

-- Viime aikoina on tapahtunut niin monta taloudellista kumousta...
huomautti Sosimov.

-- Toivotte selitystä? keskeytti Rasumihin hänet -- siinähän esimerkiksi
esiintyy hyvin tuo syvälle juurtunut kunnottomuus, joka voi selittää
paljon.

-- Mitä sillä tarkotatte?

-- Mitä vastasi esimerkiksi tuo Moskovan opettaja, kun häneltä
kysyttiin, miksi hän oli väärentänyt rahannosto-osotteita? "Kaikki
rikastuvat jollakin lailla ja siksi tahdoin minäkin pian päästä
rikkaaksi". Sanajärjestystä en muista, vaan ajatus, että hän tahtoi
päästä pian rikkaaksi ja ilman mitään vaivaa, on oikea. Me olemme
tottuneet siihen, että kaikki tuodaan aivan valmiina eteemme, että meitä
kuletetaan talutusnuorassa, että meille puretetaan kaikki valmiiksi,
niin että meidän vain tarvitsee nielasta se alas. No, ja kun suuri hetki
silloin lyö, silloin osottautuu, mihin kukin kykenee, tai pikemmin,
mihin ei kykene...

-- Niin, mutta mitä siveydellä sitten tehdään? Entä laeilla?...

-- Aivan niin, mitä te sitten epäilette? lyöttäytyi Raskolnikov äkkiä
keskusteluun osalliseksi, -- sehän on vallan sopusoinnussa teorianne
kanssa!

-- Miten, teoriani kanssa?

-- Tietysti, jos vedätte viimeiset johtopäätteet äskeisestä
saarnastanne, seuraa siitä, että ihmisiä saa tappaa...

-- Mutta, minä pyydän!... Lausui Lushin.

-- Ei, sellainen ei ajatus ollut, lausui Sosimov. Raskolnikov makasi
siinä kalpeana ja vapisevin huulin; hän hengitti raskaasti.

-- Kaikella on rajansa, lausui Lushin ylpeästi, -- taloudellista
oikeutta ei voi kutsua murhakehotukseksi, jos otaksun...

-- Mutta sanokaa nyt minulle, onko se totta, keskeytti Raskolnikov hänet
uudelleen vihasta vapisevalla äänellä, josta saattoi huomata, että hän
tunsi iloa voidessaan loukata, -- onko se totta, että sanoitte
morsiollenne sinä päivänä, jolloin saitte hänen myöntymyksensä, että te
tunsitte suurta iloa sen johdosta kun hän oli kerjäläinen, sillä olihan
edullisempaa nostaa puolisonsa kurjuudesta voidakseen sittemmin hallita
ja komentaa häntä mielin määrin ... ja voidakseen aina mainita, että te
olette tehnyt pelkästään hyvää?...

-- Herrani, lausui Lushin suuttuneena ja loukkaantuneena, -- miten
voidaan siten väärentää sanojani? Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy
sanoa teille, ettei moisilla huhuilla, jotka ovat tunkeutuneet korviinne
tai oikeammin, jotka tarkotuksella on ladeltu teille, ole syyn
varjoakaan ja minä epäilen ... sanalla sanoen . .. tästä syytöksestä ...
äitiänne!... Hän tuntui minusta sitä paitsi, en tahdo kajota hänen
muihin oivallisiin ominaisuuksiinsa, hieman haltioihinsa joutuneelta ja
romanimaiselta. Siitä huolimatta olin tuhannen virstan päässä moisesta
edellytyksestä, että hän voisi siinä määrin vääristellä tai käsittää
väärin ja selittää sanojani... ja vihdoinkin ... vihdoinkin...

-- Ja tiedättekö mitä? huudahti Raskolnikov kohottautuen sohvallaan ja
tuijottaen Lushiniin läpitunkevin, salamoivin silmin, -- tiedättekö
mitä?

-- En, mitä? Lushin odotti loukkaantunut ja kehottava ihme kasvoillaan.
Vaitioloa kesti jokusen sekunnin.

-- Niin, asian laita on sellainen! Jos te vielä kerrankaan ... sanotte
sanaakaan äidistäni, niin lennätte pää edellä portaita alas!

-- Mikä sinun on? huudahti Rasumihin.

-- Vai niin, onko asian laita sellainen? Lushin kalpeni ja puri
huultansa. -- Kuulkaa herrani, alkoi hän painolla, samalla hilliten
itseään, mutta kuitenkin oli hänen vaikeata hengittää vihansa vuoksi, --
ja heti sisään astuessani aavistin teidän olevan vihamielisen minulle,
mutta jäin tänne kuitenkin tullakseni vielä paremmin vakuutetuksi siitä.
Minä voisin antaa anteeksi sairaalle ja sukulaiselle paljon, mutta
nyt ... en ... teille ... koskaan...

-- Minä en ole sairas! huusi Raskolnikov.

-- Sen pahempi...

-- Menkää helvettiin!

Lushin läksi lopettamatta puhettaan; hän tunkeusi pois taas tuolien ja
pöytien välitse. Raskolnikov nousi tehdäkseen tilaa hänelle. Katsomatta
kehenkään, jopa nyökkäämättä Sosimovillekaan, joka jo kauvan sitten oli
antanut hänelle merkin että jättäisi sairaan rauhaan, meni Lushin pitäen
varovasti hattuaan edessään ja kumartuen ovessa, ettei iskisi päätään
seinään. Siitä tavastakin, millä hän kumarsi selkäänsä saattoi päättää,
että hän läksi sieltä tavattoman loukkaantuneena.

-- Mutta miten sinä voit, miten sinä voit menetellä tuolla lailla...
sanoi suuttunut Rasumihin päätään puistellen.

-- Jättäkää minut, jättäkää minut kaikki! huusi Raskolnikov
raivostuneena. -- Ettekö te aijo lähteä pois ollenkaan, te kiusanhenget!
Minä en pelkää teitä! Nyt en pelkää ketään, ketään! Menkää tiehenne!
Tahdon olla yksinäni, yksinäni, yksinäni!

-- Tule! sanoi Sosimov antaen merkin Rasumihinille.

-- Voiko hänet, herra paratkoon, jättää moiseen tilaan?

-- Tule! toisti Sosimov itsepäisesti, lähtien pois.

Rasumihin mietti ja kiirehti hänen jälkeensä.

-- Olisi voinut seurata jotakin vielä pahempaa, ellemme olisi totelleet
häntä, sanoi Sosimov portaissa. -- Häntä ei saa nyt saattaa
suutuksiin...

-- Miten hänen laitansa on?

-- Parasta olisi saada johdetuksi hänen ajatuksensa uudelle,
virkistävälle uralle! Ennen oli hän jotenkin voimissaan... Tiedätkö,
että jokin painaa häntä, eikä jätä häntä rauhaan... Minä pelkään sen
vuoksi!

-- Lieköhän se tuo herra, joka keskustelusta päättäen aikoo naida hänen
sisarensa? Rodja sai samaa asiaa käsittelevän kirjeen juuri ennen
sairastumistaan...

-- Paljon mahdollista! piru toi hänen sopimattomaan aikaan; ehkä on hän
turmellut kaikki taas. Mutta oletko huomannut, että kaikki oli hänestä
saman tekevää, ettei hän välitä mistään lukuun ottamatta erästä seikkaa,
joka saattaa hänet suunniltaan ... tuo murha...

-- Kyllä, kyllä! myönsi Rasumihin, -- sen olen kyllä huomannut! Se
kiinnittää suuresti hänen mieltään ja tuntuupa melkein siltä kuin hän
pelkäisi. Se johtuu siitä, että häntä pelotettiin sillä
poliisikonttoorissa juuri sinä päivänä, jolloin hän sairastui, menipä
hän tainoksiinkin.

-- Kerrohan tuo minulle seikkaperäisemmin illalla ja minä ilmotan
sinulle myöhemmin jotakin. Hän kiinnittää suuresti mieltäni! Puolen
tunnin päästä käyn häntä katsomassa uudelleen... Tulehdusta ei meidän
tarvitse pelätä...

-- Kiitos! Minä odotan sen aikaa Pashenkan luona ja annan Nastasjan
pitää häntä silmällä.

Jäätyään yksin katsoi Raskolnikov kärsimättömästi ja suruisasti
Nastasjaan; hän viivytteli vielä poistumista.

-- Tahdotko nyt juoda teetä? kysyi hän.

-- Myöhemmin! Tahdon nukkua! Jätä minut rauhaan...

Hän kääntyi äkkiä seinään päin; Nastasja jätti hänet.



VI.

Tuskin oli Nastasja lähtenyt, ennenkuin hän nousi, pani oven säppiin ja
avasi nyytin, minkä Rasumihin oli tuonut tullessaan ja avattuaan
sulkenut sen uudelleen, sekä alkoi pukeutua. Hän näytti, omituista
kyllä, tulleen vallan levolliseksi; hänessä ei voinut huomata mitään
jälkeäkään pyörtymisestä tai siitä kamalasta pelosta, mikä häntä oli
viime aikoina vaivannut. Hän tunsi ensi hetkenä äkkinäistä, omituista
levollisuutta. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset ja ripeät, jokin
päämäärä näkyi elähyttävän häntä. "Jo tänään, tänään!" kuiskasi hän. Hän
ymmärsi kuitenkin olevansa vielä heikko, mutta voimakas tahdon
ponnistus, joka oli saattanut hänet jotenkin levolliseksi ja synnyttänyt
omituisen ajatuksen, antoi hänelle voimia ja itsetietoisuutta; hän
toivoi voivansa kulkea kaatumatta kadulla. Puettuaan ylleen uudet
vaatteensa, katseli hän rahojaan, jotka olivat pöydällä, ajatteli ja
pisti ne taskuunsa. Hän otti myös kuparilantit, mitkä Rasumihin oli
jättänyt. Sitten veti hän hiljaa pois säpin, läksi portaita alas ja
katseli keittiöön, jonka ovi oli sepposen selällään; Nastasjan selkä oli
häneen käännettynä, jonka vuoksi hän ei huomannut mitään. Kuka olisi
voinut aavistaa, että hän läksi tiehensä? Minutin kuluttua oli hän jo
kadulla.

Kello oli kahdeksan, aurinko laski. Nyt oli yhtä vilposta kuin ennenkin;
kuitenkin imi hän himokkaasti sisäänsä löyhkäävää, tomusta
kaupunki-ilmaa. Hän tunsi päätänsä pyörryttävän; hänen kuumeisissa
silmissään saattoi havaita hurjan päättäväisyyden salamoivan, samaten
hänen kuoppaisilla, kalpeilla, keltaisilla kasvoillaan. Hän ei tiennyt,
eikä ajatellutkaan, minne mennä; hän tiesi vain; "Kaiken tämän on
loputtava jo tänään, kerralla, sekä ettei kotiin ole palattava ennen,
sillä minä en tahdo elää kauvemmin tällä lailla." Mikä loppu? Minkä oli
loputtava? -- Siitä ei hänellä ollut käsitystä, eikä hänen edes tehnyt
mielensä ajatellakaan sitä. Hän karkotti nämä ajatukset, jotka
kiusasivat häntä. Hän ainoastaan tunsi, että kaiken oli muututtava
toisenlaiseksi. "Sillä tai sillä lailla, miten tahansa!" toisti hän
epätoivoisesti itsepäisen päättäväisenä.

Tapansa mukaan suuntasi hän kulkunsa heinätorille päin. Ennen sinne
tuloaan kohtasi hän nuoren, mustakiharaisen posetivin soittajan, joka
väänsi tunteellista romanssia jonkun puodin edustalla. Hän säesti erästä
viisitoistiasta tyttöä, joka seisoi hänen vieressään jalkakäytävällä ja
joka oli puettuna krinoliiniin, mantiljiin, käsineisiin ja
tulipunaisella höyhenellä koristettuun olkihattuun -- kaikki vanhaa ja
kulunutta -- hän lauloi romanssia vapisevalla, jotenkin miellyttävällä
äänellä toivoen saavansa puodista kahden kopekan lantin. Raskolnikov
pysähtyi kuulijain ääreen, kuunteli, otti taskustaan viisikopekkasen ja
pisti sen tytön käteen. Tämä keskeytti äkkiä korkeimmassa ja
tunteellisimmassa paikassa, huudahti hän kimakasti "riittää"
seuralaiselleen, jonka jälkeen molemmat läksivät seuraavan puodin
edustalle.

-- Pidättekö paljon katulaulusta? lausui Raskolnikov kääntyen äkkiä
mittaisensa nuoren miehen puoleen, joka seisoi hänen vieressään ja
näytti tyhjäntoimittajalta. Tämä tuijotti hämmästyneenä häneen. --Minä
pidän siitä paljon, jatkoi Raskolnikov, mutta sellainen ilme kasvoillaan
kuin ei nyt olisi kysymyksessäkään katulaulu; -- minä kuuntelen sangen
mielelläni posetivin säestämää laulua pimeänä ja sumuisena syysiltana,
mutta sumua täytyy ehdottomasti olla ja ohikulkijain tulee näyttää
kalpean vihreiltä ja sairaloisilta; tai mikä on vielä parempi, jos
pyryttää, nuoskeata lunta, hiljaa ja suoraan alas ja ilma on tyyni,
ymmärrättekö? Ja jos silloin näkee katulyhtyjen tuikkivan...

-- En tiedä ... suokaa anteeksi... mutisi herra, joka oli pelästynyt
kysymyksen ja Raskolnikovin harvinaisen ulkomuodon vuoksi; hän läksikin
toiselle puolelle katua.

Raskolnikov läksi suoraan eteenpäin ja tuli heinätorin kulmaan, missä
rihkamakauppias oli seissyt vaimoineen puhumassa Lisavjetan kera; mutta
nyt he eivät olleet siinä. Tunnettuaan paikan hän pysähtyi, katseli
ympärilleen ja kääntyi erään nuoren pojan puoleen, joka nojasi
viljakaupan ovea vastaan ja haukotteli.

-- Vieläkö tuo porvari tekee kauppaa tuolla nurkassa eukkoineen?

-- Kaikki siellä kauppaa tekevät, vastasi poika katsellen Raskolnikovia
korkeudestaan.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Sillä nimellä nimitetään, mikä hänelle ristittiin.

-- Sinä näytät olevan Saraiskista! Mistä kuvernementista tosiaan olet?

Poika katseli Raskolnikovia vielä kerran.

-- Meillä, arvoisa herra, ei ole mitään kuvernementteja, vaan piirejä;
ja minun veljeni teki aina kaikki matkat, mutta minä istuin aina kotona
ja siksi en tiedä mitään. Pyydän kohteliaimmin anteeksi, teidän
korkeutenne.

-- Onko tuolla ylhäällä ravintola?

-- Kyllä, kyllä siellä on ravintola ja myös biljardi; ja prinsessoja on
siellä myöskin...

Raskolnikov kulki edelleen torin poikki. Siellä oli eräässä kulmassa
sankka väkijoukko, pelkkiä talonpoikia. Hän tunkeutui heidän lomitsensa
ja katseli heitä kaikkia. Kaikkein mieluimmin olisi hän antautunut
juttusiin heidän kanssaan. Mutta talonpojat eivät kiinnittäneet
huomiotaan häneen. Hän pysähtyi, mietti ja läksi sitten oikealle, V----n
prospektille vievää jalkakäytävää myöten. Kuljettuaan torin poikki, tuli
hän eräälle kadulle.

Hän oli ennen ollut tällä kadulla, joka tekee polvekkeen ja johtaa
torilta puistokadulle. Viime aikoina oli hän tuntenut jonkinlaista
vetoakin tähän seutuun, kun vain mielensä oli apea, jotta se tulisi
vieläkin alakuloisemmaksi. Mutta nyt tuli hän sinne tarkoituksetta.
Siinä on suuri talo, täynnä olut- ja viinatarjoiluja; lakkaamatta juoksi
siellä lähistössä asuvia naisia, sisään ja ulos, paljaspäisinä ja
viitoitta. Parissa kolmessa paikassa tunkeusivat he ryhmiksi
jalkakäytävällä, etenkin kellarikerroksen huoneustoihin viepien
sisäänkäytävien edustalle; kellarikerroksessa oli kaksi porrasta alas
aivan ominaisia ilopaikkoja. Eräässä sellaisessa oli tällä hetkellä
tavaton melu, joka kuului kauvas kadulle; siellä soitettiin kitaraa,
laulettiin lauluja ja pidettiin iloa. Sisäänkäytävän edustalla tunkeili
suurempi joukko naisia, joista muutamat istuivat portailla, toiset
jalkakäytävällä, toiset taas seisoivat ja puhelivat keskenään. Lähellä
kadulla hoiperteli juopunut sotilas sytytetty paperossi hampaissa;
näytti siltä kuin olisi hänellä ollut aikomus mennä jonnekkin, mutta oli
unohtanut, minne. Eräs rääsyläinen sorvaili toista saman tapasta ja eräs
tajuton juopporatti vierittelihe loassa. Raskolnikov pysähtyi erään
naisryhmän eteen. Nämä puhuivat kähein äänin. Kaikki olivat
paljaspäisiä, muutamat yli neljänkymmenen, toiset ainoastaan noin
seitsemäntoista vuotiaat, melkein kaikilla oli heillä siniset iskujen
jäljet silmien ympärillä.

Tämä laulaminen, tämä helvetin melu huvitti häntä... Naurun ja melun
keskeltä kuului, miten jotkut hyppivät ympäriinsä ja löivät kitaran
soitolle tahtia anturoineen, samaten hurjaan tanssimusiikkiin, jota
laulettiin väärin äänin. Hän kuunteli innokkaasti, synkästi ja
miettivästi seistessään siinä sisäänkäytävän ääressä ja kumartuessaan
uteliaasti alas nähdäkseen etehisen. Raskolnikovin teki mieli kuulla,
mitä siellä alhaalla laulettiin ikäänkuin kiinnittäisi se nyt häntä
erikoisesti.

"Jospa minäkin menisin sisään?" ajatteli hän. "He nauravat, syystä että
ovat juovuksissa. Entä, jospa minäkin laittaisin itseni humalaan?"

-- Ettekö tahdo astua sisään, rakas herra? kysyi eräs nainen äänellä,
joka vielä soi jotenkin hyvin. Hän oli vielä nuori, eikä vallan niin
vastenmielinen kuin muut.

-- Kas vain, miten miellyttävä! vastasi hän katsellen tyttöä.

Tyttö hymyili, kohteliaisuus miellytti häntä suuresti.

-- Tehän olette itsekin sangen kaunis, sanoi hän.

-- Mutta miten huonolta te näytättekään! huomautti joku toinen
bassoäänellä. -- Ihan kuin tulisitte sairaalasta.

-- Kas vain, pelkkiä kenraalin tyttäriä, mutta kaikki pystynenäisiä!
lausui toinen puolijuopunut mies, joka oli lähestynyt; hänen vaatteensa
oli joku repinyt, hän nauroi viekkaasti. -- Täällä vallitsee ilo!

-- Lähde tiehesi täältä!

-- Lähden kyllä, hempukkani! Ja hän hoiperteli sisään.

Raskolnikov läksi poispäin.

-- Kuulkaa, herrani! huusi tyttö hänelle.

-- Mitä?

Tyttö joutui hämilleen.

-- Rakas herrani, aina tahtoisin iloiten kuluttaa hetkiäni teidän
seurassanne, mutta nyt olen niin hämilläni teidän läsnäollessanne.
Lahjoittakaa minulle, kavaljeeri rakas, kuusi kopekkaa naukkua varten!

Raskolnikov kaivoi taskustaan kolme viisikopekkasta, antaen ne hänelle.

-- Kas, miten hyvä herra!

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Kysykää vain Duklidaa.

-- Mitenkä voit tuolla lailla käyttäytyä, huomautti äkkiä eräs joukosta
puistaen päätään Duklidalle. -- Enpä voi käsittää, miten voit tuolla
lailla kerjätä! Minä luulisin vaipuvani maahan häpeästä.

Raskolnikov katseli uteliaasti puhujaa. Hän oli noin kolmenkymmenen
vuoden vanha nainen; hänen kasvoissaan oli sinisiä pilkkuja ja ylähuuli
oli turvonnut. Hän puhui levollisesti ja vakavasti.

-- Mistähän olen lukenut, ajatteli Raskolnikov kulkiessaan eteenpäin, --
mistähän olen lukenut, että kuolemaantuomittu ajattelee tai sanoo tuntia
ennen teloitusta, että jos hän olisi jollakin kallionkielekkeellä,
korkealla, missä olisi tilaa vain yhden ihmisen seistä ... ja kaikkialla
ympärillä kuiluja, vettä, ikuinen pimeys ... jos hänen täytyisi viettää
koko elämänsä, niin, tuhat vuotta moisessa paikassa, niin pitäisi hän
kuitenkin parempana elämisen kuin kuolemisen, ja juuri siinä paikassa!
Ainoastaan elää, elää, elää! Miten sehän on vain syrjäseikka, ainoastaan
elää!... Mikä totuus! Jumalani, mikä totuus! Ihminen on kuitenkin suuri
lurjus! Ja etenkin on se lurjus, joka toista kutsuu sellaiseksi, lisäsi
hän hetken kuluttua.

Hän läksi toiselle kadulle: "Haa, Kristallipalatsi! Hetki sitten puhui
Rasumihin Kristallipalatsista. Mutta, mitä minun mieleni tekikään? Niin,
lukea!... Sosimov kertoi lukeneensa sanomalehdistä..."

-- Onko mitään sanomalehtiä? kysyi hän astuessaan sisään erääseen
tilavaan ja siivoon ravintolaan jossa oli useita, jotenkin ihmisistä
tyhjiä, huoneita. Pari kolme vierasta joi teetä, eräässä taaemmassa
huoneessa oli noin neljän henkilön muodostama ryhmä juomassa samppanjaa.
Raskolnikov luuli näkevänsä Sametovin heidän parissaan, kuitenkaan ei
hän voinut tuntea tarkasti pitkän välimatkan vuoksi.

-- Saman tekevää! ajatteli hän.

-- Viinaako haluatte? kysyi tarjoilija.

-- Anna teetä. Ja tuo minulle sanomalehtiä, vanhoja ... noin
viisipäiväsiä -- numerojärjestyksessä, niin saat juomarahaa.

-- Kuten käskette! Tässä on päivän lehti. Ette siis tahdo mitään
muuta?...

Raskolnikov sai teen ja vanhoja lehtiä. Hän paneutui mukavaan asentoon
ja alkoi etsiä. Päästyään vihdoin huvien ja nähtävyyksien ohi, tuli hän
päivän tapahtumiin. "Pudonnut portaista alas ... palanut juopuneessa
tilassa ... tulipalo Peskissä ... tulipalo Pietarin puolella ... vielä
tulipalo siellä ... taas tulipalo samassa paikassa ... sitten tuli taas
ilmoituksia yleisistä huveista ... oh, kas siinä!"

Vihdoin oli hän löytänyt mitä etsi, ja alkoi lukea; kirjaimet tanssivat
hänen silmissään, mutta hän luki kuitenkin koko uutisen ja etsi nopeasti
tarkempaa selontekoa seuraavista numeroista. Hänen kätensä vapisivat
jäykistyttävästä kärsimättömyydestä hänen kääntäessään lehteä. Äkkiä
istuutui joku pöydän ääreen. Hän kohotti päätään -- se oli Sametov, sama
Sametov, jolla oli sormuksia, ketjuja, musta, kiehkurainen ja pomadoittu
tukka, aistikas liivi, hieman kulunut takki ja likanen kaulus. Hän oli
jotenkin ilonen, ainakin hän nauroi ilosesti ja hyväntahtosesti. Hänen
kasvonsa olivat hieman samppanjan punottamat.

-- Mitä! Te täällä? alkoi hän hämmästyneenä ja äänellä, joka edellytti
puhuteltavan olevan vanhan tutun, -- viimeksi eilen sanoi Rasumihin,
ettette vielä ollut tullut tajuihinne. Sepä kummallista! Minä olin
luonanne...

Raskolnikov oli odottanut hänen tulevan. Hän laski sanomalehdet
kädestään ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen huulillaan leikki
pilkallinen hymy ja hänen vastauksissaan oli hieman kärsimättömyyttä.

-- Tiedän kyllä, että olette käynyt luonani, lausui hän, -- sain kuulla
sen. Te etsitte sukkaani... Mutta tiedättekö, että Rasumihin on vallan
ihastunut teihin? Tehän olitte myös hänen kanssaan tuon Lavise Ivanovnan
luona ... tiedätte kai, kenen puolta te piditte, iskiessänne silmää
luutnantti Ruudille, vaikkei hän sitä heti käsittänyt; muistatteko sitä?
Hän ei siitä vain käsittänyt mitään ... asiahan on aivan selvä ... vai
miten?

-- Kas vain, mikä riidanrakentaja hän on!

-- Ruutiko?

-- Ei, vaan teidän ystävänne Rasumihin...

-- Mutta kyllä teidän on hyvä elää, herra Sametov; ilmanen pääsy mitä
arvokkaimpiin paikkoihin! Kuka se oli, joka uitti teidät samppanjassa?

-- Niin, kyllä me joimme pullollisen yhteensä ... miksikä sitä
kieltäisin ... uitti samppanjassa!

-- Palkkanne joitte ... eikö totta? kaikkea käytätte te hyväksenne!
Raskolnikov nauroi. -- Ei merkitse mitään, poika hyvä, ei tee mitään!
lisäsi hän taputtaen Sametovia olkapäälle: -- Enhän tarkota mitään
pahaa, vain leikillä, kaikessa ystävyydessä, kuten tuo maalari sano
Mitkaa löylyttäessään ... tuossa vanhuksen jutussa.

-- Mitä tiedätte siitä?

-- Tiedän siitä ehkä enemmän kuin te!

-- Te olette niin kummallinen... Te ette varmastikaan ole vielä terve?
Teidän ei olisi tullut lähteä vuoteesta jo näin varahin!

-- Tunnun siis teistä kummalliselta?

-- Niin. Mitä te luette ... sanomalehtiä?

-- Niin, sanomalehtiä.

-- Onko niissä monestakin tulipalosta?

-- Ei, tulipalot eivät kiinnitä minun mieltäni. Hän heitti Sametoviin
sangen omituisen silmäyksen, ja pilkallinen hymy väikkyi taas hänen
huulillaan. -- Ei, en minä lukenut tulipaloista, jatkoi hän iskien
silmää Sametoville. -- Mutta tunnusta vain, poika hyvä, että sinä sangen
mielelläsi tahtoisit tietää, mistä minä juuri luin?

-- Eipä mieleni niinkään tehnyt; suotta aikojaan vain kysyin sillä
lailla. Eikö sitten saa kysyä? Miksi te aina tahdotte...

-- Kuulkaahan, tehän olette sivistynyt mies, joka tuntee
kirjallisuuden ... vai miten?

-- Olen käynyt kimnaasia kuudennelle luokalle, vastasi Sametov
arvokkaasti.

-- Kuudennelle saakka!... Ah, sinä kyykkyniskanen varpuseni
sormuksellisine sorminesi ... rikas mies! Oi sentään, miten te olette
sievä, pieni poikanen! Raskolnikov nauroi hänelle vasten naamaa
hermostunutta nauruaan. Toinen vetäysi takasin, ei sentään
loukkaantuneena, mutta kuitenkin sangen kummastuneena.

Ah, miten kummallinen!... huomautti Sametov vakavasti. -- Minusta tuntuu
siltä kuin te yhä vain hourailisitte.

-- Minäkö hourailen? Sen sinä valehtelet, pieni varpuseni!... Olen siis
teistä kummallinen? Niin, mutta kuitenkin kiinnitän teidän mieltänne,
vai miten?

-- Kyllä.

-- Tahdotte kai nyt sangen mielellänne tietää, mitä äsken luin ja mitä
äsken etsiskelin, katsokaa, miten useita numeroita käskin tuomaan! Eikö
se ole epäiltävää?

-- Mutta, sanokaa...

-- Onko korvanne höröllään?

-- Mitä taas tarkotatte sillä?

-- Sen sanon teille myöhemmin, mutta nyt, rakkahani, tahdon teidän
kanssanne ... ei, vielä paremmin: myönnän teille... Ei, ei sekään ole
oikea ilmoitusmuoto: tahdon tehdä tunnustuksen ja teidän on
kuulusteltava minua! Täten siis teen sen tunnustuksen, että minä luin,
että mieltäni kiinnitti, että minä... Raskolnikov keskeytti ja sulki
silmänsä... -- Tulin siis tänne saadakseni tiedon vanhan lesken
murhasta!... lisäsi hän vihdoin melkein kuiskaten ja lähentäen kasvojaan
Sametoviin päin. Tämä tuijotti häneen liikkumattomana ja vetämättä
kasvojaan poispäin. Sametov muisti myöhemmin, että he sen jälkeen olivat
kumpikin valjenneet kokonaisen minuutin ajan ja kumpikin tuijottaneet
toisiinsa.

-- No, mitä siitä sitten, jos te luittekin siitä? huudahti hän äkkiä
närkästyneesti ja kärsimättömästi; mitä se minulle kuuluu! Mitä siitä
sitten?

-- Se on sama vanha juttu? jatkoi Raskolnikov kuiskaten ja
kiinnittämättä huomiota Sametovin huudahdukseen, -- sama vanha nainen,
josta minun poliisikonttorissa ollessani puhuttiin sillä kerralla,
muistatte hyvin, jolloin menin tainnoksiin. Mitä, joko nyt käsitätte?

-- En, mitä sillä tarkotatte? Mitä minun pitänee käsittää? lausui
Sametov rauhattomana.

Raskolnikovin liikkumattomat ja vakavat kasvot muuttuivat
silmänräpäyksessä ja hän puhkesi taas kuten äskenkin samaan
hermostuneeseen nauruun; aivan kuin ei hän enää olisi voinut pidättää
sitä. Tällöin muistui hänen mieleensä heti ja tavattoman selvästi se
hetki, jolloin hän joku aika sitten seisoi kirves kädessä erään oven
takana; hän muisti, miten säppi rämisi, miten oven toisella puolella
häärittiin ja torailtiin ja miten hänen äkkiä teki mielensä huutaa
heille, solvaista heitä ja näyttää heille kielensä, laskea leikkiä
heille ja nauraa, nauraa, nauraa!...

-- Joko on teidän päässänne vikaa tai... sanoi Sametov ja pysähtyi
ikäänkuin ajatuksen lyömänä, joka äkkiä johtui hänen mieleensä.

-- No, "tai"? No, mitä arvelette? Sanokaa vain!

-- Ei mitään!... vastasi Sametov harmistuneesti. -- Se oli vain
päähänpisto!

Molemmat vaikenivat. Äkkinäisen naurunpuuskan jälkeen oli Raskolnikov
muuttunut synkäksi ja miettiväksi. Hän nojasi pöytää vastaan ja tuki
päätään käsillään. Näytti siltä kuin olisi hän tykkänään unohtanut
Sametovin. Vaitioloa kesti jotenkin kauvan.

-- Miksi ette juo teetänne ... se kylmenee? sanoi Sametov.

-- Mitä teetä?... Tietysti... Raskolnikov ryyppäsi kerran, pisti palan
leipää suuhunsa ja katsellessaan Sametovia näytti hän äkkiä muistavan
kaikki ja heräävän uudelleen; hänen kasvoilleen levisi tuo äsköinen sama
pilkallinen ilme. Hän jatkoi teensä juontia.

-- Nykyään tapahtuu paljon konnantöitä, sanoi Sametov. -- Aivan
äskettäin luin eräästä Moskovan lehdestä, että siellä oli vangittu
kokonainen vääränrahan tekijäin liitto. Se oli koko seura; se väärensi
rahannostolippuja.

-- Mitä, sehän tapahtui jo kauvan sitten! Minä luin siitä jo kuukausi
sitte, lausui Raskolnikov levollisesti. -- Teidän mielipiteenne mukaan
ovat he siis konnia? lisäsi hän nauraen.

-- Luonnollisesti, mitä muuta?

-- Ah, ... lapsia he ovat, alottelijoita vaan ei konnia! Puolisen sataa
henkilöä yhtyy moista tarkoitusperää varten! Onko se järkevää? Kolmessa
olisi jo ollut liikaa ja heidänkin olisi täytynyt luottaa toisiinsa yhtä
varmasti kuin kukin luotti itseensä. Eihän muuta tarvittu kuin että joku
juovuspäissään piti hieman liian suurta suuta ja kaikki meni päin
helvettiä! Harjottelijoita he olivat! Ottavat epäluotettavaa väkeä
levittämään väärennettyjä maksuosotuksia! Uskovat niin tärkeän tehtävän
ensimäiselle vastaan tulijalle! Ja otaksukaamme, että onni olisi
suosinut noita pässinpäitä; otaksukaamme, että kukin heistä olisi sillä
lailla hankkinut itselleen miljoonan, entä sitten?... Koko heidän
jälellä oleva elämänsä? Miltä tuntuu olla koko elämänsä läpeensä
riippuvainen toisesta? Viisaampaa olisi heti mennä hirttäytymään! Eräs
heistä saa jostakin konttoorista viisituhatta -- ja alkaa vavista.
Neljätuhatta hän laskee, mutta pistää viidennen laskemattomana taskuunsa
päästäkseen vain pois sieltä niin pian kuin mahdollista. Luonnollisesti
herätti sellainen heti epäilyksiä. Ja sitten meni kaikki myttyyn tuon
yhden ainoan pässinpään vuoksi. Mitä tämä tällanenkin on?

-- Se ei liene ollenkaan kummallista, lausui Sametov, -- että hänen
kätensä vapisivat. Niin, olenpa vallan varma siitä, että siten voisi
tapahtua; toisinaan sitä ei voi estää.

-- Sellaistako?

-- Ikäänkuin te siihen pystyisitte? Ette, minusta ei ainakaan olisi
sellaiseen! Sadan ruplan palkkiosta ruveta moiseen! Mennä viemään
pankkiirikonttoriin väärennettyjä maksuosotuksia, vaikka siellä niin
erinomaisen hyvin tunnetaan moiset yritykset ... ei, minä joutuisin heti
ymmälle! Ettekö te myös samaten?

Raskolnikovin teki mieli näyttää hänelle kieltään. Hänen selkäänsä
karmivat silloin tällöin kylmät väreet.

-- Minä olisin menetellyt toisella tavoin, alkoi hän vetäen syvään
henkeä; -- minä olisin menetellyt seuraavalla tavalla. Ensimäisen
tuhannen olisin laskenut neljään kertaan molemmilta puolin ja tarkoin
tutkinut joka seteliä; sitten olisin ottanut toisen tuhannen, olisin
ehkä sen laskenut puoliväliin, sitten vetänyt joukosta viidenkymmenen
ruplan setelin, pitänyt sitä valoa vasten nähdäkseni muka, oliko se
väärennetty; olisin sanonut olevani huolissani sen johdosta, että eräs
sukulainen menetti äskettäin viisikolmatta ruplaa sillä lailla ja olisin
kertonut koko historian tapauksesta. Kun sitten olisin tullut kolmanteen
tuhanteen, olisin vetänyt vielä kerran esiin toisen tuhannen sillä
tekosyyllä, etten vielä ollut päässyt täydelliseen selvyyteen eräästä
satasesta -- ja sillälailla olisin menetellyt kaikkien viiden tuhannen
suhteen. Kun sitten olisin lopettanut, olisin vielä kerran vetänyt
toisesta ja viidennestä tuhannesta esiin setelin, pitänyt sitä taas
valoa vasten, lausunut taas epäilykseni: "tehkää hyvin ja vaihtakaa nämä
toisiin"... Olisin saattanut rahastonhoitajan epätoivoon, niin ettei hän
olisi tuskissaan tiennyt, mitä tekisi päästäkseen eroon minusta! Kun
sitten vihdoinkin olisin ollut valmis ja avannut oven, olisin vielä
kerran kääntynyt takasin, pyytänyt anteeksi ja kysynyt jotakin, pyytänyt
jotakin selontekoa -- siten minä olisin menetellyt!

-- Ah, miten kauheita asioita te kerrottekaan! arveli Sametov nauraen.
-- Kyllähän jokaisen sopii puhua, mutta todellisuudessa olisitte tekin
kompastunut. Sanonpa teille, ettei minun mielipiteeni mukaan kukaan
meistä, eikä edes kukaan paatunut, kokenut konnakaan olisi moisessa
tapauksessa voinut vastata puolestaan. Mutta miksi mennä niin pitkälle
ja etsiä; onhan meillä lähempi esimerkki omassa kaupunginosassamme, tuo
vanha murhattu nainen. Murhaaja on mahtanut olla koko tavaton mies ...
keskipäivällä panee kaikki alttiiksi; se oli ihme, että hän pääsi
pakenemaan mutta kyllä hänenkin kätensä ovat mahtaneet vavista; varastaa
ei hän ole ymmärtänyt, sitä ei hän ole osannut tehdä; tutkimus on
osottanut sen...

Raskolnikov näytti sangen loukkaantuneelta.

-- Vai niin, semmostako se on osottanut? Mutta ottakaa sitten selvä
hänestä! huudahti hän katsellen vahingonilosena Sametovia.

-- No, entä sitten, kyllä hänestä selville päästään!

-- Kenestä? Tekö ehkä, tekö hänestä selvän saisitte! Silloin saisitte
juosta kovin kauvas! Teidän mielestännehän on pääasia pitää silmällä
sitä, hävittääkö kukaan paljon rahaa. Ellei jollakulla ennen ole ollut
mitään rahaa, mutta alkaa nyt äkkiä sirotella sitä ympärilleen,
--silloin olette selvillä hänestä luonnollisesti! Pieni lapsikin voi
vetää teitä nenästä, jos se tahtoo!

-- Siinäpä se on, että kaikki tekevät siten! lausui Sametov. -- Ensin
tekee joku murhan noudattaen suunnitelman mukaista varovaisuutta, panee
henkensä alttiiksi -- ja sitten vangituttaa hän äkkiä itsensä. Heidän
rahantuhlauksensa tavallisesti saattaa heidät satimeen. Kaikki eivät
suinkaan ole sellaisia neroja kuin te. Te ette luonnollisestikaan menisi
satimeen.

Raskolnikov rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti Sametoviin.

-- Minusta tuntuu siltä kuin tahtoisitte te mielellänne tietää, miten
minä olisin menetellyt tällaisessa tapauksessa! kysyi hän
vastentahtosesti.

-- Sitä minä kyllä mielelläni tahtoisin, lausui toinen päättävästi ja
vakaasti.

-- Niinkö tosiaan, sangen mielellänne?

-- Aivan niin, sangen mielelläni.

-- Hyvä. Minä olisin menetellyt seuraavasti, alkoi Raskolnikov lähentäen
kasvojaan uudelleen Sametoviin päin, katsellen häntä tylsästi ja
kuiskaten, niin että tämä hieman peräytyikin. -- Minä olisin siis
menetellyt tällä lailla: rahat ja arvoesineet olisin anastanut ja
vitkastelematta vienyt ne kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan, jonne tuskin
tapaa tulla ihmisiä -- johonkin kyökkipuutarhaan tai sellaiseen. Jos
edeltäpäin olisin valinnut itselleni kiven, noin puolen sentnerin
painosen, jossakin nurkassa puun alla: kiven, joka oli ollut siinä jo
ehkä vuosisatoja, olisin vierittänyt paikaltaan -- sen alla on
luonnollisesti syvennys -- ja syvennykseen olisin laskenut sekä rahat
että arvoesineet. Sitten olisin uudelleen vierittänyt kiven paikalleen
niin että se olisi samassa asennossa kuin ennenkin, polkenut sen
syvennykseen ja lähtenyt tieheni. Sitten en olisi ottanut sieltä mitään
yhteen, kahteen tai kolmeen vuoteen ... niin, ja sitten olisi saatu
etsiä!

-- Te olette hullu, sanoi Sametov, myös melkeen kuiskaamalla ja
vetäytyen äkkiä pois Raskolnikovista päin. Tämän silmät salamoivat, hän
oli kalvennut tavattomasti ja hänen ylähuulensa vapisi. Hän kumartui
vallan lähelle Sametovia ja maiskutteli huuliaan sanakaan sanomatta;
tätä kesti melkein puoli minuuttia; hän tiesi mitä teki, muttei voinut
pidättäytyä siitä. Eräs kauhea sana tahtoi pyörähtää hänen huuliltaan,
samoin kuin erään oven säppi erään kerran: nyt se oli lausuttava, nyt,
heti kun hän avasi suunsa!...

-- Mutta jos minä todella olisin murhannut tuon vanhuksen ja Lisavjetan?
sanoi hän äkkiä.

Sametov katseli häntä kauhuissaan ja kalpeni kuin pöytäliina. Hänen
kasvonsa vääntyivät hymyyn.

-- Miten se olisi mahdollista! sanoi hän tuskin kuultavasti.

Raskolnikov katseli häntä ilkeästi -- hän tointui jälleen.

-- Tunnustakaa vain, että te olette uskonut sillä lailla? Eikö niin?
Eikö totta?

-- Ei ollenkaan! Nyt vähemmin kuin koskaan ennen! sanoi Sametov
nopeasti.

-- Nyt olet siis vihdoinkin satimessa! Nyt olen siis vihdoinkin
vanginnut varpusenpojan! Te olette siis uskonut sen kuitenkin, koska nyt
"uskotte vähemmän kuin koskaan ennen".

-- En, en ollenkaan! huudahti Sametov huomattavasti hämillään; --
tarkotuksenne oli siis saattaa minut näin peljästyneeksi tarkotusperänne
saavuttamiseksi?

-- Te ette siis ole uskonut? Mutta mistä sitten puhuitte silloin, kun
minä läksin poliisikonttorista? Ja miksi kuulusteli luutnantti Ruuti
minua, tultuani tajuihin pyörtymisen kadottua?... Tarjoilija hoi, mitä
olen velkaa? Hän tarttui lakkiinsa ja nousi.

-- Kolmekymmentä kopekkaa, vastasi tarjoilija.

-- Tästä saat kaksikymmentä lisää juomarahoiksi -- katsokaa miten paljon
rahaa minulla on! Hän ojensi vapisevan kätensä, joka oli täynnä
seteleitä, Sametovia kohti: -- Punasia ja sinisiä seteleitä,
viisikolmatta ruplaa. Mistä olen minä ne saanut? Entäpä uudet vaatteeni
sitten? Te tiedätte hyvin, ettei minulla ollut kopekkaakaan! Olette
luonnollisesti kysynyt emännältäni ... mutta nyt riittäköön! Assez
cause! Näkemään saakka!

Hän läksi vapisevana ja melkein hysteerisen kiihotuksen tilassa, johon
kuitenkin oli osittain sekottunut tuskallisen ilon tunnetta --mutta
muuten synkkänä ja tavattoman väsyneenä. Hänen kasvonsa olivat
vääntyneet kuin halvauskohtauksen saaneella. Hänen väsymyksensä
lisääntyi toisinaan äkkiä, ja yhtä äkkiä palasivat voimatkin aina sitä
mukaa millainen hänen tilansa oli milloinkin.

Sametov, joka nyt oli yksinään jälellä, istui vielä kauvan samalla
paikalla ajatuksiinsa vaipuneena. Raskolnikov oli ehdottomasti saattanut
kaikkiin hänen ajatuksiinsa kyseessä olevasta asiasta aivan uuden
näkökannan.

-- Ilja Petrovitsh -- on pässinpää! lausui hän lopuksi.

Tuskin oli Raskolnikov avannut kadulle johtavaa ovea, kun hän jo
portailla törmäsi sisään astuvaa Rasumihiniä vastaan. He olivat miltei
iskeä päänsä yhteen. Rasumihin oli sangen hämmästynyt, mutta äkkiä
salamoivat hänen silmänsä vihasta.

-- Vai niin, oletko sinä täällä? huusi hän täyttä kurkkua. -- Juossut
vuoteesta! Ja minä, joka olen etsinyt sinua sohvankin alta! Me viruimme
laattialla ja etsimme sinua ja Nastasjaa olimme antaa aikalailla selkään
sinun tähtesi ... ja nyt olet sinä täällä!... Rodka, mitä tämä
merkitsee? Sano totuus! Tunnusta kaikki, kuuletko!

-- Se merkitsee, että minä vihaan teitä kaikkia kuin itse kuolemaa ja
että tahdon olla yksinäni! vastasi Raskolnikov levollisesti.

-- Yksinäsi! Ja osaat tuskin kävellä, olet niin kalpea kuin palttina ja
osaat tuskin hengittää! Senkin hullu!... Mitä oli sinulla tekemistä
Kristallipalatsissa? Tunnusta heti!

-- Anna minun olla! sanoi Raskolnikov mielien lähteä tiehensä. Mutta
tämä saattoi Rasumihinin suunniltaan, hän tarttui Raskolnikovia
olkapäähän.

-- Anna minun olla? Sinä sanot: "Anna minun olla!". Mutta etkö sitten
tiedä, mitä aijon tehdä, sinulle? Otan sinua kauluksesta, sidon sinut ja
laahaan sinut kotiin lukkojen ja salpojen taakse.

-- Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov hiljaa ja näöltään vallan
levollisena, -- etkö sinä näe, etten tahdo ottaa vastaan sinun hyviä
töitäsi? Miten sinusta tuntuu niin hauskalta tyrkyttää hyviä töitäsi
sellaisille jotka sylkevät niille! Sellaisille, jotka eivät voi, eivätkä
tahdo kärsiä niitä! Miksi etsit minut käsiisi sairastuessani! Olisin
ehkä ollut ilonen saadessani kuolla? Enkö ole osottanut sinulle kyllin
selvästi tänään, että sinä kiusaat minua -- että olen väsynyt sinuun?
Mitä iloa tuottaa sinulle ihmisten kiusaaminen? Vakuutan sinulle, että
se estää toipumistani, sillä se kiihdyttää minua alituisesti. Sosimov
läksi vihdoin viimeinkin, jottei saattaisi minua kuohuksiin! Ja mikä
oikeus sinulla muuten on pidättää minua väkivallalla? Etkö sinä näe,
että puhun nyt vallan järkevästi? Miten minun sitten on käyttäydyttävä,
sanohan se, jotta sinä jättäisit minut rauhaan hyvien töitten suhteen?
Olkoonpa, että minä olenkin kiittämätön, ilkeä, mutta jätä minut silti
Jumalan tähden rauhaan! Anna minun mennä, anna minun mennä!

Hän alkoi levollisesti ja iloitsi siitä, että sai purkaa sappensa, mutta
hän päätti raivoisena ja hengästyneenä kuten Lushinille puhuessaan.

Rasumihin seisoi hetken, mietti ja päästi sitten hänet.

-- No, mene sitten helvettiin! sanoi hän hiljaa ja melkein miettivästi.
-- Pysähdy, huusi hän nopeasti kun Raskolnikov aikoi lähteä, -- kuule
minua! Sanonpa sinulle, täten että te kaikki olette ensimäisestä
viimeiseen saakka mitä suurimpia suunsoittajia ja lörpöttelijöitä! Jos
kurkkunne vähän sairastuu, niin menettelette sen suhteen kuin kana
munansa! Siinäkin loistatte lainatuin sulin! Teissä ei ole rahtuakaan
itsenäisyyttä! Te olette tehdyt spermacetus-salvasta, veren asemesta on
teillä suonissanne heraa. En luota kehenkään teistä! Teidän ensi
huolenne on olla joka suhteessa niin vähän ihmisen kaltainen kuin
mahdollista! Seis! huusi hän raivoissaan huomatessaan Raskolnikovin
tekevän lähtöä, -- kuule minua loppuun saakka! Tiedätkö, että luokseni
tulee tänään muutamia tuttaviani, joiden kera vihin tarkotukseensa uuden
asuntoni, muutamia on jo ehkä saapunutkin, mutta minä olen jättänyt
setäni kotiin ottamaan vastaan tulevia; olin äsken siellä. Jollet siis
ole narri, vallan tavallinen narri, auttamaton narri, ulkomaalainen
apina! ... sinä näet, Rodja, minähän tunnustan sen, että sinä olet
kunnon poika, mutta sinä olet narri! ... siis vielä kerran, ellet ole
narri, niin tulet ennen luokseni iltaa viettämään tänään kuin
tarpeettomasti kuljeskelet saappaitasi kuluttamassa. Koska nyt kerran
olet ulkona, ei asia ole kovinkaan vaarallinen! Annanpa sinulle pehmeän
nojatuolin -- emännälläni on sellainen -- saat teetä, seuraa ... ja
ellei siinä ole tarpeen, niin teen sinulle oikein mukavan vuoteen --
sillä lailla voit joka tapauksessa olla kanssamme. Sosimov tulee myös.
Tahdotko?

-- En.

-- Sinä valehtelet! huudahti Rasumihin kärsimättömästi, miten sinä sen
tiedät? Ethän sinä voi vastata puolestasi! Muuten et sitä myös
ymmärräkään. Minä olen myös ollut monta kertaa kinoissa ihmisten kanssa,
mutta olen aina sopinut... Lopuksi häpeää ja sopii!... Älä siis unohda,
että asun Potshinskovin talossa, kolmannessa...

-- Tällä tavoin ehkä lopuksi ottaisitte vastaan rosvoa, herra Rasumihin,
saadaksenne vain ilon tehdä muita hyviä töitä!

-- Kuka? Minä? En, jos vain joku sellaista ajattelee, väännän hänen
niskansa nurin! Siis Potshinkovin talossa n:o 47, virkamies Babushkinin
huoneustossa.

-- Minä en tule, Rasumihin! Raskolnikov kääntyi ja läksi.

-- Lyönpä vetoa, että sinä tulet, huusi Rasumihin hänen jälkeen,
--muuten olet sinä ... muuten en tahdo enää tietää mitään sinusta! Seis,
odota! Onko Sametov tuolla?

-- Kyllä...

-- Oletko nähnyt hänet?

-- Kyllä.

-- Puhunut hänen kanssaan?

-- Kyllä.

-- Mistä? No, jääköön, mene helvettiin. Potshinkov, 47, Babushkin!...
Muista!

Raskolnikov meni puutarhakadulle ja kääntyi kulmassa. Rasumihin katseli
ajattelevasti hänen jälkeensä. Vihdoin hän viittasi kädellään, meni
taloon, mutta pysähtyi keskelle portaita.

-- Piru vieköön! jatkoi hän melkein ääneensä, -- hän puhuu järkevästi ja
kuitenkin tuntuu siltä, kuin... Mutta minä olen myöskin narri ...
ikäänkuin eivät hullut ihmiset osaisi puhua järkevästi! Ja tuntuupa
siltä kuin pelkäisi Sosimovkin jotakin sellaista!

Hän koputti sormella otsaansa. -- Ja hän nyt ... mutta miten voi antaa
hänen kulkea moisessa tilassa? Hän menee ehkä upottamaan itsensä... Ah,
olinpa koko tyhmä, se ei kelpaa! Ja hän juoksi Raskolnikovin jälkeen
saavuttaakseen hänet, mutta tämä oli kadonnut jäljettömiin. Hän sylkäsi
ja palasi nopein askelin Kristallipalatsiin tiedustellakseen asiain
laitaa Sametovilta.

Raskolnikov kulki suoraa tietä sillalle, pysähtyi keskelle sitä
kaidepuun ääreen, kumartui molemmin kyynäspäin sitä vastaan ja katseli
kaukaisuuteen. Erottuaan Rasumihinistä tunsi hän itsensä taas niin
heikoksi, että hän vaivoin laahautui tänne. Mieluiten olisi hän
istuutunut tai pannut maata johonkin kadulla. Kumartuen kaidepuun yli
katseli hän koneellisesti veteen, iltapunerruksen ruusunväristä
säteilyä, talorivejä jotka katosivat lisääntyvässä hämyssä, jossakin
kaukana olevan tuulentuvan akkunaa, joka välkkyi kuin tuli auringon
heittäessä viimeisiä säteitään; kanavan tummaa vettä ... ja hänestä
tuntui kuin katselisi hän sinne alas erikoisella mielenkiinnolla.
Vihdoin alkoi hänen silmissään pyöriä punasia pyörröjä, talot heiluivat,
ohikulkevat, ranta, ajoneuvot -- kaikki heiluivat ja tanssivat hänen
ympärillään. Äkkiä hän vavahti, ehkä uudelleen pelastuneena menemästä
tainnoksiin, kamalaan ja kauheaan. Hän tunsi, että joku oli asettunut
häneen viereensä, oikealle puolelle; hän nosti silmänsä ja näki
suurikasvuisen naisen, jonka päätä verhosi kaulaliina; hänen kasvonsa
olivat pitkähköt, keltaset, pöhöttyneet, silmät punaset ja kuopalle
painuneet. Nainen katseli häntä suoraan kasvoihin, mutta ei luultavasti
nähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiotaan mihinkään. Äkkiä nojasi hän
oikeata kättään kaidepuuta vastaan, nosti oikean jalkansa, heitti sen
ristikon yli, sitten vasemman -- ja syöksyi kanavaan.

Likainen vesi teki tietä, nieli hetkeksi uhrinsa, mutta heti sen jälkeen
kohosi tämä uudelleen pinnalle ja seurasi virran mukana vitkalleen
alaspäin; pää ja jalat olivat veden alla, ainoastaan selkä oli
näkyvissä, samaten vaatteet, joka oli pullollaan kuin ilmapallo.

-- Uponnut! Uponnut! huusivat useat äänet; ihmisiä alkoi juosta
paikalle, joen molemmat äyräät täyttyivät katsojista; Raskolnikovin
ympärille keräysi väkeä sillalle ja he työnsivät ja tölmivät häntä
takaapäin.

-- Herra paratkoon, sehän on meidän Afrosinjushkamme! huusi naisellinen,
itkevä ääni lähistöstä. -- Pelastakaa hänet, isäseni, vetäkää hänet
maalle!

-- Vene! Vene! huudettiin joukolla.

Mutta venettä ei enää tarvittu; eräs poliisi oli juossut portaita alas
kanavan partaalle, heittänyt takkinsa ja saappaansa yltään ja syöksynyt
veteen. Työ oli helppo, uponnut uiskenteli ainoastaan kahden askeleen
päässä laiturilta; poliisi tarttui oikealla kädellään hänen
vaatteisiinsa, tarttuen samalla vasemmallaan erääseen seipääseen, jonka
hänen toverinsa ojensi hänelle, ja uponnut vedettiin kuiville. Hän
laskettiin porrastolle. Hän tointui äkkiä, kohottausi ja istuutui alkaen
aivastella ja puhkia sekä silitellä käsineen märkiä vaatteitaan. Hän ei
sanonut sanaakaan.

-- Hän on juonut niin paljon, että hänen silmissään on alkanut tanssia
pikkupiruja! ulvoi sama naisääni, joka nyt oli Afrosinjushkan ääressä,
-- aivan äskettäin mieli hän hirttäytyä, mutta nuora leikattiin poikki.
Minä vain juoksin puotiin ja jätin pikkutytön hänen hoitoonsa, ja
silloin tapahtui onnettomuus! Hän on pikkuporvarillista syntyperää,
isäseni, ollen sukua meille; tässä lähellä, toinen talo kulmasta, aivan
tässä...

Väkijoukko hajausi; poliiseilla oli vielä jotakin tekemistä uponneen
kera, kun joku huusi: -- Polisikonttoriin!... Raskolnikov katseli
kaikkea jollakin omituisella välinpitämättömyyden tunteella ja ilman
osanottoa; hän tunsi inhoa. "Ei, se on alhaista, vesi..." mutisi hän
itsekseen. "Mitään enempää katsottavaa ei tässä ole", lisäsi hän, "ei
maksa vaivaa odottaa. Miten on polisikonttorin laita ... miksi ei
Sametov ole siellä? Yhdeksän jälkeen on sen oltava auki..." Hän käänsi
selkänsä kaidepuuhun päin ja katseli ympärilleen.

"No, mitäpä sillä ... olkoon menneeksi!" sanoi hän päättävästi, lähtien
liikkeelle ja suunnaten kulkunsa poliisikonttoriin päin. Hänen sydämensä
oli ontto ja tyhjä; hän ei tahtonut ajatella. Nyt oli tuo ahdistava
tunnekin jo kadonnut, mitään jälkeä ei enään ollut siitä työkyvystä,
mikä hänellä oli ennen ollut lähtiessään kotoaan mielessään ajatus:
"Tästä on tehtävä loppu!" Hän oli muuttunut vallan välinpitämättömäksi.

"Ehkä tämä myöskin on loppu," ajatteli hän kulkiessaan vitkallisesti ja
veltosti kanavan reunaa. "Tahdon kuitenkin tehdä lopun siitä, sen
tahdon... Mutta loppuuko se tosiaan? Saman tekevää! Ainakin saan jokusen
neliökyynärää suuruisen huoneen! Heh! Loppuisiko se siis todellakin?...
Sanonko sen heille vai enkö? Perhana vieköön! Ja väsynyt olen myös,
jospa vain kohta saisin istuutua tai panna maata johonkin! Minä häpeän
vain tyhmyyttäni! Muuten syljen sillekin! Hyi, mitä hullutuksia päähän
saattaa noustakaan."

Polisikonttoriin mentiin suoraa tietä ja sitten käännyttiin vasemmalle
toisessa kulmassa; siitä oli enään joitakin askeleita. Mutta tultuaan
ensimäiseen kulmaan mietti hän hetken, kääntyi toiselle kadulle ja
kiersi kahta katua myöten -- ehkä tarkotuksetta mutta ehkä myös
kuluttaakseen joitakin minuutteja ja voittaakseen aikaa. Hän kulki
tuijottaen maahan. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin olisi joku kuiskannut
hänen korvaansa. Hän nosti päätään ja näki seisovansa juuri tuon talon
edustalla. Siitä eräästä illasta saakka ei hän ollut käynyt siellä.

Karkottamaton ja selittämätön toivo veti häntä sinne. Hän meni sisään
taloon, kulki porttikäytävän läpi, kääntyi sitten ensimäiseen käytävään
oikealla ja nousi tuttuja portaita ylös aina neljänteen kerrokseen.
Noissa jyrkissä ja ahtaissa portaissa oli sangen pimeätä. Hän pysähtyi
joka portaalle ja katseli uteliaasti ympärilleen. Ensimäisen kerroksen
etehisestä olivat ikkunapuitteet viedyt tykkänään pois, "se ei siis ole
se. Mikolai ja Mitka työskentelivät toisessa kerroksessa; se on sulettu
ja ovi on uudelleen maalattu; se siis on vuokrattavana. Tuossa on kolmas
kerros ja tässä neljäs... Tässä se oli!" Hän oli horjuva, kerroksen ovi
oli sepposen selällään; siellä oli ihmisiä sisällä, hän kuuli ääniä --
sitä hän ei ollut odottanut. Hän epäili vielä hieman, sitten astui hän
lähemmäksi ja meni sisään.

Huoneusto oli korjauksen alaisena, siellä oli sisässä työmiehiä; hän
kummasteli. Hän oli, itse tietämättä miksi, kuvitellut tapaavansa kaikki
samallaisena millaiseksi oli jättänyt; ehkä myös ruumiit samalla
paikalla lattialla. Mutta nyt näki hän ainoastaan alastomat seinät, ei
mitään huonekaluja -- miten omituista! Hän meni ikkunan ääreen ja
istuutui ikkunapuitteelle.

Siellä oli kaksi työmiestä, jotenkin nuoria. He liisteröivät seiniin
uusia seinäpapereja, valkoisia ruusunvärisine kukkineen, entisten
sijaan, jotka olivat keltaset, kellastuneet ja risaset. Raskolnikov oli
sangen suuttunut sen johdosta, hän katseli vihamielisesti uusia
tapetteja, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut vastenmieliseltä, että
kaikki muutettiin uuteen uskoon.

Työmiehet olivat nähtävästi myöhästyneet, nyt vierittivät he nopeasti
kasaan paperit ja valmistausivat lähtemään. Raskolnikovin ilmestyminen
oli tuskin herättänyt heidän huomiotaan. He puhuivat keskenään.
Raskolnikov pani kädet ristiin rinnalleen ja kuunteli heidän
keskusteluaan.

-- Hän tulee siis luokseni noin aamupuolla, sanoi vanhempi nuoremmalle,
-- varahin aamulla ja sangen koristettuna. "Miksi panet itsesi niin
hienoksi, minun tähteni, miksi siis koristelet itseäsi minua varten?" --
"Minä tahdon", sanoo hän, "Tit Vasiljevitsh, tästä lähin tehdä aivan
kuten sinä tahdot." Siten se siis tapahtui! Ja niin hienosti kun hän oli
puettu -- aivan kuin surnaali, aivan kuin surnaali!

-- Mitä se surnaali on, setä hyvä? kysyi poika, hän oli nähtävästi "setä
hyvän" oppipoika.

-- Surnaali, se on sellaisia kuvia, veli hyvä, maalattuja kuvia, joita
posti tuo tänne joka lauvantai räätälille ulkomailta; se on sitä varten
että näkisit miten kunkin tulee pukeutua, olkoonpa sitten mies tai
nainen. Sitä kutsutaan sanomalehdeksi. Miehet kuvataan tavallisesti
pitkätakkisina, mutta naisia varten on monta värikästä kuvaa, ettet sinä
voi sitä edes kuvitella mielessäsi, veli hyvä.

-- Mitäpä lajia ei täällä Pietarissa olisi! huudahti poika aivan
hämmästyneenä -- jos jotakin ... paitsi isää ja äitiä!

-- Lukuunottamatta heitä tapaat täällä kaikkea, lausui toinen
opettavasti.

Raskolnikov nousi ja meni toiseen huoneeseen, missä matka-arkku, vuode
ja piironki ennen olivat olleet; huone tuntui hänestä nyt niin pieneltä.
Seinäpaperit olivat vielä samat, nurkassa voi selvästi nähdä sen paikan
seinäpaperissa, missä pyhimysarkku oli ollut. Hän katseli ympärilleen ja
meni taas takasin vanhalle paikalleen. Nuorempi työmies katseli häntä
syrjästä.

-- Mitä te täältä etsitte? kysyi hän äkkiä, kääntyen Raskolnikovin
puoleen.

Sen sijaan että olisi vastannut, nousi Raskolnikov, meni ovelle ja veti
kellonnyöristä. Siinä oli sama halennut sointu! Hän veti toisen ja
kolmannen kerran, kuunteli ja palautti tapahtumat muistoonsa. Hänen ensi
kerralla tuntemansa kamala, tuskallinen, kiusallinen tunne muistui yhä
selvemmin hänen mieleensä, hän vavahti joka kerralla kuin veti
kellonnyöristä, mutta hän tunsi voimistuvansa siitä.

-- Niin, mitä sinä tosiaan tahdot? Kuka sinä olet? huusi työmies ja
astui hänen luokseen. Raskolnikov meni taas sisään.

-- Tahdon vuokrata huoneuston, sanoi hän, -- katsoa sitä.

-- Yöllä ei vuokrata mitään huoneustoja, ja muuten täytyy teillä olla
talonmies mukananne!

-- Lattia on pesty; se kai maalataan? jatkoi Raskolnikov -- eikö siinä
enää ole verta?

-- Mitä verta?

-- Jälkiä vanhuksesta ja hänen sisarestaan, luonnollisesti, jotka täällä
murhattiin! Tässä oli suuri verilätäkkö.

-- Mutta mikä sinä oikeastaan olet? kysyi työmies rauhattomasti.

-- Minäkö?

-- Niin.

-- Tekeekö mielesi tietää? Tule mukanani polisikonttoriin, niin sanon
sen sinulle.

Työmiehet katselivat hämillään toisiaan.

-- Lähtekäämme, olemme jo kyllin kuluttaneet aikaa, tule Aljoshka! Minä
suljen, sanoi vanhempi työmies.

-- No, tule! vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi, kulkien vitkalleen
portaita alas. -- Kuulehan talonmies! huusi hän tultuaan
porttikäytävään.

Kadulla seisoi paljon väkeä porttikäytävän edustalla; heidän parissaan
olivat myös molemmat talonmiehet, jotka tarkastelivat ohikulkevia.
Raskolnikov meni suoraan heidän luokseen.

-- Mitä tahdotte? kysyi toinen talonmiehistä.

-- Oletko ollut polisikonttoorissa?

-- Aivan äskettäin; miksi niin?

-- Onko siellä vielä ketään?

-- Kyllä.

-- Onko apulainen myös siellä?

-- Hän oli siellä hetken. Mutta miksi tätä?

Raskolnikov ei vastannut, vaan jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan
heidän ääreensä.

-- Hän on ollut katselemassa huoneustoa, sanoi vanhempi työmies, joka
nyt tuli.

-- Mitä huoneustoa?

-- Sitä, missä me työskentelemme. "Miksi", sanoi hän, "on veri pesty
pois? Täällä", sanoi hän, "on tehty murha ja minä olen tullut
vuokraamaan." Ja sitten veti hän kellonnyöristä ja oli vähällä vetää
poikki sen. "Tulkaa mukanani", sanoi hän, "konttoriin, siellä sanon
kaikki."

Talonmies katseli epäluuloisesti Raskolnikovia ja rypisti otsaansa.

-- Kuka te todella olette? lausui hän röyhkeästi Raskolnikoville.

-- Minä olen Rodion Romanovitsh Raskolnikov, entinen ylioppilas ja asun
Shilesin talossa erään kadun varrella vallan tässä läheisyydessä, numero
neljässätoista; kysykää vain siellä talonmieheltä, hän tuntee minut.

Raskolnikov puhui vitkallisesti ja miettivästi, kääntymättä ympäri,
katsellen kadulle, jossa alkoi hämärtää.

-- Miksi sitten olet mennyt sinne huoneustoon?

-- Tarkastaakseni sitä.

-- Mitä siellä on tarkastettavaa?

-- Mitä siinä loruat, ota hänet kiinni ja vie polisikonttoriin! lausui
äkkiä aivan uusi ääni.

Raskolnikov katsahti yli olkansa puhujaan ja sanoi yhtä hiljaa ja
pitkäveteisesti:

-- Tulkaa!

-- Niin, vie hänet vain sinne! jatkoi edellinen puhuja. -- Miksi
huolehtii hän siitä asiasta, mitä lie hänellä mielessä?

-- Juovuksissa ei hän ole, Jumala tietäköön mitä hän tahtoo... mutisi
työmies.

-- Mitä te sitten tahdotte! huusi talonmies uudelleen hänelle; hän oli
todella pahastunut. -- Miksi tunkeudut tänne sisään?

-- Pelkäätkö ehkä polisikonttoria? lausui Raskolnikov pilkallisesti.

-- Pelkään, miksi? Mene tiehesi!

-- Mokoma veijari! huusi eräs nainen.

-- Mitä pitkiä puheita tässä tarvitaan! huusi toinen talonmies, joka oli
pitkä mies; -- mene tiehesi!... Ehkä onkin joku veijari ... mene
tiehesi!

Hän tarttui Raskolnikovin olkapäihin ja heitti hänet kadulle. Hän
kompastui ja oli kaatua; saavutettuaan tasapainonsa katsoi hän vielä
kerran kaikkia ja jatkoi matkaansa.

-- Sepä oli omituinen mies! sanoi maalari.

-- Niin oli, ihmiset tulevat nykyään päivä päivältä yhä
kummallisemmiksi, sanoi nainen.

-- Hänet olisi tullut viedä polisikonttoriin! sanoi se puhuja, joka oli
lausunut samaa ennenkin.

-- Tuollaisen vuoksi ei kannata vaivata itseään, päätti pitkä talonmies.
-- Hän oli varmastikin joku kuleksija, joka vain koetti tunkeutua katon
alle; jos hänen kanssaan ryhtyy tekemisiin, ei hänestä pääse eroon ...
minä kyllä tunnen tuollaiset!

-- Menenkö, vai enkö? ajatteli Raskolnikov seisoen keskellä katua
risteyksessä ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin odottaen joltakin
ratkasevaa sanaa. Mutta mitään vastausta ei tullut; mutta kaikki oli
yhtä hiljaista ja kuollutta kuin kivet jolla hän seisoi; hänestä
yksistään kuolleita. Äkkiä huomasi hän sangen kaukana, noin kahdensadan
askeleen päässä siitä, kadun päässä yhä lisääntyvässä hämärässä
ihmislauman, hän kuuli huutoa ... keskellä joukkoa oli vaunut. "Mitä
nyt?" Raskolnikov kääntyi oikealle ja läheni kansanjoukkoa. Hänen näytti
tekevän mieli iskeä kiini kaikkeen; hän ajatteli vakaata päätöstään
lähteä poliisikonttoriin ja tiesi varmuudella, että kaikki myös silloin
loppuisi.



VII

Keskellä katua oli ajoneuvot, upeat ja sirot, joiden eteen oli
valjastettu pari tulista hevosta. Ketään ei ollut vaunuissa ja ajaja oli
noussut pois istuimeltaan ja piti nyt hevosia suitsista. Ympärillä
tungeksi ihmisjoukko ja myös joitakin poliiseja. Eräällä heistä oli
palava lyhty, jolla hän valaisi jotakin, joka oli katukivityksellä
pyörien ääressä. Kaikki puhuivat, huusivat ja vaikeroivat; ajaja ei
tiennyt, mitä hänen oli tehtävä, ja hän toisti lakkaamatta:

-- Mikä onnettomuus! Jumalani, mikä onnettomuus!

Raskolnikov tunkeusi paikalle niin hyvin kuin taisi ja pääsi vihdoin
näkemään kaikkien rauhattomuuden ja uteliaisuuden esineen. Maassa makasi
tajuton ihminen, jonka yli äsken oli ajettu; hän näytti huonosti
puetulta, ei silti talonpoikaisvaatteisiin, ja veren peittämä. Päästä ja
kasvoista virtasi verta virtanaan, kasvot olivat särkyneet ja
ruhjoutuneet. Hyvin saattoi nähdä, että vahinko oli vakavaa laatua.

-- Taivasten jumala! valitteli ajuri. -- Kuinka voikaan olla
varovaisempi! Niin, jospa edes olisin ajanut kovaa tai en olisi
huutanut! Mutta niin tasasesti ja levollisesti kun ajoinkaan! Kaikki
näkivät sen ja jos kaikki ihmiset valehtelevat, valehtelen myös minä!
Mutta sehän oli selvää, eihän juopunut pidä varaansa! Minä näen vielä,
miten hän menee kadun yli, hoippuu, on kaatumaisillaan -- minä huudan,
kerran, kahdesti, kolmasti, pysäytän hevoset, mutta hän juoksee tielle
ja kaatuu juuri niiden jalkoihin! Sitä en tiedä tekikö hän sen tosissaan
vai tietämättään!... Hevoset ovat nuoria, arkoja ... ne hypähtivät
äkkiä, hän huusi, ne pelkäsivät vielä enemmän... Ja onnettomuus oli
tapahtunut.

-- Aivan siten se tapahtui! huusi joku silminnäkijä joukosta.

-- Kolme kertaa hän huusi, se on totta! vakuutti toinen.

-- Täsmälleen kolme kertaa, sen kuulivat kaikki! huudahti kolmas.

Ajaja ei muuten ollut erikoisen alakulonen eikä pelästynyt. Ajoneuvoista
saattoi päättää, että niiden omistaja oli rikas ja kunnioitettu ja
odotti nähtävästi niiden tuloa jossakin; polisit olivat jo aikeissa
ottaa huomioon tuon seikan. Yli ajettu oli vietävä polisikonttoriin ja
sieltä sairalaan. Kukaan ei tuntenut häntä.

Tällä välin oli Raskolnikov tunkeutunut paikalle ja kumartunut yliajetun
yli. Silloin valaisi lyhty onnettomat kasvot, hän tunsi ne.

-- Minä tunnen hänet! huudahti hän tunkeutuen aivan esiin. -- Hän on
eräs erotettu virkamies, nimineuvos Marmeladov! Hän asuu tässä lähellä
Koselin talossa... Nopeasti lääkäri! Minä maksan ... kas tässä.

Hän veti taskustaan rahaa ja näytti sitä poliseille. Omituinen liikutus
oli vallannut hänet.

Polisit olivat iloisia saadessaan tietää, kuka yliajettu oli.
Raskolnikov mainitsi myös oman nimensä ja osotteensa sekä puhui sillä
lailla kuin olisi kysymyksessä ollut hänen oma isänsä, mitä kiihkeimmin
saadakseen tajutonna olevan viedyksi nopeasti asuntoonsa.

Kas täällä, kolmas talo tästä! huusi hän, -- Koselin, rikkaan
saksalaisen pohatan talo... Hän on nyt varmasti juovuksissa, ollen
aikeissa mennä kotiinsa. Minä tunnen hänet... Hän on aika juoppolalli...
Hänellä on perhe ... vaimo ja lapsia. Voi vielä kestää kauvan ennenkuin
hän pääsee sairalaan, mutta tässä on kyllä lähistössä lääkäri. Minä
maksan, maksan kaikki! Ainakin saakoot omaisensa hoitaa häntä, siellä
voi hän heti saada apua; mutta ennenkuin hän ennättää sairalaan, voi hän
olla kuollut...

Tarjousipa hänelle tilaisuus pistää jollekin jokunen kopekka kouraan;
asia oli muuten selvä ja aivan laillinen -- joka tapauksessa oli apu
tässä lähempänä. Yliajettu nostettiin katukivitykseltä ja kannettiin
pois; kantajia oli tarjolla runsaasti. Koselin talo oli ainoastaan noin
kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. Raskolnikov kulki perässä pitäen
varovasti hänen päätään ja osottaen tietä.

-- Tänne! Tänne! Portaita ylös; pää edellä, kääntäkää nyt ... kas niin,
kas niin! Kiitän teitä, maksan teille!

Katerina Ivanovnan tapana oli, heti kun hänellä oli minuttikin vapautta,
kävellä edes ja takasin pikku huoneessaan, ikkunan äärestä uunin luo ja
siitä takasin, kädet ristissä rinnalla aina sen mukaan miten hän puhui
tai kuiskaili itsekseen. Viime aikoina tapasi hän puhua yhä enemmän
vanhimman tyttärensä Poljenkan kanssa, joka, vaikkei ymmärtänytkään
kaikkea, kuitenkin käsitti, että hän oli välttämätön äidille; hän
seurasi äitiään sen vuoksi aina suurine, kalpeine silmineen ja osasi
käyttäytyä niin viisaasti, kuin olisi hän käsittänyt kaikki. Tällä
kertaa riisui Poljenka pikkuveljeään, joka oli voinut pahoin koko
päivän, saadakseen hänet vuoteeseen. Poika istui vaijeten ja
liikkumattomana tuolilla; hän kuunteli, mistä äiti ja sisar puhuivat
keskenään, ja oli hiljaa. Vielä pienempi Lydia seisoi vieressä,
ryysyihin puettuna, ja odotti vuoroaan. Portaille johtava ovi oli auki,
jotta edes hiukankin raitista ilmaa tulisi sen tupakansavun sijaan, joka
tunkeusi sisään muista huoneista ja joka tuotti kalvetustautiselle
naisparalle pitkiä, tuskallisia yskäkohtauksia. Katerina Ivanovna näytti
vielä kurjemmalta kuin viikko sitten, ja punaset pilkut hänen
poskipäillään hohtivat vielä enemmän.

Hän keskusteli Poljenkan kanssa muinaisista, onnellisemmista päivistä,
ensimäisestä miehestään, lasten isästä ja omasta isästään,
"siviili-insinöörien everstistä"; soimasi sitten sitä juoppolallia johon
hän nyt oli kahlehdittu, kertoi institutista pääsönsä jälkeen
suoritetusta shaalitanssista, tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut.
Välillä hän yski lakkaamatta ja koetti vapautua siitä limasta, joka
ahdisti hänen rintaansa. Sitten neuvoi hän taas Poljenkaa, miten tämän
oli korjattava pienokaisen vaatteita, kaatoi vettä astiaan yöllä
pestäkseen lasten likaiset alusvaatteet, piti taas ääntä siitä, ettei
juoppolalli koskaan tullut kotiin, niin että myös samalla olisi voinut
pestä hänen paitansa, kunnes hän vihdoin huomasi kulkueen tulevan
etehiseen. "Mitä nyt?" huusi hän nähdessään kansanjoukon ja miten hänen
huoneeseensa kannettiin jotakin taakkaa. "Mitä tänne tuodaan? Voi,
Jumalani!"

-- Minne panemme hänet? kysyi eräs poliseista, kun veristävä ja tajuton
Marmeladov oli kannettu huoneeseen ja katseltu paikkaa.

-- Sohvalle! Pankaa hänet sohvalle, pää tänne päin, neuvoi Raskolnikov.

-- Hänen ylitsensä on ajettu ... hän oli juovuksissa! huusi joku
joukosta.

Katerina Ivanovna seisoi siinä kalpeana ja veti syvästi henkeä. Lapset
olivat pelästyneet. Pikku Lidotshka huusi ääneensä, heittäysi Poljenkaa
vastaan ja vapisi ankarasti.

Laskettuaan Marmeladovin maahan kääntyi Raskolnikov Katerina Ivanovnan
puoleen:

-- Olkaa Jumalan tähden levollinen; älkää pelästykö! sanoi hän nopeasti
hänelle... -- Mennessään kadun poikki, ajoivat eräät vaunut hänen
ylitsensä; älkää olko levoton, kyllä hän tointuu taas, olen antanut
tuoda hänet tänne ... olen kerran ennen ollut luonanne, muistatteko
sitä? Kyllä hän tointuu ja kyllä minä maksan kaikki!

-- Onko se siis vihdoinkin tapahtunut! huusi Katerina Ivanovna
epätoivoissaan syöksyen miehensä luo.

Raskolnikov huomasi heti, ettei tämä nainen ollut niitä, jotka heti
pyörtyvät. Heti pani hän patjan haavottuneen pään alle -- kukaan ei
ollut sitä ajatellut; Katerina Ivanovna alkoi heti riisua häntä,
tarkastaa häntä, pitää huolta hänestä, menettämättä järkeään, vaan
koettamalla unohtaa kaikki; hän puristi yhteen värisevät huulensa ja
pidätti sen huudahduksen, joka uhkasi päästä häneltä.

Raskolnikov lähetti heti jonkun nopeasti noutamaan lääkäriä. Eräässä
läheisimmistä taloista asui sellainen.

-- Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä, toisti hän Katerina Ivanovnalle,
-- älkää vaan olko rauhaton, minä maksan hänet. Eikö täällä ole yhtään
vettä?... Ja tuokaa tänne jokin pöytäliina, pyyhinliina tai jokin
sellainen, mutta nopeasti! Eihän vielä tiedetä, mikä paikka hänessä ja
miten hän on haavottunut... Hän on vain haavottunut, ei kuollut, se on
varmaa. Mitähän lääkäri mahtanee sanoa?

Katerina Ivanovna kiiruhti ikkunan luo; siellä oli tuolilla savimalja,
jossa oli vettä ja joka oli varattu alusvaatteitten pesoa varten.
Katerina Ivanovna ei voinut sietää mitään likaisuutta ja uhrasi ennen
yörauhansa kuin kärsi mitään likaa huoneessa, mutta kun hänellä ei ollut
tarpeeksi liinavaatteita, täytyi hänen käyttää vähintäin kaksi yötä
viikossa pesemiseen. Hän tarttui maljaan viedäkseen sen sohvan ääreen,
mutta oli vähällä kaatua. Raskolnikov oli sillä välin saanut käsiinsä
pyyhinliinan, jonka hän kastoi ja alkoi pestä verta Marmeladovin
kasvoista. Katerina Ivanovna seisoi vieressä, pani kätensä rintaansa
vasten, eikä voinut hengittää. Hän tarvitsi itse apua. Raskolnikov alkoi
käsittää, että hän ehkä teki tyhmyyden antaessaan tuoda haavottuneen
tänne. Polisit olivat myös vielä jälellä tietämättä mitä oli tehtävä.

-- Polja, huudahti Katerina Ivanovna, -- juokse nopeasti Sonjan luo.
Ellet tapaa häntä kotona, niin sano siellä jollekin, että hänen isänsä
yli on ajettu, ja että hän heti tulee tänne kotiin tultuaan. Nopeasti,
Polja! kas tässä, ota kaulaliina mukaasi!

-- Juokse, minkä ennätät, huusi pikkupoika äkkiä tuoliltaan ja vaipui
sitten taas takasin entiseen vaiteliaisuuteensa.

Tällä välin oli huoneesen tullut niin paljon ihmisiä, ettei neula olisi
voinut pudota laattialle. Polisit olivat menneet niin ettei heitä enää
ollut jälellä kuin yksi; tämä jäi vielä jälelle ja koitti ajaa
väkijoukkoa pois. Mutta sitävastoin tunkeutuivat melkein kaikki rouva
Lippewechselin vuokralaiset läheisiin huoneisiin. Katerina Ivanovna
raivostui.

-- Ettekö voi edes antaa hänen kuolla rauhassa! huusi hän ihmisille...
-- Mitä teillä on täällä katselemista!... Vieläpä paperossitkin
suussa!...

Hän yski. -- Joku hattukin päässä! Ulos! Kunnioittakaa toki ainakin
kuolevaa!

Hän yski niin että hän oli miltei tukehtua, mutta soimaukset auttoivat.
Katarina Ivanovnaa pelättiin ilmeisesti; toinen toisensa jälkeen
peräytyi tuntien sitä mielihyvän tunnetta, jonka voi havaita jokaisessa,
myös läheisissä ihmisissä silloin kun jotakuta äkkiä kohtaa onnettomuus,
ja mistä ei poikkeuksetta kukaan ihminen ole mitä vilpittömämmästä
myötätunnostaan ja sisällisimmästä osanotostaan huolimatta täydelleen
vapaa.

Oven takaa kuului jo sitäpaitsi ääniä, jotka puhuivat sairalasta, ja
siitä, ettei tulisi huolia kenestäkään.

-- Eihän ole tarvis kuolla! huusi Katerina Ivanovna ollen jo aikeissa
avata oven ja selittää ukkosilman tavoin ulkona oleville näkökantaa, kun
hän oven kynnyksellä kohtasi itse rouva Lippewechselin, jolle aivan
äsken oli ilmoitettu onnettomuudesta ja joka nyt oli tullut säädöksiä
laatimaan. Hän oli riidanhaluinen saksatar, joka ei koskaan voinut olla
hiljaa.

Kurjasti ja murteellisesti puhuen venäjää vaati hän emäntänä, että
haavottunut oli heti vietävä sairalaan.

Katerina Ivanovna, joka aina käytti sangen ylevää kieltä tälle naiselle
puhuessaan -- jottei unohtaisi "asemaansa" -- ei voinut nytkään
kieltäytyä siitä ilosta.

Amalia Ljudvigovna, sanoi hän -- pyydän teitä punnitsemaan sananne!
Näette itse mitä Semjon Saharovitshille on tapahtunut, hän on haudan
partaalla. Pyydän teitä heti sulkemaan oven ja olemaan päästämättä
sisään ketään. Pitäkää huolta vain siitä, että hän ainakin saa kuolla
rauhassa, muuten, sen vakuutan teille, saa itse kenraalikuvernööri
huomenna tietää teidän menettelynne. Ruhtinas tunsi minut ollessani
vielä naimaton ja muistaa sangen hyvin Semjon Saharovitshin, jolle hän
usein teki monta hyvää työtä. He tietävät kaikki, että Semjon
Saharovitshilla oli monta ystävää ja suojelijaa ja että hän karttoi
heitä ainoastaan hienotunteisuudesta, koska hän tunsi onnettoman
heikkoutensa; mutta nyt (hän osotti Raskolnikovia) auttaa meitä
jalomielinen nuori mies, jolla on sekä varoja että sitoumuksia ja jonka
Semjon Saharovitsh tunsi jo lapsena; ja ole varma siitä, Amalia
Ivanovna...

Kaiken tämän lausui hän tulvehtivalla, yhä lisääntyvällä nopeudella,
kunnes yskäkohtaus teki lopun hänen sanatulvastaan. Tällä hetkellä tuli
kuoleva tajuihinsa ja alkoi voihkia, jolloin Katerina Ivanovna heti
kiiruhti hänen luokseen. Sairas avasi silmänsä tuntematta ketään tai
ymmärtämättä mitään; hän hengitti syvään, raskaasti ja harvaan,
suunpielissä näkyi verta; hiki kihosi hänen otsalleen. Hän katseli
rauhattomasti ympärilleen kaikin puolin, muttei tuntenut Raskolnikovia,
joka seisoi hänen vieressään. Katerina Ivanovna katseli häntä suruisin,
mutta ankarin katsein, kyyneleet tulvehtivat hänen silmistään.

-- Jumalani! Koko rinta on murskaantunut! Mikä veren paljous! huusi hän
epätoivoissaan. -- Häneltä on vedettävä vaatteet yltä! Käännyhän toki,
Semjon Saharovitsh, jos voit! huusi hän sairaalle.

Marmeladov tunsi hänet.

-- Pappi! änkytti hän.

Katerina Ivanovna astui ikkunan ääreen, nojasi otsaansa puitteita
vastaan ja huudahti epätoivoissaan:

-- Oi tätä kirottua elämää!

-- Pappi! toisti kuoleva pitemmän vaitiolon jälkeen.

-- Häntä on lähdetty noutamaan! huusi Katerina hänelle. Marmeladov oli
taipuvainen ja pysyttäysi levollisena. Hän etsi vaimoaan aroin,
huolestunein katsein; tämä kääntyi takasin hänen puoleensa ja asettausi
vuoteen pääpuoleen. Marmeladov rauhottui hieman, vaan ei pitkäksi aikaa.
Hänen silmänsä kiintyivät pikku Lidotshkaan (hänen lemmikkiinsä), joka
oli eräässä nurkassa, värisi ja katseli häntä kummastunein, lapsellisine
silmineen.

-- Aa ... h... Marmeladov katsahti häneen ja näytti mielivän sanoa
jotakin.

-- Mitä tahdot? huusi Katerina Ivanovna hänelle.

-- Avojalka, avojalka! änkytti hän ja osotti puolihulluin katsein tytön
paljaita jalkoja.

-- Vait! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena. -- Tiedät itse paraiten,
miksi hän on avojalka!

-- Jumalan kiitos, lääkäri on täällä! huusi Raskolnikov ilosena.

Lääkäri astui sisään; hän oli vanha, pedanttinen saksalainen, joka
katseli epäilevästi ympärilleen, astui sairaan luo, koetteli hänen
valtasuontaan, tutki tarkoin pään ja riisui häneltä Katerina Ivanovnan
avulla aivan verestyneen paidan ja paljasti sairaan rinnan. Koko rinta
oli musertunut ja silpoutunut, useat oikeanpuoliset kylkiluut olivat
poikki. Vasemmalla puolella näkyi aivan sydämen kohdalla onnettomuutta
ennustava, suuri, tummankeltanen pilkku, kamalan hevoskavion iskun
jälki. Lääkäri näytti arvelevalta.

Polisi kertoi hänelle, että sairas oli tarttunut pyörään ja laahaantunut
noin kolmekymmentä askelta kivitystä myöten.

-- Omituista, että hän on tullut tajuihinsa, kuiskasi lääkäri
Raskolnikoville.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi tämä.

-- Hän kuolee heti!

-- Eikö todellakaan ole mitään toivoa?

-- Ei vähintäkään! Loppu lähenee. Pää on myös sangen vaarallisesti
haavoittunut... Hm! Tosin voitaisiin vielä avata jokin suoni, mutta se
olisi hyödytöntä. Viidenkymmenen minutin kuluttua hän kuolee varmasti.

-- Mutta iskekää sentään suonta!

-- Kernaasti minun puolestani ... mutta minä sanon teille etukäteen,
että se on vallan hyödytöntä.

Nyt kuului askeleita uudelleen; etehisessä oleva joukko jakaantui kahtia
ja kynnyksellä näyttäytyi pappi, vanha harmaahapsinen vanhus,
kuolinsakramentit mukanaan. Eräs poliiseista oli kohdannut hänet
kadulla. Lääkäri luovutti heti paikkansa hänelle ja vaihtoi hänen
kanssaan merkittäviä silmäyksiä. Raskolnikov pyysi lääkäriä odottamaan
vielä hetken. Tämä kohoutti olkapäitään ja jäi.

Kaikki peräytyivät. Toimitus kesti sangen vähän aikaa. Kuoleva oli
tuskin täydessä tajussaan; hän voi päästää vain katkonaisia, epäselviä
ääniä. Katerina Ivanovna tarttui Lidotshkaa ja pikkupoikaa käteen ja
polvistui heidän kerallaan nurkkaan uunin viereen. Tyttö vain vapisi,
mutta poika, joka oli paljailla polvillaan, nosti säännöllisesti pikku
käsiään, risti itsensä juhlallisesti, kumartui lattiaa kohti ja painoi
otsansa sitä vastaan, mikä näytti tuottavan hänelle erityistä iloa.
Katerina Ivanovna puri huuliaan ja koetti pidättää kyyneleitään;
rukoilipa hän myöskin, mutta ei unohtanut samalla oikaista lapsen paitaa
ja peittää tytön paljaita olkapäitä liinalla, jonka hän tavotti
tarvitsematta kohottautua, jatkaen tällä ajalla yhä rukoilemistaan.
Tällä välin avasivat uteliaat taas sisempiin huoneisiin johtavan oven.
Etehiseen oli pakkautunut koko talon asukasmäärä, joka ei silti
uskaltanut astua kynnyksen yli. Kynttilän pätkä vaan valaisi näyttämöä.

Tällä hetkellä tunkeusi Polenka, joka oli juossut sisarta noutamaan,
joukon läpi etehiseen. Hän oli vallan henkästynyt nopeasta juoksustaan,
riisui kaulaliinan, etsi äitiä silmineen, astui hänen luokseen ja sanoi:
"Hän tulee, kohtasin hänet kadulla." Äiti painoi hänet polvilleen
viereensä. Sitten tunkeusi joukon läpi kuulumattomasti ja arasti nuori
tyttö, jonka läsnäolo tässä huoneessa köyhyyden, kurjuuden, kuoleman ja
epätoivon parissa teki omituisen vaikutuksen. Hän oli myös puettu niin
sanoaksemme rääsyihin; hänen pukunsa oli nimittäin ommeltu sangen
halvoista kankaista ja olikin tarkoitettu vain näyttämään joltakin
kadulla; hän oli sen erikoisen maailman maun ja tapojen mukaan, johon
kuului, julkeassa tarkotuksessa puettu räikeisiin, loistaviin väreihin.
Sonja pysähtyi kynnykselle, katseli ymmällään ympärilleen, luultavasti
vähän käsittäen siitä, mitä tapahtui ja ajattelematta saastaista,
vaaleata silkkihamettaan, joka oli ostettu torilta, ja muodotonta
krinuliiniaan, joka täytti koko oviaukon. Hänellä oli myöhäisestä
hetkestä huolimatta kädessään päivänvarjo, sitäpaitsi vaaleat jalkineet
ja pyöreä, tulipunasella sulalla koristettu olkihattu. Pikku hatun alta,
joka poikamaisesti oli toisella korvalla, tirkisteli pienet, laihat ja
pelästyneet kasvot, suu auki ja silmät, jotka olivat kauhusta
liikkumattomat. Sonja oli pienikasvunen, noin kahdeksantoista vuotias,
laiha, mutta jotenkin kaunis vaaleaverinen, jolla oli omituisen kauniit
siniset silmät. Hän katseli tylsästi sohvaa, pappia ja oli aivan
hengästynyt nopeasta kulustaan. Hänen korviinsa kuului väkijoukon
sihinää ja muutamia ääneen lausuttuja sanoja. Hän painoi alas silmänsä,
astui kynnyksen poikki, mutta pysähtyi huoneessa kynnyksen viereen.

Rippi ja synninpäästö olivat päättyneet. Katerina Ivanovna astui
uudelleen miehensä kuolinvuoteen ääreen. Pappi peräytyi ja aikoi ennen
poislähtöään vielä lausua jokusen lohdutuksen sanan Katerina
Ivanovnalle.

-- Mutta mikä tulee neuvokseni näitten keralla? keskeytti Katerina
Ivanovna hänet suuttuneena ja julkeasti, osottaen pikkulapsia.

-- Jumala on armelias, toivokaa kaikkivaltiaan apua! lausui pappi.

-- Niin, se on kyllä hyvä!... Armelias -- meille ei vain!

-- Tuollainen on syntiä, syntiä, rouvani! huomautti pappi päätään
puistaen.

-- Ja tämä, eikö tämä ehkä ole syntiä! vastasi Katerina Ivanovna
osottaen kuolevaa.

-- Ehkä suvaitsevat ne, jotka tahtomattaan ovat syypäät tähän, ainakin
korvata osan teidän tappiostanne...

-- Te ette ymmärrä minua! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena hänelle --
mitä siinä on korvaamista? Hänhän oli juovuksissa ja lankesi itse
hevosen jalkoihin! Mitä tuloja! Mitään tuloja ei hänen puoleltaan ollut
koskaan puhettakaan, ainoastaan surua ja kurjuutta. Tuo juoppolallihan
on juonut kaikki! Hän on varastanut meiltä ja laahannut kaikki
kapakkaan, hän on antanut lapsilleni ja omalle elämälleni kuoliniskun
kapakassa! Jumalan kiitos, että hän kuolee! Nyt toivon menettävämme edes
jotakin kärsimyksistämme.

-- Täytyy antaa anteeksi kuolinhetkellä; mitä nyt sanoitte, on syntiä,
rouvani; moiset sanat ovat syntiä!

Katerina Ivanovna alkoi hoitaa sairasta, antoi hänelle juotavaa, kuivasi
hien ja veren hänen päästään, oikaisi pääpatjan ja puhui sillä välin
papin kanssa, silloin tällöin vain kääntyen hänen puoleensa. Mutta nyt
hän äkkiä huudahti melkein suunniltaan epätoivosta:

-- Ah, isäseni! Pelkkiä sanoja, tyhjiä sanoja! Antaa anteeksi!... Siinä,
kas siinä, ellei hän olisi murskaantunut, olisi hän tänään tullut
juovuksissa kotiin, hänellä on vain yksi paita ja sekin on jo rääsyinä,
hän olisi silloin heittäytynyt sohvalle ja nukkunut siinä kuin tukki,
mutta minä olisin saanut solkuttaa vettä aina aamunnousuun pestessäni
hänen ja lasten kuluneita liinavaatteita, kuivatessani niitä ikkunan
edessä ja sitten paikatessani ja korjatessani niitä aamun sarasteessa,
siinä olisi ollut minun yöni! Kannattaako silloin vielä puhua
anteeksiannosta! Eikö siinä jo ole anteeksiantoa!

Tavaton kamala yskä keskeytti hänen sanansa. Hän sylki nenäliinaansa ja
piti sitä papin silmien edessä samalla painaen toista kättään kirvelevää
rintaansa vasten. Nenäliina oli märkänä verestä.

Pappi painoi päänsä alas puhumatta sanaakaan.

Marmeladov kamppaili kuoleman kanssa; hän ei kääntänyt silmiään Katerina
Ivanovnasta, joka taas oli kumartunut hänen ylitsensä. Marmeladov mieli
sanoa vielä jotakin Katerina Ivanovnalle, alkoipa myös vaivaloisesti
kieltään liikuttaa ja sai sanotuksi joitakuita epäselviä sanoja; mutta
Katerina Ivanovna, joka oli ymmärtänyt, että miehensä aikoi pyytää
häneltä anteeksi, lausui hänelle tylysti:

-- Vaikene vain! Ei tarvita!... Minä tiedän jo, mitä mielit sanoa!

Ja sairas vaikeni; nyt osuivat hänen harhailevat silmänsä ovipuoleen ja
hän tunsi Sonjan...

Hän ei ollut huomannut häntä ennen, sillä tyttö seisoi varjossa.

-- Kuka se on? Kuka se on? lausui hän vihdoin käheällä, hengästyneellä
äänellä, mitä rauhattomimman näkösenä ja osottaen silmillään ovea, jonka
ääressä Sonja oli, sekä tahtoen kohottautua.

-- Makaa hiljaa! huusi Katerina Ivanovna hänelle.

Mutta uskomattomasti ponnistaen onnistui hänen nojautua toista kättään
vastaan. Hän tuijotti hetken hurjasti tyttäreensä, ikäänkuin tuntematta
häntä. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Sonjaa moisissa pukimissa. Nyt
ensi kerran näki hän hänet alennettuna, turmeltuna, huutavan räikeästi
puettuna ja häpeisenä -- ikäänkuin kärsivällisesti odottamassa sitä
hetkeä, jolloin hänen vuoronsa tulisi jättää hyvästi kuolevalle
isälleen. Hänen kasvoistaan saattoi lukea loppumatonta kärsimistä.

-- Sonja! Tyttäreni! Anna anteeksi! huusi Marmeladov aikoen ojentaa
kätensä häntä kohti, mutta hän menetti tukensa, joutui pois tasapainosta
ja putosi sohvalta pää edellä lattialle. Juostiin apuun, hän nostettiin
ja pantiin uudelleen sohvalle, mutta hän teki jo kuolemaa. Sonja
huudahti, juoksi hänen luokseen, syleili häntä ja pyörtyi. Marmeladov
kuoli tyttärensä käsiin.

-- Vihdoinkin hän on saavuttanut päämääränsä! huudahti Katerina Ivanovna
katsellen miehensä ruumista. -- Mutta mitä nyt? Miten saan hänet
hautaan? Ja mistä saan pienokaisille ruokaa huomenna?

Raskolnikov astui Katerina Ivanovnan luo.

-- Katerina Ivanovna, alkoi hän, -- viime viikolla kertoi miesvainajanne
minulle koko entisen elämänsä kaikkine yksityiskohtineen. Minä vakuutan
teille, että hän puhui teistä haaveellisella kunnioituksella. -- Siitä
illasta saakka, jolloin sain tietää, miten hän rakasti teitä kaikkia ja
miten hän erityisesti rakasti ja kunnioitti teitä, Katerina Ivanovna,
onnettomasta heikkoudestaan huolimatta, siitä illasta saakka olimme me
ystävät... Suvaitkaa siis minun nyt ... auttaa . .. tehdä
ystävä-vainajalleni viimeinen palvelus. Kas tässä ... on kaksikymmentä
ruplaa ... jos teillä on mitään apua ... niin ... minä ... sanalla
sanoen, minä palaan aivan varmasti ... tulen jo ehkä huomenna...
Hyvästi!

Hän kiiruhti ulos tunkeutuen joukon läpi; mutta portaissa kohtasi hän
äkkiä Nikodin Fomitshin, joka myös oli saanut kuulla onnettomuudesta ja
itse henkilökohtaisesti halusi tavata henkilöt. Vaikkakaan he eivät
olleet nähneet toisiaan sitten kuin polisikonttorissa, tunsi Nikodin
Fomitsh hänet kuitenkin heti ensi silmäyksellä.

-- Ah, oletteko te täällä? kysyi hän.

-- Hän on kuollut, vastasi Raskolnikov. -- Lääkäri oli täällä, pappi
myös, aivan kuin tulikin. Älkää saattako tuota vaimoraukkaa kovin
levottomaksi, hänellä on hinkuyskä... Tehän olette hyvä ihminen,
tiedänhän minä sen... lisäsi hän pilkallisesti katsellen häntä suoraan
silmiin.

-- Mutta miten te olettekaan tahrautunut vereen, huomautti Nikodin
Fomitsh, joka kynttilän valossa näki muutamia vereksiä veren jälkiä
Raskolnikovin liivillä.

-- Niin, minä olen tahrautunut ... minä olen vallan täynnä verta!...
lausui Raskolnikov omituisella äänenpainolla, nauroi sitten, nyökäytti
päätään ja läksi portaita alas.

Hän kulki vitkalleen, kuumemaisen liikutettuna ja ollenkaan aavistamatta
hänelle äsken auenneen täyden ja mahtavan elämän synnyttämää uutta,
syvää tunnetta. Tätä tunnetta voi hän verrata siihen, mitä
kuolemaantuomittu tuntee äkkiä ja odottamatta tullessaan armahdetuksi.
Keskellä portaita tapasi pappi hänet kotiin mennessään. Raskolnikov
antoi hänen kulkea ohitsensa ja he erosivat vaijeten toisistaan.
Päästyään sitten viimeisille askelille, kuuli hän äkkiä nopeita
askeleita takaansa; joku koetti saavuttaa häntä. Se oli Polenka; hän
juoksi hänen jälkeensä ja huusi: "Kuulkaa, kuulkaa!"

Raskolnikov kääntyi. Tyttö oli pysähtynyt porrasta ylemmäs, aivan
suoraan hänen eteensä. Pihalta tunkeutui sinne heikko valo. Raskolnikov
voi erottaa lapsen pienet, laihat, mutta rakastettavat kasvot, jotka
hymyilivät hänelle ja katselivat häntä lapsellisella ilolla. Hänellä oli
asiaa, mikä varmasti miellytti häntä itseään.

-- Kuulkaa, mikä teidän nimenne on ... ja, missä te asutte? kysyi hän
nopeasti ja läähättävällä äänellä.

Raskolnikov laski molemmat kätensä tytön olkapäille ja katseli häntä
kuin olisi häntä kohdannut -- hän ei itsekään tiennyt mikä.

-- Kuka on teidät lähettänyt?

-- Sisar Sonja minut lähetti, vastasi tyttö yhä edelleen ilosesti
hymyillen.

-- Sitä minä juuri ajattelin, että sisar Sonja teidät lähetti...

-- Äiti on myös lähettänyt minut. Kun sisar Sonja lähetti minut, tuli
äiti myös paikalle ja sanoi: "Juokse nopeasti, Polenka!"

-- Pidättekö sisar Sonjasta?

-- Minä pidän hänestä enemmän kuin kaikista muista! vastasi tyttö
omituisen päättäväisesti, ja hänen hymyilynsä muuttui vakavemmaksi.

-- Voisitteko pitää minustakin?

Vastauksen asemasta näki hän, miten tytön pikku kasvot lähenivät häntä
ja miten uhkuvat huulet naivisti ojentuivat suuteloa varten.

Äkkiä syleili Raskolnikovia laihat kädet ja puristivat häntä kiinteästi,
sangen kiinteästi; pikku pää nojasi hänen ohimoaan vastaan, ja lapsi
itki hiljaa, kasvot häneen nojaavina.

-- Minä voin niin pahoin isän tähden! lausui hän hetken kuluttua,
nostaen itkeytyneet kasvonsa ja kuivaten kyyneleensä.

-- Nyt tapahtuu niin useita onnettomuuksia yhtä aikaa! lisäsi hän tuo
omituinen, vakava ilme kasvoillaan, jota lapset toisinaan tapaavat
käyttää mieliessään esiintyä vanhempien lailla.

-- Pitikö isä paljon teistä?

-- Lidotshkasta hän piti enemmän kuin muista, lausui tyttö vakavasti, --
syystä että hän oli niin pieni ja niin sairaloinen; hän toi Lidotshkalle
aina tullessaan namusia, mutta meitä opetti hän lukemaan, opettipa hän
minulle kielioppiakin ja uskontoa, lisäsi hän arvokkaasti. -- Äiti ei
tosin sanonut siitä mitään, mutta me kyllä tiesimme, että hän siitä oli
mielissään, ja isä tiesi sen myös; äiti myös opettaa minulle ranskaa,
sillä minulla on jo aika saada jotakin sivistystä.

-- Osaatteko te myös rukoilla?

-- Kyllä, tietysti me osaamme, jo kauvan sitten; minä olen jo suuri ja
siksi rukoilen minä yksinäni, mutta Kolja (Nikolai) ja Lidotshka
rukoilevat äidin kanssa; ensin he lukevat Jumalan äidin rukouksen ja
sitten vielä rukouksen: "Herra Jumala, anna anteeksi ja siunaa toinen
isämme"; sillä ensimmäinen isämme on jo kuollut ja tämä on toinen; mutta
me rukoilemme ensimäisenkin puolesta.

-- Poletshka, minun nimeni on Rodion, rukoile myös minun puolestani;
sano vain: "ja Herran orjan, Rodionin puolesta"... Ei enempää.

-- Kyllä minä rukoilen puolestanne niin kauvan kuin minä elän, sanoi
tyttö kiihkeästi; hän hymyili taas, heittäytyen Raskolnikovin kaulaan ja
painaen häntä kiihkeästi rintaansa vasten.

Raskolnikov sanoi hänelle nimensä ja osotteensa ja lupasi varmasti
palata seuraavana päivänä. Tyttö palasi ylös, vallan ihastuneena häneen.
Kello kävi yhdettätoista Raskolnikovin astuessa kadulle. Viisi minuuttia
myöhemmin seisoi hän sillalla aivan samalla paikalla, mistä nainen
aikasemmin oli heittäytynyt veteen.

-- Kas niin! sanoi hän päättävästi ja juhlallisesti. -- Pois harhanäöt,
pois tuska, pois kaikki aivohäiriöt!... Onhan toki elämääkin! Enkö ehkä
olekaan nyt elänyt? Elämäni ei ole kuollutta tämän vanhan naisen
parissa!... Jumala lahjoittakoon hänelle taivaan valtakunnan ja sitten
olemme valmiit, äiti hyvä! Laittaudu lepoon! Nyt alkaa järjen ja
valon ... tahdon ja voimien valtakunta ... ja sittenpä näemme!
Koettakaammepa kerrankin voimiamme! lisäsi hän kehottavasti ikäänkuin
kääntyen jotakin pimeän voimaa vastaan... -- Ja minä olin jo
antautua!...

"... Heikko olen vielä tällä hetkellä, mutta ... minusta tuntuu siltä
kuin olisi sairaus jo hälvennyt. Minä kyllä tiesin sen katoavan äsken
ulos tullessani. Mutta Patshinkovin talohan, totta vieköön, on tästä
vain parin askeleen päässä. Luonnollisesti menen minä nyt Rasumihinin
luokse, vaikka hän asuisi kauvempanakin ... hän voittakoon siten
vetonsa! Hänkin ilostuu; ja jos hän alkaisi pitää hauskaa minun
kustannuksellani ... ei se tee mitään. Mutta voimia, voimia minä
tarvitsen; ilman voimia en kykene mihinkään; mutta fysillistä voimaa saa
vain tahdonvoiman avulla -- sitä he eivät tiedä", lisäsi hän ylpeästi ja
itsetietoisesti ja kulki, vaikka vielä vaivoin voi päästä, sillan yli.
Hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa kasvoivat huomattavasti, jo
seuraavana hetkenä oli hän vallan toinen ihminen. Mitä oli tosiaan
tapahtunut, mikä siinä määrin muutti hänet? Hän ei todenteolla itsekään
sitä tiennyt; hänen kävi kuten sen, joka tarttuu oljenkorteen
pelastuakseen; hänestä tuntui siltä kuin voisi hänkin vielä elää,
ikäänkuin vielä olisi elämää, kuin ei hänen elämänsä vielä olisi kuollut
yhdessä vanhuksen kera. Mutta ehkä oli hän myös kiiruhtanut tätä
johtopäätöstä -- mutta sitä ei hän nyt ajatellut.

"Ja Herran orjan, Rodionin, puolesta hän rukoilee", johtui hänen
mieleensä äkkiä... "no, sehän voi ... joka tapauksessa!..." lisäsi hän
nauraen itsekin poikamaiselle päähänpistolleen. Hän oli mitä paraimmassa
mielentilassa.

Rasumihinin hän löysi pian; Potshinkovin talossa tunnettiin jo uusi
vuokralainen ja portinvartija osotti hänelle heti tien. Jo ennenkuin hän
oli päässyt puoliväliin portaita, saattoi hän kuulla melun ja suuremman
seuran vilkkaan keskustelun. Porrastoon johtava ovi oli auki; saattoi
kuulla riitaa ja vilkasta keskustelua. Rasumihinin huone oli jotenkin
suuri ja siellä oli noin viisitoista henkilöä. Raskolnikov pysähtyi
ulommaiseen huoneeseen. Täällä lautaseinän takana askarteli kaksi
emännän palvelustyttöä kahden, suuren keittiön, lautasten ja vatien
kera, joissa oli kylmiä ruokia ja piirakoita. Raskolnikov kutsutti
Rasumihinin puheilleen; tämä ihastui ikihyväksi nähdessään hänet; jo
ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli juonut tavattoman paljon
ja vaikka hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin, ei hän silti ollut
kaukana moisesta tilasta tällä kerralla.

-- Kuule, sanoi Raskolnikov, -- olen vain tullut sanomaan sinulle, että
sinä olet voittanut vetosi ja ettei kukaan todellakaan tiedä, mitä
jollekin voi tapahtua. Mutta sisään en voi tulla, sillä olen niin
väsyksissä että olen kaatua. Ja hyvää iltaa nyt ja hyvästi. Mutta tule
luokseni huomenna!...

-- Tiedätkö mitä, minä seuraan sinua! Kun sinä itse sanot olevasi
väsyksissä niin että...

-- Entä vieraasi? Mikä tappurapää se oli, joka aivan äsken katseli
tänne?

-- Hänkö? ... Piru sen tietäköön! Ehkä joku sedän tuttavista... Minä
jätän sedän heidän pariinsa, hän on oivallinen ihminen; vahinko vain,
ettet nyt voi tehdä hänen tuttavuuttaan. Muuten vieköön heidät vaikka
piru! He eivät nyt kaipaa minua ja minusta tuntuisi suloiselta saada
vilpastuttaa itseäni hieman; sillä sinä olet tullut sopivaan aikaan,
veli hyvä, pari minuuttia vielä ja minä olisin, Jumala paratkoon alkanut
käydä heidän kimppuunsa. He puhuvat kaikki senkin sekasotkua ... sinä et
voi edes kuvitellakkaan, mitä hullutuksia ihmiset voivat sepustella!
Mutta muuten, miksikä ei? Emmekö mekin ole puhuneet monta tyhmyyttä
keskenämme? Puhukoot he nyt vain, ehkä he myöhemmin tekevät sitä
vähemmän. Istuuduhan hetkeksi, minä kutsun Sosimovin tänne!

Sosimov kiirehti jotenkin nopeasti Raskolnikovin luo; hyvin saattoi
huomata, että hän oli sangen utelias; mutta kasvonsa kirkastuivat heti.

-- Nyt on heti mentävä vuoteelle! selitti hän päättävästi, katsellen
nopeasti sairasta, -- ja jos mahdollista, nautittava jotakin yöksi.
Tahdotteko? Olen jo etukäteen pitänyt huolta jostakin ... pienestä
pulverista.

-- Kernaasti omasta puolestani vaikka kohta, vastasi Raskolnikov.

Pulveri nautittiin heti paikalla.

-- Teetpä hyvin seuratessasi häntä, sanoi Sosimov Rasumihinille;
--kyllähän näemme, millainen tila on huomenna; tänään ei se ole
kovinkaan huono, aamupäivästä lähtien on tapahtunut suuri muutos. Oppia
ikä kaikki!

-- Tiedätkö, mitä Sosimov kuiskasi lähtiessämme? puheli Rasumihin heidän
astuessaan kadulle. -- Sanonpa sinulle kaikki kerrallaan, veli hyvä,
sillä kaikki he ovat narreja! Sosimov antoi toimekseni puhella kanssasi
matkalla ja saattaa sinut myös puhelemaan ja että minä sitten kertoisin
kaikki hänelle ... hänellä on päähänpisto ... hän nimittäin uskoo ...
sinä olet hullu tai ainakin sangen lähellä sitä. Ajattelehan moista!
Ensiksi olet sinä kolme kertaa järkevämpi häntä; toiseksi voit sylkeä
kaikelle hänen puheelleen, ellet ole hullu; ja kolmanneksi on tuo
lihamöhkäle, jonka erikoisalana todellisuudessa on kirurgia, nyt alkanut
tutkia mielisairauksia, ja mitä sinuun tulee, on tämänpäiväinen
keskustelu Sametovin kera saattanut hänet täydellisesti uskomaan ettei
sinun laitasi ole vallan hyvä.

-- Onko Sametov kertonut sinulle kaikki?

-- Kyllä, kaikki, ja siinä hän teki hyvin. Nyt minä käsitän kaikki
täydelleen, Sametov myös... No, sanalla sanoen, Rodja, ... seikka
on se ... minä olen nyt hieman juovuksissa ... mutta eihän siitä
haittaa ... seikka on se, että tuo ajatus ... sinä käsität minut? ...
että sinä todella sait heidät purasemaan ... käsitätkö? Mutta kukaan
heistä ei rohjennut lausua sitä ääneensä, koska se sentään olisi ollut
liian tyhmää; mutta kun he vihdoin saivat käsiinsä tuon maalarin,
silloin särkyi saippuakupla ja koko hullutus haihtui savuna tuuleen.
Mutta miksi ovat he myös sellaisia aaseja? Minä hieman rökitin Sametovia
siinä tilaisuudessa ... mutta se jääköön meidän salaisuudeksemme, veli
hyvä; minä pyydän, ettet anna hänen ollenkaan huomata, että asia on
sinulla selvillä; hän on arkatuntoinen, olen huomannut. Tuo Ilja
Petrovitsh todellisuudessa oli syypää, kaikkeen! hän käytti silloin
polisikonttoorissa voimattomuuttasi hyväksensä, mutta hän on myöhemmin
hävennyt menettelyään, sen tiedän...

Raskolnikov kuunteli himokkaasti. Rasumihin löpisi kaikki
juovuspäissään.

-- Minä pyörryin silloin, syystä että siellä oli niin kuuma ja että
siellä oli niin inhoittava öljyvärin löyhkä, sanoi Raskolnikov.

-- Sitä ei sinun tarvitse selittää! Eipä siinä väri yksin ollut syynä:
jo kuukausi sitten aiheutti se aivotulehduksen, sen voi Sosimov
todistaa. Mutta siitä ei sinulla voi olla käsitystäkään, miten tuo poika
on nolattu! Hän sanoo etten minä ole tuon ihmisen pikkusormenkaan
arvonen ... hän tarkottaa sinua! Hän on toisinaan, veli hyvä,
hyvätunteinen. Mutta tämänpäiväinen opetus Kristallipalatsissa, se oli
jotakin erinomaista! Sinä et ehkä tiedä, että saatoit hänet alussa
sellaiseen tuskaan, että hän oli vähällä saada halvauksen? Sinähän
pakotit hänet melkeinpä uskomaan tuota hullutusta ja sitten ikäänkuin
näytit kielesi hänelle: "No, oletko nyt kuullut?" -- Se oli oivallista!
Hän on nyt aivan nolattu, aivan masennettu! Jumal'auta, se oli
erinomaista, aivan oikein heille! Vahinko vain, etten minä ollut mukana.
Hän nyt vallan kaihosi sinua. Porfyrius haluaa myös tutustua sinuun.

-- Vai niin ... hänkin... Mutta miksi ovat he jo luulleet minua
hulluksi?

-- Niin, näetkö, ei aivan hulluksi. Näyttää siltä kuin olisin jo puhunut
liiaksi sinulle, veli hyvä... Sosimov oli nimittäin jo ennen
kiinnittänyt huomiotaan siihen, että ainoastaan tämä seikka sinua
huvitti; nyt se on selvillä, miksi; nyt, kun tunnemme kaikki seikat ...
miten kaikki sillä kertaa suututti sinua ja kietoutui sairauteesi...
Olen nyt hieman juovuksissa, veli hyvä, mutta hänellä on nyt, piru
vieköön, omat ajatuksensa ... sanon vain sinulle, että hän on antautunut
tutkimaan mielisairauksia. Mutta sinähän voit sylkeä moiselle...

He vaikenivat molemmat hetken ajan.

-- Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov, -- tahdonpa sanoa sinulle
jotakin; olin äsken erään kuolleen, virkamiehen luona, joka äsken
kuoli ... annoin pois kaikki rahani ... ja sitäpaitsi suuteli minua
äsken eräs olento, joka, vaikkakin oli tappanut jonkun ... sanalla
sanoen ... näin siellä toisenkin olennon ... hänellä oli tulipunanen
sulka ... sitäpaitsi en enään tiedä, mitä sanon; olen sangen heikko, tue
minua nyt ... kas, siinähän portaatkin ovat...

-- Miten sinun laitasi on? Miten sinä voit? kysyi Rasumihin
pelästyneenä.

-- Pääni pyörii, mutta ei se ole se; tunnen itseni niin
raskasmieliseksi, niin synkkämieliseksi, aivan kuin nainen ... se on
toden totta! -- Kas, mitä se on? Katso, katso!

-- Mitä?

-- Etkö sinä näe? Huoneessani on tulta, näetkö, raosta...

He olivat viimeisen edellisellä portaalla emännän huoneustossa ja, siitä
voi tosiaan nähdä, että Raskolnikovin huoneessa oli tulta.

-- Omituista!... Ehkä Nastasja on siellä? huomautti Rasumihin.

-- Hän ei ole siellä koskaan tähän aikaan, hän on jo sitäpaitsi kauvan
nukkunut; mutta ... samapa tuo!... Hyvästi!

-- Mikä sinun on? Minä tietysti seuraan sinua, niin menemme kahtesin!...

-- Minä kyllä tiedän, että me menemme yhdessä, mutta minä tahtoisin
mielelläni pusertaa kättäsi tässä ja lausua sinulle jäähyväiset. No,
ojenna minulle kätesi, hyvästi!

-- Miten sinun laitasi on, Rodja?

-- Ei mitään ... tule vain, saat olla todistajana...

He kulkivat portaita ylös ja Rasumihin kummasteli, eikö Sosimov
lopultakin voinut olla oikeassa. -- "Ah, minä olen vain saattanut hänet
puheillani rauhattomaksi!" mutisi hän itsekseen. Äkkiä lähetessään ovea
kuulivat he ääniä huoneesta.

-- Niin ... mitä se mahtaa olla? huudahti Rasumihin.

Raskolnikov oli ensimäisenä oven ääressä, hän tempasi sen sepposen
selälleen ja seisoi kuin kiinni kasvanut kynnyksellä.

Äiti ja sisar olivat sohvalla ja olivat odottaneet häntä jo puolitoista
tuntia. Mistä se johtuikaan, että hän oli kaikkein vähimmin odottanut
heitä, ollenkaan ajattelematta heitä, vaikka hän juuri tänään oli saanut
tietää, että he olivat lähteneet matkalle, että he voivat tulla joka
hetkenä! Odotellessaan, olivat he kyselleet Nastasjaa. Hän seisoi vielä
heidän edessään ja hän oli heille kertonut kaikki, kaikki pienemmätkin
yksityisseikat. He pelästyivät tavattomasti saadessaan kuulla, että
Raskolnikov oli juossut tiehensä tänään ja Nastasjan kertoessa hänen
houreitaan. "Jumala paratkoon, mitä hänestä on mahtanutkaan tulla!"
Molemmat itkivät, molempia painoi surun ja huolten taakka tänä
puolentoista tunnin odotusaikana.

Ilohuuto tervehti Raskolnikovin tuloa. Molemmat kiiruhtivat häntä
vastaan. Mutta hän seisoi kuin elotonna; äkkinäinen kamala muisto iski
häneen kuin salaman isku. Hänen kätensä eivät kohonneet syleilyyn.
Hänellä ei ollut voimia siihen. Äiti ja sisar painoivat häntä sydäntään
vastaan, suutelivat häntä, nauroivat, itkivät... Hän astui askeleen,
horjui ... ja vaipui tainnoksissa maahan.

Kauhua, huutoja, valitushuutoja, voivottelua!... Rasumihin, joka seisoi
kynnyksellä, syöksyi huoneeseen, otti sairaan voimakkaille käsilleen ja
laski hänet seuraavana hetkenä sohvalle.

-- Ei se merkitse mitään, ei merkitse kerrassaan mitään! huusi hän
äidille ja sisarelle. -- Se on vain pyörtymys, vain pikkuseikka! Lääkäri
sanoi aivan äskettäin, että hän oli paljon parempi, melkeinpä terve!
Tuokaa vettä! No, kas nyt hän jo tointuu, hänhän on jo taas tullut
tajuihinsa!

Rasumihin tarttui Dunetshkan käteen, mutta niin, että oli miltei kääntää
sen sijoiltaan, ja taivutti häntä että hän näkisi, että Raskolnikov jo
oli tajuissaan. Äiti ja sisar katselivat kiitollisina Rasumihinia aivan
kuin tunnettua; hehän olivat jo kuulleet Nastasjalta, mitä tämä
"ketterä, nuori mies", kuten Pulcheria Alexandrovna Raskolnikov samana
iltana kutsui häntä luottavasti keskustellessaan Dunjan kera, oli ollut
heidän Rodjalleen hänen sairautensa aikana.



KOLMAS OSA.



I.


Raskolnikov nousi ja istuutui sohvalle.

Hän viittasi heikosti Rasumihinille että tämä lopettaisi sen sekalaisen
ja kiihkeän lohdutusperusteitten tulvan, minkä tämä oli suunnannut hänen
äitiinsä ja sisareensa, otti molempain kädet omiinsa ja katseli vaijeten
heitä kumpaakin vuoroonsa. Äiti pelkäsi hänen katsettaan. Siinä
katseessa kuvastui voimakas kärsimyksen tunne sekä samalla jotakin
kivettynyttä, melkeinpä mieletöntä. Pulcheria Alexandrovna alkoi itkeä.

Avdotja Romanovna oli kalpea, hänen kätensä vapisi veljen kädessä.

-- Menkää kotiinne ... hänen kerallaan, lausui Raskolnikov värisevällä,
heikolla äänellä samalla osottaen Rasumihinia, -- huomenna, kaikki
huomenna... Kauvanko sitten tulitte?

-- Tulimme illalla, Rodja, vastasi Pulcheria Alexandrovna; -- juna
myöhästyi paljon. Mutta, Rodja, nyt en minä lähde luotasi mistään
hinnasta! Minä jään tänne yöksi...

-- Älkää kiusatko minua! sanoi Raskolnikov viitaten kädellään pois päin.

-- Minä jään hänen luokseen! huudahti Rasumihin. -- En jätä häntä
hetkeksikään ... piru heidät periköön, jotka ovat siellä kotonani, he
saavat suuttua niin pahasti kuin tahtovat. Setäni saa olla heidän
arvosensa.

-- Miten voinkaan kiittää teitä! alkoi Pulcheria Alexandrovna uudelleen,
puristaen Rasumihinin kättä; mutta Raskolnikov keskeytti hänet taas:

-- Minä en voi, en voi! toisti hän hermostuneen kärsimättömästi. --Älkää
nyt kiusatko minua! Siinä on tarpeeksi, kun menette tiehenne... En voi
enää...

-- Lähtekäämme, äiti; menkäämme huoneesta pois edes hetkeksi, kuiskasi
pelästynyt Dunja; -- me tapamme hänet, ettekö näe?

-- Enkö saa edes kertaakaan katsoa häntä kunnollisesti kolmen pitkän
vuoden kuluttua? sanoi Pulcheria Alexandrovna itkien.

-- Odottakaa vähän, sanoi Raskolnikov uudelleen, -- te saatte minut
vallan sekasin; kohta pyörii koko pääni... Oletteko nähneet Lushinin?

-- Emme, Rodja, mutta hän tietää, että me olemme tulleet. Me olemme
kuulleet, että Pietari Petrovitsh oli niin ystävällinen ja kävi tänään
luonasi, lisäsi Pulchreria Alexandrovna jotenkin arasti.

-- Niin ... hän oli niin ystävällinen .. Dunja, minä sanoin Lushinille
heittäväni hänet alas portaista ... ja että hän menisi helvettiin...

-- Rodja, mitä olet tehnyt? Sinä olet varmaankin ... ethän tahtone
sanoa... huudahti Pulcheria Alexandrovna pelästyneenä, mutta vaikeni
katsellen Dunjaan.

Avdotja Romanovna katseli veljeään tarkkaavasti ja odotti, mitä tulisi
jatkoksi. Nastasja oli kertonut heille kiistasta niin laajasti kuin hän
oli ymmärtänyt ja osannut esittää. He kärsivät molemmat paljon tästä
epätietoisuudesta ja odotuksesta.

-- Dunja, jatkoi Raskolnikov voimiaan ponnistellen, -- minä en pidä
tästä naimiskaupasta ja siksi saat sinä karkottaa Lushinin, jo ensi
sanoja puhuessasi hänen kanssansa, huomenna. Minä en enää tahdo nähdä
häntä, enkä myös kuulla hänestä mitään!

-- Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna.

-- Ajattele, mitä sanot, veliseni, sanoi Avdotja Romanovna tulisesti,
mutta hillitsi itsensä heti. -- Sinä et nyt ehkä täysin kykene ... sinä
olet väsyksissä, sanoi hän lempeästi.

-- Sinä luulet minun hourailevan? En, sitä en tee ... sinä menet
naimisiin tuon Lushinin kanssa ainoastaan minun tähteni, mutta minä en
tahdo ottaa vastaan mitään uhria. Ja siksi sinä kirjotat hänelle
huomenna ja purat siteesi ... huomenna varhain haluan lukea, mitä olet
kirjottanut ja sillä hyvä!

-- Sitä en minä voi! huudahti loukattu tyttö. -- Millä oikeudella...

-- Dunetshka, sinäkin olet niin tulinen, älä sano mitään enää ... etkö
sinä näe... sanoi pelästynyt äiti koettaen rauhottaa Dunjaa. -- Ah,
lähtekäämme mieluummin.

-- Hän hourii! huudahti Rasumihin, joka ei vieläkään ollut vallan selvä.
-- Miten hän muuten uskaltaisi?... Huomenna ovat kaikki nuo hullutukset
tipotiessään... Mutta tänään ajoi hän hänet todella ovesta ulos, se on
totta. No, ja toinen suuttui ... mutta lopuksi sai hän kuitenkin
laittautua tiehensä häntä koipien välissä.

-- Se on siis totta?

-- Me tapaamme huomenna, veliseni, sanoi Dunja säälivästi, -- tule,
äiti ... hyvästi, Rodja!

