Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Monte-Criston kreivi
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Monte-Criston kreivi" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MONTE-CRISTON KREIVI

Kirj.

Alexandre Dumas


Suomentanut Jalmari Finne



Alexandre Dumas vanhemman ranskankielinen alkuperäisteos
Le comte de Monte-Cristo ilmestyi v. 1844-45


Otava, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

   1. Marseille -- Tulo
   2. Isä ja poika
   3. Katalonialaiset
   4. Salaliitto
   5. Kihlajaiskemut
   6. Prokuraattorin sijainen
   7. Kuulustelu
   8. Ifin linna
   9. Kihlajaispäivän ilta
  10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa
  11. Korsikalainen ihmissusi
  12. Isä ja poika
  13. Satapäiväinen keisarikunta
  14. Raivoisa vanki ja hullu vanki
  15. Numero 34 ja numero 27
  16. Italialainen tiedemies
  17. Apotin huone
  18. Aarre
  19. Kolmas taudinkohtaus
  20. Ifin linnan hautausmaa
  21. Tiboulenin saari
  22. Salakuljettajat
  23. Monte-Criston saari
  24. Lumouksen vallassa
  25. Tuntematon
  26. Gardin sillan majatalo
  27. Kertomus
  28. Vankilan luettelot
  29. Morrelin kauppahuone
  30. Syyskuun viides päivä
  31. Italia -- Merenkulkija Sindbad
  32. Herääminen
  33. Roomalaisia rosvoja
  34. Odottamaton kohtaaminen
  35. La Mazzolata
  36. Rooman karnevaali
  37. San Sebastianon katakombit
  38. Sovittu tapaaminen
  39. Pöytätoverit
  40. Aamiainen
  41. Esittely
  42. Bertuccio
  43. Talo Auteuilissa
  44. Vendetta
  45. Verisade
  46. Rajaton luotto
  47. Harmaat hevoset
  48. Ideologiaa
  49. Haydée
  50. Morrelin perhe
  51. Pyramus ja Tisbe
  52. Myrkkyoppi
  53. Robert Paholainen
  54. Kurssinoteerauksia
  55. Majuri Cavalcanti
  56. Andrea Cavalcanti
  57. Aitaus
  58. Herra Noirtier de Villefort
  59. Testamentti
  60. Lennätin
  61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä
  62. Kummitukset
  63. Päivälliset
  64. Kerjäläinen
  65. Perheriita
  66. Avioliittoaikeita
  67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone
  68. Kesätanssiaiset
  69. Tutkimuksia
  70. Tanssiaiset
  71. Leipää ja suolaa
  72. Markiisitar Saint-Méran
  73. Lupaus
  74. Villefort'in perhehauta
  75. Pöytäkirja
  76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet
  77. Haydée
  78. Janinasta kirjoitetaan...
  79. Mehuvesi
  80. Syytös
  81. Toimensa jättänyt leipuri
  82. Murtovarkaus
  83. Jumalan käsi
  84. Beauchamp
  85. Matka
  86. Tuomio
  87. Taisteluhaaste
  88. Solvaus
  89. Yö
  90. Taistelupaikalla
  91. Äiti ja poika
  92. Itsemurha
  93. Valentine
  94. Tunnustus
  95. Isä ja tytär
  96. Avioliittosopimus
  97. Matkalla Belgiaan
  98. "Kellon ja Pullon" majatalo
  99. Laki
 100. Haamu
 101. Myrkyttäjä
 102. Valentine
 103. Maximilien
 104. Danglars'in nimikirjoitus
 105. Père-Lachaisen hautausmaa
 106. Jako
 107. Leijonanluola
 108. Tuomari
 109. Tuomioistuin
 110. Syytöskirjelmä
 111. Sovitus
 112. Lähtö
 113. Menneisyys
 114. Peppino
 115. Luigi Vampan ruokalista
 116. Anteeksianto
 117. Lokakuun viides päivä
      Viiteselitykset.



1. Marseille -- Tulo


Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi
merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan
Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.

Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi
ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.

Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin
linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus
Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli
rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli
erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.

Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus
on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin,
sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja
mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti,
että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja
kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta
purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus
oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli
täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina
laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä,
joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta
suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies,
joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin
määräykset.

Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen
katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan
hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti
sen Réserven lahdelman kohdalla.

Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies
paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.

Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä,
solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui
rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on
lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.

-- Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. -- Mitä on
tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?

-- Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, -- suuri
onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme
kunnon kapteenimme Leclèren.

-- Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.

-- Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, -- ja olette varmasti
tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka...

-- Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti
tyyntyneenä. -- Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?

-- Hän on kuollut.

-- Pudonnutko mereen?

-- Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.

Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:

-- Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. -- Valmiina laskemaan
ankkurit!

Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka
olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset
rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas
jalustouveihin.

Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi
käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.

-- Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä
jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.

-- Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan
sataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin
kiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin
hän oli kuollut... Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän
lepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan
painoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä,
El Giglio -saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen
kunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies
alakuloisesti hymyillen, -- sotia kymmenen vuotta englantilaisia
vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.

-- Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka
näytti yhä enemmän rauhoittuvan, -- olemmehan kaikki kuolevaisia, ja
täytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten
olisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin
olevan...

-- Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa
teille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.

Kuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.

-- Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies. -- Pitäkää
kiirettä!

Käsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.

-- Purjeet alas!

Kaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti
eteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.

-- Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès
huomatessaan laivanisännän levottomuuden, -- niin tässä on
tilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi
antaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun
valvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.

Laivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin
heittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan
kuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi
peränpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota
oli nimittänyt Danglars'iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.

Tämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai -kuusivuotias, jokseenkin
synkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan
töykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä
merimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä
yleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.

-- No, herra Morrel, sanoi Danglars, -- tiedätte jo, mikä onnettomuus
meitä on kohdannut. Tiedättehän?

-- Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!

-- Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä,
niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen
kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.

-- Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi
sopivaa ankkuroimispaikkaa, -- mutta minun mielestäni ei tarvitse olla
niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin
tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee
tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa
keneltäkään.

-- Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti
vihan liekki, -- niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin.
Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä
neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää
viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.

-- Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, -- niin se
oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän
hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut
kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.

-- Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon
teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin
vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.

-- Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, --
tulkaahan tänne.

-- Anteeksi, sanoi Dantès, -- heti kohta tulen.

Sitten kääntyen laivaväen puoleen:

-- Ankkuri alas! hän huusi.

Heti ankkuri putosi, ja ketjut valuivat kalisten alas. Vaikka luotsi
olikin saapuvilla, pysyi Dantès paikallaan siksi, kunnes tämä kaikki
oli tapahtunut; sitten hän huusi:

-- Laskekaa viiri ja lippu puolitankoon ja pankaa airot ristiin!

-- Katsokaahan, sanoi Danglars, -- hän luulee toden totta jo olevansa
kapteeni.

-- Niin hän onkin, vastasi laivanisäntä.

-- Niin, ei puutu muuta kuin teidän ja liiketoverinne allekirjoitus,
herra Morrel.

-- Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä. --
Hän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan
ja olevan siihen sangen perehtynyt.

Pilvi nousi Danglars'in otsalle.

-- Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään. -- Nyt, kun
laiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken
minua?

Danglars astui askelen taaksepäin.

-- Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?

-- Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän
kun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.

-- Tapasitteko siis hänet, Edmond?

-- Tapasin.

-- Marsalkanko?

-- Niin.

Morrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.

-- Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.

-- Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.

-- Näitte siis keisarinkin?

-- Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.

-- Ja puhuitteko hänen kanssaan?

-- Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen,
missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se
olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut
ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen
omistivat Morrel & poika. "Ahaa", sanoi hän, "tunnen hänet. Morrelit
ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli
samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa."

-- Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. -- Se on
Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès,
kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon
vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen
Dantèsia ystävällisesti olalle, -- teitte oikein noudattaessanne
kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos
tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille
koitua ikävyyksiä.

-- Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. --
Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista,
jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi,
sanoi Dantès, -- tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat.
Sallittehan minun poistua?

-- Menkää, menkää, rakas Dantès.

Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.

-- No, sanoi hän, -- hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi
hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?

-- Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.

-- Sitä parempi, vastasi tämä, -- sillä ikäväähän on nähdä toverin
rikkovan velvollisuutensa.

-- Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä, -- eikä siinä
ole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.

-- Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille
erästä hänen kirjettään?

-- Kuka?

-- Dantès.

-- Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?

-- Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.

-- Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?

-- Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.

-- Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä
Porte-Ferrajoon?

Danglars punastui.

-- Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän
käärön ja kirjeen Dantèsille.

-- Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä, -- mutta jos
hänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.

Danglars mietti hetkisen.

-- Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille
mitään, sanoi hän. -- Olen varmaankin erehtynyt.

Samassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.

-- No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.

-- Olen.

-- Eipä se kestänyt kauan.

-- Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön
tulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen
samalla kuin luotsikin.

-- Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?

Dantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.

-- Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.

-- Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?

-- Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä
isäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.

-- Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä
poika.

-- Ja ... kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan, -- oletteko kuullut, että
isäni voi kai hyvin?

-- Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.

-- Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.

-- Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut
mitään.

Dantès hymyili.

-- Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän
ei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.

-- No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.

-- Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun
tehtävä toinen, joka on yhtä rakas.

-- Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka
odottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.

Dantès hymyili.

-- Ahaa, sanoi laivanisäntä, -- en enää kummastele, miksi hän on
kolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden
teolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!

-- Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti. -- Hän on
morsiameni.

-- Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.

-- Ei meille, vastasi Dantès.

-- No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä, -- en enää pidätä teitä.
Olette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin
paljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?

-- En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.

-- Olette säästäväinen poika, Edmond.

-- Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.

-- Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis
katsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos
joku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen tulemasta minua
tervehtimään.

-- Siis sallitte minun mennä? sanoi nuori mies kumartaen.

-- Sallin, ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa.

-- Ei.

-- Eikö kapteeni Leclère kuollessaan jättänyt teille kirjettä minulle
tuotavaksi?

-- Hän ei olisi jaksanut kirjoittaa. Mutta nyt muistan, että minun
täytyy pyytää teiltä kahden viikon lomaa.

-- Mennäksenne naimisiin?

-- Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.

-- Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès.
Laivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille
ennen kuin kolmen kuukauden päästä... Mutta kolmen kuukauden päästä
teidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta
miestä olalle, -- ei voi lähteä ilman kapteeniaan.

-- Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin. --
Ajatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni.
Onko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?

-- Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille,
rakas Dantès, ja sanoisin: "Asia on päätetty"; mutta minulla on
liikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: _Che a
compagne, a padrone_.[1] Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä
kahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen,
niin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.

-- Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin
laivanisännän molempiin käsiin. -- Herra Morrel, minä kiitän teitä
isäni ja Mercedeksen puolesta.

-- Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon
miesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja
tulkaa sitten luokseni.

-- Saanko ensin soutaa teidät maihin?

-- Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars'in kanssa. Oletteko
matkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?

-- Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte
toverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen
päivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta
häntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään
asiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi
oikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin
ei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin
tyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.

-- Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä, -- jos olisitte
Pharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars'in mielellänne
toimessaan?

-- Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès, --
kunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.

-- Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä.
Menkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.

-- Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.

-- Johan sen sanoin.

-- Saanko ottaa veneenne?

-- Saatte.

-- Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.

-- Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.

Nuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan
Cannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti
niin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa
pitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie
sataman suulta Orleansin rantakadulle.

Laivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen
nousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan
joukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti
täyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan
merenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja
aivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin
Pariisi olisi pieni Marseille.

Kääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars'in, joka näköjään
odotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan
nuorta merimiestä.

Mutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.



2. Isä ja poika


Jättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan
laivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja
seuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän
kääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän
vasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja
pidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten
sydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta
näkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.

Tieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo.
Tämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin
kapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli
rautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.

Äkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni
hänen takanaan huusi:

-- Isä, rakas isä!

Vanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän
syliin vapisten ja aivan kalpeana.

-- Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. -- Oletko
sairas?

-- En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut
sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta ...
oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!

-- Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo
ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän
minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja
me tulemme onnellisiksi.

-- Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. -- Mutta mitenkä
me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi
minulle.

-- Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen
saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten
olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia
surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra
Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni?
Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta!
Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.

-- Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, -- se on onni.

-- Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan
palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte
kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä... Mutta mikä
teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?

-- Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.

Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.

-- Mitä tämä on? sanoi nuori mies. -- Lasillinen viiniä, isä; se
virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?

-- Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen
pidättää poikaansa.

-- Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?

Hän avasi pari kolme kaappia.

-- Tarpeetonta, sanoi vanhus, -- viini on loppunut.

-- Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen
vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. -- Mitä, onko
viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?

-- En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.

-- Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, -- jätinhän
teille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.

-- Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen
velan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi,
että ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta.
Ymmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle
ikävyyksiä...

-- Mutta, huudahti Dantès, -- minähän olin Caderousselle
sataneljäkymmentä frangia velkaa.

-- Niin olit, sopersi vanhus.

-- Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?

Vanhus nyökkäsi.

-- Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla!
mutisi nuori mies.

-- Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond
ja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.

-- Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinä olet täällä, ja kaikki
on unohdettu, kaikkihan on hyvin.

-- Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa
taskussani. Tuossa, isä, sanoi hän, -- ottakaa, ottakaa ja lähettäkää
heti joku ostamaan ruokaa.

Hän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa,
viisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.

Vanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.

-- Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.

-- Minun tietysti ... sinun ...! meidän...! Ota, osta ruokaa, ole
onnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.

-- Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinun luvallasi
käytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa,
luultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni
ostaa jotakin.

-- Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi
palvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt
tullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna
ne saat. Mutta vaiti, joku tulee!

-- Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu
toivottamaan onnea paluusi johdosta.

-- Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän
ajattelee, mutisi Edmond. -- Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on
tehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.

Samassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin
kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli
kankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.

-- Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään
hymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.

-- Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä
kaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.

-- Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan
päinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En
tarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen
takaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me
olemme kuitit.

-- Ihminen ei koskaan ole kuitti niiden suhteen, jotka ovat tehneet
meille palveluksia, sanoi Dantès; -- sillä kun ei ole enää heille
velkaa rahaa, on heille velkaa kiitollisuutta.

-- Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme
sinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan
itselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin
ystäväni Danglars'in. "Sinä Marseillessa?" -- "Niin, minä itse",
vastasi hän -- "Luulin sinun olevan Smyrnassa." -- "Olin kyllä siellä,
sillä palaan juuri sieltä." -- "Ja Edmond, missä se poika on?" --
"Isänsä luona epäilemättä", vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin,
jatkoi Caderousse, -- saadakseni puristaa ystävän kättä.

-- Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus, -- kuinka hän pitää meistä.

-- Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä
kunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan
rikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin
kulta- ja hopearahoihin.

Nuori mies huomasi ahneuden liekin leimahtavan naapurin mustista
silmistä.

-- Enhän toki, sanoi hän, -- nämä rahat eivät ole minun. Sanoin tässä
isälle pelänneeni hänen kärsineen poissa ollessani puutetta, ja
rauhoittaakseen minua hän tyhjensi kukkaronsa pöydälle. Pistäkäähän,
isä, rahat jälleen laatikkoon, jatkoi Dantès, -- ellei naapurimme
Caderousse vuorostaan niitä tarvitse, jolloin rahat ovat hänen
käytettävinään.

-- En, poikaseni, sanoi Caderousse, -- en tarvitse mitään, sillä,
Jumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän
ihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta
tarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt
hyväkseni.

-- Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.

-- Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin
väleihin herra Morrelin kanssa?

-- Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.

-- Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä
hänen luonaan.

-- Kieltäydyitkö menemästä hänen luokseen päivälliselle? sanoi vanha
Dantès. -- Kutsuiko hän sinua päivälliselle?

-- Kutsui, isä, vastasi Edmond hymyillen nähdessään, miten isä
kummastui poikansa osaksi tullutta suurta kunniaa.

-- Ja miksi, poikani, kieltäydyit menemästä? kysyi vanhus.

-- Tullakseni sitä pikemmin teidän luoksenne, vastasi nuori mies. --
Minulla oli kova kiire luoksenne.

-- Herra Morrel olisi voinut helposti loukkaantua sellaisesta, sanoi
Caderousse. -- Ja kun pyrkii kapteeniksi, niin on tyhmää loukata
laivanisäntää.

-- Selitin hänelle, miksi en voinut tulla, jatkoi Dantès, -- ja uskon
hänen ymmärtäneen syyni.

-- Päästäkseen kapteeniksi täytyy hiukan mielistellä esimiehiään.

-- Toivon pääseväni kapteeniksi muullakin tavoin, vastasi Dantès.

-- Sitä parempi, sitä parempi! Kaikki entiset ystäväsi iloitsevat
siitä. Erityisesti eräs, joka asuu Saint-Nicolas'in linnoituksen
takana.

-- Mercedeskö? sanoi vanhus.

-- Niin, isä, vastasi Dantès, -- ja nyt, kun olen teidät nähnyt, kun
tiedän, kuinka voitte, ja kun teillä on kaikki mitä tarvitsette, pyydän
saada mennä Catalansiin.

-- Mene, poikani, sanoi vanha Dantès, -- ja Jumala siunatkoon sinua
vaimossasi, niin kuin hän minua on siunannut pojassani.

-- Hänen vaimossaan, sanoi Caderousse. -- Kylläpä te pidätte kiirettä,
ukko Dantès. Ei hän vielä ole minun tietääkseni Edmondin vaimo.

-- Ei, mutta hyvin luultavasti ei kestä kauankaan ennen kuin hän siksi
tulee.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- niin viisaasti teet
pitäessäsi kiirettä, poikaseni.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että Mercedes on kaunis tyttö, eikä sellaisilta puutu
ihailijoita. Tusinakaupalla on niitä hänen kintereillään.

-- Todellako, sanoi Edmond hymyillen, mutta hymyn takaa kajasti
levottomuus.

-- Niin, jatkoi Caderousse, -- hänelle on tehty hyviäkin tarjouksia.
Mutta ymmärräthän, sinusta tulee kapteeni, ja silloin ei kannata sinua
hylätä.

-- Se tietää, sanoi Dantès koettaen hymyllä peittää levottomuuttaan, --
että ellen olisi kapteeni...

-- No, no! sanoi Caderousse.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi nuori mies, -- minulla on paremmat
ajatukset naisista yleensä ja Mercedesistä erittäin, ja olen varma
siitä, että, olenpa kapteeni tai en, hän pysyy minulle uskollisena.

-- Sitä parempi, sitä parempi! sanoi Caderousse. -- Hyvähän on olla
luottavainen naimisiin mennessään. Mutta olkoon kuinka tahansa, usko
minua, poika, kiirehdi ilmoittamaan hänelle tulostasi ja hyvistä
tulevaisuuden toiveistasi.

-- Minä menen, sanoi Edmond.

Hän syleili isäänsä, nyökkäsi Caderousselle ja meni.

Caderousse jäi vielä hetkiseksi. Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle
Dantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars'ia, joka odotti
häntä Senac-kadun kulmassa.

-- No, sanoi Danglars, -- tapasitko hänet?

-- Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.

-- Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?

-- Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.

-- Parasta on odottaa! sanoi Danglars. -- Hän hätiköi mielestäni
liikaa.

-- Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.

-- Hän on kai sitten hyvin iloinen?

-- Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle
palveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa
lainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.

-- Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?

-- Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä
minä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on
käsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä
tulee kapteeni.

-- Mitä vielä, sanoi Danglars. -- Hän ei ole vielä kapteeni.

-- Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse, -- sillä muuten tästä lähin
tuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.

-- Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars, -- niin hän pysyy sinä, mikä
hän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut
kauniiseen katalonialaistyttöön?

-- Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin
hän saa siltä taholta ikävyyksiä.

-- Selitähän.

-- Minkä tähden?

-- Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?

-- Minä en pidä röyhkeistä miehistä.

-- No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.

-- En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut,
uskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo
mainitsin.

-- Mitä olet nähnyt? Kerrohan.

-- No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin,
on hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen,
punanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä "serkukseen".

-- Todellakin. Ja uskotko, että tuo serkku mielistelee häntä?

-- Otaksun niin. Mitä muuta tekemistä olisi kaksikymmenvuotiaalla
pojalla ja kahdeksantoistavuotiaalla tytöllä keskenään?

-- Ja sanoitko Dantèsin menneen Catalansiin?

-- Hän läksi ennen minua.

-- Jos me lähdemme samaan suuntaan, niin pysähdymme Réserven luo ja
viiniä juodessamme odottelemme uutisia.

-- Kuka niitä meille tuo?

-- Olemmehan tien varrella ja näemme Dantèsin kasvoista, mitä tapahtuu.

-- Olkoon niin, sanoi Caderousse, -- mutta sinä saat maksaa.

-- Kyllä maksan, sanoi Danglars.

Ja molemmat läksivät nopein askelin kulkemaan mainittua paikkaa kohden.
Tultuaan perille he käskivät tuomaan pullon viiniä.

Ukko Pamphile oli nähnyt Dantèsin kulkevan noin kymmenen minuuttia
sitten ohitse.

Tietäessään varmasti, että Dantès oli Catalansissa, he istuivat
puhkeavien plataanien ja sykomorien suojaan, joiden oksilla iloinen
lintuparvi lauloi. Oli kevään ensimmäinen kaunis päivä.



3. Katalonialaiset


Sadan askelen päässä siitä paikasta, jossa ystävykset istuivat
tarkkaavina katsellen ja kuulostellen ja samalla maistellen hehkuvaa La
Malgue -viiniä, oli kalliolla Catalansin kylä.

Salaperäinen ihmisjoukko oli muinoin lähtenyt Espanjasta ja laskenut
maihin tuolle niemekkeelle, jossa heitä vieläkin on. Heidän johtajansa,
joka osasi provencelaista murretta, pyysi Marseillen kaupungilta tätä
alastonta ja karua niemekettä, jolle he muinaisajan merimiesten tavoin
olivat vetäneet purtensa maihin. Heidän pyyntöönsä suostuttiin, ja
kolme kuukautta myöhemmin syntyi kylä noiden kahdentoista tai
viidentoista purren ympärille, jotka olivat heidät tuoneet.

Tässä kylässä, joka oli rakennettu omituiseen ja hauskaan, puoliksi
maurilaiseen, puoliksi espanjalaiseen tyyliin, asuu vieläkin näiden
miesten jälkeläisiä, ja he puhuvat isiensä kieltä. Kolme tai neljä
vuosisataa he ovat pysyneet uskollisina tälle niemekkeelle, jolle he
olivat asettuneet aivan kuin merilinnut, sekaantumatta millään tavoin
Marseillen asukkaisiin, rakentaen avioliittoja keskenään ja säilyttäen
isänmaansa tavat ja puvut, samoin kuin olivat säilyttäneet sen
kielenkin.

Lukija seuratkoon meitä kylän ainoata tietä pitkin ja astukoon
kanssamme pieneen taloon, jolle aurinko on antanut tuon erikoisen,
kuihtuneen lehden värin, mikä on niin ominaista tämän maan
rakennuksille, joiden sisäseinien ainoana koristuksena on kellahtava
rappaus.

Seinän vieressä seisoi nuori tyttö. Hänen tukkansa oli musta kuin
kivihiili ja silmät säteilivät kuin gasellin silmät. Hän poimi
hienoilla, jalomuotoisilla sormillaan rikki niittykukkaa, jonka lehtiä
oli hänen edessään lattialla. Hänen kyynärpäihin asti paljaat,
ruskettuneet käsivartensa, kauniit kuin Venuksella, värisivät
kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, ja hänen notkea ja kauniisti
muodostunut jalkansa polki maata.

Kolmen askelen päässä hänestä istui tuolilla, kyynärpää vanhaan
madonsyömään pöytään nojaten, kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenkahden
vuoden ikäinen nuorukainen katsellen häntä samalla sekä levottomasti
että vihaisesti. Hänen silmänsä kysyivät, mutta nuoren tytön terävä ja
varma katse hillitsi häntä.

-- Kuulehan nyt minua, Mercedes, sanoi nuori mies. -- Tulee pääsiäinen,
ja silloin on sopiva viettää häitä. Vastaahan minulle!

-- Olenhan vastannut sinulle satoja kertoja, Fernand, ja mahdat
suorastaan vihata omaa rauhaasi, kun kyselet yhä uudestaan samaa
minulta!

-- Sano se kerta vielä, sano se kerta vielä, jotta oikein sen uskoisin.
Sano että hylkäät rakkauteni, jonka äitisi hyväksyi. Pane minut
uskomaan, että leikit onnellani ja että elämäni ja kuolemani eivät
merkitse sinulle mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olen kymmenen vuotta
uneksinut pääseväni mieheksesi, Mercedes, ja kadotan näin tämän
toiveen, joka oli elämäni ainoa sisällys!

-- Minä en vähääkään ole yllyttänyt sinussa tätä toivoa, Fernand,
vastasi Mercedes. -- Ethän voi syyttää minun kertaakaan keimailleen
sinulle. Olen aina sanonut sinulle: Rakastan sinua kuin omaa veljeäni,
mutta älä koskaan vaadi minulta muuta kuin tätä sisaren rakkautta,
sillä sydämeni on toisen oma. Enkö aina ole sanonut niin?

-- Olet, tiedän sen kyllä, vastasi nuori mies. -- Olet ollut minua
kohtaan julman suora. Mutta unohdatko, että katalonialaisten
keskuudessa vallitsee pyhä laki, jonka mukaan avioliitot solmitaan oman
heimon keskuudessa?

-- Erehdyt, Fernand, se ei ole mikään laki, vaan ainoastaan tapa, siinä
kaikki. Ja seuraa neuvoani, älä vetoa omaksi eduksesi tähän tapaan.
Sinut on määrätty sotaväkeen. Vain toistaiseksi olet vapaa. Minä
päivänä tahansa voit saada kutsun sotapalvelukseen. Kun kerran olet
sotilas, miten voit enää tukea minua, köyhää orporaukkaa, jolla ei ole
mitään omaisuutta, ei muuta kuin tämä melkein rappiolle joutunut maja
ja muutamia kuluneita verkkoja, jotka äitini peri isältäni ja minä
häneltä. Vuosi on kulunut äitini kuolemasta, ja minä elän melkein
ihmisten armoilla. Toisinaan vakuuttelet, että voisin auttaa sinua, ja
teet sen ainoastaan, jotta voisit jakaa kalansaaliisi minun kanssani.
Suostun siihen, koska olet isäni veljenpoika, koska meidät on
kasvatettu yhdessä, ja koska kieltäytymiseni tuottaisi sinulle liian
paljon surua. Mutta tunnen, että nuo kalat, joita myymällä saan rahaa
ostaakseni hamppua kehrättäväkseni, ovat armolahja.

-- Vähät tuosta kaikesta, Mercedes, kun sinä, köyhä ja yksinäinen,
miellytät minua enemmän kuin Marseillen rikkaimman laivanisännän tai
pankkiirin tytär! Mitä kaipaa minunlaiseni mies? Kunniallista vaimoa ja
hyvää talonemäntää. Kenessä muussa tapaisin nämä ominaisuudet
kauniimmin yhtyneinä kuin sinussa?

-- Fernand, vastasi Mercedes pudistaen päätään, -- naisesta tulee huono
vaimo ja hän pysyy vaivoin kunniallisena, kun rakastaa toista miestä
kuin omaansa. Tyydy ystävyyteeni, sillä sanon sen kerta vielä, se on
ainoa, mitä voin sinulle antaa.

-- Ymmärrän tarkoituksesi, sanoi Fernand. -- Kestät kärsivällisesti
oman köyhyytesi, mutta pelkäät minun köyhyyttäni. No niin, Mercedes,
jos rakastaisit minua, niin koettaisin onneani. Sinä tuottaisit minulle
menestystä, ja minusta tulisi rikas. Voin laajentaa kalastustani, voin
mennä kirjuriksi johonkin liikkeeseen, jopa ruveta kauppiaaksikin!

-- Et voi ryhtyä ainoaankaan noista puuhista, Fernand; olet sotilas, ja
olet tässä kylässä vain siksi, ettei ole sotaa. Pysy siis kalastajana.
Älä haudo mielessäsi unelmia, jotka tekevät todellisuuden entistä
vaivalloisemmaksi, ja tyydy ystävyyteeni, koska en voi sinulle muuta
tarjota.

-- No niin, olet oikeassa, Mercedes, rupean merimieheksi. Silloin
minulla on isiltämme perityn puvun sijasta, jota sinä halveksit,
kiiltävä hattu, raitainen paita ja sininen takki, jossa on ankkurin
kuvilla koristetut napit. Sellaisessahan puvussa pitää olla
miellyttääkseen sinua?

-- Mitä sillä tarkoitat? kysyi Mercedes katsahtaen tuimasti häneen. --
Mitä sillä tarkoitat? En ymmärrä sinua.

-- Sanon vain, Mercedes, että olet minulle sen vuoksi niin tyly ja
armoton, että odotat erästä, jolla on sellainen puku. Mutta tuo
odottamasi onkin ehkä epäluotettava, ja ellei hän ole, niin on meri
sitä enemmän.

-- Fernand, luulin sinua hyväksi, mutta erehdyinkin! Sinulla on paha
sydän, sillä pyydät Jumalan vihaa kateellisuutesi avuksi. No niin, en
salaa, odotan ja rakastan sitä miestä, josta puhuit, ja ellei hän
palaa, niin en syytä häntä uskottomuudesta niin kuin sinä, vaan sanon,
että hän on kuollut rakastaen minua.

Nuori mies teki raivoa ilmaisevan liikkeen.

-- Minä ymmärrän, jatkoi Mercedes, -- sinä vihaat häntä sen vuoksi,
etten minä rakasta sinua. Aiot koettaa, voittaako katalonialainen
puukkosi hänen tikarinsa. Mitä hyötyä siitä olisi? Menetät ystävyyteni,
jos häviät, näet sen muuttuvan vihaksi, jos voitat. Ei, Fernand, älä
anna valtaa huonoille ajatuksillesi. Minä rakastan Edmond Dantèsia,
eikä kukaan muu kuin Edmond ole oleva mieheni.

-- Ja rakastat häntä aina?

-- Niin kauan kuin elän.

-- Mutta jos hän on kuollut?

-- Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin.

-- Mutta jos hän unohtaa sinut?

-- Mercedes! huusi iloinen ääni ulkoa. -- Mercedes!

-- Ah! huudahti nuori tyttö punehtuen ilosta ja sävähtäen rakkaudesta,
-- näethän, ettei hän ole minua unohtanut, koska hän on tuolla.

Hän riensi ovea kohden, avasi sen ja huusi:

-- Edmond, tässä olen!

Fernand sävähti kuin käärmeen nähdessään ja lysähti tuoliin.

Edmond ja Mercedes vaipuivat toistensa syliin. Marseillen kirkas
aurinko sulki heidät valovirtaansa. Ensi aluksi he eivät nähneet mitään
ympärillään. Voimakas onni erotti heidät kaikesta muusta maailmasta, he
puhuivat vain katkonaisia sanoja, jotka ilmaisivat niin suurta
tunnetta, että sitä olisi voinut luulla tuskaksi.

Äkkiä Edmond huomasi Fernandin synkän muodon, uhkaavan ja kalpean.
Vaistomaisella liikkeellä tarttui nuori katalonialainen vyöhönsä
pistettyyn puukkoon.

-- Anteeksi, sanoi Dantès rypistäen silmäkulmiaan, -- en huomannutkaan,
että meitä oli kolme.

Sitten kääntyen Mercedeksen puoleen:

-- Kuka on tuo herra?

-- Tästä herrasta tulee paras ystäväsi, Dantès, sillä hän on ystäväni,
serkkuni, veljeni. Hän on Fernand, mies, jota lähinnä sinua rakastan
eniten maailmassa. Etkö tunne häntä?

-- Tunnen kyllä, sanoi Edmond.

Ja irroittautumatta Mercedeksestä, jonka kättä hän piti kädessään, hän
ojensi toisen kätensä sydämellisesti katalonialaiselle.

Mutta sen sijaan että olisi vastannut tähän ystävälliseen liikkeeseen,
Fernand pysyikin vaiti ja liikkumattomana aivan kuin kuvapatsas.

Silloin Edmond loi kysyvän katseen levottomasta ja vapisevasta
Mercedeksestä synkkään ja uhkaavaan Fernandiin.

Tämä ainoa katse selitti hänelle kaiken.

Suuttumus nousi hänen otsalleen.

-- En tietänyt kiirehtiessäni luoksesi, Mercedes, että tapaan täällä
vihollisen.

-- Vihollisen! huudahti Mercedes luoden suuttuneen katseen serkkuunsa.
-- Vihollisen, sanot, Edmond! Jos uskoisin sanojasi, niin tarttuisin
käsivarteesi ja lähtisin kanssasi Marseilleen jättäen taloni ainiaaksi.

Fernandin katse salamoi.

-- Ja jos onnettomuus kohtaa sinua, Edmond, jatkoi tyttö säälimättömän
tyynesti todistaen Fernandille lukeneensa hänen salaisimmat
ajatuksensa, -- jos onnettomuus kohtaa sinua, niin kiipeän Morgionin
kallioille ja heittäydyn suin päin syvyyteen.

Fernand kävi pelottavan kalpeaksi.

-- Mutta sinä erehdyt, Edmond, jatkoi Mercedes, -- täällä ei ole
vihollisiasi. Täällä ei ole muita kuin Fernand, veljeni, joka puristaa
kättäsi kuin uskollisin ystävä ainakin.

Tämän sanoessaan nuori tyttö loi käskevän katseensa katalonialaiseen,
joka aivan kuin tämän katseen lumoamana lähestyi hitaasti Edmondia
ojentaen hänelle kätensä.

Hänen vihansa näytti korkeana, voimattomana aaltona särkyvän sitä
vaikutusta vastaan, joka tytöllä oli häneen.

Mutta tuskin hän oli koskettanut Edmondin kättä, kun hän jo tunsi
tehneensä kaiken voitavansa ja syöksyi talosta pois.

-- Voi! huudahti hän juostessaan aivan kuin mielipuoli ja tarttuessaan
molemmin käsin tukkaansa. -- Voi, kuka pelastaa minut tuosta miehestä?
Minä olen onneton, sanomattoman onneton.

-- Hoi, katalonialainen! Hoi, Fernand! Minne sinä juokset? kuului ääni.

Nuori mies pysähtyi äkkiä, katsoi ympärilleen ja näki Caderoussen
istuvan Danglars'in kanssa eräässä lehtimajassa.

-- Hoi! sanoi Caderousse. -- Miksi et tule tänne? Onko sinulla niin
kova kiire, ettet jouda sanomaan hyvää päivää ystävillesi?

-- Varsinkin kun heillä on vielä melkein täysinäinen pullo edessään,
lisäsi Danglars.

Fernand katsoi hämmästyneenä miehiin sanomatta sanaakaan.

-- Hän näyttää aivan nololta, sanoi Danglars töytäisten polvellaan
Caderoussea. -- Olisimmekohan erehtyneet, olisikohan Dantès vastoin
luuloamme päässyt voitolle?

-- Hitto vieköön, siitä on päästävä selville! sanoi Caderousse.

Ja kääntyen nuoren miehen puoleen hän sanoi:

-- No, Fernand, minkä päätöksen teet?

Fernand kuivasi hien otsaltaan ja astui lehtimajaan, jonka siimes
näytti hiukan tyynnyttävän hänen kiihtynyttä mieltään ja rauhoittavan
hänen uupunutta ruumistaan.

-- Päivää, sanoi hän, -- huusitteko minua?

Ja hän melkein putosi istumaan tuolille pöydän ääreen.

-- Huusin sinua sen vuoksi, että juoksit aivan kuin hullu ja pelkäsin
sinun syöksyvän mereen, sanoi Caderousse nauraen. -- Perhana, kun
ihmisellä on ystäviä, niin ne tarjoavat lasillisen viiniä.

Fernandin rinnasta nousi nyyhkytyksen tapainen huokaus, ja hän painoi
päänsä pöydällä ristissä olevia käsiänsä vastaan.

-- Sanonko sinulle jotakin, Fernand, lausui Caderousse iskien raa'asti
asiaan, niin kuin rahvaan miehillä on tapana, kun uteliaisuus saa
heidät unohtamaan kaiken varovaisuuden. -- Näytät rakastajalta, joka on
saanut potkut.

Ja hän säesti tätä kompaansa rämäkällä naurulla.

-- Joutavia, sanoi Danglars, -- tuon näköinen nuori mies ei ole luotu
onnettomasti rakastamaan. Sinä lasket leikkiä, Caderousse.

-- Enkä laske, sanoi tämä. -- Kuuntelehan, kuinka hän huokaa. Kas niin,
kas niin, Fernand, sanoi Caderousse, -- nostahan nokkaasi ja vastaa
meille. Täytyyhän vastata ystäville, kun nämä kysyvät mitä kuuluu.

-- Minulle kuuluu hyvää, sanoi Fernand puristaen kätensä nyrkkiin,
mutta nostamatta päätään.

-- Katsohan, Danglars, sanoi Caderousse vilkuttaen silmää ystävälleen,
-- asian laita on seuraava: Fernand, jonka näet tässä ja joka on hyvä
ja kunnon katalonialainen ja Marseillen paras kalastaja, on rakastunut
kauniiseen Mercedes-nimiseen tyttöön. Mutta pahaksi onneksi tyttö
näyttääkin rakastuneen Pharaonin perämieheen, ja kun Pharaon juuri
tänään on tullut satamaan, niin ymmärräthän?

-- En, minä en ymmärrä? sanoi Danglars.

-- Fernand-parka on saanut lähtöpassit, jatkoi Caderousse.

-- No niin, entä sitten? Fernand kohotti päätään ja katsoi Caderousseen
ikään kuin etsien kohdetta vihalleen. -- Eihän Mercedes ole
riippuvainen kenestäkään, vai onko? Ja onhan hänellä täysi vapaus
rakastaa ketä tahtoo.

-- Jos sinä otat asian siltä kannalta, sanoi Caderousse, -- niin se on
aivan toista! Mutta luulin sinua katalonialaiseksi. Ja olin kuullut,
että katalonialaiset eivät anna toisen miehen tulla tielleen ja että
varsinkin Fernand olisi pelottava kostossaan.

Fernand hymyili sääliväisesti.

-- Rakastunut ei koskaan ole pelottava, sanoi hän.

-- Poikaparka! jatkoi Danglars ollen säälivinään nuorta miestä
sydämensä pohjasta. -- Minkä sille mahtaa? Hän ei odottanut Dantèsin
palaavan niin pian. Hän luuli kai hänen kuolleen, tulleen uskottomaksi,
tiesi mitä!

-- Missään tapauksessa, sanoi Caderousse, joka puhellessaan koko ajan
joi ja johon väkevä viini alkoi vaikuttaa, -- missään tapauksessa
Fernand ei ole ainoa, jolle Dantèsin palaaminen on vastenmielistä. Eikö
niin, Danglars?

-- Ei, olet oikeassa, ja uskallanpa melkein vakuuttaa, että se tuottaa
hänelle onnettomuutta.

-- Mutta mitä siitä, sanoi Caderousse kaataen Fernandin lasiin viiniä
ja täyttäen oman lasinsa kahdeksannen tai kymmenennen kerran, jota
vastoin Danglars oli tuskin maistellutkaan omastaan. -- Mitä siitä,
Dantès menee Mercedeksen, kauniin Mercedeksen kanssa naimisiin. Hän
palaa nimenomaan sitä varten.

Danglars katseli terävästi nuorta miestä, jonka sydämeen Caderoussen
sanat putoilivat kuin sula lyijy.

-- Ja milloin häät ovat? kysyi Danglars.

-- Niitä ei ole vielä vietetty! mutisi Fernand.

-- Ei ole, mutta vietetään, sanoi Caderousse, -- yhtä varmasti kuin
Dantèsista tulee Pharaonin kapteeni. Vai mitä, Danglars?

Danglars vavahti saadessaan tämän odottamattoman iskun ja kääntyi
Caderousseen, jonka kasvoja hän nyt vuorostaan tarkasti nähdäkseen,
oliko tämä isku edeltäpäin harkittu. Mutta hän näki ainoastaan kateutta
noilla kasvoilla, jotka olivat jo melkein veltostuneet humalan
vaikutuksesta.

-- No niin, sanoi hän täyttäen lasit, -- juokaamme siis kapteeni Edmond
Dantèsin, kauniin Mercedeksen puolison kunniaksi!

Caderousse nosti veltosti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella, Fernand tarttui omaansa ja heitti sen maahan rikki.

-- Hm, hm, hm, sanoi Caderousse, -- mitä näenkään tuolla mäen töyryllä
Catalansin puolella? Katsohan, Fernand, sinulla on terävämmät silmät
kuin minulla. Näenkö kaikki kahtena, viinihän on petollinen juoma? Ne
näyttävät kahdelta rakastuneelta, jotka astelevat rinnatusten ja käsi
kädessä. Jumala varjelkoon, he eivät arvaakaan meidän näkevän heidät ja
syleilevät toisiaan!

Danglars huomasi Fernandin tuskan.

-- Tunnetteko heidät, herra Fernand? kysyi hän.

-- Tunnen, vastasi tämä käheällä äänellä, -- ne ovat Edmond ja
Mercedes.

-- Kas, sanoi Caderousse, -- ja minä kun en heitä tuntenut! Hoi,
Dantès, hoi korea tyttö! Tulkaahan hiukan tänne ja sanokaa, milloin
häät ovat, sillä Fernand ei tässä itsepäisyydessään ilmaise sitä
meille.

-- Pidätkö suusi kiinni! sanoi Danglars ollen estelevinään Caderoussea,
joka itsepäisenä kuin juopunut ainakin kurottautui lehtimajan
ulkopuolelle. -- Pysy alallasi ja jätä rakastavat rauhaan. Ota
esimerkkiä Fernandista, hän pysyy rauhallisena.

Fernand oli aivan suunniltaan, sillä Danglars'in sanat olivat
ärsyttäneet häntä aivan kuin härkätaistelija ärsyttää härkää. Hän nousi
jo ja näytti kokoavan voimansa iskeäkseen kilpailijaansa, mutta
Mercedes nosti hymyillen kauniin päänsä, ja silloin Fernand muisti,
mitä tyttö oli luvannut tehdä, jos Edmond kuolisi, ja hän vaipui
murtuneena takaisin tuolilleen.

Danglars katseli vuoroin kumpaakin miestä, toista, joka oli viinin
herpaisema, ja toista, joka oli hulluna rakkaudesta.

-- Minulla ei ole mitään hyötyä näistä tyhmeliineistä, mutisi hän, --
ja pelkäänpä olevani tässä juopon ja pelkurin seurassa. Tuossa on
kateellinen mies, mutta humaltuu viinistä eikä vihasta, niin kuin
pitäisi. Ja tuossa on tyhmeliini, jonka rakastettu riistetään aivan
hänen nenänsä edessä ja joka tyytyy itkemään ja valittamaan kuin lapsi.
Ja yhtä kaikki hänellä on nyrkit, joilla voisi lyödä härän kuoliaaksi
yhtä varmasti kuin teurastajan nuijalla. Kohtalo näyttää todellakin
suosivan Edmondia. Hän menee tuon kauniin tytön kanssa naimisiin,
pääsee kapteeniksi ja tekee meistä pilkkaa, ellen ... kamala hymy
väikkyi Danglars'in huulilla ... -- ellen minä sekaannu asiaan, lisäsi
hän.

-- Hohoi, huuteli Caderousse puoliksi nousten ja nyrkeillään nojaten
pöytään, -- hohoi! Edmond, etkö näe ystäviäsi, vai oletko jo niin
ylpeä, ettet tahdo puhella heidän kanssaan?

-- En, rakas Caderousse, vastasi Dantès. -- En ole ylpeä, mutta olen
onnellinen, ja onni tekee ihmisen sokeammaksi kuin ylpeys.

-- Hyvä on, se selitys kelpaa, sanoi Caderousse. -- Kas, hyvää päivää,
rouva Dantès.

Mercedes tervehti juhlallisesti.

-- Se ei vielä ole nimeni, sanoi hän, -- ja kotimaassani väitetään
ennustavan onnettomuutta, jos tyttöä mainitaan sulhasensa nimellä,
ennen kuin tämä on hänen miehensä. Sanokaa minua Mercedekseksi.

-- Kunnon Caderousselle täytyy antaa anteeksi, hän erehtyy vain
pikkuisen, sanoi Dantès.

-- Häät vietetään siis aivan kohdakkoin, herra Dantès? sanoi Danglars
tervehtien molempia nuoria.

-- Mahdollisimman pian, herra Danglars. Tänään päätetään asia
lopullisesti isä Dantèsin luona, ja huomenna tai ylihuomenna
viimeistään pidetään täällä Réservessä kihlajaiskemut. Ystäväni tulevat
tietysti niihin, toivoakseni, ja kutsun teidätkin, herra Danglars. Sinä
tulet luonnollisesti myöskin, Caderousse.

-- Entä Fernand? kysyi Caderousse käheästi nauraen, -- pääseekö
Fernandkin niihin?

-- Vaimoni veli on minunkin veljeni, sanoi Edmond, -- ja Mercedestä ja
minua surettaisi suuresti, jos hän sellaisena päivänä pysyisi meidän
seurastamme loitolla.

Fernand avasi suunsa vastatakseen, mutta ääni petti.

-- Tänään kihlajaiset, huomenna tai ylihuomenna kihlajaiskemut ...
hitto vieköön, kylläpä pidätte kiirettä, kapteeni.

-- Danglars, sanoi Dantès hymyillen, -- sanon teille samaa kuin
Mercedeskin sanoi äsken Caderousselle: älkää antako minulle nimeä, joka
ei vielä minulle kuulu, se tuottaa onnettomuutta.

-- Anteeksi, vastasi Danglars. -- Sanoin siis ainoastaan, että teillä
on hitonmoinen kiire. Onhan meillä aikaa, eihän Pharaon lähde merille
ennen kuin kolmen kuukauden päästä.

-- Ihmisellä on aina kiire onneensa, herra Danglars, sillä kun on kauan
kärsinyt, niin tuskin uskoo onneaan. Mutta ei pelkkä itsekkyys pakota
minua toimimaan, minun täytyy matkustaa Pariisiin.

-- Todellako, Pariisiin, lähdettekö ensi kertaa sinne, Dantès?

-- Lähden.

-- Onko teillä asioita?

-- Ei omiani. Minun on toimitettava kapteeni Leclèren viimeinen minulle
antama asia siellä. Ymmärrättehän, Danglars, se on pyhä velvollisuus.
Mutta olkaa rauhassa, en viivy siellä, menen vain ja tulen.

-- Niin, niin, ymmärrän kyllä, sanoi Danglars ääneen.

Mutta hän ajatteli:

-- Pariisiin, epäilemättä viemään perille kirjettä, jonka marsalkka
hänelle antoi. Hitto vieköön, tuo kirje herätti minussa tuuman,
oivallisen tuuman! Dantès, etpä ole vielä Pharaonin miehistön
luettelossa ensimmäisellä sijalla.

Sitten kääntyen poistuvan Edmondin puoleen hän huusi:

-- Onnellista matkaa!

-- Kiitos, vastasi Edmond kääntäen päätään ja viitaten ystävällisesti.

Ja rakastavaiset jatkoivat matkaansa tyyninä ja iloisina kuin kaksi
armoitettua, jotka nousevat taivaaseen.



4. Salaliitto


Danglars seurasi silmillään rakastavaisia, kunnes he olivat kadonneet
Saint-Nicolas'in linnoituksen kulmauksen taakse. Kääntyessään hän näki
Fernandin vaipuneen kalpeana ja vapisten tuolilleen ja Caderoussen
sopertelevan erään juomalaulun sanoja.

-- Kuulkaahan, hyvä herra, sanoi Danglars Fernandille, -- tuo
avioliitto ei näy tekevän kaikkia onnellisiksi?

-- Se saattaa minut epätoivoon, sanoi Fernand.

-- Rakastitte siis Mercedestä?

-- Olen rakastanut häntä siitä asti kun häneen tutustuin.

-- Ja nyt revitte hiukset päästänne, sen sijaan että keksisitte jonkin
keinon! Hitto vieköön, en luullut teidän kansanne miehiä tuollaisiksi.

-- Mitä minä sitten tekisin? kysyi Fernand.

-- Mistä minä sen tiedän? Enhän minä tietääkseni ole rakastunut
Mercedekseen, vaan te. Etsikää, sanoo evankeliumi, niin te löydätte.

-- Minä olin jo löytänyt keinon.

-- Minkä?

-- Tahdoin tikarillani lävistää _miehen_, mutta nainen sanoi tappavansa
itsensä, jos miehelle tapahtuu onnettomuus.

-- Joutavia! Sellaista sanotaan, mutta sitä ei tehdä.

-- Ette tunne Mercedestä. Hän panee kyllä uhkauksensa täytäntöön.

-- Tyhmeliini! mutisi Danglars. -- On yhdentekevää, tappaako hän
itsensä vai ei, kunhan Dantès ei vain pääse kapteeniksi.

-- Ja ennen kuin Mercedes kuolee, jatkoi Fernand äänellä, josta huomasi
hänen tehneen horjumattoman päätöksen, -- kuolen itse.

-- Se on rakkautta, se, sanoi Caderousse yhä humaltuneemmalla äänellä.

-- Kuulkaahan, sanoi Danglars, -- te näytätte kunnon pojalta, ja
tahtoisin, hitto vieköön, pelastaa teidät, mutta...

-- No, sanoi Caderousse, -- jatkahan.

-- Rakas ystävä, sanoi Danglars, -- sinä olet jo kolme neljännestä
humalassa. Juo pullo loppuun asti, niin olet kokonaan. Juo, äläkä
sekaannu siihen, mitä me teemme. Meidän toimissamme täytyy pään pysyä
selvänä.

-- Minäkö humalassa? sanoi Caderousse. -- Joutavia! Joisin vielä vaikka
neljä pulloasi, nehän eivät ole hajuvesipulloja isommat! Ukko Pamphile,
lisää viiniä!

Ja todistaakseen väitteensä Caderousse löi lasiaan pöytään.

-- Mitä tarkoititte? sanoi Fernand kiihkeästi.

-- Mitäkö sanoin? En muista enää. Tuo humalainen Caderousse sotki
ajatusteni juoksun.

-- Olkoon menneeksi humalainen. Sitä pahempi niille, jotka pelkäävät
viiniä, heillä on huonoja ajatuksia ja he pelkäävät viinin tuovan ne
ilmi.

Ja Caderousse alkoi laulaa siihen aikaan hyvin yleisen laulun kahta
viimeistä säettä:

    Ain kaikki pahat vettä käyttää,
    sen vedenpaisumus jo näyttää.

-- Sanoitte haluavanne pelastaa minut pulasta, lausui Fernand, --
mutta, sanoitte...

-- Niin, sanoin mutta ... pelastaakseni teidät pulasta ei Dantès saa
mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota rakastatte. Ja minun mielestäni
avioliitto voi helposti jäädä sikseen Dantèsin tarvitsematta silti
kuolla.

-- Vain kuolema voi heidät erottaa, sanoi Fernand.

-- Teet, ystäväiseni, johtopäätöksiä aivan kuin simppu, sanoi
Caderousse, ja Danglars, tuo veijari, konna, loihtija, todistaa sinun
olleen väärässä. Todistahan se, Danglars. Sanohan hänelle, ettei
Dantèsin tarvitse kuolla. Ikäväähän olisi, jos hän kuolisi. Hän on hyvä
poika, minä pidän Dantèsista. Terveydeksesi, Dantès!

Fernand nousi kärsimättömänä.

-- Antakaa hänen lörpötellä, sanoi Danglars pidättäen nuorta miestä, --
ja sitä paitsi, vaikka hän onkin humalassa, ei hän niinkään pahasti
erehdy. Poissaolo erottaa yhtä hyvin kuin kuolemakin. Ja ajatelkaahan,
jos Edmondin ja Mercedeksen välillä olisi vankilan muuri, niin he
olisivat yhtä varmasti erossa toisistaan, kuin jos heidän välillään
olisi hautakivi.

-- Se on kyllä totta, mutta vankilasta pääsee pois, takertui Caderousse
keskusteluun, -- ja kun kerran pääsee vankilasta ja kun on Edmond
Dantès, niin kostaa.

-- Vähät siitä! mutisi Fernand.

-- Sitä paitsi, jatkoi Caderousse, -- minkä tähden Dantès joutuisi
vankilaan? Eihän hän ole varastanut, ei tappanut, ei murhannut.

-- Pidä suusi kiinni! sanoi Danglars.

-- Minä en tahdo pitää suutani kiinni, sanoi Caderousse. -- Tahdon
kuulla, minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan. Minä pidän Dantèsista!
Terveydeksesi, Dantès!

Ja hän joi taas lasillisen viiniä.

Danglars näki räätälin himmeistä silmistä, miten humala nousi
nousemistaan, ja hän kääntyi Fernandin puoleen.

-- No niin, ymmärrättekö, sanoi hän, -- ettei häntä tarvitse tappaa?

-- Ei kai, jos voi, niin kuin äsken mainitsitte, toimittaa hänet
vankilaan. Mutta tiedättekö millä keinoin?

-- Kun oikein etsii, niin ehkä löytääkin, sanoi Danglars. -- Mutta,
jatkoi hän, -- mitä hittoa minä siihen sekaannun, kuuluuko tämä asia
minuun?

-- En tiedä, kuuluuko asia teihin, sanoi Fernand tarttuen hänen
käsivarteensa, -- mutta sen tiedän, että te jostakin erityisestä syystä
vihaatte Dantèsia. Se, joka itsekin vihaa, ei erehdy toisen tunteista.

-- Mitä syytä minulla olisi vihata Dantèsia? Ei mitään, toden totta.
Onnettomuutenne vain herätti sääliäni, siinä kaikki. Mutta siitä
hetkestä alkaen, kun luulette minun toimivan omaksi edukseni, sanon
hyvästi, ystäväiseni. Selviytykää asiasta omin neuvoin.

Ja Danglars oli vuorostaan nousevinaan.

-- Ei, sanoi Fernand pidättäen häntä, -- jääkää! Vähät siitä,
vihaatteko Dantèsia vai ettekö. Minä vihaan, tunnustan sen
rehellisesti. Keksikää keino, ja minä panen sen täytäntöön, kunhan mies
vain ei kuole, sillä Mercedes on uhannut tappaa itsensä, jos Dantès
kuolee.

Caderousse, jonka pää oli painunut pöytää vastaan, kohotti otsansa ja
katsoi raskain ja harhailevin silmin Fernandiin ja Danglars'iin.

-- Tappaa Dantès, sanoi hän. -- Kuka puhuu täällä Dantèsin
tappamisesta? Minä en sitä salli. Hän on minun ystäväni. Tänä aamuna
hän tarjoutui jakamaan rahansa minun kanssani, niin kuin minäkin olen
jakanut hänen kanssaan. Minä en tahdo, että Dantès tapetaan.

-- Ja kuka täällä puhuu hänen tappamisestaan, tyhmeliini, sanoi
Danglars. -- Mehän laskimme täällä ainoastaan leikkiä. Juo hänen
terveydekseen, sanoi hän täyttäen Caderoussen lasin, -- ja jätä meidät
rauhaan.

-- Niin, niin, Dantèsin terveydeksi! sanoi Caderousse tyhjentäen
lasinsa.

-- Hänen terveydekseen ... hänen terveydekseen ... noin!

-- Mutta mikä on keino ... se keino? sanoi Fernand.

-- Ettekö vielä ole sitä keksinyt?

-- En, tehän sen lupasitte keksiä.

-- Se on totta, jatkoi Danglars. -- Ranskalaiset voittavat siinä
suhteessa espanjalaiset, että espanjalaiset hautovat, mutta
ranskalaiset keksivät.

-- Keksikää siis, sanoi Fernand kärsimättömänä.

-- Viinuri, huusi Danglars, -- kynä, mustetta, paperia!

-- Kynä, mustetta, paperia! mutisi Fernand.

-- Niin, olen tilinpitäjä. Kynä, muste ja paperi ovat minun
työkalujani. En osaa tehdä mitään ilman työkalujani.

-- Kynä, mustetta ja paperia! huusi Fernand vuorostaan.

-- Kaikki, mitä tarvitsette, on tuolla pöydällä, sanoi viinuri,
osoittaen pyydettyjä esineitä.

-- Tuokaa ne sitten tänne.

Viinuri otti paperin, kynän ja musteen ja laski ne lehtimajan pöydälle.

-- Minä ajattelen, sanoi Caderousse ja laski kätensä paperin päälle, --
että näiden avulla voi tappaa miehen varmemmin, kuin jos väijyisi häntä
metsässä surmatakseen hänet! Olen aina pelännyt kynää, mustepulloa ja
paperiliuskaa enemmän kuin miekkaa tai pistoolia.

-- Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars.
-- Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.

Fernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin
päältä ja tarttui lasiinsa.

Katalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän
uuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa
pöydälle.

-- No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset
rippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.

-- No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, -- että jos tällaisen matkan
jälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle,
joku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille
bonapartelaisena kätyrinä...

-- Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.

-- Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai
kuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille
ainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi
jäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin
miestä, joka hänet on sinne saattanut!

-- En muuta toivokaan, sanoi Fernand, -- kuin että hän etsii riitaa
kanssani!

-- Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan
hänen rakkaan Edmondinsa ihoon!

-- Se on totta! sanoi Fernand.

-- Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, -- niin on
parasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja
kirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia
seuraava ilmianto.

Ja Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään
ja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen
tavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne
puoliääneen:

    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen
    mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

-- Hyvä on, sanoi Danglars. -- Sillä tavoin kostossanne on jotain
järkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan
itsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä
tavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: "Herra kuninkaallinen
prokuraattori." Siinä kaikki.

Danglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.

-- Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen
ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti
ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. -- Niin,
siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.

Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.

-- Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta
kirjettä. -- Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos
Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen
vuoksi, katsohan...

Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.

-- Hyvä on, sanoi Caderousse, -- Dantès on ystäväni, enkä minä salli
hänelle tehtävän pahaa.

-- Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand,
sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja
salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.

-- Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. -- Minä
tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.

-- Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, -- ja jos
jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää
koivillasi.

-- Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet
ainakin. -- Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä,
että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!

-- Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. --
Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja
lähtekäämme.

-- Lähtekäämme, sanoi Caderousse, -- mutta en tarvitse sitä varten
sinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme
Marseilleen?

-- En, sanoi Fernand, -- minä palaan Catalansiin.

-- Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme Marseilleen, tulehan.

-- Minä en tarvitse Marseillea enkä tahdo sinne tullakaan.

-- Mitä sanoitkaan? Et tahdo, no hyvä, olkoon jokaisella vapautensa.
Tulehan, Danglars, ja annetaan herran palata Catalansiin, koska hän
sitä tahtoo.

Danglars käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti viemään Caderoussea
Marseilleen. Mutta päästääkseen Fernandin kulkemaan sinne lyhyempää ja
mukavampaa tietä hän ei palannutkaan Rive-Neuve-rantakatua pitkin vaan
Saint-Victorin sataman kautta. Nojautuen hänen käsivarteensa Caderousse
seurasi häntä hoiperrellen.

Astuttuaan parikymmentä askelta Danglars kääntyi ja näki Fernandin
sieppaavan paperin ja pistävän sen taskuunsa. Heti sen jälkeen hän
riensi lehtimajasta ja kääntyi Pilloniin päin.

-- No, mitä hän tekee? sanoi Caderousse. -- Hän valehtelikin meille.
Hän sanoi menevänsä Catalansiin ja lähteekin kaupunkiin! Hoi, Fernand,
sinä menet väärään suuntaan!

-- Sinä erehdyt, sanoi Danglars, -- hänhän kulkee suoraan
Vieilles-Infirmeries-katua.

-- Se on totta, sanoi Caderousse. -- Olisin voinut vaikka vannoa, että
hän kääntyi oikealle. Viini toden totta panee pään sekaisin.

-- Kas niin, kas niin, mutisi Danglars, -- luulenpa, että asia on
hyvällä alulla, ja parasta on nyt antaa kaiken kehittyä itsestään.



5. Kihlajaiskemut


Seuraavana päivänä oli kaunis sää. Aurinko nousi kirkkaana ja
säteilevänä, ja ensimmäiset purppuranhohtavat säteet kimaltelivat kuin
rubiinit aaltojen harjalla.

Kihlajaiskemut pidettiin saman Réserven toisessa kerroksessa, jonka
lehtimajaan jo olemme tutustuneet. Huone oli avara, ja siinä oli viisi
kuusi ikkunaa, joiden yläpuolelle oli (miksi, arvatkoon ken voi!)
kirjoitettu yhtä monen Ranskan suurimman kaupungin nimi.

Puinen parveke ulottui kaikkien ikkunoiden ohitse.

Vaikka kemut oli päätetty pitää kello kaksitoista, oli tällä
parvekkeella jo joukko levottomia kävelijöitä. Ne olivat Pharaonin
laivamiehiä ja muutamia sotilaita, jotka olivat Dantèsin ystäviä.
Kaikki olivat kihlajaisten kunniaksi pukeneet parhaat vaatteet ylleen.

Vieraiden kesken kertoiltiin, että Pharaonin isäntä oli luvannut
läsnäolollaan kunnioittaa perämiehensä kihlajaiskemuja. Mutta sehän oli
niin suuri kunnia, että kukaan ei sitä vielä ottanut oikein uskoakseen.

Mutta Danglars, tullessaan paikalle Caderoussen kanssa, vakuutti
uutisen todeksi. Hän oli samana aamuna tavannut herra Morrelin ja herra
Morrel oli itse sanonut hänelle tulevansa aterioimaan Réserveen.

Vähän sen jälkeen herra Morrel tuli huoneeseen, ja Pharaonin miehistö
otti hänet eläköön-huudolla vastaan. Laivanvarustajan läsnäolo
vahvisti huhua, että Dantèsista tulee kapteeni. Ja kun laivassa paljon
pidettiin Dantèsista, niin kunnon merimiehet halusivat osoittaa
laivanvarustajalle kiitollisuutta siitä, että tämä oli valinnut heidän
toivomustensa mukaisen kapteenin. Tuskin oli Morrel astunut sisään, kun
kaikkien yhteisestä toivomuksesta lähetettiin Danglars ja Caderousse
kiirehtimään sulhasta. Heidän tuli ilmoittaa, että juhlan kunniavieras
oli jo saapunut.

Danglars ja Caderousse läksivät matkaan juoksujalkaa, mutta he olivat
päässeet tuskin sataa askelta, kun näkivät pienen joukon saapuvan
ruutikellarin kohdalla.

Tähän joukkoon kuului neljä nuorta katalonialaista tyttöä, Mercedeksen
ystäviä, morsiuspari käsitysten ja Dantèsin isä, joka kulki morsiamen
rinnalla. Joukon takana tuli Fernand ilkeästi hymyillen.

Ei Mercedes enempää kuin Edmondkaan huomannut Fernandin ilkeätä hymyä.
Nuo lapset olivat niin onnellisia, että he eivät nähneet mitään muuta
kuin toisensa ja kirkkaan taivaan, joka heitä siunasi.

Danglars ja Caderousse toimittivat asiansa. Kun he sitten olivat
ystävällisesti ja voimakkaasti kätelleet Edmondia, liittyivät he
joukkoon. Danglars meni Fernandin viereen ja Caderousse ukko Dantèsin
rinnalle, joka oli yleisen huomion kohteena.

Lähestyessään Fernandia Danglars loi hylättyyn kosijaan terävän
katseen. Fernand asteli joukon viimeisenä. Mercedes oli nuoren, ihanan
rakkautensa itsekkyydessä unohtanut hänet ja näki ainoastaan Edmondin.
Fernand oli vuoroin kalpea, vuoroin punainen. Tavan takaa hän loi
silmänsä Marseilleen päin ja värisi hermostuneesti. Fernand näytti
odottavan tai ainakin aavistavan jotakin tärkeätä tapahtuvaksi.

Koska Dantès kuului kauppalaivastoon, oli hänen pukunsa puoleksi
sotilaallinen, puoleksi siviili. Tämä puku soveltui hyvin hänen komeaan
ulkomuotoonsa, jota vielä kaunisti ilo ja morsiamen ihanuus.

Mercedes oli kaunis kuin Kypros- tai Khios-saaren neito hehkuvan
tummine silmineen ja korallinpunaisine huulineen. Hän asteli joustavan
kepeästi niin kuin astuvat Arles'in ja Andalusian naiset.
Kaupunkilaistyttö olisi epäilemättä koettanut salata ilonsa harson
taakse tai ainakin silmäluomiensa suojaan, mutta Mercedes hymyili ja
katsoi kaikkiin ympärillä oleviin, ja hänen hymynsä sanoi yhtä
avomielisesti kuin hänen sanansa olisivat sanoneet: Jos olette
ystäviäni, niin iloitkaa kanssani, sillä minä olen todellakin hyvin
onnellinen!

Niin pian kuin kihlatut ja heidän saattojoukkonsa tulivat Réserven
näkyviin, meni Morrel vuorostaan heitä vastaan, ja hänen jäljestään
tulivat merimiehet ja sotilaat, joille hän jo oli kertonut Dantèsille
antamastaan lupauksesta, että tämä nimittäin pääsee kapteeni Leclèren
seuraajaksi. Nähdessään hänen tulevan päästi Edmond morsiamensa
käsivarren luovuttaaksensa hänet herra Morrelin huostaan. Laivanisäntä
ja morsian nousivat muiden edellä pitosaliin johtavia portaita, jotka
natisivat viiden minuutin ajan vieraitten astuessa niitä.

-- Isä, sanoi Mercedes, pysähtyen pöydän keskustan kohdalle, -- te
istutte oikealle puolelleni. Ja vasemmalle puolelleni tahdon hänet,
joka on ollut veljenäni, sanoi hän niin hellällä äänellä, että se koski
Fernandin sydämeen aivan kuin tikarin pisto.

Dantès oli asettanut oikealle puolelleen herra Morrelin, vasemmalle
Danglars'in. Sitten hän viittasi jokaista valitsemaan paikkansa oman
mielensä mukaan.

Jo tarjottiin pöydässä arlesilaisia makkaroita, joiden sisusta on
tummanruskea ja tuoksu väkevä, merirapuja loistavine kuorineen,
ruusunpunaisia simpukoita, merisiilejä, jotka muistuttivat
piikkisiä kastanjoita, clovisseja, eräänlaatuisia ostereita, jotka
Etelä-Ranskassa ovat herkkusuiden ruokana samoin kuin osterit
Pohjois-Ranskassa, sanalla sanoen kaikkia noita herkullisia ruokia,
joita laine tuo hiekkaiselle rannalle ja joita kiitolliset kalastajat
sanovat meren hedelmiksi.

-- Kylläpä on tavattoman hiljaista, sanoi vanhus ryypäten
topaasinkeltaista viiniä, jota ukko Pamphile omassa persoonassaan oli
tuonut Mercedeksen eteen. -- Kuka uskoisi, että täällä on kolmekymmentä
ihmistä, joiden kovasti tekee mieli nauraa.

-- No, eihän aviomies aina ole iloinen, sanoi Caderousse.

-- Asian laita on niin, sanoi Dantès, -- että olen tällä hetkellä liian
onnellinen voidakseni olla iloinen. Jos sitä, naapuri, tarkoitatte,
niin olette oikeassa! Ilo vaikuttaa toisinaan omituisesti, se
tukahduttaa samoin kuin tuskakin.

Danglars piti silmällä Fernandia, jonka kasvoissa kuvastuivat kaikki
mielialat.

-- Joutavia, sanoi hän. -- Pelkäättekö jotakin? Minun mielestäni kaikki
näyttää käyvän toivomustenne mukaan.

-- Sehän juuri minua kauhistuttaakin, sanoi Dantès. -- Minun mielestäni
ei ihminen ole luotu olemaan näin helposti onnellinen! Onni on aivan
kuin tuollainen lumotun saaren palatsi, jota lohikäärmeet vartioivat.
Täytyy taistella saavuttaakseen onnensa, enkä todellakaan tiedä, mitä
olen tehnyt päästäkseni Mercedeksen mieheksi.

-- Mieheksi, mieheksi, sanoi Caderousse nauraen, -- et vielä, kapteeni.
Koetahan hiukan esiintyä aviomiehenä, niin näet, miten sinut otetaan
vastaan.

Mercedes punastui.

Fernand vääntelehti tuolillaan, hän sävähti jokaista kolinaa ja pyyhki
otsaltaan hikihelmiä, jotka päilyivät siinä aivan kuin ukkossateen
ensimmäiset pisarat.

-- Ei kannata todellakaan, naapuri Caderousse, huomauttaa minulle niin
pienestä erehdyksestä, sanoi Dantès. -- Mercedes ei vielä ole vaimoni,
se on kyllä totta... (Hän katsoi kelloaan.) Mutta puolentoista tunnin
päästä hän on.

Jokainen huudahti hämmästyksestä, paitsi ukko Dantès, joka nauroi
ääneen, niin että hänen vielä kauniit hampaansa näkyivät. Mercedes
hymyili eikä enää punastunut. Fernand tarttui suonenvedontapaisesti
puukkoonsa.

-- Tunnin päästä! sanoi Danglars kalveten. -- Kuinka se on mahdollista?

-- Niin, ystäväni, vastasi Dantès, -- siitä saamme kiittää herra
Morrelin vaikutusvaltaa, hänen, jota lähinnä isääni saan maailmassa
eniten kiittää kaikesta hyvästä. Hän on poistanut kaikki vaikeudet.
Olemme saaneet kuulutusajan lyhennetyksi, ja puoli kolmelta odottaa
määri meitä kaupungintalossa. Koska kello jo on lyönyt neljänneksen yli
yhden, niin en paljoakaan erehdy sanoessani, että tunnin ja
kolmentoista minuutin päästä on Mercedeksen nimi rouva Dantès.

Fernand sulki silmänsä. Tulinen polte oli hänen silmäluomillaan. Hän
nojautui pöytään, jotta ei kaatuisi, eikä voinut pidättää kumeaa
huokausta, joka hukkui läsnäolevien nauruun ja onnitteluihin.

-- Se on reipasta toimintaa, sanoi ukko Dantès. -- Sitä se on, kun ei
heitä aikaansa hukkaan, vai mitä? Saapui eilen aamulla ja on tänään
puoli kolmelta naimisissa! Sanokaa sitten, että merimies ei sukkelasti
toimita asioitaan.

-- Mutta muut muodollisuudet, huomautti Danglars arasti, -- naimakirja,
allekirjoitukset...?

-- Naimakirja on helposti tehty, sanoi Dantès nauraen. -- Mercedeksellä
ei ole mitään, eikä minullakaan! Me pidämme pesän yhteisenä, siinä
kaikki! Pian sen sellaisen kirjoittaa, eikä se maksa paljoakaan.

Tämä leikinlasku herätti riemua ja uusia hyvä-huutoja.

-- Siis, tämä ateria, jota pidimme kihlajaisateriana, sanoi Danglars,
-- onkin hääateria.

-- Ei suinkaan, sanoi Dantès. -- Ette te silti mitään menetä.
Huomisaamuna lähden Pariisiin. Neljä päivää tarvitsen matkalla sinne ja
neljä päivää takaisin, päivän toimittaakseni tarkkaan sen, mikä on
tehtäväni, ja maaliskuun yhdeksäntenä päivänä palaan. Seuraavana
päivänä on oikea hääateria.

Kun saatiin tietää, että uudet pidot olivat tiedossa, karttui iloisuus
siinä määrin, että ukko Dantès, joka aterian alussa oli valittanut
hiljaisuutta, koetti nyt yleisen keskustelun aikana turhaan saada
ääntään kuuluville toivottaessaan nuorille onnea ja menestystä.

Dantès arvasi isänsä ajatuksen ja vastasi siihen hymyillen. Mercedes
alkoi katsella huoneessa olevaa kelloa ja antoi pienen viittauksen
Edmondille.

Pöydässä vallitsi meluava hilpeys ja huolettomuus, kuten ainakin
rahvaan ihmisissä aterian lopulla. Ne, jotka olivat tyytymättömiä
paikkoihinsa, nousivat pöydästä ja etsivät itselleen toisia naapureita.
Kaikki alkoivat puhua yht'aikaa, eikä kukaan huolinut vastata, vaan
selitteli ainoastaan omia ajatuksiaan.

Fernandin kalpeus oli melkein tarttunut Danglars'iin. Mitä Fernandiin
tulee, hän tuskin enää eli, vaan oli aivan kuin ikuisessa
tulikivijärvessä kärsivä tuomittu. Hän nousi ensimmäisten mukana ja
käveli edestakaisin salissa koettaen olla kuulematta lauluja ja lasien
kilinää.

Caderousse lähestyi häntä samassa kun Danglars, jota hän näytti
karttavan, sai hänet eräässä salin nurkassa käsiinsä.

-- Toden totta, sanoi Caderousse, josta Dantèsin ystävällisyys ja
varsinkin ukko Pamphilen hyvä viini olivat karkottaneet vihan, jonka
Dantèsin odottamaton onni oli hänessä synnyttänyt, -- toden totta,
Dantès on kunnon poika. Ja kun näen hänen istuvan morsiamensa vieressä,
niin sanon, että vahinko olisi ollut, jos olisi tehty hänelle
ilkimielistä kujetta, niin kuin eilen tuumiskelitte.

-- Näithän, sanoi Danglars, -- ettei asiasta tullut mitään.
Fernand-parka oli alussa niin onneton, että hän säälitti minua. Mutta
sen jälkeen kun hän suostui tulemaan ensimmäiseksi sulhaspojaksi
kilpailijansa häihin, ei siitä ole enää mitään sanottavaa.

Caderousse katsahti Fernandiin. Tämä oli kalmankalpea.

-- Uhraus on sitäkin suurempi, jatkoi Danglars, -- kun tyttö on toden
totta kaunis. Perhana vieköön, tuleva kapteenini on sentään onnen
poika. Kunhan saisin olla edes kaksitoista tuntia hänen sijassaan.

-- Joko lähdemme? kysyi Mercedeksen lempeä ääni. -- Kello lyö jo kaksi,
ja meitä odotetaan neljänneksen yli.

-- Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.

-- Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.

Samassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia,
näki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja
vaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä
portailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi
aseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat
huudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.

Melu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat
kummastuneina toisiinsa.

-- Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.

Samassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen
jäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta.
Levottomuuden sijaan tuli kauhu.

-- Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka
hän tunsi. -- Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.

-- Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, -- niin uskokaa,
herra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on
vangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön,
niin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?

Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin
säilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:

-- Minä olen. Mitä minusta tahdotte?

-- Edmond Dantès, sanoi komissaari, -- lain nimessä vangitsen teidät!

-- Vangitsette minut! sanoi Edmond hiukan kalveten. -- Miksi
vangitsette minut?

-- Sitä en tiedä, mutta kuulustelussa saatte sen tietää.

Herra Morrel huomasi, että asioita ei voinut millään muuttaa.
Virkapukuinen komissaari ei enää ole ihminen, hän on lain patsas,
kylmä, kuuro, mykkä.

Vanhus sen sijaan riensi komissaarin luo. On asioita, joita isän tai
äidin sydän ei koskaan ymmärrä.

Hän pyysi ja rukoili. Kyynelet ja rukoukset eivät mitään auttaneet.
Mutta hänen epätoivonsa oli niin suuri, että komissaarin mieli heltyi.

-- Rauhoittukaa, sanoi hän. -- Ehkä poikanne on lyönyt laimin joitakin
tulli- ja terveystarkastusmuodollisuuksia, ja luultavasti hän pääsee
vapaaksi, kun on antanut tarvittavat selitykset.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Caderousse silmäkulmiaan rypistäen
Danglars'ilta, joka oli olevinaan hämmästynyt.

-- Mistä minä sen tiedän? sanoi Danglars. -- Olen samassa asemassa kuin
sinäkin, näen mitä tapahtuu, mutta en ymmärrä mitään ja olen aivan
ymmällä.

Caderousse etsi Fernandia; tämä oli kadonnut. Koko eilinen kohtaus
selveni silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin
veti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin
väliin.

-- Oho, sanoi hän karkealla äänellä, -- onko tämä seuraus eilen
suunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät,
sillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.

-- Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. --
Tiedäthän, että revin tuon paperin.

-- Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoi
Caderousse.

-- Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.

-- Missä Fernand on? kysyi Caderousse.

-- Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. -- Hoitamassa kai omia
asioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.

Tämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien
vieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:

-- Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan
mennä vankilaan asti.

-- Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä
lähestyi pääryhmää.

Dantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat.
Ajoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi
vaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi
sulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.

-- Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen
parvekkeen kaidepuun yli.

Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui
hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen
ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin
linnoituksen kulman taakse.

-- Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, -- otan ensimmäiset
ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille
tietoja.

-- Lähtekää, huusivat kaikki, -- lähtekää, ja palatkaa pian.

Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.

Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan
suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa.
He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät
toistensa syliin.

Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi
sen ja istuutui tuolille.

Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui
erottuaan vanhuksen syleilystä.

Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.

-- Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan
oli pitänyt Fernandia silmällä.

-- Sitä en usko, vastasi Danglars, -- hän on siksi typerä. Joka
tapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.

-- Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.

-- Mitä vielä, sanoi Danglars, -- onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä
sattuu puhumaan.

-- On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.

Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.

-- Entä te, Danglars, sanoi joku, -- mitä te ajattelette tästä
tapauksesta?

-- Luulen, sanoi Danglars, -- että hän on tuonut jonkin kielletyn
tavaran.

-- Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka
olette tilinpitäjä.

-- Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka
hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että
otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta
muuta en tiedä.

-- Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen
toivonkipinään, -- että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen
kahvia ja laatikollisen tupakkaa.

-- Siinähän se on, sanoi Danglars. -- Meidän poissa ollessamme ovat
tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.

Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti
oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.

-- Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä
mitä sanoi.

-- Toivokaa! sanoi Danglars.

-- Toivokaa! koetti Fernand mutista.

Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta
mitään ei kuulunut.

-- Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle
odottamaan, -- hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on
herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.

Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he
kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.

-- No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.

-- No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, -- asia
on vakavampi kuin luulimmekaan.

-- Oh, huudahti Mercedes, -- hän on syytön!

-- Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, -- mutta häntä syytetään...

-- Mistä? kysyi ukko Dantès.

-- Että hän on bonapartelaisten kätyri.

Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.

Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.

-- Ah, mutisi Caderousse, -- te olette pettäneet minua, Danglars, ja
olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja
tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.

-- Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen,
-- tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole
todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin,
hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään
jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet,
ovat hänen rikostovereitansa.

Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite
oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja
tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.

-- Odottakaamme siis, mutisi hän.

-- Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. -- Jos hän on syytön, niin hän
pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä
itseään rikostoveriksi.

-- Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.

-- Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa
lähteä, -- tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin
voivat.

He poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja
turva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin
ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin
Meilhan-puistokatua kotiin.

Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu
bonapartelaisena kätyrinä.

-- Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan
matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi
kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin
sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. -- Olisitteko
uskoneet sitä?

-- Hitto vieköön, vastasi Danglars, -- kerroinhan teille, että Dantès
ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä
käynti tuntui minusta epäilyttävältä.

-- Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin
minulle?

-- En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. -- Tiedättehän, että
setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa
ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin
suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja
teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta
salata ne muilta.

-- Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, -- olette kunnon poika.
Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että
Dantès tulee Pharaonin kapteeniksi.

-- Kuinka niin?

-- Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän
vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että
teillä oli kireät välit.

-- Ja mitä hän vastasi?

-- Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei
tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että
jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti
hänenkin.

-- Tekopyhä! mutisi Danglars.

-- Dantès-parka! sanoi Caderousse. -- Hän on todellakin kunnon poika.

-- Niin kyllä, sanoi herra Morrel, -- mutta tällä hetkellä ei
Pharaonilla ole kapteenia.

-- Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä,
toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.

-- Mutta entä siihen asti?

-- No niin, sanoi Danglars, -- olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että
osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin
päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman
paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.

-- Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. -- Siten asia todellakin
järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa
purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike
ei saa siitä kärsiä.

-- Olkaa rauhassa, herra Morrel. -- Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes
näkemään?

-- Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra
Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä,
että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki
ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.

-- Ei, sanoi Danglars, -- mutta olen kuullut, että hän on
kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.

-- No, huokasi herra Morrel, -- saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan,
tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.

Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.

-- Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, -- minnepäin asia kääntyy.
Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?

-- Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on
tällaiset seuraukset.

-- Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä?
Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin
kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.

-- Niin, sanoi Caderousse, -- siitä olen aivan varma. Näin sen
lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi
vieläkin siellä.

-- Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt
edes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen ... hyvä Jumala, hän lähetti ehkä
minun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.

-- Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?

-- En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan.
Mutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi
totuuden.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- antaisin hyvin paljon,
jos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä
ainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa
meille onnettomuutta, Danglars!

-- Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle
syylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus
meitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä
sanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.

-- Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien
kulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen
itsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.

-- Hyvä, sanoi Danglars, -- asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen
tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä
Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä
tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus
on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.

Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet
Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut
tulla häntä tapaamaan.



6. Prokuraattorin sijainen


Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä
Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa,
vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.

Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa
säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa
Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka
olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja,
jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä,
jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo,
vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan
armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta
viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden
restauraatio jumalan.

Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden
intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia
ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi
olivat tulleet poliittiset vainot.

Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja
kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä:
Eläköön Napoleon! -- hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka
ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat
hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta
ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä
kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen
sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi
elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.

Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita
juomaan kuningas Ludvig XVIII:n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.

Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin
maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit
kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja
sirottivat kukat pöydälle.

-- Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi
markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja
viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, -- nuo
vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme
annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat
ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin
huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me
pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he
liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me
menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli
todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei
koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?

-- Mitä sanoittekaan, markiisitar...? Suokaa anteeksi, en seurannut
keskustelua.

-- Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli
ehdottanut maljan, -- nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä
tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.

-- Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja
sametinvälkkyvät silmät. -- Minä luovutan teille herra Villefort'in,
jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua
kanssanne.

-- Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee
uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.

-- Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi
hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen
naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se
kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen
vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se
on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. -- Saat anteeksi...
Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän
innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.

-- Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen
kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden
laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole
ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden
perikuva.

-- Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. -- Napoleon
yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä?
Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen
korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää
täydellisesti.

-- Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV:n
torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä.
Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen,
joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle,
jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä,
sanoi Villefort nauraen, -- että molemmat ovat inhoittavia
vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan
onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja
kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on
voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin
sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar?
Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat
liittolaisensa.

-- Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat
vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi.
Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan
rakkautta hirmuvaltaan.

Tumma puna nousi Villefort'in otsalle.

-- Isäni oli girondisti, sanoi hän, -- se on kyllä totta. Mutta isäni
ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon
kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle
mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.

-- Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan
kalventanut hänen kasvojaan. -- Mutta he olisivat nousseet
mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja
todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon
ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen
hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin
kreivi Noirtier'sta tuli senaattori.

-- Äiti, äiti, sanoi Renée, -- olemmehan sopineet, ettemme puhu enää
noista ikävistä muistoista.

-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- minä liityn neiti
Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi
suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada
aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me
voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan
hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on
ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier;
minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan
vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain
nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein
tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.

-- Hyvä, Villefort, sanoi markiisi, -- hyvä, hyvin vastattu! Minäkin
olen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista,
onnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte
paremmin.

-- Niin, sanoi markiisitar, -- unohtakaamme menneisyys, en minäkään
mitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin
vastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet
teistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut
unohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin
minä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu
käsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin
silmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin
salaliittolaisten kanssa.

-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- virkani ja varsinkin aika,
jossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia
poliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei
kaikki ole vielä loppunut.

-- Niinkö luulette? sanoi markiisitar.

-- Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän
on melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen
puoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä
upseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa
kuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten
keskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.

-- Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi
Artois'n kamariherra, -- mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää
hänet kauemmaksi.

-- Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herra
Saint-Méran. -- Ja minne hänet lähetetään?

-- Sainte-Helenaan.

-- Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.

-- Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja
päiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.

-- Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin,
jättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelle
Napolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätä
Italiaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.

-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort, -- ovat olemassa vuoden 1814
sopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.

-- Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux. -- Pitikö hän itse niin
perin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin
herttuan?

-- Niin, sanoi markiisitar, -- päätetty asia on, että Pyhä Allianssi
vapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen
puoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän
hallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa
olkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.

-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen, -- joutuu prokuraattorin
sijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.

-- Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.

-- Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme
palauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.

-- Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux'n
tytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär, -- koettakaahan saada aikaan
jokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan
nähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.

-- Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort, -- sillä
tekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen
tuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun
laskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa
nukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa
kohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät
tärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa
rauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.

-- Hän panee meidät värisemään ... ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.

-- Minkä minä sille voin ... se on kaksintaistelua... Olen jo viisi
kuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja
muille ... no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa
hiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?

-- Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän. -- Puhutteko oikein
täyttä totta, herra Villefort?

-- Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies
hymyhuulin. -- Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo
tyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani,
tekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin
sotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan,
luuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan
pistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen,
jota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan
venäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet
nähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn
silmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään
oikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää,
minä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko
voittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara
tekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon
puhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen.
Ajatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on
varma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja
painavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän
kaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin
putoaa.

Renée kirkaisi.

-- Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.

-- Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.

-- Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra
Villefort, sanoi eräs kolmas. -- Muistattehan tuon miehen, joka oli
tappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen
kuin pyöveli koski häneen.

-- Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée, --
mikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat
poliittiset rikolliset...

-- Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on
valtakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet,
tahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.

-- Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée, -- mutta lupaattehan, herra
Villefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.

-- Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, -- me
laadimme yhdessä syytöskirjat.

-- Rakas lapsi, sanoi markiisitar, -- pidä huolta kolibreistasi,
sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa.
Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa.
Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.

-- _Cedant arma togae_, sanoi Villefort kumartaen.

-- En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.

-- Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée.
-- Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua
kauhistuttanut.

-- Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.

-- Tyttäreni, sanoi markiisi, -- herra Villefort on tämän seudun
moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis
toimiala.

-- Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen
isänsä on ollut, sanoi markiisitar.

-- Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, --
minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni,
ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että
hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä
kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen
katuvana, minä taas intomielisenä.

Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa
nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan,
aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa
yleisöön.

-- Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux, -- lausuin
Tuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi
saada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja
Condén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen
varsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet.
Aavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti
meidät lausuen: "Villefort" -- huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä
Noirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort --
"Villefort", sanoi siis kuningas, "tulee menemään hyvin pitkälle. Hän
on kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja
markiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin
ehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet
tulla pyytämään minulta lupaa siihen."

-- Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.

-- Se on totta, sanoi markiisi.

-- Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis
tekemään kaiken palvellakseni häntä!

-- Tuollaisena, sanoi markiisitar, -- rakastan teitä. Jos nyt
ilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.

-- Ja minä, äiti, sanoi Renée, -- rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä
ja että hän lähettäisi herra Villefort'in tuomittavaksi pikkuvarkaita,
kurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin
nukkua rauhassa.

-- Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa
ainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät
vahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen. -- Jos tahdotte
nähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä
kamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.

Tällä hetkellä -- aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort'in
toivomusta täyttääkseen sen -- astui palvelija sisään ja kuiskasi
muutamia sanoja herra Villefort'in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja
pyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja
hymyhuulin.

Renée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine
poskipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti
koko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli
poistunut.

-- No, sanoi Villefort, -- te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin
mieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden
kaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan
kuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne,
kihlajaispidoissanikin.

-- Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.

-- Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä
kertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.

-- Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.

-- Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.

-- On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta
salaliitosta.

-- Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.

-- Tässä on ilmiantokirje.

Ja Villefort luki:

    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen
    mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

-- Mutta, sanoi Renée, -- tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on
osoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.

-- On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen
poissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet.
Hän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei
löytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.

-- Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.

-- Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.

-- On, vastasi Villefort, -- ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle,
jos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.

-- Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.

-- Hän on luonani.

-- Menkää, ystäväni, sanoi markiisi, -- älkääkä lyökö laimin
velvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan
palvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan
palvelus teitä odottaa.

-- Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin, -- olkaa
lempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.

Villefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.

-- Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän. -- Mutta jos
syytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen
rikkaruoho on niitettävä.

Renée vavahti kuullessaan sanan "niitettävä".

-- Mitä vielä, sanoi markiisitar, -- älkää kuunnelko tuota pikku
tyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.

Ja markiisitar ojensi Villefort'ille kuivan kätensä suudeltavaksi.
Villefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:

"Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella."



7. Kuulustelu


Tuskin oli Villefort ennättänyt sulkea ruokasalin oven, kun hän jo otti
kasvoiltaan hymyilevän naamion. Nyt hän oli vakava niin kuin tuleekin
virkamiehen, joka kutsutaan päättämään lähimmäisen hengestä ja
elämästä. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin liikkuvat ja vaikka hän
oli, niin kuin taitavan näyttelijän tulee, usein tutkinut kasvojensa
ilmeitä peilin edessä, niin tällä kertaa hänen oli vaikea rypistää
kulmiaan ja synkistää piirteitään. Gérard de Villefort oli tällä
hetkellä niin onnellinen kuin kuolevainen saattaa olla. Hän oli rikas,
oli seitsemänkolmattavuotiaana päässyt huomattavaan virka-asemaan, sai
vaimokseen nuoren ja kauniin naisen, jota hän rakasti, ei
intohimoisesti, mutta järkevästi, niin kuin kuninkaallisen
prokuraattorin sijainen saattaa rakastaa. Paitsi sitä, että hänen
morsiamensa Renée de Saint-Méran oli harvinaisen kaunis, hän myös
kuului sen ajan huomattavimpaan aatelissukuun. Hänen isänsä ja
äitinsä, joilla ei ollut muita lapsia, saattoivat käyttää suuren
vaikutusvaltansa yksinomaan vävynsä hyväksi, ja Renée toi myötäjäisinä
miehelleen viisikymmentätuhatta écutä, jonka lisäksi kerran tulisi
puolen miljoonan perintö.

Kaikki nämä seikat yhdessä tekivät siis Villefort'in onnen niin
häikäisevän kauniiksi, että aurinkokin sen rinnalla näytti olevan
täynnä pilkkuja.

Ovella odotti häntä poliisikomissaari. Nähdessään tämän mustapukuisen
miehen hän putosi heti kolmannesta taivaastaan alas maan päälle, jolla
me liikumme. Hän muutti kasvojensa ilmeen, niin kuin olemme maininneet,
ja lähestyi oikeudenpalvelijaa.

-- Tässä olen, sanoi hän, -- olen lukenut kirjeenne, ja olette tehnyt
oikein vangitessanne miehen. Antakaa nyt minulle kaikki tiedot hänestä
ja hänen salaliitostaan.

-- Salaliitosta emme tiedä vielä mitään. Kaikki häneltä löydetyt
paperit on sidottu yhteen kääröön ja asetettu teidän pöydällenne. Mitä
syytettyyn tulee, niin näittehän ilmiantokirjeestä itse, että hän on
nimeltänsä Edmond Dantès, perämies kolmimastoisessa laivassa, joka käy
villakauppaa Aleksandriassa ja Smyrnassa ja jonka omistaa kauppahuone
Morrel ja poika Marseillessa.

-- Onko hän aikaisemmin palvellut sotalaivastossa?

-- Ei, herra, hän on aivan nuori mies.

-- Minkä ikäinen?

-- Yhdeksäntoista tai enintään kahdenkymmenen.

Tällä hetkellä, kun Villefort, astellessaan pitkin Grand-katua, oli
saapunut Conseils-kadun kulmaan, astui hänen luokseen mies, joka näytti
odottaneen häntä. Mies oli Morrel.

-- Herra Villefort, huudahti tuo kunnon mies nähdessään prokuraattorin
sijaisen, -- kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani teidät.
Ajatelkaahan, kummallinen ja ennenkuulumaton erehdys on tapahtunut, on
vangittu laivani perämies, Edmond Dantès.

-- Tiedän kyllä, sanoi Villefort, -- ja olen juuri menossa häntä
kuulustelemaan.

-- Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä,
te ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja
hiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa
koko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta
sydämestäni suosioonne.

Villefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön
ja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja
jälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi
ylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:

-- Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä,
kauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä
toimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?

Ja virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään
kuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla
puhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?

Morrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi
valtiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle
kertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle
sanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä,
jossa kuvastui sydämellinen osanotto:

-- Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee
olla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo
Dantès-parka.

Tuo "antakaa meille" kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen
korvissa vallankumoukselliselta.

-- Kas, kas, ajatteli hän, -- antakaa meille ... kuuluisikohan tuo
Dantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa
käyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni
komissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta
seuraa. Sehän on voinut olla kokous.

Sitten hän lausui ääneen:

-- Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut
oikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on
syyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi
vaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.

Näin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan
oikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi
laivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen,
mihin Villefort oli hänet jättänyt.

Esihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään,
vihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan
rauhallisena ja tyynenä.

Villefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan
paperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa
sanoen:

-- Tuokaa vanki sisään!

Niin nopea kuin olikin Villefort'in katse, hän ennätti saada käsityksen
vangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa,
rohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa,
joiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.

Ensimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli
kuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä
ensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.

Hän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka
pyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen,
otti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä
taakse.

Vähän sen jälkeen Dantès astui sisään.

Nuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen
kohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin
olisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.

Vasta silloin hän kohtasi Villefort'in katseen. Se oli tuomarin katse,
sen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta
Dantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.

-- Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin
hänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka
tunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu
takertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.

-- Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla
äänellä. -- Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi
Morrel ja poika.

-- Ikänne? jatkoi Villefort.

-- Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.

-- Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?

-- Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla
äänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen
säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.

-- Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen
vastoin tahtoaan.

-- Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut
kolme vuotta.

Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä
yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni
herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli
onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon
mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.

"Tämä filosofinen yhteensattuma", ajatteli hän, "tekee suuren
vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin." Ja Dantèsin
odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia,
joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa
uskottavan kaunopuheisiksi.

Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän
hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.

-- Jatkakaa, sanoi hän.

-- Mitä minun pitää jatkaa?

-- Antaa tietoja oikeuslaitokselle,

-- Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se
haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan
hymyillen, -- minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.

-- Oletteko palvellut kruununanastajaa?

-- Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.

-- Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui
Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään
antoi kysymyksilleen syytteen muodon.

-- Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun
häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut.
Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille
ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan
asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla,
jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra
Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan
yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni,
kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä
voin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään
sille tärkeätä.

Dantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia
kasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli
pyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja
rikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi.
Nuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen,
kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan
silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän
itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden,
jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä,
liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa
kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.

-- Toden totta, ajatteli Villefort, -- tuo on kunnon poika, eikä minun
ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä
pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien
nähden ja suudelman jossakin nurkassa.

Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in
kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.

-- Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.

-- Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. -- Kaikeksi onneksi on asemani
niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin
hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on
komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä
kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei
isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.

-- Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät
nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema
teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka
rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun
kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti
kadehtijoita.

-- Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä.
Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen
heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.

-- Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja
te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa
tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa
näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on
ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?

Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès
luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:

-- En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä.
Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen,
sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, -- ollessani
tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on
todellakin vihamieheni.

Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat.
Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.

-- Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, -- vastatkaa minulle suoraan,
ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan
joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä
on totta tässä nimettömässä syytöksessä?

Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli
antanut hänelle takaisin.

-- Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni
Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.

-- Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.

Sitten hän jatkoi itsekseen:

-- Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen
eikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.

-- No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère
aivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut
poiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli
hänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan
kuolevansa, kutsui minut luokseen. "Rakas Dantès", sanoi hän, "vannokaa
kunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat
riippuvat siitä." -- "Minä vannon", vastasin. -- "Kun kuolemani jälkeen
laivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban
saarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja
antakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja
teille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle,
täytätte, ja kunnia siitä tulee teille." -- "Minä teen sen, kapteeni,
mutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette."
-- "Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle", sanoi kapteeni, "ja
kaikki esteet häviävät". Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa.
Tämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän
houraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.

-- Mitä silloin teitte?

-- Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani
tehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille
ovat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava.
Purjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä,
käskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin
aavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin
hänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet
aukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä
hetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen
vietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten
kapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki
asiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka
kohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra
Morrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin
kuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä
vihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon
ilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin
näytätte sitä halveksivan.

-- Niin, niin, mutisi Villefort, -- tuo kaikki näyttää todenmukaiselta,
ja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta.
Mutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne
viimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban
saarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa
kuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.

-- Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.

-- Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.

-- Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden
papereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.

-- Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti
hattunsa ja hansikkaansa. -- Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- _Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu, Pariisi_.

Jos salama olisi iskenyt herra Villefort'iin, ei se olisi tehnyt niin
nopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli
puoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja
selailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi
sanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.

-- Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n:o 13, sopersi hän tullen yhä
kalpeammaksi.

-- Niin, vastasi Dantès kummastuneena, -- tunnetteko hänet?

-- En, vastasi Villefort nopeasti. -- Kuninkaan uskollinen palvelija ei
tunne salaliittolaisia.

-- Kysymys on siis salaliitosta? huudahti Dantès, joka luultuaan
pääsevänsä vapaaksi alkoi nyt tuntea entistään suurempaa kauhua. --
Joka tapauksessa, sanoinhan teille, etten tiennyt mitään kirjeen
sisällöstä.

-- Niin kyllä, sanoi Villefort kumealla äänellä, -- mutta tiesitte,
kenelle kirje oli osoitettu!

-- Täytyihän minun se tietää antaakseni sen hänelle itselleen.

-- Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort
lukien sitä ja kalveten yhä enemmän.

-- En kenellekään, kautta kunniani.

-- Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se
oli osoitettu herra Noirtier'lle?

-- Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.

-- Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.

Villefort'in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli
kirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen
palavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.

Luettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen
aivan murtunut.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.

Villefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja
tuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.

-- Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi
Villefort.

-- Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi
Dantès. -- Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin?
Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?

-- Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, -- älkää liikkuko paikaltanne,
älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.

-- Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.

-- En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää
huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.

Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen
seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen
ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.

-- Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, -- ja jos
hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen
hukassa, hukassa ainiaaksi!

Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi
tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne
salaisuudet, jotka suu säilyttää.

-- Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.

-- Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, -- jos minua
epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.

Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti
tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:

-- Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en
siis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun
täytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän,
millä tavoin olen teitä kohdellut.

-- Näen kyllä, huudahti Dantès, -- ja minä kiitän teitä, sillä olette
ollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.

-- No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin
vähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä
vastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen...

Villefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin
vieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.

-- Oh, hyvä herra, sanoi Dantès, -- olette enemmän kuin oikeus itse,
olette hyvyys!

-- Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort, -- tällaisen teon jälkeen kai
ymmärrätte, että voitte luottaa minuun?

-- Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.

-- Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä, -- ei minulla ole
teille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.

-- Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.

-- Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee
joku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki,
mitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.

-- Sen lupaan.

Villefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.

-- Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti
paperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella. -- Nyt tuo kirje on
hävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille
näytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää
rohkeasti, ja te olette pelastettu.

-- Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.

Sitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.

-- Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.

-- Oli, ainoa.

-- Vannokaa se.

Dantès ojensi kätensä.

-- Vannon, sanoi hän.

Villefort soitti.

Poliisikomissaari astui sisään.

Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen
korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.

-- Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.

Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja
poistui.

Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat
pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.

-- Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu..., huokasi
hän. -- Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos
tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut
hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon.
Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö
minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!

Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy
levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse
terästyi.

-- Niin juuri, sanoi hän. -- Tuo kirje, joka olisi syössyt minut
turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!

Ja tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa,
prokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia
kohden.



8. Ifin linna


Astuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle
santarmille, jotka asettuivat toinen Dantèsin oikealle, toinen hänen
vasemmalle puolelleen. Avattiin ovi, jonka kautta päästiin
kuninkaallisen prokuraattorin asunnosta oikeuspalatsiin. Sen jälkeen he
jonkin aikaa kulkivat pitkin noita synkkiä käytäviä, jotka saavat
jokaisen niissä kulkijan vapisemaan, vaikka hänellä ei olisikaan mitään
syytä vapista.

Samalla tapaa kuin Villefort'in asunto oli oikeuspalatsin yhteydessä,
oli oikeuspalatsi puolestaan yhteydessä vankilan kanssa. Vankila oli
synkkä rakennus vastapäätä Accoules-kirkkoa.

Dantèsia kuljetettiin pitkin mutkikasta käytävää, kunnes hän näki
edessään rautaristikolla varustetun oven. Poliisikomissaari löi siihen
rautavasaralla kolme kertaa, ja Dantès oli tuntevinaan näiden iskujen
osuvan sydämeensä. Ovi aukeni, santarmit työnsivät vankiaan, joka
näytti vielä epäröivän. Dantès astui tuon pelottavan kynnyksen yli, ovi
paukahti hänen takanaan kiinni. Hän hengitti toista ilmaa, joka oli
tukahduttavan raskasta. Hän oli vankilassa.

Huone oli jokseenkin siisti, mutta siinä oli ristikot ja isot lukot.
Dantès ei kuitenkaan käynyt pahoin levottomaksi, kaikuivathan
kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen sanat vielä hänen korvissaan
suloisen lohduttavina. Kello oli jo neljä, kun Dantès vietiin
kammioonsa. Pian tuli siis yö. Hänen kuulonsa terästyi, kun näkö alkoi
heiketä. Pienikin kolina sai hänet luulemaan, että hänet tultiin
päästämään vapauteen, hän nousi nopeasti ja astui muutaman askelen ovea
kohden. Mutta pian kolina loittonikin toiseen suuntaan, ja Dantès
vaipui rahilleen istumaan.

Vihdoin kello kymmenen aikaan illalla, kun Dantès jo alkoi kadottaa
kaiken toivonsa, kuului uutta kolinaa, joka tällä kertaa näytti
lähestyvän hänen kammiotaan. Askelten ääntä kuului todellakin
käytävästä, hänen ovensa eteen pysähdyttiin. Avain kiertyi lukossa,
salvat natisivat, raskas tammiovi aukeni, ja kaksi palavaa soihtua
valaisi äkkiä synkän huoneen.

Soihtujen valossa Dantès näki neljän santarmin miekkojen ja muskettien
välkkyvän.

Hän oli astunut pari askelta eteenpäin ja pysähtyi nähdessään tämän
aseellisen joukon.

-- Minuako tulette hakemaan? kysyi Dantès.

-- Niin, vastasi eräs santarmi.

-- Kuninkaallisen prokuraattorin sijainenko lähetti noutamaan minut?

-- Niin.

-- Hyvä, sanoi Dantès, -- olen valmis seuraamaan.

Varmana siitä, että herra Villefort oli lähettänyt häntä noutamaan,
vanki ei pelästynyt vähääkään, vaan asettui tyynesti saattajiensa
keskelle.

Vaunut odottivat kadunpuoleisella portilla, ajaja istui paikallaan ja
poliisipalvelija hänen rinnalleen..

-- Minuako varten nuo ajoneuvot ovat? kysyi Dantès.

-- Teitä varten, sanoi santarmi, -- nouskaa niihin.

Dantès aikoi huomauttaa jotakin, mutta vaunujen ovi avattiin ja hänet
lykättiin sisään. Hän ei voinut eikä aikonutkaan vastustella. Vähän
ajan päästä hän tunsi istuvansa vaunujen perällä kahden santarmin
välissä. Muut kaksi istuivat vaunujen takaistuimella, ja raskaat
ajoneuvot lähtivät kumisten vierimään eteenpäin.

Vanki loi katseensa vaunun ikkunoihin, niissä oli ristikot. Hän oli
vain muuttanut vankilasta toiseen. Tiheiden ristikkorautojen lomitse,
joiden väliin tuskin käsi olisi mahtunut, Dantès tunsi kuitenkin
paikat, ajettiin pitkin Caisserie-katua ja Saint-Laurent-katua ja
Taramis-kadulta käännyttiin satamaan päin.

Pian hän näki vaununristikon ja sen rakennuksen ristikkojen läpi, jonka
lähellä he olivat, valon loistavan vahtihuoneesta.

Vaunut pysähtyivät, poliisipalvelija hyppäsi maahan ja lähestyi
vahtimajaa, jolloin kymmenkunta sotilasta tuli sieltä ja asettui
riviin. Dantès näki rantakadun lyhtyjen valossa heidän muskettiensa
piippujen välkkyvän.

-- Minuako varten pannaan liikkeelle tuollainen sotilasvoima? hän
ajatteli.

Poliisipalvelija avasi lukitun vaununoven, ja Dantès näki sotilaiden
muodostavan häntä varten kujan, joka vaunujen luota vei satamaan.

Dantès saattajineen käveli venettä kohden, jota tullimerimies piteli
ketjuista. Sotilaat katselivat tylsän uteliaina, miten Dantès asteli
heidän ohitseen. Vähän ajan kuluttua hän istui veneen takatuhdolla, ja
poliisipalvelija oli mennyt keulaan. Voimakkaalla sysäyksellä vene
irroittautui rannasta, ja neljä airoa alkoi sitä nopeasti soutaa
Pilonia kohden. Veneestä kaikui huuto, ja satamaa sulkeva rautaketju
painui alas; Dantès oli sataman ulkopuolella paikassa, jota sanotaan
Friouliksi.

Kun vanki huomasi olevansa raittiissa ilmassa, tunsi hän ensiksi suurta
iloa. Ilma, sehän on samaa kuin vapaus. Hän hengitti siis täysin
siemauksin raikasta tuulta, joka siivillään kantaa kaikkia yön ja meren
tuntemattomia tuoksuja. Kohta hän kuitenkin huokasi syvään. Kuljettiin
Réserven ohi, jossa hän oli ollut niin onnellinen vielä samana aamuna,
tuntia ennen vangitsemistaan, ja avatuista, valaistuista ikkunoista
kuului tanssiaisten riemu.

Dantès pani kätensä ristiin, nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.

Vene kiiti eteenpäin. Se oli jo kulkenut Tête de Mort'in ohitse, oli
vastapäätä Pharo-lahtea, se aikoi kiertää patterin. Dantès ei voinut
tätä käsittää.

-- Minne minua viedään? kysyi hän eräältä santarmilta.

-- Kohta sen saatte tietää.

-- Miksi ei nyt...

-- Meitä on kielletty ilmoittamasta teille mitään.

Dantès oli puoliksi sotilas ja ymmärsi, että oli järjetöntä udella
sotilaalta, jota oli kielletty puhumasta. Hän vaikeni.

Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia nousi hänen mieleensä. Näin pienessä
veneessä ei kukaan voinut lähteä pitkälle matkalle, eikä siellä päin,
minne he menivät, ollut mitään alusta ankkurissa. Ehkäpä hänet vain
viedään hiukan loitommaksi rannikolle ja päästetään vapaaksi. Häntä ei
millään tavoin ollut sidottu, ei hänelle ollut pantu käsirautoja,
kaikki tämä tuntui hyvältä enteeltä. Olihan sitä paitsi prokuraattorin
sijainen, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, vakuuttanut,
että ellei hän mainitse Noirtier'n nimeä, ei hänen tarvitse mitään
pelätä. Olihan Villefort hänen läsnä ollessaan hävittänyt tuon
vaarallisen kirjeen, joka oli ainoa todistuskappale häntä vastaan.

Hän odotti siis ja koetti tähystää eteenpäin merimiehensilmillään,
jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä ja mittailemaan etäisyyksiä
merellä.

Ratonneaun saari, jossa vilkkui majakka, oli jäänyt oikealle puolelle,
oli saavuttu soutaen melkein pitkin rantaa Catalansin lahden kohdalle.
Silloin vangin silmät kokosivat kaiken näkövoimansa. Siellähän asui
Mercedes, ja hän oli joka hetki erottavinaan rannalla naisen haamun.

Eikö Mercedes aavistanut, että hänen rakastettunsa kulki kolmensadan
askelen päässä hänestä?

Yksi ainoa valo väikkyi Catalansissa. Dantès huomasi sen palavan
morsiamensa huoneessa. Mercedes yksinään valvoi tuossa pienessä
kylässä. Jos hän kiljaisisi, niin rakastettu voisi hänet kuulla.

Väärä häpeäntunne pidätti häntä. Mitähän nuo häntä tarkastavat miehet
sanoisivat, jos kuulisivat hänen kiljuvan mielipuolen tavoin? Hän pysyi
siis vaiti tuijottaen tuohon valoon.

Vene jatkoi matkaansa. Mutta vanki ei enää ajatellut venettä, hän
ajatteli Mercedestä.

Kallionkieleke peitti valon. Dantès kääntyi ja huomasi heidän
suunnanneen kulkunsa merelle päin.

Purjeet oli nostettu auttamaan soutajia, ja vene kiiti nyt hyvää
vauhtia tuulen myötä.

Vaikka Dantèsista olikin vastenmielistä kysellä santarmilta, lähestyi
hän nyt tätä ja tarttui hänen käteensä.

-- Toveri, sanoi hän, -- omantuntonne nimessä ja kunnon sotilaana
rukoilen teitä säälimään minua ja vastaamaan minulle. Olen kapteeni
Dantès, hyvä ja kunnon ranskalainen, vaikka minua syytetäänkin minulle
tuntemattomasta petoksesta. Minne minua viedään? Sanokaa se, ja kautta
merimiehenkunniani teen velvollisuuteni ja mukaudun kohtalooni.

Santarmi raapi korvansa taustaa ja katsoi toveriinsa. Tämä teki
liikkeen, joka näytti sanovan: Kun kerran olemme näin pitkällä, niin
mitähän vaaraa siitä olisi. Niinpä santarmi kääntyi Dantèsin puoleen.

-- Olette marseillelainen ja merimies, sanoi hän, -- ja kysytte, minne
menemme?

-- Niin, sillä kautta kunniani, sitä en tiedä.

-- Ettekö aavistakaan?

-- En vähääkään.

-- Se ei ole mahdollista.

-- Minä vannon kautta sen, mikä minulle on maailmassa pyhintä.
Armahtakaa minua ja vastatkaa!

-- Mutta entä määräykset?

-- Määräykset eivät voi teitä estää ilmoittamasta minulle sitä, minkä
saan kymmenen minuutin, puolen tunnin, ehkä tunnin päästä tietää. Te
pelastatte minut kamalasta epävarmuudesta. Kysyn sitä teiltä, kuin
olisitte ystäväni. Katsokaahan, en nouse kapinaan, en tahdo paeta,
enhän voisikaan. Minne olemme matkalla?

-- Ellei sidettä ole silmillänne niin pitäisihän teidän arvata, minne
olette matkalla?

-- En arvaa.

-- Katsokaa sitten ympärillenne.

Dantès nousi ja katsoi sinne, minne vene näytti suuntautuvan. Sadan
sylen päässä hänestä oli musta ja jyrkkä kallio, jolla kohoaa aivan
kuin kasvannaisena Ifin synkkä linna.

Tämä kamala näky, vankila, joka on kaikkien kauhuna, tämä linnoitus,
joka kolmensadan vuoden aikana on antanut Marseillelle surullisten
tarinoiden aiheita, teki Dantèsiin saman vaikutuksen, kuin
kuolemaantuomittuun tekee mestauslava.

-- Hyvä Jumala, sanoi hän. -- Ifin linna. Ja mitä me siellä teemme?

Santarmi hymyili.

-- Eihän minua suinkaan viedä sinne vankeuteen? jatkoi Dantès. -- Ifin
linna on valtionvankila, jossa säilytetään yksinomaan suuria
poliittisia rikollisia. Minä en ole tehnyt mitään rikosta. Onko Ifin
linnassa tutkintotuomari, joku erityinen virkamies?

-- Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita,
vahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla
tavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa
tiedonannostani.

Dantès puristi lujasti santarmin kättä.

-- Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?

-- Nähtävästi, sanoi santarmi, -- mutta joka tapauksessa puristatte
aivan suotta niin kovaa minun kättäni.

-- Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori
mies.

-- Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.

-- Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?

-- En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi
santarmi, -- sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te
teette? Hoi, toverit, auttamaan!

Dantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta
ratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui
veneen pohjalle karjuen raivosta.

-- Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, -- hyvä!
Vai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin
ihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun
kuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten
riko toista.

Hän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun
ohimollaan.

Hetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen
tämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut
kotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli
odottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti
Villefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin
kuulasta tuntui rumalta ja surkealta.

Hän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan
käsiään.

Samassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi
kalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä
kierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän
laituriin.

Samassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä
käsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät
maihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen
portille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.

Dantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui
voimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui
aivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin
jyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat
hänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka
sulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki
kaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.

Seisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän
oli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului
vartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan
valaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän
pyssyjensä välkkyvät piiput.

Odotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että
Dantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki
näyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.

-- Missä vanki on? kysyi ääni.

-- Tässä, vastasivat santarmit.

-- Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.

-- Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.

Vanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka
kosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat.
Jonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä,
valaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa,
vanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.

-- Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. -- On jo myöhä ja
kuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä
koskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on
tässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä
kaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.

Ja ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen
kuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän
tiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa
nurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut
oven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle
näyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.

Hän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja
synkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan
polttavalle otsalleen.

Kun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi
vartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut
liikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin
hän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja
niiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti
liikkumattomana maahan.

Hän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.

Vartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä
huomaavankaan.

Mies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.

-- Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.

-- En tiedä, vastasi Dantès.

Vartija katsoi kummastuneena häneen.

-- Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.

-- En tiedä, vastasi taas Dantès.

-- Tahdotteko jotakin?

-- Tahtoisin nähdä kuvernöörin.

Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.

Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea
kohden, mutta ovi sulkeutui.

Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet
alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan
muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen
hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen
rangaistuksen.

Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran
vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli
tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.

Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut
tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi
hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana
voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta,
kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai
katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa
Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän
olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin
toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän
olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa,
jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki,
suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy
Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in
sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.

Seuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.

-- No, kysyi vartija, -- oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?

Dantès ei vastannut.

-- Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä
minä toimitan. Sanokaahan.

-- Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.

-- Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. -- Johan minä sanoin, että se on
mahdotonta.

-- Miksi se on mahdotonta?

-- Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.

-- Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.

-- Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan
kirjojakin.

-- En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää.
Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.

-- Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija,
-- niin en tuo teille enää ruokaa.

-- Samapa se! sanoi Dantès. -- Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin
kuolen nälkään, siinä kaikki.

Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun
jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea
päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen
vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:

-- Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä
pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun
pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte
luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne
kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä,
ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.

-- Mutta, sanoi Dantès, -- kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin
sellainen otollinen hetki tulee?

-- Mistä sen tietää, sanoi vartija, -- kuukauden, kolme kuukautta,
kuusi kuukautta, vuoden ehkä.

-- Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, -- minä tahdon nähdä hänet
heti.

-- Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi
vartija, -- muuten olette kahden viikon päästä hullu.

-- Niinkö luulet? kysyi Dantès.

-- Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä
esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni
sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan
päästäkseen vapaaksi.

-- Ja milloin hän jätti tämän huoneen?

-- Kaksi vuotta sitten.

-- Hän pääsi vapaaksi siis?

-- Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.

-- Kuulehan, sanoi Dantès, -- en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen
hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan
tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.

-- Minkä?

-- En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle
sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa
asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes,
et edes kirjettä, pari riviä vain.

-- Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani,
joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä
lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin
hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni
kolmesataa.

-- No niin, kuule siis, sanoi Dantès, -- ja paina mieleesi: jos
kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta,
että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven
takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.

-- Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja
asettuen puolustusasentoon. -- Päänne näyttää todellakin menevän
sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette
niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin
linnassa maanalaisia vankiloita.

Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.

-- Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. -- No niin, koska välttämättömästi
tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.

-- Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille,
pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut
tulossa hulluksi.

Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja
korpraalin seurassa.

-- Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.

-- Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.

-- Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.

Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja
seurasi vastustelematta heitä.

Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja
hän astui sisään mutisten:

-- Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan

Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi
muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen
silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.

Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.



9. Kihlajaispäivän ilta


Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi
Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.

Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet
otettiinkin vastaan ilohuudoilla.

-- No, huudahti eräs, -- kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen
Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.

-- No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.

-- Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.

-- Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, --
pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä
luotanne... Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa
kahden kesken?

-- Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi
synkän pilven Villefort'in otsalla.

-- Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi.
Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, -- huomaatte, että asia
todellakin on vakavaa laatua.

-- Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman
uutisen aikaansaamaa levottomuutta.

-- Ikävä kyllä, sanoi Villefort, -- minun täytyy.

-- Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.

-- Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos
jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee
sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.

Kaikki katsoivat toisiinsa.

-- Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.

-- Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.

Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.

-- No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. --
Mitä on tapahtunut? Kertokaa.

-- Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti
paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys:
onko teillä valtion arvopapereita?

-- Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta
frangia.

-- No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.

-- Mutta miten minä ne täällä myyn?

-- Onhan teillä asiamies.

-- On.

-- Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä
myymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian
myöhään.

-- Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.

-- Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen
huolellisesti lompakkoonsa, -- tarvitsen toisen.

-- Kenelle?

-- Kuninkaalle.

-- Kuninkaalleko?

-- Niin.

-- Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.

-- En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi
Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin
päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään
audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.

-- Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa
Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä
tai päivällä.

-- On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut
toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti
toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian:
tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä
silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei
voida unohtaa.

-- Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle.
Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen,
joka avaa teille kaikki ovet.

-- Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla
postivaunuissa.

-- Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.

-- Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja
neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin
vastenmielisesti.

-- Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille
hyvästi.

-- Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.

Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.

-- Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä... Nyt, menkää, sanoi
markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.

-- Hyvä on, menen ja palaan kohta.

Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli
ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin
sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi.
Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.

Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti
häntä liikkumattomana.

Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja
oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.

Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli
seisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin
sijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua
nimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi
neidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen
sulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi
rikollinen ja nainen tuomari.

-- Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, -- on suuri rikollinen, enkä
minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.

Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä
hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.

-- Mutta missä hän on, kysyi hän, -- jotta voin ottaa selkoa siitä,
onko hän elossa vai kuollut?

-- En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.

Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi
Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä,
ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.

Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään,
sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi.
Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän
vaipui nojatuoliin.

Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan
alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai
maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana
ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn
mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta,
haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.

Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta
muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan
syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi,
että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja
lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen
otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi
heidät rikollisiksi.

Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut
elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen.
Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.

Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan
ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja
sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee,
antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut
Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä
seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija,
joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.

Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka
on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti
laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen
epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi
kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti,
nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.

Onneton Dantès oli tuomittu.

Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja
Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies,
sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin
vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori
tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.

Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä,
jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa,
milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée
kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.

Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!

Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä
seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa
vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen
jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes
ei edes tuntenut.

Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei
tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen
huomaamattaan.

Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt
ketään muuta kuin Edmondin.

-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.

-- Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi
raskaasti.

Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että
kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut
kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten
henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli
vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin
pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana
yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja
kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia
oli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.

Caderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi
lähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi
edes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut
huoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa
levottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut
sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä
hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut
tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten
ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien
Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.

Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän
iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa
Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä
korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen
mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero
oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä
niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.

Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui
rauhallisesti.

Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen
molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin
kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.

Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.



10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa


Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän
kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia
eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen
työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin
Ludvig XVIII:n työhuoneena.

Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän
ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti
hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen
tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen
näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla
merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen
reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä
pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa
kielellisille huomioille runsaasti ainesta.

-- Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.

-- Että olen hiukan levoton, sire.

-- Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän
lihavaa lehmää?

-- En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää
hyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin
ei tarvitse pelätä huonoja vuosia.

-- Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?

-- Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on
puhkeamassa maan eteläkulmassa.

-- Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII, -- luulen teidän saaneen vääriä
tietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis
ilma.

Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin
kepeätä leikinlaskua.

-- Sire, sanoi herra de Blacas, -- eikö Teidän Majesteettinne voisi,
vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne,
lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä,
jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?

-- _Conimus surdis_,[2] jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä
Horatiukseensa.

-- Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, -- voihan
Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa
vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan
väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia
yrityksiä.

-- Kenen taholla?

-- Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.

-- Rakas Blacas, sanoi kuningas, -- te estätte noilla jutuillanne minua
työskentelemästä.

-- Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.

-- Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen
huomautuksen lauseeseen _pastor quum traheret_.[3] Odottakaahan, sitten
saatte jatkaa.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman
huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.

-- Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin
ainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin
vain laatinut selityksen toisen ajatukseen. -- Jatkakaa, minä kuuntelen
teitä.

-- Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää
Villefort'in tiedonantoja omaksi hyväkseen, -- minua eivät tee
rauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä,
kaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan
maan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri
nyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen
heti rientänyt luoksenne, sire.

-- _Mala ducis avi domum_?[4] jatkoi Ludvig XVIII tehden
muistiinpanojaan.

-- Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen
enempää puhumatta?

-- En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen
raportin... Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse ... eikö niin,
sanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri
ilmoitti poliisiministerin tulon.

-- Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.

-- Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti
hymyillen. -- Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä
uusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa,
olkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö
siitä nousevan _bella, horrida bella_?[5]

Herra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin
selkänojaan.

-- Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?

-- Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys.
Selitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.

-- Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, -- jokaisen Hänen
Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban
saarelta tulleet uutiset. Bonapartella...

Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään
muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.

-- Bonapartella, jatkoi paroni, -- on kuolettavan ikävä. Hän viettää
kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat
Porto-Longonessa.

-- Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.

-- Syyhyttelee? sanoi herttua. -- Mitä Teidän Majesteettinne sillä
tarkoittaa?

-- Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta
miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti,
_prurigo_?

-- Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, -- olemme
melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on
hullu.

-- Hulluko?

-- Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia
kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää
tuntikausia meren rannalla heitellen "voileipiä", ja jos kivi tekee
viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin
olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.

-- Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi
Ludvig XVIII. -- Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan
suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio
Africanuksesta.

Herra Blacas pysyi vakavana näiden molempien huolettomien henkilöiden
seurassa. Villefort, joka ei ollut tahtonut sanoa kaikkea hänelle,
jotta toinen ei kokonaan riistäisi häneltä salaisuuden tuloksia, oli
kuitenkin sanonut siksi paljon, että Blacas oli todella huolissaan.

-- Jatkakaa, jatkakaa, Dandré, sanoi Ludvig XVIII, -- Blacas ei ole
vielä vakuutettu. Kertokaa kruununanastajan kääntymisestä.

Poliisiministeri kumarsi.

-- Kruununanastajan kääntymisestä! mutisi herttua. -- Onko
kruununanastaja kääntynyt?

-- Kokonaan, rakas herttua.

-- Oikeihin periaatteisiin. Kertokaa siitä, paroni.

-- Asian laita on seuraava, sanoi poliisiministeri aivan juhlallisesti.
-- Äskettäin Napoleon piti sotilastarkastusta, ja kun pari kolme hänen
vanhaa murisijaansa, joiksi hän niitä nimittää, lausui haluavansa
palata Ranskaan, päästi hän heidät vapaiksi kehottaen heitä palvelemaan
hyvää kuningastaan. Ne olivat hänen omat sanansa, herra herttua, tiedän
sen varmalta taholta.

-- No, Blacas, mitä siitä ajattelette? sanoi kuningas voitonriemuisesti
lakaten hetkeksi tarkastamasta kirjaansa.

-- Sanon, sire, että joko poliisiministeri tai sitten minä erehdymme.
Mutta Teidän Majesteettinne sijassa tahtoisin kuulustella mainitsemaani
henkilöä. Pyytämällä pyydän, että Teidän Majesteettinne soisi hänelle
sen kunnian.

-- Mielelläni, herttua, teidän suosituksestanne otan vastaan kenet
tahansa. Mutta tahdon ottaa hänet vastaan aseet kädessä. Herra
ministeri, onko teillä tuoreempia uutisia kuin nämä, sillä nämä ovat
helmikuun kahdenneltakymmenenneltä päivältä ja nyt on maaliskuun kolmas
päivä.

-- Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja
ehkä poissa ollessani on saapunut.

-- Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi
Ludvig XVIII nauraen. -- Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?

-- Oh, sire, sanoi ministeri, -- Jumalan kiitos ei tässä suhteessa
tarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia
tietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He
ilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä
odottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.

-- Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII, -- ja muistakaa, että odotan
teitä.

-- Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas
täällä.

-- Ja minä, sire, sanoi herra Blacas, -- menen noutamaan
viestintuojani.

-- Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII. -- Minun täytyy
muuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään
pitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja
vaalilauseena on: _Tenax_.[6]

-- Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä
puserteli nyrkkiään.

-- Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: _molli fugiens
anhelitu_.[7] Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta.
Olettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä
pidätte tästä kohdasta, _molli anhelitu_?

-- Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan
samanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen
peninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.

-- Miksi hän suotta on nähnyt niin paljon vaivaa ja väsyttänyt itseään,
rakas herttua, kun meillä on lennätinlaitos, joka tarvitsee siihen
kaksi tai kolme tuntia eikä hengästy siitä vähääkään.

-- Sire, palkitsette huonosti tuota nuorta miestä, joka saapuu niin
kaukaa ja niin innostuneena tuodakseen Teidän Majesteetillenne tärkeän
tiedon. Vaikkapa ei muun, niin herra Salvieux'n tähden, joka häntä on
minulle suositellut, ottakaa hänet vastaan.

-- Herra de Salvieux, veljeni kamariherra?

-- Sehän on totta, hän on Marseillessa.

-- Sieltä hän minulle kirjoittaa.

-- Puhuuko hänkin tästä salaliitosta?

-- Ei, mutta hän suosittelee herra Villefort'ia ja pyytää minua
saattamaan hänet Teidän Majesteettinne luo.

-- Herra Villefort? huudahti kuningas. -- Onko tuo viestintuoja herra
Villefort?

-- On, sire.

-- Ja hän saapuu Marseillesta?

-- Hän itse.

-- Miksi ette ilmoittanut heti hänen nimeään, sanoi kuningas, ja hänen
kasvoillaan alkoi näkyä levottomuuden oireita.

-- Sire, minä luulin, että tämä nimi oli Teidän Majesteetillenne
tuntematon.

-- Ei ole, ei ole, Blacas. Hän on vakava ja etevä ja ennen kaikkea
kunnianhimoinen mies. Ja tunnettehan hänen isänsä nimen.

-- Hänen isänsäkö?

-- Niin, Noirtier'n.

-- Girondisti Noirtier? Senaattori Noirtier?

-- Juuri niin.

-- Ja Teidän Majesteettinne on käyttänyt sellaisen miehen poikaa
toimissaan?

-- Blacas, ystäväni, te ette ymmärrä sellaisista asioista mitään.
Sanoinhan, että Villefort oli kunnianhimoinen. Päästäkseen eteenpäin
Villefort olisi valmis uhraamaan vaikkapa isänsäkin.

-- Minä saan siis tuoda hänet sisään?

-- Heti paikalla, herttua. Missä hän on?

-- Hän odottaa minua alhaalla vaunuissani.

-- Menkää noutamaan häntä.

Herttua poistui nopeasti kuin nuori mies; hänen kuningasmielinen
intonsa antoi hänelle kaksikymmenvuotiaan ketteryyden.

Ludvig XVIII jäi yksin, loi katseensa avoinna olevaan Horatiukseensa ja
sanoi: -- _Justum et tenacem propositi virum_.[8]

Herra Blacas palasi yhtä sukkelasti kuin oli mennytkin, mutta
esihuoneessa hänen täytyi vedota kuninkaan määräykseen. Villefort'in
tomuinen puku, hänen asunsa, joka ei millään tavoin ollut hovin
sääntöjen mukainen, sai Brézén, seremoniamestarin, panemaan
vastalauseensa. Mutta siitä huolimatta vietiin Villefort kuninkaan
huoneeseen.

Oven auetessa Villefort joutui seisomaan suoraan kuningasta vastapäätä.
Vaistomaisesti nuori virkamies pysähtyi.

-- Astukaa sisään, herra Villefort, sanoi kuningas, -- astukaa sisään.

Villefort kumarsi ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottaen
kuninkaan kysyvän häneltä jotakin.

-- Herra Villefort, sanoi Ludvig XVIII, -- herttua Blacas väittää, että
teillä on minulle jotakin tärkeätä ilmoitettavana.

-- Sire, herra herttua on oikeassa, ja toivon, että Teidän
Majesteettinne myöntää sen itsekin.

-- Ennen kaikkea muuta, onko vaara niin suuri kuin minulle tahdotaan
uskotella?

-- Minun mielestäni se on uhkaava, sire. Mutta kun olen rientänyt
antamaan siitä tiedon, ei sitä toivottavasti ole mahdoton torjua.

-- Puhukaa seikkaperäisesti, jos tahdotte, sanoi kuningas, johon
Blacasin ja Villefort'in levottomuus alkoi tarttua. -- Puhukaa ja,
ennen kaikkea muuta, alkakaa alusta. Rakastan järjestystä kaikissa
asioissa.

Luotuaan katseen kuninkaaseen Villefort huomasi olevansa tämän
rohkaisevan alkulauseen jälkeen varma ylhäisen kuulijansa suosiosta ja
jatkoi:

-- Sire, olen rientänyt mahdollisimman pian Pariisiin ilmoittaakseni
Teidän Majesteetillenne, että virkaani hoitaessani olen päässyt
selville salaliitosta, en mistään tavallisesta ja merkityksettömästä,
jommoisia joka päivä roskaväen ja armeijan pohjasakka panee toimeen,
vaan todellisesta salaliitosta, myrskystä, joka uhkaa Teidän
Majesteettinne valtaistuinta. Sire, kruununanastaja varustaa kolmea
laivaa. Hän pohtii tuumaa, joka on mieletön, mutta ehkä juuri sen
vuoksi pelottava, että se on mieletön. Tällä hetkellä hän jättää Elban
saaren lähteäkseen -- minne? En tiedä, mutta ainakin koettaakseen astua
maihin Napolissa tai Toscanan rannikolla tai itse Ranskassa. Teidän
Majesteettinne kai tietää, että kruununanastaja on ylläpitänyt suhteita
Italiaan ja Ranskaan.

-- Tiedän kyllä, sanoi kuningas hyvin levottomana, -- ja aivan
äskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta
Saint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä
tiedot?

-- Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta.
Olen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri
lähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on
käynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen
mukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en
saanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa
mielet mahdollista paluuta varten -- huomatkaa, että puhun
keskustelusta, sire -- paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.

-- Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.

-- Vankilassa, sire.

-- Ja asia tuntui teistä vakavalta?

-- Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä
omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin
kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne
jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen
uskollisuudestani.

-- Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, -- eikö ollut kysymys
avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?

-- Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.

-- Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.

-- Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea
salaliitto.

-- Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, -- on helppo
suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo
senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme
auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta
ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan
eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa,
niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt
Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on
vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen
sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä.
Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta
kiitollisuudestamme.

-- Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.

Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana,
vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut
sokaistu.

Villefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla
hänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.



11. Korsikalainen ihmissusi


Kun Ludvig XVIII näki ministerinsä säikähtyneen ilmeen, lykkäsi hän
syrjään pöydän, jonka ääressä oli istunut.

-- Mikä teitä vaivaa, herra paroni? sanoi hän. -- Tehän olette aivan
säikähtynyt. Onko tällä mielentilalla yhteyttä sen kanssa, mitä herra
Blacas ilmoitti ja minkä herra Villefort on todentanut?

-- Sire..., sopersi paroni.

-- Mitä on tapahtunut? Kertokaahan, sanoi kuningas.

Poliisiministeri päästi epätoivonsa valloilleen ja heittäytyi kuninkaan
jalkoihin. Kuningas astui askelen taaksepäin otsaansa rypistäen.

