Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Erämaan kutsu
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan kutsu" ***


KUN ERÄMAA KUTSUU

Kirj.

Jack London


Suomennos ["The Call of the Wild"].



Sosialistin Kirjapaino-osuuskunta i.l.
Turku, 1922.



SISÄLLYS:

    I. Alkuperäisen lain mahti.
   II. Väkivalta ja puolueellisuus.
  III. Alkuperäinen villi luonto.
   IV. Taistelu päällikkyydestä.
    V. Tien vaivat.
   VI. Isännän rakkauden tähden.
  VII. Kun erämaa kutsuu.



I.

Alkuperäisen lain mahti.


    "Syntyperäinen kaipaus huokaa ja kärsii tottumuksen kahleissa,
    ja viimein herää julmuus pitkällisestä talviunestaan."

Buck ei lukenut sanomalehtiä, sillä siinä tapauksessa olisi hän
tiennyt vaaran uhkaavan sekä häntä että jokaista vahvalihaksista,
paksuturkkista koiraa Puget Soundin ja San Diegon välisellä alueella.
Sittenkun muutamat miehet hapuiltuaan napaseudun pimeydessä olivat
löytäneet sieltä jonkinlaista keltaista metallia ja höyrylaivat ja
kuljetusyhtiöt toitottaneet löydöstä, syöksyi tuhansittain ihmisiä
Pohjolaa kohti. Ja nämä ihmiset tarvitsivat koiria, suuria, väkeviä,
vahvalihaksisia koiria, jotka voisivat tarttua voimakkaasti työhön,
paksuturkkisia, jotta tämä voisi suojella heitä pakkaselta.

Buck asui suuressa talossa Santa Claran aurinkoisessa laaksossa.
Paikkaa kutsuttiin tuomari Millerin taloksi. Rakennus sijaitsi
kappaleen matkaa tieltä puoleksi puiden kätkössä, joiden lomitse näki
aina jonkun pilkahduksen suuresta, ilmavasta, ympäri taloa kiertävästä
kuistikosta. Paikalle johtivat soraiset ajotiet kiemurrellen pitkin
laajoja nurmikkoja korkeiden poppelien alla, joiden oksat toisiinsa
sekaantuivat. Asuinrakennuksen takana oli kaikki vielä suurempaa, kuin
mitä sen edessä. Siellä oli suuria tallirakennuksia, joissa tusinamäärä
renkiä ja poikia hommaili; siellä kokonaisia rivejä viiniköynnösten
umpeenkasvamia palvelusväen asuntoja, siellä suunnattoman pitkä ja
hyvässä kunnossa oleva ulkohuonejono, laajoja viiniviljelyksiä,
vihreitä laitumia, hedelmäpuutarhoja ja joukottain marjapuita. Ja
sitten oli siellä myös pumppulaitos porakaivoa varten ja suuri
sementtinen vesisäiliö, jossa tuomari Millerin pojat kävivät
aamukylvyssä ja myöskin kuumin iltapäivin vilvoittamassa itseään.

Tätä suurta aluetta Buck hallitsi. Siellä oli hän syntynyt ja siellä
viettänyt kuluneet neljä vuotta elämästään. Luonnollisesti oli siellä
muitakin koiria. Täytyihän niitä olla niin suuressa paikassa, mutta ei
niitä otettu lukuun. Ne tulivat ja menivät, asuivat täyteen ahdetuissa
koirankopeissa tai viettivät huomaamatonta elämää talon piilopaikoissa,
kuten esimerkiksi japanilainen mopsi Toots ja meksikolainen karvaton
Ysabel -- eriskummallisia olentoja, jotka harvoin pistivät kuononsa
oven ulkopuolelle tai laskivat jalkojansa maahan. Sitäpaitsi oli siellä
myöskin pari tusinaa foxterrierejä, jotka vimmapäissään rähisivät
Tootsille ja Ysabelille, kun nämä kurkistelivat ikkunoista, kokonaisen
lauman palvelustyttöjä asestettuina vastoilla ja köysiluudilla heitä
suojellessa.

Mutta Buck ei ollut sidottu huoneisiin eikä koirankoppiin. Hän tuli ja
meni minne halusi. Hän ui vesisäiliössä yhdessä tuomarin poikien kanssa
ja seurasi heitä metsästysretkille; oli tuomarin tyttärien - Mollien ja
Alicen -- vartijana heidän pitkillä aamu- ja iltakävelyillään;
talvi-illoin hän makasi tuomarin jalkain juuressa iloisen takkavalkean
ääressä kirjastossa; kanniskeli tuomarin lapsenlapsia selässään ja
valvoi heidän uskaliaita retkiään kaivolle ja tallipihalle -- niin,
vieläpä kauemmaksikin, aitaukselle, missä varsat olivat laitumella, ja
marjaviljelyksille asti.

Parinkymmenen foxterrierin joukossa liikkui hän suurella arvokkuudella
-- Toots ja Ysabel olivat melkein täydellisesti olemattomat hänelle,
sillä hän oli kuningas -- kaiken, mikä liikkui, ryömi ja mateli ja
lensi tuomari Millerin pihalla, ihmiset lukuunotettuina, kuningas.

Buckin isä, suuri Elmo-niminen Newfoundlandinkoira, oli ollut tuomarin
eroittamaton seuralainen ja Buck pani rehellisesti parastaan periäkseen
isänsä tavat. Hän ei ollut niin erikoisen suuri -- ei painanut enempää
sataaneljääkymmentä naulaa -- sillä hänen äitinsä, Shep, oli ollut
skotlantilainen paimenkoira. Mutta nämä sataneljäkymmentä naulaa ynnä
se arvokkuus, jonka hyvät elämäntavat ja yleinen kunnioitus suovat,
saattoivat hänet tilaisuuteen käyttäytyä tosikuninkaalliseen tapaan.
Niinä neljänä vuonna, jotka olivat kuluneet hänen ensimäisestä
penikka-ajastaan, oli hän elänyt kuin veltostunut ylimys. Hänessä oli
syntyperäistä, ylhäistä ylpeyttä ja oli hän sitäpaitsi hiukan itsekäs,
jollaisiksi maaseudun ylimykset toisinaan tulevat eristetyn asemansa
takia. Mutta hänen pelastuksensa oli, ettei hän tyytynyt olemaan
pelkästään hemmoteltuna suosikkina. Metsästys ja muut sen sukuiset
huvitukset ulkosalla olivat estäneet hänet lihomasta ja karaisseet
hänen lihaksensa. Hänelle, kuten kylmiä kylpyjä rakastaville
ihmisroduille, oli rakkaus veteen tullut hermojavahvistavaksi ja
terveyttä suojelevaksi keinoksi.

Tällainen oli Buck-koira syksyllä 1897, jolloin Klondyken huhut
houkuttelivat miehiä kaikilta maailman kulmilta jäätyneeseen Pohjolaan.
Mutta Buck ei lukenut sanomalehtiä eikä myöskään tiennyt puutarharenki
Manuelin olevan huonon tuttavuuden. Manuelilla oli suuri helmasynti:
hän pelasi mielellään kiinalaisissa arpajaisissa. Ja hänen
pelihimossaan oli muuan valtava kiihko -- hän uskoi pelijärjestelmään.
Tämä oli hänen perikatonsa. Sillä pelatakseen järjestelmän mukaan,
tarvitaan rahoja ja puutarharengin palkka tuskin riittää muuhun kuin
vaimon ja suuren lapsilauman elättämiseen.

Tuomari oli rypäleviljelysyhdistyksen kokouksessa ja hänen poikansa
olivat innokkaassa urheiluseuran järjestämishommassa sinä muistettavana
iltana, jolloin Manuel pani toimeen kavalan tekonsa. Ei kukaan nähnyt,
kun hän otti Buckin mukaansa hedelmäpuutarhan kautta ja Buck kuvitteli
tavallisen kävelyn olevan kysymyksessä. Lukuunottamatta yhtä ainoata
mieshenkilöä ei myöskään kukaan nähnyt, kun he saapuivat pienelle
College Parkin pysäkkiasemalle. Mutta tämä mies puhui Manuelin kanssa
ja rahoja helisi heidän käsissään.

"Tavara sidotaan ennenkuin se jätetään ostajalle", sanoi vieras mies
karkeasti ja Manuel sitoi paksun köyden Buckin kaulaan.

"Pidä kiinni ja vedä, mutt' älä kurista sitä," sanoi Manuel ja vieras
murisi jotain vastaukseksi.

Buck oli tyynellä arvokkuudella alistunut ottamaan köyden kaulaansa.
Sellaista ei tosin ikinä ennen ollut tapahtunut hänelle, mutta hän oli
oppinut luottamaan ihmisiin, jotka tunsi ja luuli heitä itseänsä paljon
viisaammiksi. Mutta kun köyden molemmat päät jätettiin vieraan käsiin,
murisi hän uhkaavasti. Hän oli vain ilmaissut tyytymättömyytensä, mutta
ylpeydessään luuli sen olevan saman kuin käskyn. Hämmästyksekseen
vedettiin kuitenkin köysi tiukemmaksi hänen kaulaansa, niin ettei hän
voinut hengittää. Äkillisessä raivossa hyökkäsi hän nyt vieraan miehen
kimppuun, mutta tämä kohtasi hänet puolitiessä, tarttui hänen
kurkkuunsa ja viskasi hänet kiivaalla tempauksella kumoon. Köyttä
vedettiin armotta yhä kovemmin Buckin raivoissaan taistellessa kieli
riippuen ulkona suusta ja voimakkaan rinnan läähättäen koettaessa
turhaan saada ilmaa. Ei ikinä elämässään oltu Buckia kohdeltu niin
pahoin eikä ikinä elämässään ollut hän ollut niin raivoissaan. Mutta
hänen voimansa heikkenivät, silmänsä kävivät lasimaisiksi ja hän oli
miltei tajuton, kun juna vihelsi ja molemmat miehet heittivät hänet
tavaravaunuun.

Epäselvästi hän tajusi, että kielensä tuntui kipeältä ja että häntä
jonkinlaisissa ajoneuvoissa viedä tärisytettiin. Veturin kimeä vihellys
jotakin ylimenopaikkaa sivuutettaessa ilmoitti hänelle, missä hän oli.
Hän oli ollut liian usein matkoilla tuomarin kanssa ollakseen
tuntematta tavaravaunuissa matkustamisen epämiellyttävyyttä. Buck avasi
silmänsä ja ne kiiluivat vihasta, joka olisi sopinut ryövätylle
kuninkaalle. Vieras hyppäsi tarttuakseen hänen kurkkuunsa, mutta sillä
kertaa oli Buck häntä sukkelampi. Hänen leukapielensä pusertuivat
miehen käden ympäri hellittämättä siitä, ennenkuin köysi vielä kerran
oli tehnyt hänet tunnottomaksi.

"Yep saa toisinaan suonenvetokohtauksia," sanoi mies matkatavarain
valvojalle, joka oli tullut sisään melun kuullessaan. "Isäntä on
lähettänyt minut sen kanssa eläinlääkärille Friscoon", lisäsi hän
huolellisesti piilottaen haavoitetun kätensä. "Luulee hänen voivan
parantaa sen".

Pienessä, erään kapakan takana sijaitsevassa vajassa San Franciscon
satamassa purki sittemmin haavoitettu vieras kaikessa hiljaisuudessa
itseksensä ajatuksiansa tämän yöllisen matkan johdosta.

"Minun saamiseni on kaikkiaan viisikymmentä dollaria", mutisi hän,
"mutta tuhannestakaan en tekisi sitä toista kertaa".

Hänen kätensä oli kiedottu veriseen nenäliinaan ja oikea
housunlahkeensa tahriintunut polvista aina alas asti.

"Kuinka paljon sai toinen?" kysyi kapakoitsija.

"Sata", oli vastaus. "Ei tahtonut, Jumala minua auttakoon, ottaa
senttiäkään vähempää."

"Yhteensä sataviisikymmentä", laski kapakoitsija. "Mutta sen arvoinen
se on, siitä panen pääni pantiksi".

Mies avasi verisen nenäliinan ja katseli vahingoittunutta kättään.
"Kunhan en vaan saisi vesikauhua..."

"Jollette sitä saa, niin on se siksi, että olette syntynyt
hirtettäväksi", tokaisi kapakoitsija nauraen. "Ja nyt saatte vähän
auttaa minua", lisäsi hän.

Pää pyörryksissä ja tuntien sietämättömiä tuskia kaulassa ja kielessä
-- puolikuoliaaksi kuristettuna -- koetti Buck kohottautua kiusaajiaan
vastaan. Mutta yhä uudelleen kaadettiin hänet kumoon ja miltei
kuristettiin, kunnes molempien miesten oli onnistunut viilata poikki
metallikaulanauha, joka oli Buckin kaulassa. Senjälkeen irroitettiin
myöskin köysi ja koira paiskattiin jonkinlaiseen häkkiin.

Siellä makasi se loppupuolen väsyttävää yötä vavisten kiukusta ja
haavoittuneesta ylpeydestä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä kaikki tämä
merkitsi, Mitä tahtoivat ne hänestä, nuo vieraat miehet? Miksi
pidettiin häntä ahtaaseen häkkiin suljettuna? Hän ei tiennyt
minkävuoksi, mutta hänellä oli epämääräinen tunne uhkaavasta
onnettomuudesta. Monet kerrat yössä hypähti hän ylös vajan ovea
naristen avattaessa, luullen tuomarin tai hänen poikiensa tulevan.
Mutta se ei ollut koskaan kukaan muu kuin kapakoitsija. Hänellä
oli kädessä talikynttiläpahanen, jonka heikko liekki valaisi
hänen pöhöttyneitä kasvojansa. Ja joka kerta tukahtui Buckin
kurkusta esiintunkemaisillaan oleva iloinen haukunta muuttuen
raivoisaksi murinaksi.

Mutta niin antoi kapakoitsija hänen olla rauhassa ja aamulla tuli neljä
miestä nostamaan häkkiä. Enemmän vain kiusaajia, ajatteli Buck, sillä
kaikki olivat ilkeännäköisiä, risaisia ja renttumaisia ja hän riehui ja
raivosi heille häkissään. Mutta miehet nauroivat ja pistelivät
säleitten väliin keppejä, joihin hän hyökkäsi mitä raivostuneimmin
iskien torahampaansa niihin, kunnes huomasi, että sitä miehet juuri
tahtoivatkin. Silloin paneutui hän maata tuikeannäköisenä ja antoi
heidän nostaa häkin kuormavaunuun. Ja nyt saivat sekä Buck että häkki
kulkea monien käsien läpi. Toimistokonttorin kirjurit tarkastivat ensin
häkin ja antoivat nostaa sen toiseen kuljetusvaunuun, jonka jälkeen se
matalissa työntövaunuissa seuranaan joukko pakkalaatikoita ja kääreitä
vietiin lauttaveneeseen. Sitten asetettiin häkki jälleen
työntövaunuihin ja vietiin suurelle rautatieasemalle, missä se
lopullisesti sovitettiin tavaravaunuun.

Kaksi päivää ja kaksi yötä retuutettiin tätä tavaravaunua eteenpäin,
pitkässä junajonossa kimakasti viheltävän veturin jäljessä ja kaksi
päivää ja kaksi yötä sai Buck olla ilman ruokaa sekä juomaa. Äkeissään
oli hän junahenkilökunnan ensimäisiin lähestymisyrityksiin vastannut
raivoisalla murinalla ja nämä olivat kostaneet ärsyttämällä häntä. Kun
hän väristen ja kiukusta vaahdoten ryntäsi häkin säleitä vastaan,
nauroivat he hänelle ja tekivät pilkkaa hänestä: murisivat ja
haukkuivat kuin mitä inhoittavimmat koirat, naukuivat, räpyttelivät
käsivarsiaan ja raakuivat kuin varikset. Siinä tekivät he hyvin
yksinkertaisesti, sen hän kyllä tiesi, mutta siksi juuri haavoittikin
se niin äärettömästi hänen arvokkuuttansa ja hänen kiukkunsa kasvoi ja
kasvoi. Nälästä ei hän niin paljon välittänyt, mutta vedenpuute
saattoi hänelle ankaria kärsimyksiä ja kiihoitti hänen kiukkunsa
korkeimmilleen. Ylpeä ja tunteellinen kun oli, synnytti huono kohtelu
hänessä kuumeen, joka kohosi hänen ajettuneen ja kuivuneen kaulansa ja
kielensä tulehduksesta.

Muuan seikka tuotti hänelle iloa -- köyttä ei ollut hänen kaulassaan.
Se oli tuottanut hänen kiusaajilleen kunnottoman edun, mutta nyt, kun
sitä ei ollut, antaisi hän heidän nähdä toista. He eivät ikinä enään
saisi panna köyttä hänen kaulaansa. Sen oli hän lujasti päättänyt.
Kahteen päivään ja kahteen yöhön ei hän ollut syönyt eikä juonut ja
näiden päivien ja öiden alituisessa kidutuksessa kehittyi hänessä
sellainen määrä kiukkua, että se tiesi pahaa sille, joka ensiksi osuisi
hänen eteensä. Hänen silmänsä veristyivät ja hän muuttui raivoavaksi
hornanhengeksi. Hän oli niin muuttunut, ettei tuomari Millerkään olisi
tuntenut häntä ja junahenkilökunta huokasi todellisesta helpotuksesta
päästessään hänestä Seattlessa.

Siellä otti neljä miestä varovaisesti häkin haltuunsa kuljettaen sen
sitten kuormavaunuista pienelle korkeitten muurien ympäröimälle
takapihalle. Suuri, karkea mies, punainen naapukkalakki sysättynä alas
niskaan, tuli ulos ja kirjoitti kuitin johtajan kirjaan. Buck arvasi
tässä heti uuden kiusaajansa ja syöksyi mitä villimmässä raivossa häkin
säleitä vastaan. Miehen suu vetäytyi julmaan hymyyn, hän lähti hakemaan
käsikirvestä ja karttua.

"Ette suinkaan aio ottaa sitä nyt ulos?" kysyi johtaja.

"Kyllä, juuri niin", vastasi mies, heti senjälkeen tähdäten
kirveeniskun häkkiä vastaan.

Neljä miestä, jotka olivat kantaneet häkin takapihalle, hävisivät
silmänräpäyksessä, valmistautuen varmoilta paikoilta muurin päältä
katselemaan, mitä tulisi tapahtumaan.

Buck hyökkäsi pirstaantuneita säleitä vasten, iski hampaansa niihin,
väänsi ja kiskoi. Minne kirves putosi ulkopuolelle, siinä oli hän heti
saapuvilla sisäpuolella, kiukkuisesti muristen ja haukahdellen,
yrittäen raivoisan kiihkeästi päästä ulos, minkä punanaapukkainen mies
tyynesti näytti sallivan.

"Nyt, sinä punasilmäinen perkele", sanoi hän, saatuaan aukon siksi
suureksi että Buck saattoi päästä siitä lävitse. Ja samassa hän heitti
kirveen ottaen kartun oikeaan käteensä.

Buckia saattoi todellakin syystä kutsua punasilmäiseksi perkeleeksi,
kun hän karvat pystyssä, vaahtosuisena ja hullu kiilto verisissä
silmissään lyyhistyi maahan loikatakseen ja hyökätäkseen vihollisensa
kimppuun. Suoraan punanaapukkaista miestä vastaan heittäytyi hänen
sataneljäkymmentä naulaa painava ruumiinsa, väristen raivosta, joka oli
kiihdytetty äärimmilleen kahden päivän ja kahden yön kärsimyksillä
vankeudessa. Mutta puolitiessä, juuri kun hänen piti iskeä
torahampaansa viholliseensa, sai hän iskun, joka pani hänet
seisahtumaan ja hänen leukapielensä lyömään yhteen tuskallisesta
kivusta. Hän tupertui ja kaatui maahan selälleen ja kyljelleen. Ei
ikinä ennen koko elämässään oltu häntä lyöty kartulla ja hänen oli
mahdoton käsittää, kuinka se saattoi tapahtua. Puoleksi haukkuen
puoleksi vinkuen oli hän heti jälleen jaloillaan ja hyökkäsi uudelleen
vihollista vastaan. Ja jälleen hän sai saman iskun kuin ennenkin ja
vaipui yhtä raskaasti maahan. Sillä kerralla hän ymmärsi, että se oli
karttu, mutta villissä raivossaan ei ollenkaan älynnyt olla varovainen.
Hän uudisti hyökkäyksensä kymmenkunta kertaa ja yhtä usein kohtasi
häntä kartunisku, joka kaatoi hänet maahan.

Muutaman erittäin kovan iskun jälkeen kompuroi hän jälleen pystyyn
ollen liiaksi pyörryksissä voidakseen uudelleen hyökätä. Hän hoippui
sinne tänne, veri juoksi hänen nenästään, suustaan ja korvistaan ja
kaunis turkkinsa oli takkuinen ja verisen kuolan tahrima. Mies astui
nyt pari askelta eteenpäin ja antoi hänelle tyynesti harkiten
hirvittävän kartuniskun kuonoon. Kaikki se tuska, mitä hän ennen oli
kärsinyt, oli mitätöntä tähän kuulumattomaan kidutukseen verrattuna.
Hurjasti karjuen, melkein kuin leijona, syöksyi hän jälleen miestä
kohti. Mutta sillä välin oli tämä muuttanut kartun oikeasta kädestä
vasempaan ja tarttui kylmäverisesti Buckin alaleukaan, jota veti
samalla sekä alaspäin että taaksepäin. Buck pyöri ympäri ilmassa ja
putosi senjälkeen suin päin rinnoilleen maahan.

Sitten hän hyökkäsi jälleen ylös viimeisen kerran. Nyt hän sai sen
hyvinlasketun iskun, jota kiusaajansa tahallaan tähän asti oli
viivytellyt antamasta -- ja Buck kutistui kokoon ja vaipui kokonaan
tajuttomana maahan.

"Siinä vasta mestari koirien kurittamisessa, totta vieköön", huusi yksi
noista neljästä muurilla, olevasta ihastuneena.

"Hän nutistaa yhden joka päivä ja kaksi sunnuntaisin", vastasi johtaja,
joka nyt kiipesi vaunuunsa pannen hevoset liikkeelle.

Buck tuli tuntoihinsa jälleen, mutta voimansa olivat lopussa. Hän
makasi siinä, mihin oli kaatunut ja tarkasteli sieltä punanaapukkaista
miestä.

"Tottelee Buck-nimeä", sanoi tämä itsekseen luettuaan läpi
kapakoitsijan kirjeen, joka sisälsi tarkan kuvauksen häkistä ja sen
sisällyksestä. "Kas niin, Buck-poikani", lisäsi hän kehoittavalla
äänellä, "nyt on meillä ollut pieni hauskuutemme, ja paras, mitä voimme
tehdä, on lopettaa se tähän. Sinä olet saanut oppia tuntemaan paikkasi
ja minä tiedän omani. Ole nyt kiltti poika, niin käy kaikki hyvin ja
saat hyvää ruokaa. Ilkeyden minä kyllä pian pudistan sinusta.
Käsitätkö?"

Tätä sanoessaan hän taputti pelkäämättä Buckin päätä, jota äsken oli
niin armottomasti lyönyt ja vaikka karvat ehdottomasti nousivat pystyyn
miehen käden kosketuksesta, alistui koira ilman muuta tähän hyväilyyn.
Sitten mies lähti hakemaan vettä ja Buck joi mitä himokkaimmin. Tämän
päälle sai hän hetkisen perästä oivallisen aterian raakaa lihaa, jonka
hän pala palalta otti voittajansa kädestä.

Hän oli lyöty, sen hän tiesi, mutta ei silti aivan murtunut. Hän tajusi
kerta kaikkiaan, ettei hänellä ollut mitään toiveita pitää puoliansa
kartulla varustettua miestä vastaan. Hän oli saanut vakavan opetuksen
eikä unhoittanut sitä koskaan koko elinaikanaan. Se oli hänen
vihkimyksensä alkuperäisen lain alaiseksi ja hän meni sitä puolitiehen
vastaan. Elämä sai ankaramman leiman ja samalla kun hän pelkäämättä
käsitti sen, heräsi myös kaikki se viekkaus ja kavaluus, joka piili
kätkettynä hänen luonnossaan. Ajan vieriessä tuli sinne useita koiria,
toiset häkeissä, toisia johdettiin köydestä, muutamat sävyisiä ja
hiljaisia, toiset vimmapäisiä ja raivoavia kuten hän oli ollut -- ja
kaikkien, toisen toisensa perästä, näki hän alistuvan punanaapukkaisen
miehen tahtoon. Ja joka kerta, saadessaan olla uuden, julman kohtauksen
todistajana, painui opetus yhä syvempään Buckin mieleen: kartulla
varustettu mies oli lainantaja, hallitsija, jota tuli totella, vaikkei
välttämättömästi kursailla. Sillä sellaiseen ei Buck koskaan tehnyt
itseään syylliseksi, vaikka monasti näki kuritettujen koirien
liehakoivan punanaapukkaista miestä, heiluttavan häntää hänelle ja
nuolevan hänen kättänsä. Mutta hän näki myös koiran, joka ei tahtonut
liehakoida eikä totella, kadottavan elämänsä taistelussa herruudesta.

Silloin tällöin tuli vieraita miehiä, jotka puhuivat innokkaasti,
mielistelevästi ja kaikenlaisin tavoin ja elein punanaapukkaiselle
miehelle. Ja kun rahat oli laskettu, ottivat vieraat jonkun tai
joitakuita koirista mukaansa. Buck ihmetteli, minne ne mahtoivat
joutua, sillä ne eivät koskaan palanneet, mutta hän tunsi suurta pelkoa
tulevaisuuden suhteen ja oli mielissään joka kerta kun ei kuulunut
valittuihin.

Mutta lopuksi tuli hänenkin vuoronsa. Eräänä päivänä tuli sinne pieni
kurttuinen mies, joka puhui murteellisesti englantia ja käytti paljon
ulkomaalaisia, ihmeellisiä huudahduksia, joita Buck ei ensinkään
ymmärtänyt.

"Sacre bleu!" huudahti hän Buckin nähdessään. "Kirotun komea koira. Eh
bien! Mitä se maksaa?"

"Kolmesataa ja pienet kaupantekijäiset päällisiksi", vastasi
punanaapukkainen mies reippaasti. "Ja koska hallitus maksaa, niin ette
suinkaan tingi hintaa, vai kuinka, Perrault?"

Perrault veti suunsa nauruun. Ottaen huomioon, että koirien hinnat
tavattoman suuren kysynnän vuoksi olivat kohotetut pilven korkuisiksi,
ei hinta niin kauniista eläimestä ollut kohtuuton. Canadan hallinto ei
menettäisi jutussa, sillä sen pikasanomat eivät hidastuisi kulussaan,
päinvastoin. Perrault oli koiratuntija ja Buckia tarkastellessaan
huomasi hän sellaisia olevan vaan yhden tuhannessa -- "niin, yhden
kymmenessätuhannessa", ajatteli hän itsekseen.

Buck huomasi rahoja maksettavan, eikä senvuoksi ensinkään hämmästynyt,
kun pieni, kurttukasvoinen mies vei mukanaan hänet ja hyvänluontoisen
Newfoundlandinkoiran, Curlyn. Tällöin näki hän viimeisen kerran
punanaapukkaisen miehen, ja Curlyn ja hänen Narwhalin kannelta
katsellessa häipyvää Seattlea näki hän viimeisen kerran myös
aurinkoisen Etelän. Curly ja hän vietiin kannen alle ja jätettiin
mustaihoisen jättiläisen, Françoisin huostaan. Perrault oli
ranskalais-kanadalainen, hyvin mustaihoinen, mutta François oli
puoliverinen ranskalais-kanadalainen sekä kaksinverroin niin musta.
Nämät olivat Buckille uutta lajia ihmisiä -- hän oli näkevä monta,
monta muuta lajia lisäksi -- hän ei osoittanut mitään mieltymystä
heihin, mutta oppi pian vilpittömästi kunnioittamaan heitä. Hän näki
heti Perraultin ja Françoisin olevan rehellisiä, tyyniä ja
täydellisesti oikeudenmukaisia miehiä ja sitäpaitsi liian viisaita,
kysymyksen ollessa koirista, antaakseen näiden peijata itseään.

Narwhalin välikannella oli, paitsi Buckia ja Curlya, kaksi muuta
koiraa. Toinen heistä oli suuri, lumivalkoinen Huippuvuorten koira,
jonka valaanpyyntilaivan kapteeni oli sieltä tuonut ja joka sittemmin
oli seurannut erästä geoloogista retkikuntaa Barrensiin. Spitz oli
ystävällinen ja valheellisen mielestelevä, saattoi nauraa virnistellä
toista päin naamaa juuri miettiessään jotain halpamaista kepposta,
kuten esimerkiksi silloin, kun varasti osan Buckin ruoasta ensimäisessä
ruokinnassa. Kun Buck hyökkäsi toisen kimppuun rangaistakseen tätä,
viuhui äkkiä Françoisin piiska ilmassa tavaten ensi sijassa syyllistä.
Buckin ei tarvinnut muuta kuin ottaa luunsa takaisin. Tämä oli Buckista
oikeudenmukainen teko ja miehen arvo alkoi kohota hänen silmissään.

Toinen koira ei tehnyt mitään lähestymiskoetta, eivätkä toisetkaan
välittäneet siitä, mutta ei se myöskään koettanut varastaa uusilta
tulokkailta. Se oli ärtyinen, jörö vintiö ja näytti Curlylle selvästi
tahtovansa olla rauhassa ja että nousisi aika melu, jos häntä
häirittäisiin. Tämän koiran nimi oli "Dave" ja se vain söi, nukkui ja
välistä haukotteli, ei osoittanut pienintäkään mielenkiintoa mihinkään,
ei edes silloin kun Narwhal sivuuttaessaan "Kuningatar Charlottan
salmen" pyöri, kallistelihe ja elämöi kuin olisi alus ollut mielipuoli.
Buck ja Curly olivat puolivilleinä pelosta, Dave vain harmissaan nosti
päätänsä katsahtaen välinpitämättömästi heihin, haukotteli ja nukkui
uudelleen.

Päivät ja yöt työskenteli aluksen valtimo yhtä väsymättömästi, ja
vaikka toinen päivä oli melkein toisen kaltainen, huomasi Buck ilman
vähitellen kylmenevän. Vihdoin eräänä aamuna hiljeni potkurin jyskytys
ja tavattoman vilkas liike syntyi Narwhalilla. Buck kuuli sen yhtä
hyvin kuin toisetkin koirat ja ymmärsi muutoksen olevan tulossa.
François irroitti koirat ja vei ne kannelle. Ensi askeleillaan siellä
ylhäällä kylmällä lattialla vajosivat Buckin jalat johonkin valkoiseen,
jauhomaiseen, joka muistutti liejua. Hän vetäytyi kiivaasti päristellen
takaisin. Lisää tätä valkoista ainetta putosi ilmasta. Hän ravisteli
itseään, mutta yhä enemmän sitä tuli. Silloin haistoi hän sitä
uteliaasti ja nuolaisi pikkusen kielellään. Se poltti kuin tuli, mutta
silmänräpäyksessä oli kadonnut. Buck oli aivan ällistynyt. Hän koetti
uudelleen, sama tulos. Katselijat nauroivat täyttä kurkkua ja Buck
häpesi, tietämättä miksi, sillä ensi kertaa elämässään hän näki lunta.



II.

Väkivalta ja puolueellisuus.


Buckin ensimäinen päivä Dyean rannalla oli kuin paha painajaisuni.
Joka hetki toi mukanaan uusia epämiellyttäviä yllätyksiä. Hän oli
aivan yhtäkkiä temmattu sivistyksen helmasta ja päistikkaa heitetty
mitä alkuperäisimpiin olosuhteisiin. Tämä ei totta tosiaan ollut
aurinkoista ja laiskaa elämää, jolloin ei ole muuta tehtävää kuin
vetelehtiä ja olla ärtynyt. Täällä ei ollut rauhaa eikä lepoa, ei edes
silmänräpäyksen turvallisuutta. Alinomainen kiire ja hämminki, joka
hetki elämä ja jäsenet vaarassa. Täytyi ehdottomasti joka hetki olla
varuillaan, sillä nämä koirat ja miehet eivät juuri olleet säädyllisiä
koiria ja miehiä. He olivat kaikki villejä, jotka eivät tunteneet muuta
lakia kuin väkivallan.

