Title: Monte-Criston kreivi
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Monte-Criston kreivi" ***


MONTE-CRISTON KREIVI

Kirj.

Alexandre Dumas


Suomentanut Jalmari Finne



Alexandre Dumas vanhemman ranskankielinen alkuperäisteos
Le comte de Monte-Cristo ilmestyi v. 1844-45


Otava, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

   1. Marseille -- Tulo
   2. Isä ja poika
   3. Katalonialaiset
   4. Salaliitto
   5. Kihlajaiskemut
   6. Prokuraattorin sijainen
   7. Kuulustelu
   8. Ifin linna
   9. Kihlajaispäivän ilta
  10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa
  11. Korsikalainen ihmissusi
  12. Isä ja poika
  13. Satapäiväinen keisarikunta
  14. Raivoisa vanki ja hullu vanki
  15. Numero 34 ja numero 27
  16. Italialainen tiedemies
  17. Apotin huone
  18. Aarre
  19. Kolmas taudinkohtaus
  20. Ifin linnan hautausmaa
  21. Tiboulenin saari
  22. Salakuljettajat
  23. Monte-Criston saari
  24. Lumouksen vallassa
  25. Tuntematon
  26. Gardin sillan majatalo
  27. Kertomus
  28. Vankilan luettelot
  29. Morrelin kauppahuone
  30. Syyskuun viides päivä
  31. Italia -- Merenkulkija Sindbad
  32. Herääminen
  33. Roomalaisia rosvoja
  34. Odottamaton kohtaaminen
  35. La Mazzolata
  36. Rooman karnevaali
  37. San Sebastianon katakombit
  38. Sovittu tapaaminen
  39. Pöytätoverit
  40. Aamiainen
  41. Esittely
  42. Bertuccio
  43. Talo Auteuilissa
  44. Vendetta
  45. Verisade
  46. Rajaton luotto
  47. Harmaat hevoset
  48. Ideologiaa
  49. Haydée
  50. Morrelin perhe
  51. Pyramus ja Tisbe
  52. Myrkkyoppi
  53. Robert Paholainen
  54. Kurssinoteerauksia
  55. Majuri Cavalcanti
  56. Andrea Cavalcanti
  57. Aitaus
  58. Herra Noirtier de Villefort
  59. Testamentti
  60. Lennätin
  61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä
  62. Kummitukset
  63. Päivälliset
  64. Kerjäläinen
  65. Perheriita
  66. Avioliittoaikeita
  67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone
  68. Kesätanssiaiset
  69. Tutkimuksia
  70. Tanssiaiset
  71. Leipää ja suolaa
  72. Markiisitar Saint-Méran
  73. Lupaus
  74. Villefort'in perhehauta
  75. Pöytäkirja
  76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet
  77. Haydée
  78. Janinasta kirjoitetaan...
  79. Mehuvesi
  80. Syytös
  81. Toimensa jättänyt leipuri
  82. Murtovarkaus
  83. Jumalan käsi
  84. Beauchamp
  85. Matka
  86. Tuomio
  87. Taisteluhaaste
  88. Solvaus
  89. Yö
  90. Taistelupaikalla
  91. Äiti ja poika
  92. Itsemurha
  93. Valentine
  94. Tunnustus
  95. Isä ja tytär
  96. Avioliittosopimus
  97. Matkalla Belgiaan
  98. "Kellon ja Pullon" majatalo
  99. Laki
 100. Haamu
 101. Myrkyttäjä
 102. Valentine
 103. Maximilien
 104. Danglars'in nimikirjoitus
 105. Père-Lachaisen hautausmaa
 106. Jako
 107. Leijonanluola
 108. Tuomari
 109. Tuomioistuin
 110. Syytöskirjelmä
 111. Sovitus
 112. Lähtö
 113. Menneisyys
 114. Peppino
 115. Luigi Vampan ruokalista
 116. Anteeksianto
 117. Lokakuun viides päivä
      Viiteselitykset.



1. Marseille -- Tulo


Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi
merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan
Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.

Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi
ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.

Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin
linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus
Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli
rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli
erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.

Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus
on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin,
sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja
mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti,
että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja
kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta
purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus
oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli
täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina
laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä,
joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta
suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies,
joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin
määräykset.

Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen
katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan
hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti
sen Réserven lahdelman kohdalla.

Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies
paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.

Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä,
solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui
rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on
lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.

-- Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. -- Mitä on
tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?

-- Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, -- suuri
onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme
kunnon kapteenimme Leclèren.

-- Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.

-- Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, -- ja olette varmasti
tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka...

-- Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti
tyyntyneenä. -- Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?

-- Hän on kuollut.

-- Pudonnutko mereen?

-- Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.

Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:

-- Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. -- Valmiina laskemaan
ankkurit!

Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka
olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset
rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas
jalustouveihin.

Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi
käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.

-- Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä
jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.

-- Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan
sataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin
kiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin
hän oli kuollut... Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän
lepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan
painoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä,
El Giglio -saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen
kunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies
alakuloisesti hymyillen, -- sotia kymmenen vuotta englantilaisia
vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.

-- Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka
näytti yhä enemmän rauhoittuvan, -- olemmehan kaikki kuolevaisia, ja
täytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten
olisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin
olevan...

-- Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa
teille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.

Kuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.

-- Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies. -- Pitäkää
kiirettä!

Käsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.

-- Purjeet alas!

Kaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti
eteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.

-- Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès
huomatessaan laivanisännän levottomuuden, -- niin tässä on
tilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi
antaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun
valvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.

Laivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin
heittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan
kuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi
peränpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota
oli nimittänyt Danglars'iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.

Tämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai -kuusivuotias, jokseenkin
synkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan
töykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä
merimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä
yleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.

-- No, herra Morrel, sanoi Danglars, -- tiedätte jo, mikä onnettomuus
meitä on kohdannut. Tiedättehän?

-- Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!

-- Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä,
niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen
kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.

-- Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi
sopivaa ankkuroimispaikkaa, -- mutta minun mielestäni ei tarvitse olla
niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin
tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee
tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa
keneltäkään.

-- Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti
vihan liekki, -- niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin.
Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä
neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää
viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.

-- Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, -- niin se
oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän
hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut
kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.

-- Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon
teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin
vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.

-- Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, --
tulkaahan tänne.

-- Anteeksi, sanoi Dantès, -- heti kohta tulen.

Sitten kääntyen laivaväen puoleen:

-- Ankkuri alas! hän huusi.

Heti ankkuri putosi, ja ketjut valuivat kalisten alas. Vaikka luotsi
olikin saapuvilla, pysyi Dantès paikallaan siksi, kunnes tämä kaikki
oli tapahtunut; sitten hän huusi:

-- Laskekaa viiri ja lippu puolitankoon ja pankaa airot ristiin!

-- Katsokaahan, sanoi Danglars, -- hän luulee toden totta jo olevansa
kapteeni.

-- Niin hän onkin, vastasi laivanisäntä.

-- Niin, ei puutu muuta kuin teidän ja liiketoverinne allekirjoitus,
herra Morrel.

-- Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä. --
Hän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan
ja olevan siihen sangen perehtynyt.

Pilvi nousi Danglars'in otsalle.

-- Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään. -- Nyt, kun
laiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken
minua?

Danglars astui askelen taaksepäin.

-- Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?

-- Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän
kun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.

-- Tapasitteko siis hänet, Edmond?

-- Tapasin.

-- Marsalkanko?

-- Niin.

Morrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.

-- Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.

-- Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.

-- Näitte siis keisarinkin?

-- Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.

-- Ja puhuitteko hänen kanssaan?

-- Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen,
missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se
olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut
ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen
omistivat Morrel & poika. "Ahaa", sanoi hän, "tunnen hänet. Morrelit
ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli
samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa."

-- Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. -- Se on
Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès,
kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon
vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen
Dantèsia ystävällisesti olalle, -- teitte oikein noudattaessanne
kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos
tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille
koitua ikävyyksiä.

-- Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. --
Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista,
jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi,
sanoi Dantès, -- tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat.
Sallittehan minun poistua?

-- Menkää, menkää, rakas Dantès.

Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.

-- No, sanoi hän, -- hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi
hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?

-- Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.

-- Sitä parempi, vastasi tämä, -- sillä ikäväähän on nähdä toverin
rikkovan velvollisuutensa.

-- Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä, -- eikä siinä
ole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.

-- Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille
erästä hänen kirjettään?

-- Kuka?

-- Dantès.

-- Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?

-- Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.

-- Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?

-- Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.

-- Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä
Porte-Ferrajoon?

Danglars punastui.

-- Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän
käärön ja kirjeen Dantèsille.

-- Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä, -- mutta jos
hänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.

Danglars mietti hetkisen.

-- Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille
mitään, sanoi hän. -- Olen varmaankin erehtynyt.

Samassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.

-- No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.

-- Olen.

-- Eipä se kestänyt kauan.

-- Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön
tulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen
samalla kuin luotsikin.

-- Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?

Dantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.

-- Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.

-- Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?

-- Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä
isäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.

-- Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä
poika.

-- Ja ... kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan, -- oletteko kuullut, että
isäni voi kai hyvin?

-- Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.

-- Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.

-- Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut
mitään.

Dantès hymyili.

-- Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän
ei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.

-- No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.

-- Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun
tehtävä toinen, joka on yhtä rakas.

-- Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka
odottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.

Dantès hymyili.

-- Ahaa, sanoi laivanisäntä, -- en enää kummastele, miksi hän on
kolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden
teolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!

-- Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti. -- Hän on
morsiameni.

-- Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.

-- Ei meille, vastasi Dantès.

-- No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä, -- en enää pidätä teitä.
Olette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin
paljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?

-- En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.

-- Olette säästäväinen poika, Edmond.

-- Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.

-- Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis
katsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos
joku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen tulemasta minua
tervehtimään.

-- Siis sallitte minun mennä? sanoi nuori mies kumartaen.

-- Sallin, ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa.

-- Ei.

-- Eikö kapteeni Leclère kuollessaan jättänyt teille kirjettä minulle
tuotavaksi?

-- Hän ei olisi jaksanut kirjoittaa. Mutta nyt muistan, että minun
täytyy pyytää teiltä kahden viikon lomaa.

-- Mennäksenne naimisiin?

-- Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.

-- Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès.
Laivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille
ennen kuin kolmen kuukauden päästä... Mutta kolmen kuukauden päästä
teidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta
miestä olalle, -- ei voi lähteä ilman kapteeniaan.

-- Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin. --
Ajatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni.
Onko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?

-- Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille,
rakas Dantès, ja sanoisin: "Asia on päätetty"; mutta minulla on
liikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: _Che a
compagne, a padrone_.[1] Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä
kahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen,
niin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.

-- Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin
laivanisännän molempiin käsiin. -- Herra Morrel, minä kiitän teitä
isäni ja Mercedeksen puolesta.

-- Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon
miesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja
tulkaa sitten luokseni.

-- Saanko ensin soutaa teidät maihin?

-- Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars'in kanssa. Oletteko
matkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?

-- Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte
toverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen
päivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta
häntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään
asiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi
oikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin
ei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin
tyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.

-- Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä, -- jos olisitte
Pharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars'in mielellänne
toimessaan?

-- Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès, --
kunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.

-- Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä.
Menkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.

-- Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.

-- Johan sen sanoin.

-- Saanko ottaa veneenne?

-- Saatte.

-- Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.

-- Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.

Nuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan
Cannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti
niin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa
pitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie
sataman suulta Orleansin rantakadulle.

Laivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen
nousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan
joukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti
täyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan
merenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja
aivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin
Pariisi olisi pieni Marseille.

Kääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars'in, joka näköjään
odotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan
nuorta merimiestä.

Mutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.



2. Isä ja poika


Jättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan
laivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja
seuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän
kääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän
vasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja
pidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten
sydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta
näkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.

Tieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo.
Tämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin
kapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli
rautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.

Äkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni
hänen takanaan huusi:

-- Isä, rakas isä!

Vanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän
syliin vapisten ja aivan kalpeana.

-- Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. -- Oletko
sairas?

-- En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut
sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta ...
oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!

-- Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo
ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän
minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja
me tulemme onnellisiksi.

-- Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. -- Mutta mitenkä
me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi
minulle.

-- Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen
saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten
olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia
surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra
Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni?
Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta!
Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.

-- Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, -- se on onni.

-- Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan
palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte
kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä... Mutta mikä
teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?

-- Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.

Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.

-- Mitä tämä on? sanoi nuori mies. -- Lasillinen viiniä, isä; se
virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?

-- Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen
pidättää poikaansa.

-- Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?

Hän avasi pari kolme kaappia.

-- Tarpeetonta, sanoi vanhus, -- viini on loppunut.

-- Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen
vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. -- Mitä, onko
viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?

-- En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.

-- Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, -- jätinhän
teille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.

-- Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen
velan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi,
että ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta.
Ymmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle
ikävyyksiä...

-- Mutta, huudahti Dantès, -- minähän olin Caderousselle
sataneljäkymmentä frangia velkaa.

-- Niin olit, sopersi vanhus.

-- Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?

Vanhus nyökkäsi.

-- Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla!
mutisi nuori mies.

-- Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond
ja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.

-- Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinä olet täällä, ja kaikki
on unohdettu, kaikkihan on hyvin.

-- Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa
taskussani. Tuossa, isä, sanoi hän, -- ottakaa, ottakaa ja lähettäkää
heti joku ostamaan ruokaa.

Hän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa,
viisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.

Vanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.

-- Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.

-- Minun tietysti ... sinun ...! meidän...! Ota, osta ruokaa, ole
onnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.

-- Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinun luvallasi
käytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa,
luultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni
ostaa jotakin.

-- Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi
palvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt
tullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna
ne saat. Mutta vaiti, joku tulee!

-- Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu
toivottamaan onnea paluusi johdosta.

-- Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän
ajattelee, mutisi Edmond. -- Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on
tehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.

Samassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin
kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli
kankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.

-- Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään
hymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.

-- Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä
kaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.

-- Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan
päinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En
tarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen
takaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me
olemme kuitit.

-- Ihminen ei koskaan ole kuitti niiden suhteen, jotka ovat tehneet
meille palveluksia, sanoi Dantès; -- sillä kun ei ole enää heille
velkaa rahaa, on heille velkaa kiitollisuutta.

-- Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme
sinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan
itselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin
ystäväni Danglars'in. "Sinä Marseillessa?" -- "Niin, minä itse",
vastasi hän -- "Luulin sinun olevan Smyrnassa." -- "Olin kyllä siellä,
sillä palaan juuri sieltä." -- "Ja Edmond, missä se poika on?" --
"Isänsä luona epäilemättä", vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin,
jatkoi Caderousse, -- saadakseni puristaa ystävän kättä.

-- Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus, -- kuinka hän pitää meistä.

-- Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä
kunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan
rikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin
kulta- ja hopearahoihin.

Nuori mies huomasi ahneuden liekin leimahtavan naapurin mustista
silmistä.

-- Enhän toki, sanoi hän, -- nämä rahat eivät ole minun. Sanoin tässä
isälle pelänneeni hänen kärsineen poissa ollessani puutetta, ja
rauhoittaakseen minua hän tyhjensi kukkaronsa pöydälle. Pistäkäähän,
isä, rahat jälleen laatikkoon, jatkoi Dantès, -- ellei naapurimme
Caderousse vuorostaan niitä tarvitse, jolloin rahat ovat hänen
käytettävinään.

-- En, poikaseni, sanoi Caderousse, -- en tarvitse mitään, sillä,
Jumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän
ihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta
tarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt
hyväkseni.

-- Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.

-- Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin
väleihin herra Morrelin kanssa?

-- Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.

-- Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä
hänen luonaan.

-- Kieltäydyitkö menemästä hänen luokseen päivälliselle? sanoi vanha
Dantès. -- Kutsuiko hän sinua päivälliselle?

-- Kutsui, isä, vastasi Edmond hymyillen nähdessään, miten isä
kummastui poikansa osaksi tullutta suurta kunniaa.

-- Ja miksi, poikani, kieltäydyit menemästä? kysyi vanhus.

-- Tullakseni sitä pikemmin teidän luoksenne, vastasi nuori mies. --
Minulla oli kova kiire luoksenne.

-- Herra Morrel olisi voinut helposti loukkaantua sellaisesta, sanoi
Caderousse. -- Ja kun pyrkii kapteeniksi, niin on tyhmää loukata
laivanisäntää.

-- Selitin hänelle, miksi en voinut tulla, jatkoi Dantès, -- ja uskon
hänen ymmärtäneen syyni.

-- Päästäkseen kapteeniksi täytyy hiukan mielistellä esimiehiään.

-- Toivon pääseväni kapteeniksi muullakin tavoin, vastasi Dantès.

-- Sitä parempi, sitä parempi! Kaikki entiset ystäväsi iloitsevat
siitä. Erityisesti eräs, joka asuu Saint-Nicolas'in linnoituksen
takana.

-- Mercedeskö? sanoi vanhus.

-- Niin, isä, vastasi Dantès, -- ja nyt, kun olen teidät nähnyt, kun
tiedän, kuinka voitte, ja kun teillä on kaikki mitä tarvitsette, pyydän
saada mennä Catalansiin.

-- Mene, poikani, sanoi vanha Dantès, -- ja Jumala siunatkoon sinua
vaimossasi, niin kuin hän minua on siunannut pojassani.

-- Hänen vaimossaan, sanoi Caderousse. -- Kylläpä te pidätte kiirettä,
ukko Dantès. Ei hän vielä ole minun tietääkseni Edmondin vaimo.

-- Ei, mutta hyvin luultavasti ei kestä kauankaan ennen kuin hän siksi
tulee.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- niin viisaasti teet
pitäessäsi kiirettä, poikaseni.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että Mercedes on kaunis tyttö, eikä sellaisilta puutu
ihailijoita. Tusinakaupalla on niitä hänen kintereillään.

-- Todellako, sanoi Edmond hymyillen, mutta hymyn takaa kajasti
levottomuus.

-- Niin, jatkoi Caderousse, -- hänelle on tehty hyviäkin tarjouksia.
Mutta ymmärräthän, sinusta tulee kapteeni, ja silloin ei kannata sinua
hylätä.

-- Se tietää, sanoi Dantès koettaen hymyllä peittää levottomuuttaan, --
että ellen olisi kapteeni...

-- No, no! sanoi Caderousse.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi nuori mies, -- minulla on paremmat
ajatukset naisista yleensä ja Mercedesistä erittäin, ja olen varma
siitä, että, olenpa kapteeni tai en, hän pysyy minulle uskollisena.

-- Sitä parempi, sitä parempi! sanoi Caderousse. -- Hyvähän on olla
luottavainen naimisiin mennessään. Mutta olkoon kuinka tahansa, usko
minua, poika, kiirehdi ilmoittamaan hänelle tulostasi ja hyvistä
tulevaisuuden toiveistasi.

-- Minä menen, sanoi Edmond.

Hän syleili isäänsä, nyökkäsi Caderousselle ja meni.

Caderousse jäi vielä hetkiseksi. Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle
Dantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars'ia, joka odotti
häntä Senac-kadun kulmassa.

-- No, sanoi Danglars, -- tapasitko hänet?

-- Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.

-- Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?

-- Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.

-- Parasta on odottaa! sanoi Danglars. -- Hän hätiköi mielestäni
liikaa.

-- Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.

-- Hän on kai sitten hyvin iloinen?

-- Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle
palveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa
lainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.

-- Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?

-- Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä
minä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on
käsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä
tulee kapteeni.

-- Mitä vielä, sanoi Danglars. -- Hän ei ole vielä kapteeni.

-- Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse, -- sillä muuten tästä lähin
tuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.

-- Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars, -- niin hän pysyy sinä, mikä
hän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut
kauniiseen katalonialaistyttöön?

-- Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin
hän saa siltä taholta ikävyyksiä.

-- Selitähän.

-- Minkä tähden?

-- Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?

-- Minä en pidä röyhkeistä miehistä.

-- No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.

-- En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut,
uskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo
mainitsin.

-- Mitä olet nähnyt? Kerrohan.

-- No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin,
on hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen,
punanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä "serkukseen".

-- Todellakin. Ja uskotko, että tuo serkku mielistelee häntä?

-- Otaksun niin. Mitä muuta tekemistä olisi kaksikymmenvuotiaalla
pojalla ja kahdeksantoistavuotiaalla tytöllä keskenään?

-- Ja sanoitko Dantèsin menneen Catalansiin?

-- Hän läksi ennen minua.

-- Jos me lähdemme samaan suuntaan, niin pysähdymme Réserven luo ja
viiniä juodessamme odottelemme uutisia.

-- Kuka niitä meille tuo?

-- Olemmehan tien varrella ja näemme Dantèsin kasvoista, mitä tapahtuu.

-- Olkoon niin, sanoi Caderousse, -- mutta sinä saat maksaa.

-- Kyllä maksan, sanoi Danglars.

Ja molemmat läksivät nopein askelin kulkemaan mainittua paikkaa kohden.
Tultuaan perille he käskivät tuomaan pullon viiniä.

Ukko Pamphile oli nähnyt Dantèsin kulkevan noin kymmenen minuuttia
sitten ohitse.

Tietäessään varmasti, että Dantès oli Catalansissa, he istuivat
puhkeavien plataanien ja sykomorien suojaan, joiden oksilla iloinen
lintuparvi lauloi. Oli kevään ensimmäinen kaunis päivä.



3. Katalonialaiset


Sadan askelen päässä siitä paikasta, jossa ystävykset istuivat
tarkkaavina katsellen ja kuulostellen ja samalla maistellen hehkuvaa La
Malgue -viiniä, oli kalliolla Catalansin kylä.

Salaperäinen ihmisjoukko oli muinoin lähtenyt Espanjasta ja laskenut
maihin tuolle niemekkeelle, jossa heitä vieläkin on. Heidän johtajansa,
joka osasi provencelaista murretta, pyysi Marseillen kaupungilta tätä
alastonta ja karua niemekettä, jolle he muinaisajan merimiesten tavoin
olivat vetäneet purtensa maihin. Heidän pyyntöönsä suostuttiin, ja
kolme kuukautta myöhemmin syntyi kylä noiden kahdentoista tai
viidentoista purren ympärille, jotka olivat heidät tuoneet.

Tässä kylässä, joka oli rakennettu omituiseen ja hauskaan, puoliksi
maurilaiseen, puoliksi espanjalaiseen tyyliin, asuu vieläkin näiden
miesten jälkeläisiä, ja he puhuvat isiensä kieltä. Kolme tai neljä
vuosisataa he ovat pysyneet uskollisina tälle niemekkeelle, jolle he
olivat asettuneet aivan kuin merilinnut, sekaantumatta millään tavoin
Marseillen asukkaisiin, rakentaen avioliittoja keskenään ja säilyttäen
isänmaansa tavat ja puvut, samoin kuin olivat säilyttäneet sen
kielenkin.

Lukija seuratkoon meitä kylän ainoata tietä pitkin ja astukoon
kanssamme pieneen taloon, jolle aurinko on antanut tuon erikoisen,
kuihtuneen lehden värin, mikä on niin ominaista tämän maan
rakennuksille, joiden sisäseinien ainoana koristuksena on kellahtava
rappaus.

Seinän vieressä seisoi nuori tyttö. Hänen tukkansa oli musta kuin
kivihiili ja silmät säteilivät kuin gasellin silmät. Hän poimi
hienoilla, jalomuotoisilla sormillaan rikki niittykukkaa, jonka lehtiä
oli hänen edessään lattialla. Hänen kyynärpäihin asti paljaat,
ruskettuneet käsivartensa, kauniit kuin Venuksella, värisivät
kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, ja hänen notkea ja kauniisti
muodostunut jalkansa polki maata.

Kolmen askelen päässä hänestä istui tuolilla, kyynärpää vanhaan
madonsyömään pöytään nojaten, kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenkahden
vuoden ikäinen nuorukainen katsellen häntä samalla sekä levottomasti
että vihaisesti. Hänen silmänsä kysyivät, mutta nuoren tytön terävä ja
varma katse hillitsi häntä.

-- Kuulehan nyt minua, Mercedes, sanoi nuori mies. -- Tulee pääsiäinen,
ja silloin on sopiva viettää häitä. Vastaahan minulle!

-- Olenhan vastannut sinulle satoja kertoja, Fernand, ja mahdat
suorastaan vihata omaa rauhaasi, kun kyselet yhä uudestaan samaa
minulta!

-- Sano se kerta vielä, sano se kerta vielä, jotta oikein sen uskoisin.
Sano että hylkäät rakkauteni, jonka äitisi hyväksyi. Pane minut
uskomaan, että leikit onnellani ja että elämäni ja kuolemani eivät
merkitse sinulle mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olen kymmenen vuotta
uneksinut pääseväni mieheksesi, Mercedes, ja kadotan näin tämän
toiveen, joka oli elämäni ainoa sisällys!

-- Minä en vähääkään ole yllyttänyt sinussa tätä toivoa, Fernand,
vastasi Mercedes. -- Ethän voi syyttää minun kertaakaan keimailleen
sinulle. Olen aina sanonut sinulle: Rakastan sinua kuin omaa veljeäni,
mutta älä koskaan vaadi minulta muuta kuin tätä sisaren rakkautta,
sillä sydämeni on toisen oma. Enkö aina ole sanonut niin?

-- Olet, tiedän sen kyllä, vastasi nuori mies. -- Olet ollut minua
kohtaan julman suora. Mutta unohdatko, että katalonialaisten
keskuudessa vallitsee pyhä laki, jonka mukaan avioliitot solmitaan oman
heimon keskuudessa?

-- Erehdyt, Fernand, se ei ole mikään laki, vaan ainoastaan tapa, siinä
kaikki. Ja seuraa neuvoani, älä vetoa omaksi eduksesi tähän tapaan.
Sinut on määrätty sotaväkeen. Vain toistaiseksi olet vapaa. Minä
päivänä tahansa voit saada kutsun sotapalvelukseen. Kun kerran olet
sotilas, miten voit enää tukea minua, köyhää orporaukkaa, jolla ei ole
mitään omaisuutta, ei muuta kuin tämä melkein rappiolle joutunut maja
ja muutamia kuluneita verkkoja, jotka äitini peri isältäni ja minä
häneltä. Vuosi on kulunut äitini kuolemasta, ja minä elän melkein
ihmisten armoilla. Toisinaan vakuuttelet, että voisin auttaa sinua, ja
teet sen ainoastaan, jotta voisit jakaa kalansaaliisi minun kanssani.
Suostun siihen, koska olet isäni veljenpoika, koska meidät on
kasvatettu yhdessä, ja koska kieltäytymiseni tuottaisi sinulle liian
paljon surua. Mutta tunnen, että nuo kalat, joita myymällä saan rahaa
ostaakseni hamppua kehrättäväkseni, ovat armolahja.

-- Vähät tuosta kaikesta, Mercedes, kun sinä, köyhä ja yksinäinen,
miellytät minua enemmän kuin Marseillen rikkaimman laivanisännän tai
pankkiirin tytär! Mitä kaipaa minunlaiseni mies? Kunniallista vaimoa ja
hyvää talonemäntää. Kenessä muussa tapaisin nämä ominaisuudet
kauniimmin yhtyneinä kuin sinussa?

-- Fernand, vastasi Mercedes pudistaen päätään, -- naisesta tulee huono
vaimo ja hän pysyy vaivoin kunniallisena, kun rakastaa toista miestä
kuin omaansa. Tyydy ystävyyteeni, sillä sanon sen kerta vielä, se on
ainoa, mitä voin sinulle antaa.

-- Ymmärrän tarkoituksesi, sanoi Fernand. -- Kestät kärsivällisesti
oman köyhyytesi, mutta pelkäät minun köyhyyttäni. No niin, Mercedes,
jos rakastaisit minua, niin koettaisin onneani. Sinä tuottaisit minulle
menestystä, ja minusta tulisi rikas. Voin laajentaa kalastustani, voin
mennä kirjuriksi johonkin liikkeeseen, jopa ruveta kauppiaaksikin!

-- Et voi ryhtyä ainoaankaan noista puuhista, Fernand; olet sotilas, ja
olet tässä kylässä vain siksi, ettei ole sotaa. Pysy siis kalastajana.
Älä haudo mielessäsi unelmia, jotka tekevät todellisuuden entistä
vaivalloisemmaksi, ja tyydy ystävyyteeni, koska en voi sinulle muuta
tarjota.

-- No niin, olet oikeassa, Mercedes, rupean merimieheksi. Silloin
minulla on isiltämme perityn puvun sijasta, jota sinä halveksit,
kiiltävä hattu, raitainen paita ja sininen takki, jossa on ankkurin
kuvilla koristetut napit. Sellaisessahan puvussa pitää olla
miellyttääkseen sinua?

-- Mitä sillä tarkoitat? kysyi Mercedes katsahtaen tuimasti häneen. --
Mitä sillä tarkoitat? En ymmärrä sinua.

-- Sanon vain, Mercedes, että olet minulle sen vuoksi niin tyly ja
armoton, että odotat erästä, jolla on sellainen puku. Mutta tuo
odottamasi onkin ehkä epäluotettava, ja ellei hän ole, niin on meri
sitä enemmän.

-- Fernand, luulin sinua hyväksi, mutta erehdyinkin! Sinulla on paha
sydän, sillä pyydät Jumalan vihaa kateellisuutesi avuksi. No niin, en
salaa, odotan ja rakastan sitä miestä, josta puhuit, ja ellei hän
palaa, niin en syytä häntä uskottomuudesta niin kuin sinä, vaan sanon,
että hän on kuollut rakastaen minua.

Nuori mies teki raivoa ilmaisevan liikkeen.

-- Minä ymmärrän, jatkoi Mercedes, -- sinä vihaat häntä sen vuoksi,
etten minä rakasta sinua. Aiot koettaa, voittaako katalonialainen
puukkosi hänen tikarinsa. Mitä hyötyä siitä olisi? Menetät ystävyyteni,
jos häviät, näet sen muuttuvan vihaksi, jos voitat. Ei, Fernand, älä
anna valtaa huonoille ajatuksillesi. Minä rakastan Edmond Dantèsia,
eikä kukaan muu kuin Edmond ole oleva mieheni.

-- Ja rakastat häntä aina?

-- Niin kauan kuin elän.

-- Mutta jos hän on kuollut?

-- Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin.

-- Mutta jos hän unohtaa sinut?

-- Mercedes! huusi iloinen ääni ulkoa. -- Mercedes!

-- Ah! huudahti nuori tyttö punehtuen ilosta ja sävähtäen rakkaudesta,
-- näethän, ettei hän ole minua unohtanut, koska hän on tuolla.

Hän riensi ovea kohden, avasi sen ja huusi:

-- Edmond, tässä olen!

Fernand sävähti kuin käärmeen nähdessään ja lysähti tuoliin.

Edmond ja Mercedes vaipuivat toistensa syliin. Marseillen kirkas
aurinko sulki heidät valovirtaansa. Ensi aluksi he eivät nähneet mitään
ympärillään. Voimakas onni erotti heidät kaikesta muusta maailmasta, he
puhuivat vain katkonaisia sanoja, jotka ilmaisivat niin suurta
tunnetta, että sitä olisi voinut luulla tuskaksi.

Äkkiä Edmond huomasi Fernandin synkän muodon, uhkaavan ja kalpean.
Vaistomaisella liikkeellä tarttui nuori katalonialainen vyöhönsä
pistettyyn puukkoon.

-- Anteeksi, sanoi Dantès rypistäen silmäkulmiaan, -- en huomannutkaan,
että meitä oli kolme.

Sitten kääntyen Mercedeksen puoleen:

-- Kuka on tuo herra?

-- Tästä herrasta tulee paras ystäväsi, Dantès, sillä hän on ystäväni,
serkkuni, veljeni. Hän on Fernand, mies, jota lähinnä sinua rakastan
eniten maailmassa. Etkö tunne häntä?

-- Tunnen kyllä, sanoi Edmond.

Ja irroittautumatta Mercedeksestä, jonka kättä hän piti kädessään, hän
ojensi toisen kätensä sydämellisesti katalonialaiselle.

Mutta sen sijaan että olisi vastannut tähän ystävälliseen liikkeeseen,
Fernand pysyikin vaiti ja liikkumattomana aivan kuin kuvapatsas.

Silloin Edmond loi kysyvän katseen levottomasta ja vapisevasta
Mercedeksestä synkkään ja uhkaavaan Fernandiin.

Tämä ainoa katse selitti hänelle kaiken.

Suuttumus nousi hänen otsalleen.

-- En tietänyt kiirehtiessäni luoksesi, Mercedes, että tapaan täällä
vihollisen.

-- Vihollisen! huudahti Mercedes luoden suuttuneen katseen serkkuunsa.
-- Vihollisen, sanot, Edmond! Jos uskoisin sanojasi, niin tarttuisin
käsivarteesi ja lähtisin kanssasi Marseilleen jättäen taloni ainiaaksi.

Fernandin katse salamoi.

-- Ja jos onnettomuus kohtaa sinua, Edmond, jatkoi tyttö säälimättömän
tyynesti todistaen Fernandille lukeneensa hänen salaisimmat
ajatuksensa, -- jos onnettomuus kohtaa sinua, niin kiipeän Morgionin
kallioille ja heittäydyn suin päin syvyyteen.

Fernand kävi pelottavan kalpeaksi.

-- Mutta sinä erehdyt, Edmond, jatkoi Mercedes, -- täällä ei ole
vihollisiasi. Täällä ei ole muita kuin Fernand, veljeni, joka puristaa
kättäsi kuin uskollisin ystävä ainakin.

Tämän sanoessaan nuori tyttö loi käskevän katseensa katalonialaiseen,
joka aivan kuin tämän katseen lumoamana lähestyi hitaasti Edmondia
ojentaen hänelle kätensä.

Hänen vihansa näytti korkeana, voimattomana aaltona särkyvän sitä
vaikutusta vastaan, joka tytöllä oli häneen.

Mutta tuskin hän oli koskettanut Edmondin kättä, kun hän jo tunsi
tehneensä kaiken voitavansa ja syöksyi talosta pois.

-- Voi! huudahti hän juostessaan aivan kuin mielipuoli ja tarttuessaan
molemmin käsin tukkaansa. -- Voi, kuka pelastaa minut tuosta miehestä?
Minä olen onneton, sanomattoman onneton.

-- Hoi, katalonialainen! Hoi, Fernand! Minne sinä juokset? kuului ääni.

Nuori mies pysähtyi äkkiä, katsoi ympärilleen ja näki Caderoussen
istuvan Danglars'in kanssa eräässä lehtimajassa.

-- Hoi! sanoi Caderousse. -- Miksi et tule tänne? Onko sinulla niin
kova kiire, ettet jouda sanomaan hyvää päivää ystävillesi?

-- Varsinkin kun heillä on vielä melkein täysinäinen pullo edessään,
lisäsi Danglars.

Fernand katsoi hämmästyneenä miehiin sanomatta sanaakaan.

-- Hän näyttää aivan nololta, sanoi Danglars töytäisten polvellaan
Caderoussea. -- Olisimmekohan erehtyneet, olisikohan Dantès vastoin
luuloamme päässyt voitolle?

-- Hitto vieköön, siitä on päästävä selville! sanoi Caderousse.

Ja kääntyen nuoren miehen puoleen hän sanoi:

-- No, Fernand, minkä päätöksen teet?

Fernand kuivasi hien otsaltaan ja astui lehtimajaan, jonka siimes
näytti hiukan tyynnyttävän hänen kiihtynyttä mieltään ja rauhoittavan
hänen uupunutta ruumistaan.

-- Päivää, sanoi hän, -- huusitteko minua?

Ja hän melkein putosi istumaan tuolille pöydän ääreen.

-- Huusin sinua sen vuoksi, että juoksit aivan kuin hullu ja pelkäsin
sinun syöksyvän mereen, sanoi Caderousse nauraen. -- Perhana, kun
ihmisellä on ystäviä, niin ne tarjoavat lasillisen viiniä.

Fernandin rinnasta nousi nyyhkytyksen tapainen huokaus, ja hän painoi
päänsä pöydällä ristissä olevia käsiänsä vastaan.

-- Sanonko sinulle jotakin, Fernand, lausui Caderousse iskien raa'asti
asiaan, niin kuin rahvaan miehillä on tapana, kun uteliaisuus saa
heidät unohtamaan kaiken varovaisuuden. -- Näytät rakastajalta, joka on
saanut potkut.

Ja hän säesti tätä kompaansa rämäkällä naurulla.

-- Joutavia, sanoi Danglars, -- tuon näköinen nuori mies ei ole luotu
onnettomasti rakastamaan. Sinä lasket leikkiä, Caderousse.

-- Enkä laske, sanoi tämä. -- Kuuntelehan, kuinka hän huokaa. Kas niin,
kas niin, Fernand, sanoi Caderousse, -- nostahan nokkaasi ja vastaa
meille. Täytyyhän vastata ystäville, kun nämä kysyvät mitä kuuluu.

-- Minulle kuuluu hyvää, sanoi Fernand puristaen kätensä nyrkkiin,
mutta nostamatta päätään.

-- Katsohan, Danglars, sanoi Caderousse vilkuttaen silmää ystävälleen,
-- asian laita on seuraava: Fernand, jonka näet tässä ja joka on hyvä
ja kunnon katalonialainen ja Marseillen paras kalastaja, on rakastunut
kauniiseen Mercedes-nimiseen tyttöön. Mutta pahaksi onneksi tyttö
näyttääkin rakastuneen Pharaonin perämieheen, ja kun Pharaon juuri
tänään on tullut satamaan, niin ymmärräthän?

-- En, minä en ymmärrä? sanoi Danglars.

-- Fernand-parka on saanut lähtöpassit, jatkoi Caderousse.

-- No niin, entä sitten? Fernand kohotti päätään ja katsoi Caderousseen
ikään kuin etsien kohdetta vihalleen. -- Eihän Mercedes ole
riippuvainen kenestäkään, vai onko? Ja onhan hänellä täysi vapaus
rakastaa ketä tahtoo.

-- Jos sinä otat asian siltä kannalta, sanoi Caderousse, -- niin se on
aivan toista! Mutta luulin sinua katalonialaiseksi. Ja olin kuullut,
että katalonialaiset eivät anna toisen miehen tulla tielleen ja että
varsinkin Fernand olisi pelottava kostossaan.

Fernand hymyili sääliväisesti.

-- Rakastunut ei koskaan ole pelottava, sanoi hän.

-- Poikaparka! jatkoi Danglars ollen säälivinään nuorta miestä
sydämensä pohjasta. -- Minkä sille mahtaa? Hän ei odottanut Dantèsin
palaavan niin pian. Hän luuli kai hänen kuolleen, tulleen uskottomaksi,
tiesi mitä!

-- Missään tapauksessa, sanoi Caderousse, joka puhellessaan koko ajan
joi ja johon väkevä viini alkoi vaikuttaa, -- missään tapauksessa
Fernand ei ole ainoa, jolle Dantèsin palaaminen on vastenmielistä. Eikö
niin, Danglars?

-- Ei, olet oikeassa, ja uskallanpa melkein vakuuttaa, että se tuottaa
hänelle onnettomuutta.

-- Mutta mitä siitä, sanoi Caderousse kaataen Fernandin lasiin viiniä
ja täyttäen oman lasinsa kahdeksannen tai kymmenennen kerran, jota
vastoin Danglars oli tuskin maistellutkaan omastaan. -- Mitä siitä,
Dantès menee Mercedeksen, kauniin Mercedeksen kanssa naimisiin. Hän
palaa nimenomaan sitä varten.

Danglars katseli terävästi nuorta miestä, jonka sydämeen Caderoussen
sanat putoilivat kuin sula lyijy.

-- Ja milloin häät ovat? kysyi Danglars.

-- Niitä ei ole vielä vietetty! mutisi Fernand.

-- Ei ole, mutta vietetään, sanoi Caderousse, -- yhtä varmasti kuin
Dantèsista tulee Pharaonin kapteeni. Vai mitä, Danglars?

Danglars vavahti saadessaan tämän odottamattoman iskun ja kääntyi
Caderousseen, jonka kasvoja hän nyt vuorostaan tarkasti nähdäkseen,
oliko tämä isku edeltäpäin harkittu. Mutta hän näki ainoastaan kateutta
noilla kasvoilla, jotka olivat jo melkein veltostuneet humalan
vaikutuksesta.

-- No niin, sanoi hän täyttäen lasit, -- juokaamme siis kapteeni Edmond
Dantèsin, kauniin Mercedeksen puolison kunniaksi!

Caderousse nosti veltosti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella, Fernand tarttui omaansa ja heitti sen maahan rikki.

-- Hm, hm, hm, sanoi Caderousse, -- mitä näenkään tuolla mäen töyryllä
Catalansin puolella? Katsohan, Fernand, sinulla on terävämmät silmät
kuin minulla. Näenkö kaikki kahtena, viinihän on petollinen juoma? Ne
näyttävät kahdelta rakastuneelta, jotka astelevat rinnatusten ja käsi
kädessä. Jumala varjelkoon, he eivät arvaakaan meidän näkevän heidät ja
syleilevät toisiaan!

Danglars huomasi Fernandin tuskan.

-- Tunnetteko heidät, herra Fernand? kysyi hän.

-- Tunnen, vastasi tämä käheällä äänellä, -- ne ovat Edmond ja
Mercedes.

-- Kas, sanoi Caderousse, -- ja minä kun en heitä tuntenut! Hoi,
Dantès, hoi korea tyttö! Tulkaahan hiukan tänne ja sanokaa, milloin
häät ovat, sillä Fernand ei tässä itsepäisyydessään ilmaise sitä
meille.

-- Pidätkö suusi kiinni! sanoi Danglars ollen estelevinään Caderoussea,
joka itsepäisenä kuin juopunut ainakin kurottautui lehtimajan
ulkopuolelle. -- Pysy alallasi ja jätä rakastavat rauhaan. Ota
esimerkkiä Fernandista, hän pysyy rauhallisena.

Fernand oli aivan suunniltaan, sillä Danglars'in sanat olivat
ärsyttäneet häntä aivan kuin härkätaistelija ärsyttää härkää. Hän nousi
jo ja näytti kokoavan voimansa iskeäkseen kilpailijaansa, mutta
Mercedes nosti hymyillen kauniin päänsä, ja silloin Fernand muisti,
mitä tyttö oli luvannut tehdä, jos Edmond kuolisi, ja hän vaipui
murtuneena takaisin tuolilleen.

Danglars katseli vuoroin kumpaakin miestä, toista, joka oli viinin
herpaisema, ja toista, joka oli hulluna rakkaudesta.

-- Minulla ei ole mitään hyötyä näistä tyhmeliineistä, mutisi hän, --
ja pelkäänpä olevani tässä juopon ja pelkurin seurassa. Tuossa on
kateellinen mies, mutta humaltuu viinistä eikä vihasta, niin kuin
pitäisi. Ja tuossa on tyhmeliini, jonka rakastettu riistetään aivan
hänen nenänsä edessä ja joka tyytyy itkemään ja valittamaan kuin lapsi.
Ja yhtä kaikki hänellä on nyrkit, joilla voisi lyödä härän kuoliaaksi
yhtä varmasti kuin teurastajan nuijalla. Kohtalo näyttää todellakin
suosivan Edmondia. Hän menee tuon kauniin tytön kanssa naimisiin,
pääsee kapteeniksi ja tekee meistä pilkkaa, ellen ... kamala hymy
väikkyi Danglars'in huulilla ... -- ellen minä sekaannu asiaan, lisäsi
hän.

-- Hohoi, huuteli Caderousse puoliksi nousten ja nyrkeillään nojaten
pöytään, -- hohoi! Edmond, etkö näe ystäviäsi, vai oletko jo niin
ylpeä, ettet tahdo puhella heidän kanssaan?

-- En, rakas Caderousse, vastasi Dantès. -- En ole ylpeä, mutta olen
onnellinen, ja onni tekee ihmisen sokeammaksi kuin ylpeys.

-- Hyvä on, se selitys kelpaa, sanoi Caderousse. -- Kas, hyvää päivää,
rouva Dantès.

Mercedes tervehti juhlallisesti.

-- Se ei vielä ole nimeni, sanoi hän, -- ja kotimaassani väitetään
ennustavan onnettomuutta, jos tyttöä mainitaan sulhasensa nimellä,
ennen kuin tämä on hänen miehensä. Sanokaa minua Mercedekseksi.

-- Kunnon Caderousselle täytyy antaa anteeksi, hän erehtyy vain
pikkuisen, sanoi Dantès.

-- Häät vietetään siis aivan kohdakkoin, herra Dantès? sanoi Danglars
tervehtien molempia nuoria.

-- Mahdollisimman pian, herra Danglars. Tänään päätetään asia
lopullisesti isä Dantèsin luona, ja huomenna tai ylihuomenna
viimeistään pidetään täällä Réservessä kihlajaiskemut. Ystäväni tulevat
tietysti niihin, toivoakseni, ja kutsun teidätkin, herra Danglars. Sinä
tulet luonnollisesti myöskin, Caderousse.

-- Entä Fernand? kysyi Caderousse käheästi nauraen, -- pääseekö
Fernandkin niihin?

-- Vaimoni veli on minunkin veljeni, sanoi Edmond, -- ja Mercedestä ja
minua surettaisi suuresti, jos hän sellaisena päivänä pysyisi meidän
seurastamme loitolla.

Fernand avasi suunsa vastatakseen, mutta ääni petti.

-- Tänään kihlajaiset, huomenna tai ylihuomenna kihlajaiskemut ...
hitto vieköön, kylläpä pidätte kiirettä, kapteeni.

-- Danglars, sanoi Dantès hymyillen, -- sanon teille samaa kuin
Mercedeskin sanoi äsken Caderousselle: älkää antako minulle nimeä, joka
ei vielä minulle kuulu, se tuottaa onnettomuutta.

-- Anteeksi, vastasi Danglars. -- Sanoin siis ainoastaan, että teillä
on hitonmoinen kiire. Onhan meillä aikaa, eihän Pharaon lähde merille
ennen kuin kolmen kuukauden päästä.

-- Ihmisellä on aina kiire onneensa, herra Danglars, sillä kun on kauan
kärsinyt, niin tuskin uskoo onneaan. Mutta ei pelkkä itsekkyys pakota
minua toimimaan, minun täytyy matkustaa Pariisiin.

-- Todellako, Pariisiin, lähdettekö ensi kertaa sinne, Dantès?

-- Lähden.

-- Onko teillä asioita?

-- Ei omiani. Minun on toimitettava kapteeni Leclèren viimeinen minulle
antama asia siellä. Ymmärrättehän, Danglars, se on pyhä velvollisuus.
Mutta olkaa rauhassa, en viivy siellä, menen vain ja tulen.

-- Niin, niin, ymmärrän kyllä, sanoi Danglars ääneen.

Mutta hän ajatteli:

-- Pariisiin, epäilemättä viemään perille kirjettä, jonka marsalkka
hänelle antoi. Hitto vieköön, tuo kirje herätti minussa tuuman,
oivallisen tuuman! Dantès, etpä ole vielä Pharaonin miehistön
luettelossa ensimmäisellä sijalla.

Sitten kääntyen poistuvan Edmondin puoleen hän huusi:

-- Onnellista matkaa!

-- Kiitos, vastasi Edmond kääntäen päätään ja viitaten ystävällisesti.

Ja rakastavaiset jatkoivat matkaansa tyyninä ja iloisina kuin kaksi
armoitettua, jotka nousevat taivaaseen.



4. Salaliitto


Danglars seurasi silmillään rakastavaisia, kunnes he olivat kadonneet
Saint-Nicolas'in linnoituksen kulmauksen taakse. Kääntyessään hän näki
Fernandin vaipuneen kalpeana ja vapisten tuolilleen ja Caderoussen
sopertelevan erään juomalaulun sanoja.

-- Kuulkaahan, hyvä herra, sanoi Danglars Fernandille, -- tuo
avioliitto ei näy tekevän kaikkia onnellisiksi?

-- Se saattaa minut epätoivoon, sanoi Fernand.

-- Rakastitte siis Mercedestä?

-- Olen rakastanut häntä siitä asti kun häneen tutustuin.

-- Ja nyt revitte hiukset päästänne, sen sijaan että keksisitte jonkin
keinon! Hitto vieköön, en luullut teidän kansanne miehiä tuollaisiksi.

-- Mitä minä sitten tekisin? kysyi Fernand.

-- Mistä minä sen tiedän? Enhän minä tietääkseni ole rakastunut
Mercedekseen, vaan te. Etsikää, sanoo evankeliumi, niin te löydätte.

-- Minä olin jo löytänyt keinon.

-- Minkä?

-- Tahdoin tikarillani lävistää _miehen_, mutta nainen sanoi tappavansa
itsensä, jos miehelle tapahtuu onnettomuus.

-- Joutavia! Sellaista sanotaan, mutta sitä ei tehdä.

-- Ette tunne Mercedestä. Hän panee kyllä uhkauksensa täytäntöön.

-- Tyhmeliini! mutisi Danglars. -- On yhdentekevää, tappaako hän
itsensä vai ei, kunhan Dantès ei vain pääse kapteeniksi.

-- Ja ennen kuin Mercedes kuolee, jatkoi Fernand äänellä, josta huomasi
hänen tehneen horjumattoman päätöksen, -- kuolen itse.

-- Se on rakkautta, se, sanoi Caderousse yhä humaltuneemmalla äänellä.

-- Kuulkaahan, sanoi Danglars, -- te näytätte kunnon pojalta, ja
tahtoisin, hitto vieköön, pelastaa teidät, mutta...

-- No, sanoi Caderousse, -- jatkahan.

-- Rakas ystävä, sanoi Danglars, -- sinä olet jo kolme neljännestä
humalassa. Juo pullo loppuun asti, niin olet kokonaan. Juo, äläkä
sekaannu siihen, mitä me teemme. Meidän toimissamme täytyy pään pysyä
selvänä.

-- Minäkö humalassa? sanoi Caderousse. -- Joutavia! Joisin vielä vaikka
neljä pulloasi, nehän eivät ole hajuvesipulloja isommat! Ukko Pamphile,
lisää viiniä!

Ja todistaakseen väitteensä Caderousse löi lasiaan pöytään.

-- Mitä tarkoititte? sanoi Fernand kiihkeästi.

-- Mitäkö sanoin? En muista enää. Tuo humalainen Caderousse sotki
ajatusteni juoksun.

-- Olkoon menneeksi humalainen. Sitä pahempi niille, jotka pelkäävät
viiniä, heillä on huonoja ajatuksia ja he pelkäävät viinin tuovan ne
ilmi.

Ja Caderousse alkoi laulaa siihen aikaan hyvin yleisen laulun kahta
viimeistä säettä:

    Ain kaikki pahat vettä käyttää,
    sen vedenpaisumus jo näyttää.

-- Sanoitte haluavanne pelastaa minut pulasta, lausui Fernand, --
mutta, sanoitte...

-- Niin, sanoin mutta ... pelastaakseni teidät pulasta ei Dantès saa
mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota rakastatte. Ja minun mielestäni
avioliitto voi helposti jäädä sikseen Dantèsin tarvitsematta silti
kuolla.

-- Vain kuolema voi heidät erottaa, sanoi Fernand.

-- Teet, ystäväiseni, johtopäätöksiä aivan kuin simppu, sanoi
Caderousse, ja Danglars, tuo veijari, konna, loihtija, todistaa sinun
olleen väärässä. Todistahan se, Danglars. Sanohan hänelle, ettei
Dantèsin tarvitse kuolla. Ikäväähän olisi, jos hän kuolisi. Hän on hyvä
poika, minä pidän Dantèsista. Terveydeksesi, Dantès!

Fernand nousi kärsimättömänä.

-- Antakaa hänen lörpötellä, sanoi Danglars pidättäen nuorta miestä, --
ja sitä paitsi, vaikka hän onkin humalassa, ei hän niinkään pahasti
erehdy. Poissaolo erottaa yhtä hyvin kuin kuolemakin. Ja ajatelkaahan,
jos Edmondin ja Mercedeksen välillä olisi vankilan muuri, niin he
olisivat yhtä varmasti erossa toisistaan, kuin jos heidän välillään
olisi hautakivi.

-- Se on kyllä totta, mutta vankilasta pääsee pois, takertui Caderousse
keskusteluun, -- ja kun kerran pääsee vankilasta ja kun on Edmond
Dantès, niin kostaa.

-- Vähät siitä! mutisi Fernand.

-- Sitä paitsi, jatkoi Caderousse, -- minkä tähden Dantès joutuisi
vankilaan? Eihän hän ole varastanut, ei tappanut, ei murhannut.

-- Pidä suusi kiinni! sanoi Danglars.

-- Minä en tahdo pitää suutani kiinni, sanoi Caderousse. -- Tahdon
kuulla, minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan. Minä pidän Dantèsista!
Terveydeksesi, Dantès!

Ja hän joi taas lasillisen viiniä.

Danglars näki räätälin himmeistä silmistä, miten humala nousi
nousemistaan, ja hän kääntyi Fernandin puoleen.

-- No niin, ymmärrättekö, sanoi hän, -- ettei häntä tarvitse tappaa?

-- Ei kai, jos voi, niin kuin äsken mainitsitte, toimittaa hänet
vankilaan. Mutta tiedättekö millä keinoin?

-- Kun oikein etsii, niin ehkä löytääkin, sanoi Danglars. -- Mutta,
jatkoi hän, -- mitä hittoa minä siihen sekaannun, kuuluuko tämä asia
minuun?

-- En tiedä, kuuluuko asia teihin, sanoi Fernand tarttuen hänen
käsivarteensa, -- mutta sen tiedän, että te jostakin erityisestä syystä
vihaatte Dantèsia. Se, joka itsekin vihaa, ei erehdy toisen tunteista.

-- Mitä syytä minulla olisi vihata Dantèsia? Ei mitään, toden totta.
Onnettomuutenne vain herätti sääliäni, siinä kaikki. Mutta siitä
hetkestä alkaen, kun luulette minun toimivan omaksi edukseni, sanon
hyvästi, ystäväiseni. Selviytykää asiasta omin neuvoin.

Ja Danglars oli vuorostaan nousevinaan.

-- Ei, sanoi Fernand pidättäen häntä, -- jääkää! Vähät siitä,
vihaatteko Dantèsia vai ettekö. Minä vihaan, tunnustan sen
rehellisesti. Keksikää keino, ja minä panen sen täytäntöön, kunhan mies
vain ei kuole, sillä Mercedes on uhannut tappaa itsensä, jos Dantès
kuolee.

Caderousse, jonka pää oli painunut pöytää vastaan, kohotti otsansa ja
katsoi raskain ja harhailevin silmin Fernandiin ja Danglars'iin.

-- Tappaa Dantès, sanoi hän. -- Kuka puhuu täällä Dantèsin
tappamisesta? Minä en sitä salli. Hän on minun ystäväni. Tänä aamuna
hän tarjoutui jakamaan rahansa minun kanssani, niin kuin minäkin olen
jakanut hänen kanssaan. Minä en tahdo, että Dantès tapetaan.

-- Ja kuka täällä puhuu hänen tappamisestaan, tyhmeliini, sanoi
Danglars. -- Mehän laskimme täällä ainoastaan leikkiä. Juo hänen
terveydekseen, sanoi hän täyttäen Caderoussen lasin, -- ja jätä meidät
rauhaan.

-- Niin, niin, Dantèsin terveydeksi! sanoi Caderousse tyhjentäen
lasinsa.

-- Hänen terveydekseen ... hänen terveydekseen ... noin!

-- Mutta mikä on keino ... se keino? sanoi Fernand.

-- Ettekö vielä ole sitä keksinyt?

-- En, tehän sen lupasitte keksiä.

-- Se on totta, jatkoi Danglars. -- Ranskalaiset voittavat siinä
suhteessa espanjalaiset, että espanjalaiset hautovat, mutta
ranskalaiset keksivät.

-- Keksikää siis, sanoi Fernand kärsimättömänä.

-- Viinuri, huusi Danglars, -- kynä, mustetta, paperia!

-- Kynä, mustetta, paperia! mutisi Fernand.

-- Niin, olen tilinpitäjä. Kynä, muste ja paperi ovat minun
työkalujani. En osaa tehdä mitään ilman työkalujani.

-- Kynä, mustetta ja paperia! huusi Fernand vuorostaan.

-- Kaikki, mitä tarvitsette, on tuolla pöydällä, sanoi viinuri,
osoittaen pyydettyjä esineitä.

-- Tuokaa ne sitten tänne.

Viinuri otti paperin, kynän ja musteen ja laski ne lehtimajan pöydälle.

-- Minä ajattelen, sanoi Caderousse ja laski kätensä paperin päälle, --
että näiden avulla voi tappaa miehen varmemmin, kuin jos väijyisi häntä
metsässä surmatakseen hänet! Olen aina pelännyt kynää, mustepulloa ja
paperiliuskaa enemmän kuin miekkaa tai pistoolia.

-- Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars.
-- Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.

Fernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin
päältä ja tarttui lasiinsa.

Katalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän
uuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa
pöydälle.

-- No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset
rippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.

-- No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, -- että jos tällaisen matkan
jälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle,
joku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille
bonapartelaisena kätyrinä...

-- Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.

-- Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai
kuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille
ainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi
jäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin
miestä, joka hänet on sinne saattanut!

-- En muuta toivokaan, sanoi Fernand, -- kuin että hän etsii riitaa
kanssani!

-- Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan
hänen rakkaan Edmondinsa ihoon!

-- Se on totta! sanoi Fernand.

-- Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, -- niin on
parasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja
kirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia
seuraava ilmianto.

Ja Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään
ja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen
tavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne
puoliääneen:

    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen
    mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

-- Hyvä on, sanoi Danglars. -- Sillä tavoin kostossanne on jotain
järkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan
itsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä
tavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: "Herra kuninkaallinen
prokuraattori." Siinä kaikki.

Danglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.

-- Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen
ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti
ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. -- Niin,
siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.

Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.

-- Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta
kirjettä. -- Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos
Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen
vuoksi, katsohan...

Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.

-- Hyvä on, sanoi Caderousse, -- Dantès on ystäväni, enkä minä salli
hänelle tehtävän pahaa.

-- Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand,
sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja
salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.

-- Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. -- Minä
tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.

-- Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, -- ja jos
jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää
koivillasi.

-- Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet
ainakin. -- Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä,
että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!

-- Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. --
Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja
lähtekäämme.

-- Lähtekäämme, sanoi Caderousse, -- mutta en tarvitse sitä varten
sinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme
Marseilleen?

-- En, sanoi Fernand, -- minä palaan Catalansiin.

-- Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme Marseilleen, tulehan.

-- Minä en tarvitse Marseillea enkä tahdo sinne tullakaan.

-- Mitä sanoitkaan? Et tahdo, no hyvä, olkoon jokaisella vapautensa.
Tulehan, Danglars, ja annetaan herran palata Catalansiin, koska hän
sitä tahtoo.

Danglars käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti viemään Caderoussea
Marseilleen. Mutta päästääkseen Fernandin kulkemaan sinne lyhyempää ja
mukavampaa tietä hän ei palannutkaan Rive-Neuve-rantakatua pitkin vaan
Saint-Victorin sataman kautta. Nojautuen hänen käsivarteensa Caderousse
seurasi häntä hoiperrellen.

Astuttuaan parikymmentä askelta Danglars kääntyi ja näki Fernandin
sieppaavan paperin ja pistävän sen taskuunsa. Heti sen jälkeen hän
riensi lehtimajasta ja kääntyi Pilloniin päin.

-- No, mitä hän tekee? sanoi Caderousse. -- Hän valehtelikin meille.
Hän sanoi menevänsä Catalansiin ja lähteekin kaupunkiin! Hoi, Fernand,
sinä menet väärään suuntaan!

-- Sinä erehdyt, sanoi Danglars, -- hänhän kulkee suoraan
Vieilles-Infirmeries-katua.

-- Se on totta, sanoi Caderousse. -- Olisin voinut vaikka vannoa, että
hän kääntyi oikealle. Viini toden totta panee pään sekaisin.

-- Kas niin, kas niin, mutisi Danglars, -- luulenpa, että asia on
hyvällä alulla, ja parasta on nyt antaa kaiken kehittyä itsestään.



5. Kihlajaiskemut


Seuraavana päivänä oli kaunis sää. Aurinko nousi kirkkaana ja
säteilevänä, ja ensimmäiset purppuranhohtavat säteet kimaltelivat kuin
rubiinit aaltojen harjalla.

Kihlajaiskemut pidettiin saman Réserven toisessa kerroksessa, jonka
lehtimajaan jo olemme tutustuneet. Huone oli avara, ja siinä oli viisi
kuusi ikkunaa, joiden yläpuolelle oli (miksi, arvatkoon ken voi!)
kirjoitettu yhtä monen Ranskan suurimman kaupungin nimi.

Puinen parveke ulottui kaikkien ikkunoiden ohitse.

Vaikka kemut oli päätetty pitää kello kaksitoista, oli tällä
parvekkeella jo joukko levottomia kävelijöitä. Ne olivat Pharaonin
laivamiehiä ja muutamia sotilaita, jotka olivat Dantèsin ystäviä.
Kaikki olivat kihlajaisten kunniaksi pukeneet parhaat vaatteet ylleen.

Vieraiden kesken kertoiltiin, että Pharaonin isäntä oli luvannut
läsnäolollaan kunnioittaa perämiehensä kihlajaiskemuja. Mutta sehän oli
niin suuri kunnia, että kukaan ei sitä vielä ottanut oikein uskoakseen.

Mutta Danglars, tullessaan paikalle Caderoussen kanssa, vakuutti
uutisen todeksi. Hän oli samana aamuna tavannut herra Morrelin ja herra
Morrel oli itse sanonut hänelle tulevansa aterioimaan Réserveen.

Vähän sen jälkeen herra Morrel tuli huoneeseen, ja Pharaonin miehistö
otti hänet eläköön-huudolla vastaan. Laivanvarustajan läsnäolo
vahvisti huhua, että Dantèsista tulee kapteeni. Ja kun laivassa paljon
pidettiin Dantèsista, niin kunnon merimiehet halusivat osoittaa
laivanvarustajalle kiitollisuutta siitä, että tämä oli valinnut heidän
toivomustensa mukaisen kapteenin. Tuskin oli Morrel astunut sisään, kun
kaikkien yhteisestä toivomuksesta lähetettiin Danglars ja Caderousse
kiirehtimään sulhasta. Heidän tuli ilmoittaa, että juhlan kunniavieras
oli jo saapunut.

Danglars ja Caderousse läksivät matkaan juoksujalkaa, mutta he olivat
päässeet tuskin sataa askelta, kun näkivät pienen joukon saapuvan
ruutikellarin kohdalla.

Tähän joukkoon kuului neljä nuorta katalonialaista tyttöä, Mercedeksen
ystäviä, morsiuspari käsitysten ja Dantèsin isä, joka kulki morsiamen
rinnalla. Joukon takana tuli Fernand ilkeästi hymyillen.

Ei Mercedes enempää kuin Edmondkaan huomannut Fernandin ilkeätä hymyä.
Nuo lapset olivat niin onnellisia, että he eivät nähneet mitään muuta
kuin toisensa ja kirkkaan taivaan, joka heitä siunasi.

Danglars ja Caderousse toimittivat asiansa. Kun he sitten olivat
ystävällisesti ja voimakkaasti kätelleet Edmondia, liittyivät he
joukkoon. Danglars meni Fernandin viereen ja Caderousse ukko Dantèsin
rinnalle, joka oli yleisen huomion kohteena.

Lähestyessään Fernandia Danglars loi hylättyyn kosijaan terävän
katseen. Fernand asteli joukon viimeisenä. Mercedes oli nuoren, ihanan
rakkautensa itsekkyydessä unohtanut hänet ja näki ainoastaan Edmondin.
Fernand oli vuoroin kalpea, vuoroin punainen. Tavan takaa hän loi
silmänsä Marseilleen päin ja värisi hermostuneesti. Fernand näytti
odottavan tai ainakin aavistavan jotakin tärkeätä tapahtuvaksi.

Koska Dantès kuului kauppalaivastoon, oli hänen pukunsa puoleksi
sotilaallinen, puoleksi siviili. Tämä puku soveltui hyvin hänen komeaan
ulkomuotoonsa, jota vielä kaunisti ilo ja morsiamen ihanuus.

Mercedes oli kaunis kuin Kypros- tai Khios-saaren neito hehkuvan
tummine silmineen ja korallinpunaisine huulineen. Hän asteli joustavan
kepeästi niin kuin astuvat Arles'in ja Andalusian naiset.
Kaupunkilaistyttö olisi epäilemättä koettanut salata ilonsa harson
taakse tai ainakin silmäluomiensa suojaan, mutta Mercedes hymyili ja
katsoi kaikkiin ympärillä oleviin, ja hänen hymynsä sanoi yhtä
avomielisesti kuin hänen sanansa olisivat sanoneet: Jos olette
ystäviäni, niin iloitkaa kanssani, sillä minä olen todellakin hyvin
onnellinen!

Niin pian kuin kihlatut ja heidän saattojoukkonsa tulivat Réserven
näkyviin, meni Morrel vuorostaan heitä vastaan, ja hänen jäljestään
tulivat merimiehet ja sotilaat, joille hän jo oli kertonut Dantèsille
antamastaan lupauksesta, että tämä nimittäin pääsee kapteeni Leclèren
seuraajaksi. Nähdessään hänen tulevan päästi Edmond morsiamensa
käsivarren luovuttaaksensa hänet herra Morrelin huostaan. Laivanisäntä
ja morsian nousivat muiden edellä pitosaliin johtavia portaita, jotka
natisivat viiden minuutin ajan vieraitten astuessa niitä.