-- Aiotteko puhua? sanoi hän.

-- Sire, mikä kamala onnettomuus! Olen säälittävä olento! Mikään ei voi
enää minua lohduttaa!

-- Minä käsken teitä puhumaan, sanoi kuningas.

-- No niin, sire, kruununanastaja on lähtenyt Elban saarelta helmikuun
28. päivänä ja astunut maihin maaliskuun 1. päivänä.

-- Minne? kysyi kuningas.

-- Ranskaan, sire, erääseen pieneen satamaan Antibes'in lähelle,
Juan-lahteen.

-- Kruununanastaja on laskenut maihin Ranskaan, Antibes'in luo,
Juan-lahteen, sadankahdenkymmenen peninkulman päähän Pariisista,
maaliskuun 1. päivänä, ja te saatte siitä tiedon vasta tänään,
maaliskuun 3. päivänä!... Tuohan on aivan mahdotonta. Olette saanut
vääriä tietoja tai olette hullu.

-- Sire, valitettavasti se on totta!

Ludvig XVIII teki suuttumusta ja kauhua osoittavan liikkeen ja oikaisi
itsensä aivan suoraksi, ikään kuin olisi samalla saanut iskun sekä
sydämeensä että kasvoihinsa.

-- Ranskassa, huudahti hän, -- kruununanastaja Ranskassa! Tuota miestä
ei siis ole vartioitu? Vai olivatko kaikki liitossa hänen kanssaan?

-- Sire, sanoi herttua Blacas, -- herra Dandrén kaltaista miestä ei voi
syyttää petoksesta. Sire, olimme kaikki sokaistuja, ja poliisiministeri
on ihminen niin kuin me muutkin.

-- Mutta..., sanoi Villefort ja vaikeni sitten äkkiä. -- Anteeksi,
anteeksi, sire, intoni vie minut liian pitkälle. Teidän Majesteettinne
suvaitkoon antaa minulle anteeksi.

-- Puhukaa, herra Villefort, puhukaa suoraan, sanoi kuningas. -- Te
yksin olette ajoissa tietänyt vaaran, auttakaa meitä keksimään keinoja
sen torjumiseksi.

-- Sire, sanoi Villefort, -- kruununanastajaa halveksitaan maan
eteläosassa. Jos hän uskaltaa ilmestyä Etelä-Ranskaan, niin voidaan
helposti nostaa Provence ja Languedoc häntä vastaan.

-- Niin kyllä, sanoi ministeri, -- mutta hän lähestyykin Gapin ja
Sisteronin kautta.

-- Hän lähestyy, hän lähestyy, sanoi Ludvig XVIII. -- Hän tulee siis
Pariisia kohden?

Ministeri oli vaiti, myöntäen siten kaiken.

-- Ja Dauphiné, kysyi kuningas Villefort'ilta, -- luuletteko, että se
voidaan nostattaa häntä vastaan samoin kuin Provence?

-- Sire, minun täytyy lausua Teidän Majesteetillenne kamala totuus.
Mieliala Dauphinéssa ei ole läheskään samanlainen kuin Provencessa ja
Languedocissa. Vuoristolaiset ovat bonapartisteja, sire.

-- Siis, mutisi Ludvig XVIII, -- hän tiesi kaiken tarkoin. Ja paljonko
hänellä on sotilaita?

-- Sire, sitä en tiedä, sanoi poliisiministeri.

-- Kuinka ette tiedä sitä! Oletteko unohtanut ottaa siitä selkoa? Onhan
se niin vähäpätöinen asia, sanoi hän hymyillen murhaavasti.

-- Sire, en voinut siitä ottaa selkoa. Tiedonannossa mainittiin
ainoastaan hänen maihintulonsa ja matkan suunta.

-- Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.

Ministeri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.

-- Lennättimellä, änkytti hän.

Ludvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen
ristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.

-- Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, -- onko seitsemän
liittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme
asettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden
maanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut,
pitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta
päästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!

-- Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.

-- Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole
mitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin
kuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on
miehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida
turvallisuuttani enemmän kuin omaansa -- sillä minun onneni oli
heidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun
jälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän
kykenemättömyytensä ja velttoutensa tähden! Niin, hyvä herra, se on
todellakin kohtalon määräys.

Ministeri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra
Blacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan,
sillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.

-- Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin
kuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, -- sortua, ja saada siitä
tieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle,
niin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi
Tuileries'n portaita alas...

-- Sire, sire, sopersi ministeri, -- armoa...!

-- Astukaa lähemmäksi, herra Villefort, sanoi kuningas viitaten
nuorelle miehelle, joka liikkumattomana seisoi syrjässä ja seurasi tätä
keskustelua, josta valtakunnan kohtalo näytti riippuvan, -- astukaa
lähemmäksi ja sanokaa tälle herralle, että edeltäpäin saattoi tietää
kaiken sen, mitä hän ei tietänyt.

-- Sire, olihan aivan mahdotonta tietää, mitä aikeita tällä miehellä
oli, sillä hän salasi ne koko maailmalta.

-- Aivan mahdotonta! Käytätte todellakin suuria sanoja. Valitettavasti
on olemassa erilaisia suuria sanoja niin kuin miehiäkin, olen molempia
punninnut. Onko ministerin, jolla on käytettävänään hallinto, virastot,
poliisipalvelijat, urkkijat, vakoilijat ja puolitoista miljoonaa
valtion varoja, mahdotonta tietää, mitä tapahtuu kolmenkymmenen
peninkulman päässä Ranskan rajalta! Katsokaahan tätä virkamiestä, hän
tiesi enemmän kuin koko teidän poliisilaitoksenne ja olisi pelastanut
kruununi, jos hänellä olisi ollut oikeus käyttää lennätintä niin kuin
teillä.

Poliisiministerin vihamielinen katse kääntyi Villefort'iin, joka
kumarsi vaatimattomana kuin voittaja ainakin.

-- En sano tätä teille, Blacas, sillä vaikka ette olekaan mitään saanut
ilmi, niin olette selväjärkisenä kuitenkin pitänyt epäilyksestänne
kiinni. Joku muu kuin te olisi ehkä pitänyt herra Villefort'in
ilmiantoa vähäpätöisenä tai pitänyt sitä voitonhimoisen onnenonkijan
keksimänä.

Nämä sanat viittasivat siihen, mitä poliisiministeri oli vähän
aikaisemmin puhunut.

Villefort ymmärsi kuninkaan viittauksen. Joku toinen olisi ylistyksestä
huumaantunut, mutta hän pelkäsi saavansa poliisiministeristä
verivihollisen, vaikka tämä olikin auttamattomasti menettänyt asemansa.
Ministeri, joka ei valtansa päivinä ollut voinut aavistaa Napoleonin
salaisuuksia, voi sortumisensa hetkenä päästä selville Villefort'in
salaisuuksista. Hänen ei sitä varten tarvinnut tehdä muuta kuin
kuulustella Dantèsia. Hän ryhtyi siis auttamaan ministeriä sen sijaan,
että olisi painanut häntä alas.

-- Sire, sanoi Villefort, -- se, mitä Teidän Majesteettinne pitää minun
valppautenani, johtuu ainoastaan sattumasta. Olen käyttänyt sattumaa
siten kuin velvollisuuteni oli nöyränä alamaisena, siinä kaikki. Älkää
antako, sire, minulle suurempaa arvoa kuin olen ansainnut, ettei Teidän
Majesteettinne tarvitsisi muuttaa aikaisempaa käsitystänne minusta.

Kaunopuheisella katseella poliisiministeri kiitti nuorta miestä, ja
Villefort huomasi onnistuneensa aikeessaan; hän oli menettämättä mitään
kuninkaan kiitollisuudesta saanut luotettavan ystävän, johon hän vaaran
hetkellä saattoi turvata.

-- Hyvä on, sanoi kuningas. -- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi hän kääntyen
Blacasin ja poliisiministerin puoleen, -- en tarvitse teitä enää,
voitte poistua. Se, mikä nyt on tehtävä, kuuluu sotaministerin
velvollisuuksiin.

-- Kaikeksi onneksi, sire, sanoi Blacas, -- voimme luottaa armeijaan.
Teidän Majesteettinne tietää, että kaikki raportit ilmaisevat, kuinka
uskollinen se on hallitukselle.

-- Älkää puhuko minulle raporteista. Nyt, herttua, tiedän, kuinka
paljon niihin voi luottaa. Mitä tulee raportteihin, herra paroni, mitä
olette saanut tietää uutta Saint-Jacques-kadun asiasta?

-- Saint-Jacques-kadun asiasta! sanoi Villefort, joka ei voinut
pidättää huudahdusta.

Mutta äkkiä hän vaikeni.

-- Anteeksi, sire, sanoi hän, -- uskollisuuteni Teidän Majesteettianne
kohtaan saa minut taukoamatta unohtamaan, ei kunnioitustani, sillä
siksi lujaan se on juurtunut sydämeeni, vaan hovisäännöt.

-- Jatkakaa, sanoi Ludvig XVIII, -- tänään olette hankkinut itsellenne
oikeuden kysellä.

-- Sire, sanoi poliisiministeri, -- aioin juuri tänään antaa Teidän
Majesteetillenne kaikki tässä asiassa hankkimani uudet tiedot, kun
Teidän Majesteettinne huomio kääntyi toisaanne tämän kamalan
rannikkotapauksen johdosta. Tällä hetkellä eivät nämä tiedot voi
kiinnittää kuninkaan huomiota.

-- Päinvastoin, päinvastoin, sanoi Ludvig XVIII, -- tämä asia näyttää
olevan suoranaisessa yhteydessä sen kanssa, mikä nyt meitä
huolestuttaa, ja ehkä kenraali Quesnelin kuolema vie meidät suuren
sisäisen salaliiton perille.

Kuullessaan kenraali Quesnelin nimen Villefort säpsähti.

-- Sire, jatkoi poliisiministeri, -- tämä kuolema näyttää kaikista
tiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin
alussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen
bonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs
tuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt
häntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin
palvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa,
kuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.

Poliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII:lle Villefort
vuoroin punastui ja kalpeni.

Kuningas kääntyi hänen puoleensa.

-- Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin
minunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan
puolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on
joutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?

-- Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. -- Mutta eikö asiasta
tiedetä mitään tarkemmin?

-- Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.

-- Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.

-- Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin
viisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja
viiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen
napinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin
erästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen
jälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.

Villefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa
hän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman
päässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.

-- Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, -- sillä
kenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet,
näyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut
bonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat
saavat ankaran rangaistuksen.

Villefort tarvitsi koko kylmäverisyytensä ollakseen ilmaisematta,
kuinka kuninkaan määräys häntä kauhistutti.

-- Kummallinen seikka! sanoi kuningas hiukan harmistuneena. --
Poliisilaitos luulee sanoneensa kaiken, kun ilmoittaa: murha on tehty,
ja tehneensä kaiken, kun lisää: ollaan syyllisen jäljillä.

-- Sire, Teidän Majesteettinne tulee ainakin tässä suhteessa olemaan
tyytyväinen, toivon minä.

-- Hyvä, saammepahan nähdä. En tahdo teitä enää kauemmin pidättää,
paroni. Herra Villefort, mahdatte olla uupunut pitkästä matkasta,
menkää lepäämään. Olette varmaankin mennyt isänne luo asumaan?

Maailma musteni Villefort'in silmissä.

-- En, sire, sanoi hän, -- olen ottanut asunnon Madrid-hotellissa,
Tournon-kadun varrella.

-- Olette kai tavannut hänet?

-- Sire, riensin ensin herttua Blacasin luo.

-- Tapaatte kai hänet ainakin?

-- En luule, sire.

-- Ah, sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII hymyillen, jolloin huomasi,
että hän ei ollut edellisiä kysymyksiä tehnyt tarkoituksetta, --
unohdin, että välinne herra Noirtier'n kanssa eivät ole hyvät ja että
siinä asiassa olette tehnyt uuden uhrauksen kuninkaalliselle asialle.
Se ansaitsee palkintonsa.

-- Sire, Teidän Majesteettinne osoittama hyvyys on suurempi palkinto
kuin mitä uskalsin odottaakaan, eikä minulla ole enää mitään muuta
kuninkaalta pyydettävänä.

-- Olkoon kuinka tahansa, me emme teitä unohda, siitä voitte olla
varma. Sitä odottaessanne (kuningas irroitti kunnialegioonan
ristin, joka hänellä tavallisesti oli sinisen takkinsa rinnuksessa
Pyhän Ludvigin ristin rinnalla sekä Notre-Dame du Mont Carmelin
ja Saint-Lazaren kunniamerkkien yläpuolella, ja ojensi sen
Villefort'ille), sitä odottaessanne ottakaa ainakin tämä risti.

-- Sire, Teidän Majesteettinne erehtyy, sanoi Villefort, -- tämä on
upseerin risti.

-- Niin onkin, sanoi Ludvig XVIII, -- ottakaa se sellaisena kuin se on.
Minulla ei ole aikaa lähettää toista noutamaan. Blacas, te pidätte
huolta siitä, että valtakirja toimitetaan herra Villefort'ille.

Ylpeyden ja ilon kyynelet täyttivät Villefort'in silmät. Hän otti
ristin ja suuteli sitä.

-- Ja nyt, kysyi hän, -- mitä määräyksiä Teidän Majesteettinne
suvaitsee antaa minulle?

-- Levätkää ja muistakaa, että vaikka ette voikaan palvella minua
Pariisissa, voitte hyvin paljon hyödyttää minua Marseillessa.

-- Sire, sanoi Villefort kumartaen, -- tunnin kuluttua lähden
Pariisista.

-- Lähtekää, sanoi kuningas, -- ja jos unohdan teidät -- kuninkailla on
huono muisti --, niin älkää pelätkö vedota siihen... Herra paroni,
lähettäkää etsimään sotaministeriä. Blacas, jääkää!

-- Te astuitte oikeasta ovesta sisään, sanoi poliisiministeri
Villefort'ille lähtiessään palatsista, -- ja onnenne on taattu.

-- Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit
poliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan,
mistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.

Muuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja
se lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui
kunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli
saapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin
kuluttua ja pyysi aamiaista.

Hän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas
ovikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli
äänen mainitsevan hänen nimeänsä.

-- Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.

Samassa astui kamaripalvelija sisään.

-- No, kysyi Villefort, -- mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy
minua?

-- Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.

-- Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras
herra minusta tahtoo?

-- Hän tahtoo puhutella herraa.

-- Minuako?

-- Niin.

-- Mainitsiko hän nimeni?

-- Mainitsi.

-- Ja minkä näköinen tuo vieras herra on?

-- Hän on viidenkymmenen iässä.

-- Lyhyt vai pitkä?

-- Noin herran kokoinen.

-- Tumma vai vaalea?

-- Tumma, hyvin tumma. Hänellä on musta tukka, mustat silmät, mustat
kulmakarvat.

-- Ja mitä hänellä on yllään? kysyi Villefort kiihkeästi.

-- Pitkä, sininen takki, joka on napitettu ylhäältä alas asti. Rinnassa
kunnialegioonan risti.

-- Se on hän, mutisi Villefort kalveten.

-- Hitto vieköön, sanoi vieras, jonka tuntomerkit olemme jo kaksi eri
kertaa kuulleet, ja astui huoneen kynnykselle, -- ovatpa nämä sopivia
tapoja. Onko Marseillessa poikien tapana antaa isänsä odottaa
eteisessä?

-- Isäni! huudahti Villefort. -- En siis erehtynyt ... arvelinkin, että
te se olette.

-- Jos arvelit, että minä se olin, jatkoi äsken tullut henkilö
laskiessaan keppinsä nurkkaan ja hattunsa tuolille, -- niin sallihan
minun sanoa sinulle, Gérard, että et tehnyt kauniisti antaessasi minun
sillä tavoin odottaa.

-- Jättäkää meidät, Germain, sanoi Villefort.

Palvelija poistui silminnähtävästi hämmästyneenä.



12. Isä ja poika


Herra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan
palvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen
ehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei
ollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli
kyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier
meni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan makuuhuoneen
oven, lykkäsi teljet eteen ja ojensi sitten kätensä Villefort'ille,
joka oli seurannut näitä toimenpiteitä hämmästyneenä.

-- No, rakas Gérard, sanoi hän luoden nuoreen mieheen katseen, jonka
ilmettä ei ollut vaikea ymmärtää, -- etpä näytä olevan erikoisesti
ihastunut tulostani?

-- Olen kyllä, isä, sanoi Villefort, -- olen hyvin ihastunut. Mutta en
odottanut laisinkaan tuloanne ja sen vuoksi jouduin hiukan hämilleni.

-- Mutta, rakas ystävä, sanoi Noirtier istuutuen, -- minäkin voisin
sanoa samaa. Sinähän ilmoitit kihlajaistenne olevan helmikuun 28.
päivänä, ja maaliskuun 3. päivänä olet Pariisissa?

-- Se on kyllä totta, isä, sanoi Gérard lähestyen Noirtier'ta. -- Mutta
teidän ei tarvitse moittia minua tännetulostani, sillä sen kautta ehkä
pelastan teidät.

-- Todellakin, sanoi Noirtier oikaisten itsensä rennoksi nojatuoliin.
-- Todellakin! Kerrohan herra virkamies tarkemmin, se mahtaa olla
hauskaa.

-- Isä, olettehan kuullut puhuttavan eräästä bonapartelaisesta
yhdistyksestä, jonka kokouspaikka on Saint-Jacques-kadun varrella.

-- Numerossa 53. Olen, sillä olen sen varapuheenjohtaja.

-- Isä, teidän kylmäverisyytenne saa minut aivan vapisemaan.

-- Minkä sille voin, rakkaani? Kun vuoripuolue ajoi minut maanpakoon,
kun lähdin Pariisista olkikuormassa, kun Robespierren vainukoirat
ajoivat minua takaa Bordeaux'n tasangoilla, niin tottuu yhteen ja
toiseen. Jatka siis. No niin, mitä on tapahtunut Saint-Jacques-kadun
yhdistyksessä?

-- Siellä on tapahtunut se, että sinne kutsuttiin kenraali Quesnel, ja
että kun kenraali Quesnel oli kello yhdeksän illalla lähtenyt kotoaan,
löydettiin hänet kahta päivää myöhemmin Seine-virrasta.

-- Kuka sinulle on kertonut tämän kauniin jutun?

-- Kuningas itse.

-- No niin, palkaksi jutustasi kerron sinulle toisen uutisen.

-- Isä, luulen jo tietäväni, mitä aiotte minulle kertoa.

-- Ahaa, tiedät siis, että keisari on astunut maihin?

-- Vaiti, isä, pyydän sitä ensiksi oman itsenne ja sitten minun
tähteni. Niin, minä tiesin tuon uutisen ja tiesin ennen kuin te, sillä
kolme päivää olen ajanut pikavauhtia Marseillesta Pariisiin
epätoivoissani, kun en voinut heittää uutista sataa peninkulmaa
edelleni.

-- Kolme päivää sitten! Oletko hullu? Kolme päivää sitten ei keisari
vielä ollut astunut maihin.

-- Minä tiesin sen kuitenkin.

-- Mitenkä?

-- Kirjeestä, joka oli teille osoitettu Elban saarelta.

-- Minulleko?

-- Teille, ja minä löysin sen lähetin lompakosta. Jos tämä kirje olisi
osunut toisen käsiin, niin tällä hetkellä teidät olisi ehkä ammuttu.

Villefort'in isä alkoi nauraa.

-- Kas, kas, sanoi hän. -- Uusi hallitus näyttää edelliseltä oppineen
käsittelemään asioita nopeasti. Ammuttu! Kylläpä menet pitkälle! Ja
missä tuo kirje on? Tunnen sinut siksi hyvin, etten voi otaksua sinun
jättäneen sitä kaikkien nähtäväksi.

-- Poltin sen, sillä se oli teidän tuomionne.

-- Ja sinun tulevaisuutesi häviö, vastasi Noirtier kylmästi. -- Minä
ymmärrän tuon kaiken. Mutta eihän minun tarvitse mitään pelätä, koska
sinä minua suojelet.

-- Minä teen enemmänkin, pelastan teidät.

-- Tämähän tulee yhä draamallisemmaksi. Selitä tarkemmin.

-- Palaan tuohon Saint-Jacques-kadun yhdistykseen.

-- Yhdistys näyttää olevan herrojen poliisien sydämellä. Miksi ei ole
paremmin etsitty? Olisivat sen silloin löytäneet.

-- He eivät ole sitä löytäneet, mutta ovat sen jäljillä.

-- Kyllä minä tuon sanontatavan tunnen. Kun poliisi ei tiedä mitään,
niin se sanoo olevansa jäljillä, ja hallitus odottaa tyynesti, kunnes
se tulee korvat luimussa ilmoittamaan hukanneensa nuo jäljet.

-- Niin, mutta on löydetty ruumis. Kenraali Quesnel on surmattu, ja
kaikissa maissa sitä sanotaan murhaksi.

-- Murhaksi, sanot. Mutta eihän mikään todista, että kenraali on
murhattu. Joka päivä löydetään Seine-virrasta ihmisiä, jotka ovat sinne
heittäytyneet epätoivoissaan ja ovat hukkuneet, kun eivät ole osanneet
uida.

-- Tiedätte, isä, aivan hyvin, että kenraali Quesnel ei ole
epätoivoissaan hukuttanut itseään ja että tammikuussa ei Seine-virrassa
uida. Ei, ei, älkää väittäkökään, tämä kuolintapaus on selvästi murha.

-- Kuka sen on siksi sanonut?

-- Kuningas itse.

-- Kuningas! Luulin häntä kyllin filosofiksi ymmärtääkseen, että
politiikassa ei ole murhia. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että
politiikassa ei ole ihmisiä, vaan aatteita, ei tunteita, vaan etuja,
politiikassa ei surmata ihmistä, vaan poistetaan este, siinä kaikki.
Tahdotko tietää, miten kaikki on tapahtunut? No niin, minä kerron.
Luulimme voivamme luottaa kenraali Quesneliin, Elban saarelta oli häntä
meille suositeltu. Eräs meistä menee hänen luokseen ja pyytää häntä
kokoukseen, jossa hän tapaisi ystäviä. Hän tulee ja hänelle selitetään
koko tuuma, Elbasta-lähtö, aiottu maihinnousu. Kun hän oli kaiken
kuullut, hän ilmoittaa olevansa kuningasmielinen. Silloin kaikki
katsoivat toisiinsa. Häntä vaaditaan vannomaan vala, hän vannoo, mutta
sillä tavalla, että sellainen vala on suorastaan Jumalan kiusaamista.
Tästä huolimatta annettiin kenraalin vapaasti lähteä, aivan vapaasti.
Hän ei palannutkaan kotiinsa, minkä me sille voimme? Hän läksi
luotamme, eksyi kai, siinä kaikki. Murha! Sinä hämmästytät todellakin
minua, sinä, kuninkaallisen prokuraattorin sijainen, rakentaessasi
syytöksen niin huonoille perusteille. Olenko minä koskaan sanonut
sinulle, kun hoidat tehtävääsi ja leikkautat jonkun meikäläisen kaulan
poikki: "Poikani, olet tehnyt murhan." En, olen sanonut: "Hyvä on, olet
saanut voiton, huomenna on meidän vuoromme."

-- Mutta, isä, olkaa varuillanne. Kun me kostamme, niin kostomme on
kamala.

-- En ymmärrä sinua.

-- Te luotatte kruununanastajan paluuseen.

-- Sen myönnän.

-- Te erehdytte, isäni, hän ei kulje kymmentäkään peninkulmaa Ranskan
maahan, ennen kuin hän joutuu kiinni aivan kuin metsän peto.

-- Rakas ystäväni, keisari on par'aikaa Grenoblen tiellä, 10. tai 12.
päivänä hän on Lyonissa ja 20. tai 25. päivänä Pariisissa.

-- Koko kansa nousee.

-- Rientääkseen häntä vastaan.

-- Hänellä on mukanaan ainoastaan muutama mies, ja häntä vastaan
lähetetään armeijoita.

-- Jotka liittyvät häneen seuratakseen häntä pääkaupunkiin. Toden
totta, rakas Gérard, sinä olet vielä lapsi. Luulet tietäväsi kaikki
paremmin siksi, että lennätin sanoo kaksi päivää hänen maihinnousunsa
jälkeen: "Kruununanastaja on noussut maihin Cannesin luona muutaman
miehen seurassa. Hänen jäljillään ollaan." Mutta missä hän on? Mitä hän
tekee? Siitä ette tiedä mitään. Häntä ajetaan takaa, siinä kaikki mitä
tiedätte. No niin, häntä ajetaan takaa Pariisiin asti ilman ainoatakaan
laukausta.

-- Grenoble ja Lyon ovat molemmat uskollisia kaupunkeja ja asettavat
esteen hänen tielleen.

-- Grenoble avaa ihastuneena hänelle porttinsa. Koko Lyon rientää häntä
vastaan. Usko minua, meillä on yhtä hyvät tiedot kuin teilläkin, ja
meidän poliisilaitoksemme on parempi kuin teidän. Tahdotko saada siitä
todistuksen? Tahdoit salata minulta matkasi, ja kuitenkin tiesin sen
puoli tuntia sen jälkeen kun olit ajanut valliportista sisään. Et
antanut osoitettasi kenellekään muulle kuin kyytimiehellesi; no niin,
tunnen osoitteesi, ja todistuksena on se, että saavun luoksesi juuri
sillä hetkellä, kun aiot aterioida. Soitahan ja pyydä toinen lautanen.
Me syömme yhdessä.

-- Tiedätte, sanoi Villefort katsoen kummastuneena isäänsä, -- tiedätte
todellakin kaikki erinomaisen hyvin.

-- Asiahan on aivan yksinkertainen. Teillä, joilla on valta, ei ole
muita keinoja kuin raha. Meillä, jotka odotamme, on kaikki ne keinot,
jotka uskollisuus antaa.

-- Uskollisuusko? sanoi Villefort nauraen.

-- Niin, uskollisuus. Siksi sanotaan rehellisesti kunnianhimoa, joka
toivoo jotakin.

Ja isä ojensi kätensä kellonnuoraa kohden soittaakseen palvelijan, jota
hänen poikansa ei kutsunut.

Villefort pidätti häntä.

-- Kuulkaahan, isä, sanoi nuori mies, -- vielä sana.

-- Puhu.

-- Niin huono kuin onkin kuninkaallinen poliisi, se tietää yhden
kamalan asian.

-- Minkä?

-- Sen miehen tuntomerkit, joka sen päivän aamuna, jolloin kenraali
Quesnel katosi, kävi hänen luonaan.

-- Ahaa, tuo kunnon poliisilaitos tietää siis sen? Ja millaiset ovat
nuo tuntomerkit?

-- Tumma iho, tukka, poskiparta ja silmät mustat, sininen pitkä takki,
joka on napitettu kaulaan asti, kunnialegioonan merkki rinnassa,
leveälierinen hattu ja ruokokeppi.

-- Ahaa, se tietää siis sen? sanoi Noirtier. -- Ja miksi se ei siis
siinä tapauksessa ole ottanut tuota miestä kiinni?

-- Siksi, että mies pääsi heidän käsistään eilen tai toissapäivänä
Coq-Héron-kadun kulmassa.

-- Sanoinhan sinulle, että poliisinne on typerä.

-- Niin kyllä, mutta jonakin hetkenä se voi kuitenkin saada hänet
kiinni.

-- Niin saa, sanoo Noirtier katsellen huolettomana ympärilleen, --
ellei tätä miestä varoiteta. Mutta nyt se on tapahtunut. Ja, lisäsi hän
hymyillen, -- hän muuttaa pukua ja ulkomuotoa.

Näin sanoen hän nousi, riisui takkinsa ja kaulaliinansa, meni pöydän
luo, jolla olivat kaikki hänen poikansa pukeutumiseen tarvittavat
esineet, otti partaveitsen, saippuoi kasvonsa ja ajoi yhdellä vedolla
poskipartansa, jonka poliisi niin hyvin tunsi.

Villefort katseli häntä kauhuissaan, mutta samalla ihaillen.

Kun poskiparta oli ajettu pois, kampasi Noirtier toisella tapaa
tukkansa, otti mustan kaulahuivinsa sijaan värillisen, joka oli
päällimmäisenä eräässä matkalaukussa, vaihtoi sinisen ja kaulaan asti
napitettavan takkinsa Villefort'in takkiin, joka oli kastanjanruskea ja
jossa oli leveät rintalaskokset, koetteli peilin edessä poikansa
hattua, jonka reunat oli käännetty ylöspäin, näytti tyytyvän sen
vaikutukseen ja jättäen keppinsä uunin nurkkaan, jonne hän sen oli
asettanut, heilutti kädessään hentoa bamburuokokeppiä, jonka avulla
nuori prokuraattorin sijainen antoi käynnilleen sille tunnusomaisen
joustavuuden.

-- No, sanoi hän kääntyen hämmästyneen poikansa puoleen, kun tämä
ulkomuodon vaihdos oli tapahtunut, -- no, luuletko, että poliisi vielä
tuntee minut?

-- Ei, isä, sopersi Villefort. -- Ainakin toivon sitä.

-- Nyt, rakas Gérard, jatkoi Noirtier, -- luotan varovaisuuteesi.
Hävität kai huostaasi jääneet esineet.

-- Olkaa rauhassa, isä, sanoi Villefort.

-- Niin, niin, ja nyt olet luultavasti oikeassa: olet todellakin
pelastanut henkeni. Mutta ole rauhassa, kyllä minä tämän sinulle ensi
tilassa maksan.

Villefort pudisti päätään.

-- Etkö usko?

-- Toivon, että erehdytte.

-- Tapaatko kuninkaan uudelleen?

-- Ehkä.

-- Tahdotko esiintyä hänen silmissään profeettana?

-- Onnettomuutta ennustavat profeetat eivät ole hovissa tervetulleita,
isä.

-- Eivät kylläkään. Mutta kerran kuitenkin myönnetään heidän olleen
oikeassa. Ja kun hallitus taas muuttuu, olet suuri mies.

-- No niin, mitä minun pitää sanoa kuninkaalle?

-- Sano näin: "Sire, teille annetaan vääriä tietoja Ranskan
mielialasta, kaupunkien mielialasta ja armeijan uskollisuudesta. Mies,
jota Pariisissa sanotte korsikalaiseksi ihmissudeksi, on vielä
Neversissä kruununanastaja, Lyonissa jo Bonaparte ja Grenoblessa
keisari. Te luulette, että häntä vainotaan ja että hän pakenee. Hän
rientää eteenpäin nopeasti kuin kotka, jonka hän tuo mukanaan.
Sotilaat, joiden luulitte olevan nälkään kuolemaisillaan, väsymyksestä
uupuneita, lisääntyvät aivan kuin lumihiutaleet vyöryvän pallon
ympärille. Sire, lähtekää, jättäkää Ranska oikealle valtiaalleen,
sille, joka ei ole sitä ostanut, vaan valloittanut. Lähtekää, sire, ei
sen vuoksi, että välttäisitte vaaraa, vastustajanne on siksi voimakas,
että hän voi olla armollinen, vaan sen vuoksi, että olisi nöyryyttävää
Pyhän Ludvigin jälkeläiselle saada hengestään kiittää Arcolen, Marengon
ja Austerlitzin voittajaa." Sano se hänelle. Tai älä sittenkään sano
hänelle mitään. Salaa matkasi. Älä kerskaile siitä, mitä tulit tänne
tekemään tai mitä täällä teet. Lähde postivaunuissa. Jos olet ajanut
tänne pikavauhtia, niin palaa vielä nopeammin. Saavu Marseilleen yöllä.
Mene asuntoosi takaportista ja pysyttele siellä aivan hiljaa, nöyrästi,
salassa ja ennen kaikkea vaarattomana, sillä tällä kertaa toimimme kuin
voimakkaat ainakin ja me tunnemme vihollisemme. Mene, poikani, mene,
rakas Gérard, ja jos seuraat tätä isällistä neuvoa, tai pikemmin
ystävän varoitusta, niin säilytät paikkasi. Tällä tavoin, lopetti
Noirtier hymyillen, -- voit toisenkin kerran pelastaa minut, jos
poliittinen vaaka jälleen nostaa sinut ylös ja painaa minut alas.
Hyvästi, rakas Gérard, poikkea seuraavalla kerralla minun asuntooni.

Ja Noirtier läksi yhtä tyynenä kuin oli pysytellyt koko vaikean
kohtauksen ajan.

Villefort meni kalpeana ja levottomana ikkunaan, raotti verhoja ja näki
hänen sivuuttavan rauhallisesti pari kolme epäilyttävää, talojen
nurkkien ja kadunkulmien taakse piiloutunutta miestä. He olivat ehkä
siellä vangitakseen herran, jolla oli musta poskiparta, sininen takki
ja leveälierinen hattu.

Villefort pysytteli paikallaan henkeään pidättäen, kunnes hänen isänsä
oli kadonnut kulman taakse. Sitten hän riensi kokoamaan jäljellejääneet
esineet, pani matkalaukkunsa pohjalle mustan kaulahuivin ja sinisen
takin, kääri hatun kokoon ja pisti sen erään kaapin alle, taittoi
ruokokepin kolmeen kappaleeseen ja heitti ne tuleen, pani päähänsä
matkalakin, kutsui kamaripalvelijansa, kielsi katseellaan häntä
tekemästä mitään kysymyksiä, maksoi hotellilaskunsa, hyppäsi
vaunuihinsa, jotka odottivat kadulla, sai Lyonissa kuulla Bonaparten
tulleen Grenobleen, ja saapui kiihkeän mielialan vallitessa Marseilleen
niin levottomana kuin ainakin kunnianhimoinen mies, joka on saavuttanut
ensimmäiset voittonsa.



13. Satapäiväinen keisarikunta


Noirtier oli hyvä ennustaja, ja asiat kehittyivät nopeasti niin kuin
hän oli sanonut. Jokainenhan tuntee tuon Elban saarelta palaamisen,
tuon kummallisen, ihmeellisen paluun, jonka kaltaista ei toista ole
historiassa eikä luultavasti tule olemaankaan.

Ludvig XVIII koetti vain heikosti puolustaa itseään tätä iskua vastaan.
Hän ei luottanut ihmisiin eikä niin ollen tapauksiinkaan. Hänen
hiljattain palauttamansa kuninkaanvalta, paremmin sanoen monarkia,
vapisi vielä heikolla pohjallaan, ja yksi ainoa keisarin liike riitti
kaatamaan tämän vanhoista ennakkoluuloista ja uusista ajatuksista
kokoonpannun epäonnistuneen rakennelman. Villefort ei siis
kuninkaaltaan ollut saanut muuta kuin kiitollisuutta, joka oli sekä
hyödytöntä että vaarallistakin, ja tuon kunnialegioonan ritarimerkin,
jota hän viisaasti kyllä ei näyttänyt, vaikka de Blacas olikin
kuninkaan määräyksestä toimittanut hänelle siihen kuuluvan valtakirjan.

Napoleon olisi varmaankin erottanut Villefort'in, ellei hänen suojanaan
olis ollut Noirtier, josta oli tullut satapäiväisen keisarikunnan
hovissa hyvin vaikutusvaltainen. Lupauksensa mukaan suojeli vuoden 1806
senaattori sitä, joka vähää ennen oli häntä suojannut.

Villefort'in koko vaikutusvalta kohdistui siis tänä keisarivallan
palauttamisen aikana -- jonka hän kyllä aavisti lyhyeksi -- sen
salaisuuden tukahduttamiseen, jonka Dantès oli ollut ilmaisemaisillaan.

Kuninkaallinen prokuraattori vain erotettiin, koska häntä epäiltiin
liian laimeaksi bonapartistiksi.

Mutta tuskin oli keisarivalta palautettu, tuskin oli keisari muuttanut
asumaan Tuileries-palatsiin, josta Ludvig XVIII oli lähtenyt, kun
Marseillessa kaikista virkamiesten toimenpiteistä huolimatta alkoivat
riehua sisäisen sodan tulisoihtujen liekit, jotka etelässä tuskin
koskaan olivat täysin sammuksissa. Toistaiseksi sentään tyydyttiin
ainoastaan meluamaan asuntoihin sulkeutuneiden kuningasmielisten
ikkunoiden alla tai julkisesti pilkkaamaan niitä, jotka uskalsivat
liikkua kaduilla.

Asioiden tällä tavoin kääntyessä oli aivan luonnollista, että kunnon
laivanvarustajasta, jonka tiedämme kuuluneen kansanpuolueeseen, tuli
vuorostaan, ellei juuri mahtava, sillä Morrel oli hiljainen ja
varovainen luonne, niin ainakin sen verran vaikutusvaltainen, että hän
saattoi, niin kuin helposti ymmärrämme, korottaa äänensä vaatiakseen
Dantèsin vapauttamista.

Villefort oli pysynyt pystyssä esimiehensä kukistuessa, ja vaikka hänen
avioliittonsa olikin päätetty asia, oli se lykätty toiseen,
onnellisempaan aikaan. Jos keisari pysyi valtaistuimellaan, niin Gérard
tarvitsi toisenlaiseen perheeseen kuuluvan vaimon, ja siitä kyllä hänen
isänsä pitäisi huolen. Jos uusi valtaistuin kukistuisi ja Ludvig XVIII
jälleen palaisi Ranskaan, niin Saint-Méranin vaikutusvalta tulisi
entistään suuremmaksi, samoin kuin hänen omansakin, ja silloin tämä
avioliitto olisi erinomaisen edullinen.

Kuninkaallisen prokuraattorin sijainen oli siis tähän aikaan Marseillen
korkein virkamies, kun eräänä aamuna hänen ovensa aukeni ja palvelija
ilmoitti herra Morrelin.

Joku toinen olisi kiirehtinyt laivanisäntää vastaan ja juuri innollaan
ilmaissut heikkoutensa. Mutta Villefort oli lahjakas mies, ja hänellä
oli kaikissa asioissa oikea vaisto, vaikka ei vielä kokemusta. Hän
antoi Morrelin odottaa esihuoneessa samoin kuin oli antanut hänen
odottaa edellisen hallituksen aikana, koska kuninkaallisen
prokuraattorin sijaisen tapana aina on antaa ihmisten odottaa
esihuoneessa. Vasta neljännestunnin kuluttua, jonka ajan hän käytti
parin kolmen sanomalehden lukemiseen, hän käski johdattaa
laivanvarustajan sisään.

Herra Morrel odotti tapaavansa Villefort'in aivan masentuneena. Mutta
hän oli samanlainen kuin kuusi viikkoa aikaisemmin, kylmä, tyyni,
olemuksessaan tuo jäinen kohteliaisuus, joka on lujin suojamuuri
sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välillä.

Hän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi
hänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti
häntä nojaten kyynärpäätään pöytään.

Hän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta.
Viimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja
väännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:

-- Herra Morrel luullakseni?

-- Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.

-- Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean
liikkeen, -- ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät
luonani.

-- Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.

-- En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä,
jos se vain minusta riippuu.

-- Se riippuu kokonaan teistä, sanoi Morrel.

-- Selittäkää siis.

-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka puhuessaan varmistui, koska tiesi
asiansa oikeaksi ja asemansa selväksi. -- Muistattehan, että vähän
ennen kuin hänen majesteettinsa keisari astui maihin, tulin rukoilemaan
teitä olemaan suopea eräälle nuorelle miehelle, laivani perämiehelle.
Häntä syytettiin siitä, niin kuin hyvin muistanette, että hän oli ollut
suhteissa Elban saareen. Nämä suhteet, jotka siihen aikaan olivat
rikos, ovat nyt ansio. Palvelitte silloin Ludvig XVIII:tta ettekä
säälinyt miestä. Teitte velvollisuutenne. Nyt palvelette Napoleonia, ja
teidän tulee suojella tuota nuorta miestä. Sekin on velvollisuutenne.
Tulen siis kysymään teiltä, miten hänen on käynyt.

Villefort koetti malttaa mieltään.

-- Mikä tuon miehen nimi oli? kysyi hän. -- Olkaa hyvä ja sanokaa se
minulle.

-- Edmond Dantès.

Epäilemättä Villefort olisi mieluummin halunnut seisoa
kaksintaistelussa kahdenkymmenenviiden askelen päässä vastustajansa
pistoolin suusta kuin kuulla tuon nimen heitettävän vasten kasvojaan.
Mutta hän ei räpäyttänyt silmiäänkään.

-- Näin ei kukaan voi epäillä, että olisin vanginnut miehen
henkilökohtaisista syistä, ajatteli hän.

Hän jatkoi:

-- Kuinka sanoittekaan? Edmond Dantès?

-- Niin.

Villefort avasi ison luettelon, joka oli lähellä olevassa kaapissa,
meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun paperipinkan. Sitten hän
kääntyi laivanvarustajan puoleen.

-- Oletteko aivan varma siitä, ettette erehdy? sanoi hän aivan
luonnollisella äänellä.

Jos Morrel olisi ollut viekkaampi tai olisi ymmärtänyt asian paremmin,
niin hänen mielestään olisi ollut kummallista, ettei kuninkaallisen
prokuraattorin sijainen käskenyt häntä kääntymään niiden puoleen,
joiden huostassa vankiluettelot olivat, vankilan kuvernöörin tai
maakunnan prefektin puoleen. Mutta Morrel, joka koko ajan odotti
näkevänsä pelkoa Villefort'issa, ei nähnytkään muuta kuin
alistuvaisuutta. Villefort oli osunut oikeaan.

-- En, minä en erehdy, sanoi Morrel. -- Sitä paitsi tunnen poikaparan
kymmenvuotiaasta asti, ja hän on ollut palveluksessani neljä vuotta.
Muistattehan käyntini täällä? Kuusi viikkoa sitten tulin pyytämään,
että olisitte lempeä; samoin tulen nyt pyytämään, että olisitte
oikeudenmukainen. Edellisellä kerralla kohtelitte minua jokseenkin
tylysti ja lähetitte kärsimättömänä luotanne. Siihen aikaan olivat
kuningasmieliset ankaria bonapartelaisia kohtaan!

-- Hyvä herra, sanoi Villefort kekseliääseen ja kylmäveriseen tapaansa,
-- olin siihen aikaan kuningasmielinen, sillä pidin bourboneja sekä
valtaistuimen laillisina perijöinä että kansan valitsemina. Mutta
Napoleonin nerous on voittanut. Laillinen hallitsija on se, jota kansa
rakastaa.

-- Tätäpä on hauska kuulla, sanoi Morrel rehellisellä ja suoralla
tavallaan, -- hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin, ja minä ennustan,
että se merkitsee hyvää Edmondille.

-- Odottakaahan, sanoi Villefort selaillen toista luetteloa. -- Nyt
löysin. Hän oli merimies, joka aikoi mennä naimisiin erään
katalonialaisen tytön kanssa? Niin, niin, nyt muistan aivan selvästi.
Asia oli hyvin arveluttava.

-- Kuinka niin?

-- Tiedättehän, että minun luotani hänet vietiin oikeuspalatsin
vankilaan.

-- Niin. Entä sitten?

-- No niin, lähetin ilmoituksen Pariisiin. Lähetin sinne häneltä
löydetyt paperit. Olihan se velvollisuuteni, sen ymmärrätte ... ja
kahdeksan päivän pidätyksen jälkeen vietiin vanki pois.

-- Vietiin pois! huudahti Morrel. -- Mutta miten on poikarukan käynyt?

-- Rauhoittukaa. Hänet on viety Fenestrelles'iin, Pigneroliin,
Sainte-Marguerite-saarelle. Sitä sanotaan virkakielellä "kotiseudultaan
poistamiseksi". Ja eräänä päivänä näette hänen palaavan laivalleen
komentamaan.

-- Tulkoon hän milloin tahansa, hänen paikkansa säilytetään häntä
varten. Mutta miksi hän ei ole vielä palannut? Minun mielestäni olisi
bonapartelaisen oikeuslaitoksen huolena pitänyt olla ensi sijassa
vapauttaa ne, jotka kuningasmielinen oikeuslaitos on vanginnut.

-- Älkää syyttäkö umpimähkään, rakas herra Morrel, sanoi Villefort. --
Kaikessa on meneteltävä laillisesti. Vangitsemiskäsky tuli ylhäältä
päin, ylhäältä päin täytyy tulla vapauttamiskäskynkin. Napoleon on
ollut vallassa vasta kaksi viikkoa, armahduskirjeitä ei siis ole vielä
ennätetty lähettää.

-- Mutta, kysyi Morrel, -- eikö näitä muodollisuuksia voisi
jouduttaa nyt, kun me olemme voitolla? Minulla on muutamia ystäviä,
vaikutusvaltaisia tuttavia, voin saada aikaan vangitsemiskäskyn
kumoamisen.

-- Sellaista ei ole koskaan ollut.

-- Siis hänen nimensä poistetaan vankiluettelosta.

-- Poliittisista vangeista ei pidetä vankiluetteloa. Toisinaan on
hallitukselle eduksi, että joku henkilö katoaa jättämättä mitään
jälkeä. Vankiluettelot auttaisivat häntä etsittäessä.

-- Niin tehtiin ehkä bourbonien aikana, mutta nyt...

-- Niin tehdään kaikkina aikoina, rakas herra Morrel. Hallitukset
seuraavat toisiaan ja ovat toistensa kaltaisia. Ludvig XIV:n
rangaistusjärjestelmä toimii yhä vielä, vaikka Bastiljia ei olekaan
enää. Keisari on vankilajärjestelmän suhteen ollut paljon ankarampi
kuin suuri kuningas konsanaan. Ja on olemassa lukemattomia vankeja,
joista vankiloiden luettelot eivät mainitse mitään.

Villefort'in alttius olisi johtanut harhaan sellaisenkin, joka oli
varma asiastaan. Morrelilla ei ollut pienintäkään epäluuloa.

-- Mutta, hän sanoi, -- mihin keinoon neuvotte minua turvautumaan,
jotta Dantès-parka pääsisi niin pian vapaaksi kuin mahdollista?

-- Siihen, että lähetätte oikeusministerille anomuksen.

-- Kyllähän minä tiedän, mitä anomukset saavat aikaan. Ministeri saa
niitä pari sataa päivässä ja lukee niistä tuskin neljä.

-- Se on totta, sanoi Villefort, -- mutta hän lukee kyllä sellaisen
anomuksen, jonka minä lähetän, suosittelen ja osoitan suoraan hänelle.

-- Ja te otatte siis toimeksenne tämän anomuksen lähettämisen?

-- Varsin mielelläni. Ennen saattoi Dantès olla syyllinen, mutta nyt
hän on syytön, ja onhan velvollisuuteni toimittaa vapaaksi sama mies,
joka minun ennen oli pakko toimittaa vankeuteen.

Villefort saattoi näin estää tutkimuksen, joka mahdollisesti voitaisiin
panna toimeen ja joka ehdottomasti olisi syössyt hänet turmioon.

-- Mutta miten kirjoitetaan ministerille?

-- Istukaahan tuohon, herra Morrel, sanoi Villefort antaen paikkansa
laivanvarustajalle. -- Minä sanelen teille.

-- Olette siis todellakin niin hyvä?

-- Tietysti. Älkäämme hukatko aikaa, olemmehan hukanneet sitä jo
liiaksikin.

-- Niin, niin, poikaraukka odottaa, kärsii, ehkä on epätoivoissaankin.

Villefort värisi ajatellessaan tuota vankia, joka tyrmän pimeydessä ja
yksinäisyydessä kirosi häntä. Mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle
voidakseen peräytyä. Dantèsin täytyi murskautua hänen kunnianhimonsa
pyörien alle.

-- Olen valmis, sanoi laivanvarustaja istuen Villefort'in kynä
kädessään.

Villefort saneli anomuksen, jossa hän tietysti mitä jaloimmassa
tarkoituksessa kuvaili suurin sanoin Dantèsin isänmaallisuutta ja niitä
palveluksia, joita hän oli tehnyt bonapartelaiselle liikkeelle. Tässä
anomuksessa oli Dantèsista tullut Napoleonin paluun innokkain auttaja.
Selväähän oli, että ministeri nähdessään tällaisen kirjelmän heti
paikalla saattaa oikeuden voimaan.

Kun anomus oli valmis, luki Villefort sen ääneen.

-- Nyt se on valmis, ja nyt voitte luottaa minuun.

-- Ja anomus lähetetään heti?

-- Vielä tänään.

-- Teidän suosituksellanne varustettuna?

-- Parhaimmalla suosituksellani, jossa vahvistan todeksi kaiken, mitä
tässä olette kirjoittanut.

Ja Villefort kirjoitti nyt vuorostaan kirjeen kulmaan todistuksensa.

-- Mitä minun nyt pitää tehdä? kysyi Morrel.

-- Odottakaa, vastasi Villefort. -- Minä vastaan kaikesta.

Tämä vakuutus herätti jälleen toivon Morrelissa. Hän poistui
kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen luota ihastuneena ja riensi
ilmoittamaan Dantèsin vanhalle isälle, että tämä kohta saa nähdä
poikansa.

Mitä Villefort'iin tulee, niin sen sijaan, että olisi lähettänyt
anomuksen Pariisiin, hän säilyttikin huostassaan tämän paperin, joka
sillä hetkellä olisi voinut pelastaa Dantèsin, mutta joka tuonnempana
olisi tuhoisa todistuskappale Villefort'ia vastaan, jos Euroopan olot
ja tapausten kulku muuttuisivat niin, että kuningasvalta uudelleen
palautettaisiin.

Dantès jäi siis vankilaan. Tyrmänsä pimeyteen hän ei kuullut Ludvig
XVIII:n valtaistuimen kukistumista eikä sitä, mikä herätti vieläkin
suurempaa kauhua, keisarikunnan kukistumista.

Mutta Villefort oli seurannut kaikkea valppaasti. Kaksi kertaa tänä
lyhyenä keisarikunnan aikana Morrel kävi kyselemässä ja pyysi
pyytämällä vapauttamaan Dantèsin, ja kummallakin kerralla Villefort
rauhoitti häntä lupauksilla ja toivolla. Lopulta tuli Waterloon
taistelu. Morrel ei enää ilmestynyt Villefort'in luo. Hän oli tehnyt
nuoren ystävänsä puolesta kaiken sen, mikä inhimillisesti katsoen oli
mahdollista. Jos hän tämän uuden kuningaskunnan aikana olisi yrittänyt
uudestaan, niin hän olisi aivan suotta saattanut itsensä vaaraan.

Ludvig XVIII nousi jälleen valtaistuimelle. Villefort, jolle Marseille
oli tullut tuskien kaupungiksi, pyysi ja saikin avoinna olevan
kuninkaallisen prokuraattorin paikan Toulousessa. Heti sen jälkeen hän
vietti häitään neiti Saint-Méranin kanssa, jonka isä oli entistään
vaikutusvaltaisempi hovissa. Dantès jäi vankilaan. Kaikki olivat hänet
unohtaneet paitsi Jumala. Nähdessään Napoleonin palaavan Ranskaan
Danglars oli ymmärtänyt, kuinka vaarallisen iskun hän oli Dantèsille
antanut. Hänen ilmiantonsa oli osunut oikeaan, ja niin kuin kaikki
jossakin määrin rikollisuuteen taipuvat ja samalla keskinkertaisen
älykkäät luonteet, hän nimitti tätä kummallista sattumaa _kohtalon
määräykseksi_.

Mutta kun Napoleon oli jälleen palannut Pariisiin ja hänen äänensä
kaikui uudelleen käskevänä ja voimakkaana, silloin alkoi Danglars'ia
pelottaa. Joka hetki hän odotti Dantèsin palaavan, Dantèsin, joka
kostaisi. Silloin hän ilmoitti Morrelille haluavansa jättää
meripalveluksen ja meni hänen suosituksellaan erään espanjalaisen
kauppiaan palvelukseen. Hän läksi Madridiin, eikä hänestä kuultu enää
mitään.

Fernand ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Hän ei koettanutkaan saada
tietää, miten Dantèsin oli käynyt. Mutta hän koetti selitellä
Mercedekselle syitä hänen viipymiseensä ja ajatteli samalla ryöstää
tytön ja muuttaa maasta pois. Toisinaan hän synkkinä hetkinään istui
liikkumattomana kuin saalistaan vaaniva petolintu Pharo-niemen
kärjessä, josta saattoi nähdä yht'aikaa Marseillen ja Catalansin kylän,
odottaen näkevänsä tiellä tuon pystypäisen nuorukaisen, joka hänellekin
merkitsi koston pelottavaa sanantuojaa. Hän oli jo siinä tapauksessa
tehnyt päätöksensä; hän ampuisi kuulan Dantèsin päähän ja surmaisi
sitten itsensä. Mutta hän liioitteli; ei hän koskaan olisi itseään
surmannut, sillä hän toivoi yhä vielä.

Näiden kamalien ristiriitojen aikana pantiin toimeen viimeinen
sotilaskutsunta, ja kaikki asekuntoiset miehet ryntäsivät keisarin
mahtavan äänen kaikuessa Ranskan ulkopuolelle. Fernand läksi samoin
kuin muutkin jättäen majansa ja Mercedeksen sen kalvavan ajatuksen
vaivaamana, että hänen kilpailijansa nyt saattoi tulla ja ottaa hänen
rakastamansa naisen omakseen.

Jos koskaan niin sillä hetkellä Fernand todella olisi tahtonut surmata
itsensä. Hän oli ollut huomaavainen Mercedestä kohtaan, oli ollut
säälivinään hänen onnettomuuttaan ja koettanut täyttää hänen
pienimmätkin toivomuksensa. Kaikki tämä oli tehnyt tyttöön
vaikutuksensa. Mercedes oli aina rakastanut Fernandia ystävänä.
Ystävyyteen liittyi nyt uusi tunne, kiitollisuus.

-- Veljeni, sanoi hän kiinnittäessään sotilaanrepun Fernandin olalle,
-- veljeni, ainoa ystäväni, älä kuole sodassa, älä jätä minua yksin
tähän maailmaan. Jos sinä kuolet, ei minulla ole ketään.

Nämä eron hetkellä lausutut sanat herättivät Fernandissa toiveita. Jos
Dantès ei palaisi, niin Mercedes voisi kerran vielä tulla hänen
omakseen.

Mercedes kulki Catalansin kylässä epätoivoisesti itkien, pysähtyi
joskus liikkumattomana kuin patsas tuijottamaan Marseilleen päin ja
istahti taas meren rannalla kuuntelemaan aaltojen huokauksia, jotka
ovat ikuisia kuin hänen surunsa. Eikö olisi parempi heittäytyä aaltojen
syliin kuin kärsiä toivottomia odotuksen tuskia?

Rohkeutta ei Mercedekseltä puuttunut tämän päätöksen toimeenpanoon,
mutta uskonto tuli hänen avukseen ja pelasti hänet itsemurhasta.

Caderousse joutui sotaväkeen niin kuin Fernandkin, mutta kun hän oli
kahdeksan vuotta katalonialaista vanhempi ja oli naimisissa, niin hän
kuului kolmanteen kutsuntaluokkaan ja lähetettiin rannikon
suojelusjoukkoihin.

Vanha Dantès, jota vain toivo oli pitänyt voimissa, kadotti senkin
keisarikunnan kukistuessa.

Täsmälleen viisi kuukautta sen jälkeen kun oli tullut erotetuksi
pojastaan ja melkein samana tuntina kuin tämä oli vangittu, hän heitti
henkensä Mercedeksen sylissä.

Morrel maksoi kaikki hautajaiskulut ja suoritti ne pienet velat, jotka
vanhus oli tehnyt sairautensa aikana.

Tähän tekoon vaadittiin paitsi auttavaista mieltä, myös rohkeutta,
sillä Etelä-Ranska oli täydessä tulessa, ja oli rikollista auttaa niin
vaarallisen bonapartelaisen kuin Dantèsin isää, vaikka hänen
kuolinvuoteellaankin.



14. Raivoisa vanki ja hullu vanki


Kun oli kulunut noin vuosi Ludvig XVIII:n valtaanpaluusta, teki
vankiloiden tarkastaja kiertomatkansa.

Alhaalla tyrmässään Dantès kuuli vastaanottovalmistusten kolinan ja
kalskeen. Sitä ei vankilan alakertaan olisi erottanut kukaan muu kuin
vanki, joka on yön hiljaisina hetkinä tottunut kuuntelemaan hämähäkin
kehräämistä ja kuulemaan joka vesipisaran putoamisen.

Hän arvasi, että elävien keskuudessa tapahtui jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa. Hän oli niin kauan asustanut haudassa, että saattoi pitää
itseään jo kuolleena.

Tarkastaja tutki vuoron perään kaikki kammiot ja tyrmät. Useita vankeja
kuulusteltiin. Tarkastaja kysyi heiltä, millaista oli heidän ruokansa
ja mitä valituksia heillä oli tehtävänä.

He vastasivat kaikki, että ruoka oli kurjan huonoa ja että he tahtoivat
päästä vapaiksi.

Tarkastaja kysyi silloin, eikö heillä ollut mitään muuta sanottavaa.

He pudistivat päätään. Mitä muuta kuin vapautta saattoi vanki toivoa?

Tarkastaja kääntyi hymyillen kuvernöörin puoleen:

-- En tiedä, miksi meidän täytyy käydä näillä tarpeettomilla
tarkastusmatkoilla. Kun on nähnyt yhden vankilan, niin tuntee sata. Kun
on kuulustellut yhtä vankia, niin on kuulustellut tuhatta. Kaikki on
aina samaa. Ruoka on huonoa, ja he ovat syyttömiä. Onko täällä
muunlaisia vankeja?

-- Meillä on raivoisia ja vaarallisia vankeja, joita pidämme
maanalaisissa tyrmissä.

-- Menkäämme katsomaan, sanoi tarkastaja hyvin väsyneesti, --
täyttäkäämme tehtävämme viimeiseen asti. Menkäämme tyrmiin.

-- Odottakaahan, sanoi kuvernööri, -- kunnes mennään noutamaan pari
miestä. Vangit tekevät toisinaan elämäänsä kyllästyneinä epätoivoisia
tekoja tullakseen kuolemaantuomituiksi. Te voisitte joutua tällaisen
teon uhriksi.

-- Ryhtykää siis varokeinoihinne, sanoi tarkastaja.

Lähetettiin noutamaan kaksi sotamiestä ja alettiin astua alas portaita,
jotka olivat niin pahanhajuiset, likaiset ja homeiset, että sellaiseen
paikkaan pistäytyessäkin alkoi näkö, hajuaisti ja hengitys kärsiä.

-- Oh, sanoi tarkastaja tultuaan portaiden puoliväliin, -- kuka hiisi
täällä voi asustaa?

-- Kaikkein pahimmanlaatuinen kapinaanyllyttäjä, josta meille
nimenomaan ilmoitettiin, että hän voi tehdä vaikka mitä.

-- Onko hän yksinään?

-- Tietysti.

-- Kuinka kauan hän on ollut täällä?

-- Melkein vuoden.

-- Ja pantiinko hänet tähän tyrmään heti tultuaan?

-- Ei, vasta sitten, kun hän oli aikonut surmata vartijan, joka toi
hänelle ruokaa.

-- Onko hän aikonut tappaa vartijan?

-- On, saman, joka meille valaisee tietä. Eikö totta, Antoine? kysyi
kuvernööri.

-- Hän aikoi lyödä minut kuoliaaksi, vastasi vartija.

-- Tahdotteko tehdä siitä valituksen? kysyi tarkastaja kuvernööriltä.

-- Se on tarpeetonta, hän on jo saanut kyllin suuren rangaistuksen
muutenkin. Hän on sitä paitsi tällä hetkellä aivan hulluuden rajalla ja
ennen pitkää aivan mielipuoli.

-- Sitä parempi hänelle, sanoi tarkastaja. -- Hulluna hän kärsii
vähemmän.

Tarkastaja oli hyväsydäminen mies ja täytti arvokkaasti hänelle uskotun
armeliaisuustehtävän.

-- Olette oikeassa, sanoi kuvernööri, -- ja sanoistanne huomaan, että
olette asiaa tarkoin punninnut. Meillä onkin täällä aivan lähellä
toisessa tyrmässä, jonne mennään toisia portaita myöten, vanha apotti,
entinen italialainen puoluepäällikkö, joka on ollut täällä vuodesta
1811 asti. Hänen päänsä meni sekaisin vuonna 1813, ja siitä lähtien hän
on ollut aivan kuin toinen ihminen. Ennen hän itki, nyt nauraa, ennen
laihtui, nyt lihoo. Tahdotteko nähdä hänet mieluummin kuin tuon toisen,
hänen hulluutensa on huvittava eikä tee teitä murheelliseksi?

-- Tahdon nähdä molemmat, sanoi tarkastaja. -- Tahdon täyttää tehtäväni
tunnollisesti.

Tarkastaja teki ensimmäistä kiertomatkaansa ja tahtoi antaa esivallalle
hyvän ajatuksen itsestään.

Kuvernööri viittasi vartijalle, joka avasi oven.

Isojen lukkojen rämistessä, ja ruostuneitten saranain kääntyessä Dantès
nosti päänsä pystyyn. Hän oli kyyristynyt tyrmänsä soppeen ja katseli
ahnaasti päivänsädettä, joka pääsi sisään ahtaasta, ristikolla
varustetusta ilma-aukosta. Kun Dantès näki kahden vartijan valaisevan
tietä oudolle miehelle, jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään
ja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli
kysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän
virkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.

Sotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin
hyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.

Tarkastajakin astui askelen taaksepäin.

Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.

Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli
tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin
hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.

Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi
kuvernöörin puoleen:

-- Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. -- Hän on
jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko
vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt
mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita
Charentonissa.

Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:

-- Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?

-- Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada
oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin,
että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään
vapaaksi, jos olen syytön.

-- Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.

-- Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei
ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta
istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön
ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana
kiroten pyöveleitään.

-- Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. -- Ette aina ole
ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte
surmata vartijan.

-- Se on kyllä totta, sanoi Dantès, -- ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin
tuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä... Mutta
minkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.

-- Ettekö ole enää?

-- En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan
niin kauan ollut täällä!

-- Kauanko... Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.

-- Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.

Tarkastaja laski.

-- Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole
ollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.

-- Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. -- Voi, hyvä
herra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on
seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin
minunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin
viettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli
kunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni
kauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni
murskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha
isäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on
tottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään,
avaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja
vaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan
ankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin
tuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.

-- Hyvä on, sanoi tarkastaja, -- saammepahan nähdä.

Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:

-- Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä,
niin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.

-- Kyllä, vastasi kuvernööri. -- Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin
ankaria syytöksiä.

-- Armollinen herra, sanoi Dantès, -- tiedänhän, ettette omasta
tahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää
anomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut
tuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä
rikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä
katsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.

-- Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.

-- Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, -- että olette heltynyt. Sanokaa
minulle, että saan toivoa.

-- Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. -- En voi luvata muuta kuin
tarkastaa teitä koskevat asiapaperit.

-- Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!

-- Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.

-- Herra Villefort, vastasi Dantès. -- Menkää hänen luokseen ja puhukaa
hänen kanssaan.

-- Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa.
Hän on Toulousessa.

-- Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, -- ainoa suojelijani on
poissa.

-- Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.

-- Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.

-- Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut
tai jotka hän minulle antaa?

-- Täydellisesti.

-- Hyvä on, odottakaa.

Dantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili
Jumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen
vankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita
sieluja.

Ovi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi
tyrmään.

-- Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, -- vai ensin
käydä apotin tyrmässä?

-- Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. -- Jos
palaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta
jatkaa surullista tehtävääni.

-- Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen
hulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.

-- Millainen on hänen hulluutensa?

-- Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren
aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi
hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena
vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä
vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa
silloin viisi miljoonaa.

-- Haha, nauroi tarkastaja, -- tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä
tuon miljoonanomistajan nimi on?

-- Apotti Faria.

-- Numero 27! sanoi tarkastaja.

-- Se on tässä. Avatkaa, Antoine.

Vartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.

Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn
ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat
hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia
viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin
Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi.
Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän,
ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean
permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi
kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.

Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen
ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa
vieraiden läsnä ollessa.

-- Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman
kysymyksen kaikille.

-- Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. -- Minulla ei ole mitään
valittamista.

-- Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. -- Olen hallituksen lähettämä
virkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen
valitukset.

-- Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti,
-- ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.

-- Kas niin, sanoi kuvernööri, -- sanoinhan, että hän alkaa puhua
siitä.

-- Armollinen herra, sanoi vanki, -- olen apotti Faria, olen syntynyt
Roomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä.
Minut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Sen
jälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.

-- Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.

-- Siksi, että minut vangittiin Piombinossa, ja otaksun, että samoin
kuin Milano ja Firenze on Piombinokin tullut jonkin ranskalaisen
departementin pääkaupungiksi.

Tarkastaja ja kuvernööri katsoivat nauraen toisiinsa.

-- Toden totta, sanoi tarkastaja, -- teidän uutisenne eivät ole
erikoisen tuoreita.

-- Ne perustuivat siihen päivään, jolloin minut vangittiin, sanoi
apotti Faria. -- Ja kun hänen majesteettinsa keisari oli luonut Rooman
kuningaskunnan äskettäin syntynyttä poikaansa varten, niin otaksun
hänen valloituksiensa perusteella täyttäneen Machiavellin ja Cesare
Borgian unelman ja tehneen Italiasta yhtenäisen valtakunnan.

-- Kohtalo, sanoi tarkastaja, -- on tehnyt pieniä muutoksia tähän
jättiläismäiseen tuumaan, jonka harras ihailija näytätte olevan.

-- Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja
onnellisen valtion, vastasi Faria.

-- Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, -- mutta en ole tullut
tänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut
kysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista
ruokaanne tai asuntoonne nähden.

-- Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, --
siis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on
hyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä.
Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja
arvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.

-- Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.

-- Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti,
-- vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos
onnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun
puhua kahden kanssanne?

-- Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.

-- Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.

Sitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:

-- Pyyntönne on mahdoton.

-- Mutta, lausui apotti, -- jos hallitus voisi saada minun avullani
tavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.

-- Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan
kääntyen kuvernöörin puoleen.

-- Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, --
meidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi
varsin hyvin kuulla keskustelumme.

-- Rakas apotti, sanoi kuvernööri, -- pahaksi onneksi me jo osaamme
ulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö
niin?

Faria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja
olisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.

-- Juuri niin, sanoi hän, -- mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?

-- Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, -- voin teille kertoa tämän
jutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut
kuulla sitä samaa jauhettavan.

-- Mikä todistaa, sanoi apotti, -- että olette, herra kuvernööri,
sellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja
korvat eivätkä kuule.

-- Rakas apotti, sanoi tarkastaja, -- hallitus on kaikeksi onneksi
rikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään
asti, jolloin lähdette vankilasta.

Apotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.

-- Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, -- jos vastoin
kaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä
omaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan
on, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa
summan kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.

-- Toden totta, sanoi tarkastaja, -- ellei tietäisi, että mies on
hullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.

-- En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka
tarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan.
-- Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis
allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni
paikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen
eikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään
tänne ikuisiksi ajoiksi.

Kuvernööri alkoi nauraa.

-- Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.

-- Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.

-- Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. -- Jos kaikki
vangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen
peninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta
karata.

-- Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, -- eikä tämä herra
ole edes sen keksijä.

Sitten hän kysyi apotilta:

-- Kysyin teiltä, onko ruokanne hyvää?

-- Vannokaa Kristuksen nimessä, sanoi apotti, -- että päästätte minut
vapaaksi, jos olen puhunut totta, ja minä ilmoitan teille minne aarre
on kätketty.

-- Onko ruokanne hyvää? kysyi tarkastaja uudelleen.

-- Ettehän vaaranna mitään, koska lupaan jäädä vankilaan siksi aikaa,
kun mennään noutamaan aarretta.

-- Ette vastaa kysymykseeni, sanoi tarkastaja kärsimättömästi.

-- Ette tekään minun kysymykseeni! huusi apotti. -- Olkaa sitten
kirottu niin kuin muutkin järjettömät, jotka eivät ole tahtoneet minua
uskoa! Ette huoli kullastani, pidän sen siis itse. Ette päästä minua
vapaaksi, mutta Jumala päästää. Menkää, minulla ei ole enää mitään
teille sanottavaa.

Ja apotti heitti peitteensä syrjään, tarttui savenpalaseen ja istui
uudelleen ympyränsä keskelle jatkamaan viivojaan ja laskelmiaan.

-- Mitä hän tuossa tekee? kysyi tarkastaja poistuessaan.

-- Hän laskee aarteitaan, sanoi kuvernööri.

Faria vastasi tähän pilkalliseen lauseeseen luomalla heihin halveksivan
katseen. He poistuivat. Vartija sulki oven.

-- Ehkä hänellä todellakin on aarre hallussaan, sanoi tarkastaja
noustessaan portaita.

-- Hän on uneksinut siitä, vastasi kuvernööri, -- ja seuraavana aamuna
hän heräsi hulluna.

-- Se on totta, sanoi tarkastaja tietäessään lahjomisen voiman, -- jos
hän todellakin olisi rikas, niin ei hän olisi vankilassa.

Siten loppui apotti Farian kuulustelu. Hän jäi vankilaan, ja tämän
käynnin jälkeen häntä pidettiin entistä huvittavampana vankina.

Caligula tai Nero, nuo molemmat aarteiden etsijät, mahdottoman
tavoittelijat, olisivat kuunnelleet tämän miehen puheita, päästäneet
hänet vankilasta, antaneet hänen liikkua ulkoilmassa, niin kuin hän
hartaasti kaipasi, ja päästäneet hänet vapaaksi, koska hän oli valmis
maksamaan siitä niin kalliin hinnan. Mutta Farian ajan kuninkaat eivät
enää uskaltaneet toimia rohkeasti. He pelkäsivät niitä korvia, jotka
kuuntelivat heidän määräyksiään ja vakoilivat heidän toimiaan. He eivät
enää tunteneet jumalaista alkuperäänsä. He olivat kruunattuja ihmisiä,
siinä kaikki. Itsevaltainen hallitus ei koskaan ole tahtonut saattaa
päivän valoon vankilan ja kidutuksen seurauksia; hyvin harvoin
tiedetään inkvisition uhrien astuneen esiin näyttämään murskattuja
luitaan ja verisiä haavojaan, samoin hulluus, tuo mätä, joka syntyy
tyrmien loassa henkisten kidutusten jälkeen, kätketään huolellisesti
sinne, missä se on alkanutkin, tai jos se sieltä pääsee, niin se
haudataan johonkin synkkään sairaalaan, eikä lääkäri tunne ihmistä eikä
hänen ajatuksiaan noissa kurjissa jätteissä, jotka uupunut
vanginvartija antaa hänen huostaansa.

Apotti Faria, joka vankilassa oli tullut hulluksi, oli juuri tämän
hulluutensa vuoksi tuomittu ikuiseen vankeuteen.

Dantèsin suhteen tarkastaja piti sanansa. Palattuaan kuvernöörin
asuntoon hän otti esiin vankiluettelon. Vankia koskeva tiedonanto oli
seuraava:

    EDMOND DANTÈS.

    Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta
    palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti
    vartioitava.

Tämä tiedonanto oli kirjoitettu toisella käsialalla ja toisella
musteella kuin muu osa luetteloa. Kirjoitus oli laadittu sen jälkeen
kun hänet oli tuotu vankilaan.

Syytös oli siksi selvä, että sitä vastaan ei voinut mitään väittää.
Tarkastaja kirjoitti sen vuoksi sen alle:

"Ei voi mitään tehdä."

Tämä käynti oli tavallaan virkistänyt Dantèsia. Sen jälkeen kun hän oli
tullut vankilaan, oli hän unohtanut laskea päiviä. Mutta tarkastaja oli
maininnut hänelle uuden päivämäärän, eikä Dantès sitä unohtanut. Hän
kirjoitti taakseen seinään katosta irtaantuneella rappauksen palasella:
"heinäkuun 30. päivä 1816", ja tämän jälkeen hän joka päivä piirsi
viivan, ettei sekaantuisi ajanlaskussa.

Kului päiviä, sitten viikkoja, lopulta kuukausia. Dantès odotti. Hän
oli laskenut pääsevänsä vapaaksi kahden viikon päästä. Kun kaksi
viikkoa oli kulunut, niin hän arveli, ettei tarkastaja voinut ryhtyä
hänen asiaansa ennen Pariisiin-paluutaan eikä palata Pariisiin, ennen
kuin oli tehnyt koko kiertomatkansa joka saattoi kestää kuukauden tai
parikin. Dantès asetti siis määräajaksi kolme kuukautta kahden viikon
asemesta. Kolmen kuukauden kuluttua hän etsi muita perusteita ja siirsi
niiden nojalla ajan kuudeksi kuukaudeksi. Ne kuluivat eikä mikään
muuttunut vankilan oloissa. Hän ei saanut mitään lohduttavaa tietoa.
Jos vartijalta kysyi jotakin, niin hän oli tapansa mukaan vaiti. Dantès
alkoi epäillä omia aistimiaan, alkoi uskoa, että se, mitä hän piti
muistona, oli vain hänen omien aivojensa luoma harhakuva.

Vuoden päästä siirrettiin kuvernööri Hamin linnoituksen päälliköksi.
Hän vei mukanaan monet alemmista virkamiehistään, niiden joukossa
Dantèsin vartijan. Uusi kuvernööri saapui, vankien nimien oppiminen
olisi vienyt liian paljon aikaa, hän esittelytti itselleen vain niiden
numerot. Tässä kamalassa matkustajakodissa oli viisikymmentä huonetta
ja asukkaita nimitettiin huoneittensa numeron mukaan. Tuota onnetonta
nuorta miestä ei enää sanottu Edmondiksi eikä Dantèsiksi. Hänen nimensä
oli nyt numero 34.



15. Numero 34 ja numero 27


Dantès sai kokea kaikki ne tuskan eri asteet, joiden alaisiksi joutuvat
vankiloihin unohdetut vangit.

Alussa hän oli ylpeä: se mieliala johtuu syyttömyyden tietoisuudesta ja
toivosta. Sitten hän alkoi epäillä syyttömyyttään, joten kuvernööri oli
ollut oikeassa puhuessaan mielenhäiriöstä. Sitten hän kadotti kaiken
ylpeytensä, hän rukoili, ei enää Jumalaa vaan ihmisiä. Jumala on
viimeinen pelastuksen toivo. Onneton, joka panee kaiken toivonsa
Jumalaan, ei tule siihen mielialaan, ennen kuin on turvautunut kaikkiin
muihin.

Dantès pyysi, että hänet muutettaisiin toiseen tyrmään, vaikka
huonompaankin ja syvempäänkin. Muutos on aina muutos ja tuottaisi
Dantèsille muutaman päivän virkistyksen. Hän pyysi saada mennä
kävelemään, saada hengittää raitista ilmaa, hän pyysi kirjoja,
soittimia. Ei mihinkään hänen pyyntöönsä suostuttu, mutta hän pyysi
yhtä kaikki yhä uudelleen. Hän oli tottunut puhumaan vartijansa kanssa,
vaikka tämä olikin ehkä vielä edeltäjäänsä harvasanaisempi. Mutta kun
sai puhua toiselle ihmiselle, vaikkapa mykällekin, niin aina virkisti.
Dantès puhui saadakseen kuulla oman äänensä. Hän oli koettanut puhua
yksin ollessaan, mutta se oli pelottanut häntä.

Toisinaan vapautensa aikana Dantès oli kauhulla ajatellut vankiloita,
joissa on maankiertäjiä, rosvoja ja murhaajia. Nyt hän toivoi
joutuvansa tuollaiseen suojaan, että saisi nähdä ympärillään muitakin
kasvoja kuin mykän vartijan. Hän kadehti kuritushuoneen asukkaita,
joilla on häpeällinen pukunsa, kahleet ja naarmut hartioissa.
Kaleeriorjat olivat edes kaltaistensa seurassa, he hengittivät ilmaa,
näkivät taivaan. Kaleeriorjat olivat hyvin onnellisia.

Eräänä päivänä hän rukoili vartijaa, että hänelle annettaisiin toveri,
kuka tahansa, vaikkapa tuo hullu apotti. Vartijan tylyn ulkomuodon
alla, olkoon se kuinka sydämetön tahansa, on aina hiukan ihmistä. Hän
ilmoitti numero 34:n pyynnön kuvernöörille. Mutta tämä, viisaana kuin
valtiomies, kuvitteli Dantèsin aikovan yllyttää vangit kapinaan tai
auttavan jotakuta ystäväänsä pakopuuhissa, ja vastasi kieltävästi.

Dantèsin kävi nyt niin kuin olemme maininneet, hän kääntyi Jumalan
puoleen. Kaikki hurskaat ajatukset, jotka muuten ovat hajallaan
maailmassa ja yhdistävät kohtalon koettelemia, kokoontuivat nyt hänen
sieluunsa sitä virkistämään. Hän muisti äitinsä opettamat rukoukset ja
löysi niistä ennen arvaamattomia ajatuksia, sillä onnellisen ihmisen
rukous on vain yksitoikkoista ja sisällyksetöntä sanahelinää, kunnes
onnettomuus jonakin päivänä tulee selittämään hänelle sitä juhlallista
kieltä, jolla hän puhuu Jumalan kanssa.

Hän siis rukoili, ei hartaasti, vaan tavallaan raivokkaasti.
Rukoillessaan ääneen ei hän enää pelännyt omaa ääntään. Hän joutui
jonkinmoisen huumauksen valtaan. Hän piti nyt elämänsä tapauksia
Jumalan tahtona, otti niistä oppia, asetti itselleen määrättyjä
tehtäviä ja lopetti jokaisen rukouksen lauseella, jonka ihmiset paljon
useammin lausuvat toisilleen kuin Jumalalle. Ja anna meille meidän
syntimme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä
vastaan ovat rikkoneet.

Näistä palavista rukouksistaan huolimatta Dantès jäi vankeuteen.

Silloin hänen mielensä tuli raskaaksi, pilvi painui hänen silmilleen.
Dantès oli yksinkertainen mies, eikä ollut saanut nauttia mitään
opetusta. Historia oli hänelle tuon verhon peitossa, jonka vain tiede
pystyy nostamaan. Hän ei voinut tyrmänsä yksinäisyydessä ja ajatustensa
erämaassa luoda uudestaan menneitä aikoja, herättää eloon sammuneita
kansoja, rakentaa uudelleen hävinneitä kaupunkeja, jotka mielikuvitus
suurentaa ja kaunistaa ja jotka kulkevat silmien ohitse satumaisen
valon kirkastamina. Hänellä ei ollut muuta kuin lyhyt menneisyytensä,
synkkä nykyisyytensä ja toivoton tulevaisuutensa. Ei mikään saattanut
siis hänen mieltään virkistää. Hänen voimakkaan sielunsa, joka niin
mielellään olisi tahtonut lentää kautta aikakausien, oli siis pakko
pysyä vankina kuin haukka häkissään. Hän takertui silloin yhteen
ainoaan ajatukseen, onneensa, jonka säälimätön kohtalo ilman todellista
syytä oli särkenyt. Hän takertui tähän ajatukseen, mietti sitä joka
puolelta ja ikään kuin repi sitä kauniilla hampaillaan niin kuin Danten
helvetissä Ugolino kalvaa arkkipiispa Ruggieron pääkalloa. Dantèsin
usko oli ollut vain pintapuolista, hän kadotti sen niin kuin muut sen
kadottavat myötäkäymisen jälkeen, eikä se koskaan ollut kantanut mitään
hedelmiä.

Uskonnollisuutta seurasi raivo. Edmond syyti kirouksia, jotka saivat
vartijan kauhistuen peräytymään. Hän iski ruumistaan tyrmän seiniä
vastaan. Hän tarttui raivoissaan kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä.
Hän raivosi varsinkin itseään vastaan, ja hänelle tuotti harmia pieni
hiekanjyvä, oljenkorsi tai tuulen puuska. Sitten johtui hänen mieleensä
tuo ilmiantokirje, jonka Villefort oli hänelle näyttänyt. Jokainen sen
rivi loisti hänen silmiensä edessä aivan kuin "Mene Tekel Ufarsin"
Belsazarin pidoissa. Hän sanoi itselleen, että hänet oli syössyt
tähän kurjuuteen ihmisten viha eikä Jumalan rangaistus. Hän vannoi
näille tuntemattomille kaikkea sitä kostoa, minkä hänen kiihkeä
mielikuvituksensa saattoi keksiä, ja hänen mielestään olivat kaikkein
kamalimmatkin kärsimykset liian lieviä ja liian lyhytaikaisia, sillä
kärsimyksen jälkeen tuli kuolema, ja kuolemassa oli, jollei rauha, niin
ainakin tunnottomuus, joka oli rauhan kaltainen.

Tämän jälkeen hän vaipui itsemurhan ajatuksiin. Nämä ajatukset ovat
kuin kuolleen meren upottava lieju, joka vetää uimarin yhä syvemmälle,
tukahduttaa ja nielee. Kun kerran siihen on joutunut eikä taivaallinen
apu saavu, niin kaikki on hukassa, ja jokaisella ponnistuksella vaipuu
yhä syvemmälle.

Mutta tämä moraalinen kuolemankamppailu on helpompi kuin sen edellä
käyvä kärsimys ja se rangaistus, joka sitä ehkä seuraa. Se on
jonkinmoinen päätä huimaava lohdutus, joka näyttää pelottavan syvän
kuilun ja sen pohjalla tyhjyyden. Tultuaan näin pitkälle Dantès alkoi
saada lohtua tästä ajatuksesta. Kaikki tuskat, kaikki kärsimykset, tuo
kummitusten lauma, jonka ne tuovat mukanaan, näyttivät katoavan siitä
vankilan kolkasta, jonne kuoleman enkeli laski hiljaa jalkansa. Dantès
katseli tyynesti mennyttä elämäänsä, kauhulla tulevaa, ja valitsi sen,
mikä näytti lepopaikalta.

-- Olen kadottanut kaiken, minkä vuoksi olisin elämää rakastanut, hän
ajatteli. -- Kuolema hymyilee minulle aivan kuin imettäjä lapselle,
jonka hän tahtoo vaivuttaa uneen. Kuolen mielelläni ja nukahdan
väsyneenä ja murtuneena, samoin kuin tuona iltana, jolloin
epätoivoissani ja raivoissani olin astellut kolmetuhatta kertaa tyrmäni
ympäri, yhteensä kolmekymmentätuhatta askelta, lähes viisi peninkulmaa.

Kun tämä ajatus oli syntynyt nuoren miehen mielessä, hän tuli
tyynemmäksi ja hymyilevämmäksi. Silloin hän oli tyytyväisempi kovaan
vuoteeseensa ja mustaan leipäänsä, söi vähemmän, ei nukkunut enää
laisinkaan ja piti melkein siedettävänä tätä elämän pientä murua, josta
hän tiesi voivansa lähteä milloin itse tahtoi, aivan kuin ihminen
heittää pois kuluneet vaatteet.

Kahdella tavalla hän saattoi kuolla. Toinen oli hyvin yksinkertainen,
sitoa nenäliinansa ikkunan ristikkoon ja hirttää itsensä. Toinen oli
se, että oli syövinään ja kuolikin nälkään. Edellinen tapa oli
Dantèsille hyvin vastenmielinen. Hän oli tottunut inhoamaan
merirosvoja, jotka hirtetään laivan raakapuuhun. Hirttäminen oli siis
hänen mielestään jonkinmoinen alentava rangaistus, jonka alaiseksi hän
ei tahtonut joutua. Hän päätti kuolla nälkään.

Melkein neljä vuotta oli kulunut näiden mielialojen vaihdellessa.
Toisen vuoden lopulla hän taukosi laskemasta ja vaipui taas tuohon
tietämättömyyteen ajan kulusta, josta tarkastaja oli hänet herättänyt.

Dantès oli sanonut itselleen: "Minä kuolen", ja oli valinnut oman
kuolintapansa. Hän oli sitä tarkoin miettinyt ja peläten rikkovansa
päätöksensä vannoi kuolevansa sillä tavoin. "Kun minulle tuodaan
aamiaiseni ja päivälliseni, heitänkin ne ikkunasta ulos ja olen siten
syövinäni ne."

Hän teki niin. Kaksi kertaa päivässä hän heitti ristikolla
varustetusta pienestä aukosta kaiken ruokansa, ensin iloisesti, sitten
päättäväisesti ja lopuksi vastenmielisesti. Hänen täytyi muistella
vannomaansa valaa voidakseen täyttää kamalan päätöksensä. Ruokia, jotka
ennen tuntuivat hänestä vastenmielisiltä, piti terävähampainen nälkä
verrattomina ja ne näyttivät kauniilta ja tuoksuivat hyviltä. Toisinaan
hän kokonaisen tunnin piteli kädessään vatia, jossa oli mädännyttä
lihaa tai pahentunutta kalaa ja mustaa, homeista leipää. Elämän
viimeiset vaistot taistelivat vielä hänessä ja rikkoivat tuon tuostakin
hänen päätöksensä. Silloin ei enää tyrmä tuntunutkaan kamalalta eikä
hänen tilansa epätoivoiselta. Hän oli vielä nuori, hän oli vasta
kahdenkymmenenviiden, -kuuden ikäinen, hän saattoi elää viisikymmentä
vuotta vielä, siis kaksi kertaa sen, mitä tähän asti oli elänyt. Kuinka
paljon saattoikaan tänä pitkänä aikana tapahtua sellaista, joka murtaa
Ifin linnan portit, särkee muurit ja päästää hänet vapauteen! Hän vei
jo ruoan lähelle suutaan. Mutta samassa johtui vala hänen mieleensä, ja
rehellisenä miehenä hän pelkäsi liiaksi halveksivansa itseään, jos
rikkoisi valansa. Hän käytti siis viimeisetkin voimansa heittääkseen
ruoan ikkunasta, mutta eräänä päivänä hän oli niin heikko, ettei enää
jaksanut nousta sitä tekemään.

Seuraavana päivänä hän ei enää nähnyt mitään, tuskin kuulikaan. Vartija
luuli häntä arveluttavasti sairaaksi. Edmond toivoi pian kuolevansa.

Päivä kului umpeen. Edmond tunsi vaipuvansa puolinaiseen horrostilaan,
joka tavallaan oli suloinenkin. Vatsan tuskalliset väänteet olivat
tauonneet. Jano oli vähentynyt. Sulkiessaan silmänsä hän näki joukon
pieniä liekkejä aivan kuin virvatulia soisilla seuduilla. Se oli tuon
tuntemattoman seudun aamunnousua, jota sanotaan kuolemaksi. Äkkiä,
kello yhdeksän aikaan illalla, hän kuuli kumeata jyskettä seinästä,
jonka vieressä hän nukkui.

Niin monet inhoittavat eläimet olivat käyneet Edmondin vankilassa, että
hän ei niiden aikaansaamasta melusta häiriintynyt. Mutta nyt olivat
hänen aistimensa tulleet paastoamisesta herkemmiksi taikka sitten oli
ääni tavallista voimakkaampi ja kenties tänä kohtalokkaana hetkenä
kaikki alkoi merkitä tavallista enemmän. Niinpä Edmond kohotti päätään
ja kuunteli.

Se oli tasaista raapimista ja johtui joko siitä, että isoilla kynsillä
raavittiin, voimakkailla hampailla kalvettiin tai jollakin aseella
kaivettiin.

Nuoren miehen uupuneeseen mieleen välähti kaikkien vankien ajatus:
vapaus! Tämä ääni alkoi kuulua juuri silloin, kun kaikki muut maailman
äänet olivat sammumaisillaan ainiaaksi; siksi hän uskoi Jumalan
lähettäneen sen hänelle varoittaakseen häntä astumasta hautaan, jonka
partaalla hän jo oli. Kukapa tietää, ehkä joku hänen ystävänsä, ehkä
joku noista rakastetuista olennoista, joita hän niin usein oli
uuvuksiin asti ajatellut, toimi tällä hetkellä hänen hyväkseen ja
koetti päästä hänen luokseen?

Ääntä kesti noin kolme tuntia, sitten Edmond kuuli jonkinmoista
vierimistä, ja kaikki oli hiljaa.

Muutamaa tuntia myöhemmin ääni alkoi uudestaan lähempää ja
voimakkaampana. Edmond alkoi jo olla huvitettu tästä työstä, joka sai
hänen aikansa nopeammin kulumaan.

Samassa astui vartija sisään.

Kahdeksan päivää oli kulunut siitä, kun Edmond päätti kuolla, ja neljä
päivää siitä, kun hän oli alkanut panna tätä tuumaansa täytäntöön, ja
sen ajan kuluessa hän ei ollut puhunut sanaakaan vartijalle, ei ollut
vastannut, kun tämä oli kysynyt, mikä tauti häntä vaivasi, ja oli
kääntynyt seinään päin, kun tämä oli liian tarkkaan häneen katsonut.
Mutta tänään saattoi vartija kuulla tuon kumean äänen, tulla sen
johdosta levottomaksi ja lopettaa senkin pienen toivon, joka hurmasi
Edmondin viimeisiä hetkiä. Vartija toi aamiaisen.

Dantès nousi vuoteeltaan, koroitti äänensä ja alkoi puhua
kaikenlaisista asioista, huonosta ruoasta, tyrmän kylmyydestä,
toraillen ja riidellen voidakseen huutaa kovemmin. Vartija, joka juuri
tänään oli pyytänyt vangille lihalientä ja tuoretta leipää, oli jo
menettämäisillään kärsivällisyytensä.

Kaikeksi onneksi hän luuli Dantèsin hourailevan. Hän laski ruoat
huonolle pöydälle, jolle hän ne aina ennenkin oli laskenut, ja poistui.

Ollessaan taas yksin alkoi Edmond riemuiten kuunnella.

Jyskyttäminen kävi niin selväksi, että sen saattoi helposti kuulla.

-- Ei ole epäilemistäkään, ajatteli hän; -- joku onneton vankiraukka
siellä ponnistelee päästäkseen vapaaksi. Jospa olisin hänen rinnallaan,
niin kuinka häntä auttaisin!

Äkkiä verhosi synkkä pilvi tämän toivon aamuruskon hänen aivoissaan,
jotka olivat tottuneet onnettomuuteen ja vain vaivoin saattoivat
ajatella inhimillisiä iloja. Ehkäpä kuvernööri oli pannut jonkun
työmiehen korjaamaan viereistä tyrmää.

Helpostihan siitä pääsisi selville, mutta kuinka uskaltaisi kysyä?
Selvintä olisi odottaa vartijan tuloa, ja käskeä häntä kuuntelemaan.
Mutta se vaarantaisi myös tämän salaisuuden. Edmond oli niin heikko,
että hänen sielunsa häilyi sinne tänne voimatta kokoontua määrätyn
ajatuksen ympärille. Hänen oli saatava voimia: hän loi katseensa vielä
höyryävään lihaliemeen, jonka vartija oli laskenut pöydälle, nousi,
horjui sen luo, tarttui astiaan, nosti sen huulilleen ja nautti
tavattomasti juodessaan sen sisällyksen.

Mutta siihen hän lopetti, niin paljon mielenmalttia hänellä oli. Hän
oli kuullut kerrottavan, että haaksirikosta pelastuneet, kauan nälkää
nähneet ihmiset olivat kuolleet syötyään liian paljon. Edmond laski sen
vuoksi jo melkein huulillaan olleen leipäpalan pöydälle ja meni
vuoteelle lepäämään. Hän ei enää tahtonut kuolla.

Pian hän tunsi valon palaavan aivoihinsa. Kaikki häilyvät ja melkein
epävarmat ajatukset löysivät varman paikkansa tällä ihmeellisellä
shakkilaudalla, jossa ehkä yksi ruutu lisää riittää asettamaan ihmisen
eläimen yläpuolelle.

Hän saattoi miettiä:

-- Minun täytyy päästä selville tästä, mutta panematta ketään vaaraan.
Jos hän on tavallinen työntekijä, ja minä lyön muuriin, niin hän heti
lopettaa työnsä kuullakseen, kuka lyö ja missä tarkoituksessa. Mutta
koska hänen työnsä on luvallista, niin hän ryhtyy piankin siihen
uudelleen. Mutta jos hän on vanki, niin minun aikaansaamani jyske
kauhistuttaa häntä, hän pelkää tulevansa ilmi, hän jättää työnsä eikä
ryhdy siihen ennen kuin vasta illalla, jolloin hän uskoo kaikkien
olevan levolla ja nukkuvan.

Hän nousi. Tällä kertaa hän ei enää horjunut eikä maailma pimennyt
hänen silmissään. Hän meni tyrmänsä nurkkaan, otti seinästä irronneen
kiven ja iski siihen kohtaan, missä ääni kuului selvimmin.

Heti ensimmäisen iskun jälkeen ääni taukosi.

Kului tunti, kului toinen, ei kuulunut enää mitään. Edmond oli saanut
muurin toisella puolella aikaan täydellisen hiljaisuuden.

Toivorikkaana Edmond söi hiukan leipää ja joi muutaman siemauksen
vettä, ja kun hän rakenteeltaan oli terve ja voimakas, oli hän melkein
yhtä hyvissä voimissa kuin ennenkin.

Päivä kului, kaikki oli hiljaista.

Tuli yö, eikä ääntä kuulunut.

-- Hän on vanki, ajatteli Edmond sanomattoman iloisena.

Siitä hetkestä alkaen hän oikein paloi innosta, elämä palasi
voimakkaana häneen ja pakotti hänet toimimaan.

Yö kului, eikä pienintäkään ääntä kuulunut.

Edmond ei koko yönä ummistanut silmiään.

Päivä koitti. Vartija saapui tuomaan ruokaa. Edmond ahmi ja kuulosti
ääntä, jota ei kuulunut; hän pelkäsi sen ainiaaksi vaienneen, kulki
viisi tai kuusi kilometriä tyrmässään, ravisti tyrmänsä ristikoita,
teki ruumiinsa jänteväksi harjoituksilla, jotka kauan oli lyönyt
laimin. Hän päätti vahvistaa ruumiinsa kestämään tulevia vaikeuksia. Ja
kesken kuumeisen toimimishalun hän kuunteli, eikö ääni alkaisi
uudelleen, suuttui vangin varovaisuudesta, tämä kun ei ollut
ymmärtänyt, että hänen työtään oli häirinnyt toinen vanki, jolla oli
yhtä palava toivo päästä vapaaksi kuin hänelläkin.

Kului kolme päivää, seitsemänkymmentäkaksi kuolettavan tuskan vallassa
laskettua tuntia.

Vihdoin eräänä iltana, kun vartija oli käynyt tyrmässä, Dantès painoi
sadannen kerran korvansa seinään, ja silloin hän oli tuntevinaan
korvassaan hienoa väräjämistä.

Dantès astui muutaman askelen loitommalle tyyntyäkseen taas, käveli
muutamaan kertaan huoneensa ympäri ja painoi korvansa samalle kohtaa
seinää.

Ei ollut enää epäilemistäkään, seinän takana tehtiin jotakin. Vanki oli
huomannut, kuinka vaarallinen hänen työtapansa saattoi olla, ja oli
valinnut toisen, oli ottanut taltan sijaan vivun.

Tämän huomion rohkaisemana Edmond päätti ryhtyä väsymätöntä työntekijää
auttamaan. Hän siirsi syrjään vuoteensa, jonka takana tuota näkymätöntä
pelastustyötä tehtiin, ja etsi silmillään esinettä, jonka avulla
saattoi ryhtyä kaivamaan seinää, irroittamaan kosteata rappausta ja
kiskomaan kiviä irti.

Hän ei keksinyt mitään. Hänellä ei ollut veistä eikä mitään muutakaan
terävää esinettä. Vain ristikossa oli rautoja, mutta hän oli niin monta
kertaa jo koettanut niitä irroittaa, että tiesi sen mahdottomaksi; hän
ei saanut niitä hievahtamaankaan.

Tyrmän kalustuksena oli vuode, rahi, pöytä, korvo ja saviruukku.

Vuoteessa oli kyllä rautaiset sinkilät, mutta ne oli ruuvattu puuhun
kiinni. Hän olisi tarvinnut ruuvitaltan irroittaakseen ruuvit ja sitten
sinkilät.

Pöydässä ja rahissa ei ollut mitään sopivaa. Korvossa oli ennen ollut
sanka, mutta sekin oli otettu pois.

Dantèsilla ei enää ollut muuta keinoa kuin rikkoa vesiruukku ja sen
terävillä sirpaleilla ryhtyä työhön.

Hän pudotti ruukun lattialle, ja se meni sirpaleiksi.

Dantès valikoi pari kolme terävää sirua ja kätki ne vuoteensa olkiin
jättäen muut lattialle. Ruukun särkyminen oli siksi luonnollinen
tapaus, ettei se voinut herättää epäluuloja.

Edmondilla oli koko yö aikaa tehdä työtään. Mutta pimeässä oli vaikea
työskennellä, täytyi hapuilla, ja hän huomasi piankin särkevänsä
ruukunsirun liian kovaa kohtaa vastaan. Hän lykkäsi sen vuoksi vuoteen
paikoilleen ja odotti aamua. Toivon mukana oli kärsivällisyyskin
palannut.

Koko yön hän kuunteli ja kuuli tuntemattoman kaivajan jatkavan työtään.

Päivä koitti, vartija tuli tyrmään. Dantès sanoi, että vesiruukku oli
juodessa pudonnut hänen käsistään ja mennyt rikki. Vartija meni
mutisten etsimään toista ruukkua viitsimättä edes koota särkyneen
siruja.

Hän palasi vähän ajan päästä, käski vankia olemaan varovaisempi ja
poistui.

Sanomattomalla ilolla Dantès kuunteli sulkeutuvan lukon kitinää, joka
ennen oli aina kouristanut hänen sydäntään. Hän kuuli askelten
loittonevan. Kun ne olivat häipyneet, hän syöksyi vuoteensa luo ja
siirsi sen syrjään.

Kosteus oli tehnyt rappauksen hauraaksi, ja Dantès näki sydän ilosta
sykkien, miten se palasittain irtaantui. Puolen tunnin päästä hän oli
irroittanut siitä kourallisen. Matemaatikko olisi tämän perusteella
voinut laskea, että noin kahden vuoden työllä voi kaivaa kahden
neliöjalan laajuisen ja kaksikymmentä jalkaa pitkän käytävän, ellei
kallio satu tielle.

Vanki soimasi itseään siitä, ettei ollut käyttänyt pitkää aikaansa
työhön, vaan oli tuhlannut sen toivomiseen, rukoilemiseen ja
epätoivoon.

Kun hän kohta tuli olleeksi vankilassa kuusi vuotta, niin minkä työn
hän olisikaan saanut aikaan, vaikka hitaastikin edistyen.

Ja tämä ajatus lisäsi hänen intoaan.

Kolmen päivän kuluessa hänen onnistui raapia kaikki rappaus erään kiven
ympäriltä. Seinä oli rakennettu muurikivistä ja sinne tänne oli
lujitteeksi pantu hakattu kivi. Tällainen hakattu kivi oli nyt
paljaana; nyt se olisi ollut saatava paikoiltaan pois.

Dantès koetti kynsillään, mutta ne olivat liian heikot.

Ruukunkappaleet särkyivät, kun hän työnsi ne koloon ja koetti niiden
avulla vääntää.

Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana
ja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai
kenties väsynyt työhönsä!

Silloin heräsi hänessä ajatus.

Vartija toi joka päivä Dantèsin keitoksen tinatulla rautakasarilla.
Siinä oli jonkun toisenkin vangin keitos, sillä Dantès oli huomannut,
että tämä kasari oli joko aivan täynnä tai puolillaan, riippuen siitä,
kummasta vartija aloitti jakelunsa.

Kasarissa oli rautainen varsi. Tätä vartta Dantèsin teki mieli, ja hän
olisi maksanut siitä kymmenen vuotta elämästään.

Vartija kaasi kasarin sisällyksen Dantèsin vatiin. Syötyään
puulusikalla keitoksen Dantès pesi vadin, jota sitten joka päivä
käytettiin.

Illalla Dantès asetti vadin oven ja pöydän puoliväliin lattialle.
Tullessaan vartija astui sen päälle, ja se meni tuhansiksi kappaleiksi.

Tällä kertaa hän ei voinut mistään soimata Dantèsia. Tämä oli kyllä
tehnyt väärin jättäessään vatinsa lattialle, mutta vartija ei myöskään
ollut katsonut minne astui.

Vartija mutisi äreästi ja silmäili ympärilleen, minne kaataisi
keitoksen. Dantèsin tyrmässä ei ollut muita astioita.

-- Jättäkää kasari tänne, sanoi Dantès, -- saatte sen huomenna takaisin
tuodessanne aamiaista.

Tämä ehdotus miellytti laiskaa vartijaa. Näinhän hänen ei tarvitsisi
turhaan kavuta portaita.

Hän jätti kasarin.

Dantès vapisi ilosta.

Tällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan
mukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja
ollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa
syrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja
muurikiven väliin ja alkoi vääntää.

Kivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.

Tunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista
jalan levyinen aukko.

Dantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan,
kaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti
laastin mullalla.

Koko yön hän jatkoi kiihkeästi työtään, asetti aamun koittaessa kiven
paikoilleen, veti vuoteen sen eteen ja laskeutui levolle.

Aamiaiseksi oli palanen leipää. Vartija tuli ja laski sen pöydälle.

-- No, ettekö tuo minulle uutta vatia? kysyi Dantès.

-- En, vastasi vartija. -- Te särjette kaiken, ruukkunne rikoitte ja
olette syypää siihen, että vatinne särkyi. Jos kaikki vangit saisivat
niin paljon vahinkoa aikaan, ei hallituksella olisi siihen varoja.
Saatte pitää kasarin, keitoksenne kaadetaan siihen. Tällä tavoin ehkä
ette riko astioita enää.

Dantès nosti silmänsä taivaaseen ja pani peitteen alla kätensä ristiin.
Hän kiitti tästä rautaesineestä Jumalaa hartaammin kuin oli
aikaisemmassa elämässään mistään suuresta armolahjasta kiittänyt.

Mutta hän oli huomannut, että siitä alkaen, kun hän oli ryhtynyt
työhön, ei tuo toinen vanki enää jatkanutkaan.

Eihän hänen silti tarvinnut tauota työstään. Ellei hänen naapurinsa
tullut hänen luokseen, niin hän meni naapurinsa luo.

Koko päivän hän teki työtä. Illalla hän oli uuden työaseensa avulla
irroittanut muurista toistakymmentä kourallista muurikiviä, laastia ja
sementtiä.

Vartijan tullessa hän oikoi parhaansa mukaan varren ja laski kasarin
tavalliselle paikalleen. Vartija kaatoi siihen tavallisen annoksensa
liha- tai kalakeitosta, jälkimmäistä paastopäivinä, joita pidettiin
kolme kertaa viikossa. Senkin avulla Dantès olisi voinut laskea ajan,
ellei hän jo aikoja sitten olisi luopunut tästä toimesta.

Keitoksen tuotuaan vartija poistui.

Tällä kertaa Dantès tahtoi päästä selville siitä, oliko naapuri
todellakin lakannut tekemästä työtä.

Hän kuunteli.

Kaikki oli yhtä hiljaista kuin noina kolmena päivänä, joina työ oli
ollut seisauksissa.

Dantès huokasi, naapuri varmaankin epäili häntä.

Hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut, ja hän teki koko yön
työtä. Mutta parin kolmen tunnin työn jälkeen hän kohtasi esteen. Rauta
ei enää mennyt sisään, vaan liukui sileätä pintaa pitkin.

Dantès kosketti käsillään estettä ja huomasi sen hirreksi.

Tämä hirsi oli aivan Dantèsin kaivaman aukon edessä.

Nyt hänen täytyi kaivaa joko sen ylä- tai alapuolelta.

Onneton nuori mies ei ollut odottanut tällaista estettä.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti hän, -- olinhan rukoillut sinua,
olinhan toivonut sinun kuulevan rukoukseni. Jumala, kun riistit minulta
vapauden, Jumala, kun otit minulta kuoleman rauhan, Jumala, kun
palautit minut elämään, Jumala, armahda minua nyt äläkä salli minun
sortua epätoivoon!

-- Kuka puhuu Jumalasta ja epätoivosta samalla kertaa? sanoi ääni, joka
tuntui tulevan maan alta ja kaikui paksun muurin läpi aivan kuin
haudasta.

Edmond vaipui polvilleen.

-- Ah! huudahti hän. -- Minä kuulen ihmisen puhuvan.

Neljään viiteen vuoteen ei Edmond ollut kuullut kenenkään muun kuin
vartijansa puhuvan, ja vangin mielestä vartija ei ollut mikään ihminen,
vaan tammioveen lisätty elävä portti.

-- Taivaan nimessä, huudahti Dantès, -- te, joka olette minulle
puhunut, puhukaa vielä, vaikka äänenne minua kauhistuttaakin! Kuka
olette?

-- Kuka olette itse? kysyi ääni.

-- Onneton vanki, sanoi Dantès, joka ei pelännyt ilmaista itseään.

-- Nimenne?

-- Edmond Dantès.

-- Ammattinne?

-- Merimies.

-- Kauanko olette ollut täällä?

-- Helmikuun 28. päivästä 1815.

-- Rikoksenne?

-- Olen viaton.

-- Mutta mistä teitä syytetään?

-- Että olin salaliitossa, joka valmisti keisarin paluuta.

-- Mitä? Keisarin paluuta! Eikö keisari olekaan enää valtaistuimella?

-- Hän luopui kruunusta Fontainebleaussa vuonna 1814 ja siirrettiin
Elban saarelle. Mutta milloin te olette tänne tullut, koska ette tiedä
tästä mitään?

-- Vuonna 1811.

Dantèsia värisytti. Mies oli ollut vankilassa neljä vuotta kauemmin
kuin hän.

-- Hyvä on, sanoi ääni puhuen hyvin nopeasti, -- älkää kaivako enää.
Sanokaa ainoastaan, kuinka korkealla on tekemänne reikä?

-- Lattian tasalla.

-- Miten se on kätketty?

-- Se on vuoteeni takana.

-- Onko vuodettanne siirretty sen jälkeen kun olette tullut vankilaan?

-- Ei koskaan.

-- Minne päin on huoneenne?

-- Käytävään päin.

-- Ja minne käytävä vie?

-- Se päättyy pihaan.

-- Mikä onnettomuus! lausui ääni.

-- Hyvä Jumala, mitä nyt on tapahtunut? huudahti Dantès.

-- Olen erehtynyt. Piirustusteni epätäydellisyys on vienyt minut
harhaan, kompassin puutteessa olen joutunut väärään, kartassani oleva
virheellinen viiva vastaa viittätoista jalkaa todellisuudessa. Olen
pitänyt murtamaanne muuria linnoituksen ulkomuurina.

-- Mutta silloinhan olisitte joutunut mereen?

-- Sitä tahdoinkin.

-- Ja jos olisitte onnistunut!

-- Olisin lähtenyt uimaan, olisin päässyt jollekin saarelle, joka on
Ifin linnan lähistöllä, joko Daumen ja Tiboulenin saarelle, tai
rannikolle, ja silloin olisin ollut vapaa.

-- Olisitteko jaksanut uida niin pitkän matkan?

-- Jumala olisi antanut minulle voimia. Ja nyt kaikki on hukassa.

-- Kaikkiko?

-- Niin. Tukkikaa aukkonne varovaisesti, älkää enää jatkako työtänne,
älkää tehkö mitään ja odottakaa minulta uutisia.

-- Kuka te olette ... sanokaa edes, kuka olette?

-- Olen ... olen ... numero 27.

-- Ettekö siis luota minuun? kysyi Dantès.

Edmond oli kuulevinaan katkeran naurun, joka kaikui muurin läpi.

-- Olen hyvä kristitty, sanoi hän peläten, että tämä mies hylkäisi
hänet. Vannon Kristuksen kautta, että mieluummin annan surmata itseni
kuin annan pyöveleittemme aavistaakaan, miten asioiden laita oikeastaan
on. Mutta taivaan nimessä älkää riistäkö minulta seuraanne, älkää
riistäkö minulta ääntänne, taikka vannon, sillä olen loppuun asti
uupunut, että murskaan pääni seinää vastaan ja kuolemani on teidän
syynne.

-- Vanhako olette? Äänenne kuuluu aivan nuoren miehen ääneltä.

-- En tiedä sitä, sillä en ole laskenut aikaa sen jälkeen kun tulin
tänne. Ainoa, mitä tiedän, on se, että olin täyttänyt yhdeksäntoista
vuotta tullessani vangituksi helmikuun 28. päivänä 1815.

-- Ette siis ole kahtakymmentäviittä vuotta vielä, sanoi ääni. -- Sillä
iällä ei ihminen ole vielä petturi.

-- En olekaan petturi, en ole, vakuutti Dantès. -- Sanon uudestaan,
että mieluummin annan silpoa itseni kappaleiksi kuin petän teidät.

-- Hyvä on, että puhutte minulle. Hyvä on, että pyydätte, sillä aioin
laatia uuden suunnitelman ja jättää teidät. Mutta ikänne rauhoittaa
minua ja minä tulen luoksenne, odottakaa.

-- Milloin?

-- Minun täytyy punnita kaikki mahdollisuudet. Odottakaa siksi, kunnes
annan merkin.

-- Mutta ettehän hylkää minua, ettehän jätä minua yksin, tulettehan
luokseni tai sallitte minun tulla teidän luoksenne? Me pakenemme
yhdessä, ja ellemme voi paeta, niin puhelemme, te niistä ihmisistä,
joita rakastatte, ja minä niistä, joita rakastan. Rakastattehan
jotakuta?

-- Olen ypöyksin maailmassa.

-- Silloin rakastatte minua. Jos olette nuori, tahdon olla toverinne,
jos olette vanha, olen poikanne. Minulla on isä, joka on nyt
seitsemänkymmentävuotias, jos hän vielä elää. En rakastanut ketään
muuta kuin häntä ja nuorta tyttöä, jonka nimi oli Mercedes. Isäni ei
ole minua unohtanut, siitä olen varma. Mutta Jumala yksin tietää,
ajatteleeko Mercedes vielä minua. Minä rakastan teitä niin kuin isääni.

-- Hyvä on, sanoi vanki, -- huomiseen.

Nämä muutamat sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Dantès
rauhoittui. Hän ei enää muuta kysellyt, hän peitti aukon yhtä varovasti
kuin ennenkin ja lykkäsi vuoteensa muurin viereen.

Sen jälkeen Dantès vaipui nauttimaan onnestaan. Hän ei enää ollut
yksin, ja ehkä hän pääsisi vapaaksikin. Ja jos hänen täytyi pysyä
vankina, niin olihan hänellä toveri, ja kahden kesken vankilassa
oleminen oli vain puolinaista vankeutta. Yhteinen valitus on melkein
sama kuin rukous. Yhteinen rukous on melkein kiitosuhri.

Koko päivän Dantès käveli tyrmässään sydän ilosta sykkien. Kuullessaan
pienintäkin kolinaa käytävästä hän ryntäsi ovea kohden. Pari kertaa
hänen mieleensä välähti ajatus, että hänen täytyisi erota tuosta
miehestä, jota hän ei laisinkaan vielä tuntenut, mutta jota hän jo
rakasti ystävänään. Silloin hän teki päätöksensä. Sinä hetkenä, kun
vartija kumartuu ja siirtää vuoteen syrjään tarkastaakseen aukkoa, hän
lyö tämän kuoliaaksi sillä kivellä, jonka päällä vesiruukku oli.

Hänet tuomitaan silloin kuolemaan, sen hän kyllä tiesi. Mutta olihan
hän ollut kuolemaisillaan suruun ja epätoivoon jo silloin, kun tuo
ihmeellinen ääni oli herättänyt hänet jälleen eloon.

Illalla vartija tuli. Dantès istui vuoteellaan, sillä hän arveli tällä
tavoin paremmin vartioivansa kaivamaansa aukkoa. Nähtävästi hän katseli
vastenmielistä tulijaa kummallisesti, koska tämä sanoi:

-- Kas niin, aiotteko tulla hulluksi?

Dantès ei vastannut, sillä hän pelkäsi äänensä ilmaisevan kaiken.

Vartija poistui päätään pudistaen.

Tuli yö. Dantès luuli naapurinsa käyttävän hyväkseen yötä ja
hiljaisuutta jatkaakseen keskustelua hänen kanssaan. Mutta hän erehtyi.
Yö kului, eikä mitään ääntä kuulunut hänen kuumeisesti odottaessaan.
Mutta seuraavana aamuna, kun vartija oli tehnyt aamukäyntinsä ja hän
oli siirtänyt syrjään vuoteen, lyötiin muuriin kolme kertaa. Hän painui
polvilleen.

-- Tekö siellä olette? kysyi hän. -- Täällä olen!

-- Joko vartijanne on poistunut? kysyi ääni.

-- Jo, vastasi Dantès, -- hän ei palaa ennen kuin illalla. Saamme olla
kaksitoista tuntia vapaina.

-- Voinko siis toimia? kysyi ääni.

-- Voitte, voitte, minä rukoilen teitä, toimikaa heti!

Samassa se osa seinää, johon Dantès nojasi käsiään puoliksi kumarassa
kaivamansa kolon sisällä, tuntui alkavan painua. Hän heittäytyi
taapäin, ja samassa putosi multaa ja kiviä aukkoon, joka syntyi hänen
kaivamansa kolon pohjaan. Tämän aukon pohjalta, jonka syvyyttä hän ei
voinut mitata, nousi näkyviin pää, hartiat ja lopulta mies, joka
vikkelästi kiipesi ylös.



16. Italialainen tiedemies


Dantès sulki tuon kauan ja kiihkeästi odotetun ystävän syliinsä ja vei
hänet ikkunan luo nähdäkseen hänet päivän himmeässä valossa.

Hän oli lyhyenläntä mies, jonka tukan oli enemmän suru kuin ikä
harmaannuttanut. Terävät silmät välkkyivät tuuheiden, harmahtavien
kulmakarvojen alta, musta parta ulottui rinnalle asti. Hänen syvien
ryppyjen uurtamat kasvonsa ja voimakkaat piirteensä puhuivat miehestä,
joka on tottunut käyttämään enemmän henkisiä kuin ruumiillisia
voimiaan. Hänen otsaltaan virtasi hiki.

Hän näytti olevan noin kuudenkymmenenviiden korvilla, vaikka hänen
vilkkaista liikkeistään saattoi päättää, että hän olikin nuorempi,
vaikka pitkällinen vankeus oli hänet vanhentanut. Hänen pukunsa oli
riekaleina.

Jonkinmoisella nautinnolla hän otti vastaan nuoren miehen innostuneet
ystävyyden osoitukset. Hänen jäätynyt mielensä näytti hetkiseksi
lämpenevän ja sulavan tämän kiihkeän luonteen kosketuksesta. Lämpimästi
hän kiitteli Dantèsia hänen sydämellisyydestään, vaikka hän olikin
suuresti pettynyt kohdatessaan uuden tyrmän siellä, missä odotti
löytävänsä vapauden.

-- Katsokaammehan ensiksikin, sanoi hän, -- voimmeko salata vartijalta
käytävän aukon. Koko rauhamme tulevaisuudessa riippuu siitä, etteivät
he huomaa, mitä on tapahtunut.

Hän kumartui aukon puoleen, nosti vaivatta raskaan kiven ja asetti sen
paikoilleen.

-- Kivi on hyvin huolimattomasti irroitettu, sanoi hän päätään
pudistaen. -- Eikö teillä ole työaseita?

-- Onko teillä niitä? kysyi Dantès kummastuneena.

-- Olen tehnyt muutamia. Paitsi viilaa on minulla kaikki mitä
tarvitsen, taltta, pihdit, vipu.

-- Olisinpa halukas näkemään nuo kärsivällisyytenne ja
kekseliäisyytenne aikaansaamat työkalut, sanoi Dantès.

-- Tässä on ensiksikin taltta.

Ja hän näytti terävää ja pitkää rautaa, joka oli kiinnitetty
pyökkipuiseen varteen.

-- Mistä te tämän olette valmistanut? kysyi Dantès.

-- Vuoteeni sinkilästä. Tämän avulla olen kaivanut koko sen käytävän,
joka on minut tänne tuonut, noin viisikymmentä jalkaa.

-- Viisikymmentä jalkaa! huudahti Dantès melkein kauhistuen.

-- Puhukaa hiljempaa, nuori mies. Toisinaan kuunnellaan vankiloiden
ovilla.

-- Tietäväthän he minun olevan yksin.

-- Vaikkakin.

-- Sanoitteko puhkaisseenne muuria viisikymmentä jalkaa tullessanne
tänne?

-- Niin olen tehnyt, kammioni on jokseenkin sen matkan päässä teidän
kammiostanne. Mutta minä laskin väärin suunnan, sillä minulla ei
ollut geometrisiä kojeita enkä voinut arvioida suhteita oikein.
Neljänkymmenen jalan sijaan onkin tullut viisikymmentä. Uskoin
saapuvani, niin kuin teille jo kerroin, ulkomuuriin ja puhkaisevani sen
paetakseni sen kautta. Olen kulkenut sen käytävän viertä, jonka
varrella huoneenne on, sen sijaan että olisin mennyt sen alitse. Koko
työni on mennyt hukkaan, sillä käytävä päättyy pihaan, joka on täynnä
sotilaita.

-- Se on kyllä totta, sanoi Dantès, -- mutta käytävä kulkee vain
huoneeni yhden seinän kanssa yhdensuuntaisesti ja tässähän on neljä
seinää.

-- On kyllä, mutta yhtenä on ensiksikin kallio. Kymmenen kaivosmiestä
tarvitsisi kymmenen vuotta voidakseen kaikkine työaseineen sen
puhkaista. Tämä toinen seinä nojaa varmaankin kuvernöörin asunnon
perustaan; joutuisimme kellariin ja sieltä kiinni. Mutta minne päin on
viimeinen seinä?

Tämä seinä oli se, josta pienen aukon kautta tuli valo tyrmään. Aukko,
joka suippeni ulkoseinää kohden, oli suljettu kolminkertaisella
rautaristikolla, joten pakeneminen sen kautta oli täysin mahdotonta.

Äskentullut veti tätä kysyessään pöydän ikkunan luo.

-- Nouskaa pöydälle, sanoi hän Dantèsille.

Dantès totteli, nousi pöydälle ja, arvaten vieraansa tarkoituksen,
nojasi selkänsä muuriin ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

Ketterämmin kuin olisi voinut hänen ikäiseltään odottaa mies nousi
ensin pöydälle, sitten pöydältä Dantèsin käsille, sitten hänen
olkapäilleen. Selkä köyryssä, sillä tyrmän katto esti hänen
oikaisemasta itseään, hän pisti päänsä ensimmäisen ristikon ruutujen
välistä ja saattoi tässä asennossa katsoa alas.

Vähän ajan päästä hän veti nopeasti päänsä sisään.

-- Niin, niin, sanoi hän, -- niin arvelinkin.

Ja hän kiipesi Dantèsin avulla takaisin pöydälle ja siitä lattialle.

-- Mitä te arvelitte? kysyi nuori mies levottomana hypäten vuorostaan
pöydältä.

Vanha vanki mietti.

-- Niin, sanoi hän. -- Tyrmänne neljäs seinä on ulkokäytävän puolella,
se on jonkinmoinen vartijoiden kiertotie, jolla liikkuu aina sotilaita.

-- Oletteko siitä varma?

-- Näin sotilaan lakin ja hänen kiväärinsä pistimen ja vetäydyin niin
pian kuin mahdollista pois, ettei hän näkisi minua.

-- Entä sitten? kysyi Dantès.

-- Huomaattehan, että teidän tyrmänne kautta on mahdoton paeta.

-- Siis? kysyi nuori mies.

-- Siis, sanoi vanha vanki, -- tapahtukoon Jumalan tahto.

Ja suuren alistumisen ilme tuli vanhuksen kasvoille.

Dantès katseli tuota miestä, joka niin tyynesti luopui vuosikausia
kestäneestä toivostaan, kummastellen ja samalla ihaillen.

-- Tahdotteko nyt sanoa kuka olette? kysyi Dantès.

-- Kyllä, jos se teitä vielä voi huvittaa, nyt kun en voi teitä millään
tavoin hyödyttää.

-- Te voitte minua lohduttaa ja tukea, sillä te näytätte olevan
voimakkaista voimakkain.

Apotti hymyili alakuloisesti.

-- Olen apotti Faria, sanoi hän, -- olen ollut vankina vuodesta 1811
asti Ifin linnassa, niin kuin tiedätte. Olin kolme vuotta vankina
Fenesterellen linnassa. Vuonna 1811 siirrettiin minut Piemontista
Ranskaan. Sain silloin kuulla, että Napoleon, jota onni oli suosinut,
sai pojan, joka jo kehdossaan sai nimekseen Rooman kuningas. Silloin en
voinut aavistaakaan sitä, mitä minulle kerroitte, että neljä vuotta
myöhemmin tuo jättiläinen olisi kukistettu. Kuka hallitsee Ranskaa nyt?
Napoleon II:ko?

-- Ludvig XVIII.

-- Ludvig XVIII, Ludvig XVI:n veli. Taivaan tahto on kummallinen ja
salaperäinen. Mitä onkaan Sallimus tarkoittanut kukistaessaan miehen,
jonka oli nostanut, ja nostaessaan miehen, jonka oli kukistanut?

Dantès katsoi pitkään tähän mieheen, joka näin saattoi hetkeksi unohtaa
oman kohtalonsa ajatellakseen maailman kohtaloa.

-- Niin, niin, samoinhan kävi Englannissa. Kaarle I:n jälkeen Cromwell,
Cromwellin jälkeen Kaarle II, ja ehkä Jaakko II:n jälkeen joku vävy,
joka nousee kuninkaaksi, ja silloin tehdään kansalle uusia
myönnytyksiä, silloin annetaan perustuslaki, silloin koittaa vapaus!
Saattepahan nähdä, nuori mies, sanoi hän kääntyen Dantèsin puoleen ja
katsoen häneen loistavin silmin, jotka saivat nuorukaisen ajattelemaan
profeettoja. -- Olette vielä niin nuori, että voitte sen nähdä.

-- Niin, jos pääsen täältä pois.

-- Sehän on totta, sanoi apotti Faria. -- Olemmehan vankeja. Toisinaan
unohdan sen, ja silloin, koska silmäni voivat unohtaa muurit, luulen
olevani vapaa.

-- Mutta miksi te olette vankilaan joutunut?

-- Minäkö? Siksi, että vuonna 1807 uneksin sitä, minkä Napoleon aikoi
toteuttaa vuonna 1811; siksi, että samoin kuin Machiavelli tahdoin
noiden pikku ruhtinaskuntien sijaan, jotka Italiasta tekevät pienten ja
heikkojen tyrannien pesän, luoda yhtenäisen voimakkaan valtakunnan;
siksi, että eräässä typerässä kruunupäässä luulin löytäväni uuden
Cesare Borgian, joka näytti minua ymmärtävän pettääksensä minut sitten
sitä helpommin. Se oli Alexander VI:n ja Clemens VII:n tuuma, mutta se
kai aina jää sikseen, koska he eivät sitä voineet toteuttaa ja koska
Napoleonkaan ei voinut sitä saada aikaan. Italia on todellakin kirottu
maa!

Ja vanhus painoi päänsä kumaraan.

Dantès ei käsittänyt, kuinka ihminen voi panna henkensä alttiiksi
sellaisten asioiden tähden. Hän tiesi kyllä Napoleonista, sillä hän oli
hänet nähnyt ja hänen kanssaan puhunut, mutta hänellä ei ollut
tietoakaan siitä, keitä olivat Alexander VI ja Clemens VII.

-- Ettekö ole, sanoi Dantès alkaen uskoa samaa kuin vartijansa ja koko
Ifin linna, -- pappi, jota pidetään ... sairaana?

-- Jota pidetään hulluna, eikö niin?

-- En uskaltanut sitä sanoa, lausui Dantès hymyillen.

-- Niin, niin, jatkoi Faria katkerasti nauraen, -- niin, minua pidetään
hulluna. Minähän jo kauan aikaa olen huvittanut tässä linnassa
kävijöitä, ja hauskuttaisin pikku lapsiakin, jos niitä olisi tässä
toivottoman tuskan talossa.

Dantès seisoi hetkisen vaiti paikallaan.

-- Te siis luovutte pakoaikeistanne? sanoi hän.

-- Huomaan pakenemisen mahdottomaksi. Ihminen kapinoi Jumalaa vastaan
yrittäessään sellaista, minkä Jumala ei salli tapahtuvan.

-- Miksi vaivutte epätoivoon? Ettekö voi aloittaa toiseen suuntaan kuin
tähän asti?

-- Mutta tiedättekö mitä olen tehnyt, puhuessanne tuolla tavoin
aloittamisesta? Tiedättekö, että tarvitsin neljä vuotta valmistaakseni
työkaluni? Tiedättekö, että kaksi vuotta olen kaivanut maata, joka on
ollut kovaa kuin graniitti? Tiedättekö, että minun on täytynyt siirtää
syrjään kiviä, joita ennen en olisi luullut voivani liikuttaakaan, että
toisinaan olen tehnyt koko päiviä tätä jättiläismäistä työtä, että
toisinaan olin illalla onnellinen, kun olin voinut saada irti tuuman
verran vanhaa sementtiä, joka ajan mittaan tulee yhtä kovaksi kuin
graniitti? Tiedättekö, että voidakseni jonnekin ajaa kaiken tämän
mullan ja kaikki nämä kivet sain puhkaista erään porraskäytävän, jonne
vähitellen olen kaiken tämän kätkenyt? Nyt käytävä on täynnä, enkä
tiedä enää minne panisin kourallisen multaa. Tiedättekö, että juuri sen
vuoksi, että uskoin pääseväni tuumani perille, jaksoin tämän kaiken
tehdä, ja nyt Jumala siirtääkin tämän päämäärän pois ja muuttaa sen
tiesi minne? Sanon sen teille kerta vielä, etten tästä lähin tee enää
yhtään mitään päästäkseni vapaaksi, koska Jumalan tahto on, etten enää
koskaan saa vapautta maistaa.

Edmond painoi päänsä kumaraan, jotta ei näyttäisi, kuinka hän iloitsi
vain siitä, että oli saanut toverin. Hän ei jaksanut nyt tätä sääliä.

Apotti Faria meni istumaan Dantèsin vuoteelle.

Edmond jäi seisomaan. Nuori mies ei koskaan ollut ajatellut pakoa. Se
näytti niin mahdottomalta, ettei hän tahtonut sitä yrittääkään, vaan
vaistomaisesti vältti pelkkää ajatustakin. Kaivaa viisikymmentä jalkaa
maan alla, uhrata tähän työhön kaksi vuotta päästäksensä jyrkkänä
mereen laskeutuvalle kalliolle, syöksyä viisikymmentä, kuusikymmentä,
ehkä sata jalkaa syvyyteen pudotakseen päänsä murskaksi kallioon, ellei
vartijan kuula jo sitä ennen ole tappanut, joutua uimaan puoli
peninkulmaa, jos muista vaaroista on päässyt, -- ei, mieluummin alistui
kohtaloonsa, ja olemmehan nähneet, että Dantèsissa tämä alistuminen oli
mennyt niin pitkälle, että hän halusi kuolla.

Mutta nyt, kun nuori mies oli nähnyt vanhuksen takertuvan elämään niin
kiihkeästi ja esimerkillään näyttävän, kuinka pitkälle epätoivoinen
päättäväisyys voi mennä, hän alkoi miettiä ja mittailla omaa
rohkeuttaan. Joku muu oli yrittänyt sitä, mitä hän ei ollut
ajatellutkaan tehdä. Eräs toinen, häntä vanhempi, heikompi, kömpelömpi,
oli kekseliäisyydellä ja kärsivällisyydellä hankkinut itselleen kaikki
työaseet, joita oli tarvinnut tätä uskomatonta työtään varten; toinen
oli kaiken sen tehnyt, se ei siis ollut mahdotonta Dantèsille. Faria
oli kaivanut viisikymmentä jalkaa, hän kaivaa sata. Faria oli
viidenkymmenen vuoden ikäisenä tarvinnut tähän työhön kolme vuotta, hän
oli puolta nuorempi, hän oli valmis käyttämään siihen kuusi. Faria,
apotti, tiedemies, kirkonmies, ei ollut pelännyt uida Ifin linnasta
Daumen, Ratonneaun tai Lemairen saareen. Hän, Edmond, merimies, hän,
Dantès, uskalias sukeltaja, joka niin usein oli ollut etsimässä
korallioksaa meren pohjasta, pelkäisikö hän uida niin pitkää matkaa?
Olihan hän uinut meressä tuntikausia astumattakaan rantaan välillä. Ei,
ei, Dantès ei tarvinnut rohkaistuakseen muuta kuin esimerkin. Kaiken
sen, minkä toinen oli tehnyt tai saattanut tehdä, tekee Dantès.

Nuori mies mietti hetkisen.

-- Olen keksinyt keinon, sanoi hän vanhukselle.

Faria vavahti.

-- Tekö? sanoi hän kohottaen päätään, ja kaikesta huomasi, että jos
Dantès puhui totta, ei hänen toivottomuutensa kestäisi kauankaan. --
Te, te, mitä olette keksinyt!

-- Se käytävä, jonka olette kaivanut tullaksenne tänne minun luokseni,
on yhdensuuntainen ulomman käytävän kanssa, eikö olekin?

-- On.

-- Se ei siis voi olla siitä muuta kuin noin viidentoista jalan päässä?

-- Enintään.

-- No niin, käytävän keskikohdalle teemme uuden käytävän, joka lähtee
siitä aivan kuin ristin poikkipuu. Tällä kertaa mittailette tarkemmin.
Tulemme ulomman käytävän alle. Surmaamme vartijan ja pakenemme. Tämän
tuuman onnistumiseen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, jota teillä on,
ja voimaa, jota on minulla. En puhukaan kärsivällisyydestä, te olette
antanut siitä todistuksen, ja minä teen parhaani.

-- Odottakaahan hetkinen, sanoi apotti. -- Ette tiedä, minkälaatuinen
on rohkeuteni ja miten olen aikonut käyttää voimaani. Mutta kuulkaahan
minua tarkoin, nuori ystäväni, palvelin mielestäni Jumalaa
vapauttamalla hänen luomansa olennon, joka syyttömästi oli tuomittu.

-- No, kysyi Dantès, -- eikö asian laita ole yhä vielä sama, ja
oletteko tuntenut olevanne syyllinen sen jälkeen kuin minut kohtasitte?

-- En, mutta en tahdo tullakaan syylliseksi. Tähän asti luulin olevani
tekemisissä ainoastaan kuolleen aineen kanssa, nyt te tahdotte minun
ryhtyvän tekemisiin ihmisten kanssa. Olen voinut puhkaista muurin ja
hävittää portaat, mutta en voi puhkaista ihmisrintaa ja hävittää
ihmisen olemusta.

Dantès teki pienen hämmästystä osoittavan liikkeen.

