Title: Rolf salolla - Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut
Author: Seton, Ernest Thompson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rolf salolla - Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut" ***


ROLF SALOLLA

Erään partiopojan, Kuonab intianin ja Skookum koiran seikkailut


Kirjoittanut ja kuvittanut

ERNEST THOMPSON SETON

"Villejä eläimiä" ja "Hopeakettu" teosten kirjoittaja.
Amerikan boyscout-liikkeen perustaja.


Suomentanut I.K. Inha



WSOY, Porvoo, 1914



SISÄLLYS:

           Tekijän esipuheesta.
        I. Wigwami, joka oli kallion juurella.
       II. Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.
      III. Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.
       IV. Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.
        V. Hyvästi Mikko setä.
       VI. Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.
      VII. Muiston harppu ja intianin rumpu.
     VIII. Omistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.
       IX. Missä jousi on pyssyä parempi.
        X. Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.
       XI. Ukkosilma ja puutulukset.
      XII. Murmelin ajo.
     XIII. Taistelu syvyyden haltijan kanssa.
      XIV. Kunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.
       XV. Kohti pohjan puolen metsiä.
      XVI. Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.
     XVII. Jokimatka Hudsonin latvoilla.
    XVIII. Eläinten elämää jokivarressa.
      XIX. Rannalla jalanjälki.
       XX. Erämiesten mökki.
      XXI. Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.
     XXII. Ansajuoni.
    XXIII. Majavalampi.
     XXIV. Piikkisika.
      XXV. Saukkojen mäenlasku.
     XXVI. Takaisin majalle.
    XXVII. Skookum potilaana.
   XXVIII. Yksin erämaassa.
     XXIX. Lumikengät.
      XXX. Ketunpyynti.
     XXXI. Ansajuonella.
    XXXII. Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.
   XXXIII. Kiitosruno.
    XXXIV. Tuohiset.
     XXXV. Jäniksenpaulat.
    XXXVI. Majavanansoilla outoja jälkiä.
   XXXVII. Pekan eli kalastajanäätä.
  XXXVIII. Hopeakettu.
    XXXIX. Skookumin nöyryytys.
       XL. Nahkoista paras.
      XLI. Vihollisen linna.
     XLII. Skookumin pantteri.
    XLIII. Sunnuntai salolla.
     XLIV. Kadonnut turkismytty.
      XLV. Hoagin nöyrtyminen.
     XLVI. Hoagia hoitamassa.
    XLVII. Hoagin kotiintulo.
   XLVIII. Rolf opetetaan jälkiä seuraamaan.
     XLIX. Rolf eksyksissä.
        L. Turkiksia kaupalle.
       LI. Van Trumperit saavat vieraita.
      LII. Annetten uusi puku.
     LIII. Matkalla suureen kaupunkiin.
      LIV. Albany.
       LV. Bill pelastetaan.
      LVI. Sairas härkä.
     LVII. Rolf ja Skookum Albanyssa.
    LVIII. Paluumatka Intiani-järvelle.
      LIX. Van Cortlandtin rohdot.
       LX. Van Cortlandtin seikkailu.
      LXI. Rolf Vanilta oppia ottamassa.
     LXII. Lumoruno.
    LXIII. Vanin kunnian pelastus.
     LXIV. Kuvernörin päivälliset.
      LXV. Uikut ja laulava hiiri.
     LXVI. Rolf oppii hiipimään.
    LXVII. Rolf kohtaa erään kanukin.
   LXVIII. Sota.
     LXIX. Ogdensburg.
      LXX. Kirjeiden pelastus.
     LXXI. Sackets Harbour.
    LXXII. Retki maan poikki.
   LXXIII. Rolfin ennätys.
    LXXIV. Van Trumperien luona uudelleen.
      LXV. Tiedusteluretkellä Canadassa.
    LXXVI. Kaksintaistelu.
   LXXVII. Miksi Plattsburg hävitettiin.
  LXXVIII. Huhuja ja tapauksia.
    LXXIX. Mc Glassinin urhotyö.
     LXXX. Verinen Saranac.
    LXXXI. Plattsburgin taistelu.
   LXXXII. Macombin tiedustelijana.
  LXXXIII. Sir George Prevostin jäähyväiset.
   LXXXIV. Rolf paljastaa väijytyksen.
    LXXXV. Sairashuone, vangit, koti.
   LXXXVI. Uusi onnen aika.
  LXXXVII. Kuonab lähtee isiensä luo.
           Viiteselitykset.



TEKIJÄN ESIPUHEESTA.


Olen koettanut tässä kertomuksessa kuvailla muutamia niistä
vaikutuksista, joiden alaisena sata vuotta takaperin Amerikan nuoriso
kasvoi, jotka siitä kehittivät ensiksi hyviä kansalaisia ja sitten
myöhemmin, vaaran aikana, sankareita.

Olen varsinkin kuvannut saloa ja elämää erämetsissä rauhan aikana. Olen
sen tehnyt siinä toivossa, että se kehottaisi nykyistä nuorisoa
lähtemään ylämaittemme vaivalloisille poluille.

Vuosien 1812-14 historialliset tapaukset olen kertonut useiden niitä
käsittelevien historiallisten teosten johdolla. Mutta niiden lisäksi
olen käyttänyt toistakin, personallisempaa lähdettä. Olen matkustellut
Champlain järven seuduissa, joissa sotatapaukset tapahtuivat, johtonani
useita ennen julkaisemattomia käsikirjoituksia, ja olen jäykkäin
rajalaisten lasten suusta kuullut tuosta sodasta ennen tuntemattomia
vaiheita. Kerätessäni täten selvittäviä yksityispiirteitä ja
yksilöllisiä muisteluita ilokseni huomasin, että urhoutta ja
sankarimieltä oli kummallakin puolella, ja samoin hyväntahtoisuutta ja
kohteliaisuutta. Ne historiateokset, mitä siihen aikaan puolella ja
toisella kirjotettiin, jääkööt syrjään. Ne huokuvat aikansa kirjottajain
katalaa vihaa -- taistelevissa eivät eläneet samat tunteet. Ne monet
ritarillisuuden ja kohteliaisuuden piirteet, joista tässä kerron, ovat
tositapauksia, jotka olen asianomaisten jälkeläisten huulilta kuullut.
Kaikki vakuuttivat minulle, että juuri ne todenperäisesti kuvastavat sen
ajan tunteita.

       *       *       *       *       *

Toisena tarkotuksena kertomuksellani on todellisen intianin kuvaaminen,
sekä hyvine että huonoine ominaisuuksineen.

Ne, jotka eivät rotua tunne, epäilemättä ivaten huomauttavat, ettei
laulavaa ja uskonnollista intiania ole olemassakaan. Ne, jotka tuntevat
intianit paremmin, ehkä sanovat: "Miks'ei, mutta olette itäisille
intianeillenne omistanut lauluja ja menoja, jotka kuuluvat Lännen
heimoille ja ovat toisilta ajoilta". Näille minä vastaan:

"Lännen intianit näin lauloivat ja rukoilivat, kuten myönnätte. Mistä
tiedätte, ett'eivät Idän heimot laulaneet ja rukoilleet samalla tavalla?
Niistä vain ei ole säilynyt tietoja, muuta kuin semmoisilta
arvostelijoilta, jotka hurjasti vihasivat heitä ja halveksivat kaikkea
muuta uskontoa kuin omaansa. 'Henkikarkelo-runo' kieltämättä kuului
paljon myöhempään aikaan, mutta se oli puhtaasti intianilainen, ja
yleiseen myönnetään, että Pohjois-Amerikan mantereen kaikki intianit
olivat samaa suurta sukua, ja että heidän tapansa ja käsityksensä olivat
suurin piirtein samat".

"Auringonnousun runo" vielä elää Ojibwa-intianien keskuudessa.
"Wabanaki-runo" on eräästä kokoelmasta, "henkikarkelo-runo" samoin.

                                      _Ernest Thompson Seton._


[Kirjassa olevat alaviitteet on numeroitu, ja ne ovat luettelona kirjan
lopussa. Oikolukijan huom.]

[Kuva: Nousevan päivän laulu.]



I.

Wigwami, joka oli kallion juurella.


Kevätaurinko oli ylenemässä varhaiseen nousuunsa, kun Kuonab astui ulos
suojaisesta wigwamistaan. Hän oli Myanos Sinawan heimoa viimeinen, ja
kallio, jonka juurella hänen wigwaminsa oli, on Asamukin itäpuolella.
Nousten vuoren kukkulalle, seisahtuen sen huipulle pystyn jyrkänteen
partaalle, hän vaieten odotti auringon ensi säteitä merestä
Connecticutin ja Seawanakyn rantain väliltä.

Kun hän oli hiljakseen rukoillut Suurta Henkeä ja rukouksensa päättänyt,
puhkesi meren päältä matalan pilvenpankon takaa kultainen säde ja Kuonab
lauloi nousevalle auringolle omituisen intianilaisen runon, palvoi
koittaneen päivän Jumalaa:

    "Pilven matalan nousija,
    Taivaan korkean palaja.
    Terve! Kunnia!"

Niin hän lauloi, lauloi moneen kertaan ja väräytteli pientä rumpuaan,
kunnes ylevä nousija oli pilvestä selvinnyt ja auringonnousun rusottava
ihme oli tapahtunut. Takaisin wigwamiinsa palasi mies punainen, palasi
kotiinsa, joka lymysi suojaisen kallion kainalossa, ja kätensä pestyään
niinipuisessa kupissa alkoi valmistella yksinkertaista ateriaansa.

Tulella riippui tinattu vaskipata, vettä puolillaan. Veden kiehuessa hän
sekotti siihen moniaan pivollisen maissijauhoja ja makua antaakseen
heitti höysteeksi muutamia simpukoita. Näiden kiehuessa hän otti
sileäreikäisen piilukkopyssynsä, hiipi varovasti sen kallion kielekkeen
päälle, joka suojeli hänen wigwamiaan luodetuulelta, ja haukan silmin
tähyili lampea, jonka korkea majavapato oli paisuttanut Asamuk-puron
pieneen laaksoon.

Lammen pinnalla oli vielä talven jää, mutta lämpöä huokuvain
matalikkojen kohdalla oli jo sulan silmiä, niissä ehkä sorsia. Ei
ensimäistäkään näkynyt, mutta jään reunalla oli pyöreä kappale, jonka
hän, vaikka se olikin etäällä, heti huomatessaan tunsi biisamirotaksi.

Lammen ympäri hiipien intiani olisi helposti päässyt ampumamatkan
päähän, mutta hän palasikin oikopäätä takaisin wigwamiinsa ja vaihtoi
pyssyn esi-isäinsä aseihin, jouseen ja nuoliin ja pitkään kalarihmaan.
Nopeaan hiipien suorinta tietä hän tuota pikaa oli kolmenkymmenen jalan
päässä biisamista, joka yhä nakerteli löytämäänsä juurta. Hän vyyhti
rihman maahan, kiinnitti pään nuoleen, jännitti jousen -- tsipp -- nuoli
lappoi rihman, kierteen toisensa jälkeen, ja iski biisamin. Molskis!
katosi rotta jään alle.

Mutta rihman toinen pää olikin metsämiehen kädessä, hän veti siitä
varovasti, rotta kohosi vedestä näkyviin ja sai kepistä surmaiskun. Jos
hän olisi pyssyllä ampunut, olisi riista mennyt menojaan.

[Kuva: Biisamin pyynnissä.]

Kuonab palasi kotiinsa, söi yksinkertaisen aamiaisensa ja ruokki pienen
suden näköisen keltaisen koiransakin, joka oli majassa nauhalla
sidottuna. Sitten hän varovasti nylki biisamin, viiltäen ensinnä haavan
takapuolen poikki ja kiskoen sitten nahkan tuppeen, niin että se kuonon
kautta kokonaan irtautui. Sitten hän taivutti nahkan sisään oksan, joka
piti sitä pingollaan; vuorokauden kuivettuaan nahka oli valmis
myytäväksi. Ruumiin hän huolellisesti huuhtoi ja ripusti varjoon
kuivamaan, myöhemmin syödäkseen.

Kuonabin näitä puuhatessa kuului metsästä askeleita ja pitkä, raa'an
näköinen mies, punanenä, valkoviiksi, astui esiin pensaikon lehvistä.
Intianin huomatessaan hän seisahtui, karsasteli halveksien huomeneksella
saatua riistaeläintä, ärähti jonkun pilkkasanan "rotansyöjästä" ja astui
sitten wigwamia kohti, arvatenkin sisään katsoakseen. Mutta intianin
hidas, terävä "pysy poissa!" muuttikin hänen mielensä, ja mukisten
jotain "kuparinahkaisesta maankulkurista" hän meni menojaan, poistui
lähimpään taloon päin.



II.

Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.


_Se joka yhä ja alati jaarittelee, puhuu varmasti paljon pötyä, sano'
Si Sylvanne_.


Elettiin "variskuuta", valkoisen miehen maaliskuuta. Ruohokuu oli
tulossa, jo kiitivät mustakaulahanhien nuolijuovat rannikolta
sisämaahan, lentäessään julistaen maahan ilosanomaa, että "nälkäkuu" oli
päättynyt ja kevät tullut, maille asettunut. Kultasiipitikka nakutteli
korkealla kuivaa oksaa, viheriätikka takoi kelopuun runkoa, sepelpyy[1]
vikisi männikössä ja sorsaparvet räpyttävin siivin matkasivat
pesimäsijoilleen. Koko luonto väreili, ihmekö siis, että intianinkin
mieli käkesi ilmaista itsensä ja että hän rummun väreilevällä kalvolla
säesti heimonsa vanhaa laulua?

Mutta sitten hän, ikäänkuin mieleen olisi jotain muistunut, levollisesti
asteli etelää kohti harjun alle, juuri sille kohdalle, mistä se oli
katkennut ja päästänyt puron kulkemaan, astui Stricklandin niityn reunaa
ja sieltä kivimäestä löysi, niinkuin oli aina ennenkin löytänyt,
sinisilmäisen hymyilevän sinivuokon, kevään ensimäisen sulokukkasen! Hän
ei sitä kuitenkaan poiminut, hän istui sen viereen ja vain katseli. Ei
hän hymyillyt, ei laulanut, sanoiksi puhjennut eikä kukkaa nimeltä
maininnut, istui vain sen rinnalla ja katsoi sitä kauan; mutta olikin
hän tullut siihen varta vasten, hyvin tietäen, mitä löytäisi. Kenessä on
sanojaa, ettei sen ihanuus löytänyt hänen sieluunsa?

Hän otti esille piippunsa ja tupakkakukkaronsa, mutta muistikin siitä,
että jotain puuttui, -- kukkaro oli tyhjä. Niinpä hän palasi wigwamiinsa
ja otti ylhäältä, kiikkuvalta hyllyltä, hyvästä varmasta säilöstä koko
nahkarivin, kymmenen pingotettua biisaminnahkaa ja yhden portimonnahkan,
ja lähti sitten kulkemaan polkua, joka kävi metsän kautta etelään päin
laajalle Strickland-niitylle, astui sen poikki ja vielä sen takana
olevan vuorenkin poikki ja saapui Myanoksen pieneen kaupunkiin ja
satamapaikkaan.

    SILAS PECK
    KAUPPA PUOTI

oli maalattu sen oven päälle, jonka hän siellä avasi. Puodissa oli
miestä, naista, myymässä ja ostamassa, mutta intiani seisoi vierastellen
syrjässä, kunnes kaikki olivat ajaneet asiansa ja herra Peck huudahti:
"Ahaa, Kuonab, mitäpä kauppoja sinä aiot tänään tehdä?"

Kuonab otti esille nahkansa. Kauppias katsoi ne tarkkaan ja sanoi:

"Ne ovat liian myöhäisiä priimaksi; en voi luvata muuta kuin seitsemän
senttiä kappaleelta rotista ja seitsemänkymmentäviisi portimosta...
Kaupat tehty".

Intiani kokosi nahkat ikäänkuin "no sitten ei tullut mitään", mutta
Silas kiiruhti sanomaan:

"No olkoon, minä annan rotista kymmenen senttiä".

"Kymmenen senttiä rotista, dollari portimosta, rahassa kaikki, sitten
ostan, mitä tahdon", vastasi intiani.

Silaksen rauhalle oli hyvin tärkeätä, ettei kukaan ostaja hänen
puodistaan kulkenut kadun poikki toisen kilven luo, jossa seisoi:

    SILAS MEAD
    KAUPPA PUOTI

Kauppa, joka nyt oli kohtuullinen, siis tehtiin, ja intiani vei mukanaan
tarpeensa tupakkaa, teetä ja sokeria.

Hänen tiensä piti nyt Myanos joen vartta, siellä kun oli pari
biisamiansaa, vaikka tosin ainaisessa vaarassa, että pojat kokisivat tai
varastaisivat, sillä pojat pitivät jokivartta omana pyyntimaanaan.

Tuntikauden astuttuaan hän tuli Dumpling lammelle ja lähti sieltä kotia
päin oikoiseen metsän kautta. Hän kulki matkalla Mikko Kitteringin
talorähjän ohi. Intiani oli kuullut, että siellä oli myytävänä veres
hirven vuota, ja poikkesi sen vuoksi taloon ostamisen aikomuksin. Mikko
oli juuri tulossa ladostaan, kun hän huomasi intianin. He tunsivat
toisensa ensi silmäykseltä. Kuonabille se riitti, hän kääntyi paikalla
pois. Mutta farmeri muisti, että intiani oli häntä "solvaissut". Kiroten
hän lähti intianin perään "ravistamaan semmoiset tavat hänen
nahkoistaan". Aikomus oli kylläkin selvä, mutta intiani pyörähti äkkiä
ympäri, seisahtui ja katsoi tyynesti Mikkoon.

Jotkut eivät tajua arkuuden ja pelkurimaisuuden eroa, mutta usein he
saavat sen älytä aivan odottamatta. Valkoinen mies nyt tunsi sisällisen
äänen sanovan hänelle: "pidä varasi! tuo punanahka on vaarallinen." Hän
sen vuoksi vain morahti: "mene matkoihisi, taikka lähetän hakemaan
poliisia." Intiani seisoi ja katsoi häneen kylmästi, kunnes farmeri oli
poistunut näkymättömiin, sitten hän itsekin kääntyi pois metsään.

Kittering ei ollut mikään ihailtava mies. Hän väitti ennen olleensa
sotamies. Siltä hän kyllä näyttikin, sillä valkoiset viikset käpertyivät
tulipunaiselle naamalle kuin härän sarvet punaisen nenän kahden puolen,
selvä soturin merkki. Olkapäät olivat korkeat, käynti patsasteleva, ja
lisäksi hänellä oli varasto mitä mehevimpiä kirouksia, jotka olivat
Connecticutissa ihka uusia ja tehosivat aivan merkillisesti. Hän oli
vanhalla iällä nainut vaimon, josta olisi tullut hyvä emäntä, jos se
olisi ollut Mikon talossa mahdollista. Mutta Mikko oli juoppo ja ehdon
tahdon pakotti vaimonsakin oppimaan samoille tavoille, ja seuraukset
olivat surkeat. Lapsia heillä ei ollut, mutta muutama kuukausi sitten he
olivat saaneet hoitoonsa Mikon veljenpojan, viidentoistavuotiaan
nuorukaisen, joka olisi ollut heille kummallekin siunaukseksi, jos häntä
olisi vähänkään kunnollisesti pidetty. Mutta Mikko oli joutunut liian
pitkälle. Rommi oli kokonaan murtanut alkuaan heikon säyseän luonnon.
Alati kerskuen ja uhotellen hän jakoi maailman kahteen osaan,
ylempiinsä, joiden edessä hän mateli, ja alempiinsa, joille hän pieksi
suutaan, haukkuen ja rehennellen halveksittavan heittiön tapaan. Joku
hitunen parempaakin luontoa oli sentään jäänyt hänen poveensa, ja se
pilkisti joskus esiin, kun hän ei ollut humalassa eikä viinan
puutteestakaan villissään; mutta se tapahtui hyvin harvoin. Veljenpoika
onneksi oli perinyt hyvin vähän isän suvun luonnepiirteitä, hän tuli
sekä hengen että ruumiin puolesta äitiinsä, oppineen papin tyttäreen,
joka oli saanut mitä parhaan kasvatuksen kodissaan, vaikka olikin
perinnöttömänä maailmalle joutunut.

Äidin hengenlahjat ja omituisuudet olivat sitä laatua, että hänet ehkä
olisi sata vuotta aikaisemmin noitana poltettu, viidenkymmenen vuoden
päästä sitä vastoin julistettu profeetaksi. Mutta hän ei kohonnut
kummankaan aallon harjalle, hänen osansa oli vaipua niiden väliin. Ei
hänen osakseen tullut noidan kuolema sen enempää kuin profeetankaan
kunniaseppele, hänestä tuli kylän kiusa.

Raamattu oli hänen turvansa, ja sehän oli hyvä, mutta hän kiintyi siinä
vääriin kohtiin. Sen sijaan että hän olisi suurennellut semmoisien
tuomiota, jotka eivät totuutta seuraa (kylän ymmärryksen mukaan), hän
tyytyi puolinaisuuteen: "Ne jotka eivät ole minua vastaan, ovat minun
kanssani", ja "lempeä sydän on Hänen valittujensa merkki." Ja sitten hän
lopuksi, ja todella isänsä hengessä, sanoi: "Joka totuudessa tointaa ja
luulee sillä Jumalaa palvelevansa, hän myös Jumalaa palvelee."

Hänen kohtalonsa oli sillä ratkaistu, ja kaikki, jotka näkivät hänen
silmäinsä palon, poskiensa kuopat ja litistyneen rintansa ja kuulivat
hänen yskänsä, pitivät sitä Jumalan rangaistuksena pilkkaajalleen ja
pudistivat ymmärtävinä päätään, kun hänen hetkensä tuli.

Niin jäi Rolf yksin elämään. Tavallisen kansakoulukasvatuksen hän oli
saanut, raamatun hän tunsi kauttaaltaan, "Robinpoika Crusoen" niinikään,
hän oli perinyt häälyvän käsityksen siitä, että Jumala on kaikkialla
läsnä, ynnä syvän epäluottamuksen niitä kohtaan, jotka sallimus oli
hänelle kanssaihmisiksi antanut.

Samana päivänä, jona vaatimattomat hautajaiset olivat, hän lähti
Reddingin kylästä astumaan tuntematonta tietä tuntemattomaan etelään,
jossa hänen melkein tuntemattomalla sedällään oli talo ja ehkä häntä
varten kotikin.

Viisitoista mailia[2] ensi päivänä, yötä ladossa, seuraavana päivänä
viisikolmatta; Rolf oli löytänyt tulevan kotinsa.

"Käy sisään, poikani," sanoi setä melkeinpä ystävällisesti, sillä poika
onneksi sattui tulemaan semmoisella lyhyellä väliajalla, jolloin setä
oli hyvällä tuulella. Mutta onhan sitäpaitsi roteva viisitoistavuotias
nuorukainen aina taloon tervetullut, kun hänestä voi toivoa työn apua.



III.

Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.


Prue täti, teräväsilmä, punanenä, pysyi alussa vieraampana, mutta kun
Rolf oli oppinut ruokkimaan siat, kanat, vasikat, lypsämään lehmän ja
vielä saanut niskoilleen monta muutakin tointa, jotka hän oli jo lapsena
oppinut, niin tädin arkailut väleen katosivat. Kyllä Rolfille sitten
karttui töitä. Syrjäinen olisi voinut ihmetellä, malttoiko täti säästää
itselleen mitään; mutta Rolf oli tottunut työtä tekemään. Uupumatta hän
ahersi, teki parhaansa, mutta sai piankin kokea, ettei paraskaan saanut
kiitosta, parhaintain torjui kurituksen. Yhä harvemmin alkoi setä saada
hyväntahtoisuuden puuskauksia. Täti oli juoppo äkäpussi, ja pian Rolf
muisteli kuin onnellisia nuoruuden aikoja niitä puutteen ja kurjuuden
aikoja, jotka hän oli äitinsä keralla elänyt.

Tavallisesti hän oli iltasella liian uupunut ja aamusella uninen
viitsiäkseen rukoilla, ja vähitellen hän herkesi pitämästä sitä
jokapäiväisenä tapanaan. Kuta enemmän hän omaistensa elämää näki, sitä
enemmän pahuutta siitä paljastui; mutta siitä huolimatta häntä
pöyristytti, kun hän eräänä päivänä huomasi, että kanat, jotka setä oli
edellisenä yönä tuonut kotiin, olikin tuotu ilman oikean omistajan
tietoa ja suostumusta. Mikko teki leikiksi koko asian ja viittaili
siihen suuntaan, että Rolfinkin "hyvin pian täytyi yötyöhön oppia." Tämä
oli monesta asiasta vain yksi osottamaan, kuinka huonon kodin orpo oli
saanut.

Urhea setä ei vain alussa tiennyt, oliko hänen hiljainen veljenpoikansa
väkevämpi, jota piti pelätä, vaiko heikompi, jota piti pelottaa; mutta
kun poika ei vastustellut, niin Mikon rohkeus kasvoi, eikä iskuja sitten
säästetty. Mutta tuskinpa Mikon iskut sentään olivat vaikeammat kestää
kuin tädin ainaiset moitteet ja torumiset. Ihmekö se, että äidin hyvät
opetukset vähitellen alkoivat haihtua tässä jokapäiväisessä
kiirastulessa.

Rolfilla ei ollut tilaisuutta etsiä ystäviä kylältä, mutta sattuma antoi
hänelle ystävän.

Eräänä kevätaamuna ennen auringonnousua hän tapansa mukaan lähti lehmää
laitumelta hakemaan ja näki metsässä ihmeekseen oudon miehen, joka
viittasi häntä luokseen. Astuessaan lähemmäksi Rolf näki kookkaan
tummaihoisen miehen, jonka suorissa mustissa hiuksissa oli jo
harmaitakin karvoja joukossa -- vieras epäilemättä oli intiani. Hän
kohotti pussiaan ja sanoi: "Ajoin pesukarhun koloon. Pidä pussia kolon
suulla, minä sohin pesukarhun pussiin." Rolf mielihyvin otti pussin ja
piti sitä kolon suulla, intiani kiipesi puuhun, jossa ontelon yläpää
oli, ja alkoi sohia siihen pitkällä kepillä, kunnes puun sisästä äkkiä
alkoi kuulua rapinaa ja samalla Rolfin pussi putkahti aivan pullolleen
ja kävi sangen raskaaksi. Rolf riemuiten sulki suun. Intiani hymähti
hiukan ja laskeutui sitten maahan.

"Mitä aiot sillä tehdä?" kysyi Rolf.

"Opettaa koiran pesukarhua ajamaan," vastasi intiani.

"Missä?"

Intiani viittasi Asamukin lampea kohti.

"Sinäkö olet se laulava intiani, joka elää Abin kallion juurella?"

"Ugh![3] Taitavat siksi sanoa. Kuonab on nimeni."

"Odota tunti, niin minä tulen auttamaan," ehdotti Rolf tarkemmin
ajattelematta, sillä metsämiehen into oli hänessä voimallinen.

Intiani nyökkäsi päätään. "Huhua kolmasti, ellet löydä." Pussin
pesukarhuineen hän pisti kepin nenään ja nosti sen olalleen, kuitenkin
niin, että se oli riittävän matkan päässä selästä. Rolf lähti viemään
lehmää kotiin.

Oli ollut hetken päähänpisto hänen lupauksensa tulla, mutta nyt kotona
asiaa mietittyään hän huomasi sen vaikeudet. Moneen laatuun hän mietti,
niillä verukkeella voisi poistua talosta; lopulta hän turvautui
järkimiesten vanhaan viisauteen: "Kun et tiedä, ole tietämättä." Ja
myös: "Kun ei ympäri, niin ylitse."

Ruokittuaan hevoset, siivottuaan tallin, lehmän lypsettyään, siat,
kanat, vasikan syötettyään, hevoset suittuaan, puita pilkottuaan ja
puuvajaan kannettuaan, lampaat ulos ajettuaan, valjastettuaan hevoset
vankkurien eteen, kaadettuaan maidon kerma-astioihin, pantuaan viljaa
likoomaan, talousveitsen tahkottuaan, autettuaan aamiaisen jälkipesussa,
korjattuaan liisteaidan, tuotuaan perunoita perunakuopasta, kaiken aikaa
kuunnellen tätinsä tuskastuttavaa haukkumista ja mokotusta, hän lähti
viemään lehmää metsäpalstalle ja päätti yrmeissään palata vasta kun
halutti.



IV.

Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.


Ei yksi tunti, vaan lähes kolme tuntia sai kuluneeksi, ennenkuin Rolf
oli sillä lammella, jota Piipunvarren lammeksi sanottiin. Hän oli siellä
ensi kertaa, mutta kolmesti lyhyeen huikattuaan, niinkuin sovittu oli,
hän sai vastauksen ja oppaan. Kuonab seisoi korkealla kalliolla. Rolfin
sinne päästyä hän kulki edellä alas wigwamiin, joka oli kallion
eteläpuolella. Se oli kuin tulo uuteen elämään. Reddingissä olivat monet
heidän vanhoista naapureistaan olleet metsästäjiä, jotka tunsivat villit
intianit ja olivat hänelle kertoneet ihmeitä punanahkain metsätiedoista.
Kerran tai kahdesti Rolf oli nähnyt kuljeskelevia intianeja, jotka
olivat hänen kotikyläänsä poikenneet, ja kammoten huomannut heidän
törkeän likaisuutensa. Mutta tämä intiani oli toisenlainen, vaikkapa ei
semmoinen sankari, joista juttukirjoissa kerrotaan. Vaatetus oli kuin
köyhän farmerin, päähinettä ja jalkoja lukuunottamatta. Pää oli paljas,
jalassa oli monivärisillä helmillä kirjaillut mokkasinit. Wigwami oli
kankaasta, mutta siihen oli maalattu monias pyhä vertauskuva. Tulella
kiikkuva pata oli tinattua vaskea, samaa mallia, jota Englannissa oli jo
kauan intianeille tehty, mutta pienemmät talousastiat olivat
koivuntuohesta ja niinestä. Pyssy ja metsästyspuukko olivat valkoisen
miehen tekoa, mutta jousi, nuolet, lumikengät, rumpu ja sulitettu
pyssynhuotra intianin, metsän omista aineista valmistetut.

Intiani vei Rolfin wigwamiinsa. Koiranpenikka murisi vihaisesti, kun
haistoi vihatun valkoisen miehen. Kuonab napautti penikkaa päähän, joka
intianiksi merkitsi, että "ei hätää mitään, oikeita miehiä", irrotti
sitten nuoran ja talutti koiran ulos. "Otappa tuo", sanoi intiani ja
osotti pussia, joka riippui kepissä kahden puun välissä. Koira haisteli
epäillen laukkuun päin ja morahteli, mutta sitä ei laskettu lähemmä.
Rolf koetti päästä koiran ystäväksi, mutta se ei menestynyt, ja Kuonab
sanoi: "Parempi antaa Skookumin[4] olla. Se rupeaa ystäväksi, kun sen
aika tulee, -- ehk'ei milloinkaan".

Molemmat metsämiehet lähtivät nyt astumaan avointa niittyä kohti, joka
oli etelään päin parin kolmensadan askeleen päässä. Pesukarhu
pudistettiin pois pussista ja koiraa pidätettiin, kunnes otus oli
toipunut hämmästyksestään ja alkanut juosta. Sitten koira päästettiin
irti ja usutettiin pesukarhun perään. Hirveästi haukkuen penikka
hyökkäsi pesukarhun kimppuun, mutta saikin näykkäyksen ja ponnahti
uikuttaen takaisin. Pesukarhu juoksi, minkä pääsi, koira ja metsämiehet
jäljessä seuraten. Se taas saavutettiin, kääntyi ympäri vihaisesti
äristen ja antoi koiralle uuden läksytyksen. Juosten, koukkuja hyppien
ja aina väliin tappelemaan kääntyen pesukarhu pääsi metsään ja kääntyi
siellä päin lyhyen paksun puun alla. Ajettuaan vielä kerran koiran
takaisin se nopeaan kiipesi oksien sekaan. Metsästäjät koettivat joka
tavalla usuttaa koiraa, kunnes se hyppi ilmaan, koetti kiivetä puuhun ja
haukkui vallan raivoissaan. Juuri niin sen pitikin. Skookum oli saanut
ensi opetuksensa, se ymmärsi nyt, että sen tuli ajaa tuon hajuista isoa
otusta ja sitten haukkua puuhun, johon se oli kiivennyt.

Kuonab, haarukkakeppi ja silmukkanauha aseenaan, nousi nyt puuhun.
Suurella vaivalla hän sai silmukan pesukarhun kaulaan ja sitten,
kylläkin pahoin pidellen, eläimen alas raastetuksi, pussiin
keinotelluksi ja takaisin majaan kannetuksi ja sidotuksi vastaisia
opetuskokeita varten. Pari kolme kertaa se vielä oli puuhun ajettava,
sitten päästettävä näkyvistä menemään, jotta koiran täytyi se jäljistä
löytää, ja viimeksi otus oli jälkiä myöden löydettävä, puuhun ajettava
ja siitä putoamaan ammuttava, niin että koiralle jäi vialle ammutun
otuksen tappamisen ilo ja palkaksi juhla-ateria pesukarhun lihaa. Mutta
loppuleikistä ei sitten tullutkaan mitään, sillä pesukarhu saikin sitä
edellisenä yönä irti keinotelluksi, eikä sen paikalla aamulla ollut
muuta kuin tyhjä kaulapanta ja joutilaat kahleet.

Tämä kaikki oli kuitenkin vasta tulossa. Rolf oli kiihkoissaan kaikesta
mitä hän oli sinä päivänä nähnyt. Metsämiehen vaisto oli hänessä
herännyt. Se ei ollutkaan niin tylyä eikä julmaa, että olisi
vastenmielisyyttä herättänyt; koira vain oli kärsinyt, mutta se
puolestaan oli ihastuksissaan. Koko seikkailu oli niin täsmälleen
nuorukaisen mielen mukaan, että hän oli aivan haltioissaan ja vain
ajatteli, että koskahan oli tuleva se todellinen pesukarhun ajo, kun
koira oli täysin oppinut. Tämä tapaus oli niin kokonaan toista kuin se
kehno elämä, jonka hän oli tunti sitten jättänyt, että hän oli kuin
lumottu. Pesukarhun paljas eläinhajukin sai hänen suonensa syhymään.
Silmissä hehkui kiihkoliekki. Hän oli niin kiintynyt ajoon, ettei
sattunutkaan huomaamaan erästä syrjäistä, jonka ajon meteli oli paikalle
houkutellut; mutta koirapa huomasi. Äkillinen kova äläkkä käänsi kaiken
huomion vieraaseen, joka seisoi kalliolla kodan takana. Rolfin sedän
pöhöttyneet kasvot ja valkoiset viikset, kuka olisi niistä erehtynyt.

"Vai sinä kylän kulkuri! Vai täällä sinä aikasi menetät. Kyllä minä
opetan."

Koira oli sidottu, intiani näytti rauhalliselta, Rolf nololta, niinpä
paisui sedän rohkeus sitä suuremmaksi. Hän oli ollut hevosineen metsällä
ei kaukana siitä ja pitkäsiima ruoska oli hänen kädessään. Minutin parin
kuluttua siiman pää kiertyi kuin tulikieli Rolfin säärien ympäri. Poika
parkasi ja lähti juoksuun, mutta mies seurasi käytellen vimmatusti
ruoskaansa. Intiani, joka luuli häntä Rolfin isäksi, ihmetteli mokomaa
isän hellyyttä, mutta ei sanonut mitään, sillä neljäs käsky on
wigwamissa suuri. Rolf sai vältetyksi muutamia julmia iskuja, mutta tuli
sitten ahdistetuksi kallionkoloon. Ruoskan siima sattui hänen kasvojensa
poikki kuin punahehkuva rautalanka.

"Nyt minä sain sinut!" rähähti ilkimys.

Rolfin otti epätoivo. Hän koppasi maasta kaksi isoa kiveä ja sinkautti
toisen kamalassa totuudessa setänsä päätä kohti. Mikko ajoissa väisti,
mutta toinen, joka lensi alemma, sattui hänen reiteensä. Mikko karjui
tuskasta. Rolf kaappasi äkkiä enemmän kiviä ja kiljasi: "Tulkaa vielä
askelkaan, niin minä tapan!"

Tuo sinipunakka naama silloin muuttui melkein tuhkan karvaiseksi. Sen
omistaja purki sisuaan sanattomaan raivoon. Hän "tiesi, että intiani se
oli Rolfin opettanut. Kyllä intiani vielä saa nähdä", ja möräten,
sadatellen, vihaa kiehuen se harmaapää syntinen liikkasi kuormattujen
vankkuriensa luo.



V.

Hyvästi Mikko setä.


_Sillä neuvo tulee yöllä, ja päivä on toimen aika; mutta hämyssä, kun ei
ole päivä eikä pimeä, silloin on aika lymytä._


Rolf oli tullut tietämään edes sen, että hänen setänsä oli pelkuri.
Mutta hän myös tiesi olleensa itse väärässä, koska oli laiminlyönyt
työnsä, ja hän päätti oikopäätä palata takaisin, tuli mitä tuli. Siihen
torumisen myrskyyn, joka häntä kotona odotti, hän ei vastannut juuri
mitään. Hän olisi tuntenut pettymystä, ellei sitä olisi tullut. Hän oli
tottunut siihen; hän tunsi taas olevansa kotonaan. Hän teki kovasti
työtä, eikä puhunut mitään.

Mikko palasi kotiin vasta myöhään yöllä. Hän oli sen päivää vedättänyt
Hortonille puita, siitä syystä hän sattuikin olemaan lähellä Kuonabia.
Mutta tie kulki kapakan ohi, ja kotiin tullessaan hän oli niin
pehmoisena, ettei voinut muuta kuin vähän mörätä.

Seuraavana päivänä oli ilmassa ukkosen uhkaa. Rolf kuuli setänsä
kiroovan "tuota kiittämätöntä penikkaa -- tehneekö suolan edestä työtä."
Mutta sen enempää ei sanottu, ei tehty. Kahteen päivään ei täti
kertaakaan lyönyt häntä. Kolmantena yönä Mikko katosi. Sitä seuraavana
hän palasi, mies seurassaan. Heillä oli kopallinen kanoja ja Rolfia
käskettiin pysymään poissa "tuosta pienestä navetasta".

Kaiken aamua hän tottelikin, mutta sopivassa tilassa hän kurkisti sinne
heinäparvelta ja näki kauniin hevosen. Seuraavana aamuna "pieni navetta"
taas oli auki ja tyhjä niinkuin ennenkin.

Sinä yönä tällä arvon parilla oli lystit muutamien vieraitten keralla,
joita Rolf ei tuntenut. Valveilla maaten, miesten juominkia kuunnellen
hän kuuli monta katkonaista viittausta, joita hän ei ymmärtänyt, ja
toisia, joiden merkityksen hän saattoi arvata: "Yötyö aina kannattaa
paremmin kuin päivätyö," j.n.e. Sitten hän kuuli oman nimensä ja äänen:
"Mennään nyt ja tehdään selvät hänen kanssaan." Juopunut joukko aikoi
tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa vanhan roiston yllytyksestä, se
oli selvää, mikä tuuma lie muutoin ollutkin. Hän kuuli heidän
kompuroivan ja kompastelevan portaissa. Hän kuuli: "Anna minulle tuo
ruoska," ja tiesi olevansa vaarassa, ehkä hengen vaarassa, sillä he
olivat viskihumalasta villinä. Rolf nousi äkkiä, salpasi oven, kääri
kokoon vanhan mattoryysyn ja pani sen vuoteeseen. Sitten hän keräsi
vaatteensa käsivarrelleen, avasi akkunan ja laski itsensä alas niin
pitkälle, että vain pää oli akkunalautaa ylempänä, ja tapasi jalalleen
lepopaikan. Niin hän odotti. Portaista kuului räyhääjäin läähätys,
sitten koetettiin ovea aukaista; mukistiin, mitä lienee mukistu; sitten
ovi murrettiin auki ja sisään hyökkäsi pari, tai ehkä kolme henkeä. Rolf
ei tarkkaan nähnyt, oli siksi pimeä, mutta hän tiesi, että setä oli
joukossa. Ruoskalla ja seipäillä he kävivät mattokäärön kimppuun sillä
tavalla, että hänen luunsa olisivat murtuneet ja muu ruumis
muodottomaksi muokkaantunut, jos hän olisi ollut sen paikalla. Miehet
nauroivat ja pitivät sitä pilana, mutta Rolf oli nähnyt tarpeeksi. Hän
päästi itsensä maahan ja juoksi pois, hyvin käsittäen, että ne olivat
hänen hyvästinsä.

Mutta minne? Kuinka luonnostaan hänen askeleensa kääntyivät pohjoista
kohti Reddingiin päin, ainoaan toiseen paikkaan, minkä hän tunsi. Mutta
ei hän ollut mailiakaan kulkenut, ennenkuin pysähtyi. Kuului
pesukarhu-koiran haukkumista metsistä, jotka olivat lännessä Asamukin
jokivarressa. Sitä kohti hän alkoi astua. Koiran kuuleminen on yksi
asia, metsämiehen löytäminen toinen; mutta viimein ne lähenivät. Rolf
huikkasi kolme kertaa ja Kuonab vastasi.

"Siitä joukosta minä sain tarpeeni," sanoi poika, "koettivat tappaa
minut tänä yönä. Onko teidän wigwamissanne minullekin tilaa pariksi
päiväksi?"

"Ugh, tule," sanoi intiani.

Se yö oli ensimäinen, jonka Rolf nukkui wigwamin ulkoilmassa. Hän nukkui
myöhään, eikä tiennyt maailmasta mitään, ennenkuin Kuonab kutsui häntä
aamiaiselle.



VI.

Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.


Rolf luuli, että Mikko piankin saisi tietää hänen piilopaikkansa ja
muutaman päivän päästä tulisi poliisin kanssa vaatimaan takaisin
karannutta holhottiaan. Mutta kokonainen viikko kului ja Kuonab,
Myanoksessa käydessään, oli kuullut ensiksikin, että Rolfin oli nähty
kulkevan Dumplingin lammen tietä pohjoista kohti ja että hänen arveltiin
nyt olevan Reddingissä; toiseksi, että Mikko Kittering oli tyrmässä
syytettynä hevosen varkaudesta ja että hän varmaan saisi pitkän
rangaistuksen; kolmanneksi, että hänen vaimonsa oli palannut Norwalkiin
sukulaistensa luo ja että talossa oli vierasta väkeä.

Kaikki muut ovet olivat nyt suljetut, ja joka kuluva päivä osotti yhä
selvemmin, että Rolf ja Kuonab jäisivät yhteen. Kuka poika ei olisi
siitä ajatuksesta riemastunut? Täällä oli vapaus raa'asta sorrosta, joka
uhkasi musertaa hänen nuoren elämänsä, täällä toteutumassa metsäelämän
ihanne, saamassa tyydytystä kaikki ne metsämiehen vaistot, jotka
vuosikausia olivat hänen sydämessään kyteneet ja tuosta ainokaisesta
repaleisesta "Robinpoika Crusoesta" saaneet ravintoa. Se hyppäys oli
hyppäys, mutta niinkuin kotkan, joka kahleistaan vapautettuna vuoriston
kalliolta syöksyy vuoriston tuulen kannettavaksi.

Tuon onnenkohtaloisen pesukarhunajo-päivän muisto oli jäljestäpäin syvä
ja pysyvä. Ei koskaan hän tuntenut pesukarhun hajua sen palaamatta;
niistä monista pahoista seikoista huolimatta se oli ilon haju.

"Minne menette, Kuonab?" hän eräänä aamuna kysyi, nähdessään intianin
nousevan päivän koittaessa ja runorumpuaan tulen edessä lämmiteltyään
lähtevän ulos se mukanaan. Kuonab osotti kallionkärkeä, ja ensi kerran
kuuli Rolf nyt päivännousun laulun. Myöhemmin hän kuuli intianin
laulavan "hyvän metsästyksen runon" ja toisen runon, "kun hänen
sydämensä oli paha." Ne olivat rukouksia tai ylistyksiä Suurelle
hengelle eli Suurelle isälle, ja Rolf siitä sai miehestä punaisesta
aivan uuden käsityksen ja joutui itse mielestään hämmästyttävään valoon.
Tässä intiani, jota kaikki pitivät auttamattomana pakanana, rukoili
Jumalalta johtoa joka elämän askeleellaan, jota vastoin hän, jota
pidettiin kristittynä, ei ollut moneen kuukauteen säännöllisesti
rukoillut, -- olipa vähällä unhottaa senkin, millä tavalla.

Mutta yksi uskonnollinen tapa kuitenkin oli, jota Rolf ei milloinkaan
unohtanut -- se oli sapatin pyhittäminen, ja sinä päivänä hän joka
viikko kuinka sopi rukoili lyhyen, äitinsä opettaman rukouksen. Hän
karttoi semmoisina hetkinä seuraa eikä semmoisista hommista mitään
puhunut. Jota vastoin Kuonab ei hartauden harjotuksiaan salannut, sen
enempää kuin niitä julistikaan, ja vasta monen sunnuntain kuluttua
Kuonab huomautti:

"Tuleeko sinun Jumalasi vain yhtenä viikon päivänä? Hiipiikö hän sisään
pimeän tultua? Miksi hän häpeää, koska sinä vain kuiskaat hänelle? Minun
on täällä alati. Voin aina tavata hänet laulullani; joka päivä on minun
sunnuntaini."

Hänen äskeisen elämänsä pahat muistot himmenivät nopeaan ja uuden ilot
karttuivat. Rolf pian huomasi, että vaikka voidaankin puhua karkaistusta
metsäläisestä, niin ei kukaan intiani etsi rasituksia. Hän tekee, mitä
suinkin taitaa, jotta elämä olisi hauskaa, eikä hän ole mistään tarkempi
kuin vuoteensa mukavuudesta. Kesti-isäntänsä johdolla Rolf toisena
päivänä alkoi rakentaa itselleen omaa vuodetta. Leikattiin kaksi kankea,
kumpikin neljää tuumaa vahva ja kolmea jalkaa pitkä. Kankien päihin
tehtiin lovet ja loviin sovitettiin kuutta jalkaa pitkät vankat salot.
Sitten leikattiin noin seitsemänkymmentäviisi suoraa pajukeppiä, joista
pajunkuorella punottiin kolmea jalkaa leveä ja kuutta jalkaa pitkä
sälematto. Kun tämä oli salkoihin kiinnitetty, oli jousipatja valmis.
Sille levitettiin pari peittoa ja niin oli Rolfilla erinomaisen mukava,
kuiva ja lämmin vuode, joka oli maasta koholla. Paitsi tavallista
peitettä oli kummassakin vuoteessa tiivis kastepeite, joka suojeli
täydelleen, vaikka ulkona myrsky olisi kuinka raivonnut. Metsän
puhtaassa raikkaassa yöilmassa nukkuminen, sen hengittäminen ei ollut
vähääkään rasittavaa, vaan se oli uusi nautinto.

"Ruohokuu" -- huhtikuu -- oli mennyt ja "laulukuu" pikkulintulaumoineen
oli kasvamassa, ja yksi Rolfin aikaisia huomioita oli, että monet niistä
mieluummin laulavat yöllä. Yhä ja yhä kantoi lauluvarpusen[5] tuttu ääni
Asamukin tummalta rannalta, taikka liversi kenttävarpunen, toisinaan
korea "aunakeu'kin" ketripuun latvasta, sepelpyy pyristeli ylämetsässä,
ja öisin "mukkavis", sävelikäs kehrääjälintu, uupumatta lauloi, ja
lukemattomat pienet sammakot, "kevätvikisijät", ääntelivät, ja ilmasta
kuului omituista liverrykseen päättyvää "piint, piint", jonka Kuonab
ilmotti suolinnun lemmensoitoksi -- linnun, jolla oli viuhkapyrstö ja
pitkä pehmeä nokka, ynnä silmät kuin kauriilla.

"Heinäkurppaako tarkotatte?"

"Ugh, sehän se nimi on. Me sanomme sitä 'pahdashkaanjaksi'."

Kuun kadotessa tuli uusia laulajia, mukana montakin satakieltä. Niityn
reunasta matalasta pensaasta kuului täyden kuun aikana keltarintarastaan
suloista, vaikka hajanaista soittelua. Tuon tuostakin metsässä kajahti
hurja säveltulva, joka näytti tulevan tähdistä. Rolf tunsi omituisen
värähdyksen sydämessään sitä kuunnellessaan ja kurkussa nieletystä.

"Mikä se on, Kuonab?"

Intiaani pudisti päätään. Vasta kun se oli päättynyt, hän sanoi: "Se on
jonkun salalaulua, en ole häntä koskaan nähnyt."

Kului pitkä aika äänettömyydessä. Poika sitten alkoi: "Ei täällä ole
nykyisin enää kunnollisia metsästysmaita, Kuonab. Miks'et lähde pohjan
puolen metsiin, siellä on riistaa vaikka kuinka paljon?"

Intiaani lyhyeen pudisti päätään ja sanoi sitten, ikäänkuin enemmät
puheet katkaistakseen: "Ota kastepeittosi, tuuli on meressä tänä yönä."

Hän vaikeni. Kumpikin katsoi jonkun aikaa tuleen. Sitten Rolf tunsi
jotain kosteata ja kylmää pistettävän kouraansa. Se oli Skookumin kuono.
Vihdoinkin oli pikku koira päättänyt ruveta valkoisen pojan ystäväksi.



VII.

Muiston harppu ja intianin rumpu.


Kuonabin tapana oli aamulla varhain kasteen aikana lämmittää tulen
ääressä rumpuaan virittääkseen sen. Kosteina päivinä kalvo oli niin
löyhtynyt, että sidesuoniakin täytyi kiristää. Mutta eräänä päivänä, kun
suonet oli jännitetty ja kalvo lämmitetty, se äänsi niin kimakasti, että
Rolf kääntyi kysymään, ja räiskis kalvo ratkesi halki.

"Se olikin vanha; teen uuden", virkkoi omistaja, ei muuta.

Rolf sai samana aamuna nähdä, kuinka se rakennettiin. Neljän tuuman
vahvuisesta hikkorivesasta katkaistiin kuuden jalan pituinen kappale ja
tämä sitten vuoltiin siten, että siitä tuli kolmea tuumaa leveä,
keskeltä yhtä tuumaa vahva sälkö, syrjiltä ohut, toinen puoli latuska,
toinen pyöristetty. Sälkö sitten taivutettiin suureksi vanteeksi, niin
että latuska puoli tuli sisään päin, vannetta pehmitettiin kuumassa
höyryssä ja vedessä, ettei se katkennut, jonka jälkeen sitä vähitellen
supistettiin, kunnes silmukka oli viittätoista tuumaa läpi mitaten. Päät
vuoltiin ohuiksi ja sidottiin päällekkäin raa'asta vuodasta leikatuilla
nauhoilla, jotka oli vedessä pehmitetty.

Parkitsemattomasta valkohäntähirven nahkasta tulee paras rumpukalvo,
mutta kun sitä ei ollut, niin Kuonab otti varastoistaan kallion alta
vanhan vasikannahkan. Se sai olla yön lammessa likoamassa, jonka jälkeen
karvapuolelle ripotettiin sammuttamatonta kalkkia ja valeltiin vettä.
Seuraavana aamuna karva lähti helposti kaapimalla. Kun sitten kaikki
rasva ja irtaimet säikeet oli vuodasta poistettu, asetettiin vanne sen
päälle ja vuodasta leikattiin pyöreä kappale, joka oli vannetta joka
puolelta noin viittä tuumaa leveämpi. Tämän reunan läpi pujoteltiin
vankka raa'asta nahkasta leikattu nauha, jota sitten kiristettiin kuin
kurenauhaa, kun nahkan reunat oli taivutettu vanteen yli. Sitten
jännitettiin rummun taustan poikki neljästä kohdasta piukat kielet, niin
että ne keskeltä kulkivat toistensa poikki ja syntyi kahdeksan puolaa.
Näitten ylitse ja alitse jännitettiin keskelle vielä viimeinen kieli,
jolla kalvoa voitiin jännittää niin paljon kuin haluttiin. Kun se oli
kuivanut, niin se olikin hyvin kireällä, ja raaka nahka kovettuessaan
sai melkein metallisen soinnun.

Rolf tunsi omituisen mielenliikutuksen, kun intiani sitä peukaloi. Mikä
hänen luonteessaan siihen vastasi? Hän ei tiennyt sen enempää kuin joku
sotamieskään tai pelastusarmeijalainen, mikä ihmeen voima ison rummun
kalvossa on, kun se saa sielunkin väreilemään. Mutta voima siinä on,
eivätkä viisaat takerru syytä kummeksumaan, vaan käyttävät sen tehoa
kukin tarkoituksiaan varten, kuningas, joka vallitsee armeijaa,
saarnamies, joka johtaa pelastusarmeijaa, ja loitsija, joka tahtoo
hallita miehen punaisen kohtaloita.

Kuonab vihdoin lauloi laulunsa entisistä ajoista, kun hänen kansansa,
Wabanakit, päivännousun miehet, tulivat länteen tiensä taistellen,
kunnes omistivat kaiken maan aina suureen Shatemukiin saakka, jota
valkoiset sanovat Hudsoniksi. Ja laulaessaan hän herätteli muistoaan,
kunnes se avasi hänen sydämensä. Intiani sai vaiteliaisuuden maineen
siitä, miten hän joissakin tiloissa käyttäytyi. Muukalaisia kohtaan
intianit ovat vaiteliaita, umpimielisiä ja arkoja. Mutta keskenään he
ovat niinkuin muutkin ihmiset, toiset hyvinkin puheliaita. Ja Rolf
huomasi, että harvasanainen Kuonabkin saattoi wigwamin kodikkaisuudessa
puhua hyvinkin avomielisesti, kun oikeata kieltä oli kosketeltu juuri
oikealla tavalla.

Wabanakin laulu sai Rolfin kysymään: "Asuiko teidän sukunne aina
täällä?" Ja sitten hän kappale kappaleelta sai kuulla hänen kansansa
kohtalon.

Kauan ennen valkoisen miehen tuloa Sinavat voittivat tämän maan ja
omistivat sen Kuinnuhtekutista Shatemukiin saakka. Mutta sitten tulivat
valkoiset, Manhattanista hollantilaisia ja Massachusettsista
englantilaisia. Ensin he solmivat liittoja, sitten he keskellä rauhaa
kokosivat sotajoukon ja hyväkseen käyttäen aselepoa ja sydäntalven
juhlaa, jota kaikki heimot olivat tulleet viettämään valleilla
ympäröityyn Petukuapenin kaupunkiin, piirittivät sotaväellään koko
kaupungin, sytyttivät talot palamaan ja teurastivat niiden asukkaat
lumikinoksiin kuin karjan, heidän yrittäessään paeta palavista taloista.

"Tuolla oli isäini suuri kylä", ja intiani osotti kädellään tasaista
paikkaa, joka näkyi neljännesmailin päässä, Stricklandin niityn ja
vuorenselänteen välillä. "Tuolla oli mahtavan Amogeronen talo. Hän oli
niin rehellinen, että luuli kaikkien muittenkin ihmisten olevan
rehellisiä, siis hän luotti valkoisiinkin. Tuo pohjoisesta tuleva tie
oli mokkasinipolku, ja siinä paikassa, jossa se haarautuu Cos Cobiin ja
Myanokseen, juoksi sillä sinä yönä nilkkaan saakka verta. Tuolta
matalalta mäeltä tänne saakka lumi oli ruumiita mustanaan."

"Niin, montako sai surmansa? Tuhatkunta, enimmäkseen vaimoja ja lapsia.
Montako hyökkääjistä kaatui? Ei ainoatakaan. Kuinka olisi kaatunutkaan?
Olihan se rauhan aika. Meikäläiset eivät tienneet mitään -- olivat ilman
pyssyjä. Vihollinen oli väijytyksessä."

"Urhoollinen Mayn Mayano vain pääsi pakoon, sama joka oli katkerasti
vastustanut päällikköä, kun rauha tehtiin, Taisteleva Sagamori, siksi
englantilaiset häntä sanoivat. Hänelle oli nyt kaikki julki sotaa.
Monta, monen monta päänahkaa hän otti. Hän ei koskaan pelännyt
kahdenkertaistakaan joukkoa, ja hän voitti ja voitti, kunnes kävi
varomattomaksi. 'Yksi intiani sagamori on parempi kuin kolme valkoista',
hän ylpeästi kehui ja osotti sen jos kuinka monta kertaa todeksi. Mutta
kerran hän päivänä pahana vain tomahaukki aseenaan hyökkäsi kolmen
sotamiehen kimppuun, joilla oli haarniskat, pyssyt ja pistoolit.

"Ensimäisen hän tappoi, toista haavotti pahasti, mutta kolmannen
teräskypäristä tomahaukki kilpistyi, eikä kapteenin ollut vaikea
kymmenen askelen päässä seisoen ampua urhoollista Mayn Mayanosta läpi
sydämen. Tuonne tuon mäen alle, Stamfordin tien varteen, jossa hän
kaatui, leski hänet hautasi. Joen varressa, jolla on hänen nimensä, eli
loput hänen kansastaan, kunnes vain isäni maja oli jäänyt."

"Isäni Cos Cob toi minut tähän lapsena, samoin kuin isoisä oli kerran
hänet tuonut, ja hän osotti minulle kuninkaallisen Petukuapenimme
paikan. Tuolla se oli tasangolla, ja tuolla on polku, jolla juoksi niin
vahvalta verta."

"Tänne, matalaan soiseen metsään, jossa maa oli pehmeätä, teurastajat
kasasivat vainajamme; aivan tuon kallion juurella, Asamukin rannalla,
makaa murhattu heimo. Lastemme tapana oli 'Villihanhen kuukautena'
nousta tuolle mäelle, koska kevään pienet sinivuokot siellä ensimäiseksi
kukkivat. Minäkin käyn niitä usein katsomassa, ja kun istun ja katselen
niitä, niin luulen kuulevani, kuinka yöllä palavassa kaupungissa
parkuvat äidit ja lapset, joita tapettiin kuin kaniineja."

"Mutta minä muistan myös urhoollisen Mayn Mayanoksen. Hänen henkensä
tulee minua auttamaan, kun istun ja laulan kansani lauluja -- en
sotalauluja, vaan lauluja toisesta maasta. Minä yksin olen jäänyt. Vielä
vähän aikaa, niin olen heidän luonaan. Täällä olen elänyt ja täällä
tahtoisin kuolla." Intiani vaikeni, ja jälleen hän oli vähänpuhuva.

Iltamyöhällä hän otti naulasta uuden laulurumpunsa, astui tyynesti
korkean kallion huipulle, jossa hänen oli tapana rukoilla, ja hänen
laulunsa sanat olivat nämä:

    "Isä, me vaellamme pimeässä;
    Isä, meillä ei ole ymmärrystä,
    Pimeässä kulkien me päämme kumarramme."



VIII.

Omistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.


Yö laskeutui Asamukin metsille ja wigwamissa molemmat asukkaat
paraillaan söivät illallistaan, porsaanlihaa, papuja ja teetä --intiani
ei suinkaan halveksinut valkoisen miehen ylellisyystavaroita, -- kun
niityn puolelta samalla alkoi kuulua omituista "japp-jurr'ia". Koira
muristen kavahti pystyyn. Rolf näytti ihmettelevän, mutta Kuonab sanoi:
"Kettu", ja käski sitten koiraa olemaan hiljaa.

"Japp-jurr, japp-jurr", ja sitten "jurr jiau", kuului kerta toisensa
jälkeen. "Voisimmeko sen saada?" sanoi nuori erämies innoissaan. Mutta
intiani pudisti päätään.

"Nahka huono tähän aikaan. Ja tuo on sitä paitsi naaras, poikaset
mäensyrjässä."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi toinen ihmeissään.

"Kuuleehan sen, että se on naaras, koska se sanoo:

    "Japp jurr.

"Jos se olisi koiras, niin se sanoisi [matalammalla äänellä]:

    "Japp jurr.

"Ja sillä on poikaset, koska kaikilla on tähän aikaan vuotta. Ja ne ovat
mäen kupeessa, sillä se on lähin paikka, missä on ketun pesiä, ja ne
enimmäkseen pysyvät kukin omilla metsämaillaan. Jos vieras kettu tulisi
metsästämään tämän parikunnan olinpaikoille, niin täytyisi sen tapella.
Se on metsäneläimien tapa, jokaisella on oma juoksualueensa, ja sen
puolesta se tappelee semmoistakin ulkolaista vastaan, jota se muualla
pelkäisi. Se tietää olevansa oikeassa -- se sitä rohkaisee, toinen
tietää olevansa väärässä -- se sitä heikontaa." Se oli intianin käsitys
asiasta, vaikkei hän sitä lausunutkaan näin yhdellä kerralla, ja Rolf
itsekseen jatkoi ajatusta. Hän muisti erään tapauksen, joka oli aivan
samanlainen.

Heidän pientä Skookum koiraansa oli Hortonin talon koira monta kertaa
ryvettänyt, kun se isäntäänsä seuraten oli pihaan tullut. Hortonin koira
oli voimallisempi, ei kysymystäkään. Mutta Skookum oli kaivanut maahan
luun niityn laitaan muutaman pensaan alle, ja seuraavana päivänä vihattu
Hortonin koira ilmestyi paikalle. Skookum vartioi sitä epäluuloisena ja
peläten, kunnes oli melkein varma, että vihamies oli haistanut kätketyn
ruo'an ja aikoi lähteä sitä ottamaan. Skookum, jonkun vaistomaisen
tunteen rohkaisemana, hyökkäsi esiin niskakarvat pystyssä, hampaat
kiiltäen, seisahtui kätkönsä päälle ja sanoi selvimmällä koirakielellä:
"Tähän et koske, niin kauan kun minä olen elävien joukossa!"

Ja Hortonin koira, joka oli tottunut sortamaan pientä keltaista
penikkaa, murisi halveksivasti, kynsi takakoivillaan, haisteli toisen
viereisen pensaan ympärykset, ja väittäen sitten ei mitään nähneensä
eikä huomanneensa lähti pois toiselle suunnalle.

Mikä muu siltä olisi rohkeuden vienyt kuin tieto siitä, että se oli
väärässä?

Jatkaen sitten kesti-isäntänsä puhetta Rolf sanoi:

"Luuletteko niiden ymmärtävän, että varkaus on synti?"

"Kyllä, kun asia on oman heimon keskeinen. Kettu ottaa mitä vain saa
linnulta, kaniinilta ja heinäkurpalta, mutta se ei mene kauas toisen
ketun metsästysmaille. Se ei mene toisen ketun koloon, ei koske sen
poikasiin, ja jos se löytää kätkön, jonka toinen kettu on merkinnyt,
niin se ei siihen kajoa paitsi aivan nälkään kuolemaisillaan."

"Miten ne ruokaa kätkevät ja miten kätkön merkitsevät?"

"Tavallisesti ne peittävät sen lehdillä ja mullalla, ja ainoa merkki on
niiden oma haju. Mutta se on kylläkin väkevä, ja joka kettu sen tuntee."

"Rakentaako susikin kätköjä?"

"Kyllä, susi, kuguari, portimo, orava, sininärhi, varis, pöllö, hiiri,
kaikki tekevät ja jokaisella on oma merkintätapansa."

"No mutta jos kettu löytää suden kätkön, varastaako se sen?"

"Aina. Ketun ja suden välillä ei ole mitään lakia. Ne käyvät aina sotaa.
Vain ketun ja ketun ja suden ja suden välillä on laki."

"Se on sitten samalla tavalla kuin ihmistenkin kesken, eikö niin? Mekin
sanomme: 'Ei sinun pidä varastaman', mutta kun sitten varastetaan
intianilta maat ja ranskalaiselta laivat, niin sanotaan: 'Niin, mutta se
ei olekaan varastamista, kun ottaa viholliselta, se on rehellistä
kauppaa'."

Kuonab nousi heittääkseen tuleen muutaman risun, kävi sitten kääntämässä
wigwamin savureiän kannen, sillä tuulikin oli kääntynyt, ja kansi oli
käännettävä, jotta savureikä vetäisi. He kuulivat taas monta kertaa
saman kimakan "japp jurr'in" ja jonkun kerran matalammankin äänen, joka
ilmaisi koiraksenkin olevan majan lähitienoilla, epäilemättä etsimässä
ruokaa kotiin viedäkseen.



IX.

Missä jousi on pyssyä parempi.


Kaikista yleisistä harhaluuloista, mitä intianeista on säilynyt, on
sitkeimmin pitänyt puoliaan se, että muka heidän keskuudessansa naiset
tekevät kaiken työn. Taloustyöt he kyllä tekevät, se on totta, mutta
kaikki raskaammat työt, jotka käyvät yli heidän voimiensa, tekee mies.
Miesten osalla ovat metsästyksen, venematkain, taivallusten monet kovat
rasitukset ja niiden lisäksi paljon vähäisempiä askareita, kuten
lumikenkäin, jousien, nuolien ja veneitten teko. Jokainen metsästäjä
tavallisesti itse valmistaa oman jousensa ja nuolensa, ja jos, kuten
usein tapahtuu, yksi heistä osottautuu taitavammaksi ja valmistaa
parempia aseita, niin tavallisesti toiset niitä vaihtavat semmoisilla
esineillä, joita he osaavat paremmin tehdä.

Jousen edut pyssyyn verraten ovat etupäässä äänettömyys, halpuus ja se
seikka, että jokainen voi itse valmistaa ampumatarpeensa missä vain.
Kuonabin aikana käytetty pyssy oli tuo vanhanaikainen sileäreikäinen
piilukko, eikä se ollut paljoa tarkempi kuin jousikaan. Kuonab oli aina
valmistanut erinomaisia jousia, samoin kuin oivallisia nuoliakin, ja hän
ampui niillä ylen tarkkaan. Hän asetti kymmenen askeleen päähän kymmenen
simpukankuorta ja mursi kymmenellä nuolella jok'ainoan. Ainakin toiseen
puoleen metsästyksestään hän mieluummin käytti jousta; pyssy oli eduksi
varsinkin silloin, kun mailla oli metsäkyyhkys- tai sorsaparvia ja
yhdellä ainoalla haulipanoksella saattoi saada kymmenkunnan lintua.

Mutta kaikella ampumisellakin on tapansa, -- taito kysyy alinomaista
harjotusta, -- ja kun Rolf näki isäntänsä ampuvan pilkkaan melkein joka
päivä, niin hänkin yritti yhtyä kiistaan.

Mutta hänen ei tarvinnut montakaan kertaa yrittää, ennenkuin jousi
huomattiin aivan liian jämeäksi, ja Kuonab lopulta päätti tehdä
vieraalleen täydelliset varustukset.

Kallion juurelta hän kuivasta varastoluolastaan otti kappaleen
tavallista punaista ketripuuta. Jotkut käyttävät hikkoria; se ei yhtä
helposti katkea ja se kestää paljon paremmin huonoa hoitoa; mutta se ei
lyö yhtä terävästi ja puhtaasti kuin ketri. Ketrinen jousi lennättää
nuolen paljoa kauemmaksi, se lähtee niin sukkelaan jänteeltä, että sitä
tuskin silmä huomaa. Mutta ketripuujousta on hoidettava tarkkaan kuin
hienoa konetta. Jos se nuoralla kiedotaan, niin se katkeaa, jos nuoletta
laukaistaan, niin se katkaisee jänteen, jos se saa naarmuja, niin se voi
halkeilla sälöiksi, ja märkänä se on veltto, jopa veltostuu, jos saa
maassakaan maata. Mutta hoida sitä, niin se on verraton palvelija,
parempi kuin mikään muu näiden metsäin puista.

Juuri punaisen sydänpuun ja valkoisen pintapuun rajasta jousimies ottaa
ainepuunsa. Leikattiin kappale, joka ulottui Rolfin leuasta maahan
saakka, se vuoltiin pinnan puolelta latuskaksi ja punaisen sydänpuun
puolelta pyöreäksi ja ohenemaan molempiin päihin. Keskeä se oli tuumaa
leveä ja tuumaa vahva, päästä kolmeneljännestuumaa leveä ja
viisikahdeksannestuumaa vahva, ja kautta jousen oli punaista puuta ja
valkoista puuta yhtä vahvalta. Jänne tehtiin lehmän selkäsuonesta, joka
oli otettu selkärangan kummaltakin puolelta, ja jousi sitten kokeeksi
jännitettiin. Mutta kun se jännitettiin (siten että latuska valkoinen
puoli oli eteenpäin), niin huomattiin toisen pään taipuvan enemmän kuin
toisen, jonka vuoksi vahvempaa päätä kaavittiin vähän ohemmaksi, kunnes
molemmat päät taipuivat tasan.

Kuonabin nuolet olisivat kelvanneet, mutta Rolf tarvitsi omankin
nuolivaraston. Jälleen oli ainepuita vara valita. Vanhat intianit
tekivät nuolensa "nuolipuun" (_Viburnum dentatum_) suorista vesoista,
mutta Kuonab oli keksinyt paremman ainepuun -- hänellähän oli kirves,
jolla saattoi pilkkoa suuremmankin puun. 25 tuuman pituinen suorasyinen
saarnipölkky halkaistiin ja pilkottiin, kunnes nuoliaineita oli
riittävä määrä. Nuolekset sitten kaavittiin neljännestuumaa vahvoiksi,
pyöreiksi, sileiksi ja aivan suoriksi puikoiksi. Puikon toiseen päähän
tehtiin syvät lovet ja lovipäähän sidottiin kolme halkaistua
hanhensulkaa, ja nuolia tehtiin kolmea lajia. Varsi ja sulitus
olivat kaikissa samanlaiset, mutta päät olivat erilaiset. Ensiksi
pilkkaan-ammuntanuolet; ne vain terotettiin ja kärjet karkaistiin
hiiloksessa paahtamalla, kunnes paloivat ruskeiksi. Pipomaiset
teräskärjet olisivat olleet paremmat, mutta niitä ei ollut. Toiseksi
tavalliset metsästysnuolet, joihin kiinnitettiin vä'älliset teräskärjet
-- kärjet tavallisesti ostettiin valmiina tai koukusta viilattiin;
näillä nuolilla ammuttiin semmoisia otuksia kuin biisamirottia, sorsia
läheltä ja valkohäntähirviä. Kolmanneksi tylpät lintuvasamat, niitten
pää jätettiin paksuksi ja tylpäksi ja se oli samaa puuta kuin itse
nuolikin. Niillä kolkattiin viiriäisiä, sepelpyitä, kaniineja ja oravia,
ja sangen usein niillä myös kuritettiin koiria, johon ne olivatkin
vallan mainioita, joko intianin omaa, kun se ei elänyt sääntöjen mukaan
ja oli liian kaukana lyöntiä tai potkua varten, taikka jonkun talon
koiraa, joka uhkasi hyökätä kimppuun.

Nyt ovat varustukset valmiit, ajatteli Rolf, mutta vieläpä vähän
puuttui. Kuonab värjäsi nuolen sulkapään punaiseksi ja Rolf sai kuulla
miksi. Se ei ollut koreuden vuoksi, eikä omistajankaan merkki, vaan
_löytömerkki_. Monta kertaa tuo kirkas puna ja valkoinen sulka sen
vieressä pelasti nuolen hukkumasta. Väritön nuoli tavallisesti hävisi
metsässä oksien ja lehtien sekaan, mutta kirkasvärisen varren näki
helposti sadankin askeleen päästä.

Sangen tarpeen oli suojella jousta ja nuolia kosteudelta. Sitä varten
jokaisella metsämiehellä on kotelot, tavallisesti sarvaan nahkaiset,
mutta kun sarvaan nahkaa ei ollut, tehtiin hyvä nuoliviini tuohesta,
joka ommeltiin kuusen juurilla, ja jousta varten öljykankaasta pitkä
huotra.

Sitten alkoi jousella ampumisen hidas harjottelu; nuoli pidettävä ja
jousi jännitettävä kolme sormea jänteellä -- peukalo ja pikkusormi
jouten. Pilkkana oli heinäpussi, joka oli kahdenkymmenen askeleen
päässä, kunnes opetteleva osasi siihen joka kerralla. Pussia sitten
vähitellen siirrettiin yhä kauemmaksi, kunnes välimatka oli
neljäkymmentä askelta. Se oli vakinainen ampumamatka, ja sillä oli
sitten harjoteltava, kunnes tulos oli tyydyttävä. Mutta Rolf ei
tietystikään harjaantunut ampumaan yhtä tarkkaan kuin intiani, joka oli
harjotellut lapsesta pitäen.

Jousella ampumisen taitoon kuuluu kolmenlaiset kokeet. Ensinnäkin
tähtäyskoe: Osaatteko ampua niin tarkkaan, että kymmenen askeleen päästä
osaatte kymmenen kertaa peräkkäin kolmen tuuman pilkkaan?

Toiseksi nopeuskoe: Osaatteko ampua niin sukkelaan, että teillä on
yht'aikaa viisi nuolta ilmassa? Jos sen osaatte, niin olette hyvä.
Voitteko pitää kuusi? Silloin olette jo sangen hyvä. Seitsemän on
ihmeteltävää. Ennätys kuuluu olevan kahdeksan. Viimeksi voiman koe:
Voitteko jännittää niin jämeän jousen ja antaa nuolen lähteä niin
puhtaasti, että se lentää 250 askelta tai kymmenen askeleen päästä
lävistää valkohäntähirven. Puhe kulkee eräästä sioux-intianista, joka
samalla nuolella lävisti kolme antiloppia, eikä ollut tavatonta, että
nuoli kerrassaan lävisti valtavan puhvelin kyljestä kylkeen. Kerran
muuan sotilas samalla nuolella lävisti puhvelin ja vielä tappoi sen
toisella puolella juoksevan vasikankin.

Jos olette näin kolmenkertaisesti etevä, niin pudotatte riekon tai
oravan joka nuolella, voitte joka lintuparvesta saada viisi tai kuusi,
voitte viidenkolmatta askeleen päästä tappaa valkohäntähirven, eikä
silloin nälkä ahdista, jos lienee metsässä riistaa.

Rolf tietysti innokkaasti halusi päästä taitoaan koettelemaan oikeassa
metsästyksessä, mutta monta kertaa hän ohi ampui ja monta nuolta menetti
tai särki, ennenkuin oli saanut edes punaisen oravan, ja näin hän
ainakin oppi entistä enemmän kunnioittamaan niiden taitoa, jotka voivat
jousella elatuksensa hankkia.

Olkoon siis tämä kokeena ja taidon näytteenä niille, jotka pitävät
itseään metsämiehinä: Menkööt yksinään erämaahan, jossa on riistaa,
ainoastaan jousi ja nuolet aseina, kulkekoot jalan 250 mailia ja eläkööt
koko ajan metsästä.



X.

Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.


_Se on saamattomista saamattomin, joka ei ole kuningas jossain pienessä
kolkassa, sano' Si Sylvanne_.


Se joka on sinulle vääryyttä tehnyt, ei koskaan anna sinulle anteeksi,
ja se taas, joka on sinua auttanut, pysyy ainiaan suosiollisena. Ei
tosiaan ole mitään, joka siihen määrään toiseen kiinnittää kuin tieto,
että on tuota toista auttanut.

Kuonab auttoi Rolfia ja siten kiintyi häneen enemmän kuin moneen
naapureistaan, joiden kanssa hän oli ollut vuosia tuttava; hän milt'ei
alkoi vieraastaan pitää. Sattumoisin he olivat yhteen joutuneet, mutta
sangen pian ilmeni, että heidän välillään oli syntymässä ystävyys. Rolf
oli vielä liian lapsellinen ajatellakseen etäisempää tulevaisuutta, ja
niin oli Kuonabkin. Useimmat intianit ovat vain isoja lapsia.

Mutta yhtä asiaa Rolf kuitenkin ajatteli -- hänellä ei ollut oikeutta
elää Kuonabin majassa, hankkimatta kohtuullista osaa jokapäiväisistä
tarpeista. Kuonab hankki elantonsa osaksi metsästyksellä, osaksi
kalastuksella, osaksi vasuja myymällä ja osaksi tilapäisellä työllä
naapureissa. Rolf ei vielä ollut oppinut maankulkurin tavoille, ja kun
hänelle selvisi, että hän ehkä tulisi viettämään kaiken kesää Kuonabin
kanssa, niin hän sanoi suoraan:

"Antakaa minun olla täällä pari kuukautta. Minä teen taloissa työtä osan
ajastani ja ostan ainakin mitä itse tarvitsen." Kuonab ei sanonut
mitään, mutta heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja poika tiesi, että
se oli hyvä.

Rolf vielä samana päivänä lähti Obadiah Timpanyn taloon ja tarjoutui
päivätyöhän, viljavainioita ja juurikasvimaita muokkaamaan. Kukapa
maanviljelijä ei ilomielin ottaisi apua toukoa tehdessään tai
elonkorjuun aikana? Kysymys oli vain siitä, mitä hän taisi tehdä ja
paljonko hän tahtoi? Ensimäisestä oltiin pian selvillä; kaksi dollaria
viikossa oli siihen aikaan tapana maksaa pojille; ja kun hän suostui
ottamaan osan luonnontuotteina, niin hän oikeastaan sai kolme dollaria
viikossa ja vielä ravinnon ja asunnon. Ruokatavarat olivat yhtä halvat
kuin palkatkin pienet, ja viikon kuluttua Rolf kantoi leiriin säkillisen
kaurajauhoja, säkillisen vehnäjauhoja, karpion perunoita, omenoita ja
dollarin rahaa. Dollari meni teehen ja sokeriin, ja kaiken kaikkiaan
koko saalis riitti heille kummallekin kuukauden; Rolf siis saattoi
hyvällä omallatunnolla jäädä wigwamiin.

Oli tietysti mahdotonta estää Myanoksen juoruavaa pikkukaupunkia
saamasta tietää ensinnäkin, että intianilla oli valkoinen poika
toverina, ja myöhemmin, että tämä poika oli Rolf. Naapureissa väiteltiin
siitä paljon. Toisten mielestä sitä ei pitänyt sallia, mutta Horton,
joka omisti sen maan, jolla Kuonabin wigwami oli, ei nähnyt mitään syytä
sekaantua asiaan.

Mutta Ketchura Peck, vanhapiika, näki monta ja mitä parasta syytä. Hän
oli tyttö, jolla oli tehtävä, ja hän väitti, että oli häpeä antaa
jumalattoman pakanan kasvattaa kristittyä nuorukaista. Se tuotti hänelle
melkein yhtä monet tuskat kuin Keski-Afrikan pakanat, joilla ei ole
sunnuntaikouluja eikä vaatteita juuri enempää kuin kirkkojakaan. Kun hän
ei saanut Peck pastoria eikä Knapp vanhinta asiaan puuttumaan, eikä
uskaltanut toivoa omain rukoustensakaan kovin pian auttavan, niin hän
päätti tehdä rohkean teon "monen unettoman yön ja rukouksen jälkeen",
nimittäin kantaa piplian pakanan omaan linnaan.

Niinpä hänet eräänä kauniina kesäkuun aamuna nähtiin sievoisena ja
somistettuna, -- omasta mielestään, peilin edessä huuliaan
hymistellessään, melkein kirkastettuna -- liihottelemassa Piipunvarren
lammelle, raamattu kädessä ja silmälasit puhtaiksi pyyhittyinä, valmiina
lukemaan villiytyneelle soveliaita raamatun paikkoja.

Hän oli täynnään lähetysintoa Myanoksesta lähtiessään, ja melkein
täynnään Puutarhakadun tielle saapuessaan; mutta tämä into vuoti
pahasti, ja metsät näyttivät niin pelottavilta ja autioilta, että hän
ihmetteli, olikohan naisilla oikeutta ruveta lähetyssaarnaajiksi. Kun
lampi tuli näkyviin, niin se hänen mielestään oli niin epämiellyttävän
toisenlaista kuin Myanos, ja missäs oli intianin koti? Huutaa hän ei
uskaltanut; hän tosiaan alkoi toivoa, että olisi ollut taas kotona,
mutta velvollisuudentunto vei häntä vielä kokonaista viisikymmentä
askelta pitkin lammen reunaa, ja sitten hän tuli ylipääsemättömän
kallion äkkijyrkän törmän eteen, joka selvään sanoi: "Seis!" Nyt täytyi
palata, taikka päästä törmän päälle. Hänen jenkkiläinen
itsepintaisuutensa sanoi: "Koeta ensin päästä törmän päälle," ja nyt
alkoi pitkä vaivaloinen kapuaminen, joka ei päättynyt, ennenkuin hän oli
tullut korkealle paljaalle kalliolle, jonka toinen puoli vietti aivan
jyrkkään ja jolle näkyi kylä ja meri.

Mikä hänen ilonsa lieneekään ollut, kun koti taas näkyi, sen äkkiä
tukahutti kauhistuttava keksintö: hän oli aivan intianin kodan päällä ja
sen molemmat asukkaat näyttivät niin peräti, niin kauhistuttavan
villeiltä, että hän oli kiitollinen, kun he eivät häntä huomanneet. Hän
paikalla teki takaperon, mutta sen verran toinnuttuaan, että jälleen
uskalsi alas tirkistää, hän näki jotain käristymässä valkean edessä --
"hennon käsivarren, jossa oli käsi ja viisi sormea", kuten hän
jäljestäpäin sanoi, ja "tuskan kauhistus tuli hänen ylitseen". Niin
niin, olihan kuultu, että semmoistakin tapahtui. Kun vain pääsisi
turvassa kotiin! Miksi hän olikaan näin kiusannut kaitselmusta? Hän
peräytyi hiljaa ja rukoili vain, että pääsisi pakoon. Mitä, viemättä
edes perille raamattua? Synti olisi palata se mukanaan! Kallionkoloon
hän sen pisti, ja sitten, ettei tuuli veisi irtaimia lehtiä, asetti
kiven sen päälle ja pakeni tästä kamalasta paikasta.

Iltasella, kun Kuonab ja Rolf olivat ateriansa päättäneet -- heillä oli
leipää ja paistettua pesukarhua, -- niin ukko nousi kalliolle taivasta
katsomaan. Hänen silmänsä keksi paikalla kirjan, joka selvästikin oli
siihen huolin peitetty ja siis kätkössä. Kätkö on intianille pyhä. Hän
ei siihen koskenut, mutta kysyi myöhemmin Rolfilta: "Sinunko?"

"Ei."

Varmaan se oli jonkun omaisuutta, joka aikoi palata sen ottamaan, he
siis jättivät sen rauhaan. Se jäi siihen moneksi kuukaudeksi, kunnes
tulivat talvien myrskyt, repivät irti kannet, hajottivat lehdet, mutta
kuitenkin jättivät tähteitä, joista kirja myöhemmin monien aikain
perästä tunnettiin ja voitiin sen mukaan antaa vuorelle se toinen nimi,
joka sillä on vielä tänä päivänä -- "Pipliakallio, jolla Kuonab, Cos
Cobin poika asui."



XI.

Ukkosilma ja puutulukset.


Kun Rolf ensi kertaa näki wigwamin paikan, niin hän ihmetteli, miks'ei
Kuonab ollut sitä asettanut jonnekin lammen lähettyville, mutta pian hän
oppi, että on parasta, kun on aamuaurinko, iltapäivällä varjo, suoja
pohjois- ja länsituulia vastaan.

Molempien ensimäisten seikkain totuus kävi ilmi melkeinpä joka päivä;
mutta pari kolme viikkoa kului, ennenkun viimeksi mainittu selvisi.

Aurinko sinä päivänä nousi ruskottavalle taivaalle, mutta katosi piankin
paksun pilvenpankon taa. Tuulta ei ollut ja huomeneksen jälkeen päivä
kävi helteisemmäksi ja painostavammaksi. Kuonab varustautui myrskyn
varalle; mutta se tulikin odottamattomalla voimaila, luoteen ilmalta
puhuri semmoinen, että se olisi repinyt koko kodan ilman ison kallion
suojaa. Sen suojassa tuskin tuntui hengähdystäkään, mutta puolensadan
askeleen päässä kaksi puuta hankasi toistaan, ja myrskyssä ne raappivat
toisiaan niin rajusti, että maahan varisi hienoja savuavia puunpirstoja,
jotka ilman sadetta varmaan olisivat roihun sytyttäneet. Ukkonen oli
kova ja sitä kesti kauan ja vettä kaatui maahan tulvanaan. Sadetta
vastaan oli varustukset, mutta ei tulvaa vastaan, joka ryöppysi pitkin
kallion kylkeä, kastellen kodassa kaiken paitsi vuoteita, jotka, neljä
tuumaa maata korkeammalla ollen, olivat hyvässä korjuussa; ja niillä
maaten majan molemmat asukkaat kärsivällisesti taikka kärsimättömästi
odottelivat, pahan ilman pauhatessa kaksi kastavaa tuntia. Sateen jymy
muuttui sitten rapinaksi; pauhu märäksi viuhtomiseksi; myrskykuuro kuoli
pois jättäen möykkyiselle taivaalle muuttelevia sinilaikkoja ja kaiken
luonnon tyyneksi ja hymyileväksi, mutta voih kuinka märäksi! Tietysti
tuli oli sammunut ja kaikki puut kastuneet. Kuonab veti pienestä kolosta
vähän kuivaa ketripuuta ja otti hyllyltä tuluksensa, piikiven ja
teräksen, tulta tehdäkseen; mutta samalla ilmestyikin arveluttava
vaikeus, -- taula oli kastunut ja siis kelvoton.

Tulitikkuja ei silloin vielä ollut olemassakaan. Piihin ja teräkseen
luotti jokainen tulta tehdessään, mutta taula oli välttämätön, eikä
tulesta nyt toivoakaan; ainakin Rolf niin luuli.

"Nana Boju oli karkeloimassa", sanoi intiani. "Näitkö, kuinka se teki
tulen noilla hankaavilla puilla? Saman se opetti isillemmekin, ja sillä
tavalla me teemme tulta, kun valkoisen miehen vehkeet pettävät."

Kuonab sitten leikkasi kaksi kuivaa ketripuun palasta, toisen
kolmeaneljännestuumaa vahvan ja kahdeksaatoista tuumaa pitkän, pyöreän
ja kummastakin päästä terävän. Toinen puunpala oli puolen tuuman
vahvuinen ja latuska. Latuskaan palaan hän teki loven ja loven päähän
kuopan. Sitten hän kankeasta kaarevasta kepistä ja sarvaannahkarihmasta
teki jousen, valitsi pienen männynoksan ja kaivoi siihen puukon kärjellä
vähäisen kolon. Siinä olivat puutulukset, mutta vielä olivat puut
hankittavat, valkea ladottava ja kaavittava kuivaa puupötyä sytykkeeksi.
Sitäkin saatiin ketripuusta, sekaan kaavittiin kuortakin, ja jauho
kieritettiin parin tuuman palloksi. Siinä oli nyt sytykekin ja kaikki
valmiina. Kuonab kiersi jousenjänteen kertaan pyöreän kalikan ympäri,
pisti kalikan toisen pään latuskan paalikan koloon ja yläpäähän sovitti
männynoksan, niin että kalikka seisoi vakavasti kahden navan välissä.
Sitten hän alkoi vetää jousta edes takaisin, hitaasti, vakaasti, kunnes
pyörivä kalikka jauhoi kuopastaan savuavaa mustaa pölyä. Sitten
nopeammin, kunnes savua nousi hyvin vahvalti ja kuoppa oli pölyä
täynnään. Nyt hän kohotti latuskaa paalikkaa ja löyhyytteli
kädellään pölyä, kunnes näkyi hiilen hehkua. Sen päälle hän pani
ketrijauho-sytykkeen ja puhalsi hiljaa, kunnes syttyi liekki, ja pian
oli wigwamissakin valkea.

Koko aika, puupalain nostamisesta loimuavaan valkeaan saakka, ei ollut
minuttiakaan.

Se on intianien vanha keino; Rolf oli siitä usein kuullut puhuttavan
kuin puolena satuna; mutta hän ei ollut vielä koskaan sitä nähnyt, ja
mikäli hän oli kirjoista lukenut, piti sen kysyä tunnin tai parin kovaa
työtä, eikä vain moniasta sukkelaa temppua ja muutaman sekunnin aikaa.

Pian hän oppi sen itsekin, ja seuraavina vuosina hän saattoi, niin
kummalta kuin se kuuluukin, opettaa saman tempun monelle intianillekin,
joka oli sen unohtanut, valkoisen miehen kätevämpiin tuluksiin
totuttuaan.

Samana päivänä metsään mennessään he näkivät kolme puuta, joihin salama
oli myrskyn aikana iskenyt, ja ne olivat kaikki tammia. Rolfin mieleen
silloin juolahti, ettei hän ollut koskaan nähnyt salaman iskevän muihin
puihin kuin tammiin. "Onko se totta, Kuonab?"

"Ei, on niitä monta muutakin. Salama iskee useimmin tammeen, mutta iskee
se petäjäänkin, saarneen, hemlokkiin[6], niinipuuhun ja moneen muuhun.
Vain kahteen puuhun en ole nähnyt koskaan iskevän, balsamikuuseen ja
koivuun."

"Miksi ne välttävät?"

"Piennä poikasena kuulin isältäni syyksi sen, että ne olivat suojelleet
ja lämmittäneet Tähtityttöä, joka oli Ukkoslinnun sisar."

"Siitä en ole koskaan kuullut, kerro."

"Ehkä toiste, ei nyt."



XII.

Murmelin ajo.


Vehnäjauhoja ja perunoita, teetä ja omenoita kolmasti päivässä, se
järjestys lopulta menettää viehätyksensä. Ei kalakaan voinut kokonaan
korvata lihan puutetta. Kuonab ja Rolf siis eräänä päivänä lähtivät
oikealle riistaretkelle. Suuren riistan ajat olivat Asamukin seuduilla
olleet ja menneet, mutta monenlaisia pieniä otuksia vielä oli, eikä
mitään sen runsaammin kuin murmelia, maanviljelijän vihollista. Syystä
sitä vihattiinkin. Jokainen murmelinkolo oli vaara hevosen koivelle.
Kerrottiin sekä hevosten taittaneen säärensä että ratsumiesten niskansa,
kun ratsun jalka oli sattunut sorkahtamaan moiseen vaaralliseen reikään.
Sitä paitsi jokainen murmelinpesä oli hävityksen pyörännapa, milloin se
oli, niinkuin se enimmäkseen oli, keskellä vainiota. Epäilemättä
vahingoita paljon liioteltiin, mutta maanviljelijät kuitenkin olivat
jotenkin yksimielisiä siitä, että murmelit olivat maanvaiva.

Vaikka monikin maanviljelijä taisi harmitella, kun intiani kävi hänen
maallaan viiriäisiä[7] ampumassa, niin näki hän aina mielihyvin hänen
tulevan murmeleita tappamaan.

Ja intiani piti tätä jyrsijää luvallisena otuksena ja mitä
herkullisimpana syötävänä.

Rolf katseli uteliaasti, kun Kuonab, ottaen jousensa ja nuolensa, sanoi
mentävän tuoreen lihan pyyntiin. Vaikka oli montakin vainiota, jossa oli
murmeleita, niin he varovasti kulkivat vainiolta vainiolle, tähyten
vihannalta aukealta tummanruskeita pilkkuja, jotka tietenkin olisivat
murmeleita rehunhakumatkoilla. Viimein he löysivätkin erään, yhden
suuren ja kaksi pientä liikkuvaa ruskeaa esinettä apilan seassa.
Suurempi nousi vähän väliä takajaloilleen, alati vaaralle valppaana.
Vainio oli laaja, lakea ja suojaton; mutta aivan lähellä sitä puhtaampaa
paikkaa, jossa epäilemättä pesä oli, oli vähän harjannetta, josta Kuonab
päätti olevan lähestyessä apua.

Rolfin tuli pysyä piilossa ja antaa eräitä intianilaisia merkkejä, joita
metsästäjä voisi noudattaa, kun otukset katosivat näkyvistä. Kun hän
nyökkäsi päätään, niin se merkitsi "eteenpäin"; kun kätensä kohotti,
kämmen eteenpäin, "seis!" Kun kuljetti kättään sivuttain, vyötärön
tasalla, "kaikki hyvin"; kun etusormensa ojensi eteenpäin, sitten
taivutti alaspäin, niin se merkitsi "mennyt reikään". Mutta Rolfin ei
pitänyt tehdä mitään merkkiä eikä liikkua, paitsi kun intiani teki
kysymyksen merkin, s.o. viittasi kädellään, sormet harallaan, kämmen
eteenpäin.

Kuonab palasi sitten metsään ja kiersi kiviaidan taitse maapankon taa,
ja vasta sitten hän lähti apilapeltoon, ryömien suullaan niin matalana,
ettei häntä vähääkään näkynyt paitsi paljoa ylempää, vaikka apila oli
vain jalan korkuista.

Sillä tavalla hän pääsikin matalan maapankon luo, joka oli pesän takana,
sen asukkaitten häntä huomaamatta. Mutta nyt tuli pula. Hän ei nähnyt
ainoatakaan. Varmaan ne vielä olivat jousen kantomatkaa kauempana, ja
vaikeata oli saada niitä lähestymään pesää niiden samalla siihen
hyökkäämättä. Mutta hän keksi keinon, kohotti toista kättään ja teki
kysymyksen merkin ja Rolfia katsellen sai tältä vastauksen: "Kaikki
hyvin, siellä ne ovat." Rolf kuljetti kättään vaakasuoraan, yksi sormi
vakaasti osottaen. Sitten hän odotti hetkisen ja teki uudelleen saman
merkin ja sai tarkalleen saman vastauksen.

Hän tiesi, että etäisen ihmisen liikkeet sattuisivat emomurmelin
silmään; se kohoaisi pystyyn takajaloilleen nähdäkseen, mitä se oli, ja
kun se toisen kerran tapahtuisi, niin se alkaisi liikkua, vaikk'ei juuri
hätääntyneenä, pesää kohti ja kutsuisi poikaset mukaansa.

Metsästäjän ei tarvinnut kauaa odottaa. Hän kuuli emän kimakan
varottavan vihellyksen, sitten iso murmeli loikki, luntusteli näkyviin,
pysähtyen väliin haukkaamaan tai ympärilleen katsomaan. Heti sen takana
olivat molemmat lihavat penikat. Päästyään pesänsä lähelle ne
rauhottuivat ja alkoivat taas syödä, pennut aivan pesän suulla. Kuonab
silloin asetti tylpän lintunuolen jousensa jänteelle ja kaksi muuta
varalle. Kohottaen itseään niin vähän kuin suinkin hän jännitti jousen.
Tsipp! tylppä nuoli kolkkasi pentua kuonoon, niin että se mukeltui
nurin. Toinen hypähti ihmeissään ja nousi pystyyn. Niin teki emäkin.
Tsipp! singahti toinen nuoli, toinen pentu potkimassa. Mutta emä livahti
kuin salama pesänsä maanalaiseen suojaan. Kuonab tiesi, ettei se ollut
häntä nähnyt ja että se luultavasti hyvin pian tulisi esiin. Hän odotti
jonkun aikaa; sitten lihavan vanhan apilavarkaan tumpura kuono osaksi
tuli näkyviin; mutta se ei riittänyt laukausta varten, eikä se näyttänyt
vähääkään aikovan tulla sen kauemmaksi. Intiani odotti, tekisi mieli
sanoa hyvinkin kauan, teki sitten vanhan kepposen. Hän alkoi viheltää
vienoa matalaa säveltä. Lieneekö murmeli luullut sitä jonkun naapurin
kutsuksi, vai muutoinko vihellys oli siitä niin kaunista, siitä ei
tietoa, mutta se pian teki, niinkuin sen sukupuolen aina on tapana,
nousi reiästä hitaasti ja yhä korkeammalle, kunnes se oli puoleksi
ulkona, pystyssä istuen ympärilleen katsellen.

Nyt oli Kuonabin hetki tullut. Hän jännitti nyt väkäteräisen
metsästysnuolen kärkeen saakka ja tähtäsi murmelia olan taa. Tsipp!
varsi lävisti murmelin ja minutissa päätti sen päivät ja paikalla esti
tuon vaistomaisen reikään ryntäämisen, jonka kautta niin moni murmeli
livahtaa metsämiehen käsistä kuolettavasti haavotettunakin.

Kuonab nousi nyt seisomaan salaamatta itseään kauempaa ja viittasi
Rolfille, joka tuli juoksujalkaa. Kolme lihavaa murmelia tiesi tuoreen
lihan runsautta viikoksi, ja ne, jotka eivät ole sitä maistaneet, eivät
osaa aavistaakaan, mitä herkkua nuori lihava apilalla ruokittu murmeli
on, pannussa perunain keralla paistettuna ja nuotiotulen ääressä
tarjottuna metsämiehelle, joka on voimallinen ja kelpo-lailla nälissään.



XIII.

Taistelu syvyyden haltijan kanssa.


Kun he eräänä aamuna kävelivät polkua pitkin lammen reunaa, niin Kuonab
osotti läheistä vettä. Siellä kellui kuin pieni pyöreä lehti, jossa oli
kaksi helmeä, toisistaan hyvän välimatkan päässä. Sitten Rolf huomasi
parin jalan päässä siitä suuremman uivan lehden, ja nyt hän älysi, että
ensimäinen oli valtavan rosvokilpikonnan pää ja silmät, jälkimäinen sen
selkäkilpi. Seuraavassa tuokiossa se nopeaan vaipui näkyvistä. Kolmea
lajia kilpikonnaa oli kaikkialla ja rosvokilpikonnankin Rolf hyvin
tunsi; mutta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin valtavaa ja synkän
näköistä syvyyden hirviötä.

"Se on Bosikado. Minä tunnen sen; se tuntee minut", sanoi mies punainen.
"Meidän kesken on jo kauan ollut sota; jonain päivänä se ratkaistaan.
Näin sen täällä ensi kerran kolme vuotta takaperin. Olin ampunut sorsan;
se kellui vedenpinnalla. Ennenkuin sain sen maalle, veti jokin sen veden
alle, enkä sitä sen enempää nähnyt. Tuli sitten metsäsorsa[8] poikineen.
Toisen toisensa jälkeen se niistä otti ja vei lopulta emänkin. Se
karkottaa kaikki sorsat, niinpä laskin sille monena yönä rihmoja. Sain
muutamia pieniä rosvokonnia, kahdeksan ja kymmenen naulan painoisia. Ne
olivat hyvät syödä, ja kolmasti sain jo Bosikadonkin koukkuun, mutta
joka kerta, kun vedin sen kanuun reunalle, se katkaisi vahvimman rihmani
ja meni menojaan. Se oli yhtä leveä kuin kanuukin; sen kynnet
puhkaisivat kanuun kuoren; se väänsi ja ravisti sitä. Se näytti lammen
pirulta. _Minä pelkäsin!_

"Mutta minun isäni opetti, ettei ole kuin yksi asia, jota miehen
tarvitsee hävetä, -- se on pelko, ja minä sanoin, ettei koskaan saa
pelko minua johtaa. Minä etsin rehellistä taistelua Bosikadon kanssa. Se
on minun viholliseni. Se kerran pelotti minut; minä pelotan sen kovasti.
Kolme vuotta olemme toisiamme vahtineet. Kolmena vuotena se on
karkottanut kaikki metsäsorsat ja ryöstänyt tyhjiksi kalarihmani,
verkkoni ja biisamiansani. Usein en saa häntä nähdä -- enimmäkseen
niinkuin tänäänkin.

"Ennen Skookumia minulla oli pieni koira, Nindai. Se oli hyvä pieni
koira. Se ajoi pesukarhun puuhun, otti kiinni kaniinin, ui maalle
sorsan, vaikka oli hyvin pieni. Me olimme hyvin hyvät ystävät. Ammuin
kerran sorsan; se putosi lampeen; minä kutsuin Nindain. Se hyppäsi
veteen ja ui sorsan luo. Sitten sorsa, jonka luulin kuolleen, nousikin
ja lensi pois, kutsuin siis Nindain takaisin. Se tuli luokseni veden
poikki. Mutta sitten se, tuon syvän paikan kohdalla, kiljasi ja pulikoi.
Sitten se haukkui, kuin olisi minua tarvinnut. Minä juoksin kanuulle ja
meloin sukkelaan; näin pikku Nindai koirani uppoavan. Silloin tiesin,
että se oli taas tuo Bosikado. Kauan tunnustelin tangolla, mutta en
mitään löytänyt; vasta viiden päivän kuluttua yksi Nindain käpälistä
näkyi alempana virrassa. Jonain päivänä minä revin auki tuon Bosikadon!

"Kerran näin sen rannalla. Se vieri alas veteen kuin iso kivi. Se katsoi
minuun, ennenkuin sukelsi, ja kun katsoimme toisiamme silmiin, niin
tiesin, että se oli manito; mutta se on paha, ja isäni sanoi: 'Jos paha
manito tulee sinua häiritsemään, niin sinun pitää se tappaa.'

"Eräänä päivänä se kävi kiinni varpaaseeni, kun uin ammuttua sorsaa
hakemaan, mutta minä pääsin matalalle vedelle ja pelastuin; ja kerran
pistin kalakeihääni sen selkään, mutta se ei ollut niin vahva, että
olisi kestänyt. Kerran se sai Skookumia hännästä kiinni, mutta karva
lähti; koira ei ole sen jälkeen uinut lammen poikki.

"Kahdesti olen nähnyt sen niinkuin tänäänkin ja olisin voinut tappaa sen
pyssyllä, mutta minä tahdon tapella sen kanssa. Monta kertaa olen
istunut rannalla ja laulanut sille 'pelkurin laulua' ja vaatinut sitä
tappelemaan matalaan veteen, jossa olemme tasaväkiset. Se kuulee sanani.
Mutta se ei tule.

"Minä tiedän, että se viime talvena teki minut kipeäksi; nytkin se
pahoilla taioillaan tekee pahaa. Mutta minun taikani pitää olla
voimakkaamman, ja kerran me vielä tapaamme toisemme. Se sai minut kerran
pelkäämään. _Sen pitää vielä pelätä minua paljon, ja vedessä minä sen
kohtaan._"

Eikä saanutkaan kuluneeksi monta päivää, ennenkuin se tapahtui. Rolf oli
lähtenyt vettä noutamaan lähteestä, joka oli kaivettu muutaman askeleen
päähän lammen rannasta. Hän oli jo sikäli oppinut metsämiehen tavoille,
että kulki varovasti ja ääneti ja aina katsoi ympärillensä, ennenkuin
astui pois metsän suojasta. Liejusärkällä matalassa lahdessa noin
viidenkymmenen askeleen päässä hän huomasi ihmeellisen harmaan ja
vihertävän möhkäleen, jonka hän vähitellen erotti mahdottoman suureksi,
päivää paistattavaksi kilpikonnaksi. Kuta enemmän hän katsoi ja vertasi
sitä ympärillä oleviin esineihin, sitä suuremmalta se näytti. Sukkelaan
ja ääneti hän pujahti takaisin Kuonabin luo. "Se on paistattamassa
itseään -- Bosikado -- maalla!"

Intiani nousi äkkiä, otti tomahaukkinsa ja vahvan nuoran. Rolf tapasi
pyssyä, mutta intiani pudisti päätään. He menivät lammelle. Niin aivan!
Siinä se oli, iso, mulkosilmä hirviö, niinkuin liejunkarvainen pölkky.
Ranta oli sillä kohdalla paljas. Olisi ollut mahdoton lähestyä hirviötä
rantaa pitkin tappelumatkan päähän, ennenkuin se olisi päässyt veteen.
Kuonab ei tahtonut käyttää pyssyä; hän tahtoi tasaista tappelua. Nopeaan
hän teki suunnitelman, kiinnitti tomahaukin ja vyyhdetyn nuoran vyöhönsä
ja pujahti sitten rohkeasti ja ääneti lampeen, lähestyäkseen rosvoa
veden puolelta -- joka olikin tässä tapauksessa ehdottomasti helpointa,
koska kilpikonna luonnollisesti piti silmällä etenkin maan puolta ja
koska välillä oli vahva ruokopehko, jonka suojassa uija saattoi
lähestyä.

Rolf palasi metsään, niinkuin oli käsketty, ja hiipi hiljaa paikalle,
josta hän, parinkymmenen askeleen päästä, saattoi pitää kilpikonnaa
silmällä.

Nuorukaisen sydän sykki kovasti, kun hän tarkasti rohkeata uijaa ja
vihaista matelijaa. Elukka varmaan painoi sadan naulan paikoille. Se on
kokoonsa verrattuna voimakkain ja vihaisin kaikista matelijoista. Leuat
ovat tosin hampaattomat, mutta reunat ovat terävät ja niissä on terävä
nokka; se murtaa niillä luitakin. Kilpi on niin kova, etteivät
petolinnut eivätkä petoeläimet voi sille mitään. Se makasi rannalla kuin
pölkky, pitkä alligatorinpursto ojennettuna ja käärmemäinen pää ja
pienet häijyt silmät valppaasti killistellen rantaa. Vanhaa ja leveää
kilpeä reunusti viheriä sammal, suomuiset jäkäläiset kainalokuopat
näkyivät, ja pari hyyppää nokki niitä ahnaalla halulla, nähtävästi
hirviön mieliksi. Jos olivatkin silmät pienet ja punaiset, niin sitä
jykevämmät olivat raajat ja kynnet. Mutta silmätpä ne antoivat
hermovärähdyksen.