-- Isä, sanoi Mercedes, pysähtyen pöydän keskustan kohdalle, -- te
istutte oikealle puolelleni. Ja vasemmalle puolelleni tahdon hänet,
joka on ollut veljenäni, sanoi hän niin hellällä äänellä, että se koski
Fernandin sydämeen aivan kuin tikarin pisto.

Dantès oli asettanut oikealle puolelleen herra Morrelin, vasemmalle
Danglars'in. Sitten hän viittasi jokaista valitsemaan paikkansa oman
mielensä mukaan.

Jo tarjottiin pöydässä arlesilaisia makkaroita, joiden sisusta on
tummanruskea ja tuoksu väkevä, merirapuja loistavine kuorineen,
ruusunpunaisia simpukoita, merisiilejä, jotka muistuttivat
piikkisiä kastanjoita, clovisseja, eräänlaatuisia ostereita, jotka
Etelä-Ranskassa ovat herkkusuiden ruokana samoin kuin osterit
Pohjois-Ranskassa, sanalla sanoen kaikkia noita herkullisia ruokia,
joita laine tuo hiekkaiselle rannalle ja joita kiitolliset kalastajat
sanovat meren hedelmiksi.

-- Kylläpä on tavattoman hiljaista, sanoi vanhus ryypäten
topaasinkeltaista viiniä, jota ukko Pamphile omassa persoonassaan oli
tuonut Mercedeksen eteen. -- Kuka uskoisi, että täällä on kolmekymmentä
ihmistä, joiden kovasti tekee mieli nauraa.

-- No, eihän aviomies aina ole iloinen, sanoi Caderousse.

-- Asian laita on niin, sanoi Dantès, -- että olen tällä hetkellä liian
onnellinen voidakseni olla iloinen. Jos sitä, naapuri, tarkoitatte,
niin olette oikeassa! Ilo vaikuttaa toisinaan omituisesti, se
tukahduttaa samoin kuin tuskakin.

Danglars piti silmällä Fernandia, jonka kasvoissa kuvastuivat kaikki
mielialat.

-- Joutavia, sanoi hän. -- Pelkäättekö jotakin? Minun mielestäni kaikki
näyttää käyvän toivomustenne mukaan.

-- Sehän juuri minua kauhistuttaakin, sanoi Dantès. -- Minun mielestäni
ei ihminen ole luotu olemaan näin helposti onnellinen! Onni on aivan
kuin tuollainen lumotun saaren palatsi, jota lohikäärmeet vartioivat.
Täytyy taistella saavuttaakseen onnensa, enkä todellakaan tiedä, mitä
olen tehnyt päästäkseni Mercedeksen mieheksi.

-- Mieheksi, mieheksi, sanoi Caderousse nauraen, -- et vielä, kapteeni.
Koetahan hiukan esiintyä aviomiehenä, niin näet, miten sinut otetaan
vastaan.

Mercedes punastui.

Fernand vääntelehti tuolillaan, hän sävähti jokaista kolinaa ja pyyhki
otsaltaan hikihelmiä, jotka päilyivät siinä aivan kuin ukkossateen
ensimmäiset pisarat.

-- Ei kannata todellakaan, naapuri Caderousse, huomauttaa minulle niin
pienestä erehdyksestä, sanoi Dantès. -- Mercedes ei vielä ole vaimoni,
se on kyllä totta... (Hän katsoi kelloaan.) Mutta puolentoista tunnin
päästä hän on.

Jokainen huudahti hämmästyksestä, paitsi ukko Dantès, joka nauroi
ääneen, niin että hänen vielä kauniit hampaansa näkyivät. Mercedes
hymyili eikä enää punastunut. Fernand tarttui suonenvedontapaisesti
puukkoonsa.

-- Tunnin päästä! sanoi Danglars kalveten. -- Kuinka se on mahdollista?

-- Niin, ystäväni, vastasi Dantès, -- siitä saamme kiittää herra
Morrelin vaikutusvaltaa, hänen, jota lähinnä isääni saan maailmassa
eniten kiittää kaikesta hyvästä. Hän on poistanut kaikki vaikeudet.
Olemme saaneet kuulutusajan lyhennetyksi, ja puoli kolmelta odottaa
määri meitä kaupungintalossa. Koska kello jo on lyönyt neljänneksen yli
yhden, niin en paljoakaan erehdy sanoessani, että tunnin ja
kolmentoista minuutin päästä on Mercedeksen nimi rouva Dantès.

Fernand sulki silmänsä. Tulinen polte oli hänen silmäluomillaan. Hän
nojautui pöytään, jotta ei kaatuisi, eikä voinut pidättää kumeaa
huokausta, joka hukkui läsnäolevien nauruun ja onnitteluihin.

-- Se on reipasta toimintaa, sanoi ukko Dantès. -- Sitä se on, kun ei
heitä aikaansa hukkaan, vai mitä? Saapui eilen aamulla ja on tänään
puoli kolmelta naimisissa! Sanokaa sitten, että merimies ei sukkelasti
toimita asioitaan.

-- Mutta muut muodollisuudet, huomautti Danglars arasti, -- naimakirja,
allekirjoitukset...?

-- Naimakirja on helposti tehty, sanoi Dantès nauraen. -- Mercedeksellä
ei ole mitään, eikä minullakaan! Me pidämme pesän yhteisenä, siinä
kaikki! Pian sen sellaisen kirjoittaa, eikä se maksa paljoakaan.

Tämä leikinlasku herätti riemua ja uusia hyvä-huutoja.

-- Siis, tämä ateria, jota pidimme kihlajaisateriana, sanoi Danglars,
-- onkin hääateria.

-- Ei suinkaan, sanoi Dantès. -- Ette te silti mitään menetä.
Huomisaamuna lähden Pariisiin. Neljä päivää tarvitsen matkalla sinne ja
neljä päivää takaisin, päivän toimittaakseni tarkkaan sen, mikä on
tehtäväni, ja maaliskuun yhdeksäntenä päivänä palaan. Seuraavana
päivänä on oikea hääateria.

Kun saatiin tietää, että uudet pidot olivat tiedossa, karttui iloisuus
siinä määrin, että ukko Dantès, joka aterian alussa oli valittanut
hiljaisuutta, koetti nyt yleisen keskustelun aikana turhaan saada
ääntään kuuluville toivottaessaan nuorille onnea ja menestystä.

Dantès arvasi isänsä ajatuksen ja vastasi siihen hymyillen. Mercedes
alkoi katsella huoneessa olevaa kelloa ja antoi pienen viittauksen
Edmondille.

Pöydässä vallitsi meluava hilpeys ja huolettomuus, kuten ainakin
rahvaan ihmisissä aterian lopulla. Ne, jotka olivat tyytymättömiä
paikkoihinsa, nousivat pöydästä ja etsivät itselleen toisia naapureita.
Kaikki alkoivat puhua yht'aikaa, eikä kukaan huolinut vastata, vaan
selitteli ainoastaan omia ajatuksiaan.

Fernandin kalpeus oli melkein tarttunut Danglars'iin. Mitä Fernandiin
tulee, hän tuskin enää eli, vaan oli aivan kuin ikuisessa
tulikivijärvessä kärsivä tuomittu. Hän nousi ensimmäisten mukana ja
käveli edestakaisin salissa koettaen olla kuulematta lauluja ja lasien
kilinää.

Caderousse lähestyi häntä samassa kun Danglars, jota hän näytti
karttavan, sai hänet eräässä salin nurkassa käsiinsä.

-- Toden totta, sanoi Caderousse, josta Dantèsin ystävällisyys ja
varsinkin ukko Pamphilen hyvä viini olivat karkottaneet vihan, jonka
Dantèsin odottamaton onni oli hänessä synnyttänyt, -- toden totta,
Dantès on kunnon poika. Ja kun näen hänen istuvan morsiamensa vieressä,
niin sanon, että vahinko olisi ollut, jos olisi tehty hänelle
ilkimielistä kujetta, niin kuin eilen tuumiskelitte.

-- Näithän, sanoi Danglars, -- ettei asiasta tullut mitään.
Fernand-parka oli alussa niin onneton, että hän säälitti minua. Mutta
sen jälkeen kun hän suostui tulemaan ensimmäiseksi sulhaspojaksi
kilpailijansa häihin, ei siitä ole enää mitään sanottavaa.

Caderousse katsahti Fernandiin. Tämä oli kalmankalpea.

-- Uhraus on sitäkin suurempi, jatkoi Danglars, -- kun tyttö on toden
totta kaunis. Perhana vieköön, tuleva kapteenini on sentään onnen
poika. Kunhan saisin olla edes kaksitoista tuntia hänen sijassaan.

-- Joko lähdemme? kysyi Mercedeksen lempeä ääni. -- Kello lyö jo kaksi,
ja meitä odotetaan neljänneksen yli.

-- Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.

-- Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.

Samassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia,
näki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja
vaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä
portailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi
aseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat
huudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.

Melu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat
kummastuneina toisiinsa.

-- Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.

Samassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen
jäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta.
Levottomuuden sijaan tuli kauhu.

-- Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka
hän tunsi. -- Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.

-- Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, -- niin uskokaa,
herra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on
vangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön,
niin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?

Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin
säilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:

-- Minä olen. Mitä minusta tahdotte?

-- Edmond Dantès, sanoi komissaari, -- lain nimessä vangitsen teidät!

-- Vangitsette minut! sanoi Edmond hiukan kalveten. -- Miksi
vangitsette minut?

-- Sitä en tiedä, mutta kuulustelussa saatte sen tietää.

Herra Morrel huomasi, että asioita ei voinut millään muuttaa.
Virkapukuinen komissaari ei enää ole ihminen, hän on lain patsas,
kylmä, kuuro, mykkä.

Vanhus sen sijaan riensi komissaarin luo. On asioita, joita isän tai
äidin sydän ei koskaan ymmärrä.

Hän pyysi ja rukoili. Kyynelet ja rukoukset eivät mitään auttaneet.
Mutta hänen epätoivonsa oli niin suuri, että komissaarin mieli heltyi.

-- Rauhoittukaa, sanoi hän. -- Ehkä poikanne on lyönyt laimin joitakin
tulli- ja terveystarkastusmuodollisuuksia, ja luultavasti hän pääsee
vapaaksi, kun on antanut tarvittavat selitykset.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Caderousse silmäkulmiaan rypistäen
Danglars'ilta, joka oli olevinaan hämmästynyt.

-- Mistä minä sen tiedän? sanoi Danglars. -- Olen samassa asemassa kuin
sinäkin, näen mitä tapahtuu, mutta en ymmärrä mitään ja olen aivan
ymmällä.

Caderousse etsi Fernandia; tämä oli kadonnut. Koko eilinen kohtaus
selveni silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin
veti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin
väliin.

-- Oho, sanoi hän karkealla äänellä, -- onko tämä seuraus eilen
suunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät,
sillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.

-- Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. --
Tiedäthän, että revin tuon paperin.

-- Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoi
Caderousse.

-- Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.

-- Missä Fernand on? kysyi Caderousse.

-- Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. -- Hoitamassa kai omia
asioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.

Tämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien
vieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:

-- Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan
mennä vankilaan asti.

-- Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä
lähestyi pääryhmää.

Dantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat.
Ajoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi
vaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi
sulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.

-- Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen
parvekkeen kaidepuun yli.

Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui
hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen
ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin
linnoituksen kulman taakse.

-- Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, -- otan ensimmäiset
ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille
tietoja.

-- Lähtekää, huusivat kaikki, -- lähtekää, ja palatkaa pian.

Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.

Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan
suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa.
He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät
toistensa syliin.

Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi
sen ja istuutui tuolille.

Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui
erottuaan vanhuksen syleilystä.

Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.

-- Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan
oli pitänyt Fernandia silmällä.

-- Sitä en usko, vastasi Danglars, -- hän on siksi typerä. Joka
tapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.

-- Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.

-- Mitä vielä, sanoi Danglars, -- onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä
sattuu puhumaan.

-- On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.

Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.

-- Entä te, Danglars, sanoi joku, -- mitä te ajattelette tästä
tapauksesta?

-- Luulen, sanoi Danglars, -- että hän on tuonut jonkin kielletyn
tavaran.

-- Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka
olette tilinpitäjä.

-- Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka
hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että
otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta
muuta en tiedä.

-- Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen
toivonkipinään, -- että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen
kahvia ja laatikollisen tupakkaa.

-- Siinähän se on, sanoi Danglars. -- Meidän poissa ollessamme ovat
tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.

Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti
oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.

-- Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä
mitä sanoi.

-- Toivokaa! sanoi Danglars.

-- Toivokaa! koetti Fernand mutista.

Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta
mitään ei kuulunut.

-- Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle
odottamaan, -- hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on
herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.

Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he
kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.

-- No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.

-- No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, -- asia
on vakavampi kuin luulimmekaan.

-- Oh, huudahti Mercedes, -- hän on syytön!

-- Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, -- mutta häntä syytetään...

-- Mistä? kysyi ukko Dantès.

-- Että hän on bonapartelaisten kätyri.

Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.

Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.

-- Ah, mutisi Caderousse, -- te olette pettäneet minua, Danglars, ja
olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja
tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.

-- Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen,
-- tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole
todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin,
hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään
jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet,
ovat hänen rikostovereitansa.

Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite
oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja
tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.

-- Odottakaamme siis, mutisi hän.

-- Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. -- Jos hän on syytön, niin hän
pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä
itseään rikostoveriksi.

-- Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.

-- Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa
lähteä, -- tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin
voivat.

He poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja
turva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin
ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin
Meilhan-puistokatua kotiin.

Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu
bonapartelaisena kätyrinä.

-- Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan
matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi
kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin
sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. -- Olisitteko
uskoneet sitä?

-- Hitto vieköön, vastasi Danglars, -- kerroinhan teille, että Dantès
ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä
käynti tuntui minusta epäilyttävältä.

-- Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin
minulle?

-- En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. -- Tiedättehän, että
setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa
ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin
suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja
teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta
salata ne muilta.

-- Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, -- olette kunnon poika.
Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että
Dantès tulee Pharaonin kapteeniksi.

-- Kuinka niin?

-- Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän
vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että
teillä oli kireät välit.

-- Ja mitä hän vastasi?

-- Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei
tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että
jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti
hänenkin.

-- Tekopyhä! mutisi Danglars.

-- Dantès-parka! sanoi Caderousse. -- Hän on todellakin kunnon poika.

-- Niin kyllä, sanoi herra Morrel, -- mutta tällä hetkellä ei
Pharaonilla ole kapteenia.

-- Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä,
toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.

-- Mutta entä siihen asti?

-- No niin, sanoi Danglars, -- olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että
osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin
päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman
paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.

-- Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. -- Siten asia todellakin
järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa
purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike
ei saa siitä kärsiä.

-- Olkaa rauhassa, herra Morrel. -- Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes
näkemään?

-- Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra
Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä,
että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki
ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.

-- Ei, sanoi Danglars, -- mutta olen kuullut, että hän on
kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.

-- No, huokasi herra Morrel, -- saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan,
tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.

Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.

-- Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, -- minnepäin asia kääntyy.
Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?

-- Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on
tällaiset seuraukset.

-- Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä?
Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin
kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.

-- Niin, sanoi Caderousse, -- siitä olen aivan varma. Näin sen
lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi
vieläkin siellä.

-- Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt
edes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen ... hyvä Jumala, hän lähetti ehkä
minun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.

-- Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?

-- En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan.
Mutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi
totuuden.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- antaisin hyvin paljon,
jos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä
ainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa
meille onnettomuutta, Danglars!

-- Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle
syylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus
meitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä
sanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.

-- Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien
kulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen
itsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.

-- Hyvä, sanoi Danglars, -- asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen
tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä
Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä
tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus
on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.

Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet
Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut
tulla häntä tapaamaan.



6. Prokuraattorin sijainen


Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä
Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa,
vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.

Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa
säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa
Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka
olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja,
jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä,
jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo,
vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan
armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta
viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden
restauraatio jumalan.

Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden
intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia
ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi
olivat tulleet poliittiset vainot.

Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja
kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä:
Eläköön Napoleon! -- hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka
ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat
hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta
ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä
kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen
sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi
elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.

Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita
juomaan kuningas Ludvig XVIII:n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.

Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin
maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit
kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja
sirottivat kukat pöydälle.

-- Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi
markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja
viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, -- nuo
vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme
annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat
ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin
huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me
pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he
liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me
menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli
todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei
koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?

-- Mitä sanoittekaan, markiisitar...? Suokaa anteeksi, en seurannut
keskustelua.

-- Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli
ehdottanut maljan, -- nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä
tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.

-- Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja
sametinvälkkyvät silmät. -- Minä luovutan teille herra Villefort'in,
jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua
kanssanne.

-- Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee
uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.

-- Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi
hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen
naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se
kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen
vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se
on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. -- Saat anteeksi...
Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän
innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.

-- Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen
kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden
laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole
ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden
perikuva.

-- Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. -- Napoleon
yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä?
Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen
korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää
täydellisesti.

-- Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV:n
torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä.
Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen,
joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle,
jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä,
sanoi Villefort nauraen, -- että molemmat ovat inhoittavia
vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan
onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja
kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on
voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin
sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar?
Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat
liittolaisensa.

-- Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat
vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi.
Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan
rakkautta hirmuvaltaan.

Tumma puna nousi Villefort'in otsalle.

-- Isäni oli girondisti, sanoi hän, -- se on kyllä totta. Mutta isäni
ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon
kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle
mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.

-- Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan
kalventanut hänen kasvojaan. -- Mutta he olisivat nousseet
mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja
todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon
ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen
hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin
kreivi Noirtier'sta tuli senaattori.

-- Äiti, äiti, sanoi Renée, -- olemmehan sopineet, ettemme puhu enää
noista ikävistä muistoista.

-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- minä liityn neiti
Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi
suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada
aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me
voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan
hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on
ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier;
minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan
vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain
nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein
tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.

-- Hyvä, Villefort, sanoi markiisi, -- hyvä, hyvin vastattu! Minäkin
olen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista,
onnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte
paremmin.

-- Niin, sanoi markiisitar, -- unohtakaamme menneisyys, en minäkään
mitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin
vastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet
teistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut
unohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin
minä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu
käsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin
silmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin
salaliittolaisten kanssa.

-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- virkani ja varsinkin aika,
jossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia
poliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei
kaikki ole vielä loppunut.

-- Niinkö luulette? sanoi markiisitar.

-- Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän
on melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen
puoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä
upseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa
kuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten
keskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.

-- Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi
Artois'n kamariherra, -- mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää
hänet kauemmaksi.

-- Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herra
Saint-Méran. -- Ja minne hänet lähetetään?

-- Sainte-Helenaan.

-- Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.

-- Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja
päiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.

-- Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin,
jättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelle
Napolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätä
Italiaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.

-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort, -- ovat olemassa vuoden 1814
sopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.

-- Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux. -- Pitikö hän itse niin
perin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin
herttuan?

-- Niin, sanoi markiisitar, -- päätetty asia on, että Pyhä Allianssi
vapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen
puoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän
hallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa
olkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.

-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen, -- joutuu prokuraattorin
sijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.

-- Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.

-- Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme
palauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.

-- Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux'n
tytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär, -- koettakaahan saada aikaan
jokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan
nähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.

-- Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort, -- sillä
tekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen
tuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun
laskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa
nukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa
kohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät
tärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa
rauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.

-- Hän panee meidät värisemään ... ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.

-- Minkä minä sille voin ... se on kaksintaistelua... Olen jo viisi
kuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja
muille ... no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa
hiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?

-- Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän. -- Puhutteko oikein
täyttä totta, herra Villefort?

-- Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies
hymyhuulin. -- Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo
tyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani,
tekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin
sotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan,
luuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan
pistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen,
jota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan
venäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet
nähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn
silmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään
oikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää,
minä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko
voittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara
tekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon
puhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen.
Ajatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on
varma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja
painavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän
kaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin
putoaa.

Renée kirkaisi.

-- Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.

-- Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.

-- Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra
Villefort, sanoi eräs kolmas. -- Muistattehan tuon miehen, joka oli
tappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen
kuin pyöveli koski häneen.

-- Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée, --
mikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat
poliittiset rikolliset...

-- Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on
valtakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet,
tahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.

-- Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée, -- mutta lupaattehan, herra
Villefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.

-- Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, -- me
laadimme yhdessä syytöskirjat.

-- Rakas lapsi, sanoi markiisitar, -- pidä huolta kolibreistasi,
sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa.
Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa.
Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.

-- _Cedant arma togae_, sanoi Villefort kumartaen.

-- En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.

-- Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée.
-- Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua
kauhistuttanut.

-- Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.

-- Tyttäreni, sanoi markiisi, -- herra Villefort on tämän seudun
moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis
toimiala.

-- Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen
isänsä on ollut, sanoi markiisitar.

-- Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, --
minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni,
ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että
hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä
kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen
katuvana, minä taas intomielisenä.

Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa
nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan,
aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa
yleisöön.

-- Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux, -- lausuin
Tuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi
saada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja
Condén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen
varsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet.
Aavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti
meidät lausuen: "Villefort" -- huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä
Noirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort --
"Villefort", sanoi siis kuningas, "tulee menemään hyvin pitkälle. Hän
on kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja
markiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin
ehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet
tulla pyytämään minulta lupaa siihen."

-- Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.

-- Se on totta, sanoi markiisi.

-- Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis
tekemään kaiken palvellakseni häntä!

-- Tuollaisena, sanoi markiisitar, -- rakastan teitä. Jos nyt
ilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.

-- Ja minä, äiti, sanoi Renée, -- rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä
ja että hän lähettäisi herra Villefort'in tuomittavaksi pikkuvarkaita,
kurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin
nukkua rauhassa.

-- Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa
ainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät
vahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen. -- Jos tahdotte
nähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä
kamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.

Tällä hetkellä -- aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort'in
toivomusta täyttääkseen sen -- astui palvelija sisään ja kuiskasi
muutamia sanoja herra Villefort'in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja
pyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja
hymyhuulin.

Renée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine
poskipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti
koko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli
poistunut.

-- No, sanoi Villefort, -- te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin
mieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden
kaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan
kuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne,
kihlajaispidoissanikin.

-- Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.

-- Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä
kertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.

-- Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.

-- Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.

-- On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta
salaliitosta.

-- Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.

-- Tässä on ilmiantokirje.

Ja Villefort luki:

    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen
    mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

-- Mutta, sanoi Renée, -- tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on
osoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.

-- On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen
poissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet.
Hän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei
löytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.

-- Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.

-- Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.

-- On, vastasi Villefort, -- ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle,
jos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.

-- Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.

-- Hän on luonani.

-- Menkää, ystäväni, sanoi markiisi, -- älkääkä lyökö laimin
velvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan
palvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan
palvelus teitä odottaa.

-- Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin, -- olkaa
lempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.

Villefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.

-- Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän. -- Mutta jos
syytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen
rikkaruoho on niitettävä.

Renée vavahti kuullessaan sanan "niitettävä".

-- Mitä vielä, sanoi markiisitar, -- älkää kuunnelko tuota pikku
tyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.

Ja markiisitar ojensi Villefort'ille kuivan kätensä suudeltavaksi.
Villefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:

"Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella."



7. Kuulustelu


Tuskin oli Villefort ennättänyt sulkea ruokasalin oven, kun hän jo otti
kasvoiltaan hymyilevän naamion. Nyt hän oli vakava niin kuin tuleekin
virkamiehen, joka kutsutaan päättämään lähimmäisen hengestä ja
elämästä. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin liikkuvat ja vaikka hän
oli, niin kuin taitavan näyttelijän tulee, usein tutkinut kasvojensa
ilmeitä peilin edessä, niin tällä kertaa hänen oli vaikea rypistää
kulmiaan ja synkistää piirteitään. Gérard de Villefort oli tällä
hetkellä niin onnellinen kuin kuolevainen saattaa olla. Hän oli rikas,
oli seitsemänkolmattavuotiaana päässyt huomattavaan virka-asemaan, sai
vaimokseen nuoren ja kauniin naisen, jota hän rakasti, ei
intohimoisesti, mutta järkevästi, niin kuin kuninkaallisen
prokuraattorin sijainen saattaa rakastaa. Paitsi sitä, että hänen
morsiamensa Renée de Saint-Méran oli harvinaisen kaunis, hän myös
kuului sen ajan huomattavimpaan aatelissukuun. Hänen isänsä ja
äitinsä, joilla ei ollut muita lapsia, saattoivat käyttää suuren
vaikutusvaltansa yksinomaan vävynsä hyväksi, ja Renée toi myötäjäisinä
miehelleen viisikymmentätuhatta écutä, jonka lisäksi kerran tulisi
puolen miljoonan perintö.

Kaikki nämä seikat yhdessä tekivät siis Villefort'in onnen niin
häikäisevän kauniiksi, että aurinkokin sen rinnalla näytti olevan
täynnä pilkkuja.

Ovella odotti häntä poliisikomissaari. Nähdessään tämän mustapukuisen
miehen hän putosi heti kolmannesta taivaastaan alas maan päälle, jolla
me liikumme. Hän muutti kasvojensa ilmeen, niin kuin olemme maininneet,
ja lähestyi oikeudenpalvelijaa.

-- Tässä olen, sanoi hän, -- olen lukenut kirjeenne, ja olette tehnyt
oikein vangitessanne miehen. Antakaa nyt minulle kaikki tiedot hänestä
ja hänen salaliitostaan.

-- Salaliitosta emme tiedä vielä mitään. Kaikki häneltä löydetyt
paperit on sidottu yhteen kääröön ja asetettu teidän pöydällenne. Mitä
syytettyyn tulee, niin näittehän ilmiantokirjeestä itse, että hän on
nimeltänsä Edmond Dantès, perämies kolmimastoisessa laivassa, joka käy
villakauppaa Aleksandriassa ja Smyrnassa ja jonka omistaa kauppahuone
Morrel ja poika Marseillessa.

-- Onko hän aikaisemmin palvellut sotalaivastossa?

-- Ei, herra, hän on aivan nuori mies.

-- Minkä ikäinen?

-- Yhdeksäntoista tai enintään kahdenkymmenen.

Tällä hetkellä, kun Villefort, astellessaan pitkin Grand-katua, oli
saapunut Conseils-kadun kulmaan, astui hänen luokseen mies, joka näytti
odottaneen häntä. Mies oli Morrel.

-- Herra Villefort, huudahti tuo kunnon mies nähdessään prokuraattorin
sijaisen, -- kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani teidät.
Ajatelkaahan, kummallinen ja ennenkuulumaton erehdys on tapahtunut, on
vangittu laivani perämies, Edmond Dantès.

-- Tiedän kyllä, sanoi Villefort, -- ja olen juuri menossa häntä
kuulustelemaan.

-- Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä,
te ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja
hiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa
koko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta
sydämestäni suosioonne.

Villefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön
ja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja
jälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi
ylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:

-- Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä,
kauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä
toimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?

Ja virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään
kuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla
puhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?

Morrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi
valtiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle
kertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle
sanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä,
jossa kuvastui sydämellinen osanotto:

-- Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee
olla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo
Dantès-parka.

Tuo "antakaa meille" kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen
korvissa vallankumoukselliselta.

-- Kas, kas, ajatteli hän, -- antakaa meille ... kuuluisikohan tuo
Dantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa
käyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni
komissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta
seuraa. Sehän on voinut olla kokous.

Sitten hän lausui ääneen:

-- Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut
oikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on
syyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi
vaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.

Näin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan
oikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi
laivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen,
mihin Villefort oli hänet jättänyt.

Esihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään,
vihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan
rauhallisena ja tyynenä.

Villefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan
paperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa
sanoen:

-- Tuokaa vanki sisään!

Niin nopea kuin olikin Villefort'in katse, hän ennätti saada käsityksen
vangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa,
rohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa,
joiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.

Ensimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli
kuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä
ensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.

Hän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka
pyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen,
otti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä
taakse.

Vähän sen jälkeen Dantès astui sisään.

Nuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen
kohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin
olisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.

Vasta silloin hän kohtasi Villefort'in katseen. Se oli tuomarin katse,
sen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta
Dantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.

-- Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin
hänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka
tunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu
takertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.

-- Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla
äänellä. -- Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi
Morrel ja poika.

-- Ikänne? jatkoi Villefort.

-- Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.

-- Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?

-- Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla
äänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen
säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.

-- Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen
vastoin tahtoaan.

-- Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut
kolme vuotta.

Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä
yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni
herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli
onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon
mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.

"Tämä filosofinen yhteensattuma", ajatteli hän, "tekee suuren
vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin." Ja Dantèsin
odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia,
joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa
uskottavan kaunopuheisiksi.

Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän
hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.

-- Jatkakaa, sanoi hän.

-- Mitä minun pitää jatkaa?

-- Antaa tietoja oikeuslaitokselle,

-- Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se
haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan
hymyillen, -- minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.

-- Oletteko palvellut kruununanastajaa?

-- Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.

-- Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui
Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään
antoi kysymyksilleen syytteen muodon.

-- Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun
häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut.
Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille
ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan
asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla,
jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra
Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan
yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni,
kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä
voin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään
sille tärkeätä.

Dantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia
kasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli
pyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja
rikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi.
Nuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen,
kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan
silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän
itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden,
jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä,
liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa
kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.

-- Toden totta, ajatteli Villefort, -- tuo on kunnon poika, eikä minun
ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä
pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien
nähden ja suudelman jossakin nurkassa.

Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in
kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.

-- Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.

-- Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. -- Kaikeksi onneksi on asemani
niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin
hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on
komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä
kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei
isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.

-- Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät
nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema
teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka
rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun
kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti
kadehtijoita.

-- Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä.
Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen
heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.

-- Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja
te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa
tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa
näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on
ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?

Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès
luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:

-- En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä.
Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen,
sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, -- ollessani
tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on
todellakin vihamieheni.

Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat.
Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.

-- Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, -- vastatkaa minulle suoraan,
ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan
joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä
on totta tässä nimettömässä syytöksessä?

Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli
antanut hänelle takaisin.

-- Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni
Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.

-- Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.

Sitten hän jatkoi itsekseen:

-- Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen
eikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.

-- No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère
aivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut
poiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli
hänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan
kuolevansa, kutsui minut luokseen. "Rakas Dantès", sanoi hän, "vannokaa
kunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat
riippuvat siitä." -- "Minä vannon", vastasin. -- "Kun kuolemani jälkeen
laivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban
saarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja
antakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja
teille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle,
täytätte, ja kunnia siitä tulee teille." -- "Minä teen sen, kapteeni,
mutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette."
-- "Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle", sanoi kapteeni, "ja
kaikki esteet häviävät". Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa.
Tämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän
houraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.

-- Mitä silloin teitte?

-- Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani
tehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille
ovat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava.
Purjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä,
käskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin
aavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin
hänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet
aukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä
hetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen
vietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten
kapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki
asiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka
kohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra
Morrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin
kuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä
vihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon
ilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin
näytätte sitä halveksivan.

-- Niin, niin, mutisi Villefort, -- tuo kaikki näyttää todenmukaiselta,
ja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta.
Mutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne
viimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban
saarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa
kuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.

-- Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.

-- Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.

-- Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden
papereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.

-- Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti
hattunsa ja hansikkaansa. -- Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- _Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu, Pariisi_.

Jos salama olisi iskenyt herra Villefort'iin, ei se olisi tehnyt niin
nopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli
puoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja
selailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi
sanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.

-- Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n:o 13, sopersi hän tullen yhä
kalpeammaksi.

-- Niin, vastasi Dantès kummastuneena, -- tunnetteko hänet?

-- En, vastasi Villefort nopeasti. -- Kuninkaan uskollinen palvelija ei
tunne salaliittolaisia.

-- Kysymys on siis salaliitosta? huudahti Dantès, joka luultuaan
pääsevänsä vapaaksi alkoi nyt tuntea entistään suurempaa kauhua. --
Joka tapauksessa, sanoinhan teille, etten tiennyt mitään kirjeen
sisällöstä.

-- Niin kyllä, sanoi Villefort kumealla äänellä, -- mutta tiesitte,
kenelle kirje oli osoitettu!

-- Täytyihän minun se tietää antaakseni sen hänelle itselleen.

-- Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort
lukien sitä ja kalveten yhä enemmän.

-- En kenellekään, kautta kunniani.

-- Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se
oli osoitettu herra Noirtier'lle?

-- Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.

-- Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.

Villefort'in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli
kirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen
palavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.

Luettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen
aivan murtunut.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.

Villefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja
tuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.

-- Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi
Villefort.

-- Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi
Dantès. -- Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin?
Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?

-- Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, -- älkää liikkuko paikaltanne,
älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.

-- Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.

-- En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää
huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.

Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen
seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen
ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.

-- Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, -- ja jos
hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen
hukassa, hukassa ainiaaksi!

Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi
tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne
salaisuudet, jotka suu säilyttää.

-- Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.

-- Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, -- jos minua
epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.

Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti
tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:

-- Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en
siis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun
täytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän,
millä tavoin olen teitä kohdellut.

-- Näen kyllä, huudahti Dantès, -- ja minä kiitän teitä, sillä olette
ollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.

-- No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin
vähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä
vastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen...

Villefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin
vieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.

-- Oh, hyvä herra, sanoi Dantès, -- olette enemmän kuin oikeus itse,
olette hyvyys!

-- Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort, -- tällaisen teon jälkeen kai
ymmärrätte, että voitte luottaa minuun?

-- Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.

-- Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä, -- ei minulla ole
teille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.

-- Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.

-- Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee
joku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki,
mitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.

-- Sen lupaan.

Villefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.

-- Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti
paperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella. -- Nyt tuo kirje on
hävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille
näytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää
rohkeasti, ja te olette pelastettu.

-- Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.

Sitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.

-- Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.

-- Oli, ainoa.

-- Vannokaa se.

Dantès ojensi kätensä.

-- Vannon, sanoi hän.

Villefort soitti.

Poliisikomissaari astui sisään.

Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen
korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.

-- Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.

Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja
poistui.

Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat
pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.

-- Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu..., huokasi
hän. -- Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos
tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut
hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon.
Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö
minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!

Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy
levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse
terästyi.

-- Niin juuri, sanoi hän. -- Tuo kirje, joka olisi syössyt minut
turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!

Ja tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa,
prokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia
kohden.



8. Ifin linna


Astuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle
santarmille, jotka asettuivat toinen Dantèsin oikealle, toinen hänen
vasemmalle puolelleen. Avattiin ovi, jonka kautta päästiin
kuninkaallisen prokuraattorin asunnosta oikeuspalatsiin. Sen jälkeen he
jonkin aikaa kulkivat pitkin noita synkkiä käytäviä, jotka saavat
jokaisen niissä kulkijan vapisemaan, vaikka hänellä ei olisikaan mitään
syytä vapista.

Samalla tapaa kuin Villefort'in asunto oli oikeuspalatsin yhteydessä,
oli oikeuspalatsi puolestaan yhteydessä vankilan kanssa. Vankila oli
synkkä rakennus vastapäätä Accoules-kirkkoa.

Dantèsia kuljetettiin pitkin mutkikasta käytävää, kunnes hän näki
edessään rautaristikolla varustetun oven. Poliisikomissaari löi siihen
rautavasaralla kolme kertaa, ja Dantès oli tuntevinaan näiden iskujen
osuvan sydämeensä. Ovi aukeni, santarmit työnsivät vankiaan, joka
näytti vielä epäröivän. Dantès astui tuon pelottavan kynnyksen yli, ovi
paukahti hänen takanaan kiinni. Hän hengitti toista ilmaa, joka oli
tukahduttavan raskasta. Hän oli vankilassa.

Huone oli jokseenkin siisti, mutta siinä oli ristikot ja isot lukot.
Dantès ei kuitenkaan käynyt pahoin levottomaksi, kaikuivathan
kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen sanat vielä hänen korvissaan
suloisen lohduttavina. Kello oli jo neljä, kun Dantès vietiin
kammioonsa. Pian tuli siis yö. Hänen kuulonsa terästyi, kun näkö alkoi
heiketä. Pienikin kolina sai hänet luulemaan, että hänet tultiin
päästämään vapauteen, hän nousi nopeasti ja astui muutaman askelen ovea
kohden. Mutta pian kolina loittonikin toiseen suuntaan, ja Dantès
vaipui rahilleen istumaan.

Vihdoin kello kymmenen aikaan illalla, kun Dantès jo alkoi kadottaa
kaiken toivonsa, kuului uutta kolinaa, joka tällä kertaa näytti
lähestyvän hänen kammiotaan. Askelten ääntä kuului todellakin
käytävästä, hänen ovensa eteen pysähdyttiin. Avain kiertyi lukossa,
salvat natisivat, raskas tammiovi aukeni, ja kaksi palavaa soihtua
valaisi äkkiä synkän huoneen.

Soihtujen valossa Dantès näki neljän santarmin miekkojen ja muskettien
välkkyvän.

Hän oli astunut pari askelta eteenpäin ja pysähtyi nähdessään tämän
aseellisen joukon.

-- Minuako tulette hakemaan? kysyi Dantès.

-- Niin, vastasi eräs santarmi.

-- Kuninkaallisen prokuraattorin sijainenko lähetti noutamaan minut?

-- Niin.

-- Hyvä, sanoi Dantès, -- olen valmis seuraamaan.

Varmana siitä, että herra Villefort oli lähettänyt häntä noutamaan,
vanki ei pelästynyt vähääkään, vaan asettui tyynesti saattajiensa
keskelle.

Vaunut odottivat kadunpuoleisella portilla, ajaja istui paikallaan ja
poliisipalvelija hänen rinnalleen..

-- Minuako varten nuo ajoneuvot ovat? kysyi Dantès.

-- Teitä varten, sanoi santarmi, -- nouskaa niihin.

Dantès aikoi huomauttaa jotakin, mutta vaunujen ovi avattiin ja hänet
lykättiin sisään. Hän ei voinut eikä aikonutkaan vastustella. Vähän
ajan päästä hän tunsi istuvansa vaunujen perällä kahden santarmin
välissä. Muut kaksi istuivat vaunujen takaistuimella, ja raskaat
ajoneuvot lähtivät kumisten vierimään eteenpäin.

Vanki loi katseensa vaunun ikkunoihin, niissä oli ristikot. Hän oli
vain muuttanut vankilasta toiseen. Tiheiden ristikkorautojen lomitse,
joiden väliin tuskin käsi olisi mahtunut, Dantès tunsi kuitenkin
paikat, ajettiin pitkin Caisserie-katua ja Saint-Laurent-katua ja
Taramis-kadulta käännyttiin satamaan päin.

Pian hän näki vaununristikon ja sen rakennuksen ristikkojen läpi, jonka
lähellä he olivat, valon loistavan vahtihuoneesta.

Vaunut pysähtyivät, poliisipalvelija hyppäsi maahan ja lähestyi
vahtimajaa, jolloin kymmenkunta sotilasta tuli sieltä ja asettui
riviin. Dantès näki rantakadun lyhtyjen valossa heidän muskettiensa
piippujen välkkyvän.

-- Minuako varten pannaan liikkeelle tuollainen sotilasvoima? hän
ajatteli.

Poliisipalvelija avasi lukitun vaununoven, ja Dantès näki sotilaiden
muodostavan häntä varten kujan, joka vaunujen luota vei satamaan.

Dantès saattajineen käveli venettä kohden, jota tullimerimies piteli
ketjuista. Sotilaat katselivat tylsän uteliaina, miten Dantès asteli
heidän ohitseen. Vähän ajan kuluttua hän istui veneen takatuhdolla, ja
poliisipalvelija oli mennyt keulaan. Voimakkaalla sysäyksellä vene
irroittautui rannasta, ja neljä airoa alkoi sitä nopeasti soutaa
Pilonia kohden. Veneestä kaikui huuto, ja satamaa sulkeva rautaketju
painui alas; Dantès oli sataman ulkopuolella paikassa, jota sanotaan
Friouliksi.

Kun vanki huomasi olevansa raittiissa ilmassa, tunsi hän ensiksi suurta
iloa. Ilma, sehän on samaa kuin vapaus. Hän hengitti siis täysin
siemauksin raikasta tuulta, joka siivillään kantaa kaikkia yön ja meren
tuntemattomia tuoksuja. Kohta hän kuitenkin huokasi syvään. Kuljettiin
Réserven ohi, jossa hän oli ollut niin onnellinen vielä samana aamuna,
tuntia ennen vangitsemistaan, ja avatuista, valaistuista ikkunoista
kuului tanssiaisten riemu.

Dantès pani kätensä ristiin, nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.

Vene kiiti eteenpäin. Se oli jo kulkenut Tête de Mort'in ohitse, oli
vastapäätä Pharo-lahtea, se aikoi kiertää patterin. Dantès ei voinut
tätä käsittää.

-- Minne minua viedään? kysyi hän eräältä santarmilta.

-- Kohta sen saatte tietää.

-- Miksi ei nyt...

-- Meitä on kielletty ilmoittamasta teille mitään.

Dantès oli puoliksi sotilas ja ymmärsi, että oli järjetöntä udella
sotilaalta, jota oli kielletty puhumasta. Hän vaikeni.

Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia nousi hänen mieleensä. Näin pienessä
veneessä ei kukaan voinut lähteä pitkälle matkalle, eikä siellä päin,
minne he menivät, ollut mitään alusta ankkurissa. Ehkäpä hänet vain
viedään hiukan loitommaksi rannikolle ja päästetään vapaaksi. Häntä ei
millään tavoin ollut sidottu, ei hänelle ollut pantu käsirautoja,
kaikki tämä tuntui hyvältä enteeltä. Olihan sitä paitsi prokuraattorin
sijainen, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, vakuuttanut,
että ellei hän mainitse Noirtier'n nimeä, ei hänen tarvitse mitään
pelätä. Olihan Villefort hänen läsnä ollessaan hävittänyt tuon
vaarallisen kirjeen, joka oli ainoa todistuskappale häntä vastaan.

Hän odotti siis ja koetti tähystää eteenpäin merimiehensilmillään,
jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä ja mittailemaan etäisyyksiä
merellä.

Ratonneaun saari, jossa vilkkui majakka, oli jäänyt oikealle puolelle,
oli saavuttu soutaen melkein pitkin rantaa Catalansin lahden kohdalle.
Silloin vangin silmät kokosivat kaiken näkövoimansa. Siellähän asui
Mercedes, ja hän oli joka hetki erottavinaan rannalla naisen haamun.

Eikö Mercedes aavistanut, että hänen rakastettunsa kulki kolmensadan
askelen päässä hänestä?

Yksi ainoa valo väikkyi Catalansissa. Dantès huomasi sen palavan
morsiamensa huoneessa. Mercedes yksinään valvoi tuossa pienessä
kylässä. Jos hän kiljaisisi, niin rakastettu voisi hänet kuulla.

Väärä häpeäntunne pidätti häntä. Mitähän nuo häntä tarkastavat miehet
sanoisivat, jos kuulisivat hänen kiljuvan mielipuolen tavoin? Hän pysyi
siis vaiti tuijottaen tuohon valoon.

Vene jatkoi matkaansa. Mutta vanki ei enää ajatellut venettä, hän
ajatteli Mercedestä.

Kallionkieleke peitti valon. Dantès kääntyi ja huomasi heidän
suunnanneen kulkunsa merelle päin.

Purjeet oli nostettu auttamaan soutajia, ja vene kiiti nyt hyvää
vauhtia tuulen myötä.

Vaikka Dantèsista olikin vastenmielistä kysellä santarmilta, lähestyi
hän nyt tätä ja tarttui hänen käteensä.

-- Toveri, sanoi hän, -- omantuntonne nimessä ja kunnon sotilaana
rukoilen teitä säälimään minua ja vastaamaan minulle. Olen kapteeni
Dantès, hyvä ja kunnon ranskalainen, vaikka minua syytetäänkin minulle
tuntemattomasta petoksesta. Minne minua viedään? Sanokaa se, ja kautta
merimiehenkunniani teen velvollisuuteni ja mukaudun kohtalooni.

Santarmi raapi korvansa taustaa ja katsoi toveriinsa. Tämä teki
liikkeen, joka näytti sanovan: Kun kerran olemme näin pitkällä, niin
mitähän vaaraa siitä olisi. Niinpä santarmi kääntyi Dantèsin puoleen.

-- Olette marseillelainen ja merimies, sanoi hän, -- ja kysytte, minne
menemme?

-- Niin, sillä kautta kunniani, sitä en tiedä.

-- Ettekö aavistakaan?

-- En vähääkään.

-- Se ei ole mahdollista.

-- Minä vannon kautta sen, mikä minulle on maailmassa pyhintä.
Armahtakaa minua ja vastatkaa!

-- Mutta entä määräykset?

-- Määräykset eivät voi teitä estää ilmoittamasta minulle sitä, minkä
saan kymmenen minuutin, puolen tunnin, ehkä tunnin päästä tietää. Te
pelastatte minut kamalasta epävarmuudesta. Kysyn sitä teiltä, kuin
olisitte ystäväni. Katsokaahan, en nouse kapinaan, en tahdo paeta,
enhän voisikaan. Minne olemme matkalla?

-- Ellei sidettä ole silmillänne niin pitäisihän teidän arvata, minne
olette matkalla?

-- En arvaa.

-- Katsokaa sitten ympärillenne.

Dantès nousi ja katsoi sinne, minne vene näytti suuntautuvan. Sadan
sylen päässä hänestä oli musta ja jyrkkä kallio, jolla kohoaa aivan
kuin kasvannaisena Ifin synkkä linna.

Tämä kamala näky, vankila, joka on kaikkien kauhuna, tämä linnoitus,
joka kolmensadan vuoden aikana on antanut Marseillelle surullisten
tarinoiden aiheita, teki Dantèsiin saman vaikutuksen, kuin
kuolemaantuomittuun tekee mestauslava.

-- Hyvä Jumala, sanoi hän. -- Ifin linna. Ja mitä me siellä teemme?

Santarmi hymyili.

-- Eihän minua suinkaan viedä sinne vankeuteen? jatkoi Dantès. -- Ifin
linna on valtionvankila, jossa säilytetään yksinomaan suuria
poliittisia rikollisia. Minä en ole tehnyt mitään rikosta. Onko Ifin
linnassa tutkintotuomari, joku erityinen virkamies?

-- Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita,
vahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla
tavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa
tiedonannostani.

Dantès puristi lujasti santarmin kättä.

-- Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?

-- Nähtävästi, sanoi santarmi, -- mutta joka tapauksessa puristatte
aivan suotta niin kovaa minun kättäni.

-- Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori
mies.

-- Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.

-- Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?

-- En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi
santarmi, -- sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te
teette? Hoi, toverit, auttamaan!

Dantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta
ratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui
veneen pohjalle karjuen raivosta.

-- Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, -- hyvä!
Vai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin
ihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun
kuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten
riko toista.

Hän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun
ohimollaan.

Hetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen
tämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut
kotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli
odottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti
Villefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin
kuulasta tuntui rumalta ja surkealta.

Hän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan
käsiään.

Samassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi
kalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä
kierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän
laituriin.

Samassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä
käsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät
maihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen
portille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.

Dantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui
voimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui
aivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin
jyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat
hänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka
sulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki
kaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.

Seisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän
oli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului
vartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan
valaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän
pyssyjensä välkkyvät piiput.

Odotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että
Dantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki
näyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.

-- Missä vanki on? kysyi ääni.

-- Tässä, vastasivat santarmit.

-- Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.

-- Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.

Vanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka
kosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat.
Jonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä,
valaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa,
vanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.

-- Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. -- On jo myöhä ja
kuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä
koskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on
tässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä
kaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.

Ja ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen
kuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän
tiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa
nurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut
oven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle
näyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.

Hän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja
synkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan
polttavalle otsalleen.

Kun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi
vartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut
liikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin
hän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja
niiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti
liikkumattomana maahan.

Hän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.

Vartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä
huomaavankaan.

Mies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.

-- Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.

-- En tiedä, vastasi Dantès.

Vartija katsoi kummastuneena häneen.

-- Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.

-- En tiedä, vastasi taas Dantès.

-- Tahdotteko jotakin?

-- Tahtoisin nähdä kuvernöörin.

Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.

Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea
kohden, mutta ovi sulkeutui.

Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet
alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan
muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen
hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen
rangaistuksen.

Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran
vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli
tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.

Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut
tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi
hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana
voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta,
kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai
katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa
Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän
olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin
toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän
olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa,
jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki,
suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy
Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in
sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.

Seuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.

-- No, kysyi vartija, -- oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?

Dantès ei vastannut.

-- Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä
minä toimitan. Sanokaahan.

-- Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.

-- Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. -- Johan minä sanoin, että se on
mahdotonta.

-- Miksi se on mahdotonta?

-- Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.

-- Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.

-- Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan
kirjojakin.

-- En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää.
Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.

-- Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija,
-- niin en tuo teille enää ruokaa.

-- Samapa se! sanoi Dantès. -- Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin
kuolen nälkään, siinä kaikki.

Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun
jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea
päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen
vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:

-- Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä
pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun
pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte
luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne
kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä,
ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.

-- Mutta, sanoi Dantès, -- kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin
sellainen otollinen hetki tulee?

-- Mistä sen tietää, sanoi vartija, -- kuukauden, kolme kuukautta,
kuusi kuukautta, vuoden ehkä.

-- Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, -- minä tahdon nähdä hänet
heti.

-- Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi
vartija, -- muuten olette kahden viikon päästä hullu.

-- Niinkö luulet? kysyi Dantès.

-- Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä
esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni
sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan
päästäkseen vapaaksi.

-- Ja milloin hän jätti tämän huoneen?

-- Kaksi vuotta sitten.

-- Hän pääsi vapaaksi siis?

-- Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.

-- Kuulehan, sanoi Dantès, -- en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen
hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan
tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.

-- Minkä?

-- En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle
sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa
asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes,
et edes kirjettä, pari riviä vain.

-- Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani,
joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä
lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin
hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni
kolmesataa.

-- No niin, kuule siis, sanoi Dantès, -- ja paina mieleesi: jos
kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta,
että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven
takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.

-- Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja
asettuen puolustusasentoon. -- Päänne näyttää todellakin menevän
sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette
niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin
linnassa maanalaisia vankiloita.

Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.

-- Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. -- No niin, koska välttämättömästi
tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.

-- Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille,
pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut
tulossa hulluksi.

Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja
korpraalin seurassa.

-- Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.

-- Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.

-- Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.

Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja
seurasi vastustelematta heitä.

Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja
hän astui sisään mutisten:

-- Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan

Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi
muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen
silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.

Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.



9. Kihlajaispäivän ilta


Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi
Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.

Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet
otettiinkin vastaan ilohuudoilla.

-- No, huudahti eräs, -- kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen
Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.

-- No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.

-- Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.

-- Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, --
pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä
luotanne... Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa
kahden kesken?

-- Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi
synkän pilven Villefort'in otsalla.

-- Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi.
Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, -- huomaatte, että asia
todellakin on vakavaa laatua.

-- Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman
uutisen aikaansaamaa levottomuutta.

-- Ikävä kyllä, sanoi Villefort, -- minun täytyy.

-- Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.

-- Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos
jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee
sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.

Kaikki katsoivat toisiinsa.

-- Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.

-- Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.

Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.

-- No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. --
Mitä on tapahtunut? Kertokaa.

-- Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti
paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys:
onko teillä valtion arvopapereita?

-- Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta
frangia.

-- No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.

-- Mutta miten minä ne täällä myyn?

-- Onhan teillä asiamies.

-- On.

-- Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä
myymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian
myöhään.

-- Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.

-- Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen
huolellisesti lompakkoonsa, -- tarvitsen toisen.

-- Kenelle?

-- Kuninkaalle.

-- Kuninkaalleko?

-- Niin.

-- Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.

-- En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi
Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin
päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään
audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.

-- Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa
Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä
tai päivällä.

-- On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut
toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti
toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian:
tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä
silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei
voida unohtaa.

-- Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle.
Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen,
joka avaa teille kaikki ovet.

-- Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla
postivaunuissa.

-- Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.

-- Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja
neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin
vastenmielisesti.

-- Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille
hyvästi.

-- Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.

Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.

-- Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä... Nyt, menkää, sanoi
markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.

-- Hyvä on, menen ja palaan kohta.

Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli
ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin
sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi.
Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.

Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti
häntä liikkumattomana.

Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja
oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.

Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli
seisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin
sijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua
nimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi
neidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen
sulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi
rikollinen ja nainen tuomari.

-- Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, -- on suuri rikollinen, enkä
minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.

Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä
hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.

-- Mutta missä hän on, kysyi hän, -- jotta voin ottaa selkoa siitä,
onko hän elossa vai kuollut?

-- En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.

Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi
Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä,
ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.

Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään,
sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi.
Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän
vaipui nojatuoliin.

Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan
alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai
maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana
ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn
mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta,
haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.

Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta
muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan
syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi,
että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja
lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen
otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi
heidät rikollisiksi.

Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut
elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen.
Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.

Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan
ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja
sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee,
antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut
Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä
seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija,
joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.

Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka
on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti
laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen
epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi
kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti,
nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.

Onneton Dantès oli tuomittu.

Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja
Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies,
sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin
vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori
tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.

Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä,
jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa,
milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée
kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.

Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!

Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä
seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa
vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen
jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes
ei edes tuntenut.

Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei
tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen
huomaamattaan.

Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt
ketään muuta kuin Edmondin.

-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.

-- Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi
raskaasti.

Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että
kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut
kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten
henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli
vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin
pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana
yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja
kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia
oli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.

Caderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi
lähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi
edes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut
huoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa
levottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut
sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä
hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut
tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten
ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien
Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.

Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän
iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa
Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä
korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen
mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero
oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä
niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.

Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui
rauhallisesti.

Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen
molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin
kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.

Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.



10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa


Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän
kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia
eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen
työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin
Ludvig XVIII:n työhuoneena.

Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän
ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti
hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen
tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen
näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla
merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen
reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä
pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa
kielellisille huomioille runsaasti ainesta.

-- Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.

-- Että olen hiukan levoton, sire.

-- Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän
lihavaa lehmää?

-- En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää
hyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin
ei tarvitse pelätä huonoja vuosia.

-- Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?

-- Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on
puhkeamassa maan eteläkulmassa.

-- Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII, -- luulen teidän saaneen vääriä
tietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis
ilma.

Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin
kepeätä leikinlaskua.

-- Sire, sanoi herra de Blacas, -- eikö Teidän Majesteettinne voisi,
vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne,
lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä,
jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?

-- _Conimus surdis_,[2] jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä
Horatiukseensa.

-- Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, -- voihan
Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa
vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan
väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia
yrityksiä.

-- Kenen taholla?

-- Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.

-- Rakas Blacas, sanoi kuningas, -- te estätte noilla jutuillanne minua
työskentelemästä.

-- Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.

-- Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen
huomautuksen lauseeseen _pastor quum traheret_.[3] Odottakaahan, sitten
saatte jatkaa.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman
huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.

-- Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin
ainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin
vain laatinut selityksen toisen ajatukseen. -- Jatkakaa, minä kuuntelen
teitä.

-- Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää
Villefort'in tiedonantoja omaksi hyväkseen, -- minua eivät tee
rauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä,
kaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan
maan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri
nyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen
heti rientänyt luoksenne, sire.

-- _Mala ducis avi domum_?[4] jatkoi Ludvig XVIII tehden
muistiinpanojaan.

-- Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen
enempää puhumatta?

-- En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen
raportin... Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse ... eikö niin,
sanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri
ilmoitti poliisiministerin tulon.

-- Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.

-- Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti
hymyillen. -- Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä
uusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa,
olkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö
siitä nousevan _bella, horrida bella_?[5]

Herra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin
selkänojaan.

-- Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?

-- Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys.
Selitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.

-- Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, -- jokaisen Hänen
Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban
saarelta tulleet uutiset. Bonapartella...

Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään
muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.

-- Bonapartella, jatkoi paroni, -- on kuolettavan ikävä. Hän viettää
kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat
Porto-Longonessa.

-- Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.

-- Syyhyttelee? sanoi herttua. -- Mitä Teidän Majesteettinne sillä
tarkoittaa?

-- Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta
miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti,
_prurigo_?

-- Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, -- olemme
melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on
hullu.

-- Hulluko?

-- Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia
kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää
tuntikausia meren rannalla heitellen "voileipiä", ja jos kivi tekee
viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin
olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.

-- Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi
Ludvig XVIII. -- Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan
suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio
Africanuksesta.

Herra Blacas pysyi vakavana näiden molempien huolettomien henkilöiden
seurassa. Villefort, joka ei ollut tahtonut sanoa kaikkea hänelle,
jotta toinen ei kokonaan riistäisi häneltä salaisuuden tuloksia, oli
kuitenkin sanonut siksi paljon, että Blacas oli todella huolissaan.

-- Jatkakaa, jatkakaa, Dandré, sanoi Ludvig XVIII, -- Blacas ei ole
vielä vakuutettu. Kertokaa kruununanastajan kääntymisestä.

Poliisiministeri kumarsi.

-- Kruununanastajan kääntymisestä! mutisi herttua. -- Onko
kruununanastaja kääntynyt?

-- Kokonaan, rakas herttua.

-- Oikeihin periaatteisiin. Kertokaa siitä, paroni.

-- Asian laita on seuraava, sanoi poliisiministeri aivan juhlallisesti.
-- Äskettäin Napoleon piti sotilastarkastusta, ja kun pari kolme hänen
vanhaa murisijaansa, joiksi hän niitä nimittää, lausui haluavansa
palata Ranskaan, päästi hän heidät vapaiksi kehottaen heitä palvelemaan
hyvää kuningastaan. Ne olivat hänen omat sanansa, herra herttua, tiedän
sen varmalta taholta.

-- No, Blacas, mitä siitä ajattelette? sanoi kuningas voitonriemuisesti
lakaten hetkeksi tarkastamasta kirjaansa.

-- Sanon, sire, että joko poliisiministeri tai sitten minä erehdymme.
Mutta Teidän Majesteettinne sijassa tahtoisin kuulustella mainitsemaani
henkilöä. Pyytämällä pyydän, että Teidän Majesteettinne soisi hänelle
sen kunnian.

-- Mielelläni, herttua, teidän suosituksestanne otan vastaan kenet
tahansa. Mutta tahdon ottaa hänet vastaan aseet kädessä. Herra
ministeri, onko teillä tuoreempia uutisia kuin nämä, sillä nämä ovat
helmikuun kahdenneltakymmenenneltä päivältä ja nyt on maaliskuun kolmas
päivä.

-- Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja
ehkä poissa ollessani on saapunut.

-- Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi
Ludvig XVIII nauraen. -- Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?

-- Oh, sire, sanoi ministeri, -- Jumalan kiitos ei tässä suhteessa
tarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia
tietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He
ilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä
odottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.

-- Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII, -- ja muistakaa, että odotan
teitä.

-- Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas
täällä.

-- Ja minä, sire, sanoi herra Blacas, -- menen noutamaan
viestintuojani.

-- Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII. -- Minun täytyy
muuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään
pitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja
vaalilauseena on: _Tenax_.[6]

-- Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä
puserteli nyrkkiään.

-- Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: _molli fugiens
anhelitu_.[7] Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta.
Olettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä
pidätte tästä kohdasta, _molli anhelitu_?

-- Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan
samanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen
peninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.

-- Miksi hän suotta on nähnyt niin paljon vaivaa ja väsyttänyt itseään,
rakas herttua, kun meillä on lennätinlaitos, joka tarvitsee siihen
kaksi tai kolme tuntia eikä hengästy siitä vähääkään.

-- Sire, palkitsette huonosti tuota nuorta miestä, joka saapuu niin
kaukaa ja niin innostuneena tuodakseen Teidän Majesteetillenne tärkeän
tiedon. Vaikkapa ei muun, niin herra Salvieux'n tähden, joka häntä on
minulle suositellut, ottakaa hänet vastaan.

-- Herra de Salvieux, veljeni kamariherra?

-- Sehän on totta, hän on Marseillessa.

-- Sieltä hän minulle kirjoittaa.

-- Puhuuko hänkin tästä salaliitosta?

-- Ei, mutta hän suosittelee herra Villefort'ia ja pyytää minua
saattamaan hänet Teidän Majesteettinne luo.

-- Herra Villefort? huudahti kuningas. -- Onko tuo viestintuoja herra
Villefort?

-- On, sire.

-- Ja hän saapuu Marseillesta?

-- Hän itse.

-- Miksi ette ilmoittanut heti hänen nimeään, sanoi kuningas, ja hänen
kasvoillaan alkoi näkyä levottomuuden oireita.

-- Sire, minä luulin, että tämä nimi oli Teidän Majesteetillenne
tuntematon.

-- Ei ole, ei ole, Blacas. Hän on vakava ja etevä ja ennen kaikkea
kunnianhimoinen mies. Ja tunnettehan hänen isänsä nimen.

-- Hänen isänsäkö?

-- Niin, Noirtier'n.

-- Girondisti Noirtier? Senaattori Noirtier?

-- Juuri niin.

-- Ja Teidän Majesteettinne on käyttänyt sellaisen miehen poikaa
toimissaan?

-- Blacas, ystäväni, te ette ymmärrä sellaisista asioista mitään.
Sanoinhan, että Villefort oli kunnianhimoinen. Päästäkseen eteenpäin
Villefort olisi valmis uhraamaan vaikkapa isänsäkin.

-- Minä saan siis tuoda hänet sisään?

-- Heti paikalla, herttua. Missä hän on?

-- Hän odottaa minua alhaalla vaunuissani.

-- Menkää noutamaan häntä.

Herttua poistui nopeasti kuin nuori mies; hänen kuningasmielinen
intonsa antoi hänelle kaksikymmenvuotiaan ketteryyden.

Ludvig XVIII jäi yksin, loi katseensa avoinna olevaan Horatiukseensa ja
sanoi: -- _Justum et tenacem propositi virum_.[8]

Herra Blacas palasi yhtä sukkelasti kuin oli mennytkin, mutta
esihuoneessa hänen täytyi vedota kuninkaan määräykseen. Villefort'in
tomuinen puku, hänen asunsa, joka ei millään tavoin ollut hovin
sääntöjen mukainen, sai Brézén, seremoniamestarin, panemaan
vastalauseensa. Mutta siitä huolimatta vietiin Villefort kuninkaan
huoneeseen.

Oven auetessa Villefort joutui seisomaan suoraan kuningasta vastapäätä.
Vaistomaisesti nuori virkamies pysähtyi.

-- Astukaa sisään, herra Villefort, sanoi kuningas, -- astukaa sisään.

Villefort kumarsi ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottaen
kuninkaan kysyvän häneltä jotakin.

-- Herra Villefort, sanoi Ludvig XVIII, -- herttua Blacas väittää, että
teillä on minulle jotakin tärkeätä ilmoitettavana.

-- Sire, herra herttua on oikeassa, ja toivon, että Teidän
Majesteettinne myöntää sen itsekin.

-- Ennen kaikkea muuta, onko vaara niin suuri kuin minulle tahdotaan
uskotella?

-- Minun mielestäni se on uhkaava, sire. Mutta kun olen rientänyt
antamaan siitä tiedon, ei sitä toivottavasti ole mahdoton torjua.

-- Puhukaa seikkaperäisesti, jos tahdotte, sanoi kuningas, johon
Blacasin ja Villefort'in levottomuus alkoi tarttua. -- Puhukaa ja,
ennen kaikkea muuta, alkakaa alusta. Rakastan järjestystä kaikissa
asioissa.

Luotuaan katseen kuninkaaseen Villefort huomasi olevansa tämän
rohkaisevan alkulauseen jälkeen varma ylhäisen kuulijansa suosiosta ja
jatkoi:

-- Sire, olen rientänyt mahdollisimman pian Pariisiin ilmoittaakseni
Teidän Majesteetillenne, että virkaani hoitaessani olen päässyt
selville salaliitosta, en mistään tavallisesta ja merkityksettömästä,
jommoisia joka päivä roskaväen ja armeijan pohjasakka panee toimeen,
vaan todellisesta salaliitosta, myrskystä, joka uhkaa Teidän
Majesteettinne valtaistuinta. Sire, kruununanastaja varustaa kolmea
laivaa. Hän pohtii tuumaa, joka on mieletön, mutta ehkä juuri sen
vuoksi pelottava, että se on mieletön. Tällä hetkellä hän jättää Elban
saaren lähteäkseen -- minne? En tiedä, mutta ainakin koettaakseen astua
maihin Napolissa tai Toscanan rannikolla tai itse Ranskassa. Teidän
Majesteettinne kai tietää, että kruununanastaja on ylläpitänyt suhteita
Italiaan ja Ranskaan.

-- Tiedän kyllä, sanoi kuningas hyvin levottomana, -- ja aivan
äskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta
Saint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä
tiedot?

-- Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta.
Olen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri
lähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on
käynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen
mukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en
saanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa
mielet mahdollista paluuta varten -- huomatkaa, että puhun
keskustelusta, sire -- paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.

-- Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.

-- Vankilassa, sire.

-- Ja asia tuntui teistä vakavalta?

-- Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä
omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin
kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne
jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen
uskollisuudestani.

-- Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, -- eikö ollut kysymys
avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?

-- Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.

-- Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.

-- Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea
salaliitto.

-- Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, -- on helppo
suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo
senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme
auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta
ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan
eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa,
niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt
Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on
vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen
sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä.
Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta
kiitollisuudestamme.

-- Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.

Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana,
vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut
sokaistu.

Villefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla
hänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.



11. Korsikalainen ihmissusi


Kun Ludvig XVIII näki ministerinsä säikähtyneen ilmeen, lykkäsi hän
syrjään pöydän, jonka ääressä oli istunut.

-- Mikä teitä vaivaa, herra paroni? sanoi hän. -- Tehän olette aivan
säikähtynyt. Onko tällä mielentilalla yhteyttä sen kanssa, mitä herra
Blacas ilmoitti ja minkä herra Villefort on todentanut?

-- Sire..., sopersi paroni.

-- Mitä on tapahtunut? Kertokaahan, sanoi kuningas.