-- Mutta jos sillä tavalla pääsisitte vapaaksi, sanoi hän, -- niin
kuinka sellaiset seikat voivat teitä estää?

-- Miksi te ette jonakin iltana ole pöytänne jalalla surmannut
vartijaanne, pukeutunut hänen pukuunsa ja koettanut paeta?

-- Siksi, että se ajatus ei ole tullut mieleeni, vastasi Dantès.

-- Siksi, että vaistomaisesti kammoatte sellaista rikosta niin
suuresti, ettette ole sitä tullut edes ajatelleeksi, sanoi vanhus. --
Kaikissa yksinkertaisissa ja luvallisissa asioissa varoittaa
omatuntomme meitä väistymästä oikealta tieltä. Tiikeri, jota luonto ja
kohtalon määräys vaatii vuodattamaan verta, ei tarvitse muuta kuin että
sen hajuaisti ilmoittaa saaliin olevan lähellä, heti se syöksyy tuon
saaliin kimppuun ja repii sen. Se tottelee vaistoaan. Mutta ihminen
sitä vastoin kauhistuu verta. Yhteiskunnalliset lait eivät kiellä
vuodattamasta verta, vaan luonnon lait.

Dantès oli hämillään. Se selitti, mitä hänen tietämättään oli
tapahtunut hänen aivoissaan tai oikeammin sanoen hänen sielussaan,
sillä muutamat ajatukset saavat alkunsa aivoista ja toiset sydämestä.

-- Ja sitä paitsi, jatkoi Faria, -- olen niinä kahtenatoista vuotena,
jotka olen vankilassa viettänyt, muistellut kaikkia kuuluisia
pakoyrityksiä. Ne ovat hyvin harvoin onnistuneet. Tuollainen onnistunut
pako on tarkkaan mietitty ja huolellisesti pantu toimeen. Siten
herttua Beaufort pakeni Vincennes'in vankilasta, apotti Dubuquoi
For-l'Evêquesta, Latude Bastillesta. Toisinaan tarjoaa sattuma
pakotilaisuuden ja se onkin parasta. Odottakaamme sattumaa, uskokaa
minua, ja kun tuo sattuma tulee, niin käyttäkäämme sitä hyväksemme.

-- Te olette kyllä voinut odottaa, sanoi Dantès huoaten. -- Tuo pitkä
työ piti mielenne aina vireessä, ja kun teillä ei ollut työtä
hupinanne, niin oli teillä toivo lohdutuksenanne.

-- En minä tehnyt yksinomaan sitä, sanoi apotti.

-- Mitä sitten teitte?

-- Kirjoitin ja tutkin.

-- Teille annetaan siis paperia, kyniä ja mustetta?

-- Ei, vastasi apotti, -- mutta olen ne valmistanut.

-- Valmistatteko paperia, kyniä ja mustetta? huudahti Dantès.

-- Valmistan.

Dantès katsoi ihaillen vieraaseensa. Hänen oli vielä kuitenkin vaikea
uskoa tämän sanoja. Faria huomasi hänen hienoisen epäilynsä.

-- Kun tulette minun luokseni, sanoi Faria, -- niin näytän teille
kokonaisen teoksen, joka on tulos ajatuksistani, tutkimuksistani ja
mietelmistäni. Olen niitä ajatellut Roomassa Colosseumin varjossa,
Venetsiassa Pyhän Markuksen pylvästössä, Firenzessä Arnon rannalla,
eikä johtunut mieleenikään, että vartijani antaisi minulle tilaisuuden
kirjoittaa ne muistiin Ifin linnan muurien suojassa. Se on _Tutkimus
Italian yhtenäisen kuningaskunnan mahdollisuuksista_. Siitä tulee paksu
nidos.

-- Oletteko sellaisen kirjoittanut?

-- Kahdelle paidalle. Olen keksinyt keinon, jonka avulla saan kankaan
yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin pergamentin.

-- Olette siis kemisti?

-- Hiukan. Olen tuntenut Lavoisier'n ja ollut hyvä ystävä Cabanisin
kanssa.

-- Mutta sellaista teosta varten on teidän tarvinnut tehdä
historiallisia tutkimuksia. Onko teillä kirjoja?

-- Roomassa oli kirjastossani lähes viisituhatta nidosta. Kun ne olin
moneen kertaan lukenut, huomasin, että sataviisikymmentä hyvin valittua
teosta sisältää, ellei juuri kaiken inhimillisen tietämyksen summaa,
niin ainakin kaiken sen, mikä ihmisen on hyödyllistä tietää. Uhrasin
kolme vuotta näiden teosten oppimiseen, niin että osasin ne melkein
ulkoa sinä hetkenä, kun minut vangittiin. Vankilassa terästin
muistiani, ja nyt ne ovat kaikki täydellisesti mielessäni. Voin lukea
ulkoa teille kohtia teoksista, jotka ovat kirjoittaneet sellaiset
miehet kuin Thukydides, Ksenophon, Plutarkhos, Titus Livius, Tacitus,
Strada, Jornandes, Dante, Montaigne, Shakespeare, Spinoza, Machiavelli
ja Bossuet. Mainitsen ainoastaan tärkeimmät.

-- Tehän osaatte siis useita kieliä?

-- Puhun viittä elävää kieltä: saksaa, ranskaa, italiaa, englantia ja
espanjaa. Muinaiskreikan avulla ymmärrän uuskreikkaa. Puhun sitä
huonosti, mutta opiskelen sitä par'aikaa.

-- Opiskelette? sanoi Dantès.

-- Niin, olen muodostanut sanaston kaikista niistä sanoista, jotka
osaan, olen ne järjestänyt, yhdistänyt, kääntänyt ja muodostanut niin,
että niiden avulla voin ilmaista ajatukseni. Osaan lähes tuhat sanaa,
niillä tulen toimeen, vaikka sanakirjassa on luullakseni satatuhatta.
En voi siis olla kaunopuheinen, mutta osaan esittää ajatukseni, ja se
riittää.

Yhä ihastuneempana Dantès piti tätä miestä melkein yliluonnollisena.

-- Mutta eihän teille ole annettu kyniä, hän ihmetteli. -- Miten olette
voinut kirjoittaa tuon laajan teoksen?

-- Olen valmistanut suorastaan verrattomia kyniä niiden isojen
valkoturskien pääruodoista, joita meille annetaan toisinaan
paastopäivinä. Sen vuoksi odotankin keskiviikkoa, perjantaita ja
sunnuntaita aina suurella ilolla, sillä silloin voin lisätä
kynävarastoani, ja historialliset työni ovat, sen tunnustan, rakkain
ajanviettoni. Menneisyyteen vaipuessani unohdan nykyisyyden.
Vaeltaessani vapaana ja riippumattomana historiassa en muista olevani
vanki.

-- Mutta entä muste? sanoi Dantès. -- Mistä teette mustetta?

-- Tyrmässäni on ennen muinoin ollut liesi, sanoi Faria. -- Se on
tukittu vähää ennen tuloani, mutta kauan on siinä pidetty tulta, sen
koko sisäpuoli on aivan mustunut. Otan tätä karstaa, sulatan
sunnuntaina saamaani viiniin, ja siitä saan verratonta mustetta.
Muistutuksia varten, joiden täytyy erityisesti pistää silmään, otan
sormestani verta.

-- Ja milloin saan tämän kaiken nähdä? kysyi Dantès.

-- Milloin vain tahdotte, vastasi Faria.

-- Heti paikalla! huudahti nuori mies.

-- Seuratkaa siis minua, sanoi apotti.

Hän meni maanalaiseen käytävään. Dantès seurasi häntä.



17. Apotin huone


Kuljettuaan kumarassa, mutta silti jokseenkin mukavasti, Dantès saapui
maanalaista käytävää pitkin apotin huoneeseen. Täällä käytävä suippeni
niin, että mies pääsi juuri ja juuri ryömimällä eteenpäin. Apotin
huoneen lattia oli kivilaatoista; irroittamalla huoneen pimeimmässä
nurkassa olevan laatan hän oli aloittanut vaivalloisen työnsä, jonka
lopun Dantès oli nähnyt.

Päästyään sisään ja noustuaan seisomaan alkoi nuori mies tarkkaan
silmäillä huonetta. Ensinäkemällä ei siinä ollut mitään erikoista.

-- Hyvä, sanoi apotti, -- kello on vasta neljänneksen yli kahdentoista,
ja saamme olla vielä moniaita tunteja rauhassa.

Dantès silmäili ympärilleen etsien kelloa, josta apotti oli niin
tarkoin voinut sanoa ajan.

-- Katsokaahan tätä ikkunastani tulevaa päivänsädettä, sanoi apotti, --
ja katsokaa noita seinään vetämiäni viivoja. Näiden viivojen avulla,
jotka olen laatinut ottamalla varteen maapallon kaksinaisen liikkeen ja
sen ellipsiradan, joka kiertää aurinkoa, voin määrätä ajan tarkemmin,
kuin jos minulla olisi kello, sillä sen käynti voi vaihdella, jota
vastoin auringon ja maan liike ei koskaan vaihtele.

Dantès ei ymmärtänyt mitään näistä selityksistä; nähdessään auringon
nousevan vuorien takaa ja laskevan Välimereen hän oli aina luullut,
että se liikkui eikä maa. Maapallon kaksinainen liike, jota hän ei
huomannut, tuntui hänestä melkein mahdottomalta; hänen puhetoverinsa
jokaisen sanan takaa väikkyi tieteen salaisuuksia, joita oli yhtä ihana
kaivaa kuin niitä kulta- ja jalokivikaivoksia, jotka hän lapsena oli
nähnyt Guzaratessa ja Golcondassa.

-- Minun tekisi kovin mieli tarkastaa teidän aarteitanne, sanoi hän
apotille.

Apotti meni lieden luo, irroitti taltalla kiven, joka ennen oli ollut
lieden pohjustana ja jonka alla oli jokseenkin syvä kolo; tähän koloon
hän oli kätkenyt kaikki Dantèsille mainitsemansa esineet.

-- Mitä tahdotte ensin nähdä? kysyi hän.

-- Näyttäkää minulle Italian kuningaskuntaa käsittelevä teoksenne.

Faria otti aarrekaapistansa kaksi tai kolme kangaskääröä, jotka oli
kierretty kokoon kuin papyruslehdet; ne olivat neljän tuuman levyisiä
ja melkein kahdeksantoista tuuman pituisia kangasliuskoja. Näillä
numeroiduilla liuskoilla oli kirjoitusta, jota Dantès osasi lukea,
sillä se oli tehty apotin äidinkielellä, siis italiankielellä, jota
Dantès provencelaisena täydellisesti ymmärsi.

-- Katsokaahan, sanoi hän, -- tässä on kaikki; noin viikko sitten
kirjoitin sanan _loppu_ kuudennenkymmenennen liuskan alareunaan. Kaksi
paitaani ja kaikki nenäliinani olen käyttänyt siihen; jos joskus pääsen
vapaaksi, ja jos Italiassa on ainoatakaan kirjanpainajaa, joka uskaltaa
sen julkaista, niin olen kuuluisa.

-- Niin olette, vastasi Dantès, -- sen käsitän. Ja nyt näyttäkää
minulle kynät, joilla olette sen kirjoittanut.

-- Tässä, sanoi Faria.

Ja hän näytti nuorelle miehelle kuuden tuuman pituista puikkoa, joka
oli siveltimen varren paksuinen; sen päähän oli langalla sidottu apotin
mainitsema ruoto, jossa näkyi musteen jälkiä; se oli veistetty suipoksi
ja halkaistu aivan kuin tavallinen kynä.

Dantès tarkasti sitä etsien katseillaan asetta, jolla se oli voitu niin
hyvin muodostaa.

-- Niin, sanoi Faria, -- kynäveitsi, sitähän etsitte? Se onkin minun
mestariteokseni; olen tehnyt sen samoin kuin tämän puukonkin vanhasta
rautaisesta kynttilänjalasta.

Veitsi oli terävä kuin partaveitsi. Sen etu oli siinä, että sitä voi
samalla käyttää sekä puukkona että tikarina.

Dantès tarkasti näitä esineitä yhtä tarkkaan kuin aikoinaan oli
Marseillen kaupoissa katsellut villien tekemiä esineitä, joita
merimiehet olivat tuoneet pitkien matkojen takaa.

-- Nyt ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa, sanoi Dantès, -- kuinka päivät
ovat riittäneet tähän kaikkeen.

-- Otin yöt lisäksi, vastasi Faria.

-- Yöt! Oletteko siis kissan sukua ja näette pimeässäkin?

-- En, mutta Jumala on antanut ihmiselle ymmärryksen, jotta hän voi
auttaa puutteellisia aistejaan; minä hankin itselleni valoa.

-- Mitenkä?

-- Minulle tuodusta lihasta erotan rasvan, sulatan sen ja saan siitä
sakeata öljyä. Katsokaahan, tässä on minun lamppuni.

Ja apotti näytti Dantèsille eräänlaatuista lamppua. Se muistutti niitä,
joita käytetään ilotulituksissa.

-- Tässä on kaksi palanutta piikiveä ja palttinaa.

-- Mutta tulitikut?

-- Valitin saaneeni ihottuman ja pyysin sitä varten rikkiä, jota
sainkin.

Dantès laski esineet kädestään pöydälle ja ajatellessaan moista
kestävyyttä ja sielunlujuutta painoi päänsä kumaraan.

-- Tässä ei ole kaikki, sanoi Faria, -- sillä kaikkia aarteitaan ei saa
panna samaan kätköön; sulkekaamme tämä.

He panivat laatan paikoilleen; apotti sirotti hiukan tuhkaa sen päälle,
tasoitti sen jalallaan peittääkseen siten kaikki laatan irroittamisen
jäljet, meni vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.

Vuoteen pääpuolen kohdalla, kiven takana, joka sulki sen melkein
täydellisesti, oli kolo ja siinä kahdenkymmenenviiden tai
kolmenkymmenen jalan pituiset köysitikkaat.

Dantès tarkasti niitä; ne olivat täysin kestävät.

-- Mistä olette saanut köyttä tähän verrattomaan työhön? kysyi hän.

-- Ensiksi käytin siihen muutamia paitojani, sitten revin siekaleita
lakanoistani niinä kolmena vuotena, jotka olin Fenestrellessä vankina.
Kun minut siirrettiin Ifiin, onnistui minun tuoda ne mukanani, ja
täällä jatkoin työtäni.

-- Mutta eikö huomattu, että teidän lakanoissanne ei ollut enää
palteita?

-- Minä ompelin ne uudelleen.

-- Millä?

-- Tällä neulalla.

Ja avaten erään siekaleen vaatteistaan näytti Faria pitkää, terävää
ruotoa, jossa vielä oli lanka.

-- Niin, jatkoi Faria, -- aioin ensin irroittaa ristikon ikkunastani,
joka on hiukan laajempi kuin teidän, niin kuin näette, ja jota olisin
laajentanut vielä lisää pakohetkelläni, mutta kun huomasin sen olevan
sisäpihan puolella, niin luovuin aikeestani, sillä pidin sitä liian
vaarallisena. Olen kuitenkin säilyttänyt köysitikkaat voidakseni
käyttää niitä, jos sattuma tarjoaa pakokeinon.

Dantès vaipui mietteisiin. Tämä mies, joka oli niin älykäs, niin
kekseliäs, niin syvällinen, saattoi ehkä nähdä selvemmin hänen
onnettomuutensa kuin hän itse.

-- Mitä mietitte? kysyi apotti hymyillen pitäen Dantèsin
hajamielisyyttä korkeimman asteen ihailuna.

-- Ajattelen ensiksikin tavatonta älyänne. Mitähän olisittekaan tehnyt
vapaana?

-- Ehkä en mitään. Tämä aivojeni liiallinen toiminta hupenisi
kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin. Vain onnettomuus voi kaivaa esiin
ihmisälyssä piilevät salaperäiset aarteet; tarvitaan painetta, jotta
ruuti räjähtää. Vankeus on koonnut kaikki sinne tänne hajaantuneet
sielulliset ominaisuuteni, ne ovat ahtaassa tilassa pakkautuneet
yhteen; ja tiedättehän, että pilvien törmätessä toisiinsa syntyy
sähköä, salaman sähköä ja valon sähköä.

-- Ei, minä en tiedä mitään, sanoi Dantès alakuloisena tietojensa
vajavuudesta, -- enkä edes käsitä kaikkia sanojanne. Te olette
onnellinen, kun tiedätte niin paljon!

Apotti hymyili.

-- Sanoitte äsken ajatelleenne kahta asiaa.

-- Niin.

-- Olette maininnut toisen; mikä on toinen?

-- Toinen on, että olette kertonut minulle elämänne, mutta ette tunne
minun elämääni.

-- Teidän elämänne, nuori mies, on siksi lyhyt, ettei siihen voi
sisältyä mitään tärkeitä tapahtumia.

-- Siihen sisältyy tavattoman suuri onnettomuus, sanoi Dantès, --
onnettomuus, jota en ole ansainnut. Ja jotta en soimaisi Jumalaa, niin
kuin usein olen tehnyt, tahtoisin syyttää ihmisiä onnettomuudestani.

-- Te väitätte siis olevanne viaton rikokseen, josta teitä syytetään?

-- Aivan syytön, vannon sen niiden kahden henkilön nimessä, jotka ovat
minulle rakkaimmat maailmassa, isäni ja Mercedeksen.

-- Kertokaahan minulle elämäntarinanne, sanoi apotti sulkien kätkön ja
lykäten vuoteen paikoilleen.

Dantès kertoi nyt elämäntarinansa, ja se rajoittui matkoihin, jotka hän
oli tehnyt kerran Intiaan ja kaksi tai kolme kertaa Levanttiin; lopulta
hän tuli viimeiseen matkaansa, kapteeni Leclèren kuolemaan, kääröön,
joka hänen oli vietävä marsalkalle, marsalkan tapaamiseen, hänen
antamaansa ja herra Noirtier'lle osoitettuun kirjeeseen. Sitten hän
kertoi, miten saapui Marseilleen, tapasi isänsä, kertoi rakkaudestaan
Mercedekseen, kihlajaisateriasta, vangitsemisestaan, kuulustelusta,
väliaikaisesta vankeudestaan oikeuspalatsissa, lopulta vankeudestaan
Ifin linnassa. Tultuaan niin pitkälle ei Dantès edes tietänyt, kuinka
kauan hän oli vankilassa ollut.

Kertomuksen päätyttyä apotti vaipui syviin mietteisiin.

-- On olemassa, sanoi hän viimein, -- syvällinen oikeusselviö, joka
viittaa juuri siihen, mitä äsken sanoin, että ellei ole kysymys
puutteellisesta organismista, niin ihmisolemus kammoo rikosta. Mutta
hienostuminen on antanut meille tarpeita, paheita, teennäisiä pyyteitä,
jotka saavat meidät tukahduttamaan hyvät vaistomme ja johdattavat
meidät rikokseen. Tästä johtuu päätelmä: Jos tahdotte löytää syyllisen,
niin etsikää ensiksi se, jolle rikos on ehkä tuottanut jotakin hyötyä.
Kenelle oli hyötyä teidän katoamisestanne?

-- Ei kenellekään. Olinhan minä niin vähäpätöinen.

-- Älkää vastatko niin, sillä vastauksestanne puuttuu sekä logiikka
että filosofia; kaikki on suhteellista, rakas ystäväni, kuninkaasta
alkaen, joka on seuraajansa tiellä, virkamieheen asti, joka on
ylimääräisen tiellä; jos kuningas kuolee, perii seuraaja kruunun; jos
virkamies kuolee, perii ylimääräinen tuhannenkahdensadan livren palkan.
Nuo tuhatkaksisataa livreä muodostavat hänen siviililistansa ja ovat
hänelle yhtä välttämättömät kuin kaksitoista miljoonaa kuninkaalle.
Jokainen, yhteiskunnan arvoasteikon alimmalta portaalta ylimmälle asti,
muodostaa ympärilleen pienen etujen maailman, jolla on omat pyörteensä
ja käyrät atominsa, niin kuin Descartesin maailmoilla. Mutta nämä
maailmat suurenevat sen mukaan kuin ne nousevat arvoasteikossa. Ne
muodostavat nurinkäännetyn spiraalin, joka tasapainon lain
perustuksella pysyy kärkensä nojassa pystyssä. Palatkaamme teidän
maailmaanne. Teidät aiottiin juuri nimittää Pharaonin kapteeniksi?

-- Niin.

-- Te aioitte juuri mennä naimisiin kauniin tytön kanssa?

-- Niin.

-- Kenelle oli etua siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia?
Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa?
Vastatkaa ensin ensimmäiseen kysymykseen, järjestys on kaikkien
probleemien avain. Kenelle oli hyötyä siitä, ettei teistä tullut
Pharaonin kapteenia?

-- Ei kenellekään. Laivaväki piti minusta. Jos merimiehet olisivat
saaneet valita päällikkönsä, niin olen varma siitä, että he olisivat
valinneet minut. Yksi ainoa saattoi kadehtia sitä. Olin vähää ennen
riidellyt hänen kanssaan ja olin vaatinut häntä kaksintaisteluun ja hän
oli siitä kieltäytynyt.

-- Vai niin! Mikä oli tuon miehen nimi?

-- Danglars.

-- Mikä virka hänellä oli laivassa?

-- Hän oli tilinpitäjä.

-- Jos olisitte tullut kapteeniksi, niin olisitteko pitänyt hänet siinä
toimessa?

-- En, jos se minusta olisi riippunut, sillä luulen huomanneeni hänen
tileissään väärennyksiä.

-- Hyvä. Entä oliko joku läsnä kun viimeistä kertaa keskustelitte
kapteeni Leclèren kanssa?

-- Ei, olimme kahden.

-- Saattoiko kukaan kuulla keskusteluanne?

-- Saattoi kyllä, sillä ovi oli auki, jopa ... odottakaahan ... niin,
niin, Danglars kulki ohitse juuri sinä hetkenä, kun kapteeni Leclère
ojensi minulle marsalkalle vietävän käärön.

-- Hyvä, sanoi apotti, -- nyt olemme oikeilla jäljillä. Otitteko ketään
mukaanne laskeutuessanne maihin Elban luona?

-- En ketään.

-- Saitte kirjeen?

-- Sain, marsalkalta.

-- Minne panitte kirjeen?

-- Lompakkooni.

-- Teillä oli siis lompakko mukananne? Mitenkä saattoi niin iso
lompakko, johon voi panna virallisen kirjeen, mahtua merimiehen
taskuun?

-- Olette oikeassa, lompakkoni oli laivassa.

-- Siis vasta laivassa panitte kirjeen lompakkoonne?

-- Niin.

-- Missä oli kirje astuessanne Porto-Ferrajosta laivaan?

-- Se oli kädessäni.

-- Kun palasitte Pharaoniin, saattoi siis jokainen nähdä, että teillä
oli kirje?

-- Niin saattoi.

-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin?

-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin.

-- Kuulkaahan nyt, muistelkaahan tarkoin: muistatteko, millainen
ilmianto oli?

-- Kyllä muistan; luin sen kolmeen kertaan, ja jokainen sana painui
mieleeni.

-- Kerratkaahan ne.

Dantès mietti hetkisen.

-- "Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies,
Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen
kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin
bonapartelaiselle komitealle.

"Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa."

Apotti kohautti olkapäitään.

-- Se on päivänselvää, sanoi hän, -- ja olette ollut liian lapsellinen
ja liian hyvä, kun ette heti alussa ole arvannut kaikkea.

-- Niinkö luulette? huudahti Dantès. -- Sehän olisi suorastaan
halpamaista!

-- Millainen oli Danglars'in käsiala tavallisesti?

-- Kaunis ja vino käsiala.

-- Millainen oli tuon nimettömän kirjeen käsiala?

-- Taaksepäin vino.

Apotti hymyili.

-- Väärennetty, eikö niin?

-- Se oli siksi liian selvä.

-- Odottakaahan, sanoi hän.

Hän otti kynänsä tai pikemmin sanoen sen, mitä hän kynäksi sanoi,
kastoi sen musteeseen ja kirjoitti vasemmalla kädellään tätä varten
valmistetulle palttinalle ilmiannon pari kolme ensimmäistä riviä.

Dantès peräytyi ja katsoi melkein kauhuissaan apottiin.

-- Kummallista, huudahti hän, -- kuinka tämä käsiala muistuttaa sitä.

-- Siksi, että tuo ilmianto oli kirjoitettu vasemmalla kädellä. Olen
tullut huomaamaan erään asian, jatkoi apotti.

-- Minkä?

-- Että kaikki oikealla kädellä kirjoitetut käsialat ovat erilaisia ja
kaikki vasemmalla kirjoitetut samanlaisia.

-- Olettepa te kaiken nähnyt ja kaiken huomannut!

-- Jatkakaamme. Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin
Mercedeksen kanssa?

-- Eräälle nuorelle miehelle, joka rakasti häntä.

-- Hänen nimensä?

-- Fernand.

-- Sehän on espanjalainen nimi.

-- Hän olikin kotoisin Catalansista.

-- Luuletteko, että hän olisi voinut kirjoittaa tuon kirjeen?

-- En! Hän olisi ennemmin pistänyt minua puukollaan.

-- Niin, se on espanjalaisen luonteen mukaista, he voivat tappaa, mutta
eivät menetellä raukkamaisesti.

-- Sitä paitsi, jatkoi Dantès, -- hän ei tietänyt mitään ilmiannossa
mainituista yksityiskohdista.

-- Ette siis ollut niitä ilmaissut kenellekään?

-- En kenellekään.

-- Ette edes rakastetullenne?

-- En edes morsiamelleni.

-- Kirjoittaja on siis Danglars.

-- Nyt olen siitä varma.

-- Odottakaahan ... tunsiko Danglars Fernandin?

-- Ei ... tunsi... Minä muistuttelen...

-- Mitä?

-- Kihlajaisteni edellisenä iltana näin heidät yhdessä ukko Pamphilen
ravintolan lehtimajassa. Danglars oli ystävällinen ja laski leikkiä,
Fernand oli kalpea ja rauhaton.

-- Olivatko he kahden?

-- Eivät, heidän seurassaan oli kolmaskin toveri, jonka hyvin tunsin ja
joka epäilemättä oli tutustuttanut heidät toisiinsa, muudan räätäli
Caderousse; mutta hän oli humalassa; odottakaahan ... odottakaahan...
Kuinka en muistanut sitä? Viereisellä pöydällä oli mustepullo, paperia
ja kyniä. (Dantès nosti kätensä otsalleen.) Oi, noita roistoja, noita
roistoja!

-- Tahdotteko vielä tietää lisää? sanoi apotti nauraen.

-- Tahdon, tahdon, sillä te näette selvästi kaiken. Tahdon tietää,
miksi minua ei kuulusteltu muuta kuin yksi ainoa kerta, miksi en
joutunut tuomarin eteen ja miksi minut tuomittiin ilman tutkintoa.

-- Tämä kohta on sotkuisempi, sanoi apotti, -- oikeuslaitoksella on
omat synkät ja salaperäiset temppunsa, joista on vaikea päästä
selville. Se, mitä tähän asti olemme tehneet noiden molempien
ystävienne suhteen, on ollut vain lasten leikkiä; tässä kohdassa
tarvitsen tarkempia tietoja.

-- Kyselkää, sillä näettehän selvemmin elämääni kuin minä itse.

-- Kuka teitä kuulusteli? Kuninkaallinen prokuraattoriko, hänen
sijaisensa vai tutkintotuomari?

-- Hänen sijaisensa.

-- Nuori vai vanha?

-- Nuori; kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan ikäinen.

-- Hyvä! Ei vielä turmeltunut, mutta jo kunnianhimoinen, sanoi apotti.
-- Millä tavoin hän teitä kohteli?

-- Pikemmin lempeästi kuin ankarasti.

-- Kerroitteko hänelle kaiken?

-- Kerroin.

-- Ja muuttuiko hänen menettelytapansa kuulustelun aikana?

-- Muuttui hetkiseksi, kun hän oli lukenut kirjeen, joka oli syynä
vangitsemiseeni. Onnettomuuteni näytti aivan musertavan hänet.

-- Onnettomuutenneko?

-- Niin.

-- Oletteko aivan varma siitä, että hän säälitteli teidän
onnettomuuttanne?

-- Hän todisti ainakin kauniilla tavalla ystävyyttään.

-- Millä tavalla?

-- Hän poltti sen ainoan paperin, joka oli minulle raskauttava.

-- Minkä? Ilmiannonko?

-- Ei, kirjeen.

-- Oletteko siitä varma?

-- Hän teki sen minun nähteni.

-- Se on eri asia; tuo mies voi olla suurempi rikollinen kuin
uskottekaan.

-- Saatte minut vapisemaan, kautta kunniani! sanoi Dantès. -- Onko
maailma sitten täynnä tiikereitä ja krokotiileja?

-- On. Mutta kaksijalkaiset tiikerit ja krokotiilit ovat vaarallisempia
kuin nelijalkaiset.

-- Jatkakaamme, jatkakaamme.

-- Mielelläni. Sanoitte siis hänen polttaneen kirjeen?

-- Niin, ja hän sanoi: "Näettehän, teitä vastaan ei ole muuta kuin tämä
todistus, ja sen minä hävitän."

-- Moinen teko on liian jalo ollakseen luonnollinen.

-- Niinkö uskotte?

-- Olen siitä varma. Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu n:o 13 Pariisissa.

-- Voitteko otaksua, että prokuraattorin sijaisella oli jotakin hyötyä
siitä, että tuo kirje hävisi?

-- Ehkä; sillä hän sai minut lupaamaan pari kolme kertaa oman etuni
vuoksi, etten puhu tästä kirjeestä kenellekään, ja hän vannotti minua
olemaan lausumatta sen henkilön nimeä, jolle kirje oli osoitettu.

-- Noirtier? sanoi apotti. -- Noirtier? Tunsin erään Noirtier'n entisen
Etrurian kuninkaan hovissa, Noirtier'n, joka vallankumouksen aikana oli
ollut girondisti. Mikä oli tuon prokuraattorin sijaisen nimi?

-- Villefort.

Apotti purskahti nauruun.

Dantès katsoi häneen kummastuneena.

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän.

-- Näettekö tuon päivänsäteen? kysyi apotti.

-- Näen.

-- No niin; kaikki on minulle nyt selvempää ja kirkkaampaa kuin tuo
säde. Lapsiraukka, nuori mies parka! Ja tuo virkamies oli teille
ystävällinen?

-- Oli.

-- Tuo kunnon prokuraattorin sijainen poltti, hävitti kirjeen?

-- Niin.

-- Tuo Noirtier ... mikä sokea raukka olettekaan ... tiedättekö, mikä
oli tuo Noirtier? -- Tuo Noirtier oli hänen isänsä.

Jos salama olisi iskenyt Dantèsin eteen ja avannut kuilun, joka ulottui
helvettiin asti, ei se olisi tehnyt niin äkillistä, niin sähköistä,
niin murskaavaa vaikutusta kuin nämä odottamattomat sanat; hän nousi,
tarttui molemmin käsin päähänsä aivan kuin estääkseen sitä halkeamasta.

-- Hänen isänsä! Hänen isänsä! huudahti hän.

-- Niin, hänen isänsä, jonka nimi on Noirtier de Villefort, jatkoi
apotti.

Kaikki, mikä siihen asti oli ollut Dantèsille hämärää, tuli nyt äkkiä
päivänselväksi. Villefort'in kummallinen käytös kuulustelun aikana,
hävitetty kirje, vaadittu vala, virkamiehen melkein rukoileva ääni,
kaikki se johtui hänen mieleensä; hän kiljahti, horjui aivan kuin
humaltunut ja riensi käytävään, jonka kautta hän pääsi apotin huoneesta
omaansa.

-- Minun täytyy saada olla yksinäni, sanoi hän, -- ajatellakseni tätä
kaikkea.

Palattuaan tyrmäänsä hän vaipui vuoteelleen, jossa vanginvartija
illalla tullessaan tapasi hänet istumassa katse tuijottavana, kasvot
vääntyneinä, mutta liikkumattomana ja mykkänä kuin kuvapatsas.

Hän oli tehnyt kamalan päätöksen ja vannonut pelottavan valan.

Dantèsin herätti tästä mietiskelystä Farian ääni. Kun vanginvartija oli
käynyt hänenkin luonaan, niin hän tuli kutsumaan Dantèsia syömään
illallista kanssaan. Fariaa kun pidettiin hulluna, huvittavana hulluna,
oli hän saanut kaikenlaisia etuoikeuksia, niin kuin tavallista
valkoisempaa leipää ja pienen pullon viiniä sunnuntaisin. Oli juuri nyt
sunnuntai, ja apotti tuli kutsumaan nuorta toveriansa jakamaan hänen
leipänsä ja viininsä.

Dantès seurasi häntä; hänen kasvonsa rypyt olivat kadonneet ja piirteet
olivat tulleet entiselleen; mutta niihin oli ilmaantunut jäykkyyttä ja
lujuutta, josta voi arvata hänen tehneen lujan päätöksen. Apotti katsoi
häneen terävästi.

-- Olen pahoillani, että autoin teitä etsimisessänne ja sanoin mitä
sanoin, lausui hän.

-- Miksikä niin? kysyi Dantès.

-- Siksi, että olen tuonut sieluunne tunteen, jota siellä ei tätä ennen
ollut: kostonhimon.

Dantès hymyili.

-- Puhukaamme jostakin muusta, sanoi hän.

Apotti katseli häntä hetkisen ja pudisti surullisena päätään; sitten he
puhuivat muusta.

Vanha vanki kuului niihin paljon kärsineisiin ihmisiin, joiden
keskustelussa on runsaasti hyviä tietoja ja jotka koko ajan pitävät
toisen virkeänä; mutta hän ei ollut itsekäs eikä puhunut omista
kärsimyksistään.

Dantès kuunteli ihastuneena hänen jokaista sanaansa; aivan kuin
revontulet valaisevat pohjoisilla seuduilla purjehtivien merimiesten
tietä, niin näyttivät ne hänelle uusia ihmeellisiä näköaloja, joita
satumainen valaistus kirkasti. Dantès ymmärsi, kuinka onnellinen olisi
älykäs ihminen saadessaan seurata tätä miestä niille moraalisen,
filosofisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen kukkuloille, joilla hän
tavallisesti oleskeli.

-- Teidän pitäisi opettaa minulle hiukan kaikkea sitä, mitä tiedätte,
sanoi Dantès, -- vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että teillä ei
olisi ikävä minun seurassani. Luullakseni olisitte mieluummin yksin
kuin minun kaltaiseni sivistymättömän ja kehittymättömän miehen
seurassa. Jos suostutte pyyntööni, niin lupaan olla enää koskaan
puhumatta teille pakenemisesta.

Apotti hymyili.

-- Rakas lapsi, sanoi hän, -- ihmistieto on hyvin rajoitettu, ja kun
olisin opettanut teille matematiikkaa, fysiikkaa, historiaa ja pari
kolme elävää kieltä, niin tietäisitte saman kuin minäkin, enkä
tarvitsisi kuin pari vuotta opettaakseni kaiken tietoni teille.

>- Pari vuotta! sanoi Dantès. -- Luuletteko minun oppivan kaiken tuon
parissa vuodessa?

-- Ette tietojen käyttämistä, mutta niiden perusteet; oppiminen ei ole
samaa kuin tietäminen. Maailmassa on sekä tietorikkaita että oppineita.
Muistin avulla tullaan edelliseksi, filosofoimisen avulla
jälkimmäiseksi.

-- Mutta eikö filosofiaa voi oppia?

-- Filosofiaa ei opi. Filosofia on kaiken tietämyksen määrä, tietojen
omistajan kyky sovelluttaa niitä. Filosofia on se säteilevä pilvi,
jolle Kristus laski jalkansa noustessaan taivaaseen.

-- Kertokaahan, sanoi Dantès, -- mitä minulle ensiksi opetatte. Minussa
on tiedon jano.

-- Kaikki! sanoi apotti.

Samana iltana laativat vangit opetussuunnitelman, jota he alkoivat
toteuttaa seuraavana päivänä. Dantèsilla oli suorastaan ihmeellinen
muisti ja verraton käsittämiskyky. Hänellä oli oivallinen matemaattinen
taju ja mielikuvitusta, joka auttoi häntä kuivien numeroiden ja
jäykkien kaavojen yli, Hän osasi jo hiukan ennestään italiankieltä ja
uuskreikkaa, jota oli oppinut matkaillessaan itämailla. Näiden kahden
kielen avulla hän piankin oppi ymmärtämään muiden kielten rakenteen;
hän alkoi puhua espanjan-, englannin- ja saksankieltä.

Niin kuin hän oli apotti Farialle luvannut, ei hän enää koskaan puhunut
paosta, joko sitten siitä syystä, että opintojen tuottama huvitus
korvasi vapaudenkaipuun, tai siksi, että hän tahtoi ehdottomasti pitää
sanansa, ja päivät kuluivat nopeasti opinnoissa. Vuoden päästä hän oli
aivan toinen mies.

Mitä tuli apotti Fariaan, niin Dantès huomasi, että tämä hänen seuransa
tuottamasta virkistyksestä huolimatta alkoi päivä päivältä synkistyä.
Jokin ajatus näytti taukoamatta ja alinomaa vainoavan häntä. Hän vaipui
syviin mietteisiin, huokasi vasten tahtoaan, nousi äkkiä ja käveli
synkkänä pitkin vankilaansa.

Eräänä päivänä hän pysähtyi kesken kävelynsä ja huudahti:

-- Kunpa ei olisi vartijoita!

-- Vartijaa ei olisi olemassa, jos vain tahdotte, sanoi Dantès, joka
oli aivan kuin kristallin läpi nähnyt hänen ajatuksensa.

-- Olenhan sanonut teille, sanoi apotti, -- että kammoan murhaa.

-- Mutta jos murha tapahtuu itsesäilytysvaistosta, itsepuolustuksen
tarpeesta.

-- Minä en sittenkään voisi sitä tehdä.

-- Ajatteletteko sitä kuitenkin?

-- Taukoamatta, taukoamatta, sanoi apotti.

-- Ja olette keksinyt jonkin keinon, ettekö ole? sanoi Dantès
kiihkeästi.

-- Olen, jos ulommalle käytävälle asetetaan vahti, joka on kuuro ja
sokea.

-- Hän tulee kuuroksi ja sokeaksi, sanoi nuori mies jyrkästi, ja se
kauhistutti apottia.

-- Ei, ei, huudahti hän, -- mahdotonta!

Dantès tahtoi jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta apotti pudisti
päätään ja kieltäytyi vastaamasta enempää.

Kului kolme kuukautta.

-- Oletteko väkevä? kysyi eräänä päivänä apotti Dantèsilta.

Vastaamatta sanaakaan Dantès otti taltan, väänsi sen käyräksi kuin
hevosenkengän ja oikaisi sen sitten.

-- Lupaatteko, ettette tapa vahtia ennen kuin äärimmäisessä
hätätilassa?

-- Lupaan, kautta kunniani!

-- Siinä tapauksessa, aloitti apotti, -- voimme panna tuumamme
täytäntöön.

-- Ja paljonko tarvitsemme siihen aikaa?

-- Vähintään vuoden.

-- Mutta voimme kai ryhtyä työhön?

-- Voimme heti.

-- Nyt olemme menettäneet kokonaisen vuoden! huudahti Dantès.

-- Pidättekö sitä vuotta hukkaan menneenä? sanoi apotti.

-- Anteeksi, anteeksi, huudahti Edmond punastuen.

-- Vaiti, sanoi apotti; -- ihminen ei ole koskaan muuta kuin ihminen,
ja te olette kuitenkin parhaimpia niiden joukossa, jotka olen tuntenut.
Kas, tällainen on suunnitelmani.

Apotti näytti silloin Dantèsille laatimansa piirustuksen: se oli hänen
kammionsa, Dantèsin kammion ja niitä yhdistävän käytävän asemakaava.
Keskelle tätä käytävää hän oli laatinut sivukäytävän, samanlaisen kuin
kaivoksissa. Tämä sivukäytävä vei sen ulomman käytävän alle, jolla
vartija käveli. Päästyään kerran sinne he kaivavat ison kolon ja
irroittavat laatan, josta käytävän permanto oli muodostettu. Sopivana
hetkenä se sitten painuisi sotilaan alta, ja hän putoaisi kuoppaan.
Dantèsin piti hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä, jolloin hän olisi
pökerryksissä putoamisestaan eikä voisi puolustautua, sitoa hänen
kätensä, tukkia hänen suunsa, minkä jälkeen pakolaiset avattuaan
käytävässä olevan ikkunan laskeutuisivat köysitikkaiden avulla
linnoituksen ulkomuuria myöten ja pakenisivat.

Dantès taputti käsiään, ja hänen silmänsä loistivat ilosta; tuuma oli
niin yksinkertainen, että sen täytyi onnistua!

Samana päivänä miehet ryhtyivät työhönsä sitä suuremmalla innolla, kun
se tapahtui pitkän lepoajan jälkeen ja molemmat nähtävästi toteuttivat
salaisia ajatuksiaan.

Heidän työnsä keskeytyi vain silloin, kun molempien täytyi olla omassa
huoneessaan vartijan tullessa sinne. He olivat sitä paitsi tottuneet
erottamaan hänen askeltensa äänen, kun hän tuli portaita alas, eikä hän
kertaakaan yllättänyt kumpaakaan. Uudesta käytävästä irroitettu hiekka
olisi lopulta täyttänyt entisen käytävän kokonaan, mutta he heittivät
sen vuoroin Dantèsin, vuoroin Farian kammion ikkunasta ulos, vähitellen
ja tavattoman varovaisesti: he murensivat sen aivan hienoksi, ja
yötuuli vei sen kauaksi jättämättä mitään jälkeä.

Toista vuotta kului tähän työhön, joka suoritettiin taltalla, veitsellä
ja puukangella. Työn aikana Faria jatkoi Dantèsin opettamista, puhui
hänen kanssaan eri kieliä, kertoi kansoista ja suurista miehistä.
Apotti, joka oli kuulunut hienoon maailmaan, osoitti esiintymisessään
eräänlaista alakuloista arvokkuutta, ja Dantès, jolla oli luontainen
mukautumisen kyky, osasi omaksua itselleen tuon hienon kohteliaisuuden
ja ylhäiset seurustelutavat, joita ei saavuta muuten kuin tottumuksen
tietä, seurustelemalla ylhäisissä piireissä tai etevien henkilöiden
kanssa.

Viidentoista kuukauden kuluttua käytävä oli valmis, kuoppa oli kaivettu
ulomman käytävän alle; vartija kuului astelevan siellä edestakaisin, ja
vangit, joiden oli pakko odottaa pimeää, kuutamotonta yötä voidakseen
varmasti päästä pakoon, eivät pelänneet mitään muuta, kuin että maa
pettää liian varhain sotilaan jalkojen alla. Tämä onnettomuus estettiin
siten, että pantiin tueksi pölkky, joka oli löydetty käytävää
tehtäessä. Dantès oli parhaillaan panemassa sitä paikoilleen, kun hän
äkkiä kuuli apotti Farian, joka oli jäänyt Dantèsin kammioon hiomaan
rautanaulaa köysitikkaiden kiinnittämistä varten, huutavan häntä
hätääntyneellä äänellä. Dantès riensi hänen luokseen ja tapasi apotin
keskellä huonetta kalpeana, kasvot hikeä valuen ja kädet nyrkissä.

-- Hyvä Jumala, huudahti Dantès, -- mitä on tapahtunut ja mikä teidän
on?

-- Joutuin, joutuin! sanoi apotti, -- kuulkaa minua.

Dantès katseli apotin kalmankalpeita kasvoja, hänen silmiensä ympärille
muodostuneita mustia renkaita, hänen kelmeitä huuliaan, hänen pystyyn
noussutta tukkaansa, ja kauhistuneena hän pudotti kädessään olleen
taltan.

-- Mitä on tapahtunut! huudahti Edmond.

-- Minä olen mennyttä miestä! sanoi apotti. -- Kuulkaa minua. Kamala,
ehkä kuolettavakin tauti valtaa kohta minut. Tunnen sen tulevan.
Minulla oli samanlaatuinen jo vuotta ennen vangitsemistani. Tätä tautia
vastaan on vain yksi ainoa lääke, ilmoitan sen teille; juoskaa nopeasti
huoneeseeni, kohottakaa vuoteen jalkaa, se on ontto, siellä on pieni
kristallipullo, joka on puolillaan punaista nestettä, tuokaa se tänne.
Mutta, ei, ei, minut voitaisiin yllättää täällä; auttakaa minua
pääsemään huoneeseeni niin kauan kuin minulla on vielä hiukankaan
voimia. Kukapa tietää, mitä tapahtuu sinä aikana, jonka kohtaus kestää.

Dantès ei menettänyt malttiaan, vaikka häntä kohdannut onnettomuus oli
tavattoman suuri; hän meni käytävään, veti onnettoman toverinsa
perässään ja sai hänet vaivalloisesti viedyksi käytävän toiseen päähän,
saapui apotin huoneeseen ja asetti hänet vuoteelle.

-- Kiitos, sanoi apotti, ja koko hänen ruumiinsa värisi aivan kuin
hän olisi noussut jääkylmästä vedestä. -- Kohta tauti tulee, vaivun
aivan kuin kuolleeksi. Ehkä en tee ainoatakaan liikettä, ehkä en
äännähdäkään, mutta ehkä vaahto tulee suustani, jäykistyn ja huudan;
koettakaa tukahduttaa huutoni, sillä muussa tapauksessa voidaan minut
muuttaa toiseen huoneeseen, ja silloin olemme ainiaaksi erotetut. Kun
tulen liikkumattomaksi, kylmäksi ja kuolleen näköiseksi, niin vasta
silloin, ymmärrättekö, raotatte puukon avulla hampaani, kaadatte
suuhuni kahdeksan tai kymmenen tippaa tuota nestettä, ja ehkä toinnun.

-- Ehkäkö? lausui Dantès surullisesti.

-- Auttakaa, auttakaa! huusi apotti, -- minä ... minä kuo...

Taudinpuuska tuli niin äkkiä ja sellaisella voimalla, että onneton
vanki ei ennättänyt lopettaa lausettaan; hänen otsansa yli kiiti pilvi,
nopeasti ja uhkaavana kuin myrsky merellä; taudinpuuska laajensi hänen
silmänsä, veti suun väärään ja nosti punan poskille: hän huitoi
käsillään, kuola tuli hänen suustaan ja hän karjui; mutta Dantès
tukahdutti hänen huutonsa peitteen alle. Tätä kesti kaksi tuntia. Sen
jälkeen sairas, liikkumattomana kuin kuollut valkoisena ja kylmänä kuin
marmori, velttona kuin tallattu kaisla kaatui, jäykistyi viimeisen
kohtauksen aikana kerta vielä ja tuli sitten siniseksi.

Edmond odotti siksi, kunnes tämä näennäinen kuolema oli vallannut
koko ruumiin ja jäätänyt sen sydämeen asti; silloin hän tarttui
veitseen, painoi sen terän hampaiden väliin, avasi suun tavattoman
vaivalloisesti, kaatoi siihen kymmenen tippaa punaista nestettä ja
odotti.

Kului tunti, eikä vanhus tehnyt ainoatakaan liikettä. Dantès pelkäsi
odottaneensa liian kauan ja katseli häntä epätoivoisena. Lopulta nousi
heikko puna vanhuksen poskille, silmät, jotka koko ajan olivat olleet
auki ja elottomina, saivat entisen katseensa, kuului heikko huokaus, ja
sairas liikahti.

-- Pelastettu, pelastettu! huudahti Dantès.

Sairas ei vielä voinut laisinkaan puhua, mutta hän viittasi kauhuissaan
ovea kohden. Dantès kuunteli ja kuuli vartijan askelet, kello oli
seitsemän.

Nuori mies hyökkäsi käytävän aukkoa kohden, pujahti sinne, siirsi
laatan päänsä päällä paikoilleen ja palasi kammioonsa.

Hiukan sen jälkeen aukeni hänen kammionsa ovi vuorostaan, ja vartija
näki vangin entiseen tapaansa istumassa vuoteella.

Tuskin hän oli mennyt, tuskin oli hänen askeltensa ääni lakannut
kaikumasta, kun Dantès levottomana, ajattelemattakaan syömistä, palasi
samaa tietä kuin oli tullut, nosti laatan ylös ja astui apotin
huoneeseen.

Tämä oli tullut tajuihinsa, mutta makasi vielä liikkumattomana ja
voimattomana vuoteellaan.

-- En luullut enää saavani nähdä teitä, sanoi hän Dantèsille.

-- Miksi ette? kysyi nuori mies; -- luulitteko siis kuolevanne?

-- Mutta onhan kaikki valmiina pakoa varten, ja odotin teidän
pakenevan.

Suuttumuksen puna nousi Dantèsin poskille.

-- Ilman teitä! huudahti hän. -- Uskotteko todellakin, että olisin
voinut niin tehdä?

-- Nyt huomaan erehtyneeni, sanoi sairas. -- Olen hyvin heikko, aivan
murtunut, menehtynyt.

-- Rohkeutta, voimanne palaavat kyllä, sanoi Dantès istuutuen vuoteen
viereen ja tarttuen Farian käsiin.

Apotti pudisti päätään.

-- Tätä edellisellä kerralla puuska kesti puolen tuntia, jonka jälkeen
minun oli nälkä ja nousin omin voimin. Tänään en voi liikuttaa oikeata
kättäni enkä jalkaani. Pääni on raskas, ja se ilmaisee aivoissa
tapahtuneen sisäisen vuodon. Kolmannella kerralla jään aivan
liikkumattomaksi tai kuolen heti.

-- Ei, ei, olkaa varma siitä, te ette kuole; jos kolmas kohtaus tulee,
niin olette silloin vapaa. Me pelastamme teidät samoin kuin tälläkin
kertaa, ja paremmin kuin tällä kertaa, sillä meillä on silloin apua.

-- Ei, ystäväiseni, sanoi vanhus, -- älkää pettäkö itseänne. Äskeinen
taudinpuuska on tuominnut minut ikuiseen vankeuteen. Paetakseen täytyy
voida kävellä.

-- No niin, me odotamme viikon, kuukauden, kaksi kuukautta, jos niin
tarvitaan. Sinä aikana voimanne palaavat. Kaikki on valmiina pakoamme
varten, ja voimmehan vapaasti valita ajan ja hetken. Sinä päivänä, kun
tunnette jaksavanne uida, no niin, sinä päivänä panemme tuumamme
täytäntöön.

-- Minä en enää koskaan voi uida, sanoi Faria; -- tämä käsi on
herpaantunut ainiaaksi. Kohottakaahan sitä, niin näette, kuinka se
painaa.

Nuori mies kohotti käsivartta, joka putosi hervottomana alas. Hän
huokasi.

-- Näettehän, Edmond? sanoi Faria. -- Uskokaa minua, tiedän kyllä mitä
sanon. Sen jälkeen kun ensi kerran sain tämän taudinpuuskan, en ole
lakannut miettimästä. Odotin sitä, sillä se on sukuperintö; isäni kuoli
kolmanteen puuskaan, isoisäni samoin. Lääkäri, joka valmisti minulle
tämän lääkkeen, oli kuuluisa Cabanis, ja hän ennusti, että minulle käy
aivan samoin.

-- Lääkäri erehtyy, huudahti Dantès. -- Ja mitä tuohon herpaantumiseen
tulee, niin se ei haittaa; minä otan teidät selkääni ja uin sillä
tavoin.

-- Lapsi, sanoi apotti, -- olette merimies, olette uimari, tiedätte,
että moinen taakka selässään mies ei jaksa uida enempää kuin
viisikymmentä uintivetoa. Älkää hautoko unelmia, joita ei edes hyvä
sydämenne voi pitää mahdollisina. Minä jään siis tänne siksi, kunnes
koittaa vapauteni eli kuolema. Mitä teihin tulee, niin paetkaa,
lähtekää! Te olette nuori, väkevä ja notkea, älkää välittäkö minusta,
vapautan teidät lupauksestanne.

-- Hyvä on! sanoi Dantès. -- Hyvä on, siinä tapauksessa jään minäkin.

Sitten hän nousi ja ojensi kätensä juhlallisesti sairasta kohden:

-- Jeesuksen veren kautta vannon, etten jätä teitä ennen kuin
kuoltuanne!

Faria katseli tuota nuorta miestä, joka seisoi hänen edessään niin
ylevänä ja niin yksinkertaisena, niin jalona, ja luki hänen
uskollisista kasvoistaan, kuinka suuri hänen ystävyytensä oli ja kuinka
pyhänä hän aikoi pitää valansa.

-- Otan lupauksenne vastaan, sanoi sairas, -- kiitos.

Sitten hän ojensi kätensä ja jatkoi:

-- Ehkä saatte palkkanne tästä suuresta uhrautuvaisuudestanne. Mutta
kun minä en voi ettekä te tahdo lähteä, niin meidän täytyy tukkia
parvekkeen alainen käytävä. Sotilas voi huomata onton kaiun jalkojensa
alla, kutsua tarkastajan, silloin kaikki tulee ilmi ja meidät
erotetaan. Menkää siihen työhön, jossa en pahaksi onneksi voi teitä
auttaa. Käyttäkää siihen vaikka koko yö älkääkä palatko ennen kuin
huomenna vartijan käytyä täällä. Minulla on teille jotakin tärkeätä
kerrottavana.

Dantès tarttui apotin käteen, tämä rauhoitti häntä hymyilemällä
hänelle, ja hän läksi työhön totellen ja kunnioittaen vanhaa
ystäväänsä.



18. Aarre


Palatessaan seuraavana aamuna toverinsa huoneeseen Dantès tapasi Farian
istumassa tyynenä vuoteellaan.

Tyrmän pienestä ikkunasta tulevassa valossa hän piteli vasemmassa
kädessään, siinä, joka oli jäänyt liikuntakykyiseksi, paperipalaa, jota
aina oli pidetty pieneen rullaan käärittynä ja joka sen vuoksi ei
tahtonut pysyä suorana.

Sanaakaan sanomatta hän näytti tätä paperia Dantèsille.

-- Mikä se on? kysyi tämä.

-- Katsokaahan tarkkaan, sanoi apotti hymyillen.

-- Minä katselen niin tarkkaan kuin voin, sanoi Dantès, -- enkä näe
muuta kuin puoliksi palaneen paperin, jolle on kirjoitettu goottilaisia
kirjaimia kummallisella musteella.

-- Tämä paperi, ystäväni, sanoi Faria, -- voin sen myöntää teille nyt,
kun olen teitä koetellut -- tämä paperi on aarteeni, josta toinen puoli
tästä päivästä laskien kuuluu teille.

Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle. Tähän päivään asti -- siis kuinka
pitkän ajan! -- hän oli välttänyt ottamasta apotti Farian kanssa
puheeksi tätä aarretta, jonka perusteella vanhusta pidettiin hulluna.
Hienotunteisena ei Edmond ollut tahtonut koskea tähän arkaan kohtaan.
Faria puolestaan ei ollut siitä maininnut. Edmond oli pitänyt vanhuksen
vaitioloa järjen palaamisen merkkinä. Kun hän tänään, tuollaisen
ankaran kohtauksen jälkeen, lausui nuo muutamat sanat, niin ne
ilmaisivat Dantèsin mielestä sielullista häiriötä.

-- Aarteenneko? sopersi Dantès.

Faria hymyili.

-- Niin, sanoi hän. -- Olette, Edmond, joka suhteessa jalo luonne, ja
kalpeudestanne ja vapisemisestanne voin päättää, mitä mielessänne tällä
hetkellä liikkuu. Ei, olkaa rauhassa, en ole hullu. Tämä aarre on
todellakin olemassa, ja ellen minä ole saanut sitä omistaa, niin te
ainakin saatte. Kukaan ei ole tahtonut kuulla eikä uskoa sanojani,
sillä minua on pidetty hulluna. Mutta tehän tiedätte, etten ole hullu,
kuunnelkaa siis minua ensin ja sitten uskokaa tai olkaa uskomatta.

-- Voi minua, ajatteli Edmond, -- hän on jälleen vaipunut tuohon
onnettomaan tilaansa. Tämä onnettomuus minulta enää vain puuttui.

Sitten hän jatkoi ääneen:

-- Ystäväni, taudinkohtaus on teitä ehkä uuvuttanut, ettekö tahdo ensin
hiukan levätä? Huomenna kyllä kuulen tarinanne, mutta tänään tahdon
teitä hoidella. Sitä paitsi, sanoi hän hymyillen, -- mitä aarteeseen
tulee, onko tuo asia kovin kiireellinen?

-- On, hyvin kiireellinen, Edmond, vastasi vanhus. -- Kukapa tietää,
eikö huomenna tai ylihuomenna tule jo uusi kohtaus? Ajatelkaa, että
kaikki on silloin loppunut. Niin, totta on, usein olen katkeralla
nautinnolla ajatellut tuota rikkautta, joka tekisi kymmenen perhettä
pohatoiksi ja jota vainoojani eivät ole saaneet käsiinsä. Tämä ajatus
on jonkinmoisena kostonajatuksena, ja nautin siitä yön yksinäisyydessä
ja epätoivoissani istuessani vankilassa. Mutta kun nyt rakkaudesta
teihin olen antanut maailmalle anteeksi, kun näen, mikä onnen määrä voi
tulla osaksenne, niin tahtoisin niin pian kuin mahdollista antaa tuon
rikkauden teidän arvoisellenne omistajalle.

Edmond käänsi päänsä hymyillen poispäin.

-- Ette siis vieläkään usko, Edmond, jatkoi Faria, -- eikö ääneni ole
saanut teitä vakuutetuksi? Huomaan teidän kaipaavan todistuksia. No
niin, lukekaa tämä paperi, jota en ole kenellekään näyttänyt.

-- Huomenna, ystäväni, sanoi Edmond, joka ei millään muotoa tahtonut
yhtyä vanhuksen hulluihin haaveisiin. -- Minä luulin sopineemme, että
vasta huomenna puhumme siitä.

-- Emme puhu siitä ennen kuin vasta huomenna, mutta lukekaa tämä paperi
tänään.

-- En saa ärsyttää häntä, ajatteli Edmond.

Ja ottaen paperin, jonka toisen puolen tuli oli polttanut, hän luki
sen.

-- No? kysyi apotti Faria, kun nuori mies oli lopettanut lukemisensa.

-- Enhän minä näe siinä muuta kuin katkonaisia rivejä, sanoi Dantès, --
hajanaisia sanoja. Tuli on polttanut osan lauseista, ja niiden sisällys
on tullut käsittämättömäksi.

-- Niin teidän mielestänne, ystäväni, joka luette sen ensi kertaa,
mutta ei minun, joka monta yötä olen niitä miettinyt, muodostanut
kokonaiseksi jokaisen lauseen, täydentänyt jokaisen ajatuksen.

-- Ja luuletteko saaneenne selville salatun sisällyksen?

-- Olen siitä aivan varma, saattehan itse nähdä. Mutta ensiksi kuulkaa,
miten olen saanut tämän paperin.

-- Vaiti! huudahti Dantès. -- Askelia...! Joku tulee ... minä lähden...
Hyvästi.

Ja Dantès, joka oli onnellinen päästessään kuulemasta kertomusta ja
siten tulemasta vakuutetuksi ystävänsä mielenhäiriöstä, livahti kuin
käärme ahtaaseen käytävään, ja Faria, joka pelon vaikutuksesta tuli
hyvin toimintakykyiseksi, lykkäsi jalallaan kivilaatan paikoilleen, ja
peitti sen mattopahasella, jotta liitteiden uurteita ei näkyisi.

Tulija oli kuvernööri, joka kuultuaan vartijalta, että Faria oli saanut
taudinpuuskan, tuli kuulemaan, kuinka vaarallinen se oli.

Faria otti hänet istuallaan vastaan, vältti jokaista huomattavampaa
liikettä ja salasi kuvernööriltä halvauksen, joka oli jo jäykistänyt
toisen puolen hänen ruumiistaan. Hän pelkäsi kuvernöörin säälivän
häntä, siirtävän hänet toiseen, terveellisempään tyrmään ja siten
erottavan hänet nuoresta ystävästään. Mutta kaikeksi onneksi ei niin
käynyt, ja kuvernööri poistui varmana siitä, että hulluparka, jota
kohtaan hän sydämensä syvyydessä tunsi jonkinmoista hellyyttä, olikin
ainoastaan hiukan pahoinvoipa.

Tällä aikaa istui Edmond vuoteellaan, piteli käsillään päätään ja
koetti koota ajatuksiaan. Farian puhe heidän tutustumisestaan alkaen
oli ollut niin selvää, niin laaja-alaista ja loogillista, että hän ei
voinut käsittää, miten mies voi olla niin tavattoman viisas jokaisessa
muussa suhteessa ja hullu tässä yhdessä. Erehtyikö Faria aarteensa
suhteen, vai erehtyivätkö kaikki muut hänen suhteensa?

Dantès pysytteli koko päivän tyrmässään uskaltamatta mennä ystävänsä
luo. Hän koetti näin lykätä tuonnemmaksi hetken, jolloin saisi
varmuuden apotin hulluudesta. Jos hän tulisi siitä vakuutetuksi, olisi
se kamalaa.

Mutta illalla, kun vartija oli tapansa mukaan käynyt, eikä Faria nähnyt
nuoren miehen palaavan, hän koetti päästä tämän luo. Edmond vapisi
kuullessaan, kuinka vaivalloisesti vanhus pääsi eteenpäin, olihan hänen
toinen jalkansa aivan hervoton, eikä hän voinut käyttää molempia
käsivarsiaan. Edmondin täytyi vetää hänet sisään, sillä hän ei omin
voimin olisi päässyt Dantèsin huoneeseen käytävän ahtaasta aukosta.

-- Minä aivan säälimättömästi ahdistan teitä, sanoi Faria
hyväntahtoisesti hymyillen. -- Luulitte pääsevänne lahjoitustani
pakoon; mutta se ei onnistu. Kuulkaa siis.

Edmond huomasi, ettei hän voinut keskustelua välttää. Hän vei vanhuksen
istumaan vuoteelleen ja istui rahille hänen eteensä.

-- Tiedättehän, että olin kardinaali Spadan, tämän ruhtinassuvun
viimeisen jäsenen sihteeri, uskottu ja ystävä. Saan kiittää tätä miestä
kaikesta siitä onnesta, mitä olen elämässäni saanut nauttia. Hän ei
ollut rikas, vaikka hänen sukunsa rikkaudet olivat tulleet
sananparreksi, niin että usein olen kuullut sanottavan: rikas kuin
Spada. Hän eli tämän rikkauden maineen avulla. Hänen palatsinsa oli
paratiisini. Opetin hänen veljenpoikiaan, jotka nyt ovat kuolleet, ja
kun hän oli yksin maailmassa, noudatin täydellisesti kaikkia hänen
määräyksiään korvatakseni siten kaiken sen hyvän, mitä hän oli minulle
tehnyt kymmenen vuoden aikana.

Kohta tiesin kaiken, mikä koski kardinaalin sukua. Usein olin nähnyt
armollisen herran tutkivan vanhoja kirjoja ja etsivän tomuisten
perhepapereiden joukosta jotakin. Eräänä päivänä, kun moitin häntä
siitä, että hän sillä tavoin tarpeettomasti valvoi ja uuvutti itseään,
hän katsoi minuun katkerasti hymyillen ja avasi eteeni Rooman kaupungin
historian. Paavi Alexander VI:n elämäkerran kahdennessakymmenennessä
luvussa oli seuraava kohta, jota en koskaan ole voinut unohtaa:

"Suuret romagnalaiset sodat olivat loppuneet. Cesare Borgia, joka oli
päässyt voitolle, tarvitsi rahoja ostaaksensa koko Italian. Paavikin
tarvitsi rahaa päästäksensä Ludvig XII:sta, joka kärsimistään
tappioista huolimatta yhtä kaikki oli vielä pelottava. Oli siis
keksittävä jokin tuottava yritys, ja se oli jokseenkin vaikeata tässä
köyhtyneessä Italiassa.

"Hänen Pyhyytensä keksi keinon. Hän päätti valita kaksi uutta
kardinaalia.

"Jos pyhä isä valitsi näiksi kaksi Rooman huomattavaa ja etenkin
rikasta miestä, niin hän saattoi hyötyä tästä seuraavalla tavalla:
ensiksi hän saattoi myydä kaikki ne tärkeät virat ja huomattavat
toimet, joista näiden vastavalittujen täytyi luopua, ja toiseksi
hän saattoi saada jokseenkin korkean hinnan näistä kahdesta
kardinaalinhatusta.

"Laskelmassa oli kolmaskin puoli, joka kohta selviää.

"Paavi ja Cesare Borgia keksivät piankin nuo kaksi tulevaa kardinaalia.
Ne olivat Giovanni Rospigliosi, jolla yksinään oli hoidettavanaan neljä
pyhän istuimen tärkeintä virkaa, ja Cesare Spada, joka oli Rooman
ylhäisin ja rikkain mies. Nämä molemmat miehet osasivat antaa arvon
tälle paavin suosiolle. He olivat kunnianhimoisia. Kun heidät oli
nimitetty, ilmestyi pian niitä, jotka ostivat heidän entiset virkansa.

"Seurauksena oli, että Rospigliosi ja Spada maksoivat päästäkseen
kardinaaleiksi, ja kahdeksan muuta miestä maksoi päästäkseen siihen
asemaan, missä nämä molemmat miehet olivat sitä ennen olleet.
Keinottelijoiden kassaan tuli tällä tavoin kahdeksansataatuhatta
scudoa.

"Jo on aika puhua keinottelun viimeisestä osasta. Kun paavi oli
osoittanut ystävällisyyttään Rospigliosille ja Spadalle, oli ojentanut
heille molemmille heidän uuden arvonsa merkit, oli hän varma siitä,
että nämä korvatakseen kiitollisuudenvelkansa olivat muuttaneet kaiken
rikkautensa rahaksi ja tuoneet sen Roomaan jäädäkseen sinne ainiaaksi
asumaan. Paavi ja Cesare Borgia kutsuivat heidät molemmat illalliselle.

"Pyhä isä ja hänen poikansa olivat menettelytapaan nähden olleet eri
mieltä. Cesare arveli käyttää jotakin niistä keinoista, joita hän aina
piti valmiina ystäviään varten. Toinen oli tuo kuuluisa avain, joka
ojennettiin asianomaiselle ja pyydettiin häntä avaamaan erään kaapin
ovi. Avaimessa oli pieni piikki, kaapin lukko oli hyvin kireä, tuo
pieni kärki pisti käteen, ja avaaja kuoli seuraavana päivänä. Toinen
keino oli leijonasormus, jonka Cesare pisti sormeensa silloin kun hän
antoi muutamille kättä. Leijona raapaisi suosikin kättä, ja naarmu
tuotti vuorokauden päästä kuoleman.

"Cesare ehdotti siis, että molemmat kardinaalit joko lähetettäisiin
avaamaan kaappi tai annettaisiin heille kummallekin ystävällisesti
kättä, mutta Alexander VI vastasi: 'Ei saa kitsailla päivällisen
suhteen, kun on kysymys kahdesta kardinaalista, niin arvokkaasta
kardinaalista kuin Rospigliosi ja Spada. Aavistus sanoo minulle, että
saamme menomme runsaasti korvatuksi. Sitä paitsi unohdat, Cesare, että
vatsanväänteet ilmaantuvat heti, jota vastoin pistos tai naarmu vasta
seuraavana päivänä.'

"Cesare tunnusti tämän selityksen oikeaksi. Sen vuoksi molemmat
kardinaalit kutsuttiin päivälliselle.

"Päivälliset pidettiin huvilassa, joka paavilla oli San Pietro di
Catenen lähellä. Kardinaalit tunsivat tämän kuuluisaksi tulleen paikan
hyvin.

"Rospigliosi, joka oli aivan huumaantunut uudesta arvostaan,
valmistautui pidoissa runsaasti syömään ja ystävällisesti hymyilemään.
Spada, joka oli varovainen mies ja rakasti ainoastaan veljenpoikaansa,
nuorta kapteenia, jolla oli loistava tulevaisuus edessään, otti paperia
ja kynän ja kirjoitti testamenttinsa.

"Hän käski sitten veljenpoikansa odottaa häntä huvilan lähistöllä.
Mutta sanaa vievä palvelija ei kohdannut häntä.

"Spada tiesi, minkälaatuisia nämä kutsut olivat. Sen jälkeen kun
kristinusko, tuo suuri sivistäjä, oli tuonut hienoja tapoja Roomaan, ei
enää centurioni tullut hallitsijan puolesta lausumaan: 'Cesar käskee
sinun kuolla', vaan nyt saapui hymyilevä kardinaali lausumaan paavin
tervehdyksen: 'Hänen Pyhyytensä pyytää teitä aterioimaan kanssaan.'

"Spada läksi kello kahden aikaan San Pietro di Catenea kohden. Paavi
odotti häntä siellä. Ensimmäinen henkilö, jonka hän siellä huomasi, oli
hänen veljenpoikansa, joka juhlapukimissa iloisesti keskusteli Cesare
Borgian kanssa. Tämä osoitti hänelle hyvin suurta ystävällisyyttä.
Spada kalpeni, Cesare loi häneen ivallisen katseen, joka ilmaisi, että
kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja että ansa oli hyvin viritetty.

"Syötiin päivällistä. Spada oli ennättänyt kysyä veljenpojaltaan
ainoastaan: 'Oletko saanut terveiseni?' Veljenpoika vastasi kieltävästi
ja ymmärsi täydellisesti, mitä kysymys tarkoitti. Mutta nyt oli jo
liian myöhäistä, sillä hän oli jo juonut lasillisen mainiota viiniä,
jonka paavin kamariherra oli hänelle erikoisesti tarjonnut. Samassa
Spada näki häntä kohden tuotavan toista pulloa, josta hänelle runsaasti
tarjottiin. Tuntia myöhemmin selitti lääkäri heidän sairastuneen
myrkyllisten sienien syömisestä. Spada kuoli huvilan portailla, hänen
veljenpoikansa kuoli oman talonsa portilla tehden vaimolleen
viittauksen, jota tämä ei ymmärtänyt.

"Heti paikalla riensivät paavi ja Cesare ottamaan perinnön haltuunsa
tarkastaessaan muka vainajan papereita. Mutta koko perintö supistui
paperipalaan, jolle Spada oli kirjoittanut:

"'Täten testamenttaan rakkaalle veljenpojalleni huonekaluni ja kirjani,
joiden joukossa on kaunis kultaisilla kulmilla koristettu rukouskirja,
toivoen, että hän säilyttää sen muistona rakkaasta sedästään.'

"Perilliset etsivät kaikkialta, ihailivat rukouskirjaa, ottivat
huonekalut haltuunsa ja kummastelivat, kuinka Spada, jota oli pidetty
rikkaana miehenä, oikeastaan olikin tavattoman köyhä. Aarteita ei
löydetty mistään, ellei niiksi lue hänen kirjastoaan ja
laboratoriotaan.

"Siinä oli kaikki. Cesare ja hänen isänsä etsivät kaikkialta ja
vakoilivat, mutta löysivät vain noin tuhannen scudon arvosta jalokiviä
ja melkein saman verran rahaksi lyötyä kultaa. Mutta veljenpoika oli
ennättänyt kotiin tullessaan sanoa vaimolleen:

"'Etsikää setäni papereiden joukosta, siellä on oikea testamentti.'

"Etsittiin entistä huolellisemmin, mutta turhaan. Omaisuus supistui
kahteen palatsiin ja Palatinuksen takana olevaan huvilaan. Mutta siihen
aikaan ei kiinteimistöllä ollut suurtakaan arvoa. Molemmat palatsit ja
huvila jäivät perillisille, sillä paavi ja hänen poikansa eivät niistä
välittäneet.

"Kului kuukausia ja vuosia. Alexander kuoli myrkkyyn, tiedätte ehkä,
minkä salaliiton uhrina. Cesaren oli pakko lähteä Roomasta ja hän kuoli
yöllisessä kahakassa ja melkein historian unohtamana.

"Paavin kuoltua ja hänen poikansa jouduttua maanpakoon odotettiin
Spadan perheen alkavan elää yhtä mahtavasti kuin kardinaalinkin aikana,
mutta niin ei käynyt. Spadat pysyivät kummallisen varattomina, ikuinen
salaisuus verhosi tämän synkän asian, ja juoruttiin, että Cesare, joka
oli kavalampi kuin isänsä, oli paavilta anastanut molempien
kardinaalien omaisuuden. Sanon molempien, sillä kardinaali Rospigliosi,
joka ei ollut ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, riistettiin aivan
puhtaaksi."

-- Eihän tämä, keskeytti Faria hymyillen, -- tunnu teistä erikoisen
järjettömältä, vai kuinka?

-- Ystäväni, sanoi Dantès, -- on kuin lukisin hyvin jännittävää
kertomusta. Minä pyydän, jatkakaa.

-- Minä jatkan. -- Suku tottui tähän varattomuuteen. Vuosia kului,
jälkeläisistä muutamat tulivat sotilaiksi, toiset virkamiehiksi,
toisista tuli kirkonmiehiä, toisista rahamiehiä, jotka rikastuivat,
jotkut joutuivat rappiolle. Johdun nyt viimeiseen jälkeläiseen, siihen,
jonka sihteerinä olin.

Olin usein kuullut hänen valittavan, ettei hänen varallisuutensa ollut
oikeassa suhteessa hänen asemaansa; sen vuoksi kehotinkin häntä
sijoittamaan viimeiset varansa elinkorkolaitokseen. Hän seurasi
neuvoani, ja hänen tulonsa kasvoivat siten kaksinkertaisiksi.

Tuo kuuluisa rukouskirja säilyi suvussa, ja kreivi Spada omisti sen. Se
oli kulkenut isältä pojalle, sillä kun ainoassa jäljellejääneessä
testamentissa oli siitä kummallinen määräys, niin suku säilytti sitä
melkein taikauskoisella kunnioituksella. Se oli piirretty kauniilla
goottilaisilla kirjaimilla ja oli niin runsaasti kullalla koristettu,
että juhlapäivinä palvelijan täytyi kantaa sitä kardinaalin edellä.

Nähdessäni nuo monet paperit, välikirjat, kiinnityskirjat ja
pergamenttikirjeet, joita säilytettiin perhearkistossa ja jotka olivat
kuuluneet myrkytetylle kardinaalille, aloin vuorostani, samoin kuin
kymmenet palvelijat, kymmenet taloudenhoitajat, kymmenet sihteerit
ennen minua, penkoa näitä kasoja. Vaikka huolellisesti ja tarkkaan
etsinkin, en löytänyt mitään. Olin lukenut, jopa kirjoittanutkin
Borgia-suvusta laajan tutkimuksen, ainoastaan siinä tarkoituksessa,
että olisin huomannut, oliko heidän varallisuutensa millään tavoin
lisääntynyt kardinaali Cesare Spadan kuoleman jälkeen, mutta en
keksinyt siinä muuta kuin hänen onnettomuustoverinsa kardinaali
Rospigliosin omaisuuden tuottaman lisäyksen.

Olin siis jokseenkin varma, että ei paavi eikä suku ollut saanut
perintöä käsiinsä, vaan että se oli jäänyt omistajatta ja oli aivan
kuin nuo arabialaisen sadun aarteet, jotka nukkuvat maan alla haltian
vartioimina. Tutkin, pengoin ja tein laskelmia suvun tuloista
kolmensadan vuoden kuluessa. Kaikki oli turhaa, en saanut mitään
tietää, ja kreivi Spada pysyi yhtä köyhänä kuin ennenkin.

Isäntäni kuoli. Maksaessaan elinkorkolaitokseen hän oli omaisuudestaan
säilyttänyt ainoastaan perhepaperit, viisituhatta nidosta laajan
kirjastonsa ja tuon kuuluisan rukouskirjan. Hän lahjoitti
testamentissaan kaiken minulle sekä sen lisäksi tuhat scudoa, mitkä
hänellä oli puhdasta rahaa, sillä ehdolla, että panisin toimeen
kuolinmessun joku vuosi, laatisin perheen sukutaulun ja kirjoittaisin
suvun historian.

Rauhoittukaa, Edmond, kohta tulemme loppuun.

Vuonna 1807, kuukautta ennen vangitsemistani ja kaksi viikkoa kreivi
Spadan kuoleman jälkeen, joulukuun 25. päivänä lueskelin tuhannenteen
kertaan papereita järjestäessäni niitä, sillä palatsi kuului nyt
toiselle ja minä olin lähdössä Roomasta Firenzeen mukanani omaisuuteni,
noin kymmenentuhatta scudoa, kirjastoni ja kuuluisa rukouskirjani.
Uupuneena työstäni ja koska voin hiukan pahoin liian raskaasta
ateriasta, vaivuin pöytää vasten ja nukahdin. Kello oli kolme
iltapäivällä.

Heräsin kun kello löi kuusi.

Avasin silmäni. Huone oli pilkkopimeä. Soitin, jotta minulle olisi
tuotu valoa. Ei ketään tullut. Päätin silloin itse hankkia valoa.
Toisella kädelläni tartuin kynttilään ja etsin paperinpalaa, jonka
voisin sytyttää hiilloksen päällä tanssivissa viimeisissä liekeissä.
Mutta etten vahingossa ottaisi mitään tärkeätä paperia, muistin
vieressäni olevan rukouskirjan välissä säilyneen aivan kellastuneen
tyhjän paperin, jota oli käytetty jonkinmoisena kirjanmerkkinä. Etsin
hapuillen tuota tarpeetonta paperia, löysin sen, käänsin sen kokoon ja
pistin sen liekkiin sytyttääkseni sen avulla kynttilän.

Mutta sormieni alla, sitä mukaa kuin liekki nousi, näin paperille
ilmestyvän kirjaimia. Silloin kauhistuin. Pusersin paperin käsiini ja
sammutin tulen, sytytin kynttilän suorastaan lieden liekeissä.
Jännittyneenä avasin paperin ja huomasin, että nuo kirjaimet oli
kirjoitettu salamusteella ja että ne tulivat näkyviin vasta sitten, kun
joutuivat kuumuuteen. Melkein kolmas osa oli palanut. Paperi on sama,
jonka luitte tänä aamuna. Lukekaa se uudelleen, ja kun olette lukenut,
niin täydennän katkonaiset rivit ja puolinaiset lauseet.

Ja Faria ojensi Dantèsille paperin, jolle oli kirjoitettu
ruosteenpunaisella musteella seuraavaa:

    Tänään huhtikuun 25. päivänä 1498 saa
    Alexander VI:n luo ja peläten, että
    hän tahtoo minut periä ja val
    ja Bentivoglion osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä,
    lailliselle perilliselleni, että olen kät
    hän on siellä käynyt kanssani, se on
    Monte-Criston saareen, kaiken, mitä omi
    kiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin
    voi nousta melkein kahteen mil
    voi sen löytää nostettuaan kahdennenkymmenennen kal
    eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko
    luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur
    minkä aarteen hänelle lahjoitan ja mää
    ainoana perillisenäni.
    Huhtikuun 25. päivänä 1498.

    CES.

-- Nyt, jatkoi apotti, lukekaa tämä toinen paperi.

Ja hän ojensi Dantèsille toisen paperin, jossa oli toisia katkonaisia
rivejä. Dantès otti sen ja luki:

    tuani päivälliskutsun Hänen pyhyytensä paavi
    annettuaan minun maksaa kardinaalinhatustani
    mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan
    niin ilmoitan veljenpojalleni, Guido Spadalle,
    kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska
    luolaan, pieneen
    stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa, jalo-
    minä tiedän tästä aarteesta, joka
    joonaan roomalaiseen scudoon, ja että hän
    liolohkareen, astuttuaan
    a on tehty tähän
    kassa toisesta,
    rään hänet sen omistajaksi.

    ARE SPADA.

Kiiluvin silmin Faria seurasi hänen lukuaan.

-- Ja nyt, sanoi hän huomattuaan Dantèsin päässeen viimeiseen riviin,
-- pankaa molemmat paperit rinnatusten ja päättäkää itse.

Dantès totteli. Papereista syntyi seuraava kirjoitus:

    Tänään huhtikuun 25 p:nä 1498 saa... tuani päivälliskutsun Hänen
    Pyhyytensä paavi Alexander VI:n luo ja peläten, että... annettuaan
    minun maksaa kardinaalinhatustani hän tahtoo minut periä ja val...
    mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan ja Bentivoglion
    osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä,... niin ilmoitan
    veljenpojalleni, Guido Spadalle, lailliselle perijälleni, että
    olen kät... kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska hän on siellä
    käynyt kanssani, se on... luolaan, pieneen Monte-Criston saareen,
    kaiken, mitä omi... stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa,
    jalokiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin... minä tiedän
    tästä aarteesta, joka voi nousta melkein kahteen mil... joonaan
    roomalaiseen scudoon, ja että hän voi sen löytää nostettuaan
    kahdennenkymmenennen kal... liolohkareen, astuttuaan
    eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko... a on tehty tähän
    luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur... kassa toisesta, minkä
    aarteen hänelle lahjoitan ja mää... rään hänet sen omistajaksi
    ainoana perillisenäni.

    Huhtikuun 25. päivänä 1498.

    CES... ARE SPADA.

-- Ymmärrättekö nyt vihdoinkin? kysyi Faria.

-- Onko tämä siis kardinaali Spadan laatima selitys ja testamentti,
jota niin kauan oli etsitty? sanoi Dantès, joka ei vieläkään voinut
asiaa oikein hyvin uskoa.

-- On.

-- Kuka on sen tällaiseksi uudelleen laatinut?

-- Minä, joka jäljelläolevan kappaleen avulla olen arvannut lopun
mittaamalla rivien pituuden paperin pituuden avulla ja tunkeutumalla
salattuun sisällykseen jäljelläolevan sisällyksen avulla, aivan niin
kuin maanalaisessa käytävässä löytää tien heikon päivänsäteen avulla,
joka tulee ylhäältä.

-- Ja mitä teitte silloin, kun luulitte olevanne asiasta varma?

-- Päätin lähteä ja lähdinkin heti paikalla matkaan ottaen mukaani
aloittamani Italian yhtenäisyyttä käsittelevän laajan teoksen. Mutta jo
silloin oli minua pitänyt silmällä keisarillinen poliisi, joka siihen
aikaan, ennen kuin Napoleonille oli syntynyt poika, kammoi maakunnan
yhdistämistä. Kun lähdin äkkiä matkaan, heräsi heissä epäluuloja, ja
juuri kun olin astumassa laivaan Piombinossa, otettiin minut kiinni.
Nyt, sanoi Faria, katsoen melkein isällisen hellästi Dantèsiin, -- nyt,
ystäväni, tiedätte siitä yhtä paljon kuin minäkin. Jos joskus yhdessä
pääsemme vapaaksi, niin on toinen puoli aarteesta teidän. Jos kuolen
täällä ja te yksin pääsette pakoon, niin se on kokonaan teidän.

-- Mutta, sanoi Dantès, -- eikö maailmassa ole muita tämän aarteen
laillisempia perillisiä kuin me?

-- Ei, ei, olkaa huoleti, suku on täydellisesti sammunut. Sitä paitsi
teki viimeinen kreivi Spada minut perillisekseen. Lahjoittaessaan
minulle tuon salaperäisen rukouskirjan hän lahjoitti kaiken, mitä se
sisälsi. Jos saamme tämän aarteen haltuumme, niin voimme aivan huoleti
siitä nauttia.

-- Ja te sanoitte tuon aarteen nousevan...

-- Kahteen miljoonaan roomalaiseen scudoon, lähes kolmeentoista
miljoonaan frangiin.

-- Sehän on mahdotonta! sanoi Dantès kauhistuen summan suuruutta.

-- Mahdotonta! Miksikä? jatkoi vanhus. -- Spada-suku oli
viidennentoista vuosisadan mahtavin ja rikkain suku. Sitä paitsi noina
aikoina, jolloin ei mitään keinottelua eikä teollisuutta ollut, oli
tuollainen kullan ja jalokivien kasaantuminen hyvinkin tavallista.
Vielä nytkin on Roomassa perheitä nälkäkuoleman partaalla, vaikka he
omistavat miljoonan arvosta jalokiviä. Mutta ne on säädetty
sukuperinnöksi eivätkä he saa niitä myydä.

Edmond luuli näkevänsä unta, hän häilyi epäilyksen ja ilon välillä.

-- Olin niin kauan ilmoittamatta salaisuuttani teille, sanoi Faria, --
sen vuoksi, että tahdoin teitä koetella ja sitten äkkiä ilahduttaa
teitä. Jos olisimme paenneet ennen taudinkohtausta, niin olisin vienyt
teidät Monte-Criston saareen. Nyt, jatkoi hän hymyillen, -- saatte te
viedä minut sinne. No niin, Dantès, ette edes kiitä minua?

-- Tuo aarre on teidän yksin, ystäväni, sanoi Dantès, -- minulla ei ole
siihen mitään oikeutta. Enhän minä ole sukulaisenne.

-- Olette poikani, Dantès! huudahti vanhus. -- Olettehan vankeuteni
lapsi, kun pappisvirkani kielsi minulta avioliiton. Jumala lähetti
teidät lohduttamaan samalla kertaa miestä, joka ei voinut olla isä, ja
ihmistä, joka ei voinut olla vapaa.

Ja Faria ojensi sen kätensä, jota hän voi vielä liikuttaa, nuorelle
miehelle, joka itkien vaipui hänen syliinsä.



19. Kolmas taudinkohtaus


Aarre tuli nyt Farian silmissä entistä arvokkaammaksi, kun se voi
hyödyttää sitä henkilöä, jota hän rakasti omana poikanaan. Joka päivä
hän kuvaili aarteen suuruutta ja selitti Dantèsille, mitä nykyajan
ihminen voi saada aikaan omistaessaan kolme- tai neljätoista miljoonaa
ja käyttäessään sen ystäviensä hyväksi. Silloin Dantèsin kasvot
synkistyivät, sillä hän muisti kostovalan, jonka oli vannonut, ja hän
ajatteli, kuinka paljon nykyaikana mies, jolla on kolme- tai
neljätoista miljoonaa, voi tehdä pahaa vihamiehilleen.

Apotti ei tuntenut Monte-Criston saarta, mutta Dantès tunsi. Hän oli
monesti purjehtinut ohi tämän saaren, joka oli kahdenkymmenenviiden
peninkulman päässä Pianosasta, Korsikan ja Elban saaren välillä, ja
kerran hän oli sinne noussut maihinkin. Tämä saari oli aina ollut aivan
asumaton. Se on melkein keilan muotoinen kallio, ja vulkaaninen voima
oli nostanut sen meren pohjasta.

Dantès piirsi Farialle saaren kartan, ja apotti neuvoi, miten hänen
tuli käyttää rikkauksiaan.

Mutta Dantès ei ollut läheskään niin innostunut ja luottavainen kuin
vanhus. Hän oli kyllä aivan varma siitä, että apotti ei ollut hullu, ja
se tapa, millä hän oli keksinyt salaisuuden, lisäsi vain hänen
ihailuaan, mutta hän ei voinut uskoa, että tämä aarre vieläkin olisi
koskematta.

Mutta aivan kuin kohtalo olisi tahtonut riistää vangeilta viimeisenkin
toivon ja osoittaa, että heidän oli pakko jäädä ikuiseen vankeuteen,
osui uusi onnettomuus heidän tielleen. Merenpuoleista käytävää, joka
oli menemäisillään raunioiksi, alettiin korjata. Kivijalka uusittiin ja
se kolo, jonka Dantès oli jo puoliksi luonut umpeen, täytettiin isoilla
kivillä. Ellei hän olisi ryhtynyt tähän varokeinoon, johon apotti oli
häntä kehottanut, niin heidän onnettomuutensa olisi ollut vieläkin
suurempi, sillä heidän pakoyrityksensä olisi tullut ilmi ja heidät
olisi ehdottomasti erotettu. Uusi, entistä jykevämpi ja paksumpi muuri
olisi silloin noussut heidän väliinsä.

-- Katsokaahan, sanoi nuori mies alakuloisesti hymyillen Farialle, --
Jumala näyttää tahtovan riistää minulta senkin ansion, jota sanoitte
uskollisuudekseni teitä kohtaan. Olin luvannut jäädä ainaiseksi
luoksenne, enkä nyt edes voisi rikkoa lupaustani. Omistan yhtä vähän
aarteita kuin tekin, eikä kumpikaan pääse täältä pois. Mutta,
ystäväni, eihän todellinen aarteeni ole ollut se, joka odottaa minua
Monte-Criston kallioiden sisällä, vaan teidän läsnäolonne, viiden
kuuden tunnin päivittäinen seurustelumme vartijan tietämättä, nuo älyn
säteet, jotka olette luonut aivoihini, nuo kielet, jotka olette
mieleeni teroittanut ja jotka siellä nyt kehittyvät edelleen, nuo eri
tieteet, jotka olette tehnyt minulle niin helpoiksi, koska itse ne
perin pohjin omistatte -- se on minun aarteeni, ystäväni, siten olette
tehnyt minut onnelliseksi ja rikkaaksi. Uskokaa minua ja tyyntykää, ne
merkitsevät minulle paljon enemmän kuin kultatynnyrit ja
jalokivikirstut. Saada pitää teidät mahdollisimman kauan luonani
rikastuttamassa älyäni, karaisemassa luonnettani, valmistaa sieluani
ottamaan vastaan kaikki kauheat ja vaikeat tehtävät, jos kerran pääsen
vapaaksi, ja täyttämään ne niin hyvin, että epätoivo, joka oli
saamaisillaan minut valtaansa juuri sinä hetkenä, kun tutustuin teihin,
ei enää löydä ajatuksissani sijaa, se on minun rikkauteni. Se ei ole
haihtuvainen. Sen olen teiltä todellakin saanut, eivätkä kaikki
maailman hallitsijat, vaikka he olisivatkin Cesare Borgioita, voisi
sitä minulta riistää.

Näin kuluivat miesten päivät, elleivät suorastaan onnellisesti, niin
kuitenkin tyynesti. Faria, joka niin kauan oli ollut vaiti aarteesta,
puhui siitä joka hetki. Aivan niin kuin hän oli odottanutkin, pysyivät
hänen oikea käsivartensa ja jalkansa jäykkinä, ja hän oli melkein
kadottanut kaiken toivon saada niitä koskaan enää liikkumaan. Mutta hän
kuvitteli aina nuoren ystävänsä pääsevän pakoon ja iloitsi siitä hänen
puolestaan. Siltä varalta, että kirje hukkuisi, hän pakotti Dantèsin
oppimaan sen ulkoa. Sitten hän hävitti kirjeen jälkimmäisen puoliskon
varmana siitä, että jos alkupuolen joku löytäisikin, niin ei voisi
arvata siitä koko kirjeen sisällystä. Tuntikausia Faria neuvoi
Dantèsia, miten hänen tuli toimia sinä hetkenä, jona hän pääsi
vapaaksi. Heti, kun hän oli vapaa, samana päivänä, samana tuntina,
samana minuuttina, hänen oli yritettävä päästä Monte-Cristoon millä
keinolla tahansa, jäätävä sinne sellaisen syyn nojalla, joka ei
herättäisi kenessäkään epäluuloja, ja kun hän kerran olisi siellä, niin
hänen tuli koettaa löytää tuo kummallinen luola ja sen aarre.

Tätä odotellessa kuluivat päivät, elleivät juuri nopeasti, niin ainakin
siedettävästi. Faria oli taas päässyt täysiin henkisiin voimiinsa,
vaikka ei voinutkaan liikuttaa oikeata kättään ja jalkaansa, ja
hän oli opettanut nuorelle toverilleen muun muassa tuota suurta
kärsivällisyyttä, jonka avulla vanki voi tyhjästä luoda jotakin. He
olivat siis aina puuhassa.

Mutta tästä ulkonaisesta rauhallisuudesta huolimatta oli nuoren miehen
sydämessä, ja ehkä vanhuksenkin, salattuja ajatuksia, tukahdutettuja
huokauksia jotka pääsivät ilmoille silloin, kun Faria oli tullut
huoneeseensa ja Edmond oli palannut tyrmäänsä.

Eräänä yönä Edmond heräsi äkkiä unestaan. Hän oli kuulevinaan nimeään
huudettavan.

Hän avasi silmänsä ja koetti nähdä pimeän halki.

Hänen nimensä, tai oikeammin sanoen valittava ääni, joka huusi hänen
nimeään, kuului hänen korviinsa.

Hän nousi vuoteeltaan tuskanhien valuessa otsaltaan ja kuunteli. Hän ei
voinut enää epäilläkään, valitus kuului hänen toverinsa tyrmästä.

-- Hyvä Jumala, huudahti hän. -- Olisikohan hän jälleen sairastunut?

Hän siirsi vuoteensa syrjään, irroitti kiven seinästä, syöksyi
käytävään ja saapui sen toiseen päähän. Lattialaatta oli nostettu
paikoiltaan.

Aikaisemmin mainitsemamme heikosti valaisevan lampun valossa Dantès
näki vanhuksen seisovan kalpeana vuoteensa nojassa. Hänen vääntyneillä
kasvoillaan oli samat kaameat taudin oireet, jotka Dantès jo tunsi ja
jotka ensi kerralla olivat häntä niin kauhistuttaneet.

-- Ystäväni, sanoi Faria tyynesti, -- ymmärrättehän? Eihän minun
tarvitse teille mitään selittää?

Dantès huudahti tuskasta ja menettäen kokonaan malttinsa juoksi ovea
kohti huutaen:

-- Auttakaa! Auttakaa!

Farialla oli vielä kylliksi voimia pidättääkseen häntä.

-- Vaiti, sanoi hän, -- tai olette hukassa. Älkäämme enää ajatelko
muuta kuin teitä, miten teemme vankeutenne siedettäväksi ja millä
tavoin voitte päästä pakoon. Te tarvitsisitte vuosikausia tehdäksenne
uudestaan kaiken sen, mitä olemme täällä saaneet aikaan, ja se olisi
tuhottu samana hetkenä, kun vartijamme saisivat tiedon toimistamme.
Sitä paitsi, olkaa rauhassa, ystäväni, vankila, josta kohta lähden, ei
kauankaan pysy tyhjänä, toinen onneton tulee minun sijaani. Tuon toisen
silmissä olette pelastuksen enkeli. Tuo toinen on ehkä nuori, voimakas
ja kärsivällinen niin kuin tekin, hän voi auttaa teitä pakoretkellänne,
jota vastoin minä sitä ainoastaan ehkäisisin. Jumala auttaa teitä
todellakin. Hän antaa teille enemmän kuin riistää, ja minun aikani
onkin jo kuolla.

Edmond ei voinut tehdä muuta kuin panna kätensä ristiin ja huudahtaa:

-- Ystäväni, ystäväni, olkaa vaiti!

Sitten, kooten jälleen tarmonsa, joka oli tämän odottamattoman iskun ja
vanhuksen sanojen vaikutuksesta hetkiseksi herpaantunut, hän sanoi:

-- Olen kerran ennen jo pelastanut henkenne, pelastan sen toisenkin
kerran.

Hän nosti vuoteen jalan ylös ja otti sen sisältä pienen pullon, jossa
vielä oi kolmannes jäljellä punaista nestettä.

-- Kas tässä se on, sanoi hän. -- Tätä pelastavaa lääkettä on vielä
jäljellä. Sukkelaan, sukkelaan, sanokaa, mitä minun tulee tehdä
pelastaakseni teidät? Onko teillä mitään uusia määräyksiä annettavana?
Sanokaa, ystäväni, minä kuuntelen.

-- Kaikki toivo on mennyt, vastasi Faria päätään pudistaen, -- mutta
vähät siitä. Jumala, joka luomansa ihmisen rintaan on istuttanut
voimakkaan rakkauden elämään, tahtoo, että ihminen tekee kaiken
voitavansa säilyttääkseen tämän elämän, joka usein on niin tuskallinen,
mutta aina rakas.

-- Niin, niin, huudahti Dantès, -- ja minä pelastan teidät, sen lupaan.

-- Koettakaa siis. Ruumiini alkaa jo kylmetä, tunnen veren nousevan
aivoihini, tuo kamala vapiseminen, joka saa hampaani kalisemaan ja
tuntuu irroittavan kaikki jäseneni, alkaa jo puistattaa ruumistani.
Viiden minuutin päästä puhkeaa puuska, neljännestunnin päästä ei
minusta ole jäljellä muuta kuin eloton ruumis.

-- Voi minua! sanoi Dantès tuskan vihloessa hänen sydäntään.

-- Teette samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta ette odota niin
kauan. Kaikki elinvoimat ovat jo kuluneet, eikä kuolemalla, sanoi hän
osoittaen jäykkää kättään ja jalkaansa, -- ole muuta kuin puolet
työstään jäljellä. Jos kaadettuanne kaksitoista tippaa kymmenen sijasta
suuhuni ette näe minun liikahtavan, silloin kaadatte loput. Nyt
nostakaa minut vuoteelleni, sillä en jaksa enää seisoa.

Edmond nosti vanhuksen syliinsä ja laski hänet vuoteelle.

-- Nyt, ystäväni, sanoi Faria, -- te kurjan elämäni ainoa lohdutus, te
jonka taivas antoi minulle hiukan liian myöhään, mutta antoi kuitenkin
kalliina lahjana, josta sitä kiitän. Tänä hetkenä, kun ehkä ainiaaksi
eroan teistä, toivotan teille kaikkea sitä onnea, minkä ansaitsette.
Poikani, minä siunaan sinua!

Nuori mies laskeutui polvilleen painaen päänsä vanhuksen vuodetta
vastaan.

-- Mutta kuunnelkaa tarkoin mitä sanon teille tänä viimeisenä hetkenä.
Spadan aarre _on_ olemassa. Jumala siirtää kaikki esteet ja välimatkat
pois. Minä näen sen toisen luolan perällä. Silmäni tunkeutuvat maan
sisään ja lumottuina katselevat niin suurta rikkautta. Jos teidän
onnistuu paeta, niin muistakaa, että apotti-parka, jota koko maailma
piti hulluna, ei ollutkaan hullu. Rientäkää Monte-Cristoon, nauttikaa
rikkaudestanne, nauttikaa siitä, olettehan jo niin paljon saanut
kärsiä.

Kova puistatus esti vanhusta jatkamasta. Dantès kohotti hänen päätään
ja näki silmien veristyvän. Näytti aivan siltä, kuin verilaine olisi
noussut hänen rinnastaan otsaan.

-- Hyvästi, hyvästi, sopersi vanhus puristaen suonenvedontapaisesti
nuoren miehen kättä, -- hyvästi!

-- Ei vielä, ei vielä, huudahti tämä. -- Älkää jättäkö minua! Oi, hyvä
Jumala! Auttakaa ... apua ... tulkaa tänne...

-- Hiljaa, hiljaa, sopersi vanhus, -- ettei meitä erotettaisi, vaan
että voisitte pelastaa minut.

-- Olette oikeassa. Niin, niin, olkaa aivan rauhassa, minä pelastan
teidät! Vaikka kärsittekin paljon, niin näytätte kärsivän vähemmän kuin
edellisellä kerralla.

-- Älkää erehtykö! Kärsin sen vuoksi vähemmän, että minulla ei ole
voimia kärsiä. Teidän iällänne uskoo elämään, sillä onhan nuoruuden
etuoikeus uskoa ja toivoa. Mutta vanhukset näkevät kuoleman selvemmin.
Nyt ... se tulee ... kaikki on loppunut ... näköni himmenee ... järkeni
sammuu... Kätenne, Dantès...! Hyvästi... Hyvästi!

Hän kokosi voimansa viimeiseen ponnistukseen ja suuntasi siihen kaiken
henkisen voimansa:

-- Monte-Cristo, sanoi hän, -- älkää unohtako Monte-Cristoa! -- ja
vaipui jälleen vuoteelleen.

Taudinpuuska oli kamala. Sen jälkeen oli vuoteella koukistunut,
liikkumaton olento; kaikki, mitä oli jäljellä vähän aikaa sitten sille
laskeutuneesta älykkäästä miehestä.

Dantès otti lampun, asetti sen vuoteen pääpuoleen seinästä ulkonevalle
kivelle, ja tuijottaen ruumista odotti hetkeä, jolloin voisi käyttää
pelastavaa lääkettä.

Kun hän luuli oikean hetken tulleen, tarttui hän puukkoon, avasi
hampaat, jotka eivät olleet niin kireästi yhdessä kuin edellisellä
kerralla, kaatoi kaksitoista tippaa nestettä suuhun ja odotti. Pullossa
oli vielä jäljellä kaksi kertaa niin paljon kuin hän oli kaatanut.

Hän odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, puolen tuntia, ruumis ei
liikahtanut. Vavisten, kylmän hien valuessa otsaltaan hän laski
sekunnit sydämensä sykinnän perusteella.

Sitten hän arveli voivansa koettaa viimeistä keinoa. Hän vei pullon
Farian sinisille huulille ja kaatoi sisällyksen suuhun.

Lääke vaikutti aivan kuin sähkövirta, vanhuksen jäsenet alkoivat
kiivaasti vapista, silmät aukenivat kamalasti, hänen huudahduksensa
muistutti kiljahdusta, sitten koko väräjävä ruumis vähitellen jälleen
jäykistyi liikkumattomaksi.

Hänen silmänsä vain jäivät auki.

Kului puoli tuntia, tunti, puolitoista tuntia. Tämän puolentoista
tunnin aikana tunsi Dantès, joka piteli kättään ystävänsä sydämellä,
miten ruumis kylmeni ja miten sydämen sykintä vähitellen taukosi.

Vihdoin oli kaikki aivan liikkumatonta. Sydämen viimeinen sykähdys
sammui, kasvot tulivat sinisiksi, silmät jäivät auki, mutta katse oli
eloton.

Kello oli kuusi aamulla, päivä alkoi koittaa, ja sen heikot, tyrmään
tunkeutuvat säteet heikensivät lampun kituvan lieskan. Outoja välkkeitä
väikkyi kuolleen kasvoilla saattaen ne ajoittain näyttämään eläviltä.
Niin kauan kuin tätä yön ja päivän taistelua kesti, saattoi Dantès
vielä epäillä. Mutta kun päivä oli noussut, silloin hän ymmärsi
olevansa ruumiin kanssa kahden.

Kamala, voittamaton kauhu valtasi hänet. Hän ei enää uskaltanut
puristaa vuoteen laidan ulkopuolella riippuvaa kättä, ei enää
uskaltanut katsahtaa noihin elottomiin silmiin, joita hän monta kertaa
oli turhaan koettanut sulkea ja jotka yhä uudelleen aukenivat. Hän
sammutti lampun, kätki sen huolellisesti ja pakeni vetäen lattialaatan
paikoilleen niin huolellisesti kuin voi. Jo oli aikakin, sillä vartija
saapui.

Tällä kertaa hän tuli ensin Dantèsin tyrmään. Lähdettyään sieltä hän
meni Farian luo, jolle hän toi aamiaisen ja puhtaita liinavaatteita.

Dantèsissa heräsi voittamaton uteliaisuus saada tietää, mitä tapahtui
onnettoman naapurin huoneessa. Hän saapui juuri parahiksi maanalaisen
käytävän päähän kuullakseen vartijan hätääntyneet sanat ja avunhuudot.

Kohta saapui muitakin vartijoita, sitten kuului tasaisia sotilaiden
askelia. Sotilaitten jäljestä tuli kuvernööri.

Dantès kuuli vuoteen natisevan ruumista pudistettaessa. Hän kuuli
kuvernöörin äänen, kun tämä käski kaatamaan vettä ruumiin kasvoille. Ja
kun hän huomasi, ettei vanki tälläkään tavalla herännyt, lähetti hän
noutamaan lääkäriä. Kuvernööri poistui, ja Dantèsin korviin kuului
sääliviä sanoja, joihin yhtyi pilkkanauru.

-- Nyt on hullu, sanoi joku, -- mennyt hakemaan aarrettaan. Hauskaa
matkaa!

-- Miljoonistaan huolimatta ei hänellä ole varaa edes kustantaa
itselleen kääreliinoja, sanoi toinen.

-- Ifin linnan kääreliinat eivät maksa paljoakaan, sanoi kolmas.

-- Ehkä, sanoi ensimmäinen, -- hänelle annetaan hiukan hienommat, koska
hän on kirkonmies.

-- Silloin hän pääsee säkkiin.

Edmond kuunteli tarkkaan jokaista sanaa, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan
niistä. Pian äänet vaikenivat, ja hän kuuli kaikkien poistuvan
kammiosta.

Mutta hän ei uskaltanut mennä sinne. Ruumiin luo oli voitu jättää joku
vartija.

Hän pysyi siis liikkumattomana paikallaan henkeään pidättäen.

Noin tunnin päästä kuului hiljaisuudessa hälinää, joka kasvoi yhä
voimakkaammaksi.

Kuvernööri palasi lääkärin ja muutamien upseerien seurassa.

Hetkisen oli kaikki hiljaista. Lääkäri varmaankin lähestyi vuodetta ja
tutki kuollutta.

Kohta alkoi kuulua kysymyksiä.

Lääkäri selitti potilaan kuolleen.

Kysymykset ja vastaukset olivat niin kylmäkiskoisia, että Dantèsia
suututti. Hänen mielestään olisi kaikkien pitänyt tuntea hiukan samaa
rakkautta vainajaa kohtaan, kuin hän oli tuntenut.

-- Ilmoituksenne pahoittaa mieltäni, sanoi kuvernööri. -- Hän oli
lempeä ja hyväntahtoinen vanki, jota ei ollut vaikea vartioida, ja hän
huvitti meitä hulluudellaan.

-- Häntä ei olisi tarvinnut laisinkaan vartioida, vastasi vartija, --
hän olisi jäänyt tänne vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi
koettamattakaan paeta, siitä vastaan.

-- Mutta, jatkoi kuvernööri, -- tiedättehän, että tällaisissa
tapauksissa emme tyydy pelkkään tarkastukseen. Huolimatta kaikista
kuoleman tuntomerkeistä täyttäkää siis lain määräämät muodot.

-- Kuumentakaa rauta, sanoi lääkäri. -- Onhan se toimenpide oikeastaan
tarpeeton.

Kuullessaan raudan kuumentamisesta Dantès tunsi väristyksen
ruumiissaan.

Kuului kiireisiä askelia, oven narinaa, huoneessa käveltiin
edestakaisin, ja vähän ajan päästä tuli vanginvartija sisään sanoen:

-- Tässä on tuliastia ja rauta.

Hetkisen oli hiljaista. Sen jälkeen kuului poltetun lihan kärinää, ja
sen tukahduttava, vastenmielinen käry tunkeutui paksun muurinkin läpi,
jonka takana Dantès kuunteli.

Tämä palavan lihan käry sai hien nousemaan nuoren miehen otsalle, ja
hän luuli pyörtyvänsä.

-- Näettehän, sanoi lääkäri, -- että hän on todellakin kuollut.
Kantapään polttaminen todistaa sen täydellisesti. Hullu parka on
parantunut hulluudestaan ja päässyt vankeudesta.

-- Eikö hänen nimensä ollut Faria? kysyi eräs kuvernööriä seurannut
upseeri.

-- Oli, omien väitteittensä mukaan. Suku on hyvin vanha. Hän oli hyvin
viisas ja järkevä kaikissa asioissa, jotka eivät koskeneet hänen
aarrettaan. Mutta siinä suhteessa hän oli aivan järjetön.

-- Me nimitämme senlaatuista tautia monomaniaksi, sanoi lääkäri.

-- Ei teidän kai ole tarvinnut tehdä mitään valituksia hänen suhteensa?
kysyi kuvernööri vartijalta, jonka toimena oli ruoan tuominen vangille.

-- Ei koskaan, herra kuvernööri, vastasi vartija, -- ei koskaan, ei
milloinkaan. Päinvastoin! Ennen hän huvitti minua kertomalla
kaikenlaisia juttuja. Eräänä päivänä, kun vaimoni oli sairaana, hän
määräsi lääkkeen, joka hänet paransi.

-- En tietänytkään olevani tekemisissä virkaveljen kanssa, sanoi
lääkäri. -- Toivon, herra kuvernööri, jatkoi hän hymyillen, -- että
kohtelette häntä sen mukaisesti.

-- Kyllä, kyllä, olkaa huoleti, hän tulee haudatuksi kaikkein
uusimmassa säkissä. Oletteko tyytyväinen?

-- Onko meidän tehtävä tämä viimeinen työ teidän läsnäollessanne? kysyi
eräs vartija.

-- Tietysti, mutta pitäkää kiirettä. Enhän voi jäädä tähän huoneeseen
koko päiväksi.

Taas mentiin ja tultiin. Vähän sen jälkeen Dantès kuuli palttinaa
pideltävän, vuode narisi, kuului kuinka joku nosti raskaan taakan,
sitten vuode narisi uudestaan, kun sille laskettiin jotakin.

-- Tänä iltana, sanoi kuvernööri.

-- Pidetäänkö kuolinmessu? kysyi joku upseeri.

-- Se on mahdotonta, vastasi kuvernööri. -- Eilen pyysi linnan
kappalainen vapautta matkustaakseen viikoksi Hyères'iin. Menin
takuuseen kaikista vangeistani sinä aikana. Jos apottiparka ei olisi
pitänyt sellaista kiirettä, niin hän olisi kyllä saanut kuolinmessunsa.

-- Joutavia, sanoi lääkäri välinpitämättömästi, niin kuin hänen
ammattiinsa kuului, -- hän on kirkonmies. Jumala ottaa sen varteen eikä
suo helvetille sitä iloa, että pappi sinne joutuisi.

Nauru seurasi tätä sopimatonta leikinlaskua.

Hautajaisvalmistuksia jatkettiin.

-- Tänä iltana! sanoi kuvernööri niiden päätyttyä.

-- Mihin aikaan? kysyi vanginvartija.

-- Kello kymmenen tai yksitoista.

-- Jääkö kukaan valvomaan ruumiin luo?

-- Miksikä? Suljetaan vankila aivan kuin hän olisi elossa, siinä
kaikki.

Askelet poistuivat sen jälkeen, kuului miten ovi narisi ja teljet
paukkuivat. Hiljaisuus, täydellisempi kuin yksinäisyyden hiljaisuus,
kuoleman hiljaisuus täytti kaiken, nuoren miehen jähmettyneen
sydämenkin.

Sitten hän hitaasti nosti päällään lattialaatan ja loi huoneeseen
tutkivan katseen.

Huone oli tyhjä. Dantès nousi käytävästä.



20. Ifin linnan hautausmaa


Vuoteella, ikkunasta tulevan hämärän valossa, näkyi karkeasta kankaasta
tehty säkki, jonka laskoksien läpi epäselvästi erottautui pitkä, jäykkä
muoto. Siinä oli apotti Farian viimeinen kääreliina, se, joka vartijan
mielestä maksoi niin vähän. Kaikki oli siis lopussa. Toimelias Faria,
ystävä, johon Dantès oli tottunut, ei siis ollut olemassa muualla kuin
hänen muistossaan. Hän istahti tuon kamalan vuoteen jalkopäähän ja
vaipui synkän ja katkeran alakuloisuuden valtaan.

Yksin! Jälleen yksin! Hän oli pudonnut hiljaisuuteen, hän oli jälleen
tyhjyyden edessä.

Yksin! Hän ei enää saisi nähdä häntä, ei enää kuulla sen ainoan olennon
ääntä, joka vielä oli kiinnittänyt hänet elämään. Eikö olisi viisaampaa
mennä Farian lailla kysymään jumalilta selitystä elämän suureen
arvoitukseen, vaikka sinne mennessään saisikin kulkea kärsimyksen
suuren portin kautta?

Itsemurhan ajatus, jonka hänen ystävänsä oli ajanut pois ja
läsnäolollaan pitänyt loitolla, nousi jälleen pelottavana kummituksena
esiin.

-- Jos voisin kuolla, ajatteli hän, -- niin menisin sinne minne hänkin
ja varmasti hänet löytäisin. Mutta miten kuolisin? Onhan se niin
helppoa, sanoi hän hymyillen. -- Jään tänne, syöksyn ensimmäisen tänne
tulevan kimppuun, surmaan hänet, ja minut mestataan.

Mutta samassa tuli vastavaikutus.

-- Kuolla! sanoi hän. -- Miksi olisin elänyt niin kauan, kärsinyt niin
paljon kuollakseni juuri nyt? Olisin kyllä voinut kuolla vuosia
takaperin, jolloin olin päättänyt sen tehdä, mutta nyt auttaisin sillä
todellakin liian paljon kurjaa kohtaloani. Ei, tahdon elää, tahdon
taistella viimeiseen asti. Tahdon voittaa takaisin sen onnen, joka
minulta riistettiin! Ennen kuin kuolen, unohtaisinko, että minun on
kostettava pyöveleilleni, ja ehkä -- kukapa tietää -- minun on
palkittava muutamia ystäviä. Mutta nyt minut unohdetaan tänne, eikä
minua viedä pois siten kuin ystäväni Faria viedään.

Nämä sanat lausuttuaan Edmond jäi liikkumattomana seisomaan.
Kauhistuttava ajatus syttyi hänen mieleensä. Hän tarttui kädellään
otsaansa ikään kuin häntä pyörryttäisi, käveli pari kolme kertaa
huoneen ympäri ja pysähtyi vuoteen eteen...

-- Kuka herättää minussa tämän ajatuksen? mutisi hän. -- Sinäkö,
Jumala? Koska ainoastaan kuolleet vapaasti pääsevät täältä pois, niin
astukaamme kuolleen sijaan.

Ja heti, miettimättä sen enempää, aivan kuin peläten ajatustensa
hävittävän tämän tuuman, jos hän niille antaa aikaa, hän kumartui tuon
kamalan säkin puoleen, ratkoi sen auki Farian tekemällä veitsellä, veti
ruumiin sieltä pois, vei sen omaan tyrmäänsä, pani vuoteeseensa, laski
sen pään päälle palttinapalan, jota hän tavallisesti piti öisin,
verhosi peitteellään vainajan, suuteli viimeisen kerran kylmää otsaa,
käänsi kasvot seinään päin, jotta vartija tullessaan illalla tuomaan
ruokaa luulisi hänen menneen tapansa mukaan varhain levolle, meni
käytävään, veti vuoteen seinään kiinni, palasi toiseen vankihuoneeseen,
otti neulan ja lankaa, riisuutui alasti, jotta kankaan alla tuntuisi
hänen paljas ruumiinsa, meni säkkiin, asettui samaan asentoon kuin
kuollutkin ja ompeli säkin sisältäpäin kiinni. Dantès olisi voinut
odottaa siihen asti, kunnes vartija oli tehnyt iltakäyntinsä, mutta hän
pelkäsi kuvernöörin muuttavan päätöksensä ja määräävän hautauksen
aikaisemmaksi.

Silloin hänen viimeinenkin toivonsa olisi mennyt hukkaan.

Joka tapauksessa oli nyt hänen tuumansa selvä.

Hän aikoi tehdä näin.

Jos haudankaivajat kantaessaan häntä huomaavatkin, että hän oli elävä
olento, niin hän ei anna heille aikaa tointua hämmästyksestään, vaan
avaa säkin voimakkaalla puukoniskulla ylhäältä alas asti, käyttää
hyväkseen heidän kauhuaan ja pakenee. Jos he aikovat ottaa hänet
kiinni, niin hän turvautuu puukkoonsa.

Jos he vievät hänet hautausmaalle asti ja panevat hänet hautaan, niin
hän antaa heidän luoda multaa päälleen. Kun he ovat lähteneet, hän
kaivautuu pehmeän mullan läpi ja pakenee. Hän toivoi, että multakerros
ei ollut kovin paksu.

Jos hän erehtyi, jos multakerros oli liian paksu, niin hän tukehtui ja
kuoli, ja silloinhan kaikki oli lopussa.

Dantès ei ollut eilisestä asti syönyt, hän ei ollut syönyt aamulla eikä
hän sitä vieläkään ajatellut. Ensimmäinen vaara, jonka alaiseksi hän
saattoi joutua, oli siinä, että vartija tuodessaan hänen ruokansa
huomaa vaihdon. Kaikeksi onneksi Dantès oli monta kymmentä kertaa
vartijan tullessa ollut vuoteessa. Ja silloin mies tavallisesti oli
laskenut leivän ja keitoksen pöydälle ja mennyt pois sanaakaan
sanomatta.

Mutta tällä kertaa vartija saattoi poiketa tavoistaan, puhua Dantèsille
ja kun ei kuullut hänen vastaavan, lähestyä vuodetta ja huomata kaiken.

Kun kello läheni seitsemää illalla, alkoi Dantès käydä levottomaksi.
Toisella kädellään, joka oli hänen sydämellään, hän koetti hillitä sen
sykintää, toisella hän kuivasi hikeä otsaltaan. Tuon tuostakin kävi
väristys kautta koko ruumiin, ja sydän oli aivan kuin jäiseen
ruuvipenkkiin puristettu. Tunnit kuluivat, eikä Ifin linnassa
tapahtunut mitään muutosta, ja Dantès huomasi välttäneensä ensimmäisen
vaaran; se ennusti hyvää. Kuvernöörin määräämän hetken lähestyessä
kuului askelia portailta. Edmond ymmärsi nyt hetkensä tulleen. Hän
kokosi kaiken rohkeutensa ja pidätti henkeään. Hän olisi ollut
onnellinen, jos olisi voinut estää suonensa sykkimästä.

Tulijat pysähtyivät oven eteen. Heitä oli kaksi. Dantès arvasi heidät
haudankaivajiksi, jotka tulivat häntä noutamaan. Tämä ajatus varmeni
hänen kuullessaan heidän laskevan paarit maahan.

Ovi aukeni, valo osui Dantèsin silmiin. Kankaan läpi hän näki kahden
varjon lähestyvän häntä. Kolmas, joka seisoi oven luona, piti kädessään
soihtua. Vuoteen luo tulleet miehet tarttuivat säkin kumpaankin päähän.

-- Kylläpä hän vielä painaa, vaikka olikin niin laiha ukko, sanoi
toinen nostaessaan häntä pääpuolesta.

-- Sanotaan luiden painon lisääntyvän puoli naulaa vuodessa, sanoi
toinen nostaessaan häntä jalkopäästä.

-- Oletko sitonut köyden? kysyi ensimmäinen.

-- Olisinhan hassu, jos tarpeettomasti ottaisin painoa lisää, vastasi
toinen, -- minä sidon sitten siellä.

-- Olet oikeassa, lähdetään siis.

-- Mitä he tuolla köydellä tarkoittavat? ajatteli Dantès.

Luultu kuollut kannettiin paareille. Edmond jäykisti ruumiinsa
näytelläkseen paremmin kuollutta. Hänet laskettiin paareille, ja ukko,
jota valaisi edellä kulkeva mies soihtuineen, läksi astumaan portaita
ylös.

Äkkiä hän tunsi yön raikkaan ja voimakkaan ilman. Hän tunsi
mistraltuulen. Häntä vihlaisi samalla äkkiä omituinen ilon ja tuskan
tunne.

Kantajat astuivat parikymmentä askelta, sitten he laskivat paarit
maahan.

Toinen kantaja poistui, ja Dantès kuuli hänen kenkiensä kopinan
kivityksellä.

-- Missähän olen? ajatteli hän.

-- Hän ei ole laisinkaan kevyt! sanoi toinen vartija ja istuutui
Dantèsin viereen paareille.

Dantèsin ensimmäinen tunne oli koettaa päästä karkuun, mutta kaikeksi
onneksi hän hillitsi itsensä.

-- Näytähän valkeaa, senkin elukka, sanoi se, joka oli poistunut, --
muuten en löydä mitään.

Soihtua kantava mies totteli käskyä.

-- Mitä hän etsii? ajatteli Dantès. -- Kai lapiota.

Tyytyväisyyden huudahdus osoitti, että haudankaivaja oli löytänyt
etsimänsä.

-- Vihdoinkin, sanoi toinen, -- kylläpä se kesti kauan.

Samassa joku laski Edmondin viereen raskaan ja kumahtavan esineen. Ja
köysi kietoutui lujaan hänen jalkojensa ympärille.

-- No, onko solmu valmis? kysyi se haudankaivaja, joka oli pysynyt
toimettomana.

-- On, ja hyvin onkin tehty, vastasi toinen, -- sen minä takaan.

-- Siinä tapauksessa matkaan.

Ja paareja alettiin kantaa eteenpäin.

Viidenkymmenen askelen päässä pysähdyttiin, avattiin portti ja
jatkettiin matkaa. Mitä pitemmälle mentiin, sitä selvemmin Dantès kuuli
linnan kalliomuuria vastaan lyövien laineiden loiskeen.

-- Ruma ilma! sanoi toinen kantaja. -- Tällaisena yönä ei ole hyvä olla
merellä.

-- Niin, apotti voi kastua pahasti, sanoi toinen, ja molemmat
purskahtivat nauruun.

Dantès ei aivan hyvin ymmärtänyt tätä leikinlaskua, mutta hiukset
nousivat yhtäkkiä hänen päässään pystyyn.

-- Hyvä, nyt olemme perillä! sanoi ensimmäinen.

-- Pitemmälle, pitemmälle, sanoi toinen, -- tiedäthän, että
viimekertainen jäi puolitiehen, meni kalliota vastaan, ja kuvernööri
haukkui meitä seuraavana päivänä.

Astuttiin vielä pari kolme askelta ylöspäin, sitten Dantès tunsi, miten
tartuttiin hänen päähänsä ja jalkoihinsa ja sitten heilutettiin.

-- Yksi! sanoivat haudankaivajat.

-- Kaksi!

-- Kolme!

Samassa Dantès tunsi lentävänsä ilman halki aivan kuin haavoittunut
lintu, putoavansa, yhä putoavansa niin nopeaan, että hänen sydämensä
jähmettyi kauhusta. Vaikka jokin paino, joka oli kiinnitetty hänen
jalkoihinsa, veti häntä alaspäin huimaavaa vauhtia, kesti tätä
putoamista ikuisuuden. Lopulta hän kamalalla loiskeella putosi aivan
kuin nuoli kylmään veteen. Hän kiljahti, mutta vesi tukahdutti äänen.

Dantès oli heitetty mereen, jonka pohjaan häntä veti jalkoihin
kiinnitetty kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinkuula.

Meri oli Ifin linnan hautausmaa.



21. Tiboulenin saari


Dantès oli melkein pyörryksissä, tukehtumaisillaan, mutta hänellä oli
kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että pidätti henkeään. Oikeaan
käteensä hän oli ottanut kaikkien mahdollisuuksien varalta puukon;
sillä hän nyt nopeasti halkaisi säkin ja pisti siitä ulos ensin kätensä
ja sitten päänsä. Hän koetti päästä nousemaan veden pinnalle, mutta
tunsikin painuvansa yhä syvemmälle. Silloin hän koukisti ruumistaan,
tarttui köyteen, jolla jalat oli sidottu, ja ponnistaen viimeiseen asti
voimiaan leikkasi köyden poikki juuri samana hetkenä, kun oli
tukehtumaisillaan. Sitten hän polkaisi kaikin voimin, nousi vapaana
meren pinnalle, ja tykinkuula veti tuntemattomaan syvyyteen säkin,
josta oli vähällä tulla hänen kääreliinansa.

Dantès ei muuta kuin hengähti syvään ja sukelsi uudelleen, sillä ensi
työ oli välttää kaikkien katseet.

Kun hän uudelleen nousi veden pintaan, oli hän ainakin viidenkymmenen
jalan päässä putoamispaikastaan. Hänen päänsä päällä oli musta ja
myrskyinen taivas, jota myöten tuuli ajeli pilviä. Niiden välistä näkyi
toisinaan taivaan sini ja kirkas tähti. Hänen edessään oli tumma ja
pauhaava ulappa, jonka aallot alkoivat kuohua aivan kuin myrskyn
edellä. Mutta hänen takanaan, mustempana kuin taivas, mustempana kuin
meri, kohosi pelottavana jättiläisenä graniittilinna, jonka varjo
näytti saalistaan tavoittavalta käsivarrelta. Korkeimmalla kalliolla
näkyi kaksi soihdun valaisemaa varjoa.

Hän oli näkevinään näiden varjojen levottomina kumarassa tarkastavan
merta. Nuo omituiset haudankaivajat olivat varmaankin kuulleet, miten
hän kiljaisi pudotessaan mereen. Dantès sukelsi siis uudelleen ja ui
jokseenkin pitkän matkan veden alla. Hän oli sellaiseen tottunut ja
hänen temppunsa olivat usein koonneet Pharo-lahdelle ihailijajoukon,
joka oli julistanut hänet Marseillen taitavimmaksi sukeltajaksi.

Kun hän palasi meren pintaan, oli soihtu kadonnut.

Hänen täytyi nyt määrätä matkansa suunta. Ratonneau ja Pomègue olivat
lähimmät saaret. Mutta ne olivat asuttuja, ja samoin oli pienen Daumen
saarenkin laita. Turvallisin oli siis Tiboulenin tai Lemairen saari.
Molemmat ovat puolen peninkulman päässä Ifin linnasta.

Dantès päätti joka tapauksessa pyrkiä jompaankumpaan näistä. Mutta
miten hän löytäisi tien yön pimeydessä?

Samassa välähti Pharon majakka hänen silmiinsä kuin tähti.

Jos hän suunnistaisi suoraan tätä majakkaa kohden, jäisi Tiboulenin
saari silloin hiukan hänen vasemmalle puolelleen. Uidessaan siis hiukan
vasemmalle päin hän joutui varmasti tähän saareen.

Mutta matkaa oli vähintään puoli peninkulmaa.

Apotti oli monta kertaa sanonut Dantèsille, kun oli nähnyt tämän
epätoivoisena:

-- Dantès, älkää antako alakuloisuudelle valtaa. Hukutte uidessanne,
ellette pidä voimianne yllä.

Painuessaan suolaisen aallon alle hän oli muistanut nämä sanat.
Kiireesti hän silloin nousi pinnalle ja halkoi voimakkaasti
käsivarsillaan vettä nähdäkseen, oliko hän menettänyt entiset voimansa.
Ilokseen hän huomasi olevansa yhä vielä tämän elementin herra, jossa
hän lapsena oli leikkinyt.

Sitä paitsi lisäsi pelko, tuo kiihkeä vainooja, Dantèsin voimia.
Pysytellen paikallaan hän kuunteli, oliko vene tulossa häntä ajamaan
takaa. Noustessaan korkean aallon harjalle hän aina loi ympärilleen
nopean katseen. Jokainen muita aaltoja korkeampi aalto tuntui hänestä
takaa-ajavalta veneeltä, ja silloin hän ponnisti entistä enemmän
voimiaan. Siten hän kyllä pääsi eteenpäin, mutta saattoi myös helposti
kuluttaa voimansa loppuun.

Hän ui taukoamatta, ja linna alkoi jo hävitä yön pimeyteen. Hän ei sitä
enää erottanut, mutta hän tunsi, missä se oli.

-- Nyt olen uinut jo kokonaisen tunnin, mutta kun on vastatuuli, niin
olen menettänyt neljänneksen nopeudestani, totesi hän jonkin ajan
kuluttua. -- Ellen vain ole suunnasta erehtynyt, niin en ole
kaukanakaan Tiboulenin saaresta... Mutta jos olisin erehtynyt?

Uimarin koko ruumis värisi. Hän koetti hetkisen kellua selällään
levätäkseen. Mutta meri kävi yhä levottomammaksi, ja hän huomasi, ettei
hän voinut käyttää tätä lepokeinoa.

-- Olkoon kuinka tahansa, ajatteli hän. -- Minä uin niin kauan kuin
jaksan, kunnes käteni herpaantuvat, kunnes vaivun pohjaan.

Ja hän alkoi epätoivon voimalla uida.

Äkkiä hän huomasi jo ennestäänkin tumman taivaan mustenevan yhä enemmän
ja synkän pilven painuvan häntä kohden. Samassa hän tunsi kovan
pistoksen polvessaan. Mielikuvitus sanoi silloin heti, että häneen oli
ammuttu kuula ja että hän aivan kohta kuulee pyssyn pamahduksen. Mutta
mitään laukausta ei kuulunut. Dantès ojensi kätensä ja tunsi sen
koskettavan johonkin kiinteään; hän koukisti oikeata jalkaansa, ja se
kosketti maahan. Silloin hän huomasi, mitä oli pitänyt pilvenä.

Kahdenkymmenen askelen päässä hänestä oli omituinen kallioryhmä, joka
muistutti parhaimman palamisensa aikana kivettynyttä nuotiota. Se oli
Tiboulenin saari.

Dantès nousi vedestä ja vaipui Jumalaa kiittäen teräville kiville,
jotka tänä hetkenä tuntuivat hänestä pehmeämmiltä kuin pehmein vuode.

Sitten hän välittämättä tuulesta ja myrskystä ja juuri alkavasta
sateesta vaipui väsymyksen uuvuttamana uneen ja nukkui niin kuin mies,
jonka ruumis herpaantuu, mutta jonka sielu valvoo odottamattoman suuren
onnen vallassa.

Tunnin päästä Edmond heräsi kamalaan ukkosen jyrähdykseen. Myrsky oli
päässyt valloilleen ja pieksi ilmaa täydellä raivolla. Toisinaan lensi
salama taivaalta aivan kuin tulinen käärme valaisten laineet ja pilvet,
jotka kiitivät toistensa tieltä.

Dantèsin merimiessilmä ei ollut häntä pettänyt. Hän oli noussut
todellakin sille saarelle, jonka nimi on Tiboulen. Hän tiesi, että se
oli autio, alaston, ja että siinä ei ollut missään suojaa. Mutta heti
kun myrsky tyyntyisi, hän uisi Lemairen saareen, joka oli yhtä alaston,
mutta isompi ja siis myös turvallisempi.

Pitkälle ulottuvan kallionkielekkeen alle Dantès pääsi toistaiseksi
turvaan, sinne hän pakeni, ja melkein samalla hetkellä alkoi myrsky
raivota täydellä voimallaan.

Edmond tunsi kallion vapisevan. Laineet löivät jättiläiskorkean
pyramidin juurta vastaan, ja pärskeet osuivat häneen asti. Vaikka hän
olikin aivan turvassa, niin hänet valtasi keskellä tätä myrskyn
mylvintää ja salamoiden tulikieliä aivan kuin pyörryttävä huumaus. Hän
oli tuntevinaan, miten koko saari vapisi hänen allaan ja miten se aivan
kuin ankkuroitu alus katkoi köydet ja joutui keskelle myrskyn
pyörteitä.

Hän muisti olleensa kokonaisen vuorokauden syömättä. Hänen oli nälkä ja
jano.

Dantès ojensi kätensä ja päänsä ja joi kallion kolosta sadevettä.