Ei koskaan Buck ollut nähnyt koirain niin tappelevan kuin näiden
sudenkaltaisten koirien ja hänen ensi kokemuksensa siinä suhteessa
antoi hänelle unohtumattoman opetuksen. Oikeastaan se ei ollut välitön
kokemus, muussa tapauksessa ei hän olisikaan jäänyt elämään
käyttääkseen sitä hyödykseen. Curly oli uhri. He olivat majoittuneet
hirsivaraston läheisyyteen ja Curly tapansa mukaan koetti tehdä
tuttavuutta karkeakarvaisen susikoiran kanssa, joka oli niin suuri kuin
täysikasvuinen susi, mutta ei puoleksikaan niin suuri kuin hän itse.
Ei mitään varoitusta etukäteen, vain salamannopea loikkaus,
yhteenpuserrettujen hampaiden metallikova kalahdus, yhtä pikainen
loikkaus takaisin, ja Curly oli rikki revitty silmäpielestä aina
leukaan asti.

Suden tappelutapa -- lyödä sivaltaa ja juosta tiehensä -- mutta tästä
sukeusi vielä parempaa. Kolmekymmentä, neljäkymmentä muuta takkuista
susikoiraa syöksyi paikalle sulkien molemmat tappelevat ympyrään,
katsellen heitä hiljaa ja mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella.
Buck ei ymmärtänyt tätä ääretöntä tarkkaavaisuutta eikä kiihkoa, millä
katselijat nuoleskelivat leukapieliään. Silloin syöksyi Curly
vastustajansa kimppuun, joka taas puri häntä loikahtaen sitten syrjään.
Seuraavalla kerralla vastaanotti tämä hänen hyökkäyksensä rintaansa
tavalla, joka pani Curlyn keikahtamaan nurin. Hän ei noussut koskaan
enään ylös. Tätä juuri olivat nuo tarkkaavaiset katselijat odottaneet.
Nyt syöksyivät ne muristen ja haukkuen hänen kimppuunsa. Tuskasta
ulisten hautautui hän kuhisevan koiraparven alle.

Tämä tapahtui niin äkkiä ja niin odottamatta, että Buck aivan ällistyi.
Hän näki Spitzin ojentavan helakanpunaista kieltänsä -- hänen tapansa
nauraa -- näki Françoisin syöksyvän kirves kädessään ja juoksevan
suoraa päätä tuohon suureen koiraparveen. Kolme miestä nuijat käsissään
kiiruhti hänen avukseen hajoittamaan niitä. Siihen ei mennyt paljon
aikaa. Kaksi minuuttia Curlyn kaatumisesta oli viimeinenkin hänen
hyökkääjistään ajettu pakoon. Mutta hän itse makasi silvottuna ja
hengettömänä siinä verisellä ja sotketulla lumella, melkein
kirjaimellisesti palasiksi revittynä ja musta François seisoi
nojautuneena hänen ylitsensä ja kirosi aivan hirvittävästi. Tämä tapaus
johtui usein Buckin mieleen häiriten hänen untansakin. Vai niin,
_sellainen_ oli siis tapa. Ei mitään rehellistä peliä. Jos kerran
kaatuu, on kaikki lopussa. No, sittepä hän kyllä katsoo, ettei kaadu.
Spitz ojensi kieltänsä nauraen yhä uudestaan ja uudestaan ja siitä
hetkestä tunsi Buck katkeraa sovittamatonta vihaa häntä kohtaan.

Ennenkuin Buck oli toipunut Curlyn surullisen lopun tuottamasta
hämmästyksestään kohtasi häntä uusi koettelemus. François tuli ja
asetti hänet johonkin nahkahihnalliseen soljelliseen laitokseen. Ne
olivat silat, jotenkin samanlaiset kuin ne, joihin tallirenkien siellä
kotona Etelässä oli tapana asettaa hevoset. Ja aivan samoin kuin hän
oli siellä nähnyt hevosten työskentelevän, pakoitettiin hänet nyt
työskentelemään. Hänen täytyi vetää François reellä metsään laakson
reunalle ja sitten kääntyä takaisin ajoneuvot täynnä polttopuita. Mutta
vaikka hän tunsi arvokkuutensa syvästi loukkaantuneen tällaisena
vetojuhtana olemisesta, oli hän liian viisas tehdäkseen vastarintaa.
Taipuvaisena antoi hän panna suitset suuhunsa ja teki kaikessa
parastaan, vaikkakin kaikki oli outoa ja vierasta hänelle. François oli
ankara, vaati silmänräpäyksellistä tottelevaisuutta ja onnistuikin
siinä piiskansa avulla. Dave, joka kulki lähinnä rekeä ja oli tottunut
tällaiseen työhön, puri Buckia takaosaan niin pian kuin tämä vaan
erehtyi. Ja Spitz oli kokenut johtaja. Se ei aina päässyt käsiksi
Buckiin, joka kulki aivan jäljessä, mutta se murisi ja sähisi
osoittaakseen tyytymättömyyttänsä ja heittäytyi väliin koko painollaan
taaksepäin pakoittaakseen Buckia tielle, jota hänen tuli kulkea. Buck
oli sukkela oppimaan ja molempien toverien ja Françoisin yhteisellä
johdolla teki hän pian huomattavia edistysaskelia. Ennenkuin he
palasivat majapaikalle ymmärsi hän jo pysähtyä "tjo!":n kuullessaan ja
lähteä liikkeelle sanottaessa: "hei!", käännähtää tien mutkassa pitkään
kaartaen ja väistää seuraajaansa raskaasti kuormitettujen ajoneuvojen
työntyessä heidän kintereilleen alamäissä.

"Kirotun hyviä koiria nämä", sanoi François Perraultille. "Buck vetää
niin helvetin tavalla. Ja oppii niin helposti."

Iltapäivällä tuli Perrault, innoissaan saada lähteä pikasanomineen. Hän
oli ostanut pari koiraa lisää, "Billeen" ja "Joen", kaksi veljestä,
karkeakarvaista susikoirasukua. Vaikka ne olivat samasta äidistä,
olivat ne niin erinäköiset kuin yö ja päivä. Billeen ainoa vika oli
ylenpalttinen hyvänluontoisuus, kun Joe taas oli aivan päinvastaista
luonnetta, juro ja suljettu, murisi alinomaa mulkoillen ilkeillä
silmillään. Buck vastaanotti sen veljellisesti. Dave ei ollut
tietävinään koko tulokkaista, ja Spitz tappeli ensin toisen ja sitten
toisen kanssa. Billee heilutteli tyynnyttäen häntäänsä, kääntyi ympäri
ja juoksi tiehensä nähdessään tyynnyttävät ponnistuksensa turhiksi ja
kiljui -- myöskin se tapahtui tyynnyttävästi -- Spitzin iskiessä häntä
kylkeen. Mutta kuinka Spitz liikehtikin, pyörähteli Joe aina ympäri ja
seisoi hänen edessään karvat pystyssä, korvat nujussa, huulet kierossa
ja muristen, leukapielet lyöden kiivaasti loukkua ja silmät loistaen
saatanallisesta hehkusta -- oikea sotaisen hulluuden ruumiillistuminen.
Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä, että Spitzin täytyi luopua
kuritusaikeestaan. Salatakseen tappionsa kääntyi hän sen sijaan
rauhallista ja vinkuvaa Billeetä vastaan ja veti hänet takaisin
tappelutantereelle.

Saman päivän iltana tuli Perrault mukanaan uusi koira, vanha susikoira,
pitkänlainen, laiha, kovin kulunut, kuono täynnä arpia sekä
yksisilmäinen. Mutta sen ainoassa silmässä kimalsi varoitus -- ei pidä
tungetella -- herättäen kunnioitusta. Sen nimi oli Sol-leks, joka
oikeastaan merkitsee "äkäinen". Samoin kuin Dave ei tämäkään halunnut
mitään, ei antanut mitään eikä odottanut mitään ja kun se hitaasti ja
tyyneesti meni toisten joukkoon, jätti itse Spitzkin sen rauhaan. Sillä
oli omituisuus, jota Buck onnettomuudekseen joutui kokemaan. Se ei
pitänyt siitä, että sitä lähestyttiin sen sokealta sivulta. Buck oli
tietämättään tehnyt itsensä syylliseksi tähän hairahdukseen. Mutta
tästä epähienoudesta huomautti Sol-leks hänelle hyökkäämällä hänen
kimppuansa ja iskemällä kolme tuumaa pitkän haavan hänen kylkeensä aina
luuhun asti. Siitä hetkestä alkaen väisti Buck huolellisesti Sol-leksin
sokeata puolta eikä siitä lähtien saanut mitään harmia hänestä koko
sinä aikana, jona heidän toveruutensa kesti. Sol-leksin ainoa pyrkimys
näytti tarkoittavan -- kuten Daven -- saada olla rauhassa, vaikkakin
heillä molemmilla, kuten Buck sittemmin sai kokea, oli vielä toinen,
hartaampi toive.

Sinä iltana Buck sai ratkaistavakseen suuren arvoituksen, mihin saisi
asettua nukkumaan. Teltta, jota kynttilä valaisi, loisti niin
houkuttelevasti keskellä valkoista lakeutta, mutta Buckin mennessä
sinne sisälle, kuin olisi se ollut aivan luonnollinen asia,
vastaanottivat Perrault ja François hänet kirouksilla ja heittoaseilla.
Toinnuttuaan hämmästyksestään hän peräytyi häpeällisesti takaisin
pakkaseen. Tuuli puhalsi terävästi ja pakkanen puri tuskallisesti
kivistäen hänen haavaansa. Hän asettui lumelle ja koetti nukkua, mutta
kylmyys ajoi hänet pian jälleen ylös. Onnettomana, vilusta vavisten ja
epätoivoissaan, kuljeskeli hän noiden monien telttojen ympärillä, mutta
huomasi kaikkialla olevan yhtä kylmää. Siellä täällä hyökkäsi
villikoiria häntä kohti, mutta hän nosti karvat pystyyn ja murisi
äkäisesti -- sillä oppiminen oli hänelle helppoa -- ja silloin antoivat
he hänen häiritsemättä kulkea ohi.

Vihdoin juolahti ajatus hänen mieleensä. Hänen pitäisi lähteä takaisin
nähdäkseen, miten hänen toverinsa käyttäytyivät. Hänen suureksi
hämmästyksekseen olivat ne kadonneet. Hän kuljeskeli uudelleen ympäri
suurta leiriä etsien niitä ja palasi taas takaisin. Olisivatkohan ne
sisällä teltassa? Ei, niin ei voinut olla asian laita, sillä ei
suinkaan häntä silloin olisi pois ajettu. Mutta missä saattoivat ne
sitten olla? Häntä roikkuen ja ruumis vavisten, oikein lohduttomana,
hän kierteli päämärättömänä telttoja. Yht'äkkiä lumi antoi perään hänen
etujalkojensa alla ja hän vajosi alas. Jotain kiemurteli hänen
jalkojensa alla. Hän hypähti taaksepäin, pörhistäen karvojaan ja
muristen, peläten jotain näkymätöntä ja tuntematonta. Mutta
ystävällinen lyhyt haukahdus rauhoitti hänet, ja hän alkoi tutkia
tilannetta. Lämmin ilman tuulahdus osui hänen sieraimiinsa ja siellä,
lumen alle käpertyneenä sievänä pallona, makasi Billee. Se vingahti
tyynnyttävästi, vääntelihe ja kiemurteli osoittaakseen hyvää tahtoaan
ja aikomuksiaan rohjeten jopa, rauhan lahjuksena, lipaista Buckin
kuonoa lämpimällä kostealla kielellään.

Toinen oppitunti. Siis noinko he tekivät sen? Buck valitsi
luottavaisena sopivan paikan ja melkoisella touhulla ja turhillakin
yrityksillä alkoi kaivaa kuoppaa itselleen. Hetkessä hänen ruumiinsa
lämpö täytti suljetun tilan ja hän oli unessa. Päivä oli ollut pitkä ja
vaivaloinen, joten Buck nukkui sikeästi ja mukavasti, vaikkakin hän
murisi ja haukkui ja vääntelehti pahoista unista.

Buck ei avannutkaan silmiään, ennenkuin hänet herätti ylösnousseen
leirin melu. Aluksi hän ei tiennyt missä oli. Yön aikana oli satanut
lunta ja hän oli kokonaan siihen hautautunut. Lumikinokset puristivat
häntä joka puolelta, ja hänen lävitseen kulki terävä pelon väristys --
villin elukan pelko ansaa kohtaan. Tämä oli merkki siitä, että hän kävi
läpi mielessään omaa elämäänsä aina esi-isiensä elämään asti; Buck oli
näet sivistynyt koira, harvinaisen sivistynyt koira ja omasta
kokemuksestaan ei ollut tutustunut mihinkään ansaan eikä voinut näin
itsestään sitä pelätä. Hänen koko ruumiinsa lihakset supistelivat
kouristuksenomaisesti ja vaistomaisesti hänen niskansa ja hartiainsa
karvat nousivat pystyyn, ja villisti murahtaen hän hypähti suoraan
sokaisevaan päivänvaloon lumen lennellessä hänen ympärilleen välkkyvänä
pilvenä. Ennenkuin hän putosi jaloilleen, hän näki valkean leirin
levittäytyneenä eteensä ja tiesi, missä hän oli ja muisti kaiken, mitä
oli tapahtunut siitä hetkestä, kun hän lähti kävelylle Manuelin kanssa
aina kuopan kaivamiseen lumeen edellisenä iltana.

Françoisin huuto kiinnitti Buckin huomiota. "Mitä sanoinkaan?"
koiranajaja huusi Perraultille. "Tuo Buck on tosiaan helkkarin nopea
oppimaan."

Perrault nyökkäsi vakavana. Hän oli Kanadan hallituksen pikalähetti
kuljettaen tärkeitä sanomia ja piti senvuoksi välttämättömänä varata
oivallisia koiria itselleen. Erikoisesti ilahdutti häntä, että oli
sattunut saamaan Buckin.

Tuntia myöhemmin oli koirain luku taas lisääntynyt kolmella, niin että
niitä nyt oli yhteensä yhdeksän eikä kulunut neljännestäkään, kun ne
kaikki olivat valjaissa matkaten kukkulan rinnettä ylös Dyea-solaa
kohti. Buck oli iloinen päästessään liikkeelle, ja vaikka rasitus
olikin ankara, huomasi hän, ettei hän aivan halveksinutkaan nykyistä
tointansa. Häntä hämmästytti toveriensa osoittama into, joka tarttui
häneenkin, mutta vielä ihmeteltävämpi oli Davessa ja Sol-leksissa
tapahtunut muutos. Heissä oli tapahtunut oikeita ihmeitä
valjastamishetkestä lähtien. He olivat käyneet vilkkaiksi ja
toimeliaiksi, olivat innostuneita työn hyvin sujumisesta sekä
osoittivat kiivasta ärtyisyyttä, jos jokin seikka joutui
epäjärjestykseen tai viivästyi. Ne näyttivät kokonaan antautuneen
eteenpäin pyrkimisen vaivannäköön -- ainoa, minkä hyväksi ne elivät,
ainoa, joka tuotti niille jotain iloa.

Dave kulki lähinnä rekeä, hänen edellään Buck ja sitten Sol-leks, jonka
edessä taas kaikki muut pitkässä jonossa aina johtajaan asti,
viimemainitussa virassa Spitz. Buck oli tarkoituksella asetettu Daven
ja Sol-leksin väliin oppiakseen näiltä. Hän oli tarkkaavainen oppilas,
mutta toiset myös taitavia opettajia. Ne eivät koskaan jättäneet häntä
asioista tietämättömäksi teroittaen opetukset terävin hampain hänen
mieleensä. Dave oli rehellinen ja viisas samalla. Se ei koskaan purrut
Buckia syyttömästi eikä koskaan todellisesti tarvittaissa jättänyt
purematta. Ja kun François piiskoinensa tuki sen hallitusta, piti Buck
viisaampana totella kuin vastustaa. Kerran erään lyhyen pysähdyksen
aikana Buck sotkeutui köysiin, jonka vuoksi matkaanlähtö viivästyi.
Mutta silloin syöksyivät sekä Dave että Sol-leks hänen kimppuunsa ja
kurittivat hänet perinpohjin. Tästä kyllä kaikki sotkeentui vielä
pahemmin, mutta Buck varoi toista kertaa saattamasta aikaan sellaista
selkkausta. Ja ennen päivän loppua oli hän oppinut hoitamaan paikkansa
rivissä niin hyvin, että sekä Dave että Sol-leks lakkasivat näykkimästä
häntä. Yhä harvemmin kohotti François piiskaansa ja vieläpä Perrault
kunnioittikin Buckia itse nostamalla tämän jalkoja niitä
tarkastaakseen.

Päivän matka oli ollut vaivaloinen solan rinnettä ylöspäin Shep Campin
kautta Scalesin ohi metsänrajalle, yli jäätikköjen ja satoja jalkoja
syväin lumikinosten, yli mahtavan Chilcoot-ketjun, joka kohoaa
suolaisen ja suolattoman veden välillä seisten ankarana vartiona synkän
ja yksinäisen Pohjolan portilla. Sitten kävi kulku verrattain helposti
sammuneiden tulivuorien aukkoihin syntyneen järvijonon sivuitse.
Myöhään illalla saapuivat he Lake Bennettin yläpuolella sijaitsevalle
leirille, missä tuhansittain kullankaivajia oli veneenteossa aina
kevääseen jäiden lähtöaikaan asti. Buck kaivoi kolon lumeen ja nukkui
väsyneen vanhurskasta unta, kunnes hänet hyvin varhain seuraavana
aamuna ajettiin ylös pimeään ja kylmään ja tovereineen valjastettiin
taas reen eteen.

Sinä päivänä he kulkivat neljäkymmentä englannin penikulmaa, tie kun ei
ollut niin huonoa, mutta senjälkeisenä ja monena seuraavana päivänä
täytyi heidän kulkea kiertoteitä ja työskennellä ankarammin, eivätkä
sittenkään päässeet niin pitkälle. Säännöllisesti käveli Perrault
kulkueen etunenässä polkien lunta leveillä, litteillä kengillään,
helpottaakseen heidän kulkuansa. François, joka hoiti reen
ohjaustankoa, vaihtoi toisinaan, vaikkei usein, paikkaa hänen
kanssansa. Perraultilla oli kiire ja hän oli koko lailla ylpeä jäiden
tuntemisestaan. Tämä tunteminen olikin välttämättömän tarpeellinen,
sillä syysjää oli hyvin ohutta ja virtapaikassa ei jäätä ollut
ollenkaan.

Päivä päivältä, loppumattomassa jaksossa, ponnisteli Buck eteenpäin
valjaissaan. Liikkeelle lähdettiin aina kauan ennen aamunsarastusta ja
päivän valjetessa oltiin jo pitkällä, monta uutta penikulmaa taakse
jätettynä. Eikä milloinkaan asetuttu leiriin ennenkuin pimeän tultua,
mutta silloin sai kukin kalaosansa ja jokainen kaivautui sitten lumeen
nukkuaksensa. Buck oli hyvin ahne. Hänen jokapäiväinen annoksensa --
puolitoista naulaa auringonkuivukalaa -- näytti katoavan olemattomiin.
Koskaan ei hän saanut kyllikseen ja nälän tuskat kalvoivat häntä
lakkaamatta, kun sitävastoin toiset koirat, jotka eivät olleet niin
suuria ja muutoin olivat tottuneita tähän ankaraan elämään, eivät
saaneet enempää kuin naulan kukin ja kuitenkin pysyivät hyvissä
voimissa. Buck menetti pian entisen nirsuutensa. Aluksi hän söi
hitaasti, mutta huomasi pian, että toverinsa lopetettuaan ennen häntä
sieppasivat itselleen hänen jälellä olevan osansa. Ei kannattanut
ollenkaan koettaa puolustaa palasiansa. Hänen ajaessaan paria, kolmea
käpälämäkeen, katosi ruoka toisten kurkkuihin. Päästäkseen tästä
pulasta, päätti hän syödä yhtä nopeasti kuin toisetkin ja nälkä johti
hänet niin pitkälle, ettei hän ollenkaan pitänyt itseään liian hyvänä
ottamaan, mikä ei ollut hänen omaansa. Hän näki miten toiset tekivät ja
oppi heistä. Kerran hän näki kuinka Pike, muuan uusista koirista --
muuten taitava teeskentelijä ja varas -- hyvin viekkaasti varasti
palasen sianlihaa Perraultin kääntäessä selkänsä. Seuraavana päivänä
teki Buck saman kepposen ja onnistui pääsemään pakoon koko saaliineen.
Nousi mahdoton hälinä, mutta Buck vältti kaikki epäluulotkin. Muuan
hänen tovereistaan -- Dub -- joka usein käyttäytyi kömpelösti ja aina
joutui kiinni rikoksistaan, sai kärsiä rangaistuksen Buckin pahasta
teosta.

Tämä ensi varkaus oli merkkinä siitä, että Buck saattoi kestää ja tulla
toimeen kovassa, vihamielisessä Pohjolassa. Se toi esille hänen kykynsä
mukautua muuttuneisiin olosuhteisiin, mikä pelasti hänet joutumasta
pikaisen, hirvittävän kuoleman omaksi. Vielä se osoitti hänen
siveellisyytensä joutuneen rappiolle, olevan murskaantumaisillaan,
mutta sehän olikin vain tarpeeton painolasti olemassaolon
häikäilemättömässä taistelussa. Alhaalla Etelässä, missä oli
uskollisuutta ja hyvää toveruutta, saattoi hyvinkin kunnioittaa toisten
omaisuutta ja persoonallisia tunteita, mutta Pohjolassa, missä
väkivalta ja puolueellisuus vallitsivat, olisi aivan hullu, jos
ajattelisi sellaisia. Ja jos tekisi niin, joutuisi auttamattomasti
hukkaan.

Eihän Buck nyt juuri näin kirkkaasti ja selvästi arvostellut. Hän oli
aivan yksinkertaisesti sopiva uuteen elämäänsä ja mukautui tietämättä
sen vaatimuksiin. Koko elämässään ei hän koskaan ollut peräytynyt
taistelusta, olipa se sitten koskenut mitä tahansa. Mutta
punanaapukkainen mies oli karttuineen iskenyt häneen alkuperäisemmän
peruslain. Sivistyneenä koirana olisi hän saattanut uhrata elämänsä
siveellisen velvollisuuden puolesta, esimerkiksi puolustaakseen tuomari
Millerin ratsupiiskaa, mutta että hän nyt oli täydellisesti
peräytymässä sivistyksestä, sitä todisti juuri hänen kykynsä kääntää
selkä siveellisille velvollisuuksille pelastaakseen oman nahkansa. Hän
ei varastanut siksi, että tämä seikka olisi huvittanut häntä, vaan
tyydyttääkseen vatsansa vaatimuksia. Eikä hän varastanut avoimesti;
vaan viekkaasti ja salaa, koska hän kunnioitti toisten karttuja ja
hampaita. Sanalla sanoen -- hän teki minkä teki siksi, että oli
helpompaa tehdä se, kuin jättää tekemättä.

Hänen kehityksensä -- tai paremmin peräytymisensä -- kävi hyvin
nopeaan. Lihakset kävivät raudanlujiksi ja kaikki tavallinen tuska
jätti hänet tunnottomaksi. Ja taloudelliseksi hän kävi niin hyvin
sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Hän saattoi syödä mitä tahansa, kuinka
inhottavaa ja sulamatonta se olikin, ja saatuaan tämän sisäänsä, imi
hänen vatsanesteensä syödystä aineesta ravinnon aina viimeiseen
hiukkaseen asti, minkä jälkeen hänen verensä kuljetti sen jokaiseen
etäisimpäänkin paikkaan hänen ruumiissaan, joka siitä tuli sekä lujaksi
että sitkeäksi. Näkönsä ja hajuaistinsa terottuivat aivan
ihmeellisesti, kuulonsa kävi niin erinomaiseksi, että hän unissaankin
kuuli heikoimmankin kolinan tietäen, ennustiko se rauhaa vai vaaraa.
Hän oppi pureksimaan varpaittensa väliin tarttuneen jään, ja ollessaan
janoinen, paksun jääkerroksen peittäessä juotto-avantoa, osasi hän
murtaa sen kohoamalla takajaloilleen ja sitten laskeutumalla jäälle
etujalat jäykkinä. Hänen etevin ominaisuutensa oli osata vainuta tuulta
ja laskea sen laatu edeltäkäsin. Olipa kuinka tyyntä tahansa hänen
kaivaessaan itselleen koloa puun juurelle tai rantaäyräälle, löysi
aamun tieneessä sattunut tuuli hänet aina suojanpuolelta.

Eikä hän oppinut vain kokemuksesta, vaan kauan sitten sammuneet
vaistotkin heräsivät eloon hänessä. Sukupolvien kesyn elämäntavan tulos
haihtui vähitellen. Hämärät havainnot ajalta, jolloin sukunsa vielä oli
ollut nuori, versoivat hänessä epämääräisesti -- ajalta, jolloin villit
koirat hyökkäilivät joukoin aarniometsissä tappaen saaliinsa sen
saavutettuaan. Hänen ei ollut vaikea oppia iskemään kiinni, viiltämään
halki tai puremaan poikki kurkun yhtä nopeasti kuin susikin. Siten
olivat hänen muinaiset esi-isänsä tehneet. Ja ne elivät nyt uudestaan
hänessä. Entinen elintapa ja vanhat temput, jotka nämä olivat jättäneet
perinnöksi jälkeläisilleen, olivat hänenkin. Hän harjoitti kaikkea
ponnistuksetta, keksimättä siinä mitään uutta, aivankuin olisi kaikki
aina piillyt hänen luonnossaan. Ja kun hän kylminä öinä kohotti
kuononsa tähtiä kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen, susimaisen
ulvonnan, olivat ne hänen esi-isiänsä -- jo kuitenkin kauan sitten
sekoittuneet maan tomuun -- jotka hänen kauttansa käänsivät kuononsa
tähtiä kohti ja ulvoivat vuosisatojen takaa. Hänen äänenpainonsakin oli
heidän -- sama, jolla he olivat purkaneet surujansa ja omalla
tavallansa tulkinneet suurta hiljaisuutta, kylmyyttä ja pimeyttä.

Todistukseksi minkälainen nukkeleikki elämä on, virtasi ikivanha laulu
hänen rinnastaan hänen palatessaan omiensa alkuperäisiin elintapoihin.
Ja se tapahtui siksi, että ihmiset olivat löytäneet keltaista metallia
Pohjolasta ja siksi, että puutarharenki Manuelilla ei ollut niin suurta
palkkaa, että se olisi riittänyt muuhunkin kuin ruokaan ja vaatteisiin
hänelle itselleen, hänen vaimolleen ja heidän monille pienille
jälkeläisilleen.



III.

Alkuperäinen villi luonto.


Alkuperäinen villi luonto oli siis voimakas Buckissa ja se kävi yhä
väkevämmäksi niiden ankarien olosuhteiden pakosta, joissa hänen
nykyinen elämänsä kului. Mutta hän osasi salata tämän seikan. Hänen
juuri herännyt viekkautensa kehoitti häntä tasapainoon ja itsensä
hillitsemiseen. Hänellä oli liian paljon oppimista perehtyessään uuteen
elämäänsä, jotta olisi tuntenut mielensä uhkarohkeaksi ja hän koetti
olla antautumatta riitoihin, vieläpä väittikin niitä mahdollisuuden
mukaan. Koko hänen käytöksensä alkoi saada varovaisuuden leiman. Hän ei
osoittanut mitään taipumusta kiivaisiin, äkillisiin tekoihin, ja
huolimatta hänen ja Spitzin välisestä katkerasta vihasta, ei hän tehnyt
itseään syylliseksi mihinkään kärsimättömyyteen tätä kohtaan, vaan
vältti päinvastoin pienimmälläkään tavalla loukkaamasta häntä.

Sitävastoin ei Spitz milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta näyttää
hampaitaan Buckille, luultavasti aavistaen tämän olevan kilpailijan.
Vieläpä hän kiertäen kaartaen ärsytti Buckia, koettaen lakkaamatta
nostaa sotaa, joka ehdottomasti olisi loppunut toisen puolen
kuolemalla. Tämä olisikin otaksuttavasti hyvin pian onnistunut hänelle,
jollei ihmeellistä tapausta olisi sattunut. Eräänä iltana majoituttiin
synkkään paikkaan Le Barge-järven aukealle rannalle. Lumipyry, pimeys
ja tuuli, joka viilsi kuin veitsen pisto, olivat pakoittaneet heidät
hapuillen etsimään itselleen leiripaikkaa. Tuskin olisivat he voineet
löytää huonompaa. Heidän takanaan kohosi pystysuora kalliomuuri.
Perraultin ja Françoisin täytyi tehdä tuli ja asettaa turkkinsa suoraan
jäälle. Teltan olivat he jättäneet Dyeaan voidakseen kulkea nopeammin.
Muutamista ajopuun palasista tekivät he tulen, joka pian sulatti jään
altaan ja sammui, jonka jälkeen heidän täytyi syödä illallisensa
pimeässä.

Aivan suojelevan kallion viereen oli Buck valmistanut itselleen paikan.
Ja siinä oli niin tyyntä ja lämpöistä, että hän vain vastenmielisesti
lähti sieltä syömään kalaa, jota François jakoi ensin sulatettuaan sen
tulella. Mutta kun Buck syöntinsä lopetettuaan palasi takaisin, oli
hänen paikkansa viety. Ja varoittava murina ilmoitti hänelle, että
anastaja ei ollut kukaan muu kuin Spitz. Tähän saakka oli Buck
välttänyt riitaantumasta vihollisensa kanssa, mutta tämä meni toki
liian pitkälle. Villieläin hänessä alkoi karjua. Hän syöksyi Spitzin
kimppuun raivolla, joka hämmästytti heitä molempia, eritoten Spitziä,
sillä entisten kokemuksiensa perusteella tämä piti Buckia tavattoman
ujona ja vaatimattomana koirana, jonka arvo riippui kokonaan vain hänen
koostaan.

Françoiskin hämmästyi nähdessään molempien koirien rajusti tapellen
syöksähtävän kiistellystä pesästä. Hän ymmärsi heti ottelun syyn.
"Ahaa!" huusi hän Buckille. "Näytä hänelle. Anna sille niin että
tietää. Kurjalle anastajalle!"

Eikä Spitz ollut vähemmän halukas tappeluun. Se kiljui raivosta ja
verenhimosta juoksennellen edestakaisin kehässä saadakseen tilaisuuden
hyökätä. Buck oli yhtä raivoisa ja yhtä varovainen, ja juoksenteli
yhtälailla samoissa toiveissa. Mutta juuri tällä hetkellä sattui
merkillinen tapaus, joka katkaisi heidän riitansa herruudesta ja
lykkäsi sen kauas vastaisuuteen, kun he olivat vaeltaneet vielä monta,
monta väsyttävää penikulmaa lisäksi.

Perraultin kovaääninen kirous, kartun kumea läjähdys jonkun pääkalloa
vasten ja kimeä tuskan huudahdus olivat tämän helvetillisen hälinän
johdantona. Leiri kihisi äkkiä hiipiviä, takkuisia koiria -- seitsemän,
kahdeksan tusinaa nälkiintyneitä susikoiria, jotka vainuaan seuraten
olivat tulleet sinne jostain indianikylästä. Ne olivat hiipineet sinne
Buckin ja Spitzin ollessa tappeluhommissa ja kun molemmat miehet
hyökkäsivät niiden joukkoon suurine karttuineen, näyttivät ne
hampaitaan asettuen vastarintaan. Ruoka-aineiden tuoksu oli aivan
villinnyt ne. Perrault äkkäsi koiran, jonka pää oli eväslaatikossa.
Hänen karttunsa putosi raskaasti eläimen törröttävälle kylkiluulle ja
laatikko romahti nurin. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi
parikymmentä nälkiintynyttä eläintä leivän ja sianlihan kimppuun.
Kartut läjähtelivät lakkaamatta. Koirat kiljuivat, vinkuivat ja
ulvoivat tässä kartunläjähdyssateessa, mutta siitä huolimatta
taistelivat kuin hullut saadakseen viimeisenkin hitusen saalistaan.