Poliisiministeri päästi epätoivonsa valloilleen ja heittäytyi kuninkaan
jalkoihin. Kuningas astui askelen taaksepäin otsaansa rypistäen.

-- Aiotteko puhua? sanoi hän.

-- Sire, mikä kamala onnettomuus! Olen säälittävä olento! Mikään ei voi
enää minua lohduttaa!

-- Minä käsken teitä puhumaan, sanoi kuningas.

-- No niin, sire, kruununanastaja on lähtenyt Elban saarelta helmikuun
28. päivänä ja astunut maihin maaliskuun 1. päivänä.

-- Minne? kysyi kuningas.

-- Ranskaan, sire, erääseen pieneen satamaan Antibes'in lähelle,
Juan-lahteen.

-- Kruununanastaja on laskenut maihin Ranskaan, Antibes'in luo,
Juan-lahteen, sadankahdenkymmenen peninkulman päähän Pariisista,
maaliskuun 1. päivänä, ja te saatte siitä tiedon vasta tänään,
maaliskuun 3. päivänä!... Tuohan on aivan mahdotonta. Olette saanut
vääriä tietoja tai olette hullu.

-- Sire, valitettavasti se on totta!

Ludvig XVIII teki suuttumusta ja kauhua osoittavan liikkeen ja oikaisi
itsensä aivan suoraksi, ikään kuin olisi samalla saanut iskun sekä
sydämeensä että kasvoihinsa.

-- Ranskassa, huudahti hän, -- kruununanastaja Ranskassa! Tuota miestä
ei siis ole vartioitu? Vai olivatko kaikki liitossa hänen kanssaan?

-- Sire, sanoi herttua Blacas, -- herra Dandrén kaltaista miestä ei voi
syyttää petoksesta. Sire, olimme kaikki sokaistuja, ja poliisiministeri
on ihminen niin kuin me muutkin.

-- Mutta..., sanoi Villefort ja vaikeni sitten äkkiä. -- Anteeksi,
anteeksi, sire, intoni vie minut liian pitkälle. Teidän Majesteettinne
suvaitkoon antaa minulle anteeksi.

-- Puhukaa, herra Villefort, puhukaa suoraan, sanoi kuningas. -- Te
yksin olette ajoissa tietänyt vaaran, auttakaa meitä keksimään keinoja
sen torjumiseksi.

-- Sire, sanoi Villefort, -- kruununanastajaa halveksitaan maan
eteläosassa. Jos hän uskaltaa ilmestyä Etelä-Ranskaan, niin voidaan
helposti nostaa Provence ja Languedoc häntä vastaan.

-- Niin kyllä, sanoi ministeri, -- mutta hän lähestyykin Gapin ja
Sisteronin kautta.

-- Hän lähestyy, hän lähestyy, sanoi Ludvig XVIII. -- Hän tulee siis
Pariisia kohden?

Ministeri oli vaiti, myöntäen siten kaiken.

-- Ja Dauphiné, kysyi kuningas Villefort'ilta, -- luuletteko, että se
voidaan nostattaa häntä vastaan samoin kuin Provence?

-- Sire, minun täytyy lausua Teidän Majesteetillenne kamala totuus.
Mieliala Dauphinéssa ei ole läheskään samanlainen kuin Provencessa ja
Languedocissa. Vuoristolaiset ovat bonapartisteja, sire.

-- Siis, mutisi Ludvig XVIII, -- hän tiesi kaiken tarkoin. Ja paljonko
hänellä on sotilaita?

-- Sire, sitä en tiedä, sanoi poliisiministeri.

-- Kuinka ette tiedä sitä! Oletteko unohtanut ottaa siitä selkoa? Onhan
se niin vähäpätöinen asia, sanoi hän hymyillen murhaavasti.

-- Sire, en voinut siitä ottaa selkoa. Tiedonannossa mainittiin
ainoastaan hänen maihintulonsa ja matkan suunta.

-- Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.

Ministeri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.

-- Lennättimellä, änkytti hän.

Ludvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen
ristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.

-- Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, -- onko seitsemän
liittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme
asettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden
maanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut,
pitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta
päästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!

-- Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.

-- Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole
mitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin
kuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on
miehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida
turvallisuuttani enemmän kuin omaansa -- sillä minun onneni oli
heidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun
jälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän
kykenemättömyytensä ja velttoutensa tähden! Niin, hyvä herra, se on
todellakin kohtalon määräys.

Ministeri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra
Blacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan,
sillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.

-- Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin
kuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, -- sortua, ja saada siitä
tieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle,
niin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi
Tuileries'n portaita alas...

-- Sire, sire, sopersi ministeri, -- armoa...!

-- Astukaa lähemmäksi, herra Villefort, sanoi kuningas viitaten
nuorelle miehelle, joka liikkumattomana seisoi syrjässä ja seurasi tätä
keskustelua, josta valtakunnan kohtalo näytti riippuvan, -- astukaa
lähemmäksi ja sanokaa tälle herralle, että edeltäpäin saattoi tietää
kaiken sen, mitä hän ei tietänyt.

-- Sire, olihan aivan mahdotonta tietää, mitä aikeita tällä miehellä
oli, sillä hän salasi ne koko maailmalta.

-- Aivan mahdotonta! Käytätte todellakin suuria sanoja. Valitettavasti
on olemassa erilaisia suuria sanoja niin kuin miehiäkin, olen molempia
punninnut. Onko ministerin, jolla on käytettävänään hallinto, virastot,
poliisipalvelijat, urkkijat, vakoilijat ja puolitoista miljoonaa
valtion varoja, mahdotonta tietää, mitä tapahtuu kolmenkymmenen
peninkulman päässä Ranskan rajalta! Katsokaahan tätä virkamiestä, hän
tiesi enemmän kuin koko teidän poliisilaitoksenne ja olisi pelastanut
kruununi, jos hänellä olisi ollut oikeus käyttää lennätintä niin kuin
teillä.

Poliisiministerin vihamielinen katse kääntyi Villefort'iin, joka
kumarsi vaatimattomana kuin voittaja ainakin.

-- En sano tätä teille, Blacas, sillä vaikka ette olekaan mitään saanut
ilmi, niin olette selväjärkisenä kuitenkin pitänyt epäilyksestänne
kiinni. Joku muu kuin te olisi ehkä pitänyt herra Villefort'in
ilmiantoa vähäpätöisenä tai pitänyt sitä voitonhimoisen onnenonkijan
keksimänä.

Nämä sanat viittasivat siihen, mitä poliisiministeri oli vähän
aikaisemmin puhunut.

Villefort ymmärsi kuninkaan viittauksen. Joku toinen olisi ylistyksestä
huumaantunut, mutta hän pelkäsi saavansa poliisiministeristä
verivihollisen, vaikka tämä olikin auttamattomasti menettänyt asemansa.
Ministeri, joka ei valtansa päivinä ollut voinut aavistaa Napoleonin
salaisuuksia, voi sortumisensa hetkenä päästä selville Villefort'in
salaisuuksista. Hänen ei sitä varten tarvinnut tehdä muuta kuin
kuulustella Dantèsia. Hän ryhtyi siis auttamaan ministeriä sen sijaan,
että olisi painanut häntä alas.

-- Sire, sanoi Villefort, -- se, mitä Teidän Majesteettinne pitää minun
valppautenani, johtuu ainoastaan sattumasta. Olen käyttänyt sattumaa
siten kuin velvollisuuteni oli nöyränä alamaisena, siinä kaikki. Älkää
antako, sire, minulle suurempaa arvoa kuin olen ansainnut, ettei Teidän
Majesteettinne tarvitsisi muuttaa aikaisempaa käsitystänne minusta.

Kaunopuheisella katseella poliisiministeri kiitti nuorta miestä, ja
Villefort huomasi onnistuneensa aikeessaan; hän oli menettämättä mitään
kuninkaan kiitollisuudesta saanut luotettavan ystävän, johon hän vaaran
hetkellä saattoi turvata.

-- Hyvä on, sanoi kuningas. -- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi hän kääntyen
Blacasin ja poliisiministerin puoleen, -- en tarvitse teitä enää,
voitte poistua. Se, mikä nyt on tehtävä, kuuluu sotaministerin
velvollisuuksiin.

-- Kaikeksi onneksi, sire, sanoi Blacas, -- voimme luottaa armeijaan.
Teidän Majesteettinne tietää, että kaikki raportit ilmaisevat, kuinka
uskollinen se on hallitukselle.

-- Älkää puhuko minulle raporteista. Nyt, herttua, tiedän, kuinka
paljon niihin voi luottaa. Mitä tulee raportteihin, herra paroni, mitä
olette saanut tietää uutta Saint-Jacques-kadun asiasta?

-- Saint-Jacques-kadun asiasta! sanoi Villefort, joka ei voinut
pidättää huudahdusta.

Mutta äkkiä hän vaikeni.

-- Anteeksi, sire, sanoi hän, -- uskollisuuteni Teidän Majesteettianne
kohtaan saa minut taukoamatta unohtamaan, ei kunnioitustani, sillä
siksi lujaan se on juurtunut sydämeeni, vaan hovisäännöt.

-- Jatkakaa, sanoi Ludvig XVIII, -- tänään olette hankkinut itsellenne
oikeuden kysellä.

-- Sire, sanoi poliisiministeri, -- aioin juuri tänään antaa Teidän
Majesteetillenne kaikki tässä asiassa hankkimani uudet tiedot, kun
Teidän Majesteettinne huomio kääntyi toisaanne tämän kamalan
rannikkotapauksen johdosta. Tällä hetkellä eivät nämä tiedot voi
kiinnittää kuninkaan huomiota.

-- Päinvastoin, päinvastoin, sanoi Ludvig XVIII, -- tämä asia näyttää
olevan suoranaisessa yhteydessä sen kanssa, mikä nyt meitä
huolestuttaa, ja ehkä kenraali Quesnelin kuolema vie meidät suuren
sisäisen salaliiton perille.

Kuullessaan kenraali Quesnelin nimen Villefort säpsähti.

-- Sire, jatkoi poliisiministeri, -- tämä kuolema näyttää kaikista
tiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin
alussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen
bonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs
tuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt
häntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin
palvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa,
kuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.

Poliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII:lle Villefort
vuoroin punastui ja kalpeni.

Kuningas kääntyi hänen puoleensa.

-- Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin
minunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan
puolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on
joutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?

-- Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. -- Mutta eikö asiasta
tiedetä mitään tarkemmin?

-- Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.

-- Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.

-- Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin
viisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja
viiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen
napinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin
erästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen
jälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.

Villefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa
hän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman
päässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.

-- Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, -- sillä
kenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet,
näyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut
bonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat
saavat ankaran rangaistuksen.

Villefort tarvitsi koko kylmäverisyytensä ollakseen ilmaisematta,
kuinka kuninkaan määräys häntä kauhistutti.

-- Kummallinen seikka! sanoi kuningas hiukan harmistuneena. --
Poliisilaitos luulee sanoneensa kaiken, kun ilmoittaa: murha on tehty,
ja tehneensä kaiken, kun lisää: ollaan syyllisen jäljillä.

-- Sire, Teidän Majesteettinne tulee ainakin tässä suhteessa olemaan
tyytyväinen, toivon minä.

-- Hyvä, saammepahan nähdä. En tahdo teitä enää kauemmin pidättää,
paroni. Herra Villefort, mahdatte olla uupunut pitkästä matkasta,
menkää lepäämään. Olette varmaankin mennyt isänne luo asumaan?

Maailma musteni Villefort'in silmissä.

-- En, sire, sanoi hän, -- olen ottanut asunnon Madrid-hotellissa,
Tournon-kadun varrella.

-- Olette kai tavannut hänet?

-- Sire, riensin ensin herttua Blacasin luo.

-- Tapaatte kai hänet ainakin?

-- En luule, sire.

-- Ah, sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII hymyillen, jolloin huomasi,
että hän ei ollut edellisiä kysymyksiä tehnyt tarkoituksetta, --
unohdin, että välinne herra Noirtier'n kanssa eivät ole hyvät ja että
siinä asiassa olette tehnyt uuden uhrauksen kuninkaalliselle asialle.
Se ansaitsee palkintonsa.

-- Sire, Teidän Majesteettinne osoittama hyvyys on suurempi palkinto
kuin mitä uskalsin odottaakaan, eikä minulla ole enää mitään muuta
kuninkaalta pyydettävänä.

-- Olkoon kuinka tahansa, me emme teitä unohda, siitä voitte olla
varma. Sitä odottaessanne (kuningas irroitti kunnialegioonan
ristin, joka hänellä tavallisesti oli sinisen takkinsa rinnuksessa
Pyhän Ludvigin ristin rinnalla sekä Notre-Dame du Mont Carmelin
ja Saint-Lazaren kunniamerkkien yläpuolella, ja ojensi sen
Villefort'ille), sitä odottaessanne ottakaa ainakin tämä risti.

-- Sire, Teidän Majesteettinne erehtyy, sanoi Villefort, -- tämä on
upseerin risti.

-- Niin onkin, sanoi Ludvig XVIII, -- ottakaa se sellaisena kuin se on.
Minulla ei ole aikaa lähettää toista noutamaan. Blacas, te pidätte
huolta siitä, että valtakirja toimitetaan herra Villefort'ille.

Ylpeyden ja ilon kyynelet täyttivät Villefort'in silmät. Hän otti
ristin ja suuteli sitä.

-- Ja nyt, kysyi hän, -- mitä määräyksiä Teidän Majesteettinne
suvaitsee antaa minulle?

-- Levätkää ja muistakaa, että vaikka ette voikaan palvella minua
Pariisissa, voitte hyvin paljon hyödyttää minua Marseillessa.

-- Sire, sanoi Villefort kumartaen, -- tunnin kuluttua lähden
Pariisista.

-- Lähtekää, sanoi kuningas, -- ja jos unohdan teidät -- kuninkailla on
huono muisti --, niin älkää pelätkö vedota siihen... Herra paroni,
lähettäkää etsimään sotaministeriä. Blacas, jääkää!

-- Te astuitte oikeasta ovesta sisään, sanoi poliisiministeri
Villefort'ille lähtiessään palatsista, -- ja onnenne on taattu.

-- Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit
poliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan,
mistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.

Muuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja
se lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui
kunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli
saapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin
kuluttua ja pyysi aamiaista.

Hän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas
ovikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli
äänen mainitsevan hänen nimeänsä.

-- Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.

Samassa astui kamaripalvelija sisään.

-- No, kysyi Villefort, -- mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy
minua?

-- Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.

-- Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras
herra minusta tahtoo?

-- Hän tahtoo puhutella herraa.

-- Minuako?

-- Niin.

-- Mainitsiko hän nimeni?

-- Mainitsi.

-- Ja minkä näköinen tuo vieras herra on?

-- Hän on viidenkymmenen iässä.

-- Lyhyt vai pitkä?

-- Noin herran kokoinen.

-- Tumma vai vaalea?

-- Tumma, hyvin tumma. Hänellä on musta tukka, mustat silmät, mustat
kulmakarvat.

-- Ja mitä hänellä on yllään? kysyi Villefort kiihkeästi.

-- Pitkä, sininen takki, joka on napitettu ylhäältä alas asti. Rinnassa
kunnialegioonan risti.

-- Se on hän, mutisi Villefort kalveten.

-- Hitto vieköön, sanoi vieras, jonka tuntomerkit olemme jo kaksi eri
kertaa kuulleet, ja astui huoneen kynnykselle, -- ovatpa nämä sopivia
tapoja. Onko Marseillessa poikien tapana antaa isänsä odottaa
eteisessä?

-- Isäni! huudahti Villefort. -- En siis erehtynyt ... arvelinkin, että
te se olette.

-- Jos arvelit, että minä se olin, jatkoi äsken tullut henkilö
laskiessaan keppinsä nurkkaan ja hattunsa tuolille, -- niin sallihan
minun sanoa sinulle, Gérard, että et tehnyt kauniisti antaessasi minun
sillä tavoin odottaa.

-- Jättäkää meidät, Germain, sanoi Villefort.

Palvelija poistui silminnähtävästi hämmästyneenä.



12. Isä ja poika


Herra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan
palvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen
ehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei
ollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli
kyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier
meni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan makuuhuoneen
oven, lykkäsi teljet eteen ja ojensi sitten kätensä Villefort'ille,
joka oli seurannut näitä toimenpiteitä hämmästyneenä.

-- No, rakas Gérard, sanoi hän luoden nuoreen mieheen katseen, jonka
ilmettä ei ollut vaikea ymmärtää, -- etpä näytä olevan erikoisesti
ihastunut tulostani?

-- Olen kyllä, isä, sanoi Villefort, -- olen hyvin ihastunut. Mutta en
odottanut laisinkaan tuloanne ja sen vuoksi jouduin hiukan hämilleni.

-- Mutta, rakas ystävä, sanoi Noirtier istuutuen, -- minäkin voisin
sanoa samaa. Sinähän ilmoitit kihlajaistenne olevan helmikuun 28.
päivänä, ja maaliskuun 3. päivänä olet Pariisissa?

-- Se on kyllä totta, isä, sanoi Gérard lähestyen Noirtier'ta. -- Mutta
teidän ei tarvitse moittia minua tännetulostani, sillä sen kautta ehkä
pelastan teidät.

-- Todellakin, sanoi Noirtier oikaisten itsensä rennoksi nojatuoliin.
-- Todellakin! Kerrohan herra virkamies tarkemmin, se mahtaa olla
hauskaa.

-- Isä, olettehan kuullut puhuttavan eräästä bonapartelaisesta
yhdistyksestä, jonka kokouspaikka on Saint-Jacques-kadun varrella.

-- Numerossa 53. Olen, sillä olen sen varapuheenjohtaja.

-- Isä, teidän kylmäverisyytenne saa minut aivan vapisemaan.

-- Minkä sille voin, rakkaani? Kun vuoripuolue ajoi minut maanpakoon,
kun lähdin Pariisista olkikuormassa, kun Robespierren vainukoirat
ajoivat minua takaa Bordeaux'n tasangoilla, niin tottuu yhteen ja
toiseen. Jatka siis. No niin, mitä on tapahtunut Saint-Jacques-kadun
yhdistyksessä?

-- Siellä on tapahtunut se, että sinne kutsuttiin kenraali Quesnel, ja
että kun kenraali Quesnel oli kello yhdeksän illalla lähtenyt kotoaan,
löydettiin hänet kahta päivää myöhemmin Seine-virrasta.

-- Kuka sinulle on kertonut tämän kauniin jutun?

-- Kuningas itse.

-- No niin, palkaksi jutustasi kerron sinulle toisen uutisen.

-- Isä, luulen jo tietäväni, mitä aiotte minulle kertoa.

-- Ahaa, tiedät siis, että keisari on astunut maihin?

-- Vaiti, isä, pyydän sitä ensiksi oman itsenne ja sitten minun
tähteni. Niin, minä tiesin tuon uutisen ja tiesin ennen kuin te, sillä
kolme päivää olen ajanut pikavauhtia Marseillesta Pariisiin
epätoivoissani, kun en voinut heittää uutista sataa peninkulmaa
edelleni.

-- Kolme päivää sitten! Oletko hullu? Kolme päivää sitten ei keisari
vielä ollut astunut maihin.

-- Minä tiesin sen kuitenkin.

-- Mitenkä?

-- Kirjeestä, joka oli teille osoitettu Elban saarelta.

-- Minulleko?

-- Teille, ja minä löysin sen lähetin lompakosta. Jos tämä kirje olisi
osunut toisen käsiin, niin tällä hetkellä teidät olisi ehkä ammuttu.

Villefort'in isä alkoi nauraa.

-- Kas, kas, sanoi hän. -- Uusi hallitus näyttää edelliseltä oppineen
käsittelemään asioita nopeasti. Ammuttu! Kylläpä menet pitkälle! Ja
missä tuo kirje on? Tunnen sinut siksi hyvin, etten voi otaksua sinun
jättäneen sitä kaikkien nähtäväksi.

-- Poltin sen, sillä se oli teidän tuomionne.

-- Ja sinun tulevaisuutesi häviö, vastasi Noirtier kylmästi. -- Minä
ymmärrän tuon kaiken. Mutta eihän minun tarvitse mitään pelätä, koska
sinä minua suojelet.

-- Minä teen enemmänkin, pelastan teidät.

-- Tämähän tulee yhä draamallisemmaksi. Selitä tarkemmin.

-- Palaan tuohon Saint-Jacques-kadun yhdistykseen.

-- Yhdistys näyttää olevan herrojen poliisien sydämellä. Miksi ei ole
paremmin etsitty? Olisivat sen silloin löytäneet.

-- He eivät ole sitä löytäneet, mutta ovat sen jäljillä.

-- Kyllä minä tuon sanontatavan tunnen. Kun poliisi ei tiedä mitään,
niin se sanoo olevansa jäljillä, ja hallitus odottaa tyynesti, kunnes
se tulee korvat luimussa ilmoittamaan hukanneensa nuo jäljet.

-- Niin, mutta on löydetty ruumis. Kenraali Quesnel on surmattu, ja
kaikissa maissa sitä sanotaan murhaksi.

-- Murhaksi, sanot. Mutta eihän mikään todista, että kenraali on
murhattu. Joka päivä löydetään Seine-virrasta ihmisiä, jotka ovat sinne
heittäytyneet epätoivoissaan ja ovat hukkuneet, kun eivät ole osanneet
uida.

-- Tiedätte, isä, aivan hyvin, että kenraali Quesnel ei ole
epätoivoissaan hukuttanut itseään ja että tammikuussa ei Seine-virrassa
uida. Ei, ei, älkää väittäkökään, tämä kuolintapaus on selvästi murha.

-- Kuka sen on siksi sanonut?

-- Kuningas itse.

-- Kuningas! Luulin häntä kyllin filosofiksi ymmärtääkseen, että
politiikassa ei ole murhia. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että
politiikassa ei ole ihmisiä, vaan aatteita, ei tunteita, vaan etuja,
politiikassa ei surmata ihmistä, vaan poistetaan este, siinä kaikki.
Tahdotko tietää, miten kaikki on tapahtunut? No niin, minä kerron.
Luulimme voivamme luottaa kenraali Quesneliin, Elban saarelta oli häntä
meille suositeltu. Eräs meistä menee hänen luokseen ja pyytää häntä
kokoukseen, jossa hän tapaisi ystäviä. Hän tulee ja hänelle selitetään
koko tuuma, Elbasta-lähtö, aiottu maihinnousu. Kun hän oli kaiken
kuullut, hän ilmoittaa olevansa kuningasmielinen. Silloin kaikki
katsoivat toisiinsa. Häntä vaaditaan vannomaan vala, hän vannoo, mutta
sillä tavalla, että sellainen vala on suorastaan Jumalan kiusaamista.
Tästä huolimatta annettiin kenraalin vapaasti lähteä, aivan vapaasti.
Hän ei palannutkaan kotiinsa, minkä me sille voimme? Hän läksi
luotamme, eksyi kai, siinä kaikki. Murha! Sinä hämmästytät todellakin
minua, sinä, kuninkaallisen prokuraattorin sijainen, rakentaessasi
syytöksen niin huonoille perusteille. Olenko minä koskaan sanonut
sinulle, kun hoidat tehtävääsi ja leikkautat jonkun meikäläisen kaulan
poikki: "Poikani, olet tehnyt murhan." En, olen sanonut: "Hyvä on, olet
saanut voiton, huomenna on meidän vuoromme."

-- Mutta, isä, olkaa varuillanne. Kun me kostamme, niin kostomme on
kamala.

-- En ymmärrä sinua.

-- Te luotatte kruununanastajan paluuseen.

-- Sen myönnän.

-- Te erehdytte, isäni, hän ei kulje kymmentäkään peninkulmaa Ranskan
maahan, ennen kuin hän joutuu kiinni aivan kuin metsän peto.

-- Rakas ystäväni, keisari on par'aikaa Grenoblen tiellä, 10. tai 12.
päivänä hän on Lyonissa ja 20. tai 25. päivänä Pariisissa.

-- Koko kansa nousee.

-- Rientääkseen häntä vastaan.

-- Hänellä on mukanaan ainoastaan muutama mies, ja häntä vastaan
lähetetään armeijoita.

-- Jotka liittyvät häneen seuratakseen häntä pääkaupunkiin. Toden
totta, rakas Gérard, sinä olet vielä lapsi. Luulet tietäväsi kaikki
paremmin siksi, että lennätin sanoo kaksi päivää hänen maihinnousunsa
jälkeen: "Kruununanastaja on noussut maihin Cannesin luona muutaman
miehen seurassa. Hänen jäljillään ollaan." Mutta missä hän on? Mitä hän
tekee? Siitä ette tiedä mitään. Häntä ajetaan takaa, siinä kaikki mitä
tiedätte. No niin, häntä ajetaan takaa Pariisiin asti ilman ainoatakaan
laukausta.

-- Grenoble ja Lyon ovat molemmat uskollisia kaupunkeja ja asettavat
esteen hänen tielleen.

-- Grenoble avaa ihastuneena hänelle porttinsa. Koko Lyon rientää häntä
vastaan. Usko minua, meillä on yhtä hyvät tiedot kuin teilläkin, ja
meidän poliisilaitoksemme on parempi kuin teidän. Tahdotko saada siitä
todistuksen? Tahdoit salata minulta matkasi, ja kuitenkin tiesin sen
puoli tuntia sen jälkeen kun olit ajanut valliportista sisään. Et
antanut osoitettasi kenellekään muulle kuin kyytimiehellesi; no niin,
tunnen osoitteesi, ja todistuksena on se, että saavun luoksesi juuri
sillä hetkellä, kun aiot aterioida. Soitahan ja pyydä toinen lautanen.
Me syömme yhdessä.

-- Tiedätte, sanoi Villefort katsoen kummastuneena isäänsä, -- tiedätte
todellakin kaikki erinomaisen hyvin.

-- Asiahan on aivan yksinkertainen. Teillä, joilla on valta, ei ole
muita keinoja kuin raha. Meillä, jotka odotamme, on kaikki ne keinot,
jotka uskollisuus antaa.

-- Uskollisuusko? sanoi Villefort nauraen.

-- Niin, uskollisuus. Siksi sanotaan rehellisesti kunnianhimoa, joka
toivoo jotakin.

Ja isä ojensi kätensä kellonnuoraa kohden soittaakseen palvelijan, jota
hänen poikansa ei kutsunut.

Villefort pidätti häntä.

-- Kuulkaahan, isä, sanoi nuori mies, -- vielä sana.

-- Puhu.

-- Niin huono kuin onkin kuninkaallinen poliisi, se tietää yhden
kamalan asian.

-- Minkä?

-- Sen miehen tuntomerkit, joka sen päivän aamuna, jolloin kenraali
Quesnel katosi, kävi hänen luonaan.

-- Ahaa, tuo kunnon poliisilaitos tietää siis sen? Ja millaiset ovat
nuo tuntomerkit?

-- Tumma iho, tukka, poskiparta ja silmät mustat, sininen pitkä takki,
joka on napitettu kaulaan asti, kunnialegioonan merkki rinnassa,
leveälierinen hattu ja ruokokeppi.

-- Ahaa, se tietää siis sen? sanoi Noirtier. -- Ja miksi se ei siis
siinä tapauksessa ole ottanut tuota miestä kiinni?

-- Siksi, että mies pääsi heidän käsistään eilen tai toissapäivänä
Coq-Héron-kadun kulmassa.

-- Sanoinhan sinulle, että poliisinne on typerä.

-- Niin kyllä, mutta jonakin hetkenä se voi kuitenkin saada hänet
kiinni.

-- Niin saa, sanoo Noirtier katsellen huolettomana ympärilleen, --
ellei tätä miestä varoiteta. Mutta nyt se on tapahtunut. Ja, lisäsi hän
hymyillen, -- hän muuttaa pukua ja ulkomuotoa.

Näin sanoen hän nousi, riisui takkinsa ja kaulaliinansa, meni pöydän
luo, jolla olivat kaikki hänen poikansa pukeutumiseen tarvittavat
esineet, otti partaveitsen, saippuoi kasvonsa ja ajoi yhdellä vedolla
poskipartansa, jonka poliisi niin hyvin tunsi.

Villefort katseli häntä kauhuissaan, mutta samalla ihaillen.

Kun poskiparta oli ajettu pois, kampasi Noirtier toisella tapaa
tukkansa, otti mustan kaulahuivinsa sijaan värillisen, joka oli
päällimmäisenä eräässä matkalaukussa, vaihtoi sinisen ja kaulaan asti
napitettavan takkinsa Villefort'in takkiin, joka oli kastanjanruskea ja
jossa oli leveät rintalaskokset, koetteli peilin edessä poikansa
hattua, jonka reunat oli käännetty ylöspäin, näytti tyytyvän sen
vaikutukseen ja jättäen keppinsä uunin nurkkaan, jonne hän sen oli
asettanut, heilutti kädessään hentoa bamburuokokeppiä, jonka avulla
nuori prokuraattorin sijainen antoi käynnilleen sille tunnusomaisen
joustavuuden.

-- No, sanoi hän kääntyen hämmästyneen poikansa puoleen, kun tämä
ulkomuodon vaihdos oli tapahtunut, -- no, luuletko, että poliisi vielä
tuntee minut?

-- Ei, isä, sopersi Villefort. -- Ainakin toivon sitä.

-- Nyt, rakas Gérard, jatkoi Noirtier, -- luotan varovaisuuteesi.
Hävität kai huostaasi jääneet esineet.

-- Olkaa rauhassa, isä, sanoi Villefort.

-- Niin, niin, ja nyt olet luultavasti oikeassa: olet todellakin
pelastanut henkeni. Mutta ole rauhassa, kyllä minä tämän sinulle ensi
tilassa maksan.

Villefort pudisti päätään.

-- Etkö usko?

-- Toivon, että erehdytte.

-- Tapaatko kuninkaan uudelleen?

-- Ehkä.

-- Tahdotko esiintyä hänen silmissään profeettana?

-- Onnettomuutta ennustavat profeetat eivät ole hovissa tervetulleita,
isä.

-- Eivät kylläkään. Mutta kerran kuitenkin myönnetään heidän olleen
oikeassa. Ja kun hallitus taas muuttuu, olet suuri mies.

-- No niin, mitä minun pitää sanoa kuninkaalle?

-- Sano näin: "Sire, teille annetaan vääriä tietoja Ranskan
mielialasta, kaupunkien mielialasta ja armeijan uskollisuudesta. Mies,
jota Pariisissa sanotte korsikalaiseksi ihmissudeksi, on vielä
Neversissä kruununanastaja, Lyonissa jo Bonaparte ja Grenoblessa
keisari. Te luulette, että häntä vainotaan ja että hän pakenee. Hän
rientää eteenpäin nopeasti kuin kotka, jonka hän tuo mukanaan.
Sotilaat, joiden luulitte olevan nälkään kuolemaisillaan, väsymyksestä
uupuneita, lisääntyvät aivan kuin lumihiutaleet vyöryvän pallon
ympärille. Sire, lähtekää, jättäkää Ranska oikealle valtiaalleen,
sille, joka ei ole sitä ostanut, vaan valloittanut. Lähtekää, sire, ei
sen vuoksi, että välttäisitte vaaraa, vastustajanne on siksi voimakas,
että hän voi olla armollinen, vaan sen vuoksi, että olisi nöyryyttävää
Pyhän Ludvigin jälkeläiselle saada hengestään kiittää Arcolen, Marengon
ja Austerlitzin voittajaa." Sano se hänelle. Tai älä sittenkään sano
hänelle mitään. Salaa matkasi. Älä kerskaile siitä, mitä tulit tänne
tekemään tai mitä täällä teet. Lähde postivaunuissa. Jos olet ajanut
tänne pikavauhtia, niin palaa vielä nopeammin. Saavu Marseilleen yöllä.
Mene asuntoosi takaportista ja pysyttele siellä aivan hiljaa, nöyrästi,
salassa ja ennen kaikkea vaarattomana, sillä tällä kertaa toimimme kuin
voimakkaat ainakin ja me tunnemme vihollisemme. Mene, poikani, mene,
rakas Gérard, ja jos seuraat tätä isällistä neuvoa, tai pikemmin
ystävän varoitusta, niin säilytät paikkasi. Tällä tavoin, lopetti
Noirtier hymyillen, -- voit toisenkin kerran pelastaa minut, jos
poliittinen vaaka jälleen nostaa sinut ylös ja painaa minut alas.
Hyvästi, rakas Gérard, poikkea seuraavalla kerralla minun asuntooni.

Ja Noirtier läksi yhtä tyynenä kuin oli pysytellyt koko vaikean
kohtauksen ajan.

Villefort meni kalpeana ja levottomana ikkunaan, raotti verhoja ja näki
hänen sivuuttavan rauhallisesti pari kolme epäilyttävää, talojen
nurkkien ja kadunkulmien taakse piiloutunutta miestä. He olivat ehkä
siellä vangitakseen herran, jolla oli musta poskiparta, sininen takki
ja leveälierinen hattu.

Villefort pysytteli paikallaan henkeään pidättäen, kunnes hänen isänsä
oli kadonnut kulman taakse. Sitten hän riensi kokoamaan jäljellejääneet
esineet, pani matkalaukkunsa pohjalle mustan kaulahuivin ja sinisen
takin, kääri hatun kokoon ja pisti sen erään kaapin alle, taittoi
ruokokepin kolmeen kappaleeseen ja heitti ne tuleen, pani päähänsä
matkalakin, kutsui kamaripalvelijansa, kielsi katseellaan häntä
tekemästä mitään kysymyksiä, maksoi hotellilaskunsa, hyppäsi
vaunuihinsa, jotka odottivat kadulla, sai Lyonissa kuulla Bonaparten
tulleen Grenobleen, ja saapui kiihkeän mielialan vallitessa Marseilleen
niin levottomana kuin ainakin kunnianhimoinen mies, joka on saavuttanut
ensimmäiset voittonsa.



13. Satapäiväinen keisarikunta


Noirtier oli hyvä ennustaja, ja asiat kehittyivät nopeasti niin kuin
hän oli sanonut. Jokainenhan tuntee tuon Elban saarelta palaamisen,
tuon kummallisen, ihmeellisen paluun, jonka kaltaista ei toista ole
historiassa eikä luultavasti tule olemaankaan.

Ludvig XVIII koetti vain heikosti puolustaa itseään tätä iskua vastaan.
Hän ei luottanut ihmisiin eikä niin ollen tapauksiinkaan. Hänen
hiljattain palauttamansa kuninkaanvalta, paremmin sanoen monarkia,
vapisi vielä heikolla pohjallaan, ja yksi ainoa keisarin liike riitti
kaatamaan tämän vanhoista ennakkoluuloista ja uusista ajatuksista
kokoonpannun epäonnistuneen rakennelman. Villefort ei siis
kuninkaaltaan ollut saanut muuta kuin kiitollisuutta, joka oli sekä
hyödytöntä että vaarallistakin, ja tuon kunnialegioonan ritarimerkin,
jota hän viisaasti kyllä ei näyttänyt, vaikka de Blacas olikin
kuninkaan määräyksestä toimittanut hänelle siihen kuuluvan valtakirjan.

Napoleon olisi varmaankin erottanut Villefort'in, ellei hänen suojanaan
olis ollut Noirtier, josta oli tullut satapäiväisen keisarikunnan
hovissa hyvin vaikutusvaltainen. Lupauksensa mukaan suojeli vuoden 1806
senaattori sitä, joka vähää ennen oli häntä suojannut.

Villefort'in koko vaikutusvalta kohdistui siis tänä keisarivallan
palauttamisen aikana -- jonka hän kyllä aavisti lyhyeksi -- sen
salaisuuden tukahduttamiseen, jonka Dantès oli ollut ilmaisemaisillaan.

Kuninkaallinen prokuraattori vain erotettiin, koska häntä epäiltiin
liian laimeaksi bonapartistiksi.

Mutta tuskin oli keisarivalta palautettu, tuskin oli keisari muuttanut
asumaan Tuileries-palatsiin, josta Ludvig XVIII oli lähtenyt, kun
Marseillessa kaikista virkamiesten toimenpiteistä huolimatta alkoivat
riehua sisäisen sodan tulisoihtujen liekit, jotka etelässä tuskin
koskaan olivat täysin sammuksissa. Toistaiseksi sentään tyydyttiin
ainoastaan meluamaan asuntoihin sulkeutuneiden kuningasmielisten
ikkunoiden alla tai julkisesti pilkkaamaan niitä, jotka uskalsivat
liikkua kaduilla.

Asioiden tällä tavoin kääntyessä oli aivan luonnollista, että kunnon
laivanvarustajasta, jonka tiedämme kuuluneen kansanpuolueeseen, tuli
vuorostaan, ellei juuri mahtava, sillä Morrel oli hiljainen ja
varovainen luonne, niin ainakin sen verran vaikutusvaltainen, että hän
saattoi, niin kuin helposti ymmärrämme, korottaa äänensä vaatiakseen
Dantèsin vapauttamista.

Villefort oli pysynyt pystyssä esimiehensä kukistuessa, ja vaikka hänen
avioliittonsa olikin päätetty asia, oli se lykätty toiseen,
onnellisempaan aikaan. Jos keisari pysyi valtaistuimellaan, niin Gérard
tarvitsi toisenlaiseen perheeseen kuuluvan vaimon, ja siitä kyllä hänen
isänsä pitäisi huolen. Jos uusi valtaistuin kukistuisi ja Ludvig XVIII
jälleen palaisi Ranskaan, niin Saint-Méranin vaikutusvalta tulisi
entistään suuremmaksi, samoin kuin hänen omansakin, ja silloin tämä
avioliitto olisi erinomaisen edullinen.

Kuninkaallisen prokuraattorin sijainen oli siis tähän aikaan Marseillen
korkein virkamies, kun eräänä aamuna hänen ovensa aukeni ja palvelija
ilmoitti herra Morrelin.

Joku toinen olisi kiirehtinyt laivanisäntää vastaan ja juuri innollaan
ilmaissut heikkoutensa. Mutta Villefort oli lahjakas mies, ja hänellä
oli kaikissa asioissa oikea vaisto, vaikka ei vielä kokemusta. Hän
antoi Morrelin odottaa esihuoneessa samoin kuin oli antanut hänen
odottaa edellisen hallituksen aikana, koska kuninkaallisen
prokuraattorin sijaisen tapana aina on antaa ihmisten odottaa
esihuoneessa. Vasta neljännestunnin kuluttua, jonka ajan hän käytti
parin kolmen sanomalehden lukemiseen, hän käski johdattaa
laivanvarustajan sisään.

Herra Morrel odotti tapaavansa Villefort'in aivan masentuneena. Mutta
hän oli samanlainen kuin kuusi viikkoa aikaisemmin, kylmä, tyyni,
olemuksessaan tuo jäinen kohteliaisuus, joka on lujin suojamuuri
sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välillä.

Hän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi
hänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti
häntä nojaten kyynärpäätään pöytään.

Hän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta.
Viimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja
väännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:

-- Herra Morrel luullakseni?

-- Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.

-- Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean
liikkeen, -- ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät
luonani.

-- Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.

-- En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä,
jos se vain minusta riippuu.

-- Se riippuu kokonaan teistä, sanoi Morrel.

-- Selittäkää siis.

-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka puhuessaan varmistui, koska tiesi
asiansa oikeaksi ja asemansa selväksi. -- Muistattehan, että vähän
ennen kuin hänen majesteettinsa keisari astui maihin, tulin rukoilemaan
teitä olemaan suopea eräälle nuorelle miehelle, laivani perämiehelle.
Häntä syytettiin siitä, niin kuin hyvin muistanette, että hän oli ollut
suhteissa Elban saareen. Nämä suhteet, jotka siihen aikaan olivat
rikos, ovat nyt ansio. Palvelitte silloin Ludvig XVIII:tta ettekä
säälinyt miestä. Teitte velvollisuutenne. Nyt palvelette Napoleonia, ja
teidän tulee suojella tuota nuorta miestä. Sekin on velvollisuutenne.
Tulen siis kysymään teiltä, miten hänen on käynyt.

Villefort koetti malttaa mieltään.

-- Mikä tuon miehen nimi oli? kysyi hän. -- Olkaa hyvä ja sanokaa se
minulle.

-- Edmond Dantès.

Epäilemättä Villefort olisi mieluummin halunnut seisoa
kaksintaistelussa kahdenkymmenenviiden askelen päässä vastustajansa
pistoolin suusta kuin kuulla tuon nimen heitettävän vasten kasvojaan.
Mutta hän ei räpäyttänyt silmiäänkään.

-- Näin ei kukaan voi epäillä, että olisin vanginnut miehen
henkilökohtaisista syistä, ajatteli hän.

Hän jatkoi:

-- Kuinka sanoittekaan? Edmond Dantès?

-- Niin.

Villefort avasi ison luettelon, joka oli lähellä olevassa kaapissa,
meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun paperipinkan. Sitten hän
kääntyi laivanvarustajan puoleen.

-- Oletteko aivan varma siitä, ettette erehdy? sanoi hän aivan
luonnollisella äänellä.

Jos Morrel olisi ollut viekkaampi tai olisi ymmärtänyt asian paremmin,
niin hänen mielestään olisi ollut kummallista, ettei kuninkaallisen
prokuraattorin sijainen käskenyt häntä kääntymään niiden puoleen,
joiden huostassa vankiluettelot olivat, vankilan kuvernöörin tai
maakunnan prefektin puoleen. Mutta Morrel, joka koko ajan odotti
näkevänsä pelkoa Villefort'issa, ei nähnytkään muuta kuin
alistuvaisuutta. Villefort oli osunut oikeaan.

-- En, minä en erehdy, sanoi Morrel. -- Sitä paitsi tunnen poikaparan
kymmenvuotiaasta asti, ja hän on ollut palveluksessani neljä vuotta.
Muistattehan käyntini täällä? Kuusi viikkoa sitten tulin pyytämään,
että olisitte lempeä; samoin tulen nyt pyytämään, että olisitte
oikeudenmukainen. Edellisellä kerralla kohtelitte minua jokseenkin
tylysti ja lähetitte kärsimättömänä luotanne. Siihen aikaan olivat
kuningasmieliset ankaria bonapartelaisia kohtaan!

-- Hyvä herra, sanoi Villefort kekseliääseen ja kylmäveriseen tapaansa,
-- olin siihen aikaan kuningasmielinen, sillä pidin bourboneja sekä
valtaistuimen laillisina perijöinä että kansan valitsemina. Mutta
Napoleonin nerous on voittanut. Laillinen hallitsija on se, jota kansa
rakastaa.

-- Tätäpä on hauska kuulla, sanoi Morrel rehellisellä ja suoralla
tavallaan, -- hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin, ja minä ennustan,
että se merkitsee hyvää Edmondille.

-- Odottakaahan, sanoi Villefort selaillen toista luetteloa. -- Nyt
löysin. Hän oli merimies, joka aikoi mennä naimisiin erään
katalonialaisen tytön kanssa? Niin, niin, nyt muistan aivan selvästi.
Asia oli hyvin arveluttava.

-- Kuinka niin?

-- Tiedättehän, että minun luotani hänet vietiin oikeuspalatsin
vankilaan.

-- Niin. Entä sitten?

-- No niin, lähetin ilmoituksen Pariisiin. Lähetin sinne häneltä
löydetyt paperit. Olihan se velvollisuuteni, sen ymmärrätte ... ja
kahdeksan päivän pidätyksen jälkeen vietiin vanki pois.

-- Vietiin pois! huudahti Morrel. -- Mutta miten on poikarukan käynyt?

-- Rauhoittukaa. Hänet on viety Fenestrelles'iin, Pigneroliin,
Sainte-Marguerite-saarelle. Sitä sanotaan virkakielellä "kotiseudultaan
poistamiseksi". Ja eräänä päivänä näette hänen palaavan laivalleen
komentamaan.

-- Tulkoon hän milloin tahansa, hänen paikkansa säilytetään häntä
varten. Mutta miksi hän ei ole vielä palannut? Minun mielestäni olisi
bonapartelaisen oikeuslaitoksen huolena pitänyt olla ensi sijassa
vapauttaa ne, jotka kuningasmielinen oikeuslaitos on vanginnut.

-- Älkää syyttäkö umpimähkään, rakas herra Morrel, sanoi Villefort. --
Kaikessa on meneteltävä laillisesti. Vangitsemiskäsky tuli ylhäältä
päin, ylhäältä päin täytyy tulla vapauttamiskäskynkin. Napoleon on
ollut vallassa vasta kaksi viikkoa, armahduskirjeitä ei siis ole vielä
ennätetty lähettää.

-- Mutta, kysyi Morrel, -- eikö näitä muodollisuuksia voisi
jouduttaa nyt, kun me olemme voitolla? Minulla on muutamia ystäviä,
vaikutusvaltaisia tuttavia, voin saada aikaan vangitsemiskäskyn
kumoamisen.

-- Sellaista ei ole koskaan ollut.

-- Siis hänen nimensä poistetaan vankiluettelosta.

-- Poliittisista vangeista ei pidetä vankiluetteloa. Toisinaan on
hallitukselle eduksi, että joku henkilö katoaa jättämättä mitään
jälkeä. Vankiluettelot auttaisivat häntä etsittäessä.

-- Niin tehtiin ehkä bourbonien aikana, mutta nyt...

-- Niin tehdään kaikkina aikoina, rakas herra Morrel. Hallitukset
seuraavat toisiaan ja ovat toistensa kaltaisia. Ludvig XIV:n
rangaistusjärjestelmä toimii yhä vielä, vaikka Bastiljia ei olekaan
enää. Keisari on vankilajärjestelmän suhteen ollut paljon ankarampi
kuin suuri kuningas konsanaan. Ja on olemassa lukemattomia vankeja,
joista vankiloiden luettelot eivät mainitse mitään.

Villefort'in alttius olisi johtanut harhaan sellaisenkin, joka oli
varma asiastaan. Morrelilla ei ollut pienintäkään epäluuloa.

-- Mutta, hän sanoi, -- mihin keinoon neuvotte minua turvautumaan,
jotta Dantès-parka pääsisi niin pian vapaaksi kuin mahdollista?

-- Siihen, että lähetätte oikeusministerille anomuksen.

-- Kyllähän minä tiedän, mitä anomukset saavat aikaan. Ministeri saa
niitä pari sataa päivässä ja lukee niistä tuskin neljä.

-- Se on totta, sanoi Villefort, -- mutta hän lukee kyllä sellaisen
anomuksen, jonka minä lähetän, suosittelen ja osoitan suoraan hänelle.

-- Ja te otatte siis toimeksenne tämän anomuksen lähettämisen?

-- Varsin mielelläni. Ennen saattoi Dantès olla syyllinen, mutta nyt
hän on syytön, ja onhan velvollisuuteni toimittaa vapaaksi sama mies,
joka minun ennen oli pakko toimittaa vankeuteen.

Villefort saattoi näin estää tutkimuksen, joka mahdollisesti voitaisiin
panna toimeen ja joka ehdottomasti olisi syössyt hänet turmioon.

-- Mutta miten kirjoitetaan ministerille?

-- Istukaahan tuohon, herra Morrel, sanoi Villefort antaen paikkansa
laivanvarustajalle. -- Minä sanelen teille.

-- Olette siis todellakin niin hyvä?

-- Tietysti. Älkäämme hukatko aikaa, olemmehan hukanneet sitä jo
liiaksikin.

-- Niin, niin, poikaraukka odottaa, kärsii, ehkä on epätoivoissaankin.

Villefort värisi ajatellessaan tuota vankia, joka tyrmän pimeydessä ja
yksinäisyydessä kirosi häntä. Mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle
voidakseen peräytyä. Dantèsin täytyi murskautua hänen kunnianhimonsa
pyörien alle.

-- Olen valmis, sanoi laivanvarustaja istuen Villefort'in kynä
kädessään.

Villefort saneli anomuksen, jossa hän tietysti mitä jaloimmassa
tarkoituksessa kuvaili suurin sanoin Dantèsin isänmaallisuutta ja niitä
palveluksia, joita hän oli tehnyt bonapartelaiselle liikkeelle. Tässä
anomuksessa oli Dantèsista tullut Napoleonin paluun innokkain auttaja.
Selväähän oli, että ministeri nähdessään tällaisen kirjelmän heti
paikalla saattaa oikeuden voimaan.

Kun anomus oli valmis, luki Villefort sen ääneen.

-- Nyt se on valmis, ja nyt voitte luottaa minuun.

-- Ja anomus lähetetään heti?

-- Vielä tänään.

-- Teidän suosituksellanne varustettuna?

-- Parhaimmalla suosituksellani, jossa vahvistan todeksi kaiken, mitä
tässä olette kirjoittanut.

Ja Villefort kirjoitti nyt vuorostaan kirjeen kulmaan todistuksensa.

-- Mitä minun nyt pitää tehdä? kysyi Morrel.

-- Odottakaa, vastasi Villefort. -- Minä vastaan kaikesta.

Tämä vakuutus herätti jälleen toivon Morrelissa. Hän poistui
kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen luota ihastuneena ja riensi
ilmoittamaan Dantèsin vanhalle isälle, että tämä kohta saa nähdä
poikansa.

Mitä Villefort'iin tulee, niin sen sijaan, että olisi lähettänyt
anomuksen Pariisiin, hän säilyttikin huostassaan tämän paperin, joka
sillä hetkellä olisi voinut pelastaa Dantèsin, mutta joka tuonnempana
olisi tuhoisa todistuskappale Villefort'ia vastaan, jos Euroopan olot
ja tapausten kulku muuttuisivat niin, että kuningasvalta uudelleen
palautettaisiin.

Dantès jäi siis vankilaan. Tyrmänsä pimeyteen hän ei kuullut Ludvig
XVIII:n valtaistuimen kukistumista eikä sitä, mikä herätti vieläkin
suurempaa kauhua, keisarikunnan kukistumista.

Mutta Villefort oli seurannut kaikkea valppaasti. Kaksi kertaa tänä
lyhyenä keisarikunnan aikana Morrel kävi kyselemässä ja pyysi
pyytämällä vapauttamaan Dantèsin, ja kummallakin kerralla Villefort
rauhoitti häntä lupauksilla ja toivolla. Lopulta tuli Waterloon
taistelu. Morrel ei enää ilmestynyt Villefort'in luo. Hän oli tehnyt
nuoren ystävänsä puolesta kaiken sen, mikä inhimillisesti katsoen oli
mahdollista. Jos hän tämän uuden kuningaskunnan aikana olisi yrittänyt
uudestaan, niin hän olisi aivan suotta saattanut itsensä vaaraan.

Ludvig XVIII nousi jälleen valtaistuimelle. Villefort, jolle Marseille
oli tullut tuskien kaupungiksi, pyysi ja saikin avoinna olevan
kuninkaallisen prokuraattorin paikan Toulousessa. Heti sen jälkeen hän
vietti häitään neiti Saint-Méranin kanssa, jonka isä oli entistään
vaikutusvaltaisempi hovissa. Dantès jäi vankilaan. Kaikki olivat hänet
unohtaneet paitsi Jumala. Nähdessään Napoleonin palaavan Ranskaan
Danglars oli ymmärtänyt, kuinka vaarallisen iskun hän oli Dantèsille
antanut. Hänen ilmiantonsa oli osunut oikeaan, ja niin kuin kaikki
jossakin määrin rikollisuuteen taipuvat ja samalla keskinkertaisen
älykkäät luonteet, hän nimitti tätä kummallista sattumaa _kohtalon
määräykseksi_.

Mutta kun Napoleon oli jälleen palannut Pariisiin ja hänen äänensä
kaikui uudelleen käskevänä ja voimakkaana, silloin alkoi Danglars'ia
pelottaa. Joka hetki hän odotti Dantèsin palaavan, Dantèsin, joka
kostaisi. Silloin hän ilmoitti Morrelille haluavansa jättää
meripalveluksen ja meni hänen suosituksellaan erään espanjalaisen
kauppiaan palvelukseen. Hän läksi Madridiin, eikä hänestä kuultu enää
mitään.

Fernand ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Hän ei koettanutkaan saada
tietää, miten Dantèsin oli käynyt. Mutta hän koetti selitellä
Mercedekselle syitä hänen viipymiseensä ja ajatteli samalla ryöstää
tytön ja muuttaa maasta pois. Toisinaan hän synkkinä hetkinään istui
liikkumattomana kuin saalistaan vaaniva petolintu Pharo-niemen
kärjessä, josta saattoi nähdä yht'aikaa Marseillen ja Catalansin kylän,
odottaen näkevänsä tiellä tuon pystypäisen nuorukaisen, joka hänellekin
merkitsi koston pelottavaa sanantuojaa. Hän oli jo siinä tapauksessa
tehnyt päätöksensä; hän ampuisi kuulan Dantèsin päähän ja surmaisi
sitten itsensä. Mutta hän liioitteli; ei hän koskaan olisi itseään
surmannut, sillä hän toivoi yhä vielä.

Näiden kamalien ristiriitojen aikana pantiin toimeen viimeinen
sotilaskutsunta, ja kaikki asekuntoiset miehet ryntäsivät keisarin
mahtavan äänen kaikuessa Ranskan ulkopuolelle. Fernand läksi samoin
kuin muutkin jättäen majansa ja Mercedeksen sen kalvavan ajatuksen
vaivaamana, että hänen kilpailijansa nyt saattoi tulla ja ottaa hänen
rakastamansa naisen omakseen.

Jos koskaan niin sillä hetkellä Fernand todella olisi tahtonut surmata
itsensä. Hän oli ollut huomaavainen Mercedestä kohtaan, oli ollut
säälivinään hänen onnettomuuttaan ja koettanut täyttää hänen
pienimmätkin toivomuksensa. Kaikki tämä oli tehnyt tyttöön
vaikutuksensa. Mercedes oli aina rakastanut Fernandia ystävänä.
Ystävyyteen liittyi nyt uusi tunne, kiitollisuus.

-- Veljeni, sanoi hän kiinnittäessään sotilaanrepun Fernandin olalle,
-- veljeni, ainoa ystäväni, älä kuole sodassa, älä jätä minua yksin
tähän maailmaan. Jos sinä kuolet, ei minulla ole ketään.

Nämä eron hetkellä lausutut sanat herättivät Fernandissa toiveita. Jos
Dantès ei palaisi, niin Mercedes voisi kerran vielä tulla hänen
omakseen.

Mercedes kulki Catalansin kylässä epätoivoisesti itkien, pysähtyi
joskus liikkumattomana kuin patsas tuijottamaan Marseilleen päin ja
istahti taas meren rannalla kuuntelemaan aaltojen huokauksia, jotka
ovat ikuisia kuin hänen surunsa. Eikö olisi parempi heittäytyä aaltojen
syliin kuin kärsiä toivottomia odotuksen tuskia?

Rohkeutta ei Mercedekseltä puuttunut tämän päätöksen toimeenpanoon,
mutta uskonto tuli hänen avukseen ja pelasti hänet itsemurhasta.

Caderousse joutui sotaväkeen niin kuin Fernandkin, mutta kun hän oli
kahdeksan vuotta katalonialaista vanhempi ja oli naimisissa, niin hän
kuului kolmanteen kutsuntaluokkaan ja lähetettiin rannikon
suojelusjoukkoihin.

Vanha Dantès, jota vain toivo oli pitänyt voimissa, kadotti senkin
keisarikunnan kukistuessa.

Täsmälleen viisi kuukautta sen jälkeen kun oli tullut erotetuksi
pojastaan ja melkein samana tuntina kuin tämä oli vangittu, hän heitti
henkensä Mercedeksen sylissä.

Morrel maksoi kaikki hautajaiskulut ja suoritti ne pienet velat, jotka
vanhus oli tehnyt sairautensa aikana.

Tähän tekoon vaadittiin paitsi auttavaista mieltä, myös rohkeutta,
sillä Etelä-Ranska oli täydessä tulessa, ja oli rikollista auttaa niin
vaarallisen bonapartelaisen kuin Dantèsin isää, vaikka hänen
kuolinvuoteellaankin.



14. Raivoisa vanki ja hullu vanki


Kun oli kulunut noin vuosi Ludvig XVIII:n valtaanpaluusta, teki
vankiloiden tarkastaja kiertomatkansa.

Alhaalla tyrmässään Dantès kuuli vastaanottovalmistusten kolinan ja
kalskeen. Sitä ei vankilan alakertaan olisi erottanut kukaan muu kuin
vanki, joka on yön hiljaisina hetkinä tottunut kuuntelemaan hämähäkin
kehräämistä ja kuulemaan joka vesipisaran putoamisen.

Hän arvasi, että elävien keskuudessa tapahtui jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa. Hän oli niin kauan asustanut haudassa, että saattoi pitää
itseään jo kuolleena.

Tarkastaja tutki vuoron perään kaikki kammiot ja tyrmät. Useita vankeja
kuulusteltiin. Tarkastaja kysyi heiltä, millaista oli heidän ruokansa
ja mitä valituksia heillä oli tehtävänä.

He vastasivat kaikki, että ruoka oli kurjan huonoa ja että he tahtoivat
päästä vapaiksi.

Tarkastaja kysyi silloin, eikö heillä ollut mitään muuta sanottavaa.

He pudistivat päätään. Mitä muuta kuin vapautta saattoi vanki toivoa?

Tarkastaja kääntyi hymyillen kuvernöörin puoleen:

-- En tiedä, miksi meidän täytyy käydä näillä tarpeettomilla
tarkastusmatkoilla. Kun on nähnyt yhden vankilan, niin tuntee sata. Kun
on kuulustellut yhtä vankia, niin on kuulustellut tuhatta. Kaikki on
aina samaa. Ruoka on huonoa, ja he ovat syyttömiä. Onko täällä
muunlaisia vankeja?

-- Meillä on raivoisia ja vaarallisia vankeja, joita pidämme
maanalaisissa tyrmissä.

-- Menkäämme katsomaan, sanoi tarkastaja hyvin väsyneesti, --
täyttäkäämme tehtävämme viimeiseen asti. Menkäämme tyrmiin.

-- Odottakaahan, sanoi kuvernööri, -- kunnes mennään noutamaan pari
miestä. Vangit tekevät toisinaan elämäänsä kyllästyneinä epätoivoisia
tekoja tullakseen kuolemaantuomituiksi. Te voisitte joutua tällaisen
teon uhriksi.

-- Ryhtykää siis varokeinoihinne, sanoi tarkastaja.

Lähetettiin noutamaan kaksi sotamiestä ja alettiin astua alas portaita,
jotka olivat niin pahanhajuiset, likaiset ja homeiset, että sellaiseen
paikkaan pistäytyessäkin alkoi näkö, hajuaisti ja hengitys kärsiä.

-- Oh, sanoi tarkastaja tultuaan portaiden puoliväliin, -- kuka hiisi
täällä voi asustaa?

-- Kaikkein pahimmanlaatuinen kapinaanyllyttäjä, josta meille
nimenomaan ilmoitettiin, että hän voi tehdä vaikka mitä.

-- Onko hän yksinään?

-- Tietysti.

-- Kuinka kauan hän on ollut täällä?

-- Melkein vuoden.

-- Ja pantiinko hänet tähän tyrmään heti tultuaan?

-- Ei, vasta sitten, kun hän oli aikonut surmata vartijan, joka toi
hänelle ruokaa.

-- Onko hän aikonut tappaa vartijan?

-- On, saman, joka meille valaisee tietä. Eikö totta, Antoine? kysyi
kuvernööri.

-- Hän aikoi lyödä minut kuoliaaksi, vastasi vartija.

-- Tahdotteko tehdä siitä valituksen? kysyi tarkastaja kuvernööriltä.

-- Se on tarpeetonta, hän on jo saanut kyllin suuren rangaistuksen
muutenkin. Hän on sitä paitsi tällä hetkellä aivan hulluuden rajalla ja
ennen pitkää aivan mielipuoli.

-- Sitä parempi hänelle, sanoi tarkastaja. -- Hulluna hän kärsii
vähemmän.

Tarkastaja oli hyväsydäminen mies ja täytti arvokkaasti hänelle uskotun
armeliaisuustehtävän.

-- Olette oikeassa, sanoi kuvernööri, -- ja sanoistanne huomaan, että
olette asiaa tarkoin punninnut. Meillä onkin täällä aivan lähellä
toisessa tyrmässä, jonne mennään toisia portaita myöten, vanha apotti,
entinen italialainen puoluepäällikkö, joka on ollut täällä vuodesta
1811 asti. Hänen päänsä meni sekaisin vuonna 1813, ja siitä lähtien hän
on ollut aivan kuin toinen ihminen. Ennen hän itki, nyt nauraa, ennen
laihtui, nyt lihoo. Tahdotteko nähdä hänet mieluummin kuin tuon toisen,
hänen hulluutensa on huvittava eikä tee teitä murheelliseksi?

-- Tahdon nähdä molemmat, sanoi tarkastaja. -- Tahdon täyttää tehtäväni
tunnollisesti.

Tarkastaja teki ensimmäistä kiertomatkaansa ja tahtoi antaa esivallalle
hyvän ajatuksen itsestään.

Kuvernööri viittasi vartijalle, joka avasi oven.

Isojen lukkojen rämistessä, ja ruostuneitten saranain kääntyessä Dantès
nosti päänsä pystyyn. Hän oli kyyristynyt tyrmänsä soppeen ja katseli
ahnaasti päivänsädettä, joka pääsi sisään ahtaasta, ristikolla
varustetusta ilma-aukosta. Kun Dantès näki kahden vartijan valaisevan
tietä oudolle miehelle, jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään
ja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli
kysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän
virkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.

Sotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin
hyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.

Tarkastajakin astui askelen taaksepäin.

Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.

Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli
tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin
hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.

Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi
kuvernöörin puoleen:

-- Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. -- Hän on
jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko
vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt
mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita
Charentonissa.

Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:

-- Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?

-- Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada
oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin,
että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään
vapaaksi, jos olen syytön.

-- Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.

-- Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei
ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta
istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön
ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana
kiroten pyöveleitään.

-- Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. -- Ette aina ole
ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte
surmata vartijan.

-- Se on kyllä totta, sanoi Dantès, -- ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin
tuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä... Mutta
minkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.

-- Ettekö ole enää?

-- En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan
niin kauan ollut täällä!

-- Kauanko... Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.

-- Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.

Tarkastaja laski.

-- Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole
ollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.

-- Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. -- Voi, hyvä
herra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on
seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin
minunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin
viettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli
kunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni
kauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni
murskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha
isäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on
tottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään,
avaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja
vaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan
ankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin
tuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.

-- Hyvä on, sanoi tarkastaja, -- saammepahan nähdä.

Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:

-- Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä,
niin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.

-- Kyllä, vastasi kuvernööri. -- Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin
ankaria syytöksiä.

-- Armollinen herra, sanoi Dantès, -- tiedänhän, ettette omasta
tahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää
anomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut
tuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä
rikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä
katsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.

-- Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.

-- Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, -- että olette heltynyt. Sanokaa
minulle, että saan toivoa.

-- Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. -- En voi luvata muuta kuin
tarkastaa teitä koskevat asiapaperit.

-- Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!

-- Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.

-- Herra Villefort, vastasi Dantès. -- Menkää hänen luokseen ja puhukaa
hänen kanssaan.

-- Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa.
Hän on Toulousessa.

-- Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, -- ainoa suojelijani on
poissa.

-- Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.

-- Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.

-- Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut
tai jotka hän minulle antaa?

-- Täydellisesti.

-- Hyvä on, odottakaa.

Dantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili
Jumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen
vankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita
sieluja.

Ovi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi
tyrmään.

-- Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, -- vai ensin
käydä apotin tyrmässä?

-- Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. -- Jos
palaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta
jatkaa surullista tehtävääni.

-- Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen
hulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.

-- Millainen on hänen hulluutensa?

-- Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren
aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi
hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena
vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä
vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa
silloin viisi miljoonaa.

-- Haha, nauroi tarkastaja, -- tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä
tuon miljoonanomistajan nimi on?

-- Apotti Faria.

-- Numero 27! sanoi tarkastaja.

-- Se on tässä. Avatkaa, Antoine.

Vartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.

Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn
ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat
hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia
viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin
Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi.
Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän,
ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean
permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi
kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.

Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen
ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa
vieraiden läsnä ollessa.

-- Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman
kysymyksen kaikille.

-- Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. -- Minulla ei ole mitään
valittamista.

-- Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. -- Olen hallituksen lähettämä
virkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen
valitukset.

-- Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti,
-- ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.

-- Kas niin, sanoi kuvernööri, -- sanoinhan, että hän alkaa puhua
siitä.

-- Armollinen herra, sanoi vanki, -- olen apotti Faria, olen syntynyt
Roomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä.
Minut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Sen
jälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.

-- Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.

-- Siksi, että minut vangittiin Piombinossa, ja otaksun, että samoin
kuin Milano ja Firenze on Piombinokin tullut jonkin ranskalaisen
departementin pääkaupungiksi.

Tarkastaja ja kuvernööri katsoivat nauraen toisiinsa.

-- Toden totta, sanoi tarkastaja, -- teidän uutisenne eivät ole
erikoisen tuoreita.

-- Ne perustuivat siihen päivään, jolloin minut vangittiin, sanoi
apotti Faria. -- Ja kun hänen majesteettinsa keisari oli luonut Rooman
kuningaskunnan äskettäin syntynyttä poikaansa varten, niin otaksun
hänen valloituksiensa perusteella täyttäneen Machiavellin ja Cesare
Borgian unelman ja tehneen Italiasta yhtenäisen valtakunnan.

-- Kohtalo, sanoi tarkastaja, -- on tehnyt pieniä muutoksia tähän
jättiläismäiseen tuumaan, jonka harras ihailija näytätte olevan.

-- Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja
onnellisen valtion, vastasi Faria.

-- Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, -- mutta en ole tullut
tänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut
kysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista
ruokaanne tai asuntoonne nähden.

-- Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, --
siis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on
hyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä.
Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja
arvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.

-- Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.

-- Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti,
-- vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos
onnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun
puhua kahden kanssanne?

-- Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.

-- Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.

Sitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:

-- Pyyntönne on mahdoton.

-- Mutta, lausui apotti, -- jos hallitus voisi saada minun avullani
tavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.

-- Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan
kääntyen kuvernöörin puoleen.

-- Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, --
meidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi
varsin hyvin kuulla keskustelumme.

-- Rakas apotti, sanoi kuvernööri, -- pahaksi onneksi me jo osaamme
ulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö
niin?

Faria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja
olisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.

-- Juuri niin, sanoi hän, -- mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?

-- Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, -- voin teille kertoa tämän
jutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut
kuulla sitä samaa jauhettavan.

-- Mikä todistaa, sanoi apotti, -- että olette, herra kuvernööri,
sellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja
korvat eivätkä kuule.

-- Rakas apotti, sanoi tarkastaja, -- hallitus on kaikeksi onneksi
rikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään
asti, jolloin lähdette vankilasta.

Apotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.

-- Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, -- jos vastoin
kaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä
omaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan
on, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa
summan kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.

-- Toden totta, sanoi tarkastaja, -- ellei tietäisi, että mies on
hullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.

-- En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka
tarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan.
-- Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis
allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni
paikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen
eikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään
tänne ikuisiksi ajoiksi.

Kuvernööri alkoi nauraa.

-- Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.

-- Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.

-- Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. -- Jos kaikki
vangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen
peninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta
karata.

-- Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, -- eikä tämä herra
ole edes sen keksijä.

Sitten hän kysyi apotilta:

-- Kysyin teiltä, onko ruokanne hyvää?

-- Vannokaa Kristuksen nimessä, sanoi apotti, -- että päästätte minut
vapaaksi, jos olen puhunut totta, ja minä ilmoitan teille minne aarre
on kätketty.

-- Onko ruokanne hyvää? kysyi tarkastaja uudelleen.

-- Ettehän vaaranna mitään, koska lupaan jäädä vankilaan siksi aikaa,
kun mennään noutamaan aarretta.

-- Ette vastaa kysymykseeni, sanoi tarkastaja kärsimättömästi.

-- Ette tekään minun kysymykseeni! huusi apotti. -- Olkaa sitten
kirottu niin kuin muutkin järjettömät, jotka eivät ole tahtoneet minua
uskoa! Ette huoli kullastani, pidän sen siis itse. Ette päästä minua
vapaaksi, mutta Jumala päästää. Menkää, minulla ei ole enää mitään
teille sanottavaa.

Ja apotti heitti peitteensä syrjään, tarttui savenpalaseen ja istui
uudelleen ympyränsä keskelle jatkamaan viivojaan ja laskelmiaan.

-- Mitä hän tuossa tekee? kysyi tarkastaja poistuessaan.

-- Hän laskee aarteitaan, sanoi kuvernööri.

Faria vastasi tähän pilkalliseen lauseeseen luomalla heihin halveksivan
katseen. He poistuivat. Vartija sulki oven.

-- Ehkä hänellä todellakin on aarre hallussaan, sanoi tarkastaja
noustessaan portaita.

-- Hän on uneksinut siitä, vastasi kuvernööri, -- ja seuraavana aamuna
hän heräsi hulluna.

-- Se on totta, sanoi tarkastaja tietäessään lahjomisen voiman, -- jos
hän todellakin olisi rikas, niin ei hän olisi vankilassa.

Siten loppui apotti Farian kuulustelu. Hän jäi vankilaan, ja tämän
käynnin jälkeen häntä pidettiin entistä huvittavampana vankina.

Caligula tai Nero, nuo molemmat aarteiden etsijät, mahdottoman
tavoittelijat, olisivat kuunnelleet tämän miehen puheita, päästäneet
hänet vankilasta, antaneet hänen liikkua ulkoilmassa, niin kuin hän
hartaasti kaipasi, ja päästäneet hänet vapaaksi, koska hän oli valmis
maksamaan siitä niin kalliin hinnan. Mutta Farian ajan kuninkaat eivät
enää uskaltaneet toimia rohkeasti. He pelkäsivät niitä korvia, jotka
kuuntelivat heidän määräyksiään ja vakoilivat heidän toimiaan. He eivät
enää tunteneet jumalaista alkuperäänsä. He olivat kruunattuja ihmisiä,
siinä kaikki. Itsevaltainen hallitus ei koskaan ole tahtonut saattaa
päivän valoon vankilan ja kidutuksen seurauksia; hyvin harvoin
tiedetään inkvisition uhrien astuneen esiin näyttämään murskattuja
luitaan ja verisiä haavojaan, samoin hulluus, tuo mätä, joka syntyy
tyrmien loassa henkisten kidutusten jälkeen, kätketään huolellisesti
sinne, missä se on alkanutkin, tai jos se sieltä pääsee, niin se
haudataan johonkin synkkään sairaalaan, eikä lääkäri tunne ihmistä eikä
hänen ajatuksiaan noissa kurjissa jätteissä, jotka uupunut
vanginvartija antaa hänen huostaansa.

Apotti Faria, joka vankilassa oli tullut hulluksi, oli juuri tämän
hulluutensa vuoksi tuomittu ikuiseen vankeuteen.

Dantèsin suhteen tarkastaja piti sanansa. Palattuaan kuvernöörin
asuntoon hän otti esiin vankiluettelon. Vankia koskeva tiedonanto oli
seuraava:

    EDMOND DANTÈS.

    Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta
    palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti
    vartioitava.

Tämä tiedonanto oli kirjoitettu toisella käsialalla ja toisella
musteella kuin muu osa luetteloa. Kirjoitus oli laadittu sen jälkeen
kun hänet oli tuotu vankilaan.

Syytös oli siksi selvä, että sitä vastaan ei voinut mitään väittää.
Tarkastaja kirjoitti sen vuoksi sen alle:

"Ei voi mitään tehdä."

Tämä käynti oli tavallaan virkistänyt Dantèsia. Sen jälkeen kun hän oli
tullut vankilaan, oli hän unohtanut laskea päiviä. Mutta tarkastaja oli
maininnut hänelle uuden päivämäärän, eikä Dantès sitä unohtanut. Hän
kirjoitti taakseen seinään katosta irtaantuneella rappauksen palasella:
"heinäkuun 30. päivä 1816", ja tämän jälkeen hän joka päivä piirsi
viivan, ettei sekaantuisi ajanlaskussa.

Kului päiviä, sitten viikkoja, lopulta kuukausia. Dantès odotti. Hän
oli laskenut pääsevänsä vapaaksi kahden viikon päästä. Kun kaksi
viikkoa oli kulunut, niin hän arveli, ettei tarkastaja voinut ryhtyä
hänen asiaansa ennen Pariisiin-paluutaan eikä palata Pariisiin, ennen
kuin oli tehnyt koko kiertomatkansa joka saattoi kestää kuukauden tai
parikin. Dantès asetti siis määräajaksi kolme kuukautta kahden viikon
asemesta. Kolmen kuukauden kuluttua hän etsi muita perusteita ja siirsi
niiden nojalla ajan kuudeksi kuukaudeksi. Ne kuluivat eikä mikään
muuttunut vankilan oloissa. Hän ei saanut mitään lohduttavaa tietoa.
Jos vartijalta kysyi jotakin, niin hän oli tapansa mukaan vaiti. Dantès
alkoi epäillä omia aistimiaan, alkoi uskoa, että se, mitä hän piti
muistona, oli vain hänen omien aivojensa luoma harhakuva.

Vuoden päästä siirrettiin kuvernööri Hamin linnoituksen päälliköksi.
Hän vei mukanaan monet alemmista virkamiehistään, niiden joukossa
Dantèsin vartijan. Uusi kuvernööri saapui, vankien nimien oppiminen
olisi vienyt liian paljon aikaa, hän esittelytti itselleen vain niiden
numerot. Tässä kamalassa matkustajakodissa oli viisikymmentä huonetta
ja asukkaita nimitettiin huoneittensa numeron mukaan. Tuota onnetonta
nuorta miestä ei enää sanottu Edmondiksi eikä Dantèsiksi. Hänen nimensä
oli nyt numero 34.



15. Numero 34 ja numero 27


Dantès sai kokea kaikki ne tuskan eri asteet, joiden alaisiksi joutuvat
vankiloihin unohdetut vangit.

Alussa hän oli ylpeä: se mieliala johtuu syyttömyyden tietoisuudesta ja
toivosta. Sitten hän alkoi epäillä syyttömyyttään, joten kuvernööri oli
ollut oikeassa puhuessaan mielenhäiriöstä. Sitten hän kadotti kaiken
ylpeytensä, hän rukoili, ei enää Jumalaa vaan ihmisiä. Jumala on
viimeinen pelastuksen toivo. Onneton, joka panee kaiken toivonsa
Jumalaan, ei tule siihen mielialaan, ennen kuin on turvautunut kaikkiin
muihin.

Dantès pyysi, että hänet muutettaisiin toiseen tyrmään, vaikka
huonompaankin ja syvempäänkin. Muutos on aina muutos ja tuottaisi
Dantèsille muutaman päivän virkistyksen. Hän pyysi saada mennä
kävelemään, saada hengittää raitista ilmaa, hän pyysi kirjoja,
soittimia. Ei mihinkään hänen pyyntöönsä suostuttu, mutta hän pyysi
yhtä kaikki yhä uudelleen. Hän oli tottunut puhumaan vartijansa kanssa,
vaikka tämä olikin ehkä vielä edeltäjäänsä harvasanaisempi. Mutta kun
sai puhua toiselle ihmiselle, vaikkapa mykällekin, niin aina virkisti.
Dantès puhui saadakseen kuulla oman äänensä. Hän oli koettanut puhua
yksin ollessaan, mutta se oli pelottanut häntä.

Toisinaan vapautensa aikana Dantès oli kauhulla ajatellut vankiloita,
joissa on maankiertäjiä, rosvoja ja murhaajia. Nyt hän toivoi
joutuvansa tuollaiseen suojaan, että saisi nähdä ympärillään muitakin
kasvoja kuin mykän vartijan. Hän kadehti kuritushuoneen asukkaita,
joilla on häpeällinen pukunsa, kahleet ja naarmut hartioissa.
Kaleeriorjat olivat edes kaltaistensa seurassa, he hengittivät ilmaa,
näkivät taivaan. Kaleeriorjat olivat hyvin onnellisia.

Eräänä päivänä hän rukoili vartijaa, että hänelle annettaisiin toveri,
kuka tahansa, vaikkapa tuo hullu apotti. Vartijan tylyn ulkomuodon
alla, olkoon se kuinka sydämetön tahansa, on aina hiukan ihmistä. Hän
ilmoitti numero 34:n pyynnön kuvernöörille. Mutta tämä, viisaana kuin
valtiomies, kuvitteli Dantèsin aikovan yllyttää vangit kapinaan tai
auttavan jotakuta ystäväänsä pakopuuhissa, ja vastasi kieltävästi.

Dantèsin kävi nyt niin kuin olemme maininneet, hän kääntyi Jumalan
puoleen. Kaikki hurskaat ajatukset, jotka muuten ovat hajallaan
maailmassa ja yhdistävät kohtalon koettelemia, kokoontuivat nyt hänen
sieluunsa sitä virkistämään. Hän muisti äitinsä opettamat rukoukset ja
löysi niistä ennen arvaamattomia ajatuksia, sillä onnellisen ihmisen
rukous on vain yksitoikkoista ja sisällyksetöntä sanahelinää, kunnes
onnettomuus jonakin päivänä tulee selittämään hänelle sitä juhlallista
kieltä, jolla hän puhuu Jumalan kanssa.

Hän siis rukoili, ei hartaasti, vaan tavallaan raivokkaasti.
Rukoillessaan ääneen ei hän enää pelännyt omaa ääntään. Hän joutui
jonkinmoisen huumauksen valtaan. Hän piti nyt elämänsä tapauksia
Jumalan tahtona, otti niistä oppia, asetti itselleen määrättyjä
tehtäviä ja lopetti jokaisen rukouksen lauseella, jonka ihmiset paljon
useammin lausuvat toisilleen kuin Jumalalle. Ja anna meille meidän
syntimme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä
vastaan ovat rikkoneet.

Näistä palavista rukouksistaan huolimatta Dantès jäi vankeuteen.

Silloin hänen mielensä tuli raskaaksi, pilvi painui hänen silmilleen.
Dantès oli yksinkertainen mies, eikä ollut saanut nauttia mitään
opetusta. Historia oli hänelle tuon verhon peitossa, jonka vain tiede
pystyy nostamaan. Hän ei voinut tyrmänsä yksinäisyydessä ja ajatustensa
erämaassa luoda uudestaan menneitä aikoja, herättää eloon sammuneita
kansoja, rakentaa uudelleen hävinneitä kaupunkeja, jotka mielikuvitus
suurentaa ja kaunistaa ja jotka kulkevat silmien ohitse satumaisen
valon kirkastamina. Hänellä ei ollut muuta kuin lyhyt menneisyytensä,
synkkä nykyisyytensä ja toivoton tulevaisuutensa. Ei mikään saattanut
siis hänen mieltään virkistää. Hänen voimakkaan sielunsa, joka niin
mielellään olisi tahtonut lentää kautta aikakausien, oli siis pakko
pysyä vankina kuin haukka häkissään. Hän takertui silloin yhteen
ainoaan ajatukseen, onneensa, jonka säälimätön kohtalo ilman todellista
syytä oli särkenyt. Hän takertui tähän ajatukseen, mietti sitä joka
puolelta ja ikään kuin repi sitä kauniilla hampaillaan niin kuin Danten
helvetissä Ugolino kalvaa arkkipiispa Ruggieron pääkalloa. Dantèsin
usko oli ollut vain pintapuolista, hän kadotti sen niin kuin muut sen
kadottavat myötäkäymisen jälkeen, eikä se koskaan ollut kantanut mitään
hedelmiä.

Uskonnollisuutta seurasi raivo. Edmond syyti kirouksia, jotka saivat
vartijan kauhistuen peräytymään. Hän iski ruumistaan tyrmän seiniä
vastaan. Hän tarttui raivoissaan kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä.
Hän raivosi varsinkin itseään vastaan, ja hänelle tuotti harmia pieni
hiekanjyvä, oljenkorsi tai tuulen puuska. Sitten johtui hänen mieleensä
tuo ilmiantokirje, jonka Villefort oli hänelle näyttänyt. Jokainen sen
rivi loisti hänen silmiensä edessä aivan kuin "Mene Tekel Ufarsin"
Belsazarin pidoissa. Hän sanoi itselleen, että hänet oli syössyt
tähän kurjuuteen ihmisten viha eikä Jumalan rangaistus. Hän vannoi
näille tuntemattomille kaikkea sitä kostoa, minkä hänen kiihkeä
mielikuvituksensa saattoi keksiä, ja hänen mielestään olivat kaikkein
kamalimmatkin kärsimykset liian lieviä ja liian lyhytaikaisia, sillä
kärsimyksen jälkeen tuli kuolema, ja kuolemassa oli, jollei rauha, niin
ainakin tunnottomuus, joka oli rauhan kaltainen.

Tämän jälkeen hän vaipui itsemurhan ajatuksiin. Nämä ajatukset ovat
kuin kuolleen meren upottava lieju, joka vetää uimarin yhä syvemmälle,
tukahduttaa ja nielee. Kun kerran siihen on joutunut eikä taivaallinen
apu saavu, niin kaikki on hukassa, ja jokaisella ponnistuksella vaipuu
yhä syvemmälle.

Mutta tämä moraalinen kuolemankamppailu on helpompi kuin sen edellä
käyvä kärsimys ja se rangaistus, joka sitä ehkä seuraa. Se on
jonkinmoinen päätä huimaava lohdutus, joka näyttää pelottavan syvän
kuilun ja sen pohjalla tyhjyyden. Tultuaan näin pitkälle Dantès alkoi
saada lohtua tästä ajatuksesta. Kaikki tuskat, kaikki kärsimykset, tuo
kummitusten lauma, jonka ne tuovat mukanaan, näyttivät katoavan siitä
vankilan kolkasta, jonne kuoleman enkeli laski hiljaa jalkansa. Dantès
katseli tyynesti mennyttä elämäänsä, kauhulla tulevaa, ja valitsi sen,
mikä näytti lepopaikalta.

-- Olen kadottanut kaiken, minkä vuoksi olisin elämää rakastanut, hän
ajatteli. -- Kuolema hymyilee minulle aivan kuin imettäjä lapselle,
jonka hän tahtoo vaivuttaa uneen. Kuolen mielelläni ja nukahdan
väsyneenä ja murtuneena, samoin kuin tuona iltana, jolloin
epätoivoissani ja raivoissani olin astellut kolmetuhatta kertaa tyrmäni
ympäri, yhteensä kolmekymmentätuhatta askelta, lähes viisi peninkulmaa.

Kun tämä ajatus oli syntynyt nuoren miehen mielessä, hän tuli
tyynemmäksi ja hymyilevämmäksi. Silloin hän oli tyytyväisempi kovaan
vuoteeseensa ja mustaan leipäänsä, söi vähemmän, ei nukkunut enää
laisinkaan ja piti melkein siedettävänä tätä elämän pientä murua, josta
hän tiesi voivansa lähteä milloin itse tahtoi, aivan kuin ihminen
heittää pois kuluneet vaatteet.

Kahdella tavalla hän saattoi kuolla. Toinen oli hyvin yksinkertainen,
sitoa nenäliinansa ikkunan ristikkoon ja hirttää itsensä. Toinen oli
se, että oli syövinään ja kuolikin nälkään. Edellinen tapa oli
Dantèsille hyvin vastenmielinen. Hän oli tottunut inhoamaan
merirosvoja, jotka hirtetään laivan raakapuuhun. Hirttäminen oli siis
hänen mielestään jonkinmoinen alentava rangaistus, jonka alaiseksi hän
ei tahtonut joutua. Hän päätti kuolla nälkään.

Melkein neljä vuotta oli kulunut näiden mielialojen vaihdellessa.
Toisen vuoden lopulla hän taukosi laskemasta ja vaipui taas tuohon
tietämättömyyteen ajan kulusta, josta tarkastaja oli hänet herättänyt.

Dantès oli sanonut itselleen: "Minä kuolen", ja oli valinnut oman
kuolintapansa. Hän oli sitä tarkoin miettinyt ja peläten rikkovansa
päätöksensä vannoi kuolevansa sillä tavoin. "Kun minulle tuodaan
aamiaiseni ja päivälliseni, heitänkin ne ikkunasta ulos ja olen siten
syövinäni ne."

Hän teki niin. Kaksi kertaa päivässä hän heitti ristikolla
varustetusta pienestä aukosta kaiken ruokansa, ensin iloisesti, sitten
päättäväisesti ja lopuksi vastenmielisesti. Hänen täytyi muistella
vannomaansa valaa voidakseen täyttää kamalan päätöksensä. Ruokia, jotka
ennen tuntuivat hänestä vastenmielisiltä, piti terävähampainen nälkä
verrattomina ja ne näyttivät kauniilta ja tuoksuivat hyviltä. Toisinaan
hän kokonaisen tunnin piteli kädessään vatia, jossa oli mädännyttä
lihaa tai pahentunutta kalaa ja mustaa, homeista leipää. Elämän
viimeiset vaistot taistelivat vielä hänessä ja rikkoivat tuon tuostakin
hänen päätöksensä. Silloin ei enää tyrmä tuntunutkaan kamalalta eikä
hänen tilansa epätoivoiselta. Hän oli vielä nuori, hän oli vasta
kahdenkymmenenviiden, -kuuden ikäinen, hän saattoi elää viisikymmentä
vuotta vielä, siis kaksi kertaa sen, mitä tähän asti oli elänyt. Kuinka
paljon saattoikaan tänä pitkänä aikana tapahtua sellaista, joka murtaa
Ifin linnan portit, särkee muurit ja päästää hänet vapauteen! Hän vei
jo ruoan lähelle suutaan. Mutta samassa johtui vala hänen mieleensä, ja
rehellisenä miehenä hän pelkäsi liiaksi halveksivansa itseään, jos
rikkoisi valansa. Hän käytti siis viimeisetkin voimansa heittääkseen
ruoan ikkunasta, mutta eräänä päivänä hän oli niin heikko, ettei enää
jaksanut nousta sitä tekemään.

Seuraavana päivänä hän ei enää nähnyt mitään, tuskin kuulikaan. Vartija
luuli häntä arveluttavasti sairaaksi. Edmond toivoi pian kuolevansa.

Päivä kului umpeen. Edmond tunsi vaipuvansa puolinaiseen horrostilaan,
joka tavallaan oli suloinenkin. Vatsan tuskalliset väänteet olivat
tauonneet. Jano oli vähentynyt. Sulkiessaan silmänsä hän näki joukon
pieniä liekkejä aivan kuin virvatulia soisilla seuduilla. Se oli tuon
tuntemattoman seudun aamunnousua, jota sanotaan kuolemaksi. Äkkiä,
kello yhdeksän aikaan illalla, hän kuuli kumeata jyskettä seinästä,
jonka vieressä hän nukkui.

Niin monet inhoittavat eläimet olivat käyneet Edmondin vankilassa, että
hän ei niiden aikaansaamasta melusta häiriintynyt. Mutta nyt olivat
hänen aistimensa tulleet paastoamisesta herkemmiksi taikka sitten oli
ääni tavallista voimakkaampi ja kenties tänä kohtalokkaana hetkenä
kaikki alkoi merkitä tavallista enemmän. Niinpä Edmond kohotti päätään
ja kuunteli.

Se oli tasaista raapimista ja johtui joko siitä, että isoilla kynsillä
raavittiin, voimakkailla hampailla kalvettiin tai jollakin aseella
kaivettiin.

Nuoren miehen uupuneeseen mieleen välähti kaikkien vankien ajatus:
vapaus! Tämä ääni alkoi kuulua juuri silloin, kun kaikki muut maailman
äänet olivat sammumaisillaan ainiaaksi; siksi hän uskoi Jumalan
lähettäneen sen hänelle varoittaakseen häntä astumasta hautaan, jonka
partaalla hän jo oli. Kukapa tietää, ehkä joku hänen ystävänsä, ehkä
joku noista rakastetuista olennoista, joita hän niin usein oli
uuvuksiin asti ajatellut, toimi tällä hetkellä hänen hyväkseen ja
koetti päästä hänen luokseen?

Ääntä kesti noin kolme tuntia, sitten Edmond kuuli jonkinmoista
vierimistä, ja kaikki oli hiljaa.

Muutamaa tuntia myöhemmin ääni alkoi uudestaan lähempää ja
voimakkaampana. Edmond alkoi jo olla huvitettu tästä työstä, joka sai
hänen aikansa nopeammin kulumaan.

Samassa astui vartija sisään.

Kahdeksan päivää oli kulunut siitä, kun Edmond päätti kuolla, ja neljä
päivää siitä, kun hän oli alkanut panna tätä tuumaansa täytäntöön, ja
sen ajan kuluessa hän ei ollut puhunut sanaakaan vartijalle, ei ollut
vastannut, kun tämä oli kysynyt, mikä tauti häntä vaivasi, ja oli
kääntynyt seinään päin, kun tämä oli liian tarkkaan häneen katsonut.
Mutta tänään saattoi vartija kuulla tuon kumean äänen, tulla sen
johdosta levottomaksi ja lopettaa senkin pienen toivon, joka hurmasi
Edmondin viimeisiä hetkiä. Vartija toi aamiaisen.

Dantès nousi vuoteeltaan, koroitti äänensä ja alkoi puhua
kaikenlaisista asioista, huonosta ruoasta, tyrmän kylmyydestä,
toraillen ja riidellen voidakseen huutaa kovemmin. Vartija, joka juuri
tänään oli pyytänyt vangille lihalientä ja tuoretta leipää, oli jo
menettämäisillään kärsivällisyytensä.

Kaikeksi onneksi hän luuli Dantèsin hourailevan. Hän laski ruoat
huonolle pöydälle, jolle hän ne aina ennenkin oli laskenut, ja poistui.

Ollessaan taas yksin alkoi Edmond riemuiten kuunnella.

Jyskyttäminen kävi niin selväksi, että sen saattoi helposti kuulla.

-- Ei ole epäilemistäkään, ajatteli hän; -- joku onneton vankiraukka
siellä ponnistelee päästäkseen vapaaksi. Jospa olisin hänen rinnallaan,
niin kuinka häntä auttaisin!

Äkkiä verhosi synkkä pilvi tämän toivon aamuruskon hänen aivoissaan,
jotka olivat tottuneet onnettomuuteen ja vain vaivoin saattoivat
ajatella inhimillisiä iloja. Ehkäpä kuvernööri oli pannut jonkun
työmiehen korjaamaan viereistä tyrmää.

Helpostihan siitä pääsisi selville, mutta kuinka uskaltaisi kysyä?
Selvintä olisi odottaa vartijan tuloa, ja käskeä häntä kuuntelemaan.
Mutta se vaarantaisi myös tämän salaisuuden. Edmond oli niin heikko,
että hänen sielunsa häilyi sinne tänne voimatta kokoontua määrätyn
ajatuksen ympärille. Hänen oli saatava voimia: hän loi katseensa vielä
höyryävään lihaliemeen, jonka vartija oli laskenut pöydälle, nousi,
horjui sen luo, tarttui astiaan, nosti sen huulilleen ja nautti
tavattomasti juodessaan sen sisällyksen.

Mutta siihen hän lopetti, niin paljon mielenmalttia hänellä oli. Hän
oli kuullut kerrottavan, että haaksirikosta pelastuneet, kauan nälkää
nähneet ihmiset olivat kuolleet syötyään liian paljon. Edmond laski sen
vuoksi jo melkein huulillaan olleen leipäpalan pöydälle ja meni
vuoteelle lepäämään. Hän ei enää tahtonut kuolla.

Pian hän tunsi valon palaavan aivoihinsa. Kaikki häilyvät ja melkein
epävarmat ajatukset löysivät varman paikkansa tällä ihmeellisellä
shakkilaudalla, jossa ehkä yksi ruutu lisää riittää asettamaan ihmisen
eläimen yläpuolelle.

Hän saattoi miettiä:

-- Minun täytyy päästä selville tästä, mutta panematta ketään vaaraan.
Jos hän on tavallinen työntekijä, ja minä lyön muuriin, niin hän heti
lopettaa työnsä kuullakseen, kuka lyö ja missä tarkoituksessa. Mutta
koska hänen työnsä on luvallista, niin hän ryhtyy piankin siihen
uudelleen. Mutta jos hän on vanki, niin minun aikaansaamani jyske
kauhistuttaa häntä, hän pelkää tulevansa ilmi, hän jättää työnsä eikä
ryhdy siihen ennen kuin vasta illalla, jolloin hän uskoo kaikkien
olevan levolla ja nukkuvan.

Hän nousi. Tällä kertaa hän ei enää horjunut eikä maailma pimennyt
hänen silmissään. Hän meni tyrmänsä nurkkaan, otti seinästä irronneen
kiven ja iski siihen kohtaan, missä ääni kuului selvimmin.

Heti ensimmäisen iskun jälkeen ääni taukosi.

Kului tunti, kului toinen, ei kuulunut enää mitään. Edmond oli saanut
muurin toisella puolella aikaan täydellisen hiljaisuuden.

Toivorikkaana Edmond söi hiukan leipää ja joi muutaman siemauksen
vettä, ja kun hän rakenteeltaan oli terve ja voimakas, oli hän melkein
yhtä hyvissä voimissa kuin ennenkin.

Päivä kului, kaikki oli hiljaista.

Tuli yö, eikä ääntä kuulunut.

-- Hän on vanki, ajatteli Edmond sanomattoman iloisena.

Siitä hetkestä alkaen hän oikein paloi innosta, elämä palasi
voimakkaana häneen ja pakotti hänet toimimaan.

Yö kului, eikä pienintäkään ääntä kuulunut.

Edmond ei koko yönä ummistanut silmiään.

Päivä koitti. Vartija saapui tuomaan ruokaa. Edmond ahmi ja kuulosti
ääntä, jota ei kuulunut; hän pelkäsi sen ainiaaksi vaienneen, kulki
viisi tai kuusi kilometriä tyrmässään, ravisti tyrmänsä ristikoita,
teki ruumiinsa jänteväksi harjoituksilla, jotka kauan oli lyönyt
laimin. Hän päätti vahvistaa ruumiinsa kestämään tulevia vaikeuksia. Ja
kesken kuumeisen toimimishalun hän kuunteli, eikö ääni alkaisi
uudelleen, suuttui vangin varovaisuudesta, tämä kun ei ollut
ymmärtänyt, että hänen työtään oli häirinnyt toinen vanki, jolla oli
yhtä palava toivo päästä vapaaksi kuin hänelläkin.

Kului kolme päivää, seitsemänkymmentäkaksi kuolettavan tuskan vallassa
laskettua tuntia.

Vihdoin eräänä iltana, kun vartija oli käynyt tyrmässä, Dantès painoi
sadannen kerran korvansa seinään, ja silloin hän oli tuntevinaan
korvassaan hienoa väräjämistä.

Dantès astui muutaman askelen loitommalle tyyntyäkseen taas, käveli
muutamaan kertaan huoneensa ympäri ja painoi korvansa samalle kohtaa
seinää.

Ei ollut enää epäilemistäkään, seinän takana tehtiin jotakin. Vanki oli
huomannut, kuinka vaarallinen hänen työtapansa saattoi olla, ja oli
valinnut toisen, oli ottanut taltan sijaan vivun.

Tämän huomion rohkaisemana Edmond päätti ryhtyä väsymätöntä työntekijää
auttamaan. Hän siirsi syrjään vuoteensa, jonka takana tuota näkymätöntä
pelastustyötä tehtiin, ja etsi silmillään esinettä, jonka avulla
saattoi ryhtyä kaivamaan seinää, irroittamaan kosteata rappausta ja
kiskomaan kiviä irti.

Hän ei keksinyt mitään. Hänellä ei ollut veistä eikä mitään muutakaan
terävää esinettä. Vain ristikossa oli rautoja, mutta hän oli niin monta
kertaa jo koettanut niitä irroittaa, että tiesi sen mahdottomaksi; hän
ei saanut niitä hievahtamaankaan.

Tyrmän kalustuksena oli vuode, rahi, pöytä, korvo ja saviruukku.

Vuoteessa oli kyllä rautaiset sinkilät, mutta ne oli ruuvattu puuhun
kiinni. Hän olisi tarvinnut ruuvitaltan irroittaakseen ruuvit ja sitten
sinkilät.

Pöydässä ja rahissa ei ollut mitään sopivaa. Korvossa oli ennen ollut
sanka, mutta sekin oli otettu pois.

Dantèsilla ei enää ollut muuta keinoa kuin rikkoa vesiruukku ja sen
terävillä sirpaleilla ryhtyä työhön.

Hän pudotti ruukun lattialle, ja se meni sirpaleiksi.

Dantès valikoi pari kolme terävää sirua ja kätki ne vuoteensa olkiin
jättäen muut lattialle. Ruukun särkyminen oli siksi luonnollinen
tapaus, ettei se voinut herättää epäluuloja.

Edmondilla oli koko yö aikaa tehdä työtään. Mutta pimeässä oli vaikea
työskennellä, täytyi hapuilla, ja hän huomasi piankin särkevänsä
ruukunsirun liian kovaa kohtaa vastaan. Hän lykkäsi sen vuoksi vuoteen
paikoilleen ja odotti aamua. Toivon mukana oli kärsivällisyyskin
palannut.

Koko yön hän kuunteli ja kuuli tuntemattoman kaivajan jatkavan työtään.

Päivä koitti, vartija tuli tyrmään. Dantès sanoi, että vesiruukku oli
juodessa pudonnut hänen käsistään ja mennyt rikki. Vartija meni
mutisten etsimään toista ruukkua viitsimättä edes koota särkyneen
siruja.

Hän palasi vähän ajan päästä, käski vankia olemaan varovaisempi ja
poistui.

Sanomattomalla ilolla Dantès kuunteli sulkeutuvan lukon kitinää, joka
ennen oli aina kouristanut hänen sydäntään. Hän kuuli askelten
loittonevan. Kun ne olivat häipyneet, hän syöksyi vuoteensa luo ja
siirsi sen syrjään.

Kosteus oli tehnyt rappauksen hauraaksi, ja Dantès näki sydän ilosta
sykkien, miten se palasittain irtaantui. Puolen tunnin päästä hän oli
irroittanut siitä kourallisen. Matemaatikko olisi tämän perusteella
voinut laskea, että noin kahden vuoden työllä voi kaivaa kahden
neliöjalan laajuisen ja kaksikymmentä jalkaa pitkän käytävän, ellei
kallio satu tielle.

Vanki soimasi itseään siitä, ettei ollut käyttänyt pitkää aikaansa
työhön, vaan oli tuhlannut sen toivomiseen, rukoilemiseen ja
epätoivoon.

Kun hän kohta tuli olleeksi vankilassa kuusi vuotta, niin minkä työn
hän olisikaan saanut aikaan, vaikka hitaastikin edistyen.

Ja tämä ajatus lisäsi hänen intoaan.

Kolmen päivän kuluessa hänen onnistui raapia kaikki rappaus erään kiven
ympäriltä. Seinä oli rakennettu muurikivistä ja sinne tänne oli
lujitteeksi pantu hakattu kivi. Tällainen hakattu kivi oli nyt
paljaana; nyt se olisi ollut saatava paikoiltaan pois.

Dantès koetti kynsillään, mutta ne olivat liian heikot.

Ruukunkappaleet särkyivät, kun hän työnsi ne koloon ja koetti niiden
avulla vääntää.

Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana
ja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai
kenties väsynyt työhönsä!

Silloin heräsi hänessä ajatus.

Vartija toi joka päivä Dantèsin keitoksen tinatulla rautakasarilla.
Siinä oli jonkun toisenkin vangin keitos, sillä Dantès oli huomannut,
että tämä kasari oli joko aivan täynnä tai puolillaan, riippuen siitä,
kummasta vartija aloitti jakelunsa.

Kasarissa oli rautainen varsi. Tätä vartta Dantèsin teki mieli, ja hän
olisi maksanut siitä kymmenen vuotta elämästään.

Vartija kaasi kasarin sisällyksen Dantèsin vatiin. Syötyään
puulusikalla keitoksen Dantès pesi vadin, jota sitten joka päivä
käytettiin.

Illalla Dantès asetti vadin oven ja pöydän puoliväliin lattialle.
Tullessaan vartija astui sen päälle, ja se meni tuhansiksi kappaleiksi.

Tällä kertaa hän ei voinut mistään soimata Dantèsia. Tämä oli kyllä
tehnyt väärin jättäessään vatinsa lattialle, mutta vartija ei myöskään
ollut katsonut minne astui.

Vartija mutisi äreästi ja silmäili ympärilleen, minne kaataisi
keitoksen. Dantèsin tyrmässä ei ollut muita astioita.

-- Jättäkää kasari tänne, sanoi Dantès, -- saatte sen huomenna takaisin
tuodessanne aamiaista.

Tämä ehdotus miellytti laiskaa vartijaa. Näinhän hänen ei tarvitsisi
turhaan kavuta portaita.

Hän jätti kasarin.

Dantès vapisi ilosta.

Tällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan
mukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja
ollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa
syrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja
muurikiven väliin ja alkoi vääntää.

Kivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.

Tunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista
jalan levyinen aukko.

Dantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan,
kaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti
laastin mullalla.

Koko yön hän jatkoi kiihkeästi työtään, asetti aamun koittaessa kiven
paikoilleen, veti vuoteen sen eteen ja laskeutui levolle.

Aamiaiseksi oli palanen leipää. Vartija tuli ja laski sen pöydälle.

-- No, ettekö tuo minulle uutta vatia? kysyi Dantès.

-- En, vastasi vartija. -- Te särjette kaiken, ruukkunne rikoitte ja
olette syypää siihen, että vatinne särkyi. Jos kaikki vangit saisivat
niin paljon vahinkoa aikaan, ei hallituksella olisi siihen varoja.
Saatte pitää kasarin, keitoksenne kaadetaan siihen. Tällä tavoin ehkä
ette riko astioita enää.

Dantès nosti silmänsä taivaaseen ja pani peitteen alla kätensä ristiin.
Hän kiitti tästä rautaesineestä Jumalaa hartaammin kuin oli
aikaisemmassa elämässään mistään suuresta armolahjasta kiittänyt.

Mutta hän oli huomannut, että siitä alkaen, kun hän oli ryhtynyt
työhön, ei tuo toinen vanki enää jatkanutkaan.

Eihän hänen silti tarvinnut tauota työstään. Ellei hänen naapurinsa
tullut hänen luokseen, niin hän meni naapurinsa luo.

Koko päivän hän teki työtä. Illalla hän oli uuden työaseensa avulla
irroittanut muurista toistakymmentä kourallista muurikiviä, laastia ja
sementtiä.

Vartijan tullessa hän oikoi parhaansa mukaan varren ja laski kasarin
tavalliselle paikalleen. Vartija kaatoi siihen tavallisen annoksensa
liha- tai kalakeitosta, jälkimmäistä paastopäivinä, joita pidettiin
kolme kertaa viikossa. Senkin avulla Dantès olisi voinut laskea ajan,
ellei hän jo aikoja sitten olisi luopunut tästä toimesta.

Keitoksen tuotuaan vartija poistui.

Tällä kertaa Dantès tahtoi päästä selville siitä, oliko naapuri
todellakin lakannut tekemästä työtä.

Hän kuunteli.

Kaikki oli yhtä hiljaista kuin noina kolmena päivänä, joina työ oli
ollut seisauksissa.

Dantès huokasi, naapuri varmaankin epäili häntä.

Hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut, ja hän teki koko yön
työtä. Mutta parin kolmen tunnin työn jälkeen hän kohtasi esteen. Rauta
ei enää mennyt sisään, vaan liukui sileätä pintaa pitkin.

Dantès kosketti käsillään estettä ja huomasi sen hirreksi.

Tämä hirsi oli aivan Dantèsin kaivaman aukon edessä.

Nyt hänen täytyi kaivaa joko sen ylä- tai alapuolelta.

Onneton nuori mies ei ollut odottanut tällaista estettä.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti hän, -- olinhan rukoillut sinua,
olinhan toivonut sinun kuulevan rukoukseni. Jumala, kun riistit minulta
vapauden, Jumala, kun otit minulta kuoleman rauhan, Jumala, kun
palautit minut elämään, Jumala, armahda minua nyt äläkä salli minun
sortua epätoivoon!

-- Kuka puhuu Jumalasta ja epätoivosta samalla kertaa? sanoi ääni, joka
tuntui tulevan maan alta ja kaikui paksun muurin läpi aivan kuin
haudasta.

Edmond vaipui polvilleen.

-- Ah! huudahti hän. -- Minä kuulen ihmisen puhuvan.

Neljään viiteen vuoteen ei Edmond ollut kuullut kenenkään muun kuin
vartijansa puhuvan, ja vangin mielestä vartija ei ollut mikään ihminen,
vaan tammioveen lisätty elävä portti.

-- Taivaan nimessä, huudahti Dantès, -- te, joka olette minulle
puhunut, puhukaa vielä, vaikka äänenne minua kauhistuttaakin! Kuka
olette?

-- Kuka olette itse? kysyi ääni.

-- Onneton vanki, sanoi Dantès, joka ei pelännyt ilmaista itseään.

-- Nimenne?

-- Edmond Dantès.

-- Ammattinne?

-- Merimies.

-- Kauanko olette ollut täällä?

-- Helmikuun 28. päivästä 1815.

-- Rikoksenne?

-- Olen viaton.

-- Mutta mistä teitä syytetään?

-- Että olin salaliitossa, joka valmisti keisarin paluuta.

-- Mitä? Keisarin paluuta! Eikö keisari olekaan enää valtaistuimella?

-- Hän luopui kruunusta Fontainebleaussa vuonna 1814 ja siirrettiin
Elban saarelle. Mutta milloin te olette tänne tullut, koska ette tiedä
tästä mitään?

-- Vuonna 1811.

Dantèsia värisytti. Mies oli ollut vankilassa neljä vuotta kauemmin
kuin hän.

-- Hyvä on, sanoi ääni puhuen hyvin nopeasti, -- älkää kaivako enää.
Sanokaa ainoastaan, kuinka korkealla on tekemänne reikä?

-- Lattian tasalla.

-- Miten se on kätketty?

-- Se on vuoteeni takana.

-- Onko vuodettanne siirretty sen jälkeen kun olette tullut vankilaan?

-- Ei koskaan.

-- Minne päin on huoneenne?

-- Käytävään päin.

-- Ja minne käytävä vie?

-- Se päättyy pihaan.

-- Mikä onnettomuus! lausui ääni.

-- Hyvä Jumala, mitä nyt on tapahtunut? huudahti Dantès.

-- Olen erehtynyt. Piirustusteni epätäydellisyys on vienyt minut
harhaan, kompassin puutteessa olen joutunut väärään, kartassani oleva
virheellinen viiva vastaa viittätoista jalkaa todellisuudessa. Olen
pitänyt murtamaanne muuria linnoituksen ulkomuurina.

-- Mutta silloinhan olisitte joutunut mereen?

-- Sitä tahdoinkin.

-- Ja jos olisitte onnistunut!

-- Olisin lähtenyt uimaan, olisin päässyt jollekin saarelle, joka on
Ifin linnan lähistöllä, joko Daumen ja Tiboulenin saarelle, tai
rannikolle, ja silloin olisin ollut vapaa.

-- Olisitteko jaksanut uida niin pitkän matkan?

-- Jumala olisi antanut minulle voimia. Ja nyt kaikki on hukassa.

-- Kaikkiko?

-- Niin. Tukkikaa aukkonne varovaisesti, älkää enää jatkako työtänne,
älkää tehkö mitään ja odottakaa minulta uutisia.

-- Kuka te olette ... sanokaa edes, kuka olette?

-- Olen ... olen ... numero 27.

-- Ettekö siis luota minuun? kysyi Dantès.

Edmond oli kuulevinaan katkeran naurun, joka kaikui muurin läpi.

-- Olen hyvä kristitty, sanoi hän peläten, että tämä mies hylkäisi
hänet. Vannon Kristuksen kautta, että mieluummin annan surmata itseni
kuin annan pyöveleittemme aavistaakaan, miten asioiden laita oikeastaan
on. Mutta taivaan nimessä älkää riistäkö minulta seuraanne, älkää
riistäkö minulta ääntänne, taikka vannon, sillä olen loppuun asti
uupunut, että murskaan pääni seinää vastaan ja kuolemani on teidän
syynne.

-- Vanhako olette? Äänenne kuuluu aivan nuoren miehen ääneltä.

-- En tiedä sitä, sillä en ole laskenut aikaa sen jälkeen kun tulin
tänne. Ainoa, mitä tiedän, on se, että olin täyttänyt yhdeksäntoista
vuotta tullessani vangituksi helmikuun 28. päivänä 1815.

-- Ette siis ole kahtakymmentäviittä vuotta vielä, sanoi ääni. -- Sillä
iällä ei ihminen ole vielä petturi.

-- En olekaan petturi, en ole, vakuutti Dantès. -- Sanon uudestaan,
että mieluummin annan silpoa itseni kappaleiksi kuin petän teidät.

-- Hyvä on, että puhutte minulle. Hyvä on, että pyydätte, sillä aioin
laatia uuden suunnitelman ja jättää teidät. Mutta ikänne rauhoittaa
minua ja minä tulen luoksenne, odottakaa.

-- Milloin?

-- Minun täytyy punnita kaikki mahdollisuudet. Odottakaa siksi, kunnes
annan merkin.

-- Mutta ettehän hylkää minua, ettehän jätä minua yksin, tulettehan
luokseni tai sallitte minun tulla teidän luoksenne? Me pakenemme
yhdessä, ja ellemme voi paeta, niin puhelemme, te niistä ihmisistä,
joita rakastatte, ja minä niistä, joita rakastan. Rakastattehan
jotakuta?

-- Olen ypöyksin maailmassa.

-- Silloin rakastatte minua. Jos olette nuori, tahdon olla toverinne,
jos olette vanha, olen poikanne. Minulla on isä, joka on nyt
seitsemänkymmentävuotias, jos hän vielä elää. En rakastanut ketään
muuta kuin häntä ja nuorta tyttöä, jonka nimi oli Mercedes. Isäni ei
ole minua unohtanut, siitä olen varma. Mutta Jumala yksin tietää,
ajatteleeko Mercedes vielä minua. Minä rakastan teitä niin kuin isääni.

-- Hyvä on, sanoi vanki, -- huomiseen.

Nämä muutamat sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Dantès
rauhoittui. Hän ei enää muuta kysellyt, hän peitti aukon yhtä varovasti
kuin ennenkin ja lykkäsi vuoteensa muurin viereen.

Sen jälkeen Dantès vaipui nauttimaan onnestaan. Hän ei enää ollut
yksin, ja ehkä hän pääsisi vapaaksikin. Ja jos hänen täytyi pysyä
vankina, niin olihan hänellä toveri, ja kahden kesken vankilassa
oleminen oli vain puolinaista vankeutta. Yhteinen valitus on melkein
sama kuin rukous. Yhteinen rukous on melkein kiitosuhri.

Koko päivän Dantès käveli tyrmässään sydän ilosta sykkien. Kuullessaan
pienintäkin kolinaa käytävästä hän ryntäsi ovea kohden. Pari kertaa
hänen mieleensä välähti ajatus, että hänen täytyisi erota tuosta
miehestä, jota hän ei laisinkaan vielä tuntenut, mutta jota hän jo
rakasti ystävänään. Silloin hän teki päätöksensä. Sinä hetkenä, kun
vartija kumartuu ja siirtää vuoteen syrjään tarkastaakseen aukkoa, hän
lyö tämän kuoliaaksi sillä kivellä, jonka päällä vesiruukku oli.

Hänet tuomitaan silloin kuolemaan, sen hän kyllä tiesi. Mutta olihan
hän ollut kuolemaisillaan suruun ja epätoivoon jo silloin, kun tuo
ihmeellinen ääni oli herättänyt hänet jälleen eloon.

Illalla vartija tuli. Dantès istui vuoteellaan, sillä hän arveli tällä
tavoin paremmin vartioivansa kaivamaansa aukkoa. Nähtävästi hän katseli
vastenmielistä tulijaa kummallisesti, koska tämä sanoi:

-- Kas niin, aiotteko tulla hulluksi?

Dantès ei vastannut, sillä hän pelkäsi äänensä ilmaisevan kaiken.

Vartija poistui päätään pudistaen.

Tuli yö. Dantès luuli naapurinsa käyttävän hyväkseen yötä ja
hiljaisuutta jatkaakseen keskustelua hänen kanssaan. Mutta hän erehtyi.
Yö kului, eikä mitään ääntä kuulunut hänen kuumeisesti odottaessaan.
Mutta seuraavana aamuna, kun vartija oli tehnyt aamukäyntinsä ja hän
oli siirtänyt syrjään vuoteen, lyötiin muuriin kolme kertaa. Hän painui
polvilleen.

-- Tekö siellä olette? kysyi hän. -- Täällä olen!

-- Joko vartijanne on poistunut? kysyi ääni.

-- Jo, vastasi Dantès, -- hän ei palaa ennen kuin illalla. Saamme olla
kaksitoista tuntia vapaina.

-- Voinko siis toimia? kysyi ääni.

-- Voitte, voitte, minä rukoilen teitä, toimikaa heti!

Samassa se osa seinää, johon Dantès nojasi käsiään puoliksi kumarassa
kaivamansa kolon sisällä, tuntui alkavan painua. Hän heittäytyi
taapäin, ja samassa putosi multaa ja kiviä aukkoon, joka syntyi hänen
kaivamansa kolon pohjaan. Tämän aukon pohjalta, jonka syvyyttä hän ei
voinut mitata, nousi näkyviin pää, hartiat ja lopulta mies, joka
vikkelästi kiipesi ylös.



16. Italialainen tiedemies


Dantès sulki tuon kauan ja kiihkeästi odotetun ystävän syliinsä ja vei
hänet ikkunan luo nähdäkseen hänet päivän himmeässä valossa.

Hän oli lyhyenläntä mies, jonka tukan oli enemmän suru kuin ikä
harmaannuttanut. Terävät silmät välkkyivät tuuheiden, harmahtavien
kulmakarvojen alta, musta parta ulottui rinnalle asti. Hänen syvien
ryppyjen uurtamat kasvonsa ja voimakkaat piirteensä puhuivat miehestä,
joka on tottunut käyttämään enemmän henkisiä kuin ruumiillisia
voimiaan. Hänen otsaltaan virtasi hiki.

Hän näytti olevan noin kuudenkymmenenviiden korvilla, vaikka hänen
vilkkaista liikkeistään saattoi päättää, että hän olikin nuorempi,
vaikka pitkällinen vankeus oli hänet vanhentanut. Hänen pukunsa oli
riekaleina.

Jonkinmoisella nautinnolla hän otti vastaan nuoren miehen innostuneet
ystävyyden osoitukset. Hänen jäätynyt mielensä näytti hetkiseksi
lämpenevän ja sulavan tämän kiihkeän luonteen kosketuksesta. Lämpimästi
hän kiitteli Dantèsia hänen sydämellisyydestään, vaikka hän olikin
suuresti pettynyt kohdatessaan uuden tyrmän siellä, missä odotti
löytävänsä vapauden.

-- Katsokaammehan ensiksikin, sanoi hän, -- voimmeko salata vartijalta
käytävän aukon. Koko rauhamme tulevaisuudessa riippuu siitä, etteivät
he huomaa, mitä on tapahtunut.

Hän kumartui aukon puoleen, nosti vaivatta raskaan kiven ja asetti sen
paikoilleen.

-- Kivi on hyvin huolimattomasti irroitettu, sanoi hän päätään
pudistaen. -- Eikö teillä ole työaseita?

-- Onko teillä niitä? kysyi Dantès kummastuneena.

-- Olen tehnyt muutamia. Paitsi viilaa on minulla kaikki mitä
tarvitsen, taltta, pihdit, vipu.

-- Olisinpa halukas näkemään nuo kärsivällisyytenne ja
kekseliäisyytenne aikaansaamat työkalut, sanoi Dantès.

-- Tässä on ensiksikin taltta.

Ja hän näytti terävää ja pitkää rautaa, joka oli kiinnitetty
pyökkipuiseen varteen.

-- Mistä te tämän olette valmistanut? kysyi Dantès.

-- Vuoteeni sinkilästä. Tämän avulla olen kaivanut koko sen käytävän,
joka on minut tänne tuonut, noin viisikymmentä jalkaa.

-- Viisikymmentä jalkaa! huudahti Dantès melkein kauhistuen.

-- Puhukaa hiljempaa, nuori mies. Toisinaan kuunnellaan vankiloiden
ovilla.

-- Tietäväthän he minun olevan yksin.

-- Vaikkakin.

-- Sanoitteko puhkaisseenne muuria viisikymmentä jalkaa tullessanne
tänne?

-- Niin olen tehnyt, kammioni on jokseenkin sen matkan päässä teidän
kammiostanne. Mutta minä laskin väärin suunnan, sillä minulla ei
ollut geometrisiä kojeita enkä voinut arvioida suhteita oikein.
Neljänkymmenen jalan sijaan onkin tullut viisikymmentä. Uskoin
saapuvani, niin kuin teille jo kerroin, ulkomuuriin ja puhkaisevani sen
paetakseni sen kautta. Olen kulkenut sen käytävän viertä, jonka
varrella huoneenne on, sen sijaan että olisin mennyt sen alitse. Koko
työni on mennyt hukkaan, sillä käytävä päättyy pihaan, joka on täynnä
sotilaita.

-- Se on kyllä totta, sanoi Dantès, -- mutta käytävä kulkee vain
huoneeni yhden seinän kanssa yhdensuuntaisesti ja tässähän on neljä
seinää.

-- On kyllä, mutta yhtenä on ensiksikin kallio. Kymmenen kaivosmiestä
tarvitsisi kymmenen vuotta voidakseen kaikkine työaseineen sen
puhkaista. Tämä toinen seinä nojaa varmaankin kuvernöörin asunnon
perustaan; joutuisimme kellariin ja sieltä kiinni. Mutta minne päin on
viimeinen seinä?

Tämä seinä oli se, josta pienen aukon kautta tuli valo tyrmään. Aukko,
joka suippeni ulkoseinää kohden, oli suljettu kolminkertaisella
rautaristikolla, joten pakeneminen sen kautta oli täysin mahdotonta.

Äskentullut veti tätä kysyessään pöydän ikkunan luo.

-- Nouskaa pöydälle, sanoi hän Dantèsille.

Dantès totteli, nousi pöydälle ja, arvaten vieraansa tarkoituksen,
nojasi selkänsä muuriin ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

Ketterämmin kuin olisi voinut hänen ikäiseltään odottaa mies nousi
ensin pöydälle, sitten pöydältä Dantèsin käsille, sitten hänen
olkapäilleen. Selkä köyryssä, sillä tyrmän katto esti hänen
oikaisemasta itseään, hän pisti päänsä ensimmäisen ristikon ruutujen
välistä ja saattoi tässä asennossa katsoa alas.

Vähän ajan päästä hän veti nopeasti päänsä sisään.

-- Niin, niin, sanoi hän, -- niin arvelinkin.

Ja hän kiipesi Dantèsin avulla takaisin pöydälle ja siitä lattialle.

-- Mitä te arvelitte? kysyi nuori mies levottomana hypäten vuorostaan
pöydältä.

Vanha vanki mietti.

-- Niin, sanoi hän. -- Tyrmänne neljäs seinä on ulkokäytävän puolella,
se on jonkinmoinen vartijoiden kiertotie, jolla liikkuu aina sotilaita.

-- Oletteko siitä varma?

-- Näin sotilaan lakin ja hänen kiväärinsä pistimen ja vetäydyin niin
pian kuin mahdollista pois, ettei hän näkisi minua.

-- Entä sitten? kysyi Dantès.

-- Huomaattehan, että teidän tyrmänne kautta on mahdoton paeta.

-- Siis? kysyi nuori mies.

-- Siis, sanoi vanha vanki, -- tapahtukoon Jumalan tahto.

Ja suuren alistumisen ilme tuli vanhuksen kasvoille.

Dantès katseli tuota miestä, joka niin tyynesti luopui vuosikausia
kestäneestä toivostaan, kummastellen ja samalla ihaillen.

-- Tahdotteko nyt sanoa kuka olette? kysyi Dantès.

-- Kyllä, jos se teitä vielä voi huvittaa, nyt kun en voi teitä millään
tavoin hyödyttää.

-- Te voitte minua lohduttaa ja tukea, sillä te näytätte olevan
voimakkaista voimakkain.

Apotti hymyili alakuloisesti.

-- Olen apotti Faria, sanoi hän, -- olen ollut vankina vuodesta 1811
asti Ifin linnassa, niin kuin tiedätte. Olin kolme vuotta vankina
Fenesterellen linnassa. Vuonna 1811 siirrettiin minut Piemontista
Ranskaan. Sain silloin kuulla, että Napoleon, jota onni oli suosinut,
sai pojan, joka jo kehdossaan sai nimekseen Rooman kuningas. Silloin en
voinut aavistaakaan sitä, mitä minulle kerroitte, että neljä vuotta
myöhemmin tuo jättiläinen olisi kukistettu. Kuka hallitsee Ranskaa nyt?
Napoleon II:ko?

-- Ludvig XVIII.

-- Ludvig XVIII, Ludvig XVI:n veli. Taivaan tahto on kummallinen ja
salaperäinen. Mitä onkaan Sallimus tarkoittanut kukistaessaan miehen,
jonka oli nostanut, ja nostaessaan miehen, jonka oli kukistanut?

Dantès katsoi pitkään tähän mieheen, joka näin saattoi hetkeksi unohtaa
oman kohtalonsa ajatellakseen maailman kohtaloa.

-- Niin, niin, samoinhan kävi Englannissa. Kaarle I:n jälkeen Cromwell,
Cromwellin jälkeen Kaarle II, ja ehkä Jaakko II:n jälkeen joku vävy,
joka nousee kuninkaaksi, ja silloin tehdään kansalle uusia
myönnytyksiä, silloin annetaan perustuslaki, silloin koittaa vapaus!
Saattepahan nähdä, nuori mies, sanoi hän kääntyen Dantèsin puoleen ja
katsoen häneen loistavin silmin, jotka saivat nuorukaisen ajattelemaan
profeettoja. -- Olette vielä niin nuori, että voitte sen nähdä.

-- Niin, jos pääsen täältä pois.

-- Sehän on totta, sanoi apotti Faria. -- Olemmehan vankeja. Toisinaan
unohdan sen, ja silloin, koska silmäni voivat unohtaa muurit, luulen
olevani vapaa.

-- Mutta miksi te olette vankilaan joutunut?

-- Minäkö? Siksi, että vuonna 1807 uneksin sitä, minkä Napoleon aikoi
toteuttaa vuonna 1811; siksi, että samoin kuin Machiavelli tahdoin
noiden pikku ruhtinaskuntien sijaan, jotka Italiasta tekevät pienten ja
heikkojen tyrannien pesän, luoda yhtenäisen voimakkaan valtakunnan;
siksi, että eräässä typerässä kruunupäässä luulin löytäväni uuden
Cesare Borgian, joka näytti minua ymmärtävän pettääksensä minut sitten
sitä helpommin. Se oli Alexander VI:n ja Clemens VII:n tuuma, mutta se
kai aina jää sikseen, koska he eivät sitä voineet toteuttaa ja koska
Napoleonkaan ei voinut sitä saada aikaan. Italia on todellakin kirottu
maa!

Ja vanhus painoi päänsä kumaraan.

Dantès ei käsittänyt, kuinka ihminen voi panna henkensä alttiiksi
sellaisten asioiden tähden. Hän tiesi kyllä Napoleonista, sillä hän oli
hänet nähnyt ja hänen kanssaan puhunut, mutta hänellä ei ollut
tietoakaan siitä, keitä olivat Alexander VI ja Clemens VII.

-- Ettekö ole, sanoi Dantès alkaen uskoa samaa kuin vartijansa ja koko
Ifin linna, -- pappi, jota pidetään ... sairaana?

-- Jota pidetään hulluna, eikö niin?

-- En uskaltanut sitä sanoa, lausui Dantès hymyillen.

-- Niin, niin, jatkoi Faria katkerasti nauraen, -- niin, minua pidetään
hulluna. Minähän jo kauan aikaa olen huvittanut tässä linnassa
kävijöitä, ja hauskuttaisin pikku lapsiakin, jos niitä olisi tässä
toivottoman tuskan talossa.

Dantès seisoi hetkisen vaiti paikallaan.

-- Te siis luovutte pakoaikeistanne? sanoi hän.

-- Huomaan pakenemisen mahdottomaksi. Ihminen kapinoi Jumalaa vastaan
yrittäessään sellaista, minkä Jumala ei salli tapahtuvan.

-- Miksi vaivutte epätoivoon? Ettekö voi aloittaa toiseen suuntaan kuin
tähän asti?

-- Mutta tiedättekö mitä olen tehnyt, puhuessanne tuolla tavoin
aloittamisesta? Tiedättekö, että tarvitsin neljä vuotta valmistaakseni
työkaluni? Tiedättekö, että kaksi vuotta olen kaivanut maata, joka on
ollut kovaa kuin graniitti? Tiedättekö, että minun on täytynyt siirtää
syrjään kiviä, joita ennen en olisi luullut voivani liikuttaakaan, että
toisinaan olen tehnyt koko päiviä tätä jättiläismäistä työtä, että
toisinaan olin illalla onnellinen, kun olin voinut saada irti tuuman
verran vanhaa sementtiä, joka ajan mittaan tulee yhtä kovaksi kuin
graniitti? Tiedättekö, että voidakseni jonnekin ajaa kaiken tämän
mullan ja kaikki nämä kivet sain puhkaista erään porraskäytävän, jonne
vähitellen olen kaiken tämän kätkenyt? Nyt käytävä on täynnä, enkä
tiedä enää minne panisin kourallisen multaa. Tiedättekö, että juuri sen
vuoksi, että uskoin pääseväni tuumani perille, jaksoin tämän kaiken
tehdä, ja nyt Jumala siirtääkin tämän päämäärän pois ja muuttaa sen
tiesi minne? Sanon sen teille kerta vielä, etten tästä lähin tee enää
yhtään mitään päästäkseni vapaaksi, koska Jumalan tahto on, etten enää
koskaan saa vapautta maistaa.

Edmond painoi päänsä kumaraan, jotta ei näyttäisi, kuinka hän iloitsi
vain siitä, että oli saanut toverin. Hän ei jaksanut nyt tätä sääliä.

Apotti Faria meni istumaan Dantèsin vuoteelle.

Edmond jäi seisomaan. Nuori mies ei koskaan ollut ajatellut pakoa. Se
näytti niin mahdottomalta, ettei hän tahtonut sitä yrittääkään, vaan
vaistomaisesti vältti pelkkää ajatustakin. Kaivaa viisikymmentä jalkaa
maan alla, uhrata tähän työhön kaksi vuotta päästäksensä jyrkkänä
mereen laskeutuvalle kalliolle, syöksyä viisikymmentä, kuusikymmentä,
ehkä sata jalkaa syvyyteen pudotakseen päänsä murskaksi kallioon, ellei
vartijan kuula jo sitä ennen ole tappanut, joutua uimaan puoli
peninkulmaa, jos muista vaaroista on päässyt, -- ei, mieluummin alistui
kohtaloonsa, ja olemmehan nähneet, että Dantèsissa tämä alistuminen oli
mennyt niin pitkälle, että hän halusi kuolla.

Mutta nyt, kun nuori mies oli nähnyt vanhuksen takertuvan elämään niin
kiihkeästi ja esimerkillään näyttävän, kuinka pitkälle epätoivoinen
päättäväisyys voi mennä, hän alkoi miettiä ja mittailla omaa
rohkeuttaan. Joku muu oli yrittänyt sitä, mitä hän ei ollut
ajatellutkaan tehdä. Eräs toinen, häntä vanhempi, heikompi, kömpelömpi,
oli kekseliäisyydellä ja kärsivällisyydellä hankkinut itselleen kaikki
työaseet, joita oli tarvinnut tätä uskomatonta työtään varten; toinen
oli kaiken sen tehnyt, se ei siis ollut mahdotonta Dantèsille. Faria
oli kaivanut viisikymmentä jalkaa, hän kaivaa sata. Faria oli
viidenkymmenen vuoden ikäisenä tarvinnut tähän työhön kolme vuotta, hän
oli puolta nuorempi, hän oli valmis käyttämään siihen kuusi. Faria,
apotti, tiedemies, kirkonmies, ei ollut pelännyt uida Ifin linnasta
Daumen, Ratonneaun tai Lemairen saareen. Hän, Edmond, merimies, hän,
Dantès, uskalias sukeltaja, joka niin usein oli ollut etsimässä
korallioksaa meren pohjasta, pelkäisikö hän uida niin pitkää matkaa?
Olihan hän uinut meressä tuntikausia astumattakaan rantaan välillä. Ei,
ei, Dantès ei tarvinnut rohkaistuakseen muuta kuin esimerkin. Kaiken
sen, minkä toinen oli tehnyt tai saattanut tehdä, tekee Dantès.

Nuori mies mietti hetkisen.

-- Olen keksinyt keinon, sanoi hän vanhukselle.

Faria vavahti.

-- Tekö? sanoi hän kohottaen päätään, ja kaikesta huomasi, että jos
Dantès puhui totta, ei hänen toivottomuutensa kestäisi kauankaan. --
Te, te, mitä olette keksinyt!

-- Se käytävä, jonka olette kaivanut tullaksenne tänne minun luokseni,
on yhdensuuntainen ulomman käytävän kanssa, eikö olekin?

-- On.

-- Se ei siis voi olla siitä muuta kuin noin viidentoista jalan päässä?

-- Enintään.

-- No niin, käytävän keskikohdalle teemme uuden käytävän, joka lähtee
siitä aivan kuin ristin poikkipuu. Tällä kertaa mittailette tarkemmin.
Tulemme ulomman käytävän alle. Surmaamme vartijan ja pakenemme. Tämän
tuuman onnistumiseen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, jota teillä on,
ja voimaa, jota on minulla. En puhukaan kärsivällisyydestä, te olette
antanut siitä todistuksen, ja minä teen parhaani.

-- Odottakaahan hetkinen, sanoi apotti. -- Ette tiedä, minkälaatuinen
on rohkeuteni ja miten olen aikonut käyttää voimaani. Mutta kuulkaahan
minua tarkoin, nuori ystäväni, palvelin mielestäni Jumalaa
vapauttamalla hänen luomansa olennon, joka syyttömästi oli tuomittu.

-- No, kysyi Dantès, -- eikö asian laita ole yhä vielä sama, ja
oletteko tuntenut olevanne syyllinen sen jälkeen kuin minut kohtasitte?