Syvällä vedessä, niin että häntä tuskin näkyi, intiani verkalleen saapui
ruo'ikkoon. Siinä jalka pohjasi ja pysähtyen hän otti nuoran toiseen
käteen ja tomahaukin toiseen ja sukelsi, ja noustessaan ylös hän oli
kymmenen jalan päässä vihollisestaan ja vain neljää jalkaa syvässä
vedessä.

Äkkinäisellä hyökkäyksellä matelija hypätä räiskäytti lampeen ja katosi,
nuoransilmukan välttäen. Mutta Kuonab kourasi syvältä veteen sen sivu
mennessä ja sai käteensä hirviön kyhmyisen pyrstön. Sitten se näytti
voimansa. Silmänräpäyksessä se läiskäytti mahtavalla purstollaan sivulle
päin, rutistaen käden kamalalla voimalla selkäkilpien teräväreunaisia
kyhmyjä vastaan. Intianin koko sisua kysyi kiinnipitäminen tuosta
veitsireunaisesta sotanuijasta. Hän pudotti tomahaukkinsa, sitten
toisella kädellään heitti nuoran saadakseen kilpikonnan pään silmukkaan,
mutta se väisti niin sukkelaan, ettei silmukka nytkään sattunut, vaan
luiskahti kilveltä ja heidän painiessa kietoi mutkiinsa valtavan
käpälän. Intiani tempasi silmukan kireälle ja he olivat toisiinsa
sidotut. Mutta hänen ainoa aseensa oli nyt pohjassa ja vesi oli aivan
sekautunutta. Hän ei nähnyt, mutta koetti sukeltaen haparoida tomahaukin
kouraansa. Kilpikonna riuhtasi rajusti pakoon päästäkseen, päästäen
pinnistyksestä runnellun käden, mutta sysäten samalla intianin kumoon.
Huomatessaan etukäpälän olevan kiinni, se käänsi ammottavan kähisevän
kitansa ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka tepasteli veden alla.

Rosvokilpikonnalla on sama tapa kuin verikoirallakin, se tarttuu kiinni
eikä hellitä, ennenkuin pala repeää. Mutaisessa vedessä senkin täytyi
hairata umpimähkään, se tapasi vihollisensa vasemman käsivarren ja
puraisi siihen terävän nokkansa epätoivon vimmalla. Kuonab samalla löysi
tomahaukkinsa; nousten pystyyn hän kohotti riippuvaa kilpikonnaakin ja
iski aseellaan vapaan käsivartensa koko voimalla. Isku puhkasi hirviön
kilven, upoten syvälle sen selkään, mutta ilman mitään näkyvää
vaikutusta, paitsi että intiani menetti aseensa, kun ei saanut sitä
irtaantumaan.

Silloin Rolf hyökkäsi veteen apuun. Mutta Kuonab läähätti: "Ei ei, mene
pois, -- yksin minä."

Hirviön leuat olivat lukossa hänen käsivarressaan, mutta etukynnet,
jotka repivät alaspäin ja ulospäin, raatelivat takkia, joka oli sitä
suojellut, niin että pitkiä veriviiruja vuoti aalloille.

Epätoivoisen rynnistyksen jälkeen matalampaa vettä kohti Kuonab taas
väännälsi tomahaukkiaan, -- se liikahti, löyhtyi; vielä kerran, niin se
irtautui. Sitten "kopp, kopp, kopp", ja tuo pitkä louhikäärmeenkaula
katkesi, ruumis lähti, suuria suomuisia jalkojaan liikutellen ja
alligatorinpurstoaan piesten, uimaan alaspäin, mutta valtava pää,
vilkuttaen punaisia raukeita silmiään ja verta valuen, piti vielä
pihdissä hänen käsivarttaan. Intiani pyrki rantaan, vetäen köyttä, joka
piti elävää ruumista, ja kiinnitti sen puuhun, sitten hän otti
puukkonsa, leikatakseen poikki leukalihakset hirviön päästä, joka kaivoi
nokkaansa hänen lihaansa. Mutta kilpisuomut ja luut suojelivat lihaksia;
hän ei voinutkaan iskeä iskua niiden voimaa lopettaakseen. Suotta hän
hosui ja sohi, mutta vihdoin leuat suonenvetoisella värinällä aukenivat
ammottamaan ja verinen pää putosi maahan. Vielä se haukkasi, mutta
puunoksa sai kestää rutistuksen; siihen voimakkaat leuat purasivat
kiinni ja siihen jäivät.

Tuntikauden päätön ruumis ryömi, taikka yritti ryömiä, aina lampea
kohti. Ja nyt he saattoivat katsella vihollista. Heitä ei niinkään
ihmetyttänyt sen koko kuin paino. Vaikka se oli tuskin neljän jalan
mittainen, niin se oli niin raskas, ettei Rolf jaksanut sitä nostaa.
Kuonabin naarmuja oli monta, mutta ne olivat mitättömiä; ainoastaan
käsivarren syvä nokan haava ja leukain ruhjeet olivat vähän pahemmat,
mutta niistä hän ei välittänyt. Skookum etunenässä haukkuen he kantoivat
uhrin ruumiin leiriin; julma pää, yhä oksaa purren, koristettiin
kolmella sulalla ja pantiin sitten seipääseen wigwamin viereen. Kun mies
punainen seuraavan kerran lauloi, niin olivat sanat:

    "Bosikado, minun vihamieheni, oli mahtava,
    Mutta minä lähdin hänen maahansa,
    Ja hänen täytyi pelätä!"



XIV.

Kunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.


Asamukin rannoilla oli kesä paraimmillaan. Punasiipirastas oli melkein
ennättänyt laulunsa päähän. Paksuimpiin ketripuihin kokoontui joka yö
lukemattomat laumat nuoria pilkullisia punarintasatakieliä
livertelemään, ja Piipunvarren lammella näkyi sorsapoikue tai pari.

Rolf oli ihmeteltävän hyvin kotiutunut wigwamielämään. Hän tiesi nyt
tarkalleen, miten lakeinen oli asetettava, että se joka tuulella veti
ulos savun; hän oli oppinut auringonlaskun merkit ja tiesi nyt, minne
tuuli yöllä kääntyisi. Hän tiesi meren rantaan menemättäkin, oliko luode
niukka ja saaliin toivo sen mukaan, vai mahtava vedenpako, joka jättäisi
kuiville lihavimmat simpukkasärkät. Hänen tottuneet sormensa tunsivat
ensi kosketuksella, oliko hänen yösiimassaan iso kala vaiko kilpikonna.
Ja intianin rummun soinnusta hän tiesi, milloin oli tulossa sade myrsky.

Tottuneena käsitöihin hän oli monella tavalla parannellut leiriä.
Vähimpiä parannuksia ei ollut se, että hän perkasi kaikki paikat ja
poltti ruuhkat, jotka kokosivat jos kuinka paljon kärpäsiä. Osaksi hän
olikin leiriin mukautunut siitä syystä, että hän oli muuttanut sen oman
mielensä jälkeen, eikä hän enää ajatellutkaan, että hänen olonsa olisi
vain väliaikainen majanmuutto. Ei hän tiennyt, eikä välittänyt, milloin
se oli päättyvä. Hän vain totesi, että hän nyt nautti elämästä enemmän
kuin koskaan ennen. Hänen kanuunsa oli laskenut paljon koskia ja oli nyt
vakaassa tasaisessa virrassa -- mutta se olikin könkään kiivasta nielua.
Metelin hetkeksi väsähtäminen ei merkitse sodan loppua, vaan uuden
rymäkän valmistuksia; ja se tietysti tuli juuri vähimmän odotetulla
tavalla.

Kunnanmies Horton nautti kansalaistensa kesken suurta luottamusta;
hänellä oli terve arvostelukyky, vakaa taloudellinen asema ja hyvä
sydän. Hän se omisti Asamukin rantain metsät ja oli siten intianin
isäntä tämän omilla entisillä sukumailla. Sekä Rolf että Kuonab olivat
olleet Hortonilla työssä ja tunsivat hänet siis hyvin ja pitivät hänestä
hänen hyväntahtoisuutensa vuoksi.

Oli keskiviikkoaamu, heinäkuun lopulla, kun kunnanmies Horton leveänä ja
ajelluin leuoin ilmestyi wigwamiin kallion juurelle.

"Hyviä huomenia kummallekin!" Sitten hän aikaa tuhlaamatta iski asiaan
kiinni. "Kunnanmiesten kesken on väitelty ja paljon moitittu sitä, että
valkoinen nuorukainen, kristittyjen vanhempien poika, papin
tyttärenpoika, saa hylätä kristityt lähimäisensä ja seurakunnan, elää
pakanan kanssa ikäänkuin muuttuakseen villi-ihmiseksi hänkin. Minä en
tosin kuulu niihin, jotka umpimähkään tahtoisivat tuomita jumalattomaksi
semmoisen hyvän miehen kuin Kuonab on, joka minun varman tietoni mukaan
oman vajaan ymmärryksensä jälkeen joka päivä harjottaa jonkinlaista
hartautta. Mutta siitä huolimatta ovat kunnanmiehet, viranomaiset,
papisto ja kansa yleiseenkin kovasti huolestuneet tästä asiasta, ja
ennen muita lähetysseura. On syytetty nimenomaan minuakin siitä, ja
katkerasti moitittu, että minä olen välinpitämätön, kun sallin tämmöistä
saatanan linnaa ja pesää omalla maallani ja hyysään semmoista, joka on
kuin armosta pois paennut. Ei siis oman sydämeni jälkeen, vaan
kaupunginneuvoston, vanhempien synodin ja pakanalähetyksen puolesta
minun tulee ilmottaa sinulle, Rolf Kittering, että koska sinä olet
vailla omaisia ja alaikäinen ja siten oikeudella olet seurakunnan
holhouksen alainen, niin on päätetty, että sinun täytyy ruveta
kunnianarvoisen Hesekiel Peckin huonekunnan jäseneksi, jonka luona saat
elää todellisen hurskauden ja oikean opin hengessä. Vaikka hän onkin
ulkokuoreltaan kylmä ja ankara, niin on hän kuitenkin sangen taattu
kaikissa uskon asioissa, ja minun täytyy sanoa koko lailla maineessakin
siitä, että hän lyhyestä katkismuksesta on lausunut muutamia erinomaisen
sattuvia huomautuksia, jota paitsi hän on saanut paljon kannatusta sen
kautta, että on kyennyt ilmi tuomaan Heprealaisten kirjan 12 luvun
27:nnen värssyn salatun merkityksen. Mies, jonka paljas läheisyyskin on
takeena kevytmielisyyttä, leväperäisyyttä ja väärän opin julistamista
vastaan."

"Siinä se, poikani! Elä nyt seiso siinä kuin varsa, joka ensi kerran
ruoskan tuntee. Saat hyvän kodin ja kaikessa kokea mitä parasta
hurskautta."

"Niinkuin varsa, joka tuntee ruoskan", tosiaan! Rolfiin isku sattui kuin
satutettuun hirveen. Palata renkipojaksi oli tosin mahdollista, vaikkei
hauskaa; jättää Kuonab juuri kun metsäelämä alkoi avautua, se oli
masentavaa; mutta vaihtaa tämä kaikki orjuuteen vanhan Peckin hurskaassa
huonekunnassa, semmoisen miehen, jonka kylmä julmuus oli karkottanut
kotoaan hänen omat lapsetkin, se oli niin suuri onnettomuus muitten
lisäksi, että hänen luontonsa nousi kapinaan.

"Mutta minä en lähde!" hän tiuskasi ja katsoi uhmaten leveään ja
hyväntahtoiseen kunnanmieheen.

"Tule pois, Rolf, semmoinen puhe on sopimatonta. Elä anna pikaistuksen
vietellä itseäsi syntiin. Tätä varmaan olisi äiti vainajasikin tahtonut.
Ole järkevä; pian saat huomata, että se on kaikki parhaaksesi. Minä olen
aina pitänyt sinusta ja pysyn aina ystävänä, johon voit luottaa."

"Puhuen sitten oman mieleni enkä ohjeitteni mukaan, sanon sinulle vielä,
ettei sinun tarvitse tulla _nyt_, eikä nyt antaa vastaustakaan, vaan
miettiä asiaa. Mutta muista kuitenkin, että ennen tulevan maanantain
aamua taikka maanantai-aamuna sinua odotetaan vanhemman Peckin taloon,
ja minä pelkään, että ellet tule, niin tulee ensi kerralla sanantuoja,
joka ei ole yhtä ystävällinen kuin minä. Tule nyt, Rolf, ole hyvä poika
ja muista, että uudessa kodissasi sinä ainakin elät Jumalan kunniaksi."

Ystävällisesti nyökäten, vaikka huolestuneen näköisenä, jykevä pahan
sanoman tuoja sitten kääntyi ympäri ja tallusti matkoihinsa.

Rolf verkalleen, synkkänä, vaipui kalliolle ja tuijotti tuleen. Kuonab
jonkun ajan kuluttua nousi valmistamaan päivällistä. Tavallisesti Rolf
häntä auttoi. Mutta nyt hän ei tehnyt mitään, ei muuta kuin yrmeissään
tuijotti hiilustaan. Puolen tunnin kuluttua ateria oli valmis. Hän söi
vähän; sitten läksi itsekseen metsälle. Kuonab näki hänen makaavan
sileällä kalliolla ja nakkelevan lampeen kiviä. Kuonab lähti myöhemmin
Myanokseen. Sieltä palatessaan hän huomasi, että Rolf oli pilkkonut
suuren kasan puita, mutta ei sanaakaan puhuttu. Rolfin kasvoissa synkän
vihan ja kapinan ilme oli muuttumassa kivettyneeksi epätoivoksi. Toinen
ei voinut arvata, mitä toisen mielessä liikkui.

Ehtoollinen syötiin vaieten; sen jälkeen Kuonab tuntikauden poltti
piippuaan, kumpikin tuleen tuijottaen. Juovainen huuhkaja[9] huhuili ja
narskui heidän päällään, saaden koiran vasten tapojaan kavahtamaan
jaloilleen ja haukkumaan äänelle, josta se ei tavallisesti olisi
välittänyt mitään. Sitten palasi hiljaisuus, ja miehen punaisen salattu
ajatuksen juoksu paljastui yhdellä leimauksella.

"Rolf, lähdetään pohjan puolen metsiin!"

Se oli uusi yllätys. Rolfille oli alkanut vähitellen yhä enemmän
selvitä, kuinka kiintynyt Kuonab oli tähän laaksoon, jossa hän palveli
kadonneen heimonsa muistoa.

"Ja jätetäänkö tämä kaikki?" hän vastasi, osottaen kädenliikkeellä
kalliota, intianipolkua, vanhan Petukuapenin paikkaa ja heimon hautoja.

Vastaukseksi heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja Kuonabin syvästä
rinnasta kohosi vain tuo ainoa sana: "Ugh." Yksi tavu, syvä ja
laskeutuva, mutta kuinka paljon se kertoi hitaasti kehittyneestä,
lujaksi juurtuneesta ystävyydestä, taistelusta, jota oli kestänyt
aamusta saakka, siitä kun kunnanmies julisti tuomion sanat, ja
ystävyyden voittamasta voitosta.

Rolf käsitti tämän ja hän tunsi hetkellisen kouristuksen kurkussaan, ja
"minä olen valmis, jos se on täyttä totta."

"Ugh! Minä menen, mutta kerran minä palaan."

Seurasi pitkä äänettömyys, sitten Rolf: "koska lähdetään?" ja
vastaukseksi: "huomisiltana."



XV.

Kohti pohjan puolen metsiä.


Lähtiessään seuraavana aamuna leiristä Kuonab kantoi raskasta taakkaa,
ja se polku, jolle hän kääntyi, vei Myanokseen. Ei ollut mitään
tavatonta, kun hän Silas Peckin tiskin eteen ilmestyen tarjosi kaupan
parin lumikenkiä, kimpun ansoja, muutamia tuohisia ja niinipuisia
astioita ja rummun, saaden vastineeksi teetä, tupakkaa, ruutia ja kaksi
dollaria rahaa. Ilman selityksiä hän taas lähti ja palasi pian takaisin
wigwamiin. Hän vei sitten padan metsään ja toi sen takaisin täynnään
kuorta, jota hän oli verekseltä vuollut valkoisesta pähkinäpuusta.[10]
Vettä lisättiin ja keitettiin, kunnes siitä tuli tummanruskeata
nestettä. Kun se oli jäähtynyt, niin hän kaatoi sen laakaan astiaan ja
sanoi sitten Rolfille: "Tule nyt, minä teen sinusta sinawan."

Pehmeällä rievulla hän alkoi sivellä värinestettä. Ensiksi piti vain
kasvoihin, päähän, niskaan ja käsiin, mutta Rolf sanoi: "Samalla
vaivalla punaat koko miehen." Hän riisuutui alasti; keltaisen ruskea
neste muutti hänen valkoisen ihonsa mehevän kuparin karvaiseksi, ja hän
oli muuttunut intianipojaksi, jota ei kukaan olisi tuntenut Rolf
Kitteringiksi. Väri kuivi väleen ja vaatteet ylleen puettuaan Rolf
käsitti, että hän jo oli moniaan sillan polttanut.

Wigwamin peitteestä otettiin kaksi kappaletta matkaan; ja
makuuvaatteista tehtiin kaksi myttyä. Tomahaukki, jouset, nuolet ja
pyssy ja kuparikattila vähine kalleine ruoka-aineineen jaettiin tasan ja
sidottiin viilekkeellisiksi kantamuksiksi; sitten olikin kaikki
valmiina. Mutta Kuonabilla oli vielä lisäksi yksi asia; hän meni yksin
vuorelle. Rolf tiesi, mitä varten hän meni, ja piti parhaana olla
seuraamatta.

Intiani sytytti piippunsa, puhalsi neljät savut neljään tuuleen,
lännestä alkaen, istui sitten jonkun aikaa ääneti. Pian kuului kalliolta
"hyvän metsästyksen rukous":

    "Isä, meitä johda!
    Isä, meitä auta!
    Isä, meitä johda hyville metsämaille."

Ja kun tämä päättyi, huhusi metsästä, pohjoisen puolesta, juovainen
huuhkaja.

"Ugh! hyvä", muuta hän ei virkkanut Rolfin luo palatessaan; ja kun
aurinko laski he lähtivät pitkälle matkalleen päin pohjoista, Kuonab,
Rolf ja Skookum. He eivät olleet kulkeneet sataa askelta, ennenkuin
koira pyörsi ympäri ja oikaisi minkä pääsi paikkaan, jossa sillä oli luu
kätkössä, ja heihin yhtyen juosta hölkytti sitten luu suussaan.

Valtatietä olisi ollut mukavampi kulkea, mutta tarpeen oli matkata
ihmisten näkemättä. Sen vuoksi he kulkivat Asamukin puronvarren polkua
ja tulivat tunnin astuttuaan länteen kulkevalle Kissakallion tielle.
Jälleen heitä houkutteli avoin tie, mutta jälleen Kuonab päätti pysyä
metsissä. Puolen tunnin kuluttua heidät pysäytti se, kun Skookum ajoi
puuhun pesukarhun. Koiran sidottuaan he kulkivat metsää vielä pari
tuntia, mutta sitten he, noin kahdeksan mailin päässä Piipunvarresta,
pysähtyivät, ainakin Rolf kovin uupuneena. Oli puoliyö. Telttavaatteesta
hät'hätää tehtiin kahden vuode ja nukuttiin aamuun asti. Kun he sulkivat
raskaat silmänsä, niin kuului huuhkaja ystävän rohkaiseva tervehdys,
"Huu, huu, huu, huu, jah, huu!" ja se kuului yhä pohjoisesta.

Aurinko oli korkealla ja Kuonabilla oli aamiainen valmiina, kun Rolf
heräsi. Hän oli kankeana astumisesta ja raskaasta taakastaan, ja kuuli
salaisesti iloiten, että heidän pitikin levätä se päivä metsässä
piilossa ja matkata vain yöllä, kunnes tultiin seutuun, jossa ei kukaan
heitä tuntenut eikä tullut pidättämään. He olivat nyt New-Yorkin
valtiossa, mutta se ei suinkaan vielä tiennyt sitä, että he olivat
takaa-ajolta turvassa.

Auringon noustua korkeammalle Rolf lähti metsälle jousineen ja tylppine
nuolineen, ja hän saikin, josta hänen oli suureksi osaksi Skookumia
kiittäminen, kolkatuksi pari oravaa, jotka nyljettiin ja paistettiin
päivälliseksi. Yön tullen he jälleen lähtivät matkaan, kulkien
kymmenisen mailia. Kolmantena yönä kuljettiin vielä enemmän, ja
seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, koko päivä lymyttiin. Mutta
maanantai-aamuna, joka oli kirkas ja päiväpaisteinen, he lähtivät
kulkemaan vapaasti valtatietä, vaikka se oli ensimäinen aamu, jona heitä
varmasti kaivattaisiin, ja he kulkivat rohkeudella, jota eivät olleet
vielä koko matkalla tunteneet. Kaksi asiaa uutuudellaan herätti Rolfin
huomiota: maalaisten uteliaat pitkät katseet heidän kulkiessaan talojen
ja vastaantulevien ohi ja koirien raju kiukku. Tämä jälkimäinen
tavallisesti voitiin taltuttaa keppiä heristämällä, tai kiveä maasta
tavottamalla, mutta kerran suunnaton ja vihainen juovikas verikoira
seurasi haukkuen semmoisen matkan päässä, ettei juuri ulottunut kepillä
lyömään, ja sai kun saikin höyhennetyksi Skookumia, kunnes Kuonab
jännitti jousen ja ampui tylpän nuolen, joka sattui petoa kuonon päähän
ja ajoi sen ulvoen kotia kohti, Skookumin saadessa muutamia sangen
tyydyttäviä näykkäyksiä vihollisen peräpakaroihin. Sinä päivänä
taivallettiin kaksikymmentä mailia ja seuraavana viisikolmatta, sillä
nyt oltiin hyvällä tiellä ja taakatkin alkoivat huveta. Oli montakin
taloa, joissa ystävällinen talonväki antoi ilmaiseksi aterian. Mutta
monesti Skookum tuotti harmia. Taloissa ei ensinkään hyväksytty niitä
tapoja, joita se kanoja kohtaan osotti. Skookumia ei koskaan saatu
käsittämään sitä hienoa eläintieteellistä eroa, mikä on metsäkanain
välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvallista riistaa, ja tavallisten
kanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvatonta riistaa.
Semmoiseen saivarteluun ei selvästikään kannattanut perehtyä,
suostumisesta puhumattakaan.

[Kuva: Uutisasukkaat eivät pitäneet Skookumin vierailutavasta
heidän kanatarhoissaan.]

Piankin nähtiin ilmeisesti paremmaksi, että Rolf yksin meni taloihin ja
Kuonab jäi koiraa pitelemään. Koiria ei näyttänyt yhtä paljon
kiukuttavan Rolfin haju, ja Rolf taas, muistaen mitä oli ajatellut, kun
maankulkijoita oli ennen aikaan hänen kotiinsa saapunut, aina kysyi,
saisiko ruuan edestä työtä, ja piankin hän huomasi, että menestys oli
parempi, kun ensiksi kääntyi talon naisväen puoleen, ja sitten,
hymyillen mainion valkoisia hampaitaan näyttääkseen, puhui selvää ja
epä-intianilaista engliskaa, joka teki sitä paremman vaikutuksen, kun
puhuja oli ilmetty intiani.

"Koska minusta täytyy tulla intiani, Kuonab, niin täytyy sinun antaa
minulle intianilainen nimikin", hän sanoi muutaman sellaisen
välikohtauksen jälkeen.

"Ugh! Hyvä! Se on helppoa! Sinä olet 'Nibowaka', viisas." Sillä intiani
oli hyvin huomannut nämä oireet ja antoi nimen sen mukaan.

He kulkivat nyt pari-kolmekymmentä mailia päivässä, karttaen jokilaakson
kyläkuntia. He eivät sen vuoksi nähneet Albanya ensinkään, mutta
kymmenentenä päivänä he tulivat Fort Edwardiin ja näkivät ensi kerran
suuren Hudsonin. He eivät siellä viipyneet kuin sen verran, mikä oli
aivan välttämätöntä, vaan painalsivat Glens Fallsin tietä ja matkansa
yhdentenätoista iltana kulkivat vanhan aution linnan ohi ja näkivät
George järven pitkäveteisen pinnan, sen metsärannan ja kauempaa
pohjoisesta vuorien häämötyksiä.

Uusi ajatus iski nyt heidän mieleensä. -- "Ollappa nyt kanuu, joka
jätettiin Piipunvarren lammelle." Se heräsi kummassakin, kun he näkivät
rannattoman selän, ja varsinkin kun Rolf muisti, että George järvestä
pääsi Champlainiin, joka taas oli vanhastaan varsinainen valtatie
kaikkiin erämetsiin.

He tekivät nuotionsa, niinkuin olivat tehneet kymmeniä kertoja ennenkin,
ja valmistivat ateriansa. Veden lähellä leikkivä kirkas sinipinta
ilahutti ja innosti; kun he menivät rantaan, niin Kuonab huomasi jälkiä
ja sanoi: "valkohäntähirviä." Hän ei näyttänyt siitä paljoakaan
kiihtyvän, mutta Rolf sitä enemmän, ja nuotiolle palatessaan he tunsivat
uuden kohentavan tunteen -- he olivat saapuneet "luvattuun maahan". Nyt
heidän tuli valmistautua vaikeaan tehtävään, etsiä metsämaita, joita ei
vielä kukaan ollut omakseen katsonut.

Kuonab, muistaen vanhat metsälait, kuinka aina ensiksi tulleella oli
oikeus siihen laaksoon, jonka hän oli metsästysalueekseen katsonut, ja
kuinka siihen ei saanut toinen tulla, ennenkuin ensimäinen
mielisuosiolla luopui oikeudestaan, vaipui omaan ajatuksenjuoksuunsa.
Rolf taas vaivasi päätään sillä, mistä he saisivat varustukset, kanuun,
ansat, kirveet ja ruokavarat. Nuorukainen rikkoi vaitiolon.

"Kuonab, meidän pitää saada rahaa, millä ostaa varustukset; nyt alkaa
heinänteko ja pian elonkorjuukin; helppo nyt on saada kuukaudeksi työtä.
Siten saamme elantomme ja niin paljon rahaa, että voimme tulla toimeen
kauemminkin, ja samalla opimme tuntemaan maata."

Vastaukseksi tuli vain: "Sinä olet Nibowaka."

Taloja oli harvassa, hajallaan siellä täällä, mutta pari kolme oli
kuitenkin järvenkin reunoilla. Rolf vei ensinnä lähimpään, jossa vilja
oli pystyssä. Mutta siinä oli vastaanotto huono, aina ensimäisestä
rähäkästä talonkoiran kanssa lopulliseen puheeseen isännän keralla; "hän
ei kaivannut maillaan kirottuja punanahkoja. Edellisenä vuotena oli
hänellä ollut työssä kaksi, mutta ne olivat olleet juoppoja
hunttioimia."

Seuraava talo oli lihavan hollantilaisen, joka paraillaan ihmetteli,
miten selviäisi niin monesta kiireestä samalla haavaa, ennättäisi tehdä
myöhästyneen heinän, leikata aikaisen kauran, mullata rikkaruohoisen
perunamaan, etsiä eksyneen karjansa, ja vielä kohdakkoin odotettavasta
perheenlisäyksestä. Kaksi vaskenkarvaista pelastuksen enkeliä ilmestyi
hänen ovelleen.

"Osattenks te dehr tyät?"

"Kyllä, minä olenkin aina ollut maatöissä", sanoi Rolf ja näytti
käsiään, jotka olivat hänen ikäisensä käsiksi leveät ja känsistyneet.

"Voisittenks te löytä mnu karkkane lehmän, mnää e vaa ol voinn löytä?"

Voisivatkohan, sitäpä olisi hauska koettaa.

"Mnää anna kaks dollarii, kon dua ne sukkela."

Kuonab siis lähti metsään karjan jälkiä etsimään ja Rolf lähti kuokka
kädessä perunamaalle, mutta pysähtyi kanojen äkillistä hätähuutoa. Voi,
voi! Skookum oli taas erehtynyt kanoista ja metsäkanoista. Mutta ei
kulunut kuin minuutti, kun se oli häpeäpaaluun sidottu, ja siinä se sai
olla, niin kauan kun matkamiehet talossa viipyivät.

Iltapäivällä Kuonab palasi lehmiä edellään ajaen, ja kun hän Rolfille
kertoi nähneensä viisi _valkohäntähirveä_, niin hänen katseessaan
välähti pettämätön metsämiehen silmän kiilto.

Kolme lehmää, joita ei oltu kahteen päivään lypsetty, oli arveluttava
asianlaita, joka vaati kiirettä tointa. Rolf oli viisi vuotta lypsänyt
viittä lehmää kahdesti päivässä, ja ensi katseella ukko Van Trumper
älysi, että poika oli 'ulosoppinut'.

"Hyvä, hyvä! Mnää lähre ny sikoi ruakkima."

Hän lähti läävälle, mutta pellavatukka, punaposki tyttönen juoksi hänen
perässään. "Isä, isä, äiti sanoo" -- enempää ei kuulunut.

"Daevas nähköön! Näink pian se kuitenki" -- ja lihava hollantilainen
seurasi lasta. Vähän ajan kuluttua hän taas palasi ulos, iloiset kasvot
vakavan huolen peittäminä. "Kuule snää suur indiani, osaak snää soutta
kanuut?" Kuonab nyökkäsi. "Dul sitt. Annette, tua Toomas ja Hendrikk."
Isä kantoi kaksivuotiaan Heikin, intiani kuusivuotiaan Tuomon, ja
kaksitoistavuotias Annette seurasi peloissaan ja levottomana, tietämättä
miksi. Rannalla lapset sijotettiin kanuuhun, mutta vasta nyt aseman
vaikeus selvisi isälle koko laajuudessaan -- eihän hän voinut vaimoaan
jättää. Hänen täytyi lähettää lapset sananviejän kanssa. --Melkein
epätoivoisena: "Voikk snää otta lapse järve taa dallo ja tuar dakas
frouva Callan? Sano Martta Van Trumper darvitte frouva Callanii juur
sukkela." Intiani nyökkäsi. Sitten isää epäilytti, mutta silmäys
intiaaniin riitti. Miehessä oli jotain, joka sanoi, "oikea mies", ja
vaikka pienokaiset vähän inttivätkin vastaan, kun heidät näin jätettiin
yksin mustan muukalaisen kera, niin hän työnsi kun työnsikin kanuun
rannasta: "Hoid hyvin mnu lapsen", ja kääntyi sitten pois, silmät
kyynelissä.

Se toinen talo ei ollut kaukana, parin mailin päässä, ja ilta oli tyyni;
siellä ei hetkeäkään viivytelty: Mikä vaimo ei paikalla heittäisi
kaikkia töitään ja asioitaan rientääkseen auttamaan toista äitiyden
koetuksen aikana?

Tunnin kuluttua naapurin vaimo jo piti kädestä karkotettujen
pellavatukkain äitiä. Hän, joka säätää tuulet ja hoitaa luomakunnan, ei
ole unohtanut niitä vaimoja, jotka ovat kaukana kaikesta tiedon avusta,
ja on heidän yksinäiseen ja kovaan elämään antanut suloisen ja siunatun
lohdutuksen. Mitä eivät heidän kaupunkilaiset sisarensa antaisi, jos
olisivat vaaralta yhtä hyvässä turvassa? Ja kauan ennen illan
pimenemistä, ennen yön peljättyjen hetkien tuloa, joiden aikana
elinvoimat laskeutuvat matalalle, oli ihme tapahtunut. Uudisasukkaan
kodissa oli uusi pellavatukka entisten lisäksi ja kaikki oli hyvin.



XVI.

Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.


Molemmat intianit nukkuivat yönsä oivassa hirsivajassa, peitoin, runsain
heinin ja katoin. He olivat sangen tyytyväisiä, sillä he olivat päässeet
salojen reunaan ja lähelle erämiehen elämää. Ei kulunut ainoatakaan
päivää eikä yötä, joka ei olisi sitä todistanut.

Vajan toinen pää oli lautaseinällä erotettu kanahuoneeksi. Kanahuoneessa
hoiti toistakymmentä kanaa velvollisuuksiaan; molempien "ruskeitten
enkelien" ensi yönä ne siis nukkuivat hiljaista unta, kun äkkiä sekä
kanat että vieraat heräsivät meluavaan kaakatukseen, joka nopeaan
lakkasi. Se oli melkein kuin olisi kana pudonnut kesken pahaa unta ja
sitten orrelleen nousten uudelleen uinahtanut. Mutta seuraavana päivänä
nähtiin munitusosaston yhden mitä parhaimman jäsenen ruumis nurkassa,
osaksi syötynä.

Kuonab tarkasti päätöntä kanaa ja pölyä, jota oli paikalla, ja sanoi
sanan: "Minkki".[11]

Rolf sanoi: "Miks'ei skunkki?"

"Skunkki ei olisi päässyt orrelle."

"Taikka lumikko."

"Lumikko olisi vain veren imenyt ja tappanut kolme tai neljä."

"No pesukarhu?"

"Pesukarhu olisi vienyt sen mennessään, ja samoin olisi kettu ja
villikissa tehnyt, ja näätä ei olisi yöllä tullut taloon."

Selvää siis oli, ensinnäkin että se oli ollut minkki, ja toiseksi, että
se lymysi vajan läheisyydessä, kunnes nälän pakko ajaisi sen uuden
kerran kanahuoneeseen. Kuonab peitti kanan ruumiin parilla kolmella
suurella kivellä, niin että sen luo oli pääsö vain yhdeltä puolelta.
Tämän aukon eteen hän asetti ansan.

Seuraavana yönä he jälleen heräsivät, tällä kertaa kamalaan kirkumiseen
ja kanain myötätuntoiseen kysyvään kaakatukseen.

Äkkiä ylös nousten he menivät sinne lyhty kädessä. Rolf näki nyt näyn,
joka häntä milt'ei pöyristytti. Suuri koirasminkki oli tarttunut
toisesta etukäpälästään. Se riuhtoi ja raivosi, repi, milloin ansaa,
milloin kuollutta kanaa ja joskus omaa ansaan tarttunutta jalkaansa,
pysähtyen silloin tällöin päästämään korvia vihlovia kirahduksia,
hyökäten sitten taas hurjassa eläimellisessä raivossa ansan kimppuun,
purren hajalle terävät valkoiset hampaansa, järsien julmaa metallia
revityin verisin leuoin, rähisten, äristen hulluna raivosta. Vihamiesten
astuessa huoneeseen se käänsi heitä kohtaan sanomatonta pelkoa ja vihaa,
raivoa ja kauhua kuvastavan ruman muotonsa. Sen silmät lyhdyn valossa
hehkuivat vastaan viheriää liekkiä, se riuhtoi uudelleen irti
päästäkseen, ilma oli ytelänä sen myskimäisestä hajusta. Tämä voimaton
raivo ja taistelu painui syvälle Rolfin mieleen. Kuonab sai käteensä
kepin ja yhdellä iskulla lopetti sen temmellyksen, mutta Rolf ei sitä
milloinkaan unohtanut, eikä hän koskaan kerkeällä mielellä lähtenyt
mukaan kokemaan, kun näitä armottomia teräsleukoja oli viritetty.

Viikon kuluttua puuttui jälleen kana ja kanahuoneen ovi oli jäänyt auki.
Tutkittuaan tarkkaan pölyä sekä kanahuoneessa että sen ulkopuolella
Kuonab sanoi: "Pesukarhu". Se on hyvin harvinaista, että pesukarhu tekee
rosvoretkiä kanakoppiin. Tavallisesti se silloin on yksilö, jolla on
luonnottomat taipumukset, mutta kerran aljettuaan se varmaan palaa
takaisin. Intiani päätti, että se luultavasti palaisi takaisin jo
seuraavana yönä, ja varusti ansan. Viritettiin nuora oven salvasta
erääseen puuhun ja nuoraan kiinnitettiin paino, niin että ovi itsestään
sulkeutui, jonka jälkeen sitä vastaan sisäpuolelle asetettiin pönkkä,
joka itsestään salpasi oven. Oven hän sitten tuki auki päreillä, jotka
asetettiin niin, että pesukarhun täytyi niille astua, kun oli
kanahuoneeseen tullut, ja samalla laukaista ovikin. Ansan virittäjät
luulivat, että he yöllä kuulisivat oven laukeavan, mutta he nukkuivat
sikeään, eivätkä tienneet mistään ennenkuin seuraavana aamuna. Silloin
he huomasivat, että ovi olikin lauennut, ja huoneesta löytyi eräästä
pesimäkopasta kyyryssään sitkeä vanha tappelupukari pesukarhu. Kumma
kyllä, se ei ollut enää toiseen kanaan koskenut. Sen sydän oli
muuttunut, kun se oli huomannut vangiksi joutuneensa, eikä kauaa
kulunut, ennenkuin sen nahka riippui vajan päässä kuivamassa ja lihat
talon ruoka-aitassa.

"Onko tämä näätä?" kysyi pikku Annette. Ja kun hänelle sanottiin, että
ei, niin pettymys houkutteli hänestä sen tunnustuksen, että ukko Warren,
jolla oli puoti järven takana, oli luvannut hänelle näädän nahkasta
sinisen karttuunipuvun.

"Saat ensimäisen, jonka minä saan", sanoi Rolf.

Elämä kului hauskasti Van Trumperin talossa. Viikon kuluttua oli emäntä
taas jalkeilla. Annette sai hoitaa perheen nuorinta, samoin kuin
ennenkin tulleita. Hendrik ukko vähitellen selvisi monista kiireistään,
kun oli saanut niin odottamatta apua, ja vaikka työ olikin raskasta,
niin ei se kuitenkaan ystävällisessä talossa niin kovin raskaalta
tuntunut. Intianeja oli tosin alussa vähän vierasteltu, mutta arkuus
hälveni, varsinkin Rolfia kohtaan, joka oli niin seuranrakas ja
avomielinen. Ja hollantilainen, jota ihmetytti se, että hänellä oli
siniset silmät, vaikka ruskea iho, tuli lopulta siihen päätökseen, että
hän mahtoi olla intiani vain puoleksi.

Elokuu kului nuorukaisen mielestä hauskasti, mutta Kuonab alkoi käydä
varsin levottomaksi. Viikon hän saattoi tehdä työtä yhtä uutteraan kuin
kuka valkoinen tahansa, mutta kärsivällisen, taukoomattoman,
elinaikaisen työn arvoa ei hänen rotunsa kyennyt käsittämään.

"Paljonko rahaa meillä nyt on, Nibowaka?" oli semmoinen levottomuuden
oire elokuun puolivälissä. Rolf laski: puolen kuukauden palkka
Kuonabille, 15 dollaria, hänelle itselleen 10 dollaria, lehmäin
löytämisestä 2 dollaria, yhteensä 27 dollaria. Ei riitä.

Kolmen päivän kuluttua Kuonab laski uudelleen. Seuraavana päivänä hän
sanoi: "Me tarvitsemme kaksi kuukautta sulan aikaa löytääksemme hyvän
maan ja majan rakentaaksemme." Rolf silloin teki niinkuin pitikin tehdä,
hän meni ja kertoi lihavalle Hendrikille koko asian. He tarvitsivat
kanuun ja pyyntivarustukset ja sitten piti löytää metsästys- ja
ansamaat, joita ei toinen vielä ollut haltuunsa ottanut, sillä
pyyntilakia oli tarkkaan noudatettava; ei kuolemanrangaistustakaan
pidetty liian suurena sen rikkomisesta eräissä tapauksissa, jos
nimittäin vääryyttä kärsinyt itse kykeni olemaan sekä tuomari,
valaoikeus että tuomion täytäntöön panija. Van Trumper saattoikin antaa
heille paljon tietoja pyyntipaikoista -- Vermontin puolella ei tarvinnut
yrittääkään, eikä missään Champlain järven, sen enempää kuin George
järvenkään seuduilla, eikä kannattanut lähteä vallan kauas
pohjoiseenkaan, sillä sillä puolella olivat ranskalaiset, jotka olivat
uutteria metsämiehiä, niin että Hamilton-kaunti kieltämättä oli paras
maa, mutta sinne taas oli melkein mahdoton päästä, se kun oli niin
kaukana kaikista suurista vesiteistä ja tietysti aivan tietön. Vaikean
pääsyn vuoksi se olikin niin vähän tunnettu.

Se oli kaikki hyvä; mutta onnellinen Hendrik kuuli hämmästyen ja suurin
murhein, että uusi apu nyt heti jättäisi. Lopulta hän teki tämmöisen
tarjomuksen: Jos he suostuivat jäämään syyskuun alkuun ja jättämään
kaikki talveksi hyvään korjuuseen, niin hän paitsi sovittua palkkaa
antaisi heille kanuun, yhden kirveen, kuusi minkin ansaa ja ketunraudat,
jotka riippuivat vajassa, veisi heidät vankkureillaan aina "Viiden
mailin taivallukselle" George järvestä Schroon joelle, jota he sitten
saattoivat laskea siihen missä se yhtyi Hudsonin latvaosaan, jota taas
oli noustava neljäkymmentä mailia, koskia ja vaikeita taivalluksia,
kunnes tultiin lounaasta laskevan suojoen suulle, ja kun he olivat sitä
nousseet kymmenen mailia, niin tulisivat Jesupin järvelle, joka oli
kahta mailia leveä ja kahtatoista pitkä. Siinä maassa oli viljalta
riistaa, mutta sinne oli niin vaikea päästä, että se Jesupin kuoltua oli
saanut olla autiona.

Semmoiseen esitykseen ei ollut kuin yksi vastaus mahdollinen -- he
jäivät.

Joutohetkinään Kuonab toi kanuun vajaan, repi siitä muutamia raskaita
tuohi- ja kangaspaikkoja, kevensi tuhtoja, korjasi kaaria, ja kun se
sitten oli kuivattu ja saumat pietty, niin ei se painanut täyttä sataa
naulaa. Se oli ainakin neljäkymmentä naulaa keveämpi kuin sinä iltana,
jona hän ensi kerran meloi sillä järven poikki.

Tuli syyskuu. Aikaisin aamulla Kuonab yksin lähti järvenrantaan, istahti
siellä eräälle kunnaalle, katseli kohti auringonnousua ja lauloi uuden
päivänkoiton laulun, kalkutellen, kun rumpua ei ollut, toisiaan vastaan
kahta keppiä. Ja kun auringonnousu oli vallannut maan, niin hän taas
lauloi metsämiehen runon:

    "Isä, meidän askeliamme johda,
    Meitä saata hyville metsämaille."

Sitten hän karkeloi laululleen, kasvot kohti taivasta, silmät
suljettuina, jalkojaan tuskin nostaen, mutta liikutellen niitä
tahdikkaasti. Siten hän kiersi kolmasti kehää laulaessaan, kolme
auringonkehää, karkeloiden pyhää karkeloa, niinkuin David lienee tehnyt
sinä päivänä, jona hän karkeloi Liiton arkin ympärillä sen kotomatkalla.
Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, eikä kukaan olisi voinut häntä
silloin katsella tuntematta, että se oli uskollisen sydämen hartautta
todellista Jumalaa kohtaan, joka on kaikessa mitä Hän on luonut.



XVII.

Jokimatka Hudsonin latvoilla.


_Ei ole muuta kuin yhtä laatua miestä, jonka kokoa minä en osaa arvata,
ja se on se vietävä, joka pitää suunsa eikä virka mitään, sano' Si
Sylvanne_.


Hulett nimisellä uudisasukkaalla oli lautta, jota naapurit lainailivat,
milloin oli vietävä valjakko järven poikki. Matkapäivän aamuna olivat
hollantilaisen härkäpari ja vankkurit, kanuu ja miehet lautalla, Skookum
keulassa sille kuuluvalla paikalla ja kaikki hyvästiksi valmiina.
Rolfille oli se sana vaikea sanoa. Hyvä vanha hollantilainen eukko oli
voittanut hänen sydämensä ja lapset olivat kuin hänen veljiään ja
sisariaan.

"Dul takaas, boikkan, dul meittii gatton ja dul pian." Hän suuteli
Rolfia, Rolf suuteli Annettea ja nuorempia lapsia. Sitten he kaikki
lähtivät lautalle ja työnsivät sauvoilla niin pitkältä kuin ranta oli
matalaa ja rupesivat sitten soutamaan. Kun idästä alkoi tuulla, niin he
saattoivat kohottaa vankkurin peitteen purjeeksi ja parin tunnin
kuluttua lautta kaikella kunnialla saapui länsirantaan, kauppapuodin
luo, jonka kohdalta ratastie alkoi Schroon joelle.

Ovea lähestyessään he näkivät rentun näköisen miehen, joka nojasi seinää
vastaan, kädet taskussa, tihkuisine silmineen luoden tulijoihin
halveksivan vihamielisen katseen. Heidän ohi astuessaan hän sylkäsi
tupakkalökää koiran päälle ja miesten jalkain poikki.

Ukko Warren, joka piti puotia, ei juuri intianeja suosinut, mutta kun
hän oli Hendrikin hyvä ystävä ja kovin ahne turkisten kaupalle, niin
uudet erämiehet saivat hyvän vastaanoton; sitten tuli tilien selvitys.
Puodista otettiin vehnäjauhoja, kaurajauhoja, sianlihaa, perunoita,
teetä, tupakkaa, sokeria, suoloja, ruutia, luoteja, hauleja, kangasta,
palttinaa, kaira, nauloja, puukkoja, naskaleita, neuloja, lankaa,
toinenkin kirves, muutamia tinalautasia ja paistinpannu, kaikki
Hendrikin laskuun.

"Jos minä olisin teidän sijassanne, niin ottaisin ikkunanpuitteet;
saisittepa nähdä, että niistä on kylmällä säällä hyvä apu." Kauppias vei
heidät ulko- huoneeseen, jossa oli kasassa kuusiruutuisia
ikkunanpuitteita, kaikki valmiina. Semmoinenkin kömpelö kappale siis
lisättiin varustuksiin.

"Enkö saa teille myydä vielä hyvää rihlaakin?" ja hän otti alas uuden
siron pienireikäisen rihlan, joka oli viimeistä mallia. "Viisikolmatta
dollaria vain." Rolf pudisti päätään; "osa hintaa nyt, loput keväällä
turkiksilla." Rolfin teki kovin mieli; mutta hän oli jo aikaisin saanut
voittamattoman kammon velkaa vastaan. Hän vastasi jäykästi: "Ei." Mutta
monesti hän sitä jäljestäpäin katui! Se vähä, mikä vielä jäi maksamatta,
suoritettiin kovalla rahalla.

Heidän puodissa ostaessa ja valikoidessa kuului ulkoa vallan kamalaa
kiljunaa, ja hetken päästä Skookum tuli puotiin ontuen ja luikaten kuin
henkitoreissa. Kuonab oli samassa pihalla.

"Potkaisitko sinä minun koiraani?"

Raa'an maankulkurin muoto muuttui, kun häneen sattui miehen punaisen
katse. "Enkä! en koskenutkaan; itse se loukkasi itseään tuohon
haravaan."

Se oli ilmeisesti vale, mutta parempi tyytyä, ja Kuonab palasi puotiin.

Renttu silloin tuli puodin ovelle hänkin ja rehenteli: "Kuules Warren!
etkö aio antaa minulle tuota pyssyä? On kai minun sanani yhtä hyvä kuin
jonkun toisenkin."

"En", sanoi Warren, "johan sinulle sanoin, että en!"

"Ole sitten kanssa varma siitä, ett'et saa nähdä hännän päätäkään niistä
nahkoista, mitä minä sain viime talvena."

"En niitä kaipaakaan", vastasi kauppias; "tiedän minä jo, minkä arvoinen
sinun sanasi on." Niine hyvineen vieras laahusteli matkoihinsa.

"Kuka se oli?" kysyi Hendrik.

"En minä muuta tiedä, kuin että hänen nimensä on Jack Hoag; hän on vähän
pyyntimiestä ja hyvin paljon heittiötä; petti minua viime vuonna. Suotta
olisi häntä tälle puolelle odottaa; sanovat hänen vievän vietävänsä
vuorien länsipuolelle."

Warrenilta saatiin uusia osviittoja matkoista, ja varsinkin se, että
Jesupin joen suulla oli kelohongassa kotkanpesä. "Seuratkaa siihen
saakka pääjokea, älkääkä ensi kevännä unohtako, että minä ostan
nahkoja."

Verkalleen matkattiin vankkureilla Viiden mailin taipale; päälle pari
tuntia kului, ennenkuin oltiin sen poikki, mutta samana päivänä
kuitenkin iltamyöhällä päästiin Schroon joelle.

Sinne hollantilainen heidät jätti ja hyvästeli: "Jumalan halttu, dulkka
doistki". Skookum hyvästeli farmeria vielä viimeisellä murahduksella,
sitten Rolf ja Kuonab jäivät yksin erämaahan.

Päivä oli jo mennyt mailleen, he sen vuoksi paikalla ryhtyivät
yömajailupuuhiin. Järkevä erämies aina varustaa päivän valolla vuoteensa
ja katoksensa, jos suinkin mahdollista. Sillä välin kun Rolf teki tulen
ja kiikutti kattilan sille kiehumaan, Kuonab valitsi kahden puun välistä
tasaisen kuivan paikan, peitti sen kuusenhavuilla, ja näiden päälle,
molempien puiden varaan asetetun tangon yli, viritti wigwamikankaan,
niin että siitä tuli matala teltta. Telttavaatteen syrjät kiinnitettiin
maahan tuoreilla kalikoilla, joita hät'hätää leikattiin metsästä. Näin
he olivat säältä hyvässä turvassa.

Illalliseksi syötiin perunoita, paistettua sianlihaa, teetä,
vaahterasiirappia ja laivakorppuja, jonka jälkeen Kuonab veti pitkät
savut. Hän otti punaraidan oksan, jonka hän oli jo päivällä leikannut,
ja alkoi kuoria sitä toiseen päähän päin, jättäen päähän kiinni
käpristyneet lastut. Kun ne olivat kaikki yhdessä röyhelöisessä
kimpussa, niin hän piti niitä tulen päällä, kunnes ne olivat kaikki
ruskeiksi kärventyneet. Sitten hän hieroi niitä kädessään tupakan kera
ja täytti piippunsa. Ja pian hän sitten oli tuossa metsälle
tuoksahtavassa savussa, jota sanovat "intianihajuksi", ne jotka eivät
tiedä, miten se syntyy. Rolf ei polttanut tupakkaa. Hän oli äidilleen
luvannut, ettei polttaisi ennenkuin miehenä, ja nyt muistui äiti hänen
mieleensä tavallista elävämmin, muistui balsamikuusen oksista, joista
vuoteet oli tehty. Kuonab sanoi sitä "tshokotungiksi eli rakkopuuksi".
Rolfin äidillä oli ollut pieni pohjan puolesta tuotu sohvatyyny --he
olivat sitä sanoneet "pohjolan kuusen tyynyksi", koska siinä oli
täytteenä outoja kuusenneulasia, joita Connecticutissa ei kasvanut.
Monta kertaa oli Rolf pienenä poikasena painanut pyöreän nenänykerönsä
tähän pielukseen hengittääkseen sen suloista hajua, ja siten siitä tuli
se pyhä tuoksu, joka hänen mieleensä muistutti kaiken, mikä oli hänelle
ollut lapsena rakasta, eikä se koskaan menettänyt tehoaan. Hajulla onkin
se ominaisuus, ettei se unohdu. Kulkiessaan sisään sieraimiemme kautta
se saa niin suuren vallan, että liikuttaa sieluammekin. Onpa kirkko
ollut viisas, kun on tästä mahdista valinnut itselleen apulaisen.
Sulotuoksuilla se karkottaa hartauden harjottajasta kaikki maailmalliset
ajatukset hänen epäröivänä ja epäilevänä saapuessa sen luo lohdutusta
etsimään. Se on muiston valtijatar, ja muisto taas hallitsee sielua!
Olkaamme siis varuillamme, ettei mitään pahoja ajatuksia jonkun
mieluisen hajun keralla tule mieleemme. Onnelliset ne, joissa kuusen
puhdas raikas tuoksu liittyy sielun herkimpien kielien väreilyyn ja
siten voi kohottaa ja rauhottaa heidän mieltään jokapäiväisen elämän
murheissa. Balsamikuusesta siten tuli Rolfin taikapuu.

Se oli hänen muistojensa pyhitetty puu. Sen tuoksu ei milloinkaan
pettänyt, ja yön hän nyt nukkui kokonaan sen vaikutuksien alaisena.

Seuraavana aamuna oli monet puuhat, ennenkuin päästiin matkaan
lähtemään. Kantamuksia oli jaettava pienemmiksi, kanuu taiten
kuormattava, arkoja tavaroita asetettava siten, etteivät päässeet
kastumaan. Raskaat esineet, kuten kirveet ja padat, oli sidottava
kiinni, etteivät pohjaan painuneet, jos kanuu sattui kaatumaan. Kanuu
itse oli parista kohdasta piellä tiivistettävä, mutta kolmen tunnin
kuluttua he kuitenkin pääsivät matkaan ja lähtivät laskemaan Schroon
jokea.

Se oli Rolfin ensimäinen venematka. Hän oli tosin meloskellut
Piipunvarren lammella, mutta ei muuta kuin lammen poikki päästäkseen.
Nyt sitä vastoin alkoi oikea venematka. Hän ihmetteli heikon aluksen
tuntoisuutta, sen tasapainon herkkyyttä, kuinka vähästä se melaa
totteli, kuinka se näytti vaistomaisesti välttävän kiviä, ja kuinka
ilkeästi kaaret pullistuivat sisäänpäin, kun pohja sattui liekoon
ottamaan. Tämä oli hänelle uusi maailma. Kuonab häntä opetti, ettei
koskaan pitänyt astua kanuuhun, ennenkuin se oli vesillä, ettei siinä
pitänyt koskaan nousta eikä liikkua pitämättä kiinni laidoista, ei
koskaan tehdä äkkiliikettä, ja vielä senkin hän oppi, että se oli
keveämpi meloa, kun pohjan alla oli kuusi jalkaa vettä, eikä vain kuusi
tuumaa.

Tunnissa he olivat kulkeneet viisi mailia ja tulleet Hudsonille, ja
siellä heidän työnsä vasta täydellä todella alkoi, kun oli melottava
vastavirtaa. Piankin tultiin matalalle osalle, jossa oli nipin näpin
vettä kanuun uida. Astuttiin jokeen ja kuljettiin kaalaten, silloin
tällöin nostaen tieltä kivi, kunnes päästiin syvemmälle osalle ja
aljettiin taas terävään meloa. Pian he sitten tulivat koskellekin, jota
oli mahdoton veneellä nousta, ja Rolf sai nyt ensi maun oikeasta
taivalluksesta. Kuonabin katse tähyili rantaa, heti kun ensimäiset
kuohut näkyivät, sillä ensi kysymys oli, mistäpä noustaan maalle? ja
seuraava, pitkäkö on kantomatka? Amerikan lauhkeissa osissa ei ole
ainoatakaan tärkeämpää jokea, jonka koskien sivu ei jo ammoisista
ajoista olisi taivallettu. Ei kukaan venemies lähde taivaltamaan
tutkimatta ensinnä tarkkaan, koska, missä ja miten hänen tulee maihin
laskea. Kun hän siis paikan valitsee, niin tapahtuu se tarkan harkinnan
jälkeen. Joku merkki hänen matkastaan aina jää, vaikkapa kuinka
vähäpätöinen, ja seuraava taivaltaja aina huolellisesti tähyää semmoista
merkkiä, päästäkseen etsimisen vaivasta.

"Ugh", oli ainoa sana, jonka Rolf kuuli toverinsa huulilta, ja kanuu
kääntyi sileätä kalliota kohti, joka oli suvannossa kosken alla. Maalle
noustuaan he huomasivatkin vanhan nuotiotulen hiilloksen. Päivä oli jo
melkein puolessa, Rolf sen vuoksi rakensi aterian, Kuonabin ottaessa
selkäänsä pienen kantamuksen ja lähtiessä polkua katsomaan. Se ei ollut
kovin selvä, oli varmaankin ollut vuoden pari käyttämättä, mutta sillä
on aina omat tapansa. Se tavallisesti kulkee läheltä veden sivua, ellei
tiellä ole ylipääsemätöntä vastusta, ja helpointa juonta. Kuonab
toisella silmällä piti varalta jokea, sillä kuljettava vesitie oli
pääasia, ja satakunnan askelta astuttuaan hän jälleen olikin joen
reunalla, mukavassa valkamassa kosken niskassa.

Kun oli syöty päivällinen ja intiani piippunsa polttanut, niin
ryhdyttiin työhön. Tavarat kannettiin vähin erin kosken niskaan ja
viimeksi kanuukin, joka sidottiin rantaan kiinni.

Kuorma sijotettiin jälleen veneeseen ja lähdettiin matkaan, mutta puolen
tunnin kuluttua, kun oli kappale matalaa virtaa kuljettu, tultiin
toiselle koskelle, joka ei ollut jyrkkä, mutta niin matala, ettei kanuu
siinä uinut, vaikka molemmat miehet astuivat kahlaamaan. Kuonabin johdon
mukaan koski kuljettiin vähän toiseen tapaan, _demi-charge_ (puolella
kuormalla), kuten ranskalaiset sanoivat. Tavaroista toinen puoli
nostettiin rannalle, ja sitten miehet, toinen keulasta vetäen, toinen
perästä työntäen, kahlasivat veneen kosken niskaan, johon sitten loput
tavaroista kannettiin maisin. Oli taas kotvan helppoa matkaa, mutta
sitten seurasi kappale hyvin vuolasta virtaa, joka oli paria kolmea
jalkaa syvä, taajat lepikkörannat kahden puolen. Intiani meni maalle ja
leikkasi kaksi kevyttä vahvaa sauvointa, ja sitten he, toinen keulasta,
toinen perästä työntäen, alkoivat jalka jalalta ponnistaa kiivaaseen
vastavirtaan, kunnes olivat hyvässä turvassa ylemmällä suvannolla.

Mutta vielä yksi laatu venematkaa oli koettava. He tulivat pitkälle
sileälle, syvälle ja sangen kiivaalle virtamatkalle, melkein koskelle --
se oli sitä laatua matkaa, jota on ilo kulkea myötävirtaan. Se erosi
äskeisestä sen puolesta, etteivät rannat olleet taajan lepikön peitossa,
vaan paljasta soraa. Kuonab otti sotalaukustaan pitkän lujan nuoran.
Toisen pään hän sitoi, ei keulaan, vaan kanuun laitaan keulan puoleen,
toisen sarvaannahkaiseen hihnaan, jonka kietasi rintansa poikki. Rolf
perää pitäen, intiani rantaa pitkin vetäen, kanuu kaikella kunnialla
nostettiin "väkevän veden" päälle.

Sillä tavalla he taistellen voittivat vuolasta jokea, päivän toisensa
perästä, toisinaan päästen vain viisi mailia kahdentoista tunnin kovan
työn jälkeen. Koskia, matalia virtoja, taivalluksia, väkeviä vesiä oli
ylen runsaasti, ja ennenkuin he olivat kulkeneet ne viisikymmentä
mailia, jotka Jesupin joen haaraan oli, niin hyvinpä he käsittivät,
miksi tässä maakunnassa niin vähän käytiin.

Rolfista tuli tällä matkalla sitkeä jokimies, ja kun he viidennen päivän
iltana näkivät valtavan kotkanpesän kelohongassa pitkän suon reunassa,
niin he kumpikin tunsivat tulleensa omaan maahansa ja iloitsivat.



XVIII.

Eläinten elämää jokivarressa.


Älköön suinkaan luultako, etteivät he nähneet metsänelämää jokimatkalla,
vaikk'emme ole sitä nimenomaan maininneet. Ääneti kulkevalla
kanuumiehellä on mitä paras tilaisuus. Ensimäisellä leiripaikalla oli
paljon valkohäntähirven jälkiä, ja samana aamuna, jona he poikkesivat
Hudsonille, Rolf näki ensimäisen valkohäntähirvensä. He olivat
kiertäneet erään niemen jotenkin kiivaassa virrassa, kun Kuonab kahdesti
napautti parraspuuhun, joka merkitsi "silmät auki", ja osotti rantaa.
Siellä, ehkä viidenkymmenen askeleen päässä, rannalla, heitä katsellen,
oli valkohäntähirvi. Hiljaa hievahtamatta se seisoi, niinkuin punainen
kivipatsas, sillä oli vielä punainen nuttunsa. Kolmella neljällä
voimallisella työnnällyksellä Kuonab antoi pitkän ja kiivaan vauhdin;
tapasi sitten pyssyään. Mutta valkohäntähirven valkoinen lippu välähti
pystyyn. Se pyörsi ympäri ja loikki pois, ja valkoinen lippu se viimeksi
hävisi näkyvistä. Rolf istui kuin lumottu. Se oli niin äkkinäinen; niin
kevyt; se niin pian haihtui takaisin metsään. Hän vapisi, kun se oli
mennyt.

Monesti he iltasin näkivät virran mutkissa biisameja, ja kerran
vilaukselta jotain mustaa, kiiltävää, ikäänkuin mahdottoman suuren
iilimadon, joka mutkaili ylös ja alas virrassa kulkiessaan. Kuonab
kuiskasi "saukko" ja tapasi pyssyään, mutta se sukelsi eikä sen koommin
näyttäytynyt.

Eräällä yöpaikalla he keskellä yötä heräsivät ihmeelliseen hälytykseen
-- räminään, joka lähti aivan pään vierestä; ja he nousivat ylös
huomatakseen piikkisian voimainsa takaa hampaillaan nakertavan
paistinpannua ja koettavan saada irti vähän enemmän suolasta, jonka
makua se siinä tunsi. Skookum, joka oli puuhun sidottu, suotta ripitti
rauhanhäiritsijää ja vapaaehtoisesti tarjoutui tekemään siitä kaikille
varottavan esimerkin. Leirissä ei päästy rauhaan piikkiniekasta,
ennenkuin kaikki keittoastiat oli ripustettu ylemmä tavotettavista.

Kerran he kuulivat ketun terävän lyhyen haukunnan ja pari kolme kertaa
metsästävän harmaan suden lauhkean vienon maanittelevan ulvahduksen.
Lintuja oli viljalti ja melkein joka leiripaikalla ampui milloin toinen,
milloin toinen jonkun sorsan ruuan vaihteeksi.

Toisena päivänä nähtiin kolme valkohäntähirveä, kolmantena aamuna Kuonab
pisti pyssyynsä panoksen sarvashauleja ollakseen paikalla valmiina,
jonka jälkeen hän jo päivänkoitossa lähti liikkeelle. Rolf aikoi lähteä
mukaan, mutta intiani pudisti päätään, sitten sanoi: "Elä tee tulta
puoleen tuntiin."

Parinkymmenen minutin kuluttua Rolf kuuli pamauksen, jonkun ajan päästä
intiani palasi, sarvaanpaistit mukanaan, ja matkalla he, mailin verran
kuljettuaan, ottivat joenrannalta veneeseen loputkin lihoista. Nähtiin
vielä seitsemän valkohäntähirveä, mutta enempää ei ammuttu; Rolfin mieli
kuitenkin paloi saada hänenkin onneaan koettaa. Monta muutakin
tilaisuutta hänellä oli ja muutamia hän käytti.

Eräällä metsätaivalluksella hän yhdessä Skookumin kanssa säikähytti
lentoon parven sepelpyitä. Ne lentivät puihin heidän päänsä päälle, ja
matkamiehet pysähtyivät. Koiran ylläpitäessä niiden huomiota Rolf
tylpillä nuolilla kolkkasi viisi mieluisinta eväiksi. Mutta sarvaissa
asuivat nyt hänen ajatuksensa ja sitä kunniaa hän himoitsi, saada yksin
lähteä ja palata paistit selässään.

Seurasi sukkelaan uusi ja vielä jännittävämpi seikkailu. Erään mutkan
kierrettyään he aikaisin aamulla näkivät mustan karhun, joka kahden
pentunsa keralla tallusteli pitkin soraista rantaa ja silloin tällöin
pysähtyi pistääkseen suuhunsa jotain äyriäisiä, kuten sitten huomattiin.

Kuonab ei ollut nähnyt karhua kuin lapsena, ollessaan isänsä keralla
metsästämässä tammiharjuilla Myanoksen takana, ja nyt hän kiihtyi. Hän
lakkasi melomasta, varotti Rolfia tekemään samoin ja antoi kanuun
luistaa takaperin näkymättömiin; sitten hän laski rantaan. Nopeaan
sidottuaan kiinni kanuun hän otti pyssynsä ja Rolf metsästysnuolensa, ja
Skookumia nuorasta taluttaen he hyökkäsivät metsään. Pysytellen poissa
näkyvistä he juoksivat niin nopeaan ja ääneti kuin suinkin karhuja
kohti. Tuuli tietysti oli metsämiehiin päin, muutoin he eivät mitenkään
olisi päässeet niin lähelle. He olivat nyt aivan karhuperheen kohdalla
ja Kuonab vain odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen. Hiipien eteenpäin
niin varovasti kuin mahdollista he pääsivät viidenkolmatta askeleen
päähän, mutta vielä oli pensaita ravunsyöjäin edessä. Metsämiesten
hiipiessä emäkarhu seisahtui ja epäluuloisesti haisteli; tuuli pyörähti;
se sai haiskahduksen, josta ei voinut erehtyä; sitten se päästi
äänekkään varotuksen "koff! koff! koff! koff!" ja lähti juoksuun niin
nopeaan kuin pääsi. Metsämiehet älyten, että heidät oli huomattu,
hyökkäsivät esiin kiljuen niin kovaa kuin taisivat, toivoen karhujen
siitä nousevan puuhun. Emäkarhu laukkasi kuin hevonen, Skookum
kintereillään urheasti haukkuen. Penikat jäljelle jäätyään, emon
näkyvistä hävittyä, metelistä aivan ymmällään, karkasivat mukavan matkan
päässä olevaa puuta kohti ja kapusivat oksiin.

"No nyt", Rolf ajatteli, muistellen kuulemiaan juttuja, "emäkarhu palaa
takaisin ja syntyy tappelu."

"Tuleeko se takaisin?" hän hermostuneesti kysyi.

Intiani nauroi. "Ei, kyllä se vielä juoksee. Mustakarhu aina pelkuri; ne
eivät koskaan tappele, kun vain pakoon pääsee."

Puuhun nousseet pienokaiset olivat tietysti kokonaan metsästäjäin
armoilla, niiden henki ei tällä kertaa riippunut hiuskarvan varassa,
vaan täyden pelastuksen. "Lihaa emme tarvitse, emmekä voi sitä mukaan
ottaa; jätetään ne", Rolf sanoi, mutta lisäsi: "Löytäisivätköhän ne
emänsä?"

"Kyllä, aikaa myöden, ne laskeutuvat maahan ja poraavat metsässä
kaikkialla. Emä puolen mailin päässä odottelee ja yöllä ne ovat taas
kaikki koossa."

Retkeläisten ensimäinen karhunajo oli siten päättynyt. Ei oltu laukausta
ammuttu, ei karhua haavotettu, ei mailia matkaa tehty, eikä tuntiakaan
menetetty. Ja kuitenkin se tuntui sisältävän paljoa enemmän tenhoavia
vavistuksia kuin ainoakaan niistä monista jännittävistä karhunajoista,
joissa Rolf ja Kuonab myöhemmin kahden olivat.



XIX.

Rannalla jalanjälki.


Jesupin joki oli untelo joki, joka tuli suoseuduilta, ja se olisi ollut
helppo nousta, ellei siinä olisi ollut niin paljon kaatuneita puita.
Toisia niistä oli jo monta vuotta takaperin katkottu, ja siitä saattoi
päättää, että vanha erämies oli kulkenut tätä tietä. Kerran he jo
pelästyivät keksiessään rannalla vereksiä lastuja, mutta murhe muuttui
iloksi, kun ne huomattiinkin majavan töiksi.

Kymmenen mailia he kulkivat sinä päivänä. Illalla he tekivät leirin
Jesupin järven rannalle, ylpeinä ja onnellisina siinä uskossa, että he
nyt olivat tämän kaiken oikeat omistajat. Yöllä he tuon tuostakin
kuulivat susien ulvovan, mutta se tuntui kuuluvan kaukaa järven takaa.
Aamulla he lähtivät jalan tiedusteluretkelle ja äkkiä ilokseen näkivät
viisi valkohäntähirveä ja jälkiä joka puolella. Ilmeisesti se oli oikea
valkohäntähirvien paratiisi, ja vähemmässä määrässä oli muittenkin
eläimien jälkiä -- minkkiä melko runsaasti, parissa kohdassa saukkoja,
vuoripantteri ja emähirvi vasikoineen. Molempain metsämiesten sydän
pamppaili moista mahdollisuuksien ylöllisyyttä. He viehättyivät
kulkemaan yhä kauemmaksi, ajatukset hekumoiden niissä monissa iloissa,
jotka heitä täällä odottivat, mutta sitten aivan äkkiä sattui eteen
jotakin, joka muutti heidän ilonsa murheeksi -- _ihmisen jalanjälki_;
lehmännahkaisen anturan veres painalmus. Siitähän saattoi raivostua.
Ensi väläykseltä se tiesi, että heidän edellään oli toinen erämies,
jolla oli laaksoon vanhempi oikeus, kirjottamattoman lain myöntämä. He
seurasivat niitä mailin. Ne harppasivat rantaa hyvää kyytiä, toisinaan
täyttä juoksua, ja aina läntistä rantaa seuraten. Sitten he löysivät
paikan, jossa mies oli istahtanut ja murtanut koko joukon
simpukankuoria, ja jälleen hän oli kiirein rientänyt. Mutta
istumapaikoilla ei ollut mitään merkkiä pyssynperästä eikä muustakaan
aseesta. Sitäpaitsi: miksi hän käytti saappaita? Metsästäjät käyttivät
niitä harvoin.

Pari mailia intiani Rolfin keralla kulki perässä ja he huomasivat, että
vihattu muukalainen toisin paikoin oli juossut kuin henkensä edestä.
Sitten he palasivat takaisin kamalasti pettyneinä. Se näytti alussa
musertavalta iskulta. Heillä oli kolme tietä edessään -- joko lähteä
edempää pohjoisesta paikkaa hakemaan, taikka otaksua, että järven toinen
ranta oli heidän, taikka tarkkaan tutkia, kuka ja mikä mies muukalainen
oli. Tämä viimeksi mainittu tuli päätökseksi. Kanuu työnnettiin vesille
ja kuormattiin, ja he lähtivät etsimään ja toivoivat, etteivät löytäisi
erämiehen majaa järven rannalta.

Meloskeltuaan järven rantaa neljä tai viisi mailia ja pelotettuaan
juoksuun moniaan sarvaan ja sorsia monet parvet, erämiehet menivät
maalle ja yhä he näkivät samain kovan onnen jalanjälkien vakaasti
painavan etelää kohti. Puolenpäivän aikaan he olivat tulleet toiseen
järveen vievän läntisen salmen eteläpäähän ja jälleen rantaa
tutkittaessa huomattiin jalanjäljet, jotka tässä erosivat järvestä ja
kulkivat etelää kohti. Erämiehet palasivat nyt pääjärveen ja pääsivät
puolenpäivän aikaan sen pohjoispäähän. Majasta he eivät olleet nähneet
merkkiäkään missään, vaikka järven kumpikin ranta oli kaiken päivää
selvään näkyvissä. Kuka outo mies oli ollut, se jäi salaisuudeksi, mutta
ei hän täällä asunut, eikä siis ollut pätevää syytä, joka olisi
kieltänyt taloksi rupeamasta.

Entä paikka? Seutu näytti joka puolella yhtä hyvältä, mutta tavallisesti
on paras majottua laskuväylän varteen. Siellä jos nousee myrsky, eivät
isot laineet uhkaa kanuuta, eivätkä pakota maalla pysymään. Se on järveä
kaartavien eläinten suosittu ylimenopaikka, ja toiset erämiehet
tullessaan varmasti näkevät majanne, ennenkuin järveen nousevat.

Mutta kummalle puolelle jokea? Kuonab päätti sen; -- länsipuolelle. Hän
tahtoi nähdä auringon nousevan, ja vähän matkan päässä rannasta oli
sillä puolella mäki, mäellä ulkoneva kallion törö. Hän osotti sitä ja
sanoi tuon ainoan sanan: "Idaho". Sinne siis länsirannalle, sille
paikalle, missä joki järvestä lähti, he alkoivat raivata talon paikkaa.



XX.

Erämiesten mökki.


_Mies se, joka tietää, mitä hän ei osaa, sano' Si Sylvanne._


Otaksun jokaisen erämiehen, mitä on koskaan elänyt, sanoneen ryhtyessään
ensi mökkiä rakentamaan: "Kah, olkoon miten pieni tahansa, kunhan vain
on katto ja sen verran tilaa, että mahtuu pitkälleen." Mutta ennen
kevään tuloa on jokainen erämies myös selvillä siitä, että oli suuri
erehdys, ettei hän tehnyt sitä siksi suurta, että olisi mahtunut siihen
asumaankin ja vielä varannut tavaroilleenkin sijaa. Kuonab ja Rolf
olivat vasta-alkajat ja tekivät tavanmukaisen erhetyksen. He pohjasivat
aivan liian pienen pirtin, 10x12 jalkaa, vaikka sen olisi pitänyt olla
12x20 jalkaa, ja seinäin korkeuden he määräsivät 6 jalaksi, vaikka 8
jalkaa olisi ollut tarpeen. Kumpikin oli tottunut kirvesmies. Kuusia oli
yllin kyllin ja seinät kohosivat sukkelaan. Päivässä sai kehä valmiiksi.
Mutta tärkeätä oli saada kunnon katto. Milläpä se katettaisiin?
Limittäisilläkö niinenkuoren kouruilla, halkopäreillä vaiko savella?
Helpoin tehdä, talvella lämpöisin, kesällä viilein on savikatto. Mutta
sillä on kolme haittaa. Hyvin pitkällisillä sateilla se alkaa vuotaa,
kuivilla siitä varisee pölyä ja likaa ja se on niin raskas, että se
tavallisesti lopulta murtaa katonkannattimet ja niskahirret, ellei niitä
tueta pönkillä, jotka taas ovat tiellä. Mutta sittenkin olivat sen edut
niin ilmeiset, etteivät rakentajat epäilleet. Savesta he päättivät sen
tehdä.

Kun seinät olivat viittä jalkaa korkeat, niin hakattiin hirret poikki
oviaukon ja akkuna-aukon kohdalta, jättämällä sentään kummankin
alimmasta hirrestä puolet vahvuutta jäljelle. Sitten nostettiin
paikoilleen päällyshirret, käännettiin aluksi nurin ja lovettiin samoin
oven ja akkunan kohdalta, ja puolet hirren vahvuutta veistettiin pois
aukkojen jatkoksi. Sitten veistettiin kaksi latuskaa kuusipönkkää oven
pihtipieliksi ja kaksi lyhyempää akkunan pihtipieliksi. Niihin
kaivettiin reiät ja reikiin lyötiin tammiset vaarnat kunkin hirrenpään
kohdalle, ja siten olivat ovi- ja akkuna-aukot valmiina.

Yhteen nurkkaan rakennettiin savesta ja kivistä pieni liesi. Mutta ei
järven kivistä, niinkuin Rolf olisi tahtonut, vaan mäkirinteen kivistä;
entä miksi? Kuonab sanoi, että järven kivet olivat vedenhaltijain kiviä
ja etteivät ne tulen lähellä eläneet, vaan halkeisivat auki; mutta
mäkirinteen kivet olivat auringon- ja tulenhaltijain kiviä, ja tulessa
ne lisäisivät kuumuutta.

Totta on, että järvikivi kovasti kuumetessaan halkeaa, mäkikivi taas ei
halkea; ja kosk'ei kukaan ole voinut todistaa vääräksi Kuonabin
selitystä, niin pitäköön yhä vielä paikkansa.

Lieden suunnitelma oli yksinkertainen. Rolf oli ollut mukana useatakin
rakennettaessa, ja pääasia oli, että savutorvi oli kyllin laaja ja että
ahtain kohta oli heti pesän yläpuolella.

Räystäshirret, päätyhirret ja harjahirret olivat pian paikoillaan.
Sitten leikattiin hienompia kuusi- ja tamarakki-salkoja,[12] sen
mittaisia, että ne paraiksi ulottuivat harjasta räystääseen saakka, ja
niin paljon, että ne peittivät koko katon. Läheltä saatiin vahvaa
saraheinää kasvavasta niitystä kylläksi karkeata heinää, jolla salot
vahvalta peitettiin. Ja hyväksi lopuksi kaivettiin kahdella puusta
veistetyllä lapiolla savea ja sitä leviteltiin heinän päälle tasainen
kuutta tuumaa vahva kerros; kun tämä sotkettiin tiiviiksi, niin saatiin
katto, joka hyvin päti.

Hirsien väliset suurimmat raot tukittiin puunkaistaleilla, pienet
tilkittiin sammalella. Veistetyistä lankuista tehtiin ovi, joka kääntyi
kahden tapin varassa; toinen tappi veistettiin ovilautaan, toinen
naulattiin siihen kiinni, kun ovi oli paikoilleen pantu; kumpikin tappi
sopi tuuman kairanreikään.

Lattiata ei tarvittu, mutta vuoteita varten tarvittiin lavat, ja niitä
tehdessään he alkoivat huomata, että pirtti oli liian pieni. Mutta
olihan se nyt, viikon työn jälkeen, valmis. Suloinen oli sen tuoksu,
puun ja sammalen sekainen, ja ainakin Rolf oli mökkiin niin tyytyväinen,
ettei hän voinut toivoa koskaan myöhemmin taloa rakentaessaan tuntevansa
yhtä vilpitöntä iloa.

Kuonab latoi lieteen huolellisesti pesällisen puuta, sytytti sitten
piippunsa, hyräili pienen runon "kodin haltijoista", kulki mökin ympäri
viitaten piipunvarrellaan erikseen kuhunkin neljään tuuleen, astui
sitten pirttiin ja sytytti lieden piipustaan, heitti tuleen vähän
tupakkaa ja valkohäntähirven karvoja, ja tupaantulijaiset olivat sillä
vietetyt.

Mutta siitä huolimatta he edelleenkin nukkuivat teltassa, jota olivat
kaiken aikaa käyttäneet, sillä Kuonab ei viihtynyt seinäin välissä, ja
Rolfkin alkoi päivä päivältä olla yhä enemmän samaa mieltä.



XXI.

Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.


He rakensivat majaa uupumatta, jotteivät menettäisi ainoatakaan kaunista
päivää, eivätkä edes joutuneet lähtemään valkohäntähirviä[13] ajamaan,
joita silloin tällöin näkyi järven takaa. Kun veres liha oli loppunut,
huomasi Rolf saavansa tilaisuuden, jota hän oli kauan odottanut.
"Kuonab, nyt minun pitää saada lähteä yksin hirven ammuntaan; anna
minulle pyssy."

"Ugh! mene. Tänä iltana sopii hyvin."

Rolf siis lähti yksin matkaan, kun aurinko oli painunut matalammalle,
sillä keskipäivällä valkohäntähirvet tavallisesti makaavat pensaikoissa.
Rolf tiesi hyvin, että oli kuljettava vastatuuleen ja niin ääneti kuin
suinkin. Lounaasta kävi vieno tuulenhenki, ja lounatta kohti hän siis
alkoi astua, pitkin järven rantaa. Jälkiä ja muita merkkejä näkyi
kaikkialla; oli mahdoton seurata mitään erikoista jälkeä. Hänen
suunnitelmansa oli vain kulkea ääneti ja luottaa onneensa, eikä hänen
tarvinnutkaan kauaa odottaa. Pienen metsäaukion toisella puolella hän
lännessä päin huomasi liikuntoa pensaissa, mutta se taukosi, ja hän oli
epätietoinen siitä, oliko ehkä eläin, luulon mukaan sarvas, mennyt
menojaan, vai vieläkö se oli paikallaan. "Elä hellitä, ennenkun olet
varma", se oli yksi Kuonabin viisaita elämänohjeita. Rolfin piti saada
tietää, mikä se oli liikkunut. Hän siis seisoi hiljaa ja odotti. Kului
minuutti; toinen; monta; kauan aikaa; ja yhä hän odotti, mutta pensaissa
ei sen koommin näkynyt elon merkkejä. Hän alkoi silloin luulla
erehtyneensä; mutta hyvä metsämiehen tapa vaati _saamaan selville, mikä
se oli ollut._ Monta kertaa hän tunnusteli tuulta, ensiksi sormeaan
kostuttamalla, joka koe sanoi "lounaasta"; toiseksi heittämällä ilmaan
jonkun kourallisen kuivia heiniä, josta sai tiedon: "lounaasta kyllä,
mutta tässä lehdossa vähän etelään kallistuen". Siitä hän tiesi, että
saattoi hiljaa hiipiä sen pensaan pohjoispuolelle. Hän tarkasti pyssynsä
vänkkiruudin ja alkoi hiipiä verkalleen ja varkain, hakien semmoisia
aukkopaikkoja, joita myöten saattoi kulkea ilman voimanponnistusta,
oksia liikuttamatta ja melua synnyttämättä. Askel askeleelta hän teki
matkaa; joka kerta hän jalkansa nostettuaan laski sen alas maahan vasta
kun oli astumapaikan tunnustellut. Joka askeleella hän pysähtyi
katselemaan ja kuuntelemaan. Sille varottavalle paikalle ei ollut kuin
satakunta askelta, mutta Rolf viipyi sillä matkalla viisitoista
minuuttia, ja monta kertaa hän pahasti hätkähti milloin lentoon
pyrähtävää mustalakkitiaista,[14] taikka tikan takomista. Hänen
sydämensä pamppaili yhä kovemmin ja kovemmin, niin että olisi luullut
sen kuuluvan hyvään matkaan; mutta hän jatkoi varovasti hiipimistään, ja
vihdoin hän pääsi siihen tiheikköön, joka hänessä oli synnyttänyt
semmoisia vavahduksia ja toivoja. Siellä hän seisoi ja tähysi kokonaisen
minuutin. Taas hän tunnusteli tuulta ja alkoi verkalleen kaartaa pensaan
ympäri paikan länsipuolelle.

Hiivittyään verkalleen, jännityksessä, parikymmentä askelta hän tapasi
suuren sarvaan jäljet ja merkit, aivan verekset, ja taas hänen sydämensä
sykki kiivaammin; verta tunki kaulaan ja päähän, niin että hän oli
tukehtua. Hän arveli parhaaksi seurata jonkun matkaa tätä kuumaa jälkeä
ja astui pyssynhana viritettynä pehmeästi edelleen. Sininärhi huusi "hai
tshai!" ilkeän kovalla äänellä ja näytti nauravan hänen jännittynyttä
kiihtymystään. Vielä muutama askel eteenpäin varovasti, verkalleen
hiipien, sitten hän kuuli takaapäin äänekkään viheltävän puhalluksen.
Paikalla kääntyen hän huomasi olevansa naamakkain uljaan ja
ison lyhytsinikarvaisen sarvaan kanssa. Siinä se seisoi, ei
kolmenkaankymmenen askeleen päässä; eläin, jota hän oli niin kauan
väijynyt, oli nyt täysin näkyvissä, kylki häneen päin. He katselivat
toinen toistaan aivan alallaan muutaman sekunnin, sitten Rolf ilman
sanottavaa levottomuutta kohotti pyssyn ampuakseen, ja yhä sarvas seisoi
katsellen. Pyssy oli ojennettuna, mutta voi, kuinka häijysti se tutisi
ja huojui! ja kuta vakavampana Rolf koetti sitä pitää, sitä enemmän se
vapisi, kunnes vavistus kirotusta pyssystä levisi koko ruumiiseen;
hengitys alkoi hätääntyä, kädet ja jalat tutisivat; ja viimein kun
sarvas liikutti päätään paremmin nähdäkseen ja nosti häntänsä, niin
nuorukainen kooten kaikkensa voittaakseen mielenliikutuksensa, veti
liipasinta. Pau! ja sarvas katosi keveästi hyppien näkyvistä.

Rolf parka; kyllä hän nyt oli pahoillaan; aivan kipeänä itsensä
halveksimisesta. Kolmekymmentä askelta, alallaan, koko kylki päin,
keskellä päivää, iso sarvas ja niin ohi kuin suinkin. Niin aina, tuossa
oli luodinreikä puussa. Viisi jalkaa sarvaan pään yläpuolella. "Ei
minusta mihinkään; ei minusta tule koskaan metsämiestä", hän voihki,
kääntyi sitten ja asteli hitaasti takaisin majalle. Kuonab katsahti
häneen udellen, sillä hän oli tietysti kuullut laukauksen. Hän näki
synkän ja murheellisen näköisen nuorukaisen, joka vastaukseksi hänen
kysyvään katseeseensa vain pudisti päätään, ja ampuma-ase lensi naulaan
ilkeästi helähtäen.

Kuonab otti alas pyssyn, pyyhki sen, panosti uudelleen ja kääntyen
nuorukaisen puoleen sanoi: "Nibowaka, sinähän olet kipeä. Ugh! Tiedätkö
miksi? Pääsit hyvälle matkalle, mutta saitkin hirvikuumeen. Niin se aina
käy, käy jokaiselle ensi kerralla. Lähdet huomenna uudestaan, niin saat
sarvaasi."

Rolf ei vastannut siihen mitään. Kuonab silloin arveli: "Vai pitääkö
_minun_ lähteä?" Se sana muutti asian, se koski Rolfin ylpeyteen.

"Ei, yritämmä huomenna uudestaan."

Aamukasteen aikana hän uudelleen oli eräretkellä. Tuulta ei ollut, mutta
todennäköistä oli, että se jälleen alkaisi lounaasta. Hän sen vuoksi
kulki jotenkin samaa jälkeä kuin edellisenäkin iltana. Hän huomasi
paljoa helpommaksi kulkea ääneti nyt, kun koko maailma oli kasteesta
märkänä, ja teki taivalta nopeaan. Hän kulki sen kovan onnen lehdon ohi,
tarkasti jälleen puuta, joka oli silpoutunut monta jalkaa liian
korkealta, ja sitten eteenpäin. Sitten kuului sininärhen räkätystä; se
on usein merkki siitä, että valkohäntähirvi on läheisyydessä. Se aina
varottaa, että jotain on tekeillä, eikä viisas metsämies koskaan jätä
sitä huomioon ottamatta.

Rolf seisoi hetken kuunnellen ja tähyten. Hän luuli kuulevansa kuopinaa;
sitten taas närhen äänen, mutta edellinen taukosi ja närhen mekastus
hälveni etäisyyteen. Varovasti hän taas hiipi muutaman minuutin; tuli
toinen aukio. Metsän peitosta hän tutki sitä; sitten hän näki koko
etäällä toisella puolella lähellä maata pienen välähdyksen. Hänen
sydämensä hätkähti; hän tutki paikkaa, näki välähdyksen uudelleen ja
erotti sitten eläimen pään, naarashirven, joka makasi pitkässä ruohossa.
Välähdyksen se sai aikaan korvallaan, ravistaessaan pois kärpästä. Rolf
vilkasi vänkkipannuun, rohkaisi itseään, asettui täysin valmiiksi ja
päästi sitten lyhyen terävän vihellyksen. Valkohäntähirvi paikalla nousi
seisaalleen; sitten ilmestyi toinenkin, pienempi; sitten nuori sarvas,
kaikki katselivat häneen päin. Pyssypä kohosi poskelle, mutta jälleen
sen suu alkoi tutista. Rolf laski sen alas, sanoi itselleen kovat ja
jyrkät sanat: "_Se ei saa_ nyt vavista." Valkohäntähirvet oikoivat
jäseniään ja alkoivat verkalleen kävellä järveä kohti. Kaikki olivat
kadonneet, paitsi sarvas. Rolf päästi toisen vihellyksen, joka muutti
sarvaan kuvapatsaaksi. Vahvistaen mieltään pontevalla "_minä tahdon_"
hän kohotti pyssyn, piti sen vakaana ja ampui. Sarvas hytkähti kokoon,
hyppäsi ja katosi. Rolfin mieltä jälleen käänteli pahastus, mutta hän
panosti pyssynsä uudelleen ja lähti nopeaan eteenpäin.

Syvät jäljet oli sillä paikalla, jossa sarvas oli hypännyt pyssyn
pamahtaessa, mutta verta ei näkynyt. Hän seurasi ja löysi muutaman
askeleen päästä seuraavat kavionpainalmukset ja niiden päällä kirkkaan
punaista väriä; vähän kauempana oli toinenkin veriläikkä; enemmän ja
lyhempiä hyppyjä, kunnes sadan askeleen päässä -- niin, siinä se makasi,
pyöreä harmaa haahmo, aivan kuolleena, sydämeen ammuttuna.

Rolf päästi pitkän raikuvan sotahuudon ja sai vastauksen paikasta, joka
oli kumman lähellä, ja Kuonab astui esiin puun takaa.

"Minä sain sen", huusi Rolf.

Intiani hymyili. "Tiesin minä, että saisit, sen vuoksi seurasinkin;
eilen iltana minä tiesin, että sinun täytyi tutistavasi tutista, ja
siksi annoin sinun lähteä yksinäsi."

Sangen huolellisesti se sarvas nyljettiin, ja Rolf oppi monen pienen
tempun syyn.

Kun nahka oli nyljetty (paitsi päästä tai koivista), niin Kuonab
varovasti leikkasi pois lihaksia peittävän leveän jänteen, joka alkaa
selästä lanneluista ja ulottuu olkaluihin; se oli nimittäin
_neulesuoni_. Sitten hän leikkasi ne molemmat pitkät paistit, jotka ovat
selkärangan kummallakin puolella ulkopuolella, ja molemmat pienemmät
sisäpuolelta. Ruumis sitten jaettiin neljään kappaleeseen, kuhunkin
kappaleeseen lapa, ja nämä kaikki ynnä munuaiset ja sydän pantiin
vuotaan. Sisälmykset, pään, kaulan, koivet, kaviot hän jätti ketuille,
mutta ristiluun hän ripusti puuhun ja kiinnitti siihen kolme punaista
lankaa, jotta Suuri henki mieltyisi ja antaisi hyvät metsästykset.
Päälle puhuen hän sitten sanoi: "Veljyemme, anna meille anteeksi. Sääli
oli sinua tappaa. Katso! Me annamme sinulle punaisten nauhain kunnian".
Sitten he muita osia kantaen astuivat takaisin majalle.

Lihat ripustettiin varjoon säkkeihin kiedottuina, etteivät kärpäset
niihin päässeet, mutta nahkan upotti Kuonab suon silmään lämpimään
liejuun, ja kolmen päivän päästä, kun karva alkoi irtautua, hän kaapi
sen puhtaaksi. Leveän saarnipuisen vanteen hän oli vuollut valmiiksi, ja
kun vihanta parkitsematon vuota oli sille jännitetty, niin intianilla
oli jälleen intianilainen rumpu.

Se ei ollut kunnolla kuiva, ennenkuin parin kolmen päivän kuluttua, ja
kehällä kuivaessaan se napsahteli ja soinnahteli, josta kuuli, kuinka
nahka pingottui. Kuonab koetteli sitä vielä samana iltana istuessaan
tulen ääressä ja hiljaa hyräillessään:

    "Hoipa hoi -- heipä hei."

Mutta seuraavana aamuna hän ennen auringonnousua kohosi vaaralle, päivän
paistamalla kallionnokalla istuen hän tervehti Päivän jumalaa
rukouksella, jota hän ei ollut rukoillut siitä päivästä, jona he
lähtivät Asamukin ison kallion luota; jatkoksi hän lauloi runon:

    "Isä, sinua kiitämme;
    Oivat löysimme metsämaat.
    Liha ei puutu wigwamista."



XXII.

Ansajuoni.


Nyt kun oli talveksi maja ja ensi hätään ruokaakin, oli aika ryhtyä
ansain teon vakavaan toimeen; nyt oli rakennettava loukkujuoni
lähestyvänä kylmänä aikana käytettäväksi. Se tosin oli vielä vähän
aikaista, mutta oli hyvin suotavaa, että juonet saatiin asetetuiksi
kautta metsäin kaikkiin aiottuihin suuntiin, sen varalta että sattuisi
muita erämiehiä tulemaan. Useimmat turkiseläimet viihtyvät pienien
puronnotkojen varsilla: majava, saukko, minkki, biisami, pesukarhu,
muita mainitsematta. Ne jotka eivät vakinaisesti elä veden luona,
etsivät semmoisia paikkoja niiden suojaisuuden vuoksi ja siksi että
niiden riistaeläimet niissä asuvat; semmoisia ovat ilves, kettu, iso
"kalastajanäätä" ja oikea näätä, jotka syövät kanineja, jäniksiä ja
hiiriä. Ansajuoni sen vuoksi tavallisesti kulkee jotain puronlaaksoa
pitkin, vedenjakajan poikki ja sitten johonkin toiseen laaksoon, josta
se palaa lähtökohtaan.

Myöhään syyskuun lopulla siis Rolf ja Kuonab makuuvaatteineen,
kattiloineen, neljän päivän eväin, kaksi kirvestä mukanaan, Skookum
milloin edellä juosten, milloin perässä puuhaillen, lähtivät nousemaan
erään puron laaksoa, joka lähellä heidän majaansa päättyi järveen.
Neljännesmailin kuljettuaan he rakensivat ensimäisen näädänloukun.
Siihen kului tuntikausi, se jätettiin virittämättä. Paikka oli valtavan
puun alla, maasaarekkeella, jonka ympäri puro juoksi mutkassa. Puuhun
veistettiin kolmelle puolelle pilkat. Kolmisensataa askelta kauempana
oli toinen hyvä paikka ja siihenkin rakennettiin loukku. Eräässä
paikassa oli kannaksen poikki kapea polku, nähtävästi saukkojen
tallaama. "Siinä on hyvä rautain paikka, jahka aika joutuu", huomautti
Kuonab.

Tuon tuostakin he säikyttivät valkohäntähirviä, ja eräässä liejuisessa
kohdassa, jossa puron poikki kulki niiden polku, he huomasivat, paitsi
kaikenlaisia pieniä jälkiä, susien, karhujen ja vuoripantterin eli
puuman käpälänjäljet. Pikku Skookum haisteli niitä pelokkaasti ja
pystyyn nousseet niskakarvat osottivat, että ne ainakin siihen olivat
tehneet syvän vaikutuksen.

Viisi tuntia kuljettuaan ja työskenneltyään he tulivat toiselle siihen
yhtyvälle purolle, ja molempien notkojen kulmauksessa he huomasivat
pienen puun, joka melkein miestä korkealle oli merkillisellä tavalla
jyrsitty ja raavittu.

"Karhupuu", sanoi Kuonab, ja Rolf sai sitten vähitellen kuulla siitä
enemmänkin.

Karhuilla ja useimmillakin eläimillä on nimittäin tapana merkitä se
piirikunta, jota ne omanaan pitävät. Tavallisesti se tapahtuu siten,
että ne eri paikkoihin jättävät omaa hajuaan, käyden siten koko
piirinsä, mutta toisinaan tehdään vielä näkyviäkin maamerkkejä. Majava
leipoo pienen multakokkareen, susi raapii maata takajaloillaan ja karhu
kynsin hampain repii merkkipuun. Kun tämä uudistuu tuon tuostakin,
milloin karhu sattuu puun lähellä olemaan, niin se pysyy vereksenä, niin
kauan kun karhu paikkakunnankin omistaa. Mutta varsinkin juhannuksen
aikaan, jolloin on karhujen kiima-aika, merkkipuu loistaa valkeaksi
verestettynä ja on apuna sopivien seurakumppanien löytämiseen, sillä
kaikki metsän karhut ovat silloin liikkeellä elämänkumppania etsimässä;
kaikki ne poikkeavat ja jättävät merkkipuuhun muiston itsestään, jotta
seuraava karhu tarkalla vainullansa voi aina päättää, mitä sukupuolta se
oli, joka sitä ennen puulla poikkesi, ja jäljistä tietää, mille
suunnalle se matkasi.

Tämä oli siis karhun merkkipuu, mutta pian Kuonab osotti Rolfille
paikan, jossa yhtyi kaksi pitkää pölkkyä kulmaksi puun luo, joka oli
hangattu ja löyhkäävä, ja näytti moniaita näädänkarvoja, jotka
ilmaisivat sen näädän merkkipuuksi ja hyväksi loukun paikaksi.

Löydettiin vielä kolmaskin merkkiasema: avoimesta heinäisestä lehdosta
suuri valkoinen kivi, jolla oli ketun jätteitä. Intiani selitti:

"Jokainen kettu, joka likitienoilla kulkee, tulee haistelemaan tätä
kiveä saadakseen tietää, kuka heimolainen se on liikkeellä, niin että
tämä siis on hyvä ketunpyydyksen paikka; rautain tietenkin, sillä kettu
ei koskaan mene loukkuun."

Ja vähitellen Rolf oppi, että samanlaisia tapoja on jossain määrin
kaikilla eläimillä; yksinpä hiirillä ja myyrilläkin. Me vain näemme
niistä niin vähän, koska aistimemme ovat tylsät ja havaintokykymme
harjaantumaton; mutta luonnontutkija ja metsämies aina tietävät mistä
etsiä metsän nelijalkaisia asukkaita, ja he voivat tällaisista merkeistä
sanoa, omistaako maan tämä tai tuo piileskelevä heimo.



XXIII.

Majavalampi.


Puolenpäivän aikaan levähtäessään he olivat kymmenkunnan mailin päässä
kotoaan ja olivat rakentaneet viisitoista näädänloukkua; kuta enemmän he
niitä tekivät, sitä sukkelammin seuraavat syntyivät.

Iltapäivällä he jatkoivat työtä, mutta puro oli ehtynyt pieneksi ojaksi
ja he olivat nyt korkealla tasaisemmalla maalla, joka oli paikka paikoin
suottunut. Seuratessaan yhä kapenevan ojan pääuraa, etsiskellen yhä
uusia turkiseläinten merkkejä, he kulkivat sen poikki moneen kertaan.
Vihdoin Kuonab pysähtyi, tuijotti eteensä ja osotti ojaa, joka ei enää
ollut selkeä, vaan liejusta sekainen. Hänen silmänsä loistivat, kun hän
päällään nyökkäsi vastavirtaan ja lausui tuon taikasanan: "_Majavia_".

He astuivat länttä kohti jonkun satakunnan askelta taajan lepikkörämeen
poikki ja tulivat vihdoin epäsäännölliselle lammikolle, joka levittelihe
pajupehkojen sekaan ja katosi rämeviidakoihin. Puroa seuraten he piankin
tulivat majavapadolle, pitkälle mutkaiselle tokeelle, joka oli
rakennettu pajunoksista ja liejusta. Selän poikki kaatui kymmenkunta
vähäistä köngästä, jotka alempana yhtyivät siksi puroksi, jonka vartta
he olivat kulkeneet.

Punasiipisiä nokilintuja[15] liiteli parvittain lammen seuduilla; sorsia
näkyi koko joukko, ja kuivaneessa puussa, jonka veden paisuminen oli
kuolettanut, seisoi suuri sininen haikara. Paljon pienempiä eläimiä
hyppi tai liehui ilmassa tällä vilkkaalla paikalla, ja kaukaa lammen
keskestä kohosi kekomainen risukasa: majavanpesä, joita kauempaa
keksittiin vielä kolme. Ei ainoatakaan majavaa näkynyt, mutta verekseltä
katkotut vesat, uiskentelevat oksat, joista kuori oli tyystin pois
jyrsitty, ja pitkä, vankka ja hyvässä korjuussa pidetty pato riittivät
tottuneen silmälle paikalla ilmoittamaan, että siinä oli suuri
majavasiirtokunta häiritsemättömässä luonnonrauhassa.

Majava oli niihin aikoihin kaikkein arvokkaimpia turkiseläimiä. Se menee
hyvin helposti ansaan ja lammen löytäminen tiesi siis samaa kuin jos
olisi löytänyt kukkarollisen kultaa. He kiersivät sen epämääräisiä
rantoja ja Kuonab osotti majavain monia maihinnousupaikkoja, jotka
näyttivät oikeilta pieniltä satamilta. Ne olivat rakennetut mudasta ja
kivistä; niihin oli varattu koloja, joista saattoi sukeltaa oikopäätä
syvään veteen. Siellä täällä oli rannalla korkea kekomainen
muurahaispesä ja sen luo vei lammesta polku, joka muka osotti, sanoi
intiani, että majavain tapana oli selkeinä päivinä tulla makaamaan
muurahaispesien päälle päivänpaisteeseen ja antaa muurahaisten noukkia
pois syöpäläiset nahkastaan. Eräältä korkealta syvään veteen pistävältä
niemekkeeltä he löysivät pienen hyvin väkevältä löyhkäävän
multaleivoksen; se oli, sanoi intiani, majavan kätkö, merkkipaikka,
jolla majavien kesken oli sama tehtävä kuin karhupuulla karhujen kesken.

Vaikka lampi näytti pieneltä, niin saivat he kuitenkin astua
neljännesmailin, ennenkuin pääsivät sen yläpäähän, ja sieltä he löysivät
toisen padon ja sen takaa toisen lammen, joka oli vähän korkeammalla
edellistä, eikä siinä ollut kuin yksi majakeko. Ja vielä senkin takana
oli patoja ja lampia, kaikkiaan kaksitoista lampea, toinen toistaan
korkeammalla. Ainoastaan ensimäisessä, suurimmassa, ja toisessa oli
pesiä, mutta kaikki ne kuitenkin näyttivät olevan osia samasta
menestyvästä siirtokunnasta, sillä verekseltä katkotuita puita ja oksia
oli joka puolella. "Ugh, hyvä; saamme ehkä viisikymmentä majavaa", sanoi
intiani, ja he tiesivät tulleensa luvattuun maahan.

Rolf olisi mielellään viettänyt lopun päivää lammen tutkistelemisessa
ja koettanut saada pyydystetyksi majavan, kun ne iltasella lähtisivät
ulos pesästään, mutta Kuonab sanoi: "Kaksikymmentä loukkua vasta;
meillä pitää olla puolentoistasataa." Astuen siis tuuheaan
sokerivaahteralehtoon, joka oli lammen länsipuolella kuivalla maalla, he
veistivät pilkat suureen puuhun, rakensivat siihen loukun ja etsivät
helpoimman reitin itäpuolella olevan louhisen vaaran poikki, toivoen
löytävänsä lähimmän joen, joka johtaisi alas heidän järvelleen.



XXIV.

Piikkisika.


Skookum oli vain osaksi opetettu pikku koira; se käskettynä jäi majalle,
jos sille nimittäin sopi, mutta seurasi arvelematta isäntäänsä, taikka
juoksi hänen edellään, jos arveli ihmisen viisautta huonommaksi kuin
kolmentoista kokemuksen kuukauden kuluessa hankittua kypsää
koiraviisautta. Mutta nyt se eli elämää, jossa entinen kokemus usein
väkisinkin petti. Hiljainen kahina maata peittävistä lehdistä oli saanut
sen sitä kohti hyökkäämään, ja terävä kiukkuinen haukkuna ilmaisi, että
se oli keksinyt jonkun vihamielisen metsänasukkaan. Mutta vihainen
haukunta vähän väliä muuttui jonkinlaiseksi ulinaksi, joka oli puoleksi
kiukkua, puoleksi tuskaa. Metsämiehet juoksivat paikalle ja näkivät tuon
pikku tyhmeliinin kerran toisensa jälkeen hyökkäävän valtavan suuren
piikkisian kimppuun, joka oli pistänyt päänsä kaatuneen puun alle ja
jättänyt piikkejä täynnään töröttävän takaruumiinsa koiran
ahdistettavaksi; hännästä, joka sivalteli puoleen ja toiseen, jäi aina
uusi annos piikkejä koiran kuonoon ja naamaan joka kerta kun se uudisti
hyökkäyksensä. Skookum oli kiukkuinen tappelemaan, mutta selväänkin se
jo näytti saaneen melkein tarpeekseen. Piikkien tuottamat tuskat
tietysti yhä lisääntyivät, kiihtyivät joka liikkeellä. Kuonab otti
vahvan kepin ja ajoi sillä piikkisian piilopaikastaan. Rolf luuli hänen
tappavan sen, heti kun eläimen pää oli paljastunut, mutta piikkisika,
huomatessaan uuden ja voimallisemman vihollisen, ei menettänyt
hetkeäkään, vaan laukkasi hidasta löntystävää juoksuaan lähimmän pienen
kuusen luo ja kapusi korkealle sen oksiin turvalliseen piilopaikkaan.

[Kuva: Skookum ja piikkisika.]