Sillä aikaa olivat hämmästyneet vetokoirat hyökänneet pesistään
häikäilemättömäin anastajain kimppuun. Ei ikinä ennen ollut Buck nähnyt
sellaisia koiria. Näytti kuin niiden luusto tahtoisi kaivautua nahan
läpi. Ne olivat pelkkää luurankoa -- verhotut likaisiin, irtonaisiin
nahkoihin -- palavin silmin ja kuolaisin leukapielin ja mieletön nälkä
teki ne kauhistuttaviksi ja vastustamattomiksi. Ei ollut mitään
mahdollisuutta ehkäistä niiden hurjuutta. Ensi hyökkäyksessä lyötiin
vetokoirat takaisin kalliota vasten. Buckin kimppuun hyökkäsi kolme
koiraa yhtaikaa ja samassa oli hänen päänsä ja kylkensä täynnä haavoja
ja viiltoja. Oli hirvittävä hälinä. Billee tapansa mukaan kiljui kaikin
voimin. Dave ja Sol-leks taistelivat urhoollisesti rinnakkain vuotaen
verta vähintäin paristakymmenestä haavasta. Joe huiski ympärilleen kuin
mielipuoli. Niinpä hän puri erään vihollisensa etujalan poikki.
Teeskentelijä Pike hyppäsi raajarikon niskaan ja puri tätä äkillisellä
nykäyksellä terävin hampain kurkkuun. Buck iski erään kiukkuisen
vastustajan kurkkuun upottaen siihen hampaansa verivirran ruiskutessa
hänen päälleen. Veren lämmin maku hänen suussaan kiihotti häntä yhä
rajummaksi. Hän ryntäsi uuden vihollisen kimppuun, mutta saikin samassa
itse iskun kurkkuunsa. Se oli Spitz, joka kavalasti hyökkäsi
sivultapäin.

Perraultin ja Françoisin puhdistettua kummankin oman puolensa leiriä,
kiiruhtivat he koirainsa avuksi. Nälkiintyneiden villieläinten raju
joukko työnnettiin takaisin ja Buck pudisti hyökkääjänsä irti
itsestään. Mutta tätä kesti vain pari silmänräpäystä. Molempien miesten
täytyi palata takaisin puolustaakseen jälellä olevaa ruokavarastoaan,
jolloin viholliset uudelleen hyökkäsivät vetokoirain kimppuun. Billee,
joka suorastaan pelosta oli käynyt urhoolliseksi, murtautui raivoavan
kehän läpi paeten jäälle. Pike ja Dub seurasivat häntä ihan kintereillä
ja näiden jälkeen hyökkäsivät kaikki muut toverit.

Buckin kyykistyessä aikeessa loikata samalle suunnalle, näki hän
Spitzin seisovan vierellään valmiina hyökkäämään niskaansa arvattavasti
kaataakseen hänet kumoon. Jos se onnistuisi nyt, kaikkien näiden
vihollisten silmäin edessä, olisi hän mennyttä. Mutta Buck jännitti
kaikki jäsenensä kestääkseen Spitzin hyökkäyksen ja sitten kiirehti
hänkin pakoon järvelle päin.

Sittemmin kokoontuivat nämä yhdeksän ajokoiraa etsiäkseen suojaa
metsästä. Viholliset eivät seuranneet heitä, mutta surullisessa tilassa
he olivat. Ei ollut yhtäkään, jolla ei olisi ollut haavoja neljässä,
viidessä kohden, muutamilla vieläpä hyvin vakaviakin. Dubin takajalka
oli pahoin vahingoittunut; Dolly -- viimeinen Dyeassa hankituista
koirista -- oli saanut suuren viiltohaavan kaulaansa, Joe kadottanut
toisen silmänsä ja hyvänluontoisen Billeen toinen korva oli
rikkipureksittu, riippuen riekaleina sivulla, jonka vuoksi hän ulvoi ja
vinkui koko yön. Päivän sarastaessa nilkuttivat he takaisin leirille,
josta näkivät rauhanhäiritsijöiden hävinneen. Molemmat miehet olivat
pahalla tuulella. Enemmän kuin puolet elintarpeista oli poissa. Vieläpä
olivat nälkiintyneet vieraat pureskelleet köyttötouvin ja reen
päällystänkin. Ei mikään, joka jollain tavoin kelpasi syötäväksi,
ollut säästynyt heiltä. He olivat syöneet parin Perraultin
hirvennahkamokkasiineja, suuren palan silojen nahkahihnoista, vieläpä
parin jalan pituudelta Françoisin piiskaakin. Seisoessaan juuri
vaipuneena tähän surulliseen tarkasteluun, näki hän pahoin kolhitut
koiransa.

"Kas niin, sepä kaunista!" huudahti hän lisäten lempeällä äänellä:
"Ajatelkaahan, jos te nyt kaikki, ystäväni, tulette näistä puremista
hulluiksi! Niin, ajatelkaahan, jos koirat kaikki järjestään tulevat
hulluiksi -- mitä siihen sanotte, Perrault?"

Lähetti pudisti tyytymättömänä päätään. Hänellä oli vielä neljäsataa
penikulmaa kuljettavana ennenkuin pääsisi Dawsoniin ja olisi
hirvittävää, jos koiransa saisivat vesikauhun. Pari tuntia mentyä
kirouksiin ja valjaitten korjausyrityksiin, pantiin pahoinpidellyt
kuormanvetäjät jälleen liikkeelle ja ne ponnistelivat vaivaloisesti
eteenpäin huonointa tietä, minkä tähän saakka olivat kohdanneet --
vaivaloisin taipale heidän ja Dawsonin välillä.

"Kolmenkymmenenpenikulman virta" oli jäistä vapaa. Sen kuohuva vesi
uhmaili kylmyyden vaikutusta, vain vastavirrassa ja tyynin paikoin oli
pitävää jäätä. Tarvittiin kuuden päivän kuulumattomat ponnistukset
näiden kolmenkymmenen hirvittävän penikulman taivaltamiseen. Niitä
saattoi todella sanoa hirvittäviksi, sillä joka askeleella oli niin
miesten kuin koirainkin elämä vaarassa. Perrault, joka kulki
etunenässä, vajosi vähintäin tusinan kertoja jäähän pelastaen itsensä
pitkän tangon avulla. Tätä kantoi hän siten, että sen täytyi pudota
poikkipuolin aukon suulle, jonka hänen ruumiinsa teki jäähän. Mutta
pakkanen nousi, lämpömittari osoitti viisikymmentä astetta pakkasta ja
joka kerta Perraultin pudottua veteen, täytyi hänen tehdä tuli
kuivatakseen vaatteensa, jos tahtoi pysyä hengissä.

Mikään ei peloittanut häntä. Juuri siksi oli hän saanutkin paikan
hallinnon lähettinä. Hän ei peräytynyt mitään vaaroja, antoi aivan
päättävästi pakkasen purra pieniä, kurttuisia kasvojaan pyrkien
eteenpäin aamuvarhaisesta pimeän tuloon asti. Hän vaelsi pitkin noita
kolkkoja rantoja jäätä myöten, joka keinui ja ritisi jalkojen alla,
niin etteivät he uskaltaneet pysähtyä sekunniksikaan. Kerran painui
reki, Dave ja Buck mukanaan, jään sisään, ja koirat olivat kylmästä
kangistuneet ja puolikuolleet ylös ongittaessa. Täytyi tehdä tuli
pelastaakseen niiden elämä. Koko niiden ruumiita ympäröi kova jääkuori
ja molemmat miehet ajoivat ne juoksemaan ympäri tulta niin likeltä,
että liekit koskettivat niihin, jotta sulaisivat ja rupeisivat
hikoilemaan.

Toisen kerran putosi Spitz jäihin vetäen mukaansa koko valjakon aina
Buckiin asti, joka heittäytyi taaksepäin koettaen kaikin voimin seisoa
etujaloin liukkaalla jään reunalla sen ritistessä ja keinuessa hänen
ympärillään. Mutta hänen takanaan oli Dave, joka myöskin peräytyi ja
reen takana François veti niin että jäsenet alkoivat naksahdella.

Tapahtuipa niinkin, että jää murtui yhtaikaa edestä ja takaa ja silloin
ei ollut muuta keinoa kuin pyrkiä kallion rinteille. Perrault kapusi
kuin ihmeenkautta ylös jyrkänteelle Françoisin lämpimästi rukoillessa,
että ihmetyö tapahtuisi. Joka hihna ja nuora solmittuna pitkään köyteen
ja nostettiin koirat kallion huipulle toinen toisensa jälkeen. François
tuli viimeiseksi, reen ja tavaroiden jälkeen. Sitten täytyi etsiä
sopiva paikka laskeutumista varten, mikä myöskin toimitettiin köyden
avulla. Pimeän tullen oltiin jälleen joella, matkattua päivän kuluessa
noin neljäsosa penikulmaa.

Matkueen saapuessa Hootalinquaan, missä jää oli oivallista, oli Buck
melkein menehtynyt. Toisten koirain laita oli yhtä huonosti, mutta
Perrault tahtoen korvata menetetyn ajan hoputti heitä varhain ja
myöhään. Ensimäisenä päivänä he kulkivat kolmekymmentäviisi penikulmaa
Big Salmoniin ja seuraavana vielä kolmekymmentäviisi Little Salmoniin.
Kolmantena päivänä matkustettuaan neljäkymmentä penikulmaa, saapuivat
he Five Fingersiin.

Buckin jalat eivät olleet niin lujat ja kovat kuin toisten koirain.
Niiden monien sukupolvien aikana, jotka olivat eläneet ja kuolleet
senjälkeen kun joku luolaihminen tai joenvaeltaja kesytti viimeisen
hänen villeistä esi-isistään, olivat ne tulleet hennommiksi. Päivät
pitkään hän nilkutti eteenpäin suuressa tuskassa ja majoituttaessa
vaipui maahan kuin kuollut. Niin nälissään kuin olikin, ei hän
liikahtanut paikaltaankaan ottaakseen kalaa, jonka François antoi
hänelle. Françoisin olikin tapana hieroa Buckin jalkoja puolen tunnin
ajan joka ilta ruoan jälkeen, vieläpä uhrasi omien mokkasiiniensa
nokatkin tehden niistä Buckille neljä kappaletta mokkasiineja. Tämä oli
suuri helpoitus Buckille, saipa hän Perraultinkin vetämään kurttuiset
kasvonsa hymyyn eräänä aamuna, kun François oli unohtanut vetää
suojukset Buckin jalkoihin ja tämä asettui selälleen jalat taivasta
kohti kurottaen eikä näyttänyt tahtovan lähteä taivaltamaan ilman
mokkasiineja. Ajan mittaan kovettuivat hänen jalkansa kuitenkin
harjoituksen avulla ja kuluneet mokkasiinit heitettiin menemään.

Eräänä aamuna Pellyssä valjastettaessa tuli Dolly yhtäkkiä hulluksi,
vaikkei ennen oltu huomattu mitään merkkiä siitä. Sairauden puhkeaminen
ilmeni pitkässä, sydäntävihlovassa susiulvonnassa, joka sai kaikki
hänen toverinsa kauhistuksesta vapisemaan. Äkkiä hän ryntäsi suoraan
Buckia kohti. Tämä ei ollut koskaan nähnyt koiran tulevan hulluksi eikä
hänellä siis ollut mitään tietoista syytä pelkoon, mutta vaistosi
kuitenkin jotakin kammottavaa olevan pelissä ja pakeni mitä syvimmän
säikähdyksen valtaamana. Hän syöksyi suoraan eteenpäin, läähättävä ja
vaahtoava Dolly kintereillään yhden ainoan loikkauksen etäisyydellä
jäljessä. Tämä ei voisi saavuttaa häntä, siihen oli Buckin kammo liian
suuri, mutta Buckkaan ei voisi päästä hänestä eroon, niin raivoisan
hullu oli hänen takaa-ajajansa. Buck syöksyi saaren metsikön läpi,
lensi sen matalampaa reunaa alas jäätyneen kanavan poikki toiselle
saarelle, syöksyi siten puoliympyrän tehden takaisin joen pääuomalle
valmistautuen epätoivossaan hyökkäämään sen yli. Ja koko ajan kuuli hän
Dollyn vinkuvan kintereillään, vaikkei uskaltanut katsoa taakseen.
Silloin hän kuuli Françoisin kutsuvan häntä noin neljännespenikulman
päästä ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, vaivaloisesti läähättäen ilmaa
ja pannen koko luottamuksensa Françoisin pelastavaan voimaan. François
seisoikin siellä kohotetuin kirvein ja Buckin viilettäessä hänen
ohitseen, Dollyn pää sai musertavan iskun.

Buck hoiperteli reen luo uupuneena, avuttomana ja läähättäen. Tämä oli
Spitzille kultainen tilaisuus. Hän ryntäsi Buckin kimppuun, iski
hampaansa kahdesti turvattomaan viholliseensa repien hänen lihansa aina
luuhun asti. Mutta silloin ehätti François piiskoinensa väliin ja Buck
tyydytyksekseen näki Spitzin saavan pahimman selkäsaunan mitä kukaan
koko matkan aikana.

"Oikea paholainen tuo Spitz", sanoi Perrault. "Jonakin päivänä ottaa se
Buckin hengiltä".

"Mutta Buck on kuin kaksi paholaista", vastasi François. "Tiedän sen,
sillä olen pitänyt sitä silmällä. Ja uskokaa minua -- jonakin päivänä
se voi raivostua niin, että repii koko Spitzin ja sylkee sitten
suustaan lumelle. Ihan varmaan. Minä tunnen sen."

Siitä hetkestä vallitsi sota kummankin koiran välillä. Spitzhän oli
koko valjakon johtaja ja tunnustettu päämies, mutta se vaistosi tuon
merkillisen etelämaalaisen uhkaavan valtaansa. Ja merkilliseltä tuntui
Buck hänestä, sillä kaikista etelämaan koirista, mitä hän tähän asti
oli nähnyt, ei yksikään ollut kelvannut mihinkään eikä kukaan pystynyt
kestämään matkan vaivoja. Ne olivat kaikki olleet liian hentoja ja
sortuneet ponnistuksiin, kylmään ja nälkään. Mutta Buck oli poikkeus.
Se yksin kesti kaiken yhtä hyvin kuin susikoiratkin ja saattoi täysin
vetää vertoja niille voimassa, viileydessä ja viekkaudessa. Se oli siis
erinomainen koira ja mikä teki sen vaaralliseksi, oli se asianhaara,
että punanaapukkainen mies karttuineen oli nakutellut siitä kaiken
sokean huimapäisyyden vallanhimon suhteen. Se oli erinomaisen viekas ja
osasi odottaa aikaansa kärsivällisyydellä, joka ei suinkaan tuntunut
alkuperäiseltä.

Taistelu päällikkyydestä ei ollut vältettävissä. Buck pyrki siihen,
koska se oli luonnonomaista sille ja koska sen oli kokonaan vallannut
sama kuvaamaton, käsittämätön kunnianhimo, joka pakoittaa koiria
vetämään niin kauan kuin voivat liikuttaa itseään, saattaa ne iloisin
mielin kuolemaan valjaisiinsa ja musertaa niiden sydämet, jos ne
poistetaan rivistä. Sama kunnianhimo elähytti Davea hänen kulkiessaan
tuolla lähinnä rekeä ja Sol-leksia sen tarttuessa työhön kaikin voimin
-- sama kunnianhimo hillitsi niitä kulkueen pysähtyessä ja muutti
heidät nyrpeistä ja jöröistä luontokappaleista työteliäiksi,
innokkaiksi, eteenpäinpyrkiviksi olennoiksi. Se juuri kannusti heitä
eteenpäin kaiken päivää, mutta jätti heidät heti niin pian kuin
majoituttiin niiden jälleen vaipuessa tavalliseen tyytymättömään
jöröyteensä. Tämä kunnianhimo kannusti Spitziä kurittamaan työssään
huolimattomia, laiskottelevia tai aamuisin valjaisiin menoaikana
piilottelevia tovereitaan. Se niinikään sai hänet pelkäämään Buckin
kilpailevan päällikkyydestä. Ja Buckia kiihdytti sama kunnianhimo.

Buck nosti julkisen kapinan toisen valtaa vastaan. Hän meni väliin
Spitzin tahtoessa rangaista laiskottelijoita. Ja hän teki sen tyynesti
ja varmasti. Eräänä yönä oli ollut valtava lumisade ja aamulla ei
näkynyt teeskentelijä Pikeä missään. Se varmaankin makasi koloonsa
hautaantuneena syvän lumen alla. François kutsui ja etsi sitä turhaan.
Spitz oli raivoissaan kiukusta. Se syöksähteli edes takaisin läpi
leirin, vainuskeli ja raapi lunta joka paikasta, missä pahantekijä
olisi saattanut olla kätkeytyneenä, murisi sitä tehdessään niin
hirvittävästi, että Pike vapisi pelosta kätkössään.

Mutta kun se sitten vihdoin keksittiin ja raivostunut Spitz lennähti
syntisen kimppuun sitä rangaistakseen, heittäytyi Buck yhtä raivoisana
väliin. Tämä tapahtui niin odottamattomasti ja suoritettiin niin
viekkaasti, että Spitz kaatui kumoon. Pike, joka ennen oli vavissut
pelosta, rohkastui Buckin julkisesta kapinasta ja syöksyi
kumoonkaadetun johtajansa kimppuun. Buckille oli "rehellinen peli"
nykyään unohtunut lakipykälä ja hän hyökkäsi myöskin Spitzin kimppuun.
Mutta François, joka oli naureskellen katsellut heitä niinkauan kuin
oltiin oikeudenmukaisia, sivalsi nyt Buckia piiskalla kaikin voimin. Se
ei kuitenkaan saanut Buckia erkanemaan kaadetusta vastustajastaan ja
Françoisin täytyi tarttua piiskansa paksuun päähän. Puolipyörryksissä
ankarasta iskusta peräytyi Buck saaden vielä useita piiskan iskuja,
Spitzin perinpohjin kurittaessa huolimatonta Pikeä.

Seuraavina päivinä, välimatkan Dawsoniin yhä lyhetessä, Buck piti yhä
tapanaan mennä Spitzin ja tämän kuritettavan väliin, mutta teki sen
viekkaasti ja Françoisin poissa ollessa. Tästä Buckin salaisesta
kapinasta oli seurauksena yleisen kapinallisuuden herääminen käyden yhä
kiihkeämmäksi. Daveen ja Sol-leksiin ei kapinanhenki ollut tarttunut,
mutta toiset kävivät yhä pahemmiksi. Mikään ei käynyt enään niinkuin
olisi pitänyt. Oli alituinen riita ja kinastelu. Käytiin loppumattomia
tappeluja, joiden alkujuuri ja syy Buck oli. Hän piti Françoisia
alinomaisessa jännityksessä, sillä tämä odotti vain taistelua elämästä
ja kuolemasta Buckin ja Spitzin välillä, tietäen sellaisen ennemmin tai
myöhemmin syttyvän. Useana yönä olivat toisten koirain riita ja tappelu
saaneet Françoisin syöksähtämään ylös makuupaikaltaan säikähtyneenä
luullen Spitzin ja Buckin iskeneen toistensa kurkkuihin.

Mutta odotettu tilaisuus ei ollut vielä tullut ja kulkue saapui
Dawsoniin eräänä koleana iltapäivänä eikä suurta taistelua vielä ollut
sattunut. Siellä oli monta miestä ja lukemattomia koiria ja Buck näki
niiden kaikkien olevan ahkerassa työssä. Näytti olevan määrätty, että
koirain tuli tehdä työtä. Kaiken päivää he pyrkivät pitkissä
valjakoissa eteenpäin ylös ja alas suurta katua ja vielä pimeän
tultuakin kuului niiden kellojen kilinä. Ne vetivät rakennusaineita
ja puita ja tekivät kaikkea sellaista työtä, johon Santa Claran
laaksossa käytettiin hevosia. Silloin tällöin Buck tapasi
etelämaalaiskoiria, mutta enimmäkseen ne kuuluivat kaikki Pohjolan
villiin susikoiransukuun. Säännöllisesti joka ilta kello yhdeksän ja
sitten kaksitoista ja kolme, virittivät ne yöllisen laulun, hirvittävän
ulvonnan, johon Buck mitä suurimmalla innolla yhtyi.

Revontulten leimutessa heidän päittensä yläpuolella, tähtien väristessä
kylmässä avaruudessa ja maan levätessä jäykistyneenä ja paleltuneena
lumipeiton alla, olisi tämä koirain ulvonta saattanut olla kaiken
eläväisen uhmauksen ilmaisuna -- jollei se olisi kaikunut mollissa --
pitkäveteisenä, puoliksi nyyhkyttävänä valituksena, joka pikemmin
muistutti maan elävien olentojen rukousta, niiden, jotka taistelivat
olemassaolosta. Se oli vanha, vanha laulu, yhtä vanha kuin ulvovien oma
suku, muuan uuden maailman ensi lauluista, sen aikuisia, jolloin kaikki
laulut olivat surullisia. Ja sen synkkyys oli lukemattomien sukupolvien
onnettomuuksista suurentunut valitukseksi, joka nyt niin syvästi
liikutti Buckia. Hän valitti ja nyyhkytti samasta elämäntuskasta, jota
esi-isänsä ennen häntä olivat tunteneet ja samasta salaperäisestä
pimeän ja kylmän pelosta, jota he olivat kokeneet. Ja että hän tunsi
laulun niin syvästi liikuttavan itseään, oli vain todistuksena siitä,
miten kokonaan hän oli antautunut kuuntelemaan sukunsa alkuaikain
alkuperäisiä elämänilmauksia miespolvia vanhan sivistyksen takaa.

Seitsemän päivän kuluttua Dawsoniin saapumisesta olivat he
paluumatkalla pitkin jyrkkää rannikkoa Barrakista Yukontietä, ohjaten
jälleen kulkuaan Dyeaa ja valtamerta kohden. Perraultilla oli vielä
tärkeämpiä pikasanomia kuin tullessa. Ja häneenkin oli tarttunut
kunnianhimo -- hän pani määräkseen saavuttaa tällä matkalla vuoden
ennätyksen. Monet asianhaarat suosivat hänen päätöstään. Viime
viikkojen lepo oli virkistänyt koiria saattaen ne hyvään kuntoon. Tien,
jonka he mennessä olivat raivanneet, olivat sittemmin seuraavat
matkustavaiset tallanneet. Vielä olivat poliisiviranomaiset
järjestäneet pari, kolme elintarpeiden varastoa niin hyvin koiria kuin
ihmisiäkin varten, joten Perrault saattoi matkustaa melkein ilman
kantamuksia.

Ensimäisenä päivänä ennättivät he aina Sixty Mileen saakka, siis
viidenkymmenen penikulman päivämatkan, sen jälkeisinä päivinä he
matkasivat Yukonia ylöspäin, hyvän taipaleen Pellyä kohden.

Mutta tätä erityistä nopeutta ei François saavuttanut ilman suurta
vaivaa ja monia vastuksia. Kavala kapinanhenki, jonka Buck oli
herättänyt, oli hävittänyt kaiken yhtenäisyystunteen koko valjakosta.
Se ei vetänyt enää niin tasaisesti ja tukevasti ikäänkuin yksi ainoa
koira olisi ollut valjaissa. Buckin kaikille kapinoitsijoille antama
salainen kehoitus oli johtanut heidät kaikkiin mahdollisiin pieniin
ilkivaltaisuuksiin. Spitz ei enää ollut tuo erittäin pelätty johtaja.
Entinen kunnioitus häntä kohtaan oli haihtunut, vieläpä mentiin niin
pitkälle, että uhmailtiin hänen virkavaltaansa. Eräänä iltana Pike
varasti häneltä suuren palan kalaa ahmien sen suuhunsa Buckin
suojeluksen alaisena. Toisena iltana joutuivat Dub ja Joe tappeluun
Spitzin kanssa pakoittaen hänet luopumaan rangaistuksesta, jonka he
olivat ansainneet. Eikä Billeekään, hyväluontoinen Billee, ollut enää
niin hyvälaatuinen kuin ennen eikä vinkunut puoliksikaan niin hellästi
kuin entispäivinä. Buck ei koskaan lähestynyt Spitziä murisematta
uhkaavasti. Hän käyttäytyi todellakin pöyhkeästi, saattaen rehennellen
kävellä edestakaisin aivan Spitzin nenän edessä.

Tämä kurin höltyminen vaikutti koirain keskinäisiinkin suhteisiin. Ne
riitelivät ja kinastelivat enemmän kuin koskaan, niin että leiri
toisinaan muistutti ulvovaa hulluinhuonetta. Ainoastaan Dave ja
Sol-leks pysyivät samanlaisina, vaikka tosin loppumaton kinastelu
heidän ympärillään oli tehnyt heidät ärtyisemmiksi. François lasketteli
kaikenlaisia voimasanoja, polki lunta turhaan raivoten ja repi
tukkaansa. Hänen piiskansa viuhui melkein lakkaamatta koirain selässä,
mutta se ei paljoa auttanut. Niin pian kuin hän käänsi niille selkänsä,
syöksyivät ne jälleen yhteen. Piiskoineen hän tuki Spitziä, mutta Buck
puolestaan kannatti toisia. François tiesi Buckin olevan koko kapinan
takana ja Buck kylläkin tajusi sen. Mutta Buck oli liian ovela
joutuakseen kertaakaan kiinni itse pahanteossa. Hän työskenteli
rehellisesti valjaissa, sillä työ oli tullut hänelle tyydytykseksi,
vaikka tietenkin oli paljon hauskempaa salassa jouduttaa tappelua
toverien kesken ja sotkea hihnoja.

Eräänä iltana ruoan jälkeen heidän majoituttuaan Tahkeenan suulle, oli
Dub ajanut liikkeelle lumivalkoisen kaniinin, mutta kompastui ja
kadotti saaliinsa. Tuossa tuokiossa oli koko valjakko täydessä kaniinin
ajossa. Noin sadan yardsin päässä oli Luoteispoliisin leiri ja siellä
viisikymmentä koiraa, kaikki susikoirarotua, jotka nyt kaikki tulivat
hyökäten ottamaan osaa metsästykseen. Kaniini kiisi tiehensä virran
reunaa alaspäin tehden pienen mutkan sisäänpäin jäätyneelle uomalle,
missä sitten koetti pysytellä. Se lensi kepeästi lumipeitteistä pintaa
koirien ollessa kireässä työssä viiltäessään eteenpäin. Buck kulki ajon
etunenässä -- kaikkiaan oli siinä noin kuusikymmentä osanottajaa -- ja
niin mentiin poukamasta poukamaan, mutta hänen oli mahdoton saavuttaa
saalista. Hän ojentautui niin että melkein laahasi maata, hänen
haukuntansa kaikui lujaa ja kiihkeästi ja komea ruumiinsa lensi
salamannopeasti eteenpäin, loikkaus loikkaukselta kalpeassa, valkeassa
kuunvalossa. Ja harppaus harppaukselta karkasi valkea kaniini
vainoojansa edellä kuin kimalteleva aavekuva.

Kaikkien niiden alkuperäisten vaistojen heräämisen, vaistojen, jotka
määrättyinä lainsäätäminä aikoina houkuttelevat miehiä meluisista
kaupungeista metsään ja vainioille tappamaan toisia eläviä olentoja
lyijyhauleillaan, jotka kemiallisia apuneuvoja käyttäen singautetaan
menemään -- verenhimon, tappamishalun -- kaiken tämän tunsi Buck tällä
hetkellä, mutta vain äärettömän paljon voimakkaammin. Hän syöksyi
kokonaisen metsästäjäjoukon etunenässä riistan jälkeen, elävän
elintarpeen, jonka tahtoi tappaa omin hampain saadakseen kastaa
kuononsa aina silmiin asti lämpimään vereen.

On eräänlaista haltioitumista, joka on elämän huippukohta ja jonka yli
elämä ei voi kohota. Ja niin paradoksimaista on elämä, että tämä
innostus tulee juuri eläessä mitä voimakkaimmin ja kuitenkin tulee se
kuin suurena koko elämän unhoituksena. Tämä innostus haltioittaa
taiteilijan hänen kohoutuessaan tulisessa hurmauksessa oman itsensä
yläpuolelle; tämä elämänunhoittaminen lämmittää sotamiestä
taistelukentällä, tekee hänet murhanhimoiseksi ja saattaa hänen
kieltämään kaiken anteeksiannon; tämä sama haltioituminen oli vallannut
Buckin hänen hyökätessään eteenpäin toisten etunenässä muinaisen
susiulvonnan kaikuessa, janoten elävää ruoka-ainetta, joka pakeni niin
nopeaan hänen edellään kuutamossa. Hän ilmaisi, mitä luontonsa
syvyydessä piili ja luontonsa osissa, jotka olivat vielä syvemmät,
sillä ne ulottuivat taaksepäin aina ajan helmaan asti. Häntä johti
elämän mahtava virta, olemisen vuorovesi, ilo, joka täytti hänen
jokaisen lihaksensa, nivelensä ja jänteensä, ilo siitä, että oli
kaikkea muuta kuin kuollut, että oli täynnä hehkua ja elämänhalua ja
saattoi ilmaista sen täten riemuiten juoksemalla tähtivalossa pitkin
liikkumattomana lepäävän kuolleen aineen pintaa.

Mutta Spitz, joka hurmaantuneenakin oli kylmäverinen ja harkitseva,
jätti nopeasti toiset ja painalti suoraan kapean kannaksen poikki,
missä lahti oli tehnyt syvän uurteen. Tätä ei Buck tiennyt. Juostuaan
mutkan päähän, hän näki tosin kaniinin kiitävän edellään kuten
ennenkin, mutta hän näki myöskin toisen, suuremman olennon loikkaavan
ulkonevalta kalliorannalta syöksyen suoraan alas kaniinin eteen. Se oli
Spitz. Kaniini ei ennättänyt kääntyä. Ja kun koiran valkoiset hampaat
iskivät sen selkään keskellä juoksua, huusi se niin lujaa kuin
haavoitettu ihminen. Tämän äänen kuullessaan -- Elämän huudon Kuoleman
omaksi jouduttuaan -- viritti koko Buckia seuraava joukkue oikean
hornan kuorolaulun ilosta.

Mutta Buck ei ottanut osaa kuoroon. Hän ei enään hillinnyt itseään,
syöksähti Spitzin kimppuun niin läheltä, ettei tämä päässyt
vihollisensa kurkkuun. He vierittelivät toisiaan tomumaisessa lumessa.
Spitz hypähti ylös aivan kuin ei häntä ikinä olisi kaadettukaan kumoon,
puri Buckia kylkeen ja loikkasi syrjään. Kaksi kertaa purasi se
hampaansa yhteen kuin loukun teräspontimet ja hypähti taaksepäin
saadakseen parempaa jalantukea sekä värisevin huulin murisi
kiukkuisesti.

Buck tiesi silmänräpäyksessä kaiken. Nyt oli aika tullut. Oli
kysymyksessä elämä ja kuolema. Heidän siinä kiertäessään toisiaan
muristen ja vinkuen, korvat oikona taaksepäin, kiihkeästi vaanien
pienintäkin etua, tuntui Buckista ikäänkuin hän olisi kokenut tämän
kaiken jo ennen. Hän oli muistavinaan kaiken -- lumenverhoaman maan ja
metsän, kuutamon ja taistelutunnelman. Kaiken ympäröivän valkeuden ja
hiljaisuuden verhosi aavemainen rauha. Ei pienintäkään suhinaa ilmassa
-- mikään ei liikkunut, ei lehti eikä oksa. Koirain hengitys kohosi
näkyvästi, mutta hitaasti ja verkkaan kylmään avaruuteen. Valkoisesta
kaniinista olivat ne tehneet pikaisen lopun, nämä koirat, jotka eivät
olleet mitään muuta kuin huonosti kesytettyjä susia. Nyt ne olivat
kokoontuneet odottavaan piiriin. Ne olivat myös äänettömän hiljaisia
istuessaan siinä kiiluvin silmin hengityksen hitaasti kohotessa
ylöspäin. Buckille ei tämä muinaisajan kohtaus ollut mitään uutta eikä
hämmästyttävää. Oli kuin olisi se aina ollut tavallinen asia.