-- En, mutta en tahdo tullakaan syylliseksi. Tähän asti luulin olevani
tekemisissä ainoastaan kuolleen aineen kanssa, nyt te tahdotte minun
ryhtyvän tekemisiin ihmisten kanssa. Olen voinut puhkaista muurin ja
hävittää portaat, mutta en voi puhkaista ihmisrintaa ja hävittää
ihmisen olemusta.

Dantès teki pienen hämmästystä osoittavan liikkeen.

-- Mutta jos sillä tavalla pääsisitte vapaaksi, sanoi hän, -- niin
kuinka sellaiset seikat voivat teitä estää?

-- Miksi te ette jonakin iltana ole pöytänne jalalla surmannut
vartijaanne, pukeutunut hänen pukuunsa ja koettanut paeta?

-- Siksi, että se ajatus ei ole tullut mieleeni, vastasi Dantès.

-- Siksi, että vaistomaisesti kammoatte sellaista rikosta niin
suuresti, ettette ole sitä tullut edes ajatelleeksi, sanoi vanhus. --
Kaikissa yksinkertaisissa ja luvallisissa asioissa varoittaa
omatuntomme meitä väistymästä oikealta tieltä. Tiikeri, jota luonto ja
kohtalon määräys vaatii vuodattamaan verta, ei tarvitse muuta kuin että
sen hajuaisti ilmoittaa saaliin olevan lähellä, heti se syöksyy tuon
saaliin kimppuun ja repii sen. Se tottelee vaistoaan. Mutta ihminen
sitä vastoin kauhistuu verta. Yhteiskunnalliset lait eivät kiellä
vuodattamasta verta, vaan luonnon lait.

Dantès oli hämillään. Se selitti, mitä hänen tietämättään oli
tapahtunut hänen aivoissaan tai oikeammin sanoen hänen sielussaan,
sillä muutamat ajatukset saavat alkunsa aivoista ja toiset sydämestä.

-- Ja sitä paitsi, jatkoi Faria, -- olen niinä kahtenatoista vuotena,
jotka olen vankilassa viettänyt, muistellut kaikkia kuuluisia
pakoyrityksiä. Ne ovat hyvin harvoin onnistuneet. Tuollainen onnistunut
pako on tarkkaan mietitty ja huolellisesti pantu toimeen. Siten
herttua Beaufort pakeni Vincennes'in vankilasta, apotti Dubuquoi
For-l'Evêquesta, Latude Bastillesta. Toisinaan tarjoaa sattuma
pakotilaisuuden ja se onkin parasta. Odottakaamme sattumaa, uskokaa
minua, ja kun tuo sattuma tulee, niin käyttäkäämme sitä hyväksemme.

-- Te olette kyllä voinut odottaa, sanoi Dantès huoaten. -- Tuo pitkä
työ piti mielenne aina vireessä, ja kun teillä ei ollut työtä
hupinanne, niin oli teillä toivo lohdutuksenanne.

-- En minä tehnyt yksinomaan sitä, sanoi apotti.

-- Mitä sitten teitte?

-- Kirjoitin ja tutkin.

-- Teille annetaan siis paperia, kyniä ja mustetta?

-- Ei, vastasi apotti, -- mutta olen ne valmistanut.

-- Valmistatteko paperia, kyniä ja mustetta? huudahti Dantès.

-- Valmistan.

Dantès katsoi ihaillen vieraaseensa. Hänen oli vielä kuitenkin vaikea
uskoa tämän sanoja. Faria huomasi hänen hienoisen epäilynsä.

-- Kun tulette minun luokseni, sanoi Faria, -- niin näytän teille
kokonaisen teoksen, joka on tulos ajatuksistani, tutkimuksistani ja
mietelmistäni. Olen niitä ajatellut Roomassa Colosseumin varjossa,
Venetsiassa Pyhän Markuksen pylvästössä, Firenzessä Arnon rannalla,
eikä johtunut mieleenikään, että vartijani antaisi minulle tilaisuuden
kirjoittaa ne muistiin Ifin linnan muurien suojassa. Se on _Tutkimus
Italian yhtenäisen kuningaskunnan mahdollisuuksista_. Siitä tulee paksu
nidos.

-- Oletteko sellaisen kirjoittanut?

-- Kahdelle paidalle. Olen keksinyt keinon, jonka avulla saan kankaan
yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin pergamentin.

-- Olette siis kemisti?

-- Hiukan. Olen tuntenut Lavoisier'n ja ollut hyvä ystävä Cabanisin
kanssa.

-- Mutta sellaista teosta varten on teidän tarvinnut tehdä
historiallisia tutkimuksia. Onko teillä kirjoja?

-- Roomassa oli kirjastossani lähes viisituhatta nidosta. Kun ne olin
moneen kertaan lukenut, huomasin, että sataviisikymmentä hyvin valittua
teosta sisältää, ellei juuri kaiken inhimillisen tietämyksen summaa,
niin ainakin kaiken sen, mikä ihmisen on hyödyllistä tietää. Uhrasin
kolme vuotta näiden teosten oppimiseen, niin että osasin ne melkein
ulkoa sinä hetkenä, kun minut vangittiin. Vankilassa terästin
muistiani, ja nyt ne ovat kaikki täydellisesti mielessäni. Voin lukea
ulkoa teille kohtia teoksista, jotka ovat kirjoittaneet sellaiset
miehet kuin Thukydides, Ksenophon, Plutarkhos, Titus Livius, Tacitus,
Strada, Jornandes, Dante, Montaigne, Shakespeare, Spinoza, Machiavelli
ja Bossuet. Mainitsen ainoastaan tärkeimmät.

-- Tehän osaatte siis useita kieliä?

-- Puhun viittä elävää kieltä: saksaa, ranskaa, italiaa, englantia ja
espanjaa. Muinaiskreikan avulla ymmärrän uuskreikkaa. Puhun sitä
huonosti, mutta opiskelen sitä par'aikaa.

-- Opiskelette? sanoi Dantès.

-- Niin, olen muodostanut sanaston kaikista niistä sanoista, jotka
osaan, olen ne järjestänyt, yhdistänyt, kääntänyt ja muodostanut niin,
että niiden avulla voin ilmaista ajatukseni. Osaan lähes tuhat sanaa,
niillä tulen toimeen, vaikka sanakirjassa on luullakseni satatuhatta.
En voi siis olla kaunopuheinen, mutta osaan esittää ajatukseni, ja se
riittää.

Yhä ihastuneempana Dantès piti tätä miestä melkein yliluonnollisena.

-- Mutta eihän teille ole annettu kyniä, hän ihmetteli. -- Miten olette
voinut kirjoittaa tuon laajan teoksen?

-- Olen valmistanut suorastaan verrattomia kyniä niiden isojen
valkoturskien pääruodoista, joita meille annetaan toisinaan
paastopäivinä. Sen vuoksi odotankin keskiviikkoa, perjantaita ja
sunnuntaita aina suurella ilolla, sillä silloin voin lisätä
kynävarastoani, ja historialliset työni ovat, sen tunnustan, rakkain
ajanviettoni. Menneisyyteen vaipuessani unohdan nykyisyyden.
Vaeltaessani vapaana ja riippumattomana historiassa en muista olevani
vanki.

-- Mutta entä muste? sanoi Dantès. -- Mistä teette mustetta?

-- Tyrmässäni on ennen muinoin ollut liesi, sanoi Faria. -- Se on
tukittu vähää ennen tuloani, mutta kauan on siinä pidetty tulta, sen
koko sisäpuoli on aivan mustunut. Otan tätä karstaa, sulatan
sunnuntaina saamaani viiniin, ja siitä saan verratonta mustetta.
Muistutuksia varten, joiden täytyy erityisesti pistää silmään, otan
sormestani verta.

-- Ja milloin saan tämän kaiken nähdä? kysyi Dantès.

-- Milloin vain tahdotte, vastasi Faria.

-- Heti paikalla! huudahti nuori mies.

-- Seuratkaa siis minua, sanoi apotti.

Hän meni maanalaiseen käytävään. Dantès seurasi häntä.



17. Apotin huone


Kuljettuaan kumarassa, mutta silti jokseenkin mukavasti, Dantès saapui
maanalaista käytävää pitkin apotin huoneeseen. Täällä käytävä suippeni
niin, että mies pääsi juuri ja juuri ryömimällä eteenpäin. Apotin
huoneen lattia oli kivilaatoista; irroittamalla huoneen pimeimmässä
nurkassa olevan laatan hän oli aloittanut vaivalloisen työnsä, jonka
lopun Dantès oli nähnyt.

Päästyään sisään ja noustuaan seisomaan alkoi nuori mies tarkkaan
silmäillä huonetta. Ensinäkemällä ei siinä ollut mitään erikoista.

-- Hyvä, sanoi apotti, -- kello on vasta neljänneksen yli kahdentoista,
ja saamme olla vielä moniaita tunteja rauhassa.

Dantès silmäili ympärilleen etsien kelloa, josta apotti oli niin
tarkoin voinut sanoa ajan.

-- Katsokaahan tätä ikkunastani tulevaa päivänsädettä, sanoi apotti, --
ja katsokaa noita seinään vetämiäni viivoja. Näiden viivojen avulla,
jotka olen laatinut ottamalla varteen maapallon kaksinaisen liikkeen ja
sen ellipsiradan, joka kiertää aurinkoa, voin määrätä ajan tarkemmin,
kuin jos minulla olisi kello, sillä sen käynti voi vaihdella, jota
vastoin auringon ja maan liike ei koskaan vaihtele.

Dantès ei ymmärtänyt mitään näistä selityksistä; nähdessään auringon
nousevan vuorien takaa ja laskevan Välimereen hän oli aina luullut,
että se liikkui eikä maa. Maapallon kaksinainen liike, jota hän ei
huomannut, tuntui hänestä melkein mahdottomalta; hänen puhetoverinsa
jokaisen sanan takaa väikkyi tieteen salaisuuksia, joita oli yhtä ihana
kaivaa kuin niitä kulta- ja jalokivikaivoksia, jotka hän lapsena oli
nähnyt Guzaratessa ja Golcondassa.

-- Minun tekisi kovin mieli tarkastaa teidän aarteitanne, sanoi hän
apotille.

Apotti meni lieden luo, irroitti taltalla kiven, joka ennen oli ollut
lieden pohjustana ja jonka alla oli jokseenkin syvä kolo; tähän koloon
hän oli kätkenyt kaikki Dantèsille mainitsemansa esineet.

-- Mitä tahdotte ensin nähdä? kysyi hän.

-- Näyttäkää minulle Italian kuningaskuntaa käsittelevä teoksenne.

Faria otti aarrekaapistansa kaksi tai kolme kangaskääröä, jotka oli
kierretty kokoon kuin papyruslehdet; ne olivat neljän tuuman levyisiä
ja melkein kahdeksantoista tuuman pituisia kangasliuskoja. Näillä
numeroiduilla liuskoilla oli kirjoitusta, jota Dantès osasi lukea,
sillä se oli tehty apotin äidinkielellä, siis italiankielellä, jota
Dantès provencelaisena täydellisesti ymmärsi.

-- Katsokaahan, sanoi hän, -- tässä on kaikki; noin viikko sitten
kirjoitin sanan _loppu_ kuudennenkymmenennen liuskan alareunaan. Kaksi
paitaani ja kaikki nenäliinani olen käyttänyt siihen; jos joskus pääsen
vapaaksi, ja jos Italiassa on ainoatakaan kirjanpainajaa, joka uskaltaa
sen julkaista, niin olen kuuluisa.

-- Niin olette, vastasi Dantès, -- sen käsitän. Ja nyt näyttäkää
minulle kynät, joilla olette sen kirjoittanut.

-- Tässä, sanoi Faria.

Ja hän näytti nuorelle miehelle kuuden tuuman pituista puikkoa, joka
oli siveltimen varren paksuinen; sen päähän oli langalla sidottu apotin
mainitsema ruoto, jossa näkyi musteen jälkiä; se oli veistetty suipoksi
ja halkaistu aivan kuin tavallinen kynä.

Dantès tarkasti sitä etsien katseillaan asetta, jolla se oli voitu niin
hyvin muodostaa.

-- Niin, sanoi Faria, -- kynäveitsi, sitähän etsitte? Se onkin minun
mestariteokseni; olen tehnyt sen samoin kuin tämän puukonkin vanhasta
rautaisesta kynttilänjalasta.

Veitsi oli terävä kuin partaveitsi. Sen etu oli siinä, että sitä voi
samalla käyttää sekä puukkona että tikarina.

Dantès tarkasti näitä esineitä yhtä tarkkaan kuin aikoinaan oli
Marseillen kaupoissa katsellut villien tekemiä esineitä, joita
merimiehet olivat tuoneet pitkien matkojen takaa.

-- Nyt ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa, sanoi Dantès, -- kuinka päivät
ovat riittäneet tähän kaikkeen.

-- Otin yöt lisäksi, vastasi Faria.

-- Yöt! Oletteko siis kissan sukua ja näette pimeässäkin?

-- En, mutta Jumala on antanut ihmiselle ymmärryksen, jotta hän voi
auttaa puutteellisia aistejaan; minä hankin itselleni valoa.

-- Mitenkä?

-- Minulle tuodusta lihasta erotan rasvan, sulatan sen ja saan siitä
sakeata öljyä. Katsokaahan, tässä on minun lamppuni.

Ja apotti näytti Dantèsille eräänlaatuista lamppua. Se muistutti niitä,
joita käytetään ilotulituksissa.

-- Tässä on kaksi palanutta piikiveä ja palttinaa.

-- Mutta tulitikut?

-- Valitin saaneeni ihottuman ja pyysin sitä varten rikkiä, jota
sainkin.

Dantès laski esineet kädestään pöydälle ja ajatellessaan moista
kestävyyttä ja sielunlujuutta painoi päänsä kumaraan.

-- Tässä ei ole kaikki, sanoi Faria, -- sillä kaikkia aarteitaan ei saa
panna samaan kätköön; sulkekaamme tämä.

He panivat laatan paikoilleen; apotti sirotti hiukan tuhkaa sen päälle,
tasoitti sen jalallaan peittääkseen siten kaikki laatan irroittamisen
jäljet, meni vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.

Vuoteen pääpuolen kohdalla, kiven takana, joka sulki sen melkein
täydellisesti, oli kolo ja siinä kahdenkymmenenviiden tai
kolmenkymmenen jalan pituiset köysitikkaat.

Dantès tarkasti niitä; ne olivat täysin kestävät.

-- Mistä olette saanut köyttä tähän verrattomaan työhön? kysyi hän.

-- Ensiksi käytin siihen muutamia paitojani, sitten revin siekaleita
lakanoistani niinä kolmena vuotena, jotka olin Fenestrellessä vankina.
Kun minut siirrettiin Ifiin, onnistui minun tuoda ne mukanani, ja
täällä jatkoin työtäni.

-- Mutta eikö huomattu, että teidän lakanoissanne ei ollut enää
palteita?

-- Minä ompelin ne uudelleen.

-- Millä?

-- Tällä neulalla.

Ja avaten erään siekaleen vaatteistaan näytti Faria pitkää, terävää
ruotoa, jossa vielä oli lanka.

-- Niin, jatkoi Faria, -- aioin ensin irroittaa ristikon ikkunastani,
joka on hiukan laajempi kuin teidän, niin kuin näette, ja jota olisin
laajentanut vielä lisää pakohetkelläni, mutta kun huomasin sen olevan
sisäpihan puolella, niin luovuin aikeestani, sillä pidin sitä liian
vaarallisena. Olen kuitenkin säilyttänyt köysitikkaat voidakseni
käyttää niitä, jos sattuma tarjoaa pakokeinon.

Dantès vaipui mietteisiin. Tämä mies, joka oli niin älykäs, niin
kekseliäs, niin syvällinen, saattoi ehkä nähdä selvemmin hänen
onnettomuutensa kuin hän itse.

-- Mitä mietitte? kysyi apotti hymyillen pitäen Dantèsin
hajamielisyyttä korkeimman asteen ihailuna.

-- Ajattelen ensiksikin tavatonta älyänne. Mitähän olisittekaan tehnyt
vapaana?

-- Ehkä en mitään. Tämä aivojeni liiallinen toiminta hupenisi
kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin. Vain onnettomuus voi kaivaa esiin
ihmisälyssä piilevät salaperäiset aarteet; tarvitaan painetta, jotta
ruuti räjähtää. Vankeus on koonnut kaikki sinne tänne hajaantuneet
sielulliset ominaisuuteni, ne ovat ahtaassa tilassa pakkautuneet
yhteen; ja tiedättehän, että pilvien törmätessä toisiinsa syntyy
sähköä, salaman sähköä ja valon sähköä.

-- Ei, minä en tiedä mitään, sanoi Dantès alakuloisena tietojensa
vajavuudesta, -- enkä edes käsitä kaikkia sanojanne. Te olette
onnellinen, kun tiedätte niin paljon!

Apotti hymyili.

-- Sanoitte äsken ajatelleenne kahta asiaa.

-- Niin.

-- Olette maininnut toisen; mikä on toinen?

-- Toinen on, että olette kertonut minulle elämänne, mutta ette tunne
minun elämääni.

-- Teidän elämänne, nuori mies, on siksi lyhyt, ettei siihen voi
sisältyä mitään tärkeitä tapahtumia.

-- Siihen sisältyy tavattoman suuri onnettomuus, sanoi Dantès, --
onnettomuus, jota en ole ansainnut. Ja jotta en soimaisi Jumalaa, niin
kuin usein olen tehnyt, tahtoisin syyttää ihmisiä onnettomuudestani.

-- Te väitätte siis olevanne viaton rikokseen, josta teitä syytetään?

-- Aivan syytön, vannon sen niiden kahden henkilön nimessä, jotka ovat
minulle rakkaimmat maailmassa, isäni ja Mercedeksen.

-- Kertokaahan minulle elämäntarinanne, sanoi apotti sulkien kätkön ja
lykäten vuoteen paikoilleen.

Dantès kertoi nyt elämäntarinansa, ja se rajoittui matkoihin, jotka hän
oli tehnyt kerran Intiaan ja kaksi tai kolme kertaa Levanttiin; lopulta
hän tuli viimeiseen matkaansa, kapteeni Leclèren kuolemaan, kääröön,
joka hänen oli vietävä marsalkalle, marsalkan tapaamiseen, hänen
antamaansa ja herra Noirtier'lle osoitettuun kirjeeseen. Sitten hän
kertoi, miten saapui Marseilleen, tapasi isänsä, kertoi rakkaudestaan
Mercedekseen, kihlajaisateriasta, vangitsemisestaan, kuulustelusta,
väliaikaisesta vankeudestaan oikeuspalatsissa, lopulta vankeudestaan
Ifin linnassa. Tultuaan niin pitkälle ei Dantès edes tietänyt, kuinka
kauan hän oli vankilassa ollut.

Kertomuksen päätyttyä apotti vaipui syviin mietteisiin.

-- On olemassa, sanoi hän viimein, -- syvällinen oikeusselviö, joka
viittaa juuri siihen, mitä äsken sanoin, että ellei ole kysymys
puutteellisesta organismista, niin ihmisolemus kammoo rikosta. Mutta
hienostuminen on antanut meille tarpeita, paheita, teennäisiä pyyteitä,
jotka saavat meidät tukahduttamaan hyvät vaistomme ja johdattavat
meidät rikokseen. Tästä johtuu päätelmä: Jos tahdotte löytää syyllisen,
niin etsikää ensiksi se, jolle rikos on ehkä tuottanut jotakin hyötyä.
Kenelle oli hyötyä teidän katoamisestanne?

-- Ei kenellekään. Olinhan minä niin vähäpätöinen.

-- Älkää vastatko niin, sillä vastauksestanne puuttuu sekä logiikka
että filosofia; kaikki on suhteellista, rakas ystäväni, kuninkaasta
alkaen, joka on seuraajansa tiellä, virkamieheen asti, joka on
ylimääräisen tiellä; jos kuningas kuolee, perii seuraaja kruunun; jos
virkamies kuolee, perii ylimääräinen tuhannenkahdensadan livren palkan.
Nuo tuhatkaksisataa livreä muodostavat hänen siviililistansa ja ovat
hänelle yhtä välttämättömät kuin kaksitoista miljoonaa kuninkaalle.
Jokainen, yhteiskunnan arvoasteikon alimmalta portaalta ylimmälle asti,
muodostaa ympärilleen pienen etujen maailman, jolla on omat pyörteensä
ja käyrät atominsa, niin kuin Descartesin maailmoilla. Mutta nämä
maailmat suurenevat sen mukaan kuin ne nousevat arvoasteikossa. Ne
muodostavat nurinkäännetyn spiraalin, joka tasapainon lain
perustuksella pysyy kärkensä nojassa pystyssä. Palatkaamme teidän
maailmaanne. Teidät aiottiin juuri nimittää Pharaonin kapteeniksi?

-- Niin.

-- Te aioitte juuri mennä naimisiin kauniin tytön kanssa?

-- Niin.

-- Kenelle oli etua siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia?
Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa?
Vastatkaa ensin ensimmäiseen kysymykseen, järjestys on kaikkien
probleemien avain. Kenelle oli hyötyä siitä, ettei teistä tullut
Pharaonin kapteenia?

-- Ei kenellekään. Laivaväki piti minusta. Jos merimiehet olisivat
saaneet valita päällikkönsä, niin olen varma siitä, että he olisivat
valinneet minut. Yksi ainoa saattoi kadehtia sitä. Olin vähää ennen
riidellyt hänen kanssaan ja olin vaatinut häntä kaksintaisteluun ja hän
oli siitä kieltäytynyt.

-- Vai niin! Mikä oli tuon miehen nimi?

-- Danglars.

-- Mikä virka hänellä oli laivassa?

-- Hän oli tilinpitäjä.

-- Jos olisitte tullut kapteeniksi, niin olisitteko pitänyt hänet siinä
toimessa?

-- En, jos se minusta olisi riippunut, sillä luulen huomanneeni hänen
tileissään väärennyksiä.

-- Hyvä. Entä oliko joku läsnä kun viimeistä kertaa keskustelitte
kapteeni Leclèren kanssa?

-- Ei, olimme kahden.

-- Saattoiko kukaan kuulla keskusteluanne?

-- Saattoi kyllä, sillä ovi oli auki, jopa ... odottakaahan ... niin,
niin, Danglars kulki ohitse juuri sinä hetkenä, kun kapteeni Leclère
ojensi minulle marsalkalle vietävän käärön.

-- Hyvä, sanoi apotti, -- nyt olemme oikeilla jäljillä. Otitteko ketään
mukaanne laskeutuessanne maihin Elban luona?

-- En ketään.

-- Saitte kirjeen?

-- Sain, marsalkalta.

-- Minne panitte kirjeen?

-- Lompakkooni.

-- Teillä oli siis lompakko mukananne? Mitenkä saattoi niin iso
lompakko, johon voi panna virallisen kirjeen, mahtua merimiehen
taskuun?

-- Olette oikeassa, lompakkoni oli laivassa.

-- Siis vasta laivassa panitte kirjeen lompakkoonne?

-- Niin.

-- Missä oli kirje astuessanne Porto-Ferrajosta laivaan?

-- Se oli kädessäni.

-- Kun palasitte Pharaoniin, saattoi siis jokainen nähdä, että teillä
oli kirje?

-- Niin saattoi.

-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin?

-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin.

-- Kuulkaahan nyt, muistelkaahan tarkoin: muistatteko, millainen
ilmianto oli?

-- Kyllä muistan; luin sen kolmeen kertaan, ja jokainen sana painui
mieleeni.

-- Kerratkaahan ne.

Dantès mietti hetkisen.

-- "Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies,
Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen
kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin
bonapartelaiselle komitealle.

"Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa."

Apotti kohautti olkapäitään.

-- Se on päivänselvää, sanoi hän, -- ja olette ollut liian lapsellinen
ja liian hyvä, kun ette heti alussa ole arvannut kaikkea.

-- Niinkö luulette? huudahti Dantès. -- Sehän olisi suorastaan
halpamaista!

-- Millainen oli Danglars'in käsiala tavallisesti?

-- Kaunis ja vino käsiala.

-- Millainen oli tuon nimettömän kirjeen käsiala?

-- Taaksepäin vino.

Apotti hymyili.

-- Väärennetty, eikö niin?

-- Se oli siksi liian selvä.

-- Odottakaahan, sanoi hän.

Hän otti kynänsä tai pikemmin sanoen sen, mitä hän kynäksi sanoi,
kastoi sen musteeseen ja kirjoitti vasemmalla kädellään tätä varten
valmistetulle palttinalle ilmiannon pari kolme ensimmäistä riviä.

Dantès peräytyi ja katsoi melkein kauhuissaan apottiin.

-- Kummallista, huudahti hän, -- kuinka tämä käsiala muistuttaa sitä.

-- Siksi, että tuo ilmianto oli kirjoitettu vasemmalla kädellä. Olen
tullut huomaamaan erään asian, jatkoi apotti.

-- Minkä?

-- Että kaikki oikealla kädellä kirjoitetut käsialat ovat erilaisia ja
kaikki vasemmalla kirjoitetut samanlaisia.

-- Olettepa te kaiken nähnyt ja kaiken huomannut!

-- Jatkakaamme. Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin
Mercedeksen kanssa?

-- Eräälle nuorelle miehelle, joka rakasti häntä.

-- Hänen nimensä?

-- Fernand.

-- Sehän on espanjalainen nimi.

-- Hän olikin kotoisin Catalansista.

-- Luuletteko, että hän olisi voinut kirjoittaa tuon kirjeen?

-- En! Hän olisi ennemmin pistänyt minua puukollaan.

-- Niin, se on espanjalaisen luonteen mukaista, he voivat tappaa, mutta
eivät menetellä raukkamaisesti.

-- Sitä paitsi, jatkoi Dantès, -- hän ei tietänyt mitään ilmiannossa
mainituista yksityiskohdista.

-- Ette siis ollut niitä ilmaissut kenellekään?

-- En kenellekään.

-- Ette edes rakastetullenne?

-- En edes morsiamelleni.

-- Kirjoittaja on siis Danglars.

-- Nyt olen siitä varma.

-- Odottakaahan ... tunsiko Danglars Fernandin?

-- Ei ... tunsi... Minä muistuttelen...

-- Mitä?

-- Kihlajaisteni edellisenä iltana näin heidät yhdessä ukko Pamphilen
ravintolan lehtimajassa. Danglars oli ystävällinen ja laski leikkiä,
Fernand oli kalpea ja rauhaton.

-- Olivatko he kahden?

-- Eivät, heidän seurassaan oli kolmaskin toveri, jonka hyvin tunsin ja
joka epäilemättä oli tutustuttanut heidät toisiinsa, muudan räätäli
Caderousse; mutta hän oli humalassa; odottakaahan ... odottakaahan...
Kuinka en muistanut sitä? Viereisellä pöydällä oli mustepullo, paperia
ja kyniä. (Dantès nosti kätensä otsalleen.) Oi, noita roistoja, noita
roistoja!

-- Tahdotteko vielä tietää lisää? sanoi apotti nauraen.

-- Tahdon, tahdon, sillä te näette selvästi kaiken. Tahdon tietää,
miksi minua ei kuulusteltu muuta kuin yksi ainoa kerta, miksi en
joutunut tuomarin eteen ja miksi minut tuomittiin ilman tutkintoa.

-- Tämä kohta on sotkuisempi, sanoi apotti, -- oikeuslaitoksella on
omat synkät ja salaperäiset temppunsa, joista on vaikea päästä
selville. Se, mitä tähän asti olemme tehneet noiden molempien
ystävienne suhteen, on ollut vain lasten leikkiä; tässä kohdassa
tarvitsen tarkempia tietoja.

-- Kyselkää, sillä näettehän selvemmin elämääni kuin minä itse.

-- Kuka teitä kuulusteli? Kuninkaallinen prokuraattoriko, hänen
sijaisensa vai tutkintotuomari?

-- Hänen sijaisensa.

-- Nuori vai vanha?

-- Nuori; kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan ikäinen.

-- Hyvä! Ei vielä turmeltunut, mutta jo kunnianhimoinen, sanoi apotti.
-- Millä tavoin hän teitä kohteli?

-- Pikemmin lempeästi kuin ankarasti.

-- Kerroitteko hänelle kaiken?

-- Kerroin.

-- Ja muuttuiko hänen menettelytapansa kuulustelun aikana?

-- Muuttui hetkiseksi, kun hän oli lukenut kirjeen, joka oli syynä
vangitsemiseeni. Onnettomuuteni näytti aivan musertavan hänet.

-- Onnettomuutenneko?

-- Niin.

-- Oletteko aivan varma siitä, että hän säälitteli teidän
onnettomuuttanne?

-- Hän todisti ainakin kauniilla tavalla ystävyyttään.

-- Millä tavalla?

-- Hän poltti sen ainoan paperin, joka oli minulle raskauttava.

-- Minkä? Ilmiannonko?

-- Ei, kirjeen.

-- Oletteko siitä varma?

-- Hän teki sen minun nähteni.

-- Se on eri asia; tuo mies voi olla suurempi rikollinen kuin
uskottekaan.

-- Saatte minut vapisemaan, kautta kunniani! sanoi Dantès. -- Onko
maailma sitten täynnä tiikereitä ja krokotiileja?

-- On. Mutta kaksijalkaiset tiikerit ja krokotiilit ovat vaarallisempia
kuin nelijalkaiset.

-- Jatkakaamme, jatkakaamme.

-- Mielelläni. Sanoitte siis hänen polttaneen kirjeen?

-- Niin, ja hän sanoi: "Näettehän, teitä vastaan ei ole muuta kuin tämä
todistus, ja sen minä hävitän."

-- Moinen teko on liian jalo ollakseen luonnollinen.

-- Niinkö uskotte?

-- Olen siitä varma. Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu n:o 13 Pariisissa.

-- Voitteko otaksua, että prokuraattorin sijaisella oli jotakin hyötyä
siitä, että tuo kirje hävisi?

-- Ehkä; sillä hän sai minut lupaamaan pari kolme kertaa oman etuni
vuoksi, etten puhu tästä kirjeestä kenellekään, ja hän vannotti minua
olemaan lausumatta sen henkilön nimeä, jolle kirje oli osoitettu.

-- Noirtier? sanoi apotti. -- Noirtier? Tunsin erään Noirtier'n entisen
Etrurian kuninkaan hovissa, Noirtier'n, joka vallankumouksen aikana oli
ollut girondisti. Mikä oli tuon prokuraattorin sijaisen nimi?

-- Villefort.

Apotti purskahti nauruun.

Dantès katsoi häneen kummastuneena.

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän.

-- Näettekö tuon päivänsäteen? kysyi apotti.

-- Näen.

-- No niin; kaikki on minulle nyt selvempää ja kirkkaampaa kuin tuo
säde. Lapsiraukka, nuori mies parka! Ja tuo virkamies oli teille
ystävällinen?

-- Oli.

-- Tuo kunnon prokuraattorin sijainen poltti, hävitti kirjeen?

-- Niin.

-- Tuo Noirtier ... mikä sokea raukka olettekaan ... tiedättekö, mikä
oli tuo Noirtier? -- Tuo Noirtier oli hänen isänsä.

Jos salama olisi iskenyt Dantèsin eteen ja avannut kuilun, joka ulottui
helvettiin asti, ei se olisi tehnyt niin äkillistä, niin sähköistä,
niin murskaavaa vaikutusta kuin nämä odottamattomat sanat; hän nousi,
tarttui molemmin käsin päähänsä aivan kuin estääkseen sitä halkeamasta.

-- Hänen isänsä! Hänen isänsä! huudahti hän.

-- Niin, hänen isänsä, jonka nimi on Noirtier de Villefort, jatkoi
apotti.

Kaikki, mikä siihen asti oli ollut Dantèsille hämärää, tuli nyt äkkiä
päivänselväksi. Villefort'in kummallinen käytös kuulustelun aikana,
hävitetty kirje, vaadittu vala, virkamiehen melkein rukoileva ääni,
kaikki se johtui hänen mieleensä; hän kiljahti, horjui aivan kuin
humaltunut ja riensi käytävään, jonka kautta hän pääsi apotin huoneesta
omaansa.

-- Minun täytyy saada olla yksinäni, sanoi hän, -- ajatellakseni tätä
kaikkea.

Palattuaan tyrmäänsä hän vaipui vuoteelleen, jossa vanginvartija
illalla tullessaan tapasi hänet istumassa katse tuijottavana, kasvot
vääntyneinä, mutta liikkumattomana ja mykkänä kuin kuvapatsas.

Hän oli tehnyt kamalan päätöksen ja vannonut pelottavan valan.

Dantèsin herätti tästä mietiskelystä Farian ääni. Kun vanginvartija oli
käynyt hänenkin luonaan, niin hän tuli kutsumaan Dantèsia syömään
illallista kanssaan. Fariaa kun pidettiin hulluna, huvittavana hulluna,
oli hän saanut kaikenlaisia etuoikeuksia, niin kuin tavallista
valkoisempaa leipää ja pienen pullon viiniä sunnuntaisin. Oli juuri nyt
sunnuntai, ja apotti tuli kutsumaan nuorta toveriansa jakamaan hänen
leipänsä ja viininsä.

Dantès seurasi häntä; hänen kasvonsa rypyt olivat kadonneet ja piirteet
olivat tulleet entiselleen; mutta niihin oli ilmaantunut jäykkyyttä ja
lujuutta, josta voi arvata hänen tehneen lujan päätöksen. Apotti katsoi
häneen terävästi.

-- Olen pahoillani, että autoin teitä etsimisessänne ja sanoin mitä
sanoin, lausui hän.

-- Miksikä niin? kysyi Dantès.

-- Siksi, että olen tuonut sieluunne tunteen, jota siellä ei tätä ennen
ollut: kostonhimon.

Dantès hymyili.

-- Puhukaamme jostakin muusta, sanoi hän.

Apotti katseli häntä hetkisen ja pudisti surullisena päätään; sitten he
puhuivat muusta.

Vanha vanki kuului niihin paljon kärsineisiin ihmisiin, joiden
keskustelussa on runsaasti hyviä tietoja ja jotka koko ajan pitävät
toisen virkeänä; mutta hän ei ollut itsekäs eikä puhunut omista
kärsimyksistään.

Dantès kuunteli ihastuneena hänen jokaista sanaansa; aivan kuin
revontulet valaisevat pohjoisilla seuduilla purjehtivien merimiesten
tietä, niin näyttivät ne hänelle uusia ihmeellisiä näköaloja, joita
satumainen valaistus kirkasti. Dantès ymmärsi, kuinka onnellinen olisi
älykäs ihminen saadessaan seurata tätä miestä niille moraalisen,
filosofisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen kukkuloille, joilla hän
tavallisesti oleskeli.

-- Teidän pitäisi opettaa minulle hiukan kaikkea sitä, mitä tiedätte,
sanoi Dantès, -- vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että teillä ei
olisi ikävä minun seurassani. Luullakseni olisitte mieluummin yksin
kuin minun kaltaiseni sivistymättömän ja kehittymättömän miehen
seurassa. Jos suostutte pyyntööni, niin lupaan olla enää koskaan
puhumatta teille pakenemisesta.

Apotti hymyili.

-- Rakas lapsi, sanoi hän, -- ihmistieto on hyvin rajoitettu, ja kun
olisin opettanut teille matematiikkaa, fysiikkaa, historiaa ja pari
kolme elävää kieltä, niin tietäisitte saman kuin minäkin, enkä
tarvitsisi kuin pari vuotta opettaakseni kaiken tietoni teille.

>- Pari vuotta! sanoi Dantès. -- Luuletteko minun oppivan kaiken tuon
parissa vuodessa?

-- Ette tietojen käyttämistä, mutta niiden perusteet; oppiminen ei ole
samaa kuin tietäminen. Maailmassa on sekä tietorikkaita että oppineita.
Muistin avulla tullaan edelliseksi, filosofoimisen avulla
jälkimmäiseksi.

-- Mutta eikö filosofiaa voi oppia?

-- Filosofiaa ei opi. Filosofia on kaiken tietämyksen määrä, tietojen
omistajan kyky sovelluttaa niitä. Filosofia on se säteilevä pilvi,
jolle Kristus laski jalkansa noustessaan taivaaseen.

-- Kertokaahan, sanoi Dantès, -- mitä minulle ensiksi opetatte. Minussa
on tiedon jano.

-- Kaikki! sanoi apotti.

Samana iltana laativat vangit opetussuunnitelman, jota he alkoivat
toteuttaa seuraavana päivänä. Dantèsilla oli suorastaan ihmeellinen
muisti ja verraton käsittämiskyky. Hänellä oli oivallinen matemaattinen
taju ja mielikuvitusta, joka auttoi häntä kuivien numeroiden ja
jäykkien kaavojen yli, Hän osasi jo hiukan ennestään italiankieltä ja
uuskreikkaa, jota oli oppinut matkaillessaan itämailla. Näiden kahden
kielen avulla hän piankin oppi ymmärtämään muiden kielten rakenteen;
hän alkoi puhua espanjan-, englannin- ja saksankieltä.

Niin kuin hän oli apotti Farialle luvannut, ei hän enää koskaan puhunut
paosta, joko sitten siitä syystä, että opintojen tuottama huvitus
korvasi vapaudenkaipuun, tai siksi, että hän tahtoi ehdottomasti pitää
sanansa, ja päivät kuluivat nopeasti opinnoissa. Vuoden päästä hän oli
aivan toinen mies.

Mitä tuli apotti Fariaan, niin Dantès huomasi, että tämä hänen seuransa
tuottamasta virkistyksestä huolimatta alkoi päivä päivältä synkistyä.
Jokin ajatus näytti taukoamatta ja alinomaa vainoavan häntä. Hän vaipui
syviin mietteisiin, huokasi vasten tahtoaan, nousi äkkiä ja käveli
synkkänä pitkin vankilaansa.

Eräänä päivänä hän pysähtyi kesken kävelynsä ja huudahti:

-- Kunpa ei olisi vartijoita!

-- Vartijaa ei olisi olemassa, jos vain tahdotte, sanoi Dantès, joka
oli aivan kuin kristallin läpi nähnyt hänen ajatuksensa.

-- Olenhan sanonut teille, sanoi apotti, -- että kammoan murhaa.

-- Mutta jos murha tapahtuu itsesäilytysvaistosta, itsepuolustuksen
tarpeesta.

-- Minä en sittenkään voisi sitä tehdä.

-- Ajatteletteko sitä kuitenkin?

-- Taukoamatta, taukoamatta, sanoi apotti.

-- Ja olette keksinyt jonkin keinon, ettekö ole? sanoi Dantès
kiihkeästi.

-- Olen, jos ulommalle käytävälle asetetaan vahti, joka on kuuro ja
sokea.

-- Hän tulee kuuroksi ja sokeaksi, sanoi nuori mies jyrkästi, ja se
kauhistutti apottia.

-- Ei, ei, huudahti hän, -- mahdotonta!

Dantès tahtoi jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta apotti pudisti
päätään ja kieltäytyi vastaamasta enempää.

Kului kolme kuukautta.

-- Oletteko väkevä? kysyi eräänä päivänä apotti Dantèsilta.

Vastaamatta sanaakaan Dantès otti taltan, väänsi sen käyräksi kuin
hevosenkengän ja oikaisi sen sitten.

-- Lupaatteko, ettette tapa vahtia ennen kuin äärimmäisessä
hätätilassa?

-- Lupaan, kautta kunniani!

-- Siinä tapauksessa, aloitti apotti, -- voimme panna tuumamme
täytäntöön.

-- Ja paljonko tarvitsemme siihen aikaa?

-- Vähintään vuoden.

-- Mutta voimme kai ryhtyä työhön?

-- Voimme heti.

-- Nyt olemme menettäneet kokonaisen vuoden! huudahti Dantès.

-- Pidättekö sitä vuotta hukkaan menneenä? sanoi apotti.

-- Anteeksi, anteeksi, huudahti Edmond punastuen.

-- Vaiti, sanoi apotti; -- ihminen ei ole koskaan muuta kuin ihminen,
ja te olette kuitenkin parhaimpia niiden joukossa, jotka olen tuntenut.
Kas, tällainen on suunnitelmani.

Apotti näytti silloin Dantèsille laatimansa piirustuksen: se oli hänen
kammionsa, Dantèsin kammion ja niitä yhdistävän käytävän asemakaava.
Keskelle tätä käytävää hän oli laatinut sivukäytävän, samanlaisen kuin
kaivoksissa. Tämä sivukäytävä vei sen ulomman käytävän alle, jolla
vartija käveli. Päästyään kerran sinne he kaivavat ison kolon ja
irroittavat laatan, josta käytävän permanto oli muodostettu. Sopivana
hetkenä se sitten painuisi sotilaan alta, ja hän putoaisi kuoppaan.
Dantèsin piti hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä, jolloin hän olisi
pökerryksissä putoamisestaan eikä voisi puolustautua, sitoa hänen
kätensä, tukkia hänen suunsa, minkä jälkeen pakolaiset avattuaan
käytävässä olevan ikkunan laskeutuisivat köysitikkaiden avulla
linnoituksen ulkomuuria myöten ja pakenisivat.

Dantès taputti käsiään, ja hänen silmänsä loistivat ilosta; tuuma oli
niin yksinkertainen, että sen täytyi onnistua!

Samana päivänä miehet ryhtyivät työhönsä sitä suuremmalla innolla, kun
se tapahtui pitkän lepoajan jälkeen ja molemmat nähtävästi toteuttivat
salaisia ajatuksiaan.

Heidän työnsä keskeytyi vain silloin, kun molempien täytyi olla omassa
huoneessaan vartijan tullessa sinne. He olivat sitä paitsi tottuneet
erottamaan hänen askeltensa äänen, kun hän tuli portaita alas, eikä hän
kertaakaan yllättänyt kumpaakaan. Uudesta käytävästä irroitettu hiekka
olisi lopulta täyttänyt entisen käytävän kokonaan, mutta he heittivät
sen vuoroin Dantèsin, vuoroin Farian kammion ikkunasta ulos, vähitellen
ja tavattoman varovaisesti: he murensivat sen aivan hienoksi, ja
yötuuli vei sen kauaksi jättämättä mitään jälkeä.

Toista vuotta kului tähän työhön, joka suoritettiin taltalla, veitsellä
ja puukangella. Työn aikana Faria jatkoi Dantèsin opettamista, puhui
hänen kanssaan eri kieliä, kertoi kansoista ja suurista miehistä.
Apotti, joka oli kuulunut hienoon maailmaan, osoitti esiintymisessään
eräänlaista alakuloista arvokkuutta, ja Dantès, jolla oli luontainen
mukautumisen kyky, osasi omaksua itselleen tuon hienon kohteliaisuuden
ja ylhäiset seurustelutavat, joita ei saavuta muuten kuin tottumuksen
tietä, seurustelemalla ylhäisissä piireissä tai etevien henkilöiden
kanssa.

Viidentoista kuukauden kuluttua käytävä oli valmis, kuoppa oli kaivettu
ulomman käytävän alle; vartija kuului astelevan siellä edestakaisin, ja
vangit, joiden oli pakko odottaa pimeää, kuutamotonta yötä voidakseen
varmasti päästä pakoon, eivät pelänneet mitään muuta, kuin että maa
pettää liian varhain sotilaan jalkojen alla. Tämä onnettomuus estettiin
siten, että pantiin tueksi pölkky, joka oli löydetty käytävää
tehtäessä. Dantès oli parhaillaan panemassa sitä paikoilleen, kun hän
äkkiä kuuli apotti Farian, joka oli jäänyt Dantèsin kammioon hiomaan
rautanaulaa köysitikkaiden kiinnittämistä varten, huutavan häntä
hätääntyneellä äänellä. Dantès riensi hänen luokseen ja tapasi apotin
keskellä huonetta kalpeana, kasvot hikeä valuen ja kädet nyrkissä.

-- Hyvä Jumala, huudahti Dantès, -- mitä on tapahtunut ja mikä teidän
on?

-- Joutuin, joutuin! sanoi apotti, -- kuulkaa minua.

Dantès katseli apotin kalmankalpeita kasvoja, hänen silmiensä ympärille
muodostuneita mustia renkaita, hänen kelmeitä huuliaan, hänen pystyyn
noussutta tukkaansa, ja kauhistuneena hän pudotti kädessään olleen
taltan.

-- Mitä on tapahtunut! huudahti Edmond.

-- Minä olen mennyttä miestä! sanoi apotti. -- Kuulkaa minua. Kamala,
ehkä kuolettavakin tauti valtaa kohta minut. Tunnen sen tulevan.
Minulla oli samanlaatuinen jo vuotta ennen vangitsemistani. Tätä tautia
vastaan on vain yksi ainoa lääke, ilmoitan sen teille; juoskaa nopeasti
huoneeseeni, kohottakaa vuoteen jalkaa, se on ontto, siellä on pieni
kristallipullo, joka on puolillaan punaista nestettä, tuokaa se tänne.
Mutta, ei, ei, minut voitaisiin yllättää täällä; auttakaa minua
pääsemään huoneeseeni niin kauan kuin minulla on vielä hiukankaan
voimia. Kukapa tietää, mitä tapahtuu sinä aikana, jonka kohtaus kestää.

Dantès ei menettänyt malttiaan, vaikka häntä kohdannut onnettomuus oli
tavattoman suuri; hän meni käytävään, veti onnettoman toverinsa
perässään ja sai hänet vaivalloisesti viedyksi käytävän toiseen päähän,
saapui apotin huoneeseen ja asetti hänet vuoteelle.

-- Kiitos, sanoi apotti, ja koko hänen ruumiinsa värisi aivan kuin
hän olisi noussut jääkylmästä vedestä. -- Kohta tauti tulee, vaivun
aivan kuin kuolleeksi. Ehkä en tee ainoatakaan liikettä, ehkä en
äännähdäkään, mutta ehkä vaahto tulee suustani, jäykistyn ja huudan;
koettakaa tukahduttaa huutoni, sillä muussa tapauksessa voidaan minut
muuttaa toiseen huoneeseen, ja silloin olemme ainiaaksi erotetut. Kun
tulen liikkumattomaksi, kylmäksi ja kuolleen näköiseksi, niin vasta
silloin, ymmärrättekö, raotatte puukon avulla hampaani, kaadatte
suuhuni kahdeksan tai kymmenen tippaa tuota nestettä, ja ehkä toinnun.

-- Ehkäkö? lausui Dantès surullisesti.

-- Auttakaa, auttakaa! huusi apotti, -- minä ... minä kuo...

Taudinpuuska tuli niin äkkiä ja sellaisella voimalla, että onneton
vanki ei ennättänyt lopettaa lausettaan; hänen otsansa yli kiiti pilvi,
nopeasti ja uhkaavana kuin myrsky merellä; taudinpuuska laajensi hänen
silmänsä, veti suun väärään ja nosti punan poskille: hän huitoi
käsillään, kuola tuli hänen suustaan ja hän karjui; mutta Dantès
tukahdutti hänen huutonsa peitteen alle. Tätä kesti kaksi tuntia. Sen
jälkeen sairas, liikkumattomana kuin kuollut valkoisena ja kylmänä kuin
marmori, velttona kuin tallattu kaisla kaatui, jäykistyi viimeisen
kohtauksen aikana kerta vielä ja tuli sitten siniseksi.

Edmond odotti siksi, kunnes tämä näennäinen kuolema oli vallannut
koko ruumiin ja jäätänyt sen sydämeen asti; silloin hän tarttui
veitseen, painoi sen terän hampaiden väliin, avasi suun tavattoman
vaivalloisesti, kaatoi siihen kymmenen tippaa punaista nestettä ja
odotti.

Kului tunti, eikä vanhus tehnyt ainoatakaan liikettä. Dantès pelkäsi
odottaneensa liian kauan ja katseli häntä epätoivoisena. Lopulta nousi
heikko puna vanhuksen poskille, silmät, jotka koko ajan olivat olleet
auki ja elottomina, saivat entisen katseensa, kuului heikko huokaus, ja
sairas liikahti.

-- Pelastettu, pelastettu! huudahti Dantès.

Sairas ei vielä voinut laisinkaan puhua, mutta hän viittasi kauhuissaan
ovea kohden. Dantès kuunteli ja kuuli vartijan askelet, kello oli
seitsemän.

Nuori mies hyökkäsi käytävän aukkoa kohden, pujahti sinne, siirsi
laatan päänsä päällä paikoilleen ja palasi kammioonsa.

Hiukan sen jälkeen aukeni hänen kammionsa ovi vuorostaan, ja vartija
näki vangin entiseen tapaansa istumassa vuoteella.

Tuskin hän oli mennyt, tuskin oli hänen askeltensa ääni lakannut
kaikumasta, kun Dantès levottomana, ajattelemattakaan syömistä, palasi
samaa tietä kuin oli tullut, nosti laatan ylös ja astui apotin
huoneeseen.

Tämä oli tullut tajuihinsa, mutta makasi vielä liikkumattomana ja
voimattomana vuoteellaan.

-- En luullut enää saavani nähdä teitä, sanoi hän Dantèsille.

-- Miksi ette? kysyi nuori mies; -- luulitteko siis kuolevanne?

-- Mutta onhan kaikki valmiina pakoa varten, ja odotin teidän
pakenevan.

Suuttumuksen puna nousi Dantèsin poskille.

-- Ilman teitä! huudahti hän. -- Uskotteko todellakin, että olisin
voinut niin tehdä?

-- Nyt huomaan erehtyneeni, sanoi sairas. -- Olen hyvin heikko, aivan
murtunut, menehtynyt.

-- Rohkeutta, voimanne palaavat kyllä, sanoi Dantès istuutuen vuoteen
viereen ja tarttuen Farian käsiin.

Apotti pudisti päätään.

-- Tätä edellisellä kerralla puuska kesti puolen tuntia, jonka jälkeen
minun oli nälkä ja nousin omin voimin. Tänään en voi liikuttaa oikeata
kättäni enkä jalkaani. Pääni on raskas, ja se ilmaisee aivoissa
tapahtuneen sisäisen vuodon. Kolmannella kerralla jään aivan
liikkumattomaksi tai kuolen heti.

-- Ei, ei, olkaa varma siitä, te ette kuole; jos kolmas kohtaus tulee,
niin olette silloin vapaa. Me pelastamme teidät samoin kuin tälläkin
kertaa, ja paremmin kuin tällä kertaa, sillä meillä on silloin apua.

-- Ei, ystäväiseni, sanoi vanhus, -- älkää pettäkö itseänne. Äskeinen
taudinpuuska on tuominnut minut ikuiseen vankeuteen. Paetakseen täytyy
voida kävellä.

-- No niin, me odotamme viikon, kuukauden, kaksi kuukautta, jos niin
tarvitaan. Sinä aikana voimanne palaavat. Kaikki on valmiina pakoamme
varten, ja voimmehan vapaasti valita ajan ja hetken. Sinä päivänä, kun
tunnette jaksavanne uida, no niin, sinä päivänä panemme tuumamme
täytäntöön.

-- Minä en enää koskaan voi uida, sanoi Faria; -- tämä käsi on
herpaantunut ainiaaksi. Kohottakaahan sitä, niin näette, kuinka se
painaa.

Nuori mies kohotti käsivartta, joka putosi hervottomana alas. Hän
huokasi.

-- Näettehän, Edmond? sanoi Faria. -- Uskokaa minua, tiedän kyllä mitä
sanon. Sen jälkeen kun ensi kerran sain tämän taudinpuuskan, en ole
lakannut miettimästä. Odotin sitä, sillä se on sukuperintö; isäni kuoli
kolmanteen puuskaan, isoisäni samoin. Lääkäri, joka valmisti minulle
tämän lääkkeen, oli kuuluisa Cabanis, ja hän ennusti, että minulle käy
aivan samoin.

-- Lääkäri erehtyy, huudahti Dantès. -- Ja mitä tuohon herpaantumiseen
tulee, niin se ei haittaa; minä otan teidät selkääni ja uin sillä
tavoin.

-- Lapsi, sanoi apotti, -- olette merimies, olette uimari, tiedätte,
että moinen taakka selässään mies ei jaksa uida enempää kuin
viisikymmentä uintivetoa. Älkää hautoko unelmia, joita ei edes hyvä
sydämenne voi pitää mahdollisina. Minä jään siis tänne siksi, kunnes
koittaa vapauteni eli kuolema. Mitä teihin tulee, niin paetkaa,
lähtekää! Te olette nuori, väkevä ja notkea, älkää välittäkö minusta,
vapautan teidät lupauksestanne.

-- Hyvä on! sanoi Dantès. -- Hyvä on, siinä tapauksessa jään minäkin.

Sitten hän nousi ja ojensi kätensä juhlallisesti sairasta kohden:

-- Jeesuksen veren kautta vannon, etten jätä teitä ennen kuin
kuoltuanne!

Faria katseli tuota nuorta miestä, joka seisoi hänen edessään niin
ylevänä ja niin yksinkertaisena, niin jalona, ja luki hänen
uskollisista kasvoistaan, kuinka suuri hänen ystävyytensä oli ja kuinka
pyhänä hän aikoi pitää valansa.

-- Otan lupauksenne vastaan, sanoi sairas, -- kiitos.

Sitten hän ojensi kätensä ja jatkoi:

-- Ehkä saatte palkkanne tästä suuresta uhrautuvaisuudestanne. Mutta
kun minä en voi ettekä te tahdo lähteä, niin meidän täytyy tukkia
parvekkeen alainen käytävä. Sotilas voi huomata onton kaiun jalkojensa
alla, kutsua tarkastajan, silloin kaikki tulee ilmi ja meidät
erotetaan. Menkää siihen työhön, jossa en pahaksi onneksi voi teitä
auttaa. Käyttäkää siihen vaikka koko yö älkääkä palatko ennen kuin
huomenna vartijan käytyä täällä. Minulla on teille jotakin tärkeätä
kerrottavana.

Dantès tarttui apotin käteen, tämä rauhoitti häntä hymyilemällä
hänelle, ja hän läksi työhön totellen ja kunnioittaen vanhaa
ystäväänsä.



18. Aarre


Palatessaan seuraavana aamuna toverinsa huoneeseen Dantès tapasi Farian
istumassa tyynenä vuoteellaan.

Tyrmän pienestä ikkunasta tulevassa valossa hän piteli vasemmassa
kädessään, siinä, joka oli jäänyt liikuntakykyiseksi, paperipalaa, jota
aina oli pidetty pieneen rullaan käärittynä ja joka sen vuoksi ei
tahtonut pysyä suorana.

Sanaakaan sanomatta hän näytti tätä paperia Dantèsille.

-- Mikä se on? kysyi tämä.

-- Katsokaahan tarkkaan, sanoi apotti hymyillen.

-- Minä katselen niin tarkkaan kuin voin, sanoi Dantès, -- enkä näe
muuta kuin puoliksi palaneen paperin, jolle on kirjoitettu goottilaisia
kirjaimia kummallisella musteella.

-- Tämä paperi, ystäväni, sanoi Faria, -- voin sen myöntää teille nyt,
kun olen teitä koetellut -- tämä paperi on aarteeni, josta toinen puoli
tästä päivästä laskien kuuluu teille.

Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle. Tähän päivään asti -- siis kuinka
pitkän ajan! -- hän oli välttänyt ottamasta apotti Farian kanssa
puheeksi tätä aarretta, jonka perusteella vanhusta pidettiin hulluna.
Hienotunteisena ei Edmond ollut tahtonut koskea tähän arkaan kohtaan.
Faria puolestaan ei ollut siitä maininnut. Edmond oli pitänyt vanhuksen
vaitioloa järjen palaamisen merkkinä. Kun hän tänään, tuollaisen
ankaran kohtauksen jälkeen, lausui nuo muutamat sanat, niin ne
ilmaisivat Dantèsin mielestä sielullista häiriötä.

-- Aarteenneko? sopersi Dantès.

Faria hymyili.

-- Niin, sanoi hän. -- Olette, Edmond, joka suhteessa jalo luonne, ja
kalpeudestanne ja vapisemisestanne voin päättää, mitä mielessänne tällä
hetkellä liikkuu. Ei, olkaa rauhassa, en ole hullu. Tämä aarre on
todellakin olemassa, ja ellen minä ole saanut sitä omistaa, niin te
ainakin saatte. Kukaan ei ole tahtonut kuulla eikä uskoa sanojani,
sillä minua on pidetty hulluna. Mutta tehän tiedätte, etten ole hullu,
kuunnelkaa siis minua ensin ja sitten uskokaa tai olkaa uskomatta.

-- Voi minua, ajatteli Edmond, -- hän on jälleen vaipunut tuohon
onnettomaan tilaansa. Tämä onnettomuus minulta enää vain puuttui.

Sitten hän jatkoi ääneen:

-- Ystäväni, taudinkohtaus on teitä ehkä uuvuttanut, ettekö tahdo ensin
hiukan levätä? Huomenna kyllä kuulen tarinanne, mutta tänään tahdon
teitä hoidella. Sitä paitsi, sanoi hän hymyillen, -- mitä aarteeseen
tulee, onko tuo asia kovin kiireellinen?

-- On, hyvin kiireellinen, Edmond, vastasi vanhus. -- Kukapa tietää,
eikö huomenna tai ylihuomenna tule jo uusi kohtaus? Ajatelkaa, että
kaikki on silloin loppunut. Niin, totta on, usein olen katkeralla
nautinnolla ajatellut tuota rikkautta, joka tekisi kymmenen perhettä
pohatoiksi ja jota vainoojani eivät ole saaneet käsiinsä. Tämä ajatus
on jonkinmoisena kostonajatuksena, ja nautin siitä yön yksinäisyydessä
ja epätoivoissani istuessani vankilassa. Mutta kun nyt rakkaudesta
teihin olen antanut maailmalle anteeksi, kun näen, mikä onnen määrä voi
tulla osaksenne, niin tahtoisin niin pian kuin mahdollista antaa tuon
rikkauden teidän arvoisellenne omistajalle.

Edmond käänsi päänsä hymyillen poispäin.

-- Ette siis vieläkään usko, Edmond, jatkoi Faria, -- eikö ääneni ole
saanut teitä vakuutetuksi? Huomaan teidän kaipaavan todistuksia. No
niin, lukekaa tämä paperi, jota en ole kenellekään näyttänyt.

-- Huomenna, ystäväni, sanoi Edmond, joka ei millään muotoa tahtonut
yhtyä vanhuksen hulluihin haaveisiin. -- Minä luulin sopineemme, että
vasta huomenna puhumme siitä.

-- Emme puhu siitä ennen kuin vasta huomenna, mutta lukekaa tämä paperi
tänään.

-- En saa ärsyttää häntä, ajatteli Edmond.

Ja ottaen paperin, jonka toisen puolen tuli oli polttanut, hän luki
sen.

-- No? kysyi apotti Faria, kun nuori mies oli lopettanut lukemisensa.

-- Enhän minä näe siinä muuta kuin katkonaisia rivejä, sanoi Dantès, --
hajanaisia sanoja. Tuli on polttanut osan lauseista, ja niiden sisällys
on tullut käsittämättömäksi.

-- Niin teidän mielestänne, ystäväni, joka luette sen ensi kertaa,
mutta ei minun, joka monta yötä olen niitä miettinyt, muodostanut
kokonaiseksi jokaisen lauseen, täydentänyt jokaisen ajatuksen.

-- Ja luuletteko saaneenne selville salatun sisällyksen?

-- Olen siitä aivan varma, saattehan itse nähdä. Mutta ensiksi kuulkaa,
miten olen saanut tämän paperin.

-- Vaiti! huudahti Dantès. -- Askelia...! Joku tulee ... minä lähden...
Hyvästi.

Ja Dantès, joka oli onnellinen päästessään kuulemasta kertomusta ja
siten tulemasta vakuutetuksi ystävänsä mielenhäiriöstä, livahti kuin
käärme ahtaaseen käytävään, ja Faria, joka pelon vaikutuksesta tuli
hyvin toimintakykyiseksi, lykkäsi jalallaan kivilaatan paikoilleen, ja
peitti sen mattopahasella, jotta liitteiden uurteita ei näkyisi.

Tulija oli kuvernööri, joka kuultuaan vartijalta, että Faria oli saanut
taudinpuuskan, tuli kuulemaan, kuinka vaarallinen se oli.

Faria otti hänet istuallaan vastaan, vältti jokaista huomattavampaa
liikettä ja salasi kuvernööriltä halvauksen, joka oli jo jäykistänyt
toisen puolen hänen ruumiistaan. Hän pelkäsi kuvernöörin säälivän
häntä, siirtävän hänet toiseen, terveellisempään tyrmään ja siten
erottavan hänet nuoresta ystävästään. Mutta kaikeksi onneksi ei niin
käynyt, ja kuvernööri poistui varmana siitä, että hulluparka, jota
kohtaan hän sydämensä syvyydessä tunsi jonkinmoista hellyyttä, olikin
ainoastaan hiukan pahoinvoipa.

Tällä aikaa istui Edmond vuoteellaan, piteli käsillään päätään ja
koetti koota ajatuksiaan. Farian puhe heidän tutustumisestaan alkaen
oli ollut niin selvää, niin laaja-alaista ja loogillista, että hän ei
voinut käsittää, miten mies voi olla niin tavattoman viisas jokaisessa
muussa suhteessa ja hullu tässä yhdessä. Erehtyikö Faria aarteensa
suhteen, vai erehtyivätkö kaikki muut hänen suhteensa?

Dantès pysytteli koko päivän tyrmässään uskaltamatta mennä ystävänsä
luo. Hän koetti näin lykätä tuonnemmaksi hetken, jolloin saisi
varmuuden apotin hulluudesta. Jos hän tulisi siitä vakuutetuksi, olisi
se kamalaa.

Mutta illalla, kun vartija oli tapansa mukaan käynyt, eikä Faria nähnyt
nuoren miehen palaavan, hän koetti päästä tämän luo. Edmond vapisi
kuullessaan, kuinka vaivalloisesti vanhus pääsi eteenpäin, olihan hänen
toinen jalkansa aivan hervoton, eikä hän voinut käyttää molempia
käsivarsiaan. Edmondin täytyi vetää hänet sisään, sillä hän ei omin
voimin olisi päässyt Dantèsin huoneeseen käytävän ahtaasta aukosta.

-- Minä aivan säälimättömästi ahdistan teitä, sanoi Faria
hyväntahtoisesti hymyillen. -- Luulitte pääsevänne lahjoitustani
pakoon; mutta se ei onnistu. Kuulkaa siis.

Edmond huomasi, ettei hän voinut keskustelua välttää. Hän vei vanhuksen
istumaan vuoteelleen ja istui rahille hänen eteensä.

-- Tiedättehän, että olin kardinaali Spadan, tämän ruhtinassuvun
viimeisen jäsenen sihteeri, uskottu ja ystävä. Saan kiittää tätä miestä
kaikesta siitä onnesta, mitä olen elämässäni saanut nauttia. Hän ei
ollut rikas, vaikka hänen sukunsa rikkaudet olivat tulleet
sananparreksi, niin että usein olen kuullut sanottavan: rikas kuin
Spada. Hän eli tämän rikkauden maineen avulla. Hänen palatsinsa oli
paratiisini. Opetin hänen veljenpoikiaan, jotka nyt ovat kuolleet, ja
kun hän oli yksin maailmassa, noudatin täydellisesti kaikkia hänen
määräyksiään korvatakseni siten kaiken sen hyvän, mitä hän oli minulle
tehnyt kymmenen vuoden aikana.

Kohta tiesin kaiken, mikä koski kardinaalin sukua. Usein olin nähnyt
armollisen herran tutkivan vanhoja kirjoja ja etsivän tomuisten
perhepapereiden joukosta jotakin. Eräänä päivänä, kun moitin häntä
siitä, että hän sillä tavoin tarpeettomasti valvoi ja uuvutti itseään,
hän katsoi minuun katkerasti hymyillen ja avasi eteeni Rooman kaupungin
historian. Paavi Alexander VI:n elämäkerran kahdennessakymmenennessä
luvussa oli seuraava kohta, jota en koskaan ole voinut unohtaa:

"Suuret romagnalaiset sodat olivat loppuneet. Cesare Borgia, joka oli
päässyt voitolle, tarvitsi rahoja ostaaksensa koko Italian. Paavikin
tarvitsi rahaa päästäksensä Ludvig XII:sta, joka kärsimistään
tappioista huolimatta yhtä kaikki oli vielä pelottava. Oli siis
keksittävä jokin tuottava yritys, ja se oli jokseenkin vaikeata tässä
köyhtyneessä Italiassa.

"Hänen Pyhyytensä keksi keinon. Hän päätti valita kaksi uutta
kardinaalia.

"Jos pyhä isä valitsi näiksi kaksi Rooman huomattavaa ja etenkin
rikasta miestä, niin hän saattoi hyötyä tästä seuraavalla tavalla:
ensiksi hän saattoi myydä kaikki ne tärkeät virat ja huomattavat
toimet, joista näiden vastavalittujen täytyi luopua, ja toiseksi
hän saattoi saada jokseenkin korkean hinnan näistä kahdesta
kardinaalinhatusta.

"Laskelmassa oli kolmaskin puoli, joka kohta selviää.

"Paavi ja Cesare Borgia keksivät piankin nuo kaksi tulevaa kardinaalia.
Ne olivat Giovanni Rospigliosi, jolla yksinään oli hoidettavanaan neljä
pyhän istuimen tärkeintä virkaa, ja Cesare Spada, joka oli Rooman
ylhäisin ja rikkain mies. Nämä molemmat miehet osasivat antaa arvon
tälle paavin suosiolle. He olivat kunnianhimoisia. Kun heidät oli
nimitetty, ilmestyi pian niitä, jotka ostivat heidän entiset virkansa.