Metsämiehet kutsuivat nyt koiran luokseen. Se oli surkean näköinen,
pyyhkieli kuonoaan, ensin toisella käpälällään, sitten toisella,
koettaen karistella pois piikkejä kielestään, räpytellen kovin silmiään,
murahdellen ja itkeä vikisten tuskasta hangatessaan päätään milloin
maata, milloin molempia etukäpäliään vastaan. Rolf piteli sitä sen
aikaa, kun Kuonab äkkinykäyksellä nyhti pois piikin toisensa jälkeen.
Kolme- neljäkymmentä myrkyllistä pikku pistintä siten noukittiin irti
sen vavahtelevista koivista, päästä, poskista ja kuonosta, mutta
pahimmat olivat ne, jotka olivat huulissa ja kielessä. Ne olivat jo
painuneet syvälle pehmeään värisevään lihaan. Yksitellen veti punainen
mies voimakkailla sormillaan ulos huuliin tarttuneet piikit, ja Skookum
vain vikisi vähän, mutta se kiljui ääneensä, kun kieleen tarttuneita
poistettiin. Rolfilla oli täysi työ sitä kiinni pidellessään, ja se,
joka ei olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi saattanut luulla, että
molemmat miehet pitelivät koiraa kiduttaakseen sitä tahallaan mitä
julmimmin.

Mutta kovin syvälle ei kuitenkaan ainoakaan piikki ollut uponnut. Kaikki
saatiin viimein irti nyhdetyiksi ja pikku koira pääsi vapauteensa.

Rolf alkoi nyt miettiä kostoa piikkisialle, joka hyvässä turvassa istui
läheisessä puussa.

Ruutia ei kannattanut tuhlata, mutta Rolf varustautui puuhun kiipeämään,
kun Kuonab sanoi: "Ei, ei; sitä et saa. Näin kerran valkoisen miehen
kiipeävän kahkia ottamaan; se odotti, kunnes hän oli lähellä, sitten
peräytyi alemmaksi hännällään sivaltaen. Hän nosti käsivartensa
suojellakseen kasvojaan. Se keihästi hänen käsivarttaan viiteenkymmeneen
kohtaan, eikä hän voinut kasvojaan suojella; silloin hän koetti päästä
maahan, mutta kahk tuli nopeammin ja sivalteli häntä; sitten hänen
kätensä pääsivät irti ja hän putosi. Sääri katkesi ja käsivarsi oli
puolen vuotta turvoksissa. Piikit ovat sangen myrkyllisiä. Vähältä piti,
ettei hän kuollut."

"No mutta voin minä ainakin hakata puun poikki, niin että se putoo", ja
Rolf otti kirveen.

"Wah!" sanoi Kuonab, "ei; isäni sanoi, ettei kahkia saa tappaa, ellei
uhraa ja käytä sen piikkejä kotitöihin. Se on huono taika, jos kahkin
tappaa."

Piikkiniekka siis jätettiin rauhaan paikalleen, jota se oli niin
urhoollisesti puolustanut. Mutta entä Skookum, mitenpä se? Se oli
lopulta laskettu irti. Viisastuakseenko? Johan nyt! Ei ollut kulunut
tuntiakaan, ennenkuin se löysi toisen piikkisian ja muistaen vain
vihansa teki saman ikävän erehdyksen ja sai jälleen alistua saman
tuskallisen avun alaiseksi, jota ilman se varmaan olisi kuollut. Mutta
vasta illalla se alkoi tuntea oikean rangaistuksensa, eikä seuraavana
aamuna kukaan olisi tuntenut tuota metsämiesten perässä surkeana
kulkevaa limppupäätä samaksi vilkkaaksi pikkukoiraksi, joka vielä
edellisenä päivänä oli niin iloisesti metsässä juoksennellut. Monta
pitkää päivää kului, ennenkun se oli täysin parantunut, ja vähän aikaa
oli henkikin vaarassa. Eikä se sittenkään elämänsä loppuun saakka tullut
täysin älyämään, kuinka mieletöntä oli hyökätä hännällään tappelevan
eläimen kimppuun.

"Niin se on aina", sanoi intiani. "Ilveksen, vuoripantterin, suden,
ketun, kotkan, kaikkien, jotka hyökkäävät kahkin kimppuun, täytyy
kuolla. Kerran isäni näki karhun, jonka sen piikit tappoivat. Se oli
koettanut purra kahkia, mutta se sai suun täyteen piikkejä, joita se ei
voinut sylkeä ulos. Ne upposivat syvempään ja sen leuat turposivat, niin
ettei se voinut avata eikä sulkea niitä syödäkseen; sitten se kuoli
nälkään. Minun väkeni löysi sen kosken alta kala-allikon luota. Siinä
oli paljon kaloja. Karhu saattoi niitä kämmenellään tappaa, mutta ei
syödä, niin että se suu selkisten selällään ja ylellisyys ympärillään
kuoli siinä allikossa nälkään.

"Ei ole muuta kuin yksi eläin, joka voi kahkin tappaa, ja se on ojeeg,
suuri kalastajanäätä. Se on piru itse. Se tekee kovin voimalliset taiat;
kahk ei voi sille mitään. Se kääntää sen selälleen ja repäisee auki
sileän mahan. Niin se on joka kerta. Emme me tiedä, mutta minun isäni
sanoi syyksi, että kun Nana Boju kerran vedenpaisumuksessa istui uivalla
puulla kahkin ja ojeegin kanssa, niin kahk oli pöyhkeä ja tahtoi istua
korkeimmalla paikalla, mutta ojeeg kunnioitti Nana Bojua ja puri kahkia,
opettaakseen sitäkin, ja sai siitä korvilleen monipiikillisen hännästä.
Mutta manito veti ulos piikit ja sanoi: 'Olkoon nyt näin aina; ojeeg
voittaa kahkin, eivätkä kahkin piikit koskaan pysty ojeegiin'."



XXV.

Saukkojen mäenlasku.


Oli jo myöhä ja erämiehet viettivät yönsä korkeassa viileässä metsässä.
Skookum unessa itki niin ääneensä, että he kerran tai pari heräsivät.
Päivän lähestyessä koittoaan he kuulivat susien ulvontaa ja
sarvihuuhkajan[16] kummasti samanlaista huhuilua. Naarassuden lyhyen
alku-ulvahduksen ja huuhkajan pitkän huhuamisen välillä ei tosiaan ole
juuri mitään erotusta. Puolivalveillaan sitä kuunnellessaan Rolf kuuli
siipien vikinää, joka pysähtyi heidän päälleen, sitten tuttavallista
kuhertelua. Hän nousi istumaan ja näki Skookumin murheellisena nostavan
muodottomaksi turvonnutta päätään katsellakseen mustarintapyitä, joita
istui rivi sen päällä oksalla, mutta halli parka oli liian sairas
välittääkseen niistä sen enempää. Ne eivät olleet sepelpyitä, joita Rolf
oli ennenkin nähnyt, vaan lajia, joka oli hänelle uusi. Katsellessaan
oksalla istuvia lintuja hän huomasi Kuonabin hiljaa nousevan, menevän
lähimmän pajun luo ja leikkaavan pitkän hoikan vavan, jonka mitta oli
ainakin kaksitoista jalkaa; sen päähän hän teki rihmasta lyhyen
silmukan. Sitten hän varovasti asteli killistelevien pyitten alle ja
vapaansa kohottaen pujotti silmukan ensimäisen kaulaan. Terävä nykäys
kiristi silmukan, pyy pyllähti alas oksaltaan ja toverit vain
kukertelivat kummastustaan, mutta eivät yrittäneetkään pakoon.

Lyhyt terävä isku päästi pyydystetyn vaivoistaan. Vapa silmukkoineen
kohosi uudelleen ja toinen, aina alin, nykäistiin alas ja sama temppu
uudistettiin, kunnes kolme mustarintapyytä oli noukittu. Vasta silloin
alkoi toisille hämärtää, että tässä oli perin vaarallisia naapureita,
niin että ne pyrähtivät lentoon.

Rolf nousi hämmästyneenä istumaan. Kuonab pudotti nuo kolme lintua tulen
viereen ja alkoi valmistaa aamiaista.

"Ne ovat pöllöjä kanoja", hän selitteli. "Enimmäkseen niitä voi pyytää
tällä tavalla, ainakin jos on koira apuna; mutta se toinen pyylaji ei
ole niin tyhmä."

Rolf kyni ja aukoi linnut ja tapansa mukaan nakkasi sisälmykset
Skookumille. Penikka parka! Se toden totta oli säälittävä nähtävä. Se
katseli murheellisesti killistelevillä silmillään, heikosti liikutteli
turvonneita leukojaan, mutta ei nyt koskenutkaan ruokaan, jonka kimppuun
se ennen olisi hyökäten hypännyt. Sille ei kelvannut, sillä se ei saanut
suutaan auki.

Nuotion paikalle erämiehet tekivät hirsiloukun ja jatkoivat sitten
ansajuontaan, veistäen puihin pilkat, rakentaen loukut, kunnes he mailin
kuljettuaan tulivat leveälle tamarakkisuolle ja sen reunoja kaartaen
suosta lähtevälle purolle, joka juoksi itää kohti antautuvaan notkoon.
Joka puolella näkyi riistan merkkejä, mutta he eivät osanneet
odottaakaan, mitä nyt näkivät, varovaisesti kulkiessaan tiheikön läpi
korkeaan vanhaan metsään. Valkohäntähirvi nousi ruohosta ja katsoi
heihin uteliaasti; sitten toinen ja taas toinen, kunnes oli kymmenkunta
näkyvissä; vielä kauempana oli paljon muita; niitä oli vasemmallakin
puolella, ja liikkumisista saattoi päättää, että niitä oli vielä
oikeallakin kädellä. Sitten niiden valkoiset liput keikahtivat pystyyn
ja ne kaikki juoksivat sievästi pois pohjoista kohti kohoavaan
rinteeseen. Niitä saattoi olla näkyvissä kahden- ja kolmenkymmenen
välillä, mutta kun niiden kaikkien valkoiset hännät töyssyivät poispäin,
niin näytti koko metsä olevan valkohäntähirviä täynnään. Niitä näytti
olevan satoja, ja näin monen kauniin otuksen näkeminen täytti molemmat
erämiehet sitä iloisemmalla tunteella, kun he tiesivät niiden olevan
heidän omilla metsästysmaillaan. He olivat toden totta tulleet runsauden
maahan.

Puro heidän kulkiessaan kasvoi; moni lähde sitä kartutti ja joku
melkoinen syrjäpurokin. Muutamia vanhoja majavanmerkkejä he tapasivat,
mutta eivät uudempia; ja aina neljännesmailin ja lyhemmänkin matkan
päähän he jättivät loukun.

Joki alkoi laskea nopeammin, kunnes se tuli pitkään kapeaan laaksoon,
jossa oli monta allikkoa ja kahden puolen jyrkät savirinteet. Siellä he
näkivät yhä ja yhä saukon jälkiä ja merkkejä, ja kulkiessaan
rauhallisesti törmän nokatse, jonka takaa avautui uusi oikea, he
kuulivat kumean molskahduksen, sitten toisen ja yhä useampia.

Erämiesten ensi ajatus oli, että Skookum oli sidottava, mutta silmäys
osotti, että se oli tarpeetonta. Hiljaa he laskivat maahan taakkansa ja
sairas koira asettui nöyrästi niiden viereen maata. Sitten he, kuin
metsämiehet ainakin, varoen hiipivät eteenpäin, vienon itätuulen
puhaltaessa hyvältä puolelta. Ensiksi he luulivat loiskuttelijoita
majaviksi, mutta eivät kuitenkaan olleet nähneet vereksiä majavan
merkkejä, eikä näkynyt minkäänlaista padontapaistakaan. Tuo varma
molskis, molskis, molskis -- se ei kuulunut kaukaa edestäpäin. Se ehkä
saattoi olla kalaa tapaileva karhu, taikka -- eihän kumminkaan, se
ajatus oli liian vastenmielinen -- kanuuta melova ihminen. Mutta yhä
kuului samaa hidasta molskis, molskis, vaikkei aivan säännöllisin
väliajoin.

Nyt se tuntui olevan vain kolmenkymmenen askeleen päässä ja joessa.

Varoen minkä suinkin taisivat he hiipivät savitörmän reunalle ja
vastapäätä he näkivät näyn, jota harvan kuolevaisen on suotu katsella.
Siellä oli kuusi saukkoa; kaksi ilmeisestikin täysikasvuista ja neljä
näköjään parikunnan penikkaa, kaikki täydessä touhussa, mitä
rattoisimmassa inhimillisessä kisassa laskemassa mäkeä pitkin jyrkkää
savirinnettä syvään suvantoon, joka oli sen juurella.

_Plumpp_ laski suurin, arvatenkin isä; sukelsi veteen, noustakseen
jälleen rannassa näkyviin, kavutakseen kuivalle ja loivemmasta kohdasta
parinkymmenen jalan korkuiselle törmälle. Molskis, molskis, molskis,
laski sitten kolme nuorukaista, molskis, molskis emä ja yksi penikoista
melkein yht'aikaa.

"Skuut" laski taas iso uros, ja märkä nahka tuhratessaan ja hangatessaan
pitkää savirinnettä teki sen kerta kerralta niljakkaammaksi ja
liukkaammaksi.

Molkis, plumpp, molskis -- molskis, plumpp, molskis hurautteli
saukkoperhe kiistalla, karkasi jälleen törmän päälle ikäänkuin kilvalla,
kuka ensiksi ennättäisi ja useamman kerran laskisi.

Tuon näyn kisaileva sulous, ilmeinen leikillisyys, eläimellinen
rattoisuus, oli lumoavan hupaisaa. Molemmat erämiehet katselivat sitä
mielihyvin, joka osotti, kuinka läheistä sukua ovat luonnontutkija ja
metsämies. Tietysti heillä oli ahnaitakin ajatuksia, jotka olivat
yhteydessä noiden kiiltävien nahkojen kanssa, mutta oli vasta syyskuu,
eivätkä edes saukon nahkat vielä olleet täysikelpoisia.

Skuut, plumpp, molskis, jatkoi onnellinen joukko, sen näki,
vähentymättömällä ilolla ja ratolla. Luisu paranemistaan parani ja
saukot näyttivät olevan väsymättömät; kunnes äkkiä kuului äänekästä
vaikka läkähtyvää räyhyä ja Skookum, kaiken varovaisuuden unohtaen,
laukkasi törmää alas kyytiä antamaan.

Kimakoilla lintumaisilla kirahduksilla vanhat saukot varottivat
nuorukaisia. Molskis, molskis, molskis, hurauttivat kaikki suvantoon,
mutta jälleen noustakseen, pää ojossa uiden, sillä ne olivat vain vähän
säikähtäneet. Se oli Kuonabille liikaa; hän kohotti piilukkonsa,
liksahdus, paukaus, vanha uros maalina, mutta tämä sukelsi liksahtaessa
ja vältti. Metsämiehet nyt, Skookum kolmantena, hyökkäsivät rinnettä
alas suvantoon, sillä se oli pieni ja matala; ellei siitä ollut
maanalaista käytävää, niin olivat ne kaikin satimessa.

Mutta saukot huomasivat vaaran. Kaikki kuusi ne hyökkäsivät pois
allikosta avoimeen sorapohjaiseen virtaan, vanhemmat kaiken aikaa
hätäisesti kirahdellen sikiöilleen. Ne livahtivat kaatuneitten puitten
ja pensaitten alitse, alitse juurien, päällitse särkkäin, erämiehet
takaa-ajaen, nuija kummallakin, ja Skookum aivan aseetta.

Saukot näyttivät hyvin tietävän, mihin matka oli, ja jättivät jälkeensä
kaikki muut paitsi koiran. Unohtaen oman tilansa Skookum oli melkein
tavottanut yhden saukonpoikasista, kun emä kääntyikin ympäri ja kähisten
ja äristen teki hyökkäyksen. Skookum sai kiittää onneaan, kun pääsi
pienellä näykkäyksellä, sillä saukko on vaarallinen vastustaja. Mutta
koira paran täytyi uikuttaen palata molempien kantamuksien luo, joita
sen ei olisi pitänyt ensinkään jättää.

Molemmat metsämiehet tulivat nyt avoimeen metsään, jonka kautta Kuonab
saattoi juosta edelle ja sulkea tien saukoilta, näitten laukatessa
alaspäin virrassa, perässä Rolf, joka turhaan koetti saada nuijallaan
isketyksi. Muutamassa sekunnissa perhekunta oli Kuonabin kohdalla,
näköjään satimessa, mutta ei ole sen urhoollisempaa tappelijaa kuin
sikiöittensä puolesta tappeleva saukko. Vähääkään ymmälle joutumatta
molemmat isot saukot päin vastoin tekivät yhtaikaa raivoisan hyökkäyksen
intiania vastaan. Tämä oli hänelle täydellinen yllätys, hän ei osannut
nuijallaan ja hyppäsi syrjään välttääkseen niiden hampaat. Perhe mennä
porhalti hänen sivuitseen, ja emän kaiken aikaa kiiruhtaessa poikasia
kirahduksillaan, ne kaikin sukelsivat liekoryteikköön ja pakenivat
pajurämeeseen, joka levisi vanhaksi majavalammeksi. Siinä hävisi
saukkoperhe eränkävijäin näkyvistä äänettömään erämaahan.



XXVI.

Takaisin majalle.


Pitkän rämeen toisesta päästä joki lähti uudelleen ja entistään paljoa
leveämpänä, ja erämiehet jatkoivat työtään. Yön tullessa he olivat
rakentaneet viisikymmentä loukkua kaiken kaikkiaan, ja taas he yöpyivät
suojatta taivasalle.

Seuraavana päivänä Skookum oli niin paljon huonompana, että he alkoivat
pelätä hengen menevän. Se ei ollut syönyt mitään siitä kovan onnen
tappelusta pitäen. Juoda se vähän saattoi; Rolf siis teki kupillisen
liemiruokaa, ja kun se oli jäähtynyt, niin koira parka sai vähäsen
niellyksi puolen tuntia kestäneen kärsivällisen puuhan jälkeen.

He olivat nyt kotijuonellaan; eräältä mäeltä he jo näkivät järvensä,
vaikka se vielä olikin etäällä, ainakin viiden mailin päässä. He
kulkivat alaspäin pitkin puron vartta, rakentaen yhä pyydyksiä sopiviin
paikkoihin ja nähden savikoissa paljon riistan jälkiä. Puro vihdoin tuli
laajalle avoimelle pensasmaalle, jossa siihen yhtyi toinen etelästä
tuleva puro, ja yhdessä ne muodostivat pienen joen. Siitä pitäen näytti
riistamaa vasta oikein alkavankin; joka puolella näkyi maassa
valkohäntähirven jälkiä, ja tuon tuosta he säikyttelivät niitä
levoltaan. Varjoisa tammimetsä vaihtui toisin paikoin tiheiksi
ketripuurämeiksi, joissa hirvet halusta viettävät talvea, ja kun he
olivat astuneet sitä pari mailia, niin intiani sanoi: "Hyvä, nyt
tiedämme, minne meidän on talvella tultava, kun liha loppuu."

Erään leveän liejuisen kaalamon kohdalla he kerrassaan hämmästyivät
jälkien paljoutta. Enimmäkseen ne olivat valkohäntähirven sorkkimia,
mutta oli joukossa vuoripantterinkin, ilveksen, kalastajanäädän, suden,
saukon sekä minkin jälkiä.

Iltapäivällä he saapuivat järvelle. Joki oli käynyt jo melko leveäksi ja
laski järveen noin neljän mailin päässä majasta etelään päin. Jättäen
loukun sen suistamoon he kulkivat järven rantaa pitkin ja tekivät
hirsiloukun aina neljännesmailin päähän, vähän ylemmäksi ylintä
vesirajaa.

Tultuaan sen paikan kohdalle, jossa Rolf oli ampunut ensimäisen
sarvaansa, he poikkesivat sitä katsomaan. Harmaanärhet olivat nokkineet
raadon löysiä lihoja koko joukon. Mitään suurempaa eläintä ei ollut
käynyt, vaikka lähellä oli runsaasti sekä suden että ketun jälkiä.

"Ugh", sanoi Kuonab, "ne vainuvat sen ja tulevat lähelle, mutta ne
tietävät, että ihminen on käynyt paikalla; niiden ei vielä ole kovin
nälkä, ne pysyvät poissa. Tämä kelpaa loukun paikaksi."

He siis tekivät loukut haaskan kahden puolen. Vielä loukku tai pari,
niin oltiin kotona, saavuttiin mökille juuri pimeän tullessa ja rankan
sateen alkaessa.

"Hyvä", sanoi Kuonab, "loukkumme ovat valmiit; olemme tehneet kaiken
työn, joka pakkasella olisi ollut vaikeata, kun sormemme olisivat olleet
kontassa ja maa jäässä, niin etteivät paalut olisi siihen painuneet. Nyt
saavat loukut tuulehtua, ennenkun kierrämme ja viritämme ne. Mutta
meillä pitää vielä olla hyvä taikakin, vähän ansamiehen lumoja."

Seuraavana aamuna hän lähti matkaan, kalarihma ja kalakeihäs mukanaan;
pian hän palasi takaisin hauki saaliinaan. Hän leikkeli siitä
viipaleita, pisti ne pulloon, sulki pullon tulpalla ja ripusti sen mökin
lämpöiselle päivän puolelle. "Siitä tulee taika, joka lumoo joka
karhun", hän sanoi ja jätti pullon auringonsäteiden haudottavaksi.



XXVII.

Skookum potilaana.


Kotiin on aina ilo tulla; mutta kävellessään huomeneksella mökin
ympärillä he huomasivat monta pientä paikkaa nurin kurin. Kuonabin
vuodelaveri oli maassa, melat, jotka olivat seisoneet mökin seinustalla,
olivat hujan hajan maassa, ja lihasäkki, joka oli ripustettu korkealle
harjan alle, oli auki revitty ja tyhjä.

Kuonab tarkasteli jälkiä ja ilmotti: "Paha vanha mustakarhu; se on
myllännyt pahaa tehdäkseen, kääntänyt kaikki nurin. Mutta lihasäkkiin se
ei ulottunut, näätä on repinyt auki säkin."

"Siitä siis näkyy, mitä meidän pitäisi tehdä: rakentaa aitta mökin
päähän", sanoi Rolf ja lisäsi: "Sen täytyy olla tiivis ja sen täytyy
olla viileä."

"Miksikä ei! Joskus ennen talven tuloa", sanoi intiani; "mutta nyt
meidän täytyy rakentaa vielä yksi ansajuoni, niin kauan kun ilmat
pysyvät kauniina."

"Ei maar", vastasi nuorukainen, "Skookumista ei nyt ole matkaan
lähtijäksi. Me emme voi sitä tänne jättää, ja aitan teemme kolmessa
päivässä."

Halli riepu oli nyt entistäänkin huonommassa kunnossa. Se tuskin saattoi
hengittää, vielä vähemmän syödä ja juoda, ja tämä ratkaisi asian.

Ensinnä potilaan päätä haudottiin niin kuumassa vedessä kuin se suinkin
sieti. Se näyttikin helpottavan sen verran, että se ahnaasti nieli vähän
lientä, jota kurkkuun kaadettiin. Sille tehtiin vuode päivänpaisteiseen
paikkaan ja erämiehet rupesivat uutta huonetta rakentamaan.

Kolmessa päivässä aitta sai valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin
tilkitsemistä. Lokakuu oli alkanut ja kirpeä pakkasyö varotti, että
kovat valkoiset kuukaudet olivat tulossa. Kuonab murtaessaan jään
kannusta ja katsellessaan matalalle jäänyttä aurinkoa sanoi: "Lehdet
varisevat nopeaan; pian tulee lumi; me tarvitsemme vielä yhden
ansajuonen."

Äkkiä hän vaikeni, tuijotti järvelle. Rolf katsoi samaan suuntaan, ja
sieltä tuli kolme valkohäntähirveä, kaksi sarvasta ja yksi naaras,
juosten, kävellen, hyppien keveästi esteitten yli, naaras edellä ja
molemmat kilpakosijat perässä seuraten. Kun ne pysyttelivät
järvenrannalla, niin ne lähestyivät mökkiä. Rolf katsahti Kuonabiin,
joka nyökkäsi, Rolf pujahti majaan, sai pyssyn naulasta ja hiipi nopeaan
joelle sille paikalle, missä metsäkarjan polku kulki joen poikki.
Sarvaat eivät vielä tapelleet, se aika ei vielä ollut tullut, mutta
niiden sarvet olivat puhtaat, niska turpoamassa ja ne uhkailivat
toisiaan juostessaan edellä kulkevan perässä. Ne kulkivat kaalamolle
kuin tuttuun paikkaan ja laukkasivat sen poikki, melkein uimatta. Kun ne
olivat maalle nousseet, niin Rolf odotti, kunnes näki ne selvään, ja
äännähti sitten lyhyesti ja terävään "hist". Se oli kuin taikasana,
sillä se muutti nuo kolme samoavaa valkohäntähirveä kolmeksi
kivijäykäksi patsaaksi. Rolfin tähtäimet kääntyivät pienempään
sarvaaseen, ja kun pamauksen suuri savupilvi oli edestä haihtunut, niin
kaksi oli mennyt menojaan ja pienempi sarvaista makasi maassa sätkien
viidenkymmenen askeleen päässä.

"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat; hirvet kävelevät leiriin", sanoi
Kuonab; ja saalis lihattiin nopeaan ja ensimäiset ruuakset ripustettiin
uuteen aittaan.

Sisälmykset kasattiin ja peitettiin pensailla ja kivillä. "Nämä
säilyttävät ne korpeilta ja närheiltä; talvella houkuttelemme niillä
kettuja ja otamme niiltä nahkat."

Nyt heidän oli päätettävä huomispäivästä. Skookum oli vähän parempi,
mutta yhä vielä sangen huonona, ja Rolf ehdotti: "Kuonab, ota sinä
kirves ja pyssy ja tee uusi ansajuoni. Minä jään tänne, varustan majan
talveksi ja hoidan koiran." Niin sovittiinkin. Intiani lähti tällä
kertaa yksin leiristä ja meni järven itärannalle; siellä seuratakseen
toista jokea lähteille samoin kuin edellistä, ja palatakseen kolmen tai
neljän päivän kuluttua mökille.



XXVIII.

Yksin erämaassa.


Rolf alkoi päivänsä siten, että antoi Skookumille niin kuuman kylvyn
kuin se suinkin sieti, ja sen päälle vellin. Edellistä koira parka
hiukan vinkui ja jälkimäiselle heikosti heilutteli häntäänsä; mutta
ilmeisesti se oli parantumisen tiellä.

Uuden pirtin suutiminen ja sammalilla tilkitseminen kiinnitti sitten
Rolfin koko huomion. Siihen kului päivä, ja se näytti suurimmalta
puuhalta, mitä tässä oli, mutta Rolf oli miettinyt paljon talvea.
Connecticutissa oli viisaampien uudisasukkaitten tapana mullata talonsa
kylmän ajaksi; Adirondackissa hän tiesi olevan paljoa, paljoa kylmemmän,
ja hän päätti sen vuoksi luoda sekä mökin että aitan ympärille niin
vahvalta maata kuin suinkin. Ensinnäkin hän tarvitsi hyvän lapion,
veisti sen valkoisesta tammesta ja karkaisi terän tulessa paahtaen, ja
kun hän oli kaksi päivää kaivanut, niin oli sekä mökki että aitta
"silmiään myöten" mullattu tuoreella puhtaalla mullalla.

Sisään kannettu pino uusia kuivia puita kostean sään ajaksi piankin
auttoi huomaamaan, kuinka liian pieni mökki oli. Ja nyt oli raskain työ
tehty; Rolfilla oli runsaasti aikaa ajatella.

Ken meistä ei muistaisi ensimäisen päivän tunteita yksikseen erämaahan
jäätyään! Omavaraisuuden ja jonkinlaisen hillittömyyden tunnetta;
sivistyneen ajatuksen päättymistä; täydellistä alkuperäisyyteen
palaamista; metsäkansan läheisyyttä; jonkinlaista tuttavallisuuden
mielialaa; yhä palaavaa kammon tunnetta kaiken ympärillä olevan
sanattoman järkähtymättömyyden vuoksi; ja vapauden itsensä ihanaa,
valtaavaa herruuden tunnetta. Semmoiset ajatukset muiden mukana aalloin
ajelivat kautta Rolfin mielen, ja kun ensi yö tuli, niin hän tunsi --
niin, se hänen täytyi tunnustaa -- suurta lohdutusta sen pienen
avuttoman koiran seurasta, jonka vuode oli hänen oman vuoteensa
vieressä.

Mutta nämä olivat tunnelmia, jotka eivät tule usein; neljässä päivässä
ja yössä, jotka hän oli yksin, ne olivat kokonaan menettäneet mahtinsa.

Metsästäjäin sananparsi "pyssyttömästä miehestä, oudoista otuksista"
toteutui nyt täsmälleen, kun Kuonab oli ottanut heidän ainoan
ampuma-aseensa. Toisena iltana Rolf mökkiin astuessaan -- hän nukkui nyt
siinä -- kävi luomassa viimeisen silmäyksen tähtiin, kun suuri musta
haahmo kiiti puunrunkojen välitse hänen ja hohtavan järven välitse;
pysähtyi, katsoi häneen, sitten ääneti katosi rantaa pitkin. Oliko
kumma, että hän siksi yöksi sulki mökin oven, ja kun hän seuraavana
aamuna kävi hiekkasärkkiä tutkimassa, niin näki hän selvästi, ettei
yöllinen kulkija ollut ilves eikä kettu, vaan saalista etsivä pantteri.

Kolmantena aamuna hän, lähtiessään ulos varhaiseen hiljaiseen
päivänkoittoon, kuuli korskahduksen ja kuusimetsään katsellessaan
hämmästyksekseen näki korkeaksi kohottautuneena, patsasmaisena, melkein
kummituksen kaltaisena muulinkorvineen ja vedenpaisumuksen aikuisine
sarvineen, kookkaan uroshirven.

Rolf ei ollut pelkuri, mutta tuommoinen hirviö ja melkein aivan vieressä
pani päänahkan syyhymään. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ilman
minkäänlaista ampuma-asetta. Hän astui pirttiin, otti alas jousensa ja
nuolensa, murahti sitten halveksivasti: "Yhhyh, hyvät kyllä pyille ja
oraville, mutta pyssy se olla pitää metsässä!" Hän lähti jälleen ulos;
siinä seisoi hirvi entisessä paikassa. Nuorukainen hyppäsi muutaman
askeleen sitä kohti ja kiljasi; se tuijotti mitään välittämättä. Mutta
Rolf tunsi mielenliikutusta ja peräytyi pirttiin. Muistaen sitten tulen
voiman hän äkkiä teki lieteen valkean. Paksu savu pöllysi tyveneen
ilmaan, laskeutui matalalle, kierteli nauhoina metsikköön, kunnes heikko
tuulenhenki kantoi siitä kiemuran hirven luo. Suuret sieraimet joivat
sitä siemauksen, joka tartutti kauhun eläimen sieluun, se pyörähti
ympäri ja laukkasi parasta kyytiään kohti etäistä suota, eikä sitä sen
koommin näkynyt.

Viisi kertaa tuli näinä neljänä päivänä valkohäntähirviä aivan lähelle,
käyttäytyen tavalla, ikäänkuin olisivat varsin hyvin tienneet, että tuo
nuori ihmisolento oli vaaraton, kerrassaan vailla salaperäisen
kaukosurman voimaa.

Kuinka kiihkeästi Rolf nyt toivoi pyssyä. Kuinka elävästi hänelle
muistui se hetki, kun hänelle kauppias viime kuussa oli tarjonnut
kaunista pyssyä viidestäkolmatta dollarista, jotka olisi saanut maksaa
nahkoilla seuraavana kevännä, ja vihaisesti hän moitti itseään, kun ei
niin hyvää tilaisuutta ymmärtänyt käyttää. Tällä hetkellä hän päätti
päästä pyssyn omistajaksi paikalla, kun tulisi uusi tilaisuus, ja hän
päätti _pakottaa_ sen tilaisuuden pian tulemaan.

Yhden pienen voiton hän sai tällä ajalla. Se eläin, joka oli repinyt
auki lihapussin, oli vielä mökin lähettyvillä; se näkyi selvään siitä,
kun pussia oli taas käyty repimässä aitassa, jonka seinät eivät olleet
tukitut. Muistaen Kuonabin huomautuksen hän viritti kahdet näädänraudat,
toiset katolle sen raon viereen, josta peto oli aittaan tullut, toiset
orrelle, jota pitkin sen täytyi kiivetä päästäkseen lihapussille.
Viritys on hyvin yksinkertaista; koverretaan kolo, johon raudat
avattuina mahtuvat, liipaisimelle sivellään vähän rasvaa; rautain kahden
puolen asetetaan vähän pistävää risua, niin että eläin niiden yli
hypätessään hyppää suoraan vaanivaan satimeen. Vitjat kiinnitettiin
pieneen pölkkyyn.

Vaikka näätää niin harvoin näkee, niin käy se kuitenkin epäilemättä
etupäässä päivällä retkillään. Sen yön ansa pysyi laukeamatta. Kun Rolf
seuraavana aamuna hiljaisen päivänkoiton aikana meni järvestä vettä
hakemaan, niin hän huomasi pitkän mustan juovan; siellä näkyi olevan
sorsia. Istuessaan niitä katselemassa hän kuuli ääntä mökin takaa
puusta. Se oli kiipeävän oravan rapinaa. Sitten hän näki eläimenkin, se
oli näköjään kuin suuri tumma orava. Se syöksyi puun ylös, toisen alas,
yli pölkkyjen, ali pensaitten, salamasukkelaan kuin salamaorava, ja tuon
tuostakin se pysähtyi ja oli hiljaa kuin kivi, tähyten jotain etäistä
epäiltävää esinettä. Nyt se kiiti puuhun kuin ruskea välähdys, vähän
päästä latvasta lähti lentoon kaksi toruvaa sepelpyytä. Alas maahan,
mutkailevana, sirona, herkeämättä toimihaluisena livahti näätä. Se
juoksi pölkkyä pitkin aaltoilevin hypyin; keskellä se pysähtyi kuin
jähmettyneenä, tuijottaen tuikeasti saraheinä-mättääseen. Kolmella
aaltomaisella hypyllä sen sujuva hahmo oli saraheinän reunassa, se
välähti heinäin sekaan ja heti taas ulos, hiiri murisevissa hampaissaan;
hyppy sivulle päin ja samalla toinen hiipijä oli hiipimätönnä, ja taas
muuan. Nämä kolme se tappoi, sitten nakkasi syrjään, ruskea hirmu kun
sattui huomaamaan sorsaparven, joka lensi yli. Se katosi
raitapensaikkoon, tuli jälleen näkyviin, sujuen liejulla kuin ankerias,
kavutakseen sitten paksuun pökköön, jossa oli tikan koloja, livahti
suurimpaan koloon niin äkkiä, että Rolf tuskin sitä huomasikaan ja tuli
taas parin silmänräpäyksen kuluttua ulos, hampaissaan lento-orava, jonka
kallon se oli ruhjonut. Pudottaen oravan se juoksi sen perässä, hyökäten
taas vavahtelevan uhrinsa kimppuun julmasti äristen; sitten ravisteli
sitä rajusti, repi sen kappaleiksi, nakkasi syrjään. Pitkin maata sen
keltainen loistava rinta aaltosi kuin kultainen ampumamaali. Taas se
pysähtyi. Nyt kuin lintukoiran asennossa, sanomattoman soreana, mutta
ah, kuinka ilkeänä! Käärmemäinen kaula heilautti kobramaista päätä
tuulessa, se haisteli ja haisteli, eteni muutaman askeleen, tunnusteli
tuulta ja maata. Vielä vähän edemmä, jo kurotettu kaula ja kiemurteleva
häntä osottivat kiihkeätä mielenkiintoa. Se loikkasi tiheikköön ja
toiselta puolen pompahti samalla esiin lumikenkäjänis, pois, pois
henkikullan edestä. Loikkasi, loikkasi, loikkasi, kaksitoista jalkaa
joka loikkauksella, nopeammin kuin silmä saattoi seurata, näätä aivan
kintereillä. Se vasta oli kilpajuoksua; kuinka ne mennä vilistivät läpi
pensaikon! Jänis kyllä on nopeampi, mutta rohkeus merkitsee paljon, ja
sen sydän oli vallan lamassa. Mutta onni ja hyvät tähdet ahdistivat sen
kaartamaan joelle siihen kohtaan, jossa valkohäntähirvien polku kulki
joen poikki; siihen tultuaan se ei voinutkaan enää palata. Siinä ei
ollut valitsemisen varaa. Se hyppäsi sulaan virtaan ja ui henkensä
edestä. Entä näätä --mikä pakko sen oli jokeen mennä? Vettä se vihasi;
nälkä ei ollut; se oli urheilemassa, mutta vesiurheilu ei kuulunut sen
mielihaluihin. Ojennellen jäsenikkäitä sääriään se jäi aivan rannalle,
pupu rievun pulikoidessa joen poikki metsän suojaan.

Takaisin palasi jälleen wahpestan, ruskea kuolema, livahteli yli
pölkkyjen kuin siivekäs käärme, liukui yli maan kuin turman varjo, ja
kääntyi nyt mökille, mökin omistajan katsellessa. Kuolleen oravan ohi
kulkiessaan se pysähtyi repiäkseen sitä taas, sitten se pensaihin
sukeltaen tuli ulos niin pitkän matkan päässä ja niin sukkelaan, että
katselija ensin luuli sitä toiseksi näädäksi. Se lensi ylös pitkin aitan
nurkkaa, tuskin näytti kiipeävänkään, heilutti keltaista kaulaansa ja
mustanruskeata kuonoaan hetkisen, sitten oikaisi aukkoa kohti.

Rolf istui tuijottavin silmin, kun tuo kaunis pakolainen, sirosti
potkien kattoturpeita, kevein tasaisin hypyin lähestyi avointa rakoa ja
-- tuomiotaan. Yks kaks, kolme -- loikaten pistävien ketrinoksaneulasten
yli se hyppäsi etukäpälänsä salattuun satimeen; näpsis, kamala parahdus,
rävistys -- taistelu, jota olisi ollut mahdoton silmin seurata, ja
oravien anastaja oli itse anastettuna.

Rolf hyökkäsi nyt paikalle. Satimessa raivosi ja riehui kultarinta kuin
pieni piru; se puri rautaa hampaillaan; se kirkui lähestyvälle
ihmisviholliselle.

Siitä oli tehtävä loppu, kuta pikemmin, sitä parempi, ja samoin kuin
näätä oli nytistänyt lento-oravan ja hiiret, samoin kuin Kuonab minkin,
samoin nyt Rolf nytisti näädän, ja salolla oli hiljaista.



XXIX.

Lumikengät.


"Se on Anneten", sanoi Rolf, lupauksensa muistaen, kun ripusti oksille
pingotetun näädännahkan kuivamaan.

"Hoi! Hoi! Hoi!" kuului kolme huikkausta, samanlaista kuin sinä päivänä,
jona hän ensi kerran oli Kuonabin tavannut, ja vesillä näkyi toverin
kanuu, kapean järven poikki meloskellen.

"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat", sanoi Kuonab, kun Rolf rannassa
tuki kanuuta ja Skookum, joka jälleen oli melkein terve, hemputti koko
ruumistaan puoleen ja toiseen tervehtiessään erämiestä kotiin
saapuvaksi. Ensimäinen esine, jonka nuorukaisen katse keksi, oli mainio
pajunoksalle pingotettu majavannahka. "Ohhoo!" hän huudahti.

"Ugh, löysin toisen lammen."

"Mainiota", sanoi Rolf silittäessään ensimäistä majavannahkaa, minkä oli
koskaan salolla nähnyt.

"Nämä vielä paremmat", sanoi Kuonab kohottaen kahta hajurauhas-tukkoa,
jotka on joka majavalla ja jotka jostain salatusta syystä
vastustamattomalla tenholla houkuttelevat kaikkia metsäneläimiä. Ihmisen
mielestä se haju ei ole juuri minkään arvoista, mutta rauhasilla on se
ominaisuus, että ne vahvistavat, kiinnittävät ja lisäävät tehoa
semmoisille hajuaineille, joita niihin sekotetaan. Erämies ei koskaan
pidä täkyään täysipätöisenä, ellei siihen ole sekotettu vähän tätä
salaperäistä majavanhajuakin. Se erinomaisen haiseva aine, jota he jo
olivat kalanöljystä keittäneet ja aurinponpaisteessa hautoneet
mätäkaasuista löyhkäväksi, vahvistettiin sitten kuivatulla
majavanrauhasjauholla, joten siitä syntyi väkevä, eltaantunut, löyhkävä
hylkysyötti, yhtä lumoava taikatenho metsän hyvänahkaisille eläville
kuin ihmiselle iljettävä myrkky, kaukaa viettelevä kuin suloisin
soitanto, pettämätön kuin kohtalo, salakavala kuin naurukaasu,
rauhottava ja turruttava kuin absintti. Tämä varovaisuutta huumaava lumo
ja viettelys on katalin petoskeino, mitä ansamies on keksinyt. Se on
yhtä tappava kuin selittämätönkin, jonka vuoksi se monessa valtiossa
julistettiin noituudeksi ja sen käyttäminen rikokseksi.

Mutta Kuonabin aikana ei ylämaassa vielä tunnettu tämmöisiä
ennakkoluuloja; heidän valmistuksensa ansain syöttämiseksi alkoivat näin
olla melkein valmiit. Kolmekymmentä loukkua oli Kuonab retkellään
rakentanut, kuusikymmentä oli rakennettu edellisellä retkellä, ja nämä
yhdessä rautain kanssa, joita oli toistakymmentä, takasivat kunnollisen
saaliin. Marraskuu oli tulossa, nahka oli jo parhaimmillaan, miksei siis
jo aljettu? Siitä syystä, että ilmat vielä olivat liian kauniit. Pitää
olla pakkanen, muutoin loukkuun mennyt riista pahenee, ennenkuin erämies
joutuu ansojaan kokemaan.

Puita oli jo hakattu aika melkoinen pino; aitta ja mökki oli suudittu ja
tilkitty, seinusta talveksi mullattu. Valkohäntähirviä ei vielä
uskallettu ampua talven tarpeiksi, mutta olipa vielä eräs toinenkin
tehtävä tekemättä. Lumikengät olivat pikapuoleen välttämättömät; ja kuta
enemmän he tekivät tätä hyppystyötä ilmain pysyessä lämpöisinä, sitä
parempi.

Sangat tehdään koivusta tai saarnesta; koivu ei halkea, mutta on
kovempaa vuolla. Valkoista saarnea kasvoi runsaasti lähistöllä rannalla;
hakattiin tuota pikaa kymmenen jalan mittainen hoikka pölkky, ja tämä
halkaistiin pitkiksi säleiksi. Kuonab tietysti rakensi edellä, mutta
Rolf teki perässä aivan samoin kuin hänkin. Kumpainenkin otti säleen ja
vuoli sen tasaiseksi, kunnes se oli tuumaa leveä ja kolmeneljännestuumaa
paksu. Keskelle tehtiin merkki ja säle vuoltiin kymmenen tuuman matkalta
sen kahden puolen puolta tuumaa vahvaksi. Sitten tarvittiin kaksi
latuskaa poikkipuuta, joiden mitat olivat kymmenen ja kaksitoista
tuumaa, ja näitä varten kaivettiin sankaan noin puolta vahvuutta syvät
lovet. Pata kiehui valmiina tulella, sangat taivutettiin siten, että
päitten välille sidottua nuoraa kiristettiin ja puu kastettiin kiehuvaan
veteen. Tunnissa höyry oli siihen määrään pehmittänyt puun ja
lamauttanut sen joustavuuden, että sitä saattoi helposti muodostella
vaikka minkä muotoiseksi. Kumpaakin sankaa taivutettiin, kunnes päät
koskivat toisiinsa, jonka jälkeen poikkipuut sovitettiin loviinsa.
Väliaikaisilla siteillä sangat sitten kiristettiin, niin että kaikki
pysyi hyvin paikallaan. Ja viimeiseksi sangat asetettiin tasaiselle
paikalle, etupuoli paria tuumaa maata korkeammalle, ja niille pantiin
raskas pölkky painoksi, jotta varvastaive kipertyi.

Näin ne saivat jäädä kuivamaan ja intiani alkoi valmistella nauhoja.
Kosteassa tuhkassa käytetty valkohäntähirven nahka oli jo aikaisemmin
upotettu suonsilmään vettymään. Se oli ollut jo viikon likoamassa, karva
lähti helposti kaapien, ja nahka, josta oli poistettu kaikki löysät
säikeet ja kedet, levitettiin maahan pehmeänä, valkoisena ja nuorteana.
Ulkosyrjästä alkaen ja reunaa ympärinsä seuraten Kuonab leikkasi
raakavuota-hihnan, joka oli niin tarkalleen kuin suinkin neljännestuumaa
leveä. Hän leikkasi leikkaamistaan, kunnes nauhaa oli monta syltä ja
kaikki nahka oli lopussa. Toinen nahka oli paljoa pienempi ja ohempi.
Hän terotti puukkonsa ja leikkasi toisen nauhan, joka oli edellistä
paljoa kapeampi, tuskin puoltakaan siitä. Nyt oltiinkin valmiit kutomaan
lumikengät valmiiksi, etu- ja takapuolet hienommalla nauhalla, keskusta,
jonka päällä astujan jalka lepää, vahvemmalla. Kätevä intianieukko olisi
nauranut näitä kömpelöitä lumikenkiä, mutta ne olivat lujat ja
käytännölliset.

Lumikengistä johtui mieleen, että tietysti oli tehtävä ahkiokin,
toboggani. Sitä varten halkaistiin neljä ohutta saarnisälköä, kukin
niistä oli kuutta tuumaa leveä ja kymmentä jalkaa pitkä. Päät
taivutettiin höyryssä kiperiksi ja sälöt sidottiin poikkipuihin, jotka
pitivät niitä koossa.



XXX.

Ketunpyynti.


_Mitä viisauteen tulee, niin ei ihminen ole mikään lähde; astia hän on,
josta vain vuotaa pois se, mitä siihen on kokoontunut, -- sano' Si
Sylvanne_.


Kun Kuonabia ei haluttanut muuttaa vuodettaan teltasta mökkiin, niin
Rolf ja Skookum jäivät hänen luokseen. Koira oli jälleen oma itsensä, ja
useammin kuin kerran se pimeän tullen suurella melulla lähti ajamaan
otuksia, jotka päivän valjetessa huomattiin ketuiksi. Niitä osaksi veti
puoleensa valkohäntähirven haaska, osaksi hiekkarannan yleinen
sopivaisuus kisakentäksi, ja osaksi kettumainen uteliaisuuskin, mökki,
erämiehet ja heidän koiransa.

Eräänä aamuna, monen yöllisen hälyytyksen ja monen Skookumin hyökkäyksen
jälkeen, Rolf sanoi: "Ketunnahkahan on jo hyvä, miksen minä tuon lisäksi
ottaisi muutamaa ketunnahkaakin?" ja hän osotti hieman ylpeillen
näädännahkaa.

"Ugh, hyvä; ala pois; sitten opit", vastasi intiani.

Rolf siis otti molemmat ketunraudat ja ryhtyi työhön. Pannen merkille,
missä kettujen oli parhaasta päästä tapana juoksennella ja kisailla, hän
katsoi kaksi vankasti tallattua polkua ja kätki niihin raudat tarkkaan,
aivan samoin kuin oli näädän raudat kätkenyt; sitten hän leikkasi pari
pientä ketripuun oksaa ja pani ne polun poikki, yhden rautain
kummallekin puolelle, otaksuen kettujen tavallista tietään kulkien
hyppäävän oksain yli ja siten rautoihin putoavan. Ollakseen kahta
varmempi hän pani lihapalan kummankin satimen viereen ja puoliväliin
niiden välille suuren kappaleen kivelle.

Sitten hän ripotteli verestä multaa polulle, satimien ja syöttien
ympärille, jotta jäljet näkyisivät.

Kettuja tuli sinäkin yönä, rannalla oli hietikossa jälkiä, mutta hänen
rautojaan ei ollut ainoakaan lähestynyt. Hän tutki jälkiä ja sai
vähitellen selville kaikki pääseikat. Ketut olivat tulleet tapansa
mukaan kisaillen. Ne olivat paikalla keksineet syötit ja satimet
--kuinkapa ne olisivatkaan jääneet niin tarkoilta neniltä huomaamatta
--ja yhtä väleen ne olivat älynneet epäilyttävän raudanhajun ja joka
puolelta tuntuvan ihmisenkin hajun, käsistä, jaloista ja muusta
ruumiista. Rolf huomasi vielä, ettei lähestymään houkutellut karkea
kylmä liha, jota ei voinut verratakaan lämpimiin mehukkaisiin hiiriin,
ja niitä taas oli vaikka kuinka runsaasti joka niityllä. Ketut olivat
hyvissä lihoissa ja nälkä oli kaukana. Mikä pakko oli niiden lähteä niin
ilmeiseen vaaraan? Sanalla sanoen, kivimuurit eivät olisi täydellisemmin
suojelleet paikkaa ja syöttiä ketuilta kuin näiden satimien julkisuus;
ei ainoatakaan jälkeä ollut likettyvillä ja useista etäämmistä saattoi
nähdä, kuinka sukkelaan ne olivat poikenneet pois.

"Ugh, niin se aina on", sanoi Kuonab. "Aiotko koettaa toista kertaa?"

"Aion kun aionkin", vastasi Rolf, jonka mieleen johtui, ettei hän
ollutkaan muistanut hävittää hajua raudoista ja jalkineistaan.

Hän teki ketripuusta tulen ja savusti raudat, niiden kahleet ja kaiken
muunkin. Sitten hän otti palan raakaa lihaa ja hivutti sillä kintaitaan
ja anturoitaan, ihmetellen sitten, kuinka hän oli edellisenä yönä
yrittänytkään ilman näitä ihmishajun hävittämiskeinoja. Hän pani
kumpainkin rautain liipasimen alle hienoa pehmeätä sammalta, otti sitten
pois ketripuun oksat ja sirotteli päälle taitavasti hienoa kuivaa
multaa. Viritys näyttikin nyt täydelliseltä; ihmissilmä ei olisi voinut
huomata, että paikalla oli satimia. Menestys näytti ennakolta varmalta.

"Kettu ei mene silmänäön mukaan", virkkoi intiani, ei sen enempää, sillä
hän arveli parhaaksi antaa oppilaan itsekseen päästä asiain perille.

Aamusella Rolf oli kiihkeä näkemään tulokset. Tyhjää kaikki. Yksi kettu
oli tosin eräässä paikassa tullut kymmenen askeleen päähän, mutta
käyttäytynyt sitten sillä tavalla, ikäänkuin koko tämä hajuava laitos
olisi sitä kerrassaan huvittanut lapsellisuudellaan. Vaikka paikalla
olisi seisonut mies nuija kädessä, niin ei hän olisi voinut suojella
rautain seutua paremmin ketuilta. Rolf palasi mökille nolona ja aivan
ymmällään. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkun kuuli Skookumin
kamalasti kiljuvan ja haukkuvan, ja kääntyessään katsomaan hän huomasi,
että häärivä penikka oli jalastaan tarttunut ensimäisiin rautoihin. Se
kiljui kuitenkin enemmän säikähdyksestä kuin tuskasta.

Erämiehet tulivat kiiruumman kautta apuun ja Skookum paikalla pääsi
vapaaksi edes telaamatta itseään, raudoissa kun ei ollut hampaita; ne
vain pitivät kiinni. Pitkä taistelu ja nälkä, ne ne etupäässä ovat
julmia, ja jokaisen erämiehen pitäisi niitä aina lyhentää ja käydä
kokemassa pyydyksensä usein.

Nyt Kuonab puuttui asiaan. "Toisille eläimille tuo on kylläkin hyvä.
Siihen menee pesukarhu, minkki tai näätä -- taikka koira -- mutta ei
kettu eikä susikaan. Ne ovat sangen viekkaita. Saatpa nähdä."

Intiani otti esille vahvat nahkakintaat, savusti ne ketripuulla ja
raudat niinikään. Sitten hän hivutti mokkasiininsa pohjia raa'alla
lihalla, katsoi rannalta pienen lahdekkeen ja paiskasi hiekkaan pitkän
riu'un ylempänä olevan kuivan soran reunasta poikittain vesirajaan.
Kädessään hänellä oli seiväs. Astuen varovaisesti riu'un selkää ja
sitten sillä seisoen hän hakkasi seipään veteen pystyyn noin neljän
jalan päähän rannasta; halkaisi sen ja pani haarukkaan vähän pehmyttä
sammalta. Tämän päälle hän valoi kolme tai neljä pisaraa "hajulumoa".
Nyt hän asetti rautain liipasimelle kappaleen kuusenpihkaa, piti sen
alla tulta, kunnes pihka oli sulanut, ja pihkaan hän painoi pienen
litteän kiven.

Rautain kahleet hän kiinnitti mukavan muotoiseen kymmenen naulan kiveen
ja upotti kiven veteen puolitiehen seipään ja rannan välille. Viimeksi
hän asetti raudat tälle kivelle sillä tavalla, että ne avattuina olivat
kokonaan veden alla lukuun ottamatta latuskaa kiveä, joka oli
liipasimella. Sitten hän palasi takaisin riukua pitkin ja veti sen
perässään pois.

Siten ei paikan läheisyydessä ollut jälkiä eikä ihmishajua.

Viritys oli täydellinen, mutta eivät sittenkään ketut lähestyneet
pyydystä seuraavana yönä; niiden täytyi tottua siihen. Niiden
ohjesäännössä on: "oudot laitokset ovat aina vaarallisia". Rolfia
halutti aamulla tehdä pilkkaa. Mutta Kuonab sanoi: "Wah! Ei mikään
pyydys ota ensi yönä."

Heidän ei tarvinnut odottaa toiseen aamuun. Skookum keskellä yötä
hyökkäsi ulos kovasti haukkuen ja he seurasivat nähdäkseen hurjan
kamppailun, kettu hyppi ja teutaroi irti päästäkseen, ja kiinni sen
jalassa olivat raudat, ankkurikivi perässä laahaten.

Sitten uudistui sama temppu, joka oli lopettanut minkin ja näädänkin
taistelun. Otuksen takakoivet sidottiin yhteen ja se ripustettiin
aittaan naulaan. Huomeneksella he ahnain silmin tutkivat sen oivallista
nahkaa ja liittivät sen entisiin saaliisiinsa.



XXXI.

Ansajuonella.


Sinä yönä kuu muuttui. Seuraava päivä tuli kovan pohjatuulen keralla.
Puolenpäivän aikana sorsat olivat lähteneet järvestä. Monta pitkää
hanhiviirua pakeni kaakkoa kohti, meiskaten mennessään. Yhä kylmemmin
puhalteli kova tuuli, ja pienemmillä lammilla pian näkyi pakkasen jälki.
Satoi vähän luntakin, mutta se heitti. Taivaan seestyessä tuuli tyyntyi
ja pakkanen kävi kirpeämmäksi.

Aamun hämärtäessä, kun erämiehet nousivat, oli aika pakkanen. Kaikki oli
jäässä, paitsi järven selkä, ja he tiesivät talven tulleen; ansatyöaika
oli alkamassa. Kuonab paikalla meni vaaralle kallionpatsaalle, teki
pienen tulen ja laulaen sitten "metsämiehen rukouksen" heitti tuleen
ketun ja näädän kuonokarvoja, vähän majavan hajurauhasta ja tupakkaa.
Sitten hän laskeutui alas kokoomaan retken varustuksia, -- peitot,
majavanansat, aseet, kahden päivän eväät ynnä hajulumot ja vähän kalaa
syötiksi.

Loukkuihin pantiin syötit ja ne viritettiin; intiani aina lopuksi asetti
loukun liipasimelle tukon sammalia, joihin hän tipautti hajulumoa, ynnä
hivutti jonkun pisaran kumpaankin mokkasiiniinsa. "Ahah", sanoi Rolf.

"Näätä seuraa tätä jälkeä kuukauden", selitteli Kuonab. Skookum näytti
olevan samaa mieltä, vaikkei se sanonutkaan "ahah", niinkuin Rolf, se
kun ei osannut.

Koira pienoinen sangen pian ajoi puuhun parven sepelpyitä ja Rolf
tylpillä nuolillaan pudotti niitä kolme. Rinnat otettiin erämiesten
eväiksi, mutta muu osa, sisälmykset ja höyhenet, olivat mitä parhaat
näädän syöteiksi, ja niistä riitti kaikkiin loukkuihin, kunnes he
puolenpäivän aikaan saapuivat majavalammelle saakka. Jää ei vielä ollut
niin vahvaa, että se olisi kantanut, mutta helppo oli löytää ne paikat,
missä majavat olivat viimeksi maissa käyneet. Kuhunkin pantiin luja
teräksinen majava-ansa, joka peitettiin kuivan ruohon sekaan, ja jalan
päähän pantiin halkaistuun kalikkaan sammalta, johon tiputettiin monias
tippa taikanestettä. Ansakahleitten päässä oleva rengas pujotettiin
pitkään, hoikkaan ja sileään salkoon, joka upotettiin syvälle liejuun,
maata kohti kallelleen. Keino oli vanha ja hyväksi koettu. Majava,
himoitessaan tutkia tuota ystävälliseltä löyhähtävää tuoksua, astuu
jalkansa ansaan; vaaran huomatessaan se vaistomaisesti sukeltaa
oikopäätä syvään veteen; rengas luistaa salkoa pitkin pohjaan saakka ja
kiintyy sitten niin, ettei majava voikaan enää nousta, vaan hukkuu.

Tunnissa saatiin kaikki kuusi majava-ansaa viritetyiksi; äkkiä
erämiehille, heidän penkoessaan metsää lisää pyitä saadakseen, tuli kova
kiire pelastamaan Skookumia uudesta piikkisika-ryvetyksestä.

He saivat moniaita pyitä, syötitsivät jälleen pari mailia ansajuonta ja
majautuivat sitten yöksi.

Ennen aamua alkoi sataa lunta ja sitä oli kolmea tuumaa vahvalla heidän
noustessaan. Ei ole maailmassa paikkaa, jossa ensi lumi olisi ihanampi
kuin Adirondack-vuoristossa. Aikaisin syksyllä luonto näyttää siihen
valmistautuvan. Vihannat lehdet karistautuvat pois, jotta näkyvät
punaiset marjarypäleet; ruovostot takkuuntuvat pehkoiksi, käyvät
kullanruskeiksi ja kumartavat päätään ottaakseen vastaan hopeisen
taakan; matalat mäet ja monenlaiset joulupuurivit ovat puettuina
vaikuttavimpiin helyihinsä; näyttämövalmistukset ovat mitä parhaat ja
näyttämö niinikään, mutta vielä puuttuu juhlavalaistus. Se välttämättä
kaipaa valkoisen runsasta loistoa. Ja kun se laskeutuu kuin morsiolle
huntu, kuin ratsun koruloimelle hopeakirjat, tai auringonlaskun
kultainen palo, niin tuo loistava kristallipuku on sen lopullinen
kunnian kruunu, jota ilman kaiken muun täytyy jäädä vaikutustaan vaille,
ei voi kirkasta täydellisyyttään saavuttaa. Sen ihanuus liikutti
erämiehiä, vaikk'ei se saanutkaan parempaa ilmausta kuin Rolfin
yksinkertaiset sanat: "Eikös ole kaunista!" intianin äänetönnä
katsellessa.

Idän metsissä ei ole toista paikkaa, jossa lumella olisi niin
vaihtelevat ja runsaat ilmeet, ja erämiehet sinä päivänä metsää
kulkiessaan huomasivat yhden yön aikana saaneensa saman ihmeteltävän
kyvyn kuin on koiralla, jolle jokaiset jäljet ovat selvä tieto
jokaisesta monen tunnin kuluessa liikkuneesta eläimestä. Ja vaikka
ensimäisellä päivällä pyryilman jälkeen on vähemmän kerrottavaa kuin
toisella, samoin kuin toisella vähemmän kuin kolmannella, niin ei silti
puuttunut lumen pinta kirjotuksiaan. Tässä oli kiidellyt sarvas,
juoksennellut valkoisen vielä lentäessä. Tuossa oli kettu hiipinyt
juonen poikki ja epäillen katsellut tuota loukkua. Tämän lavean uran
monine leveine ja lähekkäisine jälkineen oli tehnyt eräs Skookumin
ystävistä, ritari monipeitsellinen. Tuo loikkija oli ollut näätä. Kas
kuinka se juoksi tuon pensaikon ristiin rastiin, tässä se tapasi meidän
löyhkäjuonemme. Kas kuinka se oli pysähtynyt ja haistellut sitä; nyt se
lähtee pois -- aivan niin, oikopäätä meidän ansaamme.

"Se on lauennut, hurraa!" Rolf huusi, sillä siellä oli pölkyn alla
kuolleena mitä uhkein näätä, tumma, melkeinpä musta, rinnassa suuri
leveä loistava kultatäplä.

He palasivat nyt takaisin majavalammelle. Seuraava loukku oli lauennut
ja tyhjä; sitä seuraavassa oli punainen orava, ainainen harmin kappale,
eikä muuhun kelvollinen kuin syötiksi laukaisemaansa loukkuun. Mutta
seuraavassa oli näätä ja sitä seuraavassa valkoinen lumikko. Muut olivat
laukeamatta, mutta heillä oli jo kaksi hyvää nahkaa majavalammelle
saapuessaan. He olivat kovin rohkealla mielellä hyvästä onnestaan, mutta
eivät kuitenkaan osanneet odottaa sitä ihmeteltävää apajaa, mikä nyt
heitä odotti. _Joka ansassa oli majava_, kuusi suurta majavaa,
kuolleena, sukelluksissa, hyvässä tallessa. Joka nahka oli viiden
dollarin arvoinen, ja erämiehet mielestään olivat rikkaita. Tapauksella
oli lisäksi tämä lupaava merkitys: se osotti näitten majavien vielä
olevan varomattomia, niitä ei siis oltu vielä pyydystelty. Helppo oli
näistä lammista ottaa viisikymmentä nahkaa.

Erämiehet virittivät uudelleen ansansa; jakaen sitten taakat he etsivät
syrjäisen paikan nuotiolleen, sillä majavalammen lähelle ei ole hyvä
tehdä tulta. Sataviisikymmentä naulaa majavia kantamuksien lisäksi,
semmoisin taakoin ei penikulmia kuljettu; puolen mailin päästä he
löysivät lämpöisen alhon, tekivät tulen ja nylkivät saaliinsa. Ruumiit
avattiin ja ripustettiin puuhun myöhemmin käytettäviksi, mutta nahkat ja
hännät otettiin mukaan.

He kulkivat sinä päivänä pitkän vaivalloisen matkan, pannen syötit
kaikkiin loukkuihin, ja palasivat myöhään yöllä kotiin.



XXXII.

Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.


Ihmiselämässä marraskuu on synkkyyden, epätoivon ja itsemurhain
kuukausi.

Mutta metsän elämässä marraskuu on raivokuu. Monet ja erilaiset ovat sen
ajan raivot, mutta ei ole mitään sen hurjempaa kuin valkohäntähirven
kiima-aika. Se ilmautuu kuin joku tauti, ensiksi sarvaitten niskan
turpoamisessa ja sitten koko hirvikansan kuumekiihkossa. Pitkät ja
itsepäiset tappelut sarvaitten kesken ovat tuolle ajalle ominaisia;
laiminlyöden syömisenkin ne viettävät päivät ja yöt juoksussa ja
tapettavan haussa.

Sarvet, jotka keväästä pitäen ovat yhtä mittaa kasvaneet, ovat nyt
täysikokoiset, terävät, raskaat ja nukasta puhtaat; ne ovat
parhaimmillaan. Mitä varten? Onko luonto tehnyt ne pistämistä,
haavottamista ja hävittämistä varten? Mutta näitä hyökkäysaseita ei
juuri käytetä muuhun kuin puolustukseen, vaikka se kummalta kuuluukin;
sarvas käyttää niitä vertaistensa kanssa otellessaan enemmän kilpenä
kuin peitsenä. Pitkälliset kovat tappelut eivät ole juuri muuta kuin
vääntelyn ja puskemisen voimankoetuksia; tuskin milloinkaan ne surmaan
päättyvät. Jos joskus kuolemakin päättää taistelun, niin ei se usein
johdu ammottavasta haavasta, vaan äkillisestä sarvien sekaantumisesta,
jonka kautta kaksi sarvasta takertuu yhteen niin selviytymättömästi,
toivottomasti, että kumpikin kuolee nälkään. Harvoin on tavattu
kaksintaistelupaikalta valkohäntähirveä, joka kilpailijansa sarven
iskusta olisi surmansa saanut, hyvin harvoin ja etäisin välimatkoin.
Mutta semmoisia tapauksia tiedetään satoja, että sarvaat ovat sarvistaan
yhteen takertuneet ja nälkään nääntyneet.

Sadottain oli valkohäntähirviä tässä maassa, jonka Rolf ja Kuonab näin
olivat omakseen ottaneet. Toinen puoli oli uroita ja ainakin puolet
näistä oli joka päivä jonkun kerran, ja montakin kertaa, tappelussa koko
marraskuun ajan; toisin sanoen, kymmenkunnan mailin piirissä mökistä
taisteltiin tässä kuussa luultavasti tuhatkunta kaksintaistelua. Kummako
siis, että Rolf sattui jonkun näkemäänkin ja etäältä kuulemaan vielä
useampia.

He asuivat nyt pirtissä ja Rolfin tapana oli hiljaisina pakkasöinä,
luodessaan tähtiin viimeisen katseen, ennenkun pirttiin meni, tarkkaan
kuunnella pimeyden ääniä. Toisinaan kuului sarvihuuhkajan huhuileminen,
kerran tai pari suden pitkä sujuva ulvonta; mutta monesti kuului
sarvienkin kapsetta, joka tiesi kahden sarvaan kaukana salolla kiistävän
tuosta kaikkein tärkeimmästä kysymyksestä: "Kumpi meistä on parempi?"

Eräänä aamuna hän vielä kuuli satunnaista kalinaa samalta paikalta kuin
edellisenä yönäkin. Hän lähti aamiaisen jälkeen yksin liikkeelle ja
varovaisesti lähelle hiipien kurkisti pieneen aukioon, nähdäkseen kaksi
sarvasta päät yhdessä, heikosti ja verkalleen puskevan puoleen ja
toiseen. Niiden kieli roikkui suusta; ne näyttivät melkein uupuneilta,
ja melkein eekeriä laajalta tallattu lumi osotti selvään, että ne olivat
taistelleet tuntikausia; nämä siis tosiaan olivat samat, jotka hän oli
yöllä kuullut. Mutta yhä ne olivat tasaväkiset, ja silmien viheriä
liekki ilmaisi päältä nähden lempeäin eläinten raivoisaa sisua.

Rolfin oli helppo päästä aivan lähelle. Jos ne hänet huomasivat, niin
eivät ne paljoa välittäneet silmäinsä todistuksesta, sillä velttoa
taistelua yhä jatkettiin, kunnes ne pysähtyessään jälleen hengähtämään
erosivat, kohottivat vähän päätään, haistelivat ja sitten juoksivat
loitommaksi niin lähelle päässeestä pelätystä vihollisesta.
Viidenkymmenen askeleen päässä ne kääntyivät, ravistelivat sarviaan,
näyttivät olevan kahden vaiheilla, juostako pois, ruvetako taas
tappelemaan, vai hyökätäkö ihmisen kimppuun. Onneksi ne valitsivat
ensimäisen, ja Rolf palasi mökille.

Kuonab kuunteli hänen kertomustaan ja sanoi sitten: "Olisivat voineet
sinut tappaa. Kaikki sarvaat ovat raivoja tähän aikaan. Usein ne
hyökkäävät ihmisen kimppuun. Isäni veljen tappoi raivokuun sarvas.
Löysivät vain hänen ruumiinsa, riekaleiksi revittynä. Hän oli päässyt
puuhun vähään matkaan, mutta sarvas oli hänet puuta vastaan läpi
puskenut, jäljet olivat selvät, ja lumesta nähtiin, kuinka hän oli
pitänyt kiinni sarvista ja kuinka hirvi oli raahannut häntä mukanaan,
kunnes hänen voimansa olivat loppuneet. Hänellä ei ollut pyssyä. Sarvas
meni menojaan. Siinä kaikki, mitä he saivat tietää. Luottaisin ennemmin
karhuun kuin sarvaaseen."

Intianin sanat olivat niukat, mutta ne antoivat koruttoman kuvan. Kun
Rolf seuraavan kerran kuuli sarvaiden tappelun etäistä ääntä, niin hän
kammoten muisti tuon epätoivoisen taistelun lumessa, ja hän sai siitä
uuden toisenlaisen käsityksen oikkuisten mielentilain sarvipäästä.

Pari viikkoa tämän jälkeen, kun hän palasi kotiin, yksin käväistyään
ansajuonen osalla, niin hänen korvaansa kantautui edestä päin metsästä
outoja ääniä; syviä, soinnukkaita, puoli-inhimillisiä ne olivat. Oudot
kummalliset metsä-äänet talvella ovat melkein varmaan korpin tai närhen;
syvät taas luultavasti korpin.

"Kuok, kuok, ha, ha, ha -- hruu, hrrr, huup, huup"' -- semmoisia
pirullisia räkätyksiä kuului, ja Rolf, hiipien hiljaa lähemmäksi, näki
vilaukselta sydensynkkiä siipikyniä suhahtelevan alempien mäntyjen
seassa.

"Ho, ho, ho -- jah -- hiu -- u -- u -- u", kuului kalmanlintujen kamala
räkätys, ja piankin Rolf erotti niitä oksien seassa toistakymmentä,
hyppien ja joskus maahankin lentäen. Yksi laskeusi ruskealle kasalle.
Sitten mätäs alkoi liikahdella. Korppi nokkimaan, mutta taas ruskea kasa
liikahti ja korppi hyppäsi läheiselle oksalle. "Uah -- uah -- uah -- uo
-- huu -- jau -- uau -- rrrrr -- rrr -- rrrrr" -- ja muut korpit
yhtyivät siihen.

Rolfilla ei ollut muuta asetta kuin jousi, taskuveitsi ja tappara. Hän
otti viimeksimainitun käteensä ja astui hiljaa lähemmäksi. "Hou -- hou",
huusivat korpit kolkolla äänellään, sitten lensivät turvallisille
oksille, joilta ne nauroivat kuin menninkäiset jollekin
kummitusilveelle.

Nuorukainen lähemmä astuessaan näki näyn, joka herätti hänessä
kauhunsekaista sääliä. Suuri väkevä sarvas -- ainakin ennen väkevä --
seisoi, hoiperteli, lankeili polvilleen siellä; toisinaan kohoten
takajaloilleen, suonenvedontapaisesti veti, nytki maassa makaavaa pitkää
harmaata ruhoa, toisen sarvaan, tappelutoverin ruumista, hengetöntä,
niskaansa taittanutta, kuten sitten huomattiin. Kuolleen suuriin
vankkoihin sarviin olivat elävän sarvaan sarvet takertuneet ikäänkuin
raudalla kotkaten, terässinkilöillä liittäen. Kaikella voimallaan elävä
sarvas tuskin saattoi päätään liikuttaa, raahaten tappelutoverinsa
ruumista perässään. Lumen merkit osottivat, että se alussa oli voinut
vetää ruumista monta syltä; se oli näykkinyt vähän vesoja ja oksia;
mutta silloin kun se oli paremmissa voimissa, jo aikoja sitten. Kauanko?
Vähintäin neljä päivää, ehkä viikonkin oli kurja sarvas kitunut
toivottomana kuolemaa, joka ei tahtonut tulla. Sitä osottivat sen
kuihtuneet kyljet, sen palava riippuva kieli, joka ei ollut jalankaan
päässä lumesta eikä kuitenkaan ulottunut, sen rauenneet silmät, joista
kuoleman himmeän hunnunkin alta vielä heikosti välähti tappeluraivon
viheriä liekki uuden vihollisen lähestyessä.

Korpit olivat nokkineet kuopistaan kuolleen sarvaan silmät ja syöneet
kolon sen selkään. Ne olivat alkaneet nokkia elävääkin sarvasta, mutta
etukoivellaan se oli saanut silmänsä suojelluiksi; kuitenkaan sen tila
tuskin olisi voinut olla kamalampi. Se oli säälittävin näky, mitä Rolf
oli milloinkaan nähnyt metsäelämässä, melkeinpä koko elämässään. Hän
tunsi syvää sääliä eläin raukkaa kohtaan. Hän unohti, että se oli
ajettava riistaeläin; näki vain sävyisän, sorean luontokappaleen
surkeimmassa, kamalimmassa pulassa; lähimmäisen hädässä; ja hän paikalla
ryhtyi auttamaan. Tappara kädessä hän hiljaa astui esiin, katsoi
kuolleen sarvaan sarvien juuresta hyvän esillä olevan paikan ja iski
siihen terävästi tapparalla. Vaikutus elävään sarvaaseen oli
hämmästyttävä. Se havahtui koviin voimanponnistuksiin, jotka osottivat
kuoleman vielä olevan kaukana. Se puski, sitten peräytyi taapäin, vetäen
mukanaan sekä kuollutta että halukasta auttajaansakin. Rolf silloin
muisti intianin sanat: "Suulla on suuri taikavoima". Hän puheli
sarvaalle lempeästi, rauhottavasti. Sitten meni hän lähemmäksi ja
koputti sarvea, jonka hän tahtoi katkaista; tyynnytellen ja koputellen
hän vähitellen lisäsi voimaa, kunnes lopulta saattoi iskeä kiinni
pitävää sarvea oikein tuntuvasti. Monta kertaa hän sai iskeä, sillä
hirven sarviaine on siihen aikaan sangen paksua ja lujaa, mutta vihdoin
sarvi kuitenkin erkani. Rolf kiepautti sitä ja voimakas sarvas oli
vapaa. Vapaa miksi hyväksi?

Oi, älkää kertoko sitä niille, jotka ovat olleet metsän hirvien ystäviä!
Salatkaa se kaikilta, jotka sokeasti uskovat, että hyvää työtä aina
täytyy seurata kiitollisuuden! Odottamattomalla tarmolla, kiihkoisella
raivolla, pirullisella tarkotuksella tuo kiittämätön hyökkäsi
vapauttajansa päälle, tähdäten iskun niin kuolettavan kuin sen voimilla
suinkin saattoi.

Se oli Rolfille täydellinen yllätys, hän tuskin ennätti käydä kiinni
murhaajan sarviin ja vääntää niitä syrjään vatsastaan. Sarvas teki
raivoisan hyökkäyksen -- voih! mikä villitty paholainen sille antoikin
semmoisen voiman? -- ja Rolf kaatui kumoon. Takertuen henkensä edestä
häijyn kataliin, irstaisiin sarviin hän kiljui, kiljui kovempaa kuin oli
koskaan kiljunut ennen: "Kuonab, Kuonab! auta, voih, auta minua!" Mutta
hän oli kuin maahan naulattu, raivo elukka rutisti hänen rintaansa,
koettaen saada sarviensa kärkiä tehoomaan; pelastuksestaan hän sai
kokonaan kiittää sitä, että sarvien leveys soi hänen ruumiilleen
välissään tilaa. Mutta paino, joka runteli hänen rintaansa, rutisti ulos
hänen voimansa, hänen henkensä; hänellä ei enää ollut ilmaa uudelleen
huutaakseen. Kuinka korpit puusta nauroivat ja "hou-houasivat!"

Sarvaan silmissä kiehahti jälleen murhamielisen vihan viheriä liekki, se
riuhtoi voimakasta niskaansa puoleen ja toiseen raivohullun voimalla.
Sitä ei voinut kestää kauaa. Pojan voimat raukenivat nopeaan; puskeva
peto ruhjoi hänen rintaansa.

"Voih, Jumalani, auttakaa!" hän läähätti, kun sarvas jälleen alkoi
tempoa turmansarviaan saadakseen ne valloilleen. Elukka oli melkein
vapaa, kun korpit äkkiä lähtivät lentoon kovasti raakkuen ja metsästä
hyökkäsi joku kolmas tappelemaan. Pienempikö sarvas? Ei; mutta mikä?
Rolf ei sitä tiennyt, mutta samalla kuului kamalaa rähinää ja Skookum
oli kiinni murhaajan takakoivessa. Se repi ja raastoi, ei tosin jaksanut
heittää nurin sarvasta, mutta sen hampaat olivat terävät ja koko sisu
toimessa, ja kun se käänsi julman hyökkäyksensä vielä arempiin
ruumiinosiin, niin sarvas uupumaisillaan peräytyi, kaarti ympäri ja
kaatui. Ennenkuin se ennätti toipua, Skookum hyökkäsi kiinni sen turpaan
ja riippui siitä kuin synti. Sarvas sai jonkun verran heilutetuksi
vankkaa niskaansa ja vedetyksi mukanaan koiraa, mutta se ei saanut sitä
irti ravistetuksi. Rolf huomasi hetken otollisuuden, nousi vapiseville
jaloilleen, tarttui tapparaansa, iski raivon elukan pökerryksiin.
Löytäen sitten lumelta pudonneen puukkonsa hän pisti "eränhaavan", josta
vuoti ulos punainen elämän neste ja vaipui sitten lumelle, eikä sen
koommin mitään tiennyt, ennenkuin Kuonab seisoi hänen vieressään.

[Kuva: "Kuonab, Kuonab! Apuun!"]



XXXIII.

Kiitosruno.


Tointuessaan Rolf makasi tulen vieressä, Kuonab kumartuneena hänen
ylitseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän avasi silmänsä, niin
intiani hymyili; semmoisen lempeän, viehkeän hymyn, taustana
norsunluuvalkoiset pitkät hammasrivit.

Sitten hän toi kuumaa teetä ja Rolf virkistyi, niin että saattoi nousta
istumaan ja kertoa aamullisen seikkailunsa.

"Se on paha manito", ja hän vilkaisi kuolleeseen sarvaaseen; "emme saa
sitä syödä. Varmaan teit taian, että Skookum tuli?"

"Niin kyllä, tein taiat suullani", vastasi toinen, "minä paruin, minä
kiljuin, kun se tuli luokseni."

"Tästä on pitkä matka mökille", vastasi Kuonab. "En voinut sinua kuulla;
Skookum ei voinut sinua kuulla; mutta isäni Kos Kob sanoi, että kun
hädässä huutaa apua, niin lähettää matkaan taian, joka kulkee kauemmaksi
kuin huuto. Voi niin olla; minä en tiedä: minun isäni oli ylen viisas."

"Näitkö sinä, Kuonab, Skookumin lähtevän?"

"En; se oli luonani monta tuntia sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mutta
se oli rauhaton ja vinkui. Sitten se jätti minut ja kului kauan,
ennenkuin kuulin sen haukkuvan. Mutta se oli semmoista 'ei ole asiat
oikein' haukuntaa. Minä lähdin. Se toi minut tänne."

"Se on varmaan seurannut jälkiäni koko juonikierroksen."

Tunnin kuluttua he lähtivät palaamaan mökille. Korpit nauroivat "ha --
ha -- haata" ja "ho -- ho -- hoota" heidän mennessään. Kuonab otti
turman sarven, jonka Rolf oli irti hakannut ja ripusti sen nuoreen
puuhun tupakkapalan ja punaisen tuulirihman keralla lepyttämään pahaa
henkeä, joka varmaan oli lähellä. Siinä se kiikkui monta vuotta, kunnes
puu kasvoi isoksi ja nieli sarven, kaikki paitsi kärjen, joka mätäni
pois.

Skookum vielä viimeisen kerran haistoi kaatunutta vihollistaan, osotti
sille halveksumistaan, niinkuin koirain on tapana, ja juoksi sitten
saaton etunenässä kotia kohti.

Ei sinä päivänä, eikä seuraavanakaan, vaan ensimäisenä päivänä, kun
taivas auringon laskiessa oli tyyni ja ruskottava, Kuonab lähti mäelleen
hartaudenharjotukseen, ja kun pienestä tulesta, jonka hän sytytti,
kohosi ilmaan savurihma, kuin luotirihma päällä rusottavasta pilvestä,
niin hän poltti näpillisen tupakkaa, ja kasvot ja käsivarret
kohotettuina kohti punaista valoa hän lauloi uuden laulun:

    "Paholainen pojalleni ansan viritti,
    Manito hänet pelasti;
    Pelasti hänet Skookumin haahmossa."



XXXIV.

Tuohiset.


Rolf oli viikon päivät sen jälkeen kankea ja runneltu; sama oli
Skookumin laita. Kuonab oli aika ajoin kylmä, synkkämielinen ja
vaitelias monta päivää erällään. Sitten tuntui hänen sydämessään
puhaltavan joku lauhkeampi tuuli, jäätävä kalpea pinta suli muiston tai
ystävyyden säteilyn puroiksi.

Juuri ennen sarvasseikkailua oli ollut semmoinen kylmyyden ja
eristäytymisen aika. Vähästä se jälleen palasi. Pakkasten tultua ja
vetten ulkona jäädyttyä Kuonab tavallisesti pesi kätensä samassa
astiassa, jossa leipäkin paistettiin. Rolfilla oli sivistyneemmät
käsitykset ruuanlaitoksen puhtaudesta, ja vihdoin hän unhotti sen
kunnioituksen, jota oli velkapää iälle ja kokemukselle. Se oli juuri
yksi syy, miksi hän oli sinä päivänä lähtenyt yksin ulos. Nyt kun oli
aika asioita ajatella, oli tietysti luonnollisin varokeino se, että
pidettiin erikoista pesukuppia; mutta mistä se saatiin? Läkkipeltisiä
astioita oli siihen aikaan vähän ja ne olivat kalliita. Tapana oli etsiä
metsästä melkein kaikki, mitä jokapäiväisessä elämässä tarvittiin; ja
kun vanha tapa ja kokemus olivat johtona, niin ei tarvinnutkaan usein
turhaan etsiä. Rolf oli nähnyt kaukaloita, juottokaukaloita,
siankaukaloita, kanankaukaloita, taikinakaukaloita ja niitä itsekin
tehnyt kaiken ikänsä, ja niinpä hän otti niinipuupölkyn ja kirveen ja
alkoi veistää kaukaloa. Jos aseet olisivat olleet paremmat, niin siitä
olisi voinut tulla hyväkin, mutta kun ei ollut muuta kuin kirves, ja
käsivarsikin kun vielä oli kankea, niin tuli siitä hyvin raskas ja
kömpelö. Vettä se kyllä piti, mutta kun se ei sopinut avantoon, niin
täytyi tehdä vielä kippokin.

Kun Kuonab älysi tuuman ja tuloksen, niin hän sanoi: "Isäni majassa ei
ollut muuta kuin tuohta. Katso; minä teen kupin." Hän otti aitasta
suuren tuohikäärön, joka oli lämpimään aikana kiskottu (kylmällä se
tuskin lähteneekään) kanuun paikoiksi. Valiten hyvän kohdan hän leikkasi
nelikulmaisen kappaleen, joka oli kaksi jalkaa kumpaankin suuntaan, ja
pisti sen suureen pataan, joka oli täynnään kiehuvaa vettä. Samalla hän
sen keralla hautoi wattakia, kimpun valkokuusen pitkiä säikeisiä juuria,
jotka niinikään oli ennen pakkasten alkamista kerätty kanuun korjuun
tarpeiksi keväällä.

Sillä välin kun nämä kuumassa vedessä pehmisivät, hän leikkasi ja
halkaisi koivusta pari pitkää sälöä, joiden leveys oli tarkalleen puolen
tuumaa, paksuus kahdeksasosa tuumaa, ja pani nämäkin tuohen keralla
pehmiämään. Sitten hän vuoli pari kolme haarukkaa, halkaisten toisesta
päästä pieniä piippuja, joiden toisessa päässä oli oksa; ne olivat kuin
vaatepidikkeitä.

Sitten hän otti pois kuusenjuuret pehmeinä ja taipuvina, valitsi niistä
muutamia, joitten vahvuus oli noin kahdeksasosa tuumaa, raapi pois
kuoren ja karkeuden, kunnes hänellä oli kymmenisen jalan kimppu pehmeitä
tasaisia valkoisia rihmoja.

Tuohi levitettiin ja leikattiin sitten, niinkuin kuvasta näkyy.

[Kuva: Tuohiastioiden teko.]

Oli tarpeen pyöristää a ja b, koska ompeluksen reiät repisivät pois
kaistaleen, jos ne kaikki olisivat samalla syyllä. Kukin kulma
taivutettiin sitten keskeltä ja käännettiin kaksin kerroin (C), jonka
jälkeen haarukka pistettiin niitä siten pitämään (D). Tuohen syrjä oli
leikattu siten, että se poikki syiden oli suora, pitkin syitä kaartava.
Syrjän ympäri taivutettiin pehmenneet koivusäleet ja suurella naskalilla
läpiä pistellen neuloi Kuonab reunasälöt tuoheen kiinni
ylikatepistoksilla, niin että reunat tulivat sileät, ja tuohiastia oli
valmis (E). Jos astia tehdään sen tapainen kuin kuvissa F ja G, niin
voidaan käyttää paljoa vahvempaa tuohta, mutta semmoista on vaikea saada
vettä pitämään.

Nyt heillä siis oli pesuastia, ja yksi kiistan syy oli poistettu. Rolf
huvikseen ja opikseen teki enemmänkin tuohisia, eri kokoisia, minkä
kipoksi, minkä pienien kapineitten säilyttäjäksi. Se oli soveliasta
työtä nyt hänen levätessään ja toipuessaan, ja hänestä tuli taituri.
Katsellessaan sangen onnistunutta yritystä tehdä kalakoukkujen ja muiden
kapistusten säilytysastiaa, sanoi Kuonab: "Isäni majassa nämä olisi
väripiikeillä kirjattu."

"Niinpä niinkin", sanoi Rolf, muistellessaan tuohiesineitä, joita
intianit usein möivät, "saisipa nyt olla piikkisika."

"Ehkä Skookum löytäisi", sanoi intiani hymysuin.

"Annatteko minun tappaa ensi kahkin, jonka näemme?"

"Kyllä, jos piikit käytät ja poltat kuonokarvat."

"Miksi ne pitää polttaa?"

"Isäni sanoi, että ne pitää polttaa. Savu nousee suoraan Sen luo, joka
on ylin kaikista; Manito siitä tietää, että olemme tappaneet, mutta me
olemme muistaneet tappaa vain käyttääksemme ja häntä kiittääksemme."

Kului monias päivä, ennenkun löydettiin piikkisika, ja kun se tapahtui,
niin sitä ei tarvinnutkaan tappaa. Mutta tuo kuuluu myöhempään lukuun.

He ottivat siltä nahkan kaikkine piikkeineen ja ripustivat sen aittaan.
Valkovartiset piikit, jossa on valmis neulankärki kummassakin päässä,
ovat oivallisia kirjailuun, mutta niitä on vain valkoisia.

"Mitenpä ne värjäisimme, Kuonab?"

"Kesällä on värejä paljon; talvella niitä on vaikea saada. Voimme saada
joitakuita."

Hän meni hemlokkikuusen luo ja kuori sen kaarnaa, kunnes saattoi leikata
pois sisemmän punaisen mäihän; tämä piikkien keralla keitettynä muutti
ne tummansinipunaisiksi; lepänkuoresta saatiin samalla keinolla mehevää
punakeltaista ja tuhka-pähkinäpuun kuoresta ruskeata. Tammenlastut
keitettyinä yhdessä muutaman rautasirun keralla, värjäsivät mustaksi.

"Tulipunaista ja vihreää ei saa ennenkun kesällä," sanoi intiani.
"Kirkkaan punaista ei ole kuin marjoissa, parhaiten murossa[17], jota me
sanomme akanmarjaksi ja mis-ka-vaaksi; keltaista saadaan
keltajuuresta".[18]

Mutta musta, valkoinen, oranssi, sinipunerva, ruskea ja himmeänpunainen,
jota saatiin kastamalla ensin oranssiväriin ja sitten sinipunervaan,
ovatkin jo sangen hyvä väriasteikko. Piikkien käytäntö on
yksinkertaista. Naskalilla tehdään tuoheen reiät kutakin varten;
epätasainen takapuoli sitten peitetään toisella tuohella, joka neulotaan
päiden päälle; ja ennenkuin talvi oli päättynyt, oli Rolf saanut
valmiiksi tuohisen lippaan ja koristellut sen kannen sekä sivut
piikkikirjauksilla; tässä lippaassa hän säilytti näädännahkaa, jolla oli
ostettava Annetelle uusi puku, ne vaatteet, joita hän oli haaveillut,
hänen nuoren ikänsä toivottu ja ihana melkein uskomaton unelma,
yhdeksänkymmenenviiden sentin edestä painettua karttunaa.

Oli vielä eräs toinen vaarallinen hankauksen aihe. Aina kun Kuonabin
vuoro oli pestä ruoka-astiat, niin hän vain asetti ne permannolle ja
antoi Skookumin nuolla. Kuonabin mielestä tämä keino oli käytännöllinen,
Skookumista mainio, ja tuloksien puolesta tyydyttävä, mutta Rolf pani
vastaan. Intiani sanoi: "Eikös se syö samaa ruokaa kuin mekin. Et tiedä,
ellet näe."

Rolf pesi epäilyttävät astiat uudelleen, milloin saattoi, mutta monesti
se oli mahdotonta, ja asema kävi hyvin ärsyttäväksi. Mutta hän tiesi,
että se mies, joka malttinsa menettää, on jo ensi kahakankin menettänyt,
ja kun hän siis ei yleisillä puhtaussyillä saanut aikaan muutosta, niin
hän etsi jotakin nimenomaan intianilaista vaikutetta.

Heidän eräänä päivänä istuessaan iltatulen ääressä, hän johti puheen
äitiinsä -- kuinka voimalliset taiat hänellä oli ollut, ja kuinka monet
pahat taiat olivat häntä kiusanneet. "Se oli hänelle hyvin paha taika,
jos koira nuoli hänen kättään taikka koski hänen ruokaansa. Kerran koira
nuoli hänen kättään, ja unikoira näkyi hänelle kolme päivää ennenkuin
hän kuoli." Jonkun aikaa vaiettuaan hän lisäsi: "Muutamassa asiassa minä
olen samanlainen kuin äitinikin."

Pari päivää myöhemmin Rolf sattui näkemään ystävänsä aitan takana
antavan Skookumin nuolla paistinpannun, heidän paistettuaan siinä
sarvaan rasvaa. Intianilla ei ollut aavistustakaan siitä, että Rolf oli
näkemässä, eikä hän koskaan saanut sitä kuulla.

Mutta samana yönä nuorukainen puolenyön jälkeen nousi hiljaa, sytytti
männyn päreen, hieroi vähän nokea kummankin silmänsä ympäri mustiksi
renkaiksi, jotta näyttäisi kauhistuneemmalta. Sitten hän rupesi
hakkaamaan Kuonabin rumpua, laulaen:

    "Paha henki luovu,
    Koirankuono kaikkoo."

Kuonab nousi hämmästyneenä istumaan. Rolf ei ollut huomaavinaankaan vaan
jatkoi, täristeli rumpua, lauloi ja tuijotti ylöspäin tyhjään
avaruuteen. Muutaman minutin päästä Skookum raapi ja vinkui aitan
ovella. Rolf nousi, otti puukkonsa, leikkasi tukon karvoja Skookumin
niskasta ja poltti ne pärevalkeassa, jatkaen sitten kamalan juhlallisena
lauluaan:

    "Paha henki luovu,
    Koirankuono kaikkoo."

Vihdoin hän kääntyi ja ollen vasta nyt huomaavinaan Kuonabin katselevan,
sanoi:

"Unikoira tuli minun luokseni. Minusta näytti kuin se olisi nuollut
mökin takana sarvaanrasvaa paistinpannusta. Se nauroi, sillä se tiesi
tekevänsä minulle pahan taian. Minä koetan karkottaa sen, ettei se voi
tehdä minulle pahaa. Minä en tiedä. Minä olen samanlainen kuin
äitinikin. Hän oli sangen viisas, mutta hän sen jälkeen kuoli."

Kuonab nyt nousi, leikkasi Skookumista vielä enemmän karvoja, lisäsi
hyppysellisen tupakkaa, sytytti palamaan ja lauloi palavien karvain ja
tupakan kitkerässä hajussa voimallisimman runonsa pahan taian
rikkoakseen; ja Rolf mielessään nauraen ja makeaan uneen vaipuen tiesi,
että taistelu oli voitettu. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä enää
milloinkaan, ei milloinkaan antaisi Skookumille padannuolijan, astiain
pesijän taikka pyyhkijän korkeata ja pyhää tointa.



XXXV.

Jäniksenpaulat.


Lumen syventyessä näkyi mökin ympärillä kaikissa viidakoissa joka
puolella valkoisen jäniksen jälkiä. Toisinaan metsästäjät näkivät
jäniksiäkin, mutta eivät välittäneet niistä sen enempää. Miksi olisivat
he hakeneet jäniksiä, kun valkohäntähirviä oli niin runsaasti?

"Osaatko pyytää jäniksiä?" kysyi Kuonab eräänä päivänä, Rolfin jälleen
ollessa entisellään.

"Voinhan ampua jonkun jousellani", nuorukainen vastasi, "mutta miksikä
minä, kun sarvaita on vaikka kuinka paljon?"

"Minun kansani aina metsästi jäniksiä. Toisinaan ei hirviä ollut;
silloin syötiin jäniksiä. Toisinaan, vihollisen maassa, ei ollut hyvä
metsästää muuta kuin jäniksiä tylpillä nuolilla, ja niitä syötiin.
Toisinaan oli leirissä vain naisia ja lapsia, -- ei ruokaa, ei pyssyjä;
silloin syötiin jäniksiä."

"Hyvä, tuonemme moniaan", ja Rolf otti jousensa ja nuolensa. Monta
valkoista pupua hän näkikin, mutta ne olivat aina tiheimmissä
pensaikoissa. Hän yritti toisenkin kerran, mutta ainaisen harmin virvet
ja oksat haittasivat jousta ja käänsivät syrjään nuolet. Monta tuntia
kului, ennenkuin hän vihdoin palasi, kantaen pehmeänahkaista
lumikenkäjänöä.

"Se ei ole meidän tapamme." Kuonab astui edellä viidakkoihin, katsoi
paikan, jossa oli monta polkua, leikkasi kimpun oksia ja teki niistä
aidan tapaisen, jossa oli monta aukkoa. Jokaiseen aukkoon hän asetti
lujasta rihmasta tehdyn paulan, jonka kiinnitti pitkään haarukan varassa
lepäävään saittaan, ja saitta oli siten asetettu, että kun paulaa
tempasi, niin saitta pääsi irti ja vuorostaan kohotti paulan ja sen
mukana otuksenkin korkealle ilmaan.

Kun he seuraavana aamuna menivät kokemaan, niin oli neljässä ansassa
kussakin lumivalkea jänis kaulastaan riippumassa. Niitä käsitellessään
Kuonab tunsi pahkan erään takakoivessa. Hän aukaisi sen varovasti ja
otti siitä ihmeellisen näköisen, tammenterhon kokoisen litteän nokareen,
joka oli lihasta muodostunut, karvain peittämä ja melkein suuren pavun
muotoinen. Hän tarkasteli sitä ja sanoi Rolfin puoleen kääntyen kiihkein
mielenkiinnoin:

"Ugh! olemme löytäneet hyvän metsästyksen. Tämä on Piito-uab-uus-ons,
pieni taikajänö. Nyt meillä on mökissä voimalliset lumot. Saatpa nähdä."

Hän kävi molemmilla tyhjillä pauloilla ja pujotti jäniksen kummankin
läpi. Kun he tunnin kuluttua palasivat pauloille, niin oli ensimäisessä
jälleen jänis.

"Niin se aina on", sanoi intiani. "Nyt saamme jäniksiä, koska vain
tahdomme. Isälläni oli Piito-uab-i-ush, pikku taikahirvi kerran, eikä
hän turhaan metsästänyt, paitsi kahdesti. Silloin hän huomasi, että
hänen poikasensa, Kuonab, oli varastanut hänen suuren taikansa. Hän oli
sangen viisas poika. Tappoi maaoravan kumpanakin päivänä."

"Kuule! mitä tuo on?" Rolfin korvaan oli kantanut hiljaista oksien
kahinaa ja jonkinlaisia eläinääniä metsästä. Sen oli Skookumkin kuullut,
sillä koira hyökkäsi paikalla matkaan, niinkuin se, joka on aikonut
tehdä jonkun suurtyön.

"Japp, japp, japp", kuului Skookumin vihainen haukunta. Ken voi sanoa,
etteivät eläimet osaa puhua? Sen iloinen "jipp, jipp, jipp" puussa
istuvalle sepelpyylle, taikka pitkä rattoisa "jauu, jauu, jauu" kun se
kaikista kielloista huolimatta oli karannut sarvaan jäljille, olivat
aivan erilaiset kuin vihainen "japp, japp, japp", sen haukkuessa puuhun
noussutta karhua, tai ärisevä "hrrrjapp-hrrrjapp", jolla se osotti
vihaansa piikkisialle.

Mutta nyt se oli samaa "japp, japp, jappia" kuin karhuja puuhun
ajettaessa.

"Puussa jotain", päätteli intiani, kun he ääntä seurasivat. Jotain
puussa! Rolfin mielestä siellä oli kokonainen eläinkokoelma, kun he
paikalle tulivat. Viimeisessä paulassa kiikkui, kaulastaan jo
hervonneena, pieni ilveksen poikanen, saman vuoden penikoita.
Viereisessä puussa, jonka juurella Skookum kiersi ja räyhäsi, oli
vihainen vanha ilves. Oksanjuuressa sen yläpuolella oli toinen penikka
ja vielä korkeammalla kolmas, kaikki katsellen kuvaamattomalla inholla
puun alla pauhaavaa koiraa; emä silloin tällöin kähistenkin, mutta ei
yksikään niistä uskaltanut tulla alas sitä vastustamaan. Ilveksellä on
sangen hyvä nahka, ja se on hyvin helppo saalis. Intiani ampui emän
ensimäisellä laukauksella; sitä myöten kun hän ennätti pyssynsä
panostaa, pääsivät molemmat penikatkin pussiin, ja kun vielä otettiin se
yksi paulastakin, niin heillä oli saalista niin paljon kuin jaksoivat
kantaa mökilleen.

Intianin silmissä hehkui omituinen liekki. "Ugh! Ugh! Isäni sen sanoi;
se on hyvä taika. Nyt sen näit, se ei petä."



XXXVI.

Majavan ansoilla outoja jälkiä.


Ansajuonet oli koettu kerran viikossa, ja turkisvarasto karttui
mainiosti. Oli saatu viisikolmatta majavaa ja melkein varmana saattoi
pitää, että niitä saataisiin pari kolme joka kerralla, kun
majavalammilla käytiin. Mutta joulukuussa sattui ikävä yllätys, kaikki
majava-ansat olivat tyhjiä, ja selvät merkit osottivat, että joku oli
käynyt paikalla ja vienyt saaliin. He seurasivat hänen lumikenkiensä
hämäriä jälkiä, jotka äskeinen tuuli oli melkein umpeen pyryttänyt,
mutta yöllä satoi vielä enemmän lunta ja jäljet hävisivät.

Ansajuonta ei varas vielä ollut löytänyt, näädän ja minkin saalis oli
hyvä. Mutta tämä oli vasta alkua.

Erämiesten laki salolla on hyvinkin samanlainen kuin kaikki alkuperäiset
lait; ensiksi tulleella on oikeus, jos hän nimittäin itse voi sen
hankkia. Jos voimallinen kilpailija tulee pyydysmaille, niin ensiksi
tulleen täytyy taistella miten voi. Laki hyväksyy kaikki, mitä hän
tekee, jos hänelle onnestaa. Laki hyväksyy kaikki mitä toinenkin tekee,
murhaa lukuun ottamatta. Se on: puolustaja saa toisen vaikka kuoliaaksi
ampua; hyökkääjältä se on kielletty.

Mutta se seikka, että Kuonab oli intiani, ja että Rolfia siksi luultiin,
olisi Adirondackissa kääntänyt yleisen mielipiteen heitä vastaan, ja
hyvin luultavaa oli, että kilpailija piti heitä oman pyyntioikeutensa
loukkaajina, vaikka taas se seikka, että hän oli tyhjentänyt heidän
ansansa ottamatta niitä mukaansa ja ettei hän uskaltanut näyttäytyä,
pikemmin osotti itseänsä syyttävän varkaan huonoa omaatuntoa.

Hän oli ilmeisesti tullut lännestä käsin; ehkä Racquet River maasta; oli
iso mies, jalasta ja askeleen pituudesta päättäen, ja perehtynyt
ansapyyntiin; mutta laiska, sillä hän ei ollut virittänyt ansoja. Hänen
päätarkotuksensa näytti olevan varastaminen.

Eikä kauaa kestänyt, ennenkun hän löysi heidän näätäansajuonensakin, ja
silloin hänen varkautensa lisääntyivät. Yksinkertaisimmat
mielenliikutukset ovat aina pinnalla, ja alkuperäisissä oloissa
puhkeavat ne ilmi hyvin vähästä. Rolf ja Kuonab tunsivat, että nyt oli
sota.



XXXVII.

Pekan eli kalastajanäätä.


Lumessa oli eräät suuret jäljet, jotka he monta kertaa näkivät; ne
olivat samanlaiset kuin näädän, mutta paljoa isommat. "Pekan", sanoi
intiani, "se iso näätä; se ylen voimallinen näätä, joka taistelee
pelotta.

"Kun isäni oli poika, niin hän ampui nuolella pekania. Hän ei tiennyt,
mikä se oli; se näytti vain suurelta mustalta näädältä. Se sai haavan,
mutta hyppäsi puusta isäni rintaan kiinni. Se olisi tappanut hänet,
ellei koira olisi joutunut apuun; sitten se olisi tappanut koiran, mutta
minun isoisäni oli lähellä.

"Hän antoi isäni syödä pekanin sydäntä, jotta hänen sydämensä kävisi
samanlaiseksi. Se ei hakenut tappelua, mutta haavotettuna se kääntyi ja
taisteli pelkäämättä. Se on oikea tapa; etsi rauhaa, mutta taistele
pelkäämättä. Semmoinen oli isäni sydän ja minun." Katsahtaen sitten
länttä kohti hän jatkoi uhkaavalla äänellä: "Tuo ansarosvo saa sen pian
nähdä. Me emme etsineet tappelua, mutta jonain päivänä minä hänet
tapan."

Ne suuret jäljet jatkuivat harppauksin, kadotakseen matalaan taajaan
metsään. Mutta ne löydettiin uudelleen.

Kulkiessaan hemlokkisärkän poikki mailin verran kauempana, he tulivat
toisille jäljille, jotka alussa olivat yhtenä pitkänä, syvänä, toista
jalkaa leveänä vakona, ja tässä vaossa näkyivät käpälien painalmukset,
jotka olivat kalastajanäädän jälkien kokoiset, mutta hajallaan
toisistaan.

"Kahk", sanoi Kuonab, ja "kahk" sanoi Skookumkin, mutta muristen ja
niskakarvat pystyssä, ja ehkä samalla muistaen ikävät kokemuksensakin.
Kun sen varovaisuus vielä näytti hyvin alkeelliselta, niin Rolf pujotti
vyönsä koiran kaulapantaan, sitten he seurasivat jälkiä, sillä Rolf
muisti paikalla, että tässä olivat kirjailutarpeet edellä juoksemassa.

He eivät kauaksikaan ennättäneet, ennenkun jälkiin yhtyivät toiset
--suuren kalastajanäädän jäljet; ja pian he kuulivat metsästä edestä
päin raaputusta, niinkuin kiipeämisestä, ja kerran, pari, heikkoa
etäistä tappelun rähäkkää.

Sukkelaan sitoen liiaksi urhoollisen Skookumin puuhun he hiipivät
eteenpäin, valmiina vaikka mihin, ja näkivät tuota pikaa sangen kumman
tappelun.

Tappelua se oli, vaikka siinä ihmeen vähän tapeltiin. Siellä näkyi otus,
valtavan mustan näädän tai lyhytjalkaisen mustan ketun näköinen. Se
seisoi turvallisen välimatkan päässä vastustajastaan, suuresta
piikkisiasta, joka oli puoleksi näkymättömissä kaatuneen puun takana,
takapuoli ja häntä vain vaaralle alttiina. Molemmat olivat sangen
hiljaa, mutta pian näätä murahti ja hyökkäsi eteenpäin. Piikkisika,
äänen kuullessaan, taikka ehkä tuntien lumen pöllähtävän siltä puolelta,
sivalsi hännällään; mutta kalastajanäätä pysähtyi siksi etäälle, ettei
isku sattunut. Sitten tapahtui valehyökkäys toiselta puolelta, samalla
seurauksella; sitten monta, ikäänkuin kalastajanäätä olisi tahtonut
väsyttää piikkisian hännän taikka kuluttaa sen piikeistä tyhjäksi.

Toisinaan hyökkääjä hyppäsi puulle ja ärsytteli piikkisikaa ylöspäin
sivaltamaan, ja monet kaarnaan uponneet valkoiset tikarit osottivat
näitä temppuja jo kestäneen jonkun aikaa.