Hänen noustessaan jälleen näytti salama avaavan taivaan aina Jumalan
häikäisevään valtaistuimeen asti ja valaisevan koko avaruuden. Tämän
salaman valossa Dantès näki Lemairen ja Croisille-niemen välille
ilmestyvän haamun, joka liukui laineelta syvyyteen. Se oli pieni
kalastajavene, joka oli joutunut myrskyn valtaan. Sekuntia myöhemmin se
nousi toisen aallon harjalle ja lähestyi huimaavaa vauhtia. Dantès
tahtoi huutaa ja etsi jotakin riepua heiluttaakseen sitä ja
ilmaistakseen veneessäolijoille uhkaavasta vaarasta. Mutta he
huomasivat sen itsekin. Toisen salaman valossa nuori mies näki neljän
miehen takertuvan mastoihin ja tankoihin ja viidennen taittuneeseen
ruoriin. Miehet olivat ehkä nähneet hänetkin, sillä epätoivoisia
huutoja kaikui tuulen vinkunassa hänen korviinsa. Kaislan tavoin
taipuneen maston päässä lepatti risainen purje, äkkiä katkesivat sen
siteet ja se hukkui taivaan pimeyteen, aivan kuin suuri valkoinen
lintu.

Samassa kuului kamala pauke, kauhunhuudot yltivät Dantèsin korviin
asti. Uuden salaman valossa hän näki pienen purren säpäleinä ja
sirpaleitten keskellä kauhun vääntämiä kasvoja ja taivasta kohti
ojennettuja käsiä.

Sitten kaikki oli jälleen pimeätä, tuo kamala näky oli kestänyt salaman
ajan.

Dantès riensi liukkaita kallioita alas, itse putoamaisillaan mereen.
Hän katseli, kuunteli, mutta ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Ei
kuulunut enää ihmishuutoja, ei näkynyt heidän ponnistuksiaan. Vain
myrsky ulvoi ja kuohutti laineita.

Vähitellen tuuli tyyntyi. Aamu alkoi koittaa, ja tähdet kiiluivat
kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kohta sipaisi idän taivaan liepeellä
pitkä punainen juova mustansinisiä laineita. Aallot hyökyivät, äkkiä
välke nousi niiden harjalle, ja niiden kuohuvat kärjet muuttuivat
kullanhohtaviksi.

Päivä nousi.

Liikkumattomana ja mykkänä Dantès tuijotti eteensä aivan kuin olisi
ensi kertaa nähnyt tämän näyn. Hän oli sen todellakin unohtanut
istuessaan Ifin linnassa. Hän kääntyi linnaan päin, tarkastaen samalla
merta ja maata.

Synkkä rakennus kohosi laineiden keskeltä mahtavana ja liikkumattomana.

Oli viiden aika aamulla. Meri alkoi tyyntyä.

-- Kahden tai kolmen tunnin päästä vartija menee koppiini, löytää
onnettoman ystäväni ruumiin, tuntee hänet, etsii minua turhaan ja
nostaa hälinän. Silloin löydetään reikä ja käytävä, kuulustellaan
miehiä, jotka heittivät minut mereen ja epäilemättä kuulivat huutoni.
Heti lähtevät aseelliset sotilaat etsimään pakolaisparkaa, jonka
tiedetään olevan lähettyvillä. Tykinlaukaus ilmoittaa, että ei saa
antaa suojaa harhailevalle, alastomalle ja uupuneelle miehelle.
Marseillen vakoilijat ja poliisit saavat tiedon ja etsivät rannikolta,
kuvernööri mereltä. Kun merellä ahdistetaan ja maalla vainotaan, niin
minne pääsen? Minun on nälkä ja jano, heitin pois puukonkin, joka
uidessa minua haittasi. Olen ensimmäisen tielleni osuvan talonpojan
armoilla, joka tahtoo ansaita kaksikymmentä frangia. Olen voimaton, en
jaksa ajatella mitään, en keksi mitään. Jumala, hyvä Jumala, näethän,
että olen jo kylliksi kärsinyt, tee minun puolestani enemmän kuin itse
voin.

Samassa kun Edmond voimiensa loputtua ja ajatuksiensa uuvuttua aivan
kuin kuumeen vallassa lausui tämän palavan rukouksen kääntyneenä Ifin
linnaan päin, hän näki Pomègue-saaren kärjen kohdalla valkoisen purjeen.
Hänen merimiessilmänsä tunsi puolihämärässäkin sen genovalaiseksi
tartaaniksi. Se tuli Marseillen satamasta ja kiiti ulappaa kohden
avaten terävällä keulallaan välkkyvän tien leveille kyljilleen.

-- Puolessa tunnissa, huudahti hän, -- voisin saavuttaa tuon aluksen,
ellen pelkäisi, että minua kuulustellaan, tunnetaan pakolaiseksi ja
viedään Marseilleen! Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?
Minkä tarinan keksin pettääkseni heitä? Nuo ovat tullikavaltajia,
puoliksi merirosvoja. Rannikkopurjehduksen varjolla he ryöstelevät. He
myyvät minut mieluummin kuin tekevät hyvän työn, josta heille ei ole
mitään hyötyä. Odottakaamme. Mutta odottaminen on mahdotonta. Kuolen
nälkään. Muutaman tunnin päästä ovat viimeisetkin voimani loppuneet.
Vartijan käynnin hetki lähestyy. Vielä ei ole hälytetty, vielä ei
epäillä mitään. Voinhan sanoa, että olen tuon murskaantuneen purren
miehiä. Kukaan ei epäile minua.

Dantès kääntyi katsomaan sinnepäin, missä pieni vene oli murskaantunut,
ja vavahti. Erään kallion kielekkeeseen oli jäänyt veneessä olleen
merimiehen fryygialainen päähine, ja sen lähellä uiskenteli kölin
palasia, joita laineet sysivät saaren kallioita vastaan aivan kuin
voimattomia muurinmurtajia.

Samassa Dantès oli tehnyt päätöksensä. Hän heittäytyi uudelleen mereen,
ui päähineen luo, pani sen päähänsä, tarttui kölin kappaleeseen ja
alkoi uida niin, että tuli saapuvan aluksen tielle.

-- Nyt olen pelastettu, ajatteli hän.

Ja tämä varmuus vahvisti hänen voimiaan.

Pian hän näki tartaanin, joka melkein vastatuulessa luovaili Ifin
linnan ja Planier'n majan välillä. Hetkisen Dantès pelkäsi, että alus
olisikin äkkiä kääntynyt ulapalle päin, jos se aikoi Korsikaan tai
Sardiniaan. Mutta sen purjehtimistavasta uimari huomasi piankin, että
se pyrki kulkemaan Jarros-saaren ja Caleseragne-saaren välitse, niin
kuin ainakin Italiaan lähtevät laivat.

Vähitellen lähestyivät uimari ja alus toisiaan. Tehdessään
luovauskäänteen alus kulki kerran noin puolen meripeninkulman päässä
hänestä. Hän kohottautui silloin laineille ja heilutti lakkiaan apua
pyytääkseen, mutta aluksessa ei kukaan häntä nähnyt, se teki käänteen
ja aloitti uuden luovin. Dantès alkoi huutaa. Mutta laskettuaan matkan
pituuden hän huomasi, ettei hänen äänensä kuuluisi alukseen asti,
varsinkin kun tuulen viima ja laineiden loiske sen tukahduttivat.

Hän iloitsi, että oli ottanut tuekseen kölinpalasen. Heikko kun oli,
hän tuskin olisi jaksanut pysyä veden pinnalla, kunnes oli päässyt
aluksen luo. Ja jos alus olisi kulkenut hänen ohitseen, niin hän ei
olisi enää voinut palata maihin.

Vaikka Dantès olikin melkein varma aluksen kulkusuunnasta, niin hän
kuitenkin pelokkaana seurasi sitä silmillään, kunnes näki sen tekevän
käännöksen ja lähestyvän jälleen häntä.

Nyt Dantès ponnisti viimeiset voimansa, nousi melkein pystyyn
laineille, heilutti lakkiaan ja päästi kaamean kiljahduksen, niin kuin
merimiehet päästävät hädässä ollessaan.

Tällä kertaa hänet huomattiin ja kuultiin. Alus keskeytti aikomansa
kaaren ja käänsi keulansa häntä kohden. Samassa hän näki, että siitä
laskettiin pieni vene vesille. Se lähestyi häntä kahden miehen
soutamana. Dantès jätti silloin hirren, jota hän ei enää arvellut
tarvitsevansa, ja ui voimakkaasti eteenpäin säästääkseen auttajiltaan
puolet matkasta.

Mutta uimari oli liiaksi luottanut melkein loppuneisiin voimiinsa. Hän
huomasi, kuinka hyödyllinen oli ollut tuo puunpalanen, joka uiskenteli
sadan jalan päässä hänestä. Hänen käsivartensa alkoivat jäykistyä,
jalat olivat menettäneet joustavuutensa, hänen liikkeensä olivat
katkonaisia, ja hän läähätti.

Hän kiljaisi, soutajat ponnistivat voimiaan, ja toinen heistä huusi
italiankielellä:

-- Rohkeutta!

Samassa laine, jonka harjalle hän ei enää jaksanut nousta, löi hänen
ylitseen ja peitti hänet kuohuunsa.

Vesi löi hänen päänsä ylitse, ja hän näki sen läpi taivaan sinen ja
siinä mustia täpliä.

Suurilla voimanponnistuksilla hän pääsi jälleen veden pinnalle. Hän
tunsi jonkun tarttuvan tukkaansa, sitten hän ei enää nähnyt eikä
kuullut mitään. Hän oli pyörtynyt.

Kun hän avasi silmänsä, makasi hän kannella. Alus jatkoi matkaansa.
Ensimmäiseksi hän katsoi, mihin suuntaan mentiin, ja näki Ifin linnan
jääneen kauas.

Dantès oli niin uupunut, että hänen riemuhuudahdustaan pidettiin
valituksena.

Niin kuin jo mainitsimme, hän makasi kannella. Eräs merimies hieroi
hänen jäseniään villakankaalla, toinen kaatoi pullosta juomaa hänen
suuhunsa. Kolmas vanha merimies, joka samalla oli perämies ja laivan
omistaja, katseli häntä itsekkään säälivästi, niin kuin yleensä ihmiset
nähdessään tapaturman, josta he äskettäin ovat pelastuneet ja joka
huomispäivänä voi heitä kohdata.

Muutama pisara rommia sai nuoren miehen sydämen jälleen sykkimään, ja
kun merimies polvillaan hänen vieressään hieroi hänen jäseniään
villaisella vaatteella, niin ne alkoivat saada entisen joustavuutensa.

-- Kuka olette? kysyi huonolla ranskankielellä kapteeni.

-- Olen maltalainen merimies, vastasi Dantès huonolla italiankielellä.
-- Tulimme Syracusasta lastinamme viiniä ja viikunoita. Myrsky yllätti
meidät tänä yönä Morgion-niemen kohdalla ja veneemme meni pirstaleiksi
kallioita vastaan, jotka näette tuolla.

-- Mistä tulette?

-- Noilta kallioilta, joihin kaikeksi onneksi takerruin, jota vastoin
laivuriparka löi päänsä niihin murskaksi. Muut kolme toveriani
hukkuivat. Luulen olevani ainoa elossaoleva. Huomasin aluksenne, ja kun
pelkäsin saavani kauankin odottaa tuolla autiolla ja alastomalla
saarella, niin otin alleni veneemme kappaleen ja koetin uida teitä
kohden. Kiitos, jatkoi Dantès, -- te olette pelastanut henkeni. Olin jo
hukkumaisillani, kun muuan merimiehenne tarttui tukkaani kiinni.

-- Minä se olin, vastasi rehellisen ja avomielisen näköinen
mustapartainen mies. -- Jo oli aikakin, sillä olitte jo menossa.

-- Niin olinkin, sanoi Dantès ojentaen hänelle kätensä, -- niin,
ystäväni, kiitän teitä kerran vielä.

-- Kyllähän minä hiukan arkailin, sanoi merimies, -- kun teillä on
kuusi tuumaa pitkä parta ja pitkä tukka, sillä olitte enemmän rosvon
kuin kunniallisen miehen näköinen.

Dantès muisti, että Ifin linnassa oleskelunsa aikana hän ei ollut
leikannut tukkaansa eikä ajanut partaansa.

-- Niin, eräänä vaaran hetkenä tein pyhälle madonnalle lupauksen, etten
kymmeneen vuoteen aja partaani enkä leikkaa tukkaani. Tänään on aika
kulunut umpeen, ja olin hukkua juuri vuosipäivänä.

-- Mihin nyt viemme teidät? kysyi laivuri.

-- Mihin vain tahdotte, vastasi Dantès. -- Se pursi, jossa olin, on
hukkunut ja laivuri kuollut. Näettehän, että olen voinut välttää saman
kohtalon, mutta aivan alasti. Kaikeksi onneksi olen jokseenkin hyvä
merimies. Jättäkää minut ensimmäiseen satamaan, johon poikkeatte, kyllä
minä aina saan paikan jossakin kauppalaivassa.

-- Tunnetteko Välimeren?

-- Olen purjehtinut täällä lapsuudestani asti.

-- Tunnetteko ankkuroimispaikat hyvin?

-- Tuskin on sellaista satamaa, jonne en voisi mennä ja tulla silmät
sidottuina.

-- Kuulkaahan, laivuri, sanoi se mies, joka oli huutanut Dantèsille
"rohkeutta", -- jos toveri puhuu totta, niin mikä estäisi häntä
jäämästä seuraamme?

-- Niin, jos hän puhuu totta, sanoi laivuri epäilevän näköisenä. --
Tuossa tilassa luvataan vaikka mitä, välittämättä siitä, mitä voi
pitää.

-- Minä pidän enemmän kuin lupaan, sanoi Dantès.

-- Oho, sanoi laivuri nauraen, -- sen saamme nähdä.

-- Milloin vain tahdotte, vastasi Dantès nousten. -- Minne on matkanne?

-- Livornoon.

-- No niin, sen sijaan että purjehtisitte pitkin rantoja, miksi ette
lähde suoraan tuulen mukaan?

-- Siksi, että silloin joutuisimme suoraan Rion-saarelle.

-- Sen ohi voitte päästä kahdenkymmenen kaapelinmitan päässä.

-- Tarttukaa siis peräsimeen, niin saamme nähdä taitonne.

Nuori mies meni aluksen perään. Painellen hiukan peräsintä hän tunsi,
että alus totteli hyvin.

-- Prasseihin ja taljoihin! komensi hän.

Aluksen miehistöön kuului neljä matruusia. Nämä riensivät paikoilleen,
ja laivuri seurasi hänen määräyksiään.

-- Haalatkaa! huusi Dantès.

Merimiehet tottelivat jokseenkin täsmällisesti.

-- Ja nyt, lujasti kiinni!

Tämä käsky pantiin täytäntöön samoin kuin edellinenkin, ja pieni alus,
sen sijaan, että olisi kulkenut rantoja pitkin, lähestyi Rion-saarta,
jonka ohi se kulki jättäen sen kahdenkymmenen kaapelinmitan päähän
oikealle puolelleen, aivan niin kuin Dantès oli sanonut.

-- Hyvä! sanoi laivuri.

-- Hyvä! sanoivat merimiehet.

Ja kaikki katselivat ihaillen tuota miestä, jonka katseeseen oli
palannut terävyys ja ruumiiseen sellainen joustavuus, ettei hänessä
olisi uskonut sitä olevankaan.

-- Näettehän, sanoi Dantès heittäen ruorin kädestään, -- että
teillä voi olla minusta hyötyä, ainakin matkallanne. Ellette huoli
minusta Livornossa, niin jätätte minut maihin, ja ensimmäisestä
kuukausipalkastani maksan teille korvauksen ruoasta ja vaatteista,
jotka lainaatte minulle.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi laivuri, -- kyllähän me asioista sovimme,
jos olette järkevä.

-- Mies kuin mies, sanoi Dantès. -- Annatte minulle saman kuin
tovereillekin, ja sillä hyvä.

-- Ei se ole oikein kohtuullista, sanoi se, joka Dantèsin oli merestä
vetänyt, -- sillä te olette meitä taitavampi.

-- Mitä hittoa siihen sekaannut? Kuuluuko se sinuun, Jacopo? kysyi
laivuri. -- Jokainen saa itse määrätä palkkansa.

-- Se on totta, vastasi Jacopo. -- Tein ainoastaan pienen huomautuksen.

-- Tekisit vieläkin paremmin, jos lainaisit tälle miesraukalle housut
ja puseron, jos sinulla on kahdet.

-- Ei ole, vastasi Jacopo, -- mutta housut ja paidan hän kyllä saa.

-- En minä muuta tarvitsekaan, sanoi Dantès. -- Kiitos, ystäväni!

Jacopo laskeutui aluksen luukusta alas ja palasi hetkisen kuluttua
tuoden molemmat vaatekappaleet, jotka Dantès puki sanomattoman suurella
nautinnolla ylleen.

-- Mitä vielä tahdotte? kysyi laivan omistaja.

-- Palasen leipää ja toisen siemauksen tuota mainiota rommia, jota jo
äsken sain maistaa. Sillä en ole pitkään aikaan nauttinut mitään.

Dantèsille tuotiin palanen leipää, ja Jacopo ojensi hänelle pullonsa.

-- Käännä vasemmalle! huusi laivuri peränpitäjälle.

Dantès katsahti samaan suuntaan nostaen pullon suulleen, mutta se
jäikin puolitiehen.

-- Kas, sanoi laivuri, -- mitä Ifin linnassa on tapahtunut?

Pieni valkoinen pilvi, joka oli herättänyt Dantèsin huomiota, ilmestyi
Ifin linnan eteläisen varustuksen huipulle.

Sekuntia myöhemmin kuului etäinen laukaus. Merimiehet kohottivat
päätään ja katsoivat toinen toisiinsa.

-- Mitä tämä tietää? kysyi laivuri.

-- Joku vanki on tänä yönä päässyt karkuun, sanoi Dantès, -- ja nyt
laukaistaan hälytyslaukaus.

Laivuri loi tutkivan katseen nuoreen mieheen, joka tämän sanoessaan oli
vienyt pullon suun huulilleen. Mutta hän näki miehen juovan rommia niin
tyynesti ja tyytyväisesti, että epäilys kuoli heti, kun oli
syntynytkin.

-- Tämä on perhanan hyvää rommia, sanoi Dantès kuivaten paidanhihalla
hikistä otsaansa.

-- Oli miten oli, ajatteli laivuri katsoen häneen, -- jos hän se on,
niin samapa tuo. Minä olen saanut hyvän merimiehen.

Väittäen muka olevansa uupunut pyysi Dantès lupaa saada mennä pitämään
perää, että voisi istua. Peränpitäjä ilahtui ja loi kysyvän katseen
laivan omistajaan. Tämä nyökkäsi hänelle merkiksi, että hän sai antaa
peräsimen uudelle toverilleen.

Siinä istuessaan Dantès saattoi pitää silmällä Marseillen rantaa.

-- Kuinka mones päivä tänään on? kysyi Dantès viereensä istumaan
tulleelta Jacopolta, kun Ifin linna oli kadonnut näkyvistä.

-- Helmikuun 28. päivä, vastasi tämä.

-- Minä vuonna? kysyi taas Dantès.

-- Minäkö vuonna? Kysyttekö vuosilukua?

-- Kysyn, vastasi nuori mies, -- kysyn vuosilukua.

-- Oletteko unohtanut, mikä vuosi nyt on?

-- Minkä sille voin, pelkäsin niin kovasti tänä yönä, vastasi Dantès
nauraen, -- että kadotin melkein järkeni. Muistini on vielä aivan
sekaisin. Minkä vuoden 28. päivä helmikuuta nyt on?

-- Vuoden 1829, vastasi Jacopo.

Dantèsin vangitsemisesta oli kulunut täsmälleen neljätoista vuotta.

Hän oli yhdeksäntoistavuotiaana joutunut Ifin linnaan. Hän läksi sieltä
kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä.

Tuskainen hymy nousi hänen huulilleen. Mitenkähän Mercedeksen oli
käynyt tänä aikana, jona hän oli luullut sulhasensa kuolleen?

Sitten syttyi vihan tuli hänen silmiinsä, kun hän ajatteli niitä kolmea
miestä, jotka olivat hänet tähän pitkälliseen ja kamalaan vankeuteen
saattaneet.

Ja hän uudisti vankilassa vannomansa valan kostaa julmasti
Danglars'ille, Fernandille ja Villefort'ille.

Tämä vala ei enää ollut mikään turha uhkaus, sillä Välimeren paraskaan
purjehtija ei enää olisi voinut saada kiinni pientä tartaania, joka
täysin purjein kiiti Livornoa kohden.



22. Salakuljettajat


Dantès ei vielä ollut kokonaista päivääkään ollut laivassa, kun hän jo
tiesi, millaisen väen kanssa oli tekemisissä. Vaikka ei ollutkaan
käynyt apotti Farian koulua, osasi Jeune-Amélien omistaja melkein
kaikkia niitä kieliä, joita puhutaan sen suuren ulapan rannalla, jonka
nimi on Välimeri. Hän ei tarvinnut mitään tulkkeja, jotka aina ovat
ikävystyttäviä ja usein liian lavertelevia, vaan saattoi helposti tulla
toimeen sekä merellä kohtaamiensa alusten että rannikolla liikkuvien
soutajien kanssa ja myös niiden nimettömien ja isänmaattomien
ja näennäisesti toimettomien ihmisten kanssa, joita aina on
merenrantakaupunkien satamissa ja jotka saavat toimeentulonsa jollakin
salaperäisellä tavalla. Kaikesta siitä Dantès arvasi olevansa
salakuljettajan aluksessa.

Sen vuoksi laivuri ottikin hänet epäluuloisesti vastaan. Kaikki
rannikon tullimiehet tunsivat hänet tarkoin, ja kun hänen ja noiden
herrojen välisessä taistelussa käytettiin mitä ovelimpia keinoja, oli
hän alussa luullut Dantèsia tullilaitoksen vakoojaksi. Mutta se
loistava tapa, millä Dantès oli suoriutunut hänelle asetetusta
kokeesta, oli hänet täydellisesti rauhoittanut. Kun hän sitten näki
tuon valkoisen savupilven leijailevan hatunsulan tavoin Ifin linnan
harjalla ja kuuli kaukaisen laukauksen, niin hän ensi hetkessä ajatteli
joutuneensa tekemisiin sellaisen herran kanssa, jonka tuloa ja lähtöä
kunnioitettiin aivan kuin kuningastakin tykinlaukauksella. Se ei tehnyt
häntä läheskään niin rauhattomaksi, kuin jos tulokas olisi ollut
tullimies. Mutta tämä toinenkin epäluulo hävisi, kun hän näki
tulokkaansa pysyvän aivan rauhallisena.

Edmondilla oli siis se etu, että hän tiesi, mikä hänen isäntänsä oli,
mutta tämä ei tietänyt, kuka hän oli. Hän ei ilmaissut itseään
laivurille eikä uusille tovereilleen. Hän antoi tarkkoja tietoja
Napolista ja Maltasta, jotka hän tunsi yhtä hyvin kuin Marseillen, ja
piti hämmästyttävän johdonmukaisesti kiinni ensimmäisestä
kertomuksestaan. Niin viekas kuin genovalainen laivuri olikin, antoi
hän Edmondin pettää itsensä. Hän oli samanlainen kuin monet muutkin
älykkäät ihmiset: eivät koskaan tiedä sitä, mitä heidän tulisi tietää,
eivätkä usko muuta kuin sitä, jonka uskomisesta on heille hyötyä.

Tällaiset siis olivat heidän suhteensa, kun saavuttiin Livornoon.

Edmond tahtoi kokeilla, tuntisiko hän oman itsensä vielä neljäntoista
vuoden jälkeen, jona aikana hän ei ollut kuvaansa nähnyt. Hän muisti
hyvin tarkoin, minkä näköinen oli ollut nuorena. Toveriensa silmissä
hän oli jo täyttänyt pyhälle neitsyelle tekemänsä lupauksen. Hän tiesi,
että Livornossa San Fernando -kadun varrella oli parturi ja meni tämän
luokse leikkauttamaan tukkansa ja partansa.

Parturi katsoi kummissaan pitkätukkaista ja -partaista miestä, joka
muistutti Tizianin maalausta. Tähän aikaan ei vielä kuulunut muotiin
pitää tukkaansa ja partaansa niin tuuheana.

Kun parturi oli tehnyt tehtävänsä, kun Edmond tunsi leukansa taas
sileäksi ja tukka oli leikattu tavallisen lyhyeksi, pyysi hän peiliä
katsellakseen kuvaansa.

Hän oli siis 33-vuotias, ja neljätoista vankeusvuotta olivat suuresti
muuttaneet hänen kasvojensa luonnetta. Nuorina ne olivat olleet
pyöreät, hymyilevät ja tyytyväisen näköiset, niin kuin ainakin
onnellisella ihmisellä, jonka ensimmäiset elämän askelet ovat olleet
helppoja ja joka pitää tulevaisuutta luonnollisena menneisyyden
jatkona. Kaikki oli nyt muuttunut.

Kasvot olivat tulleet pitemmiksi, hymyilevät huulet olivat saaneet
varman ja jyrkän piirteen, joka ilmaisee päättäväisyyttä. Kulmakarvojen
välissä oli syvä ryppy. Hänen silmissään oli alakuloinen ilme, ja
niistä välkähti toisinaan ihmishalveksimisen ja vihan tummia salamoita.
Kun hänen kasvonsa eivät niin pitkään aikaan olleet olleet
auringonsäteitten vaikutuksen alaisina, olivat ne kalvakat, ikään kuin
ylhäisellä tavalla kauniit, mitä kauneutta vielä lisäsi oppineisuuden
luoma älykäs varmuus. Vaikka hän olikin jokseenkin pitkä mies, oli hän
ainaisilla ponnistuksilla hankkinut itselleen lyhytkasvuisten
keskitetyn voiman. Ääni oli rukousten, itkun ja kirousten vaikutuksesta
muuttunut, se sointui vuoroin kuin omituinen kello, vuoroin oli siinä
tyly ja melkein karkea sävy.

Oleskeltuaan kauan puolihämärässä ja pimeässä hän oli saavuttanut
merkillisen kyvyn nähdä esineet pimeässä aivan kuin hyeena ja susi.

Jeune-Amélien omistaja tahtoi kaikin keinoin pidättää palveluksessaan
Edmondin ja oli luvannut tälle osan tulevasta voitosta. Edmond oli
suostunut ehtoihin. Parturin luota hän kiiruhti kauppaan, josta hän
osti itselleen valmiin merimiehenpuvun: siniset housut, raitaisen
paidan ja fryygialaisen lakin.

Jeune-Amélien omistaja ei ollut tuntea tätä siroa ja hienoa merimiestä
samaksi, jonka aivan hiljattain oli nähnyt puolikuolleena aluksensa
kannella.

Ihastuen hänen oivalliseen ulkomuotoonsa hän uudisti
palkkatarjouksensa. Mutta Dantès, jolla oli omat tuumansa, ei tahtonut
sitoutua pitemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi.

Jeune-Amélien väki oli hyvin toimeliasta ja sai totella ankaraa
omistajaa, joka ei ollut tottunut heittämään aikaansa hukkaan. Tuskin
he olivat olleet viikon päivät Livornossa, kun aluksen pullea ruuma oli
täynnä kuviollista musliinia, kiellettyä pumpulia, englantilaista
ruutia ja tupakkaa, jotka tullilaitos oli unohtanut leimata. Tämä oli
nyt vietävä Livornon vapaasatamasta Korsikaan, josta eräät liikemiehet
aikoivat toimittaa lastin Ranskaan.

Lähdettiin matkaan. Jälleen kynti Edmond sinervää merta, lapsuutensa
ensimmäistä näköpiiriä, jonka hän niin usein oli vankilassa unelmissaan
nähnyt. Oikealle puolelle jäi Gorgona, vasemmalle puolelle Pianosa, ja
he lähestyivät Paolin ja Napoleonin synnyinseutua.

Seuraavana aamuna noustessaan tapansa mukaan hyvin varhain kannelle
laivuri näki Dantèsin nojautuvan laivan laitaan ja omituinen ilme
kasvoillaan katselevan kummallista kalliosaarta, jonka nousevan
auringon valo loi rusohohtavaksi. Se oli Monte-Criston saari.

Jeune-Amélie kulki sen ohitse noin neljännespeninkulman päässä ja
jatkoi matkaansa Korsikaan.

Dantès ajatteli katsellessaan tuota hänelle niin merkityksellistä
saarta, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin heittäytyä mereen ja hän
olisi puolen tunnin päästä siellä. Mutta mitä hän tekisi siellä ilman
työkaluja, joilla voisi kaivaa, ja ilman aseita, joilla voisi itseään
puolustaa? Ja mitä sanoisivat siitä merimiehet? Mitä sanoisi laivuri?
Hänen täytyi odottaa.

Kaikeksi onneksi Dantès osasi odottaa. Hän oli neljätoista vuotta
odottanut vapauttaan. Nyt hän oli vapaa ja saattoi varsin hyvin odottaa
kuusi kuukautta tai vuoden tullakseen rikkaaksi.

Seuraavana päivänä he heräsivät Alerian kohdalla. Koko päivän he
kuljeksivat rantoja, illalla sytytettiin tulia rannoille. Näiden tulien
asemasta voi varmaankin päättää, että saattoi laskea maihin, sillä
lyhty nostettiin etumastoon lipun sijaan, ja alus lähestyi rantaa
pyssyn kantomatkan päähän.

Dantès oli huomannut, että laivuri varmaankin juhlahetken kunniaksi oli
asettanut laivan keulaan kaksi pientä tykkiä, jotka voivat lennättää
tuhannen jalan päähän pieniä neljännesnaulan painoisia kuulia.

Mutta tänä iltana varokeinot olivat turhia. Kaikki tapahtui
mahdollisimman rauhallisesti ja tasaisesti. Neljä venettä tuli kaikessa
hiljaisuudessa aluksen viereen, joka epäilemättä kunnioittaakseen niitä
laski omankin veneensä vesille. Nämä viisi venettä toimivat niin hyvin,
että kello kaksi aamulla oli koko lasti viety aluksesta maihin.

Vielä samana yönä -- niin suuri järjestyksen ihminen oli Jeune-Amélien
omistaja -- jaettiin palkkio miehille. Kukin sai osakseen sata Toscanan
liiraa.

Mutta tähän ei matka loppunut. Keula käännettiin Sardiniaan päin.
Sieltä oli otettava uusi lasti.

Toinen toimi onnistui yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin. Jeune-Amélieta
seurasi onni.

Uusi lasti oli vietävä Luccan herttuakuntaan. Siihen kuului melkein
yksinomaan havanna-sikareja ja xeres- ja malaga-viinejä.

Täällä syntyi pieni kahakka tullilaitoksen, Jeune-Amélien omistajan
ainaisen vihollisen kanssa. Eräs tullimies kuoli ja kaksi merimiestä
haavoittui. Dantès oli toinen näistä merimiehistä, kuula oli lävistänyt
oikean olkalihaksen.

Dantès oli melkein onnellinen tästä kahakasta ja melkein tyytyväinen
haavaansa. Nämä molemmat kovat opettajat olivat näyttäneet hänelle,
millä tavoin hän käyttäytyi vaaran hetkenä ja millä tavoin hän kesti
tuskan. Hän oli hymyillen katsonut vaaraa vasten silmiä ja saadessaan
haavan hän oli lausunut aivan kuin kreikkalainen filosofi: "Tuska, sinä
et tee kipeää!"

Hän oli myöskin tarkastanut kuollutta tullimiestä, ja lieneekö se
johtunut toiminnan kiihottaman veren vaikutuksesta vai olivatko hänen
inhimilliset tunteensa jäähtyneet, mutta tämä näky ei tehnyt häneen
mitään syvää vaikutusta. Dantès oli nyt astunut tielle, jota myöten hän
tahtoi maalinsa saavuttaa. Sydän hänen rinnassaan oli melkein
kivettynyt.

Jacopo oli nähnyt hänen kaatuvan ja luullut hänen kuolleen, mutta
sitten hoitanut hänen haavaansa niin kuin oiva toveri ainakin.

Tämä maailma ei siis ollut niin hyvä kuin tohtori Pangloss väitti eikä
niin huono kuin Dantès arveli, koska tämä mies, joka olisi voinut periä
toverinsa voitto-osuuden, oli selvästi osoittanut surua luullessaan
häntä kuolleeksi.

Sardinialaisten yrttien avulla haava parantui hyvinkin pian. Edmond
tahtoi koetella Jacopoa. Hän tarjosi tälle hoitovaivojen korvaukseksi
voitto-osuutensa, mutta Jacopo kieltäytyi loukkaantuneena sitä
vastaanottamasta. Edmond alkoi tuntea jonkinmoista ystävyyttä tätä
miestä kohtaan. Enempää ei Jacopo pyytänytkään. Hän oli vaistomaisesti
tuntenut, että Edmond oli korkeammalla tasolla kuin muut heistä, vaikka
hän sen olikin osannut salata. Ja tuo kunnon merimies oli tyytyväinen
siihen vähään, minkä Edmond hänelle antoi.

Pitkinä päivinä, kun laiva kiiti sinistä ulappaa eikä myötätuulessa
tarvinnut muuta tehdä kuin hoitaa peräsintä, Edmond alkoi opettaa
Jacopoa samoin kuin apotti Faria oli opettanut häntä. Hän näytti
hänelle merikortista rannikkojen aseman, selitti kompassin
virhenäyttämät ja opetti hänet lukemaan sitä kirjaa, jonka Jumala on
timanttikirjaimilla kirjoittanut päämme päälle.

Ja kun Jacopo kysyi:

-- Mitä hyötyä minulla, yksinkertaisella merimiehellä, on tästä
kaikesta?

Edmond vastasi:

-- Kukapa tietää, ehkä sinusta jonakin päivänä tulee laivan kapteeni:
tulihan maanmiehestäsi Bonapartesta keisari!

Olemme unohtaneet mainita, että Jacopo oli korsikalainen.

Puoli kolmatta kuukautta oli jo kulunut näillä matkoilla. Dantèsista
oli tullut yhtä taitava rannikkopurjehtija kuin hän ennen oli ollut
uljas merimies pitkillä matkoilla. Hän oli tutustunut kaikkiin
rannikoilla asuviin salakuljettajiin. Hän oli oppinut kaikki
salamerkit, joiden avulla nämä puolirosvot antavat toisilleen tietoja.

Monet kymmenet kerrat hän oli kulkenut Monte-Criston saaren ohi, mutta
kertaakaan hän ei ollut saanut tilaisuutta laskea sinne maihin.

Hän oli sen vuoksi tehnyt seuraavan päätöksen:

Heti, kun hänen ja Jeune-Amélien omistajan välinen sopimus loppuu, hän
hankkii itselleen pienen purren (hän saattoi sen tehdä, sillä hän oli
matkoillaan koonnut itselleen useita satoja piastereita), ja jonkin
tekosyyn nojalla purjehtii Monte-Criston saarelle.

Siellä hän saisi aivan vapaasti tehdä tutkimuksiaan.

Ei kai sentään aivan vapaasti, sillä varmaankin ne, jotka olivat
saattaneet hänet sinne, häntä vakoilisivat.

Mutta täytyyhän tässä maailmassa jotakin uskaltaa.

Eräänä päivänä laivan omistaja, joka oli alkanut luottaa häneen yhä
enemmän ja kaikin tavoin koetti säilyttää hänet palveluksessaan,
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet Via del Oglion varrella
olevaan kapakkaan, jonne Livornon parhaiden salakuljettajien oli tapana
kokoontua.

Tällä kertaa oli kysymys hyvin suuresta asiasta. Eräs laiva oli
lastattu turkkilaisilla matoilla, itämaisilla kankailla ja kashmirilla,
ja oli löydettävä rauhallinen paikka, jossa tavarat voitaisiin vaihtaa
ja josta ne sitten voitaisiin jollakin keinoin viedä Ranskan
rannikolle.

Voitto olisi hyvin suuri, jos kaikki onnistuisi, noin
viisikymmentä-kuusikymmentä piasteria miestä kohden.

Jeune-Amélien kapteeni ehdotti vaihtopaikaksi Monte-Criston saarta,
sillä se oli aivan autio, siellä ei ollut sotilaita eikä tullimiehiä,
ja sen oli Olympon jumalien aikana asettanut keskelle merta varmaankin
itse Merkurius, kauppiaiden ja varkaiden jumala, noiden kahden
ihmisluokan, jotka me olemme tarkoin erottaneet, mutta joita antiikin
maailma näytti pitävän yhtenä.

Monte-Criston nimen kuullessaan Dantès vavahti ilosta. Hän nousi
paikaltaan ja käveli muutamaan kertaan kapakan ympäri. Sitten hän sanoi
käsityksenään, että saari oli kaikin tavoin turvallinen ja että suuriin
puuhiin oli ryhdyttävä nopeasti, jos tahdottiin niiden onnistuvan.

Päätettiin lähteä liikkeelle seuraavana iltana, ja kun meri oli
tyynenpuoleinen ja tuuli myötäinen, niin toivottiin hyvin pian
päästävän tämän puolueettoman saaren vesille.



23. Monte-Criston saari


Sattuma, joka usein tulee ihmisen avuksi, kun kohtalo on väsynyt häntä
vainoamaan, järjesti siis niin, että Dantès saattoi luonnollisella ja
yksinkertaisella tavalla päästä toiveittensa perille ja mennä saareen
herättämättä kenessäkään epäluuloja.

Yksi ainoa yö vielä, ja hän pääsee tuolle matkalle.

Tämä yö oli kuumeisin, minkä Dantès koskaan oli viettänyt. Toiveet ja
pettymykset vaihtelivat hänen sielussaan. Jos hän sulki silmänsä, niin
hän näki kardinaalin kirjeen tulikirjaimin edessään seinällä. Jos hän
hetkeksikin vaipui uneen, niin mielettömät unet pyörivät hänen
päässään. Hän laskeutui luoliin, joiden lattiat oli kivetty
smaragdeilla, seinät olivat rubiineja ja katossa välkkyi timantteja.
Helmiä putoili aivan kuin maanalaisissa luolissa vesipisaroita.

Lumottuna ja huumaantuneena Edmond täytti taskunsa jalokivillä. Sitten
hän palasi päivänvaloon, ja kaikki kivet olivat muuttuneet sorakiviksi.
Hän koetti palata taikaluolaan, mutta tiet kiertyivät loppumattomiin,
luolan aukkoa hän ei enää löytänyt. Turhaan hän etsi väsyneistä
aivoistaan tuota taikasanaa, joka arabialaiselle kalastajalle avasi
Ali-Baban välkkyvät luolat. Kadonnut aarre oli maahenkien omana.

Seuraava päivä oli melkein yhtä kuumeinen kuin yökin, mutta se toi
mielikuvituksen avuksi järjen, ja Dantès saattoi laatia suunnitelman,
jota hän tähän asti ei ollut keksinyt.

Vanha laivuri antoi Dantèsin huolehtia matkavalmisteluista. Hän oli
tullut huomaamaan hänen etevämmyytensä. Hän piti nuorta merimiestä
luonnollisena seuraajanaan ja suri vain sitä, ettei hänellä ollut
tytärtä voidakseen avioliiton siteillä paremmin kiinnittää itseensä
Edmondin.

Kello seitsemän illalla oli kaikki valmiina. Kymmenen minuuttia yli
seitsemän he purjehtivat majakan ohitse, joka samassa syttyi.

Meri oli tyyni, puhalsi raitis kaakkoistuuli. Siniselle taivaalle
Jumala sytytti majakkansa, joista jokainen on kokonainen maailma.
Dantès sanoi, että kaikki voivat mennä levolle, hän kyllä pitää laivan
ohjaamisesta huolen.

Kun Maltalainen (siksi Dantèsia nimitettiin) oli antanut sellaisen
määräyksen, niin se riitti, ja jokainen meni rauhassa nukkumaan.

Dantès, joka yksinäisyydestä oli äkkiä joutunut maailmaan, kaipasi
toisinaan ehdottomasti yksinäisyyttä. Mikä yksinäisyys onkaan suurempi
ja runollisempi kuin olo laivan kannella keskellä merta yön pimeydessä,
keskellä ääretöntä hiljaisuutta, Jumalan silmien edessä?

Tällä kertaa ajatukset täyttivät hänen yksinäisyytensä, mielikuvat
valaisivat yön, ja lupaukset kaikuivat hiljaisuudessa.

Kun laivan omistaja heräsi, kiiti alus täysin purjein eteenpäin.
Tunnissa mentiin puolitoista peninkulmaa.

Taivaanrannalla alkoi näkyä Monte-Criston saari.

Edmond jätti aluksen omistajan huostaan ja meni vuorostaan kajuuttaan
makaamaan. Mutta vaikka hän oli koko yön valvonut, ei hän saanut unta
silmiinsä.

Kahden tunnin päästä hän nousi kannelle. Alus kiiti Elban saaren ohi.
Oltiin Marecianan kohdalla, vastapäätä Pianosan matalaa ja vihertävää
saarta. Taivaan sineä vastaan näkyi Monte-Criston loistava kärki.

Kello viiden aikaan illalla saari näkyi kokonaan. Edmond tuijotti
kallioita, joissa iltaruskon värit vaihtelivat heleimmästä punaisesta
tummimpaan siniseen asti. Toisinaan nousi verilaine hänen kasvoilleen,
otsa kävi punaiseksi, punertava pilvi peitti katseen.

Tuli yö. Kello kymmeneltä illalla laskettiin maihin. Jeune-Amélie oli
ensimmäisenä saapunut kohtaamispaikalle.

Vaikka Dantès osasikin hillitä itsensä, ei hän voinut olla ensimmäisenä
hyppäämättä maihin. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän Brutuksen
tavoin suudellut maata.

Oli pilkkopimeä yö, mutta kello yhdentoista aikaan nousi kuu merestä
hopeoiden sen jokaisen värähdyksen.

Jeune-Amélien miehistö tunsi saaren hyvin, se oli usein siellä käynyt.
Dantès oli sen nähnyt jokaisella matkallaan itään, mutta ei koskaan
ollut poikennut siihen.

Hän kyseli Jacopolta:

-- Missä olemme yötä?

-- Tietysti aluksessa, vastasi merimies.

-- Eikö luolissa olisi parempi olla?

-- Missä luolissa?

-- Saaren luolissa.

-- En minä ole nähnyt saaressa luolia, sanoi Jacopo.

Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle.

-- Eikö Monte-Criston saaressa ole luolia? kysyi hän.

-- Ei.

Dantès oli hetkisen aivan neuvoton. Sitten hän ajatteli, että luolat
ovat voineet mennä jonkin kallionvieremän johdosta umpeen, tai oli
kardinaali Spada antanut tukkia niiden suun.

Pääasia oli siis löytää tuo tukittu luolan suu. Tarpeetonta oli etsiä
sitä yöllä. Dantès jätti etsimisen seuraavaan aamuun. Sitä paitsi
ilmaisi mereltä tullut merkki, johon Jeune-Amélie vastasi, että työhön
oli ryhdyttävä.

Kun viivähtänyt alus sai aikaisemmin saapuneelta merkin, että kaikki
oli hyvin, lähestyi se piankin valkoisena kuin haamu ja ankkuroi rannan
poukamaan.

Lastia alettiin heti purkaa.

Dantès pelkäsi jo herättäneensä epäluuloja saaressa liikkumisellaan,
ainaisilla kysymyksillään ja taukoamatta tarkastelemalla seutua.
Kaikeksi onneksi oli hänen kasvoilleen syöpynyt suuren surun
alakuloinen leima, ja ilon välkkeet olivat siinä vain kuin salamoita
pilvessä.

Kukaan ei siis aavistanut mitään, ja kun hän seuraavana aamuna otti
pyssyn, kuulia ja ruutia ja sanoi menevänsä ampumaan villivuohia, joita
hyppeli kallioilla, niin arveltiin tämän retken johtuvan joko hänen
metsästysinnostaan tai yksinäisyyden kaipuusta. Jacopo vain tahtoi
kaikin mokomin seurata häntä. Dantès ei tahtonut sitä estää,
sillä hän pelkäsi herättävänsä epäluuloja. Mutta jo hetkisen
kuljettuaan hänen onnistui tappaa vuohi, ja hän lähetti Jacopon viemään
sitä tovereilleen ja pyysi, että hänelle ilmoitettaisiin laukauksella,
kun se oli valmiiksi keitetty. Kuivatut hedelmät ja pullollinen
monte-pulcianoviiniä saivat täydentää aterian.

Dantès jatkoi matkaansa silloin tällöin kääntyen taakseen katsomaan.
Saapuessaan erään kallion huipulle hän näki noin tuhannen jalan päässä
alapuolellaan toveriensa, joiden luo Jacopo jo oli ennättänyt,
valmistelevan aamiaista.

-- Kahden tunnin päästä nuo miehet lähtevät täältä viisikymmentä
piasteria rikkaampina koettaakseen henkensä uhalla ansaita toiset
viisikymmentä, hän ajatteli. -- Sitten he menevät johonkin kaupunkiin
tuhlaamaan ne ylpeinä kuin sulttaanit ja itserakkaina kuin nabobit.
Tänään minä toivoni vallassa pidän heidän rikkauttaan suurimpana
kurjuutena, mutta ehkä jo huomenna pidän tuota halveksimaani kurjuutta
suurimpana onnena... Niin ei saa tapahtua! Faria ei voinut erehtyä.
Mieluummin kuolen kuin jatkan tätä kurjaa ja alakuloista elämää.

Dantès, joka kolme kuukautta sitten toivoi yksinomaan vapautta, ei enää
tyytynyt vapauteen, vaan toivoi itselleen rikkauttakin. Syy ei ollut
Dantèsin, vaan Jumalan, joka rajoittaessaan ihmisen kyvyt on antanut
hänelle rajoittamattomat toiveet. Kahden kallioseinän välistä polkua
myöten, jonka virta oli muodostanut, Dantès saapui sille kohtaa, jossa
hän otaksui luolien olevan. Kulkiessaan meren rantaa myöten hän oli
muutamissa kallioissa huomaavinaan ihmiskäden jälkiä.

Aika, joka fyysillisen maailman päälle heittää sammalverhonsa samoin
kuin se moraalisen maailman yli laskee unohduksen, näytti tavallaan
kunnioittaneen näitä merkkejä, joita ihmiskäsi säännöllisten matkojen
päähän oli tehnyt tienviitoiksi. Toisinaan merkit peittyivät
myrttipensaiden alle, joiden tuuheat oksat olivat täynnä kukkia, tai
sammalen suojaan. Dantèsin täytyi silloin taivuttaa syrjään
myrttipensaan oksat tai irroittaa sammal löytääkseen opastavat merkit.
Näiden merkkien näkeminen oli jälleen herättänyt toivon Edmondissa.
Tällainen paikka oli sangen sopiva aarteen kätköpaikaksi. Mutta eiköhän
joku muu ollut huomannut merkkejä kuin se, jota varten ne oli tehty, ja
oliko saari säilyttänyt ihmeellisen aarteensa?

Noin kuudenkymmenen askelen päässä satamasta, josta kallioiden vuoksi
ei voinut nähdä Dantèsia, näyttivät merkit loppuvan. Mutta luolaa ei
näkynyt, vain iso, pyöreä, lujalla pohjalla lepäävä kivilohkare. Edmond
arveli, että tämä olikin tien alku eikä loppu ja lähti kulkemaan
vastakkaiseen suuntaan.

Tällä aikaa hänen toverinsa valmistivat aterian, toivat vettä
lähteestä, leipää ja hedelmiä aluksesta ja paistoivat vuohen lihaa.
Juuri kun he irroittivat sen tilapäisestä paistinvartaasta, he näkivät
Dantèsin kepeänä kuin vuorivuohen hyppelevän kalliolta toiselle. He
ampuivat laukauksen ilmaan antaakseen hänelle merkin. Metsämies kääntyi
silloin heti ja lähti tulemaan heitä kohden. Mutta samalla hetkellä
hänen jalkansa luiskahti, hän horjahti, kiljaisi ja putosi syvyyteen.

Kaikki riensivät häntä auttamaan, sillä kaikki pitivät hänestä, vaikka
hän olikin heitä etevämpi. Jacopo saapui ensimmäisenä perille.

Hän tapasi Edmondin verissään ja melkein tajuttomana. Hänen suuhunsa
kaadettiin muutama pisara rommia, ja tämä lääke, joka jo kerran ennen
oli tehoisasti vaikuttanut häneen, vaikutti nytkin.

Edmond avasi silmänsä, valitti, että hänen polviansa särki ja päänsä
oli raskas ja sanoi tuntevansa kamalaa kipua kylkiluissaan. Toverit
tahtoivat kantaa hänet rannalle asti, mutta kun häneen koskettiinkin,
niin hän valitti tuskiaan ja sanoi, ettei kestä kantamista.

Kaikki ymmärsivät, ettei Dantès voinut lähteä aamiaiselle. Mutta hän
vaati, että toverit, joilla ei ollut samaa syytä kuin hänellä olla
syömättä, palaisivat aterialle. Omasta puolestaan hän sanoi
tarvitsevansa ainoastaan hiukan lepoa ja olevansa heidän tullessaan
taas voimissaan.

Merimiehille ei tätä tarvinnut sanoa moneen kertaan. Heidän oli nälkä,
paistetun vuohen tuoksu ulottui sinne asti, eivätkä merikarhut liikoja
surkeile toisiaan.

Tunnin kuluttua he palasivat. Sillä aikaa oli Edmond voinut laahautua
kymmenkunta jalkaa ja päässyt nojaamaan sammaleiseen kiveen.

Mutta sen sijaan että tuskat olisivat vaimentuneet, ne olivatkin
tulleet entistä kovemmiksi. Vanha laivuri, jonka täytyi vielä
aamupäivän kuluessa lähteä viemään lastinsa Piemontiin ja Ranskan
rajalle, Nizzan ja Frejuksen välille, kehotti kovasti Dantèsia
nousemaan. Dantès ponnisti kaikki voimansa voidakseen noudattaa tätä
kehotusta, mutta hän vaipui maahan valittaen ja kalpeana.

-- Hänen kylkiluunsa ovat menneet poikki, sanoi laivuri hiljaa. --
Mutta hän on kunnon toveri, emmekä saa häntä sillä tavoin jättää.
Koettakaamme kantaa hänet alukseen asti.

Mutta Dantès sanoi mieluummin kuolevansa siihen, missä oli, kuin
kärsivänsä kantamisen kamalia tuskia, niin heikko hän oli.

-- Käyköön kuinka tahansa, sanoi laivuri, -- mutta kukaan ei voi
syyttää, että olisimme jättäneet teidän kaltaisenne kunnon toverin
pulaan. Lähdemme vasta illalla.

Mutta Dantès ei tahtonut, että hänen tähtensä poikettaisiin
suunnitelmasta.

-- Olen ollut varomaton, sanoi hän laivurille, -- ja saan nyt kärsiä
varomattomuudestani rangaistuksen. Jättäkää minulle laivakorppuja,
pyssy, ruutia ja kuulia ampuakseni vuohia tai puolustaakseni itseäni ja
kuokka laatiakseni sen avulla majan itselleni, jos satutte liian kauan
viipymään.

Laivuri katsahti alukseen, joka kellui pienessä satamassa odottaen vain
miehistöänsä lähteäkseen matkalleen heti.

-- Mitä meidän tulee tehdä, Maltalainen, sanoi hän. -- Emmehän voi
sinua sillä tavoin jättää, mutta emmehän voi tännekään jäädä?

-- Lähtekää, lähtekää, huudahti Dantès.

-- Viivymme ainakin viikon poissa, sanoi laivuri, -- ja meidän täytyy
tehdä kierros tullaksemme sinut noutamaan.

-- Kuulkaahan, sanoi Edmond, -- jos parin kolmen päivän päästä tapaatte
kalastajaveneen tai jonkin muun purren, joka on tulossa näille vesille,
niin lähettäkää se minua noutamaan. Minä maksan kaksikymmentäviisi
piasteria päästäkseni takaisin Livornoon. Ellette sellaista kohtaa,
niin palatkaa silloin.

Laivuri pudisti päätään.

-- Kuulkaahan, laivuri Baldi, sanoi Jacopo, -- yhdellä tapaa voi tämän
asian järjestää. Lähtekää te, ja minä jään loukkaantunutta hoitamaan.

-- Luopuisitko voitto-osuudestasi hoitaaksesi minua? sanoi Edmond.

-- Luovun, vastasi Jacopo arvelematta.

-- Sinä olet kunnon poika, Jacopo, sanoi Edmond. -- Jumala sinulle
hyvyytesi palkitkoon, mutta minä en tarvitse ketään. Parin kolmen
päivän lepo palauttaa voimani, ja toivon näiden kallioiden koloista
löytäväni yrttejä, jotka parantavat haavoja.

Omituinen hymy väikkyi Edmondin huulilla. Hän puristi hellästi Jacopon
kättä, mutta tahtoi aivan horjumattomasti jäädä saareen yksin.

Salakuljettajat toivat Edmondille kaiken, mitä hän pyysi, ja
poistuivat viitaten hänelle sydämellisesti hyvästiksi. Edmond vastasi
heiluttamalla ainoastaan kättään, ikään kuin ei voisi muuta ruumistaan
liikuttaa.

Kun he olivat kadonneet, sanoi Dantès:

-- Kummallista, että tuollaisten ihmisten seurassa saa osakseen
ystävyyttä ja uskollisuutta.

Sitten hän hiipi erään kallion taakse, näki aluksen nostavan purjeensa
ja ankkurinsa, keinuvan sirosti kuin lentoon lähtevä lokki ja kiitävän
ulapalle.

Tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut. Ainakaan siitä paikasta,
jonne haavoittunut oli jäänyt, ei sitä enää voinut nähdä.

Silloin Dantès nousi ketterämpänä kuin vuohet, otti pyssyn toiseen ja
kuokan toiseen käteensä ja riensi sen kallion luo, jonka lähelle
vuoreen hakatut merkit loppuivat.

-- Ja nyt, sanoi hän, muistaen Farian hänelle kertomaa arabialaista
satua, -- Sesam, aukene!



24. Lumouksen vallassa


Toukokuun aurinko oli kulkenut noin neljänneksen rataansa, ja sen
lämpimät, eloa antavat säteet paistoivat kaikkialle. Kalliotkin
näyttivät iloitsevan niistä. Tuhannet heinäsirkat sirittivät
ruohikossa. Myrtti- ja oliivipensaiden lehdet värisivät synnyttäen
aivan kuin metallisen soinnun. Edmondin astellessa kuumaa kalliota
livahteli kaikkialla smaragdinvärisiä sisiliskoja. Etäällä vuoren
rinteellä hyppeli villejä vuohia, jotka toisinaan houkuttelivat tänne
metsämiehiä. Sanalla sanoen, saaressa oli elämää ja liikettä, ja
kuitenkin Edmond tunsi olevansa siellä yksinään Jumalan huomassa.

Hänen sielussaan vallitsi jonkinmoinen pelonkaltainen tunne. Se johtui
siitä, että me pelkäämme päivänvaloa ja uskomme, että erämaassakin
meitä vaanitaan.

Tämä tunne oli niin voimakas, että juuri silloin, kun hänen piti ryhtyä
työhön, hän laski kuokan maahan, tarttui pyssyynsä, kiipesi saaren
korkeimmalle kalliolle ja katseli sieltä tarkkaan joka suuntaan.

Mutta meidän on sanottava, että hänen huomiotaan ei kiinnittänyt
runollinen Korsika, jonka talot hän melkein saattoi erottaa, ei sen
lähellä oleva melkein tuntematon Sardinia, ei jättiläismuotoinen Elba
eikä tuo tuskin huomattava viiva taivaanrannassa, josta tottunut silmä
erotti komean Genovan ja kauppaakäyvän Livornon, ei, vaan aamulla
lähtenyt priki ja äsken lähtenyt tartaani.

Edellinen oli katoamaisillaan Bonifacio-salmeen, ja jälkimmäinen kulki
Korsikan sivua aikoen purjehtia sen niemen ympäri.

Tämä näky rauhoitti Edmondia.

Hän suuntasi silloin katseensa lähempänä oleviin esineisiin. Hän näki
itsensä kartiomaisen saaren korkeimmalla kohdalla aivan kuin pienenä
patsaana jättiläismäisellä jalustalla. Hänen alapuolellaan ei näkynyt
ketään ihmisolentoa, ympärillä ei ainoatakaan alusta. Ei muuta kuin
sininen ulappa, jonka laineet loiskuivat saarta vastaan ja ikuisesti
liikkuen koristelivat sen rannat hopeahetaleillaan.

Silloin hän asteli alas nopeasti mutta samalla varovaisesti. Hän tahtoi
välttää semmoista tapaturmaa, jota äsken niin taitavasti ja
onnellisesti oli teeskennellyt.

Sanoimme Dantèsin seuranneen kallioon hakattuja merkkejä. Hän näki
näiden merkkien johtavan pieneen lahdelmaan, joka oli aivan kuin
muinaisajan merenneitojen kylpypaikka. Tämän lahden suu oli kyllin
suuri ja sen keskusta kyllin syvä, jotta siellä voi olla piilossa pieni
purjealus. Hän arveli nyt, että kardinaali Spada, jotta häntä ei kukaan
näkisi, oli laskenut veneensä tähän lahdelmaan, kätkenyt sinne
purtensa, seurannut näiden merkkien osoittamaa tietä ja kätkenyt
aarteensa sinne, missä ne loppuivat.

Tämä otaksuma oli johdattanut Dantèsin pyöreän kallion luo.

Mutta eräs seikka teki hänet rauhattomaksi ja kumosi kaikki hänen
ajatuksensa painolaista. Millä tavoin tämä kallio, joka painoi ainakin
viisikymmentä sentneriä ja jonka kuljettamiseen olisi tarvittu
tavattoman suuria voimia, oli saatu sille jalustalle, jossa se oli?

Äkkiä heräsi Dantèsin sielussa ajatus. Sen sijaan että kivi olisi
vyörytetty ylöspäin, sen olikin annettu vyöryä alaspäin.

Ja hän kiipesi kallion yläpuolelle nähdäkseen paikan, jossa se oli tätä
ennen ollut.

Pian hän huomasi, että kallio oli saanut liukua loivaa pintaa myöten,
kunnes se oli pysähtynyt määrätylle paikalle. Se oli asettunut
tavallista hakatun kiven suuruista lohkaretta vastaan. Pieniä kiviä ja
soraa oli pantu rakojen täytteeksi. Tämä pieni muuraustyö oli peitetty
mullalla, johon oli kasvanut ruohoja, sammalta ja myrttiä, ja vanha
kalliolohkare näytti olevan yhtä muun kallion kanssa.

Varovasti Dantès kaivoi kaiken mullan pois ja huomasi, tai oli
huomaavinaan, miten tämä lohkare oli paikoilleen asetettu.

Sitten hän alkoi kuokallaan iskeä tähän ajan lujittamaan muuriin.

Tehtyään kymmenen minuuttia työtä hän oli saanut aikaan käsivarren
mentävän aukon.

Dantès katkaisi vahvimman oliivipuun, karsi siitä oksat, työnsi sen
reikään ja käytti sitä vipuna.

Mutta lohkare oli liian suuri ja sitä tukeva kivi liian paksu, jotta
ihmisvoima olisi voinut sitä liikuttaa.

Silloin Dantès arveli, että hänen tuli iskeä voimansa tuohon
tukikiveen. Mutta millä keinoin?

Dantès katseli ympärilleen niin kuin pulassa olevat ihmiset
tavallisesti katsovat. Hänen silmänsä osuivat Jacopon hänelle jättämään
sarveen, joka oli täynnä ruutia.

Hän hymyili tyytyväisenä. Nyt oli turvauduttava tähän hornan
keksintöön. Kuokkansa avulla Dantès laati lohkareen ja sitä tukevan
kiven väliin räjähdysreiän, täytti sen ruudilla, repi nenäliinansa
siekaleiksi, kastoi ne rikkiin ja teki niistä sytytyslangan.

Sytytettyään langan palamaan hän vetäytyi loitommalle. Kohta kuului
räjähdys. Päällimmäinen lohkare kohosi aivan kuin näkymättömän voiman
nostamana, alla oleva kivi mureni tuhansiksi sirpaleiksi, pienestä
reiästä, jonka Dantès ensin oli laatinut, syöksyi esiin kihisevä
hyönteisparvi, ja iso käärme, joka oli aivan kuin vartioinut tätä
käytävää, luikerteli sinivihreinä kiemuroina kalliota pitkin ja katosi.

Dantès siirtyi lähemmäksi. Päällimmäinen lohkare, jota ei nyt enää
mikään ollut tukemassa, kallistui kuilua kohden. Uskalias aarteenetsijä
kiersi kiven, etsi sen paikan, jossa lohkareen asema oli epävarmin,
työnsi tangon sen alle ja aivan kuin uusi Sisyfos ponnisti kaikki
voimansa.

Ennestään jo häilyvä kivi liikahti. Dantès oli aivan kuin titaani, joka
irroittaa kallioita käydäkseen sotaa jumalia vastaan. Lopulta lohkare
pääsi irti, vyöryi, hyppeli ja syöksyi mereen kadoten sinne.

Sen alta tuli näkyviin pyöreä laatta, johon oli kiinnitetty
rautarengas. Dantès huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Ensimmäisen
yrityksen tulos oli suorastaan odottamaton.

Hän aikoi jatkaa, mutta hänen polvensa vapisivat kovasti, sydän tykytti
kiivaasti, ja silmissä hämärsi. Hänen täytyi tauota työstään.

Mutta hän malttoi levähtää vain lyhyen hetken. Sitten hän asetti tangon
renkaaseen, nosti kaikin voimin, kivi irtaantui, ja näkyviin tulivat
jonkinmoiset portaat, jotka näyttivät katoavan synkkään luolaan.

Toinen olisi rientänyt portaita alas, olisi riemusta huudahtanut.
Dantès pysähtyi, kalpeni ja epäili.

-- Nyt minun on oltava mies, ajatteli hän. -- Kun olen tottunut
vastoinkäymiseen, niin en saa antaa pettymyksen painaa minua maahan.
Ellen sitä ole oppinut, niin olen aivan turhaan kärsinyt! Kun sydän
toivon lämmössä on liian paljon laajentunut ja pettymyksen kylmä
henkäys sen sitten jälleen supistaa, niin se voi haljeta. Faria on
uneksinut, kardinaali Spada ei ole mitään tänne kätkenyt, ehkä ei ole
täällä käynytkään, ja jos onkin käynyt, niin Cesare Borgia, tuo
uhkarohkea seikkailija, väsymätön ja uljas rosvo, on tullut hänen
jälkeensä, on löytänyt jäljet, on seurannut samoja teitä kuin minäkin,
nostanut tämän kiven samoin kuin minäkin, on käynyt luolassa eikä ole
jättänyt minulle mitään.

Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, katsellen miettivästi pimeään
aukkoon.

-- Nyt, kun en enää mitään odota, kun olen sanonut itselleni, että
kaikki toivo on mieletöntä, niin tämän seikkailun jatkaminen tyydyttää
ainoastaan uteliaisuuttani.

Hän seisoi vielä hetkisen liikkumattomana mietteisiinsä vaipuneena.

-- Niin, tämä on todellakin seikkailu, joka sopii tuon kuninkaallisen
rosvon elämäntarinaan. Niin, Borgia oli tullut tänne jonakin yönä,
toisessa kädessään soihtu, toisessa miekka, ja kahdenkymmenen askelen
päässä hänestä seisoi kaksi synkkää sbirriä, jotka tarkastivat maata,
vettä ja taivasta sillä aikaa kuin heidän valtiaansa astui luolaan,
aivan samoin kuin minäkin nyt aion tehdä. Niin, mutta miten Cesare
menetteli noiden sbirrien suhteen, jotka tiesivät hänen salaisuutensa?
ajatteli Dantès. -- Samoin kuin tehtiin Alarikin hautaajille, jotka
kuopattiin yhdessä vainajan kanssa. Mutta, jatkoi Dantès, -- jos hän
kävi täällä, niin hän löysi aarteen. Borgia, joka vertasi Italiaa
artisokkaan, jonka hän söi lehti lehdeltä, Borgia tiesi kyllä, kuinka
kallis hänen aikansa oli, eikä olisi viitsinyt vyöryttää kiveä takaisin
paikoilleen. Menkäämme siis etsimään.

Hän alkoi laskeutua portaita alas hymy huulillaan ja mutisten tuota
ihmisviisauden viimeistä sanaa: Ehkä...!

Luola ei ollut pimeä, vaan hohti sinertävää valoa. Ilmaa ja valoa ei
tullut ainoastaan siitä aukosta, jonka hän oli tehnyt, vaan
kallionraoista, joita ei ulkopuolelta huomannut, mutta joiden läpi näki
taivaan sinen sekä tammien vihreitä oksia ja puiden juuria.

Kun Dantès oli muutamia sekunteja ollut tässä luolassa, jonka viileähkö
ja tuoksuva ilma oli samassa suhteessa saarella vallitsevaan ilmaan
kuin sininen valo auringon valoon, alkoivat hänen silmänsä, jotka
olivat tottuneet näkemään pimeässä, tarkastaa luolan perimmäisiä
soppia. Luola oli graniittia, ja sen särmät välkkyivät aivan kuin
timantit.

-- Tässä onkin ehkä koko se aarre, jonka kardinaali on jättänyt,
ajatteli Dantès hymyillen. -- Ja apotti-parka, nähdessään unelmissaan
tämän luolan loistavat seinät, oli kuvitellut niitä suuriksi
rikkauksiksi.

Mutta Dantès muisti testamentin sanat: "Kaukaisimmassa nurkassa
toisesta aukosta", lausuttiin siinä.

Dantès oli tullut vasta ensimmäiseen luolaan, hänen täytyi etsiä nyt
toiseen vievä aukko.

Hän alkoi tutkia. Toisen luolan täytyi olla saaren keskustaan päin. Hän
tutki kalliota, hän iski erääseen kohtaan, jossa arveli olevan hyvin
huolellisesti peitetyn aukon.

Mutta siinä oli luja kiviseinä, ja hiki nousi hänen otsalleen. Hän
siirtyi eteenpäin ja oli eräässä kohdassa kuulevinaan seinän vastaavan
kumeammin kuin muualla. Hän alkoi tarkastaa kalliota ja huomasi sen,
minkä ehkä vain vankilassa ollut saattoi huomata, että sillä kohtaa oli
aukko.

Mutta jotta ei tekisi turhaa työtä, Dantès tutki kuokallaan luolan
kaikki muutkin seinät, kaiveli maata niistä kohdin, jotka hänestä
tuntuivat epäilyttäviltä, ja kun ei muualta mitään löytänyt, ei mitään
huomannut, niin hän palasi tuohon kohtaan, jonka kaiku oli niin
lohduttavan kumea. Hän iski toisen kerran ja suuremmalla voimalla.

Silloin hän huomasi kummallisen seikan. Kappale rappausta, samanlaista
kuin freskomaalausten pohja, irtaantui ja putosi maahan. Sen alta tuli
näkyviin vuolukiven kaltainen vaaleahko kivi. Kalliossa oleva aukko oli
suljettu toisenlaatuisilla kivillä, näiden päälle oli tehty rappaus ja
sen päälle oli matkittu graniitin kristallikiteitä.

Dantès iski kuokalla oikein olan takaa, ja kuokka painui tuuman verran
kiveen.

Tältä kohtaa hänen siis piti kaivaa.

Niin kummallinen on ihmisluonne, että mitä useammat seikat todistivat,
että Faria ei ollut erehtynyt ja että Dantès siis sai uskoa kaiken
todeksi, sitä enemmän hän alkoi epäillä ja tuli melkein toivottomaksi.
Tämä uusi huomio, jonka olisi pitänyt lisätä hänen voimiaan, uuvuttikin
hänet täysin. Kuokka melkein kirposi hänen käsistään. Hän laski sen
maahan ja palasi päivänvaloon selittäen tekoaan itselleen sillä, että
hän tahtoi nähdä, oliko ketään vakoilemassa. Mutta itse asiassa hän
tarvitsi raitista ilmaa, koska oli pyörtymäisillään.

Saari oli autio, ja aurinko näytti keskitaivaaltaan katsovan siihen
tulisilmällään. Etäällä näkyi kalastajaveneiden valkoisia purjeita
safiirinvärisellä ulapalla.

Dantès ei ollut vielä syönyt mitään. Mutta hän ryyppäsi vain hiukan
rommia ja palasi rohkeampana luolaan.

Kuokka, joka äsken oli tuntunut kovin raskaalta, olikin taas kepeä. Hän
ryhtyi reippaasti työhön.

Muutaman kerran iskettyään hän huomasi, että kiviä ei ollutkaan
muurattu toisiinsa, vaan että ne oli irrallaan ladottu toistensa päälle
ja peitetty äskenmainitsemallamme rappauksella. Hän työnsi kuokan
kärjen kivien väliin ja väänsi, ja hänen ilokseen vierähti kivi hänen
jalkoihinsa.

Sen jälkeen ei Dantèsin tarvinnut tehdä muuta kuin kuokan terävällä
kärjellä vetää kivet toisensa jälkeen pois, ja ne putosivat vieri
viereen.

Jo ensimmäisen kiven irroitettuaan Dantès olisi voinut ryömiä sisään,
mutta viivyttämällä ryömimistään hän samalla viivytti varmuuteen
pääsemistään ja takertui toivoon.

Hetkisen vielä epäröityään Dantès meni toiseen luolaan. Se oli
edellistä matalampi, synkempi ja pelottavampi. Sinne ei päässyt
raitista ilmaa muualta kuin Edmondin puhkaisemasta aukosta, ja se
löyhkäsi ummehtuneelta.

Dantès odotti, kunnes raitis ilma oli täyttänyt luolan, ja astui
sisään.

Aukon vasemmalla puolella oli syvä ja pimeä kolo.

Mutta olemmehan jo sanoneet, että Dantès näki pimeässäkin.

Hän tarkasti luolaa. Se oli yhtä tyhjä kuin ensimmäinenkin.

Jos aarre oli olemassa, niin se oli kätketty tuohon pimeään koloon.

Tuskan hetki oli tullut.

Hän lähestyi pimeätä koloa ja tehden äkillisen päätöksen alkoi
reippaasti kaivaa maata.

Iskettyään kuokallaan viidennen tai kuudennen kerran hän tunsi sen
kalskahtavan rautaan.

Ei koskaan kuolinkello ole tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuulijaan
kuin tämä. Hän valahti kalmankalpeaksi.

Uusi isku osui sekin johonkin kiinteään, mutta ei antanut samanlaista
ääntä.

-- Siellä on raudoitettu puukirstu, arveli hän.

Samassa varjo pimensi päivän.

Dantès heitti kuokkansa maahan, tarttui pyssyynsä ja riensi ulkoilmaan.

Villivuohi oli hypännyt ensimmäisen luolan aukon ylitse ja söi sen
vieressä ruohoa.

Hän olisi helposti voinut hankkia itselleen aterian, mutta hän pelkäsi
pyssyn pamauksen kuuluvan kauas.

Hän mietti hetkisen, otti kuivan oksan, sytytti sen ja palasi luolaan.

Hän tahtoi nähdä kaikki yksityiskohtia myöten.

Hän valaisi soihdullaan puoliksi kaivamaansa aukkoa. Hän ei ollut
erehtynyt. Hän oli kuokallaan iskenyt vuoroin puuhun ja rautaan.

Hän pani soihdun maahan pystyyn ja ryhtyi työhönsä.

Pian hän oli kaivanut kolme jalkaa pitkän ja kaksi jalkaa leveän kuopan
ja näki tammisen kirstun, joka oli koristettu siselöidyillä
rautaheloilla. Kannen keskellä oli hopealevyssä, jota aika ei ollut
voinut tummentaa, Spada-suvun vaakuna, miekka pystyssä keskellä
soikeata kilpeä, jommoisia italialaiset vaakunat tavallisesti ovat, ja
sen yläpuolella kardinaalinhattu.

Dantès tunsi sen helposti, sillä apotti Faria oli monta kertaa
kuvaillut sen hänelle.

Nyt ei enää tarvinnut epäilläkään, aarre oli todellakin olemassa. Jos
kirstu olisi ollut tyhjä, ei olisi ryhdytty niin monenkertaisiin
varokeinoihin.

Nopeasti hän loi maan pois kirstun ympäriltä ja näki piankin lukon,
joka oli kahden riippulukon välissä, ja arkun päissä olevat kädensijat.
Kaikki oli sinelöityä, niin kuin oli tapana aikana, jolloin taide teki
halvimmankin metallin kallisarvoiseksi.

Dantès tarttui kädensijoihin ja koetti nostaa. Se oli mahdotonta.

Hän koetti avata kirstun. Lukot oli suljettu. Nuo uskolliset vartijat
eivät näyttäneet haluavan antaa aarrettaan.

Dantès pisti kuokkansa terävän puolen kirstun ja kannen väliseen
rakoon, painoi vartta alaspäin ja kansi aukeni paukahtaen. Iso halkeama
teki lukot tarpeettomiksi, mutta ne pysyivät yhä kiinni laudoissa,
jotka putosivat alas. Kirstu oli auki.

Päätä huimaava kuume valtasi Dantèsin. Hän tarttui pyssyynsä, veti
hanan vireeseen ja asetti sen viereensä. Ensin hän sulki silmänsä kuin
lapsi ja näki mielikuvituksensa taivaalla enemmän tähtiä kuin
todellisella; sitten hän ne aukaisi ja sokaistui.

Kirstussa oli kolme osastoa.

Ensimmäisessä kimalteli rahaksi lyötyä kultaa.

Toisessa oli järjestyksessä himmeitä kultaharkkoja, joilla oli vain
kullan arvo ja paino.

Kolmannessa, joka oli puolillaan, oli timantteja, helmiä, rubiineja.

Tunnusteltuaan vapisevilla käsillään kultaa ja jalokiviä Edmond
nousi ja juoksi luolien halki vapisten aivan kuin mies, joka on
tulemaisillaan hulluksi. Hän hyppäsi kalliolle, josta saattoi nähdä
koko meren, missä ei näkynyt ketään. Hän oli yksinään mittaamattoman,
satumaisen, suunnattoman suuren aarteensa kanssa. Mutta näkikö hän unta
vai oliko hän valveilla?

Hän tahtoi katsella tuota kultaa, mutta samalla hän tunsi, että hänen
voimansa eivät siihen riittäisi. Hetkisen hän piteli käsillään päätänsä
aivan kuin estääkseen järkeään haihtumasta. Sitten hän läksi kulkemaan
pitkin saarta, ei tietä pitkin, sillä niitä ei Monte-Criston saarella
ollut, vaan vuorivuohien astelemia polkuja pitkin, ja pelästytti
vuorivuohet ja merilinnut huudoillaan ja kiihkeillä liikkeillään.
Sitten hän teki kierroksen, palasi ensimmäiseen luolaan ja siitä
toiseen ja seisoi kulta- ja jalokiviaarteensa edessä.

Tällä kertaa hän vaipui polvilleen, painoi molemmin käsin kiivaasti
sykkivää sydäntään ja lausui rukouksen, jonka Jumala yksin ymmärsi.

Kohta hän rauhoittui ja tunsi itsensä onnelliseksi, sillä vasta nyt hän
käsitti, minkä aarteen omistaja hän oli.

Hän alkoi laskea omaisuuttaan. Kultatankoja oli tuhat, ja jokainen
painoi kolme naulaa. Sitten hän kokosi kaksikymmentäviisituhatta
kultarahaa, joista jokainen oli kahdeksankymmenen frangin arvoinen,
kaikissa niissä oli paavi Alexander VI:n ja hänen edeltäjiensä kuva, ja
hän huomasi, että kirstu oli vielä puolillaan. Sen jälkeen hän kymmenen
kertaa otti kahmalollisen jalokiviä, helmiä ja timantteja, joista monet
olivat entisajan kultaseppien tekemissä kehyksissä ja joilla siis sen
johdosta oli vielä suurempi arvo kuin pelkän kiven.

Dantès huomasi päivän vähitellen painuvan mailleen. Hän luuli jonkun
yllättävän hänet, jos hän jäisi luolaan, ja hän poistui sieltä pyssy
olallaan. Illallisekseen hän nautti muutaman korpun ja muutaman
siemauksen rommia. Sitten hän laski kiven paikoilleen, asettui sen
päälle pitkälleen ja nukkui ainoastaan muutaman tunnin suojellen
ruumiillaan luolan suuta.



25. Tuntematon


Päivä koitti. Dantès odotteli jo kauan sitä silmät auki. Sen
ensimmäisten säteiden loistaessa hän nousi saaren korkeimmalle kohdalle
ja tähysteli. Kaikki oli autiota.

Hän laskeutui alas, nosti kiven paikoiltaan, täytti taskunsa
jalokivillä, asetteli parhaimpansa mukaan kirstun laudat ja raudat
paikoilleen, peitti sen maalla, polki sen kovaksi, heitti päälle
hiekkaa, jotta äsken kaivettu kohta tulisi samanlaiseksi kuin muukin
osa luolaa. Hän poistui luolasta, pani laatan paikoilleen luolan
suulle, kokosi sen päälle erikokoisia kiviä, kantoi multaa niiden
väliin, istutti siihen myrttejä ja sanajalkoja, kasteli niitä, jotta ne
näyttäisivät tuoreilta, lakaisi kaikki jäljet umpeen ja odotti
kärsimättömänä toveriensa tuloa. Nyt hän ei enää tahtonut kuluttaa
aikaansa katselemalla rikkauksiansa ja jäämällä Monte-Criston saareen
suojelemaan aarteitaan kuin lohikäärme. Nyt hänen täytyi palata
elämään, ihmisten seuraan, ja ottaa itselleen se asema, vaikutus ja
valta, joka rikkauden avulla on saavutettavissa, sillä rikkaus on
suurin valtavoima, minkä ihmislapsi voi omistaa.

Kuudentena päivänä salakuljettajat palasivat. Jo etäältä Dantès tunsi
Jeune-Amélien sen muodosta ja kulusta. Hän ryömi aivan kuin
haavoittunut Philoktetes satamaan, ja kun hänen toverinsa laskivat
maihin, niin hän sanoi yhä vaikeroiden voivansa paremmin. Sitten hän
kuunteli heidän matkakertomustaan. He olivat kyllä onnistuneet, mutta
olivat tuskin purkaneet lastin, kun saivat tietää tullilaivan lähteneen
Toulonin satamasta ja purjehtivan heitä kohden. Silloin he läksivät
täyttä kyytiä pakoon ja surivat sitä, että Dantès, joka osasi saada
aluksen kiitämään niin tavatonta vauhtia, ei ollut matkassa. Pian he
huomasivat takaa-ajavan laivan, mutta yön pimeydessä ja purjehtimalla
Korsikan niemen ohitse he olivat päässeet pakoon.

Matka oli ollut hyvin edullinen. Kaikki, varsinkin Jacopo, surivat
sitä, että Dantès ei ollut mukana osallisena voitonjaossa, joka nousi
viiteenkymmeneen piasteriin miestä kohden. Edmond oli umpimielinen.
Hän ei edes hymyillyt kuullessaan, mitä etuja hän olisi saanut nauttia,
jos olisi voinut lähteä saaresta. Kun Jeune-Amélie oli tullut
Monte-Cristoon yksinomaan häntä noutamaan, niin hän meni vielä samana
päivänä alukseen ja seurasi laivuria Livornoon.

Livornossa hän meni erään juutalaisen luo ja myi hänelle neljä
pienehköä timanttia viidestätuhannesta frangista kappale.

Seuraavana päivänä hän osti aivan uuden aluksen ja lahjoitti sen
Jacopolle liittäen tähän lahjaan vielä sata piasteria, jotta Jacopo
voisi palkata miehistön. Tämän hän teki sillä ehdolla, että Jacopo
purjehtisi Marseilleen ja kyselisi tietoja vanhuksesta, jonka nimi oli
Louis Dantès ja joka asui Meilhan-puistokadun varrella, ja eräästä
nuoresta tytöstä, joka asui Catalansin kylässä ja jonka nimi oli
Mercedes.

Jacopo luuli näkevänsä unta. Edmond kertoi silloin ruvenneensa
merimieheksi oikusta, koska hänen sukunsa ei antanut hänelle kylliksi
rahaa. Mutta Livornoon tullessaan hän oli perinyt setänsä, joka oli
tehnyt hänet ainoaksi perillisekseen. Kun Dantès oli niin sivistynyt,
ei Jacopo hetkeäkään epäillyt hänen puhettaan.

Kun Edmondin tekemä palvelussopimus oli loppunut Jeune-Améliessa, sanoi
hän jäähyväiset laivurille, joka ensin koetti pidätellä häntä, mutta
kuultuaan saman perintöjutun kuin Jacopokin huomasi toivonsa turhaksi.

Seuraavana päivänä Jacopo läksi purjehtimaan Marseillea kohden. Hänen
piti tavata Dantès Monte-Criston saaressa.

Samana päivänä Dantès läksi, ilmoittamatta minne, sanoi hyvästi
Jeune-Amélien miehistölle annettuaan heille runsaat lahjat ja lupasi
antaa laivurille joskus tietoja itsestään.

Dantès läksi Genovaan.

Hänen sinne tullessaan koeteltiin parhaillaan erästä huvipurtta,
jonka muudan englantilainen oli tilannut. Tämä oli kuullut, että
genovalaisia pidettiin maailman parhaina laivanrakentajina ja oli
tahtonut saada itselleen heidän valmistamansa purren. Englantilainen
oli luvannut maksaa neljäkymmentätuhatta frangia, Dantès tarjosi
kuusikymmentätuhatta sillä ehdolla, että pursi vielä samana päivänä
luovutetaan hänelle. Englantilainen oli matkustanut Sveitsiin
odottamaan purtensa valmistumista. Hänen piti palata kolmen viikon tai
kuukauden päästä. Laivanrakentaja arveli, että hän saisi sinä aikana
toisen purren valmiiksi. Dantès meni laivanrakentajan kanssa erään
juutalaisen luo, pistäytyi juutalaisen kanssa kaupan perähuoneeseen, ja
juutalainen maksoi kuusikymmentätuhatta frangia laivanrakentajalle.

Laivanrakentaja tarjoutui hankkimaan Dantèsille miehistön, mutta Dantès
kiitti sanoen, että hänen tapansa oli purjehtia yksinään ja että ainoa,
mitä hän pyysi, oli, että purren kajuuttaan tehdään vuoteen pääpuolen
kohdalle salakaappi, jossa on kolme salalokeroa. Hän antoi näiden
lokeroiden mitat, ja kaappi valmistettiin seuraavana päivänä.

Kaksi tuntia myöhemmin Dantès läksi Genovan satamasta, ja utelias
joukko oli kerääntynyt katsomaan tuota kummallista espanjalaista
ylimystä, joka purjehti yksinään.

Dantès suoriutui purjehduksesta mainiosti. Peräsimen avulla hän
sai purtensa tottelemaan täydellisesti. Olisi luullut purtta
järkiolennoksi, niin herkästi se totteli kaikkia määräyksiä, ja Dantès
tunnusti, että genovalaiset olivat todellakin maailman parhaat
laivanrakentajat.

Uteliaat katselijat näkivät purren häipyvän taivaanrannan taa ja
väittelivät, minne se oli matkalla. Toiset arvelivat Korsikaan, toiset
Elban saarelle. Muutamat olivat valmiita lyömään vetoa siitä, että se
läksi Espanjaan, ja toiset taas väittivät sen menevän Afrikkaan. Ei
ainoankaan mieleen juolahtanut mainita Monte-Criston saarta.

Juuri Monte-Cristoon Dantès purjehti.

Hän saapui sinne toisen päivän iltana. Pursi oli nopeakulkuinen ja oli
suorittanut matkan kolmessakymmenessäviidessä tunnissa. Dantès tunsi
tarkalleen rannikon. Sen sijaan että olisi laskenut tavalliseen
satamaan, hän purjehtikin pieneen lahteen.

Saari oli autio. Kukaan ei näyttänyt siellä käyneen Dantèsin lähdön
jälkeen. Hän meni katsomaan aarrettaan, kaikki oli siinä kunnossa,
mihin hän oli sen jättänyt.

Seuraavana päivänä koko hänen suuri aarteensa oli kannettu purteen ja
suljettu salakaapin lokeroihin.

Dantès odotti vielä viikon. Sillä aikaa hän purjehti saaren ympäri,
koetellen purttaan aivan samoin kuin ratsastaja koettelee hevostaan.
Hän pääsi selville sen eduista ja vioista ja suunnitteli eräitä
parannuksia.

Kahdeksantena päivänä Dantès näki aluksen tulevan täysin purjein saarta
kohden ja tunsi sen Jacopon purreksi. Hän antoi Jacopolle merkin, johon
tämä vastasi, ja kahden tunnin päästä olivat purret vieretysten.

Jacopo toi surullisen vastauksen Edmondin molempiin kysymyksiin.

Vanha Dantès oli kuollut.

Mercedes oli kadonnut.

Edmond otti nämä molemmat uutiset vastaan tyynen näköisenä. Mutta heti
sen jälkeen hän meni maihin ja kielsi ketään seuraamasta.

Kahden tunnin päästä hän palasi. Jacopon aluksesta tuli kaksi miestä
Dantèsin purteen auttamaan, ja hän määräsi keulan käännettäväksi
Marseillen satamaa kohden. Hän oli aavistanut isänsä kuolleen. Mutta
miten oli käynyt Mercedeksen?

Ilmaisematta salaisuuttaan Dantès ei voinut turvautua minkään agentin
apuun. Sitä paitsi hän tahtoi saada tietoja muistakin asioista, joissa
luotti ainoastaan itseensä. Tarkastellessaan itseään peilistä hän oli
aivan varma siitä, ettei kukaan häntä tuntenut. Olihan hänellä sitä
paitsi nyt käytettävänään kaikki keinot salatakseen itsensä. Eräänä
aamuna hänen purtensa saapui siis Marseillen satamaan ja pysähtyi juuri
siihen paikkaan, jossa hän tuona kamalana iltana oli astunut veneeseen
lähteäkseen Ifin linnaan.

Dantès vapisi hiukan nähdessään santarmin tulevan tarkastusveneessä
häntä kohden. Mutta hän oli saavuttanut jo suuren varmuuden
käytöksessään ja näytti passia, jonka oli Livornossa ostanut. Tämän
muukalaisen passin suojassa, jota Ranskassa kunnioitettiin enemmän kuin
ranskalaista, hän saattoi aivan turvassa astua maihin.

Laskiessaan jalkansa Cannebièrelle hän näki ensimmäiseksi erään
Pharaonin miehen. Mies oli ollut hänen komennuksensa alaisena, ja nyt
Dantès saattoi tutkia, kuinka suuressa määrin hänen ulkomuotonsa oli
muuttunut. Hän meni suoraan miehen luo ja teki hänelle muutamia
kysymyksiä, joihin mies vastasi osoittamatta sanoillaan tai ilmeillään
mitään tuntemisen merkkiä.

Dantès ojensi miehelle rahan kiittäen häntä tiedonannoista. Vähän ajan
kuluttua hän kuuli tuon kunnon miehen juoksevan jäljestään.

Dantès kääntyi.

-- Anteeksi, sanoi merimies, -- mutta olette varmaankin erehtynyt.
Luulitte antaneenne minulle kahden frangin rahan ja annoittekin
kahdenkymmenen frangin kultarahan.

-- Erehdyin todellakin, ystäväni, sanoi Dantès. -- Mutta kun
rehellisyytenne ansaitsee palkinnon, niin tässä on toinen, jonka pyydän
teitä vastaanottamaan. Juokaa tovereittenne kanssa minun terveydekseni.

Merimies katsoi niin ällistyneenä Dantèsiin, että ei muistanut
kiittääkään.

-- Hän on varmaan joku Intiasta saapunut pohatta, tuumi merimies.

Dantès jatkoi matkaansa. Joka askelella uusi muisto ahdisti hänen
sydäntään. Kaikki lapsuuden muistot, joita ei milloinkaan voi
hävittää, heräsivät eloon. Tullessaan Noailles-kadulle ja nähdessään
Meilhan-puistokadun hän tunsi jalkansa hervottomiksi ja oli vähällä
joutua hevosten jalkoihin. Viimein hän saapui sen talon kohdalle, jossa
hänen isänsä oli asunut. Köynnökset olivat kadonneet ikkunasta, jossa
vanhus oli niitä uskollisesti hoidellut.

Hän nojasi puuta vastaan ja katseli mietteissään kauan tämän pienen
talon ylimmäisiä kerroksia. Vihdoin hän lähestyi ovea, kysyi, oliko
talossa asuntoja vapaana, ja vaikka viidennen kerroksen huoneistossa
olikin asukkaita, niin hän vaatimalla vaati saada nähdä sen, ja
portinvartija meni kysymään saisiko eräs ulkomaalainen tulla katsomaan
niitä kahta huonetta, jotka kuuluivat tähän asuntoon. Huoneistossa asui
nuori mies ja nainen, jotka vasta viikko sitten olivat menneet
naimisiin.

Nähdessään nämä nuoret ihmiset Dantès huokasi syvään. Ei mikään enää
muistuttanut entistä asuntoa. Seinäpaperit olivat toiset, vanhat
huonekalut, Edmondin lapsuuden ystävät, jotka hän muisti pienimpiä
yksityiskohtiaan myöten, olivat kadonneet. Vain seinät olivat entiset.

Dantès kääntyi vuoteeseen päin, se oli samalla paikalla kuin ennenkin.
Kyynelet nousivat väkisinkin hänen silmiinsä. Siinä vanhus varmaankin
oli kuollut poikansa nimi huulillaan.

Nuori pari katseli ihmeissään outoa miestä, jonka poskia pitkin
valuivat suuret kyynelet, vaikka hänen kasvonsa eivät hiukkaakaan
värähtäneet. Mutta kun suru on pyhä, niin nuori pari ei kysellyt
mitään. He väistyivät syrjään, jotta hän saisi rauhassa itkeä. Ja kun
hän lähti, niin he sanoivat hänelle, että hän voisi palata niin usein
kuin tahtoi ja että heidän pieni majansa olisi aina hänelle avoinna.
Kulkiessaan alempana olevan oven ohitse Dantès kysyi, asuiko räätäli
Caderousse yhä siinä. Mutta portinvartija kertoi, että räätäli oli
köyhtynyt ja piti nyt pientä kapakkaa Bellegarden ja Beaucairen välisen
tien varrella.

Dantès astui portaita alas, kysyi, kuka omisti talon, meni hänen
luokseen sanoen olevansa lordi Wilmore (tämä nimi oli hänen passissaan)
ja osti häneltä talon kahdestakymmenestäviidestätuhannesta frangista.
Hän maksoi ainakin kymmenentuhatta frangia liikaa, mutta olisi ostanut
sen, vaikka siitä olisi pyydetty puoli miljoonaa.

Samana päivänä notaari, joka oli tehnyt kauppakirjat, ilmoitti
viidennessä kerroksessa asuvalle nuorelle pariskunnalle, että he saivat
vapaasti valita minkä muun talossa olevan huoneiston tahansa
tarvitsematta maksaa suurempaa vuokraa, jos he vain muuttavat pois
entisistä kahdesta huoneestaan.

Tämä kummallinen tapaus oli viikon ajan kaikkien Meilhan-kadun
asukkaiden keskustelun aiheena.

Mutta vielä enemmän joutuivat ihmiset ihmeisiinsä nähdessään saman
miehen, joka oli käynyt Meilhan-kadun varrella olevassa talossa,
kuljeskelevan Catalansin kylässä, viipyvän tunnin ajan eräässä pienessä
majassa ja tiedustelevan ihmisistä, jotka viisitoista tai kuusitoista
vuotta sitten olivat joko kuolleet tai kadonneet.

Seuraavana päivänä saivat kaikki ne, joilta hän oli kysellyt, aivan
uuden katalonialaisen veneen ja siinä kaksi uutta verkkoa ja uuden
nuotan.

Nämä kunnon ihmiset olisivat mielellään kiittäneet jalomielistä
antajaa, mutta hänen oli nähty nousevan hevosen selkään, antavan
eräälle merimiehelle määräyksiä ja ratsastavan Marseillesta Aixin
portin kautta.



26. Gardin sillan majatalo


Ne, jotka niin kuin minäkin ovat jalkaisin liikkuneet Etelä-Ranskassa,
ovat varmaankin Bellegarden ja Beaucairen välillä, noin puolitiessä
kylästä kaupunkiin, mutta kuitenkin lähempänä Beaucairea kuin
Bellegardea, nähneet pienen majatalon ja sen seinällä tangosta
riippuvan rautapeltisen, pienimmästäkin tuulenpuuskasta narisevan
kyltin, kömpelön kuvan Gardin sillasta. Kun seuraa Rhône-joen juoksua,
niin tämä majatalo on sen vasemmalla puolella, rakennuksen takaosa
rantaan päin. Majataloon kuuluu alue, jota Languedocissa sanotaan
puutarhaksi; toisin sanoen rakennukseen liittyy aitaus, jossa kasvaa
muutamia käyriä ja vaivaiskasvuisia oliivipuita ja tomuttuneita
viikunapuita. Näiden välissä kasvaa vihanneksia, nimittäin valkosipulia
ja espanjanpippuria. Aivan kuin unohtuneena nurkkaansa on aitauksen
kulmassa pinja, jonka viuhkamainen latva kohoaa ilmaan kolmenkymmenen
asteen kuumuudessa.

Kaikki nämä puut ovat tietysti taipuneet mistraltuulen suuntaan, joka
tuuli on yksi Provencen kolmesta vitsauksesta. Muut kaksi, niin kuin
tiedetään tai ei tiedetä, ovat Durance-joki ja parlamentti.

Siellä täällä tasangolla on harvoja vehnäpalstoja, joita tässä tomun
erämaassa muutamat maanviljelyksen ystävät viljelevät, epäilemättä
ainoastaan huvin vuoksi. Kaikissa niissä istuu sirkka vainoten
yksitoikkoisella laulullaan jokaista tänne eksynyttä matkustajaa.

Seitsemän tai kahdeksan vuotta olivat tätä majataloa pitäneet mies ja
vaimo, joiden ainoana palvelusväkenä oli Trinette-niminen piika ja
tallirenki Pacaud. Nämä molemmat riittivät tekemään kaiken tarvittavan
työn, sen jälkeen kun Beaucairen ja Aiguemorten välille kaivettu kanava
oli syrjäyttänyt veneillään rattaat ja postipursillaan postivaunut.

Tämä kanava, joka saattoi majatalon isäntä raukan aivan rappiolle,
kulki ikään kuin tehdäkseen vielä enemmän hänelle kiusaa --
rikastuttamansa Rhône-virran ja köyhdyttämänsä maantien välillä noin
sadan askelen päässä majatalosta.

Majatalon isäntä saattoi olla noin neljänkymmenen tai
neljänkymmenenviiden ikäinen. Hän oli pitkä, kuiva ja jäntevä, oikea
etelämaalainen tyyppi. Hänen silmänsä olivat syvällä ja loistavat,
hänellä oli kotkannenä ja valkoisenhohtavat hampaat aivan kuin
villipedolla. Vaikka hän jo alkoikin vanheta, ei tukka ottanut
harmaantuakseen, ja hänen kähärässä parrassaan, jonka hän antoi
vapaasti kasvaa, oli vain siellä täällä valkoinen karva. Hänen
kasvojensa väri oli luonnostaankin tumma, mutta vielä enemmän
tummentunut siitä, että miesparka tavallisesti seisoi majatalonsa
ovella aamusta iltaan nähdäkseen jonkun jalankulkijan tai ajajan
lähestyvän taloaan. Odotus oli melkein turhaa. Hän ei suojannut
kasvojaan auringon polttavilta säteiltä muulla kuin punaisella
huivilla, jonka hän sitoi päänsä ympäri espanjalaisten häränajajien
tavoin. Tämä mies oli entinen tuttavamme Gaspard Caderousse.

Hänen vaimonsa, jonka tyttönimi oli Madeleine Radelle, oli kalpea,
laiha ja sairaalloinen. Hän oli syntynyt Arles'issa, ja vaikka hänen
kasvonsa vielä olivatkin kauniit, olivat ne alkaneet surkastua
vilutaudin vaikutuksesta. Se vaivaa melkein kaikkia, jotka asustavat
Aiguemorten lampien ja Camarguen soiden lähistöllä. Hän istuikin aina
kyyryssä ja väristen omassa huoneessaan toisessa kerroksessa miehen
seisoskellessa ulko-ovella. Mies viipyi ovella niin paljon kuin
mahdollista, sillä joka kerta, kun hän tapasi katkeran vaimonsa, tämä
ruikutti hänelle kohtalon kovuutta. Mies vastasi valituksiin enintään:

-- Pidä suusi kiinni, carcontelainen! Se on Jumalan tahto.

Madeleine Radelle oli syntynyt Carconten kylässä, ja seudun tavan
mukaan mies oli alkanut käyttää tällaista nimeä liian hellän ja
sointuvan Madeleinen sijasta, joka ei sopinut hänen karkeaan
puhetapaansa.

Vaikka majatalon isäntä näköjään alistuikin kohtaloonsa, niin hän
tajusi erinomaisen hyvin, mihin kurjuuteen Beaucairen kanava oli hänet
syössyt, ja kärsi vaimonsa ainaisista valituksista. Hän oli niin kuin
kaikki etelämaalaiset tavallaan hyvin vaatimaton, mutta kaikissa
ulkonaisissa asioissa turhamainen. Varallisuutensa aikana hän kaikissa
juhlatilaisuuksissa esiintyikin carcontelaisensa kanssa yhdessä, yllään
kaunis etelämainen puku, puoliksi katalonialainen ja puoliksi
andalusialainen. Vaimolla puolestaan oli arlesilaisten puku, joka on
aivan kuin lainattu Kreikasta ja Arabiasta. Mutta vähitellen olivat
kellonvitjat, helminauhat, moniväriset vyöt, samettiliivit, koristellut
sukat, värikkäät säärykset ja hopeasolkiset kengät kadonneet. Kun
Gaspard Caderousse ei enää voinut esiintyä entisessä loistossaan,
luopui hän kaikista juhlatilaisuuksista ja kuunteli katkerin mielin
iloista hälinää, joka kaikui etäältä hänen majataloonsa asti. Hän piti
taloaan pikemmin turvapaikkanaan kuin varsinaisena tulolähteenään.

Caderousse oli siis tapansa mukaan pysytellyt suurimman osan aamupäivää
ovensa edustalla silmäillen kuivunutta pihamaata, jossa pari kanaa
kuopi ruokaa itselleen, ja pohjoiseen ja etelään vieviä teitä, kun
vaimon huuto pakotti hänet poistumaan paikaltaan. Hän läksi siis
muristen sisään, kiipesi toiseen kerrokseen jättäen oven yhtä kaikki
selkoselälleen, aivan kuin siten pyytäen matkustajia poikkeamaan
taloon.

Tie, jota hän oli pitänyt silmällä, oli autio ja yksinäinen kuin erämaa
keskipäivällä. Se eteni kahden laihan puurivin välissä harmaana ja
loppumattomana. Sitä katsellessaan ymmärsi varsin hyvin, miksi ei
kukaan matkustaja vapaaehtoisesti lähtenyt keskipäivällä kulkemaan tätä
pelottavaa Saharaa.

Mutta jos Caderousse olisi pysynyt paikallaan, olisi hän vastoin
kaikkia otaksumiaan nähnyt Bellegarden puolelta lähestyvän ratsastajan
ja hevosen tyynesti ja rauhallisesti, hyvässä sovussa keskenään. Ratsu
oli unkarilainen ja asteli voimakkaan tasaisesti, ja ratsastaja oli
pappi, jolla keskipäivän paahteesta huolimatta oli yllään musta pukunsa
ja kolmikulmainen hattunsa. He lähestyivät tasaista vauhtia.

Päästyään oven eteen he pysähtyivät. Vaikeata olisi ollut sanoa,
pysähdyttikö ratsastaja hevosen vai hevonen ratsastajan. Joka
tapauksessa mies laskeutui hevosen selästä, veti ratsua suitsista
jäljestään ja sitoi sen kiinni rikkinäiseen ikkunaluukkuun. Ovella
pappi löi rautapäisellä kepillään kolme kertaa kynnykseen kuivaten
samalla punaisella pumpulinenäliinalla hikeä otsaltaan.

Heti nousi lattialta musta koira, astui muutaman askelen eteenpäin ja
näytti valkoisia teräviä hampaitaan. Koiran vihamielisyys osoitti,
kuinka vähän se oli tottunut näkemään matkustajia.

Seinänviertä nousevilta puuportailta kuului raskasta astuntaa, ja
kurjan majatalon isäntä tuli ottamaan vastaan ovella seisovaa
matkustajaa.

-- Tässä minä olen! sanoi Caderousse aivan kummastuneena, -- tässä minä
olen. Oletko siinä alallasi, Margottin! Älkää pelätkö, se haukkuu,
mutta ei pure. Tahdotte varmaankin viiniä, sillä nyt on pelottavan
kuuma ilma... Anteeksi, sanoi Caderousse nähdessään minkälaatuisen
matkustajan kanssa hän oli tekemisissä, -- anteeksi, en huomannut,
kenen kanssa minulla oli kunnia puhua. Mitä tahdotte, mitä tarvitsette,
herra apotti? Olen valmis täyttämään kaikki pyyntönne.

Pappi katseli pari kolme sekuntia miestä omituisen tarkkaan; hän näytti
omasta puolestaan haluavan herättää majatalon isännän huomiota. Mutta
kun tämän kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin hämmästystä sen
johdosta, ettei kysymykseen tullut vastausta, sanoi hän hyvin
italianvoittoisella kielellä:

-- Tehän olette herra Caderousse?

-- Olen, vastasi Caderousse, joka hämmästyi vieläkin enemmän tätä
kysymystä kuin äskeistä vaitioloa, -- minä se olen. Gaspard Caderousse.

-- Gaspard Caderousse ... niin, ne ovat muistaakseni ristimä- ja
sukunimenne. Asuittehan ennen Meilhan-kadun varrella neljännessä
kerroksessa.

-- Asuin.

-- Ja harjoititte siihen aikaan räätälin ammattia?

-- Niin, mutta se ei luonnistanut. Tuossa kirotussa Marseillessa alkaa
tulla niin kuuma, että luulen ihmisten lopulta siirtyvän sieltä
kokonaan pois. Mutta kuumuudesta johtuu mieleeni, ettekö tahdo mitään
virkistyäksenne?

-- Tahdon kyllä. Antakaa minulle pullo parasta viiniänne, ja jos teitä
miellyttää, niin jatkamme sitten keskusteluamme siitä, mihin lopetimme.

-- Niin kuin suvaitsette, herra apotti, sanoi Caderousse.

Ja voidakseen myydä viimeisen jäljellä olevan pullon cahors-viiniä
Caderousse nosti kiireimmän kautta huoneen -- joka oli samalla keittiö
ja ruokailuhuone -- permantoon tehdyn luukun.

Kun hän viiden minuutin kuluttua palasi, näki hän apotin istuvan
rahilla nojaten kyynärpäitään pitkään pöytään. Margottin näytti tehneen
rauhan tämän erikoisen matkustajan kanssa, joka kummallista kyllä
tilasi jotakin. Se oli laskenut raukeasilmäisen päänsä hänen
polvelleen.

-- Oletteko yksin? kysyi apotti isännältään, kun tämä asetti hänen
eteensä pullon ja lasin.

-- Olen, Jumala paratkoon, olen, melkein yksin, herra apotti; onhan
minulla vaimo, mutta hän ei voi auttaa juuri missään, sillä hän on
melkein aina sairas.

-- Olette siis naimisissa, sanoi pappi osaaottavasti ja loi katseen
ympärilleen arvioiden oikeaan hintaan avioparin puutteellisen kaluston.

-- Huomaatte kai, etten ole rikas, herra apotti, huokasi Caderousse. --
Mutta minkä sille mahtaa, pelkällä rehellisyydellä ei pääse rikkaaksi
tässä maailmassa.

Apotti loi häneen terävän katseen.

-- Niin, minä olen rehellinen mies. Siitä voin kerskailla, sanoi isäntä
kestäen apotin katseen käsi sydämellä. -- Tähän maailman aikaan ei
kaikista voi sanoa samaa.

-- Sitä parempi teille, jos väitteenne on tosi, sanoi pappi, -- sillä
ennemmin tai myöhemmin saa rehellinen mies palkkansa ja epärehellinen
rangaistuksensa.

-- Asemanne pakottaa teidät noin sanomaan, herra apotti, tuumi
Caderousse katkerasti. -- Mutta toisen ei tarvitse uskoa teidän
sanojanne.

-- Teidän ei pitäisi puhua tuolla tavoin, sanoi apotti, -- sillä ehkä
juuri minä voin kohta todistaa sanani oikeiksi.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Caderousse aivan kummastuneena.

-- Minun täytyy ensiksikin tietää ehdottoman varmasti, oletteko se,
jonka kanssa tahdon olla tekemisissä.

-- Mitä todistuksia minun pitää antaa?

-- Tunsitteko vuonna 1814 tai 1815 merimiehen, jonka nimi oli Dantès?

-- Dantès...! Totta kai minä Edmond-raukan tunsin! Tottahan toki. Hän
oli parhaimpia ystäviäni! huudahti Caderousse, jonka kasvoille nousi
kirkas puna, samalla kun apotin tyyni ja tutkiva katse laajeni aivan
kuin sulkeakseen miehen sen sisään.

-- Niin, hänen nimensä oli todellakin muistaakseni Edmond.

-- Hänenkö nimensä Edmond? Tietysti se oli Edmond, yhtä varmasti kuin
minun nimeni on Gaspard Caderousse. Ja miten tuon Edmond-raukan on
käynyt? jatkoi majatalon isäntä. -- Tunsitteko hänet? Elääkö hän vielä?
Onko hän vapaa? Onko hän onnellinen?

-- Hän kuoli vankina, kurjempana ja synkempänä kuin pakkotyöhön
tuomitut raukat, jotka Toulonissa laahaavat jalkaansa kiinnitettyä
kuulaa.

Caderoussen äsken punaiset kasvot valahtivat kalmankalpeiksi. Hän
kääntyi poispäin, ja apotti näki hänen kuivaavan kyynelen silmästään
päähuivinsa kulmalla.

-- Poikaparka! mutisi Caderousse. -- Siinäkin on taas todistus siitä,
mitä äsken sanoin, että Jumala on hyvä ainoastaan pahoille. Ah,
huudahti hän sitten etelämaalaisen vuolaaseen tyyliin, -- maailma tulee
päivä päivältä yhä huonommaksi. Taivaasta saisi sataa kaksi päivää
ruutia ja tunti tulta, niin että kaikki häviäisi.

-- Te näytätte sydämestänne rakastaneen tuota poikaa, sanoi apotti.

-- Niin, minä rakastin häntä, sanoi Caderousse, -- vaikka myönnänkin
hetkisen kadehtineeni hänen onneaan. Mutta sittemmin, sen vakuutan,
olen kovasti surrut hänen onnetonta kohtaloaan.

Hetkisen olivat molemmat vaiti, ja sill'aikaa apotti tarkasti majatalon
isännän ilmeikkäitä kasvoja.

-- Tunsitteko hänet, tuon poikaraukan? jatkoi Caderousse.

-- Minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteelleen antaakseni hänelle
viimeisen sakramentin, vastasi pappi.

-- Ja mihin tautiin hän kuoli? kysyi Caderousse.

-- Mihinkä kolmikymmenvuotiaana vankilassa kuolisi muuhun kuin siihen,
että on ollut vankilassa!

Caderousse kuivasi hikeä otsaltaan.

-- Kummallisinta kaikesta on, jatkoi apotti, -- että Dantès
kuolinvuoteellaan suudellen Kristuksen jalkoja vannoi, ettei hän
tietänyt, mistä syystä oli joutunut vankilaan.

-- Se on totta, se on totta, sanoi Caderousse, -- eihän hän sitä voinut
tietää. Ei, herra apotti, tuo poika ei valehdellut.

-- Hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, mistä hän ei itse ollut
selkoa saanut ja puhdistamaan hänen maineensa, jos se jollakin tavoin
oli tahriintunut.

Apotin katse tuli yhä terävämmäksi, ja hän tarkkasi Caderoussen
kasvoille nousevaa melkein synkkää ilmettä.

-- Muuan rikas englantilainen, jatkoi apotti, -- joka oli hänen
onnettomuustoverinsa ja joka kuninkaan palatessa toistamiseen valtaan
pääsi vapaaksi, omisti hyvin kallisarvoisen timantin. Vankilasta
päästessään hän tahtoi antaa palkinnon Dantèsille, joka erään sairauden
aikana oli hoitanut häntä uskollisena kuin veli. Hän lahjoitti
nuorukaiselle timantin. Sen sijaan että Dantès olisi sen avulla
koettanut lahjoa vartijansa, jotka olisivat voineet ottaa timantin ja
sitten hänet pettää, säilytti hän tätä timanttia sitä hetkeä varten,
jolloin jälleen pääsisi pois vankilasta. Myymällä sitten sormuksen hän
tulisi rikkaaksi.

-- Tuo timantti oli siis hyvin kallisarvoinen, kysyi Caderousse
kiiluvin silmin.

-- Kaikki on suhteellista, sanoi apotti, -- ainakin Edmondin mielestä
se oli kallisarvoinen. Tätä timanttia pidettiin viidenkymmenentuhannen
frangin arvoisena.

-- Viidenkymmenentuhannen! huudahti Caderousse. -- Mutta silloinhan se
oli pähkinän kokoinen?

-- Ei juuri, sanoi apotti. -- Mutta saattehan itse arvostella, sillä se
on mukanani.

Caderousse näytti silmillään etsivän apotin puvun alta paikkaa, jossa
tämä sitä säilytti.

Apotti otti taskustaan mustan nahkalippaan, avasi sen ja antoi
Caderoussen ihailla jalokiveä, joka oli kiinnitetty taidokkaasti
valmistettuun sormukseen.

-- Onko tuo viidenkymmenentuhannen arvoinen?

-- Ilman sormusta, joka sellaisenaan on myöskin jonkin arvoinen, sanoi
apotti.

Hän sulki lippaan ja pisti taskuunsa timantin, joka yhä vielä välkkyi
Caderoussen ajatuksissa.

-- Mutta kuinka timantti on teidän hallussanne? kysyi Caderousse. --
Edmond määräsi siis teidät perillisekseen?

-- Ei muuta kuin testamenttinsa toimeenpanijaksi. "Minulla oli kolme
hyvää ystävää ja morsian", sanoi hän minulle. "Nuo neljä kaipaavat
minua varmaankin syvästi. Yhden ystävän nimi oli Caderousse."

Caderousse vavahti.

-- "Toinen", jatkoi apotti ollen muka huomaamatta Caderoussen
mielenliikutusta, -- "oli Danglars. Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani,
rakasti minua suuresti."

Pirullinen hymy nousi Caderoussen huulille, ja hän teki liikkeen
keskeytykseen apotin puheen.

-- Odottakaahan, sanoi apotti, -- antakaa minun lopettaa, ja jos teillä
on huomautuksia tehtävänä, niin saatte kohta ne sanoa. "Kolmas,
vaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti, hänen nimensä oli
Fernand. Morsiameni nimi oli..." En muista enää hänen morsiamensa
nimeä.

-- Mercedes, sanoi Caderousse.

-- Aivan oikein, sanoi apotti tukahduttaen huokauksen. -- Mercedes.

-- No, entä sitten? kysyi Caderousse.

-- Antakaahan minulle vettä, sanoi apotti.

Caderousse kiiruhti noutamaan sitä.

Apotti täytti lasin ja joi muutamia siemauksia.

-- Minne jäimmekään? sanoi hän laskien lasin pöydälle.

-- Morsiamen nimi oli Mercedes.

-- Niin, juuri siihen. "Lähtekää Marseilleen..." Kertaan koko ajan
Dantèsin sanoja, ymmärrättehän?

-- Ymmärrän.

-- "Myykää tämä timantti, jakakaa hinta viiteen osaan ja antakaa ne
noille ainoille ystävilleni maailmassa!"

-- Miksikä viiteen osaan? kysyi Caderousse. -- Ettehän ole maininnut
muita kuin neljä.

-- Siksi, että viides on kuollut, sikäli kuin olen kuullut... Viides
oli ukko Dantès.

-- Niin kyllä, sanoi Caderousse liikuttuneena. Monenlaiset tunteet
myllersivät hänen sielussaan. -- Niin, miesparka on kuollut.

-- Sain sen kuulla Marseillessa, sanoi apotti koettaen pysyä
rauhallisena, mutta tästä kuolemantapauksesta on kulunut niin pitkä
aika, etten ole saanut siitä tarkempia tietoja... Tiedättekö mitään
tuon vanhuksen viimeisistä hetkistä?

-- Kukapa niistä paremmin tietäisi kuin minä? sanoi Caderousse. --
Minähän asuin aivan vastapäätä tuon kunnon miehen ovea... Niin, hyvä
Jumala sentään, vuosi poikansa katoamisen jälkeen vanhus raukka kuoli.

-- Mutta mihin tautiin hän kuoli?

-- Lääkärit sanoivat sitä vatsatulehdukseksi, luullakseni. Tuttavat
sanoivat hänen kuolleen suruun ... mutta minä, joka melkein näin hänen
kuolevan, väitän hänen kuolleen...

Caderousse vaikeni.

-- Kuolleen mihin? kysyi apotti levottomana.

-- No niin, kuolleen nälkään!

-- Nälkäänkö? huudahti apotti syöksyen penkiltä seisoalleen. --
Nälkään! Eiväthän kurjimmat elukatkaan kuole nälkään. Kadulla
kuljeksivat koiratkin kohtaavat jonkun, joka heittää niille säälistä
leivänpalasen. Ja ihminen, kristitty, on kuollut nälkään toisten
ihmisten keskellä, jotka sanovat itseään kristityiksi! Mahdotonta!
Sehän on mahdotonta!

-- Minä sanon mitä sanon, väitti Caderousse.

-- Ja siinä teet väärin, kuului ääni portailta. -- Mitä sinä siihen
sekaannut?

Miehet vaikenivat. Kaidepuiden välistä kurkistivat carcontelaisen
kivulloiset kasvot. Hän oli ryöminyt sinne asti ja istui ylimmällä
askelmalla kuunnellen keskustelua, pää polvien varassa.

-- Mitä sinä tähän sekaannut, vaimo? sanoi Caderousse. -- Herra
kyselee, ja kohteliaisuudesta on hänelle vastattava.

-- Mutta jos olet viisas, niin et vastaa. Kukapa tietää, missä
tarkoituksessa hän niitä utelee, senkin tyhmeliini.

-- Hyvässä tarkoituksessa, vastasi apotti, -- sen takaan. Miehenne ei
tarvitse mitään pelätä, jos hän vastaa kysymyksiini suoraan.

-- Ei tarvitse mitään pelätä! Kyllä kai! Ensin aloitetaan kauniilla
lupauksilla, sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään pelätä, sitten
lähdetään pois eikä pidetä lupauksia, ja eräänä kauniina päivänä
onnettomuus sitten iskee aivan odottamattomalta taholta.

-- Olkaa rauhassa, hyvä nainen, onnettomuus ei tule minun taholtani,
siitä vastaan.

Vaimo mutisi jotakin, painoi päänsä jälleen polvia vastaan ja vapisi
kuumeesta. Hän antoi nyt miehensä rauhassa jatkaa keskustelua, mutta
istui niin, että saattoi kuulla jokaisen sanan.

Tällä välin apotti oli juonut muutaman kerran vettä ja oli jälleen
tyyntynyt.

-- Oliko tuo onneton vanhus siis niin perin yksinäinen, jatkoi hän, --
koska hän saattoi sillä tavoin kuolla?

-- Eiväthän Mercedes ja herra Morrel olleet häntä hylänneet, sanoi
Caderousse, -- mutta vanhus tunsi tavattoman suurta vastenmielisyyttä
Fernandia, samaa miestä kohtaan, jota Dantès oli sanonut ystäväkseen.

-- Eikö hän sitten ollutkaan ystävä? kysyi apotti.

-- Gaspard, Gaspard, sanoi vaimo portailta, -- varo vastaamasta.

Caderousse kuittasi vaimonsa puheen kärsimättömällä liikkeellä.

-- Voiko olla sen miehen ystävä, jonka vaimon houkuttelee itselleen?
vastasi hän apotille. -- Dantès, jolla oli hyvä sydän, sanoi noita
kaikkia ystävikseen... Edmond-parka...! Parastahan oli, ettei hän
saanut mitään tietää. Hänen olisi ollut vaikea antaa heille
kuolinhetkellään anteeksi... Ja sanottakoon mitä tahansa, jatkoi
Caderousse käyttäen hieman runollista puhetapaa, -- minä pelkään
enemmän kuolleitten kirousta kuin elävien vihaa.

-- Tyhmeliini! sanoi hänen vaimonsa.

-- Tiedättekö siis, millä tavoin Fernand vahingoitti Dantèsia.

-- Totta kai minä sen tiedän.

-- Kertokaa.

-- Gaspard, tee mitä tahdot, sillä sinähän olet talon isäntä, sanoi
vaimo, mutta jos uskoisit minua, niin et sanoisi sanaakaan.

-- Tällä kertaa olet luultavasti oikeassa, lausui Caderousse.

-- Ette siis tahdo kertoa mitään? kysyi apotti.

-- Minkä tähden? sanoi Caderousse. -- Jos tuo nuori mies olisi elossa
ja tulisi luokseni saadakseen tietää, ketkä ovat olleet hänen ystäviään
ja vihamiehiään niin kyllä sanoisin. Mutta hänhän on mullassa, niin
kuin kerroitte, hän ei enää voi vihata, ei voi enää kostaa. Jättäkäämme
siis tämä.

-- Tahdotte siis, sanoi apotti, -- että minä annan noille uskottomille
ja väärille ystäville sen palkinnon, joka on määrätty uskollisille?

-- Se on kyllä totta, olette siinä aivan oikeassa, sanoi Caderousse. --
Mitä he nyt enää tekisivät Edmond-raukan perinnöllä, sehän olisi samaa
kuin heittäisi pisaran mereen?

-- Lukuun ottamatta sitä, että nuo miehet voivat sinut hyvin helposti
tuhota, sanoi nainen.

-- Kuinka niin? Ovatko he tulleet rikkaiksi ja mahtaviksi?

-- Ettekö siis tiedä, miten heidän on käynyt?

-- En, kertokaahan.

Caderousse näytti miettivän hetkisen.

-- Siitä tulisi liian pitkä kertomus, sanoi hän.

-- Olkaa kertomatta, jos tahdotte, sanoi apotti näköjään aivan
välinpitämättömänä. -- Minä ymmärrän aivan hyvin arkailunne.
Todistaahan se, että olette hyvä mies. Älkäämme siis enää puhuko siitä.
Mikä oli minun tehtäväni? Puhdas muodollisuus. Minä myyn siis timantin.

Hän otti taskustaan lippaan, avasi sen ja välkytti timanttia
lumoutuneen Caderoussen silmien edessä.

-- Tulehan katsomaan, vaimo, sanoi tämä käheällä äänellä.

-- Timantti! sanoi carcontelainen nousten ja tullen jokseenkin nopeasti
portaita alas. -- Mikä timantti tuo on?

-- Etkö kuullut siitä mitään? sanoi Caderousse. -- Se on timantti,
jonka tuo poika on määrännyt meille, isälleen, kolmelle ystävälleen,
Fernandille, Danglars'ille ja minulle, ja sitten morsiamelleen.
Timantti on viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen.

-- Oh, kuinka kaunis! sanoi vaimo.

-- Viides osa tästä hinnasta on siis meidän? sanoi Caderousse.

-- Niin on, vastasi apotti. -- Ja sen lisäksi luulen, että minulla on
oikeus jakaa vanhan Dantèsin osuus teidän neljän kesken.

-- Miksi meidän neljän kesken? kysyi Caderousse.

-- Siksi, että te neljä olette Edmondin ystäviä.

-- Ystäviä eivät ole ne, jotka pettävät, mutisi vuorostaan vaimo.

-- Niin, niin, sanoi Caderousse, -- sitä minäkin sanon. Sehän on
suorastaan rikos, pyhän solvaus, jos palkitsee petoksen, jopa
rikoksenkin.

-- Tehän itse olette niin tahtonut, jatkoi apotti rauhallisesti pistäen
timantin taskuunsa. -- Antakaa nyt minulle Edmondin ystävien osoitteet,
jotta voin täyttää hänen viimeisen tahtonsa.

Raskaina pisaroina virtasi hiki Caderoussen otsalta. Hän näki apotin
nousevan paikaltaan, menevän ovelle ikään kuin tarkastaakseen
hevostaan, ja palaavan.

Caderousse ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa.

-- Timantti voisi olla yksinomaan meidän, sanoi Caderousse.

-- Niinkö luulet? vastasi vaimo.

-- Kirkonmies ei petä meitä.

-- Tee niin kuin tahdot, sanoi vaimo, -- minä en sekaannu asiaan.

Ja hän alkoi väristen nousta portaita. Hänen hampaansa kalisivat,
vaikka oli paahtavan kuuma ilma.

Viimeisellä askelmalla hän pysähtyi hetkiseksi.

-- Mieti tarkoin, Gaspard, sanoi hän.

-- Minä olen jo tehnyt päätökseni, vastasi Caderousse.

Huoaten meni carcontelainen huoneeseensa.

-- Mitä olette päättänyt? kysyi apotti.

-- Kertoa teille kaikki, vastasi toinen.

-- Luullakseni teette siinä viisaasti, sanoi apotti. -- Minä en
välttämättömästi tahdo tietää, mitä haluatte salata, mutta jos autatte
minua jakamaan rahat vainajan toivomuksen mukaan, niin sitä parempi.

-- Luulen kyllä voivani, vastasi Caderousse, ja toivon ja ahneuden puna
nousi hänen poskilleen.

-- Minä kuuntelen, sanoi apotti.

-- Odottakaahan, joku voisi keskeyttää meidät juuri tärkeimmässä
kohdassa, sanoi Caderousse, -- ja se olisi ikävä asia. Ja parempihan
on, ettei kukaan tiedä teidän tulleen tänne.

Hän meni majatalonsa ovelle, sulki sen ja varmuuden vuoksi telkesi sen
vielä yökangellakin.

Tällä välin apotti oli valinnut paikan, missä hän parhaiten saattoi
kuunnella. Hän istui nurkassa, jolloin itse jäi varjoon, mutta valo
lankesi sitä kirkkaammin toisen kasvoille. Pää kumarassa ja kädet
ristissä tai oikeammin sanoen puristaen niitä yhteen hän valmistautui
kuuntelemaan kertomusta. Caderousse siirsi rahin häntä vastapäätä ja
istui sille.

-- Muista, etten minä kehota sinua mihinkään, sanoi carcontelaisen
väräjävä ääni permannon läpi, aivan kuin hän olisi nähnyt, mitä
alhaalla tapahtui.

-- Hyvä on, sanoi Caderousse, -- ei puhuta siitä enää. Minä otan kaiken
vastuun.

Ja hän aloitti.



27. Kertomus.


-- Ennen kuin aloitan, sanoi Caderousse, -- täytyy teidän luvata
minulle jotakin.

-- Mitä? kysyi apotti.

-- Että jos joskus jollakin tavoin käytätte minulta saamianne tietoja,
ette mainitse minua, sillä ne, joista nyt teille aion puhua, ovat
rikkaita ja mahtavia, ja jos he koskevat minuun vain pikkusormensa
päälläkin, menen rikki kuin lasi.

-- Olkaa rauhassa, ystäväni, sanoi apotti, -- olenhan pappi, ja
tunnustus kuolee minun poveeni. Muistakaa, että meidän ainoana
tehtävänämme on arvokkaalla tavalla täyttää ystävävainajamme viimeinen
tahto. Puhukaa siis peittelemättä ja ilman vihaa. Ilmaiskaa totuus,
puhdas totuus. En tunne enkä luultavasti koskaan tutustukaan niihin
henkilöihin, joista aiotte minulle puhua. Sitä paitsi olen italialainen
enkä ranskalainen. Toimeni kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmisille. Palaan
luostariini, josta lähdin ainoastaan täyttääkseni kuolevan viimeisen
tahdon.

Nämä lauseet näyttivät suuresti rauhoittavan Caderoussea.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Caderousse, -- minä tahdon ja minun
pitääkin ilmaista, millaisia olivat ne ihmiset, joita Edmond-parka
luuli ystävikseen.

-- Aloittakaamme hänen isästään, sanoi apotti. -- Edmond puhui paljon
tästä miehestä, jota hän näytti suuresti rakastaneen.

-- Tarina on surullinen, sanoi Caderousse pudistaen päätään. -- Ette
kai tunne sen alkuakaan.

-- Edmond kertoi kyllä minulle kaikki siihen asti, kun hänet vangittiin
eräässä Marseillen lähellä olevassa ravintolassa, sanoi apotti.

-- Réservessä! Muistan vielä koko tapauksen, aivan kuin näkisin sen
edessäni.

-- Eikö silloin vietetty hänen kihlajaisiaan?

-- Vietettiin, kemuja, jotka alkoivat perin iloisesti, mutta päättyivät
perin surullisesti. Komissaari ja neljä sotilasta hänen seurassaan
astuivat sisään ja Dantès vangittiin.

-- Siihen minun tietoni loppuvat, sanoi pappi. -- Ei Dantèskaan
tietänyt asiasta sen enempää eikä koskaan sen koommin nähnyt
ainoatakaan noista viidestä mainitsemastani henkilöstä eikä kuullut
heistä puhuttavan.

-- No niin! Kun Dantès oli vangittu, riensi herra Morrel heti
hankkimaan tietoja. Ne olivat hyvin surullisia. Vanha Dantès palasi
yksinään asuntoonsa, kääri hääpukunsa itkien kokoon, käveli koko päivän
huoneessaan edestakaisin eikä mennyt illallakaan levolle, sillä asuin
hänen alapuolellaan ja kuulin hänen askelensa läpi koko yön. En
minäkään nukkunut, sillä vanhuksen tuska koski kipeästi minuun ja
jokainen hänen askelensa särki sydäntäni, aivan kuin hän olisi
jalallaan astunut sydämelleni. -- Seuraavana päivänä Mercedes tuli
Marseilleen pyytämään Villefort'ia suojelemaan Dantèsia. Hän ei
käynnillään saavuttanut mitään. Samalla matkalla hän meni vanhuksen
luo. Kun hän näki vanhuksen alakuloisena ja masentuneena, sai kuulla,
ettei hän ollut nukkunut eikä syönyt, tahtoi hän viedä vanhuksen
mukanaan hoitaakseen häntä, mutta vanhus ei siihen suostunut. "Ei",
sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä asunnostani, sillä poikani rakastaa
minua enemmän kuin ketään muuta. Ja jos hän pääsee vankilasta, niin hän
tulee ensiksi minun luokseni. Mitä hän sanoisikaan, ellen olisi täällä
häntä odottamassa?" -- Kuulin koko keskustelun eteiseen ja olisin
suonut, että Mercedes olisi saanut vanhuksen lähtemään seurassaan. Minä
en saanut rauhaa, kun askelet kaikuivat kaiken päivää pääni päällä.

-- Mutta ettekö itse mennyt vanhusta lohduttamaan? kysyi pappi.

-- Ei voi lohduttaa muita kuin niitä, jotka tahtovat lohdutusta, sanoi
Caderousse, -- eikä hän tahtonut. En tiedä miksi, mutta hän ei
mielellään nähnyt minua. Eräänä yönä, kun kuulin nyyhkytyksiä, en
voinut olla menemättä hänen luokseen. Mutta kun pääsin ovelle, ei hän
enää nyyhkyttänyt, hän rukoili. En osaa teille kuvaillakaan, kuinka
kauniisti hän rukoili ja kuinka surullisesti valitti. Se oli jo enemmän
kuin hurskautta, se oli enemmän kuin tuskaa. Minä, joka en ole tekopyhä
enkä kärsi jesuiittoja, sanoinkin sinä päivänä: Olen onnellinen, kun
olen yksin eikä Jumala ole minulle lapsia antanut, sillä jos olisin isä
ja kärsisin noin kuin tuo vanhus-raukka, eikä minulla olisi sydämessäni
eikä muistissani niin kauniita sanoja kuin hänellä kääntyäkseni Jumalan
puoleen, niin heittäytyisin suoraa päätä mereen, ettei minun tarvitsisi
niin paljon kärsiä.

-- Isä parka! mutisi pappi.

-- Päivä päivältä hän eli yhä enemmän yksinään ja muista erillään.
Monesti Mercedes ja herra Morrel tulivat häntä katsomaan, mutta ovi oli
aina lukossa, ja vaikka olin aivan varma siitä, että hän oli kotona, ei
hän avannut. Eräänä päivänä, kun hän vastoin tapaansa otti vastaan
Mercedeksen, joka oli aivan epätoivoissaan, koetti hän tätä lohduttaa:

"Usko minua, tyttäreni", sanoi hän, "hän on kuollut. Ja sen sijaan että
me häntä odotamme, hän odottaakin meitä. Olen iloinen siitä, että minä
olen vanhempi ja siis ensimmäisenä saan hänet kohdata." -- Katsokaahan,
olkoon ihminen kuinka hyvä tahansa, niin aikaa myöten väsyy käymään
sellaisten luona, jotka tekevät meidät murheellisiksi. Lopulta oli
vanha Dantès aivan yksinään. En nähnyt hänen luokseen enää tulevan
muita kuin outoja ihmisiä, ja kun he poistuivat, kuljettivat he
mukanaan kääröjä. Minä arvasin heti, mitä nuo kääröt olivat. Hän myi
vähitellen kaikki tavaransa elääkseen. Lopulta vanhusparka oli aivan
putipuhdas, hän oli kolmen kuukauden vuokran velkaa, ja hänet uhattiin
häätää talosta. Hän pyysi viikon armonaikaa ja saikin sen. Tiedän
tämän, koska talon omistaja poikkesi minun luokseni tullessaan hänen
luotaan.