"Seurauksena oli, että Rospigliosi ja Spada maksoivat päästäkseen
kardinaaleiksi, ja kahdeksan muuta miestä maksoi päästäkseen siihen
asemaan, missä nämä molemmat miehet olivat sitä ennen olleet.
Keinottelijoiden kassaan tuli tällä tavoin kahdeksansataatuhatta
scudoa.

"Jo on aika puhua keinottelun viimeisestä osasta. Kun paavi oli
osoittanut ystävällisyyttään Rospigliosille ja Spadalle, oli ojentanut
heille molemmille heidän uuden arvonsa merkit, oli hän varma siitä,
että nämä korvatakseen kiitollisuudenvelkansa olivat muuttaneet kaiken
rikkautensa rahaksi ja tuoneet sen Roomaan jäädäkseen sinne ainiaaksi
asumaan. Paavi ja Cesare Borgia kutsuivat heidät molemmat illalliselle.

"Pyhä isä ja hänen poikansa olivat menettelytapaan nähden olleet eri
mieltä. Cesare arveli käyttää jotakin niistä keinoista, joita hän aina
piti valmiina ystäviään varten. Toinen oli tuo kuuluisa avain, joka
ojennettiin asianomaiselle ja pyydettiin häntä avaamaan erään kaapin
ovi. Avaimessa oli pieni piikki, kaapin lukko oli hyvin kireä, tuo
pieni kärki pisti käteen, ja avaaja kuoli seuraavana päivänä. Toinen
keino oli leijonasormus, jonka Cesare pisti sormeensa silloin kun hän
antoi muutamille kättä. Leijona raapaisi suosikin kättä, ja naarmu
tuotti vuorokauden päästä kuoleman.

"Cesare ehdotti siis, että molemmat kardinaalit joko lähetettäisiin
avaamaan kaappi tai annettaisiin heille kummallekin ystävällisesti
kättä, mutta Alexander VI vastasi: 'Ei saa kitsailla päivällisen
suhteen, kun on kysymys kahdesta kardinaalista, niin arvokkaasta
kardinaalista kuin Rospigliosi ja Spada. Aavistus sanoo minulle, että
saamme menomme runsaasti korvatuksi. Sitä paitsi unohdat, Cesare, että
vatsanväänteet ilmaantuvat heti, jota vastoin pistos tai naarmu vasta
seuraavana päivänä.'

"Cesare tunnusti tämän selityksen oikeaksi. Sen vuoksi molemmat
kardinaalit kutsuttiin päivälliselle.

"Päivälliset pidettiin huvilassa, joka paavilla oli San Pietro di
Catenen lähellä. Kardinaalit tunsivat tämän kuuluisaksi tulleen paikan
hyvin.

"Rospigliosi, joka oli aivan huumaantunut uudesta arvostaan,
valmistautui pidoissa runsaasti syömään ja ystävällisesti hymyilemään.
Spada, joka oli varovainen mies ja rakasti ainoastaan veljenpoikaansa,
nuorta kapteenia, jolla oli loistava tulevaisuus edessään, otti paperia
ja kynän ja kirjoitti testamenttinsa.

"Hän käski sitten veljenpoikansa odottaa häntä huvilan lähistöllä.
Mutta sanaa vievä palvelija ei kohdannut häntä.

"Spada tiesi, minkälaatuisia nämä kutsut olivat. Sen jälkeen kun
kristinusko, tuo suuri sivistäjä, oli tuonut hienoja tapoja Roomaan, ei
enää centurioni tullut hallitsijan puolesta lausumaan: 'Cesar käskee
sinun kuolla', vaan nyt saapui hymyilevä kardinaali lausumaan paavin
tervehdyksen: 'Hänen Pyhyytensä pyytää teitä aterioimaan kanssaan.'

"Spada läksi kello kahden aikaan San Pietro di Catenea kohden. Paavi
odotti häntä siellä. Ensimmäinen henkilö, jonka hän siellä huomasi, oli
hänen veljenpoikansa, joka juhlapukimissa iloisesti keskusteli Cesare
Borgian kanssa. Tämä osoitti hänelle hyvin suurta ystävällisyyttä.
Spada kalpeni, Cesare loi häneen ivallisen katseen, joka ilmaisi, että
kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja että ansa oli hyvin viritetty.

"Syötiin päivällistä. Spada oli ennättänyt kysyä veljenpojaltaan
ainoastaan: 'Oletko saanut terveiseni?' Veljenpoika vastasi kieltävästi
ja ymmärsi täydellisesti, mitä kysymys tarkoitti. Mutta nyt oli jo
liian myöhäistä, sillä hän oli jo juonut lasillisen mainiota viiniä,
jonka paavin kamariherra oli hänelle erikoisesti tarjonnut. Samassa
Spada näki häntä kohden tuotavan toista pulloa, josta hänelle runsaasti
tarjottiin. Tuntia myöhemmin selitti lääkäri heidän sairastuneen
myrkyllisten sienien syömisestä. Spada kuoli huvilan portailla, hänen
veljenpoikansa kuoli oman talonsa portilla tehden vaimolleen
viittauksen, jota tämä ei ymmärtänyt.

"Heti paikalla riensivät paavi ja Cesare ottamaan perinnön haltuunsa
tarkastaessaan muka vainajan papereita. Mutta koko perintö supistui
paperipalaan, jolle Spada oli kirjoittanut:

"'Täten testamenttaan rakkaalle veljenpojalleni huonekaluni ja kirjani,
joiden joukossa on kaunis kultaisilla kulmilla koristettu rukouskirja,
toivoen, että hän säilyttää sen muistona rakkaasta sedästään.'

"Perilliset etsivät kaikkialta, ihailivat rukouskirjaa, ottivat
huonekalut haltuunsa ja kummastelivat, kuinka Spada, jota oli pidetty
rikkaana miehenä, oikeastaan olikin tavattoman köyhä. Aarteita ei
löydetty mistään, ellei niiksi lue hänen kirjastoaan ja
laboratoriotaan.

"Siinä oli kaikki. Cesare ja hänen isänsä etsivät kaikkialta ja
vakoilivat, mutta löysivät vain noin tuhannen scudon arvosta jalokiviä
ja melkein saman verran rahaksi lyötyä kultaa. Mutta veljenpoika oli
ennättänyt kotiin tullessaan sanoa vaimolleen:

"'Etsikää setäni papereiden joukosta, siellä on oikea testamentti.'

"Etsittiin entistä huolellisemmin, mutta turhaan. Omaisuus supistui
kahteen palatsiin ja Palatinuksen takana olevaan huvilaan. Mutta siihen
aikaan ei kiinteimistöllä ollut suurtakaan arvoa. Molemmat palatsit ja
huvila jäivät perillisille, sillä paavi ja hänen poikansa eivät niistä
välittäneet.

"Kului kuukausia ja vuosia. Alexander kuoli myrkkyyn, tiedätte ehkä,
minkä salaliiton uhrina. Cesaren oli pakko lähteä Roomasta ja hän kuoli
yöllisessä kahakassa ja melkein historian unohtamana.

"Paavin kuoltua ja hänen poikansa jouduttua maanpakoon odotettiin
Spadan perheen alkavan elää yhtä mahtavasti kuin kardinaalinkin aikana,
mutta niin ei käynyt. Spadat pysyivät kummallisen varattomina, ikuinen
salaisuus verhosi tämän synkän asian, ja juoruttiin, että Cesare, joka
oli kavalampi kuin isänsä, oli paavilta anastanut molempien
kardinaalien omaisuuden. Sanon molempien, sillä kardinaali Rospigliosi,
joka ei ollut ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, riistettiin aivan
puhtaaksi."

-- Eihän tämä, keskeytti Faria hymyillen, -- tunnu teistä erikoisen
järjettömältä, vai kuinka?

-- Ystäväni, sanoi Dantès, -- on kuin lukisin hyvin jännittävää
kertomusta. Minä pyydän, jatkakaa.

-- Minä jatkan. -- Suku tottui tähän varattomuuteen. Vuosia kului,
jälkeläisistä muutamat tulivat sotilaiksi, toiset virkamiehiksi,
toisista tuli kirkonmiehiä, toisista rahamiehiä, jotka rikastuivat,
jotkut joutuivat rappiolle. Johdun nyt viimeiseen jälkeläiseen, siihen,
jonka sihteerinä olin.

Olin usein kuullut hänen valittavan, ettei hänen varallisuutensa ollut
oikeassa suhteessa hänen asemaansa; sen vuoksi kehotinkin häntä
sijoittamaan viimeiset varansa elinkorkolaitokseen. Hän seurasi
neuvoani, ja hänen tulonsa kasvoivat siten kaksinkertaisiksi.

Tuo kuuluisa rukouskirja säilyi suvussa, ja kreivi Spada omisti sen. Se
oli kulkenut isältä pojalle, sillä kun ainoassa jäljellejääneessä
testamentissa oli siitä kummallinen määräys, niin suku säilytti sitä
melkein taikauskoisella kunnioituksella. Se oli piirretty kauniilla
goottilaisilla kirjaimilla ja oli niin runsaasti kullalla koristettu,
että juhlapäivinä palvelijan täytyi kantaa sitä kardinaalin edellä.

Nähdessäni nuo monet paperit, välikirjat, kiinnityskirjat ja
pergamenttikirjeet, joita säilytettiin perhearkistossa ja jotka olivat
kuuluneet myrkytetylle kardinaalille, aloin vuorostani, samoin kuin
kymmenet palvelijat, kymmenet taloudenhoitajat, kymmenet sihteerit
ennen minua, penkoa näitä kasoja. Vaikka huolellisesti ja tarkkaan
etsinkin, en löytänyt mitään. Olin lukenut, jopa kirjoittanutkin
Borgia-suvusta laajan tutkimuksen, ainoastaan siinä tarkoituksessa,
että olisin huomannut, oliko heidän varallisuutensa millään tavoin
lisääntynyt kardinaali Cesare Spadan kuoleman jälkeen, mutta en
keksinyt siinä muuta kuin hänen onnettomuustoverinsa kardinaali
Rospigliosin omaisuuden tuottaman lisäyksen.

Olin siis jokseenkin varma, että ei paavi eikä suku ollut saanut
perintöä käsiinsä, vaan että se oli jäänyt omistajatta ja oli aivan
kuin nuo arabialaisen sadun aarteet, jotka nukkuvat maan alla haltian
vartioimina. Tutkin, pengoin ja tein laskelmia suvun tuloista
kolmensadan vuoden kuluessa. Kaikki oli turhaa, en saanut mitään
tietää, ja kreivi Spada pysyi yhtä köyhänä kuin ennenkin.

Isäntäni kuoli. Maksaessaan elinkorkolaitokseen hän oli omaisuudestaan
säilyttänyt ainoastaan perhepaperit, viisituhatta nidosta laajan
kirjastonsa ja tuon kuuluisan rukouskirjan. Hän lahjoitti
testamentissaan kaiken minulle sekä sen lisäksi tuhat scudoa, mitkä
hänellä oli puhdasta rahaa, sillä ehdolla, että panisin toimeen
kuolinmessun joku vuosi, laatisin perheen sukutaulun ja kirjoittaisin
suvun historian.

Rauhoittukaa, Edmond, kohta tulemme loppuun.

Vuonna 1807, kuukautta ennen vangitsemistani ja kaksi viikkoa kreivi
Spadan kuoleman jälkeen, joulukuun 25. päivänä lueskelin tuhannenteen
kertaan papereita järjestäessäni niitä, sillä palatsi kuului nyt
toiselle ja minä olin lähdössä Roomasta Firenzeen mukanani omaisuuteni,
noin kymmenentuhatta scudoa, kirjastoni ja kuuluisa rukouskirjani.
Uupuneena työstäni ja koska voin hiukan pahoin liian raskaasta
ateriasta, vaivuin pöytää vasten ja nukahdin. Kello oli kolme
iltapäivällä.

Heräsin kun kello löi kuusi.

Avasin silmäni. Huone oli pilkkopimeä. Soitin, jotta minulle olisi
tuotu valoa. Ei ketään tullut. Päätin silloin itse hankkia valoa.
Toisella kädelläni tartuin kynttilään ja etsin paperinpalaa, jonka
voisin sytyttää hiilloksen päällä tanssivissa viimeisissä liekeissä.
Mutta etten vahingossa ottaisi mitään tärkeätä paperia, muistin
vieressäni olevan rukouskirjan välissä säilyneen aivan kellastuneen
tyhjän paperin, jota oli käytetty jonkinmoisena kirjanmerkkinä. Etsin
hapuillen tuota tarpeetonta paperia, löysin sen, käänsin sen kokoon ja
pistin sen liekkiin sytyttääkseni sen avulla kynttilän.

Mutta sormieni alla, sitä mukaa kuin liekki nousi, näin paperille
ilmestyvän kirjaimia. Silloin kauhistuin. Pusersin paperin käsiini ja
sammutin tulen, sytytin kynttilän suorastaan lieden liekeissä.
Jännittyneenä avasin paperin ja huomasin, että nuo kirjaimet oli
kirjoitettu salamusteella ja että ne tulivat näkyviin vasta sitten, kun
joutuivat kuumuuteen. Melkein kolmas osa oli palanut. Paperi on sama,
jonka luitte tänä aamuna. Lukekaa se uudelleen, ja kun olette lukenut,
niin täydennän katkonaiset rivit ja puolinaiset lauseet.

Ja Faria ojensi Dantèsille paperin, jolle oli kirjoitettu
ruosteenpunaisella musteella seuraavaa:

    Tänään huhtikuun 25. päivänä 1498 saa
    Alexander VI:n luo ja peläten, että
    hän tahtoo minut periä ja val
    ja Bentivoglion osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä,
    lailliselle perilliselleni, että olen kät
    hän on siellä käynyt kanssani, se on
    Monte-Criston saareen, kaiken, mitä omi
    kiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin
    voi nousta melkein kahteen mil
    voi sen löytää nostettuaan kahdennenkymmenennen kal
    eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko
    luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur
    minkä aarteen hänelle lahjoitan ja mää
    ainoana perillisenäni.
    Huhtikuun 25. päivänä 1498.

    CES.

-- Nyt, jatkoi apotti, lukekaa tämä toinen paperi.

Ja hän ojensi Dantèsille toisen paperin, jossa oli toisia katkonaisia
rivejä. Dantès otti sen ja luki:

    tuani päivälliskutsun Hänen pyhyytensä paavi
    annettuaan minun maksaa kardinaalinhatustani
    mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan
    niin ilmoitan veljenpojalleni, Guido Spadalle,
    kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska
    luolaan, pieneen
    stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa, jalo-
    minä tiedän tästä aarteesta, joka
    joonaan roomalaiseen scudoon, ja että hän
    liolohkareen, astuttuaan
    a on tehty tähän
    kassa toisesta,
    rään hänet sen omistajaksi.

    ARE SPADA.

Kiiluvin silmin Faria seurasi hänen lukuaan.

-- Ja nyt, sanoi hän huomattuaan Dantèsin päässeen viimeiseen riviin,
-- pankaa molemmat paperit rinnatusten ja päättäkää itse.

Dantès totteli. Papereista syntyi seuraava kirjoitus:

    Tänään huhtikuun 25 p:nä 1498 saa... tuani päivälliskutsun Hänen
    Pyhyytensä paavi Alexander VI:n luo ja peläten, että... annettuaan
    minun maksaa kardinaalinhatustani hän tahtoo minut periä ja val...
    mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan ja Bentivoglion
    osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä,... niin ilmoitan
    veljenpojalleni, Guido Spadalle, lailliselle perijälleni, että
    olen kät... kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska hän on siellä
    käynyt kanssani, se on... luolaan, pieneen Monte-Criston saareen,
    kaiken, mitä omi... stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa,
    jalokiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin... minä tiedän
    tästä aarteesta, joka voi nousta melkein kahteen mil... joonaan
    roomalaiseen scudoon, ja että hän voi sen löytää nostettuaan
    kahdennenkymmenennen kal... liolohkareen, astuttuaan
    eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko... a on tehty tähän
    luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur... kassa toisesta, minkä
    aarteen hänelle lahjoitan ja mää... rään hänet sen omistajaksi
    ainoana perillisenäni.

    Huhtikuun 25. päivänä 1498.

    CES... ARE SPADA.

-- Ymmärrättekö nyt vihdoinkin? kysyi Faria.

-- Onko tämä siis kardinaali Spadan laatima selitys ja testamentti,
jota niin kauan oli etsitty? sanoi Dantès, joka ei vieläkään voinut
asiaa oikein hyvin uskoa.

-- On.

-- Kuka on sen tällaiseksi uudelleen laatinut?

-- Minä, joka jäljelläolevan kappaleen avulla olen arvannut lopun
mittaamalla rivien pituuden paperin pituuden avulla ja tunkeutumalla
salattuun sisällykseen jäljelläolevan sisällyksen avulla, aivan niin
kuin maanalaisessa käytävässä löytää tien heikon päivänsäteen avulla,
joka tulee ylhäältä.

-- Ja mitä teitte silloin, kun luulitte olevanne asiasta varma?

-- Päätin lähteä ja lähdinkin heti paikalla matkaan ottaen mukaani
aloittamani Italian yhtenäisyyttä käsittelevän laajan teoksen. Mutta jo
silloin oli minua pitänyt silmällä keisarillinen poliisi, joka siihen
aikaan, ennen kuin Napoleonille oli syntynyt poika, kammoi maakunnan
yhdistämistä. Kun lähdin äkkiä matkaan, heräsi heissä epäluuloja, ja
juuri kun olin astumassa laivaan Piombinossa, otettiin minut kiinni.
Nyt, sanoi Faria, katsoen melkein isällisen hellästi Dantèsiin, -- nyt,
ystäväni, tiedätte siitä yhtä paljon kuin minäkin. Jos joskus yhdessä
pääsemme vapaaksi, niin on toinen puoli aarteesta teidän. Jos kuolen
täällä ja te yksin pääsette pakoon, niin se on kokonaan teidän.

-- Mutta, sanoi Dantès, -- eikö maailmassa ole muita tämän aarteen
laillisempia perillisiä kuin me?

-- Ei, ei, olkaa huoleti, suku on täydellisesti sammunut. Sitä paitsi
teki viimeinen kreivi Spada minut perillisekseen. Lahjoittaessaan
minulle tuon salaperäisen rukouskirjan hän lahjoitti kaiken, mitä se
sisälsi. Jos saamme tämän aarteen haltuumme, niin voimme aivan huoleti
siitä nauttia.

-- Ja te sanoitte tuon aarteen nousevan...

-- Kahteen miljoonaan roomalaiseen scudoon, lähes kolmeentoista
miljoonaan frangiin.

-- Sehän on mahdotonta! sanoi Dantès kauhistuen summan suuruutta.

-- Mahdotonta! Miksikä? jatkoi vanhus. -- Spada-suku oli
viidennentoista vuosisadan mahtavin ja rikkain suku. Sitä paitsi noina
aikoina, jolloin ei mitään keinottelua eikä teollisuutta ollut, oli
tuollainen kullan ja jalokivien kasaantuminen hyvinkin tavallista.
Vielä nytkin on Roomassa perheitä nälkäkuoleman partaalla, vaikka he
omistavat miljoonan arvosta jalokiviä. Mutta ne on säädetty
sukuperinnöksi eivätkä he saa niitä myydä.

Edmond luuli näkevänsä unta, hän häilyi epäilyksen ja ilon välillä.

-- Olin niin kauan ilmoittamatta salaisuuttani teille, sanoi Faria, --
sen vuoksi, että tahdoin teitä koetella ja sitten äkkiä ilahduttaa
teitä. Jos olisimme paenneet ennen taudinkohtausta, niin olisin vienyt
teidät Monte-Criston saareen. Nyt, jatkoi hän hymyillen, -- saatte te
viedä minut sinne. No niin, Dantès, ette edes kiitä minua?

-- Tuo aarre on teidän yksin, ystäväni, sanoi Dantès, -- minulla ei ole
siihen mitään oikeutta. Enhän minä ole sukulaisenne.

-- Olette poikani, Dantès! huudahti vanhus. -- Olettehan vankeuteni
lapsi, kun pappisvirkani kielsi minulta avioliiton. Jumala lähetti
teidät lohduttamaan samalla kertaa miestä, joka ei voinut olla isä, ja
ihmistä, joka ei voinut olla vapaa.

Ja Faria ojensi sen kätensä, jota hän voi vielä liikuttaa, nuorelle
miehelle, joka itkien vaipui hänen syliinsä.



19. Kolmas taudinkohtaus


Aarre tuli nyt Farian silmissä entistä arvokkaammaksi, kun se voi
hyödyttää sitä henkilöä, jota hän rakasti omana poikanaan. Joka päivä
hän kuvaili aarteen suuruutta ja selitti Dantèsille, mitä nykyajan
ihminen voi saada aikaan omistaessaan kolme- tai neljätoista miljoonaa
ja käyttäessään sen ystäviensä hyväksi. Silloin Dantèsin kasvot
synkistyivät, sillä hän muisti kostovalan, jonka oli vannonut, ja hän
ajatteli, kuinka paljon nykyaikana mies, jolla on kolme- tai
neljätoista miljoonaa, voi tehdä pahaa vihamiehilleen.

Apotti ei tuntenut Monte-Criston saarta, mutta Dantès tunsi. Hän oli
monesti purjehtinut ohi tämän saaren, joka oli kahdenkymmenenviiden
peninkulman päässä Pianosasta, Korsikan ja Elban saaren välillä, ja
kerran hän oli sinne noussut maihinkin. Tämä saari oli aina ollut aivan
asumaton. Se on melkein keilan muotoinen kallio, ja vulkaaninen voima
oli nostanut sen meren pohjasta.

Dantès piirsi Farialle saaren kartan, ja apotti neuvoi, miten hänen
tuli käyttää rikkauksiaan.

Mutta Dantès ei ollut läheskään niin innostunut ja luottavainen kuin
vanhus. Hän oli kyllä aivan varma siitä, että apotti ei ollut hullu, ja
se tapa, millä hän oli keksinyt salaisuuden, lisäsi vain hänen
ihailuaan, mutta hän ei voinut uskoa, että tämä aarre vieläkin olisi
koskematta.

Mutta aivan kuin kohtalo olisi tahtonut riistää vangeilta viimeisenkin
toivon ja osoittaa, että heidän oli pakko jäädä ikuiseen vankeuteen,
osui uusi onnettomuus heidän tielleen. Merenpuoleista käytävää, joka
oli menemäisillään raunioiksi, alettiin korjata. Kivijalka uusittiin ja
se kolo, jonka Dantès oli jo puoliksi luonut umpeen, täytettiin isoilla
kivillä. Ellei hän olisi ryhtynyt tähän varokeinoon, johon apotti oli
häntä kehottanut, niin heidän onnettomuutensa olisi ollut vieläkin
suurempi, sillä heidän pakoyrityksensä olisi tullut ilmi ja heidät
olisi ehdottomasti erotettu. Uusi, entistä jykevämpi ja paksumpi muuri
olisi silloin noussut heidän väliinsä.

-- Katsokaahan, sanoi nuori mies alakuloisesti hymyillen Farialle, --
Jumala näyttää tahtovan riistää minulta senkin ansion, jota sanoitte
uskollisuudekseni teitä kohtaan. Olin luvannut jäädä ainaiseksi
luoksenne, enkä nyt edes voisi rikkoa lupaustani. Omistan yhtä vähän
aarteita kuin tekin, eikä kumpikaan pääse täältä pois. Mutta,
ystäväni, eihän todellinen aarteeni ole ollut se, joka odottaa minua
Monte-Criston kallioiden sisällä, vaan teidän läsnäolonne, viiden
kuuden tunnin päivittäinen seurustelumme vartijan tietämättä, nuo älyn
säteet, jotka olette luonut aivoihini, nuo kielet, jotka olette
mieleeni teroittanut ja jotka siellä nyt kehittyvät edelleen, nuo eri
tieteet, jotka olette tehnyt minulle niin helpoiksi, koska itse ne
perin pohjin omistatte -- se on minun aarteeni, ystäväni, siten olette
tehnyt minut onnelliseksi ja rikkaaksi. Uskokaa minua ja tyyntykää, ne
merkitsevät minulle paljon enemmän kuin kultatynnyrit ja
jalokivikirstut. Saada pitää teidät mahdollisimman kauan luonani
rikastuttamassa älyäni, karaisemassa luonnettani, valmistaa sieluani
ottamaan vastaan kaikki kauheat ja vaikeat tehtävät, jos kerran pääsen
vapaaksi, ja täyttämään ne niin hyvin, että epätoivo, joka oli
saamaisillaan minut valtaansa juuri sinä hetkenä, kun tutustuin teihin,
ei enää löydä ajatuksissani sijaa, se on minun rikkauteni. Se ei ole
haihtuvainen. Sen olen teiltä todellakin saanut, eivätkä kaikki
maailman hallitsijat, vaikka he olisivatkin Cesare Borgioita, voisi
sitä minulta riistää.

Näin kuluivat miesten päivät, elleivät suorastaan onnellisesti, niin
kuitenkin tyynesti. Faria, joka niin kauan oli ollut vaiti aarteesta,
puhui siitä joka hetki. Aivan niin kuin hän oli odottanutkin, pysyivät
hänen oikea käsivartensa ja jalkansa jäykkinä, ja hän oli melkein
kadottanut kaiken toivon saada niitä koskaan enää liikkumaan. Mutta hän
kuvitteli aina nuoren ystävänsä pääsevän pakoon ja iloitsi siitä hänen
puolestaan. Siltä varalta, että kirje hukkuisi, hän pakotti Dantèsin
oppimaan sen ulkoa. Sitten hän hävitti kirjeen jälkimmäisen puoliskon
varmana siitä, että jos alkupuolen joku löytäisikin, niin ei voisi
arvata siitä koko kirjeen sisällystä. Tuntikausia Faria neuvoi
Dantèsia, miten hänen tuli toimia sinä hetkenä, jona hän pääsi
vapaaksi. Heti, kun hän oli vapaa, samana päivänä, samana tuntina,
samana minuuttina, hänen oli yritettävä päästä Monte-Cristoon millä
keinolla tahansa, jäätävä sinne sellaisen syyn nojalla, joka ei
herättäisi kenessäkään epäluuloja, ja kun hän kerran olisi siellä, niin
hänen tuli koettaa löytää tuo kummallinen luola ja sen aarre.

Tätä odotellessa kuluivat päivät, elleivät juuri nopeasti, niin ainakin
siedettävästi. Faria oli taas päässyt täysiin henkisiin voimiinsa,
vaikka ei voinutkaan liikuttaa oikeata kättään ja jalkaansa, ja
hän oli opettanut nuorelle toverilleen muun muassa tuota suurta
kärsivällisyyttä, jonka avulla vanki voi tyhjästä luoda jotakin. He
olivat siis aina puuhassa.

Mutta tästä ulkonaisesta rauhallisuudesta huolimatta oli nuoren miehen
sydämessä, ja ehkä vanhuksenkin, salattuja ajatuksia, tukahdutettuja
huokauksia jotka pääsivät ilmoille silloin, kun Faria oli tullut
huoneeseensa ja Edmond oli palannut tyrmäänsä.

Eräänä yönä Edmond heräsi äkkiä unestaan. Hän oli kuulevinaan nimeään
huudettavan.

Hän avasi silmänsä ja koetti nähdä pimeän halki.

Hänen nimensä, tai oikeammin sanoen valittava ääni, joka huusi hänen
nimeään, kuului hänen korviinsa.

Hän nousi vuoteeltaan tuskanhien valuessa otsaltaan ja kuunteli. Hän ei
voinut enää epäilläkään, valitus kuului hänen toverinsa tyrmästä.

-- Hyvä Jumala, huudahti hän. -- Olisikohan hän jälleen sairastunut?

Hän siirsi vuoteensa syrjään, irroitti kiven seinästä, syöksyi
käytävään ja saapui sen toiseen päähän. Lattialaatta oli nostettu
paikoiltaan.

Aikaisemmin mainitsemamme heikosti valaisevan lampun valossa Dantès
näki vanhuksen seisovan kalpeana vuoteensa nojassa. Hänen vääntyneillä
kasvoillaan oli samat kaameat taudin oireet, jotka Dantès jo tunsi ja
jotka ensi kerralla olivat häntä niin kauhistuttaneet.

-- Ystäväni, sanoi Faria tyynesti, -- ymmärrättehän? Eihän minun
tarvitse teille mitään selittää?

Dantès huudahti tuskasta ja menettäen kokonaan malttinsa juoksi ovea
kohti huutaen:

-- Auttakaa! Auttakaa!

Farialla oli vielä kylliksi voimia pidättääkseen häntä.

-- Vaiti, sanoi hän, -- tai olette hukassa. Älkäämme enää ajatelko
muuta kuin teitä, miten teemme vankeutenne siedettäväksi ja millä
tavoin voitte päästä pakoon. Te tarvitsisitte vuosikausia tehdäksenne
uudestaan kaiken sen, mitä olemme täällä saaneet aikaan, ja se olisi
tuhottu samana hetkenä, kun vartijamme saisivat tiedon toimistamme.
Sitä paitsi, olkaa rauhassa, ystäväni, vankila, josta kohta lähden, ei
kauankaan pysy tyhjänä, toinen onneton tulee minun sijaani. Tuon toisen
silmissä olette pelastuksen enkeli. Tuo toinen on ehkä nuori, voimakas
ja kärsivällinen niin kuin tekin, hän voi auttaa teitä pakoretkellänne,
jota vastoin minä sitä ainoastaan ehkäisisin. Jumala auttaa teitä
todellakin. Hän antaa teille enemmän kuin riistää, ja minun aikani
onkin jo kuolla.

Edmond ei voinut tehdä muuta kuin panna kätensä ristiin ja huudahtaa:

-- Ystäväni, ystäväni, olkaa vaiti!

Sitten, kooten jälleen tarmonsa, joka oli tämän odottamattoman iskun ja
vanhuksen sanojen vaikutuksesta hetkiseksi herpaantunut, hän sanoi:

-- Olen kerran ennen jo pelastanut henkenne, pelastan sen toisenkin
kerran.

Hän nosti vuoteen jalan ylös ja otti sen sisältä pienen pullon, jossa
vielä oi kolmannes jäljellä punaista nestettä.

-- Kas tässä se on, sanoi hän. -- Tätä pelastavaa lääkettä on vielä
jäljellä. Sukkelaan, sukkelaan, sanokaa, mitä minun tulee tehdä
pelastaakseni teidät? Onko teillä mitään uusia määräyksiä annettavana?
Sanokaa, ystäväni, minä kuuntelen.

-- Kaikki toivo on mennyt, vastasi Faria päätään pudistaen, -- mutta
vähät siitä. Jumala, joka luomansa ihmisen rintaan on istuttanut
voimakkaan rakkauden elämään, tahtoo, että ihminen tekee kaiken
voitavansa säilyttääkseen tämän elämän, joka usein on niin tuskallinen,
mutta aina rakas.

-- Niin, niin, huudahti Dantès, -- ja minä pelastan teidät, sen lupaan.

-- Koettakaa siis. Ruumiini alkaa jo kylmetä, tunnen veren nousevan
aivoihini, tuo kamala vapiseminen, joka saa hampaani kalisemaan ja
tuntuu irroittavan kaikki jäseneni, alkaa jo puistattaa ruumistani.
Viiden minuutin päästä puhkeaa puuska, neljännestunnin päästä ei
minusta ole jäljellä muuta kuin eloton ruumis.

-- Voi minua! sanoi Dantès tuskan vihloessa hänen sydäntään.

-- Teette samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta ette odota niin
kauan. Kaikki elinvoimat ovat jo kuluneet, eikä kuolemalla, sanoi hän
osoittaen jäykkää kättään ja jalkaansa, -- ole muuta kuin puolet
työstään jäljellä. Jos kaadettuanne kaksitoista tippaa kymmenen sijasta
suuhuni ette näe minun liikahtavan, silloin kaadatte loput. Nyt
nostakaa minut vuoteelleni, sillä en jaksa enää seisoa.

Edmond nosti vanhuksen syliinsä ja laski hänet vuoteelle.

-- Nyt, ystäväni, sanoi Faria, -- te kurjan elämäni ainoa lohdutus, te
jonka taivas antoi minulle hiukan liian myöhään, mutta antoi kuitenkin
kalliina lahjana, josta sitä kiitän. Tänä hetkenä, kun ehkä ainiaaksi
eroan teistä, toivotan teille kaikkea sitä onnea, minkä ansaitsette.
Poikani, minä siunaan sinua!

Nuori mies laskeutui polvilleen painaen päänsä vanhuksen vuodetta
vastaan.

-- Mutta kuunnelkaa tarkoin mitä sanon teille tänä viimeisenä hetkenä.
Spadan aarre _on_ olemassa. Jumala siirtää kaikki esteet ja välimatkat
pois. Minä näen sen toisen luolan perällä. Silmäni tunkeutuvat maan
sisään ja lumottuina katselevat niin suurta rikkautta. Jos teidän
onnistuu paeta, niin muistakaa, että apotti-parka, jota koko maailma
piti hulluna, ei ollutkaan hullu. Rientäkää Monte-Cristoon, nauttikaa
rikkaudestanne, nauttikaa siitä, olettehan jo niin paljon saanut
kärsiä.

Kova puistatus esti vanhusta jatkamasta. Dantès kohotti hänen päätään
ja näki silmien veristyvän. Näytti aivan siltä, kuin verilaine olisi
noussut hänen rinnastaan otsaan.

-- Hyvästi, hyvästi, sopersi vanhus puristaen suonenvedontapaisesti
nuoren miehen kättä, -- hyvästi!

-- Ei vielä, ei vielä, huudahti tämä. -- Älkää jättäkö minua! Oi, hyvä
Jumala! Auttakaa ... apua ... tulkaa tänne...

-- Hiljaa, hiljaa, sopersi vanhus, -- ettei meitä erotettaisi, vaan
että voisitte pelastaa minut.

-- Olette oikeassa. Niin, niin, olkaa aivan rauhassa, minä pelastan
teidät! Vaikka kärsittekin paljon, niin näytätte kärsivän vähemmän kuin
edellisellä kerralla.

-- Älkää erehtykö! Kärsin sen vuoksi vähemmän, että minulla ei ole
voimia kärsiä. Teidän iällänne uskoo elämään, sillä onhan nuoruuden
etuoikeus uskoa ja toivoa. Mutta vanhukset näkevät kuoleman selvemmin.
Nyt ... se tulee ... kaikki on loppunut ... näköni himmenee ... järkeni
sammuu... Kätenne, Dantès...! Hyvästi... Hyvästi!

Hän kokosi voimansa viimeiseen ponnistukseen ja suuntasi siihen kaiken
henkisen voimansa:

-- Monte-Cristo, sanoi hän, -- älkää unohtako Monte-Cristoa! -- ja
vaipui jälleen vuoteelleen.

Taudinpuuska oli kamala. Sen jälkeen oli vuoteella koukistunut,
liikkumaton olento; kaikki, mitä oli jäljellä vähän aikaa sitten sille
laskeutuneesta älykkäästä miehestä.

Dantès otti lampun, asetti sen vuoteen pääpuoleen seinästä ulkonevalle
kivelle, ja tuijottaen ruumista odotti hetkeä, jolloin voisi käyttää
pelastavaa lääkettä.

Kun hän luuli oikean hetken tulleen, tarttui hän puukkoon, avasi
hampaat, jotka eivät olleet niin kireästi yhdessä kuin edellisellä
kerralla, kaatoi kaksitoista tippaa nestettä suuhun ja odotti. Pullossa
oli vielä jäljellä kaksi kertaa niin paljon kuin hän oli kaatanut.

Hän odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, puolen tuntia, ruumis ei
liikahtanut. Vavisten, kylmän hien valuessa otsaltaan hän laski
sekunnit sydämensä sykinnän perusteella.

Sitten hän arveli voivansa koettaa viimeistä keinoa. Hän vei pullon
Farian sinisille huulille ja kaatoi sisällyksen suuhun.

Lääke vaikutti aivan kuin sähkövirta, vanhuksen jäsenet alkoivat
kiivaasti vapista, silmät aukenivat kamalasti, hänen huudahduksensa
muistutti kiljahdusta, sitten koko väräjävä ruumis vähitellen jälleen
jäykistyi liikkumattomaksi.

Hänen silmänsä vain jäivät auki.

Kului puoli tuntia, tunti, puolitoista tuntia. Tämän puolentoista
tunnin aikana tunsi Dantès, joka piteli kättään ystävänsä sydämellä,
miten ruumis kylmeni ja miten sydämen sykintä vähitellen taukosi.

Vihdoin oli kaikki aivan liikkumatonta. Sydämen viimeinen sykähdys
sammui, kasvot tulivat sinisiksi, silmät jäivät auki, mutta katse oli
eloton.

Kello oli kuusi aamulla, päivä alkoi koittaa, ja sen heikot, tyrmään
tunkeutuvat säteet heikensivät lampun kituvan lieskan. Outoja välkkeitä
väikkyi kuolleen kasvoilla saattaen ne ajoittain näyttämään eläviltä.
Niin kauan kuin tätä yön ja päivän taistelua kesti, saattoi Dantès
vielä epäillä. Mutta kun päivä oli noussut, silloin hän ymmärsi
olevansa ruumiin kanssa kahden.

Kamala, voittamaton kauhu valtasi hänet. Hän ei enää uskaltanut
puristaa vuoteen laidan ulkopuolella riippuvaa kättä, ei enää
uskaltanut katsahtaa noihin elottomiin silmiin, joita hän monta kertaa
oli turhaan koettanut sulkea ja jotka yhä uudelleen aukenivat. Hän
sammutti lampun, kätki sen huolellisesti ja pakeni vetäen lattialaatan
paikoilleen niin huolellisesti kuin voi. Jo oli aikakin, sillä vartija
saapui.

Tällä kertaa hän tuli ensin Dantèsin tyrmään. Lähdettyään sieltä hän
meni Farian luo, jolle hän toi aamiaisen ja puhtaita liinavaatteita.

Dantèsissa heräsi voittamaton uteliaisuus saada tietää, mitä tapahtui
onnettoman naapurin huoneessa. Hän saapui juuri parahiksi maanalaisen
käytävän päähän kuullakseen vartijan hätääntyneet sanat ja avunhuudot.

Kohta saapui muitakin vartijoita, sitten kuului tasaisia sotilaiden
askelia. Sotilaitten jäljestä tuli kuvernööri.

Dantès kuuli vuoteen natisevan ruumista pudistettaessa. Hän kuuli
kuvernöörin äänen, kun tämä käski kaatamaan vettä ruumiin kasvoille. Ja
kun hän huomasi, ettei vanki tälläkään tavalla herännyt, lähetti hän
noutamaan lääkäriä. Kuvernööri poistui, ja Dantèsin korviin kuului
sääliviä sanoja, joihin yhtyi pilkkanauru.

-- Nyt on hullu, sanoi joku, -- mennyt hakemaan aarrettaan. Hauskaa
matkaa!

-- Miljoonistaan huolimatta ei hänellä ole varaa edes kustantaa
itselleen kääreliinoja, sanoi toinen.

-- Ifin linnan kääreliinat eivät maksa paljoakaan, sanoi kolmas.

-- Ehkä, sanoi ensimmäinen, -- hänelle annetaan hiukan hienommat, koska
hän on kirkonmies.

-- Silloin hän pääsee säkkiin.

Edmond kuunteli tarkkaan jokaista sanaa, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan
niistä. Pian äänet vaikenivat, ja hän kuuli kaikkien poistuvan
kammiosta.

Mutta hän ei uskaltanut mennä sinne. Ruumiin luo oli voitu jättää joku
vartija.

Hän pysyi siis liikkumattomana paikallaan henkeään pidättäen.

Noin tunnin päästä kuului hiljaisuudessa hälinää, joka kasvoi yhä
voimakkaammaksi.

Kuvernööri palasi lääkärin ja muutamien upseerien seurassa.

Hetkisen oli kaikki hiljaista. Lääkäri varmaankin lähestyi vuodetta ja
tutki kuollutta.

Kohta alkoi kuulua kysymyksiä.

Lääkäri selitti potilaan kuolleen.

Kysymykset ja vastaukset olivat niin kylmäkiskoisia, että Dantèsia
suututti. Hänen mielestään olisi kaikkien pitänyt tuntea hiukan samaa
rakkautta vainajaa kohtaan, kuin hän oli tuntenut.

-- Ilmoituksenne pahoittaa mieltäni, sanoi kuvernööri. -- Hän oli
lempeä ja hyväntahtoinen vanki, jota ei ollut vaikea vartioida, ja hän
huvitti meitä hulluudellaan.

-- Häntä ei olisi tarvinnut laisinkaan vartioida, vastasi vartija, --
hän olisi jäänyt tänne vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi
koettamattakaan paeta, siitä vastaan.

-- Mutta, jatkoi kuvernööri, -- tiedättehän, että tällaisissa
tapauksissa emme tyydy pelkkään tarkastukseen. Huolimatta kaikista
kuoleman tuntomerkeistä täyttäkää siis lain määräämät muodot.

-- Kuumentakaa rauta, sanoi lääkäri. -- Onhan se toimenpide oikeastaan
tarpeeton.

Kuullessaan raudan kuumentamisesta Dantès tunsi väristyksen
ruumiissaan.

Kuului kiireisiä askelia, oven narinaa, huoneessa käveltiin
edestakaisin, ja vähän ajan päästä tuli vanginvartija sisään sanoen:

-- Tässä on tuliastia ja rauta.

Hetkisen oli hiljaista. Sen jälkeen kuului poltetun lihan kärinää, ja
sen tukahduttava, vastenmielinen käry tunkeutui paksun muurinkin läpi,
jonka takana Dantès kuunteli.

Tämä palavan lihan käry sai hien nousemaan nuoren miehen otsalle, ja
hän luuli pyörtyvänsä.

-- Näettehän, sanoi lääkäri, -- että hän on todellakin kuollut.
Kantapään polttaminen todistaa sen täydellisesti. Hullu parka on
parantunut hulluudestaan ja päässyt vankeudesta.

-- Eikö hänen nimensä ollut Faria? kysyi eräs kuvernööriä seurannut
upseeri.

-- Oli, omien väitteittensä mukaan. Suku on hyvin vanha. Hän oli hyvin
viisas ja järkevä kaikissa asioissa, jotka eivät koskeneet hänen
aarrettaan. Mutta siinä suhteessa hän oli aivan järjetön.

-- Me nimitämme senlaatuista tautia monomaniaksi, sanoi lääkäri.

-- Ei teidän kai ole tarvinnut tehdä mitään valituksia hänen suhteensa?
kysyi kuvernööri vartijalta, jonka toimena oli ruoan tuominen vangille.

-- Ei koskaan, herra kuvernööri, vastasi vartija, -- ei koskaan, ei
milloinkaan. Päinvastoin! Ennen hän huvitti minua kertomalla
kaikenlaisia juttuja. Eräänä päivänä, kun vaimoni oli sairaana, hän
määräsi lääkkeen, joka hänet paransi.

-- En tietänytkään olevani tekemisissä virkaveljen kanssa, sanoi
lääkäri. -- Toivon, herra kuvernööri, jatkoi hän hymyillen, -- että
kohtelette häntä sen mukaisesti.

-- Kyllä, kyllä, olkaa huoleti, hän tulee haudatuksi kaikkein
uusimmassa säkissä. Oletteko tyytyväinen?

-- Onko meidän tehtävä tämä viimeinen työ teidän läsnäollessanne? kysyi
eräs vartija.

-- Tietysti, mutta pitäkää kiirettä. Enhän voi jäädä tähän huoneeseen
koko päiväksi.

Taas mentiin ja tultiin. Vähän sen jälkeen Dantès kuuli palttinaa
pideltävän, vuode narisi, kuului kuinka joku nosti raskaan taakan,
sitten vuode narisi uudestaan, kun sille laskettiin jotakin.

-- Tänä iltana, sanoi kuvernööri.

-- Pidetäänkö kuolinmessu? kysyi joku upseeri.

-- Se on mahdotonta, vastasi kuvernööri. -- Eilen pyysi linnan
kappalainen vapautta matkustaakseen viikoksi Hyères'iin. Menin
takuuseen kaikista vangeistani sinä aikana. Jos apottiparka ei olisi
pitänyt sellaista kiirettä, niin hän olisi kyllä saanut kuolinmessunsa.

-- Joutavia, sanoi lääkäri välinpitämättömästi, niin kuin hänen
ammattiinsa kuului, -- hän on kirkonmies. Jumala ottaa sen varteen eikä
suo helvetille sitä iloa, että pappi sinne joutuisi.

Nauru seurasi tätä sopimatonta leikinlaskua.

Hautajaisvalmistuksia jatkettiin.

-- Tänä iltana! sanoi kuvernööri niiden päätyttyä.

-- Mihin aikaan? kysyi vanginvartija.

-- Kello kymmenen tai yksitoista.

-- Jääkö kukaan valvomaan ruumiin luo?

-- Miksikä? Suljetaan vankila aivan kuin hän olisi elossa, siinä
kaikki.

Askelet poistuivat sen jälkeen, kuului miten ovi narisi ja teljet
paukkuivat. Hiljaisuus, täydellisempi kuin yksinäisyyden hiljaisuus,
kuoleman hiljaisuus täytti kaiken, nuoren miehen jähmettyneen
sydämenkin.

Sitten hän hitaasti nosti päällään lattialaatan ja loi huoneeseen
tutkivan katseen.

Huone oli tyhjä. Dantès nousi käytävästä.



20. Ifin linnan hautausmaa


Vuoteella, ikkunasta tulevan hämärän valossa, näkyi karkeasta kankaasta
tehty säkki, jonka laskoksien läpi epäselvästi erottautui pitkä, jäykkä
muoto. Siinä oli apotti Farian viimeinen kääreliina, se, joka vartijan
mielestä maksoi niin vähän. Kaikki oli siis lopussa. Toimelias Faria,
ystävä, johon Dantès oli tottunut, ei siis ollut olemassa muualla kuin
hänen muistossaan. Hän istahti tuon kamalan vuoteen jalkopäähän ja
vaipui synkän ja katkeran alakuloisuuden valtaan.

Yksin! Jälleen yksin! Hän oli pudonnut hiljaisuuteen, hän oli jälleen
tyhjyyden edessä.

Yksin! Hän ei enää saisi nähdä häntä, ei enää kuulla sen ainoan olennon
ääntä, joka vielä oli kiinnittänyt hänet elämään. Eikö olisi viisaampaa
mennä Farian lailla kysymään jumalilta selitystä elämän suureen
arvoitukseen, vaikka sinne mennessään saisikin kulkea kärsimyksen
suuren portin kautta?

Itsemurhan ajatus, jonka hänen ystävänsä oli ajanut pois ja
läsnäolollaan pitänyt loitolla, nousi jälleen pelottavana kummituksena
esiin.

-- Jos voisin kuolla, ajatteli hän, -- niin menisin sinne minne hänkin
ja varmasti hänet löytäisin. Mutta miten kuolisin? Onhan se niin
helppoa, sanoi hän hymyillen. -- Jään tänne, syöksyn ensimmäisen tänne
tulevan kimppuun, surmaan hänet, ja minut mestataan.

Mutta samassa tuli vastavaikutus.

-- Kuolla! sanoi hän. -- Miksi olisin elänyt niin kauan, kärsinyt niin
paljon kuollakseni juuri nyt? Olisin kyllä voinut kuolla vuosia
takaperin, jolloin olin päättänyt sen tehdä, mutta nyt auttaisin sillä
todellakin liian paljon kurjaa kohtaloani. Ei, tahdon elää, tahdon
taistella viimeiseen asti. Tahdon voittaa takaisin sen onnen, joka
minulta riistettiin! Ennen kuin kuolen, unohtaisinko, että minun on
kostettava pyöveleilleni, ja ehkä -- kukapa tietää -- minun on
palkittava muutamia ystäviä. Mutta nyt minut unohdetaan tänne, eikä
minua viedä pois siten kuin ystäväni Faria viedään.

Nämä sanat lausuttuaan Edmond jäi liikkumattomana seisomaan.
Kauhistuttava ajatus syttyi hänen mieleensä. Hän tarttui kädellään
otsaansa ikään kuin häntä pyörryttäisi, käveli pari kolme kertaa
huoneen ympäri ja pysähtyi vuoteen eteen...

-- Kuka herättää minussa tämän ajatuksen? mutisi hän. -- Sinäkö,
Jumala? Koska ainoastaan kuolleet vapaasti pääsevät täältä pois, niin
astukaamme kuolleen sijaan.

Ja heti, miettimättä sen enempää, aivan kuin peläten ajatustensa
hävittävän tämän tuuman, jos hän niille antaa aikaa, hän kumartui tuon
kamalan säkin puoleen, ratkoi sen auki Farian tekemällä veitsellä, veti
ruumiin sieltä pois, vei sen omaan tyrmäänsä, pani vuoteeseensa, laski
sen pään päälle palttinapalan, jota hän tavallisesti piti öisin,
verhosi peitteellään vainajan, suuteli viimeisen kerran kylmää otsaa,
käänsi kasvot seinään päin, jotta vartija tullessaan illalla tuomaan
ruokaa luulisi hänen menneen tapansa mukaan varhain levolle, meni
käytävään, veti vuoteen seinään kiinni, palasi toiseen vankihuoneeseen,
otti neulan ja lankaa, riisuutui alasti, jotta kankaan alla tuntuisi
hänen paljas ruumiinsa, meni säkkiin, asettui samaan asentoon kuin
kuollutkin ja ompeli säkin sisältäpäin kiinni. Dantès olisi voinut
odottaa siihen asti, kunnes vartija oli tehnyt iltakäyntinsä, mutta hän
pelkäsi kuvernöörin muuttavan päätöksensä ja määräävän hautauksen
aikaisemmaksi.

Silloin hänen viimeinenkin toivonsa olisi mennyt hukkaan.

Joka tapauksessa oli nyt hänen tuumansa selvä.

Hän aikoi tehdä näin.

Jos haudankaivajat kantaessaan häntä huomaavatkin, että hän oli elävä
olento, niin hän ei anna heille aikaa tointua hämmästyksestään, vaan
avaa säkin voimakkaalla puukoniskulla ylhäältä alas asti, käyttää
hyväkseen heidän kauhuaan ja pakenee. Jos he aikovat ottaa hänet
kiinni, niin hän turvautuu puukkoonsa.

Jos he vievät hänet hautausmaalle asti ja panevat hänet hautaan, niin
hän antaa heidän luoda multaa päälleen. Kun he ovat lähteneet, hän
kaivautuu pehmeän mullan läpi ja pakenee. Hän toivoi, että multakerros
ei ollut kovin paksu.

Jos hän erehtyi, jos multakerros oli liian paksu, niin hän tukehtui ja
kuoli, ja silloinhan kaikki oli lopussa.

Dantès ei ollut eilisestä asti syönyt, hän ei ollut syönyt aamulla eikä
hän sitä vieläkään ajatellut. Ensimmäinen vaara, jonka alaiseksi hän
saattoi joutua, oli siinä, että vartija tuodessaan hänen ruokansa
huomaa vaihdon. Kaikeksi onneksi Dantès oli monta kymmentä kertaa
vartijan tullessa ollut vuoteessa. Ja silloin mies tavallisesti oli
laskenut leivän ja keitoksen pöydälle ja mennyt pois sanaakaan
sanomatta.

Mutta tällä kertaa vartija saattoi poiketa tavoistaan, puhua Dantèsille
ja kun ei kuullut hänen vastaavan, lähestyä vuodetta ja huomata kaiken.

Kun kello läheni seitsemää illalla, alkoi Dantès käydä levottomaksi.
Toisella kädellään, joka oli hänen sydämellään, hän koetti hillitä sen
sykintää, toisella hän kuivasi hikeä otsaltaan. Tuon tuostakin kävi
väristys kautta koko ruumiin, ja sydän oli aivan kuin jäiseen
ruuvipenkkiin puristettu. Tunnit kuluivat, eikä Ifin linnassa
tapahtunut mitään muutosta, ja Dantès huomasi välttäneensä ensimmäisen
vaaran; se ennusti hyvää. Kuvernöörin määräämän hetken lähestyessä
kuului askelia portailta. Edmond ymmärsi nyt hetkensä tulleen. Hän
kokosi kaiken rohkeutensa ja pidätti henkeään. Hän olisi ollut
onnellinen, jos olisi voinut estää suonensa sykkimästä.

Tulijat pysähtyivät oven eteen. Heitä oli kaksi. Dantès arvasi heidät
haudankaivajiksi, jotka tulivat häntä noutamaan. Tämä ajatus varmeni
hänen kuullessaan heidän laskevan paarit maahan.

Ovi aukeni, valo osui Dantèsin silmiin. Kankaan läpi hän näki kahden
varjon lähestyvän häntä. Kolmas, joka seisoi oven luona, piti kädessään
soihtua. Vuoteen luo tulleet miehet tarttuivat säkin kumpaankin päähän.

-- Kylläpä hän vielä painaa, vaikka olikin niin laiha ukko, sanoi
toinen nostaessaan häntä pääpuolesta.

-- Sanotaan luiden painon lisääntyvän puoli naulaa vuodessa, sanoi
toinen nostaessaan häntä jalkopäästä.

-- Oletko sitonut köyden? kysyi ensimmäinen.

-- Olisinhan hassu, jos tarpeettomasti ottaisin painoa lisää, vastasi
toinen, -- minä sidon sitten siellä.

-- Olet oikeassa, lähdetään siis.

-- Mitä he tuolla köydellä tarkoittavat? ajatteli Dantès.

Luultu kuollut kannettiin paareille. Edmond jäykisti ruumiinsa
näytelläkseen paremmin kuollutta. Hänet laskettiin paareille, ja ukko,
jota valaisi edellä kulkeva mies soihtuineen, läksi astumaan portaita
ylös.

Äkkiä hän tunsi yön raikkaan ja voimakkaan ilman. Hän tunsi
mistraltuulen. Häntä vihlaisi samalla äkkiä omituinen ilon ja tuskan
tunne.

Kantajat astuivat parikymmentä askelta, sitten he laskivat paarit
maahan.

Toinen kantaja poistui, ja Dantès kuuli hänen kenkiensä kopinan
kivityksellä.

-- Missähän olen? ajatteli hän.

-- Hän ei ole laisinkaan kevyt! sanoi toinen vartija ja istuutui
Dantèsin viereen paareille.

Dantèsin ensimmäinen tunne oli koettaa päästä karkuun, mutta kaikeksi
onneksi hän hillitsi itsensä.

-- Näytähän valkeaa, senkin elukka, sanoi se, joka oli poistunut, --
muuten en löydä mitään.

Soihtua kantava mies totteli käskyä.

-- Mitä hän etsii? ajatteli Dantès. -- Kai lapiota.

Tyytyväisyyden huudahdus osoitti, että haudankaivaja oli löytänyt
etsimänsä.

-- Vihdoinkin, sanoi toinen, -- kylläpä se kesti kauan.

Samassa joku laski Edmondin viereen raskaan ja kumahtavan esineen. Ja
köysi kietoutui lujaan hänen jalkojensa ympärille.

-- No, onko solmu valmis? kysyi se haudankaivaja, joka oli pysynyt
toimettomana.

-- On, ja hyvin onkin tehty, vastasi toinen, -- sen minä takaan.

-- Siinä tapauksessa matkaan.

Ja paareja alettiin kantaa eteenpäin.

Viidenkymmenen askelen päässä pysähdyttiin, avattiin portti ja
jatkettiin matkaa. Mitä pitemmälle mentiin, sitä selvemmin Dantès kuuli
linnan kalliomuuria vastaan lyövien laineiden loiskeen.

-- Ruma ilma! sanoi toinen kantaja. -- Tällaisena yönä ei ole hyvä olla
merellä.

-- Niin, apotti voi kastua pahasti, sanoi toinen, ja molemmat
purskahtivat nauruun.

Dantès ei aivan hyvin ymmärtänyt tätä leikinlaskua, mutta hiukset
nousivat yhtäkkiä hänen päässään pystyyn.

-- Hyvä, nyt olemme perillä! sanoi ensimmäinen.

-- Pitemmälle, pitemmälle, sanoi toinen, -- tiedäthän, että
viimekertainen jäi puolitiehen, meni kalliota vastaan, ja kuvernööri
haukkui meitä seuraavana päivänä.

Astuttiin vielä pari kolme askelta ylöspäin, sitten Dantès tunsi, miten
tartuttiin hänen päähänsä ja jalkoihinsa ja sitten heilutettiin.

-- Yksi! sanoivat haudankaivajat.

-- Kaksi!

-- Kolme!

Samassa Dantès tunsi lentävänsä ilman halki aivan kuin haavoittunut
lintu, putoavansa, yhä putoavansa niin nopeaan, että hänen sydämensä
jähmettyi kauhusta. Vaikka jokin paino, joka oli kiinnitetty hänen
jalkoihinsa, veti häntä alaspäin huimaavaa vauhtia, kesti tätä
putoamista ikuisuuden. Lopulta hän kamalalla loiskeella putosi aivan
kuin nuoli kylmään veteen. Hän kiljahti, mutta vesi tukahdutti äänen.

Dantès oli heitetty mereen, jonka pohjaan häntä veti jalkoihin
kiinnitetty kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinkuula.

Meri oli Ifin linnan hautausmaa.



21. Tiboulenin saari


Dantès oli melkein pyörryksissä, tukehtumaisillaan, mutta hänellä oli
kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että pidätti henkeään. Oikeaan
käteensä hän oli ottanut kaikkien mahdollisuuksien varalta puukon;
sillä hän nyt nopeasti halkaisi säkin ja pisti siitä ulos ensin kätensä
ja sitten päänsä. Hän koetti päästä nousemaan veden pinnalle, mutta
tunsikin painuvansa yhä syvemmälle. Silloin hän koukisti ruumistaan,
tarttui köyteen, jolla jalat oli sidottu, ja ponnistaen viimeiseen asti
voimiaan leikkasi köyden poikki juuri samana hetkenä, kun oli
tukehtumaisillaan. Sitten hän polkaisi kaikin voimin, nousi vapaana
meren pinnalle, ja tykinkuula veti tuntemattomaan syvyyteen säkin,
josta oli vähällä tulla hänen kääreliinansa.

Dantès ei muuta kuin hengähti syvään ja sukelsi uudelleen, sillä ensi
työ oli välttää kaikkien katseet.

Kun hän uudelleen nousi veden pintaan, oli hän ainakin viidenkymmenen
jalan päässä putoamispaikastaan. Hänen päänsä päällä oli musta ja
myrskyinen taivas, jota myöten tuuli ajeli pilviä. Niiden välistä näkyi
toisinaan taivaan sini ja kirkas tähti. Hänen edessään oli tumma ja
pauhaava ulappa, jonka aallot alkoivat kuohua aivan kuin myrskyn
edellä. Mutta hänen takanaan, mustempana kuin taivas, mustempana kuin
meri, kohosi pelottavana jättiläisenä graniittilinna, jonka varjo
näytti saalistaan tavoittavalta käsivarrelta. Korkeimmalla kalliolla
näkyi kaksi soihdun valaisemaa varjoa.

Hän oli näkevinään näiden varjojen levottomina kumarassa tarkastavan
merta. Nuo omituiset haudankaivajat olivat varmaankin kuulleet, miten
hän kiljaisi pudotessaan mereen. Dantès sukelsi siis uudelleen ja ui
jokseenkin pitkän matkan veden alla. Hän oli sellaiseen tottunut ja
hänen temppunsa olivat usein koonneet Pharo-lahdelle ihailijajoukon,
joka oli julistanut hänet Marseillen taitavimmaksi sukeltajaksi.

Kun hän palasi meren pintaan, oli soihtu kadonnut.

Hänen täytyi nyt määrätä matkansa suunta. Ratonneau ja Pomègue olivat
lähimmät saaret. Mutta ne olivat asuttuja, ja samoin oli pienen Daumen
saarenkin laita. Turvallisin oli siis Tiboulenin tai Lemairen saari.
Molemmat ovat puolen peninkulman päässä Ifin linnasta.

Dantès päätti joka tapauksessa pyrkiä jompaankumpaan näistä. Mutta
miten hän löytäisi tien yön pimeydessä?

Samassa välähti Pharon majakka hänen silmiinsä kuin tähti.

Jos hän suunnistaisi suoraan tätä majakkaa kohden, jäisi Tiboulenin
saari silloin hiukan hänen vasemmalle puolelleen. Uidessaan siis hiukan
vasemmalle päin hän joutui varmasti tähän saareen.

Mutta matkaa oli vähintään puoli peninkulmaa.

Apotti oli monta kertaa sanonut Dantèsille, kun oli nähnyt tämän
epätoivoisena:

-- Dantès, älkää antako alakuloisuudelle valtaa. Hukutte uidessanne,
ellette pidä voimianne yllä.

Painuessaan suolaisen aallon alle hän oli muistanut nämä sanat.
Kiireesti hän silloin nousi pinnalle ja halkoi voimakkaasti
käsivarsillaan vettä nähdäkseen, oliko hän menettänyt entiset voimansa.
Ilokseen hän huomasi olevansa yhä vielä tämän elementin herra, jossa
hän lapsena oli leikkinyt.

Sitä paitsi lisäsi pelko, tuo kiihkeä vainooja, Dantèsin voimia.
Pysytellen paikallaan hän kuunteli, oliko vene tulossa häntä ajamaan
takaa. Noustessaan korkean aallon harjalle hän aina loi ympärilleen
nopean katseen. Jokainen muita aaltoja korkeampi aalto tuntui hänestä
takaa-ajavalta veneeltä, ja silloin hän ponnisti entistä enemmän
voimiaan. Siten hän kyllä pääsi eteenpäin, mutta saattoi myös helposti
kuluttaa voimansa loppuun.

Hän ui taukoamatta, ja linna alkoi jo hävitä yön pimeyteen. Hän ei sitä
enää erottanut, mutta hän tunsi, missä se oli.

-- Nyt olen uinut jo kokonaisen tunnin, mutta kun on vastatuuli, niin
olen menettänyt neljänneksen nopeudestani, totesi hän jonkin ajan
kuluttua. -- Ellen vain ole suunnasta erehtynyt, niin en ole
kaukanakaan Tiboulenin saaresta... Mutta jos olisin erehtynyt?

Uimarin koko ruumis värisi. Hän koetti hetkisen kellua selällään
levätäkseen. Mutta meri kävi yhä levottomammaksi, ja hän huomasi, ettei
hän voinut käyttää tätä lepokeinoa.

-- Olkoon kuinka tahansa, ajatteli hän. -- Minä uin niin kauan kuin
jaksan, kunnes käteni herpaantuvat, kunnes vaivun pohjaan.

Ja hän alkoi epätoivon voimalla uida.

Äkkiä hän huomasi jo ennestäänkin tumman taivaan mustenevan yhä enemmän
ja synkän pilven painuvan häntä kohden. Samassa hän tunsi kovan
pistoksen polvessaan. Mielikuvitus sanoi silloin heti, että häneen oli
ammuttu kuula ja että hän aivan kohta kuulee pyssyn pamahduksen. Mutta
mitään laukausta ei kuulunut. Dantès ojensi kätensä ja tunsi sen
koskettavan johonkin kiinteään; hän koukisti oikeata jalkaansa, ja se
kosketti maahan. Silloin hän huomasi, mitä oli pitänyt pilvenä.

Kahdenkymmenen askelen päässä hänestä oli omituinen kallioryhmä, joka
muistutti parhaimman palamisensa aikana kivettynyttä nuotiota. Se oli
Tiboulenin saari.

Dantès nousi vedestä ja vaipui Jumalaa kiittäen teräville kiville,
jotka tänä hetkenä tuntuivat hänestä pehmeämmiltä kuin pehmein vuode.

Sitten hän välittämättä tuulesta ja myrskystä ja juuri alkavasta
sateesta vaipui väsymyksen uuvuttamana uneen ja nukkui niin kuin mies,
jonka ruumis herpaantuu, mutta jonka sielu valvoo odottamattoman suuren
onnen vallassa.

Tunnin päästä Edmond heräsi kamalaan ukkosen jyrähdykseen. Myrsky oli
päässyt valloilleen ja pieksi ilmaa täydellä raivolla. Toisinaan lensi
salama taivaalta aivan kuin tulinen käärme valaisten laineet ja pilvet,
jotka kiitivät toistensa tieltä.

Dantèsin merimiessilmä ei ollut häntä pettänyt. Hän oli noussut
todellakin sille saarelle, jonka nimi on Tiboulen. Hän tiesi, että se
oli autio, alaston, ja että siinä ei ollut missään suojaa. Mutta heti
kun myrsky tyyntyisi, hän uisi Lemairen saareen, joka oli yhtä alaston,
mutta isompi ja siis myös turvallisempi.

Pitkälle ulottuvan kallionkielekkeen alle Dantès pääsi toistaiseksi
turvaan, sinne hän pakeni, ja melkein samalla hetkellä alkoi myrsky
raivota täydellä voimallaan.

Edmond tunsi kallion vapisevan. Laineet löivät jättiläiskorkean
pyramidin juurta vastaan, ja pärskeet osuivat häneen asti. Vaikka hän
olikin aivan turvassa, niin hänet valtasi keskellä tätä myrskyn
mylvintää ja salamoiden tulikieliä aivan kuin pyörryttävä huumaus. Hän
oli tuntevinaan, miten koko saari vapisi hänen allaan ja miten se aivan
kuin ankkuroitu alus katkoi köydet ja joutui keskelle myrskyn
pyörteitä.