Molemmat erämiehet näkivät nyt jäljistä, että samanlainen tappelu oli jo
tapahtunut toisenkin pölkyn luona, ja että piikkisian jäljissä siitä
lähtien oli veritäpliä. Millä keinolla kalastajanäätä oli pakottanut sen
pois lähtemään, ei ollut selvää, mutta pian he sen saivat nähdä.

Petettyään kahkia, kunnes se ei enää viitsinyt sivaltaa, alotti pekan
uuden liikkeen. Juosten piikkisian kuonoa suojelevan pölkyn toiselle
puolelle, se nopeaan kaivoi läpi lumen ja lehtien. Pölkky oli kolmisen
tuumaa maasta kohollaan, ja ennenkuin piikkisika oli huomannutkaan, oli
pekan raivannut aukon ja saanut kiinni piikkiniekan pehmeästä
piikittömästä kuonosta. Röhisten ja uikuttaen tämä veti taapäin ja
sivalteli peljättävällä hännällään. Mitäpä hyötyä siitä? Hakkasi vain
pölkyn täyteen piikkejä. Koko voimallaan kahk kiskoi ja riuhtoi, mutta
pekan oli voimallisempi. Kynsillään se levitteli reikää, ja kun uhri
väsymyksestä taukosi, niin pekan äkkiä hyökkäsi eteenpäin, heitti kuonon
ja purasi kiinni piikkisian vielä hellempään kurkkuun. Se ei tosin
saanut niin täydeltä purastuksi, että olisi henkitorven tavottanut,
mutta se piti kiinni. Minutin tai parin kahk ponnisteli epätoivon
voimalla ja sen sivalteleva häntä alkoi olla paljaana piikeistä, mutta
haavasta pisarteleva punainen puro uuvutti sen voimia. Kalastajanäädän
jota puunrunko suojeli, ei tarvinnut muuta kuin pitää kiinni ja odottaa
aikaansa.

Kahkin nostelut ja taapäin kiskomiset kävivät lopulta sangen heikoiksi;
kalastajanäätä oli melkein päättänyt tappelun. Mutta se alkoi jo käydä
kärsimättömäksi ja peräytyen reiästä se nousi puunrungolle, näyttäen
sangen rikkiraavitun kuonon; sitten ojentaen alas siron käpälänsä
lähelle kahkin olkapäätä se antoi sille äkkisysäyksen, niin että eläin
keikahti selälleen, ja ennenkun se pääsi ylös nousemaan, purivat
kalastajanäädän leuat sen rintaan kiinni, murtaen ja repien. Voimaton,
melkein piikitön häntä ei ulottunut siihen. Punainen veri virtasi ja
piikkisika makasi alallaan. Aina vähän väliä ylpeästi murahtaen pekan
kaivoi hampaansa lämpöiseen lihaan ja ravisteli ja raateli
voittamatonta, jonka se oli voittanut. Se nuoli verisiä leukojaan
kahdettakymmenettä kertaa, ahmien hurmetta, kun Kuonabin pyssy äänsi
"pau", ja pekan sai tilaisuuden uudistaa tappelunsa kahkin kanssa
kaukana autuaitten metsästysmailla.

"Japp, japp, japp!" hyökkäsi Skookum paikalle, vetäen perässään Rolfin
vyön pätkää, sen poikki jyrsittyään, koira kun oli päättänyt päästä
tappeluun osalliseksi vaikka millä hinnalla; ja ellei piikkisika nyt
olisi maannut maha taivasta kohti, niin olisi Skookum varmaan päässyt
uudelleen potilaan kirjoihin.

Tämä oli ensimäinen kalastajanäätä, jonka Rolf näki, ja hän tutki sitä
kuten ainakin eläintä -- tai ihmistä --, jota on kuullut paljon
kiitettävän, niin että se on saanut maineen ihannehohteen. Tämä siis oli
tuo metsien rosvoritari; se kamala musta kissa, joka ei pelännyt mitään
jalan kulkevaa. Tämäkö oli se ainoa, joka saattoi tapella kahkin kanssa
ja sen voittaa.

Tehtiin paikalla tuli, ja sillä välin kun Rolf keitti teetä ja verestä
riistalihaa päivälliseksi, Kuonab nylki kalastajanäädän. Sitten hän
leikkasi pois sen sydämen ja maksan. Kun ne olivat kiehuneet, antoi hän
Rolfille sydämen ja Skookumille maksan, edelliselle sanoen: "Minä annan
sinulle pekanin sydämen", ja koiralle: "Tuo ajaa sinusta kaikki piikit,
jos lähdet vielä kerran hulluttelemaan, niinkuin luulen sinun tekevän."

Pekanin niskanahkassa ja hännässä oli useita piikkejä, toiset uusia,
toiset selvästikin aikaisemmasta samanlaisesta tappelusta, mutta ne
eivät olleet nahkaa turmelleet. Ei näkynyt tulehduksen eikä myrkytyksen
merkkejä. "Niin se aina on", sanoi Kuonab, "piikit eivät voi sitä
vahingoittaa." Kääntyen sitten piikkisian puoleen hän huomautti
ruvetessaan sitä nylkemään:

"No kahk! siitä nyt näet, että oli suuri erehdys, kun et antanut Nana
Bojun istua pölkyn kuivalla päällä."



XXXVIII.

Hopeakettu.


Heidän eräänä päivänä palatessaan mökille Kuonab pysähtyi ja osotti
kädellään. Kaukana etäisen rannan lumella näkyi liikkuva olento.

"Kettu ja luullakseni hopeakettu; se on niin musta. Minä luulen, että se
asustaa siellä."

"Miksi niin?"

"Olen monta kertaa nähnyt hyvin suuret ketunjäljet, eivätkä ne liiku
muualla kuin missä asustavat. Talvellakin ne pysyvät omilla maillaan."

"Sekö on kymmenen näädän arvoinen, niin sanotaan?" arveli Rolf.

"Ugh! viidenkymmenen."

"Emmekö voi sitä saada?"

"Voimme koettaa. Mutta vesiviritys ei kelpaa talvella, meidän täytyy
koettaa toista."

Tämmöinen oli suunnitelma, paras, minkä Kuonab lumessa käytettäväksi
saattoi keksiä: Kooten tuhkat liedestä (kuiva hieta olisi kelvannut) hän
katsoi metsästä järven etelärannalta kuusi aukiota ja teki kuhunkin
tuhkatilan, jolle hän tiputti kolme tai neljä tippaa hajulumoa. Sitten
hän kolmenkymmenenviiden askeleen päähän kunkin pohjois- tai
länsipuolelle (vallitsevan tuulen puolelle) ripusti nuoreen kuuseen
joitakuita sulkia, pyyn siiven tai pyrstön ja muutamia punaisia rihmoja.
Hän jätti paikat pariksi viikoksi käymättä, sitten palasi katsomaan ensi
tempun menestystä.

Päättäen siitä, mitä hän entisestään tiesi ketun luonnosta, ja niistä
muutamista merkeistä, joita lumessa näkyi, olivat tapaukset olleet
seuraavat: Joku kettu oli tullut piankin sen jälkeen kun erämiehet
olivat pois lähteneet, seurannut jälkiä vähän matkaa, tullut
ensimäiselle aukiolle, vainunnut houkuttelevan hajulumon, kaartanut sen
ympäri, nähnyt heiluvat sulat, säikähtänyt ja mennyt matkoihinsa.
Eräällä toisella paikalla oli käynyt näätä. Se oli kuopinut tuhkaa.
Seuraavan ympäri oli susi kiertänyt turvallisen matkan päästä.

Muuatta koepaikkaa oli kettu taikka ehkä monikin kettu kaarrellut monta
kertaa, mutta ne olivat palanneet takaisin yhä uudelleen ja uudelleen ja
vihdoin oli viettelys voittanut, ne olivat käyneet tutkimassa
turmanhajua, lopuksi olivat siinä piehtaroineet, kaikesta päättäen
nautinnon hurmauksessa. -- Tuuma oli siis hyvässä alussa.

Seuraava temppu oli kuusien ketunrautain virittäminen, kun ne ensin oli
kauttaaltaan savuutettu ja sidottu kukin viidentoista naulan
puupölkkyyn.

Lähestyen paikkaa varovasti ja vereen hierottuja kintaitaan käyttäen,
Kuonab asetti jokaiseen tuhkaläjään raudat. Liipasimen alle hän pani
valkoista jäniksennahkaa. Sitten hän peitti raudat kaikkineen tuhkaan,
heitti sinne tänne moniaita jäniksenlihanpalasia, tiputteli vähän
hajulumoa, heitti sitten kaiken ylle lunta sekä uudisti killuvat
höyhenet silmänpetteiksi; ja loput hän jätti sään ja tuulen huoleksi.

Rolf oli kärkäs lähtemään jo seuraavana aamuna, mutta vanha erämies
sanoi: "Vah! mitä vielä! ei mikään ansa ota ensi yönä, ihmisen haju
liian väkevä." Toisena päivänä satoi lunta ja kolmantena aamuna Kuonab
sanoi: "Nyt näyttää olevan oikea aika."

Ensimäinen ansa oli ennallaan, mutta kymmenen askeleen päässä siitä oli
selvään suuren ketun jäljet.

Seuraava oli lauennut. Kuonab sanoi hämmästyneen äänellä: "Hirviä!" Niin
toden totta, jäljet olivat selvät. Suuri sarvas oli astellut siitä sivu;
tarkalla vainullaan se heti oli haistanut, että lähellä oli voimallinen
kumma viettelys. Pahaa epäilemättä se oli lähestynyt sitä, haistellut ja
kuopinut moista selittämätöntä, kiihottavaa sierainlumoa; sitten
"näppis!" ja se oli hypännyt kymmenkunnan jalkaa pirullinen löyhkävehje
jalassaan riippumassa. Hypp, hypp, hypp, sarvas oli karannut
tuulimurrokseen. Perässä haraava pölkky oli tarttunut kaatuneihin
puihin, raudat olivat luiskahtaneet sarvaan kovista kapenevista
kavioista ja jääneet jäljelle, sarvas taas kiiruimman kautta paennut
turvallisemmille maille.

Seuraavissa raudoissa oli kaunis näätä, jonka teräsleuat olivat paikalla
surmanneet. Viimeiset raudat olivat kadonneet, mutta jäljistä ja
merkeistä saattoi helposti lukea, mitä oli tapahtunut: kettu oli tullut
petetyksi, se oli mennyt matkoihinsa raudat ja pölkky mukanaan. Sitä ei
tarvinnut etäältä etsiä, he löysivät sen lähimmästä viidakosta ja Rolf
valmisti päivällisen, sillä välin kun Kuonab korjasi talteen nahkan.
Nahkan otettuaan intiaani aukaisi ketun ruumiin, niin että sai rakon
poistetuksi. Hän pirskotti sen sisällystä kaikkien rautain lähettyville,
se muka oli hyvä taika; ja Skookum ilmeisesti oli samaa mieltä.

Monta kertaa he näkivät seudun suuren ketun jäljet, mutta eivät koskaan
hyvin lähellä ansaa. Se oli liian viisas, että sitä olisi voinut pettää
hajulumoilla ja munuaistuotteilla, vaikkapa ne olisi kuinka
viettelevästi asetettu. Kolme punakettua erämiehet tosin saivat; mutta
niistä oli ollut ylen paljon vaivaa. Se yritys ei siis kannattanut.
Hopeakettu tosin oli seudulla, mutta se varjeli liian tarkasti
kallisarvoista nahkaansa. Pieninkin aavistus, että ihminen oli
lähettyvillä, sai sen lisäämään kolmenkertaiseksi jo ennestään
kahdenkertaisen varovaisuutensa. He eivät koskaan olisi sitä läheltä
nähneet, ellei olisi sattunut erästä jännittävää seikkailua, joka kertoi
tarinansa talven kovuudesta.



XXXIX.

Skookumin nöyryytys.


Jos sanomalehtimies olisi voinut Skookumia haastatella, niin se varmaan
olisi hänelle sanonut: "Minä olen sangen huomattava koira. Osaan ajaa
sepelpyyt puuhun. Piikkisikoja vihaan kuin kuolemaa. Koiratappeluun minä
olen aika hyvä; en oikeastaan ole kertaakaan saanut köniini; mutta minun
todella ihmeteltävä lahjani on nopeus; minä olen peto juoksemaan."

Niin, se oli peräti ylpeä koivistaan, ja ketut, jotka talviöinä
kiertelivät mökin ympärillä, antoivat sille monta tilaisuutta taitonsa
näyttämiseen. Monta kertaa se _oli aivan vähällä saada ketun kiinni_.
Skookum ei tiennyt, että ne juuttaat tekivät siitä pilkkaa; mutta niin
ne tosiaan tekivät, ja se huvitti niitä mahdottomasti.

Itserakas penikka ei milloinkaan sitä älynnyt, eikä se laiminlyönyt
ainoatakaan tilaisuutta _vähällä_ saada kiinni kettua. Erämiehet eivät
päässeet näkemään näitä syyskilpajuoksuja, koska ne tapahtuivat pimeän
aikana; mutta talvella ketut pakostakin metsästelevät paljon
päivälläkin, ja silloin niitä usein näkee; ja useamman kuin yhden kerran
he sitten näkivätkin näitä ilvekilpajuoksuja.

Valkoinen hohtava lumi tuli nyt olemaan paljoa tärkeämmän kiistan
näyttämönä.

Vähää ennen auringonlaskua kuului eräänä päivänä heikkoa revon haukuntaa
järven lumipeittoiselta jäältä.

"Se oli minulle", näytti Skookum ajattelevan, hyppäsi pystyyn sangen
vihaisesti muristen ja juoksi pois; erämiehet ensiksi katselivat
akkunasta. Kaukana lumella, takajaloillaan istuen, oli heidän ystävänsä,
iso musta hopeakettu.

Kuonab tapasi pyssyään ja Rolf yritti kutsua takaisin Skookumin, mutta
se oli liian myöhäistä. _Se_ oli nyt lähtenyt kettua pyytämään; _heidän_
asiansa oli katsella ja paukuttaa käsiään. Kettu istui takakynkillään,
näytti irvistävän, kunnes Skookum oli kautta lumen tulla porhaltanut
parinkymmenen askeleen päähän. Sitten tuo hohtava musta kettu juoksi
kauniisti pois, mahtava häntä vaakasuorana perässään, ja Skookum,
varmana voitostaan, lyhensi väliä kuudeksi tai seitsemäksi askeleksi.
Muutama hyvä harppaus vielä, niin voitto olisi saatu. Mutta mikä lie
ollut, se ei voinutkaan juosta umpeen tuota kuuden-seitsemän askeleen
aukkoa. Vaikka se olisi kuinka ponnistanut ja harpannut, pysyi suuri
musta karvasuti aina yhtä pitkällä edellä. Ensin oli juostu rantaan
päin, mutta kettu kaarsi takaisin selälle ja sitten edes ja takaisin.
Skookum luuli kierreltävän siitä syystä, kun muka pelastus oli toivoton,
ja se yhä paransi. Mutta kaikki turhaan. Se vain väsytti itseään,
läähätti jo ääneensä. Lunta oli jo siksi vahvalta, että se teki paljon
haittaa, ja enemmän koiralle kuin ketulle, koska paino merkitsi paljon
moisessa kiistassa. Aikomattaan Skookum hiljensi vauhtiaan. Kettu
pitensi välimatkaa, kääntyi sitten rohkeasti ympäri ja istahti lumeen.

Tämä oli koirasta jo liikaa. Se kulutti melkein keuhkontäyden ilmaa
kiukkuiseen haukuntaan ja hyökkäsi jälleen vihamiehen perään. Uudelleen
alkoi sama kierto-ajo, mutta sangen pian koira oli niin väsynyt, että se
istahti, ja nyt musta kettu toden totta palasi takaisin ja haukkui sitä.

Siitähän saattoi tulla hulluksi. Skookumin ylpeyttä oli loukattu. Nyt
täytyi joko voittaa taikka kaatua. Viimeiset voimansa ponnistaen se
pääsi noin viiden jalan päähän tuosta valkokärkisestä häntäsudista.
Mutta sitten, kumma sanoa, suuri musta kettu päästeli vähän runsaita
säästyneitä nopeusvarojansa ja metsää kohti kääntyen jätti Skookumin
kauas jälkeensä. Miksi? Syy oli selvä. Kuonab, joka turhaan oli vaaninut
tilaisuutta ampuakseen, koiraa vaaraan saattamatta, oli metsän suojassa
hiipinyt järven ympäri ja odotti siellä viidakossa. Mutta kettua oli
tarkka nenänsä varottanut. Se älysi, että huvipuoli nyt oli päättynyt,
juoksi metsään ja katosi, samalla kun luoti pöllähytti lunta sen takana.

Skookum paran kieli liikkui melkein paria korttelia pitkällä, kun se
nöyrästi tallusti rantaa kohti. Se näytti masentuneelta; häntä roikkui;
korvat olivat lupassa; mutta olisiko se sanomalehtikertojalle sanonut
"en ollut tänään tavallisessa kunnossa" taikka "ettekö nähnyt, että minä
koko ajan voitin?" -- sitäpä ei voinut mistään huomata.



XL.

Nahkoista paras.


He näkivät hopeaketun kolmasti tai neljästi talven kuluessa ja kerran
huomasivat sen uskaltaneen hypätä korkean luminietoksen päältä aitan
katolle ja siitä mökin katolle, jossa se oli syönyt suuhunsa muutamia
valkoisia jäniksiä, joita säilytettiin siellä loukkujen syötiksi. Mutta
kaikki yritykset saada se ansaan menemään taikka ammutuksi olivat
turhat, ja heidän tuttavuutensa olisi ehkä päättynyt samoin kuin
alkoikin, ellei olisi sattunut muuatta seikkailua.

Talvesta tuli tavallista lumisempi. Paksu lumi on metsän turkiskarjalle
pahin onnettomuus, mikä sitä voi kohdata. Se peittää ravinnon
saamattomiin, ja se estää niiden liikkeitä, niin etteivät ne voi kauaksi
kulkea ravintoansa etsimään, eivätkä nopeaan juosta vihollisiaan
välttääkseen. Paksu lumi sen vuoksi merkitsee vankeutta, nälkää ja
kuolemaa. On kaksi keinoa selvitä tästä pulasta: puujalat ja lumikengät.
Jälkimäinen keino on paljoa parempi. Karibulla ja isolla hirvellä on
puujalat; jänis, pantteri ja ilves käyttävät lumikenkiä. Kun on kolmea
tai neljääkin jalkaa vahvalta pehmyttä lunta, niin ilves on kaikkien
pienien eläinten kuningas, eikä sen tarvitse isojakaan paljoa pelätä.
Lumikenkäisen ihmisen armoilla ovat useimmat neljin jaloin juoksevat
metsäneläimet.

Skookum, jolla ei ollut kumpaistakaan keinoa tämän pulan autteeksi, sai
nyt oleskella paljon yksinään mökillä. Nähtävästi juuri tämmöisessä
tilaisuudessa oli hopeakettu kerran sen melkein suunniltaan suututtanut,
syömällä jäniksiä katolta sen yläpuolella.

Heidän ansajuonensa raivostuttavaa rosvoilua oli jatkunut
epäsäännöllisin ajoin kaiken talvea, mutta varas oli kylläkin ovela,
taikka onnen suosima heidät välttääkseen.

Palatessaan kerran mökille kolmen päivän kiertoretkeltä he näkivät
kaukana järven valkoisella pinnalla kaksi eläintä, jotka vuoron takaa
juoksivat ja tappelivat. "Skookum ja kettu", oli heidän ensi
ajatuksensa, mutta kun he mökille saapuivat, niin olikin Skookum itse
siellä tervehtimässä.

Kuonab tähyili tarkkaan molempia juoksevia pilkkuja ja sanoi: "Toisella
ei ole häntää. Minä luulen, että ne ovat peeshoo (ilves) ja kettu."

Rolf rakensi päivällistä. Tuon tuostakin hän vilkasi järvelle ja näki
molemmat pilkut tavallisesti juoksemassa. Päivällisen jälkeen hän sanoi:
"Hiivitäänpä ympäri, emmekö saisi ammutuksi."

Kiinnittäen jalkaansa lumikengät ja pysytellen poissa näkyvistä he
hiihättivät joen poikki hirvenkaalamon kohdalta ja pääsivät metsien
kautta niemeen lähelle taistelijoita. Siellä he näkivät näyn, joka
paikalla muistutti mieleen Skookumin nöyryytyksen päivän.

Sadan askeleen päässä oli avoimella lumella valtavan suuri ilves ja
heidän vanha ystävänsä, musta hohtava hopeakettu naama vasten naamaa;
kettu pääsemättömässä pulassa, näytellen kauniita hammasrivejään, mutta
vaipuen lumeen mahaansa myöten pakoon yrittäessään. Se oli jo pahasti
haavotettu. Se oli joka tapauksessa ilveksen varma uhri, sillä vaikka
tämä oli raskaampi, niin oli sillä niin leveät ja mainiot lumikengät,
että se voi hiipailla pitkin lumenpintaa, jota vastoin ketun pienet
jalat painuivat syvään. Ilves ei enää ollut likimainkaan vereksissä
voimissa, ja vielä se jonkun verran pelkäsi noita hammasrivejä, jotka
naksahtelivat kiinni kuin ansaraudat, sen yrittäessä liiaksi lähennellä.
Se tietysti aikoi tappaa mustan kilpailijansa, mutta samalla säilyttää
oman nahkansa ehjänä. Yhä ja yhä siinä tapahtui jonkinlaista
loppuottelua, uupuneen ketun läähättäen upotessa petollisen armottomaan
lumeen. Jos se vain olisi päässyt takaisin metsään, niin se ehkä olisi
löytänyt jonkun kolkan takapuolensa suojaksi ja voinut koettaa otella
henkensä edestä. Mutta minne se kääntyikin, aina oli tuo valtava kissa
vastassa, kahdenkertaisin asein ja muin varustuksin, joita ei ketulla
ole milloinkaan lumessa kulkeakseen.

Kukapa olisi voinut katsella tätä urheaa tappelua, tuntematta
myötätuntonsa kallistuvan kauniin hopeaketun puolelle. Rolf ainakin
mieli auttaa sitä pakoon, kun loppuhyökkäys tapahtui. Yrittäessään vielä
kerran hyökätä metsään, humahti kettu näkymättömiin vahvaan nietokseen,
joka kortteikon kohdalla oli vielä tavallista pehmeämpi, ja ennenkuin se
siitä selvisi, niin ilveksen leuat iskivät kiinni sen niskaan ja tuimat
kynnet olivat viiltäneet auki sen vatsan.

[Kuva: Syvään vajoava kettu oli toivottomasti alakynnessä.]

Tappamisen oikeutus on itsesäilytys, ja tässä tapauksessa se siis olisi
ollut oikeutettua, jos ilves olisi ketun syönyt. Tekikö se sen? Mitä
vielä. Ravisteli nahkojaan, nuoleskeli itseänsä onnittelevaan tapaan
rintaansa ja käpäliään ja ravistettuaan kuollutta vielä viimeisen kerran
lähti tyynesti kävelemään lumen pintaa rannan mukaan.

Kuonab nosti kätensä selkäpuolen suulleen ja rääkäsi äänekkäästi, hyvin
samalla tavalla kuin paulaan tarttunut jänis. Ilves pysähtyi, pyörsi
ympäri ja juoksi oikopäätä tätä lupaavaa soitantoa kohti. Pahaa
aavistamatta se lähestyi kahdenkymmenen askeleen päähän erämiehistä.
Piilukko pamahti ja ilves sätki lumessa.

Kauniin hopeaketun nahka oli hyvin vähän vahingoittunut ja se kohotti
heidän koko saaliinsa arvon melkein kahdenkertaiseksi; ilveksen nahka
taas oli näädän arvoinen.

Heillä oli nyt aikaa tutkistella jälkiä ja he huomasivat, että kettu oli
ajanut viidakossa jäniksiä, kun ilves sen yhdytti. Ensin oli kettu
kierrellyt pensaikoissa ja siellä pelastanut nahkansa jotenkin hyvin,
sillä jänikset olivat jonkun verran tallanneet lunta. Tätä oli ehkä
kestänyt tunnin verran, sitten se oli väsynyt ja koettanut pelastua
pakenemalla kokonaan pois ilveksen asuinmailta; se oli lähtenyt avoimen
järven poikki juoksemaan. Mutta siellä lumi oli liian pehmeätä eikä
ensinkään kannattanut, jota vastoin ilves sielläkin hiihätteli pintaa
pitkin. Se siis oli turmion tuottava erehdys. Kettu oli voimallinen ja
urhea. Se piti puoliaan vielä ainakin toisen tunnin, ennenkun paljoa
voimakkaampi ja raskaampi ilves sai sille surman tuotetuksi. Siihen ei
ollut mitään oikeutusta. Se oli selvä tapaus tirannimaista murhaamista,
mutta tässä tapauksessa kosto oli pikainen ja oikeutta tuli nopeammin
kuin muutoin tapaa tulla.



XLI.

Vihollisen linna.


_Raivota kannattaa ehkä kerran sadasta, mutta mistä sen edeltäpäin
tietää mikä olisi se oikea kerta -- sano' Si Sylvanne_.


Läntisen ansajuonen kiertämiseen ja kokemiseen tavallisesti kului kaksi
päivää. Mukavaan paikkaan he olivat rakentaneet jonkinlaisen suojan
puolivälin majaksi. Tullessaan siihen huomasivat he eräänä päivänä, että
siinä heidän viime käyntinsä jälkeen oli oleskellut joku, joka puri
tupakkaa. Se tapa oli kummallekin heistä vieras. Kuonabin haahmo kävi
yhä synkemmäksi joka kerralta kun ilmestyi uusia todistuksia
vihollisesta. Kauaa ei enää tarvinnut odottaa ratkaisevaakaan vääryyttä.

Jotkut erämiehet merkitsevät ansansa; toiset eivät siitä välitä. Rolf
oli merkinnyt kaikki heidän ansansa, viilaamalla rautaan lovet. Kaksi,
yksi, kolme, oli heidän merkkinsä, ja se oli viisas suunnitelma, kuten
saatiin myöhemmin kokea.

Kiertäessään läntistä majavalampea he huomasivat, että kaikki kuusi
ansaa olivat kadonneet. Toisista ei huomannut, että ne oli varas vienyt;
mutta toisten luona oli selviä jälkiä siitä, että ne olivat saman rosvon
viemät, joka oli heitä kaiken aikaa härnännyt, ja erääseen okaiseen
oksaan oli jäänyt sininen langanpätkä.

"Nyt minä lähden hänen jäljilleen ja tapan hänet", sanoi intiani.

Rolf oli vastustanut kaikkein viimeistä keinoa ja intti nytkin vastaan.
Hänen ihmeekseen intiani kääntyi vihaisesti ja sanoi: "Sinä tiedät, että
se on valkoinen. Jos se olisi intiani, kärsisitkö sitten? Et!"

"Järven eteläpuolella on paljon maata. Ehkä hän _oli_ täällä ensimäinen.

"_Sinä tiedät, ettei hän ollut._ Monta pekanin sydäntä sinun pitäisi
syödä. Minä olen rauhaa etsinyt, nyt minä tappelen."

Hän heitti kantamuksen olalleen, tarttui pyssyynsä ja hänen lumikenkänsä
lähtivät "tssappe, tssappe, tssappe" astumaan lumen pintaa.

Skookum istui Rolfin vieressä. Sekin nousi matkaa jatkamaan ja juoksi
vähän matkaa Kuonabin jäljessä. Rolf ei liikahtanut; tämä äkillinen ja
tuskallinen pula saattoi hänet ymmälleen. Kapina on aina pahempi kuin
sota. Skookum katsoi taakseen, juoksi edelleen, Rolf yhä istui ja
tuijotteli. Kuonabin haahmo katosi etäisyyteen; Skookumin oli
katoamaisillaan. Rolf ei liikahtanut. Kaikki kuluneen vuoden tapaukset
tulvivat hänen mieleensä; kuinka intiani oli suonut hänelle suojan;
sarvaskahakka ja punaisen miehen hellä hoito. Hän epäröi. Sitten hän
näki Skookumin palaavan takaisin jälkiä pitkin. Koira juoksi nuorukaisen
luo ja pudotti suustaan kintaan, toisen Kuonabin kintaista. Intiani
epäilemättä oli sen pudottanut, Skookum oli sen löytänyt jäljiltä ja
kantanut sen lähimmälle isännistään. Ilman sitä kinnasta Kuonab
palelluttaisi kätensä. Rolf nousi ja lähti kiirein toisen jäljille. Sen
askeleen astuttuaan hän sai helposti huudettuakin pitkän huudon, sitten
toisen ja kolmannenkin, kunnes kuuli vastauksen. Muutamassa minuutissa
Rolf saavutti intianin, joka oli istahtanut puulle odottamaan. Vaieten
toinen ojensi kintaan ja toinen murahtaen otti sen vastaan.

Minutin parin kuluttua Rolf sanoi: "Mennään pois sitten" ja nousi rosvon
epäselviä jälkiä seuraamaan.

Tunnin tai pari he astuivat vaieten. Sitten heidän matkansa kohosi, kun
tuli vastaan vuorenselänne. Tämän paljaitten, tuulen lakaisemain
harjanteitten keskellä kaikki merkit katosivat, mutta intiani kulki
samaa suuntaa, kunnes he olivat päässeet yli toiselle puolelle'. Kulkien
sitten onnen kaupalla viistoon paksuun tuulettomaan metsään he jälleen
löysivät jäljet, jotka varmasti olivat samat, sillä lumikenkä oli kaksi
sormea leveämpi kummaltakin puolelta ja käden leveyttä pitempi kuin
Kuonabin; sitä paitsi oli oikeanpuolisen sanka katkennut, ja nahkasiteen
painalmus tuntui lumessa. Se oli se merkki, jonka he olivat nähneet koko
talven, ja länttä kohti se kulki nyt niinkuin ennenkin.

Yön tullen he majautuivat erääseen notkoon. He olivat tottuneet lumessa
majailemaan. Aamusella he jatkoivat matkaa, mutta tuuli ja lumi oli
peittänyt opastavat jäljet.

Mikä nyt eteen? Rolf ei kysynyt, ihmetteli vain.

Kuonab ilmeisesti oli ymmällään.

Rolf lopulta arveli: "Varmaankin hän elää jonkun joen rannalla -- tuolla
ilmalla -- eikä päivän matkaa kauempana. Nämä jäljet ovat hävinneet,
mutta ehkä löydämme uudet. Sittenpä saadaan nähdä kun yritetään."

Intianin kasvoihin palasi ystävällinen ilme. "Sinä olet Nibowaka."

Heidän ei tarvinnut kulkea puoltakaan mailia, ennenkun kohtasivat
verekset jäljet, -- ja ne olivat ne vanhat tuttavat. Skookumkin osotti
vihamielistä tuntemustaan. Muutamassa minuutissa ne johtivat mökille. He
riisuivat lumikengät ja ripustivat ne puuhun. Kuonab avasi oven
koputtamatta. He astuivat sisään ja näkivät edessään luisevan, pahan
näköisen valkoisen miehen, jonka he kaikki kolme, Skookumkin mukaan
luettuna, tunsivat Hoagiksi, samaksi mieheksi, jonka he olivat puodilla
tavanneet.

Tämä arvon mies tavotteli nopeaan pyssyään, mutta Kuonab tähtäsi häntä
ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaan sanomista: "Istu alas!"

Hoag teki niin, synkän näköisenä, räyhäsi sitten: "No niin, toverini
ovat täällä kymmenen minutin kuluttua."

Rolf säikähti. Kuonab ja Skookum eivät säikähtäneet.

"Me jo teimme selvät toveriesi kanssa tuolla vuorella", sanoi edellinen,
hyvin tietäen, että toinen vale oli yhtä hyvä kun toinenkin. Skookum
murisi ja haisteli vihamiehen sääriä. Vanki liikahutti äkkiä jalkaansa.

"Potkaiseppa sitä koiraa _vielä_ kerran, niin se on viimeinen potkusi",
sanoi intiani.

"Kuka on sinun koiraasi potkaissut, ja mitä tarkotatte sillä, kun käytte
päälleni kuin ryövärit? Saattepa nähdä, ennenkun luulettekaan, että
maassa on laki", vastasi Hoag.

"Sitä me juuri etsimmekin, sinä ansavaras, sinä rosvo. Me olemme täällä
ensinkin ansojamme perimässä ja toiseksi sanoaksemme sinulle tämän: Ensi
kerran kun tulet ansajuonellemme, saavat korpit ruokaa. Etkö luule minun
noita tuntevan?" ja intiani osotti suuria pitkäkantaisia lumikenkiä,
joista oikeanjalan kenkä oli nauhalla paikattu. "Katsos tätä sinistä
langanpätkää", ja intiani näytti sen olevan sinisestä vyöstä, joka
riippui seinällä naulassa.

"Niin, ne ovat Bill Hawkinsin; viiden minutin kuluttua hän on täällä."

Intiani teki halveksivan liikkeen; kääntyen sitten Rolfin puoleen sanoi
hän: "Etsi sinä ansojamme." Rolf etsi tarkkaan sekä majan että sen
vieressä olevan vajan. Hän löysikin muutamia ansoja, mutta niissä ei
ollut heidän merkkiään, eivätkä ne olleet samanlaista tekoakaan.

"Parempi metsästää akalle ja lapselle", vihotteli Hoag, joka joutui
aivan ymmälleen siitä että Rolf ilmeisestikin oli valkonahkainen.

Mutta kaikki etsiminen oli turha. Hoag joko ei ollut varastanut heidän
ansojaan, taikka oli kätkenyt ne muualle. Ainoat suuret raudat, mitä he
löysivät, olivat suurinta kokoa, kahdet karhun raudat.

Hoagin haukkumiset lakkasivat äkkiä, kun uhattiin usuttaa Skookum hänen
sääriensä kimppuun, ja hän näytti sitten semmoiselta matelevalta
hylyltä, että vieraat päättivät päästää hänet tällä kertaa varotuksella.

Intiani otti ansavarkaan pyssyn, ampui sen pihalla tyhjäksi,
välittämättä vähääkään siitä, kuulivatko sen Hoagin toverit. Hän tiesi,
ettei niitä ollutkaan. Muuttaen sitten mieltään hän sanoi: "Ugh! löydät
pyssysi puolen mailin päästä jäljiltämme. Mutta elä tule sen kauemmaksi,
eläkä enää toista kertaa tuo noitten lumikenkien jälkiä vedenjakajan
toiselle puolelle: korpit ovat siellä kovin nälissään."

Skookum mielipahakseen kutsuttiin pois, ja kantaen erämiehen pyssyä
jonkun matkaa he jättivät sen pensaaseen ja lähtivät omille mailleen.



XLII.

Skookumin pantteri.


"Minkähän tähden tähän aikaan on niin vähän hirvieläinten jälkiä?"

"Hirvieläimet ovat talvea tarhoissa", vastasi intiani; "vaikea kulkea
syvässä lumessa."

"Me pian tarvitsemme moniaan", sanoi Rolf, ja se, ikävä kyllä, oli
totta. He olisivat voineet ampua enemmänkin valkohäntähirviä
syystalvesta, kun liha oli parhaillaan, mutta ei ollut säilytyspaikkaa.
Nyt täytyi tyytyä semmoiseen, mitä oli saatavana, ja tietysti se viikko
viikolta kävi laihemmaksi ja huonommaksi.

Joitakin päiviä myöhemmin he olivat korkealla mäellä. Sieltä oli selvä
näköala, ja he huomasivat useita korppeja, jotka liitelivät parveillen.

"Ehkä kuollut sarvas; ehkä hirvitarha", sanoi intiani.

Ne olivat taajan, suojaisen ja laajan ketrisuon kohdalla, lähellä niitä
metsiä, joissa he olivat edellisenä vuotena nähneet niin paljon
valkohäntähirviä, eikä se heitä kummastuttanut, että löysivät niin
paljon jälkiä tähän taajaan metsikköön astuessaan.

Hirvitarhaa yleensä luullaan semmoiseksi paikaksi, jossa
valkohäntähirvet talven pitkän joka päivä juoksentelevat tallaten
tahallaan lumen niin kovaksi, että ne sitten voivat vapaasti juosta
kovalla pinnalla kaikkialla, niin pitkältä kuin tarhaa riittää. Asian
laita on se, että valkohäntähirvet kokoontuvat semmoiseen paikkaan,
jossa on runsaasti ravintoa ja hyvä suoja. Lumi ei siellä lennä, ja
niinpä hirvet, alituiseen liikkuessaan, piankin tallaavat tarhansa
ristiin rastiin polkuja täyteen, ulottaen niitä sitä myöten, kun täytyy
lähteä etäämmältä ravintoa etsimään. Ne tietysti voivat lähteä
tarhastansa milloin tahansa, mutta samallapa on vastassa pehmeä syvä
lumikin, peljättävä este, jossa ne ovat avuttomia.

Päästyään näille sileille tallatuille poluille metsämiehet riisuivat
lumikenkänsä ja kulkivat varovasti näitä metsäharjanteita eteenpäin. He
näkivät jonkun vilaukselta ja saattoivat siitä arvata, että taajan
metsän peitossa oli enemmänkin. He kulkivat korppien meteliä kohti, ja
huomasivat silloin, ettei surmanlinnuilla ollut herkkunaan vain yksi,
vaan kolme valkohäntähirveä, ja ne olivat kaikki aivan hiljakkoin
tapetut.

Kuonab tutki pikaisesti jälkiä ja sanoi "pantteri".

Niin, pantteri, kaguari eli puuma oli niinikään löytänyt hirvitarhan, ja
siinä se elosteli, niinkuin rotta ruokapuodissa, ei muuta kuin ottaa,
milloin mieli teki.

Pantterille se oli hupaista, mutta hirviparoille sitä pahempi; sillä se
surma tappaa tuhlaten, tappaa usein murhaamisen himosta.

Se ei ollut syönyt neljättä osaakaan niistä raadoista, jotka tässä
makasivat; se ruokki ainakin pariakymmentä korppia, ja ehkä vielä
kettuja, näätiä ja ilveksiäkin.

Ennenkun hirveä ammuttiin, arveli Kuonab parhaaksi kierrellä hiljakseen
paikkaa, jos ehkä pantteri nähtäisiin. Skookum päästettiin irti ja sitä
kehotettiin näyttämään lahjojaan.

Ylpeänä kuin kenraali, jolla on lukuisa ja kuuliainen joukko, se
hyökkäsi eteenpäin, metelistä päättäen levittäen valkohäntähirvien
keskuuteen uutta kauhua. Sitten se löysi jonkun uuden kiihotushajun ja
ilmaisi uuden kiihotuksen uudella äänellä, äänensävyllä, jossa oli
seassa vähän pelkoakin. Lopulta sen haukunta oli kaukana lännessä, jossa
metsässä oli kallioita ja vuoria. Mikä otus lieneekään ollut, oli se
ajettu puuhun, sillä haukunta pysyi paikallaan.

Erämiehet seurasivat nopeaan ja löysivät koiran raivoisena
ärhentelemästä paksun ketripuun alla. Ensimäinen ajatus oli:
"piikkisika"; mutta läheltä nähden otus osottautui valtavaksi maassa
olevaksi pantteriksi, joka ei näyttänyt kovin kiihtyneeltä eikä
viitsinyt nousta puuhun. Se ei ollut paljon huomaavinaankaan koiraa,
rypisti vain kuonoaan ja kähisten murahti, kun ärhentelijä yritti tulla
liian lähelle.

Mutta erämiesten tulo antoi taululle uutta väriä. Pantteri kohotti
päätään, hyppäsi sitten suureen puuhun ja varustautui oksanjuureen,
urhean Skookumin noustessa pystyyn puuta vastaan ja äänekkäästi uhaten
tulevansa perässä repimään saaliin kappaleiksi.

Tämä oli harvinainen löytö ja oiva tilaisuus estää hirvivarastoa liiaksi
hupenemasta, ja erämiehet sen vuoksi kiersivät puun ympäri päästäkseen
hyvälle ampumamatkalle. Mutta ei löytynyt semmoista kohtaa, jossa ei
olisi ollut jotain edessä. Näytti melkein siltä, kuin olisi oksia
käsketty suojelemaan pantterin jaloimpia ruumiinosia, sillä aina oli
joku sakara luodin tiellä.

Puuta turhaan kierrettyään Kuonab sanoi Rolfille: "Nakkaa sitä jollakin,
niin että se liikahtaa."

Rolf oli aina ollut mestari kiviä heittelemään, mutta kiviä hän ei nyt
löytänyt. Lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat, oli kuitenkin sula
lähteensilmä, ja sen partaalla oli nuoskaa lunta, josta helposti tuli
kova, raskas lumipallo. Rolf heitti suoraan ja tuimasti, ja onnen
kaupalla osasi pantteria aivan keskelle turpaa ja säikäytti sitä niin,
että se umpimähkään hyppäsi puusta ja pudota pöllähti lumeen.

Skookum oli heti sen kimpussa, mutta sai korvatillikan, joka paikalla
muutti sen äänensävelen, ja pantteri loikki näkymättömiin, urhoollinen
Skookum takanaan kymmenen jalan päässä kiljuen ja räyhäten kuin
raivohullu.

Työlästyminen paremminkin kuin pelko sai pantterin nousemaan matalaan
puuhun, Skookumin juurella ärhennellessä ja polkiessa kovan koirapolun
yltyleensä sen ympärille. Erämiehet lähestyivät nyt sangen varovaisesti,
karttaen äänen synnyttämistä, ja pysytellen näkymättömissä. Pantteri oli
kokonaan kiintynyt ihmettelemään tuon koiran hämmästyttävää röyhkeyttä,
kun Kuonab levollisesti lähestyi, tuki pyssynsä puuta vastaan ja ampui.
Savu hälveni, näyttääkseen pantterin selällään makaamassa, jalat
suonenvedon tapaisesti ilmassa häälyen, ja Skookumin urhoollisesti sitä
hännästä kiskomassa.

"Minun pantterini", se näytti sanovan; "mitähän te saisitte aikaan ilman
minua?"

Pantteri hirvitarhassa on melkein kuin susi lammaskarsinassa. Se olisi
luultavasti samana talvena lopettanut kaikki hirvet, vaikka niitä olisi
ollut kymmenen kertaa enemmän kuin se ravinnokseen tarvitsi; sen surma
oli onnen potkaus sekä erämiehille että valkohäntähirville, ja sen
komeasta nahkasta saatiin jalo voitonmerkki, joka myöhempinä aikoina
pääsi odottamattomiin kunnian paikkoihin.



XLIII.

Sunnuntai salolla.


Rolf noudatti vielä sunnuntaitapoja, ja Kuonabkin oli tavallaan niihin
yhtynyt. Punainen mies, kumma kyllä, osotti paljoa enemmän
suvaitsevaisuutta valkoisen miehen uskonnollisia käsityksiä kohtaan kuin
valkoinen mies punaisen.

Kun Kuonab lauloi auringolle ja hengelle, tai kun hän poltti
hyppysellisen tupakkaa tai eläinten kuonokarvoja, niin ne Rolfin
mielestä olivat vain viattomia, joutavia temppuja. Jos hän olisi niille
antanut toiset nimet, sanonut niitä hymneiksi ja suitsutukseksi, niin
Rolf luultavasti olisi paljoa helpommin pitänyt niitä arvossa. Hän oli
unhottanut äitinsä opetuksen: "Jos joku tekee työn vilpittömässä
mielessä ja luulee sillä Jumalaa palvelevansa, niin hän _palvelee_
Jumalaa." Häntä loukkasi, kun Kuonab sunnuntaisin käytti kirvestä tai
pyssyä, ja intiani taas, huomatessaan, että semmoinen teko oli Rolfille
pahaa taikaa, siitä melkein kokonaan luopui. Mutta Rolf ei vielä ollut
oppinut kunnioittamaan niitä punaisia rihmoja, joita intiani ripusti
sarvaan kalloon, vaikka hän tulikin älyämään, että ne oli jätettävä
rauhaan, jos mieli majassa sovun säilyä.

Sunnuntaista oli tullut lepopäivä, ja Kuonab teki siitä myös runon ja
muistojen päivän.

Eräänä sunnuntaina he istuivat mökissään valkean ääressä, nauttien
tulesta, kun myrsky raastoi ovea ja akkunaa. Valkojalkainen hiiri, muuan
aitassa asuvasta perheestä, paraillaan kokeili kuinka lähelle se voisi
lähestyä Skookumin kuonoa kiinni joutumatta, ja Rolf katseli sitä.
Kuonab nojasi taapäin sarvaannahkakimppua vastaan, piippu suussa, pää
nahkakimpulla ja kädet ristissä niskan takana.

Vallitsi tyytyväisyyden ja veljellisen tunteen henkäys; ilta oli vasta
alulla, kun Rolf rikkoi äänettömyyden:

"Oletteko ollut naimisissa, Kuonab?"

"Ugh", vastasi intiani myöntävästi.

"Missä?"

"Myanoksessa."

Rolf ei uskaltanut kysyä sen enempää, vaan jätti hetken vaikutuksen
kytemään. Se oli herkän tasapainon hetki, ja Rolf tiesi, että henkäyskin
joko avaisi oven tai sulkisi sen kaksiin salpoihin. Hän itsekseen
ajatteli, kuinka voisi halunsa mukaan antaa tuon henkäyksen. Skookum
vielä nukkui. Molemmat erämiehet katselivat hiirtä, kun se vikkelin
liikkein hiiviskeli. Nyt se lähestyi pitkää koivukeppiä, joka nojasi
seinää vastaan. Ylempänä riippui laulurumpu. Rolf toivoi, että Kuonab
ottaisi sen ja antaisi sen avata sydämensä, mutta hän ei uskaltanut sitä
tarjota, sillä juuri se olisi voinut olla väärä vaikutus. Hiiri oli nyt
koivukepin takana. Rolf huomasi, että jos keppi kaatuisi, niin se
koskettaisi kuivausnuoraa, jonka toinen pää oli kiinnitetty
rumpunaulaan. Hän sen vuoksi äkkiä hyökkäsi hiirtä kohti ja samalla
työnsi paikaltaan koivukepin; nykäys, jonka se nuoralle antoi, pudotti
ontosti äännähtävän laulurummun maahan. Nuorukainen kumartui, pannakseen
sen paikoilleen; hänen niin tehdessään Kuonab rykäsi ja kääntyessään
näki Rolf hänen ojentavan kättään rumpua kohti. Jos Rolf olisi varta
vasten tarjonnut sitä niin se olisi hylätty; nyt intiani otti sen,
kopautti sitä, lämmitti tulen edessä ja lauloi Wabanakin laulun.
Vienosti hän sen lauloi, sangen hiljaisella äänellä, mutta Rolf oli
lähellä, melkeinpä ensi kerran pitempää runoa kuulemassa, ja hän sai
aivan uuden käsityksen punaisen miehen soitannosta. Laulajan kasvot
kirkastuivat hänen peukaloidessaan ja laulaessaan omituisella sulolla ja
kurkkulurauksin "Kaluskapin taistelusta tietäjän kanssa", ja hänen
kansansa henki syttyi sävelen suloisen taian nostamana hohtaen hänen
silmiinsä. Hän lauloi rakastajan laulun "Tuohikanuun":

    "Tähtein tuikkaessa,
    Kasteen laskiessa
    Tuohikanuussa ma
    Etsin armasta."

Ja sitten kätkytlaulun: "Ei saa sua koskaan kontio paljas."

Vaiettuaan hän tuijotti tuleen; ja kauan ääneti oltuaan Rolf vihdoin
uskalsi huomauttaa: "Äitini olisi pitänyt lauluistanne."

Lieneekö hän tätä kuullut, vai eikö, toisen mielessä huokuva lämpö
ainakin sattui intianiin, ja hän alkoi nyt vastata tuntia takaperin
tehtyyn kysymykseen:

"Hänen nimensä oli Gamowini, sillä hän lauloi, niinkuin sulo yölintu
Asamukin rannalla. Toin hänet Sangotukista, hänen isänsä majasta. Me
elimme Myanoksessa. Hän teki kauniita koppia ja mokkasineja. Minä
kalastin ja viritin ansoja; meillä oli kylläksi. Sitten tuli poika.
Sillä oli suuret pyöreät silmät, siitä me nimitimme hänet Wee-weeksi,
'pikku pöllöksemme', ja me olimme sangen onnelliset. Kun Gamowini lauloi
lapselleen, niin maailma näytti olevan aurinkoa täynnään. Eräänä
päivänä, kun Wee-wee osasi kävellä, jätti vaimo hänet minun huostaani ja
lähti Stamfordiin myymään muutamia koppia. Satamassa oli suuri laiva.
Laivassa he ottivat hänet kiinni muka karanneena orjana ja kätkivät
hänet, kunnes purjehtivat pois.

"Kun hän ei palannut, niin otin Wee-ween olalleni ja kuljin nopeaan
Stamfordiin. Pian sain vähän selville, mutta ihmiset sanoivat, etteivät
tunteneet sitä laivaa, eivät tienneet mistä se oli tullut, eivätkä minne
se meni. Eivät he näyttäneet välittävän. Minun sydämeni kävi kuumemmaksi
ja hurjemmaksi. Minä tahdoin tapella. Minä olisin tappanut satamassa
olevat miehet, mutta niitä oli monta. He sitoivat minut ja pitivät minua
vankeudessa kolme kuukautta. Kun pääsin pois, oli Wee-wee kuollut. He
eivät välittäneet. Minä en ole sen jälkeen mitään kuullut. Sitten muutin
asumaan kallion alle, etten näkisi ensimäistä kotiamme. Minä en tiedä;
ehkä hän on elossa. Mutta minä luulen, että se tappoi hänet, kun hän
lapsensa menetti."

Intiani vaikeni; nousi sitten äkkiä. Hänen kasvoissaan oli kova ilme.
Hän astui ulos lumimyrskyyn ja yöhön. Rolf jäi yksin Skookumin kanssa.

Surua, surua, kaikki näytti olevan surua hänen ystävänsä elämässä, ja
sitä ajatellessaan ikäistään vanhemman mielellä Rolf pakostakin tuli
itseltään kysyneeksi: "Jos Kuonab ja Gamowini olisivat olleet valkoisia,
olisiko semmoista tapahtunut? Olisiko hänen epätoivonsa kohdannut vain
halveksivaa välinpitämättömyyttä?" Ei, ei! hän tiesi sen varmaan. Hän
tiesi että siitä olisi tullut aivan toisenlainen juttu, ja sitten hän
pakostakin tuli kysyneeksi itseltään: "Palaako tämä veteen heitetty
leipä monen päivän kuluttua? Onko Jumalaa, joka tuomitsee ja palkitsee
ansion mukaan? Ketä on kaikkien näiden ilkitöiden koston kirous kerran
kohtaava?"

Parin tunnin kuluttua intiani palasi. Ei sanaakaan vaihdettu, kun hän
astui majaan. Vilu hänen ei ollut. Varmaan hän oli kävellyt pitkän
matkan. Rolf valmisti vuoteen. Intiani kumartui, otti neulan pölyisestä
maasta, neulan, joka oli edellisenä päivänä hukkunut, ja antoi sen
mitään virkkamatta toverilleen, joka vain sanoi "hm" ja pudotti sen
tuohiseen lippaaseen.



XLIV.

Kadonnut turkismytty.


Ansajuonilla olivat varkaudet merkitsevällä tavalla lakanneet heidän
puolinaiseksi jääneen käyntinsä jälkeen vihollisen leirissä. Mutta
maaliskuu toi uuden vielä suuremman pulan, kun lumi vuoroin suojaten ja
jäähtyen kovettui kantavaksi hangeksi, lumikengät kävivät tarpeettomiksi
ja oli helppoa vaeltaa vaikka minne jälkiä jättämättä.

He olivat saaneet kalastajanäädän ja muutamia tavallisia näätiä,
ennenkuin saapuivat majavalammelle. Majava-ansoja heillä ei nyt enää
ollut, mutta oli mieltäkiinnittävää nähdä, montako majavaa oli jäänyt ja
mitä ne puuhailivat.

Lammen reunoille olivat poreilevat lähteet moneen paikkaan avanneet
sulia, sillä pakkaset olivat lauhtumassa. Majavat usein sukelsivat
niistä ylös, kuten jäljistä selvään näkyi, jonka vuoksi erämiehet
lähestyivät niitä varovasti.

Kaatuneen puun takaa he tähyilivät erästä niistä, Kuonab pyssy valmiina,
Rolf pidellen levotonta Skookumia, kun samalla tuttu, leveä ja latuska
pää kohosi vedestä. Suuri majava uiskenteli ympäri sulan silmää,
haistellen ja katsellen, kiipesi sitten hiljaa rannalle, aikoen
ilmeisestikin kulkea haavan luo, jota se jo oli käynyt leikkaamassa. Se
oli oivan ampumamatkan päässä ja Kuonab aikoi jo laukaista, kun samassa
Rolf painoi hänen käsivarttaan ja osotti taakseen. Sieltä tuli metsän
kautta kulkien suuri ilves. Se ei vielä nähnyt eikä vainunnut
etupuolellaan olevia eläviä olennoita, mutta huomasi sitten äkkiä
majavan, joka jo oli täydessä puuhassa leikkaamassa kumoon puuta.

Majavan nahka oli arvokkaampi kuin ilveksen, mutta luonnontutkija on
voimallinen useimmissa metsästäjissä, ja heitä huvitti nähdä, miten
tässä kävisi.

Ilves näytti vajonneen maan sisään, se katosi kokonaan näkyvistä
paikalla kun huomasi saaliin mahdollisuutta edessä päin. Sitten alkoi
hiipiminen. Erämiehet näkivät sen vilaukselta, kun se kulki lumessa
olevan pälven poikki. Se ei ryömiessään näyttänyt neljää tuumaa
korkeammalta. Kaatuneista puista, mättäistä, pensaista ja oksista se sai
riittävästi suojaa, kunnes sen viikset tulivat näkyviin eräästä
pensaasta viidentoista jalan päässä majavasta.

Skookumille tämä kaikki oli tuskallisen kiihottavaa, sillä vaikkei se
voinutkaan nähdä, niin tuntui sen nenään kuitenkin moniaita sangen
kiihottavia lehahduksia, ja se ponnisteli eteenpäin tilaisuuksiaan
parantaakseen. Tämän hiljaisen taistelun ääni kantoi majavan korvaan. Se
herkesi työstä, kääntyi ympäri ja pakeni sulaa kohti. Ilves karkasi
väijytyksestään, tarttui majavan selkään ja piti kiinni; mutta majava
oli kahta vertaa raskaampi kuin ilves, törmä oli jyrkkä ja liukas,
taistelevat eläimet vyöryivät alamäkeä, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi
sulaa. Sitten aivan sen reunalle päästyään majava hyökkäsi koko
voimallaan ja humahti veteen, ilves selässään kiinni. Ne katosivat heti
ja molemmat metsämiehet hyökkäsivät paikalle, toivoen niiden pian
nousevan pinnalle ja joutuvan heidän helpoksi saaliikseen; mutta ne
eivät nousseetkaan. Vihdoin kävi ilmeiseksi, että ne molemmat olivat
menneet jään alle, sillä vedessä majava oli voimallisempi.

Viiden minutin kuluttua oli varma, että ilves oli saanut surman. Kuonab
leikkasi karahkan ja teki haran; sillä hän pisteli jään alle eri
suuntiin, kunnes hän lopulta tunsi jotain pehmeää. Tapparalla hakattiin
sen paikan päälle reikä ja siitä vedettiin ilveksen ruumis jäälle.
Majava tietysti meni menojaan eikä tainnut olla millänsäkään.

Sillä aikaa kun Kuonab nylki saalista, kiersi Rolf lampea ja palasi pian
juosten kertomaan ihmeellisestä tapauksesta.

Eräästä toisesta sulansilmästä oli tullut ulos majava, kulkenut
parikymmentä askelta kummulle, johon se oli hajuaan jättänyt, mennyt
sitten upeitten puitten ohi suuren poppelin eli haavan luo, joka on sen
paras ruokapuu. Suurella taidolla se oli ruvennut sitä kaatamaan, mutta
jostain syystä, ehkä sen vuoksi, että se oli yksin, oli eläin erehtynyt
laskuissaan, ja kun puu oli romahtanut kumoon, oli se kaatunut majavan
selän poikki, tappanut kaatomiehen ja seivästänyt sen maahan kiinni.

Erämiehet vierittivät pois puun ja pelastivat nahkan, ja niinpä he
lähtivät lammelta rikkaampina kuin olivat luulleetkaan.

Seuraavana iltana, tullessaan puolimatkan-majalleen, he olivat saaneet
parhaan saaliin, mitä olivat tältä juonelta saaneet aina siitä
muistettavasta päivästä saakka, jolloin olivat saaneet kuusi majavaa.

Aamu valkeni selkeänä ja kirkkaana. Aamiaista syödessään he huomasivat
merkillisen korppien kokouksen kaukana pohjan puolessa, kauempana
etäisimpiäkin seutuja, joissa he olivat käyneet. Ainakin
pari-kolmekymmentä lintua kierteli suuria kehiä korkealla erään paikan
päällä, päästäen tuon tuostakin syviä sointuvia raksutuksia. Joskus aina
joku korppi sukelsi alas näkymättömiin.

"Miksi ne tuolla tavalla ilmassa lentelevät?"

"Antaakseen toisille korpeille tiedon, että siellä on ruokaa. Niillä on
hyvin hyvät silmät. Ne näkevät merkin kymmenen mailin päähän ja silloin
kaikki tulevat paikalle. Isäni kertoi, että on helppo koota kaikki
korpit, mitä on parinkymmenen mailin piirissä, kun jättää jonkun
haaskan, niin että ne huomaavat sen ja voivat antaa toisilleen tiedon."

"Eiköhän meidän täytyne lähteä katsomaan, ehkä siellä on toinen
pantteri", huomautti Rolf.

Intiani nyökkäsi. Jättäen siis turkiskimpun varmaan paikkaan yhdessä
lumikenkäin kanssa, jotka olivat sattumalta mukana, he lähtivät kovaa
hankea astumaan. Korppien käräjille oli pari kolme mailia matkaa; ne
olivat jälleen ketripuu-metsikön päällä, jossa oli valkohäntähirvien
tarha.

Skookum paikalla tiesi kaikki. Se hyökkäsi metsään, täynnään sotaisen
kunnian iloa. Mutta sukkelaan se palasi takaisin, juosten minkä suinkin
pääsi, kiljuen apua "jouv, jouv, jouv!" ja sen perässä seurasi nopeaan
pari harmaata sutta. Kuonab odotti, kunnes ne olivat neljänkymmenen
askeleen päässä; ihmiset huomatessaan sudet sitten hiljensivät juoksuaan
ja kääntyivät pois; Kuonab ampui; toinen susista kiljaisi vähän kuin
koira. Sitten ne hyökkäsivät pensaikkoon ja katosivat näkyvistä.

Lumesta löytyi, tarkkaan tutkien, monias vähäpätöinen veritahra.
Hirvitarhasta he löysivät ainakin pari toistakymmentä susien tappaman
hirven haaskaa, mutta ei ainoatakaan aivan verestä. He näkivät vain
muutaman harvan valkohäntähirven, eivätkä susia enää ensinkään, sillä
hanki oli saattanut koko seudun avoimeksi, ja kumpikin laji pakeni
metsämiesten edellä.

He tutkivat sitten erästä alavampaa seutua, jossa kasvoi pajua ja
raitaa, toivoen löytävänsä majavia, ja niinpä oli jo iltapäivä, kun he
palasivat puolimatkanmajalleen. Siinä oli kaikki ennallaan, juuri
niinkuin heidän lähtiessäänkin, _paitsi että nahkakimppu oli kerrassaan
hävinnyt._

Kovassa hangessa ei tietysti näkynyt jälkiä. Heidän ensimäinen
ajatuksensa oli vanha vihollinen, mutta etsiessään kaukaa ja läheltä
jälkiä, he löysivät kärpännahkan palasia ja neljännesmailia kauempaa
loput siitä, sitten toisesta paikasta biisaminnahkan riekaleita. Näistä
merkeistä se oli kuin ansamiehen pahimman vihollisen, ahman työtä, sillä
ahmoja epäilemättä oli näissä vuorimaissa. Aivan niin! tuossa oli ahman
kynnen jäljet ja täällä toinen riekale biisaminnahkaa. Aivan selvää oli
nyt, kenen työtä varkaus oli.

"Se ainakin repi halvemmat nahkat", sanoi Rolf.

Erämiehet katsoivat toisiansa merkitsevästi -- _ainoastaan halvat nahkat
oli revitty_; miksi olisi ahma tehnyt semmoisen eron? Varmoja ahman
jälkiä ei näkynyt; jäinen hanki ei näyttänyt minkäänlaisia jälkiä.
Olihan selvää, että nahkat oli revitty ja lunta raavittu heidän harhaan
johtamisekseen; tämä oli siis ihmisrosvon työtä, melkein varmaan Hoagin.

Hän epäilemättä oli nähnyt heidän aamulla lähtevän, ja yhtä varmaa oli,
että hän nyt oli kaukana, koska hän oli monta tuntia edellä.

"Ugh! Antaa hänen odottaa muutama päivä, jotta luulee olevansa turvassa,
sitten minä lähden ja selvitän välimme", ja tällä kertaa intiani
selvästikin aikoi tehdä lopullisen tilin.



XLV.

Hoagin nöyrtyminen.


_Miehestä, joka säälistä itkee, eikä sormeaankaan liikuta auttaakseen,
ei ole juuri sen enempää hyötyä kuin päällystakista hukkuvalle -- sano'
Si Sylvanne_.


Eräät huomattavat ilmanvaihdokset tekivät auttamattomia muutoksia heidän
suunnitelmiinsakin ja pelastivat heidän vihollisensa nopealta turmiolta.
Tuli parin viikon yhtämittaiset suojat ja satoi paljon vettä. Järvellä
oli kuutta tuumaa vahvalta vettä; joessa virtasi vesi jään päällä,
nopeaan sulattaen sitä. Joka puolella oli lumisohjua ja hyyhmää, joka
keskeytti retkeilyt ja toi kevään yhdellä humauksella.

Öin tosin vähän pakasti, mutta joka päivä aurinko vahvistui ja kaikkiin
päivärinteisiin ilmestyi suuria sulia päiviä.

Ensimäisenä kylmänä päivänä erämiehet taas lähtivät kiertoretkelleen
hyvin tietäen että pyyntikausi oli päättynyt. Kuusi kuukautta saisivat
loukut ja ansat taas olla jouten ja virittämättä.

He kulkivat tavallista reittiään, mukanaan lumikengät, mutta harvoin
niitä tarviten. Sitten he kulkivat suurien jälkien poikki, jotka Kuonab
osotti, murahtaen myöntyvästi, kun Rolf sanoi: "Karhunko?" Niin kyllä!
karhutkin olivat taas liikkeellä; niiden talviuni oli päättynyt. Ne
olivat nyt hyvässä lihassa ja nahkakin oli paraimmillaan; kuukauden
kuluttua ne olisivat laihat ja turkista olisi karva lähtemässä. Nyt oli
karhun metsästyksen aika, joko ansoilla tai koirilla.

Skookum epäilemättä oli sitä mieltä, että retkikunta ainakin koiriin
nähden oli mitä parhaiten varustettu, mutta ei mikään koira yksin pidätä
karhua. Niitä pitää olla kolme tai neljä sen takakintuilla
ärhentelemässä, ennenkuin se päin kääntyy ja taistelee; yksi koira saa
sen vain kiiruummin juoksemaan.

Ansoja heillä ei ollut, ja kun he hyvin tiesivät, että karhu keväällä
kulkee pitkät matkat, niin he eivät yrittäneetkään seurata.

Loukuista saatiin kaksi näätää, mutta toinen niistä oli ilman
lämpimyydestä pilaantunut. Vihdoinkin he huomasivat, että vihollisella
oli ansajuonikin, joka kulki kappaleen matkaa heidän loukkujuontaan
myöten. Hän oli hiljakkoin käynyt kierroksensa ja ainakin jonkun verran
hyötynyt heidän työstään.

Jälkiä ei ollut vaikea seurata lumella sen enempää kuin paljaallakaan
maalla, vaikka ne olivat jo paria päivää vanhat. Kuonab vilkasi pyssynsä
lukkoa; hänen alahuulensa kiristyi ja hän harppasi eteenpäin pitkin
askelin.

"Mitä sinä aiot tehdä, Kuonab? Ethän ampune?"

"Kun pääsen kylliksi lähelle", ja punaisen miehen vaarallinen katse
kehotti Rolfia olemaan hiljaa ja seuraamaan.

Kolmen mailin matkalla he näkivät vain kolme hänen näädänloukkuaan --
sangen laiskaa ansan viritystä -- ja sitten he erään puun luota löysivät
suuren hirsikolmion täkyineen ja muine merkkeineen, joista kokenut silmä
saattoi arvata, että siihen nurkkaukseen oli kätketty valtavat
karhunraudat.

Vähältä liian myöhään he saivat hillityksi Skookumin tiedonhalun. He
kulkivat edelleen mailin tai pari ja huomasivat silloin, että niin huono
ansamies kuin vihollinen lieneekin ollut, niin hyvä hän oli kulkemaan ja
hyvästi tunsi hän seudun.

Auringonlaskun aikana he tulivat puolimatkanmajalleen ja asettuivat
siihen yöksi. Kerran, kun Rolf lähti ulos katsoakseen taivasta, ennenkun
yöpuulle rupesi, kuuli hän etäisen puun narahtavan ja ihmetteli, kun oli
aivan tyyni. Skookumkin sen huomasi. Mutta se ei toistunut. Seuraavana
aamuna he jatkoivat matkaa.

Salolla kuuluu alati paljon omituisia ääniä; puiden narahtelemista,
ainakin toistakymmentä erilaista närhen ääntä ja korppien vielä kahta
vertaa enemmän; lisäksi hömötiaisten ja metsän kanalintujen ja pöllöjen
satunnaisia äännähdyksiä. Nelijalkaiset yleensä ovat hiljempää, mutta
punaorava on aina liikkeellä ja meluaa samalla kuin häärääkin.

Nämä metsän kaiut kantavat kauas, toiset hyvinkin kauas. Tuskin kului
päivällä tai yöllä viittä minuuttiakaan niin ettei alati valppaan koiran
terävään korvaan olisi kantanut jotain omituista salopakinaa,
raaputusta, varahdusta, rääkäsyä taikka vihellystä. Siis noin kolmesataa
kertaa päivässä sen ulkokorva antoi sisäkorvalle tietoja, että oli
jotain tapahtumassa ja yhtä monta kertaa nämä viestit joskus monta
päivää peräkkäin hylättiin joutavina ja arvottomina. Tämä ei kuitenkaan
merkinnyt, että siltä jäi mitään huomaamatta; vaikka heidän jalkainsa
tasainen trampp, trampp erämiehille tylstyttikin kaikki äänet, ei se
näyttänyt vaikuttavan Skookumiin mitään. Jälleen kantoi jonkun etäisen
puun rasahdus korvan aivojen sisäosiin, sen niskakarvat nousivat, kun se
pysähtyi ja haukahti matalaan "vuuh!"

Erämiehet pysähtyivät kuuntelemaan; niin tekee järkevä erämies aina, kun
koira sanoo "seis!" He odottivat. Muutaman minutin kuluttua kuului taas
sama -- ei muuta kuin pitkäveteinen rääkäys, jonkun puunoksan hangatessa
naapuriaan vastaan.

Ja kuitenkin, "vuuh, vuuh, vuuh", sanoi Skookum ja juoksi edelle.

"Tule takaisin, pikku hupakko!" huusi Rolf.

Mutta Skookum piti oman päänsä. Se juoksi edelle, sitten pysähtyi,
vaikeni ja haistoi jotain, joka oli lumessa. -- Intiani otti sen maasta.
Se oli semmoinen ruuvipuristin, joka on jokaisella karhunpyytäjällä
voimallisten rautain virittämiseksi ja jota paitsi ei mies yksinään
kykenisi jousia jännittämään.

Hän kohotti sen sanoen: "Ugh! Nyt on Hoag pulassa." Kilpaileva erämies
oli ilmeisestikin pudottanut tämän välttämättömän kojeen.

Mutta sen löytäminen oli sattuma. Skookum riensi eteenpäin. He tulivat
veden juoksua seuraillen pieneen notkoon. Koira, kaukana edelläpäin,
alkoi haukkua ja vihaisesti äristä, mitä lienee haukkunut. Miehet
riensivät paikalle löytääkseen lumesta, pirullisten karhunrautain
armottomista leuoista -- vihamiehensä ruumiin -- Hoagin, erämiehen,
toisesta säärestä ja käsivarresta tarttuneena kojeeseen, jonka hän itse
oli virittänyt.

Julma valo sävyili intianin kasvoja. Rolf oli kauhusta sanatonna. Mutta
heidän juuri katsellessaan ruumista, kuului siitä jälleen heikko
parahdus.

"Hän on elossa, riennä!" huusi Rolf. Intiani ei rientänyt, mutta hän
tuli. Hän oli luvannut kostaa; miksi hän olisi juossut auttamaan?

Ankarat rautaleuat olivat purreet väliinsä erämiehen toisen polven ja
oikean käden. Ensi työ oli päästää hänet pälkäästä. Miten? Eivät mitkään
käsivoimat riitä moisia jousia pakottamaan. Entä ruuvipuristin!

"Kuonab, auta häntä! Jumalan nimessä, tule!" huusi Rolf hädissään,
unohtaen kokonaan vihat ja nähden ainoastaan kituvan, kuolevan ihmisen.

Intiani katsoi hetkisen, nousi sitten sukkelaan ja kiinnitti paikoilleen
ruuvipuristimen. Hänen jäntevien sormiensa alla toinen jousi taipuikin,
mutta entä toinen? Toista puristinta ei ollut. Pitkä hirvennahkainen
hihna, joka heillä aina oli mukana, kierrettiin nopeaan yhteenpuristetun
jousen ympärille sitä pitämään. Puristin sitten kiinnitettiin toiseen
jouseen; se taipui ja rautaleuat irtaantuivat. Intiani pusersi ne aivan
levälleen, veti pois ruhjoutuneet jäsenet ja erämies oli vapaa, mutta
niin henkitoreissaan, että he näyttivät tulleen liian myöhään.

Rolf levitti takkinsa. Intiani teki tulen. Viidentoista minutin kuluttua
he valoivat kuumaa teetä uhrin huulien väliin. Heidän sitä paraillaan
tehdessään korahti hänen heikontuneesta kurkustaan jälleen sama pitkä,
heikko vaikerrus.

Sää oli nyt leutoa. Vanki ei oikeastaan ollut paleltunut, turtunut vain
ja kiduttunut. Lämmintä, kuumaa teetä, ystävällistä hieromista, ja hän
hiukan virkosi.

Ensin he luulivat hänen tekevän kuolemaa, mutta tunnin kuluttua hän oli
sen verran vironnut, että saattoi puhua. Heikolla äänellä ja katkonaisin
lausein hän kertoi seikkailunsa:

"Ee--e m-m-m... Eilen -- ei; kaksi tai kolme päivää takaperin --
m-m-m-m-m -- en muista -- minä -- kiersin ansajuontani --
karhunrautojani. Ei ollut onnea -- m-m-m-m -- kyllä, vielä kulaus, ei
suinkaan teillä ole viinaa -- eikö? -- m-m-m... Ei yhdessäkään ansassa
ollut mitään, ja kun tälle tulin -- voih -- m-m -- minä näin -- linnut
olivat vieneet syötin, ja liipasin -- m-m-m -- ja liipasin -- niin, näin
on parempi --ja liipasin oli paljaana. Niin rupesin sitä peittämään --
ke-ket-rillä -- ei ollut mitään muuta -- m-m-m-m -- kallistuin yli --
toista puolta kiinnitin -- jalka luiskahti -- joka paikka on niin
iljanteinen -- ja -- m-m-m-m -- minä -- kaaduin -- polvi koski
liipaisimeen -- Herra Jumala -- kuinka minä kärsin! -- m-m-m -- ja polvi
-- ja -- k-k-käsi jäivät väliin --." Ääni kuoli kuiskeeseen ja hän
vaikeni; hän näytti vaipuvan.

Kuonab nousi häntä pidelläkseen. Sitten Rolfiin katsoen intiani pudisti
päätään, ikäänkuin sanoakseen, että loppu oli käsissä; mutta mies
raukalla oli erämiehen terve ruumis, ja vaikka se olikin ruhjoutunut ja
lopen uupunut, niin toipui hän uudelleen. Hän sai enemmän kuumaa teetä,
ja jälleen hän alkoi kuiskutellen:

"Toinen käsi oli vapaa ja -- ja -- ja -- minä ehkä -- o -- olisin
päässyt irti -- m-m -- mutta ei ollut puristinta -- se putosi -- minne
lie -- m-m-m-m.

"Sitten -- minä huusin -- en -- en tiedä -- jos kuka kuulisi -- se
he-helpotti, -- kun huusi -- m-m-m.

"Tuota -- viekää tuota koiraanne -- kauemmaksi -- tahdotteko -- en tiedä
-- siitä on kuin viikko -- kai minä pyörryinkin -- m-m-m --huusin --
milloin taisin."

Seurasi pitkä äänettömyys. Rolf sanoi: "Taisin kuulla sen eilen illalla,
kun olimme majallamme. Ja koirakin kuuli. Siirränkö säärenne toiselle
puolelle?"

"M-m-m -- kyllä -- se olisi parempi -- sano, oletko sinä -- valkoinen --
etkö? Ettehän minua jätä -- vaikka -- minä olen tehnyt ilkeyttä --m-m-m.
Ettekö jätä, ettekö?"

"Emme, elkää sitä pelätkö -- jäämme luoksenne."

Sitten hän mutisi, ne eivät saaneet selvää, mitä. Hän sulki silmänsä.
Pitkän vaitiolon jälkeen hän katseli ympärilleen kuin kuumehoureissa ja
alkoi taas:

"Kuulkaa -- olen tehnyt rumasti -- mutta älkää jättäkö minua -- älkää
jättäkö." Kyyneliä valui hänen kasvoilleen ja hän vaikeroi surkeasti:
"Minä -- korvaan -- kaikki -- sinähän olet valkoinen, etkös ole?"

Kuonab nousi ja lähti hakemaan enemmän puita. Erämies kuiskasi: "Minä
pelkään häntä -- jos -- jos hän tekee minulle -- minä olen vaivainen
--vanha raukka. Vaikka minä jäisinkin henkiin -- m-m-m -- en enää pääse
kulkemaan. Rampa kai minä olen."

Kului hyvän aikaa, ennenkuin hän taas jatkoi. Sitten hän alkoi: "Tuota,
mikäs päivä on tänään? -- perjantai! -- Minä olin -- varmaan kaksi
päivää tässä -- m-m-m -- minusta se oli kuin viikko. Kun -- koira --tuli
-- niin minä luulin susien tulevan. Voi -- ah -- en minä paljoa
välittänyt -- m-m-m. Sanohan, ettehän jätä minua -- vaikka -- vaikka --
minä tein teille niin häijysti. Mi -- minulla ei ole -- ollut
o-o-onnea." Hän vaipui kuin horroksiin, mutta päästi sitten pitkän,
kammottavan huudon, samanlaisen kuin he olivat yöllä kuulleet. Koira
murisi, miehet tuijottivat. Kurjan silmät jälleen pyörivät päässä. Hän
näytti hourailevan.

Kuonab viittasi itää kohti, teki auringonnousun merkin ja pudisti
uhrille päätään. Ja Rolf ymmärsi sen merkitsevän, ettei hän enää näkisi
auringonnousua. Mutta he olivat väärässä.

Pitkä yö kului taistelussa kuoleman ja vuorelaisen sitkeän
ruumiinrakennuksen välillä. Aamunkoiton varttuva valo näki kuoleman
voitettuna ja pakenevana taistelutanterelta. Auringon noustessa
korkeammalle uhri näytti voimistuvan melkoisesti. Ei ollut välitöntä
pelkoa lopusta.

Rolf sanoi Kuonabille: "Minne me hänet viemme? Eiköhän teidän olisi
parempi käydä kotoa toboggani, niin kuljetamme hänet mökille."

Mutta sairas kykeni puuttumaan puheeseen. "Tuota, älkää viekö minua
sinne. Ah -- kotiin minun pitäisi päästä. -- Kyllä vain -- kotona minun
olisi parempi. Minun joukkoni on Moose-joella. En pääse milloinkaan
pois, jos sinne lähden", ja sanalla "sinne" hän näytti tarkottavan
Intiani-järveä (Jesupin järveä) ja vilkasi salavihkaa punaisen miehen
jäykkiin kasvoihin.

"Onko sinun mökilläsi toboggania?" kysyi Rolf.

"On -- hyvä onkin -- katolla -- kuules", ja hän nyökkäsi heikosti
Rolfille, "anna hänen mennä noutamaan -- älä jätä minua -- se tappaa
minut", ja hän itkeä tihuutti surkeasti itseään sääliessään.

Siispä Kuonab lähti vuorelta alas -- jäntevä mies -- harppaava haahmo,
pilkku sulavassa etäisyydessä.



XLVI.

Hoagia hoitamassa.


Punainen mies kulki parissa tunnissa Hoagin majalle ja ryhtyi paikalla
vähääkään epäilemättä tai arkailematta sitä perinpohjin tutkimaan.
Toboggan oli mökin katolla, niinkuin pitikin, ja semmoisen rentun
ahkioksi se oli varsin hyvässä kunnossa.

Orsista riippui nahkamyttyjä, ei kuitenkaan monta, sillä nahkain
kerääminen on ison työn takana. Kuonab, niitä epäluuloisesti
katsellessaan, ei kovinkaan hämmästynyt tavatessaan seassa menetetyn
ilveksen nahkan, jonka helposti tunsi siitä, ettei siinä ollut haavaa ja
että karva osasta vielä oli semmoisenaan, miksi se oli likomärkänä
oltuaan kuivanut. Toisesta mytystä hän löysi itsensä tappaneen majavan
nahkan, sillä siinä oli selässä poikittain tumma juova.

Näädistä hän ei voinut olla varma, mutta hän suuresti epäili, että
suurin osa näistä nahkoista oli hänen omista ansoistaan.

Hän sitoi tobogganiin Hoagin peitot ja kiirehti sitten takaisin
vuorelle, jonne molemmat toiset olivat jääneet.

Skookum tuli vastaan jo paljoa ennen kun hän oli perillä. Skookum ei
viihtynyt Hoagin seurassa.

Rampa oli sillä välin jutellut vapaasti Rolfin kanssa, mutta intianin
saapuminen näytti masentavan häntä.

Vetäen tobogganilla sairasta he sitten lähtivät matkaan. Maa oli monessa
paikassa paljaana, niin että matkan teko oli kylläkin työlästä, mutta
onneksi oli koko väli alamaata, ja neljä tuntia ponnisteltuaan he olivat
mökillä.

He nostivat sairaan vuoteeseen, Rolf alkoi valmistaa ruokaa, Kuonab
pilkkoa puita.

Kun oli saatu syödyksi ateria, teetä, lihaa ja leipäsiä, niin kaikki
tunsivat itsensä melkoista virkeämmiksi. Hoag oli nyt paljon enemmän
itsensä kaltainen. Hän puhui vapaasti, melkeinpä rattoisesti, Kuonabin
vaieten polttaessa piippuaan ja tuijottaen tuleen, Skookum jalkainsa
edessä.

Kauan aikaa vaiettuaan intiani kääntyi, katsoi Hoagia suoraan silmiin ja
osottaen piipunvarrella nahkoja sanoi: "Montako on meidän?"

Hoag näytti pelästyneeltä, sitten kärtyiseltä, ja sanoi: "En ymmärrä,
mitä tarkotat. Olen kovin sairas. Viekää minut kunnialla Lyons Fallsiin,
niin saatte vaikka kaikki", ja hän itki.

Rolf pudisti Kuonabille päätään, kääntyi sitten potijan puoleen ja
sanoi: "Älkää olko peloissanne, saatamme teidät vielä kunnolla kotiinne.
Onko teillä hyvä kanuu?"

"Vallan hyvä, vähän korjauksen tarpeessa vain."

Yö kului hyvin, sairas vain pari kertaa sai pahanlaatuisen puuskauksen
ja pyysi silloin vettä juodakseen. Aamulla hän oli ilmeisesti toipunut,
ja aljettiin tuumata, mitä oli tehtävä.

Ensi sopivassa tilassa hän kuiskasi Rolfille: "Etkö voi lähettää häntä
pois? Sinun kanssasi me sovimme hyvin." Rolf ei sanonut mitään.

"Tuota", hän jatkoi, "sano nuorukainen, mikä on sinun nimesi?"

"Rolf Kittering."

"Tuota noin, odota sinä Rolf, viikko, tai kymmenkunta päivää, niin jää
lähtee; sitten minä jo kykenen matkustamaan. Tämän paikan ja Lyons
Fallsin välillä ei ole kuin muutamia taivalluksia."

Hyvän aikaa vaiettuaan, sen johdosta että Kuonab kävi pirtissä, hän taas
jatkoi: "Moose-joki on helppo kulkea, viidessä päivässä minut täältä
viette. Minun joukkoni asuu Lyons Fallsissa." Hän ei maininnut mitään
siitä, ettei hänellä ollut muuta joukkoa kuin vaimo ja poika, jotka
saivat tulla toimeen miten taisivat, mutta joiden muka nyt piti häntä
hoitaa.

Rolf oli ymmällään.

"Kuules, minä annan sinulle kaikki nahkat, jos toimitat minut täältä
pois." Rolf loi häneen kumman katseen -- ikäänkuin sanoakseen:
"Tarkotatte _meidän_ nahkamme."

Jälleen keskustelu päättyi, kun Kuonab tuli pirttiin.

Rolf lähti sitten ulos, ottaen intianin kerallaan. Kauan he puhelivat
keskenään. Kun Rolf palasi pirttiin, niin sairas jälleen alkoi:

"Jää sinä tänne ja kuljeta minut pois. Annan sinulle pyssyni" -- ja
sitten, hetken vaiettuaan -- "ja minä vielä lisään kaikki ansani ja
kanuun."

"Minä jään tänne luoksesi", sanoi Rolf, "ja parin viikon päästä viemme
sinut alas Lyons Fallsiin. Arvatenkin voit meille tien näyttää."

"Saatte kaikki nuo nahkat", näin erämies jälleen tarjosi varastamaansa
riistaa, "ja ole varma siitä, että pyssy on sinun, kun olette minut
kotiin kuljettaneet."

Niin asia siis sovittiin. Mutta Kuonabin piti palata takaisin heidän
omalle mökilleen. Mitä oli tehtävä? Kantaako uudet nahkat sinne, vai
tuodako vanhatkin Hoagin mökille ja viedä ne Lyons Fallsiin myytäviksi?

Rolf oli sitä ajatellut moneen suuntaan. Hän oli nähnyt monen ihmisen
huonot puolet, Hoaginkin. Vaarallista oli viedä outoon paikkaan kaikki
turkikset, joita Hoag saattoi väittää omikseen. Sen vuoksi sanoikin hän:

"Kuonab palaa takaisin kymmenen päivän kuluttua. Otamme vain vähän
nahkoja Lyons Fallsiin, sen verran, että voimme ostaa, mitä tarvitsemme.
Loput jätämme hyvään talteen ja viemme ne myöhemmin Warrenille. Sieltä
saamme hyvän hinnan, mutta mitä Lyons Fallsissa saamme, sitä emme
tiedä."

Nahkoista siis valittiin ilveksen ja majavan nahkat sekä toistakymmentä
näädän nahkaa. Loput Kuonab kokosi myttyyn, heitti olalleen ja lähti
Skookumin keralla vuoreen kämpimään ja katosi näkyvistä metsään.

Ylen hitaasti kuluivat nuo kymmenen päivää. Hoag oli milloin
riidanhaluinen, milloin itkua tuhertava, valittava ja iljettävän
liehakoiva, taikka koetti hän saada yhä parempaa passausta,
lahjottamalla yhä uudelleen ja uudelleen samat nahkat, pyssyn ja kanuun.

Rolf sen vuoksi mielellään poistui mökistä, milloin vain ilma oli
kaunista. Eräänä päivänä hän, Hoagin pyssyn ottaen, nousi lähimmän joen
vartta mailin verran ja tuli suurelle majavalammelle. Kiertäessään ja
tutkiessaan sen rantoja hän piankin keksi veteen kuolleen majavan, joka
oli mennyt ansaan, ja ansan hän paikalla tunsi, sillä sen sangassa oli
merkki (" ' "'). Sitten hän löysi tyhjän ansan, jossa oli majavan sääri,
ja vielä yhden ja lopulta kaikki kuusi. Sitten hän otti mukaansa kaikki
ansat sekä majavan ja palasi mökille, jossa potilas häntä tervehti monin
valituksin:

"Ei sinun olisi pitänyt jättää minua tuolla tavalla. Maksanpa minä kyllä
hyvän korvauksen. Pyydänkö minä apua armosta?" j.n.e.

"Katsokaapa mitä minä sain", ja Rolf näytti majavaa. "Ja kas, mitä minä
löysin"; ja hän näytti ansoja. "Eikös ole kumma", hän jatkoi, "meillä
oli kuusi juuri samanlaista ansaa ja minä merkitsin sangat juuri samalla
tavalla kuin nämäkin, ja ne kaikki katosivat ja lumikenkäin jäljet
näyttivät tänne päin. Ei suinkaan teillä ole täällä kieroja naapureita,
vai mitä?"

Hoag näytti äreältä ja hämmästyneeltä ja mutisi: "Panen vetoa, että se
on Bill Hawkinsin työtä", ja vaipui sitten äänettömäksi.



XLVII.

Hoagin kotiintulo.


_Kun on kysymyksessä personalliset tunteet, niin on parempi antaa
ystäväin puhua ja arvostella. Ei kukaan voi omaa asiaansa ajaa sen
enempää kuin houraileva lääkärikään voi itselleen antaa oikeata rohtoa
-- sano' Si Sylvanne_.


Kevään tulo salolla on vienoimpia, suloisimpia tapauksia mitä maan
päällä on. Toisinaan sataa rankkoja sateita, jotka täyttävät tulvilleen
kaikki pienet joet, ja tulvavesi syö nopeaan sekä lumen että jään, mutta
tavallisesti metsämaan joet luovat jäänsä verkalleen ja vähitellen.
Hyvin harvinainen on rankka veteytyminen, äkkitulva ja mullistava lähtö,
joka murtaa jään ja tunnissa tai parissa päättää sen vallan. Se on
suurien virtain tapoja, niiden jää on irtain ja liikkeellä. Salolla lumi
sulaa hitaasti, ja kun jää alkaa riutua, niin se tapahtuu vähitellen,
nöyrästi ja ilman meteliä. Kevät tulee metsiin paisuvin nupuin, venyvin
riippuvin tertuin, metakoivin villihanhin, raakuvin variksin, jotka
tulevat alamaasta jakamaan suurempien serkkujensa, korppien kanssa
talven tapon saaliita.

Etelän pikkulinnut ilmestyvät muutamine lyhyine kevätsävelineen ja
nenäkkäät hömötiaiset, jotka ovat urheasti talven kestäneet, hokevat nyt
muitten edellä iloisesti "sanoinhan minä sen" -sirkutuksiaan, kunnes
punarinta-satakielinen ja mustarastas yhtyvät niihin ja vaativammilla
sävelillään saavat unohtumaan kaikki vähemmät rallatukset.

Kun talvi kerran oli astunut taka-askeleen, niin kevään oli helppo
muuttaa sen peräytyminen hurjaksi hätäpaoksi; ja ne kymmenen päivää,
jotka Kuonab viipyi poissa, olivat mullistavien muutoksien päiviä. Sillä
niiden kuluessa puolitalven tilalle tuli hymyilevä kevät, nietokset
olivat kaikki sulaneet, paitsi ehkä metsien synkimmissä varjopaikoissa.

Oli kirkas aamu, Rolfille onnen aamu, kun hän ulkoa kuuli intianin
lyhyen "hoi", ja pian Skookum hyppi ja tepasteli hänen ympärillään.
Hoagiin oli vaikutus aivan toisenlainen. Hän oli jo siksi toipunut, että
saattoi olla ylhäällä ja suurella vaivalla nilkuttaa mökissä sauvan
varassa, sekä moitti kaikkea ja söi päivässä kolme perusteellista
ateriaa; mutta samalla kun intiani tuli, hän muuttui umpimieliseksi,
vaiteliaaksi ja levottomaksi. Tuskin oli tuntia kulunut, ennenkuin hän
jälleen lahjotti Rolfille nahkat, pyssyn, kanuun ja ansat sillä ehdolla,
että tämä toimittaisi hänet joukkonsa luo.

Hyvillään he olivat kaikki kolme, kun vielä samana päivänä pääsivät
lähtemään Lyons Fallsin matkalle.

He laskivat Pientä Moose-jokea Pieneen Moose-järveen, jatkaen sitten
matkaa pitkin Moosen eteläistä latvahaaraa ja vihdoin pääjokea. Joki oli
tulvillaan; vettä oli runsaasti, ja se onneksi vähensi kantomatkain
lukua; sillä Hoag ei voinut kävellä eikä tahtonut sauvoilla kulkea.
Hiellä ja vaivalla he kantoivat hänet joka taipaleen poikki; mutta siitä
huolimatta he kolmessa päivässä kulkivat matkan, jota oli viisikymmentä
mailia, ja saapuivat kolmannen päivän iltana Lyons Fallsiin, pieneen
takaliston kylään.

Hoagissa tapahtui nyt hyvin huomattava ja ruma muutos. Hän alkoi nyt
käskeä, missä edellisenä päivänä olisi ruikuttaen pyytänyt. Hän käski
heitä "laskemaan sievästi maihin, eikä tärvelemään hänen kanuutaan". Hän
tervehti suurella uholla sahan luona vetelehteleviä miehiä, saamatta
kuitenkaan samanlaista vastausta. Heidän kylmäkiskoinen tervehdyksensä:
"Halloo, Jaakko, vai olet sinä palannut?" ei ollut juuri muuta kuin
ohimenevää tuntemista. Erästä heistä pyydettiin Rolfin sijasta auttamaan
häntä kotia. Niin, siellä nyt oli hänen joukkonsa, mutta se ei näyttänyt
kovinkaan ihastuvan hänen paluustaan. Hän kuiskasi jotain pojalleen,
joka nyrpeänä lähti joen rantaan ja toi palatessaan pyssyn, -- nyt
Rolfin pyssyn, kuten tämä luuli -- ja olisi ottanut nahkamytynkin, ellei
Skookum olisi hyökännyt rosvon kimppuun ja ajanut häntä pois kanuun
luota.

Ja nyt Hoag näytti oikeat tapansa. "Ne ovat minun nahkani ja minun
kanuuni", hän sanoi eräälle sahatyömiehelle ja kääntyen niiden molempien
puoleen, jotka olivat hänet pelastaneet, hän sanoi: "Ja te molemmat
kelvottomat, punanahkaiset varkaat ja puukkojunkkarit, korjatkaa te
luunne tästä kylästä ja sukkelaan, taikka minä toimitan teidät
vankilaan." Ja hänen katalan luontonsa koko kauan pidätetty viha
purkautui solvauksiksi, jotka olivat liian törkeitä tässä kerrottaviksi.

"Puhuu kuin valkoinen mies", sanoi Kuonab kylmästi. Rolf oli sanatonna.
Niin uskolliset vaivannäöt, ja palkaksi niin riettaat, nöyryyttävät
sanat! Hän itsekseen ihmetteli, olisiko hänen setänsä Mikkokaan
osottanut niin katalaa sisua.

Hoag päästi kielensä valloilleen ja hänen juomaveikkonsa, Bill Hawkins,
kuunteli hörökorvin hänen kärsimystensä historiaa. Raukka alkoi nyt
tuntea itsensä kamalan pahoin pidellyksi. Innostuen lopulta hänen
kokemiensa vääryyksien yhä synkeämmästä luettelosta, haki "osamies"
paikalle kylän virkamiehen, niin että he saattaisivat vannoa
vangitsemisvaatimuksen, saada tyrmään molemmat "rosvot" ja varsinkin
"Hoagin nahkat" kanuusta.

Ukko Si Sylvanne, sahan omistaja ja paikan ensimäinen asukas, oli myös
sen virkamies. Hän oli kookas, laiha, mustaverinen mies, Abe
Lincolnin[19] mallia ruumiillisesti ja tavallaan henkisestikin. Hän
kuuli pöyristyttävät jutut kamalasta rikoksesta, rosvouksesta ja
kidutuksesta, jonka alaiseksi viaton Hoag parka oli joutunut näiden
molempien ihmismuotoisten köntösten puolelta; hän kuunteli, ensin
kauhistuen, mutta vähitellen hymyillen.

"En minä anna sinun vannoa, ennenkuin olen toisenkin puolen kuullut",
sanoi hän. Rolf ja Kuonab tulivat huudettaessa. Vanha uutisasukas
kohdisti heihin tutkivan silmäyksen heidän siinä seistessään ja kysyi
sitten Rolfin puolen kääntyen;

"Oletko sinä intiani?"

"En."

"Oletko sitten veripuoli?"

"En".

"Hyvä, kerro meille sitten tämä asia", ja hän käänsi läpitunkevat
silmänsä täydesti nuorukaisen kasvoja kohti.

Rolf kertoi suoraan ja koruttomasti heidän ja Hoagin tuttavuuden, ensi
päivästä Warrenin puodilla aina siihen, kun he saapuivat Fallsiin. Oikea
kertomus ei koskaan kuulu epäiltävältä, kun se on kyllin pitkä, eikä
tämä tositarina alastomuudessaan voinut tehdä muuta kuin yhden
vaikutuksen älykkääseen ja ystävälliseen vanhaan metsämieheen,
kauppiaaseen, sahanomistajaan ja virkamieheen.

"Poikani", sanoi hän hitaasti ja ystävällisesti, "minä tiedän, että sinä
olet puhunut totuuden. Minä uskon joka sanan. Me kaikki tiedämme, että
Hoag on häijyin hylky ja suurin valehtelija, mitä on tällä virralla. Hän
on, ja on aina ollut kiusankappale. Hän vain _lupasi_ antaa sinulle
kanuun ja pyssyn, ja koska hän ei nyt tahdo, niin emme voi sille mitään.
Mitä taas tulee teidän rettelöihinne metsässä, niin teitä on kaksi
todistamassa yhtä vastaan, ja nahkat ja ansat ovat teidän hallussanne.
Saattoipa olla yhtä hyvä, että jätitte loput nahkat metsään, taikka ehkä
olisitte saaneet nekin jakaa; pitäkää siis ne ja olkoon asia sillä hyvä.
Hankimme teille kanuun, jolla pääsette palaamaan tästä iloisesta
pääkaupungista, ja mitä Hoagiin tulee, niin olkaa huoletta; hänen
matkainsa päivät ovat päättyneet."

Mies, jolla on kimppu ensi luokan turkisnahkoja, on aina toimeen tuleva
mies vaikka missä kaupungissa uudisasutuksen eturintamalla. Kylän
virkamies oli kauppiaskin, ja niinpä ruvettiin nyt nahkoja myymään ja
tarpeita ostamaan.

Päivä oli melkein loppuun kulunut, ennenkun uusi kanuu oli valittu ja
uusin tarpein valmiina. Ukko Sylvannella oli kauppaa tehdessään lempeät,
levolliset eleet ja omituinen tapa tehdä leikillisiä huomautuksia,
joista olisi voinut luulla, että hän oli kaupoissa "helppo". Mutta
tavallisesti kuitenkin lopulta huomattiin, ettei hän suinkaan joutunut
tappiolle tapojensa takia, ja kilpailevat kauppiaat mielellään
karttoivat yhteentörmäystä sileänaamaisen pitkän Sylvannen kanssa.

Kun kaupat oli tehty -- tarkkaan ja täydelleen -- niin hän sanoi: "Nyt
minä annan teille kummallekin lahjan", sekä pisti sitten kummankin
käteen kaksiteräisen linkkuveitsen; ne olivat siihen aikaan aivan uusia
kapineita, heistä ihmeitä ja kalliita aarteita, loppumattoman ilon
lähteitä; ja vaikka he olisivatkin tienneet, että niitä yhdellä
näädännahkalla sai tuopillisen, niin ei se ensinkään olisi vähentänyt
eikä häirinnyt heidän mieluisaa yllätystään eikä lapsellista iloaan.

"Parempi, kun jäätte minun luokseni ruualle, pojat, ja lähdette
aamulla." He siis liittyivät sahanomistajan lukuisaan aukottomaan
perheeseen ja söivät hänen kanssaan illallista. Kun he sen jälkeen
istuivat kolmisen tuntia juttelemassa ja tupakoimassa avaralla
kuistilla, joka antoi joelle, niin ukko Sylvanne, joka ilmeisesti oli
Rolfiin mieltynyt, kertoi heille pitkät jutut kokemuksistaan ja
ihmisistä, joitten kanssa hän oli tullut tekemisiin, ja se oli Rolfin
mielestä mielenkiintoisin juttu, mitä hän oli milloinkaan kuullut.
Aluksi se häntä vain huvitti; vasta vuosien kuluttua nuorukainen tuli
älyämään sen vaikutuksesta häneen itseensä, sattuvaisuudesta ja muistoon
kiintymyksestä, että Si Sylvannen pakina oli todellista elämänviisautta.
Toiset osat siitä eivät näyttäisi hyvältä painettuina; mutta karkeat
sanat, kömpelö kielenkäyttö, raakamaiset puheenparret olivat vain se
tammiastia, jolla puhtainta, kalleinta elämän vettä ammennettiin
pinnalle.

"Luuli hylky saaneensa teidät satimeensa, kun sai teidät tänne Lyons
Fallsiin. No niin, Jaakko Hoagille on kaksi paikkaa pahaa; toinen on se,
missä häntä ei ollenkaan tunneta ja pidetään sinä miltä hän näyttää; ja
toinen on se, missä mies tunnetaan sisältä ja päältä kuin aapiskirja ja
on tunnettu kaksikymmentä vuotta, niinkuin täällä meillä. Kykenevä
roisto voi näyttää väärää etumusta vuoden taikka ehkä kaksi, mutta kun
häntä saa kokea kaksikymmentä vuotta, suuressa ja vähässä, kesät ja
talvet, niin tunnusteleepa se tarkoin miehen luonnonlaadun, eikä häneen
sitten enää jää monta pimeää kohtaa.

"Eipä siltä, että minä tahtoisin häntä liian kovasti tuomita, sillä en
minä voi tietää, mitkä madot hänen sisuksiaan syövät ja tekevät hänet
niin kehnoksi. Mutta kyllä hänessä niitä on, ei hän muutoin menettelisi
niin tyhmästi. Minun tapani on sanoa, että pitää varoa, ennenkun
kenenkään mustaksi tahraa; ja äitini tapana oli varottaa: 'Elä koskaan
sano pahaa sanaa, ennenkun olet kysynyt: onko se totta, onko se
ystävällistä, onko se tarpeen?' Ja minä sanon sinulle, että kuta
vanhemmaksi elän, sitä hitaammin tuomitsen; kun minä olin sinun iälläsi,
niin olin kuin teräsansassa hiusliipasin ja aina kukkovarma. Ja sen minä
sanon, ettei olekaan sen viisaampaa kuin kuudentoista vanha poika,
paitsi ehkä viidentoista vuotias tyttö.

"Saatpa ylipäätään nähdä, poikani, että juuri kun asiat näyttävät
pimeimmiltä, niin se on sen merkki, että onni onkin tulossa sinun
tietäsi, jos nimittäin pysyt vakaana, olet kylmäverinen ja
hyväntahtoinen; _jotain sattuu_ joka kerta, joka tasottaa kaikki. Aina
sitä on joku tie, ja luja sydän sen löytää.

"Ole hyvin varma siitä, poikani, ettei sinua ole koskaan rökitetty,
ennenkuin itse luulet sen tapahtuneen; ja ellet luule, niin sinua ei
voidakaan rökittää.

"Se on juuri sama asia kuin sairaus. Minä olen nähnyt paljon
tohtoroimista aikanani, ja minun täytyy uskoa, ettei ole muita sairaita
kuin ne, jotka _luulevat_ itseään sairaiksi.

"Kuta vanhemmaksi minä elän, sitä enemmän minun täytyy ajatella, että
enimmät asiat ovat sisäpuolella, eikä se, mitä on pinnalla, tule suureen
lukuun.

"Ja minun järkeni sanoo, että se joka pelaa sen varassa, mitä on
sisässä, se voittaa kaikki ulkopuolen pelaajat. Kun te teitte Hoagille
hyvän työn, niin te, vaikkette olisi sitä tarkottaneetkaan, vahvistitte
hyvyyttä omassa itsessänne, panitte sen kuin pankkiin säästöön,
käyttääksenne joskus vastaisuudessa elämän taipaleella, kun sitä
tarvitaan. Mutta hän taas, mitä muuta hän teki kuin hakkasi poikki oman
jalkansa, tehdessään teille ilkeyttä? Lavertelevaa kristittyä ei minussa
paljoakaan ole, mutta minä luotan kylmäverisen hyödyn kannalta siihen,
että kannattaa auttaa lähimmäistään. En minä luule suuria
kiitollisuudesta, sitä on vähemmän kuin helvetissä lunta; mutta minä
huomaan sen, ettei kukaan vihaa minua pahemmin kuin se, joka tietää
tehneensä minulle ilkeyttä. Eikä taas ole toista, joka olisi valmiimpi
tappelemaan puolestani kuin se, jonka on onnestanut minua auttaa,
vaikkapa hän olisi auttanut vain jonkun toisen kiusaksi -- josta minulle
muistuu mieleeni Mc Carthyn koira, joka erehdyksestä pelasti upotettavat
kissanpojat hukkumasta ja sen jälkeen aina tappeli kissain puolesta,
menettäen sen vuoksi elämänsä pääilon, jona oli ollut kissain
tappaminen. Ja kissa heitti oravan tappamisen, kun sille annettiin
kokonainen poikue oravanpenikoita hoidettavaksi.

"Maakunnassa on, se on minun luuloni, paljon tervettä järkeä ja
ystävyyttä, se vain on niin pahuksen hidasta lähtemään liikkeelle; jota
vastoin häijyys ja konnuus aina hosuu, niinkuin tuntisivat ne helvetin
tulen karvojaan kärventävän ja tietäisivät, että niillä on vain juuri
vähän aikaa elää, jonka vuoksi muka täytyy pitää kiirettä. Sitä miestä
minä sanon viisaaksi, joka asettaa asiansa sillä tavalla, että hän voi
kestää kauan, sillä hyvä aine se ihmisten mielessä kestää, ja se joka
voi sen kanssa pystyssä pysyä, on pystyssä pysymisen kautta arvonsa
osottanut. Mutta miten satuit tämän intianin kuppikumppaniksi."

"Pitääkö se kertoa pitkään vaiko lyhyeen?" kysyi Rolf.

"Noh, vaikkapa lyhyeen aluksi", sanoi Silas Sylvanne ja naurahti.

Rolf siis kertoi hyvin lyhyeen entisen elämänsä.

"Vallan hyvä", sanoi sahanomistaja. "Annappas nyt kuulua juurta
jaksain."

Ja kun hän oli kertomuksensa päättänyt, niin sahanomistaja sanoi:
"Huomaan sinun kokeneen melkein kaikkea, mitä mieheksi tarvitaan, Rolf,
ja minulla on omat luuloni tuloksesta. Et sinä aio koko ikääsi elää
tuolla vuorilla. Kun olet saanut tarpeeksesi ja haluat vaihtelua, niin
nykäseppä minua."

Aikaisin seuraavana aamuna molemmat erämiehet lähtivät melomaan Moose
jokea ylöspäin hyvällä kanuulla, mukana jauhoja ja siirtomaan tavaraa ja
vähän kovaakin rahaa.

"Hyvästi, poikani, hyvästi! Tule tämän kautta toinenkin kerta, niin
huomaat meidän paranevan tuttavuudesta, älkääkä unohtako, että minä
ostan nahkoja", olivat Si Sylvannen viimeiset sanat. Kun he
kotomatkallaan olivat päässeet ensimäisen niemen taa, niin Rolf kääntyi
kanuussa päin Kuonabia ja sanoi: "Nyt sen näit, että vielä niitä _on_
joitakuita hyviäkin valkoisia miehiä", mutta intiani ei rävähyttänyt
silmäänsä, ei liikahtanut eikä äännähtänyt.



XLVIII.

Rolf opetetaan jälkiä seuraamaan.


Paluumatkalla oli melottava kovaa vastavirtaa, mutta muutoin ei
tapahtunut mitään mainittavaa. Erämies tavallisesti muistaa matkan, kun
on sen kerrankaan kulkenut. He eivät tehneet erehdyksiä, ja kun painoa
ei ollut paljoa, niin ei viivytty taivalluksissakaan, ja parissa
päivässä he olivat palanneet Hoagin mökille.