Ensimmäisten kolmen päivän aikana kuulin hänen tapansa mukaan
kävelevän. Mutta neljäntenä en kuullut enää mitään. Uskalsin pyrkiä
hänen luokseen. Ovi oli lukossa. Mutta ovenraosta näin hänen makaavan
vuoteessaan kalpeana ja heikkona ja aavistin, että hän oli hyvin
sairas. Lähetin silloin sanan herra Morrelille ja juoksin noutamaan
Mercedestä. Molemmat tulivat kiireimmän kautta. Herra Morrel toi
mukanaan lääkärin. Lääkäri sanoi hänen sairastavan vatsatulehdusta ja
määräsi hänet olemaan syömättä. Olin silloin saapuvilla enkä unohda
koskaan vanhuksen hymyä, kun hän kuuli tämän määräyksen. Tästä lähin
hän päästi sisään. Hänellä oli syy, minkä vuoksi hän ei syönyt. Olihan
lääkäri kieltänyt.

Apotti huokasi syvään.

-- Herättäähän tämä kertomus mielenkiintoanne? kysyi Caderousse.

-- Kyllä, vastasi apotti. -- Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.

-- Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi
taas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän
tahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että
heitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel
poistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin
reunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia
mitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä,
jotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän
sanoi: "Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä."

Apotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa
kurkkuaan.

-- Ja te luulette siis hänen kuolleen...

-- Nälkään ... nälkään, sanoi Caderousse. -- Olen siitä yhtä varma,
kuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.

Apotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin,
tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät
punaisina ja posket kalpeina.

-- Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.

-- Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan
kaikki on ihmisten aikaansaamaa.

-- Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. -- Mutta, sanoi hän
melkein uhkaavalla äänellä, -- muistakaa, että olette sitoutunut
kertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon
ja isän nälkään?

-- Kaksi miestä, jotka molemmat kadehtivat häntä, toinen hänen
rakastettuaan, toinen hänen menestystään: Fernand ja Danglars.

-- Ja millä tavoin tuo kateus tuli ilmi?

-- He antoivat Edmondin ilmi bonapartelaisena kätyrinä.

-- Mutta kumpi antoi hänet ilmi, kumpi heistä oli oikeastaan syyllinen?

-- Molemmat. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen vei sen postiin.

-- Ja missä tämä kirje kirjoitettiin?

-- Réservessä, häiden edellisenä päivänä.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi apotti. -- Oi Faria, Faria, kuinka hyvin
sinä tunsit ihmiset ja elämän!

-- Mitä sanoitte? kysyi Caderousse.

-- En mitään, vastasi pappi. -- Jatkakaa!

-- Danglars kirjoitti kirjeen vasemmalla kädellään, jotta käsialaa ei
kukaan tuntisi, ja Fernand lähetti sen.

-- Mutta, huudahti apotti äkkiä, -- tehän olitte läsnä.

-- Minä! sanoi Caderousse kummastuneena. -- Kuka teille on ilmoittanut,
että minä olin läsnä?

Apotti huomasi menneensä liian pitkälle.

-- Ei kukaan, sanoi hän, -- mutta voidaksenne tietää ja tuntea asiat
noin tarkoin on teidän täytynyt olla läsnä.

-- Se on totta, sanoi Caderousse hiljaa, -- minä olin läsnä.

-- Ettekä noussut tällaista halpamaisuutta vastaan? sanoi apotti. --
Olette siis heidän kanssarikollisensa.

-- He juottivat minua niin paljon, että olin aivan sekaisin, sanoi
Caderousse. -- En nähnyt enää mitään muuten kuin usvan läpi. Sanoin
kaiken mitä mies sellaisessa tilassa voi sanoa. Mutta he vastasivat
laskeneensa ainoastaan leikkiä ja että tästä leikistä ei ole mitään
seurauksia.

-- Mutta näittehän seuraavana päivänä, että siitä oli seurauksia. Ette
silloin sanonut mitään. Ja kuitenkin olitte läsnä silloin, kun hänet
vangittiin.

-- Niin olinkin ja aioin puhua, aioin sanoa kaikki, mutta Danglars
pidätti minua. "Jos hän sattumalta on syyllinen", sanoi hän minulle,
"jos hän todellakin on poikennut Elban saareen, jos hänellä todellakin
on kirje vietävänä Pariisiin bonapartelaiselle komitealle, niin niitä,
jotka ovat häntä puolustaneet, pidetään hänen rikoskumppaneinaan". --
Minä pelkäsin politiikkaa, sellaista kuin se siihen aikaan oli.
Vaikenin, se oli raukkamaista, sen myönnän, mutta rikos se ei ollut.

-- Kyllä ymmärrän, te annoitte asioiden olla sinänsä, siinä kaikki.

-- Niin, vastasi Caderousse, -- ja se on yöt päivät kalvanut
omaatuntoani. Olen monesti pyytänyt Jumalalta sitä anteeksi, sen vannon
ja vakuutan, sitäkin hartaammin, kun tämä teko on ollut syynä kaikkiin
vastoinkäymisiini. Saan nyt maksaa siitä, että sinä hetkenä olin liian
itsekäs. Sen vuoksi sanonkin carcontelaiselle aina, kun hän ruikuttaa:
"Pidä suusi kiinni, se on Jumalan tahto."

Ja Caderousse painoi päänsä hyvin katuvaisena alas.

-- Olette puhunut suoraan, sanoi apotti. -- Kun sillä tavoin syyttää
itseään, niin ansaitsee anteeksiannon.

-- Surukseni, sanoi Caderousse, -- on Edmond kuollut eikä ole antanut
minulle anteeksi.

-- Hän ei siitä tietänyt mitään...

-- Mutta hän tietää sen ehkä nyt, jatkoi Caderousse. -- Sanotaanhan
kuolleiden tietävän kaikki.

Hetkisen olivat molemmat vaiti. Apotti oli noussut ja käveli
miettiväisenä ympäri huonetta. Sitten hän palasi paikalleen ja
istuutui.

-- Olette jo parikin kertaa maininnut erään herra Morrelin nimen. Kuka
hän oli?

-- Hän oli Pharaon-laivan omistaja ja Dantèsin isäntä.

-- Ja miten hän tässä surullisessa asiassa toimi? kysyi apotti.

-- Niin kuin rohkea, hyvänsuopa ja kunnon mies ainakin. Parikymmentä
kertaa hän yritti toimia Edmondin hyväksi. Keisarin palattua hän
kirjoitti, rukoili, uhkasi, niin että häntä kuninkaan taas päästyä
valtaan kovasti vainottiin bonapartelaisena. Kymmenet kerrat hän kävi
vanhan Dantèsin luona, niin kuin olen kertonut, viedäkseen hänet
luokseen asumaan, ja päivää ennen hänen kuolemaansa hän jätti uunin
reunalle kukkaron, ja niin voitiin maksaa ukon velat ja suorittaa
hautauskulut. Sillä tavoin vanhus saattoi edes kuolla niin kuin oli
elänytkin tekemättä kenellekään vääryyttä. Tuo kukkaro on vieläkin
minulla, punaisesta silkistä kudottu iso kukkaro.

-- Ja elääkö herra Morrel vieläkin? kysyi apotti.

-- Elää, vastasi Caderousse.

-- Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, -- Jumala on häntä varmaankin
siunannut, hän on rikas ... onnellinen...?

Caderousse hymyili katkerasti.

-- Niin, yhtä onnellinen kuin minäkin, sanoi hän.

-- Onko herra Morrel onneton? huudahti apotti.

-- Hän on aivan kurjuuden ja, mikä vieläkin pahempaa, häpeän partaalla.

-- Kuinka niin?

-- Niin hänen on käynyt, sanoi Caderousse. -- Hän on kaksikymmentäviisi
vuotta tehnyt työtä ja saanut kunnioitetun aseman Marseillen
kauppamaailmassa, mutta nyt hän on joutunut aivan rappiolle. Hän on
kahdessa vuodessa menettänyt viisi laivaa, joutunut kärsimään kolmen
suuren vararikon takia, ja nyt on hänen ainoa toivonsa tuo Pharaon,
jota Dantès-parka komensi ja jonka pitäisi palata Intiasta lastinaan
kokenillia ja indigoa. Jos laiva joutuu haaksirikkoon samoin kuin
edellisetkin, niin hän on hukassa.

-- Ja onko tuolla onnettomalla vaimo ja lapsia? kysyi apotti.

-- On. Hänen vaimonsa on tämän kaiken keskellä käyttäytynyt aivan kuin
pyhimys. Hänen tyttärensä piti mennä naimisiin rakastamansa miehen
kanssa, mutta tämän suku ei päästä poikaa naimisiin köyhtyneen miehen
tyttären kanssa. Hänen poikansa on luutnanttina armeijassa. Mutta
ymmärrättehän, että tämä kaikki vain lisää herra Morrelin tuskaa. Jos
hän olisi yksin, niin hän ampuisi kuulan otsaansa ja kaikki olisi
lopussa.

-- Sehän on kamalaa! mutisi apotti.

-- Sillä lailla Jumala kunnollisuuden palkitsee, sanoi Caderousse. --
Katsokaahan, kuinka minäkin kärsin puutetta. Enkä kuitenkaan ole tehnyt
mitään muuta rikosta kuin tuon äsken mainitsemani. Kun ensin olen
saanut nähdä vaimoni kuolevan kuumetautiin voimatta auttaa häntä,
kuolen nälkään samoin kuin vanha Dantèskin, jota vastoin Fernand ja
Danglars oikein kieriskelevät kullassa.

-- Kuinka niin?

-- Siksi, että onni on heitä suosinut, jota vastoin kunnon ihmisten on
käynyt huonosti.

-- Miten on käynyt Danglars'in, joka on suurin syyllinen, nimittäin
ilmiantaja, eikö niin?

-- Mitenkä hänen on käynyt? Hän läksi Marseillesta. Herra Morrel, joka
ei tuntenut hänen rikostaan, suositteli häntä erään espanjalaisen
pankkiirin kirjanpitäjäksi. Espanjan sodan aikana hän hankki
muonavaroja Ranskan armeijalle ja rikastui siitä. Sen jälkeen hän
pelasi pörssissä näillä ensimmäisillä rahoillaan ja tuli kolme neljä
kertaa rikkaammaksi. Hän oli mennyt naimisiin tuon saman pankkiirin
tyttären kanssa, tämän kuoltua hän meni naimisiin leskirouva Narbonnen,
nykyisen kuninkaan kamariherran ja vaikutusvaltaisen henkilön tyttären
kanssa. Danglars teki itsensä miljoonamieheksi, ja muut tekivät
hänestä paronin, joten hän nyt on paroni Danglars ja asuu talossaan
Mont-Blanc-kadun varrella. Hänellä on kymmenen hevosta tallissaan,
kymmenen lakeijaa eteisessään ja ties kuinka monta miljoonaa
kassakaapissaan.

-- Vai niin, lausui apotti hyvin omituisella äänellä. -- Ja onko hän
onnellinen?

-- Kukapahan tässä onnesta tietää? Onnettomuus ja onni, ne jäävät
seinien sisään salaisuudeksi. Seinät kuulevat, mutta eivät osaa puhua.
Jos rikkaus tekee onnelliseksi, niin Danglars on onnellinen.

-- Ja Fernand?

-- Fernandin on käynyt vieläkin ihmeellisemmin.

-- Mutta miten voi katalonialainen kalastaja, jolla ei ole mitään
pääomaa eikä sivistystä, tulla rikkaaksi? Sitä minä en voi ymmärtää.

-- Ei sitä voi kukaan muukaan. Hänen elämässään täytyy olla jokin
kummallinen salaisuus, jota ei kukaan tiedä.

-- Mutta mitä tietä hän sitten pääsi tähän korkeaan asemaan tai
rikkauteen?

-- Molempiin, molempiin. Hänellä on sekä korkea asema että rikkautta.

-- Aivanhan te kerrotte minulle satua.

-- Siltä kyllä kaikki ensimmältä näyttääkin. Mutta kuulkaahan, niin
ymmärrätte. Vähän ennen keisarin paluuta oli Fernandille langennut arpa
astua sotapalvelukseen. Bourbonit antoivat hänen olla rauhassa
Catalansissa, mutta Napoleon palasi, ylimääräinen sotaväennosto pantiin
toimeen, ja Fernandin oli pakko lähteä. Minäkin jouduin sotaväkeen,
mutta kun olin Fernandia vanhempi ja olin mennyt vaimoraukkani kanssa
naimisiin, niin minut lähetettiin ainoastaan rannikkoa vartioimaan.
Fernand määrättiin toimivaan armeijaan. Hän joutui rykmenttinsä mukana
rajalle ja otti osaa Lignyn taisteluun. Seuraavana yönä hän oli
vartijana erään kenraalin teltan edustalla. Kenraali oli salaisissa
väleissä vihollisen kanssa, ja hänen piti samana yönä mennä
englantilaisten puolelle. Hän kehotti Fernandia seuraamaan häntä.
Fernand suostui, jätti paikkansa ja seurasi kenraalia. Jos Napoleon
olisi pysynyt vallassa, niin Fernand olisi siitä hyvästä joutunut
sotaoikeuteen, mutta bourbonien palatessa valtaan oli tämä sama seikka
hänelle suosituksena. Hän palasi Ranskaan aliupseerina. Kenraali pysyi
huomattavassa asemassa ja suosi häntä edelleen. Hänestä tuli kapteeni
vuonna 1823, juuri silloin kun Espanjan sota alkoi, samaan aikaan,
jolloin Danglars teki ensimmäiset liikeyrityksensä. Fernand oli
espanjalainen, hänet lähetettiin Madridiin tutkimaan maanmiestensä
mielialaa. Siellä hän tapasi Danglars'in, liittyi häneen, lupasi
kenraalilleen apua pääkaupungin ja maaseudun kuningasmielisiltä, sai
lupauksia, teki omasta puolestaan sitoumuksia, johti joukot pitkin
teitä, jotka hän yksin tunsi, läpi solien, joita kuningasmieliset
vartioivat, ja teki tämän lyhyen sodan aikana niin suuria palveluksia,
että Trocadéron taistelun jälkeen hänet nimitettiin everstiksi, hän sai
kunnialegioonan upseerin ristin ja kreivin arvonimen.

-- Oi kohtaloa, kohtaloa! huudahti apotti.

-- Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Kun Espanjan sota oli loppunut,
näytti Euroopalle koittavan rauhan aika ja Fernand huomasi sen
hidastuttavan hänen ylenemistään. Mutta Kreikka oli noussut kapinaan
Turkkia vastaan ja alkoi käydä vapaustaisteluaan. Kaikkien katseet
kääntyivät Ateenaan. Kreikan sääliminen ja auttaminen alkoi olla
muotina. Vaikka Ranskan hallitus, niin kuin tiedätte, ei suoranaisesti
tukenutkaan Kreikkaa, salli se yksityisten mennä sen palvelukseen.
Fernand pyysi ja saikin luvan astua Kreikan sotaväkeen, vaikka hän yhä
pysyi Ranskan armeijan listoissa. Vähän sen jälkeen kuultiin, että
kreivi Morcerf -- se on hänen aatelisnimensä -- oli astunut Ali-pashan
palvelukseen opastajakenraalina. Ali-pasha sai surmansa, niin kuin
tiedätte, mutta ennen kuolemaansa hän antoi Fernandille palkaksi
suurehkon rahasumman. Fernand palasi Ranskaan, jossa hänen
kenraalinarvonsa vahvistettiin.

-- Se on siis hänen asemansa tätä nykyä? kysyi apotti.

-- Niin on, jatkoi Caderousse. -- Hänellä on komea palatsi Pariisissa,
Helder-katu 27.

Apotti avasi suunsa, näytti arkailevan hetkisen, mutta sitten tekevän
päätöksen.

-- Entä Mercedes? sanoi hän. -- Minulle kerrottiin hänen kadonneen.

-- Kyllä hän katosi, sanoi Caderousse, -- niin kuin aurinko katoaa,
noustakseen seuraavana aamuna entistä kirkkaampana.

-- Onko hänkin siis tullut rikkaaksi? kysyi apotti ivallisesti
hymyillen.

-- Mercedes on tällä hetkellä Pariisin hienoin nainen, sanoi
Caderousse.

-- Jatkakaa, lausui apotti, -- olen kuulevinani aivan kuin jännittävää
satua. Mutta olen itsekin nähnyt niin kummallisia tapahtumia, että
kertomuksenne ei minua hämmästytä.

-- Mercedes oli alussa aivan epätoivoissaan Edmondin katoamisesta.
Olenhan kertonut, kuinka hän kävi herra Villefort'n luona ja kuinka hän
hoiteli vanhaa Dantèsia. Kaiken epätoivon keskellä häntä kohtasi uusi
suru, Fernand läksi pois, Fernand, jonka rikoksesta hän ei tietänyt
mitään ja jota hän rakasti aivan kuin omaa veljeään. -- Kun Fernand oli
lähtenyt, jäi Mercedes yksin. Kolme kuukautta hän itki. Hän ei saanut
mitään tietoja Edmondista eikä Fernandista. Hän ei nähnyt muuta kuin
vanhuksen, joka oli kuolemaisillaan epätoivoon. Eräänä iltana
istuttuaan tapansa mukaan koko päivän paikallaan niiden teiden
risteyksessä, jotka Marseillesta vievät Catalansiin, hän palasi
kotiinsa entistä alakuloisempana. Ei sulhanen eikä ystävä palannut
kumpaakaan tietä, eikä hän ollut saanut heistä mitään tietoja. Äkkiä
hän oli kuulevinaan tuttujen askelten ääntä. Hän kääntyi levottomana,
ovi aukeni, hän näki Fernandin astuvan aliupseerinpuvussa sisään. --
Puolet hänen kyynelistään eivät olleet virranneet Fernandin takia,
mutta osa hänen entistä elämäänsä palasi kuitenkin tämän mukana
takaisin. Hän tarttui niin suurella ilolla Fernandin käsiin, että tämä
piti sitä rakkautena, vaikka Mercedes iloitsi ainoastaan siitä, ettei
hänen enää tarvinnut olla yksin maailmassa ja että hän tapasi taas
ystävän oltuaan niin pitkät ajat aivan orpona. Hän ei koskaan ollut
vihannut Fernandia, mutta ei myöskään rakastanut, siinä kaikki. Toinen
oli Mercedeksen sydämessä, tämä toinen oli poissa ... oli kadonnut ...
oli ehkä kuollut. Ajatellessaan tätä viimeistä mahdollisuutta Mercedes
purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Toiset olivat jo ennen koettaneet
tyrkyttää hänelle tätä ajatusta, mutta hän oli sen karkottanut; nyt se
tuli itsestään hänen mieleensä. Vanha Dantès oli sitä paitsi
taukoamatta sanonut hänelle: "Edmondimme on kuollut, sillä ellei hän
olisi kuollut, hän palaisi."

Vanhus kuoli, niin kuin olen teille kertonut. Jos hän olisi elänyt,
niin epäilemättä Mercedes ei koskaan olisi suostunut tuon toisen
vaimoksi, sillä vanhus olisi tavallaan aina ollut muistuttamassa häntä
uskottomuudesta. Fernand ymmärsi sen. Kuultuaan vanhuksen kuolleen hän
palasi. Tällä kertaa hän oli luutnantti. Ensimmäisellä kerralla hän ei
ollut lausunut Mercedekselle ainoatakaan rakkauden sanaa, toisella
matkallaan hän sanoi rakastavansa häntä. Mercedes pyysi vielä kuusi
kuukautta odottaakseen ja itkeäkseen Edmondia.

-- Siitähän tuli yhteensä kahdeksantoista kuukautta, sanoi apotti
katkerasti hymyillen. -- Eihän kaikkein jumaloiduinkaan rakastaja voi
sen enempää pyytää.

Sitten hän lausui hiljaa itsekseen englantilaisen runoilijan sanat:
_Frailty, thy name is woman_![9] -- Kuusi kuukautta myöhemmin, jatkoi
Caderousse, -- heidät vihittiin Accoules-kirkossa.

-- Se oli sama kirkko, jossa hänen piti mennä vihille Edmondin kanssa,
lausui pappi hiljaa. -- Sulhanen vain oli toinen, siinä koko erotus.

-- Mercedes meni naimisiin, jatkoi Caderousse. -- Mutta vaikka
hän kaikkien mielestä näyttikin tyyneltä, oli hän yhtä kaikki
pyörtymäisillään mennessään Réserven ohitse, jossa hän kahdeksantoista
kuukautta aikaisemmin oli viettänyt kihlajaisia sen miehen kanssa, jota
hän vieläkin rakasti, jos vain olisi uskaltanut katsahtaa sydämensä
syvyyteen. Fernand oli onnellinen, mutta ei rauhallinen, sillä näin
hänet siihen aikaan. Hän pelkäsi taukoamatta Edmondin palaavan. Sen
vuoksi hän heti paikalla tahtoi muuttaa toisaanne. Catalansissa
uhkasivat häntä liian monet muistot ja liian monet vaarat. -- Kahdeksan
kuukautta häiden jälkeen he läksivät pois.

-- Oletteko nähnyt Mercedeksen sittemmin? kysyi pappi.

-- Näin kyllä Espanjan sodan aikana Perpignanissa, jonne Fernand oli
hänet jättänyt. Hän kasvatti silloin poikaansa.

Apotti vavahti.

-- Poikaansako? kysyi hän.

-- Niin, vastasi Caderousse, -- pikku Albertia.

-- Mutta voidakseen häntä kasvattaa, sanoi apotti, -- oli hän siis itse
saanut nauttia opetusta. Muistan Edmondin sanoneen, että hän oli
tavallinen kalastajatyttö, kaunis mutta vailla koulusivistystä.

-- Tunsiko hän siis niin huonosti oman morsiamensa! huudahti
Caderousse. -- Mercedes olisi voinut tulla kuningattareksi, jos kruunu
olisi pantu kauneimman ja viisaimman naisen päähän. Hänen rikkautensa
oli jo silloin lisääntymässä, ja hän kehittyi sen mukaan. Hän oppi
piirustamaan, hän oppi soittamaan, hän oppi kaikkea. Näin meidän kesken
sanoen luulen hänen tehneen tuon kaiken vain aikansa kuluksi,
unohtaakseen; luulen, että hän ajoi niin paljon oppia päähänsä
karkottaakseen sen, mikä hänellä oli sydämessään. Mutta nyt kaikki on
hyvin, sanoi Caderousse, -- rikkaus ja kunnia ovat epäilemättä
tuottaneet hänelle lohdutusta. Hän on rikas, on kreivitär, ja
kuitenkin...

Caderousse vaikeni.

-- Kuitenkin, mitä? kysyi apotti.

-- Yhtä kaikki olen varma siitä, ettei hän ole onnellinen, sanoi
Caderousse.

-- Mistä sen päätätte?

-- Kun tulin kovin onnettomaksi, niin arvelin entisten ystävieni
auttavan minua. Menin Danglars'in luo, hän ei edes ottanut minua
vastaan. Menin Fernandin luo, hän lähetti kamaripalvelijansa
välityksellä minulle sata frangia.

-- Ette siis nähnyt kumpaakaan?

-- En. Mutta kreivitär Morcerf näki minut.

-- Miten?

-- Lähtiessäni putosi kukkaro jalkojeni juureen. Siinä oli
kaksikymmentäviisi kultarahaa. Kun nostin pääni, näin Mercedeksen
sulkevan ikkunan.

-- Ja miten on käynyt herra Villefort'in? kysyi apotti.

-- Hän ei ole ollut ystäväni. Häntä en tuntenut. Hänen apuunsa en
voinut turvautua.

-- Mutta ettekö tiedä, miten hänen on käynyt ja millä tavoin hän
vaikutti Edmondin kohtaloon?

-- En. Tiedän ainoastaan, että vähän sen jälkeen, kun Edmond
vangittiin, hän meni naimisiin neiti Saint-Méranin kanssa ja läksi pian
sen jälkeen Marseillesta. Ehkä onni on häntäkin suosinut samoin kuin
noita toisia, epäilemättä hän on rikas niin kuin Danglars ja
kunnioitettu niin kuin Fernand. Minä yksin, niin kuin näette, olen
jäänyt köyhäksi, ja Jumala on minut unohtanut.

-- Erehdytte, ystäväni, sanoi apotti. -- Jumala näyttää toisinaan
unohtavan meidät, vaikka hänen oikeutensa vain lepää, mutta tulee
hetki, jolloin hän meitä muistaa. Ja tässä on todistus siitä.

Näin sanoen apotti otti taskustaan timantin ja ojensi sen
Caderousselle.

-- Tässä, ystäväni, ottakaa tämä, se kuuluu teille.

-- Kuinka, minulle yksin! huudahti Caderousse. -- Ettehän laske
leikkiä?

-- Tämä timantti oli jaettava hänen ystäviensä kesken. Edmondilla oli
yksi ainoa ystävä, jako on siis turha. Ottakaa tämä timantti ja myykää
se. Sen arvo on viisikymmentätuhatta frangia, vakuutan kerran vielä, ja
tämän summan avulla varmaankin puutteenne on karkotettu.

-- Voi, hyvä herra, sanoi Caderousse ojentaen arkana toisen kätensä ja
kuivaten toisella hikeä otsaltaan. -- Voi, hyvä herra, älkää laskeko
leikkiä miesraukan onnen ja epätoivon kustannuksella!

-- Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske
leikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta
vastalahjaksi...

Caderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.

Apotti hymyili.

-- Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, -- se punainen
silkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle.
Sanoittehan, että se on vielä teillä.

Yhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi
sen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron,
jonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.

Apotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.

-- Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, -- sillä
kukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte
voinut pitää sen.

-- Hyvä, sanoi apotti itsekseen, -- sinä olisit kaikesta päättäen sen
tehnyt.

Apotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.

-- Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä
voin joka suhteessa siihen luottaa?

-- Katsokaahan, apotti, sanoi Caderousse, -- tuolla nurkassa on
siunattu puinen Kristuksen kuva, tuolla kaapin päällä on vaimoni
evankeliumikirja, avatkaa se, ja minä vannon, toinen käsi kirjalla ja
toinen Kristusta kohden ojennettuna, vannon sieluni autuuden kautta,
kristinuskoni kautta, että olen kertonut teille kaikki asiat niin kuin
ne ovat tapahtuneet ja niin kuin enkeli viimeisenä tuomiopäivänä ne
kuiskaa Jumalan korvaan!

-- Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, -- hyvä on. Tuottakoot rahat
teille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin
paljon pahaa toisilleen aikaan.

Vaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden
osoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti
viimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin
jäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.

Kääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja
vapisevampana.

-- Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.

-- Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse
melkein hulluna ilosta.

-- Niin.

-- Se on toden totta. Tässä se on.

Vaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:

-- Entä jos se onkin väärä?

Caderousse kalpeni ja horjui.

-- Väärä, mutisi hän, -- väärä ... ja miksi tuo mies olisi antanut
minulle väärän jalokiven?

-- Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin
tyhmeliini!

Caderousse seisoi tyrmistyneenä.

-- Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin
päälle päähänsä.

-- Millä tavoin?

-- Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia
jalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat
sillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.

Ja Caderousse syöksyi talostaan ja läksi päinvastaiseen suuntaan kuin
tuntematon oli mennyt.

-- Viisikymmentätuhatta frangia! mutisi carcontelainen jäätyään yksin.
-- Se on kyllä suuri summa ... mutta mikään rikkaus se ei ole.



28. Vankilan luettelot


Seuraavana päivänä sen kohtauksen jälkeen, joka tapahtui Bellegardesta
Beaucaireen johtavan tien varrella, tuli noin kolmikymmenvuotias tai
hiukan vanhempi herra Marseillen määrin luo. Hänellä oli yllään sininen
hännystakki, nankinihousut ja valkoinen liivi, ja sekä ulkoasu että
puhetapa ilmaisi hänet englantilaiseksi.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olen Thomson & Frenchin kauppahuoneen
ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta. Olemme jo kymmenen vuoden ajan
olleet liikeasioissa marseillelaisen toiminimen Morrelin & pojan
kanssa. Olemme kiinnittäneet tähän liikkeeseen lähes satatuhatta
frangia ja olemme hiukan levottomia, koska olemme saaneet kuulla, että
liike on rappion partaalla. Tulen siis Roomasta nimenomaan saamaan
teiltä tietoja tämän liikkeen tilasta.

-- Tiedän kyllä, sanoi määri, -- että neljän viiden vuoden ajan on
onnettomuus seurannut Morrelia. Hän on menettänyt neljä tai viisi
laivaa ja hävinnyt kolmessa neljässä vararikossa suuret summat, mutta
minun ei sovi millään tavoin antaa tietoja liikkeen tilasta, vaikka
itsellänikin on heiltä saamista kymmenentuhatta frangia. Jos kysytte
minulta määrinä, mikä on ajatukseni herra Morrelista, niin vastaan,
että hän on harvinaisen kunnollinen mies aivan viimeiseen asti ja on
suorittanut sitoumuksensa. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Jos
tahdotte saada lisätietoja, niin kääntykää herra Bovillen puoleen, joka
on vankiloiden tarkastaja ja asuu Noailles-kadun varrella, numerossa
15. Hänellä on herra Morrelilta saatavaa luullakseni kaksisataatuhatta
frangia, ja hänellä on siis suurempi syy pelätä kuin minulla, koska
hänen summansa on paljon suurempi kuin minun. Ehkä hän voi antaa teille
tarkempia tietoja kuin minä.

Englantilaista näytti tämä suuri hienotunteisuus miellyttävän, hän
kumarsi, poistui ja asteli englantilaisille ominaisella tavalla
äskenmainittua katua kohden.

Herra Boville oli työhuoneessaan. Hänet nähdessään englantilainen teki
hämmästystä kuvaavan liikkeen, ja siitä saattoi päättää, että hän ei
ensi kertaa nähnyt tätä miestä. Mitä herra Bovilleen tulee, niin hän
oli tänä hetkenä niin epätoivoissaan, ja kaikki hänen henkiset voimansa
olivat niin tyyten suunnatut yhteen ainoaan ajatukseen, että hänen
muistinsa ja mielikuvituksensa eivät joutaneet harhailemaan
menneisyydessä.

Tyynesti, niin kuin englantilaisten on tapana, vieras teki hänelle
melkein sanasta sanaan samat kysymykset kuin Marseillen määrillekin.

-- Hyvä herra, sanoi herra Boville, -- pelkonne on valitettavasti aivan
perusteltu, ja minussa näette suorastaan epätoivoisen miehen. Olin
sijoittanut kaksisataatuhatta frangia Morrelin liikkeeseen. Nämä
kaksisataatuhatta oli tarkoitettu myötäjäisiksi tyttärelleni, jonka
aioin naittaa kahden viikon päästä. Näistä kahdestasadastatuhannesta
frangista piti maksettaman puolet tämän kuun 15. päivänä ja puolet ensi
kuun 15. päivänä. Ilmoitin herra Morrelille, että toivoin tämän
suorituksen tapahtuvan määräaikana, ja hän kävi noin puoli tuntia
sitten täällä ilmoittamassa, että ellei hänen laivansa Pharaon
15:nneksi päiväksi saavu Marseilleen, ei hän voi summaa suorittaa.

-- Tämähän merkitsee maksunlykkäystä, sanoi englantilainen.

-- Sanokaa pikemmin vararikkoa! huudahti herra Boville aivan
epätoivoissaan.

Englantilainen näytti miettivän hetkisen ja sanoi sitten:

-- Olette siis levoton saatavienne puolesta?

-- Uskon, etten saa niitä koskaan.

-- No niin, minä ostan ne teiltä.

-- Tekö?

-- Niin, minä.

-- Mutta epäilemättä hyvin suurella alennuksella?

-- En, kahdestasadastatuhannesta frangista. Meidän liikkeemme, sanoi
englantilainen hymyillen, -- ei tee senlaatuisia kauppoja.

-- Ja miten maksatte?

-- Käteisellä rahalla.

Ja englantilainen otti taskustaan setelitukun, jossa näytti olevan
kaksi kertaa niin paljon kuin herra Boville pelkäsi menettävänsä.

Ilon välähdys näkyi herra Bovillen kasvoilla. Hän hillitsi kuitenkin
itsensä ja lausui:

-- Minun täytyy ilmoittaa teille, että otaksuttavasti ette saa muuta
kuin kuusi prosenttia näistä rahoistanne.

-- Se ei kuulu minuun, sanoi englantilainen. -- Se asia on Thomson &
Frenchin, jonka nimessä toimin. Ehkä he tahtovat jouduttaa kilpailevan
liikkeen häviötä. Olen valmis maksamaan summan käteisellä, jos
velkakirja siirretään minulle, mutta välittäjäpalkkio tulee minun
hyväkseni.

-- Sehän on oikeus ja kohtuus! huudahti herra Boville. --
Välittäjäpalkkio on tavallisesti puolitoista prosenttia. Tahdotteko
kaksi? Tahdotteko kolme? Tahdotteko viisi? Tahdotteko enemmän? Sanokaa.

-- Hyvä herra, sanoi englantilainen nauraen, -- minä olen samanlainen
kuin kauppahuoneenikin, minä en tee senlaatuisia kauppoja. Palkkioni on
aivan toisenlainen.

-- Sanokaa se.

-- Olette vankiloiden tarkastaja?

-- Olen ollut jo neljätoista vuotta.

-- Teillä on vankien tulo- ja lähtöluettelot?

-- Tietysti.

-- Näihin luetteloihin on liitetty vankeja koskevia tiedonantoja?

-- Jokaisella vangilla on omat asiapaperinsa.

-- No niin, minulla oli opettajana Roomassa eräs apotti-parka, joka
äkkiä katosi. Olen sittemmin saanut tietää, että hän on ollut vankina
Ifin linnassa, ja tahtoisin saada tietää, onko hän ehkä kuollut.

-- Mikä hänen nimensä oli?

-- Apotti Faria.

-- Muistan hänet aivan hyvin! huudahti herra Boville. -- Hän oli hullu.

-- Niin väitettiin.

-- Hän oli aivan varmasti hullu.

-- Se on mahdollista. Ja minkälaatuinen oli hänen hulluutensa?

-- Hän väitti tietävänsä erään suunnattoman suuren aarteen
säilytyspaikan ja tarjosi hallitukselle mielettömiä summia päästäkseen
vapaaksi.

-- Miesparka! Onko hän kuollut?

-- On, neljättä kuukautta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä.

-- Teillä on verrattoman hyvä muisti, kun tuolla tavoin muistatte
päivämäärät.

-- Muistan tämän päivän siksi, että puheenaolevan miesraukan kuolema
oli yhteydessä erään sangen omituisen tapauksen kanssa.

-- Saisinko kuulla tämän tapauksen? kysyi englantilainen niin uteliaan
näköisenä, että ihmistuntija olisi ihmetellyt sellaista ilmettä hänen
tyynillä kasvoillaan.

-- Kyllä, varsin hyvin. Apotin tyrmästä oli neljänkymmenenviiden tai
viidenkymmenen jalan päässä erään bonapartelaisen kätyrin koppi. Hän
oli ottanut osaa kruununanastajan paluuseen vuonna 1815 ja oli hyvin
tarmokas ja vaarallinen mies.

-- Todellako? sanoi englantilainen.

-- Oli kyllä, sanoi herra Boville. -- Satuin näkemään tämän miehen
vuonna 1816 tai 1817, eikä hänen koppiinsa uskaltanut mennä ilman
sotilasvartiota. Hän teki minuun hyvin syvän vaikutuksen, enkä koskaan
unohda hänen kasvojaan.

Englantilainen hymyili tuskin huomattavasti.

-- Sanoitte, että nuo molemmat tyrmät olivat...

-- Viidenkymmenen jalan päässä toisistaan. Edmond Dantès näyttää...

-- Vaarallinen miehen nimi oli...

-- Edmond Dantès. Niin oli. Tuo Edmond Dantès näyttää joko hankkineen
itselleen tai valmistaneen työaseet, joiden avulla hän oli kaivanut
käytävän molempien koppien välille.

-- Pakenemisen tarkoituksessako?

-- Aivan oikein. Mutta vankien onnettomuudeksi apotti Faria sai
halvauskohtauksen ja kuoli.

-- Minä ymmärrän, kaikki pakoyritykset loppuivat heti siihen.

-- Niin, vainajan puolelta, vastasi herra Boville, -- mutta ei
eloonjääneen puolelta. Päinvastoin Dantès sai siitä keinon päästä
pakoon. Hän nähtävästi luuli, että Ifin vankilassa kuolleet vangit
haudataan tavalliseen hautausmaahan. Hän kantoi vainajan omaan
koppiinsa, meni hänen sijastaan säkkiin, jonne tämä oli pistetty, ja
odotti hautaamishetkeä.

-- Sepäs oli rohkea yritys, sanoi englantilainen.

-- Sanoinhan minä, että hän oli hyvin vaarallinen mies. Kaikeksi
onneksi hän on nyt itse syypää siihen, ettei hallituksen tarvitse enää
pelätä häntä.

-- Kuinka niin?

-- Kuinka niin? Ettekö ymmärrä?

-- En.

-- Ei Ifin linnassa ole hautausmaata. Kuolleet heitetään aivan
yksinkertaisesti mereen, kun heidän jalkoihinsa ensin on sidottu
kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen tykinkuula.

-- Niinkö? sanoi englantilainen, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea
ymmärtää.

-- Niin, hänen jalkoihinsa sidottiin kolmenkymmenenkuuden naulan
painoinen kuula ja hänet heitettiin mereen.

-- Todellako? huudahti englantilainen.

-- Niin, jatkoi tarkastaja. -- Arvaattehan, kuinka pakolainen mahtoi
hämmästyä, kun hänet heitettiin kalliolta alas. Olisin tahtonut sinä
hetkenä nähdä hänen kasvonsa.

-- Se olisi ollut vaikeata.

-- Samapa se, sanoi herra Boville, joka oli hyvällä tuulella
tietäessään pelastavansa kaksisataatuhatta frangiaan. -- Samapa se!
Minä kuvittelen ainakin näkeväni ne.

Ja hän purskahti nauruun.

-- Niin minäkin, sanoi englantilainen.

Ja hänkin alkoi vuorostaan nauraa, mutta englantilaisten tavoin hampaat
yhdessä.

-- Siis, jatkoi englantilainen, joka ensimmäisenä taukosi nauramasta,
-- pakolainen siis hukkui?

-- Niin, upposi pohjaan asti.

-- Joten vankilan kuvernööri pääsi samalla kertaa vapaaksi raivoisasta
ja hullusta vangista?

-- Juuri niin.

-- Mutta jonkinmoinen pöytäkirja kai laadittiin tämän tapauksen
johdosta? kysyi englantilainen.

-- Tietysti, kuolinkertomus. Ymmärrättehän, siltä varalta, että
Dantèsin omaiset olisivat tahtoneet tietää, elikö hän vai oliko
kuollut.

-- Nyt he siis voivat olla rauhassa, jos hänellä jotakin perittävää
oli. Hän on siis todellakin kuollut?

-- On, on. Ja he saavat todistuksen milloin tahansa.

-- Hyvä on, sanoi englantilainen, -- mutta palatkaamme nyt
vankiluetteloihin.

-- Se on totta. Jouduimme aivan toisaanne tämän kertomuksen johdosta.
Anteeksi.

-- Anteeksi, minkä vuoksi? Ei laisinkaan. Tuo kertomus huvitti minua
suuresti.

-- Se on todellakin huvittava. Halusitte siis nähdä kaikki apottia
koskevat paperit. Hän oli itse lempeys.

-- Näkisin ne mielelläni.

-- Suvaitkaa tulla työhuoneeseeni, niin näytän ne teille.

Herra Bovillen työhuoneessa oli tavattoman hyvä järjestys, jokaisella
luettelolla oli numeronsa, jokainen asiapaperikimppu oli omassa
lokerossaan. Tarkastaja pyysi englantilaista istumaan pöydän ääreen,
laski hänen eteensä Ifin linnan luettelot ja asiakirjat antaen hänen
mielin määrin selailla niitä. Itse hän istahti erääseen nurkkaan
lukemaan sanomalehteä.

Helposti englantilainen löysi apotti Fariaa käsittelevät paperit. Mutta
herra Bovillen kertoma juttu näytti herättäneen hänessä suurta
mielenkiintoa, koska hän tarkastettuaan apottia koskevat paperit etsi
myös käsiinsä Edmond Dantèsin paperit. Kaikki oli siellä paikoillaan:
ilmianto, kuulustelu, Morrelin anomus, Villefort'in suositus. Hän kääri
ilmiannon kokoon ja pisti sen taskuunsa, luki kuulustelun ja huomasi,
että Noirtier'n nimeä ei siinä mainittu, tarkasti Morrelin anomuksen,
joka oli päivätty huhtikuun 10. päivänä 1815. Siinä Morrel
prokuraattorin sijaisen neuvosta, koska Napoleon silloin hallitsi,
liioitteli Dantèsin keisarille tekemiä palveluksia, jotka Villefort'in
suositus varmensi. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä Napoleonin aikana
kirjoitettu anomus, jonka Villefort oli jättänyt lähettämättä, tuli
kuninkaan paluun jälkeen pelottavaksi aseeksi kuninkaallisen
prokuraattorin käsissä. Hän ei sen vuoksi hämmästynyt nähdessään
seuraavan huomautuksen vankiluettelossa nimensä vieressä:

    EDMOND DANTÈS.

    Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta
    palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti
    vartioitava.

Näiden rivien alle oli kirjoitettu toisella käsialalla:

    Lukenut yllä olevat muistutukset. _Ei voi mitään tehdä_.

Vertaamalla ensin mainittua käsialaa Morrelin anomukseen liitetyn
suosituksen käsialaan huomasi hän molemmat saman miehen kirjoittamiksi.
Ne olivat Villefort'in käsialaa.

Huomautuksen alla oleva muistutus taas oli tarkastajan laatima. Hän oli
ilmeisesti sattumalta ottanut selkoa Dantèsin asiasta, mutta luettuaan
todistukset ei katsonut voivansa tehdä mitään häntä auttaakseen.

Niin kuin olemme maininneet, oli tarkastaja, jotta ei häiritsisi apotti
Farian oppilasta hänen tutkimuksissaan, hienotunteisesti väistynyt
syrjään lukemaan _Drapeau Blanc_ -lehteä.

Hän ei siis nähnyt, miten englantilainen kääri kokoon ja pisti
taskuunsa ilmiannon, jonka Danglars oli kirjoittanut Réserven
lehtimajassa ja jossa oli Marseillen postileima, 27. p. helmikuuta,
klo 6 illalla.

Mutta sanottakoon suoraan, vaikka hän sen olisikin huomannut, niin hän
pani siksi vähän painoa tuolle paperille ja siksi paljon noille
kahdellesadalletuhannelle frangille, ettei hän olisi estänyt
englantilaista, vaikka tämä menettelikin laittomasti.

-- Kiitos, sanoi tämä paukauttaen luettelon kiinni. -- Olen saanut
kaikki haluamani tiedot. Nyt on minun vuoroni pitää lupaukseni. Antakaa
minulle yksinkertainen velansiirtopaperi, kuitatkaa siihen saaneenne
rahat, ja minä lasken ne eteenne.

Hän jätti paikkansa herra Bovillelle. Tämä kirjoitti kyseessäolevan
siirron, jona aikana englantilainen laski rahat pöydän reunalle.



29. Morrelin kauppahuone


Jokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen
olisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria
muutoksia.

Entinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu
kukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei
näkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet
käytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä
sieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti
alakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa,
jossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen
oli kaksikymmentäkolme- tai -neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka
oli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen
palvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken voitavansa
saadakseen hänet lähtemään pois. Toinen oli vanha silmäpuoli
kassanhoitaja, jolle tässä suuressa mehiläispesässä ennen hyörineet
liikeapulaiset olivat antaneet nimen Cocles (roomalaisen silmäpuolen
sankarin Horatius Cocleksen mukaan). Hän oli niin tottunut tähän
nimeen, että olisi tuskin hievahtanutkaan, jos häntä olisi jollakin
muulla nimellä kutsuttu.

Cocles oli jäänyt Morrelin palvelukseen, ja tämän kunnon miehen
asemassa oli tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli noussut
kassanhoitajaksi ja alentunut palvelijaksi.

Yhtä kaikki hän pysyi samana Cocleksena, hyvänä, kärsivällisenä,
uskollisena, mutta tuiki itsepäisenä, jos tuli kysymykseen laskeminen.
Siinä hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa ja herra
Morreliakin vastaan. Hän ei osannut muuta kuin kertomataulunsa, mutta
sen täydellisesti. Siinä ei häntä kerta kaikkiaan voinut johdattaa
harhaan.

Tähän mainioon mieheen ei vähääkään näyttänyt tarttuneen Morrelin
kauppahuoneen alakuloinen tunnelma. Se ei liikuttanut häntä
hiukkaakaan. Mutta tämä välinpitämättömyys ei suinkaan johtunut
puuttuvasta rakkaudesta liikettä kohtaan, ei, sen perustana oli
horjumaton vakaumus. Niin kuin rotat, nuo itsekkäät vieraat, lähtevät
laivasta, jonka kohtalo on määrännyt hukkumaan, ja katoavat jo ennen
kuin ankkuri on nostettukaan, samoin olivat Morrelin lukuisat
kirjanpitäjät ja työmiehet vähitellen kadonneet konttorista ja
varastohuoneista. Cocles ei nähnyt heidän poistuvan eikä edes kysynyt
itseltään, mikä mahtoi olla syynä heidän lähtöönsä. Hän piti kiinni
vain laskuistaan, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän oli
ollut Morrelin liikkeen palveluksessa, hän oli nähnyt maksusuoritusten
tapahtuvan niin säännöllisesti, ettei voinut kuvitellakaan niiden
koskaan lakkaavan. Eihän myllärikään, jonka myllyä vuolas virta
käyttää, voi kuvitella, että tämä virta voisi kuivua. Ja olihan vielä
viime kuun lopussa maksut suoritettu aivan täsmällisesti. Cocles oli
huomannut herra Morrelin erehtyneen laskuissaan seitsemänkymmentä
centimea vahingokseen, ja samana päivänä hän oli vienyt nämä rahat
herra Morrelille, joka alakuloisesti oli pudottanut ne melkein tyhjään
laatikkoon sanoen:

-- Hyvä on, Cocles, te olette mallikelpoinen kassanhoitaja.

Ja Cocles oli poistunut tavattoman tyytyväisenä, sillä herra Morrelin,
tämän Marseillen kunnollisimman miehen kiitos miellytti häntä enemmän
kuin jos hän olisi saanut 50 écun palkkion.

Mutta tämän kilvoituksen jälkeen herra Morrel oli elänyt vaikeita
hetkiä. Suorittaakseen kuukauden viimeisenä päivänä kaikki maksuerät
hän oli koonnut kaikki säästönsä, ja peläten, että Marseillessa
leviäisi tieto hänen vaikeasta asemastaan, hän oli itse mennyt
Beaucairen markkinoille ja siellä myynyt muutamia vaimonsa jalokiviä ja
osan talon hopeaesineistä. Tämän uhrauksen johdosta oli Morrelin
kauppahuoneen kunnia vielä tällä erää pelastettu. Mutta nyt oli kassa
aivan tyhjä. Voidakseen suorittaa tämän kuun 15. päivänä herra
Bovillelle satatuhatta frangia ja seuraavan kuun viidentenätoista
päivänä yhtä paljon herra Morrel kohdisti kaiken toivonsa Pharaonin
saapumiseen. Eräs laiva, joka oli lähtenyt samaan aikaan kuin Pharaon
ja oli onnellisesti saapunut perille, oli ilmoittanut sen olevan
tulossa.

Mutta tuo laiva, joka samoin kuin Pharaonkin oli lähtenyt Kalkuttasta,
oli ollut perillä kaksi viikkoa, ja Pharaonista ei ollut saapunut
mitään tietoja.

Näin olivat asiat, kun Thomson & Frenchin edustaja, päivää sen jälkeen
kun oli tehnyt suuren kauppansa herra Bovillen luona, saapui herra
Morrelin luo.

Emmanuel otti hänet vastaan. Nuori mies pelkäsi jokaista uutta
tulokasta, koska he tavallisesti olivat vain uusia velkojia ja
tahtoivat keskustella liikkeen päämiehen kanssa peläten menettävänsä
rahansa. Emmanuel tahtoi säästää isännältään tämän ikävyyden ja kyseli
itse, mitä vieras tahtoi. Mutta tämä selitti, ettei hänellä ollut
mitään sanottavana Emmanuelille, vaan että hän tahtoi puhutella herra
Morrelia itseään. Emmanuel huokasi ja huusi Coclesta. Cocles saapui, ja
nuori mies pyysi häntä viemään vieraan herra Morrelin luo.

Cocles astui edeltä, ja vieras seurasi häntä.

Portailla he kohtasivat kauniin, nuoren, noin kuusitoista- tai
seitsentoistavuotiaan tytön, joka levottomana katsoi tulijaan.

Cocles ei huomannut tätä ilmettä, mutta vieras näytti huomanneen.

-- Onkohan herra Morrel työhuoneessaan, Julie-neiti? kysyi
kassanhoitaja.

-- Luullakseni on, vastasi tyttö arkaillen. -- Menkäähän Cocles ensin
katsomaan, onko isäni siellä, ja jos hän on, niin ilmoittakaa sitten
vieras.

-- Turha minua on ilmoittaa, neiti, vastasi englantilainen. -- Herra
Morrel ei tunne minua. Parasta vain sanoa, että olen Thomson & Frenchin
ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta, jonka liikkeen kanssa isänne on
kauppasuhteissa.

Tyttö kalpeni ja läksi portaita alas, Cocleksen ja muukalaisen
noustessa ylös.

Tyttö meni Emmanuelin luo. Cocles, joka nautti isäntänsä erikoista
suosiota, avasi omalla avaimellaan kolmannen kerroksen portaiden
viereisen oven. Hän vei vieraan odotushuoneeseen, avasi toisen oven,
sulki sen jälkeensä ja jätettyään Thomson & Frenchin edustajan
hetkiseksi yksinään palasi ja viittasi häntä astumaan toiseen
huoneeseen.

Englantilainen astui sisään. Morrel istui pöytänsä ääressä kalpeana
katsellen kirjaa, johon hänen velkojensa pelottava luettelo oli
merkitty.

Nähdessään vieraan Morrel sulki kirjan, nousi ja ojensi hänelle tuolin.
Kun vieras oli istunut, niin hän istui itsekin.

Neljätoista vuotta oli suuresti vanhentanut tätä arvokasta liikemiestä,
joka kertomuksemme alussa läheni viittäkymmentä. Hänen tukkansa oli
muuttunut valkoiseksi, ja huolet olivat uurtaneet vakonsa otsaan. Ennen
niin terävä ja luja katse oli tullut epävarmaksi ja aivan kuin pelkäsi
kohdistua tiettyyn ajatukseen tai ihmiseen.

Englantilainen loi häneen uteliaan katseen, johon samalla sisältyi
sääliä.

-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka tämän tutkivan katseen edessä meni
yhä enemmän hämilleen, -- olette halunnut puhua kanssani.

-- Niin. Tiedättehän, kenen nimessä saavun?

-- Thomson & Frenchin nimessä, sen mukaan mitä kassanhoitajani
ilmoitti.

-- Hän puhui totta. Thomson & Frenchin kauppahuoneen piti maksaa tämän
ja ensi kuun kuluessa Ranskassa neljäsataatuhatta frangia. Tuntien
teidän täsmällisyytenne se on ostanut teidän nimellänne varustettuja
papereita niin paljon kuin mahdollista ja on antanut minun toimekseni
periä teiltä rahat, sen mukaan kuin nämä paperit lankeavat
maksettaviksi. Niillä rahoilla suoritamme maksumme Ranskassa.

Morrel huokasi syvään ja pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.

-- Teillä on siis hallussanne minun hyväksymiäni vekseleitä? kysyi
Morrel.

-- On, jokseenkin suuria.

-- Kuinka suuria? kysyi Morrel äänellä, jonka hän koetti tehdä
tyyneksi.

Englantilainen otti esiin paksun pinkan.

-- Tässä on ensinnäkin kahdensadantuhannen frangin saatava, jonka herra
Boville, vankiloiden tarkastaja, on siirtänyt meille. Tunnustatteko
olevanne tämän summan velkaa herra Bovillelle?

-- Tunnustan. Hän sijoitti tämän summan viisi vuotta sitten
liikkeeseemme neljän ja puolen prosentin korolla.

-- Ja se lankeaa maksettavaksi...

-- Puolet tämän kuun viidentenätoista ja puolet ensi kuun
viidentenätoista päivänä.

-- Aivan oikein. Sen lisäksi on tässä kolmenkymmenenkahdentuhannen
viidensadan frangin arvosta vekseleitä, jotka lankeavat maksettaviksi
tämän kuun viimeisenä päivänä. Ne ovat teidän hyväksymiänne ja ovat
joutuneet meidän käsiimme kolmannen henkilön välityksellä.

-- Minä tunnustan ne oikeiksi, sanoi Morrel.

Hän punastui häpeästä ajatellessaan, että hän kenties ensi kerran
elämässään ei voisikaan lunastaa nimikirjoitustaan.

-- Ja siinäkö on kaikki?

-- Ei. Tässä on vielä ensi kuun viimeisenä päivänä maksettavia
vekseleitä, jotka meille ovat luovuttaneet kauppahuoneet Pascal sekä
Wild & Turner Marseillessa, yhteensä noin viisikymmentätuhatta frangia.
Kaikki yhteensä siis on kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta
viisisataa frangia.

On mahdotonta kuvata, kuinka onneton Morrel tämän luettelemisen aikana
kärsi.

-- Kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia,
kertasi hän koneellisesti.

-- Niin, jatkoi englantilainen. -- En voi olla salaamatta teiltä,
jatkoi hän hetken kuluttua, -- että vaikkakin olette tähän asti
moitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette
nyt enää voisikaan niistä suoriutua.

Kuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- niinä kahtenakymmenenäneljänä
vuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä
kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan
Morrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.

-- Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. -- Mutta puhukaa kunnon
miehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki
yhtä täsmällisesti?

Morrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.

-- Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, -- on minun siihen
suoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani
saapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien
vastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen
apuni ja turvani, saavukaan...

Kyynelet nousivat miesraukan silmiin.

-- No niin, kysyi hänen vieraansa, -- ellei tuo viimeinen apu ja turva
saavu...?

-- Silloin, jatkoi Morrel, -- sitä on vaikea sanoa ... mutta kun olen
jo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin,
silloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.

-- Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa
tapauksessa auttaa?

Morrel hymyili alakuloisesti.

-- Tiedättehän, sanoi hän, -- kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain
kauppatuttavia.

-- Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. -- Teillä on siis
yksi ainoa toivo?

-- Yksi ainoa.

-- Viimeinen?

-- Viimeinen.

-- Joten, jos se pettää...

-- Olen hukassa, aivan hukassa.

-- Tullessani tänne saapui laiva satamaan.

-- Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä
onnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa
taloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä
ilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.

-- Se ei siis ollut teidän laivanne?

-- Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta,
mutta ei ole minun.

-- Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?

-- Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten
niitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.

Hän jatkoi hiljaa:

-- Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta
helmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt
saapua tänne.

-- Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. -- Mitä tämä merkitsee?

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, -- mitä taas on
tapahtunut?

Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin,
kuului tuskanhuudahduskin.

Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja
hän vaipui jälleen istumaan.

Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut,
mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli
syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.

Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet
askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.

Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.

-- Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, --
Cocleksella ja Juliella.

Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja
kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän
ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut
sanaakaan suustaan.

-- Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, -- antakaa
tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.

Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.

-- Isä, isä, sanoi hän. -- Rohkeutta!

-- Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.

Nuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli
painanut isänsä rintaan.

-- Entä miehistö? kysyi Morrel.

-- Pelastunut, sanoi tyttö. -- He ovat saapuneet bordeauxlaisessa
laivassa, joka juuri äsken tuli satamaan.

Morrel nosti kätensä taivasta kohti alistuen kohtaloonsa ja samalla
kiittäen Jumalaa.

-- Kiitos, Jumalani, sanoi Morrel. -- Sinä et ole iskenyt kehenkään
muuhun kuin minuun.

Tyynen englantilaisen silmästä vieri kyynel.

-- Tulkaa sisään, sanoi Morrel, -- tulkaa sisään, otaksun, että kaikki
olette oven takana.

Tuskin hän oli tämän sanonut kun ovi avautui ja rouva Morrel tuli
itkien huoneeseen. Emmanuel seurasi häntä. Odotushuoneessa näkyi
seitsemän tai kahdeksan melkein alastonta merimiestä. Nähdessään nämä
miehet englantilainen vavahti. Hän astui askelen aivan kuin mennäkseen
heidän luokseen, mutta siirtyikin huoneen hämärimpään nurkkaan.

Rouva Morrel istahti tuolille ja tarttui miehensä toiseen käteen,
Julien nojatessa päätään isänsä povea vastaan. Emmanuel seisoi keskellä
huonetta aivan kuin yhdyssiteenä Morrelin perheen ja merimiesten
välillä.

-- Mitenkä se tapahtui? kysyi Morrel.

-- Astukaa lähemmäksi, Penelon, sanoi nuori mies, -- ja kertokaa.

Vanha merimies, jonka kasvot päiväntasaajan aurinko oli polttanut
pronssinruskeiksi, lähestyi hypistellen käsissään lakinreuhkaa.

-- Hyvää päivää, herra Morrel, sanoi hän aivan kuin olisi eilen
lähtenyt Marseillesta ja käynyt ainoastaan Aixissa tai Toulonissa.

-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi laivanisäntä voimatta olla
hymyilemättä kesken kyyneliään. -- Mutta missä on kapteeninne?

-- Kapteeni jäi sairaana makaamaan Palmaan. Mutta jos Jumala sallii,
niin ei hänen sairautensa ole vaarallista, ja hän palaa muutaman päivän
päästä.

-- Hyvä on ... kertokaa nyt, Penelon, sanoi Morrel.

Penelon siirsi mällin oikeasta poskestaan vasempaan, pani käden suunsa
eteen, kääntyi, ruiskautti pitkälle odotushuoneeseen mustahkon syljen,
siirsi toisen jalkansa eteenpäin ja keikutti lanteitaan:

-- Se on sillä lailla, herra Morrel, sanoi hän, -- että me olimme noin
Cap Blancin ja Cap Boyadorin keskivälillä, ja oli hyvä etelälounainen,
viikon kestäneen tyvenen jälkeen. Minä pidin perää, kun kapteeni
Gaumard lähestyi minua ja sanoi: "Vaari Penelon, mitä te ajattelette
noista pilvistä, jotka nousevat taivaanrantaan?" Minä katselin niitä
juuri samalla hetkellä. -- "Mitäkö ajattelen, kapteeni? Sitä, että ne
nousevat hiukan nopeammin, kuin niillä olisi oikeus, ja että ne ovat
mustemmat kuin mikä sopii pilville, joilla ei ole pahoja aikeita." --
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi kapteeni, "ja taidanpa ryhtyä
varokeinoihin. Meillä on liikaa purjeita... Hohoi! Laskekaa alas
isoprammipurjeet ja halkaisija." Se tapahtui aivan viime hetkenä, sillä
samassa oli myrsky kintereillämme ja laiva meni kallelleen. "Meillä on
vieläkin liian paljon purjeita ylhäällä. Laskekaa isopurje alas!"
Viiden minuutin kuluttua oli isopurje laskettu alas, ja meillä oli enää
vain keula-, märssy- ja prammipurje ylhäällä. "No", sanoi kapteeni
minulle, "mitä te, Penelon, yhä pudistatte päätänne?" -- "Jos minä
olisin teidän sijassanne, niin en pysähtyisi keskitielle." --
"Luulenpa, että olet oikeassa", sanoi hän. "Taidamme saada aika
puuskan." -- "Se on oikein kunnollinen myrsky, tai sitten en ymmärrä
näitä asioita ollenkaan!" Samassa tuli tuuli aivan kuin hiekka
Montredonissa. Kaikeksi onneksi se oli tekemisissä vanhojen tuttujen
kanssa. "Valmiina ottamaan kaksi reiviä sisään märssypurjeesta!" huusi
kapteeni. "Hilatkaa prässit! Hellittäkää märssyköydet! Hilatkaa
reivitaljat!"

-- Se ei riitä niillä vesillä, sanoi englantilainen. -- Minä olisin
ottanut neljä reiviä sisään ja keulapurjeen alas.

Tämä varma, sointuva ääni, joka äkkiä puuttui puheeseen, sai kaikki
läsnäolijat säpsähtämään. Penelon varjosti kädellään silmiään ja
katsoi, kuka niin rohkeasti arvosteli hänen kapteeninsa määräyksiä.

-- Me teimme vieläkin enemmän, sanoi vanha merimies sitten
kunnioittavasti, -- me käänsimme aluksen menemään myötätuuleen
päästäksemme myrskyä pakoon. Kymmenen minuutin päästä laskimme
märssypurjeen alas ja annoimme mennä ilman purjeita.

-- Ei vanha laiva kestä sellaista temppua, sanoi englantilainen.

-- Juuri niin, siinä olikin turmiomme syy. Kaksitoista tuntia
heiteltiin meitä, aivan kuin piru olisi saanut meidät haltuunsa, ja
laivaan tuli vuoto. "Penelon", sanoi kapteeni, "luulenpa, vaari, meidän
painuvan pohjaan. Anna ruori minulle ja mene ruumaan." Annoin hänelle
ruorin ja menin ruumaan. Siellä oli jo kolme jalkaa vettä. Nousin
kannelle ja huusin: "Pumppuamaan, pumppuamaan!" Se oli jo liian
myöhäistä! Ryhdyimme toimeen, mutta mitä enemmän pumppusimme, sitä
enemmän tuli vettä. "Koska me kerran hukumme", sanoin minä, kun oli
tehty työtä neljä tuntia, "niin annetaan periksi, kerranhan ihminen
ainoastaan kuolee". -- "Vai sellaista esimerkkiä sinä näytät?" sanoi
kapteeni. "Odotahan!" Hän meni hytistään noutamaan parin pistooleja.
"Ensimmäisen, joka jättää pumput, minä ammun", sanoi hän.

-- Hyvä, lausui englantilainen.

-- Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, -- ja sillä välin
taivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei
paljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa
tunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on
kaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa.
Ennestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä
viisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää
jo vesitautisena. "Nyt olemme jo kylliksi tehneet", sanoi kapteeni,
"eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken
voitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset.
Kaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!" -- Kuulkaahan, herra
Morrel, sanoi Penelon, -- me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka
merimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän
omaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin
laiva näytti huokaavan ja sanovan meille: "Menkää, menkää!" Eikä
Pharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan
vajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki
kahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen
hän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin
hänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani.
Juuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi
neljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen
minuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri
aivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se
meni... Pharaon oli kadonnut! -- Kolme päivää olimme syömättä ja
juomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla
toisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se
käänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät.
Näin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta?
Vastatkaa te toiset.

Yleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon
yksityiskohdat tarkoin.

-- Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, -- olette kaikki kunnon miehiä, ja
tiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin
kohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä.
Nöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on
nostamatta?

-- Ei puhuta siitä, herra Morrel.

-- Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti
hymyillen.

-- No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.

-- Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa
frangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: "Antakaa heille
jokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio." Mutta nyt ajat ovat
huonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä,
eivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.

Penelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa,
vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.

-- Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa
toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran
sylkeä, -- mitä siihen tulee...

-- Mihin?

-- Rahaan...

-- No niin?

-- Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen
frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.

-- Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena.
-- Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte
hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.

Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He
katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui
salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa
tarttui kurkkuunsa.

-- Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, -- ajatteko meidät
pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?

-- En, lapset, sanoi laivanisäntä. -- En, en ole teihin tyytymätön,
päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää
laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.

-- Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. -- Silloinhan
rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet
luovailemaan.

-- Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi
laivanisäntä, -- en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis
kuin se onkin.

-- Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme
samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!

-- Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. --
Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel,
jatkoi hän, -- seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että
määräykseni täytetään.

-- Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.

-- Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.

Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat
kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.

-- Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, -- jättäkää
minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.

Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen
ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin
mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat
vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta
mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi
siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka
ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.

-- Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen
tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.

-- Olen nähnyt, sanoi englantilainen, -- että teitä on kohdannut uusi
onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon
entistä mieluummin auttaa teitä.

-- Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.

-- Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. -- Olen kai suurin
velkojanne?

-- Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan
kuluessa maksettaviksi.

-- Tahdotteko maksuajan lykkäystä?

-- Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.

-- Paljonko tahdotte?

Morrel epäröi.

-- Kaksi kuukautta, sanoi hän.

-- Hyvä, sanoi vieras, -- annan teille kolme.

-- Mutta luuletteko, että Thomson & French...

-- Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.

-- Niin on.

-- Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja
sinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä
täsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.

-- Minä odotan teitä, sanoi Morrel. -- Ja silloin maksan tai olen
kuollut.

Nämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut
niitä kuulla.

Vekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli
ainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.

Englantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin
heikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi
häntä ovelle asti siunaten häntä.

Portailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta
oikeastaan hän odotti.

-- Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.

-- Neiti, sanoi vieras. -- Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla
on nimi... Merenkulkija Sindbad ... toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä
kirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.

-- Hyvä on, vastasi Julie.

-- Lupaatteko?

-- Vannon.

-- Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin
kuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät
antamalla teille Emmanuelin mieheksenne.

Julie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.

Vieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.

Pihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin
kääröä tietämättä mitä niillä tehdä.

-- Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, -- tahdon puhua
kanssanne.



30. Syyskuun viides päivä


Kun Thomson & Frenchin edustaja ehdotti maksuajan lykkäystä hetkenä,
jolloin Morrel sitä kaikkein vähimmin uskalsi toivoa, tuntui hänestä
aivan kuin onni jälleen palaisi ja kohtalo lakkaisi häntä vainoamasta.
Samana päivänä hän kertoi kaiken vaimolleen, tyttärelleen ja
Emmanuelille, ja toivo ja rauhallisuus palasi jälleen perheeseen. Mutta
pahaksi onneksi Morrel oli tekemisissä muidenkin kuin Thomson &
Frenchin kanssa. Aivan niin kuin hän oli sanonut, ei liikemaailmassa
ole ystäviä, vain kauppatuttavia. Kun hän oikein mietti, ei hän voinut
käsittää, miksi Thomson & French olivat sillä tavoin menetelleet hänen
suhteensa. Hän ei voinut selittää sitä muulla tavoin kuin että tämä
kauppaliike oli ajatellut näin: Viisaampaa on tukea kauppahuonetta,
joka on meille velkaa lähes kolmesataatuhatta frangia, ja saada rahansa
kolmen kuukauden päästä kuin jouduttaa vararikkoa ja saada silloin
ainoastaan viisi tai kuusi prosenttia.

Pahaksi onneksi eivät kaikki Morrelin kanssa asioissa olevat liikkeet
ajatelleet sillä tavoin, ajattelivatpa muutamat aivan päinvastoinkin.
Morrelin hyväksymät vekselit tuotiin siis määräpäivinä maksettaviksi,
ja kun englantilainen oli lykännyt maksuaikansa tuonnemmaksi, saattoi
Cocles suorittaa kaikki maksut ajallansa. Cocles pysyi siis yhtä
tyynenä kuin ennenkin. Mutta Morrel ajatteli kauhulla, että
jos hänen kuukauden viidentenätoista päivänä olisi täytynyt maksaa
satatuhatta Bovillelle ja saman kuun viimeisenä päivänä nuo
kolmekymmentäkaksituhatta viisisataa, niin hän olisi jo sen kuukauden
kuluessa ollut myyty mies.

Marseillen kauppamaailmassa oltiin varmoja siitä, että Morrel ei voisi
pysyä näiden ainaisten vastoinkäymisten aikana pystyssä. Ihmetys oli
siis suuri, kun nähtiin hänen kuukauden lopulla suorittavan kaikki
maksunsa aivan säännöllisesti. Luottamus ei kuitenkaan palannut, ja
kaikki arvelivat yksimielisesti, että seuraavan kuun lopussa täytyi
onnettoman laivanvarustajan tehdä vararikko.

Koko kuukauden Morrel ponnisti tavattomasti voimiaan kootakseen kaikki
tulolähteensä. Ennen otettiin hänen vekseleitään luottamuksella
vastaan, niitä jopa haluttiinkin, vaikka ne olisi asetettu kuinka
pitkäksi aikaa tahansa. Nyt Morrel koetti myydä kolmeksi kuukaudeksi
asetettua vekseliä, mutta kaikki pankit kieltäytyivät sitä ostamasta.
Onneksi Morrelilla oli muutamia saatavia perittävinä. Hänen onnistui
periä ne, ja heinäkuun lopulla hän saattoi jälleen suorittaa kaikki
sitoumuksensa.

Marseillessa ei ollut sittemmin nähty Thomson & Frenchin edustajaa.
Käytyään Morrelin luona hän oli kadonnut. Kun hän ei ollut Marseillessa
ollut tekemisissä kenenkään muun kuin määrin, vankilan tarkastajan ja
herra Morrelin kanssa, niin ei hänen käyntinsä ollut jättänyt muita
jälkiä kuin erilaatuiset muistot näiden kolmen miehen mieleen. Mitä
Pharaonin miehistöön tulee, niin se oli varmaankin saanut itselleen
uuden paikan, sillä se oli kadonnut aivan kokonaan.

Kun kapteeni Gaumard parani sairaudestaan, joka oli häntä pidättänyt
Palmassa, hän palasi Marseilleen. Hän arkaili mennä herra Morrelin luo,
mutta kun tämä sai kuulla hänen palanneen, niin hän läksikin itse
kapteeninsa luo. Penelonin kertomuksesta hän tiesi, kuinka rohkeasti
kapteeni oli haaksirikon aikana käyttäytynyt, ja nyt hän saikin
vuorostaan lohduttaa kapteenia. Hän toi Gaumard'ille hänen palkkansa,
jota tämä ei ollut uskaltanut tulla noutamaan. Astuessaan portaita alas
Morrel näki Penelonin nousevan niitä ylös. Penelon näytti oivalla
tavalla käyttäneen rahansa, sillä hän oli aivan uudessa puvussa.
Nähdessään entisen isäntänsä kunnon merimies näytti joutuvan hyvin
hämilleen. Hän vetäytyi niin kauas kuin voi, siirsi mälliä oikeasta
poskestaan vasempaan ja vasemmasta oikeaan, mulkoili häneen
säikähtyneenä ja puristi hyvin varovaisesti kättä, jonka Morrel tapansa
mukaan sydämellisesti oli hänelle ojentanut. Morrel arveli tämän
hämilläolon johtuvan hänen komeasta puvustaan: tuo kunnon mies ei
varmaankaan omilla rahoillaan ollut hankkinut itselleen sellaista
pukua. Hänellä oli siis uusi paikka, ja nyt hän häpesi entisen
isäntänsä edessä, kun ei kauemmin ollut surrut Pharaonin hukkumista.
Ehkä hän tuli ilmoittamaan kapteeni Gaumard'ille uudesta onnestaan ja
tekemään uuden isäntänsä puolesta tarjouksia hänellekin.

-- Rakastakoon uusi isäntänne teitä niin kuin minä olen rakastanut ja
olkoon hän onnellisempi kuin minä olen ollut, sanoi Morrel.

Koko elokuun ajan Morrel koetti saavuttaa entisen luottonsa tai hankkia
varoja. Elokuun 20. päivänä tiedettiin hänen lähteneen postivaunuilla
jonnekin, ja arveltiin silloin, että kun vararikkoilmoitus varmaankin
tapahtuisi kuukauden viimeisenä päivänä, hän ei ollut tahtonut olla
läsnä tässä tuskallisessa toimituksessa, vaan oli uskonut sen
Emmanuelin ja Cocleksen huostaan. Mutta vastoin kaikkia otaksumisia
avattiinkin kassa tavalliseen tapaan elokuun 31. päivänä. Cocles
ilmestyi ristikon taakse, tarkasti yhtä huolellisesti kuin ennenkin
hänelle ojennetut vekselit ja maksoi ne yhtä täsmällisesti kuin
ennenkin. Kassaan tuotiin kaksi laskuakin, joita Morrel oli odottanut,
ja ne suoritettiin aivan yhtä täsmällisesti kuin vekselitkin. Tätä ei
kukaan enää voinut ymmärtää, ja kun onnettomuuden ennustajat ovat hyvin
itsepintaisia, niin he väittivät vararikon tapahtuvan syyskuun
viimeisenä päivänä.

Syyskuun 1. päivänä saapui Morrel. Koko perhe odotti häntä hyvin
levottomana. Tämä Morrelin Pariisin-matka oli viimeinen pelastuksen
toivo. Morrel oli ajatellut Danglars'ia, joka nyt oli miljoonamies ja
joka sai aikaisemmasta menestyksestään kiittää häntä, sillä Morrelinhan
suosituksesta Danglars oli päässyt tuon espanjalaisen pankkiirin
palvelukseen, jossa hänen suunnattoman suuri omaisuutensa oli saanut
alkunsa. Nyt sanottiin Danglars'illa olevan kuusi tai kahdeksan
miljoonaa ja loppumaton luotto. Danglars voisi pelastaa Morrelin
ottamatta taskustaan kolikkoakaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin
mennä lainan takuuseen, ja Morrel oli pelastettu. Morrel oli kauan
ajatellut Danglars'ia, mutta ei ollut voinut voittaa erinäistä
vastenmielisyyttään ja oli siksi niin kauan kuin mahdollista ollut
turvautumatta tähän viimeiseen keinoon. Hän oli ollut oikeassa, sillä
hän palasi aivan murtuneena matkaltaan saatuaan pyyntöönsä nöyryyttävän
kiellon.

Kotiin tultuaan hän ei valittanut, ei lausunut ainoatakaan moitteen
sanaa, hän syleili itkien vaimoaan ja tytärtään, ojensi kätensä
ystävällisesti Emmanuelille, sulkeutui sisimpään työhuoneeseensa ja
käski lähettämään Cocleksen luokseen.

-- Nyt olemme hukassa, sanoivat naiset Emmanuelille.

Kun he sitten olivat neuvotelleet keskenään, päätettiin, että Julie
kirjoittaa veljelleen, joka oli Nîmes'issa kasarmissaan ja pyytää häntä
heti saapumaan.

Naisraukat tunsivat vaistomaisesti, että he tarvitsivat kaiken voimansa
kestääkseen heitä uhkaavan iskun.

Sitä paitsi oli Maximilien Morrelilla, vaikkakin hän oli vasta
kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, suuri vaikutusvalta isäänsä.

Hän oli vakava ja suoraluonteinen mies. Kun hänen piti valita
elämänuransa, ei hänen isänsä ollut tahtonut millään tavoin määrätä
hänen tulevaisuuttaan, vaan oli tutkinut, minne hänen taipumuksensa
viittasivat. Poika oli silloin ilmoittanut haluavansa antautua
sotilasalalle. Hän oli hankkinut itselleen mainiot koulutiedot, oli
loistavalla tavalla suorittanut pääsytutkinnon polyteknilliseen
kouluun ja päässyt sieltä 53:nnen linjan aliupseerina. Hän oli
vuoden ajan ollut toimessaan, ja hänet oli luvattu ensi tilassa
nimittää luutnantiksi. Rykmentissään Maximilien tiedettiin
velvollisuudentuntoiseksi sotilaaksi ja ihmiseksi, ja häntä
sanottiinkin yleisesti stoalaiseksi. Tietysti useimmat, jotka käyttävät
tätä sanaa, matkivat vain muita eivätkä tiedä, mitä koko sana
merkitsee.

Tämän nuoren miehen kutsuivat äiti ja sisar luokseen tukemaan heitä
edessäolevina vaikeina hetkinä.

He eivät olleet erehtyneet. Asema oli todellakin hyvin vakava, sillä
vähän sen jälkeen, kun Morrel oli mennyt työhuoneeseensa Cocleksen
kanssa, Julie näki jälkimmäisen tulevan sieltä kalpeana, vapisten ja
aivan onnettoman näköisenä.

-- Voi, hyvä neiti, hyvä neiti! huusi hän. -- Mikä kamala onnettomuus!
Kukaan ei olisi tätä uskonut!

Vähän sen jälkeen Julie näki hänen palaavan mukanaan kaksi suurta
tilikirjaa, salkku ja pussillinen rahaa.

Morrel tarkasti kirjat, avasi salkun ja laski rahat.

Hänen rahavaransa supistuivat kuuteen- tai kahdeksaantuhanteen
frangiin, kuukauden viidenteen päivään asti perittävät saatavansa
viiteen- tai kuuteentuhanteen. Parhaimmassa tapauksessa tuli niistä
yhteensä neljätoistatuhatta frangia, joilla hänen olisi pitänyt
suorittaa kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan
frangin sitoumus. Hän ei voinut edes tarjota tällaista summaa
lyhennykseksi.

Mutta tullessaan päivälliselle hän oli rauhallisen näköinen. Tämä
tyyneys kauhistutti naisia enemmän kuin syvin toivottomuus.

Päivällisen jälkeen Morrelin oli tapana lähteä kävelemään. Hän meni Les
Phocéens -nimiseen yhdistykseen ja luki siellä _Le Sémaphore_ -lehteä.
Tänään hän ei lähtenyt minnekään, vaan palasi työhuoneeseensa.

Cocles puolestaan näytti olevan aivan sekaisin. Hän istui suuren osan
päivää pihalla eräällä kivellä avopäin kolmenkymmenen asteen
kuumuudessa.

Emmanuel koetti lohduttaa naisia, mutta oli huono puhuja. Hän tunsi
siksi hyvin liikehuoneen tilan, että oli huomannut, mikä suuri
onnettomuus uhkasi Morrelin perhettä.

Tuli yö. Naiset olivat pysytelleet valveilla toivoen Morrelin
lähtiessään työhuoneestaan poikkeavan heidän luokseen. Mutta hän
hiipikin vain hiljaa heidän huoneensa oven ohitse, epäilemättä peläten
heidän häntä kutsuvan.

Naiset kuulostivat. Hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven.

Rouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen,
kun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään
nähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.

Käytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja
oli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.

Tyttö meni rouva Morrelin luo.

-- Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.

Rouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti
todellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut
huomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.

Hänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen
ruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että
hän jaksoi olla virkkamatta mitään.

Seuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli
tavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin
ennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä
istumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan
rintaansa vastaan.

Sinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti
tyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.

Kaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän
iltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.

Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään
onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina
oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin
rangaistukseksi?

-- Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, -- kun otatte minulta tämän
avaimen pois?

-- Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti
kyyneliä. -- Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.

Julie oli etsivinään avainta.

-- Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.

Hän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän
riensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.

-- Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. -- Ja jos suinkin on
mahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.

Koko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva
seinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä
kiihkeästi astelevan huoneessaan.

Vasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.

Naiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat
odottaneet Maximilienia.

Kello kahdeksan tuli herra Morrel heidän huoneeseensa. Hän oli tyyni,
mutta yöllinen levottomuus oli jättänyt jälkensä hänen kalpeille
kasvoilleen.

Naiset eivät tohtineet kysyä häneltä, oliko hän nukkunut hyvin.

Morrel oli vaimoaan kohtaan hellempi ja tytärtään kohtaan isällisempi
kuin koskaan ennen. Taukoamatta hän katseli ja suuteli tytärtään.

Julie muisti Emmanuelin määräyksen ja tahtoi seurata isäänsä, kun tämä
lähti huoneeseensa. Mutta Morrel esti häntä hellästi:

-- Jää äitisi luo, sanoi hän.

Mutta Julie oli itsepintainen.

-- Minä käsken! sanoi Morrel.

Ensimmäisen kerran herra Morrel sanoi tyttärelleen: Minä käsken! Mutta
hänen äänessään oli sitä sanoessaan niin isällisen hellä sointu, että
Julie ei uskaltanut astua askeltakaan eteenpäin.

Hän jäi mykkänä ja liikkumattomana paikalleen. Vähän ajan päästä aukeni
ovi, käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja huulet painautuivat
hänen otsalleen.

Hän kohotti päänsä ja huudahti ilosta.

-- Maximilien! sanoi hän.

Kuultuaan tämän huudon rouva Morrel riensi sisään ja vaipui poikansa
syliin.

-- Äiti, sanoi nuori mies katsellen vuoroin äitiään ja sisartaan, --
mitä on tapahtunut? Minä aivan kauhistuin saadessani kirjeenne ja
riensin tänne.

-- Julie, sanoi rouva Morrel samalla antaen merkin nuorelle miehelle,
-- menehän ilmoittamaan isällesi, että Maximilien on saapunut.

Tyttö riensi pois huoneesta, mutta portaitten ensimmäisellä askelmalla
häntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään kirje.

-- Oletteko neiti Julie Morrel? kysyi mies hyvin italianvoittoisella
murteella.

-- Olen, änkytti Julie. -- Mutta mitä tahdotte minusta, enhän tunne
teitä laisinkaan.

-- Lukekaa tämä, sanoi mies ja ojensi hänelle kirjeen.

Julie arkaili.

-- Siitä riippuu isänne pelastus, sanoi kirjeen tuoja.

Tyttö tarttui molemmin käsin kirjeeseen, avasi sen nopeasti ja luki:

    Lähtekää heti paikalla Meilhan-kadun varrelle, menkää taloon
    numero 15. pyytäkää portinvartijalta viidennen kerroksen avain,
    astukaa sisään, ottakaa uunin kulmalta punainen silkkikukkaro
    ja tuokaa se isällenne.

    Tämän täytyy välttämättömästi tapahtua ennen kello yhtätoista.

    Olette luvannut totella minua sokeasti, vetoan lupaukseenne.

    Merenkulkija Sindbad.

Nuori tyttö kiljahti ilosta, nosti silmänsä kirjeestä tehdäkseen
kysymyksiä miehelle, joka oli hänelle kirjeen tuonut, mutta tämä oli jo
kadonnut.

Hän alkoi silloin lukea kirjettä toistamiseen ja huomasi siinä
jälkikirjoituksen:

    Teidän täytyy ehdottomasti toimittaa tämä asia itse. Jos
    tulette toisen seurassa tai jos toinen tulee teidän sijastanne,
    niin portinvartija vastaa, ettei hän tiedä, mistä on kysymys.

Tämä jälkikirjoitus hillitsi suuresti tytön iloa. Ehkä tässä pillikin
ansa, johon häntä koetettiin houkutella? Viaton kun oli, ei hän
tietänyt, minkä vaarojen alaiseksi hänen ikäisensä nuori tyttö voi
joutua, mutta eihän tarvitse tuntea vaaraa pelätäkseen sitä.
Tuntemattomat vaarat herättävätkin eniten pelkoa.

Julie arkaili, hän päätti neuvotella asiasta.

Mutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut itselleenkään selittää,
pakotti hänet kääntymään Emmanuelin eikä äitinsä tai veljensä puoleen.

Hän juoksi portaita alas, kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut sinä
päivänä, jolloin Thomson & Frenchin edustaja kävi heillä, kertoi
kohtauksesta portailla ja lupauksestaan, ja näytti kirjettä.

-- Sinne on mentävä, sanoi Emmanuel.

-- Mentäväkö? sopersi Julie.

-- Niin, minä saatan sinua.

-- Mutta etkö lukenut, että minun täytyy mennä sinne yksin? sanoi
Julie.

-- Sinä menetkin sinne yksin, vastasi nuori mies. -- Minä odotan sinua
Musée-kadun kulmassa, ja jos viivyt niin kauan, että arvelen vaaran
uhkaavan, niin tulen sinua etsimään, ja voi silloin sitä miestä, joka
on antanut sinulle valittamisen aihetta.

-- Olet siis sitä mieltä, Emmanuel, sanoi tyttö arkaillen, -- että
minun pitää mennä sinne?

-- Olen. Sanoihan kirjeentuoja, että isäsi pelastus riippuu siitä.

-- Mikä vaara häntä sitten uhkaa? kysyi nuori tyttö.

Emmanuel epäröi hetkisen, mutta hän tahtoi saada tytön noudattamaan
kirjeen määräystä ja sen vuoksi hän iski suoraan asiaan.

-- Kuulehan, sanoi hän. -- Tänään on syyskuun viides päivä, eikö niin?

-- On.

-- Tänään kello yksitoista täytyy isäsi suorittaa kolmesataatuhatta
frangia.

-- Niin, tiedän sen.

-- Kassassa on vain viisitoistatuhatta.

-- Mitä siis tapahtuu?

-- Jos ennen yhtätoista ei kukaan tule isääsi auttamaan, täytyy hänen
kello kaksitoista julistaa itsensä vararikkotilaan.

-- Tule, tule, sanoi tyttö ja veti nuoren miehen mukaansa.

Tällä välin rouva Morrel oli kertonut kaiken pojalleen.

Nuori mies oli kyllä tietänyt, että monet vastoinkäymiset olivat
kohdanneet isää ja että liikkeellä oli ollut suuria menoja, mutta hän
ei tietänyt, että asiat olivat näin pitkällä.

Hän oli aivan kuin lamautunut.

Äkkiä hän syöksyi ulos, juoksi portaita ylös, sillä hän luuli isänsä
olevan työhuoneessa, ja kolkutti sen oveen, mutta turhaan.

Siinä seisoessaan hän kuuli asuinhuoneisiin vievän oven aukenevan,
kääntyi ja näki isänsä. Sen sijaan että olisi mennyt suoraan
työhuoneeseensa, herra Morrel olikin mennyt asuinhuoneisiin ja tuli nyt
sieltä.

Morrel huudahti hämmästyksestä nähdessään Maximilienin, hän ei tietänyt
nuoren miehen tulosta mitään. Hän jäi liikkumattomana paikalleen ja
painoi vasemmalla kädellään esinettä, jonka oli kätkenyt takkinsa alle.

Maximilien heittäytyi isänsä kaulaan. Mutta äkkiä hän väistyi
kauemmaksi ja jätti vain oikean kätensä isänsä povelle.

-- Isä, sanoi hän kalmankalpeana, -- miksi teillä on pistooleita
taskussanne?

-- Juuri sitä minä pelkäsin, sanoi Morrel.

-- Isä, isä, huudahti nuori mies. -- Miksi nämä aseet?

-- Maximilien, sanoi Morrel katsoen terävästi poikaansa, -- sinä olet
mies ja sinulla on kunniantuntoa. Tule, minä selitän sinulle kaikki.

Ja tyynenä Morrel astui työhuoneeseensa Maximilienin seuratessa häntä
horjuvin askelin.

Morrel avasi oven ja sulki sen poikansa astuttua sisään. Sitten hän
meni työhuoneeseensa, laski pistoolit pöytänsä reunalle ja osoitti
sormellaan pojalleen avoinna olevaa tilikirjaa.

Siihen oli liikkeen tila tarkkaan merkitty.

Morrelin oli suoritettava puolen tunnin kuluttua kaksisataa
kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.

Hänellä ei ollut muuta kuin viisitoistatuhatta kaksisataa
viisikymmentäseitsemän frangia.

-- Lue, sanoi Morrel.

Nuori mies luki ja jäi seisomaan paikalleen aivan murtuneena.

Morrel oli vaiti. Mitä hän olisikaan voinut lisätä numeroiden
murhaavaan todistukseen!

-- Ja oletteko tehnyt kaiken isä, välttääksenne tämän onnettomuuden?

-- Olen, vastasi Morrel.

-- Mitään tuloja ei ole tiedossa?

-- Ei mitään.

-- Ja puolen tunnin päästä on nimemme häpäisty!

-- Veri pesee häpeän pois, sanoi Morrel.

-- Olette oikeassa, isä, ja minä ymmärrän teitä.

Sitten hän ojensi kätensä pistooleita kohden sanoen:

-- Toinen on teitä ja toinen minua varten.

Morrel pidätti hänen kättään.

-- Ja äitisi ... sisaresi ... kuka heitä elättää?

Nuoren miehen koko ruumis alkoi väristä.

-- Isä, sanoi hän, -- vaaditteko minua jäämään elämään?

-- Vaadin, sanoi Morrel, -- sillä se on velvollisuutesi. Sinulla on
tyyni, voimakas luonne, Maximilien... Maximilien, sinä et ole mikään
tavallinen luonne. Minä en käske sinua, en vaadi sinulta mitään, sanon
ainoastaan: Tutki asemaa, aivan kuin olisit vieras, ja tuomitse sitten.

Nuori mies mietti hetkisen, sitten tuli hänen silmiinsä syvä
alistumisen ilme. Mutta hän irroitti hitaasti ja alakuloisesti
olkalappunsa, jotka olivat hänen upseeriarvonsa merkit.

-- Kuolkaa rauhassa, isä, sanoi hän, -- minä jään elämään!

Morrel aikoi heittäytyä poikansa eteen polvilleen, mutta Maximilien
sulki hänet syliinsä, ja hetkisen sykkivät nämä jalot sydämet toisiansa
vastaan.

-- Tiedäthän, etten ole itse syypää tuhooni? sanoi Morrel.

Maximilien hymyili.

-- Olette kunniallisin mies, minkä koskaan olen tuntenut.

-- Nyt olemme sanoneet kaiken. Palaa nyt äitisi ja sisaresi luo.

-- Isä, sanoi nuori mies laskeutuen polvilleen, -- siunatkaa minua!

Morrel otti poikansa pään käsiensä väliin, suuteli häntä useaan kertaan
ja sanoi:

-- Niin, niin, minä siunaan sinua omassa ja kahden moitteettoman
esi-isäni nimessä. Kuule siis, mitä he sanovat minun ääneni kautta.
Rakenna uudelleen se, minkä onnettomuus on hävittänyt, kohtalo voi
muuttaa kaiken jälleen hyväksi. Nähdessään minun sillä tavoin kuolevan
tylyimmätkin säälivät sinua. Sinulle ehkä myönnetään odotusaika, joka
minulta kiellettiin. Koeta silloin estää, ettei nimeäni häväistä. Ryhdy
toimeen, tee työtä, ponnistele kiihkeästi ja rohkeasti. Elä äitisi ja
sisaresi kanssa yksinkertaisesti, jotta se rahamäärä, jonka olen muille
velkaa, ei päivä päivältä käsissäsi lisääntyisi. Muista, kuinka kaunis
ja juhlallinen on se päivä, jolloin kaikki on hyvitetty, se päivä,
jolloin tämän saman pöydän ääressä lausut: "Isäni kuoli, koska ei
voinut tehdä sitä, minkä minä olen tehnyt. Mutta hän kuoli tyynenä ja
rauhallisena, sillä hän tiesi kuollessaan, mitä minä teen."

-- Isä, isä, huudahti nuori mies, -- jospa te kuitenkin voisitte elää!

-- Jos jään eloon, niin kaikki muuttuu. Jos elän, niin suosio muuttuu
vihaksi, sääli vainoksi. Jos elän, niin en ole muuta kuin sanansa
syöjä, vararikon tehnyt mies. Jos kuolen, niin olen vain onnettoman,
kunniallisen miehen ruumis. Jos jään elämään, niin parhaat ystäväni
karttavat taloani; kuoltuani seuraa koko Marseille minua viimeiseen
leposijaani. Jos jään elämään, niin sinä häpeät nimeäni, mutta
kuoltuani voit pää pystyssä sanoa: "Olen sen miehen poika, joka surmasi
itsensä, kun ei voinut vastata nimestään."

Nuori mies huokasi syvään, mutta näytti alistuvan kohtaloonsa. Hänen
järkensä oli vakuuttunut, vaikka ei sydämensä.

-- Ja nyt, sanoi Morrel, -- jätä minut yksin ja koeta pitää naiset
loitolla.

-- Ettekö tahdo nähdä sisartani enää? kysyi Maximilien.

Nuori mies toivoi vielä heikosti, että tämä kohtaaminen muuttaisi isän
päätöksen. Herra Morrel pudisti päätään.

-- Minä näin hänet tänä aamuna, sanoi hän, -- ja lausuin silloin
hänelle jäähyväiset.

-- Eikö teillä, isä, ole annettavana minulle mitään erikoisia tehtäviä?
kysyi Maximilien väräjävällä äänellä.

-- On kyllä, poikani, pyhä tehtävä.

-- Mikä se on, isä?

-- Thomson & Frenchin kauppahuone on ollut ainoa, joka on säälinyt
minua joko puhtaasta ihmisyydestä tai itsekkyydestä, vaikka enhän minä
voi nähdä ihmisten sydämiin. Heidän edustajansa, joka kymmenen minuutin
kuluttua tulee nostamaan kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta
viisisataa frangia, tarjosi vapaaehtoisesti minulle kolmen kuukauden
lykkäyksen. Tälle kauppaliikkeelle on ensimmäisenä kaikki suoritettava,
poikani, ja tuo mies olkoon sinulle pyhä.

-- Kyllä, isä, sanoi Maximilien.

-- Ja nyt kerta vielä hyvästi, sanoi Morrel. -- Mene, mene, minun
täytyy saada olla yksin. Testamenttini löydät makuuhuoneeni
kirjoituspöydän laatikosta.

Nuori mies seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän tahtoi, mutta ei
jaksanut täyttää isänsä tahtoa.

-- Kuulehan, Maximilien, sanoi hänen isänsä, -- kuvittele, että olen
sotilas, niin kuin sinäkin ja että minua käsketään valloittamaan
vallitus; jos tiedät, että se merkitsee kuolemaa, niin etkö silloin
sanoisi minulle samaa mitä äsken: "Menkää, isäni, sillä jäämällä
tuotatte itsellenne häpeää, ja kuolema on parempi kuin häpeä!"

-- Sanoisin, vastasi nuori mies, -- sanoisin kyllä.

Ja sulkien kiihkeästi isänsä syliinsä hän sanoi:

-- Menkää, isäni!

Ja hän syöksyi pois työhuoneesta.

Poikansa mentyä Morrel seisoi hetkisen paikallaan tuijottaen oveen.
Sitten hän ojensi kätensä soittokellon nuoraan ja veti.

Vähän ajan päästä tuli Cocles.

Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Nämä viimeiset kolme päivää
olivat murtaneet hänen voimansa. Ajatus: "Kauppahuone Morrel lakkauttaa
maksunsa", painoi hänet syvempään kumaraan kuin olisi tehnyt
kaksikymmentä vuotta lisää ikävuosia.

-- Hyvä Cocles, sanoi Morrel äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata,
sinä jäät odotushuoneeseen. Kun tuo herra, joka jo kolme kuukautta
sitten kävi täällä, Thomson & Frenchin edustaja, saapuu, niin ilmoitat
minulle hänen tulonsa.

Cocles ei vastannut, nyökkäsi vain ja meni odotushuoneeseen istumaan.

Morrel vaipui tuoliinsa. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon. Hänellä ei
ollut enää aikaa enempää kuin seitsemän minuuttia. Viisari liikkui
tuskattoman nopeasti. Hän luuli näkevänsä, miten se siirtyi.

Mahdotonta on kuvailla, mitä tuona hetkenä liikkui miehen mielessä. Hän
oli vielä täysissä voimissaan ja tahtoi ehkä väärien päätelmien nojalla
erota kaikesta siitä, mitä maailmassa rakasti, ja jättää elämän, joka
tarjosi hänelle runsaasti perheonnea. Ennen kuin häntä olisi voinut
ymmärtää, olisi täytynyt nähdä hänen hikeähelmeilevä otsansa, jonka hän
kuitenkin kohotti taivasta kohden.

Kellon viisari liikkui yhä, pistoolit oli ladattu. Hän tarttui toiseen
niistä ja lausui hiljaa tyttärensä nimen. Sitten hän laski aseen pois,
tarttui kynään ja kirjoitti muutaman sanan.

Hän ei mielestään ollut sanonut kyllin helliä jäähyväisiä rakkaalle
lapselleen. Sitten hän kääntyi katsomaan kelloon. Hän ei enää laskenut
minuutteja vaan sekunteja.

Hän tarttui jälleen pistooliin, avasi puoliksi suunsa ja piti silmällä
kellon viisaria. Hän sävähti itse vetäessään hanan vireeseen.

Sitten nousi kylmä hiki hänen otsalleen, kuolettava tuska kouristi
hänen sydäntään.

Hän kuuli portaille vievän oven narisevan saranoillaan.

Työhuoneeseen vievä ovi aukeni.

Kello alkoi kohta lyödä yhtätoista.

Morrel ei kääntynyt, hän odotti Cocleksen ilmoittavan:

"Thomson & Frenchin edustaja."

Hän nosti pistoolin suunsa kohdalle...

Samassa hän kuuli kiljahduksen. Se oli hänen tyttärensä ääni.

-- Isä! huusi nuori tyttö aivan hengästyneenä ja melkein
tukehtumaisillaan ilosta, -- pelastettu, te olette pelastettu!

Ja hän heittäytyi isänsä syliin heiluttaen korkealla silkkistä,
punaista kukkaroa.

-- Pelastettu! Mitä sanotkaan, lapseni! huudahti Morrel. -- Mitä tämä
merkitsee?

-- Niin, pelastettu, pelastettu, katsokaa, katsokaa! sanoi tyttö.

Morrel otti kukkaron ja vavahti, sillä hän muisti hämärästi, että se
oli kerran ollut hänen omansa.

Sen toisessa osastossa oli kahdensadan
kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin vekseli.

Se oli kuitattu.

Toisessa oli pienen pähkinän kokoinen timantti ja paperiliuskalle
kirjoitettuna nämä kaksi sanaa:

_Julien myötäjäiset_.

Morrel nosti kätensä otsalleen. Hän luuli näkevänsä unta.

Samassa kello löi yksitoista.

Jokainen vasaran lyönti kaikui hänen korvissaan, aivan kuin ne olisivat
osuneet hänen omaan sydämeensä.

-- Selitähän, lapsi, sanoi hän. -- Mistä olet tämän kukkaron löytänyt?

-- Meilhan-kadun varrelta, numerosta viisitoista, viidennessä
kerroksessa pienen huoneen lieden reunalta.

-- Mutta eihän tämä kukkaro ole sinun.

Julie ojensi hänelle aamulla saamansa kirjeen.

-- Kävitkö yksin tuossa talossa? kysyi Morrel.

-- Emmanuel seurasi minua, isä. Hänen piti odottaa minua Musée-kadun
kulmassa. Mutta hän ei kylläkään palatessani ollutkaan enää siellä.

-- Herra Morrel! kuului huuto portailta. -- Herra Morrel!

-- Se on hänen äänensä, sanoi Julie.

Samassa Emmanuel astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui ilo ja
mielenliikutus.

-- Pharaon! huusi hän. -- Pharaon!

-- Mitä! Pharaon! Oletko hullu, Emmanuel! Tiedäthän, että se on
hukkunut.

-- Pharaon, herra Morrel. Sataman suulta on ilmoitettu, että Pharaon on
tulossa.

Morrel vaipui tuoliin, hänen voimansa pettivät. Hän ei voinut millään
selittää näitä uskomattomia, ennenkuulumattomia, satumaisia tapauksia.

-- Isä, huudahti Maximilien, -- miksi sanoitte Pharaonin hukkuneen?
Sataman suulta ilmoitetaan Pharaonin tulevan.

-- Ystäväni, sanoi Morrel, -- ennen kuin se voi tapahtua, täytyy uskoa
ihmeisiin. Mahdotonta! Mahdotonta!

Mutta olivathan kukkaro, kuitti ja kallisarvoinen timanttikin
todellisia ja1 yhtä kaikki uskomattomia.

-- Hyvä herra, sanoi Cocles vuorostaan, -- mitä tämä tietää, Pharaon?

-- Menkäämme katsomaan, sanoi Morrel nousten paikaltaan, -- ja Jumala
meitä armahtakoon, jos se on väärä uutinen.

He laskeutuivat portaita alas. Portailla odotti rouva Morrel. Hän ei
ollut uskaltanut astua sisään.

Vähän ajan päästä he olivat Cannebièrella.

Satamassa oli suuri joukko kansaa koolla.

Tämä joukko antoi Morrelille tietä.

-- Pharaon, Pharaon! huusivat kaikki.

Kaikkien ihmeeksi laski Saint-Jeanin tornin edustalle laiva, jonka
keulassa oli valkoisin kirjaimin "Pharaon (Morrel & poika, Marseille)",
aivan samanlainen kuin toinenkin Pharaon ja lastinaan kokenillia ja
indigoa. Se laski ankkurinsa ja purjeensa. Kannella komensi kapteeni
Gaumard, ja Penelon viittoi Morrelille.

Enää ei voinut epäilläkään, omat silmät olivat todistamassa, ja
kymmenentuhatta ihmistä todistusta tukemassa.

Kun Morrel ja hänen poikansa syleilivät kaikkien nähden toisiaan
rannalla nähdessään tämän ihmeen, niin eräs mies, jonka kasvoja
puoliksi peitti musta parta, katseli tätä kohtausta aivan heltyneenä
lähellä olevan ristikkoikkunan takaa ja sanoi itsekseen:

-- Ole onnellinen, jalo mies. Siunattu ollos kaiken sen hyvän tähden,
mitä olet tehnyt ja tulet tekemään. Ja pysyköön kiitollisuuteni yhtä
salassa kuin hyvä työsikin.

Ja huulillaan hymy, jossa kuvastui ilo ja onni, hän lähti kätköstään
kenenkään näkemättä, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut päivän
tärkeimpään tapaukseen. Hän astui alas portaita, jotka ovat
satamalaiturin reunassa, ja huusi kolme kertaa:

-- Jacopo, Jacopo, Jacopo!

Pieni vene tuli hänen luokseen, hän hyppäsi siihen, soudatti itsensä
komeaan purteen ja nousi sen kannelle kepeästi kuin merimies. Sieltä
hän katseli, miten Morrel ilosta itkien kätteli kaikkia ja näytti
etsivän tuota tuntematonta hyväntekijäänsä laivasta.

-- Ja nyt, sanoi tuntematon, -- hyvästi, hyvyys, ihmisyys,
kiitollisuus... Hyvästi kaikki tunteet, jotka sydämen tekevät
onnelliseksi...! Kohtalo on valinnut minut puolestaan palkitsemaan
hyviä ihmisiä ... koston jumala jättäköön nyt minulle paikkansa
rangaistakseni rikolliset!

Nämä sanat sanottuaan hän viittasi, ja aivan kuin pursi olisi odottanut
vain tätä merkkiä, se läksi kiitämään ulappaa kohden.



31. Italia -- Merenkulkija Sindbad


Vuoden 1838 alussa oli Firenzessä kaksi nuorta miestä, jotka molemmat
kuuluivat Pariisin hienoimpaan seurapiiriin; toinen oli vicomte Albert
de Morcerf, toinen paroni Franz d'Epinay. He olivat päättäneet viettää
karnevaalin Roomassa, jossa Franzin tuli olla Albertin oppaana, sillä
hän oli jo kaksi vuotta oleskellut Italiassa.

Mutta asuinpaikan saaminen Roomassa karnevaalin aikana ei ole suinkaan
helppoa, ellei tahdo maata Piazza del Popololla tai Forum Romanumilla.
Niinpä nuorukaiset kirjoittivat Pastrinille, joka omisti London-hotellin
Piazza di Spagnan varrella, ja tilasivat itselleen hauskan asunnon.

Pastrini vastasi, ettei hänellä ollut enää vapaina muuta kuin kaksi
huonetta ja pieni kabinetti kolmannessa kerroksessa. Ne hän oli valmis
vuokraamaan kohtuullisesta hinnasta, louisdorista päivässä. Nuoret
miehet suostuivat tähän. Sillä välillä Albert läksi Napoliin ja Franz
jäi Firenzeen.

Nautittuaan kaikista niistä huveista, jotka Medicien kaupunki voi
tarjota, käveltyään kyllikseen siinä maallisessa paratiisissa, jonka
nimi on Carcine, Franz halusi nähdä Elban, Napoleonin merkillisen
oleskelupaikan. Hän oli jo sitä ennen nähnyt Korsikan, Napoleonin
kehdon.

Eräänä iltana hän siis irroitti Livornon satamassa purjeveneen,
laskeutui sen pohjalle viittaansa kietoutuneena ja sanoi merimiehille
ainoastaan: "Elban saarelle!"

Vene läksi satamasta aivan kuin merilintu pesästään, ja seuraavana
päivänä Franz saapui Porto-Ferrajoon.

Franz kulki keisarillisen saaren halki kaikkia niitä teitä, joita
jättiläinen oli astunut, ja palasi purteen Marcianassa.

Kaksi tuntia myöhemmin hän laski maihin Pianosan saarelle, jossa
kerrottiin olevan tavattoman paljon pyitä.

Metsästys ei onnistunut hyvin. Franz sai ammutuksi ainoastaan pari
vaivaista pyytä, ja uuvutettuaan siten itsensä aivan turhan tähden hän
meni jokseenkin huonolla tuulella veneeseen.

-- Jos teidän ylhäisyytenne vain tahtoo, sanoi laivuri, -- niin voin
neuvoa verrattoman metsästyspaikan.

-- Missä?

-- Näettekö tuon saaren? sanoi laivuri ja osoitti sormellaan etelään
päin erästä keilanmuotoista, kallioista saarta, joka kohosi aivan
tummansinisen meren keskeltä.

-- Mikä tuo saari on? kysyi Franz.

-- Monte-Criston saari, vastasi livornolainen.

-- Mutta eihän minulla ole lupaa metsästää tuolla saarella.

-- Sitä ei teidän ylhäisyytenne tarvitsekaan, saari on aivan autio.

-- Autio saari keskellä Välimerta, sepä omituista.

-- Ja luonnollista, teidän ylhäisyytenne. Saari on kauttaaltaan
kallioinen, eikä siellä ole tilkkuakaan viljelyskelpoista maata.

-- Minne saari kuuluu?

-- Toscanaan.

-- Millaista riistaa siellä on?

-- Tuhansittain villivuohia.

-- Ja ne elävät nuoleskelemalla kallioita, sanoi Franz epäuskoisena
hymyillen.

-- Ei, pureskelemalla sanajalkoja, myrttipensaita ja mastiksipuita,
joita kasvaa kaikissa kallionkoloissa.

-- Mutta missä siellä voi nukkua?

-- Joko saarella olevissa luolissa tai veneessä viittaan kietoutuneena.
Voisimmehan sitä paitsi lähteä pois heti metsästyksen päätyttyä,
purjehdimmehan me yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja jos tyyntyy,
niin voimmehan soutaa.

Franz suostui kuin suostuikin tähän ehdotukseen korvatakseen tähän asti
epäonnistuneen metsästyksensä.

Hänen myönnyttyään keskustelivat merimiehet vähän aikaa hiljaa
keskenään.

-- No, kysyi Franz, -- mikä nyt on taas? Onko tullut este?

-- Ei, sanoi laivuri, -- mutta meidän täytyy ilmoittaa teidän
ylhäisyydellenne, että saari on julistettu epäiltävien seutujen
joukkoon.

-- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, että kun Monte-Criston saari on asumaton, niin
siellä oleksii merirosvoja ja salakuljettajia, jotka saapuvat
Korsikasta, Sardiniasta ja Afrikasta. Jos joku ilmoittaa meidän
poikenneen sinne, täytyy meidän Livornoon palatessamme jäädä kuudeksi
päiväksi tarkastuksen alaiseksi.

-- Hitto vieköön, sehän muuttaa koko asian! Kuudeksi päiväksi! Juuri
niin moneksi, kuin Jumala tarvitsi luodakseen maailman. Se on aivan
liian pitkä aika.

-- Mutta eihän kukaan ilmoita teidän ylhäisyytenne olleen Monte-Criston
saarella.

-- En minä ainakaan, huudahti Franz.

-- Emme mekään, sanoivat merimiehet.

-- Siinä tapauksessa lähtekäämme Monte-Cristoa kohden.

Laivuri antoi määräyksensä. Keula käännettiin saareen päin, ja vene
alkoi kiitää sitä kohden.

Tuuli pullisti purjeita, ja kun merimiehet olivat asettuneet
paikoilleen, kolme keulaan ja neljäs perää pitämään, ryhtyi Franz
jatkamaan keskustelua.

-- Hyvä Gaetano, sanoi hän laivurille, -- muistaakseni sanoitte, että
saari on merirosvojen tyyssija, ja mielestäni se on aivan toisenlaista
riistaa kuin vuohet.

-- Se on aivan totta, teidän ylhäisyytenne.

-- Tiesin kyllä, että salakuljettajia oli olemassa, mutta Algerian
valloituksen jälkeen ja muhamettilaisen hallituksen kukistuttua en
luullut, että niitä enää olisi muualla kuin Cooperin ja kapteeni
Marryatin romaaneissa.

-- Teidän ylhäisyytenne erehtyi, merirosvoja on yhä olemassa kuten
maantierosvojakin, jotka muka paavi Leo XII hävitti sukupuuttoon, mutta
jotka yhtä kaikki pidättävät ihmisiä aivan Rooman porttien edustalla.
Ettekö ole kuullut, miten paavin luona oleva Ranskan lähettiläs
ryöstettiin putipuhtaaksi viidensadan askelen päässä Velletristä?

-- Olen kyllä kuullut.

-- Jos teidän ylhäisyytenne asuisi Livornossa, saisitte tuon
tuostakin kuulla, että kauppalaiva, jota kovasti odotettiin, tai
englantilainen jahti, jonka piti saapua Bastiaan, Porto-Ferrajoon tai
Civita-Vecchiaan, ei olekaan tullut perille, vaan luultavasti
murskaantunut kalliota vasten. No niin, tämä kallio onkin pieni ja
kapea kuuden tai kahdeksan miehen soutama vene, joka on sen yllättänyt
ja ryöstänyt pimeänä tai myrskyisenä yönä asumattoman saaren tienoilla,
aivan samoin kuin rosvot ryöstävät postivaunut metsän laidassa.

-- Mutta, sanoi Franz maatessaan siinä veneen pohjalla, -- miksi eivät
ryöstetyt tee valitusta, miksi he eivät vaadi Ranskan, Sardinian tai
Toscanan hallitusta kostamaan?

-- Siksi, että laivasta tai jahdista viedään veneeseen ensin kaikki,
mikä suinkin on arvokasta, sitten laivaväen kädet ja jalat kytketään
yhteen, jokaisen kaulaan sidotaan neljänkolmatta naulan painoinen
kuula, laivan pohjaan tehdään tynnyrin suuruinen reikä, noustaan
kannelle, suljetaan luukut ja mennään veneeseen. Kymmenen minuutin
päästä laiva alkaa valittaa ja huoata, ja sitten se uppoaa. Ensin
vaipuu toinen puoli veden alle, sitten toinen, sitten se nousee, painuu
taas ja vajoaa yhä enemmän. Äkkiä kuuluu aivan kuin kanuunan laukaus,
ilma halkaisee kannen. Sitten laiva liikahtelee kuin hukkuva ja vaipuu
yhä syvemmälle. Vesi, joka laivan sisällä on ollut kovassa
puristuksessa, purskahtaa esiin kaikista aukoista, aivan kuin iso
valaskala purskuttaisi sieraimistaan jättiläismäisiä vesisuihkuja.
Sitten kuuluu viimeinen korina ja laiva vaipuu syvyyteen muodostaen
veteen ison suppilon, joka pyörii hetkisen, täyttyy vähitellen ja
häviää. Viiden minuutin kuluttua vain Jumalan silmä voi meren pohjasta
löytää hukkuneen laivan. -- Ymmärrättekö nyt, jatkoi laivuri hymyillen,
miksi laiva ei tule satamaan ja miksi miehistö ei tee valitusta?

Jos Gaetano olisi kertonut tämän kaiken ennen matkalle lähtöä, olisi
Franz luultavasti miettinyt kauemmin, ennen kuin läksi. Mutta he olivat
jo matkalla, ja peräytyminen olisi näyttänyt pelkuruudelta. Hän oli
niitä miehiä, jotka eivät etsi vaarallisia tilanteita, mutta jotka
kyllä tarpeen tullen kylmäverisesti taistelevat vaaraa vastaan,
katselevat sitä aivan samoin kuin vastustajaa kaksintaistelussa,
tarkkaavat hänen liikkeitään, arvioivat hänen voimansa; pysähtyvät niin
paljon, että voivat hengittää, mutta eivät niin paljoa, että
näyttäisivät pelkureilta. He huomaavat ensi katseella, millaiset ovat
voittamisen mahdollisuudet, ja surmaavat yhdellä iskulla.

-- Mitä vielä, sanoi hän. -- Olen kulkenut Sisilian ja Calabrian halki,
olen purjehtinut kaksi kuukautta Arkkipelagissa enkä kertaakaan ole
nähnyt rosvon tai ryövärin varjoakaan.

-- En minä tätä kertonutkaan saadakseni teidän ylhäisyyttänne luopumaan
aikeestaan, sanoi Gaetano, -- vastasin vain kysymykseenne, siinä
kaikki.

-- Se on totta, Gaetano, ja kertomuksenne oli hyvin huvittava. Kun
tahdon nauttia siitä mahdollisimman kauan, niin menkäämme Monte-Criston
saarelle.

Nopeasti lähestyttiin matkan päämäärää. Oli hyvä tuuli, ja vene kiiti
kuuden tai seitsemän solmun nopeudella. Sitä mukaa kuin tultiin
lähemmäksi, näytti saari nousevan merestä yhä korkeammaksi, ja illan
kirkkaassa valossa näki, miten kalliolohkareet olivat päällekkäin aivan
kuin asevarastossa kanuunan kuulat, ja niiden koloissa näkyi punertavaa
kanervaa ja viheriäisiä pensaita. Vaikka merimiehet näyttivätkin aivan
rauhallisilta, tarkastelivat he kuitenkin valppaina kuultavaa ulappaa.
Etäällä näkyi ainoastaan muutamia kalastajaveneitä, joiden valkoiset
purjeet keinuivat aivan kuin kalalokkien siivet.

Vene oli enää parin peninkulman päässä saaresta, kun aurinko alkoi
laskea Korsikan taakse, jonka terävät kalliohuiput kohosivat korkealle
taivasta kohden. Tämä kiviröykkiö nousi uhkaavana kuin jättiläinen
Adamastor veneen eteen ja peitti auringon, vaikka säteet vielä
kultasivat sen huippuja. Mutta yhä voitokkaampana nousi merestä varjo,
valloitti huiputkin, ja lopulta saari oli kuin harmaa röykkiö, joka
tummenemistaan tummeni. Puolen tunnin päästä oli pilkkoen pimeää.

Kaikeksi onneksi merimiehet liikkuivat tutuilla vesillä, sillä Franz ei
tuntenut itseään aivan rauhalliseksi siinä veneessä keskellä pimeää
yötä. Korsika oli kokonaan kadonnut. Monte-Cristoakaan ei näkynyt.
Mutta merimiehet ilmeisesti näkivät pimeässä kuin ilveskissat, eikä
peränpitäjä epäröinyt vähääkään.

Noin tunti auringonlaskun jälkeen Franz arveli huomaavansa veneen
vasemmalla puolella noin neljännespeninkulman päässä jotakin mustaa,
mutta hän ei voinut erottaa, mitä se oikeastaan oli. Hän oli vaiti,
koska pelkäsi merimiesten nauravan hänelle, jos hän pitäisi mustaa
pilveä maana. Mutta äkkiä näkyi kirkas liekki saarelta. Maa saattoi
olla pilven näköinen, mutta tuli ei ollut mikään meteori.

-- Mikä tuo valo on? kysyi hän.

-- Hiljaa! sanoi laivuri. -- Se on nuotio.

-- Mutta sanoittehan, että saari on asumaton!

-- Sanoinhan, että siellä ei ole varsinaisia asukkaita, mutta että se
on salakuljettajien turvapaikkana.

-- Ja merirosvojen, toisti Gaetano. -- Sen vuoksi olenkin käskenyt
purjehtia saaren ohitse, sillä, niin kuin näette, nuotio on takanamme.

-- Mutta nuotiohan pikemmin rauhoittaa kuin tekee levottomaksi, sanoi
Franz. -- Piileskelijät eivät olisi sytyttäneet tulta.

-- Se ei merkitse mitään, sanoi Gaetano. -- Jos pimeässä voisitte
laskea saaren aseman, niin huomaisitte, että tulta ei näe mantereelle,
ei Pianosaan, vaan ainoastaan aavalle merelle.

-- Te pelkäätte, että tuli merkitsee huonoa seuraa?

-- Siitä olisi otettava selko, sanoi Gaetano pitäen valoa silmällä.

-- Ja millä tavoin siitä voi ottaa selkoa?

-- Saattepahan nähdä.

Tämän lausuttuaan Gaetano neuvotteli merimiestensä kanssa ja hetken
kuluttua vene oli kääntynyt. Palattiin samaa tietä kuin oli tultukin,
ja muutaman minuutin päästä tuli katosi, luultavasti kallionkielekkeen
suojaan.

Silloin peränpitäjä antoi veneelle uuden suunnan, se lähestyi saarta
tuntuvasti ja oli vähän ajan päästä siitä ainoastaan viidenkymmenen
askelen päässä.

Gaetano laski purjeen ja vene seisahtui.

Kaikki tämä tehtiin aivan hiljaa, sanaakaan vaihtamatta.

Gaetano, joka oli ehdottanut matkaa, oli ottanut kaiken vastuun
itselleen. Nuo neljä merimiestä pitivät häntä silmällä, ottivat airot
esille ja olivat ilmeisesti valmiit pakenemaan soutamalla, mikä ei
pimeässä olisikaan ollut mahdotonta.

Franz puolestaan tarkasti aseitaan kylmäverisenä. Hänellä oli kaksi
kaksipiippuista pyssyä ja karbiini; hän latasi ne, tarkasti lukot ja
odotti.

Tällä välin laivuri riisui takkinsa ja paitansa, sitoi housunsa
tiukempaan vyölleen, ja kun hän oli avojaloin, hänen ei tarvinnut
riisua jalkineita eikä sukkia. Tässä puvussa tai oikeammin sanoen ilman
pukua hän pani sormensa suulleen varoittaakseen kaikkia olemaan aivan
hiljaa, laskeutui mereen ja alkoi uida rantaa kohden niin varovaisesti,
että ei kuulunut hiiskahdustakaan. Fosforivälke laineilla vain ilmaisi,
missä hän ui.

Kohta tämä juovakin katosi. Hän oli epäilemättä päässyt maihin.

Puolen tunnin ajan pysyttelivät veneessä olijat aivan liikkumattomina
paikoillaan. Sitten lähestyi rannasta venettä kohden sama valoisa
juova. Vähän ajan päästä Gaetano oli veneessä.

-- No? kysyivät Franz ja kaikki merimiehet yht'aikaa.

-- Siellä on espanjalaisia salakuljettajia. Heidän mukanaan on kaksi
korsikalaista rosvoa.

-- Ja mitä tekemistä korsikalaisilla rosvoilla on espanjalaisten
salakuljettajien kanssa?

-- Hyvä Jumala, teidän armonne, täytyyhän rosvojen auttaa toisiaan.
Toisinaan santarmit tai sotilaat ahdistavat maalla rosvoja. Nämä
kohtaavat silloin veneen ja siinä kunnon tovereita, sellaisia kuin me.
He tulevat uivaan taloomme pyytäen saada nauttia vieraanvaraisuuttamme.
Eihän voi olla auttamatta takaa-ajettua miesparkaa! Otamme hänet
vastaan ja varmuuden vuoksi lähdemme ulapalle. Se ei maksa meille
mitään ja pelastaa lähimmäisemme hengen tai ainakin vapauden. Hän
muistaa tämän hyväntyön ja osoittaa meille varman paikan, jossa voimme
viedä maihin tavaramme, uteliaitten häiritsemättä meitä.

-- Vai niin! sanoi Franz. -- Te olette siis hiukan salakuljettajia
tekin, Gaetano?

-- Minkä sille voi, sanoi mies huulillaan hymy, jota on mahdoton
kuvata, ihminen tekee yhtä ja toista. Täytyyhän elää.

-- Tunnette siis ne, jotka tänä hetkenä asustavat Monte-Criston
saarella?

-- Melkein. Me merimiehet olemme aivan kuin vapaamuurareita, me
tunnemme toisemme tietyistä merkeistä.

-- Oletteko varma, ettei meidän tarvitse pelätä mitään, jos laskemme
maihin?

-- Ei kerrassaan mitään. Salakuljettajat eivät ole varkaita.

-- Mutta nuo kaksi korsikalaista rosvoa..., jatkoi Franz ottaen
edeltäpäin kaiken varteen.

-- Hyvä Jumala, sanoi Gaetano, -- eihän se ole heidän syynsä, että he
ovat rosvoja, vaan esivallan.

-- Kuinka niin?

-- Heitähän vainotaan siksi, että ovat nylkeneet toisen miehen nahan,
ikään kuin korsikalaisen luonteeseen ei kuuluisi kosto.

-- Mitä tarkoitatte tuolla nylkemisellä? Murhaamistako? sanoi Franz
jatkaen kyselyjään.

-- Minä tarkoitan vihollisen tappamista, se on aivan eri asia, sanoi
laivuri.

-- Menkäämme siis pyytämään vieraanvaraisuutta salakuljettajilta ja
rosvoilta. Luuletteko heidän suostuvan siihen?

-- Varmasti.

-- Montako heitä on?

-- Neljä, teidän ylhäisyytenne, ja nuo kaksi rosvoa niiden lisäksi,
siis yhteensä kuusi.

-- Meitä on yhtä monta. Jos nuo herrat ryhtyvät vihamielisyyksiin, niin
pystymme ainakin vastustamaan heitä. Siis kerta vielä, menkäämme
Monte-Cristoni saarelle.

-- Menkäämme, teidän ylhäisyytenne. Mutta sallittehan minun kuitenkin
ryhtyä varokeinoihin?

-- Tietysti, olkaa viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus. En
ainoastaan salli, vaan kehotankin teitä siihen.

-- Siis, kaikki hiljaa! sanoi Gaetano.

Kaikki vaikenivat.

Franz, joka aina näki asiat oikeassa valossaan, huomasi, että hänen
asemansa oli, ellei suorastaan vaarallinen, niin kuitenkin arveluttava.
Hän oli pilkkopimeässä, erillään muusta maailmasta, keskellä merta,
merimiesten seurassa, jotka eivät häntä laisinkaan tunteneet ja joilla
ei ollut mitään syytä olla hänelle uskollisia. He tiesivät, että hänen
vyöhönsä oli kätketty muutamia tuhansia frangeja, ja he olivat usein,
elleivät suorastaan kadehtien, niin ainakin uteliaina, tarkastelleet
hänen oivallisia aseitaan. Toiselta puolen hän oli menossa näiden
samojen miesten kanssa saarelle, jolla kyllä oli hyvin raamatullinen
nimi, mutta joka salakuljettajiensa ja rosvojensa vuoksi ei tarjonnut
hänelle sen suurempaa turvaa kuin Golgata Kristukselle. Sitä paitsi
tuntuivat nuo kertomukset mereen upotetuista laivoista näin yöllä
todenmukaisemmilta kuin päivällä. Hän saattoi siis olla kahden vaaran
välillä, ja siksi hän piti tarkkaan silmällä merimiehiä eikä heittänyt
pyssyä kädestään.

Merimiehet olivat uudelleen nostaneet purjeet ja olivat lähteneet samaa
tietä kuin olivat tulleetkin. Franzin silmät jo olivat ennättäneet
tottua pimeään, ja hän näki heidän purjehtivan jylhien kallioiden ohi.
Hetken kuluttua tuli nuotio taas näkyviin. Tulen ympärillä istui viisi
tai kuusi miestä.

Nuotion kajastus ulottui noin sadan askelen päähän merelle. Gaetano
kulki nuotiota kohden, mutta kuitenkin sillä tavoin, että hän koko ajan
piti venettä kajastuksen ulkopuolella. Kun hän oli aivan nuotion
kohdalla, hän käänsi rohkeasti keulan valoisan piirin sisään ja alkoi
laulaa merimieslaulua, jonka loppusäkeistöön toiset yhtyivät.

Nuotion ääressä olevat miehet hyppäsivät pystyyn ja juoksivat rantaan
katsomaan venettä ja arvailemaan, missä aikeissa se lähestyi. Pian he
näyttivät rauhoittuneen ja palasivat nuotion ääreen, jolla paistui
kokonainen vuohi. Vain yksi heistä jäi rannalle.

Kun vene oli noin kahdenkymmenen askelen päässä maasta, tähtäsi
rannalla oleva mies pyssyllään tyynesti tulijoihin ja kysyi Sardinian
murteella:

-- Kuka siellä?

Franz veti pyssynsä molemmat hanat vireeseen.

Gaetano vaihtoi silloin miehen kanssa muutamia sanoja, joita Franz ei
ymmärtänyt, mutta jotka epäilemättä koskivat häntä.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne lausua nimensä vai pysyä
tuntemattomana?

-- Minun nimeni on heille aivan tuntematon. Sanokaa siis heille
ainoastaan, että olen ranskalainen ja matkustan huvikseni, lausui
Franz.

Kun Gaetano oli vastannut, antoi vartija eräälle tulen ääressä olevalle
määräyksen, ja tämä nousi heti ja hävisi kallioiden keskeen.

Oltiin vaiti. Jokainen näytti pitävän huolta omista asioistaan, Franz
maihinmenosta, merimiehet purjeista ja salakuljettajat vuohesta. Mutta
vaikka kaikki olivatkin näennäisesti huolettomia, pitivät he kuitenkin
toisiaan silmällä.

Äsken poistunut mies ilmestyi näkyviin aivan vastakkaiselta puolelta.
Hän nyökkäsi vartijalle, joka heti kääntyi veneeseen päin ja sanoi:
_S'accommodi_.

Italialaista sanaa _s'accommodi_ on mahdoton kääntää. Se merkitsee
samalla kertaa: tulkaa, astukaa sisään, olkaa tervetullut, olkaa aivan
kuin kotonanne, te olette täällä isäntä.

Merimiehille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Muutama aironveto ja
vene oli rannassa. Gaetano hyppäsi rantahiekalle ja kuiskasi vielä
muutaman sanan vartijalle. Hänen toverinsa astuivat yksitellen maihin.
Lopulta tuli Franzin vuoro.

Hänellä oli toinen pyssynsä olallaan, Gaetanolla oli toinen, ja eräällä
merimiehellä oli hänen karbiininsa. Hänen pukunsa oli samalla kertaa
taiteilijan ja keikarin puku. Se ei herättänyt salakuljettajissa
epäluuloja eikä siis levottomuuttakaan.

Vene vedettiin rantaan, etsittiin muutaman askelen päästä sopivaa
nuotiopaikkaa. Mutta se suunta, jonne he menivät, ei kai ollut vartijan
mieleen, koska hän huusi Gaetanolle:

-- Ei sinnepäin.

Gaetano sopersi muutaman sanan anteeksipyynnöksi ja läksi
päinvastaiseen suuntaan. Kaksi merimiestä sytytti nuotiossa soihdut
valaistakseen tietä.

He astuivat noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja pysähtyivät
tasaiselle, kallioiden saartamalle paikalle. Sen ympärille oli kallioon
hakattu istuimia. Kallionkoloissa kasvoi muutamia vaivaisia tammia ja
tuuheita myrttipensaita. Franz valaisi soihdullaan maata ja huomasi
tuhkaläjästä, etteivät he olleet ainoita, jotka olivat huomanneet tämän
paikan sopivaksi oleskelupaikaksi, ja että Monte-Criston saarelle
tulleet tavallisesti asustivat siinä.

Hän ei enää odottanut mitään erikoista seikkailua. Kun hän kerran oli
astunut maihin ja huomannut saarelaiset ellei juuri ystävällisiksi,
niin ainakin välinpitämättömiksi, hävisi hänen levottomuutensa
kokonaan, ja tuntiessaan paistetun vuohen hajun hän alkoi
rauhattomuuden sijasta tuntea nälkää.

Hän mainitsi siitä Gaetanolle, joka vastasi, että illallisen
valmistaminen oli helppoa, kun oli viiniä, leipää ja kuusi pyytä
veneessä sekä iso nuotio aivan lähellä.

-- Sitä paitsi, sanoi hän, -- jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää
paistetun vuohen tuoksu, niin voinhan mennä naapureille tarjoamaan pari
pyytä saadaksemme viipaleen paistia.

-- Tehkää se, Gaetano, tehkää se, sanoi Franz. -- Te olette todellakin
syntynyt välittäjäksi.

Merimiehet kokosivat kanervia, myrttipensaan ja tammen oksia,
sytyttivät ne tuleen ja saivat siitä syntymään jokseenkin komean
nuotion.

Paistetun vuohen tuoksu sai Franzin kärsimättömänä odottamaan laivurin
tuloa. Lopulta tämä saapui.

-- No, kysyi Franz, -- mitä uutta? Eikö pyyntöömme suostuta?

-- Päinvastoin, sanoi Gaetano. -- Heidän päällikkönsä, jolle on
ilmoitettu tulostanne, kutsuu teidät aterioimaan kanssaan.

-- Tuo heidän päällikkönsä näyttää olevan kohtelias mies. Miksi en siis
menisi hänen kanssaan aterioimaan, varsinkin kun tuon oman osuuteni
ruokaa mukanani.

-- Hänellä on ruokaa kylliksi, liikaakin, mutta hän ottaa teidät
asuntoonsa ainoastaan yhdellä kummallisella ehdolla.

-- Asuntoonsako? kysyi nuori mies. -- Onko hän siis rakennuttanut tänne
talon?

-- Ei, mutta hänellä on kuitenkin hyvin komea asunto, sikäli kuin olen
kuullut.

-- Tunnetteko siis päällikön?

-- Olen kuullut hänestä puhuttavan.

-- Hyvää vai pahaa?

-- Molempia.

-- Hitto vieköön! Ja mikä tuo ehto on?

-- Teidän tulee antaa sitoa silmänne, ettekä saa ottaa sidettä pois,
ennen kuin hän itse käskee.

Franz katsoi terävästi Gaetanoon nähdäkseen, mitä tämän ehdotuksen
takana piili.

-- Kyllä minä ymmärrän, sanoi tämä arvaten Franzin ajatukset, -- että
sitä kannattaa miettiä.

-- Mitä te tekisitte minun sijassani? kysyi nuori mies.

-- Minulla ei ole mitään menetettävissä, minä menisin.

-- Suostuisitte siis?

-- Suostuisin, vaikkapa vain uteliaisuudesta.

-- Tässä miehessä on siis jotain merkillistä.

-- Kuulkaahan, sanoi Gaetano hiljaa, -- en tiedä onko kaikki, mitä
kerrotaan, totta...

Hän vaikeni katsahtaen ympärilleen.

-- Mitä kerrotaan?

-- Kerrotaan, että päällikön luolan rinnalla Pitti-palatsi on
vähäpätöinen.

-- Pelkkää unta! sanoi Franz istuutuen jälleen.

-- Eikä olekaan. Cama, San Fernandon perämies, kävi siellä kerran ja
kertoi, että sellaista loistoa ei ole muualla kuin saduissa.

-- Tuollahan tavoin puhuen voisitte houkutella minut Ali-Baban luolaan,
sanoi Franz.

-- Kerron vain, mitä olen kuullut, teidän ylhäisyytenne.

-- Te neuvotte siis minua suostumaan?

-- Sitä en sano. Teidän ylhäisyytenne saa tehdä aivan niin kuin tahtoo.
Minä en tahdo tällaisessa tapauksessa neuvoa mitään.