-- Kuule, sisar! huusi Raskolnikov kooten viimeiset voimansa. -- Minä en
puhu pyörryksissä. Tämä naiminen ... on alhainen teko. Vaikkakin minä
olen lurjus, niin et sinä silti saa yhtä meistä ... olkoonpa niinkin,
että minä olen arvoton ... mutta en suostu siihen, että sisarestani
tulee samallainen. Joko minä tai Lushin ... menkää nyt!...

-- Sinä olet varmaankin tullut hulluksi, senkin itsevaltias! raivosi
Rasumihin. Mutta Raskolnikov ei vastannut, ehkei voinutkaan enää
vastata. Hän laskeutui sohvalle ja kääntyi vallan väsyneenä seinään
päin. Avdotja Romanovna katseli tarkkaavasti, hänen mustat silmänsä
salamoivat; Rasumihin vavahti tämän silmäyksen edessä. Pulcheria
Alexandrovna seisoi siinä kuin halvauksen saaneena.

-- Minä en voi mitenkään lähteä täältä! kuiskasi hän Rasumihinille.
--Minä jään tänne ... tavalla tai toisella. Tahdotteko saattaa Dunjan
kotiin?

-- Te turmelette koko asian! vastasi Rasumihin kuiskaten ja
liikutettuna. -- Menkäämme ainakin portaille. Nastasja, valoa! Minä
vannon teille, sanoi hän oven takana vielä puoleksi kuiskaten, -- että
hän hetki sitten oli hyökätä meidän, minun ja lääkärin, kimppuun!
Ymmärrättekö ... lääkärinkin! Ja tämä pelasti itsensä ainoastaan pois
lähtemällä. Mutta minä menin tänne alas pitääkseni häntä silmällä, mutta
sillävälin hän pukeusi ja juoksi käsistämme. Jos te nyt enemmän hääritte
hänen kanssaan, kykenee hän yöllä juoksemaan tiehensä ja saattamaan
jotakin pahaa itselleen...

-- Ah, mitä te puhutte!

-- Avdotja Romanovnan on myös mahdotonta olla yksinään noissa
kalustetuissa huoneissa. Ajatelkaa, mikä talo se on! Olisipa tuo lurjus,
Pietari Petrovitsh, voinut vuokrata teille paremmankin asunnon ...
muuten sanon teille, että olen hieman juovuksissa ... ja siksi olen niin
hävytön; mutta älkää siitä huoliko...

-- Mutta minäpä menen tämän emännän luo ja pyydän hänen suomaan minulle
ja Dunjalle jokin nurkka täksi yöksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna
itsepäisesti. -- En voi antaa hänen olla yksinään, sitä en voi.

He seisoivat portailla aivan emännän oven edustalla; Nastasja seisoi
porrasta korkeammalla ja näytti heille valoa. Rasumihin oli sangen
liikutettu; äsken saattaessaan Raskolnikovia kotiin oli hän vielä aivan
terve ja ilonen, huolimatta siitä suuresta juoma-aineitten paljoudesta,
jonka hän oli nauttinut. Mutta hänen nykyinen tilansa oli melkein
tajuttomuutta ... hänestä tuntui siltä kuin olisi nyt kaikki minkä hän
oli tähän asti juonut, vielä kerran noussut hänen päähänsä kaksi kertaa
voimakkaampana. Hän piti molempia naisia kädestä, esitti heille
kaikellaisia mahdollisia järkisyitä ja jotta he panisivat sitä suuremman
painon hänen sanoilleen, puristi hän jotain sanoessaan heidän käsiään
niin että oli miltei musertaa ne kuin ruuvipuristimessa. Hän melkein
nieli Avdotja Romanovnan katseillaan vähääkään ujostelematta. Tämän
tästä tempoivat he kivistäviä käsiään hänen suurista, luisevista
käpälistään, mutta hän ei huomannut, miksi he sitä tekivät, vaan tarttui
niihin entistään lujemmin. Jos he olisivat tällä hetkellä pyytäneet
häntä heittäytymään pää edellä portaista alas tehdäkseen heille siten
palveluksen, olisi hän tehnyt sen viivyttelemättä ja vastarinnatta.
Pulcheria Alexandrovna huomasi heti, huolimatta huolistaan Rodjan
tähden, että tuo nuori mies oli liian kiihkeä ja että hän puristi hänen
kättään kovasti. Mutta koska Rasumihin oli hänen mielestään pitänyt
huolta heistä kuin jokin jätti, ei hän ollut kiinnittävinään huomiotaan
hänen mahtavaan olemukseensa. Avdotja Romanovna tunsi samaa huolta
Rodjan tähden kuin äiti, mutta vaikkakaan hän ei ollut pelkuri
luonnostaan, synnyttivät Rasumihinin silmät, joissa paloi hurja tuli,
silti hänessä sellaisen pelon ja kauhistuksen, että ainoastaan se
horjumaton luottamus häneen, minkä Nastasjan kertomus oli synnyttänyt,
pidätti häntä juoksemasta tiehensä ja ottamasta äitiä kerallaan. Hän
ymmärsi sitä paitsi, ettei hän ennättäisi paeta Rasumihin käsistä.
Kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo hieman rauhottunut. Rasumihin
taisi nimittäin, epänormalista tilastaan huolimatta, saattaa heidät
käsittämään olosuhteet ja he ymmärsivät heti, kenen kanssa he olivat
tekemisissä.

-- Emännänkö luo? Mahdotonta ... tyhmyyksiä! vastasi hän Pulcheria
Alexandrovnalle päättävästi. -- Vaikka olisitte kymmenen kertaa hänen
äitinsä ... niin saatte hänet raivoon, jos te jäätte tänne, ja hitto
silloin tietäköön mitä voi tapahtua! Kuulkaa nyt, mitä minä teen.
Nastasja jää hetkeksi hänen luokseen ja minä saatan teidät kotiinne,
sillä te ette voi yksin kulkea kadulla tähän aikaan yöstä. Siinä
suhteessa on Pietarissamme ... mutta se riittäköön! Sitten juoksen minä
heti takasin tänne ja annan teille kunniasanani kautta neljännestunnin
kuluttua tiedon siitä, miten hänen laitansa on, nukkuuko hän, j.n.e.
Sitten, kuuletteko, juoksen minä kotiin ... siellä kotona on vieraita ja
he ovat kaikki juovuksissa ... noudan Sosimovin, lääkärin, joka hoitaa
häntä ... hän ei koskaan juovu ... laahaan hänet kanssani tänne Rodjan
luo ja palaan sitten heti teidän luoksenne. Te saatte siis kaksi kertaa
tietoja tunnin kuluessa ... ja lisäksi lääkäriltä; te ymmärrätte,
lääkäriltä itseltään, ei yksistään minulta! Jos asianlaita olisi huono,
niin vannon saattavani teidät takasin tänne, mutta jos se on hyvä, niin
tulee teidän paneutua levolle. Minä vietän koko yön etehisessä, jottei
hän huomaisi mitään; Sosimovin annan sitävastoin nukkua emännän
asunnossa koko yön, jotta hän olisi aina saatavana. Kumman tarpeessa te
paremmin uskotte hänen olevan, teidänkö vai lääkärin? Joka tapauksessa
on kai lääkäri hyödyllisin, eikö totta? Menkäämme siis nyt kotiin!
Emännän luo ette voi päästä; minä ehkä voisin, mutta ette te, hän ei
laskisi teitä sisään, syystä että ... no, syystä että hän on tyhmä. Hän
olisi mustasukkanen teille, Avdotja Romanovna sekä myös teille ... mutta
aivan varmasti Avdotja Romanovnalle; hänellä on sangen oikullinen
luonne!... Mutta ... minä olen myös niin tyhmä ... jättäkäämme tämä!
Tulkaa nyt! Luotatteko minuun?... Luotatteko minuun, vai ettekö?

-- Lähtekäämme, äiti, sanoi Avdotja Romanovna, -- hän pitää lupauksensa.
Hän on jo kerran ennen pelastanut veli Rodjan hengen; ja jos lääkäri
todella suostuu olemaan täällä yötä, mikä voi olla parempaa?

-- Niin, niin ... te ... te ymmärrätte minua, syystä että te olette ...
enkeli! huudahti Rasumihin ihastuneena. -- Lähtekäämme. Nastasja, lähde
heti ylös hänen luokseen ja jää sinne kynttilöinesi. Neljännestunnin
kuluttua olen täällä takasin...

Pulcheria Alexandrovna ei tosin ollut vielä vallan vakuutettu, mutta hän
ei enää estellyt enempää. Rasumihin tarjosi heille molemmille
käsivartensa ja veti heidät portaita alas. Äiti epäili kuitenkin
vielä... "Vaikkakin hän on hyvä ja reipas, voiko hän tosiaan pitää
lupauksensa?... Moisessa tilassa?..."

-- Ah ... minä ymmärrän, te luulette syystä että olen tällaisessa
mielentilassa! keskeytti Rasumihin hänet ajatuksissaan aivan kuin hän
olisi arvannut, mitä Pulcheria Alexandrovna ajatteli, samalla ottaen
pitkine säärineen sellaisia askeleita, että naiset vaivoin voivat
seurata häntä, mitä hän ei muuten ollenkaan huomannut.

-- Tyhmyyksiä! Se on, minä olen niin juovuksissa kuin renttu; älkää
siitä huoliko; se ei johdu siitä, että olen juonut ... vasta teidät
nähdessäni kohosi höyry päähän... Mutta mitä minuun tulee, älkää siitä
surua kantako; minä sanon, etten ole teidän arvosenne ... en ole
vähimmälläkään tavalla teidän arvosenne! Saatettuani teidät kotiin
kaadan heti pari sangollista vettä niskaani tämän kanavan kohdalla ja
sitten olen taas selvä. Jospa te tietäisitte, miten paljon minä pidän
teistä kummastakin ... älkää naurako, älkää suuttuko minulle! Minun
puolestani saatte suuttua kaikille muille, minulle ette vain; minä olen
Rodjan ystävä, olen siis myös teidän ystävänne. Sanonpa teille ... minä
aavistin sitä ... jo edellisenä vuonna, eräänä hetkenä ... muuten ...
minulla ei ole ollut aavistustakaan, tehän olette ilmestyneet niin äkkiä
kuin taivaasta! Minä en tietystikään voi nukkua koko yönä... Tuo Sosimov
pelkäsi että hänestä voisi tulla hullu ... siksi ei häntä saa
suututtaa...

-- Mutta mitä te sanotte? huudahti äiti.

-- Onko lääkäri tosiaan sanonut niin? kysyi Avdotja Romanovna
pelästyneenä.

-- Hän sen on sanonut mutta se ei ole totta, se ei ole ollenkaan totta.
Antoipa hän Rodjalle lääkettäkin, hieman pulveria, minä näin sen
itse ... ja sitten tulitte te kaikki?... voih! Jospa olisitte tulleet
huomenna sen sijaan! Se oli hyvä, että ainakin läksimme tiehemme! Tunnin
kuluttua antaa Sosimov itse teille tietoja. Hän ei ole juovuksissa!...
Silloin en minäkään enää ole sitä... Miksi joinkaan minä noin rajusti!
Sen tein siitä syystä, että alkoivat riidellä kanssani ... senkin
kirotut ihmiset! Minä olin jo vannonut olevani kiistelemättä kenenkään
kanssa!... Millaisia tyhmyyksiä he esittävätkin!... Olimmepa vähällä
ruveta tukkanuottasillekin. Setäni jäi kotiin, hän saa olla isäntänä...
Ajatelkaahan, he puolustivat yksilön täydellistä persoonattomuutta ja
pitivät sitä korkeimpana ihanteenaan. Ihmisen tulee olla mahdollisimman
vähän alkuperäinen, olla mahdollisimman vähän kaltaisensa. He pitivät
sitä suurimpana edistysaskeleena. Jospa heidän puheensa edes olisivat
olleet heidän omia ajatuksiaan, mutta...

-- Kuulkaa, keskeytti Pulcheria Alexandrovna, mutta se saattoi hänet
vain kiihkeämmäksi.

-- Niin, mitä te luulettekaan! huudahti Rasumihin vielä kuuluvammin. --
te kai luulette, että minä kiivastuin, vain siksi että toiset rähisivät?
Tyhmyyttä ... minä pidänkin siitä, että puhutaan hieman tuuleen.
Puhuminen ja valehteleminen ovat ihmisen ainoa etuoikeus, se on se ainoa
seikka, joka nostaa hänet muita korkeammalle. Se joka valehtelee,
lähentelee totuutta! Minä olen ihminen ... sillä minä valehtelen. En ole
koskaan lausunut yhtä ainoatakaan totuutta ilman että olisin sitä ennen
valehdellut neljätoista, viisitoista kertaa ... ja se on jossain määrin
kiitettävääkin. Mutta me emme osaa valehdella itsenäisesti,
alkuperäisesti! Sen, joka valehtelee minulle, tulee tehdä se omalla
tavallaan, ja minä suutelen häntä silloin siitä. Itsenäinen,
alkuperäinen vale on joka tapauksessa parempi kuin vieras, matkittu
totuus. Ensimäisessä tapauksessa on puhuja ainakin ihminen,
jälkimäisessä tapauksessa korkeintaan papukaija. Totuuteen tulemme
kuitenkin vihdoinkin ... kunhan ei vaan ajeta karille elämässä ... siitä
on esimerkkejä. No, mitä olemme me tosiaan nyt? Me olemme kaikki, kaikki
poikkeuksetta ... tieteeseen, kehitykseen, ajatuskykyyn, keksintöihin,
ihanteisiin, toivomuksiin, vapaamielisyyteen, järkevyyteen, kokemukseen
ja kaikkeen muuhun nähden ... vain ensi luokalla, valmistavalla
luokalla. Meitä huvittaa leikkiä toisen järjellä ... kaivautua siihen!
Eikö niin ole asian laita? Enkö ole oikeassa? huudahti Rasumihin
pudistellen ja puristellen molempien naisien käsiä. -- Eikö totta?

-- Ah, Jumalani ... sitä en tiedä, sanoi Pulcheria Alexandrovna parka.

-- Kyllä, kyllä ... vaikkakaan en ole vallan samaa mieltä kanssanne,
lisäsi Avdotja Romanovna vakavasti, mutta oli äkkiä pakotettu
huudahtamaan ääneensä, sillä niin kovasti oli Rasumihin tällä kerralla
puristanut hänen kättään.

-- Kyllä? Te sanotte kyllä? No, silloin olette te ... te olette...
huudahti Rasumihin ihastuneena, -- kaiken hyvän, kaiken puhtaan, kaiken
järjen -- ja kaiken täydellisyyden lähde! Antakaa minulle kätenne,
antakaa se minulle ... te myös, tahdon suudella käsiänne tässä, heti,
polvillani!

Ja hän polvistui kadulle, joka onneksi oli väestä tyhjä.

-- Lopettakaa toki!... Tehkää hyvin, mitä Te teette? huudahti Pulcheria
Alexandrovna vallan suunniltaan joutuneena.

-- Nouskaa, nouskaa! sanoi Dunja hymyillen, mutta kuitenkin hieman
rauhattomana.

-- Sitä en tee mistään hinnasta ennenkuin oijennatte minulle kätenne.
Kas niin, nyt on hyvä, nyt minä nousen ja jatkamme matkaa. Minä olen
onneton hutilus, minä en ole teidän arvosenne, minä olen juovuksissa ...
minä häpeän ... en minä ole kyllin arvokas pitämään teistä ... mutta
notkistamaan polviani ... se on jokaisen velvollisuus, ellei hän vielä
ole täydellinen lurjus. Ja minä olen notkistanut polveni!... Tuossa on
talo, jossa tulette asumaan... Rodion oli todellakin oikeassa
heittäessään ulos Pietari Petrovitshin ... sillä, miten on hän rohjennut
vuokrata teille asunnon täällä? Sehän on skandali! Tiedättekö, kutka
täällä tapaavat asua? Ja te olette hänen morsionsa? No, silloinpa sanon
teille, että... Teidän sulhasenne -- on lurjus!

-- Kuulkaahan, herra Rasumihin, te unohdatte... alkoi Pulcheria
Alexandrovna.

-- Aivan oikein, te olette oikeassa, minä unohdin ... minä häpeän!
sekaantui Rasumihin katuvaisena hänen puheeseensa... -- Mutta ...
mutta ... te ette saa suuttua siitä syystä että minä sen sanoin! Sillä
minä puhun avomielisesti, enkä ollenkaan siitä syystä ... hm!... Se oli
katalaa! Sanalla sanoen, en sen vuoksi että minä olen ... hm, no, oli
miten oli, minä en viitsi sanoa sitä... Mutta me tunsimme heti hänen
sisään astuessaan, ettei hän kuulunut meidän piiriimme. Ei ollenkaan sen
vuoksi että hän oli antanut parturin kähertää tukkansa, ei myöskään sen
vuoksi, että hän niin kiireesti koetti saattaa järkensä lyhdyn
loistamaan meille, vaan sen vuoksi, että hän on vakoilija, keinottelija,
siksi että hän on juutalainen, teeskentelijä, senhän voi huomata
hänestä. Te ehkä luulette, että hän on viisas? Ei, narri hän on, oikea
narri! No, ja sellainen mies kelpaisi Teille? Ah, Jumalani!... Näettekö,
hyvät naiset, sanoi hän pysähtyen portaille ... -- joskin kaikki ne,
jotka tällä hetkellä ovat minun kotonani, ovat juovuksissa, niin ovat he
kuitenkin järkevää väkeä kaikki; ja joskin me hieman valehtelemme ...
sillä minä valehtelen myös ... niin valehtelemme kuitenkin itsemme
lopulta totuuteen, sillä me olemme hyvällä ja jalolla tiellä. Joskin
olen töykeästi esiintynyt poikiani kohtaan ... niin kunnioitan
heitä kumminkin; pidänpä vielä Sametovistakin, jota en kuitenkaan
kunnioita ... hän on vielä nuori nousukas! Niin, vieläpä tuosta
päälurjus Sosimovistskin, sillä ... hän on rehellinen ja ymmärtää
asiansa... Mutta tämä riittäköön siitä, tahdotteko antaa anteeksi?
minulle, mitä olen sanonut? Annatteko minulle anteeksi? Onko se varmaa?
No, tulkaahan sitten. Tämän käytävän minä tunnen, olen ollut täällä
ennenkin -- juuri tässä numero kolmessa tapahtui eräs häväistysjuttu...
Mutta missä on teidän huoneenne, mikä on sen numero? Numero kahdeksan?
Kas niin, pankaa ovi säppiin, älkää laskeko ketään sisään.
Neljännestunnin kuluttua tuon tietoja ja sitten puolen tunnin päästä
tulen Sosimovin kera; saattepa nähdä miten minä kiiruhdan; hyvästi!

-- Jumalani, Dunetshka, mihinkä kaikki tämä johtaa? sanoi Pulcheria
Alexandrovna kääntyen levottomasti tyttärensä puoleen.

-- Rauhoittukaa, äitiseni, vastasi Dunja riisuen hatun ja viitan yltään.
-- Itse Jumala on lähettänyt meille tämän miehen, vaikkakin hän on
tullut suoraan juomarikoplasta. Häneen voi luottaa, sen vakuutan
sinulle. Eikö hän ole jo tehnyt paljoa Rodjan hyväksi?

-- Ah, Dunetshka, Jumala tietäköön, tulleeko hän takasin! Miten annoin
hänen viekotella itseäni lähtemään sieltä... Sitä en olisi voinut
ajatella, että tapaisin hänet tällaisena, en, sitä en olisi tehnyt!
Miten vihanen hän oli -- aivan kuin tulomme olisi ollut hänelle
vastenmielinen...

Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä.

-- Ei, sitä se ei ollut ollenkaan, äiti. Te ette häntä kylliksi
tarkannut, itkitte vain kaiken aikaa. Hän on vielä sangen hajamielinen
ja hermostunut vaikean sairautensa vuoksi ... siinä kaikki!

-- Ah, tätä sairautta! Mitenkä se päättynee?... Ja miten hän puhui
sinulle, Dunja! sanoi äiti katsoen tytärtään arasti silmiin aivan kuin
arvatakseen hänen ajatuksiaan. Muuten hän oli jo osaksi lohdutettu
sillä, että Dunja itse alkoi puolustaa veljeään ja antoi luultavasti
hänelle anteeksi. -- Minä olen varma siitä, että hän on toisella
mielellä huomenna, lisäsi hän tutkiakseen tytärtään enemmän.

-- Mutta minä olen vakuutettu siitä, että hän sanoo vallan samaa
huomenna ... hänestä, sanoi Avdotja Romanovna; ja äiti tyytyi siihen,
sillä hän pelkäsi puhua seikkaperäisemmin tästä asiasta. Dunja syleili
ja suuteli häntä ja vaijeten painoi äiti tyttärensä sydämellisesti
rintaansa vastaan. Sitten hän istuutui ja odotti levottomasti
Rasumihinin paluuta; silloin tällöin hän salaa katseli tytärtään, joka
käveli ajatuksiinsa vaipuneena ja kädet ristissä edes ja takaisin
lattialla. Tämä tällainen käveleminen oli ominaista Avdotja Romanovnalle
ja varoi tarkasti sekottamasta häntä ajatuksissaan.

Rasumihin oli luonnollisesti naurettava äkkinäisen, juovuksissa Avdotja
Romanovnaa kohtaan syntyneen kiintymyksensä vuoksi, mutta kun tarkasteli
jälkimäistä, etenkin kun hän nyt käveli huolestuneena ja ajatuksiinsa
vaipuneena edes ja takasin, voi Rasumihinille ehkä antaa anteeksi,
lukuunottamatta hänen humalaista tilaansa.

Avdotja Romanovna oli silmään pistävä kaunotar ... korkea,
hyväkasvuinen, voimakas ja itsetietoinen ... mikä osottausi hänen
kaikissa liikkeissään siten mitenkään vähentämättä niitten pehmeyttä ja
sulavuutta. Hänen kasvonsa olivat veljen kaltaset, häntä voi hyvällä
syyllä kutsua kaunottareksi. Hänellä oli tummanruskea tukka, hieman
vaaleampi kuin veljen, hänen silmänsä olivat melkein mustat, tuliset,
ylpeät, mutta silloin tällöin joinakin hetkinä tavattoman hyväntahtoset.
Vaikka hän oli kalpea, ei hän silti näyttänyt ollenkaan sairaaloiselta,
hänen kasvonsa päin vastoin säteilivät terveyttä. Hänen suunsa oli
jotenkin pieni, terve, punanen alahuuli oli hieman eteenpäin pistävä
kuten leukakin ... ainoa epäsäännöllisyys näissä sopusointuisissa
kasvoissa; siitä syystä niillä olikin omituinen, hieman ylpeähkö leima.
Kasvonilme oli miettiväinen ja enemmän vakava kuin ilonen. Mutta miten
erinomaisesti somistikaan hymy tai nuorekas, ilonen, vapaa nauru näitä
kasvoja! Sangen helposti selitettävissä oli se, että kuumaaverinen,
avonainen, naivi, rehellinen, tavattoman suuri ja juopunut Rasumihin,
joka ei koskaan ennen ollut nähnyt moista, ensi hetkenä menetti
järkensä. Huomattava on myös se seikka, että hän näki Avdotja Romanovnan
hetkenä, jolloin veljensä näkemisen ilo vielä enemmän kaunisti hänen
piirteitään. Perästä päin Rasumihin huomasi, miten hänen ylähuulensa
värisi veljen tylyn puheen johdosta ... ja hän ei voinut vastustaa
kauvempaa.

Juovuspäissään löperrellessään, että Raskolnikovin emäntä, Praskovja
Pavlovna tulisi mustasukkaseksi sekä Avdotja Romanovnalle että myös
Pulcheria Alexandrovnalle, ei hän ollut kovinkaan väärässä vaikka
viimemainittu oli jo kolmenviidettä vuoden vanha; hänen kasvoillaan oli
vielä jälkiä varhasemmasta kauneudesta, ja hän näytti paljon
nuoremmalta. Asian laita on usein sellainen naisiin nähden, jotka ovat
säilyttäneet sielun jaloutensa, tunteensa, terveyden, ja sydämen
lämpönsä nuoruusvuosien kuluttuakin. Tahdomme tässä vain ohimennen
huomauttaa, että tämä on ylipäänsä ainoa keino säilyttää kauneutensa
vanhempaankin ikään. Hänen tukkansa tosin alkoi harmaantua ja ohuuntua,
muutamia pieniä ryppyjä oli jo kauvan sitten muodostunut silmien
ympärille; suru ja huolet olivat tehneet hänen poskensa ontoiksi ja
sisään painuneiksi, mutta silti olivat hänen kasvonsa vielä kauniit. Hän
oli Dunetshkan peilikuva, ainoastaan kaksikymmentä vuotta vanhempana ja
uupuen piirrettä alahuulessa, joka ei ollut niin esiinpistävä. Pulcheria
Alexandrovna oli sangen tuntehikas, mutta ei sentimentalinen; hän oli
arka ja myöntyväinen, mutta vain jossakin määrin; hän voi myöntyä
paljossa suostua paljoon, vieläpä vastustaa vakaumustaan, mutta hän ei
silti mennyt koskaan erään määrätyn rajan yli, eikä mikään mahti
maailmassa voinut saada häntä menemään sen yli tai kieltämään
perusteitaan.

Tasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kuin Rasumihin läksi heidän
luotaan naputettiin heidän ovelleen kaksi kertaa nopeasti, mutta hiljaa;
hän oli palannut.

-- Minulla ei ole aikaa tulla sisään, sanoi hän nopeasti oven auvettua.
-- Hän nukkuu sangen hyvin, levollisesti ja syvästi, Jumala suokoon
hänen nukkua siten kymmenen tuntia. Nastasja on hänen luonaan; olen
käskenyt hänen pysyä siellä siksi kunnes palajan. Nyt vien minä sinne
Sosimovin, hän sitten antaa teille tietoja ja sitten voitte laskeutua
levolle, olette kai tavattoman väsyksissä...

Hän kiiruhti siitä käytävää poispäin.

-- Miten reipas ... ja oivallinen nuori mies; lausui Pulcheria
Alexandrovna ilosta säteillen.

-- Hän näyttää todellakin olevan sangen kelpo ihminen! sanoi Avdotja
Romanovna kiihkeästi ja alkoi uudelleen kävellä lattiaa edes ja takasin.

Noin tunnin kuluttua siitä kuului taas askelia käytävästä ja taas
koputettiin ovelle. Molemmat naiset luottivat tällä kertaa Rasumihinin
lupaukseen, ja hän olikin todella ottanut Sosimovin kanssaan. Tämä oli
heti suostunut jättämään seuran ja lähtemään Raskolnikovin luo, mutta
naisten luo ei hän alussa mitenkään tahtonut tulla, sillä hän ei uskonut
juopuneen Rasumihinin vakuutuksia. Hänen itserakkautensa tuli kuitenkin
pian tyydytetyksi, ja tunsipa hän tyydytystäkin nähdessään, että naiset
tosiaan odottivat hänen tuomiotaan kuin orakelin vastausta. Hän jäi
tasan kymmeneksi minutiksi heidän luokseen ja hänen onnistui täydelleen
rauhoittaa Pulcheria Alexandrovna. Hän puhui heille syvällä osanotolla,
mutta oli lyhytsananen ja vakava, aivan kuin seitsemänkolmattavuotias
lääkäri jossakin tärkeässä neuvottelussa. Hän ei sanonut ainoatakaan
sanaa, joka ei olisi koskenut sitä asiaa, mikä oli hänet saattanut
tänne, eikä lausunut pienintäkään toivomusta siihen suuntaan, että
haluaisi päästä mihinkään läheisempään tai uskottavampaan suhteeseen
äidin ja tyttären kera. Hänen sisään astuessaan pisti Avdotja Romanovnan
häikäisevä kauneus hänen silmäänsä, mutta hän teki voitavansa
salatakseen häneltä tämän vaikutuksen ja hän kohdisti sanansa yksistään
Pulcheria Alexandrovnaan. Tämän hän teki tuntiessaan jotakin sisäistä
mielihyvää. Hän sanoi sairaasta, että hän piti hänen nykyistä tilaansa
sangen tyydyttävänä. Hänen havaintojensa mukaan oli sairauden
alkujuurena -- lukuunottamatta niitä aineellisessa suhteessa vaikeita
olosuhteita, joissa potilas viime kuukautena oli ollut jotkin moraliset
syyt, se olisi niin sanoaksemme useitten sekaantuneitten moralisten ja
aineellisten syitten, levottomuuden, surun, huolten, joittenkin
aatteitten, tuotanto... j.n.e. Huomatessaan, että Avdotja Romanovna
erityisen tarkkaavasti kuunteli häntä, alkoi hän esittää tämän aineen
yksityisseikkoja. Pulcheria Alexandrovnan suruisaan ja kiihkeään
kysymykseen hänen epäilemänsä mahdollisen mielenhäiriönsä johdosta
vastasi hän levollisesti ja peittelemättä nauraen ivanaurua, sanoen,
että hänen sanojaan oli liioteltu, että sairaalle tosiaan tuntui
olevan omituinen päähänpisto, jotakin, joka muistutti jonkunlaista
monomaniaa ... että hän, Sosimov, paraillaan tutki tätä tavattoman
mieltäkiinnittävää osaa lääketieteestä ... että kuitenkin oli otettava
huomioon sairaan kuumeinen tila ja hänen tajuttomuutensa, jota oli
kestänyt melkein tähän päivään saakka ... että hänen sukulaistensa tulo
sitä paitsi vaikuttaisi virkistävästi häneen, vahvistaen ja huvittaen
häntä ... "edellyttäen, että vältetään uusia, erinomaisia
mielenliikutuksia"... lisäsi hän merkitsevästi. Sitten hän nousi, sanoi
hyvästit erinomaisen kohteliaasti ja läksi tyytyväisenä käyntiinsä ja
vielä enemmän itseensä, äidin siunausten ja sydämellisten kiitosten
seuraamana ja käden pudistuksen onnellistuttamana, minkä sisar antoi
hänelle ilman että hän otti alkua siihen.

-- Kaiken muun säästämme huomiseksi; nyt panemme maata! lisäsi Rasumihin
lähtien pois Sosimovin kera. -- Huomenna tulen luoksenne niin varhain
kuin mahdollista antaakseni teille tietoja.

-- Miten ihastuttava tyttö Avdotja Romanovna tosiaan on! sanoi Sosimov
heidän tultuaan kadulle.

-- Ihastuttava? Sanotko ihastuttava? ulvoi Rasumihin, syöksyen Sosimovin
kimppuun ja tarttuen häntä kurkkuun. -- Jos sinä koskaan ... ymmärrätkö?
Ymmärrätkö minua? huusi hän pitäen häntä kauluksesta, puistellen häntä
ja painaen häntä seinää vastaan... Kuuletko?

-- Päästähän toki minut, sinä juopunut piru! huudahti Sosimov koettaen
työntää häntä luotaan. Kun toinen oli päästänyt, katseli hän häntä
tarkkaavasti ja pyrskähti sitten äänekkääseen nauruun. Rasumihin antoi
käsiensä riippua ja seisoi hänen edessään syvästi ja vakavasti miettien.

-- Se on totta ... minä olen aasi! sanoi hän näyttäen niin synkältä kuin
myrskypilvi, -- mutta sinä ... sinä olet myös...

-- Ei, veikkoseni, en minä, en aivan. Minä en laske päähäni tuollaisia
tyhmyyksiä.

He kulkivat vaijeten edelleen ja vasta saavuttuaan Raskolnikovin
asuntoon, keskeytti Rasumihin hiljaisuuden.

-- Kuule, sanoi hän Sosimoville, -- sinä olet oivallinen poika, mutta
huolimatta sinun muista huonoista ominaisuuksistasi, olet sinä myös
irstas ja sitä mitä suurimmassa määrässä ... sen tiedän. Sinä olet
hermostunut raukka, sinä olet oikullinen, alat lihota, etkä voi
kieltäytyä mistään ... ja sitä minä kutsun katalaksi, sillä se johtaa
kataluuteen. Sinä olet niin häväissyt itsesi, etten ollenkaan voi
käsittää, että sinä kaikesta tästä huolimatta voit olla hyvä lääkäri,
joka olet valmis uhrautumaankin toisten puolesta ... lääkäri ... joka
nukkuu haahkanuntuvilla ja nousee vuoteelta keskellä yötä, kun sairaat
tarvitsevat häntä! Korkeintaan kolmen vuoden päästä et sinä anna häiritä
yön lepoasi! No, piru sen vieköön, siitä ei ole nyt puhetta, vaan siitä,
haluatko nukkua yön Pashenkan asunnossa, olen suurella vaivalla saanut
hänet myöntymään ... minä nukun kyökissä; te siis olette tilaisuudessa
tutustumaan tarkemmin toisiinne, vaan ei niin, kuin sinä luulet. Ei
jälkeäkään...

-- Enhän minä mitään tarkotakaan!...

-- Näetkö, veikkoseni, täällä tapaat häpeää, hiljaisuutta,
myöntyväisyyttä ja mitä jäykkäniskasinta siveyttä ... ja huolimatta
tästä kaikesta ... huokauksista ja välttelyistä ... hän on niin pehmeä
kuin vaha! Vapauta minut hänestä kaikkein maailman pirujen tähden! Hän
on niin tunteellinen! Minä korvaan sen sinulle, korvaan sen elollani ja
sielullani.

Sosimov nauroi täyttä kurkkua entistään äänekkäämmin. -- Kas, miten
kiihkeä sinä olet! Miten minä sitten menettelen hänen kanssaan?

-- Minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole suurta vaivaa hänen
kanssaan. Puhu vain paljon, yhtä ja toista, mitä tahansa mieleesi
johtuneekin, istuudu hänen viereensä ja puhu. Sinähän olet lääkäri, ala
kysymällä hänen terveyttään. Minä vannon, ettet sinä sitä kadu. Hänellä
on myös piano ... minä rämpytän hieman, kuten tiedät; minä soitin aito
venäläisen laulun: "Kuumien kyynelten peittämänä" -- hän pitää paljon
aito venäläisistä lauluista -- no, juuri sillä laululla se alkoi;
sinähän olet taitava pianonsoittaja, oikea Rubinstein. Minä vakuutan,
ettet sinä sitä kadu.

-- Mutta oletko antanut hänelle mitään lupausta, tai ehkä
allekirjoitustasi? Ethän vain ole mahtanut tehdä hänelle
avioliittolupausta?

-- En, tietystikään en, en mitään sellaista! Hän ei ole sitä lajia!
Tshebanov aikoi myös...

-- No, anna hänen mennä!

-- Ei, se ei sovi,

-- Miksi ei?

-- Asianlaita on nyt vain sellainen; sanalla sanoen, se ei sovi; siinä
on ollut erikoinen vetovoima...

-- Mutta miksi olet sitten vetänyt häntä luoksesi?

-- Ah, minä en ole ollenkaan vetänyt häntä luokseni, minä olen ehkä itse
tullut vedetyksi, tyhmyydestä; hänestä on saman tekevää, oletko se sinä
vai minä, kunhan vain joku istuu hänen vieressään ja huokaa. Mistä
tahansa puhunetkaan hänelle, vaikkapa matematikastakin,
integralilaskuista esimerkiksi, ei se merkitse mitään; se ei ole, herra
paratkoon, leikkiä, vaan täyttä totta, hänestä on vallan saman tekevää,
hän vain tahtoo katsella sinua ja huoata, vaikkapa kokonaisen vuoden
läpeensä. Minä olen muun muassa puhunut hänelle Preussin
hallitsijasuvusta kaksi kokonaista päivää (mahdotontahan on keksiä aina
uusia puheenaineita) ... hän kuunteli minua, huokasi ja hikosi! Ei vain
sanakaan rakkaudesta ... hän on liian arka, tavattoman arka ... mutta
sinun täytyy teeskennellä niin, että tuntuu olevan mahdotonta päästä
eroon hänestä... Siinä on tarpeeksi. Hänen luonaan on sangen mukavaa,
tuntuu vallan siltä kuin olisi kotonaan ... sinä voit siellä lukea,
istua, maata, kirjottaa ... vieläpä suudellakin voit häntä, mutta vain
varovasti...

-- No, mutta mitä minä hänestä hyödyn?

-- Niin, sitä en osaa sinulle selittää oikein! Näetkö, te olette niin
toistenne kaltaset, sinä ja hän! Minä olen ajatellut sinua jo ennenkin!
Samaahan se on, tapahtuuko se aikaisemmin tai myöhemmin? Täällä,
veliseni, on kaikki niin mukavaa ... ja ... eikä ainoastaan mukavaa,
sinä oikein vaivut hyvinvointiin; tuntuu siltä kuin olisi maailman
ääressä laivana, joka on ankkurissa; se on rauhallinen turvapaikka, joka
on jotenkin maan keskipisteenä ... se on jotakin erinomaista verrattuna
kaikellaisiin makeisiin pannukakkuihin, lihaviin kalapiirakoihin,
iltateehen samovarin ääressä, hiljaa huokaaviin pehmeisiin turkkeihin ja
lämpimiin istumapaikkoihin ... sinusta tuntuu kuin sinä olisit kuollut
ja kuitenkin elävä ... molempien osien paraat puolet yhdistettyinä
yhdeksi!... No, veikkoseni, nyt olen minä antanut sinulle jotakin
oivallista ... nyt on aika panna maata! Kuulehan, minä herään yöllä
toisinaan ja silloin minä nousen -- ja menen hänen luokseen katsomaan
miten hänen laitansa on. Mutta sitä kai ei tarvita, tyhmyyksiä,
kaikkihan käy hyvin! Ei sinun tarvitse enää olla levoton --mutta jos
tahdot, voit kuitenkin pistäytyä hänen luonaan. Jos huomaat jotakin,
--että hänellä on kuume tai että hän hourii, niin herätä minut vain
heti. Muuten ei kai mitään tapahtunekaan...



II


Rasumihin heräsi seuraavana aamuna kello kahdeksan totisena ja
huolestuneena. Monta uutta ennen aavistamatonta kysymystä ahdisti häntä,
avattuaan silmänsä. Hän ei ollut koskaan ennen päiväänsä siten
alottanut. Hän muisti erittäin tarkasti, mitä hänelle oli tapahtunut
edellisenä päivänä; hän käsitti että jotakin aivan tavatonta oli
tapahtunut ja että hän oli saanut vaikutuksen, joka ei ollut yhtään
niiden kaltainen, joita hän ennen oli tuntenut. Mutta samalla hän
käsitti myöskin, ettei ollut vähintäkään toivoa siitä, että tuo
mielikuva, joka oli tarttunut hänen päähänsä, koskaan toteutuisi; toivo
siitä onnesta, jota hän tavoitti, näytti hänestä niin epäilyttävältä,
että hän häpesi paljasta ajatustakin siitä ja koetti kiinnittää
huomiotaan lähempiin huoliin ja tehtäviin, joita tuo kirottu eilispäivä
oli tuonut mukanaan.

Eilispäivän muistoista, ahdisti häntä eniten se, että hän oli ollut niin
"kurja ja ilkeä", tällä hän ei tarkottanut ainoastaan päihtynyttä
tilaansa, vaan erittäinkin sitä, että hän nuoren tytön läsnäollessa oli
tuhmuudesta, äkkipikaisesta mustasukkaisuudesta ja huomioon ottamatta
hänen tunteitaan, hyökännyt hänen sulhoaan vastaan, vaikkei hän tarkoin
tuntenut heidän keskinäisiä suhteitaan ja velvollisuuksiaan eikä itse
miestä. Ja mikä oikeus hänellä sitäpaitsi oli tuomita tätä ihmistä niin
kevytmielisesti ja pikaisesti? Kuka oli käskenyt hänen olemaan
tuomarina? Ja oliko ajateltavissa, että olento sellainen kuin Avdotja
Romanovna saattaisi heittäytyä kelvottomalle miehelle ainoastaan rahojen
tähden. Miehen täytyi omata sisäistä arvoa. Sitä tuskin voidaan lukea
hänen syykseen, että hän oli vuokrannut sellaisen asunnon morsiamelleen.
Kuinka hän olisi voinut tietää, millainen huone oli? Hyi, kaikki oli
niin halpamaista! Ja päihtymys, oliko se ehkä puolustus?... Ainoastaan
tyhmä puolustus, joka yhä enemmän alensi häntä. Viinassa ... on totuus
ja sentähden olikin koko totuus tullut samana päivänä, nimittäin koko
hänen kateellisen sydämensä kurjuus. Sillä saattaisi kai hänen,
Rasumihinin suhteen, olla puhetta niin mielettömästä toivosta? Mitä oli
hän ... verrattuna sellaiseen tyttöön!... Hän, päihtynyt lavertelija ja
rupattaja. Oliko niin kyynillinen ja naurettava yhteys yleensä
ajateltavissa? Rasumihin punastui epätoivosta näitä miettiessään. Ja
vihdoin muisti hän sanoneensa silloin kun he yhdessä eilen illalla
seisoivat rappusilla, että emäntä tulisi mustasukkaiseksi Avdotja
Romanovnalle ... se oli silloin aivan liian tuskastuttavaa. Täynnä
raivoa iski hän nyrkkinsä kyökin lieteen, haavoitti kätensä ja särki
kaakelin.

"Luonnollisesti ei näitä tyhmyyksiä saata tehdä olemattomiksi, enpä edes
voi hyvittää sitä mitä olen rikkonut", jupisi hän itsekseen, "sitä ei
kannata ajatella: nyt on minun ainoastaan näytettävä mykän osaa ja
vaieten tehdä velvollisuuteni ... ei pyytää anteeksi ... eikä sanoa
mitään ... kaikki, kaikki on mennyttä!"

Siitä huolimatta tarkasti hän pukuaan huolellisemmin kuin tavallisesti.
Hänellä tosin ei ollut muita vaatteita pukea päälleen, ja jospa hänellä
olisi ollutkin, niin hän ei niitä "innolla" olisi ylleen pannut. Mutta
ei missään tapauksessa käynyt päinsä näyttäytyä hävyttömänä, hänellä ei
ollut mitään oikeutta loukata toisten tunteita sitä vähemmin, kun he
tarvitsivat hänen apuaan ja itse kutsuivat hänet luokseen. Sentähden hän
harjasi vaatteitaan niin huolellisesti kuin mahdollista, hänen
liinavaatteensa olivatkin sitäpaitsi tavallisesti siistit, sillä
kumminkin siinä suhteessa Rasumihinillä oli tapana pitää puhtautta
silmällä.

Tällä kertaa peseytyi hän myöskin huolellisemmin... Nastasja sai tuoda
hänelle vielä vähän suopaakin ... hän pesi tukkansa, kaulansa ja
kätensä. Mutta kun tuli kysymys siitä ajaisiko hän partansa vai eikö,
asettui hän itsepäisesti sitä vastaan: "Antaa sen olla miten se on,
älkööt luulko, että ajaisin partani sen tähden ... ja sitä he aivan
varmasti ajattelisivat. Ei mistään hinnasta!"

Hän, joka oli niin likainen ja kellaritapaan tottunut! Ja kaikesta tästä
huolimatta piti hän itseänsä jotakuinkin kunnollisena ihmisenä ... no,
oliko tässä sitten ylpeilemisen varaa? Jokaisen velvollisuushan oli olla
kunnon ihminen ja vielä paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli ...
sillä hän tiesi, että oli saattanut itselleen rasitusta ... joskaan ei
juuri häpeällistä! ... ja eikö hän jo usein ollut tuntenut halua,
joka ... hm! Ja kaikki tämä olisi nyt saatava yhteen ajatuksen kanssa
Avdotja Romanovnasta! "Helvetin tuuttiin kaikki! Nyt näytän vielä
likaisemmalta, masentuneemmalta ja kärsivämmältä kuin muuten."

Hänen näin itsekseen puhuessa, tuli Sosimov, joka oli nukkunut Praskovja
Pavlovnan vierashuoneessa, hänen luokseen.

Hän aikoi nyt lähteä kotiin, mutta tahtoi nähdä ensin sairasta.
Rasumihin kertoi hänen nukkuvan kuin tukin. Sosimov antoi käskyn, ettei
häntä häirittäisi ennenkuin itse heräisi. Hän lupasi tulla taas kello
yksitoista. -- Mahtaneeko hän olla kotona kun palaan? lisäsi hän. Hitto
vieköön kuinka saattaisi parantaa, kun ei ole valtaa sairaan yli.
Tiedätkö sinä, aikooko hän lähteä heidän luokseen tahi aikovatko he
tulla tänne?

-- Luulen heidän tulevan tänne, vastasi Rasumihin, arvaten kysymyksen
tarkoituksen, he luonnollisesti keskustelevat perheasioista. Minä lähden
tieheni, mutta sinulla lääkärinä on luonnollisesti suurempi oikeus.

-- En ole heidän rippi-isänsä, lähden heti tieheni, sitäpaitsi on
minulla muutakin tehtävää.

-- On seikka joka minua huolestuttaa, sanoi Rasumihin tuskallisesti --
nimittäin, että minä liian paljon puhuin hänelle, kerroin hänelle
hölynpölyä ... muun muassa, että sinä ... olit peloissasi siitä että hän
tulisi hourupäiseksi.

-- Sitähän sinä lörpöttelit myöskin naisille...

-- Tiedän, että olin niin tuhma, lyö sentähden minua! Mutta sano
minulle, uskoitko sinä itse niin myöskin?

-- Tyhmyyksiä, sanon sinulle, sinähän itse olit kuvaillut häntä
monomaniksi viedessäsi minut hänen luokseen... No, ja eilen annoimme
vielä enemmän ravintoa hänen aatteilleen keskustellessamme ...
maalarista. Se oli muuten hauska aine, kun muistetaan, että se juuri oli
yhteydessä hänen hullujen aatteittensa kanssa. Jospa olisin tietänyt,
mitä oli tapahtunut sillä kertaa poliisikonttorissa, ja että ...
sellainen lurjus oli uskaltanut solvata häntä epäluuloillaan! Hm ... en
luonnollisesti olisi ryhtynyt hänen kanssaan keskusteluun. Näillä
monomaneilla on omituinen kyky tehdä hyttysestä ... norsu,
mielettöminkin asia tuntuu heistä mitä luotettavimmalta totuudelta...
Mikäli minä käsitän, alkaa asia käydä minulle jotenkin selväksi, sen
mukaan mitä Sametov on minulle kertonut. Muistelen erästä tapausta
raskain mielin ... mies oli neljäkymmentä vuotta ... joka ei voinut
sietää kahdeksan vuotiaan pojan ilkkumista pöydän ääressä ... vaan pisti
hänet kuoliaaksi! Ja nyt täällä, tämä kohtaus ... hän ryysyissä, hävytön
poliisiupseeri, tauti tulossa ... ja sellainen epäluulo! On ilmeistä,
että tämän täytyi tehdä voimakkaan vaikutuksen paatuneeseen,
rajattomasti kunniantuntoiseen luulosairaaseen. Täältä meidän on ehkä
etsittävä taudin lähtökohta! Helvettiin sellaiset... Mutta apropos, tuo
Sametov on todellakin miellyttävä poika; kaiken sen lorun, minkä hän
eilen kertoi, olisi hän saanut jättää kertomatta ... sellainen
lavertelija. -- Kenelle hän siitä puhui? Minulle ja sinulle?

-- Ja Porfyriukselle.

-- No, jos Porfyriuskin on kuullut sen, mitähän se tekee?

-- Mutta sano minulle, onko sinulla mitään vaikutusvaltaa heihin ...
hänen äitiinsä ja sisareensa?

-- He saavat olla sangen varovaisia hänen kanssaan tänään...

-- He kyllä ymmärtävät toisensa, sanoi Rasumihin välinpitämättömästi.

-- Mikähän se on, joka hänet on yllyttänyt Lushinia vastaan. Hän on
varakas mies, eikä näytä olevan vastaan ... itsellään heillä tosin ei
ole mitään, mitä?

-- Kuinka pälkähtää päähäsi kysyä minulta sitä? huusi Rasumihin hänelle
harmistuneena. -- Kuinka saattaisin tietää, onko heillä mitään vai ei?
Kysy heiltä itseltään, ehkä sen silloin sanovat?...

-- Hyi, olet välistä niin hullunkurinen! Tahi onko se vielä eilistä
humalaa!... No, hyvästi, me tapaamme! Kiitä puolestani Praskovja
Pavlovnaa yösijasta. Hän oli itseensä sulkeutunut ja minun "hyvään
huomeneeseeni," jonka hänelle oven kautta huusin, ei tullut mitään
vastausta. Kello seitsemän hän nousi ja antoi tuoda samovarin kyökistä
käytävän kautta. Minulla ei ollut onnea nähdä hänen kasvojaan...

Lyönnilleen kello yhdeksän astui Rasumihin naisten luo. He olivat jo
kauvan kärsimättöminä odottaneet häntä ja olleet jalkeilla ennen kello
seitsemää. Synkkänä kuin yö astui hän sisään, tervehti heitä
moukkamaisesti ... ja suuttui luonnollisesti siitä. Mutta hän oli tehnyt
laskunsa arvioimatta. Pulcheria Aleksandrovna ryntäsi häntä vastaan,
tarttui hänen molempiin käsiinsä ja oli vähällä suudella niitä.
Rasumihin katsoi neuvotonna Avdotja Romanovnaan, mutta myöskin hänen
kasvoillaan väikkyi sellainen ystävyyden ilmaus, niin vilpitön ja
hänelle odottamaton kunnioitus ... (ilkkuvien katseiden ja salatun
halveksimisen asemasta, joita hän oli kuvitellut), että hän melkein
olisi pitänyt siitä, jos hänet olisi otettu vastaan haukkumasanoin ...
tämä saattoi hänet liian araksi. Olihan onneksi keskustelun aihe tietty
ja hän kiiruhti käyttämään puheenvuoroa. Kuultuaan, ettei Rodja vielä
ollut herännyt ja että kaikki oli kunnossa, selitti Pulcheria
Aleksandrovna, että tämä oli hänelle sangen mieliksi, sillä hänellä oli
vielä sangen paljon Rodjan kanssa keskusteltavaa. Odottaessaan
Rasumihinia, eivät he vielä olleet juoneet teetänsä ja pyysivät häntä
sentähden kanssansa juomaan.

Soitettiin ja tilattiin teetä likaiselta repaleiselta tarjoojalta, joka
astui sisään. Pitkän odotuksen jälkeen tuotiin tee mitä likaisimmalla ja
vastenmielisimmällä tavalla. Rasumihin seisoi jo valmiina mennäkseen
ulos heidän isäntänsä kimppuun, mutta ajatteli Lushinia, vaikeni,
hämmästyi ja oli viimeksi sangen iloinen, kun Pulcheria Aleksandrovna
valtasi kokonaan hänet kysymyksillään.

Kolmeneljännestunnin ajan vastasi hän keskeymättä heidän kysymyksiinsä
ja hänen onnistui kertoa enemmän tai vähemmän tärkeät tapaukset Rodion
Romanovitshin viimeisiltä elämän vuosilta, mikäli ne olivat hänelle
tunnetut. Keskustelu loppui laajaan kuvaukseen hänen taudistaan.
Erityisesti siitä, joka välttämättömästi täytyi salata, jätti, hän
kertomatta muun muassa kohtauksen poliisikonttorissa seurauksineen. He
kuuntelivat innokkaina hänen puhettaan. Mutta kun hän nyt jo luuli
kertoneensa kaiken ja tyydyttäneensä kuulijansa, näytti siltä, että hän
oli alun kertonut heille.

-- Sanokaa minulle ... minä pyydän teitä, mitä luulette ... ah, suokaa
anteeksi, enhän ensinkään muista nimeänne? kiirehti Pulcheria
Aleksandrovna kysymään.

-- Dimitri Prokofjitsh.

-- Siis, Dimitri Prokofjitsh, tahtoisin niin mielelläni tietää ...
kuinka ... mitä hän ajattelee ja aikoo, se on ... ymmärtäkää minua
oikein. Kuinka pitää minun sanoa, ilmaistakseni ajatukseni selvemmin:
mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä ... onko hän aina yhtä ärtyisä?
Mitä toivomuksia ja ... mitä toiveita hänellä on ... jos niin voin
sanoa? Mitkä vaikutukset häneen erittäin koskevat? Sanalla sanoen,
tahtoisin mielelläni...

-- Oi, äiti kuinka voisi ihminen yhdellä kertaa vastata tähän, sanoi
Dunja.

-- Voi, Jumalani, kuinka olisin voinut silloin uskoa, että saisin nähdä
hänet moisessa tilassa, Dimitri Prokofjtsh.

-- Se on hyvin luonnollista, vastasi tämä. -- Minulla varmasti ei ole
äitiä, mutta setä, joka tulee tänne joka vuosi ja melkein joka kerta
sattuu niin, ettei hän tunne minua ... eipä edes ulkomuodosta, vaikkei
hän olekaan tyhmä. Kolmen vuoden aikana, jonka te olette olleet erossa,
on voinut tapahtua paljon; mitä sanotaan ... olen tuntenut Rodionin
puolitoista vuotta. Hän on synkkämielinen, kopea, äreä ja ylpeä. Viime
aikoina, ehkä ennenkin, hän on muuttunut epäileväksi ja
synkkämieliseksi. Hän on ylpeä ja hyvä. Hän ei mielellään näytä
tunteitaan, hän pitää parempana näyttelyä ankarana kuin esiintyä
ystävällisin sanoin. Välistä hän taas ei ensinkään ole synkkämielinen,
vaan jotenkin kylmä ja tunteeton, melkein armoton. On ikäänkuin kaksi
vastakkaista luontoa vuoroonsa olisi hänessä voitolla. Usein hän on
erittäin hiljainen, koskaan hänellä ei ole aikaa, tullaan aina
sopimattomaan aikaan hänen luokseen, huolimatta siitä, että hän makaa
aivan jouten toimittamatta mitään. Hän ei pidä ilkkumisesta, ei
sentähden, että häneltä puuttuisi sukkeluutta, vaan pikemmin sentähden
että hänellä ei ole aikaa sellaisiin poikamaisuuksiin. Jos hänelle
jostakin puhutaan, ei hän kuuntele sitä loppuun. Mikä hetkeksi kaikkien
toisten mieltä kiinnittää, se luonnollisesti ei liikuta häntä. Hän pitää
itseään hyvin suuressa arvossa ja, kuten näyttää, ei syyttä ollenkaan.
No, mitä vielä sanoisin?... Toivon että tulonne tekee häneen hyvän
vaikutuksen.

-- Jumala suokoon niin tapahtua! lausui Pulcheria Aleksandrovna,
masentuneena siitä luonteenkuvauksesta, jonka Rasumihin oli hänen
pojastaan antanut.

Vihdoin uskalsi Rasumihin lähemmin katsoa Avdotja Romanovnaan.
Keskustellessaan äidin kanssa, oli hän rohjennut luoda ainoastaan aran
katseen häneen. Avdotja Romanovna oli välistä istunut pöydän ääressä
tahi tarkkaavana kuunnellut keskustelua, senjälkeen hän oli noussut ja
tapansa mukaan käynyt edestakaisin lattialla kädet ristissä. Hänen
huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, kasvoillaan oli ajatteleva
ilme. Ainoastaan silloin tällöin hän teki kysymyksen. Rasumihin saattoi
molempien naisten puvuista ja muistakin tuntomerkeistä päättää, että he
elivät köyhissä oloissa. Jos Avdotja Romanovna olisi ollut puettuna
kuningattaren tavoin, ei hän ensinkään olisi pelännyt häntä. Mutta nyt,
kun hän oli huonosti puettuna, ehkä juuri heidän kurjan asemansa tähden,
oli hän huolestunut joka sanasta, joka liikkeestä, ja se
luonnollisestikin oli hyvin masentavaa henkilölle, jolla kaiken
päälliseksi oli sangen vähän itseluottamusta.

-- Te olette kertonut minulle monta hauskaa piirrettä veljeni
luonteesta ... ja olette ollut, näyttää minusta, aivan puolueeton. Se on
hyvä. Alussa luulin teidän katselleen häntä kunnioituksella, sanoi
Avdotja Romanovna -- Se näyttää minusta myöskin olevan oikein, että
hänellä olisi naisolento luonaan, lisäsi hän ajattelevasti.

-- Siitä en ole sanaakaan sanonut, sitäpaitsi on kyllä mahdollista, että
teillä on oikein, mutta...

-- Mitä?

-- Hänhän ei rakasta ketään ... ehkei tule koskaan rakastamaankaan,
sanoi Rasumihin välinpitämättömänä.

-- Tahdotteko sanoa, ettei hänellä ole kykyä rakastaa?

-- Tiedätte kai hyvin, Avdotja Romanovna, että teillä ja veljellänne
kaikessa on ihmeteltävää yhtäläisyyttä!... puuttui Rasumihin äkkiä
sanomaan, mutta samassa hän muisti, mitä äsken oli veljestä sanonut; hän
punastui ja tuli sangen neuvottomaksi. Avdotja Romanovna ei voinut olla
ääneensä nauramatta.

-- Te molemmat erehdyitte Rodjan suhteen, sanoi Pulcheria Aleksandrovna
vähän mairekkaasti.

-- En puhu hänestä, Dunetshka, sellaisena, jona hän nyt on. Mitä
Pietari Petrovitsh kirjoittaa kirjeessään ... ja mitä me myös olemme
luulleet ... ei ehkä ensinkään ole oikein. Mutta ette voi kuvailla,
Dimitri Prokofjitsh, niin haaveellinen, tahi kuinka sitä sanoisin,
kuinka muuttuvainen hän on! En koskaan ole voinut hänen luonteeseensa
luottaa, en kertaakaan, kun hän oli viisitoista vuotta vanha. Vieläpä
hän olisi valmis tekemään sellaista, jota ei kukaan ihminen ajattele...
Meidän ei sentähden tarvitse mennä kauvaksi taaksepäin: se on teille
kyllä tunnettua, kuinka hän puolitoista vuotta sitten hämmästytti minua
ja oli melkein saattaa hautaan, kun hän päätti mennä naimisiin tuon ...
tuon Sarnitsinin ... hänen emäntänsä tyttären kanssa.

-- Onko teillä ehkä joitakin lähempiä tietoja tästä jutusta? ehätti
Avdodja Romanovna sanomaan.

-- Luuletteko, jatkoi Pulcheria Aleksandrovna innokkaasti -- että
kyyneleeni, rukouksemme ja köyhyytemme ... vieläpä kuolemani voisi
aikaan saada jotakin? Hän olisi levollisena sivuuttanut kaikki esteet.
Mutta voidaanko sentähden väittää, ettei hän pidä meistä?

-- Hän ei ole koskaan puhunut kanssani tästä jutusta, vastasi Rasumihin
varovasti, -- mutta minä olen kuullut siitä jotakin itse Pashenka
Sarnitsinilta, joka sitäpaitsi ei myöskään siitä mielellään puhu. Mutta
se, mitä hän minulle puhui oli todellakin erittäin kummallista...

-- Mitä se oli? Mitä olette kuullut, ehättävät molemmat naiset yhtä
aikaa sanomaan.

-- Asia itsessään ei juuri ole niin eriskummainen. Sain nimittäin
tietää, että tämä avioliitto, joka oli päätetty, ja joka ainoastaan
morsiamen kuoleman tähden estyi, ei ensinkään ollut Pashenka Sarnitsinin
toivomuksen mukainen, Sitäpaitsi sanotaan, että morsian ei ollut kaunis,
se on, väitettiin hänen olevan ruman ... ja sairaloisen ... ja
naurettavan; mutta kuitenkin arvellaan hänellä olleen edullisiakin
puolia. Ainakin on hänellä täytynyt olla muutamia ... muuten olisi
kaikki selittämätöntä ... mitään myötäjäisiä hänellä ei ollut, eikä
Rodja luonnollisesti siihen katsonutkaan... On tosiaankin vaikea tuomita
sellaisessa asiassa.

-- Olen vakuutettu siitä, että hän myöskin ansaitsi Rodjan rakkauden,
sanoi Avdotja Romanovna.

-- Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä iloitsin silloin hänen
kuolemastaan, vaikka en tiennyt, kumpi heistä olisi tehnyt toisensa
enemmän onnettomaksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna ja alkoi sitten
alituisten keskeytysten vallitessa ja sillä aikaa kun hän yhä katseli
Dunjaa -- joka ilmeisesti kiusasi häntä -- jälleen kysellä siitä
kohtauksesta, joka päivää ennen oli sattunut Rodjan ja Lushinin välillä.
Tämä kohtaus häntä eniten oli huolestuttanut. Hän oli levoton ja vapisi.
Rasumihin kertoi vielä kerran kaikki juurtajaksain ja lisäsi sen
loppupäätöksen, johon hän itse oli tullut; hän syytti Raskolnikovia
Pietari Petrovitshin loukkaamisesta ja katsoi hänen sairauttansa hyvin
vähäpätöiseksi puolustukseksi.

-- Hän oli jo ennen sairastumistaan päättänyt, lisäsi hän.

-- Se on myös minun mielipiteeni, sanoi Pulcheria Alexandrovna
masentuneena. Muuten kummasteli hän sitä, että Rasumihin puhui niin
varovasti, melkeinpä kunnioittavasti Pietari Petrovitshista; tämän
huomasi myös Avdotja Romanovna.

-- Se on siis teidän ajatuksenne Pietari Petrovitshista? Pulcheria
Alexandrovna ei voinut olla hymyilemättä.

-- Tyttärenne tulevasta miehestä ei minulla voi olla muuta ajatusta,
vastasi Rasumihin, en sano sitä ainoastaan kohteliaisuudesta ... vaan
aivan yksinkertaisesti sentähden, että Avdotja Romanovna itse
vapaaehtoisesti on valinnut hänet miehekseen. Kun eilen niin pahasti
puhuin hänestä, johtui se siitä, että olin liian juovuksissa ... ja
ilman tietoa ja ymmärrystä, niin, vallan ilman tietoa ja ymmärrystä,
olin vallan menettänyt järkeni ... ja tänään häpeän sentähden. Hän
punastui ja vaikeni. Avdotja Romanovna punastui myöskin, mutta ei
katkaissut hiljaisuutta. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan, kun oli puhe
Lushinista.

Mutta Pulcheria Alexandrovna olisi näennäisesti älytön, jos hän ilman
tyttärensä apua jatkaisi keskustelua tästä aineesta. Vihdoin päätti hän
änkyttäen, vähän väliä luoden kysyvän katseen tyttäreensä, tehdä
huomautuksen, että oli seikka, joka erittäin raskaasti painoi hänen
mieltänsä.

-- Näettekö, Dimitri Prokofjitsh, alkoi hän -- eikö totta, Dunetshko,
voin olla aivan vilpitön Dimitri Prokofjitsiä kohtaan?

-- Luonnollisesti, äiti, vastasi Avdotja Romanovna painolla.

-- Asia on tämä, kiiruhti äiti jatkamaan, ikäänkuin tämä myönnytys olisi
vierittänyt kiven hänen sydämeltään, aamulla varhain saimme kirjeen
Pietari Petrovitshiltä vastaukseksi sen johdosta, että olimme
ilmoittaneet hänelle tulostamme. Hänen olisi pitänyt eilen, lupauksensa
mukean, tulla meitä vastaan asemalle. Mutta sen sijasta, että hän itse
olisi tullut, lähetti hän palvelijansa seuraamaan meitä siihen
huoneeseen ja käski sanoa meille, että hän itse tulisi luoksemme. Mutta
sitten saapui tämä kirje, kuten sanottu, aikaseen aamulla ... on parasta
että itse luette sen; siinä on eräs kohta, joka minua suuresti
huolestuttaa ... löydätte sen kyllä ... ja ... sanokaa suoraan
ajatuksenne, Dimitri Prokofjitsh! Te tunnettu Rodjan luonteen ja voitte
paraiten neuvoa meitä. Tahdon vain sanoa teille, että Dunja on tehnyt
päätöksensä, mutta en vielä tiedä, minkä päätöksen minä teen ... odotin
teitä.

Rasumihin avasi kirjeen, joka oli päivätty eilen ja luki seuraavaa:

     Arvoisa rouva Pulcheria Alexandrovna!

     Minulla on kunnia ilmoittaa teille, että äkilliset odottamattomat
     tapaukset ovat estäneet minua tulemasta teitä vastaan asemalle.
     Siinä tarkoituksessa lähetän sentähden luotettavan palvelijani
     sinne. Saan myöskin kunnian kieltäytyä tulemasta luoksenne
     huomisaamuna senatin lykkäämättömien asioiden tähden ja etten
     häiritsisi teidän ja poikanne tapaamista. Minulla on sentähden
     kunnia käydä tervehtimässä teidän asunnossanne huomisiltana kello
     seitsemän. Mutta suvaitsen lisätä sen hartaan pyynnön, että Rodion
     Romanovitsh ei ole saapuvilla meidän kohtauksessamme, sillä hän on
     loukannut minua sanomattoman epäkohteliaalla tavalla eilen
     käydessäni hänen luonaan ja koska sitäpaitsi haluaisin pyytää
     itselleni tarpeellista ja perinpohjaista selitystä eräästä asiasta,
     josta tahtoisin kuulla teidän mielenne. Minulla on täten kunnia
     huomauttaa teille, että jos minä pyynnöstäni huolimatta, tapaisin
     Rodion Romanovitshin luonanne, niin olisin silloin heti pakotettu
     lähtemään luotanne, ja silloin saatte syyttää itseänne
     seurauksista. Ilmoitan teille tämän sillä perusteella, että Rodion
     Romanovitsch, joka eilenkin käydessäni hänen luonaan, näytti olevan
     hyvin sairas, kaksi tuntia myöhemmin oli entisellään; silloin hän
     siis jo voi mennä ulos, voisi siis nytkin käydä luonanne. Olen
     siitä aivan varmasti vakuutettu nähdessäni hänet erään yliajetun
     kuolevan juomarin luona. Tämän miehen tyttärelle, tytölle, joka on
     tunnettu huonosta elämästään, on hän antanut noin
     kaksikymmentäviisi ruplaa, sanoen niiden olevan hautausta varten,
     mikä seikka minua suuresti ihmetytti, tietäessäni miten suurta
     vaivaa teillä on ollut tuon summan hankkimisessa. Käytän
     tilaisuutta vakuuttaakseni kunnioitettavalle Avdotja Romanovnalle
     erityistä myötätuntoisuuttani.

                                           Harras palvelijanne

                                               P. Lushin.

-- Mitä pitää minun nyt tehdä, Dimitri Prokofjitsch, alkoi Pulcheria
Alexandrovna melkein itkien. Kuinka voisin ehdottaa Rodjan jäämistä
kotiin? Eilen vaati hän itsepintaisesti meitä hylkäämään Pietari
Petrovitschin ja tänään hylkäämme hänet itsensä! Hän kyllä kykenee
tulemaan saadessaan tämän tietää, miten käy sitten?

-- Teidän pitää noudattaa kokonaan Avdotja Romanovnan tekemää päätöstä,
vastasi Rasumihin levollisena.

-- Oi Jumalani, hän sanoo ... Jumalan ties, mitä hän sanoo ... hän ei
kertaakaan puhu minulle, mitä hän mielessään hautoo! Olisi parempi,
sanoo hän ... se on, ei juuri parempi, mutta olisi, Jumala ties
minkätähden, välttämätöntä, että Rodja tulisi tänne illalla kello
kahdeksan, jotta saisivat tavata toisensa täällä. Minulla ei ollut
aikomusta näyttää hänelle kirjettä ja aijoin teidän avullanne ja
viekkaudella estää hänen tulonsa ... sillä hän on niin pikainen. En
ensinkään käsitä, mikä se juoppo on, joka on kuollut, ja mitä sillä on
ollut tekemistä tyttären kanssa ja kuinka hän on voinut antaa tyttärelle
nuo rahat, jotka...

-- Joita sinun on ollut niin vaikeata hankkia, lisäsi Avdotja Romanovna.

-- Hän ei ollut täydessä jäljessään eilen, vastasi Rasumihin totisena.
Jospa tietäisitte kuinka kummallisesti hän jutteli eilen eräässä
ravintolassa. Eilen illalla kotiin mennessämme kertoi hän minulle
jostakin kuolleesta miehestä ja nuoresta tytöstä, mutta en ymmärtänyt
sanakaan sitä. Sitäpaitsi olin itse eilen...

-- On parasta, äiti, että menemme hänen luokseen, sitten voimme päättää
mitä meidän on tehtävä. On myöskin jo aika, kello on yli kymmenen!
huudahti hän ja katsoi kaunista emalioitua kultakelloaan, joka riippui
venetsialaisista vitjoista hänen kaulassaan, mikä ei ensinkään ollut
sopusoinnussa hänen vaatetuksensa kanssa.

-- Se on varmaankin sulhon lahja, ajatteli Rasumihin.

-- On aika lähteä, Dunetshka, muuten saattaa hän luulla, että olemme
vihasia hänelle, sanoi Pulcheria Alexandrovna liikutetulla äänellä.

Näin sanoen heitti hän nopeasti kauhtanan ympärilleen ja asetti hatun
päähänsä. Dunetshka veti myöskin päällysvaatteen ylleen. Rasumihin
huomasi, että heidän hansikkaansa eivät olleet ainoastaan likaiset, vaan
vieläpä rikkinäiset, mutta he kantoivat tuota kulunutta pukuaan
erityisellä arvokkuudella, joka on harvinaista huonosti puetuille
naisille. Rasumihin katsoi kunnioittavasti Dunetshkaan ja oli ylpeä
siitä, että sai seurata häntä.

-- Jumalani, huudahti Pulcheria Alexandrovna -- kuinka olisin voinut
koskaan ajatella, että olisin peloissani nähdessäni jälleen poikani,
oman rakkaan, rakkaan Rodjani! Olen todellakin peloissani, Dimitri
Prokofjitsch, kohdatessani hänet, lisäsi hän luoden aran katseen
Rasumihiniin.

-- Älkää olko surullinen, äiti, sanoi Dunja ja suuteli häntä, luottakaa
häneen, minäkin luotan.

-- Oi, Jumalani, luotanhan minäkin, mutta en ole koko yönä nukkunut,
jatkoi vaimo raukka, -- ja kun vihdoin päivän valjetessa vaivuin uneen,
uneksin minä manalle menneestä Marfa Petrovnasta, joka oli kokonaan
valkoisiin puettuna. Hän lähestyi minua, tarttui käteeni ja pudisti
päätään niin ankaran ja totisen näköisenä, ikäänkuin olisi ollut
vihainen jollekin. Oi Jumalani, Dimitri Prokofjitsh, ette tiedä kai
ensinkään, että Marfa Petrovna on kuollut?

-- En, sitä en tiedä. Kuka tuo Marfa Petrovna oli?

-- Hän kuoli aivan äkkiä. Ajatelkaahan...

-- Odota, äiti, keskeytti hänet Dunja, Dimitri Prokofjitsch ei ole
koskaan kuullut puhuttavan Marfa Petrovnasta.

-- Ah, onko se mahdollista! Suokaa anteeksi, Dimitri Prokofjitsch, mutta
viime päivinä olen ollut päästäni aivan sekasin. Pidän teitä ohjeenamme
ja sentähden olin aivan varma siitä, että teillä on tieto kaikesta, mikä
koskee meitä. Pidän teitä jo aivan meihin kuuluvana... Ette kai pahastu
sentähden, että sen sanon? Oi, Jumalani, miten on kätenne laita?
Oletteko loukannut itseänne?

-- Kyllä, olen loukannut itseni, mutisi onneton Rasumihin.

-- Minulla on usein tapana puhua liian avonaisesti ja sydämellisesti
kansalle, niin että Dunja katsoo parhaaksi nyhkäistä minua välistä...
Mutta, Jumalani, miten kurjassa hökkelissä Rodjani asuu! Tahtoisin
ihmeekseni tietää, onko hän jo hereillä? Ja tuo vaimo, hänen emäntänsä
pitää sitä huoneena!... Mutta sanokaa minulle, Dimitri Prokofjitsh,
miten käyttäytyisin tavatessani hänet?

-- Älkää liian paljon kyselkö häneltä, jos huomaatte hänen olevan
ärtyisällä mielellä ja älkää kysykö miten hän voi.

-- Oi, Dimitri Prokofjitsch, kuinka välistä tuntuu vaikealta olla
äitinä!

-- Kas niin, nyt olemme porrasten luona... Oi miten jyrkät nämä portaat
ovat!

-- Äiti, olette niin kalpea. Olkaa levollinen, pikku kyyhkyni, sanoi
Dunja hellästi. -- Hänen täytyy tuntea itsensä onnelliseksi nähdessään
sinut jälleen.

-- Teidän luvallanne katson, onko hän valveilla.

Naiset seurasivat hitaasti Rasumihiniä, joka juoksi edellä. Ehdittyään
viidenteen kerrokseen, huomasivat he emännän oven olevan raollaan ja
jäisen, mustan katseen kohtaavan heitä. Sitten sulettiin ovi niin
voimakkaasti, että Pulcheria Alexandrovna vaivoin pidätti hätähuutonsa.



III.


-- Hän on terve, aivan terve! huudahti Sosimov iloisena
sisääntulijoille. Hän oli jo kymmenen minuutin ajan istunut tutussa
sohvannurkassa. Raskolnikov istui täysissä tamineissa sohvan toisessa
päässä. Hän oli huolellisesti pessyt ja kammannut itsensä. Huone oli
täynnä, mutta Nastasja oli kuitenkin tehnyt mahdolliseksi itselleen
tunkeutua sisään kuuntelemaan.

Raskolnikov oli melkein aivan terve, erittäinkin verrattuna hänen
edellisen päivän tilaansa; mutta hän oli kalpea, hajamielinen ja synkkä.
Hän näytti ihmiseltä, joka on ollut ruumiillisen kivun alainen.
Silmäluomet olivat kokoonvetäytyneet, huulet lujasti yhteenpuristetut ja
silmissä loisti synkkä palo. Hän puhui vähän ja hänen liikkeissään
huomattiin hieman levottomuutta. Jos ei käsisidettä olisi puuttunut,
olisi häntä voitu pitää haavoittuneena.

Äidin ja sisaren sisään astuessa kirkastuivat nuo kalpeat ja synkät
kasvot pariksi sekunniksi ikäänkuin auringon säteen valaisemina. Mutta
äskeisen surumielisen hajamielisyyden asemasta näkyi hänen kasvoillaan
tuskan piirre. Valon loiste katosi pian, mutta tuska jäi jälelle, ja
Sosimov, joka huolellisesti hoiti sairastaan, huomasi ihmeekseen, että
rakkaiden tulijoiden saapuminen, sen sijasta että olisi tuonut iloa
mukanaan, vaikutti ainoastaan äänettömän päätöksen kärsiä kidutusta
parin tunnin ajan ... kidutusta, jota ei voitu välttää. Hän huomasi
myöskin, että keskustelu teki sairaaseen saman vaikutuksen kuin jos
haavaa olisi loukattu. Mutta hän ihmetteli sitä, että hän tässä
silmänräpäyksessä saattoi hillitä itsensä silloin kun vähäpätöisimmätkin
sanat muuten voisivat saattaa hänet raivoon.

-- Niin, huomaan itsekin, että olen melkein terve, sanoi Raskolnikov
suudeltuaan äitiään ja sisartaan. Hän kääntyi Rasumihinin puoleen,
puristi ystävällisesti hänen kättään, jolloin Pulcheria Alexandrovnan
kasvot kaikesta huolimatta kirkastuivat.

-- Minä todellakin olen ihmetellyt häntä tänään, alkoi Sosimov, -- sillä
kymmenen minuutin ajan on hän säädyllisesti keskustellut kanssani. Jos
sitä jatkuu samalla tavalla on potilaani terve ja reipas kolmen tai
neljän päivän kuluttua, aivan sellainen kuin hän oli kaksi tai ehkä
kolme kuukautta sitten. Sillä tämä historia menee kauvaksi ajassa
taaksepäin. Tunnustakaa vain, että itse olette syynä tähän, lisäsi hän
hymyillen, ikäänkuin hän vielä olisi peloissaan suututtaa häntä tavalla
tai toisella.

-- Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi.

Sosimov katsoi parhaaksi loistaa ja jatkoi:

-- Puhun ainoastaan siitä syystä, että teidän täydellinen toipumisenne
riippuu tulevaisuudesta, vieläpä teistä itsestänne. Nyt kun vihdoin voin
järjellisesti puhua kanssanne, neuvon teitä välttämään pääsyitä tähän
sairaloiseen tilaanne. Ainoastaan sillä edellytyksellä saatatte
parantua. Näitä pääsyitä en tunne, mutta teidän pitää itse tietää ne.
Minusta tuntuu tämä terveyden hämmennyksenne olevan yhteydessä sen
seikan kanssa, että olette jättänyt yliopiston. Te ette saa olla
toimetta ja sentähden luulen että työskenteleminen määrätyn
tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi teille hyödyllistä.

-- Niin, teillä on aivan oikein. Alan pian kuunnella yliopistoluentoja
ja sitten menee kaikki niinkuin hyvin.

Sosimov oli pääasiallisesti pitänyt pienen puheensa naisten
mielenylennykseksi ja hän ällistyi suuresti huomatessaan potilaansa
kasvoilla ivan ilmauksen. Pulcheria Alexandrovna kiirehti sillävälin
ilmaisemaan kiitollisuutensa Sosimoville yöllisestä käynnistään heidän
luonaan.

-- Mitä, onko hän myös ollut teidän luonanne yöllä? kysyi Raskolnikov
kiivaasti. -- Niinmuodoin ette ole saanut nukkua yöllä matkanne jälkeen?

-- Oi, Rodja, ei se kestänyt kauvemmin kuin kello kahteen saakka. Kotona
emme koskaan menneet ennenkuin kahden aikaan levolle.

-- En tiedä, millä tavalla osottaisin kiitollisuuttani hänelle, sanoi
Raskolnikov tuijottaen eteensä synkän näköisenä. -- Koska olette
kieltäytynyt ottamasta rahaa, en todellakaan tiedä, miten olisin
ansainnut sellaista huomiota puoleltanne. En ensinkään käsitä sitä ja
tahdon avoimesti sanoa teille, että se tuntuu minusta mitä
vastenmielisimmältä.

-- Älkää vain kiivastuko, sanoi Sosimov pidättäen nauruaan. --Olettakaa
vain, että olette ensimäinen potilaani ja että minä, joka äskettäin olen
alkanut praktiseerata, olen ihastunut ensimmäiseen potilaaseeni
ikäänkuin hän olisi oma lapseni ... monet rakastuvat potilaisiinsa; ja
sitäpaitsi minulla ei ole niin montaa.

-- Hänestä en ensinkään tahdo puhua. Mutta hän ei olekaan saanut minulta
muuta kuin solvauksia ja huolia, sanoi Raskolnikov osoittaen
Rasumihinia.

-- Niin hän puhui! Tänään olet tunteellisessa mielentilassa, virkkoi
jälkimäinen.

Jos hän olisi ollut selvänäköisempi, olisi hän huomannut, ettei
ystävässä näkynyt jälkeäkään tunteellisuudesta, vaan pikemmin päin
vastaisesta mielentilasta, mutta Avdotja Romanovna ymmärsi veljeään
paremmin ja katsoi tarkkaavana häneen.

-- En tahdo puhua kanssasi, äiti, jatkoi hän toistaen tämän ikäänkuin
ulkoa opitun läksyn. Vasta tänään olen voinut kuvailla, mitä tuskaa
eilen kärsit, odottaessasi minua kotiin.

Sitten hän äkkiä ojensi hymyillen kätensä sisarelle ja tässä hymyilyssä
kuvastui jälkiä totisesta, vilpittömästä tunteesta. Dunja tarttui heti
hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä sydämellisesti. Hän tunsi
itsensä iloiseksi ja kiitolliseksi. Eilisen riidan jälkeen tämä oli
ensimmäinen ystävyyden merkki, jonka hän oli näyttänyt Dunjalle. Äidin
kasvot loistivat ilosta nähdessään äänettömän sovinnon veljen ja sisaren
välillä.

-- Se on juuri tämän tähden kun häntä rakastan, kuiskasi Rasumihin, joka
aina oli taipuisa liiallisuuteen, sellainen mieliala on ainoastaan
hänelle omituista.

-- Kuinka jalo hän on! ajatteli äiti. -- Kuinka hienotunteisesti hän
poisti eilisen väärinkäsityksen! Ja hänellä on niin kauniit silmät.
Kaikki hänen kasvonpiirteensä ovat kauniit. Hän on vielä kauniimpi kuin
Dunetshka. Mutta, Jumalani, miten viheliäiset hänen vaatteensa ovat!
Tahtoisin niin mielelläni sulkea hänet syliini ja kyynelten seasta
suudella häntä, mutta minä pelkään häntä, en tiedä miksi. Mutta miksi
häntä todellakin pelkään?

-- Et voi kuvitellakaan, Rodja, sanoi hän kovasti, -- miten onnettomia
Dunetshka ja minä olimme eilen. Nyt kun kaikesta on päästy, kerron
mielelläni siitä. Ajattele siis, me kiiruhdamme tänne asemalta
syleilläksemme sinua, ja sitten kertoo hoitajattaresi -- ah, nyt hän
onkin täällä, hyvää huomenta, Nastasja! -- kertoo, että sinulla on
hermokuume ja että sinä äsken karkasit lääkärin luota. Et voi kuvitella,
me tulimme niin onnettomiksi! Tulin heti ajatelleeksi luutnantti
Potantshikovin surettavaa loppua. Hän oli eräs isäsi ystäviä, Rodja.
Sinä muistat hänet kyllä. Hän juoksi myös ulos kuumehoureessaan ja
putosi kaivoon. Seuraavana päivänä hän löydettiin. Olimme hirveästi
säikähdyksissämme ja melkein valmiit lähtemään Pietari Petrovitschia
hakemaan, pyytääksemme hänen apuaan. Olimme aivan yksinämme, valitti hän
epäröiden ja vaikeni äkkiä muistaessaan että oli ehkä vaarallista
mainita Pietari Petrovitschista.

-- Niin, tämä kaikki on luonnollisesti sangen ikävää, mutisi
Raskolnikov, mutta niin huvittavan näköisenä, että Dunetschka katsoi
häneen kummastuen. -- Mitä minun taas pitikään sanoa? jatkoi hän ja
koetti koota ajatuksiaan. -- Pyydän teitä molempia ettette pane
pahaksenne, vaikka en tullut aamulla teidän luoksenne, vaan jäin kotiin.

-- Miten se nyt pälkähti päähäsi? ratkesi Pulcheria Alexandrovna
kummeksien sanomaan.

-- Tuntuu aivan siltä kuin hän vastaisi meille vain
velvollisuudentunnosta! ajatteli Dunetshka, hän solmii rauhan ja pyytää
anteeksi aivan samoin kuin hän toimittaisi jotakin asiaa tahi lukisi
läksyä.

-- Herättyäni aijoin heti lähteä ulos, mutta kesti kauvan ennenkuin
ennätin pukeutua. Olin unohtanut sanoa ... Nastasjalle ... että hän
pesisi veren pois. Olen ainoastaan hetken ollut puettuna.

-- Veren! Minkä veren? kysyi Pulcheria Alexandrovna levottomana.

-- Ah, ainoastaan vähän verta, jota sain päälleni, kun eilen
kuumehoureessani kuljin pitkin katuja ja tapasin miehen, jonka yli oli
ajettu, erään virkamiehen.

-- Mutta kuinka saatat kaikki muistaa? keskeytti hänet Rasumihin.

-- Muistan kaikki. Mutta en voi selittää, minkätähden läksin ulos tahi
minkätähden sanoin sitä tahi tätä, jonka selvästi muistan.

-- Se on hyvin tavallinen tapaus, sanoi Sosimov. Teko itsessään voi olla
mestarillisesti tehty ja hyvin monimutkainen, mutta teon kehottava syy,
vaikutuksen lähtökohta, on hämmentynyt ja riippuu erityisistä
sairaloisista vaikutuksista unenhoureessa.

-- On onneksi, että hän luulee minun olevan mielettömän, ajatteli
Raskolnikov.

-- Sellaista kai saattaa tapahtua terveellekin ihmiselle? kysyi Dunja ja
katsoi levottomana Sosimoviin.

-- Aivan oikein huomautettu, vastasi hän. -- Siinä merkityksessä ovat
melkein kaikki ihmiset hourupäisiä, ainoastaan sillä erotuksella, että
"sairaat" ovat enemmän hourupäisiä kuin muut. Täydellisen
sopusointuisesti kehittyneessä ihmisessä sellaista tuskin tapaa.
Mahdollisesti yksi monesta sadasta tuhannesta.

Kuullessaan sanan "hourupäinen", jonka Sosimov oli varomattomasti
lausunut, hätkähtivät kaikki läsnäolijat. Raskolnikov istui syviin
ajatuksiin vaipuneena, samalla kuin omituinen hymy väikkyi hänen
kalpeilla huulillaan. Hän mietti yhtä ja toista.

-- No, miten kävi hänen kanssaan, jonka yli ajettiin? keskeytti
Rasumihin äkkiä.

-- Mitä sinä sanot? sanoi hän ikäänkuin unesta heräten. -- Tulin vereen
auttaissani heitä kantamaan häntä kotiin. Oi, äiti, siinä tilaisuudessa
tein itseni syypääksi johonkin anteeksiantamattomuuteen. Minulla
luultavasti ei ollut järkeäni jälellä. Annoin kaikki rahat, jotka sinä
olit minulle lähettänyt, hänen vaimolleen hautausavuksi. Hän on sairas
leskiparka ja hänellä on kolme vähäistä isätöntä lasta, jotka kaikki
ovat nälkäisiä. Huone on aivan tyhjä... Siellä on vielä tytär. Sinä
olisit ehkä itsekin antanut heille rahat, jos olisit kaiken nähnyt.
Kuitenkin tein väärin. Voidakseen toista auttaa, pitää olla siihen
oikeus. Ja sitä ei ole, niin crevez chiens, si vous n'êtes pas contents.
Hän nauroi ääneen. -- Eikö se ole totta, Dunja?

-- Ei, se ei ole totta, vastasi Dunja vakavalla äänellä.

-- Pyh, esiinnytkö sinäkin omilla periaatteillasi, mutisi hän melkein
pilkallisesti ja katsoi vastenmielisesti häneen. Sinä menet määrättyyn
rajaan asti ja jos sinä et mene yli sen rajan, tulet onnettomaksi, ja
jos sen yli menet -- tulet ehkä vielä onnettomammaksi. Hän puhui
kärsimättömällä äänellä ja kääntyi sitten äidin puoleen lausuen
lyhyesti:

-- Tahdon vain sanoa, että pyydän sinulta anteeksi, äiti.

-- Olen varma siitä, Rodja, että kaikki mitä teet, on hyvin tehty, sanoi
äiti sydämellisesti.

-- Älä ole varma siitä, väitti Raskolnikov ja veti suunsa hymyyn.
Kaikki vaikenivat. Heistä tuntui painostavalta tämän keskustelun
aikana, myöskin silloin kun vaikenivat, sekä sovinnossa että
anteeksiantamisessa, ja he tunsivat sen kaikki.

Tuntuu aivan siltä kuin he minua pelkäisivät, ajatteli Raskolnikov ja
loi salaisen katseen äitiin ja sisareen. Pulcheria Alexandrovna näytti
todellakin yhä enemmän huolestuvan, mitä kauvemmin hän oli vaiti.

-- Kuinka suuresti heitä rakastin, niin kauvan kuin he olivat poissa,
ajatteli hän.

-- Tiedätkö, Rodja, että Marfa Petrovna on kuollut? sanoi Pulcheria
Alexandrovna äkkiä?

-- Kuka on Marfa Petrovna?

-- Marfa Petrovna Svidrigailovna. Kirjoitinhan hänestä sinulle niin
paljon.

-- Nyt muistan jo. Vai niin, hän on kuollut! Kuinka se tapahtui!

-- Hän kuoli aivan äkkiä, sanoi Pulcheria Alexandrovna, iloissaan siitä
osanotosta, jota Rodja näytti.

-- Hän kuoli juuri samana päivänä, jolloin sinulle kirjotin. Tuo kauhea
ihminen on luultavasti syynä hänen kuolemaansa. Kerrotaan että hän löi
häntä kauheasti.

-- Elivätkö he niin huonosti, että voidaan edellyttää jotakin sellaista?
kysyi hän kääntyen sisarensa puoleen.

-- Ei, päinvastoin. Mies oli aina ystävällinen ja kohtelias häntä
kohtaan kokonaista seitsemän vuotta -- mutta sitten menetti hän äkkiä
kärsivällisyytensä.

-- Sinä koetat häntä puolustaa, Dunja.

-- Ei, ei, minun silmissäni hän on kauhea ihminen! En voi kuvitella
mitään, hirveämpää, vastasi Dunja väristen, rypistäen silmäluomiaan ja
vaipuen ajatuksiin.

-- Kohtaus heidän välillään tapahtui aamupäivällä, jatkoi Pulcheria
Alexandrovna. -- Heti tämän jälkeen käski Marfa Petrovna ajaa vaunut
esille, koska hän iltapäivällä tahtoi matkustaa kaupunkiin --sellaisten
tapausten sattuessa oli hänellä tapana matkustaa kaupunkiin. Sanotaan
hänen syöneen päivällisensä hyvällä ruokahalulla.

-- Sittenkuin hän oli saanut selkäänsä?

-- Hän käytti aina tätä ... tapaa ja heti syötyään otti hän kylvyn ...
nimittäin jonkunlaista parannuskylpyä. Heillä on lähde siellä ja siinä
hän kylpi säännöllisesti joka päivä. Tuskin oli hän laskeutunut lähteen
kylmään veteen, kun hän sai halvauskohtauksen.

-- Se ei ollut ihmeellistä. Löikö miehensä häntä kovasti! kysyi Sosimov.

-- Mutta äiti, sinulla on erinomainen halu kertoa tällaisia
kielittelyjuttuja, sanoi Raskolnikov.

-- Rakas lapsi, en tiedä, mistä puhuisin.

-- Mitä on tapahtunut? Pelkäätkö minua? kysyi hän väkinäisesti
hymyillen.

-- Pelkäämme, vastasi Dunja, luoden ankaran katseen veljeen. -- Kun
äidin piti käydä tänne sisälle, teki hän ristinmerkin.

Raskolnikovin kasvot vääristyivät suonenvedon tapaisesti.

-- Ah, mitä sinä juttelet, Dunja! Minä pyydän: älä sure, Rodja. Kuinka
sinä voit puhua niin, Dunja! Mutta katso, koko tuon pitkän matkan aikana
tänne, uneksin minä tapaamisestamme, kuinka puhuisimme toisillemme
kaikesta, ja olin niin onnellinen, etten huomannut miten aika kului.
Mutta, mitä sanon ... olen onnellinen nytkin! Sinä olet väärässä, Dunja,
sillä olen onnellinen, Rodja, vaan siitä, että saan nähdä sinut.

-- Se ilahduttaa minua, äiti. Meillä on tarpeeksi aikaa keskustella,
mutisi hän ja puristi hänen kättään.

Tämän lausuttuaan kalpeni hän jälleen ja oli levoton. Uudestaan valtasi
tämä kauhea tunne kuin kuoleman varjo hänen mielensä, uudestaan hänelle
selvisi, että hän oli sanonut pelottavan valheen, ettei hän nyt eikä
koskaan voisi puhua kenenkään kanssa mitään. Vaikutus, jonka tämä
kiduttava ajatus teki häneen, oli niin voimakas, että hän pariksi
sekunniksi menetti tuntonsa. Hän nousi ja oli valmiina lähtemään
huoneesta katsomatta kehenkään.

-- Mikä sinua vaivaa? huudahti Rasumihin ja tarttui hänen käteensä.

Hän istuutui jälleen. He katselivat häntä kummeksien.

-- Niin, miksi olette kaikki niin ikävännäköisiä, sanoi hän
voimakkaasti. -- Jutelkaa keskenänne. En voi mitään kuulla.

-- Jumalan kiitos, ettei ollut pahempaa! Luulin että hän pyörtyisi kuten
eilen, sanoi Pulcheria Alexandrovna ristien itsensä.

-- Mikä sinua vaivaa, Rodja? sanoi sisar.

-- Ei mikään. Sain vain päähänpiston, vastasi hän naurahtaen.

-- Jos vain oli päähänpisto, on se hyvin, sanoi Sosimov. -- Nyt pitää
minun lähteä, mutta ehkä taas palaan pian.

Hän kumarsi ja lähti.

-- Kuinka sävyisä mies hän on, sanoi Pulcheria Alexandrovna.

-- Sävyisä, taitava, pulska ja viisas mies, sanoi Raskolnikov
vilkkaasti.

-- En mitenkään voi muistaa, missä hänet olin nähnyt ennenkuin
sairastuin. Hän, tuolla, myöskin on hyvä ihminen. Hän nyökäytti
Rasumihiniin päin. -- Pidätkö sinä hänestä, Dunja? kysyi hän nauraen.

-- Minä pidän hänestä hyvin paljon, vastasi Dunja.

-- Ah, millainen irvihammas sinä olet! huudahti Rasumihin punastuen ja
masentuen minkä jälkeen hän nousi.

Pulcheria Alexandrovna hymyili ja Raskolnikov nauroi ääneensä.

-- Minne sinä menet?

-- Minun täytyy poistua. Minun täytyy välttämättömästi...

-- Ei mikään ole välttämätöntä. Jää tänne. Sinä tahdot kai lähteä, koska
Sosimov on lähtenyt? Ei sinun tarvitse. Mitä kello on? Jo kaksitoista?
Kuinka kaunis tuo kello on, Dunja. Miksi nyt olet niin hiljaa? Pitääkö
minun aina puhua yksin?

-- Kello on lahja Marfa Petrovnalta, vastasi Dunja.

-- Se on hyvin kallisarvoinen, lisäsi Pulcheria Alexandrovna.

-- Todellakin! Mutta se on niin suuri, melkein liian suuri naiselle.

-- Minä pidän myöskin sitä suurena, vastasi Dunja.

-- Luulin sen olevan lahjan Lushinilta, sanoi Raskolnikov.

-- Ei, hän ei ole vielä lahjoittanut mitään Dunetshkalle.

-- Todellakin! Äiti, muistatko kun olin _häneen_ rakastunut ja tahdoin
mennä naimisiin _hänen_ kanssaan? sanoi Raskolnikov katsoen äitiinsä,
joka tuli levottomaksi odottamattomasta kysymyksestä.

-- Kyllä, rakas poikani, muistan kyllä.

-- Mitä sanon minä siitä asiasta? En muista pitemmältä yhtenäisyyttä.
Hän oli kivuloinen raukka, jatkoi Raskolnikov surullisella äänellä.

-- Hän oli sangen hyväntekeväinen ja ihaili luostarielämää. Kerran
hyrähti hän itkuun puhuessaan siitä kanssani. Niin, nyt muistan
selvästi... Hän oli pieni ja ruma. En tiedä miksi häneen niin kiinnyin,
mutta se oli arvattavasti hänen sairaloisuutensa tähden. Jos hän olisi
ollut rampa ja kyttyräselkäinen, olisin häneen ehkä vielä enemmän
rakastunut. Hän hymyili ajattelevasti ja jatkoi: -- Se oli
kevättunnelma --.

Raskolnikov katsoi jäykästi ja tarkkaavasti sisareen, mutta ei näyttänyt
kuulleen eikä ymmärtäneen hänen sanojaan. Sitten hän nousi ja suuteli
äitiä, minkä jälkeen hän asettui paikalleen.

-- Sinä pidät hänestä vielä, sanoi äiti liikutettuna.

-- Kenestä? Sinä puhut hänestä. Ei, minusta tuntuu, niinkuin se olisi
tapahtunut toisessa maailmassa. Ja kaikki, mitä tapahtuu ympärilläni,
tuntuu siltä kuin ei se tapahtuisi täällä...

Hän katsoi tarkasti läsnäolijoihin.

-- Tuntuu siltä kuin näkisin teidät kaikki tuhannen virstan
etäisyydellä... Mutta miksi puhumme tästä ja minkätähden kysytte minulta
niin paljon? lisäsi hän harmistuneena.

-- Sinulla on kurja huone, Rodja. Se on ruumisarkun näköinen, sanoi
Pulcheria Alexandrovna katkaistakseen kiduttavan hiljaisuuden. --
Olen varma siitä, että huone on suureksi osaksi syynä sinun
surumielisyyteesi.

-- Huone, niin, sitä olen myös itse ajatellut, vastasi hän
hajamielisenä.

-- Jos tietäisit, äiti, minkä erinomaisen ajatuksen sinä lausuit...
lisäsi hän ja hymyili.

Ei paljoakaan puuttunut, että tämä olisi ollut hänelle vastenmielistä,
huolimatta kolmevuotisesta erossa olostaan tämän seuran, näiden
läheisten sukulaisten kanssa, mahdollisuuden seurauksena keskustella
viattomasti heidän kanssansa. Mutta oli vielä seikka, jota ei voinut
lykätä, vaan joka tavalla tai toisella vielä tänään oli ratkaistava ...
sen hän oli varmasti päättänyt herätessään. Nyt hän iloitsi tästä
asiasta kuin jostakin neuvosta.

-- ... apropos, Dunja, alkoi hän jälleen vakavasti ja kuivasti, minun
pitää ... tahdon luonnollisesti pyytää sinulta anteeksi mitä sinusta
eilen lausuin; mutta katson velvollisuudekseni muistuttaa sinulle että
en pääasiassa poikkea ajatuksestani. Jos joku meistä tekee väärin, niin
et ainakaan sinä tee. Jos menet naimisiin Lushinin kanssa, en tunnusta
sinua enää sisarekseni. Saat valita minun ja hänen välillään.

-- Rodja, Rodja, se on aivan samaa kuin eilen! huudahti Pulcheria
Alexandrovna. -- Et kai aikonut sanoa itse tekeväsi jotakin, mikä on
väärin?

-- Rodja, sinä luultavasti edellytät, että minä syystä tai toisesta
uhraan itseni jonkun edestä. Se ei ole oikein. Menen naimisiin
yksinkertaisesti itseni tähden, koska se elämä, jota elän, on kuorma.
Toiselta puolen olisin luonnollisesti sangen iloinen, jos voisin olla
hyödyksi sukulaisilleni. Mutta tällä kannustuksella ei ole mitään
vaikutusta päätökseeni...

-- Hän valehtelee, ajatteli Raskolnikov. -- Hän on jalomielinen, eikä
tahdo tunnustaa, että hän aikoo tehdä minulle hyvän työn. Oi, niin
katalaa ... hänen rakkautensa ei ole parempi kuin hänen vihansa. Miten
minä -- halveksin heitä kaikkia!...

-- Lyhyesti ja selvästi, menen naimisiin Pietari Petrovitshin kanssa,
jatkoi Dunetshka, -- koska kahdesta pahasta asiasta valitsen helpomman.
Aijon kunniallisesti täyttää velvollisuuteni, enkä tahdo ketään pettää.
Minkä tähden sinä naurat? Dunetshka nousi äkkiä ja hänen silmänsä
säkenöivät vihasta.

-- Sinä tahdot siten -- täyttää velvollisuutesi, sanoi hän.

-- Niin, jossakin määrin. Pietari Petrovitsh on selvästi näyttänyt
tavoissaan, mitä hän odottaa minulta. Hänellä on korkeat ajatukset
itsestään, mutta toivon, että hän myöskin pitää minua arvossa. Miksi
sinä taas naurat?

-- Ja miksi sinä punastut? Sinä valehtelet, sisar, sinä tahallasi
valehtelet. Sinä et voi kunnioittaa Lushinia. Minä olen hänet nähnyt ja
puhunut hänen kanssaan. Sinä myyt itsesi rahasta ja teet siten
häpeällisen teon. Se ilahduttaa minua, että vielä voit punastua
häpeästä.

-- Se ei ole totta, minä en valehtele, huusi Dunetshka menettäen
kokonaan kylmäverisyytensä. -- En tahtoisi mennä naimisiin hänen
kanssaan, jos en olisi vakuutettu hänen kunnioituksestaan minua kohtaan
ja myöskin vakuutettu siitä, että minä voin häntä pitää arvossa. Onneksi
voin saada siitä varmuuden jo tänään. Mutta jos sinulla olisi oikein,
jos minä todellakin olen päättänyt tehdä häpeällisen teon eikö silloin
olisi kovasydämistä puhua siten minulle? Miksi vaadit minulta urheutta,
jota ei itselläsikään ole? Se on tyranniutta! Jos joku siinä
epäonnistuu, olen se ainoastaan minä. En vielä ole tehnyt mitään
murhaa!... Miksi katselet minua sillä tavalla? Miksi kalpenet? Rodja,
mikä sinun on, rakas Rodja?

-- Herra Jumala, hän on saattanut hänet sairaaksi, huudahti Pulcheria
Alexandrovna.

-- Ei, ei, minua vain alkoi pyörryttää. Hm, mitä se olikaan, jota minun
piti sanoa?... Nyt tiedän sen... Miten sinä tänään jo voit olla
vakuutettu siitä, että hän kunnioittaa ja pitää arvossa sinua? Eikö se
ollut niinkuin sanoit? Tahi olenko väärin kuullut?

-- Äiti, näytä hänelle Pietari Petrovitshin kirje, pyysi Dunja.
Vapisevin käsin ojensi Pulcheria Alexandrovna Rodjalle kirjeen. Hän otti
sen uteliaana, mutta ennenkuin hän luki sen katsoi hän Dunetschkaan ja
virkkoi:

-- Se on kuitenkin ihmeellistä, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin uusi
ajatus olisi hänen päähänsä pälkähtänyt, -- että olen niin kiivas.
Jumalan nimessä mene naimisiin kenen kanssa tahdot! Tuntui siltä kuin
hän olisi itsekseen puhunut, mutta hän puhui kovasti ja katsoi hämillään
sisareensa.

Vihdoin hän avasi kirjeen ja luki sen kahdesti hitaasti ja tarkasti.
Pulcheria Alexandrovna oli hyvin levoton.

-- On kuitenkin hyvin naurettavaa, sanoi Raskolnikov miettivänä, samassa
antaen kirjeen takaisin ja kenenkään puoleen suoraan kääntymättä. -- Hän
on lakimies, asianajaja ja kuitenkin kirjoittaa niin huonosti.

He hengittivät helpommin. He olivat odottaneet kuulevansa jotakin
toista.

-- He kirjoittavat kaikki sillä tavalla, sanoi Rasumihin.

-- Oletko lukenut kirjeen?

-- Olen.

-- Olemme näyttäneet sen hänelle, Rodja, alkoi Pulcheria Alexandrovna
hieman neuvottomana.

-- Se on erästä lajia kansliatyyliä, keskeytti hänet Rasumihin ... he
kirjottavat oikeusasiakirjojaan sillä tavalla.

-- Oikeusasiakirjojaan. Niin, aivan oikein, oikeusasiakirjansa ja
liikekirjeensä... Se ei ole niinkään hullusti kirjoitettu, mutta se ei
myöskään selitä, että mies olisi mikään stilisti, se on liian
liikemiesmäistä.

-- Pietari Petrovitsh ei ensinkään salaa sitä, että on saanut ainoastaan
vähän opetusta. Hän kehuu sitä, että on itse itselleen raivannut tien,
sanoi Avdotja Romanovna painolla tehden veljen äänen kuulumattomaksi.

-- Noh, entäpä sitten? Jos hän itseään kehuu, on hänellä ehkä syytä
siihen ... siitähän en sanokaan mitään. Mutta älä luule, sisar hyvä,
että millään tavalla tahtoisin loukata sinua sentähden että esitän näin
vähäpätöisen huomautuksen. Mutta on vielä eräs kohta kirjeessä, josta
tahtoisin huomauttaa ja joka ei ole niinkään vähäarvoinen. Siinä on:
"Saatte silloin itse vastata seurauksista"; se on selvä ja tärkeä;
sitäpaitsi juttelee hän heti lähtevänsä tiehensä, jos minä olisin
saapuvilla. Tämä puhe, lähteä tiehensä, merkitsee samaa kuin tahtoa
hylätä teidät molemmat, jos ette tottele häntä, ja vielä päälle
päätteeksi hylätä teidät nyt, kun on saattanut teidät tulemaan
Pietariin. No, mitä luulet, voiko sanoa itsensä yhtä loukkaantuneeksi
Lushiniin sellaisista, kuin jos esimerkiksi hän tuolla (hän osoitti
Rasumihinia) tai Sosimov tahi joku muu meistä olisi jotenkin samalla
tavalla kirjottanut?

-- Ei, ei, vastasi Dunja vilkkaasti, -- tiedän kyllä, että hän ilmaisee
itsensä naivisti, mutta se ehkä riippuu siitä, että hänellä ei ole
niinkään helppo kirjottaa...

-- Se on kansliatyyliä ja kun siihen tottuu, ei ole helppo kirjottaa
toisin, se on ehkä sen takia tullut enemmän tahdittomaksi kuin on ollut
tarkoitus. Mutta kirjeessä on vielä eräs kohta, josta tahdon huomauttaa.
Annoin leskelle eilen rahaa, tuolle raukalle, sairaalle, onnettomalle
leskelle, en "tekosyyllä että ne olisivat käytettävät hautausta varten,"
vaan juuri hautaukseen, enkä antanut niitä tyttären käteen, tytön, joka
on tunnettu huonosta elämästään, kuten hän kirjoittaa (ja jonka eilen
näin ensimäisen kerran elämässäni), vaan lesken. Tästä kaikesta näkyy
selvästi, että hän tahtoo vaan mustata minua teidän silmissänne ja
saattaa meidät epäsopuisiksi; sen lisäksi osottaa tämä miehen arvoa, ja
luulenpa ettei hän suinkaan varsin korkealle asetu. Sanon tämän vaan
sentähden, että sinä ajattelisit sitä ja sentähden että sydämestäni
tahdon sinulle hyvää...

Dunetshka ei vastannut. Hän oli jo edeltäkäsin tehnyt päätöksensä. Hän
odotti ainoastaan iltaa.

-- Minkä päätöksen olet tehnyt, Rodja? kysyi Pulcheria Alexandrovna,
joka enemmän kuin koskaan ennen tunsi itsensä onnettomaksi poikansa
kylmän äänenpainon johdosta.

-- Mitä sinä tuumaat, äiti?

-- Pietari Petrovitsh kirjoittaa, että jos hän tapaa sinut luonamme,
lähtee hän tiehensä. Mitä aijot tehdä?

-- Sinä, äiti ja Dunja ratkaisette nyt asian. Minä teen, miten parhaaksi
näette, lisäsi hän kuivasti.

-- Dunetshka on jo tehnyt päätöksensä ja minä hyväksyn sen
täydellisesti, kiirehti Pulcheria Alexandrovna sanomaan.

-- Olen päättänyt Rodja, sydämellisesti pyytää sinua tulemaan luoksemme
illalla. Tahdotko tulla? sanoi Dunja.

-- Kyllä tahdon.

-- Pyydän myös teitä olemaan niin hyvän ja tulemaan luoksemme kello
kahdeksan, sanoi hän Rasumihinille. -- Äiti, minä kutsun myöskin herra
Rasumihinin.

-- Se on oikein, Dunetschka. Suuttukoon Pietari Petrovitsh, jos tahtoo,
sanoi Pulcheria Alexandrovna päättävästi.



IV.


Samassa silmänräpäyksessä aukeni ovi hiljaa ja nuori tyttö astui sisään
luoden ujon katseen ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti ja
hämmästyneinä. Raskolnikov tunsi hänet heti.

Hän oli Sofia Semjonovna Marmeladovna.

Raskolnikov ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä kuin eilen ja hän oli
silloin esiintynyt hänelle aivan toisena persoonallisuutena. Hän oli
sangen nuori, näytti melkein lapselta, ja hänen kasvoillaan väikkyi
avonainen hyvän ilmaus. Kun hän odottamatta näki huoneen täynnä ihmisiä,
tuli hän sekä neuvottomaksi että menetti tajunsakin, sopersi kuin pieni
lapsi ja näytti heti tahtovan kääntyä takaisin.

-- Ah, tekö se olette? sanoi Raskolnikov hämmästyen, mutta tuli samalla
sangen neuvottomaksi. Hänen juolahti heti mieleensä, että äiti ja sisar
Lushinin kirjeestä jo olivat saaneet tiedon eräästä tytöstä, joka "oli
tunnettu huonosta elämästään." Aivan äskettäin hän oli sanonut, että hän
ei ollut nähnyt tuota tyttöä enemmän kuin yhden kerran, ja nyt tämä
äkkiä astui ovesta sisään. Hän ajatteli myöskin sitä, ettei ollut tehnyt
vastaväitettä, ilmausta "huonosta elämästään" vastaan. Mutta kun hän
lähemmin katseli tuota olento-raukkaa huomasi hän, että tyttö oli
masennettu ja neuvoton, ja kun tämä teki tuskallisen liikkeen
juostakseen tiehensä, kävi hänen sääliksi.

-- En odottanut teitä, sanoi Raskolnikov hätäisesti ja pidätti hänet
katseellaan. -- Istukaa. Tulette luultavasti Katarina Ivanovnan
käskystä. Istukaa tänne.

Rasumihin, joka istui eräällä oven luona olevista tuoleista, nousi
Sonjan sisään astuessa, antaakseen hänelle tilaa. Raskolnikov aikoi
alussa osottaa hänelle paikan sohvan nurkassa, missä Sosimov oli
istunut, mutta ajatteli että olisi liian tuttavallista pyytää tyttöä
istumaan sohvaan, jota hän käytti vuoteenaan. Hän käski hänet sentähden
istuutumaan Rasumihinin tuolille.

-- Ja istu sinä tänne, sanoi hän Rasumihinille osottaen hänelle sitä
sohvan nurkkaa, missä Sosimov oli istunut.

Sonja istuutui melkein tuskasta vavisten ja katsoi ujosti molempiin
naisiin. Voitiin nähdä, että hänestä tuntui käsittämättömältä se, että
hän oli saattanut istuutua siihen. Kun tämä ajatus pisti hänen päähänsä,
nousi hän heti, kääntyen suuresti hämmentyneen Raskolnikovin puoleen.

-- Minä ... minä ... tahdon ainoastaan silmänräpäyksen vaivata teitä,
alkoi hän änkyttäen. -- Tulen Katarina Ivanovnan luota. Hänellä ei ollut
ketään muuta lähettää. Hän on käskenyt minun pyytää teitä tulemaan
huomisaamuna varhain messuun, sielumessuun ja sitten ... tulemaan
meille ... hautajaisaterialle... Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian.

-- Kiitän, koetan tehdä parhaani. Mutta istukaa. Teillä ei kai ole niin
kiirettä? Viivytän teitä ainoastaan pari minuuttia.

Hän ojensi tuolin lähemmäksi Sonjaa. Hän istuutui luoden katseensa alas.
Raskolnikovin kalpeat kasvot tulivat tulipunaisiksi. Hän oli ikäänkuin
muuttunut ja hänen silmänsä loistivat.

-- Äiti, sanoi hän lujalla äänellä, tämä on Sofia Semjonovna
Marmeladova, onnettoman Semjon Saharovitsh Marmeladovin tytär, saman
miehen jonka yli ajettiin minun läsnäollessani ja josta minä jo olen
kertonut...

Pulcheria Alexandrovna katsoi Sonjaan silmiään räpäyttäen. Vastoin
pelkoansa Rodjan ankaran ja vaativan äänenpainon tähden ei hän voinut
kieltäytyä tästä tyydytyksestä. Dunetshka loi vakavan ja kummallisen
katseen tyttö raukkaan. Sonja ei kohottanut katsettaan, kun Raskolnikov
esitti hänet heille, vaan tuli yhä enemmän hämilleen.

-- Tahdon kysyä teiltä, jatkoi Raskolnikov, -- miten te olette kotonanne
järjestäneet. Eikö teitä ole häirinnyt poliisi esimerkiksi?

-- Ei, kaikki on mennyt hyvin, mutta naapurit ovat pahoja --.

-- Minkätähden?

-- Koska ruumis on ollut siellä niin kauvan. On niin kuuma ilma ...
viemme hänet kirkkomaan hautakappeliin illalla. Katarina Ivanovna pyytää
teitä tekemään meille sen kunnian, että huomenna tulette sielumessuun
kirkkoon ja senjälkeen seuraatte kotiin ja otatte osaa hautausateriaan.

-- Hän tahtoo siis viettää muistojuhlaa?

-- Niin, hän tarjoo ainoastaan kylmää ruokaa. Hän on käskenyt minun
kiittämään teitä avustanne, jonka hän sai eilen. Jos ette olisi
osottanut meille niin suurta hyvyyttä, emme olisi voineet haudata häntä.

Tytön huulet ja leuka vapisivat suonenvedontapaisesti, mutta hän
hillitsi itsensä ja loi silmänsä lattiaan.

Keskustelun aikana katsoi Raskolnikov häneen tarkasti. Ne olivat laihat,
surulliset, kalpeat ja jotenkin säännöttömät kasvot, terävä nenä ja
leuka. Ei voitu häntä edes sanoa kauniiksi, mutta hänen siniset silmänsä
olivat kirkkaat, ja kun ne vilkastuivat, oli ilmaus kasvoilla niin hyvä
ja sydämellinen, että ehdottomasti tunsi mieltymystä häneen. Hänen
kasvoillaan ja koko hänen olennossaan ilmeni luonteenomainen kuva.
Huolimatta kahdeksastatoista ikävuodestaan näytti hän vielä melkein
lapselta.

-- Onko Katarina todellakin siinä tilassa, että hän niillä vähillä
varoilla, jotka ovat hänen käytettävänään voi tarjota vieraspidot? kysyi
Raskolnikov pitentääkseen keskustelua.

-- Ruumisarkku on niin yksinkertainen kuin suinkin ja me olemme jo
arvioineet kulungit. Katarina Ivanovna tahtoo niin mielellään viettää
muistojuhlaa.

-- Niin, sen kyllä uskon. Mutta miksi katselette niin tarkasti
ympärillenne huoneessa? Äitini sanoo myöskin, että se on ruumisarkun
näköinen.

-- Te annoitte eilen meille kaikki rahanne, sanoi Sonetshka äkkiä
vapisevin huulin.

Raskolnikovin kurja asunto oli heti herättänyt hänen huomionsa ja nämä
sanat pääsivät häneltä tahtomattaan. Syntyi hiljaisuus. Dunetshkan
silmät muuttuivat ystävällisemmiksi ja Pulcheria Alexandrovna katsoi
lempeästi Sonjaan.

-- Rodja, sanoi hän nousten, me luonnollisesti syömme päivällisen
toistemme seurassa. Tule, Dunetshka ... mutta sinun pitäisi mennä ulos
vähän kävelylle, Rodja, ja sitten levätä vähän, tule sitten luoksemme.
Olen peloissani, että olemme rasittaneet sinua.

-- Kyllä, kyllä tulen, vastasi hän. Minulla on sitäpaitsi eräs asia
toimitettavana.

-- Et kai sinä aijo syödä yksin? huudahti Rasumihin ja katsoi
hämmästyneenä häneen. Mikä sinun on?

-- En, minä tulen tietystikin; Voit vielä kai hetken viipyä luonani.
Sinä et kai heti tarvitse häntä, äiti tahi...

-- En, en! Te, Dimitri Prokofjitsh, kai myöskin osotatte meille sen
ilon, että syötte päivällistä kanssamme?

Rasumihin kumarsi ilosta loistaen. Silmänräpäyksen ajan he kaikki olivat
hyvin hämillään.

-- Hyvästi, Rodja. Hyvästi Nastasja!

Pulcheria Alexandrovna tahtoi myöskin nyökäyttää Sonjalle, mutta se ei
tahtonut onnistua, ja hän jätti äkkiä huoneen.

Mutta Avdotja Romanovna odotti kunnes hänen vuoronsa tuli ja hän seurasi
äidin jälessä, tehden ystävällisen ja kohteliaan kumarruksen päällään.

Sonetshka tuli neuvottomaksi ja vastasi surullisesti ja hätäisesti
tervehdykseen ja melkein tuskallinen tunne väikkyi hänen kasvoillaan,
kuin jos Avdotja Romanovnan huomio ja kohteliaisuus olisi tehnyt hänelle
pahaa.

-- Hyvästi, Dunja! huusi Raskolnikov hänen jälkeensä. Ojenna minulle
kätesi.

-- Olenhan jo sen ojentanut. Oletko jo unohtanut sen? vastasi Dunja ja
kääntyi ympäri.

-- No, mitä se tekee, ojenna kätesi vielä kerran.

Ja hän puristi kovasti sisarensa sormia. Dunetshka hymyili, punastui ja
tempasi kätensä pois seuratakseen äitiänsä.

-- No, kiitän teitä! sanoi Raskolnikov Sonjalle ja katsoi ystävällisesti
häneen, -- nyt tahdomme toivottaa vainajalle ikuista autuutta ja
elossaolijat eläkööt! Eikö totta? Onhan se niin?

Sonja tuijotti hämmästyneenä Raskolnikoviin. Hänen kasvonsa muuttuivat
äkkiä iloisiksi. Hän loi vuorostaan läpitunkevan katseen tyttöön ja
ajatteli, mitä tytön manalle mennyt isä oli kertonut hänen kohtalostaan.

       *       *       *       *       *

-- Jumalani, Dunetshka, tunnen itseni sangen iloseksi, että pääsimme
ulos, sanoi Pulcheria Alexandrovna heti kun olivat ennättäneet kadulle.
--Sitä en koskaan ajatellut vaunussa eilen, että tulisin iloseksi siitä.

-- Olen varma siitä, että hän on vielä hyvin sairas. Hänen terveytensä
ehkä on kärsinyt siitä, että hänellä on ollut huolta meidän tähtemme.
Jos otamme sen huomioon, voimme antaa hänelle paljon anteeksi.

-- Mutta sinähän et juuri ole ollut myöntyväinen, katkasi hänet äiti
tulistuneesta ja vilkkaasti. Katsos, kun istuin ja katselin teitä
molempia, huomasin sinun olevan hänen kaltaisensa, ei niin paljon
ulkonaisesti kuin sisäisesti. Te olette molemmat surumielisiä,
pessimistisiä, kiivaita, ylpeitä ja jaloja. --Eihän ole
ajateltavissakaan, että Rodja olisi itsekäs, uskot kai sen, Dunetshka?
Mutta ajatellessani, mikä meitä illalla odottaa, kauhistun.

-- Älä ole levoton äiti.

-- Mutta ajattele, Dunja, millaisessa asemassa olemme. Ajattele, jos
Pietari Petrovitsh peräyttää sanansa! huudahti Pulcheria
Alexandrovna-raukka varomattomasti.

-- Siinä tapauksessa emme ole mitään hänessä menettäneet, vastasi Dunja
halveksivalla äänellä.

-- Oli parasta, että läksimme tiehemme, jatkoi äiti. -- Hänellä näytti
olevan kiireellistä tehtävää. Hänen huoneessaan oli tavattoman kuuma.
Mutta joka tapauksessa on täällä kadulla yhtä kuumaa. Herra Jumala, mikä
kaupunki tämäkin on! Odota vähän! Etkö voi välttää ihmisiä. He tuuppivat
sinut kumoon ... tuolla kulettavat he pianoa... he aina menevät
tielle... Tuon tytön takia olen myöskin peloissani.

-- Minkä tytön?

-- Sofia Semjonovnan, joka oli siellä.

-- Miksi äiti on peloissaan hänen tähtensä?

-- Minä aavistan, Dunja. Usko minua, jos tahdot, mutta hänen sisään
astuessaan käsitin, että tässä meillä on selitys kaikkeen.

-- Ei, ei suinkaan. Äidillä on usein niin naurettavia aavistuksia. Rodja
ei ole koskaan ennen nähnyt tyttöä kuin eilen ja tuskin tunsi häntä, kun
hän astui huoneeseen tänään.

-- Saat nähdä vielä! Hän saattoi minut sangen levottomaksi. Oikein
pelästyin, kun hän katsoi minuun. Saatoin tuskin istua hiljaa, kun Rodja
sanoi meille hänen nimensä... Pietari Petrovitshhan myöskin kirjoitti
hänestä... Hän piti tyttöä arvossa.

-- Niin, kirjoitetaan niin paljon. Meistä kirjotettiin myöskin
erityistä, äiti on varmaan jo unohtanut sen. Mitä minä käsitän, olen
täydellisesti vakuutettu siitä, että hän on hyvä tyttö. Kaikki muu on
vain juorua.

-- Sitä tahdon minäkin toivoa.

-- Pietari Petrovitsh on takanapuhuja! Nämä sanat pääsivät Dunjalta
vasten tahtoa.

-- Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, sanoi Raskolnikov ja veti
Rasumihinin ikkunan luo.

-- Saanko sanoa Katarina Ivanovnalle, että tulette? sanoi Sonja äkkiä
aikoen poistua.

-- Odota vähän, Sofia Semjonovna. Meillä ei ole mitään salaisuuksia
ettekä te häiritse meitä. Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa
kanssanne. Hän kääntyi uudestaan Rasumihinin puoleen. -- Tunnethan
hänet ... mikä hänen nimensä taas onkaan ... Porfyrius Petrovitsh.

-- Me olemme sukua keskenämme. Miksi kysyt sitä? lisäsi Rasumihin
vilkkaasti ja uteliaasti.

-- Hänellähän on tuo juttu, murhajuttu?

-- Niin ... sitten vielä... Rasumihin tirkisti hämmästyneenä häneen.

-- Hän on kuulustellut heitä, jotka ovat pantanneet omaisuuttansa
vanhukselle? Minulla on myös muutamia pikkuesineitä siellä, mutta ne
ovat minulle kallisarvoisia. Sormus, jonka sisareni antoi erotessani ja
hopeakello jonka olen perinyt isältäni. Mitä minun nyt pitää tehdä? En
millään muotoa hävittäisi niitä. Olin peloissani, että äitini kysyisi
kelloa. Siinä on kaikki, mitä meillä on isäni omaisuudesta. Mitä minun
on tehtävä? Neuvo minua! Tiedän että meidän täytyy kääntyä
poliisikonttorin puoleen. Mutta eikö olisi parempi kääntyä suoraan
Porfyriuksen puoleen? Tahdon saada asian ratkaistua niin pian kuin
mahdollista. Saatpas nähdä, että äiti kysyy kelloa päivällispöydässä.

-- Älä lähde poliisikonttoriin, vaan Porfyriuksen luo! huudahti
Rasumihin syvästi liikutettuna. -- Ah, miten se minua ilahduttaa!
Menkäämme heti hänen luokseen. Hän asuu tässä lähellä.

-- Menkäämme.

-- Hän tulee erittäin iloseksi saadessaan tutustua sinuun. Eilen
viimeksi puhuin sinusta hänen kanssaan. Sinä siis tunsit tuon vanhan
vaimon ... sehän oli erittäin hauskaa, ah ... Sofia Ivanovna...

-- Sofia Semjonovna, oikaisi Raskolnikov. Sofia Semjonovna, hän on minun
ystäväni, Rasumihin, sangen hyvä ihminen...

-- Ehkä meidän pitäisi nyt mennä... alkoi Sonja uudestaan katsomatta
Rasamihiniin ja tullen yhä enemmän neuvottomaksi.

Menkäämme sitten, sanoi Raskolnikov, tulen luoksenne tänään Sofia
Semjonovna, sanokaa minulle, missä asutte?

Hän vältti tytön katsetta ja hänellä näytti olevan kiire. Sonja sanoi
hänelle osotteensa ja punastui. He menivät yhdessä ulos.

-- Etkö sulje ovea? lausui Rasumihin, kun he seisoivat rappusilla.

-- En koskaan!... En kahteen vuoteen ole sulkenut sitä. Onnellisia
ihmisiä, joilla ei ole mitään salattavaa! sanoi hän hymyillen Sonjalle.

He pysähtyivät portin luona.

-- Teidän tienne menee oikealle, Sofia Semjonovna. Miten saatoitte
löytää tänne? sanoi hän, mutta tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut
aivan toista mielessä. Hän tahtoi vielä kerran katsoa tytön kirkkaita,
rauhallisia silmiä, mutta hän ei tahtonut siinä oikein onnistua.

-- Tehän sanoitte osotteenne Poletshkalle eilen.

-- Poljalle, aivan niin, se on totta. Pikku Poletshkahan ... on
sisarenne?

-- On. Olen ennen kuullut isäni puhuvan teistä, mutta en ollut kuullut
nimeänne ... isäni sanoi, ettei hän itsekään tiennyt... Sain tietää
tänään ja kun tulin portille kysyin minä: "Asuuko Rodion Romanovitsh
Raskolnikov täällä?" Mutta hyvästi nyt, sanon Katerina Ivanovnalle...

Tyttö oli iloissaan päästessään eroon ja katosi lähimmän nurkan taa. Hän
saattoi nyt ajatella, miten hän oli elänyt, punnita jokaista sanaa,
jonka oli lausunut, ja unohtaa jokaisen sanan muistostaan. Ei koskaan,
ei koskaan hän ollut tuntenut sellaista tunnetta. Uusi maailma oli äkkiä
avautunut hänen sieluunsa. Äkkiä juolahti hänen mieleensä että
Raskolnikov tahtoi itse tulla hänen luoksensa, ehkä hän tulee jo tänään,
ehkä piankin.

-- Ettei vain tulisi tänään, oi, ettei vain tänään, änkytti hän
raskaalla mielellä ikäänkuin lapsi, joka on suruissaan. Jumalani, hän
tulee luokseni ... huoneeseeni... Oi Jumalani.

Siinä silmänräpäyksessä hän luonnollisesti ei voinut huomata erästä
vierasta herraa, joka oli melkein hänen kantapäillään. Hän oli seurannut
häntä aina siitä saakka kun hän astui ulos portista. Samalla kertaa kun
kaikki kolme seisoivat käytävällä, oli tämä herra mennyt ohi ja kun hän
kuuli Sonjan sanovan: "Asuuko Rodion Romanovitsh Raskolnikov täällä?"
hätkähti hän ja kääntyi katsomaan heitä kaikkia, mutta etenkin
Raskolnikovia, jota Sonja oli sanoillaan tarkottanut. Hän katsoi
tarkasti rakennusta ja painoi sen mieleensä. Sitten jatkoi hän matkaansa
kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta hänen askeleensa olivat
pitkäveteiset ja hänen liikkeissään oli jotakin matelevaista. Hän odotti
Sonjaa huomatessaan, että hän erosi ja otaksuessaan, että hän aikoi
kotiin.