He ottivat sen haltuunsa. Ensin keräsivät kaikki, mitä siinä oli jonkun
arvoista; se tosin oli vähäistä, kun nahkat ja vuodevaatteet oli viety,
-- olihan kuitenkin moniaita ansoja ja vähän astioita. Tavarat koottiin
kahteen kantamukseen. Matka kävi nyt maan poikki ja kanuu sen vuoksi
kätkettiin ketritiheikköön, neljännesmailin päähän joenrannasta.
Molemmat erämiehet olivat juuri nostamaisillaan kantamukset selkäänsä,
Kuonab sytytti piippuaan, ollakseen valmis lähtemään, kun Rolf sanoi:

"Mitäs sinä arvelet, Kuonab! Tuo pokko, jonka me näimme Fallsissa, sanoi
olevansa Hoagin osamies. Hän voi tulla tänne ja tehdä meille kiusaa,
ellemme häntä pysytä poissa. Poltetaan koko rähjä", ja hän nyökkäsi
päällään majaa kohti.

"Ugh!" vastasi intiani.

He kokosivat kuivia risuja ja koko joukon koivuntuohta, kasasivat niitä
seinälle mökin sisään ja latoivat päälle koko pinon pilkottuja puita.
Piikivellä ja teräksellä Kuonab iski elävän kipunan, tuohi syttyi
käristen, kuivat pihkaiset halot ottivat tulen helposti ja pian tuprusi
akkunasta, ovesta ja savutorvesta vahvalta mustaa savua; ja Skookum,
matkan päässä seisten, hyvillään ääneensä haukkui.

Metsämiehet heittivät kantamukset olalleen ja alkoivat nousta pitkää
kohoavaa rinnettä. Tunnin kuluttua he olivat saapuneet korkealle
kallioharjanteelle. Siellä he pysähtyivät levätäkseen ja
vahingoniloisina katselivat kiertelevää ja kallistuvaa, mustaa
savupatsasta, joka oli jäänyt kauas heidän alleen.

Sen yötä he olivat metsässä ja seuraavana päivänä suureksi ilokseen
saapuivat takaisin omalle mökilleen, omalle järvelleen, kotiinsa.

Matkalla he olivat monessa kohdin nähneet vereksiä valkohäntähirven
jälkiä, ja koska verestä lihaa nyt tarvittiin, niin Rolf ehdotti
hirvenajoa.

Paljon hirvieläimiä saa joka talvi surmansa; toiset talvi tappaa; paljon
syövät petoeläimet tai metsämiehet saavat saaliikseen; huhtikuussa
niiden luku on niukimmillaan, jonka vuoksi ei nyt voinut toivoa sarvasta
löytävänsä umpimähkään kulkien. Nyt täytyi seurata jälkiä.

Lumella voi vaikka kuka löytää hirvieläimen. Eikä ole vaikeata seurata
sitä pehmeässä maassakaan, ellei lähettyvillä ole runsaasti muita
valkohäntähirviä. Mutta sangen vaikeata on seurata yksiä samoja jälkiä
kivisellä maalla ja kellastuneilla lehdillä, menettämättä niitä
kertaakaan taikka eksymättä toisille jäljille, vaikka hirvieläinten
jälkiä risteilee sadottain joka suunnalle.

Rolfilla oli paremmat silmät kuin Kuonabilla, mutta kokemus merkitsee
yhtä paljon kuin näkö, ja Kuonab se johti. He valitsivat suuret sarvaan
jäljet, jotka olivat tuoreet -- kunnon metsästäjä ei koskaan ammu
naarashirveä tähän vuodenaikaan. He tunsivat jäljet sarvaan jäljiksi
koosta ja varpaiden pyöreydestä.

Rolf ennen pitkää sanoi: "Kuules Kuonab, minä tahtoisin oppia tämän
homman; anna minä seuraan jälkiä ja korjaa sinä, jos minä linjalta
poikkean."

Ei oltu kuljettu sataa askelta, ennenkuin Kuonab rykäsi ja pudisti
päätään. Rolf näytti hämmästyneeltä, sillä hän oli hyvillä vereksillä
jäljillä.

Kuonab ei muuta sanonut kuin: "Naaras".

Niin oikein, tarkemmin katsoen jäljet olivatkin vähän kapeammat ja
lähempänä toisiaan ja vähän terävämmät kuin ne, joille hän alussa lähti.

Takaisin palasi Rolf viimeisille jäljille saakka, joista hän oli varma,
ja luki selvään, millä kohdalla sarvas oli kääntynyt sivulle päin.

Jonkun matkaa kaikki taas kävi hyvin, Kuonab ja Skookum seurasivat
Rolfia. Viimeksi mainittu alkoi tuntea tuon vasemman jalan tylpän
kavion. Vihdoin he tulivat vereksen "merkinkin", s.o. lantakasan luo. Se
oli kaikki yhdessä kasassa. Siitä tiesi että sarvas oli seisonut
paikallaan, siis oli levollinen; ja se oli lämmintä, mikä merkitsi, että
otus oli vain muutaman minutin heidän edellään. Nyt täytyi lähestyä mitä
varovimmin, sillä tämä oli koko ajon ratkaiseva kohta.

Sen verran he vain tiesivät varmaan, että sarvas oli nyt tietyn matkan
päässä, ja sen saadakseen heidän täytyi nähdä se ennen kuin se näki
heidät.

Skookum sidottiin. Rolfin annettiin päästä edelle hyvään matkaan, ja
hiipien hiljaa, askel askelelta, hän kulki laskien alas
mokkasinipukuisen jalkansa vasta kun oli tunnustellut ja valinnut
paikan. Kerran tai pari hän heitti ilmaan tukon kuivia ruohoja
vakuuttautuakseen, että tuuli oli kuin pitikin, ja hitain astein hän
siten saapui pienen aukion reunalle. Hän tähyili kauan sen poikki,
lähtemättä sille. Sitten hän heilautti käsivarttaan ja teki merkin,
jotta Kuonab tiesi sarvaan kulkeneen poikki ja että hänen itsensä täytyi
kiertää. Mutta hän viivytteli vielä ja etsi silmillään läheistä metsää.
Hämärän harmaana harmaitten oksain keskessä hän silloin huomasi pienen
liikahduksen, niin pienen, että se saattoi olla vaikka tiaisen pyrstön
heilahdus. Mutta se kiinnitti hänen huomionsa, ja tästä harmaasta
harsosta hän vähitellen erotti sarvaan pään, sarvien ja kaulan
ulkopiirteet. Se oli satakunnan askeleen päässä, mutta "käytä
tilaisuutta, kun se tulee" on metsämiehen viisautta. Rolf vilkasi
tähtäintänsä, tähtäsi vakaasti, laukaisi, ja sarvas lyyhistyi kaatuneen
puun taa. Skookum vinkui ja hyppi korkealle, niin kiihkeä se oli
näkemään. Rolf pidätteli sen menokiihkoa, panosti pyssynsä uudelleen, ja
sitten he kaikin kolmen sukkelaan lähtivät paikalle. Ennenkuin he olivat
päässeet viidenkymmenen askeleen päähän, niin sarvas hypähti jaloilleen
ja poukkui pois. Seitsemänkymmenen askeleen päässä se hetkeksi seisahtui
katsomaan. Rolf ampui uudelleen; taas sarvas lyyhistyi alas, mutta
hyppäsi jaloilleen ja harppasi pois.

He kävivät kummallakin paikalla, mutta verta ei näkynyt. Aivan ymmällään
he heittivät ajon siksi päivää, sillä yön varjot olivat salolla, ja
huolimatta siitä, että Skookum olisi ollut hyvin halukas selvittämään ja
saattamaan kaiken päätökseen he palasivat mökilleen.

"Mitä sinä siitä arvelet, Kuonab?"

Intiani pudisti päätään ja sanoi sitten: "Ensi laukaus sattui ehkä
päähän, niin että se pökertyi; toinen, wah! Minä en tiedä."

"Mutta minä tiedän, että minä osasin", sanoi Rolf, "ja aamulla minä sen
aion tuoda."

Siinä mielessä hän olikin paikalla jo aamun koitossa, mutta suotta hän
nytkin etsi verimerkkejä. Lehdillä, ruohossa ja mullassa ei punainen
tosin olekaan kovin näkyvää, mutta kaksi paikkaa on, joista metsämies
voi etsiä johtoa -- kivistä ja kaatuneista puista. Rolf seurasi sarvaan
jälkiä, joita nyt oli hyvin vaikea erottaa, kunnes hän eräällä paljaalla
paikalla kivenmukulalla huomasi veripilkun. Jäljet sillä paikalla
yhtyivät muitten hirvien polkuun, jolla oli niin paljon jälkiä, että oli
kovin vaikea sanoa, mitkä olivat oikeat. Mutta Rolf astui sukkelaan
puulle, joka oli kaatunut polun poikki, ja puunrungolla oli jälleen
kuivunut veripilkku, joka hänelle ilmaisi, mitä hän tahtoi tietääkin.

Hänen tiensä kulki nyt suoraan neljänneksenmailia ja tuon tuostakin hän
näki maassa omituisia raappeita, joiden syntymistä hän ei ymmärtänyt.
Eräästä semmoisesta raavintakohdasta hän löysi veripilkun, mutta ei
minkäänlaisia muita merkkejä, jotka olisivat osottaneet, että sarvas oli
haavottunut.

Haavotettu valkohäntähirvi melkein varmaan pyrkii sinne päin, jonne
maakin viettää, ja Kuonab, jättäen Skookumin Rolfin luo, kiipesi
näköalapaikalle nähdäkseen, mille suunnalle sarvas oli mennyt.

Puolen mailin päässä hirvipolku haarautui; kummallakin polulla oli
sarvaanjälkiä, eikä Rolf voinut saada selkoa jäljistä, joita hänen piti
seurata. Hän kulki vähään matkaan kumpaakin, tutkistellen kaikkia
merkkejä, mutta ei voinut varmaan päättää, mitkä olivat haavotetun
sarvaan jäljet.

Nyt Skookum puuttui asiaan. Sitä oli aina kielletty ajamasta
valkohäntähirviä, ja se tiesi, että se oli luvatonta huvia, mutta nyt se
painoi kuononsa sille hirvipolulle, joka kääntyi alamaan puoleen,
seurasi sitä muutaman askeleen ja katsoi sitten Rolfiin, ikäänkuin
sanoakseen: "Voi sinua nenäsokeata raukkaa! Eikö muka vereksiä
sarvaanjälkiä hajusta tunne? Tässähän se on, ja tuonne noin se on
mennyt."

Rolf katsoi pitkään ja sanoi sitten: "Vai olet sinä sitä mieltä", ja
seurasi alempaa polkua. Pian hän tapasikin taas samanlaisen
raavintapaikan ja aivan sen takaa löysi uudet nukkapintaiset
sarvaansarvet, ja ne olivat veressä ja juuresta ruhjoutuneet.

Siitä edelleen oli jälkiä helppo osata, kun ei muita jälkiä ollut, ja
nämä kulkivat vakaasti myötämaan suuntaan.

Pian tuli Kuonabkin perässä pitkin askelin. Sarvasta hän ei ollut
nähnyt, mutta kaukana alempana jokivarressa oli ollut pari närhiä ja
korppi koolla erään metsikön kohdalla. Erämiehet luopuivat jäljiltä ja
oikaisivat suoraan sinne päin. Lähemmäksi tultuaan he jälleen tapasivat
jäljet ja näkivät taas samat kummat raappeetkin.

Jokainen metsämies tietää, että missä tiheikön ympärillä hääräilee
sininärhejä, siinä lymyilee joku otuskin, todenmukaisimmin hirviä.
Hitaasti, sangen hitaasti ja hiljaa he tunkeutuivat tähän tiheikköön.
Mutta he eivät huomanneet mitään, ennenkun tiheimmässä viidakossa
kahahti ja sarvas laukkasi pois. Se jo oli Skookumille liikaa. Se
kimposi perässä kuin susi ja purasi kiinni toiseen takakoipeen ja sarvas
mukeltui eteenpäin nurin niskoin. Laukaus päätti sen päivät, ennenkun se
taas pääsi jaloilleen nousemaan. Tarkkaan tutkien saatiin nyt asia
selville. Rolfin ensimäinen laukaus oli sattunut sarvien juureen murtaen
ne, paitsi toisen puolen nahkaa, ja saanut sarvaan pökerryksiin. Toinen
laukaus oli murtanut takakoiven. Raappeet olivat syntyneet siitä, kun
sarvas oli koettanut käyttää murtunutta takajalkaa, ja eräässä
semmoisessa paikassa otus oli kompastunut ja samalla oli revennyt nahka,
joka vielä piteli sarvia.

Tämä oli Rolfin ensimäinen tärkeä harjotus jälkien seuraamiseen;
menestys osotti, että hän siihen pystyi ja että hän nopeaan perehtyi
eränkäynnin kaikkein vaikeimpaan taitoon.



XLIX.

Rolf eksyksissä.


Jokainen, joka on elellyt suurilla saloilla, on joskus eksynytkin. Niin,
eksyipä joskus itse Daniel Boonekin.[20] Päättyykö se huvittavaan
seikkailuun, vaiko kamalaan surunäytelmään, se riippuu kokonaan siitä,
miksi asianomainen asian ottaa. Tämä se tosiaan on erämiehen ja
partioretkeläisen suuri koe, hänen tiedonnäytteensä, hänen jäsenvoimansa
ja varsinkin hänen rohkeutensa koettelu; ja samoin kuin kaikki ylimmät
kokeet, tämäkin tulee ilman varotusta.

Metsäkyyhkyjen ihmeteltävät laumat olivat saapuneet. Toukokuussa niitä
oli muutamina päivinä miljoonittain. Ne parveilivat maanpinnalla kauas
ulottuvina karjoina, kävellen, nokkien, syöden, takimaiset aina lentäen
parven yli eturintamaan. Se ravinto, jota ne nyt niin ahnaasti hakivat,
oli punajalavan siementä, pienoisia pähkylöitä, joita sateli maahan
siivillään liidellen kuten leveälierisiä hattuja. Ja kun lauma jotain
pelästyen nousi lentoon, niin syntyi siitä jymy kuin merenrannan
myrskyssä.

Kyyhkysiä näytti olevan runsaimmin alavalla maalla järven
kaakkoispuolella, sillä siellä tietysti, matalalla maalla, kasvoi
runsaimmin jalaviakin. Rolf siis otti jousensa ja nuolensa, meloi järven
poikki kanuulla ja lähti hyvässä luottamuksessa kopauttamaan kyyhkysiä
tusinan pari paistikkaiksi.

On kerrassaan ihmeellistä, kuinka hyvin riistaeläimet osaavat arvata
aseemme kantavuuden ja sen mukaan pysyä turvallisen matkan päässä. Ja
ihmeellistä on, kuinka monasti saa ampua nuolensa kyyhkyparveen,
saamatta ainoatakaan. Rolf käveli ja käveli, näkyvissä alati pitkät
harhailevat parvet, milloin ilmassa milloin maassa, mutta harvoin jousen
kantomatkan päässä. Monta monituista kertaa hän ampui umpimähkään
etäiseen joukkoon, mutta ei saanut pariin tuntiin ainoatakaan. Viimein
osui, kyyhkynen putosi, mutta se nousi lentoon hänen paikalle
juostessaan ja lensi kymmenisen askelta, uudelleen pudotakseen. Taas hän
hyökkäili sen perään, mutta se lentää lepatti tavottamattomiin ja
puolisen tuntia sillä tavalla vei häntä perässään hengästyttävässä
kilpajuoksussa, kunnes hän viimein pysähtyi, ampui koko taidollaan ja
tappoi sen nuolella.

Nyt ihmeellinen valittaminen ja rääkyminen, joka kuului metsästä kaukaa
edestä päin, kiinnitti hänen huomiotaan. Hän hiipi ja ryömi monet
minutit, ennenkun hän huomasi, niinkuin hänen olisi pitänyt paikalla
arvata, että ne olivat sininärhin kujeita.

Viimein hän tuli notkoon, jossa oli lähde, ja laskien jousensa ja
nuolensa kuivuneen puun tyvelle, hän meni juomaan.

Ylös noustessaan hän huomasi edessään pari valkohäntähirveä, emän ja
vuoden vanhan lihavan pienen sarvaan. Ne töllistelivät häntä, vähääkään
pelkäämättä. Päättäen pistää vasikankin pussiinsa palasi Rolf hiljaa
hakemaan joustaan ja nuoliaan.

Hirvet eivät olleet juuri ampumamatkan päässä enää, mutta näyttivät
uteliain mielenkiinnoin pitävän metsämiestä silmällä. Kerran, hänen
seisoessaan alallaan pitkän aikaa, ne kävelivät pari kolme askeletta
lähemmäksi; mutta aina hänen lähestyessään ne taas juoksivat
loitommalle.

Hirven ampuminen nuolella on jo hyvä näyte metsämiehen taidosta, ja Rolf
kovasti halusi näyttää, että hän siihen pystyi; hän sen vuoksi
lähentelemistään lähenteli, yrittäen jos jollain tavalla, ja kaiken
aikaa näki edessään menestyksen, joka sitä myöten pakeni.

Hirvet sitten kävivät levottomammiksi ja juoksivat pois, kun hän saapui
toiseen laaksoon, jossa kiehui kyyhkysiä.

Hänen alkoi olla nälkä, hän siis kyni saamansa kyyhkyn, teki tulen
piillä ja teräksellä, jotka hänellä oli alati matkassa, paahtoi sitten
kyyhkysen huolellisesti vartaassa ja syötyään oli taas kunnossa matkaa
jatkaakseen.

Päivä oli pilvessä, auringosta ei ollut tietoa; mutta hän arvasi, että
jo oli myöhä, ja kääntyi kotiin päin.

Se seutu, jossa hän kulki, oli aivan vierasta, ja tietymätöntä oli,
millä puolella aurinko kaarsi rataansa; mutta hän tiesi yleisen matkan
suunnan ja käveli nopeaan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kanuun
jättänyt.

Kaksi tuntia astuttuaan hän kummastui sitä, kun järveä ei alkanutkaan
näkyä puitten välistä, ja kiirehti sen vuoksi kulkuaan.

Kolme tuntia sai kuluneeksi, eikä vaan näkynyt vettä.

Hän alkoi luulla lähteneensä liian kauas pohjoiseen, muutti sen vuoksi
suuntaa ja samosi edelleen, vähän väliä juostenkin joukkoon. Mutta sai
taas kuluneeksi tunti, eikä järveä vaan näkynyt.

Rolf silloin tiesi, että hän oli eksynyt laduiltaan. Hän kiipesi puuhun
ja näki seutua vähän laajemmalta. Oikealla kädellä oli pieni mäki. Hän
lähti sille kiipeämään. Oli kuljettava erään notkon poikki. Hän tunsi
siinä kaksi valtavaa niinipuuta, ja se rauhotti häntä. Vähän etäämpää
hän tapasi lähteen, merkillisesti sen lähteen näköisen, jonka luota hän
oli muutama tunti aikaisemmin lähtenyt. Kyykistyessään juomaan hän keksi
hirvenjäljet ja sitten ihmisenkin jäljet. Hän tutki niitä. Varmaan ne
olivat hänen omat jälkensä, vaikka ne nyt näyttivät olevan
eteläpuolella, eivätkä pohjoispuolella, niinkuin olisi pitänyt. Hän
tähyili tasaharmaata taivasta, toivoen auringosta merkkiä, mutta siitä
ei saanut mitään vihiä. Hän polki nopeaan mäkeä kohti, joka lupaili
näköalaa. Hän kulki yhä kiireemmin ja kiireemmin: puolen tunnin kuluttua
metsä vähän harveni, sitten alkoi laskea. Hän riensi alaspäin, ja notkon
pohjalle päästyään huomasi hän seisovansa saman tutun lähteen partaalla,
vaikka pohjoinen oli taas vaihtunut.

Hän oli pökerryksissään tästä kolauksien sarjasta. Hän käsitti nyt, että
_hän oli eksynyt erämaahan_; oli kulkenut kehää.

Lähde kierti ympäri; milloin näytti olevan pohjoisessa; milloin
etelässä. Hänen ensi päähänpistonsa oli hurjasti hyökätä luodetta kohti,
sinne missä hän luuli luoteen olevan. Hän katsoi puista johtoa; sammalta
pitäisi olla vahvemmalta pohjoisella puolella. Ja niin sitä olisikin,
jos kaikki puut olisivat aivan suoria ja pohjoiselle yhtä alttiina.
Mutta ah! Tuskin on ainoatakaan semmoista. Kaikki ne ovat kallellaan
puolelle tai toiselle, ja sammalesta hän olisi voinut todistaa vaikka
minkä suunnan pohjoiseksi. Hän katsoi hemlokin latvakasvaimia. Niiden
muka _aina pitäisi osottaa itää kohti_, semmoinen on perimätieto. Mutta
nyt olivat ne keskenään aivan eri mieltä siitä, mikä oli itä.

Rolf alkoi tuskastua yhä enemmän ja enemmän. Hän oli rohkea poika, mutta
julma pelko hiipi hänen mieleensä, kun hän alkoi käsittää olevansa niin
kaukana mökiltä, ettei ääni mitenkään kantaisi; maassa oli liian paljon
lehtiä, jotta hänen jälkiään voisi seurata; avutta hän ei näyttänyt
pääsevän erilleen tuosta kovan onnen lähteestä. Hänen päätään alkoi
huimata, kun hän äkkiä muisti pienen neuvon, jonka oli jo monta aikaa
sitten kuullut opettajaltaan: "Ei pidä säikähtää, kun eksyy. Nälkä ei
tapa eksynyttä, eikä kylmäkään, vaan _pelko_. Ei pidä pelätä, niin
kaikki vielä selviää hyvin."

Hän ei siis lähtenytkään juoksemaan, vaan istui miettimään.

[Kuva: Hetken Rolf istui epätoivoon vaipuneena.]

"Tuota noin", hän sanoi, "minä kuljin kanuusta kaiken päivää suoraan
kaakkoa kohti." Sitten hän pysähtyi; hän muisti taas, ja se oli uusi
kolaus, ettei hän ollut nähnyt aurinkoa koko päivänä. _Oliko hän tosiaan
kulkenut kaakkoa kohti_? Se oli mieltä murtava epäilys, ajatus, joka
olisi voinut monen miehen kokonaan sekottaa, mutta Rolf sanoi taas
itselleen: "Olipa miten tahansa; ei pidä säikähtää, niin kaikki selviää.
Huomenna kirkastuu taivas."

Hänen istuessaan ja miettiessään punaorava viereisessä puussa rapisteli
ja torui; lähemmäksi ja lähemmäksi tuli nenäkäs elukka härnäämään outoa
kulkijaa.

Rolf jännitti jousensa, ja kun tylppä nuoli putosi maahan, niin putosi
punainen oravakin, kelvolliseksi syötäväksi muuttuneena. Rolf pisti
pienen otuksen taskuunsa hyvin arvaten, että siitä tulisi hänen
illallisensa.

Kun ilta jo alkoi pimetä, niin hän varustautui yötä olemaan.

Niin kauan kun vielä saattoi nähdä, hän keräsi kasan kuivia puita
suojaiseen notkelmaan. Sitten hän rakensi tuulensuojan ja vuoteen
balsamikuusen oksista. Piikivellä, teräksellä, taulalla ja
koivuntuohella pian syntyi loimuava tuli, eikä yksinäiselle ja
eksyneelle olekaan parempaa lohdutusta.

Oravasta tuli nahkoineen paistettuna mukiin menevä illallinen, ja Rolf
kyyristyi maata. Yö olisi ollut mieluinen ja rauhallinen, ellei se olisi
käynyt kylmäksi, ja kun tuli paloi matalaksi, niin vilu hänet herätti,
niin että hänen vuorotellen täytyi rakentaa tulta ja nukahtaa.

Heti päivän valjettua hän kuuli kauheata jyminää ja muutamassa minutissa
metsä jälleen oli täynnään kyyhkysiä.

Rolfin oli nyt eläminen metsästä, hän siis lähti jousineen liikkeelle.
Onni oli suotuisa; ensi nuolella hän ampui suuren lihavan koiraan.
Toisella nuolella hän haavotti toista siipeen, ja kun se mennä räpylöi
pensaikkoon, niin hän juoksi päistikkaa perässä kiinni ottamaan.
Puoleksi juosten, puoleksi lentäen se mennä lepatti edellä, ja Rolf,
sitä sokeassa innossa seuratessaan, livahti nurin ja mukelsi suin päin
alas jyrkkää rinnettä, pysähtyen vasta sen juurella hirveällä tärskyllä.
Toinen sääri vääntyi hänen alleen; hän luuli sen katkenneen, sillä
alaosassa tuntui kamala tuska. Mutta kun hän tarkemmin tunnusteli, niin
hän huomasikin, ettei luita ollut toki katkennut, toinen nilkka oli vain
pahasti väännähtänyt. Hänen asemansa oli nyt todella vaikea, sillä hän
oli rampa ja kykenemätön kulkemaan.

Hän oli saanut kiinni toisenkin linnun, ja vaivoin ja hitaasti
ryömiessään takaisin nuotiolle hän alkoi käydä sitä synkemmäksi ja
toivottomammaksi, kuta enemmän hän alkoi älytä onnettomuutensa koko
suuruutta.

"Ei ole muuta kuin yksi asia, jota miehen täytyy hävetä, ja se on
pelko." Ja sitten: "Aina sitä on joku pelastuksen keino." Nämä sanat
kaikuivat nyt hänen korvissaan ja kuuluivat hänen sydämeensä; toinen
puheenparsi oli Kuonabin ja toinen ukko Sylvannen. Niin, aina on tosiaan
joku keino, ja luja mieli sen aina löytää.

Rolf kyni ja keitti molemmat linnut, toisen hän söi aamiaiseksi, toisen
pisti taskuunsa päivällisen varaksi, käsittämättä vielä, että hänen oli
päivällinenkin syötävä samassa paikassa. Usean kerran hänen siinä
istuessaan lensi pieniä sorsaparvia puiden ylitse suoraan pohjoista
kohti. Lopulta koko taivas, joka oli seljennyt, paloi nousevan auringon
valaistuksessa, ja kun se nousi, niin se oli _Rolfin länsitaivaalla_.

Nyt hän käsitti sorsien lennon. Ne oikeastaan lensivätkin kaakkoa kohti
laitumilleen Intianijärvelle, ja Rolf olisi saattanut seurata niitä, jos
hän olisi voinut kävellä, mutta hänen jalkansa kävi yhä pahemmaksi. Se
oli pahasti ajettunut, siitä ei olisi mihinkään moneen päivään, --
ehkäpä ei viikkoonkaan, -- ja hänen täytyi nyt koota kaikki
mielenlujuutensa, jottei heittäytyisi pitkälleen ja itkisi tätä
viimeistä onnettomuutta.

Jälleen hän muisti jäykän, hyväntahtoisen, voimakkaan vanhan
uutisraivaajan harmaansiniset silmät ja äänen, joka sanoi: "Juuri kun
asiat näyttävät pimeimmiltä, niin jos pysyt vakaana ja olet kylmäverinen
ja hyväntahtoinen, niin jotain sattuu, joka tasottaa kaikki. Aina sitä
on joku tie ja luja sydän sen löytää."

Mutta mitä tietä oli enää hänelle? Nälkään hän kuolisi ja viluun,
ennenkuin Kuonab hänet löytäisi. Näin hiipi jälleen mieleen pelon pöpö.
Kunpa hän vain olisi keksinyt jonkun keinon, jolla voisi antaa
toverilleen tiedon. Hän huusi kerran tai kahdesti siinä heikossa
toivossa, että hiljainen ilma kantaisi perille äänen, mutta kaikuva
metsä vaikeni huudon lakattua.

Sitten hän muisti erään keskustelunsa Kuonabin kanssa. Hän muisti,
kuinka intiani piennä poikana oli ollut kolme päivää kateissa. Vaikka
hän silloin oli vain kymmenen vuoden vanha, niin oli hän rakentanut
savun, joka toikin apua. Niin, se oli intianien tapa; kaksi savua
merkitsee, "minä olen eksyksissä", taikka "hätä käsissä".

Tämän uuden toivon elähyttämänä Rolf ryömi vähän syrjään nuotionsa
äärestä ja teki ison tulen, jonka hän sitten tukehutti laholla puulla ja
vihannilla lehvillä. Siitä nousi paksu valkoinen savupatsas, joka kohosi
korkealle yli puiden.

Vaivoin hän sitten nilkutti ja ryömi toiseen paikkaan, noin sadan
askeleen päähän, ja teki toisen tulen. Nyt hän ei muuta tiennyt, kuin
ruveta odottamaan.

Lihava kyyhkynen, joka oli parvestaan eksynyt, istahti hänen
majailupaikkansa päälle puun oksalle aivan kuin kaitselmusta kiusaten.
Rolf jännitti tylpän nuolen aivan nuppiin saakka, ja tuota pikaa kyyhky
oli hänen kädessään jotain myöhempää ateriaa varten.

Valmistaessaan sitä hän huomasi, että sen kupu oli täpö täynnään
punajalavan lentäviä siemeniä, hän sen vuoksi, linnun perkattuaan, pisti
ne kaikki takaisin vatsaonteloon, hyvin tietäen, että ne olivat
herkullista ruokaa ja että ne varsinkin nyt tarjosivat tervetullutta
vaihtelua linnunlihan ohella.

Tunti kului hitaasti. Rolfin täytyi lähteä etäisemmälle tulelle, sillä
se oli melkein sammunut. Vaistomaisesti hän katsoi vankan sauvan
avukseen; sitten hän muisti, kuinka Hoag oli kompuroinut yhdellä jalalla
ja kahdella kainalosauvalla. "Ahaa!" hän huudahti. "Sehän onkin vastaus
-- tämä on se 'tie', jonka luja sydän löytää."

Hänen huomionsa kiintyi nyt kaikkiin mahdollisiin kainalosauvoihin. Puut
näyttivät olevan niitä täynnään, mutta kaikki olivat pääsemättömän
korkealla. Kului hyvän aikaa, ennenkun hän löysi semmoisen, jonka
saattoi puukollaan leikata. Ainakin tunnin verran hän sitä vuoleskeli;
sitten hän kuuli äänen, joka sai veren hätkähtämään.

Kaukaa pohjoisesta se tuli, heikkona, mutta perille kantavana:
"Jih-huu-oo".

Puukko putosi Rolfin kädestä ja hän kuunteli, vaistomaisesti pitäen
suutaan auki, jonka kautta korvain rumpukalvo vapautuu kaikesta
jännityksestä ja kuulo sen mukaan terottuu. Jälleen se kuului:
"Jih-huu-ooa." Erehdys ei ollut mahdollinen, ja Rolf lähetti takaisin
raikuvan vastauksen: "_Jih-huu-oo, jih-huu-oo_."

Kymmenen minutin kuluttua kajahti terävä "japp japp", ja Skookum töytäsi
metsästä, hyppien ja haukkuen Rolfin ympärillä, ikäänkuin se olisi
tiennyt koko asian; ja muutaman minutin kuluttua Kuonab saapui pitkin
askelin.

"Hehei, poika", hän sanoi, tyynesti hymähtäen ja tarttuen Rolfia käteen.
"Ugh! Tuo oli hyvä", ja hän nyökkäsi savutulia kohti. "Minä tiesin, että
sinä olit pulassa."

"Niin olen", ja Rolf näytti ajettunutta nilkkaansa.

Intiani kohotti nuorukaisen syliinsä ja kantoi hänet takaisin
nuotiotulelle. Sitten hän keveästä kantamuksestaan otti leipää ja teetä
ja rakensi aterian kummallekin. Syödessään kumpikin sai kuulla, mitä
toisella oli kerrottavaa.

"Minä huolestuin, kun sinua ei kuulunut kotiin viime yönä, sinulla kun
ei ollut peittoa eikä eväitä. En saanut unta. Aamunkoitossa nousin
kalliolle, jolla käyn rukoilemassa, ja katselin kaakkoa kohti, jonne
sinä kanuulla lähdit. En nähnyt mitään. Sitten menin korkeammalle
kukkulalle, josta näin koilliseenkin; heti kun katsoin, äkkäsin nämä
molemmat savut ja minä tiesin, että minun poikani oli elossa".

"Aiotteko minulle uskotella, että minä olen mökin koillispuolella?"

"Nelisen mailin päässä. En päässyt hyvin sukkelaan, koska minun täytyi
hakea kanuu ja tulla sillä".

"Kuinka te tarkotatte, kanuulla?" sanoi Rolf hämmästyen.

"Et ole kuin puolen mailin päässä Jesup-joesta", vastasi intiani. "Pian
vien sinut kotiin."

Se tuntui alussa uskomattomalta, mutta oli helppoa osottaa se todeksi.
Kirveellä tehtiin pari välttävää kainalosauvaa ja lähdettiin sitten
yhdessä matkaan.

Parinkymmenen minutin kuluttua he olivat kanuussa matkalla ja tunnin
kuluttua onnellisesti kotona.

Ja Rolf pohdiskeli tätä paljon jälkeenkinpäin. Aivan synkimmän epätoivon
hetkellä tie oli auennut, ja se oli ollut niin yksinkertainen,
luonnollinen ja tehokas. Totta tosiaan, koko elämänsä hän nyt muistaisi,
että aina sitä on joku tie ja luja sydän sen löytää.



L.

Turkiksia kaupalle.


Jos Rolf olisi ollut kotona äitinsä luona, niin tämä olisi hieronut
hänen mustelmaista, ajettunutta nilkkaansa hanhenrasvalla. Stamfordin
lääkäri olisi hieronut sitä huolellisesti valmistetulla salavoiteella.
Hänen intianilainen ystävänsä lauloi pienen loitsun ja hieroi sitä
sarvaan rasvalla. Kukin omalla tavallaan, mutta kukin avuksi, sillä
jokainen heistä olisi ensinnäkin rauhottanut potilasta, viihdyttänyt
häntä sillä tiedolla, että puuhataan suuria hänen hyväkseen, ja kukin
myös taajaan hieromalla auttanut luonnon parannustointa.

Kolmasti päivässä Kuonab hieroi mustunutta nilkkaa. Rasva suojeli nahkaa
viottumasta, ja viikon kuluttua Rolf saattoi heittää pois
kainalosauvansa.

Toukokuu oli miltei loppuun kulunut; kesäkuu oli pian alkamassa; kevät
siis oli päättynyt.

Ihminen on kaikkina aikoina tuntenut keväällä muuttohalua, vaikkei se
tapana olisikaan. Sitä noudattaen hän joko on siirtynyt johonkin toiseen
seutuun, taikka ainakin perusteellisesti elämänlaatuaan muuttanut.
Useimmat erämiehet, jotka viettivät talvensa Adirondackissa, lähtivät
kevään tullen tukkijoille ansiolle; toiset, joilla oli perheet ja
vakinainen koti, lähtivät istuttamaan perunoita ja kalastamaan
verkoilla. Rolfilla ja Kuonabilla ei ollut kumpaakaan tietä, mutta saman
vaiston yllytyksestä he nyt päättivät lähteä Warreniin turkiksiaan
myymään.

Kuonab halusi tupakkaa -- ja vaihtelua.

Rolf halusi pyssyä ja käyntiä Van Trumperissa -- ja vaihtelua.

Kesäkuun 1 p. siis näki heidät kaikin kanuussa. Kuonab istui perässä
viilettämässä, Skookum kokassa hau-vauta hätiköiden, ja matkan määränä
oli suuri Warrenin kaupunki: yksi kauppapuoti ja kolme taloa, sangen
kaukana toisistaan.

Joissa oli jalosti vettä, ja kun he syksyllä olivat kirveillään
raivanneet väylän, niin saattoivat he nyt ilman pysäystä laskea
Jesup-joen ja yöksi majautua Hudsonin rannalle, kokonaista
viidenkolmatta mailin päässä mökistään.

Pohjoista kohti lentävät pitkät juovamaiset kyyhkysparvet olivat
yleisimmät elämän muodot. Mutta rannalla piikkisika ja joessa karhu
herättivät Skookumissa vallan mahdottoman innostuksen ja uhmaavan
urhoollisuuden, jota sen täytyi hillitä.

Kolmannen päivän iltana he laskivat Warrenin rantaan, ja kauppias,
jättäen joukon maleksijoita, lausui heille sydämelliset tervetuliaiset
ja tuli heitä vastaan.

"Hyvää päivää, poikani. No mutta, kylläpä sinä olet kasvanut."

Niin hän olikin. Ei Rolf ollut sitä huomannut, sen enempää kuin
Kuonabkaan, mutta nyt he olivat jotenkin saman mittaiset. "No, entä
kuinka luonnisti pyynti? -- Ahaa, oikeinpa paremmanpuolisesti!" huomasi
kauppias, kun kumpikin laski turkismyttynsä hänen tiskilleen. "Tämähän
on jotain, nyt on saatava ryypyt pohjaksi"; mutta jonkun verran kauppias
nolostui, kun kumpikin erämies kielsi. Se oli hänelle pettymyskin, sillä
kielto merkitsi, että he saisivat nahkoistaan paljoa paremmat hinnat.
Mutta hän salasi mielipahansa ja touhuili edelleen: "Nyt ainakin saan
sinulle myydä parhaan pyssyn, mitä on koko maassa", ja Rolfin kasvoista
hän huomasi, että siitä kaupasta tulisi nyt tosi.

Alkoi sitten nahkain hinnottelu, ja kaupanhierominen tietysti tapahtui
ovelan jenkkipojan ja kauppiaan kesken. Intiani seisoi vierastellen
syrjässä, mutta merkitsevillä nykäyksillä ja katseilla hän siitä
huolimatta antoi apuaan.

"Kas niin", sanoi Warren, kun näädät oli eroteltu ja ladottu riviin,
"kolmekymmentä näädännahkaa -- vähän haaleita ne ovat -- kolme dollaria
viisikymmentä senttiä kappaleelta, taikka olkoon neljä dollaria, ei
kitsastella." Rolf vilkasi Kuonabiin, joka kauppiaan huomaamatta pudisti
päätään, ojensi ulos oikeata kättään, kämmenpuoli ylöspäin, ja sitten
äkkinykäyksellä kohotti sitä pari tuumaa.

Rolf sukkelaan käsitti viittauksen ja sanoi: "Haaleitako, johan nyt.
Nehän ovat priima tummia jok'ikinen." Kuonab levitti sormensa hajalleen,
pystyyn kaikki viisi, ja Rolf jatkoi: "Ne maksavat viisi dollaria kukin,
ei senttiäkään sen alle."

"Hyh hyh!" älähti kauppias, "etpä muistakkaan, että nahkat ovat kovin
vaarallista tavaraa: muistappas home ja koit ja markkinat, sattuu niin
paljon vahingoita. Mutta olkoon teidän mieliksenne; viisi kappaleelta.
Tuossa on oiva mustan ketun nahka; sen arvo on neljäkymmentä dollaria."

"Niinpä luulisi", sanoi Rolf, kun Kuonab teki liikkeen, ikäänkuin
heittäen pivollisen hiekkaa oikealla kädellään, joka merkitsi "hylkää."

He olivat jo ennen keskustelleet sen ketunnahkan arvosta ja Rolf sanoi:
"Kuulkaas, minäpä tiedän, että mustan ketun nahkasta on saatu
kaksikinsataa dollaria."

"Missä niin?"

"Alhaalla Stamfordissa."

"Niin, mutta sepä onkin jo lähellä New Yorkia."

"Niin tietenkin, mutta New Yorkiin kai tekin lähetätte nahkanne?"

"Kyllä, kyllä, mutta mitäs se maksaa, ennenkuin ne siellä ovat?"

"No olkoon", sanoi Warren, tovin odotettuaan toisen jatkavan, "jos
otatte sen edestä tavaroita, niin pannaan riitaraha halki, sanotaan sata
dollaria tasan."

"Maksakaa sata ja viisikolmatta dollaria, niin minä otan pyssyn; olkoon
minun puolestani."

"Hyh hyh!" päivitteli kauppias. "Mistä olet saanut semmoisia luuloja?"

"Eivät ne ole mitään luuloja, ukko Si Sylvanne lupasi minulle melkein
saman hinnan, jos tulisin nahkoineni hänen kauttaan."

Tästä oli se etu, että se osotti olevan muitakin ostajia. Kaupat lopulta
päätettiin.[21] Paitsi ketun nahkaa heillä oli kolmen sadan dollarin
arvosta turkiksia. Ketun nahka riitti kaikkien siirtomaatavarain ja
muitten tarpeitten hinnaksi, mitä he tarvitsivat. Mutta Rolfilla oli
vielä muutakin mielessään.

Hän oli valikoinut muutamia myttyjä makeisia, painettua kalikokangasta
ja helakoita nauhoja, kun kauppias käsitti tarkotuksen. "Vai niin, aiot
lähteä vieraisiin. Kenen luo? Varmaankin Van Trumpereille!"

Rolf nyökkäsi päätään, ja nyt hän sai muutamia hyvin älykkäitä neuvoja.
Hän ei ostanutkaan Annetten pukukangasta, tietysti piti tämän saada itse
tulla valitsemaan, sehän oli puolet ilosta; mutta joukon uhkeita
juvelineuloja, solkia ja sormuksia hän osti -- ne maksoivat kymmenen
senttiä kappale -- ja nauhoja, joiden värien räikeyttä saattoi verrata
vain siihen iloon, mitä ne synnyttäisivät salotytön sydämessä.

Tarttuessaan ylpeästi uuteen pyssyynsä, pistäessään lompakkoonsa
kolmensadan dollarin velkasitoumuksen heidän molempien hyväksi, Rolf
tunsi itsensä entistä tärkeämmäksi mieheksi. Kun he lähtivät ulos
puodista, niin kauppias sanoi: "Ei tainnut Hoag sattua tiellenne toista
kertaa, vai mitä."

"Kun ei vain sattunut!" ja Rolf lyhyesti kertoi, mitä kokemuksia heillä
oli kehnosta ollut.

"Se on juuri hänen tapaistaan; sai kerrankin palkkansa; aika hylky hän
oli. Mutta kuulehan, elä anna viekotella itseäsi viemään nahkojasi Lyons
Fallsiin. Siellä on huonoa väkeä, ja selväähän se on, että minä voin
maksaa teille paremmat hinnat, kun olen sata mailia lähempänä New
Yorkia."

Sitä opetusta ei unhotettu. Kuta lähempänä New Yorkia, sitä paremmat
hinnat; seitsemänkymmentäviisi dollaria Lyons Fallsissa;
sataviisikolmatta Warrenissa; kaksisataa dollaria New Yorkissa. Rolf
pohti kauan tätä asiaa, ja hänen mietteensä kantoivat vielä kerran
hedelmän.



LI.

Van Trumperit saavat vieraita.


"Nibowaka" -- Kuonab sanoi aina "Nibowaka", kun Rolfin älykkäisyys
herätti hänen huomiotaan -- "Entä mitä teemme kanuun ja tavaroittemme
kanssa?"

"Eikö liene parasta, kun jätämme kaikki tänne. Callanilta saamme kanuun
lainaksi." He siis heittivät pyssyt olalleen, Rolf pitäen kovasti kiinni
omastaan, kulkivat taipaleen poikki ja saapuivat vajaassa kahdessa
tunnissa Callanin talolle.[22]

"Miks'ei, kanuun te kyllä saatte, mutta poiketkaa ensin taloon iltasta
haukkaamaan", oli takalistomiehen ystävällinen tervehdys. Mutta Rolf
piti kiirettä, kanuu työnnettiin vesille tuota pikaa ja nopeaan he
väläyttelivät järvellä melojaan.

Paikka näytti herttaisen tuttavalliselta, kun he tulivat lähemmäksi.
Pelloilla rehottivat laihot, aitan luona kaakotti lukuisa kanalankarja
ja ovella oli kaunis lapsilauma.

"No, voi jestapoo!" huusi lihava Hendrik ukko, kun he astuivat tallin
ovelle. Heti paikalla hän tuli ja kouristeli heidän käsiään, kasvot
punaisissa, valkoisissa ja sinisissä hymyissä. "Dul huaneh, dul huaneh,
poik. Hih, Marta, Rolf ja Kuonab on. No voi herranen aik! Sehän nyt oli
hauska."

"Missä on Annette?" kysyi Rolf.

"Ah, Annette paralla kuume, vähä; ei paljo, pikkusen vain", ja hän kulki
edellä nurkkaan, jossa matalalla vuoteella makasi Annette, laihana,
kalpeana ja voimatonna.

Hän hymyili heikosti, vastaukseksi, kun Rolf kumartui ja suuteli häntä.

"Näin ikään, Annette, minä olen palannut sinua katsomaan. Sinun pitää
lähteä minun kanssani Warrenin puodille valitsemaan pukukangastasi.
Katsos, minä toin sinulle ensimäisen näädännahkani ja tein sinulle tämän
lippaan; mutta piikkisian piikeistä, joita siinä on, saat kiittää
Skookumia."

"Lapsi parka; on sairastanut kaiken kevään", ja Martta eukko karkotti
ruohoviuhkalla kärpäsiä ja sääskiä, joita pörisi ja kimitti lapsen
ympärillä.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi Rolf huolestuneena.

"Sitä emme tiedä", kuului vastaus.

"Ehkäpä täällä on joku, joka tietää", ja Rolf vilkaisi intianiin.

"Vissist onki. Enks mnää ol stä ains sanonn, _aina_ -- niin se on. Ain
-- ko mnää ole kovin avun darppes -- mnää rukkoile hyvää Jumalaa ja aina
-- aina -- ja ny juur kahrest, hän lähettä avu ens veneell. Ah, Hän o
mnuull liikka hyvä" -- ja kunnon hollantilaisen silmät täyttyivät
kiitollisuuden kyynelistä.

Kuonab polvistui sairaan viereen. Hän tunnusteli tytön kuumaa, kuivaa
kättä, huomasi lyhyen nopean hengityksen, silmäin kiillon ja vuoteen
ääressä kupin maissivelliä, johon ei lapsi ollut koskenutkaan.

"Suokuumetta", sanoi Kuonab. "Minä tuon hyvää rohtoa." Hän meni sen
enempää sanomatta metsään ja toi palatessaan kimpun käärmeenjuuria,
joista hän teki teetä.

Annette ei aikonut sitä maistaakaan, mutta äiti sai hänet muutaman
kerran maistamaan, kun Rolf kupilla tarjosi.

"Wah! tämä ei ole hyvä", ja Kuonab silmäili pitkin umpinaista huonetta,
jossa kärpäsiä lenteli joka puolella. "Minun täytyy tehdä makuupaikka."
Hän väänsi nurin vuodevaatteet, -- kolme neljä suurta ruskeata latuskaa
otusta pakeni hiljaa pois valosta. "Niin, minä teen makuupaikan."

Oli jo yö nyt ja kaikki menivät levolle; vastatulleet vajaan. Tuskin he
olivat sisälle astuneet, kun kanain meteli antoi asioille tuttavallisen
käänteen. Mutta kun he riensivät paikalle, niin siellä ei ollutkaan
minkkiä, eikä pesukarhua, vaan Skookum vanhoine kujeineen. Isäntiensä
tullessa se pakeni syyllisen kiireellä; ryömi patsaan juurelle, joka oli
sen vanha tuttu paikka, ja oli taas pian kahleissa.

Aamulla Kuonab alkoi rakentaa makuupaikkaa, ja Rolf sanoi: "Minun täytyy
lähteä Warrenille sokeria hakemaan." Sokeri oli puoleksi totta, puoleksi
tekosyytä. Paikalla kun Rolf oli kuullut suokuumeesta puhuttavan, niin
hän muisti, että Reddingissä jesuitan kuori (jota myöhemmin sanottiin
kininiksi) tunnettiin parhaaksi lääkkeeksi. Hän oli nähnyt äitinsä
antavan sitä monta kertaa, ja mikäli hän muisti, aina menestyksellä.
Jokaisella eturintaman ja takaliston kauppiaalla samoin on rohtoja
puodissaan, ja kun Rolf parin tunnin kuluttua lähti Warrenin tiskin
äärestä, niin hänellä oli mytyssään viisikolmatta naulaa vaahterasokeria
ja pullo kininimehua.

"Sanot kärpäsien vaivaavan häntä; mikset ota vähän tätä uutta kangasta
uutimiksi?" ja kauppias näytti sääskiharsoa, jommoista Rolf nyt näki
ensi kerran. Se olikin hyvä tuuma; viidentoista kyynärän pituinen
kappale leikattiin ja Rolf sai erinomaisen tärkeän lisän tuliaisiinsa.
Hinta vähennettiin hänen saatavastaan ja parin tunnin kuluttua hän taas
oli Van Trumperissa.

Kuonab oli sillä välin rakentanut talon varjopuolelle pienen
makuusuojan, jonka hän kattoi lakanalla.

Lapsi makasi männyn oksista tehdyllä matalalla vuoteella. Lähellä ovea
oli hiljalleen palava ketripuutuli, jonka hyvänhajuista savua vieno
tuuli hajotteli majan joka kolkkaan.

Pääpuolessa istui intiani, viuhtoen kanansiivellä pois sääskiä. Lapsen
silmät olivat ummessa; hän nukkui rauhallisesti. Rolf hiipi hiljaa
eteenpäin, kosketti kädellään nukkuvan kättä, se oli viileä ja kostea.
Hän meni ostoksineen huoneeseen; äiti häntä tervehti onnellisella
katseella: Niin, Annette oli vähän parempi; hän oli nukkunut
rauhallisemmin siitä pitäen, kun oli ulos siirretty. Äiti ei ymmärtänyt.
Mutta miksi oli intiani asetellut hänen ympärilleen männynoksia? miksi
käryytti hän ketripuuta? miksi lauloi hän niin kummallisesti? Niin aina,
hän alkoi jälleen. Rolf lähti ulos näkemään ja kuulemaan. Intiani lauloi
laulua, vienosti helähytellen vaatepäisellä puikolla peltiastiaa. Rolf
myöhemmin oppi sanatkin:

    "Tule, Kaluskap, velhot karkota,
    Ne jotka armaalleni pahaa tekevät."

Annette ei liikkunut, hengitti vain keveästi, maaten suloista, rauhaisaa
unta ensi kerran monesta ajasta.

"Eikö hänen olisi huoneessa parempi?" kuiskasi huolestunut äiti.

"Ei, antaa Kuonabin pitää oman päänsä", ja Rolf itsekseen ihmetteli,
olisikohan monikaan istunut pikku Wee-ween päänalusen vieressä ja
karkotellut kärpäsiä hänen viimeisen vuoteensa luota.



LII.

Annetten uusi puku.


_Syvät tunteet eivät itsessään paljoa paina; mutta jos ne toimella
tyynnytät, niin sanon sinua mieheksi; mutta jos itkemällä, niin
kivisydän olisi sinulle parempi -- sano' Si Sylvanne_.


"Kuonab, minä menen ja ammun hänelle pyyn."

"Ugh, hyvä."

Rolf siis läksi. Hetken hän oli taipuvainen suostumaan Skookumin
rukoukseen päästä mukaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen
ja parempi tuuma. Skookum luultavasti löytäisi jonkun emälinnun, jota ei
kenenkään pidä ampua kesäkuussa; uroslinnun taas hän itse löytäisi
yksinkertaisella tavalla: kuuntelemalla. Ilta oli tyyni ja ennenkuin
Rolf oli puolta mailiakaan astunut, niin hän kuuli etäistä sepelpyyn
päristystä: "_Thumpp, thumpp, thumpp, thumpp -- rrrrrrr_". Hän astui
nopeaan ja varovasti sinne päin ja pysähtyi sitten kuuntelemaan uutta
päristystä. Kun sitä piti odottaa, niin hän polvistui sammaleisen
kaatuneen lahopuun viereen ja löi sitä kädellään, matkiakseen metsäkanan
"thumppia" ja pärinää. Ja paikalla tuli vastaus.

"_Thumpp -- thumpp -- thumpp, thumpp rrrrrrr"_ sotaisen uhmaavana ja
kiihkoisesti, ja lähemmä hiipiessään Rolf huomasi soittelijan, joka
mahtipontisena patsasteli edes takaisin kaatuneen puun rungolla,
viidenkymmenen askeleen päässä. Hän tähtäsi vakaasti, ei kuitenkaan
päähän, kun pyssy oli outo ja matka siksi pitkä, vaan ruumiiseen. Pyssyn
paukahtaessa lintu kaatui kuolleena ja Rolfin rinnassa hytkähti pieni
ilon hurmahdus, jonka hän luuli tulevan pienen potilaan muistelemisesta,
mutta jonka tarkempi erittely varmaankin olisi osottanut yhtä suuressa
määrin johtuvan hänen oman taitonsa ja äsken ostamansa pyssyn
tuottamasta ylpeydestä.

Yö oli tulossa kun hän palasi takaisin, ja hollantilainen isäntä ja
emäntä näyttivät olevan jostain kiihkoissaan. "Tuo indiani sanos, ettei
Annettea tuodakka yäks huaneesse. Pitääks hänen nukut ulkkon, -- niink
koera -- niink niggeri -- niink kerjälääse? Jah, se paha, eiks olkki?"
Ja ukko Hendrik parka oli kovin huolestunut ja ihmeissään.

"Hendrik, luuletteko te, että Jumala antaa huonompaa ilmaa yöllä kuin
päivällä?"

"Ah, tiäränks mnää?"

"Noh, näettehän te, että Kuonab tietää mitä tekee."

"Jah."

"No hyvä, antakaa hänen tehdä. Hän taikka minä makaamme lapsen luona; ei
hänellä ole mitään hätää." Ja Rolf ajatteli, mitä katalaa hän pirtissä
oli nähnyt vuoteissa ryömivän.

Rolf luotti paljonkin intianin rohtotaitoon, mutta vielä enemmän hän
luotti oman äitinsä neuvoon. Hän oli päättänyt antaa Annettelle kininin,
mutta oli kuitenkin kahden vaiheilla, saattoiko hän asiaan sekaantua.
Vihdoin hän sanoi: "Nyt on jo kylläksi viileätä; minä asetan nämä ohuet
uutimet hänen vuoteensa ympärille."

"Ugh, hyvä!" mutta punainen mies jäi siihen istumaan, hänen niitä
asetellessaankin.

"Ei sinun tarvitse enää olla täällä, kyllä minä jään vartijaksi,
Kuonab."

"Annan pian enemmän rohtoa," vastasi intiani, saattaen Rolfin uuteen
pulaan. Hän siis muutti juontaan. "Etkö tahtoisi ottaa tätä pyytä ja
keittää siitä liemiruokaa. Minä olen käsilläni pidellyt myrkyllistä
köynnöstä, enkä uskalla siihen koskea."

"Jahaa, mut se onki _mnuun_ tehtäväni. Antakaa se mnuull vaan." Ja
lihava äiti laski kiireisesti nuorimman lapsensa kätkyeeseen ja alkoi
touhuten ryhtyä keittopuuhiin.

"Taaskin tuli tenä", ajatteli Rolf, mutta jenkkiläisäly keksi keinon.
Hän tunnusteli toisella kädellään maljaa, jossa oli käärmeenjuuri-teetä.
Se oli haaleata. "Annatko sinä sen kuumana vaiko kylmänä, Kuonab?"

"Kuumana."

"Minä vien sen sisälle ja lämmitän." Hän teki niin ja ajatteli
mennessään: "Kun Kuonab ei salli minun antaa kuorta, niin antakoon
_itse_." Hämärässä keittiössä hänen oli helppo kaataa teehen kenenkään
huomaamatta kininimehua. Sitten hän lämmitti teen ja vei sen ulos, jonka
jälkeen Kuonab itse antoi sen sairaalle lapselle.

Makuuajan lähestyessä sairas, kuullessaan intianin lupaavan nukkua hänen
luonaan, sanoi heikolla äänellä: "Äiti, äiti", ja kuiskasi äitinsä
korvaan: "Minä tahdon Rolfin."

Rolf levitti peittonsa lapsen vuoteen viereen ja nukkui kevyttä unta.
Kerran tai kahdesti hän nousi Annettea katsomaan. Tämä unessaan
liikahti, mutta ei kuitenkaan herännyt. Rolf katsoi, että sääskiharso
oli paikallaan, ja nukkui sitten aamuun asti.

Lapsi oli aamulla kieltämättä paljoa parempi. Ensimäinen hyvä oire oli,
että ruoka rupesi paremmin maittamaan, ja sepelpyy sai täyttää
luomisensa tarkotuksen. Käärmejuuri ja kinini tehosivat jalosti, ja
lapsi parani siitä pitäen nopeaan. Äiti luonnollisesti halusi saada
lapsensa takaisin huoneeseen. Se oli selvää, että hänen täytyi
pikapuoliin muuttaa. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana, että noita
ruskeita iljetyksiä aina piti olla vuoteessa.

Mutta Rolf ajatteli toisin. Hän tiesi, mitä hänen äitinsä olisi
ajatellut ja tehnyt. Siitä seurasi uusi matka Warreniin ja hän toi
sieltä väkevästi löyhkäävää öljyä, jota niihin aikoihin sanottiin
"maaöljyksi", -- se oli raakaa petrolia. Kun sitä oli valettu kaikkiin
sängyn rakoihin ja seinänrakoihinkin vuoteen ääressä, niin se suuressa
määrin vähensi, melkeinpä hävitti sen "ruton, joka pimeässä kulkee".

Kuonab sillä välin oli kelpo vastaanoton hyvitykseksi tehnyt ahkerasti
maatyötä. Mutta kun viikko oli kulunut, niin hän alkoi osottaa
levottomuuden oireita. "Meillä on rahoja kylliksi, Nibowaka, miksi
viivymme?"

Rolf paraillaan nosti kaivosta sangolla vettä. Hän laski sangon kaivon
partaalle, katsoi kaivoon ja sanoi hitaasti: "Enpä tiedä". Mutta jos
oikeata syytä olisi etsitty, niin se olisi ollut se, että tämä oli ainoa
kotoinen piiri, minkä hän tunsi. Heimotunne häntä pidätti, ja pian
huomattiin, että juuri sama tunne se yllytti Kuonabia matkaan.

"Minä olen kuullut", sanoi intiani, "että heimoani vielä asuu Canadassa,
Rouse Pointin takana. Tahtoisin käydä heitä katsomassa. Punakuussa
(elokuussa) tulen takaisin".

He siis vuokrasivat pienen kanuun, ja eräänä kirkkaana aamuna Kuonab
lähti sillä taipaleelle, Skookum keulassa; lähti melomaan lähes 120
mailin matkaa George-järven ja Champlain-järven tyyntä pintaa. Kanuu
loittoni mustaksi pisteeksi järven pinnalla; häipyi hitaasti
näkymättömiin, kunnes näkyi vain välähtelevä mela, ja vihdoin sekin
katosi niemen taa.

Seuraavana päivänä Rolf harmitteli, kun oli päästänyt Kuonabin yksin
lähtemään, sillä kävikin ilmi, ettei Van Trumper vielä kuukauteen
tarvinnut apua. Se on, hänellä ei ollut varoja maksaa palkkaa, ja vaikka
Rolfin hyvin kannatti jäädä muutamaksi päiväksi ja tehdä työtä ruokansa
edestä, niin ei semmoinen järjestys olisi ajan pitkään ollut
kummallekaan tyydyttävä.

Mutta yksi asia hänen oli tehtävä, ennenkuin lähti: hänen täytyi viedä
Annette uutta pukukangastaan valitsemaan. Tyttö oli nyt aivan terve, ja
eräänä aamuna he siis, Annette ja Rolf, istuivat kanuuhun. Ei isä eikä
äitikään voinut lähteä kotoa. Heillä tosin oli pahat aavistuksensa,
mutta mitä saattoivat he tehdä? Tyttö oli raikas ja onnellinen, täynnään
lapsellista iloa, joka on sille iälle ominaista, ja oli ensi kerran
eläissään moisella tärkeällä matkalla.

Mutta hänen kasvoissaan oli jotain muutakin kuin vain lapsellista iloa,
joku kokeneempi olisi sen paikalla huomannut, mutta Rolf ei huomannut
mitään. Tyttö pyrki aina punastumaan nauraessaan ja teki pientä kiusaa
"isolle veikolleen", sortaen häntä kaikenlaisissa pikku asioissa.

"Nyt sinun pitää kertoa minulle enemmän 'Robinpoika Crusoesta'", alkoi
tyttö heti kun olivat kanuussa, ja Rolf alkoi kertoa tuota vanhaa
tarinaa, jota vilkkaalla mielenkiinnolla kuunneltiin, vaikka
George-järven maanviljelysolojen mukaan sitä arvosteltiin. "Missä hänen
vaimonsa oli?" "Kuinka hänellä saattoi olla talo, eikä kanoja?"
"Kuivatut viinimarjat varmaan ovatkin hyviä, mutta minun mielestäni
porsas olisi parempi kuin vuohi" j.n.e.

Rolf tietysti piti Robinpoika Crusoen puolta, mutta hän vähän nolostui,
kun tyttö sanoi Kuonabia hänen "Perjantaikseen".

Länsirannalla heidän piti pyytää rouva Callania tulemaan mukaan
kauppiaalla käymään, ja joka tapauksessa heidän piti lainata hevonen ja
rattaat. Rouva Callan ei kuitenkaan joutunut sen enempää kuin
rattaatkaan, mutta hevosen he saivat mielihyvällä. Annette sai siis
istua hevosen selkään loimimytyn päälle, ja kaiken matkaa hän jutteli ja
liverteli, Rolfin vieressä kulkien ja kuunnellen vakavana ja miehevänä
niinkuin paljon vanhempi veli. Siten he kulkivat viiden mailin taipaleen
ja saapuivat Warrenin puodille. Hermostuneena ja kiihkoissaan,
säkenöivin silmin Annette laski tiskille näädännahkansa, sai viisi
dollaria ja ryhtyi sitten kamalan vaikeaan tehtäväänsä, ensimäistä
oikeata ehta painettua kaliko-pukukangastaan valitsemaan; ja Rolf
huomasi, että se ilo, minkä uusi pyssy oli hänelle tuottanut, oli sangen
vähäistä verrattuna siihen käänteen tekevään sielua täyttävään, elämää
perustavaan, sanomattomaan luonnonmullistuksen kaltaiseen autuuteen,
mitä pieni tyttö tuntee, kun hän saa ensi kerran vapaasti ja mielensä
mukaan valita painettua kalikoota pukukankaakseen.

"Kaunistako?" Miten voisi paljailla sanoilla kuvailla sitä keltaisen
pilkutuksen runsautta kirkkaalla sinisellä pohjalla ja niitä viheriäisiä
ja tulipunaisia unikkoja, joita oli noin ja näin, miten sattui,
pilkkujen seassa. Ei, teidän olisi pitänyt nähdä Annetten puku, muutoin
te ette voi odottaakaan saavanne vastaavaa hermosykäystä. Ja kun
huomattiin, että vielä jäi riittävästi rahaa tulipunaisen
pumpuliparasollin ostamiseksi tämän ihanuuden lisäksi, niin puodissa
kaikilla kasvoilla hohti hyväntahtoinen ilo ja kauppias, hetken
tunteitten valtaamana, antoi vielä kaupanpäällisiksi _kiiltävät
messinkinapit_.

Warren piti ruokalaakin, -- sana oli pieni kepponen, joka vapautti hänet
rasittavasta vieraanvaraisuudesta. Siinä vakaassa mielessä, että kaiken
piti tapahtua parhaaseen laatuun, vei Rolf Annetten kerallaan ruokalan
pöytään. Tyttö tosin arastellen katseli pöytäliinan ja valkoisten
posliiniastiain upeutta, mutta kaikki olivat ystävällisiä.

Puhellen vieraan kanssa, joka istui vastapäätä, ja ilmeisestikin jatkaen
samaa asiaa, josta he olivat keskustelleet, sanoi Warren:

"Niin, tahtoisin tällä viikolla lähettää koko määrän alas Albanyyn, kun
saisin toisen kanuumiehen".

Rolf paikalla heristi korvansa ja sanoi väliin: "Paljonko te maksatte
palkkaa?"

"Viisikolmatta dollaria ja ruuan."

"Kelpaisinkohan minä?"

"Well," sanoi Warren, ikäänkuin asiaa ajatellen: "Mikä ettei? Voisitko
lähteä jo huomenna?"

"Kyllä, mutta vain yhdeksi kuukaudeksi."

"No hyvä, asia on sovittu."

Ja siten Rolf astui askeleen, joka vaikutti hänen koko elämäänsä.

Mutta Annette kuiskaili iloisena ja kiihkoissaan: "Saanko vähän tuota ja
tuota?" osottaen kaikkia näkemiään outoja ruokia, ja hänelle annettiin
kaikkia.

Puolenpäivän jälkeen he lähtivät paluumatkalle, Annette pitäen kovasti
kiinni aarteistaan ja laverrellen väsymättä, Rolf astellen vieressä,
syvissä ajatuksissa, vastaten hänen lapsellisiin kysymyksiinsä, mutta
alakuloisena siitä, kun piti huomenna lähteä. Hän havahtui vihdoin, kun
kuuli ylhäältä raapivaa ääntä, ja samalla terävän moitteen: "Rolf, sinä
revit uuden parasollini, ellet taluta hevosta paremmin".

Kello kahden aikaan he olivat Callanissa. Tunnissa he soutivat järven
poikki ja Annette, ilosta heleänä, pääsi näyttelemään aarteitaan
omaistensa ihmeteltäviksi ja kadehdittaviksi.

Puvun valmistaminen oli niihin aikoihin yksinkertainen asia ja Martta
lupasi: "Niin ain, kyll mnää vaa sen neulon jonnain päevän kon on
joutlast aikka". Annette sillä välin syvin, sielua tyydyttävin
siemauksin katseli sitä kellan, punan, viheriän ja sinisen loistoa,
johon puettuna hänen pian piti julkisesti esiintyä. Ja kun makuuaika
tuli, niin hän pitäen vaatekangasta sylissään ja punainen parasolli
viritettynä pään yli, vaipui uneen vallan uupuneena, mutta sanomattoman
onnellisena.



LIII.

Matkalla suureen kaupunkiin.


_Se on epäonnistunut mies joka ei ole kuningas jossain pienessä kolkassa
-- sano' Si Sylvanne_.

Lapset vielä nukkuivat, kun Rolf seuraavana aamuna lähti. Hän näki
vilaukselta Annetten, joka vielä nukkui punaisen parasollin alla, mutta
pukukangas ja messinkinapit olivat pudonneet lattialle. Rolf astui
kanuuhun. Varhaisen aamun peilityyneys oli vesillä, ja pieni alus liiti
kohisten ja nuokkuen sen pintaa. Puolen tunnin kuluttua se oli Callanin
rannassa maalle vedettynä. Vielä tunnin, toista juostuaan ja
harppailtuaan hän oli Warrenissa, valmiina työhön. Kun hän voimakkaana
ja reippaana astui puotiin, posket hehkuen kävelemisestä, siniset silmät
vilkkaina siitä ajatuksesta, että hän pian pääsisi Albanyyn, niin
kauppias ei voinut olla ihastelematta häneen näköään, varsinkin kun hän
muisti heidän edelliset kohtauksensa ja ajatteli kuinka hyvää
arvosteluälyä ja nopeata päätöskykyä hän oli osottanut.

Katsellen notkeata punaposkista nuorukaista hän sanoi: "Sanoppa, Rolf,
oletko sinä intiani?"

"En".

"Oletko sitten veripuoli?"

"En, kyllä minä olen jenkki; nimeni on Kittering; minä olen syntynyt ja
kaavannut Reddingissä, Connecticutissa."

"Niin aina, siltä kyllä näytät. Ensiksi luulin sinua intianiksi. Sinä
_näytit_ niin tummaveriseltä (Rolf nauroi hiljaisessa mielessään,
muistellessaan tuota pähkinäpuuväriä), mutta minun täytyy sanoa
iloitsevani siitä, että olet valkoinen."

"Katsoppa tänne, Bill, tämä on nyt Rolf, Rolf Kittering, joka lähtee
sinun kanssasi Albanyyn." Bill, keski-ikäinen, romuluinen, latuskajalka,
isokätinen mies, puoleksi jätkä, kohotti terävät harmaat silmänsä
nahkakimpusta, jota hän paraillaan siteli.

Warren sitten vei Rolfin syrjään ja selitti: "Lähetän tällä matkalla
alas kaikki nahkani. Niitä on kymmenen kimppua, kuudenkymmenen naulan
painoisia kukin, melkein koko omaisuuteni. Ne on vietävä suoraa
Vandamille, elkääkä niitä jättäkö yöllä eikä päivällä, ennenkun olette
siellä. Vandamin liike on aivan satamarannassa. Ilmotan sinulle tämän
kahdesta syystä: joella on rosvoja ja varkaita niin että vilisee. Niille
ei olisi mikään mieluisempaa kuin anastaa viidensadan dollarin
nahkakimppu. Ja toiseksi, vaikka Bill on mies mitä paras joella, niin on
hän kuitenkin kovin viinaan menevä; on mennyttä miestä, heti kun alkuun
pääsee. Mutta minä olen huomannut, että sinä taas olet aina kieltänyt
täällä. Älkää sen vuoksi poiketko Troyhin, ja kun tulette Albanyyn, niin
menkää suoraan Vandamiin. Saatte mukaan kirjeen, joka ilmottaa kaikki,
ja kauppias antaa tavarat, jotka teidän on takaisin tuotava. Hän on
jonkinlainen osamies, ja hänen käskynsä on sama kuin minunkin.

"Oikeastaan minun pitäisi lähteä itse, mutta juuri tähän aikaan tulevat
kaikki nahkat ja minun pitää olla paikalla kauppoja tekemässä, ja koita
taas on niin paljon, etten uskalla pitää nahkoja kauempaa
varastohuoneessa."

"Mutta entä jos Bill tahtoo poiketa Troyhin?" sanoi Rolf.

"Ei, ei hän sitä tee. Hän on kyllä oikea mies, kun on selvänä. Kirjeen
minä olen antanut hänelle."

"Ettekö voisi antaa kirjettä minulle, siltä varalta?"

"Tokkopa, Bill suuttuisi niin, että paikalla jättäisi."

"Ei hän saa sitä tietää."

"Se on totta, niinpä teenkin." Ja kun he sitten lähtivät jokea melomaan,
niin pöyhkeili Billin ulkotaskussa, ikäänkuin varta vasten itseään
näytellen, tuo tärkeä kirje, jossa kaikki ohjeet olivat. Mutta Rolfilla
oli siitä jäljennös sisätaskuunsa kätkettynä, vedenpitävään kankaaseen
käärittynä, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin hän ja Warren.

Bill _oli_ miestä mitä parasta joella, ystävällinen ja hiljainen vanha
salolainen ja paljoa väkevämpi kuin päältä näytti. Hän tiesi
turkistavaran arvon ja ymmärsi kuinka paha sille oli kastuminen, eikä
hän sen vuoksi mennyt urheilemaan semmoisiin koskiin, joita ei tuntenut.
Monta kertaa oli sen vuoksi taivallettava ja kova oli työ.

Tokkopa monellakaan on aavistusta siitä, kuinka kovaa työtä taivallus
on? Joka tahtoo saada siitä vähän esimakua, ottakoon selkäänsä kolmen
leiviskän jauhosäkin ja astukoon sitten neljännesmailin tasaista maata
ja viileällä säällä. Ellei hän ole tehnyt enemmänkin sitä työtä, niin
hän, ennenkun on puoltakaan matkaa kulkenut, huomaa sen raskaaksi
taakaksi. Otaksumme sitten, ettei taakka olekaan pehmeä, niinkuin
jauhosäkki, vaan että siinä on terävät kulmat; kantaja piankin tuntee
sen kidutuksen. Otaksukaamme, että kannettava taakka on kahta vertaa
suurempi; voimia se kysyy paljoa enemmän kuin kaksi sen vertaa. Ja
otaksumme vielä viimeiseksi, ettei matka ole neljännesmailia, vaan koko
maili, eikä tasaista maata, vaan suota, kalliota, kivikkoa, ryteikköä,
eikä sää ole viileätä, vaan tukahuttavan kuumaa, niinkuin se on kesällä
metsässä, ja että sääsket hyökkäävät kiinni kaikkiin paljaisiin ruumiin
osiin ja saavat sen vapaasti tehdä, kun molemmat kädet ovat kiinni joko
taakassa taikka vesoissa ja oksissa, joista taivaltaja hakee tukea
jyrkillä kohdilla -- niin silloin hän saa vähän käsitystä siitä, mitä
taivaltaminen merkitsee. Mutta taivalluksia oli monta, ja jokainen
niistä täytyi molempien venemiesten kulkea kuuteen kertaan raskaan
taakan kera, viidesti tyhjänä miehenä. Ihmekö siis, että venemiehet
monasti laskevat jonkun vihaisenkin kosken onnen kaupalla, päästäkseen
taivalluksen rasituksista sääskisessä metsässä.

Billin uskollisuutta osotti, että he taivalsivat monen semmoisenkin
kosken ohi, jonka hän oli ennen laskenut, koska hän oli saanut
vastuulleen kauppiaan kallisarvoisten turkisten onnellisen viemisen
perille saakka.

Matka Warrenista Albanyyn laskettiin kahdeksaksikymmeneksi mailiksi,
mutta pysäkkejä ja taivalluksia oli monen monta, niissä tärväytyi paljon
aikaa, ja kokonainen viikko sai kuluneeksi, ennenkun Bill ja Rolf olivat
kulkeneet Glens Fallsin, Fort Edwardin ja Schuylervillen siirtokuntien
ohi ja raskaine kuormineen päässeet pienen Troyn kaupungin kohdalle,
josta alkaen joki on tyyntä leveätä suvantoa. Rannalta tervehtivät
Billiä joutilaat jätkät, mutta Bill ei ollut kuulevinaankaan heidän
houkutuksiaan. Molemmat venemiehet vaan jatkoivat rauhallisesti
matkaansa, hyvillä mielin siitä, että matkan vaivat nyt oli voitettu,
kosket taakse jätetty ja että sama leveä tyyni suvanto veti satamaan
saakka.



LIV.

Albany.


Ainoastaan se, joka nuoruudessaan vihdoinkin on päässyt jonkun suuren
kaupungin näkyviin, josta hän on kaiken ikänsä haaveillut, johon päästä
käennyt, ainoastaan se voi käsittää Rolfin tunteet kun he olivat
viimeisen suuren mutkan kiertäneet ja Albany -- _Albany_ kohosi
näkyviin. Albany, ensimäinen Yhdysvaltain kaupunki, joka sai
kaupunginoikeudet; Albany, sen tärkeimmän valtion pääkaupunki; Albany,
jossa asui lähes kuusituhatta ihmistä ja jossa oli niin vilkas liike;
Albany, joka julkisine rakennuksineen kauniina ja arvokkaana loisti
mahtavalle Hudsonille, joka siitä alkaen kantoi suurimmatkin laivat
mereen saakka.

Rolf oli paljon lukenut raamattua, ja nyt hän mielestään käsitti
apostoli Paavalin tunteet sinä historiallisena päivänä, jona hänen
elinaikainen toivonsa toteutui, jona hän ensi kerran lähestyi ikuista
kaupunkia, -- jona mahtavan, uljaan Rooman tornit hänelle vihdoin
näkyivät.

Pitkät satamalaiturit olivat täynnään mastoja ja köysiköitä; veden
pinnalla vilisi veneitä ja kanuita; satamasiltain takana olivat
puumakasinit ja niiden takaa näkyivät monenkertaiset puurakennukset, ja
kaikkia muita korkeammalle kohosi Capitolium, maan isien yhtymäpaikka.

Rolf ei ollut aivan tietämätön meriasioista, ja kaikkien näitten
mastollisten laivain keskellä hänen katseensa nyt käsitti oudon,
kömpelön näköisen aluksen, jonka kummallakin puolella oli valtava
vesiratas. Kun se tuli selvemmin näkyviin, niin hän saattoi nimenkin
lukea, se oli "_Clermont_", ja hän tiesi siitä, että se oli Fultonin
kuulu höyrylaiva, höyryn aikakauden ensimäinen.

Mutta Bill ei joutanut semmoisia katselemaan. Albany, Hudson,
"Clermont", kaikki oli hänelle tuttua, ja vakaasti hän ohjasi venettä
sitä siltaa kohti jonka hän vanhastaan tunsi.

Rannalla kökötti pollarien päissä jätkiä ja nämä tervehtivät häntä,
aluksi kompasanoilla; mutta veneen tullessa lähemmäksi Bill tunnettiin.
"Helloo, Bill, vai olet sinä palannut? Hauska nähdä," ja apua tarjottiin
joka taholta kanuun maihin laskiessa.

"Well, well, well, vai sinäkö se todella olet," sanoi erään
turkiskauppiaan urkkija erinomaisen ystävällisellä äänellä; "tuleppas
mukaan, niin saat ryypyt."

"En tule," sanoi Bill jäykästi, "ensin ajetaan asiat ja vasta sitten
ryypätään."

"No mutta, Bill, eihän tästä ole Van Roostiin kuin kymmenen askelta ja
siellä on juuri aljettu uusi tynnöri -- mitä parasta."

"Ei, johan minä sen sanoin, minä en maista -- nyt."

"No jaa, olkoon sitten, tiedäthän sinä asiasi. Minä ajattelin, että sinä
ehkä olit iloinen, kun taas meidätkin näit."

"Well, no enkö sitten muka ole?"

"Helloo, Bill," ja Billin lihava lankomies ilmestyi sillalle. "Tämä
minulle tekee hyvää, ja sisarellesikin, joka on niin ikävöinyt sinua.
Ryyppy nyt pitää saada."

"Ei, Sam, en minä nyt jouda ryyppylle; minulla on asioita ajettavana."

"Weil, yksi vain pään selvitykseksi. Sitten ajat asiasi ja palaat meidän
luo."

No, Bill lähti ottamaan yhden ryypyn pään selvitykseksi. "Kuules Rolf,
parin minutin kuluttua minä palaan," mutta Rolf ei häntä sen koommin
nähnyt moneen päivään.

"Parempi on, kun tulet sinäkin samaan matkaan, penikka," sanoi joukosta
muuan punanokka. Mutta Rolf pudisti päätään.

"Anna minä autan sinua, että saadaan kaikki rannalle," tarjotteli muuan
puhelias vieras, jolla oli vain yksi silmä.

"En minä tarvitse apua."

"Millä ihmeellä sinä aiot ne yksin saada?"

"Well, yhden asian saisitte mielellänne tehdä; menkää ja tuokaa tänne
Pietari Vandam."

"Minä vartioin tavaroitasi sillä aikaa kun _sinä_ käyt."

"Ei, minä en voi lähteä."

"Mene sitten hiiteen, pidätkö sinä minua juoksupoikanasi?" ja Rolf
jätettiin yksin.

Hän oli vasta alkaja kaupan alalla, mutta hän alkoi kuitenkin jo
käsittää "_turkis_"-sanan mahdin ja sen kaupan tärkeyden. Turkikset
olivat erämaitten arvokkain tuote, ja ainoastaan metsämiehet saattoivat
niitä hankkia. Maailman kauppiaat himoitsivat turkiksia yhtä ahneesti
kuin kultaa, ja vielä paljoa ahnaammin kuin jalokiviä.

Ne olivat niin kevyttä tavaraa, että niihinkin aikoihin satakunta naulaa
nahkoja saattoi maksaa sadasta viiteentuhanteen dollariin, niin että
mies, jolla oli kimppu hyviä turkisnahkoja, oli kapitalisti. Erämiehet
niistä ansaitsivat hyvät rahat, kauppiaat vielä enemmän, sillä tavarassa
maksaen he lisäsivät voittonsa kahdenkertaiseksi; mutta Albanyn
välikauppiaitten voitot olivat vielä paljoa suuremmat ja New Yorkin
vientikauppiaitten aivan suunnattomat.

Oliko siis ihme, että erämiehet olivat vallanneet maata paljoa
laajemmalta kuin siirtolaiset taikka edes kullankaivajat; ja muutaman
nahkan kaupan vuoksi tehtiin enemmän pahoja rikoksia, enemmän rohkeita
ryöstöjä kuin minkään muun laillisen liikkeen alalla. Rolf ei näistä
asioista vuosi takaperin tiennyt mitään, mutta hän oppi minkä ennätti ja
Warrenin huomautukset nahkoista painuivat yhä arvokkaammiksi hänen
mieleensä. Ne saivat joka seikasta aina matkan alusta pitäen uutta
vahvistusta.

Aamupäivä kului, eikä Billiä vaan kuulunut; kun siis iltapäivällä siihen
tuli muutamia paljasjalkaisia poikia, niin Rolf sanoi heille: "Tietääkö
kukaan teistä missä Pietari Vandamin talo on?"

"Kyllä, se on aivan tuossa", ja he osottivat suurta hirsitaloa, joka oli
vain satakunnan askeleen päässä.

"Tunnetteko hänet?"

"Kyllä, hän on minun isäni", sanoi auringonpaahtama, teerenpisamainen
poika.

"Jos tuot hänet nyt heti tänne, niin saat kymmenen senttiä. Sano, että
minä olen Warrenin miehiä, ja että täällä on tavaroita."

Pojat pyyhälsivät matkaan kuin villihevoset, niin että pöly lensi, sillä
kymmenen senttiä oli suuri raha siihen aikaan. Ja sangen pian ilmestyi
rantaan pitkä punakka mies. Hän oli hollantilainen vain nimeltään. Ensi
näkemältä häntä ei juuri olisi muista jätkistä erottanut, mutta oli hän
kuitenkin lihavampi ja lähempää katsoen hän näytti toimeliaammalta.

"Oletko sinä Warrenin miehiä?"

"Olen".

"Yksinäsikö olet?"

"En, tulin Bill Bymuksen keralla. Mutta hän lähti jo aamulla pois; en
ole häntä sen koommin nähnyt. Minä pelkään, että hänelle on sattunut
joku vastoinkäyminen."

"Minne hänen piti mennä?"

"Tuonne kapakkaan ystävien kanssa."

"Vai sinne, se on hänen tapaistaan; niin, kyllä hänelle on sattunut se
tavallinen vastoinkäyminen. Ei hänestä nyt ole mihinkään yhteen
viikkoon. Viime kerralla hän oli vähällä menettää kaikki nahkamme.
Katsotaanpa nyt, mitä sinulla on mukana."

"Oletteko te Pietari Vandam?"

"Olen tietenkin."

Mutta Rolf näytti epäilevän. Siihen oli kokoontunut pieni joukko
uteliaita ja Rolf kuuli monta ääntä: "On, tämä on Pietari, olkaa huoleti
sen puolesta." Mutta Rolf ei tuntenut puhujiakaan. Hänen epäröivä
ilmeensä ensiksi harmitti hollantilaista, sitten huvitti häntä ja
lopulta hän remahti sydämelliseen nauruun.

"No noh, sinä näyt ajattelevan meistä pahaa. Katsos tänne", ja hän veti
taskustaan mytyn kirjeitä, jotka kaikki oli osotettu Master Pietari
Vandamille. Sitten hän näytti kultakellon, jonka selkään oli kirjotettu:
"Pietari Vandam"; sitten hän näytti sinettinsä, jossa seisoi "Petrus
Vandamus". Sitten hän kääntyi pojan puoleen ja sanoi: "Juokse, tuolla on
pastori Tri Powellus, ehkä hän auttaa meitä." Mustaviitta, polvihousu,
latuskahattu kirkonmies tuli ja sanoi mahtipontisesti: "Kyllä, nuori
ystäväni, ilman epäilystä voit olla vakuutettu siitä, että tämä on
erittäin kunnianarvoisa seurakuntalaisemme, Master Pietari Vandam; mies,
joka on hyvin tunnettu kauppamaailmassa."

"Ja nyt", sanoi Pietari, "syntymätodistukseni ja vihkimätodistukseni
avulla, jotka kaikella mahdollisella kiireellä tuodaan nähtäväksesi,
minä toivon saavani sinut tunnustamaan minut siksi, kuka olenkin."
Asema, joka alussa oli ollut vähän kireä, oli käynyt yhä
hullunkurisemmaksi ja läsnäolijat nauroivat ääneensä. Rolf ei ottanut
hämmästyäkseen, vaan sanoi verkalleen hymyssä suin: "Minä olen
taipuvainen luulemaan, että te mahdatte olla Master Pietari Vandam,
kotoisin Albanysta. Jos niin on, niin tämä kirje on teille ja kuorma
samoin." Ja kuorman luovutus siten tapahtui.

Bill Bymus ei ole vielä tänäpäivänäkään antanut sitä toista kirjettä.
Luultavasti hän ensiksi lähti sisarensa luo, mutta ei ennättänyt
kauaakaan siellä viipyä, sillä hänen olonsa Albanyssa oli yhtä ja samaa
juopottelua, niinkuin ainakin. Selvää oli, että ellei Rolfia olisi
ollut, niin olisivat turkikset menneet sen tien, ja Vandam osottikin
kiitollisuuttaan siten, että otti nuorukaisen omaan kotiinsa, jossa
vielä kauan jälkeenkinpäin kerrottiin ja herttaisesti naurettiin sitä,
kuinka vaikea ukko Vandamin oli saada Rolfia uskomaan.

Venemiesten piti palatessaan viedä Warrenille semmoisia kauppatavaroita,
joita Vandamilla oli varastossa, ja toisia, joiden kokoomiseen kului
monias päivä.

Kun Rolf niitä seuraavana päivänä lajitteli ja laittoi mytyiksi, niin
tuli huoneeseen pitkä, laiha, hyvin puettu nuori mies, joka näytti
liikkuvan kuin kotonaan.

"Hyvää huomenta, Pietari."

"Huomenta, huomenta", ja he alkoivat jutella vuodentulotoiveista ja
politiikasta.

Vandam hetken kuluttua sanoi: "Rolf, tule tänne."

Rolf meni ja hänet esitettiin pitkälle vieraalle, joka tosiaan oli
sangen laiha, melkeinpä sairaan näköinen. "Tämä on", sanoi Pietari,
"Master Henry van Cortlandt, hänen kunniansa, herra kuvernörin poika ja
sangen oppinut lakimies. Hän aikoo lähteä pitkälle metsästysretkelle
terveytensä vuoksi. Minä olen hänelle sanonut, että sinä varmaan olet
juuri se mies, jota hän tarvitsee."

Tämä tuli niin odottamatta, että Rolf punastui ja loi alas katseensa.
Van Cortlandt paikalla rupesi asiaa selittelemään, sanoi: "Minä olen
heikko, niinkuin näette. Haluan viettää kolme kuukautta mailla
semmoisessa seudussa, että saan vähän metsästää ja olen kaikista
asioista erilläni. Maksan teille kolmesta kuukaudesta sata dollaria ja
saan teiltä hoidon ja opastuksen. Ja jos olen matkaani tyytyväinen ja
metsästys menestyy, niin saatte vielä lisäksi viisikymmentä dollaria,
kun palaan Albanyyn."

"Mielihyvällä minä rupeisin oppaaksenne", sanoi Rolf, "mutta minulla on
osamies. Minun täytyy kysyä, suostuuko hän."

"Et suinkaan tarkota tuota juoppoa Bill Bymusta?"

"En, vaan erämiestoveriani; hän on intiani." Hetken vaiettuaan hän
sitten lisäsi: "Ette suinkaan halua lähteä kärpäsaikana, vai kuinka?"

"En, haluan olla rauhassa. Mutta elokuun ensi päivän jälkeen koska
tahansa."

"Minun täytyy auttaa Van Trumperia elonkorjuussa; siihen menee melkein
koko elokuu."

Hänen puhuessaan nuori asianajaja nopeaan muodosti käsityksensä ja sanoi
itsekseen: "Tuo on minun miehiäni."

Ja päätettiin sitten, ennenkun he erosivat, että Rolf saapuisi Albanyyn
Kuonabin keralla heti kun hän elokuussa saattoi palata, kuvernörin
poikaa erämetsissä käyttääkseen.



LV.

Bill pelastetaan.


Kolmen päivän kuluttua heidän tulostaan tavaramytyt olivat valmiina ja
kanuu piellä tiivistetty, mutta Billiä ei vaan näkynyt. Lähetettiin sana
hänen lankonsa kotiin, ja sieltä vastattiin, ettei häntä ollut näkynyt
kahteen päivään. Mutta huolimatta siitä, että Albanyssä oli kaikkiaan
"lähes kuusituhatta elävää sielua", ei kauaakaan tarvinnut etsiä sataman
lymyistä, ennenkuin syntipukki löytyi. Pahin vihamieskin olisi häntä
säälinyt. Hän oli niin ränstynyt, että tuskin häntä saattoi tuntea,
silmät punottavat, puolikuollut nälästä, sairas ja heikko,
tunnonvaivoissa, sillä kirje oli hukkunut ja juomaveikot hänelle
uskottelivat, että kuormakin oli varastettu ja maalaismoukka, joka oli
hänen mukanaan ollut, murhattu ja ruumis heitetty jokeen. Oliko ihme,
ettei hän enää uskaltanut tulla ihmisten ilmoille! Ja kun iso Pietari ja
Rolf ilmi elävinä seisoivat hänen edessään, vaikka hän oli pelännyt
oikeudenpalvelijan tulevan, ja kun he kehottivat häntä lähtemään pois
piilopaikastaan ja tulemaan kanuuhun, niin Bill itki katkeria katumuksen
kyyneliä ja vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan koko elämässään enää
maistaisi tippaakaan väkeviä. Tämä mielentila pysyi vahvana puolentoista
päivää ja vielä kolmantenakin päivänä sitä oli vähäisen jäljellä.

He kulkivat Troyn ohi, haluamatta sinne poiketa, ja alkoivat sitten
taistella virtaa vastaan. Työ oli vielä kovempi kuin menomatkalla, nyt
kun oli noustava vuolasta vastavirtaa ja taivalluksissa kannettava
tavarat vastamäkeä; sitä paitsi oli vesi alennut, kuorma oli raskaampi
ja Bill huonommassa kunnossa. Kymmenen päivää heiltä kului
kahdeksankymmenen mailin matkalla. Mutta onnellisesti he kuitenkin
lopulta pääsivät perille tavaroineen päivineen ja laskivat hyvissä
voimin Warrenin rantaan yhdentenäkolmatta päivänä siitä kun olivat
matkaan lähteneet.

Bill oli taas entisellään. Vakavana ja itsetietoisena hän meni Warrenin
luo ja antoi hänelle suuren kirjeen, jonka ulkopuolella oli:
"Tavaraluettelo", mutta sisällä oli, kun hän oli sen avannut: "Tämän
tuojasta, Bill Bymuksesta ei ole mihinkään. Älkää enää luottako häneen
Albanyssa. -- Pietari Vandam."

Warrenin silmät rävähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän
puhutteli Rolfia kahden kesken ja sanoi: "Annappa tänne, mitä sinulla on
tuotavaa." Rolf antoi hänelle oikean kirjeen, joka oli ollut hänen
hallussaan Billin tietämättä, ja Warren sai siitä lukea uutiset, jotka
tosin kulkivat vanhaa tuttua latua.

Rolfin sopimus oli tehty kuukaudeksi. Kymmenen päivää oli vielä
jäljellä, ja niiden kuluessa hän sai punnita sokeria, kirjottaa laskuja,
lypsää lehmiä ja katsella, kuinka nahkoja ostettiin. Warren ei tosin
halunnut näyttää hänelle kovinkaan paljoa nahkakauppojaan, mutta Rolf
piankin pääsi selville pääperusteista: Anna ostajalle, jos se suinkin
käy laatuun, pääntäysi "viinaa nahkoja vastaan". Toiseksi: arvioi kaikki
nahkat keskinkertaisiksi tai toisluokkaisiksi, jos rahoja vaaditaan,
mutta ole auliimpi, jos hinta otetaan tavaroissa. Punnitsemisessa,
luokittelussa, hinnottelussa oli jos kuinka monta tilaisuutta parastaan
katsoa, ja lopun lopuksi Rolf oli päässyt selville siitä, että Albanyn
hinnat olivat 30 -- 50 prosenttia Warrenin hintoja paremmat. Mutta siitä
huolimatta pidettiin Warrenia ensi luokan miehenä, hyvänä naapurina ja
kirkon jäsenenä. Yleinen käsitys oli, että nahkain kaupalla oli samoin
kuin hevoskaupallakin omat oikeutensa.

Muutamaa päivää ennen sopimusajan päättymistä Warren sanoi: "Mitenkähän
olisi, etkö jää toiseksikin kuukaudeksi?"

"En voi, lupasin auttaa Van Trumperia elonkorjuussa."

"Paljonko hän sinulle maksaa?"

"Seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä ja ruuan."

"Minä maksan dollarin."

"Minä olen antanut sanani", Rolf sanoi hämmästyen.

"Oletko paperin allekirjottanut?"

"Mitä papereita siinä tarvitaan? Eihän kirjotetusta paperista ole muuta
hyötyä, kuin että siitä näkee antaneensa sanansa", toisti Rolf äitinsä
sanoja yhä enemmän harmistuen.

Kauppias murahti hieman halveksivasti, sanomatta mitään. Mutta hän hyvin
myönsi itsekseen, että nuorukaista, joka oli vakaa ja älykäs työssään,
joka ei juonut ja joka ehdottomasti piti sanansa, oli paras pitää
hyvässä muistossa. Hän sen vuoksi sanoi jonkun ajan kuluttua: "No niin,
ellei Van sattuisi tätä nykyä tarvitsemaan, niin tule takaisin pariksi
viikoksi."

Aamulla varhain Rolf keräsi ne vähät lelut, joita hän oli pikku lapsille
koonnut ja Annettelle ostamansa kirjan; se oli kaunis juttu
mallitytöstä, joka kuoli ja pääsi taivaaseen, etukansi mieltä
järkyttävällä kuvalla kaunistettu. Sitten hän kulki tutun viiden mailin
taipaleen niin sukkelaan, että tunnin kuluttua oli päässyt järven
rantaan.

Van tervehti häntä kuin veljeään, joka on matkalta palannut.

"S'ol lystii, Rolf, ettäs tliit takasin. Mnää jo kaipailinki. Hei,
Martta, enks mnää snuull sanont, vai. Enks mnää sanont, ett kon hyvä
Jumala nyt lähetäis Rolfin dänn. Voeh, kon onkki giir!"

Niin kyllä olikin. Heinä oli niitettävä, ohra alkoi kypsyä. Rolf sen
vuoksi alkoi talossa tavanmukaiset toimensa, tehden töitä, joihin hänen
voimansa eivät olisi vuosi takaperin riittäneet, sillä vuorimaan henki
oli nyt hänessä, sen kasvukiihko, sen ilo voimanponnistuksissa, sen
ylpeys, voima tunnossa. Ja jokainen joka näki pitkäsäärisen,
pitkäkätisen, sileäselkäisen nuorukaisen joko kuokkaa tai kirvestä
heiluttamassa taikka heinää niittämässä, arveli itsekseen: "Tuosta se
vielä tulee mies; parempi on vielä olla hänen ystävänään kuin
vihamiehenään."



LVI.

Sairas härkä.


Ukkoskuu kului nopeaan, heinä oli niitetty, ohra osaksi leikattu. Joka
päivä olivat nyt läsipäät härät valjaissa kiskomassa natisevin ikein
milloin heinäkuormaa, milloin viljakuormaa yli vasta raivatun maan
kantojen ja juurien. Kaikki näytti menestyvän mitä parhaiten, mutta
samalla tulikin onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta. Buck,
oikeanpuolinen vetojuhta, sairastui.

Semmoiset, jotka eivät karjaa tunne, ovat paljon kirjottaneet nöyrästä
ja kärsivällisestä härästä. Ne jotka paremmin tietävät, tuntevat härän
kaikista juonikkaista eläimistä juonikkaimmaksi. Se on teeskentelijä,
mahtailija, pelkuri, varas, juonijaakko ja kavala; ja kun se ei ole
pahanteossa, niin se ainakin sitä ajattelee. Häijyinkin kuormamuuli,
mikä on milloinkaan kuormaa selässään kantanut, on höyhenetön
kyyhkysenpoikanen verrattuna tavalliseen härkään. On tosin joskus
hyväluontoisiakin härkiä, mutta niitä on harvassa; useimmat ovat
kavalat, toiset vaarallisetkin, ja nämä on paras hylätä, sillä ne
houkuttelevat iestoverinsakin pahoille tavoille ja saattavat ajajansa
häpeään. Vanin molemmat härät, Buck ja Bright, osottivat tavanmukaista
luonnonlaatuaan ja härkämäisyyttään työssä. Hyvissä käsissä ne kulkivat
jotenkin hyvin, ja Rolf osasi ajaa paremmin kuin Van, sillä hän oli
"härkäin kanssa kasvanut", jota vastoin jykevät iesjuhdat eivät
näyttäneet ymmärtävän Vanin kovin monisanaista vaikka jankkaavaa
englantilais-hollantilaista mongerrusta. Jenkin yksinkertaisempi piiskan
käyttö ja vähemmät sanat menestyivät niin ilmeisen hyvin, että Van
luopui ruoskasta ja vallasta ja antoi härkäparin Rolfin ajettavaksi.

Tavallisesti härkäparin ajaja kulkee "hoo" puolella (vasemmalla
puolella) juhtaparin pääpuolessa, huutaen "jii" (oikealle), "hoo"
(vasemmalle), "vakoon", "noin ikään", tai "uhua" (seis), säestäen
käskyään ruoskan läiskäyksellä, (kuitenkaan lyömättä). Taitamattomat
ajajat läiskäyttävät härkiä "hoo" puolelle, kun tahtovat saada ne
kääntymään "jii" puolelle, ja päin vastoin. Mutta tunnettu asia on, että
hyvät ajajat yleensä käyttävät vähän ruoskaa. Ruoskaa on käytettävä
säästäen, muutoin pari menee pilalle. Ei senvuoksi kauaakaan kulunut,
ennenkuin Rolf saattoi ohjata niitä kuorman päältä, ajaessaan pellolla
ruolta ruolle. Tämä huuto-ohjaus pelasti hänen henkensä, taikka ainakin
raajansa, kun hän eräänä aamuna vahingossa putosi kuorman ja härkäparin
väliin. Härkäpari oikopäätä karkasi laukkaan, mutta kun hän samalla
karjasi "uhua!" niin ne paikalla pysähtyivät ja nuorukainen pelastui.
Jos sitä vastoin Van olisi ollut "uhua" huutamassa, niin härkäpari olisi
laukannut vinhempään, sillä hänen tapanaan oli säestää jokaista huutoa
ruoskan sivalluksella.

Rolf siten saavutti jykeväin ajokkaittensa kunnioituksen, vaikkapa ei
juuri lempeäkään. Yhä paremmin hän sai ne valtaansa. Mutta mainittuna
kovanonnen aamuna, kun loput ohrista oli katokseen ajettava, Van tuli
sisään valittaen: "Voi, mitääst nyt dehrä! Mikääs nyn neovoks! Kon Buck
maka pualikualiaan."

Voi surkeutta! Se tosiaan makasi maassa, toisinaan päätään kohotellen,
toisinaan aivan litteänä maassa, mölyten ja voihkien vähän väliä.

Rolf oli sattunut neljä vuotta takaperin näkemään aivan samanlaisen
tapauksen Reddingissä. Silmien pyörityksen, vatsalihaksien kouristukset,
väänteet ja mölyämisen. "Sillä on vatsan väänteitä. Onko teillä
inkivääriä?"

"Ei, ei mittä muut ko pehmeet suoppa."

Mitä pehmeällä suovalla ja inkiväärillä oli yhteistä, oli vaikea arvata,
ja Rolf ihmetteli, mahtoiko sillä olla jotain salaista rohtovoimaa,
josta hänen äitinsä ei tiennytkään.

"Tiedättekö, kasvaako tässä missään lähellä punajalavaa?"

"Kyll mnää dierä."

"Keittäkää sitten sen kuorta sangollinen, minä lähden hakemaan
piparminttua." Jalavankuorta keitettiin padan täysi, siitä tuli ruskeata
lientä. Pipariminttu kuivatettiin hellalla, kunnes se voitiin jauhaa
hienoksi, ja se sekotettiin jalavaliemeen. Löydettiin vähän rikkiäkin ja
soodaa, niitä sekotettiin joukkoon väetteeksi, ja sitten riennettiin
takaisin pellolle suuren avuttoman elukan luo.

Buck parka näytti nyt olevan vielä huonompi entistään. Se makasi
kyljellään, selkä koukussa, vähän väliä mölyten ja väännähdellen. Mutta
apu oli nyt lähellä, ainakin miesten mielestä. Läkkipeltisellä napolla
he koettivat kaataa rohtoaan sairaan avoimeen suuhun, mutta tämä osotti
niin huonoa ymmärrystä, että loputkin voimansa kooten puhalsi napon
sisällyksen vasten heidän kasvojaan. Yritettiin monta kertaa, mutta aina
yhtä huonolla menestyksellä. Elukka sitten, ikäänkuin suutahtaen,
heilautti kuonoaan, niin että nappo lensi hyvän matkan päähän. Sitten he
koettivat toista tavallista keinoa, sekottivat rohtonsa lesepöperöön.
Lesepöperöön -- voiko härälle tarjota parempaa herkkua? -- mutta Buck ei
ollut siitä välittävinäänkään, ja kun sitä tyrkyttämällä tyrkytettiin,
niin se heilautti kuonoaan, niin että astia mukelsi nurin ja lesepöperö
valui pitkin kenttää.

Miehet silloin tuumasivat, että he ehkä saisivat juoman sen kurkkuun
tyrkytetyksi, jos vaan voisivat sen päätä kohottaa. He siis vipusivat
härän kuonoa ylemmäksi, yrittivät jälleen avata sen kitaa ja tukkia
siihen lesepöperöä, mutta Buckpa samalla kavahtikin jaloilleen,
ikäänkuin olisi koko tauti ollut paljasta teeskentelyä, ja laukkasi
navettaan, minkä pääsi, ei pysähtynyt, ennenkun oli hinkalossaan, mutta
paiskautui siellä jälleen kyljelleen ja sai entiset kouristukset.

Hyvin tavallista on, että härät teeskentelevät sairautta, mutta tämä
näytti kuin näyttikin olevan todellista. Näytti kuin näyttikin siltä,
ettei juhta enää siitä nousisi, ja että ainakin osa sadosta sen takia
menetettäisiin.

Mutta navetassa voitiin mukavammin tehdä uusi yritys. Härkä kytkettiin
ja pää vivuttiin korkealle, niin että kuono oli paljoa ylempänä
hartialapoja. Nyt näytti helpommalta valaa rohdot sen pitkään, jyrkästi
viettävään kurkkuun. Mutta se piti kuonoaan tiukkaan kiinni ja sen mikä
sieramiin valui se puhalsi pitkän matkan päähän, ja kärsivä elukka
vääntelihe kytkyessään niin, että lopulta olisi luullut sen tukehtuvan.

Sekä miehet että juhta uupuivat tässä tappelussa, mutta elukka ei
näyttänyt siitä paranevan, vaan päin vastoin käyvän vielä huonommaksi.

"Jopa jotain", sanoi Rolf, "paljon minä olen nähnyt juonikkaita härkiä,
mutta en tuommoista härkäilijää vielä milloinkaan, ja mennyttä se on, se
on varma, ellemme saa siihen pian tuota myrkkyä."

Härkien elämää ei tunnettu niin tarkkaan kuin hevosten, sillä
maanviljelijät tavallisesti pitivät niitä vain hätävarana, joitten
sijaan hankittaisiin hevosia, heti kun varat kannattivat. Härät olivat
niin voimalliset, ja ne tulivat toimeen viljattakin, kun heinät olivat
hyviä; ne eivät koskaan päätään kadottaneet johonkin suon silmään, ne
vetivät auraa vakaasti ja tasaisesti, välittämättä paljoa kivistä tai
kannoista. Mutta ne kulkivat niin epätoivoisen hitaasti ja olivat
ainiaan kujeita täynnään. Kun Bright oli juonikkaampi, niin
valjastettiin se tavallisesti vasemmalle puolelle, ollakseen lähempänä
ajajaa. Tavallisesti Rolf sai Buckin helposti hallituksi, mutta nyt
näytti asema kerrassaan epätoivoiselta. Hän muisteli mielessään
Reddingin aikojaan ja ukko Eli Goochia, viisasta härkämiestä, ja
tuumaili ja aprikoi, mitähän hän olisi tehnyt tämmöisessä tapauksessa.
Siinä istuessaan hän huomasi, kuinka sairas härkä kurotteli päätään ja
salavihkaa nuolasi suuhunsa lesepöperöä, jota oli varissut sen
iestoverin astiasta. Rolfin kasvoille ilmestyi hymy. "Se on juuri sinun
tapaistasi. Sinun mielestäsi ei mikään muu maistu hyvältä kuin
varastettu tavara. No hyvä, saadaanpa nähdä." Hän sekotti taas
lesepöperöön aimo annoksen rohtojaan. Sitten hän sitoi Brightin pään,
niin ettei se ulottunut maahan, ja asetti lesepöntön puolitiehen
molempien härkien väliin. "No hyvästi sitten, Bright", hän sanoi kuin
muodon vuoksi ja lähti pois navetasta, mutta katseli sitten
seinänraosta. Buck keksi, että tässä oli hyvä tilaisuus varastaa
Brightiltä. Se vilkasi ympärilleen; sepä sattui hyvästi, ajaja oli
mennyt matkoihinsa. Se kurotti varovasti päätään, haisteli ja heilautti
sitten pitkään kieltään ulos suustaan, maistaakseen toverinsa astiasta.
Mutta samalla Rolf päästi huudon ja juoksi sisään. "Ahaa, sinä vanha
rosvo! Annappas sen olla vaan, se on Brightin osa."