Franz mietti hetkisen ja ymmärsi, että upporikas mies ei voinut aikoa
pahaa hänelle, jolla ei ollut muuta kuin muutama tuhat frangia. Ja
koska tämä siis ilmeisesti oli vain kutsu oivallisille päivällisille,
niin hän suostui. Gaetano meni ilmoittamaan siitä.

Mutta Franz oli, niin kuin olemme maininneet, hyvin varovainen. Hän
tahtoi saada lisää tietoja omituisesta isännästään. Hän kysyi sen
vuoksi merimiestä, joka äskeisen keskustelun aikana oli kyninyt pyytä
juhlallisesti -- ylpeänä hänelle uskotusta toimesta --, tiesikö tämä,
miten tuo kummallinen herra oli tullut maihin, koska missään ei näkynyt
venettä, ei speronaaria eikä tartaania.

-- Kyllä minä hänen purjeveneensä tunnen, sanoi mies.

-- Onko se komeakin?

-- Toivoisin, että teidän ylhäisyydellänne olisi sellainen, niin
voisitte tehdä matkan maapallon ympäri.

-- Kuinka suuri se on?

-- Se kantaa noin sata tonnia. Se onkin vain huvipursi, jahti, niin
kuin englantilaiset sanovat, mutta rakennettu niin, että se kestää
minkä tuulen tahansa.

-- Missä se on rakennettu?

-- En tiedä. Luultavasti Genovassa.

-- Mutta kuinka salakuljettajien päällikkö uskaltaisi rakennuttaa
sellaiseen toimeen tarvittavan jahdin Genovassa?

-- En minä sanonut jahdin omistajaa salakuljettajaksi.

-- Ette sanonutkaan, mutta Gaetano väitti muistaakseni sitä.

-- Gaetano on nähnyt purren kaukaa, mutta hän ei ole ollut puheissa sen
miehistön kanssa.

-- Mutta ellei tämä mies ole salakuljettajien päällikkö, niin mikä hän
sitten on?

-- Rikas englantilainen, joka matkustelee huvikseen.

-- Ja mikä hänen nimensä on? kysyi hän.

-- Kun sitä häneltä kysyy, vastaa hän olevansa merenkulkija Sindbad,
mutta se ei taida olla hänen oikea nimensä.

-- Merenkulkija Sindbad?

-- Niin.

-- Ja missä tämä ylhäinen herra asuu?

-- En tiedä.

-- Oletteko nähnyt hänet?

-- Olen muutaman kerran.

-- Minkä näköinen hän on?

-- Sen teidän ylhäisyytenne saa kohta itse nähdä.

-- Ja missä hän ottaa minut vastaan?

-- Luultavasti tuossa maanalaisessa palatsissa, josta Gaetano puhui.

-- Eikö koskaan ole tehnyt mielenne etsiä tuota palatsia silloin, kun
olette joutunut tänne ja saari on ollut tyhjä?

-- On kyllä, montakin kertaa, mutta aina olemme etsineet suotta.
Sanotaankin, että sen luolan ovea ei avata avaimella, vaan
taikasanalla.

-- Silloin olen todellakin tullut Tuhannen ja yhden yön satujen maahan.

-- Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä, kuului hänen takanaan vartijan
ääni.

Tämän seurassa oli kaksi jahdin miehistöön kuuluvaa merimiestä.

Vastaamatta mitään Franz otti taskustaan nenäliinansa ja ojensi sen
miehelle, joka oli häntä puhutellut.

Hänen silmänsä sidottiin erittäin huolellisesti. Sen jälkeen hänen
täytyi vannoa, ettei hän millään tavoin koettaisi ottaa sidettä
silmiltään.

Hän vannoi.

Sitten merimiehet tarttuivat hänen käsiinsä ja taluttivat häntä
vartijan astellessa edeltä.

Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta tunsi hän vuohenpaistin hajusta,
että jälleen kuljettiin nuotion ohi. Sitten hän sai astua jälleen noin
viisikymmentä askelta luultavasti siihen suuntaan, jonne Gaetanoa oli
kielletty menemästä. Pian hän huomasi ilmanmuutoksesta tulleensa maan
alle. Hetken kuluttua ilma muuttui lämpöiseksi ja tuoksuvaksi, ja hän
tunsi astuvansa pehmoiselle matolle. Kuljettajat väistyivät. Hetkisen
oli kaikki hiljaa, sitten kuului ääni:

-- Tervetuloa luokseni, nyt voitte ottaa nenäliinan silmiltänne.

Franzille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Hän otti nenäliinan
silmiltään ja näki edessään kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen
vuoden ikäisen miehen, yllään tunisialainen puku, päässä punainen
lakki, jossa riippui pitkä sininen silkkitupsu, takki musta ja kokonaan
kullalla kirjailtu, leveät housut verenväriset, säärykset samoin ja
runsaasti kullalla kirjaillut niin kuin takkikin, jalassa keltaiset
kengät. Komea kashmir-huivi oli hänen vyönään, ja siihen oli pistetty
pieni käyrä tikari.

Vaikka tämä mies olikin hyvin kalpea, oli hän huomattavan kaunis. Hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat, nenä kreikkalainen, ja
mustien viiksien alta näkyivät helmenvalkoiset hampaat.

Hänen kalpeutensa kummastutti Franzia: olisi luullut, että mies oli
noussut haudasta eikä vielä ennättänyt saada elävien väriä.

Mutta eniten kummastutti Franzia, joka oli pitänyt Gaetanon kertomusta
unena, huoneen ylellisyys.

Seinät oli verhottu kultakukkaisilla karmiininpunaisilla turkkilaisilla
kankailla. Eräässä syvennyksessä oli jonkinmoinen divaani, sen
yläpuolella oli joukko aseita, joiden tupet olivat kullattua hopeaa ja
kahvat koristettu jalokivillä. Katossa riippui venetsialaisesta lasista
valmistettu harvinaisen kaunis lamppu, ja jalat painuivat melkein
nilkkaa myöten turkkilaiseen mattoon. Upeat verhot reunustivat ovea,
jonka kautta Franz oli tullut, ja samoin toista ovea, joka vei komeasti
valaistuun huoneeseen.

Isäntä antoi vieraansa hetkisen rauhassa katsella ympärilleen ja
tarkasteli vuorostaan tutkivasti häntä.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi hän viimein, -- että ryhdyin niin
moninaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, ennen kuin annoin teidän tulla
tänne, mutta kun tämä saari on suurimman osan vuotta autiona, niin jos
asuntoni tulisi tunnetuksi, tapaisin lepopaikkani varmaankin hyvinkin
huonossa kunnossa, ja se olisi hyvin ikävää, ei niinkään aineellisen
tappion vuoksi, vaan sen tähden, ettei minulla enää olisi paikkaa,
minne vetäytyä pois maailmasta. Nyt koetan saada teidät unohtamaan
tämän pienen ikävyyden tarjoamalla teille sellaista, mitä ette ehkä
uskonut täällä saavanne: kohtalaisen aterian ja hyvän vuoteen.

-- Teidän ei tarvitse laisinkaan pyydellä anteeksi. Tietysti niiden
ihmisten silmät sidotaan, jotka pääsevät lumottuun linnaan.
Ajatelkaahan Raoulia Hugenoteissa, ja totta puhuen tämä kaikki on vain
jatkoa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

-- Minä vastaan kuin Lucullus: Jos olisin tietänyt teidän tulevan,
olisin valmistautunut teitä vastaanottamaan. Mutta jätän erakkomajani
käytettäväksenne ja tarjoan teille ateriani sellaisena kuin se on. Ali,
onko pöytä katettu?

Melkein samassa nostettiin oviverho syrjään, ja nubialainen, aivan
musta orja, jolla oli yllään valkoinen tunika, viittasi herraansa
astumaan ruokasaliin.

-- En tiedä, oletteko samaa mieltä kuin minäkin, sanoi tuntematon
Franzille, -- mutta minusta ei mikään ole ikävämpää kuin olla
tuntikausia toisen kanssa kahden kesken tietämättä, millä nimellä häntä
puhuttelee. Pidän vieraanvaraisuuden lakeja kuitenkin siksi pyhinä,
etten tahdo tietää oikeata nimeänne ja arvoanne, pyydän vain teitä
sanomaan, miten voin teitä puhutella. Omasta puolestani ilmoitan, että
minua tavallisesti sanotaan merenkulkija Sindbadiksi.

-- Ja minä, lausui Franz, -- koska minulta ei puutu mitään muuta kuin
kuuluisa lamppu ollakseni Aladdin, pyydän teitä toistaiseksi sanomaan
minua Aladdiniksi. Näin pysymme itämailla, jonne luulen jonkun hyvän
haltian minut siirtäneen.

-- No niin, herra Aladdin, virkkoi omituinen isäntä, -- kuulittehan,
että pöytä on katettu. Olkaa siis hyvä ja astukaa ruokasaliin. Teidän
nöyrin palvelijanne astuu edeltä näyttääkseen teille tietä.

Sindbad nosti verhoa ja astui vieraansa edellä.

Franz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän
seikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä
ympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli
kokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia
korkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta,
päänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä,
sisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia
appelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.

Aterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu
korsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela
ja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin
kepeämpiä ruokia.

Vadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.

Franz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.

Ali yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti.
Vieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.

-- Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno
maailmanmies ainakin, -- tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja
tekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja
kun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa
minulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.

Ali lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän
hyväntyön?

-- Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. -- Tuo
miesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin
hänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä,
kätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja
kolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin
siksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä
lahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen
komean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen
ylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään
tappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen
metsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään
tikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani
ehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys
oli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin
Afrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa
sieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.

Franz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli
ajatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.

-- Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette
lainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.

-- Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut
ajatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen.
-- Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan
mittaan täyttää.

Vaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen
silmistään omituinen julmuus.

-- Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.

Sindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.

-- Mistä sen päätätte? kysyi hän.

-- Kaikesta, jatkoi Franz, -- äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne,
jopa elintavoistannekin.

-- Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen
luomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos
alan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin
kuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan
kiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se
vainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi
mihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi
sekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi
toisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin
siinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.

-- Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.

Tuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja
ajatuksen syvyyteen.

-- Miksi juuri kostettava? kysyi hän.

-- Siksi, vastasi nuori mies, -- että teistä saa sen vaikutelman, että
yhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili
suorittamatta sen kanssa.

-- Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja
terävät hampaansa näkyivät. -- Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä
ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden
hyväntekijöiden kanssa.

-- Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?

-- Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan
teille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.

-- Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?

-- En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista
laskelmista.

-- Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani
mukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa
määrässä osoittanut Monte-Criston saarella.

-- Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos
tulen Pariisiin, tulen incognito.

Ateria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia
varten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.

Lopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä
olevat vasut ja laski ne pöydälle.

Näiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta
valmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.

Nähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli
uteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti
vihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.

Hän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän
näki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.

-- Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee
teidät uteliaaksi, eikö niin?

-- Sen myönnän.

-- No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa,
jota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.

-- Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, -- jouduttuaan jumalien käsistä
ihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen.
Miksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan
sanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?

-- Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi
Sindbad. -- Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan
siihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan
ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun,
Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa
tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee
teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä
mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa,
niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään
pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten
Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden
kuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille
vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan
hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra.
Eikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin.
Katsokaa.

Hän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen
suuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi
suljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.

Franz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän
nielleen sen, hän kysyi:

-- Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?

-- Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi
surmata kuningas Filip Augustin?

-- Olen.

-- Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori --
siitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli
Hassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin
huvimajoihin -- niin kertoo Marco Polo -- hän päästi harvat valittunsa
ja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin,
ikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten
naisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät
todellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista
unelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille
antoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut
jumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski,
ja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään,
ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he
yrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.

-- Se on siis hashishia! huudahti Franz. -- Niin, tunnen sen, ainakin
nimeltään.

-- Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta
hashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle
olisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: _Onnen kauppiaalle
kiitollinen maailma_.

-- Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta,
kuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.

-- Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko
ensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy
totuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai
kiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä
jumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu
tuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua
todellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä
unelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän
nautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun
palaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette
Napolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan,
taivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!

Vastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä
paljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.

-- Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, -- en
tiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei
ainakaan ole kuin olette vakuuttanut.

-- Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän
taivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla
pitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista
herkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia,
jotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät
pääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon
päivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen
maukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja
Ali tuo meille kahvia ja piiput.

He nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi
ja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille
muutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.

Se oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se
oli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani,
seinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä
kuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten
leijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja,
Kapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja -- samanlaisten kuin se,
joka ilmestyi Dantelle --, siperialaisten karhujen, norjalaisten
kettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin
paljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä
pehmeämmällä vuoteella.

Miehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret
olivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei
tarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja
poistui noutamaan kahvia.

Miehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka
eivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja
Franz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu
polttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja
täyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.

Ali toi kahvia.

-- Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. -- Ranskalaiseen
vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman
sokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on
valmistettu kaikilla eri tavoilla.

-- Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.

-- Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. -- Siitä huomaa, että teillä
on taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka
osaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella
tavallaan, -- vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani
Pariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä
minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.

-- Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, --
sillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri
vuorokaudessa.

-- Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja
lentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään
huolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet,
olemme täällä ottamassa teidät vastaan.

Sitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi
nöyränä syrjään, mutta ei poistunut.

Franzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki
illan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon
ensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä
tunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen
kepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat
moninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja
näköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja
tuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania
kuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei
enää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta
tuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä
laulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut
houkutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin
liikkumaan.

Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa
toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui,
tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja
tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli
niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että
se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt
ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän
palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin
sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa
patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja
nautinnon valo.

Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta
niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat
Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten
näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä,
aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen
näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.

Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet
rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät
vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien
valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he
yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti,
mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.

Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa
kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut.
Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen
aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.

Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa
valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi
kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein
tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden
huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat.
Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän
kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta
unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta
antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan
satumaisen unelmansa valtaan.



32. Herääminen


Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan
hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin
säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä.
Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna
pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.

Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin
nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.

Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi
todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa
kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas
ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet
naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.

Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta
suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää
kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat
vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata
hänen mieleensä.

Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien
päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja
hashishin.

Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen
päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut
mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa
ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.

Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.

-- Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut
jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään
Malagaan.

-- Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs
mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua
kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?

-- Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa
täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä
tunnette hänet laivaväen joukosta.

Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan
eteläistä nientä kohden.

Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.

Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies
katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään.
Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa
jäähyväisiksi.

Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla
puolestaan sitä.

Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten
kuului heikko pamahdus saarelle asti.

-- Kuuletteko, sanoi Gaetano, -- hän sanoo teille hyvästi.

Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se
kuuluisi purteen asti.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.

-- Sytyttäkää ensiksikin soihtu.

-- Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, -- haluatte etsiä lumotun
asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne
huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme
neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä.
Giovanni, sanoi hän, -- sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.

Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa
luolaan.

Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän
valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa,
ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat
ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.

Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz
työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa
kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä
aukkoa.

Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.

Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena
pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla
hän ei erottanut enää mitään.

Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia,
jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja
samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä
huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja
yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia
kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia,
että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.

Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä
päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten
tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.

Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan
vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun
hän palasi, oli vuohi jo paistettu.

Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu
noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen
pienenä. Se lähestyi Korsikaa.

-- Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän
Gaetanolle. -- Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.

-- Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi
korsikalaista rosvoa?

-- Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.

-- Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti
Gaetano, -- ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman
kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.

-- Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa
hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.

-- Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa.
Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka
kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista
edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle,
niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.

Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla
tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa.
Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.

Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää
toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski
miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.

Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa
Porto-Vecchion satamaan.

Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.

Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista,
illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin
mielessä sulaa unelmaksi.

Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon
noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.

Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut
järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän
valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.

Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della
Doganalle.

Hän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet,
hänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut
helppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi
kuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on
neljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla
ja Pyhän Pietarin juhla.

Kaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman
välillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen
pysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen.
Franz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen
mielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.

Hän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui
hotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi,
niin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa
on. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa
terveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse
riensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen
ylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä
kynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli
häntä vastaan.

Heidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja
vastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa
Pastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu
eräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai
maltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan
matkustaja kuului.

-- Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, -- mutta nyt meidän täytyy
aivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja
seuraaviksi päiviksi vaunut.

-- Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, -- mutta
mitä vaunuihin tulee...

-- Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. -- Älkää laskeko
leikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.

-- Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi
luvata, sanoi hotellin isäntä.

-- Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.

-- Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.

-- Hitto vieköön, sanoi Franz, -- me saamme maksaa hiukan kalliimman
hinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron
ottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja
kolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä.
Lisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on
yhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.

-- Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka
maksaisitte kaksinkertaisen hinnan.

-- Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä
matkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.

-- Hevosia ei saa mistään.

Albert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän
vastauksen.

-- Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän?
Mutta eikö saa postihevosia?

-- Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita
kuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.

-- Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.

-- Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa
sillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor
Pastrini?

-- On, teidän ylhäisyytenne.

-- Syökäämme siis ensiksi.

-- Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.

-- Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on
varmasti vain hinnasta.

Ja Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään
mahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja
lompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa
karnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.



33. Roomalaisia rosvoja


Seuraavana aamuna Franz heräsi ensimmäisenä ja herättyään soitti
kelloa. Kellon heiluri vielä värähteli, kun Pastrini itse saapui
paikalle.

-- No, sanoi hotellin isäntä odottamattakaan Franzin kysymystä, --
arvasinhan. Olette tilannut aivan liian myöhään, Roomassa ei ole ollut
vaunuja saatavana kolmena viimeisenä päivänä.

-- Siis juuri niinä päivinä, jolloin niitä aivan välttämättömästi
tarvitsisi, sanoi Franz.

-- Mistä nyt on kysymys? kysyi Albert astuen huoneeseen. -- Ei suinkaan
vaunuista?

-- Juuri niistä, hyvä ystävä, sanoi Franz.

-- Teidän ikuinen kaupunkinne on todellakin verraton kaupunki!

-- Se tahtoo sanoa, teidän ylhäisyytenne, väitti Pastrini, joka halusi
pitää kristikunnan pääkaupungin kunniaa yllä matkustavaisten
hyökkäyksiä vastaan, -- se tahtoo sanoa, että vaunuja ei voi saada
sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan, mutta siihen asti voitte vuokrata
vaikka viisikymmentä.

-- Hyvä niinkin, sanoi Albert. -- Tänään on torstai, kukapa tietää,
mitä sunnuntaiksi ennättää tapahtua?

-- Kaupunkiin saapuu kymmenen- tai kaksitoistatuhatta matkustajaa,
vastasi Franz, -- joten vaunujen saaminen tulee yhä vaikeammaksi.

-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf, -- nauttikaamme nykyisyydestä, älkäämme
maalatko tulevaisuutta turhan synkäksi.

-- Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.

-- Mistäpäin?

-- Tietysti Corson varrelta.

-- Ikkunan! huudahti Pastrini. -- Sehän on mahdotonta, kerrassaan
mahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja
siitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.

Molemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- tiedättekö, mikä on
viisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä
saa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.

-- Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. -- Olen päättänyt nähdä Rooman
karnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä
puujaloilla.

-- Hyvä! huudahti Franz. -- Se on verraton keksintö varsinkin
karnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen
asukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin
asti?

-- Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja
kuin ulosottomiehet? sanoi Albert.

-- Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini,
-- mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan
kuusi piasteria päivässä.

-- Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, -- minä, joka en ole
miljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että
koska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen
vuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille
kaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja
te hyödytte sittenkin kelpo lailla.

-- Mutta teidän ylhäisyytenne..., koetti Pastrini väittää vastaan.

-- Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, -- tai menen itse
sopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme
vanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta
suuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy
tällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain
menetätte erotuksen.

-- Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja
hänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan
joutuneensa tappiolle. -- Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että
olette minuun tyytyväisiä.

-- Hyvä on. Se on järkevää puhetta.

-- Milloin tahdotte saada vaunut?

-- Tunnin kuluttua.

-- Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.

Tunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat
vaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen
arvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat
olleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot
käytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.

-- Teidän ylhäisyytenne, huusi opas nähdessään Franzin kurkistavan
ikkunasta, -- ajetaanko vaunut palatsin eteen?

Vaikka Franz olikin tottunut italialaiseen suurellisuuteen, niin hän
vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen. Mutta nuo sanat lausuttiin
todellakin hänelle.

Franz oli hänen ylhäisyytensä, rattaat olivat vaunut, ja hotelli oli
palatsi.

Koko kansan kerskaileva luonne tuli ilmi yhdessä ainoassa lauseessa.

Franz ja Albert astuivat portaita alas. Vaunut ajoivat palatsin eteen.
Heidän ylhäisyytensä nostivat jalkansa etuistuimelle, ja opas hyppäsi
vaunun takana olevalle istuimelle.

-- Minne teidän ylhäisyytenne tahtovat ensiksi ajettavan?

-- Ensiksi Pyhän Pietarin kirkkoon ja sitten Colosseumiin, vastasi
Albert niin kuin aito pariisilainen ainakin.

Mutta Albert ei vielä tietänyt, että Pyhän Pietarin kirkon
katselemiseen kuluu kokonainen päivä ja sen tutkimiseen kokonainen
kuukausi. Koko päivä kului siis Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen.

Äkkiä ystävykset huomasivat, että alkoi jo hämärtää.

Franz katsoi kelloaan, se oli neljä.

He palasivat heti hotelliin. Ovella Franz käski ajuria olemaan valmiina
kello kahdeksalta. Hän tahtoi näyttää Colosseumin Albertille
kuutamossa, samoin kuin hän oli näyttänyt Pietarinkirkon päivänvalossa.
Kun ystävälleen näyttää kaupunkia, jossa jo aikaisemmin on ollut, niin
on yhtä turhamainen kuin näyttäessään naista, jonka rakastajana on
ollut.

Franz määräsi ajurille tien. Hänen piti ajaa Porta del Popolon kautta,
seurata ulkomuurin vieressä kulkevaa tietä ja palata Porta San
Giovannin kautta. Sillä tavoin Colosseum tuli heidän eteensä aivan
äkkiä eivätkä Capitolium, Forum, Septimius Severuksen kaariportti,
Antoniuksen ja Faustinan temppeli sekä Via Sacra päässeet asteittain
vähentämään sen suuruutta.

He istuivat pöydän ääreen. Pastrini oli luvannut heille juhla-aterian
ja antoi heille kohtalaisen päivällisen, joten siitä ei ollut mitään
sanottavaa.

Päivällisen jälkeen hän astui itse sisään. Franz arveli hänen saapuvan
kuulemaan heidän kiitoksiaan ja valmistautui jo lausumaan ne, kun
isäntä keskeytti hänet:

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- olen mielissäni nähdessäni
teidät tyytyväisinä, mutta sitä varten en tullut...

-- Tulitteko siis sanomaan, että olette keksinyt meille vaunut? kysyi
Albert sytyttäen sikarin.

-- En sitäkään varten, teidän ylhäisyytenne, ja viisaimmin teette, kun
ette sitä enää ajattelekaan. Roomassa asiat ovat joko mahdollisia tai
mahdottomia. Kun teille sanotaan, ettei se ole mahdollista, niin ei
maksa vaivaa enää puhua siitä.

-- Pariisissa on asian laita aivan toinen. Kun sanotaan, että jotakin
ei ole, niin maksan kaksinkertaisen hinnan, ja saan heti mitä tahdon.

-- Olen kuullut kaikkien ranskalaisten sanovan samaa, lausui Pastrini
hiukan loukkaantuneena, -- ja minä ihmettelen, miksi he laisinkaan
matkustelevat.

-- Sitä minäkin ihmettelen, sanoi Albert puhaltaen velttona sikarinsa
sauhun kattoa kohden ja nojautuen tuolinsa selkänojaa vastaan niin,
että kiikkui tuolinsa takajalkojen varassa. -- Hullut ja narrit,
sellaiset kuin me, vain matkustavatkin. Vakavat ihmiset pysyvät
asunnoissaan Helder-kadun varrella, Grand-bulevardilla ja Café de
Paris'ssa.

Tietysti Albert asui mainitun kadun varrella, käveli bulevardilla joka
päivä ja söi siinä ainoassa ravintolassa, jossa voi saada hyvän
aterian, jos on hyvässä sovussa tarjoilijoiden kanssa.

Pastrini oli hetkisen vaiti. Hän näytti mietiskelevän tätä vastausta,
joka ei tuntunut hänen mielestään oikein selvältä.

-- No niin, sanoi Franz vuorostaan lopettaen isännän maantieteelliset
mietiskelyt, -- te tulitte ilmoittamaan jotakin. Suvaitsetteko kertoa
meille käyntinne tarkoituksen?

-- Niin oikein. Sehän on totta. Olette käskenyt vaunujen tulla kello
kahdeksalta?

-- Niin olemme.

-- Aiotte mennä katsomaan Il Colosseota?

-- Niin.

-- Olette käskenyt ajurin ajaa Porta del Popolon kautta, kulkemaan
pitkin muurin viertä vievää tietä ja palaamaan Porta San Giovannin
kautta?

-- Ne ovat minun omat sanani.

-- No niin. Tuo tie on mahdoton.

-- Mahdoton!

-- Tai ainakin hyvin vaarallinen.

-- Vaarallinen? Ja miksi?

-- Kuuluisan Luigi Vampan vuoksi.

-- Ensiksikin, rakas isäntämme, kuka on tuo kuuluisa Luigi Vampa? kysyi
Albert. -- Hän voi kyllä olla kuuluisa Roomassa, mutta Pariisissa hän
on aivan tuntematon.

-- Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan tuosta miehestä?

-- En koskaan.

-- Hän on rosvo, jonka rinnalla sellaiset kuin Deserari ja Gasparone
ovat pelkkiä kuoripoikia.

-- Kuulehan, Albert! huudahti Franz. -- Nyt saamme kuulla kerrottavan
oikeasta rosvosta!

-- Minä sanon jo edeltäpäin, etten usko sanaakaan teidän puheistanne.
Kun se asia on selvä, niin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, kyllä
minä kuuntelen. "Oli kerran..." No, jatkakaahan!

Pastrini kääntyi Franzin puoleen, joka näytti noista kahdesta
vakavammalta. Pastrini oli nähnyt hotellissaan monta ranskalaista,
mutta ei ollut koskaan ymmärtänyt erästä puolta heidän luonteessaan.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän hyvin vakavasti kääntyen siis
Franzin puoleen, -- jos arvelette minun valehtelevan, niin suottahan
kerron mitä aioin kertoa. Mutta vakuutan, että olen katsonut teidän
ylhäisyytenne parasta.

-- Ei Albert sanonut teitä valehtelijaksi, rakas signor Pastrini,
vakuutti Franz. -- Hän väitti ainoastaan, ettei hän teitä usko, siinä
kaikki. Mutta minä uskon, olkaa siitä varma. Puhukaa siis.

-- Mutta ymmärrättehän, teidän ylhäisyytenne, että jos minun sanojani
epäillään...

-- Rakas signor Pastrini, sanoi Franz, -- tehän olette epäluuloisempi
kuin Kassandra, ja hän oli kuitenkin ennustajatar, jota ei
kukaan uskonut. Te sitä vastoin saatte olla varma, että puolet
kuulijakunnastanne uskoo sanojanne. Istukaahan ja kertokaa meille, kuka
on Luigi Vampa.

-- Johan sanoin, teidän ylhäisyytenne, että hän on rosvo, jonka
kaltaista ei ole nähty kuuluisan Mastrillan ajoista asti.

-- No, mitä yhteyttä on tällä rosvolla ja sillä, että olen käskenyt
ajurini ajaa Porta del Popolon kautta ja palata Porta San Giovannin
kautta?

-- Se, sanoi Pastrini, -- että voitte kyllä mennä ulos toisesta
portista, mutta ette palaa toisesta.

-- Miksi emme?

-- Koska yön tultua ei enää kukaan ole turvassa kaupungin porttien
ulkopuolella.

-- Kautta kunnianneko? huudahti Albert.

-- Herra vicomte, sanoi Pastrini, joka yhä vielä oli syvästi
loukkaantunut siitä, ettei hänen sanojansa uskottu, -- en sanonut tätä
teille, vaan matkatoverillenne, joka tuntee Rooman ja tietää, ettei
tällaisten asioiden kanssa leikitä.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert kääntyen Franzin puoleen, -- siinähän
tarjoutuu meille verraton seikkailu. Me ahdamme vaunumme täyteen
pistooleja, kaksipiippuisia pyssyjä ja musketteja. Luigi tulee
vangitsemaan meitä, ja me vangitsemmekin hänet. Me tuomme hänet
Roomaan, lahjoitamme hänet pyhälle isälle, joka kysyy, millä tavoin hän
voi palkita tämän suuren palveluksen. Me pyydämme silloin vaunut ja
kaksi hevosta hänen tallistaan ja saamme nähdä karnevaalin. Ehkä kaiken
lisäksi Rooman kiitollinen kansa seppelöi meidät Capitoliumilla ja
julistaa meidät isänmaan pelastajiksi, niin kuin Curtiuksen ja Horatius
Cocleksen.

Oli mahdotonta kuvata Pastrinin ilmettä Albertin näin puhuessa.

-- Ensiksikin, kysyi Franz Albertilta, -- mistä ottaisimme nuo
pistoolit, kaksipiippuiset pyssyt ja musketit, joilla aiotte täyttää
vaunumme?

-- Ei ainakaan minun omasta asevarastostani, sillä Terracinassa
otettiin minulta kaikki pois, jopa puukkonikin. Miten teidän on käynyt?

-- Minun kävi samoin Aqua-Pendentessä.

-- Vai niin, sanoi Albert ja sytytti toisen sikarin edellisen
loppupätkällä, -- tiedättekö, tällä tavoin suorastaan autetaan rosvoja,
ja ehkä hallitus saakin puolet voitosta palkakseen.

Pastrini piti varmaankin tätä vastausta loukkaavana, sillä hän kääntyi
Franzin puoleen, ikään kuin tämä olisi ollut ainoa järkevä ihminen,
jonka kanssa hän saattoi puhua.

-- Teidän ylhäisyytenne tietää, että rosvoja ei ole tapana vastustaa.

-- Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli,
että vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. --
Mitä! Eikö se ole tapana?

-- Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte
vastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain
maankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten
kaikki yht'aikaa?

-- Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.

Hotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän
ylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.

-- Rakas Albert, sanoi Franz, -- lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun
Horatius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja
sen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää
oikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.

-- Per Bacco, huudahti Pastrini, -- tuo on järkevää puhetta.

Albert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi -viiniä ja joi sen pienin
siemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.

-- Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, -- kun näette toverini
tyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista
mielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on.
Onko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt
vai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme
hänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.

-- Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan
muu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä
jouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän
onneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään
vaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja
kertoi minulle elämänsä tarinan.

-- Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.

Pastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi,
Pariisin leima ja kreivillinen kruunu.

-- Tässä se on, sanoi hän.

-- Onnittelen teitä, sanoi Albert. -- Minulla on melkein samanlainen,
-- hän otti liivinsä taskusta kellonsa, -- ja se on maksanut minulle
kolmetuhatta frangia.

-- Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin
lähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.

-- Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.

-- Hyvänen aika, sanoi Albert, -- ettehän ole saarnamies, jonka
tarvitsee puhua seisoaltaan.

Hotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille
kuulijoilleen.

-- Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, --
tunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?

-- Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden
ikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!

-- Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun
kaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.

-- Niin, Aleksanteri, Caesar, Napoleon, jotka ovat maailmassa
herättäneet huomiota, eivät siinä iässä vielä olleet yhtä pitkällä kuin
hän.

-- No entä onko hän pitkä vai lyhyt? kysyi Franz.

-- Keskikokoinen. Melkein teidän ylhäisyytenne pituinen, sanoi isäntä
osoittaen Albertia.

-- Kiitos vertailusta, sanoi tämä kumartaen.

-- Jatkakaa, sanoi Franz nauraen ystävänsä loukkaantumiselle. -- Ja
mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu?

-- Hän oli tavallinen paimenpoika kreivi San Felicen maatilalla
Palestrinan ja Gabri-järven välillä. Hän oli syntynyt Pampinarassa ja
oli viisivuotiaana tullut kreivin palvelukseen. Hänen isänsä, joka
niinikään oli paimen, kaitsi omaa pientä laumaansa Anagnin lähistöllä,
eli lampaittensa villoista sekä kaupittelemalla vuohiensa maitoa
Roomaan.

Jo lapsena oli pikku Vampa kummallinen. Seitsemän vuoden vanhana hän
tuli Palestrinan pastorin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä lukemaan.
Asia oli vaikea, sillä poika ei voinut lähteä laumansa luota pois.
Pastori kävi joka päivä lukemassa messun eräässä pienessä kylässä,
jolla ei ollut varoja palkata omaa pappia ja joka oli niin
vähäpätöinen, ettei sillä ollut varsinaista nimeäkään. Hän kehotti
Luigia kohtaamaan hänet paluumatkalla ja lupasi silloin opettaa häntä,
ilmoittaen samalla, että hän ei joutanut kauan viipymään ja että pojan
siis täytyi olla sitä ahkerampi.

Poika suostui ilomielin tähän.

Joka päivä Luigi vei laumansa Palestrinan ja kyläpahaisen väliselle
tielle. Joka päivä pastori kulki kello yhdeksän aamulla siitä ohitse.
Pappi ja poika istahtivat ojan reunalle, ja pikku paimen sai oppia
papin rukouskirjasta lukemaan.

Kolmen kuukauden kuluttua hän osasi lukea.

Mutta siihen hän ei tyytynyt, hän tahtoi oppia kirjoittamaankin. Pappi
antoi erään kirjoituksenopettajan Roomassa kirjoittaa isot,
keskikokoiset ja pienet kirjaimet pojalle malliksi ja neuvoi poikaa
jäljentämään niitä terävällä naulalla liuskakivelle.

Kolmen kuukauden päästä hän osasi kirjoittaa.

Pappi tuli liikutetuksi nähdessään pojan lahjakkuuden ja tavattoman
innon ja lahjoitti hänelle vihkoja, kyniä ja veitsen.

Kirjoittaminen oli nyt toisenlaista, mutta helpompaa kuin edellisessä
muodossaan. Viikon päästä poika käytti kynää yhtä helposti kuin
piirrintäkin.

Pappi kertoi tästä kreivi San Felicelle, joka halusi nähdä
pienen paimenen, pani hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja käski
taloudenhoitajansa antaa hänen syödä yhdessä palvelijoiden kanssa sekä
antoi hänelle joka kuukausi kaksi piasteria.

Näillä rahoilla Luigi osti kirjoja ja kyniä.

Hän koetti nyt piirtää kaikkia ympärillään olevia esineitä ja piirteli
liuskakivelle taloja, puita ja lampaita, niin kuin Giotto lapsena.

Sitten hän alkoi veistellä puunkappaleita kaikenmuotoisiksi. Samalla
tavalla oli kuuluisa kuvanveistäjä Pinelli aloittanut.

Naapurikartanon vuohia paimensi pieni orpotyttö Teresa, joka oli hiukan
nuorempi Luigia. Lapset tapasivat usein toisensa, antoivat laumojen
käydä yhdessä laitumella ja leikkivät.

Aika kului, ja Vampa tuli kaksitoistavuotiaaksi ja pikku Teresa
yksitoistavuotiaaksi.

Luigi oli kehittänyt taiteellisia lahjojaan niin pitkälle kuin
yksinäisyydessään oli voinut, mutta hän oli ajoittain alakuloinen,
toisinaan kiukkuinen, oikkujensa mukaan väkivaltainen ja aina
pilkallinen. Hän ei ystävystynyt kenenkään muun kuin Teresan kanssa.

Teresa puolestaan oli vilkas, pirteä, iloinen, mutta äärimmäisyyteen
asti turhamainen. Kaikki rahat, mitkä Luigi sai kreivi San
Felicen taloudenhoitajalta myymällä pieniä veistotöitään Rooman
lelukauppiaille, menivät korvarenkaitten, helminauhojen ja kultaisten
neulojen ostamiseen. Nuoren ystävänsä tuhlaavaisuuden vuoksi Teresa
olikin Rooman lähistön kaunein ja komein talonpoikaistyttö.

Lapset kasvoivat, viettivät kaiket päivät yhdessä ja haaveilivat
tulevaisuudesta. Vampa näki itsensä laivan kapteenina, armeijan
kenraalina tai maakunnan kuvernöörinä. Teresa taas itsensä rikkaana
rouvana, livreepukuisen palvelijan saattamana. Kun he olivat koko
päivän viettäneet pilvilinnoissaan, veivät he laumansa karsinoihin ja
palasivat unelmiensa kukkuloilta todelliseen alhaiseen asemaansa.

Eräänä päivänä Vampa kertoi kreivin taloudenhoitajalle nähneensä suden
Sabinilaisvuoristosta käsin vaanivan hänen laumaansa. Taloudenhoitaja
antoi hänelle pyssyn. Sitä Vampa oli tahtonutkin.

Sattumalta oli tämä ampuma-ase oivallinen brescialainen pyssy, yhtä
kauaskantava kuin englantilainen karbiini. Eräänä päivänä oli kreivi
tappaessaan haavoitetun ketun lyönyt pyssynperän halki, ja silloin se
oli heitetty syrjään.

Pyssynperän korjaaminen ei ollut vaikeata Vampan kaltaiselle
veistäjälle, ja hän valmistikin siihen niin aistikkaan koristellun
perän, että olisi pelkästä puuosasta saanut viisitoista tai
kaksikymmentä piasteria, jos olisi sen myynyt kaupungissa.

Mutta hän ei suinkaan sitä myynyt. Nuori mies oli jo pitkät ajat
toivonut pyssyä. Kaikissa maissa, joissa riippumattomuus on astunut
vapauden sijaan, kaipaa uljassydäminen, voimakasluonteinen mies asetta,
jonka avulla voi sekä hyökätä että puolustautua ja joka usein tekee
käyttäjänsä pelätyksi.

Tästä alkaen Vampa käytti kaiken joutoaikansa ampumaharjoituksiin. Hän
osti ruutia ja kuulia, ja kaikki kelpasi hänelle maaliksi: oliivipuun
runko, joka käppyräisenä ja heikkona kasvaa Sabinilaisvuorten
rinteellä, kettu, joka illalla lähtee maakuopastaan öisille
metsästysretkilleen, ja kotka, joka leijailee ilmassa. Eräänä iltana
tuli susi todellakin siitä kuusimetsästä, jonka lähellä nuoret
tavallisesti istuivat. Susi ei ollut astunut kymmentäkään askelta
tasangolle päin, kun se jo makasi kuolleena.

Ylpeänä tästä ensimmäisestä saaliistaan Vampa nosti sen harteilleen ja
vei kartanoon.

Kaiken tämän johdosta Luigi saavutti jonkinmoisen huomattavan
aseman kartanon ympäristössä. Etevä mies kerää aina ympärilleen
ihailijajoukon. Häntä pidettiin seudun uljaimpana, taitavimpana ja
rohkeimpana nuorena miehenä. Ja vaikka Teresaa puolestaan pidettiin
seudun kauneimpana tyttönä, ei kukaan uskaltanut sanoa rakkauden sanaa,
sillä kaikki tiesivät Vampan häntä rakastavan.

Nuoret eivät tosin koskaan olleet puhuneet toisilleen tunteistaan,
mutta he olivat kasvaneet yhdessä aivan kuin kaksi puuta, joiden juuret
liittyvät ristiin, oksat ojentuvat toistensa puoleen ja latvat kohoavat
rinnakkain taivasta kohden. He olisivat mieluummin kuolleet kuin olleet
päivänkään erossa.

Teresa oli kuudentoista, Vampa seitsemäntoista ikäinen.

Tähän aikaan alettiin paljon puhua rosvojoukosta, joka oli kokoontunut
Lepini-vuoristoon. Rosvoaminen ei koskaan ole täydellisesti hävinnyt
Rooman lähistöltä. Kun johtaja ilmestyy, niin harvoin häneltä joukkoa
puuttuu.

Kuuluisa Cucumetto oli asettunut Amasinen rannoille. Hän kokoili
itselleen joukkoa ja seurasi Deserarin ja Gasparonen jälkiä, aikoen
heidät voittaakin kuuluisuudessa. Monta nuorta miestä Palestrinasta,
Frascatista ja Pampinarasta katosi. Ensin oltiin levottomia heidän
katoamisestaan, mutta pian tiedettiin heidän liittyneen Cucumetton
rosvojoukkoon.

Cucumettosta kerrottiin tavatonta huimapäisyyttä ja pöyristyttävää
raakuutta osoittavia tekoja.

Eräänä päivänä hän ryösti nuoren tytön, joka oli Frosinonen
maanmittarin tytär. Rosvojen lait ovat yksinkertaiset: nuori tyttö on
ensiksi sen oma, joka hänet on ryöstänyt, sitten toiset heittävät
hänestä arpaa ja hän on vuoron perään koko joukon oma, kunnes rosvot
hänet hylkäävät tai hän kuolee.

Kun vanhemmat ovat kyllin rikkaita, lähettävät rosvot jonkun
keskustelemaan lunnaiden maksamisesta. Vangitun pää on lähetin
turvallisuuden takeena. Jos lunnaita ei makseta, on tyttö ehdottomasti
tuomittu.

Nuoren tytön rakastaja oli rosvojoukossa. Hänen nimensä oli Carlini.
Tuntiessaan nuoren miehen rosvojoukossa tyttö ojensi kätensä häntä
kohden ja uskoi olevansa pelastettu. Mutta nuori mies tunsi sydäntään
kouristavan nähdessään hänet, sillä hän arvasi, mikä kohtalo tyttöä
odotti.

Mutta kun hän oli Cucumetton suosikki, oli jakanut kaikki vaarat hänen
kanssaan kolmen vuoden aikana, jopa pelastanut hänen henkensä ampumalla
erään sotilaan, uskoi hän Cucumetton jollakin tavoin häntä säälivän.
Hän kertoi päällikölle rakkaudestaan nuorta tyttöä kohtaan,
uskollisuudenvalastaan, ja miten he usein olivat tavanneet toisensa
eräiden raunioiden suojassa. Sitten hän rukoili päällikköä tekemään
poikkeuksen hänen tähtensä ja armahtamaan Ritaa, ilmoittaen, että tytön
isä oli hyvin rikas ja varmaankin oli valmis maksamaan lunnaat.

Cucumetto näytti myöntyvän ystävänsä pyyntöön ja lähetti Carlinin
hakemaan muuatta paimenta lähettääkseen hänet Frosinoneen Ritan isän
luo.

Isälle annettiin aikaa kaksitoista tuntia, siis seuraavaan aamuun kello
yhdeksään asti.

Kun Carlini palasi, oli rosvojoukko metsän aukeaman keskellä koolla
syöden iloisesti niitä ruokavaroja, joita he pakottivat talonpojat
heille tuomaan. Näiden iloisten olentojen joukosta hän etsi turhaan
Cucumettoa ja Ritaa.

Hän kysyi, missä he olivat. Vastaukseksi rosvot purskahtivat
äänekkääseen nauruun. Kylmä hiki nousi Carlinin otsalle, ja hän tunsi
kauhun valtaavan mielensä.

Hän kysyi uudelleen. Eräs rosvo täytti lasin orvieto-viinillä ja ojensi
sen hänelle sanoen:

"Reippaan Cucumetton ja kauniin Ritan onneksi!"

Samassa Carlini kuuli naisen kirkaisevan. Hän arvasi kaiken. Hän otti
lasin, paiskasi sen tarjoojan otsaan pirstaleiksi ja syöksyi siihen
suuntaan, josta oli huudon kuullut.

Sadan askelen päästä, erään pensaan takaa, hän löysi Ritan pyörtyneenä
Cucumetton syliin.

Nähdessään Carlinin nousi Cucumetto pitäen pistoolia kummassakin
kädessään.

Hetkisen molemmat rosvot katsoivat terävästi toistensa silmiin, mutta
sitten Carlinin käsi, jolla hän oli tarttunut vyössä olevaan
pistooliin, vaipui alas.

Rita makasi maassa heidän molempien välissä.

"No", sanoi Cucumetto hänelle, "oletko toimittanut sinulle annetun
tehtävän?"

"Olen", vastasi Carlini, "ja huomenna ennen kello yhdeksää tuo Ritan
isä tänne rahat."

"Hyvä on. Odottaessamme sitä saamme viettää hauskan yön. Tämä nuori
tyttö on todellakin hurmaava, ja sinulla, Carlini, on hyvä maku. Kun en
ole itsekäs, niin palaamme toverien luo ja heitämme arpaa siitä,
kenelle hän nyt kuuluu."

"Olette siis päättänyt luovuttaa hänet yleisen lain alaiseksi?" kysyi
Carlini.

"Miksi tekisin poikkeuksen juuri hänen suhteensa?"

"Minä luulin pyyntöni..."

"Oletko sinä muita arvokkaampi?"

"Olette oikeassa."

Carlini puri hampaansa lujasti yhteen.

"Mennään", sanoi Cucumetto, "tuletko toisten luo?"

Cucumetto lähti, pitäen Carlinia silmällä, sillä hän pelkäsi tämän
takaapäin iskevän häneen. Mutta rosvo ei mitenkään ilmaissut
vihamielisiä tunteitaan.

Hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä pyörtyneenä makaavan Ritan
vieressä.

Cucumetto asteli hitaasti miesjoukkoa kohti ja hänen suureksi
hämmästyksekseen Carlini saapui perille melkein samassa kuin hänkin.

"Heitetään arpaa! Heitetään arpaa!" huusivat kaikki rosvot nähdessään
päällikkönsä.

He vetosivat entiseen oikeuteensa. Päällikkö nyökkäsi suostumisen
merkiksi. Kaikkien nimilaput pantiin hattuun, Carlinin samoin kuin
muidenkin, ja joukon nuorin veti tästä tilapäisestä äänestysuurnasta
lipun.

Tässä lipussa oli Diavolaccion nimi.

Hän oli sama mies, joka oli kehottanut Carlinia juomaan päällikön
onneksi ja jonka otsaan Carlini oli vastaukseksi paiskannut lasin.

Kun Diavolaccio näki onnen sillä tavoin häntä suosivan, hän purskahti
äänekkääseen nauruun.

"Päällikkö", sanoi hän, "äsken ei Carlini tahtonut juoda teidän
onneksenne; käskekäähän häntä nyt juomaan minun onnekseni, ehkä hän on
suopeampi minua kohtaan."

Jokainen odotti Carlinin raivostuvan. Mutta kaikkien hämmästykseksi hän
otti lasin toiseen ja pullon toiseen käteensä ja täyttäen lasin sanoi
aivan tyynesti:

"Onneksesi, Diavolaccio!"

Hän tyhjensi lasin kätensä laisinkaan vapisematta. Sitten hän istahti
nuotion ääreen. Diavolaccio poistui.

Rosvot katsoivat kummissaan häneen voimatta vähääkään ymmärtää tätä
hänen välinpitämättömyyttään. Silloin he kuulivat takaansa askelten
ääntä.

He kääntyivät ja näkivät Diavolaccion kantavan nuorta tyttöä sylissään.

Tytön pää roikkui taaksepäin, ja hänen tukkansa ulottui maahan asti.

Mitä lähemmäksi he tulivat nuotiota, sitä selvemmin huomasi, kuinka
kalpea oli tyttö ja kuinka kalpea rosvo.

Diavolaccio astui täydellisen hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja
laski tytön päällikön jalkojen juureen.

Silloin kaikki tajusivat, miksi tyttö ja rosvo olivat niin kalpeat.
Ritan vasemman rinnan alapuolelle oli puukko pistetty kahvaansa myöten.

Kaikkien katseet kääntyivät Carliniin. Hänen puukontuppensa oli tyhjä.

"Ahaa, nyt minä ymmärrän", sanoi päällikkö, "miksi Carlini jäi hiukan
jäljelle minusta."

"No", sanoi Carlini vuorostaan lähestyen ruumista ja laskien kätensä
pistoolinsa kahvaan, "tahtooko vielä joku riistää tämän naisen
minulta?"

"Ei, hän kuuluu sinulle", sanoi päällikkö.

Silloin Carlini otti hänet vuorostaan syliinsä ja kantoi hänet nuotion
valopiirin ulkopuolelle.

Cucumetto asetti tavan mukaan vahdit, ja rosvot laskeutuivat
viittoihinsa kietoutuneina nukkumaan nuotion ympärille.

Keskiyön aikaan vartija herätti nukkuvat, ja samassa olivat päällikkö
ja rosvot jalkeilla.

Ritan isä tuli itse tuomaan lunnaat.

Ottamatta rahaa päällikkö viittasi häntä tulemaan mukaansa. Vanhus
totteli. Miehet menivät metsään astellen puiden suojassa, joiden oksien
läpi kuu loi säteitään. Lopulta Cucumetto seisahtui ja osoitti
sormellaan kahta olentoa puun juurella.

"Tiedustele tytärtäsi Carlinilta", sanoi hän. "Hän kyllä tekee tilin
sinulle."

Ja hän palasi toveriensa luo.

Nainen makasi maassa, hänen päänsä lepäsi miehen polvella, ja mies oli
kumartuneena hänen puoleensa. Kun hän kohotti päätänsä, näkyivät naisen
kasvot, jotka hän oli painanut rintaansa vastaan.

Vanhus tunsi tyttärensä ja Carlini tunsi vanhuksen.

"Minä odotin sinua", sanoi rosvo Ritan isälle.

"Konna", sanoi vanhus, "mitä olet tehnyt!"

Ja kauhuissaan hän katseli kalmankalpeata Ritaa, joka makasi siinä
puukko rinnassaan.

"Cucumetto raiskasi tyttäresi", sanoi rosvo, "ja kun minä rakastin
häntä, niin surmasin hänet, sillä päällikön jälkeen hänen piti tulla
koko joukon leikkikaluksi."

Vanhus ei lausunut sanaakaan, hän tuli vain kalmankalpeaksi.

"Jos olen ollut väärässä", sanoi Carlini, "kosta hänen puolestaan."

Ja hän veti nuoren tytön rinnasta puukon, ojensi sen vanhukselle ja
paljasti rintansa.

"Olet tehnyt oikein", sanoi vanhus hiljaa. "Syleile minua, poikani."

Carlini heittäytyi itkien rakastettunsa isän syliin. Ensi kerran tämä
verenhimoinen mies vuodatti kyyneliä.

"Nyt", sanoi vanhus Carlinille, "auta minua hautaamaan tyttäreni."

Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi vanhus:

"Minä kiitän sinua, poikani. Ja nyt jätä minut yksin."

Carlini totteli, meni tovereittensa luo, kietoutui viittaansa ja näytti
kohta nukkuvan yhtä syvää unta kuin toisetkin.

Tuntia ennen päivänkoittoa Cucumetto herätti miehensä ja käski
lähtemään liikkeelle.

Mutta Carlini ei tahtonut lähteä metsästä ottamatta ensin selkoa, miten
Ritan isän laita oli.

Hän tapasi vanhuksen hirttäytyneenä tammen oksaan, joka varjosti
tyttären hautaa.

Hän vannoi silloin tämän ruumiin ja tytön haudan ääressä kostavansa
tämän kaiken.

Mutta hän ei voinutkaan pitää valaansa, sillä kaksi päivää myöhemmin
eräässä kahakassa roomalaisten sotilaitten kanssa hän sai surmansa.

Sitä vain ihmeteltiin, että hän seisoessaan suoraan vihollista vastaan
oli saanut kuulan selkäänsä. Mutta ihmettely lakkasi, kun eräs rosvo
huomautti tovereilleen, että Cucumetto oli Carlinin kaatuessa ollut
kymmenen askelen päässä hänen takanaan.

Sen vuoksi kaikki Fondista aina Perugiaan asti vapisivat kuullessaan
Cucumetton nimen.

Luigi ja Teresa olivat usein keskustelleet näistä tarinoista.

Nuori tyttö vapisi kertomuksia kuullessaan, mutta Vampa rauhoitti
häntä, osoittaen hymyillen hyvää pyssyään, jolla hän osui oivallisesti
maaliin.

Aika vieri eteenpäin. Nuoret olivat päättäneet mennä naimisiin, kun
Vampa oli täyttänyt kaksikymmentä ja Teresa yhdeksäntoista.

Eräänä päivänä keskustellessaan tulevaisuudentuumistaan he kuulivat
pari laukausta. Äkkiä tuli mies metsästä, jonka lähistöllä molemmat
nuoret tavallisesti pitivät laumansa laitumella, ja juoksi heitä
kohden.

Tultuaan äänenkantaman päähän hän huusi:

"Minua ajetaan takaa. Voitteko piilottaa minut?"

Nuoret huomasivat piankin, että pakolainen oli rosvo. Mutta roomalaisen
talonpojan ja rosvon välillä vallitsee jonkinmoinen ystävyys, jonka
vuoksi edellinen aina on valmis auttamaan jälkimmäistä.

Sanaakaan sanomatta Vampa juoksi heidän luolansa suulle, avasi sen
aukon vetämällä sen suulla olevan kiven pois, viittasi pakolaista
piiloutumaan tähän kaikille tuntemattomaan piilopaikkaan, pani kiven
paikoilleen ja riensi istumaan Teresan viereen.

Samassa ilmestyi neljä ratsastavaa karabinieeria metsän reunaan. Kolme
näytti etsivän pakolaista, neljäs veti kaulan ympäri kiedotusta
nuorasta vangittua rosvoa.

Karabinieerit tarkastivat seutua, näkivät nuoret, ajoivat heidän
luokseen ja alkoivat kuulustella.

He eivät olleet nähneet mitään.

"Sepä on harmillista", sanoi korpraali, "sillä etsimämme mies on heidän
päällikkönsä."

"Cucumettoko?" huudahtivat molemmat nuoret aivan vastoin tahtoansa.

"Niin", vastasi korpraali. "Ja kun hänen vangitsemisestaan on luvattu
tuhat scudoa, niin saatte viisisataa, jos autatte minua ottamaan hänet
kiinni."

Nuoret katsoivat toisiinsa kysyvästi. Korpraali alkoi jo toivoa.
Viisisataa scudoa on suuri summa kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka
aikovat mennä naimisiin.

"Ikävä kyllä emme ole häntä nähneet", sanoi Vampa.

Silloin karabinieerit poistuivat.

Vampa siirsi kiven syrjään, ja Cucumetto astui esiin.

Hän oli kivioven aukoista nähnyt nuorten keskustelevan karabinieerien
kanssa ja ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän oli Luigin ja
Teresan kasvoista lukenut, että he olivat päättäneet olla häntä
ilmaisematta, antoi hän heille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.

Mutta Vampa nosti ylpeänä päänsä pystyyn. Teresa puolestaan ajatteli,
kuinka paljon koristuksia ja kauniita pukuja hän voisikaan ostaa
kukkarossa olevalla kullalla.

Cucumetto oli oikea saatana, hän oli ottanut rosvon muodon käärmeen
muodon sijasta. Hän huomasi tuon katseen, tajusi, että Teresa oli oikea
Eevan tytär, palasi metsään ja tuli sieltä usein muka tervehtimään
pelastajiaan.

Karnevaalin aika lähestyi. Kreivi San Felice pani toimeen suuret
naamiaistanssiaiset, joihin oli kutsuttu kaikki Rooman ylhäiset.

Teresan teki kovasti mieli päästä näitä tanssiaisia näkemään. Luigi
pyysi suosijaltaan taloudenhoitajalta lupaa saada päästä katsomaan
tanssiaisia talon palvelijoitten joukossa. Hän sai luvan.

Kreivi pani nämä tanssiaiset toimeen tuottaakseen iloa jumaloimalleen
tyttärelleen Carmelalle.

Carmela oli samanikäinen ja samankokoinen kuin Teresa, ja Teresa oli
ainakin yhtä kaunis kuin Carmela.

Tanssiaisiltana Teresa otti ylleen kauneimman pukunsa, kalleimmat
neulansa ja kirkkaimmat helynsä. Hänellä oli frascatilainen
kansallispuku ja Luigilla roomalaisten talonpoikien juhlapuku.

Juhlat olivat suurenmoiset. Talo ja puisto oli komeasti valaistu.
Puiston jokaisessa tienristeyksessä oli soittokunta ja pöytiä
virvokkeineen. Vieraat tanssivat myös puistossa.

Carmela oli puettu sonninolaiseksi talonpoikaistytöksi. Hänen
päähineensä oli kokonaan helmillä koristettu, hänen hiusneulansa olivat
kultaa ja timantteja, hänen vyönsä oli turkkilaista silkkiä, johon oli
kudottu isoja kukkia, hänen jakkunsa ja hameensa olivat kashmiria,
esiliina intialaista silkkiä, liivin nappeina oli timantteja.

Kaksi hänen toveriaan oli niin ikään pukeutunut talonpoikaispukuihin
mutta nekin kimaltelivat kultaa ja jalokiviä. Neljä Rooman rikkaimpiin
ja ylhäisimpiin perheisiin kuuluvaa nuorukaista seurasi heitä tuolla
italialaisella vapaudella, jonka vertaista ei ole missään muualla
maailmassa.

Carmelan mieleen juolahti muodostaa sopusuhtainen kadrilli, mutta
neljäs nainen puuttui.

Carmela katseli ympärilleen; ei kellään hänen vieraistaan ollut
samanlaista pukua kuin heillä.

Kreivi San Felice osoitti hänelle Teresaa, joka seisoi joukon keskellä
nojaten Luigin käsivarteen.

"Sallitteko, isä?" kysyi Carmela.

"Tietysti", vastasi kreivi, "onhan nyt karnevaali!"

Carmela kumartui erään häntä seuranneen nuoren herran puoleen ja lausui
hänelle muutaman sanan osoittaen Teresaa.

Nuori mies katsoi siihen suuntaan, jonne kaunis käsi viittasi, kumarsi
tottelevaisuutensa merkiksi ja meni kutsumaan Teresaa ottamaan osaa
kadrilliin, jota kreivin tytär johti.

Teresa tunsi aivan kuin liekin leimahtavan kasvoilleen. Hän loi kysyvän
katseen Luigiin; tämä ei voinut kieltää. Luigi päästi kainalossaan
olevan Teresan käden vapaaksi, ja Teresa läksi ylhäisen kavaljeerinsa
taluttamana aivan vapisten ottamaan osaa ylhäiseen kadrilliin.

Taiteilija olisi tietysti antanut paljon suuremman arvon Teresan
oikealle puvulle kuin Carmelan ja hänen toveriensa puvuille, mutta
Teresa oli turhamainen ja keikaileva tyttö, musliinin ompelukset, vyön
palmunoksat, kashmirin loisto sokaisivat hänet, safiirien ja timanttien
säihky sai hänet aivan päästä pyörälle.

Luigi tunsi sielussaan heräävän tähän asti hänelle aivan oudon tunteen.
Se oli kalvavaa tuskaa. Hän seurasi katseillaan Teresan ja hänen
tanssitoverinsa pienintäkin liikettä. Kun heidän kätensä koskettivat
toisiaan, niin häntä aivan kuin pyörrytti, valtimot tykkivät kiivaasti,
ja hänen korvansa humisivat. Kun he puhelivat -- vaikkakin Teresa
kuunteli silmät maahan luotuina -- olivat hänen tanssitoverinsa sanat
mairittelua, sen näki tuon nuoren, kauniin miehen välkkyvistä silmistä.
Luigi tunsi maan huojuvan allaan, ja helvetillinen ääni käski häntä
iskemään ja tappamaan. Hän puristi toisella kädellään lujasti
valkopyökin runkoa, jota vastaan hän nojasi, ja toinen käsi tarttui
suonenvedontapaisesti vyöhön unohtuneen tikarin sirosti veisteltyyn
päähän.

Teresa, joka alussa oli ollut arka ja peloissaan, rauhoittui piankin.
Hän oli kaunis, hän oli suloinen, ja luontainen sulo teki suuremman
vaikutuksen kuin säätyhenkilöiden teeskentely ja äitelä sirous.

Hän voitti kaikki muut kadrillissa, ja jos hän kadehti kreivi San
Felicen tyttären rikkautta, niin tämä puolestaan oli hänelle
mustasukkainen.

Ylistelevin kiitoslausein hänen tanssitoverinsa saattoi hänet sille
paikalle, josta oli hänet noutanutkin ja jossa Luigi häntä odotti.

Tyttö oli tanssin aikana pari kolme kertaa vilkaissut häneen ja nähnyt
Luigin tuijottaneen häntä kalpeana ja synkkänä. Kerran oli hänen
tikarinsa terä, joka puoliksi näkyi tupesta, välähtänyt kuin uhkaava
salama.

Kadrillilla oli ollut tavattoman suuri menestys, ja se tahdottiin nähdä
toistamiseen. Carmela yksinään vastusti sitä. Mutta kreivi San Felice
pyysi niin kauniisti tytärtään, että tämä lopulta suostui.

Heti tuli eräs ylhäinen herra etsimään Teresaa, sillä ilman häntä ei
tanssia voitu esittää. Mutta tyttö oli kadonnut.

Luigista tuntui, ettei hän jaksaisi katsoa sitä uudestaan ja siksi hän
oli puoliväkisin vienyt Teresan puutarhan toiseen osaan. Teresa seurasi
vastenmielisesti, mutta hän oli nähnyt Luigin kasvoista, että jotakin
merkillistä tapahtui hänessä. Hänen omakin mielensä oli rauhaton, ja
vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa, tiesi hän kuitenkin
ansainneensa moitteita.

Teresan suureksi hämmästykseksi Luigi oli koko illan vaiti. Vasta kun
illan viileys oli karkottanut vieraat puistosta ja kun talon ovet
suljettiin, jotta vieraat sisällä saisivat jatkaa juhlaa, hän saattoi
Teresan kotiin. Hyvästellessään hän kysyi:

"Teresa, mitä sanoit, kun tanssit vastapäätä kaunista kreivitär San
Feliceä?"

"Minä sanoin", vastasi tyttö aivan avomielisesti, "että antaisin puolet
elämääni, jos saisin samanlaisen puvun kuin hänellä oli."

"Ja mitä tanssitoverisi sanoi sinulle?"

"Että minun tarvitsi sanoa vain sana, niin saisin sellaisen."

"Hän oli oikeassa", vastasi Luigi. "Haluatko sitä yhtä kiihkeästi kuin
sanot?"

"Haluan."

"Hyvä on, sinä saat sen."

Tyttö hämmästyi ja alkoi tehdä kysymyksiä, mutta Luigin kasvot olivat
niin synkät ja niin pelottavat, että sanat kuolivat hänen huulilleen.

Sitä paitsi Luigi poistui heti nämä sanat sanottuaan.

Samana yönä sattui kamala tapaus, joka johtui varmaankin siitä, että
joku palvelija oli unohtanut sammuttaa kynttilät; tuli pääsi irti juuri
siinä osassa taloa, jossa kauniin Carmelan huoneet olivat. Kun hän
keskellä yötä heräsi liekin loimuun, kietoi hän ylleen aamuviittansa ja
koetti paeta portaiden kautta, mutta käytävä olikin jo liekkien
vallassa. Silloin hän palasi omaan huoneeseensa ja alkoi huutaa apua.
Äkkiä huoneen ikkuna, joka oli kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta,
aukeni ja eräs nuori talonpoika kiipesi huoneeseen, sieppasi hänet
syliinsä ja tavattoman notkeasti vei hänet ulos ja laski hänet
nurmelle. Carmela oli pyörtynyt, mutta kun hän tointui, seisoi isä
hänen vieressään, ja palvelijat olivat hänen ympärillään auttamassa.
Talon siipirakennus oli kokonaan palanut, mutta mitä siitä, kun Carmela
oli elossa.

Hänen pelastajaansa etsittiin turhaan, hän oli kadonnut. Carmela oli
ollut niin säikähtynyt, että ei ollut häntä tuntenut.

Seuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa tavalliseen aikaan metsän
laidassa. Luigi oli saapunut kohtaukseen ensimmäisenä. Hän tuli hyvin
iloisena nuorta tyttöä vastaan ja näytti kokonaan unohtaneen eilisen.
Teresa oli odottamattoman vakava. Mutta kun hän näki Luigin iloisena,
niin hän teeskenteli huolettomuutta.

Luigi otti Teresan käsivarren kainaloonsa ja vei hänet luolan ovelle
asti. Siinä hän pysähtyi. Tyttö huomasi, että hänellä oli mielessä
jotain erikoista, ja katsoi terävästi häneen.

"Teresa", sanoi Luigi, "eilen väitit antavasi mitä tahansa maailmassa,
jos saisit samanlaisen puvun kuin oli kreivin tyttärellä."

"Niin sanoin", lausui Teresa kummastuneena, "mutta olin hullu
toivoessani sellaista."

"Ja minä vastasin: hyvä on, sinä saat sen."

"Niin sanoit", lausui nuori tyttö, jonka kummastus kasvoi Luigin
puhuessa. "Mutta tietysti vastasit niin vain tehdäksesi minun
mielikseni."

"En koskaan ole luvannut sinulle sellaista, mitä en ole pitänyt,
Teresa", vastasi Luigi ylpeästi. "Mene luolaan ja ota puku yllesi."

Näin sanoen hän siirsi kiven syrjään ja näytti Teresalle luolaa, jossa
paloi kynttilä komean peilin kummallakin puolella. Luigin tekemällä
yksinkertaisella pöydällä oli helminauha ja timanttineulat. Vieressä
olevalla tuolilla oli puku.

Teresa huudahti riemusta ja kysymättäkään, mistä tämä puku oli tullut,
joutamatta edes kiittämään Luigia hän riensi luolaan.

Luigi pani kiven paikoilleen, sillä hän näki ratsastajan ilmestyneen
jonkin matkan päässä olevalle kunnaalle ja pysähtyvän aivan kuin etsien
tietä.

Huomatessaan Luigin matkamies läksi täyttä laukkaa hänen luokseen.

Luigi ei ollut erehtynyt; matkamies, joka Palestrinasta matkusti
Tivoliin, oli eksynyt tieltä.

Nuori mies neuvoi hänelle tien. Mutta kun virstan päässä olisi taas
kolmen tien risteys, pyysi ratsastaja Luigia oppaakseen.

Luigi riisui viittansa, heitti pyssynsä olalleen, ja läksi sitten
astumaan matkamiehen edellä niin nopeasti, että hevosen on vaikea pysyä
heidän matkassaan.

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat Luigin mainitsemassa tienhaarassa.

Sinne tultuaan hän ojensi kätensä mahtavasti kuin keisari sen tien
suuntaan, jota myöten matkamiehen tuli kulkea, ja sanoi:

"Tuolla on tie, teidän ylhäisyytenne, nyt ette enää voi erehtyä."

"Ja tässä on palkkasi", sanoi matkamies antaen paimenelle muutamia
pikkurahoja.

"Kiitos", sanoi Luigi vetäen kätensä pois. "Minä lahjoitan
palvelukseni, mutta en sitä myy."

"Mutta", sanoi matkamies, joka näytti tottuneen käsittämään, mikä ero
oli kaupunkilaisten suurella palvelusinnolla ja maalaisten ylpeydellä,
"jos hylkäät maksun, niin otat varmaankin lahjan vastaan."

"Se on aivan eri asia."

"Ota siis nämä kaksi venetsialaista sekiiniä ja anna ne rakastetullesi,
jotta hän voi niistä teettää itselleen korvakoristeet."

"Ja ottakaa te tämä tikari", sanoi nuori paimen. "Albanon ja
Civita-Castellanan väliltä ette mistään löydä paremmin veistettyä
päätä."

"Otan sen vastaan", sanoi matkamies, "mutta nyt jään sinulle velkaa,
sillä tikari on enemmän kuin kahden sekiinin arvoinen."

"Ehkä kauppiaan mielestä, mutta minulle, joka sen itse olen veistänyt,
se tuskin on piasterin arvoinen."

"Mikä on nimesi?" kysyi matkamies.

"Luigi Vampa", vastasi paimen yhtä ylpeästi kuin olisi sanonut:
Aleksander, Makedonian kuningas. "Entä teidän?"

"Minun nimeni", vastasi matkustaja, "on merenkulkija Sindbad."

Franz d'Epinay huudahti hämmästyksestä.

-- Merenkulkija Sindbad! sanoi hän.

-- Niin, lausui kertoja, -- sen mainitsi matkamies Vampalle nimenään.

-- Mitä teillä on tuota nimeä vastaan? keskeytti Albert. -- Se on hyvin
kaunis nimi, ja lapsena sadun merenkulkija Sindbadin seikkailut
huvittivat minua suuresti.

Franz ei sanonut enempää.

-- Jatkakaa.

-- Vampa pisti halveksivasti sekiinit taskuunsa ja palasi samaa tietä
kuin oli tullutkin. Päästyään kahden- tai kolmensadan jalan päähän
luolasta hän oli kuulevinaan huutoa.

Hän seisahtui ja kuulosti. Huuto tuli luolasta päin.

Hän riensi kuin vuorivuohi paikalle. Joku huusi: "Auttakaa! Auttakaa!"
Eräs mies kantoi Teresaa metsään.

Vampa laski välimatkan. Mies oli ainakin kaksisataa askelta hänen
edellään. Hän ei ehtisi saada miestä kiinni, ennen kuin tämä pääsisi
metsään.

Nuori paimen jäi paikalleen, aivan kuin jalkansa olisivat kasvaneet
maahan kiinni. Hän painoi pyssyn perän olkaansa vastaan, nosti hitaasti
piipun ryöstäjää kohden, tähtäsi hetkisen ja laukaisi.

Ryöstäjä pysähtyi heti, hänen polvensa horjuivat ja hän kaatui maahan
vetäen Teresan mukanaan.

Pian Teresa kuitenkin nousi. Vampa riensi heti häntä kohden, sillä
kymmenen askelen päässä kuolevasta hän oli vaipunut maahan. Vampa
pelkäsi ensi aluksi, että kuula, joka oli surmannut hänen vihollisensa,
oli samalla haavoittanut hänen rakastettuansakin.

Kaikeksi onneksi ei niin ollut tapahtunut; Teresan voimat olivat vain
pelosta herpautuneet. Kun Luigi oli varma siitä, että Teresa oli terve
ja haavoittumaton, hän kääntyi haavoitetun puoleen.

Tämä oli jo kuollut, hänen kätensä olivat nyrkissä, suu tuskan
vääristämä ja hiukset märkinä kuoleman hiestä.

Auki jääneissä silmissä oli uhkaava katse.

Vampa lähestyi ruumista. Mies oli Cucumetto.

Siitä päivästä alkaen, jolloin nuoret pelastivat rosvon, oli tämä ollut
rakastunut Teresaan ja oli vannonut, että tyttö vielä kerran olisi
hänen omansa. Siitä päivästä alkaen hän oli vaaninut sopivaa
tilaisuutta. Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tytön rakastaja oli
mennyt näyttämään matkamiehelle tietä, hän oli ryöstänyt Teresan ja oli
jo varma siitä, että tyttö oli hänen omansa, kun Vampan kuula oli
lävistänyt hänen sydämensä.

Vampa katseli häntä hetkisen, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut
pienintäkään mielenliikutusta, jota vastoin Teresa vapisi yhä vielä ja
uskalsi vain vähitellen lähestyä rosvoa ja katsoa häntä rakastettunsa
olan ylitse.

Vähän ajan päästä Vampa kääntyi Teresan puoleen.

"Ahaa", sanoi hän, "hyvä on, sinä olet jo pukeutunut. Nyt on minun
vuoroni vaihtaa asua."

Teresa oli todellakin pukeutunut kiireestä kantapäähän kreivi San
Felicen tyttären pukuun.

Vampa kantoi Cucumetton ruumiin luolaan, ja Teresa jäi vuorostaan sen
ulkopuolelle.

Jos joku toinen matkamies olisi sattunut kulkemaan ohitse, olisi hän
nähnyt kummallisen näyn: vuohiaan paimentavan tytön, jolla oli
kashmir-hame, helmistä tehdyt korvarenkaat ja kaulanauhat, timanttiset
tukkaneulat ja safiiriset, smaragdiset ja rubiiniset napit.

Hän olisi ehdottomasti luullut siirtyneensä Florianin aikaan ja
olisi Pariisiin tullessaan kertonut nähneensä alppipaimentytön
Sabinilaisvuorten rinteellä.

Neljännestunnin päästä Vampa vuorostaan palasi luolasta. Hänen pukunsa
oli omalla tavallaan yhtä komea kuin Teresankin.

Hänellä oli granaatinvärinen takki, jossa oli kultanapit,
kultakirjailulla koristettu liivi, roomalainen huivi kaulassaan,
ammussäiliö, joka oli kirjailtu kullalla ja punaisella sekä vihreällä
silkillä. Taivaansinisestä sametista ommellut polvihousut oli
timanttisoljilla sidottu polven alapuolelta, hirvennahkaiset säärykset
oli koristettu tuhansilla kiemuroilla, päässä hänellä oli hattu, jossa
liehui kaikenvärisiä nauhoja. Kaksi kelloa riippui hänen vyössään, ja
komea tikari oli pistetty ammuslaukun kupeeseen.

Teresa huudahti ihastuksesta. Vampa oli ottanut ylleen Cucumetton koko
puvun ja oli kuin jokin Leopold Robertin tai Schnetzin maalaus.

Nuori mies huomasi, minkä vaikutuksen hän teki rakastettuunsa, ja
ylpeyden hymy nousi hänen huulilleen.

"Nyt", sanoi hän Teresalle, "oletko valmis jakamaan kohtalon minun
kanssani, olkoon se millainen tahansa?"

"Olen, olen", huudahti nuori tyttö aivan innoissaan.

"Seuraamaan minua, minne tahansa menen?"

"Vaikka maailman ääriin."

"Tartu sitten käsivarteeni ja menkäämme, sillä meillä ei ole varaa
hukata aikaa."

Nuori tyttö tarttui rakastettunsa käsivarteen kysymättäkään, minne tämä
hänet vei, sillä tänä hetkenä Luigi oli hänen mielestään kaunis, ylpeä
ja kaikkivoipa kuin Jumala.

Ja molemmat lähestyivät metsää, jonka rajan yli he muutaman minuutin
päästä olivat astuneet.

Vampa tunsi kaikki vuoriston polut. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat
metsän tiheimmälle paikalle. Kuivuneen vuoripuron uoma vei laaksoon.
Vampa kulki tätä merkillistä tietä pitkin, joka rantatöyräillä
kasvavien tuuheitten pinjain suojassa muistutti Vergiliuksen kuvaamaa
Avernukseen johtavaa tietä, paitsi että tällä oli helpompi astella.

Teresa alkoi pelätä jylhää ja synkkää seutua ja puristautui lähemmäksi
opastaan sanomatta sanaakaan. Mutta kun hän näki Vampan astelevan
tasaisesti ja tyynen näköisenä, niin hän osasi salata levottomuutensa.

Äkkiä kymmenen askelen päässä heistä astui mies puun takaa esiin ja
tähtäsi Vampaa.

"Ei askeltakaan eteenpäin", huusi hän, "tai olet kuoleman oma."

"Joutavia", sanoi Vampa kohottaen halveksivasti kätensä. Teresa ei enää
voinut salata pelkoaan, vaan painautui yhä lujemmin häntä vastaan.
"Joko sudet repivät toisiaan?"

"Kuka olet?" kysyi vahti.

"Olen Luigi Vampa, San Felicen paimen."

"Mitä tahdot?"

"Puhua tovereittesi kanssa, jotka ovat Rocca Biancan metsänaukeamassa."

"Astu edellä", sanoi vartija.

Vampa hymyili huomatessaan rosvon varovaisuuden ja käveli Teresan
kanssa edellä yhtä tyynesti ja tasaisesti kuin tähänkin asti.

Viiden minuutin päästä rosvo käski heitä pysähtymään, ja matki kolme
kertaa korpin ääntä.

Samanlainen rääyntä kuului vastaukseksi.

"Hyvä on", sanoi rosvo, "nyt voit jatkaa matkaasi."

Luigi ja Teresa lähtivät taas eteenpäin.

Rocca Biancan metsänaukeama oli pienen vuoren huipulla, joka aikoinaan
oli varmaankin ollut tulivuori. Tämä tulivuori oli sammunut jo aikoja
ennen kuin Romulus ja Remus lähtivät Albasta ja alkoivat rakentaa
Roomaa.

Teresa ja Luigi saapuivat kukkulalle ja näkivät samassa parikymmentä
rosvoa.

"Tämä nuori mies tahtoo tavata teitä ja puhella kanssanne", sanoi
vahti.

"Mitä asiaa hänellä on meille?" kysyi se, joka päällikön poissa ollessa
hoiti hänen tehtäviään.

"Minulla on sitä asiaa, että olen väsynyt paimenen ammattiin", sanoi
Vampa.

"Vai niin", sanoi päällikkö, "ymmärrän, sinä tahdot päästä meidän
joukkoomme?"

"Olkoon hän tervetullut", huusivat useat Ferrusinosta, Pampinarasta ja
Anagnista kotoisin olevat rosvot, jotka tunsivat Luigi Vampan.

"Niin kyllä, mutta minä tahdon muutakin kuin olla toverinne."

"Mitä sinä sitten tahdot?" kysyivät rosvot kummissaan.

"Minä tahdon tulla päälliköksenne", sanoi nuori mies.

Rosvot purskahtivat nauruun.

"Millä mielestäsi olet tämän kunnian ansainnut?" kysyi alipäällikkö.

"Olen tappanut päällikkönne Cucumetton, jonka puku nyt on ylläni",
sanoi Luigi, "ja olen sytyttänyt San Felicen kartanon antaakseni
juhlapuvun morsiamelleni."

Tuntia myöhemmin oli Luigi Vampa valittu kuolleen Cucumetton sijaan
päälliköksi.

-- No, rakas Albert, sanoi Franz kääntyen ystävänsä puoleen, -- mitä nyt
arvelette Luigi Vampasta?

-- Sitä, että tuo kaikki on tarua, sanoi Albert, -- ja että häntä ei
ole koskaan ollut olemassakaan.

-- Ja te siis sanotte, että Vampa harjoittaa tätä nykyä ammattiaan
Rooman lähistöllä? kysyi Franz Pastrinilta.

-- Ja niin uhkarohkeasti, ettei moista ole ennen nähty.

-- Poliisi on siis turhaan koettanut vangita häntä?

-- Sehän on mahdotonta! Hän on liitossa tasangon paimenten, Tiberin
kalastajien ja rannikon salakuljettajien kanssa. Kun häntä etsitään
vuoristosta, niin hän onkin virralla, häntä ajetaan takaa virralla, hän
onkin merellä; kun sitten luullaan hänen paenneen Giglion, Guanoutin
tai Monte-Criston saarelle, niin hän ilmestyykin yht'äkkiä Albanoon,
Tivoliin tai Ricciaan.

-- Ja miten hän menettelee matkustajien suhteen?

-- Hyvin yksinkertaisesti. Sen mukaan, kuinka kaukana ollaan
kaupungista, he antavat matkustajalle aikaa kahdeksan tuntia,
kaksitoista tuntia, vuorokauden, että hän ehtisi maksaa lunnaat. Kun
tämä aika on kulunut umpeen, annetaan vielä tunti armonaikaa. Ellei
tämän tunnin viimeisenä minuuttina lunnaita ole suoritettu, ampuu hän
kuulan vangin otsaan tai pistää tikarin hänen sydämeensä. Siinä kaikki.

-- No, Albert, kysyi Franz toveriltaan, -- vieläkö nytkin tekee
mielenne ajaa Colosseumiin ulommaisia bulevardeja pitkin?

-- Tietysti, jos se tie on hauskempi, vastasi Albert.

Samassa kello löi kahdeksan, ovi aukeni ja ajuri astui sisään.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- vaunut odottavat.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Franz, -- Colosseumiin.

-- Porta del Popolon kautta vai katuja pitkin?

-- Katuja pitkin, hitto vieköön, katuja pitkin! huudahti Franz.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert nousten ja sytyttäen kolmannen sikarin,
-- luulin teitä toden totta urhoollisemmaksi.



34. Odottamaton kohtaaminen


Franz oli keksinyt keinon, miten Albert joutuisi Colosseumiin
kulkematta minkään antiikkisen raunion ohitse, niin ettei mikään
asteittainen valmistautuminen riistäisi tältä jättiläisrakennukselta
tuumaakaan sen mahtavuudesta. Se kävi päinsä ajamalla ensin Via
Sistiniaa, kääntymällä Santa Maria Maggioren edustalla ja saapumalla
Via Urbanaa ja San Pietro in Vincolia pitkin Via del Colosseolle.

Tällä tiellä oli sekin etu, että se ei millään tavoin haihduttanut
Pastrinin kertomuksen vaikutusta, johon tarinaan oli liittynyt Franzin
kummallinen isäntä Monte-Criston saarelta.

Eräs toinenkin seikka oli johdattanut Franzin mieleen ystävänsä
merenkulkija Sindbadin, nimittäin nuo hänen kummalliset suhteensa
rosvoihin ja salakuljettajiin. Kun Pastrini oli kertonut, miten Vampa
saattoi paeta kalastajien ja salakuljettajien veneisiin, niin Franz
muisti noita kahta korsikalaista rosvoa, jotka olivat aterioineet
jahdin miehistön seurassa, ja jotka oli viety Porto-Vecchioon.
Ilmeisesti merenkulkija Sindbad harjoitti samaa hyväntekeväisyysintoaan
yhtä hyvin Piombinon, Civita-Vecchian, Ostian ja Gaetan rannoilla kuin
Korsikan, Toscanan ja Espanjan rannoillakin. Ja kun Franz muisti hänen
itse puhuneen Tunisista ja Palermosta, oli hänellä ilmeisesti hyvin
laaja vaikutuspiiri.

Mutta niin voimakkaan vaikutuksen kuin nämä mietelmät tekivätkin
nuoreen mieheen, katosivat ne heti, kun hän näki edessään Colosseumin
synkän jättiläisrakennuksen, jonka aukkojen läpi kuu loi kalpeita
säteitään, aivan kuin ne olisivat paistaneet kummituksen silmistä.
Vaunut pysähtyivät muutaman askelen päähän Mesa Sudansista. Kuski
hyppäsi istuimeltaan alas, avasi vaunun oven, ja nuoret miehet
laskeutuivat maahan. Samassa oli heidän edessään opas, joka näytti
ilmestyneen maan alta.

Hotellin puolesta oli jo opas seurannut heitä, joten heillä oli nyt
kaksi opasta.

Roomassa onkin aivan mahdotonta karttaa oppaita. Lukuun ottamatta
yleistä opasta, joka ottaa teidät haltuunsa niin pian kuin tulette
hotelliin ja joka ei luovu teistä, ennen kuin olette päässyt kaupungin
ulkopuolelle, on jokaisella muistomerkilläkin oma oppaansa, jopa
muistomerkin jokaisella osallakin. Kuinka niitä siis ei olisi
Colosseumilla, tuolla kuuluisimmalla muistomerkillä, josta Martialis on
sanonut:

"Lakatkoon Memphis ylistelemästä pyramidien raakalaiskauneutta, älköön
ylistettäkö enää Babylonian ihmeitä, kaikki saavat väistyä tämän
Caesarien jättiläistyön edessä, kaikkien tulee yhtyä ylistämään tätä
muistomerkkiä."

Franz ja Albert eivät koettaneetkaan päästä oppaiden tyranniudesta. Se
olisi ollut sitäkin vaikeampaa, kun vain oppailla on oikeus kulkea
rakennuksessa soihtu käsissään. He eivät siis vastustelleet, vaan
antautuivat kokonaan näiden valtaan.

Franz tunsi rakennuksen, sillä hän oli jo kymmenen kertaa ollut siellä.
Mutta kun hänen toverinsa ensi kertaa astui jalallaan Flavius
Vespasianuksen jättiläisrakennukseen, teki muistomerkki oppaan
lörpöttelystä huolimatta syvän vaikutuksen häneen. Näkemättä ei voi
aavistaa, kuinka mahtava tämä rakennus on, ja se tulee entistä
kauniimmaksi etelän kuutamossa, joka muistuttaa lännen iltahämärää.

Tuskin oli Franz astunut satasen askelta raunioiden sisällä, kun hän
jätti Albertin oppaiden seuraan katsomaan leijonien luolaa,
gladiaattorien suojaa ja caesarien aitiota, ja läksi omin päin
kulkemaan puoliksi raunioituneita portaita myöten. Hän antoi
muiden tehdä tavanmukaisen kiertokulkunsa ja istahti erään pylvään
suojaan aukon kohdalle, josta hän saattoi nähdä rakennuksen koko
majesteetillisessa suuruudessaan.

Franz oli istunut noin neljännestunnin paikallaan ja näki, miten Albert
soihtuja kantavien oppaiden seurassa tuli esiin Colosseumin toisessa
päässä eräästä vomitoriumista ja miten he aivan kuin virvatulia
seuraavat varjot laskeutuivat porras portaalta sitä paikkaa kohden,
joka oli varattu Vestan neitsyille, kun hän kuuli kiven putoavan alas
niiltä portailta, joita myöten hän oli äsken kulkenut. Useinhan kivi
tuolla tavoin putoaa ajan askelten alta ja vyöryy syvyyteen. Mutta
tällä kertaa hänestä tuntui, että ihmisjalka oli sen irroittanut, ja
että joku tuli häntä kohden, vaikkakin astuja koetti liikkua niin
hiljaa kuin mahdollista.

Vähän ajan kuluttua tuli näkyviin mies, joka nousi varjosta sitä mukaa
kuin astui ylemmäksi portaita. Mies saattoi olla niin kuin Franzkin
sellainen matkailija, joka mieluummin mietiskeli yksinäisyydessä kuin
kuunteli oppaan lörpötyksiä, eikä hänen ilmestymisessään siis ollut
mitään kummallista. Mutta hänen ylen varovainen liikehtimisensä ja
kuulostamisensa ilmaisi, että hän oli saapunut tietyssä tarkoituksessa
ja odotti jotakuta.

Vaistomaisesti Franz hiipi piiloon pylvään taakse.

Kymmenen askelen päässä heistä oli holvi sortunut ja aukon ympärillä
kasvoi pensaita ja pitkiä huojuvia köynnöskasveja, joiden vihannat
oksat selvästi näkyivät taivaan tummaa kantta vastaan.

Mies, jonka salaperäinen ilmestyminen oli herättänyt Franzin huomiota,
seisoi varjossa, joten hänen kasvonpiirteitään ei voinut erottaa, mutta
hänen pukunsa näkyi. Hän oli kietoutunut laajaan, ruskeaan viittaan,
jonka vasemman olan yli heitetty kulma suojasi hänen kasvojensa
alapuolen. Leveälierinen hattu peitti kasvojen yläosan. Hänen pukunsa
alaosaa valaisi aukosta viistoon tuleva säde, ja silloin saattoi
erottaa mustat housut ja hienot kiiltonahkaiset kengät. Mies kuului
ilmeisesti hienoihin seurapiireihin.

Seisottuaan paikallaan muutaman minuutin hän alkoi käydä
kärsimättömäksi. Silloin kuului ylemmältä terassilta heikkoa kolinaa.

Samassa ilmestyi mies aukon suulle, loi tutkivan katseensa pimeyteen ja
huomasi viittaan kietoutuneen miehen. Hän tarttui heti riippuviin
köynnöksiin ja laskeutui niitä myöten. Hänellä oli trasteverelainen
puku yllään.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Rooman murteella, -- olen
antanut teidän odottaa. Mutta olen myöhästynyt vain muutaman minuutin.
San Giovanni di Lateranon kello löi vasta juuri äsken kymmenen.

-- Minä tulin liian varhain ettekä te liian myöhään, vastasi
tuntematon selvällä Toscanan murteella. -- Jättäkäämme siis turhat
anteeksipyynnöt. Tiedän joka tapauksessa, ettei saapumisenne riippunut
teidän tahdostanne.

-- Siinä olettekin oikeassa, teidän ylhäisyytenne. Tulen Sant' Angelon
linnasta, ja minun oli hyvin vaikea päästä Beppon puheille.

-- Kuka on Beppo?

-- Beppo on eräs vankilan palvelija, jolle maksan vuosittain pienen
summan saadakseni tietää, mitä pyhän isän vankilassa tapahtuu.

-- Ahaa, minä huomaan, että olette varovainen.

-- Täytyy, teidän ylhäisyytenne, eihän tiedä, mitä sattuu tapahtumaan.
Ehkä minäkin kerran joudun ansaan, aivan kuin Peppino-parka, ja
tarvitsen hiiren puremaan verkon silmut poikki.

-- Lyhyesti, mitä olette saanut tietää?

-- Tiistaina pannaan toimeen kaksi teloitusta kello kahden aikaan, niin
kuin Roomassa on tapana ennen suuria juhlia. Toinen on _mazzolato_,
konna, joka tappoi kasvattajansa, erään papin, eikä siis ansaitse
mitään sääliä. Toinen on _decapitato_, ja se on onneton Peppino.

-- Minkä sille voi, tehän herätätte sellaista kauhua sekä paavillisessa
hallituksessa että viereisissä kuningaskunnissakin, joten rangaistus on
pantava toimeen pelottavaksi esimerkiksi.

-- Mutta eihän Peppino kuulu edes joukkooni. Hän on paimenparka, joka
ei ole tehnyt muuta rikosta kuin että on hankkinut meille ruokavaroja.

-- Ja tullut siten täydellisesti rikostoveriksenne. Häntä kohtaan
ollaan kuitenkin hienotunteisia, häntä ei murskata kuoliaaksi niin kuin
teille kävisi, jos kerran joutuisitte heidän käsiinsä, vaan mestataan.
Tämä tuottaa vaihtelua kansanhuveihin, joten jokainen saa siellä nähdä
mielensä mukaisen näytännön.

-- Lukuun ottamatta sitä odottamatonta näytäntöä, jonka minä järjestän.

-- Näytte aikovan tehdä tyhmyyksiä, huomautti viittaniekka.

-- Olen valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseni miehen, joka minua
palvelemalla on joutunut ahdinkoon. Kautta Madonnan, pitäisin itseäni
pelkurina, ellen tekisi mitään auttaakseni tuota kunnon miestä.

-- Ja mitä aiotte tehdä?

-- Asetan parikymmentä miestä mestauslavan ympärille, ja kun hänet
tuodaan ja minä olen antanut merkin, hyökkäämme kaikki tikarit kädessä
saattueen kimppuun ja vapautamme hänet.

-- Tuuma tuntuu hyvin arveluttavalta, ja minun keinoni on ehdottomasti
parempi.

-- Ja mikä on teidän ylhäisyytenne keino?

-- Annan eräälle tuntemalleni miehelle kymmenentuhatta piasteria, ja
Peppinon mestaus lykätään seuraavaan vuoteen. Sitten annan tämän vuoden
kuluessa tuhat piasteria eräälle toiselle, joka auttaa hänet pääsemään
pakoon.

-- Oletteko varma onnistumisestanne?

-- Olen. Teen enemmän yksinäni kullan avulla kuin te kaikki yhteensä
tikareillanne, pistooleillanne, karbiineillanne ja musketeillanne.
Antakaa minun toimia.

-- Hyvä on. Mutta jos epäonnistutte, niin olemme valmiina.

-- Olkaa vain valmiina, jos mielenne tekee, mutta luottakaa siihen,
että minä hankin armahduksen.

-- Ylihuomenna on tiistai, muistakaa se. Teillä on aikaa vain
huomispäivä.

-- Mutta vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, tunnissa
kuusikymmentä minuuttia ja minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Ja
kahdeksankymmenenkuudentuhannen neljänsadan sekunnin kuluessa ennättää
saada paljon aikaan.

-- Jos onnistutte, niin miten saamme sen tietää?

-- Asia on hyvin yksinkertainen. Olen vuokrannut kahvila Rospolin kolme
viimeistä ikkunaa. Jos saan lykkäyksen aikaan, niin sivuilla olevissa
ikkunoissa on keltaiset silkkiverhot, mutta keskimmäisessä valkoiset,
ja niissä punainen risti.

-- Mainiota. Ja kenen välityksellä toimitatte armahduksen?

-- Lähettäkää luokseni joku joukostanne katujamunkin puvussa. Pukunsa
avulla hän pääsee aivan mestauslavan ääreen, antaa armahduskirjan
munkkikunnan esimiehelle, joka taas antaa sen pyövelille. Ilmoittakaa
tämä sitä ennen Peppinolle, ettei hän kuole pelosta tai tule hulluksi.

-- Kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, sanoi talonpoika, -- olettehan
varma siitä, että olen teille uskollinen?

-- Ainakin toivon.

-- Jos pelastatte Peppinon, niin vastaisuudessa en ole ainoastaan
uskollinen, vaan tottelen kaikkia määräyksiänne.

-- Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, ystäväni. Jonakin päivänä ehkä
vetoan siihen, sillä ehkä minäkin jonakin päivänä tarvitsen teidän
apuanne...

-- No niin, silloin näette, että olen yhtä valmis auttamaan teitä kuin
te nyt minua. Vaikka olisitte maailman toisessa ääressä, niin teidän ei
tarvitse muuta kuin kirjoittaa minulle: Tee niin, ja minä teen,
kautta...

-- Vaiti, sanoi tuntematon, -- kuulen askeleita.

-- Ne ovat matkustajia, jotka käyvät katsomassa Colosseumia soihtujen
valossa.

-- Heidän ei sovi nähdä meitä täällä yhdessä. Nuo vakoilevat oppaat
voisivat tuntea meidät. Ja niin suuressa kunniassa kuin pidänkin
ystävyyttänne, voisin turmella hiukan asemaani, jos tiedettäisiin
meidän olevan läheisissä tekemisissä toistemme kanssa.

-- Siis, jos saatte lykkäyksen aikaan?

-- On keskimmäisessä ikkunassa valkoiset silkkiverhot ja niissä
punainen risti.

-- Ellette saa sitä aikaan?

-- Kaikissa kolmessa on keltaiset verhot.

-- Ja silloin?

-- Silloin, hyvä ystävä, käyttäkää tikarejanne mielenne mukaan; minä
sallin sen ja olen sitä katsomassa.

-- Hyvä, teidän ylhäisyytenne, luotan teihin, luottakaa te minuun.

Tämän sanottuaan talonpoika katosi portaita myöten, ja tuntematon,
käärittyään viittansa vieläkin enemmän kasvojensa suojaksi, kulki parin
askelen päässä Franzin ohitse ja astui ulompia portaita myöten
areenalle.

Pian sen jälkeen Franz kuuli nimeään huudettavan holvikäytävässä.
Albert kutsui häntä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Franz ajoi hotellia kohden kuunnellen
anteeksiantamattoman hajamielisesti Albertia, joka Pliniuksen ja
Calpurniuksen mukaan esitelmöi oppineesti rautapiikkisistä verkoista,
joiden avulla estettiin petoja hyökkäämästä katsojien joukkoon.

Hän antoi toisen rauhassa jatkaa selityksiään. Hänellä oli kiire päästä
niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen voidakseen rauhassa miettiä
kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut.

Toinen miehistä oli hänelle ehdottomasti vieras, mutta toisen ääni oli
tuttu.

Lauseitten hieman pilkallisissa käänteissä oli jotakin terävää ja
metallista, joka sai hänet sävähtämään Colosseumissa aivan samoin kuin
Monte-Criston saarellakin.

Hän oli aivan varma siitä, että tämä mies oli merenkulkija Sindbad.
Jokaisessa muussa tilanteessa Franz olisi mennyt hänen luokseen. Mutta
hänen kuulemansa keskustelu oli ollut niin arkaluonteinen, ettei hän
tohtinut ilmaista itseään. Hän oli siis antanut tuon kummallisen miehen
poistua seuraamatta häntä, mutta hän päätti pyhästi, ettei seuraavalla
kerralla päästäisi tilaisuutta käsistään.

Ajatukset vaivasivat Franzia niin, ettei hän saanut unta. Vasta päivän
koittaessa hän nukahti; siitä syystä hän nousikin hyvin myöhään.
Oikeana pariisilaisena oli Albert jo pitänyt huolta illan huvituksista
ja lähettänyt ostamaan aition Argentina-teatteriin.

Franzilla oli useita kirjeitä kirjoitettavana Ranskaan; hän jätti sen
vuoksi vaunut koko päiväksi Albertin haltuun.

Kello viideltä Albert palasi hotelliin. Hän oli vienyt perille
suosituskirjeensä ja oli saanut kutsuja kaikiksi illoiksi ja oli nähnyt
Rooman. Yhdessä päivässä Albert oli ennättänyt kaiken.

Sitä paitsi hän oli ennättänyt tiedustella, millainen oli ooppera ja
ketkä siinä esiintyivät.

Oopperan nimi oli "Parisina", ja siinä esiintyivät Coselli, Moriani ja
Spech.

Onni siis suosi nuoria ystäviämme: he pääsivät kuulemaan "Lucia di
Lammermoorin" säveltäjän oopperaa, jossa esiintyi kolme Italian parasta
taiteilijaa.

Albert ei ollut voinut tottua italialaisiin teattereihin, niissä kun ei
ollut orkesteripaikkoja yleisölle, ei ollut parvia eikä avonaisia
aitioita. Se tuntui hankalalta hänestä, jolla oli oma orkesterituolinsa
Bouffes'issa ja osansa loge infernalea Suuressa oopperassa.

Se ei estänyt Albertia pukeutumasta tavattoman huolellisesti joka
kerta, kun hän meni oopperaan Franzin seurassa. Se oli turhaa vaivaa.
Ranskalaisen muodin hienoimman edustajan häpeäksi on mainittava, että
niinä neljänä kuukautena, joina hän Franzin kanssa oli samoillut
Italian halki, hänelle ei ollut sattunut ainoatakaan seikkailua.

Albert koetti toisinaan laskea leikkiä tästä asiasta. Mutta oikeastaan
hän oli siitä harmissaan. Hän, Albert de Morcerf, Pariisin suosituimpia
nuoria miehiä, ei saavuttanut mitään ponnistustensa palkaksi. Koko
juttu oli sitä tuskallisempi, kun hän oli lähtenyt Pariisista varmassa
vakaumuksessa, että hänellä olisi aivan tavaton menestys ja että hän
saisi tuttavansa Pariisissa riemuitsemaan kertoessaan seikkailuistaan.

Mitään ei ollut tapahtunut. Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja
napolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan
miehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen
vakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin
uskollisempia kuin ranskalaiset.

Tällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niin kuin kaikkialla, olisi
poikkeuksia.

Albert ei ollut ainoastaan komea seuramies, vaan hän oli myös henkevä.
Hän oli sitä paitsi vicomte, tosin uutta aatelia, mutta kun ei
nykyaikana enää kysytä todistuksia, niin samahan oli, laskettiinko
aateluus vuodesta 1399 vai 1815! Kaiken muun lisäksi oli hänellä
viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot. Se riitti jo yllin
kyllin tekemään miehen tavoitelluksi Pariisissa. Nöyryyttäväähän sen
vuoksi oli, ettei kukaan nainen todenteolla ollut häntä huomannut,
vaikka hän oli liikkunut niin monessa Italian kaupungissa.

Hän arvelikin saavansa korvauksen Roomassa, sillä onhan karnevaali
vapauden aikaa ja panee jäykimmätkin hulluttelemaan. Ja koska
karnevaali alkaisi seuraavana päivänä, täytyi Albertin sitä ennen tehdä
voitavansa herättääkseen huomiota.

Hän olikin sen vuoksi ostanut liput teatterin kaikkein
silmiinpistävimpään aitioon ja oli sinne mennessään pukeutunut hyvin
huolellisesti. Aitio oli ensimmäisellä rivillä, joka vastaa
pariisilaisen teatterin galleriaa. Ensimmäiset kolme riviä olivat
kaikki yhtä hienoja, ja niitä sanotaankin sen vuoksi ylhäisön riveiksi.

Tämä aitio, jossa kaksitoista henkeä saattoi mukavasti istua, oli
maksanut ystävyksille hiukan vähemmän kuin neljän hengen aitio
Ambigu-teatterissa Pariisissa.

Albert toivoi vielä senkin vuoksi valloittavansa jonkun kauniin
roomattaren, että voisi saada paikan tämän vaunuissa ja nähdä
karnevaalin ylhäisistä ajoneuvoista tai jonkun prinssin palatsin
parvekkeelta.

Toiveikas mieliala teki hänet vielä entistä eloisammaksi. Hän käänsi
selkänsä näyttämöön, kumartui puoliksi ulos aitiostaan ja katseli
kuuden tuuman pituisella kaukoputkella kaikkia kauniita naisia.

Mutta ei ainoakaan nainen edes uteliaisuudesta kiittänyt katseellansa
Albertia kaikkien hänen vaivannäköjensä palkaksi.

Jokainen puheli omista asioistaan, rakkaudestaan, nautinnoistaan,
seuraavana päivänä alkavasta karnevaalista, välittämättä esiintyjistä
tai oopperasta muuta kuin määrähetkinä, jolloin jokainen kääntyi, joko
kuullakseen osan Cosellin resitatiivista, taputtaakseen käsiään
Morianin loistavalle laululle tai huutaakseen "hyvä" Spechille. Sen
jälkeen yksityiset keskustelut alkoivat uudelleen.

Ensimmäisen näytöksen lopulla aukeni erään siihen asti tyhjänä olleen
aition ovi, ja Franz näki naisen, jolle hänet oli esitelty Pariisissa
ja jonka hän luuli vieläkin olevan Ranskassa. Albert huomasi toverinsa
liikahtavan naisen ilmestyessä aitioon ja kysyi heti:

-- Tunnetteko tuon naisen?

-- Tunnen. Mitä pidätte hänestä?

-- Hurmaava, hyvä ystävä, ja vaalea. Oh, kuinka ihanat hiukset! Onko
hän ranskalainen?

-- Hän on venetsialainen.

-- Ja hänen nimensä on?

-- Kreivitär G...

-- Minä tunnen hänet nimeltä, sanoi Albert. -- Sanotaan, että hän on
yhtä sukkela kuin kauniskin. Minähän olisin voinut tulla esitellyksi
hänelle rouva Villefort'in viime tanssiaisissa, mutta löin ne laimin.
Mikä tyhmeliini olenkaan!

-- Jos tahdotte, niin korjaan tämän tyhmyyden? kysyi Franz.

-- Tunnetteko hänet niin hyvin, että voitte viedä minut hänen
aitioonsa?

-- Minulla on ollut kunnia puhella hänen kanssaan kolme tai neljä
kertaa eläissäni. Mutta tiedättehän, että silloin voin mennä hänen
aitioonsa käyttäytymättä sopimattomasti.

Tällä hetkellä kreivitär huomasi Franzin ja viittasi sirosti hänelle,
mihin Franz vastasi kunnioittavasti kumartamalla.

-- Kas vain, tehän näytätte olevan hyvissä väleissä hänen kanssaan!
sanoi Albert.

-- Siinä erehdytte, ja me ranskalaiset teemme ulkomailla niin paljon
tyhmyyksiä sen vuoksi, että näemme kaiken ranskalaiselta näkökannalta.
Espanjassa ja varsinkaan Italiassa ei pidä arvostella ihmisten
keskinäisten suhteiden läheisyyttä sen perusteella, kuinka vapaasti he
seurustelevat keskenään. Me olemme tunteneet sympatiaa toisiamme
kohtaan, kreivitär ja minä, siinä kaikki.

-- Sydämenkö sympatiaa? kysyi Albert nauraen.

-- Ei, vaan järjen, siinä kaikki, vastasi Franz vakavasti.

-- Missä tilaisuudessa?

-- Kävellessämme Colosseumissa samalla tapaa kuin mekin kaksi.

-- Kuutamollako?

-- Niin.

-- Kahdenko?

-- Melkein.

-- Ja mistä puhuitte?

-- Vainajista.

-- Sepä oli todellakin hyvin virkistävää, huudahti Albert. -- Jos
minulla on onni päästä hänen seurakseen tuollaiselle kävelymatkalle,
lupaan puhua yksinomaan elävistä.

-- Ja teette siinä ehkä väärin.

-- Sitä odottaessamme esitelkää minut hänelle, niin kuin olette
luvannut.

-- Heti, kun näytös on loppunut.

-- Kuinka kirotun pitkä tämä ensimmäinen näytös onkaan!

-- Kuunnelkaa finaalia, se on hyvin kaunis, ja Coselli laulaa sen
verrattomasti.

-- Niin kyllä, mutta millainen asento hänellä on!

-- Spech on niin draamallinen kuin suinkin voi vaatia.

-- Ymmärrättehän, että kun on kuullut Sontagin ja Malibranin...

-- Eikö Morianin metodi ole teistä verraton?

-- Minä en pidä tummista tenorilaulajista.

-- Rakas ystävä, te olette todellakin liian vaativainen, sanoi Franz
kääntyessään näyttämölle päin Albertin yhä jatkaessa yleisön
tarkastamista.

Väliverho laskeutui vihdoinkin vicomte de Morcerfin suureksi iloksi;
hän tarttui hattuunsa, silitti nopeasti hiuksiaan, korjaili
kalvosimiaan ja kaulanauhaansa ja huomautti Franzille odottavansa
häntä.

Kun kreivitär, jolta Franz katseellaan kysyi lupaa, viittasi hänelle
merkiksi, että hän oli tervetullut, kiirehti Franz täyttämään Albertin
toivomuksen. Kulkiessaan pitkin käytävää Albert vielä silitteli
paitansa edustasta ja takistaan pois istumaryppyjä, ja he naputtivat
aitio 4:n oveen, jonka takana kreivitär istui.

Heti nousi nuori mies, joka oli istunut hänen rinnallaan aition
etummaisella tuolirivillä, ja luovutti italialaiseen tapaan paikkansa
vastatulleelle, joka vuorostaan luovuttaa sen seuraavalle vieraalle.

Franz esitteli Albertin kreivittärelle Pariisin eräänä suosituimpana
seuramiehenä. Hän lisäsi, että Albert oli aivan onneton, kun ei
Pariisissa ollut osannut käyttää hyväkseen tilaisuutta tulla
esitellyksi kreivittärelle, ja oli pyytänyt häntä korjaamaan tämän
erehdyksen. Hän oli nyt toimittanut tehtävänsä ja toivoi, että
kreivitär, jolle hänenkin oikeastaan olisi pitänyt tulla uudestaan
esitellyksi, antaa anteeksi hänen epähienon menettelynsä.

Kreivitär vastasi tervehtimällä hurmaavasti Albertia ja ojentamalla
kätensä Franzille.

Kreivittären viittauksesta Albert istui eturivissä vapaana olevalle
tuolille, ja Franz kreivittären taakse.

Albert oli löytänyt verrattoman keskustelunaiheen: Pariisin. Hän puheli
kreivittären kanssa yhteisistä tuttavista. Franz huomasi hänen päässeen
hyvään keskustelun alkuun. Hän antoi heidän jatkaa ja pyysi Albertilta
lainaksi hänen pitkää kaukoputkeaan alkaen vuorostaan tarkastaa
katsomoa.

Vastapäätä heitä, kolmannen rivin aition etummaisella tuolilla, istui
ihmeen kaunis nainen. Hänellä oli yllään kreikkalainen puku ja hän
esiintyi siinä niin luontevasti, että huomasi hänen tottuneen sitä
käyttämään.

Varjossa hänen takanaan oli herra, jonka kasvoja ei voinut erottaa.

Franz keskeytti kreivittären ja Albertin keskustelun kysyen
kreivittäreltä, tunsiko tämä kuka oli tuo albanialainen nainen, jonka
luulisi herättävän sekä miesten että naistenkin huomiota.

-- En, vastasi hän. -- Tiedän ainoastaan, että hän on ollut Roomassa
talven alusta alkaen, sillä teatterin aloittaessa näytäntönsä näin
hänet tuolla samalla paikalla. Kuukauden kuluessa hän ei ole ollut
poissa ainoastakaan näytännöstä. Toisinaan on hänen seurassaan ollut
tuo herra, toisinaan on häntä saattanut ainoastaan musta palvelija.

-- Mitä pidätte hänestä, kreivitär?

-- Hän on harvinaisen kaunis. Medora oli varmaankin tuon naisen
näköinen.

Franz ja kreivitär hymyilivät toisilleen. Kreivitär jatkoi
keskusteluaan Albertin kanssa, ja Franz alkoi uudelleen tarkastaa
albanialaista naista.

Esirippu nousi ja baletti alkoi. Se oli eräs noista italialaisista
baleteista, jotka kuuluisa Henri oli näyttämölle asettanut. Hän
saavutti tanssitaiteilijana Italiassa tavattoman suuren maineen, jonka
hän sitten onnettomuudekseen menetti vesiteatterillaan. Näissä
baleteissa kaikki pienimmästä suurimpaan asti ottavat niin vilkkaasti
osaa toimintaan, että sataviisikymmentä ihmistä tekee yht'aikaa saman
liikkeen, nostaa saman käden tai saman jalan.

Baletin nimi oli "Poliska".

Franzin huomio oli niin kokonaan kohdistunut kauniiseen kreikattareen,
että hän ei katsonutkaan balettiin. Kaunis nainen sitä vastoin nautti
tavattomasti baletista. Seuralainen puolestaan vaikutti täysin
välinpitämättömältä. Hän ei liikahtanutkaan koko esityksen aikana ja
näytti orkesterin torvien, symbaalien Ja kilistimien helvetillisestä
melusta huolimatta vaipuneen rauhalliseen uneen.

Baletti päättyi, ja väliverho laskeutui permantoyleisön taputtaessa
hurjasti käsiään.

Toisen näytöksen alkusoitto alkoi. Heti ensimmäisten sävelten kaikuessa
Franz näki nukkuneen miehen nousevan paikaltaan ja lähestyvän
kreikatarta, joka kääntyi lausuakseen hänelle muutaman sanan ja
nojautuakseen uudelleen aition kaidepuuta vastaan.

Hänen seuralaisensa kasvot olivat yhä vielä varjossa, eikä Franz voinut
erottaa miehen piirteitä.

Esirippu nousi, Franzin huomio kohdistui esiintyjiin, ja hän siirsi
katseensa hetkiseksi kauniin kreikattaren aitiosta näyttämölle.

Näytös alkaa uniduetolla. Parisina nukkuu ja ilmaisee unissaan Azzolle
rakastavansa Ugoa. Petetty aviomies kärsii kaikki mustasukkaisuuden
tuskat. Kun hän on varma vaimonsa uskottomuudesta, herättää hän tämän
ja ilmoittaa kostavansa.

Tämä duetto on kaunein, vaikuttavin ja pöyristyttävin, mikä koskaan on
lähtenyt Donizettin tuotteliaasta kynästä. Franz kuuli sen jo kolmannen
kerran, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään tavattoman suuri
musiikinihailija, teki se häneen valtavan vaikutuksen. Hän aikoi siis
yhtyä yleisön kättentaputuksiin, mutta hänen kätensä jäivät levälleen,
ja hyvä-huuto kuoli hänen huulilleen.

Mies kreikattaren aitiossa oli noussut, ja kun hänen kasvoilleen osui
valo, tunsi Franz hänet Monte-Criston salaperäiseksi asukkaaksi,
samaksi, jonka hahmon ja äänen hän oli ollut tuntevinaan Colosseumin
raunioilla.

Franzin kasvoilla kuvastui niin selvästi hänen sielunsa hämminki, että
kreivitär katsahti häneen, purskahti nauruun ja kysyi, mikä häntä
vaivasi.

-- Rouva kreivitär, sanoi Franz, -- kysyin äsken teiltä, tunsitteko
tuon albanialaisen naisen. Nyt kysyn tunnetteko hänen miehensä?

-- Yhtä vähän, vastasi kreivitär.

-- Ettekö koskaan ole huomannut häntä?

-- Tuopa on oikea ranskalainen kysymys. Tiedättehän, että me
italialaiset naiset emme huomaa ketään muuta kuin sen, jota rakastamme.

-- Se on totta, vastasi Franz.

-- Joka tapauksessa, sanoi kreivitär nostaen Albertin kaukoputken
silmilleen ja suunnaten sen aitiota kohden, -- hän on ilmeisesti juuri
haudastaan kaivettu, haudankaivajan luvalla liikkeelle lähtenyt
vainaja, sillä hän on aivan pelottavan kalpea.

-- Hän on aina saman näköinen, sanoi Franz.

-- Tunnetteko siis hänet? kysyi kreivitär. -- Siinä tapauksessa minä
kysyn teiltä, kuka hän on.

-- Luulen nähneeni hänet jo ennen ja arvelen tuntevani hänet.

-- Toden totta, sanoi kreivitär, ja hänen kauniita olkapäitään
puistatti väristys, -- ymmärrän kyllä, että kun kerran on hänet nähnyt,
ei voi häntä unohtaa.

-- No, sanoi Franz kreivittärelle, kun tämä toistamiseen alkoi
tarkastaa tuota miestä, -- mitä ajattelette hänestä?

-- Että hän näyttää olevan lordi Ruthwen ilmielävänä.

Tämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai
katsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.

-- Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.

-- Älkää menkö, huudahti kreivitär. -- Älkää jättäkö minua. Olin
aikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.

-- Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. -- Pelkäättekö
häntä?

-- Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. -- Byron vakuutti minulle,
että vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti
minulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka,
kummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa,
että hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan
ulkomaalaisen ... kreikkalaisen, vääräoppisen ... joka ehkä on noita
niin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä
huomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät
luonani.

Franz uhkasi lähteä.

-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, -- minä lähden pois. En voi jäädä
näytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin
epäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?

Franzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi
ja tarjota käsivartensa kreivittärelle.

Kreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua
jonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi,
kun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä
omakohtaisista kokemuksista.

Hän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi
hänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi
siitä.

-- En todellakaan voi hyvin, sanoi kreivitär, -- minun täytyy saada
olla yksin. Minä aivan säikähdin nähdessäni tuon miehen.

Franz yritti nauraa.

-- Älkää naurako, sanoi kreivitär, -- sitä paitsi eihän teidän tee
mielennekään nauraa. Luvatkaa minulle jotakin.

-- Mitä?

-- Luvatkaa se minulle.

-- Lupaan mitä tahansa, paitsi olla ottamatta selkoa siitä, kuka tuo
mies on. Minulla on omat syyni, miksi tahdon tietää kuka hän on, mistä
hän tulee ja minne menee.

-- Mistä hän tulee, sitä en tiedä. Mutta minne hän menee, sen tiedän:
suoraa päätä helvettiin.

-- Palatkaamme lupaukseen, jonka aioitte minulta vaatia, sanoi Franz.

-- Se on se, että menette suoraa päätä hotelliinne ettekä tänä iltana
koeta saada tietää, kuka tuo mies on. Me muodostamme itse kukin
yhdyssiteen niiden välille, joiden luota lähdemme ja joiden seuraan
menemme. Älkää olko yhdyssiteenä minun ja tuon miehen välillä. Huomenna
juoskaa hänen jäljestään niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää koskaan
esitelkö häntä minulle, ellette tahdo minun kuolevan säikähdyksestä.
Hyvää yötä. Koettakaa nukkua; minä tiedän etten itse saa unta.

Näin sanoen kreivitär lausui Franzille hyvästi, eikä tämä tietänyt,
oliko hän laskenut leikkiä vai oliko hän todella noin kauhuissaan.

Palatessaan hotelliin Franz tapasi Albertin aamuviittaan verhoutuneena
mukavassa asennossa nojatuolissa polttamassa sikaria.

-- Siinähän te olette! sanoi hän. -- Minä en odottanut teitä ennen kuin
vasta huomenna.

-- Rakas Albert, vastasi Franz, -- olen onnellinen saadessani sanoa
teille kerta kaikkiaan, että teillä on aivan väärät käsitykset Italian
naisista. Olisin luullut, että monet epäonnistuneet yrityksenne sen jo
olisivat teille osoittaneet.

-- Minkä sille mahtaa! Kuka noista kirotuista naisista pääsee koskaan
selville! He tarjoavat teille kätensä, puristavat sitä, he kuiskivat
teille, antavat saattaa kotiin. Jos pariisitar tekisi neljännenkään
osan tuosta kaikesta, menettäisi hän maineensa.

-- Juuri sen vuoksi, että heillä ei ole mitään salattavaa, siksi, että
he elävät kirkkaassa päivänvalossa, he käyttäytyvät täällä niin
vapaasti. Näittehän sitä paitsi, että kreivitär todellakin pelkäsi.

-- Mitä hän pelkäsi? Tuota miestäkö, joka istui vastapäisessä aitiossa
kauniin kreikkalaisen naisen kanssa? Minä tahdoin nähdä tuon miehen
aivan läheltä ja järjestin niin, että kohtasin heidät käytävässä. En
tiedä, mistä olette saanut nuo haudantakaiset ajatuksenne! Hän on hyvin
komea ja hieno mies, näyttää tilaavan pukunsa Pariisista joko Bliniltä
tai Humannilta. Hän on kyllä hiukan kalpea, mutta tiedättehän, että
kalpeus on hienouden merkki.

Franz hymyili, Alberthan halusi niin mielellään olla kalpea.

-- Omasta puolestani myönnän kyllä, sanoi Franz, -- että kreivittären
puheissa tuosta miehestä ei ollut mitään järkeä. Kuulitteko, mitä
kieltä hän käytti?

-- Uuskreikkaa. Tunsin sen muutamista vanhan kreikan sanoista, jotka
olivat saaneet uuden muodon. Tiedättehän, että koulussa osasin
erinomaisen hyvin kreikkaa.

-- Se on varmasti hän, sanoi Franz.

-- Mitä sanoitte?

-- En mitään. Mitä te täällä puuhasitte poissa ollessani?

-- Valmistin teille iloisen yllätyksen.

-- Minkä?

-- Tiedättehän, että vaunuja on mahdoton saada.

-- Totta kai, koska olemme jo tehneet kaiken voitavamme.

-- No, minä olen keksinyt oivallisen tuuman.

Franz loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei hän paljoakaan luottanut
toverinsa mielikuvitukseen.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert, -- katsotte minua sillä tavoin, että
oikeastaan minun tulisi vaatia teiltä hyvitystä.

-- Sen olen valmis teille antamaan, rakas ystävä, jos tuumanne on niin
oivallinen kuin sanotte.

-- Kuulkaahan nyt. Emme millään keinoilla voi hankkia itsellemme
vaunuja?

-- Emme.

-- Emmekä hevosia?

-- Yhtä vähän.

-- Mutta kärryt voimme saada?

-- Ehkä.

-- Ja härkäparin.

-- Luultavasti.

-- No, silloin on kaikki hyvin. Minä koristutan kärryt, ja me
pukeudumme napolilaisiksi elonkorjuumiehiksi ja esitämme Leopold
Robertin taulua. Jos kreivitär tulee kanssamme ja pukeutuu Pozzuolin
tai Sorrenton naisten pukuun, niin on naamioitus täydellinen.

-- Tällä kertaa olette todellakin oikeassa, huudahti Franz, -- ja
tuumanne on oivallinen. Oletteko jo maininnut siitä kenellekään?

-- Olen, isännällemme. Palattuani kotiin pyysin häntä tulemaan tänne ja
selitin hänelle tuumani. Hän sanoi, että se käy helposti laatuun. Minä
tahdoin kullata härkien sarvet, mutta hän sanoi, että siihen kuluu
kolme päivää. Meidän täytyy siis luopua tästä ylellisyydestä.

-- Ja missä hän on?

-- Kuka?

-- Isäntämme.

-- Etsimässä meille kaikkea, mitä tarvitsemme. Huomenna voi jo olla
liian myöhäistä.

-- Hän antaa siis vastauksen meille vielä tänä iltana?

-- Minä odotan häntä.

Samassa ovi aukeni ja Pastrini pisti päänsä sisään.

-- _Perrnesso?_ sanoi hän.

-- Olkaa hyvä! sanoi Franz.

-- No, kysyi Albert, -- oletteko löytänyt pyytämämme kärryt ja härät?

-- Paljon parempaa, vastasi Pastrini hyvin tyytyväisenä itseensä.

-- Hyvä isäntä, varokaa sanojanne, lausui Albert, -- parempi on hyvän
vihollinen.

-- Teidän ylhäisyytenne voivat luottaa täydellisesti minuun, sanoi
Pastrini varmasti.

-- Mitä teillä siis on ilmoitettavana? kysyi Franz vuorostaan.

-- Tiedättehän, sanoi hotellin isäntä, -- että kreivi Monte-Cristo asuu
samassa kerroksessa kuin tekin?

-- Totta toki sen tiedämme, sanoi Albert, -- koska juuri hänen tähtensä
saamme asua aivan kuin kaksi köyhää ylioppilasta.

-- No niin, hän tietää, missä pulassa olette, ja hän tarjoaa teille
kaksi paikkaa vaunuissaan ja kaksi paikkaa ikkunassaan palatsi
Rospolissa.

Albert ja Franz katsoivat toisiinsa.

-- Mutta, sanoi Albert, -- voimmeko ottaa tällaisen tarjouksen vastaan?
Hänhän on meille vieras, emmehän tunnekaan häntä.

-- Mikä mies tuo kreivi Monte-Cristo on? kysyi Franz isännältä.

-- Hieno ylimys, sisilialainen tai maltalainen, en tiedä varmaan, mutta
jalosukuinen kuin Borghese ja rikas kuin kultakaivos.

-- Jos tuo mies on niin hienokäytöksinen kuin isäntämme väittää, sanoi
Franz Albertille, -- niin hän olisi ilmoittanut tarjouksensa meille
toisella tavoin, joko kirjoittamalla tai...

Samassa kolkutettiin oveen.

-- Sisään! sanoi Franz.

Komeapukuinen palvelija astui huoneen kynnykselle.

-- Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä herroille Franz d'Epinay ja
vicomte Albert de Morcerf, sanoi hän.

Ja hän ojensi isännälle kaksi käyntikorttia, jotka tämä antoi nuorille
miehille.

-- Herra kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina
herrojen luona, jatkoi palvelija, -- ja hän pyytää siinä tapauksessa
saada tietää, mihin aikaan herrat ottavat vastaan.

-- Minulla ei ole mitään muistuttamista, sanoi Albert hiljaa Franzille.
-- Hän tekee kaiken mitä voi toivoa.

-- Vastatkaa herra kreiville, sanoi Franz, -- että meillä on kunnia
tulla hänen luokseen.

Palvelija poistui.

-- Tätä voi sanoa todellakin kohteliaisuuksilla valloittamiseksi, sanoi
Albert. -- Olette ehdottomasti oikeassa, signor Pastrini, kreivi
Monte-Cristo on todellakin hieno mies.

-- Otatte siis hänen tarjouksensa vastaan? kysyi isäntä.

-- Tietysti otamme, sanoi Albert. -- Sanon kuitenkin suoraan, että olen
pahoillani, kun noista härkärattaista ja elonkorjaajista ei tulekaan
mitään. Ellei hän voisi tarjota meille paikkaa palatsi Rospolin
ikkunoissa, palaisin äskeiseen tuumaani. Vai mitä te, Franz, sanotte?

-- Palatsi Rospolin ikkunoiden tähden minäkin suostun, vastasi Franz.

Kuullessaan mainittavan palatsi Rospolin ikkunoista Franz muisti
tuntemattoman miehen ja talonpojan keskustelun Colosseumissa.
Viittaniekka herrasmieshän oli luvannut hankkia kuolemaantuomitulle
armahduksen. Jos hän todella oli sama mies, jonka Franz oli nähnyt
Argentina-teatterissa, niin hän epäilemättä heti tuntee hänet ja saa
uteliaisuutensa tyydytetyksi.

Franz ajatteli yön mittaan paljon näitä kahta tapausta ja odotti
huomista päivää. Ellei hänen Monte-Criston saarella kohtaamallaan
miehellä ollut Gygeen sormusta, jonka avulla hän voi tehdä itsensä
näkymättömäksi, niin hänen täytyi vihdoinkin astua esiin. Franz heräsi
jo ennen kello kahdeksaa aamulla.

Albert sitä vastoin, jolla ei ollut mitään syytä nousta niin varhain,
nukkui vielä sikeässä unessa.

Franz kutsutti luokseen hotellin isännän, joka saapui yhtä matelevana
kuin ennenkin.

-- Signor Pastrini, sanoi hän isännälle, -- eikö tänään pitänyt
tapahtua teloitus?

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta jos kysytte sitä siinä mielessä,
että hankkisin teille ikkunan katsellaksenne sitä, niin se on liian
myöhäistä.

-- En kysy, vastasi Franz. -- Jos ehdottomasti tahtoisin sen nähdä,
niin löytäisinhän luullakseni paikan Monte Pinciolta.

-- Oh! Ei suinkaan teidän ylhäisyytenne aio liittyä siihen
roskajoukkoon, joka tavallisesti oleilee siellä.

-- Luultavasti en mene sinne, sanoi Franz, -- mutta tahtoisin saada
hiukan tietoja.

-- Mitä tietoja?

-- Tahtoisin tietää kuinka monta kuolemaantuomittuja on, mitkä ovat
heidän nimensä ja minkälaatuisen rangaistuksen he saavat.

-- Sehän sopii mainiosti, teidän ylhäisyytenne, tänne tuotiin juuri
äsken tavoletti.

-- Mitä tavoletti on?

-- Ne ovat pieniä puutauluja, joita ripustetaan teloituksen edellisenä
päivänä kaikkiin kadunkulmiin ja joihin kiinnitetyissä papereissa on
tuomittujen nimet, heidän rikoksensa laatu ja minkä rangaistuksen he
saavat. Näiden tarkoituksena on kehottaa ihmisiä rukoilemaan, jotta
rikolliset katuisivat pahoja tekojaan.

-- Ja tuodaanko teille tavoletti, jotta tekin rukoilisitte yhdessä
toisten kanssa? kysyi Franz.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tehnyt sopimuksen niiden jakajan
kanssa, ja hän tuo ne minulle samoin kuin tuodaan teattereiden
ohjelmat. Jos joku hotellivieraistani haluaa nähdä teloituksen, hän saa
siitä tällä tavoin ajoissa tiedon.

-- Te olette todellakin huomaavainen! huudahti Franz.

-- Oo, sanoi Pastrini, -- uskallan vakuuttaa, että teen kaiken
voitavani tyydyttääkseni niitä ulkomaalaisia, jotka kunnioittavat
hotelliani käynnillään.

-- Sen kyllä huomaan, ja kerron sen jokaiselle, joka tahtoo kuulla,
siitä voitte olla varma. Nyt tahtoisin nähdä tavoletin.

-- Se on helppoa, sanoi isäntä avaten oven, -- olen ripustanut sen
tänne eteiseen.

Hän meni, otti sen seinältä ja ojensi Franzille. Ilmoitus oli sanasta
sanaan käännettynä seuraava:

    Kaikkien tiettäväksi tehdään, että helmikuun 22. päivänä,
    karnevaalin ensimmäisenä päivänä, teloitetaan Rota-istuimen
    päätöksen mukaan Piazza del Popololla Andrea Rondolo, joka on
    surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisen kanonikuksen
    Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka
    on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan
    ja hänen joukkonsa kanssa.

    Edellinen tulee olemaan _mazzolato_.

    Jälkimmäinen _decapitato_.

    Armeliaita ihmisiä pyydetään rukoilemaan Jumalaa, jotta nämä
    molemmat tuomitut tulisivat synnintuntoon.

Franz oli kaksi päivää aikaisemmin kuullut tämän kaiken Colosseumin
raunioilla, eikä mitään ollut muuttunut ohjelmassa. Tuomittujen nimet,
heidän rikoksensa ja rangaistuksen laatu olivat aivan samat.

Otaksuttavasti tuo talonpoika ei ollut kukaan muu kuin rosvo Luigi
Vampa, ja viittaniekka merenkulkija Sindbad, joka Roomassa,
Porto-Vecchiossa ja Tunisissa harjoitti armeliaisuustyötään.

Mutta aika kului, kello oli jo yhdeksän, ja Franz aikoi mennä
herättämään Albertin, kun tämä hänen suureksi hämmästyksekseen tuli
valmiiksi pukeutuneena huoneestaan. Karnevaali pyöri hänen päässään,
ja hän oli herännyt aikaisemmin kuin hänen ystävänsä odottikaan.

-- Kun me nyt olemme valmiita, sanoi Franz isännälle, -- niin
luuletteko, signor Pastrini, että kreivi Monte-Cristo voi ottaa meidät
vastaan?

-- Varmasti, sanoi hän. -- Herra kreivi nousee hyvin varhain aamulla,
ja on jo ollut pari tuntia ylhäällä.

-- Ettekä luule, että on epähienoa mennä jo nyt hänen luokseen?

-- En luule.

-- Siinä tapauksessa, Albert, jos olette valmis...

-- Aivan valmis, vastasi Albert.

-- Menkäämme kiittämään naapuriamme hänen kohteliaisuudestaan.

Franzin ja Albertin ei tarvinnut mennä kauemmaksi kuin eteisen toiselle
puolelle. Hotellin isäntä kulki heidän edellään ja soitti ovikelloa.
Palvelija tuli avaamaan.

-- Ranskalaiset herrat, ilmoitti hotellin isäntä.

Palvelija kumarsi ja viittasi heitä astumaan sisään.

He kulkivat kahden niin loistavasti kalustetun huoneen halki, etteivät
he olisi voineet kuvitellakaan näkevänsä sellaista Pastrinin
hotellissa, ja saapuivat lopulta hyvin komeaan salonkiin. Turkkilainen
matto oli levitetty permannolle, ja mukavat tuolit tarjosivat pehmeitä
tyynyjään ja kaltevia selkänojiaan vieraille. Kuuluisien mestarien
taulut ja kallisarvoiset aseet koristivat seiniä, ja raskaat verhot
riippuivat ovien edessä.

-- Teidän ylhäisyytenne suvaitsevat istua, sanoi palvelija, -- menen
ilmoittamaan herra kreiville.

Ja hän poistui eräästä ovesta.

Oven auetessa tulvehti saliin hetken ajan gusli-soittimen sulosointuja.

Franz ja Albert katsahtivat toisiinsa ja katselivat sitten uudelleen
huonekaluja, tauluja ja aseita. Ne tuntuivat heistä vieläkin
komeammilta kuin ensi kerralla.

-- No, kysyi Franz ystävältään, -- mitä sanotte tästä kaikesta?

-- Hyvä ystävä, vastasi Albert, -- naapurimme on joko välittäjä, joka
on rikastunut siihen aikaan, jolloin espanjalaiset arvopaperit olivat
laskeneet, tai hän on prinssi, joka matkustaa incognito.

-- Vaiti, sanoi Franz. -- Sen saamme kohta tietää, sillä tuossa hän on.

Ovi kääntyi saranoillaan, verho työnnettiin syrjään, ja tämän kaiken
rikkauden omistaja astui sisään.

Albert astui häntä vastaan, mutta Franz jäi aivan kuin naulattuna
paikoilleen.

Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt Colosseumissa ja teatterin
aitiossa. Se oli hänen isäntänsä Monte-Criston saarelta.