Spitz oli tottunut tappelija. Huippuvuorilta napaseutujen läpi Kanadan
ja erämaiden halki oli se tapellut kaikenlaisia koiria vastaan ja aina
läpäissyt voittajana. Sen raivo oli kiihkeää, muttei koskaan sokeata.
Repimis- ja tappamishimossaan ei se koskaan unhoittanut, että
vihollistansa johtivat samat intohimoiset pyyteet. Se ei koskaan
hyökännyt vastustajansa niskaan ennenkuin itse oli valmistautunut
vastaanottamaan hyökkäyksen, ei koskaan käynyt kenenkään kimppuun
ennenkuin oli varma voivansa puolustaa itseänsä.

Buck yritti turhaan iskeä hampaansa suuren valkoisen koiran niskaan.
Hänen torahampaansa koettivat tavoittaa tämän pehmeätä lihaa, mutta
töyttäsivätkin sen sijaan Spitzin teräviin hampaisiin. Leukapieli löi
leukapieltä vasten ja huulet saivat vertavuotavia haavoja, mutta Buck
ei päässyt minnekään toisen valppauden takia. Silloin hän tulistui ja
ahdisti vastustajaansa oikealla hyökkäysten rankkasateella. Yhä
uudelleen se iski lumivalkoista kurkkua kohti, missä elämänvirta
pulpahteli niin lähellä pintaa, mutta joka kerta torjui Spitz sen
hyökkäykset päästen pakoon. Silloin Buck teeskenteli hyökkäävänsä
kurkkuun, mutta vetikin äkkiä takaisin päänsä taivuttaen sen samalla
kertaa sivuun, ikäänkuin tahtoisi sysätä toista kylkeen kaataakseen
hänet kumoon. Mutta nytkin syöstiin Buck iskulla takaisin ja Spitz
vapautui.

Spitz oli haavoittumaton, kun Buckin monista haavoista sitävastoin
vuosi verta ja hän läähätti ponnistuksesta. Taistelu alkoi käydä
epätoivoiseksi. Ja koko ajan istui äänetön piiri heidän ympärillään
odottaen susimaisella saaliinhimolla saada repiä palasiksi sen, joka
kaatuisi. Buckin hengähtäessä ryhtyi Spitz hyökkäämään estäen häntä
saamasta jalansijaa. Kerran Buck oli tupertumaisillaan nurin ja koko
odottava kuusikymmeninen koirapiiri syöksähti ylös. Mutta viimeisessä
silmänräpäyksessä pääsi se jaloilleen -- ja nuo kuusikymmentä
istuutuivat jälleen odottamaan.

Mutta Buckilla oli ominaisuus, joka on välttämätön suuruuden
saavuttamiseksi, nimittäin mielikuvitus. Hän tappeli vaistosta, mutta
saattoi yhtä hyvin tehdä sen harkiten. Hän hyökkäsi ikäänkuin tahtoen
tehdä entisen temppunsa, mutta viime silmänräpäyksessä laskeutui
syvälle lumeen tarttuen vastustajansa vasempaan etujalkaan. Kuului
muserretun luun rauskahdus ja nyt seisoi valkoinen koira hänen edessään
kolmella jalalla. Kolme kertaa koetti Buck turhaan kaataa vihollistansa
kumoon, sitten uudisti hän viime temppunsa musertaen tämän oikean
etujalan. Huolimatta tuskistaan ja kaikesta avuttomuudestaan taisteli
Spitz raivoisasti pysyäkseen pystyssä. Hän näki äänettömän piirin
kiiluvine silmineen, riippuvine kielineen ja hopealta kimaltelevine,
ylöskohoavine hengityksineen sulkeutuvan ympärilleen, kuten niin
monasti ennen oli nähnyt samanlaisten piirien sulkeutuvan lyödyn
vastustajansa ympärille. Mutta nyt oli hän, joka oli lyöty.

Ei ollut mitään toivoa enään. Buck oli taipumaton. Armeliaisuus oli
jotain, joka oli varattu lämpimämpää ilmastoa varten. Hän valmistautui
viimeiseen hyökkäykseen. Piiri oli tullut niin lähelle, että hän tunsi
susikoirien hengityksen sivulta päin. Hän saattoi nähdä ne kaikilla
kolmella taholla edessään, puoleksi kyyristyneinä ollakseen valmiita
loikkaamaan ja silmät kiinnitettyinä häneen. Tuli parin sekunnin
hiljaisuus.

Kaikki eläimet olivat liikkumattomia kuin kivikuvat. Vain Spitz värisi
ja samalla ärhenteli huojuessaan edestakaisin hirvittävästi muristen,
ikäänkuin tahtoisi peloittaa uhkaavan kuoleman pakoon. Mutta silloin
Buck loikkasi, ja nyt oli hän vihdoinkin saavuttanut päämääränsä, hänen
kylkensä tapasi vihollisen niin että tämä kaatui.

Tumma piiri muuttui mustaksi pisteeksi kuunvalaisemalla lumella ja
Spitz katosi näkyvistä. Buck seisoi vieressä ja katseli. Voittoisa
taistelija, jossa alkuperäinen villi luonto vallitsi, oli täyttänyt
surmatyönsä ja huomannut sen hyväksi.



IV.

Taistelu päällikkyydestä.


"No? Mitäs minä sanoin? Enkö ollut oikeassa, kun sanoin Buckin olevan
kuin kaksi paholaista?"

Se oli François, joka huudahti tämän seuraavana aamuna huomattuaan
Spitzin kadonneen ja Buckin olevan täynnä haavoja. Hän veti koiran
tulen eteen osoittaen toista haavaa toisen jälkeen.

"Se Spitz on iskenyt kuin hullu", sanoi Perrault tarkastellessaan
kaikkia ammottavia naarmuja ja haavoja.

"Ja Buck kuin kaksi hullua", kuului Françoisin vastaus. "Mutta nyt
tulee täällä varmaan rauhallisempaa. Ei mitään Spitziä enää, ei mitään
melua enää. Aivan varmaan."

Perraultin pakatessa matkatavaroita ja kuormatessa rekeä meni François
valjastamaan koiria. Buck asettui heti Spitzin entiselle paikalle.
Mutta François ei ajatellut häntä, vaan vei Sol-leksin johtajapaikalle.
Françoisin mielestä oli Sol-leks sopivin korvaamaan Spitziä johtajana.
Mutta Buck syöksyi raivoisana Sol-leksin kimppuun, ajoi hänet takaisin
ja asettui itse hänen sijalleen.

"No eipäs vaan!" kirkui François paukuttaen hilpeänä käsiään. "Kas vaan
Buckia! Se on tappanut Spitzin saadakseen sen paikan. Korjaa luusi,
Buck!" huusi hän, mutta Buck ei liikkunut paikaltaan.

Nyt tarttui François koiran niskanahkaan vetäen sen syrjään huolimatta
sen uhkaavasta murinasta, jonka jälkeen Sol-leks jälleen asetettiin
etupäähän. Mutta siitä ei Sol-leks pitänyt, näyttäen selvästi
pelkäävänsä Buckia. François oli itsepäinen, mutta niinpian kuin hän
käänsi selkänsä, ajoi Buck jälleen tiehensä Sol-leksin, joka ei
ollenkaan ollut haluton menemään matkoihinsa.

Nyt vihastui François. "Piru vieköön, kyllä minä opetan sinulle!"
kirkui hän tullen heti takaisin raskas karttu kourassaan.

Buck muisti erinomaisen hyvin punanaapukkaisen miehen ja vetäytyi
hitaasti takaisin. Hän ei myöskään koettanut estää Françoisia tämän
vielä kerran viedessä Sol-leksin etupäähän. Mutta hän kierteli juuri
kartun ulottumispiirin ulkopuolella kiukkuisesti ja raivokkaana
muristen, alituisesti pitäen silmällä karttua voidakseen paeta siinä
tapauksessa, että François nakkasi sen häntä kohti, sillä Buck oli nyt
oppinut ymmärtämään karttuja.

François jatkoi valjastamista ja kun oli valmis asettamaan Buckin sen
entiselle paikalle Daven eteen, hän huusi sitä. Mutta Buck peräytyi
pari, kolme askelta taaksepäin. François seurasi ja Buck peräytyi taas.
Kun tämä oli muutamia kertoja uusiintunut, heitti François kartun pois
luullen Buckin pelkäävän selkäsaunaa. Mutta Buck oli ryhtynyt julkiseen
kapinaan. Mitä hän tahtoi, ei suinkaan ollut päästä selkäsaunasta, vaan
hän tahtoi kulkea etupäässä, toisten johtajana. Hän piti sitä
oikeutenansa. Hän oli taistelemalla saavuttanut sen eikä tyytyisi
vähempään.

Perrault tarttui asiaan. He ajoivat takaa Buckia yhdessä melkein tunnin
ajan. He viskelivät karttuja hänen jälkeensä. Tämä hyppäsi syrjään. He
kirosivat ja noituivat hänet ja hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki
esi-isänsä ja jälkeentulevaisensa aina etäisimpiin polviin asti, joka
karvan hänen ruumiissaan ja joka veripisaran hänen suonissaan, ja hän
vastasi kiukkuisesti muristen ja pysytellen jonkun matkan päässä
heistä. Hän ei yrittänyt juosta pakoon, peräytyi vaan yhä suuremmissa
piireissä leiristä, sillä seivästi ilmaisten, että jos toiveensa
täytettäisiin, tulisi hän takaisin ja olisi kiltti.

François istuutui raapien korvallistaan. Perrault katsoi kelloaan ja
kirosi. Aika kului, heidän olisi pitänyt olla matkalla jo tunti sitten.
François raapi uudestaan korvallistaan. Sitten hän pudisti päätänsä
katsahtaen hullunkurisesti irvistäen lähettiin, joka kohautti
olkapäitään sen merkiksi, että olivat voitetut. Sitten meni François
paikalle, missä Sol-leks seisoi ja kutsui Buckia. Buck virnisteli
koirain tapaan, mutta pysyttelihe yhä etäällä. Nyt irroitti François
Sol-leksilta silat vieden tämän takaisin entiselle paikalleen. Koko
valjakko seisoi siloissa katkaisemattomassa rivissä reen edessä
valmiina lähtemään. Buckille ei ollut mitään muuta paikkaa kuin toisten
etunenässä. François kutsui häntä vielä kerran, mutta nytkin virnisteli
Buck pysytellen matkan päässä.

"Heitä pois karttu!" komensi Perrault.

François totteli ja nyt tuli Buck aika ravia voitonriemuisena
irvistellen, käännähti ja asettui paikalle toisten etupäähän. Silat
kiinnitettiin, reki pantiin liikkeelle ja nyt mentiin vauhdilla
eteenpäin molempain miesten juostessa rinnalla.

Kuinka korkealle François oli arvioinutkin Buckin, näki hän kuitenkin,
ennenkuin päivä oli kulunut pitkällekään, ettei ollut kylliksi antanut
arvoa hänelle. Heti oli Buck perehtynyt uuden asemansa velvollisuuksiin
ja kun tuli osoittaa arvostelukykyä, ajatella nopeasti ja toimia
ripeästi, näyttäytyi hän olevansa Spitziäkin etevämpi. Ja kuitenkaan ei
François luullut näkevänsä koskaan tämän vertaista.

Varsinkin lakien säätämiskysymyksessä ja niiden noudattamisessa osoitti
Buck omaavansa hallitsijakykyä. Dave ja Sol-leks eivät ensinkään
välittäneet päällikönvaihdosta. Se ei kuulunut heille. Heidän
velvollisuutensa oli vetää, vetää kaikin voimin ollessaan valjaissa. Ja
niin kauan kuin ei mikään häirinnyt heitä heidän työssään, eivät he
ensinkään kysyneet, mitä muuten tapahtui. Hyväluontoinen Billee seurasi
ketä hyvänsä, joka vain piti hyvää järjestystä. Mutta muut koirat
olivat tulleet vähän rajummiksi Spitzin viimeisinä aikoina, ja olivat
aika hämmästyneet nyt, kun Buck piti heitä ankarassa kurissa.

Lähinnä seuraavaa Pikeä, joka ei juuri koskaan tehnyt enempää kuin oli
pakoitettu, ravisteli Buck laiskuudesta lukemattomat kerrat ja ennen
päivän loppua veti Pike innokkaammin kuin koskaan ennen koko elämänsä
aikana. Ja Joea -- sitä jöröjukkaa -- kuritti hän kelpolailla samana
iltana, seikka, mikä ei vielä koskaan ollut onnistunut Spitzille. Mutta
Buck kaatoi hänet aivan yksinkertaisesti ruumiinsa painolla ja sitten
kuritti, kunnes tämä lakkasi puremasta ja alkoi vinkua ja valittaa.

Valjakon yleinen henki parantui äkkiä. Koirissa uudistui jälleen niiden
entinen yhtenäisyydentietoisuus ja ne ravasivat niin täsmällisesti kuin
olisi työssä ollut yksi ainoa vetäjä. Rink Rapidsissa ostettiin kaksi
uutta kotimaista koiraa, Teck ja Koona, ja into, jota Buck osoitti
niiden opettamisessa, sai Françoisin suuresti hämmästymään.

"Ei ikinä ole ollut sellaista koiraa kuin Buck!" huudahti hän. "Ei, ei
ikinä elämässä! Vieköön minut susi, jollei se ole tuhannen dollarin
arvoinen! Vai mitä? Ettekö ole samaa mieltä, Perrault?"

Ja Perrault nyökkäsi. Hän uskoi saavuttavansa ennätyksen, se kävi
varmemmaksi päivä päivältä. Tie oli oivallisessa kunnossa, hyvin
poljettu ja kova, eikä satanut uutta lunta, joka olisi saanut aikaan
vastustuksia. Eikä pakkanen ollut erittäin kova. Lämpömittari osoitti
viisikymmentä astetta kylmää, jota kesti matkan loppuun. Molemmat
miehet ajoivat ja juoksivat vuoroon ja koirat pidettiin tasaisessa
ravissa harvoine pysähdyksineen.

"Kolmenkymmenen penikulman virta" oli jäätynyt verrattain laajalta ja
vahvaan, ja nyt tarvitsivat he yhden ainoan päivän kulkeakseen saman
matkan, joka mennessä oli vaatinut kymmenen päivää. Yhteen menoon
taivallettiin koko kuusikymmentä penikulmaa -- Lake Le Bargen alipäässä
White Horse Rapidsiin. Yli Marsin, Tagishin ja Bennettin --
seitsemänkymmentä penikulmaa järveä -- kävi kulku niin ripeästi, että
henkilö, jonka vuoro oli juosta reen perässä, sen sijaan sitoi köyden
ympärilleen antaen vetää itseään sillä tavoin eteenpäin. Ja toisen
viikon viimeisenä iltana saavuttivat he White Passin kukkulan, jonka
jälkeen matkattiin alas meren rantaa kohti, missä Skaguaysta ja
satamassa olevista aluksista heijastuva valo kohtasi heidän silmiään.

He olivat saavuttaneet matkallaan ennätyksen. Neljänätoista päivänä he
olivat matkustaneet keskimäärin neljäkymmentä penikulmaa päivässä.
Kokonaista kolme päivää kävelivät Perrault ja François nenä pystyssä
Skaguayn pääkatua edestakaisin ja yhä uudelleen pyydettiin heitä "tulla
juomaan lasillinen". Sillä aikaa oli oivallinen valjakko ihailevan
tyhjäntoimittaja- ja koira-amatöörijoukon ympäröimänä. Yleinen
mielenkiinto suuntautui kuitenkin toisaalle muutamien lurjusten
Lännestä koettaessa varastaa mitä vain kaupungista löysivät saadessaan
kuulia palkaksi vaivoistaan. Perrault sai virallisen käskyn siirtyä
muuanne. François huusi Buckin luoksensa ja heittäytyi itkien hänen
kaulaansa. Ja tämä oli viimeinen kerta kun Buck näki Françoisin ja
Perraultin. He hävisivät hänen elämästään kuten niin monet, monet ennen
heitä.

Puolirotuinen skotlantilainen otti nyt huostaansa Buckin tovereineen ja
seurana tusinallinen toisia koiravaljakkoja matkattiin jälleen
vaivaloista tietä Dawsoniin. Nyt ei ollut kysymyksessä juosta kevyesti
ja vapaasti ennätysajan saavuttamiseksi, vaan nyt oli koko aika
vedettävä raskaita kuormia. Sillä he kuljettivat postia, muun maailman
tietoja siellä ylhäällä navan läheisyydessä kultaa etsiville miehille.

Buck ei ollut erikoisen tyytyväinen, mutta hoiti työnsä hyvin. Hän piti
ylpeytenään tehdä niin, samaten kuin Dave ja Sol-leks, ja hän tarkasti
myöskin, että toverit huolehtivat omastaan, joko sitten kunnianhimo oli
heitä kannustamassa tai ei. Se oli yksitoikkoista elämää, joka kului
koneellisen säännöllisesti. Toinen päivä oli täydellisesti toisen
kaltainen. Määrättyyn aikaan joka aamu tulivat kokit ulos, tekivät
tulen, laittoivat ruoan ja niin syötiin aamiainen. Sitten toiset
purkivat leirin toisten valjastaessa koiria. Lähdettiin matkalle jo
noin tuntia ennen päivänkoittoa. Illan tultua tehtiin jälleen leiri.
Toiset pystyttivät viirit, toiset hakkasivat puita nuotiota varten ja
oksia vuoteiksi, hankkivat vettä tai jäätä kokeille. Sitten
toimitettiin koirain ruokinta. Tämä oli näiden mielestä päivän paras
tunti, vaikka myöskin oli miellyttävää ruoan jälkeen kuljeksia ympäri
noin tunnin ajan toisten koirain kanssa. Siellä oli niitä yli sata ja
niiden joukossa monta kiukkuista tappelupukaria, mutta kun Buck oli
taistellut kolme tappelua pahimpien kanssa, tunnustettiin hänet
herraksi ja mestariksi. Niin pian kun hän murisi ja näytti hampaitaan,
poistuivat ne hänen tieltään.

Eniten kaikesta hän piti ehkä tulen läheisyydessä makaamisesta,
takajalat koukistettuina alle ja etujalat suoraan eteen ojennettuina,
pää kohotettuna ja kiiluvat silmät uneksien tuijottavina suoraan
liekkeihin. Toisinaan hän ajatteli tuomari Millerin suurta taloa Santa
Claran aurinkoisessa laaksossa, sementtistä kylpyallasta ja
meksikolaista Ysabelia ja jaappanilaista Tootsia. Mutta vielä useammin
muisti hän punanaapukkaisen miehen, Curlyn kuoleman, suuren taistelunsa
Spitzin kanssa ja ne hyvät ruoat, joita oli syönyt ja tahtoisi syödä.
Hän ei ollut kotikipeä. Aurinkoinen Etelä oli vain utuinen, kaukainen
muistelma ja sellaisilla muistoilla ei ollut mitään valtaa häneen.
Paljon valtavampi oli perinnöllisyyden lain vaisto. Niinpä esineet,
joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, tuntuivat hänestä aivan
tutuilta. Nämä vaistot eivät oikeastaan olleet mitään muuta kuin hänen
esi-isiensä muistoja, jotka vähitellen olivat käyneet tavoiksi --
jatkuneet myöhempiin aikoihin ja nyt, vielä kauempana ajassa, elivät
uudelleen hänessä.

Toisinaan maatessaan siinä kokoon kyyristyneenä ja uneksien tuleen
tuijottaessaan tuntui hänestä kuin kuuluisivat liekit toiseen tuleen ja
että hän, maatessaan siinä kyyristyneenä tulen luona, oli nähnyt toisen
miehen edessään, aivan erilaisen kuin tuo kokki, sillä sen miehen
sääret olivat olleet lyhyemmät, käsivarret pitemmät ja lihakset olivat
pikemmin jänterät ja kyhmyiset kuin pyöreät ja pulleat. Miehen tukka
oli ollut pitkä ja takkuinen ja otsa taapäin kallistuva. Hän päästi
omituisia ääniä ja näytti kovin pelkäävän pimeätä, johon lakkaamatta
tuijotti. Puolitiehen polven ja jalan välille ulottuvassa kädessään
piteli hän karttua, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi.
Hän oli melkein alasti, vain takkuinen ja vanukkeinen eläimen nahka
riippui selässä, mutta ruumiinsa oli hyvin karvainen. Muutamin paikoin
-- rinnassa, hartioilla ja käsivarsien ja reisien ulkosivussa oli tämä
karvapeite melkein turkin paksuinen. Mies ei seisonut pystysuorassa,
vaan piti ruumiinsa lanteilta eteenpäin kumarassa ja polvensa koukussa.
Mutta tämä mies oli omituisen notkea, melkein kissamaisen hyppytaidon
hän omisti sekä sitäpaitsi sen nopean käsityskyvyn ja valppauden, joka
on luonnonomaista alituisessa niin näkyvien kuin näkymättömienkin
seikkain pelossa elävälle olennolle.

Toisen kerran hän saattoi nähdä tuon karvaisen miehen istuvan
kyykyllään ja nukkuvan tulen edessä pää vaipuneena polvien väliin. Hän
piti silloin kyynärpäänsä nojassa polvia vasten ja kätensä ristissä
pään päällä ikäänkuin tahtoisi karvaisilla käsivarsillaan suojella sitä
sateelta. Ja toisella puolen tulta, kaukana pimeässä, saattoi Buck
nähdä joukon hiiliä loistavan parittain, aina parittain -- ja hän
tiesi, että ne olivat villien petoeläinten silmiä. Ja hän saattoi
kuulla rasahduksia pensaikosta villieläinten tunkeutuessa sen läpi, ja
pienimmänkin melun, jonka nämä pimeässä saivat aikaan. Siinä makasi hän
nyt Yukonin rannalla ja unelmoi tästä. Ja hänen unisin silmin
vilkuttaessaan tuleen saattoivat nämä kuvat ja äänet toisesta
maailmasta saada hänen selkä-, lapa- ja kaulakarvansa nousemaan
pystyyn, ja hän vinkui hyvin matalaan ja hillitysti tai murisi hiljaa,
jolloin kokki huusi hänelle: "Hei, Buck, poikani, -- herääpäs!" Ja
silloin katosi koko uneksittu maailma ja todellinen oli sen sijaan
hänen silmäinsä edessä ja hän nousi, haukotteli ja ojentelihe kuin
olisi nukkunut.

Postin kuljettaminen oli uutteruutta vaativaa ja kova työ vei vetäjien
voimat. Ne olivat kovin laihtuneet ja huonossa tilassa saapuessaan
Dawsoniin, niiden olisi pitänyt saada levätä vähintäin kahdeksan,
kymmenen päivää. Mutta jo parin päivän kuluttua he olivat paluumatkalla
Barracksista Yukonia alaspäin vetäen kokonaisia pakkoja kirjeitä,
joiden tuli päästä maailmalle. Koirat olivat tyyten väsyneet, ajajat
nurisivat ja jokapäiväinen lumisade oli onnettomuuden lisänä. Tämä
merkitsi tien pehmenemistä, jolloin jalakset kulkivat kankeammin ja
vetäminen oli raskaampaa. Mutta ajajat olivat hyviä ja rehellisiä
miehiä, he tekivät parhaansa vetäjiensä hyväksi.

Yöksi pysähdyttäessä oli koirain hoito tärkein seikka. Ne saivat
ruokansa ennenkuin ajajat olivat syöneet eikä kukaan miehistä mennyt
makuusijalleen ennenkuin oli tarkastanut koirainsa jalat. Mutta siitä
huolimatta koirain voimat yhä heikkenivät. Talven alusta asti olivat ne
kulkeneet kahdeksantoistasataa penikulmaa koko ajan raahaten
kuormitettuja rekiä -- ja kahdeksantoistasadan penikulman matkaaminen
painaa kyllä leimansa sitkeimpäänkin ja lujimpaan. Buck kesti kuitenkin
sen. Hän piti yhä tovereitaan säännöllisessä työssä ja kurissa, vaikka
itsekin oli hyvin väsynyt. Billee vinkui ja valitti joka yö unissaan.
Joe oli jörömpi kuin koskaan ennen ja Sol-leks ei sallinut kenenkään
lähestyä ei sokealta eikä muulta sivulta.

Dave kärsi kuitenkin enin kaikista. Hänen suhteensa oli jotain
hullusti. Dave oli käynyt pahasisuiseksi ja äreäksi ja niin pian kuin
majoituttiin, kaivoi hän heti pesänsä ryömien siihen. Ajajan täytyi
kantaa sen ruoka pesään. Kun se vain oli päässyt valjaista ja asettunut
makuulle, ei kukaan voinut saada sitä taas jalkeille ennenkuin
valjastettaessa seuraavana aamuna. Välistä matkalla reen äkisti
nytkähtäen pysähtyessä tai ponnistettaessa saadakseen se uudestaan
liikkeelle, saattoi Dave huutaa ääneen tuskasta. Ajaja tutki sen
tarkoin voimatta keksiä mitään vikaa. Kaikki ajajat osoittivat
mielenkiintoa Davea kohtaan. He puhuivat siitä aterian aikana ja
polttaessaan viimeisiä piippujaan ennen maatamenoaikaa. Ja eräänä
päivänä pitivät he oikean neuvottelun. Dave tuotiin pesästään tulen
eteen ja he puristelivat ja painelivat sitä kunnes se monet kerrat
uudelleen oli huutanut. Jotakin sisäistä vikaa oli siinä, mutta mitään
luumurtumaa he eivät huomanneet. Oli mahdotonta päästä selville, mikä
sitä vaivasi.

Kun matkue saapui Cassiar Bariin, oli Dave niin heikko, että alinomaa
horjui ja lankeili valjaissaan. Johtaja pysähtyi ja irroitti sen
valjaista, jonka jälkeen asetti seuraavan koiran -- Sol-leksin -- reen
eteen aikoen antaa Daven juosta vapaana reen takana. Mutta sairas kun
oli, Dave vain suuttui viraltapanosta, murisi ja haukahteli hihnoja
päästettäessä ja vinkui aivan epätoivoisesti nähdessään Sol-leksin
pääsevän sille paikalle, joka hänellä itsellään oli niinkauan ollut.
Sillä hänellä oli innokkaan työntekijän koko kunnianhimo, ja vaikka
itse oli kuolemansairas, ei hän kuitenkaan voinut kestää sitä, että
joku muu hoiti hänen paikkaansa.

Kulkueen lähtiessä liikkeelle lönkötti Dave vieressä pehmeässä lumessa
poljetun tien sivussa ja hyökkäsi lakkaamatta terävine hampaineen
Sol-leksin kimppuun koettaen kaataa hänet kumoon toiselle puolelle
lumeen, samalla kuin pyrki päästä vetohihnojen sisään hänen ja reen
väliin. Ja koko ajan se vinkui, vonkui ja kiljui surusta ja tuskasta.
Skotlantilainen yritti ajaa sitä piiskalla pois, mutta Dave ei
vähintäkään välittänyt lyönneistä eikä johtajalla ollut sydäntä lyödä
kovempaa. Dave asettui kerrassaan jyrkästi reen perässä juoksemista
vastaan, vaikka se oli helppoa, ja juosta lönkötti yhä syvässä lumessa
tien vieressä, missä joka hyppy oli vaivaloinen. Vihdoin oli hän
kokonaan menehtynyt, lankesi ja makasi liikahtamatta siinä, mihin
kaatui, surkeasti ulisten pitkän rekijonon liukuessa tietä eteenpäin.

Ponnistaen viimeiset voimansa sen onnistui kuitenkin päästä jälleen
ylös ja seurata perässä siksi kunnes joukkue vielä kerran pysähtyi.
Silloin se laahusti toisten rekien ohi omalleen, missä asettui
Sol-leksin viereen. Ajaja oli hetkeksi poistunut sytyttääkseen erään
toverin luona piippunsa. Hän palasi pian kehoittaen koiriansa lähtemään
liikkeelle. Nämä kiisivät tietä pitkin ilman minkäänlaista ponnistusta,
käänsivät harmistuneina päänsä ja pysähtyivät mitä suurimman ihmettelyn
valtaamina. Ajaja puolestaan ei ollut vähemmin hämmästynyt sillä reki
ei ollut liikahtanut paikaltaankaan. Hän huusi tovereitaan näyttääkseen
heille, mitä oli tapahtunut. Dave oli purrut poikki Sol-leksin molemmat
vetohihnat ja seisoi nyt reen edessä tavallisella paikallaan.

Hänen silmänsä kerjäsivät ja rukoilivat, että hän saisi jäädä
paikalleen. Johtaja oli epätietoinen. Hänen toverinsa kertoivat usein
kuulleensa koirista, jotka olivat kuolleet surusta, kun ne oli
eroitettu työstään, vaikka juuri tämä työ oli tehnyt ne
kuolemansairaiksi. Ja he esittivät esimerkkejä koirista, joita itse
olivat tunteneet -- vanhenneita tai viallisia raukkoja -- jotka olivat
kuolleet surusta, kun oli poistettu ne valjaista. He pitivät siksi
pelkkänä armeliaisuutena antaa Daven kuolla tyytyväisenä ja iloisena
paikallaan, kun se kerran joka tapauksessa kuolisi. Ja niin se
valjastettiin uudelleen reen eteen ja hän iski ja veti kuin ennen,
vaikka useasti päästi tahtomattaan huutoja, kuu sisäinen vamma ahdisti
häntä. Useat kerrat se kaatui ja kerran ajoi rekikin hänen päälleen,
niin että toinen takajalkansa vahingoittui ja hän sen jälkeen vain
nilkuttaen pääsi liikkumaan. Mutta hän kesti kuitenkin seuraavaan
leiripaikkaan, missä ajajansa antoi hänen panna maata tulen
eteen. Aamulla oli hän liian sairas voidakseen lähteä eteenpäin.
Kouristuksentapaisin ponnistuksin se nousi ylös, mutta hoippui ja
kaatui. Silloin hän ryömi hitaasti toveriensa valjastamispaikalle. Hän
vei etujalat eteenpäin ja veti sitten ruumiin perässä jonkinlaisella
hyppyliikkeellä, jonka jälkeen taas muutti etujalkansa muutamia tuumia
eteenpäin. Mutta hänen voimansa loppuivat ja viimeisen kerran näkivät
toverinsa hänet, kun hän makasi läähättäen lumessa katsoen kaivaten
heidän jälkeensä. He kuulivat hänen surullisen ulvontansa siksi kunnes
katosivat näkyvistä mäntypuuvyön taakse.

Siellä pysähdyttiin. Skotlantilainen "puoliverinen" meni hitaasti
leiripaikalle, jonka juuri olivat jättäneet. Toiset ajajat lakkasivat
puhumasta. Sitten kuului revolverinlaukaus. Ajaja palasi kiireesti
takaisin. Piiskat läjähtivät, kulkuset kilahtivat iloisesti, reet
liukuivat eteenpäin. Mutta Buck tiesi -- ja sen tiesivät muuten kaikki
koirat -- mitä juuri oli tapahtunut mäntypuuvyön takana.



V.

Tien vaivat.


Kolmekymmentä päivää oli kulunut Dawsonista lähdettyä, kun posti saapui
Skaguayhin Buckin ja hänen toveriensa kuljettamana. He olivat kaikki
surkeassa tilassa, kuluneita ja voimattomia. Buckin sataneljäkymmentä
naulaa oli kutistunut sadaksiviideksitoista. Ja hänen toverinsa olivat
laihtuneet suhteellisesti enemmän, vaikka heillä kaikilla alkujaan oli
ollut kevyempi ruumis. Teeskentelijä Pike, joka vilpillisen elämänsä
aikana usein oli menestyksellä tekeytynyt ontuvaksi, nilkutti nyt
todella. Sol-leks ontui myöskin ja Dubin toinen lapa oli
vahingoittunut.