Sairas härkä vakautui nyt omaan hinkaloonsa ja pysyi jonkun aikaa
alallaan, sillä välin kun Rolf taas meni raolle katsomaan. Mutta kun ei
muutamaan minuttiin kuulunut mitään, niin se jälleen ojensi kuonoaan ja
kieltään, nielasi äkkipikaa yhden suuntäyden rohtosekotusta, samalla
Rolf päästi huudon ja juoksi ruoska kädessä navettaan varasta
kurittamaan. Bright parka, se pinnisteli ja kurotteli, päästäkseen
maistamaan viettelevää pöperöä, ja siten tietämättään auttoi Rolfin
juonta, sillä Buck ei tietysti voinut muuta luulla, kuin että se kovasti
himoitsi tuota leserohtopöperöä.

Läimähytettyään Buckia moniaan kerran ruoskalla Rolf taas poistui.
Sairas härkä taas odotti jonkun aikaa hiljaa alallaan ja sitten ahnaan
kiireisesti kurotti päätään, hotasi suuhunsa, mitä pöntössä oli,
tyhjensi sen kerrassaan; jonka nähdessään Rolf taas juoksi sisään ja
antoi sille piiskasta vielä vähän voitelua, vastaisenkin varalta.

Rohdot tietysti tehosivat, kuinkapa eivät semmoiset rohdot olisi
tehonneet, ja seuraavana aamuna Buck oli päässyt mahavaivoistaan. Se oli
entisellään, vaikkapa sangen janoissaan ja vielä vähän heikkokin; mutta
tarkkaan tutkittuaan sitä Van sanoi: "Kyll vaa snää näytä oleva
entiselläs, ekkäs juoness näy oleva Brightii huanompp."



LVII.


Rolf ja Skookum Albanyssa.


"Punakuu" (elokuu) seuraa "ukkoskuuta", ja sen toisen viikon alkupäivinä
Rolf ja Van, vedättäessään latoon ohria ja tutkiessaan oliko kaura jo
kypsää, hätkähtivät, kun kanakopista kuului mitä kamalin elämä. Kauhea
surma ilmeisestikin oli taas liikkeellä ja apuun rientäessään Rolf kuuli
kovaa vihaista haukuntaa. Sitten hyökkäsi sieltä villipeto, suussaan
kuollut "kaakotusosaston" jäsen, mutta pudotti saaliinsa haukkuakseen ja
hypelläkseen "apuosastoa" vastaan hurjilla riemunosotuksilla, huolimatta
Rolfin vihastuneesta huudosta: "Skookum, sinä pikku roisto!"

Niin tosiaankin! Kuonab oli palannut, se on: hän oli vielä
järvenrannassa, ja Skookum oli rientänyt etukäteen saadakseen paikalla
maistaa tämän sivistyskeskustan iloja ja nautinnoita, odottamatta
tervehtimisen muodollisuuksia, taikka edes kuivin jaloin maalle pääsyä.

Seuraava kohtaus oli -- iso pitkä paalu, pitkä luja kahle ja pieni
murheellinen koira.

"Hoi, Kuonab, löysitkö heimosi? Oliko matka hauska?"

"Ugh", vastasi intiani, eikä muuta mitään, ja monta päivää kului,
ennenkuin ukko hänelle kertoi pohjolan matkastaan.

Kuonabia viehätti paljoa enemmän matka Albanyyn Van Cortlandtia
noutamaan kuin elon korjuu, jonka vuoksi asiat sovittiin sen mukaan.
Callanin ohra oli kuhiloitu; jos he kaikki kolme auttoivat Callania
kolme päivää, niin Callan olisi heille velkaa yhdeksästä, ja niin siis
sovittiin.

Pian sitten jälleen sanottiin jäähyväiset ja Rolf, Kuonab ja pikku
Skookum koira lähtivät Schroon jokea laskemaan yhtymäkohdalle, johon he
jättivät "kätköön" ostamansa tarpeet, ja sitten yhä leviävää Hudsonia
Albanyyn.

Rolf oli kahdesti kulkenut sen tien, Kuonab ei milloinkaan ennen, mutta
hänen vesinenänsä oli niin tarkka, koskien ja taivalluksien vaisto
punaisessa miehessä niin voimallinen, että monesti olikin hän
laskumiehenä. "Tuosta kulkee väylä, sillä siitä sen täytyy kulkea";
"tässä on vettä vahvalta, kun on niin kapeata", "tuo koski on
vaarallinen, koska taivallustie on niin vahvasti kuljettu"; "tuon me
laskemme, sillä minä näen sen", taikka "koska ei ole taivalluspolkua"
j.n.e. Kolme yötä nukuttiin matkalla, ja punakuun puolivälissä oli
kahdeksankymmenen mailin matka kuljettu ja kanuu laski Pietari Vandamin
rantaan. Jos Kuonabilla ehkä oli hetken johdosta mitään erikoisia
tunteita, niin peitti hän ne täydelleen vaskenkarvaisen ulkomuodon alle
silmänkään värähtämättä.

Heidän kokemuksiinsa Albanyssa kuului käynti kuvernörin puheilla ja
yhteentörmäys kookkaan rehentelevän jokirosvon kanssa, joka nähdessään
yksinäisen ja rauhallisen näköisen intianin, varta vasten poikkesi häntä
odottamaan; ja kun vihdoin Kuonabin puukko välähti tupesta, niin hänen
olisi voinut käydä huonosti, sillä paikalla oli paljon jätkiä, ellei
uusi tuttavuus kuvernörin pojan kanssa olisi häntä pelastanut. Mutta
jäykkä Vandam sattui tulemaan paikalle juuri pahimmalla hetkellä
varottamaan pientä roskajoukkoa: "Ettekö tiedä että tämä on Van
Cortlandtin opas?" Kun joukko kuuli, että kuvernöri ja Vandam olivat
Kuonabin puolella, niin sekin paikalla kävi hänen puolelleen, ja jätkää
nakkelivat lialla hänen omat ystävänsä, kun hän lipitti pakoon. Mutta
suuret olivat Skookuminkin ansiot, sillä juuri vaarallisimmalla hetkellä
se hyökkäsi kiinni roikaleen paljaaseen lihavaan pohkeeseen, semmoisella
hämmästelevällä vaikutuksella, että pohkeiden omistaja paikalla kavahti
taapäin, eikä Kuonabin puukko sattunutkaan. Kahakka näin väleen päättyi
ja Kuonab pisti taas puukon tuppeensa, halveksien koko väkijoukkoa ennen
tappelua, sen aikana ja sen jälkeenkin. Ei silloin, vaan monta päivää
myöhemmin hän sanoi vastustajastaan: "Hän oli suupaltti; hän oli pelkoa
täynnä."

Vaikka takaliston metsiin ei ollut kuin kolmekymmentä mailia, eikä
rikkomattomiin saloihin sataakaan, niin tiesi nuori Henry van Cortlandt
kuitenkin uskomattoman vähän metsistä ja niiden elämästä. Hän kuului
kaupungin hienoimpaan hienostoon, ja sen tapana oli olla olevinaan niin
tietämätön kuin suinkin metsien maailmasta ja sen elämästä. Mutta
hänellä oli paljon tervettä järkeä hätävaraksi, ja loistavana
esimerkkinä itse Washington, joka oli yhtä tuttava kansansa
edustuskunnassa, armeijan kenttäleirissä, loistavassa tanssisalissa ja
intianien metsästysmajoissa, joka koko elämällään osotti, että
täydelliseen miehuuteen kuuluu hengen, siveyden ja ruumiin
sopusointuinen kehitys.

Van Cortlandtin kasvatus oli saanut vähän liiaksi vaikutusta ajan
ultra-klassillisesta suunnasta, ja sen vuoksi Kuonab hänen
käsityksissään oli enemmänkin goottilaisen vallottajan Alarikin asemies
taikka Xenofonin joukon soturi kuin ilmielävä ja mieltäkiinnittävä
Amerikan alkuasukas, jäsenikkään, valppaan metsämiehen perikuva, menneen
alkuperäisemmän ajan salaperäisen luonnonuskonnon edustaja. Kookas Rolf
sinisine silmineen, ruskeine kiharine hiuksineen hänen mielestään
muistutti enemmän nuorta Akillesta kuin Amerikan parasta nuorisoa,
puhtaampia, terveempiä ja paljoa korkeampia ihanteita ja käsitteitä kuin
Akilleen sokeimmatkaan ihailijat ovat voineet hänelle omistaa. Tämä
melkein muistuttaa Wordsworthia ja Southeyta, molempia samanaikaisia
englantilaisia runoilijoita. Kuulun Southeyn täytyi välttämättä lähteä
vanhaan Intiaan saakka etsimään aineksia kaksitoistaosaiseen
runoteokseensa, jota harva viitsii avatakaan; tuntematon Wordsworth
kirjoitti oman aikansa asioista, kotikuusen kuiskehia ja hänen runonsa
ovat kuolemattomat.

Lauloiko Homeros vanhoista Egyptiläisistä? Taikka kirjottiko Thackeray
romaneja Babylonian asukkaista? Vanha on se sokeus ja vanha on seinäkin,
johon voi päänsä juosta. Ainoastaan ne, jotka etsivät intoa pyhitetystä
näköä antavasta savesta ja näkevät jalkainsa edessä hohtavan tien, eivät
juokse päätään mihinkään seinään, vaan kiipeävät turvallisesti
korkeuksiin. Henry van Cortlandt oli mies, jolla oli oivallisia
ominaisuuksia, kaikenlaisia avuja, mutta siitä huolimatta häntä oli
opetettu alati elämään menneisyydessä. Hänen silmänsä tarvitsivat vielä
avausta. Elävä nykyisyys ei vielä kuulunut hänelle, hänen oli se vasta
vallattava.

Nuori lakimies oli koonnut matkatarpeitaan Vandamin varastohuoneeseen,
sillä huolimatta ystävien pilkasta hän _tiesi_, että Rolf palaisi häntä
hakemaan.

Kun Rolf näki sen tavarapinon, joka siitä oli keräytynyt, niin hän vähän
aikaa tuijotti siihen kauhistuneena, katsoi sitten Vandamiin, jonka
jälkeen he yhdessä purskahtivat nauruun. Siinä oli kaikkea, mitä
ajatella saattoi, kevyttä taloudenpitoa ja ankaraa tohtoroimista varten
oli tuolejakin, pesukaappi, seinäpeili, huhmaro petkeleineen. Tuskin
tämä tavarain paljous olisi mahtunut kuuteen kanuuhun.

"Ei se ole niin paljoa nuoren herran kuin hänen äitinsä syytä", selitti
Iso-Pekka. "Alussa minä koetin esitellä sitä heille, mutta se oli
suotta; sanoinpa siis: 'No, kantakaa sitten vain niin paljon kuin
huoneeseen mahtuu.' Minä käyn syrjästä katselemaan, kuinka sinä tästä
suoriudut, niin saanpa hyvän naurun."

"Fiuu, fiuuu -- f-i-u-u-u-u", vihelteli Rolf eikä saanut vastatuksi
sanaakaan. Mutta viimein hän muisti: "No hyvä, aina sitä on jokin tie.
Näyttihän minusta ainakin hän sangen järkevältä. Saammepa nähdä."

Ja _olikin_ tie, ja se oli helppo, sillä salaisessa kokouksessa Rolf,
Pekka ja Van Cortlandt yhdessä erottivat kaikki tarpeelliset esineet.
Pienen teltan, peittoja, varavaatteita, pyssyt, ampumatarpeet,
hienompia ruokatavaroita kolmeksi kuukaudeksi, vähän rohtoja ja
muodonsievistystarpeita. Siitäkin tuli sangen kunnollinen venekuorma,
mutta tämä ei ollut mitään verrattuna siihen tavaravuoreen, joka jäi
jäljelle.

"No nyt, Mr van Cortlandt", sanoi Rolf, "olkaa hyvä ja sanokaa
äidillenne, että nyt otamme mukaan vain nämä, voidaksemme matkata
sukkelammin, ja että lähetämme jäljelle jääneitä tavaroita noutamaan,
kun niitä tarvitaan."

Iso-Pekka rauhallisesti naurahti. "Hyvä! Minä ihmettelin, kuinka hän
tästä suoriutuisi."

Kuvernöri rouvansa kanssa tuli itse rantaan saattamaan, kun he lähtivät.
Rantaan sen vuoksi kokoontui paljon väkeä. Äiti ei ollut milloinkaan
ennen huomannut kuinka hatara alus kanuu on. Hän varotti poikaansa,
ettei tämä lähtisi koskaan yksin vesille, että hän vaan muistaisi
voidella rintaansa sillä voiteella, jonka hän oli valmistanut niin
kuuluisan reseptin mukaan, joka oli aikanaan pelastanut vanhan kuvernöri
Stuyvesantin hengen, ja että hänen piti palata kotiin paikalla, jos
kylmettyisi; ja että hänen piti ensi leiripaikalla odottaa, kunnes loput
tavaroista saapuisivat, ja (kuiskaten) "karta tuota kamalaa punaista
intiania ja hänen puukkoaan, ja muista aina kaikille sanoa, kuka olet,
ja kirjota säännöllisesti, eläkä unhota ottaa kalomeliasi joka
maanantai, keskiviikko ja perjantai, vaihdellen kiinakuoren kanssa, jota
otat tiistaina, perjantaina ja lauantaina, ja merilöökkiä sunnuntaina,
paitsi joka toinen viikko, jolloin tiistaina, perjantaina ja sunnuntaina
otat rabarberia ja kissanminttuteetä, paitsi täysikuun aikana, jolloin
kissanmintun asemesta otat bergamottia ja merilöökin sijasta
opodeldokkia, jossa on pidetty viikko rautanaulaa."

Henryä syleiltiin, Rolfin kättä pudistettiin, Kuonabille päätä
nyökättiin, Skookumia ei huomattukaan, joka olikin viisainta; sitten
soma kanuu ulkoni rannasta. Sydämellisten hurraahuutojen ja
jäähyväistoivotusten raikuessa se kääntyi päin virtaa, kokka kohti
pohjoista.

Rantasillalla seisoi äiti nenäliina silmillään, ja itki ajatellessaan,
että hänen poikansa nyt oli menossa kauas, kauas kodista ja ystävistä,
rakkaasta sivistyneestä ja hienostuneesta Albanysta kauas, kauas
syrjäisiin, raakoihin, tiettömiin seutuihin, melkeinpä aina Champlain
järven rannoille.



LVIII.

Paluumatka Intiani-järvelle.


Nuori Van Cortlandt, sukkajalassa kuusi jalkaa kaksi tuumaa ja rinnan
ympäri kolmekymmentäneljä tuumaa, oli, kuten Rolf sanoi monien aikain
kuluttua, "mainion hyvää raaka-ainetta, mutta mainion raakaa". Ne kaksi
vuotta, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän opintonsa päätti, puolet
tästä ajasta lakitiedettä lukien, eivät olleet muuta aikaan saaneet kuin
tehneet hänestä ruumiillisesti velttiön, vaikkapa samalla seuraelämän
tähden. Mutta hänen henkinen kokoomuksensa oli parempi kuin hyvä; se
sisälsi suuria toiveita. Häneltä ei puuttunut rohkeutta, sen enempää
kuin älyäkään, ja se tie, jonka hän nyt oli valinnut, oli epäilemättä
varmin tie miehuuteen.

Rolf ei ollut tullut ajatelleeksikaan, kuinka paljon maamies-,
metsämies-, koskimies -retkeilijän kuitenkin täytyy tietää, ennenkuin
nyt tavatessaan miehen, joka ei tiennyt mitään; hän ei ollut
uneksinutkaan, kuinka monella tavalla sama asia voidaan väärin tehdä,
ennenkun hän nyt näki uuden toverinsa yrittävän.

Ei ole toista yksinkertaista asiaa, joka täydellisemmin koettelisi
miehen erämiestietoja kuin tulen tekeminen. Kymmmenkunta on hyvää keinoa
ja tuhatkunta huonoa. Se joka voi kolmenakymmenenä päivänä peräkkäin
sytyttää kolmekymmentä nuotiotulta kolmellakymmenellä tulitikulla taikka
kolmellakymmenellä tuluskipunalla, on tunnustettava taitavaksi
erämieheksi, sillä se kysyy monen vuoden kokemusta ja taitoa.

Kun Kuonab ja Rolf palasivat kanuulle, kannettuaan kumpikin taakkansa
ensimäisen pienen taivalluksen poikki, huomasivat he Van Cortlandtin
tekevän tulta, jota varten hän oli koonnut suuren tiuhan pinon pieniä,
enimmäkseen märkiä ja tuoreita puita. Tuluksia hän osasi käyttää, sillä
ne olivat siihen aikaan yleinen keino joka taloudessa. Lapsesta pitäen
hän oli kotonaan sytyttänyt kynttilän tällä alkuperäisellä tavalla. Kun
kaikki puut olivat kasassa, niin hän iski piikivellä kipinän
sytykkeeseen, jota samalla pidetään kädessä, puhalsi kipinän liekiksi,
pisti sen kahden märän puun väliin ja odotti, että kaikki nyt
leimahtaisivat tuleen, ja ihmetteli sitten, miksi pieni liekki paikalla
sammui, vaikka hän olisi kuinka monta kertaa yrittänyt.

Molempien erämiesten palatessa Van Cortlandt sanoi: "Se ei näytä
palavan." Intiani kääntyi sanattomassa halveksimisessaan. Rolfin oli
hyvin vaikea pysyä kohteliaisuuden muodoissa, kunnes hän tuli
ajatelleeksi: "Varmaan minä näytin yhtä suurelta houkalta hänen
maailmassaan Albanyssa."

"Nähkääs", hän sanoi, "tuore ja märkä puu eivät kelpaa, mutta tuolla on
koivuntuohta ja tuolla männynjuurakko." Hän otti kirveensä, hakkasi
juurakosta muutamia pilkkeitä ja vuoli sitten puukollaan kustakin
lastukuontalon. Yhden kalikan, joka oli niin pihkainen, ettei sitä
voinut vuolla, hän kirveenhamaralla musersi pieniksi pilasteiksi.
Saatuaan kourallisen repaleiksi riivittyä tuohta hän oli valmis
koettamaan. Hän iski piillä kipunan, puhalsi sytykkeen liekkiin ja tällä
liekillä sytytti tuohet, tuohella männyn pilasteet, ja tuota pikaa oli
siitä virinnyt hilpeä tuli. Kuonab ei osottanut Van Cortlandtille edes
sitä kunniaa, että olisi tuleen käyttänyt hänen puitaan. Hän hakkasi
kasvavan haavan vesan ja teki vihannista karahkoista lieden Rolfin
virittämän tulen ympärille, ja muutamassa minutissa ateria oli valmiiksi
keitetty.

Van Cortlandt ei suinkaan ollut tyhmä; tämä vaan oli kaikki hänelle niin
uutta. Mutta nyt hänen huomionsa kiintyi tulen tekemiseen, ja kauan
ennenkun he olivat saapuneet ylämaan mökilleen, hän oli sen oppinut,
oppinut metsätiedon ensimäisen taidon -- hän osasi rakentaa ja sytyttää
tulen. Ja kun hän, monen viikon kuluttua, oppi vielä tavallisen tulen
keinon lisäksi tekemään tulta kahta kalikkaakin hieromalla, niin oli
hänen ilon maljansa täynnään. Hän tunsi olevansa opin tiellä.

Vakaasti aikoen olla kaikessa mukana hän nyt meloi kaiken päivää; alussa
voimallisesti, sitten koneentapaisesti, lopulta heikosti ja vaivoin.
Myöhään iltapäivällä oli kuljettava ensimäisen pitkän taipaleen poikki,
jota oli neljännesmaili. Rolf otti sata naulaa, Kuonab puolta enemmän,
Van Cortlandt hitaasti kompuroi heidän jäljessään, rohtorasiaansa ja
melaansa kantaen. Sen yön hän mukavalla patjallaan nukkui sanomattoman
uupumuksen unta. Seuraavana päivänä hän ei tehnyt juuri mitään, eikä
puhunut mitään. Alkoi sataa; hän aukaisi mahdottoman suuren sateenvarjon
ja kyykki sen alla, kunnes myrsky oli tauonnut. Mutta kolmantena päivänä
hän alkoi uudelleen osottaa elonmerkkejä, ja ennenkuin he olivat
viidentenä matkapäivänä päässeet Schroonin suulle, oli hänen nuori
vartalonsa jo alkanut ylämaan elvyttävässä ilmassa verestyä.

Oli aivan selvää, etteivät he voineet ottaa mukaansa puoliakaan niistä
tavaroista, jotka he olivat menomatkalla kätkeneet Schroon joen suuhun.
Tavarat oli sen vuoksi uudelleen erotettavat ja osa jätettävä edelleen
kätköön, kunnes jouduttaisiin toinen kerta käymään niitä noutamassa.

Kun he sinä iltana istuivat kuudennen nuotiotulensa ääressä, niin Van
Cortlandt muisteli viime päivien vaiheita, ja niitä oli hänen mielestään
ollut monta, siitä kun hän kotoa lähti. Hän tunsi itsensä paljoa
vanhemmaksi ja voimallisemmaksi. Joki, kanuu, toverit eivät enää
tuntuneet hänestä niin vierailta, vaan ne alkoivat olla hänelle hyvin
tuttavat; ja hyvillään näistä voitoistaan hän laski kätensä Skookumin
päälle, joka nukkui vieressä, mutta sai vastaukseksi äreän murauksen
samalla kun tämä tärkeä eläin nousi ja siirtyi kokonaan toiselle puolen
tulta. Harvoin on pieni koira jyrkemmin näsäyttänyt isoa miestä. "Ei
Skookumille voi niin tehdä; teidän täytyy odottaa, kunnes sen aika on
tullut", sanoi Rolf.

Matka Hudsonin latvoille pahoine virtoineen ja monine taivalluksineen
oli jotenkin saman laatuinen kuin ennenkin. Sitten he saapuivat
kotkanpesälle ja Jesup-joen tyynemmälle vedelle ja ilman mainittavampaa
tapausta oman mökkinsä rantaan. Tunne siitä, että oltiin "jälleen
kotona", valtasi joka mielen ja kaikki olivat hyvillään.



LIX.

Van Cortlandtin rohdot.


"Ettekö Te ole terve?" kysyi Rolf eräänä kirkkaana kalomeli-aamuna,
nähdessään Van Cortlandtin valmistelevan jokapäiväistä rohtoannostaan.

"Kah, miks'en? Voin mainiosti, ja päivä päivältä yhä paremmin", vastasi
kysytty hyväntuulisesti.

"Mitä minä tietäisin, mutta äitini tapana oli sanoa: 'Rohdot ovat
semmoisia aineita, että sairaasta ne tekevät terveen, terveestä
sairaan'."

"Minun äitini ja teidän äitinne olisivat paikalla joutuneet riitaan, sen
voitte arvata. M-u-t-t-a" hän lisäsi hitaasti, kuin asiaa punniten,
silmissään leikkisä välähdys, "jos asioita arvosteltaisiin sen mukaan,
mitkä seuraukset ovat, niin pelkäänpä, että teidän äitinne helposti
voittaisi", ja hän laski pitkän, laihan, näiveän kätensä kasvavan
nuorukaisen leveän, voimakkaan käden viereen.

"Ukko Sylvanne taisi osata melkein oikeaan, kun hän sanoi: 'Ei muita
sairaita olekaan kuin ne, jotka _luulevat_ itseään sairaiksi'," sanoi
Rolf.

"Ehkä minun _pitäisi_ ruveta vähentämään", vastasi Van Cortlandt. Mutta
vähentäminen sitten tapahtuikin sangen äkkiä. Ennen viikonkaan kulumista
he arvelivat parhaaksi lähteä hakemaan tavaroita, jotka oli Schroonin
suulle kätketty, ettei niille ennättäisi tulla vahinkoa. Ei oikeastaan
ollut syytä ottaa Van Cortlandtia matkalle mukaan, mutta ei häntä voitu
yksinkään jättää. Hän siis tuli mukaan. Rohtojaan hän oli nauttinut
varsin säännöllisesti -- kalomelia, rabarberia, kalomelia, rabarberia,
merilöökkiä --, mutta Rolfin huomautus painui hänen mieleensä niinkuin
tulipommi lävistää pärekaton ja laskee valoa ja saa aikaan mullistuksen.

Tämä aamu sattui olemaan rabarberiaamu. Van Cortlandt joi aamujuomansa,
tukki sitten huolellisesti pullon, pisti sen laatikkoon muitten pullojen
sekaan ja laatikko nostettiin keskelle kanuuta. "Hyvilläni minä olen,
kun se loppuu", hän sanoi miettiväisesti, "en luule sitä nyt
tarvitsevani. Toisinaan toivon, että voisin kokonaan luopua niistä
kaikista."

Tätä juuri Rolf oli toivonut. Ilman semmoista huomautusta hän ei olisi
uskaltanut tehdä mitä teki. Hän nakkasi telttavaatteen keskelle kanuuta,
niin että kiikkerä alus siitä pahasti kallistui toiselle laidalleen.
"Tuo ei käy päinsä", hän huomautti, nosti sitten pois useita tavaroita,
rohtolaatikon niitten mukana, laski ne rannalle pensaitten alle, ja
nostaessaan tavarat taas veneeseen takaisin tahallaan unohti
rohtolaatikon.

Kun Van Cortlandt seuraavana aamuna nousi kalomeliaan valmistamaan, niin
hän säikähtyi, kun ei löytänytkään laatikkoa.

"Mieleeni juolahtaa", sanoi Rolf, "että viime kerran näin sen sillä
paikalla, jossa kanuun kuormaa korjasimme."

Niin sinne se varmaan oli jäänyt. Vanin täytyi elää joku aika aivan
rohdotonna. Se häntä pelotti, melkein kuin nuorta uimaria, joka huomaa
korkkipussien karanneen; mutta samoin kuin uimaria, samoin rohkaisi tämä
häntäkin tulemaan toimeen ilman. Ja niin Van huomasi, että hän _osasi
uida ilmankin korkkipusseja_.

Nopeaan sujui matka virran mukana, ja viikon kuluttua he palasivat
tavaroineen.

Rohtolaatikko löytyi samasta paikasta, johon se oli jätettykin. Van
Cortlandt otti sen maasta lammasmaisesti hymähtäen, heidän istahtaessaan
syömään illallista. Rolf ei kauan viivytellyt, ennenkuin sanoi: "Muistan
kerran nähneeni kolme haukanpoikasta samassa pesässä. Emä opetti niitä
lentämään. Kaksi lähti mielisuosiolla, ja pian ne puikkelehtivat puiden
latvoissa. Kolmas pelkäsi. Se sanoi: 'Ei äiti, minä en ole koskaan
lentänyt, ja minä pelkään, että minä tapan itseni jos koetan'. Emä
lopulta suuttui ja nakkasi sen pesästä. Paikalla kun se tunsi
pudonneensa se levitti siipensä pelastuakseen. Siivissä ei ollut mitään
vikaa, ja paljoa ennenkuin oli maahan pudonnut, se jo lensi."



LX.

Van Cortlandtin seikkailu.


Van Cortlandtin tulo oli pakottanut erämiehet rakentamaan uuden ja
paljoa suuremman mökin. Heidän pohjatessaan sitä sanoi asianajaja: "Minä
teidän sijassanne tekisin sen paljoa suuremman, kaksikymmentä kertaa
kolmekymmentä jalkaa, ja rakentaisin siihen suuren kiviuunin.

"Miksi niin?"

"Ehkä minä vielä palaan takaisin ja tuon jonkun toverin kerallani."

Rolf katsoi häneen vakaasti. Sehän oli tärkeä mahdollisuus, joka olisi
ollut huomioon otettava, mutta ilman vetojuhtaa oli niin suuria hirsiä
vaikea käsitellä. Uuden mökin mitoiksi sen vuoksi tuli viisitoista ja
kaksikymmentä jalkaa, ja kahdenkinkymmenen jalan hirsiä oli kyllä vaikea
liikutella. Van Cortlandt suurella huolella sisusti majan, rakensi
koivuista kaksi valkoista laveria, pani balsamipuun oksista patjat,
niiniset matot lattialle.

Ensimäisen uupumuksen jälkeen hän oli nopeaan vahvistunut sen jälkeen
kun oli rohtojen syömisen heittänyt, ja nyt hän perehtymistään perehtyi
heidän elämäänsä, muuttui heikäläiseksi. Mutta Kuonab ei häntä
suvainnut. Se tulenteko ja monta muuta samanlaista tapausta oli saanut
hänen arvonsa laskemaan nollaakin alemmaksi punaisen miehen silmissä.
Kun hän oppi tulta tekemään kahdella kalikalla, niin hänen arvonsa
hiukan nousi; mutta sen jälkeen se oli taas vähän alentunut, melkein
joka päivä, ja nyt sattui tapaus, joka sai sen laskemaan vielä
alkuperäistäkin alhaista kantaansa alemmaksi.

Huolimatta ihmeteltävästä uutteruudestaan Van Cortlandtin yritykset
saada valkohäntähirvi ammutuksi olivat turhat. Tämä oli masentava ja
surullinen tosiasia, sillä intiani sen vuoksi silminnähtävästi halveksi
häntä, ei tosin teoissa sitä osottanut, mutta väitteli kuitenkin Vania,
eikä ollut koskaan häntä huomaavinaan; ja Van taas luuli huomanneensa,
että ilman tätä ja tuota ja muuta laiminlyöntiä Kuonabin puolelta hän
itse ehkä olisi tehnyt niin ja niin.

Asiaa parantaakseen Rolf kerran kahden kesken sanoi intianille: "Emmekö
voisi jollain tavalla _antaa_ hänelle hirveä?"

"Hmh," vastasi Kuonab, jota ehdotus näytti huvittavan.

"Minä olen kuullut tuosta tuulastuskeinosta, osaatteko te panna sen
toimeen?"

"Ugh!"

Ryhdyttiin siis puuhaan.

Kuonab teki laatikon, jonka hän täytti hiekalla. Kolmelle puolelle hän
asetti kaarnalaidat, kahdeksaatoista tuumaa korkeat, ja keskelle hän
teki männynoksista soihdun, sytykkeeksi hienoa koivuntuohta.
Tavallisesti tätä laitosta pidetään veneen keulassa, ja urheilija sitten
sytyttää sen oikealla hetkellä. Mutta Kuonab ei luottanut Vaniin
sytyttäjänä, hän asetti tämän vanhanaikaisen valonsyytäjän eteensä
tuhdolle veneen peräpuoleen, mutta siten, että avoin laita oli
käännettynä viistoon eteenpäin.

Suunnitelma on se, että kuljetaan pitkin järven rantaa pimeän tullen,
siihen aikaan kun valkohäntähirvet tulevat rannalle juomaan ja syömään
ulpukanlehtiä. Paikalla kun äänestä havaitaan hirvien olopaikka, niin
kanuu ääneti melotaan paikalle, soihtu sytytetään ja valkohäntähirvi
pysähtyy ihmettelemään tätä kummaa auringonnousua; sen ruumista ei
tavallisesti näy hämärässä valossa, mutta silmät heijastavat loistetta
kuin kaksi lamppua ja nyt pyssymies suorittaa osansa raehaulipanoksella.
Se on helpoin ja epäurheilumaisinkin kaikista pyydystavoista. Se on jo
kauan ollut laitonkin; ja se oli paha varsinkin siitä syystä, että sen
uhriksi tavallisesti joutuivat naaraat ja vasikat.

Mutta nyt se näytti oikealta keinolta pelastaa Van Cortlandtin
metsämieskunnia.

He siis lähtivät; Vanilla oli aseena kaksipiippuinen haulikkonsa ja
vyöllään mahdoton koristettu metsästyspuukko, Vanin mielestä metsämiehen
paras tunnusase, Kuonabin mielestä houkan lelu. Rolf jäi mökille.

He lähtivät pimeän tultua matkaan, heikko itätuuli pakotti heitä
soutamaan itärantaa pitkin, etteivät hirvet saaneet heistä hajua. Heidän
hiljaa liukuessaan järven poikki keksi oppaan nopea silmä pinnalla
pitkän juovan hienon tuulenkareen poikki, -- se varmaankin oli jonkun
suuren eläimen, todenmukaisimmin valkohäntähirven vanavesi. Hyvä onni.
Antaen vauhtia minkä jaksoi hän kiidätti kanuun sen jälkeen ja kolmen
neljän minutin kuluttua he keksivät suuren tumman eläimen, joka nopeaan
pyrki pakoon, mutta se oli matala vedessä eikä sillä ollut sarvia. He
eivät voineet käsittää, mikä se mahtoi olla. Van istui kiihkeästi
tähyten, pyssy kädessään, mutta kanuu kulki uivan eläimen yli; se katosi
keulan alle ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuoksahti laidan yli
_valtava musta kalastaja-näätä_.

"Puukolla," huusi Kuonab, tulisessa tuskassa peläten, että Van ampuisi
ja puhkaisisi kanuun.

Kalastajanäätä hyökkäsi oikopäätä asianajajan kimppuun, kähisten ja
möristen kuin karhu.

Van tarttui puukkoonsa ja sitten alkoi mitä ihmeellisin tappelu; torjuen
hyökkääjää päältään niin etäälle kuin saattoi, hän pisti ja pisti sitä
pitkällä veitsellään. Mutta näätäpä näytti olevan kuin rautapaidassa.
Puukko joko livahti syrjään, taikka tökkäsi kerrassaan kerta toisensa
jälkeen, ja hurja vikkelä peto luikerteli, tappeli, kynsi ja repi ja oli
jo haavottanut asianajajaa kymmeneen paikkaan. Jäb, jäb, Van suotta
pisti ja sohi. Näätä näytti vain enemmän raivostuvan ja voimistuvan. Se
puri Vanin sääreen kiinni heti polven alapuolelle, ja ärhenteli ja repi
kuin bulldoggi. Van kävi kahden käden sen kurkkuun kiinni ja kuristi
koko voimallaan. Peto lopulta hellitti ja kavahti taapäin, tehdäkseen
uuden hyökkäyksen, nyt Kuonab huomasi tilaisuuden ja iski sitä melalla
kuonoon, niin että se käpertyi. Näätä mukelti eteenpäin; Van väisti,
muka uuden hyökkäyksen välttääkseen, ja samalla kanuu kaatui ja he
olivat kaikki järvessä uimassa henkensä edestä.

Onneksi he kuitenkin olivat ajautuneet länsirannalle, eikä vettä ollut
kuin vajaata kuusi jalkaa. Kuonab siis ui rantaan, mela toisessa
kädessään, toisella kanuuta uittaen, ja Van kaalasi, vetäen hännästä
kuollutta kalastajanäätää.

Kuonab hairasi tuulen kantaman seipään ja pisti sen liejuun niin lähelle
kuin suinkin kaatumapaikkaa, jotta he saattoivat sen aamulla löytää ja
etsiä pyssyn järvenpohjasta; sitten hän vaieten meloi takaisin mökille.

Seuraavana päivänä he seipään mukaan löysivät paikan ja ensin Vanin
pyssyn, sitten hänen mahtavan metsästyspuukkonsa. Ja hämmästyksekseen ja
harmikseen he huomasivat, että se vielä oli tupessaan: koko tuon
pistämisen ja iskemisen ajan oli sen pystyvä terä ollut piilossa, ase
paksussa ja pyöreässä messinkihelaisessa nahkatupessaan.



LXI.

Rolf Vanilta oppia ottamassa.


_Mies ei voi ajaa omaa asiaansa, sen enempää kuin houraileva lääkärikään
voi itselleen määrätä oikeata rohtoa, -- sano' Si Sylvanne_.


Kuinka paljoa etevämmäksi Rolf tiesikin itsensä joella ja metsässä, niin
yksi paikka kuitenkin oli, jossa Van Cortlandt otti johdon, nimittäin
niissä pitkissä keskusteluissa, joita heillä oli milloin nuotiotulen
ääressä, milloin Vanin omassa mökissä, johon Kuonab harvoin astui.

Mieltäkiinnittävimmät asiat, mitä näinä joutohetkinä pohdittiin, olivat
vanha Kreikka ja nykyinen Albany. Van Cortlandt oli lukenut paljon
Kreikan kirjallisuutta, ja tavattuaan hartaan kuulijan kertoi hän tälle
jännittäviä juttuja Priamoon Ilionista, Atheenasta ja Pergamonista,
innostuneena kuten ainakin opettaja, tavatessaan oppilaan, jota vanha
klassillinen aika viehättää. Ja kun hän ulkoa lausui runoa Troijan
piirityksestä ja kreikkalaisista sankareista, niin Rolf sitä kuunteli
hartain mielenkiinnoin, joka oli sitä ihmettelevämpää, kun hän ei niistä
asioista mitään tiennyt. Mutta hän sanoi, että se kuului tosipuheelta ja
miesten astunnalta, jotka olivat lähteneet suuria aikaan saamaan.

Mieluisena puheenaineena Rolfille oli niinikään Albany, valtiollinen
elämä, hallituksen talo virastoineen, yhteiskunnalliset ja valtiolliset
renkaat ja juonet. Rolfia politiikka ja seuraelämä naurettavine
piirteineen ja kujeineen suuresti huvitti, epäilemättä siitä syystä,
että Van Cortlandt esitti asiat huvittavassa valossa. Ja monta kertaa
Rolf ihmetteli, kuinka järkevät ihmiset saattoivat aikaansa menettää
semmoisiin hullutuksiin ja lapsellisuuksiin, mitä seuraelämän tavat
hänestä olivat. Van Cortlandt hymyili hänen huomautuksilleen, mutta ei
vastannut pitkään aikaan.

Eräänä päivänä, ensimäisenä sen jälkeen kun Van Cortlandtin mökki oli
valmistunut, avasi omistaja, erämiehen keralla majaa lähestyessään, oven
ja astui sitten syrjään, antaakseen Rolfin ensimäisenä astua sisään.

"Menkää edellä", sanoi Rolf.

"Teidän jälkeenne", vastasi toinen kohteliaasti.

"Mitä vielä, astukaa pois vaan", vastasi nuorukainen, jota tämä
temppuilu nauratti, vaikka samalla harmittikin.

Van Cortlandt kohautti hattuaan ja astui edellä.

Kun oli sisään tultu, niin Rolf kääntyi oitis Vanin puoleen ja puhui:
"Te sanoitte tuonnoin, että kaikenlaisilla hienoston tempuilla oli joku
syykin; selittäkää minulle nyt, mitä hemmettiä kaikki tuommoiset
hullutukset merkitsevät? Minun mielestäni ei vapaan amerikkalaisen
pitäisi tarvita ottaa hattuaan päästään kenenkään muun kuin Jumalan
edessä."

Van Cortlandt naurahti herttaisesti ja sanoi: "Voitte olla varsin varma
siitä, että kaikki seuraelämän tavat ovat terveen järjen aiheuttamia,
lukuunottamatta yhtä taikka paria tapaa, joita yhä jatkuu, vaikka syy on
kadonnut. Takin selässä olevat napit esim. tulivat alkuaan sinne siitä
syystä, että niiden avulla takin liepeet käännettiin syrjään miekan
tieltä. Miekan käyttäminen on nyt jäänyt, mutta napit ovat siitä
huolimatta yhä samalla paikalla.

"Mitä taas hatun nostamiseen tulee, niin riippuu sen arvo kokonaan
siitä, mitä tällaisella tervehtämisellä tarkotetaan. Koska se on
seuraelämän yleinen tapa, niin on tyydyttävä siihen merkitykseen, jonka
seuraelämä sille antaa.

"Kuljeskelevien ritarien ajalla, kun vieras ritari tuli tiellä vastaan,
niin hän saattoi olla vihollinen. Kymmenestä oli yhdeksän tavallisesti
vihollisia. Mutta jos vastaantulija oli ystävä, niin hän kohotti ilmaan
oikean kätensä _ilman asetta_. Käsi kohotettiin korkealle, jotta se
näkyi niin kauas kuin nuolella nähtiin ampua, ja paremmaksi vakuudeksi
vielä kohotettiin kypärin silmikkoa, niin että kasvot näkyivät. Mutta
maantiet pysyivät vaarallisina vielä kauan sen jälkeenkin, kun ritarit
olivat lakanneet pitämästä rautapaitaa, ja samaa merkkiä sen vuoksi yhä
edelleen käytettiin, silmikon sijasta vaan kohotettiin hattua. Jos joku
ei sitä tehnyt, niin hän siten joko ilmaisi vihamielisyyttä,
halveksimista, taikka tietämätöntä moukkamaisuutta. Sen vuoksi hatun
nostaminen kaikissa sivistyneissä maissa on molemminpuolisen
luottamuksen ja kunnioituksen osotus."

"No niin, se muuttaa koko asian. Mutta miksi te koskitte hattuunne
äsken, kun te astuitte huoneeseen ennen minua?"

"Siitä syystä, että tämä on minun huoneeni ja että te olette vieraani.
Sen mukaan velvollisuuteni on palvella teitä, niinkuin isännän ainakin,
ja kehottaa teitä edellä kulkemaan. Jos olisin antanut teidän avata
minulle oven, niin olisin saattanut teidät palvelijan asemaan;
vastapainoksi kohotin hattuani tasa-arvon ja kunnioituksen merkiksi."

"Hm", sanoi Rolf, "suottapa ei vanha Sylvanne sanonut: 'Ei miehen järki
aina riitä, vaikka se olisi ovela kuin teräsansa, tarkka kuin
hiusliipasin ja varma kuin kallio. Kuta enemmän mies oppii, sitä enemmän
hän varmuuttaan menettää. Ja se mikä on kauan ollut voimassa, ei
tavallisesti lepää laholla perustuksella'."



LXII.

Lumoruno.


Eräänä aamuna, Vanin astuessa ulos mökistään, kuului auringonnousun
kalliolta tahdikas _tam-tatam-taa_.

    "Ag-aj-uai-o-sai. Pem-o-sai
    gezhik-om ena-bid ah-kiin.
    Ena-bid ah-kiin."

"Mitä hän hommaa, Rolf?"

"Se on hänen auringonnousu-rukouksensa," vastasi tämä.

"Tiedättekö, mitä se merkitsee?"

"Kyllä, ei juuri paljoa. Hän vain sanoo: 'Oi sinä, joka aamulla vaellat
taivaalle, sinua tervehdän'."

"Niinkö? Minä en tiennytkään intianeilla olevan semmoisia tapoja,
--aivan kuin Osiriksen papeilla. Onko hänelle kukaan opettanut? Tarkotan
kukaan valkoinen?"

"Ei, se on aina ollut intianien tapoja. Heillä on laulu tai rukous
melkein jokaiseen huomattavaan tapaukseen. Eri rukoukset auringonnousua,
auringonlaskua, kuunnousua, hyvää metsästystä varten, ja taas eri
rukoukset sen varalta, kun ovat sairaina, taikka kun lähtevät matkalle,
taikka kun sydän on paha."

"Minä aivan hämmästyn. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että he
ovat niin inhimillisiä. Se johtaa minut taaksepäin Delfoin temppeleihin.
Se on Ilionin Kassandran arvoista. Minä luulin, että intianit ovat vain
raakoja villejä, jotka metsästävät kunnes vatsa on täysi, ja makaavat,
kunnes se taas on tyhjä."

"Hm," sanoi Rolf hymähtäen. "Minä huomaan, että tekin olette vähän
arvostellut siihen 'hiusliipasin-, teräsansa-, kukkovarmaan tapaan'."

"Olisipa hauska tietää, haluttaisiko häntä kuulla minun lauluani?"

"Voihan koettaa. Minä ainakin yrittäisin."

Ja vielä samana iltana lauloi Van tulen ääressä "Iloisen ritarin", "John
Peelin metsästyksen", ja "Dundeen Bonneyn". Hänellä oli kaunis
baritoniääni. Hän oli erittäin suosittu Albanyn soitannollisissa
piireissä. Rolf oli ihastunut, Skookum uikutti myötätuntoisesti, ja
Kuonab istui, eikä liikahtanut, ennenkun laulu oli päättynyt. Hän ei
sanonut mitään, mutta Rolf tunsi että hänen mieltymyksensä oli herännyt.
Koettaen käyttää tätä seikkaa hyväksi sanoi hän:

"Tässä on rumpusi, Kuonab. Etkö tahtoisi laulaa 'Wabanakin laulua'?
Mutta pyyntö ei tullut otollisella hetkellä ja intiani vain pudisti
päätään.

"Kuulkaapa, Van," virkki Rolf (Van Cortlandt oli ehdottanut tämän
lyhennyksen). "Kuonab ei teitä koskaan hyvin suvaitse, ennenkun olette
ampunut sarvaan."

"Olenhan minä yrittänyt."

"Totta, totta, mutta huomenna lähdemme ja yritämme uuden kerran; ehkä
silloin on parempi onni. Mitä luulette ilmasta, Kuonab?"

"Puolenpäivän aikaan alkaa myrsky, ja sitä kestää kolme päivää," vastasi
punainen mies lyhyeen ja lähti sitten ulos.

"Se on eri juttu", sanoi Rolf, "sitten saamme odottaa."

Van hämmästyi, ja sitä enemmän kun taivas tunnin kuluttua pimeni,
myrskyvihurit alkoivat suhista ja rankkasade pieksi maata.

"Mistä -- Belsazarin ilmantoitottajan nimessä! -- hän sen tietää?"

"Ehkä on parempi, ettette kysy sitä häneltä. Minä koetan saada sen
selville, jos tahdotte tietää, ja kerron teille perästäpäin."

Rolf puistikin esille tiedot, vaikkei helposti, eikä yhdellä
puhuttelulla:

"Eilen tshipmukit[23] olivat kovassa työssä; nyt ne ovat alallaan, ja
pikkulinnut ovat kateissa.

"Eilen auringonnousu oli kellertävä, tänä aamuna se oli rusottava.

"Viime yönä kuu vaihtui ja sen ympärillä oli vahva pieni kehä.

"Ei ole satanut kymmeneen päivään, ja tämä on kolmas päivä, jona tuuli
on idässä.

"Viime yönä ei ollut kastetta. Näin Kielen vuoren aamun koitossa;
tomtomini ei soi.

"Aamulla savu kieppui kolmelle taholle, ja Skookumin kuono oli kuuma."

He siis jäivät mökille niin tiedoin, pakosta uskoen, ja vasta kolmantena
päivänä taivas tosiaan selkisi; länsituuli alkoi maksaa takaisin, mitä
oli idältä lainannut, ja niin kävi toteen sananlasku: "kolmen päivän
sade taivaan tyhjentää".

Sinä iltapäivänä työnsivät Rolf ja Van kanuun vesille ja lähtivät
melomaan järveä poispäin. Kuljettuaan mökiltä mailin laskivat he
rantaan; sillä paikalla oli suosittu hirvenpolku. Rolf tuota pikaa
osotti maata: hän oli löytänyt aivan vereksen jäljen; mutta Van ei
näyttänyt siitä mitään ymmärtävän. He kulkivat edelleen, Rolf keveästi
ja ääneti, mutta Van sai pitkillä säärillään ja jaloillaan aikaan
arveluttavan paljon ryskettä. Rolf kääntyi ja kuiskasi: "Ei sillä
tavalla. Älkää astuko kuiville risuille." Van koetti kulkea varovammin
ja onnistui mielestään hyvinkin, mutta Rolfin kärsivällisyys oli lujilla
ja hän alkoi nyt ymmärtää, mitä Kuonab oli mahtanut hänestä itsestään
ajatella vuosi takaperin. "Katsokaas", sanoi Rolf, "nostakaa jalkanne
tällä tavalla, älkääkä kääntäkö sitä noin ulospäin. Ja tarkatkaa
paikkaa, ennenkun sen taas maahan laskette. Tunnustelkaa varpaallanne,
jotta tunnette, ettei alla ole kuivia risuja, ja työntäkää se sitten
lujasti maahan, ennenkun sille astutte. Parempi tietysti olisi, kun
teillä olisi mokkasinit. Älkää koskaan kulkeko oksien ohi, niin että ne
hankaavat, vaan kohottakaa ne syrjään, etteivät raavi ja päästäkää ne
sievästi takaisin. Kuivaa oksaa ei pidä koskaan taivuttaa; se täytyy
kiertää", j.n.e. Näitä seikkoja ei Van ollut tullut ajatelleeksikaan,
mutta paikalla hän käsitti ne ja hänen kulkunsa parantuikin
ihmeteltävässä määrässä.

He tulivat jälleen veden partaalle. Rolf paikalla huomasi pienen
lahdelman toisella puolen sarvaan, joka seisoi aivan alallaan, katseli
heihin päin ja arvatenkin ihmetteli, mitä otuksia he mahtoivat olla.

"Siinä on nyt teille," Rolf kuiskasi.

"Missä?" kysyi Van kiihkeästi.

"Tuolla, näettekö tuon harmaan ja valkoisen."

"En minä näe."

Viisi minuuttia koetti Rolf turhaan saada Vania huomaamaan tuon
kuvapatsasmaisen haahmon; viiteen minuttiin se ei liikahtanut. Sitten se
vaaran aavistaen loikkasi pitkään ja katosi näkyvistä.

Se oli kerrassaan masentavaa. Rolf istahti alas melkein epätoivoissaan.
Mutta sitten hänen mieleensä johtui eräs ukko Sylvannen huomautus: "Ei
mies silti vielä ole houkka, vaikkei hän olekaan juuri sinun mielesi
mukainen."

Sitten Rolf äkkiä sanoi: "Van, onko teillä kirjaa matkassa?"

"On minulla Virgilius."

"Lukekaa minulle ensi sivua."

Van luki, kirja kuuden tuuman päässä nenästään.

"Mutta lukekaapa nyt," sanoi Rolf ja piti kirjaa neljän jalan päässä.

"Se on mahdotonta, en näe muuta kuin hämärän valkoisen laikan."

"Hyvä, no entä näettekö tuolla tuon kaakon?"

"Tarkotatteko tuota pitkää mustaa esinettä tuolla lahdella?"

"En, se on pölkky tässä aivan vieressä", nauroi Rolf. "Ei, vaan tuolla
puolen mailin päässä."

"En, en minä näe muuta kuin vähän hämärrettä."

"Minä arvasin sen. Turha on teidän koettaa sarvasta ampua, ennenkun
saatte silmälasit. Älyä teillä kyllä on, mutta silmät eivät ole
metsämiehen aistimet. Jääkää te tänne, kunnes minä lähden koettamaan,
onko minulla onnea."

Rolf häipyi metsään. Parinkymmenen minuutin kuluttua Van kuuli
pamauksen, ja pian Rolf palasi takaisin, kantaen kahden vuoden vanhaa
sarvasta, ja yön tullen he palasivat mökille. Kuonab vilkasi heidän
kasvoihinsa, kun he kulkivat hänen ohitseen, pientä sarvasta korennossa
kantaen. He koettivat säilyttää muotonsa muuttumatta. Mutta intiania ei
niinkään petetty. Hän ei ääntänyt muuta kuin sähähtävän "hmh!"



LXIII.

Vanin kunnian pelastus.


"Kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on merkki, että onni onkin
tulossa sinun tietäsi." Niin sanoi Si Sylvanne, ja Van Cortlandtiin
nähden se kävi toteen. "Varisevien lehtien kuu" oli päättymässä, lokakuu
loppumaisillaan, se päivä lähestymässä, jona heidän oli suunnattava
kulkunsa Albanyyn, koska hänen piti lähteä siksi hyvissä ajoin, että
erämiehet ennättäisivät vielä avoveden aikana palata. Hän oli
ihmeteltävästi voimistunut ja käynyt komeaksi. Kasvot olivat
verevöityneet ja ruskettuneet. Hän oli heittänyt kaikki rohdot ja saanut
kokonaista kaksikymmentä naulaa lisäpainoa. Hän oli oppinut tekemään
tulta, melomaan kanuuta ja kulkemaan metsässä _melkein_ ääneti.
Oppineitten puheittensa takia oli hän paljon kohonnut Rolfin silmissä,
ja oivalla laulullaan oli hän saanut Kuonabinkin jonkun vähäsen itseensä
suostumaan. Mutta kaikki hänen yrityksensä sarvaan kaatamiseksi
epäonnistuivat. "Kun ensi vuonna palaatte ja teillä on hyvät silmälasit,
niin sitten olette kyllä mies puolestanne", sanoi Rolf, ja sen verran
Vanille siis jäi toivon kipunaa.

Kolmen päivän myrsky oli kaatanut niin paljon puita, että erämiehet
päättivät parhaaksi laskea jokea Kotkanpesälle saakka, raivatakseen pois
joen poikki kaatuneita puita, jotta päästäisiin sukkelammin kulkemaan
silloin kun oli vähemmän aikaa.

Heidän arvelunsa oli aivan oikea. Joen poikki oli tosiaan kaatunut
paljon puita. He hakkasivat poikki lähes kolmekymmentä runkoa, ennenkun
puolenpäivän aikaan olivat päässeet Kotkanpesälle, ja perkattuaan joen
parempaan kuntoon kuin se oli ollutkaan, he kääntyivät paluumatkalle,
noustakseen oikopäätä ja viivyttelemättä ne kymmenen mailia, jotka
Kotkanpesältä oli heidän mökilleen.

Heidän pyörtäessään viimeisen niemen ohi, näkyi vedessä melkoisen
lähellä äkkiä suuri tumma olento. Skookumin niskakarvat nousivat
pystyyn. Kuonab kuiskasi: "Iso hirvi! Ampukaa sukkelaan!" Van oli ainoa,
jolla oli pyssy käsillä. Suuri musta otus seisoi alallaan hetkisen,
tuijottaen heihin silmät selällään, korvat hörössä ja sieraimet suurina,
pudisti sitten leveitä sarviaan, pyörsi ympäri ja hyökkäsi rannalle. Van
ampui, ja uroshirvi lyyhistyi suurella pauhulla ulpukkain joukkoon. Rolf
ja Skookum puhkesivat mitä epämetsästäjämäisimpiin riemuhuutoihin. Mutta
jättiläinen hyppäsi jälleen pystyyn ja saavutti rannan, kaatuakseen
siellä uudelleen Van Cortlandtin laukaistessa toisen piippunsa. Mutta
vain hetkeksi se seisahtui; äkkiä se taas nousi jaloilleen ja syöksyi
metsän peittoon. Kuonab käänsi paikalla kanuun ja pyrki rantaan.

Pensaista kuului raskas huoahdus, kuului toisia vähin ajoin. Kuonab
näytti hampaansa ja viittasi sinnepäin. Rolf tarttui pyssyynsä, Skookum
hyppäsi veneestä ja vähäistä myöhemmin päästi sotahuutonsa läheltä
viidakosta.

Miehet hyökkäsivät eteenpäin, pyssyt kädessä, mutta Kuonab neuvoi:
"Pitäkää varanne! Ehkä se odottaa."

"Jos niin on, niin se kyllä voi saada meistä jonkun", sanoi Rolf
naurahtaen, sillä hän oli kuullut ison hirven tavoista.

Puiden suojassa seisten he odottivat, kunnes Van oli panostanut
uudelleen kaksipiippuisen pyssynsä, sitten he varovasti lähestyivät.
Ehtimän takaa kuului hirven voimallisia, rajuja puhalluksia.
Skookuminkin ääni kuului tiheiköstä, ja lähestyessään paikkaa he näkivät
valtavan eläimen makaavan maassa pitkänään, silloin tällöin heitellen
päätään ylöspäin ja samalla päästäen kamalan tuskaäänen.

Intiani ampui luodin hirven aivoihin, sitten kaikki vaikeni;
surunäytelmä oli päättynyt.

Mutta nyt heidän huomionsa kääntyi Van Cortlandtiin. Hän horjui,
hoiperteli, hänen polvensa vapisivat, kasvot kalpenivat, hervottomana
hän vaipui kaatuneen puun tyvelle. Sitten hän peitti kasvot käsillään,
hänen jalkansa polkivat maata, olkapäät nytkähtelivät ylös ja alas.

Toiset eivät sanoneet siihen mitään. He älysivät merkeistä ja eleistä,
että nuori Van Cortlandt, niin mies kuin olikin, ainoastaan ankarilla
voimanponnistuksilla saattoi pidättää itsensä hysterisestä itkusta ja
nyyhkytyksestä.

Ei vielä silloin, mutta seuraavana päivänä sanoi Kuonab: "Muutamille se
tulee sen _jälkeen_, kun he ovat tappaneet, toisille ennen, niinkuin
sinulle, Rolf. Minulle se tuli silloin, kun tapoin ensimäisen
tshipmukkini, silloin kun varastin isäni lumot."

Otuksen nylkemisessä ja lihaamisessa oli moneksi tunniksi työtä. Onneksi
he jo olivat lähellä kotoaan. Retkikunnan mielenlaadussa tapahtui
ihmeteltävä muutos. Kuonab puhutteli kahdesti Van Cortlandtia, viimeksi
mainitun yhdessä heidän kerallaan täydessä touhussa korjatessa talteen
_hänen hirvensä_ lihoja. Hän tahrautui, hieraantui, ryvettyi otuksen
lihasta, karvoista ja verestä, ja kun he illalla istuivat mökissä tulen
ääressä, niin Skookum nousi, oikoi itseään, haukotteli ja lähti vakain
aikomuksin astumaan, laski kuononsa asianajajan käteen, nuolasi sitä ja
laskeutui sitten hänen jalkoihinsa maata. Van Cortlandt vilkasi Rolfiin,
kummankin silmissä oli naurun välähdys. "Nyt on kaikki hyvin. Voitte nyt
silitellä Skookumia, pelkäämättä että se runtelee raajanne. Se on
päättänyt ruveta ystäväksenne. Te olette vihdoinkin meikäläinen"; ja
Kuonab katseli ja kaksi pitkää norsunluun-valkeata hammasriviä loisti
hänen hymyillessään.



LXIV.

Kuvernörin päivälliset.


Onko milloinkaan aurinko kirkkaampana noussut niin synkeän yön jälkeen?
Saalis ei ollutkaan mikään valkohäntähirvi, vaan suurin kaikista
hirvistä; Van Cortlandt olikin joukosta ainoa, joka oli ison hirven
kaatanut. Nahka säilytettiin ja siitä tehtiin myöhemmin voittajalle
metsästystakki. Pää ja sarvet korjattiin huolellisesti talteen Albanvyn
vietäviksi, jossa ne yhä vieläkin ovat myöhemmän samannimisen sukupolven
huoneissa nähtävinä. Erämiesten majalla kuluivat viimeiset päivät mitä
onnellisimmassa mielentilassa. Hetket katosivat liiankin nopeaan, ja
pitkäsäärinen asianajaja nousi ahavoituneena ja terveen näköisenä
kanuuhun, lähteäkseen molempien toveriensa keralla paluumatkalle
Albanyyn. Kolmella melalla ("kahdella ja puolella", väitti Van)
viilettivät he lastittoman kanuunsa parissa tunnissa alas Jesupin joen
suvannoista ja olivat illalla, majautuessaan, kulkeneet kokonaista
viisineljättä mailia mökiltään. Seuraavana päivänä he saapuivat miltei
Schroonin suulle, ja viikon kuluttua he kaarsivat Hudsonin suuren mutkan
ja Albany kohosi näkyviin.

Kuinka Vanin sydän pamppaili! Kuinka iloissaan hän oli, saapuessaan
kotiin voittajana, terveytyneenä ja joka tavalla voimistuneena. Heidät
nähtiin ja tunnettiin. Sananviejäin nähtiin juoksevan, suuri tykki
pamahti, Capitolion katolle kohosi lippu, kellot alkoivat soida, ihmisiä
juoksi rantaan ja laivoihin nousi lippuja.

Rantaan oli kokoontunut suuri väkijoukko.

"Tuolla ovat isä ja äiti!" huusi Van, hattuaan heiluttaen.

"Hurraa", ja väkijoukko yhtyi huutoon, kellojen moikaessa ja Skookumin
kanuun keulasta yhtyessä huutoihin voimainsa mukaan.

Kanuu vedettiin maalle miesjoukolla. Van sulki äitinsä syliinsä ja tämä
huudahti: "Poikani, poikani, rakas poikani! Kuinka terveeltä sinä
näytät! Ah, mikset sinä kirjoittanut? Mutta Jumalan kiitos, sinä olet
palannut takaisin ja näytät niin reippaalta ja voimalliselta. Tietysti
sinä otit säännöllisesti rohtojasi. Jumalalle kiitos niistä! Oi, minä
olen niin onnellinen, poikani! Ei mikään vedä vertoja merilöökille ja
Jumalan siunaukselle."

Rolf ja Kuonab saivat kokea, että heilläkin oli ilosta osa. Kuvernöri
puristi lämpimästi heidän kättään, ja sitten kuului ystävällinen ääni:
"Kas niin, täällä sinä taas olet, poikani. Kasvanut ja voimistunut joka
tavalla, mutta muutoin sama kuin ennenkin". Rolf kääntyi ympäri ja näki
vanhan Si Sylvannen kookkaan vartalon, kulmikkaan muodon ja ystävällisen
harmaan pään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan häntä
puhuteltavan "senaattoriksi".

"Niin aina", sanoi senaattori, "olipahan semmoinen sattuman vaali, joka
joskus osaa oikeaankin. Suuri onni Albanylle, vai eikö ollut?"

"Hoo", sanoi Kuonab, puristaen senaattorin kättä, mutta Skookum näytti
hämmentyneeltä ja nololta.

"Niin aina", sanoi kuvernöri, intianin, nuorukaisen ja senaattorin
puoleen kääntyen, "muistakaa nyt, että odotamme teitä meille
päivälliselle tänä iltana, kello seitsemän."

Mutta Rolfin mieleen samalla nousi sovinnaisuuden pöpö, joka vartioitsee
kaikkia ovia, vaanii kaikissa juhlissa. Hän sai Vanin vähän syrjemmäksi
ja purki tälle huolensa: "Minä pelkään, ettei minulla ole kelvollisia
vaatteita. Enkä minä tiedä, miten käyttäytyä", hän sanoi.

"Kyllä minä sitten näytän, ei siitä hätää. Ensinnäkin pitää puhdistautua
niin hyvin kuin suinkin ja ajauttaa partansa. Pankaa päällenne parhaat
vaatteet, mitä teillä on, ja katsokaa, että ne ovat puhtaat. Tulkaa
sitten täsmälleen kello seitsemän ja olkaa vakuutetut siitä, että kaikki
ovat teitä kohtaan ystävälliset ja että teille koetetaan pitää hauskaa.
Mitä muihin temppuihin tulee, niin pitäkää silmällä minua, -- ja hätää
ei ole lainkaan."

Kun siis vieraat alkoivat saapua kello seitsemän aikaan ja astua
portaita kuvernöörin asuntoon, niin tuli heidän mukanaan myös kookas
solakka nuorukainen, keveästi astuva intiani ja pystykorva keltainen
koira. Nuori Van Cortlandt oli ovella vastassa, pelastaakseen heidät
kaikista pulista. Mutta kyllä hän nyt näyttikin muhkealta, puhtaaksi
ajeltuna, ruskettuneena, kookkaana, amerikkalaisen kapteenin
ryhdikkääseen univormuun puettuna, ystävien ympäröimänä ja kaikkien
jumaloimana. Kylläpä täällä oli kaikki toisenlaista kuin heidän
yksinäisessä mökissään salojärven rannalla.

Muuan kamaripalvelija, joka yritti häätää pois Skookumin, pelasti
nahkansa vain sen kautta, että ensiksi Kuonab, sitten Van riensivät
apuun. Ja kun sitten pöytään istuttiin, niin tämä leppymätön
nelijalkainen sydänmaan lapsi varustautui Kuonabin tuolin alle ja murisi
joka kerta, kun kamaripalvelijan silkkisukat uhkasivat lähestyä sitä
lähemmäksi kuin Skookum mielestään saattoi suvaita.

Nuori Van Cortlandt enimmäkseen piti yllä keskustelua päivällisen
aikana, mutta seuran huomattavimpia henkilöitä oli muuan mahtipontinen
sotilas. Kerran tai kahdesti kuvernöri ja rouva Van Cortlandt kääntyivät
puhuttelemaan Rolfia, jonka silloin täytyi puhua koko seuralle. Hänen
poskensa kävivät kovin punaisiksi, mutta hän tiesi, mitä tahtoi sanoa,
ja osasi vaieta sen sanottuaan, eikä hän sen vuoksi joutunut kovinkaan
pahaan pulaan.

Ruokia kannettiin lukemattomia ja syömistä ja keskustelua kesti
tuntikausia, mutta sitten tapahtui sangen merkillinen muutos. Emännän
esimerkkiä seuraten kaikki nousivat pöydästä, tuolit nostettiin pois
tieltä ja naiset poistuivat toiseen huoneeseen. Ovet jälleen suljettiin
ja miehet kokoontuivat istumaan lähemmäksi kuvernöriä.

Van lähestyi Rolfia ja selitti hänelle, mitä se merkitsi: "Tämä taas on
seurustelutapa, jolla alkuaan on ollut toinen merkitys. Sata vuotta
takaperin oli tapana, että miespuoli aina juopui juhlapäivällisissä ja
alkoi käyttäytyä siihen laatuun, etteivät naiset enää voineet sitä
sietää, ja säästääkseen omia tunteitaan ja antaakseen miehille vapaan
vallan he sen vuoksi poistuivat. Nykyisin miehet eivät enää hairahdu
semmoiseen hurjisteluun, mutta tapaa jatkuu, koska miehet siten voivat
tupakoida päivällisen jälkeen ja naiset taas keskenään jutella
kaikenlaisista semmoisista asioista, jotka eivät miehiä huvita. Tälläkin
tavalla on siis järkevät juurensa ja syynsä."

Rolfin mielestä tämä olikin päivällisen paras osa. Niin kauan kun naiset
olivat saapuvilla, painosti seurustelua ylenpalttinen kohteliaisuuden,
melkeinpä teeskentelyn tunne; keskustelua olivat etupäässä hoitaneet
nuori Van Cortlandt ja eräät nuoret neitoset, muutamien sangen iloisien
nuorien miehien ja kenraalin avulla. Heidän juttelunsa oli hupaisaa,
mutta ei sen enempääkään. Nyt sitä vastoin piiri muuttui toisen
muotoiseksi, puhuttiin toisista asioista, toiseen tapaan, ja puhujat
olivat toisia miehiä.

"Olemme kärsineet kaikki, mitä kohtuudella voimme kärsiä", sanoi
kuvernöri, tarkottaen erästä äsken kerrottua tapausta, kuinka
brittiläinen sotalaiva oli väkisin tarkastanut amerikkalaisen
kauppalaivan ja vienyt mukanaan puolet sen miehistöstä sillä
verukkeella, että ne muka olivat brittiläisiä merimiehiä, vaikka
purjehtivat amerikkalaisina. "Kolme vuotta on tätä nyt kestänyt. Se on
joko merirosvoutta taikka sotaa, ja kummassakin tapauksessa
velvollisuutemme on taistella."

"Jersey on jäykästi sotaa vastaan", sanoi eräs edusmies, joka oli tullut
alempaa Hudsonin rannoilta.

"Jersey on aina vastustanut kaikkea, joka koskee todella kansan
parasta", sanoi punakka ja pönäkkä käheä-ääninen sotilas, jonka silmät
pyörivät päässä ja joka liitti aina lauseen loppuun sanat: "hyvä herra".

"Sama on Connecticutin laita", sanoi muuan toinen, "he sanovat:
muistakaa suojattomia rantojamme ja satamakaupunkejamme."

"Suuremmassa vaarassa New York on", sanoi siihen kuvernöri, "ja kaikki
sen satamat pitkin Hudsonia, takaovi avoinna hyökkäykselle Canadan
puolelta."

"Onneksi eivät Pennsylvania, Maryland eivätkä Lännen valtiot ole
unohtaneet kunniakasta menneisyyttään, hyvä herra. Minä en muuta pyydä
kuin että saamme kerran näyttää, mihin kykenemme, hyvä herra. Minä
himoitsen vielä kerran ruudin käryä, hyvä herra."

"Minun tietoni mukaan presidentti Madison on lähettänyt useita
vastalauseita, ja huolimatta Connecticutin ja New Jerseyn vastusteluista
hän ennen kolmen kuukauden kulumista lähettää uhkavaatimuksen. Hän
luulee Britannialla olevan työtä kyllä, nyt kun Napoleon liittolaisineen
jyskyttää sen ovia, ja uskoo sen siis tahtovan nyt välttää sotaa."

"Minun luuloni on", sanoi Sylvanne, "että englantilaiset ovat siksi
visapäitä ja itsekylläisiä, etteivät he huoli tämän taivaallista siitä,
suutummeko me vai emmekö. Heillä on nyt se käsitys, että Paavali
Jones[24] on kuollut, mutta luulenpa nykyisestä sukupolvesta ilmestyvän
monta samanlaista, kunhan saavat tilaisuuden yrittää. Kolmattakymmentä
kauppalaivaa on meiltä joka vuosi joutunut haaksirikkoon sen vuoksi,
että 'ystävällinen valta' on vienyt niiden miehistön. Minusta näyttää,
ettei meidän käy paljoa huonommin, vaikka sota syttyykin, ja onhan
silloin ainakin kunnia pelastettu."

"Teidänpä kotinne ja tavaranne ovat kolmensadan turvallisen mailin
päässä maan sydämessä", sanoi siihen Manhattan mies.

"Niin on, ja aivan Canadan rajalla", vastasi ukko Sylvanne.

"Se että meidän lippuamme yhä ja yhä loukataan ja että kansalaisemme
saavat kokea häväistystä, on vielä pahempi asia kuin laivain ja tavarain
menetys ovatkaan, hyvä herra. Vereni kiehahtaa, kun sitä ajattelen", ja
kunnon kenraali loi silmäyksen seuraan, ja hänen punertava, poimuinen
leukalihansa värähteli valkoisen kaulahuivin solmulla.

"Se on eittämätön asia, että jos varastatte joltakin päivällisen ja
sanotte, että hän on niitä maailman parhaita jalomiehiä, niin hän siitä
ihastuu teihin paljoa enemmän kuin jos annatte hänelle viisi dollaria,
ettei hän naamaansa näyttäisi", sanoi Sylvanne hitaasti, mutta
painavasti.

"Paljon voidaan sanoa toiseltakin puolelta", sanoi se, joka oli
pelokkaan kannalta asiaa katsellut. "Te varmaan myönnätte, että
Englannin hallitus pyrkii menettelemään oikein, ja meidän tulee kaiken
kaikkiaan myöntää, että Jilsonin juttu tuottaa meidän omalle
hallituksellemme sangen vähän kunniaa."

"Mies saattaa tehdä yhden pahan erehdyksen ja kumminkin olla oikeassa,
mutta hän ei saata joka päivä tehdä pieniä erehdyksiä ja kuitenkin
vaatia paikkaa puhtaassa joukossa", sanoi vasta valittu senaattori.

Kuvernöri vihdoin nousi ja lähti muitten edellä vierashuoneeseen, jossa
naiset jälleen yhdytettiin, ja keskustelu alkoi kääntyä toiselle
tolalle. Mutta samalla se olikin menettänyt merkityksensä niitten
mielestä, jotka eivät olleet oppineet kuiskuttelevan panettelun jaloa
taitoa, ja jotka mieluummin keskustelivat maan asioista ja kansan
menestyksestä. Rolf ja Kuonab olivat siitä nyt jotenkin saman verran
huvitetut kuin Skookum oli ollut koko ajan.



LXV.

Uikut ja laulava hiiri.


Kuonab pohti kauan mielessään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että Van
Cortlandt silminnähtävästi nautti suurta arvoa "oman heimonsa
keskuudessa". -- "Varmaankin hän on viisas neuvonantaja, sillä tiedänhän
minä, ettei hän osaa taistella ja että hän on kelvoton metsämieheksi."
Se oli hänen loppupäätöksensä.

He kävivät vielä viimeisen kerran kuvernörin ja hänen poikansa luona,
ennenkun lähtivät. Rolf sai itselleen ja toverilleen luvatut
sataviisikymmentä dollaria ja koko kuvernörin väen sydämelliset
kiitokset. Lopuksi kumpikin sai lahjaksi upean metsästyspuukon, jotenkin
samanlaisen kuin nuoren Vanin oli, mutta pienemmän. Kuonab sanoi "hoo!"
omansa vastaanottaessaan, ja lisäsi sitten vähän aikaa vaiettuaan: "Ehkä
se lähtee tupesta, jos milloin tarvitaan". -- "Hoo! hyvä!" hän sanoi,
nähdessään sitten sen pystyvän terän.

"Ja Rolf", sanoi asianajaja, "aion tulevana vuonna palata uudelle
retkelle ja ottaa mukaani kolme toveria, ja me maksamme teille kukin
saman määrän mukaan kuukaudelta. Mitä siihen sanot?"

"Ilolla otamme teidät jälleen vastaan", sanoi Rolf. "Elokuun
viidentenätoista päivänä tulemme teitä hakemaan; mutta muistakaa ottaa
matkaan kitarri ja silmälasit."

"Vielä sana", sanoi kuvernöri, "tunnetteko kanuureitin Champlainin
kautta Canadaan?"

"Kuonab tuntee."

"Voitteko palvella tiedustelijana niillä seuduin?"

Intiani nyökkäsi päätään.

"Jos syttyy sota, niin ehkä tarvitsemme teitä kumpaakin, niin että
pitäkää korvat auki."

Ja jälleen käänsi kanuu kokkansa pohjoista kohti, Kuonab perässä,
Skookum keulassa.

Vähemmässä kuin viikossa pääsivät he kotiin, eivätkä suinkaan liian
aikaiseen. Puut olivat jo paljaina, ja heidän täytyi murtaa joella
jäätä, ennenkun olivat perillä.

Rolf oli molempien viime kuukausien kuluessa saanut paljon uusia
aatteita. Hän ei aikonut viettää koko elämäänsä erämiehenä. Hän tahtoi
nähdä New Yorkin. Hän tahtoi suunnitella tulevaisuuttaan. Hän tarvitsi
rahoja suunnitelmainsa toteuttamiseksi. Hän oli Kuonabin kanssa
rakentanut satasen penikulmaa ansajuonta, mutta jotkut erämiehet
yksinkin rakentavat enemmän. Heidän täytyi paikalla käydä pari uutta
juonta, ennenkun pakkaset alkoivat. Toinen niistä juoksi alas
Hudsonille, Kotkanpesän seuduille; toinen pohjoiseen kohti Sinivuoria,
Racquet joelle. Se oli kovan työn takana, ja kun he saapuivat jälleen
mökilleen, olivat punarinta-satakielet jo lähteneet lehdettömistä
metsistä; sepelpyyt lentelivät öisin pitkät matkat; notkoissa näkyi
juoksulla olevien sarvaitten jälkiä, kolkko, kammonsekainen tunnelma oli
vallalla, sillä "hullukuu" oli tulossa hämärtyvälle taivaalle; kaikilla
kukkuloilla vaani sen kaamea valo.

Seuraavana päivänä oli järvi ohuen teräsjään peitossa; lähellä rantaa
räpylöi sen kirkkaalla pinnalla kaksi sorsaa. Miehet menivät niin
lähelle kuin pääsivät ja Kuonab sanoi: "Ei, eivät ne ole sorsia, vaan
shingebiksejä, uikkuja. Ne pääsevät nousemaan ainoastaan vedestä. Nuori
jää on yöllä veden näköistä; ne laskeutuivat alas, eivätkä pääsekään
nousemaan. Olen sen usein nähnyt." Parin päivän kuluttua tuli vielä
kovempi pakkanen. Jää kantoi koiran; uikut olivat vielä jäällä
näkyvissä. Skookum siis päästettiin matkaan. Ja pian se palasi takaisin,
mukanaan kaksi kaunista uikkua, joiden kiiltäviä valkoisia rintahöyheniä
pidetään yhtä suuressa arvossa kun eräitä turkisnahkoja.

Kuonab rykäsi niitä nostaessaan. "Ugh, niin se on usein tämän
'hullunkuun' aikana. Sen vuoksi, sanoi isäni, että Kaluskap silloin
karkeloi."

"Sitä minä en muistakaan."

"Niin, mutta siitä onkin pitkä aika. Kaluskapia laiskotti. Se tahtoi
syödä, mutta ei halunnut metsästää, jonka vuoksi se kutsui sininärhen
luokseen ja sanoi: 'Kerro kaikkialla metsissä, että Kaluskap
huomeniltana hyppelee uuden karkelon ja opettaa uuden laulun'. Huuhkaja
sai saman käskyn, ja toinen sitten hoki kaiken päivää: 'Kaluskap opettaa
huomisiltana uuden karkelon', ja toinen hoki kaiken yötä: 'Kaluskap
opettaa ensi neuvostossa uuden laulun'.

"Ja sitten tapahtuikin niin, että kaikki metsät ja vedet lähettivät
väkensä kisoihin.

"Sitten Kaluskap otti laulurumpunsa ja sanoi: 'Kun minä soitan rumpua ja
laulan, niin teidän pitää piirissä karkeloida myötäpäivään, sulkea
tarkkaan silmänne, ja kun minä huudan 'uudet laulut'! niin jokaisen
tulee huutaa sotahuutonsa'!

"Sitten kaikki alkoivat karkeloida, Kaluskap keskellä rumpua
väristellen. Ja he lauloivat:

    "Uusia lauluja etelästä, veikot,
    Tukkikaa tiukkaan silmänne, veikot,
    Karkeloikaa ja oppikaa uusi laulu.

"Niiden karkeloidessa piiriä, poimi Kaluskap joukosta lihavimmat.
Ojentaen toisen kätensä otti hän ne kiinni ja väänsi niskat nurin,
samalla huutaen: 'Enemmän sotahuutoja, enemmän melua! Sillä tavalla,
nythän te opitte!'

"Viimein shingebis, uikku, alkoi epäillä ja raotti varovasti silmiään.
Se huomasi petoksen ja huusi: 'Paetkaa, veljet, paetkaa! Kaluskap tappaa
meidät!'

"Sitten syntyi sekasorto. Jokainen koetti päästä pakoon, ja Kaluskap
tavotti kostonhalussaan shingebistä, surmatakseen sen. Mutta uikku
juoksi veteen ja juuri kun se pääsi rantaan, niin Kaluskap potkasi sitä
takapuoleen, niin että se lensi puolen mailin päähän järvelle, ja
menetti kaikki pyrstösulkansa. Samalla muutti potku sen muodon, niin
että sen jalat siitä pitäen ovat olleet pyrstön paikalla, eikä se voi
nousta lentoon maalta eikä jäältä. Minä tiedän, että asia on niin, sillä
isäni Kos Kob kertoi että se oli totta, ja me olemme sen itse nähneet.
Niin se aina on. Kun Kaluskapia vastustaa, niin siitä seuraa sitten
paljon pahaa, jota saa kauan ajatella."

Muutamia päiviä myöhemmin kuulivat he illalla, istuessaan mökissään
tulen ääressä, seinän takaa ihmeellistä vinkunaa. He olivat monesti
kuulleet saman äänen, mutta eivät milloinkaan niin selvään kuin nyt.
Skookum käänsi päätään ja heristi korviaan. Sitten ilmestyi raosta,
hirsien ja uunin välistä, pieni valkorinta hiiri.

Sen kuono ja korvat hiukan väreilivät, mustat silmät kiiluivat tulen
loisteessa. Se kiipesi korkeammalle hirrelle, kynsi kylkiään, nousi
sitten takajaloilleen, päästi taas muutaman vingahduksen, samanlaisen
kuin he olivat niin usein kuulleet, mutta pian ne kävivät äänekkäämmiksi
ja yhtämittaisiksi:

    Pio, pio, pio, pio, pio, pio, pio, pio, oo.
    Trii, trii, trii, trii, trrrrrrrrrr,
    Turr, turr, turr, tur, tur,
    Uii, uii, uii, uii --

Hiiri pienoinen istui pystyssä takajaloillaan, vatsalihakset liikkuivat,
suu haukotteli sen näin soitellessa. Puolen minuttia tätä kesti, sitten
Skookum teki äkkihyökkäyksen; mutta hiiri oli vikkelä ja livahti äkkiä
reikänsä turviin.

Rolf katsoi kysyvästi Kuonabiin.

"Se on mishabohkuas, laulava hiiri. Se tulee aina kertomaan, että sota
on ovella. Pian tapellaan."



LXVI.

Rolf oppii hiipimään.


"Oletko sinä koskaan nähnyt sodittavan, Kuonab?"

"Ugh! Vallankumouksessa; olin kenraali Gatesin vakooja."

"Puheista päättäen meitä luultavasti tarvitaan ennen vuoden loppua. Mitä
aiot tehdä?"

"Tapella."

"Sotamiehenäkö?"

"En! Tiedustelijana."

"Entäpä jos meitä ei tarvita."

"Tiedustelijoita aina tarvitaan", vastasi intiani.

"Minusta näyttää, että _minun_ pitäisi nyt ruveta harjottelemaan."

"Olethan sinä harjotellut."

"Kuinka niin?"

"Tiedustelija on kaikkea mitä armeijakin, mutta kaikki yhdessä miehessä.
Eikä hänen tarvitse kulkea 'yhtä-jalkaa' toisten kanssa."

"Ahaa, minä ymmärrän", vastasi Rolf, sillä hän älysi nyt, että vakooja
on vain tottunut metsämies, jonka sota pakottaa ajamaan maansa
vihollisia metsäneläimien asemesta.

"Katsos tuota?" sanoi intiani ja osotti sarvasta, joka nuuski karpaloita
avopaikalla joen takana, siinä missä se alkoi järvestä. "Nyt saat nähdä,
mitä tiedusteleminen on." Hän vilkasi mille suunnalle savu painui,
huomasi sen suosivan hänen aikomustaan, ja sanoi: "Katsos! minä otan
jouseni. Tässä ei ole mitään suojaa välillä, mutta kuitenkin minä aion
päästä lähelle ja kaataa tuon sarvaan."

Sitten alkoi temppu, joka oli Rolfille uutta, ja se osottikin, että
intiani tosiaan oli saavuttanut metsänkävijän korkeimmat kyvyt. Hän otti
jousensa ja kolme hyvää nuolta, sitoi päänsä ympäri nauhan ja pisti sen
alle koko joukon oksia ja köynnöksiä, niin että hänen päänsä oli kuin
ruohomätäs. Sitten hän lähti mökin ovelta ja pääsi aukean paikan
partaalle, reunalla kasvavien pensaitten suojassa kulkien. Parinsadan
askeleen päässä sarvas haisteli ruohoa ja tuon tuostakin kohotti komeata
päätään ja patsasmaista niskaansa ympäri katsellakseen. Hiipijällä ei
ollut muuta suojanaan kuin lakastunutta ruohoa. Rolf luuli, että intiani
pettäisi sarvaan vihellyksellä taikka muulla merkillä, sillä sarvaan
turvonnut kaula osotti, että se oli tappelutuulella.

Intiani makasi maata vasten painuneena vatsallaan. Hänen olkapäänsä ja
kyynärvartensa näyttivät liikkuvan kuin satajalkaisen; pää oli vain
ruohomätäs. Hän ryömi hiljaa viisikolmatta askelta, tuli sitten
avoimelle viettävälle rannalle, jonka edessä oli neljäkymmentä askelta
leveä tasainen, hohtava jää, kaikki kokonaan sarvaan näkyvissä. Miten
oli sen paikan poikki päästävä?

Valkohäntähirven valkoisella hännällä on eräs ominaisuus, johon intiani
perusti yrityksensä. Painaessaan päänsä maahan syödäkseen, ei sarvas näe
etäisiä esineitä, vaikkapa ne olisivatkin näkyvissä, ja ennenkuin se
nostaa päätä, nousee taikka värähtää häntä. Kuonab tiesi, että jos hän
voisi pitää hännän näkyvissään, niin hän voisi välttää sarvaan huomion.
Sanalla sanoen, ainoastaan varomaton liike voisi hänet ilmaista.

[Kuva: Kuonab liukui nopeasti eteenpäin.]

Avoin jää oli tietysti kova koetus; siinä olisi erämies helposti
joutunut huomatuksi, ellei hänen vartalonsa olisi ollut niitten
pölkkyjen näköinen, joita makasi rannalla taikka oli jäähän jäätynyt.

Alati valppaan hännän osotusten mukaan hän siis järjesti kulkunsa,
uurastaen kovasti ja liikkuen nopeaan silloin, kun pää oli alhaalla,
mutta hännän heilahduksen huomatessaan muuttautuen rungoksi, jäsentäkään
väräyttämättä. Kun hän oli kerta päässyt jään poikki, niin ei
näkymisestä enää ollut suurtakaan vaaraa; enemmän täytyi pelätä, että
sarvas vainuisi hänet haistimillaan, se kun liikuskeli sinne tänne.
Kuonab katsoi mökin savua, arvatakseen tuulen suunnan, ja sen mukaan
sovittaakseen kulkunsa. Siten hän pääsi viidenkymmenen askeleen päähän
ja sarvas, joka yhä haisteli ja ahnaasti poimi suuhunsa punaisen
karpalon sieltä täältä jäätyneeltä sammaleelta, eteni hiukan korkeampaan
ruohikkoon. Heinä oli nyt puolentoista jalkaa pitkää ja Kuonab saattoi
lähetä vähän nopeammin. Sarvas keksi mättään juurelta suuremman ryhmän
karpaloita ja lankesi polvilleen niitä ahmimaan; Kuonab paikalla keksi
tilaisuuden ja pääsi kymmenen askelta lähemmäksi, ennenkuin hirven häntä
antoi uuden varotuksen. Mutta niin kauan syömään kumarruttuaan tähysteli
sarvas ympärilleenkin tavallista kauemmin ja käveli sitten metsää kohti,
joten Kuonab siis menetti kaiken, mitä oli voittanut. Samalla otuksen
katse käsitti taas hohtavan marjamättään ja sitten taas uuden; mutta
sitten sarvas kaarsi niin paljo sivulle päin, että täytyi pelätä tuulen
pettävän; se painoi taas päänsä ja Kuonab _peräytyi_ viisitoista
askelta, pysyäkseen tuulen alla. Kerran sarvas kohotti päänsä ja
haisteli avosieraimin, ikäänkuin se olisi vanhalta ystävältään,
tuulelta, saanut varotuksen. Mutta pian se näytti rauhoittuvan, sillä
vihamiestä ei näkynyt millään suunnalla, ja Kuonab voitti jälleen
takaisin, mitä oli menettänyt. Sarvas siirtyi nyt metsänreunaa kohti
suurempaan suojaan, mutta jälleen sattui tielle matalan, taajan pensaan
alta houkutteleva marjamätäs, ja eläin lankesi polvilleen, paremmin
käsittääkseen marjat pensaan alta. Kuonab mateli nopeaan eteenpäin, oli
tuota pikaa päässyt kantomatkan, viidenkolmatta askeleen päähän, nousi
toiselle polvelleen ja jännitti jämeän ketripuujousen. Rolf näki sarvaan
ponnahtavan ilmaan ja sitten suurin, korkein hypyin pakenevan metsään;
tämä pako oli hänelle pettymys, mutta Kuonab nousi seisomaan, oikea käsi
kohotettuna ja huusi:

"Hoo-oo."

Hän tiesi, että nuo hypyt olivat tarpeettoman korkeat, ja ennenkuin
metsä oli sarvaan niellyt, se jo kompastui -- nousi -- kompastui
uudelleen -- eikä enää noussut. Nuoli oli läväissyt sydämen.

Rolf hyökkäsi paikalle intoisin silmin ja löi ylpeänä toverinsa taidosta
häntä selkään ja huudahti:

"Sitä minä en olisi luullut mahdolliseksi! Se oli taitavin metsämiehen
temppu, mitä olen milloinkaan nähnyt! Sinä teet ihmeitä!"

Lauhkeasti hymyillen vastasi intiani:

"Hoo! Sillä tavalla minä sodassa noukin pois yksitoista brittiläistä
etuvartijaa. Sain siitä mitalin, johon oli uurrettu Washingtonin pää."

"Saitko tosiaan! Kuinka et ole siitä ennen mitään maininnut? Missä se
on?"

Intianin muoto synkistyi. "Minä heitin sen laivan jälkeen, joka varasti
minun Gamowinini."



LXVII.

Rolf kohtaa erään kanukin.[25]


Talvea olisi voinut pitää vaiherikkaana, elleivät niin monet tapaukset
olisi olleet entisten kokemusten uusintoja. Mutta sattui kuitenkin
semmoisiakin seikkailuja, jotka uutuutensa vuoksi ansaitsevat päästä
näille lehdille samoin kuin ne saivat tilan Rolfin muistossa.

Eräs niistä sattui heti ensimäisen kovan pakkasen jälkeen. Syksy oli
ollut sangen kuiva, paljon allikoita oli kokonaan kuivunut, ja sen
vuoksi täytyi biisamirottien joukolla lähteä hakemaan sopivampia
asuinpaikkoja. Ensi kerran nähdessään moisen vedestä karkotetun
merimiehen maalla matkaamassa, lähti Rolf suin päin sitä takaa ajamaan.
Ensin se ponnisti kaikki voimansa pakoon päästäkseen; sitten näkyi sen
edellä toinen biisamirotta ja kohta vielä kolmaskin. Rolf kiihtyi siitä
yhä enemmän, ja oli muutamalla loikkauksella niitten keskellä, mutta
saikin kokea suuren ällistyksen. Huomatessaan joutuneensa tavotetuiksi
biisamirotat epätoivoissaan kääntyivät hyökkäykseen, käyden rohkeasti ja
kiukkuisesti yhteisen vihollisen kimppuun. Rolf hyppäsi ensimäisen yli,
mutta toinen loikkasi ilmaan, pureutui kiinni hänen housunlahkeeseensa
ja riippui siinä. Kolmas tarrasi kiinni hänen jalkaansa ja puri terävät
hampaansa mokkasiinin puhki. Nopeaan ensimäinenkin saapui paikalle ja
kävi yhtä kiukkuisesti hänen toisen jalkansa kimppuun heikkojen
etukäpäliensä ja lujain leukainsa koko voimalla.

Kuonab nauroi ääneensä ja pidätteli Skookumia, joka tuiski tulta ja
murhaa ja oli raivona, kun ei päässyt tappelemaan.

"Hoo! hyvä tappelu! hyvät biisamit! Hoo, Skookum, elä aina pidä hänestä
huolta, muutoin hän ei opikaan yksin kulkemaan.

"Ugh, hyvä!" huudahti hän, kun kolmas biisami hyppäsi kiinni Rolfin
pohkeeseen.

Juttu ei tietenkään voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla ja se
päättyi sukkelaan. Ensimäinen biisami sai nasevan potkun, toista
pyöräytti Rolf hännästä ja iski tantereeseen, kolmannen hän muserti
jalkansa alle; siihen se tapaus päättyi. Rolf oli saanut kolme biisamia
ja viisi haavaa. Kuonab oli saanut vallan hauskan hetken, Skookum taas
tunsi pettymystä, kun oli menettänyt hyvän tilaisuuden.

"Tämä meidän pitäisi maalata wigwamin seinälle", sanoi Kuonab. "Kolme
suurta sotilasta kävi yhden sagamorin kimppuun. Ne olivat urheita, mutta
hän oli Nibowaka ja sangen väkevä, hän löi ne maahan, niinkuin
ukkoslintu, Hurakan, lyö maahan kelohongat, jotka tuli on jättänyt mäen
kukkulalle taivasta vastaan. Nyt sinun tulee syödä niiden sydämet, sillä
ne olivat urhoollisia. Isäni kertoi minulle, että tappelevan biisamin
sydän on hyvä taika; sillä biisami etsii rauhaa niin kauan kuin se on
mahdollista, mutta tappelee pelotonna, kun muu ei auta."

Muutama päivä sen jälkeen he näkivät ketun. Pitääkseen vähän ilvettä
Skookumin kanssa, usuttivat he koiran sen jäljille. Kiivaana karkasi
Skookum matkaan, päästäen ilonkiljauksiaan joka loikkauksella. Erämiehet
istuivat alas odottamaan, hyvin tietäen, että tunnin kuluttua Skookum
palaisi takaisin nolona ja kieli pitkällä. Mutta ajo päättyikin
odottamattomalla tavalla. Kettu tuli hyppien lumessa ja kolmenkymmenen
askeleen päässä tuli sen jäljessä heidän tarmokas nelijalkainen
erätoverinsa.

Ja vielä kummempaa tapahtui. Seuraavassa tiheikössä koira yhdytti ketun,
ravisti sen hengiltä ja laahasi saaliinsa Kuonabin jalkain juureen.
Skookumin loistava voitto ei ollut niinkään ihmeellinen, sillä tarkempi
tutkimus osotti, että kettu oli ollut pahassa pulassa. Jokin
surkuteltava äkkinäinen erehdys oli saanut sen käymään piikkisian
kimppuun, ja siitä oli repo joutunut maksamaan kovat oppirahat. Suu,
leuat, kuono, kaula ja sääret olivat piikkejä täynnään. Se oli sairas ja
uupunut. Montakaan päivää se ei olisi enää elänyt, ja Skookumin armoton
lynkkaus oli sille enemmän onni kuin onnettomuus.

Erämiesten jokapäiväiseen elämään tuli kuitenkin vähän huomattavampikin
tapaus vaihteluksi. Eräänä tammikuun päivänä, kun maassa jo oli vahvalta
lunta, olivat he kokemassa pohjoista ansajuontaan, joka juoksi Racquet
joelle. Yönsä he viettivät sinne rakentamassaan majassa. Iltahämyssä
kuulivat he ihmeekseen Skookumin äkkiä rajusti haukkuvan ja ihmisäänen
vastaavan siihen. Ulos pistäytyen näkivät he metsästä ilmaantuvan lyhyen
mustaviiksisen miehen. Tulija kohotti ilmaan toisen kätensä ystävyyden
merkiksi ja erämiehet kutsuivat hänet majaan.

Hän oli Canadan ranskalainen, La Colle Millsistä kotoisin. Hän oli
metsästellyt jonkun vuoden näillä mailla. Mutta kun sodan syttyminen
Yhdysvaltain ja Canadan välille oli melkein varma asia, niin hänen
toverinsa olivat kaikki jääneet kotiin. Hän oli sen vuoksi pyydystellyt
yksin, vaikka yksinäisyys erämetsissä aina on vaarallista, ja oli
koonnut melkoisen määrän hyviä nahkoja. Pahaksi onneksi hän kuitenkin
oli jäällä kaatunut ja saanut sisäisen vamman, josta hän oli kovin
heikontunut. Lumikengillään hän kyllä pääsi kotiin palaamaan, mutta ei
jaksanut kuljettaa mukanaan nahkakimppuaan. Hän oli kauan tietänyt, että
hänen eteläpuolellaan oli naapureita; leirituli oli sen osottanut, ja
nyt hän tarjosi kaikkia nahkojaan heille kaupan.

Kuonab pudisti päätään, mutta Rolf sanoi: "Me tulemme katsomaan."

Parissa tunnissa he aamulla astuivat ranskalaisen mökille. Hän avasi
nahkakimppunsa; siinä oli monta saukkoa, koko joukko näätiä, joku ilves
ja yli kolmekymmentä majavaa. Koko kimppu oli kaupan kahdesta sadasta
dollarista. Lyons Fallsissa niiden arvo oli kaksi sen vertaa.

Rolf huomasi, että tässä voitiin tehdä hyvät kaupat. Hän kuiskasi:
"Kuonab, me voimme saada niistä kahta vertaa enemmän. Mitä arvelet?"

Intiani vastasi vain: "Ugh! Sinä olet Nibowaka."

"Me suostumme ehdotukseenne, jos voimme sopia maksusta, sillä minulla ei
ole rahoja mukanani, ja mökilläkin on minulla tuskin pariasataa
dollaria."

"Onko tabakki? Ja tee?"

"On; enemmänkin."

"Voiko te hakea? Si?"

Rolf vaikeni, katsoi maahan ja sitten ranskalaista suoraan silmiin.

"Luotatteko minuun, että nyt otan mukaani puolet nahkoista; loput saan,
kun palaan rahat mukanani."

Ranskalainen näytti vähän hämmästyvän, sanoi sitten: "Parbleu, te katso
ulos hyvältä. Se ole hyvä. Te varma hyvä mies, parbleu."

Rolf siis lähti matkaan, vieden puolet nahkoista mukanaan ja neljän
päivän kuluttua hän palasi takaisin, ja maksoi kalpealle, mutta
ilostuvalle ranskalaiselle ne sataviisikymmentä dollaria, jotka hän oli
saanut Van Cortlandtilta, ynnä muita rahoja sen verran, että siitä
keräytyi satayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Lopun hän korvasi,
antamalla runsaasti sokeria, teetä ja muuta ruuansärvintä mitä
ranskalainen tarvitsi. Ranskalainen huomattiin sangen herttaiseksi
mieheksi. Hän ja Rolf kiintyivät toisiinsa suuresti, ja pudistaessaan
toistensa kättä erotessaan tekivät he sen siinä toivossa, että toiste
kohdattaisiin onnellisemmissa oloissa.

François la Colle lähti urheasti lumiselle, yhdeksänkymmenen mailin
pituiselle kotomatkalleen, Rolf taas palasi etelään mukanaan nahkat,
jotka sangen runsaasti korvasivat mitä hän oli niistä maksanut, vieläpä
monella tavalla muodostivat hänen tulevaa elämäänsä ja kerran tavallaan
pelastivat hänen henkensäkin.



LXVIII.

Sota.


Vuosi kahdeksantoistasataa ja kaksitoista oli päättynyt. Presidentti
Madison oli kansalaistensa kärsimäin vääryyksien ja nöyryytysten vuoksi,
joita ei minkään kansan pidä säyseästi suvaita, julistanut
Suur-Britanniaa vastaan sodan. Kykenemättömänä aseman vaatimuksia
täyttämään ja sopimattomien neuvojain avustamana hän oli ryhtynyt
sotaan, jossa hänen pieni uljas armeijansa oli kyvyttömien päälliköiden
johtamana kärsinyt tappion toisensa jälkeen.

Fort Mackinaw menetettiin, Chicago, Detroit, Brownstown niinikään; koko
se amerikkalainen armeija, joka kävi Queenstownin kimppuun tuhottiin,
eikä näille monille tappioille ollut sen parempaa vastapainoa kuin pieni
voitto Niagaran luona ja Ogdensburgin luja puolustus.

Rolf ja Kuonab olivat saapuneet Albanyyn, niinkuin oli sovittu, mutta he
eivät sitten lähteneetkään saattelemaan neljää nuorta urheilijaa
erämetsiin, niinkuin oli edellisenä syksynä suunniteltu, vaan he
lähtivät sieltä Yhdysvaltain tiedustelijoina.

Ensi asiakseen he saivat viedä ohjeita Plattsburgiin.

Kahdessa päivässä he valiokanuulla ja mitä kevyimmin lastattuina
saapuivat Ticonderogaan ja uudistivat siellä tuttavuutensa kenraali
Hamptonin kanssa, joka puuhaili sitä ja tätä ja rakensi tarpeettomia
varustuksia, ikäänkuin hän olisi odottanut mahtavaa piiritystä. Rolf
kutsuttiin hänen puheilleen saamaan kirjeitä, jotka hänen piti viedä
eversti Pikelle Plattsburgiin. Hän sai paperit ja tiedon siitä, minne ne
oli vietävä, mutta teki sitten paikalla pahan erehdyksen. "Suokaa
anteeksi, herra kenraali", hän alkoi, "jos minä kohtaan --"

"Nuori mies", sanoi kenraali ankarana, "teidän ohjeenne on 'menkää!'
'Kuinka' ja 'jos', -- se on teidän itsenne ratkaistava, siitä teille
palkka maksetaan."

Rolf kumarsi. Hänen poskensa hehkuivat. Hän oli kovin vihoissaan, kun
oli saanut mielestään niin ansaitsemattoman nuhteen, mutta hän sulatti
kiukkunsa eikä milloinkaan unohtanut opetusta. Si Sylvanne sen lausui
muistettavaan muotoon:

"Tyhmä hevonenkin voi kulkea portin kautta, mutta miehen järkeä kysytään
siltä, joka kiipee, ui, kulkee veneellä, luistelee, lymyy, eksyttää,
keinottelee auki lukot, kiertää pitkän matkan, kun suoraan olisi paljoa
mukavampi, pakenee oikealla ajalla ja tappelee silloin kun on viisasta,
-- kaikki yhtenä iltapäivänä." Rolf lähti sitten pohjoista kohti,
mukanaan Hamptonin mahtipontinen, rauhottavaksi aiottu viesti, että hän
muka musertaisi jokaisen vihollisen, joka uskaltaisi Champlain järven
vettä samentaa.

Tällä retkellä Rolf sai Kuonabilta kuulla, mitä hän oli kokenut
käydessään St. Regisissä heimoansa tervehtimässä. Ilo, minkä hänelle
tuotti jonkun harvan heimonsa miehen kohtaaminen, turmeltui pahasti sen
takia, että hän kohtasi suuren joukon Mohawkeja, vanhoja vihamiehiään.
Oli paljonkin puhuttu sodan syttymisestä englantilaisten ja jenkkien
välille. Mohawkit olivat ilmottaneet aikovansa taistella brittiläisten
puolella, ja tämä täysin riitti saamaan Kuonabin, joka oli Sinawa,
pysymään amerikkalaisten puolella. St. Regisin intiaanialueelta
lähtiessään oli Kuonab niin tuskaantunut, ettei häntä vähääkään
haluttanut sinne palata.

Plattsburgissa Rolf ja Kuonab kohtasivat erään toisen Albanyssa saamansa
tuttavan, kenraali Wilkinsonin, ja saivat häneltä kirjeitä, jotka olivat
vietävät takaisin Albanyyn. Matkan he olivat kulkeneet kahdeksassa
päivässä.

Vuoden 1812 päättyessä Rolf ei ollut juuri muuta tehnyt kuin kuljettanut
kirjeitä edes takaisin Champlain järvellä. Seuraavana vuonna
amerikkalaiset yhä olivat kenraalien Wilkinsonin ja Hamptonin johdossa,
mutta näitten surkea kyvyttömyys alkoi päivä päivältä käydä yhä
ilmeisemmäksi.

Vuosi 1813 näki Rolfin, joka oli kahdeksantoistavuotias ja täytti sukka
jalassa kuusi jalkaa ja tuuman, karkaistuna tiedustelijana ja
sanansaattajana.

Tammikuussa hän suoritti lumikengillä pikamatkan, kuljetti kenraali
Hamptonin kirjeet Ticonderogasta Sackets Harbouriin ja palasi takaisin
kahdeksassa päivässä, kuljettuaan tässä ajassa lähes 300 mailia. Hän
saavutti sillä retkellään suuren airutmaineen, mutta ne uutiset, joita
hän toi, olivat surullisia. Niistä saatiin tietää, että eräs
amerikkalainen armeija oli Frenchtownin luona kokonaan hävinnyt ja
joutunut vangiksi. Vähän aikaa levättyään sai Rolf uudelleen lähteä
lumikengillä poikkimaisin samoamaan ja viemään rauhottavia tietoja
Ogdensburgiin. Ilmat olivat nyt paljoa kylmemmät, ja ohut peite oli
vaarallisen heikko suoja yön aikana. "Lentävä Kittering", joksi Rolfia
nyt mainittiin, otti sen vuoksi Kuonabin toverikseen, sillä yhdessä
voivat he kulettaa mukanaan toboggania ja runsaammin tavaroita. Skookum
taas jätettiin hyvään hoitoon. Tobogganiin köytettiin peitteet, padat,
maljat, ruoka, pyssyt ja kirjeet, ja päivänkoitossa helmikuun 18 päivänä
1813 lähdettiin matkaan Ticonderogasta, samottiin kohti pohjoista,
ainoana oppaana kompassi. He kulkivat sinä päivänä kolmekymmentä mailia,
huolimatta läpitunkevasta viimasta ja pyryttävästä lumesta. Mutta yöllä
alkoi kamala myrsky ja pakkasta oli kahdeksantoista astetta. Ilma tulvi
sakeanaan pistävää, leikkaavaa lunta. Noustessaan aamunkoitossa he
olivat melkein hautaantuneet kinoksen alle, vaikka majailivatkin
taajassa, suojaavassa tiheikössä. Kompassi oppaanaan he uudelleen
lähtivät matkaan, mutta tuiskivan valkoisen lumen sokaisemina he
umpimähkään joutuivat jos kuinka moneen pulmaan ja pahaan paikkaan ja
matka edistyi huonosti. Raahattuaan perässään toboggania kolmisen tuntia
ja vuoron takaa jälkeä poljettuaan he taaskin vaihtoivat paikkaa ja Rolf
huomasi silloin Kuonabin poskessa ja nenässä harmaan täplän.

"Kuonab, sinun kasvosi ovat paleltuneet", hän sanoi.