-- Minne hän mennee? Olen kerran ennenkin nähnyt nuo kasvot, ajatteli
hän, siitä tahdon vielä ottaa selvää... Kun hän oli tullut kulmaukseen
kiirehti hän toiselle puolen katua, kääntyi ympäri ja näki Sonjan
tulevan mitään huomaamatta. Hän ei jättänyt Sonjaa näkyvistään, vaan
seurasi häntä koko matkan.

Mies oli noin viisikymmen vuotias, keskikokoinen, vahvarakenteinen ja
leveäharteinen mies. Hänen pukunsa oli soma ja hän näytti varakkaalta
mieheltä. Leveät kasvot eivät olleet epämiellyttävät, ja iho oli
punakka. Tuuhea, vaalea tukka oli vähän harmaantunut, ja parta hieman
enemmän. Hänen silmänsä olivat siniset ja kylmät, mutta viisaan
näköiset. Hän näytti olevan hyvin säilynyt mies, ja näytti nuoremmalta
kuin hän todellisuudessa oli.

Kun Sonja oli tullut kanavan luo, huomasivat he molemmat olevansa yksin
käytävällä. Hän saattoi nyt paremmin tarkata Sonjaa ja näki selvästi,
että hän kävi ajatuksissaan. Kun Sonja oli ehtinyt rakennuksen luo,
valitsi hän rapun oikealla, talon kulmassa.

-- Ha, mutisi tuntematon ja seurasi hänen jälessään. Nyt vasta huomasi
Sonja hänet. Hän nousi neljänteen kerrokseen ja soitti ovea n:o 9, johon
oli kirjoitettu liidulla: "Kapernaumov, räätäli."

Aha! toisti tuntematon hämmästyen kohtauksesta, minkä jälkeen hän soitti
ovea, joka oli merkitty n:o 8. Molemmat ovet olivat noin kuuden askeleen
etäisyydellä toisistaan.

-- Asutteko Kapernaumovin luona, sanoi hän hymyillen Sonjalle. Eilen hän
käänsi liivini. Minä asun tässä Gertrud Karlovna Rösslichin luona ... se
oli kummallinen sattuma. Sonja katsoi tutkien häneen.

-- Olemme niin muodoin naapureja, jatkoi tuntematon. Olen ainoastaan
kolme päivää ollut kaupungissa. Hyvästi!

Sonja ei vastannut. Ovi avattiin ja hän kiirehti huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Matkalla Porfyriuksen luo näkyi Rasumihinissa voimakasta
mielenliikutusta.

-- Olen sangen ilonen, veljeni, sanoi hän useampia kertoja, -- oli
hauskaa!... olen sangen iloinen.

-- Mistä sinä oikeastaan iloitset? ajatteli Raskolnikov.

-- Minähän en tiennyt, että sinäkin olet pantannut jotakin tuolle
vanhalle akalle. Onko siitä pitkä aika, kun viimeksi olit hänen luonaan?

-- Koska viimeksi kävin siellä! Raskolnikov vaikeni ja oli
ajattelevinaan. -- Niin, nyt tiedän! Luulen että olin kolme päivää ennen
hänen kuolemaansa hänen luonaan. En voi vieläkään lunastaa panttejani,
sillä minulla ei ole kuin rupla rahaa jälellä, saan kiittää kirottua
kuumekohtausta, joka minulla oli eilen!...

Hän mainitsi kuumekohtauksen erityisellä painolla.

-- Se oli siis sentähden, kun sinä sillä kertaa niin ... hämmästyit,
sanoi Rasumihin. Kuumeesi kestäessä sinä haaveksit yhä sormuksista ja
vitjoista. Nyt käsitän kaikki.

-- Aha, siis on tämä ajatus iskenyt myös heidän päähänsä, ajatteli
Raskolnikov. Tämä ihminen tahtoisi ristiä itsensä minun tähteni ja
kuitenkin hän on iloinen siitä, että kaikki oli tullut selväksi.

-- Luuletko, että tapaamme hänet? sanoi hän ääneen.

-- Luulen, että tapaamme, vakuutti Rasumihin. -- Hän on kunnon mies
veikkoseni, uskotko! Hän on hyvin epäluulonen, skeptikko, kyynikko,
pitää toisten uskottelemisesta, se on nenästä vetämisestä. Mutta asiansa
hän käsittää perinpohjin. Viime vuonna keksi hän murhamiehen vaikka ei
jälkiäkään ollut näkyvissä. Hänellä on hyvä halu tutustua sinuun.

-- Mistä sen päätät?

-- Se ei ole sentähden ... katsos, sittenkuin sairastuit, olen usein
puhunut sinusta, ja kun sain tietää, että olosuhteesi eivät salli
sinun jatkaa lakitieteellisiä opintoja, arveli hän, että se olisi suuri
synti sinulle. Minä päätin siitä ... niin, tietystikin kaikki, en
ainoastaan ... eilen on Sametov myös ... voitko ajatella, Rodja, niin
minä juovuspäissäni eilen riitelin kotiin mennessämme ... olen nimittäin
peloissani siitä, mitä sinä Jumala ties ajatteletkaan.

-- Mitä sinä tarkoitat? He pitivät minua luultavasti vähämielisenä. Ehkä
heillä oli oikein. Hän hymyili väkinäisesti.

-- Niin ... niin ... lorua! Se on, ei... Oh, katsos, me tappelimme
ollessamme hutikassa. Tyhmyyksiä kaikki.

-- Miksi pyydät itseltäsi anteeksi? Kaikki on niin vastenmielistä, sanoi
Raskolnikov liian hienotunteisesti. Se oli osaksi teeskentelyä.

-- Käsitän kyllä aivan hyvin. Vakuutan sinulle että, käsitän sen. On
suuri häpeä sanoa jotakin sellaista...

-- Noh, älä puhu siitä, onko se suuri häpeä!

Molemmat vaikenivat. Rasumihin oli tavattoman ilonen. Raskolnikov
huomasi sen ja häntä inhotti. Se, mitä Rasumihin äskettäin oli kertonut
Porfyriuksesta, saattoi hänet myös levottomaksi.

-- Hänen edessään saa myöskin olla olevinaan sairas ... ja niin
luonnollisesti kuin mahdollista. Hänen sydämensä sykähteli ja hänen
poskensa olivat kalpeat. Olisi luonnollisesti parasta, jos ei tarvitsisi
ilmaista ensinkään itseään, itsepäisesti karttaa kaikki ... ei, se
olisi luonnollista... No, tuli mitä tahansa ... saamme nähdä ... aivan
pian ... ehkä teen tyhmästi mennessäni sinne? Eikö hyttynen itsestään
lennä valoa kohti? Miten sydämeni lyö ... se ei ensinkään kelpaa.

-- Tuossa harmaassa talossa hän asuu, sanoi Rasumihin.

-- Tärkeintä on, tietääkö Porfyrius, että eilen olin tuon vanhan noidan
asunnossa ... ja puhuin verestä. Siitä otan selvän heti, kun tulen
sisään. Saatan sen ehkä huomata hänen naamastaan, muuten ... saattaisin
olla mennyttä kalua ... otan selvän siitä.

-- Tiedätkö, sanoi hän ja hymyili veitikkamaisesti, olen selvästi
huomannut, että sinä sitten eilisen olet ollut erinomaisen liikutetussa
mielentilassa.

-- Minä? En ensinkään ole liikutettu, sanoi Rasumihin, mutta säpsähti
kysymyksestä.

-- Aivan varmaan, veikkoseni, sen huomaa helposti sinusta. Istuit
tuolilla, missä sinulla koskaan ei ole tapana istua, kaukana syrjässä ja
hypähdit äkkiä ylös ilman syytä, ikäänkuin sinulla olisi ollut
suonenveto. Milloin olit surumielinen, milloin erinomaisen ilonen ja
olit niin makea kuin puhtain sokeri. Sinä punastuit ja erittäinkin
silloin, kun sait päivälliskutsun.

-- Valehtelet!... Mitä sinä oikeastaan tarkotat?

-- No, miksi vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin koulupoika? Nyt
punastut taas!

-- Sitten olet aika aasi!

-- Miksi tulet niin neuvottomaksi, Romeo! Kerron sen jossakin, ha, ha
ha! ja äiti nauraa ... ja...

-- Mutta onko se todellakin vakaumuksesi? Mitä se merkitsee? Rasumihin
tuli aivan hämilleen ja kylmät väreet karmivat kauhusta hänen
selkäpiitään. -- Mitä ajattelet sanoa heille? Minä, veli ... hyi, mitä
sinä juttelet!

-- Olet punanen kuin ruusu. Jospa tietäisit, miten kauniilta näytät!
Romeo in folio! Entä miten soma oletkaan! Oletpa vielä pessyt itsesi
puhtaaksi tänään, puhdistanut kyntesikin, eikö totta! Koska ennen olet
itseäsi niin vaivannut. Kumarruppas, luulen että olet pumadalla
hiuksesikin rasvannut!

-- Sika!

Raskolnikov nauroi ääneensä saapuessaan Porfyrius Petrovitshin asunnon
ovelle. Se oli juuri hänen tarkoituksensa. Huoneen sisällä voitiin
kuulla, että hän nauroi eteisessä.

-- Ei sanaakaan enää -- muuten lyön sinut mäsäksi! kuiskasi Rasumihin
ravistaen häntä kiivaasti.



V.


Sisään astuessaan näytti Raskolnikov henkilöltä, joka suurella vaivalla
pidättää aika naurua. Hänen taakseen ilmestyi pitkä Rasumihin, joka oli
aivan punanen vihasta ja häpeästä. Sekä hänen kasvonsa että hänen
käytöksensä olivat tällä hetkellä nauruhermoja kutkuttavat ja
synnyttivät Raskolnikovissa ilosuutta.

Huoneen omistaja seisoi keskellä permantoa ja katseli heitä kysyvästi.
Raskolnikov ojensi hänelle kätensä samalla ilmeisesti ponnistellen
naurua vastaan. Mutta tuskin oli hän sanonut paria sanaa, ennenkuin hän
tahtomattaan tuli katsoneeksi Rasumihiniin ja silloin alkoi hän nauraa
uudelleen. Se kiihkeä suuttumus, mikä Rasumihinissa syntyi tämän
sydämellisen naurun johdosta, vaikutti sen, että kohtaus näytti vallan
luonnolliselta. Rasumihin näytti vallan auttavan Raskolnikovia hänen
suunnitelmissaan.

-- Piru vieköön! huusi Rasumihin lyöden nyrkkinsä pieneen pyöreeseen
pöytään, jolla oli äsken tyhjennetty teelasi. Pöytä särkyi ja pirstaleet
lensivät ympäri huonetta.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka maksaa minulle särjetyt esineeni?
huudahti Porfyrius Petrovitsh ilosella äänellä.

Rasumihin, joka oli vallan nolostunut lyötyään säpäleiksi pöydän ja
lasin, käänsi selkänsä hänelle, sylki kiihtyneenä ja katseli synkästi
ikkunasta. Sametov, joka oli istunut eräässä nurkassa vierasten sisään
tullessa, nousi ja odotti jotakin enempää. Hän väänsi suunsa hymyyn,
mutta katseli epäilevästi koko kohtausta ja näytti hieman alakuloselta
Raskolnikovin nähdessään. Sametovin odottamaton läsnäolo teki
Raskolnikoviin epämielusan vaikutuksen.

-- Pyydän anteeksi, sanoi hän hieman alakulosena; -- nimeni on
Raskolnikov.

-- Minua huvittaa tutustua teihin. Mikä hänen on? Eihän hän edes aijo
tervehtiäkään meitä, sanoi Porfyrius Petrovitsh osottaen Rasumihia.

-- Minä en käsitä, miksi hän on niin raivostunut minulle. Minä vain
sanoin hänelle tiellä, että hän oli Romeon kaltanen ja todistin sen
myös. Muuta se ei ollut.

-- Sinä olet aasi! huudahti Rasumihin silti kääntymättä.

-- Hänellä on mahtanut olla oikeutettu syy suuttua niin yhdestä ainoasta
sanasta, sanoi Porfyrius nauraen.

-- Alatko sinäkin nyt? Menkää helvettiin kaikki! keskeytti Rasumihin
itsensä, nauroi toisten mukana ja meni niin ilosena, kuin ei mitään
olisi tapahtunut, Porfyriuksen luo. -- Nyt voinee tuo juttu loppua.
Tässä on ystäväni, Rodion Romanovitsh Raskolnikov, joka on kuullut
paljon puhuttavan sinusta ja joka haluaa tutustua sinuun. Hän tahtoo
pyytää neuvoa sinulta. Ah, Sametov, oletko sinä täällä? Koska te olette
tutustuneet?

-- Mitähän tämä merkinnee? ajatteli Raskolnikov levottomasti.

-- Eilen ollessamme sinun luonasi, vastasi Sametov avomielisesti.

Porfyrius oli vielä aamupuvussaan, yönutussaan ja tohveleissa. Hän oli
viidenneljättä vuotias, pieni, tanakka ja parraton. Hänen pyöreää
päätänsä peitti lyhyeksi leikattu tukka, ja kasvoissa oli kellertävä
väri. Silmiä peitti puoleksi melkein valkoset, räpäyttävät silmäluomet,
jotka antoivat niille sen ilmeen kuin hän alituisesti olisi iskenyt
silmää jollekin.

Hänen silmiensä katse oli huomattava vastakohta hänen koko ruumiillensa,
jossa oli vivahdus naisellisuutta.

Kun Porfyrius Petrovitsh kuuli, että vieraalla oli asiaa, pyysi hän tätä
heti istuutumaan sohvalle, istuutui itse toiseen nurkkaan ja kiinnitti
häneen katseen, jossa ilmeni tuo vakava, keskitetty tarkkaavaisuus, joka
helposti voi saattaa toisen hämilleen.

Raskolnikov esitti asiansa lyhyeen ja selvästi, ja sai silloin
tilaisuuden tarkastella Porfyriusta tarkemmin. Porfyrius Petrovitsh ei
siirtänyt katsettaan hänestä koko aikana hänen puhuessaan. Rasumihin oli
istuutunut heitä vastapäätä saman pöydän ääreen ja seurasi suurella
mielenkiinnolla keskustelun kulkua. Vihdoin sanoi Porfyrius:

-- Teidän tulee jättää poliisikonttoriin siten kuuluva kirjelmä, että
olette kuullut puhuttavan murhasta ja siis pyydätte, että se
tutkintotuomari, joka käsittelee asiaa, ottaisi tiedon niistä esineistä,
jotka kuuluvat teille ja että haluatte saada ne takasin.

Raskolnikov koetti tulla alakuloseksi ja lausui:

-- Mutta surullisinta koko asiassa on se, ettei minulla tällä hetkellä
ole rahaa. Aijoin nimittäin vain antaa tiedoksi, että nuo esineet ovat
minun ja että minä toisen kerran saadessani rahaa...

-- Se on vallan samantekevää. Voitte myös kirjottaa siten minulle.

-- Tavalliselle vaiko leimapaperille? kiiruhti Raskolnikov kysymään; hän
näytti kiinnittävän erikoista huomiota rahakysymykseen.

-- Ah, voitte kirjottaa sen karkealle paperille, jos niin haluatte.

Porfyrius Petrovitsh katsoi häneen terävästi ja räpäytti silmäluomiaan
aivan kuin iskien silmää hänelle. Ja Raskolnikovista tuntui myös siltä
kuin olisi Sametovkin iskenyt silmää hänelle.

-- Hän tietää kaikki! johtui hänen mieleensä salaman lailla.

-- Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä moisen pikkuasian vuoksi, jatkoi
hän. -- Panttaamani esineet ovat korkeintaan viiden ruplan arvoset,
mutta ne ovat kallisarvoisia muistoja, ja minun täytyy tunnustaa
tulleeni sangen surulliseksi saadessani tietää...

-- Siksi sinä eilen jouduit suunniltasi, kun minä kerroin Sosimoville,
että Porfyrius kuulustaa kaikkia, joilla oli pantteja vanhuksella, sanoi
Rasumihin.

Raskolnikov heitti häneen raivoisan silmäyksen, mutta hillitsi kuitenkin
itsensä ja sanoi hänelle:

-- Sinä näyt tekevän pilaa minusta, veikkoseni. Ehkä minä pidän liian
suurta ääntä näistä sinun silmissäsi merkityksettömistä esineistä, mutta
sinun ei silti tarvitse pitää minua egoistisena. Minun silmissäni eivät
nämä pikkuesineet ole mitään pikkuasioita. Minä sanoin sinulle äsken,
että tuo hopeakello on ainoa muisto isäni omaisuudesta. Äitini on tullut
tänne, sanoi hän Porfyriukselle, ja jos hän saisi tietää, jatkoi hän
kääntyen taas Rasumihinin puoleen ja koettaen saada äänensä värisemään
-- että kello on kadonnut, joutuisi hän epätoivoon.

-- Ah, enhän minä tarkottanut mitään pahaa, päinvastoin! lausui
Rasumihin loukkaantuneena.

"Ihmettelen, näyttelinköhän oikein?... Oliko se aivan luonnollista?...
Enkö mennyt liiallisuuksiin?" ajatteli Raskolnikov vavisten itsekseen.
"Viimeinen lause oli joka tapauksessa tarpeeton."

-- Koska tuli rouva äitinne kaupunkiin? kysyi Porfyrius.

-- Eilen illalla.

-- Teidän kapineenne eivät mitenkään joudu hukkaan. Minä olen jo kauvan
odottanut teidän tuloanne.

Aivan kuin ei olisi sanonut mitään huomattavampaa, työnsi hän tuhkakupin
Rasumihinille, joka sydämettömästi tahrasi maton paperossistaan
pudottamallaan tuhalla. Raskolnikov vavahti, mutta Porfyrius ei
näyttänyt huomanneen sitä. Hän puuhasi ainoastaan Rasumihinin paperossin
kanssa.

-- Odotitko sinä häntä? Tiesitkö sinä, että hän oli pantannut jotakin
tuolle vanhukselle? lausui Rasumihin.

Porfyrius katsoi Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi:

-- Molemmat teidän kapineenne, sormuksen ja kellon oli vanhus käärinyt
paperipalaseen ja paperissa oli teidän nimenne, lyijykynällä
kirjotettuna, sekä päivänmäärä, jolloin nämä esineet oli jätetty
hänelle.

-- Miten te kiinnitätte huomionne kaikkeen! sanoi Raskolnikov
alakulosesti hymyillen, samalla koettaen katsoa häntä rohkeasti silmiin.
-- Minä huomautan tämän vain siksi, koska siellä luultavasti oli paljon
moisia esineitä ja te vaivoin olette muistanut kaikki nimet ... ja ...
(se oli tyhmää, miksi lisäsin sitä).

-- Kaikki ne, joilla on ollut pantteja, ovat ilmottautuneet. Te olitte
ainoa, joka puuttui, vastasi Porfyrius tuskin huomattava ivan värähdys
äänessään.

-- Minä en ole ollut terve.

-- Sen tiedän. Olenpa myös kuullut, että olette ollut sangen liikutettu.
Te olette vieläkin sangen kalpea.

-- Minä en ole ollenkaan kalpea, päinvastoin olen aivan reipas, sanoi
Raskolnikov muuttuneella äänellä. Viha kiehui hänessä, eikä hän voinut
kauvemmin hillitä itseään. "Ja vihassa kavallan itseni," pälkähti hänen
päähänsä; "miksi he minua kiusaavat?"

-- Sinä et ole vallan terve, sanoi Rasumihin. -- Eilen sinä hourailitkin
toisinaan... Ajattelehan Porfyrius, hän tuskin voi seistä jaloillaan ja
hiipi kuitenkin ulos heti kun minä ja Sosimov käänsimme hänelle
selkämme. Ja sitä paitsi oli hän syyntakeettomassa tilassa.

-- Siis mitä täydellisimmässä houretilassa? Onko moista kuultu ennen! ja
Porfyrius puisti päätään.

-- Ah, pötyä! Älkää uskoko häntä ... ei, älkää uskoko häntä ollenkaan!
huudahti Raskolnikov raivoissaan. Tuntui siltä kuin Porfyrius Petrovitsh
ei olisi kuullut noita omituisia sanoja.

-- Miten voit sinä lähteä ulos, ellet ollut houreissa? huusi Rasumihin
kiivastuneena. -- Miksi läksit? Mitä varten?... Ja miksi niin salasesti?
Oliko se terveen ajatusta? Nyt, kun kaikki vaara on ohi; puhun sinulle
jo vallan suoraan!

-- He vaivasivat minua molemmat sangen suuresti, sanoi Raskolnikov
pilkallisella äänellä Porfyriukselle, -- ja minä juoksin tieheni
vuokratakseni itselleni uuden asunnon, niin etteivät he tietäisi
olinpaikastani. Otinpa mukaani jokusen määrän rahaakin. Herra Sametov
näki ne. No, herra Sametov, olinko eilen järjissäni vai puhuinko
houreissa? Nythän te voitte ratkasta taistelun.

Hänen teki mielensä kuolettaa Sametov tällä hetkellä, sillä tämän katse
ja vaikeneminen olivat hänestä yhtä vastenmieliset.

-- Minun mielipiteeni mukaan te eilen puhuitte sekä viisaasti että
viekkaasti. Te olitte vain sangen kiihtynyt, vastasi Sametov kuivasti.

-- Ja tänään kertoi Nikodin Fomitsh, että hän tapasi teidät sangen
myöhään eilen illalla erään virkamiehen luona, jonka yli oli ajettu...

-- No, siinä sen näet, sanoi Rasumihin. -- Olitko sinä täydessä
tajussasi, antaessasi leskelle viimeset roposi hautausta varten.

-- Olen ehkä löytänyt aarteen, josta et sinä tiedä mitään, ja siksi olin
eilen niin antelias... Minä pyydän anteeksi, sanoi hän värisevin huulin
Porfyriukselle, -- että olemme vaivanneet teitä näin kauvan tällä
lorupuheellamme.

-- Ette tietystikään, päinvastoin ... ette ollenkaan! Jospa vain
tietäisitte, miten paljon te kiinnitätte mieltäni! Minua ilostuttaa,
että te vihdoinkin olitte niin ystävällinen ja tulitte tänne.

-- Juokaamme edes hieman teetä! Johan kurkku kuivuu! huudahti Rasumihin.

-- Sepä oiva tuuma! Me juomme kai kaikki yhdessä. Mutta etkö sinä ehkä
ensin tahtoisi ... jotakin suuhunpantavaa?

-- Mene tiehesi!

Porfyrius Petrovitsh läksi tilaamaan teetä.

Ajatukset risteilivät kuin tuulispäät Raskolnikovin päässä. Hän oli
tavattoman liikutettu.

"Tätä julkeutta voin tuskin kestää kauvempaa. He eivät edes yritäkään
salata epäilyksiään. Ei kai sellasen, joka ei tunne minua, tarvinne
puhua kanssani Nikodin Fomitshista. Se ei siis enää ole mikään
salaisuus, että he seuraavat minua. Jospa he edes tekisivät hyökkäyksen
sen sijaan että leikkivät kanssani kuin kissa rotan kanssa. Se ei sovi
sinulle, Porfyrius Petrovitsh. Voisi tapahtua, että minä äkkiä nousisin
ja paljastaisin koko totuuden. Silloin he saisivat tietää, miten minä
halveksin heitä!" Hän hengitti syvään. "Mutta jos minä vain kuvittelen
mielessäni! Heidän sanoissaan en tuntenut olevan mitään salattua
ajatusta. Mutta ehkä sentään?... Miksi sanoi hän juuri 'vanhuksen
luona?' Miksi sanoi Sametov, että minä puhuin 'viekkaasti?' Miksi juuri
tämä sävy? Niin, sävy, siinäpä se asia... Rasumihinhan kuuli myös sen,
miksi ei hän sitä huomaa? Niin, eihän tuo viaton tyhmyri koskaan mitään
huomaa! Jokohan kuume taas palautuu?... Iskikö Porfyrius todella silmää
minulle, vai eikö? Tyhmyyksiä! Miksi hän iskisi minulle silmää?
Tahtovatko he saada minut suuttumaan, vai tietävätkö he kaikki?...

"Sametovkin on julkea! ... vai onko hän todella sitä? Sametov on
ajatellut sitä kaiken yötä; sen minä aavistin! Hän on täällä jo kuin
kotonaan ja kuitenkin on hän ensi kertaa täällä. Porfyrius ei kohtele
häntä ollenkaan vieraana, hän kääntää hänelle selkänsä vallan
ujostelematta. He ymmärtävät toisiaan jo sangen hyvin, erittäinkin
kaikissa minua koskevissa seikoissa; he olivat varmasti keskustelleet
minusta juuri ennen tuloani!... Ihmettelenpä, tietävätkö he mitään
asunnosta? Sanoessani juosseeni eilen tieheni etsiäkseni uutta asuntoa
ei hän sitä kuunnellut, ei tuntunut ollenkaan kiinnittävän huomiotakaan
siihen... Tuo asuntojuttu oli muuten viisaasti keksitty ... siitä voi
ehkä myöhemmin koitua hyötyä! Sehän tapahtui kuumeen houreissa ... hah,
hah, haa! Hän tietää jo kaikki, mitä tapahtui eilen illalla? Mutta hän
ei kuitenkaan tiennyt sitä, että äiti on tullut! Päivämääränkin hän oli
kirjottanut, tuo vanha noita!... Odotahan vain hetkinen, vielä en minä
antaudu! Kaikki nämä eivät vielä ole tosiseikkoja, ainoastaan
mielihoureita! Tuokaa ensin tosiseikkoja!... Ihmettelenpä, tietänevätkö
he mitään huoneustosta? Minä en lähde täältä, ennenkuin olen saanut
selvän siitä! Mutta miksi tulinkaan tänne!..."

Kaikki tämä kulki salaman lailla hänen päässään.

Porfyrius Petrovitsh palasi pian.

-- Päätäni pyörryttää vielä eilisen johdosta, sanoi hän kääntyen
hymyillen Rasumihinin puoleen.

-- No, miten se tapahtui? kuka voitti?

-- Luonnollisestikaan ei kukaan, kuten aina tapahtuu. Me puhuimme
lopuksi ikuisuudesta ja leijailimme korkealle yli-ilmoihin.

-- Ajattelehan Rodja, mistä he eilen puhuivat? He kiistelivät siitä,
onko rikoksia vai eikö.

-- Sehän on vallan tavallinen yhteiskuntakysymys, vastasi Raskolnikov
hajamielisesti.

-- Kuule nyt, Rodja, mitä minä sanon, ja kuulkaamme sitten sinun
ajatuksesi. Taistelu alkoi sosialistien mielipiteillä. Kuten tunnettu,
on heidän käsityksensä sellainen, että "rikos on vastalause
yhteiskuntalaitoksissa olevaa säännöttömyyttä vastaan." Nykyinen
yhteiskunta on syypää kaikkeen -- ja sillä hyvä. Siitä seuraa myös, että
jos yhteiskunta olisi normalisti järjestetty, katoisivat kaikki rikokset
äkkiä, kun ei enää olisi mitään syytä vastalauseeseen. Kaikista tulisi
siinä tuokiossa "oikeuden ihmisiä." Ihmisluontoa ei oteta vähimmälläkään
tavalla laskuun.

Heidän mielipiteensä mukaan ei ihmiskunta kehity historiallisella,
elävällä tavalla, lopullisesti kerran päämääränä saavuttaakseen
normaliyhteiskunnan, vaan juuri päinvastoin: sosialismi on, kuten jokin
matematikapää on laskenut, kerrallaan saattava koko ihmiskunnan
sopusointuun, tekevä sen oikeamieliseksi ja synnittömäksi, ilman että
siihen tarvitaan mitään elintoimintaa, vaan ainoastaan historiallista
eli luonnollista kehitystä. Siksipä he ovatkin tykkänään vaistomaisesti
historian oppilauselmia vastaan. Se on vain tyhmyyttä ja liiottelua ...
ja tyhmyys on se syntipukki, jonka niskoille he sysäävät syyn! Siksipä
he eivät voikaan sietää henkistä elintoimintaa: "Me emme tarvitse mitään
elävää sielua". Elävä sielu tarvitsee elämää, elävä sielu ei seuraa
konemaista kaavaa, elävä sielu on epäilevä ja katselee taakseen! Siksi
poistettakoon se! Mutta joskin tämä haiskahtaa hieman mädältä, vaikka
sen yhtä hyvin voisi tehdä kimmoavasta kumista ... ei se siksi myöskään
ole elävä vaan tahdoton, orjallinen eikä muutu kapinalliseksi... Ja
tulos on ... etteivät he ole saattaneet sitä pitemmälle kuin muurien
rakentamiseen ja käytävien ja huoneitten järjestämiseen falansterissaan;
Falansteri on valmis, mutta ihmisluonto ei ole vielä valmis falansteria
vasten, se tahtoo elää, se ei ole vielä päättänyt elintoimintaansa,
siitä on vielä liian aikasta antaa haudata itsensä kirkkomaahan. Pelkän
logikan avulla ei kukaan voi juosta luonnon rajain yli. Logika
tarkastelee ainoastaan kolmea mahdollisuutta ... mutta niitä on
kokonainen miljona! No, silloinhan tarvitsee vaan leikata pois miljona
ja asettaa kysymys elämän miellyttäväisyydestä ja loistosta etunenään.
Sehän on tehtävän helpoin ratkasu. Sehän on niin viettelevän selvää ja
silmäänpistävää, ettei siinä tarvitse ajatella ollenkaan enempää. Ja
pääasiahan onkin --kaiken ajattelemisen hävittäminen! Koko ihmiselämän
salaisuus voidaan koota kahteen painettuun sivuun.

-- Kas niin, nyt on sulku murtunut ja vesiputous syöksyy eteenpäin!
naurahti Porfyrius. -- Ajatelkaa, kääntyi hän Raskolnikovin puoleen, --
samallainen oli hän eilen ... ei, veikkoseni, se ei ole totta, mitä sinä
sanot, "yhteiskuntalaitoksilla" on suuri merkitys rikoksia
arvostellessa, sen voin vakuuttaa sinulle.

-- Minä tiedän kyllä, että niillä on suuri merkitys, mutta sano minulle
esimerkiksi: jos nelikymmenvuotias mies väärinkäyttää tyttöä kymmenen
vuotta, ovatko "yhteiskuntalaitoksesi" silloin pakottaneet häntä siihen?

-- Kyllä, miksei? Tarkasti ajatellessa on yhteiskuntalaitoksilla myös
osansa siinä. Moisen rikoksen voi sangen helposti selittää
yhteiskuntalaitosten avulla.

Rasumihin melkein raivostui.

-- Ei, tiedätkö mitä, huudahti hän, -- silloin tahdon myös heti
todistaa, että sinulla on valkeat silmäripset, siksi että Iivana Suuren
torni Moskovassa on viisineljättä syltä korkea, todistaa sen selvästi,
tyydyttävästi ja johtuvasti sekottaen joukkoon hiukkasen
vapaamielisyyttäkin. Tahdotko? Lyötkö vetoa?

-- Olkoon menneeksi ... lyön vetoa! Annahan kuulua, miten sen todistat.

-- Äh, hän vain luulottelee, tuo pentele! huusi Rasumihin hylkivästi. --
Sinun kanssasi ei kannata puhua!

-- Nyt hän on oikein elementissään, sanoi Porfyrius Raskolnikoville.
Mutta puhuessamme yhteiskuntalaitoksista tulin ajatelleeksi
tutkimustanne "rikoksista" -- tai mikä sen nimi oli -- ja tämä tutkielma
on jo kauvan kiinnittänyt mieltäni. Kaksi kuukautta sitten olin
tilaisuudessa lukemaan sen "Aikakauslehdestä".

-- Minunko tutkielmani? Oliko se "Aikakauslehdessä?" kysyi Raskolnikov
hämmästyneenä. -- Minä tosiaan kirjotin sellaisen tutkielman puoli
vuotta sitten, juuri silloin kun jätin yliopiston. Mutta minä lähetin
sen "Viikkolehteen" enkä "Aikakauslehteen".

-- Mutta se julaistiin "Aikakauslehdessä".

-- "Viikkolehti" lakkasi siihen aikaan ja siksi ei sitä julaistu.

-- Se on totta, mutta sanottu lehti yhdistettiin sittemmin
"Aikakauslehteen" ja siitä johtuu se, että teidän tutkielmanne kaksi
kuukautta sitten oli mainitussa lehdessä. Ettekö tietänyt sitä?

Raskolnikov puisti päätään.

-- Tehän voitte pyytää palkkiotanne. Tepä vasta olette omituinen
ihminen! Te olette niin täydellisesti itseksenne, ettei teillä ole edes
selvillä seikat, jotka suorastaan koskevat teitä.

-- Hyvä, Rodja! Sitä en minäkään tiennyt! huudahti Rasumihin. Lähdenpä
jo tänään lukuyhdistykseen ja pyydän saada nähdä tuon lehden.

-- Mutta miten te tiedätte, että tuo tutkielma on minun kirjottamani?

-- Sain sen aivan äskettäin tietää toimittajalta, jonka tunnen
henkilökohtasesti... Se on suuresti kiinnittänyt mieltäni.

-- Jos muistan oikein, koetin kuvata rikoksentekijän sieluntilaa hänen
tehdessään tekoaan.

-- Aivan niin, ja te olette sitä mieltä, että rikoksen tekoa aina seuraa
sairaaloinen tila rikoksentekijässä. Mutta toinen aate, jonka ohimennen
mainitsette tutkielmanne lopussa, kiinnittää kuitenkin mieltäni enemmän.
Te sanotte nimittäin, että maailmassa on sellaisia yksilöitä, joilla on
oikeus tehdä rikoksia ja joille lait eivät ole esteenä.

Raskolnikov nauroi tälle väärälle tulkitsemiselle.

-- Miten? Oikeus tehdä rikoksia? sanoi Rasumihin surullisesti.

-- Ei, ei, niin ei se vallan ollut, sanoi Porfyrius. Hän jakaa ihmiset
tavallisiin ja ei-tavallisiin. Tavallisten täytyy totella, eikä heillä
ole oikeutta rikkoa lakia. Mutta ei-tavallisilla on sitä vastoin oikeus
tehdä kaikellaisia rikoksia ja uhmailla lakia vastaan yksistään siitä
syystä, että he eivät ole tavallisia. Sillä luulen minä teidän
esittäneen asian.

Raskolnikov nauroi taasen. Hän ymmärsi Porfyriuksen tarkotuksen ja koska
hän selvästi muisti tutkielmansa sisällön, hän päätti tarttua syöttiin.

-- Minä en ole esittänyt asiaa aivan sillä lailla, sanoi hän
vaatimattomasti. -- Minä en ollenkaan hyväksy sitä, että ei-tavalliset
ihmiset kaikissa olosuhteissa uhmailevat lakia vastaan. Minä olen aivan
yksinkertaisesti sanonut, että ei-tavallisella ihmisellä on oikeus, ei
yleinen, vaan henkilökohtainen, sallia omatuntonsa mennä joittenkin
rajojen poikki, mutta pelkästään sellaisissa tapauksissa, jolloin hänen
ajatuksensa (joka kenties tarkottaa kanssaihmisten onnea) toteuttaminen
vaatii sitä. Minä koetan lausua ajatukseni selvemmin. Jos miehet
sellaiset kuin Kepler ja Newton eivät olisi epäsuotuisten olosuhteitten
vuoksi voineet millään lailla tehdä keksintöjään ilman ihmishenkien
uhrausta, jotka olisivat vaikeuttaneet ja estäneet heidän keksinnöitään,
olisi heillä ollut oikeus, niin, jopa velvollisuuskin ... toimittaa nämä
ihmiset tieltään voidakseen hyödyttää koko ihmiskuntaa. Siitä ei seuraa,
että Newtonilla olisi ollut oikeus tappaa kaikki oman mielensä mukaan
tai joka päivä ryövätä ihmisiä yleisellä maantiellä. Sitten osotin
tutkielmassani, jos oikein muistan, että kaikki ihmiskunnan lainlaatijat
ja uudistajat vanhimmasta aina Lykurgokseen, Soloniin, Muhametiin ja
Napoleoniin saakka ovat olleet rikollisia jo siitä syystä, että he
julaistessaan uuden lain kumosivat vanhan, jota yhteiskunta piti pyhänä,
ja syystä etteivät he kammonneet vuodattaa verta silloin kun
verenvuodatuksesta saattoi olla hyötyä. Täytyy tarkoin muistaa, että
useimmat näistä ihmiskunnan hyväntekijöistä ja lainlaatijoista
vuodattivat verta sangen runsaissa määrin. Sanalla sanoen, minä
todistin, etteivät yksistään maailman "suuret", vaan myös kaikki, jotka
hiemankin kohoavat tavallisten ihmisten yläpuolelle, pakotetaan
lainrikkojiksi -- luonnollisesti suuremmassa tai pienemmässä määrässä.
Mutta tämä on ollut painettuna ja luettiin tuhansia kertoja, eikä ole
mitään uutta. Jakaessani ihmiset tavallisiin ja ei-tavallisiin on
minulla kuitenkin paljon ehtoja. Minä pysyn vaan esitykseni pääkohdissa.
Noudattamalla luonnonlakeja voidaan ihmiset jakaa kahteen ryhmään,
alempaan, joka on olemassa yksistään suvun jatkamista varten, ja
korkeampaan, jolla on lahja lausua piirissään uusi sana ja raivata uusia
teitä. Luonnollisesti on olemassa useita alaosastoja, mutta molempien
ryhmien välinen raja on sangen selvä. Ensimäiseen ryhmään kuuluu
ihmisiä, jotka luonnostaan ovat vanhoillisia ja alamaisia. Ne, jotka
lasketaan kuuluviksi toiseen ryhmään, ovat särkijöitä ja he rikkovat
lakia. Enimmin pyrkivät he hyvän nimessä kaatamaan nykyistä. Jos joku
heistä aatteensa vaikutuksesta rohkenee raivata tiensä ruumiin yli voi
hän sen tehdä aatteensa tarkotusperän vuoksi. Se on minun vakaumukseni
ja ainoastaan siinä mielessä puhun minä tutkielmassani valittujen
oikeudesta tehdä rikoksia. Enemmistö harvoin tunnustaa näitten ihmisten
oikeutta, se mestaa lainrikkojat ja täyttää siten tehtävänsä. Mutta
seuraavat sukupolvet asettavat sitten nämä mestatut jalustalle ja
osottavat kunnioitustaan. Ensimäinen ryhmä on nykyajan valtias, toinen
on tulevaisuuden herra. Edellinen pitää maailmaa pystyssä ja lisää sitä
suuruuteen nähden, toinen johtaa maailman päämääräänsä. Niillä on
molemmilla sama oikeus olemassaoloon. Sanalla sanoen, minä annan samat
oikeudet kaikille ja -- vive la querre éternelle, -- uuden Jerusalemin
tuloon asti!

-- Uskotteko todellakin uuteen Jerusalemiin?

-- Uskon, kyllä minä uskon siihen, vastasi Raskolnikov varmalla äänellä.
Koko pitkän esityksensä aikana olivat hänen silmänsä suunnatut lattiaan.

-- Ja ... uskotteko ... Jumalaan! Suokaa anteeksi, että olen kyllin
utelias tekemään moista kysymystä.

-- Uskon, minä uskon Jumalaan, vastasi Raskolnikov katsoen
Porfyriukseen.

-- Ja Latsaruksen herättämiseen?

-- Kyllä, minä uskon sen myös todeksi. Mutta miksi teette kaikki nämä
kysymykset?

-- Uskotteko sen kirjaimellisesti?

-- Uskon.

-- Todellako! Minä kysyin vain uteliaisuudesta suokaa anteeksi.
Suostumuksellanne tahdon palata siihen, josta puhuimme. Näitä ihmisiä ei
saa mestata. Muutamat...

-- Voittavat elinaikanaan. Niin, muutamat saavuttavat päämääränsä jo
eläessään ja silloin...

-- Alkavat he itse mestata.

-- Jos välttämättömyys vaatii, kuten on tavallista. Teidän
huomautuksenne oli sangen terävä.

-- Kiitos. Mutta sanokaa nyt minulle, miten voi erottaa ei-tavalliset
yksilöt tavallisista? Minut valtaa käytännöllisen ihmisen luonnollinen
levottomuus. Eikö voisi ottaa käytäntöön erikoista pukua, leimaa tai
jotakin muuta merkkiä? Teidän täytyy tunnustaa, että jos tapahtuisi
mellakka, jos toiseen luokkaan kuuluva yksilö kuvittelisi kuuluvansa
toiseen ja alkaisi hävittää kaikkia esteitä, silloin...

-- Niin sellaista esiintyy sangen usein, mutta sellainen erehdys on vain
mahdollinen sille, joka kuuluu tavalliseen ihmisluokkaan. Teidän ei
tarvitse olla levoton, sillä ne eivät koskaan pääse pitkälle.

-- Minun on, ikävä kyllä, vielä tehtävä eräs kysymys. Sanokaa minulle,
miten monella näistä ei-tavallisista on oikeus murhata toisia? Teidän
laillanne tahdon luonnollisesti kallistua heidän puolelleen, mutta
olisipa kuitenkin mitä vastenmielisintä, jos olisi useita samaa lajia.

-- Älkää olko levoton sen suhteen, jatkoi Raskolnikov samalla äänellä;
uusiaatteisia ihmisiähän syntyy tavattoman harvoin. Kuitenkin on
etsittävä tarkka luonnonlaki voidaksemme ymmärtää sen järjestyksen,
missä nämä ihmislajit ja syrjälajit esiintyvät. Tämä laki on
luonnollisesti vielä tuntematon, mutta minä uskon, että sellainen on
olemassa ja että tulevaisuudessa keksitään.

-- Mutta lasketteko te leikkiä keskenänne? huudahti Rasumihin. Et kai
puhu totuudessa, Rodja?

Raskolnikov vaikeni kohottaen kalpeita, kärsiviä kasvojaan. Näitten
vakavien, huolestuneitten kasvojen ohessa tuntui Porfyriuksen
kasvojenilme pilkalliselta ja erittäin julkealta.

-- Niin, veliseni, jos sinä todella puhut tosissasi, olet luonnollisesti
oikeassa sanoessasi, ettei mikään ole uutta ja että me olemme lukeneet
ja kuulleet kaikki ne tuhansia kertoja. Mutta mikä todella on
alkuperästä ja sinun oma henkinen omaisuutesi, on teoriasi ihmisten
oikeudesta vuodattaa verta puhtain omintunnoin. Sinä puolustat
yltiöpäisestä tätä teoriaasi ja se se herättää minussa kummastusta.
Minäpä tahdon lukea sinun tutkielmasi.

-- Siinä et tapaa sitä, mitä etsit.

-- Suokaa anteeksi, että minä seuraan ainetta loppuun, sanoi Porfyrius.
Otaksukaamme, että joku mies tai nuorukainen kuvittelee olevansa
Lykurgos tai Muhamet ja sanoo itsekseen: Minun täytyy tehdä suuri
sotaretki, mutta sotaretkeen tarvitaan rahaa -- ja hän sitten alkaa
hankkia niitä, te kaiketi ymmärrätte minut?

Sametov, joka vielä istui nurkassaan, alkoi nauraa. Raskolnikov ei
kohottanut päätään.

-- Sellaisia esimerkkejä voi tosiaankin esiintyä. Tyhmät ja
kunnianhimoset henkilöt tosiaan tarttuvat tähän syöttiin -- ennen
kaikkea nuoret.

-- No, jatkakaa!

-- Niin, siten on asianlaita. Minä en voi sitä auttaa. Hän (Raskolnikov
osotti Rasumihia) sanoi äskettäin, että minä tunnustin ihmisille
oikeuden vuodattaa verta. Mitä se vaikuttaa asiaan? Yhteiskuntaahan
suojaa maanpako, vankilat, tutkintatuomarit ja kuritushuoneet.
Voidaanhan ryöväri ottaa vangiksi.

-- Entä kun olemme vanginneet hänet?

-- Ei hän ansaitse parempaa.

-- Se on sangen logillista. Mutta miten on hänen omantuntonsa laita?

-- Sen, jolla on omatunto, täytyy kärsiä -- tunnustaessaan rikoksensa.
Se on myös rangaistus.

-- Mutta miten käy todellisten nerojen? jatkoi Rasumihin otsaansa
rypistäen. -- Eivätkö ne joudu mitään kärsimään, joille murhaaminen oli
etuoikeus? Eikö heidän tarvitse maksaa mitään vuodattamastaan verestä?

-- Tässä ei ole kysymystä myönnytyksestä eikä kiellosta. Jokaisen, joka
tuntee sääliä uhriaan kohtaan, täytyy kärsiä. Todellisesti suurten
ihmisten täytyy -- minun ajatukseni mukaan -- kantaa täällä maan päällä
suurta kipua sydämessään, lisäsi hän mietiskelevästi.

Hän avasi silmänsä, katseli heitä kaikkia, hymyili ja tarttui lakkiinsa.
Verrattuna siihen iloseen mielentilaan, missä hän oli sisääntullessaan,
oli hän nyt liian levollinen. Hän tunsi sen itse. He nousivat kaikki.

-- Suotteko minun tehdä vielä yksi kysymys? sanoi Porfyrius.
--Kirjoittaessanne tutkielmaanne ei ehkä ollut mahdotonta, hih, hih,
että te laskitte itsenne, joskin vähemmässä määrin, "ei-tavallisiin"
ihmisiin, niihin, joilla on uusi sana sanottavana, minä tarkotan teidän
laillanne? Eikö asianlaita ole sellainen?

-- Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov ylenkatseellisella äänellä.
Rasumihin vavahti.

-- Jos asianlaita on sellainen, olisiko teillä itsellä ollut rohkeutta
mennä yli rajojen, se on, murhata tai ryövätä?

Hän näytti iskevän silmää Raskolnikoville vasemmalla silmällään ja
nauravan hiljaa.

-- Jos todella olisi mennyt yli rajojen, en sitä luonnollisestikaan
sanoisi teille, vastasi Raskolnikov lujalla ja ylpeällä äänellä.

-- Ei, sitä en minäkään tarkota.

-- Suokaa minun vain tehdä se huomautus, etten pidä itseäni Napoleonina
enkä Muhamettina sekä etten siis kykene antamaan teille tyydyttävää
selitystä siitä, miten menettelisin moisessa tapauksessa.

-- Kukapa ei täällä Venäjällä pitäisi itseään Napoleonina! sanoi
Porfyrius hävyttömän tuttavallisesti. Sanojen painossakin oli tällä
kertaa joku erikoinen merkitys.

-- Kyllä kai hänkin on joku tuleva Napoleon, joka viikko sitten iski
Aljona Ivanovnan hengiltä kirveellään, sanoi Sametov, joka äkkiä astui
nurkastaan.

Raskolnikov vaikeni ja katseli tylsin katsein Porfyriusta. Rasumihin
rypisti otsaansa ja katseli synkästi eteensä. Muutaman hetken kestävä
salainen hiljaisuus seurasi. Raskolnikov kääntyi lähtemään.

-- Joko te menette? sanoi Porfyrius kohteliaasti, ojentaen hänelle
kätensä. -- Minusta oli sangen mieluista tutustua teihin. Voitte olla
huoleton esineittenne suhteen. Kirjottakaa vain siten kuin olen sanonut.
Tai vielä parempi, tulkaa itse luokseni työhuoneeseeni jonakin päivänä,
jos tahdotte, niin huomenna jo. Minä olen siellä kello yksitoista. Ja
koska te olette yksi heistä, jotka ovat olleet vanhuksen luona, hänen
viime päivinään, voitte ehkä ilmottaa meille jotakin hänestä, lisäsi hän
hyväntahtonen ilme kasvoillaan.

-- Te siis aijotte kuulustella minua virallisesti taiteen kaikkien
sääntöjen mukaan, sanoi Raskolnikov terävällä äänellä.

-- Miksi minä teitä kuulustelisin? Te olette käsittänyt minut väärin.
Minä en koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä ja minä olenkin jo
kuulustellut hänen muita kauppatuttaviaan. Mutta minähän, totta vie,
satuin ajattelemaan tuota Nikolashkaa. Minä tiedän sangen hyvin, että
hän on viaton, mutta sanokaa minulle kuitenkin, mihin aikaan te tuona
päivänä menitte vanhuksen luo -- eikö se ollut kahdeksan tienoissa?

-- Kyllä, kahdeksan tienoissa, vastasi Raskolnikov katuen kuitenkin heti
sanojaan.

-- Kulkiessanne portaita ylös kahdeksan tienoissa, ettekö silloin nähnyt
kolmannessa kerroksessa, joka oli avoinna, kahta käsityöläistä tai ehkä
vain yhtä? He maalasivat. Ettekö kiinnittänyt huomiotanne siihen? Tämä
merkitsee nimittäin sangen paljon...

-- Maalareita? En, en minä nähnyt ketään, vastasi Raskolnikov
vitkalleen, ikäänkuin ponnistellen muistoaan; mutta samalla kertaa
ponnisti hän kaikkea ajatusvoimaansa ja oli menehtyä tuskasta
huomatessaan, mikä silmukka hänet vangitsi. -- Ei, minä en nähnyt
ketään, en edes huomannut, että mikään kerros olisi ollut avoinna ...
mutta ylhäällä viidennessä kerroksessa (hän oli välttänyt silmukan ja
riemuitsi) teki joku virkamies muuttoa ... nyt muistan selvästi, että
hän asui vastapäätä Aljona Ivanovnaa. Muutamat sotilaat kantoivat juuri
pois sohvaa ja minun täytyi vetäytyä aivan seinän ääreen ... mutta
mitään maalareita en huomannut ... sen enempää kuin sitä että mikään
huoneusto olisi ollut avoinna.

-- Mikä sinun on? huudahti Rasumihin. -- Maalarithan työskentelivät
talossa juuri sinä päivänä, jolloin murha tapahtui ja hänhän oli siellä
kolmea päivää aikasemmin! Mitä sinä tarkotat kysymyksinesi?

-- Hyi, pentele, miten yksinkertanen minä olen! huudahti Porfyrius
otsaansa lyöden. -- Menköön hiiteen koko juttu, se saattaa minut
hulluksi! Hän kääntyi Raskolnikovin puoleen ja sanoi anteeksi pyytävällä
äänellä:

-- Meistä olisi ollut suuriarvosta tietää, onko kukaan nähnyt maalareja
kahdeksan tienoissa, ja siksi minä kuvittelin mielessäni, että te
voisitte sanoa siitä jotakin.

-- Sinun täytyy enemmän ajatella, mitä sanot, sanoi Rasumihin
suuttuneella äänellä.

Viimeset sanat lausuttiin etehisessä. Porfyrius Petrovitsh saattoi heitä
kohteliaasti ovelle. He läksivät vaijeten tiehensä. Raskolnikov veti
syvään henkeä...



VI.


-- Minä en usko sitä, minä en voi uskoa sitä! toisti Rasumihin,- joka
koetti kaikin voiminensa vastustaa Raskolnikovia. He olivat jo
ennättäneet Pulcheria Alexandrovnan asunnon läheisyyteen.

-- Ei sinun tarvitsekaan uskoa sitä. Tapasi mukaan et sinä huomannut
mitään. Mutta minä pidin tarkkaa vaaria joka sanasta.

-- Sinä olet epäluulonen, mutta minun on kuitenkin tunnustettava, että
siinä äänenpainossa, millä Porfyrius puhutteli sinua, oli jotakin
omituista; ja olipa tuo Sametov lurjuskin sangen omituinen, mutta miksi,
miksi?

-- Hän on yöllä keksinyt jonkun jutun.

-- Ei, päinvastoin. Jos heillä tosiaan olisi tuo mieletön epäilys,
koittaisivat he kaikin voimin salata sitä, eivätkä heti löisi korttejaan
pöytään voidakseen sittemmin helpommin vangita sinut. Sehän olisi liian
julkeata ja varomatonta.

-- Jos heillä olisi tosiasioita perusteenaan, olisivat he jo kauvan
sitten kunnioittaneet minua kotitarkastuksella. Mutta älkäämme enää
puhuko siitä, sillä se on minusta mitä vastenmielisintä.

-- Ja julkeata se on, sangen julkeata. Mutta koska olemme alkaneet
avomielisesti puhua asiasta, tahdon tunnustaa sinulle, että olen jo
pitemmän aikaa huomannut, miten he nuuskivat ympärilläsi. Jospa
tietäisit, miten raivoisena olen ollut heille! Ja mitä pohjaa heillä! Se
vain, että köyhä ylioppilas on ollut tukalissa oloissa ja tullut
luulosairaaksi, että hänellä kaupanpäällisiksi on tauti, joka tekee
hänet tajuttomaksi ja että hän sulkeutunut, ylpeä mies, kuluneeseen
takkiin puettu. Hänet he laahaavat kurjaan poliisikonttoriin, jossa hän
on pakotettu kuulemaan solvauksia kuudenkymmenen asteen lämpimässä ja
missä hän kuulee erään henkilön murhasta, jonka luona hän oli edellisenä
päivänä. Ja eikö ollut vallan luonnollista, että hän, joka ei ollut
syönyt mitään, menisi tainnoksiin? Ja tähän seikkaan perustavat he
syytöksensä. Hyi helvetti! Jos minä olisin ollut sinun sijassasi, olisin
minä nauranut heille kaikille tai vielä paremmin sylkenyt heitä
kasvoihin ja jakanut tiun korvatillikoita oikealle ja vasemmalle oikein
hartiavoimalla. Minä menen itse Porfyriuksen luo häntä torumaan.

-- Mutta odotahan hieman, huusi hän heti sen jälkeen tarttuen
Raskolnikovia olkapäähän. -- Odotahan hieman! Sinä valehtelet! Minä olen
miettinyt asiaa, sinä valehtelet! Miten se voi olla kavala kirje? Sinä
sanot, että hänen työläisiä koskeva kysymyksensä oli viekas loukku,
minkä hän pani eteesi? Mutta ajattelehan: jos sinä olisit tehnyt murhan,
kavaltaisitko silloin itsesi, ilmasisit nähneesi heidät ... työläiset ja
avonaisen huoneuston? Päinvastoin et silloin olisi nähnyt mitään,
vaikkakin olisit nähnyt kaikki! Kuka tahtoo todistaa itseään vastaan?

-- Jos minä olisin tehnyt murhan, olisin vallan varmasti tunnustanut
nähneeni sekä työläiset että huoneuston... sanoi Raskolnikov huomattavan
vastenmielisesti.

-- Mutta miksi todistaisit itseäsi vastaan?

-- Siksi, että ainoastaan sangen kehittymättömät ihmiset tai aivan
kokemattomat vasta-alkajat kuulustelussa muitta mutkitta kieltävät
kaikki. Jotenkin kehittynyt ja järkevä pää tunnustaa kaikki sellaiset
ulkonaiset seikat, joita ei voi salata. Hän antaa niille vain toisia
vaikuttimia, lisää omituisen syrjäseikan, joka antaa asialle toisen
merkityksen ja saattaa sen uuteen valoon. Porfyrius juuri arveli, että
minä vastaisin sillä lailla, sanoisin nähneeni heidät ... ja koettaisin
sitten perästä päin selittää sitä...

-- Mutta hänhän olisi heti sanonut sinulle, etteivät mainitut työmiehet
olleet siellä kahta päivää aikasemmin ja että sinä luonnollisesti olit
ollut siellä sinä päivänä, jolloin murha tapahtui kahdeksan tienoissa.
Sillä lailla olisi ollut sangen helppoa vangita sinut.

-- Hän juuri ajatteli, etten minä huomaisi kyllin hyvin punnita, että
minä vain kiiruhtaisin vastaamaan niin todenmukaisesti kuin mahdollista
ja samalla unohtaisin, etteivät työläiset olleet siellä kahta päivää
varemmin. Juuri tuollaiset pikkuseikat saattavat viekkaimmatkin päät
satimeen. Porfyrius ei ole niin tyhmä kuin luulet...

Tällä hetkellä olivat talon edustalla, kun uusi ajatus vaivasi
Raskolnikovia.

-- Mene sinä yksin sinne, sanoi hän äkkiä. -- Minä tulen puolen tunnin
päästä.

-- Minne sinä menet?

-- Minulla on eräs asia toimitettavana. Puolen tunnin päästä palaan.
Sano se heille.

-- Kuten tahdot -- mutta minä tulen kanssasi.

-- Sinäkin siis tahdot saattaa minut piinapenkkiin! huudahti hän niin
katkeroituneena ja epätoivoissaan, että Rasumihin jäi seisomaan
paikoilleen ja katselemaan synkästi hänen jälkeensä, joka nyt kiireesti
poistui. Vihdoin puri hän hampaitaan ja vannoi samana päivänä
puristavansa Porfyriusta kuin sitruunaa. Sitten hän läksi portaita ylös
rauhoittaakseen Pulcheria Alexandrovnaa, joka jo oli sangen huolissaan
heidän poissaolonsa vuoksi.

Kun Raskolnikov oli saapunut asuntoonsa, oli hänen hänen tukkansa märkä
ja hän hengitti syvään. Hän juoksi nopeasti portaita ylös, meni
huoneeseensa ja sulki oven. Sitten hän kiiruhti siihen nurkkaan, missä
tavarat olivat olleet kätkössä ja tutki sen huolellisesti, mutta ei
löytänyt mitään. Sitten hän nousi ja veti syvän helpotuksen huokauksen.

Äsken seisoessaan äitinsä asunnon edustalla oli hän kuvitellut
mielessään, että eräs kätketyistä esineistä oli voinut jäädä jälelle. Se
voitaisiin sitten äkkiä löytää ja esittää odottamattomana ja
kumoamattomana todistuksena häntä vastaan.

Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, samalla kun omituinen, puoleksi
mieletön hymy leikiskeli hänen huulillaan.

Vihdoin otti hän hattunsa ja läksi taas pois.

-- Siinähän hän on itse! huudahti joku ääni. Hän nosti päätään.

Talonmies seisoi kamarinsa ovella ja näytti häntä, samalla kääntyen
erään pienen, huonosti puetun miehen puoleen, joka matkan päästä näytti
naiselta.

Hänellä oli likanen lakki päässä ja vartalo oli etukumarassa. Ryppyset
kasvot todistivat ainakin viidenkymmenen vuoden ikää. Pienissä silmissä
oli ankara ja synkkä ilme.

-- Mitä nyt? sanoi Raskolnikov kääntyen talonmiehen puoleen.

Vanhus katseli häntä kiireestä kantapäähän ja viivähti hyvän aikaa häntä
katsellessaan. Sitten hän kääntyi lähtemään ja astui kadulle.

-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Raskolnikov.

-- Hän kysyi, asuuko ylioppilas Raskolnikov täällä. Te tulitte samassa,
ja kun hän sai tietää teidän olevan sen meni hän tiehensä. Sanottuaan
nämä sanat, läksi talonmies takasin huoneeseensa.

Raskolnikov kiiruhti vanhuksen jälkeen ja ehätti hänet pian. Hän
lähestyi ja katseli häntä suoraan kasvoihin. Toinen tarkkasi myös häntä,
tuijottaen häneen terävästi ja painaen taas katseensa maahan. He
kulkivat minuutin ajan vierekkäin sanaakaan lausumatta.

-- Te olette kysynyt minua talonmieheltä, sanoi Raskolnikov vihdoin
matalalla äänellä.

Mies ei vastannut, ja he vaikenivat molemmat pitkän aikaa.

-- Mitä se merkitsee? Te tulette kysymään minua ja sitte vaikenette,
sanoi Raskolnikov, mutta sanat olivat melkein käsittämättömät.

Tällä kerralla kohotti vanhus silmänsä ja heitti Raskolnikoviin synkän,
onnettomuutta ennustavan katseen.

-- _Murhaaja!_ sanoi hän äkkiä selvällä ja kuuluvalla äänellä.

Raskolnikov tunsi jalkojensa horjuvan ja sydän tykytti niin voimakkaasti
kuin olisi se halkeamaisillaan. Noin sata askelta kulkivat he
äänettöminä vierekkäin.

-- Mitä te tahdotte? Mitä te tarkotatte? Kuka on murhaaja? mutisi
Raskolnikov tuskin kuuluvalla äänellä.

-- _Sinä olet murhaaja!_ sanoi toinen selvästi ja katseli ilkeästi,
riemukkaasti hymyillen Raskolnikovin kalpeita kasvoja.

He olivat ennättäneet eräälle poikkikadulle. Vanhus kääntyi vasemmalle
edes taakseen katsahtamatta. Raskolnikov seisoi paikallaan ja katseli
kauvan hänen jälkeensä. Kun vanhus oli noin viidenkymmenen askeleen
päässä, kääntyi hänkin katsomaan Raskolnikovia. Tästä tuntui siltä kuin
olisi mies katsellut häntä tälläkin kerralla samoin kylmin, ilkein ja
riemuitsevin hymyin.

Raskain, vitkasin askelin, vapisevin polvin ja väristen kylmästä palasi
Raskolnikov huoneeseensa. Siellä seisoi hän liikkumattomana kymmenen
minuuttia. Sitten heittäysi hän väsyneenä ja syvään huoahtaen sohvalle,
jossa hän ojentausi ja jäi makaamaan suljetuin silmin.

Hänen ajatuksensa olivat sotkuset.

Hän näki useitten sellaisten ihmisten kasvot, jotka hän oli nähnyt
nuoruudessaan. Hän näki kirkontornin, erään ravintolan biljardin ja
erään upseerin, joka seisoi biljardin ääressä, ja kaukana kaikuivat
kirkonkellot kehottaen jumalanpalvelukseen. Muutamat näistä näyistä
miellyttivät häntä ja hän koetti pidättää niitä, mutta ne katosivat
heti.

Vihdoin hän kuuli Rasumihinin äänen ja portaista nopeitten askelten
kaiun. Hän oli nukkuvinaan. Rasumihin avasi oven ja seisoi pitkän aikaa
kynnyksellä. Sitten hän läheni varovasti sohvaa. Nastasja kuiskasi:

-- Antakaa hänen vain maata ja nukkua tarpeekseen. Sitten hän voi syödä.

-- Niin, se kai on parasta, vastasi Rasumihin.

He läksivät molemmat. Puolituntinen kului. Raskolnikov avasi silmänsä,
kääntyi selälleen ja pani kädet pään alle.

-- Kuka hän on? Kuka on tämä mies? Missä oli hän tuona hetkenä ja mitä
on hän nähnyt? Hänen on täytynyt nähdä kaikki, se on selvää ja ilmeistä.
Miksi ei hän ole näyttäytynyt aikasemmin? Ja kuinka on hän voinut nähdä
sen?... Hm!

Vavistus karmi hänen selkäpiitään... Mutta, rasia, jonka Mikolai löysi
oven takaa, eikö sekin ole todistus? Janan sadastuhannesosasta voi tulla
niin suuri todistus kuin Egyptin pyramidi! Ohi lentävä kärpänen on
voinut nähdä sen!... Mutta onkohan se mahdollista?

Hän huomasi vastentahtosesti, että voimat äkkiä alkoivat pettää häntä.

"Sitä minun olisi pitänyt ajatella edeltä käsin", kuiskasi hän katkeran
ivallisesti. -- "Miten voin ryhtyä sellaiseen tuntiessani itseni?...
Miten voinkaan ottaa kirveen käteeni ja tahrata itseäni vereen! Minähän
tiesin, minähän voin jo edeltäpäin tietää..." kuiskasi hän
epätoivossaan.

Ajatukset ajoivat sätkytellen takaa toisiaan aivoissa.

"Ei, _ne_ ihmiset eivät ole sitä laatua. _Nykyinen hallitsija_, jolle
kaikki on luvallista, hävittää Toulonin, murhaa Parisissa, _unohtaa_
armeijan Egyptiin, uhraa puoli miljonaa ihmistä sotaretkellään Moskovaan
ja laskee siitä leikkiä Vilnassa. Kuoltuaan hän korotetaan jumaluuteen.
_Hänelle on kaikki luvallista!_ Sellaiset ihmiset eivät voi olla lihaa
ja verta, heidän täytyy olla rautaa!"

Hänen ajatuksensa saivat äkkiä toisen suunnan ja hän melkeinpä hymyili.

"Napoleon, pyramidit, Waterloo -- ja pieni, inhottava reistratorin
leski, ilkeä akka, koronkiskuri, jolla on punanen matka-arkku vuoteensa
alla! Kuka voinee sulattaa sen! Eipä edes Porfyrius Petrovitsh!
Tahtoisiko ehkä Napoleon ryömiä vanhan akan vuoteen alle? Hyi helvetti!"

Oli hetkiä, jolloin hän huomasi hourailevansa. "Tuo vanha akka on
syrjäseikka", jatkoi hän ajatusjuoksuaan kiihkeästi ja nykimättä; "...
siinä tapahtui erehdys, kun asiaa oikein ajattelee ... mutta tuo akka ei
tule kysymykseen ollenkaan! Tuon akan tappaminen oli vain sairautta ...
minä en murhannut ihmistä, vaan periaatteen! Periaatteen olen murhannut,
mutta se ei ole vienyt minua minnekään, minä olen yhä vielä samassa
paikassa... Minä olen vain osannut iskeä hengiltä, enkä sitäkään oikein
kunnollisesti, kuten nyt osottautuu ... periaate?... Miksi taisteli tuo
narri Rasumihin sosialisteja vastaan! He ovat työteliästä ja toimeliasta
väkeä, jonka hommien päämääränä on 'yleinen paras'... Ei, elämä on
annettu minulle vain _kerraksi_, se ei palaja _koskaan_. Minulla ei ole
halua odottaa 'yleistä parasta'; minä tahdon joko elää itseni vuoksi tai
olla tykkänään elämättä. Minä en tahdo kulkea nälkää kärsivän äitini ohi
pitäen ruplaa taskussani ... odottaessani 'yleistä onnea'... Sanotaan,
että jokaisen täytyy olla mukana laahaamassa kiveä 'yleisen onnen'
rakennukseen ja saada siitä palkaksi sisänen tyydytys. Hah, hah, haa!
Minähän elän vain yhden kerran ja tahdon kuolla myös ... äh, lorua,
estetinen täi minä olen, en mitään muuta", lisäsi hän nauraen, aivan
kuin hullu. "Niin, minä olen todellakin täi", jatkoi hän syöpyen tähän
ajatukseen, pyöritteli itseään siinä ja leikki sen kanssa, "vain siitä
syystä, että ensiksi harkitsen sellaista että olen täi, toiseksi siitä
syystä että olen kokonaisen kuukauden maannut kaikille hyvän
kaitselmuksen taakkana, syystä että otin sen todistamaan, etten tehnyt
tekoani, niin sanoakseni, tyydyttääkseni syntisiä halujani ja lihallisia
himojani, vaan siksi, että minulla oli suuri päämäärä silmieni
edessä ... hah, haa! Ja kolmanneksi syystä että koetin menetellä
oikeudenmukaisesti sekä tekoa tehdessäni että ryövätessäni. Minä etsin
kaikkein hyödyttömimmän täin ja päätin sen murhatessani ottaa siltä vain
niin paljon kuin tarvitsin voidakseni ottaa ensi askeleen, en enempää
enkä vähempää (kaikki muu lienee siis testamentin mukaan langennut
luostarille ... hah, haa!)... Siitä syystä, pelkästään siitä syystä olen
minä täi", lisäsi hän hammasta purren, "siitä syystä, että minä itse
olen vielä inhottavampi ja vastenmielisempi kuin se täi, jonka tapoin,
ja siitä syystä että aavistin sanovani itselleni juuri tämän sen
tapettuani! Ah, miten katalaa, miten roistomaista se on!... Niin, nyt
vasta ymmärrän 'profettaa', joka istui miekka kädessä korkealla hevosen
selässä: 'Allah käskee ja sinä, vapiseva mato, tottele häntä!' Hän on
oikeassa, hän on vallan oikeassa antaessaan tuoda voimallisen patterin
suoraan kadun poikki ja antaessaan tulta sekä syyttömille että
syyllisille pitäen arvolleen alentavana minkään selityksen antamista
heille! Tottele, sinä vapiseva mato ... eläkä toivo, syystä että ... se
ei ole sinun asiasi!... Oi, minä en anna koskaan, koskaan anteeksi
tuolle vanhalle akalle!"

Hänen tukkansa oli märkä hiestä ja huulensa kuivat. Hänen tuijottavat
katseensa olivat kiinnitetyt kattoon.

"Äiti, sisar ... miten suuresti heitä rakastinkaan ... miksi vihaan
heitä nyt? Niin, minä vihaan heitä, vihaan heitä todellakin. Minä en voi
kestää heidän näkemistään... Ennen menin äidin luo ja suutelin häntä ...
syleilin häntä ... ja ajatellapa nyt, että hän vain tahtoisi... Ehkä
sanonen sen hänelle?... Hm! Ehkä hän joutuisi samaan mielentilaan, missä
minä olen nyt?" lisäsi hän koettaen järjestää ajatuksiaan ja taistellen
niitä mielikuvia vastaan, jotka uhkasivat ottaa hänet valtaansa.

"Ah, miten vihaan tuota kurjaa vanhaa akkaa! Uskon voivani tappaa hänet
vieläkin kerran, jos hän nousisi ylös kuolleista. Mutta Lisavjeta
raukka! Miksi tuli hän juuri silloin! Se on omituista, että minä tuskin
koskaan ajattelen häntä! Lisavjeta, Sonja... Te lempeäsilmäset
tyttöparat!... Te rakastetut! Miksi ette huokaa? Te annatte pois
kaikki ... lempein ... kirkkain, silmin... Sonja, Sonja ... sinä lempeä
Sonja?..."

Hän meni tainnoksiin.

Se oli omituista, ettei hän voinut muistaa, miten oli tullut takaisin
kadulle. Nyt oli jo ilta myöhänen. Pimeä lisääntyi lakkaamatta, täysikuu
paistoi yhä kirkkaammin, mutta ilma oli tukahuttavan kuumaa.

Ihmiset virtailivat suurin joukoin kaduilla. Käsityöläisiä ja työmiehiä
kulki kotejaan kohti, toiset kävelivät huvikseen. Kaikkialla löyhkäsi
kalkki, tomu ja paikoillaan seisova vesi. Raskolnikov harhaili
surumielisenä sinne ja tänne. Hän saattoi muistaa jättäneensä huoneensa
jossakin määrätyssä tarkotuksessa, että oli jotakin, mitä hänen piti
tehdä ja että hänen oli kiiruhdettava, mutta sen hän oli jo unohtanut,
mitä se tosiaan oli.

Äkkiä hän pysähtyi nähdessään, että eräs mies, joka seisoi toisella
puolella katua, viittasi hänelle. Hän lähestyi miestä, mutta tämä
kääntyi ja poistui pää painuksissa.

"Viittasiko hän tosiaan minulle?" ajatteli Raskolnikov kiiruhtaen hänen
jälkeensä. Tultuaan lähemmäksi tunsi hän hänet ja pelästyi. Hän oli tuo
salaperäinen vanhus. Raskolnikov seurasi jonkin välimatkan etäisyydellä
pamppailevin sydämin. He kääntyivät eräälle syrjäkadulle ... toinen ei
ollut vielä edes kääntynytkään. "Mahtaneekohan hän tietää, että minä
seuraan häntä?" ajatteli Raskolnikov. Mies meni erään suuren talon
portista sisään, kääntyi ja viittasi uudelleen.

Raskolnikovin astuessa pihalle oli ukko kadonnut. Hän oli siis mennyt
ensimäisiä portaita ylös. Raskolnikov juoksi sinne. Päästyään kaksi
porrastoa ylöspäin kuuli hän aivan oikein säännöllisiä askeleita.

Kummallista kyllä tuntuivat portaat hänestä niin tutuilta:
Tuossa on ikkuna toisen kerroksen etehisessä. Salaperäisesti ja
välinpitämättömästi lankee kuun paiste ruuduista sisään. Siinä on kolmas
kerros. Siellähän maalarit maalasivat! Mistä se johtui, ettei hän heti
tuntenut taloa? Ukon askeleita ei enää saattanut kuulla.

"Hän on pysähtynyt ja kätkeytynyt johonkin. Siinä on neljäs kerros!
Menenkö edemmäs? Jumalani, miten täällä on pimeätä! Täällä on ukko
varmasti kätkeytynyt johonkin nurkkaan. Ah, näenpä, että huoneusto on
avoinna!"

Hän meni sisään. Etehinen oli pimeä ja tyhjä. Hiljaa hiipi hän
varpaillaan toiseen huoneeseen, jonka kuu selvästi valaisi. Kaikki oli
ennallaan, kaappi, peili ja taulut puitteissaan. Tavattoman suuri,
pyöreä, vaskenpunanen kuu loisti suoraan huoneeseen. "Tämä hiljaisuus
johtuu varmaankin kuusta..." Hän pysähtyi ja odotti -- odotti kauvan.
Tässä hiljaisessa kuun paisteessa sykki hänen sydämensä niin kiivaasti,
että se tuotti kipua. Kaikki oli yhä edelleen hiljaista. Heräävä
kärpänen lensi suoraan ruutua vastaan. Samassa hän huomasi naisen
viitan, joka riippui kaapin ja ikkunan välisessä komerossa.

"Miksi on viitta tuossa?" ajatteli hän. "Ennen ei se ollut siinä."

Hän kulki hiljaa lähemmäs ja arvasi, että joku oli kätkössä viitan alla.
Varovasti käänsi hän sen syrjään, näki, että siinä oli tuoli ja tuolilla
nurkassa istui eräs vanha nainen kyyristyneenä ja pää painuksissa. Hän
ei voinut nähdä hänen kasvojaan mutta kyllä se oli tuo murhattu vanhus.
Raskolnikov seisoi hänen edessään.

"Hän pelkää", ajatteli hän vetäen esiin kirveen ja lyöden sillä vanhusta
pääkoppaan kerran ... kaksi kertaa. Mutta omituista kyllä ei vanhus
liikahtanut paikaltaan.

Hän tuli surulliseksi, kumartui vanhuksen puoleen ja tahtoi katsella
häntä. Mutta tämä kumarsi päätään vielä enemmän. Hän kumartui lopuksi
lattiaan saakka, katsahti toisen kasvoihin ja kalpeni. Akka nauroi,
hörötti, vaikka hänen huuliltaan ei lähtenyt ääntäkään.

Sitten tuntui hänestä äkkiä siltä kuin olisi makuuhuoneen ovi avattu
raolleen ja hän kuuli naurua ja kuiskauksia. Hänet valtasi raivo. Hän
löi akkaa kaikin voimin, yhäti vain päähän, mutta joka kerralla yltyi
nauru ja kuiskaukset makuuhuoneessa äänekkäämmäksi ja selvemmäksi ja
akka oli melkein haljeta naurusta. Raskolnikov tahtoi paeta, mutta
etehinen oli täynnä väkeä, portaille johtava ovi sepposen selällään, ja
kaikkialla näkyi päitä päitten vieressä, jotka tuijottivat häneen...
Hänen sydäntään kouristi. Hän ei voinut liikuttaa jalkojaan, ne olivat
kuin lattiaan kiinni kasvettuneet. Hän tahtoi huutaa -- ja heräsi.

Hän hengitti syvään... Mutta miten omituista! Unta tuntui jatkuvan. Ovi
oli avoinna ja kynnyksellä seisoi eräs vieras mies, joka katseli häntä
tarkkaavasti.

Heti kun Raskolnikov oli avannut silmänsä, sulki hän ne uudelleen. Hän
makasi selällään eikä liikahtanutkaan. "Onko tämä jatkoa vai eikö?"
ajatteli hän kohottaen silmäluomiaan katsoakseen uudelleen. Tuntematon
seisoi samalla paikalla ja tuijotti häneen. Sitten hän astui kynnyksen
yli, sulki oven, lähestyi pöytää ja istuutui vaijeten sohvan ääreen.
Hatun asetti hän viereensä lattialle, tuki käsiään kävelykeppiinsä ja
laski leukansa käsilleen. Saattoi huomata hänen valmistautuneen
odottamaan kauvan.

Hän oli tavallisen mittanen, nuori, mutta voimakas mies, jonka parta oli
vaalea, tuuhea, melkeinpä valkea.

Kymmenen minuuttia kului. Vaikka nyt jo oli iltapuhde, oli silti vielä
valosaa. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, eikä portaistakaan kuulunut
mitään ääntä. Ikkunaruudulla surisi vain suuri kärpänen.

Tämä tila tuntui Raskolnikovista lopulta sietämättömältä, hän nousi ja
istuutui sohvalle.

-- No, puhukaa nyt sitten! Mitä tahdotte?

-- Enkö tiennyt, ettette te nukkunut, vaan ainoastaan olitte
nukkuvinanne! sanoi tuntematon levollisesti hymyillen! -- Sallikaa minun
esittää itseni. Nimeni on Arkadi Ivanovitsh Svidrigailov.



NELJÄS OSA.



I.


"Onkohan tämä vielä unen jatkumista?" ajatteli Raskolnikov vielä kerran.
Hän tarkasteli kutsumatonta vierastaan epäilevästi.

-- Svidrigailov! Ei, se on mahdotonta! sanoi hän viimein ääneen.

Vieras ei näyttänyt hämmästyvän tästä huudahduksesta.

-- Minä olen tullut luoksenne kahdesta syystä. Ensiksi tahtoisin tulla
teitä henkilökohtasesti tuntemaan, koska jo kauvan olen kuullut teistä
paljon hyvää, ja toiseksi toivoisin, ettette kieltäytyisi olemasta
minulle avullinen asian suhteen, joka suorastaan koskee sisarenne etua.
Jos ette tahdo suosittaa minua, niin hän ehkä ei tahdo laskea minua edes
eteiseensä, mutta teidän avullanne --.

-- Älkää luottako minuun, keskeytti hänet Raskolnikov.

-- Suvaitsetteko, että teen teille erään kysymyksen? Eikö äitinne ja
sisarenne saapuneet tänne eilen?

Raskolnikov ei vastannut.

-- Minä tulin itse tänne toissa päivänä. Näettekö Rodion Romanovitsh,
minä en tule tänne puolustaakseni itseäni, sillä se on aivan
tarpeetonta. Mutta sanokaa minulle, mitä pahaa minä olen tehnyt?
Raskolnikov tarkasteli häntä äänettömyyden kestäessä.

-- Te syytätte minua kaiketi siitä, että minä omassa talossani olen
vainonnut orpotyttöä? Mutta ajatelkaa vaan, että minä myöskin olen
ihminen ja nihil humanum ... samalla sanoen minäkin voin rakastua, voin
rakastaa ja silloinhan voi kaiken selittää mitä luonnollisemmalla
tavalla. Kun minä intohimoni johdosta tein ehdotuksen, että hänen
pitäisi paeta kanssani Amerikkaan tahi Sveitsiin, oli minulla häntä
kohtaan mitä kunnioitettavimpia tunteita ja toivoin, että me molemmat
tulisimme onnellisiksi. Itse olen tehnyt itseni onnettomaksi, siksi
saatte näyttää minulle armeliaisuutta.

-- Minä en tiedä, oletteko oikeassa tahi väärässä mutta te olette
herättänyt minussa inhoa ja minä pyydän teitä menemään tiehenne.

Svidrigailov nousi.

-- Älkää antako hämmästyttää itseänne, sanoi hän. Mitään epämieluista ei
olisi tullut kysymykseen, jollei tuota kohtausta puutarhassa olisi
ollut. Marfa Petrovna...

-- Marfa Petrovnan olette te kertomusten mukaan tappanut.

-- Oletteko tekin kuulleet puhuttavan siitä? Mitä siihen kysymykseen
tulee, on minun omatuntoni aivan tyyni. Lääkäri, joka hänet tutki,
vakuutti, että hän kuoli halvauksesta, siitä syystä, että hän kylpi heti
päivällisen jälkeen, jolloin hän oli juonut koko pullollisen viiniä.
Mutta minä olen mahdollisesti jonkun kerran loukannut hänen tunteitaan.
Minä löin häntä ratsupiiskallani ja -- hän antoi heti valjastaa hevosen
ja ajoi kaupunkiin.

Nyt oli Raskolnikovin vuoro nauraa.

-- Mitä te sitten pelkäätte? Miksi te nauratte? Mutta ajatelkaa: missä
löin häntä ainoastaan kaksi kertaa ratsupiiskalla, eikä siitä jäänyt
merkkiäkään... Mutta älkää pitäkö minua vaan halpamaisena olentona. Minä
tiedän kyllä, että se oli inhottavasti tehty, mutta yhtä hyvin minä
tiedän, että Marfa Petrovna itse asiassa oli iloinen minun
hairahtumisestani. Juttu sisarestanne ei ollut kauemmin uutuutena. Marfa
Petrovna oli saanut istua kotona kolme päivää, sillä hänellä ei ollut
mitään juoksentelemista tuossa kurjassa kaupungissa. Kirjeineen (te
tiedätte kai, että hän luki sen ääneensä) oli hän jo väsyttänyt kaikki
ihmiset. Niin putoavat piiskan iskut äkisti ikäänkuin taivaasta!
Ensimmäinen mitä hän teki oli ... antaa valjastaa hevoset vaunujen
eteen! Minä en tahdo nyt ensinkään puhua siitä, että loukkaus on hyvin,
hyvin tervetullut joskus naisille, vaikkakin he näyttivät vihastuvansa
siitä...

Saadakseen lopun tästä keskustelusta oli Raskolnikovilla hyvä halu mennä
tiehensä. Mutta uteliaisuus ja lasku pitivät häntä jälellä.

-- Te pidätte kai hauskana jaella iskuja? sanoi hän hajamielisellä
äänellä.

-- Ei, sitä minä en juuri voi sanoa. Minä en juuri koskaan lyönyt Marfa
Petrovnaa. Me elimme onnellisesti yhdessä ja hän oli aina tyytyväinen
minuun. Ratsupiiskaa olen minä käyttänyt ainoastaan kaksi kertaa meidän
seitsenvuotisen avioliittomme aikana. Ensimmäisen kerran tapahtui se
kaksi kuukautta häitten jälkeen ja toisen kerran löin minä häntä vähä
ennen hänen kuolemaansa.

Svidrigailov jatkoi kertomista, ja Raskolnikov ymmärsi yhä paremmin,
että miehen käynnillä oli joku salainen aije.

-- Te ette voi uskoa kuinka minulla on ikävä täällä kaupungissa. Minä
olen todellakin erittäin iloinen tullessani teidät tuntemaan. Älkää
suuttuko, Rodion Romanovitsch, mutta te näytätte minusta olevan
eriskummallinen, teidän tavassanne on jotakin, joka... Älkää rypistäkö
otsaa, minä en tahdo sanoa enempää.

Raskolnikov katsoi synkästi häneen.

-- Minä olen kuullut, että teillä on useita tuttavia kaupungissa, Jos
niin on, niin miksi silloin minua etsitte. Teillä täytyy olla joku
aikomus siinä?

-- On varsin totta, että minulla on tuttavia, huomautti Svidrigailov
vastaamatta pääkysymykseen, -- mutta minua ne eivät kauvemmin miellytä.
Minä olen ollut täällä kolme päivää, enkä vielä ole käynyt tervehtimässä
ainoatakaan niistä. Kahdeksan vuotta sitten ajoin minä paljon täällä
kaupungissa ja oli minulla useita ystäviä. Me ymmärsimme hävittää aikaa
ja seurueeseemme kuului sekä runoilijoita että pohatoita. Me pelasimme
paljon, pelasimme petollisesti, ja kurja "kreikkalainen" antoi pistää
minut velkavankeuteen. Samaan aikaan tuli Marfa Petrovna tänne. Hän
alkoi sopimuksen hieromiset hänen kanssaan ja osti minut vapaaksi
kolmellakymmenellä hopearuplalla. Me menimme heti pyhään avioliittoon ja
hän kuletti minut pois kylään ikäänkuin olisin ollut suuri aarre. Hän
piti edelleenkin asiakirjaa, joka koski niitä kolmeakymmentätuhatta --
sen alle oli kirjoitettu vieras nimi --voidakseen pitää minut aisoissa
siinä tapauksessa, että tahtoisin tehdä kapinan.

-- Jollei nyt asiakirjaa olisi ollut, niin olisitteko te silloin paennut
hänen luotaan.

-- Sitä minä en todellakaan tiedä. Minä ei toivonut, että mitään
muutosta tapahtuisi. Marfa Petrovna ehdotti kaksi kertaa, että minun
pitäisi matkustaa ulkomaille huvitellakseni, mutta minä en siitä
välittänyt. Tulee ainoastaan kaihomieliseksi nähdessään kaikki nämä
auringonnousut, Napolin merenlahdet ja puutarhat. Mutta miten
vastenmielistä on kuitenkin se, että voi saada koti-ikävän. Ei, koti on
paras. Täällä voi kuitenkin panna syyn toisen niskoille kun käy hullusti
ja itse käydä vapaana. Minä olisin saattanut liittyä ehkä
naparetkeilykuntaan...

Niin, sanotaan, että Berg nousee ylös ilmapallolla sunnuntaina
Jussupovin puistossa ja ottaa vastaan matkustajia maksua vastaan, onko
se totta?

-- Olisiko teillä ehkä halu seurata mukana?

-- Minulla? Ei ... se oli vain... mumisi Svidrigailov, ikäänkuin hän
todellisesti olisi ajatellut sitä.

"Hän varmaankaan ei ole oikein viisas", ajatteli Raskolnikov.

-- Ei, asiakirja ei vaikuttanut mitään vihastumista, sanoi Svidrigailov
miettivällä äänellä. Vuosi sitten antoi Marfa Petrovna nimipäivänäni sen
takaisin sekä vielä suuren rahasumman. Hänellä oli suuri omaisuus.

-- Te tunnette kai itsenne yksinäiseksi, sitten kun hän on mennyt pois?

-- Minä? Oi niin, sen minä teen. Apropos, uskotteko te kummituksiin?

-- Mihinkä kummituksiin?

-- Tavallisiin kummituksiin, luonnollisesti. Onko muitakin olemassa?

-- Mutta uskotteko itse niihin?

-- En, se on -- niin, minä uskon.

-- Oletteko nähnyt niitä?

Svidrigailov katsoi häneen omituisesti.

-- Marfa Petrovna tervehtii minua joskus, sanoi hän ja väänsi suunsa
omituiseen hymyilyyn.

-- Mitä sanotte? Tervehtiikö hän teitä?

-- Kyllä, hän on jo ollut minun luonani kolme kertaa. Ensimmäisen kerran
näin minä hänet hautajaispäivänä tuntia jälkeen paluumme kirkkopihalta.
Se oli päivää ennen Pietariin lähtöäni. Toisen kerran näin minä hänet
aikaiseen aamulla Pikku-Visheran asemalla ja kolmannen kerran tunti
sitten huoneessa, jossa asun. Minä olin aivan yksinäni.

-- Ja hereilläkö?

-- Täydellisesti hereillä jokaisena kolmena kertana. Hän tulee, puhuu
hetken kanssani ja menee sitten ulos ovesta. Melkeimpä kuulee hänen
askeleensa.

-- Enkö minä ajatellut, että jotakin sellaista teille tapahtuisi!
huomautti Raskolnikov. Hän oli erittäin liikutettu.

-- Todellakin? Onko se mahdollista? sanoi Svidrigailov hämmästyneenä. --
Enkö minä sanonut, että meidän keskemme on jotakin yhteistä?

-- Minä vakuutan, ett'ette sitä ole sanonut, vastasi Raskolnikov
jyrkästi.

-- Enkö todellakaan ole sitä sanonut?

-- Ette!

-- No niin, minä uskon sen. Kun tulin tänne ja näin teidän makaavan
silmät suljettuina ja tekeytyneen nukkuvaksi, sanoin minä itsekseni: Se
on hän!

-- Mitä tämä merkitsee?... Mitä tarkotatte?

-- En todellakaan tiedä, mitä tarkotan, mumisi Svidrigailov
hämmentyneenä.

He olivat molemmat vaiti pitkän aikaa.

-- Mistä te puhutte hänen kanssaan, kun hän tulee? kysyi Raskolnikov
viimein.

-- Me puhumme tavallisista asioista ... ainoastaan pikku-asioista.

-- Ehkä tämä kaikki, mitä puhutte, on valhetta, sanoi Raskolnikov.

-- Minä valhettelen harvoin, vastasi Svidrigailov ajatuksissaan; hän ei
ole huomaavinaan kysymyksessä olevaa loukkausta.

-- Oletteko koskaan ennen nähnyt noita kummituksia?

-- Kyllä, kerran, ainoastaan kerran elämässäni. Minulla oli palvelija,
Fika, joka äskettäin on haudattu. Kerran huusin minä hajamielisyydessä:
Fika, anna minulle piippu! Hän tuli sisään ja meni suoraan piippuhyllyn
luo. Minä ajattelin heti, että hän tahtoi kostaa minulle, sillä minä
olin nuhdellut häntä vähä ennen hänen kuolemaansa. -- Kuinka uskallat
sinä tulla tänne sisään kyynärpäät rääsysinä? Ulos lurjus! huusin minä.
Hän meni ulos, eikä tullut enään takasin. Minä en puhunut siitä Marfa
Petrovnalle.

-- Puhukaa lääkärille.

-- Itsekkin tiedän olevani sairas, vaikken voi ymmärtää, mitä minulta
puuttuu. Uskotteko te kummituksiin?

-- En, minä en usko mihinkään kummituksiin, huusi Raskolnikov melkein
raivostuneena.

-- Mitä sanotaan tavallisesti sellaisessa tapauksessa, mumisi
Svidrigailov itsekseen, katsellen sivulle ja kumartaen päätään alas,
sanotaan: sinä olet sairas ja se on ainoastaan harhakuva ilman
todellisuutta. Onko se ehkä ajatuksen mukaista? Niin paljon olen minäkin
samaa mielipidettä kuin he, että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan
sairaille. Mutta se todistaa ainoastaan, että kummitukset voivat
näyttäytyä vain sairaille ihmisille, ja että niitä itse asiassa ei
olekkaan.

-- Ei ole kummituksia! uudisti Raskolnikov itsepäisesti.

-- Uskotteko te todellakin niin? jatkoi Svidrigailov hitaasti ja katsoi
häneen. Senjälkeen alkoi hän esittää teorioitansa toisista maailmoista
ja siitä, miten sairaat ovat yhteydessä niiden kanssa ja sanoi viimein:
jos te uskotte elämään tämän jälkeen, silloin voitte te uskoa tämänkin.

-- Mutta minä en usko elämään tämän jälkeen sanoi Raskolnikov.

Svidrigailov istui ajatuksiinsa vaipuneena.

Sitten kun hän oli esittänyt muutamia eriskummallisia mielipiteitä
toisesta elämästä ja sen laadusta, niin ettei Raskolnikov viimein
tietänyt, mitä hänen pitäisi uskoa, sanoi hän viimein:

-- Ajatelkaas vaan, puolituntia sitten emme koskaan olleet tavanneet
toisiamme ja nyt olemme jutelleet niin tuttavallisesti. Enkö ollut
oikeassa sanoessani, että olemme sukulaissieluja?

-- Tahdotteko tehdä minulle palveluksen ja selittää, miksi kunnioitatte
minua tulemalla tänne, sillä minulla ei ole aikaa viipyä kauemmin, minun
täytyy lähteä.

-- Teidän sisarenne Avdotja Romanovnahan aikoo mennä naimisiin Pietari
Petrovitsh Lushinin kanssa?

-- Pyydän, älkää kyselkö sisarestani. En ymmärrä, kuinka te edes
uskallatte mainita hänen nimeänsä -- jos tosiaankin on totta, että
olette Svidrigailov.

-- Mutta juuri sitä vartenhan olen tullut tänne. Kuinka voisin silloin
olla lausumatta tätä nimeä.

-- Hyvä! Puhukaa sitten, mutta kiiruhtakaa.

-- Olen varma siitä, että olette jo muodostanut itsellenne mielipiteen
Pietari Petrovitsh Lushinista, joka on vaimoni sukulainen. Hän ei ole
sopiva mies Avdotja Romanovnalle. Minun mielipiteeni mukaan uhrautui
jälkimäinen hyvin jalomielisesti perheensä eduksi. Kaikesta siitä, mitä
teistä olen kuullut, arvelen minä, että olisitte hyvin tyytyväinen, jos
tämä naiminen ei tulisi tapahtumaan. Nyt, kun minä henkilökohtasesti
olen oppinut teidän tuntemaan olen minä aivan varma siitä.

-- Se on hyvin lapsellisesti tehty, eli, anteeksi että sanon sen, hyvin
hävyttömästi, sanoi Raskolnikov.

-- Te luulette, että minä puhun omista asioistani. Te voitte olla
huoleti Rodion Romanovitsh. Jos minä tahtoisin edistää omia asioitani,
voisin minä tuskin puhua näin avonaisesti. Tässä suhteessa voisin minä
paljastaa teille sielutieteellisen salaisuuden. Minä tahdon niinollen
tunnustaa, ettei minussa tässä silmänräpäyksessä ole pienintäkään vetoa
Avdotja Romanovnaan. Minua kyllä ihmetyttää, sillä olen häntä lämpimästi
rakastanut.

-- Milloin te muodostitte tämän mielipiteen?

-- Olen jo kauvan aikaa uskonut, että kiintymykseni oli loppunut, mutta
vasta matkallani Pietariin selvisi se minulle täydellisesti. Mutta
ollessani Moskovassa ajattelin todellakin pyytää Avdotja Romanovnan
kättä ja saattaa Pietari Lushin osattomaksi.

-- Antakaa anteeksi, että keskeytän, mutta puhukaa niin lyhyesti kuin
mahdollista. Minulla on kiire päästä matkalle.

-- Aivan kernaasti. Koska olen tullut tänne ja päättänyt ryhtyä matkaan,
tahdoin tehdä välttämättömiä varustuksia. Lapseni ovat jääneet tätinsä
luokse. He ovat rikkaita, eivätkä tarvitse minua. Minä puolestani pidän
ainoastaan sen, minkä Marfa Petrovna vuosi sitten minulle lahjoitti.
Ennen matkaani tahdoin minä kuitenkin tehdä lopun asioistani herra
Lushinin kanssa. Hän oli syynä siihen, että minä tulin Marfa Petrovnan
viholliseksi, saadessani tietää, että hän järjesteli avioliittoa Avdotja
Romanovnan kanssa. Nyt toivoisin tapaavani Avdotja Romanovnan,
voidakseni vakuuttaa, ettei hänellä ole vähintäkään etua naimisestaan
Lushinin kanssa, vaan että hän päinvastoin tulee hänen kanssaan
onnettomaksi. Minä tahdon myöskin pyytää häneltä anteeksi kaiken sen
mielipahan, mitä olen hänelle tuottanut ja pyytää myönnytystä saadakseni
antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa tällä tavoin helpottaakseni hänen
eroamistaan Pietari Petrovitsh Lushinista.

-- Mutta oletteko te aivan hullu? Kuinka te rohkenette sanoa jotakin
sellaista?

-- Minä kyllä uskoin, että te kiivastuisitte; mutta minä vakuutan, etten
tarvitse näitä rahoja. Minä tarjoan ne ilman sala-ajatusta, ilman
pienintäkään ehtoa. Tulevaisuus on sen näyttävä. Minä tahdon perin
mielelläni antaa hänelle tämän lahjan, koska olen tuottanut hänelle
ikävyyksiä. Tahdon aivan yksinkertaisesti tehdä hänelle palveluksen.
Sitäpaitsi aijon minä pian naida aivan pian. Älkää suuttuko Rodion
Romanovitsh, vaan ajatelkaa tyynesti asiaa. Svidrigailov itse oli tätä
sanoissaan hyvin tyyni ja kylmäverinen.

-- Pyydän, lopettakaa hävyttömyytenne. Te olette liiaksi julkea.

-- En vähintäkään. Eikö siis tässä maailmassa toinen ihminen saisi
koskaan tehdä toiselle pahaa, olematta kerrankaan oikeutettu tekemään
hänelle hyvää? Se olisi liian hullua? Jos minä esim. kuolisin ja
määräisin sisarenne tämän summan perijäksi, kieltäytyisikö hän
silloinkin ottamasta sitä vastaan?

-- Se on hyvin mahdollista.

-- Ei, sitä en usko. Mutta ... joka tapauksessa pyydän minä teitä
ilmottamaan Avdotja Romanovnalle, mitä minä olen sanonut.

-- Ei, sitä en tee.

-- Siinä tapauksessa olen pakotettu itse etsimään hänet...

-- Se ei ole onnistuva teille.

-- Ehkä, jos me opimme tuntemaan toisemme.

-- Uskotteko, että meistä voisi tulla lähemmät tuttavat?

-- Miksi ei? kysyi Svidrigailov nauraen, jonka jälkeen hän otti hattunsa
ja nousi. -- Aikomukseni ei ollut vaivata teitä niin kauvan, vaikkakin
minä jo aamulla miellyin teidän kasvoihinne.

-- Oletteko te siis nähnyt minut ennen? kysyi Raskolnikov levottomasti.

-- Kyllä sattumalta ... minusta tuntuu alinomaa niinkuin meidän
välillämme olisi joku sympaattinen side... Mutta älkää hermostuko,
tapani ei ole tunkeutua...

-- Mutta suvaitkaa kysyäkseni: aiotteko matkustaa pian?

-- Matkustaa? Mihin sitten?

-- Te itse puhuitte juuri siitä.

-- Niin, siitä matkasta, se on oikein!... Minä puhuin teidän kanssanne
jostakin matkasta... No niin, se on laaja asia. Jos te tietäisitte mitä
merkitsi se, jota juuri kysyitte, lisäsi hän nauraen. Sen sijasta, että
matkustaisin vain minä ehkä... Ollaan toimessa hankkia minulle
morsianta.

-- Täälläkö?

-- Niin.

-- Kuinka se käy päinsä?

-- Mutta Avdotja Romanovnan tahdon minä kuitenkin kerran tavata. Tätä
pyydän minä teiltä hellittämättä... Niin ... hyvästi ... oh ... sen olin
minä vähällä unohtaa. Rodion Romanovitsh, tahdotteko ilmottaa
sisarellenne, että Marfa Petrovna on testamentannut hänelle kolmetuhatta
ruplaa. Kahden tai kolmen viikon kuluessa voi hän nostaa rahat.

-- Puhutteko totta?

-- Aivan totta. Sanokaa hänelle se... Hyvästi. Minä en asu kaukana
täältä.

Ulosmennessään tapasi hän Rasumihinin ovella.



II


Kello oli jo melkein kahdeksan. He kiiruhtivat lähtöönsä saapuaksensa
ennen Lushinia molempien neitien luo Bakoljevskin taloon.

-- No, kuka hän oli? kysyi Rasumihin, kun he tulivat kadulle.

-- Hän oli Svidrigailov, talonomistaja, jonka talossa sisartani
solvaistiin hänen ollessaan siellä kotiopettajattarena. Hän yritti
voittaa hänen suosiotansa ja siksi Marfa Petrovna, hänen puolisonsa,
ajoi sisareni pois. Mutta Marfa Petrovna pyysi sittemmin häneltä
anteeksi. Hän kuoli hyvin äkkinäisesti vähän aikaa sitten. Minä en tiedä
miksi, mutta minä pelkään tuota ihmistä. Hän on tullut tänne aivan
vaimonsa hautauksen jälkeen... Tuntui, niinkuin hän olisi tiennyt
jotakin... Me saamme suojella Dunjaa häneltä ... se oli tämä, mitä
sinulle tahdon sanoa.

-- Suojella? Mitä hän sitten tahtoo tehdä Avdotja Romanovnalle?
Kiitoksen sinä ansaitset, Rodja siitä, että puhut minulle tuolla
tavalla. Meidän pitää suojella häntä, niin, sen me teemme! Missä hän
asuu?

-- Sitä minä en tiedä.

-- Mikset sitä kysynyt? Se oli tyhmästi! Mutta minä otan selon siitä.

-- Näitkö sinä hänet? kysyi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.

-- Kyllä, minä panin hänet tarkasti merkille.

-- Näitkö sinä hänet todellakin oikein tarkasti? kysyi Raskolnikov.

-- Kyllä... Minä muistan aivan hyvin hänen piirteensä ja voisin hänet
tuntea tuhansien joukosta. Minulla on hyvä muisti henkilöitten
tuntemisessa.

He vaikenivat taasen.

-- Hm ... juuri sentähden... mumisi Raskolnikov, minä ajattelin
nimittäin ... minusta tuntuu yhäti ... niinkuin se olisi ollut
ainoastaan harhakuva...

-- Mitä sinä puhut? Minä en oikein ymmärrä.

-- Niin te sanotte kaikki, että minä olen hullu. Ja nyt minusta tuntuu
niinkuin todellakin olisin tullut hulluksi ja ainoastaan nähnyt
kummituksen.

-- Mutta, kuinka sinä sitten voit?...

-- Kukas tietää? Ehkä olen hullu ja ehkä kaikki mitä on näinä päivinä
tapahtunut on kuvittelua.

-- Ah, Rodja. Nyt olet sinä taasen liikutettu... Mitä hänellä oli
puhumista ja mitä hän sinulta tahtoi? Raskolnikov ei vastannut.
Rasumihin ajatteli hetken aikaa.

-- Nyt tahdon minä puhua sinulle siitä, mitä minä olen saanut aikaan.
Minä olin luonasi, sinun nukkuissasi. Sitten söimme päivällisen ja sen
jälkeen menin minä Porfyriuksen luo. Sametov jäi vielä istumaan hänen
luoksensa. Minä olisin tahtonut ruveta puhumaan hänen kanssaan, mutta se
ei tahtonut käydä päinsä. En voinut saada mitään sopivaa aihetta. Näytti
siltä niinkuin ei kukaan heistä olisi tahtonut ymmärtää mitään. Mutta he
eivät olleet vähintäkään hämillään. Minä vedin Porfyriuksen ikkunan
ääreen ja aloin puhella hänen kanssaan. Viimeksi näytin hänelle nyrkkiä
ja uhkasin, että minun perheen puolesta pitäisi murskata hänen kallonsa.
Mutta hän ainoastaan katsoi minuun ... minä sylin ja menin tieheni.
Siinä kaikki. Se oli hyvin tuhmasti. Sametovin kanssa en puhunut
sanaakaan. Minä nimittäin alussa luulin tehneeni jonkun tyhmyyden. Mutta
sitten rappusilla sain minä ajatuksen, joka minua ilahutti: miksi me
tosiaankin piinaamme ja vaivaamme itseämme? Jos todellakin olisi joku
vaara olemassa tai jotakin sellaista, niin... Mutta mitä tuo kaikki
sinua liikuttaa? Sinullahan ei ole vähintäkään tekemistä sen kanssa.
Syle kaikelle sille!

-- Se on selvää! vastasi Raskolnikov. "Mitä sinä sanonet huomenna?"
ajatteli hän itseksensä. Ihmeellistä kyllä, ei tämä ajatus ollut
kertaakaan juolahtanut hänen mieleensä: mitähän Rasumihin sanoo
saadessaan tietää tämän? Tässä katsoi hän jonkun silmänräpäyksen aikaa
Rasumihiniin. Tämän kertomus käynnistä Porfyriuksen luona oli vähän
herättänyt hänen mielenkiintoansa.

Käytävässä tapasivat he Lushinin. Kaikki kolme astuivat sisään samalla
kertaa, mutta näkemättä tai tervehtimättä toisiaan. Nuoret miehet
menivät ensin, Pietari Petrovitsh viipyi vähän eteisessä riisuakseen
päällysnuttunsa. Pulcheria Alexandrovna tuli ulos ottaakseen hänet
vastaan kynnyksellä. Dunja sanoi hyvän päivän veljelleen.

Samalla näyttäytyi Pietari Petrovitsh ja tervehti hyvin kohteliaasti
mutta perin totisena naisia. Muuten näytti hän vähän hämmästyneeltä.
Pulcheria Alexandrovna pyysi herroja istumaan pyöreän pöydän ääreen,
millä samovaari jo kiehui. Dunja ja Lushin seisoivat vastakkain,
Rasumihin ja Raskolnikov vastapäätä Pulcheria Alexandrovnaa. Rasumihin
Lushinin vieressä ja Raskolnikov sisarensa sivulla.

Pietari Petrovitsh otti esiin hienon, koruompeluilla kaunistetun
nenäliinan ja puhdisti nenänsä siveellisellä ilmaisulla niinkuin
ihminen, joka tuntee arvokkaisuutensa loukatuksi ja vaatii selitystä.

-- Toivon, että teillä oli hauska matka? -- sanoi hän karskilla äänellä
ja kääntyi Pulcheria Alexandrovnan puoleen.

-- Niin, Jumalalle kiitos, Pietari Petrovitsh.

-- Se ilahuttaa minua suuresti. Ettekö tunne itseänne väsyneeksi,
Avdotja Romanovna?

-- Olen nuori ja vahva, enkä väsy niin helposti. Mutta äitini oli aivan
uupunut, vastasi Dunja.

-- Niin meidän venäläiset maantiemme ovat hyvin tukaloita. Vastoin
sisäistä toivomustani oli minun mahdotonta ottaa teitä vastaan eilen.
Mutta toivon, ettei teillä ollut suurta pulaa.

-- Jollei Herramme olisi lähettänyt luoksemme Dmitri Prokofjitshia,
olisi se meille ollut hyvinkin epämieluista, sanoi Pulcheria
Alexandrovna ja lisäsi: -- Saan samalla esittää hänet teille.

-- Minulle sattui huvi tavata hänet eilen, mumisi Lushin ja katsoi
vihamielisesti Rasumihiniin. Sitten rypisti hän otsansa ja vaikeni.
Pietari Petrovitsh kuului ihmisiin, jotka seuraelämässä voivat olla
hyvinkin rakastettavia, mutta jotka, niin pian kuin joku heitä ei
miellytä, heti kadottavat hyvän tuulensa ja näyttävät enemmän
jauhosäkeiltä kuin miellyttäviltä ja hauskoilta kavaljeereilta.
Raskolnikov vaikeni. Avdotja Romanovna ei myöskään tahtonut katkaista
hiljaisuutta, ennenkuin tulisi hänen vuoronsa. Rasumihinilla ei ollut
mitään sanomista, ja siksi Pulcheria Alexandrovna sai taasen panna
keskustelun käymään.

-- Oletteko kuulleet, että Marfa Petrovna on kuollut?

-- Kyllä ja minä voin lisätä tiedon, että Arkadi Ivanovitsh Svidrigailov
heti hautauksen jälkeen matkusti Pietariin.

-- Matkustiko hän tänne? kysyi Dunetshka levottomasti ja vaihtoi katseen
äitinsä kanssa.

-- Herra Jumala, hän kai ei voi antaa Dunjan olla rauhassa? puhkesi
Pulcheria Alexandrovna sanomaan.

-- Te ette tarvitse olla levoton ... niinkauvan kuin teillä ei ole
mielessä mennä yhteyteen hänen kanssaan. Minä kyllä pidän huolen
hänestä.

-- Oi, Pietari Petrovitsh, te ette voi uskoa, kuinka te peljätitte
minut, jatkoi äiti.

-- Minä olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ja hän näytti minusta
hyvin häijyltä. Minä olen varma, että hän on ollut syynä Marfa Petrovnan
kuolemaan.

-- On mahdotonta tuomita sitä asiaa. Minä olen kuitenkin täydellisesti
ja varmasti vakuutettu siitä, että tämä mies tulee lopettamaan päivänsä
velkavankeudessa. Rakkaudesta lapsiinsa ei Marfa Petrovna varmaankaan
ole muistanut häntä testamentissaan. Jos hän on hänelle jotakin antanut,
on se aivan varmasti perin mitätön summa.

-- Älkäämme puhuko kauvemmin Svidrigailovista, sillä tämä aine on
minulle perin epämiellyttävä, sanoi Dunja.

-- Hän on aivan juuri ollut minun luonani, sanoi Raskolnikov, joka
ensimmäisen kerran sekautui keskusteluun.

Kaikki kääntyivät hänen puoleensa ja eritoten Lushin näytti olevan
asiaan kiintynyt.

-- Puolitoista tuntia sitten tuli hän luokseni, minun nukkuissani. Hän
oli jotenkin ilonen ja sanoi, että hän toivoi tulevansa lähemmäksi
tuttavaksi kanssani. Muun muassa pyysi hän, että minä hankkisin hänelle
kohtauksen sinun kanssasi, Dunja. Hän tahtoisi tehdä sinulle ehdotuksen,
jonka hän lähemmin selvitteli minulle. Sitäpaitsi vakuutti hän, että
Marfa Petrovna viikkoa ennen kuolemaansa testamenttasi sinulle, Dunja,
kolmetuhatta ruplaa ja että sinä pian voit saada tämän summan.

-- Jumalalle olkoon kiitos! huudahti Pulcheria Alexandrovna ja teki
ristinmerkin. -- Rukoile hänen edestään, Dunja, rukoile!

-- Onko se todellakin totta? huomautti Lushin.

-- Mitä hän muuta sanoi? keskeytti Dunja.

-- Hän sanoi, ettei hän itse ole rikas ja että koko omaisuus tulisi
lankeamaan lapsille ja että hän on asettunut asumaan taloon, joka ei ole
kaukana tästä; missä, en tiedä; minä en kysynyt häneltä sitä.

-- Mutta mikä ehdotus se on jonka hän tahtoo tehdä Dunjalle? kysyi
Pulcheria Alexandrovna levottomasti. -- Sanoiko hän sen sinulle?

-- Kyllä, sen hän teki.

-- No, miksi?

-- Sen sanon teille sittemmin... -- Raskolnikov vaikeni ja jatkoi teen
juontiaan.

Pietari Petrovitsh katsoi kelloansa ja huomautti olevansa pakoitettu
lähtemään.

-- Jääkää luoksemme, Pietari Petrovitsh. Tehän kirjotitte, että te
tahtoisitte pyytää äidiltäni selitystä, sanoi Dunja.

-- Aivan oikein, se oli todellakin tarkotukseni, mutta minua ei
miellytä, että minua huomautetaan siitä toisten läsnäollessa. Sitäpaitsi
ei ole rukoustani täytetty...

-- Rukouksenne, ettei veljeni olisi saapuvilla meidän kohtauksessamme ei
täyttynyt minun pyyntöni vuoksi, sanoi Dunja. -- Te kirjotitte, että
veljeni on loukannut teitä. Minä vaadin nyt selityksen ja toivon, että
sovitte keskenänne. Jos Rodja todellakin on teitä loukannut, täytyy ja
on hän pyytävä teiltä anteeksi.

-- On olemassa sellasia loukkauksia, Avdotja Romanovna, joita ei voida
unhottaa.

-- Ettekö käsitä, keskeytti Dunja kärsimättömästi, että koko tulevaisuus
riippuu tuon ikävän seikan selvittämisestä. Minä toistan, että jos
veljeni on teitä loukannut, pitää hänen pyytää teiltä anteeksi.

-- Joskin minä kunnioitan teitä, Avdotja Romanovna, sanoi Lushin, joka
kiihtyi enemmän ja enemmän, -- niin ei se estä minua paheksumasta, jos
joku teidän sukulaisistanne käyttäytyy sopimattomasti. Vaikkakin te
teette minut onnelliseksi antamalla kätenne, en minä kuitenkaan ole
velvollinen sitoutumaan...

-- Pietari Petrovitsh, sanoi Dunja ystävällisesti, -- näyttäkää nyt
minulle olevanne niin jalo ja ymmärtäväinen, kuin miksi minä olen teidät
aina otaksunut. Olen antanut teille totisen lupauksen, olen teidän
morsiamenne, siksi uskokaa minua tässä asiassa ja olkaa varma siitä,
että voin tuomita puolueettomasti. Tuomarin osan ottaminen on yhtä
hämmästyttävä veljelleni kuin teillekin. Teidän pitäisi ymmärtää, että
jollette te sovi keskenänne, olen minä pakoitettu valitsemaan joko
teidät tahi hänet. Jos minä valitsen teidät, täytyy minun jättää
veljeni, jos valitsen hänet, täytyy minun jättää teidät.

-- Avdotja Romanovna, sanoi Lushin näyttäen loukkaantuneelta, -- te
lausutte sanoja, jotka ovat minusta mitä loukkaavimpia katsoen
suhteeseeni teihin. Nämä sanat sisältävät sen mahdollisuuden, että te
voisitte katua minulle antamaanne lupausta. Te sanotte joko te tahi hän
-- ja osotatte sillä miten vähä-arvoinen minä olen teille ... siihen en
voi taipua ajatellessani suhdetta ... joka vallitsee välillämme.

-- Mitä? huudahti Dunja, -- minä asetan teidät hänen vertaisekseen, joka
tähän asti on ollut minulle kallein koko maailmassa, ja te tunnette
itsenne loukatuksi sen johdosta että pidän teitä liian vähäsessä
arvossa.

Raskolnikov nauroi ivallisesti. Rasumihin oli vihoissaan. Mutta Pietari
Petrovitsh ei kiinnittänyt huomiotansa hänen vastaväitteisiinsä, vaan
vihastui yhä enemmän.

-- Rakkauden tulevaan puolisoonne täytyy olla suuremman kuin rakkauden
veljeenne, sanoi hän painavasti, -- enkä halua minkään asianhaaran
vuoksi asettua yhdenarvoiseksi... Nyt tahdon kääntyä arvoisan äitinne
puoleen pyytääkseni häneltä selitystä. Hyvä rouva, poikanne loukkasi
minua eilen tämän herran läsnäollessa pahasti selittäessään muutamia
sanoja, jotka minä olin lausunut ollessani kerran teidän luonanne
kahvilla. Minä lausuin, että minun mielipiteeni mukaan ei ole ainoastaan
avioliiton onnen turvaamiseksi, vaan myöskin siveellisessä
tarkoituksessa parempi mennä naimisiin köyhän tytön kanssa, joka jo on
tullut tuntemaan elämän suruja, kuin mennä naimisiin tytön kanssa, joka
on tottunut ylellisyyteen. Teidän poikanne on tahallisesti pannut lisää
puheeseeni. Sentähden pyydän teitä ilmaisemaan minulle, missä valossa
esititte sanani kirjeessänne Rodion Romanovitshille.

-- Sitä minä en muista. Enkä myöskään tiedä mitä ilmaisumuotoa Rodja on
käyttänyt. Hän on ehkä pannut lisää; mutta todistuksena siitä, että
Dunja ja minä emme ole paheksuneet sanojanne on saapumisenne tänne.

-- Se on oikein, äiti, sanoi Dunja myöntäen.

-- Niin ollen on syy minussa, sanoi Lushin loukkaantuneena.

-- Pietari Petrovitsh, te syytätte yhä Rodjaa, mutta miksi te olette
valehdellut hänestä kirjeessänne? sanoi Pulcheria Alexandrovna
rohkeasti.

-- Minä en voi muistaa sanoneeni mitään valetta.

-- Te kirjotitte, sanoi Raskolnikov ankaralla äänellä, että minä en ole
antanut rahoja leskelle vaan tyttärelle, jonka minä vasta eilen näin. Te
kirjotitte tämän herättääksenne eripuraisuutta minun ja rakkaitteni
välillä ja te olette sentähden kelvottomassa tarkotuksessa puhuneet
tämän nuoren tytön käytöksestä, vaikkette häntä tunnekkaan. Tämä on
katalaa ja kurjaa.

-- Anteeksi, hyvä herra, sanoi Lushin vihasta vavisten, -- kirjeessäni
puhuin minä ainoastaan teidän ominaisuuksistanne ja käytöksestänne siitä
syystä, että äitinne ja sisarenne olivat pyytäneet minua ilmottamaan
millaisen vaikutuksen kohtaukseni teidän kanssanne teki minuun. Mitä
kirjeeseeni tulee, pyydän teitä näyttämään edes yhdenkin rivin mikä ei
olisi totuuden kanssa yhtäpitävää, se on, todistaa, ettette ole antanut
rahoja pois ja ettei tässä onnettomassa perheessä ole kelvottomia
henkilöitä.

-- Mielipiteeni mukaan, ette te kaikkine etuinennekaan ole niin arvokas
kuin tämän tyttöraukan pikkusormi.

-- Olisi siis niinmuodoin johtunut mieleenne viedä hänet äitinne ja
sisarenne seuraan?

-- Olen sen jo tehnyt, jos todellakin tahdotte tietää sen. Minä annoin
hänen tänään istua äitini ja Dunjan viereen.

-- Rodja! huusi Pulcheria Alexandrovna.

Dunja punastui. Rasumihin rypisti kulmakarvojaan. Lushin hymyili
pilkallisesti ja ylpeästi.

-- Te näette itse, Avdotja Romanovna, ettei tässä minkäänlainen
sovittelu ole mahdollinen. Tahdon nyt poistua enempää häiritsemättä
jälleennäkemisen iloa. Tulevaisuuden vuoksi pyydän päästä useammista
tuollaisista kohtauksista.

Pulcheria Alexandrovna tunsi itsensä loukatuksi.

-- Tuntuu siltä, kuin te jo tahtoisitte alistaa meidät valtanne ja
mahtavuutenne alle, Pietari Petrovitsh. Dunjahan on sanonut teille,
miksei pyyntöänne voitu täyttää, sanoi Pulcheria Alexandrovna. Hänen
aikeensa oli hyvä. Sanokaa meille, tuleeko meidän pitää teidän
toivomuksianne käskyinä? Minä päinvastoin voin huomauttaa että teidän
velvollisuutenne on olla hyvin kohtelias ja hienotunteinen meitä
kohtaan. Sillä me olemme teidän tähtenne jättäneet kaikki oman onnensa
nojaan ja matkustaneet tänne siinä hyvässä luulossa, että olimme melkein
teidän vallassanne.

-- Se ei ole laisinkaan niin, Pulcheria Alexandrovna, erittäinkin sinä
hetkenä, kun te saitte tiedon Marfa Petrovnan jälkeen jättämästä
perinnöstä.

-- Tuomiten tämän huomautuksen perustalla voi todellakin otaksua, että
te olitte tehnyt laskun meidän avuttomuudestamme, vastasi Dunja
katkerasti.

-- Nyt en minä, lukuun ottaen kaikki seikat, voi tehdä tiliä siitä...
Sillä en tahdo estää veljeänne ilmottamasta teille Svidrigailovin
toivomuksia, jotka ehkä voivat tehdä teidät onnelliseksi.

-- Oi, Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna. Raskolnikov ei voinut
kauvemmin pysyä tyynenä.

-- No, sisar, etkö sinä nyt kehtaa? sanoi hän.

-- Niin minä kehtaan, vastasi Dunja. -- Pietari Petrovitsh, menkää
tiehenne! sanoi Dunja hänelle kalveten vihasta.

Näytti siltä, kuin Pietari Petrovitsh ei olisi odottanut sellaista
päätöstä. Hän oli ollut liiaksi varma vallastaan ja uhrinsa
avuttomuudesta; hän ei luottanut nyt korviinsa. Hän kalpeni ja hänen
huulensa vapisivat.

-- Avdotja Romanovna, jos minä nyt menen ulos tästä ovesta ja pidän
hyvänäni sellasen erohyvästin, niin, huomatkaa ... en minä koskaan tule
takasin. Ajatelkaa sentähden sitä ... minä pidän sanani.

-- Niin häpeämätöntä! huusi Dunja nousten -- minä en toivo mistään
hinnasta teidän takasintuloanne.

-- Mitä? Onko se niin? huusi Lushin, joka ei viimeiseen silmänräpäykseen
asti ollut voinut uskoa asian saavan sellaista käännettä ja siksi nyt
perinpohjin kadotti ymmärryksensä. -- Onko se niin? Mutta te tiedätte
kai hyvin, Avdotja Romanovna, että minä ollen oikeutettu panemaan sitä
vastaan?

-- Millä oikeudella? huudahti Pulcheria Alexandrovna, kuinka te voitte
sitä vastustaa? Pitäisikö minun antaa Dunjani sellaselle kuin te? Menkää
tiehenne, jättäkää meidät kerta kaikkiaan! Jos minä olisin tiennyt...

-- Mutta Pulcheria Alexandrovna, jatkoi Lushin raivostuneena, --
te olette antaneet sananne, jonka te nyt otatte takasin ... ja
sitäpaitsi ... sitäpaitsi olen minä ... olen minä ... saanut suorittaa
menoja...

Tämä viimeinen todistuskeino oli sellasessa suhteessa Lushinin
luonteeseen että Raskolnikov, joka oli vihasta kalpea, alkoi nauraa
ääneen.

-- Pietari Petrovitsh, menkää tiehenne! sanoi Avdotja Romanovna.

-- Minä menen, mutta sitä ennen tahdon minä vielä sanoa sanan. Te ja
äitinne olette luultavasti unohtaneet, että minä tahdoin naida teidät,
huolimatta huhusta, joka kierteli kaupungissa ja koski teidän
käytöstänne. Koska minä teidän tähtenne uhmasin yleistä mielipidettä ja
koska te minun kosintani kautta saitte takasin kadotetun maineenne,
olisin minä luullut voivani vaatia teidän kiitollisuuttanne. Nyt minä
käsitän, miten hätäisesti menettelin...

-- Minä ihmettelen, onko tuolla miehellä useampaa kuin yhtä päätä
kadotettavana! huudahti Rasumihin hypäten paikaltaan.

-- Te olette ilkeämielinen ihminen, sanoi Dunja.

-- Ei sanaakaan enempää! Ei ainoatakaan liikettä! huudahti Raskolnikov
ja työnsi takasin Rasumihin. Tämän jälkeen meni hän aivan Lushinin eteen
ja sanoi hiljaa, mutta samalla lausui hän jokaisen sanan hitaasti ja
selvästi:

-- Olkaa hyvä ja menkää tiehenne! Eikä sanaakaan enempää tahi minä...

Pietari Petrovitsh katsoi häneen jonkun hetken. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja vihan vääristämät. Sitten teki hän täyskäännöksen ja läksi.
Harvoin on ihminen kantanut sydämessään niin ankarata vihaa kuin Lushin
Raskolnikovia kohtaan. Hänen syyksensä pani hän kaiken. Ihmeellistä
kyllä kuvitteli hän vielä portaita alas mennessään, ettei ehkä hänen
asiansa vielä ollut aivan menetetty, niin että asia naisten suhteen oli
helposti korjattavissa.



III.


Asia oli se, että hän viimeiseen silmänräpäykseen asti oli pitänyt
sellaista päätöstä mahdottomana. Vielä lopussa oli hän vakuutettu siitä,
eikä voinut vähääkään aavistaa, että kaksi avutonta ja köyhää naista
voisi vetäytyä hänen vallastaan. Tämä vakaumus oli suureksi osaksi
lisännyt hänen turhamielisyyttään ja ääretöntä itsetuntoaan, jota
paraiten olisi voinut kutsua: itsekunnioitukseksi. Pietari Petrovitsh
oli työllään korottanut itsensä alhaisesta asemasta ja oli hänellä
sairaaloinen tapa ihmetellä itseänsä, hän arvasi kykynsä ja
ymmärryksensä hyvin suuriksi ja vieläpä keikaili yksinäisinä tunteina
peilin edessä. Mutta enemmän kuin mitään muuta maailmassa rakasti ja
kunnioitti hän rahojaan, jotka hän oli koonnut työllä tahi muulla
tavalla. Ne asettivat hänet, ajatteli hän, yhdenarvoseksi kaiken ja
kaikkein kanssa.

Kun hän kerskui Dunjalle aikomuksestaan mennä hänen kanssaan naimisiin
huolimatta Dunjan huonosta maineesta, puhui hän sisäisestä vakaumuksesta
ja tunsi lisäksi syvää kammoa sellaista -- ilkeätä kiittämättömyyttä
kohtaan. Kuitenkin oli hän jo rakastellessaan Dunjaa, täydellisesti
vakuutettu kaiken tuon lorun perättömyydestä, jonka myöskin Marfa
Petrovna avonaisesti oli torjunut ja johon koko kaupunki kauvan aikaa
sitten oli lakannut uskomasta. Niin, eipä hän nytkään olisi voinut
kieltää, että jo silloin kaikki oli hänelle tunnettua. Siitä huolimatta
piti hän päätöstään, korottaa Dunja itsensä arvoiseksi, hyvin suurena ja
katsoi sitä jaloksi tehtäväksi. Mainitessaan tätä Dunjalle oli hän
pukenut erään rakkaimmista, salaisista ajatuksistaan sanoihin, eikä hän
voinut käsittää, mikseivät toiset ihmetelleet yhtä paljon tätä tekoa.
Kun hän tuona päivänä jätti käyntinsä Raskolnikovin luona, astui hän
sisään tuntien olevansa hyväntekijä, joka on valmis korjaamaan hyvien
tekojensa hedelmän ja saamaan kuulla miellyttäviä ylistysrunoja. Siksi
ei ole ihmeteltävää, että hän, mennessään rappusia alas, tunsi itsensä
suuresti loukatuksi ja halvennetuksi.