Kaikkien jalat olivat pahoin kolhitut. Oli kuin olisivat ne kadottaneet
kaiken kimmoisuutensa ja joustavuutensa. Jalat laskettiin raskaasti,
melkein vastenmielisesti maahan ja tämä teki päivämatkat kaksinverroin
väsyttäviksi. Ei ollut mitään muuta vikaa kuin että eläimet olivat
kuolemanväsyneitä. Mutta se ei ollut kuolemanväsymys, joka johtuu
lyhyestä, kiivaasta ponnistuksesta ja joka muutaman tunnin levolla
on autettu -- se oli kuolemanväsymys, joka tulee pitkällisestä,
uutterasta voimainkulutuksesta useiden kuukausien ankarassa työssä.
He eivät kyenneet enää toipumaan, heillä ei ollut enää mitään
voimia varalla. Kaikki oli tullut käytetyksi, joka hitunen. Joka
lihas, joka säie, joka solu oli väsynyt, kuolemanväsynyt, mikä oli
aivan luonnollista. Vähemmässä kuin viidessä kuukaudessa olivat
he kulkeneet kaksituhattaviisisataa penikulmaa ja viimeisillä
kahdeksallatoistasadalla levänneet vain viisi päivää. Postin saapuessa
Skaguayhin olivat koirat menehtymäisillään. Ne jaksoivat tuskin pitää
köydet jännityksissä ja alamäissä töin tuskin voivat pysytellä reen
edessä.

"Kas niin, ripeästi nyt, te väsyneet eläinparat haavottuneine
jalkoinenne," huudahteli ajaja rohkaisevasti Skaguayn pääkatua pitkin
kuljettaessa. "Matka loppuu, näettekös. Ja nyt me lepäämme oikein kauan.
Vai mitä? Kyllä, ihan varmaan lepäämme oikein perusteellisesti."

Ajajat kaipasivat itse lepoa. He olivat kulkeneet tuhatkaksisataa
penikulmaa kahden päivän lepoineen ja kaikkien järjen ja oikeuden
sääntöjen mukaan olivat he ansainneet jonkun ajan lomaa. Mutta kun
sellainen joukko miehiä oli syöksynyt Klondykeen ja niin suuri joukko
morsiamia, vaimoja ja sukulaisia ei ollut lähtenyt mukaan, niin että
posti näille tiettömille seuduille ja sieltä pois kasvoi
suunnattomasti. Ja sitten oli myöskin virallisia käskyjä
kuljetettavana. Uusia Hudson-Bay-koiravaljakkoja asetettaisiin niiden
sijaan, jotka eivät kyenneet palaamaan. Nämä kykenemättömät tietysti
hyljättäisiin ja koska koirat rahoihin verraten eivät merkinneet
mitään, myytäisiin ne.

Kolme päivää kului ja sillä ajalla Buck tovereineen vasta oikein tunsi,
kuinka väsyneitä ja voimattomia he olivat. Neljännen päivän aamuna tuli
kaksi miestä Yhdysvalloista ja osti ne valjaineen päivineen
pilkkahinnasta. Miehet nimittivät toisiaan "Haliksi" ja "Charlesiksi".
Viimemainittu oli keski-ikäinen, vaaleaihoinen mies, heikkoine,
vetisine silmineen, rohkeasti ylöspäin kiverrettyine viiksineen, jotka
muodostivat kuin jonkinlaisen oikaisun veltosti alasriippuvalle suulle.
Hal oli yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotias nuorukainen. Hänellä
oli suuri revolveri ja valtava metsästyspuukko vyössä, joka oli aivan
täpötäynnä ladattuja patruunia. Tämä vyö oli enin silmiinpistävä
hänessä. Se oli hänen täydellisesti kiistämättömän vihreän nuoruutensa
selvänä todisteena. Molemmat nämä miehet eivät selvästikään olleet
omissa oloissaan, ja miksi sellaiset henkilöt lähtevät seikkailemaan
Pohjolaan, kuuluu niihin salaperäisiin kysymyksiin, joihin ei koskaan
voi saada vastausta.

Buck kuuli hierottavan kauppaa, näki jätettävän rahoja hallinnon
asiamiehelle ja tiesi samassa skotlantilaisen "puoliverisen" ja muiden
postinkuljetusajajien nyt katoavan hänen elämästään samalla tavoin kuin
Perrault ja François ja ne muut ennen heitä. Kun Buck tovereineen tuli
uusien omistajien leiriin, näki hän heti kaiken olevan siellä
hutiloitua. Teltta oli huonosti pystytetty, pesemättömiä vateja ja
kuppeja oli siellä ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Siellä näki hän
myöskin naisen. Molemmat miehet kutsuivat häntä "Mercedeseksi". Hän oli
Charlesin kanssa naimisissa ja Halin sisar -- kokonaisuudessaan siis
pieni, sievä perheseurue.

Buck katseli tarkkaavaisesti, kun he alkoivat purkaa telttaa ja
kuormittaa rekeä. He ponnistelivat aikalailla, mutta umpimähkään ja
järjestyksettä. Teltta vieritettiin huolimattomaksi kääreeksi, kolme
kertaa niin suureksi kuin olisi pitänyt olla. Tinavadit ja kupit
pakattiin pesemättöminä. Mercedes juoksi aina toisten tielle, puheli ja
lörpötteli lakkaamatta neuvoen ja oikaissen. Kun he olivat asettaneet
vaatesäkin reen etupäähän, väitti hän, että sen paikka oli perässä. Ja
kun he olivat muuttaneet säkin sinne ja panneet pari muuta käärettä sen
päälle, keksi hän joukon unhoitettuja tavaroita, joita oli mahdoton
asettaa muualle kuin juuri siihen säkkiin ja niin täytyi heidän purkaa
kaikki uudestaan.

Kolme miestä lähiteltasta tuli ja katseli heitä virnistellen ja
toisilleen silmää iskien.

"Teillähän on oikein rutosti tavaraa mukananne", sanoi yksi heistä,
"eipä silti, että se minulle kuuluisi, mitä te teette, mutta en minä
ainakaan ottaisi tuota telttaa mukaani, jos olisin teidän sijassanne."

"Mahdotonta! Kerrassaan mahdotonta!" huudahti Mercedes kohottaen
kätensä ylöspäin somasti nyreissään. "Mitenkä maailmassa tulisin
toimeen ilman telttaa?"

"Meillä on kevät, eikä tänä vuonna enää tule kylmää", vastasi mies.

Hän ravisti päätään varman näköisenä, ja Charles ja Hal latoivat
viimeiset kääreet tavattoman suuren kuorman päälle.

"Ajatelkaas, jos se romahtaa", sanoi eräs katselijoista.

"Miksikä se sen tekisi?" kysyi Charles lyhyesti.

"Oh, kyllä se hyvin menee, kyllä se menee hyvin", kiiruhti toinen
sanomaan nöyrällä äänellä. "Minä vain ihmettelin, siinä kaikki. Arvelin
sen näyttävän hiukan raskaalta sieltä päältäpäin."

Charles käänsi hänelle selkänsä ja veti köyttötouvin niin lujaan kuin
taisi, joka ei kuitenkaan ollut läheskään tarpeeksi.

"Ja koirat luonnollisesti voivat kiskoa kaiken päivää tuota
konkkaronkkaa perässään", sanoi miehistä se, joka ensin oli puhunut.

"Luonnollisesti", selitti Hal jääkylmällä kohteliaisuudella ottaen
ohjaustangon toiseen käteensä ja toisella heiluttaen piiskaa. "Hei!"
huusi hän. "Hei! -- liikkeelle siellä!"

Koirat asettivat rinnushihnat rintaa vasten, kiskoivat ja rehkivät
kaikin voimin muutamia sekunteja, mutta sitten heittivät sikseen.
Niiden oli mahdoton saada rekeä paikaltaankaan liikahtamaan.

"Laiskat elukat -- minä totisesti opetan teille!" kirkui Hal
valmistautuen löylyttämään niitä piiskalla.

Mutta nyt asettui Mercedes väliin ja huusi: "Oh, Hal, Hal -- sinä et
saa!" Ja hän tarttui piiskaan kiskoen sen veljensä kädestä. "Raukat
eläinparat! Ja nyt saat sinä luvata minulle, ettet ole paha niille koko
matkalla, muuten en astu askeltakaan eteenpäin."

"Kyllä, sinä ymmärrät erinomaisesti koiria, sinä", vastasi veli
pilkallisesti. "Ja minä pyydän, että jätät minut rauhaan. Koirat ovat
laiskoja, sanon minä sinulle, ja niitä täytyy piiskata saadakseen niitä
tekemään jotain. Se on niiden luonto. Kysy keneltä tahansa. Kysy noilta
miehiltä."

Mercedes katsahti rukoilevin silmäyksin noihin kolmeen katselijaan.
Hänen kauniista kasvoistaan saattoi lukea syvää osanottoa toisten
tuskiin.

"Ne ovat veteliä kuin vesi, jos tahdotte tietää", vastasi muuan
miehistä. "Tyystin kuluneita, juuri sitä ne ovat. Ne tarvitsevat
lepoa."

"Oh -- eikö helvetissä!" kaikui Halin parrattomain huulien välistä. Ja
veljen kirouksen kuullessaan pääsi Mercedeseltä suruisa, tuskallinen
"oh!"

Mutta hän oli ylpeä, häilyväinen olento ja nyt kiiruhti hän samassa
puolustamaan veljeänsä. "Älä huoli, mitä tuo mies sanoo", vastasi hän
terävästi. "Sinä ajat meidän omia koiriamme ja teet luonnollisesti
niinkuin parhaimmaksi näet."

Hal sivalsi koiria uudelleen piiskalla. Ne heittäytyivät koko
painollaan rinnushihnoja vasten, painoivat käpälät syvälle
lumiahdokseen, notkistivat ruumistaan ja vetivät kaikin voimin. Mutta
reki seisoi liikkumattomana kuin kiinni naulattuna. Pari kertaa turhaan
yritettyään lakkasivat läähättävät koirat ponnistuksistaan. Piiska
viuhui raivoisasti niiden selässä ja nyt sekaantui Mercedes taas
asiaan. Hän heittäytyi kyyneleet silmissä polvilleen Buckin eteen ja
kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Te raukat eläinparat!" kertasi hän sääliväisesti, "miksi te ette yritä
oikein ankarasti? Silloin pääsisitte selkäsaunasta." Buck ei pitänyt
hänestä, mutta tunsi itsensä liian kurjaksi jaksaakseen vastustaa
pitäen hänen asiaansekaantumistaan päivän ikävyyksiin kuuluvana.

Muuan katselijoista, joka tähän asti oli purrut hampaitaan yhteen
tukahduttaakseen pahat sanat, avasi nyt suunsa ja sanoi:

"En minä välitä rahtuakaan, mitä teistä tulee, mutta koirain vuoksi
tahdon sanoa teille, että voisitte paljon auttaa niitä irroittamalla
reen. Jalakset ovat kiinni jäätyneet. Heittäytykää koko painollanne
ohjaustankoa vasten, ensin oikealle, sitten vasemmalle, niin saatte
jalakset irti."

Ja nyt koetettiin kolmannen kerran, sittenkun Hal neuvoa noudattaen oli
saanut jäätyneet jalakset irroitetuiksi. Liiaksi kuormitetut, kömpelöt
ajoneuvot pantiin liikkeelle ja Buck tovereineen ponnisteli raivoisasti
piiskanläjähdysten sataessa heidän selkäänsä. Sadan yardsin päässä
mutkaantui tie laskeutuen jyrkkänä suurkadulle. Olisi tarvittu
kokenutta miestä pitämään korkeaksi ja raskaaksi kuormitettua rekeä
pystyssä tässä mäessä ja Halissa ei ollut miestä siihen. Heidän
kaartaessaan tien mutkaa kaatui reki kumoon ja puolet kuormasta putosi
huonosti pingoitettujen vetoköysien välistä. Koirat eivät pysähtyneet.
Keventynyt reki laahasi sivulla heidän jälessään. He olivat
harmistuneita huonosta kohtelusta ja kohtuuttoman raskaasta kuormasta.
Buck oli aivan raivoissaan. Hän juoksi täyttä laukkaa ja toiset
perässä. Hal kirkui: "Pysähtykää! Malttakaa!" mutta sitä ne eivät
kuunnelleet. Hänen täytyi aika lailla juosta saavuttaakseen ne, mutta
kompastui ja kaatui. Kumoon kaatunut reki kitisi hänen edessään ja
koirat syöksyivät katua ylöspäin suureksi hauskuudeksi Skaguayn
asukkaille, kuormaston tavaroiden sinkoillessa pitkin katua.

Armeliaat ihmiset ottivat kiinni koirat ja kokosivat hävinneet
tarvekalut ja antoivat myöskin hyviä neuvoja. Puolta pienempi kuormasto
ja kaksin verroin enemmän koiria pitäisi olla, jos matkustavaiset
tahtoivat päästä Dawsoniin, sanottiin. Hal, hänen sisarensa ja lankonsa
kuuntelivat vastahakoisesti, mutta alkoivat vihdoin tarkastaa
kuormastoa. Ja nyt tuli sieltä päivän valoon suuri määrä säilykkeitä,
jotka herättivät hauskuutta katselijoissa, sillä sellaisella matkalla
ei totisesti saa ajatellakaan säilykkeitä. "Ja täällä on huopia
kokonaisen hotellin tarpeiksi", huudahti muuan miehistä, joka nauraen
auttoi heitä. "Puolet näistä on jo liikaa -- luopukaa niistä. Ja
jättäkää myöskin teltta ja kaikki kupit ja vadit -- kenen luulette
pesevän niitä teille siellä? Herra Jumala, te olette varmaan luulleet
saavanne matkustaa rautatien salonkivaunussa."

Ja nyt seurasi kaiken joutavan järkähtämätön karsinta. Mercedes
purskahti itkuun hänen vaatesäkkejänsä poisheitettäessä ja toinen esine
seurasi toistaan. Hän itki kaikkea yleensä ja jokaista erityistä
esinettä erittäin. Hän pani kätensä ristiin polvien ympäri ja
huojuttelihe edestakaisin mitä sydäntävihlovimmassa epätoivossa. Mutta
nyt hän ei myöskään kulkisi tuumaakaan etemmäksi -- ei, vaikka olisi
tusina Charleseja. Hän vetosi kaikkeen ja kaikkiin, eikö hän tehnyt
oikein, mutta kuivasi lopuksi silmänsä ja alkoi heitellä pois kaikkea
mahdollista, vieläpä välttämättömän tarpeellisiakin esineitä. Ja tällä
tavoin läpikäytyään omat varustuksensa, ryhtyi hän samalla innolla
pitämään huolta seuralaistensa tavaroista raivoten kuin pyörremyrsky
toisten keralla.

Tämä karsinta oli supistanut kuormaston puoleen, mutta se oli vieläkin
peloittavan suuri. Illalla lähtivät Charles ja Hal yhdessä ja ostivat
kuusi kappaletta maahan tuotuja koiria. Alkujaan valjakossa oli ollut
kuusi vetokoiraa, ennätysmatkalla oli ostettu Rink Rapidsissa Teck ja
Koona, yhteensä oli koiria siis nyt neljätoista. Mutta uudet tulokkaat
eivät kelvanneet juuri mihinkään, vaikka niitä maahan tulon jälkeen oli
harjoitettu. Kolme niistä oli lyhytkarvaista pointeria, neljäs
newfoundlantilainen ja molemmat muut mongrelkoiria, sekarotua. Heillä
ei näyttänyt olevan käsitystä mistään, näillä uusilla tulokkailla. Buck
tovereineen katseli heitä vastenmielisesti ja vaikka hän hyvin pian
opetti heidät tietämään paikkansa ja mitä heidän ei pitänyt tehdä, oli
hänen mahdoton opettaa heille, mitä piti tehdä. He eivät edes
halukkaasti menneet valjaisiin. Lukuunottamatta molempia mongreleja,
olivat he kaikki päästään pyörällä ja alakuloisia tuon merkillisen,
villin ympäristön vaikutuksesta, johon heidät oli muutettu sekä
kokemastaan huonosta kohtelusta. Ja molemmissa mongreleissa ei ollut
oppivaisuuden eikä taipuvaisuuden varjoakaan -- luu oli heissä ainoa,
jonka saattoi taittaa.

Näine toivottoman ymmälle joutuneine uusine tulokkaineen ja
vanhoine valjakkoineen, jotka olivat tyysten kuluneet melkein
keskeytymättömässä kahdentuhannenviidensadan penikulman vaelluksessa,
näyttivät matkan toiveet kaikkea muuta kuin valoisilta. Molemmat
langokset olivat kuitenkin erittäin hauskalla tuulella. Ja ylpeitä
he olivat myös. Sillä vaikuttivathan he kerrassaan mahtavilta
matkustaessaan neljinetoista koirineen! He olivat nähneet toisia rekiä
lähtevän solan yli Dawsoniin, mutta eivät koskaan olleet nähneet
kenelläkään niin useata koiraa. On tosin jo napamatkan luonteessa syy,
miksi ei pidä antaa neljäntoista koiran vetää rekeä, sillä eihän yhteen
rekeen mahdu ruokaa neljälletoista koiralle. Mutta sitä eivät Charles
eikä Hal tienneet. He olivat laskeneet kaiken etukäteen lyijykynän ja
paperin avulla -- niin ja niin paljon tarvitsee yksi koira -- niin ja
niin monta koiraa -- niin ja niin monta päivää -- joka oli
todistettava. Mercedes katseli heidän olkapäittensä yli ja nyökkäsi
rikkiviisaana. Sehän oli kaikki niin yksinkertaista.

Myöhään seuraavana aamuna kulki Buck katua ylöspäin pitkän valjakon
etunenässä. Ei mitään virkeyttä ollut näissä vetäjissä -- ei eloa eikä
halua hänessä eikä tovereissaan. He alkoivat matkansa aivan
kuolemanväsyneinä. Neljä kertaa oli hän kulkenut tuon pitkän
rantakaupungin ja Dawsonin välisen matkan ja tietoisuus siitä, että
hänellä nyt jälleen oli tämä matka edessään -- niin väsynyt ja lopen
rasittunut kuin oli -- teki hänen mielensä katkeraksi. Hän ei tehnyt
työtään halusta ja samoin oli toisten koirain laita. Vastatulleet
olivat arkoja ja pelästyneitä ja vanhalla valjakolla ei ollut mitään
luottamusta omistajiinsa.

Buckilla oli epämääräinen vaisto, etteivät he voisi luottaa näihin
molempiin miehiin ja tähän naiseen. Hehän eivät oikeastaan tienneet,
miten mitäkin oli tehtävä, ja ajan kuluessa kävi selväksi, etteivät he
oppisikaan tietämään. He olivat kaikessa velttoja ja huolimattomia,
ilman järjestystä sekä kuria. He tarvitsivat puolen yötä saadakseen
pystyyn hutiloidun teltan, ja puolen aamupäivää meni sitä jälleen
purettaessa ja rekiä kuormitettaessa, vaikka kaikki tapahtui niin
leväperäisesti, että he kaiken päivää olivat täydessä työssä
tukkiessaan ja uudelleen asetellessaan tavaroita. Muutamina päivinä he
eivät ennättäneet muuta kuin kymmenen penikulmaa. Toisinaan eivät
hiiskahtaneet paikaltaankaan. Eikä heidän ainoanakaan päivänä
onnistunut taivaltaa enempää puolta siitä matkasta, jota tavallisesti
pidetään perustana laskettaessa koirain ruokavarastoa.

Välttämättömyyden pakosta loppuisi siis heidän vetäjäinsä ruoka kesken.
Mutta tätä he vielä jouduttivat liian runsaalla ruokinnalla, jonka
kautta nälkäruokinta oli pikemmin ovella. Vastatulleilla, joiden
ruuansulatus ei ollut alituisesta nälänhädästä harjaantunut ottamaan
suurinta mahdollista hyötyä vähästä, oli kohtuuton ruokahalu. Ja kun
Hal sitten huomasi perin väsyneitten kantakoirain vetävän huonosti,
tuli hän siihen lopputulokseen, että määräannos oli liian niukka. Hän
antoi niille kaksinkertaisen annoksen. Ja kaiken lisäksi -- kun
Mercedes huolimatta kyynelistään ja rukouksistaan ei voinut taivuttaa
häntä antamaan niille vielä enempää, varasti hän kapsäkeistä ja antoi
salaa. Mutta Buck tovereineen ei tarvinnut ruokaa, vaan lepoa. Vaikka
he matkasivat niin hitaasti, oli raskas kuorma oikea koettelemus ja sen
raahaaminen vaati ankarasti heidän voimiaan.

Ja sitten alkoi nälkäruokinta. Eräänä päivänä Hal teki sen huomion,
että puolet koiranruoasta oli kulunut, vaikka heillä oli vasta
neljännes matkaa takanaan sekä ettei rukouksilla eikä rahalla voitaisi
lisätä varastoa. Ja nyt vähennettiin koirain annokset tavallista
pienemmiksi, jonka ohessa koetettiin pidentää päivämatkoja. Hänen
sisarensa ja lankonsa tukivat näitä puuhia, mutta raskas kuorma ja
heidän oma kykenemättömyytensä olivat vastuksena. Oli yksinkertainen
seikka antaa koirille vähemmän ruokaa, mutta mahdottomuus saada ne
ripeämpään kulkuun, kun heidän oma kykenemättömyytensä joutua aamuisin
nopeammin matkavalmiiksi esti heidät muutamalla tunnilla pidentämästä
päivämatkaa. Ei ollut kylliksi, etteivät he ymmärtäneet hoitaa koiria,
he osasivat yhtä vähän pitää huolta itsestään.

Dub oli ensimäinen uhri. Kömpelö varasraukka kun oli -- aina hän joutui
kiinni ja rangaistiin -- oli hän kuitenkin ollut uskollinen työntekijä.
Hänen nyrjähtänyt lapaluunsa, jota ei koskaan oltu hoidettu ja joka ei
koskaan ollut saanut levätä, kävi yhä pahemmaksi ja pahemmaksi ja
viimein ampui Hal hänet suurella revolverillaan. Kerrotaan näillä
seuduin, että maahan tuotu koira kuolee nälkään sillä ruoalla, joka
maassa syntyneelle on kohtuullinen. Noilla kuudella vastatulleella ei
siis ollut muuta neuvoa kuin kuolla, kun eivät saaneet kuin puolet
päiväannosta. Newfoundlandilainen menehtyi ensiksi, sen jälkeen nuo
kolme lyhytkarvaista pointeria. Mongrelit riippuivat itsepäisemmin
kiinni elämässä, mutta niidenkin täytyi lopuksi hellittää.

Tällöin oli kaikki lempeys ja miellyttävyys, joka tapaa olla
luonteenomaista eteläisimpien seutujen asukkaissa, kokonaan haihtunut
näistä kolmesta matkustajasta. Romanttisuuden hohde, jossa he olivat
etäältä nähneet tämän pohjoisnaparetken, oli riistetty pois ja matka
todellisuudessa oli heistä liian kova ja koetuksellinen. Mercedes
lakkasi itkemästä koiria, koska hänellä nyt aina oli suremista
itsessään ja riitelemistä miehensä ja veljensä kanssa. Riitelemiseen he
eivät koskaan väsyneet. Heidän ärtyisyytensä johtui heidän
surkuteltavasta tilastaan, kasvoi sen keralla ja vihdoin ilmeni
suunnattomin mittasuhtein. -- Sitä ihmeellistä kärsivällisyyttä, jonka
usein näkee kovaa työtä tekevissä ja paljon kärsineissä ihmisissä silti
pysyessä ystävällisinä tavoissaan ja sanoissaan, ei ollut näillä
miehillä eikä tällä naisella. Heillä ei ollut aavistustakaan
sellaisesta kärsivällisyydestä. He olivat melkein kangistuneita ja
hädässä. Heidän lihaksiaan pakotti, luustoaan pakotti ja sydäntään
pakotti. Ja siksi oli heidän puheensa terävää, kovat sanat olivat
aamuisin ensimäisiä heidän huulillaan ja viimeisiä iltasin ennen
nukkumista.

Charles ja Hal kiistelivät heti kun Mercedes vain antoi heille siihen
tilaisuuden. Kukin heistä kuvitteli tekevänsä enemmän työtä kuin
oikeastaan olisi pitänyt tulla hänen osalleen, eikä kukaan laiminlyönyt
joka tilaisuudessa tuoda esiin tätä vakaumusta. Toisinaan oli Mercedes
miehensä kannalla, toisinaan veljensä. Tuloksena oli kiivas,
lakkaamaton perheriita. Se saattoi alkaa kiistalla siitä, ken pilkkosi
risuja tuleen -- kiista, joka koski vain Charlesia ja Halia -- mutta
ennen pitkää se liikkui muidenkin suvun jäsenten keskuudessa, isien,
äitien, enojen, serkkujen, joista toiset olivat tuhansien penikulmien
päässä, toiset jo kuolleitakin. Mitä tekemistä Halin mielipiteillä
taiteesta ja kirjallisuudesta tai senlaatuisista seuranäytelmistä,
joita enonsa kirjoitti, saattoi olla polttopuiden halkomisen kanssa, ei
ole helppo käsittää, mutta saattoi yhtä hyvin tapahtua, että riita
kääntyi Charlesin valtiollisiin mielipiteisiinkin. Ja että hänen
sisarensa juoruisella kielellä saattoi olla jotain yhteyttä tulen
sytyttämisen kanssa Yukonin luona, sitä saattoi tuskin kukaan muu kuin
Mercedes käsittää, mutta hän huojensi sydäntään lausumalla joukottain
ajatuksia tästä asiasta vetäen samalla sattumalta päivänvaloon useita
epämiellyttäviä luonteenpiirteitä, jotka olivat ominaisia hänen
miehensä suvulle. Ja sillä välin tuli jäi sytyttämättä, leiri oli
tuskin puolivalmiskaan eivätkä koirat olleet saaneet ruokaa.

Mercedes luuli voivansa täydellä syyllä valittaa sukupuolensa vuoksi.
Hän oli kaunis ja hän oli nainen ja kaiken ikänsä oli häntä kohdeltu
ritarillisesti. Mutta se tapa, jolla miehensä ja veljensä nyt
kohtelivat häntä, oli kaukana ritarillisuudesta. Hän oli tottunut
olemaan avuton. He olivat siihen nyt tyytymättömiä. Mutta tällä
valituksella, mitä hän piti sukupuolensa tärkeimpänä etuoikeutena, teki
hän heidän elämänsä sietämättömäksi. Hän ei enää ollenkaan
säälitellyt koiria ja koska oli väsynyt ja helläjalkainen, tahtoi hän
itsepäisyydessään ajaa reessä. Hän oli kaunis ja hän oli nainen, mutta
painoi yli sadankahdenkymmenen naulan -- raskas lisätaakka kuormaan,
jota heikot, nälkäiset eläimet laahasivat eteenpäin. Hän ajoi kuitenkin
useita päiviä kunnes koirat kaatuivat ja reki pysähtyi. Charles ja Hal
pyysivät ja rukoilivat häntä nousemaan pois ja kävelemään; he koettivat
taivuttaa häntä ja anoivat nöyrästi, jolloin hän istui ja itki,
vaivaten taivasta syyttämällä heitä armottomuudesta.

Kerran he nostivat väkivallalla hänet reestä. Mutta sitä he eivät
koskaan tehneet uudelleen. Ensiksi hän heittäytyi rennoksi kuin
hemmoteltu lapsi ja sitten istuutui tielle. Seuralaisensa hoputtivat
kulkueen liikkeelle, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Kuljettuaan
kolme penikulmaa purkivat he kuorman ja kääntyivät häntä hakemaan. Ja
niin täytyi heidän väkivallalla asettaa hänet jälleen rekeen.

Heidän omat ylenmääräiset vastuksensa tekivät heidät
välinpitämättömiksi koirain kärsimyksille. Halilla oli mielipide, jota
hänen oli tapana sovittaa toisiin, ja se kuului: "täytyy karaistua".
Alussa oli hän saarnannut tätä oppia sisarelleen ja langolleen ja kun
hänen ei onnistunut saada heitä sitä käsittämään, mätki hän sitä
koiriin karttuineen. Five Fingersissä loppui koiranruoka ja muuan
hampaaton, vanha intiaaniakka tarjoutui myymään heille muutamia nauloja
jäätynyttä hevosnahkaa suuresta revolverista, joka metsästyspuukon
ohella riippui Halin kupeella. Kehnoa ruoan vastiketta oli tämä nahka,
joka kuusi kuukautta sitten oli nyljetty erään karjankuljettajan
nälkään nääntyneistä hevosista. Jäätyneessä tilassa se muistutti
galvanoituja raudankaistaleita ja kun koirat olivat saaneet sitä
vatsaansa, suli se siellä ohuiksi, ravinnottomiksi nahkahihnoiksi,
lyhyine karvoineen, jotka vaikuttivat ärsyttävästi ja olivat
sulamattomia.

Kaiken tämän kestäessä hoippuroi Buck kuin ilkeässä unessa toisten
etunenässä eteenpäin. Hän veti niinkauan kuin jaksoi, ja kun ei enää
voinut, kaatui kumoon maaten hiljaa kunnes piiskanläiskäykset tai
kartuniskut pakoittivat hänet jälleen jaloilleen. Kaikki joustavuus ja
kiilto oli kadonnut hänen kauniista, tuuheasta turkistaan. Karvat
riippuivat löyhinä ja kankeina tai kuivuneesta verestä takkuisina
niissä kohdin, missä Halin karttu oli häntä haavoittanut. Hänen
lihaksensa olivat kutistuneet luiseviksi kyhmyiksi ja lihakerros oli
kadonnut, niin että jok'ikinen ruumiinsa luu selvästi kuvastui
irtaimena riippuvan nahan alta, joka kaikkialla tyhjyydessään
ryppyisenä ja poimuisena verhosi häntä. Se oli todellakin
sydäntävihlovaa. Mutta Buckin uljuus ei murtunut. Sen oli kohtaus
punanaapukkaisen miehen kanssa osoittanut.

Sama oli Buckin toverienkin laita. Kaikki he olivat vaeltavia
luurankoja. Ja nyt oli heitä kaikkiaan seitsemän. Äärimmäisessä
kurjuudessaan olivat he käyneet tunnottomiksi niin piiskansivalluksille
kuin kartuniskuillekin. Lyöntien tuottama tuska tuntui heistä
tukahutetulta ja kaukaiselta. Tuskin elivät he puolinaista tai edes
neljännes-elämää. He olivat aivan yksinkertaisesti seitsemän kappaletta
nahkapusseja, kukin sisältäen luurangon, jossa elonkipinä heikosti
lepatti. Niin pian kuin pysähdyttiin, luhistuivat he valjaineen
läjään kuin kuolleet, heikko elonkipinä himmeni, näyttäen olevan
sammumaisillaan. Ja kun sitten karttu tai piiska kosketti heitä,
lehahti kipinä taas heikosti ja he kohottautuivat vaivaloisesti ja
horjuivat taas eteenpäin.

Tulipa päivä, jona hyväluontoinen Billee kaatui eikä enää voinut
kohottautua. Hal, joka oli myynyt revolverinsa, otti kirveen ja iski
sillä Billeetä päähän koiran maatessa vetohihnan välissä. Sitten
leikkasi hän hihnat, joten ruumis irroittui valjaista ja laahasi sen
tien sivuun. Buck näki sen ja hänen toverinsa näkivät sen ja tiesivät,
että sama oli oleva ennen pitkää heidänkin kohtalonsa. Seuraavana
päivänä kaatui Koona ja nyt oli vain viisi jäljellä -- Joe, perin
kulunut voidakseen enää olla ilkeäsisuinen; Pike, ontuva rampa, vain
puoliksi tunnoissaan, mikä ei sallinut hänen enää teeskennellä tai
laiskotella; toissilmäinen Sol-leks, yhä uskollisena paikallaan ja
surren vähiä työvoimiansa; Teck, joka ei ollut karaistunut tekemään
talvisin niin pitkiä matkoja kuin toiset, oli nyt uupunein joukosta; ja
vihdoin Buck, joka yhä kulki matkueen etunenässä, välittämättä enää
kurista sekä koettamatta teroittaa sitä tovereihinsa, ollen pitkät ajat
kuin sokea heikkoudesta, nähden tien vain häämöittävän edessään ja
löytäen sen vain jalkojensa heikon tunnon avulla.