35. La Mazzolata


-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Monte-Cristo astuessaan sisään, -- pyydän
anteeksi, että olette ennättäneet käydä luonani ennen kuin minä teidän
luonanne. Mutta jos olisin tullut aikaisemmin luoksenne, olisin ehkä
häirinnyt. Heti kun sain kuulla, että aioitte tulla luokseni, olen
ollut valmiina kaikin tavoin palvelemaan teitä.

-- Pyydämme, Franz ja minä, kiittää teitä tuhannesti, herra kreivi,
sanoi Albert. -- Pelastatte meidät hyvin suuresta pulasta. Olimme juuri
suunnittelemassa mitä merkillisimpiä ajoneuvoja itsellemme, kun teidän
ystävällinen tarjouksenne ilmoitettiin meille.

-- Niin, syy on kokonaan typerän Pastrinin, sanoi kreivi viitaten
molempia nuoria miehiä istumaan eräälle divaanille. -- Hän ei
sanallakaan maininnut minulle, mitä teiltä puuttui. Yksinäni ja
erilläni kun täällä olen, etsin ainoastaan tilaisuutta saadakseni
tutustua naapureihini. Heti kun sain tietää, että jollakin tavoin
saatoin teitä auttaa, riensin kiireimmän kautta teille siitä
ilmoittamaan.

Nuorukaiset kumarsivat. Franz ei vielä osannut sanoa sanaakaan. Hän ei
tiennyt, miten menetellä. Kreivi ei millään tavoin osoittanut, että
tahtoi tuntea Franzin tai että tämä mahdollisesti tuntisi hänet. Franz
oli varma siitä, että kreivi oli sama mies, jonka hän edellisenä
päivänä oli nähnyt aitiossa, mutta ei ollut yhtä varma siitä, oliko hän
ollut Colosseumissa. Hän päätti siis antaa asioiden kehittyä itsestään
huomauttamatta kreiville suoranaisesti mistään. Hän oli sitä paitsi
siinä kohden paremmassa asemassa kuin kreivi, että hän tunsi tämän
salaisuuden, mutta tämä taas ei tiennyt hänestä mitään.

Hän päätti kuitenkin johdattaa keskustelun sellaiselle tolalle, että
saisi edes jonkinmoista valaistusta asiaan.

-- Herra kreivi, sanoi hän, -- olette tarjonnut meille paikat
vaunuissanne ja palatsi Rospolista vuokraamissanne ikkunoissa. Mutta
osaatteko sanoa, miten voisimme hankkia itsellemme jonkinmoisen paikan
nähdäksemme Piazza del Popololle?

-- Sehän on totta, sanoi kreivi hajamielisesti katsoen koko ajan
terävästi Morcerfiin, -- torilla kai tapahtuu jonkinmoinen teloitus?

-- Tapahtuu, vastasi Franz huomatessaan kreivin itse ryhtyvän puhumaan
siitä, mistä hän tahtoi.

-- Odottakaahan, odottakaahan, muistaakseni käskin eilen
taloudenhoitajaani pitämään siitä huolen. Ehkä voin tehdä teille vielä
tämänkin pienen palveluksen.

Hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan ja veti kolme kertaa.

-- Olen tehnyt palvelijoiden kutsumisen yksinkertaisemmaksi, sanoi hän
Franzille. -- Kun soitan kerran, tulee kamaripalvelijani, kaksi kertaa,
tulee hovimestarini, kolme kertaa, niin tarkoitan taloudenhoitajaani.
Tällä tavoin minun ei tarvitse tuhlata aikaa eikä sanoja. Kas, tuossa
hän on.

Sisään astui noin neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen ikäinen mies.
Hän muistutti täsmälleen sitä salakuljettajaa, joka oli vienyt Franzin
luolaan, mutta ei nyt näyttänyt häntä laisinkaan tuntevan. Mies oli
ilmeisesti saanut erityiset määräyksensä.

-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- oletteko niin kuin eilen määräsin
hankkinut minulle torille päin avautuvan ikkunan?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi taloudenhoitaja, -- mutta se
tapahtui viime hetkessä.

-- Mitä! sanoi kreivi rypistäen silmäkulmiaan. -- Enkö käskenyt teitä
hankkimaan sitä minulle?

-- Ja teidän ylhäisyytenne on sen saanut. Prinssi Lobanjev oli
vuokrannut saman ikkunan. Mutta minun oli pakko maksaa siitä sata...

-- Hyvä on, hyvä on, herra Bertuccio, näiden herrojen ei tarvitse
kuulla talousasioista. Olette vuokrannut ikkunan, se on pääasia.
Antakaa määräys kuskille ja olkaa portailla valmiina seurataksenne
meitä. Se riittää. Saatte mennä.

Taloudenhoitaja kumarsi ja astui askelen poistuakseen.

-- Olkaa niin hyvä, sanoi kreivi, -- ja kysykää Pastrinilta, onko tänne
tuotu tavoletti, ja pyytäkää häntä lähettämään minulle teloituksen
ohjelma.

-- Se on tarpeetonta, sanoi Franz ottaen taskustaan muistikirjansa. --
Minä näin tuon taulun ja kopioin siitä kaikki. Tässä se on.

-- Hyvä on. Voitte siis poistua, herra Bertuccio. En enää tarvitse
teitä. Kun aamiainen on valmis, ilmoitettakoon siitä meille. Nämä
herrat, sanoi hän kääntyen molempien ystävien puoleen, -- kunnioittavat
kai minua syömällä aamiaista kanssani?

-- Olette aivan liian ystävällinen, herra kreivi, sanoi Albert.

-- En suinkaan, päinvastoin, tuotatte sillä minulle suuren ilon ja
voitte korvata minulle kaiken Pariisissa, joko toinen tai molemmat
yhdessä. Herra Bertuccio, kattakaa kolmelle hengelle.

Hän otti muistikirjan Franzin kädestä.

-- Siis, sanoi hän lukien aivan kuin teatteriohjelmaa, -- "teloitetaan
tänään helmikuun 22. päivänä Andrea Rondolo, joka on surmannut San
Giovanni di Lateranon kunnianarvoisan kanonikuksen Cesare Terlinin,
sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen
yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa." Hm!
"Edellinen tulee olemaan _mazzolato_, jälkimmäinen _decapitato."_ Niin,
näin piti kaiken aluksi tapahtua. Mutta eilisen jälkeen on asioiden
kulussa tapahtunut muutos.

-- Mitä? sanoi Franz.

-- Niin, kun eilen vietin iltaani kardinaali Rospigliosin luona, kuulin
puhuttavan jostakin lykkäyksestä, joka tulisi toisen tuomitun osaksi.

-- Andrea Rondolon? kysyi Franz.

-- Ei..., lausui kreivi välinpitämättömästi, -- vaan tuon toisen...
(hän katsahti muistikirjaan etsiäkseen hänen nimeään) Peppinon, jota
sanotaan Rocca Prioriksi. Siten ette saa nähdä mestausta, mutta jäähän
teille _mazzolata_; sitä rangaistusta katselee mielellään ensi
kerralla, jopa toisellakin kertaa, jota vastoin mestaus, jonka
epäilemättä olette nähnyt, on liian yksinkertainen, liian tavallinen.
Giljotiini ei erehdy, ei iske väärään, ei lyö kolmeatoista kertaa
uudelleen niin kuin tuo sotilas, joka löi kreivi Chalais'n pään poikki
ja jonka erikoiseen huomaan Richelieu varmaankin oli potilaan uskonut.
Eurooppalaisista ei kannata puhuakaan, sanoi kreivi halveksivasti, --
mitä rangaistuksiin tulee. He eivät ymmärrä koko asiaa ja elävät
julmuuksien lapsuus- tai oikeammin vanhuusaikaa.

-- Luulisi teidän, herra kreivi, tehneen vertailevia tutkimuksia eri
kansojen kidutustavoista, sanoi Franz.

-- Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat, lausui kreivi kylmästi.

-- Ja olette nauttinut katsellessanne näitä hirveitä tekoja?

-- Aluksi tunsin inhoa, sitten tulin välinpitämättömäksi ja lopulta
uteliaaksi.

-- Uteliaaksi! Sehän on kauhea sana.

-- Miksi? Maailmassa on vain yksi ainoa vakava asia, kuolema. No, eikö
uteliaisuus pakota meitä tutkimaan, millä eri tavoilla sielu voi erota
ruumiista, ja mitenkä, riippuen luonteista, mielenlaadusta, jopa kansan
erikoisista tavoistakin, eri olennot astuvat tuon viimeisen askelen
olemassaolosta tyhjyyteen? Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa teille
erään asian: mitä useammin näkee ihmisten kuolevan, sitä helpommalta
kuolema tuntuu. Minun mielestäni kuolema kyllä on jonkinmoinen
rangaistus, mutta se ei ole sovitus.

-- En ymmärrä teitä oikein, sanoi Franz, -- selittäkää, sillä en
voi sanoin kuvata, kuinka suuressa määrin sananne herättävät
mielenkiintoani.

-- Kuulkaa siis, sanoi kreivi, ja hänen kasvonsa muuttuivat
sapenkarvaisiksi niin kuin muiden kasvoille nousee veri. -- Jos joku
mies on kamalia kidutuskeinoja käyttäen hitaasti surmannut isänne,
äitinne, rakastettunne, sanalla sanoen ihmisen, jota ei voi repiä
sydämestänne pois muuten kuin että jää jälkeen tyhjä paikka ja
kirvelevä haava, niin luuletteko, että yhteiskunnan tarjoama sovitus
riittää? Riittääkö mielestänne se, että giljotiinin rauta kulkee
murhaajan niskaluun ja selkänikamien välistä ja että mies, joka on
saanut teidät kärsimään vuosikausia henkisiä tuskia, tuntee muutaman
sekunnin ajan ruumiillista kipua?

-- Tiedän kyllä, sanoi Franz, -- että lohduttajaksi inhimillinen oikeus
on puutteellinen; se voi vuodattaa verta veren korvaukseksi, siinä
kaikki. Mutta siltä ei pidä vaatia muuta kuin se voi antaa.

-- Olen ottanut esimerkiksi ainoastaan sen tapauksen, että yhteiskunta
tuntee uhattavan perustaansa ja kostaa kuoleman kuolemalla. Mutta onhan
olemassa tuhansia muunlaisia tuskia, jotka voivat ihmisen henkisesti
tappaa yhteiskunnan välittämättä siitä vähääkään, tarjoamatta
pienintäkään koston tilaisuutta. On olemassa rikoksia, joiden
rankaisemiseen ei riitä turkkilaisten tapa seivästää, persialaisten
tapa puristaa uhri kaukaloon ja irokeesien tapa kiristää hermoja, ja
jotka kuitenkin yhteiskunta välinpitämättömänä jättää rankaisematta...
Vastatkaa, eikö sellaisia rikoksia ole?

-- On, vastasi Franz, -- ja niiden rankaisemiseksi on kaksintaistelu
sallittu.

-- Kaksintaistelu, huudahti kreivi, -- todellakin hupaisa keino, kun
tarkoituksena on kosto! Kun mies on riistänyt rakastettunne, vietellyt
vaimonne, häväissyt tyttärenne, tehnyt tuskaksi, kurjuudeksi, häpeäksi
kokonaisen ihmiselämän, jolla oli oikeus vaatia Jumalalta osuutensa
onnea, jonka hän on luvannut jokaiselle olennolle hänet luodessaan!
Tämän kostaaksenne pistätte miekan miehen rintaan tai ammutte kuulan
hänen otsaansa. Joutavia! Puhumattakaan siitä, että usein juuri hän
lähtee tuosta taistelusta haavoittumattomana, puhtaaksi pestynä
maailman edessä ja sovitettuaan tavallaan rikoksensa Jumalankin edessä.
Ei, ei, -- jos minun täytyisi kostaa, en kostaisi niin.

-- Ette siis hyväksy kaksintaistelua? Ette siis suostuisi taistelemaan?
kysyi Albert vuorostaan kuullessaan kreivin omituisia päätelmiä.

-- Suostun tietenkin, sanoi kreivi. -- Ymmärtäkäämme toisiamme oikein.
Ryhtyisin kaksintaisteluun vähäpätöisten seikkojen vuoksi, loukkauksen,
vastustuksen, korvapuustin vuoksi, ja tekisin sen sitäkin
huolettomammin, kun olen hyvin taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa
ja olen vähitellen tottunut vaaroihin. Kaiken tuon vuoksi ryhtyisin
kyllä kaksintaisteluun. Mutta hitaan, syvän, loppumattoman, ikuisen
tuskan maksaisin sillä, että tuottaisin sen aiheuttajalle samanlaisen.
Silmä silmästä, hammas hampaasta, sanovat itämaalaiset, jotka ovat
meille kaiken opettaneet ja jotka ovat osanneet luoda unelmista elämän
ja todellisuudesta paratiisin.

-- Mutta, väitti Franz, -- kun te tuon päätelmän mukaan olette tuomari
ja pyöveli omassa asiassanne, niin luuletteko, että voisitte aina pysyä
sellaisten rajojen sisällä, että vältätte lain rangaistuksen? Viha on
sokea, suuttumus mieletön, ja se, joka kaataa itselleen koston suloisen
juoman, voikin saada tyhjentää katkeran kalkin.

-- Kyllä, jos hän on köyhä ja menettelee tyhmästi, ei, jos hän on rikas
ja menettelee taitavasti. Pahimmassa tapauksessa tulee hänen osakseen
tuo äärimmäinen rangaistus, josta äsken puhuimme ja jonka Ranskan
ihmisystävällinen vallankumous on asettanut silpomisen ja ruhjomisen
sijaan. No niin, mitä merkitsee tämä kärsimys, jos hän on saavuttanut
kostonsa? Olen melkein pahoillani siitä, ettei Peppino-raukan
mestaamisesta tulekaan luultavasti mitään; silloinhan näkisitte, kuinka
lyhyen ajan se kestää ja kannattaako siitä puhua. Mutta toden totta,
mehän keskustelemme hyvin kummallisesta asiasta karnevaalipäivänä.
Mitenkä siihen jouduimmekaan? Nyt muistan! Tehän pyysitte saada paikan
ikkunassani. No niin, te saatte. Mutta menkäämme ensin aterialle, sillä
tuossa tullaan ilmoittamaan meille, että pöytä on katettu.

Palvelija avasi yhden salonkiin johtavista neljästä oviparista ja
ilmoitti:

-- Pöytä on katettu!

Aamiaisen aikana, joka oli maukas ja hienosti valmistettu, Franz etsi
silmillään Albertin katsetta nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä
kummallinen keskustelu oli häneen tehnyt. Mutta Albert ei huolettomaan
tapaansa näyttänyt panneen sille mitään erikoista painoa. Hän söi
suurella mielihyvällä kreivin tarjoamaa ruokaa saatuaan viisi tai kuusi
kuukautta tyytyä italialaiseen ruokaan, joka on maailman huonointa.
Kreivi maistoi vain hiukkasen jokaista ruokalajia. Hän näytti syövän
ainoastaan kohteliaisuudesta ja odottavan vieraiden lähtöä voidakseen
ruveta nauttimaan jotain omaa kummallista ruokaansa.

Franz muisti, minkä kauhun kreivi oli herättänyt kreivitär G...ssä ja
kuinka hän oli ollut varma siitä, että vastapäisessä aitiossa istuva
mies oli vampyyri.

Aamiaisen päätyttyä Albert katsoi kelloaan.

-- Suokaa anteeksi, herra kreivi, hän sanoi, -- mutta meillä on vielä
tuhansia hommia.

-- Mitä?

-- Meillä ei ole valepukuja, ja tänä päivänähän ne ovat aivan
välttämättömät.

-- Älkää huolehtiko siitä. Luullakseni on torin varrella meidän
käytettävänämme erityinen huone. Minä käsken viedä sinne haluamanne
puvut, ja voimme siellä ottaa ne yllemme.

-- Teloituksen päätyttyäkö? huudahti Franz.

-- Tietysti, sen jälkeen, sen aikana tai sitä ennen, aivan kuten itse
haluatte.

-- Vastapäätä mestauslavaa?

-- Mestauslavahan kuuluu juhlaan.

-- Herra kreivi, sanoi Franz, -- olen ajatellut asiaa tarkemmin. Minä
kiitän teitä ystävällisyydestänne, mutta en voi tulla vaunuihinne enkä
ikkunaanne palatsi Rospoliin.

-- Mutta sittenhän teiltä jää näkemättä hyvin erikoinen tapaus, vastasi
kreivi.

-- Te kerrotte sen, jatkoi Franz, -- ja olen varma siitä, että teidän
kertomananne se tekee minuun yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin jos
olisin sen nähnyt. Monesti olen jo ennen päättänyt mennä katsomaan
mestausta, mutta en ole koskaan voinut sitä tehdä. Entä te, Albert?

-- Näin Castaingin mestauksen, mutta luulen olleeni sinä päivänä hiukan
humalassa. Olin juuri päässyt koulusta ja olin viettänyt yöni jossakin
ravintolassa.

-- Jos ette olekaan nähnyt teloitusta Pariisissa, niin ei mikään estä
teitä katsomasta sitä ulkomailla. Ihminen matkustaa oppiakseen, muuttaa
olinpaikkaa nähdäkseen jotakin. Tuomittu on suuri roisto, hän löi
rautakangella kuoliaaksi papin, joka oli kasvattanut hänet aivan kuin
oman poikansa. Kun kerran tappaa kirkonmiehen, niin tarttukoon
sopivampaan aseeseen kuin rautakankeen, varsinkin kun tämä kirkonmies
mahdollisesti on oma isä. Jos olisitte Espanjassa, niin menisitte
katsomaan härkätaisteluja, eikö niin? No niin, ajatelkaa, että tämäkin
on taistelu, muistelkaa entisajan roomalaisia sirkuksessa, taisteluja,
joissa surmattiin kolmesataa leijonaa ja sata miestä. Muistelkaahan
noita kahdeksaakymmentätuhatta katsojaa, noita säädyllisiä
vallasnaisia, jotka veivät sinne naimaiässä olevat tyttärensä, ja noita
ihania vestaaleja, jotka kauniilla peukaloillaan antoivat merkin:
"Älkää laiskotelko! Tappakaa tuo mies, joka on jo melkein kuollut."

-- Lähdettekö te, Albert, katsomaan? kysyi Franz.

-- Tietysti, hyvä ystävä! Ajattelin ensin samoin kuin tekin, mutta
kreivin sanat ovat muuttaneet mielipiteeni.

-- Lähdetään siis, koska niin tahdotte, sanoi Franz. -- Mutta
mennessämme torille tahtoisin kulkea Corson kautta. Käykö se päinsä,
herra kreivi?

-- Jalan kyllä, vaunuilla ei.

-- No, siis menen jalan.

-- Täytyykö teidän välttämättömästi mennä sen kautta?

-- Täytyy, minun täytyy nähdä siellä jotakin.

-- Mennään siis Corson kautta. Lähetämme vaunut Piazza del Popololle
Strada del Babuinon kautta. Minäkin menen mielelläni Corson kautta
nähdäkseni, onko määräyksiäni noudatettu.

-- Teidän ylhäisyytenne, eräs katujamunkki haluaa puhutella teitä,
sanoi palvelija avaten oven.

-- Tiedän, mistä on kysymys. Hyvät herrat, suvaitsetteko mennä
salonkiin, siellä on pöydällä mainioita havanna-sikareja; minä tulen
heti jäljestänne.

Nuoret miehet nousivat ja poistuivat ovesta kreivin pyydettyä kerran
vielä anteeksi ja poistuessa toisesta. Albert, joka oli suuri
tupakantuntija ja joka Italiassa-olonsa aikana oli kaivannut Café de
Paris'n sikareja, lähestyi pöytää ja huudahti ilosta nähdessään oikeita
havanna-sikareja.

-- No, kysyi Franz häneltä, -- mitä ajattelette kreivi Monte-Cristosta?

-- Mitäkö ajattelen! vastasi Albert hämmästyneenä. -- Hän on
miellyttävä mies, aivan verraton isäntä kodissaan, paljon nähnyt,
paljon tutkinut, paljon miettinyt. Hän on aivan kuin Brutus stoalainen,
ja kaiken lisäksi hänellä on oivallisia sikareja, lisäsi hän puhaltaen
suurella nautinnolla savua kattoa kohden.

Sellainen oli Albertin mielipide kreivistä. Kun Franz tiesi, että
Albert väitti muodostavansa mielipiteensä ihmisistä tarkoin punnittuaan
heidän ominaisuuksiaan, ei hän koettanutkaan muuttaa hänen käsitystään.

-- Mutta, sanoi hän, -- oletteko huomannut erästä kummallista asiaa?

-- Mitä?

-- Kuinka tarkkaan hän teitä silmäilee.

-- Minuako?

-- Niin, teitä.

Albert mietti.

-- Eihän siinä ole mitään kummallista, sanoi hän huoaten. -- Olen ollut
toista vuotta poissa Pariisista ja pukuni on kaiketi vanhanaikainen.
Kreivi on varmaankin pitänyt minua maalaisena. Rakas ystävä, sanokaa
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, että niin ei ole asian laita.

Franz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.

-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne.
Olen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me
astumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita
mukaanne, herra Morcerf.

-- Hyvin mielelläni, sanoi Albert, -- sillä italialaiset sikarit ovat
vielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette
Pariisiin, niin korvaan kaiken teille.

-- Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen
kolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa
hukattavaksi. Kello on puoli yksi.

He laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset
määräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin
jalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka
varrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.

Franz tarkasti viimeksi mainitun talon kaikkia ikkunoita. Hän ei ollut
unohtanut Colosseumissa sovittua merkkiä.

-- Mitkä ovat teidän ikkunanne? kysyi hän kreiviltä mahdollisimman
luontevasti.

-- Nuo kolme viimeistä, vastasi tämä aivan huolettomasti, sillä hän ei
voinut aavistaakaan, miksi kysymys tehtiin.

Franz katsahti nopeasti ikkunoihin. Sivuilla olevissa ikkunoissa oli
keltaiset silkkiverhot, keskimmäisessä valkoiset ja niissä punainen
risti.

Viittaniekka oli pitänyt talonpojalle antamansa lupauksen. Ei tarvinnut
enää epäilläkään; hän oli kreivi.

Ikkunoissa ei vielä näkynyt ketään.

Kaikkialla tehtiin valmistuksia, aseteltiin tuoleja, rakenneltiin
lavoja ja koristeltiin ikkunoita. Naamioidut eivät saaneet lähteä
liikkeelle eivätkä ajaa vaunuilla ennen kuin määrätyllä hetkellä. Mutta
kaikkien ikkunoiden takana oli varmaan naamioituja ja kaikkien porttien
takana vaunuja odottamassa.

Franz, Albert ja kreivi jatkoivat matkaansa pitkin Corsoa. Mitä
lähemmäksi he tulivat Piazza del Popoloa, sitä sankemmaksi tuli joukko,
ja ihmisten päiden ylitse kohosi obeliski, jonka päässä oli risti.
Obeliskin edessä paikalla, jonka Babuino-, Corso- ja Ripetta-kadulta
saattoi nähdä, olivat giljotiinin sivuhirret, ja niiden välissä väikkyi
kaareva terä.

Kadunkulmassa oli kreivin taloudenhoitaja odottamassa herraansa.

Ikkuna, jonka vuokraaminen oli maksanut niin huimaavan summan, että
kreivi ei tahtonut sitä vierailleen ilmoittaa, oli Via del Bambinon ja
Monte Pincion välissä olevan suuren palatsin toisessa kerroksessa.
Ikkuna kuului pukeutumishuoneeseen, josta mentiin makuuhuoneeseen. Kun
sulki makuuhuoneen oven, olivat vuokralaiset aivan kuin kotonaan.
Tuoleille oli laskettu hyvin komeita silkkisiä pajatsonpukuja.

-- Koska olette antanut minun valita pukunne, sanoi kreivi, -- olen
valinnut nämä, sillä niitä tänä vuonna eniten käytetään. Ne ovat sitä
paitsi mukavimmat konfettisodassa, sillä jauho ei niissä näy.

Franz kuuli vain puoliksi kreivin sanat eikä ehkä osannut antaa kyllin
suurta arvoa tälle hänen uudelle huomaavaisuudelleen, sillä hänen
huomionsa oli kokonaan kohdistunut torilla vallitsevaan hälinään ja sen
keskellä olevaan kammottavaan telineeseen, joka tällä hetkellä oli sen
pääkoristuksena.

Franz näki ensi kertaa giljotiinin. Nimitämme sitä giljotiiniksi, sillä
roomalainen _mandata_ on melkein samalla tapaa valmistettu kuin
ranskalainen teloituskone. Veitsi on kuunsirpin muotoinen ja leikkaa
kuperalla puolellaan, siinä ainoa erotus.

Kaksi miestä istui laudalla, jolle mestattava pannaan, ja söi
odottaessaan rauhallisesti aamiaisekseen leipää ja makkaraa. Toinen
heistä nosti hiukan lautaa ja otti sen alta viinipullon, ryyppäsi
kulauksen ja ojensi sitten pullon toverilleen. Miehet olivat pyövelin
apulaisia.

Heidän pelkkä näkemisensäkin vaikutti Franziin niin, että hän tunsi
hien helmeilevän hiuksiensa juurista.

Kuolemaantuomitut oli edellisenä iltana siirretty Carceri Nuovesta
Santa Maria del Popolon kirkkoon. Siellä he olivat viettäneet yönsä
kumpikin kahden papin seurassa rautaristikolla suljetussa
hautakappelissa. Sen edessä kulkivat vartijat, jotka joka tunti
vaihdettiin.

Kaksinkertainen rivi karabinieereja oli asetettu kirkon ovelta
mestauslavalle asti, jossa he muodostivat kehän. Näin syntyi noin
kymmenen jalan levyinen tie ja mestauslavan ympärille noin sadan jalan
pituinen kehä. Muu osa toria oli aivan täynnä kansaa. Monet olivat
nostaneet lapsensa olkapäälleen, että nämä näkisivät hyvin kaiken.

Monte Pincio oli aivan kuin suuri amfiteatteri, jonka kaikki istuimet
olivat täynnä katsojia. Via del Babuinon ja Via di Ripettan kulmissa
olevien molempien kirkkojen parvekkeet olivat täpötäynnä sinne
erikoisella luvalla päässeitä henkilöitä. Pylväistön edessä olevat
portaat olivat aivan kuin kirjava, hyökyvä aallokko, jonka vuorovesi
yhä uudelleen heitti pylväitä vastaan. Jokaisessa muurin kulmauksessa,
missä vain hiukankin oli tilaa, oli elävä kuvapatsas.

Kreivi oli siis oikeassa sanoessaan, että elämässä ilmeisesti on
mielenkiintoisinta kuoleman näkeminen.

Olisi luullut, että hetken juhlallisuus olisi tehnyt ihmiset
hiljaisiksi, mutta joukosta kaikuikin kova melu, kuului naurua,
vihellyksiä ja iloisia huutoja. Kreivi oli siinäkin ollut oikeassa,
että teloitus ilmeisesti oli kansalle ainoastaan merkkinä karnevaalin
alkamisesta.

Äkkiä melu taukosi aivan kuin taikaiskusta. Kirkon ovet aukenivat.

Osa katujamunkkien veljeskuntaa, yllään harmaat säkit, joissa oli reiät
silmiä varten, astui ensiksi kirkosta käsissään palavat kynttilät.
Heidän edellään kulki veljeskunnan esimies. Katujamunkkien jäljestä
tuli pitkä mies, muuten alasti, paitsi että jalassa oli housut ja
kupeella riippui tupessa iso puukko. Olallaan hän kantoi raskasta
rautanuijaa. Se oli pyöveli.

Pyövelin jäljessä astuivat, siinä järjestyksessä kuin heidät oli
teloitettava, ensin Peppino ja sitten Andrea.

Kummankin rinnalla kulki kaksi pappia.

Peppino asteli jokseenkin varmasti. Hän oli epäilemättä saanut tietää,
mikä häntä odotti.

Pappi tuki kummaltakin puolen Andreaa.

Kumpikin suuteli tuon tuostakin ristiä, jonka rippi-isä heille ojensi.

Franz tunsi jo tätäkin katsellessaan jalkojensa herpaantuvan. Hän
katsahti Albertiin. Tämä oli kalpea kuin palttina ja heitti
konemaisella liikkeellä kauas luotaan sikarin, jonka oli vasta puoliksi
polttanut.

Kreivi näytti rauhalliselta; heikko punakin nousi hänen kalpeille
poskilleen. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin pedon, joka tuntee
veren tuoksun, ja hänen hiukan raollaan olevien huuliensa välistä
näkyivät terävät, valkoiset hampaat. Ja yhtä kaikki oli hänen
kasvoillaan hymyilevä lempeys, jota Franz ei ollut niillä koskaan
nähnyt. Varsinkin hänen silmissään oli tavattoman kaunis nöyryyden ja
hellyyden ilme.

Tuomitut jatkoivat matkaansa mestauslavaa kohden, ja mitä lähemmäksi he
tulivat, sitä selvemmin saattoi erottaa heidän kasvonsa. Peppino oli
kahdenkymmenenneljän tai kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, kaunis
mies, jonka kasvot päivä oli ruskettanut ja jonka katse oli kirkas ja
hurja. Hän piti päätään pystyssä ja näytti vainuavan, mistäpäin hänen
pelastajansa tulee.

Andrea oli tanakka ja lyhyt. Hänen kasvonsa, joissa kuvastui
halpamainen julmuus, eivät paljastaneet hänen ikäänsä, mutta hän
saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Vankilassa hän oli antanut
partansa kasvaa. Hänen päänsä retkahteli, ja polvet horjuivat. Hän
näytti tekevän kaikki liikkeensä aivan konemaisesti, eikä hänen
tahdollaan näyttänyt olevan mitään tekemistä liikkeiden kanssa.

-- Muistan teidän sanoneen, lausui Franz kreiville, -- että tapahtuu
vain yksi teloitus.

-- Siinä puhuin totta, vastasi kreivi kylmästi.

-- Mutta tuollahan on kaksi tuomittua.

-- On kyllä, mutta heistä toinen on aivan kuoleman partaalla ja
toisella on vielä monta vuotta elettävänään.

-- Jos armahdus tapahtuu, niin sen pitäisi minun mielestäni jo tulla,
sillä aika on jo täpärällä.

-- Tuolla se tuleekin, katsokaahan, sanoi kreivi.

Samassa kun Peppino laski jalkansa mestauslavan portaille, riensi muuan
katujamunkki, joka näytti jääneen muista jälkeen, sotilasrivin läpi
esimiehen luo ojentaen hänelle neljään osaan taivutetun paperin.

Peppinon terävä katse oli huomannut tämän kaiken. Munkkikunnan esimies
avasi paperin, luki sen ja kohotti kätensä.

-- Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! sanoi hän
selvällä kauas kuuluvalla äänellään. -- Toinen tuomittu on saanut
armon.

-- Armon! huusi koko kansanjoukko yhteen ääneen. -- Toinen on saanut
armon!

Tämän armo-sanan kuullessaan Andrea näytti ponnahtavan ylös ja
kohottavan päätään.

-- Armo kenelle? huusi hän.

Peppino seisoi liikkumattomana, mykkänä ja läähätti.

-- Armon on saanut Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, sanoi
munkkikunnan esimies.

Ja hän ojensi paperin karabinieereja komentavalle kapteenille, joka
luki sen ja antoi takaisin.

-- Armo Peppinolle, huusi Andrea heräten täydellisesti äskeisestä
hervottomuudentilasta. -- Miksi hän saa armon enkä minä? Meidänhän piti
kuolla yhdessä. Minulle luvattiin, että hän kuolee ensiksi; ei ole
oikein antaa minun kuolla yksin. Minä en tahdo kuolla yksinäni, minä en
tahdo!

Ja hän riistäytyi pappien käsistä irti, väänteli ruumistaan, ulvoi,
karjui ja ponnisti mielettömästi voimiaan katkoakseen köydet, joilla
hänen kätensä olivat sidotut.

-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Franz kreiviltä.

Kun kaikki puhuivat Rooman murretta, ei hän ollut oikein ymmärtänyt.

-- Mitäkö on tapahtunut? sanoi kreivi. -- Ettekö ymmärrä? Tuon
ihmisolennon täytyy kuolla yksin, ja hän on raivoissaan siitä, ettei
hänen kanssaihmisensä kuole hänen kerallaan. Jos hän saisi vapaasti
toimia, niin hän repisi kynsillään ja hampaillaan tuon toisen
kappaleiksi mieluummin kuin antaisi hänen nauttia elämästä, joka
häneltä itseltään riistetään. Oi ihmiset, ihmiset, krokotiilien suku!
niin kuin sanoo Karl Moor, huudahti kreivi ojentaen molemmat nyrkkinsä
joukkoa kohden, -- kuinka hyvin minä teidät tuosta tunnen, ja kuinka te
kaikkina aikoina olette olleet oman itsenne arvoisia!

Andrea ja molemmat pyövelin apulaiset kieriskelivät maassa. Tuomittu
huusi koko ajan: "Hänen täytyy kuolla, minä tahdon sen! Teillä ei ole
oikeutta tappaa minua yksin."

-- Katsokaa, katsokaa, sanoi kreivi ja tarttui nuorten miesten käsiin,
-- _toden_ totta tämä on mielenkiintoista. Tuo mies oli alistunut
kohtaloonsa, astui mestauslavaa kohden, olisi kuitenkin kuollut
vastustelematta ja kapinoimatta. Tiedättekö, mikä antoi hänelle voimia?
Tiedättekö, mikä häntä lohdutti? Tiedättekö, mikä sai hänet
kärsivällisenä ottamaan rangaistuksen vastaan? Se, että toisella oli
sama edessä kuin hänelläkin. Se, että toinen kuolisi samoin kuin
hänkin, se, että toisen piti kuolla ennen häntä! Viekää kaksi lammasta
tai kaksi härkää teurastettavaksi ja saakaa ne käsittämään, että
toinen heistä ei kuole niin lammas määkii ilosta ja härkä mylvii
tyytyväisyydestä. Mutta ihminen, jonka Jumala on luonut kuvakseen,
ihminen, jolle Jumala on antanut korkeimmaksi, ainoaksi ja pyhimmäksi
laiksi rakkauden lähimmäiseensä, mikä on ihmisen ensimmäinen sana, kun
hän kuulee, että toveri on pelastunut? Kirous. Kunnia ihmiselle, tuolle
luonnon kruunulle, tuolle luomakunnan kuninkaalle!

Ja kreivi purskahti nauruun, mutta niin kamalaan nauruun, että sen
täytyi kummuta pelottavista kärsimyksistä.

Taistelu jatkui, ja kaksikymmentätuhatta ääntä huusi yht'aikaa:
"Kuolemaan! Kuolemaan!"

Franz aikoi vetäytyä pois, mutta kreivi tarttui hänen käsivarteensa ja
pidätti hänet ikkunan luona.

-- Mikä teidän on? kysyi hän. -- Tunnetteko sääliä? Sepä kohdistuisi
oikeaan olentoon! Jos kuulisitte hullun koiran ulvovan, tarttuisitte
pyssyynne, juoksisitte kadulle ja ampuisitte heti paikalla kuoliaaksi
sen, vaikka itse asiassa toinen koira on purrut sitä ja se tekee vain
samoin kuin sillekin on tehty. Ja nyt te tunnette sääliä miestä
kohtaan, jota ei toinen mies ole purrut ja joka kuitenkin on surmannut
oman hyväntekijänsä. Ja kun hän ei nyt voi tappaa enää ketään, sillä
hänen kätensä ovat sidotut, tahtoo hän kaikin mokomin nähdä
vankeustoverinsa, onnettomuustoverinsa kuolevan! Ei, katsokaa,
katsokaa!

Tämä käsky oli melkein tarpeeton, sillä kamala näytelmä aivan kuin
lumosi Franzin. Tuomittu oli saatu mestauslavalle, pyöveli asettui
hänen viereensä ja kohotti nuijansa. Se osui miehen vasempaan ohimoon.
Kuului kumea tärähdys, tuomittu kaatui aivan kuin härkä, ensin kasvot
maata vastaan ja siitä kääntyen selälleen. Silloin pyöveli laski
nuijansa syrjään, veti puukon tupestaan, avasi yhdellä vedolla hänen
kurkkunsa ja sitten astuen jaloillaan hänen vatsansa päälle alkoi sitä
polkea.

Joka kerta, kun hän painoi, ruiskahti veri mestatun kurkusta.

Silloin Franz ei enää voinut kauempaa katsella, hän peräytyi ja vaipui
tuoliin puolipyörtyneenä.

Albert jäi seisomaan paikalleen, mutta hänen kätensä tarttuivat
suonenvedontapaisesti verhoihin, ja hänen silmänsä olivat ummessa.

Kreivi seisoi suorana ja riemuitsi aivan kuin pahuuden enkeli.



36. Rooman karnevaali


Kun Franz tointui, näki hän Albertin juovan suurin siemauksin lasista
vettä, jota hän kalpeudestaan päättäen hyvin tarvitsikin. Kreivi puki
jo ylleen pajatsonpukua. Hän katsahti konemaisesti torille, kaikki oli
kadonnut, mestauslava, pyövelit ja ruumis, jäljellä oli vain meluava,
puuhaileva, iloinen kansanjoukko, ja Monte Citorion kello, joka ei
soinut muulloin kuin paavin kuollessa ja karnevaalin alkaessa, kaikui
nyt täydellä voimalla.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän kreiviltä.

-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vastasi tämä, -- niin kuin näette.
Karnevaali vain on alkanut, pukekaamme nopeasti yllemme.

-- Tästä kamalasta näytelmästä ei ole todellakaan jäljellä muuta kuin
hämärä unikuva, sanoi Franz.

-- Te olettekin nähnyt vain kamalan unen, painajaisen.

-- Niin, minä; mutta tuomittu!

-- Unta se hänellekin on ollut. Hän on vaipunut ikuiseen uneen, te sitä
vastoin olette herännyt. Ja kukapa voi sanoa, kumpi teistä on
onnellisempi?

-- Mutta Peppino, miten hänen on käynyt?!

-- Peppino on järkevä poika. Hän ei ole hiukkaakaan itserakas. Hän ei
ole ollut vähääkään raivoissaan siitä, ettei ole herättänyt yleistä
huomiota, vaan päinvastoin ihastuksissaan, kun kaikkien katseet olivat
kääntyneet hänen toveriinsa. Hän käytti siis tätä sekamelskaa hyväkseen
ja pujahti kansan joukkoon sekä katosi ehtimättä edes kiittää noita
kunnianarvoisia pappeja, jotka saattoivat häntä. Ihminen on todellakin
hyvin kiittämätön ja itsekäs olento... Mutta pukeutukaa. Näettehän,
että herra Morcerf näyttää hyvää esimerkkiä.

Albert veti silkkihousut mustien housujensa ja kiiltonahkaisten
saappaittensa päälle.

-- No, Albert, kysyi Franz, -- tekeekö mielenne todellakin hullutella?
Vastatkaahan suoraan.

-- Ei, vastasi hän, -- mutta olen tyytyväinen, että olen tuon kaiken
nähnyt, ja nyt ymmärrän kreivin sanat: kun on tottunut tuollaisiin
näytelmiin, niin vain se voi enää herättää mielenkiintoa.

-- Lukuun ottamatta sitä, että vain noina hetkinä voi tutkia
ihmisluonteita, sanoi kreivi. -- Mestauslavan ensimmäisellä portaalla
kuolema repäisee ihmiseltä naamion, jota tämä on pitänyt kasvoillaan
koko elämänsä ajan, ja oikea muoto tulee näkyviin. Myöntää täytyy, että
Andrean kasvot eivät olleet kauniit... Iljettävä konna! Pukeutukaamme,
herrat, pukeutukaamme.

Franz olisi näyttänyt raukkamaiselta, ellei olisi noudattanut toisten
esimerkkiä. Hän veti siis ylleen puvun ja otti naamion, joka oli
varmaankin yhtä valkoinen kuin hänen kasvonsakin.

Pukeuduttuaan he läksivät torille. Alhaalla odottivat vaunut täynnä
kukkia ja konfetteja.

Vaunut yhtyivät riviin.

Kuoleman synkän näytelmän sijaan oli nyt tullut vallaton riemujuhla.
Naamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä
laskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä
narreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia,
kaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja
huitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja,
konfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja
vieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta
suuttua, kaikki vain nauroivat.

Franzista ja Albertista tuntui, että heidät vietiin hurjiin pitoihin,
jotta he unohtaisivat suuren surun. Yhä vielä he näkivät tai oikeammin
sanoen tunsivat sielussaan kajastuksen siitä, mitä olivat nähneet.
Mutta vähitellen yleinen huumaus valtasi heidät, he tunsivat, miten
häilyvä järki alkoi kadota, heissä heräsi kumma halu ottaa osaa tähän
meluun, hälinään ja hullutukseen. Kun viereisistä vaunuista Morcerfin
päälle heitettiin kourallinen konfettia, ja he kaikki peittyivät
jauhoihin ja alkoivat tuntea kaulassaan ja niissä kasvojen osissa,
joita naamio ei suojannut, kuin nuppineulojen pistoja, yllytti se
heidät ottamaan osaa yleiseen taisteluun. Albert nousi seisoalleen ja
heitti kahmalokaupalla munia ja konfettia naapureittensa päälle.

Nyt oli sota alkanut. Nuoret unohtivat kokonaan sen, mitä olivat puoli
tuntia aikaisemmin nähneet, niin voimakkaasti vaikutti heihin ympärillä
riehuva kirjava, hurja ja mieletön näytelmä. Kreivi Monte-Cristo
puolestaan näytti pysyvän välinpitämättömänä.

Suuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia
palatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla
matoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa,
roomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita
ulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset,
jotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät
ikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat
kukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla
liikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä
kaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä,
takajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen
paljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen
kiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa;
häntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin
unipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon
kuvan Rooman karnevaalista.

Ajaessaan toista kertaa Corsoa pitkin kreivi pysähdytti vaunut ja pyysi
anteeksi sitä, että aikoi jättää seuralaisensa. Vaununsa hän luovutti
heidän käytettävikseen. Franz katsahti ylös. He olivat Rospoli-palatsin
edustalla. Keskimmäisessä ikkunassa, siinä, jonka valkoisissa verhoissa
oli punainen risti, näkyi sininen domino. Franz kuvitteli häntä
Argentina-teatterissa näkemäkseen kauniiksi kreikattareksi.

-- Hyvät herrat, sanoi kreivi hypätessään vaunuista pois, -- kun olette
väsyneet olemaan näyttelijöitä ja tahdotte tulla katselijoiksi, niin
tiedätte, että teille on varattu paikat minun ikkunoissani. Siihen asti
käyttäkää kuskiani, vaunujani ja palvelijoitani.

Olemme unohtaneet mainita, että kreivin kuski oli pukeutunut
karhuntaljoihin, aivan samoin kuin Odry näytelmässä "Karhu ja pasha",
ja että lakeijat vaunujen takana olivat vartalonmukaisissa vihreiden
apinoiden puvuissa, ja irvistelivät ohikulkijoille naamioillaan, joita
vieterit liikuttivat.

Franz kiitti kreiviä hänen ystävällisestä tarjouksestaan. Albert
ilvehti parhaillaan roomalaisten talonpoikaistyttöjen kanssa, joiden
vaunut olivat samoin kuin kreivinkin pysähtyneet, ja heitteli heidän
päälleen kukkakimppuja.

Pahaksi onneksi vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja kun hänen
vaununsa ajoivat Piazza del Popoloa kohden, suuntautuivat tyttöjen
vaunut Venetsian palatsia kohden.

-- Hyvä ystävä, sanoi hän Franzille, -- ettekö nähnyt...?

-- Mitä?

-- Noita vaunuja, jotka ovat täynnä roomalaisia talonpoikaistyttöjä.

-- En.

-- Minä olen varma siitä, että he olivat hurmaavan kauniita naisia.

-- Mikä vahinko, Albert, että olitte naamioitu, sanoi Franz, -- muuten
olisitte saanut korvauksen kaikista pettymyksistänne.

-- Oh, lausui tämä puoliksi nauraen, -- ennen kuin karnevaali on
loppunut, olen varmaankin saanut jonkinmoisen korvauksen.

Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin että Albert pari kolme
kertaa kohtasi nuo roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunut. Tällöin
Albertin naamio kerran irtaantui joko sattumalta tai hänen tahdostaan.

Hän otti silloin viimeiset kukkasensa ja heitti ne vaunuihin.

Eräs niistä kaunottarista, joiden Albert luuli piiloutuvan
talonpoikaistyttöjen naamioon, ihastui tästä hänen kohteliaisuudestaan,
ja kun vaunut seuraavalla kerralla kulkivat ystävysten vaunujen ohitse,
tyttö heitti niihin orvokkikimpun.

Albert otti sen kiireesti käteensä ja pisti sen voitonriemuisena
napinreikäänsä.

-- Siinähän nyt on seikkailun alku, sanoi Franz Albertille.

-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, vastasi Albert, -- mutta luulen
todellakin, että tämä merkitsee seikkailun alkua. Sen vuoksi en enää
luovukaan tästä kukkavihosta.

-- Ette suinkaan, sanoi Franz nauraen, -- sehän on tuntomerkkinä, kun
jälleen tapaatte toisenne.

Tämä leikinlasku tuntui muuttuvan todeksi, kun vaunujen tullessa
uudelleen roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunujen kohdalle, tyttö,
joka kukkavihon oli heittänyt, taputti käsiään nähdessään kukat
Albertin napinreiässä.

-- Hyvä, sanoi Franz hänelle, -- hyvä, alku on aivan verraton.
Tahdotteko, että jätän teidät, ja haluatteko mieluimmin olla yksinänne?

-- En, sanoi Albert, -- älkäämme hätiköikö. En aio olla mikään
tyhmeliini, joka ensimmäisestä viittauksesta on valmis menemään
lemmenkohtaukseen. Jos tuo kaunis talonpoikaistyttö haluaa mennä
pitemmälle, tapaamme hänet huomenna tai oikeammin hän tapaa meidät.
Silloin hän antaa merkin, ja sittenhän saamme nähdä, mitä minun tulee
tehdä.

-- Te, rakas Albert, olette todellakin viisas kuin Nestor ja varovainen
kuin Odysseus, sanoi Franz. -- Jos teidän Kirkenne onnistuu loihtia
teidät eläimeksi, niin hän on silloin hyvin taitava tai hyvin voimakas.

Albert oli oikeassa. Tuo kaunis tuntematon oli varmaankin päättänyt
olla sinä päivänä menemättä sen pitemmälle, sillä vaikka nuoret miehet
ajoivatkin useaan kertaan katua pitkin, eivät he enää nähneet tyttöjen
vaunuja. Ne olivat varmaankin poikenneet jollekin sivukadulle.

Silloin he palasivat Rospoli-palatsiin, mutta kreivikin oli kadonnut
sinipukuisen dominon seurassa. Keltaverhoisissa ikkunoissa istui
vieraita, jotka hän epäilemättä oli kutsunut.

Samassa kirkonkello, joka oli ilmaissut karnevaalin alkaneen, ilmoitti
sen loppuvankin. Corsolla ajeleva vaunurivi hajaantui, ja kohta
katosivat kaikki vaunut sivukaduille.

Franz ja Albert olivat sinä hetkenä Via delle Maratten kohdalla.

Kuski kääntyi sille sanaakaan sanomatta, ajoi Piazza di Spagnan halki
ja Poli-palatsin ohitse ja saapui hotellin eteen.

Pastrini tuli ottamaan hotellinsa asukkaita vastaan ovelle asti.

Franz tiedusteli kreiviä ja oli pahoillaan, kun ei ollut ajoissa tullut
häntä noutamaan, mutta Pastrini rauhoitti häntä ilmoittamalla, että
kreivi Monte-Cristo oli tilannut itselleen toiset vaunut ja nämä olivat
kello neljä menneet häntä noutamaan palatsi Rospolista. Hän oli sitä
paitsi pyytänyt hotellin isäntää jättämään molemmille ystävilleen
Argentina-teatterista vuokraamansa aition avaimen.

Franz tiedusteli Albertilta, tekikö hänen mielensä mennä teatteriin,
mutta Albertilla oli suuria tuumia päässään ja hän tahtoi toteuttaa
ne, ennen kuin ajattelikaan teatteriin menoa. Hän ei sen vuoksi
vastannutkaan tähän kysymykseen, vaan kysyi Pastrinilta, voisiko tämä
hankkia hänelle räätälin.

-- Räätälin, kysyi hotellin isäntä, -- mihin te räätäliä tarvitsette?

-- Valmistamaan meille huomiseksi mahdollisimman komeat roomalaiset
talonpoikaispuvut, vastasi Albert.

Pastrini pudisti päätään.

-- Valmistamaan teille huomiseksi puvut! huudahti hän. -- Teidän
ylhäisyytenne suokoon anteeksi, mutta tuo pyyntö on aito ranskalainen
pyyntö. Kaksi pukua! Tämän viikon aikana ette saisi käsiinne
ainoatakaan räätäliä, joka olisi valmis neulomaan kuusi nappia liiviin,
vaikka maksaisitte jokaisesta napista kultarahan.

-- Meidän täytyy siis luopua haluamistamme puvuista?

-- Ei, sillä voimmehan hankkia valmiita pukuja. Antakaa minun toimia,
ja huomenna herätessänne saatte kokoelman hattuja, liivejä ja housuja
ja olette; tyytyväinen.

-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- luottakaamme isäntäämme, hän
on jo ennenkin osoittanut suoriutuvansa kuinka vaikeasta asiasta
tahansa. Syödään kaikessa rauhassa päivällistä ja mennään sitten
oopperaan.

-- Mennään oopperaan, sanoi Albert. -- Mutta muistakaa, signor
Pastrini, että minä ja tämä herra tahdomme kaikin mokomin huomenna
saada nuo puvut.

Hotellin isäntä vakuutti vielä viimeisen kerran, että heidän ei
tarvitsisi olla levottomia ja että he saisivat kaiken, mitä haluavat.
Sen jälkeen Franz ja Albert menivät riisumaan pajatsonpuvut yltään,
mutta Albert otti huolellisesti talteen orvokkikimpun. Olihan se
tuntomerkki seuraavan päivän varalle.

Herrat istuivat aterialle, mutta syödessään ei Albert voinut
olla huomauttamatta, mikä tuntuva erotus oli Pastrinin ja
kreivi Monte-Criston kokin välillä. Vaikka Franz olikin hieman
ennakkoluuloinen kreiviä kohtaan, niin hänen täytyi myöntää, että
vertailu ei ollut edullinen Pastrinin kokille.

Jälkiruoan aikana palvelija kysyi, milloin herrat halusivat käyttää
vaunuja. Albert ja Franz katsoivat toisiinsa; he pelkäsivät todenteolla
olevansa epähienoja. Palvelija ymmärsi heidän ajatuksensa.

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo on nimenomaan määrännyt,
että vaunut ovat koko päivän teidän armonne käytettävinä.

Nuorukaiset päättivät loppuun asti käyttää hyväkseen kreivin
kohteliaisuutta ja ajoivat puvun vaihdettuaan Argentina-teatteriin ja
astuivat kreivin aitioon. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli kreivitär
G... omaan aitioonsa. Hän suuntasi heti katseensa siihen aitioon, jossa
oli eilen nähnyt kreivin istuvan. Hän näki Franzin ja Albertin sen
miehen aitiossa, josta vuorokautta aikaisemmin oli Franzille lausunut
kummallisen arvostelunsa.

Kreivitär katseli lornjettinsa läpi niin tiukasti Franzia, että tästä
tuntui julmalta olla tyydyttämättä hänen uteliaisuuttaan. Kun
italialaisissa teattereissa on tapana käydä kesken näytäntöäkin
tervehtimässä tuttuja, jättivät molemmat ystävykset paikkansa ja
menivät kreivittären aitioon.

Heti kun he olivat tulleet aitioon, viittasi kreivitär Franzia istumaan
viereensä kunniapaikalle.

Albert istahti heidän taakseen.

-- No, sanoi hän, ennen kuin Franz oli ennättänyt istuakaan, -- tehän
olette kiireimmän kautta tutustuneet tuohon uuteen lordi Ruthweniin ja
olette kai hänen kanssaan parhaat ystävät.

-- Vaikka emme olekaan tulleet läheisiksi tuttaviksi, niin myönnän
kyllä, että olemme koko päivän käyttäneet hyväksemme hänen
ystävällisyyttään.

-- Kuinka niin, koko päivänkö?

-- Niin juuri. Aamulla söimme aamiaista hänen luonaan, koko
naamiohuvien ajan ajoimme hänen vaunuissaan pitkin Corsoa, ja nyt
illalla tulemme teatteriin hänen aitioonsa.

-- Tunnetteko siis hänet?

-- Sekä tunnemme että emme.

-- Kuinka niin?

-- Se on pitkä juttu.

-- Kerrotteko sen minulle?

-- Te pelästytte siitä.

-- Sitä suurempi syy kertoa.

-- Odottakaahan edes siksi, kunnes juttu on jotenkin päättynyt.

-- Olkoon, minä pidän täydellisistä tarinoista. Mutta kertokaa, miten
olette tullut tekemisiin hänen kanssaan. Kuka teidät on esitellyt
hänelle?

-- Ei kukaan. Hän on esitellyt itsensä meille.

-- Milloin?

-- Eilisiltana, lähdettyäni teidän luotanne.

-- Kenen välityksellä?

-- Sangen tavallisen henkilön, hotellimme isännän välityksellä.

-- Hänkin asuu siis London-hotellissa?

-- Ei ainoastaan samassa hotellissa, vaan samassa kerroksessakin.

-- Mikä on hänen nimensä? Epäilemättä tiedätte hänen nimensä?

-- Tiedämme. Kreivi Monte-Cristo.

-- Mikä nimi se on? Eihän se ole mikään sukunimi.

-- Ei, se on hänen ostamansa saaren nimi.

-- Ja onko hän kreivi?

-- Toscanalainen kreivi.

-- No, saamme kai pitää hänet hyvänämme noiden kaikkien muiden ohella,
sanoi kreivitär, joka kuului erääseen Venetsian vanhimmista suvuista.
-- Ja millainen hän on muuten?

-- Kysykää vicomte Morcerfilta.

-- Kuulittehan, että minua käskettiin kääntymään teidän puoleenne,
sanoi kreivitär.

-- Olisimme jokseenkin vaativaisia, ellemme pitäisi häntä
miellyttävänä, vastasi Albert. -- Vaikka hän olisi ollut kymmenen
vuotta ystävämme, ei hän olisi tehnyt hyväksemme sen enempää kuin on
nyt tehnyt. Ja kaikessa hän on ollut hyvin hienotunteinen, huomaavainen
ja kohtelias, mistä huomaa, että hän on todellakin hienon maailman
mies.

-- Saammepahan nähdä, lausui kreivitär nauraen, -- että vampyyrini ei
olekaan mitään muuta kuin äskettäin rikastunut mies, joka tahtoo saada
meidät unohtamaan miljoonansa ja on lainannut Laran ulkomuodon, ettei
häntä sekoitettaisi Rothschildiin. Entä oletteko nähnyt naisen?

-- Minkä naisen? kysyi Franz hymyillen.

-- Tuon kauniin kreikattaren?

-- Emme. Luulemme kuulleemme hänen guslinsa äänen, mutta hän itse on
ollut näkymätön.

-- Kun käytätte tuota sanaa näkymätön, rakas Franz, sanoi Albert, --
niin tahdotte tehdä asian salaperäiseksi. Kuka sitten oli tuo sininen
domino, joka oli valkoverhoisessa ikkunassa?

-- Ja missä oli valkoverhoinen ikkuna? kysyi kreivitär.

-- Rospoli-palatsissa.

-- Kreivi oli siis vuokrannut itselleen ikkunat Rospoli-palatsista?

-- Niin oli. Ajoitteko tänään pitkin Corsoa?

-- Tietysti.

-- Näittekö kaksi ikkunaa, joissa oli keltaiset verhot, ja niiden
välissä kolmannen, joissa oli valkoiset ja niissä punainen risti? Nuo
kolme ikkunaa olivat kreivin.

-- Mieshän on täydellinen pohatta. Tiedättekö, mitä tuollaiset ikkunat
maksavat karnevaalin aikana ja Rospoli-palatsissa, joka on Corson
parhaimmalla paikalla?

-- Kaksi- tai kolmesataa scudoa.

-- Sanokaa kaksi- tai kolmetuhatta.

-- Sepä on jotakin!

-- Hänen saarensako tuottaa hänelle sellaiset tulot?

-- Hänen saarensa? Se ei tuota ropoakaan.

-- Miksi hän sen siis on ostanut?

-- Oikusta.

-- Hän on ilmeisesti originelli ihminen?

-- Hän tuntui minusta todellakin hyvin erikoiselta, sanoi Albert. --
Jos hän asuisi Pariisissa ja kävisi meidän teattereissamme, sanoisin,
että hän on huimapää, joka tahtoo herättää huomiota, tai miespoloinen,
jonka pään kirjallisuus on vääntänyt vähän vinoon. Hän lausui tänään
pari ajatusta, jotka olivat aivan kuin Didier'n tai Antonyn suusta
lähteneet.

Samassa tuli aitioon uusi vieras, ja vallitsevaa tapaa noudattaen Franz
luovutti paikkansa hänelle. Tämä seikka ja paikkojen vaihtaminen
pakotti valitsemaan toisen keskusteluaiheen.

Tunnin päästä ystävät palasivat hotelliin. Pastrini oli pitänyt huolta
seuraavan päivän puvuista ja vakuutti, että herrat olisivat tyytyväisiä
hänen toimenpiteisiinsä.

Aamulla hän tuli kello yhdeksältä Franzin huoneeseen seurassaan
räätäli, jolla oli kahdeksan tai kymmenen erilaista talonpoikaispukua.
Ystävykset valitsivat samanlaiset puvut ja antoivat isännän toimeksi
ommella heidän hattuihinsa parikymmentä metriä nauhoja ja hankkia
heille heleänväriset poikkiraitaiset silkkivyöt, jollaisia talonpojat
käyttävät juhlapäivinä.

Albert tahtoi kiireimmän kautta nähdä, miten puku sopi hänelle. Siihen
kuului siniset samettihousut ja takki, kirjailluilla kiiloilla
somistetut sukat, solkikengät ja silkkiliivi. Puku sopi mainiosti, ja
kun vyö oli sidottu hänen vartalonsa ympäri ja hiukan kallellaan oleva
hattu koristettu liehuvilla nauhoilla, täytyi Franzin myöntää, että
puvun vuoksi me pidämme toisia kansakuntia kauniimpina kuin toisia.
Turkkilaiset, jotka ennen näyttivät niin hauskoilta kirkasvärisissä
pitkissä puvuissaan, ovat nykyään rumia kaulaan asti napitetuissa
sinisissä puvuissaan ja kreikkalaisissa myssyissään: he ovat kuin
punaisella tulpalla suljettuja pulloja.

Franz lausui tunnustuksen sanoja Albertille, joka seisoessaan peilin
edessä hymyili itselleen. Silloin astui kreivi Monte-Cristo sisään.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- niin hauskaa kuin onkin huvitella
yhdessä muiden kanssa, on vapaus kuitenkin rakkaampi, ja sen vuoksi
jätän vaununi koko päiväksi teidän käytettäviksenne. Hotellin isäntä on
varmaankin maininnut teille, että hänen tallissaan on kolmet tai neljät
vaunut, joten ette millään tavoin häiritse minua. Jos meillä on jotakin
toisillemme sanottavaa, on yhtymäpaikkanamme Rospoli-palatsi.

Nuoret herrat yrittivät esittää vastaväitteitä, mutta eihän heillä
ollut mitään pätevää syytä hylätä tätä mieluisaa tarjousta. He siis
ottivat sen vastaan.

Kreivi Monte-Cristo oli noin neljännestunnin heidän luonaan
keskustellen tavattoman sulavasti kaikenlaisista asioista. Niin kuin
jo olemme huomanneet, hän tunsi erinomaisen hyvin eri maiden
kirjallisuuden. Luotuaan silmäyksen hänen salonkinsa seinille olivat
Franz ja Albert nähneet, että hän oli maalaustaiteen ihailija. Muutamat
muiden asioiden yhteydessä vaatimattomasti lausutut sanat ilmaisivat,
että tieteet eivät olleet hänelle vieraita. Hän näytti harrastavan
erityisesti kemiaa.

Ystävykset eivät rohjenneet tarjota kreiville aamiaista, sillä
epäkohteliastahan olisi ollut tarjota hänen verrattoman ateriansa
jälkeen Pastrinin jokseenkin keskinkertaista ruokaa. He sanoivat
sen hänelle suoraan, ja kreivi näytti ymmärtävän heidän
hienotunteisuutensa.

Albert oli aivan ihastunut kreiviin, ja ellei tämä olisi ollut niin
oppinut, olisi hän pitänyt häntä täydellisenä aatelismiehenä. Hän
riemuitsi erityisesti siitä, että saisi vapaasti käyttää vaunuja.
Hänellä oli omat tuumansa noiden talonpoikaistyttöjen suhteen, ja kun
he edellisenä päivänä olivat ajaneet hyvin komeissa vaunuissa, oli hän
tyytyväinen voidessaan siinä suhteessa olla heidän vertaisensa.

Kello puoli kaksi läksivät nuoret miehet liikkeelle. Kuski ja lakeijat
olivat vetäneet livreetakit eilisten pukujensa päälle, joten he tulivat
vielä hullunkurisemman näköisiksi kuin eilen, ja siitä Franz ja Albert
heitä erikoisesti kiittivät.

Albert oli pistänyt eilisen orvokkikimppunsa takkinsa napinreikään.

Heti kirkonkellon alkaessa soida he riensivät Via Vittorian kautta
Corsolle.

Toisella kierroksella putosi vaunuista, joissa oli joukko
pajatsotyttöjä, kreivin vaunuihin tuore orvokkikimppu, ja siitä Albert
huomasi, että eiliset talonpoikaistytöt olivat muuttaneet pukua ja joko
sattumalta tai varta vasten ottaneet puolestaan mallia hänen eilisestä
puvustaan.

Albert pani tuoreen kimpun kuihtuneen paikalle, mutta piti tämän
kädessään. Ja kun he toisen kerran tulivat vaunuja vastaan, hän nosti
sen huulilleen. Tämä liike näytti suuresti huvittavan sekä kukkien
heittäjää että hänen tovereitaan.

Päivä oli yhtä vilkas kuin eilinenkin, ellei vielä vilkkaampi. Kerran
he näkivät kreivin ikkunassaan, mutta kun he uudelleen ajoivat ohitse,
oli hän kadonnut.

Albertin ja kukkavihon heittäneen pajatsotytön välistä keikailua jatkui
tietenkin koko päivän.

Illalla hotelliin palatessaan oli Franzin pöydällä Ranskan lähettilään
kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä oli kunnia päästä seuraavana
päivänä paavin puheille. Jokaisella edellisellä Rooman-matkallaan hän
oli pyytänyt ja saanut tämän armonosoituksen. Sekä kiitollisuudesta
että uskonnollisista syistä hän ei tahtonut käydä kristityn maailman
pääkaupungissa osoittamatta kunnioitustaan pyhän Pietarin seuraajalle,
joka oli ollut kaikkien hyveitten esikuvana.

Hänen ei siis sinä päivänä sopinut ottaa enää osaa karnevaaliin, sillä
vaikkakin hurskas, vanha Gregorius XVI vaatimattomuudella verhosi
suuruuttaan, valmistui jokainen lähestymään häntä kunnioituksen ja
syvän liikutuksen vallassa.

Vatikaanista palatessaan Franz meni suoraan hotelliin välttäen Corsoa.
Hänen mielensä oli täynnä hurskaita ajatuksia ja karnevaalin hurjan
ilon näkeminen olisi tuntunut hänestä niiden loukkaamiselta.

Kymmenen minuuttia yli viiden Albert palasi. Hän oli tavattoman
iloinen. Pajatsotyttö oli jälleen ottanut ylleen talonpoikaispukunsa,
ja ajaessaan Albertin vaunujen ohitse hän oli poistanut naamion
kasvoiltaan. Hän oli hurmaavan kaunis.

Franz onnitteli Albertia sydämestään, ja tämä otti onnittelut vastaan
niin kuin ainakin mies, joka ne ansaitsee. Hän sanoi olevansa varma,
että kaunotar kuului hienoimpaan ylhäisöön. Albert oli päättänyt
kirjoittaa hänelle seuraavana päivänä.

Kuullessaan näitä tunnustuksia Franz huomasi, että Albert halusi pyytää
häneltä jotakin, mutta ei tohtinut. Franz kyseli ja vakuutti jo
edeltäpäin olevansa valmis toverin onnen tähden tekemään mitä uhrauksia
tahansa. Lopulta Albert tunnusti, että Franz tekisi hänelle suuren
palveluksen, jos luovuttaisi seuraavana päivänä vaunut hänen yksin
käytettävikseen.

Albert arveli talonpoikaistytön nostaneen naamionsa sen tähden, että
Franz oli poissa.

Franz ei tietenkään tahtonut katkaista kesken ystävänsä seikkailua,
joka näytti niin suuressa määrässä ärsyttävän tämän uteliaisuutta
ja hivelevän turhamaisuutta. Hän tunsi siksi hyvin ystävänsä
avomielisyyden, että tiesi saavansa kuulla häneltä kaikki
lemmenseikkailun yksityiskohdat. Ja kun hän niinä parina kolmena
vuotena, jotka oli samoillut pitkin Italiaa, ei omasta puolestaan ollut
joutunut vastaavaan seikkailuun, halusi hän tietää, miten sellainen
oikeastaan kehittyi.

Hän lupasi siis seuraavana päivänä tyytyä katselemaan karnevaalia
Rospoli-palatsin ikkunoista.

Hän näki Albertin ajavan moneen kertaan palatsin ohitse kädessään
tavattoman iso kukkavihko, jonne hän varmaankin oli kätkenyt
rakkauskirjeen. Tämä arvelu muuttui varmuudeksi, kun hän näki saman
kukkavihon erään vaaleanpunapukuisen pajatsotytön käsissä.

Illalla Albert ei enää ollut vain iloinen, hän oli jo aivan riemua
täynnä. Hän oli varma siitä, että tuntematon kaunotar vastaisi hänelle.
Franz täytti hänen toiveensa, ennen kuin hän ne oli lausunutkaan,
ilmoittamalla, että hän oli väsynyt meluun ja aikoi käyttää seuraavan
päivän muistiinpanojen tekemiseen.

Albert ei ollut erehtynyt. Seuraavan päivän iltana Franz näki hänen
syöksyvän huoneeseen heiluttaen kädessään kirjettä.

-- Lukekaahan!

    Tiistai-iltana kello seitsemän laskeutukaa vaunuistanne Via dei
    Ponteficin kohdalla ja seuratkaa roomalaista talonpoikaistyttöä,
    joka riistää kädestänne _moccoletton_. Kun olette tullut San
    Giacomon kirkon ensimmäiselle porrasaskelmalle, sitokaa
    vaaleanpunainen nauha pajatsonpukunne olalle, jotta teidät
    paremmin tunnetaan.

    Siihen asti ette näe minua.

    Uskollisuutta ja vaitioloa.

-- No, sanoi Albert Franzille, kun tämä oli lopettanut lukemisen, --
mitä tästä ajattelette, hyvä ystävä?

-- Minä ajattelen, vastasi Franz, -- että juttu näyttää saavan
mieluisan seikkailun muodon.

-- Siltä minustakin tuntuu, sanoi Albert, -- ja pahoin pelkään, että
saatte mennä yksinänne herttua Braccianon tanssiaisiin.

Franz ja Albert olivat kumpikin saaneet samana aamuna kutsun tämän
kuuluisan pankkiirin luo.

-- Mutta muistakaa, vastasi Franz, -- että koko ylhäisö on herttuan
luona. Ja jos kaunis tuntematon todellakin kuuluu ylhäisöön, niin hänen
täytyy tulla sinne.

-- Pysyn joka tapauksessa väitteessäni, sanoi Albert. -- Luittehan
kirjeen?

-- Luin.

-- Tiedättehän, kuinka vaillinaisen kasvatuksen Rooman keskisäädyn
naiset saavat?

-- Tiedän, vastasi Franz.

-- Lukekaahan tämä kirje uudelleen, tarkastakaa käsialaa ja etsikää,
löydättekö ainoatakaan oikeinkirjoitusvirhettä.

-- Olette onnen lempilapsi, sanoi Franz ojentaen toisen kerran kirjeen
Albertille.

-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, tehkää pilkkaa mielenne mukaan,
sanoi Albert, -- mutta minä olen rakastunut.

-- Hyvä Jumala, aivan minä kauhistun, huudahti Franz. -- Kaikesta
huomaan, että en ainoastaan mene yksin herttua Braccianon tanssiaisiin,
vaan saan luultavasti palata yksin Firenzeenkin.

-- Jos tuo tuntematon nainen on yhtä suloinen kuin hän on kaunis, niin
jään Roomaan ainakin kuudeksi viikoksi. Minä rakastan Roomaa ja olen
aina ollut mieltynyt muinaismuistojen tutkimiseen.

-- Jos vielä tulee pari tällaista seikkailua, olen varma siitä, että
pian olette muinaismuistoakatemian jäsen.

Albert olisi varmaankin ryhtynyt oikein todenteolla väittelemään siitä,
että hänellä olisi oikeus päästä akatemian jäseneksi, kun nuorille
miehille tultiin ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu.
Albertilla ei rakkaus sotinut vähääkään ruokahalua vastaan. Hän riensi
siis ystävänsä kanssa päivälliselle valmiina jatkamaan väittelyä
aterian päätyttyä.

Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston. Kahteen
päivään eivät nuoret olleet häntä nähneet. Pastrini oli kertonut, että
hänen oli täytynyt lähteä tärkeiden asioiden vuoksi Civita-Vecchiaan.
Hän oli lähtenyt edellisen päivän iltana ja palannut vasta tunti
sitten.

Kreivi oli hyvin herttainen. Joko hän hillitsi itseään tai sitten eivät
tällä kertaa mitkään ulkonaiset seikat herättäneet hänessä katkeruutta,
joka oli pari kertaa pannut hänet puhumaan hiukan kummallisesti. Hän
oli nyt melkein samanlainen kuin kaikki muutkin. Mies oli Franzille
täydellinen arvoitus. Kreivi tiesi varmasti, että Franz tunsi hänet,
eikä hän kuitenkaan nyt ollut sanallakaan huomauttanut heidän
aikaisemmasta kohtaamisestaan. Vaikka Franzin kovasti tekikin mieli
viitata siihen, pelkäsi hän loukkaavansa miestä, joka oli osoittanut
hänelle ja hänen toverilleen niin paljon ystävällisyyttä ja
huomaavaisuutta. Siksi hän pysyi vaiti.

Kreivi oli kuullut, että ystävykset olivat halunneet vuokrata aition
Argentina-teatterista, mutta että kaikki paikat oli jo myyty. Sen
vuoksi hän toi heille oman aitionsa avaimen.

Franz ja Albert kieltäytyivät ensin ottamasta hänen tarjoustaan
vastaan, mutta kun kreivi kertoi, että aitio siinä tapauksessa jäisi
käyttämättä, koska hän itse aikoi mennä Palli-teatteriin, suostuivat
ystävykset hänen tarjoukseensa.

Franz oli vähitellen tottunut kreivin kalpeuteen, joka ensi näkemältä
oli tehnyt häneen niin omituisen vaikutuksen. Hän ei voinut olla
ihailematta noita kauniita kasvoja, joiden ainoana vikana ja samalla
suurimpana viehätyksenä oli juuri tuo kalpeus. Franz rakasti Byronin
runoutta, ja hänen oli helppo kuvitella tuota päätä Manfredin
hartioilla tai Laran kaavun alla. Otsan syvä uurre ilmaisi kreivin
taukoamatta ajattelevan jotakin synkkää asiaa. Hänen katseensa tunki
sielun syvyyteen. Huulien ylpeä ja pilkallinen piirto antoi hänen
sanoilleen niin erikoisen sävyn, että se, joka ne kerran oli kuullut,
ei voinut niitä koskaan unohtaa.

Kreivi ei enää ollut nuori. Hän oli ainakin neljänkymmenen ikäinen, ja
kuitenkin oli ilmeistä, että hän voisi lumousvoimallaan helposti
voittaa kaikki nuoret miehet, jos joutuisi kilpailemaan heidän
kanssaan.

Albert puhui taukoamatta, kuinka suuri onni heitä oli kohdannut, kun he
olivat tutustuneet kreiviin. Franz ei ollut yhtä intoileva, ja hän
tunsi joutuneensa sen vaikutuksen valtaan, joka jokaisella lahjakkaalla
miehellä on ympäristöönsä.

Hän muisti, että kreivi jo pari kolme kertaa oli maininnut aikovansa
matkustaa Pariisiin ja oli varma siitä, että kreivi herättäisi siellä
aivan suunnatonta huomiota. Eikä hän kuitenkaan olisi tahtonut olla
Pariisissa samaan aikaan kuin kreivi.

Ilta kului niin kuin illat kuluvat italialaisissa oopperoissa, ei
musiikin kuuntelemiseen vaan puhelemiseen ja aitioissa vierailemiseen.
Kreivitär G... tahtoi johdattaa keskustelun kreiviin, mutta Franz
ilmoitti, että hänellä on paljon hauskempaa kerrottavaa, ja vaikka
Albert koettikin teeskennellyn vaatimattomasti ehkäistä ystäväänsä,
niin tämä kertoi, mikä juttu näinä viimeisinä kolmena päivänä oli ollut
ystävien välisen keskustelun aiheena.

Kun tällaiset tapaukset ovat jokseenkin tavallisia Italiassa, ainakin
matkustajien kertomuksista päättäen, uskoi kreivitär kaiken ja
onnitteli Albertia tämän seikkailun johdosta, joka näytti päättyvän
perin tyydyttävällä tavalla.

He erosivat luvaten tavata toisensa herttua Braccianon tanssiaisissa,
joihin Rooman koko ylhäisö oli kutsuttu.

Albertin salaperäinen nainen piti lupauksensa; hän ei antanut kahtena
seuraavana päivänä mitään elonmerkkiä itsestään.

Tuli tiistai, karnevaalin viimeinen ja meluisin päivä. Tiistaina
teatterit aloittivat näytäntönsä kello kymmenen aamulla, sillä kello
kahdeksalta illalla alkaa paastoviikko. Tiistaina jokainen, joka rahan,
ajan tai innostuksen puutteessa ei ole ottanut osaa edellisten päivien
juhliin, yhtyy yleiseen pyörteeseen ja on mukana yhteisessä melussa ja
hyörinässä.

Kello kahdesta viiteen asti Franz ja Albert heittelivät konfettia
vastakkaiseen suuntaan kulkeviin vaunuihin tai jalan-astujiin, joita
liikkui vaunurivien välissä, hevosten jaloissa, pyörien keskellä --
ilman, että sattui ainoatakaan tapaturmaa, ainoatakaan riitaa tai
rähinää. Tässä suhteessa italialaiset ovat maailman ensimmäinen kansa.
Juhlat ovat heille todellisia juhlia.

Albert riemuitsi pajatsonpuvussaan. Hänen olkapäillään oli
vaaleanpunainen nauha, joka ulottui aivan polviin asti. Ettei mitään
erehdystä syntyisi hänen ja toverinsa välillä, oli Franz ottanut ylleen
talonpoikaispukunsa.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä kovemmaksi kävi melu. Kaikki huusivat
ja heiluttivat minkä jaksoivat: pauhasi oikea ihmismyrsky, jossa huudot
olivat ukkosenjyrinöitä ja kukkavihot, konfetti, munat, appelsiinit ja
kukat rakeita.

Kello kolme ammuttiin kanuunoilla yht'aikaa sekä Piazza del Popololla
että Venetsian palatsin luona kilpa-ajojen alkamismerkiksi, mutta se
tuskin kuului tämän kamalan mellakan keskellä.

Kilpa-ajot samoin kuin moccolot muodostavat erikoisen osan karnevaalin
viimeistä päivää. Tykinlaukauksen jälkeen vaunut heti rikkovat jonon ja
poikkeavat lähimmälle poikkikadulle.

Kaikki tapahtuu tavattoman nopeasti, eikä poliisin tarvitse vähääkään
sekaantua asiaan ilmoittaakseen, missä kunkin paikka on tai minne
kunkin on mentävä.

Jalkamiehet painautuivat palatsien seiniä vastaan, ja kohta kuului
hevosten hirnuntaa ja miekantuppien läiskettä.

Viisitoista yhdessä rivissä karauttavaa ratsumiestä lakaisi koko
leveydeltään Corson puhtaaksi valmistaakseen tietä barberille. Kun
ratsujoukko oli saapunut Venetsian palatsin luo, ilmoitti uusi
tykinlaukaus, että katu oli tyhjä.

Melkein samassa ilmestyi kadulle seitsemän tai kahdeksan hevosta, jotka
kiitivät eteenpäin kuin varjot suuren, yleisen, pelottavan huudon
kaikuessa. Kolmensadantuhannen hengen huuto ja selkään sidotut
rautaiset piikkikuulat ajoivat hevosia eteenpäin. Sant' Angelon
linnasta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi, että numero kolme oli
voittanut.

Samassa, odottamatta mitään muuta merkkiä, ajoneuvot lähtivät taas
liikkeelle, täyttivät Corson, syöksyen kaikilta kaduilta aivan kuin
hetkiseksi padotut virrat kiitävät entiseen uomaansa, ja virta jatkoi
entistä vuolaampana kulkuaan graniittirantojensa välissä.

Uusi melun ja hälinän aiheuttaja oli liittynyt tähän joukkoon;
moccoloiden kauppiaat astuivat esiin.

Moccolo tai moccoletto on kaikenkokoinen kynttilä, paksuista
pääsiäiskynttilöistä alkaen pieniin, rotanhäntämäisiin asti. Niiden
käyttäjillä on karnevaalin aikana kaksi tehtävää: säilyttää oma
moccolettonsa sytytettynä ja sammuttaa muiden moccoletto.

Moccoletto on siinä suhteessa samanlainen kuin ihmiselämä: ihmiset
voivat ainoastaan yhdellä tavoin sen sytyttää, ja tämän keinon he ovat
saaneet Jumalalta.

Mutta ne ovat keksineet tuhansia keinoja sammuttaakseen sen. Totta
kyllä on, että paholainen on neuvonut heille tässä suhteessa keinojaan.

Moccoletton saa syttymään tulen avulla.

Mutta kuka voi kuvatakaan ne tuhannet keinot, joiden avulla se
voidaan sammuttaa! Siihen käytetään mahdottoman suuria palkeita,
jättiläiskokoisia kynttilänsammuttajia, pelottavan kokoisia viuhkoja.

Jokainen siis riensi ostamaan itselleen moccolettoja, Franz ja Albert
yhtä hyvin kuin muutkin.

Yö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa:
_Moccoli!_ alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli
odotettu merkki.

Kymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian
palatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien
viettävän juhlaa.

Ajatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja
yhtyvän hurjaan tanssiin.

Kaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika
ahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen
puhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. Jos vanha Aiolos
ilmestyisi, niin hänet julistettaisiin moccolin kuninkaaksi, ja Akvilon
hänen kruununperijäkseen.

Tätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli
valoisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi
kolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.

Albert katsoi kelloaan joka viiden minuutin kuluttua; viimein se oli
seitsemän.

Ystävykset olivat juuri sinä hetkenä Via dei Ponteficin kohdalla.
Albert hyppäsi vaunuista moccoletto kädessään.

Pari kolme naamioitua tahtoi lähestyä häntä sammuttaakseen sen tai
riistääkseen sen hänen kädestään. Mutta taitavana nyrkkeilijänä Albert
heitti heidät toinen toisensa jälkeen kymmenen jalan päähän ja jatkoi
matkaansa San Giacomon kirkkoa kohden.

Portaat olivat aivan täynnä katsojia, jotka koettivat riistää toistensa
käsistä kynttilöitä. Franz seurasi katseillaan Albertia ja näki hänen
astuvan ensimmäiselle askelmalle. Samassa eräs naamioitu, jolla oli
samanlainen puku kuin tuolla kukkakimpun heittäneellä tytöllä, sieppasi
hänen kädestään kynttilän, eikä Albert enää vähääkään vastustellut.

Franz oli liian kaukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen, mutta
mitään vihamielistä se ei ilmeisesti ollut, koska Albert poistui
käsikoukkua tytön kanssa.

Jonkin aikaa Franz seurasi heitä katseillaan, mutta Via Macellon
kohdalla he katosivat hänen näkyvistään.

Äkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa
kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun
tuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.

Franz oli keskellä pimeyttä.

Huudot vaikenivat, aivan kuin sama voimakas tuulenpuuska olisi
puhaltanut hälinänkin pois. Ei kuulunut enää muuta kuin vaunujen
kolinaa naamioitujen ajaessa kotiin. Vain ikkunoiden takaa näkyi siellä
täällä kynttilöitä.

Karnevaali oli loppunut.



37. San Sebastianon katakombit


Tuskin koskaan elämässään Franz oli tuntenut niin äkillistä vaihdosta,
ilon muuttumista alakuloisuudeksi. Aivan kuin pelottavan kummituksen
henkäisystä Rooma muuttui suureksi haudaksi. Pimeyttä lisäsi vielä se,
että kuu nousi vasta kello yhdentoista aikaan illalla. Mutta Franzilla
oli lyhyt matka kuljettavanaan, ja kymmenen minuutin päästä hänen
vaununsa, tai oikeammin sanoen kreivin vaunut, pysähtyivät
London-hotellin eteen.

Päivällinen odotti. Franz tiesi, ettei Albertia tarvinnut vielä odottaa
ja istui yksinään pöytään.

Pastrini, joka oli tottunut näkemään heidät yhdessä, kysyi, missä
Albert viipyi. Franz vastasi vain, että Albert oli edellisenä päivänä
saanut kutsun ja mennyt tapaamaan erästä henkilöä. Moccoletton
äkillinen sammuminen, pimeys, melua seurannut hiljaisuus, kaikki se
herätti Franzissa alakuloisuuden, johon liittyi levottomuuttakin. Hän
söi siis virkkamatta sanaakaan, vaikka hotellin isäntä tulikin pari
kertaa kysymään, tarvitsiko hän mitään.

Franz oli päättänyt odottaa Albertia niin myöhäiseen kuin mahdollista.
Hän käski siis vaunujen olla valmiina vasta kello yhdeltätoista ja
pyysi Pastrinia ilmoittamaan hänelle heti, kun Albert saapui hotelliin.
Kello yksitoista Albert ei vielä ollut saapunut. Franz pukeutui ja
läksi matkaan ilmoittaen hotellin isännälle menevänsä herttua
Braccianon luo.

Herttua Braccianon palatsi on Rooman kaunein. Hänen rouvansa, joka on
Colonna-sukua, esiintyy siellä herttaisena valtiattarena. Siitä syystä
ovatkin hänen juhlansa kuuluisia kautta Euroopan. Franzilla ja
Albertilla oli Roomaan tullessaan suosituskirjeet hänelle. Niinpä
herttuatar ensimmäiseksi kysyikin Franzilta, minne hänen matkatoverinsa
oli jäänyt. Franz mainitsi eronneensa hänen seurastaan sinä hetkenä,
jolloin moccolot sammutetaan, ja viimeisen kerran nähneensä hänet Via
Macellon kulmassa.

-- Hän ei siis ole palannut? kysyi herttua.

-- Olen odottanut häntä tähän asti, vastasi Franz.

-- Tiedättekö, minne hän meni?

-- En aivan tarkoin. Luulen kuitenkin, että kysymyksessä oli
jonkinmoinen lemmenkohtaus.

-- Tällaisena päivänä tai oikeammin yönä ei pitäisi viipyä ulkona,
sanoi herttua. -- Eikö totta, kreivitär?

Nämä viimeiset sanat hän lausui kreivitär G...lle, joka juuri astui
sisään herttuan veljen, signor Torlonian taluttamana.

-- Minun mielestäni nyt on ihana yö, vastasi kreivitär. -- Ja täällä
olijat surevat ainoastaan sitä, että se loppuu niin pian.

-- Minä en puhukaan läsnä olevista, sanoi herttua hymyillen. -- Täällä
ei ole miehillä muuta vaaraa kuin että rakastuvat teihin, eikä naisilla
muuta kuin että tulevat mustasukkaisiksi nähdessään teidät niin
kauniina. Minä puhun niistä, jotka liikkuvat Rooman kaduilla.

-- Hyvä Jumala, huudahti kreivitär, -- kuka tähän aikaan liikkuu Rooman
kaduilla muuten kuin mennäkseen tanssiaisiin?

-- Ystävämme Albert de Morcerf, rouva kreivitär, jonka jätin ajamaan
takaa tuntematonta kaunotarta kello seitsemän aikaan, vastasi Franz, --
ja joka ei vieläkään ole palannut.

-- Ettekö siis tiedä, minne hän on mennyt?

-- En laisinkaan.

-- Onko hänellä aseita?

-- Hän on pajatson puvussa.

-- Teidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä sillä tavoin, sanoi
herttua Franzille, -- tehän tunnette Rooman paremmin kuin hän.

-- Yhtä hyvin olisin voinut pidättää kilpa-ajoissa hevosen numero
kolme, joka voitti ensimmäisen palkinnon, sanoi Franz. -- Ja sitä
paitsi, mitä pahaa hänelle saattaisi tapahtua?

-- Kukapa tietää, yö on synkkä, ja Tiber-virta on hyvin lähellä Via
Macelloa.

Franz tunsi kylmät väreet ruumiissaan huomatessaan, että herttua ja
kreivitär olivat yhtä levottomia kuin hänkin oli.

-- Sen vuoksi ilmoitinkin hotellissa, että olen tullut tänne, sanoi
Franz, -- ja käskin tuomaan sanan heti, kun hän saapuu.

-- Kas, sanoi herttua, -- luulen palvelijan juuri parhaillaan etsivän
teitä.

Herttua ei erehtynyt. Nähdessään Franzin tuli palvelija häntä kohden.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. -- London-hotellin isäntä käskee
ilmoittamaan, että hänen luonaan odottaa eräs mies, jolla on vicomte de
Morcerfin lähettämä kirje.

-- Vicomten lähettämä! huudahti Franz.

-- Niin.

-- Ja kuka tuo mies on?

-- En tiedä.

-- Miksi hän ei ole tuonut kirjettä tänne?

-- Sanantuoja ei sitä selittänyt.

-- Ja missä sanantuoja on?

-- Hän läksi heti, kun näki minun menevän tanssisaliin etsimään teitä.

-- Hyvä Jumala, sanoi kreivitär Franzille, -- lähtekää heti paikalla.
Miesraukalle on varmaankin tapahtunut onnettomuus.

-- Minä riennän, sanoi Franz.

-- Palaatteko antamaan meille tietoja? kysyi kreivitär.

-- Palaan, ellei asia ole vakavaa laatua. Jos se on, en takaa, miten
itseni käy.

-- Joka tapauksessa olkaa varovainen, sanoi kreivitär.

-- Olkaa huoleti!

Franz otti hattunsa ja läksi kiireimmän kautta. Hän oli lähettänyt
vaunut pois ja käskenyt niiden palata kahden tunnin kuluttua. Kaikeksi
onneksi oli Bracciano-palatsi, jonka toinen pääty on Corsolle päin ja
toinen Piazza di Santi Apostolille, vajaan kymmenen minuutin matkan
päässä London-hotellista. Lähestyessään hotellia Franz näki erään
miehen seisovan keskellä katua. Hän arvasi heti paikalla, että mies oli
Albertin kirjeen tuoja. Miehellä oli yllään pitkä viitta. Franz meni
häntä kohden, mutta tämä puhuttelikin ensin häntä.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo? sanoi hän astuen askelen
taaksepäin aivan kuin olisi varuillaan.

-- Tehän tuotte minulle vicomte de Morcerfin kirjeen, sanoi Franz.

-- Teidän ylhäisyytenne asuu Pastrinin hotellissa?

-- Asun.

-- Teidän ylhäisyytenne on vicomten matkatoveri?

-- Olen.

-- Mikä on teidän ylhäisyytenne nimi?

-- Paroni Franz d'Epinay.

-- Siinä tapauksessa tämä kirje on osoitettu teidän ylhäisyydellenne.

-- Odotatteko vastausta? kysyi Franz ottaen kirjeen hänen kädestään.

-- Odotan; ainakin ystävänne sitä toivoo.

-- Seuratkaa minua, niin annan sen teille.

-- Odotan mieluimmin täällä, sanoi sanantuoja nauraen.

-- Miksi?

-- Teidän ylhäisyytenne ymmärtää syyn luettuaan kirjeen.

-- Tapaan siis teidät täällä?

-- Epäilemättä.

Franz astui sisään. Portailla hän kohtasi Pastrinin.

-- No? kysyi tämä.

-- No, mitä? vastasi Franz.

-- Näittekö miehen, jolla on teille asiaa ystävältänne? kysyi hän
Franzilta.

-- Näin, vastasi tämä, -- ja hän antoi minulle kirjeen. Olkaa hyvä ja
tuokaa huoneeseeni valoa.

Hotellinomistaja käski palvelijaa astumaan Franzin edellä kynttilä
kädessään. Nuori mies oli nähnyt Pastrinin kasvoilla kauhun ilmeen, ja
sen vuoksi hän tahtoi mitä kiireimmiten päästä lukemaan Albertin
kirjettä. Heti kun kynttilä oli sytytetty, hän avasi kirjeen. Kirje oli
Albertin käsialaa ja sen alla oli hänen nimensä. Franz luki sen
kahteen kertaan, niin suuresti hän hämmästyi sen sisällystä.

Kirje oli seuraava:

    Rakas ystävä, heti kun olette tämän saanut, ottakaa
    matkakreditiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä
    laatikossa. Ellei se riitä, niin liittäkää siihen omanne. Juoskaa
    Torlonian luo, nostakaa häneltä neljätuhatta piasteria ja antakaa
    ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti
    paikalla.

    Tiedän voivani luottaa teihin niin kuin tekin minuun.

    P.S. Uskon nyt, että Italiassa on rosvoja. (Tämä lause oli
    kirjoitettu englannin kielellä.)

    Ystävänne

    Albert de Morcerf.

Kirjeen alareunaan oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat
italiankielellä:

    Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna
    kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello
    seitsemän. Luigi Vampa.

Tämä toinen allekirjoitus selitti Franzille kaikki, ja hän ymmärsi,
miksi kirjeen tuoja ei tahtonut tulla hänen huoneeseensa. Katu oli
hänen mielestään varmempi kuin Franzin huone. Albert oli joutunut juuri
tuon kuuluisan rosvon käsiin, jonka olemassaoloon hän ei ollut tahtonut
uskoa.

Aikaa ei saanut hukata. Franz juoksi kirjoituspöydän luo, avasi
laatikon, löysi sieltä salkun ja salkusta matkakreditiivin. Se oli
asetettu kuudelletuhannelle piasterille, mutta niistä Albert oli jo
kuluttanut kolme. Franzilla ei ollut matkakreditiiviä. Koska hän asui
Firenzessä ja oli tullut Roomaan vain viettääkseen siellä seitsemän
kahdeksan päivää, oli hän ottanut taskuunsa satakunta louista ja niistä
hänellä oli jäljellä enintään viisikymmentä.

Hän tarvitsi siis seitsemän-, kahdeksansataa piasteria saadakseen
kokoon vaaditun summan. Franz oli varma, että hän tällaisessa
tapauksessa saattoi luottaa pankkiiri Torlonian apuun.

Hän aikoi siis palata palatsi Braccianoon, kun hänessä heräsi loistava
ajatus; Monte-Criston kreivi. Hän aikoi lähettää hakemaan Pastrinia,
kun tämä samassa ilmestyi ovelle.

-- Hyvä signor Pastrini, sanoi hän kiihkeästi, -- tiedättekö onko
kreivi kotona?

-- On, teidän ylhäisyytenne, hän palasi juuri äsken.

-- Joko hän on ennättänyt mennä levolle?

-- En usko.

-- Soittakaa hänen ovelleen ja kysykää, ottaako hän minut vastaan.

Pastrini kiirehti täyttämään nämä määräykset. Viiden minuutin kuluttua
hän palasi.

-- Kreivi odottaa teidän ylhäisyyttänne, sanoi hän.

Kreivi istui pienessä työhuoneessa, jota Franz ei vielä ollut nähnyt ja
jonka seinillä oli divaanit. Kreivi tuli häntä vastaan.

-- Mikä hyvä tuuli teidät tuo tällaisena hetkenä minun luokseni? sanoi
hän. -- Tuletteko ehkä kutsumaan minut illalliselle? Siinä tekisitte
todellakin hyvin rakastettavasti.

-- En, tulen puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

-- Vakavasta asiasta! sanoi kreivi luoden Franziin tavallisen terävän
katseensa. -- Mistä asiasta?

-- Olemmeko kahden?

Kreivi meni ovelle katsomaan ja palasi.

-- Aivan kahden, hän sanoi.

Franz ojensi hänelle Albertin kirjeen.

-- Lukekaa, sanoi hän.

Kreivi luki kirjeen.

-- Ahaa! sanoi hän.

-- Oletteko lukenut jälkikirjoituksenkin?

-- Olen, siinähän sanotaan: "Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole
hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien
joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa."

-- Mitä tästä sanotte? kysyi Franz.

-- Onko teillä vaadittu rahamäärä?

-- On, puuttuu ainoastaan kahdeksansataa piasteria.

Kreivi meni kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon, joka oli täynnä
kultarahoja.

-- Toivottavasti, hän sanoi Franzille, -- ette loukkaa minua
kääntymällä jonkun toisen puoleen?

-- Näettehän, että olen tullut suoraan teidän luoksenne, sanoi Franz.

-- Ja minä kiitän teitä siitä, ottakaa.

Hän viittasi Franzia ottamaan laatikosta.

-- Täytyykö Luigi Vampalle ehdottomasti lähettää tuo rahamäärä? sanoi
Franz katsoen vuorostaan terävästi kreiviin.

-- Päättäkää itse, onhan jälkikirjoitus siksi selvä.

-- Minä arvelen, että jos te vain tahtoisitte tuumia, löytäisitte
helposti toisenkin pelastuskeinon, sanoi Franz.

-- Minkä? kysyi kreivi kummastuneena.

-- Jos me esimerkiksi yhdessä menisimme Luigi Vampan luo, niin eikö hän
päästäisi teidän pyynnöstänne Albertin heti vapaaksi?

-- Minunko pyynnöstäni? Mikä vaikutusvalta minulla olisi tuohon
rosvoon?

-- Ettekö ole tehnyt hänelle sellaista palvelusta, jota ei unohdeta?

-- Mitä?

-- Ettekö pelastanut Peppinon hengen?

-- Vai niin, kuka sen on teille kertonut?

-- Yhdentekevää. Minä tiedän sen.

Kreivi oli hetkisen vaiti rypistäen kulmiaan.

-- Ja jos menen Vampan luo, niin seuraatteko minua?

-- Ellei seurani ole teille vastenmielinen.

-- Lähtekäämme! Ilma on kaunis, pienoinen kävely campagnalle päin tekee
hyvää.

-- Pitääkö meidän ottaa aseet mukaan?

-- Miksi?

-- Rahaa?

-- Tarpeetonta. Missä on mies, joka toi tuon kirjeen?

-- Kadulla.

-- Odottaako hän vastausta?

-- Odottaa.

-- Meidän täytyy tietää, minnepäin menemme. Minä kutsun hänet tänne.

-- Tarpeetonta; hän ei tule sisään.

-- Ehkä ei teidän luoksenne. Minun luokseni hän ei kieltäydy tulemasta.

Kreivi meni työhuoneen kadunpuoleiseen ikkunaan ja vihelsi erikoisella
tavalla. Viittapukuinen mies astui seinän luota esiin ja tuli keskelle
katua.

-- _Salite!_ sanoi kreivi, aivan kuin olisi antanut määräyksen
palvelijalle. Kirjeentuoja totteli viivyttelemättä, epäröimättä, jopa
nopeastikin, astui ulko-oven edessä olevat neljä porrasaskelmaa ja tuli
hotelliin. Viittä sekuntia myöhemmin hän oli työhuoneen ovella.

-- Ahaa, sinäkö siinä oletkin, Peppino! sanoi kreivi.

Mutta Peppino ei vastannut, hän heittäytyi polvilleen kreivin eteen,
tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä useaan kertaan.

-- Ahaa, sanoi kreivi, -- et ole vielä unohtanut, että pelastin
henkesi! Kummallista, onhan siitä kulunut jo viikko.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, en unohda sitä koskaan, vastasi Peppino,
ja hänen äänessään sointui syvä kiitollisuus.

-- Et koskaan, se on pitkä aika. Mutta siinäkin on jo paljon, kun itse
uskot sen. Nouse ja vastaa.

Peppino loi levottoman katseen Franziin.

-- Sinä voit puhua hänen ylhäisyytensä läsnä ollessa, sanoi kreivi, --
hän on ystäväni.

-- Sallitte kai, että annan teille tämän nimityksen, sanoi kreivi
ranskaksi kääntyen Franzin puoleen. -- Se on välttämätöntä, jos on
mieli saavuttaa tämän miehen luottamus.

-- Te voitte puhua minun läsnä ollessani, sanoi Franz, -- olen kreivin
ystävä.

-- Hyvä on, sanoi Peppino kääntyen kreivin puoleen. -- Teidän
ylhäisyytenne kysyy vain, kyllä minä vastaan.

-- Mitenkä vicomte Albert on joutunut Luigin käsiin?

-- Ranskalaisen vaunut kohtasivat usean kerran vaunut, joissa oli
Teresa.

-- Päällikkönne rakastajatar?

-- Niin. Ranskalainen loi häneen helliä silmäyksiä. Teresa vastasi
niihin huvikseen. Ranskalainen heitti hänelle kukkavihkon, Teresa teki
samoin. Kaikki tämä tapahtui tietysti päällikön suostumuksella, sillä
hän istui samoissa vaunuissa.

-- Mitä? huudahti Franz. -- Istuiko Luigi Vampa noissa
roomalaistyttöjen vaunuissa?

-- Hän oli kuski, vastasi Peppino.

-- Entä sitten? kysyi kreivi.

-- No, lopulta ranskalainen otti naamion kasvoiltaan. Teresa teki
päällikön suostumuksella samoin. Ranskalainen pyysi saada tavata hänet,
Teresa suostui siihen. Teresan sijasta olikin Beppo San Giacomon kirkon
portailla.

-- Mitä! keskeytti jälleen Franz. -- Tuo talonpoikaistyttö, joka riisti
hänen kädestään moccoletton...?

-- Oli viisitoistavuotias poika, vastasi Peppino. -- Mutta ei teidän
ystävänne tarvitse hävetä sitä, että joutui hänen ansaansa, Beppo on
napannut hyvin monta tätä ennen.

-- Ja Beppo vei hänet muurien ulkopuolelle? sanoi kreivi.

-- Juuri niin. Vaunut odottivat Via Macellon päässä. Beppo nousi niihin
ja pyysi ranskalaista seuraamaan. Sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti
sanoa. Hän auttoi kohteliaasti Beppon vaunuihin ja istui hänen
viereensä. Beppo sanoi silloin vievänsä hänet erääseen huvilaan, joka
oli puolen peninkulman päässä kaupungin ulkopuolella. Ranskalainen
vakuutti Beppolle, että hän oli valmis seuraamaan häntä maailman ääriin
asti. Ajettiin pitkin Via di Ripettaa ja tultiin Porta San Paololle.
Kun oli päästy pari sataa askelta campagnalle, alkoi ranskalainen
käyttäytyä tungettelevasti Beppoa kohtaan, jolloin tämä otti pistoolin
ja uhkasi sillä häntä. Samassa ajaja pysäytti hevoset, kääntyi ja teki
samoin. Neljä meikäläistä oli piilossa Almon rannalla, he hyökkäsivät
esiin ja asettuivat vaununovien eteen. Ranskalaisen teki kovasti mieli
puolustautua, hän jo hiukan kuristikin Beppoa, mikäli kuulin, mutta
mitä hän mahtoi viidelle aseistetulle! Hänen täytyi lopulta antautua.
Hän sai laskeutua vaunuista, kulkea pitkin rantaa ja astua Luigin ja
Teresan eteen, jotka odottivat häntä San Sebastianon katakombeissa.

-- Tämä juttu on todellakin oikein hupaisa, sanoi kreivi kääntyen
Franzin puoleen. -- Vai mitä te asiantuntijana sanotte?

-- Minä sanon, että se olisi hyvin huvittava, vastasi Franz, -- jos se
olisi tapahtunut jollekulle muulle kuin Albert-raukalle.

-- Ellette olisi tavannut minua kotona, niin tämä lemmenseikkailu olisi
tullut ystävällenne jokseenkin kalliiksi. Mutta rauhoittukaa, hän
pääsee koko jutusta pelkällä säikähdyksellä.

-- Menemmekö siis todellakin hänen luokseen? kysyi Franz.

-- Totta toki, sitä suuremmalla syyllä, kun paikka, missä hän on, on
hyvin erikoinen. Tunnetteko San Sebastianon katakombit?

-- En, en ole koskaan niissä käynyt, mutta olen kyllä aikonut pistäytyä
niihin.

-- Nythän teille tarjoutuu tilaisuus. Ovatko vaununne valmiina?

-- Eivät.

-- Ei se tee mitään. Minua varten pidetään hevoset valjaissa yötä
päivää.

-- Valjaissako?

-- Niin, olen hyvin oikullinen ihminen. Toisinaan tekee mieleni
keskellä yötä lähteä jonnekin maailman toiseen ääreen, ja minä lähden.

Kreivi soitti, palvelija astui sisään.

-- Ajakaa vaunut esiin, sanoi hän. -- Ja ottakaa siellä olevat
pistoolit pois. Kuskia ei tarvitse herättää. Ali ajaa.

Hetken kuluttua vaunut pysähtyivät hotellin ulko-oven eteen.

Kreivi katsoi kelloaan.

-- Puoli yksi, sanoi hän. -- Olisimme voineet lähteä täältä kello
viiden aikaan ja olisimme sittenkin tulleet ajoissa. Mutta ehkä
toverinne olisi tämän viivyttelymme johdosta viettänyt levottoman yön.
Parasta siis on, että heti lähdemme vapauttamaan hänet uskottomien
käsistä.

Franz ja kreivi lähtivät Peppinon seuratessa heitä.

Hotellin edessä olivat vaunut. Ali istui kuskipukilla. Franz tunsi
mykän ajajan, jonka hän oli nähnyt Monte-Criston saaren luolassa.

Franz ja kreivi istuivat umpinaisiin vaunuihin. Peppino meni istumaan
Alin rinnalle, ja lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan. Ali oli saanut
määräyksensä jo edeltäpäin, sillä hän ajoi ensin Corsolle, sen jälkeen
Campo Vaccinon poikki, pitkin Strada San Gregoriota Porta San
Sebastianolle. Vartija aikoi tehdä vaikeuksia, mutta kreivi
Monte-Cristo näytti hänelle Rooman kuvernöörin allekirjoittaman
lupakirjan, jonka nojalla hänellä oli oikeus poistua kaupungista mihin
aikaan tahansa, yöllä tai päivällä. Portin ristikko nostettiin, vartija
sai kultarahan vaivoistaan, ja matkaa jatkettiin.

Tie oli Via Appia, jonka molemmin puolin on hautoja. Nousevan kuun
valossa Franz oli toisinaan näkevinään vartijan astuvan esiin
raunioiden suojasta. Mutta Peppino viittasi, ja heti hän vetäytyi
varjoon ja katosi.

Vähää ennen Caracallan sirkusta vaunut pysähtyivät, Peppino riensi
avaamaan oven, ja Franz ja kreivi astuivat alas.

-- Kymmenen minuutin kuluttua olemme perillä, sanoi kreivi
seuralaiselleen.

Sitten hän vei Peppinon hiukan syrjään, antoi kuiskaamalla hänelle
määräyksiä, ja Peppino läksi matkaan otettuaan vaunun laatikosta
soihdun.

Viisi minuuttia kului. Franz näki paimenen kulkevan pitkin tietä,
loittonevan campagnan aaltomaisessa maastossa ja katoavan punertavaan
ruohistoon, joka muistutti jättiläiskokoista leijonan harjaa.

-- Nyt, sanoi kreivi, -- seuratkaamme häntä.

Franz ja kreivi läksivät astelemaan samaa polkua, joka sadan askelen
päässä laskeutui pieneen laaksoon.

Kohta he näkivät kahden miehen keskustelevan varjossa. Toinen oli
Peppino, toinen vartioimaan asetettu rosvo.

Franz ja kreivi lähestyivät. Rosvo tervehti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino kreiville, -- suvaitkaa seurata
minua. Katakombin aukko on parin askelen päässä.

-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- astu edeltä.

Pensaikon takana oli kalliolohkareiden keskellä aukko, josta mies töin
tuskin mahtui sisään.

Peppino pujahti ensimmäisenä tähän koloon. Hän oli astunut muutaman
askelen eteenpäin, kun käytävä laajeni. Hän pysähtyi, sytytti soihdun
ja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä.

Kreivi ja Franz kulkivat hänen jäljessään perätysten.

Käytävä aleni loivasti ja tuli sitä laajemmaksi, mitä syvemmälle he
saapuivat. Kreivin ja Franzin täytyi kuitenkin kulkea kumarassa, ja
rinnakkain olisi kaksi tuskin voinut astua. He kulkivat siten noin
sataviisikymmentä askelta, kunnes kuului ääni: "Kuka siellä?"

Samassa he näkivät soihdun valossa kimaltelevan pyssynpiipun.

-- Ystävä! vastasi Peppino.

Hän astui yksinään eteenpäin ja sanoi muutaman sanan tälle toiselle
vartijalle, joka samoin kuin ensimmäinenkin tervehti ja viittasi heitä
jatkamaan matkaansa.

Vartijan takana oli portaat, joissa oli noin kaksikymmentä astinta.
Franz ja kreivi astuivat portaita alas ja tulivat jonkinmoiseen
risteykseen. Tästä lähti viisi tietä eri suuntiin. Seiniin oli kaivettu
arkkujen muotoisia koloja toinen toisensa päälle, mistä päätellen he
olivat tulleet varsinaiseen katakombiin. Eräässä tällaisessa käytävässä
näkyi heikko valon kajastus.

Kreivi laski kätensä Franzin olalle.

-- Tahdotteko nähdä nukkuvan rosvoleirin? sanoi hän.

-- Tietysti, vastasi Franz.

-- Tulkaa siis seurassani... Peppino, sammuta soihtu.

Peppino totteli, ja Franz ja kreivi jäivät pimeään. Viidenkymmenen
askelen päässä heistä tanssi pitkin käytävän seiniä punertavia varjoja,
jotka olivat tulleet entistään selvemmiksi Peppinon sammutettua
soihtunsa.

He astuivat eteenpäin, ja kreivi talutti Franzia aivan kuin olisi
nähnyt pimeässä. Franz erotti tien sitä selvemmin, mitä lähemmäksi he
tulivat opastavia valonvälkkeitä.

He tulivat kolmen holvikaaren eteen, joista keskimmäisen kautta pääsi
kulkemaan.

Tästä holvikaaresta päästiin käytävään, jossa kreivi ja Franz olivat,
ja isoon neliskulmaiseen huoneeseen, jonka seinillä niin ikään oli
koloja. Huoneen keskellä oli neljä kiveä, joita entisinä aikoina oli
käytetty alttarina. Niiden yläpuolella oli vieläkin risti.

Yksi ainoa pieni lamppu, joka oli asetettu pilarin jalustalle, valaisi
heikolla lepattavalla valollaan seuraavaa näkyä.

Eräs mies istui selin tulijoihin ja luki jotakin kirjaa nojaten
pylvääseen. Hän oli joukon päällikkö Luigi Vampa.

Hänen ympärillään, joko pitkällään tai nojaten päätään columbariumia
kiertävään kivipenkkiin, lojui noin kaksikymmentä viittaansa
kietoutunutta rosvoa. Jokaisen vieressä oli pyssy.

Huoneen perällä, hämärässä, asteli vartija edestakaisin jonkinmoisen
aukon edessä, jonka saattoi huomata siitä, että varjo sillä kohtaa oli
tummempi.

Kun kreivi oli arvellut Franzin kylliksi katselleen tätä erikoista
näkyä, nosti hän sormensa huulilleen vaitipysymisen merkiksi, laskeutui
käytävästä columbariumiin vieviä matalia portaita alas ja astui
keskimmäisen holvikaaren kautta huoneeseen. Hän lähestyi Vampaa, joka
oli lukemiseensa niin kiintynyt, ettei kuullut hänen askeltensa ääntä.

-- Kuka siellä? huusi vartija, joka näki jonkinmoisen varjon lampun
heikossa valossa ilmestyvän päällikkönsä taakse.

Samassa Vampa nousi nopeasti ja veti pistoolin vyöstään esiin. Heti
olivat kaikki rosvot jalkeilla, ja kaksikymmentä pyssynpiippua ojentui
kreiviä kohden.

-- No, sanoi tämä aivan tyynellä äänellä, eivätkä hänen kasvonsa
vähääkään värähtäneet, -- no, rakas Vampa, te näette todellakin liian
paljon vaivaa ottaessanne ystävän vastaan!

-- Aseet alas! huusi päällikkö tehden toisella kädellään käskevän
liikkeen ja ottaen toisella hatun kunnioittavasti päästään.

-- Anteeksi, herra kreivi, mutta en voinut odottaakaan teidän
kunnioittavan minua käynnillänne, siksi en teitä heti tuntenut.

-- Teillä näyttää olevan lyhyt muisti monessa asiassa, Vampa, sanoi
kreivi. -- Ette ainoastaan unohda toisten ulkomuotoa, vaan vieläpä
ehdotkin, joista teidän kanssanne on sovittu.

-- Mitkä ehdot olen unohtanut, herra kreivi? sanoi rosvo niin kuin
ainakin mies, joka on valmis hyvittämään tekemänsä erehdyksen.

-- Emmekö ole sopineet, ettei ainoastaan minun persoonani, vaan
ystävienikin persoonat ovat teille pyhät? sanoi kreivi.

-- Miten olen tämän sopimuksen rikkonut, teidän ylhäisyytenne?

-- Olette tänä iltana ryöstänyt ja tänne kuljettanut vicomte Albert de
Morcerfin. No niin, jatkoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet
kulkemaan pitkin Franzin selkää, -- tämä nuori mies on ystäväni, hän
asuu samassa hotellissa kuin minäkin, hän on ajanut pitkin Corsoa minun
vaunuissani, ja kuitenkin, sanon sen kerta vielä, olette ryöstänyt
hänet ja kuljettanut hänet tänne, ja, lisäsi kreivi ottaen kirjeen
taskustaan, -- olette vaatinut hänestä lunnaat, aivan kuin hän olisi
ollut minulle outo.

-- Miksi ette ole ilmoittaneet siitä minulle mitään, te muut? sanoi
päällikkö miehilleen, jotka väistyivät hänen leimuavan katseensa
edessä. -- Miksi olette panneet minut rikkomaan lupaukseni kreiville,
jonka käsissä on meidän kaikkien henki ja elämä? Kautta Kristuksen
veren, jos kuulen, että jokukin teistä on tietänyt, että tämä nuori
mies oli kreivin ystävä, ammun kuulan hänen otsaansa.

-- Sanoinhan minä, huomautti kreivi kääntyen Franzin puoleen, -- että
tässä on tapahtunut erehdys.

-- Ettekö olekaan yksin? sanoi Vampa levottomana.

-- Seurassani on se herra, jolle kirje oli osoitettu ja jolle olen
tahtonut todistaa, että Luigi Vampa pitää sanansa. Teidän
ylhäisyytenne, sanoi hän Franzille, -- tässä on Luigi Vampa, ja hän
sanoo teille itsellenne, että hän on aivan epätoivoinen tapahtuneen
erehdyksen johdosta.

Franz lähestyi. Päällikkö astui muutaman askelen Franzia kohden.

-- Olkaa tervetullut seuraamme, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. --
Kuulittehan mitä kreivi sanoi ja mitä siihen olen vastannut. Ja minä
lisään, että mielelläni maksaisin neljätuhatta piasteria, jotka vaadin
ystävänne lunnaina, jos tätä ikävää juttua ei olisi tapahtunut.

-- Mutta, sanoi Franz katsellen levottomana ympärilleen, -- missä vanki
on? En näe häntä.

-- Toivottavasti ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sanoi kreivi
rypistäen kulmiaan.

-- Vanki on tuolla, sanoi Vampa osoittaen aukkoa, jonka edessä vartija
käveli, -- menen itse ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa.

Päällikkö meni vankilana käytettyä huonetta kohden, ja Franz ja kreivi
seurasivat häntä.

-- Mitä vanki tekee? kysyi Vampa vartijalta.

-- Sitä en todellakaan tiedä, sanoi tämä. -- En ole kuullut hänen
liikkuvan tuntikausiin.

-- Tulkaa, teidän ylhäisyytenne! sanoi Vampa.

Kreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin.
Päällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.

Heikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon
lainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.

-- Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella
tavalla, -- hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman
kello seitsemän aikaan.

Vampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen
uljuus näytti vaikuttavan häneen.

-- Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, -- tuollainen mies voi
todellakin olla ystävänne.

Sitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:

-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.

Albert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.

-- Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. -- Teidän olisi
pitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani
galoppia Torlonian luona kreivitär G...n kanssa.

Hän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.

-- Puoli kaksi aamulla! sanoi hän. -- Mutta miksi hitossa herätätte
minut tähän aikaan?

-- Sanoakseni, että olette vapaa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Albert aivan tyynesti, -- muistakaa nämä
Napoleonin sanat: "Älkää herättäkö minua muuta kuin huonoja uutisia
kuulemaan." Jos olisitte antanut minun nukkua, olisin saanut tanssia
galopin loppuun asti ja olisin siitä ollut teille elinaikani
kiitollinen... Lunnaani on siis suoritettu?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne.

-- Minkä vuoksi minä siis olen vapaa?

-- Eräs, jolta en voi mitään kieltää, on tullut vaatimaan teidän
vapauttamistanne.

-- Tänne asti?

-- Tänne asti.

-- Tuo ihminen on todellakin ollut hyvin rakastettava.

Albert katsoi ympärilleen ja näki Franzin.

-- Tekö, rakas Franz, olette ollut siinä määrin uskollinen? sanoi hän.

-- En minä, vastasi Franz, -- vaan naapurimme, kreivi Monte-Cristo.

-- Te olette todellakin kallisarvoinen mies, herra kreivi, sanoi Albert
korjaillen kaulustaan ja kalvosimiaan, -- ja muistakaa, että olen
teille ikuisesti velallinen sekä vaunujutun että tämän seikan vuoksi!
-- Ja hän ojensi kätensä kreiville, joka sävähti ojentaessaan omansa,
mutta ojensi kuitenkin.

Rosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä
tottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen,
jonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz
puolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden
mainetta yllä.

-- Rakas Albert, sanoi hän, -- jos pidätte kiirettä, niin ennätämme
vielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä,
mihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor
Vampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies
ainakin.

-- Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor
Luigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen,
ennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?

-- Ei mitään, vastasi rosvo, -- olette vapaa kuin ilma.

-- Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät
herrat, tulkaa!

Ja Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon
saliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.

-- Peppino, sanoi päällikkö, -- anna minulle soihtu.

-- No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.

-- Valaista tietänne, sanoi päällikkö. -- Onhan minun ainakin sillä
tavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.

Ja ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei
minään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka
astuu lähettiläittensä edellä.

Ulommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.

-- Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- pyydän vielä kerran anteeksi ja
toivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman
johdosta.

-- En, rakas Vampa, sanoi kreivi. -- Sovitattehan te sitä paitsi
erehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen
teille siitä, mitä on tapahtunut.

-- Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten
puoleen, -- tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos
mielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina
tervetulleet kaikkialle, missä oleksin.

Franz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten,
Franz jäi viimeiseksi.

-- Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa
hymyillen.

-- Haluan, vastasi Franz. -- Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte
niin suurella mielenkiinnolla.

-- Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, -- se on lempikirjani.

-- No, ettekö tule? kysyi Albert.

-- Tulen, sanoi Franz, -- tässä olen!

He astuivat muutaman askelen eteenpäin.

-- Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. -- Sallitteko?

Ja hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.

-- Nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- kiirehtikäämme, sillä tahdon
ehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.

Vaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden
ainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään
eteenpäin.

Albertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.

Heidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut
levoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.

-- Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, -- eilen
lupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään
vetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa,
että en ole itse syypää viipymiseeni.

Ja kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä
kreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.

Mutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt,
kun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.



38. Sovittu tapaaminen


Seuraavana aamuna Albert heti noustuaan ehdotti Franzille, että he
menisivät kreivin luo. Hän oli jo edellisenä päivänä lausunut
kiitoksensa, mutta ymmärsi että niin suuresta palveluksesta kannattaa
kiittää kahdestikin.

Franz, joka tunsi samalla sekä pelkoa että vetovoimaa kreiviä kohtaan,
ei tahtonut antaa Albertin mennä yksin, vaan seurasi häntä. Palvelija
johdatti heidät salonkiin, jonne kreivi tuli viiden minuutin kuluttua.

-- Herra kreivi, sanoi Albert mennen häntä kohden, -- sallikaa minun
vielä kerran lausua teille kiitokseni. En koskaan unohda, missä
tilanteessa autoitte minua, ja tulen aina muistamaan, että saan kiittää
teitä melkein hengestäni.

-- Rakas naapuri, sanoi kreivi nauraen, -- älkää liioitelko
palveluksiani. Olen pelastanut matkakassallenne parinkymmenentuhannen
frangin menoerän, siinä kaikki, mistä voitte minua kiittää.
Huomaattehan, ettei siitä kannata puhua. Sallikaa minun puolestani
onnitella teitä, olitte aivan ihailtavan huoleton ja kylmäverinen.

-- Mitä muuta saatoin? vastasi Albert. -- Kuvittelin joutuneeni
pahaan riitaan, josta seuraisi kaksintaistelu, ja tahdoin saada nuo
rosvot ymmärtämään, että kaikkialla maailmassa ollaan valmiita
kaksintaisteluun, mutta että vain ranskalaiset sen aikana nauravat. Kun
kiitollisuuteni siitä huolimatta on yhtä suuri, niin kysyn, enkö voisi
itse tai ystävieni ja tuttavieni kautta tehdä teille jotakin
palvelusta? Isäni, kreivi Morcerf, on syntyjään espanjalainen, hänellä
on huomattava asema Ranskassa ja Espanjassa, ja asetan teidän
käytettäväksenne itseni ja kaikki ne henkilöt, jotka minua rakastavat.

-- No, myönnän kyllä, että odotin tarjoustanne, sanoi kreivi, -- ja
että ilomielin otan sen vastaan. Olin jo aikonut pyytää teiltä suurta
palvelusta.

-- Mitä?

-- En ole koskaan ollut Pariisissa. En tunne Pariisia...

-- Todellako! huudahti Albert, -- oletteko voinut elää tähän asti
näkemättä Pariisia? Sehän on uskomatonta!

-- Ja kuitenkin totta. Mutta ajattelen kuten tekin, että minun jo
täytyy tutustua maailman henkisten rientojen pääkaupunkiin. Olisin ehkä
jo aikoja sitten tehnyt sinne matkan, jos olisin tuntenut jonkun, joka
voi esitellä minut seurapiireissä. Mutta en tunne siellä ketään.

-- Teidän kaltaisenne mies! huudahti Albert.

-- Olette aivan liian kohtelias! Mutta kun en tiedä omistavani muita
etuja kuin että voin rikkaudessa kilpailla Aguadon tai Rothschildin
kanssa, ja kun en mene Pariisiin pelatakseni pörssissä, niin tämä pieni
seikka on pidättänyt minua. Tarjouksenne saa minut nyt tekemään
päätökseni. Te lupaatte siis, herra Morcerf (kreivi lausui hänen
nimensä omituisesti hymyillen), Pariisiin tultuani avata minulle ovet
tuohon maailmaan, jossa olen yhtä vieras kuin kuka tahansa huroni tai
kotshinkiinalainen?

-- Sen teen mielelläni ja koko sydämestäni! vastasi Albert. -- Sitäkin
mieluummin (rakas Franz, älkää nyt tehkö liian paljon minusta
pilkkaa!), kun tänä aamuna olen saanut kirjeen, jossa minua pyydetään
tulemaan Pariisiin, sillä on kysymyksessä avioliittoni erään neidin
kanssa, jonka suvulla on vaikuttava asema pariisilaisessa hienostossa.

-- Vai naimahommissa? sanoi Franz nauraen.

-- Hyvä Jumala, niin! Kun siis tulette Pariisiin, näette minut
vakiintuneena, ehkä perheenisänä. Se sopii mainiosti luontaiseen
vakavuuteeni, eikö niin? Joka tapauksessa, herra kreivi, sanon kerta
vielä, minä ja omaiseni kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme teille.

-- Otan tarjouksen vastaan, sanoi kreivi, -- sillä suoraan sanoen
minulta puuttui juuri tämä tilaisuus toteuttaakseni eräitä jo kauan
hautomiani tuumia.

Franz arvasi heti, että nämä tuumat olivat yhteydessä siihen, mistä
kreivi huomaamattaan oli tullut puhuneeksi Monte-Criston saarella, ja
hän katseli kreiviä lukeakseen hänen kasvojensa ilmeistä, mitä varten
hän läksi Pariisiin. Mutta vaikeata oli päästä näkemään tämän miehen
sieluun, varsinkin silloin, kun hän peitti kaiken hymyyn.

-- Mutta, herra kreivi, sanoi Albert ihastuneena ajatuksesta, että
saisi opastaa hienoon seurapiiriin kreivi Monte-Criston kaltaisen
miehen, -- nämähän ovat kaikki kai vain tuulentupia?

-- Ei, kautta kunniani, sanoi kreivi. -- Minä tahdon mennä Pariisiin,
minun täytyy sinne mennä.

-- Ja milloin?

-- Milloin itse olette siellä?

-- Minäkö, sanoi Albert, -- kahden viikon kuluttua, kolmen viikon
viimeistään, kun vain olen ennättänyt päästä sinne.

-- No, sanoi kreivi, -- sanokaamme, että tulen sinne kolmen kuukauden
kuluttua. Näettehän, että annan teille runsaasti aikaa.

-- Ja tulette siis portilleni kolkuttamaan? huudahti Albert iloissaan.

-- Tahdotteko, että määrään päivän ja tunnin? sanoi kreivi. -- Ilmoitan
jo edeltäpäin, että 0len tuskastuttavan täsmällinen.

-- Määrätkää päivä ja tunti, sanoi Albert. -- Sehän sopii mainiosti.

-- Olkoon siis niin, sanoi kreivi ja otti käteensä peilin vieressä
riippuvan seinäkalenterin. -- Tänään on helmikuun 21. päivä (hän otti
kellon taskustaan), puoli yksitoista aamulla. Suvaitsetteko odottaa
minua ensi toukokuun 21. päivänä puoli yksitoista aamulla?

-- Mainiota! sanoi Albert. -- Aamiainen on silloin valmiina.

-- Osoitteenne?

-- Helder-katu 27.

-- Asutteko yksinänne, enkö siis millään tavoin häiritse teitä?

-- Asun isäni talossa, mutta puiston perällä, ja kokonaan erillään
olevassa paviljongissa.

-- Hyvä.

Kreivi kirjoitti muistikirjaansa: "Helder-katu 27, toukokuun 21.
päivänä, puoli yksitoista aamulla."

-- Ja nyt, sanoi kreivi pistäen muistikirjansa taskuunsa, -- olkaa
rauhassa, kellonne viisari ei voi olla täsmällisempi kuin minä olen.

-- Näenkö teidät ennen lähtöäni? kysyi Albert.

-- Riippuu siitä, milloin lähdette.

-- Huomenna kello viisi iltapäivällä.

-- Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Minulla on asioita
Napolissa, en palaa tänne ennen kuin lauantai-iltana tai
sunnuntaiaamuna. Entä lähdettekö tekin? kysyi kreivi Franzilta.

-- Lähden.

-- Ranskaanko?

-- En, Venetsiaan. Oleskelen vielä vuoden tai pari Italiassa.

-- Emme siis näe toisiamme Pariisissa?

-- Epäilemättä minun täytyy luopua siitä kunniasta.

-- Siis, hauskaa matkaa, sanoi kreivi ojentaen heille molemmille
kätensä.

Ensi kerran Franz kosketti tämän miehen kättä. Hän vavahti, se oli
kylmä kuin kuolleen käsi.

-- Viimeisen kerran, sanoi Albert, -- asia on siis päätetty
kunniasanallanne, eikö niin? Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä
kello puoli yksitoista aamulla?

-- Toukokuun 21. päivänä, kello puoli yksitoista aamulla, Helder-katu
27, kertasi kreivi.

Nuorukaiset sanoivat kreiville hyvästi ja poistuivat.

-- Mikä teitä vaivaa? sanoi Albert Franzille heidän palattuaan
huoneisiinsa, -- olette niin perin miettiväisen näköinen.

-- Se on totta, sanoi Franz, -- kreivi on merkillinen mies, ja
ajattelen levottomana teidän tapaamistanne Pariisissa.

-- Tapaamistamme ... ajattelette levottomana! Joutavia! Oletteko hullu,
rakas Franz! huudahti Albert.

-- Hullu tai en, sanoi Franz, -- en voi sille mitään.

-- Kuulkaahan, jatkoi Albert, -- olen iloinen saadessani tilaisuuden
sanoa teille muutamia sanoja. Olette aina ollut kreiviä kohtaan
kylmäkiskoinen, jota vastoin hän on ollut teitä kohtaan hyvin
ystävällinen. Onko teillä jotakin häntä vastaan?

-- Ehkä on.

-- Oletteko tavannut hänet jossakin ennen kuin näitte hänet täällä?

-- Olen.

-- Missä?

-- Lupaatteko olla puhumatta sanaakaan kaikesta siitä, mitä nyt teille
kerron?

-- Sen lupaan.

-- Kunniasanallanne?

-- Kunniasanallani.

-- Hyvä. Kuulkaa siis.

Ja Franz kertoi, miten hän oli lähtenyt Monte-Criston saarelle
ja tavannut joukon salakuljettajia ja näiden keskellä kaksi
korsikalaista rosvoa. Hän pani erityisen painon sille satumaiselle
vieraanvaraisuudelle, jota kreivi oli osoittanut tuossa Tuhannen ja
yhden yön luolassaan. Hän kertoi illallisesta, hashishista,
kuvapatsaista, todellisuudesta ja unelmasta, ja miten hänellä
herätessään ei ollut mitään muuta todistusta kokemastaan kuin pieni
jahti, joka täysin purjein kiiti Porto-Vecchioa kohti.

Sitten hän kertoi, miten oli kuullut kreivin ja Vampan keskustelevan
Colosseumin raunioilla ja kuinka kreivi oli luvannut hankkia Peppinolle
armahduksen.

Lopulta hän tuli edellisen yön seikkailuun, kertoi mihin pulaan
oli joutunut, kun tuosta vaaditusta rahamäärästä puuttui
kuusi-seitsemänsataa piasteria, miten oli päättänyt kääntyä kreivin
puoleen, ja miten kaikki oli päättynyt niin erikoisella ja samalla
tyydyttävällä tavalla.

Albert kuunteli Franzia hyvin tarkkaavasti.

-- No, sanoi hän Franzin lopetettua, -- mitä moitittavaa tässä kaikessa
on? Kreivi matkustelee, hänellä on oma laivansa, sillä hän on rikas.
Menkää Portsmouthiin tai Southamptoniin, niin näette sataman aivan
täynnä purjealuksia, joiden omistajat ovat samanlaisia rikkaita
englantilaisia. Saadakseen varman oleskelupaikan, jonne voi poiketa
matkoillaan, päästäkseen tuosta inhottavasta ruoasta joka neljän
kuukauden aikana on minua ja neljän vuoden aikana teitä myrkyttänyt,
hän on valinnut itselleen oleskelupaikan Monte-Criston saarelta. Kun
hänen lepopaikkansa on kalustettu ja hän pelkää Toscanan hallituksen
voivan karkottaa hänet pois, ostaa hän koko saaren ja ottaa sen nimen
itselleen. Muistelkaahan, kuinka monet teidän tuttavistanne ovat
ottaneet itselleen sellaistenkin tilusten nimen, joita heillä ei
koskaan ole ollutkaan hallussaan.

-- Mutta entä korsikalaiset rosvot, jotka olivat hänen seurassaan?
sanoi Franz.

-- Mitä kummallista siinä on? Tiedättehän paremmin kuin kukaan muu,
että korsikalaiset rosvot eivät ole mitään varkaita, vaan aivan
yksinkertaisesti pakolaisia, jotka verikosto on karkottanut
kotiseuduiltaan. Heidän kanssaan voi siis seurustella mainettaan
pilaamatta. Mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että jos kerran
menen Korsikaan, en tee ensiksi tuttavuutta kuvernöörin tai prefektin
kanssa, vaan Colomban rosvojen kanssa, jos heidät vain saan käsiini,
sillä he ovat minun mielestäni hyvin miellyttäviä.

-- Mutta entä Vampa ja hänen joukkonsa, sanoi Franz, -- he ovat
suorastaan rosvoja, jotka ottavat ihmisiä kiinni ryöstääkseen heidät
puhtaiksi. Toivottavasti ette väitä sitä vastaan. Mitä arvelette siitä,
että kreivillä on vaikutusvaltaa sellaisiin ihmisiin?

-- Minä sanon, että kun epäilemättä saan juuri tätä vaikutusta kiittää
hengestäni, niin ei minun sovi ruveta sitä liian ankarasti
arvostelemaan. Olen valmis puolustamaan häntä tässäkin suhteessa,
sillä vaikka hän ei olekaan suorastaan pelastanut henkeäni, niin
hän on kuitenkin pelastanut neljätuhatta piasteria, se on
kaksikymmentäneljätuhatta livreä meidän rahassa. Minua ei koskaan
Ranskassa olisi arvioitu niin kalliiksi; siitä näkee, ettei kukaan ole
profeetta omassa maassaan.

-- Mitä omaan maahan tulee, niin mistä maasta kreivi on kotoisin? Mikä
on hänen äidinkielensä? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä hän on
saanut suuren rikkautensa? Millainen on ollut hänen salaperäisen ja
tuntemattoman elämänsä alkupuoli, koska se on luonut hänen nykyiseen
elämäänsä niin synkän ja katkeran värityksen? Teidän sijassanne
tahtoisin tietää tuon kaiken.