Mutta Dunja oli hänelle aivan välttämätön; eroa hänestä ei saattanut
ajatellakkaan. Monta vuotta oli hän haaveksinut avioliittoa, mutta hän
keräsi yhä enemmän rahaa ja odotti. Hän oli takertunut tuohon
hurmaukseen, salaperäiseen toivoon, että hyvin kasvatettu, köyhä tyttö
(köyhä pitäisi hänen olla), hyvin nuori, perin kaunis, jalo ja
sivistynyt, erittäin ujo ja monet kärsimykset kestänyt, antautuisi
kokonaan hänelle ja läpi koko elämänsä katsoisi häntä pelastajakseen,
ollen valmis kuolemaan kunnioituksesta häneen, ollen nöyrä ja
ihmettelisi häntä ja ainoastaan häntä. Eikö hän ollut jo montaa kuvaa,
montaa yksityiskohtaa mielikuvituksessaan tuosta lumoavasta ja
rakastetusta aineesta itsellensä muodostanut. Ja nyt oli melkein kaikki
näiden vuosien unet toteutuneet. Avdotja Romanovnan kauneus ja sivistys
olivat hänet kahlehtineet, hänen avuton asemansa oli kiihottanut häntä
liiallisuuteen asti. Tässä oli hänelle enemmän kuin hän oli
uneksinutkaan; ylpeä, lujaluonteinen, siveä morsian, jonka sivistys ja
henkinen kehitys oli suurempi kuin hänen (sen hän tiesi), ja sellainen
olento olisi läpi koko elämänsä hänelle, hänen suosiostansa orjamaisen
kiitollinen ja kunnioituksesta kumartuisi tomuun hänen edessänsä, hänen
ollessaan rajaton ja kaikkivoipa hallitsija! Tapahtui sattumalta niin,
että hän vähää ennen pitkän harkintansa loppua oli päättänyt muuttaa
tämän elämänsä tehtävän toiselle uralle ja etsiä itsellensä suurempi
vaikutuspiiri, siten tullakseen korkeammalle yhteiskunnassa, jota hän
kauan ja kaipauksella oli ajatellut. Hän oli muutamin sanoin päättänyt
etsiä onneansa Pietarissa. Hän tiesi, että voitiin saavuttaa paljon,
hyvin paljon naisten muutettua hänen luoksensa. Kauniin, kelvollisen ja
sivistyneen naisen ihastusvoima voisi alati sulostuttaa hänen elämäänsä,
tehdä hänen talonsa miellyttäväksi ja levittää kunniaa hänen
ympärillensä ... ja nyt ... oli kaikki hävinnyt. Tämä äkillinen
hirmuinen ero vaikutti häneen kuten salaman isku. Se oli kylläkin
hirveätä pilaa ... hullutusta. Hänhän oli vain pöyhkeillyt, ei ollut
kertaakaan ollut tilaisuudessa sanomaan ajatustaan; hän oli vain hiukan
laskenut leikkiä, horjahtanut mielialastaan ja se sai niin totisen
lopun. Hän oli vielä lisäksi saanut Dunjan rakastumaan tapoihinsa,
valliten häntä jo mielikuvituksessaan ... ja nyt...! Ei, huomenna,
huomenna on kaikki taasen saatava kuntoon, saatava järjestykseen
uudelleen. Mutta ennen kaikkea täytyy tuo ylpeä poika, tuo poikanulikka,
joka on kaiken syy, tehdä vaarattomaksi. Epämiellyttävällä tunteella
tuli hän vapaaehtoisesti ajatelleeksi Rasumihinia ... mutta sen suhteen
rauhoittui hän pian -- puuttui ainoastaan, että hänkin esiintyisi
samalla tavalla kuin toiset! -- Mutta todellisuudessa pelkäsi hän eniten
Svidrigailovia... Sanalla sanottuna hänen päänsä oli täynnä huolia.

       *       *       *       *       *

-- Ei, minussa on suurin syy --, sanoi Dunja syleillessään ja
suudellessaan äitiään. -- Hänen rikkautensa kiusasi minua, mutta minä
vannon, veljeni, että en aavistanut hänen olevan niin katalan ihmisen!
Veljeni, älä tuomitse minua!

-- Jumala on meidät pelastanut, kuiskasi Pulcheria Alexandrovna, vaikka
hän vielä töin tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut.

He olivat kaikki iloisia, vieläpä viiden minuutin kuluttua nauroivatkin.
Mutta Dunetska rypisti kulmakarvojaan silloin tällöin ja kalpeni
ajatellessaan mitä oli tapahtunut.

Rasumihin oli ihastunut, vaikkakaan ei uskaltanut avonaisesti näyttää
iloansa. Mutta Raskolnikov istui samalla paikalla, tyynenä ja synkkänä.
Dunja luuli hänen vielä olevan suutuksissaan ja Pulcheria Alexandrovna
katsoi häneen pelokkaasti.

-- Mitä Svidrigailov sanoi minulle? kysyi Dunja mennen hänen luoksensa.

-- Ai niin, mitä hän sanoi? virkkoi Pulcheria Alexandrovna.

Raskolnikov kohotti päätänsä.

-- Hän tahtoo lahjoittaa sinulle kymmenentuhatta ruplaa ja toivoo
tapaavansa sinut minun läsnäollessani.

-- Tavata häntä? Ei konsanaan! huudahti Pulcheria Alexandrovna, ja
kuinka hän uskaltaa tarjota hänelle rahaa!

Raskolnikov ilmoitti heille lyhyesti ja selvästi keskustelunsa
Svidrigailovin kanssa.

-- Mitä sinä hänelle vastasit? kysyi Dunja.

-- Alussa kieltäysin esittämästä hänen tervehdystään, mutta silloin
sanoi hän kaikin mahdollisin keinoin koettavansa tavata sinua. Hän
virkkoi rakkautensa sinuun olevan nyt aivan haihtuneen. Minä voin
tunnustaa, että hänen puheensa oli jotakin huumausta. Hän sanoo
tahtovansa matkustaa kauvaksi pois, mutta sanoo heti sen jälkeen
tahtovansa naida ja että hän jo on valinnut itsellensä morsiamen. Hänen
puheensa oli kummastuttava ja Marfa Petrovnan kuolema on varmasti
vaikuttanut häneen syvästi.

-- Jumala antakoon hänelle ikuisen rauhan! virkkoi Pulcheria
Alexandrovna. -- Minä tahdon ijäisesti, ijäisesti rukoilla hänen
puolestaan! Herra Jumala, Dunja, mitä meistä nyt olisi tullut, jollei
hän olisi muistanut sinua testamentissaan!

Dunja oli perin hämmästynyt Svidrigailovin ehdotuksesta. Hän seisoi
vielä ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Hänellä on varmasti jotakin kauheata mielessä, kuiskasi hän
kauhistuen itseksensä. Raskolnikov otti huomioon tämän tavattoman
levottomuuden.

-- Minun on vartioittava häntä, sanoi Rasumihin. -- Rodja on pyytänyt
minun varjelemaan sisartansa. Suvaitsetteko Te myöskin sen, Avdotja
Romanovna?

Dunja hymyili ja ojensi hänelle kätensä, mutta huolestuttava ilme hänen
kasvoistaan ei kadonnut.

Pian olivat he kaikki syventyneet vilkkaaseen keskusteluun. Vieläpä
Raskolnikovkin kuunteli huomaavaisesti, vaikkeikaan hän itse puhunut.
Rasumihin kuitenkin puhui eniten.

-- Miksi tahdotte te matkustaa täältä? kysyi hän vilkkaasti. -- Pääasia
on kuitenkin, että te kaikki kolme jäätte tänne, koska teillä on hyötyä
toisistanne. Minut täytyy teidän ottaa kuten ystävän, kuten liiketoverin
liittoonne ja minä vakuutan, että me alamme kelpo yrityksen. Minulla on
setä, kunniallinen vanha mies, joka omistaa tuhannen ruplan pääoman,
jota hän on tarjonnut minulle lainaksi. Sitten jätätte te yhden tuhannen
niistä kolmesta, jotka Marfa Petrovna on teille testamentannut ja me
ryhdymme liikeyhteyteen keskenämme.

Tämän jälkeen selitti Rasumihin aikomustaan heille. Hän tahtoi ruveta
kustantajaksi ja kääntäjäksi, eritoten koska hän taisi kolmea
europpalaista kieltä. Pari päivää sitten sanoi hän kumminkin, ettei
aivan hyvin kykenisi käyttämään saksaa, tehden sen ainoastaan saadakseen
Raskolnikovin ottamaan käännöksen huostaansa. Hän oli sillä kertaa
valhetellut ja Raskolnikov tiesi myöskin, ettei hän puhunut totta.

-- Se tulee varmasti vaatimaan paljon työtä, mutta me voimme
työskennellä, Avdotja Romanovna ja Rodion. Me voisimme molemmat olla
kääntäjinä ja kustantajina. Minusta voi olla teille suurta hyötyä, sillä
omaan kokemusta. Kahtena viimeisenä vuonna olen alati toiminut
kustantajien kanssa ja tunnen kaikki heidän kiertotiensä. Kaikissa
olosuhteissa voimme me ansaita elatuksemme.

Dunjan silmät säteilivät.

-- Mitä te nyt sanotte, Dmitri Prokofjitsh, miellyttää minua suuresti,
sanoi hän.

-- Minä en sitä ymmärrä, huomautti hänen äitinsä, mutta jos on
tarpeellista, voimme jäädä tänne joksikin ajaksi.

-- Mikä on sinun ajatuksesi, Rodja, kysyi Dunja.

-- Se on perin hyvä ajatus. Minä myöskin tiedän toimen, joka aivan
varmaan tuo onnea. Mutta meillä on kylliksi aikaa järjestää se asia
toisella kertaa.

-- Hyvä! huudahti Rasumihin. -- Mutta odottakaa vähän! Tässä talossa on
kolme huonetta käsittävä huoneusto, joka ei ole yhteydessä näiden
chambres garnies'in kanssa. Se on kalustettu ja vuokra on jotenkin
halpa. Tämä huoneusto teidän on heti vuokrattava, jotta Rodja voisi asua
teidän kanssanne... Mutta minne sinä aijot, Rodja?

Dunja katseli kummastuneena veljeään, joka piti hattua kädessään ollen
aikeissa poistua.

-- Tehän olette sen näköinen kuin jos aikositte haudata minut tahi kuin
jos me ikuisiksi ajoiksi sanoisimme toisillemme hyvästit, sanoi hän
pakottavasti hymyillen.

-- Mutta sehän on mahdollista, ettemme koskaan enää näe toisiamme,
lisäsi hän. Hän uskoi ajatelleensa ainoastaan näitä sanoja, he olivat
välttäneet häntä pakollisesti.

-- Mikä sinun on, Rodja? kysäsi sisar.

-- Tullessani tänne aijoin sanoa teille, että meidän pitäisi erota
lähimmässä tulevaisuudessa. Minä en ole terve ja voin kyllä tulla
taasen, kun voin... Minä en teitä unhoita... Mitä saattaneekin tapahtua,
täytyy minun nyt olla yksinäni... Unhottaa minut on parasta...
Mahdollisesti voi kaikki taasen tulla hyväksi... Jollette anna minun
mennä, voin minä vihata teitä -- sen minä tunnen... Hyvästi!

Äiti ja sisar katsoivat häneen kauhistuneina. Vieläpä Rasumihinkin oli
peloissaan.

-- Rodja, Rodja, sovi kanssamme ja anna kaiken olla kuten ennenkin!
huudahti äiti raukka.

Hän kääntyi ja meni hitaasti ulos huoneesta. Dunja riensi hänen
jälkeensä.

-- Veli, mitä sinä teet? kuiskasi hän kauhistuneena. Rodja katsoi
surullisesti häneen.

-- Ei se ole mitään ... minähän tulen takaisin, mumisi hän puoliääneen
ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, mitä sanoisi.

-- Tunnoton omanvoiton pyytäjä! huusi Dunja.

-- Hän on hullu, vaan ei tunteeton! kuiskasi Rasumihin ja pusersi
kovasti hänen kättänsä.

-- Minä tulen heti takaisin, sanoi hän puoleksi tunnottomalle Pulcheria
Alexandrovnalle, jonka jälkeen hän juoksi Raskolnikovin perään, joka
odotti häntä käytävän perällä.

-- Minä uskoin kyllä, että sinä tulisit jälestä, sanoi hän. -- Pysy
heidän luonansa ... pysy heidän luonansa huomenna ja aina... Jos on
mahdollista, tulen minä ehkä takaisin. Hyvästi!

Hän läksi ojentamatta hänelle kättänsä.

-- Mutta mikä sinun on? Kuinka sinä voit käyttäytyä tuolla tavalla?
sanoi Rasumihin.

Raskolnikov pysähtyi.

-- Älä koskaan kysy minulta mitään! Minä en voi antaa sinulle
vastausta... Älä myöskään tule luokseni, ehkä minä tulen sinun
luoksesi... Jätä minut nyt, mutta heitä älä jätä, jotka ovat tuolla
sisällä. Ymmärrätkö minua?

He seisoivat erään lampun ääressä ja katsoivat minuutin ajan ääneti
toisiaan. Tämän hetken muisti Raskolnikov koko elämänsä ajan.
Raskolnikovin hehkuva ja jäykkä katse näytti joka hetki tulevan yhä
kirkkaammaksi tunkeutuen Rasumihinin sielun sisimpään. Oli niinkuin joku
käsittämätön olisi liidellyt hänen ohitsensa. Ajatus, käsky, jotakin
kauheata, hirmuista, jonka he molemmat käsittivät, tunkeusi heidän
välillensä. Rasumihin kävi valkeaksi kuin ruumis.

-- Ymmärrätkö sinä minua nyt? sanoi Raskolnikov viimein surun
vääristämine kasvoineen. -- Käänny takaisin, mene sisään heidän
luoksensa! lisäsi hän, poistuen tämän jälkeen nopeasti.

En tahdo kertoa, mitä tapahtui samana iltana Pulcheria Alexandrovnan
luona, Rasumihinin palattua heidän luokseen takaisin, kuinka hän yritti
lohduttaa heitä, pyytäen heitä jättämään Rodjan rauhaan niinkauvaksi
kuin hän on sairas ja sanoi, ettei hänen ruumiinsa eikä sielunsa olleet
normaalitilassa sekä ettei häntä saisi häiritä. Hän, Rasumihin, pitää
hänestä huolta, hankkii hänelle taitavan lääkärin, kaikkein paraimman,
niin, koko tiedekunnasta.

Sanalla sanottuna, tänä iltana tuli Rasumihista heille poika ja veli.



IV.


Raskolnikov läksi suoraan siihen taloon kanavan varrella, jossa Sonja
asui. Hän etsi käsiinsä porttivahdin ja sai häneltä tiedoksi räätäli
Kapernaumovin asunnon. Löydettyään pihan kulmauksesta jyrkät rappuset ja
ehdittyään toiseen kerrokseen, tuli hän käytävään joka johti pitkin
talon pihanpuoleista sivua. Hänen harhaillessaan ympäri pimeässä
avattiin äkisti ovi aivan hänen vieressään. Hän tarttui heti kiinni
siihen.

-- Kuka se on? kysyi hätääntynyt nais-ääni.

-- Minä se olen ... minä etsin teitä, vastasi Raskolnikov ja astui
pieneen eteiseen. Täällä oli kynttilänjalassa palava kynttilä.

-- Tekö se olette? virkkoi Sonja.

Raskolnikov vältti katsomasta häneen ja meni hänen huoneeseensa.

Minuttia myöhemmin astui Sonja sisään kynttilä kädessä ja asettui hänen
eteensä; hän oli äärettömästi säikähtynyt ja huolestunut Raskolnikovin
odottamattoman tulon johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat äkkiä
punaisiksi ja hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän tunsi itsensä
heikoksi, häpesi ja kuitenkin tunsi hän iloa. Raskolnikov kääntyi ja
istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Hän silmäili nopeasti
huonetta. Se oli suuri, mutta hyvin matala; vasemmalla näkyi sulettu
ovi, joka johti Kapernaumovin asuntoon, ja vastakkaisella sivulla näkyi
myöskin ovi, mutta se oli kiinni naulattu. Sonjan huone oli ladon
näköinen, se oli säännöttömän neliön muotoinen ja näytti tämän tähden
hyvin kurjalta. Toinen nurkka oli hyvin terävä toinen perin tylsä.
Seinä, jossa oli kolme akkunaa kanavaan päin, näytti jakavan huoneen
viistoon. Terävä nurkka oli niukan valaistuksen tähden niin pimeä ettei
voinut nähdä, mihin se päättyi. Ainoastaan muutamia huonekaluja oli
tässä suuressa huoneessa. Oikealla sänky, jonka vieressä oli yksi tuoli;
samalla seinällä, aivan vierashuoneeseen vievän oven vieressä oli kehno
pöytä, peitteenä sininen liina ja siinä vieressä kaksi nojatuolia.
Vastakkaisella seinällä yksinkertainen piironki, siinä kaikki.
Kellertävät, likaiset, vaalistuneet seinäpaperit olivat tahraiset
nurkissa; talvella täytyi täällä olla hikistä ja vetoista. Köyhyys
irvisti kaikkialta; sängyn edessä ei ollut verhoja.

Sonja katsoi vaieten vieraaseensa, joka niin huomaavasti tarkasteli
hänen huonettaan. Hän alkoi vavista pelosta, ikäänkuin seisoisi tuomarin
tahi kohtalonsa johtomiehen edessä.

-- Minä tulen myöhään... Kello on varmaankin jo yksitoista -- sanoi hän
viimein katsomatta häneen.

-- Niin, se löi juuri yksitoista, vastasi Sonja.

-- Minä tulen luoksenne viimeisen kerran, jatkoi Raskolnikov synkästi,
-- ja kuitenkin olen minä täällä nyt ensi kerran... Luultavasti en
koskaan enää näe teitä...

-- Pitääkö teidän ... matkustaa?

-- Sitä en tiedä ... sen saa huomispäivä näyttää... Siis te ette
huomenna ole Katerina Ivanovnan luona? sanoi hän vapisevalla äänellä.

-- Minä en tiedä... Olen tullut tänne sanoakseni teille jotakin ...
mutta sitä se ei nyt koske... Hän avasi silmänsä, katsoi ystävällisesti
häneen ja huomasi istuvansa, vaikkakin Sonja vielä seisoi hänen
edessänsä.

-- Miksi te seisotte? Istukaa! sanoi hän muuttuneella ja hellällä
äänellä.

Hän istuutui. Rodja katsoi häneen ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

-- Tehän olette niin laiha! Sormenne ovat aivan läpinäkyvät, aivan kuin
kuolleen.

Raskolnikov tarttui tytön käteen. Sonja hymyili.

-- Sellainen minä olen aina ollut, vastasi hän.

-- Kotonakin ollessanne?

-- Niin.

-- No niin ... luonnollisesti, sanoi hän lyhyesti. Hänen
kasvonpiirteensä ja äänensä olivat taasen muuttuneet. Hän katsoi
uudelleen ympärilleen.

-- Te vuokrasitte siis tämän huoneen Kapernaumovilta?

-- Niin.

-- Asuuko hän tuolla oven takana?

-- Kyllä ... hänellä on myöskin tällainen huone.

-- Asuvatko he kaikki yhdessä huoneessa?...

-- Kyllä, joka ainoa.

-- Minä pelkäisin yöllä teidän huoneessanne, sanoi hän synkästi.

-- Väki, jonka luona asun, on hyvin ystävällistä ja miellyttävää,
vastasi Sonja, joka ei vielä ollut saavuttanut mielenmalttiaan, --kaikki
huonekalut, kaikki ... kaikki, mitä täällä on, on heidän. He ovat hyvin
kilttejä, lapset tulevat usein minun luokseni...

-- Hänhän änkyttää?

-- Niin, hän sekä änkyttää että ontuu. Ja myöskin hänen vaimonsa ...
mutta hän ei kuitenkaan juuri änkytä ... se on, niinkuin hän ei osaisi
sanoa kaikkea ... hän on hyvin kiltti; hän palveli ennen, heillä on
seitsemän lasta ... ainoastaan vanhin änkyttää, ne toiset ovat kai
myöskin sairaaloisia, mutta he eivät änkytä... Mutta kuinka te sen
tiedätte? lisäsi hän ihmetellen.

-- Isänne on kertonut kaikesta minulle ... samoin, että te menitte pois
kuuden ajoissa ja tulitte takaisin kello yhdeksältä ... ja kuinka
Katarina Ivanovna oli polvillaan teidän sänkynne edessä.

Sonja hämmästyi.

-- Melkeimpä luulin nähneeni hänet tänään, kuiskasi hän epäilevänä.

-- Kenen?

-- Isän. Minä kävin kadulla aivan tässä vieressä kymmenen aikana ja
silloin oli niinkuin hän olisi mennyt minun edelläni. Aivan kuin se
olisi ollut hän. Olin menossa Katarina Ivanovnan luokse...

-- Olitteko te ulkona kävelemässä?

-- Olin, kuiskasi Sonja taasen hämmästyen ja katseli maahan.

-- Löikö Katarina Ivanovna teitä asuessanne vielä isänne luona?

-- Oh ei ... mitä te ajattelette, ei, ei!

Sonja katsoi hyvin huolestuneena häneen.

-- Te silloin pidätte hänestä?

-- Kenestä, Katarina Ivanovnastako? ... niin varmasti, sanoi hän
hitaasti ja valittaen, pistäen kätensä ristiin, hän on aivan kuin
lapsi ... hän on kadottanut järkensä ... hän on kadottanut järkensä ...
surusta ja hän oli niin viisas, niin jaloluonteinen ... niin hyvä. Te
ette sitä tiedä, te ette voi sitä tietää ... oi!

Sonja sanoi kaiken tämän niinkuin epätoivossa. Hän kärsi, oli syvästi
liikutettu ja väänsi käsiään. Hänen kalpeat poskensa punastuivat
uudelleen ja hänen kasvonsa kuvasivat syvää surua. Voitiin nähdä
hänestä, että tuskaa tuottavaa jännettä hänen sisimmässään oli
kosketettu; että oli jotakin, jota hän mielellään olisi tahtonut sanoa,
säilyttää, puhua. Rajaton osaaottavaisuus voitiin lukea hänen
piirteistään.

-- Olisiko hän lyönyt minua? Mitä te ajattelettekaan! Herra Jumala ...
hänkö löi minua!... Ja jospa hän vielä olisi lyönytkin minua, mitä se
olisi tehnyt! Mitä se voisi vahingoittaa? Te ette tiedä mitään, ette
kerrassaan mitään! Hän on niin onneton, voi, niin onneton ... ja niin
sairas... Hän etsii totuutta ... hän on niin puhdas... Hänen
vakaumuksensa on, että totuus vallitsee kaikkea ja hän vaatii jokaiselta
oikeutta... Hän ei ymmärrä, että ihmiset eivät aina voi olla
oikeudenmukaisia ja siksi on hän aina vihanen ... kuni lapsi, aivan kuin
lapsi. Hän on oikeuden mukainen ja vaatii totuutta muiltakin.

-- Mihin ajattelee hän nyt ryhtyä?

Sonja katsoi kysyvästi häneen.

-- Hänhän on teille haitaksi lapsineen. Tehän olette ennenkin saaneet
pitää hänestä huolta; vieläpä kuolevakin kerjäsi teiltä. Mutta kuinka se
nyt käy päinsä?

-- Minä en tiedä, sanoi Sonja alakuloisena.

-- Voitteko te asua hänen luonansa?

-- Minä en tiedä, he ovat vuokransa velkaa sinne; ja emäntä lienee
sanonut tänään, että heidän täytyy ehdottomasti muuttaa. Katerina
Ivanovna itse sanoo, ettei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauvemmaksi
sinne.

-- Millä oikeudella tekeytyy hän niin mahtavaksi? Hän luottaa ehkä
teihin?

-- Oi ei... Te ette saa puhua niin!... Me tulimme aivan hyvin
toimeen, sanoi Sonja vähän kiivastuneena... Hän näytti aivan linnulta,
joka suuttuu. -- Mutta hänen pitäisi tehdä?... Sanokaa minulle se?
Kuinka hänen pitää käyttäytyä? kysyi hän innokkaasti. Jospa
tietäisitte miten hän on itkenyt tänään! Hän alkaa todellakin tulla
heikkomieliseksi, ettekö tekin ole sitä huomannut? Se on aivan varma;
ensiksi on hän levoton, ettei muka kaikki kävisi säännöllisesti
meidän muistojuhlassamme ... niin hän vääntää käsiänsä, yskii verta ja
itkee. Sitten alkaa hän äkisti juosta ja syöksee päänsä seinään
huumauksessa ... sitten hän taasen tyyntyy; hän luottaa alati teihin,
sanoo että te tulette auttamaan häntä. Hän tahtoo lainata vähän rahaa ja
matkustaa minun kanssani kotiseudulleen. Siellä tahtoo hän avata
kasvatuskoulun nuoria hurskaita naisia varten; minun tulisi pitää heitä
silmällä ja niin alkaisi uusi ja ihana elämä. Hän syleilee, suutelee ja
lohduttaa minua... Ja luottaa lujasti mielikuvituksiinsa! Ja välillä hän
pesee, tekee puhdasta, paikkaa ja parsii herkeämättä. Heikoilla
voimillaan kantoi hän itse pesuastian huoneeseen, hengästyi ja kaatui
sänkyyn ponnistuksesta. Aamusella kävimme me myymälöissä ostaaksemme
Polenkalle ja Lydialle kengät, sillä heillä ei ole mitään jalassa,
mutta meillä ei ollut riittävästi rahaa, puuttui paljon. Hän etsi parin
hyvin kauniita jalkineita; hänellä on aistia, tietäkääs... Sitten alkoi
hän itkeä myymälässä kauppiaan läsnäollessa, siksi ettei rahat
riittäneet ... tämä oli surullista katsella.

-- No, silloinhan on joka tapauksessa selvää, että teidän ... täytyi
viettää sellaista elämää, sanoi Raskolnikov katkerasti.

-- Ja ettekö tekin tunne myötätuntoisuutta häntä kohtaan? Eikö koske
teihin, kuulla puhuttavan hänestä? lisäsi Sonja kiihkeästi, -- tehän
annoitte hänelle viimeiset rahanne, ennenkuin tiesittekään mitään. Oi,
Jumalani, jos te silloin olisitte tietänyt kaikki! Kuinka useasti minä
olen hänen tähtensä itkenyt, viimeksi edellisellä viikolla! Niin,
minä!... Ainoastaan viikkoa ennen hänen miehensä kuolemaa, olin minä
kovasydäminen! Ja enkö minä ole ollut usein, hyvin usein siellä!...
Minun on täytynyt ajatella sitä koko päivä, se tuntuu minusta niin
pahalta.

Sonja väänsi käsiänsä tätä puhuissaan.

-- Te olette siis kovasydäminen.

-- Niin, sitä minä olen! Sillä kerralla kun tulin heidän luoksensa,
jatkoi hän itkien, -- pyysi autuas isäni minun lukemaan jotakin. Minun
pääni on niin kipeä, sanoi hän, lue ... tuolla on kirja. Hän oli saanut
lainata erään sellasen Andrei Semjononytshiltä, Lebesjatnikovilta, joka
myöskin asuu siellä ja jolla aina on hauskoja kirjoja kotonaan. Silloin
sanoin minä: ei, minun on nyt mentävä. Minulla ei ollut halua lukea
ääneen sillä minä olin mennyt sinne ainoastaan näyttääkseni Katerina
Ivanovnalle muutamia kauluksia ja kalvosimia, jotka Lisavjeta oli
minulle hankkinut ... ne olivat hyvin halpoja ja aivan uutta muotia.
Katerina Ivanovna piti niistä hyvin paljon, asetti ne yllensä ja katseli
peiliin eikä voinut erota niistä: lahjota ne minulle, Sonja, minä
pyydän, sanoi hän. Minä rukoilen sinua, sanoi hän! Mutta koskapa hän
niitä tarvitsi? Se oli vain muisto menneiltä, onnellisilta päiviltä! Hän
katseli peiliin ja oli niin ihastunut niihin, vaikkakaan hänellä ei
pitkään aikaan, vuosikausiin ollut ollut vaatteita, jotka olisivat
sopineet niiden yhteyteen. Hän ei koskaan pyydä mitään keneltäkään, ei,
keneltäkään, -- hän on niin ylpeä ja antaa ennemmin pois viimeiset, mitä
hän omistaa, mutta sillä kerralla pyysi hän minulta niitä, niin paljon
piti hän niistä. Minä en tahtonut kernaasti antaa niitä. Mitä sinä
niillä tekisit, Katerina Ivanovna? sanoin minä. Se oli liiaksi. Hän
katsoi minuun surullisesti. Hänestä tuntui pahalta, että minä häneltä
jotakin voisin kieltää. Oi, oli todellakin vaikeata katsoa häntä! Ei
kauluksen tähden, mutta sen tähden, että minulla oli sydäntä kieltää
häneltä; sen huomasin minä hänestä! Ja minä tahdoin tehdä kaikki taasen
hyväksi, ottaa sanani takaisin... Oi niin ... mutta ... tämä kaikkihan
on teistä yhdentekevää!...

-- Te tunsitte siis Lisavjetan, pukuompelijan!

-- Niin!... tekö myöskin? kysyi hän vähän ihmeissään.

-- Katerina Ivanovnassa on keuhkotauti, vaikea keuhkotauti, hän kuolee
pian, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua, vastaamatta
tehtyyn kysymykseen.

-- Oi, ei, ei, ei!... ja Sonja tarttui hänen molempiin käsiinsä,
ikäänkuin rukoillen häntä, ettei tämä saisi tapahtua.

-- Hänellehän olisi parempi, että hän saisi kuolla!

-- Ei, se ei olisi parempi, ei yhtään parempi! jatkoi hän hätäisesti.

-- Ja lapset? Mihin ne joutuisivat, jollette te kauvemmin huolehtisi
heistä?

-- Oi, minä en tiedä! huudahti hän toivottomana tarttuen päähänsä.
Näkyi, että tämä ajatus usein oli johtunut hänen mieleensä ja nyt
uudelleen heräsi hänessä.

-- Mutta jos te nyt Kateriina Ivanovnan eläessä tulisitte sairaaksi ja
olisitte pakotettu menemään sairaalaan ... kuinka silloin kävisi? jatkoi
hän armahtamatta.

-- Oi, mitä te sanotte, mitä te puhutte! Se ei tapahdu, se ei voi
tapahtua! ja Sonjan kasvot vääristyivät ankarasta tuskasta.

-- Miksi jotakin sellaista voisi tapahtua? jatkoi Raskolnikov
itsepäisesti.

-- Oletteko te jollain tavalla varustettu sairautta vastaan? Mihin he
sitten ryhtyisivät? Kaikki joutuisivat kadulle! Äidin täytyisi kerjätä
ja yskiä, juoksennella raivoten ympäri ja lyödä päänsä seiniin kuten
tänään -- lasten itkeä. Niin makaa hän siinä, poliisi tulee ja vie hänet
sairashuoneeseen ... kuolee ... ja lapset...

-- Oi, ei! Jumala ei sitä salli! kuului Sonjan kidutetusta rinnasta. Hän
vaikeni hämmästyen omia sanojaan ja tarttui rukoilevasti Rodjan käsiin,
ikäänkuin kaikki riippuisi hänestä.

Raskolnikov nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Kului minuutti. Sonja
oli surun murtama.

-- Ja ... säästäähän te ette voi?... Hädän päiväksi, kysyi hän pysähtyen
hänen eteensä.

-- En! nyyhkytti Sonja.

-- Luonnollisesti ette! Oletteko jo koettanut? kysyi hän melkein
pilkaten.

-- Niin, minä olen koettanut!

-- Eikö se ole onnistunut?

-- Ei, luonnollisesti, tarpeetonta kysyäkään!

Hän alkoi taasen kävellä. Uudelleen tuli hiljaisuus.

-- Ja teillä ei ole tointa joka päiväksi?

Sonja kävi yhä alakuloisemmaksi ja puna nousi hänen otsalleen.

-- Ei! kuiskasi hän toivottomana.

-- Poletshkalle käy kaiketi samalla tavalla, sanoi hän nopeasti.

-- Ei, ei! Niin ei saa käydä, ei! huusi Sonja kovasti ja vimmatusti,
ikäänkuin olisi saanut puukon piston. -- Jumalani, Jumalani! Jotakin
niin hirmuista sinä et saada lähettää!...

-- Hän antaa sen kuitenkin muutamille tapahtua!

-- Ei, ei! Jumala on häntä suojeleva! Jumalani! toisti hän melkein
mielettömänä.

-- On mahdollista, ettei olekkaan Jumalaa! vastasi Raskolnikov ja
vahingon iloisena alkoi hän nauraa ja katsoa tyttöön.

Sonjan kasvot muuttuivat äkisti ... ne vääristyivät kuten halvauksesta.
Hän heitti häneen kuvaamattoman, rukoilevan katseen, näytti kuin olisi
hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan suustaan ja alkoi
nyyhkyttää ja itkeä.

-- Te sanotte Katerina Ivanovnan kadottavan järkensä. Tehän itse sen
kadotatte, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.

Kului noin viisi minuuttia. Hän käveli vaieten edestakaisin katsomatta
tyttöön. Viimein meni hän Sonjan luokse; hänen silmänsä hehkuivat. Hän
laski kätensä tytön hartioille ja katsoi hänen itkettyneisiin
kasvoihinsa. Hänen silmäyksensä oli kyyneleetön, palava ja terävä. Hänen
huulensa vapisivat... Äkkiä kumartui hän, lankesi polvilleen ... ja
suuteli hänen jalkaansa. Sonja vetäytyi äkkiä, kuten mielipuoli
taaksepäin. Hän näytti todellakin järkensä kadottaneelta.

-- Mitä te teette, mitä te teette?... Ja minun tähteni? mutisi hän
kalpeana, ja hirveä hätä ahdisti hänen sydäntään.

Rodja nousi.

-- Ei sinun tähtesi?... Kaikkein koko ihmissuvun kärsimysten edestä olen
minä polvistunut, sanoi hän mennen ikkunan luokse. -- Kuulkaa, jatkoi
hän hetken hiljaisuuden kuluttua mennen takaisin hänen luoksensa. --
Minä sanoin äskettäin eräälle parjaajalle, ettei hän ollut sinun
pikkusormesi arvoinen ... ja että minä olen hankkinut sisarelleni
kunnian saada istua sinun vieressäsi.

-- Oi, oletteko te saattanut sen sanoa? Ja hänen läsnäollessaan!
huudahti Sonja hätäisesti. -- Kunnia ... istua minun vieressäni! Minähän
olen ... kunniaton!... Ja mitä te olette sitten sanonutkaan?

-- En kunniattoman elämäsi enkä synteisi tähden vaan suuren rakkautesi
tähden sanoin minä sen sinusta. Että sinä olet suuri synnintekijä, on
varma, lisäsi hän, korottaen äänensä -- mutta sinä olet suuri
synnintekijä juuri sentähden, että olet uhrannut, antanut itsesi, ilman
hyötyä, ilman hyötyä, ilman tarkoitusperää. Ja eikö se ole synti, eikö
ole synti tuomita itsensä elämään tässä liassa, jota sinä vihaat,
kuitenkin itse tietäen, että, jos avaat silmäsi, ei sinua kukaan auta,
ei kukaan tämän tähden ylistä! Niin sano minulle siis, huusi hän melkein
raivostuneena, kuinka voi sellainen häpeä ja halpamaisuus yhtyä mitä
pyhimpiin, jalompiin tunteisiin! Olisi ehkä paljon, paljon
yksinkertaisempaa, tuhatta kertaa hyödyllisempää heittäytyä suinpäin
veteen ... niin olisi kaikki ohitse!

-- Ja mitä tulisi heistä silloin? kysyi Sonja pelästyneenä, samalla
tuskaisesti tarkastellen häntä. Raskolnikovin ehdotus ei näyttänyt häntä
kummastuttavan. Raskolnikov tarkasteli häntä kummallisen näköisenä.

Hän luki kaiken tytön silmistä. Tämä oli siis todellakin ennen ajatellut
sitä. Ehkä oli hän jo usein huumauksessa tuuminut sitä, miten voisi
tehdä yhdellä kertaa lopun kaikesta viheliäisyydestä, ja tehnyt sen niin
vakavassa tarkoituksessa, ettei vähäkään nyt hämmästynyt hänen
ehdotuksestaan. Tyttö ei ollut edes pannut huomiota hänen lausuntonsa
ankaruuteen. Mutta hän ymmärsi täydellisesti, millaisen hirveän
surullisen ajatuksen tytön kunniattoman ja häpeällisen elämän täytyi
hänessä itsessään herättää.. Mikä siis oli syynä, ettei hän aina tähän
asti ollut tehnyt loppua siitä? Nyt vasta ymmärsi Rodja, millainen
merkitys näillä pienillä isättömillä ja tällä kurjuudella, puoleksi
yhtyen Katerina Ivanovnaan, oli hänelle. Mutta hän ymmärsi myöskin,
ettei Sonja luonteensa ja henkisen kehittymisensä tähden voisi sitä
kestää. Hän tuskin käsitti, miten tämä oli voinut kestää näin kauvan
tulematta hulluksi tahi heittäytymättä jokeen. Hän käsitti, että Sonjan
yhteiskunnallinen asema oli poikkeus, mutta onnettomuudeksi ei mikään
yksistään oleva. Mikä se oli, joka kiinnitti hänet elämään? Eihän
ainakaan irstaisuus itsessään? Ei! Ei hitustakaan siitä ollut
tunkeutunut hänen sydämmeensä, sen hän näki ... siitä oli hän
vakuutettu...

Kolme tietä on hänen edessään, ajatteli hän; -- joko heittäytyä jokeen,
joutua hulluinhuoneeseen tahi ... tahi ... myöskin heittäytyy hän
todellisen haureuden käsiin, joka huumaa järjen ja kivettää sydämmen.
Viimeinen ajatus näytti hänestä painavimmalta. Mutta hän oli epäilijä,
hän oli nuori ja ehdoton eikä voinut ehkäistä ajatusta, että
lopputuloksena todellakin tulisi olemaan viimeksimainittu.

-- Onko siis todellakin totta? huudahti hän lämpimästi.

-- Pitääkö tämän olennon, joka tähän asti on säilyttänyt sielunsa
puhtaana ja tahraamattomana, täydellisesti itsetietoisena laskeutua
tähän inhottavaan, haisevaan hautaan? Onko tämä laskeutuminen ehkä jo
alkanut ja vetää häntä yhä ainoastaan siksi, kunnes kunnia hänestä ei
enään näytä niin arvokkaalta? Ei, ei, se ei saa tapahtua! huusi hän
niinkuin Sonja ennen; -- ei, vedestä suojelee häntä sellaisen kuoleman
syntisyys ja huoli toisista ... ja jollei hän vielä ole yhtynyt,
niin ... mutta kuka on varma, että hän todellakin on aivan viisas? Onko
hänellä järkensä käyttö jälellä? Voiko puhua ja laverrella kuten hän
ollessaan normaalitilassa? Voidaanko istua halkeaman reunalla,
löyhkäävän haudan partaalla, valmiina minä silmänräpäyksenä hyvänsä
syöksymään siihen ja kuitenkin lykätä syrjään varottava käsi,
huomaamatta vaaraa, jota hänelle osoitetaan? Odottaako hän jotakin
ihmettä? Aivan varmasti! Eikö tämä kaikki ole merkkinä hulluuteen?

Hän viipyi mielellään tässä ajatuksessa. Se miellytti häntä enemmän kuin
kaikki muut. Hän piti Sonjaa tarkasti silmällä.

-- Rukoiletko sinä joka päivä Jumalaa Sonja? kysyi hän.

Sonja vaikeni; Rodja seisoi hänen edessään ja odotti vastausta.

-- Mitä minusta olisi tullut, ellei minulla olisi ollut Jumalaa?
kuiskasi hän reippaasti ja varmasti, kiinnitti säteilevät silmäyksensä
häneen, painaen tulisesti häneen kättänsä.

-- Siinä se nyt on! ajatteli hän.

-- Ja mitä Jumala sinulle siitä antaa? kysyi hän edelleen.

Sonja vaikeni pitkäksi aikaa, ikäänkuin ei voisi antaa vastausta. Hänen
laiha rintansa nousi ja laski liikkeestä.

-- Vaietkaa! Älkää kysykö! Te ette ole sen arvoinen! huudahti hän,
katsoen samalla ankarasti ja vihaisesti häneen.

-- Se on totta, aivan totta, mumisi hän jäykästi itseksensä.

-- Hän tekee kaikki minun tähteni! kuiskasi tyttö luoden katseensa
maahan.

-- Tämä on siis hänen keinonsa! Siinä on aneille selitys, sanoi hän
itseksensä ja tarkasteli häntä innokkaasti, uteliaasti.

Uudella, omituisella, melkein pelonalaisella tunteella silmäili hän
noita kalpeita, kapeita, säännöttömiä kasvoja, niiden helliä, sinisiä
silmiä, jotka voivat säteillä niin tulisesti, sellaisella syvällisellä,
tarmokkaalla loistolla, katseli tuota pientä vartaloa, joka vielä vapisi
vihasta ja vastenmielisyydestä, ja kaikki näytti hänestä vielä
ihmeellisemmältä ja mahdottomammalta. -- Hän on höperö, kärsii
uskonnollista hulluutta! uudisti hän itseksensä.

Piirongin päällä oli kirja. Joka kerta kuin hän oli mennyt siitä ohitse
oli hän huomannut sen. Nyt otti hän sen katsoen sitä lähemmin. Se oli
uudentestamentin venäjänkielinen käännös. Kirja oli vanha ja kulunut.

-- Mistä sinä olet sen täällä saanut? huudahti hän.

-- -. Minä olen sen saanut lahjaksi, vastasi Sonja katsomatta häneen.

-- Keneltä?

-- Lisavjetalta! Minä pyysin sen häneltä.

-- Lisavjetalta? Ihmeellistä! ajatteli Raskolnikov.

Vähitellen alkoi kaikki Sonjan luona tuntua hänestä niin ihmeelliseltä
ja kummalliselta. Hän vei kirjaa lähemmäksi kynttilää ja alkoi selailla
sitä.

-- Missä on kertomus Latsaruksesta? kysyi hän äkkiä. Sonja katseli
itsepäisesti permantoon, eikä vastannut.

Hän oli puoleksi kääntynyt hänestä.

-- Latsaruksen herättämisestä! Hae se minulle, Sonja! Sonja katsoi
häneen sivulta.

-- Ei siellä! ... neljännessä evankeliumissa... sanoi hän kiivaasti ja
katsoi synkästi, liikkumatta häneen.

-- Etsi se ja lue minulle, sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, laskien
pään käsiinsä, kuullakseen.

-- Kolmen viikon kuluttua tahi niille main on hän seitsemän virstan
päässä täältä, hulluinhuoneessa. Ehkä minäkin olen silloin siellä,
jollen ole aivan toisella seudulla, mutisi hän itseksensä.

Sonja meni vastenmielisesti pöydän ääreen ja otti kirjan.

-- Ettekö sitte ennen ole sitä lukeneet? kysyi hän katsoen arasti
häneen. Hänen äänensä oli ankara ja totinen.

-- Kauvan sitten ... käydessäni koulua. Lue!

-- Ettekö sitte koskaan ole kuullut sitä kirkossa?

-- Minä ... en käy kirkossa! Käytkö sinä usein siellä?

-- En, en, kuiskasi Sonja.

Raskolnikov hymyili.

-- Minä voin sen ymmärtää ... sinä et mene sinne kai huomennakaan isäsi
hautajaisiin?

-- Kyllä!... Edellisellä viikolla olin minä siellä myöskin ... minä
annoin heidän lukea sielumessun.

-- Kenen puolesta?

-- Lisavjetan ... hän on lyöty kuoliaaksi kirveellä.

Raskolnikovin hermot ärtyivät yhä enemmän ja enemmän, hänen päätänsä
huimasi.

-- Olitko sinä hyvä ystävä Lisavjetan kanssa?

-- Kyllä ... hän oli oikeudentuntonen ... hän tuli välistä tänne ...
mutta harvoin. Me luimme yhdessä ... ja puhuimme... Hän on näkevä
Jumalan.

Raamatunsanat kaikuivat ihmeellisesti. Taasen uutuus: hänellä oli ollut
salaisia yhtymiä Lisavjetan kanssa ja molemmat olivat he hassuja.

Voi tapahtua, että itse tulee puolihulluksi, se tarttuu! ajatteli hän.
-- Lue! huusi hän äkisti, itsepäisesti ja vihaisesti.

Sonja viivytteli. Hänen sydämmensä löi kiivaasti. Hän ei uskaltanut
lukea Raskolnikoville. Tämä katsoi sydämen tuskalla tuota mielipuolta
raukkaa.

-- Miksi pitää minun lukea? Tehän ette kumminkaan usko sitä? huomautti
hän, hiljaa melkein hengittämättä.

-- Lue! Minä tahdon! Sinä olet myöskin lukenut Lisavjetalle!

Sonja avasi kirjan ja alkoi etsiä kertomusta. Hänen kätensä vapisivat,
ääni petti hänet. Kaksi kertaa alkoi hän, mutta ei voinut päästä kahta
tavua edemmäksi.

-- Ja täällä makasi eräs mies sairaana, nimeltä Latsarus Bethaniasta...
pakotti hän viimein jännittäen, mutta äkkiä kirahti hänen äänensä kuten
liian kireäksi kierretty jänne katkeissaan ja hän alkoi huohottaa; hänen
rintansa vetäytyi kokoon.

Raskolnikov käsitti osittain, miksei Sonja voinut lukea hänelle ja mitä
paremmin hän sen käsitti sitä ankarammin hän vaati sitä. Hän ymmärsi,
miten vaikealta tytöstä tuntui niin vain lahjoittaa ja paljastaa koko
sisäinen elämänsä. Hän ymmärsi, että nämä tunteet olivat salaisuus hänen
nuoruutensa päiviltä, siitä ajasta, jolloin hän vielä eli perheessään,
onnettoman isän, huolista hulluksi tulleen äitipuolen ja
nälkiintyneitten lapsien luona, keskellä valitusta ja parkua. Mutta
samalla kertaa tunsi hän myöskin varmasti, että vaikkakin hän pelkäsi ja
oli peloissaan, oli se hänelle tuskainen kiusaus lukea -- juuri hänelle
nyt -- mitä tapahtuisikin. Hän näki sen Sonjan silmistä, ymmärsi sen
hänen liikutetusta mielentilastaan. Hän rohkaisi itsensä, ehkäisi
kiukkuun takertumisen, joka aluksi oli häntä estänyt ja jatkoi lukemalla
Johanneksen evankeliumin yhdettätoista lukua. -- Ja monta juutalaisista
oli tullut Martan ja Marian luokse lohduttaakseen heitä. Kun nyt Martta
kuuli, että Jesus tuli, meni hän häntä vastaan, mutta Maria jäi istumaan
kotiin. Silloin sanoi Martta Jeesukselle: Herra, jos sinä olisit ollut,
ei veljeni olisi kuollut; mutta minä tiedän, mitä sinä Jumalalta pyydät
sen hän sinulle antaa.

Tässä pysähtyi hän taasen, hän aavisti että hänen äänensä taas alkaisi
vavista ja estäisi hänen lukemasta... -- Jeesus sanoi hänelle: Sinun
veljesi on nouseva ylös. Martta sanoi hänelle: Minä tiedän, että hän on
nouseva ylös ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä. Sanoi Jeesus hänelle:
minä olen ylösnousemus ja elämä; jokainen, joka uskoo minuun on elävä,
vaikka hän olisikin kuollut. Ja jokainen, joka elää ja uskoo ei pidä
kuoleman ijankaikkisesti. Uskotkos sen? Hän sanoi hänelle: (vetäen
tuskallisesti henkeänsä, sanoi Sonja hitaasti, kuuluvasti ja selvästi
niinkuin olisi hän tehnyt avonaisen uskontunnustuksen). -- Niin, herra,
minä uskon, että sinä olet Kristus, Jumalan poika, jonka maailmaan
tuleman piti.

Hän pysähtyi, nosti katseensa häneen, mutta hallitsi pian itsensä ja
jatkoi lukemista. Raskolnikov istui liikkumatta ja kuunteli. Hän luki
32:seen säkeeseen.

-- Kun Maria tuli sinne, missä Jeesus oli ja näki hänet, lankesi hän
hänen jalkoihinsa ja sanoi hänelle: Herra, jos sinä olisit ollut täällä,
ei veljeni olisi kuollut. Kun Jeesus näki hänen itkevän ja juutalaiset,
jotka olivat tulleet itkemään hänen kanssaan, katkeroittui hän ja
murehti itseksensä. Ja sanoi: Mihin te hänet asetitte? He sanoivat
hänelle: Herra, tule ja katso. Ja Jeesus itki. Silloin sanoivat
juutalaiset: Katso kuinka rakas hän hänelle oli. Mutta muutamat heistä
sanoivat: Eikö tämä, joka avasi sokeiden silmät, olisi voinut niin
tehdä, ettei tämä olisi kuollut?

Raskolnikov kohotti silmiään ja tuijotti tyttöön levottomasti. Kyllä,
aivan oikein! Koko hänen ruumiinsa värisi kuin kuumeessa. Sitä oli
Raskolnikov odottanutkin. Tyttö lähestyi sitä paikkaa, jossa kuvataan
raamatun suurinta ja kuulumattominta ihmettä ja voitonriemun tunne
valtasi hänet. Hänen äänensä sointui kuin metalli, riemu ja ilo
terästivät sen ja tekivät sen voimakkaaksi ja vakavaksi. Rivit yhtyivät,
hänen silmänsä pimenivät, mutta hän osasi ulkoa luettavansa. Viimesen
säkeen kohdalla: "Eikö hän, joka avasi sokean silmät, taida", aleni
hänen äänensä ikäänkuin toistaakseen epäuskoisten ja sokeitten
juutalaisten epäilyksiä, ilkeyttä ja solvauksia, näitten, jotka heti sen
jälkeen lankesivat maahan kuin salaman iskusta ja -- uskoivat... Ja
Raskolnikov, hänhän oli myös sokea ja epäuskoinen; hänkin kyllä kohta
saisi kuulla sen, hänkin kyllä kohta uskoisi. Niin, niin, nyt, heti...
ajatteli Sonja ja hän värisi ilosessa odotuksessa.

"Silloin katkeroitui Jeesus jälleen itseensä ja tuli haudalle. Ja siellä
oli pallo ja kivi asetettu sen päälle. Sanoi Jeesus: ottakaa kivi pois!
Sanoi hänelle Marta, sen sisar, joka kuollut oli: Herra, hän löyhkää jo,
sillä hän on ollut kuolleena neljä vuorokautta". -- Sonja pani suurta
painoa sanalle _neljä_.

-- Jeesus sanoi hänelle: enkö sanonut sinulle, että jos sinä uskoisit,
saisit nähdä Jumalan ihanuuden? Silloin ottivat he sen kammion suulta
kiven, jonne kuollut oli asetettu. Ja Jeesus nosti silmänsä ja sanoi:
Isä, minä kiitän sinua, että olet kuullut minua. Kuitenkin tiedän minä,
että sinä aina kuulet minua, mutta kansan tähden, joka tässä ympärillä
seisoo, sanon minä sen, jotta se uskoa mahtaisi, että sinä minut
lähettänyt olet. Ja kun hän sen sanonut oli, huudahti hän korkealla
äänellä: Latsarus, tule ulos! _Ja hän, joka kuollut oli, tuli ulos_...

(Sonja luki sen juhlallisella ja terävällä äänellä, vavisten ja
väristen, ikäänkuin nähden kaiken sen tapahtuvan silmäinsä edessä.)

-- Ja Latsarus tuli ulos, käsistään ja jaloistaan käärittynä
hautaliinaan ja hänen kasvonsa olivat peitetyt hikiliinalla. Jeesus
sanoi heille: Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä.

-- _Silloin uskoivat monet juutalaiset häneen, jotka tulleet olivat
Marian luo ja näkivät minkä Jeesus teki_.

Sonja ei lukenut enää eikä voinutkaan enää lukea enempää. Hän sulki
kirjan ja nousi.

-- Siinä kaikki, mitä kerrotaan ... Latsaruksen herättämisestä, kuiskasi
hän hiljasella ja katkonaisella äänellä. Hän seisoi liikkumattomana,
puoleksi kääntyneenä Raskolnikovista, ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut
tarkastella häntä. Kuumeentapanen väristys ei laannut. Vääristyneessä
kynttilänjalassa oleva kynttilänpätkä oli sammumaisillaan ja valaisi
häilyvällä liekillään murhaajaa ja porttoa, jotka niin omituisella
tavalla olivat yhtyneet lukemaan raamattua. Kului viisi minuuttia ehkä
enemmänkin.

-- Minä olen tullut ilmottamaan sinulle jotakin tärkeätä, sanoi
Raskolnikov nopeasti ja otsa rypyssä kohosi hän mennen suoraan Sonjan
luo. Hänen katseensa oli tavattoman vakava ja hurja päättäväisyys loisti
niistä. Sonja avasi vaijeten silmänsä ja katseli häntä.

-- Minä olen tänään jättänyt omaiseni, sanoi Raskolnikov, -- ... äitini
ja sisareni. Minä en enää mene heidän luokseen. Minä olen katkaissut
kaikki välillämme olleet siteet.

-- Mutta miksi? kysyi Sonja aivan kuin suunniltaan. Kohtaus
Raskolnikovin äidin ja sisaren kera oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen,
vaikkei hän sitä ollut ajatellutkaan. Tiedon heidän väliensä
murtumisesta vastaanotti hän pelästymyksellä.

-- Nyt minulla on vain sinut yksinään, lisäsi Raskolnikov.

-- Meitä ajetaan takaa... Siksi olen tullut luoksesi. Me olemme molemmat
kirotut ja siksi täytyy meidän myös vetää yhtä nuottaa! Hänen silmänsä
salamoivat "kuin hullun", ajatteli Sonja itsekseen.

-- Minne me sitten menemme? kysyi hän surullisesti vetäytyen
vastentahtosesti taaksepäin.

-- Miten minä sen voisin tietää? Minä tiedän vain, että meillä on sama
tie, siinä kaikki, minkä tiedän -- en mitään muuta ... meillä on sama
päämäärä!

Sonja katseli häntä ymmärtämättä häntä ollenkaan. Hän ymmärsi kuitenkin,
että Raskolnikov oli äärettömän onneton.

-- Kukaan toisista ei ymmärtäisi sinua, jos puhuisit heidän kanssaan,
jatkoi Raskolnikov, --mutta minä olen ymmärtänyt sinut. Sinä olet
välttämätön minulle, sen tähden olen tullut luoksesi.

-- Minä en ymmärrä sinua! kuiskasi Sonja.

-- Myöhemmin ymmärrät minut. Etkö ole tehnyt samaa, mitä minäkin? Myös
sinä olet mennyt aitauksen yli ... sinulla on ollut rohkeutta mennä
niiden yli. Sinä olet merkinnyt itsesi. Sinä olet turmellut erään
elämän ... omasi (saman tekevää). Sinä olisit voinut elää siveellistä
ja järkevää elämää ja nyt sinun täytyy maleksia paheen kurjimmissa
onkaloissa. Mutta sinä et voi kestää sitä! Jos sinä olet yksinäsi,
menetät lopuksi kaiken järkesi kuten minäkin. Sinä olet jo hyvällä
tiellä, joten meidän siis täytyy seurata samaa tietä. Tule siis!

-- Miksi? Miksi? sanoi Sonja, joka tunsi lausuttujen sanojen koskeneen
häneen omituisesti ja liikuttavasti.

-- Miksi? Siksi, ettet voi tällä lailla jatkaa --juuri siksi. Lopuksi
täytyy kuitenkin vakavasti ja avoimesti oppia tuomitsemaan asemansa eikä
vain lapsellisesti itkemään ja huutamaan Jumalalle, ettei hän antaisi
sen mennä niin pitkälle. Miten kävisi, jos sinut huomenna vietäisiin
sairalaan? Hän, äitipuolesi, on menettänyt järkensä. Hänellä on
keuhkotauti, kuolee pian ... ja lapset? Poletshka ... hänkin turmeltuu.
Etkö ole usein kadunkulmissa tavannut lapsia, joiden äidit ovat
lähettäneet heidät kerjäämään? Minä olen saanut tietooni, miten ja
millasissa olosuhteissa nämä äidit elävät. On paikkoja, missä lapset
eivät enää ole mitään lapsia. Seitsenvuotisina ovat ne jo varkaita.
Mutta lapset ovat -- Kristuksen kalleus! "Heidän on taivaan valtakunta".
Hän sanoi, että niitä olisi kunnioitettava ja rakastettava. Ne ovat
tuleva sukupolvi.

-- Mutta mitä ... mitä voimme me tehdä sille... Sonja puhkesi
hysteriseen itkuun ja väänteli käsiään.

-- Mitä on tehtävä? Täytyy murtaa maahan kaikki; kerta kaikkiaan. Täytyy
ottaa ristinsä kannettavakseen. Miten! Sinä et sitä ymmärrä! Tulet sen
kohta ymmärtämään... Vapaus ja valta; valta ensi sijassa!... Näiden
kaikkien vapisevien nautojen, koko tuon kurjan narrijoukon yli! Se on
päämäärä! Muista se! Sen annan sinulle tienviitaksi! Ehkä puhun kanssasi
nyt viimesen kerran. Ellen palaja huomenna, saat tietää kaikki; mistä
nämä sanat. Ja kerran edempänä, vuosien kuluttua, aikojen vieriessä,
voit ehkä ymmärtää sen. Mutta jos minä palajan huomenna, sanon sinulle,
kuka on surmannut Lisavjetan! Jää hyvästi!

Sonja vavahti kauhuissaan. -- Tiedättekö te sitten, kuka hänet on
tappanut? kysyi hän tuijottaen kauhuissaan Raskolnikoviin.

-- Kyllä, minä tiedän sen ja sanon sen sinulle ... ainoastaan sinulle!
Sinut olen valinnut. Minä en tule luoksesi pyytämään sinulta anteeksi --
ei, aivan yksinkertasesti sanoakseni sen sinulle. Jo kauvan sitten
valitsin sinut, jo silloin, kun isäsi puhui sinusta, kun Lisavjeta vielä
eli, ajattelin sitä. Hyvästi! Älä anna minulle kättäsi. Huomenna!

Hän läksi. Sonja katseli hänen jälkeensä kuin hullun jälkeen. Itse oli
hän suunniltaan. Hän tunsi sen. Hänen päätään huimasi. "Jumalani, miten
voi hän tietää, kuka on surmannut Lisavjetan? Mitä merkitsivät nämä
sanat? Miten kaikki tämä olikaan pelottavaa, kamalaa!" Mutta _sitä
ajatusta_ ei hän voinut sulattaa mitenkään! "Ja kyllä hän mahtaa olla
tavattoman onneton... Äitinsä ja sisarensa on hän hyljännyt; miksi?
Mistä syystä?... Mitä tuuminee hän tehdä? Mitä olikaan hän puhellut
hänelle itselleen? Hänhän oli suudellut hänen jalkojaan ja sanonut ...
(niin, selvästi hän sanoi) ettei hän enää voisi elää ilman Sonjaa... Oi,
Jumala!"

Sonja vietti koko yön kuumeen houreissa. Toisinaan hän hypähti
vuoteeltaan, itki, väänteli käsiään, sitten vaipui hän taasen takasin
kuumemoisiin unelmiin Poletshkasta, Katerina Ivanovnasta, Lisavjetasta,
evankeliumin lukemisesta, Raskolnikovista, jolla oli kalpeat piirteet ja
palavat silmät ... miten tämä oli suudellut hänen jalkaansa; ja taas hän
itki. Oi, Jumala!

Oikealla oven takana, joka erotti Sonjan huoneen Gertrud Rösslichin
asunnosta, oli välillä oleva huone, joka jo pitkän aikaa oli ollut
käyttämättömänä ja jonka rouva Rösslich aikoi tarjota vuokralle. Kanavan
puoleisiin ikkunoihin oli asetettu lippuja, joissa oli luettava:
"Vuokrattavana". Sonja luuli huoneen olevan asumattoman. Mutta kuitenkin
seisoi siellä koko sen ajan minkä Sonja ja Raskolnikov puhuivat, muuan
henkilö kuunnellen oven takana. Se oli Svidrigailov. Raskolnikovin
mentyä seisoi Svidrigailov hetken aikaa ajatuksissaan, sitten hiipi hän
varpaillaan omaan huoneeseensa, nouti tuolin ja asetti sen äänettömästi
aivan sen oven ääreen, joka johti Sonjan kamariin. Keskustelu oli
tuntunut hänestä sangen mieltäkiinnittävältä ja tärkeältä ja miellytti
häntä niin suuresti, että hän nouti tuolin, jottei tarvitsisi sen
uudistuessa, kuten esim. huomenna, seistä kokonaista tuntia kuten
tänään. Hän tahtoi niin mukavaa kuin mahdollista voidakseen paremmin
nauttia siitä mieltymystä, mitä hän siinä tunsi.



V.


Kun Raskolnikov seuraavana aamuna täsmälleen kello yksitoista tuli
polisipiirin konttorin siihen osastoon, joka kuuluu tutkintotuomarin
alaisuuteen, ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin Porfyrius
Petrovitshille, tuntui hänestä omituiselta, että hänen vastaan
ottaessaan viivytettiin niin kauvan. Kului melkein kymmenen minuuttia,
ennenkuin hän päästettiin sisään. Hän oli kuvitellut mielessään, että
hänet heti otettaisiin valtoihin. Mutta siellä seisoi hän etehisessä,
ihmisiä tuli ja meni hänestä lukua pitämättä. Viereisessä huoneessa,
kansliassa, oli muutamia virkamiehiä kirjottamassa, eikä kukaan heistä
näyttänyt pitävän lukua siitä, kuka ja mikä Raskolnikov oli. Rauhattomin
ja aroin katsein silmäili hän ympärilleen nähdäkseen, eikö kukaan
vartija tai vakoilija salaisesti pitänyt häntä silmällä, jottei hän
läksisi tiehensä. Mutta mitään sellasta ei voinut havaita. Hän näki vain
virkamiesten liikemiesmäiset kansliakasvot ja muutamia muita
epämiellyttäviä henkilöitä. Kukaan ei huolinut hänestä, hän olisi
saattanut milloin tahansa nousta ja lähteä tiehensä. Yhä enemmän ja
enemmän voitti ajatus hänessä alaa, että jos todellakin eilispäivän
salaperäinen mies, tuo kummitus, joka tuntui kasvaneen maasta, oli
nähnyt kaikki ja tiesi kaikki -- ei hänen, Raskolnikovin, olisi sallittu
levollisesti seistä tässä ja odottaa. Tahdottiinko todella odottaa kello
yhteentoista saakka jotta olisi saatu nähdä, tekikö hänen mielensä
poistua. Selvää siis oli että: joko ei ollut tuo mies vielä ilmaissut
häntä ... tai ei hän myös tiennyt mitään, ei ollut nähnyt omin silminsä;
(miten se olisi saattanutkaan olla mahdollista?) ja silloin oli kaikki
se, mikä oli eilen tapahtunut hänelle, Raskolnikoville, vain
mielikuvituksen luoma, jonka hänen kiihottunut ja sairaloinen
mielikuvituksensa oli suurentanut. Tätä ratkaisua oli hän ajatellut jo
eilen, jolloin hän vielä oli rauhattomuuden ja epätoivon asteella. Kun
hän nyt taasen punnitsi kaikkea valmistuakseen uuteen taisteluun, tunsi
hän äkkiä värisevänsä; hänet valtasi inho itseään kohtaan ajatellessaan,
että pelko tuon arvokkaan Porfyrius Petrovitshin tähden saattoi hänet
värisemään. Kauheimmalta tuntui hänestä pakko tulla tuon hänelle niin
vastenmielisen henkilön eteen. Hän vihasi häntä niin rajattomasti ja
juuri siksi pelkäsi hän, että tämä viha saattaisi hänet ilmasemaan
itsensä. Hänen vihansa oli niin suuri, että hän heti teki lopun
värisemisestä. Hän valmistausi astumaan sisään kylmä ja julkea ilme
kasvoissaan ja lupasi itsekseen vaikenevansa mahdollisimman paljon,
pitävänsä silmänsä ja korvansa auki ja ainakin tällä kerralla pitävänsä
hinnasta mistä tahansa sairaloisesti liikutettu mielensä ohjaksissa. Hän
kutsuttiin sisään.

Porfyrius Petrovitsh oli yksinään työhuoneessaan. Se oli keskisuuri
huone, tavallisilla huonekaluilla kalustettu; olipa joukossa
vahakangaspeitteinen sohvakin. Taaemman seinän nurkassa oli lukittu ovi.
Sen takana oli siis joitakin toisia huoneita. Kun Raskolnikov oli tullut
sisään, lukitsi Porfyrius Petrovitsh oven hänen jälessään ja he jäivät
yksin. Hän vastaanotti vieraansa mitä sydämellisimmin ja mitä
ystävällisin ilme kasvoillaan. Vasta jokusen minuutin kuluttua huomasi
Raskolnikov jotakin alakuloisuutta hänessä -- aivan kuin hänet olisi
yllättänyt jokin salaperänen seikka.

-- Ah, korkeasti kunnioitettava ... täällä te sitten olette ... meidän
maillamme... alkoi Porfyrius ojentaen molemmat kätensä häntä vastaan. --
No, kuomaseni, tehkää hyvin ja istukaa! Ehkette pidä siitä, että minä
olen niin "tout court" kutsuen teitä "korkeasti kunnioitettavaksi" ja
"kuomaksi"? Älkää käsittäkö sitä tunkeilemiseksi, olkaa hyvä!... Tehkää
hyvin ja istukaa tähän sohvaan.

Raskolnikov istuutui siirtämättä silmiään hänestä.

"'Meidän maallamme', hänen anteeksipyyntönsä, ranskalainen 'tout court'
j.n.e. kaikki nuo olivat vain luonteenomasia merkkejä. Hän ojensi
molemmat kätensä minua kohti antamatta minulle kumpaakaan; veti ne
ajoissa takasin..." ajatteli Raskolnikov epäluulosesti. Molemmat pitivät
silmällä toisiaan, mutta kun heidän katseensa kohtasivat, käänsivät he
salaman nopeudella silmänsä poispäin.

-- Olen ottanut paperin myötääni tuodakseni sen teille ... koskeva
kelloa ... tässä se on. Onko se oikein sepitetty, vai onko minun
kirjoitettava se uudelleen?

-- Mitä? Paperi? Vai niin, vai niin ... olkaa levollinen, se on vallan
oikein, kiiruhti Porfyrius Petrovitsh sanomaan. Vasta tämän sanottuaan
otti hän paperin ja luki sen. -- Niin, aivan oikein ... mitään muuta ei
tarvita, lisäsi hän nopeasti, laskien kirjoituksen pöydälle.

-- Te sanoitte eilen, muistaakseni, tahtovanne tiedustella
-- muodollisesti -- tuttavuuttani tuon murhatun vanhan naisen kanssa,
lausui Raskolnikov uudelleen. "Miksi lisäsin tuon 'muistaakseni'?" johtui
salamana hänen mieleensä. "Miksi olen levoton tuon 'muistaakseni'
vuoksi?" oli hänen toinen salaman nopea ajatuksensa.

Hän huomasi äkkiä, että hänen epäluulonsa oli Porfyrius Petrovitshin
läheisyydessä suuresti lisääntynyt ... ja juuri siinä oli tarjolla suuri
vaara ... hermot ärtyivät ja mielenliikutus lisääntyi. "Tämä on
vaarallinen paikka ... minä varmaankin ilmasen itseni!"

-- Niin, niin, niin! Älkää olko levoton! Aikaa on viljalti, kyllälti...
mutisi Porfyrius Petrovitsh kulkien edes ja takasin päämäärättä, milloin
väistäen Raskolnikovin katsetta, milloin katsoen häneen terävästi. Hänen
pieni, paksu ja pyöreä vartalonsa tuntui vallan omituiselta, kun se
siinä vierieli pallon lailla huoneen seinien ja nurkkien välillä.

-- Meillähän on aikaa viljalti!... Suvaitsetteko polttaa? Hän tarjosi
hänelle paperossin... -- Minä otan Teidät vastaan tässä, näettekö. Minun
huoneustoni on tuossa lautaseinän takana, virkahuoneustoni. Nykyään asun
yksityisesti. Täällä on korjaus käynnissä. Niin, kaikki on nyt melkein
valmista... Virkahuoneusto on kaunis asia, kaunis asia ... vai miten?
Mitä Te arvelette?

-- Kaunis asia... vastasi Raskolnikov katsellen häntä melkein
pilkallisesti.

-- Kaunis asia, kaunis asia... lausui Porfyrius Petrovitsh uudelleen
aivan kuin ajatellen tykkänään toisia asioita, niin, kaunis asia!...
huudahti hän taas heikolla äänellä ja kiinnitti seisten kahden askeleen
etäisyydellä Raskolnikovista, katseensa häneen. Tämä yksitoikkonen,
tyhmä lausunto oli vahingottomuutensa vuoksi ilmeisessä ristiriidassa
sen vakavan, miettiväisen ja arvotuksellisen katseen kanssa, millä hän
tarkasteli vierastaan.

Raskolnikovin raivo nousi tämän vuoksi yhä enemmän ja enemmän, eikä hän
voinut enää kauvemmin pidättää pilkallista ja jotenkin varomatonta
lausuntoa.

-- Te tiedätte sangen hyvin, sanoi hän äkkiä, samalla katsellen melkein
julkeasti vastustajaansa -- tämä julkeus teki hänelle hyvää -- että on
olemassa lainopillinen sääntö, keino tutkintatuomaria varten -- ensin
aletaan kaukaa aineesta, puhutaan pikkuasioista tai vakavista asioista,
jotta syytetty tulisi rohkeammaksi tai oikeammin hämmennetyksi, jotta
hänen varovaisuutensa uinuisi niin että sitten voisi jollakin kamalalla
ja kavalalla kysymyksellä hyökätä hänen kimppuunsa; eikö ole niin?
Minusta tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt jotakin sellasta lakimiesten
kaikissa säännöissä ja teoissa.

-- Aivan oikein, aivan oikein!... Te siis uskotte, että minä menettelin
sen mukaan puhuessani virkahuoneustostani ... haa! Tätä sanoessaan
räpäytti Porfyrius Petrovitsh silmäänsä. Rypyt hänen otsallaan
tasottuivat, suupielet sulkeutuivat ja purskahti hermostuneeseen
nauruun. Ruumis horjui ja huojui hänen yhä tuijottaen Raskolnikovia
suoraan silmiin. Tämä pakottausihe myös nauramaan, mutta kun Porfyrius
näki, että hän myös hymyili, lisääntyi hänen naurukohtauksensa niin että
hän tuli veripunaseksi kasvoiltaan. Täynnä vastenmielisyyttä, unohtaen
kaiken varovaisuuden, lakkasi Raskolnikov äkkiä nauramasta, rypisti
otsaansa ja tarkasteli koko sen ajan kuin tuota teeskenneltyä ja
pitkällistä naurukohtausta kesti, Porfyriusta vihamielisin, suorin
silmäyksin. Varomattomuus oli muuten kummankin puolista. Näytti siltä
kuin olisi Porfyrius nauranut vieraalleen vasten kasvoja välittämättä
siitä, että hän sillä tavattomasti suututti Raskolnikovia. Hän huomasi,
ettei Porfyrius ollut ollenkaan ujostellut, sekä että hän, Raskolnikov,
mahdollisesti oli mennyt satimeen. Tässä tapahtui nähtävästi jotakin,
josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Ehkä oli kaikki jo edeltäkäsin
valmistettu, seuraava minuutti saattoi tuottaa katastrofin.

Hän kävi siksi suoraan asiaan, nousi ja otti lakkinsa.

-- Porfyrius Petrovitsh, alkoi hän päättävästi, vaikkakin sangen
liikutettuna, -- te lausuitte eilen toivomuksen, että minä tulisin
kuulusteltavaksi, (hän pani erikoista painoa sanalle kuulusteltavaksi).
Minä olen tullut ja jos te toivotte mitä saavanne tietää minulta, niin
kuulustakaa minua; ellette, niin suvainnette kai minun poistua. Minulla
ei ole aikaa, sillä on muuta tehtävää... Minun on mentävä tuon
virkamies-vainajan hautajaisiin, jonka ehkä Tekin tiedätte, (lisättyään
viimeset sanansa suuttui hän uudelleen) ja vielä enemmän liikutettuna
jatkoi hän: -- kaikki tämä on minusta mitä suurimmassa määrässä
vastenmielistä, ymmärrättekö, on kauvan ollut sitä ... olen osittain
tullut sairaaksikin sen johdosta ... sanalla sanoen... Hän melkein huusi
samalla havaiten ettei tuo sairausfraasi oikein ollut paikallaan. --
Sanalla sanoen, joko te kuulustatte minua tai päästätte minut menemään
ja heti!... Ja jos haluatte kuulustella minua ... tehkää niin hyvin ...
mutta kaavamaisesti, kuten oikeus vaatii. Muuta en siedä; ja nyt hyvästi
toistaiseksi, nyt ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa.

-- Jumalani, mikä Teidän on? Mitä sitten kuulustelisin Teiltä? näpisteli
Porfyrius Petrovitsh, joka heti muutti ääntä ja lakkasi nauramasta. --
Rauhottukaa, minä pyydän, alkoi hän taasen kierrellä, kulkien edes ja
takasin ja koettaen saada Raskolnikovin istumaan. --Meillähän on aikaa
yltä kyllin, kaikki tuohan on pikkuseikkoja. Päinvastoin, minua
ilostuttaa, että vihdoinkin olette kääntynyt puoleeni ... minä pidin
Teitä vieraanani. Teidän on tosiaan annettava anteeksi tuo kirottu
nauru, kuomaseni, Rodion Romanovitsh, -- eikö totta, Rodion Romanovitsh,
sehän Teidän nimenne on? Minä olen niin hermostunut, ja Teidän
huomautuksenne kätevyys kiihotti nauruhaluani -- se tapahtuu minulle
toisinaan ja silloin alan minä vavista -- aivan kuin olisin kimmoavasta
kumista, toisinaan voi sitä kestää puoli tuntia... Minä purskahdan niin
äkkiä nauruun, että minä oikein saan pelätä halpauskohtausta. Mutta
olkaa toki niin hyvä ja istukaa, miksi Teillä on niin kiire? Minä pyydän
Teiltä sen vertaa ja muuten täytyy minun uskoa, että Te olette vihanen
minulle.

Raskolnikov vaikeni, kuunteli tarkoin ja tarkasteli häntä edelleen
synkän, suuttunein katsein. Hän istuutui kuitenkin, mutta laskematta
lakkia luotaan.

-- Minun täytyy puhua Teille itsestäni, kuoma kulta, Rodion Romanovitsh,
antaa Teille niin sanoakseni selitys luonteestani, jatkoi Porfyrius
Petrovitsh vieriessään edes ja takasin huoneessa ja väistäessään
vieraansa katseita. -- Minä olen, näettekö, nuorimies, ihminen, jolla ei
ole mitään hienompaa seuraelämän tottumusta, tuntematon personallisuus,
kun olen; minä olen niin sanoakseni kypsynyt ja hedelmöitynyt ... ja ...
luultavasti olette huomannut, Rodion Romanovitsh, että usein tapahtuu
Venäjällä ja eritoten Pietarin seurapiireissä, että kun kaksi henkilöä,
jotka suuresti kunnioittavat toisiaan, kuten me molemmat esimerkiksi,
yhtyvät, niin istumme siinä vierekkäin puolisen tuntia, voimatta löytää
mitään sopivaa keskusteluaihetta. Kaikki muut, naiset esimerkiksi ...
korkeampien luokkien maailmanihmiset ... heillä on aina käsillä joku
sopiva keskusteluaihe, mutta keskiluokka, kuten me, on aina alakuloista
ja niin vähän valmistunutta ... vain ajattelevimmat meistä,
luonnollisesti. Mistä se riippuu. Eikö meillä sitten ole mitään yhteistä
seuraharrastusta? Vai olemmeko liian rehellisiä pettääksemme toisiamme
molemminpuolisesti?... Mutta pankaahan toki pois lakkinne, sillä näyttää
vallan siltä, aivan kuin olisitte lähdössä jonnekin. Se on niin
"ilkeätä" ... minä olen sitä vastoin niin ihastunut, että...

Raskolnikov pani pois lakkinsa ja kuunteli vaijeten ja synkkänä
Porfyrius Petrovitshin päätöntä puhetta. Saattaisiko hän tosiaan uskoa
johtavansa harhaan huomaavaisuuteni tällä tyhmällä löpinällään?

-- Minä en pyydä Teitä kahville, sillä tässä ei ole sopivaa paikkaa.
Mutta miksikä ette voisi puhella viittä minuuttia ystävänne kanssa...
jatkoi Porfyrius Petrovitsh samaan henkeen. -- Kaikki nämä
virkavelvollisuudet, näettekö ... mutta minä pyydän Teitä, kuomaseni,
älkää panko pahaksenne, että minä näin kävelen edes ja takasin. Suokaa
anteeksi, isä hyvä, minä pelkään aina lähetä teitä. Liikunto on minulle
ehdottomasti välttämätöntä. Minä istun kaiken päivää ja olen aina niin
ilonen, jos saan liikuskella hieman ... hemoroidi, näettekö ... on aina
pakottanut minut voimistelemaan. Mitä siis tulee näihin
virkavelvollisuuksiin, näihin kuulusteluihin ja muihin
kaavamaisuuksiin... Itsehän te aloitte puhua niistä, kuoma kulta ...
niin tietäkää, Rodion Romanovitsh, että nämä kuulustelut saattavat tehdä
kuulustelijasta hermostuneemman kuin kuulusteltavasta, kuten Te myös
äsken oikein ja niin hienosti huomautitte. -- (Raskolnikov ei ollut
sanonut kerrassaan mitään). -- Niin, tosiaan ... toisinaan sekaantuu
niin, ettei itsekään tiedä, missä on! Aina samaa, ikuisesti yhtä ja
samaa! Nyt on siis vihdoinkin tehtävä parannus asiassa ja me saamme
toisen -- nimityksen, hi, hi, hi! Ja lainopillisien satimiemme suhteen
-- joista äsken niin nerokkaasti suvaitsitte lausua mielipiteenne --
olen vallan samaa mieltä kuin tekin. Sanokaa itse minulle, kuka
syytetyistä ei tietäisi -- tyhminkin talonpoika tietää sen että häntä
alussa koetetaan huomaamattomilla kysymyksillä uinuttaa varmuuteen
(Teidän oma onnistunut lausuntonne), jotta sitten äkkiä hyökättäisiin
hänen kimppuunsa, hi, hi, hi! Hyökätä kimppuun!... Käyttääkseni Teidän
omaa lausumatapaanne, hi, hi, hi! Te siis tosiaan saatoitte uskoa, että
minä tuolla virkahuoneustolla tahdoin ... hi, hi! Mikä ironikko te
olette, kuoma kulta... No, no, minä en toista sitä! Apropos, asiasta
toiseen, te suvaitsitte myös lausua jotakin kaavamaisuuksista
kuulustelussa, jotka kentiesi muistatte. Oikeudellinen muoto on
joissakin tapauksissa sulaa hulluutta. Usein tullaan paljon pitemmälle
keskustellessa suurimmassa ystävyydessä toisen kanssa. Oikeudellinen
muoto älköön kahlehtiko tutkintotuomaria joka askeleella. Hänen
ammattinsa on niin sanoakseni vapaa taide alallaan, tai jotakin sen
tapaista ... hi, hi, hi!

Porfyrius Petrovitshin oli vedettävä henkeä hetken ajan. Keskeytymättä
oli hän osaksi ladellut tyhjiä sanoja, osaksi pudotellut
arvotuksentapasia viittauksia, heti taas siirtyäkseen mitä tyhjimpään
sanavaraston haaskaukseen. Hän asteli pienin, paksuin jalkoinensa yhä
nopeammin edes ja takasin huoneessa, tuijottaen itsepäisesti lattiaan,
piti oikeata kättään selällään sillä välin viittoillen vasemmalle. Mutta
hänen liikkeensä sopivat tuskin koskaan hänen sanoihinsa. Raskolnikov
huomasi, että hän käydessään pysähtyi parisen kertaa tuon toisen oven
edustalla, vain hetkeksi aivan kuin kuunnellakseen... "Odottikohan hän
jotakin?"

-- Te olette täysin oikeassa, alkoi Porfyrius uudelleen ilosesti ja
katseli Raskolnikovia niin tavattoman luottavasti, että tämä kokosi
kaiken mielenvoimansa valmistuakseen uutta hyökkäystä varten, -- niin,
Te olette täydelleen oikeassa laskiessanne niin nerokkaasti leikkiä
lainopillisista kaavamaisuuksistamme, hi, hi, hi! Nämä meidän
syvämieliset psykologiset koukkumme (vain muutamat niistä) ovat
tavattoman naurettavat, niin, jopa tarpeettomatkin etenkin silloin, kun
ne ovat kiedotut erityisiin kaavamaisuuksiin. Niin ... minä palajan
kaavamaisuuksiin. Jos minä esimerkiksi pidän jotakin, josta on minulle
ilmotettu, rikoksellisena... Te jatkatte edelleen lainopillista tietä,
vai miten? Rodion Romanovitsh?

-- Kyllä, sitä teen...

-- Hyvä, silloin on Teillä esimerkki, oppi tulevaisuutta varten, niin
sanoakseni; älkää luonnollisestikaan käsittäkö sitä sillä lailla, että
minä tuppautuisin opettamaan Teille jotakin, Teille, joka itse olette
kirjoittanut artikkeleita rikoksista. Ei, kaukana siitä, vain ohi
mennen, tosiasiana, pienenä esimerkkinä suvainnette kai minulle lausua
se ... otaksukaamme siis, että pidän sitä tai sitä rikollisena. Miksi
saattaisin häntä levottomaksi ennenkuin minulla on todisteet kourassani
häntä vastaan. Toisen voisin olla velvollinen heti vangitsemaan, toisen
suhteen voi olosuhteet olla tykkänään toisellaiset, miksi häntä siis
estäisin kuljeskelemasta kaupungissa, hi, hi, hi! Minusta tuntuu siltä
kuin ette vieläkään ymmärtäisi minua oikein, koetan lausua ajatukseni
selvemmin. Jos minä esimerkiksi vangitsen jonkun liian aikaseen, annan
hänelle ehkä siten siveellistä tukea ... hi, hi, Te nauratte?
(Raskolnikov ei ajatellut ollenkaan nauraa, hän istui siinä
yhteenpuristetuin huulin, eikä lakannut tarkoin pitämästä silmällä
Porfyrius Petrovitshia). Siten on myös todella monen yksilön laita,
sillä ihmiset ovat sangen erilaiset, ja kunkin suhteen erikseen on
annettava asianhaarojen ratkaista asia. Te ehkä sanotte: mutta
todisteita! No, otaksukaamme, että todisteita on olemassa, mutta
todisteilla, kuoma kulta, on yleensä kaksi puolta, ja minä olen
tutkintotuomari, siis vain heikko ihminen, niin sanoakseni; sen täytyy
itseni tunnustaa. Mieluiten tahtoisin tehdä tutkimukseni matematisella
selvyydellä, niin selväksi kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, tahtoisin
mieluinten esittää todisteen, joka sisältää täydellisen ja
kiistämättömän matematisen totuuden. Mutta ellen vangitse häntä oikeana
hetkenä ... olkoon niin että minä uskon hetken olevan käsissä, silloin
ehkä katkasen itseltäni mahdollisuuden houkutella ilmoille täydellinen
ja selvä todistus -- miksi? Siksi että minä, niin sanoakseni, saatan
hänet määräävään asemaan, tiettyyn psykologiseen luokkaan. Silloin
vetäytyy hän takaisin kuoreensa ja käsittää, että hän on vanki.
Väitetään viisaan väestön Sevastopolissa heti Alman taistelon jälkeen
pelänneen, että vihollinen rohkenisi tehdä julkisen hyökkäyksen ja
muitta mutkitta ottaisi kaupungin haltuunsa. Mutta kun se näki, että se
piti parempana säännöllistä piiritystä ja kun ensimäinen vertailu
julaistiin, silloin iloitsi viisas väestö suuresti, suuresti ja
rauhottui. "Kestää vähintäin kaksi kuukautta", sanoi se, "ennenkuin
oikea piiritys vie päämääräänsä!..." Nyt te taas nauratte, ettekö usko
sitä ... ehkä olette oikeassa. Niin voi olla, että Te olette oikeassa.
Tämä on aivan erikoinen tapaus, siitä olemme täysin yksimielisiä. Mutta
täytyy kumminkin tunnustaa, parahin Rodion Romanovitsh, ettei tuollaista
yleistä tapausta, johon kaikki oikeudelliset muodot ja säädökset sopivat
ja jota varten kaikki ovat laaditut ja joita varten ne ovat kirjoihin
kirjotetut ... ollenkaan ole olemassa. Sillä jokainen tilaisuus,
jokainen rikos, joka ilmenee todellisuudessa, muuttuu heti täydelliseksi
erikoistapaukseksi, ja miksi?... Niin, aivan sellaseksi, joka ei ole
yhtään samankaltanen edellisen kanssa. On mitä koomillisempia tapauksia,
kuten esimerkiksi silloin kun minä annan jonkun käyskellä vapaana aivan
koskemattomana, en ota kiinni häntä enkä mitenkään muutenkaan saada
häntä rauhattomaksi, mutta kuitenkin käyttäydyn siten, että hän joka
tunti, joka minuutti tuntee, että minä tiedän kaikki, kaikki pienempiä
yksityiskohtia myöten sekä että minä pidän häntä silmällä yötä ja
päivää, alituisesti vartioin häntä. Kun hän siis tietää olevansa
sellasen voittamattoman epäilyksen, lakkaamattoman tuskan vallassa ...
Jumaliste, lopuksi hänen on kuitenkin muututtava häilyväksi ... eikö
totta? Silloin tulee hän joko itse tai tekee jotakin, joka on vallan
tuon "kaksi kertaa kaksi on neljän" kaltaista ja jolla on niin
matematinen muoto, että itse asiassa on todellinen ilo nähdä tai kuulla
sitä. Jotakin sellaista voi tapahtua tyhmälle talonpojalle, mutta yhtä
usein olen huomannut sitä meidän luokkamme ihmisissä, nykyaikaisessa ja
määrättyyn suuntaan kehittyneessä ihmisessä. Sillä, kuoma kulta, on
sangen tärkeätä tietää, mihin suuntaan joku ihminen on kehittynyt.
Hermot, hermot ... niitä ei saa unohtaa! Nykyään ovat ne kaikilla
heikot, sairaloiset ja epäkunnossa... Entä sappi... Miten kaikilla
näillä ihmisillä on hyvä sappi! Useissa tilaisuuksissa on se puhdas
kultakaivos. Sanokaa, mitä huolta tarvitsee minun pitää siitä, että hän
kulkee vapaana on toimettomana! Niin, antaa hänen vain kuljeskella,
antaa hänen vain tepastella! Pieni uhrilampaani ... hän ei voi juosta
tiehensä. Minnepä hän läksisi? Hi, hi, hi! Ulkomaille ehkä? Puolalainen
pakenee ulkomaille ... hän ei sitä tee, siitä syystä vielä
varmemmin, kun minä pidän häntä tarkoin silmällä ja olen ryhtynyt
varovaisuustoimenpiteisiin. Ehkä hän pakenisi sisämaahan. Mutta
siellähän asuu vain talonpoikia, oikeita aito venäläisiä talonpoikia.
Nykyajan ihminen pitää parempana vankilan kuin asumisen moisten
ulkomaalaisten parissa kuin mitä meidän talonpoikamme ovat, hi, hi, hi!
Mutta tämä kaikki on vain lorua, se on menemistä pintapuolisuuksiin.
Mitä merkitsee: Hän voi paeta? Sehän on vain muodollisuus, ei pääseikka;
syy siihen, ettei hän pakene, ei ole se, ettei hän voi paeta minnekään:
psykologisesti ei hän voi paeta minulta, hi, hi! Mitä pidätte
sanamuodosta? Luonnonlain nojalla ei hän voi paeta minulta, vaikkapa hän
tietäisikin paikan, jossa hän olisi varmassa turvassa. Ettekö ole nähnyt
itikkaa, joka lentelee kynttilän ympärillä? Samoin on hänen laitansa,
hän on itikka, minä olen kynttilä. Vapaus käy hänelle taakaksi, hän
muuttuu miettiväiseksi, hämmentyy, hän takertuu yhä enemmän verkkoon ja
leyhäyttää itsensä hengiltä ... eikä siinä sentään ole kaikkea ...
vihdoin tulee hän itse ja tarjoo ratkaistavakseni tuollaisen "kaksi
kertaa kaksi on neljä" problemin, kunhan vain annan aikaa hänelle...
Alituisesti liikuskelee hän ympärilläni, piirit käyvät yhä ahtaammiksi
ja ahtaammiksi, kunnes hän vihdoin viimein ... lentää suoraan
kitaani ... ja minä nielasen hänet ... erinomasen oivallista, hi, hi,
hi! Ettekö te ole samaa mieltä?

Raskolnikov ei vastannut; hän istui kalpeana ja liikkumattomana ja
katseli Porfyriusta suoraan silmiin yhtä jännitetyn tarkkaavana.

"Luonto on hyvä", ajatteli hän vilusta väristen, "parempi kuin kissa ja
rotta eilen. Tahtoneekohan hän näyttää valtaansa; siihen hän on liian
viisas. Hänellä on siis tykkänään toinen tarkotus, mutta mikä? Lorua,
kuoma kulta, sinä vain tahdot pelottaa minua ja näytellä viekasta.
Todisteita ei sinulla ole, eikä eilistä miestä ole olemassa. Sinä vain
tahdot hämmentää minut, tahdot vain ensin kiihottaa minua sitten
vangitaksesi minut. Ehkä peijaat itseäsi, ja kun kaikki selviää, olet
ehkä laskenut väärin. Mutta miksi, missä tarkotuksessa näyttää hän
minulle korttinsa? Luottaneeko hän ehkä sairaisiin hermoihini? Ei, rakas
ystävä, sinä petät itseäsi, jospa sinulla vielä olisikin jotakin tukea.
No, kyllähän se nähdään, mitä se on".

Hän keräsi mahdollisimman paljon voimiaan ja valmistausi tuntematonta,
ehkä kauheatakin ratkasua varten. Joka hetki tunsi hän määrätöntä halua
syöksyä Porfyriuksen kimppuun ja tappaa hänet siihen. Jo ollessaan
matkalla hänen luokseen pelkäsi hän raivoaan. Hän tunsi huulensa
kuiviksi, sydän löi kiivaasti, kieli kuivui suussa. Mutta hän jatkoi
itsepäisesti vaikenemistaan. Ennen tahtoi hän olla lausumatta sanaakaan,
kuin lausua ennen aikaansa. Hän käsitti, että tämä oli paras
menettelytapa hänen puoleltaan. Sillä lailla ei hän paljastaisi itseään
ja hänen vihollisensa voisi ehkä kiivastuksissaan omasta puolestaan
paljastaa itsensä. Ainakin toivoi hän sitä.

-- Ei, minä näen, ettette vielä usko minua, vaan lakkaamatta
ajattelette, että minä lasken leikkiä kanssanne, jatkoi Porfyrius, joka
yhä vilkastui ja uudelleen alkoi kieriellä edes ja takasin huoneessa,
sihisten tyytyväisesti.

-- Se on muuten kyllä totta; Te olette vallan oikeassa. Jumala on nyt
kerran luonut minut sellaseksi, että minä muodollani vain herätän naurua
toisissa. Minä olen puhvelihärkä; mutta aikomukseni oli sanoa Teille ...
kuomaseni, Rodion Romanovitsh... Te olette vielä sangen: nuori ...
nuoruutenne ensi kukoistuksessa, niin sanoakseni, ja pidätte sen vuoksi
sangen korkeassa arvossa ihmisen järkeä, minkä nuoriso muuten aina
tekee. Järki ja terävämielisyyshän -- abstraktinen järkipäätelmä -- ovat
niin eksyttäviä! Mutta minä tahdon sanoa Teille totuuden, puhtaan ja
selvän, rakas ystäväni, koskeva tätä erikoistapausta. Siis todellisuus
ja luonto, herrani ... ne ovat tärkeät tekijät, ne saattavat usein
teräväjärkisemmätkin laskelmat häpeään. Kuulkaa vain, mitä minä, vanha
mies, sanon. Minä puhun täysin vakavasti, Rodion Romanovitsh, (tätä
sanoessa tuntui todellakin siltä kuin olisi tuo tuskin viidenneljättä
vuotias Porfyrius Petrovitsh vanhentunut; äänikin oli muuttunut), -- ja
sen lisäksi olen minä suoramielinen ihminen ... enkö ehkä ole suora
ihminen ... mitä arvelette? Minusta tuntuu siltä kuin olisin mitä
suurimmassa määrässä suoraluonteinen, kun näin ilman muuta ilmotan
Teille kaikki, vaatimatta vähintäkään korvausta, hi, hi!... Minä siis
jatkan: Teräväjärkisyys on minun mielestäni oivallinen asia, niin
sanoakseni, elämän luonnollinen koriste ... ja ajatelkaa, mitä hienoja
töitä sillä voi suorittaa ... vähäpätöisellä tutkintatuomarilla, kuten
minulla, ei se ole luonnollisestikaan aavistustakaan siitä, miten se on
selitettävissä, etenkin kun seuraa omaa mielikuvitustaan, kuten aina
tavataan tehdä. Hänhän on vain ihminen. Mutta sitten tulee ihmisluonto
ja se on se, joka auttaa tutkintotuomari-parkaa, se seikka juuri! Ja
sitä ei teräväpäinen nuoriso ajattele ollenkaan, "se menee kaikkien
rajojen poikki", (kuten Te niin nerokkaasti suvaitsitte lausua).
Otaksukaamme, että hän tahtoisi alentua valehtelemaan; s.o. ihminen,
erikoistapaus, inkognito, valehtelevat oivallisesti, erinomasella
hienolla tavallaan. Silloin voisi hyvin luulla, että hänen olisi
riemuittava, että hän nauttisi etua teräväjärkisyydestään... Mutta miten
sensijaan käykään! Ojasta mennään allikkoon! Mieltäkiinnittävimmällä,
häpeällisimmällä tavalla menee hän tainnuksiin. Olkoonpa niinkin, että
vain sairaus ja huono ilma ovat syynä siihen mutta saman tekevää! Häntä
aletaan epäillä! Hän valehteli erinomasesti, mutta luontoaan ei hän
ottanut laskuihinsa! Toisen kerran alottaa hän, ihastuneena siitä
leikistä, mitä hänen teräväpäisyytensä käy hänen kanssaan, tehdä pilaa
niistä ihmisistä, jotka epäilevät häntä, on kalpenevinaan -- leikillään
luonnollisesti -- _mutta silloin kalpeneekin hän samalla aivan liian
luonnollisesti_, lähenee liiaksi totuutta ja on taasen herättänyt
epäilyksiä. Joskin hän on vetänyt hetkeksi toista nenästä, huomaa tämä
kuitenkin pian, jos hän on tarkka mies, hänen kujeensa. Ja niin käy
askel askeleelta! Vielä pahempi, hän menee vielä pitemmälle. Pistää
nenänsä sinne, missä häntä ei ollenkaan tarvita, puhuu aina asioista,
joista hänen olisi paras vaijeta, tarjoilee kansalle kaikellaisia
mahdollisia vertauksia, hi, hi! Kaikkea tuollaista voi tapahtua
teräväpäiselle ihmiselle ... psykologille ja kirjailijalle! Luonto on
peili, selvin peili mitä on olemassa, katselkaa sitä ja iloitkaa ...
siinä asia. Mutta miksi olette tuolla lailla kalvennut, Rodion
Romanovitsh? Onko täällä liian kuumaa?... Avaanko ikkunan?

-- Älkää vaivatko itseänne, olkaa hyvä! huudahti Raskolnikov alkaen
äkkiä nauraa. -- Minä pyydän, älkää millään muotoa vaivatko itseänne!

Porfyrius pysähtyi hänen eteensä, odotti hetken ja alkoi itse nauraa.
Raskolnikov nousi ja muuttui hetkessä vallan vakavaksi.

-- Porfyrius Petrovitsh, sanoi hän äkkiä kuuluvasti ja selvästi, vaikka
vaivoin voi seistä jaloillaan, niin vapisivat ne hänen allaan, -- minä
huomaan nyt vihdoinkin selvästi, että Te todellakin epäilette minua tuon
vanhan akan ja hänen sisarensa Lisavjetan murhasta. Minä puolestani
sanon Teille, että tämä on minusta sangen vastenmielistä. Jos luulette
Teillä olevan oikeuden laillista tietä vainota minua, niin tehkää se ...
vangita minut, niin vangitkaa. Mutta minä en siedä kauvempaa, että Te
nauratte minulle vasten naamaa, että Te kiusaatte minua...

Hänen huulensa värisivät, hänen silmänsä liekehtivät vihasta ja hänen
tähän asti painunut äänensä kävi yhä voimakkaammaksi.

-- Minä en siedä sitä! huudahti hän lyöden nyrkkinsä pöytään.
--Kuuletteko Porfyrius Petrovitsh, minä en siedä sitä!

-- Mutta mitä, Jumalan tähden, tämä taas on! keskeytti Porfyrius
Petrovitsh näöltään mitä tuskallisempana. Kuoma kulta, Rodion
Romanovitsh! Rakkaimpani! Mikä teidän on?

-- Minä en siedä sitä! lausui Raskolnikov uudelleen.

-- Hiljaa, hiljaa, kuomaseni, hiljaa! Voihan se kuulua uloskin. Mitä
silloin sanoisimmekaan, ajatelkaa toki! kuiskasi Porfyrius pelästyneenä
kumartaen kasvonsa vallan lähelle Raskolnikovia.

-- Minä en siedä sitä, en siedä sitä! lausui Raskolnikov vieläkin, mutta
kuiskaten.

Porfyrius kääntyi kiiruhtaen ikkunan luo avatakseen sen.

-- Meidän on saatava tänne hieman ilmaa! Juokaapa lasi vettä, ystävä
hyvä. Sehän on koko kohtaus! Hän kiiruhti ovelle noutaakseen vettä.
Mutta samassa hän huomasi että täysinäinen karahvi oli nurkassa.

-- Juokaa toki, kuoma kulta, kuiskasi hän kiiruhtaen Raskolnikovin luo
karahvi kädessä, -- ehkä tämä auttanee... Porfyrius Petrovitshin
osottama levottomuus, vieläpä hänen osanottonsa oli niin luonnollista,
että Raskolnikov rauhottui täydelleen ja katseli häntä uteliaasti. Mutta
hän ei juonut yhtään.

-- Rodion Romanovitsh, rakkaimpani, tällä tavoinhan Te menetätte
järkenne, sen vakuutan Teille! Kas niin ... juokaa, juokaa toki hieman!

Hän melkein pakotti Raskolnikovin ottamaan vesilasin. Tämä vei sen
koneellisesti suuhunsa, mutta mietti ja asetti sen vastenmielisen
tunteen vallassa pöydälle.

-- Sehän oli koko kohtaus. Tuolla lailla hankitte taas itsellenne
taudin, alkoi Porfyrius Petrovitsh ystävällisen osanottavana. Hän oli
yhä vielä huolestuneen näköinen.

-- Jumalani, miten vähän ihminen pitää vaaria itsestään! Niinpä tuli
Dmitri Prokofjitsh eilen luokseni ... minä myönnän kernaasti, että
hänellä on myrkyllinen, ilkeä luonne, ja nyt vedätte Te siitä moisia
johtopäätöksiä!... Voi, Jumalani! Ehkä hän tuli Teidän toimestanne?...
Mutta istuutukaa toki, kuoma kulta, istuutukaa Kristuksen tähden!

-- Ei, hän ei tullut minun toimestani, mutta minä tiesin hänen lähtevän
Teidän luoksenne ... tiesin myöskin miksi hän tuli, sanoi Raskolnikov
terävästi.

-- Tiesittekö sen?

-- Kyllä ... no, mitä siitä seuraa?

-- Niin, kuoma kulta, siitä seuraa, että minä myös tiedän muita asioita
Teistä. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän myös, että _Te olette käynyt
vuokraamassa erästä huoneustoa_, yöaikaan, pimeässä, että soititte
kelloa, puhuitte verestä ja suoraan sanoen saatoitte käsityöläiset ja
portinvartijat ymmälle ... mutta sillä lailla Te lopuksi itse menetätte
järkenne. Teistä tulee vallan mielipuoli. Suuttumus kaikkien niitten
loukkausten johdosta, joita olette saanut kärsiä kohtalon ja poliisin
puolelta, kiehuu sisässänne, ja sitten hosutte Te kaikille puolille
saadaksenne meidät puhumaan ja pelin selväksi. Kaikki nämä tyhmyydet ja
kaikki tämä epäluuloisuus on Teistä vastenmielistä, eikö totta? Enkö ole
aivan asettunut Teidän asemaanne? Mutta sillä lailla lopuksi turmelette
sekä itsenne että Rasumihinin, ja se olisi sentään synti. Hän on tosiaan
liian hyvä siihen, sen tiedätte itse. Te olette sairas, mutta hän on
pelkästään oikeudenmukainen... Teidän sairautenne voisi myös tarttua
häneen... Minäpä kerron Teille jotakin, kuomaseni, kun olette hieman
rauhottunut ... mutta istuutukaa toki, kuomaseni, Kristuksen tähden!
Levätkää toki hieman, Tehän näytätte vallan muuttuneelta, istuutukaa!

Raskolnikov istuutui. Väristykset lakkasivat, mutta sen sijaan tuli
hänen lämmin ja kuuma olla. Suuresti kummissaan kuunteli hän tuon niin
ilmeisesti pelästyneen ja osaaottavan Porfyrius Petrovitshin sanoja.
Mutta hän ei uskonut ainoata tavuakaan, vaikka hän tunsi kovaa
taipumusta uskoa häntä. Odottamaton kertomus huoneustosta oli tehnyt
häneen syvän vaikutuksen. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Tietääkö hän nyt
myöskin asunnon hankkimisesta?" ajatteli hän. "Ja kuitenkin puhuu hän
itse siitä minulle".

-- Minä, näet, tiedän sangen saman kaltasen tapauksen
oikeudenkäytössämme. Siinä oli myös tuollainen psykologinen ja
sairaloinen tapaus, lausui Porfyrius nopeasti, siinä oli myös eräs,
joka otti murhan syykseen ja turmeli itsensä pelottavasti. Hän esitti
koko joukon havaintoja, tosiasioita, kertoi yksityiskohtia, sekotti
kaikki ... miten lopuksi kävikään? Hän oli vain osaksi ja senkin vallan
vasten tahtoaan, syyllinen murhaan. Mutta saatuaan kuulla, että hän oli
auttanut murhaajaa, tuli hän vähitellen mielipuoleksi, näki kummituksia,
tuli vallan hulluksi ja kuvitteli vihdoin mielessään, että hän
todellakin oli murhaaja. Kaikeksi onneksi sai senati tietää asian oikean
laidan. Tuo onneton vapautettiin ja asetettiin valvonnan alaiseksi.
Niin, niin... Huomaatteko? Sillä lailla voi hankkia itselleen
hermokuumeen, kun rupeaa moisiin hermostuneisiin kohtauksiin kuin
soittamaan kelloja yöaikaan ja kysymään verta. Tällaista psykologiaa
tutkin minä aina praktikissani. Sillä lailla tapahtuu, että ihmiset
valtaa yhdessä hetkessä halu heittäytyä ulos ikkunasta tai
kirkontornista, se on tuollanen omituinen, kavala tunne, aivan kuin
ovikellon soitossakin. Te olette sairas, Rodion Romanovitsh, sangen
sairas, ja Te ette ole ottanut sairautta lukuun. Teidän tulisi kysyä
neuvoa joltakin taitavalta lääkäriltä eikä moiselta paksulta pöhöltä!
Teidän kuvittelukykynne on kiihottunut! Kaikki tuohan on hulluinta
kuumekuvittelua...

Ajatukset myllersivät Raskolnikovin päässä.

"Valehteleeko hän nytkin?" juolahti hänen mieleensä, "ehkä, ehkä". Hän
karkoitti nämä ajatukset kauvas luotaan, syystä että hän jo tiesi, miten
ne lisäsivät hänen vihaansa ja katkeruuttaan. Hän tunsi, että suuttumus
suorastaan uhkasi sekottaa hänen järkensä.

-- Se ei ollut mitään kuumekuvittelua, senhän hän teki täysin selvässä
tilassa! huudahti hän jännittäen kaikkia aistejaan paljastamaan
Porfyrius Petrovitshin peliä. -- Minä olin hereillä, hereillä ...
kuuletteko?

-- Minä ymmärrän sen sangen hyvin ja kuulen, mitä Te sanotte! Tehän
sanoitte myös eilen, ettei Teillä ollut mitään kuumehoureita; Te panitte
sille erikoista painoa. Minä käsitän täydelleen kaikki, mitä sanotte!...
Mutta kuulkaa nyt Te myös, Rodion Romanovitsh, minua, vain tämä pieni
seikka: Jos Te todellakin olisitte rikollinen tai jollakin lailla
sekaantunut tähän kirottuun asiaan ... väittäsittekö silloinkin niin
kiihkeästi, ett'ette ollut tehnyt kaikkea tuota kuumehoureissa, vaan
täydessä tajussa?... Olisiko se mahdollista tai edes ajateltavaa ...
minä kysyn sitä? Vastakohdan täytyy minun mielipiteeni mukaan olla mitä
luonnollisin. Sillä jos Te tuntisitte itsenne syylliseksi, tahtositte
varmaankin uskotella sen tapahtuneen kuumehoureissa. Eikö totta? Eikö
tämä ole Teidänkin mielipiteenne!

Sillä äänenpainolla, millä hän kysyi, oli kavala vivahdus. Raskolnikov
vetäysi poispäin Porfyriuksesta, joka kumartui hänen puoleensa ja
tuijotti häntä hiljaa ja hämillään silmiin.

-- Entä sitten tuo Rasumihinin juttu, joka koski kysymystä, tuliko hän
eilen luokseni itsestään vai Teidän alotteestanne? Tässä tapauksessa
luonnollisesti panisitte erikoista painoa sille, että hän tuli
vapaaehtoisesti ja Teidän siitä tietämättänne. Siitä huolimatta ette Te
salaa sitä, vaan todistatte päättävästi, että hän tuli Teidän
alotteestanne.

Sitä ei Raskolnikov ollut koskaan sanonut. Hän tunsi kylmän väristyksen
karsivan selkäpiitään.

-- Te valehtelette, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, huulten vetäytyessä
sairaloiseen hymyyn. -- Te tahdotte taas näyttää minulle, että Te olette
selvillä pelistäni ja että tunnette kaikki vastaukseni jo edeltä
käsin... Hän tunsi ettei hän nyt punninnut sanojaan kylliksi. -- Te vain
tahdotte pelottaa minua ... tai nauraa minulle.

Hän tuijotti yhä edelleenkin kankeasti vastustajaansa, mutta äkkiä sai
rajaton katkeruus hänet valtoihinsa.

-- Kaikki tuo on valetta, huusi hän. -- Te tiedätte sangen hyvin, että
rikollinen tekee viisainten siinä, ettei salaa sitä, mitä ei tarvitse
salata. Minä en usko Teitä!

-- Mutta miten Teillä on naurettavat päähänpistot, sanoi Porfyrius
naureskellen. -- Eihän Teidän kanssanne pääse minnekään. Te kärsitte
jonkullaista monomaniaa. Te siis ette usko minua? Mutta minä voin
todistaa, että Te jo alkanut uskoa minua, että jo olette lahjoittanut
minulle osan luottamuksestanne ja että minä saan sitä kohta kokonaisen
kyynärän. Minä tosiaan pidän Teistä ja toivon Teille kaikesta
sydämestäni pelkkää hyvää.

Raskolnikovin huulet värisivät.

-- Niin, minä tahdon vain Teidän omaa parastanne, minä toistan sen,
jatkoi hän tarttuen Raskolnikovia vallan tuttavallisesti käteen. --Minä
sanon sen Teille täysin tosissani, olkaa vain varovainen, että taasen
voitte parata. Etenkin nyt, kun perheenne on tullut tänne. Ajatelkaa
omaisianne! Teidän velvollisuutenne on rauhoittaa ja auttaa heitä; sen
sijaan pelotatte Te heitä.

-- Mitä se Teihin koskee? Mitä Te siitä tiedätte? Miksi Te siitä lukua
pidätte? Te vartioitte minua ja tahdotte osottaa sen minulle!

-- Kuoma kulta, minähän kuulin sen Teiltä itseltänne, aivan tykkänään
Teiltä itseltänne. Te ette kiinnitä huomiotanne siihen, että Te
kiihottuneessa mielentilassanne löpertelette minulle yhtä ja toista.
Sitä paitsi sain eilen Rasumihiniltä tietää joitakin mieltäkiinnittäviä
yksityiskohtia. Ei, Te keskeytitte minut äsken ja minä toistan, että Te
kaikesta teräväjärkisyydestänne huolimatta olette epäluulonne tähden
menettänyt selvän ajattelemiskykynne. Esimerkiksi ... vielä kerran
palatakseni kysymykseen ovikellosta ... mikä aarre, minkä kallisarvoisen
tosiasian (todellisen tosiasian) olen minä, tutkintatuomari, jättänyt
Teidän käsiinne. Ettekö Te näe siinä mitään? Jos minä olisin hiemankaan
epäillyt Teitä, olisinko silloin käynyt niin suorasti asiaan käsiksi?
Minä olisin päinvastoin ja alusta saakka uinuttanut Teidän
epäluulojanne, olisin teeskennellyt aivan asian tuntematonta, olisin
johtanut Teidän huomaavaisuutenne pois siitä, olisin johtanut
keskustelun vallan toiselle uralle sittemmin äkkiä ja odottamatta
pannakseni pistolin rintaanne kohti kysyen: Mitä oli Teillä, herrani,
tekemistä murhatun asunnossa kello kymmenen tai lähemmä yksitoista
illalla? Miksi soititte silloin ovikelloa? Miksi kyselitte verta? Miksi
saatoitte portinvartijat vallan äkämystyneiksi ja miksi pyysitte heidät
viemään Teidät poliisivartiokonttoriin?... Siten minä olisin menetellyt,
jos minulla olisi ollut pieninkin epäilyksin hiukkanen. Minun olisi
täytynyt toimittaa julkinen kuulustelu, toimittaa kotitarkastus, olisin
ehkä ollut pakotettu vangitsemaan Teidät!... Siitä seuraa, ettei minulla
ole yhtään epäluuloja, koska en ole tehnyt mitään näistä. Mutta Te
olette menettänyt selvän näkönne ja katselette kaikkea raivoisena, sen
sanon Teille.

Raskolnikov vavahti niin kiivaasti, että Porfyrius selvästi voi havaita
sen.

-- Pelkkää valetta! huudahti hän. -- Minä en todellakaan tunne Teidän
tarkotustanne, mutta minä tiedän, että Te valehtelette. Hetki sitten
sanoitte jotakin vallan toista, minä en erehdy... Te valehtelette!

-- Valehtelenko minä? sanoi Porfyrius jatkaen taistelua ja teeskennellen
yhä kiihtyvänsä, mutta säilyttäen tuon tyytyväisen ja pilkallisen ilmeen
huolimatta siitä, mitä tuo Rodion Romanovitsh Raskolnikov saattoi
ajatella hänestä. -- Vai niin, minä valehtelen?

-- Miten käyttäysin Teitä kohtaan ennen, minä, tutkintatuomari,
enkö sanonut Teille, mitä Teidän oli tehtävä ja enkö antanut Teille
kaikkia kortteja nähtäväksenne puolustustanne varten? Enkö täydelleen
kehittänyt kysymyksen psykologista kulkua: sairautta, kuumetta,
mielikuvia, häiriintynyttä mielentilaanne, välinpitämättömyyttä,
polisivartiokonttoria j.n.e. Vai miten? Hi, hi, hi! Kaikki nämä
psykologiset apuneuvot, nämä paot ja havainnot eivät tosin merkitse
suuria puolustuksessa ja voidaan niitä katsella kahdelta puolelta;
sairaus, kuumehoureet, unikuvat, kaikki tuo on sangen hyvää ... mutta
mistä se johtuu, että sairauden aikana aina esiintyvät samat mielikuvat,
eikä koskaan toisia? Kyllä kai joitakin toisiakin voisi esiintyä, vai
miten? Hi, hi, hi!

Raskolnikov katseli häntä ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

-- Sanalla sanoen, sanoi hän päättävästi ja selvästi, nousten ja samalla
työntäen Porfyriuksen luotaan, -- sanalla sanoen, _minä tahdon tietää
selitättekö minut ehdottomasti vapaaksi kaikesta epäluulosta, vai
ettekö?_ Sanokaa se, Porfyrius Petrovitsh, sanokaa se minulle ilman
sarvia ja hampaita ... ja heti.

-- Voi, mikä vaiva Teistä on, Te olette oikea kiusanhenki! huudahti
Porfyrius suuresti hyvillään, viekas ja huoleton ilme kasvoillaan.
--Miksi tahdotte tietää sitä? Miksi tahdotte tietää niin paljoa? Eihän
kukaan ole tehnyt Teille mitään? Te olette aivan kuin lapsi, Teillä on
kova halu leikkiä tulen kanssa. Miksi olette niin levoton? Miksi
tahdotte niin mielellänne tietää tämän, mistä syystä...

-- Minä toistan, etten enää kauvemmin voi sietää tätä menettelyä!
huudahti Raskolnikov suuttuneena, etten enää voi kauvemmin kestää tätä.

-- Mitä? Mitä ette voi kestää? Epätietoisuutta? keskeytti hänet
Porfyrius.

-- Älkää pilkatko minua! Minä en siedä sitä!... Minä sanon sen Teille,
etten voi sietää sitä ... minä en siedä sitä! Kuuletteko, kuuletteko!
huudahti hän iskien taas nyrkkinsä pöytään.

-- Ei, mutta rauhottukaa toki, rauhottukaa! Sivullisethan voivat kuulla
kaikki! Minä pyydän Teitä vakavasti olemaan varovainen, minä en laske
leikkiä! sanoi Porfyrius kuiskaten. Mutta nyt ei hänen kasvoissaan ollut
pienintäkään jälkeä edellisestä naisellisesta, hyväntahtosesta ilmeestä.
Päinvastoin, nyt hän käski ankarasti ja silmäkulmiaan rypistäen, aivan
kuin paljastaen kerrassaan kaiken salaperäisyyden ja kaksimielisyyden.
Mutta sitä kesti vain hetken ajan. Ymmälle joutunut Raskolnikov totteli
hänen käskyään puhua hiljemmin, vaikkakin hän oli raivoissaan.

-- Minä en anna kauvemmin kiusata itseäni, kuiskasi hän...
Liikutuksestaan ja vihastaan huolimatta huomasi hän ettei hän voinut
olla noudattamatta käskyä, ja se katkeroitti häntä vielä enemmän...
--Vangitkaa minut, kuulustakaa minua, mutta noudattakaa oikeusmuotoja,
älkääkä leikkikö kanssani! Älkää...

-- Älkää Te pitäkö huolta oikeusmuodoista, keskeytti hänet Porfyrius
pilkallisesti, ja nyt tuntui siltä kuin olisi hän ollut ilonen
voidessaan leikkiä Raskolnikovin kanssa. -- Minä olen tällä kerralla
vain kutsunut Teidät luokseni kaikessa luottamuksessa, kuomaseni,
kaikessa ystävyydessä...

-- Minä en kaipaa Teidän ystävyyttänne, sille annan palttua! Kuuletteko!
Nyt otan lakkini ja lähden. Entä nyt? Mitä nyt sanotte, jos aijotte
vangita minut?

Hän otti lakkinsa mennen ovea kohti.

-- Mutta yllätys!... Ettekö tahdo nähdä yllätystä? sanoi Porfyrius
nauraa virnistellen, tarttuen häntä käteen ja pidättäen häntä. Hän alkoi
taas ruveta poikamaiseksi ja tämä saattoi Raskolnikovin suunniltaan.

-- Mitä yllätystä? Mistä Te puhutte? kysyi hän, jääden seisomaan
liikkumattomana.

-- Yllätys on tuolla luonani, tuolla oven takana. (Hän osotti sormellaan
suljettua ovea lautaseinässä). -- Minä olen vanginnut sen, jottei se
juoksisi tiehensä.

-- Mitä se on? Miksi? Mitä... Raskolnikov kiiruhti oven luo avatakseen
sen, mutta se oli suljettu.

-- Se on suljettu ja tässä on avain!

Hän näytti hänelle todellakin avainta, jonka hän otti taskustaan.

-- Taas valetta! raivosi Raskolnikov, joka ei enää kauvemmin voinut
hillitä itseään, -- sinä valehtelet, kirottu narri! Ja hän syöksyi
väistyvän, mutta pelottoman Porfyriuksen kimppuun.

-- Nyt ymmärrän kaikki, kaikki, huudahti hän syöksyen hänen kimppuunsa,
-- sinä valehtelet ja kiemurtelet kanssani niin, että minä paljastaisin
itseni...

-- Pötyä, paljastaa itseänne ette voi enää, kuomaseni, Rodion
Romanovitsh. Tehän olette vallan suunniltanne. Älkää toki huutako niin
kovaa, taikka kutsun väkeäni.

-- Sinä valehtelet, siitä ei ole minulle mitään vaaraa. Kutsu sinä vain
pyövelejäsi. Sinä tiedät minun olevan sairaan, sinä tahdot kiihdyttää
minua, tehdä minut raivoisaksi, jotta minä paljastaisin itseni ... Se
oli tarkotukseni! Ei! ... Tuo todisteita! Nyt minä käsitän kaikki!
Sinulla ei ole todisteita, vain muutamia köyhiä, arvottomia väitteitä,
sametovisia epäluuloja! Sinä tunsit luonteeni ja siksi aijoit ensin
saattaa minut suunniltani antaaksesi minulle sitten armoniskun
mustatakkinesi ja juryn jäseninesi. Sinä odotat heitä? Eikö totta? Miksi
odotat? Tuo ne tänne!

-- Mistä juryn jäsenistä Te puhutte, kuoma kulta! Mitä päähänpistoja
tuolla ihmisellä onkaan? Teidän tarkottamallanne tavalla ei suinkaan
tavata käydä muodollisesti asiaan käsiksi. Ettehän Te tunne ollenkaan
asian valmistusta, rakas ystävä... Muodollisuudet esiintyvät kyllä,
odottakaa vain... murisi Porfyrius kuunnellen oven luona.

Todellakin tuntui siltä kuin olisi sivuhuoneista voinut erottaa jotakin
melua.

-- No niin, nyt he tulevat! huudahti Raskolnikov. -- Sinä olet
lähettänyt heitä noutamaan!... Hän odottaa heitä?... Vai niin, siihenkö
sinä olet laskusi perustanut... Tuo tänne kaikki, juryn jäsenet,
todistajat, kaikki, ketkä tahdot ... päästä sisään, minä olen valmis!

Mutta tällä hetkellä tapahtui omituinen tapaus, jotakin niin
odottamatonta, että sekä Raskolnikov että Porfyrius olivat
valmistumattomia siihen.



VI.


Raskolnikovin myöhemmin muistellessa tätä tapausta tuntui hänestä siltä
kuin olisi se tapahtunut seuraavalla tavalla.

Se kolina, joka oli kuulunut oven takaa, kävi yhä äänekkäämmäksi ja ovea
raotettiin hieman.

-- Mitä on tekeillä? huudahti Porfyrius Petrovitsh suuttuneena.
--Minähän olen määrännyt, että...

Mitään vastausta ei seurannut, mutta hyvin saattoi kuulla, että oven
takana oli useita ihmisiä, jotka koettivat pidättää jotakin.

-- No, mitä nyt? kysyi Porfyrius Petrovitsh uudelleen tulisesti.

-- Se on vanki Mikolai, joka on tuotu tänne, vastasi eräs ääni.

-- Ei tarvita! Viekää pois! Hän saa odottaa... Miksi olette sulkeneet
hänet tänne? Mitä epäjärjestystä se on! huudahti Porfyrius kiiruhtaen
oven luo.

-- Hän on... alkoi sama ääni, mutta vaikeni äkkiä.

Kaksi sekuntia ... niille main ... kesti taistelua ulkona. Sitten tuntui
siltä kuin toinen olisi työntänyt toistaan luotaan ... heti sen jälkeen
astui huoneeseen eräs sangen kalpea mies. Tämä ihminen oli sangen
omituinen näöltään. Hän tuijotti eteensä, kuten näytti, näkemättä
eteensä. Hänen silmistään loisti vakava päätös, kasvot olivat kuolon
kalpeat, aivan kuin hän olisi ollut matkalla mestauspaikalle. Hänen
verettömät huulensa värisivät.

Hän oli sangen nuori, puettu käsityöläisen tapaan, keskisuuri, laiha;
tukka oli leikattu ja kasvonpiirteet olivat hienot, mutta terävät.

Se henkilö, josta hän oli vapautunut, kiiruhti huoneeseen hänen
jälkeensä ja onnistui tarttumaan hänen toiseen olkapäähänsä. Se oli eräs
poliisieskorti. Mutta Mikolai vapausi jälleen. Muutamia uteliaita näkyi
ovessa. Jokuset koettivat tulla sisään. Kaikkea tätä kesti vain minuutin
ajan.

-- Viekää pois, tämä on liian aikaista! Odota siksi, kunnes kutsun
sinua... Miksi olette tuonut hänet tänne? jyrisi Porfyrius sangen
suuttuneena, aivan kuin suunnitelmansa olisi nyt särkynyt. Mutta Mikolai
lankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.

-- Mitä tahdot? lausui Porfyrius kummastuneena.

-- Minä sen olen tehnyt. Minussa on syy! Minä olen murhaaja! kajahti
äkkiä Mikolain suusta, mutta melkein hengettömällä, vaikka jotenkin
korkealla äänellä.

Hiljaisuutta kesti noin kymmenen sekuntia. Tuntui siltä kuin kaikki
äkkiä olisivat kivettyneet, jopa eskorteraan polisikonstaapelikin
peräytyi eikä enää uskaltanut lähetä Mikolaita. Hän meni pois oven
ääreen ja jäi siihen seisomaan.

-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Porfyrius Petrovitsh heti hieman
päästyään tajuihinsa.

-- Minä olen ... murhaaja! toisti Mikolai hetken vaitiolon jälkeen.

-- Mitä?... Sinäkö?... Miten?... Kenet olet murhannut?

Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi kadottanut kaavansa. Hetken kuluttua
sanoi Mikolai:

-- Aljona Ivanovnan ja hänen sisarensa Lisavjetan ... olen minä ...
surmannut ... kirveellä. Minä olin pois tajuistani... lisäsi hän ja
vaikeni taas. Hän oli yhä vieläkin polvillaan.

Porfyrius Petrovitsh seisoi muutaman hetken ajatuksiinsa vaipuneena,
sitten tointui hän ja viittasi asiaan kuulumattomat katsojat pois. He
katosivat silmänräpäyksessä ja ovi sulkeutui. Sitten katseli hän
Raskolnikovia, joka seisoi eräässä nurkassa tuijottaen Mikolaihin.
Porfyrius aikoi juuri lähetä häntä, mutta luopui aikeestaan, katseli
häntä uudelleen, käänsi sitten katseensa Raskolnikoviin, sitten taas
Mikolaihin ja hyökkäsi sitten äkkiä päättäväisesti jälkimäisen kimppuun.

-- Mitä sinä aattelet? Miksi tulet sinä tielleni hulluuksinesi? huusi
hän raivoisena. -- Enhän ole sitä kysynyt sinulta ollenkaan!... Puhu,
oletko tosiaan surmannut heidät?

-- Minä olen murhaaja ... minä tunnustan... sanoi Mikolai.

-- Pötyä! _Millä_ surmasit heidät?

-- Kirveellä, jota talletin siltä varalta.

-- Ei kiirettä kirkkoon! Olitko yksin?

Mikolai ei ymmärtänyt kysymystä.

-- Tapoitko heidät yksin?

-- Aivan yksin. Mitka on viaton, eikä hänellä ole yhtään osuutta siinä.

-- No niin, no niin, ei Mitkan kanssa ole niin kiirettä... No, mistä se
johtuu, että silloin yhdessä juoksitte portaita alas? Portinvartijahan
kohtasi teidät molemmat.

-- Se tapahtui vain epäluulojen karkottamiseksi ... jotka minä ...
juoksin sieltä Mitkan kanssa... vastasi Mikolai aivan suoraan kuin
valmistuneena jo vastaamaan.

-- No, siinä se nyt on? huudahti Porfyrius suuttuneena. -- Hän toistaa
läksyä, pauhasi hän katsahtaen äkkiä Raskolnikoviin. Hänet oli Mikolai
nähtävästi niin vallannut, että hän hetkeksi unohti Raskolnikovin. Vasta
nyt hän tointui ja näytti alakuloselta.

-- Rodion Romanovitsh, kuoma kulta, suokaa anteeksi ... se ei sovi;
tulkaa ... tämä ei ole Teitä varten ... minä itse ... tässä voitte
nähdä, millaisten yllätysten alaisena saattaa olla, tulkaa, minä pyydän
Teitä.

Hän otti häntä kädestä ja osotti ovea kohti.

-- Vai niin! Tätä ette nähtävästi ollut odottanut? sanoi Raskolnikov,
joka luonnollisesti itsekään ei ymmärtänyt kaikkea, mitä tapahtui, mutta
jolla kuitenkin oli ollut aikaa rauhottua.

-- Ette kai Tekään odottanut tätä, kuomaseni? Miten kätenne
vapisevatkaan! Hi, hi!

-- Tehän vapisette myös, Porfyrius Petrovitsh?

-- Vapisenko? Sitä en voisi uskoa!...

He olivat jo ovella. Porfyrius odotti kärsimättömästi, että Raskolnikov
läksisi tiehensä.

-- Mutta minne yllätys jäi? Ettekö tahdo näyttää sitä minulle? sanoi
Raskolnikov pilkaten.