"Niin ovat sinunkin", vastasi toinen.

He kääntyivät nyt syrjään, kulkivat erästä notkoa pitkin, kunnes
saapuivat kuusinoroon, majautuivat siihen ja kompassia tarkastaessaan
huomasivat, että oli suuri ero sen ja heidän käsityksensä välillä matkan
suunnasta. Kaikesta päättäen oli suotta pyrkiä myrskyssä eteenpäin. He
sen vuoksi kuivalla lumella hieroivat paleltuneita paikkojaan ja jäivät
nuotion ääreen.

Hyvä tiedustelija ei koskaan etsi rasituksia; hän karttaa tarpeettomia
voimankoetuksia ja säästää itseään välttämättömiä varten. Kun pakkasta
kesti eikä myrsky hellittänyt, niin he koettivat majautua mitä
mukavimmin.

Lumikengillään he loivat lumen pois paria syltä leveästä kehästä,
kasaten sen reunoille niin korkeaksi suojaksi kuin suinkin. Kun he
olivat maahan saakka kaivaneet, niin heidän ympärillään oli viittä
jalkaa korkea lumiseinä. Sitten he ottivat tapparansa, hakkasivat joukon
pieniä kuusennäreitä ja kasasivat ne kasvavia kuusia vastaan majapaikan
ympärille, niin että siitä tuli kymmentä jalkaa korkea tiuha vihanta
seinä, joka oli avoin vain ylhäältä, viittä jalkaa leveältä. Kuivaa
kuusipuuta oli runsaasti, balsamioksista tehtiin paksut vuoteet, ja kun
peittoja oli mukana kyllälti, niin oli heillä nyt niin mukava majapaikka
kuin metsänkävijä suinkin saattoi toivoa.

Muu ei nyt ollut neuvona kuin jäädä odottamaan. Kuonab istui ja veteli
rauhallisesti savuja, Rolf neuloi revennyttä takkiansa, myrsky pauhasi
ja tuulessa lentävät jääneulaset putoilivat kahisten kuusikkoon, toiset
valkeassa pihahtaen sulaakseen. Ilman matala tasainen jymy raukasi
yksitoikkoisuudellaan, kun äkkiä kuului lumesta heikkoa jalan narsketta.
Rolf tapasi pyssyään, kuusiaita liikahti vähän ja oksien seasta hyökkäsi
heidän joukkoonsa lumisena pieni Skookum koira, ilmaisten mielihyväänsä
ylenpalttisella merkkikielellä, jota tehosti joka jäsen ja ruumiinosa.
He olivat tosin jättäneet sen jälkeen, mutta se ei tapahtunut Skookumin
suostumuksella ja ilman sitä kauppa tietysti oli päättämätön.

Ei ollut nyt syytä kysyä: mitä sen kanssa teemme? Sen asian oli Skookum
itse ratkaissut; "minkä vuoksi" ja "miten", -- sitä se ei koskaan
yrittänyt selittää.

Se oli viisas mies, joka sääti, että "samanlainen kuin oli sen osa, joka
pois taisteluun lähti, samanlainen oli oleva sen, joka jäi tavaran luo",
sillä kaikkein vaikeinta on odottaminen.

Aamusella luonnonvoimien riehuna oli jonkun verran asettunut. Oli
satunnaisia tyynenkin aikoja ja lopulta sää alkoi käydä niin
kuulakkaaksi, että pyryharso selvästikin oli hajaantumaisillaan.

Kuonab palasi vähästä matkaa tiedustelemasta ja sanoi: "Ugh! -- keli
hyvä."

Pilvet olivat hajonneet ja pakenivat, aurinko pääsi vähän väliä
paistamaan niiden lomasta, mutta tuuli oli yhä kova, pakkanen tuima ja
lumi lensi. Skookum paran oli paljoa pahempi kahlata kuin miesten
lumikengillään; mutta se ei muille valitellut vaivojaan, vaan kömpi
urheasti perässä. Jos se olisi kyennyt semmoisia miettimään, niin se
olisi voinut sanoa: "Hyvähän nyt on ilma, kirputkin pysyvät visusti".

Sinä päivänä ei tapahtunut sen merkillisempää; pakkanen vaan oli kova ja
molemmat miehet palelluttivat jälleen pohjanpuoleisen poskensa. Illalla
majauduttiin kallion räystään juurelle, ja siinä oli hyvä suoja.
Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen, mutta kun oli kiire, niin
he eivät siitä välittäneet, vaan lähtivät matkaan, kulkien enimmäkseen
tuulen opastuksella. Tuuli kävi luoteesta, ja niin kauan kun he tunsivat
sen rajun, polttavan kylmän viiman armottomasti purevan oikeanpuolista
arkaa poskilihaansa, tiesivät he olevansa oikealla tolalla.

Mutta ilomielin he illalla asettuivat levolle ja sulattelivat
paleltuneita kasvojaan. Seuraavana päivänä he olivat jälleen
päivänkoitossa liikkeellä. Aluksi sää oli tyyni, mutta pian alkoivat
luminietokset jälleen elää ja ilma täyttyi lumesta, jota tuiskui
kinosten harjoista; oli mahdotonta nähdä kunnolla viittäkymmentä askelta
millekään suunnalle. Ylen hidasta oli eteenpäin pääsy. Heidän olisi
pitänyt neljäntenä päivänä päästä Ogdensburgiin, mutta vielä he olivat
siitä kaukana; kuinka kaukana, -- sen voivat he vain arvata, sillä he
eivät olleet tavanneet ainoatakaan taloa eikä uudisasukasta.



LXIX.

Ogdensburg.


Sama lumimyrsky yhä raivosi seuraavanakin päivänä, kun Skookum ilmeisin
merkein osotti, että se _vainusi jotain_.

On aina parasta saada selville, mikä koiranne huomiota herättää. Kuonab
katsoi tuikeasti Skookumiin. Tämä viisas nelijalkainen haisteli
kiihkeästi _ylös ilmaan_, eikä maata. Sen niskakarvat eivät _kohonneet
pystyyn_, ja se tumma karvatukko, joka jokaisella harmaalla tai
keltaisella koiralla on hännän juuressa, _oli sileänä_.

"Se haistaa savua", päätti intiani sukkelaan. Rolf osotti vastatuuleen
ja teki kysymismerkin. Intiani nyökkäsi.

Heidän velvollisuutensa selvästikin oli tutkia, kuka oli tämä savuava
naapuri. He eivät nyt olleet kovinkaan kaukana St. Laurentista.
Saattoihan olla mahdollista, että savu oli merkki vihollisjoukosta,
mutta paljon todenmukaisempaa oli, että se kohosi ystäväin tulilta; ja
kaikkein uskottavimmalta tuntui, että se nousi jonkun uudisasukkaan
mökistä, josta he saattoivat saada matkan johtoa.

He polvesivat syrjään. Tuuli siirtyi nyt oikean posken puolelta suoraan
eteenpäin ja puhalsi vasten heidän kasvojaan. Rolf kulki eteenpäin,
kiirehtien kulkuaan, kunnes hän oli niin kaukana edellä kuin
mahdollista, katoamatta näkyvistä. Mailin päästä alkoi maa aleta, metsä
vahveni, tuuli asettui, eikä ilmassa enää tuiskunnut yhtä sakealta
lentävää lunta. Rolf tuli pitkälle ja syvälle tieaukeamalle, joka
kierteli metsän halki ja jolla oli sangen kovaa lunta. Jäljet olivat
peittyneet uuden pehmeän lumen alle, mutta ne olivat yhä vielä verekset
ja johtivat asutuksiin, jotka Skookum oli vainunnut.

Rolf kääntyi ympäri ja kehotti merkillä heitä odottamaan. Sitten hän
lähti varovasti kulkemaan mutkailevaa tienpohjaa.

Parinkymmenen minutin kuluttua alkoivat asutuksen merkit käydä yhä
ilmeisemmiksi. Tiedustelija tuli vihdoin metsän reunalle, josta hän näki
avoimen, kaltevan rinteen takana leveän joen ja sen rannalla sahan, sekä
sahan ympärillä tavanmukaisia erämaan ränstyneitä lautavajoja, latoja ja
lautapinoja.

Työ näytti olevan seisauksissa ja se kummastutti Rolfia, kunnes hän
muisti, että oli sunnuntai. Rohkeasti hän lähestyi ja kysyi pomoa. Hänen
koko ulkomuotonsa ilmaisi metsämäestä, ja sellaiseksi häntä luuli
pomokin.

Hän sanoi tulleensa maan poikki toiselta puolelta ja eksyneensä tieltä
myrskyssä.

"Mikä olette ammatilta?"

"Erämies."

"Minne matka?"

"Lähimpään suurempaan kyläkuntaan; mutta mikä on lähin?"

"Tämä paikka on Alexandria Bayn ja Ogdensburgin keskivälillä."

Rolf siis kysyi tarkkaan tietä Alexandria Bayhin, jonne hän ei aikonut.
Mitä syytä oli hänellä olla niin varovainen? Sahanhoitaja ilmeisestikin
oli kunnon amerikkalainen, mutta tiedustelijalla ei ollut oikeutta
ilmaista kenellekään, millä asioilla hän liikkui. Saattoihan
sahanhoitaja olla varma mies, mutta entäpä jos hän olisi
varomattomuudessaan jutellut jollekulle toiselle, joka ei ollut varma?

Sattumalta hän sitten sai kuulla, että joki oli Oswegatchie nimeltään,
ja että kolmenkymmenen mailin päässä sen varrella oli alamaan puolessa
Ogdensburgin kaupunki.

Vereksiä huomattavampia tapauksia hän ei saanut kuulla, mutta
ilmeisestikin brittiläiset joukot virran takana vain odottivat kevään
tuloa hyökätäkseen.

Näön vuoksi Rolf osti vähän teetä ja sianlihaa, mutta vieraanvarainen
sahanhoitaja ei suostunut ottamaan siitä mitään maksua, sitten hän lähti
kulkemaan Alexandria Bayhin päin, mutta kaarsi piankin takaisin ja
saapui ystäväinsä luo metsään.

Kaukaa kiertäen he kulkivat sahan ohi. Oli siksi luja pakkanen, ettei
tarvinnut pelätä kenenkään seisoskelevan ulkosalla, ja akkunat olivat
järjestään jäässä, joten ei ainoakaan elävä sielu heitä huomannut, kun
he kulkivat paikan ohi ja laskeutuivat virralle, sitä pitkin matkaa
jatkaakseen.

Oswegatchien jäällä oli lumi uupumattoman tuulen vaikutuksesta
kovettunut, matka sujui helpommin ja sama hellittämätön lumimyrsky
pyyhki pois jäljet, heti kun he olivat ne jättäneet.

Mutkainen on joella tie, mutta keli oli hyvä, ja nopeaan edistyi nyt
matka. Pohjoista kohti suuntautuvilla käänteillä oli lumi vielä
tavallistakin kovempaa, jopa jää aivan paljaanakin, ja tiedustelijat
saattoivat silloin riisua jalasta lumikenkänsä ja juosta hyvää kuuden
mailin hölkytystä. Kolmasti he pysähtyivät teetä juomaan ja levähtämään,
mutta se että heillä oli kerallaan tärkeitä kirjeitä, että he toivat
hyviä sanomia, ja että matkan määrä yhä läheni, se yhä kiihottamistaan
kiihotti heitä. Kymmenen aikaan aamupäivällä he olivat lähteneet
sahalta, josta Ogdensburgiin oli matkaa kolmisenkymmentä mailia. Aurinko
jo läheni laskuaan, mutta siitä huolimatta he toivoivat voimiaan
ponnistaen vielä samana iltana pääsevänsä perille. Se oli heidän paras
päivämatkansa, ja voitontunne antoi heille siihen voimia; se iloinen
ajatus, kuinka he astuisivat komentajan eteen ja hänelle ojentaisivat
hartaasti odotetut rauhottavat asiakirjat, lisäsi heidän tarmoaan ja
kiihotti heidän kunnianhimoaan. Niin! heidän täytyi päästä perille vielä
samana iltana, maksoi mitä maksoi. Päivä oli päättynyt; Rolf kulki
edellä puolijuoksua, vakaata kyytiä. Kädessään hänellä oli tobogganin
pitkä vetohihna, kymmenen jalkaa hänen jäljessään kulki Kuonab,
kiskoen lyhyestä vetohihnasta, ja Skookum milloin juoksi edellä,
milloin sivulla, milloin jäljessä, sen mukaan kuin yleinen
vastuunalaisuudentunne sen mielestä vaati.

Oli jo aivan pimeä. Kuutamoa ei ollut, metsäinen ranta oli musta. Heidän
ainoana oppaanaan oli joen leveä, aava pinta, joka toisin paikoin oli
tuulen paljaaksi puhaltama, mutta kauttaaltaan hyvä kulkea. He
vuorotellen kävelivät ja juoksivat, edeten noin viisi mailia tunnissa.
Kuonabia jo uuvutti, mutta Rolf oli nuori, ja kiihkeä pääsemään perille.
He olivat juuri kaartaneet moniaan niemen ja päässeet viimeiselle
suurelle mutkalle, ponnistellen eteenpäin mailin toisensa jälkeen;
kymmenen vain enää, ja Rolf oli niin kiihkoissaan, että hän sata askelta
juostuaan ei saanut hiljentäneeksi vauhtiaan kävelyyn, vaan paransikin
yhä juoksuaan. Kuonab, jolle tämä temppu oli odottamaton, luiskahti
nurin ja tobogganin nuora pääsi hänen kädestään. Rolf töytäsi eteenpäin
ja samassa tuokiossa räiskähti jää uves-avennon kohdalta rikki, Rolf
suistui jokeen ja katosi jään alle, tobogganin luikuessa aina reiän
partaalle saakka.

Kuonab hypähti äkkiä seisomaan ja juoksi reiän alapuolelle. Toboggani
oli pyörähtänyt samalle puolelle ja pitkä vetohihna oli kireällä;
hetkeäkään viivyttelemättä rupesi intiani siitä vakaasti ja
voimallisesti kiskomaan, ja muutaman sekunnin kuluttua hänen toverinsa
pää jälleen kohosi jään alta näkyviin. Kun Rolf yhä piti lujasti kiinni
vetonuorastaan, niin sai Kuonab hänet kaikella kunnialla kiskotuksi
jääkylmästä joesta. Poika purskutteli vettä sieraimistaan ja huohotti
vavisten, läpimärkänä, mutta oli muuten säilynyt loukkaantumattomana.

Mutta nyt esiintyi uusi vaara. Jäätävä tuuli piankin jäädyttäisi hänen
vaatteensa läpeensä kivikoviksi. Ne kangistuivatkin muutamassa minutissa
ja intiani tiesi hyvin, että vaatteitten jäädyttyä kädet ja jalat
paleltuisivat sitä helpommin.

Hän sen vuoksi paikalla kääntyi rantaa kohti, etsi tiheimmän kuusinoron
keskustan, rakensi viipymättä kaksi rytisevää valkeata, joitten välillä
Rolf seisoi sillä aikaa kun intiani teki vuoteen. Paikalla kun
nuorukainen sai vaatteet riisutuksi, hän ilomielin kömpi vuoteeseen.
Lämpimät peitot ja kuuma tee tuota pikaa lämmittivät hänen ruumiinsa,
mutta tunti tai pari kuluisi, ennenkuin hänen vaatteensa olivat
uudelleen kuivaneet. Tuskin mistään ne siihen määrään turmeltuvat kuin
liian nopeasta kuivamisesta. Kuonab rakensi seipäistä telineet ja
seuraavina kahtena tuntina hän vain kohenteli tulta, hoiteli vaatteita
ja pehmitteli mokkasineja.

Oli jo puoliyö, kun he olivat valmiina, ja Kuonab oikopäätä epäsi kaikki
ehdotukset, että oli matkaa jatkettava. "Ogdensburg on aseissa", hän
sanoi. "Ei ole viisasta lähestyä sitä yöllä."

Kello kuuden aikaan aamulla he olivat jälleen taipaleella, kankeina
pitkästä matkasta, jalat verillä, kasvot paleltuneina, ja mieli monista
viivytyksistä harmissaan. Mutta nopeaan ja terhakkaasti he sittenkin
ponnistivat eteenpäin, vuoron juosten ja kävellen. Usean kylän ohi he
kulkivat, mutta karttoivat niitä. Puoli kahdeksan aikaan he etäältä
näkivät Ogdensburgin ja kuulivat rumpujen rohkaisevan tärinän, ja
muutaman minutin kuluttua he erään mäen kukkulalta vapaasti näkivät koko
tämän urhean pienen kaupungin - niin! selvään kyllä näkivät -- _että
siellä liehui tangossa Englannin lippu_.



LXX.

Kirjeiden pelastus.


Voih, mikä turman isku! Nyt vasta Rolf älysi, kuinka uupunut hän oli,
kuinka kiihkoisa perille saattamaan rohkaisevaa sanomaansa ja pääsemään
hetkeksi jännityksestä. Hän tunsi itsensä nyt niin peräti heikoksi. Ei
ollut epäilystäkään, onnettomuus oli kohdannut hänen maansa aseita.

Hänen ensimäinen huolensa oli kadota näkyvistä ahkioineen ja kalleine
kirjeineen.

Mitä piti hänen tehdä? Ei mitään, ennenkun oli saanut tarkempia tietoja.
Hän lähetti Kuonabin takaisin ahkion keralla, pyytäen häntä asettumaan
erääseen paikkaan, joka oli siitä kahden mailin päässä, majautumaan
sinne ja odottamaan häntä.

Sitten hän lähti yksin matkaan. Yhä ja yhä häntä vaivasi ajatus: "Jos
minä olisin ennen ennättänyt, niin he ehkä olisivat kestäneet."

Joen rannalle oli suurimman rakennusryhmän ympärille kokoontunut
hevosia, ja siitä hän arvasi, että siinä mahtoi olla ravintola. Hän meni
huoneeseen ja tapasi siellä koko joukon miehiä aamiaista syömästä. Hänen
ei tarvinnut kysellä; pöydässä ei muusta puhuttu. Ogdensburg oli
vallotettu edellisenä päivänä. Tapaus on jokaiselle amerikkalaiselle
hyvin tunnettu. Prescotista (Laurentin joen pohjoisrannalta) tuli
eversti Mac Donnel joka päivä ylämaalaisineen[26] tekemään joen jäällä
harjotusliikkeitä aivan vastapäätä Ogdensburgia. Toisinaan he kulkivat
ohi aivan pyssynkantaman rajoilla, toisinaan olivat tekevinään
hyökkäyksen, mutta peräytyivät vähää ennen kuin olivat tulleet
ampumamatkan piiriin. Ne vähät amerikkalaiset, jotka Ogdensburgia
puolustivat, katselivat huvikseen näitä viattomia harjotuksia ja joskus
osottivat mielihyväänsäkin, kun englantilaiset tekivät jonkun tavallista
somemman liikkeen. Amerikkalaiset luulivat olevansa hyvässä turvassa
varustuksiensa takana. Ikäänkuin sopimuksen mukaan ei kummaltakaan
puolelta ammuttu edes hajalaukauksia. Ei olisikaan mistään huomannut,
että siinä oli kaksi vihollista vastakkain. Kummallakin joukolla oli
toisella puolella ystäviä ja brittiläiset olivat monta kertaa juosseet
ohi tavallisen ampumamatkan päästä, eikä heitä tervehditty ainoallakaan
laukauksella.

Helmikuun 22 p., samana päivänä, jona Rolf ja Kuonab olivat tulleet
Oswegatchien rantaan, oli brittiläisen joukon päällikkö tavalliseen
tapaan harjotellut väkeään, kaartanut vielä tavallista lähempää
amerikkalaisen linnotuksen ohi ja sitten lähimmälle kohdalle saapuessaan
tehnyt sangen soman hyökkäyksen. Amerikkalaiset vain katselivat
vihollisen lähestyessä, mutta pieni englantilainen joukko ei
kaartanutkaan takaisin rantaan, vaan hyökkäsi päin raikkain huudoin, ja
ennenkun linnan puolustajat tulivat muistaneeksikaan, että oli täysi
sota, oli linna yllätetty ja Ogdensburg vallattu.

Amerikkalainen komentaja vangittiin. Kapteeni Forsyth, joka oli hänen
jälkeensä korkein mies, sattui olemaan poissa lumikenkäretkellä ja hän
siten pelastui. Kaikki muut olivat joutuneet vangeiksi, ja Rolfin oli
nyt vaikea päättää, mitä tehdä kirjeille, taikka miten saada tapauksesta
virallinen selonteko. "Kun et tiedä, miten tehdä, niin jätä tekemättä",
oli muuan vanhan Si Sylvannen sananparsia, ja "epäiltävässä paikassa on
paras ruveta matalaksi ja tukkia suunsa." Rolf kuljeskeli kaupunkia
kaiken päivää, odotellen jotakin tietoa. Puolenpäivän aikaan ajoi
majatalon pihaan kevyessä reessä pitkä, ryhdikäs ja vilkas mies,
puettuna puhvelinnahkaiseen viittaan. Hän söi häthätää aterian
sisähuoneessa. Rolf otaksui, että hän oli amerikkalainen upseeri, mutta
saattoi hän olla canadalainenkin. Suotta Rolf koetti saada hänestä
jonkinlaisia tietoja; sisähuoneen ovea pidettiin kiinni,
ravintolanomistaja ilmeisestikin tiesi salaisuuden. Kun vieras tuli
ulos, niin oli hänellä jälleen yllään puhvelinnahkainen laaja viittansa.
Rolf viisti hyvin läheltä hänen ohitseen, hänen oikeanpuolisessa
takintaskussaan tuntui olevan joku kova pitkulainen kappale.

Majatalonomistaja, vieras ja hänen kyytimiehensä kuiskuttelivat
keskenään. Rolf lähestyi niin lähelle kuin uskalsi, mutta sai osakseen
vain tutkistelevan katseen. Kyytimies puhui toisen kyytimiehen kanssa ja
Rolf kuuli sanan "Mustajärvi". Niin, sitä juuri hän oli epäillyt.
Mustajärvi oli sen tien ääressä, joka maan sisään kaartaen kulki
Alexandria Bayhin ja Sackets Harbouriin.

Kyytimies, joka oli verevä nuori mies, oli ilmeisestikin hyvissä
suhteissa ravintolan isännän tyttären kanssa; vieras taas puheli isännän
kanssa. Heti kun he olivat eronneet, meni Rolf isännän luo ja sanoi
tyynesti: "Kapteenilla taitaa olla kiire." Ainoana vastauksena oli
kylmähkö katse ja sanat: "Se on hänen oma asiansa." Hän siis _oli
kapteeni_. Kyytimiehen kintaat olivat nuoralla uunin takana. Rolf nykäsi
nuoraa, niin että ne putosivat pimeään nurkkaan. Kyytimies kaipasi
kintaitaan ja hyvillään siitä, kun sai syytä palata taloon, hän lähti
pois, jättäen upseerin yksinään. "Kapteeni Forsyth", kuiskasi Rolf,
"älkää lähtekö, ennenkun saan keskustella kanssanne. Aion tavata teidät
tiellä, mailin päässä täältä."

"Kuka olette ja mikä on asianne?" kysyi kapteeni lyhyeen ja vihaisesti;
hän ei siis nimeään kieltänytkään.

Rolf avasi takkinsa ja näytti tiedustelijamerkkinsä.

"Voimmehan puhua tässä, jos teillä on uutisia -- tulkaa sisään." He
astuivat sisempään huoneeseen. "Kuka tämä on?" kysyi Rolf varovasti, kun
majatalon omistaja tuli sisään.

"Hän on oikea mies, Titus Flack, majatalon omistaja."

"Mistä voin siihen luottaa?"

"Ettekö ole kuullut häntä puhuteltavan sillä nimellä pitkin päivää?"
sanoi kapteeni.

Flack hymyili, lähti ulos ja toi palatessaan lupakirjansa myydä
väkijuomia ja valtakirjansa, joka vahvisti hänet New Yorkin valtion
virkamieheksi. Viimeksi mainitussa oli hänen omakin nimikirjotuksensa.
Hän otti kynän, ja kirjotti sen uudelleen. Kapteeni heitti sitten yltään
päällystakkinsa ja seisoi armeijaupseerin täydessä univormussa Rolfin
edessä. Hän avasi laukkunsa ja otti siitä paperin, mutta samalla Rolf
näki siinä toisen mytyn, joka oli osotettu kenraali Hamptonille.
Pienempi paperi oli ainoastaan kartta. "Tuo toinen mytty luullakseni on
aiottu minulle", sanoi Rolf.

"Emme vielä ole nähneet teidän valtuuksianne", sanoi upseeri. "Ne ovat
parin mailin päässä takamatkassa", sanoi Rolf ja viittasi metsää kohti.

"Lähdetään sitten", sanoi kapteeni, ja he nousivat. Kitteringin käytös
oli kaikin tavoin luottamusta herättävä, mutta parin mailin lyhyellä
matkalla, jolla ei sanaakaan vaihdettu, kapteeni alkoi saada epäilyksiä.
Saattoihan tiedustelijan merkki olla varastettu. Canadalaiset usein
kävivät amerikkalaisesta, j.n.e.. Reki vihdoin pysähtyi ja Rolf kulki
edellä metsään. Ennenkun oli kuljettu sataakaan askelta, komensi upseeri
"seis", ja kun Rolf seisahtui ja kääntyi, niin hän näki pistoolin
ojennettuna päätään kohti. "No, nuori mies, te olette ajanut asianne
rohkeasti, enkä vielä tiedä, mitä tästä tulee. Mutta sen tiedän, että
heti kun huomaan vähänkään petosta, niin puhaltaa tuuli ainakin teidän
aivokoppaanne."

Rolf hätkähti. Ensi kertaa katseli hän nyt itseään kohti ojennetun
pistoolin suuhun. Ei hän tavallisesti pitänyt pistoolia suurena
kapineena, olipahan vain tuollainen tuuman vahvuinen ja jalan mittainen,
mutta nyt hän huomasi, että saattaa se näyttää yhtä paksulta kuin
jauhosäkki ja niin pitkältä, että toinen pää ulottuu ijäisyyteen. Hän
kalpeni, mutta sai pian takaisin värinsä, hymyili ja sanoi: "Älkää olko
huolissanne, viiden minuutin kuluttua saatte nähdä, että kaikki on
niinkuin pitääkin."

Pian kuului terävää haukuntaa ja opas ja upseeri astuivat tulelle, jossa
Kuonab ja pieni Skookum koira heitä odottivat.

"Ei tämä satimelta näytä", ajatteli kapteeni, luotuaan silmäyksen
ympärilleen ja huomattuaan, ettei paikalla ollut muita. Sitten hän sanoi
ääneensä: "No mitä teillä on minulle näytettävää?"

"Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta mistä minä tiedän, että te _olette_
kapteeni Forsyth? Pari vakoojaa olisi voinut antaa minulle aivan samat
todistukset kuin tekin."

Kapteeni avasi laukkunsa ja näytti ensiksi ohjeensa, jotka hän oli
saanut neljä päivää aikaisemmin, lähtiessään Ogdensburgista. Hän
paljasti käsivartensa ja osotti siihen tatuoidun merkin, "U.S.A", joka
oli muisto hänen opintoajoiltaan, sitten liinavaatteensa merkit, J.F.,
sinettisormuksen, jossa oli samat alkukirjaimet, ynnä vihdoin suuren,
kenraali Hamptonille osotetun kirjemytyn. Sitten hän sanoi: "Samalla kun
annatte omat kirjeenne minulle, annan minä omani teille, niin on meillä
toisistamme hyvät takeet."

Rolf nousi, otti paperimyttynsä ja vaihtoi ne Forsythin papereihin;
kumpikin käsitti nyt, että toinen oli luotettava. Pian heistä tuli
ystävät ja Rolf sai kuulla jännittäviä tapauksia järveltä, ja suurista
valmistuksista, joihin oli ryhdytty keväällä tehtävää retkeä varten.

Puolen tunnin kuluttua kookas uljas kapteeni, miehuullisen voiman
perikuva, lähti pois. Kolme tuntia myöhemmin he paraillaan valmistivat
illallistaan, kun Skookum jälleen ilmotti, että vieraita oli tulossa.
Kun oli sota-aika, niin Rolf otti varalle pyssynsä, ja samalla juoksi
majapaikalle se nuori mies, joka oli ollut kapteeni Forsythia
kyyditsemässä.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vasemmasta käsivarresta tippui verta ja
oikeassa kädessä hänellä oli kirjelaukku. Hän katsoi tuikeasti Rolfiin.
"Oletteko kenraali Hamptonin tiedustelija?" Rolf nyökkäsi ja osotti
merkkiä, joka hänellä oli rinnassaan. "Kapteeni Forsyth lähetti nämä
takaisin", hän huohotti. "Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Polttakaa ne
mieluummin kuin annatte englantilaisten niitä saada.' He saivat hänet --
siellä _oli_ majatalossa vakooja. Minä pääsin pakoon, mutta jälkiäni on
helppo seurata, ellei tuisku lakaise niitä umpeen. Älkää viivytelkö."

Poika parka, hänen käsivartensa oli katkennut, mutta hän täytti
kuitenkin kuolleen upseerin käskyn ja poistui sitten etsiäkseen kylistä
apua.

Yö oli jo tulossa, mutta Rolf lähti paikalla liikkeelle, kulkien itää
kohti, molemmat kirjekääröt mukanaan. Hän ei silloin tiennyt, mutta sai
myöhemmin kuulla, että kirjeistä ilmeni Oswegon, Rochesterin ja Sacketts
Harbourin puolustuslaitoksien heikkous ja niiden kiire avun tarve, sekä
että niissä seikkaperäisesti selviteltiin hyökkäyssuunnitelma, jonka
amerikkalaiset olivat laatineet Montrealia vastaan. Mutta Rolf arvasi,
että ne olivat tärkeitä ja että ne oli viipymättä vietävä kenraali
Hamptonille.

Vaikeata, perin uuvuttavaa oli kulkea tiheäin metsäin ja soiden poikki
poispäin virrasta, sillä Rolf ei nyt uskaltanut kulkea jokea pitkin,
mutta kolmisen tuntia he kulkivat minkä suinkin mahtoivat, ja pimeän
tullen majautuivat ketripuusuolle, ylen kehnoon paikkaan.

Päivänkoitossa he olivat jälleen liikkeellä. Mutta sää oli nyt heidän
harmikseen aivan tyyni. Ei enää ollut lumituiskua, joka olisi heidän
jälkensä salannut; jäljet olivat selvät kuin valtatie, kulkivatpa minne
tahansa. He tulivat tallatulle tielle, seurasivat sitä puolen mailia ja
poikkesivat sitten taas omalle suunnalleen. Mutta siitä, että heitä
ajettiin takaa, heillä ei ollut aavistustakaan, ennenkun auringon
noustessa, heidän jo oltuaan tuntikauden matkalla. Mutta silloin he
näkivät muutamalla etäisellä rinteellä parin mailin päässä ohuen mustan
juovan, jossa oli monta mustaa pistettä, ainakin tusina brittiläisiä
sotamiehiä ajamassa heitä takaa.

Vihollinen kaaloi lumikengillä, eikä sillä näyttänyt olevan
matkatavaroita, koska joukko näkyi nopeaan etenevän. Rolf ja Kuonab,
joilla oli ahkio vedettävänä, tuskin saattoivat heille puoliaan pitää.
Mutta he kulkivat niin nopeaan kuin pääsivät, hikoillen ja ponnistellen
arvokkaan kuormansa keralla. Rolf mietti, eikö jo ollut aika pysähtyä ja
polttaa kirjemytyt, mutta katsahtaessaan taapäin korkealta harjulta,
josta oli vapaa näköala, hän samalla huomasi rivin päitä, jotka puolen
mailin päässä katosivat kivien taa, ja uusi juoni välähti silloin hänen
mieleensä. Hän astui rohkeasti parinkymmenen jalan levyisen avopaikan
poikki, joka oli vihollisen näkyvissä, poikkesi sitten tiheään
kuusikkoon, käski Kuonabin seurata, juoksi tiheikön kautta takaisin ja
kulki uudelleen avopaikan poikki. Siten hän ja Kuonab jatkoivat viisi
minuuttia, niin nopeaan kuin suinkin, hyvin tietäen, että heitä
katseltiin. He kiersivät kiertämistään samaa puuryhmää, toisinaan aivan
lähekkäin, pyssyjään kantaen, toisinaan ahkiota vetäen, toisinaan lyhyt
laukku, taikka vain lumikimpale selässään. He koettivat joka tavalla
muutella ulkonäköään, ja vähän ajan kuluttua komentava brittiläinen
upseeri oli laskenut viisikymmentäkuusi asestettua amerikkalaista, jotka
peräkkäin nousivat rinnettä, mukanaan runsaat varastot ja viisi
keltaista koiraa. Jos Skookum olisi saanut oman päänsä mukaan tehdä,
niin olisi koiria ollut viisi- tai kuusikymmentä, sillä sen mielestä
tämä oli oivallista lystiä.

Jäljet eivät tosin osottaneet, että matkassa oli niin suuri joukko, ja
mitenpä olisivatkaan voineet? Toboggani lakaisi kaikki jäljet, taikka
olivat amerikkalaiset ehkä saaneet lisäväkeä. Mitä mahtoi hän kymmenellä
miehellä viittäkymmentä vihollista vastaan? Hän kiitti onneaan, kun oli
niin sukkelasti välttänyt salaväjytyksen, ja koettamatta saada sen
enempää selkoa vihollisen miesluvusta hän kääntyi takaisin ja riensi
minkä pääsi Ogdensburgin turviin.



LXXI.

Sackets Harbour.


Tuntikausia kului, ennenkun Rolf saattoi olla varma siitä, että
englantilaiset olivat luopuneet takaa-ajosta. Mutta kun pian nousi uusi
ankara lumimyrsky, niin hän rauhottui. "Siunattu myrsky!" ajatteli hän
sydämessään, huomatessaan jälkien kokonaan peittyvän muutaman sekunnin
kuluttua siitä kun olivat syntyneetkin. Ja hän ajatteli: "Kuinka minä
menomatkalla sadattelin tuota tuulta, joka meitä pidätti -- vangiksi
joutumasta. Kuinka minä kiukuttelin tuota kylmää jokikylpyäni, joka
toden totta pelasti kirjeeni vihollisen käsiin joutumasta. Kuinka
kiitollinen olen nyt myrskystä, joka aivan hiljan tuntui niin katkeran
tylyltä."

Aamupäivällä he kohtasivat joen suuren mutkan ja lähtivät sitä nyt
pelotta kulkemaan; joen jäällä oli koko joukon helpompi astua.
Rensselaer Fallsissa he poikkesivat erään siirtolaisen taloon ja saivat
siitä ruokaa, lähtivät sitten kautta myrskyn samoamaan maan poikki ja
majautuivat yöksi noin neljänkymmenen mailin päässä Ogdensburgista.

Merkillisen vähän riistan jälkiä he olivat nähneet tällä ankaralla
retkellä; ilmaa karttoi jokainen, ken vain voi. Mutta Cranberryjärven
lähellä he eräästä ketrisuosta löysivät valkohäntähirvi-tarhan, johon
satoja hirviä näytti asettuneen talveksi. Sen laajuus oli yhteen
suuntaan pari kolme mailia, toiseen suuntaan puolen mailia, ja vaikka
lunta oli vahvalta, niin tarha oli melkein täyteen tallattu polkuja.
Tiedustelijat näkivät siitä läpi kulkiessaan ainakin viisikymmentä
valkohäntähirveä, ja helppo oli heidän sen vuoksi kaataa joukosta nuori
sarvas eväikseen.

Matka siitä edelleen ei tarjonnut mitään erinomaista. Se oli samaa
jokapäiväistä taistelua pakkasta vastaan, mutta pakkanen toki oli jonkun
verran lauhtunut, taikka oikeammin tuuli oli myötäinen eikä sen vuoksi
purrut niin pahasti. Helmikuun 27 p:nä, yhdeksän päivää myöhemmin kun
olivat taipaleelle lähteneet, he saapuivat Ticonderogaan ja
ilmottautuivat pääkonttorin ylipäällikölle.

Kenraali yhä kaivoi varustuksia ja uhkasi tuhota koko Canadan. Mutta
molempain tiedustelijain tuomat sanomat antoivat hänelle uutta
ajattelemisen ja puheen aihetta. Se osa, joka hänellä piti olla
sotaretkessä Montrealia vastaan, kylläkin hyvitteli hänen
itserakkauttaan, mutta Ticonderogan varustusten merkitys kävi silloin
naurettavaksi.

Kolme päivää Rolf sitten sai pilkkoa puita, jonka jälkeen hänet
lähetettiin Albanyyn kirjeitä viemään.

Maaliskuun kuluessa hän sai suorittaa kaikenlaisia pieniä toimia, sian
tappamisesta aina tallin puhdistukseen ja varustusten kaivamiseen
saakka. Sitten seurasi huhtikuu, jolloin oli mahdoton päästä kulkemaan
kanuulla paremmin kuin lumikengilläkään ja kaikki yhteydet pohjoisrajan
kanssa katkesivat.

Mutta sitten tuli toukokuu, suuri ihana toukokuu virkistävine säineen ja
elähyttävine tehoineen. Kanuut työnnettiin vesille, metsät olivat alta
ruskeat, päältä kullan karvaiset.

Kuin nuori sarvas tunsi Rolf voimainsa paisuvan. Häntä kovin halutti
päästä uudelleen matkaan, ja hän tarjoutui innolla vapaaehtoisesti
viemään viestejä Sackets Harbouriin, Ontarion rannalle. Hän halusi
lähteä yksin, sillä nyt riitti yksi peitto vuoteeksi ja pari naulaa
kuivattua lihaa päiväravinnoksi. Pienen kirveen hän tarvitsi matkaan,
mutta pyssy näytti liian raskaalta kantaa. Hänen sitä epäröiden
harkitessaan tarjosi muuan nuorempi upseeri hänelle pyssyn sijasta
pistoolin, ja mielihyvin hän pisti sen vyöhönsä.

Vielä entistä kookkaampana, koko joukon yli kuuden jalan, hieman
hinteränä varreltaan, mutta notkeana ja hartevana hän lähti taipaleelle
voimallisen kulkijan kevyin askelin. Hänen kasvonsa hehkuivat terveyttä
ja harmaansinervät silmänsä loistivat, kun hän lähti pitkälle
taipaleelleen, samotakseen Adirondack vuoriston poikki Sackets
Harbouriin. Vartiosotamies teki kunniaa ja päivystävä upseeri, jonka
huomiota herätti yhtä paljon hänen komea muotonsa ja hehkuvat kasvonsa
kuin asiankin laatu, pysähtyi häntä kättelemään ja sanoi: "Onneksi
olkoon, Kittering, ja olkoon teille nyt suotu tuoda meille parempia
tietoja kuin kahdella viime kerralla."

Rolf tiesi nyt, miten kulkea; hän alkoi hiljakseen. Puolen tuntia hän
astui pitkin kevein askelin, sitten kiireettä juoksi mailin tai pari.
Viisi mailia tunnissa oli hänen nopeutensa, mutta tähän aikaan vuotta
oli muuan suuri haitta, joka esti kulkua -- jokainen joki oli
tulvillaan, niiden poikki oli vaikea päästä. Purojen poikki tosin pääsi
enimmäkseen joko kaalomalla, taikka siten että hän niiden poikki kaatoi
puun, mutta joet olivat liian leveät, jotta puu olisi ulottunut niiden
poikki sillaksi, ja vesi siksi kylmää, ettei niiden poikki voinut
uidakaan. Melkein joka kerran hän sen vuoksi rakensi lautan. Hyvä
tiedustelija ei antaudu onnen kaupalle. Jos lautta on huono, niin on
ylimenokin vaarallinen; jos taas lautta on hyvä, niin hän pääsee
turvassa joen poikki; mutta hyvän lautan rakentamiseen kuluu enemmän
aikaakin. Viisitoista hyvää lauttaa Rolf rakensi niiden kolmen päivän
kuluessa, jotka hän menomatkalla viipyi. Kuivia kuusipuita oli aina
runsaasti saatavissa ja hän sitoi ne yhteen pajuvitsoilla. Siihen kului
joka kerta tunnin verran aikaa, päivässä siis viisi tuntia, mutta se
aika oli viisaasti käytetty. Päivät olivat pitenneet paljon, hän saattoi
vielä hämäränkin tullen jatkaa matkaansa. Pian hän sitten saapui
saloilta kyläkuntiin. Erään siirtolaisen talossa hän kuuli huhua Sir
Georg Prevostin hyökkäyksestä Sackets Harbouria vastaan ja hyökkäyksen
urheasta torjumisesta, ja neljännen päivän aamuna hän tuli Sackets
Harbourin yläpuolella olevalle kukkulalle -- samalle, jolla hän oli
seisonut kolme kuukautta aikaisemmin. Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän
loi katseensa etäisille ilmoille. Edellinen surullinen kokemus herätti
hänessä pelokkaita aavistuksia, mutta -- Jumalan kiitos, "vanha kunnia".
Yhdysvaltain tähtilippu liehui vielä tankonsa päässä. Hän ilmotti
itsensä vartiomiehille, tuli juosten linnaan ja vietiin päällystön luo.

Ilo vallitsi nyt joka taholla. Vihdoinkin oli onni kääntynyt. Kommodori
Chauncey oli lakaissut puhtaaksi Ontario järven ja tehnyt äkillisen
hyökkäyksen Yorkia (nykyistä Torontoa), Ylä-Canadan pääkaupunkia
vastaan, oli sen vallottanut ja hävittänyt. Sir George Prevost oli
Chaunceyn poistumista hyväkseen käyttäen tehnyt hyökkäyksen Sackets
Harbouria vastaan, mutta vaikka amerikkalainen laivasto olikin ollut
poissa, niin oli vihollista vastustettu niin uljaasti, että sen muutaman
päivän kuluttua täytyi luopua piirityksestä.

Seinissä ja katoissa oli luodin reikiä, sairashuoneessa oli joku
haavotettu, vihanta ranta oli ammuttu rikki ja lipputangostakin olivat
kuulat pirstoneet siruja. Mutta vihollinen oli lähtenyt, tähtilippu
liehui tuulessa ja puolustajain urhea pieni joukko oli täynnään
semmoista uljuutta, joka syttyy ainoastaan kotiensa puolesta
taistelevain sankarien rinnassa.

Kuinka riemullisen toista olikaan täällä kuin Ogdensburgissa!



LXXII.

Retki maan poikki.


Vielä samana iltana lähti Rolf paluumatkalle, vieden mukanaan
vereksimmät tiedot ja komentajan raportit.

Hän oppi vähitellen tuntemaan maan tarkoin, ja aito metsänkävijänä hän
muisti paikat niin tarkkaan, että saattoi palata aivan samaa tietä kuin
oli tullutkin. Se ei ehkä ollut paras suunta, mutta siitä oli se etu,
että hän saattoi käyttää kaikkia menomatkallaan rakentamiaan lauttoja;
siten häneltä säästyi paljon kallista aikaa.

Menomatkalla hän oli nähnyt monta valkohäntähirveä ja yhden karhun ja
joka yö kuullut sutten ulvovan; mutta aina etäältä. Toisena yönä, aivan
salon sydämessä, sudet olivat hyvin lähellä ja pitivät rumaa ääntä. Rolf
oli pimeässä asettunut yötelalle. Hän teki pienen tulen semmoisista
risuista, mitä kopeloiden käteen sattui, ja tulen valossa hän sitten
parinkymmenen askeleen päässä huomasi kaatuneen kuusen. Hän otti
kirveensä ja meni sen luo, ja samalla nousi, viiden askeleen päässä
tästä puusta, maasta susi etujaloin kaatuneelle puulle ja katsoi häneen
uteliaana. Kauempaa kuului susien ulvontaa ja pian tämäkin kohotti
kuonoaan ja päästi pitkän sujuvan ulvahduksen.

Rolf oli jättänyt pistoolinsa tulen luo; kirveellä hän taas ei
uskaltanut heittää petoa, hän kun siten olisi jäänyt aseetta. Hän
kumartui maahan, otti kalikan ja nakkasi sen päin sutta. Eläin väisti
sen lyyhistymällä, peräytyi sitten puun luota jonkun askeleen ja katseli
häntä, osottamatta ilmeistä pelkoa enempää kuin vihamielisyyttäkään.
Toiset sudet ulvoivat; Rolfia pelotti. Hän peräytyi varovasti tulen luo,
otti pistoolinsa ja lähti jälleen kaatuneen kuusen luo, mutta susia ei
hän enää nähnyt, vaikka hän kuulikin niiden ulvovan kaiken yötä; hän
ylläpiti kahta suurta valkeata suojakseen.

[Kuva: Kuului susien ulvontaa; Rolfia alkoi pelottaa.]

Aamusella hän tavalliseen aikaan lähti matkaan, ja puolen tuntia
kuljettuaan hän huomasi suden ja myöhemmin kaksi, jotka juoksivat hänen
jälkiään, pysytellen muutaman sadan askeleen päässä. Ne eivät koettaneet
häntä saavuttaa, vaan päin vastoin pysähtyivät aina kun hänkin
seisahtui; ja taas jos hän kulki nopeammin, niin kiirehtivät nekin,
koiransukuista luontoaan noudattaen. Rolf kaipasi nyt pitkää pyssyään;
sudet eivät tulleet niin lähelle, että niihin olisi pistoolilla
ulottunut. Ne menettelivät sillä tavalla, ikäänkuin olisivat tarkalleen
tienneet, kuinka lähelle saattoivat tulla pelkäämättä pistoolia.
Tiedustelija koetti houkutella ne väijytykseen: kuljettuaan erään harjun
poikki hän hiipi vähän matkaa taapäin ja piiloutui jälkiensä viereen.
Mutta tuuli kantoi susille tiedon hänen juonestaan ja ne istahtivat
odottamaan, kunnes hän lähti piilopaikastaan matkaa jatkamaan. Kaiken
päivää nämä molemmat kummat kulkukoirat häntä seurasivat, osottamatta
nälän taikka pahain aikeitten oireita; mutta kun hän kolmen aikaan
iltapäivällä oli kulkenut erään joen poikki, ei hän niitä sen koommin
nähnyt. Monta vuotta perästä päin, kun Rolf oli oppinut paremmin
tuntemaan suden tavat, hän luuli niiden seuranneen paljaasta viattomasta
uteliaisuudesta -- ehkäpä siinäkin toivossa, että hän tappaisi hirven,
josta ne sitten saisivat osansa. Ja se että ne jättivät hänet, tapahtui
siitä syystä, että ne olivat tulleet oman kotipiirinsä rajalle; ne
olivat saatelleet hänet pois omilta metsämailtaan.

Kun hän illalla majautui, niin hän oli kuudenkymmenen mailin päässä
Ticonderogasta, mutta hän oli päättänyt kulkea tämän välin yhdessä
päivässä. Olihan hän luvannut, että viikon kuluttua palaisi takaisin.
Vanhemmat tiedustelijat olivat epäillen pudistelleet päätään, mutta hän,
sääriinsä luottaen, oli päättänyt pitää sanansa. Tuskin hän uskalsi
uinahtaa, pelosta että nukkuisi liian kauan. Kymmenen aikaan hän pani
maata. Kuun piti nousta yhdentoista aikaan ja kun se olisi kolme tuntia
ylennyt, niin piti valoa olla riittävästi, hänen voidakseen jatkaa
matkaa. Ainakin puolenkymmentä kertaa hän hätkähti valveille, peläten
liian kauan nukkuneensa, mutta kun kuu vielä olikin matalalla, niin hän
rauhottui ja nukkui uudelleen.

Vihdoin kuu, neljä tuntia ylettyään, oli ennättänyt korkealle ja
metsissä oli valoisaa ihalassa kuutamossa. Huuhkaja "hu-hu"-huhuili,
etäältä kuului suden pitkäveteinen, lauhkea, alakuloinen ulvonta, kun
Rolf oli ateriansa päättänyt, kuivaa lihaa pureskellut, vyönsä
kiristänyt ja lähtenyt pitkälle ankaralle päivämatkalleen, josta häntä
vanhan Kreikan aikoina olisi muistettu monellakin ylistysrunolla.

Kompassia ei tarvittu. Tumman taivaan kumottava lamppu oli hänen
oppaansa, suoraan itään kulki hänen tiensä, mutkaillen vain sen verran
kuin järvet ja mäet vaativat, muuten melkein variksen lennon juonta.
Aluksi hän kulki vakain, joutuisin askelin; mailin astuttuaan hän joutui
muutaman järven avoimeen rantaan, jota hän juoksi kuuden mailin
nopeutta. Sitten tuli vastaan leppätiheikkö, jonka poikki kulku oli
sangen hidasta; mutta pian oli sekin takanapäin ja puolen mailia hän
sitten kaaloi soissa, joissa oli vettä jalkaa vahvalta. Ei hän
hämmästynyt, kun suo piankin avautui lammeksi, jossa näkyi kymmenkunta
majavanasumusta. "Läiskis, plong", rakennusmestarit heittäytyivät veteen
hänen lähestyessään, mutta hän ei joutanut seisoskelemaan, vaan kapasi
ylös pitkin mäenrinnettä; metsät olivat avoimet, kuutamo kirkasta, ja
siellä, missä maa oli tasaista tai myötäistä, hän juoksi pitkin askelin,
mutta käveli aina vastamaat. Kerran hän kuuli edestään äkkiääntä, ja
sitä seurasi kamala rysäys ja räiske pensaikossa. Sitä kesti vähän
aikaa, eikä Rolf koskaan tullut tietämään, eikä voinut arvata, mitä se
oli.

"Hölkk, hölkk", hän mennä vilkkasi, kuusin mailin, missä oli avointa
maata, kaksin kolmin, missä oli tiheikköä, eteenpäin yhä, ja aina
oikoiseen kohti idän ilmaa. Yli mäkien, poikki soiden hän ponnisti,
kiersi järven toisensa jälkeen, ja pienen puron eteen sattuessa hän etsi
sillaksi kaatuneen puun, taikka tunnusteli seipäällä kohdan, josta
saattoi yli kaalata, juoksi sitten mailin tai pari, voittaakseen
takaisin menettämänsä ajan.

Trampp, trampp, trampp, ja hänen vakaa hengityksensä ja vakaa sydämensä
ylläpitivät uupumatonta tahtia.



LXXIII.

Rolfin ennätys.


Kaksitoista mailia hän oli jälkeensä jättänyt, kun aamunkoitto --päivän
ensimäinen kylmä valo -- kirkasti taivaanrantaa ja loi kuulaan
kajastuksen matkamiehen tietä katkovan mahtavan joen vierivään pintaan.
Oppaanaan Coodenow Peakin kukkula, joka alkoi olla hänelle hyvin tuttu,
läheni hän jokea, uljasta Hudsonia. Hänen vanha lauttansa oli
paikoillaan hyvässä turvassa, mela ja sauvoin lähellä, ja nuoren
tarmonsa voimalla hän sysäsi sen rannasta. Keikkuen ja kallistellen
vuolaassa virrassa, teki lautta karaistun kuljettajansa työntämänä monet
mutkat ja ympäripyörähdyksetkin, mutta pitkä sauvoin pohjasi melkein
kauttaaltaan, eikä kulunut kymmentä minuttia, ennenkun matkamies jälleen
hyppäsi maihin, kiinnitti aluksensa, ja alkoi taas harpata ja hölkätä.

Yli Vanderwhackerin vuorien, alitse Boreaksen metsien: trampp, trampp,
molskis, trampp, ponnistaen ja huohottaen, mutta voimakkaana ja kuumana,
trampp, trampp, trampp, trampp. Sepelpyy ryöpsähti lentoon hänen
tieltään, harmaa hirvi puhaltaen pakeni, pantteri hiipi loitommalle.
Trampp, trampp, hölkk, hölkk, jo siinti Washburnin selänne
auringonnousun alta. Hölkk, hölkk, mailittain tasaista, vienosti
kallistuvaa alamaata; ja kun päivän jumala sai vuorenselänteen yläreunan
hehkumaan, niin hän jo oli ruskealla Tahawus joella ja oli tehnyt
taivalta kahdeksantoista mailia.

Joelle hän seisahtui juomaan. Kaatuneen puun rungolla astua patsasteli
urospyy kevätpöyhkeänä. Rolf otti pistoolinsa ja ampui sen, teki tulen
ja paistoi päättömän linnun; kauraleipänen, pyy ja jokivesi, siinä hänen
aamiaisensa. Himo olisi ollut lähteä oitis matkaan, mutta järki sanoi:
"ei liika hoppu hyväksi". Hän siis lepäili viisitoista minuttia. Sitten
hän lähti jälleen, aluksi hitaasti astuen ja vähitellen yhä parantaen.
Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki harpaten ja tunnin kuluttua tasaista
hölkk-hölkytystään, hiljentäen vain ylämaissa ja soiden poikki
kulkiessaan. Tunnin kuluttua hän oli Washburnin selänteellä ja näki
kaukana idässä Schroon järven, jonka vesi laskee Schroon jokeen; ja
rientäessään eteenpäin, voimistaan ylpeänä, hän sydämessään viritti
ilolaulun. Jälleen harmaa susi piintyi hänen jäljilleen, ja juoksija
nauroi eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan pelon ajatus. Hän näytti nyt
tuntevan elukan paremmin; tunsi kuin veljekseen, koska se ei päästänyt
vihamielistä ääntä vaan näytti vain vilkkaavan siitä ilosta, kun sai
juosta kilpaa viestinviejän kanssa samoin kuin pääsky taikka antilooppi
pyrkii kiitävän junan keralla nopeusvoitteluihin. Tunnin tai enemmänkin
se pysyi hänen kintereillään, sitten heitti, ikäänkuin jo olisi
riittänyt yhden kerran huviksi, ja Rolf yksin jatkoi ja ponnisti.

Kevätaurinko kaarsi jo korkealta, puolenpäivän aikaan ilma oli lämmintä.
Schroon joki oli hänen tiellään aivan sillä kohdalla, missä se järvestä
lähti, hän pysähtyi sen rannalle. Siinä hän söi viimeisen ateriansa,
loput kauraleivästään ja teestään. Kolmekymmentäkahdeksan mailia oli hän
kulkenut siitä kun oli matkaan lähtenyt; hänen vaatteensa olivat
repaleina, mokkasinit puhki kuluneet, mutta säärissä oli vielä voimia ja
tahdossa lujuutta. Vielä kaksikolmatta mailia, niin oli työ tehty;
kunnia voitettu. Mitä piti hänen tehdä, jatkaako suoraa päätä? Ei, hän
aikoi tunnin verran levätä. Pienen allikon ääreen hän teki hyvän tulen,
repi maasta suuren tukon poronjäkälää ja hieroi sillä koko ruumiinsa.
Sitten hän otti käsille alati valmiin neulansa, eikä aikaakaan, niin
mokkasinit jälleen olivat hyvässä kunnossa; hän kuivasi vaatteensa ja
makasi selällään, kunnes tunti oli melkein loppuun kulunut. Sitten hän
vyöttäytyi loppukoetukseen. Väsynyt hän kyllä oli, mutta ei vielä
likimainkaan lopen uupunut. Ja rautainen tahto, joka oli vuosi vuodelta
voimistunut, oli hänelle voittamattomana tukena.

Jälleen hän alkoi hitaasti, pitensi sitten askeliaan ja piankin juoksi
tuota tiedustelijain kuuluksi tullutta hölkkää. Taivas lopulta peittyi
pilviin ja kade, ulvova itätuuli toi sateen. Vihmasta vettyi maa; rankat
kevätkuurot kastelivat hänet; mutta käärö oli hyvässä turvassa ja hän
juoksi juoksemistaan. Sitten oli tiellä pitkiä pehmeitä lepikkösoita, ja
vain kompassi oppaanaan Rolf ponnisti sisään, poikki ja eteenpäin, alati
itää kohti. Tiheimmässä osassa hän tuskin pääsi mailia tunnissa, mutta
ei silti hellittänyt, eteenpäin vaan, märkänä ja kipein jaloin, hikisenä
ja repaleisena, mutta itsepintaisesti ja vakaasti. Kolmen aikaan hän
tuskin oli seitsemää mailia kulkenut; sitten hän saapui Thunderboltin
tasaiseen harvaan metsään ja siinä alkoi jälleen juoksu. Hölkk, hölkk,
hölkk, kuusi mailia tunnissa; ja jäljellä oli vain viisitoista mailia.
Kiinteänä, intoisena, hyvien sanomain tuojana hän ei vääjännyt eikä
seisahtunut, vaan ponnisti ja yhä ponnisti.

Trampp, trampp, trampp, trampp, -- herkeämättä, väsymättä, tunti
toisensa jälkeen. Kello viiden aikaan hän oli Ukkospuron luona; tuskin
enää oli kahdeksaa mailia matkan päähän; hänen jäsenensä olivat hellät,
jalat olivat arat, hän oli luihin ja ytimiin saakka väsynyt, mutta hänen
sydämensä oli iloa täynnään.

"Sanomia taistelusta, sanomia voitosta", -- tämä ajatus antoi voimia.
Viisi mailia jäi jäljelle; matkat olivat nyt tasaiset, pitkin ajettuja
valtateitä, mutta sanansaattaja olikin jo uupunut. Hän astui pitkin
askelin, juostavansa hän oli juossut; aurinko oli matalalla lännessä,
hänen jalkansa vuosivat verta, turtunut oli airuen ajatus, turtuneet
hänen säärensä, mutta hän harppasi harppaamistaan. Hän kulki ohi kotien,
mutta ei niistä välittänyt.

"Tule huoneeseen ja lepää", kutsui joku, joka ei nähnyt muuta kuin
väsyneen matkamiehen. Rolf pudisti päätään, mutta ei sanaa suonut vaan
harppasi edelleen. Vielä maili -- yksi lyhyt maili enää, hänen _täytyi_
kestää; jos hän istahti, niin hän pelkäsi, ettei enää pääsisi nousemaan.
Vihdoin tuli linna näkyviin. Kooten silloin kaikki voimansa hän rynnisti
juoksuun heikkona, niin heikkona, että jos hän olisi kaatunut, niin
tuskin olisi nousemaan päässyt. Hitaasti, mutta sittenkin _juoksua_
eteenpäin, -- ja vihdoin, punaisen auringon laskiessa, hän kulki
portitse. Hänellä ei ollut oikeutta antaa tietojaan kenellekään muulle
kuin kenraalille, mutta ne luettiin hänen silmistään. Vartio puhkesi
hurraahuutoon, ja yhä juosten, vaikka horjuen, Rolf oli pitänyt sanansa,
tehnyt pikamatkansa, tuonut sanomat ja onnellisesti päässyt perille.



LXXIV.

Van Trumperien luona uudelleen.


Mitä syytä on ottaa paremmin vastaan semmoinen airut, joka tuo hyviä
uutisia, kuin semmoinen, joka tuo huonoja? Eihän hän tee uutisia, hän
vain tekee velvollisuutensa, saman kummassakin tapauksessa. Hän ei ole
muuta kuin postin kuljettaja. Mutta niin sen asian laita aina kumminkin
on. Faarao löi kuoliaaksi huonon sanoman tuojan; sellainen on
ihmisluonto. Ja kenraali Hampton taas kutsui kookkaan nuorukaisen omaan
pöytäänsä aterioimaan, kunnioittaakseen häntä, saadakseen tarkempia
yksityistietoja, ylpeilläkseen joka seikasta, ikäänkuin se olisi ollut
hänen ansiotaan. Tieto Rolfin ihmeteltävästä matkasta kulki miehestä
mieheen, kaikkialla siitä kerrottiin, ja Albanyyn lähetetyissä sanomissa
häntä kiittäen mainittiin erinomaisen ansiokkaista palveluksista
viestien kuljettajana.

Kolme päivää oli Lentävä Kittering paikan sankari; sitten saapui toisia
sanantuojia, joilla oli toisia uutisia, ja elämä jatkui edelleen.

Tiedustelijat eivät olleet tähän saakka käyttäneet minkäänlaista
virkapukua, mutta kun brittiläiset olivat saaneet kiinni yhden heistä ja
muka vakoojana hänet ampuneet, niin tuli käsky, että tiedustelijain tuli
ruveta armeijan jäseniksi ja käyttää virkapukua.

Moni sen vuoksi hylkäsi koko toimen; toiset, kuten Kuonab, suostuivat
vastahakoisesti, mutta Rolfissa oli sotainen into virinnyt, ja hän oli
ylpeä uudesta puvustaan.

Harjotukset olivat kylläkin ikävät, mutta niitä ei kauaa kestänyt. Oli
sitten lähetettävä viestejä Albanyyn. Kenraali, osaksi halusta osottaa
Rolfille kunniaa, valitsi hänet tätä viestiä viemään.

"Oletteko valmis lähtemään uudelle retkelle, Kittering?"

"Kyllä, herrani."

"Valmistautukaa sitten lähtemään niin pian kuin suinkin Fort Georgeen ja
Albanyyn. Tarvitsetteko toveria?"

"Haluaisin saada melojan Fort Georgeen saakka."

"Hyvä, valitkaa mies."

"Kuonab."

Ja kun he sitten lähtivät matkaan, _niin oli Rolf ensi kerran perässä_,
ohjaajan ja käskijän paikalla. Siten he jälleen olivat yhdessä matkalla
ja Skookum oli kanuun keulassa. Oli iltapäivä, kun he lähtivät. Hitaasti
he kulkivat neljän mailin taipaleen pitkin jokea alas järvelle, mutta
George järven pitkää hohtavaa pintaa he matkasivat niin sukkelaan kuin
kanuu suinkin vettä viilsi, viisi mailia tunnissa. Viisikolmatta mailia
oli tätä uljasta vesitietä saanut kuljetuksi, kun he sytyttivät rannalle
yöksi nuotionsa.

Haukan kiljuessa aamun koittoa he olivat uudelleen matkassa ja
nousevasta tuulesta huolimatta kulkivat kahdessa tunnissa kuusi mailia.

Heidän lähestyessään Van Trumperin talon tuttua rantaa, alkoi Skookum
osottaa mitä kiihkeintä mielenkiintoa, joka muistutti sen entisyyden
mustimpia lehtiä. "Kuonab, parasta köyttää tuo veijari", ja Rolf ojensi
nuoran, jolla Skookum sidottiin. Siten saavutti Skookum uuden
ennätyksen, sillä tämä oli ensi kerta sen elämässä, jolloin se nousi Van
Trumperin luona maihin, uhraamatta kananpoikaa tämän ilotapauksen
muistoksi.

Heidän astuessaan huoneeseen istui perhe parhaillaan aamiaisella.

"Voi daevas! voi daevas! Rolf ja Kuonab, -- ja misää on se girottu goer?
Martta, misää kananpoja ova? Rolf, snää ole oikke jättiläin ny. Hyvä
Jumal, onpas täsä iloa! Mnää jo ole luulL, ett te olet sorass syäryt.
Eiks ne kanadalaisse oi oikkeit ihmissyäjji?"

Martta itki, pienokaiset kiipesivät Rolfin polvelle, ja Annette, joka
nyt oli pitkä kuusitoistavuotias, seisoi kainostellen syrjässä, odottaen
sopivaa tilaisuutta saadakseen hänkin vieraita kätellä.

Koti on niitten tyyssija, joita rakastamme. Olkoon se linna taikka
luola, mökki taikka palatsi, liikkuva vankkuri, wigwami, kanava-alus,
taikka vain pensaan varjopuoli, se on aina koti, jos siellä kohtaamme
kasvot, jotka alati ovat sydämessämme, ja jos löydämme kädet, joiden
kosketus meissä synnyttää ystävällisen hehkun. Oliko maan päällä toista
paikkaa Rolfille, kussa hän saattoi tulen ääressä istua ja tuntea, "nämä
ovat minun väkeäni, nämä ovat ne, joita rakastan?" Rolf tunsi sen nyt --
Van Trumperin talo oli hänen kotinsa.

Puhuttiin sodasta, maalla sattuneista tappioista, merellä saaduista
kunniakkaista voitoista, joissa Englanti, aaltojen valtijatar, oli yhä
uudelleen ja uudelleen nöyryytetty lännen merisankarien urotöiden
kautta, puhuttiin kansan suurista töistä, ja vielä enemmän matkamiesten
pienistä teoista, ja aamiainen päättyi aivan liian äkkiä. Nuori
viestinviejä nousi, sillä hän oli virkamatkalla; mutta järvellä vyöryi
suuria aaltoja, ja ne kielsivät lähtemästä. Vanin talo oli hupaisa
odotuspaikka, mutta kuitenkin Rolf harmitteli viivytystä; hänen
kunnianhimonsa vaati nyt, että joka matkan olisi pitänyt olla ennätys.
Mutta odottaa hänen täytyi. Skookum, lujasti sidottuna häpeäpaaluun,
vinkui harmistuneena -- ja pää toiselle puolelle kallellaan valitsi
kanaparvesta juuri sen kanan, jonka se mieluimmin anastaisi, paikalla
kun pääsisi väliaikaisesta pulastaan. Kuonab lähti eräälle kalliolle
polttamaan vähän tupakkaa ja rukoilemaan tyyntä, ja Rolf, alati
toimessaan, kulki Vanin keralla katselemassa laihoja ja rakennuksia ja
kuulemassa vähempiä huolia. Savupiippu pyrki tänä vuonna
selittämättömällä tavalla savuttamaan. Rolf otti kirveen ja hakkasi
parilla iskulla pois rehevät pensaat, jotka olivat kasvaneet savupiippua
korkeammiksi lännen puolelle, ja paikalla savutus taukosi. Buck härkä
oli kipeä, yksi jalka oli rampa, eikä se edes päästänyt likikään
katsomaan, mikä sitä vaivasi. Mutta taitava häränhoitaja helposti sitoo
härän, saa sen kyljelleen kallistumaan jonkun pienen puun ääreen, ramman
jalan puuhun sidotuksi, niin että hän sitten voi sitä vapaasti hoitaa.
Vamman syy olikin helppo keksiä; ruostunut naula oli vajonnut syvälle
kavioon. Kun naula oli vedetty pois ja haava pesty kuumalla
suolavedellä, niin sai sitten ystävällinen luonto pitää lopusta huolta.
Sitten he kaartoivat takaisin talolle. Tuomo juoksi vastaan, huutaen
jotain hollannin ja englannin sekasotkua ja pitäen kansista Annetten
kirjaa "Hyvästä tytöstä". Mutta oikea omistaja saikin tämän kalliin
aarteen pelastetuksi ja korjatuksi sen hyllylle talteen.

"Oletko sen läpi lukenut, Annette?"

"Olen kuin olenkin", vastasi tyttö, joka oli oppinut lukemaan ennenkun
he lähtivät Schuylervillestä.

"Mitä siitä pidät?"

"En vähääkään; 'Robinson Crusoesta' minä pidän", vastasi tyttö suoraan.

Tuli puolenpäivän aika, mutta vielä hyökyivät rantaan valkoiset aallot.

"Ellei sää asetu kello yhteen, niin lähden jalan."

Ja niin hän lähtikin myttyineen ja Kuonabin piti yksin kulkea kanuulla
Fort Georgeen ja siellä odottaa häntä. Yötä Rolf oli Schuylerin kylissä
ja seuraavana päivänä hän jo puolenpäivän aikaan oli Albanyssä.

Kuinka hänen mieltään liikutti nähdä jälleen kaupungin hyörivän ja
joukkojen marssivan, laivain purjehtivan, ja varsinkin kuulla uusia
viestejä merellä saaduista voitoista! Mitä merkitsivät pohjoisella
rajalla sattuneet tappiot, kun pöyhkeä vihollinen, joka oli kansaa
ärsyttänyt ja loukannut maailman edessä, nyt oli yhä uudelleen ja
uudelleen nöyryytetty?

Nuori Van Cortlandt oli poissa, mutta se tapa, jolla kuvernöri otti
Rolfin vastaan, kuvasti ilman sähköisyyttä, -- maan ylpeyttä pojistaan.

Rolfilla oli omastakin puolestaan asia ajettavana. Hän kysyi
kirjakaupasta "Robinson Crusoeta" ja saikin tämän kuulun teoksen
ostetuksi. Sykkivin riemun tuntein hän siihen kirjotti Annetten nimen ja
pisti kirjan laukkuunsa.

Seuraavana päivänä hän aamun ensi sarastuksen aikana lähti Albanysta.
Virkapuku auttoi häntä pääsemään viisikolmatta mailia erään matkustajan
keralla, joka ajoi nopealla kaksivaljakolla, ja järven sininen pinta
kuvasti taivaan tähtiä, kun hän Fort Georgessa yhdytti Kuonabin,
kuudenkymmenen mailin päässä Albanysta.

Yötyvenen aikana, ennen auringonnousua, he jo olivat matkalla takaisin.
Suuri oli viettelys poiketa jälleen hetkeksi Hendrikin taloon, mutta
aamiaisen aika oli mennyt, vesi oli tyynenä ja velvollisuus käski
eteenpäin. Hendrik huhusi ja sen kuullessaan he ohjasivat niin lähelle
rantaa, että saattoivat antaa hänelle kirjan. Skookum murisi, arvatenkin
kanoja ajatellen, ja perhe viuhtoi esiliinoillaan, heidän jatkaessaan
matkaansa. Kolmekymmentä mailia järveä ja neljä mailia Ticonderogan
jokea kuljettiin, ja viestimytty tuotiin perille neljä päivää ja kolme
tuntia sen jälkeen, kun he olivat Ticonderogasta lähteneet matkaan.

Kenraali hymyili eikä muuta sanonut kuin: "tepä olette kunnon poika".
Mutta siinä olikin kiitosta kyllin.



LXXV.

Tiedusteluretkellä Canadassa.


"Kaksi asiaa", sanoi Si Sylvanne senatille, "huomataan joka kerran, kun
kansa on hädässä. Ensiksikin, että päällikköinä on joukko pökköpäitä, ja
toiseksi, että riveissä on paljon suuria päälliköitä. Ja onneksi joutuu
kaikki paikoilleen, ennenkuin hätä on päättynyt, ja jokainen muovautuu
asemaan, joka hänelle on tuleva."

Amerikan kansa alkoi juuri oppia, kuinka totta tämä oli. Ne pökköpäät,
jotka johtivat, olivat jo itsensä ilmaisseet, ja kesällä 1813 saatiin
jos kuinka paljon lisätodistuksia. Toukokuu, kesäkuu ja heinäkuu saivat
kuluneeksi, ja monet viestit Rolf sillä ajalla kuljetti, monia
surullisiakin niiden joukossa. Stony Creekin, Beaver Damin ja Niagaran
tappiot olivat ankaria iskuja läntisellä rajalla taistelevalle
armeijalle. Kesäkuussa urhea mutta varomaton luutnantti Sidney Smith
joutui Champlain järvellä kahden aluksensa keralla väijytykseen.
Amerikkalaiset siinä menettivät "Growlerin" ja "Eaglen" ja järvellä
oleva brittiläinen laivasto sai niistä vahvistusta.

Näitten menestysten rohkaisemina brittiläiset joukot tekivät Champlain
järven pohjoispuolelta hyökkäysretken toisensa jälkeen amerikkalaiselle
alueelle, hävittäen, mitä eivät voineet mukanaan kuljettaa.

Rolf ja Kuonab lähetettiin tiedusteluille niille seuduin, jotta he,
mikäli mahdollista, voisivat ajoissa antaa tiedon suuremmista
hävitysretkistä.

Amerikkalaiset eivät mielellään käyttäneet intianeja sodassa;
englantilaisilla taas ei ollut semmoisia epäilyksiä, ja paljon
punanahkoja taisteli heidän liittolaisinaan. Kuonabin suhteen tapahtui
kuitenkin amerikkalais-riveissä poikkeus, koska valkoinen toveri takasi
hänen puolestaan, ja Canadan rajoilla hänestä oli hyvä apu, koska hän
osasi vähän ranskaa ja saattoi vapaasti kuljeskella Canadan kylissä,
jossa häntä ei osattu epäillä amerikkalaiseksi tiedustelijaksi.

Hän siis lähti yksin matkaan ja kulki laajalti. Hän tunsi maan melkein
Montrealiin saakka ja hiiviskeli heinäkuun lopulla Odletownin seuduilla,
jossa hän kuuli muutamia semmoisia hajanaisia lauseita, että paikalla
halusi saada enemmänkin tietoja. "Eversti Murray --tuhatkaksisataa
miestä -- neljäsataa miestä -"

Rolf sillä aikaa lymysi La Colle Millin seuduilla metsissä. Hän näki
sinne tulevan sotaväkeä komppanian toisensa jälkeen, kunnes kylässä oli
koolla noin viisisataa miestä. Yön tullen hän päätti mennä lähemmäksi.
Hän lähti metsästä ja kulki varovasti avoimen maan poikki.

Heinä oli tehty ja suurin osa jo latoonkin vedetty, mutta vainion
keskellä oli vielä heinäruko. Rolf oli juuri lähellä tätä rukoa, kun hän
samalla kuuli sahalta päin sotamiesten ääniä. Pian sieltä tuli näkyviin
suuret joukot, kantaen peittojaan mukanaan. Nähtävästi sahassa ei ollut
kaikille sijaa, jonka vuoksi osa aikoi majautua vainiolle.

Tiedustelija alkoi peräytyä, kun samalla takaapäin kuului toisia ääniä,
jotka ilmaisivat sieltä päin olevan tulossa toisen joukon, niin että
Rolf joutui kahden tulen väliin. Muuta paikkaa ei ollut, mihin
piiloutua, kuin heinäruko. Hän kohotti sen reunaa ja ryömi alle, mutta
se oli täynnään ohdakkeita ja okapensaita. Siinä olikin syy, miksi ruko
oli jätetty pellolle, ja Rolf sai nyt tyytyä näitten piikkien tarjoomaan
mukavuuteen.

Nopeaan hänen sydämensä jyskytti, kun hän kuuli aseitten kalskeen ja
jalan poljennan lähenemistään lähenevän; sitten alkoi kuulua miesten
ääniä. Hän kuuli myös selvin sanoin, että kumpikin osasto aikoi jäädä
siihen yöksi, ja hän huomasi olevansa melkein kokonaan piiritetty.
Miehet puhuivat ääneensä, alkoivat sitten valmistaa vuoteitaan, ja hän
kuuli jonkun sanovan: "Tuolla on heinäruko, ota siitä heiniä."

Sotamies lähestyi, ottaakseen sylillisen heiniä, mutta puhkesi
sadatteluihin ja kirouksiin, kun hänen paljaat kätensä saivat naarmuja
ohdakkeista ja okaista. Toverit nauroivat hänelle ja silloin hän palasi
tulelle ja uhkasi suuttuneena sytyttää heinäruon palamaan. Heti tulikin
mies takaisin palava kekäle kädessään.

Rolf oli valmiina juoksemaan henkensä edestä, paikalla kun hänen
katoksensa syttyisi tuleen, ja hän katsoi sotamiestä suoraan vasten
kasvoja, tämän puhallellessa kekälettään. Mutta siitä oli tuli sammunut,
eivätkä ohdakkeet olleet vielä niin kuivia, että ne olisivat helpolla
syttyneet; polttamisesta ei sen vuoksi tullutkaan mitään. Muristen, mitä
lienee murissut, sotamies jälleen heitti maahan savuavan kekäleen ja
palasi tulelle. Kun hän oli turvallisen matkan päässä, niin Rolf otti
kourallisen multaa ja peitti sillä hehkuvan hiilen.

Se oli jännittävä hetki, ja vain tyyni odotus pelasti Rolfin.

Tuli sitten pari sotamiestä, jotka alkoivat levitellä peittojaan aivan
lähelle rukoa. Jonkun aikaa he tupakoivat ja juttelivat. Toisella heistä
ei ollut tupakkaa; toinen siihen sanoi: "Mitäpä siitä, saammepa
Plattsburgista enemmänkin", ja sitten he purskahtivat nauruun.

Sitten Rolf kuuli erinäisiä katkonaisia lauseita: "Paikalla kun
eversti...", ja muuta sen tapaista.

Rolf oli peräti tukalassa asemassa. Ohdakkeet repivät hänen kasvojaan ja
niskaansa. Hän ei uskaltanut muuttaa asentoaan, ja epätietoista oli,
kauanko hänen täytyisi siinä olla. Hän päätti yrittää pakoon, kun ei
enää kuuluisi ääniä.

Lähimmät sotamiehet asettuivat nyt levolle. Kaikki oli sangen hiljaista,
kun Rolf tirkisti suojastaan ja näki kaksi kamalaa tosiasiaa: ensinnäkin
pari vartiomiestä, jotka käyskentelivät edes takaisin pitkin leirin
reunaa, ja toiseksi, että kuu nousi kirkkaana ja täytenä. Rolf ei
koskaan ennen voinut aavistaakaan, että kaunis kuu saattaisi olla niin
kamalan näköinen.

Mitäpä neuvoksi? Hän oli joutunut satimeen keskellä sotilasleiriä, ja La
Colle Milliin oli epäilemättä keräytynyt joku tärkeä retkikunta ennen.

Hänellä oli runsaasti aikaa sitä ajatella. Varmaankin hän pääsisi
poistumaan ennen päivännousua. Virkapuku ehkä pelastaisi hänen henkensä,
mutta sotamiesten tapana on jakaa pelottavan nopeaan oikeutta vakoojille
-- ja vasta jäljestäpäin huomata, että mies onkin univormuun puettu.

Vähän väliä hän kurkisti piilostaan, mutta kaikki oli ennallaan: nukkuva
rykmentti, edes takaisin käyskentelevät vartiomiehet, yhä kirkastuva
kuutamo. Sitten vaihdettiin vartioita ja kaikki toimesta päässeet
vartiomiehet valitsivat makuupaikakseen juuri Rolfin ru'on viereisen
rinteen. Jälleen tuli muuan siitä heiniä ottamaan, mutta jälleen
uudistui sama naurettava kiukun purkaus, kun ru'ossa olikin paljaita
ohdakkeita. Kuinka kiitollinen Rolf nyt oli piikeistä ja okaista, jotka
pistelivät hänen niskaansa.

Hän oli nyt joka puolelta saarrettuna, ja kun ei tiennyt, mitä tehdä,
niin ei hän mitään tehnytkään. Pari tuntia hän makasi aivan hiljaa, ja
nukahti sitten. Hän heräsi pieneen kahinaan, jota kuului aivan hänen
päänsä vierestä, ja katsellessaan ulos näki hän pari kisailevaa
peltohiirtä.

Kuutamo oli nyt sangen kirkas ja hiirien liikkeet näkyivät selvään. Ne
söivät ru'ossa olevien ruohojen siemeniä ja juoksivat tuon tuostakin
heinien alle. Sitten ne karkeloivat edemmäksi ja riemukseen löysivät
kimpun virnanpalkoja, kun samalla äänetön valohämy kiiti yli kentän.
Väläys, räväys, pieni rääkäys, ja toinen hiiristä oli höyhenellisen
vihollisensa kynsissä ja tämä lensi sen keralla pois. Eloon jäänyt
hyökkäsi rukoon ja piiloutui, Rolfin kasvojen yli kiiveten, heiniin.

Yön kuluessa Rolf tavan takaa lyhyeen nukahti. Aamun koittaessa soi
torvi, ja sotamiehet nousivat aamiaistaan valmistamaan. Jälleen lähestyi
muuan, ottaakseen kourallisen heiniä valkean sytöksi ja jälleen
ystävälliset ohdakkeet tekivät tehtävänsä. Yhä enemmän kuuli Rolf nyt
samaa puhetta "Plattsburgista" ja "everstistä".

Aamiainen tuoksui ihmeteltävän houkuttelevalta -- Rolf parka oli kovin
nälissään. Kahvin kutkutteleva tuoksu tunkeutui heinärukoon. Kuivattua
lihaa hänellä oli kerallaan, mutta hän kaipasi vettä. Hänen janonsa oli
polttava, jäsenet kankeat, ruumis vaivaantunut. Se oli kovin taistelu,
mitä hän oli siihen saakka taistellut henkensä edestä. Vaikka sotamiehet
tuskin viipyivät puolta tuntia aamiaispuuhissaan, niin kävi aika hänestä
kuitenkin ylen pitkäksi. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun hän kuuli
jalkain töminää ja äänet hälvenivät etäisyyteen.

Peittäen päänsä heinillä hän hitaasti kohotti itseään ja saattoi nyt
katsella ympärilleen. Oli kirkas, auringonpaisteinen aamu. Heinäruko,
tahi ohdakeruko, oli ehkä neljännesmailin päässä metsänreunasta.
Sotamiehet näyttivät kaatavan puita ja rakentavan sahan ympärille
paaluaitaa. Mutta vainiolla kierteli pieni koira, etsien ruuantähteitä
sotamiesten aamiaispaikalta, ja se Rolfia pelotti. Jos koira lähestyi
hänen piilopaikkaansa, niin silloin ei auttanut muu kuin lähteä
juoksuun. Miehen voi niin lyhyellä matkalla pettää, mutta ei koiraa.

Mutta onneksi oli aamiaisen tähteitä runsaasti, ja koira lähti sitten
sahalle, tehdäkseen toisen koiran kanssa mieltäkiinnittäviä
hajututkimuksia uuden hirsiaidan patsaitten juurella.



LXXVI.

Kaksintaistelu.


Toistaiseksi hän siis oli pelastunut, mutta mitenkä päästä pakenemaan?
Rolf makasi paikoillaan melkein puoleenpäivään saakka, kärsien yhä
enemmän vaikeasta koukistuneesta ruumiinasennostaan ja janosta, ja oli
kokonaan ymmällä, mitä hänen piti tehdä.

"Kun et pidä siitä paikasta, jossa olet, niin lähde pois aikailematta,
ja mene sinne, kunne haluat", oli Sylvanne hänelle kerran sanonut, ja
Rolfin mieleen tämä nyt juolahti melkein koomillisena. Sotamiehet
puuhasivat metsissä ja pajoissa. Puolen tunnin kuluttua päivä olisi
puolessa ja he ehkä palaisivat takaisin päivälliselle.

Rolf nousi, koettamatta enää salata itseään, kokosi sitten kantamuksen
ru'osta, joka oli häntä suojellut, ja lähti rohkeasti kulkemaan vainion
poikki metsään.

Hänen tiedustelijaunivormunsa oli hyvinkin tavallisten vaatteiden
näköinen, sitä ei matkan päästä niistä erottanut. Brittiläiset
tiedustelijat, jotka olivat sahalla, epäilemättä luulivat häntä yhdeksi
heikäläisistään, joka kantoi hevosille heiniä.

Hän pääsi kenenkään huomaamatta metsään saakka. Astuttuaan muutaman
askeleen sen ystävälliseen suojaan hän heitti maahan okaisen
kantamuksensa ja lähti nopeaan kulkemaan omaa leiripaikkaansa kohti,
Mutta hän ei ollut kulkenut kuin satakunnan askelta, kun kuuli
ranskalaissävyisen äänen, joka huusi "seis!" ja samalla hänen edessään
seisoi vartiomies, pyssy ojennettuna häntä kohti.

Nopeat katseet ja sitten kumpikin huudahti toisensa nimen.

"François la Colle!"

"Rolf Kittering! Mon Dieu! Minä pitäisi amputa teidät, Rolf; en voi, en
voi! Mutta juoskaa, juoskaa! Minä ampu teidän pään yli", ja hänen
ystävälliset silmänsä täyttyivät kyynelistä.

[Kuva: "Juokse! Ammun pääsi yli."]

Rolf ei kaivannut toista kehotusta. Hän juoksi kuin hirvi ja pyssyn
luoti räiskyi oksissa hänen päänsä päällä.

Muutaman minutin kuluttua saapui siihen juosten muita sotamiehiä, ja La
Colle heille kertoi, että leirissä oli ollut vihollisen vakooja.

"Minä ampu; ehkä ei sattu. Oleko verta siellä? Ei, ei mittä."

Leirissä oli sekä pikajuoksijoita että jälkien seuraajia, ja niinkuin
verikoirat he lähtivät seuraamaan pakolaisen jälkiä. Mutta Rolf oli nyt
omassa elementissään; hän oli "Lentävä Kittering". Mutkittelevia jälkiä
oli vaikea seurata ja monta mutkaa ja koukkua hän jätti jälkeensä,
tehdessään pitkillä koivillaan nopeaan taivalta. Pari mailia häntä
seurattuaan takaa-ajajat palasivat sahalle, ja pakeneva sammutti,
virralle tultuaan, kiireettä tuskastuttavan janonsa; se suuresti
virkisti hänen voimiaan. La Collen ja rajan välistä tiheää metsää oli
viittä mailia leveältä. Hän tapasi puron, Richelieu joen syrjäpuron, ja
seurasi sitä aina pääjoelle saakka; molempien jokien yhtymäpaikalla
hänen piti sopimuksen mukaan tavata Kuonab.

Oli ilta hänen lähestyessään mainittua paikkaa, ja kauan ja tarkkaavasti
kuunneltuaan hän huhusi huuhkajan huudon:

    "Ua, uah, ua, uah...
    Uu, uah, ua, huuuu-oo."

Hän saikin oikean vastauksen, jona oli jälkimäisen rivin toistaminen, ja
minutin kuluttua molemmat tiedustelijat kohtasivat toisensa.

Mutta siinä seistessään he äkkiä kuulivat uuden vastauksen, joka
tarkkaan matki ensimäistä kysyntähuhuamista. Rolf oli ottanut esille
pyssynsä piilopaikastaan ja molemmat valmistautuivat paikalla kohtaamaan
jonkun viholliskuljeskelijan. Sitten Rolf, pitkän aikaa vaiettuaan,
jälleen huusi huhunnan loppuosan "huuu-oo", joka metsässä merkitsi: "Ken
olet?"

Paikalla kajahti vastaus:

    "Ua, uah, ua, uah...
    Ua, uah, ua, huuuu-oo."

Mutta se oli väärä vastaus. Ainoastaan jälkimäinen säe olisi kuulunut
vastaukseen. Mutta äänen matkinta oli täydellinen, ehkä lukuunottamatta
loppuvenytystä, jolla oli hieman liiaksi ihmisäänen sävy. Mutta
sittenkin oli matkinta erinomaista; varmaankin oli siellä joko intiani
taikka joku vanha taitava metsämies. Kuonabia ei hän kuitenkaan voinut
pettää; punainen mies kosketti poskeaan ja takkiaan, joka tiedustelijain
kielellä merkitsi "punatakki", s.o. brittiläinen.

Rolf poistui toverinsa kera ääneti näkyvistä, pyssy kummallakin
vireissä, valmiina tekemään reiän jokaiseen punaiseen univormuun taikka
merkkinauhaan, joka tulisi näkyviin. Sitten alkoi sangen ihmeellinen
kaksintaistelu, sillä vihollinen selvästi oli yhtä viekas kuin hekin ja
yhtä halukas saamaan heidät lähtemään pois piilopaikastaan.

"Ua, uah, ua, huu-oo", kutsui vieras, antaen oikean vastauksen väärällä
kohtaa. Ääni kuului tuskin sadan askeleen päästä, ja jännittäessään
kuuloaan, saadakseen selville huhuilijan olinpaikan, he kuulivat pienen
naksauksen, joka ilmaisi hänen lähestymisensä.

Rolf käänsi päätään ja huhusi jälleen puun takaa "Ua, uah, ua, huu",
niin että vihollinen äänen vaimennuksesta, se kun kuului puun takaa,
saattoi luulla hänen peräytyvän. Vastaus tuli paikalla ja entistä paljoa
lähempää:

    "Ua, uah, ua, huuuu-oo."

Hyvä! Taika tehosi. Rolf sen vuoksi vielä enemmän heikensi ääntään, ja
Kuonab valmistautui ampumaan.

Tällä kertaa kuului vastaus "Ua, ua, huuuu-oo" hämmästyttävän selvänä ja
kovana ja äänensävy oli melkein täydellinen, mutta loppuäänessä "oo" oli
nytkin ihmisäänen soinnahdusta. Vielä minuutti tai pari, niin tapahtuisi
yhteentörmäys.

Vielä jonkun aikaa odotettuaan Rolf vaimensi äänensä ja huhusi vain
"huuu-oo", ja samalla suuri leveäsiipinen huuhkaja liukui kautta metsän,
istahti puuhun aivan heidän päänsä päälle, katseli ympärilleen ja sai
heidät sävähtämään, huhutessaan yöhön omituisen maanittelunsa:

    "Ua-huu, ua-huu...
    Ua-huu, ua-huuuu-oo..."

Viime äänessä oli nytkin sama inhimillinen soinnahdus, joka oli heidät
niin pahasti pettänyt.



LXXVII.

Miksi Plattsburg hävitettiin.


"_Mistä pöllö on viisaan nimen saanut? Ei mistään mausta kuin siitä,
että se näyttää niin viisaalta ja ymmärtää pitää suunsa", sano' Si
Sylvanne_.


Tämä huuhkaja-seikkailu kuului heidän elämänsä huvihetkiin, mutta nyt ei
sitä jouduttu kauaa muistelemaan, nyt oli käytävä toimeen. Kun Kuonabin
saamat hajanaiset tiedot ja Rolfin kuulemat liitettiin yhteen, niin
ymmärsivät he selvästi, että eversti Murray aikoi tuhannen miehen
keralla tehdä hävitysretken Plattsburgiin.

Heidän velvollisuutensa oli antaa siitä viipymättä tieto kenraali
Hamptonille.

Pääkortteeriin, joka oli Burlingtonissa, oli matkaa neljäkymmentä
mailia; Plattsburgiin, jonne retken piti tapahtua, kaksikymmentä.

Mutta vielä heidän tuli vähän täydentää tietojaan: oliko retki tapahtuva
maisin, vaiko vesitse? Jos se oli määrätty vesitse tapahtumaan, niin
heidän tuli vielä saada selville, mitä valmistuksia tapahtui
brittiläisten laivastoasemalla, joka oli Isle au Noix'n luona. Kaiken
yötä he kulkivat kautta pimeiden metsien sinne päästäkseen, vaikka
matkaa oli ainoastaan seitsemän mailia, ja kun aamu valkeni, niin he
näkivät muhkeassa jonossa kaksi sotalaivaa, kolme tykkivenettä ja noin
viisikymmentä pitkää soutuvenettä, kaikki valmiina, epäilemättä odottaen
vain tuulen kääntymistä, sillä tähän aikaan vuotta kävi Champlainilla
melkein aina etelätuuli.

Kolmessa tunnissa he sitten kulkivat kymmenen mailin taipaleen kautta
metsien Big Chazyn pohjoispäähän, jonne olivat kanuunsa kätkeneet, ja
lähtivät viipymättä melomaan Burlingtonia kohti, jonne oli matkaa
kolmekymmentä mailia. Tuuli oli vastainen, ja kun he neljän tunnin
kuluttua pysähtyivät päivällistä syömään, niin oli vasta kaksitoista
mailia kuljettu.

Kaiken iltapäivää heidän täytyi taistella ankaraa aallokkoa vastaan. Se
pakotti heitä pysymään lähempänä rantaa siltä varalta, että kanuu
kaatuisi, ja matka sen takia venyi; mutta heitä samalla ilahutti tieto,
ettei vihollinen lähtisi liikkeelle, ennenkuin tuuli asettuisi. Vasta
kello kuuden aikaan illalla tiedustelijain venho saapui Burlingtonin
satamaan ja molemmat partioretkeläiset kulkivat suoraa päätä Hamptonin
pääkortteeriin.

Ajutantti otti heidät vastaan ja kuullessaan heillä olevan uutisia, vei
heidät kenraalin puheille. He kuulivat, kuinka tämä suuri mies
sisähuoneessa tarpeettoman kovalla äänellä antoi käskynsä: "Kutsukaa ne
tänne."

Pullot pöydällä ja hänen sinipunakat kasvonsa ja tylsäkielinen puheensa
ilmaisivat, kuinka hyvin perusteltuja olivat ne kuiskeet, joita alkoi
kulkea kautta maan.

"Vai hävitysretki Plattsburgiin! Ha haa! Toivon heidän tulevan. Hyvät
herrat", ja hän kääntyi esikuntansa puoleen, "minä en sen parempaa pyydä
kuin päästä heihin käsiksi. -- Ha haa! Valakaa lasiinne, Macomb", ja
kenraali työnsi pullon vakavan näköiselle nuorelle upseerille, joka
seisoi vieressä.

"Ei kiitoksia, sir", vastasi tämä lyhyeen.

Kenraali viittasi kädellään, molemmat tiedustelijat lähtivät ulos,
hämmästyksissään ja häpeissään. Tämäkö nero se johti armeijaa? Oliko
ihme, että amerikkalaisia suotta teurastettiin?

Macomb rohkeni nyt kysyä: "Onko teillä käskyjä, sir? Näitä
tiedustelijoita pidetään aivan luotettavina. Ymmärsin heidän puheestaan,
että brittiläiset vain odottavat tuulen kääntymistä. Heitä on tuhannen
ja parintuhannen miehen vaiheilla."

"Huomenna on aikaa sitä ajatella. Plattsburg on oleva ansani syötti, ei
ainoakaan heistä palaa takaisin hengissä", ja kenraali lähetti luotaan
esikunnan, voidakseen vahvistaa itseään uhkaavaa pakkasta vastaan.

Muuan toinen nuori mies, luutnantti Thomas Macdonough, amerikkalaisten
sota-alusten komentaja, koetti nyt saada kenraalin liikkeelle. Ensin hän
huomautti, että hänen pitkät haahtensa ja tykkiveneensä olivat valmiina
ja että hän kuudessa tunnissa saattoi kuljettaa Burlingtonista
Plattsburgiin kolmetuhatta miestä. Sitten hän rohkeni huomauttaa, että
oli välttämätöntä ryhtyä toimeen.

Champlain järvi on kahden tuulen järvi. Kaksi viikkoa oli tuuli ollut
etelässä; nyt saattoi minä päivänä tahansa tuuli kääntyä pohjoiseen.
Macdonough terotti tätä seikkaa, mutta kaikki oli turhaa.
Loukkaantuneena ja nöyrtyneenä nuori mies totteli käskyä, että "hänen
oli paras odottaa, kunnes hänen neuvoaan kysyttäisiin".

Seuraavana päivänä kenraali Hampton käski toimittaa _paraatin_, eikä
laivausta; mutta hän ei itse ollut niin hyvissä voimissa, että olisi
saattanut siihen saapua.

Koko armeija tiesi nyt, millä kannalla asiat olivat, varsinkin nostoväki
lausui sanoja säästämättä julki mielipiteensä.

Seuraavana päivänä, 30 p. heinäkuuta, tuuli kääntyi. Hampton ei tehnyt
mitään. Kesäkuun 31 p. kuultiin aamulla tykkien pauketta pohjoisesta, ja
illalla tiedustelijat toivat sanoman, että englantilaiset olivat
lähteneet liikkeelle. Plattsburgin vallotti ja hävitti joukko, joka oli
vain kolmasosa siitä mitä Hamptonilla oli Burlingtonissa.

Miesten kesken lausuttiin katkeria, vihaisia sanoja, ja nuoret upseerit
tuskin viitsivät lausua moitteen sanaa, vaikka sattuivatkin niitä
kuulemaan. Kieltämättä Si Sylvannen sanat nyt olivat toteen käymässä:
"Pökköpäät johtajina, johtajat riveissä".

Ja pian saapui tietoja uusistakin onnettomuuksista, Beaverdamin, Stony
Creekin ja Niagara Riverin tappeluista. Se oli sama juttu melkein joka
tapauksessa: sotamiehet urhoolliset, huonosti harjotetut, mutta sitä
tarkemmat ampujat; päälliköt kykenemättömiä, johtaen joukkojaan
satimiin.

Syyskuussa luutnantti Macomb määrättiin komentamaan Plattsburgia. Se oli
yhtä hyvä enne kuin viisas tekokin. Heti sen jälkeen, kesken näitä
synkkiä tapauksia, saapui tieto Perryn kuulusta voitosta Erie-järvellä.
Se oli käännekohta koko sodankäynnissä; sitä seurasi paikalla
Morawiatownin hävitys ja tätä kaupunkia puolustavan brittiläisen osaston
tuhoutuminen.

Kenraali Wilkinsonkin heräsi vihdoin ja lähetti Hamptonille sanoman,
että hänen tuli hyökätä Montrealia vastaan. Retken täytyi onnistua, hän
väitti, sillä Montrealissa ei ollut kuin 600 merimiestä puolustusväkeä.
Hänen armeijassaan oli 8000 miestä ja Hamptonilla oli 4000. Jos nämä
molemmat osastot yhtyivät Chateaugay joen suulla, niin niistä tulisi
voittamaton armeija.

Siltä näytti. Rolf ei vielä ollut nähnyt oikeata taistelua, ja hän alkoi
haluta sotarintamaan. Mutta viestien kuljettamisessa oli toistaiseksi
täysi työ. Näin oppi hän tarkalleen tuntemaan matkat Sackets Harbouriin
ja sieltä Ogdensburgiin ja Covingtoniin ja takaisin Plattsburgiin, ja
kanuullaan hän oli käynyt Champlain ja George järvien kaikki kolkat. Hän
oli poissa Albanyssa lokakuun jälkipuoliskolla ja marraskuun alussa,
mutta pahat sanomat kulkivat nopeaan. Hampton käski Macdonoughia
tekemään hyökkäyksen Isle aux Noix'ta vastaan. Käsky oli järjetön, sillä
siitä olisi aivan varmaan seurannut amerikkalaisen laivaston perikato.
Macdonoughin yleiset ohjeet olivat: "Toimikaa yhdessä armeijan kanssa,
mutta joka tapauksessa säilyttäkää valta järvellä", ja siitä syystä hän
ei ollut tietävinään Hamptonin käskystä.

Hampton uhkasi kostaa ja haastaa hänet sotaoikeuteen palatessaan, ja
lähti sitten maisin matkaan. Mutta Chateaugayn luona hän kohtasi paljoa
pienemmän joukon canadalaisia, jotka vastustivat häntä niin hyvällä
menestyksellä, että hän antoi käskyn peräytyä ja palasi armeijoineen
Plattsburgiin.

Kenraali Wilkinsonin oli sillä välin käynyt vielä huonommin. Hänellä oli
8000 miestä, joista 2500 muodosti jälkijoukon. Vain 800-miehinen joukko
canadalaisia häiritsi hänen yhteyksiään. Amerikkalaiset kääntyivät
häätämään kintereiltään vihollisparvia, mutta kärsivät Chrystlerin talon
luona täydellisen tappion ja luopuivat sitten hyökkäyksestä Montrealia
vastaan. Wilkinson kulki Laurentin joen poikki ja asettui talveksi
Chateaugayhin.

Joulukuussa amerikkalaisten asema parani melkoisesti, kun Hampton
menetti päällikkyytensä.

Kevään lähestyessä oli Wilkinsonin ensi tehtävä selvästikin La Colle
Mill'in valtaaminen. Kaupunki oli muutettu melko vahvaksi linnotukseksi,
ja brittiläiset pitivät sitä tukikohtanaan hyökkäyksissä Yhdysvaltain
rajaa vastaan, joka olikin vain viiden mailin päässä.

Kaikista tiedustelijoista tunsi Rolf parhaiten sen seudun, mutta siitä
huolimatta juuri hänet jätettiin käyttämättä; sen sijaan lähetettiin
hänet Plattsburgiin kirjeitä viemään. Hyökkäys hutiloitiin alusta
loppuun; Wilkinsonin täytyi peräytyä, ja hänen oli kiittäminen Macombia
siitä, että peräytyminen saattoi tapahtua edes jonkinlaisessa
järjestyksessä.

Mutta tästä kunnottomasta yrityksestä oli muuan hyväkin seuraus.
Wilkinson erotettiin ja Sylvannen ennustus oli käynyt melkein toteen:
kykenemättömät johtajat olivat saaneet väistyä. Kenraali Macomb johti
maa-armeijaa ja järvellä komensi Macdonough.



LXXVIII.

Huhuja ja tapauksia.


Macdonoughin ohjeena oli ylivallan säilyttäminen järvellä. Tämän käskyn
hän toteutti seuraavalla tavalla. Isle au Noix'n luona majaileva
brittiläinen laivasto oli jonkun verran vahvempi hänen laivastoaan, ja
sen vuoksi hän perusti laivatelakan Vergennesiin, Vermontiin, seitsemän
mailin päähän järvestä. Telakka oli Otter Riverin rannalla, ja virran
suistamon varusti Macdonough pattereilla. Sitten hän lähetti sanan
Brownille, kuululle newyorkilaiselle laivanrakentajalle. Brown suostui
kuudessakymmenessä päivässä saamaan valmiiksi neljänkolmatta tykin
laivan. Maaliskuun 2 p:nä puut vielä seisoivat metsässä pystyssä,
maaliskuun 7 p:nä oli emäpuu paikoillaan, ja huhtik. 11 p:nä työnnettiin
"Saratoga" vesille, -- neljäkymmentä päivää sen jälkeen, kun vihannat
puut oli kaadettu rannalta.

Toisiakin aluksia aljettiin samalla rakentaa ja ne valmistuivat yhtä
nopeaan. Piankin näkyi, kuinka älykkäästi Macdonough oli valinnut
veistämön paikan. Brittiläiset lähettivät laivastonsa liikkeelle,
hävittääkseen hänen rakenteilla olevat aluksensa, taikka ainakin
upottaakseen kivivenheitä joen suulle ja siten sulkeakseen kuin
tulpattuun pulloon amerikkalaiset laivat.

Mutta nämä yritykset raukesivat tyhjiin, sillä älykäs amerikkalainen oli
ajoissa varustanut joen suun pattereilla.

Chippewan luona amerikkalaiset sitten saivat voiton, mutta Lundys Lanen
luona sitä vastoin kärsivät tappion, ja elokuun 25 p:nä brittiläiset
vallottivat Washingtonin ja hävittivät sen julkiset rakennukset. Nämä
onnettomuudet eivät kuitenkaan armeijan mielialaa masentaneet, ne päin
vastoin herättivät koko kansan vihdoinkin älyämään, että maa kävi sotaa.
Eduskunta myönsi enemmän sotaväkeä ja runsaasti sotatarpeita,
pökköpäitten päälliköitten täytyi erota ja johto annettiin semmoisten
miesten käsiin, jotka sodassa olivat kuntoaan osottaneet.

Mutta samaan aikaan Suur-Britannia, Napoleonin kukistettuaan, saattoi
melkoisesti vahvistaa Amerikassa taistelevia sotavoimiaan ja lähettää
Canadaan Europan mannermaan sodissa koeteltuja joukkoja.

Rolf kuljetti kaiken kesää viestejä. Talven kuluessa hän Kuonabin kanssa
oli rakentanut vartavasten kanuun, jonka suurin avu oli nopeus. Se
kantoi kaksi miestä, jos ei niillä ollut lainkaan tavaroita.

Tällä kanuulla saattoi Rolf suotuisaan aikaan kulkea kokonaista kuusi
mailia tunnissa. Hän olikin jos kuinka moneen kertaan kulkenut Champlain
järven poikki suuntaan ja toiseen ja päästä päähän, niin että hän tunsi
sen joka niemen ja lahden. Moneen kertaan hän oli kulkenut maan poikki
Sackets Harbouriin. Plattsburgin ja Covingtonin polut hän osasi, oli sää
mikä tahansa, ja monta kertaa oli hän neljässäkolmatta tunnissa kulkenut
jalan niiden välimatkan, jota oli kuusikymmentä mailia. Samaa juonta,
jota hän silloin kulki, rakennettiin sitten myöhemmin näiden molempien
leiripaikkain välinen sotilastie.

Mutta Canadan salot Champlain järven pohjoispuolella olivat kuitenkin
hänen toimintansa pääalueet. Hän tunsi tarkkaan Chazyn, Champlainin,
Odelltownin, La Colle Millin, Isle aux Noix'n ja Richelieu joen, ja
näitä maita samoillessaan hän oli oppinut koko joukon ranskaa.

Kenraali Wilkinsonille ominaista oli, että hän jätti käyttämättä
semmoiset oppaat, jotka tunsivat maakunnan; hänen seuraajilleen,
Izardille ja Macombille taas oli yhtä ominaista, että he etsivät ja
käyttivät vain parhaita miehiä.

Rolf toi jälleen monenlaisia tietoja, jotka kaikki viittasivat siihen,
että brittiläiset kokosivat uudelleen joukkoja, tehdäkseen hyökkäyksen
Plattsburgia ja Albanya vastaan.

Plattsburgissa ja Champlainissa ponnisti Izard kaikki voimansa
samoinkuin Macombkin teki Burlingtonissa, voidakseen kohdata vihollisen
tasavoimin. Izardilla oli koolla 4000 miestä, kun hän sai Washingtonista
ylen turmiollisen käskyn lähteä joukkoineen Sackets Harbouriin Ontarion
rannalle, jossa ei ollut hätää mitään. Valtiomiehenä hän pani käskyä
vastaan vastalauseensa ja sotilaana hän sitä totteli, jättäen Macombin
johtamaan Champlain järven seuduille koottua maa- armeijaa, johon
kaikkiaan kuului noin 3400 miestä.

Samana päivänä, jona Izard lähti Champlainista, eteni brittiläinen
sotajoukko Brisbanen johdolla ja anasti hänen leirinsä.