Hän muisti olleensa kokonaisen vuorokauden syömättä. Hänen oli nälkä ja
jano.

Dantès ojensi kätensä ja päänsä ja joi kallion kolosta sadevettä.

Hänen noustessaan jälleen näytti salama avaavan taivaan aina Jumalan
häikäisevään valtaistuimeen asti ja valaisevan koko avaruuden. Tämän
salaman valossa Dantès näki Lemairen ja Croisille-niemen välille
ilmestyvän haamun, joka liukui laineelta syvyyteen. Se oli pieni
kalastajavene, joka oli joutunut myrskyn valtaan. Sekuntia myöhemmin se
nousi toisen aallon harjalle ja lähestyi huimaavaa vauhtia. Dantès
tahtoi huutaa ja etsi jotakin riepua heiluttaakseen sitä ja
ilmaistakseen veneessäolijoille uhkaavasta vaarasta. Mutta he
huomasivat sen itsekin. Toisen salaman valossa nuori mies näki neljän
miehen takertuvan mastoihin ja tankoihin ja viidennen taittuneeseen
ruoriin. Miehet olivat ehkä nähneet hänetkin, sillä epätoivoisia
huutoja kaikui tuulen vinkunassa hänen korviinsa. Kaislan tavoin
taipuneen maston päässä lepatti risainen purje, äkkiä katkesivat sen
siteet ja se hukkui taivaan pimeyteen, aivan kuin suuri valkoinen
lintu.

Samassa kuului kamala pauke, kauhunhuudot yltivät Dantèsin korviin
asti. Uuden salaman valossa hän näki pienen purren säpäleinä ja
sirpaleitten keskellä kauhun vääntämiä kasvoja ja taivasta kohti
ojennettuja käsiä.

Sitten kaikki oli jälleen pimeätä, tuo kamala näky oli kestänyt salaman
ajan.

Dantès riensi liukkaita kallioita alas, itse putoamaisillaan mereen.
Hän katseli, kuunteli, mutta ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Ei
kuulunut enää ihmishuutoja, ei näkynyt heidän ponnistuksiaan. Vain
myrsky ulvoi ja kuohutti laineita.

Vähitellen tuuli tyyntyi. Aamu alkoi koittaa, ja tähdet kiiluivat
kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kohta sipaisi idän taivaan liepeellä
pitkä punainen juova mustansinisiä laineita. Aallot hyökyivät, äkkiä
välke nousi niiden harjalle, ja niiden kuohuvat kärjet muuttuivat
kullanhohtaviksi.

Päivä nousi.

Liikkumattomana ja mykkänä Dantès tuijotti eteensä aivan kuin olisi
ensi kertaa nähnyt tämän näyn. Hän oli sen todellakin unohtanut
istuessaan Ifin linnassa. Hän kääntyi linnaan päin, tarkastaen samalla
merta ja maata.

Synkkä rakennus kohosi laineiden keskeltä mahtavana ja liikkumattomana.

Oli viiden aika aamulla. Meri alkoi tyyntyä.

-- Kahden tai kolmen tunnin päästä vartija menee koppiini, löytää
onnettoman ystäväni ruumiin, tuntee hänet, etsii minua turhaan ja
nostaa hälinän. Silloin löydetään reikä ja käytävä, kuulustellaan
miehiä, jotka heittivät minut mereen ja epäilemättä kuulivat huutoni.
Heti lähtevät aseelliset sotilaat etsimään pakolaisparkaa, jonka
tiedetään olevan lähettyvillä. Tykinlaukaus ilmoittaa, että ei saa
antaa suojaa harhailevalle, alastomalle ja uupuneelle miehelle.
Marseillen vakoilijat ja poliisit saavat tiedon ja etsivät rannikolta,
kuvernööri mereltä. Kun merellä ahdistetaan ja maalla vainotaan, niin
minne pääsen? Minun on nälkä ja jano, heitin pois puukonkin, joka
uidessa minua haittasi. Olen ensimmäisen tielleni osuvan talonpojan
armoilla, joka tahtoo ansaita kaksikymmentä frangia. Olen voimaton, en
jaksa ajatella mitään, en keksi mitään. Jumala, hyvä Jumala, näethän,
että olen jo kylliksi kärsinyt, tee minun puolestani enemmän kuin itse
voin.

Samassa kun Edmond voimiensa loputtua ja ajatuksiensa uuvuttua aivan
kuin kuumeen vallassa lausui tämän palavan rukouksen kääntyneenä Ifin
linnaan päin, hän näki Pomègue-saaren kärjen kohdalla valkoisen purjeen.
Hänen merimiessilmänsä tunsi puolihämärässäkin sen genovalaiseksi
tartaaniksi. Se tuli Marseillen satamasta ja kiiti ulappaa kohden
avaten terävällä keulallaan välkkyvän tien leveille kyljilleen.

-- Puolessa tunnissa, huudahti hän, -- voisin saavuttaa tuon aluksen,
ellen pelkäisi, että minua kuulustellaan, tunnetaan pakolaiseksi ja
viedään Marseilleen! Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?
Minkä tarinan keksin pettääkseni heitä? Nuo ovat tullikavaltajia,
puoliksi merirosvoja. Rannikkopurjehduksen varjolla he ryöstelevät. He
myyvät minut mieluummin kuin tekevät hyvän työn, josta heille ei ole
mitään hyötyä. Odottakaamme. Mutta odottaminen on mahdotonta. Kuolen
nälkään. Muutaman tunnin päästä ovat viimeisetkin voimani loppuneet.
Vartijan käynnin hetki lähestyy. Vielä ei ole hälytetty, vielä ei
epäillä mitään. Voinhan sanoa, että olen tuon murskaantuneen purren
miehiä. Kukaan ei epäile minua.

Dantès kääntyi katsomaan sinnepäin, missä pieni vene oli murskaantunut,
ja vavahti. Erään kallion kielekkeeseen oli jäänyt veneessä olleen
merimiehen fryygialainen päähine, ja sen lähellä uiskenteli kölin
palasia, joita laineet sysivät saaren kallioita vastaan aivan kuin
voimattomia muurinmurtajia.

Samassa Dantès oli tehnyt päätöksensä. Hän heittäytyi uudelleen mereen,
ui päähineen luo, pani sen päähänsä, tarttui kölin kappaleeseen ja
alkoi uida niin, että tuli saapuvan aluksen tielle.

-- Nyt olen pelastettu, ajatteli hän.

Ja tämä varmuus vahvisti hänen voimiaan.

Pian hän näki tartaanin, joka melkein vastatuulessa luovaili Ifin
linnan ja Planier'n majan välillä. Hetkisen Dantès pelkäsi, että alus
olisikin äkkiä kääntynyt ulapalle päin, jos se aikoi Korsikaan tai
Sardiniaan. Mutta sen purjehtimistavasta uimari huomasi piankin, että
se pyrki kulkemaan Jarros-saaren ja Caleseragne-saaren välitse, niin
kuin ainakin Italiaan lähtevät laivat.

Vähitellen lähestyivät uimari ja alus toisiaan. Tehdessään
luovauskäänteen alus kulki kerran noin puolen meripeninkulman päässä
hänestä. Hän kohottautui silloin laineille ja heilutti lakkiaan apua
pyytääkseen, mutta aluksessa ei kukaan häntä nähnyt, se teki käänteen
ja aloitti uuden luovin. Dantès alkoi huutaa. Mutta laskettuaan matkan
pituuden hän huomasi, ettei hänen äänensä kuuluisi alukseen asti,
varsinkin kun tuulen viima ja laineiden loiske sen tukahduttivat.

Hän iloitsi, että oli ottanut tuekseen kölinpalasen. Heikko kun oli,
hän tuskin olisi jaksanut pysyä veden pinnalla, kunnes oli päässyt
aluksen luo. Ja jos alus olisi kulkenut hänen ohitseen, niin hän ei
olisi enää voinut palata maihin.

Vaikka Dantès olikin melkein varma aluksen kulkusuunnasta, niin hän
kuitenkin pelokkaana seurasi sitä silmillään, kunnes näki sen tekevän
käännöksen ja lähestyvän jälleen häntä.

Nyt Dantès ponnisti viimeiset voimansa, nousi melkein pystyyn
laineille, heilutti lakkiaan ja päästi kaamean kiljahduksen, niin kuin
merimiehet päästävät hädässä ollessaan.

Tällä kertaa hänet huomattiin ja kuultiin. Alus keskeytti aikomansa
kaaren ja käänsi keulansa häntä kohden. Samassa hän näki, että siitä
laskettiin pieni vene vesille. Se lähestyi häntä kahden miehen
soutamana. Dantès jätti silloin hirren, jota hän ei enää arvellut
tarvitsevansa, ja ui voimakkaasti eteenpäin säästääkseen auttajiltaan
puolet matkasta.

Mutta uimari oli liiaksi luottanut melkein loppuneisiin voimiinsa. Hän
huomasi, kuinka hyödyllinen oli ollut tuo puunpalanen, joka uiskenteli
sadan jalan päässä hänestä. Hänen käsivartensa alkoivat jäykistyä,
jalat olivat menettäneet joustavuutensa, hänen liikkeensä olivat
katkonaisia, ja hän läähätti.

Hän kiljaisi, soutajat ponnistivat voimiaan, ja toinen heistä huusi
italiankielellä:

-- Rohkeutta!

Samassa laine, jonka harjalle hän ei enää jaksanut nousta, löi hänen
ylitseen ja peitti hänet kuohuunsa.

Vesi löi hänen päänsä ylitse, ja hän näki sen läpi taivaan sinen ja
siinä mustia täpliä.

Suurilla voimanponnistuksilla hän pääsi jälleen veden pinnalle. Hän
tunsi jonkun tarttuvan tukkaansa, sitten hän ei enää nähnyt eikä
kuullut mitään. Hän oli pyörtynyt.

Kun hän avasi silmänsä, makasi hän kannella. Alus jatkoi matkaansa.
Ensimmäiseksi hän katsoi, mihin suuntaan mentiin, ja näki Ifin linnan
jääneen kauas.

Dantès oli niin uupunut, että hänen riemuhuudahdustaan pidettiin
valituksena.

Niin kuin jo mainitsimme, hän makasi kannella. Eräs merimies hieroi
hänen jäseniään villakankaalla, toinen kaatoi pullosta juomaa hänen
suuhunsa. Kolmas vanha merimies, joka samalla oli perämies ja laivan
omistaja, katseli häntä itsekkään säälivästi, niin kuin yleensä ihmiset
nähdessään tapaturman, josta he äskettäin ovat pelastuneet ja joka
huomispäivänä voi heitä kohdata.

Muutama pisara rommia sai nuoren miehen sydämen jälleen sykkimään, ja
kun merimies polvillaan hänen vieressään hieroi hänen jäseniään
villaisella vaatteella, niin ne alkoivat saada entisen joustavuutensa.

-- Kuka olette? kysyi huonolla ranskankielellä kapteeni.

-- Olen maltalainen merimies, vastasi Dantès huonolla italiankielellä.
-- Tulimme Syracusasta lastinamme viiniä ja viikunoita. Myrsky yllätti
meidät tänä yönä Morgion-niemen kohdalla ja veneemme meni pirstaleiksi
kallioita vastaan, jotka näette tuolla.

-- Mistä tulette?

-- Noilta kallioilta, joihin kaikeksi onneksi takerruin, jota vastoin
laivuriparka löi päänsä niihin murskaksi. Muut kolme toveriani
hukkuivat. Luulen olevani ainoa elossaoleva. Huomasin aluksenne, ja kun
pelkäsin saavani kauankin odottaa tuolla autiolla ja alastomalla
saarella, niin otin alleni veneemme kappaleen ja koetin uida teitä
kohden. Kiitos, jatkoi Dantès, -- te olette pelastanut henkeni. Olin jo
hukkumaisillani, kun muuan merimiehenne tarttui tukkaani kiinni.

-- Minä se olin, vastasi rehellisen ja avomielisen näköinen
mustapartainen mies. -- Jo oli aikakin, sillä olitte jo menossa.

-- Niin olinkin, sanoi Dantès ojentaen hänelle kätensä, -- niin,
ystäväni, kiitän teitä kerran vielä.

-- Kyllähän minä hiukan arkailin, sanoi merimies, -- kun teillä on
kuusi tuumaa pitkä parta ja pitkä tukka, sillä olitte enemmän rosvon
kuin kunniallisen miehen näköinen.

Dantès muisti, että Ifin linnassa oleskelunsa aikana hän ei ollut
leikannut tukkaansa eikä ajanut partaansa.

-- Niin, eräänä vaaran hetkenä tein pyhälle madonnalle lupauksen, etten
kymmeneen vuoteen aja partaani enkä leikkaa tukkaani. Tänään on aika
kulunut umpeen, ja olin hukkua juuri vuosipäivänä.

-- Mihin nyt viemme teidät? kysyi laivuri.

-- Mihin vain tahdotte, vastasi Dantès. -- Se pursi, jossa olin, on
hukkunut ja laivuri kuollut. Näettehän, että olen voinut välttää saman
kohtalon, mutta aivan alasti. Kaikeksi onneksi olen jokseenkin hyvä
merimies. Jättäkää minut ensimmäiseen satamaan, johon poikkeatte, kyllä
minä aina saan paikan jossakin kauppalaivassa.

-- Tunnetteko Välimeren?

-- Olen purjehtinut täällä lapsuudestani asti.

-- Tunnetteko ankkuroimispaikat hyvin?

-- Tuskin on sellaista satamaa, jonne en voisi mennä ja tulla silmät
sidottuina.

-- Kuulkaahan, laivuri, sanoi se mies, joka oli huutanut Dantèsille
"rohkeutta", -- jos toveri puhuu totta, niin mikä estäisi häntä
jäämästä seuraamme?

-- Niin, jos hän puhuu totta, sanoi laivuri epäilevän näköisenä. --
Tuossa tilassa luvataan vaikka mitä, välittämättä siitä, mitä voi
pitää.

-- Minä pidän enemmän kuin lupaan, sanoi Dantès.

-- Oho, sanoi laivuri nauraen, -- sen saamme nähdä.

-- Milloin vain tahdotte, vastasi Dantès nousten. -- Minne on matkanne?

-- Livornoon.

-- No niin, sen sijaan että purjehtisitte pitkin rantoja, miksi ette
lähde suoraan tuulen mukaan?

-- Siksi, että silloin joutuisimme suoraan Rion-saarelle.

-- Sen ohi voitte päästä kahdenkymmenen kaapelinmitan päässä.

-- Tarttukaa siis peräsimeen, niin saamme nähdä taitonne.

Nuori mies meni aluksen perään. Painellen hiukan peräsintä hän tunsi,
että alus totteli hyvin.

-- Prasseihin ja taljoihin! komensi hän.

Aluksen miehistöön kuului neljä matruusia. Nämä riensivät paikoilleen,
ja laivuri seurasi hänen määräyksiään.

-- Haalatkaa! huusi Dantès.

Merimiehet tottelivat jokseenkin täsmällisesti.

-- Ja nyt, lujasti kiinni!

Tämä käsky pantiin täytäntöön samoin kuin edellinenkin, ja pieni alus,
sen sijaan, että olisi kulkenut rantoja pitkin, lähestyi Rion-saarta,
jonka ohi se kulki jättäen sen kahdenkymmenen kaapelinmitan päähän
oikealle puolelleen, aivan niin kuin Dantès oli sanonut.

-- Hyvä! sanoi laivuri.

-- Hyvä! sanoivat merimiehet.

Ja kaikki katselivat ihaillen tuota miestä, jonka katseeseen oli
palannut terävyys ja ruumiiseen sellainen joustavuus, ettei hänessä
olisi uskonut sitä olevankaan.

-- Näettehän, sanoi Dantès heittäen ruorin kädestään, -- että
teillä voi olla minusta hyötyä, ainakin matkallanne. Ellette huoli
minusta Livornossa, niin jätätte minut maihin, ja ensimmäisestä
kuukausipalkastani maksan teille korvauksen ruoasta ja vaatteista,
jotka lainaatte minulle.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi laivuri, -- kyllähän me asioista sovimme,
jos olette järkevä.

-- Mies kuin mies, sanoi Dantès. -- Annatte minulle saman kuin
tovereillekin, ja sillä hyvä.

-- Ei se ole oikein kohtuullista, sanoi se, joka Dantèsin oli merestä
vetänyt, -- sillä te olette meitä taitavampi.

-- Mitä hittoa siihen sekaannut? Kuuluuko se sinuun, Jacopo? kysyi
laivuri. -- Jokainen saa itse määrätä palkkansa.

-- Se on totta, vastasi Jacopo. -- Tein ainoastaan pienen huomautuksen.

-- Tekisit vieläkin paremmin, jos lainaisit tälle miesraukalle housut
ja puseron, jos sinulla on kahdet.

-- Ei ole, vastasi Jacopo, -- mutta housut ja paidan hän kyllä saa.

-- En minä muuta tarvitsekaan, sanoi Dantès. -- Kiitos, ystäväni!

Jacopo laskeutui aluksen luukusta alas ja palasi hetkisen kuluttua
tuoden molemmat vaatekappaleet, jotka Dantès puki sanomattoman suurella
nautinnolla ylleen.

-- Mitä vielä tahdotte? kysyi laivan omistaja.

-- Palasen leipää ja toisen siemauksen tuota mainiota rommia, jota jo
äsken sain maistaa. Sillä en ole pitkään aikaan nauttinut mitään.

Dantèsille tuotiin palanen leipää, ja Jacopo ojensi hänelle pullonsa.

-- Käännä vasemmalle! huusi laivuri peränpitäjälle.

Dantès katsahti samaan suuntaan nostaen pullon suulleen, mutta se
jäikin puolitiehen.

-- Kas, sanoi laivuri, -- mitä Ifin linnassa on tapahtunut?

Pieni valkoinen pilvi, joka oli herättänyt Dantèsin huomiota, ilmestyi
Ifin linnan eteläisen varustuksen huipulle.

Sekuntia myöhemmin kuului etäinen laukaus. Merimiehet kohottivat
päätään ja katsoivat toinen toisiinsa.

-- Mitä tämä tietää? kysyi laivuri.

-- Joku vanki on tänä yönä päässyt karkuun, sanoi Dantès, -- ja nyt
laukaistaan hälytyslaukaus.

Laivuri loi tutkivan katseen nuoreen mieheen, joka tämän sanoessaan oli
vienyt pullon suun huulilleen. Mutta hän näki miehen juovan rommia niin
tyynesti ja tyytyväisesti, että epäilys kuoli heti, kun oli
syntynytkin.

-- Tämä on perhanan hyvää rommia, sanoi Dantès kuivaten paidanhihalla
hikistä otsaansa.

-- Oli miten oli, ajatteli laivuri katsoen häneen, -- jos hän se on,
niin samapa tuo. Minä olen saanut hyvän merimiehen.

Väittäen muka olevansa uupunut pyysi Dantès lupaa saada mennä pitämään
perää, että voisi istua. Peränpitäjä ilahtui ja loi kysyvän katseen
laivan omistajaan. Tämä nyökkäsi hänelle merkiksi, että hän sai antaa
peräsimen uudelle toverilleen.

Siinä istuessaan Dantès saattoi pitää silmällä Marseillen rantaa.

-- Kuinka mones päivä tänään on? kysyi Dantès viereensä istumaan
tulleelta Jacopolta, kun Ifin linna oli kadonnut näkyvistä.

-- Helmikuun 28. päivä, vastasi tämä.

-- Minä vuonna? kysyi taas Dantès.

-- Minäkö vuonna? Kysyttekö vuosilukua?

-- Kysyn, vastasi nuori mies, -- kysyn vuosilukua.

-- Oletteko unohtanut, mikä vuosi nyt on?

-- Minkä sille voin, pelkäsin niin kovasti tänä yönä, vastasi Dantès
nauraen, -- että kadotin melkein järkeni. Muistini on vielä aivan
sekaisin. Minkä vuoden 28. päivä helmikuuta nyt on?

-- Vuoden 1829, vastasi Jacopo.

Dantèsin vangitsemisesta oli kulunut täsmälleen neljätoista vuotta.

Hän oli yhdeksäntoistavuotiaana joutunut Ifin linnaan. Hän läksi sieltä
kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä.

Tuskainen hymy nousi hänen huulilleen. Mitenkähän Mercedeksen oli
käynyt tänä aikana, jona hän oli luullut sulhasensa kuolleen?

Sitten syttyi vihan tuli hänen silmiinsä, kun hän ajatteli niitä kolmea
miestä, jotka olivat hänet tähän pitkälliseen ja kamalaan vankeuteen
saattaneet.

Ja hän uudisti vankilassa vannomansa valan kostaa julmasti
Danglars'ille, Fernandille ja Villefort'ille.

Tämä vala ei enää ollut mikään turha uhkaus, sillä Välimeren paraskaan
purjehtija ei enää olisi voinut saada kiinni pientä tartaania, joka
täysin purjein kiiti Livornoa kohden.



22. Salakuljettajat


Dantès ei vielä ollut kokonaista päivääkään ollut laivassa, kun hän jo
tiesi, millaisen väen kanssa oli tekemisissä. Vaikka ei ollutkaan
käynyt apotti Farian koulua, osasi Jeune-Amélien omistaja melkein
kaikkia niitä kieliä, joita puhutaan sen suuren ulapan rannalla, jonka
nimi on Välimeri. Hän ei tarvinnut mitään tulkkeja, jotka aina ovat
ikävystyttäviä ja usein liian lavertelevia, vaan saattoi helposti tulla
toimeen sekä merellä kohtaamiensa alusten että rannikolla liikkuvien
soutajien kanssa ja myös niiden nimettömien ja isänmaattomien
ja näennäisesti toimettomien ihmisten kanssa, joita aina on
merenrantakaupunkien satamissa ja jotka saavat toimeentulonsa jollakin
salaperäisellä tavalla. Kaikesta siitä Dantès arvasi olevansa
salakuljettajan aluksessa.

Sen vuoksi laivuri ottikin hänet epäluuloisesti vastaan. Kaikki
rannikon tullimiehet tunsivat hänet tarkoin, ja kun hänen ja noiden
herrojen välisessä taistelussa käytettiin mitä ovelimpia keinoja, oli
hän alussa luullut Dantèsia tullilaitoksen vakoojaksi. Mutta se
loistava tapa, millä Dantès oli suoriutunut hänelle asetetusta
kokeesta, oli hänet täydellisesti rauhoittanut. Kun hän sitten näki
tuon valkoisen savupilven leijailevan hatunsulan tavoin Ifin linnan
harjalla ja kuuli kaukaisen laukauksen, niin hän ensi hetkessä ajatteli
joutuneensa tekemisiin sellaisen herran kanssa, jonka tuloa ja lähtöä
kunnioitettiin aivan kuin kuningastakin tykinlaukauksella. Se ei tehnyt
häntä läheskään niin rauhattomaksi, kuin jos tulokas olisi ollut
tullimies. Mutta tämä toinenkin epäluulo hävisi, kun hän näki
tulokkaansa pysyvän aivan rauhallisena.

Edmondilla oli siis se etu, että hän tiesi, mikä hänen isäntänsä oli,
mutta tämä ei tietänyt, kuka hän oli. Hän ei ilmaissut itseään
laivurille eikä uusille tovereilleen. Hän antoi tarkkoja tietoja
Napolista ja Maltasta, jotka hän tunsi yhtä hyvin kuin Marseillen, ja
piti hämmästyttävän johdonmukaisesti kiinni ensimmäisestä
kertomuksestaan. Niin viekas kuin genovalainen laivuri olikin, antoi
hän Edmondin pettää itsensä. Hän oli samanlainen kuin monet muutkin
älykkäät ihmiset: eivät koskaan tiedä sitä, mitä heidän tulisi tietää,
eivätkä usko muuta kuin sitä, jonka uskomisesta on heille hyötyä.

Tällaiset siis olivat heidän suhteensa, kun saavuttiin Livornoon.

Edmond tahtoi kokeilla, tuntisiko hän oman itsensä vielä neljäntoista
vuoden jälkeen, jona aikana hän ei ollut kuvaansa nähnyt. Hän muisti
hyvin tarkoin, minkä näköinen oli ollut nuorena. Toveriensa silmissä
hän oli jo täyttänyt pyhälle neitsyelle tekemänsä lupauksen. Hän tiesi,
että Livornossa San Fernando -kadun varrella oli parturi ja meni tämän
luokse leikkauttamaan tukkansa ja partansa.

Parturi katsoi kummissaan pitkätukkaista ja -partaista miestä, joka
muistutti Tizianin maalausta. Tähän aikaan ei vielä kuulunut muotiin
pitää tukkaansa ja partaansa niin tuuheana.

Kun parturi oli tehnyt tehtävänsä, kun Edmond tunsi leukansa taas
sileäksi ja tukka oli leikattu tavallisen lyhyeksi, pyysi hän peiliä
katsellakseen kuvaansa.

Hän oli siis 33-vuotias, ja neljätoista vankeusvuotta olivat suuresti
muuttaneet hänen kasvojensa luonnetta. Nuorina ne olivat olleet
pyöreät, hymyilevät ja tyytyväisen näköiset, niin kuin ainakin
onnellisella ihmisellä, jonka ensimmäiset elämän askelet ovat olleet
helppoja ja joka pitää tulevaisuutta luonnollisena menneisyyden
jatkona. Kaikki oli nyt muuttunut.

Kasvot olivat tulleet pitemmiksi, hymyilevät huulet olivat saaneet
varman ja jyrkän piirteen, joka ilmaisee päättäväisyyttä. Kulmakarvojen
välissä oli syvä ryppy. Hänen silmissään oli alakuloinen ilme, ja
niistä välkähti toisinaan ihmishalveksimisen ja vihan tummia salamoita.
Kun hänen kasvonsa eivät niin pitkään aikaan olleet olleet
auringonsäteitten vaikutuksen alaisina, olivat ne kalvakat, ikään kuin
ylhäisellä tavalla kauniit, mitä kauneutta vielä lisäsi oppineisuuden
luoma älykäs varmuus. Vaikka hän olikin jokseenkin pitkä mies, oli hän
ainaisilla ponnistuksilla hankkinut itselleen lyhytkasvuisten
keskitetyn voiman. Ääni oli rukousten, itkun ja kirousten vaikutuksesta
muuttunut, se sointui vuoroin kuin omituinen kello, vuoroin oli siinä
tyly ja melkein karkea sävy.

Oleskeltuaan kauan puolihämärässä ja pimeässä hän oli saavuttanut
merkillisen kyvyn nähdä esineet pimeässä aivan kuin hyeena ja susi.

Jeune-Amélien omistaja tahtoi kaikin keinoin pidättää palveluksessaan
Edmondin ja oli luvannut tälle osan tulevasta voitosta. Edmond oli
suostunut ehtoihin. Parturin luota hän kiiruhti kauppaan, josta hän
osti itselleen valmiin merimiehenpuvun: siniset housut, raitaisen
paidan ja fryygialaisen lakin.

Jeune-Amélien omistaja ei ollut tuntea tätä siroa ja hienoa merimiestä
samaksi, jonka aivan hiljattain oli nähnyt puolikuolleena aluksensa
kannella.

Ihastuen hänen oivalliseen ulkomuotoonsa hän uudisti
palkkatarjouksensa. Mutta Dantès, jolla oli omat tuumansa, ei tahtonut
sitoutua pitemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi.

Jeune-Amélien väki oli hyvin toimeliasta ja sai totella ankaraa
omistajaa, joka ei ollut tottunut heittämään aikaansa hukkaan. Tuskin
he olivat olleet viikon päivät Livornossa, kun aluksen pullea ruuma oli
täynnä kuviollista musliinia, kiellettyä pumpulia, englantilaista
ruutia ja tupakkaa, jotka tullilaitos oli unohtanut leimata. Tämä oli
nyt vietävä Livornon vapaasatamasta Korsikaan, josta eräät liikemiehet
aikoivat toimittaa lastin Ranskaan.

Lähdettiin matkaan. Jälleen kynti Edmond sinervää merta, lapsuutensa
ensimmäistä näköpiiriä, jonka hän niin usein oli vankilassa unelmissaan
nähnyt. Oikealle puolelle jäi Gorgona, vasemmalle puolelle Pianosa, ja
he lähestyivät Paolin ja Napoleonin synnyinseutua.

Seuraavana aamuna noustessaan tapansa mukaan hyvin varhain kannelle
laivuri näki Dantèsin nojautuvan laivan laitaan ja omituinen ilme
kasvoillaan katselevan kummallista kalliosaarta, jonka nousevan
auringon valo loi rusohohtavaksi. Se oli Monte-Criston saari.

Jeune-Amélie kulki sen ohitse noin neljännespeninkulman päässä ja
jatkoi matkaansa Korsikaan.

Dantès ajatteli katsellessaan tuota hänelle niin merkityksellistä
saarta, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin heittäytyä mereen ja hän
olisi puolen tunnin päästä siellä. Mutta mitä hän tekisi siellä ilman
työkaluja, joilla voisi kaivaa, ja ilman aseita, joilla voisi itseään
puolustaa? Ja mitä sanoisivat siitä merimiehet? Mitä sanoisi laivuri?
Hänen täytyi odottaa.

Kaikeksi onneksi Dantès osasi odottaa. Hän oli neljätoista vuotta
odottanut vapauttaan. Nyt hän oli vapaa ja saattoi varsin hyvin odottaa
kuusi kuukautta tai vuoden tullakseen rikkaaksi.

Seuraavana päivänä he heräsivät Alerian kohdalla. Koko päivän he
kuljeksivat rantoja, illalla sytytettiin tulia rannoille. Näiden tulien
asemasta voi varmaankin päättää, että saattoi laskea maihin, sillä
lyhty nostettiin etumastoon lipun sijaan, ja alus lähestyi rantaa
pyssyn kantomatkan päähän.

Dantès oli huomannut, että laivuri varmaankin juhlahetken kunniaksi oli
asettanut laivan keulaan kaksi pientä tykkiä, jotka voivat lennättää
tuhannen jalan päähän pieniä neljännesnaulan painoisia kuulia.

Mutta tänä iltana varokeinot olivat turhia. Kaikki tapahtui
mahdollisimman rauhallisesti ja tasaisesti. Neljä venettä tuli kaikessa
hiljaisuudessa aluksen viereen, joka epäilemättä kunnioittaakseen niitä
laski omankin veneensä vesille. Nämä viisi venettä toimivat niin hyvin,
että kello kaksi aamulla oli koko lasti viety aluksesta maihin.

Vielä samana yönä -- niin suuri järjestyksen ihminen oli Jeune-Amélien
omistaja -- jaettiin palkkio miehille. Kukin sai osakseen sata Toscanan
liiraa.

Mutta tähän ei matka loppunut. Keula käännettiin Sardiniaan päin.
Sieltä oli otettava uusi lasti.

Toinen toimi onnistui yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin. Jeune-Amélieta
seurasi onni.

Uusi lasti oli vietävä Luccan herttuakuntaan. Siihen kuului melkein
yksinomaan havanna-sikareja ja xeres- ja malaga-viinejä.

Täällä syntyi pieni kahakka tullilaitoksen, Jeune-Amélien omistajan
ainaisen vihollisen kanssa. Eräs tullimies kuoli ja kaksi merimiestä
haavoittui. Dantès oli toinen näistä merimiehistä, kuula oli lävistänyt
oikean olkalihaksen.

Dantès oli melkein onnellinen tästä kahakasta ja melkein tyytyväinen
haavaansa. Nämä molemmat kovat opettajat olivat näyttäneet hänelle,
millä tavoin hän käyttäytyi vaaran hetkenä ja millä tavoin hän kesti
tuskan. Hän oli hymyillen katsonut vaaraa vasten silmiä ja saadessaan
haavan hän oli lausunut aivan kuin kreikkalainen filosofi: "Tuska, sinä
et tee kipeää!"

Hän oli myöskin tarkastanut kuollutta tullimiestä, ja lieneekö se
johtunut toiminnan kiihottaman veren vaikutuksesta vai olivatko hänen
inhimilliset tunteensa jäähtyneet, mutta tämä näky ei tehnyt häneen
mitään syvää vaikutusta. Dantès oli nyt astunut tielle, jota myöten hän
tahtoi maalinsa saavuttaa. Sydän hänen rinnassaan oli melkein
kivettynyt.

Jacopo oli nähnyt hänen kaatuvan ja luullut hänen kuolleen, mutta
sitten hoitanut hänen haavaansa niin kuin oiva toveri ainakin.

Tämä maailma ei siis ollut niin hyvä kuin tohtori Pangloss väitti eikä
niin huono kuin Dantès arveli, koska tämä mies, joka olisi voinut periä
toverinsa voitto-osuuden, oli selvästi osoittanut surua luullessaan
häntä kuolleeksi.

Sardinialaisten yrttien avulla haava parantui hyvinkin pian. Edmond
tahtoi koetella Jacopoa. Hän tarjosi tälle hoitovaivojen korvaukseksi
voitto-osuutensa, mutta Jacopo kieltäytyi loukkaantuneena sitä
vastaanottamasta. Edmond alkoi tuntea jonkinmoista ystävyyttä tätä
miestä kohtaan. Enempää ei Jacopo pyytänytkään. Hän oli vaistomaisesti
tuntenut, että Edmond oli korkeammalla tasolla kuin muut heistä, vaikka
hän sen olikin osannut salata. Ja tuo kunnon merimies oli tyytyväinen
siihen vähään, minkä Edmond hänelle antoi.

Pitkinä päivinä, kun laiva kiiti sinistä ulappaa eikä myötätuulessa
tarvinnut muuta tehdä kuin hoitaa peräsintä, Edmond alkoi opettaa
Jacopoa samoin kuin apotti Faria oli opettanut häntä. Hän näytti
hänelle merikortista rannikkojen aseman, selitti kompassin
virhenäyttämät ja opetti hänet lukemaan sitä kirjaa, jonka Jumala on
timanttikirjaimilla kirjoittanut päämme päälle.

Ja kun Jacopo kysyi:

-- Mitä hyötyä minulla, yksinkertaisella merimiehellä, on tästä
kaikesta?

Edmond vastasi:

-- Kukapa tietää, ehkä sinusta jonakin päivänä tulee laivan kapteeni:
tulihan maanmiehestäsi Bonapartesta keisari!

Olemme unohtaneet mainita, että Jacopo oli korsikalainen.

Puoli kolmatta kuukautta oli jo kulunut näillä matkoilla. Dantèsista
oli tullut yhtä taitava rannikkopurjehtija kuin hän ennen oli ollut
uljas merimies pitkillä matkoilla. Hän oli tutustunut kaikkiin
rannikoilla asuviin salakuljettajiin. Hän oli oppinut kaikki
salamerkit, joiden avulla nämä puolirosvot antavat toisilleen tietoja.

Monet kymmenet kerrat hän oli kulkenut Monte-Criston saaren ohi, mutta
kertaakaan hän ei ollut saanut tilaisuutta laskea sinne maihin.

Hän oli sen vuoksi tehnyt seuraavan päätöksen:

Heti, kun hänen ja Jeune-Amélien omistajan välinen sopimus loppuu, hän
hankkii itselleen pienen purren (hän saattoi sen tehdä, sillä hän oli
matkoillaan koonnut itselleen useita satoja piastereita), ja jonkin
tekosyyn nojalla purjehtii Monte-Criston saarelle.

Siellä hän saisi aivan vapaasti tehdä tutkimuksiaan.

Ei kai sentään aivan vapaasti, sillä varmaankin ne, jotka olivat
saattaneet hänet sinne, häntä vakoilisivat.

Mutta täytyyhän tässä maailmassa jotakin uskaltaa.

Eräänä päivänä laivan omistaja, joka oli alkanut luottaa häneen yhä
enemmän ja kaikin tavoin koetti säilyttää hänet palveluksessaan,
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet Via del Oglion varrella
olevaan kapakkaan, jonne Livornon parhaiden salakuljettajien oli tapana
kokoontua.

Tällä kertaa oli kysymys hyvin suuresta asiasta. Eräs laiva oli
lastattu turkkilaisilla matoilla, itämaisilla kankailla ja kashmirilla,
ja oli löydettävä rauhallinen paikka, jossa tavarat voitaisiin vaihtaa
ja josta ne sitten voitaisiin jollakin keinoin viedä Ranskan
rannikolle.

Voitto olisi hyvin suuri, jos kaikki onnistuisi, noin
viisikymmentä-kuusikymmentä piasteria miestä kohden.

Jeune-Amélien kapteeni ehdotti vaihtopaikaksi Monte-Criston saarta,
sillä se oli aivan autio, siellä ei ollut sotilaita eikä tullimiehiä,
ja sen oli Olympon jumalien aikana asettanut keskelle merta varmaankin
itse Merkurius, kauppiaiden ja varkaiden jumala, noiden kahden
ihmisluokan, jotka me olemme tarkoin erottaneet, mutta joita antiikin
maailma näytti pitävän yhtenä.

Monte-Criston nimen kuullessaan Dantès vavahti ilosta. Hän nousi
paikaltaan ja käveli muutamaan kertaan kapakan ympäri. Sitten hän sanoi
käsityksenään, että saari oli kaikin tavoin turvallinen ja että suuriin
puuhiin oli ryhdyttävä nopeasti, jos tahdottiin niiden onnistuvan.

Päätettiin lähteä liikkeelle seuraavana iltana, ja kun meri oli
tyynenpuoleinen ja tuuli myötäinen, niin toivottiin hyvin pian
päästävän tämän puolueettoman saaren vesille.



23. Monte-Criston saari


Sattuma, joka usein tulee ihmisen avuksi, kun kohtalo on väsynyt häntä
vainoamaan, järjesti siis niin, että Dantès saattoi luonnollisella ja
yksinkertaisella tavalla päästä toiveittensa perille ja mennä saareen
herättämättä kenessäkään epäluuloja.

Yksi ainoa yö vielä, ja hän pääsee tuolle matkalle.

Tämä yö oli kuumeisin, minkä Dantès koskaan oli viettänyt. Toiveet ja
pettymykset vaihtelivat hänen sielussaan. Jos hän sulki silmänsä, niin
hän näki kardinaalin kirjeen tulikirjaimin edessään seinällä. Jos hän
hetkeksikin vaipui uneen, niin mielettömät unet pyörivät hänen
päässään. Hän laskeutui luoliin, joiden lattiat oli kivetty
smaragdeilla, seinät olivat rubiineja ja katossa välkkyi timantteja.
Helmiä putoili aivan kuin maanalaisissa luolissa vesipisaroita.

Lumottuna ja huumaantuneena Edmond täytti taskunsa jalokivillä. Sitten
hän palasi päivänvaloon, ja kaikki kivet olivat muuttuneet sorakiviksi.
Hän koetti palata taikaluolaan, mutta tiet kiertyivät loppumattomiin,
luolan aukkoa hän ei enää löytänyt. Turhaan hän etsi väsyneistä
aivoistaan tuota taikasanaa, joka arabialaiselle kalastajalle avasi
Ali-Baban välkkyvät luolat. Kadonnut aarre oli maahenkien omana.

Seuraava päivä oli melkein yhtä kuumeinen kuin yökin, mutta se toi
mielikuvituksen avuksi järjen, ja Dantès saattoi laatia suunnitelman,
jota hän tähän asti ei ollut keksinyt.

Vanha laivuri antoi Dantèsin huolehtia matkavalmisteluista. Hän oli
tullut huomaamaan hänen etevämmyytensä. Hän piti nuorta merimiestä
luonnollisena seuraajanaan ja suri vain sitä, ettei hänellä ollut
tytärtä voidakseen avioliiton siteillä paremmin kiinnittää itseensä
Edmondin.

Kello seitsemän illalla oli kaikki valmiina. Kymmenen minuuttia yli
seitsemän he purjehtivat majakan ohitse, joka samassa syttyi.

Meri oli tyyni, puhalsi raitis kaakkoistuuli. Siniselle taivaalle
Jumala sytytti majakkansa, joista jokainen on kokonainen maailma.
Dantès sanoi, että kaikki voivat mennä levolle, hän kyllä pitää laivan
ohjaamisesta huolen.

Kun Maltalainen (siksi Dantèsia nimitettiin) oli antanut sellaisen
määräyksen, niin se riitti, ja jokainen meni rauhassa nukkumaan.

Dantès, joka yksinäisyydestä oli äkkiä joutunut maailmaan, kaipasi
toisinaan ehdottomasti yksinäisyyttä. Mikä yksinäisyys onkaan suurempi
ja runollisempi kuin olo laivan kannella keskellä merta yön pimeydessä,
keskellä ääretöntä hiljaisuutta, Jumalan silmien edessä?

Tällä kertaa ajatukset täyttivät hänen yksinäisyytensä, mielikuvat
valaisivat yön, ja lupaukset kaikuivat hiljaisuudessa.

Kun laivan omistaja heräsi, kiiti alus täysin purjein eteenpäin.
Tunnissa mentiin puolitoista peninkulmaa.

Taivaanrannalla alkoi näkyä Monte-Criston saari.

Edmond jätti aluksen omistajan huostaan ja meni vuorostaan kajuuttaan
makaamaan. Mutta vaikka hän oli koko yön valvonut, ei hän saanut unta
silmiinsä.

Kahden tunnin päästä hän nousi kannelle. Alus kiiti Elban saaren ohi.
Oltiin Marecianan kohdalla, vastapäätä Pianosan matalaa ja vihertävää
saarta. Taivaan sineä vastaan näkyi Monte-Criston loistava kärki.

Kello viiden aikaan illalla saari näkyi kokonaan. Edmond tuijotti
kallioita, joissa iltaruskon värit vaihtelivat heleimmästä punaisesta
tummimpaan siniseen asti. Toisinaan nousi verilaine hänen kasvoilleen,
otsa kävi punaiseksi, punertava pilvi peitti katseen.

Tuli yö. Kello kymmeneltä illalla laskettiin maihin. Jeune-Amélie oli
ensimmäisenä saapunut kohtaamispaikalle.

Vaikka Dantès osasikin hillitä itsensä, ei hän voinut olla ensimmäisenä
hyppäämättä maihin. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän Brutuksen
tavoin suudellut maata.

Oli pilkkopimeä yö, mutta kello yhdentoista aikaan nousi kuu merestä
hopeoiden sen jokaisen värähdyksen.

Jeune-Amélien miehistö tunsi saaren hyvin, se oli usein siellä käynyt.
Dantès oli sen nähnyt jokaisella matkallaan itään, mutta ei koskaan
ollut poikennut siihen.

Hän kyseli Jacopolta:

-- Missä olemme yötä?

-- Tietysti aluksessa, vastasi merimies.

-- Eikö luolissa olisi parempi olla?

-- Missä luolissa?

-- Saaren luolissa.

-- En minä ole nähnyt saaressa luolia, sanoi Jacopo.

Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle.

-- Eikö Monte-Criston saaressa ole luolia? kysyi hän.

-- Ei.

Dantès oli hetkisen aivan neuvoton. Sitten hän ajatteli, että luolat
ovat voineet mennä jonkin kallionvieremän johdosta umpeen, tai oli
kardinaali Spada antanut tukkia niiden suun.

Pääasia oli siis löytää tuo tukittu luolan suu. Tarpeetonta oli etsiä
sitä yöllä. Dantès jätti etsimisen seuraavaan aamuun. Sitä paitsi
ilmaisi mereltä tullut merkki, johon Jeune-Amélie vastasi, että työhön
oli ryhdyttävä.

Kun viivähtänyt alus sai aikaisemmin saapuneelta merkin, että kaikki
oli hyvin, lähestyi se piankin valkoisena kuin haamu ja ankkuroi rannan
poukamaan.

Lastia alettiin heti purkaa.

Dantès pelkäsi jo herättäneensä epäluuloja saaressa liikkumisellaan,
ainaisilla kysymyksillään ja taukoamatta tarkastelemalla seutua.
Kaikeksi onneksi oli hänen kasvoilleen syöpynyt suuren surun
alakuloinen leima, ja ilon välkkeet olivat siinä vain kuin salamoita
pilvessä.

Kukaan ei siis aavistanut mitään, ja kun hän seuraavana aamuna otti
pyssyn, kuulia ja ruutia ja sanoi menevänsä ampumaan villivuohia, joita
hyppeli kallioilla, niin arveltiin tämän retken johtuvan joko hänen
metsästysinnostaan tai yksinäisyyden kaipuusta. Jacopo vain tahtoi
kaikin mokomin seurata häntä. Dantès ei tahtonut sitä estää,
sillä hän pelkäsi herättävänsä epäluuloja. Mutta jo hetkisen
kuljettuaan hänen onnistui tappaa vuohi, ja hän lähetti Jacopon viemään
sitä tovereilleen ja pyysi, että hänelle ilmoitettaisiin laukauksella,
kun se oli valmiiksi keitetty. Kuivatut hedelmät ja pullollinen
monte-pulcianoviiniä saivat täydentää aterian.

Dantès jatkoi matkaansa silloin tällöin kääntyen taakseen katsomaan.
Saapuessaan erään kallion huipulle hän näki noin tuhannen jalan päässä
alapuolellaan toveriensa, joiden luo Jacopo jo oli ennättänyt,
valmistelevan aamiaista.

-- Kahden tunnin päästä nuo miehet lähtevät täältä viisikymmentä
piasteria rikkaampina koettaakseen henkensä uhalla ansaita toiset
viisikymmentä, hän ajatteli. -- Sitten he menevät johonkin kaupunkiin
tuhlaamaan ne ylpeinä kuin sulttaanit ja itserakkaina kuin nabobit.
Tänään minä toivoni vallassa pidän heidän rikkauttaan suurimpana
kurjuutena, mutta ehkä jo huomenna pidän tuota halveksimaani kurjuutta
suurimpana onnena... Niin ei saa tapahtua! Faria ei voinut erehtyä.
Mieluummin kuolen kuin jatkan tätä kurjaa ja alakuloista elämää.

Dantès, joka kolme kuukautta sitten toivoi yksinomaan vapautta, ei enää
tyytynyt vapauteen, vaan toivoi itselleen rikkauttakin. Syy ei ollut
Dantèsin, vaan Jumalan, joka rajoittaessaan ihmisen kyvyt on antanut
hänelle rajoittamattomat toiveet. Kahden kallioseinän välistä polkua
myöten, jonka virta oli muodostanut, Dantès saapui sille kohtaa, jossa
hän otaksui luolien olevan. Kulkiessaan meren rantaa myöten hän oli
muutamissa kallioissa huomaavinaan ihmiskäden jälkiä.

Aika, joka fyysillisen maailman päälle heittää sammalverhonsa samoin
kuin se moraalisen maailman yli laskee unohduksen, näytti tavallaan
kunnioittaneen näitä merkkejä, joita ihmiskäsi säännöllisten matkojen
päähän oli tehnyt tienviitoiksi. Toisinaan merkit peittyivät
myrttipensaiden alle, joiden tuuheat oksat olivat täynnä kukkia, tai
sammalen suojaan. Dantèsin täytyi silloin taivuttaa syrjään
myrttipensaan oksat tai irroittaa sammal löytääkseen opastavat merkit.
Näiden merkkien näkeminen oli jälleen herättänyt toivon Edmondissa.
Tällainen paikka oli sangen sopiva aarteen kätköpaikaksi. Mutta eiköhän
joku muu ollut huomannut merkkejä kuin se, jota varten ne oli tehty, ja
oliko saari säilyttänyt ihmeellisen aarteensa?

Noin kuudenkymmenen askelen päässä satamasta, josta kallioiden vuoksi
ei voinut nähdä Dantèsia, näyttivät merkit loppuvan. Mutta luolaa ei
näkynyt, vain iso, pyöreä, lujalla pohjalla lepäävä kivilohkare. Edmond
arveli, että tämä olikin tien alku eikä loppu ja lähti kulkemaan
vastakkaiseen suuntaan.

Tällä aikaa hänen toverinsa valmistivat aterian, toivat vettä
lähteestä, leipää ja hedelmiä aluksesta ja paistoivat vuohen lihaa.
Juuri kun he irroittivat sen tilapäisestä paistinvartaasta, he näkivät
Dantèsin kepeänä kuin vuorivuohen hyppelevän kalliolta toiselle. He
ampuivat laukauksen ilmaan antaakseen hänelle merkin. Metsämies kääntyi
silloin heti ja lähti tulemaan heitä kohden. Mutta samalla hetkellä
hänen jalkansa luiskahti, hän horjahti, kiljaisi ja putosi syvyyteen.

Kaikki riensivät häntä auttamaan, sillä kaikki pitivät hänestä, vaikka
hän olikin heitä etevämpi. Jacopo saapui ensimmäisenä perille.

Hän tapasi Edmondin verissään ja melkein tajuttomana. Hänen suuhunsa
kaadettiin muutama pisara rommia, ja tämä lääke, joka jo kerran ennen
oli tehoisasti vaikuttanut häneen, vaikutti nytkin.

Edmond avasi silmänsä, valitti, että hänen polviansa särki ja päänsä
oli raskas ja sanoi tuntevansa kamalaa kipua kylkiluissaan. Toverit
tahtoivat kantaa hänet rannalle asti, mutta kun häneen koskettiinkin,
niin hän valitti tuskiaan ja sanoi, ettei kestä kantamista.

Kaikki ymmärsivät, ettei Dantès voinut lähteä aamiaiselle. Mutta hän
vaati, että toverit, joilla ei ollut samaa syytä kuin hänellä olla
syömättä, palaisivat aterialle. Omasta puolestaan hän sanoi
tarvitsevansa ainoastaan hiukan lepoa ja olevansa heidän tullessaan
taas voimissaan.

Merimiehille ei tätä tarvinnut sanoa moneen kertaan. Heidän oli nälkä,
paistetun vuohen tuoksu ulottui sinne asti, eivätkä merikarhut liikoja
surkeile toisiaan.

Tunnin kuluttua he palasivat. Sillä aikaa oli Edmond voinut laahautua
kymmenkunta jalkaa ja päässyt nojaamaan sammaleiseen kiveen.

Mutta sen sijaan että tuskat olisivat vaimentuneet, ne olivatkin
tulleet entistä kovemmiksi. Vanha laivuri, jonka täytyi vielä
aamupäivän kuluessa lähteä viemään lastinsa Piemontiin ja Ranskan
rajalle, Nizzan ja Frejuksen välille, kehotti kovasti Dantèsia
nousemaan. Dantès ponnisti kaikki voimansa voidakseen noudattaa tätä
kehotusta, mutta hän vaipui maahan valittaen ja kalpeana.

-- Hänen kylkiluunsa ovat menneet poikki, sanoi laivuri hiljaa. --
Mutta hän on kunnon toveri, emmekä saa häntä sillä tavoin jättää.
Koettakaamme kantaa hänet alukseen asti.

Mutta Dantès sanoi mieluummin kuolevansa siihen, missä oli, kuin
kärsivänsä kantamisen kamalia tuskia, niin heikko hän oli.

-- Käyköön kuinka tahansa, sanoi laivuri, -- mutta kukaan ei voi
syyttää, että olisimme jättäneet teidän kaltaisenne kunnon toverin
pulaan. Lähdemme vasta illalla.

Mutta Dantès ei tahtonut, että hänen tähtensä poikettaisiin
suunnitelmasta.

-- Olen ollut varomaton, sanoi hän laivurille, -- ja saan nyt kärsiä
varomattomuudestani rangaistuksen. Jättäkää minulle laivakorppuja,
pyssy, ruutia ja kuulia ampuakseni vuohia tai puolustaakseni itseäni ja
kuokka laatiakseni sen avulla majan itselleni, jos satutte liian kauan
viipymään.

Laivuri katsahti alukseen, joka kellui pienessä satamassa odottaen vain
miehistöänsä lähteäkseen matkalleen heti.

-- Mitä meidän tulee tehdä, Maltalainen, sanoi hän. -- Emmehän voi
sinua sillä tavoin jättää, mutta emmehän voi tännekään jäädä?

-- Lähtekää, lähtekää, huudahti Dantès.

-- Viivymme ainakin viikon poissa, sanoi laivuri, -- ja meidän täytyy
tehdä kierros tullaksemme sinut noutamaan.

-- Kuulkaahan, sanoi Edmond, -- jos parin kolmen päivän päästä tapaatte
kalastajaveneen tai jonkin muun purren, joka on tulossa näille vesille,
niin lähettäkää se minua noutamaan. Minä maksan kaksikymmentäviisi
piasteria päästäkseni takaisin Livornoon. Ellette sellaista kohtaa,
niin palatkaa silloin.

Laivuri pudisti päätään.

-- Kuulkaahan, laivuri Baldi, sanoi Jacopo, -- yhdellä tapaa voi tämän
asian järjestää. Lähtekää te, ja minä jään loukkaantunutta hoitamaan.

-- Luopuisitko voitto-osuudestasi hoitaaksesi minua? sanoi Edmond.

-- Luovun, vastasi Jacopo arvelematta.

-- Sinä olet kunnon poika, Jacopo, sanoi Edmond. -- Jumala sinulle
hyvyytesi palkitkoon, mutta minä en tarvitse ketään. Parin kolmen
päivän lepo palauttaa voimani, ja toivon näiden kallioiden koloista
löytäväni yrttejä, jotka parantavat haavoja.

Omituinen hymy väikkyi Edmondin huulilla. Hän puristi hellästi Jacopon
kättä, mutta tahtoi aivan horjumattomasti jäädä saareen yksin.

Salakuljettajat toivat Edmondille kaiken, mitä hän pyysi, ja
poistuivat viitaten hänelle sydämellisesti hyvästiksi. Edmond vastasi
heiluttamalla ainoastaan kättään, ikään kuin ei voisi muuta ruumistaan
liikuttaa.

Kun he olivat kadonneet, sanoi Dantès:

-- Kummallista, että tuollaisten ihmisten seurassa saa osakseen
ystävyyttä ja uskollisuutta.

Sitten hän hiipi erään kallion taakse, näki aluksen nostavan purjeensa
ja ankkurinsa, keinuvan sirosti kuin lentoon lähtevä lokki ja kiitävän
ulapalle.

Tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut. Ainakaan siitä paikasta,
jonne haavoittunut oli jäänyt, ei sitä enää voinut nähdä.

Silloin Dantès nousi ketterämpänä kuin vuohet, otti pyssyn toiseen ja
kuokan toiseen käteensä ja riensi sen kallion luo, jonka lähelle
vuoreen hakatut merkit loppuivat.

-- Ja nyt, sanoi hän, muistaen Farian hänelle kertomaa arabialaista
satua, -- Sesam, aukene!



24. Lumouksen vallassa


Toukokuun aurinko oli kulkenut noin neljänneksen rataansa, ja sen
lämpimät, eloa antavat säteet paistoivat kaikkialle. Kalliotkin
näyttivät iloitsevan niistä. Tuhannet heinäsirkat sirittivät
ruohikossa. Myrtti- ja oliivipensaiden lehdet värisivät synnyttäen
aivan kuin metallisen soinnun. Edmondin astellessa kuumaa kalliota
livahteli kaikkialla smaragdinvärisiä sisiliskoja. Etäällä vuoren
rinteellä hyppeli villejä vuohia, jotka toisinaan houkuttelivat tänne
metsämiehiä. Sanalla sanoen, saaressa oli elämää ja liikettä, ja
kuitenkin Edmond tunsi olevansa siellä yksinään Jumalan huomassa.

Hänen sielussaan vallitsi jonkinmoinen pelonkaltainen tunne. Se johtui
siitä, että me pelkäämme päivänvaloa ja uskomme, että erämaassakin
meitä vaanitaan.

Tämä tunne oli niin voimakas, että juuri silloin, kun hänen piti ryhtyä
työhön, hän laski kuokan maahan, tarttui pyssyynsä, kiipesi saaren
korkeimmalle kalliolle ja katseli sieltä tarkkaan joka suuntaan.

Mutta meidän on sanottava, että hänen huomiotaan ei kiinnittänyt
runollinen Korsika, jonka talot hän melkein saattoi erottaa, ei sen
lähellä oleva melkein tuntematon Sardinia, ei jättiläismuotoinen Elba
eikä tuo tuskin huomattava viiva taivaanrannassa, josta tottunut silmä
erotti komean Genovan ja kauppaakäyvän Livornon, ei, vaan aamulla
lähtenyt priki ja äsken lähtenyt tartaani.

Edellinen oli katoamaisillaan Bonifacio-salmeen, ja jälkimmäinen kulki
Korsikan sivua aikoen purjehtia sen niemen ympäri.

Tämä näky rauhoitti Edmondia.

Hän suuntasi silloin katseensa lähempänä oleviin esineisiin. Hän näki
itsensä kartiomaisen saaren korkeimmalla kohdalla aivan kuin pienenä
patsaana jättiläismäisellä jalustalla. Hänen alapuolellaan ei näkynyt
ketään ihmisolentoa, ympärillä ei ainoatakaan alusta. Ei muuta kuin
sininen ulappa, jonka laineet loiskuivat saarta vastaan ja ikuisesti
liikkuen koristelivat sen rannat hopeahetaleillaan.

Silloin hän asteli alas nopeasti mutta samalla varovaisesti. Hän tahtoi
välttää semmoista tapaturmaa, jota äsken niin taitavasti ja
onnellisesti oli teeskennellyt.

Sanoimme Dantèsin seuranneen kallioon hakattuja merkkejä. Hän näki
näiden merkkien johtavan pieneen lahdelmaan, joka oli aivan kuin
muinaisajan merenneitojen kylpypaikka. Tämän lahden suu oli kyllin
suuri ja sen keskusta kyllin syvä, jotta siellä voi olla piilossa pieni
purjealus. Hän arveli nyt, että kardinaali Spada, jotta häntä ei kukaan
näkisi, oli laskenut veneensä tähän lahdelmaan, kätkenyt sinne
purtensa, seurannut näiden merkkien osoittamaa tietä ja kätkenyt
aarteensa sinne, missä ne loppuivat.

Tämä otaksuma oli johdattanut Dantèsin pyöreän kallion luo.

Mutta eräs seikka teki hänet rauhattomaksi ja kumosi kaikki hänen
ajatuksensa painolaista. Millä tavoin tämä kallio, joka painoi ainakin
viisikymmentä sentneriä ja jonka kuljettamiseen olisi tarvittu
tavattoman suuria voimia, oli saatu sille jalustalle, jossa se oli?

Äkkiä heräsi Dantèsin sielussa ajatus. Sen sijaan että kivi olisi
vyörytetty ylöspäin, sen olikin annettu vyöryä alaspäin.

Ja hän kiipesi kallion yläpuolelle nähdäkseen paikan, jossa se oli tätä
ennen ollut.

Pian hän huomasi, että kallio oli saanut liukua loivaa pintaa myöten,
kunnes se oli pysähtynyt määrätylle paikalle. Se oli asettunut
tavallista hakatun kiven suuruista lohkaretta vastaan. Pieniä kiviä ja
soraa oli pantu rakojen täytteeksi. Tämä pieni muuraustyö oli peitetty
mullalla, johon oli kasvanut ruohoja, sammalta ja myrttiä, ja vanha
kalliolohkare näytti olevan yhtä muun kallion kanssa.

Varovasti Dantès kaivoi kaiken mullan pois ja huomasi, tai oli
huomaavinaan, miten tämä lohkare oli paikoilleen asetettu.

Sitten hän alkoi kuokallaan iskeä tähän ajan lujittamaan muuriin.

Tehtyään kymmenen minuuttia työtä hän oli saanut aikaan käsivarren
mentävän aukon.

Dantès katkaisi vahvimman oliivipuun, karsi siitä oksat, työnsi sen
reikään ja käytti sitä vipuna.

Mutta lohkare oli liian suuri ja sitä tukeva kivi liian paksu, jotta
ihmisvoima olisi voinut sitä liikuttaa.

Silloin Dantès arveli, että hänen tuli iskeä voimansa tuohon
tukikiveen. Mutta millä keinoin?

Dantès katseli ympärilleen niin kuin pulassa olevat ihmiset
tavallisesti katsovat. Hänen silmänsä osuivat Jacopon hänelle jättämään
sarveen, joka oli täynnä ruutia.

Hän hymyili tyytyväisenä. Nyt oli turvauduttava tähän hornan
keksintöön. Kuokkansa avulla Dantès laati lohkareen ja sitä tukevan
kiven väliin räjähdysreiän, täytti sen ruudilla, repi nenäliinansa
siekaleiksi, kastoi ne rikkiin ja teki niistä sytytyslangan.

Sytytettyään langan palamaan hän vetäytyi loitommalle. Kohta kuului
räjähdys. Päällimmäinen lohkare kohosi aivan kuin näkymättömän voiman
nostamana, alla oleva kivi mureni tuhansiksi sirpaleiksi, pienestä
reiästä, jonka Dantès ensin oli laatinut, syöksyi esiin kihisevä
hyönteisparvi, ja iso käärme, joka oli aivan kuin vartioinut tätä
käytävää, luikerteli sinivihreinä kiemuroina kalliota pitkin ja katosi.

Dantès siirtyi lähemmäksi. Päällimmäinen lohkare, jota ei nyt enää
mikään ollut tukemassa, kallistui kuilua kohden. Uskalias aarteenetsijä
kiersi kiven, etsi sen paikan, jossa lohkareen asema oli epävarmin,
työnsi tangon sen alle ja aivan kuin uusi Sisyfos ponnisti kaikki
voimansa.

Ennestään jo häilyvä kivi liikahti. Dantès oli aivan kuin titaani, joka
irroittaa kallioita käydäkseen sotaa jumalia vastaan. Lopulta lohkare
pääsi irti, vyöryi, hyppeli ja syöksyi mereen kadoten sinne.

Sen alta tuli näkyviin pyöreä laatta, johon oli kiinnitetty
rautarengas. Dantès huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Ensimmäisen
yrityksen tulos oli suorastaan odottamaton.

Hän aikoi jatkaa, mutta hänen polvensa vapisivat kovasti, sydän tykytti
kiivaasti, ja silmissä hämärsi. Hänen täytyi tauota työstään.

Mutta hän malttoi levähtää vain lyhyen hetken. Sitten hän asetti tangon
renkaaseen, nosti kaikin voimin, kivi irtaantui, ja näkyviin tulivat
jonkinmoiset portaat, jotka näyttivät katoavan synkkään luolaan.

Toinen olisi rientänyt portaita alas, olisi riemusta huudahtanut.
Dantès pysähtyi, kalpeni ja epäili.

-- Nyt minun on oltava mies, ajatteli hän. -- Kun olen tottunut
vastoinkäymiseen, niin en saa antaa pettymyksen painaa minua maahan.
Ellen sitä ole oppinut, niin olen aivan turhaan kärsinyt! Kun sydän
toivon lämmössä on liian paljon laajentunut ja pettymyksen kylmä
henkäys sen sitten jälleen supistaa, niin se voi haljeta. Faria on
uneksinut, kardinaali Spada ei ole mitään tänne kätkenyt, ehkä ei ole
täällä käynytkään, ja jos onkin käynyt, niin Cesare Borgia, tuo
uhkarohkea seikkailija, väsymätön ja uljas rosvo, on tullut hänen
jälkeensä, on löytänyt jäljet, on seurannut samoja teitä kuin minäkin,
nostanut tämän kiven samoin kuin minäkin, on käynyt luolassa eikä ole
jättänyt minulle mitään.

Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, katsellen miettivästi pimeään
aukkoon.

-- Nyt, kun en enää mitään odota, kun olen sanonut itselleni, että
kaikki toivo on mieletöntä, niin tämän seikkailun jatkaminen tyydyttää
ainoastaan uteliaisuuttani.

Hän seisoi vielä hetkisen liikkumattomana mietteisiinsä vaipuneena.

-- Niin, tämä on todellakin seikkailu, joka sopii tuon kuninkaallisen
rosvon elämäntarinaan. Niin, Borgia oli tullut tänne jonakin yönä,
toisessa kädessään soihtu, toisessa miekka, ja kahdenkymmenen askelen
päässä hänestä seisoi kaksi synkkää sbirriä, jotka tarkastivat maata,
vettä ja taivasta sillä aikaa kuin heidän valtiaansa astui luolaan,
aivan samoin kuin minäkin nyt aion tehdä. Niin, mutta miten Cesare
menetteli noiden sbirrien suhteen, jotka tiesivät hänen salaisuutensa?
ajatteli Dantès. -- Samoin kuin tehtiin Alarikin hautaajille, jotka
kuopattiin yhdessä vainajan kanssa. Mutta, jatkoi Dantès, -- jos hän
kävi täällä, niin hän löysi aarteen. Borgia, joka vertasi Italiaa
artisokkaan, jonka hän söi lehti lehdeltä, Borgia tiesi kyllä, kuinka
kallis hänen aikansa oli, eikä olisi viitsinyt vyöryttää kiveä takaisin
paikoilleen. Menkäämme siis etsimään.

Hän alkoi laskeutua portaita alas hymy huulillaan ja mutisten tuota
ihmisviisauden viimeistä sanaa: Ehkä...!

Luola ei ollut pimeä, vaan hohti sinertävää valoa. Ilmaa ja valoa ei
tullut ainoastaan siitä aukosta, jonka hän oli tehnyt, vaan
kallionraoista, joita ei ulkopuolelta huomannut, mutta joiden läpi näki
taivaan sinen sekä tammien vihreitä oksia ja puiden juuria.