-- Hampaanne vieläkin tärisevät ja kuitenkin alatte uudelleen, hi, hi!
Miten Te sentään olettekaan myrkyllinen ihminen! Me näemme toisemme
jälleen.

-- Hyvästi ainaiseksi, toivon ma.

-- Jumalan tähden, Jumalan tähden! pauhasi Porfyrius happaman imelä hymy
suupielissään.

Raskolnikovin kulkiessa konttorin läpi huomasi hän, että hänen jälkeensä
katsottiin. Etehisessä huomasi hän ihmisjoukossa molemmat
portinvartijat, joita hän kerran oli kehottanut seuraamaan mukanaan
polisivartiokonttoriin. He seisoivat siellä odottamassa. Tuskin oli hän
portaitten alapäähän päässyt, kun hän kuuli Porfyrius Petrovitshin äänen
takanaan. Kääntyessään näki hän, että Porfyrius kiiruhti juosten hänen
jälkeensä henki kurkussa.

-- Vain yksi sana, Rodion Romanovitsh ... mitä tuohon asiaan koskee --
Jumalan tahto tapahtukoon! Mutta käydäksemme muodollisesti asiaan,
menetelläksemme oikeudenmukasesti, täytyy minun vaivata Teitä vielä
kerran ... me siis kohtaamme taas ... eikö totta?

Ja Porfyrius jäi hymyillen seisomaan hänen eteensä. -- Eikö totta!
toisti hän. Tuntui siltä kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin
enemmän ... mutta hän ei tehnyt sitä.

-- Ja minä, Porfyrius Petrovitsh, pyydän anteeksi ... että sillä lailla
tulistuin... sanoi Raskolnikov, joka taas oli päässyt itsensä herraksi
ja tunsi vastustamatonta halua tekeytyä ylpeäksi.

-- Ei merkitse mitään, ei mitään! lausui Porfyrius melkein ilosesti...
-- Minähän olin itsekin ... minullahan on tuollanen helposti kuohahtava
luonne, se vaivaa tosiaan minua! No, me siis kohtaamme vielä ... niin,
jos Jumala tahtoo, kohtaamme pian, sangen pian taas!

-- Ja silloin koetamme vihdoinkin oppia tuntemaan toisemme, keskeytti
Raskolnikov.

-- Niin, silloin opimme oikein tuntemaan toisemme, vahvisti Porfyrius
Petrovitsh katsellen häntä silmäänsä räpäyttäen, mutta silti sangen
vakavana.

-- Nyt siis menette syntymäpäiväkemuihin?

-- Hautajaisiin.

-- Ah niin ... hautajaisiin. Hoitakaa nyt hyvin itseänne ... kaikin
muodoin, pitäkää hyvää huolta itsestänne!

-- Mitäpä minä puolestani toivoisin Teille? Sitä en tosiaankaan tiedä,
sanoi Raskolnikov alkaen astua portaita alas. Vielä kerran hän kääntyi
ja sanoi: -- Minulla on halu toivottaa hyvää onnea, mutta Teilläpä on
liian koomillinen tehtävä!

-- Mitä tarkotatte, koomillinen? Porfyrius heristi korviaan.

-- Niin, aivan! Katsokaa tuota Mikolai parkaa, jota luultavasti olette
kiusannut ja piinannut, Teidän psykologisen järjestelmänne mukasesti
siksi kunnes hän vihdoin on antautunut ja tunnustanut. Päivin, öin
olette todistanut hänelle: sinä olet murhaaja, sinä olet murhaaja! Ja
nyt, kun hän on tunnustanut, aiotte taas saman leikin hänen kanssaan.
Nyt se on taas: sinä valehtelet, sinä et ole murhaaja, et voi olla sitä,
sinä vain luet ulkoläksyä. Sanokaa itse, eikö se ole koomillista?

-- Hi, hi, hi! Te siis kuulitte minun huomauttavan, että hän luki
oppimaansa läksyä?

-- Niin, miksikä en sitä olisi kuullut?

-- Hi, hi! Nerokasta, sangen nerokasta! Mikään ei jää Teiltä
huomaamatta. Teillä on hieno, terävä järki! Ja juuri sen koomillisen
puolen Te käsitätte ... hi, hi, hi! Gogolilla on myös tuota Jumalan
lahjaa mitä suurimmassa määrässä, eikö totta?

-- Niin, juuri Gogolilla!

-- Aivan niin, Gogolilla... Mieluista jälleennäkemistä siis vain!

-- Samaten!

Raskolnikov läksi kotiin. Hän oli vihdoinkin tullut niin hajamieliseksi
ja sekavaksi, että hän melkein tarvitsi neljännestunnin levätäkseen ja
kootakseen ajatuksiaan siinä istuessaan sohvalla huoneessaan. Vielä ei
hän uskaltanut ajatella, mitä äsken oli tapahtunut, kun Mikolai esiintyi
näyttämöllä. Hän tunsi olevansa suuresti liikutettu sekä että Mikolain
tilassa oli jotakin selittämätöntä, omituista, jota hän nyt ei voinut
käsittää. Mutta tunnustuksensahan oli todellinen todiste. Mutta se oli
myös selvää, miten tulisi käymään: Totuus pujahtaisi ennen pitkää
päivänvaloon ja silloin olisi taas hänen vuoronsa. Mutta niin kauvan oli
hän kuitenkin vapaa ja voi käyttää aikaa hyväkseen, sillä vaaraa ei hän
voinut välttää. Mutta miten suuri oli vaara? Asema alkoi selvetä. Kun
hän vielä kerran antoi tapahtumien ynnä Porfyriuksen kiitää ohitsensa,
ei hän voinut pidättää kauhun ja pelon tunnetta. Vielä ei hän tuntenut
kaikkia Porfyriuksen tarkotuksia, eikä myöskään voinut selvittää hänen
laskelmiaan. Osa pelistä oli selvänä ja avonaisena hänen edessään, eikä
kukaan luonnollisestikaan voinut paremmin päättää, miten vaaralliseksi
Porfyriuksen shakinsiirto olisi voinut käydä hänelle. Paljoa ei olisi
puuttunut siitä, että hän olisi ilmaissut itsensä. Porfyrius tunsi
vastustajansa luonteen ja sairaloisen tilan sekä käsitti hyvin käyttää
hyödykseen tätä tietoaan. Hän oli käyttäytynyt julkeasti määrätty
päämäärä mielessään. Sitä ei voi kieltää, että Raskolnikov oli joutunut
kylliksi huonoon valoon, mutta mitään todellisia todisteita ei
kuitenkaan ollut; kaikki, mitä tähän asti oli tapahtunut, oli vain
relatiivista merkitykseltään. Mutta nyt oli kysymys: oliko hänen
käsityksensä oikea, ehkä hän erehtyi? Oliko todellakin jotakin
tapahtuneesta jo edeltäpäin valmistettua? Ja myöntävässä tapauksessa,
mikä? Millä lailla he olisivat eronneet toisistaan, ellei tuota
odottamatonta Mikolain aikaan saamaa katastroofia olisi tapahtunut?

Porfyrius oli pelannut melkein liian julkisesti; se oli uskallettua,
mutta hän oli tehnyt sen ja jos hänellä olisi ollut useampia valtteja
kädessään, olisi hän kyllä pannut ne peliin. Siltä ainakin tuntui
Raskolnikovista. Mikä yllätys se mahtoi olla? Olikohan se ehkä vain
vale? Oliko sillä mitään merkitystä? Sisälsikö se jotakin, joka oli
tosiasiain tapaista, positivisen syytöksen kaltaista? Ehkä eilispäivän
mies? Minne hän oli joutunut? Missä hän oli? Jos Porfyrius tosiaan tiesi
jotakin varmasti, oli se yhteydessä tähän ihmiseen.

Hän istuutui sohvalle ja laski pään painuksiin. Koko hänen hermostonsa
värisi. Vihdoin hän nousi, otti lakkinsa ja kääntyi miettiväisenä ovea
kohti.

Hänellä oli epämääräinen aavistus siitä, ettei hänen ainakaan tänään
tarvinnut pelätä mitään. Ilontunne valtasi hänet. Hänen teki mielensä
kiiruhtaa Katerina Ivanovnan luo. Hautajaisiin hän tuli liian myöhään,
kenties, muistojuhlaan hän kuitenkin ennättäisi ... siellä hän saattoi
tavata Sonjan. Hän jäi seisomaan liikkumattomana, ajatuksiinsa
vaipuneena, ja hänen huulensa puristautuivat tuskalliseen hymyyn.

"Tänään, tänään!" toisti hän itsekseen. "Niin, juuri tänään... Niin on
asian laita..."

Hän aikoi juuri avata oven, kun se samalla aukeni itsestään. Hän vavahti
pelästyneenä ja peräytyi. Ovi avattiin hiljaa ja varovasti ja sisään
astui -- eilispäivän salaperäinen mies.

Mies pysähtyi kynnykselle, katseli Raskolnikovia hiljaisuuden vallitessa
ja astui sitten askelta lähemmä. Hän oli vallan kaltasensa, sama haamu,
sama puku, kuin päivää aikasemmin ... vain hänen kasvoissaan oli
tapahtunut suuri muutos. Hän näytti sangen huolestuneelta ja huokasi
syvään. Paljoa ei puuttunut, ettei häntä olisi käsittänyt naiseksi.

-- Mitä tahdotte? kysyi Raskolnikov kuolonkalpeana.

-- Suokaa anteeksi minulle ... minä olen rikkonut Teitä vastaan! sanoi
hän hiljaa.

-- Mitenkä?

-- Ilkeällä viittauksella.

He katselivat toisiaan.

-- Minä niin suutuin. Kun Te silloin ... ehkette ollut aivan selvä ...
ja pyysitte portinvartijoita viemään Teidät poliisivartiokonttoriin,
kysyessänne verta. Se suututti minua niin, että Teidän annettiin mennä
ja että Teitä pidettiin juopuneena. Se suututti minua niin, etten voinut
nukkua. Muistaessani Teidän osotteenne, tulin tänne eilen kysymään...

-- Kuka tuli tänne? keskeytti hänet Raskolnikov. Eräs valonsäde alkoi
pilkottaa hänelle.

-- Minä!... Minä olen tehnyt väärin Teitä kohtaan.

-- Te siis asutte siinä talossa!

-- Niin, minä olin yhdessä toverini kera portilla, Te olette kai
unohtanut sen? Me olemme asuneet siinä kauvan ... me olemme turkkureja
ja otamme kotityötä ... ja silloin suutuin minä niin...

Yhtäkkiä kävi toispäivän tapahtuma selväksi Raskolnikoville. Hän muisti,
että portinvartijoita lukuun ottamatta porttikäytävässä oli seissyt
useita muita ihmisiä, muun muassa joitakin naisia. Hän muisti, että eräs
ääni ehdotti hänet vietäväksi polisikonttoriin. Tämän henkilön kasvoja
ei hän voinut muistaa, mutta muisteli silloin kääntyneensä hänen
puoleensa ja vastanneensa hänelle.

Tämä oli siis syynä eilispäivän kauhuun. Hänen oli melkein mahdotonta
kestää ajatusta, että hän niin vähäpätöisen syyn takia oli ilmaista
itsensä. Lukuunottamatta sitä, että hän oli tarkastellut huoneustoa ja
kysellyt verta, ei tämä ihminen ihminen tiennyt kerrassaan mitään.
Senpä vuoksi ei Porfyriuskaan saattanut tietää enempää; hänellä ei siis
ollut muuta tukea kuin tuo kuumehourailu, ei ainoatakaan todellista
todistusta ... vain tuo psykologinen, jolla oli kaksi puolta ...
positivisesti siis ... ei mitään... Koska siis ei mitään ratkasevaa
todistusta ilmennyt (ja sellastahan ei voinut tapahtua) ... mitä he
silloin osaisivat tehdä hänelle? Miten voisivat he todistaa hänet
syylliseksi, vaikkakin he vangitsisivat hänet? Tuon tiedon huoneustosta
oli Porfyrius siis saanut tietää vasta hetki sitten, ennen ei hän ollut
siitä tietänyt mitään.

-- Oletteko vasta tänään puhunut Porfyriukselle ... että minä olin
siellä? kysyi hän äkillisen mielijohteen vaikutuksesta.

-- Kenelle Porfyriukselle?

-- Tutkintotuomarille.

-- Kyllä, minä sanoin sen hänelle. Portinvartijat eivät tahtoneet tehdä
sitä ja silloin tein minä sen.

-- Tänään?

-- Vain hetkeä aikaisemmin kuin Te tulitte hänen luokseen. Minä olen
kuullut kaikki, miten hän kiusasi Teitä.

-- Miksi? Mitä? Miten?

-- Siellä hänen luonaan, lautaseinän takana. Minä olin siellä kaiken
aikaa.

-- Mitä! Te siis olitte yllätys! Miten se on mahdollista? Kertokaa se
minulle.

-- Huomatessani, etteivät portinvartijat välittäneet siitä, mitä sanoin,
tehden tekosyyksi, että nyt oli jo liian myöhäistä sekä että he
pelkäsivät myöhemmin joutuvansa edesvastuuseen siitä, etteivät he
tulleet, suututti se minua suuresti. Minä en voinut nukkua, vaan aloin
hankkia selityksiä. Kun siis eilen olin saanut tietää asian laidan,
menin sinne tänään. Ensi kerralla ... ei hän vielä ollut tullut. Tuntia
myöhemmin ... ei minua otettu vastaan. Kolmannella kerralla ... otti hän
vihdoin vastaan minut. Minä aloin kertaa hänelle, miten kaikki oli
tapahtunut. Silloin alkoi hän juosta edes ja takasin huoneessa ja lyödä
rintoihinsa. "Te ryövärit", sanoi hän, "mitä olette tehneet? Jospa minä
vain olisin tiennyt sen, olisin heti tuonut vartijan kera!" Sitten hän
juoksi tiehensä, huuteli yhtä ja toista ja puhui heidän kanssaan
salaperäsesti eräässä nurkassa. Sitten hän taas kääntyi minun puoleeni.
Minä kerroin hänelle kaikki, kerroin myös sen hänelle, ettette Te ollut
uskaltanut vastata minulle sekä ettette Te ollut tuntenut minua.
Silloin alkoi hän taas juoksennella ja löydä rintoihinsa. Kun Teidät
ilmotettiin ... sanoi hän: Marssi tuonne lautaseinän taa; istu aivan
hiljaa, äläkä liiku, vaikka kuulisit mitä tahansa. Ehkä tahdon kysellä
sinulta vielä jotakin. Hän antoi itse minulle tuolin ja lukitsi oven.
Mutta kun Mikolka astui sisään, vei hän minut pois, heti sen jälkeen kun
Te olitte lähtenyt ja sanoi, että hän kutsuttaisi minut vielä kerran
kuulustettavaksi.

-- Kuulusteliko hän Mikolaita sinun läsnä ollessasi?

-- Heti Teidän mentyänne vei hän minut pois ja alkoi vasta sitten
kuulustella Mikolaita.

Mies kumarsi taas ja kosketti lattiaa sormenkärjillään.

-- Suokaa anteeksi paha tekoni ja panetteluni!

-- Jumala suokoon sen sinulle! vastasi Raskolnikov ja kun hän oli tämän
sanonut, kumarsi mies vielä kerran, muttei niin syvään kuin ennen, vain
vyötäisiin saakka, kääntyi hitaasti ja läksi.

-- Kaikella on kaksi puolta ... nyt on kaikella kaksi puolta, toisti
Raskolnikov ja läksi rohkeampana kuin koskaan ennen huoneestaan.

-- Nyt vasta taistelemme keskenämme! sanoi hän pilkallisesti nauraen ja
mennen portaita alas. Mutta pelkoaan ajatteli hän ylenkatseella ja
inholla.



VIIDES OSA.



I.


Se aamu, joka seurasi Dunetshkan ja Pulcheria Alexandrovnan ikävää
selitystä, vaikutti sangen painavasti Lushiniin. Hänen suureksi
mielipahakseen selveni hänelle vähitellen yhä enemmän, että se, mitä hän
edellisenä päivänä oli pitänyt innoitteluna ja mahdottomana, oli
muuttunut todellisuudeksi. Se haava, minkä hänen itserakkautensa oli
saanut, kiusasi kaiken yötä hänen mieltään.

Heti vuoteelta noustuaan meni hän peilin eteen nähdäkseen, eikö sappea
ollut tunkeutunut vereen. Mutta kun peili oli rauhoittanut hänet,
rauhoittui hän hieman siinä toivossa, että hän vallan varmasti muualta
tapaisi morsiamen, joka ehkä vielä paremmin voisi vastata hänen
vaatimuksiaan.

Mutta tuskin oli tämä ajatus syntynyt hänessä, ennenkuin se muuttui niin
vastenmieliseksi, että hän antoi palttua sille, joka nosti pilkallisen
hymyn hänen huonetoverinsa ja nuoren ystävänsä, Andrei Semjonovitsh
Lebesjatnikovin huulille. Pietari Petrovitsh huomasi tämän hymyn ja pani
sen heti muistiin nuoren ystävänsä tilille.

Hän oli raivoisan happamana siitä tekemästään tyhmyydestä, että ilmoitti
Andrei Semjonovitshille tuloksen edellisen illan kohtauksesta. Hän oli
nyt ottanut kaksi harha-askelta. Tänään seurasivat kaikki
epämiellyttävyydet toisiaan. Senatissakin oli hänellä ollut huono onni
eräässä lainopillisessa jutussa. Myös oli hänessä synnyttänyt mielipahaa
se isäntä, jolta hän oli vuokrannut huoneustonsa, missä tulisi asumaan
naimisiin mentyään ja minkä hän oli panettanut kuntoon. Isäntä oli
saksalainen käsityöläinen, joka ei millään lailla tahtonut särkeä äsken
tehtyä vuokrasopimusta, vaikkakin Lushin jätti huoneuston korjattuna, ja
pyysi saada koko sen summan maksetuksi, jonka hän oli luvannut
vuokrasopimuksen rikkoutumisen varalta. Huonekalujen myyjä ei myöskään
tahtonut antaa ruplaakaan takasin saamistaan käsirahoista, vaikkei yhtä
ainoatakaan ostetuista huonekaluista oltu viety pois puodista.

"Mutta enhän minä voi mennä naimisiin huonekalujen tähden", ajatteli hän
harmistuneena. "Mutta onko se myös mahdollista, että kaikki on
menetettyä? Eiköhän minun vielä pitäisi yrittää kerran?"

Ajatellessaan Dunetshkaa täyttyi hänen sielunsa suloisesta mielihyvästä.
Se oli tuskallinen hetki hänelle. Jos hänen olisi ollut mahdollista
surmata Raskolnikov vain toivomuksen lausumisella, ei Lushin olisi
epäillyt hetkeäkään lausua sitä toivomusta.

"Se oli myös suuri virhe, etten antanut heille rahoja", ajatteli hän
palatessaan Lebesjatnikovin huoneeseen. "Miksi olin niin ahne? Mikä
vaikutin oli siinä määräävänä! Niin, se on totta, että minä tahdoin
heidän tutustuvan hätään ja kurjuuteen, jotta he kunnioittaisivat ja
arvossapitäisivät minua hyväntekijänään. Mutta sen sijaan onkin käynyt
tykkänään toisin. Jos minä sitä vastoin olisin antanut hänelle lahjoja
viidentoista sadan ruplan arvosta koristuksiksi, olisi asia nyt
tykkänään toisella kannalla. Silloin eivät he olisi niin helposti
voineet antaa minulle matkapassia. Sellaiset ihmiset tahtovat aina, jos
rikkomus tapahtuu, antaa takasin mitä ovat saaneet, ja se olisi ehkä
käynyt heille vaikeaksi. Eivätkä he myöskään olisi tahtoneet ajaa pois
miestä, joka oli heidän hyväntekijänsä. Minä olen menetellyt sangen
tyhmästi!" Hän oli vihanen itselleen ja kutsui itseään aasiksi ...
luonnollisesti toisten kuulematta.

Hän oli kotiin palatessaan kaksin verroin niin suuttunut kuin
lähtiessään. Muistojuhlan valmistukset Katerina Ivanovnan huoneessa
herättivät hänessä sillä välin uteliaisuutta. Hän kummasteli, eikö
hänkin ollut kutsuttu, mutta tapahtuneet ikävyydet olivat saattaneet
hänet unohtamaan kaiken muun.

Hän kiiruhti noutamaan selityksiä madame Lippewechseliltä, joka Katerina
Ivanovnan vielä ollessa kirkkomaalla, teki tarpeellisia valmistuksia; ja
häneltä sai hän tietää, että toimitettaisiin juhlalliset hautajaiset.
Melkein kaikki talon asukkaat olivat kutsutut. Lebesjatnikov heidän
kerallaan. Pietari Petrovitsh ei ollut yksistään kutsuttu, vaan
odotettiinpa häntä kaihoten juhlan tärkeimpänä ja ylhäisempänä vieraana.

Amalia Ivanovnaa oli erikoisen kohteliaasti pyydetty saapumaan, vaikka
hän ja leski vielä olivatkin riidoissa keskenään, ja hän oli luvannut
tehdä kaikki valmisteet. Hän tunsi tällöin suurta mielihyvää ja oli
ylpeä niistä korukapineista, jotka häntä tässä tilaisuudessa koristivat.

Pietari Petrovitshin katseltua alkuvalmistuksia, juohtui hänen mieleensä
omituinen päähänpisto ja hän läksi Lebesjatnikovin huoneeseen. Hän oli
nimittäin saanut kuulla, että Raskolnikov oli kutsuttujen joukossa.

Andrei Semjonovitsh oli sattumalta kotona koko aamupuolen. Lushin oli
omituisessa, joskin vallan luonnollisessa suhteessa tähän herraan.

Pietari Petrovits nimittäin vihasi ja ylenkatsoi häntä rajattomasti heti
tulostaan saakka. Se ei johtunut yksistään säästäväisyyssyistä, vaikka
se olikin pääseikka, joka oli saanut hänen asettumaan asumaan siinä,
vaan olipa vielä toinenkin syy, joka oli johtanut hänet siihen.

Jo oleskellessaan maaseudulla oli hän kuullut, että hänen entinen
holhokkinsa Andrei Semjonovitsh oli kiihkosimpia edistyksen mieliä, sekä
että hänellä eräissä salaperäisissä ja mieltäkiinnittävissä piireissä
oli tärkeäkin osansa. Tämä oli vaikuttanut Lushiniin. Nämä mahtavat
yhteiskunnan jäsenet olivat jo kauvan vireillä pitäneet hänessä
salaperäistä, epämääräistä pelkoa. Hän oli tosin kuullut, että
Pietarissa oli edistyksen miehiä, mutta hänellä oli väärä käsitys näistä
nimityksistä. Enemmän kuin kaikkea muuta pelkäsi hän paljastuksia, ja se
oli syynä siihen lakkaamattomaan levottomuuteen, joka vaivasi häntä
ajatellessaan, että hän aikoi keskittää toimintansa Pietariin.

Muutamia vuosia sitten oli hän ollut tilaisuudessa huomaamaan ne
paljastukset, joiden uhreiksi oli joutunut kaksi maaseudun valtaniekkaa.
Siksi oli hän ottanut toimekseen tutkia heti Pietariin tultuaan, miten
kaiken tämän laita oli, jotta välttämättömässä tapauksessa voisi hyvissä
ajoin lukeutua kuuluvansa "nuorempaan sukupolveemme". Hän oli toivonut
voittavansa Lebesjatnikovin asiansa puolelle.

Luonnollisesti ei kestänyt kauvaakaan, ennenkuin hän oli tarkoin
tutkinut Andrei Semjonovitshin, joka oli sangen tavallinen ja
yksinkertanen ihminen. Mutta siltä ei hän voinut tuntea itseään
varmaksi. Hän ihmetteli, oliko näillä ihmisillä mitään vaikutusvaltaa
sekä oliko hänen yhtään pelättävä heitä. Eikö ollut mahdollista
tilaisuuden sattuessa hiipiä heidän joukkoonsa, jos heillä tosiaan oli
valtaa, voidakseen sittemmin -- vetää heitä nenästä?

Andrei Semjonovitsh oli pieni, sairaloinen ja voimaton. Hän oli alempi
virkamies, sangen vaaleaverinen, ja partansa, josta hän suuresti
ylpeili, oli kuin kotletti. Hänellä oli melkein aina punaset silmät.
Hänen sydämensä oli hyvä, mutta hänen puheensa ilmaisi itserakkautta
ollen tunkeilevakin... Tarkastaessa tuntui hänen ruumiinsa sangen
naurettavalta. Amalia Ivanovna laski hänet paraimpain vuokralaistensa
joukkoon, syystä ettei hän ollut patajuoppo, vaan maksoi täsmällisesti
vuokransa, mutta tulos kaikesta oli kumminkin se, että Andrei
Semjonovitsh tosiaan oli jotenkin yksinkertanen. Hän oli intohimoisesti
liittynyt "nuorempaan sukupolveemme". Hän kuului siihen narrien,
epäsikiöitten ja ylpeäluontoisten, puolsivistyneitten ryövärien
joukkoon, joista heti tulee jokaisen uuden aatteen kannattajia,
tehdäkseen siitä sittemmin pilaa ja maalatakseen irvikuvia kaikesta,
jonka kanssa joutuivat kosketuksiin, joskin he sen tekevät mitä
paraimmassa tarkotuksessa ja tahtovat vain hyvää.

Vaikka Lebesjatnikov oli sangen hyväntahtonen, oli hän kuitenkin alkanut
inhota entistä holhoojaansa. Se oli siis molemminpuolinen tunne.
Tyhmyydestään huolimatta oli Lebesjatnikov heti huomannut, että Lushin
valehteli hänelle ja salaisesti ylenkatsoi häntä sekä ettei hän pitänyt
häntä "oikeana". Hän oli koettanut selitellä Fourierin ja Darwinin
teorioja, mutta huomasi, että Pietari Petrovitsh kuunteli häntä
ivallinen ilme kasvoillaan. Viime aikoina alkoi Lushin suorastaan tehdä
pilaa hänestä. Pietari Petrovitsh tunsi nimittäin vaistomaisesti, että
Lebesjatnikov oli sekä vähäpätöinen että tyhmä ihminen ja kaiken lisäksi
loruilija, jota eivät toverinsa vähääkään pitäneet arvossa, ja oli hän
saanut kaikki tietonsa toisilta; sitä paitsi ei hän ollenkaan tuntunut
tuntevan asiaansa, erittäin propagandaan nähden, koska hän lakkaamatta
saattoi itsensä vastakohtiin... Mikä paljastaja hän oli! Tähän
lisättäköön, että Pietari Petrovitsh alussa antoi syöttää itselleen
vastuksetta niitä kummallisimpia asioita, kuten esimerkiksi, että hän
voimansa perään auttaisi tulevan kommuunin perustamista (johonkin
paikkaan Heinätorin varrella), tai ettei hän vastustaisi, jos Dunetshka
hankkisi vaikkapa kuherruskuukautenakin itselleen jonkun rakastelijan,
ettei hän kastattaisi lapsiaan ... ynnä muuta samantapaista. Pietari
Petrovitsh myöntyi vaijeten kaikkeen tähän, ottipa vastaan ylistelyjäkin
tulevasta hyvästä tahdostaan ... hän piti kaikesta imartelusta.

Pietari Petrovitsh oli varhain aamulla vaihtanut joitakin viiden
prosentin arvopapereja. Hän istui nyt pöydän ääressä laskemassa
pankkiseteleitään. Andrei Semjonovitsh, jolla tuskin koskaan oli rahoja,
käveli edes ja takasin lattialla ja katseli välinpitämättömästi, melkein
ylenkatseellisesti pankkiseteleitä. Pietari Petrovitsh ei pitänyt
mahdollisena sitä, että toinen voi välinpitämättömästi katsella niin
monia seteleitä.

Lebesjatnikov ajatteli puolestaan katkeruudellansa, että Lushin varmaan
taaskin ajatteli pahaa hänestä ja että hän iloitsikin voidessaan
kiihdyttää nuorta ystäväänsä levitettyine seteleineen antaen hänen
tuntea sen eron, joka oli heidän välillään.

Lebesjatnikovista tuntui siltä kuin Lushin tällä kerralla olisi ollut
harmillisempi ja epäkohteliaampi kuin koskaan ennen, vaikka hän oli
koettanut selittää hänelle mieliainettaan, nimittäin kommunin
perustamista uusien periaatteitten pohjalle. Ne lyhyet huomautukset ja
lausunnot, joilla hän katkasi laskelman, ilmaisi salaamatonta ivaa.
Mutta "inhimillinen" Andrei Semjonovitsh antoi Lushinille anteeksi
huonon tuulensa edellisten päivän tapausten ja välien rikkoutumisen
pohjalla Dunjan kanssa ja hän paloi halusta saada kajota tähän
aineeseen.

-- Mitä muistojuhlaa tuon lesken luona vietetään? kysyi Pietari
Petrovitsh äkkiä.

-- Ettekö sitä tiedä! Minähän eilen kerroin siitä ja kuvasin kaikki
heidän tapansa ja tottumuksensa. Te olette myös kutsuttu, sen tiedän.
Eilenhän itse puhuitte hänen kanssaan.

-- Minun oli mahdotonta odottaa, että tämä köyhä houkkio tuhlaisi
hautajaisiin kaikki ne rahat, jotka hän sai tuolta Raskolnikov narrilta.
Ohikulkiessani hämmästyi vallan niistä valmistuksista, joita tehtiin.
Sanotteko, että minä myös olen kutsuttu? Miten?... Sitä en voi muistaa.
Kuitenkaan en mene sinne. Mitä minä siellä tekisin! Eilen puhuin
ohimennen hänelle mahdollisuudesta saada virkamiehen leskenä eläke. Ehkä
se on syynä siihen, että hän on kutsunut minut. Ha, ha!

-- Minäkään en aijo mennä sinne, sanoi Lebesjatnikov.

-- Tehän olette kerran lyönyt häntä ja siksi on vallan luonnollista,
että häpeätte käydä hänen luonaan.

-- Ketä olen lyönyt? huudahti Lebesjatnikov punastuen.

-- Tehän annoitte kuukausi sitten Katerina Ivanovnalle kuuman
selkäsaunan! Kuulin sen viimeksi eilen.

-- Se on vain valetta ja panettelua. Asian laita on aivan toisellainen.
Minä vain puolustausin. Hän heittäysi päälleni ja veti minua parrasta...
Minun mielestäni tulee kullakin olla oikeus puolustautua. Sitäpaitsi en
pidä siitä, että kukaan hyökkää kimppuuni ... periaatteen vuoksi. Sillä
se on hirmuvaltiutta. Olisinko minä pysynyt rauhallisena? Ei, minä
luonnollisesti työnsin hänet pois luotani.

-- Ha ha, ha! nauroi Lushin.

-- Minä tiedän, että Te teette pilkkaa minusta, koska itse olette hurjan
äkänen... Se on lorua kaikki, eikä se ole missään yhteydessä
naiskysymykseen! Te olette käsittänyt sen väärin. Minä luulin, että jos
sitä voi pitää tosiasiana, että miehet ja naiset ovat yhtä arvoset myös
fysilliseen voimaankin nähden ... jota nyt tosiaan väitetään; niin
täytyy sen moisessa tapauksessa myös olla siten. Luonnollisesti on minun
perästäpäin täytynyt tunnustaa, että mitään sellasta ei voi esiintyä,
sillä selkäsaunaa ei voi puolustaa missään suhteessa. Sellaset kokoukset
ovat vallan käsittämättömiä tulevassa yhteiskuntajärjestelmässä ...
siksi voi tuntua omituiselta se, että pohtii molemminpuolista oikeutta
antaa toiselle selkään. Niin tyhmä en minä ole ... vaikka selkäsaunaa
vielä käytetäänkin... Se on ... tulevaisuudessa loppu, mutta vielä se on
olemassa ... niin! Piru vieköön ... tuleehan tässä aivan ymmälle! Minä
en ollenkaan siitä syystä jätä käymättä muistojuhlassa, en ollenkaan. Se
tapahtuu periaatteen vuoksi, kun ne käy hautajaisissa, siinä syy.
Voisihan sinne mennä tekemään hieman ... vahinko vain, ettei siellä ole
ketään mustatakkia, silloin minäkin menisin sinne.

-- Te tahdotte nauttia niitten ruokaa ja juomaa, jotka Teidät ovat
kutsuneet tehdäksenne vain sittemmin pilaa heistä.

-- Ei, minä tahdon vain protesteerata, s.o. panna vastalauseeni. Sillä
edistän hyödyllistä tarkotusta ja voin tehdä propagandalle hyvän
palveluksen. Joskin he alussa suuttuisivat siitä, että minä soimaan
heidän tyhmiä tapojaan ja tottumuksiaan, huomaavat he kuitenkin pian,
että minusta on ollut hyötyä. Sama oli Tenebjevon laita, joka nyt kuuluu
kommuniin. Hän jätti perheensä ja kirjoitti vanhemmilleen, ettei hänellä
enää ollut halua elää ennakkoluulojen vallassa, vaan että hän juuri oli
aikeissa mennä laittomaan avioliittoon. Kansa puhui, että hänen
velvollisuutensa olisi ollut säälivämmällä tavalla selittää asia
vanhemmille, mutta lempeys ei ole paikallaan moisessa tapauksessa.
Täytyy protesterata voimakkaasti! Väienz teki sen radikalisemmin.
Oltuaan sairaana seitsemän vuotta, jätti hän miehen ja lapset pulaan ja
kirjoitti hänelle: "Minä olen nyt tullut siihen mielipiteeseen, etten
voi elää onnellisena Teidän kanssanne. Minä en tahdo koskaan antaa
anteeksi sitä, että Te olette salannut minulta sen, että on toinen
yhteiskuntajärjestelmä, kommuni. Aivan äskettäin sain sen tietää eräältä
ylevämieliseltä mieheltä, jonka luokse myös olen lähtenyt, ja jonka
kanssa aijon perustaa kommunin. Minä sanon sen suoraan, sillä minä en
tahdo pettää teitä. Teillä on täydellinen vapautenne tehdä ja toimia
mielenne mukaan. Älkää toivoko saavanne minua takasin, sillä se on liian
myöhäistä. Minä toivon Teille onnea ja menestystä!" Siten on moisia
kirjeitä kirjotettava!

-- Eikö Tenebjevo jo ole kolmannessa laittomassa avioliitossa?

-- Vasta toisessa. Mutta vaikka jo olisikin neljännessä tai viidennessä,
ei se merkitsisi mitään. Kaikkihan on pelkkää lorua. Jos koskaan
johtuisi mieleeni valittaa sitä, että olen menettänyt vanhempani,
tapahtuisi se juuri siitä syystä. Miten usein olenkaan ajatellut sitä
protestia, jonka avulla selittäisin heille tuon katsantokantani.
Aikomuksesta olisin etsinyt syytä siihen. Minä olisin sen selittänyt
heille päivää selvemmäksi. Se on tosiaan vahinko, etteivät he ole
elossa... Minä olisin aivan saattanut heidät hämmästymään!

-- Vai niin, Te olisitte tosiaan saattaneet heidät hämmästymään, ha, ha,
ha! Jättäkäämme tämä, keskeytti Pietari Petrovitsh hänet, --sanokaa
minulle mieluummin: tunnetteko vainajan tytärtä, tuota pientä
huomaamatonta olentoa? Onko se tosiaan totta, mitä hänestä sanotaan?

-- Entä jos olisikin? Minun mielipiteeni mukaan, se on, oman
henkilökohtaisen vakaumukseni mukaan, on se naisen oikea, normaliasema.
Niin, miksikä ei? Nykyisissä yhteiskuntaoloissa ei tämä asema ole
normali, sillä se on pakollinen, mutta tulevaisuudessa on se normali, se
on, vapaaehtoinen. Hän oli nytkin oikeassa ... hän kärsi. Se oli hänen
rahastonsa, pääomansa niin sanoaksemme, jonka suhteen hänellä oli täysi
määräämisvalta. Luonnollisestikaan ei tulevassa yhteiskunnassa tarvita
mitään rahastoa. Mutta siellä saa hänen asemansa tykkänään toisen
merkityksen, siitä tulee järjellinen ... sopusointuinen. Mitä Sofia
Semjonovnaan tulee, pidän hänen menettelytapaansa jyrkkänä,
henkilökohtaisena vastalauseena yhteiskuntajärjestelmää vastaan ja
kunnioitan häntä mitä syvemmin, niin, kun näen hänet, iloitsen häntä.

-- Ja yleisesti kerrotaan, että juuri Te tahdoitte saada hänet pois
talosta?

Lebesjatnikov vallan hurjistui.

-- Vait! Mitä katalinta lorua! pauhasi hän. -- Se ei ollut ollenkaan
tarkotukseni, ei ollenkaan, ei todellakaan. Kaiken tuon on Katerina
Ivanovna valehdellut, syystä ettei hän käsittänyt mitään. Minä en
ollenkaan ajatellut tuottaa pahaa Sofia Semjonovnalle. Minä olen vain
vallan yksinkertasesti koettanut kehittää hänen järkeään ja sitä vallan
vapaana itsekkyydestä. Minä olen koettanut herättää hänessä protestia...
Minä ajattelin pelkästään protestia, mutta Sofia Semjonovna ei voinut
missään tapauksessa asua kauvemmin tässä talossa.

-- Oliko häntä jo ehkä pyydetty yhtymään kommuniin?

-- Te vain teeskentelette ja toisinaan sangen onnistumattomasti,
suvaitkaa minun vain tehdä se huomautus! Ettekö te käsitä hiukkaakaan
tätä! Kommunissa ei ole mitään sellaisia osia. Kommunit ovat juuri
perustetut katoamista varten. Kommunissa menettää juuri tuo osa nykyisen
ominaisuutensa. Mikä tässä on vähämielistä, on siellä viisasta, mikä
täällä nykyisissä olosuhteissa luonnotonta, on siellä luonnollista.
Kaikki riippuu ympäristöstä ja yhteiskuntaoloista. Yhteiskuntajärjestys
on kaikki, ihminen ei ole mitään. Sofia Semjonovnan kanssa olen mitä
paraimmissa väleissä, hän ei ole koskaan pitänyt minua vihamiehenään.
Minä olen tosiaankin tuumissa saada hänet yhtymään kommuniin, mutta
tykkänään toisella perusteella. Me tahdomme perustaa oman kommunin, joka
on erikoista lajia ja leveämmällä pohjalla kuin edellinen. Me olemme
päässeet huomattavasti pitemmälle perusteissamme. Me kiellämme paljon
enemmän! Jos dobroljaleov taasen voisi syntyä, tahtoisin polemiserata
häntä vastaan. Bjalinskyn löisin tantereeseen, kuitenkin jatkan Sofia
Semjonovnan kehittämistä. Hän on erinomanen, oivallinen luonto.

-- No, ja te luonnollisesti käytätte hyväksenne tuota oivallista
luontoa, vai miten? Ha, ha, ha!

-- En, en!... Voi, en!... Päinvastoin!

-- No, minä sanon "päinvastoin", ha, ha, ha! Sepä oli komea lausunto.

-- Niin, se on todellakin totta. Mistä syystä salaisin sitä Teiltä,
sanokaa. Päinvastoin! Minusta on tosiaan omituista, että hän on niin
pelokas, niin kaino ja niin hienotunteinen minulle.

-- Ja te... Te luonnollisesti "kehitätte" häntä ... todistatte hänelle,
että kaikki tuo hienotunteisuus on tyhmää lorua?

-- En ollenkaan, ei, en ollenkaan. Voih miten Te olette käsittänyt tuon
sanan "kehittää" raa'asti, niin, tyhmästi ... suokaa anteeksi
sanamuotoni... Te ette tahdo ollenkaan ymmärtää! Oi, Jumalani, miten Te
olette ... vähän edistynyt! Me taistelemme naisen vapauden puolesta,
mutta Teillä on tykkänään toista mielessänne... Ryhtymättä laajemmin
käsittelemään kysymystä kainoudesta ja hienotunteisuudesta ...
käsitteistä, jotka itsestään ovat hyödyttömiä, jotka kuuluvat
ennakkoluuloihin ... myönnän hänen olevan oikeassa, kun hän on kaino
minua kohtaan, sillä se riippuu kokonaan hänen omasta tahdostaan. Hän on
täydellisen oikeassa. Jos hän sanoisi minulle: "Minä rakastan teitä",
käyttäisin luonnollisesti sitä hyväkseni, sillä tyttö miellyttää minua
suuresti. Mutta kukaan ei voi millään lailla esiintyä kohteliaammin
häntä kohtaan kuin minä ... minä odotan ja toivon ... siinä kaikki.

-- Antakaa hänelle mieluummin jotakin lahjoja! Minäpä lyön vetoa siitä,
ettette kertaakaan ole ajatellut sitä.

-- Te ette ymmärrä vähintäkään, minä toistan sen. Tytön asema on nyt
kerran sellanen... Mutta tässä on kysymyksessä tykkänään toiset seikat.
Te yksinkertasesti ylenkatsotte häntä. Mutta siinä tilassa, missä hän
on, ylenkatsotte Te häntä, mutta sehän on vain ikäkulu ennakkoluulo! Ja
siksi ette osota hänelle sitä arvonantoa, jota jokasella ihmisellä on
oikeus vaatia. Te ette tunne häntä. Minä voin olla suutuksissani siitä,
että hän viime aikoina on lopettanut lukemisensa, eikä enää koskaan
lainaa kirjoja minulta. Ennen tuli hän sangen usein tänne. Vahinko vain,
että hänellä, joka on taipuva jyrkkään ja vakavaan protestiin ... jota
hän jo on osottanut ... kuitenkin on liian vähän itsenäisyyttä ja
riippumattomuutta, liian vähän kieltäytymistarvetta ... täydellisesti
vapautuakseen muutamista ennakkoluuloista ja ... tyhmyyksistä, vaikka
hän käsittää ja ymmärtää oivallisesti useita asioita, kuten esimerkiksi
käden suudelmisen, kun mies lähenee naista suutelemalla hänen kättään,
syystä että yhdenvertasuuslakia siellä rikotaan. Keskuudessamme
pohdittiin äskettäin tätä kysymystä ja me ilmaisimme sen hänelle.
Selityksiäni työläisten järjestäytymisestä Ranskassa kuunteli hän myös
sangen tarkkaavasti. Paraillaan kehitän hänelle erästä tulevan
yhteiskuntajärjestelmän kysymystä, joka koskee kaikkien oikeutta
vapaasti tulemaan jokaisen yksilön asuntoon.

-- Mitä se merkitsee?

-- Viime aikoina on sitä kysymystä pohdittu, missä määrin kukin kommunin
jäsen on oikeutettu tulemaan mihin aikaan tahansa toisen jäsenen, miehen
tai naisen, huoneeseen ... ja se päätös tehtiin, että jokaisella
jäsenellä on tämä oikeus...

-- Entä, jos tällä jäsenellä juuri sattuisi olemaan jotakin tärkeätä
tekeillä! Ha, ha, ha!

Andrei Semjonovitsh raivostui.

-- Te esitätte aina noita kirottuja tyhmyyksiänne! huudahti hän
suuttuneena. -- Miten Olinkaan tyhmä, kun silloin systemiä Teille
selittäessäni mainitsin jotakin noitten tärkeitten asioitten johdosta;
piru ne periköön! Ne ovat aina sellasen väen kolauskivenä kuin Teidän,
joka voi nauraa ymmärtämättä asian laitaa. Minä olen aina ollut sitä
mieltä, että vasta-alkajoita olisi vasta lopussa tutustutettava siihen
asiaan, vasta kun he ovat käsittäneet systemin kokonaisuudessaan, ja kun
ihminen heissä on kehittynyt ja hyvällä tiellä. Sanokaa minulle, minä
pyydän sitä, löydättekö tosiaan mitään niin vastenmielistä ja
halveksuttavaa -- sanokaamme esimerkiksi lantatunkiossa? Minä olen
ensimäinen, joka ottasin sellasen puhdistaakseni. Siinä en edes
tarvitsisi hillitä itseäni. Se on aivan yksinkertasta ... työ, jalo,
inhimilliselle yhteiskunnalle hyödyllinen toimitus, jonka ei tarvitse
jäädä minkään muun työn jälkeen ja joka on suurempi kuin mikä Rafaelin
tai Rushkinin suurteos tahansa, syystä että se on hyödyllisempää.
[Edellinen kuuluisa maalari renessansin ajalla; jälkimäinen kuulu
venäläinen runoilija ja kirjailija yhdeksännellätoista vuosisadalla.
_Suom. muist_.]

-- Ja ylevämpää ... kaikin mokomin ylevämpää ... ha, ha, ha!

-- Ylevämpää? Mitä se merkitsee? Sellasia sanamuotoja en käsitä, kun
mitä sovitetaan lausuntoihin ihmisen toiminnasta. "Ylevämpää" ... kaikki
tuo on lorua, vanhentuneita, ennakkoluuloisia lauseparsia, jotka minä
kiellän. Kaikki, mikä on hyödyllistä ihmiskunnalle, on myös ylevää. Minä
tunnustan vain yhden; hyödyllisen!... Irvistelkää nyt mielenne mukaan,
niin on asianlaita kumminkin.

Pietari Petrovitsh nauroi täyttä kurkkua. Hän oli lopettanut
laskemisensa ja kätkenyt rahat, josta kuitenkin osa oli pöydällä.
Kysymys lantatunkioista oli naurettavaisuudestaan huolimatta ja usein
antanut aihetta riitaan ja väittelyihin heidän välillään. Tällä kerralla
oli Lushin vain tahtonut suututtaa Lebesjatnikovia.

-- Teidän eilinen huono onnenne tekee sen, että olette niin äkäilevä ja
toraileva, jatkoi Lebesjatnikov. "Riippumattomuudestaan" ja
"protesteistaan" huolimatta ei hän rohjennut täysin vastustaa Pietari
Petrovitshia. Hänellä oli nuoruudestaan kunnioituksen tunnetta häntä
kohtaan, josta hän ei vieläkään kyennyt täysin vapautumaan.

-- Suokaa minulle mieluummin, keskeytti Pietari Petrovitsh koppavasti ja
ivallisesti, -- voitteko ... tai oikeammin ... oletteko niin hyvissä
väleissä tuon nuoren henkilön kanssa, että uskallatte pyytää häntä
saapumaan tänne nyt heti ... hetkeksi tähän huoneeseen. Minä luulin
kuulevani, että he hetki sitten palasivat kaikki kirkkomaalta ... heidän
kävelynsä saattaa kuulua sieltä ... minä tahtoisin mielelläni nähdä tuon
henkilön.

-- Mutta mikä? kysyi Lebesjatnikov kummastuneena.

-- Hm ... minä haluan nähdä häntä. Tänään tai huomenna muutan täältä ja
minä tahtoisin sitä ennen ilmottaa hänelle jotakin... Te voitte
kernaasti olla saapuvilla, niin, minusta olisi erinomaisen ilosta, että
tahtoisitte tehdä sen, sillä muuten voisitte luulla minusta, Herra
tietäköön, mitä.

-- Minä en luulisi mitään ... jos Teillä on jotakin sanottavaa hänelle,
ei mikään ole helpompaa kuin huutaa hänet tänne. Sen teen heti. Voitte
olla vakuutettu siitä, etten minä aseta mitään esteitä tielle.

Viiden minuutin kuluttua palasi Lebesjatnikov tosiaan Sonetshkan kera.
Tämä oli suuresti kummastunut ja, kuten tavallista, alakuloinen.
Sellasissa tilaisuuksissa oli hän aina arka. Jo lapsena oli hän ujo
uusien ihmisten, uusien tuttavuuksien parissa, mutta nyt vielä
enemmän... Pietari Petrovitsh otti hänet vastaan ystävällisesti ja
kohteliaasti, hieman luottamustakin herättävällä tavalla, joka hänen
mielipiteensä mukaan oli luvallista kunnolliselle ja sirolle miehelle,
kuten hänelle, nuorta ja eräissä suhteissa "mieltäkiinnittävää" henkilöä
kohtaan. Hän koetti noudattaa tyttöön rohkeutta ja asetti hänet
istumaan vastapäätä itseään pöydän ääreen. Sonja istuuntui ja katseli
ympärilleen ... katsellen Lebesjatnikovia, rahoja, jotka olivat
levällään pöydällä, ja Pietari Petrovitshia, josta hän ei sitten
kääntänyt katsettaan. Lebesjatnikov aikoi jättää huoneen, mutta hänet
esti siitä ovella Pietari Petrovitsh.

-- Onko Raskolnikov siellä? kysyi hän kuiskaten.

-- Raskolnikov? kyllä, hän on siellä. Miksi kysytte sitä? Hän tuli juuri
nyt, minä näin hänet ... mikä hänen on?

-- No, silloin pyydän Teitä jäämään tänne, eikä antaa minun olla
yksinäni ... tämän ... tämän naisen kanssa. Se on pikkuasia, mutta siltä
voidaan siitä sepittää Herra ties mitä, enkä minä mielelläni tahtoisi,
että Raskolnikov voisi sanoa mitään heille... Te ymmärrätte, mitä
tarkotan?

-- Tietysti, minä ymmärrän ... minä ymmärrän, lausui Lebesjatnikov. --Te
olette oikeassa, vaikka varovaisuutenne minun mielipiteeni mukaan menee
liian pitkälle ... mutta te olette oikeassa. Jos niin tahdotte, jään
tänne. Minä asetun ikkunan ääreen ja olen ujostelematta.

Pietari Petrovitsh istuutui taas vastapäätä Sonjaa ja katsoi häneen
vakavasti.

-- Kaikkein ensiksi tahdon pyytää Teitä, Sofia Semjonovna, viemään
anteeksipyyntöni rouva äidillenne... Eikö totta, Katerina Ivanovnahan on
Teillä äidin sijaisena? alkoi Lushin hyväntahtosesti. Saattoi havaita,
että häntä elähyttivät mitä ystävällisimmät aikeet.

-- Kyllä, hän on minulle äidin sijassa vastasi Sonja.

-- Minä siis pyydän teitä viemään hänelle anteeksipyyntöni, sillä minä
olen olosuhteitten vuoksi estetty saapumasta muistojuhlaan, huolimatta
hänen ystävällisestä kutsustaan.

-- Sen sanon heti hänelle ... nyt heti, sanoi Sonja nousten.

-- Siinä ei ole vielä kaikkea, jatkoi Lushin, joka hymyili hänen
yksinkertaisuudelleen ja seuraelämän vaatimusten tuntemattomuudelleen.
-- Te tunnette minua huonosti, Sofia Semjonovna, jos luulette, että minä
niin vähäpätöisen asian vuoksi, joka vain koski itseäni, olisin
vaivannut Teitä tulemaan tänne. Minulla on myös jotakin muuta
sanottavaa.

Sonja istuutui jälleen. Pöydällä olevat harmaat ja sateenkaarenväriset
pankkisetelit loistivat hänen silmiinsä. (Harmailla seteleillä oli
viidenkymmenen ruplan nimellisarvo ja sateenkaarenvärisillä sadan.) Hän
käänsi katseensa niistä ja katseli Lushinia. Hänen mieleensä johtui
äkkiä, miten sopimatonta oli tarkastella toisen rahoja. Alakulosena
katseli hän kultalorinettia, jota Pietari Petrovitsh piti vasemmassa
kädessään, sitten suuntasi hän katseensa suureen kultasormukseensa ...
lopuksi päätti hän katsella itse Pietari Petrovitshia.

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Pietari Petrovitsh:

-- Minä puhuin eilen pari sanaa onnettoman Katerina Ivanovnan kanssa
saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että hän on -- luonnottomassa
tilassa, jos voi käyttää tätä sanamuotoa.

-- Niin, sitä hän on, myönsi Sonja.

-- Tai lausuakseni yksinkertasemmin ja ymmärrettävämmin, on hän
sairaloisessa tilassa.

-- Niin ... sairaloisessa...

-- Sekä inhimillisyystunteesta että ... niin sanoakseni sääliväisyydestä
toivon voivani olla hänelle hyödyksi, syystä että huomaan häntä
odottavan surullisen kohtalon. Ettekö Te juuri hanki vaatteita ja
ravintoa tuolle onnettomalle perheelle?

-- Suokaa minun kysyä, sanoi Sonja nousten, -- ettekö eilen puhunut
hänen kanssaan mahdollisuudesta saada eläkettä? Hän sanoi nimittäin,
että Te olitte ottanut toimeksenne eläkkeen hankkimisen hänelle. Onko se
totta?

-- Ei, ei ollenkaan. Se on vain lorua. Minä vain mainitsin virkamiesten
leskien mahdollisuudesta saada eläke ... sen mukaan miten on
puoltolauseita ... mutta koska isävainajallanne ei viime aikoina ollut
mitään virkaa, eikä hän myös ollut virantoimituksessa lain määräämää
aikaa, ei äidillänne ole mitään toivottavaa. Hän siis toivoo saavansa
eläkkeen?

-- Kyllä ... sitä hän tekee ... sillä hän on sangen herkkäuskoinen ja
hyväntahtonen ja uskoo yksinkertasuudessaan kaikkea ja ... ja ... niin
on asian laita, sanoi Sonja nousten taas poistuakseen.

-- Suokaa anteeksi ... vielä ette ole kuullut kaikkea.

-- Onko Teillä enempää sanottavaa? kysyi Sonja alakuloisena?

-- On kyllä, mutta istuutukaa siksi aikaa. Sonja joutui hämilleen ja
istuutui kolmannen kerran.

-- Koska siis tunnen hänen ja pikkulasten onnettoman tilan, haluan olla
voimieni mukaan heille hyödyksi. Mutta se merkitsee, että voin niin
pitkälle kuin kykyni riittää. Heidän hyväkseen voisi ehkä toimeenpanna
rahainkeräyksen, järjestää arpajaiset ... tai jotakin sen tapaista. Sitä
minä juuri halusin ilmottaa.

-- Miten Te olette hyvä ... Jumala kyllä... kuiskasi Sonja.

-- Siitä voimme puhua myöhemmin, mutta me voimme jo ehkä alkaa tänään.
Me kohtaamme illalla ja voimme silloin puhua siitä. Tulkaa luokseni
kello seitsemän. Minä toivon Andrei Semjonovitshin myös tulevan... Mutta
erästä seikkaa on perinpohjin punnittava, ja juuri siksi olen vaivannut
Teitä tänne!... Minun mielipiteeni mukaan ei rahoja nimittäin voi uskoa
Katerina Ivanovnan haltuun, sillä se voisi olla vaarallista.
Todistuksena siitä on ... tämänpäivänen juhla. Vaikkei ole
leivänpalastakaan talossa ... vaikkei ole kenkiä jalassa, on hän tänään
ostanut jamaikarommia, madeiraa, luullakseni ja ... kahvia. Näin sen
ohimennen. Huomenna hätä taas ahdistaa häntä ... hän on aivan
suunniltaan. Ja sentähden on meidän järjestettävä keräys siten, ettei
tuolla onnettomalla leskiparalla ole aavistustakaan rahoista, vaan että
esimerkiksi Te tiedätte asian. Enkä ole oikeassa?

-- Minä en tiedä. Hän on vain tänään tuollanen... Se tapahtuu vain
kerran hänen elämässään... Hän niin suuresti toivoi saavansa viettää
vainajan muistoa osottamalla hänelle tämän kunnian -- muuten on hän
aina niin järkevä. Mutta koska Te toivotte sitä ... olen Teille
kiitollinen ... ja Jumala ... ja isättömät lapset...

Sonja ei voinut jatkaa, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.

-- Ajatelkaa nyt Sonjani. Mutta nyt pyydän Teitä sukulaistenne puolesta
vastaan ottamaan pienen almun. Minä toivon erikoisesti, ettei nimeäni
mainita. Pitäkää hyvänänne!... Koska itse olen pienissä varoissa, ei
minulla ole varaa antaa enempää.

Pietari Petrovitsh ojensi Sonjalle kymmenen ruplan setelin, jonka hän
huolellisesti oli levittänyt. Sonja otti sen, punastui, hypähti
seisaalleen, mutisi joitakin sanoja, ja kiirehti sanomaan hyvästiä.
Lushin saattoi häntä kohteliaasti ovelle. Vihdoin hän pääsi pois
huoneesta ja palasi hämillään Katerina Ivanovnan luo.

Koko tämän kohtauksen aikana oli Andrei Semjonovitsh osaksi seissyt
ikkunan ääressä, osaksi kävellyt edes ja takasin lattialla, jottei
keskeyttäisi keskustelua. Mutta Sonjan lähdettyä astui hän äkkiä
Lushinin luo ja ojensi hänelle kohteliaasti kätensä.

-- Minä olen kuullut kaikki ja _nähnyt kaikki_, sanoi hän pannen painoa
sanoilleen. -- Se on jaloa, tarkotan humanista. Te tahdotte välttää
kiitoksia, näin sen selvästi. Ja vaikken minä periaatteesta ole
yksityisen hyväntekeväisyyden kannalla, en voi muuta kuin tunnustaa,
että menettelytapanne on ... erikoisesti miellyttänyt minua.

-- Lopettakaa jo lorunne! mutisi Lushin hieman liikutettuna ja katsellen
tavattoman tarkasti Lebesjatnikovia.

-- Ei, se ei ole lorua! Teidän kaltasenne ihminen, joka on loukkaantunut
ja ärtynyt siitä, mitä Teille eilen tapahtui, mutta jolla kumminkin on
aikaa ajatella toisten onnettomuutta ... sellanen ihminen ... vaikka hän
menettelyllään tekee yhteiskunnallisen virheen, ... ei silti ole ...
vähemmän kunnioituksen arvonen! Sitä en olisi odottanut Teiltä,
Pietari Petrovitsh, sitä suuremmalla syyllä kun ... Teidän käsityksenne
mukaan ... miten niistä onkaan Teille haittaa... Niinpä esimerkiksi
eilinen huono onni liikuttaa Teitä, huudahti hyväntahtonen Andrei
Semjonovitsh, joka kerrallaan alkoi tuntea myötätuntoa Pietari
Petrovitshia kohtaan, -- ja miksi, miksi tarvitsee Teidän kiinnittää
niin huomiota _lailliseen_ avioliittoon, parahin, rakkahin Pietari
Petrovitsh! Miksi pysyä niin ankarasti lain kannalla? No, voittehan
kernaasti lyödä minua, jos mielenne tekee, mutta se ilahuttaa minua
todellakin, etteivät nuo suunnitelmat toteutuneet ... niin että olette
vapaa, ettette ole täysin mennyt ihmiskunnalta, se ilahuttaa minua
todellakin... Te kuulette, että minä lausun aatokseni suoraan.

-- Siksi ... etten halua saada sarvia ja saada kasvattaa toisten lapsia
laittomassa avioliitossa ... juuri siksi tahdon mennä lailliseen
avioliittoon, vastasi Lushin vain sanoakseen jotakin. Hänellä oli
ilmeisesti toiset asiat mielessä.

-- Lapsia? Te puhutte lapsista? huudahti Andrei Semjonovitsh elpyneenä
kuin sotaratsu saadessaan kuulla torven äänen. -- Lapset ovat suurimman
arvonen yhteiskunnallinen kysymys, sen myönnän; mutta se ratkaistaan
tykkänään toisella tavalla. Jotkut kieltävät lapset täydelleen kuten
muunkin perheseikan. Lapsista puhukaamme myöhemmin, nyt käsitelkäämme
kysymystä sarvista. Minun on pakko ilmottaa, että tämä on minun heikko
puoleni. Tämä tiettävä sanontatapa on aivan mahdoton tulevaisuuden
sanakirjassa. Mitä sitten tosiaan ymmärretään sarvilla? Ah, mikä
erehdys! Mitä merkitsee tuo sana sarvi? Miksi on se sarvi? Pötyä!
Päinvastoin. Laittomassa avioliitossa ei ole ollenkaan sarvia.
Sarvi on vain luonnollinen seuraus _laillisesta avioliitosta_, sen
kirous niin sanoaksemme, protesti, niin ettei sanalla siinä
merkityksessään ole mitään kunnotonta... Jos minä joskus menisin
lailliseen avioliittoon ... edellyttäen että voisin tehdä itseni
syypääksi moiseen mielettömyyteen ... nauraisin varmaankin teidän
kirotuille sarvillenne. Ystävättäreni, sanoisin minä vaimolleni, tähän
asti olen rakastanut sinua, nyt kunnioitan sinua ... sillä sinä olet
ymmärtänyt protesterata! Te nauratte. Naurakaa vaan! Se johtuu siitä,
ettette voi vapautua vanhoista ennakkoluuloistanne! Piru vieköön! Minä
voin myös ymmärtää, missä vastenmielisyys on, kun tulee petetyksi
laillisessa avioliitossa. Mutta kun laki on julistanut pannaan ...
laittomassa avioliitossa ... sarvet, ei niitä enää ole olemassa, ovat
käsittämättömät ja menettävät nimityksensä: sarvet. Vaimonne osottaa
vain Teille kunnioitustaan. Hän pitää Teitä kykenemättömänä asettumaan
hänen onneaan vastaan, ja pitää Teitä niin järkevänä, ettette tahdo
kostaa hänen uudelle miehelleen. Toisinaan kuvittelen mielessäni, piru
vieköön, että jos minä menisin naimisiin, laillisesti tai laittomasti,
aivan saman tekevää ... veisin itse jonakin kauniina päivänä rakastajan
vaimoni luo, jos hän viivyttelisi liian kauan sellaista hankkiessaan:
"Rakas ystävätär", sanoisin hänelle, "minä rakastan sinua, mutta minä
toivon myös, että sinä kunnioitat minua ... kas tässä!" Eikö totta? Enkö
ole oikeassa?

Pietari Petrovitsh oli vain kuunnellut puoliksi, mutta nauroi kuitenkin
panematta erikoista painoa hänen hullutuksilleen. Hänellä oli jotakin
vallan toista ajateltavaa. Vihdoin huomasi Lebesjatnikov hänen
hajamielisyytensä. Pietari Petrovitsh oli jotenkin liikutettu, hieroi
käsiään vastakkain ja kulki syviin ajatuksiin vaipuneena. Tätä muisteli
Andrei Semjonovitsh myöhemmin ja veti siitä johtopäätöksensä.



II.


Olisi sangen vaikeata etsiä niitä syitä, jotka olivat saattaneet
puoliksi suunniltaan olevan Katerina Ivanovnan toimeen panemaan tämän
hulluhuonemaisen muistojuhlan. Raskolnikovilta saamistaan
viidestäkolmatta ruplasta oli jo kymmenen kulunut.

Ehkä piti hän velvollisuutenaan kunnioittaa vainajan muistoa sopivalla
tavalla, jotta kaikki naapurit ja ennen muita Amalia Lippewechsel
tietäisivät, "ettei hän (Marmeladov) ollut ollenkaan huonompi kuin he,
ehkäpä oli parempikin", sekä "ettei kellään heistä ollut oikeutta
nyrpistää nenäänsä hänelle". Ehkäpä oli se myös tuota kurjuuden
ylpeyttä, joka oli vaikuttanut häneen ja joka joittenkin tapojen
johdosta, jotka ovat pakollisia kanssaelämässämme, houkuttelee useata
köyhää ponnistamaan viimeset voimansa ja antamaani pois viimesen
roponsa, jotteivät toiset pääsisi heitä ivaamaan.

Sangen uskottavaa on myös, että Katerina Ivanovna tässä tilaisuudessa ja
juuri tänä hetkenä, jolloin hän tuntui olevan koko maailman hylkäämä,
tahtoi todistaa katalille naapureille, että hänellä oli sekä
elämänkokemusta ja ymmärsi olla emäntänä, sekä ettei häntä oltu
kasvatettu näin huonoa kohtaloa varten. Hän oli päinvastoin saanut
kasvatuksensa everstin hienossa, niin, voipa sanoa ylimysvaltasessa
kodissa, eikä hän suinkaan ollut luotu hankaamaan lattiaa ja pesemään
lasten risasia vaatteita.

Moisia ylpeyden ja turhamaisuuden taudinpuuskia esiintyy usein
köyhimmissä ja sorretuimmissa olennoissa ja niillä on voittamaton valta
heidän ylitsensä.

Katerina Ivanovna ei kuitenkaan kuulunut sortuneisiin. Tosin voivat
olosuhteet hänet masentaa, mutta häntä oli mahdotonta musertaa
moralisessa mielessä, niin että hän olisi alentunut toisen tahdon alle.
Mutta Sonja puhui totta kertoessaan, että hänen järkensä oli
järkähtänyt. Vielä ei voinut varmasti sanoa, oliko hän hullu, mutta
viime vuonna oli hän kärsinyt niin paljon, että hänen sielunsa oli
sumennut.

Tosin ei pöydässä ollut useita viinilajeja, mutta juomatavaroita oli hän
kuitenkin hankkinut. Siinä oli paloviinaa, rommia ja mitä ilkeimmän
makuista Lissabonin viiniä, riittävässä määrin. Ruokatavaroita oli
kutjaa, riisipuuroa lukuunottamatta, joka ei osaa puuttua yksistäkään
hautajaisista, vain kaksi tai kolme lajia, jotka kaikki oli valmistettu
Amalia Ivanovnan keittiössä. Sitä paitsi koristi pöytää kaksi
samovaaria, jotka olivat asetetut siihen niitä varten, jotka tahtoivat
teetä tai groggia ruoan jälkeen.

Ostot oli toimittanut Katerina Ivanovna ja eräs toinen vuokralainen,
muuan köyhä puolalainen. Hän juoksenteli myös tänään kaikkialla ja
aikaan sai suurta melua kiireellään. Hän vaivasi Katerina Ivanovnaa
lopuksi niin paljon liian suurella palvelushalullaan, että tämä melkein
tuli sairaaksi hänet nähdessään, vaikka hän alussa oli ollut
ihastuksissaan hänen avuliaisuudestaan. Katerina Ivanovnalla oli
nimittäin se omituinen luonnepiirre, että hän koristi ensimäistä hyvää
mitä kauneimmilla hyveillä, ylisteli häntä maasta taivaaseen ja lisäsi
hänelle ansioita, joita hänellä ei ollut -- äkkiä sitten aiheettomasti
siirtyäkseen päinvastaseen äärimmäisyyteen.

Luonnostaan oli hänellä ilonen ja rauhallinen luonne, joka oli taipuva
katsomaan kaikkea valosalta puolelta, mutta suru ja onnettomuus olivat
muuttaneet hänet, ja hän tahtoi väkisin ja katkeruudella hankkia sen
ilon ja levon, jota hän oli vailla. Pieninkin vastoinkäyminen saattoi
saattaa hänet raivoon; hän kirosi kohtaloaan ja heitti käsistään kaikki,
mitä hänellä niissä oli.

Amalia Ivanovna oli äkkiä saanut tavattoman merkityksen Katerina
Ivanovnan silmissä ja oli hankkinut hänen myötätuntonsa innokkaalla
osanotollaan juhlan valmistuksiin. Hän oli ottanut toimekseen pöydän
kattamisen, porslinin ja pöytäliinan hankkimisen ja ruoan laittamisen
omassa keittiössään. Katerina Ivanovna jätti kaikki hänen haltuunsa,
sillä hän tahtoi itse olla mukana kirkkomaalla.

Ja kaikki oli järjestetty mitä paraimmalla tavalla. Pöytä oli
huolellisesti katettu lautasilla, veitsillä, kahveleilla, olutlaseilla
ja teekupeilla, jotka kyllä edustivat useaa eri lajia, koska olivat
vuokralaisilta lainatut, mutta nyt seisoivat oikealla paikallaan hyvässä
järjestyksessä.

Amalia Lippewechsel vastaanotti palaavat jonkunlaisella ylpeydellä. Hän
oli puettuna paraaseen pukuunsa, surunauhalla koristettuun myssyyn ja
mustaan pukuun. Mutta tämä ylpeys, vaikka täysin oikeutettukin, ei
kuitenkaan miellyttänyt Katerina Ivanovnaa. "Näyttihän tosiaan siltä
kuin ei pöytää voisi kattaa ilman Amalia Lippewechselin apua". Uusilla
nauhoilla varustettu myssy oli samaten hänestä vastenmielinen ja hän
ajatteli: "Minä luulen todellakin, että tuo tyhmä saksalainen naikkonen
ylpeilee siitä, että hän emäntänä on alentunut auttamaan köyhiä
vuokralaisiaan. Armeliaisuudesta! Isäni luona, joka oli eversti, niin,
melkeinpä kuvernöri, katettiin usein neljällekymmenelle hengelle ja
Amalia Ivanovnan kaltanen ei olisi saanut olla edes keittiössäkään..."

Katerina Ivanovna päätti kuitenkin pitää tunteet omana salaisuutenaan,
vaikka hän ottikin tehtäväkseen ennen päivän loppua nyhtiä kaikki ylpeät
ajatukset hänen päästään. Hän kohteli häntä sen vuoksi jotenkin
kylmästi.

Mutta hänen ärtymyksensä johtui myös eräästä toisesta syystä. Kaikista
hautajaisiin kutsutuista naapureista oli tuskin kukaan tullut
lukuunottamatta puolalaista, joka oli ennättänyt seurata
kirkkomaallekin.

Mutta muistojuhlaan, se on ruoan ja juoman kimppuun, olivat tulleet vain
köyhimmät. Useat heistä eivät edes olleet vallan selviäkään. Vanhemmat
ja varakkaammat tuntuivat yksimielisesti sopineen poisjäämisestä.

Eikä Pietari Petrovitsh Lushinkaan, joka heistä oli korkein, ollut
saapunut. Se oli sitä harmillisempaa, kun Katerina Ivanovnalla oli
edellisenä iltana ollut tilaisuus kertoa Amalia Lippewechselille,
Poletshkalle, Sonjalle ja pikku puolalaiselle, että hän oli jaloin
ihminen mitä voi ajatella ja sitä paitsi ylhäinen ja rikas. Hän oli
ollut hänen ensi miehensä ystäviä ja oli nyt luvannut tehdä kaikki, mitä
hänen vallassaan oli, hankkiakseen Katerina Ivanovnalle huomattavan
eläkkeen.

Tässä täytyy meidän kuitenkin huomauttaa, että joskin Katerina Ivanovna
kerskui ylhäisine ja rikkaine tuttavuuksineen, tapahtui se vallan
hyvässä mielessä, ylimääräsestä ilosta, sillä hän tunsi tyydytystä
saadessaan lisätä vielä suuremman merkityksen, joka sattumalta
ylistettiin.

Lähinnä Lushinin jälkeen kaivattiin inhottavaa Lebesjatnikovia. Mitä
kuvitteli tuo mies mielessään? Hänet oli armeliaisuudesta kutsuttu ja
koska hän asui samassa huoneessa kuin Lushin. He eivät olleet osanneet
välttää hänen kutsumistaan. Eräs hieno nainen tyttärineen olivat myös
saapumatta. He olivat vasta asuneet pari viikkoa Amalia Lippewechselin
luona, mutta olivat jo valittaneet sen melun johdosta, joka kuului
Marmeladovin huoneesta, etenkin silloin kun mies tuli kotiin juopuneessa
tilassa. Katerina Ivanovna oli luonnollisesti saanut tietää sen, ja se
oli antanut aihetta toraan Amalia Lippewechselin kanssa, joka uhkasi
ajaa hänet tiehensä ja huusi täyttä kurkkua, että he häiritsevät hänen
"hienoja vuokralaisiaan".

Juuri siksi oli Katerina Ivanovna päättänyt kutsua tuon naisen ja hänen
tyttärensä, sitä suuremmalla syyllä, kun he aina ylpeästi käänsivät
päänsä pois, kun he jokusen kerran kohtasivat hänet.

He saisivat nyt tietää, että täällä ajateltiin ja tunnettiin niin
jalosti että heidät kutsuttiin muistamatta heidän pahuuttaan. He
saisivat myös nähdä, ettei Katerina Ivanovna ollut syntynyt ja kasvanut
elämään noin kurjissa oloissa.

Hänen suunnitelmansa oli antaa se heille tiedoksi aterian
aikana; samaten päätti hän kertoa isävainajansa vaatimuksista
kuvernöörinarvonimeen. Tässä tilaisuudessa tahtoi hän ohimennen
huomauttaa heille, ettei ollut hienoa kääntyä poispäin, kun kohtasi
jonkun, sekä että se vain oli todistus tyhmyydestä.

Muuan saksalainen everstiluutnantti, todellisuudessa eräs erotettu
kapteni, ei myöskään ollut tullut. Mutta hänellä oli kylliksi anteeksi
pyyntöä siinä, ettei hän vielä ollut nukkunut eilispäivän kohmeloa
päästään.

Ainoat, jotka olivat saapuneet, olivat tuo pieni puolalainen ja eräs
kuuro ja sokea entinen postikirjuri sekä muuan viralta pantu luutnantti
(oikeastaan entinen kuormastonjohtaja), joka aina nauroi niin
sopimattoman kuuluvasti ja joka, "ajatelkaapas", esiintyi tässä
tilaisuudessa liivittä.

Eräs heistä oli heti istunut pöytään edes kumartamatta emännälle, eräs
toinen oli sopivamman puvun puutteessa tullut yönutussa -- mutta se oli
kuitenkin niin sopimatonta, että Amalia Lippewechsel ja puolalainen
yksissä neuvoin heittivät hänet ovesta ulos.

Puolalainen oli muuten ottanut mukaansa kaksi maamiestään, jotka eivät
asuneet Amalia Ivanovnan luona ja jotka olivat täysin tuntemattomia
muulle seuralle.

Kaikki tämä suututti Katerina Ivanovnaa. "Keitä varten oli hän
oikeastaan tehnyt kaikki näinä valmistukset?" Tilan voittamiseksi eivät
lapset istuisi pöydässä, joka oli koko huoneen levynen. Erääseen huoneen
nurkkaan oli heille katettu pöytä arkun päälle. Molemmat pienokaiset
istuivat pienellä penkillä ja Poletshkan tuli hoitaa heitä, antaa heille
ruokaa ja puhdistaa heidän nenänsä.

Katerina Ivanovna katsoi velvollisuudekseen vastaanottaa harvat vieraat
kaksinverroin niin ylpeästi kuin muuten. Muutamia heistä mittasi hän
kiireestä kantapäähän ankarin katsein ja antoi heidän ymmärtää, että he
voivat istuutua.

Mutta Amalia Ivanovna sai, omituista kyllä, maksaa kaikista niistä,
jotka jäivät tulematta, ja tuli luonnollisesti raivoihinsa moisesta
vääryydestä. Moinen alku ei luvannut hyvää loppua.

Vihdoin istuttiin pöytään.

Raskolnikov oli saapunut samaan aikaan kun muut tulivat kirkkomaalta.
Katerina Ivanovna oli sangen ilonen nähdessään hänet, ensiksi siitä
syystä, että hän oli "ainoa sivistynyt mies" koko vierasten parvessa ja
koska hän, "kuten tunnettua, parin vuoden kuluttua oli saava toimen
täkäläisessä yliopistossa"; toiseksi, koska hän heti kunnioittavasti
pyysi anteeksi sitä, että hänen sisällisestä halustaan huolimatta oli
ollut mahdotonta saapua hautajaisiin.

Katerina Ivanovna valtasi hänet heti ja asetti hänet istumaan vasemmalle
puolelleen. Oikealla istui jo Amalia Ivanovna Lippewechsel.

Vaikka hänellä oli suurta huolta ruoan tarjoilemisesta, ja vaikka häntä
lakkaamatta ahdisti yhä lisääntyvä yskä, sai hän kuitenkin aikaa
lakkaamatta kääntyä Raskolnikovin puoleen ja puoleksi kuiskaavalla
äänellä uskoa hänelle oikeutetun mielipahansa epäonnistuneesta juhlasta.
Mutta toisinaan pukeutui hänen paha tuulensa mitä suorimpaan nauruun
toisten vierasten kustannuksella.

-- Tuo vanha pöllö on syynä kaikkeen, kuiskasi hän. -- Te ymmärrätte
kyllä, ketä tarkotan. Katsokaahan vain, miten hän mulkoilee silmineen!
Hän huomaa, että me puhumme hänestä, mutta hän ei tiedä, mitä me
puhumme, ha, ha, ha! -- Yskäkohtaus keskeytti hänet. -- Mitä luulette
hänen uskovan siitä, kun on puettu tuohon myssyyn? Oletteko huomannut,
että hän on olevinaan suojelijani, sekä että hän pitää läsnäoloaan
kunniana minulle? Minä pyysin häntä kutsumaan joitakin vainajan
tutuista, ja katsokaa nyt, keitä hän tänne on haalinut! Entä nuo
puolalaiset! Kukaan meistä ei ole ennen nähnyt heitä, ja miksi ovat he
tulleet tänne? Katsokaas miten tylsästi he istuvat! Panu (puolalainen
nimitys "herrani"), oletteko koskaan saanut pannurieskaa? huusi hän
eräälle heistä. Ottakaa ruokaa! Ettekö tahdo olutta tai viinaa!...
Katsokaas vain, miten hän hyppii ja miten hän kuopii jaloillaan
kumartaessaan! Katsokaa toki! Nuo raukat ovat luultavasti sangen
nälissään. Eipä haittaa. He kernaasti syökööt itsensä kylläsiksi. He
ainakin käyttäytyvät kunnollisesti -- mutta silti tulen surulliseksi
ajatellessani emännän hopeaesineitä... Amalia Ivanovna, jatkot hän
melkein ääneensä, -- jos Teidän lusikkanne varastetaan, sanon jo
ennakolta, etten tahdo ottaa kannettavakseni mitään edesvastuuta niistä.
Ha, ha, ha!

Hän räjähti nauruun ja kääntyi uudelleen Raskolnikovin puoleen, samalla
osottaen emäntää ja iloiten keksinnöstään.

-- Hän ei ymmärrä minua ... hän ei hituistakaan ymmärrä minua. Katsokaas
vaan tuota pöllöä, oikeata pöllöä, oikeata pöllöä ... sarvipöllöä uusine
nauhoineen, ha, ha, ha!

Hänen naurunsa keskeytti uusi yskäkohtaus, jota kesti viisi minuuttia.
Nenäliina tuli veren tahraamaksi, hiki valui suurina pisaroina hänen
otsaltaan ja puna hänen poskillaan kävi yhä huomattavammaksi. Vaijeten
näytti hän Raskolnikoville verta; mutta tuskin oli hän ennättänyt
toipua, ennenkuin hän vilkkaasti lausui:

-- Hänen oli kutsuttava tuo nainen ja hänen tyttärensä ... tiedätte
kyllä, keitä tarkotan. Se hänen olisi luonnollisesti tullut tehdä mitä
kohteliaimmin. Mutta sen sijaan oli hän käyttäytynyt sillä tavalla että
tuo koppava maalaistyllerö jäi tänne tulematta ja jätti vielä pyytämättä
anteeksi sitä vain siksi, että hän on majurin leski, joka on tullut
tänne kerjäämään eläkettä. Sellanen, joka maalaa itsensä sekä punasella
että valkosella, vaikka hän on jo viidenkymmenen vanha... Minä en voi
myöskään käsittää sitä, miksi Pietari Petrovitsh on tulematta. Mutta
missä on Sonja, minne hän on mennyt? Ah, tuossa hän vihdoinkin tulee!
Missä olet ollut, Sonjaseni? Se on omituista, että olet niin vähän
täsmällinen isäsi hautajaispäivänä. Rodian Romanovitsh, tahdotteko olla
hyvä ja antaa hänelle paikka vieressänne. Istuudu tähän, Sonetshka...
Syö, mitä mielesi tekee! Ota hieman tuota keitettyä kalaa! Se on sangen
hyvää. Nyt saat heti kakkua. Oletko myös antanut lapsille jotakin?
Poletshka, oletteko saaneet kaikkea? No, se on hyvä. Ole nyt hyvä,
Lydia! Kolja, sinä et saa kopistella, jalkojas. Istukaa hiljaa, kuten
aristokratisten lasten tulee. Mitä sinulla on sanottavaa, Sonetshka?

Sonja kiiruhti lausumaan Lushinin anteeksipyynnön ja koetti puhua sangen
kuuluvasti, että kaikki kuuntelisivat häntä. Hän käytti mitä
kohteliaimpia ja arvokkaimpia sanoja, jotka hän itse pani Lushinin
suuhun. Vihdoin hän lisäsi, että Pietari Petrovitsh erikoisesti oli
pyytänyt häntä ilmasemaan, että hän pian kävisi Katerina Ivanovnan luona
nähdäkseen, mitä hän voisi tehdä hänen tulevaisuutensa hyväksi, j.n.e.

Sonja tiesi, että hän tällä lailla saisi äitipuolensa rauhottumaan sekä
että tästä tulisi tervetullut tieto tämän loukatulle ylpeydelle.

Hän istuutui Raskolnikovin viereen, tervehtien nopeasti, mutta katseli
sitten tarkkaavasti häntä. Hän tuntui olevan hajamielinen, vaikka hän
lakkaamatta katseli Katerina Ivanovnan silmiin arvatakseen hänen
toivomuksensa.

Kummallakaan heistä ei ollut surupukua, mutta he olivat molemmat puetut
tavallisiin tummiin vaatteisiinsa. Katerina Ivanovnalla ei ollut muita
vaatteita kuin mitä hänellä oli yllään.

Sonjan tiedonanto Pietari Petrovitshista oli tehnyt hyvän vaikutuksen.
Äitipuoli kuunteli häntä arvokkaana ja kyseli alentuvalla äänellä
Pietari Petrovitshin terveydentilaa. Sitten kuiskasi hän jotenkin
kuuluvalla äänellä Raskolnikoville, että tosiaan olisi tuntunut
kummalliselta, että niin rikas ja kunnioitettava mies kuin Pietari
Petrovitsh olisi oleskellut näin "tavattomassa" seurassa huolimatta
hänen myötätunnostaan heidän perhettään kohtaan ja hänen vanhasta
ystävyydestään hänen isänsä kanssa.

-- Siksi olen myös Teille sangen kiitollinen, Rodion Romanovitsh,
ettette Tekään tullut syömään suolaa ja leipää luonani -- vaikkei
minulla ollut mitään parempaa seuraa tarjota Teille. Minä olen vallan
varma, että vain Teidän läheinen ystävyyssuhteenne autuaaseen
miesvainajaani saattoi Teidät pitämään lupauksenne.

Hän katseli ylpeästi vieraitaan ja kysyi innokkaasti kuurolta mieheltä,
eikö hän tahtonut enempää paistia ja oliko hän juonut viiniä. Puhuteltu
vastasi ei, eikä voinut käsittää, mitä häneltä tahdottiin, vaikka hänen
kummallakin puolella olevat naapurinsa töykkivät häntä kylkiin. Hän
katseli toisesta toiseen kita ammollaan ja synnytti siten yleistä
naurua.

-- Mokoma tolvana! Miksi hänet on tänne kutsuttu? Mutta mitä Pietari
Petrovitshiin tulee, olen aina ollut varma siitä... jatkoi Katerina
Ivanovna kääntyen Raskolnikovin puoleen. Mutta sitten hän kääntyi äkkiä
Amalia Lippewechselin puoleen, katseli häntä tuimasti ja jatkoi: Häntä
ei luonnollisestikaan voida verrata Teidän naistolvanoihinne, joita ei
edes olisi tahtonut ottaa kyökkipiiakseen. Miesvainajani olisi ehkä
liiallisesta hyväntahtosuudesta tehnyt heille sen kunnian, että olisi
ottanut heidät vastaan.

-- Niin, hän piti sangen paljon ryypystä, sitä hän teki. Hän piti paljon
märistä tavaroista! huudahti äkkiä tuo erotettu kuormastonjohtaja
kulautettuaan kahdennentoista ryypyn nokkaansa.

-- Miesvainajallani oli todellakin se heikkous, sen tiedätte kaikki,
lausui Katerina Ivanovna kiivaasti, mutta hän oli silti hyvä ja jalo
mies, joka rakasti ja kunnioitti omaisiaan. Ainoa surettava seikka oli
se, että hän niin usein pelkästä hyväntahtoisuudesta seurusteli
yksinkertasen kansan kanssa -- josta jokuset eivät olleet hänen
kengänpohjiensakaan arvoset. Ajatelkaahan, Rodion Romanovitsh, me
löysimme hänen taskustaan piparikakkutaikinasta tehdyn kukon! Vaikka hän
olikin juovuksissa ja hämmentyneenä, ajatteli hän kuitenkin lapsia!

-- Kukon? Sanoitteko kukon? kysyi kuormastonjohtaja.

Katerina Ivanovna ei pitänyt häntä vastauksen arvosena. Hän vaipui
ajatuksiinsa ja huokasi syvään.

-- Te kai luulette kuten kaikki muutkin, että minä olin liian ankara
häntä kohtaan, sanoi hän Raskolnikoville. -- Minä vakuutan Teille, että
se on erehdys. Hän kunnioitti minua ja piti korkeassa arvossa. Hän oli
hyvä sielu. Oi, miten kipeältä minusta useinkin tuntui, kun hän istui
tuolla nurkassa ja katseli minua! Usein teki mieleni hyväillä häntä,
mutta silloin ajattelin aina: Jos hyväilet häntä, juo hän itsensä heti
päihin! Vain ankaruudella voi hänet pidättää siitä.

-- Niin, te olette usein temponut ja kiskonut häntä tukkapäästä, sanoi
kuormastonjohtaja ja nielasi suihinsa uuden lasin viinaa.

-- Useita aaseja ei ainoastaan auta vetää tukasta, vaan täytyy myös
piiskata luudalla. Tällä kerralla en puhu vainajasta, lausui Katerina
Ivanovna.

Punaset pilkut hänen kasvoillaan kävivät yhä näkyvämmiksi ja hänen
rintansa huohotti. Monet läsnäolijat nauroivat ja työntelivät miestä,
jotta hän alottaisi riidan Katerina Ivanovnan kanssa.

-- Mitä te oikeastaan tarkotatte? alkoi hän. -- Oletteko ajatellut, että
-- mutta hänhän on leski, leski raukka! Minä annan hänelle anteeksi ...
je passe! ja uusi lasi viinaa vahvisti hänen päätöstään.

Raskolnikov istui hiljaa ja kuunteli vastenmielisesti heidän puhettaan.
Vain kohteliaisuuden vuoksi maistoi hän niitä ruokalajeja, joita
Katerina Ivanovna tarjosi hänelle. Hän katseli Sonjaa tarkkaavasti.

Mutta tämä tuli yhä rauhattomammaksi ja huolestuneemmaksi. Hän aavisti
myös, ettei muistojuhla päättyisi rauhallisesti ja hän huomasi tuskalla
kiihottuneen ilmeen Katerina Ivanovnan kasvoilla. Hän tiesi, että hän
itse oli suurimpana syynä molempain vierasten naisten poisjäämiseen.

Amalia Ivanovna oli kertonut, että vanhempi nainen oli loukkaantunut ja
kysynyt: "Miten voisin minä antaa tyttäreni istua tuon mamselin
vieressä?" Sonja aavisti, että äitipuoli oli selvillä siitä. Loukkaus
Sonjaa kohtaan merkitsi Katerina Ivanovnalle enemmän kuin pukkaus häntä
itseään kohtaan, enemmän kuin loukkaus lapsia kohtaan, niin, hänen omaa
isäänsä kohtaan, ja hän tiesi, ettei Katerina Ivanovna ennen
rauhoittuisi "ennenkuin oli näyttänyt näille naikkosille, etteivät he
olleet kylliksi hyviä olemaan hänen isänsä kyökkipiikoja".

Toisessa päässä pöytää johtui erään vieraan mieleen lähettää Sonjalle
lautanen, jossa oli kaksi leivänsirpaleista muodostettua sydäntä nuolen
lävistämänä. Heti joutui Katerina Ivanovna suunniltaan ja sanoi sangen
kuuluvasti, että se, jolta lahja tuli, oli "juopunut aasi".

Amalia Lippewechsel päätti antaa keskustelulle toisen suunnan ja alkoi
sentähden murteellisella venäjällä kertoa pitkää ja tyhmää juttua, mutta
hänet keskeytti Katerina Ivanovna, joka teki sen huomautuksen, että
hänen vast'edes tulisi välttää venäläisten juttujen kertomista. Toinen
luonnollisesti loukkaantui ja voi vaivoin hillitä itsensä.

-- Ei, kuulkaas tuota vanhaa pöllöä! Miten hän raatelee kieltä, sanoi
Katerina Ivanovna Raskolnikoville. Oletteko koskaan kuullut tuon
tapaista lorua? Kaikki nämä Pietarin ulkomaalaiset, etenkin saksalaiset,
ovat paljon tyhmemmät kuin me muut. Ettekö Tekin ole huomannut sitä? Äh,
sitä urveloa! Hän luulee kertoneensa jostakin sangen hienosta,
liikuttavasta jutusta, eikä aavista, miten tyhmä se oli. Minun
mielestäni on tuo juopunut kuormastonjohtaja paljon viisaampi kuin tuo
urvelo! Edellisestä voi toki nähdä, että hän on irstas veikko ja että
hän on juomalla menettänyt kaiken järkensä. Jälkimäinen taas tekeytyy
niin järkeväksi, niin vakavaksi ... katsokaa vain häntä, miten hän
tuijottaa eteensä. Hän on ilkeä, hän on ilkeä, ha, ha, ha!

Katerina Ivanovna nauroi, kunnes uusi yskäkohtaus alkoi häntä kiusata.
Hänen ilosuuttaan jatkui nyt keskeytymättä.

Hän kertoi, että hän odotetulla eläkkeellään avaisi kotiseudulleen, T:n
kaupungissa, oppikoulun nuoria aatelisneitoja varten. Hän ilmotti
Raskolnikoville tämän uutuuden ja koristi sitä useilla ihastuttavilla
yksityiskohdilla. Tässä tuli mitä käsittämättömimmällä tavalla ilmoille
diplomi, josta Marmeladov jo oli puhunut ollessaan kapakassa
Raskolnikovin kanssa. Tämä diplomi tulisi nyt todistamaan Katerina
Ivanovnan oikeutta perustaa oppikoulua.

Mutta alkuperäsesti oli hänen tarkotuksensa ollut näyttää sitä noille
molemmille naikkosille, selvästi ja ilmeisesti osottaakseen, että hän
oli ylhäinen nainen.

Voipa melkein sanoa, että hän polveutui aristokratisesta perheestä...
Everstin tytär hän oli ja joka tapauksessa parempi kuin useat
seikkailijattaret, joita nyt tapasi kaikkialla.

Diplomi kiersi kädestä käteen ja Katerina Ivanovna iloitsi siitä, sillä
siinä oli todellakin, että hän oli tosiaan ritarimerkin saaneen
hovineuvoksen tytär sekä että hän nähtävästi oli yhtä kuin everstin
tytär.

Päästyään kerran alkuun, alkoi hän kuvata sitä loistavaa elämää, jota
hän tulisi viettämään T:ssä, kertoi opettajista, joita aikoi hankkia ja
eräästä kunnianarvosesta ukosta, ranskalaisesta Mangotista, joka oli
opettanut häntä itseään hänen kouluaikanaan ja joka nyt oli asettunut
lepäämään T:ssä, ja joka otaksuttavasti suostuisi halvasta hinnasta
antamaan oppitunteja.

Vihdoin johtui puhe Sonjaan, "joka muuttaisi T:hen Katarina Ivanovnan
kanssa ja auttaisi häntä neuvoilla ja töillä".

Tätä lausuttaessa kuului pöydän toisesta päästä röhönaurua. Katerina
Ivanovna rankaisi tätä sopimatonta naurua hiljasella ylenkatseella,
mutta korotti kuitenkin äänensä ja kertoi Sofia Semjonovnan oivallisista
ominaisuuksista, hänen kainoudestaan, kärsivällisyydestään,
epäitsekkyydestään ja sielun jaloudestaan. Sillä välin taputti hän
Sonjaa poskelle ja suuteli häntä sydämellisesti. Tyttö tuli
veripunaseksi ja äitipuoli alkoi aivan odottamatta itkeä, mutta pyysi
heti anteeksi ja sanoi olevansa heikkohermonen houkkio sekä että nyt oli
aika tarjoilla teetä, koska kaikki olivat lopettaneet syönnin.

Mutta nyt oli tullut Amalia Ivanovnan vuoro. Hän tunsi olevansa suuresti
loukattu siitä, ettei hänellä ollut mitään osuutta keskustelussa sekä
siitä, ettei kukaan kuullut häntä. Hän käytti sen vuoksi tilaisuutta
hyväkseen tehdäkseen viimeisen yrityksen.

Ensin teki hän huolestuneena tuon tärkeän ja syvämielisen huomautuksen,
että tulevassa opistossa merkitsi paljon se, että nuorten neitien
puhtaita liinavaatteita tarkoin pidettiin silmällä sekä että sentähden
oli välttämätöntä antaa jonkun luotettavan naisen hoitaa vaatekaappia.
Toiseksi oli nuoria neitosia estettävä lukemasta romaaneja öisin.

Katerina Ivanovna, joka nyt oli vallan väsynyt ja uupunut, keskeytti
hänen puheensa sanoen, ettei hän ymmärtänyt mitä hän puhui, sekä että
liinakaapin huolenpito oli taloudenhoitajattaren asia, eikä suinkaan
aristokratisen opetuslaitoksen johtajattaren. Mitä romanin lukemiseen
tuli, oli tämä huomautus niin sopimaton, että hänen oli pyydettävä
puhujaa vaikenemaan.

Amalia Lippewechsel tuli punaseksi kuin keitetty rapu ja vastasi, että
hän oli tarkottanut hyvää ja että hän toivotti hänelle kaikkea
mahdollista menestystä, mutta että hän jo kauvan oli ollut velkaa
hänelle vuokran.

Katerina Ivanovna vastasi heti, että hän valehteli toivottaessaan
hänelle kaikkea mahdollista menestystä, sillä vielä eilen, kun autuaasti
nukahtanut vielä oli ruumiina tässä, oli hän vaatinut häneltä vuokraa.
Tähän antoi Amalia Ivanovna suoran vastauksen, että hän oli kutsunut nuo
jo mainitut naiset, mutta että nämä eivät tahtoneet tulla syystä että he
olivat hienoja naisia sekä etteivät hienot naiset käy naisten luona,
jotka eivät ole mitään hienoja naisia. Katerina Ivanovna selitti nyt
katsantokantansa lausumalla, että koska hän Amalia Ivanovna imisä, ei
hän ollenkaan voinut arvostella, mitä hienous merkitsi.

Molempain naisten keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi. Uhkauksia lenteli
edes ja takaisin ja vihdoin nousi Amalia Lippewechsel paikaltaan ja
alkoi koota hopealusikoita. Skandali laajeni yhä, ja lapset alkoivat
itkeä. Sonja koetti turhaan rauhottaa Katerina Ivanovnaa.

Viime mainittu oli juuri aikeissa tempasta myssyn vihamiehensä päästä --
kun ovi samalla hetkellä aukeni ja Lushin näyttäysi kynnyksellä. Hän
katseli seuraa ankarin ja tutkivin silmäyksin.

Katerina Ivanovna juoksi heti häntä vastaan.



III.


-- Pietari Petrovitsh, olkaa hyvä ja suojelkaa minua! huudahti hän. --
Sanokaa tälle tyhmälle olennolle, ettei hän saa moisella tavalla
kohdella hienoa naista, joka on joutunut onnettomuuteen, muuten kai on
maailmassa kyllä oikeutta... Minä menisin itse suoraan kenralikuvernörin
luo. Hän tuossa on kutsuttava edesvastuuseen... Ajatelkaa isäni
tuttavuutta, suojelkaa isättömiä...

-- Minulla ei koskaan ole ollut kunniaa tuntea Teidän isäänne, minkä
sangen hyvin tiedätte, eikä minullakaan ole pienintäkään halua sekoittua
lakkaamattomiin riitoihinne Amalia Ivanovnan kanssa. Minä tulen omissa
asioissani ja haluan heti saada selityksen tytärpuoleltanne, Sofia ...
Ivanovnalta ... sehän hänen nimensä on. Suokaa minun sentähden astua
sisään!

Katerina Ivanovna seisoi kuin salaman iskemänä. Hän ei voinut käsittää,
että Lushin voisi kieltää sitä vieraanvaraisuutta, jota hänen isänsä oli
osottanut hänelle. Itse keksittyään tämän sadun, uskoi hän täysin
siihen. Pietari Petrovitshin kuiva, asiallinen ääni, jolla vielä oli
halveksiva ja uhkaava vivahdus, pelästytti häntä.

Kaikki muut olivat vaijenneet. Pietari Petrovitshista saattoi nähdä,
että se oli tärkeä syy, joka saanut hänet tulemaan moiseen roskaseuraan
ja että jotakin tärkeätä oli varmasti tapahtuva.

Raskolnikov, joka seisoi Sonjan vieressä, jätti paikkansa Pietari
Petrovitshille, mutta tämä ei ollut häntä tuntevinaan. Pari sekuntia sen
jälkeen näyttäytyi Lebesjatnikov. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja
näytti sekä kummastuneelta että uteliaalta. Näytti siltä kuin ei hän
pitkään aikaan olisi voinut käsittää, mitä tapahtui.

-- Pyydän anteeksi, että häiritsen, mutta minä tulen tärkeän asian
johdosta ja minua ilahuttaa, että todistaja on saapuvilla, sanoi Pietari
Petrovitsh. -- Minä pyydän Teitä, Amalia Lippewechsel, talon emäntänä
kuuntelemaan keskusteluani Sofia Semjonovnan kanssa. Sofia Semjonovna,
jatkoi hän kääntyen kummastuneen ja pelästyneen Sonjan puoleen, -- eräs
sadan ruplan seteli on kadonnut pöydältäni ystäväni Lebesjatnikovin
huoneessa heti teidän pois mentyänne. Jos Teillä jotenkin on tietoa
siitä ja voitte sanoa sen meille, missä se on, vakuutan kunniasanallani,
ja kaikki läsnäolevat voivat todistaa sanani, että asia saa vaipua
unhoon. Mutta ellen saa mitään selitystä, on minun ryhdyttävä muihin
toimenpiteisiin -- ja silloin saatte itse vastata seurauksista.

Kiusallinen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Itkevät lapsetkin
pysyivätkin liikkumattomina. Sonja tuijotti kuolonkalpeena Lushiniin,
saamatta sanaakaan suustaan. Hän ei tuntunut ymmärtäneen edellisen
puhetta. Joitakin hetkiä kului.

-- No, miten on asian laita? kysyi Lushin katsellen merkitsevästi
häneen.

-- Minä en tiedä... Minä en tiedä mitään siitä asiasta, vastasi Sonja
vihdoin heikolla äänellä.

-- Tosiaanko? Te ette siis tiedä mitään? kysyi Lushin valjeten sitten
joksikin hetkeksi. -- Ajatelkaa asiaa, mamseli, ajatelkaa, sanoi hän
ankaralla äänellä. -- Vielä tahdon antaa Teille miettimisen aikaa. Mutta
muistakaa sanani! Ellen olisi täysin varma asiastani, en olisi suuren
kokemukseni perusteella rohjennut esittää moista syytöstä Teitä vastaan.
Sillä sellasesta julkisesta, mutta väärästä syytöksestä olisi itseni
vastattava, sen tiedän. Aikasin tänä aamuna vaihdoin joitakin viiden
prosentin arvopapereja kolmen tuhannen ruplan arvosta. Kotiin tultuani
laskin ... Andrei Semjonovitsh on todistajana siihen ... rahat.
Laskettuani tuhat ruplaa, kätkin ne lompakkooni, jonka panin takkini
sivutaskuun. Pöydällä oli viisisataa ruplaa, joiden joukossa oli kolme
sadan ruplan seteliä. Tällä hetkellä tulitte Te luokseni ... omasta
kehotuksestani ... ja koko ajan olitte ilmeisesti liikutettu, niin että
kolme kertaa nousittekin lähteäksenne, vaikkei keskustelu ollut
lopussakaan. Andrei Semjonovitsh voi todistaa, että puhun totta.
Tietysti ette tahdo, mamseli, kieltää, että minä kutsutin Teidät
neuvottelemaan äitipuolenne onnettomasta ja auttamattomasta asemasta. Te
kiititte minua ja puhkesittepa itkuunkin. (Minä kerron kaiken tämän
kuten se tapahtui, ensiksi siitä syystä, että tahdon sen palauttaa
muistiinne, ja toiseksi, koska tahdon todistaa Teille, ettei pieninkään
yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta.) Sitten otin kymmenen ruplan
setelin ja lahjoitin sen avuksi omaisillenne. Kaiken tämän näki Andrei
Semjonovitsh. Sitten saatoin Teidät ovelle ja Te olitte edelleen
liikutettu ja hämmästynyt. Jäätyäni yksin Andrei Semjonovitshin kanssa
ja keskusteltuani hänen kanssaan noin kymmenen minuttia, meni hän myös
tiehensä ja minä käännyin uudestaan pöydän ääreen pannakseni jälelle
jääneet rahat sopivaan paikkaan. Suureksi kummastuksekseni kaipasin heti
yhtä sadan ruplan seteliä. Olkaa nyt hyvä ja ajatelkaa asiaa... Minun on
vallan mahdotonta epäillä Andrei Semjonovitshiä ja minä todella häpeän
asettaa hänen nimeään tämän asian yhteyteen. Väärin en voinut laskea,
sillä vain hetkeä ennen Teidän tuloanne olin lopettanut tilini ja
havainnut summan oikeaksi. Tunnustakaa itse, enkö minä Teidän
lähtökiireenne, hämmennyksenne, sen seikan, että Te pitkän aikaa piditte
käsiänne pöydällä, Teidän yhteiskunnallisen asemanne ja siihen
liittyvien tapojenne johdosta --tunnustakaa, että olen melkeinpä ollut
pakotettu epäilemään Teitä, vaikkakin vasten tahtoani ja vilpittömällä
surulla! Tämä epäluulo on tosin loukkaava ... mutta vallan varmasti
oikeutettu? Minä siis toistan vielä kerran, että varmasti
vakaumuksestani huolimatta täysin ymmärrän, että itse joudun vaaraan
syytökseni johdosta. Mutta Te näette, etten ole voinut jättää
esiintymättä Teitä vastaan, ja minäpä sanon miksi. Se on vain Teidän
mustan kiittämättömyytenne johdosta!... Miettikää itse! Minä pyydän
Teitä tulemaan luokseni köyhien omaistenne eduksi, minä lahjotan Teille
olosuhteitani vastaavan kymmenen ruplan avun, ja Te palkitsette heti
minun hyvyyteni moisella menettelyllä. Moinen menettely ansaitsee
oikasua. Miettikää, mitä teette! Minä pyydän Teiltä sitä tosiystävänä,
sillä parempaa ystävää ei Teillä ole tällä hetkellä. Päinvastaisessa
tapauksessa olen järkähtämätön!... No, miten on asian laita?

-- Minä en ole ottanut mitään Teiltä, kuiskasi Sonja kauhean tuskan
valtaamana. Te annoitte minulle kymmenen ruplaa... Kas siinä, ottakaa ne
takasin!

Sonja otti esiin nenäliinan, etsi kulman, avasi sen ja veti esiin
setelin, jonka hän jätti Lushinille.

-- Te ette siis tahdo tunnustaa, että olette ottanut sadan ruplan
setelin? sanoi hän uhaten, tahtomatta ottaa vastaan seteliä.

Sonja katseli ympärilleen. Kaikki katselivat häntä ankarin, pilkallisin
katsein. Hän katsoi Raskolnikoviin... Tämä seisoi nojaten seinää
vastaan, hänen kätensä, olivat ristissä rinnalla ja hänen silmänsä
salamoivat.

-- Ah, Jumalani! lausui Sonja

-- Amalia Ivanovna, Teidän on lähetettävä noutamaan polisia, ja minä
pyydän Teitä sentähden lähettämään sanan portinvartijalle, sanoi Lushin
matalalla ja ystävällisellä äänellä.

-- Armelias Jumala, kyllä minä sitä arvelin, että hänestä tulisi varas!
Ja Amalia Ivanovna löi kätensä yhteen.

-- Ah... Te aavistitte sitä? kysyi Lushin. -- Teillä on siis ollut syytä
epäillä häntä? Minä pyydän Teitä, arvosa Amalia Ivanovna, ajatelkaa
sanojanne, jotka sitä paitsi ovat lausutut todistajain läsnäollessa!

Kaikki alkoivat nyt liikkua ja kaikki alkoivat puhua.

Nyt tuli Katerina Ivanovna äkkiä tajuihinsa ja hyökkäsi Lushinin
kimppuun.

-- Syytättekö häntä varkaudesta? Sanotteko, että Sonja on varas? Oi, Te
olette konna!

Ja hän juoksi Sonjan luo ja oli melkein kuristaa hänet laihoilla
käsillään.

-- Sonja, miten olet voinut alentua ottamaan häneltä kymmentä ruplaa!
Anna ne heti minulle ... kas siinä...!

Hän tempasi setelin Sonjan kädestä, rypisti sen kasaan ja heitti suoraan
Lushinia päin silmiä. Se sattui tämän silmään ja putosi sitten
lattialle. Amalia Lippewechsel kiiruhti ottamaan sitä ylös. Lushin
suuttui.

-- Päästäkää minut rauhaan tuosta hullusta akasta! huudahti hän.

Ovessa näkyi Lebesjatnikovin vieressä kolme uutta naamaa ja niiden
joukossa nuo kaksi vierasta naista.

-- Olenko minä hullu ... hullu sanotte Te? Sinä tomppeli! huudahti
Katerina Ivanovna. -- Sinä hullu olet! Sanotteko että Sonja on ottanut
sinulta rahaa? Luuletteko Sonjaa varkaaksi? Hän mieluummin antaisi
sinulle lahjan kuin ottaisi mitään sinulta. Oletteko koskaan nähneet
moista narria? -- Katerina Ivanovna räjähti hysteriseen nauruun ja
osotti Lushinia. -- Ja sinäkin syytät häntä varkaaksi, jatkoi hän
kääntyen emännän puoleen. -- Senkin lunttu syytät häntä varkaudesta. Äh,
sinä katala preussilainen kana krinoliinissasi! oh!... Te...! Te...!
Eihän hän ole ollut huoneesta poissa, vaan istuutui heti Rodion
Romanovitshin viereen. Tutkikaa vain häntä! Ellei hän ole ollut ulkona,
on hänellä tietysti rahat mukanaan. Etsikää vain! Mutta ellet löydä
niitä, niin varo itseäsi! Etsi ... etsi ... etsi toki niitä! Minä menen
jo tänään keisarin luo, armeliaan keisarin, ja heittäydyn hänen
jalkoihinsa. "Minä olen isätön ja äiditön ... he kyllä päästävät minut
hänen luokseen. Sinä kai ajattelet, etten minä pääse sisään! Mutta siinä
erehdyt. Minä tunkeudun hänen luokseen, suoraan hänen luokseen... Sinä
toivoit, että minä pelästyisin. Mutta minä olen paljoa rohkeampi. Minun
kanssani et pitkälle pääse. Etsi vain, etsi!"

Ja Katerina Ivanovna veti raivoissaan Lushinin Sonjan luo.

-- Minä olen valmis ottamaan niskoilleni kaiken edesvastuun ... mutta
olkaa sitten hiljaa, olkaa hiljaa! Minähän olen nähnyt, että Te olette
rohkea! Mutta mitä on tehtävä? mutisi Lushin. -- Sen täytyy tapahtua
polisin läsnäollessa ... vaikka tässä on kyllä tarpeeksi todistajia.
Minä olen valmis ... mutta miehelle se ei tosiaankaan sovi... Ehkä
tahtoo Amalia Lippewechsel auttaa minua?... Mutta mitä on tässä tehtävä?

-- Niin, tulkoon, kuka tahtoo! Tutkikoon häntä, kellä on halua! huudahti
Katerina Ivanovna. -- Sonja käännä taskusi nurin! Katso nyt! Katso, sinä
konna ... tyhjä! Kas, tässä toinen tasku! Näettekö ... tyhjä!

Katerina Ivanovnan kääntäessä oikeata taskua, lensi sieltä äkkiä pieni
paperi ja putosi Lushinin jalkoihin. Kaikki olivat nähneet sen ja useita
huudahduksia kuului.

Pietari Petrovitsh kumartui, otti paperin kahdella sormella lattialta ja
levitti sen kaikkien nähtäväksi. Se oli kolmasti taitettu sadan ruplan
seteli. Pietari Petrovitsh nosti sen ilmaan, niin että kaikki saattoivat
nähdä sen.

-- Rosvo! Pois talostani! Polisia, polisia! Siperiaan on hän vietävä!
huusi Amalia Lippewechsel.

Kaikilta tahoilta kuului huutoja. Raskolnikov vaikeni, muttei ottanut
silmiään Sonjasta. Tämä seisoi vielä melkein tiedotonna paikallaan.
Mutta äkkiä syöksähti veri hänen päähänsä, hän huudahti äänekkäästi ja
kätki kasvot käsiinsä.

-- Ei ... minä en ole sitä tehnyt!... Minä en ole sitä tehnyt! Minä en
tiedä siitä mitään! huudahti hän sydäntä vihlovalla äänellä ja syöksyi
äitipuolen luo, joka painoi häntä voimakkaasti ja suojelevasti rintaansa
vasten.

-- Sonja, Sonja, minä en usko sitä ... minä en usko sitä! huudahti
Katerina Ivanovna suudellen sydämellisesti hänen kasvojaan ja käsiään.
-- Sinäkö olisit tehnyt jotakin sellasta! Miten ihmiset ovat tyhmiä! Te
ette tiedä, että hänellä on sydän kultaa! Hänkö ottaisi jotakin ... hän!
Ennenkuin tekisi syntiä, antaisi hän pois viimeisen hameensa. Sellanen
hän on! Hän on myynyt itsensä lasteni tähden, jotteivät ne kuolisi
nälkään... Voi, vainaja! Näetkö ... tämä on sinun muistojuhlasi! Suojele
toki, hyvä Jumala, häntä ... miksi seisotte kaikki siinä? Rodion
Romanovitsh, miksi ette suojele häntä? Uskotteko Tekin, että se on
totta? Te ette kaikki ole yhteensä sen arvoset kuin Sonjan pikkusormi.
Jumalani, Jumalani, suojele ainakin sinä häntä!

Katerina Ivanovnan rauhan huuto oli tehnyt syvän vaikutuksen
läsnäolijoihin. Hänen laihtuneissa, tuskan vääristämässä kasvoissa, oli
niin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimystä kirjotettuna, hänen
kuivilla huulillaan näkyi vielä veren jälkiä, jotka yskäkohtaus oli
tuonut siihen, hänen rinnastaan tunkeutui nyyhkytyksiä, jotka
muistuttivat lapsen vaikerrusta, hänen luottava, epätoivoinen
rukouksensa suojeluksesta, kaikki herätti enimmän juopuneitten sääliä.
Pietari Petrovitsh kiiruhti lohduttamaan häntä.

-- Rouvaseni, eihän asia koske Teitä ollenkaan, sanoi hän hänelle! --
Kukaan ei tahdo syyttää Teitä siitä, että Teillä olisi huonot
tarkotukset. Minä olen kaikesta sydämestäni altis valittamaan sitä, jos
köyhyys on houkutellut Sofia Semjonovnan ottamaan tämän askeleen. Mutta
miksei mamseli tahtonut tunnustaa sitä? Pelkäsittekö sitä häpeää, joka
oli teitä kohtaava? Oliko se tosiaan ensi yritys? Oliko se vain erehdys?
Minä ymmärrän Teidät, ymmärrän sangen hyvin... Miksi teitte sellasta?
Herrani, jatkoi hän kääntyen muitten puoleen. Säälistä ja ...
armeliaisuudesta olen taipuva antamaan anteeksi, vaikka minua onkin
personallisesti loukattu. Olkoon tämä teille, mamseli, varotus
tulevaisuutta varten! Muun jätän unohtuksiin.

Pietari Petrovitsh katsoi syrjäsilmällä Raskolnikovia, ja heidän
silmänsä yhtyivät. Raskolnikovin liekehtivät silmäykset uhkasivat
muuttaa hänet tuhaksi.

Sillä välin kun kaikki tämä tapahtui, ei Katerina Ivanovna tuntunut
kuulevan mitään; hän syleili ja suuteli Sonjaa aivan kuin hullu, lapset
tunkeutuivat hänen ympärilleen joka suunnalta, ja Poletshka itki
kiihkeästi, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, ja nojasi
kyynelten peittämiä kasvoja Sonjan olkapäihin.

-- Niin katalaa! kuului ääni ovelta.

Pietari Petrovitsh katsoi nopeasti sinne.

-- Niin viheliäistä! huudahti Lebesjatnikov katsoen häntä suoraan
silmiin.

Pietari Petrovitsh vavahti. Kaikki huomasivat sen. Lebesjatnikov astui
huoneeseen.

-- Ja Te rohkenette vielä kutsua minua todistajaksenne? sanoi hän
läheten Lushinia.

-- Mitä tämä merkitsee, Andrei Semjonovitsh? Mistä Te puhutte? mutisi
Lushin.

-- Te olette -- panettelija, sitä tarkotan, sanoi Lebesjatnikov
katkeroittuneena ja katsellen häntä ankarasti likinäköisillä silmillään.
Hän oli suunniltaan.

Raskolnikov lävisti hänet katseillaan ja kuunteli himokkaasti joka
sanaa. Uusi vaitiolo syntyi. Pietari Petrovitsh oli suuresti
hämmästynyt, etenkin ensi hetkenä.

-- Sitäkö Te tarkotatte? kysyi hän änkyttäen. -- Oletteko menettänyt
järkenne?

-- Minä olen täysin järjissäni, mutta Te -- Te olette konna! Minä olen
kuullut kaikki, olen parhaani mukaan koettanut ymmärtää kaikkea, mutta
tällä hetkellä en voi täysin ymmärtää menettelynne tarkotusta... Miksi
olette aiheuttaneet kaiken tämän?... Minä en ymmärrä sitä. Minä en
tosiaan sitä ymmärrä.

-- Mitä olen tehnyt? Lopettakaa jo arvotusten jutteleminen! Olette ehkä
juonut liiaksi.

-- Te olette ehkä juonut liiaksi, vaan en minä. Minä en koskaan juo
itseäni juovuksiin, sillä se olisi periaatteitani vastaan. Kuulkaa
sanani!... _Hän on itse omin käsin_ antanut sadan ruplan Sofia
Semjonovnalle ... minä näin sen, minä vannon, että se on totta! Hän on
itse antanut hänelle rahaa, toisti Lebesjatnikov.

-- Te olette varmaan tullut hulluksi ... hävytön kukonpoika! huudahti
Lushin. -- Hänhän on itse omassa personassaan Teidän edessänne. Hänhän
itse vakuutti joku minutti takaperin, ettei hän ollut saanut minulta
enempää kuin tuon kymmenen ruplaa. Tällälailla olisin antanut hänelle
enemmän?

-- Minä näin sen ... _minä näin sen!_ huudahti Lebesjatnikov. --Vaikkei
vala olekkaan sopusoinnussa periaatteeni kanssa, olen kuitenkin valmis
tekemään tuomioistuimen edessä -- sillä minä näin, miten Te salasesti
pistitte setelin hänen taskuunsa. Minä olin sellanen narri, että uskoin
Teidän tällä lailla tahtovan osottaa armeliaisuuttanne hänelle. Hänen
sanoessaan hyvästiä ja Teidän seisoessanne hänen vieressä ovessa
pistitte Te vasemmalla kädellä setelin hänen taskuunsa. Minä näin sen.

Lushin oli kalvennut.

-- Miten uskallatte väittää jotakin sellasta! huudahti hän julkeasti. --
Miten Te voitte nähdä setelin, seisoessanne ikkunan ääressä? Te olette
uneksinut. Ja sitä paitsi olette likinäköinen. Te houritte!

-- En. Vaikka seisoin jotenkin kaukana, näin kuitenkin kaikki. Ikkunan
luona oli minun tosin vaikeata erottaa seteliä ... se on totta ... mutta
minä tiedän, että se oli sadan ruplan seteli. Sillä antaessanne kymmenen
ruplaa Sofia Semjonovnalle näin selvästi, että Te heti sen jälkeen
otitte sataruplasen pöydältä... Minä seisoin vallan vieressä ja minussa
syntyi aavistus, joka aikaan sai sen, etten unohtanut Teidän pitävän
seteliä kourassanne. Te taitoitte sen ja salasitte koko ajan suletussa
kädessänne. Sitten en enää ajatellut sitä, ennenkuin muutitte sen
oikeasta kädestänne vasempaan, jolloin olitte kadottaa sen. Silloin
ajattelin vielä kerran, että ajattelitte tehdä hänelle hyvän työn hänen
itsensä tietämättä. Voitte kuvitella mielessänne, miten vakoilin Teitä,
ja minä näin selvästi, miten Teidän onnistui kätkeä seteli hänen
taskuunsa. Minä näin sen selvästi, sen vannon!

Lebesjatnikovin vaijettua kuului useita katkeroita huudahduksia. Kaikki
saapuvilla olijat tunkeusivat Pietari Petrovitshin ympärille. Katerina
Ivanovna hyökkäsi Lebesjatnikovia kohti.

-- Andrei Semjonovitsh! Minä olen epäillyt Teitä! Suojelkaa meitä! Te
olette ainoa, joka on asettanut häntä puolustamaan! Hänhän on isätön!
Jumala on lähettänyt Teidät tänne! Andrei Semjonovitsh, pelastajani,
isäni!

Ja Katerina Ivanovna heittäytyi polvilleen hänen eteensä tietämättä mitä
hän teki.

-- Lorua! huusi Lushin suunniltaan raivosta. -- Te puhutte pelkkiä
hullutuksia! Minä unohdin ... muistin ... unohdin. Mitä se merkitsee?
Olisinko minä tarkotuksella kätkenyt setelin hänen taskuunsa? Missä
tarkotuksessa olisin sen tehnyt? Mitä yhteistä on minulla tämän...

-- Niin ... sitä minä en voi ymmärtää. Mutta mitä olen puhunut, on
suoraa totuutta, se on varmaa! Minä olen niin vakautettu puhumani
totuudesta... Te kurja konna ... että minä vielä selvästi muistan, että
se kysymys tunkeutui mieleeni ... juuri silloin kun tartuin käteenne ja
kiitin Teitä. Miksi pisti hän salasesti setelin hänen taskuunsa?
ajattelin minä ... se on, miksi juuri salasesti? Oliko se sentähden,
että Te tunnette mielipiteeni ja tiedätte, että minä olen kaiken
yksityisen hyvän tekeväisyyden vastustaja, siksi ettei se auta pahan
vähentymistä. No, sitten ajattelin minä, että Te ajattelitte antaa pois
niin suurta summaa minua nähdessäni. Sitten ajattelin, että Te ehkä
tahdoitte valmistaa hänelle yllätyksen, että hän kummastuisi, kun hän
aavistamatta löytäisi setelin taskustaan. (Sillä onhan hyväntekijöitä,
jotka pitävät moisesta hyvien tekojensa höystämistavasta.) Sitten johtui
mieleeni, että ehkä Teidän tarkotuksenne oli asettaa hänet koetteille.
Se on, että tahdoitte nähdä, tulisiko hän kiittämään Teitä, kun
löytäisi rahat. Myös, että Te ehkä tahdoitte välttää kaikkia
kiitollisuusvakuutuksia ja että ... miten se nyt onkaan ... oikea käsi
älköön tietäkö j.n.e. ... tai jotakin siihen tapaan... Monet ajatukset
risteilivät päässäni, niin että minä päätin lähemmin ajatella asiaa,
mutta minä pidin sitä ennenaikaisena sanoa Teille, että tunsin
salaisuutenne. Mutta sitten johtui mieleeni, että Sofia Semjonovna
mahdollisesti voisi kadottaa rahan ennenkuin tietäisi, että hänellä oli
se; ja se oli syynä siihen, miksi tulin tänne. Minä aijoin kutsua hänet
ulos ja kertoa hänelle, että Te olitte pistänyt sataruplasen hänen
taskuunsa. Mutta ensin menin Kobuljatnikovin naisten luo jättääkseni
heille erään kirjan, "Positivisen metodin yleiset tulokset", ja
erityisesti suositellakseni Pideritshin tutkielmaa ... Wagnerin myös.
Sitten tulin tänne ja kuulin koko jutun. Olisiko minulla ollut kaikkia
näitä ajatuksia, olisinko esittänyt kaikkia näitä mietelmiä, ellen
tosiaan olisi nähnyt, että Te pistitte sadan ruplan setelin hänen
taskuunsa?

Andrei Semjonovitshin lopetettua sanarikas selityksensä sen logilliseen
johtopäätelmään, oli hän niin väsynyt, että otsa valui hikeä. Hän ei,
ikävä kyllä, kyennyt kunnollisesti lausumaan ajatuksiaan venäjäksi, eikä
hän osannut mitään muuta kieltä, josta oli seurauksena, että hän tunsi
itsensä sangen väsyneeksi. Siitä huolimatta teki hänen esityksensä
tavattoman vaikutuksen. Hän oli puhunut sellasella ponnella, sellasella
vakaumuksella, että kaikki uskoivat häntä. Pietari Petrovitsh huomasi,
että hänen asiansa oli huonolla tolalla.

-- Mitä se minuun kuuluu, että Teillä on ollut jotakin tyhmiä ajatuksia?
Ne eivät todista mitään! huudahti hän. -- Te olette ehkä uneksinut
kaikki. Minä sanon Teille, herrani, että Te valehtelette! Te
valehtelette ja panettelette vahingoittaaksenne minua, sillä teitä
suututtaa se, kun en tahdo liittyä ateistisiin oppeihinne ... siinä koko
juttu!

Mutta tämä pako ei auttanut Pietari Petrovitshia. Kuului yleistä
murinaa.

-- Vai tarkotat sinä sitä! huudahti Lebesjatnikov. -- Kutsukaa polisi
tänne, jos tahdotte, mutta minä teen valan sille, että puhun totta.
Kuitenkaan en voi ymmärtää tarkotustanne. Ah, sinä katala lurjus!

-- Sen tarkotuksen, joka on tämän katalan teon takana, voin _minä_
selittää ja, jos tarvitaan, teen valan sille, sanoi vihdoin Raskolnikov
astuen esiin.

Hänen muotonsa oli levollinen ja kaikki ymmärsivät, että arvotus nyt
tulisi ratkastuksi.

-- Minä ymmärrän kaikki sangen hyvin, jatkoi Raskolnikov kääntyen
Lebesjatnikovin puoleen. -- Minä aavistin jo alusta saakka, että
kysymyksessä oli konnanteko. Minä aavistin sitä muutamien omituisten
asianhaarojen vuoksi, jotka minä yksistään tunnen ja jotka heti tahdon
ilmoittaa. Sillä nämä asianhaarat selittävät koko asian. Mutta Te,
Andrei Semjonovitsh, olette sanoillanne ilmaissut minulle kaikki. Minä
pyydän, että kaikki läsnäolijat tarkkaisivat sanojani. Tämä herra, sanoi
hän osottaen Lushinia, -- kosi äskettäin erästä nuorta tyttöä, sisartani
Avdotja Romanovna Raskolnikovnaa. Mutta meistä tuli jo ensi
kohtauksessamme vihamiehet ja minä ajoin hänet ulos. Kaksi todistajaa
voi todistaa sanani. Tämä mies on sangen ilkeä. Toissa päivänä en vielä
tiennyt, että hän asui Teidän luonanne, Andrei Semjonovitsh, ja että hän
luultavasti samana päivänä kuin meistä tuli vihamiehet, näki, että minä
Marmeladov-vainajan ystävänä annoin hänen vaimolleen rahaa
hautajaisavuksi. Heti sen jälkeen kirjoitti hän kirjeen äidilleni ja
ilmoitti hänelle, etten minä ollut antanut rahoja Katerina Ivanovnalle,
vaan Sofia Semjonovnalle, josta viimemainitusta hän puhui pahaa,
luonnollisesti tarkottaen sillä, että meidän välillämme olisi sopimaton
suhde. Kaiken tämän kirjotti hän vain saadakseen epäsopua minun ja
omaisteni välille, sillä hän koetti saada heidät uskomaan, että minä
arvottomalla tavalla tuhlasin heidän viimeiset rahansa, jotka he olivat
antaneet minulle avuksi. Eilen todistin hänelle äitini ja sisareni
läsnäollessa, että minä tosiaan olin antanut rahat Katerina Ivanovnalle
sekä etten vielä koskaan ollut nähnyt hänen tytärpuoltaan. Suuttuneena
siitä, ettei hänen suunnitelmansa ollut onnistunut, alkoi hän heitellä
mitä hävyttömimpiä syytöksiä minua vastaan. Seurauksena oli
luonnollisesti täydellinen välien rikkoutuminen sisareni kanssa. Kaikki
tämä tapahtui eilen illalla. Ajatelkaa nyt, että jos hänen olisi
onnistunut leimata Sofia Semjonovna varkaaksi, olisi hän osottanut
omaisilleni, että hänen epäilyksensä oli perustettu. Tämä siis oli koko
hänen tuumansa.

Raskolnikovin keskeyttivät usein puheessaan läsnäolevien huudahdukset.
Hänen vakuuttava äänensä ja vakava ulkomuotonsa olivat tehneet
tavattoman vaikutuksen kaikkiin.

-- Niin, aivan niin se on, aivan niin se on! huudahti Lebesjatnikov
kiihkeästi. -- Sillä Sofia Semjonovna oli tuskin ennättänyt tulla
luokseni, ennenkuin Pietari Petrovitsh kysyi, olitteko Te saapunut,
olinko nähnyt Teitä Katerina Ivanovnan vierasten joukossa. Hänen
suunnitelmaansa siis kuului, että Te olisitte saapuvilla.