Oli kaunis kevätilma, mutta eivät koirat eivätkä niiden omistajat
huomanneet sitä. Päivä päivältä nousi aurinko aikaisemmin ja laski
myöhemmin. Päivä alkoi sarastaa jo kello kolmelta aamuisin ja hämärää
kesti yhdeksän tienoille iltasin. Ja kaiket pitkät päivät oli yhtä
ainoata leimuvaa auringonpaistetta. Aaveentapainen talvihiljaisuus oli
väistynyt heräävän elämän äänekkään kevätsolinan tieltä. Ja tämä porina
nousi elämäniloa värisevästä maasta. Se tuli esineistä, jotka heräsivät
uuteen eloon ja taas liikkuivat -- esineistä, jotka olivat olleet kuin
kuolleita ja maanneet liikkumattomina pitkien kuukausien pakkasessa.
Mahla nousi mäntyihin. Raidat ja haavat silmukoivat. Pensaat ja
viiniköynnökset verhosi uusi, viheriöivä juhlavaippa. Sirkat lauloivat
öisin ja päivisin kihisivät kaikenlaiset ryömivät ja matelevat
pikku-elävät auringossa. Peltopyyt ja tikat kurisivat ja nakuttelivat
metsässä. Oravat koputtelivat, linnut visersivät ja korkealla ilmassa
kiisivät villit linnut kiilanmuotoisissa parvissa etelämaista pohjoista
kohti.

Joka kukkularinteeltä kuului virtaavan veden lirinä, salalähteiden
kohina. Kaikki elpyi, paisui, liikehti. Yukon ponnisteli murtaakseen
jäitään, jotka vangitsivat sitä. Virta söi sisältä ja aurinko kalvoi
päältä. Siinä syntyi ilmarakoja ja halkeamia, jotka laajenivat kevyiden
jäälohkareiden painuessa jokeen. Ja keskellä kaikkea tätä puhkeavaa,
uhkuvaa ja porisevaa vastaherännyttä elämää, leimuavan auringon
paisteessa kevättuulien hyväileminä, vaelsivat molemmat miehet, nainen
ja vetokoirat ikäänkuin kuolemaa kohti.

Koirien alinomaa hoiperrellessa ja kaatuillessa, Mercedesen ajaessa ja
itkiessä, Halin kiroillessa ja Charlesin silmäin kaihoisasti vettyessä,
saapuivat he vihdoin John Thorntonin leiriin White Riverin suulle.
Charles istuutui hirrelle lepäämään, mutta istuutui hitaasti ja
suurella vaivalla, sillä hänen jäsenensä olivat aivan jäykät. Hal ei
virkkanut sanaakaan. John Thornton oli juuri viimeistelemässä koivupuun
palasesta vuoleskelemaansa kirvesvartta. Vuoleskellessaan hän kuunteli,
vastaili lyhyesti ja antoi selviä neuvoja, kun sellaisia pyydettiin.
Mutta hän tunsi väen ja antoi neuvonsa täysin vakuutettuna, ettei niitä
seurattaisi.

"Jo aikoja ennen tätä ovat ne meille hokeneet, että tie alkaa olla
epävarmaa ja että tekisimme parhaiten, jos majoittuisimme", vastasi
Hal, kun John Thornton varoitti heitä jatkamasta matkaa epävarmaa jäätä
pitkin. "Ne ovat sanoneet, ettemme me koskaan saapuisi White Riveriin
ja tässä me nyt olemme joka tapauksessa." Viimeinen lause sanottiin
ivallisella ja voitonriemuisella äänellä.

"Ne ovat tehneet oikein varoittaessaan teitä", sanoi John Thornton.
"Tie voi pettää koska tahansa. Täytyy olla hullu ja hullun sokea onni,
jotta sellainen uhkapeli onnistuisi. Sanon teille suoraan, etten
tahtoisi jättää elämääni tuon jään varaan kaikesta Alaskan kullasta."

"Siksi, ettette ole hullu, luulenpa vain", sanoi Hal. "Mutta
samantekevää, me jatkamme matkaa Dawsoniin". Hän kiersi auki piiskansa.
"Kas niin -- ylös sieltä, Buck! Hei! Ylös kaikki! Hei!"

Thornton jatkoi vuolemistaan. Hän tiesi turhaksi asettua hullun ja
hänen päähänpistonsa väliin -- ja pari, kolme mielipuolta enemmän tai
vähemmän ei millään tavoin häiritsisi maailman menoa.

Mutta koirat eivät nousseet käskemällä. Ne olivat jo kauvan sitten
ennättäneet sille asteelle, etteivät totelleet selkäsaunatta. Ja nyt
alkoi piiska armottoman tehtävänsä. John Thornton puri huuliaan.
Sol-leks oli ensimäinen, joka kompuroi jaloilleen. Teck seurasi
esimerkkiä. Sitten Joe, vaikka tuskasta ulisten. Pike ponnisteli
epätoivoisesti. Kahdesti kaatui se takaisin noustuaan puolitiehen,
mutta kolmannella kerralla onnistui sen päästä ylös. Buck ei
koettanutkaan, vaan makasi rauhallisena minne oli kaatunut. Piiska
sattui häneen ehtimiseen, mutta hän ei valittanut eikä liikahtanutkaan.
Useita kertoja näytti Thornton tahtovan sanoa jotain, mutta kuitenkin
hillitsi itsensä. Kostea sumu levisi hänen silmiinsä ja piiskan yhä
viuhuessa alkoi hän epäröiden kävellä edes takaisin.

Ensi kerran laiminlöi Buck tottelemisen ja siinä oli kylliksi syytä
Halin raivostumiseen. Hän heitti pois piiskan ja tarttui karttuun.
Mutta Buck ei liikahtanut, vaikka raskaita iskuja satoi hänen päälleen.
Samoin kuin toverinsakin, hän tuskin kykeni nousemaan, mutta ero oli
siinä, että hän oli päättänyt olla tekemättä sitä. Hän aavisti
epämääräisesti uhkaavan perikadon. Hän oli tuntenut sen jo saapuessaan
joen rannalle ja sen jälkeen ei tämä tunne ollut jättänyt häntä. Joka
askeleella, minkä hän koko tänä päivänä oli ottanut ohuella, hauraalla
jäällä, arveli hän vainuavansa onnettomuuden yhä lähenevän ja tuolla
ulompana jäällä hänen edessään, minne isäntänsä tahtoi ajaa hänet,
vaani varma perikato. Hän ei liikahtanut paikaltaankaan. Niin paljon
oli hän kärsinyt ja niin pitkälle oli hän päässyt, etteivät lyönnit
enää tuntuneet niin raskailta. Ja Halin yhä jatkaessa lyömistänsä,
alkoi Buckin hervoton elonliekki lepattaa sammuakseen. Hän oli
kuolemaisillaan. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsistyneeksi. Oli
kuin olisi hän kaukaa etäältä huomannut, että häntä lyötiin. Mitään
tuskaa ei hän enää tuntenut. Oikeastaan ei hän tuntenut yhtään mitään,
hyvin heikosti vain tajusi jysähdyksen kartun kohdatessa hänen
ruumistaan. Mutta varmaankaan ei ruumis enää ollut hänen, se tuntui
olevan jossain niin etäällä...

Äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta, epäselvästi kiljaisten -- se
tuntui kuin eläimen karjunnalta -- hyökkäsi John Thornton karttua
käyttelevän miehen kimppuun. Hal lensi maahan kuin olisi kaatuva puu
sattunut häneen. Mercedes huusi täyttä kurkkua. Charles katseli
levottomasti ympärilleen, kuivasi vetiset silmänsä, muttei voinut
ojentaa jäykistyneitä jäseniään.

John Thornton kumartui Buckin yli ankarasti koettaen hillitä itseään.
Hän oli liian raivoissaan kyetäkseen puhumaan.

"Jos vielä kerran lyötte sitä, tapan minä teidät," sähisi hän vihdoin
tukahtuneella äänellä.

"Se on minun koirani", vastasi Hal kuivaten suutaan verestä jälleen
pystyyn päästyään. "Pois tieltä tai muuten näytän minä teille. Minä
jatkan matkaa Dawsoniin."

Thornton seisoi hänen ja Buckin välillä eikä näyttänyt aikovan poistua
tieltä. Hal veti pitkän metsästyspuukkonsa vyöltään. Mercedes kirkui,
itki, nauroi, osoittaen kaikkia hysteerisen kohtauksen merkkejä.
Thornton löi kirvesvarrella Halia rystysiin, niin että veitsi putosi
maahan ja kun Hal tahtoi ottaa sen ylös, sai hän uudelleen iskun. Tämän
jälkeen kumartui Thornton, otti puukon ylös ja leikkasi parilla vedolla
Buckin vetohihnat poikki.

Hal ei ollut enää riidanhaluinen. Ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ
sisarensa hoitamisessa ja Buckissa oli hänen mielestään liian vähän
eloa jäljellä voidakseen olla miksikään hyödyksi reen edessä. Muutamia
minuutteja myöhemmin lähtivät he rannalta jatkaen matkaa jokea
alaspäin. Kuullessaan heidän menevän nosti Buck päätänsä nähdäkseen.
Nyt kulki Pike etunenässä, Sol-leks lähinnä rekeä, Joe ja Teck välissä.
Kaikki koirat ontuivat ja horjuivat. Mercedes ajoi kuormitetussa
reessä, Hal piteli ohjaustankoa ja Charles laahusti jäljessä.

Buckin katsellessa heidän jälkeensä, laskeutui Thornton polvilleen
hänen viereensä tunnustellen karkeilla, ystävällisillä käsillään,
olisiko jokin luu murtunut. Kun Thornton oli lopettanut tutkimisensa ja
huomannut, ettei Buckilla ollut muita vikoja kuin joukko haavoja ja
että se muuten oli mitä nälkiintyneimmässä tilassa, oli reki ennättänyt
noin neljänneksen penikulman päähän. Buck ja Thornton näkivät niiden
kömpivän eteenpäin jään yli. Yhtäkkiä he näkivät reen takaosan vaipuvan
kuin syvään latuun, ohjaustanko, johon Hal oli takertunut kiinni,
kohosi äkkiä ilmaan. Mercedesen huuto tunkeutui heidän korviinsa. He
näkivät Charlesin kääntyvän, ottavan askeleen juostakseen takaisin,
mutta samassa suuri jäälohkare petti ja niin ihmiset kuin eläimetkin
katosivat. Vain ammottava aukko oli enää näkyvissä. Tien pohja oli
pudonnut alta pois.

John Thornton ja Buck katsahtivat toisiinsa.



VI.

Isännän rakkauden tähden.


Kun John Thornton palellutti jalkansa viime joulukuussa, hänen
toverinsa tekivät hänen olonsa mukavaksi ja jättivät hänet toipumaan,
itse jatkaen matkaansa jokea ylös hankkiakseen sahatukeista tehdyn
lautan Dawsoniin. Hän ontui yhä lievästi sinä päivänä, jolloin pelasti
Buckin, mutta pian lämpimän sään kera ontuminen katosi kokonaan. Ja
täällä, maaten joen rannalla kaiket kevätpäivät läpeensä, katsellen
juoksevaa vettä, laiskasti kuunnellen lintujen laulua ja luonnon
huminaa, Buck sai vähitellen takaisin entisen voimansa.

Lepo on todella paikallaan taivallettuaan kolmetuhatta mailia, ja
täytyy tunnustaa, että Buckista tuli laiska, kun hänen haavansa
paranivat, lihakset pullistuivat ja liha palasi peittämään luut. Itse
asiassa he kaikki velttoilivat -- Buck, John Thorntonkin sekä Skeet ja
Nig -- odottaessaan hirsilauttaa, jonka tuli viedä heidät Dawsoniin.
Skeet oli pieni, irlantilainen setteri, joka heti lyöttäytyi Buckin
hyväksi ystäväksi, kun tämä oli puolikuolleessa tilassa liiaksi heikko
harmistuakseen sen julkeudesta. Skeetillä oli tohtorinvaistoja, joita
usein tapaa koirissa: se nuoli ja pesi Buckin haavoja samalla tavoin
kuin kissa pesee poikasiaan. Joka aamu Buckin lopetettua aamiaisensa,
toimitti se säännöllisesti tämän omin valloin ottamansa tehtävän ja
lopulta kaipasi Buck sen huolenpitoa yhtä paljon kuin Thorntoninkin.
Nig oli myöskin ystävällinen, vaikkei niin mielenosoituksellisesti. Se
oli suuri ja musta, verikoiran ja hirvikoiran sekoitus, ilosilmäinen ja
rajattoman hyväluontoinen.

Buckin suureksi ihmeeksi eivät nämä koirat osoittaneet mitään kateutta
häntä kohtaan. Ne näyttivät olevan tyytyväisiä nauttiessaan John
Thorntonin ystävyyttä ja anteliaisuutta hänen kerallaan. Buckin
voimistuttua houkuttelivat ne häntä kaikenlaisiin mahdollisiin
hauskoihin leikkeihin ja kujeisiin, joihin John Thorntonkaan ei voinut
olla ottamatta osaa. Tällä tavoin läpäisi Buck toipumisaikansa soluen
samalla uuteen olemassaoloon. Ja nyt oppi hän ensi kertaa tuntemaan,
mitä mieltymys, todellinen intohimoinen antautuminen merkitsee. Tätä
tunnetta ei hän koskaan ollut kokenut siellä alhaalla tuomari Millerin
luona Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, Tuomarin poikain kanssa oli
hän samoillut ympäri ja käynyt metsällä, he olivat työskennelleet
yhdessä kuin hyvät toverit; pojanpojille oli hän ollut jonkinlainen
mahtava vartija ja tuomarin kanssa ollut arvokkaassa, suurenmoisessa
ystävyyssuhteessa. Mutta kuumeentapaisen, polttavan hellyyden, joka
lähenteli jumaloimista, melkein mielettömyyttä -- tämän tunteen
herättäminen hänessä oli John Thorntonille suotu.

John Thornton oli pelastanut hänen elämänsä sekä oli lisäksi
ihanteellinen isäntä. Toiset miehet huolehtivat koiristaan, koska
velvollisuudentunne ja kunnollisuus kehoittivat heitä siihen, mutta hän
piti huolen omistaan kuin lapsistaan eikä sitäpaitsi voinut menetellä
toisin. Ja hän teki vielä enemmän. Hän ei koskaan unhoittanut tervehtiä
niitä ystävällisesti ja lausua rohkaisevia sanoja. Ja istuutuessaan
pitämään pitkiä keskusteluja heidän kanssaan -- "viettämään
pakinahetkeä", kuten hän sitä kutsui -- oli hän tästä itse yhtä
ihastunut kuin he. Hänellä oli tapana ottaa Buckin pää karkeitten,
kovien käsiensä väliin, nojata siihen omansa ja huojutella Buckia
edestakaisin antaen hänelle kaikkia mahdollisia leikillisen
soimaaviakin nimityksiä, jotka tämän korvissa kaikuivat kuin hyväily.
Buck ei tietänyt mitään ihanampaa koko maailmassa, kuin tämän
kovakätisen hyväilyn ja nämä kuiskatut sanat ja joka kerta edestakaisin
tuuditettaessa tuntui hänestä kuin tahtoisi sydän hypähtää rinnasta
pelkästä ilosta. Ja kun sitten John Thornton päästi taas hänet ja hän
nauravin suin, loistavin silmin ja kurkkuunsa tukahutetuin huudahduksin
lennähti pystyyn jääden siten liikkumattomana isäntänsä eteen
seisomaan, huudahti John Thornton oikealla kunnioituksella: "Totisesti,
Buck -- puheenlahja on ainoa, mikä sinulta puuttuu!"

Buckilla oli muuan hellyyden ilmaisutapa, joka melkein olisi saattanut
merkitä tämän vastakohtaa. Hänellä oli usein tapana tarttua Thorntonin
käteen leuoillaan ja purra niin kovaa, että näkyi syviä merkkejä
nahassa kauan jälkeenpäin. Mutta niinkuin Buck käsitti Thorntonin
soimaukset hyväilynimiksi, niin ymmärsi Thorntonkin, että Buckin
tekopuremien piti kuvata hyväilyä.

Enimmäkseen Buck ilmaisi kuitenkin rakkauttaan hiljaisella ihailulla.
Hän saattoi aivan villiintyä Thorntonin hyväillessä tai puhutellessa
häntä, muttei koskaan kerjännyt tällaista suosiota. Skeetillä oli
toisinaan tapana pistää kuononsa Thorntonin käteen ja tyrkkiä ja sysiä
kunnes häntä alettiin hyväillä ja Nig tuli ja asetti suuren päänsä
Thorntonin polvelle, mutta Buck tyytyi ihailemaan etäältä. Hän saattoi
maata tuntikausia isäntänsä jaloissa ja katsella tätä kasvoihin
jännitetyllä, kiihkeällä tarkkaavaisuudella, tutkien hänen
piirteittensä joka ilmettä, joka vivahdusta. Tai myöskin makasi Buck
jonkun matkan päässä hänestä, hänen takanaan tai sivullaan, katsellen
yhtä tarkkaavaisena hänen vartalonsa rajaviivoja ja pienintäkin hänen
tekemäänsä liikettä. Ja niin läheinen oli heidän suhteensa, että Buck
katseillaan sai John Thorntonin vähänväliä kääntämään päätänsä ja
äänettömänä vastaamaan hänen silmäykseensä, jolloin sama sydämellinen
ilme loisti heissä kummassakin.

Pitkään aikaan pelastuksensa jälkeen ei Buck tahtonut kadottaa John
Thorntonia näkyvistään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin tämä jätti
teltan, aina siihen hetkeen, kun hän jälleen palasi sinne, seurasi Buck
uskollisesti hänen kintereillänsä. Se asianhaara, että toinen isäntä
toisensa jälkeen oli kadonnut hänen elämästään hänen Pohjolassa
ollessaan, oli synnyttänyt hänessä pelon, etteivät ne koskaan voisikaan
viipyä kauan hänen luonaan. Hän pelkäsi, että Thornton katoisi samalla
tavoin kuin Perrault ja François ja skotlantilainen puolirotuinen.
Vieläpä yön unissakin vaivasi tämä levottomuus häntä. Sellaisissa
tapauksissa hän saattoi karkoittaa unen ja hiipiä kylmässä teltan
sisäänkäytävälle, minne pysähtyi kuunnellakseen isäntänsä hengitystä.

Mutta huolimatta suuresta rakkaudesta John Thorntoniin, -- seikka, joka
osoitti sivistyksen lieventävää vaikutusta, -- oli alkuperäinen,
Pohjolassa herännyt luonto hänessä täydessä, vilkkaassa toiminnassa.
Uskollisuuden ja hellyyden -- nämä sivistyksen hedelmät -- omisti hän,
mutta sen ohessa säilytti hän viileytensä ja kavaluutensa. Pikemmin hän
oli olento, joka oli tullut erämaasta istuakseen John Thorntonin lieden
luona, kuin lempeän Etelän koira, johon sukupolvien sivistys oli
painanut leimansa. Hän rakasti John Thorntonia siksi syvästi, ettei
voinut varastaa tältä, mutta jos oli kysymyksessä joku toinen mies
jostain toisesta leiristä, ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Ja hän
varastikin viekkaudella, joten vältti joutumasta ilmi.

Hän oli aivan täynnä koiranpuremien arpia, tapellen raivoisammin ja
harkituimmin kuin koskaan ennen. Skeet ja Nig olivat liian
hyväluontoisia riidelläkseen niiden kanssa ja sitäpaitsi ne kuuluivat
John Thorntonille. Mutta vieraiden koirien, mitä rotua ja kuinka
korskeita tahansa olivatkin, täytyi viipymättä tunnustaa Buckin
etevämmyys, tai muuten joutuivat he silmänräpäyksessä taisteluun
elämästä ja kuolemasta peloittavan vastustajan kanssa. Ja Buck oli
armahtamaton. Hän oli itse saanut oppia tottelemaan väkivallan lakeja
eikä milloinkaan laiminlyönyt käyttää hyväkseen etua, samoinkuin ei
säästänyt vihollista, jonka kerran oli pakoittanut kuoleman poluille.
Hän oli ottanut oppia Spitzistä, postin ja poliisin koirain etevimmistä
tappelijoista ja tiesi, ettei mitään keskitietä ollut. Hänen täytyi
voittaa tai jäädä voitetuksi -- säälin osoittaminen oli heikkoutta.
Varhaisimpina alkuaikoina ei ollut armeliaisuutta olemassakaan. Sitä
olisi silloin käsitetty väärin ja pidetty pelkona ja sellaiset
väärinkäsitykset tuottivat varman kuoleman. Tappaa tai tulla tapetuksi,
syödä tai tulla syödyksi, tämä oli laki, ja Buck totteli tätä harmaan
muinaisajan käskyä.

Hän oli vanhempi päiviä, joita oli nähnyt ja hengähdyksiä, joita oli
vetänyt. Hän oli menneisyyden ja nykyisyyden välirengas ja hänen
taakseen vaipunut ijäisyys virtaili hänessä mahtavin lainein,
joihin hän mukaantui. Hän istui John Thorntonin lieden ääressä --
leveärintaisena, valkoisin torahampain ja pitkäkarvaisin turkein --
mutta hänen takanaan häämöitti kaikenlaisten koirain, puolisusien ja
villien susien varjoja, vaatien ja uhmaillen, maistellen lihaa, jota
hän söi, janoten vettä, jota hän joi, vainuten tuulta ja kuunnellen
hänen kerallaan ja kertoen hänelle erämaan ääniä, selvitellen hänen
luonnettaan, määräten hänen tekojaan, nukkuen ja uneksien hänen
kanssaan ja ilman häntä, sekä itse ollen hänen uniensa esineinä.

Niin valtavasti houkuttelivat häntä nämä varjot, että ihmissuku
herruusvaatimuksineen päivä päivältä etääntyi hänestä. Syvältä metsästä
kaikui toisinaan huuto ja kun hän vain kuuli tämän houkuttelevan ja
hänen sisintään liikuttavan kehoituksen, tunsi hän olevansa pakoitettu
kääntämään selkänsä tulelle ja poljetulle maalle sen ympärillä sekä
tunkeutumaan metsään yhä syvemmälle, tietämättä minkätähden ja minne
kulkisi. Hän ei edes ihmetellyt, mistä tai minkävuoksi houkutteleva
huuto metsän syvyydestä kuului. Mutta kun hän sitten oli ehtinyt
pehmoiselle, muokkaamattomalle alueelle ja puiden varjoon, ajoi rakkaus
John Thorntoniin hänet taas takaisin leiritulen luo.

Thornton yksin pidätti häntä. Koko muu ihmissuku ei merkinnyt hänelle
mitään. Sattui, että matkustavaiset hyväilivät tai ylistivät häntä,
mutta hän oli kylmä ja välinpitämätön heitä kohtaan ja jos joku liian
lähentelevästi osoitti ihastustaan häneen, saattoi hän nousta ja lähteä
tiehensä. Kun Thorntonin toverit, Hans ja Pete, vihdoinkin kauan
odotettuine hirsilauttoineen saapuivat, ei Buck millään ehdoin tahtonut
tietää heistä mitään, ennenkuin sai kuulla heidän olevan Thorntonin
tovereita. Sitten sieti hän heitä passiivisesti, ottaen vastaan heidän
suosionosoituksensa ikäänkuin armosta. He olivat samaa tyyppiä kuin
Thornton, olivat läheisessä yhteydessä maahan, ajattelivat
yksinkertaisesti ja näkivät selvästi. Ja ennenkuin he olivat kääntäneet
tukkilauttansa suvantoon Dawsonin sahan kohdalla, olivat he täysin
käsittäneet Buckin ja sen tavat, eivätkä milloinkaan koettaneet päästä
hänen kanssaan niin tuttavalliseen suhteeseen kuin Skeetin ja Nigin.

Buckin kiintymys Thorntoniin näytti sillä välin yhä kasvamistaan
kasvavan. Ei kukaan muu kuin Thornton saanut kesämatkoilla panna
kuormaa hänen selkäänsä. Ei mikään tuntunut Buckista liian raskaalta,
jos Thornton oli niin määrännyt. Eräänä päivänä -- jätettyään Dawsonin
ja lähdettyään matkalle Tananan pääuomaa kohti -- istuivat miehet ja
nämä kolme koiraa kallionhuipulla, joka äkkijyrkkänä laskeutui toiselle
alastomalle kalliolle kolmesataa jalkaa alempana. John Thornton istui
lähellä kallionrinnettä Buck vieressään. Äkkiä sai Thornton
ajattelemattoman päähänpiston ja hän viittasi Hansia ja Peteä
katsomaan, mitä aikoi tehdä. "Buck, hyppää!" komensi hän ojentaen
kätensä kuilun yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä painiskeli hän Buckin
kanssa kallion ulommaisimmalla reunalla. Hans ja Pete iskivät heihin
kiinni ja tempasivat takaisin.

"Sehän on oikein kamalaa", selitti Pete, kun kaikki oli ohi ja he
jälleen saattoivat puhua.

Thornton pudisti päätään. "Ei, se on suuremmoista, sitä se on, ja
hirvittävää samalla. Monasti se oikein peloittaa minua, tiedättekö."

"Minä en tahtoisi mielelläni olla sen sijassa, joka tekisi sinulle
jotain pahaa", sanoi Pete varmasti, Buckiin päin nyökäten.

"En minäkään, hitto vieköön", selitti Hans.

Ja ennen vuoden loppua toteutuivat nämä sanat. Oltiin Circle Cityssä.
"Musta Burton", kiukkuinen ja hurja mies oli kapakassa riitaantunut
erään kullanhuuhtojan kanssa ja Thornton meni rauhaa välittämään. Kuten
tavallisesti makasi Buck nurkassa pää etukäpäläin välissä pitäen
silmällä isäntänsä pienintäkin liikettä. Ilman edeltäkäypää varoitusta
lyödä läimäytti Burton tätä. Thornton horjahti, pysyen pystyssä vain
tarttumalla aitaukseen.

Samassa silmäräpäyksessä kuulivat katselijat äänen, joka ei ollut
koiranhaukuntaa eikä ulvontaa, vaan jota pikemmin voi sanoa karjunnaksi
sekä näkivät Buckin hypähtävän ja lentävän suoraan Burtonin kurkkuun.
Mies pelasti henkensä vaistomaisesti ojentamalla käsivartensa mutta
kaatui selälleen lattialle Buck kimpussaan. Buck veti torahampaansa
irti käsivarresta iskien uudelleen kurkkua kohti. Sillä kertaa onnistu
Burtonin suojella itseään vain osaksi: koira repi hänen kaulansa. Mutta
nyt hyökkäsivät kaikki katselijat Buckin kimppuun ja ajoivat sen
tiehensä. Erään välskärin pysähdyttäessä verenvuotoa kuljeskeli koira
hurjasti muristen edestakaisin ympäröivän väkijoukon ulkopuolella
koettaen murtautua sen läpi. Vain karttujen avulla saatiin se pysymään
loitolla. Pidettiin heti paikalla "kokous", jossa tultiin siihen
päätökseen, että Buckilla oli ollut kylliksi syytä tarttua asiaan,
jonkavuoksi se vapautettiin. Mutta tästä päivästä lähtien oli hänen
arvonsa vakiintunut ja hänen maineensa kulki jokaiseen Alaskan
kullankaivajaleiriin.

Myöhemmin syksyllä hän pelasti John Thorntonin elämän toisellakin
tavalla. Kolme toverusta oli kuljettamassa pitkää, kapeata venettä
pitkin vaivaloista väylää Forty-Mile-Creekissä. Hans ja Pete kulkivat
rantaviertä kannattaen venettä köydestä, jota muuttivat puusta puuhun,
Thorntonin istuessa veneessä ja sauvoessa sitä eteenpäin huudellen
käskyjään tovereillensa rannalla. Buck oli myöskin maissa, askel
askeleelta seuraten venettä, irroittamatta silmiään herrastaan.

Eräässä erittäin hankalassa paikassa, missä muuan alastomain luotojen
muodostama särkkä pistäysi vedestä, hellitti Hans köyttä ja Thorntonin
keskellä virtaa sauvoessa venettä, hän juoksi rantaviertä köydenpää
kädessään, vetääkseen veneen jälleen rannemmaksi särkän sivuutettuaan.
Vene lensi rajua vauhtia virtaa alaspäin. Sen suoriuduttua särkästä,
jännitti Hans köyttä, mutta teki sen liian kiivaasti, niin että vene
kellahti ylösalasin ja Thornton paiskautui virtaan, joka villissä
lennossa kiidätti häntä joen vaarallisimpaan paikkaan, mistä ei kukaan
voinut ajatellakkaan uimalla pelastautua.

Silmänräpäyksessä oli Buck heittäytynyt veteen. Uituaan kolmesataa
yardsia hän saavutti Thorntonin keskellä raivokasta vedenpyörrettä.
Niin pian kuin koira tunsi, että Thornton oli tarttunut hänen
häntäänsä, ui hän kaikin voimin rantaa kohti. Mutta maihin kulku kävi
hitaasti, kun sitä vastoin virtaa alaspäin kiidettiin hämmästyttävää
vauhtia. Ja vähän kauempaa kuului pahaenteinen kohina paikalta, missä
hurja virta kävi vielä rajummaksi ja missä kallionkielekkeet, jotka
pistäytyivät esiin vaahdosta kuin suunnattoman kamman hampaat, repivät
sen pyöriviksi repaleiksi. Viimeisen jyrkän putouksen alkaessa oli
veden vetovoima hirvittävä ja Thornton tiesi, että oli mahdotonta
päästä rannalle. Hän raahautui kiivaasti kallionkielekkeen yli,
lennähti toisen päällitse ja paiskautui kolmatta vasten musertavalla
voimalla. Ja nyt tarrautui hän molemmin käsin kiinni sen niljaiseen
kärkeen päästäen samalla Buckin. Pyörivän veden kohinan läpi hän huusi:
"Mene, Buck! Mene!"

Buckkaan ei voinut pysytellä paikoillaan, virta kuljetti häntä
huolimatta epätoivoisesta vastustuksesta, ja hänen oli mahdotonta
kääntyä takaisin. Kuullessaan Thorntonin toistavan käskyään, hän
puolittain kääntyi vedessä ja nosti päätään ikäänkuin tahtoen
viimeisen kerran katsahtaa isäntäänsä. Tämän jälkeen alkoi hän taas
tottelevaisesti pyrkiä rantaan. Hän ui tavattoman voimakkaasti. Hans ja
Pete vetivät hänet maihin paikasta, jonka toisella puolen kaikki
pelastuminen olisi ollut mahdotonta.

He tiesivät että ajan, jonka mies voi pysytellä kiinni tämän mahtavan
virran niljaisessa kalliossa, sai laskea vain minuuteissa. Siksi he
kiirehtivät niin nopeaan kuin saattoivat rantaa ylöspäin pitkän matkaa
tuolle puolen sitä paikkaa, missä Thornton roikkui. He kiinnittivät
köyden, jolla olivat venettä pidätelleet, Buckin kaulaan ja lapojen
ympäri, varoen, ettei se häntä kuristaisi tai uidessa olisi esteenä, ja
heittivät hänet siten virtaan. Rohkeasti lähti Buck viiltämään reippain
vedoin, muttei kyllin suoraan virtaa kohti. Tämän erehdyksen hän
huomasi liian myöhään ollessaan aivan Thorntonin kohdalla muutaman
vetäisyn päässä hänestä ja virran kuljettaessa häntä auttamattomasti
ohitse.

Hans vetäisi kiireesti köyttä kuin olisi Buck ollut vene. Mutta kun
koiraa täten keskellä virtaa kiristettiin, painui se vedenpinnan alle
jääden sinne siksi kunnes ruumiinsa töyttäsi rantaa vasten, jolloin se
raahattiin maalle. Buck oli puoleksihukkunut ja Hans ja Pete
heittäytyivät hänen päälleen jyskyttääkseen painollaan veden hänen
sisästään ja ilmaa sen sijaan. Hän kohottautui horjuen, mutta kaatui
jälleen. Samassa Thorntonin ääni kuului hyvin heikosti heidän
korviinsa. He eivät voineet eroittaa sanoja, mutta tiesivät hänen
olevan äärimmäisessä hädässä. Isännän ääni vaikutti Buckiin kuin
sähköisku. Hän syöksähti pystyyn ja juoksi molempain miesten edellä
rantaa ylös, paikalle, mistä nämä ennen olivat heittäneet hänet veteen.