Heti kun Rolf oli nähnyt heidän tulevan ja arvostellut heidän lukunsa,
lähetti hän Kuonabin takaisin sanaa viemään ja peräytyi itse yön aikana
kymmenen mailin verran Chazyyn. Moni uudisasukas tunsi hänet hyvin, hän
oli kaikkialle tervetullut, missä hänet tunnettiin, ei ainoastaan siitä
syystä, että hän oli patriootti, joka taisteli maansa puolesta, vaan
itsensäkin vuoksi, sillä hänestä oli kasvanut uljas, valpas, vaikka
jotenkin vaitelias nuori mies. Tunnettu asia on, että metsämies
salongeissa esiintyy paremmin edukseen kuin maanviljelijä, jos ehdot
muutoin ovat samat. Hänessä on vähemmän mahtipontisuutta, enemmän tyyntä
arvokkuutta. Hän osaa ymmälleen joutumatta liikutella jalkojaan ja
käsiään; hänellä on enemmän synnynnäistä oman arvon tuntoa ja hän vaatii
luontaisemmin muitakin sitä tunnustamaan. Salongeissa Rolf esiintyi
metsämiehenä, niiden seutujen johtavat henkilöt mielellään ottivat hänet
vastaan ja osottivat hänelle kunnioitustaan. Syyskuussa 1814 hän oli
tuomari Hubbellin vieraana Chazyssa. Joka päivä hän liikkui ympäristössä
tiedustelijana ja palasi yöksi tuomarin vieraanvaraiseen kotiin.

Syyskuun 12 p:nä hän arvioi, erään metsäisen harjun kukkulalta, korkean
puun latvasta tähyillen, brittiläisiä joukkoja olevan Champlainissa
10-15 tuhannen miehen vaiheille. Vihollisen etujoukko oli jo liikkeellä
Chazya kohti.

Tuomari Hubbell ja huolestuneet naapurit paikalla kokoontuivat ja
keskustelivat Rolfin kanssa asemasta, ennen kaikkea siitä, "mitä teemme
perheellemme?" Muuan mies puhkesi ankariin vihan purkauksiin ja
soimauksiin brittiläisiä vastaan. "Muistakaa, kuinka he polttivat
Washingtonin ja kuinka he Bladensburgissa kohtelivat naisia."

"Mitä naisiin tulee, niin se kaikki todistettiin valheeksi, yhtä ainoata
tapausta lukuun ottamatta, ja sen rikoksen tekijä ammuttiin, päällikön
käskystä," huomautti siihen Hubbell.

Plattsburgissa toiset väittivät, etteivät brittiläiset tehneet
kenellekään väkivaltaa. Eversti Murray oli antanut ankarat käskyt, että
kaikkea yksityistä omaisuutta oli ehdottomasti säästettävä. Ei mitään
muuta hävitetty kuin virastorakennukset sekä hallituksen omaisuutta, ja
siitäkin ainoastaan semmoista, joka saattoi käydä sotatarve-tavarasta.
Se mikä muuta vahinkoa tehtiin, aiheutui joko tapaturmaisesti taikka
erehdyksestä. Upseerit tosin majautuivat asukkaitten koteihin, mutta he
maksoivat puolestaan, ja kun esim. muuan brittiläinen upseeri oli
tapaturmaisesti tärvellyt lattiamaton, korvasi hän sen täysin vielä
monen kuukauden kuluttua, ennätettyään hankkia tarvittavat rahat.

Päätettiin siis, että Hubbell ja kylän muut isät ja veljet liittyisivät
Rolfin keralla maansa armeijaan, jättäen kotiin naiset ja lapset.

Monta parrakasta poskea oli näitten voimakkaitten, karkeitten miesten
joukossa, kun he suutelivat vaimojaan ja lapsiaan ja varustautuivat
lähtöön, mutta sitten seisahtuivat, kun heidän sisässään nousi kamalia
aavistuksia. "Nythän oli sota", ajattelivat he; mutta sitten taas
jatkoivat mielessään: "Olemme kuulleet, etteivät brittiläiset tee pahaa
vaimoille eikä lapsille." He siis pyyhkivät kyyneleensä, nielivät
kurkkuun kohoavan mielihaikean, heittivät pyssyn olalleen ja lähtivät
kulkemaan armeijan luo, jättäen rakkaansa Jumalan ja hyökkäävän
brittiläisen armeijan armoille.

Ei kukaan saanut syytä katua tätä luottamusta. Sir George Prevost oli
kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt loukkaamasta vaimoja, lapsia ja
kaikkea yksityistä omaisuutta. Eikä tapahtunutkaan, sen enempää kuin
edelliselläkään retkellä, minkäänlaista vahinkoa semmoisille, jotka
eivät kuuluneet taisteleviin, ja ainoat, jotka näkivät jonkun verran
vaivoja, olivat ne harvat, jotka olivat pahasti pelänneet ja paenneet
vuorille kallista henkeään pelastaakseen.

Sir George Prevost esikuntansa keralla, johon kuului kymmenen upseeria,
oli mennyt asumaan tuomari Hubbellin taloon. Rouva Hubbellin täytyi
valmistaa heille ruokaa, mutta muutoin he kohtelivat häntä täydellisellä
kunnioituksella, ja joka ilta he, kun eivät tienneet kauanko tulisivat
viipymään, jättivät pöydälle täyden maksun ruuastaan ja juomastaan.

Kolme päivää he odottivat, sitten oli kaikki valmiina matkan
jatkamiseen.

"Tällä viikolla Plattsburgiin, seuraavalla Albanyyn, hyvästi siis, hyvä
rouva", sanoivat he kohteliaasti. Ja sitten kääntyi iloinen ja uljas
upseeriryhmä ratsastamaan pois.

"Hyvästi, herrat, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, sillä minä tiedän
teidän pian palaavan takaisin niska kumarassa", vastasi puolestaan
rouva.

Sir George vastasi: "Jos tuon olisi sanonut mies, niin vaatisin hänet
vastaamaan sanoistaan. Mutta koska sanoja on kaunis nainen, joka on
ollut viehättävä emäntämme, niin lupaan, että jos ennustuksenne
toteutuu, niin jokainen upseeri heittäköön rahakukkaronsa ovenne eteen
ohi kulkiessaan."

Sitten he ratsastivat pois, mukanaan 13,000 miestä harjaantunutta väkeä,
eikä Albanyyn mennessä ollut vastassa muuta kuin 2,000 sotamiestä ja
sama verta nostoväkeä, sekä -- MacDonough järvellä.

Kymmenen kertaa Rolf seuraavan viikon kuluessa kulki edes takaisin
Plattsburgin pohjoispuolella olevan tien, ja joka kerta hän toi saman
uutisen: brittiläinen armeija yhä läheni.



LXXIX.

Mc Glassinin urhotyö.


Plattsburgissa vallitsi ihmeteltävä henki kaikessa, ja se tomumaja, joka
oli hengen varsinainen keskusta, oli se pitkä vakava nuori mies, joka
Burlingtonissa oli moittinut Hamptonin menettelyä: kapteeni, nykyisin
kenraali, Macomb. Ei mitään laiminlyöty, kaikkien mahdollisuuksien
varalta oli ryhdytty varokeinoihin; joka mies ken kynsille kykeni, oli
aseissa. Macomb itse oli väsymätön, aina valpas, ja hän näytti tuntevan
joukkonsa joka miehen. Ja joka mies luotti ehdottomasti johtajaansa.
Usein kuullaan sotamiesten yöllä pakenevan piiritetyistä linnoituksista,
mutta tämän johtajan innostava voima oli niin suuri, että miehiä
lakkaamatta valui linnueen sisäpuolelle. Vuorilta tuli harjaantumatonta
ja karkeata väkeä, mutta ne olivat järjestään karaistuja ja ampumaan
tarkkoja miehiä.

Kuvaava esimerkki oli se jäykkä vanha maamies, joka aamusella oli tullut
salolta, täyttääkseen paikkansa varustuksilla muitten mukana, ja jonka
kuultiin sanovan vapiseville säärilleen: "Vaviskaa, sen vietävät,
vaviskaa. Jos tietäisitte, minne teitä nyt vien, niin vapisisitte vielä
kymmenen kertaa pahemmin."

Hänen mielensä oli ruumista urheampi ja hänen mielensä vei voiton, --se
on oikeata urheutta.

Ei kukaan käsittänyt tätä paremmin kuin Macomb. Hän tiesi, etteivät nämä
miehet muuta tarvinneet kuin vähän harjaannusta, niin heistä tulisi
parhaita sotilaita maan päällä. Harjottaakseen heitä hän sekotti heidät
vanhan sotaväen joukkoon ja pani sitten toimeen vähäpätöisiä kahakoita,
yhtä kylmästi ja huolettomasti, kuin olisi hän suunnitellut jotain
iltamaohjelmaa.

Ensimäinen näistä kahakoista tapahtui Culverin mäen luona. Tien varteen
rakennettiin varustus, varustukselle tuotiin tykki, ja monta sataa
tarkk'ampujaa vietiin sinne hajajärjestykseen. Heille annettiin
semmoiset johtajat, jotka hyvin tiesivät, miten vihollista oli
häirittävä, mutta samalla varottava, ettei se päässyt vahinkoa tekemään.

Kuonab ja Rolf olivat niitten miesten joukossa, jotka olivat saaneet
varustuksen puolustamisen huolekseen. Kuonab oli karaistunut Vapaussodan
taisteluissa, mutta Rolf oli nyt ensi kertaa tulessa, ja hänet valtasi
sama tunne kuin useimmat muutkin, vihollisen lähestyessä uljaassa
rintamassa. Kun vihollinen oli ehtinyt kantomatkan päähän, niin
amerikkalainen johtaja komensi tulen. Pyssyt rätisten paukahtivat ja
viipymättä vihollinen vastasi tuleen. Luoteja tulla tuiski varustusta
vastaan tai lensi viheltäen sen yli. Rolfin lähin mies lyyhistyi
koristen kokoon: häneen oli luoti sattunut; eräs toinen kaatui kuolleena
selälleen. Jyske ja kuoleman kauhut olivat liian ankarat. Rolf oli ollut
kyllä hermostunut taistelun alkaessa. Nyt hän aivan herpaantui, melkein
tylsistyi, hänen kätensä ja polvensa vapisivat, hän oli miltei kauhun
lainaamana, eikä voinut olla lyyhistymättä kokoon, joka kerta kun luodit
kiljuivat _murhaa_ hänen päällään. Hän ampua mäikytti minkä joutui,
tähtäämättä, mutta silloin muuan vanha sotamies, huomatessaan hänen
kalpeat kasvonsa ja tutisevan muotonsa, laski kätensä hänen olkapäälleen
ja sanoi ystävällisesti: "Vakaasti, poikani, vakaasti; pääsi on
pyörällä; katsos näin." Ja hän tähtäsi tyynesti, sitten korjaili
pyssyään, laukaisematta, ja asetti sen suun alle pienen kalikan, jotta
se paremmin vakautui, ampuen sitten levollisesti kuin olisi hän ollut
maaliinammunta-harjotuksessa. "Odotappa nyt vähän aikaa. Katsoppas
Kuonabia tuossa. Näet hänen olleen ennenkin tässä leikissä. Hän osaa
joka laukauksella."

Rolf teki, niinkuin oli käsketty, ja muutaman minuutin kuluttua väri
palasi hänen kasvoihinsa, käsi vakautui, ja siitä pitäen hän unhotti
vaaran ja alkoi ajatella vain työtään.

Kun vihdoin huomattiin brittiläisten valmistautuvan hyökkäykseen, niin
amerikkalaiset hyvässä turvassa nopeaan peräytyivät Halseys Corneriin,
jossa oli toinen varustus ja uusi joukko vasta-alkajia tulikastettaan
odottamassa. Ja sama kohtaus silloin uudistui. Viholliselle ei tosin
voitu suurtakaan vahinkoa tehdä, mutta amerikkalaiset hyötyivät näistä
kahakoista suunnattomasti, sillä pari semmoista riitti vakaannuttamaan
tutisevat vapaaehtoiset pelottomiksi sotamiehiksi, luonnonlahjat heillä
olikin jo syntymästään. Siten heidän ruudinpelkonsa kaikkosi kauas.

Samana iltana brittiläiset anastivat sen osan kaupunkia, joka oli
Saranacin pohjoispuolella ja alkoivat umpimähkään pommittaa
vastakkaisella puolella olevia linnotuksia. Pommitus ei ollut kovin
vakavaa, sillä he luulivat voivansa vallata kaupungin millä hetkellä
tahansa, mutta kuitenkin he päättivät paremmaksi odottaa Downien
johtaman laivaston saapumista.

Taistelu kaupungin pohjois-osasta ei ollut ankara, se oli vain Macombin
ennakolta järjestämää harjotuskahakoimista. Mutta kun amerikkalaiset
peräytyivät Saranacin poikki, niin siltalankut revittiin pois, pitkin
etelärantaa rakennettiin varustuksia, joissa oli ampumareikiä, eikä
jätetty käyttämättä mitään keinoja, jotta paikkaa voitaisiin viimeiseen
saakka puolustaa.

Joka mies ken vaan kykeni pyssyä käsittelemään, asetettiin Plattsburgin
puolustuslinjoille. Viisisataa koulupoikaakin oli muodostanut oman
brigadin ja heidät oli asetettu semmoisille paikoille, missä heidän
oravan-ampumistaitonsa nyt saattoi hyödyttää isänmaata.

Brittiläiset olivat sillä välin rakentaneet varustuksen vastapäätä Fort
Brownia. Se saattoi tältä paikalta tehdä koko joukon vahinkoa ja
varsinkin häiritä amerikkalaisia suunnattomasti. Yhdeksäntenä päivänä se
oli melkein valmiina veriseen työhönsä ja kaikesta päättäen se saattoi
jo seuraavana aamuna alkaa. Mutta yöllä tapahtui odottamatonta; siitäkin
saattoi päättää kuinka kaukana pelko oli Plattsburgin kirjavasta
puolustusjoukosta. Muuan jäykkä Vermontin mies, kapteeni Mc Glassin, sai
Macombilta luvan tehdä kokeeksi hyökkäyksen, joka muistutti vanhain
spartalaisten urotöitä.

Hän pyysi viittäkymmentä vapaaehtoista lähtemään hänen kerallaan
uhkarohkealle retkelle. Tuhat ilmottautui paikalla. Sitten hän käski
kaikkia viittäkolmatta vuotta vanhempia ja kahdeksaatoista vuotta
nuorempia peräytymään. Luku siten väheni kolmeksisadaksi. Sitten
poistettiin kaikki naineet miehet ja puolet kolmestasadasta jäi
jäljelle. Sitten hän kehotti poistumaan kaikkia, jotka polttivat
tupakkaa -- hän oli viisas ja elämää kokenut mies, kuten näkyy, --ja
jäljelle jääneistä hän valitsi ne viisikymmentä tarvitsemaansa. Niiden
joukossa oli Rolf. Vasta sitten hän ilmaisi tuumansa. Se ei ollut
enempää eikä vähempää kuin hyökkäys vastarakennettua varustusta vastaan,
johon englantilaiset olivat asettaneet peljätyt tykit; kanuunat oli
naulattava umpeen. Viidenkymmenen miehen siis piti hyökätä leiriin,
jossa oli kolmetoistatuhatta miestä.

Jälleen hän sanoi: "Jokainen joka haluaa poistua, tehköön niin." Ei
ainoakaan mies liikahtanut.

Kahdellekymmenelle näistä, joiden tiettiin tottuneen työkaluja
käyttämään, annettiin vasara ja nauloja. Rolf oli yksi niistä, ja hän
oli kunniasta ylpeä.

Pimeänä myrsky-yönä he kulkivat Saranacin poikki. Kahteen joukkoon
jakautuneina he kahdelta puolelta kenenkään huomaamatta ryömivät
varustuksen päälle. Lähellä nukkui kolmesataa brittiläistä sotamiestä,
mutta ainoastaan vartiomiehet tähyilivät pimeään ja myrskyyn.

Kaikki oli valmiina, kun kajahti Mc Glassinin jyrisevä ääni: "Hyökätkää,
edestä ja takaa!" Kiljuen mäiskien, pitäen niin suurta melua kuin
suinkin taisivat, Amerikan pojat hyökkäsivät esiin. Brittiläiset
kokonaan hämmentyivät, vartiomiehet iskettiin maahan, ja loput, luullen
Macombin koko armeijan hyökänneen, peräytyivät hetkeksi. Kuului sitten
vasarain teräviä iskuja, klikk, klikk, klikk: kuhunkin vänkkireikään
hakattiin naula. Tykeistä ei sitten ollut enempää haittaa kuin
puupölkyistä. Nopeaan peräytyen, välttääkseen englantilaisten
hyökkäyksen, urheat jenkkipojat hyppäsivät alas varustukselta, jonka
olivat tehneet tehottomaksi, ja pääsivät omaan leiriinsä menettämättä
ainoatakaan joukostaan.



LXXX.

Verinen Saranac.


Sir George Prevost ei ollut aikonut vallottaa Plattsburgia ennenkuin
Plattsburgin laivasto olisi anastettu. Mutta Mc Glassinin urhotyön
moralinen vaikutus oli niin suuri, että se oli paikalla tyhjäksi
tehtävä. Hän päättikin vallottaa kaupungin väkirynnäköllä ja arveli sitä
kolmen tunnin asiaksi.

Hän asetti yhden rykmentin kutakin brigadia kohti, yhden kutakin
kaupungin lähellä olevaa kaalaamoa kohti, yhden kulkemaan joen poikki
Pikes Cantonmentin läheisyydestä, ja lähetti vielä yhden joen poikki
kahtakymmentä mailia ylempää, jossa sen tuli ahdistaa amerikkalaisen
sotavoiman jäännöksiä niiden paetessa Plattsburgista.

Plattsburg heräsi sinä aamuna uudistettuun pommitukseen. Ankara ammunta
tuotti surman muutamalle miehelle, muutamia seiniä ja savupiippuja
sortui, mutta varustukset eivät kärsineet suuriakaan vaurioita.

Oli hämmästys kaikille, että puolustajat niin nopeaan tottuivat tuleen.
Yksin koulupojatkin sisarineen kulkivat tyveninä kouluun, huolimatta
tykinkuulista ja pyssynluodeista, joita ilmassa vinkui, sattuen seiniin
ja akkunoihin ja joskus, vaikka harvoin, kaataen jonkun pyssymiehenkin,
joka oli liian varomattomasti noussut valleille ja varustuksille
kävelemään.

Brittiläisessä leirissä valmistettiin suurta yritystä -- rykmentit
marssivat heille määrätyille paikoille -- pyssynluoteja ja tykinluoteja
tuiski kuin rakeita myrskyssä. Kello kymmenen aikaan taistelu hetkeksi
hiljeni. Amerikkalaiset asettuivat kukin paikoilleen, isoisät samoin
kuin nuoret koulupojatkin, kullakin pyssy kädessään ja kukkaro täynnä
luoteja. Kalpeita kasvoja ja hermostuneita sormia saattoi huomata
nuorukaisparvessa, mutta paikaltaan ei väistynyt ainoakaan. Monikin
mies, joka isänmaallisen innostuksen valtaamana oli pyssyineen rientänyt
riveihin, toivoi tosin sydämessään takaisin kotiin, kun hän oli hetken
ollut verisessä rintamassa. Mutta ei kukaan lähtenyt. Jokin voima, mikä
lienee ollutkin, piti heitä vakaina paikoillaan.

Vaikka rivit olivat täydet pitkin varustuksia, niin oli kuitenkin neljä
paikkaa, joissa miehiä oli koolla enemmänkin. Nämä paikat olivat virran
rannat siltain ja kaalaamoitten vastapäätä. Sinne asetettiin parhaat
tarkk'ampujat, niiden joukossa Rolf ja ne muut, jotka olivat olleet
mukana Mc Glassinin retkellä.

Siltalankut oli revitty pois ja ne oli käytetty varustuksien
rakentamiseen, mullan pidättämiseen vallitusten reunoilla. Mutta siltain
niskapuut olivat paikoillaan, ja kun punatakit lähestyivät, niin kävi
piankin selville, mikä tarkotus niillä oli.

Pisin tehokas pyssyn kantomatka arvosteltiin niihin aikoihin sadaksi
jardiksi (91 metriksi). Amerikkalaisia käskettiin olemaan ampumatta,
kunnes viholliset olivat saapuneet tammilehtoon, joka oli pääsillasta
sadan askeleen päässä joen toisella rannalla.

Brittiläiset lähestyivät upeassa järjestyksessä, kuin paratiin menossa.
Hiljaisuus valtasi rivit joen kummallakin puolen. Komentavan
brittiläisen upseerin kuultiin selvään antavan käskyjä. Kummalta mahtoi
tuntua Espanjassa, Ranskassa ja Rheinin rannoilla taistelleista
veteraneista, kun heidän nyt täytyi marssia vihollista vastaan, joka
puhui heidän omaa kieltään.

Mc Glassinin matala ääni kajahti nyt kautta puolustuslinjain: "Älkää
ampuko, ennenkun käsken."

Punatakit lähestyivät juosten ja saapuivat pian sadanviidenkymmenen
askeleen linjalle.

"Nyt, tähdätkää alahaksi ja ampukaa!" huusi Mc Glassin. Jenkkien pyssyt
räiskähtivät ja punatakkien rivit horjuivat tammien sekaan.

"Hyökkäys!" karjasi brittiläinen upseeri, ja punatakit hyökkäsivät
siltaa vastaan. Mutta amerikkalaisten varustuksista tuiski taukoomaton
tuli, ja hyökkäävän osaston tie jäi täyteen kaatuneita.

"Eteenpäin!" ja urhea brittiläinen kapteeni juoksi sillan keskimäiselle
niskapuulle, miekkaansa heiluttaen johtaen joukkoaan. Paikalla muodostui
kolme miesjonoa, yksi kullekin niskapuulle.

He olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä varustuksesta, josta
viisisataa pyssyä tähtäsi samoja niskapuita. Ensimäiseksi kaatui
kapteeni, luoti oli lävistänyt hänen rintansa, ja virran vesi vei hänet
mukanaan. Mutta yhä eteenpäin kulkivat nuo kolme jonoa, päin viheltävää,
tuhoisaa lyijytuiskua. Se oli kuin lammasten teurastusta. Mutta puolen
tuntia he marssivat ja marssivat vakaasti eteenpäin. Ei ainoakaan mies
seisahtunut eikä kääntynyt takaisin, vaikka kaikki tiesivät, että he
kulkivat varmaan kuolemaan. Ei ainoakaan päässyt edes sillan keskelle,
ja ne, jotka jokeen haavotettuina putosivat, nieli paisunut virta.
Kuinka monta urhoollista miestä sinä päivänä uhrattiin, sitä ei kukaan
tullut koskaan tietämään. Se, joka antoi hyökkäyskäskyn, oli kaatunut ja
samoin ne, jotka toiseksi ja kolmanneksi hänen jälkeensä ottivat johdon,
ja ennenkun sen jälkeen saapui uutta johtajaa käskyä muuttamaan, oli
joki verestä punaisena, ja sitä sanottiin siitä pitäen "veriseksi
Saranaciksi". Rykmentti tuhottiin, ja hyökkäys keskeytyi siksi kerraksi.

Rolf oli tähdännyt ja ampunut muitten mukana, mutta häneen koski kovin
kipeään, kun näki niin paljon urheutta hukkaan tuhlattavan. Se oli niin
kamalaa työtä, että hän oli erinomaisen iloissaan saadessaan sanan, että
häntä tarvittiin pääkortteerissa. Tunnin kuluttua hän oli järvellä,
matkalla Burlingtoniin, jonne hänen piti viedä komentavalle upseerille
uutisia ja ohjeita.



LXXXI.

Plattsburgin taistelu.


Oli vielä täysi päivä, kun Rolfin kevyt yhdenhengen kanuu lähti
viiltämään Champlain järven pintaa.

Viisi tuntia hän viipyi matkalla. Tähdet paloivat jo taivaalla, kun hän
saapui Burlingtonin satamaan. Kulkukoiran ulvonta kantoi hänen
korviinsa, ja kun hän kulki ääntä kohti, niin kuka seisoi satamasillan
päässä, kuono taivasta kohti? Kuka muu kuin Skookum, yksinään ja
valitellen.

Mikä muutos siinä tapahtui, kun Rolf nousi maihin! Se haukkui, poukki
pystyyn, kiljui, häntä heilui, pää heilui, jalat heiluivat, ruumis
heilui, se hyppi sinne tänne, karkasi ympyröitä, katseli, eikö mistään
saisi kananpoikasta juhla-ateriaksi ja lopuksi puhkesi pitkään
juttelevaan luikutukseen, joka varmaan oli täynnään uutisia jokaiselle,
joka sen ymmärsi.

Rolf paikalla saattoi perille sanomansa. Ne olivat hyviä uutisia,
vaikkeivät tuoneetkaan tietoa ratkaisevasta voitosta. Kaikki riippui nyt
MacDonoughista. Seuraavana aamuna piti kaikkien joukkojen, jotka suinkin
joutuivat, tulla puolustamaan Plattsburgia. Kokonaista tuhatviisisataa
miestä oli valmiina lähtemään heti päivän valjetessa.

Sen yön nukkui Rolf Skookumin keralla leirissä. Aamun koittaessa Skookum
suureksi mielipahakseen teljettiin kellariin, ja sotaväki astui
veneisiin, kulkeakseen niillä sotarintamaan.

Raikas pohjatuuli puhalteli heidän mennessään viistoon järven poikki,
Plattsburgiin saapuakseen. Monta vankkaa miestä oli airoissa, mutta ei
ollut toivoakaan siitä, että he lyhemmässä ajassa kuin viidessä tunnissa
pääsisivät perille.

Puolet matkasta kuljettuaan he kuulivat tykkien jylinää. Jyske kävi
yhtämittaiseksi. Selvää oli, että suuri meritappelu oli paraillaan
käynnissä, sillä juuri tätä pohjatuulta brittiläiset olivat odottaneet.

Soutajat paransivat soutuaan ja veneitten kulku kiihtyi. He tiesivät,
että veljet olivat siellä ahtaalla; heidän täytyi rientää. Pitkät veneet
lensivät yli aaltojen. Tunnin kuluttua näkyivät mastot, purjeet,
tappelun savu, mutta tuloksista oli mahdoton saada minkäänlaista selkoa.
Albany ja New York olivat nyt vaarassa, eikä vain Plattsburg, ja miehet
soutivat, soutivat ja soutivat.

Tykkien jyske kävi yhä kovemmaksi, vaikkei se ollut niin yhtenäistä kuin
aikaisemmin. Nyt näkyivät laivatkin, jotka olivat vain neljän mailin
päässä. Tuon tuostakin pöllähteli tykeistä savua, mastoja kaatui. He
näkivät sen selvään. Soutajat vaan kiristivät huuliaan ja soutivat,
soutivat ja soutivat.

Sir George ei ollut ottanut lukuun muuta kuin yhden esteen Albanyyn
marssiessaan, ja se este oli MacDonough; mutta hän huomasi nyt, että oli
toinenkin este, jonka nimi oli Macomb.

Selvästikin olisi ollut turhaa väenhukkaa koettaa vallottaa Plattsburgia
eturintaman puolelta, kun kerran oli mahdollista kulkea ylempää joen
poikki ja käydä kaupungin kimppuun takaapäin. Ja samoin oli selvää, että
kun hänen laivastonsa saapuisi ja musertaisi amerikkalaisen laivaston,
niin olisi brittiläisten sotalaivain sitten helppo ampua kaupunki
raunioiksi, menettämättä ainoatakaan miestä. Suotuisaa tuulta hyväkseen
käyttäen Downie jo oli päässyt lähtemään Isle au Noix'sta ja purjehti
nyt alas järveä uljaine miehineen, uljaiden purjeiden vetämänä.

Koettuina miehinä, laivoja hoitamaan tottuneina, MacDonoughin joukkoa
lukuisampina, paremmin varustettuina ja etevämpinä joka suhteessa paitsi
merikunnossa, tulivat brittiläiset voitosta varmoina.

MacDonough oli perustanut sotasuunnitelmansa kolmeen pääliikkeeseen. Hän
kävi ankkuriin lahden pohjoispuolelle, niin että laivaston, joka kävi
hänen kimppuunsa, täytyi luovia vastatuuleen, voidakseen hänen kanssaan
taistella. Hän meni niin lähelle maata, että laivaston, joka kävi hänen
kimppuunsa, täytyi lähestyä maavarustuksiakin tykin kantomatkan päähän.
Ja hän jätti ainoastaan yhden näennäisen aukon vihollisen käytettäväksi,
ja sen aukon edustalla oli vaarallinen vedenalainen kari. MacDonoughin
asema oli siis oikea ansa. Kaiken lopuksi hän veti laivoista maalle
rautaketjuja ja viritti köysiä, niin että hän vipulaitoksella saattoi
nopeaan kääntää laivansa ja ampua vihollista vuoroon laivan kummallakin
kyljellä.

Kaikki oli valmiina sinä aamuna syyskuun 11 p:nä, kun brittiläinen
laivasto, taitavasti johdettuna, pyörsi Cumberlandin niemen ympäri.

Jenkkilaivaston nuori komentaja paljasti päänsä ja polvistui kohtaloiden
Herraa rukoilemaan, niinkuin ainoastaan ne osaavat rukoilla, jotka
lähtevät taisteluun. Urhea vihollinen lähestyi kohti, ja kukapa epäili,
etteikö senkin keskuudessa sydämistä kohonnut hartaita rukouksia.
Ensimäinen brittiläisten yhteislaukaus rikkoi "Saratogan" kanahäkin ja
sieltä lensi ulos kukko, lensi tykin nokalle seisomaan, räpytteli
siipiään ja kiekasi. Jenkit hurrasivat ja pitivät sitä hyvänä enteenä.

Sitten seurasi taistelu -- uljuutta ja kauhuja -- sodan eläimellinen
häijyys pääsi raivoamaan.

Aikaisin taistelun alussa joutui "Findr" niminen brittiläinen luuppi
MacDonoughin ansaan ja tarttui vedenalaiselle karille.

Brittiläinen komentaja oli kaatunut, samoin moni hänen upseereistaan.
Mutta kuitenkin brittiläiset ankaralla tykkitulellaan olisivat saaneet
voiton, ellei MacDonough hyvässä huolessaan olisi varustanut laivojaan
käännettäviksi. Kun yksi sivu oli ammuttu, niin laiva köysillä ja
ankkuripelillä käännettiin, jotta voitiin laukaista toinenkin kylki.

Se oli epätoivoisimpia meritappeluita, mitä on milloinkaan taisteltu.
Brittiläisen lippulaivan kolmestasadasta miehestä säilyi vain viisi
haavoittumatta, niin vakuutettiin. Ja lopulta ei kahdeksasta laivasta
ainoassakaan ollut pystyssä mastoa, johon olisi voinut purjeen vetää,
eikä purjetta, joka olisi pitänyt tuulta. Vähemmässä kuin
puolessakolmatta tunnissa taistelu oli voitettu ja brittiläinen laivasto
hävitetty.

Taistelujen Jumalalle kumpikin puolue oli asiansa uskonut ja taistelujen
Jumala oli sanansa sanonut.

Kaukana etelässä olivat veneissään Vermontista tulevat joukot, kenraali
ja Rolf ensimäisessä. He olivat seuranneet taistelun vaiheita
tuskallisella jännityksellä, sillä olihan siinä heidän maansa kohtalo
miekan terällä.

Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun jyrinä vaimeni. Vermontin
miehet olivat lähestyneet rantaa, voidakseen nopeaan nousta maihin, jos
tarve vaatisi, kun samalla Union Jack[27] vaipui alas brittiläisen
lippulaivan mastosta ja tähtilippu kohosi sen paikalle.

"Jumalan kiitos!" kävi hiljainen humiseva huokaus kautta veneiden ja
moni ahavoitunut ja parrakas poski kastui kyynelistä. Jokainen kätteli
naapuriaan, heidät kaikki valtasi syvä mielenliikutus, ja samoin kuin
teatterissa kuulijakunta unhottaa paukuttaa käsiään, kun sen mielet ovat
sulaneet, samoin ei tässäkään kukaan halunnut puhjeta meluisiin
mielenosotuksiin.



LXXXII.

Macombin tiedustelijana.


Kenraali Macomb tiesi, että Sir George Prevost oli varovainen ja kokenut
johtaja. Laivaston menetys varmaankin saisi hänet perin pohjin
muuttamaan suunnitelmansa, -- mutta millä tavalla? Tekisikö hän
sivustaliikkeen hyökätäkseen Albanyn kimppuun, vai peräytyisikö
Canadaan, vai varustautuisiko Plattsburgin luo odottamaan apuväkeä, vai
yrittäisikö korjata häviönsä vallottamalla kaupungin ylivoimaisella
väkirynnäköllä?

Mikä hänen suunnitelmansa olikin, varmaan hän pian ryhtyisi sitä
toteuttamaan, ja Macomb tutki vihollisen leiriä terävällä tarkkaavalla
katseella, mutta ei minkäänlaista muutosta ollut huomattavissa, auringon
vaipuessa sateiseen länteen.

Mutta hänen oli tärkeätä tietää milloin suurempia liikkeitä alkoi
tapahtua, ja heti yön tullen kutsuttiin joukko nopeimpia tiedustelijoita
koolle. Kaikki olivat nuoria miehiä, useimmat olivat olleet mukana Mc
Glassinin retkellä. Rolf näkyi muita kookkaampana, mutta erästä Seymour
nimistä Vermontin poikaa mainittiin kaikkia muita nopeimmaksi.

Heille annettiin kaksi tehtävää. Ensinnäkin heidän piti saada selville,
oliko Prevostin armeija tosiaankin peräytymässä, toiseksi, miten oli sen
rykmentin käynyt, jonka hän oli lähettänyt Saranacin yläjuoksulle
kiertoliikettä suorittamaan.

Kukin lähetettiin niille maille, jotka hän parhaiten tunsi. Toisia kulki
länteen päin, toiset seurailivat virran juoksua ylöspäin. Rolf, Seymour
ja Fiske, Vermontin mies hänkin, lähtivät hämärässä veneellä
Plattsburgin satamasta, kaarsivat Cumberlandin mutkan ja nousivat yön
tullen maihin Point au Rochessa, Treadwells lahden pohjoispuolella.

Sinne he piilottivat kanuunsa, sopivat siitä, että puolenyön aikaan
jälleen tavattaisiin, ja lähtivät sitten kulkemaan länttä kohti kolmeen
eri suuntaan, tavatakseen valtatien kolmelta eri kohdalta. Seymour
nopeimpana lähti pohjoista kohti, Rolf sai keskivälin kuljettavakseen.
Vielä sovittiin merkeistä: metsässä huuhkajan huhuaminen; veden
partaalla kuikan uikutus. Sitten he erosivat toisistaan.

Metsät tuntuivat Rolfista sangen juhlallisilta tänä historiallisena
syyskuun yönä, kun hän nopeaan astui niiden kautta, silloin tällöin
pysähtyen kuuntelemaan luullessaan jonkun etäisen merkin osuneen hänen
korvaansa. Silloin hän avasi suunsa, jottei hengitys eikä sydämen
sykintä voinut häiritä rumpukalvon herkkyyttä.

Puolen tunnin kuluttua hän saapui valtatielle. Se oli tyhjä. Sitten hän
kuuli huuhkajan huhuavan:

    Ua, uah, ua, uah...
    Ua. uah, ua, huuuu--oo.

Rolf huhusi vastaukseksi jälkimäisen säkeen, mutta toinen vastasi taas
molemmilla säkeillä, josta saattoi päättää, että se oli joko oikea
huuhkaja tai joku vieras. Toveri se ei ainakaan ollut, sillä viimeiseksi
vastaukseksi olisi riittänyt pelkkä "huuuuu--oo". Rolf ei saanut koskaan
tietää, mistä se tuli, mutta hän ei sen kommin kiinnittänyt asiaan
huomiota.

Kauan aikaa hän sitten istui muutamassa pimeässä kolkassa, josta hän
saattoi nähdä tien. Plattsburgin puolelta kuului ääniä. Vähää myöhemmin
ammuttiin paljoa lähempänä pari laukausta. Hän sai jälestä päin kuulla,
että ne laukaukset tarkottivat erästä hänen toveriansa. Vihdoin kuului
heikkoa etäistä kumahtelua: _tumpp ta-ta tumpp ta-ta_... Hän otti
tupesta puukkonsa, pisti sen syvään maahan ja kosketteli sitten
hampaillaan vartta. Se vahvisti ääntä ja nyt hän erotti selvään: sieltä
tuli täyttä laukkaa nelistävä hevonen, mutta se oli vielä niin etäällä,
että kului viisi minuttia, ennenkuin hän seisaaltaan erotti selvästi
kavionkopseen. Hälyn lähetessä hän kuuli aseitten kalsketta, ja
ratsastajan ohi ajaessa huomasi Rolf, että se oli brittiläinen upseeri.
Mutta minne ja miksi?

Saadakseen tietää ratsastajan matkan määrän Rolf seurasi häntä juosten
mailin verran. Hän saapui siten kukkulalle ja sinne pohjatuuli jälleen
kantoi saman kumahtelevan äänen.

"Matkalla Canadaan, all right," hykerteli Rolf itsekseen. Mutta ei
mikään osottanut, oliko hän vain sananviejä, vaiko etujoukon
tiedustelija, vai oliko hänet lähetetty kutsumaan lisäväkeä.

Jälleen hän odotti kauan. Puoli yhdentoista aikaan kuului etelästä taas
ääntä. Maahan pistetyn puukon avulla hän jälleen kovensi sen, mutta ei
sittenkään erottanut tarkoin mitä se oli. Yö oli kuutamoton ja pimeä, ja
huoletta saattoi istua sangen lähellä tietä, pelkäämättä tulevansa
nähdyksi. Kahdenkymmenen minutin kuluttua ääni oli tullut sangen lähelle
ja pian sitten musta joukko matkasi tietä pitkin. Ajomiesten kielestä ei
ollut epäilystäkään; englantilaisen upseerin tuntee helposti
puhetavastaan. Raskaita pyöriä vieri tietä pitkin; etujoukosta sanoi
joku kovalla äänellä muutaman sanan ja hänen puheensa oli kaikuvaa
ranskaa. Siinä selväänkin kulki joukko, jossa oli satakunta brittiläistä
soturia, parit kolmet vaunut, tykkejä ja ranskalainen oppaana. Rolf
luuli tuntevansa äänen; niin, hän oli melkein varma siitä, että opas oli
François la Colle.

Tämä oli tärkeä huomio, mutta ei vielä ratkaiseva. Kello oli nyt
yksitoista. Puolenyön aikaan hänen piti olla kanuulla. Hän lähti sinne
niin nopeaan kuin pääsi, mutta kun yö oli niin pimeä, oli hänen kulkunsa
pakostakin hyvin hidasta. Silloin tällöin pilkisti taivaalla tähtiä, ja
niiden johdolla hän pääsi järvelle, seisahtui muutaman kymmenen askeleen
päähän rannasta ja matki siinä kuikan vaikeroivaa uikutusta:

    Hu-u-u-u-uuu-u...
    Hu-u-u-u-uuu-u.
    Huu-uuu...

Kymmenen sekunnin kuluttua kuului vastaus:

    Hu-u-u-u-uuu-u...
    Huu-uuu.

Ja jälleen kymmenen sekunnin kuluttua Rolfin vastaus:

    Huu-uuu...

Hänen molemmat toverinsa olivat jo yhtymäpaikalla. Fisken käsivarren oli
luoti lävistänyt. He päättivät parhaimmaksi lähteä oikopäätä
pääkortteeriin laihoine tietoineen, samalla saadakseen hoitoa
haavotetulle toverilleen. Mutta Fiske ei ollut milläänkään haavastaan,
sanoi sitä vain naarmuksi ja muistutti heille, että heidän
velvollisuutensa oli saada varma tieto vihollisen liikkeistä. Päätettiin
sen vuoksi, että Seymour veisi takaisin Fisken ja saadut tiedot, Rolfin
taas piti jatkaa tiedustelujaan.

Kello yhden aikaan yöllä hän oli jälleen samalla mäellä, jolta oli
nähnyt yksinäisen ratsastajan matkan sekä tykistö- osaston, joka oli
saapunut hänen perässään. Hänen siinä odottaessaan kuului pohjoisesta
päin yhä heikkeneviä ääniä ja etelästä käsin toisia, jotka kasvoivat.
Tunnin kuluttua hän näki vielä suuremman osaston sotaväkeä
kuormastoineen ja lotisevine vankkureineen. Ainoastaan kaksi selitystä
oli mahdollista. Joko kokosivat brittiläiset joukkojaan Chazyn satamaan,
jonne he, pohjatuulen suojatessa heitä MacDonoughia vastaan, saattoivat
koota riittävästi varastoja ja joukkoja pohjoisesta käsin, marssiakseen
Albanya vastaan maan poikki; taikka sitten oli vihollinen kaikin
peräytymässä Canadaan. Siitä voi saada selvyyttä ainoastaan yhdessä
paikassa: Chazyn kylän tienristeyksessä. Hän sen vuoksi lähti
juoksujalkaa Chazyyn, jonne oli matkaa kuusi mailia.

Edellä kulkeva sotaväenosasto matkasi kolme mailia tunnissa'; Rolf kulki
viisi mailia. Parinkymmenen minutin kuluttua hän oli sen saavuttanut,
mutta joutui nyt pulaan sen hitauden vuoksi. Mitä piti hänen tehdä? Oli
melkein mahdotonta kulkea pimeässä metsän kautta niin nopeaan, että
olisi saanut joukon sivu kaarretuksi. Hänen täytyi sen vuoksi tyytyä
siihen, että kulki vähän matkan päässä joukon jäljessä. Kerran tai pari,
jonkun ryhmän hiukan jätättäessä, hän sattui niin lähelle, että joutui
vaaraan, sillä hän saattoi helposti kuulla heidän puheensa.

Siitä, mitä hän kuuli, kävi selvään ilmi, että armeija peräytyi. Mutta
se oli kuitenkin ainoastaan rivien pakinoita. Hän malttoi levotonta
mieltään ja seurasi verkalleen joukon jäljessä. Kerran muuan mies jäi
jäljelle piippuaan sytyttämään ja hän melkein kosketti Rolfia.
Huomatessaan kulkijan hän kysyi englanniksi, mutta ranskaksi murtaen:
"Kuuleppas, toveri, onko sinulla tulta." Rolf matki Canadan
englantilaisten puheenpartta, johon hän jo oli jonkun verran perehtynyt:
"Ei ole, minä kun en polta", ja väistyi sitten vähän syrjempään, niin
ettei häntä huomattu.

Kului melkein puolen tuntia, ennenkun he olivat Chazyssa, ja siellä he
poikkesivat sille tielle, joka kulki _suoraan pohjoista kohti_. Ei
epäilemistäkään, armeija oli matkalla Canadaan! Rolf istui aidalla aivan
lähellä, kun heidän askeleensa kulkivat ohi trampp, trampp, trampp, ja
vankkurit kolisivat klink, klunk, klonk, klank, ja äänet sitten
hälvenivät pohjoista kohti.

Hän oli nähnyt ehkä kolmisensataa miestä; mutta brittiläisessä
armeijassa oli kolmetoistatuhatta, hän sen vuoksi istui odottamaan.
Kauaa hänen ei tarvinnutkaan vartoa. Puolen tunnin kuluttua lähestyi
etelästä päin kaikesta päättäen paljoa suurempi joukko. Lyhtyjä kiilsi
etupäästä, jonka vuoksi Rolf lymysi aidan taakse, mutta kun se oli
matala, niin se tarjosi huonon suojan. Vähän syrjässä siitä oli tuomari
Hubbellin tuttu talo taajoine pensasaitoineen. Sinne hän riensi, ja
piiloutui pensaihin. Lähestyvä joukko oli hyvinkin samanlainen kuin se,
joka oli edellä kulkenut, mutta paljoa suurempi. Siinä oli vähintäin
kokonainen rykmentti, ja kun se oli kylätien täyttänyt, niin muuan
upseeri huusi: "Seis!" ja antoi uusia ohjeita. Selväänkin joukon aikomus
oli jäädä siihen yöksi. Muuan sotamies lähestyi aitaa, ottaakseen siitä
polttopuita, mutta eräs upseeri häntä nuhteli ja kielsi. Löydettiin
muita polttoaineita, huonompia aitoja ja valtatiellä ja läheisillä
niityillä loimusi tuota pikaa kymmeniä tulia. Rolf huomasi joutuneensa
satimeen, sillä parin tunnin kuluttua valkenisi päivä.

Yksinkertaisin pelastumiskeino oli lähteä taloon. Hän ryömi hiljaa talon
ympäri rouva Hubbellin akkunan alle. Ajat olivat levottomat, mielet
jännittyneet, ja pari kolme hiljaista napausta akkunanruutuun riitti
herättämään kunnon rouvan. Hänen miehensä oli useammin kuin kerran
tullut sitä tietä taloon.

"Kuka se on?" kysyi hän akkunanraosta.

"Rolf Kittering", vastasi toinen, "talo on sotamiesten piirittämä,
ettekö voi minua piilottaa?"

Voisiko hän? Kukahan amerikkalainen nainen olisi siihen aikaan vastannut
kieltäen?

Rolf luikahti taloon hiljaa.

"Mitä uutisia?" kysyi rouva. "Sanotaan MacDonoughin voittaneen järvellä,
mutta että Plattsburg on vallotettu".

"Ei, ei, Plattsburg on hyvässä turvassa ja MacDonough on anastanut
brittiläisen laivaston. Olen melkein varma siitä, että koko brittiläinen
armeija paraillaan peräytyy Canadaan."

"Jumalan kiitos, Jumalan kiitos", sanoi rouva kuumasti, "minä tiesin,
että niin piti käydä. Naisväki on joka päivä, aamuin ja illoin,
kokoontunut tänne rukoilemaan. Mutta hiljaa!" hän laski sormen
huulilleen varottavaksi merkiksi ja osotti erästä huonetta
--"brittiläinen upseeri."

Hän toi sitten kaapista kaksi peittoa ja opasti Rolfin erääseen
ullakkohuoneeseen. Katon alaosassa oli pieni ovi, joka johti puuvajaan.
Sinne Rolf levitti peittonsa ja oikaisi uupuneet jäsenensä, ja pian hän
oli vaipunut syvään uneen.

Päivänkoitossa torvet soivat, leiri nousi jalkeille. Talossa oleva
upseeri nousi ja asettui portaitten eteen, suojellakseen taloa. Muut
upseerit yhtyivät häneen.

Rouva Hubbell valmisti aamiaisen. Se syötiin montakaan sanaa
vaihtamatta, kuuli Rolf myöhemmin. He maksoivat kukin puolestaan,
asettuivat rykmenttinsä etupäähän ja lähtivät pohjoista kohti. Mutta
talossa asuva upseeri jäi vielä ovelle.

Rolf kuuli sitten ullakkohuoneesta hiljaisia askeleita, suljettu ovi
työnnettiin auki ja rouva Hubbellin tyynet, sievät kasvot tulivat
näkyviin. Rauhottavasti päätänsä nyökäten hän asetti Rolfin eteen
kahvikupin, leipää ja kupin maitovelliä. Ja ainoastaan se, joka on
kaksitoista tuntia kulkenut ruuatta yhdeksäntoista vuoden iällä,
ainoastaan se voi vähän aavistaa, kuinka hyvältä se maistui.

Pienestä luukusta Rolf saattoi nähdä edessään olevan tien. Yhä
kasvavasta jyminästä saattoi arvata, että sotaväkeä oli enemmänkin
tulossa, mutta siitä huolimatta hän hämmästyi, nähdessään kymmenen
rykmentin marssivan ohi kaikkine varastoineen. Se oli urhea armeija,
mutta sen mielentilasta sillä hetkellä ei saattanut olla epäilystäkään:
joukot oli vallannut kaikkineen peräytyvän armeijan masentunut mieliala.



LXXXIII.

Sir George Prevostin jäähyväiset.


Plattsburgin kaupungin luona oli taistelu päättynyt, vaikka sitä
ei oltu edes taisteltu, sillä MacDonoughin henki oli sekä maalla että
vesillä, ja sen tunsi brittiläinen kenraali yhtä hyvin kuin
jenkki-tarkk'ampujakin, paikalla kun Union Jack oli vedetty alas
"Confiancen" mastosta.

Sir George Prevostin täytyi nyt tehdä ratkaiseva päätös. Hän saattoi
väkivoimalla kulkea Saranacin poikki ja marssia Albanyyn ja koettaa
tulla toimeen vihollismaan varoilla, jos hänen yhteytensä
katkaistaisiin. Joka päivä virtasi vuorilta Albanyyn yhä enemmän
tarkk'ampujoita. Ennenkun hän pääsisi kaupunkiin, voisi näiden luku olla
suurempi kuin hänen oman väkensä, ja mikä sitten eteen? Ellei
Suur-Britannia saattaisi lähettää uutta armeijaa taikka laivastoa hänen
tuekseen, niin voisi hänen käydä samoin kuin aikoinaan Burgoynen.[28]
Prevost ei tahtonut antautua semmoiselle vaaralle alttiiksi, vaan antoi
syyskuun 11 p:n yönä, kahdeksan tuntia MacDonoughin voiton jälkeen,
käskyn peräytyä Canadaan.

Salatakseen päätöstään niin kauan kuin suinkin hän kielsi lähtemästä
liikkeelle, ennenkun aurinko oli laskenut. Piiritetty kaupunki ei saanut
siitä mitään tietoa. Sen ei pitänyt saada tilaisuutta käyttää hyväkseen
niitä suunnattomia henkisiä ja aineellisia etuja, joita peräytyvän
vihollisen ahdistaminen tuottaa. Vasta aamulla herätessään sen piti
huomata, että vihollinen olikin hyvässä turvassa rajan takana. Se oli
sangen taitavasti suunniteltu temppu ja se olisi onnistunut mainiosti,
ellei vihollinen olisi ollut yhtä ovela kuin hän itsekin.

Kuinka ahnaasti Rolf nyt tutki Chazyn tietä; kuinka suuri oli sen
merkitys, mitä sillä oli nähtävänä! Kuinka hän himoitsi päästä parasta
kuuluksi tullutta nopeuttaan takaisin oivia uutisiaan viemään. Kahdessa
ja puolessa tunnissa hän varmaankin ennättäisi pääkortteeriin. Ja
jonkinmoisella ylimielisellä ylpeydellä hän katseli karkotetun ja pakoon
kääntyneen vihollisen sotaista loistoa ja uljuutta.

Jälkipäässä saapui joukko korkeampia upseereja, joiden komeat punaiset
puvut kiilsivät kullasta. Kuinka sotaisilta he näyttivät, kuinka upeilta
Vermontin huonopukuisiin pyssymiehiin ja Adirondackin karkeihin
metsämiehiin verraten. Kuinka paljoa kauniimpi on hohtokivillä
koristettu teräsmiekka kuin paljas harmaa säilä!

Rouva Hubbell seisoi ovella heidän ohi kulkiessaan. Kaikki he
tervehtivät häntä kohteliaasti, ja upseeri, joka oli taloa suojellut,
sai käskyn yhtyä rykmenttiinsä. Rouva heilutti auringonvarjostintaan,
heidän kohteliaaseen tervehdykseensä vastaten, eikä voinut olla
huudahtamatta:

"Miten kävi ennustukseni, Sir George, ja entä kukkarot?"

Rolf ei nähnyt emäntäänsä, mutta kuuli äänen ja näki sanojen
hämmästyttävän vaikutuksen.

Brittiläinen kenraali pidätti hevosensa: "Miehen sana on hänen kunniansa
pantti, hyvä rouva," sanoi hän. "Heittäköön nyt jokainen upseeri
kukkaronsa rouvan eteen," -- ja hän näytti itse muille esimerkkiä.
Kuului toistakymmentä kilahtavaa kapsahdusta ja toistakymmentä upseeria
lähti rahattomana, mutta tervehtäen, pois ratsastamaan.

Tuhannen dollaria kultaa keräytyi siten rouvan porraspäähän sinä aamuna,
ja vielä tänä päivänä hänen lapsenlapsensa kertovat tapauksesta.



LXXXIV.

Rolf paljastaa väijytyksen.


Rolfin tiedot olivat nyt täydelliset, hänellä ei ollut muuta tehtävää
kuin viedä ne Plattsburgiin niin nopeaan kuin suinkin. Kymmenen
rykmenttiä hän oli laskenut tähystysreiästään. Kello kymmenen aikaan
jälkijoukko kulki ohi. Kello yhdentoista aikaan rouva Hubbell kävi
hieman lähiseutua tarkastamassa ja ilmotti, että kaikki oli rauhallista
niin pitkältä kuin hän saattoi nähdä kumpaankin suuntaan, eikä
vihollista ollut näkyvissä millään taholla.

Kiitollisena puristettuaan emännän kättä hän lähti talosta kulkemaan
niitä neljäätoista mailia, jotka Chazysta oli matkaa Plattsburgiin.

Virkistyneenä ja syöneenä, nuorena ja voimallisena, oikean ja
voitokkaan asian edustajana hän lähti taipaleelle, juoksi ilokseen,
riemuiten ajatellen nuoruuttaan, maataan, voimiaan, sääriään ja
juoksijamainettaan. Alkaen pitkin käyntiaskelin hän piankin oli täydessä
juoksussa, ja puolenpäivän aikaan hän jo oli kulkenut kuusi mailia.
Mutta sitten hän kuuli heikkoa etäistä ammuntaa ja juoksuaan hiljentäen
hän arvasi, että siellä paraillaan taistelivat hänen maamiehensä ja se
brittiläinen osasto, joka oli lähetetty länteen päin anastamaan
Saranacin kaalamoa.

Muistaen tiedustelijan velvollisuuden hän ensi työkseen koetti saada
tarkkaan selville, keitä he olivat ja missä. Suuren puun latvasta hän
näki punatakkeja kuin pisteitä etäisellä avopaikalla. Sitten he
katosivat metsään. Haja-ammunta vaihtui kerran tai pari
yhteislaukauksiksi. Sitten seurasi jonkun ajan äänettömyys. Vihdoin
ilmestyi valtatielle noin puolen mailin päähän joukko punatakkeja. He
kulkivat sangen nopeaan, peräytyivät minkä joutuivat ja tulivat sinne
päin, jossa hän oli. Sen mäen päällä, jonka yli tie kulki, Rolf näki
heidän äkkiä heittäytyvän maahan ja muodostavan mitä vaarallisimman
väijytyksen, ja puolen mailin päässä, kautta metsän harpaten ja juosten
tuli hänen rakastamiensa värien miehiä. He olivat ajaneet vihollista
edellään, mutta harjaantunut sotaväki toipuu väleen säikähdyksestään,
jos niillä on tarmokas johtaja, ja huomatessaan korkeiden rinteitten
välillä kulkevan tien tarjoovan oivan tilaisuuden, pakenevat
brittiläiset kääntyivät päin kuin takaa-ajetut metsäkarjut.
Amerikkalaiset eivät huomanneet heistä merkkiäkään. He olivat liiaksi
kiihtyneet voitostaan. He olivat unhottaneet tavanmukaisen
varovaisuutensa ja joukossa juosten he kulkivat eteenpäin ahdasta
solatietä, sivuillaan kahden puolen metsä ja vähän korkeammalla
savirinteet. He kulkivat suoraa päätä surman suuhun. Rolf käsitti, että
hänen täytyi heitä varottaa vaikka henkensä hinnalla. Hän luiskahti alas
puusta ja juoksi metsän suojassa minkä suinkin pääsi väijytystä kohti.
Se oli ainoa mäki sillä paikalla, -- Beekmans Riseksi sitä sanotaan.
Niin kaukana kuin suinkin punatakeista, mutta kuitenkin samalla mäellä
seisten, koska siitä oli vapaa näköala, hän hyppäsi korkealle kannolle
ja kiljui kovempaa kuin oli vielä koskaan eläissään kiljunut: "Takaisin,
takaisin! Väijytys! Väijytys!" Ja kohottaen korkealle molemmat
käsivartensa hän käänsi kämmenet ystäviään vastaan, joka oli vanhan
kansan merkki: "takaisin".

Kahdesti ei heitä tarvinnut varottaa. Niinkuin takaa-ajetut sudet he
livahtivat näkyvistä lähimpään suojaan. Paljastetusta väijytyksestä
räiskähti heidän sekaansa vaaraton yhteislaukaus, ja kannon nokasta
hypäten Rolf juoksi henkensä edestä.

Raivoissaan siitä että juoni näin huonosti onnistui, hyökkäsi
parikymmentä punatakkia, pyssynsä ladattuaan, häntä kiivaasti
takaa-ajamaan. Rolf syöksyi erään leppäsuon peittoon ja nopeuteensa
luottaen rynnisti läpi tiheikköjen, yli suonsilmäin. Hän luotti siihen,
etteivät punatakit semmoisella maalla kauaakaan seuraisi, ja hän tiesi
että toverit olivat lähellä. Mutta leppäsuo päättyi niittyyn. Hän kuuli
pensaitten lähistöllä rytisevän ja juoksi kohti pientä solaa, jonka
alapäästä alkoi suojaisa metsä. Tämä oli hänen turman erhetyksensä.
Paikalla kun hän oli avopaikalla, paukkuivat mäeltä pyssyt ja Rolf
kaatui suulleen kuin kuollut.

Päivä oli juuri ehtinyt ohi puolen, kun hän kaatui; varmaan tuntikauden
makasi hän tajuttomana. Kun hän jälleen tointui, niin hän yhä makasi
samassa notkossa, ypöyksinään. Punatakit epäilemättä olivat pakoaan
jatkaneet, jenkkipojat perässään. Rolfin kasvot olivat yltyleensä
veressä. Takki oli repaleina ja verinen; housuissa oli risainen repeymä,
joka oli punainen ja märkä. Hänen päätään pakotti ja sääri oli turtunut
kuin ruhjottu. Hän tunsi sen heti kun yritti liikkua; oikea jalka oli
polven alapuolelta murtunut. Toiset luodeista olivat raapaisseet hänen
käsivarttaan ja päätään; tämä oli saanut hänet joksikin aikaa
pyörtymään, tekemättä kuitenkaan suurempaa vahinkoa.

Kauan aikaa hän makasi hiljaa alallaan siinä toivossa, että joku
ystävistä tulisi avuksi. Hän yritti huutaa, mutta voimat pettivät.
Sitten hän muisti savumerkin, joka oli hänet pelastanut, kun hän oli
metsään eksynyt. Huolimatta siitä, että käsivarsi oli haavotettu, hän
sai kaivetuksi esiin piikiven ja teräksen ja valmistautui tulta
tekemään. Mutta kaikki pienet puut, joihin hän ulottui, olivat
äskettäisestä sateesta kastuneet. Töyräällä vähän matkan päässä oli
vanha männyn kanto; siitä ehkä voisi vuolla sytykkeitä, joilla saisi
tulen palamaan, ajatteli hän ja tapasi puukkoaan. Voi! tuppi olikin
tyhjä. Jos Rolf olisi ollut neljää vuotta nuorempi, niin hän ehkä olisi
murtunut ja itkenyt, niin turha lisä kuin se olisikin ollut hänen
onnettomuuteensa.

Hän ojensi ruhjoutuneen säärensä siihen asentoon, jossa se tunsi
vähimmin kipua ja makasi siten jonkun aikaa. Syyskuun aurinko paistoi
hänen selkäänsä ja lämmitti häntä. Hän oli läkähtyä janoon, mutta vain
muutaman kymmenen askeleen päässä oli pieni oja. Hitaasti, kamalin
tuskin ponnistellen hän ryömi vatsallaan purolle ja joi, kunnes ei enää
jaksanut juoda enempää, lepäsi sitten, pesi kasvonsa ja kätensä ja
yritti uudelleen ryömiä lämpöiseen paikkaan. Mutta aurinko oli vaipunut
puron törmän taa, pieni notko oli varjossa ja kuoleman kylmyys valui
nuoren miehen tuskan vihlomaan ruumiiseen.

Haamuja kulki kautta hänen aivojensa, niiden mukana Si Sylvanne
sattuvine sananparsineen, joista hän nyt muisti yhden ennen muita:

"Vaikeuksia sinulle lähetetään vain sen vuoksi, että ponnistaisit
parhaasi mukaan. Kun olet parhaasi tehnyt, niin ole sitten tyynenä ja
odota. Kaikki vielä selviää." Niin, siten hän oli sanonut, mutta nyt se
loukkasi häntä kuin köykäinen pilapuhe.

Auringonlasku verkalleen päättyi; yötuuli puhalsi; hitaasti kuluvat
hetket toivat mukanaan synkeyden, joka tunki hänen mieleensä. Tämä
tosiaan tuntui hänen kohtalonsa surkeimmalta hetkeltä. Rampana, vilusta
kuolevana, avuttomana -- kykenemättä tekemään mitään muuta kuin
odottamaan ja kuolemaan -- hänen voihkavilta huuliltaan kohosi äidin
ammoin opettama puoleksi unhotettu rukous: "Oi Jumala, armahda minua!"
ja sitten hän vaipui hortoon.

Kun hän jälleen heräsi, niin tähdet tuikkivat taivaalla; hän oli vilusta
turtunut, mutta hänen mielensä oli selvä.

"Tämä on sotaa", hän ajatteli, "ja Jumala sen tietää, ettemme ole sotaa
etsineet." Ja sitten hän jälleen ajatteli: "Kun tarjouduin maatani
palvelemaan, niin tarjosin henkeni. Minä mielelläni kuolen, mutta tämä
ei ole se kuolema, jota minä olen halunnut", ja siunattu unohdus valtasi
taas hänen mielensä.

Mutta hän oli sitkeäsäikeistä rotua; hänen hengenkipinäänsä ei niinkään
vähällä sammutettu; sen leimuava tuli saattoi häälyä, heikontua, ja
kasvaa uudelleen. Sinä kylmänä ja pimeänä hetkenä, jona elämän lamppu
enimmän häälyy, hän heräsi kuullakseen suloista suloisempaa soitantoa,
koiran äänekästä haukuntaa; minutin kuluttua se kuului lähempää, pian
aivan vierestä, ja Skookum, harhaileva omapäinen, uskollinen Skookum
hyppi hänen ympärillään ja haukkui hurjasti kohti tyveniä,
tuikkaamattomia tähtiä.

[Kuva: Koleana hämärän hetkenä ... hän kuuli Skookumin haukun
suloisen soinnin.]

Läheltä kuului ihmisääni "halloo". Sitten toisia huutoja ja Skookum yhä
haukkui ja haukkui.

Nyt kahahtivat pensaat aivan lähellä, niistä astui mies, joka polvistui,
laski kätensä kuolevan sotilaan otsalle, ja hänen sydämelleen. Tämä
avasi silmänsä, mies kumartui hänen ylitsensä ja sanoi lempeästi:
"Nibowaka! tässä Kuonab."

       *       *       *       *       *

Kun voitokkaat maanmiehet sinä iltana olivat palanneet Plattsburgiin,
niin olivat kaupungissa kaikki sydämet kiitollisia ja iloisia ja
inhimillisen rakkauden aallot kohosivat korkeiksi. Kerrottiin päivän
jännittävät seikkailut ja havaittiin kuinka aina ratkaisevalla hetkellä
joku ikäänkuin luonnollinen ihme oli tullut heidän puolelleen ja
auttanut maan asiaa. Puhuttiin pakenevan jälkijoukon takaa-ajosta,
mäelle asetetusta väijytyksestä, ja kuinka viime hetkessä eräs
amerikkalainen tiedustelija oli ilmestynyt heitä varottamaan,
-- ampumisesta, hänen katoamisestaan, -- kaikesta puhuttiin.

Sitten iloinen Seymour ja vaitelias Fiske kertoivat tiedusteluretkestään
voitetun vihollisen kintereillä, ja kaikki kysyivät: "Missä on
Kittering?" Puhe oli siis kypsä ja muuan näytti puukkoa, jonka hän oli
löytänyt maasta väijytyspaikan läheltä; puukonpäässä oli kirjaimet R.K.

Tummaihoinen tiedustelija silloin nousi ylös, tuijotti puukkoon ja lähti
nopeaan huoneesta. Kolmen minutin kuluttua hän seisoi kenraali Macombin
edessä, hänen sanansa olivat harvat, mutta ne lähtivät sydämestä:

"Se on minun poikani Nibowaka; se on Rolf, sydämeni sen sanoo. Antakaa
minun mennä. Minä tunnen, että hän kutsuu minua tulemaan. Antakaa minun
mennä, kenraali. Minun täytyy lähteä."

Vain suuri mies voi arvata semmoisen miehen tunteet, joka harvoin puhuu.
"Menkää vaan, mutta kuinka voitte löytää hänet näin yöllä?"

"Ugh, minä löydän", ja intiani osotti pientä, pystykorvaa keltaista
koiraa, joka seurasi hänen kintereillään.

"Onnea matkalle, hän oli parhaita miehiämme", sanoi kenraali, kun
intiani poistui. Ja hän lisäsi sitten: "Ottakaa mukaanne pari miestä, ja
tässä, ottakaa tämä", ja hän ojensi intianille pullon.

Ja siten tapahtui, että Rolf päivän koitossa makasi paareilla, joita
kolme tiedustelijatoveria kantoi. Skookum juoksenteli edellä, nuuskien
ja vilkuillen suuntaan ja toiseen, -- varmaankaan he eivät tällä kertaa
joutuisi väijytykseen.

Ja siten oli puukon hukkuminen, -- onnettomuuksista suurin, joka ennen
muita oli Rolfissa herättänyt kapinallisia ajatuksia, muuttunut hänelle
elämän tieksi, hänen vankilansa avaimeksi, kultakahleeksi, joka hänet
turmasta pelasti.



LXXXV.

Sairashuone, vangit, koti.


Vaunujakin olisi ollut saatavana ja rattaita, mutta kun tie oli kolea,
niin he kolmen vuorotellen kantoivat paareja ja kulkivat alas järven
rantaan, jossa nopeaan sujuva kanuu oli varalla, ja kahden tunnin
kuluttua haavotettu kannettiin Plattsburgin sairashuoneeseen.

Sääri pantiin paikalla lastoihin, haavat sidottiin, sairasta
lämmitettiin, syötettiin ja puhdistettiin. Kun aamuaurinko paistoi
huoneeseen, niin se oli jo rauhan ja tyyneyden maja.

Kenraali tuli ja istui vähän aikaa hänen vieressään, ja sanat, jotka hän
lausui, tuottivat Rolfille runsaan, ilahuttavan korvauksen hänen
haavoistaan. MacDonough niinikään kulki sairashuoneen kautta ja hänen
läsnäolonsa lämpöiset väreet karkottivat kuoleman monenkin haavottuneen
lähettyviltä, jolta elinvoimat olivat vähiksi vuotaneet, jonka sielu jo
vaelsi kuoleman partaalla, valmiina antautumaan.

Rolf ei silloin täysin älynnyt, mutta myöhään jäljestä päin hän tajusi,
että siinä ilmeni näitten kuluneitten sanain merkitys: "Hän täytti
heidät uudella hengellä".

Ei ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei luullut sodan päättyneen. Ei
ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei vahvasti uskonut, että maan asia
oli pelastettu.

Kolme viikkoa on pitkä aika nuorukaiselle, joka on miesiän kynnyksellä,
mutta monta iloakin sattui hetkien ikävyyttä hälventämään. Kaupungin
äidit tulivat lukemaan ja juttelemaan. Sotarintamasta saatiin uutisia.
Merellä oli saatu voittoja. Toverit kävivät hänen luonaan hetkiä
viettämässä: nopsa Seymour, jota virkeämpää nuorta miestä harvoin on
saapunut elämänilon punaiselle maljalle osaansa vaatimaan, vaitelias
Fiske ja itse Mc Glassinkin kuivakiskoisine leikkipuheineen. Ne olivat
iloisia ja hupaisia hetkiä. Ja tuli toisiakin. Tulipa eräs punaposkinen
Vermontin äitikin, jonka kolme poikaa olivat henkensä heittäneet
MacDonoughin tykkejä hoitaessaan, ja hän puhui siitä niin tyynellä
äänellä kuin semmoinen, joka puhuu suurimmasta kunniastaan. Niin, hän
iloitsi siitä, että Jumala oli hänelle antanut kolme semmoista poikaa ja
että Hän oli lahjansa takaisin ottanut semmoisena kunnian päivänä. Jos
Englannin hallitsija olisi tiennyt, että semmoinen oli maan henki, niin
syytäpä hänellä olisi ollut kysyä: "Mitä hyötyä on siitä, että voitamme
muutamia tappeluita ja poltamme muutamia kaupunkeja. Se on pieni ja
nopeaan katoava etu. Sillä yksi voima on, jota ei mikään sotajoukko, ei
laivasto, ei lait, ei mikään mahti maan päällä voi nujertaa eikä
musertaa -- ja se voima on ainoa, joka kestää ja on jonkin arvoinen --
se on se voima, joka elähytti näitä miehiä, ja jonka ahjona ovat
semmoiset äidit kuin mainittu luja, ylväs Vermontin äiti, hän, joka
murheessaan riemuitsi."

Mutta nämä vieraat tulivat ja menivät. Kaksi oli, jotka harvoin
poistuivat -- pitkän solakka, keveästi astuva tummaihoinen intiani ja
hänen keltainen varjonsa -- aina vihattu, ärähtävä, pystykorva peni,
joka aseittensa voimalla piti hallussaan kaikkia niitä osia lattiasta,
jotka olivat vuoteen neljästä jalasta näykkäysmatkan päässä.

Kuonab nukkui yönsä lähellä Rolfin vuodetta peitteellä, ja päivällä hän
omalla luvallaan hoiti sairasta ja koetti kaikenlaisilla juonilla saada
häntä syömään yhä suurempia aterioita.

Sotapalvelus oli nyt helppoa. Kuonab kävi sen vuoksi metsällä pyiden
olopaikoilla, Skookum kerallaan. Viimeksi mainitun hauska velvollisuus
oli löytää linnut ja ajaa ne puuhun, haukkua puun alla, kunnes Kuonab
hiljaa lähestyi jousinensa ja tylppine nuolineen täyttämään
riistapussiansa. Ja näin pidettiin toipuvan ravinnosta mitä parasta
huolta.

Rolf ensi alusta pitäen helposti pääsi haavoistaan voitolle, viikon
kuluttua oli ruokahalu hyvä, uni hyvä ja hän silmin nähden voimistui
päivä päivältä.

Silloin eräänä pilvettömänä huomenhetkenä, joka ennusti uljasta
auringonnousua, intiani lainasi rummun ja seisoen varustuksien
korkeimmalla kohdalla katsoi tummien vesien poikki kohti vaalenevia
kaukovuoria. Siellä hän pienoiselle tulelle ripotti tupakkaa ja
kinnikinnikkiä, samoin kuin loistava Gisiso Vermontissa poltti
epätasaisen maailmanrannan, ja kalikalla hiljalleen napautellen rumpua
katseli hän ylöspäin uhrisavun mukaan ja lauloi omalla kielellään:

    "Isä, tupakkaa poltan, Sinulle uhraan.
    Minä laulan, sillä sydämeni laulaa."

Rolfin vuoteen ääressä kerrottiin idän ilmoilta hupaisia juttuja.
Kerrottiin vuoriston kodeista, kerrottiin etäisten järvenrantain ja
joentörmäin kotiliesistä, muistelmia kultakutrista lapsista, jotka
odottivat isiään ja veljiään palaaviksi sodasta. Vaimoja tuli hakemaan
miehiään, äitejä noutamaan poikiaan, joiden voimia koti kaipasi. Ja
hänen oma sydämensä aina ja alati palasi uudistaloon jalon George järven
rannalle.

Kahden viikon kuluttua hän kykeni nousemaan vuoteesta, kolmen kuluttua
ontuen kulkemaan, ja lämpöisellä säällä hän saattoi käydä
kaupungillakin.

Nyt hän tutustui sotavankeihinkin. Niitä oli toista sataa, kaikki
tarkkaan vartioituja. Omituisia tunteita hänessä herätti niiden
näkeminen. Vankien pitäminen oli hänestä niin epäamerikkalaista. Mutta
hän käsitti, että oli tarpeellista pitää niitä pantteina, vangiksi
joutuneiden amerikkalaisten vaihtamista varten.

Muutamat olivat synkkiä raakalaisia, mutta monta oli hyväluontoista ja
ystävällistäkin, hilpeätä ja tuttavallista.

Hänen käydessään niitä toisen kerran katsomassa tervehti häntä
tuttavallinen ääni: "Hei, Rolf! _Comment ça va?"_ ja hänellä oli
kiusallinen ilo tervehtiä François la Collea.

"Autta, minä pääsen pois, Rolf! Tahtohan te autta?" ja lyhyt
ranskalainen kuiskasi ja iski silmää. "Seitsemen pieniä minu odota La
Rivièren luona; ei jauho, luule isä kuollu."

"Minä teen, François, mitä suinkin voin", ja kun hän ajatteli hyljättyä
kotia, niin hänen äänensä värähti ja kurkkua ahdisti. Hän muisti myös
pyssyn luodin, joka oli vahinkoa tekemättä vingahtanut hänen päänsä
päällitse. "Mutta", hän lisäsi vavahtavalla äänellä, "minä en voi auttaa
maani vihollista karkaamaan."

Rolf sitten neuvotteli Mc Glassinin kanssa ja kertoi hänelle
seikkailunsa myllyn luona, ja Mc Glassin, jolla oli sydän leveiden
hartiain veroinen, otti asian paikalla omakseen ja meni kenraali
Macombin luo, esittäen hänelle jutun ja pyynnön sillä seurauksella, että
François kuusi tuntia myöhemmin sai passin, jolla hän pääsi vapaaksi,
kun sitoutui sodan loppuajan pysymään kotonaan, ja pian vilkas
ranskalainen olikin matkalla Canadaan.

Oli siellä toinenkin mies, jonka Rolf tunsi -- posket kuopalla, leuat
pussilla, iho sinipunertavan harmaahkona. Hän oli vanhimpia vangeista.
Parta ja viikset olivat valkoiset. Hän ei tuntenut Rolfia, mutta Rolf
tunsi hänet, sillä se oli itse Mikko Kittering. Hän oli sodan ensi
kuukautena päässyt karkaamaan vankilasta ja oli yhtynyt viholliseen.
Rolfia kammotti, kun hän huomasi, mikä haaksirikkoinen hylkiö hänen
setänsä oli. Tätä hän ei voinut auttaa. Jos hän olisi ilmottanut, kuka
mies oli, niin tätä vain olisi kohdeltu petturina. Rolf sen vuoksi sillä
verukkeella, että vanki oli vanha mies, toimitti hänelle tavallista
runsaammat annokset ja hankki omilla varoillaan hänelle runsaat tupakat.
Sitten hän sydämessään antoi ukolle anteeksi ja pysyi hänestä loitolla.
He eivät sen koommin koskaan tavanneet.

Suurin osa nostoväestä oli suuren tappelun jälkeen laskettu kotiin.
Kaupunkiin jäi vain muutamia tiedustelijoita ja sen verran väkeä kuin
linnan puolustusväeksi ja vankien vartioimiseksi tarvittiin. Joka päivä
oli iloisia lähtijöitä, -- miehet, joilla oli koti, pääsivät omaistensa
luo. Rolfissa sama tunne kasvamistaan kasvoi, voimistumistaan voimistui.
Hän nilkutti pääkortteeriin. "Kenraali, voinko saada lomaa käydäkseni"
-- hän epäröi -- "kotona?"

"Kuinka, Kittering, minä en tiennyt teillä kotoa olevankaan. Mutta
epäilemättä te pääsette, saatte kuukauden loman ja palkan tähän päivään
saakka."

Champlain on kahden tuulen järvi. Pohjoistuuli puhaltaa kuusi kuukautta
paljoakaan kiertelemättä, ja etelätuuli toiset kuusi kuukautta melkein
yhtä vakaasti.

Seuraavana päivänä nähtiin tuohikanuun juosta pyyhältävän etelää kohti
niin hyvällä tuulella, kuin se kunnolla saattoi kestää, Rolf keskellä
puoleksi makuullaan, Kuonab perässä, Skookum keulassa ylinnä.

Kahdessa päivässä saavuttiin Ticonderogaan. Sieltä oli helppo saada apua
taivallusmatkan poikki ja kolmannen päivän iltana Kuonab köytti nuoran
Skookumin kaulaan, kun kanuu ohjattiin maihin Hendrikin rantaan.

Liedessä paloivat halot kirkkaalla lieskalla ja illallispata höyrysi
tulella, kun he avasivat oven ja tapasivat perheen aterialle
kokoontuneena.

"Minä en tiennytkään, että teillä oli koti", oli kenraali sanonut. Hänen
olisi nyt pitänyt olla näkemässä, kuinka matkamiehet otettiin vastaan.
Jos sota synnyttää maassa semmoista mieltä, niin se on yhtä paljon
siunaukseksi kuin kiroukseksikin. Ilma oli sitä täynnään ja Van
Trumperit aivan sulivat, nähdessään sankarinsa ontuen tulevan sisään.
Rakkaus, sääli, ylpeys ja hellyys kohosivat myrskyksi joka sydämessä.
"Heidän veljensä, heidän poikansa oli tullut takaisin, haavotettuna,
mutta koetukset kestäneenä ja kunniakkaana." Niin, Rolfilla oli koti, ja
tämän tunteen hurmaamana hän suuteli heitä kaikkia, Annetteakin, jonka
posket hehkuivat ja silmät paloivat. Mutta totta puhuen, hän sai
rangaistuksen rohkeudestaan, sillä suutelo herätti tytössä kainon
ylpeyden tunteen, jota kesti monta päivää.

Ukko Hendrik käyskenteli ja puhui itsekseen. "Ohhoo, ko mun däydy valla
naora! Misääs on se girottu koer? Ahah! Äläst ny siro sit. Mnää anna
sill ganampoja däll gertta sulast ilost."

"Martta", sanoi Rolf, "te käskitte minua tulemaan tänne, jos
haavottuisin. Kas niin, nyt minä olen täällä, ja olen tuonut veneen
täyden tavaroita, jos nimittäin en nyt voikaan tehdä pellolla työtä."

"Jumal snuu sionakko, boekan! Suatt snuu ol davaroi tuor, snää kyll
diärä, ett mee snuu dääll rakastamm kaikk, ja ain ko snää dule, nii mee
siit ilostumm -- ja duo Annette itk, kos snää menis sottaa."

"Äiti, enpä itkenyt; sinähän itkit ja pikku Heikki"! ja Annette käänsi
pois tulipunaiset poskensa.

Lokakuu oli mailla ja puiden lehvät hehkuivat liekeissä ja kullassa,
tammet, ja koivut purppuranvärisinä ja kullankeltaisina. Taivas oli sees
ja valkopilvinen, järvi kirkas ja sininen.

"Isäini Jumala", oli Kuonabin tapana rukoilla, "kun minä saavun
autuaitten metsästysmaille, niin anna silloin lehdenlähtökuu, sillä se
on ainoa täydellinen aika".[29] Puhtaan sinitaivaan kuukautena, kun
metsät ovat kaikista vaivoista vapaat, on laaksoissa yksi ainoa uhka.
Sillä ken voi päästää hehkuvan hiilen kuivalehtisiin metsiin, niiden
riehahtamatta siksi peljätyksi punaraivoksi, joka tuo tuhon kukkuloille?

Ken tulella koskettaessaan tappuroita ihmettelee, että ne leimahtavat
liekkeihin? Entä voisiko kukaan muu kuin haaveilija luulla, että nuori
mies parhaissa kasvuvoimissaan ja neitonen, joka juuri on päässyt
punastumisikään voisivat joka päivä toisensa tavata ateria-aikoina ja
jutteluhetkinä ja vielä edelleenkin olla olevinaan veli ja sisar? Missä
vain on Virginia meren ympäröimällä saarella, siellä tulee hänen
toveristaan Paul.

"Martta, mnuu miälestän Rolf ja Annette eivä huonost dappel, vai mitää
snää siit duumat?"

"Hendrik, oles snääki sokkee myyrän boik", sano Martta. "_Mnuu_ miälest
doi naaburtalo olisis aik hyvä, mut Rolf sano: 'Ei, George järvi ei
laingast hyvä. Hän dahrois, ett mek kaikk lähretäis sinn Hudsonill."



LXXXVI.

Uusi onnen aika.


Marraskuun lähestyessä ja loma-ajan päättyessä Rolf jälleen oli
ennallaan. Oli ollut jo pari viikkoa, viikatetta ja kirvestä heiluttaen,
talossa apuna monessa kiireellisessä työssä.

He olivat yhdessä kyhänneet kokoon upean uuden navetan, jonka nurkat oli
taiten tiiviiksi hakattu, katto tuohella katettu.

Mutta toistakin rakennusta Rolf oli rakentanut yöt ja päivät. Se ei
ollut mikään rajamökki, vaan korkea suuri linna, upea ja tilava,
täynnään rakkautta ja rakastettuja. Se ei ollut järven rannalla, eikä
hänen suosimansa joenkaan rannalla, vaan korkeimpia vuoriakin
korkeammalle se kohosi, ja hän rakensi ja rakensi sitä, kunnes kuukausi
oli melkein loppuun kulunut. Vasta sitten hän uskalsi pyytää apua, ja
Annette lupasi auttaa häntä rakennuksen valmistamisessa.

Niin, George järvi oli nälkätalojen maata. Ja se oli syrjässä
liikeväyliltäkin. Se ei ollut Champlain eikä Hudsonkaan. Hendrik, joka
kymmenen vuotta uurastettuaan hädin töin tuli toimeen, saatiin helposti
muuttamaan mieltään. Seuraavana kesänä he päättivät lähteä hakemaan
uutta talon paikkaa. Mutta nyt kulki matka ensin takaisin Plattsburgiin.

Marraskuun 1 p:nä Rolf ja Kuonab jälleen ilmottivat itsensä kenraali
Macombille. Työtä ei ollut juuri mitään, ei muuta kuin valmistuksia
talven varalle. Ei ollut pelkoa siitä, että naapuri enää tulisi
pohjoisesta käsin rauhaa häiritsemään. Suurin osa nostoväkeä oli jo
laskettu kotiin, ja Rolf ja Kuonabkin saivat Plattsburgiin tullessaan
vain kunnialla eron virastaan, sotamitalin lupauksen kumpikin, ja Rolf
vielä erikoisen kiitoksen siitä, että oli ollut mukana naulaamassa
umpeen brittiläiset tykit.

Häijy sota ja sen pahennus oli vihdoinkin päättynyt. Toiset sanoivat
sotaa "suurimmaksi onnettomuudeksi, mikä voi maata kohdata", mutta
kuitenkin siitä oli kolme hyvääkin seurauksena: Amerikkalaisten
keskinäinen epäluottamus oli haihtunut, sillä sodassa he olivat yhdessä
taistelleet, "juoneet samasta kenttäpullosta". Pieni Canada, joka siihen
saakka oli ollut vain hajanainen lumppukasa, oli sodan kiirastulessa
niinikään lujittunut yhtenäiseksi, siitä oli kuontunut nuori kansa, joka
jo kykeni itse puoliaan pitämään. Englanti, joka yhtämittaisista
merivoitoistaan oli käynyt ylimieliseksi, oli opetettu noudattamaan
oikeutta ja kohteliaisuutta, sillä vihollinen, jota se oli halveksinut
ja loukannut, oli osottautunut merellä sen arvoiseksi. New Orleansin
tarpeeton tappelu, joka taisteltiin viestien hitauden vuoksi kaksi
viikkoa sen jälkeen kun rauha oli virallisesti solmittu, oli osottanut
Tennesseen karkeitten tarkk'ampujain hyvästi pitävän puoliaan niitä
taisteluissa karaistuja veteraneja vastaan, jotka olivat Napoleonin
kukistaneet; he olivat maalla vakauttaneet tähtilipun kunnian.

Sota tuotti arvaamatonta aineellista tappiota kaikille, jotka olivat sen
jalkoihin joutuneet, mutta ainakin kahdelle myös arvokkaita pysyväisiä
etuja. Joulukuun 24 p:nä 1814 allekirjotettiin Ghentin rauhanliitto ja
pitkät pyssyt ripustettiin tuvan seinille. Rauhankirjassa ei mitään
sanottu sodan aiheesta -- laivain tarkastusoikeudesta. Mitä syytä
olikaan siitä puhua? Jos iso poika nolailee pienempäänsä ja saakin
odottamatta selkäänsä, niin ei siitä tarvitse pöytäkirjaa laatia, jotta
kumpikin voisi toisensa kättä puristaa, esim. tähän tapaan: "Minä John
Bull, öykkäri, tämän kautta suostun ja lupaan ja vannon, etten enää
vastedes pyri nolamaan sinua, Jonathan." Se kohta oli jo tapauksien
logikan kautta tullut sovituksi. Tarkastusoikeus oli kuollut, ennenkun
sota oli päättynytkään, ja sen hautauspaikkakin on tänä päivänä
unhotettu.

Rolf ja Kuonab palasivat talveksi erämetsiinsä. Heti kevään tullen, kun
kylvöt oli tehty, lähti Rolf Van Trumperin keralla valitsemaan
talonpaikkaa. Jokainen dollari, minkä he irti saivat, kiinnitettiin
Ylä-Hudsonin kauneihin viettäviin maihin. Rolf vaati, että oli paikalla
ostettava niin laajalta maata kuin suinkin. Hendrikkiä vähän pelotti
semmoinen siltain polttaminen. Mutta odottamattoman äkkiä ilmaantuikin
hänen talolleen ostaja, joka ei kiinnittänyt niin suurta huomiota
maanviljelykseen, ja tie alkoi sen kautta tasaantua.

Häät vietettiin vasta seuraavana vuonna, kun Annette oli yhdeksäntoista
ja Rolf yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Koti, johon he muuttivat, ei tosin
ollut mikään linna, mutta se oli paljoa täydellisempi ja inhimillisempi.

Siten perustettiin uusi siirtokunta. Kun hyvää maata oli runsaasti, niin
kävi kaikki muu helposti. Naapureita saapui yhä runsaammin, kaikki
palstat saivat asukkaansa. Rolf ja Hendrik huomasivat rikastuvansa, ja
Hendrik lopulta kiitti tekoa, joka hänestä aluksi oli tuntunut niin
uhkarohkealta, sitä nimittäin, että heti alussa otettiin niin paljon
maata kuin vaan voitiin saada. Nyt hän oli siitä hyvillään, sillä
häneltä liikeni maata pojilleenkin, heidän miehiksi vartuttuaan ja pojat
siten jäisivät kotiin.

Joen kosket olivat oivia voimalähteitä, niinkuin Rolf oli aavistanutkin.
Sangen aikaisin hän alkoi pitää kauppaa ja ostaa nahkoja. Tarkoilla
säästöillään hän rakensi sahan, ja sahan ympärille kasvoi kylä; kylään
tuli postitoimisto, jonka nimikilvessä oli Rolfin nimi.

Kuonab tietysti oli tullut Rolfin kanssa, mutta taloa hän karttoi, ja
karttoi sitä enemmän, kuta suuremmaksi se kasvoi. Hän rakensi etäiseen,
suojaiseen paikkaan oman wigwaminsa.

Skookum oli kahden vaiheilla, kumpaanko liittyä, mutta lopulta se
ratkaisi asian sillä tavalla, että jakoi aikansa molempien kesken.
Paljoa se ei muuttunut, mutta sen verran lopulta lisääntyivät sen
eläintieteelliset tiedot, että se oppi erottamaan tavalliset kanat
metsäkanoista. Ja siten se alkoi ylpeästi suvaita kaakottavaa
kanaparvea, joka aamuin joka puolelta karkasi koolle Annetten kutsuessa.
Niin, se edistyi toisenkin askeleen, sillä eräässä tilaisuudessa se
urheasti karkotti naapurin huonosti kasvatetun koiran, pahatapaisen
öykkärin, jonka käsitykset lintutieteestä olivat yhtä alkeelliset kuin
Skookumin itsensäkin olivat olleet nuorempana.

Tämä kaikki oli sille nyt suureksi hyödyksi, sillä sen alkoi jo olla
vaikea oppia uutta. Se ei enää ollut nuori, ja ennenkun se oli nähnyt
kahdeksannen kevään sulattavan talven lumet, se otettiin pois autuaitten
metsämaille, joilla ei ole piikkisikoja, mutta kanoja joka puolella, ja
jossa ihmiset eivät häiritse huvituksia.

Mutta vaikka se kuoli, niin se jäi eloon. Sen muisto säilyi ainiaan,
sillä Skookum numero 2 täytti sen paikan, ja se taas antoi tilaa Skookum
3:nnelle, ja siten ne ovat sukuaan jatkaneet aina tähän päivään saakka.



LXXXVII.

Kuonab lähtee isiensä luo.


_Yleisöllä on jonkinlainen ryömivä terve äly, joka aina lopuksi osaa
oikeaan ja tuomitsee rehellisesti; se on vaan hidas, sano' Si Sylvanne._


Kaksikymmentä vuotta sai kuluneeksi. Rolf kasvoi ja menestyi. Hän oli
nyt varakas mies ja hänellä oli melkoinen perhe. Kauppa, ja saha
nimittäin keräsivät nopeaan rahoja, ja pieniä pellavapäitä tuli aina
säännöllisten väliaikain jälkeen.

Ja kun vuodet olivat kypsentäneet hänen ajatuksensa ja kullan jumalat
anteliaalla kädellä täyttäneet hänen kukkaronsa, niin alkoi hänen
laajempi elämänsä kukoistaa. Hänen älynsä oli terävä, hänen sukunsa
vanha ja puhdasverinen. Hänen vakaumuksensa oli vankka, Jumalaa pelkäävä
äiti oli hänet kasvattanut, puutteen kehto liekuttanut, kovien
koettelemuksien koulu opettanut, salo ja sota vaaroineen kehittänyt ja
karaissut hänet luottamaan itseensä, täyttänyt hänen mielensä uhrautuvan
isänmaanrakkauden ylevällä hengellä. Hyvistä aineista oli hän siis
koottu ja nämä aineet loistivat kuin kulta sulattavassa kuumuudessa.
Kovat iskut, jotka joko musertavat taikka leimaavat kelvolliseksi,
olivat osottaneet hänen kuntonsa. Hänessä oli terästä ja se oli
kalskahtanut. Ja Rolf Kittering oli siten suuren laakson merkkimiehiä.

Semmoisia maa alati tarvitsee ja alati etsii. Vallanpitäjät, jotka
tunsivat ja punnitsivat miehet, etsivät pian hänetkin, ja heidän
lähettiläänsä oli harmaapää ukko Si Sylvanne.

Rolfia pelotti laajentaa vaikutuspiiriään monien toimiensa vuoksi. Mutta
koska hän oli erinomaisen toimelias, niin puolue tiesi häntä
tarvitsevansa. Asia siis sovittiin, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Rolf
seisoi Albanyn lainsäätäjäin keskuudessa ja saattoi tervehtiä vanhaa
sahanomistajaa virkaveljenään. Ja kunniallisesti hän täytti paikkansa
valtion neuvostossa.

Jokainen muutos toi mukanaan uutta toimeliaisuuttakin. Vuosi vuodelta
hän alkoi olla yhä enemmän yleisen elämän mies ja hänen elämänsä siten
aina laajeni. Albanysta hän tuli New Yorkiin, kaupan ja liikkeen
maailmaan. Ja vihdoin oli hänen kookas miehuullinen muotonsa hyvin
tunnettu Washingtonissakin ja hänen terve älynsä ja hyvä asiain
ymmärryksensä nauttivat yleistä kunnioitusta. Mutta joka vuosi hän
metsästyskautena järjesti asiansa siten, että saattoi viettää muutamia
viikkoja Kuonabin kanssa saloilla. He kulkivat vanhoilla ansamaillaan,
elivät uudelleen entisajan elämää; ja kahta hartaammin näitä retkiä
tehtiin, kun Rolf nuorempikin tuli mukaan ja eli ja hehkui kautta
kaiken.

Mutta Kitteringin elämää se ei enää ollut, vaan ne olivat vain
harvinaisia lomahetkiä, ja yhä enemmän Kuonab alkoi käsittää, että he
kohtasivat toisensa vain menneisyydessä. Kun suuri talo kohosi joen
rannalle, niin älysi hän jo silloin, että heidän tiensä olivat eronneet.
Hänen kunnioituksensa Nibowakaa kohtaan oli muuttunut miltei
jumaloimiseksi, ja kuitenkin hän tiesi, että heidän polkunsa vuosi
vuodelta yhä enemmän loittonivat toisistaan. Rolf oli kasvanut hänen
sivutseen, Kuonab tunsi itsensä jälleen yhtä yksinäiseksi kuin sinä
päivänä, jona he olivat ensiksi kohdanneet toisensa. Vuosien vieriessä
oli hänenkin elämänkäsityksensä laajentunut, hän käsitti, että ajat
olivat muuttuneet ja että hänen elämänsä oli menneiden aikain elämää.

"Minun tietoni ovat metsän tiedot", hän sanoi, "mutta metsät nopeaan
häviävät. Muutaman vuoden kuluttua metsiä ei enää olekaan ja minun
tietoni on silloin houkan tietoa. Tässä maassa on nykyisin voimallinen
suuri asia, jonka nimenä on 'trade',[30] ja se syö kaiken muun ja
lopulta kansankin. Sinä olet siksi viisas, Nibowaka, että melot virran
mukana, siten olet saanut jättiläisen puolellesi kääntymään, ja sen
voima tekee sinut suureksi. Mutta minulle se ei sovi, ja sen vuoksi
minä, niin kauan kun minulla on riittävästi syötävää ja maatessani
suojaa, tyydyn valoa odottamaan."

Hän asui laakson toisella puolella, vastapäätä suurta kauppapuotia,
majassa, josta hän helposti saattoi nähdä auringonnousun.
Kaksikymmentäviisi vuotta niiden viidenkymmenen lisäksi, jotka hän oli
viettänyt Mayn Mayanojen maassa, olivat samentaneet hänen silmänsä,
riistäneet hänen jalkainsa joustavuuden, sirottaneet hänen hiuksiinsa
talven härmän. Mutta ne eivät olleet muuttaneet hänen henkeään, eivätkä
vähentäneet hänen rakkauttaan hongikoita eikä auringonnousua kohtaan.
Niin, vieläpä useammin kuin entisaikaan hän otti laulurumpunsa sille
kalliolle, jolla hän Jumalaa palveli -- _idahoonsa_, joksi lännen
punanahka olisi sitä sanonut. Koska paikka oli korkea ja tuuli puhalsi
vilusti, niin hän rakensi sinne pienen, idän ilmalle antavan majan.

Hän oli vanha ja metsästykseen hän ei enää kyennyt, mutta hän eli nyt
voimallisen käden turvassa. Toisinaan hän sitä hämärästi ajatteli: häntä
tuki nyt sen pojan käsivarsi, jonka hän viisitoistavuotisena oli
suojaansa ottanut. Wigwamista ei puuttunut ravintoa eikä peitteitä, eikä
vapautta metsissä, jotka olivat auringonnousun kallion alla. Mutta yksi
nälkä oli, jota ei mikään kaukonäköinen Nibowaka voinut tyydyttää, ei
edes puhua siitä. Ja Kuonab rakensi toisen majan auringon laskun puoleen
kallion vastakkaiselle reunalle. Istuen pienen tulen ääressä, jolla hän
viritti laulurumpuaan, hän usein tuijotti iltaruskossa palaviin pilviin.
"Minä kuulun nyt auringonlaskuun, minä ja minun kansani", hän lausui,
"yö sulkee meidät helmaansa."

Eräänä päivänä saapui vuorille muukalainen. Hänen vaatteensa olivat
valkoisen miehen vaatteet, mutta hänen päänsä, hänen jalkansa ja
silmänsä -- hänen verensä, askeleensa ja sielunsa olivat Lännen punaisen
intianin. Hän tuli tuntemattoman luota tuoden sanoman niille, jotka
eivät häntä tunteneet: "Messias oli tuleva, pelastaja, jota Hiawatha oli
käskenyt odottamaan. Hän oli tuleva suurella voimalla pelastamaan
punaista rotua ja hänen kansansa piti laulaa henkikarkelon laulua,
kunnes henki tuli opettamaan heille näyssä viisautensa ja tahtonsa!"

Mutta hän ei tullut valkoisen miehen taloon, vaan yksinäisen intianin
luo, joka asui kallionrotkossa, ja se laulu, jonka hän toi ja opetti,
oli laulu surevasta kansasta, joka etsi isäänsä.

    "Isä, meitä armahda!
    Sielumme isoovat Sinua.
    Täällä ei ole mitään, joka meitä tyydyttäisi...
    Isä, me tahdollesi kumarramme."

He lauloivat yöllä tulen ääressä, ja rukoilivat niinkuin intiani
rukoilee -- "isä, meitä sääli ja johda". Kuonab siis lauloi uuden laulun
ja tiesi, että sen sanoma oli häntä varten.

Muukalainen jatkoi matkaa, sillä hän oli sanansaattaja, mutta Kuonab
lauloi uudelleen ja uudelleen ja sitten tuli näky, niinkuin olikin
tuleva, ja tieto, jota hän etsi.

Ei kukaan nähnyt häntä, mutta kymmenen mailia alempana hän joen rannassa
kohtasi metsästäjän ja sanoi: "Sano viisaalle, että minä olen kuullut
uuden laulun. Sano hänelle, että minä olen näyn nähnyt. Me olemme
auringonlaskulle kuuluvat, mutta uusi päivä tulee. Minun täytyy nähdä
Mayn Mayanon maa, päivänkoiton maa, jossa aurinko merestä nousee."

He eivät häntä sen koommin nähneet. Mutta päivää myöhemmin Rolf sai sen
kuulla ja hän lähti seuraavana aamuna kiireellä Albanyyn. Skookum neljäs
hyppäsi kanuuhun, kun hän työnsi sen rannasta. Rolf aikoi ajaa koiran
maihin, mutta peni rukoili hartaasti silmillään ja hännällään. Se oli
hyvinkin tarpeellinen mielestään, koska kerran lähdettiin vanhusta
etsimään. Albanyssa he saivat hänestä tietoja. "Kyllä, intiani matkusti
höyrylaivalla muutama päivä sitten." New Yorkissa Rolf ei yrittänytkään
seurata ystävänsä jälkiä, vaan meni Stamfordin laivaan ja kiiruhti
vanhoihin tuttuihin metsiin, joissa hän oli poikana elänyt, kärsinyt ja
herännyt.

Lähellä kalliota, jota vielä tänä päivänä sanotaan "Kuonabin kalloksi",
oli nyt talo. Asukkailta hän sai kuulla, että he olivat edellisenä yönä,
yön hiljaisimpina hetkinä, kuulleet intianirummun pärinää ja laulua,
joka ei ollut valkoisen miehen laulua.

Rolf kiiruhti aamun valjettua paikalle, luullen nyt tapaavansa
kokonaisen intianileirin Kuonabin vanhan majan paikalta. Mutta ei mitään
leiriä siellä näkynyt, ja kun hän kiipesi korkeammalle etsimään, niin
osotti Skookum nuorin karvain nostamisella, että joku kumma läheinen
esine oli sen pelkoa herättänyt -- liikkumaton mies, joka ei jäsentä
väräyttänyt. Hänen pitkät suorat hiuksensa olivat melkein valkoiset ja
vieressä oli hänen kansansa laulurumpu, ainiaaksi vaienneena.

Ja ne, jotka edellisenä yönä olivat kuulleet sen murhesäveleet, saivat
nyt Rolfilta tietää, että laulaja oli ollut Kuonab, joka oli palannut
kotiinsa lepoon, ja että laulu, jonka hän lauloi, oli henkikarkelon
runo:

    "Wahkonda, minua armahda!
    Sieluni ainiaan isoo.
    Täällä ei ole mitään, joka minua tyydyttäisi,
    minä kuljen pimeydessä...
    Wahkonda, minua armahda!"

[Kuva: Kuonab menee kotiin.]



Viiteselitykset.


[1] Amerikkalainen pyy (_Bonasa ambellus_). _Suoment. muist._

[2] Teoksen mitat ovat niitä, jotka ovat Amerikassa käytännössä. -- Maili
on sama kuin engl. penikulma, jonka pituus on 1609 metriä. _Suom.
muist._

[3] _Ugh!_ (niin) ja _wah_ (ei), ne sanat intiani aina säilyttää, miten
hyvin lieneekin englantia oppinut. _Tekijän muist._

[4] Skookum on tshinook-kieltä ja merkitsee "sekainen vesi." _Tekijän
muist._

[5] Nämä linnut ovat Pohjois-Amerikalle ominaisia ja kuuluvat aivan eri
sukuihin kuin Vanhan maailman varpuset. _S.m._

[6] Eräs amerikkalainen jalokuusi, "_Abies canadensis_". Suom. muist.

[7] Amerikkalainen laji (_Colinus Virginianus_). Jotenkin saman näköinen
ja kokoinen kuin vanhan maailman viiriäinen (_Coturnix_). Suom. muist.

[8] Amerikkalainen sorsa (_Aix sponsa_), joka pesii puunkoloihin. _Suom.
muist._

[9] Iso amerikkalainen huuhkaja (_Syrnium varium_), jonka rinnassa on
tummanruskeita juovia. _Suom. muist._

[10] Eräs amerikkalainen pähkinäpuu (_Juglans cinerea_). _Suom. muist._

[11] Minkki (_Putorius vison_) on Amerikan hilleri. Skunkki (_Mephitis
varians_) on jotenkin samanlaatuinen kärpän sukuinen petoeläin, samoin
kuin näätä, kärppä ja lumikkokin (_Putorius nivalis_). _S.m._

[12] Tamarakki (_Larix americana_) on Amerikan lehtikuusi. _S.m._

[13] Nimenä myös virginiahirvi (_Odocoileus Virginianus_). Urosta, kuten
yleensä hirven ja antilopin suvun uroksia, sanotaan "pukeiksi"
englanninkielessä. Olemme suomennoksessa käyttäneet "sarvas" sanaa
samassa merkityksessä. _S.m._

[14] Mustalakkitiainen (_Paras atricapillus_), Pohj. Amerikan
tavallisimpia pikkulintuja. _S.m._

[15] Tämä lintu (_Agelaias phoeniceus_) kuuluu Uudelle maailmalle
ominaiseen _Icteridae_-sukuun. Ne ovat samanlaatuisia lintuja kuin
Vanhan maailman kuhankeittäjät. _S.m._

[16] Suuri huuhkaja, jolla on sarven kaltaiset suuret töyhdöt. _S.m._

[17] _Blitum._

[18] _Hydrastis._

[19] Abraham Lincoln, Yhdysvaltain kuuluin presidentti (1809-1865) oli
niinikään oppimaton uutis-asukas, joka kuntonsa kautta sitten kohosi
maansa vaikuttavimmaksi mieheksi. _S.m._

[20] _Daniel Boone_, joka syntyi Pennsylvaniassa v. 1734 ja kuoli v.
1820, oli Amerikan kuuluimpia metsämiehiä ja partioretkeilijöitä. Hän
koki lukemattomat seikkailut ja taistelut intianisodissa ja saavutti
suuren maineen. _S.m._

[21] Kuonab ja Rolf siis saivat hopeaketun nahkastaan 600 mk. Tämä hinta
ei suinkaan ollut ylellinen, sillä parhaista hopeaketun nahkoista
maksetaan nykyään 8,000 mk. kappaleelta. V. 1902 maksettiin eräästä
harvinaisen kauniista parista 10,500 markkaa. _S.m._

[22] Kirjailija näyttää erehtyneen omista paikankuvauksistaan. Kuonabin
ja Rolfin menomatkalla Warrenin puoti oli George-järven rannalla, ja
sieltä he taivalsivat Schroon-joelle. Nyt sitä vastoin Warrenin puoti on
Schroon-joen rannassa ja he taivaltavat sieltä George-järvelle. _S.m._

[23] Tshipmukki, amerikkalainen maaorava (_Tamias_) asuu koloissa
mäntyjen juurien alla, mutta kiipeilee puissakin ravintoa etsiessään.
_S.m._

[24] Paavali Jones oli amerikkalainen merisankari, joka vapaussodassa
taisteli monta tuimaa kahakkaa englantilaisia vastaan. _S.m._

[25] Amerikkalainen nimitys canadalaiselle. _S.m._

[26] Skotlannin ylämaiden väkeä Englannin armeijassa. _S.m._

[27] Englannin lippu. _S.m._

[28] Kenraali Burgoyne johti erästä brittiläistä armeijaa Vapaussodan
aikana. Vuonna 1777 hän samoja teitä kuin nyt Prevost koetti tunkeutua
New Yorkiin, mutta joutui saarroksiin ja antautui koko armeijansa
keralla Saratogassa. Siitä pitäen sotaonni kääntyi amerikkalaisille
suotuisaksi. _S.m._

[29] Syksy on Pohjois-Amerikan länsiosissa vuoden kaunein aika, jonka
vuoksi sitä sanotaankin "intianikesäksi". _S.m._

[30] Trade = kauppa ja liike. _S.m._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rolf salolla - Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.