Lushin vaikeni nauraen ylenkatseellisesti. Mutta hän oli sangen kalpea.
Hän olisi mieluinten juossut tiehensä, mutta se oli melkein mahdotonta
ja olisi sitä pidetty tunnustuksena hänen puoleltaan. Sitä paitsi oli jo
hieman liikutettu kuulijakunta tulena ja liekkinä. Vaikkei
kuormastonjohtaja kyennyt käsittämään juuri mitään asioita, esitti hän
kuitenkin muutamia voimasanoja, jotka lienevät tuntuneet Lushinista
vähimmän miellyttäviltä. Pitkän selityksen aikana oli ihmisiä
tulvehtinut joka taholta. Nuo kolme puolalaista kirkui kaikkein
kiihkeimmin.

Sonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana. Hän ei irrottanut silmiään
Raskolnikovista, hän tunsi, että tämä ainoastaan voi suojella häntä.

Katerina Ivanovna hengitti rohkeasti ja kuuluvasti. Hän oli ilmeisesti
vallan uupunut. Amalia Ivanovna näytti tyhmältä seisoessaan siinä suu
ammollaan ja katsellessaan ympärilleen tyhmä ilme kasvoillaan. Vain sen
tuntui hän käsittävän, että Lushin oli pahassa pulassa.

Raskolnikov koetti jatkaa, mutta se ei ollut mahdollista. Kaikki
huusivat ja tunkeutuivat Lushinin ympärille singautellen haukkumasanoja
ja uhkauksia. Mutta Pietari Petrovitsh ei ollut suinkaan pelkuri.

-- Antakaa minulle tietä, herrani! sanoi hän korskasti raivoten tietä
joukon läpi. Minä pyydän päästä vapaaksi kaikista uhkauksista. Varas on
todistettu ja minä aijon syyttää häntä tuomioistuimen edessä. Kukaan ei
usko, että kaksi ateistia puhuu totta. Päästäkää vain minut!

-- Jättäkää heti minun huoneeni! Meidän välimme ovat rikki!

-- Minähän sanoin Teille, Andrei Semjonovitsh, jo aikasemmin aikovani
muuttaa. Nyt lisään vain enää, että Te olette narri. Minä toivon Teidän
saavan järkenne takasin. Hyvästi, herrani!

Hän tunkeutui joukon lomitse ovelle saakka. Mutta se oli postikirjurista
ilkeätä, että hän pääsisi poistumaan huoneesta saamatta mitään muita
kuin haukkumasanoja. Siksi otti hän pöydältä lasin heittääkseen Lushinia
kohti, mutta se lensi sen sijaan suoraan Amalia Lippewechseliä päähän.
Hän huudahti, ja postikirjuri, joka oli menettänyt tasapainonsa, putosi
raskaasti pöydän alle.

Pietari Petrovitsh meni huoneeseensa ja puoli tuntia myöhemmin oli hän
jättänyt talon.

Sonja, joka luonnostaan oli pelokas, oli kauvan ajatellut, että häntä
voitiin paremmin kuin muita rankasematta loukata. Mutta tähän asti oli
hän luullut välttävänsä onnettomuuden osottamalla suosiota ja ystävyyttä
kaikkia kohtaan. Hän tuli siis nyt tuskallisen liikutetuksi. Hänen
tapansa oli voida kantaa kaikki kärsivällisyydellä ja nurkumatta, mutta
ensi hetkenä oli se hänestä kuitenkin liian vaikeata. Saavutetusta
voitosta huolimatta oli hänen avuttomuuden tunteensa kuitenkin niin
voimakas, että hänen rintansa uhkasi haljeta, ja hän sai hysterisen
kohtauksen.

Vihdoin ei hän voinut enää kauvemmin kestää siellä oloa, vaan hän hiipi
pois ja juoksi kotiinsa hetkisen Lushinin poistuttua.

Amalia Ivanovnan saatua läsnäolevien äänekkäästi nauraessa lasin
naamaansa, tahtoi hän korjata vahinkonsa ja hyökkäsi kuin raivotar
Katerina Ivanovnaa vastaan, joka sai kantaa syyn kaikesta tapahtuneesta.

-- Pois talostani ja paikalla!

Ja näin sanoen tarttui hän toiseen Katerina Ivanovnan esineeseen
toisensa jälkeen ja heitti ne lattialle.

Leski raukka, joka oli kalpeana ja uupuneena vaipunut vuoteelle, hypähti
sieltä ja syöksyi Amalia Lippewechselin kimppuun. Mutta tämä työnsi
hänet helposti syrjään.

-- Ei siinä kylliksi, että meitä soimataan mitä häpeällisimmin ... nyt
tahtoo tuo olento vielä ajaa meidät pois talosta! Mieheni
hautajaispäivänä minun ensin kestittyäni Teitä kaikkia ... ajaa hän
minut kadulle isättömien lasteni kanssa. Niin, minnekkä menen? nyyhkytti
tuo parka... Hyvä Jumala, eikö enää ole mitään oikeutta? Kuka tarvitsee
paremmin suojelusta kun me, hyljätyt olento parat? Mutta kyllä vielä
nähdään, eikö maailmassa vielä ole oikeutta ... minä etsin sitä ... ja
heti! Odottakaa vain, sinä kunnoton olento! Poletshka, jää lasten luo,
minä palaan pian. Kyllähän nähdään, eikö onnettomillakin ole oikeutta!

Katerina Ivanovna heitti liinan päähänsä, tunkeutui taajojen joukkojen
lomitse, jotka vielä täyttivät huoneen ja juoksi itkien kadulle.
Poletshka oli paennut nurkkaan arkun ääreen, ja syleillen pienokaisia
odotti hän kaiholla äidin paluuta.

Amalia Ivanovna juoksi edes ja takasin huoneessa heittäen kaikki lesken
kapineet lattialle. Vieraat riitelivät ja jokuset heistä alkoivat
laulaakin.

"Nyt on minunkin aikani poistua," ajatteli Raskolnikov. "Sofia
Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot?"

Ja hän läksi Sonjan asuntoon.



IV.


Raskolnikov oli puolustanut Sonjaa lämpimästi ja kiihkeästi, vaikka
hänellä itsellään oli suuri suuri suru kannettavanaan. Mutta juuri siitä
syystä että hän oli tänä aamuna kokenut niin paljon, oli hän ilonen
voidessaan huolehtia muistakin asioistaan kuin omistaan, jotka olivat
käyneet hänelle vallan sietämättömiksi.

Ja sitä paitsi oli hänellä kohtaus Sonjan kanssa. Se tuotti hänelle
kauheaa tuskaa. Hänen _täytyi_ ilmottaa Sonjalle kuka oli murhannut
Lisavjetan, ja hän aavisti jo sen kauhean kärsimisen, jonka tämä
ilmoittaminen tulisi tuottamaan hänelle.

Kun hän siis lähtiessään Katerina Ivanovnan asunnosta lausui: "Sofia
Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot", oli hän vielä
kiihottuneessa mielentilassa, valmiina taisteluun ja ylpeänä äsken
saavutetusta voitosta. Mutta mitä lähemmä hän lähestyi Kapernaumovin
asuntoa, sitä enemmän pettivät voimat. Miettiväisenä pysähtyi hän portin
edustalle kysyen: "Sanonko tosiaan hänelle, kuka on surmannut
Lisavjetan?"

Tämä kysymys oli omituinen, sillä hän tunsi, että hänen oli mahdotonta
kauvemmin vaijeta asian oikean laidan suhteen, ja tämä voimattomuuden
kiusallinen tunne väsytti häntä. Tehdäkseen lopun kaikesta
horjuvaisuudesta, avasi hän nopeasti oven ja katsoi Sonjaan. Tämä istui
pöydän ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta huomatessaan
Raskolnikovin nousi hän heti mennen häntä vastaan, ikäänkuin olisi jo
kauvan odottanut hänen tuloaan.

-- Miten minun olisikaan käynyt, ellei Teitä olisi ollut! lausui hän...
Näkyi selvästi että hän oli odottanut saavansa lausua tämän.

Raskolnikov istui sille tuolille, jolta Sonja juuri nousi.

-- No, Sonja, sanoi hän tuntien äänensä värisevän, -- tämähän oli vain
luonnollinen seuraus Teidän "yhteiskunnallisesta asemastanne ja siitä
johtuvista tavoistanne..." Oletteko ymmärtänyt tämän?

Sonjan kasvot ilmaisivat syvää tuskaa.

-- Älkää puhuko kuten eilen, minä pyydän sitä Teiltä! Minä kärsin
tarpeeksi ilmankin...

Hän yritti hymyillä, sillä hän pelkäsi, että tämä moite ei miellyttäisi
Raskolnikovia.

-- Minä tein tyhmästi, kun läksin sieltä. Miten heidän laitansa nyt
mahtaa olla? Aijoin juuri juosta takasin, mutta ajattelin ... että Te
ehkä tulisitte minun poissa ollessani.

Raskolnikov kertoi, että Amalia Lippewechsel oli ajanut perheen
kodistaan ja että Katerina Ivanovna oli lähtenyt "hakemaan oikeutta".

-- Etsikäämme hänet Jumalan tähden! huudahti Sonja tarttuen viittaansa.

-- Te ette koskaan ajattele ketään muuta kuin häntä, lausui Raskolnikov
harmistuneena. -- Jääkää nyt tänne luokseni!

-- Mutta Katerina Ivanovna...

-- Katerina Ivanovna ei varmastikaan karkaa Teiltä. Hän tulee
luultavasti itse tänne Teitä noutamaan.

Sonja istuutui, vaikka häntä vaivasi levottomuus. Raskolnikov vaikeni
vaipuen syviin mietteisiin.

Katsomatta Sonjaan alkoi hän:

-- Voimmehan otaksua, ettei Lushinin aikomus ollut saattaa Teitä
vankeuteen, mutta jos hänen mielensä olisi tehnyt, olisitte nyt ollut
vankeudessa, ellemme minä tai Lebesjatnikov olisi sattumalta olleet
saapuvilla.

-- Niin, sanoi Sonja hiljaa... -- Niin, lausui hän uudelleen
hajamielisenä ja levottomana.

-- Minä olisin voinut olla poissa ja Lebesjatnikov oli siellä vain
sattuman kaupalla.

Sonja vaikeni.

-- Jos Te nyt olisitte joutunut vankeuteen, miten silloin olisi käynyt?
Muistatteko, mitä sanoin eilen?

Sonja vaikeni, ja Raskolnikov odotti hänen vastaustaan.

-- Minä luulin todellakin, että Te, samoinkuin eilen, pyytäisitte minua
olemaan vaiti, jatkoi Raskolnikov. -- -- Täytyyhän puhua jostakin, ja
minua todella huvittaisi saada tietää, miten ratkaisisitte erään
kysymyksen, kuten Lebesjatnikov tapaa sanoa ... niin, minä puhun
vakavasti. Kuvitelkaa siis mielessänne, että Te jo edeltäkäsin olitte
selvillä Lushinin suunnitelmista ja tiesitte, että nämä suunnitelmat
johtaisivat Katerina Ivanovnan ja lasten häviöön, omastanne
puhumattakaan ... ettehän Te laske itseänne miksikään ja sentähden
mainitsen sen vain ohimennen... Entä Poletshka, häntä varten on sama tie
avoinna, jonka Te olette valinnut. Jos siis Teistä riippuisi, saisiko
hän tai he elää, se on, saisiko Lushin elää ja tehdä kataluuksiaan ja
Katerina Ivanovna kuolla, minkä päätöksen silloin tekisitte, kumpi
heistä kuolisi? Minä vain kysyn.

Sonja katseli häntä murhemielin. Tästä epävarmasta ja hapuilevasta hän
päätti, että jotakin tavatonta olisi tulossa.

-- Minä aavistin Teidän tekevän moisen kysymyksen, sanoi hän katsellen
tutkivasti Raskolnikovia.

-- Mitenkä silloin valitsisitte?

-- Miksi kysytte mahdottomia? sanoi Sonja harmistuneena.

-- Se siis olisi parempi että Lushin eläisi ja tekisi pahaa. Te ette
edes uskalla valita!

-- Enhän minä tunne Jumalan teitä... Miksi kysytte sellaista, johon ei
voi vastata? Miten se voisi riippua minun päätöksestäni? Ja kuka voi
julistaa minut tuomitsemaan, kuka saa elää ja kuka kuolla?

-- Ei, luonnollisestikaan! Kun Te otatte Jumalan tahdon lukuun, ei
minulla ole mitään sanomista, mutisi Raskolnikov.

-- Sanokaa mieluummin suoraan, mitä aijotte... Te tarkotatte jotakin
toista. Oletteko tullut tänne vain kiusataksenne minua?

Hän ei voinut kauvemmin hillitä itseään, vaan alkoi itkeä katkerasti.
Raskolnikov katseli häntä synkästi ja vaijeten ja tällä lailla kului
viisi minuttia.

-- Sinä olet tosiaan oikeassa, Sonja, sanoi Raskolnikov ja näytti aivan
äkkiä muuttuneelta. Pilkallinen uhma oli poissa ja äänellä oli vienompi
väritys. -- Minä sanoin sinulle eilen, etten tulisi pyytämään sinulta
anteeksi ... ja kuitenkin täytyy minun alkaa sillä... Sen, minkä sanoin
Lushinista ja Jumalan tahdosta, lausuin vain omaan laskuuni... Tahdoin
tällä lailla pyytää sinulta anteeksi.

Hänen kalpeat huulensa tekivät onnistumattoman yrityksen hymyillä. Hän
painoi päänsä alas ja kätki kasvot käsiinsä.

Äkkiä tunsi hän vihan tunnetta Sonjaa kohtaan. Hän kauhistui, vavahti,
nosti päänsä ja katseli häntä terävästi. Mutta kohdattuaan hänen
huolestuneet katseensa, joista hän vain luki sisällistä rakkautta,
katosi viha tykkänään. Hän oli pettänyt itseään, hän oli vaihtanut
tunteen toiseen. Se merkitsi vain sitä, että hetki oli lyönyt.

Hän pani uudelleen kädet kasvoilleen, mutta äkkiä hän kalpeni, nousi ja
istuutui Sonjan vuoteeseen sanaakaan lausumatta.

Hän tunsi, että tämä muistutti kamalasti sitä, jolloin hän seisoi
vanhuksen takana kirves koholla. Hän tunsi, ettei hänellä enää ollut
hetkeäkään kadotettavissa.

-- Mikä Teidän on? kysyi Sonja suruisasti.

Hän ei voinut puhua. Hän ei ollut kuvitellut mielessään, että tämä
tunnustus kävisi näin vaikeaksi. Sonja istuutui hänen viereensä
vuoteelle ja odotti kääntämättä silmiään hänestä. Hänen sydämensä
tykytti kiivaasti.

Raskolnikov käänsi kuolonkalpeat kasvonsa häntä kohti, ja hänen
vääristyneet huulensa olivat voimattomat lausumaan sanaakaan. Kamala
tuska kouristi hänen sydäntään.

-- Mikä Teidän on? toisti Sonja siirtyen hieman matkan päähän hänestä.

-- Ei mitään, Sonja, älä pelkää... Mielettömyyttä! Tietysti, miksikä ei,
kun oikein tarkastaa asiaa... Mielettömyyttä! mutisi hän hajamielisenä.
Miksi olen tullut tänne kiusaamaan sinua? Niin, miksi? Minä teen
itselleni lakkaamatta tämän kysymyksen, Sonja...

Hetkeä aikasemmin olisi hän tuskin esittänyt tätä kysymystä, mutta nyt
oli hän niin väsynyt, että hän sen teki vallan koneellisesti. Hänen
ruumistaan puistattivat kuumepuuskat.

-- Miten te mahdatte kärsiä paljon! lausui Sonja katsellen häntä
myötätuntonen ilme kasvoillaan.

-- Ei se merkitse mitään... Sonja, tiedätkö mitä minä aijoin sanoa
sinulle eilen?

Hän yritti hymyillä, mutta hän epäonnistui. Sonja odotti levottomasti,
että hän jatkaisi.

-- Lähtiessäni sanoin minä että ehkä sanoin hyvästit ikuisesti, mutta
että minä sanoisin sinulle, jos palaisin tänään, kuka on surmannut
Lisavjetan.

Sonja alkoi ankarasti väristä.

-- Nyt olen palannut ja siksi minun täytyy sanoa se sinulle.

-- Te siis puhuitte vakavissanne eilen? kuiskasi Sonja tuskin
kuuluvasti. -- Miten Te voitte tietää sen?

Hän hengitti syvään ja hänen poskensa kalpenivat yhä.

-- Minä tiedän sen.

Sonja vaikeni kokonaisen minutin.

-- Onko murhaaja tavattu?

-- Ei, häntä ei ole tavattu.

-- Mutta miten Te voitte siinä tapauksessa tietää sen? kysyi Sonja taas
kuiskaavalla äänellä.

Raskolnikov kääntyi häntä kohti ja katseli häntä tarkasti.

-- Arvaa! sanoi hän hymyillen yhtä kierosti kuin aikasemminkin.

Halvauksen tapanen väristys puistatti Sonjaa.

-- Miksi ... pelotatte ... minua? sanoi hän lapsellisesti hymyillen.

-- Minä olen luonnollisesti hänen hyvä ystävänsä, koska sen tiedän,
jatkoi Raskolnikov katsellen lakkaamatta Sonjaa, aivan kuin olisi
menettänyt silmiensä määräämisvallan. -- Hänen tarkotuksenaan ei ollut
surmata Lisavjetaa. Hän tahtoi vain tappaa vanhuksen ... hänen ollessaan
yksinään. Mutta samassa tuli Lisavjeta kotiin ... ja silloin surmasi hän
hänetkin.

Taas kului minutti. Molemmat katselivat toisiaan.

-- Etkö voi arvata sitä? kysyi Raskolnikov äkkiä tuntien sellaista
tunnetta kuin olisi kirkontorni kaatunut hänen päälleen.

-- E ... en, kuiskasi Sonja tuskin kuuluvasti.

-- Katsele minua tarkasti!

Tuskin oli hän lausunut tätä, ennenkuin hänet valtasi tuo jäätävä tunne,
jonka hän niin hyvin tunsi. Hän katseli Sonjaa ja huomasi hänen
kasvoillaan saman ilmeen, mikä Lisavjetalla oli ollut, kun hän lähestyi
häntä kirves kädessä ja hän peräytyi seinää kohti ja hylkivästi ojensi
kätensä kasvoillaan lapsellisen pelästynyt ilme.

Sama oli nyt Sonjan laita. Yhtä voimattomana ja yhtä pelästyneenä ojensi
hän vasemman kätensä, kosketti sormenpäillään Raskolnikovin rintaa,
nousi vuoteelta ja vetäytyi yhä pitemmälle hänestä. Sonjan kauhu tarttui
myös häneen. Hän katseli Sonjaa ja teki samat lapselliset liikkeet.

-- Oletteko arvannut sen? kuiskasi hän vihdoinkin.

-- Jumalani, Jumalani! huudahti Sonja tuskissaan.

Hän vaipui voimattomana vuoteelle ja kätki kasvonsa patjoihin. Mutta
seuraavana hetkenä hän nousi taas, tarttui Raskolnikovin molempiin
käsiin, puristi niitä kovasti pienine laihoine sormineen ja katseli
häntä päättäväisin katsein.

Tällä viimeisellä epätoivoisella katseella tahtoi hän vielä kerran etsiä
toivon välähdystä, mutta hän ei sitä tavannut. Ei ollut vähintäkään
epäilystä.

Myöhemmin ajatellessaan tätä hetkeä tuntui Sonjasta omituiselta, että
kaikki silmänräpäyksessä oli niin selvänä hänen edessään.

-- Kestä, Sonja!... Riittää jo! Älä kiusaa minua, pyyteli Raskolnikov
syvän tuskan ilme kasvoillaan.

Hän ei ollut kuvitellut mielessään ilmasevansa syntiänsä tällä lailla.

Sonja hypähti vallan suunniltaan vuoteeltaan, väänteli käsiään, poistui,
mutta palasi heti ja istuutui niin lähelle häntä, että heidän ohimonsa
melkein koskettivat toisiaan. Mutta äkkiä hän taas hypähti paikaltaan
kuin tikarinpiston saaneena, päästi hurjan huudahduksen --ja heittäysi
polvilleen Raskolnikovin eteen, tietämättä mitä hän teki.

-- Mitä olette tehnyt itsellenne? huudahti Sonja epätoivoisena, jonka
jälkeen hän kiersi kätensä Raskolnikovin kaulaan.

Raskolnikov vetäysi eroon hänestä ja katseli häntä surullisesti
hymyillen.

-- Miten sinä olet omituinen, Sonja! Sinä syleilet ja suutelet minua,
vaikka olen sanonut sinulle _tämän_... Kyllä et sinä tiedä, mitä teet.

-- Eihän ole _ketään, ketään koko maailmassa_, joka olisi sinua
onnettomampi! huudahti Sonja suunniltaan ja puhjeten äkkiä itkuun.

Jo kauvan oli uusi tunne heräillyt Raskolnikovissa ja tehnyt hänen
sydämensä heränneeksi. Vihdoin ei hän enää voinut hillitä itseään. Kaksi
suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään, jääden riippumaan
silmäkarvoihin.

-- Ethän sinä hylkää minua, Sonja? kysyi hän katsellen tyttöä melkein
toivottomasti.

-- En, en ... koskaan, koskaan! huudahti Sonja. Minä tahdon seurata
sinua, seurata kaikkialle! Oi, hyvä Jumala!... Oi, minua onnetonta ...
miksi en ole tuntenut sinua aikasemmin! Miksi et ennen tullut luokseni?
Oi, Jumalani!

-- Nythän olen tullut.

-- Nyt, niin nyt!... Mitä on nyt tehtävä? Me emme eroa toisistamme. Minä
seuraan sinua Siperiaan!

Raskolnikovin valtasi äkkinäinen vastenmielisyyden tunne. Tavallinen,
halveksiva hymy leikki hänen huulillaan.

-- Siperia ... sinne en mene koskaan, sanoi hän.

Sonja katsoi häneen kysyvästi. Ensimäisen sääliväisyyspuuskan jälkeen
onnetonta kohtaan palasi kamala ajatus murhasta. Siitä muuttuneesta
äänestä, millä Raskolnikov lausui nuo sanat, kuuli hän heti murhaajan
puhuvan.

Sonja katseli häntä kauhuissaan. Vielä ei hän tiennyt paljoakaan. Hän ei
tiennyt miksi, miten tai missä tarkotuksessa murha oli tehty. Vasta nyt
teki hän itselleen nämä kysymykset. Mutta uudelleen epäili hän sitä,
oliko Raskolnikov ... oliko hän murhaaja. Voiko se olla mahdollista?

-- Mutta mistä se johtui? sanoi hän hämillään. -- Miten olette Te ...
sellanen ihminen kuin Te ... voinut päättää tehdä jotakin sellaista?
Miten se on mahdollista?

-- Minä tein sen saadakseni ... rahaa. Ole järkevä ja rauhoitu, Sonja,
sanoi hän väsyneenä ja melkein suuttuneena.

Sonja oli kuin halvauksen saanut. Vihdoin lausui hän:

-- Sinä olit nälkäinen! Tahdoit ... auttaa äitiäsi? Enkö ole oikeassa?

-- Et, Sonja, et, mutisi Raskolnikov kääntyen pois ja kumartaen päätään.
-- En minä niinkään nälkänen ollut. Tosin tahdoin auttaa äitiä ... mutta
ei se kuitenkaan siitä johtunut... Älä kiusaa minua, Sonja!

Sonja löi kätensä yhteen.

-- Onko se tosiaan, tosiaan mahdollista! Hyvä Jumala, miten se voi olla
mahdollista! Kuka voi käsittää sitä? Miten voitte Te, joka itse
lahjotatte pois viimeisen roponne, murhata ... ryöstääksenne! Ah ... ne
rahat, jotka annoitte Katerina Ivanovnalle, olivat myös ... Jumalan
tähden . .. olivatko nekin...

-- Ei, Sonja, keskeytti Raskolnikov hänet nopeasti, -- voit olla
levollinen, sillä ne eivät olleet niitä. Minä sain ne samana päivänä,
jolloin toivuin ... samana päivänä, jolloin annoin ne pois... Rasumihin
oli läsnä... Hän se otti vastaan ne ... otti minun sijastani... Ne rahat
kuuluivat minulle, olivat minun omaisuuttani...

Sonja kuunteli häntä oikein käsittämättä, mitä hän lausui. Hän koetti
kaikin tavoin ymmärtää häntä.

-- Mutta ne toiset rahat ... muuten en tiedäkään, oliko siellä mitään
rahoja, jatkoi Raskolnikov matalalla ja miettiväisellä äänellä. --Minä
otin erään nahkakukkaron, joka oli hänen kaulassaan; se oli vallan
täynnä ... minä en tarkastanut sisältöä. Minulla ei ollut aikaa
sellaseen. Muut kapineet, napit ja ketjut ... kaikki olen kätkenyt
erääseen vieraaseen pihaan V----n prospektin varrella kiven alle...
Siellä on kaikki vielä.

Sonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana.

-- Mutta miksi ... mitä tarkotatte sillä, että tarvitsitte rahaa,
vaikkette kuitenkaan ole ottanut? kysyi hän nopeasti, ikäänkuin tahtoen
pitää kiinni oljenkorresta.

-- Sitä en tiedä... Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä, pidänkö
nämä rahat vai enkö, sanoi hän miettivästi. Sitten nauroi hän ikäänkuin
järkiinsä tullakseen ja lisäsi: Minä lausuin äsken tyhmyyden... Etkö ole
samaa mieltä?

Sonja alkoi luulla, että hän oli menettänyt järkensä, mutta hän karkotti
heti tämän ajatuksen.

-- Tiedätkö, Sonja, huudahti Raskolnikov ihastuneena, tiedätkö, mitä
aijon sanoa sinulle? Jos olisin murhannut sentähden, että olin
nälkäinen, olisin nyt ... onnellinen.

Hetken vaitiolon jälkeen lausui hän epätoivoisena:

-- Mutta mitä se hyödyttäisi, mitä lohdutusta tuottaisi se minulle,
jospa minä tunnustaisinkin rikokseni? Sano minulle, miksi hyödyksi sinun
riemusi minun tähteni olisi sinulle! Oi, Sonja, sen vuoksi tulin sinun
luoksesi?

Sonjan teki taas mieli vastata, mutta hän ei voinut.

-- Siksipä sanoinkin sinulle eilen, että meidän olisi seurattava
toisiamme, koska sinä enää olet jälellä minulla.

-- Minnekä menisimme?

-- Me emme lähtisi varastamaan tai murhaamaan... Älä pelkää! sanoi hän
pilkallisesti hymyillen. -- Tiedätkö, Sonja, vasta tällä hetkellä
käsitän täydelleen, miksi eilen kehotin sinun seuraamaan minua. Mutta
eilen en sitä itsekään tiennyt. Silloin vain pelkäsin, että sinä ehkä
hylkäisit minut ... tahdotko hyljätä minut, Sonja?

Sonja puristi tulisesti hänen kättään.

-- Miksi, miksi olen sanonut sitä sinulle, miksi olen uskonut sen
sinulle? sanoi hän katsellen Sonjaa syvän tuskan ahdistamana. -- Sonja,
sinä odotat minulta selitystä. Sinä odotat sitä; näen sen kasvoistasi.
Mutta mitä sanoisin sinulle? Sinä et ymmärrä minua, vaan tunnet
ainoastaan tavatonta kärsimystä minun tähteni. Nyt sinä jo itket ja
syleilet minua! Miksi syleilet minua? Tapahtuuko se ehkä sen tähden,
etten minä enää voinut sietää kauvemmin taakan kantamista, vaan tahdoin
laskea sen toisille harteille ajatellen: "Kun _sinäkin_ kärsit, on minun
kevyempi ollakseni!" Sano minulle, voitko rakastaa sellaista lurjusta?

-- Etkö sinä kiduta itseäsikin? kysyi Sonja.

Sama tunne, joka oli vallannut hänet, teki hänen sydämen uudelleen
taipusaksi.

-- Sonja, minun sydämeni on kova, muista se, olen tullut tänne luoksesi
syystä, että olen samalla kertaa sekä kova että pelkuri. Nyt minun pitää
puhua, mutta minä en tiedä, millä alkaisin.

Hän vaipui ajatuksiinsa.

-- Ah, niin -- meidän luontommehan ovat erilaiset; me emme sovi yhteen,
alkoi hän uudelleen. -- Miksi, miksi olen tullut luoksesi? Minä en
koskaan anna itselleni anteeksi sitä, että olen ottanut tämän askeleen.

-- Ei, ei, hyvä oli että tulit, sanoi Sonja. -- Paljon parempi on, että
minä sen tiedän.

Raskolnikov katseli häntä surullisesti.

-- Niin, niinhän se oli ... niinhän se oli! sanoi hän. -- Halusin päästä
Napoleoniksi ... siksi tuli minusta murhaaja ... no, ymmärrätkö sitä
nyt?

-- E-en, kuiskasi Sonja naivisti. -- Mutta puhukaa vain, kyllä minä sen
ymmärrän, ymmärrän omalla tavallani.

-- Tosiaanko? Hyvä, Saammepa nähdä! Hän oli taas hetken ajatuksiinsa
syventyneenä.

-- Asianlaita on seuraava: Minä tein kerran itselleni kysymyksen, miten
olisi käynyt, jos Napoleon olisi ollut minun sijassani ja ellei hänellä
elinuraansa alkaakseen olisi ollut Toulonia tai Egyptiä tai Mont Blancin
yli vievää tietä, vaan olisi hänen sensijaan ollut tapettava joku vanha
akka ottaakseen rahoja hänen arkustaan (sinä ymmärrät kyllä ...
elinuraansa alkaakseen) ... no ... siis ... olisiko hän ryhtynyt
jälkimäiseen, ellei olisi ollut mitään muuta keinoa? Olisiko hän ehkä
nyrpistänyt nenäänsä ja arvellut, että se on vähemmän kunniakasta ... ja
että se on syntistä? No niin, sanonpa sinulle, että olen tällä
kysymyksellä kiusannut itseäni niin kauvan, että vihdoin vallan häpesin,
kun lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, ettei hän olisi nyrpistänyt
nenäänsä eikä pitänyt sitä kunniattomana ... hän ei edes olisi
käsittänyt, että moiselle voi nyrpistää nenäänsä. Ellei hänellä olisi
ollut mitään muuta keinoa, olisi hän vallan yksinkertaisesti surmannut
tuon akan, ennenkuin hän olisi ennättänyt päästää mitään ääntä -- ja
antamatta aikaa itselleen arveluun. No ... en minäkään miettinyt ...
vaan murhasin ... seuratessani auktoriteetin esimerkkiä... Aivan niin se
tapahtui!... Sinä ehkä pidät sitä naurettavana? Niin, Sonja,
naurettavinta on se, että se ehkä tosiaan oli naurettavaa.

Sonja ei ollenkaan pitänyt sitä naurettavana.

-- Sano mieluummin suoraan ilman mitään esimerkkejä, pyyteli hän vielä
alakuloisempana.

Raskolnikov kääntyi Sonjaan päin, katseli häntä surusasti ja tarttui
hänen käteensä.

-- Sinä olet oikeassa, Sonja. Kaikki tämä on lorua. Sinä kai olet
kuullut, että äitini on köyhä? Sisareni on sattumalta saanut hyvän
kasvatuksen, ollen nyt pakotettu kuleksimaan maailmassa opettajattarena.
Minä lueskelin, mutta en voinut ansaita elantoani, ollen tällöin
pakotettu jättämään yliopiston joksikin aikaa. Jospa olosuhteeni
olisivat olleet suotuisemmatkin, olisi minulla onnellisimmassa
tapauksessa ollut toivo päästä kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluttua
opettajaksi tai virkamieheksi tuhannen ruplan vuotuisella palkalla.
Sillä välin olisi äitini voinut kuolla suruun ja hätään ja minun olisi
ollut mahdotonta hankkia hänelle surutonta toimeentuloa. Ja sisareni
sitten -- niin, hänen olisi ehkä voinut käydä vielä huonommin. Ja mitä
ilahuttaa minua elämä, kun minun koko elämäni ajan on sivuutettava
kaikki, käännyttävä poies kaikesta, kun minun on unohdettava, että
minulla on äiti ja kun minun on levollisesti ja arvokkaasti siedettävä
sisareni häpäsyä? Miksi? Sen tähdenkö ehkä, että heidän hautaan
jouduttuaan saisin alkaa alusta toisten kera -- vaimon ja lasten,
sittemmin kuollakseni heiltä jättämättä jälkeeni heille kopekkaakaan tai
leipäpalasta? Niin, näetkö ... silloin päätin anastaa vanhuksen rahat ja
käyttää niitä ensimäisiin ja välttämättömimpiin tarpeisiin päästäkseni
olemasta äitini taakkana. Aijoin käyttää niitä elannokseni
yliopistoajalla ja lähimpänä sitä seuraavana aikana yliopistoluvut
päätettyäni ja alkaa sitten uuden uran päästäkseni riippumattomaksi. No,
luonnollisesti tein katalasti murhatessani tuon akan ... mutta älkäämme
puhuko siitä.

Hän vaikeni väsyneenä ja painoi päänsä alas.

-- Oi, Jumalani!... Ei, niin ei se ollut, niin ei se ole voinut olla!
lausui Sonja tuskasena. -- Onko mahdollista menetellä sillä lailla?...
Ei, niin ei se ole voinut tapahtua ... ei niin!

-- Minä olen puhunut avoimesti, sanonut sinulle koko totuuden, etkä sinä
sentään usko minua.

-- Mikä se totuus olisi?

-- Minähän olen vain surmannut madon, Sonja, hyödyttömän, inhottavan,
vahingollisen madon.

-- Miten ... olisiko ihminen mato?

-- Minä tiedän kyllä, ettei ihminen ole mato, vastasi Raskolnikov
katsellen Sonjaa omituisen ilmekkäästi. -- Minä olen valehdellut, Sonja,
jatkoi hän. -- Se on valetta kaikki... Asianlaita ei ole sellainen. Sinä
olet vallan oikeassa. Vallan toiset seikat olivat myötävaikuttamassa ...
vallan toiset. Minä en ole pitkiin aikoihin puhunut kenenkään kanssa ja
päätäni särkee niin tuskastuttavasti.

Kuume kiilsi hänen silmistään. Hän alkoi melkein hourailla ja nopea hymy
väikkyi hänen huulillaan. Järkytetyn sieluntilansa vuoksi oli hänestä
tullut heikko ja väsynyt. Sonja ymmärsi, miten syvästi Raskolnikov
kärsi, ja hänkin tunsi päässään pyörrytystä. Raskolnikovin puhe oli niin
helppoa käsittää, mutta samalla niin omituista.

-- Miten se on tapahtunut? Miten se on voinut tapahtua, armollinen
Jumalani!

Ja Sonja väänteli käsiään epätoivoissaan.

-- Ei, Sonja, ei asianlaita ole sellainenkaan, alkoi Raskolnikov äkkiä
päätään kohottaen, aivan kuin vallan uusi ajatussuunta olisi elähyttänyt
häntä. -- Parempi on, että ajattelet ... niin, se on tosiaan parempi ...
ajattele siis, että minä olen egoisti, mustasukkainen, paha, inhottava,
kostonhimonen ... niin, melkeinpä on minussa hulluudentulotaipumuksia.
Minä sanoin, etten voinut opintoaikanani ansaita elantoani. Mutta
tiedät ... sangen uskottavaa, että olisin voinut tehdä sen. Äitini
suoritti kaikki menot yliopistossa ja saappaat, vaatteet ja leivän
olisin ehkä itse voinut hankkia itselleni. Saihan Rasumihin työtä! Mutta
minä olin sieluni sisimmässä katkeroitunut, enkä halunnut tehdä työtä.
Sinähän olet ollut hökkelissäni, Sonja?... Etkö tiedä, että sielu ja
henki kuihtuvat moisissa pienissä hökkeleissä?... Oi, miten vihaan tuota
kurjaa pesää! Ja kuitenkin jäin siihen. Monet pitkät päivät pysyin
siellä sisällä, enkä halunnut syödä enkä juoda, vaan makasin siellä
käpristyneenä sohvalla. Nastasjan tuodessa ruokaa söin sen ... ellei hän
tullut ... meni päivä ilman että ajattelin nauttia mitään ravintoa.
Illan tullen en sytyttänyt mitään kynttilää, vaan makasin pimeässä. Minä
en tehnyt edes sen vertaa, työtä, että olisin voinut ostaa kynttilän.
Kirjani ovat pöydällä paksun tomun peitossa. Minä pidin parempana
makaamista ja uneksimista ... en mitään muuta kuin uneksimista. Silloin
oli minulla omituiset unet, joiden sisällön kertomisestakaan en välitä.
Tänä ajanjaksona alkoi se ajatus vähitellen herätä henkiin minussa ...
ei, niin ei se ollut, minä puhun pötyä. Minä, näetkö, kysyin lakkaamatta
itseltäni, miksi minun piti olla tyhmä, kun kaikki muut olivat tyhmiä,
ja miksi en minä olisi viisaampi kuin toiset. Ja minä ajattelin kauvan,
että jos minä odottaisin siksi kunnes kaikista muista tulisi viisaita,
voisi se kestää liian kauvan. Sitten kuvittelin mielessäni, ettei sitä
ajankohtaa koskaan tulisikaan, etteivät ihmiset koskaan muutukaan --eikä
sekään maksa vaivaa. Se on laki, Sonja. Mutta nyt minä tiedän, että se,
jolla on luja ja voimakas tahto, on hallitsija. Joka uskaltaa, se
voittaa. Joka välittää vähät siitä, mikä on suurta, on lainlaatija ...
joka uskaltaa eniten, sillä on myös suurimmat oikeudet. Siten on ollut
tähän asti, siten on vastakin... Vain se, joka on sokea, ei voi nähdä.

Raskolnikov katseli Sonjaa, näyttämättä välittävän siitä, miten tämä
ymmärsi häntä. Kuume oli nyt täydellisesti palauttanut täydellisen
herruutensa häneen. Hän oli puhunut synkällä ihastuksella.

Sonja käsitti, että Raskolnikovin uskon periaate oli tässä sonatisessa
uskontunnustuksessa ... se oli hänen lakinsa.

-- Silloin arvasin minä, Sonja, jatkoi Raskolnikov jäykästi, -- että
valtaa annetaan vain sille, joka kumartuu sitä ottamaan. Tässä on vain
kysymyksessä rohkeus. Silloin sain sen ajatuksen ... ensi kerran
elämässäni sain sen ajatuksen, jota ei kellään ole ollut ennen minua,
ei, ei kellään! Se syntyi äkkiä minussa ... niin selvänä kuin aurinko.
Mistä se johtuu, ettei kukaan ole vielä uskaltanut, ettei kukaan, joka
huomaa mielettömyytenne, uskalla ottaa kohtaloa niskasta ja heittää sitä
päin hornaa? Minulla ... minulla oli halu uskaltaa se ... ja minä
murhasin!... Tahdoin vain nähdä, uskaltaisinko, Sonja ... siinä oli koko
syy...

-- Ah, vaikene, vaikene! huudahti Sonja käsiään väännellen. -- Te olette
ylenkatsonut Jumalaa ja Jumala on kurittanut teitä!... Hän on saattanut
teidät paholaisen haltuun.

-- Niin, Sonja, maatessani siellä pimeässä ja näitten kaikkien
mielikuvien kiitäessä sieluni ohi, oli tämän laatijana varmasti saatana.
Etkö usko minun olevan oikeassa?

-- Vaietkaa toki, älkääkä herjatko, te jumalankieltäjä! Te ette ymmärrä
mitään, mitään. Oi, Jumalani ... hän ei tiedä, mitä hän tekee?

-- Vaiti, Sonja, minä tiedän, että paholainen on minut vietellyt. Minä
olen jo kauvan tuuminut tätä ja kuiskaillut sitä itsekseni maatessani
pimeässä... Olen taistellut taisteluni alusta loppuun. Minä tiedän
kaikki, kaikki. Luuletko, että minä aloin kuin narri? Ei, minä aloin
järkevänä ihmisenä ja se juuri minut sekotti. Etkä usko minun tietäneen,
että jos tahdoin kysyä, oliko minulla oikeutta omata valtaa, todistus
oli edellytetty, ettei minulla ollut tätä oikeutta! Tai kun tahdoin
kysyä, onko ihminen mato, oli todistus jo sillä edellytetty ... että
_minuun nähden_ ei ihminen ole mikään mato, vain sille, joka ei ajattele
tehdä moista kysymystä. Kiusatessani itseäni silloin niin useita päiviä
arvaamalla, olisiko Napoleon tehnyt sitä vai ei ... silloin tunsin jo
selvästi, etten ollut mikään Napoleon. Kaikki nämä kärsimykset olen
kokenut ennenkuin vihdoin päätin puistaa pois kaikki päältäni kerralla.
Tahdoin murhata ilman omantunnon tietämistä, vain itseni vuoksi.
Tässäkään en tahdo valehdella itselleni. Minusta ei siis tullut murhaaja
äitiäni auttaakseni, ei myöskään sitä varten, että olisin rahain avulla
päässyt hyväntekijäksi... Ei suinkaan! Minä olen vallan yksinkertasesti
murhannut ... ilman mitään sivutarkotusta, itseni vuoksi. Minusta oli
vallan samantekevää, olisiko minusta voinut tulla mitään hyväntekijää
tai olisiko kaiken elämän ajan vanginnut hämähäkin lailla kaikki
verkkooni surmatakseni heidät... Ei tullut minusta myöskään rahain
tähden murhaajaa... Nyt tiedän, mistä se johtuu! Ymmärrä minua oikein,
kun sanon, että jos sittemmin olisin voinut kulkea samaa tietä, olisi
minusta tuskin koskaan tullut murhaajaa. Jotakin toista siis halusin
tietää, jokin toinen siis kiihotti minua eteenpäin. Minä halusin tietää
ja minä halusin tietää heti ... olinko mato kuten kaikki muut, vai
olinko ihminen; kykeninkö menemään yli rajan, vai enkö, olinko vain
heikko, vapiseva olento, vai oliko minulla oikeus...

-- Surmata?... Oliko teillä oikeus surmata? huudahti Sonja käsiään
väännellen.

-- Älä keskeytä minua, Sonja, minä vain halusin todistaa sinulle erään
asian, että saatana oli viekotellut minut, ettei hän näyttänyt minulle
ennen kuin jälestä päin, ettei minulla ollut oikeutta siihen, koska olin
aivan samallainen mato kuin kaikki muutkin. Hän teki vain pilaa minusta
ja se on syynä siihen, miksi tulin luoksesi. Ota vastaan vieraasi! Ellen
olisi ollut mato, olisinko silloin tullut tänne? Kuulehan, mennessäni
akan luo tahdoin vain koettaa, voisinko tehdä sitä.

-- Ja kuitenkin murhasit hänet ... murhasit!

-- Mutta miten? ... sillälaillako murhataan? Annetaanko ihmiselle
kuolinisku sillä lailla kuin minä tein sen? Minä kerron sinulle toisen
kerran, miten menettelin. Olenko _minä_ surmannut akan... Itseni olen
surmannut, vaan en häntä. Siitä ajasta saakka olen kuollut kuin kivi ...
kuollut ijäiseksi! Mutta minä en surmannut akkaa, vaan teki sen saatana.
Nyt riittää, Sonja!... Päästä minut, päästä minut!

Hän nojasi kyynärvarsiaan polviinsa ja kumarsi pään käsiinsä.

-- Oi, mitä tuskia! huudahti Sonja.

-- Mitä on nyt tehtävä, sano se minulle! sanoi Raskolnikov päätään
kohottaen ja katsellen Sonjaa epätoivon vääristämine kasvoineen.

-- Mitäkö tehtävä! huudahti tämä hypähtäen seisomaan, kyynelten
kimallellessa hänen silmissään. Nouskaa!

Sonja tarttui Raskolnikovin olkapäähän.

Raskolnikov kohottausi katsellen tyttöä ihmetellen tämän jatkaessa:

-- Mene heti täältä! Asetu tienristeykseen ja suutele sitä maata jota
olet tahrannut? Kumarra sitten kaikille kansalle kohti kaikkia
ilmansuuntia ja sano: "Minä olen murhannut." Jos sen teet, antaa Jumala
sinulle uuden elämän... Tahdotko mennä? Tahdotko tehdä sen? kysyi hän
värisevin äänin.

-- Sinä siis ajattelet Siperiaa, Sonja? Sinä tahdot, että minä ilmasen
itseni? kysyi Raskolnikov synkästi.

-- Sinun täytyy tunnustaa rikoksesi ja siten pelastaa sielusi ... se
sinun on tehtävä!

-- Ei, Sonja ... minä en mene heidän luokseen.

-- Mutta miten aijot menetellä tulevaisuudessa? Miten voit sinä elää?
Onko mahdollista elää sellaista elämää? Ja miten voit sinä puhua äitisi
kanssa?... Mitä hänestä tulee? Mutta sehän on jo totta ... sinähän
oletkin jo hyljännyt äitisi ja siskosi!... Sinä tunsit, että sinun
täytyi hyljätä heidät! Miten voit jatkaa elämääsi ilman ainoatakaan
ihmistä, jonka puoleen kääntyä? Mitä sinusta vielä tulee!

-- Älä ole lapsellinen, Sonja, sanoi hän matalalla äänellä. -- Minkä
rikoksen minä olen noita ihmisiä vastaan tehnyt? Miksi minun tulisi
tunnustaa syntini heille? Hehän tuhoovat miljoonia ihmisiä ja pitävät
sitä sitten vielä oikeana urotyönä. Roistoja ja heittiöitä ovat he
kaikki. Ja mitä minä sanon heille? Että minä olen murhannut ... mutta en
ole uskaltanut käyttää rahoja, vaan kätkenyt ne kiven alle, jatkoi hän
nauraen ivallisesti. -- Sitten nauravat he vielä päällepäätteeksi
minulle ja sanovat: -- Sinä olet narri, joka et ottanut mitään ... narri
ja pelkuri! He eivät ymmärrä mitään, eivätkä he myöskään ole
ymmärtämisen arvoisia. Miksi minä siis menisin heidän luokseen?... Minä
en tee sitä! Näytä nyt, Sonja, ettet ole lapsi.

-- Sinä kidutat itsesi kuoliaaksi! huudahti Sonja ojentaen kätensä
rukoilevasti hänen puoleensa.

-- Ehkäpä olen hairahtunut. Ehkäpä olen ihminen, enkä mikään mato ja
olen vain malttamattomuudessani itseäni tuominnut. Vielä tahdon
taistella.

Ylpeä hymyily väreili hänen huulillaan.

-- Ja sinä tahdot koko elämäsi ajan kantaa sellaista tuskaa?
Ajattele ... koko elämäsi ajan?

-- Tahdon totuttaa itseni siihen, sanoi hän synkästi... -- Lakkaa jo
itkemästä. Nyt on puhuttava jostain muusta. Olen tullut tänne sanoakseni
sinulle, että minua etsitään, että minut tahdotaan vangita.

Sonja päästi peljästyneen huudahduksen.

-- No, miksi huudat? Jokunen hetki sitten tahdoit itse, että
ilmiantaisin itseni ja nyt sinä pelkäät! Mutta en anna itseäni vangita.
Tahdon taistella heitä vastaan ja he eivät voita minua. Heillä ei ole
mitään todistuksia. Eilen olin suuressa vaarassa ja luulin jo olevani
menetetty; mutta tänään on lehti kääntynyt minulle eduksi. Kaikilla
heidän todistuksillaan on kaksi puolta. Se tahtoo sanoa, että minä voin
käyttää kaikkia heidän syytteitään itselleni eduksi, ymmärrätkö?... Sen
tahdon myöskin tehdä... Mutta se on epäilemätöntä, että he vangitsevat
minut. On mahdollista, että minut vangitaan jo tänään. Mutta heidän
täytyy kuitenkin lopuksi päästää minut pois, sillä heillä ei ole mitään
todistuksia, eivätkä he niitä tule saamaankaan, sen lupaan minä. Äitini
ja sisareni kanssa tahdon saattaa asiat sille tolalle, että he uskovat
minusta kaikkea muuta kuin tätä... Siskoni asema näyttää nyt olevan
turvattua ... ja siinä tapauksessa myöskin äitini. Tahdotko käydä
luonani vankilassa, kun minut vangitaan?

-- Kyllä, sen tahdon tehdä. Tulen varmasti.

He istuivat molemmat surullisina vierekkäin, ikäänkuin myrsky olisi
viskannut heidät autiolle rannalle.

Raskolnikov tarkasteli Sonjaa uudelleen ja tunsi, millainen pohjaton
rakkaus piili tuossa naisessa häneen. Mutta kumma kyllä, tuotti tämä
hänelle tuskaa, että hän oli näin rakastettu. Mennessään Sonjan luo,
tunsi hän, että tämä oli hänen ainoa neuvojansa. Hän oli uskonut, että
tämä jossain määrin vapauttaisi hänet niistä kalvavista tuskista, ja
nyt, kun koko hänen sydämensä oli häneen turvautunut, tunsi ja tunnusti
hän tulleensa vielä onnettomammaksi.

-- Sonja, on ehkä parasta, ettet käy minua vankilassa tervehtimässä,
sanoi hän.

Sonja ei vastannut, sillä hän itki. Muutamia minuutteja kului
hiljaisuuden vallitessa.

-- Onko sinulla mitään ristiä kannettavana? kysyi Sonja odottamatta.
Tämä ajatus näkyi nyt vasta johtuneen hänen mieleensä.

Raskolnikov ei heti ymmärtänyt kysymystä.

-- Jollei sinulla vielä ole, niin ota tämä, joka on sypressistä. Minulla
on sitäpaitsi toinen, messinkinen, joka on ollut ... Lisavjetan.
Vaihdoin kerran ristiä hänen kanssaan. Hän antoi omansa minulle ja minä
annoin hänelle sen sijaan pienen pyhimyksenkuvan. Nyt tahdon minä kantaa
Lisavjetan antamaa, ja sinun pitää ottaa tämä. Oi, ota tämä, sillä onhan
se omani! pyysi hän. -- Vaeltakaamme yhdessä tuota kärsimysten tietä ja
auttakaamme toinen toisiamme ristiämme kantamaan.

-- Anna se minulle, sanoi Raskolnikov, sillä hän ei tahtonut saattaa
Sonjaa pahoilleen. Mutta hän vetäsi yhtäkkiä ojennetun kätensä takaisin.

-- Ei nyt, Sonja! Tahdon mieluummin saada sen vastedes, lisäsi hän
tyttöä tyynnyttääkseen.

-- Niin, niin ... se on parempi, paljon parempi, sanoi Sonja. -- Kun
sinä otat syntisi kantaaksesi, täytyy sinun se kantaa. Silloin tulet
minun luokseni ja minä ripustan sen kaulaasi. Me rukoilemme yhdessä ja
sitten seuraamme toisiamme.

Tällä hetkellä kuului koputusta ovelta.

-- Sofia Semjonovna, saanko astua sisään? kysyi tuttu ääni. Täynnänsä
tuskaa avasi Sonja oven ja vaalea Lebesjatnikov pisti päänsä huoneeseen.



V.


Lebesjatnikov näkyi olevan kiihtynyt.

Tulin tänne Teidän luoksenne, Sofia Semjonovna ... suokaa anteeksi ...
luulin myöskin löytäväni teidät täältä, sanoi hän Raskolnikoville.
--Luulen, että ... Katerina Ivanovna on tullut mielipuoleksi.

Sonja päästi huudahduksen.

-- Se merkitsee, minä arvelen niin. Emme tiedä, mitä meidän tulisi hänen
kanssaan tehdä. Hän meni Semjon Saharitshin päällikön luo, mutta ei
tavannut häntä kotona. Tämä oli erään kenraalin luona päivällisillä.
Ajatelkaa ... sitten lähti hän kenraalin luo ja vaati ... että päällikön
tuli nousta pois pöydästä hänen kanssaan puhuakseen. Voitte kuvailla
mielessänne tulosta... Hänet ajettiin luonnollisesti pois. Mutta hän
sanoo päällikön haukkuneen häntä sopimattomin sanoin... En vain ymmärrä,
miten hän on voinut välttää joutumasta arestiin. Nyt kertoo hän kaikille
urotyöstään, mutta on vaikeata ymmärtää häntä ... hän huutaa ja huiskii
käsineen ympäriinsä... Hän sanoo, että koska kaikki ovat hänet
hyljänneet, tahtoo hän ottaa lapset mukaansa ja kulkea pitkin katua
posetiivin soittajana. Lapset laulavat ja tanssivat ja hän kerää rahat
ja joka päivä seisoo hän kenraalin akkunan edessä... --Nähköön koko
maailma, miten ylhäissyntyisen virkamiehen lapset täytyy juoksennella
kaduilla kerjäläisen tavoin, sanoo hän. Lydia saa laulaa "kutorakia" ja
poika ja Poletshka saavat tanssia. Hän ei tahdo kuulla, mitä hänelle
sanotaan. Mitähän siitä tulee! Sehän on kauheata!

Sonja otti hattunsa ja takkinsa ja juoksi ulos. Raskolnikov ja
Lebesjatnikov seurasivat häntä.

-- Hän on varmasti mielenvikainen, sanoi hän Raskolnikoville kun he
olivat tulleet kadulle. -- En tahdo saattaa Sofia Semjonovnaa
levottomaksi, siksi sanoin vain, että minä arvelin sitä, mutta siitä ei
enää ole epäilystäkään. Aivoihin sanotaan syntyvän keuhkotaudista pieniä
solmuja... Vahinko, etten ymmärrä lääketiedettä. Koetin puhua hänen
kanssaan järkevästi, mutta sitä hän ei ottanut kuunnellakseen.

-- Puhuitteko te myöskin hänelle niistä pienistä solmuista?

-- En ... se tahtoo sanoa, en niin avonaisesti. Mutta tarkoitan, että
kun loogillisesti todistaa henkilölle, ettei tällä ole mitään itkemisen
syytä, täytyisi tämän lopettaa itkunsa.

-- Se tekisi aina elämän kevyemmäksi, vastasi Raskolnikov.

-- Anteeksi... Katerina Ivanovnan kanssa siitä ei tullut mitään ...
mutta te tiedätte aivan varmasti, että Pariisissa on tehty todenmukaisia
yrityksiä parantaa mielisairautta ainoastaan loogillisten todistelujen
kautta. Eräs sikäläinen professori, joka äskettäin kuoli ... kuuluisa
mies ... että sitä tietä voitiin tulla onnellisempiin tuloksiin. Hänen
perusajatuksensa on se, että mielenvikaisilla ei ole elimistössä mitään
vikaa, vaan että syynä asiaan on aivan yksinkertaisesti ... niin
sanoakseni, loogillinen erehdys, se on vika arvostelukyvyssä, väärä
käsitys esineistä. Hän todistaa niinmuodoin sairaille niin vähitellen,
niin vähitellen, heidän olevan väärässä ... ja voitteko uskoa? Hänen
sanotaan saavuttaneen erinomaisesti onnistuneita tuloksia. Mutta koska
hän samalla kertaa käyttää ryöppykylpyä, ovat nämä tämän metoodin
tulokset vielä epävarmoja ... ainakin...

Raskolnikov ei ollut pitkään aikaan häntä kuunnellut. Tultuaan sen talon
kohdalle, missä hän asui, viittasi hän Lebesjatnikoville ja katosi
porttikäytävään. Lebesjatnikov katseli kummastuneena ympärilleen ja
jatkoi matkaansa.

Raskolnikov meni ylös huoneeseen. Hän tarkasteli likasia, läpeensä
vaalenneita tapetteja, tomuisia huonekaluja ja sohvaa. Sitten meni hän
akkunan luo ja katseli alas pihalle. Talon vasemmassa kylkirakennuksessa
oli muutamia akkunoita auki, ja akkunalaudoilla oli kukkaruukkuja
puolikuivunneine kurjenpolvineen. Akkunan ulkopuolelle oli ripustettu
paita kuivamaan ... tämän kaiken tunsi hän niin hyvin taasen. Hän
kääntyi poispäin ja istuutui sohvalle.

Ei milloinkaan, ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin yksin.

Niin, hän uskoi vielä kerran vihaavansa Sonjaa, tehtyään hänet vielä
onnettomammaksi. Miksi oli hän mennyt hänen luokseen? ... ehkä
kerjätäkseen hänen kyyneleitään? Miksi tahtoi hän katkeroittaa hänenkin
elämäänsä? Oi, sellaista halpamaisuutta!

-- Tahdon olla yksin. Hän ei saa tulla luokseni vankilaan, sanoi hän
varmalla äänellä.

Viisi minuttia myöhemmin kohotteli hän päänsä ja hänen kasvonsa
kirkastuivat omituisesta hymyilystä.

-- Ehkä lienee Siperiassa parempi!

Hän ei voinut muistaa, miten kauvan hän oli istunut näin, levottomien
ajatusten tavoitellessa toinen toistaan hänen sielussaan, kun ovi äkkiä
avautui ja Avdotja Romanovna astui sisään. Hän seisoi hiljaa katsellen
veljeään samalla katseella kuin Sonja oli häntä tarkastanut. Sitten
istuutui hän vastapäätä häntä sille tuolille, jossa Sonja oli päivä
sitten istunut. Dunja katseli häntä hiljaisuuden vallitessa.

-- Älä ole minulle suutuksissasi, veliseni. Viivyn ainoastaan lyhyen
ajan, sanoi Dunja.

Hänen kasvonsa ilmeet olivat miettivät, vaan eivät synkät. Hänen
katseensa oli kirkas ja tyyni.

Raskolnikov näki, että myöskin hän oli tullut hänen luokseen rakkaus
sydämessään.

-- Veliseni, minä tiedän nyt kaikki, kaikki. Dmitri Prokofjitsh on
kertonut ja selittänyt minulle kaikki. Sinua solvaistaan ja vainotaan
erään inhoittavan ja yksinkertaisen epäluulon vuoksi... Dmitri
Prokofjitsh sanoi, ettei mitään vaaraa ole tarjolla ja että sinä suret
ja huolehdit turhan tähden. Mutta mitä minuun tulee, niin ei minua
ihmetytä, että koko sieluni on joutunut kiihkoon; mutta minä pelkään
tämän katkeruuden jättävän pysyväiset jäljet sinuun. Siksi en sinua
soimaakaan siitä, että olet meidät hyljännyt. Tunnen, että jos minulla
itselläni olisi niin suuri tuska kannettavanani, niin poistuisin minäkin
kaikkien näkyvistä. En tahdo puhua tästä äitilleni, mutta minä jatkan
hänelle puhelmani sinusta ja lupaan hänelle sinun nimessäsi, että sinä
aivan pian tulet hänen luokseen. Älä sentähden ole huolissasi hänen
vuokseen. Minä kyllä rauhoitan häntä. Mutta silloin tällöin saat käydä
häntä tervehtimässä. Muista, että hän on äitisi. Minä tulin tänne vain
sanoakseni sinulle ... että jos tarvitset minua ... tai jos koko elämäni
olisi sinulle tarpeellinen ... niin kutsu minut luoksesi ... ja minä
tulen. Hyvästi!

Hän kääntyi ja meni ovea kohti.

-- Dunja, sanoi Raskolnikov, samalla kun hän nousi seisaalleen ja meni
hänen luokseen, -- Rasumihin Dmitri Prokofjitsh on erinomaisen hyvä
ihminen.

Dunja punastui.

-- Mitä tuumiskelet? änkytti Raskolnikov, kun tyttö oli odottanut
minuutin verran.

-- Hän on kunnollinen, työteliäs ja kunnollinen ihminen ja hänellä on
kykyä voida rakastaa koko sydämestään... Hyvästi, Dunja!

Dunja säpsähti ja näkyi tulevan levottomaksi.

-- Mitä tarkoitat, veliseni? Täytyykö meidän todellakin erota
ainaisesti, koska sinä ... annat minulle sellaisen testamentin.

-- Hyvästi.

Dunja läheni akkunaa, katseli Raskolnikovia surullisesti ja poistui
sitten.

Ei, Raskolnikov ei ollut kylmä häntä kohtaan. Viimeisessä
silmänräpäyksessä oli hänellä suuri halu syleillä sydämellisesti häntä.
Mutta hän päätti sentään, olla edes ojentamatta hänelle kättäkään.

-- Jälestäpäin Dunja ehkä kauhistuisi ajatellessaan, että minä olen
häntä syleillyt. Hän sanoi ... että minä olen ryöstänyt häneltä
suudelman.

-- Voikohan hän kantaa tätä? ajatteli hän muutamien minuuttien kuluttua.
-- Ei, hän ei voi sitä kestää. Sellaiset ihmiset eivät voi mitään
tämänkaltaista kestää. Ei koskaan!

Sitten ajatteli hän Sonjaa.

Akkunasta syöksyi raitis tuulahdus. Ulkona ei enään niin kirkasta ja
päivänpaisteista kuin ennen. Hän otti lakkinsa ja läksi.

Hän ei voinut, eikä edes tahtonutkaan huolehtia sairaaloisen tilansa
vuoksi. Mutta tuo alituinen, keskeytymätön sielun kiihoitus ja kaikki
nuo tuskat eivät luonnollisestikaan voineet jäädä seurauksitta.

Hän harhaili ympäri ilman päämäärää. Aurinko laski. Omituinen tuska
valtasi hänet. Tuo tunne ei tosin ollut aivan niin valtava, mutta se ei
ollut silti vähemmän kalvava ja tuskastuttava eikä se milloinkaan
lakannut häntä kiusaamasta; erityisesti kiusaava oli se illan joutuessa.

-- Tällaisessa yksinkertaisessa, täydellisesti fyysillisessä
heikkoudentilassa, joka mahdollisesti johtuu vain auringon laskusta,
täytyy varoa tekemästä tyhmyyksiä. Tällaisessa mielentilassa ollessaan
olisi mahdollista mennä ei ainoastaan Sonjan, -- vaan myöskin Dunjan
luo, mutisi hän halveksivasti.

Hän kuuli nimeänsä mainittavan ja kääntyi. Lebesjatnikov tuli juosten
hänen jäljessään.

-- Olen ollut teitä hakemassa, sanoi hän. -- Voitteko kuvitella sitä
mielessänne, että Katerina Ivanovna todellakin on pannut tuumansa
täytäntöön, mennä lasten kanssa pois! Meillä, Sofia Semjonovnalla ja
minulla on ollut mitä suurin vaiva löytää häntä. Hän lyö kattilaa ja
antaa lasten tanssia. He itkevät katkerasti. Hän pysähtyy poikkikatujen
varsilla ja puotien edustalla. Kansa on kylliksi tyhmää juoksemaan hänen
perässään. Seuratkaa minua!

-- Entä Sonja? kysyi Raskolnikov levottomasti käyntiänsä
kiiruhtaessansa.

-- Hän on aivan raivoissaan. Se tahtoo sanoa, ei Sofia Semjonovna, vaan
Katerina Ivanovna ... myöskin Sofia Semjonovna. Mutta Katerina Ivanovna
on aivan hullu, sen vakuutan minä teille, hän on aivan hullu. Poliisi
tahtoo vangita hänet. Ette voi kuvitella mielessänne, millaisen
vaikutuksen se tekee, kun häntä katselee. Nyt on hän kanavan luona
lähellä Sofia Semjonovnan asuntoa.

Kanavan luo, aivan lähelle siltaa oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko. Voi
selvästi kuulla Katerina Ivanovnan käheän äänen. Niin, se oli todellakin
näytelmä, joka voi katuyleisöä huvittaa.

Katerina Ivanovna oli kauhean näköinen vanhassa, mustassa leningissään,
"drap de dame"-saalissaan ja mutkallisessa olkihatussaan, joka oli
kallellaan hänen päässään. Hän oli läpeensä väsynyt ja hänen rintansa
läähätti kiihkeästi. Hänen riutuneet kasvonsa näkyivät olevan entistään
enemmän kärsivät.

Mutta joka hetki kiihtyi hän yhä enemmän. Hän heittäytyi lasten päälle,
torui heitä, näytti heille, miten heidän tuli tanssia, ja opetti heille,
miten heidän tuli laulaa, selitti heille, miksi heidän niin tuli tehdä
ja joutui epätoivoon, kun he eivät häntä ymmärtäneet.

Sitten juoksi hän niiden katsojain luokse, jotka olivat paraiten
pujettuja ja sanoi:

-- Katsokaa, niin pitkälle on menty jalon, aristokraattisen perheen
lasten kanssa!

Useat nauroivat hänelle, toiset pudistelivat päätänsä, mutta kaikki
olivat uteliaita näkemään mielipuolista vaimoa ja noita vapisevia
lapsia.

Katerina Ivanovna löi tahtia luisevilla käsillään, kun hän antoi
Poletshkan laulaa ja Lydian ja Koljan tanssia. Hän koetti myös itsekin
laulaa, mutta kiusallinen yskä keskeytti hänet heti.

Kattilaa, josta Lebesjatnikov oli puhunut, ei näkynyt olevan.

Katerina Ivanovna oli todellakin koettanut hankkia lapsille sellaisen
puvun, jollaista katulaulajien on tapana kantaa. Pojalla oli päässään
eräänlainen valkeasta ja punaisesta kankaasta tehty turpaani. Hänen tuli
esittää turkkilaista. Lydia oli puettu punaseen, kudottuun villamyssyyn,
joka oli ollut manalle menneen Semjon Saharitshin oma, mutta myssyä
koristi tässä tilaisuudessa valkea strutsinsulka. Poletshka oli saanut
pitää tavallisen pukunsa. Hän katsahti ujosti ja hämmästyneenä äitiään,
eikä poistunut hänen vierestään, kätki vain kyyneleensä ja katseli
levottomasti ympärilleen. Katu ja tuo suuri ihmispaljous peljättivät
häntä.

Sonja seurasi heidän jälessään ja pyysi itkusilmin, että he kääntyisivät
poispäin. Mutta Katerina Ivanovna oli taipumaton.

-- Sinä et tiedä, mitä pyydät, sanoi hän. -- Sinä käyttäydyt aivan kuin
lapsi. Olenhan sanonut, etten tahdo palata takaisin sen saksalaisen
naisen luo. Kaikki ihmiset, niin, koko Pietari nähköön kernaasti, että
aatelismiehen lasten täytyy kerjätä kadulla. Katala kenraali nähköön
sen. Sinä olet verrattain lapsellinen, Sonja. Sano minulle, millä me
voisimme elää? Me olemme jo kylliksi kauvan olleet sinun taakkanasi,
mutta tulkoon siitä nyt loppu. Ah, Rodion Romanovitsh, tekin olette
täällä. Sano hänelle, että minä menettelen paraiten meille kaikille.
Häpeämätön kenraali saa eron virastaan, sen te tulette näkemään. Me
asetumme joka päivä hänen akkunansa alle, ja kun keisari ajaa ohi,
laskeudun minä lapset edessäni polvilleni ja huudan: -- Isä, suojele
heitä! Hän on isättömäin isä, hän on meitä suojeleva. Lydia, tenez vous
droite!... Kolja, tanssi heti! Miksi sinä huudat? Pelkäätkö sinä? Herra
Jumala, mitä on tehtävä näin ymmärtämättömien lasten kanssa?

Hän oli itse valmis itkemään, kun osoitti noita lapsiraukkoja.

Raskolnikov koetti puheellaan saada häntä kotiin lähtemään, ja
herättääkseen hänessä kunniantuntoa, sanoi hän, ettei hänen sopinut
kuljeskella ympäri katuja posetiivinsoittajattarena, koska hänestä piti
tulla nuoria aatelisnaisia varten perustetun oppikoulun johtajatar.

-- Oppikoulu, ha, ha, ha!... Ei, Rodion Romanovitsh, sen toiveen olen
antanut mennä menojaan. Olen kaikkien hylkäämä. Poletshka, paljonko olet
kerännyt? Et enempää kuin kaksi kopeekkaa! Ah, niitä vaivaisia! Mitä
sinä puhut, Poletshka? Puhu minulle ranskaa, parles moi francais.
Olenhan opettanut sinulle joitakin sananparsia. Miten muuten voitaisiin
huomata, että te olette aatelisperheen hyvinkasvatettuja lapsia, ettei
kuulu mihinkään nuorallatanssijaperheeseen ... me emme pidä mitään
narripeliä kaduilla, vaan laulamme hienoja romansseja... No, mitä me nyt
laulaisimme?...

Siten jatkoi hän puhettaan. Hän antoi lasten laulaa pääasiallisesti
ranskalaisia lauluja, jotta voitaisiin nähdä, että he olivat
aatelislapsia. Ensin he lauloivat:

    -- Morlborouph s'en va-t-en guerre
    Ne soit quand reiendra,

ja sitten:

    -- Cinq sous, cinq sous,
    Pour, montes notre ménage,

jonka jälkeen hän taputti käsiään, kun Koljan ja Lydian tuli tanssia.
Sitten sai hän hirvittävän yskäkohtauksen. Sitten seurasi uusia,
määräyksiä asennosta ja käytöksestä j.n.e., j.n.e.

Lopuksi astui poliisipalvelija ihmisjoukon läpi. Mutta samalla läheni
vanhanpuoleinen sivilipukuinen herrasmies, jolla oli kuitenkin
ritarimerkki rinnallaan ja ojensi hiljaisuuden vallitessa kolmenruplan
setelin Katerina Ivanovnalle. Hänen kasvonsa ilmaisivat syvää
myötätuntoisuutta. Katerina Ivanovna kiitti kohteliaasti ja
juhlallisesti.

-- Minä kiitän teitä, armollinen herra, sanoi hän. -- Ne seikat,
jotka ovat pakottaneet meidät... Ota rahat vastaan, Poletshka!
On toki jalomielisiäkin ihmisiä, jotka ovat valmiit auttamaan
aatelin-sukuista äitiparkaa hänen onnettomuudessaan... Te näette tässä,
armollinen herra, muutamia aatelislapsia mitä huomattavimpine ylhäisine
yhtäläisyyksineen ... tuo kunnoton kenraali istui peltopyytä syömässä
hän ... polki jalkaansa ja sanoi, että minä häntä häiritsin... Teidän
ylhäisyytenne, sanoin minä, suojelkaa noita isättömiä, tehän tunsitte
manallemenneen Semjon Saharitshin! hänen oikea tyttärensä sai itse tämän
hautauspäivänä syyttömästi osakseen mitä kehnoimman heittiön
soimauksia... Mutta mitä tahtoo tuo poliisivirkamies? Suojelkaa meitä
häntä vastaan! Mitä tämä sinuun kuuluu, sinä senkin narri!

-- On kiellettyä saattamasta hämminkiä aikaan kadulla.

-- Minulla on siihen yhtä suuri oikeus kuin posetiivinsoittajilla.

-- Heidän täytyy ostaa itselleen lippu saadakseen lupaa siihen. Mutta
tuolla tavalla saatatte te aikaan ihmistenkerääntymisen. Missä te
asutte?

-- Täytyisikö minun saada lupaa! Olen tänään antanut ... haudata
mieheni. Niinmuodoin en kai tarvitse mitään lupaa?

-- Rauhoittukaa, rouvaseni, sanoi poliisivirkamies. Tulkaa nyt, niin
minä tahdon saattaa teidät kotiinne. Te olette sairas.

-- Herrani, sitä te ette ymmärrä. Nyt me menemme Nevskin prospektille...
Sonja, Sonja, missä olet? Hänkin itkee? Miten käy teidän kaikkien
kanssa?... -- Kolja ja Lydia, minne olette menneet? huudahti hän
tuskallisesti... -- Ja te, tuhmat lapset, Kolja ja Lydia, minne olette
menneet?

Ihmisjoukosta ja poliisivirkamiehestä pahasti peljästyneinä olivat he
tarttuneet toistensa käsiin ja juosseet tiehensä. Huutaen ja läähättäen
juoksi äiti jäljessä. Sonja ja Poletshka seurasivat perässä, mikäli
voivat.

-- Ota heidät kiinni, Sonja, ota heidät kiinni! ... voi teitä tuhmia,
kiittämättömiä lapsia! Ottakaa heidät ... heidän tähdensähän minä
voin...

Katerina Ivanovna kompastui ja kaatui.

-- Herra jumala, hän vuotaa verta, huudahti Sonja ja kumartui hänen
ylitsensä.

Kaikki tunkeutuivat heidän ympärilleen, vaikkakin poliisivirkamies
koetti pitää heitä loitommalla.

-- Hän kuolee, huudahti eräs ympärilläseisojista.

-- Hän on mielipuoli! huusi toinen.

Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se veri, joka värjäsi maata,
oli tullut hänen rinnastaan suun kautta.

-- Tuon tunnen varsin hyvin, kuiskasi virkamies Raskolnikoville ja
Lebesjatnikoville. Se on hivuttavaa kuumetta. Veri syöksyy esiin äkkiä
ja ihminen rupeaa tukehtumaan. Mutta mitä tässä pitää tehdä? Hän kuolee
kohta!

-- Tännepäin, tätä tietä, tulkaa minun luokseni! pyysi Sonja... --minä
asun aivan lähellä, toisessa talossa... Pian, pian -- hän juoksi edes ja
takaisin. -- Tuokaa lääkäri... Oi, Jumala!

Virkamiehen onnistui karkoittaa kansa ja Katerina Ivanovna kannettiin
Sonjan asuntoon ja pantiin vuoteeseen. Veri syöksyi vielä hänen
suustaan, mutta hän näkyi taasen palaavansa järkiinsä.

Raskolnikov, Lebesjatnikov, virkamies ja poliisivirkamies astuivat
Sonjan seurassa huoneeseen. Poletshka toi sisälle pienet, itkevät
siskonsa. Myöskin Kapernaumov perheineen tuli huoneeseen.

Näiden ihmisten joukossa näyttäytyi yhtäkkiä Svidrigailov. Raskolnikov
tarkasteli häntä kummastuneena, eikä voinut käsittää, mistä tämä oli
tullut.

Kapernaumov sai tehtäväkseen hankkia lääkärin ja sillä välin palasi
taasen sairaan tietoisuus. Hän katseli juroilla silmäyksillä Sonjaa,
joka kuivasi hikipisarat hänen otsaltaan. Sitten pyysi hän, että he
nostaisivat hänet istualleen.

-- Missä ovat lapset? -- kysyi hän heikolla äänellä. -- Oletko vienyt
heidät sinne kotiin, Polja?... Ja te pienet raukat... Miksi juoksitte te
tiehenne? ... voi!

Veri takertui hänen kuiviin huuliinsa kiinni. Hän katseli ympärilleen.

-- Sinä asut siis tässä, Sonja! En ole vielä kertaakaan ollut
luonasi ... nyt sattui niin...

Hän katseli häntä surullisesti. -- Me olemme aivan köyhdyttäneet sinut,
Sonja... Polja, Lydia, Kolja, tulkaa tänne... Täällä, Sonja ... täällä
he ovat ... minä uskon heidät sinun käsiisi ... olen saanut minun ...
näytelmä on lopussa. Päästä minut levolle, anna minun edes kuolla
rauhassa...

Hän laskettiin tyynyille.

-- Mitä -- pappia ... sitä ei tarvita ... Onko teillä joku rupla ehkä
ylijäämää? Minulla ei ole mitään syntejä... Jumalan täytyy antaa ne
ilmankin anteeksi. Hän tietää kyllä, miten paljon olen kärsinyt... Ja
jollei hän anna minulle anteeksi ... niin saa olla, niinkuin hän...

Hän meni tainnoksiin, kohoutui taas puoleksi ja katseli ympärilleen ja
näkyi tuntevan muutamia läsnäolijoista. Sitten hän jälleen meni
tunnottomaksi.

Hän hengitti raskaasti, hänen äänensä korisi. Tuntui siltä kuin jotakin
olisi tunkeutunut hänen kurkkuunsa.

-- Minä sanoin hänelle: -- Teidän ylhäisyytenne... alotti hän taasen,
mutta hänen täytyi pysähtyä joka sanan perästä, -- tuo Amalia
Ivanovna... Ah! Lydia, Kolja ... pane kätesi sivulle, pian, pian!
glissez, glissez, pas-debauque ... polkekaa jalkaa ... mutta
miellyttävämmin.

-- Du hast Diamanten und Perlen...

-- Mitä sitten tulee ... sehän meidän piti laulaa...

    -- Du hast die schönsten Augen, Mädchen, was willst du noch mehr!
    -- No niin, miksi ei... Was willst
    du noch mehr! Ah, niin, ja sitten:
    Keskipäivän helteessä...

-- Voi, miten pidän siitä ... sitä romanssia kuuntelin aina
ihastuksella: Keskipäivän helteessä, Daghestanin laaksossa ... kuule,
Poletshka, kuule, sinun isäsi lauloi sitä ... kihloissa ollessamme...
Oi, niitä päiviä!... Sen me laulamme! No, miten se oli nyt, miten se oli
nyt, nyt olen minä sen unohtanut ... niin, auta sitten minua muistamaan
se taas ... miten se oli?

Hän oli hyvin kiihtynyt ja tahtoi nousta ylös. Lopuksi alkoi hän
kadottaen hengen kunkin sanan jäljessä, huutavalla, käheällä ja
murtuneella äänellä laulaa:

    -- Kesäpäivän helteessä.
    Daghestamin laaksossa
    Nuoli sydämessä...

-- Teidän ylhäisyytenne, huudahti hän äkkiä sydäntä vihlovalla
äänenpainolla, kyynelten valuessa hänen silmistään. -- Suojelkaa noita
orpoja. Ajatelkaa Semjon Saharitshin vierasvaraisuutta ... voi sanoa
melkein aristokraatillista ... ha. -- Äkkiä lysähti hän kokoon, heräsi
ja katseli peljästyneenä ympäriinsä, mutta tunsi heti Sonjan. -- Sonja,
Sonja sanoi hän hiljaan ja ystävällisesti, ikäänkuin hän olisi
ihmetellyt sitä, että tapasi hänet täältä. -- Rakas Sonja, oletko
sinäkin täällä?

Nyt kohoutui hän jälleen.

-- Nyt on kylliksi!... Hetki on tullut!... Hyvästi, sinä pieni
raukka!... Juhta on kuoliaaksi kidutettu, vainottu kuoliaaksi! huudahti
hän epätoivoisella ja uhkaavalla äänellä samalla kun pää laskeutui
jälleen tyynyjen varaan.

Hän oli taasen mennyt tainnoksiin, mutta tällä kertaa ainoastaan
lyhyeksi ajaksi. Kärsivät, kalman kalpeat kasvot kääntyivät, hän avasi
suunsa, ojensi halvauksentapaisesti jalkojansa, veti henkeänsä syvään,
syvään ... ja oli kuollut.

Sonja heittäytyi ruumiille ja nojasi päätään sisäänpainunutta rintaa
vasten. Poletshka suuteli äitinsä jalkoja. Kolja ja Lydia eivät vielä
ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta he aavistivat, että se olisi
jotain kauheata, joten hekin samalla kertaa avaisivat pienet suunsa ja
rupesivat huutamaan. Toinen heistä oli vielä puettu turpaaniin ja toinen
myssyynsä strutsinsulkineen.

Mutta mistä johtui, että kunniakirja aivan äkkiä oli sängyssä. Se oli
aivan Katerina Ivanovnan vieressä. Raskolnikov näki sen.

Hän meni akkunan luo ja Lebesjatnikov seurasi häntä.

-- Hän on kuollut, sanoi jälkimäinen.

-- Rodion Romanovitsh, minun täytyy välttämättä puhua kanssanne parisen
sanaa, sanoi Svidrigailov, joka oli heitä lähestynyt.

Lebesjatnikov vetäytyi taaksepäin ja katosi. Svidrigailov vei
hämmästyneen Raskolnikovin erääseen huoneen nurkkaan.

-- Kaikesta, joka tämän jälkeen seuraa ... tarkoitan hautajaisia ja
muuta, siitä minä huolehdin. Tarvitaan ainoastaan rahaa ja olenhan minä
jo teille sanonut, niin tahdon muistella, että minulla on sitä jonkun
verran ylimääräistä. Molemmat lapset ja Poletshkan tahdon minä lunastaa
johonkin lapsenkotoon, paraaseen, jonka löydän. Joka lasta varten
talletan minä viisitoistatuhatta ruplaa, kunnes tulevat
täysikasvuisiksi, joten Sofia Semjonovna voi olla rauhallinen... Hänet
tahdon minä myöskin kohottaa asemastaan. Hän on hyvä tyttö, eikö
totta?... Ja sitten voitte te ilmoittaa Avdotja Romanovnalle, että hänen
kymmenentuhatta ruplaansa ovat tulleet hyvin käytetyiksi.

-- Mutta mikä vaikutin saattaa teidät harjoittamaan niin suurta
hyväntekeväisyyttä? kysyi Raskolnikov.

-- Voi, te epäuskoinen ihminen! vastasi Svidrigailov nauraen ... -- minä
sanoin teille, että minulla oli rahat ylijäämänä. Aivan yksinkertaisesti
ystävyyden vuoksi ... onko se teistä niin mahdotonta? Ettehän te ole
mikään saituri kuten tuo vanha, kunnoton koronkiskuri ... hän joka
kuoli? Sanokaa nyt itse, mikä olisi parempi, sekä että Lushin eläisi ja
tekisi tuhmuuksia, tai että tuo täällä kuolisi... Ja jollen minä nyt
esiinny hyväntekijänä, käy Poletshkankin kanssa samaten...

Hän sanoi tämän omituisesti silmää iskien ja veitikkamaisesti nauraen
kääntämättä silmiänsä Raskolnikovista. Tämä kalpeni ja vapisi, kun hän
kuuli sitä nimeä mainittavan, jonka hän äskettäin oli Sonjalle sanonut.
Hän peräytyi ja tuijotti Svidrigailoviin.

-- Mitä? ... kuinka ... tiedättekö te? kuiskasi hän ja voi tuskin
hengittää.

-- Minä asun tässä lähellä matami Röslichin luona. Tuolla asuu
Kapernaumov ja tuolla asuu matami Röslich, vanha, uskollinen ystävätär.
Olen Sonjan naapuri.

-- Te?...

-- Niin, juuri minä, jatkoi Svidrigailov ja vaipui vallan naurusta. --
Ja minä voin kunniasanallani vakuuttaa teille, parahin Rodion
Romanovitsh, että olen teihin suuresti mieltynyt. Sanoinhan silloin kun
viimeksi kävin luonanne, että meistä tulee vielä hyvät ystävät...
Katsokaahan, johan me melkein sitä olemmekin. Te tulette huomaamaan,
että minä olen sävyisä ihminen ja että oikein hyvin voi elää minun
kanssani...



KUUDES OSA.



I.


Siitä päivästä lähtien oli Raskolnikov omituisella tuulella. Tuntui
siltä kuin jokin sumu olisi laskeutunut hänen päälleen ja vieroittanut
hänet kaikista muista. Kun hän sittemmin ajatteli tätä aikaa, ymmärsi
hän, että hänen järkensä toisinaan oli pimentynyt aina siihen asti
kunnes ratkaisu tapahtui. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että
hän joskus oli erehtynyt esimerkiksi ajan ja määrättyjen, varmojen
tapausten suhteen. Siten sekoitti hän jonkun tapahtuman toiseen, jota
hän piti seurauksena jostakin, jota hän ainoastaan aivoissaan kuvitteli.
Toisinaan valtasi hänet tuskastuttava epätoivo, joka usein muuttui
silmittömäksi säikähdykseksi.

Mutta hän voi myöskin muistaa viettäneensä minutteja, tunteja, jopa
kokonaisia päiviäkin täydellisessä tunnottomuudessa ...
tunnottomuudessa, joka oli suuresti sen sairaaloisen
välinpitämättömyyden kaltaista, jota kuolevissa tavataan heidän omaan
tilaansa nähden. Viimeisinä päivinä vältti hän huolellisesti
ajattelemasta asemaansa.

Yksityiset, tärkeät kysymykset, jotka vaativat silmänräpäyksessä
vastausta, vaivasivat häntä eniten ja hän olisi ollutkin erittäin
iloinen, jos hän olisi voinut vapauttaa itsensä siitä huolesta, jonka
nämä hänelle saattoivat. Mutta jos hän aivan kokonaan jätti ne huomioon
ottamatta, uhkasivat ne häntä täydellisellä perikadolla.

Eritoten sai hänet levottomaksi ajatus Svidrigailovista. Voidaanpa
sanoakin, että Svidrigailov oli tärkein syy hänen rauhattomuuteensa.

Siitä hetkestä alkaen kun hän oli kuullut nuo peloittavat, kahdella
lailla ymmärrettävät sanat Sonjan huoneessa, oli hänen ajatustensa
juoksu ollut ikäänkuin katkennut. Mutta vaikkakin tämä uusi seikka oli
syynä hänen hirveään levottomuuteensa, ei hän sentään millään muotoa
odottanut mitään selvitystä asiassa. Istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena
jonkun majatalon pöydän ääressä kaupungin laitimmaisissa osissa ja
tietäessään tuskin itsekään, miten hän sinne oli joutunut, tuli hän aina
äkkiä ajatelleeksi Svidrigailovia. Silloin hän oivalsi, että hänelle oli
aivan välttämätöntä niin pian kuin mahdollista päästä selville tuosta
henkilöstä ja urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Kerran huomatessaan,
että hän sattumalta oli joutunut kaupungin ulkopuolelle, kuvitteli hän
mielessään odottavansa Svidrigailovia ja että hän aina tapasi hänet
tällä paikalla. Toisen kerran heräsi hän ja huomasi makaavansa paljaalla
maalla muutamien pensaiden keskellä voimatta itse ymmärtää, miten hän
sinne oli joutunut. Niiden parin, kolmen päivän aikana, jotka olivat
kuluneet Katerina Ivanovnan kuolemasta, oli hän tavannut Svidrigailovin
Sonjan luona, jossa hän silloin tällöin kävi ilman minkäänlaista
aihetta, mutta he olivat vaihtaneet vain toistensa kanssa muutamia
lyhkäisiä lauseita puhumatta pääasiasta mitään, ikään kuin he olisivat
tehneet keskinäisen sopimuksen olla siitä toistaiseksi puhumatta.

Katerina Ivanovnan ruumis lepäsi vielä hautaamatta arkussaan.
Svidrigailovilla ja samaten myös Sonjallakin oli täysi homma
hautajaisvalmisteluissa. Svidrigailovin viimeksi puhuessa Raskolnikovin
kanssa ilmoitti hän tälle, että lapset olivat hyvässä turvassa. Kiitos
olkoon muutamille vanhoille tutuille, joiden avulla hänen oli onnistunut
saada heidät kaikki kolme erinomaisen hyviin laitoksiin. Hänen
tallettamansa rahat olivat suuresti myötävaikuttaneet hyvään
lopputulokseen, sillä varallisuutta omaaville orpolapsille on paljon
helpompi saada sijaa kuin köyhille. Hän puhui myöskin Sonjasta, lupasi
muutaman päivän kuluttua käydä Raskolnikovia tervehtimässä, sanoi, että
hän mielellään tahtoi neuvotella hänen kanssaan muutamista varmoista
asianhaaroista... Tätä keskustelua pidettiin portailla. Svidrigailov
tarkasteli Raskolnikovia huolellisesti ja kysyi häneltä matalalla
äänellä hetken kuluttua:

-- Miten on laitanne, Rodion Romanovitsh? Voi tuskin enään tunteakaan
teitä. Te kuulette ja näette, mutta tuntuu siltä kuin ette ymmärtäisi
mitään. Rohkaiskaa mielenne! Kestäkää siksi kunnes olemme toistemme
kanssa puhuneet! Vahinko, että minulla nyt on niin paljon hommaa sekä
omista että muidenkin toimista... Ah, Rodion Romanovitsh, lisäsi hän,
kaikki ihmiset tarvitsevat ilmaa, ilmaa ... ilmaa, mihin hintaan
tahansa.

Hän väistyi syrjään tehdäkseen tietä papille ja kuoropojalle.
Svidrigailov oli määrännyt, että vainajan edestä luettaisiin kaksi
sielumessua päivässä. Sitten meni hän tiehensä, mutta Raskolnikov
seurasi pappia Sonjan huoneeseen.

Hän pysähtyi ovelle. Jumalanpalvelus alkoi synkästi ja juhlallisesti.

Hänen käsityksessään kuolemasta ja tunteessa olla sen läheisyydessä oli
lapsuudesta asti ollut jotain ahdistavaa ja mystillistä kauhua. Siitä
oli jo aikoja kun hän oli ollut sielumessuissa mukana. Hän katseli
lapsia, jotka itkien olivat polvistuneet ruumisarkun eteen. Sen takana
seisoi Sonja itkien ja rukoillen.

-- Kaikkien näiden päivien kuluessa ei hän kertaakaan ole minuun
katsonut tai puhutellut minua, ajatteli Raskolnikov.

Aurinko loisti kirkkaasti sisään huoneeseen. Suitsutus kohosi
läpinäkyväisinä hattaroina ja pappi messusi: -- Herra antakoon sinulle
rauhansa!

Raskolnikov oli jumalanpalveluksen loppuun asti. Papin siunatessa heitä
kaikkia ja sanoessa heille hyvästi tunsi hän olevansa kovin omituisessa
mielentilassa. Kuin kaikki oli lopussa, läheni hän Sonjaa. Tämä tarttui
heti hänen molempiin käsiinsä ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
Tämä teko kummastutti Raskolnikovia.

Sonjalla ei ollut rahtuakaan vastenmielisyyttä, ei pienintäkään inhoa
häntä kohtaan. Hänen kätensä eivät vavisseet. Tämän täytyi olla
suurimmassa määrin itsensäalentamista, ainakin piti Raskolnikov sitä
sinä.

Sonja ei sanonut sanaakaan. Raskolnikov puristi hänen kättään, jonka
jälkeen hän poistui.

Raskas taakka lepäsi Raskolnikovin sydämellä. Jos hän olisi voinut paeta
ja elää sitten yksinään koko elämänsä ajan, olisi hän kiittänyt itseään
onnelliseksi. Vaikka hän viime aikoina aina olikin yksinään, ei hänelle
kuitenkaan tahtonut onnistua tuntea olevansa yksin. Voi toisinaan
sattua, että hän meni kauvas pois kaupungista, maantielle, niin, jopa
metsäänkin. Mutta mitä yksinäisempi seutu oli, sitä voimakkaammaksi tuli
se tunne hänessä, että jokin oli hänen lähellään, ja jollei tämä juuri
erityisesti häntä peloittanut, kiukutti se häntä kuitenkin. Sempä vuoksi
hän riensi kaupunkiin ja sekaantui ihmisjoukkoon, meni ravintoloihin,
olutmyymälöihin kauppatorin ja heinätorin varrella. Täällä oli hänen
kevyempi olla, hänestä tuntui kuin olisi hän täällä enemmän yksinään.
Eräässä olutmyymälässä laulettiin, ja siellä tuntuikin hänen olonsa
kevyemmältä. Jälestäpäin muisteli hän vielä, että hän oli tuntenut
itsensä siitä suorastaan huvitetuksi. Mutta sitten tuli hän jälleen
levottomaksi. Jonkinlainen omantunnon epäilys kalvoi häntä. "Täällä minä
istun laulua kuuntelemassa; onko se minun tehtäväni?" ajatteli hän. Hän
aavisti, ettei _tämä seikka_, ollut ainoa joka sai hänet rauhattomaksi.
Ei, se oli jokin muu, joka vaati silmänräpäyksellistä ratkaisua. Mutta
mitä se sitten oli, siitä hän ei voinut tehdä itselleen enempää selkoa
kuin pukea se sanain muotoonkaan. -- Ei, mieluummin sitten taistelu!
Mieluummin Porfyrius ... tai Svidrigailov ... joko otteluvaatimus tai
päällekarkaus... ajatteli hän ja kiiruhti pois. Äkkiä tuli hän
ajatelleeksi äitiään ja siskoaan ja tämä ajatus saattoi hänet
silmittömästi säikähtymään.

Seuraavana aamuna heräsi hän Krestovskin saarella pensaan alla, vavisten
kuumeesta. Sen jälkeen meni hän kotiin ja kävi levolle. Hän heräsi
myöhään, kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Kuume oli poissa.

Hän muisti, että Katerina Ivanovnan hautajaisia pidettiin sinä päivänä
ja iloitsi siitä, ettei hän ollut niissä mukana. Nastasja kantoi hänelle
ruokaa. Hän söi ja joi hyvällä ruokahalulla, melkeimpä mielellään. Hänen
päänsä oli kevyempi ja hän tunsi olevansa rauhallisempi kuin muulloin
niinä kolmena päivänä. Vieläpä hän ihmetteli sitäkin, että niin suuri
pelko oli voinut vallata hänet; --silloin avautui ovi ja Rasumihin astui
sisään.

-- Ah, hän syö ... silloin hän ei olekkaan sairas, sanoi Rasumihin, otti
tuolin ja istuutui pöytään vastapäätä Raskolnikovia. Rasumihin oli
liikutettu, eikä hän koettanut sitä salatakkaan, jos kohta hän ei
kiivastunutkaan tai puhunut tavallista korkeammalla äänellä. Voi
huomata, että hän oli tullut jonkun varman syyn perustalla.

-- Kuulehan nyt, alkoi hän, -- minä en välitä pirujakaan teistä
kaikista. Nähtyäni kaikki käsitän minä, etten ymmärrä yhtään mitään.
Minä pyydän, ettet uskoisi minun tulleen tänne houkuttelemaan sinulta
mitään tietoja. Minä en välitä sinun salaisuuksistasi. En välitä hidun
vertaakaan niistä. Ja vaikka sinä selittäisitkin koko asian, tekisin
korvani kuuroksi... Minä olen vain tullut tänne saadakseni varmasti
tietooni, henkilökohtaisesti tullakseni vakuutetuksi siitä, primo, onko
se totta, että sinä olet hullu. Ollaan nimittäin sitä mieltä, että sinä
joko olet sitä tai olet hyvällä tiellä sinnepäin, ja itsekin olen
uskonut hieman sinnepäin. Siihen luuloon on minut johtanut sinun
omituinen, osaksi inhottava menettelytapasi ... jota ei voida selittää
millään lailla ... ja sitten käytöksesi äitiäsi ja sisartasi kohtaan.
Vain ihmeotus tai lurjus ... ellei hän ole hulluinhuoneen asukas ... voi
käyttäytyä sillä lailla kuin sinä olet tehnyt ... sinä siis olet
hullu...

-- Milloin tapasit heidät?

-- Juuri nyt. Ja sinä, sinä et ole tavannut heitä pitkään aikaan. Missä
sinä asuskelet ... sano se minulle, minä pyydän; kolme kertaa olen jo
ollut täällä. Äitisi on vakavasti sairaana eilisestä asti. Hän tahtoi
etsiä sinua. Avdotja Romanovna pidätti häntä siitä, mutta hän ei
tahtonut kuunnella häntä, vaan sanoi: "Jos hän on sairas, jos hänen
järkensä on sammunut, kuka häntä silloin tukisi, ellei äitinsä?" Me
tulimme silloin kaikin kolmin tänne, sillä me emme voineet antaa hänen
tulla yksinään. Aina ovelle saakka puhuimme hänen kanssaan ja koetimme
rauhoittaa häntä. Me olimme perillä, mutta sinä et ollut kotona. Tässä
hän istui. Siten istui hän kymmenisen minuttia, ja me seisoimme vaijeten
hänen vieressään. Sitten hän nousi sanoen: "Koska hän voi käydä ulkona,
on hän kai terve. Hän on siis unohtanut äitinsä. Minun ei sovi kerjätä
rakkautta lapseni ovella." Hän palasi taas kotiin ja laskeutui
vuoteelle. Nyt hänellä on kuume. "Minä sen kyllä näen", sanoi hän,
"tuota tyttöä varten on hänellä aikaa viljalti". Hänen käsityksensä
mukaan on "tuo tyttö" Sofia Semjonovna, sinun morsiamesi eli
rakastajattaresi, mistä minä tiedän. Minä menin heti Sofia Semjonovnan
luo, sillä, veli hyvä, minä halusin ottaa täysin selville, miten sinun
laitasi on ... minä menen sinne ja mitä minä tapaan ... ruumisarkun ja
itkeviä lapsia. Sofia Semjonovna koetteli paraillaan heidän
surupukujaan. Sinä et ollut siellä. Minä katselin ympärilleni, pyysin
anteeksi ja läksin antamaan selontekoa Avdotja Romanovnalle. Kaikki oli
silloin vain lorua. Se oli siis ilmeisesti vain -- mielettömyyttä. Nyt
istut tuossa syömässä häränpaistia ikäänkuin et olisi ruokaa nähnytkään
kolmeen päivään. Tosin tapaavat mielipuoletkin syödä, mutta vaikket
vielä ole puhunut sanaakaan kanssani, näen kuitenkin, ettet ole hullu;
siitä voin vaikka tehdä valan. Se on siis selvää, ettet sinä ole hullu.
Piru teidät kaikki vieköön, tässä on salaisuus, jonka suhteen minulla ei
enää ole halua vaivata itseäni. Minä olen vain tullut pitämään sinulle
saarnaa kunnes väsyn siihen ... keventääkseni sydäntäni. Nyt tiedän,
mitä minun on tehtävä.

-- Mitä aijot tehdä?

-- Mitä se sinulle kuuluu?

-- Sinä ehkä aijot ruveta pulloa kallistelemaan?

-- Miten sen tiedät?

-- Se on helppo arvata.

Rasumihin vaikeni hetkeksi.

-- Sinä olet aina ollut järkevä mies, sanoi hän vihdoin. -- Sinä olet
oikeassa, minä tahdon ruveta pulloja kallistelemaan. Hyvästi!

Ja hän aikoi poistua.

-- Minä puhuin ... toissa päivänä sisareni kanssa sinusta.

-- Minusta? Missä näit hänet toissapäivänä?

Rasumihin seisoi paikallaan kasvot kalpeina. Hänen sydämensä tykytti
kiivaasti.

-- Hän oli täällä aivan yksin. Täällä hän istui kanssani juttelemassa.

-- Hänkö...?

-- Niin, hän.

-- Mitä sanoit sinä ... minä tarkotan -- minusta?

-- Minä sanoin hänelle, että sinä olet sangen kunniallinen ja työteliäs
ihminen. Sitä en sentään suonut hänelle, että sinä rakastat häntä, sillä
sen hän tietää sanomattakin.

-- Tietääkö hän sen?

-- Kyllä, luonnollisesti. Minä sanoin hänelle, että miten tahansa minun
käyneekin, tulisit sinä sentään aina olemaan hänen suojelijansa. Nyt
jätän hänet sinun huostaasi. Minä sanon sen sinulle, koska olen täysin
vakuutettu, että sinä rakastat häntä ja että sinulla on täysin puhdas
sydän. Minä tiedän myöskin, että hän saattaa rakastaa sinuakin ja että
hän ehkä jo rakastaa. Päätä nyt itseksesi, kallisteletko pulloja vai
etkö.

-- Rodja ... näetkö ... mitä sinä tarkotat? Jos kaikki tämä on
salaisuus ... olkoon niin. Mutta minä olen varma siitä, että se on
joutava asia ja että sinä olet sangen oivallinen, kunnon mies.

-- Minä vain aijoin lisätä, silloin kuin sinä keskeytit minut, ettei
koskaan tule urkkia toisten salaisuuksia. Kaikki aika on tullut, saat
kuulla kaikki, jos se on välttämätöntä. Eilen lausui muuan henkilö
minulle, että ihminen tarvitsee ilmaa. Nyt tahdon mennä hänen luokseen
ja kysyä, mitä hän sillä tarkotti.

Rasumihin vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielensä oli liikutettu ja hän
kummasteli, mitä kaikki tämä merkitsisi.

"Hän on osallisena valtiollisessa salaliitossa! Se on vallan varmaa. Ja
hän on juuri tekemäisillään ratkasevan päätöksen. Mitään muuta se ei
saata olla ... ja Dunja oli selvillä kaikesta", ajatteli hän itsekseen.

-- Avdotja Romanovna käy siis luonasi, sanoi hän, -- ja sinä aijot etsiä
miestä, joka on sanonut, että ihminen tarvitsee enemmän ilmaa ja ... ja
tällä kirjeellä on myös jotakin tekemistä siinä asiassa, päätti hän
ikäänkuin itsekseen puhuen.

-- Millä kirjeellä?

-- Hän sai tänään kirjeen, joka saattoi hänet sangen liikutetuksi. Minä
aloin puhua sinusta -- mutta hän pyysi minun olemaan vaiti. Sitten hän
lausui, että me ehkä eroomme ennen pitkää. Sitten hän kiitti minua
kiihkeästi, mutta minä en tiedä miksi -- ja meni sitten huoneeseensa ja
sulki oven huolellisesti.

-- Onko hän saanut kirjeen? kysyi Raskolnikov vielä kerran.

-- On. Etkö sinä sitä tiennyt? Hm!

Molemmat vaikenivat.

-- Hyvästi, Rodion! Veliseni, minä aijoin ... minun ajatukseni oli ...
ei, hyvästi, minun on nyt lähdettävä. Sen verran voin sanoa sinulle,
että pullosta en välitä.

Hän kiiruhti pois, mutta kun hän oli jo melkein sulkenut oven, kääntyi
hän äkkiä takasin ja katsomatta Raskolnikoviin hän sanoi:

-- Muistatko tuota murhaa, josta puhuit Porfyriuksen kanssa. Nyt
murhaaja tavattu ja hän on tunnustanut kaikki. Hän on muuan maalari.
Muistatko, miten hän puolusti molempia käsityöläisiä? Koko hänen ja
toverinsa käytös oli toimeenpantu epäluulojen karkottamiseksi. Mitä
sanot sinä sellasesta viekkaudesta, sellasesta sieluntilasta? Sitä on
vaikea uskoa. Minun mielipiteeni mukaan on hän oikea näyttelytaidon
mestari. Aatteles, miten minä petyin! Minähän saatoin itselleni
kaikellaista vaivaa häntä puolustaakseni!

-- Mutta sano minulle, mistä olet saanut tietää kaiken tämän ja miksi
tämä asia niin kiinnittää mieltäsi?

-- Miksikä ei se kiinnittäisi mieltäni? Porfyrius on minulle ilmottanut
kaikki.

-- Porfyrius?

-- Niin.

-- Ja ... mitä hän uskoo? kysyi Raskolnikov suruisesti.

-- Hän on selittänyt tämän tavallaan, sielullisesti.

-- Onko hän itse selittänyt sen sinulle?

-- On, hän itse. Hyvästi! Toiste kerron sinulle siitä enemmän. Nyt
minulla on jotakin toimitettavaa. Pitkän aikaa uskoin ... niin, siitä
puhun toiste. Minä olen juovuksissa, Rodja, aivan juovuksissa. Hyvästi!
Minä palaan taas pian, Rodja!

Vihdoin hän läksi.

"Hän on osallisena jossakin valtiollisessa salaliitossa..." arveli
Rasumihin, mennessään portaita alas. "Ja sisarensa on hän houkutellut
osalliseksi. Heillä on kokouksensa. Miten muuten voisi selittää tätä
sekaannusta. Jumalani, mitä kaikkea olen mielessäni kuvitellutkaan!
Niin, se oli suuri erehdys ja minä olen tehnyt häntä kohtaan väärin.
Silloin kun seisoimme käytävässä lampun alla. Hyi, mikä inhottava ja
katala ajatus minussa silloin oli! Mikolka teki kunnollisesti siinä,
että hän tunnusti. Kaikki muu kyllä selvii nyt. Hänen sairautensa ja
hänen omituiset tapansa. Yliopistossakin hän oli niin synkkä ja
sulkeutunut... Mutta mitä se kirja merkinnee? Kuka sen on
kirjottanut?"

Hänen ajatuksensa siirtyivät nyt Dunjaan ja hänen sydämensä alkoi
pamppailla kiivaasti. Vihdoin hän heräsi ajatuksistaan ja kiiruhti
eteenpäin nopein askelin.

Tuskin oli Rasumihin poistunut ennenkuin Raskolnikov alkoi vilkkaasti
kulkea edestakasin huoneessaan. Uusi elämä näytti heränneen hänessä.

"Niin, vihdoinkin olen keksinyt keinon!"

Viime aikoina oli kaikki tuntunut hänestä niin ahtaalta ja painostava
taakka oli rasittanut häntä, hän oli tuntenut olevansa loihdittu.
Mikolkan esiintyessä Porfyriuksen luona oli tämä toivoton tila alkanut,
hän ei ollut voinut keksiä mitään keinoa suoriutuakseen. Samana päivänä
oli hän keskustellut Sonjan kanssa. Se ei ollut päättynyt niinkuin hän
oli edeltäpäin päättänyt ... hän oli siis äkkiä sukeltanut pakoon jonkun
heikkouden johdosta. Hänhän oli ollut yhtä mieltä Sonjan kanssa, oli
vallan itsestään tunnustanut, ettei hän voinut elää yksin moisen
omantunnontaakan alla. Ja Svidrigailov ... Svidrigailov on arvotus...
Svidrigailov saattaa hänet myös rauhattomaksi, se on totta, mutta vallan
toisella tavalla. Svidrigailovin kanssa syntyy ehkä vielä taistelukin...
Svidrigailov on ehkä keino; mutta Porfyrius -- Siinä toinen asia.

"Porfyrius oli siis itse kuitenkin selittänyt Rasumihinille kaiken
tämän, oli psykologisesti selittänyt. Hän on taasen esiintynyt kirotun
psykologiansa kera! Porfyrius? Olisiko hän hetkeksikään uskonut, että
Mikolka oli syyllinen ... kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään
tapahtui tuolla kerralla ... kahdenkesken ... ennen Mikolkan tuloa ...
joka ei voinut olla muuta syytä kuin juuri tämä ainoa? (Raskolnikov oli
viime päivinä antanut hänen ja Porfyriuksen välisen kohtauksen tarkasti
kertaantua mielessään.) _Sellasia_ sanoja oli lausuttu, _sellasia_
seikkoja esiintynyt, _sellasia_ silmäyksiä vaihdettu, joitakin seikkoja
esitetty _sellasella_ äänellä -- että sellanen kuin Mikolka (jonka
Porfyrius oli ymmärtänyt ensi sanoissaan ja liikkeissään) ei kyennyt
murtamaan sitä perustusta, jolle Porfyrius oli rakentanut todisteensa."

"Kas, kas!... Rasumihinkin oli epäillyt häntä! Lampun alla käytävässä
tapahtunut tapaus oli vaikuttanut häneen. Ja sitten juoksi hän nopeasti
Porfyriuksen luo ... miksi oli hän johtanut hänet harhapoluille ja
kääntänyt hänen huomionsa Mikolkaan? Varmaankin oli hänellä siinä jokin
salainen syy ... mutta mikä? Tuosta aamusta oli kulunut pitkä aika ...
liian pitkä aika ja hän ei ollut siitä aamusta saakka kuullut eikä
nähnyt Porfyriusta. No, sitä pahempi!..." Raskolnikov tarttui lakkiinsa
ja aikoi lähteä. Tänään tunsi hän itsensä pitkistä ajoista täysin
terveeksi. "Svidrigailovin kanssa on minun selvitettävä juttu", ajatteli
hän, "ja se niin pian kuin mahdollista ja mihin hintaan tahansa; hän
muuten odottaa, näyttää siltä, minun on tultava hänen luokseen. Tänä
hetkenä hän tunsi sydämessään syttyvän sellasen vihan, että hän olisi
saattanut tappaa molemmat: Svidrigailovin ja Porfyriuksen. Ainakin hän
tunsi, että ellei hän nyt kykene sitä tekemään, voisi hän sen kuitenkin
tehdä tulevaisuudessa. Saammepa nähdä, saammepa nähdä!" huudahti hän.

Tuskin oli hän avannut ovea kun hän jo samassa syöksähti itse
Porfyriusta vastaan, joka oli aikeissa käydä hänen luonaan. Raskolnikov
tunsi ensi hetkenä kivettyvänsä, mutta omituista kyllä, kun ensimäinen
yllätys oli ohitse, ei hän tuntenut mitään pelkoa Porfyriusta kohtaan.
Hän oli varoillaan ja valmistautui vastaanottamaan. "Tämä ehkä on
ratkasu! Miksi tulee hän tänne hiipien kuin kissa, niin hiljaa, etten
minä kuullut sitä? Ehkä hän on kuunnellut?"

-- Tällasta vierasta ette kai odottanut? huudahti Porfyrius naurahtaen.
-- Minä olen jo pitemmän aikaa tuuminut käydä luonanne. Nyt kuljin
sattumalta ohi ja ajattelin: miksikä en kävisi sisään kuulemaan, miten
hänen laitansa on? Tehän olitte uloslähtemässä? Minä en tahdo pidättää
teitä. Mutta ensin saan pyytää teiltä paperossia.

-- Istukaa, Porfyrius Petrovitsh, sanoi Raskolnikov niin ilosella ja
suruttomalla äänellä, että hän itsekin kummasteli sitä.

Ihminen voi kärsiä kuolontuskia ryövärin läheisyydessä, mutta samana
hetkenä kun hän tuntee veitsen kurkullaan, katoo usein kaikki tuska.
Raskolnikov siis istuutui Porfyriusta vastapäätä ja katseli häntä
avomielisin silmäyksin.

Porfyrius vilkutti silmiään ja sytytti paperossinsa. "No, puhu, puhu",
arveli Raskolnikov, "no, mitä odottelet, miksi et puhu?"



II.


-- Tässä meillä on esimerkiksi nämä paperossit! alkoi Porfyrius vihdoin
sytytettyään paperossin ja vedettyään siitä joitakin syviä vetoja,
--onnettomuus, todellinen turmio, mutta voinko luopua niistä? En! Minä
tunnen, että ne repivät kurkkuani, toisinaan on minun myös vaikeata
hengittää. Tiedättekö, minä olen tosiaan suruissani. Aivan äskettäin
olin minä B:n luona, joka tutkii joka sairasta puoli tuntia. Nähtyään
minut naurahti hän, naputti rintaani ja kuunteli. -- "Tupakka ei kelpaa
Teille," sanoi hän, "teillä on keuhkotukkeutuma." Miten minä voisin
luopua polttamisesta? Minkä korvauksen voisin saada siitä? Minä en juo,
aito onnettomuus tosiaan, ha, ha, ha, onnettomuus, etten juo! Kaikki on
relativista, Rodion Romanovitsh, kaikki on relativista!

"Mitähän tämä merkinnee, alkaneekohan hän taas vanhan
kuulustamistapansa?" ajatteli Raskolnikov inholla. Koko heidän edellinen
kohtauksensa oli taas selvänä hänen edessään, ja sama tunne, joka häntä
silloin vaivasi, valtasi hänet uudelleen.

-- Minä olin teidän luonanne jo eilen, mutta siitä ette te
luonnollisesti tiedä mitään, jatkoi Porfyrius katsellen ympärilleen
huoneessa, -- täällä, juuri tässä huoneessa minä olin. Minä menin ohi
vallan kuin tänään; minäpä käyn hänen luonaan, ajattelin. Minä tulin
ylös, tapasin oven avoinna, katselin ympärilleni ... odotin, en sanonut
mitään tytölle, vaan menin taas tieheni. Te ette tapaa sulkea ovea, vai
miten?

Raskolnikovin kasvot mustenivat mustenemistaan. Porfyrius arvasi hänen
ajatuksensa.

-- Minä olen tullut antamaan teille selityksen, rakas Rodion
Romanovitschini. Minä olen teille sellasen velassa, jatkoi hän hymyillen
ja taputtaen Raskolnikovia polvelle. Mutta samalla saivat hänen kasvonsa
vakavan ja surumielisen ilmeen. Koskaan ei hän ollut nähnyt sellasta
ilmettä Porfyriuksessa, ei ollut koskaan uskonut, että hänen kasvoilleen
voisi nousta moinen ilme.

-- Meidän välinen viimenen kohtauksemme oli tosiaan omituinen, Rodion
Romanovitsh. Ensimäinen kohtauksemme tuntui tosin samallaiselta; mutta
silloin ... no, sehän on samantekevää! Asia on siis seuraava: Minä
tunnen rikkoneeni sangen paljon teitä vastaan. Erotessamme olivat teidän
hermonne mitä kiihottuneimmat, ja teidän polvenne vapisivat; myös minun
hermoni olivat kiihottuneet ja minun polveni vapisivat. Nähkääs se, mitä
silloin tapahtui meidän välillämme, oli tosiaan sopimatonta eikä aivan
_gentlemannimaista_. Mehän olemme _gentlemanneja_, eikö totta? sitä emme
saa unohtaa! Te muistatte kyllä, miten pitkälle menimme silloin ... se
oli tosiaan sangen sopimatonta.

-- Niin, miksikä te tosiaan minua luulette? kysyi Raskolnikov
kummastuneena ja tuijottaen Porfyriusta suoraan silmiin.

-- Minä olen tullut siihen vakaumukseen, että meidän on parempi puhua
avosydämisesti keskenämme, jatkoi Porfyrius Petrovitsh päätään kumartaen
ikäänkuin luopuen edelleen hämmentämästä entistä uhriaan katseineen, hän
näytti tahtovansa osottaa halveksivansa tavallisia juoniansa ja
temppujansa. -- Niin, sellaisia epäilyksiä ja sellaisia kohtauksia ei
enää saa esiintyä välillämme. Sillä kerralla Mikolka meidät erotti; en
tiedä, miten pitkälle se muuten olisi saattanut mennä. Tuo kirottu
käsityöläinen oli silloin tuon lautaseinän takana ... voitteko kuvitella
mielessänne? Te luonnollisesti tiedätte sen jo, minä sain heti tietää,
että hän oli ollut luonanne, mutta teidän sillonen edellytyksenne ei
ollut oikea. Minä en ollut lähettänyt noutamaan ketään enkä ollut mitään
järjestänyt edeltäpäin. Te kysytty: miksi miksi? Mitä vastaan teille
tähän? Kaikki yllätti minut niin äkkiä, minulla tuskin sen verran
mielenmalttia, että muistin lähettää noutamaan noita molempia
talonmiehiä (te kai huomasitte heidät ohimennen)... Silloin välähti
mieleeni ajatus, nopea kuin salama. Näettekö, Rodion Romanovitsh, minä
olin silloin niin varma vakaumuksessani. Siksi ajattelin ... jos toisen
jätänkin rauhaan joksikin aikaa, tartun ainakin toista häntään ...
ainakin teen voitavani. Te olette liian äkkipikanen, teillä on aivan
liian äkkipikanen luonne, Rodion Romanovitsh, tavattoman ärtynen
lukuunottamatta kaikkia muita ominaisuuksia luonteen ja sydämen alalla,
joista tunnen ainakin osan, hauskaa kyllä. No, myönnettäköön, sillä
kerralla ymmärsin yhtä hyvin kuin nytkin, että ihminen vain
poikkeustapauksissa heti tunnustaa ja kertoo koko jutun sen pienempiä
yksityiskohtia myöten. Toisinaan saattaa tapahtua, etenkin jos
edeltäpäin on oivaltanut suunnitella asian niin että epäilty menettää
viimeisenkin malttinsa siekaleen. Ei, ajattelin minä, jospa minulla
olisi edes vähäpätöisin pieni todiste tukikohtana . .. jotakin
kouriintuntuvaa, eikä vain yksistään psykologiaa. Sillä, ajattelin, jos
ihminen on syyllinen, voi toivoa jollakin lailla voivansa houkutella
häneltä joitakin seikkoja. Tällasissa tapauksissa on myös oikeus usein
odottaa sangen arveluttavaa ratkasua. Muuten luotin teidän
luonteeseenne, Rodion Romanovitsh, teidän sangen kiehuvaan
luonteeseenne! Toivoin siltä paljoa.

-- Mistä te tosiaan puhutte?... Mitä te sanotte?... mutisi Raskolnikov
itsekseen oikein tietämättä, mitä sanoi. "Mistä hän tosiaan puhuu,
pitäneeköhän hän minua tosiaan syyllisenä?"

-- Mistä minä puhun? Minä olen tullut antamaan teille selitystä, se on,
niin sanoakseni, pyhin velvollisuuteni. Minä koetan selittää alusta
loppuun koko jutun tuosta ... mielenvikaisuudesta. Minä olen aiheuttanut
teille useita kärsimyksiä, Rodion Romanovitsh, enkä kuitenkaan ole
mikään petoeläin. Minä voin sangen hyvin käsittää, millaseksi huolten
ahdistama, mutta samalla kertaa ylpeä, voimakas ja kärsimätön, etenkin
kärsimätön ihminen tuntee mielensä, kun hänen on siedettävä kaikkea
tätä. Ennen kaikkea selitän täten, että pidän teitä mitä jaloimpana
ihmisenä, jota kaunistaa suuri, ylevämielinen sydän, vaikken minä voi
omata teidän mielipiteitänne. Minä pidän velvollisuutenani tunnustaa
tämä vapaasti ja suoraan, sillä tarkotukseni ei ole pimittää teitä. Heti
tutustuessani teihin, tunsin samalla vetoa teihin. Ehkä te nauratte
sille. Vaikka niinkin! Minä tiedän, ettette te ensimäisestä
kohtauksestamme saakka ole voinut sietää minua, sillä jos saan sen sanoa
itse, ei minussa tosiaan ole mitään puoleensa vetävää. Siitä saatte
ajatella, mitä haluatte. Toivoni on kuitenkin koettaa hävittää tuo
epämielunen vaikutus ja todistaa, että minäkin olen ihminen, jolla on
sydän ja omatunto. Tämä on, suoraan sanoen, ainoa tarkotukseni.

Porfyrius Petrovitsh noudatti nyt jokusen sekunnin arvokasta
hiljaisuutta. Raskolnikovin valtasi uusi tuska. Ajatus, että Porfyrius
piti häntä syyttömänä, vaivasi häntä.

-- On ehkä tarpeetonta toistaa kaikkea alusta, jatkoi Porfyrius
Petrovitsh, se olisi tarpeetonta, minä tuskin voisin muistaa kaikkea.
Mitäpä siitä muuten olisi hyötyäkään? Alussa huhuja: mitä huhuja? Mistä
ja keneltä ... miten te siihen sekotuitte ... minun mielipiteeni mukaan
olisi myös tarpeetonta puhua siitä. Mitä minuun tulee, tulin minä
sattumalta ... pelkkä sattuma, joka kyllä saattoi näyttää epäiltävältä,
mutta joka ei varmuudella ollut sitä ... mikä sattuma, hm ... minä
luulen, ettei maksa edes vaivaa mainita siitä. Kaikki nämä huhut ynnä
jotkut muut seikat synnyttivät päässäni ajatuksia. Minä tunnustan sen
suoraan ... sillä kertaa oli ensimäinen, joka kävin teidän kimppuunne.
Mitä tulee vanhuksen selityksiin asiasta, ovat ne pelkkää lorua.
Sellasta tapahtuu usein. Minä sain tietooni tapauksen konttorissa --
pienimpine yksityiskohtineen, myös aivan sattumalta, ja eräältä
silminnäkijältä, joka tietämättään kertoi sen aivan erinomasen hyvin.
Siten lisättiin uusi vanhaan, rakas Rodion Romanovitsh. Miten olisi
silloin ollut mahdotonta saada joitakin ajatuksia? Sadasta kaninista ei
tullut hevosta, sadasta epäilyksen syystä ei todistettu, sanoo
sananlasku. Mutta se pätee vain silloin kun on kysymys järkiperusteista.
Koettakaa käyttää mitä "intohimojen" suhteen, koetelkaa vain niitä ...
tutkintotuomari on vain ihminen! Silloin johtui mieleeni teidän
käsittelynne aikakauslehdessä, te muistatte, että me puhuimme siitä
laajemmin teidän ensi kertaa luonani käydessänne. Minä laskin leikkiä
siitä, mutta vain suututtaakseni teitä ja saadakseni teidän paremmin
paljastamaan itsenne. Minä sanon teille vielä kerran, että te olette
sangen kärsimätön ja sairas, Rodion Romanovitsh. Että te myöskin olette
rohkea, ylpeä ja vakava ... että samalla olette herkkätunteinen ja
olette kokenut paljon, sen tiedän myöskin. Kaikki nämä ominaisuutenne
tunnen sangen hyvin; teidän tutkielmanne oli sopusoinnussa sen kanssa.
Se on syntynyt unettomina öinä, jalon vihan vaikutuksesta; lämmin,
tulinen sykkivä sydän ja sorrettu innostus on sen kirjoittanut. Mutta
ylpeys ja tuollanen sorrettu innostus ovat nuorisolle vaarallisia. Sillä
kertaa laskin leikkiä kanssanne, mutta nyt sanon, että tosiaan olen
ihastunut tuohon kynänne ensimäiseen, nuorekkaaseen, lämpöhenkiseen
kokeeseen. Minä pidän siitä "en amateur". Se on savua ja usvaa, mutta
pimeydestä kuulee sointuvan äänen. Teidän tutkielmanne on järjetön ja
kiihkosa, mutta se henkii suoruutta, nuorekasta, lahjomatonta ylpeyttä,
epätoivon sitkeyttä. Se on synkkä kuvaus, mutta juuri se on etu.
Luettuani sen ja pantuani sen pois käsistäni, sanoin itsekseni: Tuon
ihmisen kanssa joudumme varmasti tekemisiin. Minä kysyn teiltä, miten
voi välttää olemasta kiinnitetty lopun suhteen moisten preliminärien
jälkeen. Minun, tutkintatuomarin ei sovi siitä kovin ihastua. Nyt on
Mikolka vallassani ja tosiseikkoja kaupan päällisiksi, te voitte
katsella asiaa miltä kannalta tahdotte, mutta tosiseikkoja on ja sitä
paitsi on siinä olemassa hieman psykologiaakin, häneen on minun nyt
ryhdyttävä, sillä siinä on kysymyksessä elämä tai kuolema. Te ehkä
kysytte miksi sanon kaiken tämän teille ... siksi että näkisitte asian
selvänä edessänne, ettekä tuomitsisi minua julman kohteluni vuoksi
tuolla mainitulla kerralla. Eikö se ehkä ollut hävytöntä? Enkö puhu
suoraan, ha, ha, ha! Mitä sitten uskotte? Luuletteko ehkä, etten ole
antanut toimittaa luonanne kotitarkastusta? Niin, niin, hi, hi, hi!
Silloin olitte sairaana tällä sohvalla. Tosin ei virallista ja omassa
persoonassani, mutta kotitarkastus täällä toimitettiin. Mitä pienimmät
pikkuseikatkin tutkittiin, tarkkaan, mutta turhaan. Silloin ajattelin,
nyt täytyy tuon ihmisen tulla itsensä, hänen täytyy tulla ja pian; jos
hän on syyllinen, tulee hän varmasti sangen pian. Ellei ketään muuta
tulisikaan ... hän tulee varmasti. Muistatteko, miten herra Rasumihin jo
alussa paljasti itsensä. Se oli jo ennakolta suunniteltu teitä
suututtamaan. Huhut oli myös tarkotuksella pantu kiertämään, sillä
Rasumihin on henkilö, joka ei voi salata suuttumustaan. Herra Sametov
oli ensimäinen, joka pani merkille teidän uhmanne ja teidän rohkeutenne.
Mutta mikä päähänpisto se oli, kun ravintolassa toitotitte nuo sanat:
"minä olen murhannut!" Se oli sangen rohkeata, sangen julkeata. Jos tämä
on syyllinen, ajattelin minä, tulee hänestä pelottava vastustaja. Minä
siis odotin, odotin kärsimättämästi. Sametov nolostui täydelleen sillä
kerralla ... niin, siten voi tapahtua ... kirotulla psykologialla on
aina kaksi puolta. No, minä odotin, ja katso, Jumala lähetti teidät ...
te tulitte! Miten sydän silloin tykyttikään rinnassani sillä kerralla,
hi, hi, hi! Miksi teidän piti tulla juuri sillä kerralla? Entä teidän
naurunne, teidän ilonen naurunne sisään tullessanne? Muistatteko sitä?
Minä heti arvasin, mitä sisimmässänne tapahtui, oli vallan samaa kuin
olisin katsonut sydämeenne lasiruudun läpi. Ellen olisi odottanut teitä
sellasella levottomuudella, en myöskään olisi huomannut teidän
nauruanne. Te näette mikä vaikutus oikealla mielialalla on. Entä herra
Rasumihin, miten hän käyttäysi ... ah! ... entä kivi, kivi ...
muistatteko kiveä, jonka alle kätkitte tavarat? Minusta tuntuu siltä
kuin näkisin sen jossakin kyökkipuutarhassa ... te puhuitte siitä
Sametoville ja toisella kertaa minulle. Sitten iskimme teidän
tutkielmaanne ja kun te silloin aloitte selittää ... huomasi heti, että
joka sanalla oli kaksi puolta sekä että asiassa oli vallan toinen
ajatus. Näettekö, Rodion Romanovitsh, sillä lailla tulin asian äärimpään
kohtaan ja kun iskin pääni seinään, sain täyden tajuntani. Ei, sanoin
itsekseni, mihinkä minä ryhdynkään? Kaiken tuonhan voi kääntää
millaseksi tahtoo, ehkä on vastakohta yhtä otaksuttava. Todellinen
kiusa! Ei, pieninkin tukikohta, tosiseikka miten vähäpätönen tahansa,
olisi minulle paljon mielusampi, ajattelin... Kun sitten sain kuulla
jutun ovikellosta, silloin olin tukehtua ja minut valtasivat
kuumepuistutukset. Mutta, ajattelin, tuossa meillä on tukikohta ja se
vielä vankka. Nyt oli juttuileminen lopussa, minä olin menettänyt halun
siihen. Minä olisin mielelläni antanut tuhat ruplaa, jos olisin saanut
nähdä teidät omin silmin seuratessanne tuota käsityöläistä uskaltamatta
puhutella häntä, kun hän oli lennättänyt sanan "murhaaja" vasten
naamaanne; ja sitten kuumeenpuistutukset ... ja ovikello, kuumeen yhä
raivotessa teissä. No, Rodion Romanovitsh, miten voitte ihmetellä sitä,
että hieman laskin leikkiä kanssanne kaiken tämän jälkeen. Miksi tulitte
juuri silloin? Olihan vallan kuin joku olisi pakottanut teitä tulemaan.
Ja ellei Mikolka olisi tullut väliin ... te muistatte Mikolkan?
Tuolla kerralla... Se oli salama kirkkaalta taivaalta. No, miten
vaikutti tuo salama minuun? Luotinko siihen hitusenkaan vertaa?... Te
näitte itse. Niin, lähdettyänne ja ensin vastattuanne koko järkevästi
kysymyksiini ... en uskonut sitä ollenkaan! Niin varma olin
vakaumuksessani... Ei, ajattelin, ei ole koskaan mahdollista ... miten
tässä voisi olla kysymyksessä Mikolka?