Vielä kerran sidottiin köysi hänen ympärilleen ja hän viskattiin
virtaan. Ja jälleen hän ryhtyi uimaan voimakkaasti kohti kalliota,
mutta tällä kertaa suoraa reittiä. Hän oli kerran erehtynyt laskuissaan
ja siihen ei hän toiste tahtonut tehdä itseään syylliseksi. Hans hoiti
köyttä niin, ettei se koskaan riippunut höllänä ja Pete piti huolta,
ettei se takana päässyt sotkeutumaan. Buck jatkoi uimistaan kunnes oli
suoraan Thortonin yläpuolella. Silloin hän kääntyi ja hyökkäsi
pikajunan nopeudella isäntäänsä kohti. Thornton näki hänen tulevan ja
Buckin töytätessä häneen kuin muurinmurtaja, virran koko voiman
ajamana, ojensi Thornton käsivartensa ja kietoi ne koiran pörröisen
kaulan ympäri. Hans kiersi köyden puun ympäri ja ryhtyi vetämään,
jolloin molemmat, niin Buck kuin Thorntonkin, hävisivät veteen.
Puolikuristuneina ja puolitukehtuneina, milloin toinen, milloin toinen
veden pinnalla, raahautuen pitkin epätasaista pohjaa, iskien kallioihin
ja puunjuuriin, vedettiin heidät rannalle.

Tullessaan tuntoihinsa makasi Thornton vatsallaan puupölkyllä, Hansin
ja Peten rajusti huojuttaessa häntä edestakaisin. Hänen ensi
silmäyksensä etsi Buckia, jonka rennon ja näköjään elottoman ruumiin
vieressä Nig viritti surullisen ulvonnan, Skeetin nuollessa märkää
kuonoa ja sulkeutuneita silmiä. Thornton itse oli pahoin haavoittunut
ja loukkaantunut. Kun Buck oli jälleen toipunut, tutki isäntä
huolellisesti koko sen ruumiin, jolloin huomasi kolme kylkiluuta olevan
poikki.

"Tämä ratkaisee asian", selitti hän. "Me majoitumme tänne
toistaiseksi." Ja sen he tekivätkin, pysähtyivät, kunnes Buckin
kylkiluut paranivat ja hän jälleen kykeni jatkamaan matkaa.

Seuraavana talvena suoritti Buck Dawsonissa toisen urotyön, joka
kenties ei ollut niin suuremmoinen kuin tämä, mutta tuotti hänelle yhä
suurempaa kunniaa ja mainetta kautta koko Alaskan. Ja tämä urotyö oli
noille kolmelle miehelle erittäin edullinen, sillä se tuotti heille
mahdollisuuden varustautua kauan kaivatulle matkalle tutkimattomaan
itään, minne ei ainoakaan kullankaivaja vielä ollut saapunut. Tapaus
johtui eräästä keskustelusta Eldoradokapakassa, jossa kerskailtiin
mielikoirista. Suuren maineensa vuoksi oli Buck toisten maalitauluna ja
Thorntonin täytyi alinomaa jyrkästi puolustaa sitä. Puolen tunnin
kinastelun jälkeen selitti muuan läsnäolevista, että hänen koiransa
voisi saada liikkeelle reen viidensadan naulan painoisine kuormineen,
sekä vetää sitä edelleen. Toinen taas kerskasi, että hänen koiransa
tekisi saman kuudensadan naulan painoiselle kuormareelle, ja kolmas
seitsemänsadan.

"Pyh! Joutavia!" sanoi John Thornton. "Buck saa reen liikkeelle, vaikka
siinä olisi tuhannen naulan kuorma!"

"Saa liikkeelle? Ja vetää sitä sata yardsia?" kysyi Matthewson,
bonanzalainen pomo, joka oli kerskannut seitsemästäsadasta.

"Niin, saa juuri, ja vetää sata yardsia edelleen", selitti Thornton
kylmästi.

"No hyvä", sanoi Matthewson verkkaan ja varmasti, niin että kaikki
saattoivat kuulla sen, "minulla on taskussani tuhat dollaria, jotka
sanovat, ettei hän voi tehdä sitä, ja tässä ne ovat." Tämän sanottuaan
hän nakkasi lihamakkaran kokoisen kultajauhopussin myymäpöydälle.

Kukaan ei puhunut mitään. Thorntonin ajattelemattomaan haasteeseen, jos
sitä nyt siksi saattoi nimittää, oli suostuttu. Hän tunsi veren
kohoavan kasvoihinsa. Kielensä oli tehnyt hänelle kepposet. Hänhän ei
ensinkään tiennyt, kykenisikö Buck saamaan tuhannen naulan kuormaa
liikkeelle. Sehän oli puoli tonnia! Suunnaton paino, joka hämmästytti
häntä. Hän uskoi vahvasti Buckin voimiin ja oli monasti arvellut tämän
jaksavan vetää sellaisen kuorman, muttei koskaan ennen ollut sattunut
mahdollisuutta koettaa sitä -- ja nyt seisoi vähintäin tusina miehiä
katse häneen kiinnitettynä, hiljaa ja odottaen. Ja sitäpaitsi ei
hänellä ainakaan ollut tuhatta dollaria, yhtä vähän kuin Hansilla ja
Petelläkään.

"Minulla on juuri tuolla ulkona reki, kuormana kaksikymmentä kappaletta
viidenkymmenen naulan jauhosäkkiä", jatkoi Matthewson törkeällä
suorasukaisuudella, "sen ei siis tarvitse teitä estää."

Thornton ei vastannut. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä sanoisi. Hän
katsoi toista toisen jälkeen hajamielisin ilmein, aivan kuin olisi
kadottanut ajatuskyvyn ja etsisi jotain, millä jälleen panisi sen
käyntiin. Silloin osui hänen katseensa Jim O'Brieniin, toiseen pomoon,
entiseen toveriinsa. Tämä näky näytti antavan hänelle johtolangan ja
kannustavan häntä johonkin, jota hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan
tekevänsä.

"Voitko lainata minulle tuhat dollaria?" kysyi hän melkein kuiskaten.

"Kyllä" vastasi O'Brien paiskaten kultapussin Matthewsonin pussin
viereen. "Ja teen sen, vaikka minulla onkin hiton huono usko, että
eläin voisi tehdä niinkuin sanoit, John."

Eldoradon vieraat lähtivät kadulle koetta katsomaan. Pöydät jätettiin
ja kauppiaat ja metsästäjät kiiruhtivat nähdäkseen, miten vedon
kävisi. Oltiin puolesta ja vastaan. Useita satoja karvalakkisia ja
karvakintaisia miehiä kokoontui sopivan matkan päähän reen ympärille.
Matthewsonin jauhosäkkireki oli seisonut siinä jo pari tuntia ja
silloisessa pakkasessa -- lämpömittari osoitti 60 astetta nollan
alapuolella -- olivat jalakset jäätyneet kiinni kovaan pakkautuneeseen
lumeen. Tarjouduttiin panemaan kaksi yhtä vastaan, ettei Buck saisi
rekeä hiiskahtamaan paikaltaankaan. Ja sitten nousi kiista sanojen
"saada liikkeelle" merkityksestä. O'Brien väitti Thorntonilla olevan
oikeuden nyrjäyttää kiinnijäätyneet jalakset irti ja sitten vasta Buck
"saisi reen liikkeelle" tästä sen liikkumattomasta tilasta. Matthewson
sitävastoin itsepäisesti puolusti sanojen merkitsevän, että koiran
tulisi myöskin keikauttaa jalakset irti jäätyneestä lumesta. Suurin osa
niistä, jotka olivat olleet läsnä vetoa lyödessä, ratkaisivat asian
Matthewsonin eduksi ja nyt tahdottiin panna kolme yhtä Buckia vastaan.

Kukaan ei suostunut tähän, sillä ei kukaan luullut Buckin suoriutuvan
voittajana. Thornton itse piti tekoaan hätäiltynä ja tunsi itsensä
kovin masentuneeksi. Katsoessaan rekeä, joka seisoi siinä kymmenen
koiraa eteen valjastettuna, tuntui kaikki hänestä mielettömyydeltä.
Matthewson oli voitonriemuinen.

"Kolme yhtä vastaan!" huudahti hän. "Minä panen tuhatluvun lisäksi,
Thornton. Mitä siitä sanotte?"

Thornton oli epäröivän näköinen, mutta hänen taisteluhalunsa oli
herätetty -- taisteluhalu, joka elähyttää vedonlyöjiä, tekee heidät
sokeiksi kaikille mahdottomuuksille ja kuuroiksi kaikelle muulle kuin
taistelun houkutuksille. Hän kutsui Hansin ja Peten luokseen. Näiden
pussit olivat hyvin ohuet ja hoikat. Kolme toverusta yhdessä eivät
voineet saada kokoon kahtasataa dollaria enempää. Tämä oli nykyään koko
heidän pääomansa, mutta empimättä panivat he sen Matthewsonin
kuuttasataa vastaan.

Sitten vapautettiin ne kymmenen vetäjää ja Buck omine siloineen
valjastettiin reen eteen. Buckiin oli tarttunut tuo selvä, yleinen
kiihtymys ja hän tunsi sisässään, että hänen jollain tavoin täytyi
tehdä jotain suurta John Thorntonin hyväksi. Hänen komea ulkomuotonsa
herätti ihastuksen sorinan. Hän oli mitä parhaimmassa kunnossa, ei
hituistakaan liian lihava, ja ne sataviisikymmentä naulaa, jotka hän
painoi, edustivat pelkkää sitkeyttä ja voimaa. Hänen pitkäkarvainen
turkkinsa kiilsi kuin silkki. Karva oli aina puolikohoksissa ja näytti
joka liikkeellä nousevan pystyyn ikäänkuin ylenmääräinen voima tekisi
joka eri karvan eläväksi ja toimekkaaksi. Valtava rintansa ja
voimakkaat etujalkansa olivat mitä sopusointuisimmassa suhteessa muuhun
ruumiiseen, lihakset tiiviinä kääryinä nahan alla. Tunnusteltiin näitä
lihaksia, ne olivat kovia kuin rauta, ja nyt laski eroitus kahteen yhtä
vastaan.

"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!" mumisi muuan edellisen
hallitsijasuvun jäsen, kultakuningas Skookum Benchistä. "Tarjoan teille
kahdeksansataa hänestä, sir, ennen koetta, sir -- kahdeksansataa juuri
sellaisenaan kuin hän nyt tuossa seisoo."

Thornton pudisti päätänsä mennen Buckin luo.

"Te ette saa seisoa hänen vieressään", vastusti Matthewson. "Hänen
täytyy olla vapaa ja esteetön ja saada kylliksi tilaa."

Koko joukko oli äänetön. Saattoi kuulla vain vedonlyöjäin äänet, kun ne
turhaan tarjosivat kahta yhtä vastaan. Kaikki tunnustivat Buckin olevan
komean eläimen, mutta kaksikymmentä kappaletta viidenkymmenen naulan
jauhosäkkiä oli heidän mielestään liian mahtava paino uskaltaakseen
hellittää rahakukkaroaan.

Thornton vaipui polvilleen Buckin viereen. Hän otti koiran pään
käsiensä väliin ja painoi tämän posken omaansa. Hän ei pudistellut tätä
leikillisesti, kuten hänellä oli tapana, eikä myöskään mumissut
sydämellisiä kirouksia, kuiskasi vain hänen korvaansa: "Jos sinä pidät
minusta Buck! Jos sinä pidät minusta, Buck!" niin kuiskasi hän. Ja Buck
vinkui hillityssä innossaan.

Suuri joukko tarkasteli heitä uteliaana. Asia alkoi käydä
salaperäiseksi. Tuohan näytti loihtimiselta. Thorntonin noustessa ylös
otti Buck hänen kätensä kintaineen leukapieliensä väliin, painoi
hampaansa syvään siihen, päästäen sen sitten verkkaan ja
vastahakoisesti. Tämä oli vastaus, vaikkei sitä annettukaan sanoilla,
vaan toisenlaisella hellyyden ilmauksella. Thornton vetäytyi
taaksepäin.

"Nyt Buck!" sanoi hän.

Buck veti hihnat itseään vasten antaen niiden sitten jonkun verran
hölletä. Tämän oli hän oppinut.

"Tsoh!" kaikui Thorntonin ääni. Se kuului terävänä suuren hiljaisuuden
vallitessa.

Buck käännähti oikealle lopettaen tämän liikkeen heilahduksella,
joka jäykisti hihnat ja äkillisesti nykäyttäen seisautti hänen
sadanviidenkymmenen naulan painonsa. Kuorma tärisi ja jalaksista kuului
narskuva ääni.

"Hei!" komensi Thornton.

Buck suoritti nyt saman tempun, tällä kertaa vasemmalle. Narina muuttui
kovaksi rätinäksi, reki käännähti, anturat irtautuivat ja liikkuivat
useita tuumia sivulle. Reki oli irti kiskaistu. Katselijat pidättivät
tietämättään henkeään, niin jännitetty oli heidän tarkkaavaisuutensa.

"Ja nyt -- eteenpäin!"

Thorntonin komennushuuto tuli äkkiä kuin pistoolinlaukaus. Buck
heittäytyi koko painollaan eteenpäin rintahihnoja vasten, jolloin
nuorat naristen jännittyivät. Koko hänen ruumiinsa keskittyi
suunnattomaan ponnistukseen, lihakset vääntyivät ja kiertyivät kuin
olisivat olleet elävät silkinhienon turkin alla. Hänen valtava rintansa
painui maata vasten, päätään piti hän eteenpäin nojautuneena ja
jalkansa työskentelivät raivoisasti, niin että kynnet muodostivat
yhdensuuntaisia uurteita kovaan pakkautuneeseen lumeen. Reki notkahteli
ja tärisi, näytti olevan liikkeelle lähtemäisillään. Silloin luiskahti
Buckin käpälä ja kuului tuskallinen huuto. Mutta samassa alkoi reki
liikkua, kuten näytti pienin, nopeaan toisiansa seuraavin sysäyksin,
vaikkakaan se ei oikeastaan enää todellisesti ollenkaan seisahtunut --
kulki puoli tuumaa -- tuuman -- kaksi... Sysäykset lakkasivat
huomattavasti, reki alkoi tasaisesti kulkea eteenpäin.

Miehet huoahtivat alkaen jälleen hengittää, huomaamatta, että muutamia
silmänräpäyksiä olivat olleet hengittämättä. Thornton juoksi reen
jäljessä kehoittaen Buckia lyhyin, ystävällisin huudoin. Välimatka oli
mitattu. Koiran lähestyessä hakattua puukasaa, joka merkitsi sen paikan
rajaa, missä nuo sata yardsia loppuivat, alkoi suosionsorina, joka yhä
lisääntyi ja lopuksi puhkesi mitä villeimpään huutoon Buckin
sivuuttaessa maalin ja pysähtyessä isäntänsä komennuksesta. Jokainen
katselija riemuitsi, vieläpä Matthewsonkin. Hatut ja kintaat lensivät
heti ilmaan. Puristettiin toistensa käsiä -- sama asia kenen -- ja
kaikki huusivat kilpaa yleisessä, hajanaisessa sekasorrossa.

Mutta Thornton laskeutui jälleen polvilleen Buckin viereen. Pää
painettiin päätä vasten ja hän huojutti uskollisen eläimen kaulaa
edestakaisin. Lähinnä seisovat kuulivat hänen hyväilevästi kiroovan ja
haukkuvan Buckia, tehden tämän pitkään ja pontevasti, lämpimästi ja
rakkaudella.

"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!" mumisi Skookum Benchin
kultakuningas. "Annan teille tuhat dollaria siitä, sir, tuhat dollaria,
sir -- kaksitoistasataa, sir."

Thornton nousi ylös. Hänen silmänsä olivat kosteat. Suuria kyyneliä
vieri pitkin hänen poskiaan. "Sir", sanoi hän Skookum Benchin
kultakuninkaalle, "e-ei, sir. Saatte mennä niin pitkälle kuin tietä
riittää, sir. Se on ainoa vastaus, mikä minulla on antaa teille, sir."

Buck otti Thorntonin käden hampaittensa väliin. Ja Thornton huojutti
koiran päätä edestakaisin. Kuin yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät
kaikki katselijat kunnioittavan matkan päähän. Kukaan ei tahtonut olla
epähieno häiritsemällä enää molempia ystävyksiä.



VII.

Kun erämaa kutsuu.


Buckin viidessä minuutissa ansaittua John Thorntonille kuusitoistasataa
dollaria, valmisti hän hänelle täten tilaisuuden suorittaa muutamia
velkoja ja lähteä itään molempien toveriensa kanssa etsimään erästä
salaperäisesti kadonnutta kultakaivosta, jonka historia oli yhtä vanha
kuin maankin. Monet olivat lähteneet sitä etsimään, harvat sen
löytäneet, useimmat eivät olleet koskaan palanneet keksintömatkalta.
Kadonnutta kaivosta ympäröi traagillinen salaperäisyys. Ei kukaan
tiennyt, kuka ensin oli sen keksinyt. Vanhimmatkaan perimätiedot eivät
kuitenkaan ulottuneet tähän asti. Alusta pitäen oli siellä ollut vanha,
kukistumaisillaan oleva mökki. Kuolevaiset olivat kuolinvuoteillaan
vannoneet sen olemassaolon -- niin mökin kuin sen läheisyydessä
sijaitsevan kaivoksenkin -- ja vahvistaneet todistuksensa osoittamalla
kultalohkareita, suuremman arvoisia kuin milloinkaan ennen oli nähty
Pohjoismaissa.

Mutta kukaan nykyään elävistä ei ollut anastanut tätä aarrekammiota, ja
kuolleet olivat kuolleita -- siksi lähtivät John Thornton, Pete ja
Hans, kerallaan Buck ja puoli tusinaa muita koiria, tuntemattomia teitä
itään alkaakseen tehtävän, jossa yhtä hyvät koirat ja miehet kuin he
olivat epäonnistuneet. He matkasivat seitsemänkymmentä penikulmaa
Yukonia ylöspäin, poikkesivat vasemmalle Stewartjoelle, kulkivat Maysin
ja Mc Questionin ohi, jatkaen niin pitkälle, että Stewart näytti vain
pieneltä pilkulta ylhäällä kohoavien vuorenhuippujen keskellä, jotka
muodostivat mantereen selkärangan.

John Thornton ei paljoakan välittänyt ihmisistä tai luonnosta. Hän
saattoi aivan hyvin elää villin tavoin. Kourallisineen suolaa ja
pyssyineen saattoi hän tunkeutua erämaahan, elää missä halusi ja kuinka
kauan halusi. Intiaanein tapaan ei hän pitänyt mitään kiirettä, hankki
itselleen päivällisen partiomatkoillaan, ja jollei tavannut
metsänriistaa, teki hän taas kuin intiaanit -- jatkoi matkaansa siinä
varmassa vakaumuksessa, että ennemmin tai myöhemmin löytäisi sellaista.
Ja siksi oli tuore liha tämän pitkän idänmatkan kestäessä heidän
varsinainen eväänsä, kuorman pääasiallisesti sisältäessä ampumavaroja
ja työkaluja. Ja mitä aikaan tuli, niin olihan tulevaisuus edessä.

Buckille oli tämä samoaminen tuntemattomien seutujen läpi yhtämittaista
huvimatkaa alinomaa metsästettäissä ja kalastettaissa. Useita viikkoja
perätysten, päivä päivältä, saattoivat he jatkaa tällä tavoin. Heidän
vihdoin jonnekin majoituttuaan pysähtyivät he samoin viikkokausiksi,
jolloin koirat vetelehtivät ja miehet polttivat reikiä jäätyneeseen
liejuun ja soraan sekä huuhtoivat lukemattomia pannullisia hiekkaa
etsiessään kultaa. Toisinaan he saivat nähdä nälkää, toisinaan söivät
ylellisesti riippuen metsästysonnesta ja riistan saannista. Tuli kesä,
kuormasto koottiin miesten ja koirain selkään, ja kuljettiin yli
siintävien vuorijärvien tai tuntemattomia jokia ylös ja alas kevyissä
pursissa, joita olivat sahatuista puista valmistaneet itselleen.

Kuukaudet tulivat ja menivät, vaeltajamme kuljeskelivat edestakaisin
näitä tuntemattomia maita, missä ei ketään muita ihmisiä ollut, mutta
jossa silti ihmisiä oli ollut, sikäli kuin kadonneen mökin jutussa oli
perää. He matkasivat yli kesäihanuudessaan kylpevien selänteitten,
värisivät vilusta sydänyön auringossa paljailla kallioilla metsänrajan
ja ikuisen lumen välillä, vaelsivat läpi kesälämpöisten laaksojen
kärpäs- ja sääskiparvien seassa, poimivat jäätiköitten varjoista
mansikoita ja kukkasia, yhtä kypsiä ja kauniita kuin etelän tuottamia.
Syksyllä saapuivat he omituiseen, järvirikkaaseen, synkkään ja
hiljaiseen seutuun, missä villiä lintuja oli ollut, mutta missä nyt ei
ollut elämän merkkiäkään -- ei muuta kuin kolea tuuli, suojapaikoissa
jäämuodostumia ja surumielinen aallonloiske yksinäisiä rantoja vasten.

Tuli uusi talvi ja nyt he vaelsivat heidän edellään kulkeneitten
miesten melkein kokonaan hävinneitä jälkiä pitkin. Kerran saapuivat he
tielle, joka kauan aikaa sitten oli raivattu metsän läpi, ja heistä
tuntui kuin kadonnut mökki olisi ollut lähellä. Mutta tie ei alkanut
missään eikä loppunut missään ja koko sen olemassaolo pysyi
salaisuutena, niinkuin sekin, kuka oli sen raivannut ja miksi hän sen
oli tehnyt. Toisella kertaa he löysivät sattumalta joitakin ajan
kuluttamia metsästäjämajan jäännöksiä ja muutamien lahonneiden huopien
seasta John Thornton löysi piilukkopyssyn. Hän näki sen olevan
Hudson-Bay-komppanian pyssyjä, sen ensimäisiltä retkillä luoteiseen,
jolloin sellainen kivääri oli oman kokoisensa majavannahkapakan
arvoinen. Mutta siinä kaikki -- ei jälkeäkään enempää henkilöistä,
jotka aikoja sitten olivat rakentaneet majan ja jättäneet pyssyn
huopien joukkoon.

Ja jälleen tuli kevät ja pitkän vaelluksensa loppupuolella he löysivät
kadonneen mökin sijasta paikan, missä kulta kimalteli kuin keltainen
voi huuhdinastian pohjalla. He eivät välittäneet etsiä kauempaa.
Työskennellessään joka päivä he kokosivat tuhansittain dollareita
puhtaana kultatomuna ja suurina kimpaleina. Ja he tekivät työtä joka
päivä. Kulta pakattiin hirvennahkapusseihin, viisikymmentä naulaa
kuhunkin, ja nämä pussit pinottiin kuin halot kuusenoksista kyhätyn
mökin seinämälle. He työskentelivät kuin jättiläiset. Päivä toisensa
perästä katosi kuin unelma tässä aarteitten kokoamisessa.

Koirilla ei ollut nyt mitään muuta tehtävää, kuin joskus tuoda kotiin
metsänriista, minkä Thornton oli tappanut, ja Buck loikoili nyt
tuntikausia tulen ääressä miettien. Lyhytsäärinen, karvainen mies
ilmestyi hänelle nyt useammin, koska hänellä oli niin vähän tehtävää.
Siinä loikoessaan ja tuijottaessaan tuleen tuntui Buckista kuin
vaeltaisi hän vähän väliä tuon miehen kanssa kokonaan muussa
maailmassa, jonka hän myös tunsi. Silmiinpistävintä tässä toisessa
maailmassa näytti olevan pelko. Kun Buck näki karvaisen miehen istuvan
ja makaavan tulen edessä pää polvien välissä ja kädet sen päällä
ristissä, huomasi hän miehen unen hyvin levottomaksi. Tämä säpsähteli
usein ja hyppäsi nopeasti pystyyn, jolloin tuijotti kauhistuneena
pimeyteen ja heitti lisää puita tuleen. Vaeltaessaan merenrantaa
pitkin, missä karvainen mies kokosi kuoriaiseläimiä syöden ne sitä
mukaa kuin löysi, väijyi hän ympärillään piileviä vaaroja ja hänen
jalkansa olivat valmiit tuulen nopeudella pakenemaan pienimmänkin
vaaran uhatessa. Äänettömästi he hiipivät läpi metsän, mies edellä ja
Buck hänen kintereillään, molemmat äärimmäisen varuillaan, jännitetyin
korvin ja värisevin sieraimin, sillä karvaisella miehellä oli yhtä
terävä kuulo ja yhtä hieno vainu kuin Buckillakin. Hän osasi myös
kiivetä puihin ja liikkua siellä yhtä nopeaan kuin maassakin
heittäytymällä oksalta oksalle tarttuen niihin käsivarsillaan, vaikka
puut toisinaan olivat kahdentoistakin jalan päässä toisistaan. Hän
hellitti kätensä, heittäytyi eteenpäin ja tarttui uudelleen kiinni,
milloinkaan putoamatta tai hairahtumatta. Näytti todellakin kuin olisi
hän yhtä perehtynyt oleskelemaan ylhäällä puissa kuin maassakin ja
Buckista tuntui kuin olisi hän viettänyt kokonaisia öitä valvoen puiden
alla, missä karvainen mies oli istunut ja nukkuessaan pysytellyt
kiinni.

Karvaisen miehen näky ja houkuttelevat äänet, jotka vielä kuuluivat
metsän syvyydestä, olivat hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Ne
herättivät Buckissa valtavaa levottomuutta ja ihmeellistä kaihoa.
Epämääräisesti hän tunsi suloista iloa, hän ikävöi ja kaipasi jotain,
tietämättä itsekään mitä. Toisinaan hän seurasi metsän houkuttelevaa
ääntä, etsi sitä kuin olisi se ollut esine, haukkuen lempeästi tai
uhkamielisesti, aina sen mukaan, millä tuulella kulloinkin oli. Hän
saattoi pistää kuononsa viileään metsäsammaleeseen, tai mustaan, pitkää
ruohoa kasvavaan maahan päristellen ilosta tuntiessaan väkevän
maantuoksun. Tai myöskin hän makasi tuntikausia kokoonkyyristyneenä,
ikäänkuin piilossa kaatuneiden puiden sientä kasvavain runkojen takana,
suurin silmin ja herkin korvin kuunnellen kaikkea, mikä liikkui tai
kuului hänen ympärillään. On mahdollista, että hän siinä maatessaan
toivoi pääsevänsä tuon merkillisen, kehoittavan äänen perille, jota hän
ei voinut ymmärtää. Mutta hän ei ensinkään tiennyt, miksi teki kaiken
tämän. Hänen täytyi niin tehdä, eikä hän ajatellut ollenkaan syitä.

Vastustamattomat kiihoittimet valtasivat hänet. Saattoi tapahtua, että
hän loikoessaan leirissä ja laiskasti torkkuessaan päivän helteessä,
äkkiä nosti päätään ja höristi korviaan kiihkeästi kuunnellen,
syöksähti pystyyn ja hyökkäsi tiehensä. Ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi
kävi kulku, läpi metsikköjen ja aukeamien, missä ryhmittäin sieniä
kasvoi. Hänestä oli mieluista juosta pitkin kuivaneita joenuomia ja
salassa vakoilla lintujen elämää metsässä. Kokonaisen päivän hän
saattoi maata pensaikossa ja katsella, miten peltopyyt toitottaen
tassuttivat edestakaisin. Mutta kaikkein mieluisinta oli hänestä kiitää
metsässä kesäisen sydänyön hienossa hämärässä kuunnellen metsän jylhää,
unista suhinaa, selitellen kaikkia merkkejä ja ääniä niinkuin ihminen
lukee kirjaa ja etsien tuota salaperäistä "jotain", joka alinomaa
houkuttelemistaan houkutteli häntä, hänen joko valveilla tai nukuksissa
ollessaan.

Eräänä yönä hän säpsähti äkkiä unestaan ja ponnahti pystyyn silmät
suurina, sieraimet väristen ja vainuten ja karva jaksottain lainehtien.
Metsästä kuului tuo houkutteleva ääni -- tai ainakin joku sen
sävelistä, sillä niitä oli useita -- selvemmin ja varmemmin kuin
koskaan ennen, pitkäveteinen ulvonta, samalla kertaa samallainen ja
erilainen kuin susikoiran. Ja Buck tunsi sen, vanhaan, tavalliseen
tapaansa -- tämän äänen oli hän ennen kuullut. Hän juoksi leirin läpi,
missä kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja nopeaan ja äänettömästi
kiisi eteenpäin läpi metsien. Tultuaan lähemmäksi ääntä, hän hiljensi
vauhtiaan liikkuen mitä suurimmalla varovaisuudella, kunnes saapui
avonaiselle paikalle, jossa hän näki pitkänlaisen, laihan korpisuden
istuvan kuono pilviä kohti.

Buck ei ollut saattanut aikaan pienintäkään melua, mutta susi lakkasi
ulvomasta näyttäen vainuavan hänen läsnäolonsa. Nyt lähti Buck keskelle
aukeata paikkaa, melkein matelemalla ja ruumis kokoonvetäytyneenä,
häntä ojossa ja kankeana sekä äärimmäisen varovaisesti muutellen
jalkojaan. Hänen joka liikkeensä todisti sekoitettuja uhkauksia ja
ystävyyden osoituksia. Vallitsi uhkaava aselepo, joka aina on ominaista
villien petoeläinten välisille kohtauksille. Mutta susi lähti pakoon
niin pian kuin näki hänet. Buck seurasi hurjasti loikaten perässä,
yrittäen kiihkeästi saavuttaa toisen. Hän ajoi tämän jonkinlaiseen
umpikujaan puron pohjalla, missä hirsiläjä sulki tien. Susi kellahti
nurin, nousi takajaloilleen -- kuten Joella ja kaikilla muilla
susikoirilla oli ollut tapana ollessaan hädässä -- nosti karvat pystyyn
ja murisi, alinomaa loksahutellen leukapieliään.

Buck ei hyökännyt hänen kimppuunsa, kierteli vain hänen ympärillään yhä
tiheämmissä ja tiheämmissä kehissä ystävällisesti koettaen lähennellä.
Mutta susi oli epäluuloinen ja peloissaan, sillä Buck painoi
suunnilleen kolme kertaa niin paljon kuin se, ja sen pää tuskin ulottui
Buckin lapaluun kohdalle. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen se
kiisi täyttä laukkaa tiehensä ja ajo alkoi uudelleen. Useita kertoja se
joutui uudelleen kiinni ja sama asia toistui taas. Susi oli kai
heikossa kunnossa, sillä muuten ei Buck olisi niin helposti saavuttanut
sitä. Se juoksi kunnes Buck oli aivan sen rinnalla -- pyörähti silloin
ympäri ja pysähtyi, mutta vain jatkaakseen matkaa uudelleen niin pian
kuin tuli tilaisuus.

Vihdoinkin tuli Buckin uutteruus palkituksi. Kun susi näki, ettei
toinen tahtonut mitään pahaa, alkoi se vihdoin haistella hänen
kuonoaan. Ja nyt tulivat he ystävällisiksi toisiaan kohtaan ja
leikkivät hermostuneella, ujostelevalla tavalla, millä villieläimet
koettavat salata viileyttänsä. Kun he olivat hetkisen jatkaneet
leikkimistä, lähti susi laukkaamaan eteenpäin kevyesti ja vapaasti
juosten, mikä selvästi näytti hänen aikovan määrättyyn maaliin. Hän
selvitti Buckille, että tämä tulisi mukaan, ja niin mentiin vieri
vierin pimeässä hämärässä puron uomaa solaa kohti, mistä vesi tuli, ja
yli paljaan vuorenharjan, missä sen lähde oli.

Vesistön vastaiselta puolelta laskeutuivat he tasangolle, missä oli
suuria metsäisiä aloja ja useita koskia ja näiden suurten
metsätaipaleiden halki juoksivat he tuntikausia. Aurinko nousi yhä
korkeammalle ja päivä kävi lämpimämmäksi. Buck tunsi villiä iloa. Hän
tiesi, että vihdoinkin oli noudattanut kutsumusta sekä että nyt juoksi
erämaan veljensä rinnalla kohti sitä paikkaa, mistä houkuttelevat äänet
olivat varmasti kuuluneet. Vanhat muistot riehuivat hänen sisällään, ne
kiihoittivat häntä, kuten muinoin se todellisuus, jota ne kuvastivat,
oli häntä kiihoittanut.