-- Rakas Franz, sanoi Albert, -- kun saatuanne kirjeeni tarvitsitte
kreivin luottoa, sanoitte hänelle: Albert de Morcerf, ystäväni, on
joutunut vaaraan, auttakaa minua pelastamaan hänet siitä! Niinhän
sanoitte?

-- Sanoin.

-- Kysyikö hän silloin: Kuka on tuo Albert de Morcerf? Mistä hän on
saadut nimensä? Mistä hän on saanut rikkautensa? Mistä johtuvat hänen
tulonsa? Mistä maasta hän on? Missä hän on syntynyt? Kysyikö hän sitä
teiltä?

-- Ei, sen myönnän.

-- Hän tuli, siinä kaikki. Hän pelasti minut Vampan vallasta, jonka
käsiin jouduttuani yhtä kaikki olin jokseenkin nolossa asemassa,
kiittelemästänne kylmäverisyydestäni huolimatta. Hyvä ystävä, jos hän
palkaksi kaikesta siitä pyytää minua tekemään saman palveluksen, minkä
teemme kenelle venäläiselle tai italialaiselle ruhtinaalle tahansa
hänen tullessaan Pariisiin, niin kuinka voisin kieltäytyä tekemästä
sitä! Te olette suorastaan hullu.

Franzin täytyi myöntää, että kaikki järkisyyt olivat Albertin puolella.

-- Tehkää siis niin kuin tahdotte, rakas vicomte, huokasi Franz. --
Olette aivan oikeassa kaikessa tuossa, sen myönnän. Mutta yhtä kaikki
Monte-Criston kreivi on hyvin kummallinen mies.

-- Monte-Criston kreivi on suuri hyväntekijä. Hän ei ole sanonut
teille, minkä vuoksi hän tulee Pariisiin. Ehkä hän tulee kilpailemaan
Monryon-palkinnosta, ja ellei hän sen saamiseksi tarvitse muuta kuin
minun ääneni ja tuon ruman herran äänen, joka palkinnon antaa, niin
lupaan hänelle molemmat. Ja nyt, rakas Franz, älkäämme enää puhuko
tästä. Mennään aterioimaan ja sen jälkeen viimeisen kerran
Pietarinkirkkoon.

Seuraavana päivänä kello viisi iltapäivällä nuoret herrat erosivat
toisistaan, Albert de Morcerf palatakseen Pariisiin, Franz d'Epinay
viettääkseen pari viikkoa Venetsiassa.

Mutta ennen lähtöään Albert vielä jätti hotellin palvelijalle
käyntikorttinsa jätettäväksi kreivi Monte-Cristolle -- niin suuresti
hän pelkäsi, että kreivi ei saapuisikaan Pariisiin. Hän oli siihen
nimensä alle kirjoittanut lyijykynällä:

    Toukokuun 21. p.,
    puoli yksitoista aamulla,
    Helder-katu 27.



39. Pöytätoverit


Helder-kadun varrella olevassa talossa, jonne Albert de Morcerf
Roomassa ollessaan oli pyytänyt kreivi Monte-Cristoa saapumaan, oli
toukokuun 21. päivänä ryhdytty laajoihin valmistuksiin nuoren herran
vieraan vastaanottamiseksi.

Albert de Morcerf asui paviljongissa, avaran pihan kulmauksessa,
vastapäätä palvelusväenrakennusta. Ikkunoista oli ainoastaan kaksi
kadun puolella, kolme ikkunaa oli pihan puolella ja kaksi päätyikkunaa
puutarhaan päin.

Pihan ja puutarhan välillä oli kreivi ja kreivitär Morcerfin hieno ja
avara asumus, joka oli rakennettu toisen keisarikunnan mauttomaan
tyyliin.

Koko aluetta rajoitti kadun puolella korkea muuri, jossa säännöllisten
välimatkojen päässä oli kukkamaljakolta ja keskellä ristikkoportti,
jonka yläreunaa koristivat kullatut keihäänkärjet. Aivan portinvartijan
asumuksen vieressä oli pieni portti palvelusväkeä varten. Myös
herrasväki käytti sitä silloin, kun he tulivat tai menivät jalan.

Albertin äiti oli hienotunteisesti järjestänyt poikansa asunnoksi
piharakennuksen. Hän halusi pitää poikansa luonaan, mutta ymmärsi, että
vicomten ikäisen nuoren miehen täytyi saada tuntea itsensä täysin
vapaaksi. Rikkaiden perheitten poikien tavoin Albert rakasti vapaata ja
toimetonta elämää ja samalla hänellä oli aivan kuin linnulla kullattu
häkkinsä.

Kadunpuoleisista ikkunoista Albert de Morcerf saattoi tarkata
ulkomaailmaa. Nuorten miesten täytyy aina saada nähdä kadulle, sillä he
tahtovat liikettä ja elämää näköpiiriinsä, vaikka tämä ei ulottuisikaan
katua laajemmalle. Kun hän halusi lähemmin tarkastaa jotakin, saattoi
hän mennä kadulle pienestä portista, joka oli samanlainen kuin
portinvartijan asunnon lähellä oleva portti. Meidän on mainittava
erityisesti se.

Näytti siltä, kuin tätä porttia ei olisi koskaan käytetty, mutta
huolellisesti voidellusta lukosta ja saranoista saattoi päätellä, että
siitä kuljettiin salaa ja usein. Tämä pieni portti välitti vähät
portinvartijasta, sillä hän ei voinut sitä pitää silmällä, koska se
aukeni aivan kuin Tuhannen ja yhden yön sadun taikaportti, aivan kuin
Ali-Baban salainen Sesam siten, että lausuttiin muutama salaperäinen
sana tai naputettiin määrätyllä tavalla. Nuo sanat kuiskattiin maailman
kauneimmalla äänellä, ja naputtajina olivat maailman siroimmat sormet.

Avaran ja kalustamattoman eteisen päässä, joka päättyi tähän oveen, oli
oikealla, pihan puolella, Albertin ruokasali ja vasemmalla puutarhan
puolella hänen pieni salonkinsa. Tiheät pensaikot ja köynnöskasvit
estivät näkemästä näihin huoneisiin, ja muihin ei utelias ihminen olisi
ylettynytkään kurkistamaan. Ne olivat salonki, makuuhuone ja budoaari.

Alakerran salonki oli oikeastaan vain algerialainen divaanihuone, jossa
herrat saattoivat tupakoida.

Toisen kerroksen budoaari oli yhteydessä makuuhuoneeseen, ja siitä
pääsi salaoven kautta portaille. Kaikkiin varokeinoihin oli siis
ryhdytty.

Kolmannessa kerroksessa oli avara ateljee, jota varten kaikki
väliseinät oli otettu pois; se oli pandemonium, jossa taiteilija ja
keikari taistelivat keskenään. Sinne joutuivat ja kokoontuivat kaikki
ne esineet, jotka Albertin vaihtelevien oikkujen mukaan olivat tulleet
hänelle rakkaiksi. Siellä oli torvia, bassoviuluja, huiluja,
täydellinen orkesteri, sillä aikoinaan oli Albertilla ollut, ellei
juuri lahjoja, niin ainakin innostusta musiikkiin; maalaustelineitä,
paketteja, pastellivärejä, sillä musiikki-innon jälkeen hänessä oli
herännyt maalausvimma; siellä oli myöskin floretteja, miekkailu- ja
nyrkkeilyhansikkaita ja kaikenlaisia keppejä, sillä tämän ajan muodin
mukaan Albert de Morcerf harrasti innokkaasti niitä kolmea alaa, jotka
tekevät keikarin kasvatuksen täydelliseksi: miekkailua, nyrkkeilyä ja
kepillä taistelemista. Grisier, Cooks ja Charles Leboucher kävivät
vuoron perään antamassa hänelle opetusta.

Tämän erikoisen huoneen muina koristuksina olivat Frans I:n aikuiset
kaapit, täynnä kiinalaista posliinia, japanilaisia maljakoita, Luca
della Robbian fajansseja ja Bernard de Palissyn vateja. Siellä oli
vanhoja tuoleja, joissa oli ehkä istunut Henrik IV tai Sully, Ludvig
XIII tai Richelieu, sillä kaksi nojatuolia, joita koristi puuhun
leikattu vaakuna -- sinisellä pohjalla kolme Ranskan liljaa --
olivat kotoisin Louvren huonekaluvarastosta tai jostakin muusta
kuninkaallisesta linnasta. Näille tummilla kankailla päällystetyille
tuoleille oli heitetty kirkasvärisiä kankaita, jotka oli värjätty
Persian taivaan alla tai jotka Kalkuttan tai Chandernagorin naiset
olivat kutoneet. Ei kukaan tiennyt, mistä nämä kankaat oli sinne tuotu;
silmiä virkistävine väreineen ne odottivat tarkoitusta ja koristivat
sillä välin huonetta silkin ja kullan välkkeellä.

Kaikkein huomattavimmalla paikalla oli Rollerin ja Blanchet'n
ruusupuinen pianiino. Se oli pienikokoinen, mutta sen kuoreen mahtui
kokonainen orkesteri, joka soi Weberin, Mozartin, Haydnin, Grétryn ja
Porporan säveliä.

Kaikkialla pitkin seiniä, ovien yläpuolella, katossa, oli miekkoja,
tikareita, sotakirveitä, nuijia, kullattuja, damaskoituja ja
kirjailtuja sotisopia; kasvikokoelmia, kivennäisiä, täytettyjä lintuja.

Tämä huone oli tietysti Albertin mieluisin olinpaikka.

Mutta tänä päivänä nuori mies oli aamupukimissaan asettunut alakerran
saliin. Pöydällä, jota jonkin matkan päässä ympäröi pehmeä divaani, oli
kaikenlaista tupakkaa, keltaista pietarilaista, mustaa sinailaista sekä
marylandilaista, portoricoa ja latakiaa, kaikki pienissä pilkullisissa
kupeissa, sellaisissa, joista hollantilaiset pitävät. Niiden vieressä
oli tuoksuvista puulajeista valmistetuissa laatikoissa sikareita,
puros-, regalia-, havanna- ja manila-lajeja. Avonaisessa kaapissa oli
saksalaisia piippuja, tshibukkeja, joiden imukkeet olivat ambraa ja
jotka olivat koralleilla koristettuja, kultakoristeisia nargileita,
joiden pitkät sahviaanivarret kiemurtelivat kuin käärmeet ja näyttivät
vain odottavan, minkä niistä tupakoitsija oikkunsa tai tottumuksensa
mukaan valitsee. Albert oli itse pitänyt huolta niiden järjestyksestä
tai oikeammin sanoen säännöllisestä epäjärjestyksestä, jollaista
ihmiset mielellään katselevat puhallellessaan aamiaisen jälkeen
oikullisia savukiemuroita kattoa kohden.

Neljännestä vailla kymmenen tuli kamaripalvelija. Hän oli Albertin
ainoa palvelija. Talon kokki oli tietysti joka päivä hänen
käytettävänään ja erikoisina juhlapäivinä isän lakeija.

Kamaripalvelija laski pöydälle pinkan sanomalehtiä ja ojensi Albertille
joukon kirjeitä.

Hajamielisesti Albert silmäili kirjeitä, valikoi niistä kaksi, jotka
oli kirjoitettu hienolla naisen käsialalla ja tuoksuivat hajuvesiltä,
avasi ne ja luki ne tarkkaavasti.

-- Mitenkä nämä kirjeet ovat saapuneet? kysyi hän.

-- Toinen tuli postissa, toisen toi rouva Danglars'in kamaripalvelija.

-- Ilmoittakaa rouva Danglars'ille, että otan vastaan hänen tarjoamansa
paikan hänen aitiossaan... Odottakaahan... Päivän kuluessa menette
Rosan luo. Sanotte hänelle, että oopperan jälkeen tulen syömään
illallista hänen kanssaan, ja viette hänelle kuusi pulloa eri viinejä,
kyprolaista, sherryä ja malagaa sekä ostendelaisia ostereja ... ottakaa
osterit Borelilta ja sanokaa, että ne tulevat minulle.

-- Milloin aamiaispöytä on katettava?

-- Paljonko kello on nyt?

-- Neljännestä vailla kymmenen.

-- Kattakaa pöytä täsmälleen puoli yhdeksitoista. Debrayn täytyy kai
mennä ministeriöönsä... Ja sitä paitsi, Albert katsahti
muistikirjaansa, -- juuri sen ajan määräsin kreiville, toukokuun 21.
päivä kello puoli yksitoista aamulla, ja vaikka en paljon luotakaan
hänen lupaukseensa, tahdon kuitenkin olla täsmällinen. Tiedättekö, onko
rouva kreivitär jo noussut?

-- Jos herra vicomte tahtoo, niin menen kysymään.

-- Tehkää se ... ja pyytäkää häneltä liköörejä. Varastoni on
epätäydellinen. Sanokaa myös, että tulen hänen luokseen kello kolme ja
esittelen silloin erään henkilön hänelle.

Palvelijan mentyä Albert heittäytyi divaanille, avasi parin kolmen
sanomalehden siteet, katsoi, mitä teattereissa näyteltiin, rypisti
kulmiaan huomatessaan, että esitettiin oopperaa eikä balettia, etsi
hajuvesi-ilmoitusten joukosta tietoja eräästä hampaanpuhdistusaineesta,
jota hänelle oli kiitetty, heitti syrjään kolme siihen aikaan eniten
luettua sanomalehteä ja mutisi haukotellen:

-- Sanomalehdet käyvät päivä päivältä yhä ikävämmiksi.

Samassa pysähtyivät kepeät ajoneuvot portin eteen, ja vähän sen jälkeen
palvelija ilmoitti herra Lucien Debrayn saapuneen. Hän oli pitkä,
nuori, vaaleatukkainen, kalpea mies, silmät harmaat ja katse terävä,
huulet kapeat ja tiukat. Hänen yllään oli sininen hännystakki,
kaulahuivi oli valkoinen, hienossa silkkinauhassa riippui monokkeli,
jota hän tuon tuostakin piti oikeassa silmässään. Hän astui sisään
hymyilemättä ja puoliksi juhlallisen näköisenä.

-- Päivää, Lucien ... päivää, sanoi Albert. -- Te aivan kauhistutatte
minua täsmällisyydellänne! Mitä sanonkaan? Täsmällisyydellänne! Odotin,
että tulisitte aivan viimeisenä, ja saavuttekin viittä minuuttia vailla
kymmenen, vaikka aika oli määrätty puoli yhdeksitoista! Tämäpä on
ihmeellistä! Onko ministeristö ehkä kukistettu!

-- Ei, hyvä ystävä, sanoi nuori mies heittäytyen divaanille. -- Olkaa
rauhassa, me horjumme aina, mutta emme kaadu, ja alan jo uskoa, että
jäämme ainaiseksi paikoillemme. Niemimaan asiat varmentavat ilmeisesti
meidän asemaamme.

-- Niin, sehän on totta, tehän karkotatte Don Carloksen Espanjasta.

-- Emme suinkaan, älkää sekoittako asioita. Me viemme hänet ainoastaan
rajan yli Ranskan puolelle ja tarjoamme hänelle turvapaikan
Bourges'issa.

-- Bourges'issako?

-- Niin, hänellä ei ole mitään valittamisen syytä. Bourges on Kaarle
VII:n pääkaupunki. Mitä, ettekö sitä tietänyt? Eilen sen tiesi jo koko
Pariisi, ja toissa päivänä oli tieto siitä jo levinnyt pörssiin, sillä
herra Danglars (en tiedä, mistä tuo mies saa tiedot samalla kuin
mekin), herra Danglars luotti arvopaperien nousemiseen ja voitti
kokonaisen miljoonan.

-- Ja te uuden ritarimerkin, siltä näyttää, sillä olette pannut
sinipunaisen nauhan napinreikäänne.

-- He lähettivät minulle Carlos III:n ritarikunnan merkin, vastasi
Debray välinpitämättömästi.

-- Älkää suotta olko olevinanne välinpitämätön, vaan myöntäkää, että se
miellytti teitä.

-- Miellytti kyllä, sillä se täydentää pukuani. Ritarimerkki näyttää
kauniilta mustan takin rinnuksessa.

-- Ja, sanoi Morcerf, -- näyttää aivan siltä, kuin olisi Walesin
prinssi tai Reichstadtin herttua.

-- Mutta minulla on omat syyni siihen, miksi näette minut luonanne näin
varhain aamulla.

-- Olette saanut Carlos III:n ritarimerkin ja tahdoitte rientää
ilmoittamaan minulle tätä hauskaa uutista?

-- Ei, vaan sen vuoksi, että olen viettänyt yöni lähettämällä kirjeitä:
kaksikymmentäviisi diplomaattista kirjelmää. Kun päivän koittaessa
saavuin asuntooni ja aioin mennä levolle, alkoi päätäni kivistää, ja
lähdin tunniksi ratsastamaan. Boulognen metsässä valtasi minut ikävä
ja nälkä, jotka kaksi vihollista harvoin kulkevat yhdessä, mutta
nyt ovat liittoutuneet minua vastaan, muodostaneet jonkinmoisen
karlistilais-tasavaltaisen liiton. Muistin silloin, että teillä on
pidot tänä aamuna, ja siksi saavuin: minun on nälkä, antakaa minulle
ruokaa; minun on ikävä, hauskuttakaa minua.

-- Se onkin isännänvelvollisuuteni, sanoi Albert ja soitti heti kelloa
kutsuakseen palvelijan luokseen Lucienin sillä aikaa heitellessä
sanomalehtiä ilmaan kepillään, jonka kultainen nuppi oli koristettu
turkooseilla. -- Germain, sherryä ja leivoksia! Sitä odottaessanne,
rakas Lucien, maistakaahan näitä sikareja, salakuljetustavaraa
tietenkin. Pyydän, että maistatte niitä ja kehotatte ministerejä
myymään meille tällaisia niiden kaalikääryleiden sijasta, joita he
pakottavat kunnon kansalaisen polttamaan.

-- Enkä kehota. Jos valtio myisi teille tällaisia, niin pitäisitte
niitä suorastaan kelvottomina. Sitä paitsi se ei kuulu sisäasiain
ministerille, vaan raha-asiain. Kääntykää herra Humannin puoleen,
välillisten verojen osasto, käytävä A, numero 26.

-- Tietojenne laajuus todella hämmästyttää minua, sanoi Albert. --
Mutta ottakaahan sikari!

-- Rakas vicomte, sanoi Lucien sytyttäen manila-sikarin
ruusunpunaisessa kynttilässä, joka paloi kullatussa hopeajalustassa, ja
heittäytyen divaanille lojumaan, -- rakas vicomte, olette onnellinen,
kun teidän ei tarvitse mitään tehdä. Ette toden totta osaa onneanne
oikein arvioida!

-- Ja miten te luulisitte viihtyvänne toimettomana, te kuningaskuntien
rauhoittaja, sanoi Albert hienon ivallisesti. -- Tehän olette
ministerin erikoissihteeri, olette samalla kertaa keskellä suuria
poliittisia selkkauksia ja pieniä pariisilaisia juonia; tehän
suojelette kuninkaita ja kuningattaria, mikä jälkimmäinen on mieluisa
tehtävä, yhdistätte puolueita, johdatte vaaleja, saatte kynänne ja
lennättimen avulla aikaan sen, minkä Napoleon sai taistelutanterella
miekallaan ja voitoillaan; teillähän on kahdenkymmenenviidentuhannen
livren korot vuodessa, puhumatta siitä, minkä virkanne tuottaa; teillä
on hevonen, josta Château-Renaud tarjosi teille neljäsataa louista,
mutta jota ette tahtonut myydä; teillä on räätäli, joka ei kertaakaan
pilaa housujanne; teillä on ooppera, jockey-klubi, varietee-teatteri,
ettekä sittenkään osaa huvitella. Siinä tapauksessa minä huvitan teitä.

-- Mitenkä?

-- Toimittamalla teille uuden tuttavan.

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Mies.

-- Minä tunnen jo liian paljon miehiä.

-- Mutta ette sellaista, josta minä puhun.

-- Mistä hän siis tulee? Maailman toisesta äärestäkö?

-- Ehkä vieläkin kauempaa.

-- Hitto vieköön! Ei hän suinkaan tuo aamiaistamme mukanaan?

-- Ei, olkaa rauhassa, aamiaistamme valmistetaan äitini keittiössä.
Mutta teidänhän on nälkä.

-- Niin on, sen myönnän, niin alentavaa kuin se onkin. Mutta minä söin
eilen päivällistä Villefort'in luona. Oletteko huomannut, että
asianajajien luona saa aina huonoa ruokaa. Tuntuu aina siltä, kuin
heillä olisi omantunnonvaivoja.

-- Älkää moittiko muiden päivällisiä, aivan kuin teidän ministerinne
tarjoaisivat erikoisen hyviä.

-- Mutta me emme kutsukaan luoksemme hienoston jäseniä. Ellei meidän
täytyisi tarjota ruokaa luonamme ihmisille, jotka ovat meille
suosiollisia ja ennen kaikkea äänestävät hyvin, niin karttaisimme
kotipäivällisiä aivan kuin ruttoa.

-- Ottakaa siis toinen leivos ja toinen lasi sherryä.

-- Mielelläni. Teidän espanjalainen viininne on verratonta.
Huomaattehan, että teimme viisaasti rauhoittaessamme sen maan?

-- Niin kyllä, mutta miten käy Don Carloksen?

-- No, Don Carlos saa juoda bordeauxlaista viiniä, ja kymmenen vuoden
päästä naitamme hänen poikansa ja pikku kuningattaren.

-- Jolloin saatte Kultaisen Taljan ritarimerkin, jos silloin vielä
olette ministeriössä.

-- Minusta tuntuu kuin olisitte päättänyt tänä aamuna tarjota minulle
pelkkää suitsutusta.

-- Sehän eniten miellyttää vatsaa, eikö niin. Mutta kuulen Beauchampin
äänen eteisessä. Saatte väitellä, niin aikanne kuluu.

-- Mistä?

-- Sanomalehdistä.

-- Rakas ystävä, sanoi Lucien ylimielisesti hymyillen, -- luuletteko,
että minä luen sanomalehtiä?

-- Sitä suuremmalla syyllä väittelettekin.

-- Herra Beauchamp! ilmoitti palvelija.

-- Astukaa sisään, astukaa sisään, te pelottava kynä! sanoi Albert
nousten ja mennen nuorta miestä vastaan. -- Katsokaahan, tuossa on
Debray, joka halveksii teitä, vaikka ei luekaan kirjoituksianne,
ainakin hän niin väittää.

-- Siinä hän tekee aivan oikein, sanoi Beauchamp, -- hän tekee samoin
kuin minäkin. Minäkin arvostelen häntä tietämättä mitä hän tekee. Hyvää
päivää, komentaja.

-- Ahaa, te tiedätte sen jo siis, vastasi erikoissihteeri puristaen
hänen kättään ja hymyillen hänelle.

-- Tottahan toki! sanoi Beauchamp.

-- Mitä siitä sanotaan seurapiirissä?

-- Missä seurapiirissä? Meillä on niin monta seurapiiriä armon vuonna
1838.

-- Arvostelijapiireissä ja poliittisessa seurapiirissä, joissa
esiinnytte leijonana?

-- Sanotaan, että olette sen todellakin ansainnut: olette niin kauan
kylvänyt punaista, että on jo aika niittää sinistä.

-- Sukkeluus on jokseenkin hyvä, sanoi Lucien. -- Miksi ette kuulu
meikäläisiin, rakas Beauchamp? Olettehan niin sukkela, että onnenne
olisi kolmessa neljässä vuodessa taattu.

-- Aionkin seurata neuvoanne heti, kun ilmestyy ministeristö, joka
pysyy vallassa pitemmän aikaa kuin kuusi kuukautta. Nyt sananen,
rakas Albert, sillä täytyyhän minun antaa Lucien-raukan hiukan
hengittää. Syömmekö aamiaista vai päivällistä? Minun täytyy mennä
edustajakamariin. Meidän ammattimme ei ole mitään ruusuilla
tanssimista, niin kuin huomaatte.

-- Syömme vain aamiaista. Odotan vielä kahta vierasta, ja istumme
pöytään heti, kun he ovat tulleet.

-- Ja keitä odotatte aamiaiselle? kysyi Beauchamp.

-- Erästä aatelismiestä ja erästä diplomaattia, vastasi Albert.

-- Siinä tapauksessa saamme odottaa vähän vaille kaksi tuntia edellistä
ja yli kaksi tuntia jälkimmäistä. Minä palaan syömään jälkiruokaa.
Säästäkää minulle mansikoita, kahvia ja sikareja. Syön kyljyksen
edustajakamarissa.

-- Älkää menkö, Beauchamp, sillä vaikka aatelismies olisikin joku
Montmorency ja valtiomies joku Metternich, syömme täsmälleen puoli
yhdeltätoista. Odottaessanne tehkää samoin kuin Debray, maistakaa
viiniä ja leivoksiani.

-- Samapa tuo, minä jään. Minun täytyy ehdottomasti päästä tänä aamuna
hyvälle tuulelle.

-- Silloin olette aivan samassa tilassa kuin Debray! Mutta kun hallitus
on alakuloinen, niin tulisi vastustuspuolueen iloita.

-- Rakas ystävä, te ette tiedä mikä minua uhkaa. Tänä aamuna saan
edustajakamarissa kuulla herra Danglars'in puheen ja illalla hänen
rouvansa salongissa ranskalaisen päärin kirjoittaman murhenäytelmän.
Hitto vieköön perustuslaillisen hallitusmuodon! Sanotaan, että meillä
oli vapaa äänioikeus; miksi me sitten valitsimme tämän?

-- Minä ymmärrän, teidän täytyy koota iloisuutta varastoon.

-- Älkää sanoko pahaa sanaa herra Danglars'in puheista, lausui Debray.
-- Hänhän äänestää teidän puolellanne, hän kuuluu vastustuspuolueeseen.

-- Siinäpä juuri onnettomuus onkin! Minä odotan vain, että lähetätte
hänet Luxembourg'in palatsin yläkamariin, saadakseni mielin määrin
nauraa hänelle.

-- Hyvä ystävä, sanoi Albert Beauchampille, -- kyllä huomaa, että
Espanjan asiat ovat järjestyneet, te olette tänään tavattoman huonolla
tuulella. Muistakaahan, että Pariisin juorut väittävät minun aikovan
mennä naimisiin neiti Eugénie Danglars'in kanssa. Älkää arvostelko sen
miehen kaunopuheisuutta, joka jonakin kauniina päivänä sanoo minulle:
"Hyvä herra, te tiedätte, että annan tyttärelleni myötäjäisiksi kaksi
miljoonaa."

-- Joutavia, sanoi Beauchamp, -- siitä avioliitosta ei tule mitään.
Kuningas on kyllä voinut tehdä hänet paroniksi ja voi tehdä hänet
pääriksikin, mutta aatelismieheksi ei hän koskaan voi häntä tehdä, ja
kreivi Morcerf on siksi hienoa aatelia, ettei hän kahden miljoonan
tähden suostu epäsäätyiseen avioliittoon. Vicomte de Morcerfin ei sovi
mennä naimisiin muun kuin markiisittaren kanssa.

-- Kaksi miljoonaa on kuitenkin kaunis summa, sanoi Albert.

-- Se on kyllin suuri pääoma, jos tahtoo perustaa teatterin tai
rakentaa rautatienpätkän.

-- Antakaa hänen puhua mitä tahtoo, lausui Debray veltosti, -- ja
menkää naimisiin. Te menette naimisiin rahapussin arvolipun kanssa;
parempihan on, että siinä on kilpi vähemmän, mutta nolla enemmän.
Vaakunassanne on seitsemän rastasta; annatte vaimollenne niistä kolme,
silloin itsellenne jää vielä neljä. Teillä on silloin yksi enemmän kuin
Guisen herttualla, josta oli vähällä tulla Ranskan kuningas ja jonka
saksalainen serkku oli Saksan keisarina.

-- Taidatte olla todellakin oikeassa, vastasi Albert hajamielisesti.

-- Tietysti olen. Sitä paitsi jokainen miljoonanomistaja on yhtä
ylhäinen kuin äpärä, toisin sanoen: hän voi olla ylhäisen herran äpärä.

-- Älkää sanoko niin, Debray, nauroi Beauchamp, -- sillä tuossa tulee
Château-Renaud, joka parantaakseen teidät sukkeluuksistanne voi
lävistää teidät esi-isänsä Renaud de Montaubanin miekalla.

-- Silloin hän menettäisi aateluutensa, sillä minä olen halpasukuinen,
kerrassaan halpasukuinen, vastasi Lucien.

-- Mainiota, sanoi Beauchamp, -- ministeriö, joka kerskailee
halpasäätyisyydellään. Mihinkä me tällä tavoin joudummekaan!

-- Herra de Château-Renaud! Herra Maximilien Morrel! kamaripalvelija
ilmoitti.

-- Olemme siis täysilukuiset, sanoi Beauchamp, -- ja voimme aloittaa
aamiaisen. Sillä tehän odotitte enää ainoastaan kahta henkilöä, Albert.

-- Morrel! sanoi Albert hämmästyneenä. -- Morrel, mitä tämä tietää?

Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa enempää, oli Château-Renaud,
kolmikymmenvuotias, kaunis mies, aatelismies kiireestä kantapäähän,
tarttunut hänen käteensä sanoen:

-- Sallikaa, hyvä ystävä, minun esitellä teille spahiratsuväen
kapteenin Maximilien Morrelin. Hän on ystäväni, vieläpä pelastajanikin.
Sitä pätsi hän on mies, joka puhuu kyllä omasta puolestaan. Ottakaa
tämä sankari ystävällisesti vastaan, vicomte.

Ja hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle,
jolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat
muistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa,
että eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi
ranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa,
jossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään
hyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen
Morrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.

-- Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, -- paroni de
Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle
esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.

-- Hyvä, sanoi Château-Renaud, -- ja toivokaa, rakas vicomte, että hän
tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.

-- Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.

-- Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi
Morrel.

-- Mitä! huudahti Château-Renaud, -- eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö
ihmishengestä kannattaisi puhua...! Te voitte niin sanoa, joka panette
joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran...

-- Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.

-- Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.

-- Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.

-- Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi
Debray, -- älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.

-- Enhän minä estä istumasta pöytään..., sanoi Beauchamp, --
Château-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.

-- Hyvät herrat, sanoi Morcerf, -- kello on vasta kymmenen minuuttia
yli kymmenen, huomatkaa se, ja me odotamme viimeistä vierasta.

-- Sehän on totta, diplomaattia, sanoi Debray.

-- En tiedä, onko hän diplomaatti, mutta hän on minun puolestani
toimittanut erään asian niin verrattomalla tavalla, että jos olisin
kuningas, olisin heti paikalla antanut hänelle kaikkien ritarikuntieni
merkit, ja olisin toivonut, että olisin samalla kertaa voinut antaa
sekä Kultaisen Taljan että Sukkanauhan.

-- Koska emme siis vielä aterioi, sanoi Debray, -- niin kaatakaa
itsellenne lasillinen sherryä, niin kuin mekin, ja kertokaa meille tuo
tapaus, paroni.

-- Tiedättehän kaikki, että päähäni pisti lähteä Afrikkaan?

-- Esi-isänne ovat sen tien teille viitoittaneet, vastasi Morcerf
kohteliaasti.

-- Mutta ette suinkaan lähtenyt samassa tarkoituksessa kuin he,
vapauttamaan Kristuksen hautaa.

-- Olette oikeassa, Beauchamp, sanoi nuori mies. -- Läksin ampumaan
huvikseni pistooleilla. Kaksintaistelu on minulle vastenmielinen,
tiedättehän, sen jälkeen kun todistajani pakottivat minut lävistämään
parhaan ystäväni käsivarren... Muistattehan Franz d'Epinay raukan.

-- Niin, sehän on totta, te olitte joku aika sitten
kaksintaistelussa... Minkä vuoksi?

-- Sitä en, hitto vieköön, todellakaan enää muista! sanoi
Château-Renaud. Muistan vain, että kun häpesin jättää käyttämättä
taituruuttani, päätin koettaa uusia, äskettäin lahjaksi saamiani
pistooleja arabialaisiin. Läksin siis Oraniin ja Oranista tulin
Constantineen juuri silloin, kun piiritys oli tauonnut. Läksin siis
toisten mukana paluumatkalle. Kestin erinomaisen hyvin päivin sadetta
ja öisin lunta. Kolmantena päivänä kuoli hevoseni viluun. Ratsu raukka!
Se oli tottunut tallin peitteisiin ja lämpöön ... se oli arabialainen
ratsu, joka hiukan hämmästyi tavatessaan kymmenen asteen pakkasen
kotimaassaan.

-- Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. --
Otaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin
arabialainen hevosenne.

-- Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.

-- Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.

-- Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, -- ja syystäkin!
Hevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista
laukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin
kiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä
minulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin
leikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua;
toinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän
terän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi
pistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli
vannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin,
että se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai
Marochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.

-- Niin, sanoi Morrel hymyillen, -- silloin oli syyskuun viides päivä;
sinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen
päättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli
voin...

-- Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. -- Hän
pelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli
pelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta
viluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan,
vaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi
kanssani, arvatkaahan minkä?

-- Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.

-- Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli
vaikea teko.

-- Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.

-- Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. -- Kysykäähän Debrayltä,
uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?

-- En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, -- mutta ehkä ystävää.

-- Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi
Morrel. -- Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä
päivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli
meille tehnyt.

-- Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, --
on hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin
olette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt
vatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?

-- Puoli yksitoista.

-- Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.

-- Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, -- sillä
minäkin odotan pelastajaa.

-- Kenet hän on pelastanut?

-- Minut tietysti, vastasi Morcerf. -- Ettekö usko, että minut voi
pelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan
arabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden
ateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.

-- Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksi
Monryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.

-- Annetaan se jollekulle, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen,
sanoi Beauchamp, -- sillähän tempulla akatemia tavallisesti pelastuu
pulasta.

-- Entä mistä hän saapuu? kysyi Debray. -- Suokaa anteeksi
uteliaisuuteni. Olettehan jo kerran vastannut siihen, mutta siksi
epämääräisesti, että minun täytyy uudelleen kysyä.

-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi Albert. -- Kutsuessani hänet
kolme kuukautta sitten olimme Roomassa. Mutta kuka tietää, missä hän
sen jälkeen on liikkunut.

-- Ja uskotteko, että hän voi olla täsmällinen? kysyi Debray.

-- Uskon, että hän voi mitä tahansa, vastasi Morcerf.

-- Huomatkaahan, että vaikka ottaisitte nuo viisi minuuttia armonaikaa
varteen, ei hänellä ole enää jäljellä muuta kuin kymmenen minuuttia.

-- Käytän sen ajan kertoakseni muutamalla sanalla vieraastani.

-- Anteeksi, sanoi Beauchamp, -- voiko siitä kirjoittaa
sanomalehtiartikkelia?

-- Voi, vastasi Morcerf, -- ja siitä tuleekin hyvin erikoinen
artikkeli.

-- Kertokaa se siis, sillä huomaan, etten tänään ehdi ollenkaan
edustajakamariin ja minun täytyy jollakin tavalla korvata tappioni.

-- Olin viime karnevaalin aikana Roomassa.

-- Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.

-- Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.

-- Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.

-- On kyllä, vieläpä todella pelottavia.

-- Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, -- että kokkinne on
myöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai
Ostendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte
korvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että
voimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka
siitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.

-- Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi.
Rosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan
paikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.

-- Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, -- olin vähällä saada siellä
kuumeen.

-- Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, -- minä todellakin
sain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa
lunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on
kaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut
muuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani
loppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte
kysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille,
että ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta
scudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien
ja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia
majailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti
pitänyt minulle antamansa lupauksen.

-- Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud.
-- Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf,
joudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.

-- Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan
ja joka minulla on kunnia teille esitellä.

-- Mies on siis oikea Herkules, joka surmaa Kakoksen, Perseus, joka
vapauttaa Andromedan?

-- Hän on minun kokoiseni mies.

-- Aseissa hampaisiin asti?

-- Hänellä ei ollut edes sukkavarrasta.

-- Mutta hän hieroi kauppaa lunnaistanne?

-- Hän lausui pari sanaa päällikön korvaan, ja minä olin vapaa.

-- He pyysivät kai vielä anteeksikin, että olivat teidät vanginneet,
sanoi Beauchamp.

-- Juuri niin, vastasi Morcerf.

-- Hän oli siis Ariosto?

-- Ei, hän oli aivan yksinkertaisesti kreivi Monte-Cristo.

-- Ei kenenkään nimi ole kreivi Monte-Cristo, sanoi Debray.

-- Samaa mieltä olen minäkin, lisäsi Château-Renaud tyynesti niin kuin
ainakin mies, joka tuntee tarkoin koko Euroopan aateliston. -- Kuka on
koskaan kuullut puhuttavan jostakin Monte-Criston kreivistä?

-- Ehkä hän saapuu Pyhästä maasta, sanoi Beauchamp. -- Hänen esi-isänsä
ovat ehkä aikoinaan omistaneet Golgatan, samoin kuin Mortemart'it
Kuolleen meren.

-- Anteeksi, sanoi Morrel, -- luulen voivani pelastaa herrat pulasta.
Monte-Cristo on pieni saari, josta olen usein kuullut merimiesten
puhuvan. Se on hiekkajyvä Välimeressä, atomi avaruudessa.

-- Aivan oikein, sanoi Albert. -- Tämän hiekkajyvän, tämän atomin herra
ja kuningas on juuri Monte-Criston kreivi. Hän kuuluu ostaneen
aateliskirjansa Toscanasta.

-- Teidän kreivinne on siis rikas?

-- Luullakseni.

-- Sen luulisin huomaavan.

-- Siinä erehdytte, Debray.

-- En enää ymmärrä teitä.

-- Oletteko lukenut Tuhannen ja yhden yön sadut?

-- Mikä kysymys!

-- No niin, tiedättekö ovatko noiden tarinoiden sankarit rikkaita vai
köyhiä? Ovatko heidän vehnänjyvänsä rubiineja vai timantteja? He ovat
aivan kuin köyhiä kalastajia, kohtelette heitä sellaisina, ja eräänä
päivänä he avaavat eteenne ihmeellisen luolan, jossa näette niin suuren
aarteen, että sillä voisi ostaa koko Intian.

-- Entä sitten?

-- Monte-Criston kreivi on tuollainen kalastaja. Hän sanookin itseään
merenkulkija Sindbadiksi, ja hänellä on luola, joka on täynnä kultaa.

-- Oletteko nähnyt tuon luolan, Morcerf? kysyi Beauchamp.

-- En minä, mutta Franz. Mutta siitä ei saa mainita hänelle sanaakaan.
Franz vietiin sinne silmät sidottuina, häntä palvelivat mykät ja
naiset, joiden rinnalla Kleopatra näyttää olleen mitätön olento.
Naisten suhteen ei hän ole aivan varma, sillä ne astuivat sisään vasta
sen jälkeen kun hän oli maistanut hashishia. Sen vuoksi hän on tainnut
yksinkertaisesti luulla naisiksi kuvapatsaita.

Nuoret herrat katsoivat Morcerfiin aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:

-- Oletteko tulemaisillanne hulluksi vai teettekö meistä pilkkaa?

-- Minäkin olen kuullut erään vanhan merimiehen, jonka nimi on Penelon,
kertoneen samantapaista, sanoi Morrel.

-- Kaikeksi onneksi herra Morrel tukee minua, sanoi Albert. -- Teitä
kai harmittaa, kun hän heittää langan minun labyrinttiini?

-- Anteeksi, rakas ystävä, sanoi Debray, -- tehän kerrotte meille niin
perin uskomattomia asioita...

-- Siksi että teidän lähettiläänne ja konsulinne eivät sellaisia kerro.
Heillä ei ole aikaa siihen, he asettavat vain vastuksia matkustavien
maanmiestenne tielle.

-- Kas niin, nyt te suututte ja iskette noihin raukkoihin.
Edustajakamari vähentää joka päivä heidän palkkaansa. Sen vuoksi onkin
niin vaikea enää saada ketään siihen toimeen ryhtymään. Tahdotteko
tulla lähettilääksi, Albert, minä nimitän teidät Konstantinopoliin.

-- En suinkaan. Heti kun tukisin Mehemet-Ali raukkaa, lähettäisi
sulttaani minulle köyden ja sihteerit kuristaisivat minut.

-- Siinä näette, sanoi Debray.

-- Mutta eihän se estä Monte-Criston kreiviä olemasta olemassa.

-- Kaikkihan ovat olemassa, mikä ihme se on!

-- Kaikki ovat kyllä olemassa, mutta eivät sellaisissa olosuhteissa.
Kaikilla ei ole mustia orjia, ruhtinaallisia taulukokoelmia,
ihmeellisiä asevarastoja, kuudentuhannen frangin hevosia ja
kreikkalaisia rakastajattaria.

-- Oletteko nähnyt tuon kreikkalaisen rakastajattaren?

-- Olen nähnyt ja kuullut. Nähnyt teatterissa, kuullut eräänä päivänä,
jolloin söin aamiaista kreivin luona.

-- Tuo teidän ihmeellinen ihmisenne siis syö?

-- Hän syö kyllä, mutta niin vähän, että siitä ei kannata puhuakaan.

-- Saattepahan nähdä, että hän on vampyyri.

-- Naurakaa vain, jos mielenne tekee. Samaa sanoi kreivitär G..., joka
tunsi lordi Ruthwenin.

-- Verratonta, lausui Beauchamp. -- Kaikkien muiden paitsi
sanomalehtimiesten mielestä tämä herra on yhtä merkillinen kuin
_Constitutionnel_-lehden mainitsema merikäärme. Vampyyri, sehän on
mainiota!

-- Pedon silmät, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, kalpea iho, musta
tukka, valkoiset terävät hampaat, purevan kohtelias, luetteli Debray.

-- Juuri niin, Lucien, sanoi Morcerf, -- tuo kuva on aivan täydellinen.

-- Eikö hän ole vienyt teitä Colosseumiin imeäkseen siellä teistä
verta, Morcerf? kysyi Beauchamp.

-- Niin, kun hän oli vapauttanut teidät, niin eikö hän antanut teidän
kirjoittaa nimeänne verenpunaiseen paperiin, jossa sitouduitte
luovuttamaan hänelle sielunne.

-- Naurakaa vain, naurakaa niin paljon kuin tahdotte, sanoi Morcerf
hiukan loukkaantuneena. -- Kun katselen teitä, hienoja pariisilaisia,
jotka kävelette Grand-bulevardilla ja ajelette Boulognen metsässä, ja
muistelen tuota miestä, niin minusta tuntuu, kuin emme kuuluisikaan
samaan ihmisrotuun.

-- Se ilahduttaa minua, sanoi Beauchamp.

-- Näyttää siltä, sanoi Château-Renaud, -- kuin kreivinne olisi kunnon
mies paitsi milloin hän on yhteisissä puuhissa roomalaisten rosvojen
kanssa.

-- Roomalaisia rosvoja ei ole olemassa! sanoi Debray.

-- Eikä vampyyreja! lisäsi Beauchamp.

-- Eikä Monte-Cristoa, jatkoi Debray. -- Kas, Albert, kello lyö puoli
yksitoista.

-- Tunnustakaa, että teitä on vaivannut painajainen unessanne, ja
lähtekäämme aamiaiselle, sanoi Beauchamp.

Mutta kellon lyönti ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun Germain
avasi oven ja ilmoitti:

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!

Vasten tahtoaan jokainen säpsähti. Albertkaan ei voinut estää äkillistä
mielenliikutusta.

Kadulta ei ollut kuulunut vaunujen kolinaa eikä eteisestä askelia.
Ovikin oli auennut hiljaa.

Kreivi ilmestyi kynnykselle. Hän oli hyvin yksinkertaisesti pukeutunut,
mutta suurinkaan keikari ei olisi huomannut hänen puvussaan mitään
moitittavaa. Kaikki oli tavattoman aistikasta, hienoimpien
ammattilaisten valmistamaa, puku, hattu, liinavaatteet. Hän näytti
tuskin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, ja kaikkia hämmästytti, kuinka
tavattomasti hän muistutti Debrayn luomaa kuvaa.

Kreivi astui hymyillen suoraan Albertia kohden, joka tullen häntä
vastaan ojensi hyvin ystävällisesti hänelle kätensä.

-- Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus, sanoi kreivi
Monte-Cristo, -- niin kuin muistaakseni joku hallitsijamme on lausunut.
Mutta vaikka matkustaja kuinkakin koettaisi, niin hän ei aina voi
noudattaa samaa kohteliaisuutta. Toivon kuitenkin, rakas vicomte,
teidän antavan minulle anteeksi ne pari kolme sekuntia, jotka olen
myöhästynyt. Parinsadan peninkulman matkalla voi sattua kaikenlaisia
esteitä, varsinkin Ranskassa, jossa näemmä ei saa piestä kyytimiehiä.

-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- juuri äsken ilmoitin tulostanne
muutamille ystävilleni, jotka olen kutsunut tänne antamanne lupauksen
johdosta ja jotka minulla on kunnia teille esitellä. He ovat kreivi
Château-Renaud, jonka suku ulottuu kahteentoista pääriin asti ja jonka
esi-isät ovat istuneet pyöreän pöydän ääressä; Lucien Debray,
sisäasiainministerin yksityissihteeri; herra Beauchamp, pelottava
sanomalehtimies, Ranskan hallituksen kauhistus, josta ette kai
kuitenkaan ole kuullut puhuttavan Italiassa, sillä hänen lehtensä ei
leviä sinne; lopuksi kapteeni Maximilien Morrel, spahiratsuväen
kapteeni.

Tämän nimen kuullessaan kreivi, joka tähän asti oli tervehtinyt
kylmästi ja kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, astui
vaistomaisesti askelen eteenpäin, ja hieno puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen.

-- Te kannatte Ranskan uusien sankarien univormua, sanoi hän, -- se on
kaunis univormu.

Jokin selittämätön tunne loi hänen ääneensä lempeän soinnun ja hänen
kauniisiin, kylmiin ja kirkkaisiin silmiinsä loisteen, jota hän ei
koettanutkaan salata.

-- Ettekö koskaan ole nähnyt meidän afrikkalaisia sotilaitamme? sanoi
Albert.

-- En koskaan, vastasi kreivi, joka jälleen hillitsi itsensä
täydellisesti. -- Tämän univormun alla sykkii armeijan urhoollisin ja
jaloin sydän.

-- Herra kreivi! keskeytti Morrel.

-- Antakaa minun puhua, kapteeni... Olemme tänään saaneet kuulla hänen
tehneen niin jalon työn, jatkoi Albert, -- että vaikkakin vasta tänään
ensi kertaa olen hänet nähnyt, pyydän häneltä kuitenkin oikeutta saada
sanoa häntä ystäväkseni.

Näiden sanojen aikana olisi jälleen voinut huomata, miten kreivi
Monte-Criston katseeseen tuli kirkas välke; hänen poskilleen nousi
heikko puna, ja silmäluomet värisivät, mikä hänessä ilmaisi
mielenliikutusta.

-- Te olette jalo, herra kapteeni, sitä parempi, sanoi kreivi.

Tämä huudahdus, joka oli pikemminkin vastaus kreivin omiin ajatuksiin
kuin Albertin sanoihin, kummastutti kaikkia, varsinkin Morrelia, joka
hämmästyneenä katsoi Monte-Cristoon.

Château-Renaud, joka oli tottunut liikkumaan suurissa seuroissa ja
tekemään tarkkoja huomioita, oli nähnyt terävästi kaiken, mitä
kreivistä saattoi vieras nähdä.

-- Albert ei ole todellakaan pettänyt meitä, hän huomautti hiljaa
toisille, kreivi on todellakin omituinen henkilö. Vai mitä sanotte,
Morrel?

-- Hänellä on suora katse ja miellyttävä ääni, jonka vuoksi hän
miellyttääkin minua, vaikka hän puhuikin hiukan kummallisesti.

-- Hyvät herrat, sanoi Albert. -- Germain ilmoittaa, että pöytä on
katettu. Rakas kreivi, sallikaa minun näyttää teille tietä.

Vaiti he astuivat ruokasaliin. Jokainen istui paikalleen.

-- Hyvät herra, sanoi kreivi istuutuessaan, -- sallikaa minun tehdä
teille tunnustus puolustaakseni kaikkia mahdollisia hairahduksiani:
olen muukalainen, muukalainen niin suuressa määrässä, että vasta ensi
kertaa olen Pariisissa, ranskalaisten elämä ja tavat ovat siis minulle
aivan vieraita, ja tähän asti olen elellyt pääasiallisesti itämailla.
Sikäläiset tavat ovat oikealle pariisilaiselle suorastaan
vastenmielisiä. Pyydän sen vuoksi teitä antamaan minulle anteeksi, jos
huomaatte minussa jotakin liian turkkilaista, liiaksi napolilaista tai
liiaksi arabialaista. Se siitä, hyvät herrat, aloittakaamme aamiainen.

-- Kuinka hienosti hän tuon kaiken sanookaan! huomautti Beauchamp --
Hän on varmaankin ylhäinen herra.

-- Ylhäinen herra, lisäsi Debray.

-- Ylhäinen herra tulkoon mistä tahansa, herra Debray, lausui
Château-Renaud.



40. Aamiainen


Niin kuin muistamme, oli kreivi aterioidessaan hyvin kohtuullinen.
Albert huomautti tästä ja totesi, että Pariisin elämän aineellinen,
mutta samalla tärkeä puoli saattoi jo heti alussa tuntua hänestä
vastenmieliseltä.

-- Rakas kreivi, sanoi hän, -- huomaattehan, kuinka pelkään, että
Helder-kadun ruoka ei miellytä teitä yhtä paljon kuin Piazza di
Spagnan. Minun olisi pitänyt kysyä, mitä mieluimmin syötte, ja
valmistaa ruokalajit teidän makunne mukaan.

-- Jos tuntisitte minut tarkemmin, hymyili kreivi, -- ette olisi noin
huolissanne, sillä sehän melkein nöyryyttää minunkaltaiseni
matkamiehen, joka vuoroin on syönyt makaronia Napolissa, polentaa
Milanossa, olla podrikaa Valenciassa, pilkuta Konstantinopolissa,
karrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa. Minunlaisellani
kosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja
kaikkialla; erikoista on vain, että syön vähän. Ja vaikka soimaatte
huonoa ruokahaluani, olen tänään oikein nälissäni, sillä en ole
eilisaamusta lähtien syönyt mitään.

-- Eilisaamusta lähtien! huudahtivat toiset. -- Ettekö ole vuorokauteen
syönyt mitään?

-- En, vastasi Monte-Cristo. -- Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään
ja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä
tahtonut tulla myöhään perille.

-- Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.

-- En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella
tai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.

-- Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.

-- Melkein.

-- Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei
aina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.

-- Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Pahaksi onneksi on keinoni
erinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää,
mutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin,
kun sitä tarvittaisiin.

-- Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.

-- Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, -- minä en sitä
suinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota
itse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta,
sekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja
Eufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä
valmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa.
Kymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz
d'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.

-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- hän kertoi siitä minulle hiukan, ja
hänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.

-- Mutta, sanoi Beauchamp, joka sanomalehtimiehen tavoin oli kovin
epäilevä, -- onko teillä aina noita pillereitä mukananne?

-- Aina, vastasi Monte-Cristo.

-- Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä?
jatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.

-- Ette laisinkaan, vastasi kreivi.

Ja hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu
yhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla
suljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä,
herneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli
rasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.

Rasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin
haistelivat pillereitä.

-- Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.

-- Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, -- minä en uskoisi todellisia
nautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti
ja valmistan pillerini itse.

-- Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka
äidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.

-- Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. -- Yhden annoin
sulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä
isällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren
mutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli
antanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja
koverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli
hyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.

Herrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin
koruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta
smaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan
edellistä olettamusta.

-- Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.

-- Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle
miehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin
jos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.

-- Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani
teidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. -- Olen jo edeltäpäin kertonut
tovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön
loihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita
paradokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen
tuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen
elämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät,
että bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen,
että neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että
kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin
Temple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä
huolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai
pontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja
sanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän
jalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon
katakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä
asunnossani Helder-kadun varrella.

-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- olettehan luvannut olla
mainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.

-- En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, -- olette jollekulle
toiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen.
Suostukaa puhumaan siitä!

-- Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa,
sanoi kreivi hymyillen, -- että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä
on tapahtunut.

-- Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, -- niin
lupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.

-- Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.

-- No niin, alkoi Morcerf, -- puhun, vaikka itserakkauteni siitä
saakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan
nainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun
ihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön
härnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä
talonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että
pidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja
kun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani
hän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti
tai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien
perimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen
rosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää
lukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta
seuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa,
lakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä
tiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette
roomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun
yleensä eivät kunnioita mitään.

-- Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. -- Olen tuntenut Luigi
Vampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja
minä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle
tietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän
vastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt
asekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen
lahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita
minut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen
miehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei
yleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista
suurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että
hänen miehensä vapaiksi.

-- Sillä ehdolla, että hän ei enää tekisi syntiä, sanoi sanomalehtimies
nauraen. -- Ilokseni näen, että he tarkkaan pitivät lupauksensa.

-- En, vastasi Monte-Cristo, -- vaan sillä ehdolla, että he aina
pitäisivät kunniassa minua ja ystäviäni. Ehkä nämä sanani tuntuvat
teistä kummallisilta, te herrat sosialistit, progressistit ja
humanistit, mutta minä en koskaan pidä huolta lähimmäisistäni enkä
suojele yhteiskuntaa, joka ei ole suojellut minua ja joka -- sanon sen
ylimalkaisena väitteenä -- ei välitä minusta, vaan on tahtonut minua
vahingoittaa. Ja vaikka minä en kunnioita yhteiskuntaa enkä
lähimmäisiäni, niin jäävät yhteiskunta ja lähimmäiseni kuitenkin
minulle kiitollisuudenvelkaan.

-- Verratonta! huudahti Château-Renaud, -- siinä on ensimmäinen mies,
jonka kuulen suoraan ja häikäilemättömästi ylistävän itsekkyyttä. Siitä
minä pidän! Hyvä, herra kreivi!

-- Se on ainakin suoraa puhetta, sanoi Morrel. -- Mutta olen varma
siitä, että kreivi ei ole katunut sitä, että hän kerran on rikkonut
nämä jyrkät periaatteensa.

-- Millä tavoin olen rikkonut periaatteeni? kysyi Monte-Cristo, joka
tuon tuostakin oli katsonut Maximilieniin niin terävästi, että nuori
mies pari kolme kertaa oli painanut silmänsä alas hänen kirkkaan ja
läpitunkevan katseensa edessä.

-- Pelastaessanne herra Morcerfin, joka oli teille melkein outo, teitte
mielestäni palveluksen lähimmäisellenne ja yhteiskunnalle.

-- Jonka kaunein koristus hän on, sanoi Beauchamp vakavasti tyhjentäen
yhteen vetoon lasillisen samppanjaa.

-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- tämä lause panee teidät ahtaalle,
teidät, joka kuitenkin olette loogillisin mies, minkä olen tuntenut; ja
kohta todistetaan teille että ette ole itsekäs, vaan suuri hyväntekijä.
Herra kreivi, te sanotte itseänne itämaalaiseksi, levanttilaiseksi,
malaijilaiseksi, intialaiseksi, kiinalaiseksi villi-ihmiseksi; teidän
sukunimenne on Monte-Cristo, ja ristimänimenänne käytätte Sindbadia, ja
samana päivänä, kun astutte jalallanne Pariisiin, omaksutte
vaistomaisesti meidän pariisilaisten suurimmat ansiot ja suurimmat
viat: teeskentelette vikoja, joita teillä ei olekaan, ja salaatte
hyveitä, joita teillä on.

-- Rakas vicomte, vastasi Monte-Cristo, -- kaikessa siinä, mitä olen
sanonut tai tehnyt, ei ole hituistakaan aihetta moiseen ylistykseen. Te
ette ollut minulle vieras, sillä tunsinhan teidät, olinhan luovuttanut
teille kaksi huonetta, kutsunut teidät aamiaiselle, antanut vaununi
käytettäviksenne, olimmehan yhdessä Corson varrella katselleet
naamioitujen ohikulkua, olimmehan yhdessä katselleet mestausta, joka
teki niin syvän vaikutuksen teihin, että olitte pyörtymäisillänne. Minä
kysyn kaikilta näiltä herroilta, saatoinko jättää vieraani noiden
kauheiden rosvojen käsiin, joiksi te heitä sanotte. Tiedättehän sitä
paitsi, että teidät pelastaessani minulla oli salaisia tuumia; tahdoin
käyttää teitä hyväkseni tullessani kerran Pariisiin, antaakseni teidän
esitellä minut salongeissa. Ja teidän täytyy pitää lupauksenne.

-- Tietysti pidän, sanoi Morcerf. -- Mutta pelkään, että petytte
odotuksissanne. Tehän olette tottunut erikoisiin seikkailuihin ja
jännittäviin tapauksiin. Täällä ette saa kokea mitään sellaista. Meidän
Chimborazomme on Montmartre, meidän Himalajamme Mont-Valerien,
meidän suuri erämaamme Grenellen tasanko, jonka keskelle parhaillaan
porataan vuorikaivoa, jotta karavaanarit saisivat siitä vettä.
Täällä on paljon varkaita, vaikka ei niin paljon kuin väitetään,
mutta nämä rosvot kunnioittavat paljon enemmän vähäpätöistä poliisia
kuin arvokkainta aatelismiestä. Ranska on niin proosallinen maa ja
Pariisi niin sivistynyt kaupunki, ettette etsimälläkään löytäisi
meidän kahdestakymmenestäviidestä maakunnastamme -- sanon
kahdestakymmenestäviidestä, sillä en laske Korsikaa Ranskaan --
ainoatakaan vuorta, jolla ei olisi lennätintä, ettekä ainoatakaan
hämäränpuoleista luolaa, jonne poliisi ei ole asettanut kaasulyhtyä.
Voin siis teille, rakas kreivi, tehdä vain sen palveluksen, että
esittelen teidät seurapiireissä tai annan ystävieni esitellä teidät.
Mutta sitäkään varten ette tarvitsisi ketään. Kun teillä on nimi,
rikkautta ja älyä (Monte-Cristo kumarsi ivallisesti), voitte esitellä
itsenne missä tahansa ja teidät otetaan kaikkialla hyvin vastaan.
Oikeastaan ei minusta siis ole hyötyä muuta kuin yhdessä suhteessa. Jos
tottumuksestani pariisilaiseen elämään ja kauppahuoneitten tuntemisesta
voi olla teille hyötyä, niin autan mielelläni teitä löytämään
itsellenne mukavan asunnon. En rohkene pyytää teitä asumaan luonani,
niin kuin te pyysitte Roomassa, sillä, minä en saarnaa itsekkyyttä,
vaan olen todella itsekäs, eikä minun luokseni saa tulla varjoakaan,
ellei tämä varjo ole nainen.

-- Sehän on totta: mainitsitte Roomassa, että aiotte avioliittoon.
Saanko jo onnitella teitä?

-- Koko asia on vielä valmistelun asteella, herra kreivi.

-- Ja kun puhuu valmistelusta, lausui Debray, -- niin tarkoittaa
mahdollisuutta.

-- Ei, ei, sanoi Morcerf. -- Isäni haluaa sitä, ja toivon kohta voivani
esitellä teille morsiameni, neiti Eugénie Danglars'in.

-- Eugénie Danglars! huudahti Monte-Cristo. -- Odottakaahan eikö hänen
isänsä ole paroni Danglars?

-- On, vastasi Morcerf, -- mutta aivan äskettäin siksi korotettu.

-- Vähät siitä, sanoi Monte-Cristo, -- jos hän on valtiolle tehnyt
sellaisia palveluksia, että hän on tämän kunnianosoituksen ansainnut.

-- Hän on tehnyt tavattoman suuria palveluksia, sanoi Beauchamp. --
Vaikka hän on koko sielultaan liberaali, hankki hän Kaarle X:lle kuuden
miljoonan lainan, ja tämä teki hänet siitä hyvästä paroniksi ja
kunnialegioonan ritariksi, joten hänellä ei suinkaan ole, niin kuin
saattaisi luulla, nauhaa taskussaan, vaan koreasti napinreiässään.

-- Haha, nauroi Morcerf. -- Beauchamp, Beauchamp, jättäkää tuo asia
pilalehtien huomaan, mutta säästäkää minun läsnä ollessani tulevaa
appeani.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Mutta mainitsitte hänen nimensä äsken aivan kuin tuntisitte paronin.

-- En tunne häntä, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- mutta
minun täytyy kohta tutustua häneen, sillä pankkiliikkeet Richard &
Blount Lontoossa, Arstein & Eskeles Wienissä ja Thomson & French
Roomassa ovat antaneet minulle avoimen luoton hänen liikkeessään.

Lausuessaan viimeisen nimen Monte-Cristo vilkaisi Maximilien Morreliin.
Jos hän oli aikonut tehdä vaikutuksen Maximilien Morreliin, niin hän
oli osunut oikeaan. Maximilien vavahti, aivan kuin olisi saanut
sähköiskun.

-- Thomson & French, sanoi hän. -- Tunnetteko sen liikkeen?

-- He ovat minun pankkiirejani Roomassa, vastasi kreivi tyynesti. --
Voinko heidän liikkeessään tehdä teille palveluksen?

-- Herra kreivi, te voisitte ehkä auttaa meitä etsimisessä, joka tähän
asti on ollut tulokseton. Tämä liike on kerran tehnyt meille
palveluksen, mutta on jostakin syystä kieltänyt tehneensä sen meille.

-- Olen käytettävänänne, vastasi Monte-Cristo kumartaen.

-- Mutta, sanoi Morcerf, -- meidänhän piti löytää sovelias asunto herra
kreiville. Pankaamme päämme yhteen. Minne majoitamme tämän kuuluisan
vieraan?

-- Saint-Germainin esikaupunkiin, sanoi Château-Renaud. -- Herra kreivi
voi sieltä löytää komean pienen rakennuksen, jossa on oma puistonsa.

-- Mitä vielä, Château-Renaud, sanoi Debray, -- te ette tunne muuta
kuin ikävän Saint-Germaininne. Älkää kuunnelko häntä, herra kreivi,
ottakaa asuntonne Chaussée-d'Antinin varrelta. Se on Pariisin keskus.

-- Boulevard de l'Opéran varrelta, sanoi Beauchamp, -- toisesta
kerroksesta, talosta, jossa on parveke. Herra kreivi voi tuottaa sinne
kultakankaiset tyynynsä, ja tupakoidessaan tai niellessään pillereitään
hän voi nähdä koko Pariisin kulkevan ohitseen.

-- Eikö teillä ole mitään ehdotusta, Morrel, sanoi Château-Renaud, --
koska ette sano mitään?

-- On kyllä, sanoi nuori mies hymyillen. -- Minullakin on ehdotukseni,
mutta odotin, että herra kreivi suostuisi loistaviin tarjouksiinne.
Nyt, kun hän ei ole vastannut mitään, luulen voivani tarjota hänelle
huoneiston eräässä pienessä Pompadour-tyylisessä rakennuksessa, jonka
sisareni vuosi sitten vuokrasi Meslay-kadun varrelta.

-- Teillä on siis sisar? kysyi Monte-Cristo.

-- On, aivan verraton sisar.

-- Onko hän naimisissa?

-- Hän on ollut jo kohta yhdeksän vuotta naimisissa.

-- Onko hän onnellinen? kysyi kreivi.

-- Niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla, sanoi Maximilien. --
Hänen miehensä on se mies, jota hän aina on rakastanut ja joka
onnettomuutemme aikana pysyi meille uskollisena: Emmanuel Herbault.

Tuskin huomattava hymy väikkyi Monte-Criston huulilla.

-- Asun heidän luonaan loma-aikanani, jatkoi Maximilien, -- ja yhdessä
lankoni Emmanuelin kanssa olemme valmiit antamaan herra kreiville
tarvitsemanne tiedot.

-- Odottakaahan hiukkasen! huudahti Albert, ennen kuin Monte-Cristolla
oli aikaa vastata. -- Ajatelkaa hiukan mitä teette, herra Morrel;
aiotte sulkea perheen keskuuteen merenkulkija Sindbadin, aiotte tehdä
patriarkan miehestä, joka on tullut katsomaan Pariisia.

-- En suinkaan, vastasi Morrel nauraen. -- Sisareni on
kahdenkymmenenyhden ikäinen, lankoni kolmenkymmenen. He ovat nuoria,
iloisia ja onnellisia. Sitä paitsi herra kreivi voi olla aivan rauhassa
omassa kerroksessaan eikä hänen tarvitse tavata talon omistajia muulloin
kuin silloin, kun hän nimenomaan suvaitsee poiketa heidän asuntoonsa.

-- Kiitos, herra kapteeni, kiitos, sanoi Monte-Cristo, -- olen iloinen
jos suotte minulle sen kunnian, että esittelette minut sisarellenne ja
langollenne. Mutta en voi ottaa vastaan tarjoustanne, sillä minulla on
jo asuntoni.

-- Mitä? huudahti Morcerf. -- Olette siis majoittunut hotelliin? Se käy
teille ajan mittaan hyvin ikäväksi.

-- Asuinko siis niin perin epämukavasti Roomassa? kysyi Monte-Cristo,

-- Mutta se olikin Roomassa! sanoi Morcerf. -- Olitte tuhlannut
viisikymmentätuhatta piasteria kalustaaksenne huoneistonne. Mutta ette
suinkaan halua tuhlata joka päivä niin paljoa.

-- Se seikka ei suinkaan minua pidätä, vastasi Monte-Cristo. -- Mutta
olin päättänyt hankkia oman asunnon Pariisissa, talon, joka on kokonaan
minun. Lähetin kamaripalvelijani edeltäpäin, ja hän on varmaankin jo
ostanut talon ja kalustanut sen.

-- Miksi ette ilmoittanut meille, että teillä on kamaripalvelija, joka
tuntee Pariisin! sanoi Beauchamp.

-- Hän on ensi kertaa Pariisissa, samoin kuin minäkin, hän on neekeri
ja mykkä, sanoi Monte-Cristo.

-- Onko se Ali? kysyi Albert keskellä yleistä hämmästystä.

-- On, se on Ali, minun nubialainen mykkä palvelijani, jonka
luullakseni näitte Roomassa.

-- Näin kyllä, vastasi Morcerf, -- muistan hänet erinomaisen hyvin.
Mutta kuinka olette pannut nubialaisen ostamaan teille talon Pariisissa
ja mykän sen kalustamaan? Miesparkahan tekee kaikki nurinpäin.

-- Erehdytte, siitä olen varma. Päinvastoin hän on kaikessa toiminut
makuni mukaan, sillä tiedättehän, että minun makuni ei ole samanlainen
kuin muiden. Hän saapui tänne viikko sitten. Hän on tietysti juossut
pitkin kaupunkia vaistomaisesti aivan kuin hyvä metsästyskoira, joka
ajaa yksinään riistaa takaa. Hän tuntee oikkuni, tarpeeni ja makuni.
Hän on varmasti järjestänyt kaikki makuni mukaan. Hän tiesi, että tulen
tänään kello kymmenen. Kello yhdeksästä asti hän odotti minua
Fontainebleaun tullin luona. Hän pisti käteeni tämän paperin. Siinä on
uusi osoitteeni. Lukekaa.

Ja Monte-Cristo ojensi paperin Albertille.

-- Champs-Elysées 30, luki Morcerf.

-- Tämäpä on toden totta kummallista, huudahti Beauchamp aivan
vaistomaisesti.

-- Ja melkein ruhtinaallista, lisäsi Château-Renaud.

-- Ettekö tunne omaa taloanne? kysyi Debray.

-- En, sanoi Monte-Cristo, -- sanoinhan jo teille, etten tahtonut
myöhästyä. Muutin vaunuissani pukua ja astuin niistä vicomten portin
edessä.

Nuoret herrat katsoivat toisiaan. He eivät tietäneet, ilveilikö
Monte-Cristo heidän kanssaan. Mutta vaikka tämä mies puhui kovin
kummallisesti, niin hänen puheensa tuntui kuitenkin niin rehelliseltä,
ettei sitä voinut pitää valheena. Minkä vuoksi hän olisikaan
valehdellut?

-- Meidän täytyy siis tyytyä tekemään herra kreiville kaikki ne pienet
palvelukset, jotka voimme, sanoi Beauchamp. -- Sanomalehtimiehenä avaan
hänelle kaikkien Pariisin teattereiden ovet.

-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Taloudenhoitajani on jo
saanut määräyksen hankkia minulle aition jokaiseen.

-- Ja onko taloudenhoitajannekin nubialainen, mykkä? kysyi Debray.

-- Ei, hän on teidän maamiehenne, jos korsikalainen voi olla kenenkään
maanmies. Tehän tunnette hänet, herra Morcerf.

-- Onko hän ehkä sattumalta kunnon signor Bertuccio, joka niin
erinomaisella tavalla osasi vuokrata ikkunoita?

-- Juuri sama. Hän on kunnon mies, ollut aikoinaan hiukan sotilas,
hiukan salakuljettaja, hiukan kaikkea mitä olla saattaa. Voinpa melkein
vannoa, että hän on ollut hiukan tekemisissä poliisinkin kanssa erään
vähäpätöisen seikan, tikarinpiston, vuoksi.

-- Ja te olette valinnut tämän kunnon miehen taloudenhoitajaksenne,
herra kreivi? sanoi Debray. -- Paljonko hän varastaa teiltä vuosittain?

-- Kautta kunniani, sanoi kreivi, -- hän ei varasta sen enempää kuin
muutkaan, siitä olen varma. Mutta hän miellyttää minua, hän ei tunne
mitään vaikeuksia, ja siksi pidän hänet palveluksessani.

-- Teillä on siis täydellinen talous, sanoi Château-Renaud, -- oma talo
Champs-Elysées'n varrella, palvelijat ja taloudenhoitaja. Ei puutu
muuta kuin rakastajatar.

Albert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli
nähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.

-- Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, -- minulla on
orjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista.
Minä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut
minulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia
hänen suhteensa.

-- Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, -- että me olemme
vapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan
maahan, hän on vapaa.

-- Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.

-- Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.

-- Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.

-- Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.

-- Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, -- vai onko teillä
mykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?

-- Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- niin pitkälle en mene
itämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja
jos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan
jätäkään minua.

Jo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.

-- Hyvä ystävä, sanoi Debray, -- kello on puoli kolme, kemunne olivat
hauskat, mutta hauskimmastakin seurasta on kerran luovuttava ja usein
mentävä ikävään seuraan. Minun täytyy palata ministeriöön. Puhun
kreivistä ministerille, meidän täytyy saada tietää, kuka hän on.

-- Olkaa varuillanne, sanoi Morcerf, -- nerokkaimpienkaan ei ole
onnistunut päästä siitä selville.

-- Onhan meillä poliisiamme varten käytettävänä kolme miljoonaa.
Tosinhan rahat aina on jo etukäteen käytetty, mutta mitä siitä, ainahan
jostakin voi saada viisikymmentätuhatta frangia siihen tarkoitukseen.

-- Ja kun olette saanut tietää, kuka hän on, niin ilmoitattehan sen
minulle?

-- Sen lupaan. Näkemiin asti, Albert. Hyvät herrat, hyvästi.

-- Minä en siis menekään eduskuntaan, sanoi Beauchamp Albertille, --
mutta minulla onkin lukijoilleni tarjottavana parempaa kuin Danglars'in
puhe.

-- Herran tähden, sanoi Morcerf, -- älkää kertoko sanaakaan. Älkää
riistäkö minulta sitä kunniaa, että minä ensimmäisenä esittelen hänet
ihmisille. Eikö totta, hän on merkillinen?

-- Hän on todellakin erikoisin ihminen, minkä olen nähnyt eläissäni,
sanoi Château-Renaud. -- Tuletteko, Morrel?

-- Heti kun olen antanut käyntikorttini kreiville, joka lupasi käydä
minua tervehtimässä asunnossani, Meslay-kadun 14:ssä.

-- Olkaa varma siitä, että tulen, sanoi kreivi kumartaen.

Ja Maximilien lähti paroni Château-Renaud'n kanssa jättäen
Monte-Criston Albertin seuraan.



41. Esittely


Kun Albert oli jäänyt Monte-Criston kanssa kahden, sanoi hän:

-- Herra kreivi, sallikaa minun olla oppaananne ja näyttää teille
asuntoani. Te, joka olette tottunut italialaisiin palatseihin, voitte
laskea, kuinka monta neliöjalkaa tarvitsee pariisilainen nuori mies,
jonka asuntoa ei suinkaan pidetä ahtaana. Sitä mukaa kuin kuljemme
huoneesta toiseen, avaamme ikkunat, että teidän on helpompi hengittää.

Monte-Cristo tunsi jo ruokasalin ja alakerran salongin. Albert vei
hänet ensin ateljeehensa, joka, niin kuin muistamme, oli hänen
mieluisin olinpaikkansa.

Monte-Cristo katseli asiantuntijana kaikkia niitä esineitä, joita
Albert oli tähän huoneeseen koonnut. Morcerf luuli, että hän joutuisi
esittelemään näitä aarteitaan, mutta hänpä saikin kreiviltä kuulla
niistä lisää arkeologisia, mineralogisia ja luonnontieteellisiä
selityksiä. He tulivat toiseen kerrokseen. Morcerf vei vieraansa
salonkiin. Tämän salongin seinillä oli nykyajan mestareiden tauluja:
Duprén maisemia, joissa on korkeata kaislikkoa, tuuheita puita, ammuvia
lehmiä ja kirkas taivas; Delacroix'n arabialaisia ratsumiehiä, yllään
pitkät valkoiset kauhtanat, loistavat vyöt, koristellut aseet: hevoset
purivat raivoissaan toisiaan, ihmiset iskivät toisiaan rautanuijilla;
Boulanger'n akvarelleja, jotka kaikki kuvasivat Pariisin Notre-Damea
niin voimakkaasti, että maalari oli siinä astunut runoilijan rinnalle;
Diazin tauluja, jotka tekivät kukat kauniimmiksi kuin luonnossa ja
auringon kirkkaammaksi kuin todellisuudessa; Decampsin piirustuksia,
väreiltään yhtä kirkkaat kuin Salvator Rosan taulut, mutta
runollisempia; Giraud'n ja Müllerin pastelleja, jotka esittivät
enkelinkauniita lapsia ja neitseellisen ihania neitosia; Dauzatsin
itämaanmatkallaan tekemästä albumista irroitettuja lehtiä, jotka hän
oli muutamassa sekunnissa piirtänyt istuessaan kamelin selässä tai
moskeijan kupukaton alla; sitä paitsi kaikkea sitä, minkä nykyajan
taide voi antaa korvaukseksi siitä, mikä vuosisatojen kuluessa on
hävinnyt ja haihtunut.

Albert luuli, että hän ainakin täällä voisi näyttää vieraalleen jotakin
uutta, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämän tarvinnut
etsiäkään taiteilijan nimikirjoitusta, jona muutamissa tauluissa
olivatkin ainoastaan nimikirjaimet, vaan hän sanoi heti, kuka kunkin
taideteoksen oli tehnyt. Hän tunsi ilmeisesti jokaisen taiteilijan ja
oli myös tutkinut ja ymmärtänyt kunkin omalaatuisen tekotavan.

Salongista he menivät makuuhuoneeseen, joka oli samalla sekä tavattoman
komea että aistikas. Siellä oli yksi ainoa Leopold Robert'in maalaama
taulu himmeissä kultakehyksissään.

Tämä muotokuva veti heti Monte-Criston huomion puoleensa, sillä hän
astui pari kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi sen eteen.

Taulu kuvasi nuorta, kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäistä,
tummaihoista naista, jonka välkkyvät silmät loistivat raskaiden
silmäluomien alta. Hänellä oli katalonialaisten kalastajatyttöjen
kaunis puku, punainen ja musta miehusta sekä kultaiset neulat
tukassaan. Hän katseli merta, ja hänen kauniit piirteensä kuvastuivat
taivaan ja meren sineä vastaan.

Huoneessa oli hämärä, muuten Albert olisi huomannut, miten kreivi tuli
kalmankalpeaksi ja miten hänen hartiansa vapisivat.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Kreivi katsoi kiinteästi taulua.

-- Teillä on kaunis rakastajatar, vicomte, sanoi Monte-Cristo sitten
aivan rauhallisella äänellä. -- Ja tuo puku, naamiaispuku epäilemättä,
sopii hänelle mainiosti.

-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- en antaisi teille koskaan tätä
loukkausta anteeksi, jos olisitte nähnyt naisen, jota taulu esittää.
Ette tunne äitiäni. Tämä on hänen kuvansa. Hän maalautti tuon kuvansa
kuusi tai kahdeksan vuotta sitten. Tämä puku on jonkinmoinen
fantasiapuku, ja näköisyys on niin suuri, että olen vielä näkevinäni
äitini sellaisena kuin hän oli vuonna 1810. Kreivitär teetti tämän
kuvan kreivin poissa ollessa. Hän arveli varmaankin siten valmistavansa
hänelle suuren ilon. Mutta kummallista kyllä tämä taulu ei laisinkaan
miellyttänyt isääni. Vaikka taulu onkin arvokas, näettehän, että se on
Leopold Robert'in parhaimpia, ei hän voinut voittaa vastenmielisyyttään
sitä kohtaan. Meidän kesken sanoen, isäni, kreivi Morcerf on pääri,
joka käy ahkerasti Luxembourg'issa, kenraali, jolla on hyvin laajat
tiedot, mutta joka on huono taiteentuntija. Äitini on aivan
toisenlainen, hän maalaa itse jokseenkin hyvin ja hän piti tällaista
taideteosta siksi suuressa arvossa, ettei tahtonut siitä kokonaan
luopua, vaan antoi sen minulle. Täällä se ei häiritse isääni, jonka
Gros'n maalaaman muotokuvan kohta näytän teille. Suokaa anteeksi, että
tällä tavoin puhun teille perheasioista, mutta kun kohta esittelen
teidät isälleni, niin tahdoin puhua tästä, ettette hänen läsnä
ollessaan tulisi ylistäneeksi äitini muotokuvaa. Tällä kuvalla on hyvin
turmiollinen vaikutus, sillä melkein aina, kun äitini käy luonani, hän
tulee tätä katsomaan ja silloin hän aina itkee. Tämä taulu on ainoa
pilvi, mikä sumentaa isäni ja äitini välejä. Vaikka he ovat olleet yli
kaksikymmentä vuotta naimisissa, ovat he yhtä rakkaita toisilleen kuin
ensimmäisenä päivänä.

Monte-Cristo vilkaisi Albertiin aivan kuin tarkatakseen, sisältyikö
hänen sanoihinsa jokin vihje. Mutta nuori mies oli epäilemättä lausunut
ne aivan viattomasti.

-- Kun nyt olette nähnyt kaikki vaatimattomat rikkauteni, sanoi Albert,
-- niin sallikaa minun tarjota ne käytettäväksenne. Olkaa täällä aivan
kuin kotonanne, ja jotta tuntisitte itsenne vielä kotiutuneemmaksi,
sallikaa minun viedä teidät isäni luo. Kirjoitin hänelle jo Roomasta,
minkä palveluksen minulle teitte, ja olen ilmoittanut hänelle teidän
tulostanne. Ja vakuutan teille, että kreivi ja kreivitär odottavat
teitä kiihkeästi saadakseen teitä kiittää. Olette hiukan kyllästynyt
kaikkeen, herra kreivi, sen tiedän, eikä perheidylli voi juuri innostaa
merenkulkija Sindbadia. Mutta suostukaa ehdotukseeni aloittaaksenne
siten pariisilaiselämänne, johon kuuluu kohteliaisuuksia, käyntejä ja
esittelyjä.

Monte-Cristo kumarsi vastaamatta mitään. Albert kutsui
kamaripalvelijansa ja käski hänen mennä ilmoittamaan herra ja rouva
Morcerfille, että kreivi Monte-Cristo kohta saapuu heidän luokseen.

Albert lähti kreivin mukana.

Tullessaan kreivin huoneeseen Monte-Cristo näki salonkiin vievän oven
yläpuolella vaakunakilven, jota ympäröi runsas koristelu, tosin huoneen
muun koristelun kanssa sopusointuinen. Tästä kaikesta huomasi, että
talon herra piti vaakunaa suuressa arvossa.

Monte-Cristo pysähtyi vaakunan eteen ja tarkasti sitä.

-- Sinisellä pohjalla seitsemän kultaista rastasta rivissä. Se on
varmaankin sukuvaakunanne? kysyi hän. -- Tunnen kyllä vaakunoiden
yksityiskohdat, mutta olen muuten vaakunaopissa hyvin heikko, sillä
olenhan ainoastaan tusina-aatelia, leivottu Toscanassa aateliseksi San
Stefanon ritarikunnan komentajan arvonimen avulla. Olisin vähät
välittänyt koko aatelisarvosta, ellei minulle olisi vakuutettu, että se
on välttämätön matkoilla. Onhan siitä ainakin se hyöty, että
tullimiehet eivät nuuski tavaroita, kun vaunun ovessa on vaakuna.
Suokaa siis anteeksi, kun kysyn tällaista.

-- Kysymyksenne ei ole laisinkaan epähieno, vakuutti Morcerf. -- Olette
arvannut aivan oikein. Se on meidän vaakunamme, nimittäin isäni. Mutta
näettehän, että se on yhdistetty toiseen vaakunaan, jossa punaista
pohjaa rajoittaa hopea: äitini vaakunaan. Äidin puolelta olen
espanjalainen, mutta Morcerf-suku on ranskalainen ja kuulemani mukaan
vanhimpia Etelä-Ranskan aatelissukujen joukossa.

-- Sitä rastaat todistavatkin, sanoi Monte-Cristo. -- Melkein kaikki
aseelliset pyhiinvaeltajat, jotka koettivat valloittaa tai valloittivat
Pyhän maan ottivat vaakunaansa joko ristin, joka ilmaisi, mitä varten
he olivat lähteneet, tai muuttolintuja, jotka merkitsivät sitä, että he
lähtivät pitkälle retkelle ja aikoivat suoriutua siitä uskon siivillä.
Joku esi-isistänne on ottanut osaa ristiretkeen ja vaikka hän olisikin
ollut vasta Ludvig Pyhän retkellä, niin on sukunne kuitenkin jo
kolmanneltatoista vuosisadalta peräisin.

-- Se on mahdollista, sanoi Morcerf. -- Isällä on jossakin sukupuu,
josta sen saa tietää ja josta minä aikoinani olen ammentanut sellaisia
tietoja, että Hozier ja Jaucourt olisivat niistä ihastuneet. Nyt en
enää niitä ajattele. Sanon kuitenkin -- se kuuluu opastajatoimeeni --
että näitä asioita on alettu paljon tutkia kansanvaltaisen
hallituksemme aikana.

-- No, siinä tapauksessa olisi teidän hallituksenne pitänyt valita
menneisyydestä paremmat tunnukset kuin nuo kaksi kilpeä, jotka ovat
kaikissa julkisissa rakennuksissamme, sillä niillä ei ole mitään
heraldista merkitystä. Mitä teihin, vicomte, tulee, niin olette
onnellisempi kuin hallituksenne, sillä teidän vaakunanne on vanha ja
kiihottaa mielikuvitusta. Olette sekä provencelainen että
espanjalainen. Se selittää, miksi äidillänne kuvassa on
katalonialaisten kaunis tumma ihonväri.

Kuulijan olisi täytynyt olla itse Oidipus tai sfinksi aavistaakseen,
mikä iva piili näissä kreivin sanoissa, vaikka ne tuntuivatkin hyvin
kohteliailta. Morcerf kiittikin häntä hymyillen. Näyttääkseen tietä hän
ensimmäisenä avasi vaakunan alla olevan oven, ja he astuivat salonkiin.

Tämän salongin huomattavimmalla paikalla oli myöskin muotokuva.
Se esitti noin kolmenkymmenenviiden tai -kahdeksan vuoden ikäistä
miestä, jolla oli kenraalin univormu sekä arvoa osoittavat
kaksinkertaiset olkalaput, kunnialegioonan nauha kaulassa, mikä osoitti
komentajanarvoa, oikealla puolen rintaa Vapahtajan ritarikunnan
yliupseerin merkki ja vasemmalla Carlos II:n ritarikunnan risti. Tästä
huomasi, että asianomainen oli käynyt sotaa Kreikassa ja Espanjassa tai
oli suorittanut jonkin diplomaattisen tehtävän näissä maissa.

Monte-Cristo tarkasti yksityiskohtaisesti tätä taulua samoin kuin
aikaisemmin näkemäänsäkin, kun sivuovi aukeni ja hän näki edessään
kreivi Morcerfin.

Tämä oli noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen mies,
mutta näytti ainakin viisikymmenvuotiaalta. Hänen mustat kulmakarvansa
erottuivat jyrkästi melkein valkoisesta tukasta, joka sotilaan tapaan
oli leikattu lyhyeksi. Hänellä oli yllään siviilipuku, ja monivärinen
nauha napinreiässä ilmaisi, mitkä kaikki kunniamerkit hänellä oli. Hän
astui sisään jokseenkin mahtavasti ja samalla kiireisesti. Monte-Cristo
näki hänen lähestyvän, mutta ei astunut askeltakaan eteenpäin. Olisi
luullut, että hänen jalkansa oli naulittu kiinni lattiaan samoin kuin
hänen katseensa Morcerfin kasvoihin.

-- Isä, sanoi nuori mies, -- minulla on kunnia esitellä teille kreivi
Monte-Cristo, jalomielinen ystävä, joka minulla oli onni kohdata, kun
olin joutunut vaikeaan tilanteeseen, niin kuin olen teille kertonut.

-- Olette tervetullut luoksemme, hymyili kreivi Morcerf kumartaen
kreiville, -- ja olette pelastaessanne sukumme ainoan perillisen tehnyt
meille palveluksen, joka velvoittaa meidät ikuiseen kiitollisuuteen.

Näin sanoen kreivi Morcerf osoitti Monte-Cristolle tuolia, samalla kun
itse istuutui vastapäätä ikkunaa.

Monte-Cristo istui kreivin osoittamalle tuolille ja käänsi sen niin,
että jäi itse raskaiden samettiverhojen varjoon, mutta saattoi nähdä
toisen kasvot. Hän näki niissä väsymystä ja huolta ja luki
ennenaikaisista rypyistä salaisten tuskien koko tarinan.

-- Rouva kreivitär oli parhaillaan pukeutumassa, sanoi Morcerf, -- kun
hänelle ilmoitettiin, kenet hänellä on onni nähdä luonaan. Hän saapuu
kohta ja on kymmenen minuutin päästä täällä.

-- Mikä kunnia minulle, sanoi Monte-Cristo, -- saada heti ensimmäisenä
päivänä Pariisissa kohdata mies, jonka ansiot ovat hänen maineensa
arvoiset ja jota onni on aivan ansiosta suosinut. Mutta eikö Mitidjan
tasangoilla ja Atlasvuorilla ole enää tarjottavana teille
marsalkansauvaa?

-- Olen jättänyt sotapalveluksen, sanoi Morcerf hiukan punastuen. --
Sain nimitykseni restauraation aikana, otin osaa ensimmäiseen
sotaretkeen ja palvelin marsalkka Bourmont'in johdolla. Saatoin siis
odottaa korkeampaakin johtoasemaa, ja kukapa tietää, mitä olisikaan
tapahtunut, jos nuorempi haara olisi pysynyt valtaistuimella. Mutta
heinäkuun vallankumous oli siksi kunniakas, että se saattoi olla
kiittämätön. Se ei palkinnut muita palveluksia kuin niitä, jotka oli
tehty keisarikunnan aikana. Jätin siis erohakemuksen, sillä kun on
ansainnut olkalappunsa taistelutanterella, ei enää osaa liikehtiä
salonkien liukkaalla permannolla. Olen jättänyt miekan ja antautunut
politiikkaan, harrastan teollisuutta ja tutkin elinkeinojamme. Niinä
kahtenakymmenenä vuotena, jotka olin sotapalveluksessa, olin jo niistä
asioista kiinnostunut, mutta minulla ei ollut aikaa.

-- Tuollaisilla aatteilla Ranskan kansa osoittaa olevansa muiden
yläpuolella, totesi Monte-Cristo. -- Vaikka olettekin vanhan
aatelissuvun jälkeläinen ja rikas, olette kuitenkin mennyt armeijaan
halvaksi sotamieheksi ja olette aste aseelta hankkinut itsellenne
arvoaseman, se on hyvin harvinaista. Kun teistä sitten on tullut
kenraali, pääri ja kunnialegioonan komentaja, suostutte opiskelemaan
uutta alaa ettekä toivo muuta palkintoa kuin että voisitte jonakin
päivänä hyödyttää kansalaisianne... Se on todellakin kaunista, sanon
suorastaan ylevää.

Albert katseli ja kuunteli kummastuneena Monte-Cristoa. Hän ei ollut
tottunut näkemään tätä näin innostuneena.

-- Ikävä kyllä, jatkoi vieras, epäilemättä poistaakseen tuskin
huomattavan pilven, joka oli noussut Morcerfin otsalle, -- me
italialaiset emme tee sillä tavoin; me pysymme omassa säädyssämme ja
omissa oloissamme, meissä säilyy sama elintapa, sama ajatuskanta, jopa
sama hyödyttömyyskin kautta koko elämämme.

-- Mutta, hyvä herra, vastasi kreivi Morcerf, -- teidän arvoisellenne
miehelle ei Italia ole sopiva isänmaa. Ranska avaa teille sylinsä.
Kuulkaa sen kutsua, Ranska ei varmaankaan ole kaikille kiittämätön. Se
kohtelee pahoin omia lapsiaan, mutta tavallisesti ottaa vieraat
suurenmoisesti vastaan.

-- Isä, sanoi Albert hymyillen, -- kaikesta huomaa, ettette tunne
kreivi Monte-Cristoa. Kreivi ei kaipaa maallisia kunnianosoituksia, ja
arvonimiä hän ottaa vain sen verran vastaan kuin tarvitsee
matkapassiaan varten.

-- Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni
kuullut, sanoi Monte-Cristo.

-- Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf
huoaten, -- ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.

-- Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota
mikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija
selittämään.

-- Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi
Morcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, --
olisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu
omituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.

-- Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän
tarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi
rouva kreivittärelle.

-- Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.

Monte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin
ovella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut
sisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi
Monte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli
nojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella
jo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.

Kreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka
vuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.

-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? kysyi Morcerf. -- Onko täällä ehkä
niin kuuma, että voitte pahoin?

-- Onko äiti sairas? huudahti Albert ja riensi Mercedeksen luo.

Hymyillen tämä kiitti heitä molempia.

-- En, sanoi kreivitär, -- mutta tunsin voimakasta mielenliikutusta
nähdessäni sen miehen, jonka ansiosta meidän ei nyt tarvitse itkeä ja
surra. Hyvä herra, jatkoi hän lähestyen juhlallisena kuin kuningatar,
-- olen teille kiitollinen poikani hengestä ja sen vuoksi siunaan
teitä. Olen erittäin iloinen siitä, että minulle tarjoutuu tilaisuus
kiittää teitä, ja tämä kiitos tulee sydämestäni samoin kuin
siunauksenikin.

Kreivi kumarsi uudelleen, mutta syvempään kuin edellisellä kerralla.
Hän oli vieläkin kalpeampi kuin Mercedes.

-- Armollinen rouva, sanoi hän, -- herra kreivi ja te maksatte liian
runsaan palkan vähäpätöisestä palveluksesta. Kun pelastaa pojan ja
säästää isältä huolet ja äidiltä kärsimykset, niin eihän siinä tee
varsinaisesti hyvää työtä, täyttää vain inhimillisyyden vaatimukset.

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin hellästi ja tavattoman kohteliaasti,
kreivitär Morcerf vastasi liikuttuneena:

-- Olen onnellinen poikani puolesta, kun hän on saanut teidät
ystäväkseen, ja kiitän Jumalaa tästä johdatuksesta.

Ja kreivi oli näkevinään kyynelen välkkyvän Mercedeksen silmissä.

Morcerf lähestyi häntä.

-- Olen jo pyytänyt anteeksi kreiviltä kun minun täytyy jättää hänet,
sanoi hän, -- ja toivon, että yhdytte anteeksipyyntööni. Mutta istunto
alkaa kello kaksi, ja kello kolmelta pitäisi minun puhua.

-- Lähtekää, koetan saada vieraamme unohtamaan poissaolonne, sanoi
Mercedes. -- Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Monte-Criston puoleen, --
suotteko meille sen kunnian, että jäätte täksi päiväksi luoksemme?

-- Kiitos, armollinen rouva, voitte olla varma siitä, että tunnen mitä
suurinta kiitollisuutta kutsustanne, mutta olen tänä aamuna noussut
porttinne edessä suoraan matkavaunuistani. En tiedä vielä, millainen on
asuntoni Pariisissa; tuskin edes tiedän, missä asun. Levottomuuteni on
tosin vähäpätöinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä.

-- Toivoaksemme saamme kuitenkin ilon nähdä teidät toiste täällä? kysyi
kreivitär.

Monte-Cristo kumarsi sanaakaan virkkamatta.

-- En siis pidätä teitä kauempaa, sanoi kreivitär, -- sillä en tahdo
kiitollisuuteni muuttuvan epähienoksi enkä haitalliseksi.

-- Rakas kreivi, sanoi Albert, -- jos sallitte, niin tahdon korvata
teille Roomassa osoittamanne kohteliaisuuden ja annan vaununi
käytettäviksenne siksi, kunnes ennätätte hankkia itsellenne omat.

-- Tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne, sanoi Monte-Cristo, --
mutta otaksun, että Bertuccio on oikealla tavalla käyttänyt ne neljä
tuntia, jotka olen antanut hänelle aikaa, ja että täältä lähtiessäni
löydän jonkinmoiset ajoneuvot ovenne edestä.

Albert oli jo tottunut odottamaan kreiviltä tällaista eikä enää
hämmästynyt. Hän tahtoi vain tietää, millä tavalla nuo määräykset oli
pantu täytäntöön. Hän seurasi sen vuoksi kreiviä ulko-ovelle asti.

Monte-Cristo ei ollut erehtynyt. Heti kun hän astui kreivi Morcerfin
eteiseen, riensi Roomasta tullut palvelija ulos, ja kuuluisa matkamies
näki todellakin vaunujen odottavan portaitten edessä.

Vaunut olivat Kellerin tehtaasta, ja hevospari oli sama, josta -- niin
kuin kaikki keikarit tiesivät -- vielä edellisenä päivänä oli tarjottu
Drakelle kahdeksantoistatuhatta frangia.

-- Hyvä herra, sanoi kreivi Albertille, -- en voi kehottaa teitä
saattamaan minua asuntooni, koska se todennäköisesti on vielä
tilapäisessä kunnossa. Antakaa siis minulle yksi päivä aikaa ja
sallikaa minun sitten kutsua teidät luokseni. Silloin olen varma, etten
loukkaa vieraanvaraisuuden lakeja.

-- Jos pyydätte päivän aikaa, herra kreivi, niin tiedän, ettette näytä
minulle enää taloa, vaan palatsin. Teillä on varmaankin joku hyvä
haltia auttajananne.

-- Antakaa ihmisten niin uskoa, sanoi Monte-Cristo laskien jalkansa
komeiden ajoneuvojensa samettiselle astinlaudalle, -- niin minulla on
menestystä naismaailmassa.

Hän hyppäsi vaunuihinsa, ovi sulkeutui, ja ajoneuvot läksivät kiitämään
eteenpäin, mutta eivät kuitenkaan niin nopeasti, ettei hän olisi
huomannut, miten sen huoneen ikkunaverhot, jonne hän oli Mercedeksen
jättänyt, heikosti liikahtivat.

Kun Albert palasi äitinsä luo, tapasi hän tämän budoaarissaan
samettisessa nojatuolissa istumassa; verhot oli laskettu alas, niin
ettei huoneesta erottanut muuta kuin jonkin maljakon välkkyvän sivun
tai kultakehyksen kulman.

Albert ei voinut nähdä äitinsä kasvoja, sillä tämä oli kietonut päänsä
ympärille harson. Mutta hänen äänensä tuntui värisevän. Albert erotti
myöskin ruusujen ja heliotrooppien tuoksun keskeltä hajusuolan kirpeän
hajun.

-- Oletteko sairas, äiti? huudahti hän astuessaan sisään. -- Ja
oletteko ehkä poissa ollessani voinut pahoin?

-- Minäkö? En suinkaan, Albert. Mutta ymmärräthän, noista ruusuista,
tuberooseista ja oranssinkukista leviää näinä ensimmäisinä lämpiminä
päivinä tavattoman voimakas tuoksu.

-- Siis, äiti, sanoi Albert tarttuen soittokellon nuoraan, -- täytyy
maljakot viedä etuhuoneeseen. Voitte todellakin huonosti. Jo äsken
astuessanne sisään olitte tavattoman kalpea.

-- Olinko kalpea, Albert?

-- Kalpeutenne kaunistaa teitä erinomaisesti, äiti, mutta isä ja minä
olimme yhtä kaikki levottomia.

-- Huomauttiko isä siitä? kysyi Mercedes kiihkeästi.

-- Ei minulle, mutta sanoihan hän teille itsellenne siitä.

-- Sitä en muista, sanoi kreivitär.

Palvelija astui sisään. Alberthan oli soittanut.

-- Viekää nämä kukat etuhuoneeseen tai pukuhuoneeseen, sanoi Albert. --
Rouva kreivitär voi niiden tuoksusta pahoin.

Palvelija totteli. Syntyi äänettömyys, jota jatkui niin kauan kuin
palvelija siirsi kukkia.

-- Mistä tuo nimi Monte-Cristo on tullut? kysyi kreivitär, kun
palvelija oli mennyt. -- Onko se sukunimi, tiluksen nimi vai
jonkinmoinen arvonimi?

-- Se on luullakseni arvonimi. Kreivi on ostanut itselleen saaren
Toscanan saaristosta, ja sitä seuraa jonkinmoinen komentajanarvo, niin
kuin hän tänä aamuna itse mainitsi. Tiedättehän, että sellainen on
tapana San Stefanossa Firenzessä ja San Giorgio Constantinianossa
Parmassa, jopa Malta-ritaristossakin. Hän ei sitä paitsi pane mitään
erityistä arvoa aateluudelle ja sanoo itseään tusinakreiviksi, vaikka
yleinen mielipide Roomassa onkin, että kreivi on täydellinen hienon
maailman mies.

-- Hän käyttäytyy hienosti, sanoi kreivitär, -- ainakin siitä vähästä
päättäen, minkä huomasin hänen seurassaan.

-- Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa
monet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan
kolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.

Kreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin
hänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja
hienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on
todellakin se, miltä hän näyttää?

-- Miltä hän siis näyttää?

-- Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.

-- Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.

-- Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?

-- Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä
maltalaiseksi.

-- En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.

-- Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että
jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka
onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen
Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen
jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten
seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt
sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.

-- Mitä sillä tarkoitat...?

-- Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole
asukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja
rosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat
herralleen veroa.

-- Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.

-- Samapa tuo, jatkoi nuori mies, -- olkoon hän salakuljettaja tai ei,
myönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava
mies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin
salongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa
seurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.

-- Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen
suurta painoa tähän kysymykseen.

-- Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.

-- Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla
omiin ajatuksiinsa.

-- Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin
yhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai:
viidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja
ne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi,
muistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka,
kuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole
ainoastaan voimakas, vaan nuorikin.

Kreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten
painosta.

-- Ja tuo mies on siis tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan? sanoi hän
hermostuneesti väristen.

-- Siltä näyttää.

-- Entä ... pidätkö sinäkin hänestä?

-- Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz
näet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.

Kreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.

-- Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- olenhan aina varoittanut
sinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi
neuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.

-- Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää
mitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on
pantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin
rikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta
naurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?

-- Olet oikeassa, sanoi kreivitär, -- ja pelkoni on aivan aiheeton,
varsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko
isäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville
enemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet
asiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan...

-- Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. -- Hän näytti
ihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi
ovelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän
kolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, --
ja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet
eduskuntaan kuulemaan puhettaan.

Kreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että
hänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi
hänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin
pojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän
tasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.

-- Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; -- ennustin jo Italiassa,
että hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu,
ja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla
hyvin huomattava mies.

Hän meni talliin hiukan kadehtien sitä, että kreivi oli saanut
haltuunsa vaunuhevoset, joiden rinnalla hänen hevosensa jäivät jälkeen
hevostuntijoiden silmissä.

-- Ihmiset eivät toden totta ole yhdenvertaisia, ajatteli hän. -- Minun
täytyy pyytää isääni kehittämään tätä ajatusta eduskunnassa.



42. Bertuccio


Tällä välin kreivi oli tullut asuntoonsa. Hän oli tarvinnut matkaan
kuusi minuuttia, mutta näiden kuuden minuutin aikana oli kuitenkin
parikymmentä nuorta miestä huomannut hänen vaunuhevosensa, joita heidän
ei ollut kannattanut ostaa. Kuka oli tuo ylhäinen herra, jonka kannatti
hankkia itselleen kahdenkymmenentuhannen frangin vaunuhevoset?

Alin valitsema talo, jossa Monte-Criston oli aikomus asua kaupungissa
ollessaan, oli Champs-Elysées'n varrella. Talon toisella puolella oli
piha ja toisella puutarha. Keskellä pihaa oli tuuhea puuryhmä, joka
osaksi peitti talon päätyä, tämän ryhmän molemmin puolin kulkivat aivan
kuin leveinä käsivarsina tiet portilta portaitten eteen. Portaiden joka
askelmalla oli kukkia kasvavia posliinimaljakkoja. Paitsi pääkäytävää
vei taloon toinenkin käytävä, Ponthieu-kadun puolella.

Ajaja ei ollut vielä ennättänyt antaa merkkiä portinvartijalle, kun
ison ristikkoportin puoliskot jo kääntyivät saranoillaan. Kreivin oli
nähty saapuvan, ja täällä samoin kuin Roomassakin palveltiin häntä
salaman nopeudella. Vaunut ajoivat siis sisään, tekivät puolikaaren
hidastamatta vauhtiaan, ja portti oli jo suljettu, kun vaunujen pyörät
vielä pyörivät pitkin soraista käytävää.

Vaunut pysähtyivät portaitten vasemmalle puolelle, ja niiden ovelle
ilmestyi kaksi miestä. Toinen oli Ali, joka hymyili rehellisen
iloisesti isäntänsä nähdessään ja joka oli tyytyväinen, kun
Monte-Cristo katsoikin häntä. Toinen miehistä kumarsi nöyrästi
kreiville ja ojensi hänelle käsivartensa auttaakseen häntä astumaan
vaunuista.

-- Kiitos, herra Bertuccio, sanoi kreivi astuen notkeasti alas. -- Entä
notaari?

-- Hän on pienessä salongissa, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio.

-- Ja käyntikortit, jotka käskin teidän toimittaa heti, kun tiedätte
talon numeron?

-- Herra kreivi, ne ovat jo valmiit. Olin Palais-Royalin parhaimman
kaivertajan luona, ja hän valmisti levyn minun läsnä ollessani.
Ensimmäinen käyntikortti vietiin heti määräyksenne mukaan paroni
Danglars'ille, Chaussée-d'Antinkatu 7. Muut ovat teidän ylhäisyytenne
makuuhuoneen uunin reunalla.

-- Hyvä on. Paljonko kello on?

-- Kello on neljä.

Monte-Cristo antoi hansikkaansa, hattunsa ja keppinsä samalle
lakeijalle, joka Morcerfin eteisessä oli rientänyt noutamaan vaunuja;
sitten hän meni pieneen salonkiin herra Bertuccion näyttäessä hänelle
tietä.

Niin kuin taloudenhoitaja oli sanonut, odotti notaari pienessä
salongissa.

Hän oli vähäpätöinen pariisilainen kirjuri, joka oli korotettu
piirinotaariksi.

-- Oletteko notaari, joka on saanut tuon maatalon myymisen toimekseen?
kysyi Monte-Cristo.

-- Olen, herra kreivi, vastasi notaari.

-- Kauppakirjat ovat valmiina?

-- Ovat, teidän ylhäisyytenne.

-- Oletteko tuonut ne mukananne?

-- Ne ovat tässä.

-- Hyvä on. Ja missä ostamani talo on? kysyi Monte-Cristo aivan kuin
ohimennen, kääntyen puoliksi Bertuccion, puoliksi notaarin puoleen.

Taloudenhoitaja vastasi liikkeellä, joka ilmaisi: Minä en tiedä!
Notaari katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- Kuinka, sanoi hän, -- ettekö tiedä, herra kreivi, missä teidän
ostamanne talo on?

-- En todellakaan, vastasi kreivi. -- Tulen tänä aamuna Cadixista. En
ole koskaan ennen ollut Pariisissa, astun ensi kertaa jalallani
Ranskanmaalle.

-- Se on aivan eri asia, sanoi notaari. -- Herra kreivin ostama talo on
Auteuilissa.

Tämän kuullessaan Bertuccio kalpeni silminnähtävästi.

-- Entä missä on Auteuil? kysyi Monte-Cristo.

-- Tässä aivan lähellä, herra kreivi, sanoi notaari, -- heti Passyn
vieressä, ihanalla paikalla, aivan Boulognen metsän keskellä.

-- Niinkö lähellä, sanoi Monte-Cristo, -- mutta eihän se ole maalla.
Miksi ihmeessä olette valinnut minulle asunnon aivan Pariisin porttien
ulkopuolelta?

-- Minäkö? huudahti taloudenhoitaja omituisen kiihkeästi. -- Eihän
herra kreivi ole antanut minun toimekseni talon valitsemista. Herra
kreivi suvaitsee muistella.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt minä muistan. Luin
ilmoituksen sanomalehdestä, ja tuo pettävä otsake _talo maalla_
houkutteli minua.

-- Vielä on aikaa valita toinen, sanoi Bertuccio, -- ja jos teidän
ylhäisyytenne antaa minun etsiä jostakin muualta, niin löydän kyllä
sopivan Enghienista, Fontenay-aux-Roses'ista tai Bellevuesta.

-- Ei tarvitse, sanoi Monte-Cristo huolettomasti, -- koska minulla nyt
on tämä, voin sen pitää.

-- Siinä teette oikein, herra kreivi, sanoi notaari vilkkaasti peläten
menettävänsä palkkionsa. -- Tila on hurmaava, virta, tuuheat puut,
mukava asunto vaikka onkin muutaman vuoden ollut käyttämättä.
Huonekalusto on arvokas vaikka onkin vanha, mutta nykyäänhän aletaan
etsiä antikviteetteja.

-- Älkäämme jättäkö sellaista tilaisuutta käyttämättä, sanoi
Monte-Cristo, -- Olkaa hyvä ja antakaa välikirja.

Hän kirjoitti nopeasti paperin alle luotuaan silmäyksen siihen kohtaan,
jossa oli mainittu tiluksen paikka ja sen omistajien nimi.

-- Bertuccio, sanoi hän, -- antakaa viisikymmentäviisituhatta frangia
tälle herralle.

Taloudenhoitaja poistui horjuvin askelin ja palasi tuoden pinkan
seteleitä, jotka notaari luki, niin kuin ainakin mies, joka ei ole
tottunut saamaan rahoja ennen kuin kaikki kiinnityslainat on
suoritettu.

-- Ja nyt, kysyi kreivi, -- onko kaikki lailliset muodot otettu
varteen?

-- On, kaikki, herra kreivi.

-- Onko teillä avaimet?

-- Ne ovat talon portinvartijan hallussa, mutta tässä on kirje, jossa
käsken häntä luovuttamaan talon uudelle omistajalle.

-- Hyvä on.

Ja Monte-Cristo nyökkäsi notaarille aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
"Menkää, en tarvitse teitä enää."

-- Mutta, huomautti kunnon notaari, -- herra kreivi on erehtynyt. Hinta
oli ainoastaan viisikymmentätuhatta frangia kaiken kaikkiaan.

-- Entä teidän palkkionne?

-- Se sisältyy mainittuun summaan.

-- Mutta olettehan tullut tänne Auteuilista asti?

-- Olen kyllä.

-- Täytyyhän minun korvata teidän vaivannäkönne.

Ja hän viittasi häntä poistumaan.

Notaari poistui selkä edellä ja kumartaen maahan asti. Ensimmäisen
kerran virkaurallaan hän tapasi tällaisen miehen.

-- Saattakaa herra notaaria, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Ja taloudenhoitaja meni notaarin jäljestä.

Kreivi oli tuskin jäänyt yksin, kun hän otti povestaan lukollisen
salkun ja aukaisi sen avaimella, jota aina kantoi kaulassaan.

Hetkisen etsittyään hän löysi paperin, jossa oli muistiinpanoja,
vertasi niitä pöydällä olevaan kauppakirjaan ja terästi muistiaan:

-- Auteuil, Fontaine-katu n:o 28, se se on, sanoi hän. -- Voinkohan nyt
luottaa tunnustukseen, jonka on saanut aikaan sielullinen tai
ruumiillinen kauhu? Samapa tuo, tunnin päästä saan tietää kaiken.
Bertuccio, huusi hän lyöden pienellä vasaralla soittokelloon, jolloin
kuului terävä, kauan kaikuva helähdys aivan kuin gong-gongista. --
Bertuccio!

Taloudenhoitaja ilmestyi kynnykselle.

-- Herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo, -- mainitsittehan kerran
matkustaneenne aikaisemmin Ranskassa?

-- Muutamissa osissa Ranskaa, teidän ylhäisyytenne.

-- Tunnette epäilemättä Pariisin ympäristöt?

-- En, teidän ylhäisyytenne, en, vastasi taloudenhoitaja hermostuneesti
vapisten, ja Monte-Cristo huomasi, että hän oli hyvin levoton.

-- Ikävää, ettette ole nähnyt Pariisin ympäristöä, sillä aion vielä
tänään lähteä katsomaan uutta tilustani, ja koska haluan teidät
mukaani, olisitte varmaankin antanut minulle tärkeitä tietoja.

-- Auteuiliinko? huudahti Bertuccio ja valahti kalmankalpeaksi. --
Täytyykö minun mennä Auteuiliin?

-- Mitä kummaa siinä on? Kun kerran asetun asumaan Auteuiliin, niin
tulette tietysti mukaan, sillä kuuluttehan palveluskuntaani.

Bertuccio painoi päänsä isäntänsä käskevän katseen edessä kumaraan ja
oli vaiti.

-- Mutta mikä teidän on? Pitääkö minun soittaa toinen kerta saadakseni
vaununi? sanoi Monte-Cristo samalla äänellä kuin Ludvig XIV tuon
kuuluisan lauseensa: "Sain melkein odottaa!"

Bertuccio oli yhdellä hyppäyksellä salongista etuhuoneessa ja huusi
käheällä äänellä:

-- Hänen ylhäisyytensä vaunut!

Monte-Cristo kirjoitti pari kolme kirjettä. Hänen sulkiessaan
viimeistä taloudenhoitaja palasi.

-- Teidän ylhäisyytenne vaunut ovat portaitten edessä, sanoi hän.

-- Hyvä on. Ottakaa hansikkaanne ja hattunne, sanoi Monte-Cristo.

-- Täytyykö minun seurata teidän ylhäisyyttänne? huudahti Bertuccio.

-- Tietysti, pitäähän teidän antaa määräyksiänne, koska aion asettua
tuohon taloon asumaan.

Kreivin käskyjä vastaan ei mukistu. Vastustelematta taloudenhoitaja
siis seurasi herraansa ja istui kunnioittavasti vaunujen etuistuimelle.



43. Talo Auteuilissa


Monte-Cristo oli huomannut, että Bertuccio oli portaita laskeutuessaan
siunannut itsensä korsikalaisen tapaan tekemällä peukalolla eteensä
ristinmerkin, ja vaunuihin istuessaan mutissut lyhyen rukouksen.
Jokainen muu paitsi utelias ihminen olisi tuntenut sääliä kunnon
taloudenhoitajaa kohtaan nähdessään, kuinka kauhuissaan hän läksi
matkaan. Mutta kreivi näytti olevan siksi utelias, ettei tahtonut
säästää Bertuccioa tältä matkalta.

Kahdenkymmenen minuutin päästä he saapuivat Auteuiliin. Bertuccion
mielenliikutus oli vain kasvanut. Hän kyyhötti vaunujen nurkassa ja
tarkasti kuumeentapaisesti jokaista taloa, minkä ohitse he ajoivat.

-- Käskekää vaunujen pysähtyä Fontaine-kadun numero 28:n kohdalla,
sanoi kreivi luoden säälimättömän katseen taloudenhoitajaan.

Hiki valui Bertuccion kasvoilta. Hän noudatti kuitenkin määräystä,
kumartui vaunujen ikkunasta ja huusi ajajalle:

-- Fontaine-katu 28.

Numero 28 oli kylän laidassa. Matkan aikana oli ilta alkanut pimetä tai
oikeammin sanoen synkkä ukkospilvi verhonnut maiseman kaameaan,
tuhoaennustavaan hämärään.

Vaunut pysähtyivät, ja palvelija riensi avaamaan vaunujen oven.

-- No, sanoi kreivi, -- ettekö astu vaunuista, herra Bertuccio? Mikä
kumma teitä tänä iltana vaivaa?

Bertuccio riensi ulos, tarjosi olkansa kreiville tueksi, ja tämä nojasi
siihen astuessaan hitaasti astimia alas.

-- Kolkuttakaa, sanoi kreivi, -- ja ilmoittakaa, että olen tullut.

Bertuccio kolkutti porttia, se aukeni, ja portinvartija astui esiin.

-- Kuka siellä on? kysyi hän.

-- Talon uusi isäntä, sanoi palvelija.

Hän ojensi portinvartijalle notaarin laatiman ilmoituksen.

-- Talo on siis myyty? sanoi portinvartija. -- Ja herra tulee asumaan
täällä?

-- Niin, ystäväiseni, sanoi kreivi, -- ja minä koetan olla sellainen,
että teidän ei tarvitse ikävöiden muistella entistä isäntäänne.

-- Minä en häntä ikävöi, sanoi portinvartija, -- sillä sain nähdä hänet
niin kovin harvoin. Hän ei ole käynyt täällä viiteen vuoteen, ja
viisaasti hän tekikin myydessään talon, joka ei hänelle tuottanut
yhtään mitään.

-- Ja mikä oli entisen isäntänne nimi? kysyi Monte-Cristo.

-- Markiisi Saint-Méran. Hän ei varmaankaan ole saanut talostaan sitä
hintaa minkä se hänelle tuli maksamaan.

-- Markiisi Saint-Méran! sanoi Monte-Cristo. -- Nimi tuntuu minusta
tutulta. Markiisi Saint-Méran...

Ja hän näytti pinnistävän muistiaan.

-- Vanha aatelismies, jatkoi portinvartija, -- Bourbonien uskollinen
palvelija. Hänellä oli yksi ainoa tytär, naimisissa herra Villefort'in
kanssa, joka oli kuninkaallisena prokuraattorina ensiksi Nîmes'issa ja
sitten Versailles'issa.

Monte-Cristo katsoi Bertuccioon, joka nojautui kalmankalpeana seinää
vastaan.

-- Tuo tytärhän on kuollut, sanoi Monte-Cristo. -- Muistan kuulleeni
niin kerrottavan.

-- Niin onkin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olemme
saaneet nähdä markiisi-raukan ainoastaan pari kolme kertaa.

-- Kiitos, kiitos, sanoi Monte-Cristo, joka taloudenhoitajansa ilmeistä
päätti, ettei voinut kiristää jousta enempää. -- Kiitos! Näyttäkäähän
meille tulta, kunnon mies.

-- Seuraanko armollista herraa?

-- Se on tarpeetonta. Bertuccio valaisee kyllä minulle tietä.

Ja Monte-Cristo antoi portinvartijalle kaksi kultarahaa, jolloin tämä
puhkesi siunailemaan ja huokailemaan.

-- Oi, armollinen herra, sanoi portinvartija etsittyään lieden reunalta
ja sen vieressä olevalta hyllyltä, -- pahaksi onneksi ei minulla ole
täällä kynttilöitä.

-- Ottakaa vaununlyhty, Bertuccio, ja näyttäkää minulle huoneet, sanoi
kreivi.

Taloudenhoitaja totteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen vapisevat
kätensä kielivät, kuinka vaikea hänen oli tätä määräystä noudattaa.

Alakerta oli jokseenkin avara. Toisessa kerroksessa oli iso sali,
kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Toisesta makuuhuoneesta tultiin
kiertoportaille, jotka päättyivät puutarhaan.

-- Kas, tuossa on takaportaat, sanoi kreivi, -- sehän on mukavaa.
Valaiskaa minulle tietä, astukaa edeltä, herra Bertuccio. Katsotaan,
minne nämä portaat vievät.

-- Herra kreivi, sanoi Bertuccio, -- ne vievät puutarhaan.

-- Mistä sen tiedätte, sanokaa?

-- Minne muuallekaan ne veisivät?

-- Tarkastakaamme siis.

Bertuccio huokasi syvään ja läksi astumaan edeltä. Portaat päättyivät
todellakin puutarhaan.

Ulko-ovella taloudenhoitaja seisahtui.

-- Eteenpäin, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Mutta taloudenhoitaja oli menehtymäisillään. Hänen harhailevat silmänsä
etsivät menneiden tapausten jälkiä, ja kouristuneilla käsillään hän
näytti karkottavan luotaan kamalia muistoja.

-- No? lausui kreivi.

-- Ei, ei! sanoi Bertuccio ja nojasi kädellään seinään. -- Minä en astu
askeltakaan kauemmaksi, se on aivan mahdotonta!

-- Mitä tämä tietää? kuului Monte-Criston käskevä ääni.

-- Mutta huomaattehan itsekin, armollinen herra, ettei tämä ole
luonnollista. Kun ostatte talon Pariisista, niin ostatte toisen
Auteuilista. Ja kun ostatte Auteuilista, niin ostatte Fontaine-kadun
numero 28:n. Miksi ette ilmoittanut siitä minulle aikaisemmin? Silloin
ette olisi voinut vaatia minua tulemaan tänne. Onhan Auteuilissa
muitakin taloja kuin tämä, sellaisia, missä ei ole tapahtunut murhaa!

-- Oho, sanoi kreivi keskeyttäen hänet äkkiä. -- Minkä kamalan sanan
lausuittekaan! Älkää nyt hautoko salaisuuksia ja olko taikauskoinen!
Kas niin, ottakaa lyhty ja tarkastakaamme puutarhaa. Toivottavasti ette
minun seurassani pelkää?

Bertuccio tarttui lyhtyyn ja totteli.

Oven avautuessa tuli näkyviin synkkä taivas, missä kuu turhaan koetti
taistella pilvimerta vastaan.

Taloudenhoitaja aikoi kääntyä vasemmalle.

-- Ei, ei, sanoi kreivi, -- miksi suotta kulkisimme pitkin käytäviä?
Onhan edessämme kaunis nurmikenttä.

Bertuccio kuivasi hikeä otsaltaan, mutta totteli. Yhtä kaikki hän
asteli vasemmalle päin.

Monte-Cristo sitä vastoin kulki oikealle. Tultuaan tuuhean puuryhmän
luo hän pysähtyi.

Taloudenhoitaja ei enää voinut hillitä itseään.

-- Menkää pois, armollinen herra, menkää pois! huudahti hän. -- Te
seisotte juuri sillä paikalla!

-- Millä paikalla?

-- Sillä paikalla, johon hän kaatui.

-- Rakas herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo nauraen, -- tointukaa,
rauhoittukaa. Emme ole nyt Sardiniassa emmekä Korsikassa. Tämä ei ole
mikään ansa, vaan puutarha, joka tosin on huonosti hoidettu, mutta jota
silti ei saa halveksia.

-- Armollinen herra, älkää seisoko tuolla kohtaa, älkää seisoko,
rukoilen teitä.

-- Olette varmaan tulossa hulluksi, herra Bertuccio, vastasi kreivi
kylmästi. -- Jos niin on asian laita, niin ilmoittakaa minulle ajoissa,
että voin sulkea teidät hullujenhuoneeseen, ennen kuin mitään vahinkoa
tapahtuu.

-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio pudistaen päätään ja pannen
kätensä ristiin niin hullunkurisen näköisenä, että kreivi olisi
purskahtanut nauruun, elleivät hänen ajatuksensa olisi kohdistuneet
paljon tärkeämpiin seikkoihin ja pakottaneet häntä pitämään tarkkaan
silmällä tämän säikähtyneen miehen kasvojen ilmettä. -- Armollinen
herra, onnettomuus on jo tapahtunut!

-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- minun täytyy sanoa teille, että
tuolla lailla esiintyessänne ja väännellessänne käsiänne olette aivan
kuin raivohullu, jonka ruumiista ei paholainen tahdo lähteä. Olen aina
huomannut, että se paholainen, joka itsepintaisimmin pysyy paikoillaan,
on salaisuus. Tiesin, että olette synkkä korsikalainen ja haudotte aina
kostoa. Italiassa en siitä välittänyt, sillä siellä se on tavallista,
mutta Ranskassa ei murhaa pidetä sopivana. Poliisit ottavat siitä
selon, tuomarit tuomitsevat ja pyövelit rankaisevat.

Bertuccio pani kätensä ristiin. Monte-Cristo tarkasti häntä lyhdyn
valossa yhtä tiukasti kuin oli Roomassa katsellut raivoavaa Andreaa.
Sitten hän lausui äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin
taloudenhoitaja-raukan selkää:

-- Apotti Busoni siis valehteli minulle Roomassa, kun hän
matkustettuaan Ranskassa lähetti teidät minun luokseni ja ylisti
suosituskirjeessään teidän ominaisuuksianne. Kirjoitan apotille ja teen
hänet vastuunalaiseksi suosikistaan, ja silloin saan kai kuulla, mitä
tämä murhajuttu oikeastaan on. Ilmoitan teille vain edeltä käsin, että
kun asetun asumaan maahan, alistun sen lakien alaiseksi, eikä mieleni
tee joutua teidän tähtenne rettelöihin Ranskan lain kanssa.

-- Mutta armollinen herra, olenhan minä uskollisesti teitä palvellut!
huudahti Bertuccio epätoivoissaan. -- Olenhan aina ollut kunnon mies ja
parhaani mukaan tehnyt hyviä töitä.

-- En väitä vastaan, sanoi kreivi, -- mutta miksi hiidessä olette noin
kiihtynyt? Se tietää pahaa. Puhdas omatunto ei tee ihmistä noin
kalpeaksi eikä saa miehen käsiä tuolla lailla vapisemaan...

-- Mutta, herra kreivi, kuiskasi taloudenhoitaja arasti, -- ilmoittihan
apotti Busoni, joka ripitti minut Nîmes'in vankilassa, että minulla on
suuri rikos omallatunnollani.

-- Ilmoitti kyllä, mutta kun hän lähetti teidät luokseni, luulin, että
rikoksenne oli varkaus.

-- Oh, herra kreivi! lausui Bertuccio halveksivasti.

-- Tai että korsikalaisena olitte tehnyt itsenne syypääksi
veririkokseen.

-- Se on totta, armollinen herra, se on totta, huudahti Bertuccio
heittäytyen kreivin jalkojen juureen. -- Se oli kosto, sen vannon, ei
mitään muuta kuin kosto.

-- Mutta kuinka juuri tämä talo herättää teissä tuollaista kauhua?

-- Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä
talossa tuo kosto tapahtui.

-- Mitä! Minun talossani!

-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio, -- eihän se silloin vielä ollut
teidän.

-- Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija
muistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?

-- Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.

-- Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan
syviin mietteisiin. -- Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää
teissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.

-- Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te
ostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt
murhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte
juuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta,
tuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei
ole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon
kaltainen.

-- Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti
sairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.

-- Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin.
Tällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.

-- Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, -- saatte mukautua siihen, että
lähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella
hänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka
säikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla
kävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi
poliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa
maksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa
silloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen,
suuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että
teidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää
palveluksessani!

-- Armollinen herra, armollinen herra! huudahti taloudenhoitaja
kauhistuen tätä uhkausta. -- Jos saan jäädä palvelukseenne, kerron
kaikki. Ja jos joudun lähtemään luotanne, saan astua mestauslavalle.

-- Se muuttaa asian, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta jos aiotte
valehdella, niin parempi on silloin pysyä vaiti.

-- Vannon sieluni autuuden kautta, että puhun teille totta, sillä
apotti Busoni sai tietää ainoastaan osan salaisuuttani. Mutta ensiksi
pyydän, siirtykää tuon plataanin luota pois. Kun kuu pilkistää pilvien
lomasta ja te seisotte tuossa viittaanne kiedottuna, muistutatte herra
Villefort'ia.

-- Mitä! huudahti Monte-Cristo. -- Villefort'ia...

-- Tunteeko teidän ylhäisyytenne hänet?

-- Nîmes'in entisen kuninkaallisen prokuraattorin?

-- Niin.

-- Joka oli mennyt naimisiin markiisi Saint-Méranin tyttären kanssa?

-- Niin.

-- Ja joka oli tunnettu mitä kunniallisimmaksi mieheksi, ankaraksi ja
jyrkäksi virkamieheksi.

-- Niin, huudahti Bertuccio, -- tuo mies, jolla oli moitteeton
maine ... hän olikin konna.

-- Sehän on mahdotonta, sanoi Monte-Cristo.

-- Asian laita on kuitenkin niin.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja teillä on todistus siihen?

-- Minulla oli ainakin.

-- Olette sen hukannut, niinkö?

-- Olen, mutta kun oikein etsii, voi sen löytää.

-- Kertokaa minulle kaikki, sillä tämä alkaa herättää mielenkiintoani,
sanoi kreivi ja meni istumaan penkille.

Bertuccio jäi hänen eteensä seisomaan.



44. Vendetta.


-- Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi
Bertuccio.

-- Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, -- sillä enhän minä
tiedä kerrassaan mitään.

-- Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän
ylhäisyydellenne...

-- Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut
seitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.

-- Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni
teidän ylhäisyyttänne...

-- Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.

-- Kaikki tapahtui vuonna 1815.

-- Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, -- se ei siis ole eilispäivän
asioita.

-- Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta
painunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen.
Minulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli
kohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan
muodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme
jääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän
oli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna
1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi
Elban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui
lievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren
toiselle puolelle.

-- Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen
keisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, -- ja ellen erehdy, niin se on
jo laadittu.

-- Anteeksi teidän ylhäisyytenne, mutta nämä ensimmäiset yksityiskohdat
ovat välttämättömiä, ja olette luvannut olla kärsivällinen.

-- Jatkakaa, jatkakaa! Minä pidän aina sanani.

-- Eräänä päivänä saimme kirjeen. Minun täytyy mainita, että asuimme
Cap Corsen pohjoisimmassa kärjessä. Tämän kirjeen lähetti veljeni. Hän
kertoi, että armeija oli päästetty vapaaksi ja että hän palaisi
Châteauroux'n, Clermont-Ferrandin, Puyn ja Nîmes'in kautta. Jos minulla
oli rahoja, niin hän käski minun toimittaa ne Nîmes'iin eräälle tutulle
ravintolanpitäjälle, jonka kanssa olin hiukan tekemisissä.

-- Salakuljettajana, totesi Monte-Cristo.

-- Hyvä Jumala, herra kreivi, täytyyhän ihmisen saada elää.

-- Täytyy kyllä, jatkakaa siis.

-- Rakastin hellästi veljeäni, olenhan sen jo teidän ylhäisyydellenne
maininnut. Päätinkin sen vuoksi mennä itse viemään hänelle rahat.
Minulla oli tuhat frangia, jätin viisisataa Assuntalle, kälylleni. Otin
jäljellä olevat viisisataa mukaani ja läksin Nîmes'iin. Se oli helppoa,
olihan minulla purteni ja pieni lasti otettavana mereltä. Kaikki näytti
suotuisalta. Mutta kun olin lastin ottanut, niin tuuli kääntyikin
vastaiseksi, joten emme viiteen kuuteen päivään voineet päästä
Rhône-joen suuhun. Lopulta pääsimme sinne. Kuljimme virtaa ylös
Arles'iin asti. Jätin purteni Bellegarden ja Beaucairen välille ja
läksin maitse Nîmes'iin.

-- Nyt tulemme itse asiaan, eikö niin?

-- Niin tulemmekin. Antakaa minulle anteeksi, mutta teidän
ylhäisyytenne huomaa kyllä kohta, etten ole kertonut mitään muuta kuin
sen, mikä on aivan ehdottomasti välttämätöntä. Tähän aikaan tapahtuivat
nuo kuuluisat Etelä-Ranskan joukkomurhat. Kolme konnaa, Trestaillon,
Truphemy ja Graffan, surmasivat kaduilla jokaisen, jota epäiltiin
bonapartelaiseksi. Epäilemättä herra kreivi on kuullut näistä murhista
puhuttavan?

-- Olen hiukan. Olin siihen aikaan hyvin kaukana Ranskasta. Jatkakaa.

-- Nîmes'iin tullessaan sai suorastaan kävellä veressä. Joka askelella
kohtasi ruumiita. Murhaajat liikkuivat joukoittain, surmasivat,
ryöstivät ja polttivat.

Nähdessäni tämän verilöylyn valtasi minut kauhu. En pelännyt oman
itseni puolesta, sillä olinhan ainoastaan vähäpätöinen korsikalainen
kalastaja. Päinvastoin: se oli itse asiassa meidän salakuljettajien
kulta-aikaa. Mutta pelkäsin veljeni puolesta, joka oli keisarikunnan
aikuinen sotilas ja palasi armeijastaan Loiren luota univormussaan ja
olkalappuineen.

Riensin tuttavani ravintoloitsijan luo. Aavistukseni oli oikea. Veljeni
oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, ja juuri ravintoloitsijan
oven edessä hänet oli surmattu.

Tein kaiken voitavani saadakseni tietää, kuka oli murhaaja, mutta
kukaan ei maininnut minulle heidän nimeään, siksi paljon heitä
pelättiin. Ajattelin silloin ranskalaista oikeuslaitosta, josta olin
kuullut niin paljon puhuttavan ja joka ei muka mitään säiky ja käännyin
kuninkaallisen prokuraattorin puoleen.

-- Ja tuon kuninkaallisen prokuraattorin nimi oli Villefort? kysyi
Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.

-- Niin oli, teidän ylhäisyytenne. Hän tuli Marseillesta, jossa oli
ollut prokuraattorin apulaisena. Suuren toimeliaisuutensa ansiosta hän
oli saanut virkaylennyksen. Hän kuului ensimmäisenä ilmoittaneen
hallitukselle keisarin paluun Elban saarelta.

-- Te menitte siis hänen luokseen, sanoi Monte-Cristo.

-- "Veljeni on eilen surmattu Nîmes'in kadulla", sanoin hänelle. "En
tiedä kuka sen on tehnyt, mutta teidän on otettava siitä selko. Te
olette t