-- Mutta Rasumihin sanoi minulle äskettäin, että te piditte Mikolkaa
syyllisenä ja että itse olitte koettanut saattaa Rasumihiniä uskomaan...

Hänen henkensä loppui, eikä hän voinut jatkaa. Kuumeentapasella tuskalla
hän kuunteli, miten ihminen, joka täydelleen oli katsonut hän
sisimpäänsä, näytti mielivän luopua omista havainnoistaan. Hän melkein
pelkäsi tätä mahdollisuutta, eikä uskonut siihen. Hän lausui
kaksimielisiä sanoja ja koetti siten synnyttää varmempaa ja selvempää
lausuntoa.

-- Ah, herra Rasumihin! huudahti Porfyrius Petrovitsh, ikäänkuin
Raskolnikovin epävakaa kysymys olisi tehnyt hänelle hyvää ... ha, ha,
ha! Niin, tuo herra Rasumihin, hänestä meidän on koetettava päästä
eroon. Te tunnette sananparren: "Kun kaksi tulee hyvin toimeen, on
kolmas liiallinen". Ja häneen nähden on asia vallan toinen, häntä ei
asia koske ollenkaan; hän tuli juosten luokseni sangen kalpeana... No,
Jumala hänen kanssaan, miksi sekottaisitte te hänet asiaan!...
Mikolka ... tahdotteko tietää, mikä käki hän on, se merkitsee, miksi
hänet käsitän. Ensinnä hän on alaikäinen lapsi, ja ellei voidakaan sanoa
hänen olevan nuorukaisen, on hän kuitenkin jotakin sen tapaista,
jonkillainen taiteilija. Tietysti, älkää naurako määritykselleni. Hän on
viaton ja liian avosydäminen sielu. Hänellä on sydän ja hän on
intoilija. Hän laulaa ja tanssii, kertoo juttuja, kerrotaan, ja sitä
niin hyvin, että ihmisiä kasaantuu joka suunnalta saadakseen vain kuulla
häntä. On maalarinopissa ja nauraa itsensä vialliseksi, jos hänelle vain
näyttää pikkusormea, juo itsensä sikahumalaan, ei maun vuoksi, vaan
ainoastaan sattumalta, jos joku tarjoo hänelle viinaa, kuin lapsi ...
sellanen hän on. Niinpä esim. hän on varastanut, mutta hänellä ei ole
pienintäkään aavistusta siitä, sillä hän selittelee tuolla lailla: "Jos
joku ottaa jotakin maasta, onko se varkautta?" Hän on kerettiläinen tai
oikeammin lahkolainen ja parin vuoden ajan on hän ollut kunnianarvosen
vanhuksen hengellisen valvonnan alasena. Kaiken tämän olen saanut tietää
osaksi häneltä itseltään, osaksi Saraiskin asujamistolta. Eikä siinä ole
kaikkea. Hän aikoi myös paeta aroille ja ruveta erakoksi, oli
uskonnollinen haaveksija, rukoili yöt läpeensä ja luki "todellisten
vanhoja jäljennöksiä", niin että hän viimeksi menetti sen järjenhitusen,
mikä hänellä vielä oli jälellä. Pietari on vaikuttanut voimakkaasti
häneen, etenkin naiset ... viina luonnollisesti myöskin. Hänellä on
sangen tunteellinen luonto ja hän olisi pian unohtanut "arvokkaat
vanhimmat". Kun nyt tuo löytötavarajuttu esiintyi, joutui hän vallan
suunniltaan ja aikoi hirttää itsensä tai paeta. Ei voida auttaa sitä,
että kansan oikeuskäsite nyt on sellanen. Useimmat heistä pelkäävät
tavattomasti tuomioistuinta ja pitävät "oikeuden eteen kutsumista"
samana kuin "tuomituksi tulemista". Missä on syy tähän? Saammepa nähdä
mitä uusi oikeussäädös voi saada aikaan. Jumala suokoon, että siitä
koituisi hyvää. No, vankilassa on hän taas alettava ajatella noita
arvokkaita vanhimpia. Raamattua on hän taas alkanut lukea. Tiedättekö,
Rodion Romanovitsh, mitä merkitsee "ruveta marttiiraksi"? Sen tapanen
kansa ei tarkota siinä kärsiä "asian tähden", ei se merkitsee yleensä
kärsimyksen ottamista kannettavakseen, rupeamista toisten
ristinkantajaksi, jos niin vaaditaan. Jos maallinen valta heidät siten
tuomitsee, on se heidän silmissään sitä ansiokkaampaa. Pitkän aikaa
sitten istui muuan tuollanen hurskas vanki vankilassa kokonaisen vuoden.
Yöt nukkui hän uunin päällä ja luki raamattua niin perinpohjasesti, että
hän vihdoin menetti järkensä ja otti muutamana päivänä suuren tiilikiven
ja heitti sen tirehtörin jälkeen ilman että tämä oli tehnyt hänelle
vähintäkään. Ja hän heitti sen tarkotuksella siten, ettei kivi saapunut
perille, eikä tehnyt vähintäkään vahinkoa. Tuloksena oli se, mitä hän
toivoi: hän tahtoi päästä marttiiraksi!... Minä olen vallan varma, että
Mikolkalla on samat tarkotukset. Minä tiedän sen varmasti ja voin
esittää todisteita siihen. Itse ei hän edes tiedä sitä mitä minä tiedän.
Mitä, ettekö usko, että näitten ihmisten parissa voi olla
kiihkoilijoita? Juuri heidän parissaan!... Nyt on taas "arvokkaan
vanhimman" vuoro, etenkin kun hänet on vapautettu nuorasta. Muuten hän
pian tunnustaa kaikki minulle, hän kyllä tulee; ehkä te luulette häntä
johdonmukaseksi?... Odottakaa vain, ei kestä kauvaa, ennenkuin hän
laulaa toista ääntä. Minä odotan joka hetki, että hän peräyttää
itsesyytöksensä. Minä oikein pidän tuosta Mikolkasta. Minä tarkkaan
häntä mitä tarkimmin. Voitteko ajatella, hi, hi hi ... useihin
kysymyksiin antaa hän sangen sopivia vastauksia: näkyy selvästi, että
hänelle on ilmotettu paljon; hän oli sangen hyvin valmistautunut.
Toisissa suhteissa oli hän taas miten taipuvainen tahansa. Hänellä ei
ollut käsitystä mitään, ei edes omasta hävyttömyydestään. Ei, kuomaseni
Rodion Romanovitsh, tässä ei ole kysymyksessä Mikolka, tässä on musta,
synkkä teko, jonka vallitseva ajanhenki on synnyttänyt, tapaus, joka
sopii vain nykyajan tulospiiriin, tämän ajan, joka on karkottanut
sydämen luonnolliset tunteet ja joka toistaa sellasia lauseita kuin
esim. että veri vaikuttaa virkistävästi ja joka lakkaamatta saarnaa
nautinnon evankeliumia. Ne ovat mielikuvia, jotka ovat ammennetut
kirjoista; ne ovat teoriain kiihottamia sieluja. Kyky uskaltaa ottaa
ensi askeleen, päättäväisyys, jota voidaan verrata siihen, kun joku
hyppää alas kirkontornista. Päättäväisyys, joka kyllä uskaltaa tehdä
rikoksen, mutta joka ei uskalla seistä omilla jaloillaan. Unohtaa
sulkemasta ovea ja murhaa, murhaa kaksi henkilöä, koska teoriat vaativat
sitä. Murhaa, mutta ei ymmärrä varastaa; sen minkä on saanut siepatuksi,
piilottaa kiven alle! Eikä tyydy siihen, että on _kerran_ kokenut moista
tuskaa ... seisoo oven takana kun ollaan aikeissa murtaa se, kun
ovikelloa soitetaan, niin että koko talo voi tulla sinne ... ei, _vielä
kerran_, joskin puoleksi tajuttomana, on hän pakotettu menemään tuohon
tyhjään huoneustoon palauttaakseen mieleensä kellon soinnun... Olkoon,
että otaksumme kaiken tämän johtuneen sairaudesta, mutta miten selittää,
että murhaaja siitä huolimatta pitää itseään kunniallisena ihmisenä,
ylenkatsoo muita ihmisiä ja harhailee kaikkialla kuin kalpea enkeli...
Ei, rakas Rodion Romanovitsh, tässä ei ole kysymyksessä Mikolka ...
tässä ei ole jälkeäkään Mikolkasta.

Nämä sanat, jotka eivät olleet sopusoinnussa Raskolnikovin mielipiteen
kanssa Porfyrius Petrovitshin viime käsityksestä, koskivat häntä suoraan
sydämeen, hän horjui aivan kuin salaman tapaamana.

-- Kuka oli ... siis ... kuka on murhaaja?... kysyi hän melkein
hengittämättä. Hänen oli mahdoton pidättää tätä kysymystä. Porfyrius
Petrovitsh vaipui tuolinselkää vastaan aivan kuin tämä kysymys olisi
tullut hänelle vallan odottamatta.

-- Miten; kysyttekö te vielä, kuka on murhaaja? sanoi hän aivan kuin
ollen uskomatta korviaan.

-- _Te olette murhaaja_, Rodion Romanovitsh! Te se olitte... lisäsi hän
tuskasesti, kuiskaten, mutta varmaa vakaumusta todistavalla äänellä.

Raskolnikov hypähti seisaalleen, seisoi joitakin hetkiä sanaakaan
sanomatta, istui sitten taas. Hänen kasvonsa vääristyivät
kouristuksentapaisista tempomisista.

-- Nyt teidän huulenne taas vapisevat aivan kuin tuolla eräällä
kerralla! mutisi Porfyrius Petrovitsh jonkinlaista myötätuntoa
äänessään. -- Näyttää siltä kuin ette aivan olisi ymmärtänyt minua,
Rodion Romanovitsh, alkoi hetken vaitiolon jälkeen. -- Siksi olette niin
hämmästynyt. Minähän olen tullut tänne pelkästään sanoakseni teille
_kaikki_ ja puhuakseni avoimesti kanssanne.

-- Minä en ole tehnyt sitä! kuiskasi Rodion Romanovitsh aivan kuin pikku
lasten on tapana tehdä kun heitä syytetään jostakin laimiinlyönnistä.

-- Kyllä, te sen olette tehnyt, Rodion Romanovits, _te_ eikä kukaan muu,
sanoi Porfyrius ankarasti ja varmasti.

Molemmat vaikenivat; tätä vaitioloa kesti omituisen kauvan, ehkä melkein
kymmenen minuttia. Raskolnikov istui käsivarret nojassa pöytää vastaan
ja suki sormineen tukkaansa. Porfyrius Petrovitsh oli vaiti, katseli
häntä ja odotti. Äkkiä kohotti Raskolnikov päänsä ja sanoi
ylenkatseellisella äänellä:

-- Nyt taas alatte vanhat metkunne, Porfyrius Petrovitsh. Samaa, aina
samaa. Minä en voi käsittää sitä, ettet jo itsekin väsy niihin.

-- Vaiti! Mitä välitän minä nykyään metkuista! Jos tässä olisi joitakin
todistajia, olisi asian laita toinen! Mehän kuiskailemme tässä
kahdenkesken. Voittehan itsekin huomata, etten ole tullut vangitsemaan
teitä. Joko te nyt tunnustatte tai ette ... on se minusta tällä hetkellä
samantekevää. Minun vakaumustani ei voi järkyttää, vaikkapa te ette
tunnustaisikaan.

-- Mutta jos se on totta, miksi olette tosiaan tullut tänne? kysyi
Raskolnikov suuttuneena. -- Minun on vielä kerran kysyttävä teiltä: jos
te pidätte minua syyllisenä, miksi ette sitten vangitse minua?

-- No, tuopa oli sentään järkevä kysymys. Minä vastaan siihen tarkoin:
ensinnäkään ei se olisi edullista minulle; jos vangitsisin teidät juuri
nyt.

-- Miksi ei edullista? Jos olet vakuutettu, täytyy teidän toki...

-- Ah, mitä se tähän kuuluu? Ehkä se on vain mielikuvitusta? Mitä hyötyä
minulla siitä olisi, jos teidät pidättäisinkin? Koska _te_ toivotte
sitä, huomaatte kai hyvin että se on minusta samantekevää. Jos minä
esim. toisin tuon käsityöläisen todistamaan teitä vastaan ja te
sanoisitte hänelle: Sinä olit juovuksissa! Kuka on nähnyt meidät
yhdessä? Niin, minä pidän sinua juopuneena ja sitä kai sinä olitkin. No,
vastaisinko minä teille?... Sitä suuremmalla syyllä kun teidän
väitteenne näyttää uskottavalta ja hänellä on vain psykologinen ... ja
tuollasten tyhmyrien kanssa ei maksa vaivaa käsitellä psykologisia
problemeja... Te sitä vastoin, te iskette naulan päähän mielipiteellänne
hänestä; hän juo tosiaan, tuo nauta, ja sen tietävät kaikki. Sitä
paitsihan olen useita kertoja sanonut teille, että tuolla psykologialla
on kaksi puolta ja toinen puoli usein tuntuu uskottavammalta sekä että
minä tämän lukuunottaessa, en voi esittää mitään todisteita teitä
vastaan, vaikka minä nyt olen pakotettu vangitsemaan teidät, ja kuten
näette, itse olen tullut ilmottamaan sen teille (toinen ei myöskään
tekisi sitä), ettei tämä tulisi olemaan ollenkaan edullista teille ...
niin, ja toiseksi olen tullut tänne...

-- No, toiseksi siis?... Raskolnikov pidätti henkeään.

-- Syystä että minä, kuten jo sanoin, pidin itseäni velvollisena
antamaan teille selityksen. Minä en voinut pitää parempaa, että te
piditte minua hirviönä, sitä suuremmalla syyllä kun minä -- uskokaa
minua jos tahdotte -- tosiaan pidän teistä. Ja tämän johdosta olen
kolmanneksi tullut tänne saadakseni teidän ... tekemään julkisen ja
kunniallisen tunnustuksen. Se olisi tavattoman edullista sekä teille
että minulle ... sillä silloin olisin minä vapaa koko jutusta. No, mitä
arvelette; olenko suora, vai enkö?

Raskolnikov mietti hetken.

-- Kuulkaa nyt, Porfyrius Petrovitsh, juuri äsken te sanoitte, että tämä
kaikki vain oli psykologiaa ja nyt olette äkkiä siirtynyt
matematiikkaan... Mitä sanoitte, jos kaikesta tästä huolimatta kuitenkin
erehtyisitte?

-- Ei, Rodion Romanovitsh, minä en erehdy. Minulla on muuan pieni
tukikohta, jonka haltuun olen päässyt... Jumala on antanut sen minulle.

-- Mikä tukikohta?

-- Sitä en sano, Rodion Romanovitsh. Joka tapauksessa minulla ei ollut
oikeutta viivytellä kauvemmin, minun on annettava vangita teidät.
Ajatelkaa sen vuoksi asiaa, minusta on se samantekevää. Se on vain
pelkästään omasta syystänne. Kautta Jumalan, Rodion Romanovitsh, asia
luonnistuu paremmin sillä lailla.

Raskolnikov hymyili pilkallisesti.

-- Tämä kaikki ei ole pelkästään naurettavaa, vaan onpa se hävytöntäkin.
No, otaksukaamme ... vain otaksukaamme, ymmärrättekö, että minä tosiaan
olisin syyllinen. Mitä hyötyä teillä siitä olisi, jos tulisin
vapaaehtoisesti tekemään tunnustuksen?

-- Ah, Rodion Romanovitsh, ettekö te voi huomata, mitä huomiota se
herättäisi, jos te itsestänne tulisitte juuri nyt, kun vallan toinen on
ottanut rikoksen kantaakseen. Minä lupaan teille pyhällä valalla, että
minä järjestän kaikki niin, että teidän ilmotuksenne näyttää tulevan
vallan odottamatta. Koko tuon psykologian unohdan ja epäilykseni vaihdan
nollaan, niin että teidän rikoksenne tulee näyttämään mielenhäiriöltä,
sillä sellanenhan asian laita todellisuudessa onkin. Minä olen
kunniallinen ihminen, Rodion Romanovitsh, ja pidän sanani.

Raskolnikovin pää riippui vaijeten ja synkkänä, hän oli kauvan
ajatuksiinsa vaipuneena, sitten hän nauroi pilkallisesti. Mutta tällä
kerralla oli hänen hymynsä lempeätä ja täynnä tuskaa.

-- Ah, se ei kelpaa mihinkään! sanoi hän ikäänkuin lakaten
teeskentelemästä Porfyriuksen edessä. -- Ei maksa vaivaa! Minä ... minä
en ollenkaan halua teidän alennustanne.

-- Sitäpä pelkäsin! huudahti Porfyrius kiihkeästi. -- Sitä minä ensin
pelkäsin. Minä melkein aavistin, että te halveksitte meidän
alennustamme.

Raskolnikov katseli täynnä tuskaa kysyvästi häneen.

-- Ei, ei, te ette saa sillä lailla halveksia elämää, jatkoi
Porfyrius... -- Teillä on vielä suuri määrä sitä jälellä. Miksikä ette
käyttäisi hyväksenne alennusta, miksikä ette? Te olette sangen
kärsimätön ihminen.

-- Mitä minulla on suuri määrä jälellä?

-- Elämää. Oletteko profetta, mitä tosiaan tiedätte? Etsikää ja te
löydätte! Tässä, juuri tässä on Jumala teitä odottanut. Eikä tämä kestä
ikusesti, tämä ketju...

-- Aivan oikein, annetaanhan ijankaikkisuudesta osa alennusta, ivasi
Raskolnikov.

-- Mitenkä, pelkäättekö ehkä kansalaiskunnian menettämistä? Ehkä se niin
on, ilman että itse siitä tiedätte ... te olette vielä niin nuori. _Te_
ette kuulu niihin, jotka pelkäävät tai häpeävät julkista tunnustusta.

-- Mitä minä siitä välitän! kuiskasi Raskolnikov ylenkatseellisesti. Hän
nousi aivan kuin lähteäkseen, mutta istuutui ilmaisen tuskasena.

-- Senpä saatoin ymmärtää! Mutta teiltä puuttuu luottamusta ihmisiin ja
luulette ehkä, että minä karkealla tavalla tahdon tunkeutua asioihinne.
Miten kauvan te olette kaikkiaan elänyt? Mitä te itse asiassa tiedätte?
Siinä hän on keksinyt teorian ja häpee nyt sen johdosta että se
epäonnistui, eikä tulos ollut kyllin alkuperänen. Te olette tehnyt
katalan työn, se on totta. Siksipä ette vielä ole toivoton lurjus. Niin
vaarallista ei se ole. Kauvan ette ole kiusaantunut asian vuoksi. Ensi
hetkenä menitte niin pitkälle kuin saavuitte. Kenenä luulette pitäväni
teitä. Minä pidän teitä henkilönä, joka voi hymyillen katsella
pyöveleitään, vaikka he raastaisivat sisälmykset hänen ruumiistaan, jos
vain saatte pitää uskonne ja Jumalanne. Te kyllä pian löydätte hänet,
kun vain vakaasti etsitte ... ja silloin saatte elämää. Te olette kauvan
tarvinnut ilman muutosta, ja kärsiminen on myös kallis asia. Siksi
teidän tulee kärsiä. Mikolka ei ehkä ole niin väärässä sitä etsiessään.
Minä kyllä tiedän, ettei uskoa kärsimisen pyhittävään voimaan niin
helposti voi saada; mutta teidän on lakattava ajattelemasta kiivailuja.
Ottakaa elämä sellasena kuin se tulee, katumatta, olkaa vain
levollinen... Elämä itse vie teidät rannalle ja saattaa teidät
jaloillenne. Mille rannalle, kysynette? Miten minä sitä voin tietää.
Minä vain luulen niin. Teillä on vielä pitkä elämä edessänne. Minä
tiedän myös, että te pidätte sanojani ulkolukuna. Mutta aikojen kuluttua
kyllä muistelette, mitä minä olen sanonut, siitä on kerran oleva hyötyä
ja siksi puhun niin teille. Olipa kuitenkin hyvä, että te iskitte
hengiltä vain tuollasen vanhan eukon. Jos teorianne olisi johtunut
toiseen suuntaan, olisi rikoksenne saattanut olla miljonia suurempi.
Kiittäkää Jumalaa ... kuka tietää, mihin hän on teidät määrännyt.
Nouskaa, olkaa levollinen ja kärsivällinen, älkääkä peljätkö! Te ehkä
pelkäätte sitä suurta jälkilaskelmaa, joka on teidän suoritettavananne?
Olisiko häpeällistä pelätä sitä. Jos kerran on tehnyt moisen teon, on
myös seuraukset otettava lukuun. Minä tiedän myöskin, ettette te usko,
mutta elämä teitä kyllä tukee. Nyt tarvitsette ennen kaikkea ilmaa, te
tarvitsette ... ilmaa, ilmaa!

Raskolnikov vavahti.

-- Kuka te tosiaan olette? huudahti hän... -- Mikä profetta te
olette? Mikä Olympian kukkula se on, josta te lennätätte alas
oraakkelilauselmianne minulle?

-- Kuka minä olen? Minä olen ihminen, joka on selvillä itsestään, ei
mitään muuta ... ihminen, jolla on -- jos niin suvaitsette --tunteita
lähimmäisiään kohtaan. Sellanen, joka ehkä tietää paljon, mutta joka on
täydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Te sitä vastoin -- teidän
laitanne on vallan toinen. Teitä varten on Jumalalla ehkä elämä varalla.
(Kuka muuten tietää, eikö se katoa kuin savu, jos se häipyy jäljettömiin
hiekkaan.) No, mitä te tekisitte, jos joutuisitte toiseen asemaan?
Puuttuuko teiltä elämäniloa?... Teiltä, sieluinenne? Mitä sillä väliä,
vaikkei teitä nähdäkään pitkään aikaan? Aika ei ole pääasia. Te itse ...
te olette pääasia. Muuttukaa auringoksi ja teitä katsellaan. Auringon
tarvitsee ennen kaikkea olla aurinko. Miksi te nyt taas nauratte ...
senkö tähden, että minä olen tällanen Schiller? Minä lyön vetoa siitä,
että te kuvittelette mielessänne, että minä haluan mielistellä teitä!
Ehkä olette oikeassa, ha, ha, ha! Eihän teidän tarvitse uskoa minua,
Rodion Romanovitsh. Teidän ei tarvitse ollenkaan luottaa minuun ...
minun kohtaloni on nyt sellanen, että minua aina ymmärretään väärin.
Lopuksi tahdon ainoastaan lisätä seuraavaa: toivon teidän itsenne olevan
ennen pitkää tilaisuudessa päättämään, olenko suuri valehtelija vai
rehellinen ihminen.

-- Koska aijotte vangita minut?

-- Puolitoista päivää tai kaksi voin myöntää teille. Ajatelkaa,
rukoilkaa Jumalaa, että hän valistaisi teitä. Se on tosiaan edullisinta
teille itsellenne ... edullisinta.

-- Minä voisin paeta, sanoi Raskolnikov omituisesti hymyillen.

-- Ei, sitä te ette tee. Talonpoika läksisi heti karkuun. Nykyajan
ihminen, vieraan aatteen palvelija, joka vain kykenee uskomaan, mitä
toiset antavat hänen uskoa, menettelisi samalla lailla. Mutta te, tehän
ette enää usko toisianne ... miksi sitten pakenisitte? Ja mitä te
voittaisitte paollanne? Pakeneminen on vaikeata ja vaivaloista. Mutta te
tarvitsette ennen kaikkea elämää, valtiollisen aseman, sopivaa ilmaa ...
ja teillä ei silloin olisi yhtään sopivaa ilmaa. Menkää vain tiehenne,
te tulette pian vapaaehtoisesti takaisin. _Meitä ette enää voi välttää_.
Jos minä nyt vangitsisin teidät, istuisitte yhden, kaksi, korkeintaan
kolme kuukautta, sitten tulisitte itsestänne ja ajatelkaa mitä sanon ...
tulisitte ehkä itse tietämättänne. Tuntia ennen ette ehkä tiedä, että
olette oikeassa tehdä täydellisen tunnustuksen. Niin, minä olen
täydellisesti vakuutettu siitä, että te kypsän harkinnan jälkeen
päätätte ottaa "vikanne kantaaksenne". Nyt ette luonnollisesti usko
sitä, mutta huomaatte vihdoin, että se on parainta, mitä voitte tehdä,
sillä kärsiminen, Rodion Romanovitsh, on pyhä asia. Älkää huoliko siitä,
että minä olen näin paksu, se ei kuulu ollenkaan asiaan, minulla on moni
seikka selvillä. Älkää naurako! Mikolka on oikeassa ... kärsimisessä on
aate... Ei, te ette karkaa.

Raskolnikov nousi ja tarttui lakkiinsa. Porfyrius Petrovitsh nousi
myöskin.

-- Onko teillä halua kävellä? Tänään tulee kaunis ilta, ellemme saa
ukonilmaa. Ilma vaatii vilpostumista.

Hän tarttui myös lakkiinsa.

-- Älkää vain kuvitelko mielessänne, Porfyrius Petrovitsh, että tänään
olen tehnyt mitään tunnustuksia, sanoi Raskolnikov synkän itsepäisesti.
-- Olen kuunnellut teitä uteliaisuudesta, mutta mitään en ole
tunnustanut ... älkää sitä uskoko.

-- En, tietysti en, sen kyllä muistan ... kas vain, miten te vapisette.
Älkää olko levoton, tapahtukoon tahtonne. Kävelkää nyt, mutta ei vallan
kauvan, minä pyydän! Minulla on, totta vieköön, esitettävänä pieni
pyyntö, lisäsi hän matalalla äänellä... -- Se on naurettavaa, mutta
silti tärkeä. Jos tapahtuisi sellasta, mitä en muuten usko, ja niihin en
usko teidän kykenevän ... mutta jos niin tapahtuisi ... edellytämme
mahdollisuuden, että teissä ilmenisi näiden neljänkolmatta tai
kuudennenneljättä tunnin kuluessa halu antaa asialle toisenlainen
käänne, minä tarkotan jollakin kiihkeällä tavalla ... nostamalla käden
itseänne vastaan ... se on tyhmä arvelu, mutta minä pyydän sitä teiltä
anteeksi ... niin jätätte kai kortin ja selvän pienen lipun ... vain
pari riviä, kaksi pientä riviä, ettekä unohda tuota kiveä, jonka
tiedätte; se olisi erinomasta. Nyt hyvästi!... Minä toivon teille hyviä
ajatuksia ja tarkoin punnittuja päätöksiä.

Porfyrius poistui ja väisti vielä kerran katsomasta Raskolnikoviin. Tämä
meni ikkunan ääreen ja jäi seisomaan siihen niin kauvan, että saattoi
arvella toisen ennättäneen jo alas ja kappaleen katuakin, jonka jälkeen
hänkin jätti huoneen.



III.


Raskolnikov läksi nopein askelin Svidrigailovin luo. Mitä toivoi hän
häneltä?... Hän ei itsekään sitä tiennyt. Tällä miehellä tuntui olevan
jokin vaikutusvalta häneen. Oikea hetki hänen kohtaamisekseen oli myös
nyt tullut. Matkalla kiukutti häntä kysymys, oliko Svidrigailov tavannut
Porfyriusta.

Mikäli hän saattoi päättää ... hän olisi voinut vannoa sen vuoksi ... ei
hän ollut. Hän kertasi muistissaan kaikki, mitä oli tapahtunut
Porfyriuksen käydessä, vertasi toista toiseen ja tuli loppupäätökseen:
ei, hän ei ole ollut hänen luonaan. Mutta ellei hän ollut vielä ollut
siellä, oli seuraava kysymys: meneekö hän vai ei Porfyriuksen luo.

Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hänen olisi mentävä. Miksi? Sitä hän ei
voinut selittää ja vaikkapa hän sen olisi voinutkin, ei hän olisi
välittänyt vaivata aivojaan sillä. Kaikki se kiusasi häntä suuresti;
samalla kiehui jotakin muutakin hänen päässään. Omituista, -- kukaan ei
sitä uskoisi -- mutta hänen oma uhattu olemassaolonsa kiinnitti sangen
vähän hänen ajatuksiaan. Jokin vallan toinen kiusasi häntä, jokin paljon
tärkeämpi, erikoisempi ... jokin, joka koski myös häntä, eikä ketään
muuta. Sitä paitsi tunsi hän olevansa rajattoman väsynyt, vaikka hänen
aivonsa olivat vähemmän sekavat nyt kuin edellisenä päivänä.

Maksoiko vaivaa kaiken tämän jälkeen koettaa voittaa kaikkia noita uusia
pikku kiusallisuuksia. Vaivaisiko hän itseään koettamalla estää näitten
molempain henkilöitten kohtausta! Maksoiko vaivaa tuhlata aikaa tuon
Svidrigailovin vuoksi?

Voi, miten kaikki tämä tuntui hänestä vastenmieliseltä.

Siitä huolimatta kiiruhti hän Svidrigailovin luo. Odottiko hän tältä
ehkä jotakin, osotusta, suoriutumista pulastaan? Useinhan tartutaan
oljenkorteen! Ehkä se oli vain onnellinen sattuma, jotakin vaistomaista,
mikä heidät oli johtanut yhteen? Ehkä oli syynä siihen ollut vain
uupumus ja epätoivo? Vai, eikö hän ehkä ollenkaan tarvinnutkaan
Svidrigailovia, vaan jotakin toista, ja Svidrigailov oli vain sattumalta
tullut tielle? Ehkä Sonja? Mutta miksi menisi hän nyt Sonjan luo? Ehkä
taas kerjätäkseen tämän kyyneleitä? Nyt tunsi hän pelkoa häntä kohtaan,
mikä hän oli?... Lahjomaton tuomari ... muuttumaton päätös. Siinä oli
kysymyksessä ... Sonjan ystävä tai Raskolnikovin oma. Nyt ei hän voinut
nähdä Sonjaa. Ei, parempi oli siis koettaa Svidrigailovin kanssa ja
katsoa, miten pitkälle hänen avullaan pääsisi. Hän ei voinut salata
itseltään, että Svidrigailov oli käynyt hänelle yhä välttämättömämmäksi.

Mutta mitä yhteistä saattoi heillä olla keskenään, ellei rikos tarjonnut
kosketuskohtaa. Tuo ihminen tuntui hänestä kamalan vastenmieliseltä. Hän
oli ilmeisesti sangen huikenteleva, kavala ja epäluotettava, niin ehkä
konna. Sellanen oli ihmisten tuomio hänestä. Tosin oli hän ottanut
huolehtiakseen Katerina Ivanovnan lapsista, mutta ken tietää, missä
tarkotuksessa. Tuollaisilla ihmisillä oli aina joitakin salasia aikeita
ja suunnitelmia.

Toinenkin ajatus kiusasi häntä pelottavasti eikä jättänyt häntä, vaikka
hän koetti kaikin voimin vapautua siitä, niin pelottavalta se hänestä
tuntui. Hän nimittäin ajatteli: Jos Svidrigailov, joka saatuaan hieman
aavistusta hänen salaisuudestaan, lakkaamatta oli etsinyt häntä,
käyttäisi hyväkseen sitä toteuttaakseen Dunjaa koskevat suunnitelmansa,
mitä oli silloin tehtävä? Asia näytti liian uskottavalta. Ollessaan
tietoinen moisesta salaisuudesta, eikö hän käyttäisi sitä aseenaan
Dunjaa vastaan?

Tämä ajatus oli silloin tällöin vainonnut häntä unessa, mutta koskaan ei
se ollut esiintynyt niin selvänä kuin hänen ollessaan matkalla
Svidrigailovin luo. Jo pelkkä ajatuskin siitä sai hänet mielettömäksi.
Hänen oma asemansa muuttui sen kautta täydelleen. Joko oli hänen silloin
ilmotettava kaikki sisarelleen tai oli hän pakotettu ilmasemaan itsensä
pelastaakseen Dunjaa. Entä kirje? Dunja oli saanut aamulla kirjeen. Kuka
hänelle täällä kirjotteleisi? Lushin ehkä? Mutta sillä taholla vartioi
Rasumihin, eikä Rasumihin tiennyt mitään. Ehkä joutuisi hän pakotetuksi
ilmasemaan Rasumihinille salaisuuden. Hän saattoi ajatella sitä vain
mitä suurimmalla vastenmielisyydellä.

Ennen kaikkea oli hänen etsittävä Svidrigailov käsiinsä. Vielä ei,
Jumalan kiitos, ollut kysymystä yksityiskohdista, ainoastaan asemasta
kokonaisuudessaan. Mutta jos Svidrigailovilla tosiaan olisi jotain
Dunjaa vastaan? Silloin...

Raskolnikov oli viime aikoina muuttunut niin uupuneeksi, ettei hän
voinut ratkasta tätä kysymystä muuten kuin huudahtamalla: "Silloin tapan
hänet!" Se olikin hänen ainoa ajatuksensa tässä syvässä epätoivossaan.
Raskas taakka painoi häntä. Hän pysähtyi keskelle katua ja katseli
ympärilleen, missä hän oli ja mitä tietä hän oli kulkenut. Hän oli
prospektilla, noin kolmekymmentä tai neljäkymmentä askelta Heinätorilta
jonka yli hän oli kulkenut. Erään rakennuksen koko toinen kerros oli
kahvilana. Kaikki ikkunat olivat avoinna. Huoneet olivat täynnä ihmisiä
päättäen siitä, mitä ikkunoista saattoi nähdä. Näistä virtasi sekavaa
klaneettien, viulujen ja rumpujen pärinää, johon sekottui räikeitä
naisääniä. Hän aikoi jo kääntyä takasin ja seisoi siinä ihmetellen,
miksi hän juuri oli kulkenut tätä tietä, kun hän äkkiä keksi kaukana
sijaitsevassa ikkunassa Svidrigailovin, joka istui piippu hampaissa
pöydän ääressä. Hän vavahti pelästyksestä. Svidrigailov tarkkasi häntä
vaijeten ja mikä tuntui omituiselta --nousi peräytyäkseen ja katosi nyt.
Raskolnikov oli heti aivan kuin ei olisi huomannutkaan häntä ja katseli
mietteissään sivulle, mutta tarkkasi häntä salasesti. Tämä kohtaus
muistutti sitä, jolloin he ennen olivat kohdanneet toisensa ja jolloin
Raskolnikov oli ollut nukkuvinaan. Poikamainen hymy levisi
Svidrigailovin suupieliin. Molemmat tiesivät he tarkkaavansa toisiansa.
Vihdoin purskahti Svidrigailov röhönauruun.

-- No, riittääkö, tulkaa luokseni, jos haluatte; tässä olen! huusi hän
ikkunasta.

Raskolnikov seurasi kehotusta.

Hän kohtasi hänet pienessä huoneessa, joka ulettui melkein suureen
saliin saakka, jossa oli parinkymmenen pikkupöydän ääressä teetä juovia
kauppiaita, virkamiehiä ja joukko muita, jotka kuuntelivat laulua.
Toisesta huoneesta kuului biljardikuulien ääni niiden työntyessä
vastakkain. Pöydällä Svidrigailovin edessä oli pullo sampanjaa ja
puoliksi täytetty lasi. Samassa huoneessa oli myös pientä posetivia
soittava poikanen ja viirukkaaseen hameeseen ja tyrolerhattuun puettu
kahdeksantoistavuotias tyttö. Uhmaillen niitä laulajia, jotka
esiintyivät salissa, lauloi hän myöskin käheällä alttoäänellä
katulaulua.

-- Nyt riittää, keskeytti hänet Svidrigailov Raskolnikovin sisään
astuessa.

Tyttö lakkasi laulamasta ja jäi arvokkaasti odottamaan.

-- Hei, Vilppu, lasi! huudahti Svidrigailov.

-- Minä en juo yhtään viiniä, sanoi Raskolnikov.

-- Kuten suvaitsette, mutta minä en tarkottanutkaan teitä. Juo, Kotja!
Tänään en enää tarvitse sinua. Voit mennä! Hän antoi tytölle suuren
lasillisen viiniä ja laski ruplan pöydälle. Kotja joi viinin, otti
setelin, suuteli Svidrigailovin kättä ja poistui huoneesta pojan
seurassa. Heidät oli molemmat tuotu kadulta. Vaikka Svidrigailov vasta
oli ollut viikon Pietarissa, oli hän jo kotiutunut tuohon paikkaan,
jossa hän toisinaan vietti koko päiviä. Se oli likanen, kurja majatalo,
joka ei edes voinut vastata vähimpiäkään vaatimuksia.

-- Minä aijoin juuri tulla luoksenne, sanoi Raskolnikov -- mutta sitä en
voi ymmärtää, miksi kuljin tätä tietä yli Heinätorin. En tapaa koskaan
kulkea tätä tietä. Tavallisesti käännyn Heinätorilta oikealle. Matka
teille ei sovi tästä ohi. Sitä ihmeellisempää, että kohtaa teidät
täältä. Sepä omituista!

-- Miksi ette sano samalla, että se on ihmeseikka?

-- Siksi että se ehkä on vain sattuma.

-- Miten nuo ihmiset sentään ovat naurettavia. Sydämestään ja sielustaan
uskovat he ihmisiin, mutta eivät tahdo tunnustaa sitä. Te itse! Tehän
sanotte: "Ehkä se on vain sattuma." Yhtä arkoja tunnustamaan ajatustaan
ovat he kaikki. Ette voi kuvitella sitä mielessänne, Rodion Romanovitsh.
Teidän laitanne on vallan toinen, teillä on oma ajatuksenne, ettekä ole
kyllin kehno sitä kieltämään. Jo siitä syystä olette herättänyt minun
uteliaisuuteni.

-- En minkään muun vuoksi?

-- Sehän on tarpeeksi.

Svidrigailov oli nähtävästi liikutettu, vaikka vähäpätösesti, hän oli
juonut vain puoli lasia viiniä.

-- Mutta tehän etsitte minut käsiinne jo ennenkuin tiesitte, oliko
minulla sitä, mitä te kutsutte ajatukseksi.

-- Niin, silloin oli asian laita vallan toinen. Jokasella on tapana.
Mitä ihmeisiin tulee, on minun sanottava, että te parina kolmena viime
päivänä olette näyttänyt kulkeneen nukuksissa. Minähän itse osotin
teille tämän majatalon. Se ei siis ollut mikään ihme, että te tulitte
tänne. Minäpä vielä kuvasin tienkin ja ilmotin sen ajan päivästä,
jolloin olen täällä tavattavissa. Ettekö muista sitä!

-- Sen olen unohtanut, sanoi Raskolnikov kummastuneena.

-- Siltä se näyttää, vaikka toistin osotteen teille kaksi kertaa. Se on
painunut teidän muistiinne ja siitä se johtuu, että olette kulkenut
tänne itse tietämättänne. Antaessani osotteen teille epäilin suuresti,
voisitteko muistaa sitä. Te petätte itseänne liian paljon, Rodion
Romanovitsh. Minäpä sanon teille jotakin: Pietarissa on varmasti jotakin
hyvää kansaa, joka keskustelee halukkaasti itsensä kanssa ollessaan
kaduilla ... se on puolihullujen aste, tuntuu. Jos luonnontieteet
kukoistaisivat meillä, voisivat lääketieteilijät, lakimiehet ja
filosofit panna toimeen mitä mieltä kiinnittävämpiä tutkimuksia, jokanen
lajissaan. Harvoja paikkoja on kai, jossa yhdellä kertaa niin monet
mustat, omituiset olot vaikuttaisivat ihmissieluihin kuin juuri täällä
Pietarissa. Ajatelkoon vain esim. ilmastoa. Ja täällä nyt tulee koko
Venäjän hallituksen keskuskohdan olla ... mutta sehän ei kuulu tähän;
siitä ei ollut nyt kysymystä, vaan siitä, että usein olen salaa
tarkannut teitä. Tullessanne asunnostanne kuljette aina pää pystyssä,
kahdenkymmenen askeleen päässä siitä vaipuu se rintaa vasten ja te
panette kädet selän taa. Tosin näytte katselevan ympärillenne, mutta te
ette käsitä yhtään sitä, mitä ympärillänne tapahtuu; sitten alkavat
huulenne liikkua ja te puhutte itseksenne, alatte viittoilla ja
pysähdytte toisinaan keskelle katua. Tuo tuollanen ei kelpaa. Ehkä joku
toinenkin teitä tarkastaa samaten kuin minäkin. Se ei ole eduksi teille.
Itse asiassahan se on saman tekevää, minä en voi parantaa teitä,
mutta ... te ymmärrätte minua.

-- Te siis tiedätte, että minua vakoillaan? kysyi Raskolnikov katsellen
terävästi Svidrigailovia.

-- En, sitä en tiedä.

-- Siinä tapauksessa jättäkää personani rauhaan, vastasi Raskolnikov
otsaansa rypistäen. -- Sanokaa minulle sen sijaan, miksi kätkeydyitte
huomatessanne minut kadulla? Huomasin sen selvästi.

-- Hi, hi! Ja miksi olitte te nukkuvinanne minun seisoessani teidän
huoneenne kynnyksellä, vaikka olitte aivan valveilla? Minä huomasin sen
selvästi.

-- Minullahan saattoi olla ... omat syyni ... sen tiedätte itse.

-- Ja minulla saattoi myös olla omat syyni, vaikkette te saa niitä
tietää.

Raskolnikov tuki oikeaa kyynärvartta pöytään, pani leukansa käteensä ja
katseli tarkkaavasti Svidrigailovia.

Siinä oli todellakin omituiset kasvot. Ne muistuttivat naamaria
punaisine poskineen ja huulineen. Parta oli vaaleanruskea ja päätä
peitti paksu, vaalea tukka. Silmät olivat liian siniset ja katse oli
tylsä ja liikkumaton. Svidrigailovin puku oli keikarimaisen hieno, ja
sormessaan oli hänellä sinettisormus, joka oli jalokivellä koristettu.

-- Onko minun siis teidän puoleltannekin odotettava mielipahaa? sanoi
Raskolnikov äkkiä. Vaikka te luultavasti olette vaarallisin minulle, ei
minulla kuitenkaan ole halua kauvemmin teeskennellä. Olen tullut tänne
avomielisesti antaakseni teidän ymmärtää, että jos teillä vielä on sama
toivo sisareni suhteen ja luulette voivanne voittaa toivomuksenne
käyttämällä hyväksenne saamaanne silmäystä oloihini, tapan teidät
ennenkuin onnistutte toimittamaan minua vankilaan. Minä annan teille
sanani siitä ja te tiedätte, että voin sen pitää. Jos teillä on mitä
sanomista minulle, niin kiiruhtakaa, sillä aika on kallista ja kohta on
ehkä myöhästä.

-- Miksi teillä on sellanen kiire? kysyi Svidrigailov tarkastellen häntä
uteliaasti.

-- Jokainen menee matkaansa, sanoi Raskolnikov synkkänä ja
kärsimättömänä.

-- Äsken pyysitte minua olemaan avosydämisen ja ensimäisen kysymyksen
tehtyäni te kieltäydytte siihen vastaamasta, sanoi Svidrigailov
hymyillen. -- Te uskotte lakkaamatta, että minulla on joitakin
tarkotuksia ja siksi katselette minua epäilyksellä. Muuten se selkiää
sangen helposti teidän asemastanne. Mutta niin mielelläni kuin haluankin
olla yhtä mieltä kanssanne, en kuitenkaan välitä koettaa saada teitä
uskomaan sitä. Peli ei ole, Jumal'auta, panoksen arvonen. Minä en
aikonut ollenkaan puhua kanssanne mistään erikoisesta.

-- Mitä sitten tahdoitte minusta? Tehän etsitte minut käsiinne!

-- Aivan yksinkertaisesti siitä syystä kun pidin teitä
mieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä. Te kiinnitätte mieltäni juuri
tuon asemanne fantastisuuden vuoksi. Sitä paitsi olette sellasen
henkilön veli, joka suuresti kiinnitti mieltäni ja minä kuulin siihen
aikaan paljon puhuttavan teistä. Siitä vedin sen johtopäätöksen, että
teillä oli suuri vaikutus tuohon henkilöön. Onko siinä tarpeeksi, hi,
hi, hi? Minä tunnustan, että teidän kysymyksenne on aivan liian mutkikas
ja että minä tuskin tiedän, miten voin vastata siihen. Nyt olette esim.
tullut luokseni saadaksenne vain tietää jotakin uutta minulta, eikö
totta? Eikö niin? kysyi Svidrigailov viekkaasti hymyillen. -- Te
kuvittelette mielessänne, että minä jo ollessani matkalla tänne,
vaunussa luotin teihin, toivoin teidän avullanne saavani tietää jotakin
uutta. Siinä näette, millaisia kapitalisteja olemme!

-- Mitä te tarkotatte?

-- Mitä vastaan siihen? Tiedänkö ehkä itse sen? Te näette, millasessa
kurjassa majatalossa kulutan aikaani. Miten minä viihdyn? Minä en
viihdy, sitä en tee ollenkaan, mutta jossakin on aikaansa vietettävä.
No, entä tuo Kolja raukka ... te näitte hänet äsken. Olisinpa edes
suursyömäri... En ole edes sitäkään. Katsokaas vain, millä herkuilla
rasvaan itseäni. (Hän osoitti sormellaan muuatta nurkkaa, jossa oli mitä
ruokahalun-vastasin pihvi ja perunoita pienellä pöydällä.) Apropos,
oletko jo syönyt? Minä söin hieman aamiaista, mutta enempää en jaksanut.
Viiniä en juo, vain samppanjaa, ja sitäkin vain yhden lasillisen
illassa, mutta jo siitäkin sain päänsärkyä. Tänään otin pullollisen
kohottaakseni mielialaani, sillä aijoin lähteä pois, ja siksi näette
minut tavattomassa mielentilassa. Tämä on myös syy, miksi halusin
piilottautua kuin koulupoika; minä pelkäsin, että te saattaisitte tulla
häiritsemään minun tehtävääni. Näyttää siltä (hän katsoi kelloon), kuin
olisi minulla vielä aikaa puhua hetkinen kanssanne, se on vasta puoli
viisi... Uskokaa minua, minä olisin ihastunut, jospa minulla vain olisi
jotakin tehtävää, olisin esim. tilanomistaja, isä tai edes ulaani,
valokuvaaja tai sanomalehtineekeri ... minä en ole mitään, en kerrassaan
mitään. Minulla ei ole mitään erikoisalaa. Se on sangen väsyttävää.
Toivoisin tosiaankin saavani kuulla teiltäkin jotakin uutta.

-- Kuka te siis tosiaan olette ja miksi olette tullut tänne?

-- Kukako olen? Senhän tiedätte ... aatelismies... Olen palvellut kaksi
vuotta ratsuväessä ja sitten olen kuleksinut täällä Pietarissa jonkun
aikaa; sitten menin naimisiin Marfa Petrovnan kanssa ja elin hänen
kanssaan maalla. Siinä koko elämäkertani.

-- Te olette peluri myöskin, luulen ma?

-- En, väärinpeluri ei ole peluri!

-- Te olette siis pelannut väärin?

-- Niin, olen pelannut väärin!

-- Oo, sitten kai olette myös ollut vangittuna?

-- Ehkä. Entä sitten?...

-- Teillä kai on ollut tilaisuus haastaa vastustajanne
kaksintaisteluun ... tai sen tapaseen; se vaikuttaa virkistävästi!

-- Minä en voi sanoa mitään sitä vastaan, en ylipäänsä ole mikään
mestari filosofeeraamisessa. Sitä paitsi tunnustan, että etupäässä olen
tullut tänne naisten tähden.

-- Ensin haudattuanne Marfa Petrovnan?

-- Vaikka niinkin, hymyili Svidrigailov avomielisesti... -- Mitä muuta?
Tuntuu siltä kuin te pitäisitte vääränä sitä, että puhun niin
kevytmielisesti naisista?

-- Tahdotteko sillä sanoa, että minä pidän kevytmielisyyttä jonakin
pahana?

-- Kevytmielisyyttä? Te siis halusitte päästä siihen. Minä tahdon
alottaa samalla teille, mitä yleensä ajattelen naisista. Olen nyt sitä
paitsi hyvällä puhetuulella. Sanokaa minulle, miksi en olisi
avomielinen? Miksi halveksuisin naisia, vaikka olen sen sukupuolen
ystävä? Onhan sekin jotakin tointa.

-- Te olette siis tullut tänne ainoastaan ollaksenne kevytmielinen?

-- No, mitäs muuta varten; minun puolestani saatte sitä kernaasti kutsua
siksi. Te puhutte kevytmielisyydestä. Niin, minä pidän siitä, että sanoo
suoraan mielipiteensä. Kevytmielisyydessä on sentään jotakin todellista,
jotakin, jolla on tukensa meidän luonnossamme ja jota ei vain ole
olemassa mielikuvituksessamme, jotenkin ... sellasta kuin ikusesti
hehkuva hiili veressämme... Sanokaa, eikö sekin ole toimintaa?

-- Siitä siis etsitte mielusta ajanvietettä? Minun mielipiteeni mukaan
se on sairautta ja mitä vaarallisinta laatua.

-- Vai niin, onko se teidän mielipiteenne? Minä myönnän, että se saattaa
olla sairautta kuten kaikki, mikä poikkee kohtuullisuudesta ... ja siinä
suhteessa mennään usein liian pitkälle ... mutta ensinnäkin on eri
yksilöjen laita erilainen ja toisekseen on kai kohtuullisuus varmaankin
yleensä hyvää, vaikkakin se pohjaltaan ja perustuksiltaan on pelkkää
laskelmaa ... mutta mitä siitä? Ellei niin olisi, eivät jokuset henkilöt
voisi muuta kuin ampua kuulan päähänsä. Minä myönnän, että säännöllisen
ihmisen olisi ennen ikävystyttävä kuoliaaksi, mutta...

-- Kykenisittekö te ampumaan itsenne?

-- Sepä vain puuttui! sanoi Svidrigailov inhoa osoittavin ilmein.
--Olkaa hyvä ja jättäkää puhumatta tuollaisista asioista, lisäsi hän
ilman minkäänlaista teeskentelyä, joka oli painanut valtavan leimansa
hänen edellisiin sanoihinsa. Hänen kasvojensa ilme muuttui. -- Minun on
tunnustettava heikkouteni ... mitä voin sille tehdä ... kuolemaa
pelkään, enkä pidä, että siitä puhutaan. Tiedättekö, että minä olen
osaksi mystikkokin.

-- Vai niin! Marfa Petrovnan henki! No, miten on asian laita,
näyttäytyykö se vielä teille?

-- Voi! Piru vieköön sen jutun! Älkää muistuttako minua siitä, huudahti
hän vallan liikutettuna. -- Ei ... ensin ... mieluummin ... hm! Voi, nyt
ei minulla ole aikaa kauvemmin, en voi puhua kauvemmin kanssanne.
Vahinko vain! Minulla oli tosiaan jotakin kerrottavaa teille.

-- Odottaako teitä ehkä joku nainen?

-- Kyllä, nainen; odottamaton kutsu ... ei, en minä siitä aikonut puhua.

-- No, ja tämän elintavan vastenmielisyydellä ei ole enää mitään
vaikutusta teihin? Oletteko jo kadottanut kaiken vastustuskyvyn?

-- Ah, te puhutte kyvystä? Hi, hi, hi! Saan tosiaan ilmaista
kummastukseni, vaikka aavistinkin, että te esittäisitte sitä. Te, te
puhutte kevytmielisyydestä ja estetiikasta? Te ... idealisti, Schiller?
Vahinko vain, että minulla on kiire, te olette tosiaan erinomasen
mieltäkiinnittävä subjekti. Apropos, pidättekö Schilleristä? Minä olen
vallan ihastunut häneen.

-- Te olette lörpöttelijä! huudahti Raskolnikov.

-- Sitä en, Jumal'auta, ole! vastasi Svidrigailov hymyillen. -- Mutta
minä en halua kiistellä! Olkoon niin, että olen lörpöttelijä; miksi en,
kun en loukkaa ketään sillä. Olen seitsemän vuotta elänyt Marfa
Petrovnan kanssa maalla ja nyt, kun kohtasin niin huomattavassa määrin
mieltä kiinnittävän henkilön, olen vallan yksinkertasesti ilonen
saadessani puhua hänen kanssaan jonkun hetken. Sitä paitsi olen juonut
puoli lasia viiniä ja se on mennyt päähän. Mutta itse asiassa liikuttaa
minua toinen seikka, mutta siitä minä ... vaikenen. Minnekkä te niin
nopeaan lähdette? kysyi Svidrigailov kummastuneena.

Raskolnikov aikoi nousta. Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että
Svidrigailov oli mitä suurin ja katalin konna.

-- Ei, istukaa, istukaa! Sanoi Svidrigailov... -- Juokaa edes hieman
teetä! Jääkää tänne! Minä en aijo tuhlata aikaanne moisella
lörpötyksellä, en ainakaan sellasella, mikä koskee minua
personallisesti. Minä puhun teille jostakin. Minä kerron teille, miten
muuan naisolento on "pelastanut" minut. Se voi olla vastauksena ensi
kysymykseenne, sillä tämä nainen ... oli teidän sisarenne. Kerronko?
Kulutamme aikaa hetken.

-- Kertokaa! Minä toivon, että te...

-- Ah, älkää peljätkö! Avdotja Romanovna voi herättää niinkin
kevytmielisessä ja turmeltuneessa ihmisessä kuin minussa mitä suurinta
kunnioitusta.



IV.


-- Te ehkä tiedätte (olenhan sen sitä paitsi itse kertonut), alkoi
Svidrigailov, -- että minä olin velan vuoksi velkavankeudessa. Marfa
Petrovna lunasti minut sillä kertaa. Hän oli kunniallinen, eikä vallan
tyhmäkään nainen, vaikka hän oli sangen sivistynyt. Ajatelkaa, tuota
mustasukkasuutta, mutta tuo kunniallinen nainen teki kanssani
sopimuksen, jota hän luultavasti säilytti kaiken avioliittomme ajan. Hän
oli huomattavasti minua vanhempi. Minä olin kyllä julkea rehellisesti
tunnustamaan, etten voinut luvata olla hänelle ehdottomasti uskollinen.
Tämä saattoi hänet raivoon, mutta minun julkea avomielisyyteni tuntui
yhtä hyvin siltä miellyttävän häntä. Monien kyynelten jälkeen suostuimme
seuraavaan sitoumukseen: ensinnäkin sitouduin olemaan koskaan jättämättä
häntä ja aina olemaan hänen puolisonsa, toiseksi poistumasta koskaan
hänen luvattaan, kolmanneksi koskaan hankkimasta itselleni jotakin
rakastajatarta; Marfa Petrovna salli minun neljänneksi korvaukseksi
siitä saada "pelailla" palvelustyttöjen kanssa, mutta vain hänen
salaisella suostumuksellaan; viidenneksi oli Jumalan varjeltava minua
koskaan rakastumasta omaan yhteiskuntaluokkaamme kuuluvaan naiseen,
kuudenneksi sitouduin minä, minkä Jumala kieltäköön, jos jotakin
sellaista tapahtuisi, heti ilmottamaan sen Marfa Petrovnalle... Kun me
toisinaan, kuten saattoi tapahtua, tulimme erimielisiksi, vaikenin minä
ja koetin olla suuttumatta. Tällä käytöksellä oli mitä parain vaikutus
häneen; hän oli ylpeä minusta. Teidän sisartanne ei hän vain voinut
sietää, se oli hänestä liikaa. En saata muuten selittää sitä, miten hän
uskalsi ottaa moisen kaunottaren taloonsa, kuin että hän tulisella
sydämellään aivan yksinkertaisesti rakastui häneen ... kirjaimellisesti
rakastui Avdotja Romanovnaan. Sitäpaitsi hän otti ensi askeleen. Uskokaa
jos tahdotte, mutta hän oli alussa sangen harmistunut minulle, syystä
etten minä sanonut mitään sisarenne kauneudesta. Hän syytti minua
kylmyydestä. Itse en tosiaan tiedä, mitä hän tosiaan tahtoi.
Luonnollisestikaan ei hän jättänyt kertomatta sisarellenne kaikkea,
mitä hän tiesi minusta. Hänellä oli onneton tapa lörpötellä
perhesalaisuuksistamme kaikille, mutta ennen kaikkea hän valitteli
minua. Miten olisi hän silloin voinut vaijeta niin uudelle ja
oivalliselle ystävättärelle? Avdotja Romanovna sai sillä lailla tietää
kaikki nämä salaperäset ja mustat jutut, jotka olivat liikkeellä
minusta... Minä lyön vetoa siitä, että tekin olette kuullut jonkun
sellasen!

-- Kyllä. Lushin väitti, että te olitte syynä erään tytön kuolemaan.
Onko se totta?

-- Olkaa hyvä ja säästäkää minua noilta loukkauksilta! sanoi
Svidrigailov suuttuneena. -- Jos tahdotte tietää jotakin koko tuosta
lorusta, puhun teille siitä jonkun toisen kerran, mutta nyt...

-- Puhuttiin myös eräästä palvelijasta, jota kohtaan olette tehnyt
syntiä.

-- Aivan oikein, riittää! keskeytti Svidrigailov ilmeisen
kärsimättömänä. -- Minä huomaan, että kaikki tuo huvittaa teitä
erinomaisesti ja pidän sitä velvotuksena tyydyttää ensi sopivassa
tilaisuudessa teidän uteliaisuuttanne. Minä huomaan, että voin joutua
monen ihmisen mielessä olemaan romanttisena kuvana. Te voitte siis itse
huomata, miten suuressa määrin olen kiitollisuuden velassa Marfa
Petrovnalle siitä, että hän puhui sisarellenne niin monia
mieltäkiinnittäviä ja salaperäisiä asioita. Minä en ryhdy arvostelemaan
sitä vaikutusta, minkä kaikki tämä teki häneen, mutta kaikissa
mahdollisissa tapauksissa oli se edullista suunnitelmilleni. Huolimatta
kaikesta siitä vastenmielisyydestä, mitä Avdotja Romanovna tunsi minua
ja minun hyleksittyä olemustani kohtaan ... tunsi hän vihdoin sääliä
tätä menetettyä ihmistä kohtaan. Mutta kun nuori tyttö alkaa tuntea
sääliä, silloin on vasta vaara tarjolla. Sillä "pelastamisen toivo",
halu kääntää, nostaa vaipunut korkeampiin, jalompiin harrastuksiin,
herättää häntä uuteen elämään ja toimintaan, ei ole kaukana ...
lukuunottamatta muita samanlaatuisia haaveita. Minä käsitin, että lintu
lentäisi itsestään silmukkaan ja tein valmistelujani. Näyttää siltä kuin
rypistelisitte otsaanne, Rodion Romanovitsh. Sehän ei merkitse mitään,
tuloshan oli nollan arvonen, siis arvoton ... minulle. Tuhat tulimaista,
minä juon liiaksi viiniä! Lyhyesti sanottuna, minä uskoin, että olin
katsonut hänen lävitsensä; olkoon se sanottu minun kiitoksekseni. Te
kyllä tiedätte, miten usein tuttavuuden alussa erehtyy, tuomitsee
hätäsesti ja tyhmästi ja tekee havaintoja, jotka sitten ajavat karille.
Tuhat tulimaista, miksi oli hän niin kaunis! Se ei ollut minun syyni.
Sanalla sanoen, koko juttu alkoi sillä, että minä tein julkean,
kevytmielisen hyökkäyksen. Avdotja Romanovna on tavattoman kaino, niin
kaino, ettei koskaan ennen ole nähty tai kuultu mitään sen tapasta.
(Olkaa hyvä ja huomatkaa, että puhun siitä tosiasiana. Hänen kainoutensa
on suorastaan tavaton ja vahingoittaa se häntä hänen tarkasta
ymmärryksestään huolimatta vihdoinkin.) Juuri silloin tuli muuan tyttö
taloomme. Parasha, mustasilmä Parasha, hän oli tullut toisesta kylästä
ja oli palvelustyttö; en ollut nähnyt häntä koskaan ennen ... sangen
sievä, mutta uskomattoman tyhmä ... itkua, kyyneleitä, huutoa! Huusi
niin että se kuului yli pihan. Siitä syntyi täydellinen skandaali.
Kerran päivällisen jälkeen etsi Avdotja Romanovna minut puutarhasta ja
_vaati_ salamoivin silmin, että jättäisin Parasha-rukan rauhaan. Se oli,
muistaakseni, ensimäinen keskustelumme kahdenkesken. Minä luonnollisesti
vakuutin, että hänen toivomustensa täyttäminen oli minun kunniani,
koettaen samalla näyttäytyä niin muserretulta ja hämmentyneeltä kuin
mahdollista, sanalla sanoen, näyttelin osani oivallisesti. Sitten
seurasi meidän keskinäinen lähenemisemme, salasia keskusteluja,
moralisaarnoja, rukouksia, jopa kyyneleitäkin; ajatelkaahan: kyyneleitä!
Sellaseksi extasiksi voi propagandaintohimo kehittyä joissakin nuorissa
tytöissä. Minä luonnollisesti pyytelin anteeksi onnetonta asemaani, olin
olevinani valistuksen nälässä ja janossa ja vedin vihdoin esiin tuon
horjumattoman, aina tarjolla olevan keinon, joka vallottaa kaikki
naissydämet, joka ei koskaan iske syrjään, johon kaikki lankeevat. Se on
vanha houkutussyötti ... imarteleminen! Mikään ei maailmassa ole
vaikeampaa kuin olla avomielinen ja rehellinen, mikään ei ole helpompaa
kuin imarteleminen. Jos rehellisessä pelissä soittaa vain yhden
sadasosankin ääntä väärin, heti syntyy epäsointu ... ja kaikki on
piloilla. Imartelemisen laita on vallan toinen. Vaikka kaikki äänet aina
viimeseen saakka olisivat väärät, ovat ne kuitenkin yhtä hyvin
sointuvat, ja kuullaan niitä yhtä mielusasti. Anna imartelun olla miten
töykeätä tahansa, puolta pidetään aina totuutena. Tämä pätee kaikkien
yhteiskuntaluokkien suhteen, kaikkien. Imartelulla voisi vietellä
vesta-neitseenkin, kuin paljon helpommin sitten tavallista kuolevaista.

Tukeakseen väitettään kertoi Svidrigailov jotakin, mitä hän sillä alalla
oli kokenut. Miten hän oli voittanut kunnollisen puolison ja äidin,
jonka hän sitten pilkallisesti hylkäsi, kun oli voittanut päämääränsä.
Sitten hän jatkoi:

-- Marfa Petrovna raukka oli myös sangen heikko imartelulle ja jos minä
olisin halunnut, olisi hän testamoinut koko omaisuutensa minulle. (Mutta
minä juon liiaksi viiniä ja puhelen turhia.) Minä toivon, ettette pane
pahaksenne, jos sanonkin, että minä aloin huomata samoja vaikutuksia
Avdotja Romanovnassa. Mutta minä olin tyhmä ja kärsimätön ja turmelin
sen vuoksi koko asiani. Avdotja Romanovna oli usein ja erittäinkin erään
kerran ilmaissut vastenmielisyytensä silmieni ilmettä kohtaan. Sanalla
sanoen, niissä paloi yhä voimakkaammin ja varomattomammin joku tuli,
joka pelotti häntä ja vihdoin saattoi hänet vihaamaan minua. Minä
syrjäytän yksityisseikat! Tulos oli ... että meistä tuli erimieliset.
Sitten tein taas suuren tyhmyyden, kun aloin pilkata hänen
kääntämisyrityksiään ja propagandaansa. Sitten esiintyi taas Parasha,
eikä vain hän ... se oli koko Sodoma. Oi, Rodion Romanovitsh, jospa te
vain kerran elämässänne olisitte nähnyt, miten tuon enkelin, teidän
sisarenne, silmät saattoivat salamoida! Ettekö huomaa, että olen juonut
kokonaisen lasin viiniä ja olen juovuksissa; minä puhun totta. Minä
vakuutan teille, että katseet vainosivat minua unessakin, vihdoin en
enää saattanut kestää hänen hameensa kahinan kuulemista. Minä tosiaan
pelkäsin tulevani sairaaksi; koskaan en ollut voinut kuvitella
mielessäni, että saattaisin niin joutua suunniltani. Lyhyesti sanottuna,
sovinto oli vallan välttämätön ... mutta mahdoton. No, mitä luulette
minun silloin tehneen? Ah, mille naurettavalle asteelle raivo voi
saattaa ihmisen! Ottaen huomioon sen, että Avdotja Romanovna itse
asiassa oli kerjäläinen ... ah, suokaa anteeksi, ei niin ... saman
tekevää, käsite on kuitenkin sama ... sanomme siis mieluummin: ottaen
huomioon sen, että hän eli työllään, että hän sekä huolehti äidistään
että veljestään (ah, tuhannen tulimaista, pääni menee sekasin) ...
päätin tarjota hänelle koko omaisuuteni (minulla saattoi siihen aikaan
olla yli kolmekymmentätuhatta ruplaa) paetaksemme yhdessä joko tänne
Pietariin tai johonkin toiseen paikkaan. Uskokaa minua, minä olin häneen
niin kiintynyt, että jos hän olisi sanonut: "Murhaa tai myrkytä Marfa
Petrovna ja rupea naimisiin minun kanssani!" olisin tehnyt sen heti ja
arvelematta. Kaikki päättyi tuohon tunnettuun häväistysjuttuun ja te
voitte kuvitella raivoani, kun sain tietää, että Marfa Petrovna oli
keksinyt ja melkein synnyttänyt suhteen Avdotja Romanovnan ja tuon
katalan Lushinin välille ... joka on vallan samaa kuin minun
ehdotukseni. Eikö totta ... eikö niin? Minä huomaan, että te alatte
käydä tarkkaavaiseksi ... te mieltä kiinnittävä nuori mies...

Svidrigailov iski kärsimättömästi nyrkkinsä pöytään ... hän oli
liikutuksesta muuttunut punaseksi kasvoiltaan. Raskolnikov näki
selvästi, että hänen juomansa samppanja, yksi tai puolitoista lasia, oli
noussut hänen päähänsä, ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Svidrigailov
tuntui hänestä sangen epäilyttävättä.

-- No, kaiken sen perusteella, mitä olen kuullut, olen varmasti
vakuutettu siitä, että te olette matkustanut tänne vain sisareni tähden,
sanoi hän yhä vielä kiihottaakseen Svidrigailovia.

-- Mitä te ajattelette! vastasi tämä nopeasti ja näytti kokoovan
ajatuksiaan. -- Minähän olen jo sanonut ... ja sitäpaitsi ei sisarenne
voi sietää minua.

-- Niin, se on totta, siitä olen vakuutettu, mutta siitä ei ole nyt
kysymystä.

-- Ja te olette sitten vakuutettu siitä, ettei hän voi sietää minua
(Svidrigailov iski nyt silmää ja hymyili pilkallisesti). Te olette
täysin oikeassa, hän ei rakasta minua. Teidän ei tarvitse vannoa sitä.
Miehen ja naisen, rakastajan ja rakastajattaren välillä esiintyy paljon,
mikä on muulta maailmalta salassa ja mikä heillä on yhteistä. Te siis
luulette voivanne mennä takuuseen siitä, että Avdotja Romanovna inhoo
minua?

-- Niistä lausunnoista päättäen, joita olette kertomuksenne aikana
lasketellut näen, että teillä on tarkotuksenne ja suunnitelmanne Dunjan
suhteen ... luonnollisesti katalat.

-- Mitä, olisinko tosiaan päästänyt joitakin lausuntoja? huudahti
Svidrigailov naivisti panematta huomiota siihen epiteettiin, millä
Raskolnikov oli kunnioittanut hänen tarkotuksiaan.

-- Juuri nyt esim. olitte hieman varomaton. Miksi osotitte pelkäävänne?

-- Minäkö pelkäisin, pelkäisin teitä? Ennen tulee teidän pelätä minua,
chère ami. Mutta mitä lorua se taas on... Minä olen saanut liiaksi
päähäni, huomaan sen itse. Olinpa vähällä paljastaa itseni. Hiiteen koko
viini! Vettä tänne!

Hän otti samppanjapullon ja heitti sen arvelematta ikkunasta kadulle.
Vilppu toi vettä.

-- Kaikki tuo on vain pötyä, sanoi Svidrigailov, otti märän pyyhinliinan
ja kostutti sillä päätään... -- Minä voin yhdellä ainoalla sanalla saada
teidät vaikenemaan ja muuttaa kaikki teidän epäilyksenne tomuksi ja
tuhaksi. Tiedättekö esimerkiksi, että minä aijon mennä naimisiin?

-- Te puhuitte siitä kerran ennen.

-- Vai niin, sen olen unohtanut. Sillä kertaa en voinut sanoa mitään
varmaa, sillä silloin en edes vielä ollut nähnyt tulevaa puolisoani. Nyt
on asianlaita vallan toinen ja asia on melkein päätetty. Vahinko vain,
ettei minulla ole aikaa, muuten pyytäisin teidän heti seuraamaan minua
hänen luokseen, sillä haluaisin mielelläni kuulla teidän ajatuksenne
hänestä. Ah, pentele, minulla on enää vain kaksi minuttia aikaa.
Katsokaa itse, tässä on kello. Sen verran voin sanoa teille, että tuo
naiminen on sangen mieltä kiinnittävä tapaus. Mitä nyt? Aijotteko taas
lähteä tiehenne?

-- En, nyt en lähde tieheni.

-- Vai niin, vai ette? Saammepa nähdä. Minäpä vien teidät hänen
luokseen, näytän teille morsiameni. Mutta nyt meidän on mentävä
nopeasti, te oikealle, minä vasemmalle.

Nyt alkoi Svidrigailov kertoa, miten hänen emäntänsä, rouva Rösslich,
oli saanut tietoonsa tuskin kuusitoistavuotiaan, hyvästä perheestä
lähteneen tytön, miten hän itse oli etsinyt hänen vanhempansa ja
esittänyt itsensä. Kuvaili tuota nuorta tyttöä lyhyine hameineen,
luuskamaisine kumarruksineen ja miten hän oli rakastunut tytön
kauneuteen. Miten kaikki oli järjestetty paraimman mukaan, kihlajaiset
vietetty ja miten he molemmat olivat vastaanottaneet vanhempien
siunaukset. Sitten hän puhui kihlausajan hauskuudesta ja vertasi
morsiantaan sikstiniläiseen jumalanäidin kuvaan ja kertoi hänen
lapsellisen viattomista kasvonpiirteistään. Niistä runsaista lahjoista,
joita hän oli antanut tytölle, miten hän oli asettanut hänet polvelleen
ja suudellut häntä. Hänen punastumisestaan ja lapsellisista
kyyneleistään, heidän ensimäisestä yhdessäolostaan kahdenkesken, hänen
viattomuudestaan ja lapsellisesta ihastuksestaan j.n.e. Kaiken tämän hän
kertoi tarkasti kaikkine yksityiskohtineen ja vanhan elostelijan
kokemuksella ja päätti seuraavasti: -- -- sehän on viehättävää, eikö
totta? Se on sentään jonkun arvosta? No ... lähdettekö kanssani
morsiameni luo ... mutta ei nyt!

-- Vai niin, ijän ja kehityksen erilaisuus, kaikki tuo on herättänyt
teidän kevytmielisyytenne. Ja te aijotte tosiaan mennä naimisiin tuon
lapsen kanssa?

-- Kyllä, miksi en? Juuri hänen kanssaan. Jokainen ajattelee ensi
tilassa itseään ja sillä on aina parasta, joka paraiten osaa pettää
muita, ha, ha! Mitä se merkitsee, että te niin äkkiä olette muuttunut
hyveen ritariksi? Säästäkää minua, olkaa hyvä; minähän olen vain
syntinen ihminen, hah, hah, haa!

-- Ja kuitenkin kannatte huolta Katerina Ivanovnan lapsista ... sillä
kai on myös erikoinen syynsä, luulen ma ... nyt ymmärrän kaikki.

-- Minä pidän lapsista, näettekö; pidän paljon lapsista, nauroi
Svidrigailov. -- Voin kertoa erään sangen mieltäkiinnittävän tapauksen,
joka ei vielä ole levinnyt ja joka juuri on yhteydessä heikkouteni
kanssa lapsia kohtaan.

Sitten seurasi tarkka kertomus erään mitä pahimman laatusen
tanssihuoneuston joistakin tapauksista, missä hän oli kohdannut erään
rouvan ja hänen tyttärensä, jotka molemmat olivat tulleet maalta ja
erehdyksestä sattuneet eksymään sinne. Tässäkin näyttelivät likaset
yksityiskohdat pääosaa. Hän päätti sillä, että oli tutustunut noihin
molempiin maalaisiin, seurannut heitä kotiin ja he kunnioittivat ja
pitivät häntä suuressa arvossa, -- he ottavat minut ihastuneina vastaan
ja pitävät suurena kunniana minun käyntini heidän luonaan. Jos tahdotte,
voimme käydä heidän luonaan ... mutta nyt ei!

-- Säästäkää minua likasilta, katalilta jutuiltanne, te irstaileva,
katala elostelija!

-- Kas vain Schilleriä, meidän Schilleriämme, hah, hah, haa! On
va-t-elle, la vertu, se nicher? Tiedättekö mitä? Minä olen tarkotuksella
moisia juttuja teille, saadakseni vain kuulla teidän huudahduksianne; ne
ovat todellista nautintoa!

-- Senpä kyllä uskon, tunnun itsestänikin naurettavalta, mutisi
Raskolnikov pilkaten.

Svidrigailov nauroi täyttä kurkkua. Vihdoin kutsui hän Vilppua, maksoi
ja nousi.

-- No, tuntuupa siltä kuin olisin juonut sangen paljon ... assez causé!
sanoi hän... -- "Todellista nautintoa "!

-- Senpä kyllä uskon! huudahti Raskolnikov samoin nousten, -- moisesta
ilettävästä elostelijasta kuin teistä mahtaa tuntua erikoisen mieluselta
saada kertoa moisia roskasuuksia, erittäinkin aikoessanne juuri tehdä
jotakin sellasta ... todellista nautintoa, ainakin sellaselle ihmiselle
kuin te ... se on liikuttavaa.

-- Mitä tarkotatte? vastasi Svidrigailov hieman kummastuneena katsellen
Raskolnikovia. -- Ymmärrättekö, teettekö ... ymmärrän yhtä ja toista ...
sitäpaitsi olen unohtanut ... te voitte myös suorittaa jotakin. Mutta
nyt riittäköön. Minä valitan avomielisesti, etten enää voi jatkaa
keskustelua kanssanne; mutta ette te pääse minulta karkuun ... odottakaa
vain...

Svidrigailov läksi majatalosta, Raskolnikov seurasi häntä. Svidrigailov
oli vain hieman juovuksissa ja hänen juopumuksensa hälveni jokusessa
minuutissa. Hänellä mahtoi olla jotakin tekeillä, jotakin sangen
tärkeää. Hän rypisti otsaansa. Raskolnikovia kohtaan oli hän viime
hetkinä muuttunut paljon toisellaiseksi, julkeammaksi ja
pilkallisemmaksi. Tämä huomasi sen ja kävi levottomaksi. Svidrigailov
tuntui hänestä sangen epäiltävältä. Hän päätti seurata häntä.

Heidän tultuaan kadulle, sanoi Svidrigailov:

-- Te menette oikealle, minä vasemmalle tai päinvastoin, joka
tapauksessa ... adieu mon plaisir! Me kohtaamme kyllä.

Ja hän läksi oikealle Heinätoria kohti.



V.


Raskolnikov läksi hänen jälkeensä.

-- Mitä tämä merkitsee? huusi Svidrigailov kääntyen... -- Minähän
muistan sanoneeni teille...

-- Se merkitsee, ettette nyt pääse eroon minusta.

-- Mitä?

Molemmat pysähtyivät hetkeksi toistensa eteen ja mittasivat toisiaan
katseillaan.

-- Kaikesta puolijuopuneesta puheestanne, alkoi Raskolnikov, -- olen
huomannut, ettette vielä ole luopunut katalista suunnitelmistanne
sisareni suhteen, vaan että enemmän kuin ennen haudotte tuumia
mielessänne. Minä tiedän, että sisareni sai tänä aamuna kirjeen. Koko
yhdessäolomme ajan olette ollut sangen levoton. Voihan olla niinkin,
että viime aikoina olette keksinyt jonkun toisenkin naisen, mutta minä
tahdon henkilökohtasesti tulla vakuutetuksi siitä...

Raskolnikovin olisi ollut vaikeata selvästi selittää, mitkä hänen
aikeensa todella olivat ja mistä hän halusi henkilökohtasesti tulla
vakuutetuksi.

-- Vai niin! Tahdotteko ehkä, että kutsun polisin?

-- Olkaa hyvä!

He seisoivat vielä hetken vastapäätä toisiaan. Viimein muuttui
Svidrigailovin kasvojen ilme. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hänen
uhkauksensa vaikuttanut mitään Raskolnikoviin, muutti hän nopeasti
muotoa ja sanoi ilosella ja ystävällisellä äänellä:

-- Ah, olemmeko taas siinä... Tarkotuksella en ole koskenut teidän omiin
asioihinne, vaikkakin minua luonnollisesti vaivaa uteliaisuus. Se on
harvinainen juttu. Aijoin säästää sen toiseksi kerraksi, mutta tehän
kykenette suututtamaan jokaisen. Hän... No, tulkaa sitten mukaan; mutta
sanon teille jo etukäteen, että menen vain hetkeksi kotiin noutamaan
rahoja, jonka jälkeen suljen ovet ja lähden illalla saarille. Mitä
hyötyä on silloin seuraamisesta?

-- Minä menen Sofia Semjonovnan luo pyytämään anteeksi sitä, etten ollut
läsnä hautajaisissa.

-- Sen voitte tehdä, jos se teitä rauhottaa; mutta Sofia Semjonovna ei
ole kotona. Hän on mennyt noitten kolmen lapsen kanssa erään ylhäisen
vanhan naisen luo, joka on muuan entisistä tuttavistani ja joka nyt on
lastenkodin johtajatar. Minä olen lumonnut eukon sijoittamalla rahaa
noita kolmea orpoa varten. Sitäpaitsi olen itse lahjottanut yhtä ja
toista laitokselle, ja sitten kerroin hänelle Sofia Semjonovnan
historian, täysin rehellisesti, mitään salaamatta. Vaikutus oli
kuvaamaton. Siksipä on Sofia Semjonovnakin kutsuttu ... hotelliin
kohtaamaan niitä ylhäisiä naisia, jotka ovat tulleet maalta tänne.

-- Saman tekevää; menen sentään hänen luokseen!

-- Kuten suvaitsette; tänään en kuitenkaan voi olla toverinanne. Minun
puolestani saatte tehdä mitä haluatte. Sanokaa, minä olen vakuutettu
siitä, ettekö ole minua kohtaan noin epäluulonen ainoastaan sen vuoksi,
että olen ollut kyllin hienotunteinen jättämään koskettelematta tuon
kysymyksen... Te kyllä ymmärrätte? Se kai tuntuu teistä tavattomalta?
Minä lyön vetoa siitä, että asianlaita on sellainen. Tulevaisuudessa
kyllä varon olemasta niin hienotunteinen!

-- Ja kuuntelemasta ovella!

-- Ah, kas siinä se on! nauroi Svidrigailov... -- Minä olisin tosiaan
kaiken esiintyneen johdosta pitänyt sitä sangen omituisena, ellette te
olisi esiintynyt, hah, hah, haa! No, jospa käsitinkin jotakin siitä,
mitä te ... tuolla kerralla ... puhuitte ja kerroitte Sofia
Semjonovnalle, mitä se sitten merkitsee? Olen ehkä ihminen, joka on
täysin kivettynyt vanhoihin muotoihin. Selittäkää Jumalan tähden
rakkaimpani, selittäkää uusimmat periaatteet minulle.

-- Te ette ole voinut kuulla mitään, ette sanaakaan! Kaikki on valetta!

-- Enhän siitä puhukkaan, en sanaakaan, (vaikka olenkin kuullut yhtä ja
toista), en, vain että te lakkaamatta huudatte oi ja voi, että
Schillersielunne alati liikkuu teissä. Niinpä ei esim. nykyään enää
saisi kuunnella ovella! Jos niin on, niin menkää heti viranomaisten luo
ja selittäkää: sitä ja sitä on minulle tapahtunut, se on vain pieni
teoretinen hairahdus. Jos todella olette sitä mieltä, että on
sopimatonta kuunnella ovilla, mutta sitävastoin luvallista mielensä
mukaan murskata vanhojen akkojen kalloja ... matkustakaa silloin
mahdollisimman pian Amerikkaan! Ehkei se vielä ole liian myöhäistä. Minä
puhun suoraan. Jos teiltä puuttuu matkarahoja, annan minä niitä teille.

-- Minä en ollenkaan ajattele sitä, vastasi Raskolnikov
vastenmielisesti.

-- No, minä ymmärrän (teidän ei tarvitse ujostella, ellette halua puhua,
vaietkaa sitten); minä tiedän jo, minkä kysymyksen olette pannut
päiväjärjestykseen: moraalia, kansalais- ja ihmisoikeutta koskevan
kysymyksen, eikö totta? Heittäkää se hiiteen, mihinkä se kelpaa, hah,
hah, haa! Onko se sentähden, että pidätte itseänne kansalaisena ja
ihmisenä? Jos niin on, ei teidän tule puuttua _tähän_, tiedätte mitä
tarkotan, sillä siinä tapauksessa ei se ole teidän alaanne. No, miten
on, eikö olisi parempi, että ampuisitte kuulan päähänne, tai ehkei
teillä ole halua siihen?

-- Minä otaksun, että teidän tarkotuksenne on suututtaa minut, sen
vuoksi jätän teidät.

-- Te olette narri; mehän olemme kohta perillä... Olkaa hyvä ja tulkaa
kanssani. Kas tuossa on Sofia Semjonovnan portti. Voittehan itsekin
nähdä, ettei siellä ole ketään kotona. Ellette usko minua, niin kysykää
Kapernaumovilta, Sonja jättää aina avaimensa sinne. Siinähän rouva
Kapernaumov on ... mitä? (hän on hieman kuuro) lähtenyt kaupungille?
Minne?... Nyt olette kuullut. Hän ei ole kotona, eikä palaja ennenkuin
myöhään illalla. Olkaa hyvä ja tulkaa luokseni! Tehän halusitte käydä
luonani. Nyt olette minun asunnossani. Rouva Rösslich ei ole kotona. Hän
on lakkaamatta toimissa, mutta hän on oivallinen ihminen, sen voin
vakuuttaa teille ... ehkä voisi hän olla hyödyksi teille, jos voisitte
olla hieman järkevämpi. Katsokaa nyt tarkasti. Kirjotuspöydästä otan nyt
viiden prosentin vekselin (olkaa hyvä ja katsokaa, miten monta niitä on
jälellä), illalla vaihdan sen. Oletteko nyt tarkoin nähnyt kaikki?
Minulla ei ole yhtään menetettävää. Nyt lukitsen kirjotuspöydän ja
samoin oven ja me olemme taas portailla. Otammeko vaunut? Minä lähden
saarille. Kas tässä meillä on ajoneuvot, sen otan ja lähden
Jalaginiin... Vai niin, te ette tahdo? Ettekö halua täyttää roolianne?
Vain pieni kävelyretki!... Te ehkä pelkäätte sadeilmaa? Ei tee mitään,
nostamme vaununkaton.

Svidrigailov istui jo ajoneuvoissa. Raskolnikov harkitsi mielessään,
eivätkö hänen epäilyksensä edes tällä hetkellä olleet perusteettomat.
Vastaamatta kääntyi hän ja läksi Heinätorin suuntaan. Jos hän vain
kerrankin olisi katsahtanut taakseen, olisi hän huomannut, että
Svidrigailov antoi ajurin pysäyttää tuskin ajettuaan sataa metriä,
maksoi ja oli taas jalkakäytävällä. Raskolnikov ei huomannut mitään.
Syvä inho työnsi hänet Svidrigailovista eroon. "Miten saatoin yhtä
ainoata hetkeäkään odottaa mitään tältä raa'alta ja katalalta konnalta!"
huudahti hän tietämättään. Ehkä oli hänen tuomionsa liian hätäinen ja
kevytmielinen. Svidrigailovissa oli joku "jokin", joka loi häneen
jonkullaista salaperäistä alkuperäisyyttä. Mitä hänen sisareensa tuli,
oli Raskolnikov kaikista Svidrigailovin lörpöttelyistä huolimatta
täydelleen vakuutettu siitä, ettei Svidrigailov jättäisi häntä rauhaan,
mutta hänen oli liian raskasta ja sietämätöntä alituisesti ajatella
sitä.

Tapansa mukaan oli hän parikymmentä askelta käytyään vaipunut syviin
ajatuksiin. Tultuaan sillalle pysähtyi hän kaidepuun ääreen ja katseli
alas veteen. Äkkiä seisoi Avdotja Romanovna hänen takanaan.

Raskolnikov oli kohdannut hänet keskellä siltaa ollenkaan huomaamatta
häntä. Dunetshka ei ollut koskaan nähnyt veljeään sellasena kadulla ja
pelästyi sen vuoksi huomattavasti tämän ulkomuodosta. Hän pysähtyi
epävarmana siitä, pitikö hänen puhutella häntä vai ei. Äkkiä hän huomasi
Svidrigailovin, joka tuli häntä vastaan Heinätorilta.

Tämä näytti lähestyvän salaperäsesti ja varovasti. Hän ei tullut
laiturille, vaan jäi seisomaan sen viereen ja koetti kaikin tavoin olla
Raskolnikovia näkemättä. Hän oli jo nähnyt Dunjan ja antanut merkin
hänelle. Hän näytti tahtovan osottaa, ettei Dunja puhuttelisi veljeään,
vaan jättäisi hänet rauhaan. Hän viittasi Dunjalle, että tämä tulisi
hänen luokseen.

Dunja täytti hänen toivomuksensa. Kulki hiljaa veljensä ohi ja läheni
Svidrigailovia.

-- Tulkaa, kiiruhtakaa, kuiskasi Svidrigailov hänelle. -- Minä en halua
että Rodion Romanovitsh saa tietoa yhtymisestämme. Minun täytyy sanoa
teille, että äsken istuin hänen kanssaan eräässä läheisyydessä olevassa
ravintolassa, josta hän tapasi minut ja että minun oli sangen vaikeata
päästä eroon hänestä. Hän on selvillä siitä, että te olette saanut
kirjeen minulta ja epäilee sen vuoksi. Minä en usko, että te olette
sanonut mitään siitä, mutta kukahan sen on mahtanut tehdä?

-- Nyt olemme hänen näkyvistään, keskeytti Dunja, -- nyt ei hän enää voi
nähdä meitä. Ilmotan täten teille, etten seuraa teitä pitemmälle. Mitä
teillä on ilmottamista minulle, sen voitte sanoa tässä kadulla.

-- Sitä en voi ollenkaan sanoa teille; sitäpaitsihan meidän on
myös kuultava Sofia Semjonovnaa, ja sitten näytän teille joitakin
asiakirjoja ... ja sitäpaitsi, ellette voi suostua seuraamaan minua
kotiin, luovun kaikista selityksistä ja lähden heti tieheni. Mutta minä
pyydän teitä tarkoin harkitsemaan, sillä veljenne mieltäkiinnittävä
salaisuus on tykkänään minun käsissäni.

Dunja jäi seisomaan neuvottomana ja lävisti Svidrigailovin katseineen.

-- Mitä te tosiaan pelkäätte? sanoi tämä levollisesti... -- Eihän
kaupunki ole mikään kylä. Ja sitä paitsi olette te vahingoittanut minua
maalla enemmän kuin minä teitä; mutta täällä...

-- Oletteko ilmoittaneet kaikki Sofia Semjonovnalle?

-- En, en ole sanonut hänelle sanaakaan, enkä edes tiedä, onko hän
kotona. En tahdo vielä puhua kenenkään kanssa siitä, kadunpa sitäkin,
että olen maininnut siitä teille. Pieninkin varomattomuus voi turmella
kaikki. Minä asun aivan tässä läheisyydessä, juuri tässä talossa; nyt
olemme jo perillä. Tuossa on talonmies, hän tuntee minut; näettekö, hän
tervehtii; hän näkee, että menen yhdessä naisen kanssa ja varmaan jo
tarkannut teidän ulkomuotoanne; sehän on edullista teille, jos pelkäätte
tai epäilette. Suokaa anteeksi, jos puhun aivan suoraan. Sofia
Semjonovna asuu aivan minun vieressäni. Miksi pelkäätte kuin pieni
lapsi; olenko tosiaan niin pelottava?

Svidrigailovin kasvot kääntyivät säälivään hymyyn, vaikkei hän ollutkaan
ilosella tuulella. Hänen sydämensä jyskytti ja hengenveto takertui hänen
kurkkuunsa; tarkotuksella puhui hän sangen äänekkäästi salatakseen
mielenliikutustaan. Hänen huomautuksensa, että Dunja pelkäsi kuin lapsi
ja että hän Dunjan silmissä oli pelottava, suututti tätä.

-- Vaikka tiedänkin, että te olette ... kunniantuntoa vailla oleva
henkilö, en kuitenkaan pelkää teitä. Menkää te edellä, sanoi hän
ulkonaisesti levollisena, vaikka hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat.

Svidrigailov pysähtyi Sonjan asunnon edustalle.

-- Suvaitsetteko minun katsoa, onko Sonja kotona... Ei, sepä paha onni!
Mutta hän voi palata myöhemmin. Koska hän nyt on mennyt ulos, on se
luultavasti tapahtunut orpojen vuoksi. Äiti on kuollut. Minunkin on
täytynyt sekottua heidän asioihinsa ja tehdä jotakin heidän hyväkseen.
Ellei Sofia Semjonovna ole palannut kymmenen minuutin kuluttua, lähetän
hänet teidän luoksenne heti hänen kotiin tultuaan, vielä tänään jos niin
haluatte. Olkaa hyvä ... tämä on asuntoni. Tässä on kaksi huonettani.
Tuossa on emäntäni, rouva Rösslichin asunto. Minä siis näytän teille
tärkeät asiapaperini, kas tänne! Sänkykamaristani johtaa tämä ovi
kahteen aivan tyhjään huoneeseen, jotka ovat vuokrattavina. Kas
tässä ... katsokaa tarkasti ympärillenne...

Svidrigailovin asuntona oli kaksi jotenkin suurta huonetta. Dunetshka
katseli epäilevästi ympärilleen, mutta ei voinut huoneen kalustuksessa
tai ulkomuodossa keksiä mitään epäiltävää, vaikka sellasta saattoi
vainuta huoneitten asemasta kahden asumattoman huoneen välillä. Sillä
päästäkseen niihin oli nimittäin kuljettava kahden emännän huoneustoon
kuuluvan tyhjän huoneen läpi. Sänkykamarista hän osotti Dunetshkalle
ovea avatessaan tuon vuokrattavana olevan yhtä tyhjän huoneuston.
Dunetshka jäi seisomaan kynnykselle ymmärtämättä, miksi seuralaisensa
näytti hänelle tätä kaikkea. Mutta Svidrigailov riensi selittämään sitä
hänelle.

-- Kas tässä, tässä näette kaksi suurta huonetta. Näettekö oven, se on
lukossa. Oven vieressä on tuoli, ainoa, mikä on täällä. Minä olen tuonut
sen tänne omasta asunnostani voidakseni kuulla paremmin. Tuossa aivan
oven takana on Sofia Semjonovnan pöytä, jonka ääressä molemmat istuivat
ja puhuivat keskenään. Kaksi iltaa olen istunut ja kuunnellut tuolla
tuolilla, joka kerralla kahden tunnin ajan ... minä olen siis ollut
tilaisuudessa kuulemaan yhtä ja toista, vai mitä arvelette!

-- Te olette siis kuunnellut?

-- Kyllä, minä olen kuunnellut; tulkaa nyt asuntooni, täällä ei voi edes
istuakaan.

Hän vei Avdotja Romanovnan takasin ulommaiseen huoneeseensa, jota hän
käytti salonkina ja pyysi häntä istuutumaan. Itse istuutui hän pöydän
toiseen päähän ainakin sylen etäisyydelle hänestä, mutta hänen
silmissään mahtoi jo sama tuli alkaa palaa, joka ennen niin pelätti
Dunetshkaa, sillä hän vavahti nytkin ja katseli ympärilleen melkeinpä
tahtomattaan. Hän ei ilmeisesti tahtonut näyttää mitään epäluuloa. Mutta
huoneitten yksinäinen asema pelätti häntä. Hän aikoi juuri kysyä, eikö
edes emäntä ollut kotona, mutta jätti sen tekemättä ... ylpeydestä.
Sitäpaitsi oli hänen sydämensä täynnä tuskaa, joka karkotti huolet hänen
omasta turvallisuudestaan. Hän kärsi tavattomia tuskia.

-- Tuossa on kirjeenne, alkoi hän laskien sen pöydälle... -- Onko se
mahdollista, mitä siinä kirjotitte? Te viittailette rikokseen, jonka
veljeni muka olisi tehnyt. Viittailu on liian selvä teidän voidaksenne
sitä kieltää. Minä tahdon ilmottaa teille, että olen jo kuullut jotakin
tämän hullutuksen johdosta ja etten usko sanaakaan siitä. Se on katala
ja naurettava epäluulo. Minä tunnen koko jutun, tiedän myös missä ja
miten se on syntynyt. Teillä _ei voi_ olla mitään todisteita. Te
lupaatte sellasia ... puhukaa siis. Mutta minä sanon teille jo
etukäteen, etten pane niihin mitään painoa.

Dunetshka puhui nopeasti ja kiihkeästi; veri nousi hänen päähänsä.

-- Ellette uskoisi mitään siitä, mitä kirjotin teille, ette olisi
tullutkaan tänne. Miksi olette siis tullut tänne? Uteliaisuudestako
vain?

-- Älkää kiusatko minua, puhukaa, puhukaa!

-- Täytyy myöntää, että te olette urhokas tyttö. Jumal'auta, luulin
teidän ottavan herra Rasumihinin kanssanne, mutta hän ei ollut
kanssanne, eikä läheisyydessäkään; olen katsellut tarkasti ympärilleni.
Te siis halusitte säästää Rodion Romanovitshia? Muuten on kaikki mitä te
teette taivaallista... Mitä veljeenne tulee, niin, mitä pitää minun
sanoa? Tehän äsken näitte hänet ... millasena pidätte häntä?

-- Ei kai hänen ulkomuotonsa liene teidän ainoa todisteenne?

-- Ei, ei ollenkaan, minä nojaan hänen omiin sanoihinsa. Hän on
käynyt täällä Sofia Semjonovnan luona kahtena iltana peräkkäin. Minä jo
sanoin teille, missä he istuivat. Hän on tehnyt täydellisen
synnintunnustuksen ... hän on murhaaja. Hän löi kirveellä kuoliaaksi
erään vanhan virkamiehen vaimon, pantinottajan, jolle hän oli pantannut
joitakin pikku kapineita, murhasi myös hänen sisarensa Lisavjetan, joka
tuli sisään hänen ryöväystä toimittaessaan. Kaiken tämän kertoi hän sana
sanalta Sofia Semjonovnalle, joka ainoastaan tuntee salaisuuden, itse
suoraan tai välillisesti ottamatta osaa murhaan, päinvastoin, hän vallan
värisi silloin kuten tekin nyt. Rauhottukaa, ei Sonja häntä kavalla.

-- Se ei ole mahdollista! mutisi Dunetshka huulet kalmankalpeina ja
henkeään vetäen... -- Se ei ole mahdollista, ei ole pienintäkään
syytä ... ei mitään syytä ... se on valetta, valetta!

-- Hän on ryövännyt tuon akan ... siinä syy. Hän otti rahat ja
arvoesineet, mutta omien sanojensa mukaan ei hän ole käyttänyt niistä
mitään, vaan kätki ne johonkin kiven alle. Mutta vain siksi, ettei hän
uskaltanut käyttää niitä.

-- Onko se mahdollista, että hän olisi varastanut ja ryövännyt? Että hän
edes olisi saattanut ajatella sellasta? huudahti Dunja hypähtäen
paikaltaan. -- Te tunnette hänet, olette nähnyt hänet? Onko mahdollista,
että hän on _varas?_

Dunja näkyi tahtovan saada Svidrigailovia uskomaan veljeä viattomaksi;
kaikki hänen tuskansa oli kadonnut.

-- Avdotja Romanovna, onhan tuhansia ehtoja ja mahdollisuuksia. Varas
varastaa ja tietää, että hän on konna. Olen kuullut puhuttavan eräästä
aatelismiehestä, joka ryöväsi postin; kuka tietää, vaikkapa hän olisi
uskonut tehneensä jotakin suuremmoista! Luonnollisesti en minäkään olisi
uskonut sitä, jos joku olisi kertonut sitä minulle, mutta minun oli
uskottava omia korviani. Hän on myöskin selittänyt kaikki syynsä Sofia
Semjonovnalle. Tämä ei alussa uskonut korviaan, mutta silmiään oli hänen
uskottava: Rodion Romanovits kertoi kaikki henkilökohtasesti hänelle.

-- Mitkä olivat sitten nuo syyt?

-- Se on pitkä juttu, Avdotja Romanovna. Miten on minun sanominen ... se
on omituinen, kummallinen teoria, jotenkin kuin minä tahtoisin sanoa,
että rikos saattaa olla luvallinen, kun tarkotusperä oikeuttaa sen. Se
voi olla luvallinen, kun satoja hyviä tekoja versoo yhdestä huonosta.
Tämä oli hänen ajatuksensa. Luonnollista on sietämätöntä nuoren,
lahjakkaan miehen, joka on rajattoman itserakas, tietää, että hän
tarvitsee vain kolme sataa ruplaa päästäkseen pintehistä ja muuttaakseen
koko tulevaisuutensa, mutta että nämä kolme sataa ruplaa, ikävä kyllä,
puuttuvat häneltä. Lisätkää tähän: nälästä, kurjasta asunnosta,
kuluneista vaatteista johtuva katkeroituminen, omituisen,
yhteiskunnallisen asemansa, ja päälle kaupan äitinsä ja sisarensa
köyhyyden täydellinen tuntemus! Mutta ylpeys ja ylimielisyys ovat
luultavasti olleet hänen paraita perusteitaan. Mahdollisesti myös
jalommat tunteet ... niin, Jumala tietäköön, miten asianlaita on. Minä
en tuomitse häntä, älkää sitä luulko. Muuan teoria, jonka hän itse on
muodostanut, on myös yhteydessä sen kanssa; sen mukaan jakaantuisivat
ihmiset yhtäällä työkaluihin ja toisaalla valittuihin luontoihin. Ottaen
huomioon jälkimäisten ylemmän aseman, ei heille ole kirjotettu mitään
lakia. He sen sijaan kirjottavat lakeja muille, niille niin kutsutuille
työkaluille. Une théorie comme une autre. Napoleonilla on nimittäin
ollut suuri vaikutus häneen, ja hän on vetänyt sen johtopäätöksen,
etteivät nerokkaat henkilöt epäile tehdä rikosta, vaan edistyvät
arvelematta. Hän näyttää kuvittelevan mielessään, että hän itse kuuluu
noitten harvojen valittujen piiriin. Hän on kärsinyt paljon ja kärsii
vielä ajatellessaan, että hän tosin on kyennyt luomaan teorian, mutta
ettei hän arvelematta saattanut kulkea rajan yli. Itserakkaalle nuorelle
miehelle se on masentavaa, etenkin meidän aikanamme...

-- Entä hänen omatuntonsa? Tehän kuvaatte hänet vallan moraalista
tunnetta vailla olevaksi. Kuuluuko hän niihin, jotka...

-- Ah, Avdotja Romanovna, nyt on kaikki hänessä mennyt sekasin. Meillä
venäläisillähän on laajaperäinen luonto, kuten maamme, ja olemme sangen
taipuvaisia fantastisuuteen ja uskonnollisuuteen. Mutta laajaperäisen
luonnon omaaminen ilman etevää nerokkuutta ... se on onnettomuus. Mutta
te tunnette mielipiteeni, minä en tuomitse ketään. Mehän puhuimme siitä
usein puutarhassa, terassilla. Te soimasitte minua usein tästä
laajaperäisyydestä. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut samaan aikaan,
jolloin veljenne loikoili sohvallaan ja valmisteli suunnitelmiaan.
Kuitenkaan en itse tahraa käsiäni. Se kuuluu periaatteisiini. Mehän
olemme usein ennen puhuneet siitä asiasta. Silloin oli minulla onni
herättää teissä mielenkiintoakin... Mutta te kalpenette, Avdotja
Romanovna.

-- Minä tunnen tämän teorian, olen lukenut hänen tutkielmansa ihmisistä,
joille kaikki on luvallista... Rasumihin antoi sen minulle.

-- Rasumihin? Veljenne väitöskirjan? Siitä en ollut selvillä. Se mahtaa
olla intressantti? Mutta minne aijotte lähteä, Avdotja Romanovna?

-- Tahdon puhua Sofia Semjonovnan kanssa, sanoi Dunja heikolla äänellä.
-- Mitä tietä on mentävä päästäkseen hänen luokseen? Hän on jo ehkä
tullut kotiin. Minä haluan heti puhua hänen kanssaan. Ehkä...

Avdotja Romanovna vaikeni, sillä hän ei saattanut sanoa enää mitään.

-- Sofia Semjonovna ei tule ennenkuin myöhään illalla, muuten olisi hän
jo ollut täällä.

-- Sinä valehtelet! Minä ymmärrän sen selvästi. Kaikki, mitä olet
sanonut, on valetta... Se on kaikki valetta!... Minä en usko sinua!
huusi Dunja suunniltaan. Hän oli menettänyt tajuntansa ja oli vähällä
pyörtyä.

-- Avdotja Romanovna, mikä teidän on! Rauhottukaa! Tässä on vettä!

Svidrigailov pirskotti joitakin pisaroita vettä hänen kasvoilleen ja hän
tuli tajuihinsa.

-- Vaikutus oli liian voimakas, mutisi Svidrigailov otsaansa rypistäen.
-- Avdotja Romanovna, voitte olla vallan levollinen. Muistakaa, että
teillä on ystäviä. Me pelastamme hänet, vapautamme hänet. Haluatteko,
että pakenen ulkomaille hänen kanssaan? Minulla on rahaa; kolmessa
päivässä hankin passin. Tulevaisuudessa voi hän sovittaa, mitä on
rikkonut. Ehkä hänestä kaikesta tästä huolimatta tulee suuri mies... No,
ettekö tunne olevanne parempi?

-- Lurjus!... Sinä pilkkaat minua! Päästä minut!

-- Mutta minne aijotte?

-- Hänen luokseen. Missä hän on?... Te sen tiedätte. Miksi on tämä ovi
suljettu? Mehän tulimme tänne tästä ovesta, mutta nyt se on suljettu.
Koska se tapahtui?

-- Minä en voinut paneutua sen vaaran alaseksi, että joku muu saattaisi
kuulla keskusteluamme. Minä en yhtään pilkkaa teitä. Mihin nyt aijotte
tuossa tilassa? Te teette hänet hulluksi ja hän ilmasee itsensä. Häntä
jo epäillään ja vainotaan. Te ette voi tehdä muuta kuin paljastaa hänet.
Odottakaa vain. Minä näin hänet äsken ja puhuin hänen kanssaan. Vielä
hän voidaan pelastaa. Istuutukaa, niin harkitsemme yhdessä, mitä on
tehtävä. Tästä syystä minä vain kehotin teitä tulemaan luokseni pohjia
myöten tutkiaksemme asiaa. Istukaa toki!

-- Millä lailla tahdotte pelastaa hänet? Voidaanko häntä pelastaa?

Dunja istuutui. Svidrigailov tempasi tuolinsa lähemmäksi häntä.

-- Se riippuu tykkänään teistä, pelkästään teistä, alkoi hän, jolloin
hänen silmänsä saivat onnettomuutta ennustavan kiilteen.

Dunja säpsähti pelästyksestä ja vetäytyi takasin. Svidrigailov värisi.

-- Niin ... yksi sana teiltä, ja hän on pelastettu! Minä ... minä tahdon
hänet pelastaa. Minulla on rahaa ja ystäviä, minä hankin passin, yhden
hänelle ja yhden minulle. Minulla on ystäviä, jotka ovat sangen
vaikutusvaltasia. Minä otan myös passin teitä ja äitiänne varten. Ette
te tarvitse Rasumihinia? Minäkin rakastan teitä ... loppumattomasti.
Antakaa minun suudella hameenne poimuja, minä rukoilen sitä teiltä!
Sanokaa: tee se ... ja minä teen sen. Kaikkea tahdon tehdä,
mahdotontakin. Mitä te uskotte, sitä haluan minäkin uskoa. Minä voin
kaikkea, kaikkea! Älkää katselko minua tuolla lailla! Ettekö tiedä, että
tapatte minut!...

Hänen liikutuksensa oli niin suuri, että hän melkein oli pyörtyä. Dunja
hypähti paikaltaan ja syöksähti ovea kohti.

-- Avatkaa, avatkaa! huusi hän. -- Avatkaa! Eikö siellä ole ketään, joka
minua kuulisi?

Svidrigailov oli tällä välin tyyntynyt ja nousi nyt paikaltaan. Ilkeä ja
pilkallinen hymy vääristi hänen kasvonsa.

-- Ketään ei ole kotona, sanoi hän vitkallisella äänellä. -- Emäntä on
lähtenyt kaupungille ja te huudatte turhaan. Te kiihotutte aivan
hyödyttömästi.

-- Missä on avain? Katala konna, avaa heti ovi!

-- Minä olen kadottanut avaimen, enkä voi löytää sitä.

-- Ah ... te siis aijotte käyttää väkivaltaa! huudahti Dunja
kalmankalpeana ja pakeni nurkkaan, jossa hän nopeasti veti lähellä
olevan pöydän eteensä. Hän ei huutanut, mutta hänen silmänsä olivat kuin
kiinnikasvaneet pyöveliin ja hän tarkkasi häntä huolellisesti.
Svidrigailov ei liikahtanut. Hän seisoi vastapäätä Dunjaa toisessa
päässä huonetta. Hän oli vielä kalpea ja tuo pilkallinen hymy leikki
vielä hänen huulillaan.

-- Te puhuitte äsken väkivallan käyttämisestä, Avdotja Romanovna. Jos
minulla tosiaan on tarkotus tehdä sitä, voitte kai hyvin kuvitella
mielessänne, että olen ottanut varovaisuusseikat huomioon. Sofia
Semjonovna ei ole kotona. Viisi suljettua huonetta erottaa teidät
Kapernaumovin asunnosta. Minä olen vähintäin kaksi kertaa niin vahva
kuin te, eikä minun tarvitse pelätä mitään, sillä te ette voi
perästäpäin edes syyttää siitä; vai tahdotteko paljastaa veljenne?
Kukaan ei teitä uskoisi. Sillä missä tarkotuksessa kävisi nuori tyttö
yksinäisen miehen asunnossa? Vaikkapa te uhraisitte veljennekin, ette
voisi todistaa mitään.

-- Konna! kuiskasi Dunja inholla.

-- Kernaasti! Personallisen vakaumukseni mukaan olette vallan
oikeassa ... käytökseni on katalaa. Minä voin vakuuttaa teille, ettei
teidän ollenkaan tarvitse kärsiä omantunnontuskia, jos suostuisitte ...
_vapaaehtosesti_ pelastamaan veljenne. Te olisitte siinä tapauksessa
vain taipunut olosuhteitten mukaseksi ... ylivallan edessä, jos
välttämättä tahdotte käyttää sitä sanantapaa. Ajatelkaa tarkoin!
Veljenne ja äitinne kohtalo on käsissänne. Minä olisin orjanne ... koko
elämäni ajan ... tässä tahdon odottaa.

Svidrigailov istuutui sohvalle hieman matkan päähän Dunjasta. Tämä ei
epäillyt yhtään enää tekemäänsä päätöstä. Sitäpaitsi tunsi hän
Svidrigailovin...

Äkkiä veti hän taskustaan revolverin, viritti hanan ja laski sen eteensä
pöydälle.

Svidrigailov hypähti istuimeltaan.

-- Oh, onko asia sillä kannalla! huudahti hän kummastuneena häpeämätön
hymy huulillaan. -- Se muuttaa asian tykkänään, Avdotja Romanovna. Se
helpottaa asiaa suuresti minun puoleltani. Oletteko saanut tuon
revolverin herra Rasumihinilta? Ei, minäpä näen, että se kuuluu minulle.
Se on vanha tuttu, jota olen kauvan etsinyt. Ampumaharjotuksemme maalla
eivät siis ole olleet hyödyttömät.

-- Se ei ole sinun revolverisi, vaan Marfa Petrovnan. Hänet olet sinä
murhannut, senkin konna! Sinulla ei ollut mitään omaa hänen talossaan.
Minä otin sen aavistaessani miten pitkälle sinä saattaisit mennä. Älä
koeta ottaa yhtä ainoatakaan askelta, sillä silloin tapan sinut!

Dunja oli suunniltaan. Hän tähtäsi aseella Svidrigailovia.

-- No, miten veljenne käy? Minä kysyn vain uteliaisuuden pakottamana,
sanoi Svidrigailov yrittämättä tullakaan lähemmäksi.

-- Ilmase hänet, jos sinulla on halua. Älä tule lähemmäksi, sillä
silloin minä ammun! Sinä sekotit myrkkyä vaimollesi. Minä tiedän, että
itse olet murhaaja.

-- Oletteko tosiaan varma siitä, että minä olen myrkyttänyt Marfa
Petrovnan?

-- Olen, itsehän olet viittaillut sitä. Olet sen tehnyt varmasti... Minä
tiedän, että sinä matkustit kaupunkiin noutamaan myrkkyä ... sinulla oli
sitä varalla. Sinä olet konna!

-- Jos se totta olisikin, olisin sen tehnyt vain sinun tähtesi. Sinä
olit ainoa syy, jonka vuoksi olisin ollut rikollinen.

-- Sinä valehtelet! Minä olen aina ... aina vihannut sinua.

-- Avdotja Romanovna, te unohdatte, että te sangen pitkän aikaa piditte
minusta; se oli siihen aikaan jolloin toivoitte kääntävänne minut ...
näin sen teidän silmistänne. Muistatteko tuota kuutamoiltaa satakielen
laulaessa?

-- Valehtelet, valehtelet!

Dunjan silmät salamoivat suuttumuksesta.

-- Valehtelenko minä? No, jos sinulla on halua väittää sitä, kernaasti
minun puolestani. Tuollasesta ei naisia tule muistuttaa. -- Hän nauroi.
-- Minä tiedän, että sinä ammut minut, hurja kissanpoikani, no, ammu
sitten!

Dunja kohotti revolverin ja katseli ahdistajaansa. Itse oli hän
kalmankalpea; suuret, mustat silmät säkenöivät ja huulet vapisivat.
Hänen päätöksensä oli varma. Hän odotti ratkasevaa liikettä.
Svidrigailov ei ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Se
tuli, mikä tällä hetkellä välkähteli Dunjan silmistä, tuntui polttavan
Svidrigailovin ja hänen sydäntään ahdisti halpauksentapasesti.

Hän otti askeleen eteenpäin ja Dunja ampui. Kuula kosketti uhrin tukkaa
ja lensi seinään. Svidrigailov pysähtyi, nauraen äänettömästi.

-- Ampiainen on pistänyt! Tähdätty suoraan päähän... Mitä tämä on?...
Verta? -- Hän veti taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen pois verta; jota
putoili vasemmasta ohimosta. Nähtävästi oli kuula piirtänyt ihoa. Dunja
laski revolverin. Hän tunsi hämmentyneensä ja näytti tuskin tietävän,
mitä oli tehnyt.

-- Ampukaa kerta vielä! Minä odotan, sanoi Svidrigailov matalalla
äänellä ja synkästi hymyillen. -- Kiiruhtakaa, muuten ehkä onnistun
tarttumaan teihin, ennenkuin olette virittänyt hanaa.

Dunja vavahti, viritti hanan ja kohotti taas revolveria.

-- Antakaa minun mennä! huudahti hän epätoivosena. -- Minä vannon
ampuvani vielä kerran ... minä ... tapan teidät.

-- No, entä sitten?... Kolmen askeleen päästä kai ei ole vaikeata tavata
minuun. Mutta ellette tapa minua ... niin... Hänen silmänsä säkenöivät
ja hän otti pari askelta Dunjaa kohti.

Dunetshka ampui, mutta ... laukaus petti.

-- Huonosti ladattu. Eipä vahinkoa. Pankaa uusi nalli sijaan, minä
odotan.

Svidrigailov oli kahden askeleen päässä Dunjasta ja katseli häntä
himokkain silmin. Dunja ymmärsi, että mies aikoi ennen kuolla kuin
päästää häntä pois ja...

"Luonnollisesti surmaan minä hänet kahden askeleen päästä", ajatteli
hän.

Äkkiä heitti hän revolverin pois.

-- Te heitätte pois sen! huudahti Svidrigailov vetäen syvän henkäsyn.
Veri virtasi hänen päähänsä, eikä vain sen tähden, että hengenvaara oli
kadonnut -- sitä ajatteli hän vähän tällä hetkellä. Se oli ehkä pikemmin
vapautus jostakin toisesta tunteesta, syvää sieluntuskaa, jota hän ei
edes hyvin kyennyt selittämään itselleenkään.

Hän astui Dunjan luo ja kiersi kätensä hänen vyötäröilleen. Dunja ei
tehnyt vastarintaa, mutta katseli häntä rukoilevin silmäyksin.
Svidrigailov aikoi sanoa jotakin, sillä hänen huulensa liikahtivat,
mutta mitään ääntä ei kuulunut.

-- Antakaa minun mennä! sanoi Dunja rukoilevasti.

Svidrigailov vapisi. Hänen äänessään oli vallan toinen sointu kuin
ennen.

-- Sinä et siis rakasta minua? kysyi hän matalalla äänellä.

Dunja puisti päätään.

-- Etkä ... sinä koskaan rakastakkaan minua.

-- En koskaan!

Kauhea, hiljainen taistelu myllersi Svidrigailovin sielussa. Sitten
päästi hän Dunjan, lähestyi ikkunaa ja katseli ulos. Pari hetkeä kului
siten.

-- Siinä on avain! Ottakaa se ja kiiruhtakaa pois! Hän otti sen
taskustaan ja laski taakseen pöydälle kääntymättä ollenkaan...

Dunja lähestyi pöytää ottamaan sitä.

-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! toisti Svidrigailov yhä vieläkään
kääntymättä ja tekemättä pienintäkään liikettä. Mutta tuolla sanalla
"kiiruhtakaa" oli pelottava sointu.

Dunja käsitti vaaran, tempasi avaimen käsiinsä ja juoksi ovelle, avasi
sen nopeasti ja syöksyi huoneesta. Minuutin kuluttua oli hän
puolitainnoksissa laiturilla, poistuen sieltä nopein askelin.

Svidrigailov oli jokusen hetken ikkunan ääressä. Sitten hän kääntyi ja
pyyhkäsi kädellä otsaansa. Hänen kasvojaan valasi omituinen hymy,
surullinen, väsynyt, epätoivonen hymy. Puolikuivunut veri oli tahrannut
hänen kätensä. Hän katseli sitä harmistuneena, kastoi pyyhinliinaa
veteen ja pesi otsansa. Äkkiä hän huomasi revolverin, jonka Dunja oli
heittänyt luotaan. Hän otti sen käsiinsä ja katseli sitä. Se oli pieni
kolmipiippunen taskurevolveri, vanhaa mallia; se oli vielä ladattu. Hän
pisti sen taskuunsa, otti hattunsa ja läksi ulos.



VI.


Koko tämän illan kello kymmeneen saakka kuljeskeli hän eri kapakoissa,
toisesta toiseen. Eräässä näistä tapasi hän Katjan, joka taas esitti
laulua "konnista tyranneista", joka "alkoi Katjaa suudella".

Svidrigailov juotti Katjaa ja posetivinsoittajaa, lakeijoita ja laulajia
ja kohta kirjuriakin. Nämä jälkimäiset, jotka kiinnittivät hänen
huomiotaan vinojen neniensä muotoon; toisella oli nenä kallistunut
oikeaan, toisella vasempaan. Tämä hämmästytti Svidrigailovia. Nämä
veivät hänet vihdoin erääseen puutarhaan, jossa hän maksoi koko
seurueen, edestä pääsymaksun. Puutarhassa oli ohut kolmivuotinen kuusi
ja kolme pensasta. Sitten oli salonki, todellisuudessa oluttupa, jossa
saattoi myös saada teetä ja jossa oli useita vihreitä pöytiä ja tuoleja.
Täällä oli joukko likasen näkösiä laulajia ja juopunut müncheniläinen
saksalainen punasine nenineen, joka suuresti ilostutti yleisöä. Molemmat
kirjurit alkoivat riidellä eräitten toisten kirjurien kanssa ja olivat
asianomaset jo tarttua toistensa tukkaan. Svidrigailov kutsuttiin heidän
sovintotuomarikseen. Neljännestunnin hän kuunteli heitä, mutta kaikki
huusivat niin ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta käsittää mitään.
Todennäköstä vain oli, että muuan oli varastanut ja myynyt varastamansa
esineen jollekin juutalaiselle, mutta myynnin jälkeen ei hän osottanut
mitään halua jakaa rahoja toverinsa kanssa. Näytti siltä kuin olisi
myyty esine ollut teelusikka, mikä kuului puutarhan omistajalle.
Svidrigailov korvasi viimein lusikan ja läksi.

Kello oli kymmenen tienoissa. Hän ei ollut vielä juonut pisaraakaan
viiniä ja puutarhassa nauttinut vain teetä, mutta tätäkin vain tavan
vuoksi. Ilta oli vilponen ja pimeä. Kaikilta suunnilta oli kasaantunut
tavattomia pilvimääriä. Ukkonen alkoi jyristä ja sade syöksyi pilvien
lomista taivaasta, ei pisaroina, vaan virtanaan. Salamoita seurasi
useampia peräkkäin. Tultuaan kotiin oli hän likomärkä. Hän avasi
kirjotuspöydän, otti rahat esiin ja repi joitakin papereja. Sitten aikoi
hän vaihtaa joitakin vaatekappaleita, mutta nähtyään, että rajuilmaa ja
sadetta jatkui, luopui hän aikeestaan, otti hattunsa ja läksi sulkematta
ovea perässään. Hän meni suoraan Sonjan luokse. Tämä oli kotona.

Hän ei ollut yksinään; neljä Kapernaumovin pientä lasta oli hänen
luonaan juomassa teetä. Hän vaikeni ja katseli kunnioittavasti
Svidrigailovia ja hänen likomärkää pukuaan, mutta ei lausunut sanaakaan.
Lapset heti juoksivat tiehensä kuvaamattoman kauhun vallassa.

Svidrigailov istuutui pöydälle ja pyysi Sonjaa istuutumaan viereensä.
Tämä valmistausi kainosti tottelemaan.

-- Sofia Semjonovna, sanoi Svidrigailov -- ehkä matkustan Amerikkaan ja
koska me ehkä näemme toisemme nyt viimeisen kerran, tulin tänne
toimittamaan joitakin asioita teidän luonanne. Te näitte tänään tuon
naisen? Minä kyllä tiedän, mitä hän sanoi teille, niin ettei teidän
tarvitse toistaa sitä. (Sonja hieman liikahti ja punastui.) Mitä teidän
pikku sisariinne ja veljeenne tulee, ovat he saaneet hyvän paikan ja
heidän rahansa ovat varmasti sijotetut. Tässä on kuitti; parasta on,
että kätkette sen. Sitäpaitsi annan teille kolme pankkiosotusta,
yhteensä kolmen tuhannen ruplan arvoset. Ne pitäkää te itseänne varten.
Te tarvitsette niitä, sillä tästä lähin ette enää saa elää kuin ennen.

-- Minä olen teille jo niin suuressa kiitollisuuden velassa
hyväntekojenne johdosta minua ja pieniä orpoja kohtaan... alkoi Sonja
nopeasti, -- että vaikka tunnunkin olevan sangen kiittämätön, pyydän
että...

-- Riittää, riittää!

-- Näistä rahoista olen sangen kiitollinen, Arkadi Ivanovitsh, mutta
minä en tarvitse niitä. Nyt yksin ollessani voin kyllä läväistä. Älkää
uskoko että se on kiittämättömyyttä! Mutta jos tahtositte tehdä näillä
rahoilla hyvän palveluksen, niin...

-- Ne ovat teidän omaisuuttanne, Sofia Semjonovna, ja minä pyydän teidän
ottamaan ne estelyittä, sillä minulla on vähän aikaa. Te tarvitsette
niitä. Rodion Romanovitshilla on kaksi tietä kuljettavanaan: joko ampuu
kuulan otsaansa tai menee Vladimiriin. (Sonja katsahti häneen
kummastuneena ja vavahti). -- Älkää tulko levottomaksi. Hän on itse
sanonut minulle kaikki, enkä minä siitä aijo puhua kenellekään. Te
olitte sangen oikeassa siinä, että hänen tulee ilmasta itsensä. Se on
hänelle edullisinta. Jos hän nyt matkustaa Siperiaan, niin kyllä kai te
seuraatte häntä? Niinhän asian laita on, vai miten? Ja jos niin on,
tarvitsette rahaa, ymmärrättekö? Hänen tähtensä niitä tarvitsette.
Jättäessäni ne teidän haltuunne on se vallan samaa kuin antaisin ne
hänelle. Sitä paitsihan te olette luvannut maksaa äitinne velan Amalia
Lippewechselille. Sen kuulin itse. Miksi otatte niin ajattelemattomasti
kantaaksenne moisia velvotuksia? Eihän tuon saksalaisen rouvan velka
koske teitä. Sillä lailla ei saa vaeltaa maailman läpi. Jos joku siis
kysyisi teiltä ... huomenna tai ylihuomenna ... niin älkää puhuko siitä,
että minä olen ollut luonanne, älkää näyttäkö rahoja, älkääkä sanoko,
että minä ne annoin. Ja nyt ... hyvästi! -- Hän nousi. -- Tervehtikää
Rodion Romanitshia. Apropos, antakaa Rasumihinin toistaseksi säilyttää
rahojanne. Tunnetteko Rasumihinin! Niin, luonnollisesti te hänet
tunnette. Hän ei ole mikään huono mies. Antakaa ne hänelle huomenna ...
tai kun aika on sopiva, mutta kätkekää ne hyvin siksi.

Sonja hypähti paikaltaan ja katseli Svidrigailovia surullisin
silmäyksin. Hänen teki mielensä tehdä joitakin kysymyksiä, mutta hän ei
tiennyt, miten hänen oli alotettava.

-- Aijotteko tosiaan lähteä ulos tällasessa ... sateessa?

-- Kun aikoo Amerikkaan, ei saa pelätä moista pientä sadetta, ha, ha!
Hyvästi, Sofia Semjonovna, pikku kyyhkyseni! Toivon teille pitkää ikää.
Te olette välttämätön toisia varten. Niin ... sanokaa Rasumihinille,
että minä pyysin teidän tervehtimään häntä. Sanokaa: Arkadi Ivanovitsh
Svidrigailov on pyytänyt minun tervehtämään teitä! Älkää unohtako sitä.

Hän läksi ja Sonja jäi seisomaan kummastuneena, pelästyneenä ja tumma,
painava epäluulo sydämessään.

Sittemmin saatiin tietää, että Svidrigailov samana iltana oli tehnyt
vielä kummallisemman ja odottamattomamman vierailun. Kellon ollessa
kahtakymmentä vailla kaksitoista saapui hän morsiamensa vanhempien
asuntoon Vasili-Ostrovin kolmannella linjalla olevan pienen prospektin
luona. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai koputettua ketään hereille, ja
hänen odottamaton käyntinsä sai aikaan suuren sekasorron. Mutta Arkadi
Ivanovitsh oli tahtoessaan mitä lumoavimman käytöstavan mies, niin että
heidän luulonsa, että hän oli juonut itsensä jossakin juovuksiin, pian
katosi. Hyväsydäminen ja ymmärtävä perheenäiti vieritti sairaloisen
miehensä pyörätuolin vastaanottohuoneeseen ja alkoi tapansa mukaan
ahdistaa tulevaa vävypoikaansa kysymyksillä. Hän ei nimittäin koskaan
tehnyt kysymystä suoraan, vaan alkoi aina hymyillen hieroa käsiään, ja
jos hän halusi tietää jotakin erikoista, esimerkiksi, mihin Arkadi
Ivanovitsh hyväntahtosesti määräisi häät, alkoi hän mitä uteliaimmin
kysellä Parisia ja sen hovielämää koskevia seikkoja, kunnes hän vihdoin
satamoi Vasili-Ostrovin kolmannelle linjalle. Toisessa tilaisuudessa
olisi Svidrigailov kunnioittavasti ja kernaasti kuunnellut hänen
lörpötyksiään, mutta nyt hän oli sangen kärsimätön ja vaati heti saada
tavata morsiantaan, vaikka hänelle sanottiin, että tämä jo oli
paneutunut maata. Morsiamen oli saavuttava; Arkadi Ivanovitsh ilmotti
hänelle heti, että hän oli joittenkin sangen painavien syitten vuoksi
pakotettu matkustamaan pois paikkakunnalta ja että hänellä sen vuoksi
oli viisi tuhatta ruplaa eri seteleinä, jotka morsiamen oli otettava
vastaan lahjana, koska hän jo kauvan oli tuumiskellut lahjottaa hänelle
tuon pikkusumman ennen häitä. Mitään loogillisempaa yhteyttä tämän
lahjan, hänen äkillisen matkansa ja välttämättömyyden välillä käydä
morsiamensa luona puoliyön aikaan ja rankkasateessa ei ilmennyt hänen
selityksestään, mutta siitä huolimatta toimitettiin asiat suuremmitta
mutkitta. Jopa olisivat tavalliset ah ja voi-huudahdukset --
levottomuuden ja kummastelun ilmasut -- tavattoman harvinaiset. Sen
sijaan olivat kiitollisuusvakuutukset paljon tulisemmat ja varmensi ne
vielä kaikkein järkevimmän äidin kyyneleet.