Kaikkea tätä oli hän ennen tehnyt jossain tuolla toisessa maailmassa,
josta hänellä oli hämärä muisto, ja nyt hän teki sitä uudelleen;
syöksyi esteettä eteenpäin vapaudessa ennen polkematon maa jalkainsa
alla ja laaja avaruus päänsä päällä.

Sitten he pysähtyivät juoksevan virran partaalle juomaan ja
pysähtyessään muisti Buck John Thorntonin. Hän istuutui. Susi syöksyi
jälleen tiehensä sitä paikkaa kohti, mistä äänen varmasti täytyi tulla,
mutta kääntyi sitten takaisin Buckin luo, haisteli hänen kuonoaan
koettaen kaikin mahdollisin tavoin kehoitella mukaan häntä. Mutta Buck
käänsi hänelle selkänsä ja lähti hitaasti paluumatkalle. Noin tunnin
ajan juoksi villi veli hänen rinnallaan heikosti vinkuen. Sitten se
istuutui, ojensi kuononsa taivasta kohti ja ulvoi. Se kuului kovin
surulliselta, ja juostessaan eteenpäin kuuli Buck sen yhä heikommin ja
heikommin, kunnes se lopuksi häipyi etäisyyteen.

John Thornton oli juuri syömässä päivällistä, kun Buck syöksähti
leiriin ja hurjassa hellyyden puuskassa hyppäsi hänen päälleen. Hän
pani käpälänsä Thorntonin olkapäille, puski häntä leukaan, nuoli
kasvoja ja puri käteen -- "käyttäytyi kuin oikea hupsu", kuten John
Thornton ilmaisi ajatuksensa. Mutta siitä huolimatta huojutteli hän
Buckin päätä edestakaisin antaen hänelle kaikenkaltaisia nimityksiä.

Kahteen kokonaiseen päivään ja yöhön ei Buck astunut askeltakaan leirin
ulkopuolelle eikä päästänyt Thorntonia näkyvistään. Hän seurasi tätä
työssä, vartioi syödessä, näki hänen iltasin kääriytyvän huopiinsa ja
taas aamulla vapautuvan niistä. Mutta parin päivän kuluttua kävi veto
erämaahan mahtavammaksi kuin milloinkaan. Buck tunsi samaa
herkeämätöntä levottomuutta kuin ennenkin. Alinomaa seurasivat häntä
muistot villistä veljestä, ihanasta, toisella puolen vuoria
sijaitsevasta maasta ja heidän rinnatusten juoksemisestaan laajan
erämaan halki. Vielä kerran hän alkoi kuljeksia ympäri metsiä, mutta
villi veli ei palannut. Ja vaikka Buck pitkät, pitkät yöt makasi
valvoen ja kuunnellen, ei synkkää houkuttelulaulua enää kuulunut.

Nyt hän alkoi nukkua yöt ulkona ja oli poissa leiriltä useita päiviä
perätysten. Kerran hän kulki yli vuorenharjan ja laskeutui alas
toiselle puolen, suurten metsätaivalten ja koskien maahan. Siellä hän
kuljeskeli kokonaisen viikon turhaan etsien villin veljen tuoreita
jälkiä. Hän eli metsänriistasta, jonka matkalla tappoi ja kiisi
eteenpäin kevyttä, tasaista juoksua, johon ei koskaan tuntunut väsyvän.
Hän pyydysti myös lohia leveästä virrasta, joka laski jossain mereen.
Saman virran partaalla hän tappoi suuren, mustan karhun, jonka
moskiitit olivat tehneet sokeaksi, tämän ollessa myös kalastamassa,
ja joka sitten avuttomana ja hurjana syöksyi metsien halki.
Sokeudessaankin oli karhua kuitenkin vaikea voittaa. Syntyi ankara
taistelu, joka herätti Buckin villin luonnon täyteen eloon. Kun hän
pari päivää myöhemmin palattuaan saaliinsa luo näki tusinan verran
ahmoja taistelevan siitä, hajoitti hän ne kuten akanat tuuleen. Kaksi
jäi paikalle, mutta ne eivät koskaan enää voineet kiistellä kenenkään
kanssa mistään.

Buckin verenhimo kävi nyt voimakkaammaksi kuin milloinkaan. Hän oli
surmaaja, elävä olio, joka lähti rosvoamaan toisia eläviä, itselleen
ruoaksi kelpaavia olioita. Ja tämän teki hän yksinään ilman toisten
apua. Hänen oma voimansa ja häikäilemättömyytensä auttoivat häntä
säilyttämään elämän vihamielisessä ympäristössä, jossa vain voimakas
sai elää. Tämä herätti hänessä suuren ylpeyden, joka tartunnan tavoin
levisi koko hänen ruumiilliseen olemukseensa. Se ilmeni hänen
jokaisessa pienimmässäkin liikkeessään, jokaisen lihaksen
taivutuksessa, puhui lujaa ja selvästi hänen tavassaan käyttäytyä ja
teki hänen komean turkkinsa, mikäli mahdollista, vielä komeammaksi ja
kiiltävämmäksi. Jollei hänellä olisi ollut ruskeita pilkkuja kuonossaan
ja silmien yläpuolella ja pitkää, valkokarvaista rinnusta, olisi häntä
aivan hyvin saattanut luulla suunnattoman suureksi "sudeksi," isommaksi
kuin sukunsa suurimmat. Suuruuden ja voiman oli hän perinyt isältään
S:t Bernhardinkoiralta, mutta hänen äitinsä, paimenkoira, oli antanut
muotonsa tälle suuruudelle ja painolle. Hänellä oli samallainen
pitkulainen kuono kuin sudella, tosin suurempi ja päänsä oli kyllä
jonkun verran leveämpi kuin villien veljiensä, mutta sudenpää se oli
kuitenkin suurin piirtein.

Hän oli kavala ja viekas kuin susi, suden villi neuvokkuus oli hänellä.
Hänen älynsä oli sekä paimenkoiran että S:t Bernhardinkoiran. Ja kaikki
tämä yhdistettynä, ynnä se kokemus, jonka hän oli saavuttanut mitä
ankarimmassa koulussa, teki hänestä peloittavimman olennon, mikä
milloinkaan on erämaassa kuljeksinut. Syöden alituisesti vertavaluvaa
lihaa, hän oli juuri nyt täydessä kukoistuksessaan, elämänsä
huippukohdassa, pulpahdellen voimaa ja väkevyyttä. Thorntonin hyväillen
silitellessä hänen selkäänsä kuului rätisevä ja sähisevä ääni,
koska tästä kosketuksesta jokainen hiuskarva purki sisäistä
magneettisuuttaan. Jokainen hänen olemuksensa osa, aivot ja ruumis,
hermorakenne ja säie olivat kehittyneet mitä suurimpaan täydellisyyteen
ja kaikkien näiden osain kesken vallitsi mitä täydellisin sopusointu.
Kaiken, mikä vaati terävää näköä ja kuuloa ja ripeätä toimintaa,
käsitti hän salaman nopeasti. Niin nopeasti kuin susikoira saattoikin
loikata hyökätäkseen tai puolustautuakseen, oli Buck kuitenkin
kaksinverroin nopeampi. Hän näki liikkeen, kuuli äänen ja toimi
lyhyemmässä ajassa kuin muut koirat tarvitsivat ainoastaan
käsittääkseen, mille taholle katselisivat tai kuuntelisivat. Käsitys,
päätös ja teko olivat hänelle samanaikuisia. Luonnollisesti tapahtui
kukin erikseen, mutta ne seurasivat toisiaan niin salamannopeasti, että
melkein sulivat yhteen. Hänen lihaksensa olivat elinvoimaa täynnä ja
kimmoiset kuin teräsjouset. Elämä kuohui hänessä mahtavana virtana,
raisuna ja hillitsemättömänä -- näytti melkein kuin tahtoisi se
puhkaista kuorensa puhtaassa innostuksessa ja kummuta yli koko
maailman.

"Koskaan ei ole ollut sen vertaista koiraa", sanoi John Thornton eräänä
päivänä kolmen toveruksen seisoessa ja katsellessa Buckia, kun se
tukevin askelin lähti leiriltä.

"Ei, kaava varmaankin särkyi juuri kun Buck valmistui", sanoi Pete.

"Toden totta, samaapa minäkin ajattelin", selitti Hans.

He näkivät hänen lähtevän rauhallisena leiristä, mutteivät nähneet sitä
äkillistä ja hirvittävää muutosta, joka hänessä tapahtui, niin pian kun
hän saapui metsien kätköihin. Siellä ei hän enää kulkenut niin
tyynesti. Hän muuttui silmänräpäyksessä villieläimeksi, hiipi eteenpäin
kevyesti ja äänettömästi kuin kissa -- ohikiitävä varjokuva, joka
sukelsi esiin ja häipyi varjoihin taas. Hän tiesi, miten käyttää
hyväkseen jokaista piilopaikkaa, osasi ryömiä eteenpäin mahallaan kuin
käärme ja kohottautua ja iskeä yhtä nopeasti kuin se. Hän osasi ottaa
metsäkanan tämän pesästä, tappaa kaniinin sen nukkuessa, pyytää ilmasta
pikkulintuja, jotka yhden ainoan sekunnin myöhästyneenä etsivät
turvapaikkaa puista. Kala vedessä ei ollut kylliksi nopea hänelle eikä
majava sulussaan tarpeeksi varovainen jäädäkseen häneltä huomaamatta,
Hän tappoi syödäkseen, ei saaliinhimosta, mutta hän tahtoi mieluummin
syödä omaa tappamaansa. Huumoriakin oli hänen luonnossaan. Hänen suuri
ihastuksensa oli hiipiä varkain oravain kimppuun ja päästää ne saatuaan
ne parahiksi kiinni, jolloin ne kuoleman hädässä hyökkäsivät puiden
latvoihin.

Syksyn tultua oli paljon hirviä, jotka kulkivat etelää kohti
talvehtiakseen alavammissa laaksoissa, missä ilmanala ei ollut niin
ankara. Buck oli jo kaatanut puolikasvuisen vasikan, joka oli eksynyt
omistaan, mutta hän kaipasi innokkaasti suurempaa, vaarallisempaa
saalista, jonka hän eräänä päivänä tapasikin selänteellä, puron suulla.
Kaksikymmeninen hirviparvi oli vaeltanut poikki metsien ja virtojen
maan; niiden joukossa oli mahtava uros. Se näytti hyvin rajulta, oli
noin kuusi jalkaa korkea ja siis niin peloittava vastustaja kuin Buck
milloinkaan saattoi toivoa. Edestakaisin ravisteli uros suuria
sarviaan, jotka haarautuivat neljääntoista kärkeen, äärimmäisten väliä
oli seitsemän jalkaa. Sen pienissä silmissä kiilui terävä, häijy loiste
ja se mylvi raivoisasti nähdessään Buckin.

Uroksen toisesta kyljestä, aivan lavan vierestä, pisti nuolenpää esiin,
ja tämä oli sen raivon syy. Alkuaikain muinaisista metsänajoista
johtuvan vaistonsa ohjaamana koetti Buck eroittaa uroon toisista. Se ei
ollut mikään helppo työ. Hän alkoi haukkua ja tanssia sen ympärillä,
tarpeellisen välimatkan päässä sen valtavista sarvista ja litteistä
kavioista, jotka yhdellä ainoalla otteella olisivat potkaisseet elämän
hänestä. Voimatta kääntää selkäänsä uhkaaville torahampaille sekä
lähteä eteenpäinkään, kävi uros aivan villiksi raivosta. Se hyökkäsi
Buckia vastaan, joka viekkaasti vetäytyi takaisin houkutellen urosta
eteenpäin teeskentelemällä kykenemättömyyttään paeta. Mutta kun Buck
oli saanut uroon eroitetuksi muista, kävi pari, kolme nuorempaa urosta,
jotka olivat kääntyneet takaisin haavoitetun toverinsa avuksi, hänen
kimppuunsa, ja ne auttoivat sen jälleen muun lauman yhteyteen.

On muuan villin luonnon kärsivällisyys -- itsepäinen, väsymätön ja
hellittämätön kuten elämä itse -- kärsivällisyys, joka saa hämähäkin
loppumattomat tunnit istumaan liikkumattomana verkossaan, käärmeen
säilyttämään kiemuraisen asentonsa ja pantterin makaamaan hiljaa
väijymäpaikassaan. Tämä kärsivällisyys ilmenee erityisesti olennoissa,
jotka pyydystävät elävää ravintoa. Samaa kärsivällisyyttä oli nyt
Buckissakin hänen ryhtyessään juoksemaan hirven vieressä estäen sitä
kulussaan. Hän ärsytti nuoria uroita, hätyytti naaraita ja niiden
puolikasvuisia vasikoita ja saattoi suuren, haavoitetun uroon
mielettömään, hurjaan raivoon. Tätä kesti puolen päivää. Buck hyökkäili
kaikilta tahoilta lauman kimppuun, eroitti uhrinsa laumasta niin pian
kun uros oli saavuttanut jälleen toiset, väsytti vainottujen
kärsivällisyyden, joka näillä on huomattavasti pienempi kuin
vainoojalla.

Päivän kuluessa ja auringon laskiessa luoteiseen -- pimeys oli palannut
ja syysyöt kestivät kuusi tuntia -- kävivät nuoret uroot yhä
hitaimmiksi kääntyäkseen ahdistetun toverinsa avuksi. Lähestyvän talven
pelko ajoi heitä alavammille seuduille ja näytti siltä kuin eivät he
koskaan voisikaan pudistaa luotaan väsymätöntä takaa-ajajaansa, joka
pidätteli heitä. Eihän sitäpaitsi lauman eikä heidän oma elämänsä ollut
uhattu. Vihollinen himosi vain yhtä, jonka elämä oli heille paljoa
vähemmän tärkeä kuin heidän omansa, ja lopuksi tunsivat he tyytyvänsä
tämän veron suorittamiseen.

Hämärän saavuttua seisoi vanha uros painunein päin katsellen
tovereitansa -- naaraita, joita oli suojellut, vasikoita, jotka olivat
hänen poikasiaan, uroita, jotka olivat hänen valtansa alaisia -- niiden
ravatessa eteenpäin ripeätä vauhtia sakenevaan pimeään. Hän ei voinut
seurata heitä, sillä hänen kuononsa edessä tanssi tämä säälimätön,
terävillä torahampailla varustettu kauhu, joka ei tahtonut päästää
häntä menemään. Hän painoi kolmesataa naulaa yli puolen tonnin; hän oli
elänyt pitkän, voimakkaan elämän taisteluineen ja kamppailuineen -- ja
nyt uhkasi häntä kuolema näistä vihollisen terävistä torahampaista,
vihollisen, jonka pää ei ulottunut edes hänen suuriin, kyhmyisiin
polviinsa.

Tästä hetkestä alkaen ei Buck jättänyt saalistaan päiväksi eikä yöksi.
Hän ei suonut uroolle silmänräpäyksenkään lepoa eikä sallinut koskaan
hänen tyydyttää nälkäänsä puun lehdillä tai nuorten koivujen ja pajujen
vesoilla. Ja yhtä vähän sai haavoittunut sammuttaa palavaa janoansa
solisevista virtapaikoista, joiden ohi he kulkivat. Usein se syöksyi
pitkiä taipaleita hurjana eteenpäin. Sellaisissa tilaisuuksissa ei Buck
ollenkaan koettanutkaan hillitä sitä, vaan seurasi ihan sen kintereillä
tyytyväisenä leikin kulkuun. Hän pani maata hirven seisoessa hiljaa,

Neljännen päivän lopulla kaatoi hän vihdoin suuren uroon. Kokonaiseksi
vuorokaudeksi jäi hän saaliinsa luo, syöden ja nukkuen useaan toviin.
Tuntiessaan täysin levänneensä, virkistyneensä ja vahvistuneensa, hän
ohjasi kulkunsa leiriä kohti, takaisin John Thorntonin luo. Hän kulki
kevyttä, tasaista juoksua jatkaen sitä tuntikausia tarvitsematta
silmänräpäystäkään harkita tietä, suoraan kotiinpäin vieraiden seutujen
halki, ilmansuunnista niin varmana, että se saattoi ihmisen
magneettineuloineen häpeään.

Juostessaan havaitsi hän yhä voimakkaammin muutoksen ilmassa
ympärillään. Siinä oli jokin voima, joka teki erämaan elämän aivan
toisenlaiseksi kuin se oli ollut kesällä. Ja tämä tosiasia ei enään
kauempaa ilmennyt hänelle salaperäisellä, selittämättömällä tavalla.
Linnut puhuivat siitä, oravat lavertelivat siitä, itse tuuli kuiskutti
sitä. Useita kertoja pysähtyi Buck, hengitti syvin vedoin raitista
aamuilmaa, lukien siitä viestin, joka ajoi häntä kiirehtimään
juoksuaan. Häntä painosti tunne tapahtumaisillaan olevasta
onnettomuudesta, jollei se jo ollut tapahtunut. Ja kulkiessaan
viimeisen vesistön ohi ja hyökätessään alas laaksoon leiriä kohti,
jatkoi hän matkaa suuremmalla varovaisuudella.

Kolme penikulmaa leiriltä löysi hän vastapoljetun tien, jonka
nähdessään karva nousi pystyyn hänen niskassaan ja selässään. Polku
johti suoraan leirille, John Thorntonin luo. Buck kiisi eteenpäin
nopeasti ja varovaisesti, joka hermo äärimmilleen jännitettynä ja
kaikki aistit hereillä tarkkaamaan niitä moninaisia yksityisseikkoja,
joilla oli kokonainen tarina kerrottavanaan -- kaikki paitsi ei loppua.
Hänen kuononsa antoi riittävän kuvauksen tapahtumasta, jonka jälkiä hän
seurasi. Hän huomasi metsän äänettömän hiljaisuuden. Linnut näyttivät
menneen. Oravat olivat kätkeytyneet. Yhden ainoan näki hän --
kiiltävänharmaan pienen raukan, joka oli painautunut niin litteäksi
harmaata, lahonnutta oksaa vasten, että näytti puun pahkalta.

Buckin kiitäessä eteenpäin kuin pakeneva varjo, vetäytyi hänen kuononsa
äkkiä kiivaasti syrjään kuin olisi se tapahtunut väkivaltaisesti. Hän
seurasi keksimäänsä jälkeä pensaikkoon, josta löysi Nigin. Se makasi
kyljellään, oli laahannut itsensä sinne ja kuollut, kaksi nuolta
ruumiissaan.

Sata yardsia kauempana tapasi Buck yhden vetokoirista, jonka Thornton
oli ostanut Dawsonista. Se makasi keskellä tietä vääntelehtien
kuolinkamppailussaan. Buck teki kaarroksen lentäen sen ohi
pysähtymättä. Leiristä kuului heikko kaiku monista kohoavista ja
laskevista äänistä. Buck ryömi mahallaan aina hakatulle aukeamalle
asti. Siellä makasi Hans suullaan maassa, täynnä nuolia, jotka
törröttivät hänen ruumiissaan kuin piikkisian harjakset. Samana hetkenä
suuntasi Buck katseensa sitä paikkaa kohti, missä Thorntonin risumajan
piti olla ja näki siellä jotain, joka sai karvat nousemaan pystyyn
hänen niskassaan ja hartioillaan. Hän joutui mitä vimmastuneimpaan
raivoon. Hän ei tiennyt mylvivänsä eikä ulvovansa, mutta teki sitä
kuitenkin hurjalla viileydellä. Viimeisen kerran elämässään hän antoi
vihan voittaa viekkautensa ja ymmärryksensä; hänen suuri rakkautensa
John Thorntonia kohtaan sai hänet unohtamaan kaiken muun.

Intiaanit tanssivat parhaillaan hävitetyn risumajan jätteiden
ympärillä, kun he äkkiä kuulivat hirvittävää mylvinää ja näkivät jonkun
eläimen, jonka vertaista eivät ennen olleet nähneet, hyökkäävän heitä
kohti. Buck -- elävä raivon hirmumyrsky -- heittäytyi heidän kimppuunsa
mitä raivoisimmassa murhahalussa. Hän hyppäsi lähimmän miehen niskaan
-- se oli intiaanien päällikkö -- ja repi yhdellä otteella hänen
kaulansa, niin että verivirta ruiskahti poikkipurrusta suonesta. Buck
jätti nyt tämän uhrin oman onnensa nojaan ja syöksyi yhtä hurjana
toisen kimppuun. Ei ollut mitään mahdollisuutta vapautua hänestä. Hän
hyökkäsi keskelle intiaaneja, puri, repi ja tappoi toisen toisensa
jälkeen hyppien ja heittäytyen sinne ja tänne, joten nuolet estyivät
sattumasta häneen. Hänen liikkeensä olivat niin käsittämättömän nopeita
ja intiaanit olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että he
nuolillaan osuivat hänen asemestaan toisiinsa. Muuan nuori metsästäjä,
joka raivoavan koiran loikatessa heitti keihäänsä Buckia kohti, tapasi
yhtä tovereistaan keskelle rintaa sellaisella voimalla, että keihäs
kulki suoraan tämän lävitse ja kärki tunkeutui selästä ulos. Silloin
valtasi intiaanit hillitön säikähdys ja he pakenivat mitä suurimmassa
kauhistuksessa metsiin huutaen mennessään, että Paha Henki oli käynyt
heidän kimppuunsa.

Ja Buck antoi toden totta aihetta tähän nimitykseen, kun hän raivosta
vaahdoten seurasi heidän kintereillään kaataen heitä maahan kuin
metsäkauriita heidän paetessaan puiden väliin. Se oli intiaaniheimon
turmanpäivä. Se hajoitettiin laajalti ja leveälti ja kesti kokonaisen
viikon ennenkuin sen viimeiset tähteet kokoontuivat alempana
sijaitsevaan laaksoon laskeakseen tappioitaan. Buckin väsyttyä
takaa-ajoon, kääntyi hän takaisin tuhottuun leiriin. Hän löysi Peten
kuolleena makaamassa huopapeitteissään -- hän oli siis ollut
äkkiarvaamattoman, unen aikana tehdyn hyökkäyksen ensi uhri. Thorntonin
epätoivoinen taistelu oli jättänyt selviä jälkiä maahan. Buck vainusi
jokaisen yksityisseikan kulkien aina syvän lammikon reunalle asti. Sen
reunalla -- pää ja kaikki neljä jalkaa vedessä -- makasi Skeet,
uskollisena viimeiseen asti. Lammikon vesi oli liejuista ja paksua
salaten hyvin kätkönsä. Ja se kätki nyt John Thorntonin, sillä Buck oli
seurannut hänen jälkiään aina veteen asti, mutta mitään jälkeä ei
johtanut sieltä pois.

Koko päivän istui Buck lammikon reunalla miettien, tai myöskin kuljeksi
herkeämättä ympäri leiriä. Kuoleman -- sen, joka saa aikaan, että
lakataan liikkumasta ja mennään pois elävästä elämästä -- tunsi hän.
Hän tiesi, että John Thornton oli kuollut. Se oli synnyttänyt suuren
tyhjyyden hänen sisässään, jotakin nälän sukuista, mutta tämä oli
tyhjyys, joka jyrsi ja nakerteli, ja jota ei voinut sammuttaa ruoalla.
Toisinaan hän pysähtyi tarkastelemaan intiaanien ruumiita ja unhoitti
silloin tuskansa. Näinä hetkinä hän tunsi erityistä ylpeyttä itsestään,
suurempaa kuin milloinkaan ennen oli tuntenut. Hän oli tappanut
ihmisiä, jaloimpia kaikista otuksista, ja oli tappanut ne keskellä
niiden väkivaltaa ja puolueellisuutta. Hän haisteli uteliaana kuolleita
ruumiita. He olivat kuolleet niin helposti. Oli vaikeampaa tappaa
susikoiria kuin heitä. He eivät olisi ollenkaan vaarallisia, jollei
heillä olisi nuolia, keihäitä ja karttuja. Tästä lähtien ei hän
milloinkaan pelkäisi heitä, jollei heillä ole nuolia, keihäitä tai
karttuja kädessään.

Tuli yö. Täysikuu nousi korkealle taivaalle puiden yläpuolelle ja
loisti yli maan, joka kylpi aaveentapaisessa kimalluksessa. Ja yön
puhjettua vainusi Buck, siinä miettien ja surren istuessaan, että
metsässä liikkui toinen elämä kuin täällä. Hän nousi ylös, kuunteli ja
vainuskeli. Kaukaa, hyvin kaukaa kuuli hän epäselvää, mutta terävää
haukahtelua, jota seurasi kokonainen kuoro samantapaisia ääniä.
Vähitellen haukahtelu läheni ja kuului yhä selvemmin. Myöskin tämän
tunsi Buck jälleen -- hän oli kuullut sen siellä toisessa maailmassa,
jota uskollisesti piti muistossaan. Hän meni keskelle aukeamaa ja
kuunteli. Sehän oli sama houkutteleva, monisävelinen erämaan ääni,
kaikuen valtavammin ja kutsuvammin kuin milloinkaan. Hän oli valmis
tottelemaan kehoitusta, valmiimpi kuin koskaan ennen. John Thornton oli
kuollut. Viimeinen side oli katkennut. Ihminen ja hänen
herruusvaatimuksensa eivät kahlehtineet häntä enää.

Ajaen elävää ravintoa siirtyvien hirvien kintereillä -- kuten
intiaanitkin olivat tehneet -- oli susilauma vihdoin kulkenut metsien
ja virtojen maan halki ja saapunut aina siihen laaksoon, missä Buck
oleskeli. Joukko virtasi esiin kuin hopeanharmaa joki poikki kuun
valaiseman, aukean paikan, ja keskellä tannerta seisoi Buck
liikkumattomana kuin kuvapatsas odottaen heidän tuloaan. Hän seisoi
siinä niin hiljaa ja niin suurena, että he hämmästyivät ja pysähtyivät
silmänräpäykseksi. Mutta silloin rohkaisihe uskaliain joukosta ja
syöksyi häntä vastaan. Buck vastaanotti hyökkäyksen salamannopeudella
ja iski tätä kurkkuun. Sitten hän seisoi siinä jälleen yhtä
liikkumattomana kuin ennenkin lyödyn vihollisensa vääntelehtiessä
kuolemantuskissaan hänen takanaan. Kolme muuta sutta koetti samaa aivan
perättäin. Mutta toisen toisensa jälkeen täytyi vetäytyä takaisin veren
virratessa heidän rikkirevityistä kaulastaan ja lavoistaan.

Silloin hyökkäsi koko joukko hujan hajan hänen kimppuunsa. He
ehkäisivät toisiaan ja tungeskelivat innoissaan syöstäkseen saaliinsa
päälle. Buckin ihmeellinen joustavuus ja nopeus olivat hänelle nyt
suureksi hyödyksi. Hän pyöri ympäri takajaloillaan, iski ja puri joka
taholle, näytti olevan kaikkialla ja oli aina kääntynyt kohti
vihollisiaan, niin nopeaan pyörähti hän ympäri, puolustaen itseään
niiden hyökkäyksiä vastaan niin edestäpäin kuin sivuiltakin. Estääkseen
niitä pääsemästä taakseen vetäytyi hän lammikolle, sen ohi, joenuomaa
kohti, kunnes tuli korkealle sorapengermälle, mihin kullankaivajat
olivat tehneet suorakaiteenmuotoisen kaivannon. Vähitellen hän siirtyi
sinne, asettuen kaivokseen, missä kolmelta puolen oli suojassa, ollen
pakoitettu vastaanottamaan vain edestä tulevat hyökkäykset.

Ja tämän teki hän niin taitavasti, että sudet puolen tunnin kuluttua
masennettuina vetäytyivät takaisin. Kaikkien kieli riippui suusta ja
valkoiset torahampaat loistivat mitä julmimmin kuunvalossa. Muutamat
olivat asettuneet pitkälleen pää kohossa ja korvat pystyssä, toiset
seisoivat ja vartioivat Buckia ahnaalla tarkkaavaisuudella ja osa
heistä latki vettä lammikosta. Silloin läheni pitkänlainen, laiha ja
harmaa susi varovaisesti ja ystävällisin elein ja Buck tunsi hänessä
villin veljensä, jota oli yön ja päivän seurannut erämaassa. Se vinkui
hyvin ystävällisesti ja Buckin vastattua samalla tavoin, haistelivat he
toistensa kuonoja.

Nyt tuli vanha, laiha ja edellisissä taisteluissa pahoin kolhiintunut
susi Buckin luo. Koira nosti huuliaan alkaakseen murinan, mutta hekin
lopettivat haistelemalla toistensa kuonoja. Tämän jälkeen istuutui
vanha susi, nosti kuononsa kuuta kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen
ulvonnan. Kaikki toiset sudet tekivät samoin. Ja nyt tunsi Buck jälleen
kehoituksen, joka oli kaikunut hänen korviinsa erämaasta. Hän istuutui
ja otti osaa ulvontaan. Kun tämä oli tehty, lähti hän suojelevasta
nurkastaan, susilauma tungeskeli hänen ympärillään, vainuskeli ja
päristeli puoleksi ystävällisesti, puoleksi kiukkuisesti. Lauman
johtaja alkoi tavallisen haukahtelun ja lähti metsiä kohti. Kaikki muut
seurasivat, haukahdellen kuorossa. Ja Buck juoksi niiden keralla, rinta
rinnan villin veljensä kanssa ja juostessaan haukahteli hän kuten
hekin.

Tähän loppuu nyt Buckin tarina. Ei kulunut useatakaan vuotta, kun
intiaanit huomasivat omituisen muutoksen metsäsusien jälkeläisissä,
sillä osalla niistä oli ruskeita pilkkuja silmäin yläpuolella ja
kuonossa ja sitäpaitsi leveä, valkoinen edusta rinnassa. Mutta vielä
kummallisempia olivat tarinat, joita intiaanit tiesivät kertoa
aavekoirasta, jolla oli tapana juosta susilauman etunenässä. Intiaanit
pelkäävät tätä aavekoiraa, sillä se on heitä viekkaampi. Ankarina
talvina varastaa se, mitä vain saa heidän leireistään, kokee heidän
paulansa, tappaa heidän koiransa ja ilkkuu heidän uskaliaimmankin
metsästäjänsä ponnistuksille.

Niin, kerrotaanpa vielä kauheampiakin asioita siitä. On ollut
metsästäjiä, jotka eivät milloinkaan ole palanneet leiriin, ja on ollut
metsästäjiä, jotka veljensä ovat löytäneet hirvittävin, rikkirevityin
kurkuin, sudenjälkiä ympäröivässä lumessa, suurempia kuin tavallisen
sudenjalan jättämiä. Syksyisin, kuin intiaanit seuraavat muuttavia
hirviä, välttävät he aina erästä tiettyä laaksoa. Ja on naisia, jotka
käyvät synkiksi ja vakaviksi, kun leiritulen ääressä kerrotaan, miten
Paha Henki tuli ja valitsi tämän laakson asuinpaikakseen.

Kesäisin käydään kuitenkin täällä pahamaineisessa laaksossa
vierailulla, jossa intiaanit eivät mitään tiedä. Sinne saapuu silloin
suunnattoman suuri, komea, kiiltäväturkkinen susi, joka on sekä
yhtäläinen että erilainen kuin muut sudet. Se kulkee yksin hymyilevän
metsämaan poikki ja saapuu avonaiselle paikalle puiden keskessä. Siellä
juoksee kullankeltainen tomuvirta mädäntyneestä hirvennahkapussikasasta
ja sekottuu maahan. Ja pitkä ruoho kasvaa sen päälle kätkien sen
loisteen auringolta. Ja siinä istuu tuo suuri susi, miettii hetkisen ja
sitten päästää yhden ainoan pitkäveteisen, surullisen ulvonnan
ennenkuin lähtee.

Mutta hän ei ole aina yksin. Talven pitkien öiden saavuttua ja susien
etsiessä ravintoaan alempana sijaitsevista laaksoista, saattaa hänet
nähdä villin joukon etunenässä syöksyvän eteenpäin kalpeassa
kuunvalossa tai leiskuavien revontulten loisteessa, jättiläissuurena ja
täyttä kurkkua yhtyen toveriensa lauluun.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan kutsu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home