Arkadi Ivanovitsh nousi vihdoin paikaltaan, hymyili, suuteli morsiantaan
ja hyväili hänen poskeaan, sanoi pian palaavansa ja lukiessaan hänen
silmistään jonkullaista lapsellista uteliaisuutta, johon oli sekottunut
vakava, mykkä kysymys, muuttui hän taas miettiväiseksi, suuteli häntä
vielä kerran ja ajatteli suuttumus mielessä, miten kaikkein järkevin
äiti pian oli ottava haltuunsa hänen lahjansa. Hän heitti hyvästit ja
jätti kaikki tavattoman liikutetussa mielentilassa. Mutta äiti keksi
pian selityksen, mikä tuntui mitä epäuskottavimmalta ja todisti, että
Arkadi Ivanovitsh oli suuri mies, jolla oli viljalti tärkeitä toimia,
mies, joka oli korkeissa suhteissa ja sangen rikas ... eihän silloin
ollut ihmeellistä, jos hän, jolla oli niin paljon ajateltavaa, läksi
matkalle ja lahjotteli rahoja. Se tosin tuntui sangen houkkamieliseltä,
että hän tuli heidän luokseen vallan likomärkänä; mutta englantilaiset
esimerkiksi tapaavat olla usein paljon kummallisempiakin. Ylipäänsä ei
ylhäisillä ihmisillä ollut tapana kiinnittää huomiota siihen, mitä
toiset ihmiset ajattelivat tai puhuivat heistä, se ei tavannut
ujostuttaa heitä ollenkaan. Pääasia oli muka se, ettei ilmastaisi
sanaakaan tästä, sillä Jumala tietäköön, mitä voisi tapahtua, vaan rahat
oli pian saatettava varmaan talteen. Parasta kaikista oli se, ettei
Fedosja koko aikana ollut poistunut keittiöstä, ja nyt oli vain
varottava, ettei tuo vainukoira, rouva Rösslich, saisi vihiä asiasta
j.n.e. Istuttiin hereillä ja kuiskailtiin kello kahteen sydänyöllä;
morsian oli jo pitkän aikaa sitten paneutunut maata ikävissään ja sangen
miettiväisenä.

Svidrigailov kulki sydänyöllä sillan yli ja meni Pietarin puolelle. Sade
oli lakannut, mutta tuuli ulvoi. Häntä alkoi palella ja minuutin ajan
katseli hän hieman uteliaana, ikäänkuin kysyen Nevan tummaan veteen.
Mutta äkkiä tuli hänen liian kylmä, hän kääntyi ja läksi kulkemaan
prospektia kohti. Hän oli jo kulkenut pitkän matkaa tuota loppumatonta
prospektia, kompastuen esiinpistäytyviin puuportaisiin, mutta etsi siitä
huolimatta väsymättömästi jotakin prospektin oikealta puolelta. Hän oli
kerran ohikulkiessaan kiinnittänyt huomiota erääseen puurakennuksessa
olleeseen suureen ravintolaan, jonka nimi oli hänen hataran muistinsa
mukaan jokin sellainen kuin Adrianopel. Aivan oikein, ei hän ollut
erehtynyt. Ravintola oli tässä kolkossa seudussa niin huomattava piste,
ettei sen suhteen olisi voinut erehtyä mitä synkimmässä pimeydessäkään.
Hän oli pitkän, ijän mustentaman puutalon edustalla, josta myöhäsestä
hetkestä huolimatta loisti vielä valoa ja jossa ihmisiä liikkui
edestakasin. Hän meni sisään ja kysyi eräältä käytävässä oleskelevalta,
kehnosti puetulta palvelijalta, voisiko hän saada eri huoneen. Palvelija
tarkasteli häntä ja vei hänet käytävän läpi ahtaaseen, pieneen kamariin,
joka oli sijotettu eräitten porrasten alustaan. Mitään muuta ei ollut
vapaana; kaikki olivat kiinni. Palvelija katseli häntä kysyvästi.

-- Voinko saada teetä? kysyi Svidrigailov.

-- Kyllä.

-- Mitä teillä muuta on?

-- Vasikanpaistia, viinaa ja kaikellaisia kylmiä ruokia.

-- Antakaa minulle vasikanpaistia ja teetä.

-- Ei mitään muuta? kysyi palvelija hieman kummastuneena.

-- Ei, ei.

Mies poistui pettynein toivein.

-- Tästä paikasta olisi minun ennen pitänyt olla selvillä, ajatteli
Svidrigailov. -- Nähtävästi näyttää siltä kuin olisin juuri saapunut
jostakin A chantánt-kahvilasta ja siellä kokenut joitakin seikkailuja.
Olisipa hauskaa tietää, mitä ihmisiä täällä oikein käy ja jotka täällä
tapaavat viettää yönsä.

Hän sytytti kynttilän ja katseli ympärilleen. Huone oli niin pieni, että
se oli pieni hänen pituudelleenkin. Siinä oli vain yksi ikkuna. Vuode
oli likanen. Maalattu pöytä ja tuoli täyttivät melkein koko huoneen,
seinät olivat liitetyistä laudoista, ja peitetyt risasilla, epämääräsen
värisillä tapeteilla. Osa seinää ja kattoa oli kalteva, mutta syynä
siihen olivat portaat. Svidrigailov asetti kynttilän pöydälle, istuutui
vuoteen reunalle ja vaipui syviin ajatuksiin. Omituinen, keskeytymätön
kuiskiminen naapurin huoneessa herätti vihdoin hänen tarkkaavaisuutensa.
Hän nousi, piti kättään kynttilän edessä ja näki rakosen, josta
tunkeutui kynttilän valoa. Hän katsoi raosta ja huomasi toisessa
pikkuhuoneessa kaksi miestä, joista toinen seisoi paitahihasillaan
keskellä permantoa. Hän oli asettunut puhujan asentoon, seisoen
hajasäärin, jottei menettäisi tasapainoaan. Hän löi kädellä rintaansa ja
soimasi toista kiihtyneellä äänellä siitä, ettei tällä ollut mitään
arvoa, että hän itse oli vetänyt hänet loasta ja että hän saattoi ajaa
hänet tiehensä, koska mielensä teki. Ystävä, jota sillä lailla
soimattiin, istui tuolilla ja oli sellaisen ihmisen näkönen, jonka tekee
mieli väristä mutta ei voi; hän katseli puhujaa tylsin katsein, eikä
hänellä nähtävästi ollut aavistustakaan puheen sisällöstä. Pöydällä oli
loppuun palanut kynttilä, melkein tyhjä viinapullo, leipää, kurkkuja ja
teekeittiö. Svidrigailov luopui äkkiä tarkkaamisestaan ja istuutui taas
vuoteensa laidalle.

Palvelija, joka palasi tuoden teetä ja vasikanpaistia, ei voinut
pidättyä kysymästä: "Suvaitseeko herra mitään muuta?" Mutta saatuaan
toisen kerran kieltävän vastauksen, poistui hän vihdoin. Svidrigailov
joi lasin teetä lämpimikseen, mutta ei voinut syödä. Kuumekohtaus oli
ilmeisesti tulossa. Hän riisui molemmat takkinsa, kääriytyi peittoon ja
laskeutui vuoteelle. Hän oli suutuksissa. Olisi ollut paljon parempi,
jos nyt olisin ollut terve, ajatteli hän. Huone oli kolea, kynttilä
liekehti, myrsky vinkui nurkissa ja eräästä huoneen nurkasta kuului
rotan naverrusta. Hän makasi ja uneksi ja unikuvia pälyi hänen
mielessään. Hän koetti kiinnittää ajatuksensa johonkin esineeseen, mutta
hänen ei onnistunut tehdä sitä. "Ikkunojen edustalla sijaitsee
luultavasti puutarha..." ajatteli hän. "Kuulen puitten suhisevan. Ei
minua miellytä puitten suhinan kuuleminen yöllä myrskyssä ja pimeässä.
Se on inhottava ääni". Hän muisteli, että kulkiessaan Petrovskin puiston
ohi, oli hänet vallannut vastenmielinen tunne. Sitten ajatteli hän
laituria ja Neva-jokea ja hän tunsi samaa väristystä kuin Nevan vettä
katsellessaan. "Minä en ole koskaan pitänyt vedestä, en edes
maisemissa", ajatteli hän edelleen ja hänen oli hymyiltävä tuolle
omituiselle päähänpistolleen; "nyt pitäisi kaiken estetiikan alaa
koskevan kuitenkin olla minusta samantekevää, mutta siitä huolimatta
olen yhtä tarkka kuin villi eläin, joka myöskin etsii itselleen
paikkaa ... samallaisten olosuhteitten vallitessa... Minun olisi ollut
edullisempaa kääntyä Petrovskille, mutta kaikki tuntui minusta siellä
niin kylmältä! Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä mukavuudet. Mutta
miksi en sammuta kynttilää?" (Hän sammutti sen.) "Naapurini ovat myöskin
paneutuneet maata", ajatteli hän kun ei enää nähnyt valon loistavan
halkeamasta. "Nyt olisi sopiva hetki sinun, Marfa Petrovna, näyttäytyä.
Aika ja huone sopivat juuri siihen. Mutta nyt et sinä aijo tulla..."

Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän päivää ennen Dunetshkan
ahdistamistaan oli kehottanut Raskolnikovia uskomaan sisarensa Rasumihin
hoiviin... "Luultavasti tein sen, kuten Raskolnikovkin huomasi,
suututtaakseni itseäni. Hän on aito veitikka, tuo Raskolnikov! On
ottanut paljon kannettavakseen, kokenut paljon. Jos hän voi vetäytyä
pälkähästä, voi hänestä myös tulla jotakin. Kuitenkin riippuu hän
liiaksi kiinni elämässä. Siinä suhteessa ovat he kaikki ... arkoja
raukkoja. Piru heidät periköön, mitä se minua liikuttaa! Hän tehköön
kuin mielensä tekee!"

Hän ei voinut nukahtaa. Aika ajoin näyttäytyi Dunetshkan hahmo hänelle
ja häntä ahdisti väristys. "Ei, pois hän mielestäni!" ajatteli hän.
"Ennen kaikkea muuta. Miten naurettavaa ja omituista onkaan se, etten
koskaan ole tuntenut vihaa ketään kohtaan, en edes tuntenut tarvetta
kostaa jollekin! Eikö se ole huono, sangen huono merkki! En myöskään ole
ollut minkään kannan ja riidan ystävä, suutun harvoin... Sekin on huono
merkki! Ja minähän lupasin hänelle kaikkia ... hyi helvetti! Ja
kuitenkin olisi hän ehkä voinut tehdä minusta toisen ihmisen..." Hän
vaikeni ja puri hampaitaan. Dunetshkan kuva esiintyi taas hänelle
sellasena kuin hän oli ensi laukauksen ammuttuaan ja seisoessaan
kuolonkalpeana ja vavisten vaipunut revolveri kädessään; hän olisi
voinut tarttua häneen kaksi kertaa, eikä Dunja olisi voinut liikuttaa
kättäkään puolustuksekseen. Eikö hän ollut itse herättänyt häntä
tajuihinsa? Hän muisti, miten hän tällä hetkellä tosiaan oli tuntenut
sääliä Dunjaa kohtaan, miten tuska oli pusertanut hänen sydäntään...
"Voi!... Pois, tuhannen tulimaista, pois nämä ajatukset, pois, pois!..."

Hän alkoi menettää tajuntansa. Hän vaipui rauhattomaan uinailuun ja
kuumepuistatukset jättivät hänet rauhaan. Äkkiä hänestä tuntui, että
jokin juoksi hänen kätensä yli, ja heti sen jälkeen se juoksi toisenkin
jalan yli. Hän vavahti. "Se kai oli rotta", ajatteli hän. "Se johtuu
luonnollisesti siitä, että olen antanut lihan olla pöydällä..." Hän ei
tuntenut vähintäkään halua nousta ja ajaa pois sitä. Mutta äkkiä tunsi
hän taas jotakin, joka juoksi jalan yli. Hän nousi ja sytytti kynttilän.
Kuumepuistatuksista väristen kumartui hän vuoteen yli, mutta ei voinut
nähdä mitään. Sitten tempasi hän peiton luokseen ja puisti sitä ja
silloin hypähti raitille rotta. Hän alkoi tavotella sitä, mutta se ei
juossut vuoteesta, vaan kiisi ympäri paikasta toiseen, hiipi hänen
sormiensa lomitse ja pakeni vihdoin päänaluksen alle. Hän heitti
päänaluksen pois ja hänestä tuntui heti siltä kuin jokin esine juoksisi
hänen rinnalleen ja hiipisi hänen selkäänsä pitkin paidan alla. Hän
pelästyi niin, että hän -- heräsi. Oli pimeätä ja hän oli vuoteessa
peittoon käärittynä. Myrsky raivosi edelleen ulkona. "Hyi, miten
inhottavaa", ajatteli hän.

Hän nousi ja istuutui vuoteen reunalle selkä ikkunaa vasten. Kostea ilma
tunkeutui huoneeseen, jonka vuoksi hän kääri vuodepeitteen ympärilleen.
Hän istui siten pimeässä mitään ajattelematta. Mutta äkkiä syntyi
hänessä unikuva toisensa jälkeen; alkua ja loppua, yhtenäisyyttä vailla
olevia ajatuksia väikkyi hänen mielessään. Vihdoin vaipui hän kevyeen
horrostilaan. Äkkiä alkoi hän tuntea vastustamatonta ja kiihkeätä halua
kukkasiin. Pelkät kukat täyttivät hänen mielikuvituksensa. Viehättävä
maisema näyttäysi hänen katseelleen. Oli kaunis ja lämmin päivä,
helluntaipäivä. Hän näki rikkaan, uhkean, englantilaiseen malliin
rakennetun huvilan, jota ympäröivät tuoksuvat kukkapenkit. Verandan
peittivät kiertokasvit ja täyttivät ruusut; valosat, vilposet portaat
olivat peitetyt pehmeillä, kallisarvoisilla matoilla, ja koristellut
harvinaisilla kasveilla, jotka olivat sijotetut kiinalaisiin astioihin.
Erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan muutamat valkoset hienot
narsissit, vaaleanvihreissä, mehevissä astioissa. Ne levittivät
ympärilleen voimakasta, aromatista tuoksua. Hän voi vaivoin irtautua
niiden katselemisesta. Vihdoin nousi hän portaita ylös ja astui suureen
ja korkeaan saliin. Myös täällä oli kukkia ikkunoissa, avoimissa ovissa,
terassilla, kaikkialla, mihin hän käänsi katseensa. Lattia oli peitetty
äsken niitetyllä, tuoksuvalla ruoholla, ikkunat olivat auki ja heikko
tuulenhenki kulki huoneen läpi. Linnut visertelivät ikkunan alla. Mutta
keskellä salia oli pöydällä -- ruumisarkku. Tämä arkku oli peitetty
valkosella "gros de naples'illa" sekä kukkakiemuroitten kiehtoma. Siinä
lepäsi nuori tyttö, joka oli puettu valkoseen tyllipukuun ja kokonaan
kukkien peitossa. Hänen kätensä, jotka muistuttivat marmoria, olivat
ristissä rinnalla. Avonainen, vaalea tukka oli kukkaseppeleen peitossa.
Näitten kasvojen ankara profili näytti olevan marmoriin veistetty.
Mutta siitä hymystä, mikä oli kalpeilla huulilla, saattoi lukea
tavatonta tuskaa, joka ei mitenkään ollut lapsekasta, ja mykkää,
sydäntäkouristavaa valitusta. Svidrigailov tunsi tuon nuoren tytön.
Tämän arkun ääressä ei ollut mitään pyhimyksenkuvaa, ei siinä palanut
mitään vahakynttilää, ei myöskään luettu vainajan puolesta mitään
rukouksia. Tuo nuori tyttö oli muuan itsemurhaajatar ... hän oli
upottanut itsensä. Hän oli vain neljätoista vuotias ja hänen sydämensä
oli jo murskattu. Kauhea onnettomuus oli täyttänyt tämän enkelimäisen
puhtaan pelolla ja kauhulla ja peittänyt hänen lapsellisen tajuntansa
ansaitsemattomalla häpeällä, oli aiheuttanut hänen viimesen epätoivon
huudahduksensa, oli ajanut hänet myrskyyn ja pimeään kuolemassa
vapautuakseen kunniattomuudestaan...

Svidrigailov heräsi taas täyteen tajuntaansa, nousi ja istuutui ikkunan
ääreen, jonka hän avasi. Kylmä tuuli puhalsi jäisenä häntä vastaan.
Ulkopuolella oli tosiaan puutarha, jonkillainen ilonpitopaikka.
Sadepisaroita syöksyi puunoksista ikkunan kautta sisään ja ympärillä oli
pimeätä kuin haudassa. Noin viisi minuttia nojasi Svidrigailov käsiään
ikkunapuitteita vasten ja tuijotti pimeyteen. Silloin kajahti
kanuunanlaukaus ja heti sen jälkeen kuului vielä yksi. "Ah, signaali!
Vesi nousee", ajatteli hän. "Ennen aamua tulvii se matalammalla oleville
katuosille, virtaa holveihin ja kellareihin ja ajaa esiin maanalaset
rotat. Myrskyssä ja sateessa alkavat ihmiset laahata omaisuuttaan
korkeammalla sijaitseviin kerroksiin... Mitähän kello mahtaneekaan
olla?" Tuskin oli tämä ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin
lähellä oleva kello löi kolme. "Vai niin. Tunnin kuluttua päivä koittaa.
Miksi viivyttelisin kauempaa? Nyt menen suoraan Petrovskiin ja etsin
siellä jonkin pensaston, joka on niin sateen kostuttama, että siitä ensi
kosketuksella putoo miljoonia pisaroita päälleni". Hän sulki ikkunan,
sytytti kynttilän, puki ylleen molemmat takkinsa ja meni kynttilä
kädessä käytävään löytääkseen jostakin nurkasta nukkuvan palvelijan,
jolle hän aikoi suorittaa maksun, ennenkuin läksisi majatalosta. "Sopiva
aika, hän ei olisi voinut valita parempaa!"

Hän etsi kauvan laajassa käytävässä ennenkuin saattoi tavata ketään. Hän
aikoi juuri huutaa ääneensä, kun hän äkkiä keksi jonkin omituisen
esineen oven ja vanhan kaapin välissä olevassa pimeässä nurkassa. Hän
kumartui ja näki lapsen, joka oli peitetty rääsyihin, pienen
viisivuotiaan tytön, joka värisi ja itki. Hän ei näyttänyt pelästyvän
Svidrigailovia, vaan tuijotti tylsän kummastuneena häntä suurine,
mustine silmineen ja nyyhkytti kuten lapset tapaavat tehdä pitkän aikaa
itkettyään ja alettuaan tuntea itsensä jonkun verran lohdutetuiksi.
Lapsen pikku kasvot olivat kalpeat ja laihat ja hän oli kalpea kylmästä.
Mutta miten oli hän tullut tänne? Svidrigailov kysyi sitä häneltä. Hän
tuli äkkiä elosaksi ja alkoi kertoa lapsellisella äänellään, että hän
oli särkenyt kupin ja että äiti aikoi lyödä häntä. Hänen kertomuksestaan
saattoi ymmärtää, että hän oli vähän rakastettu lapsi ja että äitinsä
häntä usein löi, joka äiti luultavasti kuului kyökkihenkilökuntaan.
Särettyään kupin oli tyttö sateessa juoksennellut pihalla ja vihdoin
keksinyt tämän piilopaikan, jossa hän oli viettänyt kaiken yönsä
pimeässä, itkien ja väristen kylmästä ja tuskasta. Svidrigailov otti
hänet käsivarrelleen, meni huoneeseensa, pani hänet istumaan polvelleen
ja riisui hänet. Risaset kengät olivat niin märät kuin ne olisivat
kaiken yötä olleet vesilätäkössä. Svidrigailov pani hänet sänkyyn ja
kietoi hänet kiireestä kantapäähän peittoon. Tyttö nukahti heti ja hän
vaipui syviin ajatuksiin.

-- Sepä vain puuttui, että minä alkaisin hoidella tätä lasta. Minkä
tyhmyyden olenkaan tehnyt! sanoi hän harmistuneesti.

Vastentahtosesti tarttui hän kynttilään etsiäkseen palvelijaa ja niin
pian kuin mahdollista poistuakseen. Mutta hän ei voinut ensin olla
katsomatta, nukkuiko lapsi hyvin. Varovasti kohotti hän peittoa. Tyttö
nukkui turvallisesti. Hän oli lämmennyt ja kalpeat posket olivat
punaset. Mutta tämä puna oli luonnottoman näköstä.

-- Näyttää siltä kuin hän olisi saanut lasillisen viinaa, ajatteli
Svidrigailov. "Punasia huulia polttaa ... mutta ... mitä tämä
merkitsee ... pitkät, mustat kulmakarvat värisevät, silmäluomet
kohottautuvat ja niiden lomitse tuikkii viekas, terävä, vaan ei mikään
lapsellinen silmä aivan kuin tyttö olisi teeskennellyt. Aivan niin
onkin, huulet avautuvat, suupielet värähtelevät, aivan kuin tyttö
koettaisi pidätellä naurua. Mutta nyt ei hän voi pidättää kauvempaa, hän
nauraa! Se on raakaa, uhmaavaa naurua, joka huonosti sopii hänen
lapsenkasvoilleen. Ne ovat muuttuneet ranskalaisen kamelinaisen
julkeiksi kasvoiksi. Kas ... nyt avaa hän molemmat silmänsä ja katselee
minua hehkuvin katsein!" Tässä naurussa, näissä silmissä ja kasvojen
koko ilmeessä oli jotakin kuvaamattoman vastenmielistä ja hylkivää.
"Viisivuotias lapsi!... Mitä tämä merkitsee!"... kuiskasi Svidrigailov
tuskan valtaamana.

Nyt käänsi tyttö hehkuvat kasvonsa häneen päin ja ojensi kätensä... "Ha,
sinä kirottu!..." huudahti Svidrigailov ja nosti samana hetkenä
raivosena nyrkkiään mutta samana hetkenä hän heräsi.

Hän makasi vuoteella peittoon kietoutuneena kuten ennenkin, kynttilä oli
sammunnut ja päivänvalo alkoi virrata ikkunasta.

-- Taas mielikuva! Hän nousi suuttuneena ja hänestä tuntui kuin olisivat
jäsenensä murskatut. Ulkona näkyi olevan sankkaa usvaa, eikä saattanut
havaita ainoatakaan esinettä. Kello oli lähes viisi. Hän oli nukkunut
liian kauvan.

Hän nousi ja riisui yltään märät vaatteensa. Tuntiessaan revolverin
taskussaan, otti hän sen esiin ja tutki tarkoin oliko se ladattu, sitten
hän istuuntui, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti ensi sivulle
suurin kirjaimin pari riviä. Luettuaan ne vaipui hän syviin ajatuksiinsa
ja nojasi kyynärpäitään pöytään. Revolveri ja muistikirja olivat hänen
vieressään. Kärpäset olivat heränneet ja tulvivat nyt paistin ympärillä,
joka oli pöydällä. Hän katseli niitä kauvan ja koetti vangita yhtä
niistä oikealla kädellään. Hän jatkoi kauvan näitä yrityksiään, kunnes
itse huomasi kykenemättömyytensä, nousi ja läksi ulos vakain askelin.
Minuutin kuluttua oli hän kadulla.

Paksu, maidonvärinen usva lepäsi kaupungin yli. Svidrigailov kulki
likasta katukäytävää suunnaten matkansa jokea kohti. Ja ajatuksissaan
hän näki veden, Petrovskin saaren, märän ruohon, puut ja pensaat ja
vihdoin erään pensaikon ... hän katseli talorivejä voidakseen siirtyä
toisiin ajatuksiin. Hän ei tavannut jalankulkijoita tai roskia
matkallaan. Keltaseksi maalatut puutalot suljettuine ikkunaluukkuineen
olivat surkean näköset. Kylmä ja kosteus tunkeutuivat hänen lävitsensä,
ja hän alkoi väristä. Siellä täällä näki hän puotikylttejä ja hän luki
ne tarkkaavasti. Nyt loppui jalkakäytävä. Hän oli suuren kivimuurin
edustalla. Likanen, värisevä pieni koira juoksi häntä koipien välissä
hänen ohitsensa. Muuan juopporatti makasi viittaan käärittynä suoraan
jalkakäytävän yli, kasvot alaspäin. Hän katseli tätä ja kulki edelleen.
Pitkän aikaa kulettuaan eteenpäin, näki hän vasemmalla korkean
vartiotornin. "Tässä on hyvä paikka", ajatteli hän. "Miksi viitsisin
mennä Petrovskiin saakka? Tässä on ainakin virallinen todistaja." Hän
kääntyi tuota suurta rakennusta kohti, jossa oli suuri vartiotorni ja
joka oli poliisiasema. Korkean, suljetun portin ääressä seisoi pieni
mies, joka oli puettu harmaaseen sotilasviittaan ja jolla oli palokunnan
messinkikypärä päässään. Unisin katsein tarkasteli hän Svidrigailovia.
Hänen kasvonsa ilmaisivat sitä jyrkkyyttä, mitä usein tapaa Israelin
jälkeläisissä. Svidrigailov ja kypäräkoristeinen israeliitti
tarkastelivat toisiaan vaijeten. Jälkimmäinen ei pitänyt siitä, että
muuan vieras henkilö oli hänen edessään kolmen askeleen etäisyydellä ja
katseli häntä terävästi sanaakaan puhumatta.

-- Mikä teidän on? Mitä teillä täällä on tekemistä? kysyi hän asentoaan
muuttamatta.

-- Ei mitään, ystäväni. Hyvää huomenta, vastasi Svidrigailov.

-- Täällä ette saa olla.

-- Aijon tehdä matkan vieraisiin maihin.

-- Vieraisiin maihin?

-- Amerikkaan!

Svidrigailov otti esiin revolverin. Israeliitti rypisti silmäkulmiaan.

-- Mitä te teette? Tuollaset kujeet eivät kelpaa täällä.

-- Se on minusta vallan samantekevää. Paikka on sopiva. Kun sinulta
kysytään, voit sanoa, että minä matkustin Amerikkaan.

Hän pani revolverin oikealle ohimolleen.

-- On kielletty tekemästä mitään tuollasta täällä, sammalsi israeliitti,
joka oli tullut levottomaksi ja levitti silmiään niin paljon kuin
mahdollista.

Laukaus pamahti.



VII.


Saman päivän iltana meni Raskolnikov kello kuuden ja seitsemän välillä
äitinsä ja sisarensa asuntoon ... Rasumihinin heille osottamaan
asuntoon. Käytävä oli kadulta. Raskolnikov tuskin tiesi, oliko hänen
mentävä sisään vai ei, vaikka hän vastustamattomasti oli tehnyt
päätöksensä eikä tahtonut mistään hinnasta luopua siitä. "Sehän on saman
tekevää, eiväthän he tiedä mitään", ajatteli hän, "ja pitävät minua
puolihulluna"... Hänen vaatteensa olivat likaset ja risaset. Hän oli
viettänyt koko edellisen yön paljaan taivaan alla. Hänen kasvonsa olivat
melkein tuntemattomat väsymyksestä, huonosta ilmasta ja
sieluntaisteluista, joita oli kestänyt neljänkolmatta tunnin ajan. Hän
oli viettänyt yönsä, herra ties, missä, mutta tehnyt päätöksensä.

Vihdoin naputti hän ovelle. Äiti avasi sen. Dunetshka ei ollut kotona.
Palvelijatarkin oli sattumalta poissa. Alussa oli Pulcheria Alexandrovna
sanaton mitä ilosimmasta kummastuksesta. Sitten tarttui hän poikaansa
molempiin käsiin ja veti hänet huoneeseen.

-- Vihdoinkin olet täällä! huudahti hän sammaltaen ilosta. -- Älä suutu
minuun, Rodja, että olen niin tyhmä ja otan sinut vastaan kyynelin. Minä
en itke, minä nauran. Sinä näet minun itkevän, mutta se tapahtuu ilosta.
Minulla on tuo tyhmä tapa saada pian kyyneliä silmiinsä. Sitä on
jatkunut isäsi kuolemasta saakka. Minä itken niin helposti kaiken
johdosta, mitä tapahtuu. Istu, rakas lapseni! Minä näen että sinä olet
väsynyt. Mutta voi miten sinä olet likainen!

-- Minä olin ulkona sateessa eilen, äiti... alkoi Raskolnikov.

-- Mitäpä siitä, mitäpä siitä! keskeytti hänet Pulcheria Alexandrovna.
-- Sinä kai luulet, että minä vanhan tapani mukaan alan tutkia sinua!
ole levollinen vaan! Minä ymmärrän kaikki ja tunnen jo millä lailla
kaikki täällä tapahtuu, ja huomaan, että kaikki toimitetaan viisaammin
ja paremmin kuin kotonamme. Minä tunnustan kuitenkin, että minun on
mahdoton ymmärtää sinun aikeitasi, enkä minä aijo vaatia sinulta mitään
tiliä siitä. Jumala yksin tietää, mitä suunnitelmia ja tuumia sinä
haudot päässäsi. Pitäisikö minun aina nyhtästä sinua ja kysyä: "Mitä nyt
ajattelet?" Mutta Jumalani ... miten seison tässä puhelemassa! Näes,
Rodja, minä olen lukenut väitöskirjasi kolmannen kerran. Dimitri
Prokofjitsh on hankkinut meille sen. "Miten olen naurettava," ajattelin
itsekseni ... sitä hän siis tuumailee ja se on arvotuksen ratkaisu. Ehkä
hänellä nyt on uusia ajatuksia mielessään ja minä kiusaan häntä. Paljoa
en siitä ymmärrä, se johtuu itsestäni.

-- Antakaa minun nähdä se, äiti!

Raskolnikov otti aikakauslehden ja heitti nopean silmäyksen
tutkielmaansa. Vaikka hänen tilansa ja mielenlaatunsa puhuivatkin
vastaan, oli hänellä kuitenkin se mielunen tunne, joka valtaa jokaisen
kirjailijan nähdessään ensimmäisen teoksensa painettuna. Sitä paitsi oli
vakuuttajana myös hänen ikänsä, kolmekolmatta vuotta. Mutta luettuaan
joitakin rivejä, rypisti hän otsaansa ja hänet valtasi syvä kaihon
tunne. Hän muisti kaikki ne sisäset taistelut, jotka hän oli taistellut
kolmen viime kuukauden kuluessa. Harmistuneena ja suuttuneena heitti hän
tutkielman pöydälle.

-- Miten olen tyhmä, Rodja, joka en aikaisemmin havainnut, että
sinusta tulee yksi maamme etevämpiä oppineita. Ja sinua on ruvettu
pitämään mielipuolena, ha, ha, ha! Oletko kuullut, että he tosiaan
uskoivat sinun olevan hullun? Voi niitä pässinpäitä, miten voisivat he
ymmärtää, mitä järki merkitsee. Ja ajatteles, Dunetshkakin melkein uskoi
samaa ... ajattele. Autuas isä-vainajasi lähetti ensi kertaa jotakin
sanomalehteen ... ensin muutamia runoja (minä olen kätkenyt
käsikirjoituksen ja näytän sen sinulle), ja suuremman novellin; (minä
pyysin häneltä, että hän antaisi kirjottaa sen minulle puhtaaksi). Miten
pyysimmekään, että se julastaisiin ... mutta sitä ei julaistu. Jo kuusi,
seitsemän päivää aikasemmin, Rodja, olin sangen onneton, nähdessäni
sinun vaatteesi ja ajatellessani, miten sinä olet puettu, Minä huomaan
nyt, että sekin oli tyhmää. Sillä jos sinä vain tahdot, voit sinä
kyvylläsi ja järjelläsi saada kaikkea, mitä tahdot. Sinä et vielä tahdo,
sinä puuhailet jotakin vielä tärkeämpää.

-- Eikö Dunja ole kotona, äiti?

-- Ei, Rodja, nykyään on hän harvoin kotona. Minä saan niin usein olla
yksin. Dimitri Prokofjitsh tulee usein luokseni ja silloin puhumme aina
sinusta. Minä olen hänelle sangen kiitollinen. Hän rakastaa ja
kunnioittaa sinua. Minä en juuri halua sanoa sisarestasi, että hän olisi
vähemmän kunnioittava minua kohtaan, enkä minä valitakaan; hänellä on
tapansa ja minulla on omani. Hän salaa kuitenkin jotakin minulta,
vaikken minä koskaan ole luonnollisesti aivan vakuutettu siitä, että
Dunja on järkevä ja että hän rakastaa sekä sinua että minua ... mutta
minä en tiedä, miten tulevaisuuden laita on. Sinä, Rodja, saatoit minut
niin onnelliseksi käynnilläsi. Kun hän tulee kotiin, sanon hänelle:
"Sinun poissa ollessasi oli veljesi täällä, mutta sano nyt minulle,
missä olit." Ei sinun, Rodja, ollenkaan tarvitse hävetä minua, tule
luokseni niin usein kuin voit ... ellei sinulla ole aikaa ... no,
silloin ei sitä voida auttaa. Minä voin odottaa. Minä tiedän, että sinä
rakastat minua, siinä kyllin. Minä luen väitöskirjaasi, kuuntelen, mitä
muut sanovat sinusta ja toivon, että sinä käyt toisinaan luonani. Mitä
minä muuta tarvitsenkaan? Nythän sinä myös olet tullut tänne
lohduttaaksesi äitiäsi, sen ymmärtää niin hyvin...

Pulcheria Alexandrovna alkoi uudelleen itkeä.

-- Nyt on taas hullusti, älä katso minua, minä olen houkkio. Mutta miksi
jään tähän istumaan! lausui hän hypähtäen paikaltaan. -- Minulla on
kahvia, enkä tarjoa sitä sinulle ollenkaan. Nyt saat heti kupillisen.
Sellainen vanha egoisti minä olen.

-- Ei kiitos, äiti, älkää hommatko; minä lähden heti. Sen vuoksi en
tullut. Kuulkaa minua hetkinen, minä pyydän.

Pulcheria Alexandrovna astui alakulosena lähemmäksi.

-- Äiti, mitä tahansa tapahtuneekin, mitä tahansa kuulettekaan minusta,
mitä tahansa minusta sanottaneenkaan ... rakastatteko minua aina yhtä
suuresti kuin nyt? kysyi Raskolnikov äkkiä sydämmellisesti ja hellästi
ikään kuin ei olisi tiennyt mitä sanoi tai punnitsematta sanojaan.

-- Rodja, Rodja, mikä sinun on? Miten voit kysyä sillä lailla? Kukapa
sinusta voisi sanoa mitään pahaa! Jospa sitä kuulisin, en saattaisi
uskoa sitä ja minä ajaisin tieheni sen, joka koettaisi panetella sinua.

-- Minä olen tullut tänne vakuuttamaan, että minä olen aina rakastanut
teitä, ja minua ilahuttaa, että olemme molemmat tällä hetkellä yksin ...
ettei Dunetshka ole täällä. Minä olen tullut sanomaan teille, että
vaikka te tulettekin onnettomaksi, rakastaa poikanne teitä kuitenkin
korkeammin kuin hän rakastaa itseään ja ettei hän koskaan ole ollut
kylmä sinua kohtaan, eikä koskaan lakkaa rakastamasta sinua... Ja tämä
riittäköön nyt.

Pulcheria Alexandrovna syleili häntä vaijeten, painoi hänet rintaansa
vasten ja itki.

-- Miten kanssasi käynee, Rodja, en tiedä. Minä olen kaiken aikaa
ajatellut, että me olimme sinulle vaivana. Nyt voin käsittää, sanoi hän
vihdoin, että suuri kärsiminen odottaa sinua ja että sinä juuri sen
vuoksi olet niin huolehtinut. Minä olen kauvan odottanut, että sellainen
ilmenisi, Rodja. Suo anteeksi, että alan puhua siitä, mutta minä
ajattelen sitä aina, enkä voi nukkua öisin. Eräänä yönä näki sisaresi
unta sinusta ja puhui ääneensä. Tosin kuulin jotakin, mutta mitään en
ymmärtänyt. Koko aamun olen kuljeskellut kuin kuolemaan tuomittu. Minä
odotin, aavistin jotakin, ja nyt se on tullut, Rodja. Rodja, miten on
asian laita? Aijotko matkustaa pois?

-- Kyllä, minä matkustan.

-- Sitä juuri arvelin! Jos sinun on välttämätöntä, lähteä, voimmehan
Dunja ja minä seurata mukana, siinä tapauksessa että sinä niin haluat.
Ymmärrätkö, Rodja, minä tahdoin illalla vastaanottaa _hänet_
tyttärenäni. Dimitri Prokofjits auttaa meitä. Mutta ... mihin ... aijot
sinä matkustaa?

-- Hyvästi, äiti!

-- Mitä, jo tänään? huudahti äiti kuin kadottaisi hänet ainiaaksi.

-- Minä en voi viipyä kauvempaa. On jo aika minun ...

-- Mutta enkö minä voi seurata sinua?

-- Ette. Mutta langetkaa polvillenne ja rukoilkaa puolestani. Teidän
rukouksenne ehkä kuullaan.

-- Tule, niin teen ristinmerkin ylitsesi ja siunaan sinut. Oi, Jumalani,
mitä me teemme!

Raskolnikov oli iloinen, tavattoman iloinen siitä, että oli yksin
äitinsä kanssa. Hänen sydämmensä oli äkkiä muuttunut pehmeäksi. Hän
heittäysi äitinsä eteen ja suuteli hänen jalkojaan. He syleilivät
toisiaan ja itkivät. Pulcheria Alexandrovna ei ihmetellyt enempää ja
lakkasi tekemästä kysymyksiä. Hän oli jo kauvan aavistanut, että jokin
kauhea kohtaisi hänen poikaansa.

-- Rodja, kalleimpani, esikoiseni, sanoi hän nyyhkyttäen. Nyt sinä taas
olet sellanen kuin sinä olit pikku poikana, silloin sinä myös tulit
luokseni, syleilit ja suutelit minua. Silloin kun isä vielä oli elossa
ja me elimme köyhyydessä, oli sinun omistamisesi lohdutuksemme. Sitten
hautoisimme hänet ... oi, miten usein olemmekaan yhdessä itkeneet hänen
haudallaan! Nyt olen jo kauvan aavistanut, että meitä uhkaa onnettomuus.
Heti nähtyäni sinut tänne tultuamme ajattelin heti, että tuo kamala
hetki oli tullut. Rodja, Rodja, et kai sinä matkusta heti?

-- En.

-- Saanko nähdä sinut vielä kerran?

-- Kyllä, kyllä minä tulen.

-- Rodja, älä suutu minuun siitä, että teen sinulle niin useita
kysymyksiä, mutta sano minulle ainoastaan, lähdetkö pitkälle matkalle?

-- Sangen pitkälle.

-- Mitä sinä teet? Odottaako sinua jokin tuottava toimi?

-- Minä otan vastaan, mitä Jumala antaa minulle... Oi, rukoilkaa
puolestani!

Raskolnikov läheni ovea, mutta äitinsä pidätti häntä ja katsoi häntä
epätoivoisena.

-- Nyt on minun mentävä, sanoi Raskolnikov katuen syvästi sitä, että oli
tullut.

-- Ei ainaseksi! Eikö totta, ei ainaseksi, vai miten... Sinähän tulet
kerran, tulet ehkä huomenna?

-- Kyllä, kyllä, kyllä minä tulen... Hyvästi!

Hän tapausi vihdoin vapaaksi.

Ilta oli kaunis, leuto ja valosa. Jo aamupuolella oli se alkanut selitä.
Raskolnikov kulki kotiaan kohti nopein askelin, sillä hän mieli saattaa
kaikki järjestykseen ennen auringonlaskua. Mennessään portaita ylös
asuntoonsa näki hän, että Nastasja tarkkaavasti katseli häntä. Hän heti
epäili, että joku odotti häntä ja ajatteli inholla, että se saattaisi
mahdollisesti olla Porfyrius. Mutta saavuttuaan huoneeseensa ja
avattuaan oven, näki hän Dunjan edessään. Hän oli vaipunut syviin
ajatuksiin ja oli kauvan odottanut veljensä tuloa. Raskolnikov jäi
seisomaan liikkumattomana kynnykselle. Dunja nousi pelästyneenä sohvalta
ja jäi seisomaan veljensä eteen. Hänen silmäyksensä ilmasivat samalla
kertaa kauhua ja loppumatonta tuskaa. Raskolnikov ymmärsi heti, että
sisarensa tiesi kaikki.

-- Tulenko sisään luoksesi, vai menenkö heti tieheni? kysyi hän
epäilevästi.

-- Minä olen kaiken päivää ollut Sofia Semjonovnan luona. Me olemme
molemmat odottaneet sinua. Me uskomme vallan varmasti, että sinä tulisit
tänne.

Raskolnikov astui sisään ja vaipui uupuneena tuolille.

-- Minä olen niin väsyksissä, Dunja ja kuitenkin haluaisin tällä
hetkellä olla täydelleen oman itseni herra.

Hän heitti epäluulosen silmäyksen sisareensa.

-- Missä olit koko yön?

-- Minä en vallan muista sitä. Näetkö, sisar, minä tahdoin tehdä lopun
kaikesta, ja siksi kuljin pitkin Nevan rantaa. Sen voin muistaa. Siellä
halusin tehdä lopun kaikesta, mutta ... minä en voinut saada itseäni
sitä tekemään, kuiskasi hän ja katsoi taas epäilevästi Dunjaan.

-- Jumalan kiitos! _Juuri sitä_ minä ja Sofia Semjonovna pelkäsimme.
Sinä siis vielä luotat elämään! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

Raskolnikov nousi katkerasti.

-- Minä en usko mitään. Mutta minä olin juuri äitini luona, syleilin
häntä ja yhdessä vuodatimme kyyneleitä. Minä en usko mitään ... ja
kuitenkin kehoitin häntä rukoilemaan puolestani. Jumala tietäköön, mitä
se merkitsee, Duneshka. Minä en ymmärrä sitä.

-- Sinä olit hänen luonaan! Sinä sanoit hänelle sen! lausui Dunja
pelästyneenä. Saatoitko tosiaan sanoa sen hänelle?

-- En, minä en sanonut sitä hänelle... Mutta hän ymmärsi paljon. Minä
olen vakuutettu siitä, että hän ainakin on arvannut puolet. Minä en myös
tosiaan tiedä, miksi menin hänen luokseen. Dunja, minä olen kurja
ihminen!

-- Voisitko _sinä_ olla kurja ihminen, joka olet päättänyt ottaa syyn
niskoillesi! Vai etkö aijo tehdä sitä!

-- Kyllä, sen aijon Mutta minä en uskonut voivani kestää häpeätä ja
siksi minä aijoin upottaa itseni. Mutta seisoessani veden ääressä
ajattelin, että koska tähän asti olin pitänyt itseni vahvana, en nytkään
tahdo paeta häpeätä... Onko se ylpeyttä, Dunja?

-- Kyllä, Rodja se on ylpeyttä.

Raskolnikovin silmät salamoivat, ja hän näytti iloitsevan sitä, että
vielä saattoi olla ylpeä.

-- Siskoni, et kai sinä usko, että minä yksinkertaisesti pelkäsin vettä?
Kysyi Raskolnikov tuskallisesti hymyillen ja katsellen sisartaan silmiin.

-- Vaiti, Rodja! huudahti Dunja katkerasti.

Vaitioloa kesti parisen minuuttia. Raskolnikov istui lattiaan tuijottaen
miettivin ilmein. Dunja seisoi pöydän toisen pään ääressä ja katseli
häntä surullisesti. Äkkiä nousi hän paikaltaan.

-- On jo myöhästä. Minä menen nyt heti ilmasemaan itseni. Mutta minä en
tosiaan tiedä, miksi sen teen.

Suuret kyyneleet vierivät Dunjan poskipäillä.

-- Sinä itket, siskoseni. Voitko ojentaa minulle kätesi.

-- Oletko voinut epäillä sitä? Dunja syleili veljeään sydämmellisesti.

-- Sinähän sovitat puolet rikoksestasi sillä, että ilmaset itsesi ja
otat syyn omille harteillesi! huudahti Dunja puristaen veljeään itseensä
ja suudellen häntä.

-- Rikoksestani? Mistä rikoksesta? huudahti Raskolnikov hetkellisen
raivon puuskan valtaamana. Voisiko se olla rikos, että olen surmannut
ilettävän, vahingollisen madon, vanhan pantinottajan, josta ei ollut
hyötyä kenellekään, joka imi köyhiä? Minä en ajattele, eikä mieleeni
johdukaan sen aikomus sovittaa sitä. Miksi huudetaan minulle joka
suunnalta: "Rikollinen! Rikollinen!" Nyt vasta tunnustan pelkuruuteni
koko hulluuden, nyt, päätettyäni antaa tämän hyödyttömän häpeän langeta
ylitseni. Tämä päätös todistaa vain sieluni köyhyyttä ja ehkä myös ...
kuten Porfyrius selitti sen minulle.

-- Veli, veli, mitä sinä sanot! Sinähän olet vuodattanut verta! lausui
Dunja epätoivoisena.

-- Kaikki vuodattavat verta, jatkoi Raskolnikov melkein suunniltaan.
Sitä virtaa ja valuu maan päällä aikojen alusta kuin vesiputous, sitä
vuodatetaan kuin samppanjaa ja kuitenkin tulee asianomainen kruunatuksi
Kapitoliolla ja nimitetään ihmiskunnan hyväntekijäksi. Käytä silmiäsi ja
katso tarkkaavasti ympärillesi! Minä itse tahdon vain hyvää ja olisin
tehnyt sata tuhatta hyvää työtä tämän ainoan tyhmyyden sijaan. Se ei
edes ollut tyhmää, vaan kömpelöä. Sillä ajatus ei ollut niin tyhmä kuin
miltä se nyt näyttää, kun se epäonnistui (epäonnistunut näyttää aina
tyhmältä). Tämän tyhmyyden avulla koetin hankkia itselleni
riippumattoman aseman, ottaa ensi askeleen ja anastaa välikappaleet
tehdäkseni sittemmin tavattoman paljon hyvää... Mutta minä en edes
voinut ottaa ensin askeletta, syystä että minä olen raukka! Ja kaikesta
huolimatta en voi katsoa asiaa sinun näkökannaltasi. Jos olisin
onnistunut, olisi minut seppelöitty ... nyt minut pannaan vankeuteen.

-- Se on kaikki väärää, aivan väärää, veli, mitä sinä nyt sanot.

-- Minä en ole käyttänyt tätä oikeata tapaa, esteetillisesti kaunista
tapaa, sitä kai sinä tarkotat! Mutta minä en voi käsittää, miksi
ihmisten teurastaminen piirityksen aikana olisi kiitosta ansaitsevampi
tapa. Suru epäesteellisen muodon käyttämisestä on ensimmäinen heikkouden
merkki... Koskaan, koskaan en ole ymmärtänyt sitä selvemmin kuin nyt ja
vähemmin kuin ennen ymmärrän nyt, että minä olisin rikollinen. Koskaan
en ole ollut vahvempi ja varmemmin vakuutettu siitä kuin nyt.

Hänen kalpeat, laihtuneet kasvonsa värjäsi näitä sanoja lausuessa heikko
puna. Niitä lausuessaan kohtasi hänen katseensa Dunjan silmät, jotka
olivat kiinitetyt häneen, ja hän luki niistä niin suurta tuskaa ja niin
syvällistä sääliä, että hän heti pidätti itseänsä. Hän tunsi, että hän
kaikesta huolimatta oli tehnyt nämä kaksi naista onnettomiksi, että hän
oli syypää.

-- Dunja, rakas sisar, jos olen syyllinen, niin anna anteeksi. Hyvästi!
Älkäämme kiistelkö keskenämme. Minun on jo aika lähteä. Älä seuraa
minua, minä pyydän sitä sinulta. Minun on vielä käytävä eräässä
paikassa. Mene nyt kotiin äidin luo. Minä rukoilen sinua tekemään sitä.
Se on suurin ja viimeinen rukous, mitä osotan sinulle. Älä jätä häntä
yksikseen hetkeksikään. Silloin, kun minä jätin hänet, oli hän mitä
suurimmassa määrin suruisa ja levoton. Joko hän kuolee tai sitten hän
menettää järkensä. Jää siis hänen luokseen. Rasumihin jää siis hänen
luokseen. Minä sanoin sen hänelle... Älä itke minua! Minä koetan elämäni
ajan menetellä miehekkäästi ja rehellisesti, vaikka olenkin murhaaja.
Ehkä kuulet sinä tulevaisuudessa minun koko nimeäni lausuttavan. Minä
en tuota teille häpeätä, senpä saat nähdä ... minä todistan ... mutta
nyt ... hyvästi! lausui hän vihdoin, kun Dunja kuullessaan hänen sanansa
ja lupauksensa sai omituisen ilmeen kasvoihinsa. -- Miksi sinä itket?
Sinä et saa itkeä! Emmehän me eroa ikipäiviksi. Ah, odotahan hieman,
minähän unohdin jotakin!

Hän meni pöydän ääreen, avasi paksun, tomusen kirjan ja otti sieltä
pienoisvalokuvan. Se kuvasi hänen entistä morsiantaan, emännän tytärtä,
joka oli kuollut kuumeeseen, tuota omituista, nuorta tyttöä, joka oli
tahtonut mennä luostariin. Pitkän aikaa katseli hän noita ilmehikkäitä,
sairaloisia kasvoja, suuteli sitten valokuvaa ja antoi sen Dunjalle.

-- Hänen kanssaan olen puhunut paljon kaikesta tästä, yksin hänen
kanssaan, sanoi hän miettivällä äänellä. -- Hänelle olen uskonut paljon
siitä, mikä nyt on tullut täytäntöön niin kamalalla tavalla. Älä
pelästy, Dunja. Hän ei hyväksynyt enempää kuin sinäkään mielipiteitäni
ja minä olen iloinen, että hän nyt on kuollut ja poissa. Pääasia on,
että kaikki alkaa nyt alusta. Mennyt on päättynyt, päättynyt kaikki,
kaikki! Mutta olenko minä myös valmistunut sitä varten? Haluanko sitä
itse? Te väitätte, että se on välttämätön koetus. Mitä hyötyä on näistä
kaikista tyhmistä kokeista? Selveneekö käsitykseni silloin, kun tuskat
heikontavat minun, kun kaksikymmenvuotinen pakkotyö tylstyttää minut,
kun vanhuudenheikkous painaa minut kasaan? Ja sitä tarkotusperää varten
on minun elettävä? Miksi tosiaan aijon hankkia itselleni moisen
tulevaisuuden! Minä tiesin kyllä aamulla seisoessani Nevan rannalla,
että minä olen kurja olento!

He lähtivät molemmat kadulle. Dunjasta tuntui niin vaikealta erota
hänestä. Hän rakasti häntä. Vihdoin hän erkani hänestä, mutta
kuljettuaan noin viisikymmentä askeletta, katsahti hän vielä kerran
taakseen. Hän saattoi vielä nähdä Rodjan. Kun tämä ennätti kulmaukseen,
kääntyi hänkin ja heidän katseensa kohtasivat viimeisen kerran. Rodja
viittasi kärsimättömästi, että Dunja poistuisi, jonka jälkeen hän
nopeasti katosi kulman taa.

-- Minä tunnen olevani huono ihminen, ajatteli hän hetkistä myöhemmin
hävetessään osottamaansa kärsimättömyyttä. "Mutta miksi rakastaa hän
minua, kun en minä ole hänen rakkautensa arvonen! Oi, jospa olisin ollut
yksin, eikä kukaan olisi rakastanut minua, enkä minäkään olisi
rakastanut ketään, _ei tätä olisi tapahtunut!_ Olisipa tosiaan hauskaa
tietää, voiko sieluni läheisten viidentoista tai kuudentoista vuoden
kuluessa niin nöyrtyä, että minä arvokkaalla pelolla voi itkeä ihmisten
vuoksi ja nimittää itseäni joka tilaisuudessa varkaaksi ja murhaajaksi.
Niin, siinäpä se solmu onkin! Juuri siitä syystä minut tuomitaan ja
karkotetaan maasta... Tuossa he nyt juoksevat katuja pitkin, ja jokainen
heistä on luonnossaan konna ja ryöväri tai mikä vielä pahempaa...
idiootti. Oi, miten vihaan heitä kaikkia!"

Hän syventyi kynnykseen, mikä prosessi tulisi tapahtua, jota
hänestä tulisi nöyrä kaikkia kohtaan. "No, miksikä ei?" Eikö
kaksikymmenvuotinen, alituinen paino voi lannistaa ihmistä! Alituisesti
putoava pisarakin murtaa kolon kiveen. Mutta miksi, miksi on sitten
elettävä? Miksi menen nyt sinne, vaikka tiedän, että kaikki käy sillä
lailla, eikä toisin ... kun kirjoitettu on!

Eilisillasta asti esitti hän tämän kysymyksen ja ehkä sadannen
kerran ... mutta kuitenkin hän meni.



VIII.


Astuessaan Sonjan asuntoon oli jo alkanut hämärtää. Sonja oli odottanut
häntä koko päivän tavattoman levottomana. Hän oli odottanut häntä Dunjan
seurassa, joka jo aamulla oli tullut hänen luokseen. Hän oli muistanut,
että Svidrigailov edellisenä päivänä lausui: "Sonja tietää kaikki." Emme
tahdo kuvata nuorten naistemme keskustelua tai heidän kyyneleitään tai
miten he lähentyivät. Dunja sai ainakin sen lohdutuksen heidän
yhtymisestään, ettei hänen veljensä jäisi yksin. Hänen, Sonjan luoksehan
Rodja ensin oli tullut tunnustamaan syntiään. Kun hän oli säälivän
sydämen tarpeessa, meni hän Sonjan luo. Sonjapa myös oli seuraava häntä
sinne, minne kohtalo tahtoi. Dunja tiesi, että niin tapahtuisi.
Katselipa hän Sonjaa kunnioituksellakin, joka alussa saattoi tyttöparan
sekaisin. Sonja piti itseään tuskin sen arvosena, että saattoi katsoa
Dunjaan. Viimemainitun ihana muoto oli tehnyt häneen häipymättömän
vaikutuksen, ja hän piti Dunjaa ihanimpana ja täydellisimpänä olentona,
mitä koskaan oli nähnyt.

Dunjan lähdettyä veljensä asuntoon, alkoi Sonjaa vaivata kauhea epäilys,
että Raskolnikov oli päättänyt päivänsä itsemurhalla. Samaa oli Dunjakin
pelännyt, mutta he olivat kaiken päivää koettaneet todistaa toisilleen
kaikin mahdollisin syin, ettei mitään sellasta saattaisi tapahtua, ja
olivat sen vuoksi rauhalliset niin kauvan kuin olivat yhdessä. Mutta
tuskin he olivat eronneet, ennenkuin molemmat alkoivat ajatella sitä.
Sonja muisteli Svidrigailovin sanoja, että Raskolnikovilla oli vain
kaksi tietä kuljettavana ... toinen, joka johti Siperiaan ja... Sitä
paitsi tunsi hän hänen ylpeytensä, hänen itserakkautensa ja hänen
epäuskonsa. Jospa vain arkuus ja kuoleman pelko voisivat häntä pidättää,
ajatteli Sonja epätoivoisena.

Aurinko oli vähitellen vaipunut näköpiiriin ja Sonja seisoi suruisena
ikkunan ääressä ... mutta ulkona näki hän vain läheisen talon harmaat
seinät. Vihdoin, kun ei hän enää epäillyt onnettoman kuolemaa, astui
tämä sisään.

Sonja päästi ilohuudon, mutta tarkastaessaan Raskolnikovia tarkemmin,
kalpeni hän.

-- Niin minä olen tullut luoksesi, Sonja, noutamaan ristiäni, sanoi hän
raskasmielisesti hymyillen. -- Itsehän sinä olet sitä toivonut, ja nyt
kun aika on tullut, pelästyt sinä.

Sonja katseli häntä kummastellen; sillä tämä ääni tuntui hänestä niin
omituiselta. Hän alkoi väristä, mutta pian arvasi, että sekä ääni että
sanat olivat aijotut salaamaan lausujan mielentilaa. Tämä väistikin
Sonjaa katsomasta.

-- Näes, Sonja, minä olen ajatellut, että ehkä on edullista, että ...
mutta sitä liian laajaksi selittää, eikä se maksa vaivaa. Tiedätkö mikä
eniten suututtaa minua? Niin, se, että kaikki nämä tyhmät houkkiot heti
kokoontuvat ympärilleni ja tuijottavat minua tylsine katseineen, että he
tekevät tyhmiä kysymyksiä, joihin minun on vastattava ... että he
osottavat minua sormellaan... Hyi! Porfyriuksen luo en aijo mennä, hän
on minusta liian vastenmielinen. Menen mieluummin tuttavani Ruudin luo.
Miten hän kummastuttaakaan! Minä teen häneen sangen omituisen
vaikutuksen ja toivon voivani säilyttää kylmäverisyyteni. Voitko
ajatella, että olen viime aikoina käynyt sangen herkkävihaseksi, että
olin valmis näyttämään nyrkkiä omalle sisarelleni kun hän kääntyi vielä
kerran katsomaan minua. Niin pitkälle olen joutunut... No, missä sinun
ristisi ovat?

Hän oli muuttunut suuresti. Hän ei voinut pysyä silmänräpäystäkään
hiljaa, eikä hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään erikoiseen
esineeseen. Ajatukset liitivät toisesta toiseen. Hän muuttui puheliaaksi
ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti sinne tänne.

Sonja otti vaijeten esiin kaksi ristiä, joista toinen sypressinen ja
toinen messinkinen, teki hänen ylitseen ristinmerkin ja ripusti
puuristin hänen rinnalleen.

Tämä on siis sen Symboli, että minä tahdon kantaa ristiäni! Ha, ha!
Ikäänkuin tähän asti olisin kärsinyt vain hiukkasen verran. Puuristi
siis merkitsee köyhän ristiä. Messinkiristihän kuului Lisavjetalle. Sitä
saat sinä nyt kantaa... Näytä sitä minulle. Minä olen myös nähnyt
hopearistin ja pyhimystenkuvan. Ne heitin vanhuksen rinnalle. Oikeastaan
minun olisi kannettava tuota ristiä... Mutta tässä minä seison
juttelemassa ja unohdan pääasian. Minä olen tullut tänne, Sonja,
sanomaan sinulle, että minä nyt menen sinne ... jotta sinä sen
tietäisit ... niin, siinä kaikki ... siitä syystä vain tulin. Hm!...
(Muistelen minulla kuitenkin olleen enemmänkin sanomista). Itsehän sitä
olet toivonut... Nyt joudun minä vankeuteen ja sinä saat toivosi
täytetyksi. Miksi itket? Ei se yhtään auta. Voi, miten tämä kaikki on
kiusallista!

Hänen sydäntään kouristit halvauksentapasesti katsellessaan Sonjaa.

-- Miksi hän kärsii? ajatteli hän. "Mitä minä hänelle olen? Miksi hän
itkee? Hänhän käyttäytyy kuin olisi äitini tai sisareni ... hänestä kai
tulee seuralaiseni."

-- Tee ristinmerkki! Rukoile edes tämä kerta! pyysi Sonja värisevin
äänin.

-- Miksikä en? Kaikkea mitä haluat ja täydestä sydämmestä...

Hän olisi tahtonut sanoa vallan toista. Hän teki ristinmerkin useaan eri
kertaan. Sonja sitoi huivin päähänsä ja Raskolnikov ymmärsi, että hän
aikoi seurata häntä. Se oli sama viheriä vaate drap-de-dame, josta
Marmeladov oli puhunut. Raskolnikov ajatteli ehdottomasti sitä, mutta ei
kysynyt mitään. Hän huomasi, että Sonja oli sangen hajamielinen ja ylen
liikutettu. Se saattoi hänet surulliseksi.

-- Mitä tuo merkitsee? Minne sinä aijot? Jää tänne! Minä tahdon olla
yksinäni! huudahti hän harmistuneena mennen ovea kohti. Mitä minä
seuralla! mutisi hän poistuessaan.

Sonja jäi seisomaan keskelle lattiaa. Raskolnikov ei edes ollut sanonut
hyvästi hänelle, ehkä oli jo unohtanut hänet. Nyt liikkui hänessä enää
vain pilkallinen, kapinallinen epäilyksen tunne.

-- Teenkö oikein? kysyi hän mennessään portaita alas.

-- Onko myöhästä muuttaa päätöstä ja ... kääntyä?

Mutta hän meni silti. Hän ikäänkuin tunsi, että kaikkien kysymysten oli
nyt loputtava. Heti tultuaan kadulle hän muisti, ettei ollut sanonut
hyvästiä Sonjalle ja että tämä hänen poistuessaan oli jäänyt keskelle
lattiaa liikkumattomana. Hän pysähtyi, mutta samana hetkenä värähti
hänen aivoissaan uusi ajatus, ikäänkuin se vain olisi odottanut tätä
hetkeä saadakseen hänet aivan sekaisin.

-- Miksi tosiaan menin hänen luokseen? Minä sanoin, että minulla oli
jotakin ilmotettavaa hänelle, mitä olen ilmottanut hänelle ... en
mitään, en yhtään mitään! Ehkä menen nyt sinne? No, mitä muuta?
Rakastanko häntä? En ... ehkä kuitenkin? Mutta minä ajoin pois hänet
kuin koiran. Kaipasinko tosiaan hänen ristiään? Voi, miten olen vaipunut
syvälle! Ei ... _hänen kyyneleitään_ minä kaipasin, hänen tuskaansa
halusin nähdä. Tahdoin nähdä, miten hänen sydämensä kärsi, miten hän
kiusaantui. Minun oli vielä iskeytyttävä johonkin, venytettävä aika,
katseltava vielä ihmisiä. Ja minä, minä uskalsin tuntea sellasta
itsetuntoa, kuvitella mielessäni niitä paljoja ... minä kerjäläinen,
konna! Konna olen, konna!

Hän kulki kanavan rantaa, eikä hänellä ollut pitkää matkaa
määräpaikkansa. Mutta ehdittyään laiturille pysähtyi hän ja läksi sitten
kulkemaan kohti Heinätoria. Hän katseli uteliaasti ympärilleen oikealle
ja vasemmalle ja tuijotti tylsästi kaikkia esineitä, jotka osuivat hänen
tielleen, mutta ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. "Viikon tai
kuukauden kuluttua viedään minua tämän sillan yli vanginvaunuissa. Millä
silmäyksin katselen silloin tätä kanavaa?... Ihmettelempä, jos silloin
muistan tämän hetken. Kiinnitänkö silloin huomioni tuohon kylttiin?
Miten silloin ajattelen ja tunnen?... Mutta miksi ajattelen nyt niin
tyhmästi ja yksinkertaisesti!... Alan käydä lapselliseksi. Voi, mikä
tungos täällä on! Kas tuota lihavaa miestä tuolla ... luultavasti
saksalainen ... joka antoi minulle sysäyksen. Mitäpä, jos hän olisi
tiennyt, ketä hän tölmäsi! Entä tuota naista lapsineen, joka pyytää
almua! Tosiaankin huvittavaa, hän luulee minun olevan onnellisemman kuin
mitä hän on. Niin, minäpä annan hänelle puolestani jotakin. Minulla on
vielä viisi kopekkaa taskussani..."

-- Pidä hyvänäsi, muorikulta!

-- Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua! sanoi kerjäläinen.

Hän oli nyt saapunut Heinätorille. Hänestä oli sangen vastenmielistä
tunkeutua väkijoukkoon ja kuitenkin suuntasi hän kulkunsa pahinta
tungosta kohti. Muuan juopunut mies veti joukossa useain huomion
puoleensa. Hän koetti tanssia, mutta tupertui lakkaamatta. Raskolnikov
katseli häntä ja räjähti nauramaan. Mutta parin hetken kuluttua oli hän
jo unohtanut hänet, vaikka hän vielä seisoi tuijoittaen häneen. Vihdoin
hän läksi, mutta selvästi tietämättä missä oli. Mutta tultuaan keskelle
toria valtasi hänet mielenliikutus, joka hallitsi sekä hänen sieluaan
että ruumistaan.

Hän muisti Sonjan sanat: "Mene tienristiin, lankea kansan eteen
polvilles, suutele maata, sillä sinä olet tehnyt syntiä sitä vastaan, ja
sano ääneensä kansalle: Minä olen murhaaja!" Koko hänen ruumiinsa värisi
muistaessaan nämät sanat. Koko viime ajan ja etenkin viime tuntien
loppumaton tuska ja levottomuus oli niin masentanut häntä, että tämä
uusi tunne täysin hallitsi häntä, oli vallan kuin kipuna olisi
sytyttänyt hänen sielunsa ja se nyt oli liekin peitossa. Hänen mielensä
lauhtui ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän vaipui maahan...
Keskellä toria hän notkisti polviaan, kumarsi ja suuteli ihastuneena
likasta maata. Sitten nosti hän päänsä vielä kerran laskeakseen sen
maahan.

-- Kas, hän on aivan juovuksissa! sanoi muuan poika, joka oli hänen
lähellään.

Ympärillä olijat nauroivat.

-- Se merkitsee, veli hyvä, että hän menee Jerusalemiin lapsineen ja nyt
sanoo hyvästi kodilleen ja osottaa Pietarin väestölle kunnioitustaan
sillä, että suutelee maata, sanoi toinen.

-- Hänhän on aivan nuori mies! lisäsi kolmas.

-- Joku ylhänen, sanoi neljäs opettavalla äänellä.

-- Nykyään ei voi niin varmasti tietää, ken lasketaan korkeisiin, ken
alhaisiin.

Kaikki nämä lausunnot ja huomautukset etsivät Raskolnikovia lausumatta
sanoja: "Minä olen murhannut!" jotka jo olivat pääsemäisillään hänen
huuliltaan. Kuitenkin oli hän rauhallisesti kuunnellut näitä sanoja
katsomatta ympärilleen ja läksi nyt katua myöten suoraan
poliisikonttoria kohti. Matkallaan sinne näki hän tuon muodon, mutta ei
kummastunut siitä, vaan tunsi että niin täytyi olla. Heinätorilla toisen
kerran kumartuessaan maata kohti ja siinä kääntyi vasemmalle, näki
hän ... Sonja viidenkymmenen askeleen päässä. Hän oli kätkeytynyt erään
lautavajan taa torilla, ja oli siis seurannut häntä koko matkan.
Raskolnikov tunsi ja ymmärsi tänä hetkenä, että Sonja nyt kuului hänelle
ikusesti, että minne kohtalo hänet veikään, seurasi hän häntä vaikka
maailman loppuun. Koko hänen sydämmensä täytti tämä ajatus ... mutta nyt
oli hän jo ennättänyt siihen paikkaan, jossa hänen kohtalonsa
ratkastaisiin. Jotensakin varmoin askelin astui hän pihalle. Hänen oli
noustava neljänteen kerrokseen. "Oi, jospa jo olisin siellä!" ajatteli
hän. Mutta silti ajatteli hän, että ratkasun hetki oli vielä kaukana ja
että asiaa saattoi vielä paljon harkita.

Sama lika, minkä hän oli kerran ennen nähnyt, oli noilla kainoilla
portailla. Kaikkien kerrosten ovet olivat auki kuten ennenkin ja
keittiöistä tunkeutui savua ja häkää. Hänen jalkansa olivat lyijyraskaat
ja vapisivat hänen allaan hänen jatkaessaan kulkuaan. Hän pysähtyi
joksikin hetkeksi lepäämään ja hengähtämään voidakseen astua sisään
_ihmisenä_. "Mutta miksi?" ajatteli hän. "Jos nyt kerran on määrätty,
että minun on tyhjennettävä tämä kalkki, on silloin saman tekevää, minkä
näkönen olen. Sitä huonomman, sitä parempi!" Tänä hetkenä väikkyi hänen
mielessään Ilja Petrovitshin muoto. Menikö hän hänen luokseen tai jonkun
toisen? Eikö hänen sen sijaan olisi mentävä Nikodin Fomitshin luo? Eikö
heti olisi parasta etsiä poliisitirehtöri hänen asunnossaan? Asian voisi
silloin toimittaa paljon yksityisemmin... Ei, ei Ruudin luo. Parempi
olisi mennä Ilja Petrovitshin luo ja tyhjentää kalkki yhdellä kertaa.
Avatessaan oven valtasi hänet väristys ja hän tuskin tiesi, mitä teki.
Tällä kertaa oli vain sangen harvoja saapuvilla; ulommaisessa huoneessa
oli muuan talonpoika ja talonmies. Raskolnikov meni sivuhuoneeseen.
Siellä oli kirjuri, joka oli ottamassa esiin työtään. Toinen kirjuri oli
toisessa huoneen nurkassa. Ei siellä ollut Sametovia eikä Nikodin
Fomitshia.

-- Onko täällä ketään? kysyi Raskolnikov.

-- Kenen kanssa haluatte puhua?

-- En yhtään nähnyt, en yhtään kuullut, venäläinen henki minut vain
johti... Miten se nyt olikaan ... sadussa. Olen unohtanut sen. Nöyrin
palvelijanne, huudahti äkkiä muuan tuttu ääni.

Raskolnikov vavahti. Ruuti oli tullut kolmannesta huoneesta ja seisoi
nyt hänen edessään. "Se on kohtalon oikku", ajatteli Raskolnikov. "Miksi
on hän täällä juuri nyt?"

-- Te täällä? Mitä syytä on minun kiittäminen käynnistänne? sanoi Ilja
Petrovitsh, joka nähtävästi oli ilosessa mielentilassa, hieman
hutikassa. Jos kysymyksessä on jokin liikeasia, tulette aivan liian
aikaseen. Minä olen täällä vain sattumalta ... muuten olen
palveluksessanne. Minä tunnustan ... mutta suokaa anteeksi ... minä
tiedän ... suokaa anteeksi.

-- Raskolnikov.

-- Niin, niinpä se oli, Raskolnikov. Miten saattoi unhottaa sitä? Rodjon
Ro ... Ro ... Rodionitsh, eikö niin?

-- Rodion Romanovitsh.

-- Niinpä tietenkin! Rodion Romanovitsh, Rodion Romanovitsh! Sitäpä
juuri halusin tietää. Minä olen usein pannut toimeen tiedusteluja tiedän
suhteenne. Minä tahdon suoraan tunnustaa, miten mieltäni kaivelee se,
että kerran olitte epäilystemme esine. Sittemmin kaikki selveni. Minä
olen saanut tietää, että te olette nuori kilpailija ... oppinutkin ...
että te niin sanoaksemme olette jo ottanut ensi askeleen. Jumalani,
sellaset ihmisethän ovat aina hieman omituisia ja kummallisia! Vaimoni
ja minä haaveilemme aina kahdesta asiasta ... kirjallisuudesta ja
taiteesta... Jos ihmisellä vain on jalo luonne, voi hän saada kaikkea
kyvyillään, tiedoillaan, nerollaan ja järjellään. Mikä merkitys on
esimerkiksi hatulla? Eipä mikään! Sen voin ostaa Zimmerman'ilta; mutta
sitä en saa ostaa, mikä on hatun alla, minkä hattu peittää. Minä
tunnustan tosiaan aikoneeni käydä luonanne antamassa teille selitystä,
mutta ajattelin, että te ehkä... Mutta minähän vallan unohdan tiedustaa
käyntinne syytä. Omaisennehan ovat saapuneet tänne?

-- Kyllä, äitini ja sisareni.

-- Minulla on ollut kunnia tavatakin sisarenne. Hän on hienosti
sivistynyt, ihastuttava nuori nainen. Minä valitan suuresti, että kerran
olin niin tulinen teitä kohtaan. Mutta olipa se myös omituinen tapaus.
Myöhemmin on se, että katselin teitä tuossa tilaisuudessa hieman
epäluuloisesti voimattomuutenne johdosta, saanut loistavan selityksensä.
Minä ymmärrän suuttumuksenne. Aijotteko muuttaa asuntoa perheenne tulon
johdosta?

-- En, minä olen vain tullut tänne kysymään ... minä luulin, että
Sametov olisi täällä.

-- Niin, te tunnette hänet, sen olen kuullut. Ei, hän ei ole täällä ...
häntä ette saa tavata. Alexander Grigorjevitshin olemme menettäneet. Hän
otti eronsa ja jätti meidät eilen ... hän on joutunut kaikkien kanssa
riitoihin ... oli sangen epäkohtelias. Hän on kevytmielinen mies, siinä
koko seikka. Me olimme kiinnittäneet häneen suuria toiveita ... mutta
siten saattaa tapahtua, kuten huomaatte. Siinä meillä on loistava
nuorisomme, maan toivo! Hän väittää suorittaneensa jonkun tutkinnon,
mutta koko tuo tutkinto on vain kerskumista ja suun pieksämistä. Toisin
on teidän ja ystävänne, Rasumihinin laita. Tiede on teidän
kisakenttänne. Elämän nautinnot ovat teistä niin sanoakseni _nihil_,
eivätkä ne saata houkutella teitä velvollisuuden tieltä. Te olette
askeetti, munkki, erakko... Kirjat ja kynät korvan takana, viisaat
tutkimukset muodostavat teidän elinhalunne... Sellaisissa ilmakehissä
leijailee teidän henkenne. Itse olen... Oletteko koskaan lukenut
Livingstonen muistiinpanoja?

-- En.

-- Minä olen lukenut ne. Jos nihilistit ovatkin viime aikoina levinneet
laajalle, niin onhan se helposti selitettävissäkin. Missä ajassa
elämmekään! Mutta mitä teihin tulee ... ette te luonnollisesti ole
nihilisti. Vastatkaa suoraan!

-- En ... sitä en ole?

-- Olkaa vallan suora, älkää ujostelko minua, olkaa kuin minua ei olisi
olemassakaan. Palvelus on asia puolestaan, jotakin muuta on ... te
luulette kai, että minä sanon "ystävyys"? Ei, silloin ette arvannut
oikein. Ei ystävyys, vaan velvollisuutemme kansalaisia ja ihmisiä
kohtaan, humaniteetti ja rakkaus korkeimpaan olentoon. Vaikka olenkin
virallinen henkilö, virkamies, on minulla kuitenkin velvollisuuteni
kansalaisena ja ihmisenä ja on minun niistä tehtävä tili... Te puhuitte
Sametovista. Sametov, näettekö, pystyy saamaan aikaan skandaalin à la
mode francaise kaksimielisessä paikassa samppanjalasi kädessään ...
siinä teille on Sametovinne. Mutta minä niin sanoakseni palan
ihmisyydestä, korkeista tunteista, sitä paitsi olen huomattava
personallisuus, virkamies, arvon omistaja, minulla on vaimo ja lapsia,
täytän velvollisuuteni kansalaisena ja ihmisenä ... mutta hän? Mitä hän
tosiaan on? Suvaitkaa minun kysyä. Minä käännyn teidän puoleenne, joka
olette sivistyksen jalostama ihminen. Näettekö, meillä on esimerkiksi
kätilöt, he ovat lisääntyneet tavattomasti.

Raskolnikov katsoi kysyvästi Ilja Petrovitshia, joka nähtävästi juuri
oli päässyt hauskalta aterialta, mutta lausutut sanat kaikuivat hänen
korvissaan soinnuttomina ääninä. Hän ymmärsi vain osan hänen puheestaan,
hän katseli häntä kummastellen ja tuumaili, miten kaikki tämä päättyisi.

-- Minä puhun noista lyhyttukkasista naisylioppilaista, jatkoi puhelias
Ilja Petrovitsh, -- minä olen itse ristinyt heidät kätilöiksi ja pidän
tätä nimitystä sangen kuvaavana, hi, hi! He tunkeutuvat
lääketieteelliseen tiedekuntaan, tutkivat anatomiaa. No, sanokaa itse,
jos esimerkiksi minä sairastuisin, luuletteko, että minä silloin
kutsuisin luokseni tuollaisen heitukan parantamaan itseäni, hi, hi!

Ilja Petrovitsh nauroi omalle sukkeluudelleen, joka suuresti näytti
miellyttävän häntä.

-- Se on kyllä sammumatonta tiedonjanoa ... mutta määränsä kaikella!...
Ei hyvää saa käyttää väärin. Miksi lähestytään jaloja henkilöitä, kuten
tuo kannaton Sametov tekee? Miksi on hän lähennellyt minua, minä kysyn
teiltä. Ja sitten kaikki nuo itsemurhat, jotka lisääntyvät päivä
päivältä, niin ettette voi kuvitella sitä mielessännekään. Kaikki
panevat viimesen kopekkansa peliin, surmaavat sitten itsensä: tytöt,
pojat, ukot... Varhain aamulla tuotiin taas sellanen ilmotus ... muuan
matkustava herra. Kuulkaas, Taras Pavlitsh, Taras Pavlitsh, mikä sen
herran nimi oli, joka ampui itsensä Pietarin puolella?

-- Svidrigailov! vastasi käheä ja välinpitämätön ääni sivuhuoneesta.

Raskolnikov vavahti.

-- Svidrigailov? Onko Svidrigailov ampunut itsensä? huudahti hän.

-- Tunsitteko hänet?

-- Tunsin ... minä tunsin hänet... Hän saapui joku aika sitten.

-- Niin juuri. Hän menetti äskettäin puolisonsa. Hän vietti häilyvää
elämää ja ampui itsensä vallan odottamatta ... niin häpeällisellä
tavalla, että sitä tuskin voi kuvitella mielessään... Hän jätti
muistikirjaansa joitakin rivejä ja sanoo, että hän on kuollessaan
täydessä tajussaan, ja pyytää, ettei ketään syytettäisi syylliseksi
hänen murhaansa. Kerrotaan hänen olleen varakkaan. Mistä se johtuu, että
te hänet tunsitte?

-- Minä ... tunsin hänet... Sisareni oli hänen lastensa opettaja.

-- Ah ... siinä tapauksessa ehkä kykenette antamaan meille joitakin
selityksiä hänestä. -- Ettekö aavistanut, että hän ajatteli tappaa
itsensä?

-- Minä näin hänet eilen... Hän istui viiniä juomassa. Se ei johtunut
mieleeni.

Raskolnikov koki samaa tunnetta kuin jokin olisi pudonnut hänen päälleen
ja painanut hänet maahan.

-- Te olette kalvennut. Niin, täällä onkin niin ummehtunut...

-- Minun täytyy lähteä, mutisi Raskolnikov. -- Suokaa anteeksi ... että
vaivasin teitä.

-- Ei mitään... Minulle se oli suuri ilo ja minä olen valmis
selittämään...

Ilja Petrovitsh ojensi kätensä.

-- Minä vain halusin ... halusin ... puhua Sametovin kera.

-- Ymmärrän, ymmärrän... Mutta te olette valmistanut minulle suuren
ilon.

-- Se ilostuttaa minua. Hyvästi! sanoi Raskolnikov hymyillen.

Hän läksi.

Hän horjui ja hänen silmissään pyöri kaikki. Mennessään portaita alas
oli hänen nojattava seinää vasten. Hän tajusi hämärästi, että muuan
talonmies tölmäsi häntä, että joku koira haukkui kiivaasti kadulla ja
että muuan vanha ämmä torui koiraa. Vihdoin oli hän saapunut pihalle.
Siellä oli Sonja heti käytävän vieressä. Hänen poskensa olivat
kalmankalpeat ja hän katseli Raskolnikovia tylsin katsein. Tämä jäi
seisomaan hänen eteensä. Sonja katseli häntä silmiin ja hänen kärsivät
kasvonsa ilmaisivat syvää epätoivoa. Hän pusersi käsiään ja tuskallinen,
nopea hymy väreili hänen huulillaan. Raskolnikov katseli häntä parin
hetken ajan. Sitten hän kääntyi vielä kerran mennäkseen poliisikamariin.

Ilja Petrovitsh selaili joitakin papereita. Hänen edessään oli se
talonmies, joka juuri oli portaissa tölmännyt Raskolnikovia.

-- Ah, oletteko taas täällä! Oletteko unohtanut jotakin?... Mutta mikä
teidän on?

Raskolnikov lähestyi häntä vitkallisesti. Kalpein huulin ja tylsin
katsein astui hän pöydän ääreen, nojasi kättään sitä vasten ja aikoi
sanoa jotakin, mutta ei voinut. Saattoi kuulla vain joitakin katkonaisia
ääniä.

-- Te olette sairas!... Tuokaa tänne tuoli! Kas niin istuutukaa!...
Tuokaa hieman vettä!

Raskolnikov istuutui, mutta käänsi silmänsä pois Ilja Petrovitshista,
joka alkoi tulla huonolle tuulelle. Siten katselivat he toisiaan
minuutin ajan, molemmat jännitetyn odottavina. Nyt toi talonmies vettä.

-- Minä se olin .. koetti Raskolnikov sanoa.

-- Juokaa hieman!

Raskolnikov työnsi lasin luotaan ja sanoi matalalla, mutta selvällä
äänellä:

-- _Minä surmasin silloin tuon vanhan virkamiehen lesken ja hänen
sisarensa kirveellä, jonka jälkeen ryöväsin heidät_.

Ilja Petrovitsh avasi suunsa. Joka taholla alettiin juosta.

Raskolnikov toisti itsesyytöksensä...



EPILOGI.


Olemme Siperiassa.

Suuren virran aukealla rannalla on kaupunki, joka on Venäjän hallinnon
keskuskohtia. Kaupungilla on linnotus ja linnotuksessa sijaitsee
vankila. Raskolnikov, joka oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, on jo
viettänyt yhdeksän kuukautta tässä vankilassa. Rikoksensa toimeenpanosta
on jo kulunut puolitoista vuotta.

Tuomioistuimen toimeenpanema tutkimus hänen rikoksestaan tapahtui ilman
mitään omituisia seikkoja. Rikollinen teki laajasti ja selvästi selvää
rikoksestaan; hän ei unohtanut yhtä ainoata yksityiskohtaa, eikä
koettanut lieventää pienintäkään seikkaa omaksi edukseen. Selitti
panttiin liittyvän salaisuuden. Pienen puupalan ja metallikappaleen,
jotka oli tavattu kuolleen kädestä. Kertoi, miten oli ottanut avaimen
murhatulta, kuvasi tämän avaimen, matka-arkun ja sen sisällön, ratkasi
Lisavjetan murhaa koskevan arvotuksen, kertoi, miten Koch ja ylioppilas
olivat saapuneet ja kolkuttaneet ovea, toisti kaikki mitä he olivat
sanoneet toisilleen ja puhui siitä, miten hän itse oli juossut portaita
alas samalla kuunnellen Mikolkan ja Mitkan huutoja. Ja vihdoin osotti
hän kiven Vasnesenskin prospektin varrella, jonka alle varastettu tavara
oli kätketty. Tuomarit ja kuulijat ihmettelivät kaikkein enin sitä, että
hän oli kätkenyt koristeet ja rahat käyttämättä niitä vähääkään
edukseen; mutta etenkin tuntui se heistä omituiselta, ettei hänellä
ollut yhtään selvillä se, mitä ja miten paljon hän oli ottanut. Se
seikka, ettei hän ollut avannut kukkaroa laskeakseen rahoja, tuntui
heistä vallan epäuskottavalta. Kukkarossa oli kolmesataa seitsemäntoista
ruplaa ja kolme kolmatta kopekkaa. Päällimäiset, arvokkaimmat, olivat
kärsineet paljon kiven alla olevasta kosteudesta. He uskoivat hänen
valehtelevan, ja koettivat kauvan etsiä perusteita sille, miksi hän sen
teki, koska hän vapaaehtoisesti tunnusti kaikki.

Vihdoin tunnustivat jokuset (etenkin psykologit) sen mahdollisuuden,
että hän oli pannut rahat kiven alle tietämättä niitten määrää. Mutta he
uskoivat myöskin, että itse rikos oli tehty jonkinlaisessa
mielenhäiriössä, sairaloisessa monomaniassa, sekä ettei hän kai aikonut
saada siitä mitään aineellista hyötyä. Näihin aikoihin oli syntynyt uusi
teoria ajottaisista mielenhäiriöistä, jota nyt niin usein käytetään
rikollisten suhteen. Sitä paitsi olivat useat todistajat, myös tohtori
Sosimov, entiset yliopistotoverit, emäntä ja hänen palvelijansa panneet
merkille, että Raskolnikov oli jo pitemmän aikaa ollut luulosairaan
tilassa. Kaikella tällä oli suuri vaikutus lopulliseen ratkasuun, joka
määräsi, ettei Raskolnikovia asetettaisi tavallisen murhaajan ja varkaan
tasalle. Niitten suureksi suuttumukseksi, jotka puolustivat tätä
mielipidettä, ei rikollinen edes koettanut puolustautua. Kun häneltä
kysyttiin mikä oli saattanut hänet murhaamaan ja ryöväämään, vastasi hän
selvästi ja avonaisesti, että hänen köyhyytensä ja avuttomuutensa olivat
ensimäisenä syynä siihen sekä samalla toivo, että ne rahat, jotka hän
toivoi löytävänsä murhatulta, riittäisivät hankkimaan hänelle turvatun
aseman. Murhaamispäätöksensä oli hän tehnyt kevytmielisen ja aran
luonteensa vaikutuksesta, jonka hätä ja vastoinkäymiset olivat
katkeroittaneet.

Kun häneltä kysyttiin, mikä oli saanut hänet ilmasemaan itsensä, vastasi
hän aivan yksinkertasesti, että sen oli tehnyt vilpitön katumus.

Tuomio oli lempeämpi kuin oli odotettukaan, kun otti tehdyn rikoksen
huomioon. Mutta syynä oli ehkä juuri se, että murhaajan onnistui pestä
itsensä täysin puhtaaksi ja että hän tahtoi sovittaa rikoksensa. Kaikki
omituiset asianhaarat otettiin huomioon. Rikollisen kurjaa ja
sairaloista tilaa aivan murhan edellä ei voitu epäillä. Sitä, ettei hän
ollut käyttänyt ryövättyjä esineitä, pidettiin todistuksena heränneestä
katumuksesta ja rikoksenteon ajattelemattomuutena, Lisavjetan murhaa
pidettiin todistuksena viimemainitulle edellytykselle; joku tekee kaksi
murhaa ja unohtaa samalla, että ovi on auki! Vihdoin tapahtui itsesyytös
samaan aikaan, jolloin muuan yltiöpäinen kiihkoilija oli ottanut syyn
päälleen, kun taas todellista murhaajaa vastaan ei ollut mitään
todisteita (Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi pitänyt sanansa). Kaikki
tämä auttoi onnettoman kohtalon lieventämistä.

Sitä paitsi ilmeni muita seikkoja, jotka olivat sangen suotuisia
syytetylle. Ylioppilas Rasumihin oli todistanut, että rikollisen
Raskolnikovin käydessä yliopistoa, oli hän pienine varoineen auttanut
köyhää, sairasta toveria ja melkeinpä kokonaisen vuoden ajan elättänyt
häntä. Hänen kuoltuaan otti Raskolnikov huolehtiakseen hänen vanhasta
isästään, joka oli raajarikko, hankki hänelle paikan sairashuoneessa ja
kustansi lopuksi hänen hautajaisensa. Nämä tiedot vaikuttivat
Raskolnikovin eduksi. Hänen entinen emäntänsä, leski Sarnitsin kertoi,
että hänen asuessaan toisessa talossa, "viidessä nurkkauksessa", oli
Raskolnikov eräänä yönä tulipalon sattuessa pelastanut kaksi pientä
lasta palavasta talosta, jossa tilaisuudessa hän itse sai useita
palohaavoja. Tätä tapausta tutkittiin tarkoin ja useat todistajat
vakuuttivat sen todeksi. Lyhyesti sanottuna, oikeusjuttu päättyi sillä,
että rikollinen, vapaaehtosen tunnustuksensa perusteella, ottaen
huomioon jotkin lieventävät asianhaarat, tuomittiin toisen luokan
pakkotyöhön _kahdeksaksi vuodeksi_.

Heti oikeusjutun alettua oli Raskolnikovin äiti sairastunut. Dunja ja
Rasumihin toimittivat hänet oikeudenkäynnin ajaksi pois Pietarista.
Rasumihin valitsi hänen asuinsijakseen pienen kaupungin, joka oli
rautatien varrella, aivan lähellä pääkaupunkia jotta tarkasti voisi
seurata oikeudenkäymistä ja olla mahdollisimman usein Avdotja Romanovnan
kanssa. Pulcheria Alexandrovnan sairaus oli sangen omituista laatua.
Hermot olivat joutuneet epäkuntoon ja toisinaan näytti hänen järkensä
olevan sekasin. Dunjan palatessa viime kohtauksesta veljensä kanssa oli
äiti jo sairas, oli kuumeessa ja houraili. Kun hän parani, kertoivat
Rasumihin ja Dunja hänelle, että Raskolnikov oli matkustanut kauvas
Venäjän rajalle salasta tointa varten, joka oli uskottu hänelle ja joka
tuottaisi hänelle sekä rahaa että kunniaa. Mutta se heistä tuntui
omituiselta, ettei äiti aikasemmin, eikä myöhemmin tehnyt heille mitään
kysymyksiä. Päinvastoin osottausi, että hän itse oli keksinyt historian
poikansa matkan syyksi.

Hän kertoi kyyneleet silmissä, miten Raskolnikov oli tullut hänen
luokseen sanomaan hyvästiä ja antoi heidän ymmärtää, että hän tunsi
joitakin sangen tärkeitä, salaperäisiä asianhaaroja ja että Rodjalla oli
mahtavia vihollisia niin että hän oli pakotettu olemaan piilosilla.
Mutta mitä Rodjan tulevaisuuden uraan tuli, oli hän varma siitä, että se
oli oleva loistava, ensin oli kuitenkin raivattava tieltä joitakin
vihamielisiä esteitä. Hän vakuutti Rasumihinille, että Rodjasta tulisi
valtiomies ja esitti todistuksekseen tämän väitöskirjan ja hänen suuren
kirjailijakykynsä. Poikansa tutkielmaa luki hän alati. Mutta hän ei
koskaan kysynyt missä Rodja oli, ja tytär alkoi vihdoin käydä
surulliseksi hänen tätä seikkaa koskevan vaiteliaisuutensa vuoksi. Hän
ei edes valittanut sen johdosta, ettei saanut mitään kirjettä häneltä,
vaikka Rodjan kirjeet olivat hänen maalla asuessaan olleet hänen suurin
ilonsa. Dunjassa syntyi se ajatus, että äiti ehkä aavisti jotakin
kauheata ja pelkäsi saavansa tietää jotakin vielä kamalampaa. Joka
tapauksessa huomasi Dunja, ettei Pulcheria Alexandrovna enää ollut
täysin järjissään.

Muutamia kertoja kääntyi keskustelu siihen suuntaan, että oli mahdotonta
välttää mainitsemasta, missä Rodja nyt oleskeli. Mutta saatuaan
välttelevän ja epätyydyttävän vastauksen, muuttui hän heti sangen
surulliseksi ja vaiteliaaksi, Ja tätä kesti sangen kauvan. Pian huomasi
Dunja, että näitten valeitten syöttäminen oli vaikeata ja päätti täysin
vaijeta tämän asian suhteen. Mutta yhä selvemmältä näytti, että äiti
parka aavisti jotakin kauheaa. Dunja muisteli myös veljen puhuneen, että
äiti oli kuunnellut hänen puheitaan yöllä ennen sitä synkkää
kohtauspäivää Svidrigailovin luona. Ehkä hän silloin jo sai tietoonsa
osan salaisuudesta. Pitkien, päiviä ja viikkoja kestäneen surullisen
vaitiolon jälkeen saattoi sairaan vallata hysterinen vilkkaus.
Sellasissa tapauksissa puhui hän lakkaamatta pojastaan ja
tulevaisuustoiveistaan. Toisinaan olivat hänen mielikuvansa sangen
omituiset. He olivat samaa mieltä, myönsivät aina kaikkeen ... ehkä hän
huomasi, etteivät he tahtoneet sanoa häntä vastaan ... hän puhui,
puhui...

Viisi kuukautta rikollisen tunnustuksen jälkeen langetettiin tuomio.
Rasumihin kävi usein vankilassa ystävänsä luona. Sonja kävi myös siellä.
Vihdoin oli heidän erottava. Dunja ei uskonut, että ero tapahtuisi
ainaseksi, ja Rasumihin oli samaa mieltä hänen kanssaan. Viimemainitun
nuorekas ja vilkas pää oli tehnyt suunnitelman, minkä avulla hänen olisi
mahdollista kolmen, neljän vuoden kuluessa saada alku varallisuudelle,
säästää joku määrä rahoja ja muuttaa Siperiaan, jossa oli antelias
maaperä ja työntekijäin, intelligensin ja pääoman puute. Sinne, samassa
kaupungissa, missä Raskolnikov asusti, aikoi hän asettua ja alkaa Rodjan
kera uusi elämä. Erotessa itkivät he kaikki. Raskolnikov oli viime
päivinä ollut sangen miettiväinen ja levoton äidin vuoksi. Se saattoi
taas Dunjan huolestuneeksi. Sonjan seurassa oli Rodja aina vaitelias ja
sulkeutunut. Sonja oli jo kauvan sitten varustautunut matkalle niillä
rahoilla, jotka hän oli saanut Svidrigailovilta, ja oli valmis
seuraamaan sen osaston vankeja, johon Raskolnikov kuului. He eivät
koskaan olleet puhuneet siitä, mutta molemmat tiesivät, että asian niin
tuli olla. Erotessa hymyili Raskolnikov heikosti, kun sisar ja Rasumihin
latelivat kiihkeitä vakuutuksia heidän yhteisen onnellisen
tulevaisuutensa suhteen, kun hän olisi kärsinyt rangaistuksensa, ja hän
sanoi, että äidin sairaloinen tila pian loppuisi surullisesti. Vihdoin
hän läksi ja Sonja seurasi mukana.

Kaksi kuukautta myöhemmin nai Rasumihin Dunetshkan. Kutsuttujen joukossa
olivat Porfyrius Petrovitsh ja Sametov. Rasumihin näytti tehneen vallan
järkähtämättömän päätöksen, ja Dunja oli vallan varma siitä, että
suunnitelma onnistuisi. Mahdotonta oli myös epäillä sitä, sillä mikään
ei voinut vastustaa sitä rautaista tahtoa, mikä Rasumihinissa oli. Muun
muassa alkoi hän taas käydä yliopistoa täydentääkseen opintojaan.
Molemmat puuhailivat innokkaasti suunnitelmien tekemisessä tulevaisuutta
varten ja toivoivat voivansa viiden vuoden päästä muuttaa Siperiaan.
Siihen saakka kiinnittivät he toivonsa Sonjan vaikutukseen.

Pulcheria Alexandrovna siunasi ilolla tyttärensä yhtymistä Rasumihiniin;
mutta häitten jälkeen kävi hän huomattavasti surullisemmaksi kuin ennen.
Rasumihin koetti tuottaa hänelle iloa kertomalla jutun ylioppilaasta ja
hänen sairaasta isästään ja miten Raskolnikov edellisenä vuonna oli
palanut pelastaessaan kahta pientä lasta. Molemmat nämä kertomukset
saivat äidin kiihtyneeseen tilaan: Hän kertoi lakkaamatta poikansa
sankaritöistä. Kaduilla, puodeissa, missä hän sai jonkun kuuntelemaan
itseään, puhui hän pojastaan ja hänen tutkielmastaan.

Dunetshka ei vihdoin tiennyt, miten hän menettelisi. Ottamatta lukuun
kiihtynyttä tilaa, uhkasi pelkkä Raskolnikovin nimen lausuminen, jonka
jokainen saattoi muistaa oikeudenkäynnistä, tuottaa onnettomuutta.
Pulcheria Alexandrovna oli hankkinut pelastettujen lasten äidin osotteen
ja tahtoi välttämättä käydä hänen luonaan. Vihdoin saavutti hänen
levottomuutensa huippukohtansa. Hän alkoi itkeä, tuli usein sairaaksi ja
sai ankaran kuumeen houreineen. Eräänä aamuna hän kertoi, että hänen
tekemänsä laskelma, joka koski Rodjan tuloa, oli pian käyvä toteen. Hän
saattoi muistaa, että Rodja oli erotessa sanonut palaavansa yhdeksän
kuukauden kuluttua. Äiti alkoi puhdistaa heidän pientä huoneustoaan,
voidakseen ottaa vastaan hänet. Äidin oma huone järjestettiin häntä
varten, huonekalut puhdistettiin, ikkunaverhot pestiin ja asetettiin
paikoilleen j.n.e. Dunja oli sangen levoton, mutta hän auttoi äitiään
järjestämään veljen huonetta. Erään moisen päivän kuluttua, joka oli
vietetty levottomana, kyynelin, unin ja kuumehourein, sairastui hän
yöllä ja oli aamulla sangen arveluttavassa tilassa. Hänellä oli
hermokuume. Houraillessaan häneltä pääsi sanoja, joista saattoi päättää,
että hän aavisti paljon enemmän kamalasta kohtalosta kuin ennen oli
otaksuttukaan. Jokunen viikko sen jälkeen hän kuoli.

Sangen pitkään aikaan ei Raskolnikovilla ollut tietoa äitinsä
kuolemasta, vaikka Pietarista käsin oli alettu kirjeenvaihto heti hänen
Siperiaan muuttonsa jälkeen. Kirjevaihto toimitettiin Sonjan
välityksellä, joka täsmälleen joka kuukausi sai vastauksen Pietarista.
Alussa molemmista puolisoista tuntui siltä, etteivät Sonjan kirjeet
olleet kyllin tyydyttävät, mutta sitten he huomasivat, ettei hän voinut
kirjoittaa paremmin, sillä näissä kirjeissä oli mitä tarkimpia kuvauksia
heidän veljestään. Ne olivat täynnä kuvauksia hänen jokapäiväsestä
elämästään. Ne eivät sisältäneet mitään esityksiä hänen omista
toiveistaan eikä mitään hänen omia tunteitaan kuvaavaa. Sen sijaan, että
oli koettanut kuvata Rodjan sieluelämää, kirjotti Sonja hänen omia
sanojaan ja esitti sen ohessa laajoja kuvauksia hänen terveydestään ja
toivomuksistaan. Kaiken tämän hän ilmotti mitä tarkimmin. Onnettoman
kuva esiintyi sen vuoksi sitä selvemmin ja havaittavammin. Tällä lailla
ei siis voinut syntyä mitään väärää käsitystä, sillä Sonja ilmotti vain
tosiasioita.

Alussa oli Dunjalla ja hänen miehellään vähän lohdutusta näistä
tiedonannoista. Sonja kirjotti, että Raskolnikov yhä edelleen oli
vaitelias ja synkkä, ettei hänen mieltään kiinnittäneet ne tiedonannot,
jotka Sonja toi hänelle kodista, mutta että hän usein kysyi äitiään. Kun
Sonja arvasi Raskolnikovin jo aavistavan asiain oikean laidan, kertoi
hän äidin kuolemasta.

Sonja kirjotti myös, että vaikka Raskolnikov oli niin itseensä
syventynyt arvosteli hän kuitenkin levollisesti tilaansa, ei odottanut
mitään lähimmältä tulevaisuudelta, ei toivonut mitään kevytmielisyyksiä
eikä ihmetellyt mitään tässä uudessa maailmassa, joka kuitenkin oli niin
erilainen kuin se, missä hän ennen oli oleskellut. Sonja sanoi heille,
että hänen terveydentilansa oli tyydyttävä. Raskolnikov teki määrätyn
työnsä mitenkään koittamatta päästä eroon siitä, mutta myöskin
ponnistelematta liikoja. Ravintonsa oli hänestä vallan saman tekevää;
mutta tämä ravinto oli yleensä niin kurja, pyhäpäiviä lukuunottamatta,
että hän vihdoin oli ottanut Sonjalta hieman rahaa voidakseen päivisin
ostaa itselleen teetä. Muuten oli hän pyytänyt Sonjaa olemaan surematta
hänen tähtensä, sillä kaikki suru oli hänelle taakkana.

Sitä paitsi ilmotti Sonja, että Raskolnikov vankeudessa eli yhdessä
muiden vankien kanssa. Kasarmien sisustaa ei Sonja ollut nähnyt, mutta
hän oli vakuutettu siitä, että siellä oli ahdasta, likasta ja
epäterveellistä. Raskolnikov nukkui lavitsalla viltti allaan, eikä
halunnut muita mukavuuksia.

Sonja kirjotti myös vallan avosydämisesti, että Raskolnikov alussa oli
ollut vihanen hänen käyntiensä johdosta, että hän vastenmielisesti puhui
hänen kanssaan ja että hän toisinaan oli kohdellut häntä kovuudella;
mutta että heidän yhtymänsä vihdoin muuttuivat tavaksi Raskolnikoville,
niin, jopa välttämättömyydeksikin, niin että tämä hänen sairaana
ollessaan oli ikävöinytkin häntä.

Joka sunnuntai näki Sonja hänet linnotuksen portilla tai vartiotuvassa,
jossa hän sai luvan oleskella joitakin minuutteja. Arkipäivinä kävi
Sonja hänen luonaan työpajoissa, Irtysh-virran rannalla olevassa
puuvajassa sijaitsevassa tiilitehtaassa.

Itsestään kirjotti Sonja, että hänen oli onnistunut tehdä joitakin
tuttavuuksia kaupungissa ja hankkia itselleen suosituksia, että hän teki
käsitöitä, joita hän alkoikin saada koko paljon, syystä ettei
kaupungissa ollut ketään muotiompelijaa.

Hän ei kertonut siitä, että Raskolnikovia alkoi hänen väliintulonsa
vuoksi puolustaa muuan vartija ja ettei hän saanut niin ankaraa työtä.
Myöhemmin sai Dunja tiedon, että Raskolnikov pysytteli erossa kaikista,
että vangit näyttivät vihaavan häntä ja että hän oli muuttunut kärsivän
näköseksi. Vihdoin kirjotti Sonja viime kirjeessään että Rodja oli
vaarallisesti sairaana vankien salin sairashuoneessa.



II.


Raskolnikov oli ollut kauvan sairaana.

Mutta häntä ei ollut tautivuoteelle saanut kuristushuone-elämän kauhut,
ei työ, ei kurja ravinto, leikattu tukka tai kolmivärinen puku. Työ oli
hänelle tervetullutta ja ruumiillisten ponnistusten jälkeen saattoi hän
nauttia jonkun tunnin unesta. Ja mikä merkitys saattoi ravinnolla olla
häneen? Hänen vaatteensa olivat lämpimät, eivätkä kahleet häntä
rasittaneet. Mutta häpeäisikö hän ehkä lyhyttä tukkaansa ja kolmiväristä
nuttuaan? Kenen vuoksi? Ehkä Sonjan? Tämä pelkäsi häntä ja tätä ei hänen
siis tarvinnut hävetä.

No miksikä sitten? Hän tosiaan häpesi Sonjaa, jota hän kiusasi hänelle
osottamallaan ylenkatseella. Hän ei hävennyt leikattua tukkaa eikä
kahleita mutta hänen ylpeytensä oli loukkaantunut ja syynä hänen
sairauteensa oli loukattu itserakkaus. Miten onnellinen hän olisikaan
ollut, jos hän olisi voinut tuomita itseään. Hän olisi silloin
kärsivällisesti kestänyt kaikki. Mutta vaikka hän kuinka ankarasti
arvosteli itseään, ei hänen hämmentynyt omatuntonsa keksinyt mitään
suurta syntiä hänen entisessä elämässään, vaan ainoastaan tavallisen
harha-askeleen, joka olisi saattanut tapahtua kenelle tahansa. Hän
häpesi etenkin sitä, että hän, Raskolnikov, oli syöksynyt niin sokeasti,
toivottomasti ja tyhmästi kadotukseen ja että hänen nöyrästi oli
alistuttava seurauksien alle päästäkseen vapaaksi.

Lakkaamaton levottomuus oli ainoa, mikä oli jälellä maailmasta. Ja mitä
merkitsi se, että hän kahdeksan vuoden kuluttua oli kaksineljättä
vuotias? Ketä varten oli hänen elettävä? Mitä toiveita hänellä oli?
Eläisikö näin vain ollakseen olemassa. Mutta hänhän oli ollut valmis
tuhatkertasesti uhraamaan elämänsä aatteen hyväksi, jopa toiveenkin,
mielikuvan puolesta olemassa olo oli aina näyttänyt hänestä
riittämättömältä ja hän oli aina pyrkinyt jotakin korkeampaa kohti. Ehkä
oli hänen toiveittensa tulisuus saanut hänet uskomaan, että hän oli yksi
niitä ihmisiä, joille oli enemmän sallittua kuin useimmille muille.

Jospa kohtalo edes olisi antanut hänen tuntea katumusta ... sitä
katumusta, joka vaivaa sydäntä ja karkottaa unen, olisi hänen ollut
parempi olla. Kyynelet ja kärsimyksethän ovat myös elonilmauksia. Mutta
hän ei voinut katua rikostaan. Jospa hän edes olisi osannut olla
raivoissaan tyhmyytensä vuoksi kuten hän ennen oli ollut raivoissaan
inhottavan menettelytapansa vuoksi, joka oli hänet saattanut
kuritushuoneeseen! Mutta nyt tultuaan kuritushuoneeseen ja siten siis
vapauduttuaan kaikista huolista, arvosteli ja tuomitsi hän
menettelytapaansa, eikä huomannut sitä niinkään kehnoksi, kuin minä sitä
oli pitänyt viime synkkinä aikoina.

"Miksi, miksi," ajatteli hän, "olisi minun aatteeni ollut tyhmempi
kuin muut aatteet ja teoriat, joita on liikkeellä maailmassa ja
työntävät toiset tieltään tämän tästä aina siitä asti kuin maa alkoi
pyöriä akselinsa ympäri? Jos minun aatettani tarkastettaisiin
ennakkoluulottomasti, näkisi, ettei se ole niinkään omituinen. Voi teitä
epäilijöitä, te maailman viisaat, miksi pysähdytte aina puolitiehen!
Miksi pidetään minun tekoani niin inhottavana?... Ehkä sen tähden, että
se on konnantyö? Mutta mitä merkitsee sana 'konnantyö'? Minun omatuntoni
on levollinen. Totta on kuitenkin, että minä tein kriminalirikoksen,
minä olen loitonnut lain sanasta ja vuodattanut verta. Kernaasti,
ottakoot minun pääni sijaan... Mutta siinä tapauksessahan olisivat useat
ihmiskunnan hyväntekijöistä, jotka eivät olleet perineet valtaansa, vaan
ottaneet sen, heti ensi askeleen otettuaan tulleet mestatuiksi. Mutta he
ovat sovittaneet päämääränsä ja siksi -- _he ovat oikeassa_. Minä sen
sijaan kompastuin ensi askeleellani, sen vuoksi ei minulla siis ole
ollut oikeutta ottaa sitä."

Tämä vain saattoi hänet pitämään tekoaan rikoksena. Hänen käsityksensä
mukaan oli siinä vääryys ainoastaan, ettei hän ollut kyennyt
toteuttamaan suunnitelmaansa ja itse oli heittäytynyt tuomariensa
käsiin. Hän kärsi myös siitä ajatuksesta, että olisi ollut paljon
parempi, jos hän olisi surmannut itsensä. Miksi seisoi hän silloin Nevan
partaalla pitäen kuitenkin ilmiantamistaan parempana. Olisiko elämällä
tosiaan sellanen voima? Onko niin vaikeata voittaa elämisenrakkautta?
Svidrigailov, joka kuitenkin pelkäsi kuolemaa, oli saattanut tehdä sen.
Hän ei voinut käsittää, miksi ei hän jo seisoessaan joen partaalla,
ollut aavistanut sitä valetta, mihin hän oli tehnyt itsensä syypääksi
itsensä ja vakaumuksensa suhteen. Hän ei ymmärtänyt, että tämä aavistus
oli hänen mielenlaatunsa tulevan muutoksen, tulevan ylösnousemuksen,
uuden katsontatavan edelläkävijä.

Hän pikemmin tunnusti, että se oli vain vaiston tylsää arkuutta, jota
hän ei voinut voittaa. Hän katseli tovereitaan, kuritushuonevankeja, ja
kummasteli sitä, että he kaikki riippuivat elämässä ja että se heistä
tuntuisi niin kallisarvoselta. Mitä kauheita kärsimyksiä olivatkaan ja
useat näistä konnista kokeneet! Oliko tosiaan mahdollista, että
auringonsäteellä, läpitunkemattomalla metsällä, läikkyvällä lähteellä
tuntemattomassa pensaikossa saattoi olla niin suuri merkitys näille
miehille, että he katselivat niitä samoin katsein kuin olisivat nähneet
kauvan kaivatun ystävän, ja että he uneksivat niistä öisin!

Alussa kiinnitti hän vähän huomiota ympäristöönsä. Hän eli niin
sanoaksemme silmät ummessa ja hänestä tuntui inhottavalta ja
vastenmieliseltä katsella ympärilleen. Mutta vihdoin oli yhtä ja toista,
joka sai hänet vavahtamaan ja ehdottomasti aukenivat hänen silmänsä
näkemään paljon, josta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan. Eniten
kummasteli hän sitä pelottavaa, ylipääsemätöntä juopaa, joka oli hänen
ja kaikkien näitten ihmisten välillä. Tuntui vallan siltä kuin he
olisivat kuuluneet aivan eri kansallisuuksiin. He katselivat toisiaan
molemminpuolisella epäluottamuksella. Vankilassa oli myös valtiollisia
rikoksia Puolasta. He pitivät muita vankeja orjina ja villeinä ja
katselivat heitä yleiskatseella. Mutta Raskolnikov ei voinut asettua
tälle näkökannalle. Hän näki, että nämä villit monessa suhteessa olivat
viisaampia kuin itse herrat puolalaiset. Oli myös venäläisiä, jotka
halveksivat näitä ... entinen upseeri ja kaksi seminarilaista.
Raskolnikov huomasi heidän erehdyksensä.

Kukaan ei pitänyt hänestä ja kaikki välttivät häntä ... miksi? Siihen ei
hän löytänyt mitään syytä. He halveksivat häntä ja nauroivat hänelle.

-- Sinä olet hieno herra, sanoi eräs heistä hänelle. Miksikä sinä
rupesit kirvestä käyttämään? Se ei ollut sopivaa työtä sinulle.

Toisena viikkona paastosta oli hänen vuoronsa valmistautua nauttimaan
alttarinsakramenttiä yhdessä toveriensa kanssa, jotka olivat hänen
osastossaan. Hän kävi säännöllisesti kirkossa muitten kanssa. Kerran
syntyi syystä tai toisesta, hän ei tiennyt sitä, riita ja kaikki
hyökkäsivät suuttuneina hänen kimppuunsa.

-- Sinä olet jumalankieltäjä! huusivat he. Sinä et usko Jumalaan! Sinä
olisit iskettävä hengiltä!

Hän ei ollut koskaan puhunut heidän kanssaan Jumalasta ja kuitenkin
tahtoivat he tappaa hänet jumalankieltäjänä. Hän vaikeni vastaan
sanomatta. Muuan kuritushuonevanki aikoi raivoissaan heittäytyä häntä
ahdistamaan, hän odotti levollisesti ja vaijeten, lihaksenkaan
värähtämättä hänen kasvoissaan. Vanginvartija tuli juuri sopivaan
aikaan ... muuten olisi verta vuotanut.

Vielä muutamaan kysymykseen ei hän voinut vastata. Miksi kaikki pitivät
niin paljon Sonjasta? Hän ei heitä imarrellut ja hän kohtasi heidät
sangen harvoin, tullessaan jokuseksi minuutiksi hänen luokseen. Mutta
siitä huolimatta kaikki hänet tunsivat; kaikki tiesivät, että Sonja oli
seurannut häntä, tiesivät, miten hän eli ja missä asui. Hän ei antanut
heille rahaa, eikä tehnyt heille mitään palveluksia. Vain kerran jouluna
antoi hän kakkuja kaikille vangeille.

Pian syntyi heidän ja Sonjan välillä syvällisempi suhde. Hän kirjotti
heidän puolestaan kirjeitä heidän sukulaisilleen. Ja kun hän näyttäisi
työpaikalla käydäkseen tervehtimässä Raskolnikovia tai kohtasi
vankiosaston, ottivat he lakit päästään ja tervehtivät: "Äiti kulta,
Sofia Semjonovna, rakas, armelias äiti kulta." Siten nimittävät raa'at
kuritushuonevangit tuota pientä, laihaa olentoa. -- He menivät myös
hänen luokseen parantuakseen.

Raskolnikovin oli oltava sairaalassa koko paaston viime viikko ja
pääsiäisviikko. Parannuttuaan muisti hän selvästi erään näkemänsä
kuumeunen. Hän oli uneksinut, että koko Europassa vallitsi tuntematon
rutto, joka ei koskaan ennen ollut raivonnut missään paikassa, rutto,
joka tuli Aasiasta ja levisi koko Europaan. Kaikkien oli kuoltava
joitakin valittuja lukuun ottamatta. Omituinen trikiinilaji oli
näyttäytyvä, mikroskopillisia olentoja, jotka tunkeutuvat
ihmisruumiiseen. Mutta nämä olennot olivat henkiä, järjellä ja tahdolla
varustettuja. Ne ihmiset, jotka olivat saaneet niitä, tulivat hulluiksi.
Mutta koskaan eivät he pitäneet itseään niin viisaina tai olleet niin
vakuutettuja väitteittensä totuudesta kuin tämän ruton saatuaan. Koskaan
eivät he pitäneet tieteentuloksiaan erehtymättömämpinä ja
kumoamattomampina. Kokonaiset kylät, kokonaiset kaupungit ja
kansankerrokset saivat ruttotartunnan ja tulivat hulluiksi. Syntyi
suuri, yleinen hämmennys, eikä toinen ymmärtänyt toistaan. Ei voitu
sopia siitä, mikä oli hyvää, mikä pahaa, ei tietty, kuka olisi
tuomittava, kuka vapautettava. Ihmiset iskivät toisensa kuoliaiksi
hullussa raivossaan. He hyökkäsivät toisiaan vastaan armeijoineen, mutta
jo marssin aikana särki ne sisälliset riidat. Rivit hajosivat, tähän
asti liitossa olleet taistelivat toisiaan vastaan, surmasivat ja söivät
toisensa... Kaupungeissa hätyytettiin aina ja kaikki kutsuttiin kokoon.
Kenen toimesta, mitä varten? Sitä ei tiedetty. Tavallisimmat ammatit
hyljättiin, sillä kaikilla oli omat aatteensa, uusia parannuksia
ehdotettavina, mutta he eivät voineet sopia mistään. Kaikkialla
raivoisivat tulipalot ja nälänhätä. Rutto yhä levisi ja lopuksi oli vain
joitakin harvoja ihmisiä, jotka olivat välttäneet tuon kohtalon. Ne
olivat puhtaat ja valitut, joiden oli määrä laskea perustus uudelle
elämälle, kansoittaa maa ja viljellä se. Mutta kukaan ei ollut nähnyt
noita ihmisiä eikä heitä saattanut löytää mistään; kukaan ei ollut
kuullut heidän ääntään tai sanojaan.

Raskolnikov kärsi siitä, että tämä uni oli syöpynyt hänen muistiinsa ja
ettei näitten kuumemielikuvien vaikutus tahtonut hävitä. Toinen paaston
jälkeinen sunnuntai oli nyt tullut. Oli lämmin ja selvä kevätilma ja
vankien salin ikkunat olivat varustetut rautakallereilla ja vartijat
kävelivät edes takasin niitten alla pihalla. Koko Raskolnikovin
sairauden aikana sai Sonja käydä vain kaksi kertaa hänen luonaan. Joka
kerralla oli hänen pyydettävä lupa käydä hänen luonaan ja siihen oli
yhdistetty paljon vaivaa. Mutta hän meni usein sairaalan pihalle ja
pysähtyi siellä ikkunan alle, erittäinkin illan tullen. Toisinaan viipyi
hän pihalla vain minuutin nähdäkseen ne ikkunat, joitten takana
Raskolnikov oli. Eräänä iltana tultuaan paremmaksi, oli Raskolnikov
nukahtanut. Avattuaan meni hän ilman erityistä tarkotusta ikkunan äären
ja näki äkkiä Sonjan, joka oli kaukana postin ääressä. Hän näytti
odottamaan häntä. Raskolnikov tunsi piston sydämessään ja kiiruhti pois
ikkunan luota. Seuraavana päivänä ei hän nähnyt häntä, eikä sitäkään
seuraavana. Hän odotti Sonjaa levottomana, mutta häntä ei näkynyt.
Vihdoin hän pääsi sairaalasta terveenä. Palatessaan vankilaan kuuli hän
vangeilta, että Sofia Semjonovna oli sairaana.

Raskolnikov oli sangen levoton ja lähetti tiedustamaan Sonjan
terveydentilaa. Hän sai pian tietää, ettei sairaus ollut vaarallinen.
Kuullessaan, että Raskolnikov ikävöi häntä ja oli huolissaan hänen
tähtensä, antoi Sonja tervehtää häntä, että hän oli paljon parempi ja
että hän pian kävisi hänen luonaan. Luettuaan Sonjan kirjeen, tykytti
Raskolnikovin sydän levottomuudesta.

Päivät pysyivät yhä kirkkaina ja lämpiminä. Aamulla varhain kello kuusi
meni hän työhönsä joen varrella, jossa puuparakkiin oli tehty kipsiuuni.
Sinne oli lähetetty vain kolme miestä. Eräs heistä palasi vartijan
kanssa linnotukseen ottamaan työkaluja ja toinen kasasi puita ja pani
niitä uuniin. Raskolnikov astui ulos hökkelistä, istuutui rannalla
olevalle palkille ja katseli leveätä, kolkkoa virtaa. Korkealta
rantapenkereeltä oli laaja näköpiiri. Tuskin kuuluva laulu kaikui
vastapäätä olevalta rannalta. Kaukaa arolla, joka kylpi auringonvalossa,
saattoi erottaa paimentolaisten teltat, jotka näyttivät pieniltä,
mustilta pilkuilta. Siellä oli vapautta, siellä eli ihmisiä, joilla
tuskin oli mitään yhteistä niitten kanssa, jotka oleksivat tällä puolen
virtaa. Siellä näytti aika pysyneen paikoillaan Aatamin ajoista asti.
Raskolnikov istahti ja katseli etäisyyteen. Hänen ajatuksensa muuttuivat
tarkasteluiksi ja miksi. Vihdoin nämä katosivat ja jättivät
selittämättömän kaihon, joka liikkui hänessä ja kiusasi häntä.

Äkkiä oli Sonja hänen vieressään. Hän oli lähestynyt melkein
äänettömästi ja istuutui hänen viereensä. Oli vielä aikanen aamu eikä
kylmyys ollut paennut. Sonjalla oli yllään kulunut, vanha viittansa ja
viheriä vaate päässään. Hänen kasvoillaan oli vielä sairauden jälkiä. Ne
olivat kalpeat, laihat ja huolestuneet. Hän hymyili ystävällisesti ja
ojensi Raskolnikoville kätensä.

Sonja ojensi hänelle kätensä aina erikoisen epäilevästi ja toisinaan
jätti hän sen tekemättä ikäänkuin peläten, että Raskolnikov työntäisi
hänet pois. Tämä tarttui aina hänen käteensä hieman vastenmielisesti,
osottausi aina jyrkäksi häntä kohtaan ja vaikeni usein itsepäisesti
kaiken aikaa, kuin Sonja oli hänen seurassaan. Usein tapahtui, että
Sonja oli syvästi suruissaan poistuessaan hänen luotaan. Mutta nyt ei
hän päästänyt Sonjan kättä. Hän katsahti häneen nopeasti ja painoi
sitten silmänsä maata kohti. He olivat yksinään. Kukaan ei nähnyt heitä.
Vartija oli kääntynyt.

Itse ei Raskolnikov tiennyt, miten se tapahtui -- mutta äkkiä hänestä
tuntui siltä, että joku heittä hänet Sonjan jalkain juureen. Hän itki ja
syleili Sonjan jalkoja. Ensi hetkenä Sonja pelästyi ja hänen kasvonsa
kävivät kalmankalpeiksi. Hän hypähti paikoltaan ja katseli vavisten
Raskolnikovia, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän kaikki. Hänen
silmistään loisti loppumaton autuus. Hän ei voinut epäillä, ettei
Raskolnikov rakastanut häntä, rakastanut häntä rajattomasti. Vihdoin oli
hetki tullut.

He aikoivat puhua, mutta eivät voineet. Heidän silmänsä olivat kyyneliä
täynnä. Mutta noissa kärsineissä kasvoissa kuvastui nyt tulevaisuuden
aamunsarastus, ylösnousemus uuteen elämään. Rakkaus oli herättänyt
heidät uuteen olemassa oloon; heidän sydämissään pulppuili uudelleen
elämän tyhjentymättömät lähteet. He päättivät odottaa ja kantaa
kohtalonsa. Seitsemän vuotta oli vielä jälellä. Miten paljon kärsimistä,
miten paljon onnea olikaan kätkettynä tähän aikamäärään! Raskolnikov oli
uudestisyntynyt, ja tiesi sen, tunsi uuden elämän tulvivan olemuksensa
läpi aina sielunsa sisimpään, ja Sonja ... hän eli vain Raskolnikovissa!

Samana iltana, kun kasarmit olivat suljetut, lojui Raskolnikov sijallaan
ja ajatteli Sonjaa. Hän kuvitteli mielessään, että kaikki
kuritushuonevangit, hänen entiset vihamiehensä, tänään katselivat häntä
vallan toisin silmin. Hän alkoi puhua heidän kanssaan, ja he vastasivat
hänelle ystävällisesti. Hän tosin kummasteli sitä, mutta sehän oli
vallan luonnollista, että _nyt_ ei saattanut olla toisin.

Hän ajatteli Sonjaa, muisti, miten hän lakkaamatta oli kiusannut häntä
ja särkenyt hänen pikku sydämensä. Hän näki edessään Sonjan pienet,
laihat kasvot. Mutta nämä muistot eivät tuottaneet hänelle mitään
tuskaa. Hän tiesi, että hän nyt syvällisellä rakkaudella oli sovittava
kaikki, mitä hän oli antanut Sonjan kärsiä.

Mitä merkitsivät kaikki menneisyyteen kuuluvat kärsimykset? Tuntuipa
hänen rikoksensa ja karkotuksensakin nyt rakkauden ensi onnen aikana
tapaukselta, mikä oli vieras hänelle. Tänä iltana ei hän enää voinut
pitää ajatuksiaan missään aiheessa. Hänen olisi ollut mahdotonta tehdä
täysitajuisena jokin ratkaseva päätös. Elämä oli astunut sofismin sijaan
ja hänessä alkoi nyt kehittyä jotakin uutta. Raamattu oli hänen
pääaluksensa alla. Hän otti sen esiin koneellisesti. Se oli Sonjan ja
sama, josta hän oli lukenut Latsaruksesta. Vankilassa olonsa ensi
aikoina uskoi Raskolnikov, että Sonja lakkaamatta ahdistaisi uskonnolla
ja puhumalla evankeliumeista. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei
Sonja ollut kertaakaan puhunut mistään sellasesta, niin eipä edes ollut
tarjoutunut antamaan hänelle uutta testamenttia. Hän oli itse pyytänyt
sen häneltä ennen sairauttaan, ja Sonja oli vaijeten antanut sen
hänelle. Mutta tähän asti ei hän kertaakaan ollut avannut tuota kirjaa.

Hän ei avannut sitä nytkään, vaan ajatteli: "Ei ole mahdotonta, että
minä voin omata hänen vakaumuksensa, että minun pyrkimyksekseni voi
tulla samaksi kuin hänen."

Koko päivän oli Sonja sangen liikutettu ja yöllä hän sairastui. Mutta
hän oli niin onnellinen, että hän melkein pelkäsi onneaan. Seitsemän
vuotta, _ainoastaan_ seitsemän vuotta.

Onnensa ensi aikoina olivat he useasti taipuvia pitämään noita seitsemää
vuotta seitsemänä päivänä. Raskolnikov ei edes ajatellut, ettei hän saa
uutta elämää lahjaksi, että hänen on se ostettava kalliisti, on
maksettava se suurella urotyöllä tulevaisuudessa.

Mutta tässä alkaa jo uusi kertomus, kertomus ihmisen asteettaisesta
uudistumisesta, asteettaisesta uudestasyntymisestä ja asteettaisesta
siirtymisestä toisesta maailmasta toiseen sekä tutustuminen erääseen
Raskolnikoville tähän asti aivan tuntemattomaan todellisuuteen. Tämä
voisi olla uuden kertomuksen aiheena, -- mutta tämä kertomuksemme
päättyy tähän.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rikos ja rangaistus - Kuusiosainen romaani ynnä epilogi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.