Kun Dantès oli muutamia sekunteja ollut tässä luolassa, jonka viileähkö
ja tuoksuva ilma oli samassa suhteessa saarella vallitsevaan ilmaan
kuin sininen valo auringon valoon, alkoivat hänen silmänsä, jotka
olivat tottuneet näkemään pimeässä, tarkastaa luolan perimmäisiä
soppia. Luola oli graniittia, ja sen särmät välkkyivät aivan kuin
timantit.

-- Tässä onkin ehkä koko se aarre, jonka kardinaali on jättänyt,
ajatteli Dantès hymyillen. -- Ja apotti-parka, nähdessään unelmissaan
tämän luolan loistavat seinät, oli kuvitellut niitä suuriksi
rikkauksiksi.

Mutta Dantès muisti testamentin sanat: "Kaukaisimmassa nurkassa
toisesta aukosta", lausuttiin siinä.

Dantès oli tullut vasta ensimmäiseen luolaan, hänen täytyi etsiä nyt
toiseen vievä aukko.

Hän alkoi tutkia. Toisen luolan täytyi olla saaren keskustaan päin. Hän
tutki kalliota, hän iski erääseen kohtaan, jossa arveli olevan hyvin
huolellisesti peitetyn aukon.

Mutta siinä oli luja kiviseinä, ja hiki nousi hänen otsalleen. Hän
siirtyi eteenpäin ja oli eräässä kohdassa kuulevinaan seinän vastaavan
kumeammin kuin muualla. Hän alkoi tarkastaa kalliota ja huomasi sen,
minkä ehkä vain vankilassa ollut saattoi huomata, että sillä kohtaa oli
aukko.

Mutta jotta ei tekisi turhaa työtä, Dantès tutki kuokallaan luolan
kaikki muutkin seinät, kaiveli maata niistä kohdin, jotka hänestä
tuntuivat epäilyttäviltä, ja kun ei muualta mitään löytänyt, ei mitään
huomannut, niin hän palasi tuohon kohtaan, jonka kaiku oli niin
lohduttavan kumea. Hän iski toisen kerran ja suuremmalla voimalla.

Silloin hän huomasi kummallisen seikan. Kappale rappausta, samanlaista
kuin freskomaalausten pohja, irtaantui ja putosi maahan. Sen alta tuli
näkyviin vuolukiven kaltainen vaaleahko kivi. Kalliossa oleva aukko oli
suljettu toisenlaatuisilla kivillä, näiden päälle oli tehty rappaus ja
sen päälle oli matkittu graniitin kristallikiteitä.

Dantès iski kuokalla oikein olan takaa, ja kuokka painui tuuman verran
kiveen.

Tältä kohtaa hänen siis piti kaivaa.

Niin kummallinen on ihmisluonne, että mitä useammat seikat todistivat,
että Faria ei ollut erehtynyt ja että Dantès siis sai uskoa kaiken
todeksi, sitä enemmän hän alkoi epäillä ja tuli melkein toivottomaksi.
Tämä uusi huomio, jonka olisi pitänyt lisätä hänen voimiaan, uuvuttikin
hänet täysin. Kuokka melkein kirposi hänen käsistään. Hän laski sen
maahan ja palasi päivänvaloon selittäen tekoaan itselleen sillä, että
hän tahtoi nähdä, oliko ketään vakoilemassa. Mutta itse asiassa hän
tarvitsi raitista ilmaa, koska oli pyörtymäisillään.

Saari oli autio, ja aurinko näytti keskitaivaaltaan katsovan siihen
tulisilmällään. Etäällä näkyi kalastajaveneiden valkoisia purjeita
safiirinvärisellä ulapalla.

Dantès ei ollut vielä syönyt mitään. Mutta hän ryyppäsi vain hiukan
rommia ja palasi rohkeampana luolaan.

Kuokka, joka äsken oli tuntunut kovin raskaalta, olikin taas kepeä. Hän
ryhtyi reippaasti työhön.

Muutaman kerran iskettyään hän huomasi, että kiviä ei ollutkaan
muurattu toisiinsa, vaan että ne oli irrallaan ladottu toistensa päälle
ja peitetty äskenmainitsemallamme rappauksella. Hän työnsi kuokan
kärjen kivien väliin ja väänsi, ja hänen ilokseen vierähti kivi hänen
jalkoihinsa.

Sen jälkeen ei Dantèsin tarvinnut tehdä muuta kuin kuokan terävällä
kärjellä vetää kivet toisensa jälkeen pois, ja ne putosivat vieri
viereen.

Jo ensimmäisen kiven irroitettuaan Dantès olisi voinut ryömiä sisään,
mutta viivyttämällä ryömimistään hän samalla viivytti varmuuteen
pääsemistään ja takertui toivoon.

Hetkisen vielä epäröityään Dantès meni toiseen luolaan. Se oli
edellistä matalampi, synkempi ja pelottavampi. Sinne ei päässyt
raitista ilmaa muualta kuin Edmondin puhkaisemasta aukosta, ja se
löyhkäsi ummehtuneelta.

Dantès odotti, kunnes raitis ilma oli täyttänyt luolan, ja astui
sisään.

Aukon vasemmalla puolella oli syvä ja pimeä kolo.

Mutta olemmehan jo sanoneet, että Dantès näki pimeässäkin.

Hän tarkasti luolaa. Se oli yhtä tyhjä kuin ensimmäinenkin.

Jos aarre oli olemassa, niin se oli kätketty tuohon pimeään koloon.

Tuskan hetki oli tullut.

Hän lähestyi pimeätä koloa ja tehden äkillisen päätöksen alkoi
reippaasti kaivaa maata.

Iskettyään kuokallaan viidennen tai kuudennen kerran hän tunsi sen
kalskahtavan rautaan.

Ei koskaan kuolinkello ole tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuulijaan
kuin tämä. Hän valahti kalmankalpeaksi.

Uusi isku osui sekin johonkin kiinteään, mutta ei antanut samanlaista
ääntä.

-- Siellä on raudoitettu puukirstu, arveli hän.

Samassa varjo pimensi päivän.

Dantès heitti kuokkansa maahan, tarttui pyssyynsä ja riensi ulkoilmaan.

Villivuohi oli hypännyt ensimmäisen luolan aukon ylitse ja söi sen
vieressä ruohoa.

Hän olisi helposti voinut hankkia itselleen aterian, mutta hän pelkäsi
pyssyn pamauksen kuuluvan kauas.

Hän mietti hetkisen, otti kuivan oksan, sytytti sen ja palasi luolaan.

Hän tahtoi nähdä kaikki yksityiskohtia myöten.

Hän valaisi soihdullaan puoliksi kaivamaansa aukkoa. Hän ei ollut
erehtynyt. Hän oli kuokallaan iskenyt vuoroin puuhun ja rautaan.

Hän pani soihdun maahan pystyyn ja ryhtyi työhönsä.

Pian hän oli kaivanut kolme jalkaa pitkän ja kaksi jalkaa leveän kuopan
ja näki tammisen kirstun, joka oli koristettu siselöidyillä
rautaheloilla. Kannen keskellä oli hopealevyssä, jota aika ei ollut
voinut tummentaa, Spada-suvun vaakuna, miekka pystyssä keskellä
soikeata kilpeä, jommoisia italialaiset vaakunat tavallisesti ovat, ja
sen yläpuolella kardinaalinhattu.

Dantès tunsi sen helposti, sillä apotti Faria oli monta kertaa
kuvaillut sen hänelle.

Nyt ei enää tarvinnut epäilläkään, aarre oli todellakin olemassa. Jos
kirstu olisi ollut tyhjä, ei olisi ryhdytty niin monenkertaisiin
varokeinoihin.

Nopeasti hän loi maan pois kirstun ympäriltä ja näki piankin lukon,
joka oli kahden riippulukon välissä, ja arkun päissä olevat kädensijat.
Kaikki oli sinelöityä, niin kuin oli tapana aikana, jolloin taide teki
halvimmankin metallin kallisarvoiseksi.

Dantès tarttui kädensijoihin ja koetti nostaa. Se oli mahdotonta.

Hän koetti avata kirstun. Lukot oli suljettu. Nuo uskolliset vartijat
eivät näyttäneet haluavan antaa aarrettaan.

Dantès pisti kuokkansa terävän puolen kirstun ja kannen väliseen
rakoon, painoi vartta alaspäin ja kansi aukeni paukahtaen. Iso halkeama
teki lukot tarpeettomiksi, mutta ne pysyivät yhä kiinni laudoissa,
jotka putosivat alas. Kirstu oli auki.

Päätä huimaava kuume valtasi Dantèsin. Hän tarttui pyssyynsä, veti
hanan vireeseen ja asetti sen viereensä. Ensin hän sulki silmänsä kuin
lapsi ja näki mielikuvituksensa taivaalla enemmän tähtiä kuin
todellisella; sitten hän ne aukaisi ja sokaistui.

Kirstussa oli kolme osastoa.

Ensimmäisessä kimalteli rahaksi lyötyä kultaa.

Toisessa oli järjestyksessä himmeitä kultaharkkoja, joilla oli vain
kullan arvo ja paino.

Kolmannessa, joka oli puolillaan, oli timantteja, helmiä, rubiineja.

Tunnusteltuaan vapisevilla käsillään kultaa ja jalokiviä Edmond
nousi ja juoksi luolien halki vapisten aivan kuin mies, joka on
tulemaisillaan hulluksi. Hän hyppäsi kalliolle, josta saattoi nähdä
koko meren, missä ei näkynyt ketään. Hän oli yksinään mittaamattoman,
satumaisen, suunnattoman suuren aarteensa kanssa. Mutta näkikö hän unta
vai oliko hän valveilla?

Hän tahtoi katsella tuota kultaa, mutta samalla hän tunsi, että hänen
voimansa eivät siihen riittäisi. Hetkisen hän piteli käsillään päätänsä
aivan kuin estääkseen järkeään haihtumasta. Sitten hän läksi kulkemaan
pitkin saarta, ei tietä pitkin, sillä niitä ei Monte-Criston saarella
ollut, vaan vuorivuohien astelemia polkuja pitkin, ja pelästytti
vuorivuohet ja merilinnut huudoillaan ja kiihkeillä liikkeillään.
Sitten hän teki kierroksen, palasi ensimmäiseen luolaan ja siitä
toiseen ja seisoi kulta- ja jalokiviaarteensa edessä.

Tällä kertaa hän vaipui polvilleen, painoi molemmin käsin kiivaasti
sykkivää sydäntään ja lausui rukouksen, jonka Jumala yksin ymmärsi.

Kohta hän rauhoittui ja tunsi itsensä onnelliseksi, sillä vasta nyt hän
käsitti, minkä aarteen omistaja hän oli.

Hän alkoi laskea omaisuuttaan. Kultatankoja oli tuhat, ja jokainen
painoi kolme naulaa. Sitten hän kokosi kaksikymmentäviisituhatta
kultarahaa, joista jokainen oli kahdeksankymmenen frangin arvoinen,
kaikissa niissä oli paavi Alexander VI:n ja hänen edeltäjiensä kuva, ja
hän huomasi, että kirstu oli vielä puolillaan. Sen jälkeen hän kymmenen
kertaa otti kahmalollisen jalokiviä, helmiä ja timantteja, joista monet
olivat entisajan kultaseppien tekemissä kehyksissä ja joilla siis sen
johdosta oli vielä suurempi arvo kuin pelkän kiven.

Dantès huomasi päivän vähitellen painuvan mailleen. Hän luuli jonkun
yllättävän hänet, jos hän jäisi luolaan, ja hän poistui sieltä pyssy
olallaan. Illallisekseen hän nautti muutaman korpun ja muutaman
siemauksen rommia. Sitten hän laski kiven paikoilleen, asettui sen
päälle pitkälleen ja nukkui ainoastaan muutaman tunnin suojellen
ruumiillaan luolan suuta.



25. Tuntematon


Päivä koitti. Dantès odotteli jo kauan sitä silmät auki. Sen
ensimmäisten säteiden loistaessa hän nousi saaren korkeimmalle kohdalle
ja tähysteli. Kaikki oli autiota.

Hän laskeutui alas, nosti kiven paikoiltaan, täytti taskunsa
jalokivillä, asetteli parhaimpansa mukaan kirstun laudat ja raudat
paikoilleen, peitti sen maalla, polki sen kovaksi, heitti päälle
hiekkaa, jotta äsken kaivettu kohta tulisi samanlaiseksi kuin muukin
osa luolaa. Hän poistui luolasta, pani laatan paikoilleen luolan
suulle, kokosi sen päälle erikokoisia kiviä, kantoi multaa niiden
väliin, istutti siihen myrttejä ja sanajalkoja, kasteli niitä, jotta ne
näyttäisivät tuoreilta, lakaisi kaikki jäljet umpeen ja odotti
kärsimättömänä toveriensa tuloa. Nyt hän ei enää tahtonut kuluttaa
aikaansa katselemalla rikkauksiansa ja jäämällä Monte-Criston saareen
suojelemaan aarteitaan kuin lohikäärme. Nyt hänen täytyi palata
elämään, ihmisten seuraan, ja ottaa itselleen se asema, vaikutus ja
valta, joka rikkauden avulla on saavutettavissa, sillä rikkaus on
suurin valtavoima, minkä ihmislapsi voi omistaa.

Kuudentena päivänä salakuljettajat palasivat. Jo etäältä Dantès tunsi
Jeune-Amélien sen muodosta ja kulusta. Hän ryömi aivan kuin
haavoittunut Philoktetes satamaan, ja kun hänen toverinsa laskivat
maihin, niin hän sanoi yhä vaikeroiden voivansa paremmin. Sitten hän
kuunteli heidän matkakertomustaan. He olivat kyllä onnistuneet, mutta
olivat tuskin purkaneet lastin, kun saivat tietää tullilaivan lähteneen
Toulonin satamasta ja purjehtivan heitä kohden. Silloin he läksivät
täyttä kyytiä pakoon ja surivat sitä, että Dantès, joka osasi saada
aluksen kiitämään niin tavatonta vauhtia, ei ollut matkassa. Pian he
huomasivat takaa-ajavan laivan, mutta yön pimeydessä ja purjehtimalla
Korsikan niemen ohitse he olivat päässeet pakoon.

Matka oli ollut hyvin edullinen. Kaikki, varsinkin Jacopo, surivat
sitä, että Dantès ei ollut mukana osallisena voitonjaossa, joka nousi
viiteenkymmeneen piasteriin miestä kohden. Edmond oli umpimielinen.
Hän ei edes hymyillyt kuullessaan, mitä etuja hän olisi saanut nauttia,
jos olisi voinut lähteä saaresta. Kun Jeune-Amélie oli tullut
Monte-Cristoon yksinomaan häntä noutamaan, niin hän meni vielä samana
päivänä alukseen ja seurasi laivuria Livornoon.

Livornossa hän meni erään juutalaisen luo ja myi hänelle neljä
pienehköä timanttia viidestätuhannesta frangista kappale.

Seuraavana päivänä hän osti aivan uuden aluksen ja lahjoitti sen
Jacopolle liittäen tähän lahjaan vielä sata piasteria, jotta Jacopo
voisi palkata miehistön. Tämän hän teki sillä ehdolla, että Jacopo
purjehtisi Marseilleen ja kyselisi tietoja vanhuksesta, jonka nimi oli
Louis Dantès ja joka asui Meilhan-puistokadun varrella, ja eräästä
nuoresta tytöstä, joka asui Catalansin kylässä ja jonka nimi oli
Mercedes.

Jacopo luuli näkevänsä unta. Edmond kertoi silloin ruvenneensa
merimieheksi oikusta, koska hänen sukunsa ei antanut hänelle kylliksi
rahaa. Mutta Livornoon tullessaan hän oli perinyt setänsä, joka oli
tehnyt hänet ainoaksi perillisekseen. Kun Dantès oli niin sivistynyt,
ei Jacopo hetkeäkään epäillyt hänen puhettaan.

Kun Edmondin tekemä palvelussopimus oli loppunut Jeune-Améliessa, sanoi
hän jäähyväiset laivurille, joka ensin koetti pidätellä häntä, mutta
kuultuaan saman perintöjutun kuin Jacopokin huomasi toivonsa turhaksi.

Seuraavana päivänä Jacopo läksi purjehtimaan Marseillea kohden. Hänen
piti tavata Dantès Monte-Criston saaressa.

Samana päivänä Dantès läksi, ilmoittamatta minne, sanoi hyvästi
Jeune-Amélien miehistölle annettuaan heille runsaat lahjat ja lupasi
antaa laivurille joskus tietoja itsestään.

Dantès läksi Genovaan.

Hänen sinne tullessaan koeteltiin parhaillaan erästä huvipurtta,
jonka muudan englantilainen oli tilannut. Tämä oli kuullut, että
genovalaisia pidettiin maailman parhaina laivanrakentajina ja oli
tahtonut saada itselleen heidän valmistamansa purren. Englantilainen
oli luvannut maksaa neljäkymmentätuhatta frangia, Dantès tarjosi
kuusikymmentätuhatta sillä ehdolla, että pursi vielä samana päivänä
luovutetaan hänelle. Englantilainen oli matkustanut Sveitsiin
odottamaan purtensa valmistumista. Hänen piti palata kolmen viikon tai
kuukauden päästä. Laivanrakentaja arveli, että hän saisi sinä aikana
toisen purren valmiiksi. Dantès meni laivanrakentajan kanssa erään
juutalaisen luo, pistäytyi juutalaisen kanssa kaupan perähuoneeseen, ja
juutalainen maksoi kuusikymmentätuhatta frangia laivanrakentajalle.

Laivanrakentaja tarjoutui hankkimaan Dantèsille miehistön, mutta Dantès
kiitti sanoen, että hänen tapansa oli purjehtia yksinään ja että ainoa,
mitä hän pyysi, oli, että purren kajuuttaan tehdään vuoteen pääpuolen
kohdalle salakaappi, jossa on kolme salalokeroa. Hän antoi näiden
lokeroiden mitat, ja kaappi valmistettiin seuraavana päivänä.

Kaksi tuntia myöhemmin Dantès läksi Genovan satamasta, ja utelias
joukko oli kerääntynyt katsomaan tuota kummallista espanjalaista
ylimystä, joka purjehti yksinään.

Dantès suoriutui purjehduksesta mainiosti. Peräsimen avulla hän
sai purtensa tottelemaan täydellisesti. Olisi luullut purtta
järkiolennoksi, niin herkästi se totteli kaikkia määräyksiä, ja Dantès
tunnusti, että genovalaiset olivat todellakin maailman parhaat
laivanrakentajat.

Uteliaat katselijat näkivät purren häipyvän taivaanrannan taa ja
väittelivät, minne se oli matkalla. Toiset arvelivat Korsikaan, toiset
Elban saarelle. Muutamat olivat valmiita lyömään vetoa siitä, että se
läksi Espanjaan, ja toiset taas väittivät sen menevän Afrikkaan. Ei
ainoankaan mieleen juolahtanut mainita Monte-Criston saarta.

Juuri Monte-Cristoon Dantès purjehti.

Hän saapui sinne toisen päivän iltana. Pursi oli nopeakulkuinen ja oli
suorittanut matkan kolmessakymmenessäviidessä tunnissa. Dantès tunsi
tarkalleen rannikon. Sen sijaan että olisi laskenut tavalliseen
satamaan, hän purjehtikin pieneen lahteen.

Saari oli autio. Kukaan ei näyttänyt siellä käyneen Dantèsin lähdön
jälkeen. Hän meni katsomaan aarrettaan, kaikki oli siinä kunnossa,
mihin hän oli sen jättänyt.

Seuraavana päivänä koko hänen suuri aarteensa oli kannettu purteen ja
suljettu salakaapin lokeroihin.

Dantès odotti vielä viikon. Sillä aikaa hän purjehti saaren ympäri,
koetellen purttaan aivan samoin kuin ratsastaja koettelee hevostaan.
Hän pääsi selville sen eduista ja vioista ja suunnitteli eräitä
parannuksia.

Kahdeksantena päivänä Dantès näki aluksen tulevan täysin purjein saarta
kohden ja tunsi sen Jacopon purreksi. Hän antoi Jacopolle merkin, johon
tämä vastasi, ja kahden tunnin päästä olivat purret vieretysten.

Jacopo toi surullisen vastauksen Edmondin molempiin kysymyksiin.

Vanha Dantès oli kuollut.

Mercedes oli kadonnut.

Edmond otti nämä molemmat uutiset vastaan tyynen näköisenä. Mutta heti
sen jälkeen hän meni maihin ja kielsi ketään seuraamasta.

Kahden tunnin päästä hän palasi. Jacopon aluksesta tuli kaksi miestä
Dantèsin purteen auttamaan, ja hän määräsi keulan käännettäväksi
Marseillen satamaa kohden. Hän oli aavistanut isänsä kuolleen. Mutta
miten oli käynyt Mercedeksen?

Ilmaisematta salaisuuttaan Dantès ei voinut turvautua minkään agentin
apuun. Sitä paitsi hän tahtoi saada tietoja muistakin asioista, joissa
luotti ainoastaan itseensä. Tarkastellessaan itseään peilistä hän oli
aivan varma siitä, ettei kukaan häntä tuntenut. Olihan hänellä sitä
paitsi nyt käytettävänään kaikki keinot salatakseen itsensä. Eräänä
aamuna hänen purtensa saapui siis Marseillen satamaan ja pysähtyi juuri
siihen paikkaan, jossa hän tuona kamalana iltana oli astunut veneeseen
lähteäkseen Ifin linnaan.

Dantès vapisi hiukan nähdessään santarmin tulevan tarkastusveneessä
häntä kohden. Mutta hän oli saavuttanut jo suuren varmuuden
käytöksessään ja näytti passia, jonka oli Livornossa ostanut. Tämän
muukalaisen passin suojassa, jota Ranskassa kunnioitettiin enemmän kuin
ranskalaista, hän saattoi aivan turvassa astua maihin.

Laskiessaan jalkansa Cannebièrelle hän näki ensimmäiseksi erään
Pharaonin miehen. Mies oli ollut hänen komennuksensa alaisena, ja nyt
Dantès saattoi tutkia, kuinka suuressa määrin hänen ulkomuotonsa oli
muuttunut. Hän meni suoraan miehen luo ja teki hänelle muutamia
kysymyksiä, joihin mies vastasi osoittamatta sanoillaan tai ilmeillään
mitään tuntemisen merkkiä.

Dantès ojensi miehelle rahan kiittäen häntä tiedonannoista. Vähän ajan
kuluttua hän kuuli tuon kunnon miehen juoksevan jäljestään.

Dantès kääntyi.

-- Anteeksi, sanoi merimies, -- mutta olette varmaankin erehtynyt.
Luulitte antaneenne minulle kahden frangin rahan ja annoittekin
kahdenkymmenen frangin kultarahan.

-- Erehdyin todellakin, ystäväni, sanoi Dantès. -- Mutta kun
rehellisyytenne ansaitsee palkinnon, niin tässä on toinen, jonka pyydän
teitä vastaanottamaan. Juokaa tovereittenne kanssa minun terveydekseni.

Merimies katsoi niin ällistyneenä Dantèsiin, että ei muistanut
kiittääkään.

-- Hän on varmaan joku Intiasta saapunut pohatta, tuumi merimies.

Dantès jatkoi matkaansa. Joka askelella uusi muisto ahdisti hänen
sydäntään. Kaikki lapsuuden muistot, joita ei milloinkaan voi
hävittää, heräsivät eloon. Tullessaan Noailles-kadulle ja nähdessään
Meilhan-puistokadun hän tunsi jalkansa hervottomiksi ja oli vähällä
joutua hevosten jalkoihin. Viimein hän saapui sen talon kohdalle, jossa
hänen isänsä oli asunut. Köynnökset olivat kadonneet ikkunasta, jossa
vanhus oli niitä uskollisesti hoidellut.

Hän nojasi puuta vastaan ja katseli mietteissään kauan tämän pienen
talon ylimmäisiä kerroksia. Vihdoin hän lähestyi ovea, kysyi, oliko
talossa asuntoja vapaana, ja vaikka viidennen kerroksen huoneistossa
olikin asukkaita, niin hän vaatimalla vaati saada nähdä sen, ja
portinvartija meni kysymään saisiko eräs ulkomaalainen tulla katsomaan
niitä kahta huonetta, jotka kuuluivat tähän asuntoon. Huoneistossa asui
nuori mies ja nainen, jotka vasta viikko sitten olivat menneet
naimisiin.

Nähdessään nämä nuoret ihmiset Dantès huokasi syvään. Ei mikään enää
muistuttanut entistä asuntoa. Seinäpaperit olivat toiset, vanhat
huonekalut, Edmondin lapsuuden ystävät, jotka hän muisti pienimpiä
yksityiskohtiaan myöten, olivat kadonneet. Vain seinät olivat entiset.

Dantès kääntyi vuoteeseen päin, se oli samalla paikalla kuin ennenkin.
Kyynelet nousivat väkisinkin hänen silmiinsä. Siinä vanhus varmaankin
oli kuollut poikansa nimi huulillaan.

Nuori pari katseli ihmeissään outoa miestä, jonka poskia pitkin
valuivat suuret kyynelet, vaikka hänen kasvonsa eivät hiukkaakaan
värähtäneet. Mutta kun suru on pyhä, niin nuori pari ei kysellyt
mitään. He väistyivät syrjään, jotta hän saisi rauhassa itkeä. Ja kun
hän lähti, niin he sanoivat hänelle, että hän voisi palata niin usein
kuin tahtoi ja että heidän pieni majansa olisi aina hänelle avoinna.
Kulkiessaan alempana olevan oven ohitse Dantès kysyi, asuiko räätäli
Caderousse yhä siinä. Mutta portinvartija kertoi, että räätäli oli
köyhtynyt ja piti nyt pientä kapakkaa Bellegarden ja Beaucairen välisen
tien varrella.

Dantès astui portaita alas, kysyi, kuka omisti talon, meni hänen
luokseen sanoen olevansa lordi Wilmore (tämä nimi oli hänen passissaan)
ja osti häneltä talon kahdestakymmenestäviidestätuhannesta frangista.
Hän maksoi ainakin kymmenentuhatta frangia liikaa, mutta olisi ostanut
sen, vaikka siitä olisi pyydetty puoli miljoonaa.

Samana päivänä notaari, joka oli tehnyt kauppakirjat, ilmoitti
viidennessä kerroksessa asuvalle nuorelle pariskunnalle, että he saivat
vapaasti valita minkä muun talossa olevan huoneiston tahansa
tarvitsematta maksaa suurempaa vuokraa, jos he vain muuttavat pois
entisistä kahdesta huoneestaan.

Tämä kummallinen tapaus oli viikon ajan kaikkien Meilhan-kadun
asukkaiden keskustelun aiheena.

Mutta vielä enemmän joutuivat ihmiset ihmeisiinsä nähdessään saman
miehen, joka oli käynyt Meilhan-kadun varrella olevassa talossa,
kuljeskelevan Catalansin kylässä, viipyvän tunnin ajan eräässä pienessä
majassa ja tiedustelevan ihmisistä, jotka viisitoista tai kuusitoista
vuotta sitten olivat joko kuolleet tai kadonneet.

Seuraavana päivänä saivat kaikki ne, joilta hän oli kysellyt, aivan
uuden katalonialaisen veneen ja siinä kaksi uutta verkkoa ja uuden
nuotan.

Nämä kunnon ihmiset olisivat mielellään kiittäneet jalomielistä
antajaa, mutta hänen oli nähty nousevan hevosen selkään, antavan
eräälle merimiehelle määräyksiä ja ratsastavan Marseillesta Aixin
portin kautta.



26. Gardin sillan majatalo


Ne, jotka niin kuin minäkin ovat jalkaisin liikkuneet Etelä-Ranskassa,
ovat varmaankin Bellegarden ja Beaucairen välillä, noin puolitiessä
kylästä kaupunkiin, mutta kuitenkin lähempänä Beaucairea kuin
Bellegardea, nähneet pienen majatalon ja sen seinällä tangosta
riippuvan rautapeltisen, pienimmästäkin tuulenpuuskasta narisevan
kyltin, kömpelön kuvan Gardin sillasta. Kun seuraa Rhône-joen juoksua,
niin tämä majatalo on sen vasemmalla puolella, rakennuksen takaosa
rantaan päin. Majataloon kuuluu alue, jota Languedocissa sanotaan
puutarhaksi; toisin sanoen rakennukseen liittyy aitaus, jossa kasvaa
muutamia käyriä ja vaivaiskasvuisia oliivipuita ja tomuttuneita
viikunapuita. Näiden välissä kasvaa vihanneksia, nimittäin valkosipulia
ja espanjanpippuria. Aivan kuin unohtuneena nurkkaansa on aitauksen
kulmassa pinja, jonka viuhkamainen latva kohoaa ilmaan kolmenkymmenen
asteen kuumuudessa.

Kaikki nämä puut ovat tietysti taipuneet mistraltuulen suuntaan, joka
tuuli on yksi Provencen kolmesta vitsauksesta. Muut kaksi, niin kuin
tiedetään tai ei tiedetä, ovat Durance-joki ja parlamentti.

Siellä täällä tasangolla on harvoja vehnäpalstoja, joita tässä tomun
erämaassa muutamat maanviljelyksen ystävät viljelevät, epäilemättä
ainoastaan huvin vuoksi. Kaikissa niissä istuu sirkka vainoten
yksitoikkoisella laulullaan jokaista tänne eksynyttä matkustajaa.

Seitsemän tai kahdeksan vuotta olivat tätä majataloa pitäneet mies ja
vaimo, joiden ainoana palvelusväkenä oli Trinette-niminen piika ja
tallirenki Pacaud. Nämä molemmat riittivät tekemään kaiken tarvittavan
työn, sen jälkeen kun Beaucairen ja Aiguemorten välille kaivettu kanava
oli syrjäyttänyt veneillään rattaat ja postipursillaan postivaunut.

Tämä kanava, joka saattoi majatalon isäntä raukan aivan rappiolle,
kulki ikään kuin tehdäkseen vielä enemmän hänelle kiusaa --
rikastuttamansa Rhône-virran ja köyhdyttämänsä maantien välillä noin
sadan askelen päässä majatalosta.

Majatalon isäntä saattoi olla noin neljänkymmenen tai
neljänkymmenenviiden ikäinen. Hän oli pitkä, kuiva ja jäntevä, oikea
etelämaalainen tyyppi. Hänen silmänsä olivat syvällä ja loistavat,
hänellä oli kotkannenä ja valkoisenhohtavat hampaat aivan kuin
villipedolla. Vaikka hän jo alkoikin vanheta, ei tukka ottanut
harmaantuakseen, ja hänen kähärässä parrassaan, jonka hän antoi
vapaasti kasvaa, oli vain siellä täällä valkoinen karva. Hänen
kasvojensa väri oli luonnostaankin tumma, mutta vielä enemmän
tummentunut siitä, että miesparka tavallisesti seisoi majatalonsa
ovella aamusta iltaan nähdäkseen jonkun jalankulkijan tai ajajan
lähestyvän taloaan. Odotus oli melkein turhaa. Hän ei suojannut
kasvojaan auringon polttavilta säteiltä muulla kuin punaisella
huivilla, jonka hän sitoi päänsä ympäri espanjalaisten häränajajien
tavoin. Tämä mies oli entinen tuttavamme Gaspard Caderousse.

Hänen vaimonsa, jonka tyttönimi oli Madeleine Radelle, oli kalpea,
laiha ja sairaalloinen. Hän oli syntynyt Arles'issa, ja vaikka hänen
kasvonsa vielä olivatkin kauniit, olivat ne alkaneet surkastua
vilutaudin vaikutuksesta. Se vaivaa melkein kaikkia, jotka asustavat
Aiguemorten lampien ja Camarguen soiden lähistöllä. Hän istuikin aina
kyyryssä ja väristen omassa huoneessaan toisessa kerroksessa miehen
seisoskellessa ulko-ovella. Mies viipyi ovella niin paljon kuin
mahdollista, sillä joka kerta, kun hän tapasi katkeran vaimonsa, tämä
ruikutti hänelle kohtalon kovuutta. Mies vastasi valituksiin enintään:

-- Pidä suusi kiinni, carcontelainen! Se on Jumalan tahto.

Madeleine Radelle oli syntynyt Carconten kylässä, ja seudun tavan
mukaan mies oli alkanut käyttää tällaista nimeä liian hellän ja
sointuvan Madeleinen sijasta, joka ei sopinut hänen karkeaan
puhetapaansa.

Vaikka majatalon isäntä näköjään alistuikin kohtaloonsa, niin hän
tajusi erinomaisen hyvin, mihin kurjuuteen Beaucairen kanava oli hänet
syössyt, ja kärsi vaimonsa ainaisista valituksista. Hän oli niin kuin
kaikki etelämaalaiset tavallaan hyvin vaatimaton, mutta kaikissa
ulkonaisissa asioissa turhamainen. Varallisuutensa aikana hän kaikissa
juhlatilaisuuksissa esiintyikin carcontelaisensa kanssa yhdessä, yllään
kaunis etelämainen puku, puoliksi katalonialainen ja puoliksi
andalusialainen. Vaimolla puolestaan oli arlesilaisten puku, joka on
aivan kuin lainattu Kreikasta ja Arabiasta. Mutta vähitellen olivat
kellonvitjat, helminauhat, moniväriset vyöt, samettiliivit, koristellut
sukat, värikkäät säärykset ja hopeasolkiset kengät kadonneet. Kun
Gaspard Caderousse ei enää voinut esiintyä entisessä loistossaan,
luopui hän kaikista juhlatilaisuuksista ja kuunteli katkerin mielin
iloista hälinää, joka kaikui etäältä hänen majataloonsa asti. Hän piti
taloaan pikemmin turvapaikkanaan kuin varsinaisena tulolähteenään.

Caderousse oli siis tapansa mukaan pysytellyt suurimman osan aamupäivää
ovensa edustalla silmäillen kuivunutta pihamaata, jossa pari kanaa
kuopi ruokaa itselleen, ja pohjoiseen ja etelään vieviä teitä, kun
vaimon huuto pakotti hänet poistumaan paikaltaan. Hän läksi siis
muristen sisään, kiipesi toiseen kerrokseen jättäen oven yhtä kaikki
selkoselälleen, aivan kuin siten pyytäen matkustajia poikkeamaan
taloon.

Tie, jota hän oli pitänyt silmällä, oli autio ja yksinäinen kuin erämaa
keskipäivällä. Se eteni kahden laihan puurivin välissä harmaana ja
loppumattomana. Sitä katsellessaan ymmärsi varsin hyvin, miksi ei
kukaan matkustaja vapaaehtoisesti lähtenyt keskipäivällä kulkemaan tätä
pelottavaa Saharaa.

Mutta jos Caderousse olisi pysynyt paikallaan, olisi hän vastoin
kaikkia otaksumiaan nähnyt Bellegarden puolelta lähestyvän ratsastajan
ja hevosen tyynesti ja rauhallisesti, hyvässä sovussa keskenään. Ratsu
oli unkarilainen ja asteli voimakkaan tasaisesti, ja ratsastaja oli
pappi, jolla keskipäivän paahteesta huolimatta oli yllään musta pukunsa
ja kolmikulmainen hattunsa. He lähestyivät tasaista vauhtia.

Päästyään oven eteen he pysähtyivät. Vaikeata olisi ollut sanoa,
pysähdyttikö ratsastaja hevosen vai hevonen ratsastajan. Joka
tapauksessa mies laskeutui hevosen selästä, veti ratsua suitsista
jäljestään ja sitoi sen kiinni rikkinäiseen ikkunaluukkuun. Ovella
pappi löi rautapäisellä kepillään kolme kertaa kynnykseen kuivaten
samalla punaisella pumpulinenäliinalla hikeä otsaltaan.

Heti nousi lattialta musta koira, astui muutaman askelen eteenpäin ja
näytti valkoisia teräviä hampaitaan. Koiran vihamielisyys osoitti,
kuinka vähän se oli tottunut näkemään matkustajia.

Seinänviertä nousevilta puuportailta kuului raskasta astuntaa, ja
kurjan majatalon isäntä tuli ottamaan vastaan ovella seisovaa
matkustajaa.

-- Tässä minä olen! sanoi Caderousse aivan kummastuneena, -- tässä minä
olen. Oletko siinä alallasi, Margottin! Älkää pelätkö, se haukkuu,
mutta ei pure. Tahdotte varmaankin viiniä, sillä nyt on pelottavan
kuuma ilma... Anteeksi, sanoi Caderousse nähdessään minkälaatuisen
matkustajan kanssa hän oli tekemisissä, -- anteeksi, en huomannut,
kenen kanssa minulla oli kunnia puhua. Mitä tahdotte, mitä tarvitsette,
herra apotti? Olen valmis täyttämään kaikki pyyntönne.

Pappi katseli pari kolme sekuntia miestä omituisen tarkkaan; hän näytti
omasta puolestaan haluavan herättää majatalon isännän huomiota. Mutta
kun tämän kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin hämmästystä sen
johdosta, ettei kysymykseen tullut vastausta, sanoi hän hyvin
italianvoittoisella kielellä:

-- Tehän olette herra Caderousse?

-- Olen, vastasi Caderousse, joka hämmästyi vieläkin enemmän tätä
kysymystä kuin äskeistä vaitioloa, -- minä se olen. Gaspard Caderousse.

-- Gaspard Caderousse ... niin, ne ovat muistaakseni ristimä- ja
sukunimenne. Asuittehan ennen Meilhan-kadun varrella neljännessä
kerroksessa.

-- Asuin.

-- Ja harjoititte siihen aikaan räätälin ammattia?

-- Niin, mutta se ei luonnistanut. Tuossa kirotussa Marseillessa alkaa
tulla niin kuuma, että luulen ihmisten lopulta siirtyvän sieltä
kokonaan pois. Mutta kuumuudesta johtuu mieleeni, ettekö tahdo mitään
virkistyäksenne?

-- Tahdon kyllä. Antakaa minulle pullo parasta viiniänne, ja jos teitä
miellyttää, niin jatkamme sitten keskusteluamme siitä, mihin lopetimme.

-- Niin kuin suvaitsette, herra apotti, sanoi Caderousse.

Ja voidakseen myydä viimeisen jäljellä olevan pullon cahors-viiniä
Caderousse nosti kiireimmän kautta huoneen -- joka oli samalla keittiö
ja ruokailuhuone -- permantoon tehdyn luukun.

Kun hän viiden minuutin kuluttua palasi, näki hän apotin istuvan
rahilla nojaten kyynärpäitään pitkään pöytään. Margottin näytti tehneen
rauhan tämän erikoisen matkustajan kanssa, joka kummallista kyllä
tilasi jotakin. Se oli laskenut raukeasilmäisen päänsä hänen
polvelleen.

-- Oletteko yksin? kysyi apotti isännältään, kun tämä asetti hänen
eteensä pullon ja lasin.

-- Olen, Jumala paratkoon, olen, melkein yksin, herra apotti; onhan
minulla vaimo, mutta hän ei voi auttaa juuri missään, sillä hän on
melkein aina sairas.

-- Olette siis naimisissa, sanoi pappi osaaottavasti ja loi katseen
ympärilleen arvioiden oikeaan hintaan avioparin puutteellisen kaluston.

-- Huomaatte kai, etten ole rikas, herra apotti, huokasi Caderousse. --
Mutta minkä sille mahtaa, pelkällä rehellisyydellä ei pääse rikkaaksi
tässä maailmassa.

Apotti loi häneen terävän katseen.

-- Niin, minä olen rehellinen mies. Siitä voin kerskailla, sanoi isäntä
kestäen apotin katseen käsi sydämellä. -- Tähän maailman aikaan ei
kaikista voi sanoa samaa.

-- Sitä parempi teille, jos väitteenne on tosi, sanoi pappi, -- sillä
ennemmin tai myöhemmin saa rehellinen mies palkkansa ja epärehellinen
rangaistuksensa.

-- Asemanne pakottaa teidät noin sanomaan, herra apotti, tuumi
Caderousse katkerasti. -- Mutta toisen ei tarvitse uskoa teidän
sanojanne.

-- Teidän ei pitäisi puhua tuolla tavoin, sanoi apotti, -- sillä ehkä
juuri minä voin kohta todistaa sanani oikeiksi.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Caderousse aivan kummastuneena.

-- Minun täytyy ensiksikin tietää ehdottoman varmasti, oletteko se,
jonka kanssa tahdon olla tekemisissä.

-- Mitä todistuksia minun pitää antaa?

-- Tunsitteko vuonna 1814 tai 1815 merimiehen, jonka nimi oli Dantès?

-- Dantès...! Totta kai minä Edmond-raukan tunsin! Tottahan toki. Hän
oli parhaimpia ystäviäni! huudahti Caderousse, jonka kasvoille nousi
kirkas puna, samalla kun apotin tyyni ja tutkiva katse laajeni aivan
kuin sulkeakseen miehen sen sisään.

-- Niin, hänen nimensä oli todellakin muistaakseni Edmond.

-- Hänenkö nimensä Edmond? Tietysti se oli Edmond, yhtä varmasti kuin
minun nimeni on Gaspard Caderousse. Ja miten tuon Edmond-raukan on
käynyt? jatkoi majatalon isäntä. -- Tunsitteko hänet? Elääkö hän vielä?
Onko hän vapaa? Onko hän onnellinen?

-- Hän kuoli vankina, kurjempana ja synkempänä kuin pakkotyöhön
tuomitut raukat, jotka Toulonissa laahaavat jalkaansa kiinnitettyä
kuulaa.

Caderoussen äsken punaiset kasvot valahtivat kalmankalpeiksi. Hän
kääntyi poispäin, ja apotti näki hänen kuivaavan kyynelen silmästään
päähuivinsa kulmalla.

-- Poikaparka! mutisi Caderousse. -- Siinäkin on taas todistus siitä,
mitä äsken sanoin, että Jumala on hyvä ainoastaan pahoille. Ah,
huudahti hän sitten etelämaalaisen vuolaaseen tyyliin, -- maailma tulee
päivä päivältä yhä huonommaksi. Taivaasta saisi sataa kaksi päivää
ruutia ja tunti tulta, niin että kaikki häviäisi.

-- Te näytätte sydämestänne rakastaneen tuota poikaa, sanoi apotti.

-- Niin, minä rakastin häntä, sanoi Caderousse, -- vaikka myönnänkin
hetkisen kadehtineeni hänen onneaan. Mutta sittemmin, sen vakuutan,
olen kovasti surrut hänen onnetonta kohtaloaan.

Hetkisen olivat molemmat vaiti, ja sill'aikaa apotti tarkasti majatalon
isännän ilmeikkäitä kasvoja.

-- Tunsitteko hänet, tuon poikaraukan? jatkoi Caderousse.

-- Minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteelleen antaakseni hänelle
viimeisen sakramentin, vastasi pappi.

-- Ja mihin tautiin hän kuoli? kysyi Caderousse.

-- Mihinkä kolmikymmenvuotiaana vankilassa kuolisi muuhun kuin siihen,
että on ollut vankilassa!

Caderousse kuivasi hikeä otsaltaan.

-- Kummallisinta kaikesta on, jatkoi apotti, -- että Dantès
kuolinvuoteellaan suudellen Kristuksen jalkoja vannoi, ettei hän
tietänyt, mistä syystä oli joutunut vankilaan.

-- Se on totta, se on totta, sanoi Caderousse, -- eihän hän sitä voinut
tietää. Ei, herra apotti, tuo poika ei valehdellut.

-- Hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, mistä hän ei itse ollut
selkoa saanut ja puhdistamaan hänen maineensa, jos se jollakin tavoin
oli tahriintunut.

Apotin katse tuli yhä terävämmäksi, ja hän tarkkasi Caderoussen
kasvoille nousevaa melkein synkkää ilmettä.

-- Muuan rikas englantilainen, jatkoi apotti, -- joka oli hänen
onnettomuustoverinsa ja joka kuninkaan palatessa toistamiseen valtaan
pääsi vapaaksi, omisti hyvin kallisarvoisen timantin. Vankilasta
päästessään hän tahtoi antaa palkinnon Dantèsille, joka erään sairauden
aikana oli hoitanut häntä uskollisena kuin veli. Hän lahjoitti
nuorukaiselle timantin. Sen sijaan että Dantès olisi sen avulla
koettanut lahjoa vartijansa, jotka olisivat voineet ottaa timantin ja
sitten hänet pettää, säilytti hän tätä timanttia sitä hetkeä varten,
jolloin jälleen pääsisi pois vankilasta. Myymällä sitten sormuksen hän
tulisi rikkaaksi.

-- Tuo timantti oli siis hyvin kallisarvoinen, kysyi Caderousse
kiiluvin silmin.

-- Kaikki on suhteellista, sanoi apotti, -- ainakin Edmondin mielestä
se oli kallisarvoinen. Tätä timanttia pidettiin viidenkymmenentuhannen
frangin arvoisena.

-- Viidenkymmenentuhannen! huudahti Caderousse. -- Mutta silloinhan se
oli pähkinän kokoinen?

-- Ei juuri, sanoi apotti. -- Mutta saattehan itse arvostella, sillä se
on mukanani.

Caderousse näytti silmillään etsivän apotin puvun alta paikkaa, jossa
tämä sitä säilytti.

Apotti otti taskustaan mustan nahkalippaan, avasi sen ja antoi
Caderoussen ihailla jalokiveä, joka oli kiinnitetty taidokkaasti
valmistettuun sormukseen.

-- Onko tuo viidenkymmenentuhannen arvoinen?

-- Ilman sormusta, joka sellaisenaan on myöskin jonkin arvoinen, sanoi
apotti.

Hän sulki lippaan ja pisti taskuunsa timantin, joka yhä vielä välkkyi
Caderoussen ajatuksissa.

-- Mutta kuinka timantti on teidän hallussanne? kysyi Caderousse. --
Edmond määräsi siis teidät perillisekseen?

-- Ei muuta kuin testamenttinsa toimeenpanijaksi. "Minulla oli kolme
hyvää ystävää ja morsian", sanoi hän minulle. "Nuo neljä kaipaavat
minua varmaankin syvästi. Yhden ystävän nimi oli Caderousse."

Caderousse vavahti.

-- "Toinen", jatkoi apotti ollen muka huomaamatta Caderoussen
mielenliikutusta, -- "oli Danglars. Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani,
rakasti minua suuresti."

Pirullinen hymy nousi Caderoussen huulille, ja hän teki liikkeen
keskeytykseen apotin puheen.

-- Odottakaahan, sanoi apotti, -- antakaa minun lopettaa, ja jos teillä
on huomautuksia tehtävänä, niin saatte kohta ne sanoa. "Kolmas,
vaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti, hänen nimensä oli
Fernand. Morsiameni nimi oli..." En muista enää hänen morsiamensa
nimeä.

-- Mercedes, sanoi Caderousse.

-- Aivan oikein, sanoi apotti tukahduttaen huokauksen. -- Mercedes.

-- No, entä sitten? kysyi Caderousse.

-- Antakaahan minulle vettä, sanoi apotti.

Caderousse kiiruhti noutamaan sitä.

Apotti täytti lasin ja joi muutamia siemauksia.

-- Minne jäimmekään? sanoi hän laskien lasin pöydälle.

-- Morsiamen nimi oli Mercedes.

-- Niin, juuri siihen. "Lähtekää Marseilleen..." Kertaan koko ajan
Dantèsin sanoja, ymmärrättehän?

-- Ymmärrän.

-- "Myykää tämä timantti, jakakaa hinta viiteen osaan ja antakaa ne
noille ainoille ystävilleni maailmassa!"

-- Miksikä viiteen osaan? kysyi Caderousse. -- Ettehän ole maininnut
muita kuin neljä.

-- Siksi, että viides on kuollut, sikäli kuin olen kuullut... Viides
oli ukko Dantès.

-- Niin kyllä, sanoi Caderousse liikuttuneena. Monenlaiset tunteet
myllersivät hänen sielussaan. -- Niin, miesparka on kuollut.

-- Sain sen kuulla Marseillessa, sanoi apotti koettaen pysyä
rauhallisena, mutta tästä kuolemantapauksesta on kulunut niin pitkä
aika, etten ole saanut siitä tarkempia tietoja... Tiedättekö mitään
tuon vanhuksen viimeisistä hetkistä?

-- Kukapa niistä paremmin tietäisi kuin minä? sanoi Caderousse. --
Minähän asuin aivan vastapäätä tuon kunnon miehen ovea... Niin, hyvä
Jumala sentään, vuosi poikansa katoamisen jälkeen vanhus raukka kuoli.

-- Mutta mihin tautiin hän kuoli?

-- Lääkärit sanoivat sitä vatsatulehdukseksi, luullakseni. Tuttavat
sanoivat hänen kuolleen suruun ... mutta minä, joka melkein näin hänen
kuolevan, väitän hänen kuolleen...

Caderousse vaikeni.

-- Kuolleen mihin? kysyi apotti levottomana.

-- No niin, kuolleen nälkään!

-- Nälkäänkö? huudahti apotti syöksyen penkiltä seisoalleen. --
Nälkään! Eiväthän kurjimmat elukatkaan kuole nälkään. Kadulla
kuljeksivat koiratkin kohtaavat jonkun, joka heittää niille säälistä
leivänpalasen. Ja ihminen, kristitty, on kuollut nälkään toisten
ihmisten keskellä, jotka sanovat itseään kristityiksi! Mahdotonta!
Sehän on mahdotonta!

-- Minä sanon mitä sanon, väitti Caderousse.

-- Ja siinä teet väärin, kuului ääni portailta. -- Mitä sinä siihen
sekaannut?

Miehet vaikenivat. Kaidepuiden välistä kurkistivat carcontelaisen
kivulloiset kasvot. Hän oli ryöminyt sinne asti ja istui ylimmällä
askelmalla kuunnellen keskustelua, pää polvien varassa.

-- Mitä sinä tähän sekaannut, vaimo? sanoi Caderousse. -- Herra
kyselee, ja kohteliaisuudesta on hänelle vastattava.

-- Mutta jos olet viisas, niin et vastaa. Kukapa tietää, missä
tarkoituksessa hän niitä utelee, senkin tyhmeliini.

-- Hyvässä tarkoituksessa, vastasi apotti, -- sen takaan. Miehenne ei
tarvitse mitään pelätä, jos hän vastaa kysymyksiini suoraan.

-- Ei tarvitse mitään pelätä! Kyllä kai! Ensin aloitetaan kauniilla
lupauksilla, sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään pelätä, sitten
lähdetään pois eikä pidetä lupauksia, ja eräänä kauniina päivänä
onnettomuus sitten iskee aivan odottamattomalta taholta.

-- Olkaa rauhassa, hyvä nainen, onnettomuus ei tule minun taholtani,
siitä vastaan.

Vaimo mutisi jotakin, painoi päänsä jälleen polvia vastaan ja vapisi
kuumeesta. Hän antoi nyt miehensä rauhassa jatkaa keskustelua, mutta
istui niin, että saattoi kuulla jokaisen sanan.

Tällä välin apotti oli juonut muutaman kerran vettä ja oli jälleen
tyyntynyt.

-- Oliko tuo onneton vanhus siis niin perin yksinäinen, jatkoi hän, --
koska hän saattoi sillä tavoin kuolla?

-- Eiväthän Mercedes ja herra Morrel olleet häntä hylänneet, sanoi
Caderousse, -- mutta vanhus tunsi tavattoman suurta vastenmielisyyttä
Fernandia, samaa miestä kohtaan, jota Dantès oli sanonut ystäväkseen.

-- Eikö hän sitten ollutkaan ystävä? kysyi apotti.

-- Gaspard, Gaspard, sanoi vaimo portailta, -- varo vastaamasta.

Caderousse kuittasi vaimonsa puheen kärsimättömällä liikkeellä.

-- Voiko olla sen miehen ystävä, jonka vaimon houkuttelee itselleen?
vastasi hän apotille. -- Dantès, jolla oli hyvä sydän, sanoi noita
kaikkia ystävikseen... Edmond-parka...! Parastahan oli, ettei hän
saanut mitään tietää. Hänen olisi ollut vaikea antaa heille
kuolinhetkellään anteeksi... Ja sanottakoon mitä tahansa, jatkoi
Caderousse käyttäen hieman runollista puhetapaa, -- minä pelkään
enemmän kuolleitten kirousta kuin elävien vihaa.

-- Tyhmeliini! sanoi hänen vaimonsa.

-- Tiedättekö siis, millä tavoin Fernand vahingoitti Dantèsia.

-- Totta kai minä sen tiedän.

-- Kertokaa.

-- Gaspard, tee mitä tahdot, sillä sinähän olet talon isäntä, sanoi
vaimo, mutta jos uskoisit minua, niin et sanoisi sanaakaan.

-- Tällä kertaa olet luultavasti oikeassa, lausui Caderousse.

-- Ette siis tahdo kertoa mitään? kysyi apotti.

-- Minkä tähden? sanoi Caderousse. -- Jos tuo nuori mies olisi elossa
ja tulisi luokseni saadakseen tietää, ketkä ovat olleet hänen ystäviään
ja vihamiehiään niin kyllä sanoisin. Mutta hänhän on mullassa, niin
kuin kerroitte, hän ei enää voi vihata, ei voi enää kostaa. Jättäkäämme
siis tämä.

-- Tahdotte siis, sanoi apotti, -- että minä annan noille uskottomille
ja väärille ystäville sen palkinnon, joka on määrätty uskollisille?

-- Se on kyllä totta, olette siinä aivan oikeassa, sanoi Caderousse. --
Mitä he nyt enää tekisivät Edmond-raukan perinnöllä, sehän olisi samaa
kuin heittäisi pisaran mereen?

-- Lukuun ottamatta sitä, että nuo miehet voivat sinut hyvin helposti
tuhota, sanoi nainen.

-- Kuinka niin? Ovatko he tulleet rikkaiksi ja mahtaviksi?

-- Ettekö siis tiedä, miten heidän on käynyt?

-- En, kertokaahan.

Caderousse näytti miettivän hetkisen.

-- Siitä tulisi liian pitkä kertomus, sanoi hän.

-- Olkaa kertomatta, jos tahdotte, sanoi apotti näköjään aivan
välinpitämättömänä. -- Minä ymmärrän aivan hyvin arkailunne.
Todistaahan se, että olette hyvä mies. Älkäämme siis enää puhuko siitä.
Mikä oli minun tehtäväni? Puhdas muodollisuus. Minä myyn siis timantin.

Hän otti taskustaan lippaan, avasi sen ja välkytti timanttia
lumoutuneen Caderoussen silmien edessä.

-- Tulehan katsomaan, vaimo, sanoi tämä käheällä äänellä.

-- Timantti! sanoi carcontelainen nousten ja tullen jokseenkin nopeasti
portaita alas. -- Mikä timantti tuo on?

-- Etkö kuullut siitä mitään? sanoi Caderousse. -- Se on timantti,
jonka tuo poika on määrännyt meille, isälleen, kolmelle ystävälleen,
Fernandille, Danglars'ille ja minulle, ja sitten morsiamelleen.
Timantti on viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen.

-- Oh, kuinka kaunis! sanoi vaimo.

-- Viides osa tästä hinnasta on siis meidän? sanoi Caderousse.

-- Niin on, vastasi apotti. -- Ja sen lisäksi luulen, että minulla on
oikeus jakaa vanhan Dantèsin osuus teidän neljän kesken.

-- Miksi meidän neljän kesken? kysyi Caderousse.

-- Siksi, että te neljä olette Edmondin ystäviä.

-- Ystäviä eivät ole ne, jotka pettävät, mutisi vuorostaan vaimo.

-- Niin, niin, sanoi Caderousse, -- sitä minäkin sanon. Sehän on
suorastaan rikos, pyhän solvaus, jos palkitsee petoksen, jopa
rikoksenkin.

-- Tehän itse olette niin tahtonut, jatkoi apotti rauhallisesti pistäen
timantin taskuunsa. -- Antakaa nyt minulle Edmondin ystävien osoitteet,
jotta voin täyttää hänen viimeisen tahtonsa.

Raskaina pisaroina virtasi hiki Caderoussen otsalta. Hän näki apotin
nousevan paikaltaan, menevän ovelle ikään kuin tarkastaakseen
hevostaan, ja palaavan.

Caderousse ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa.

-- Timantti voisi olla yksinomaan meidän, sanoi Caderousse.

-- Niinkö luulet? vastasi vaimo.

-- Kirkonmies ei petä meitä.

-- Tee niin kuin tahdot, sanoi vaimo, -- minä en sekaannu asiaan.

Ja hän alkoi väristen nousta portaita. Hänen hampaansa kalisivat,
vaikka oli paahtavan kuuma ilma.

Viimeisellä askelmalla hän pysähtyi hetkiseksi.

-- Mieti tarkoin, Gaspard, sanoi hän.

-- Minä olen jo tehnyt päätökseni, vastasi Caderousse.

Huoaten meni carcontelainen huoneeseensa.

-- Mitä olette päättänyt? kysyi apotti.

-- Kertoa teille kaikki, vastasi toinen.

-- Luullakseni teette siinä viisaasti, sanoi apotti. -- Minä en
välttämättömästi tahdo tietää, mitä haluatte salata, mutta jos autatte
minua jakamaan rahat vainajan toivomuksen mukaan, niin sitä parempi.

-- Luulen kyllä voivani, vastasi Caderousse, ja toivon ja ahneuden puna
nousi hänen poskilleen.

-- Minä kuuntelen, sanoi apotti.

-- Odottakaahan, joku voisi keskeyttää meidät juuri tärkeimmässä
kohdassa, sanoi Caderousse, -- ja se olisi ikävä asia. Ja parempihan
on, ettei kukaan tiedä teidän tulleen tänne.

Hän meni majatalonsa ovelle, sulki sen ja varmuuden vuoksi telkesi sen
vielä yökangellakin.

Tällä välin apotti oli valinnut paikan, missä hän parhaiten saattoi
kuunnella. Hän istui nurkassa, jolloin itse jäi varjoon, mutta valo
lankesi sitä kirkkaammin toisen kasvoille. Pää kumarassa ja kädet
ristissä tai oikeammin sanoen puristaen niitä yhteen hän valmistautui
kuuntelemaan kertomusta. Caderousse siirsi rahin häntä vastapäätä ja
istui sille.

-- Muista, etten minä kehota sinua mihinkään, sanoi carcontelaisen
väräjävä ääni permannon läpi, aivan kuin hän olisi nähnyt, mitä
alhaalla tapahtui.

-- Hyvä on, sanoi Caderousse, -- ei puhuta siitä enää. Minä otan kaiken
vastuun.

Ja hän aloitti.



27. Kertomus.


-- Ennen kuin aloitan, sanoi Caderousse, -- täytyy teidän luvata
minulle jotakin.

-- Mitä? kysyi apotti.

-- Että jos joskus jollakin tavoin käytätte minulta saamianne tietoja,
ette mainitse minua, sillä ne, joista nyt teille aion puhua, ovat
rikkaita ja mahtavia, ja jos he koskevat minuun vain pikkusormensa
päälläkin, menen rikki kuin lasi.

-- Olkaa rauhassa, ystäväni, sanoi apotti, -- olenhan pappi, ja
tunnustus kuolee minun poveeni. Muistakaa, että meidän ainoana
tehtävänämme on arvokkaalla tavalla täyttää ystävävainajamme viimeinen
tahto. Puhukaa siis peittelemättä ja ilman vihaa. Ilmaiskaa totuus,
puhdas totuus. En tunne enkä luultavasti koskaan tutustukaan niihin
henkilöihin, joista aiotte minulle puhua. Sitä paitsi olen italialainen
enkä ranskalainen. Toimeni kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmisille. Palaan
luostariini, josta lähdin ainoastaan täyttääkseni kuolevan viimeisen
tahdon.

Nämä lauseet näyttivät suuresti rauhoittavan Caderoussea.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Caderousse, -- minä tahdon ja minun
pitääkin ilmaista, millaisia olivat ne ihmiset, joita Edmond-parka
luuli ystävikseen.

-- Aloittakaamme hänen isästään, sanoi apotti. -- Edmond puhui paljon
tästä miehestä, jota hän näytti suuresti rakastaneen.

-- Tarina on surullinen, sanoi Caderousse pudistaen päätään. -- Ette
kai tunne sen alkuakaan.

-- Edmond kertoi kyllä minulle kaikki siihen asti, kun hänet vangittiin
eräässä Marseillen lähellä olevassa ravintolassa, sanoi apotti.

-- Réservessä! Muistan vielä koko tapauksen, aivan kuin näkisin sen
edessäni.

-- Eikö silloin vietetty hänen kihlajaisiaan?

-- Vietettiin, kemuja, jotka alkoivat perin iloisesti, mutta päättyivät
perin surullisesti. Komissaari ja neljä sotilasta hänen seurassaan
astuivat sisään ja Dantès vangittiin.

-- Siihen minun tietoni loppuvat, sanoi pappi. -- Ei Dantèskaan
tietänyt asiasta sen enempää eikä koskaan sen koommin nähnyt
ainoatakaan noista viidestä mainitsemastani henkilöstä eikä kuullut
heistä puhuttavan.

-- No niin! Kun Dantès oli vangittu, riensi herra Morrel heti
hankkimaan tietoja. Ne olivat hyvin surullisia. Vanha Dantès palasi
yksinään asuntoonsa, kääri hääpukunsa itkien kokoon, käveli koko päivän
huoneessaan edestakaisin eikä mennyt illallakaan levolle, sillä asuin
hänen alapuolellaan ja kuulin hänen askelensa läpi koko yön. En
minäkään nukkunut, sillä vanhuksen tuska koski kipeästi minuun ja
jokainen hänen askelensa särki sydäntäni, aivan kuin hän olisi
jalallaan astunut sydämelleni. -- Seuraavana päivänä Mercedes tuli
Marseilleen pyytämään Villefort'ia suojelemaan Dantèsia. Hän ei
käynnillään saavuttanut mitään. Samalla matkalla hän meni vanhuksen
luo. Kun hän näki vanhuksen alakuloisena ja masentuneena, sai kuulla,
ettei hän ollut nukkunut eikä syönyt, tahtoi hän viedä vanhuksen
mukanaan hoitaakseen häntä, mutta vanhus ei siihen suostunut. "Ei",
sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä asunnostani, sillä poikani rakastaa
minua enemmän kuin ketään muuta. Ja jos hän pääsee vankilasta, niin hän
tulee ensiksi minun luokseni. Mitä hän sanoisikaan, ellen olisi täällä
häntä odottamassa?" -- Kuulin koko keskustelun eteiseen ja olisin
suonut, että Mercedes olisi saanut vanhuksen lähtemään seurassaan. Minä
en saanut rauhaa, kun askelet kaikuivat kaiken päivää pääni päällä.

-- Mutta ettekö itse mennyt vanhusta lohduttamaan? kysyi pappi.

-- Ei voi lohduttaa muita kuin niitä, jotka tahtovat lohdutusta, sanoi
Caderousse, -- eikä hän tahtonut. En tiedä miksi, mutta hän ei
mielellään nähnyt minua. Eräänä yönä, kun kuulin nyyhkytyksiä, en
voinut olla menemättä hänen luokseen. Mutta kun pääsin ovelle, ei hän
enää nyyhkyttänyt, hän rukoili. En osaa teille kuvaillakaan, kuinka
kauniisti hän rukoili ja kuinka surullisesti valitti. Se oli jo enemmän
kuin hurskautta, se oli enemmän kuin tuskaa. Minä, joka en ole tekopyhä
enkä kärsi jesuiittoja, sanoinkin sinä päivänä: Olen onnellinen, kun
olen yksin eikä Jumala ole minulle lapsia antanut, sillä jos olisin isä
ja kärsisin noin kuin tuo vanhus-raukka, eikä minulla olisi sydämessäni
eikä muistissani niin kauniita sanoja kuin hänellä kääntyäkseni Jumalan
puoleen, niin heittäytyisin suoraa päätä mereen, ettei minun tarvitsisi
niin paljon kärsiä.

-- Isä parka! mutisi pappi.

-- Päivä päivältä hän eli yhä enemmän yksinään ja muista erillään.
Monesti Mercedes ja herra Morrel tulivat häntä katsomaan, mutta ovi oli
aina lukossa, ja vaikka olin aivan varma siitä, että hän oli kotona, ei
hän avannut. Eräänä päivänä, kun hän vastoin tapaansa otti vastaan
Mercedeksen, joka oli aivan epätoivoissaan, koetti hän tätä lohduttaa:

"Usko minua, tyttäreni", sanoi hän, "hän on kuollut. Ja sen sijaan että
me häntä odotamme, hän odottaakin meitä. Olen iloinen siitä, että minä
olen vanhempi ja siis ensimmäisenä saan hänet kohdata." -- Katsokaahan,
olkoon ihminen kuinka hyvä tahansa, niin aikaa myöten väsyy käymään
sellaisten luona, jotka tekevät meidät murheellisiksi. Lopulta oli
vanha Dantès aivan yksinään. En nähnyt hänen luokseen enää tulevan
muita kuin outoja ihmisiä, ja kun he poistuivat, kuljettivat he
mukanaan kääröjä. Minä arvasin heti, mitä nuo kääröt olivat. Hän myi
vähitellen kaikki tavaransa elääkseen. Lopulta vanhusparka oli aivan
putipuhdas, hän oli kolmen kuukauden vuokran velkaa, ja hänet uhattiin
häätää talosta. Hän pyysi viikon armonaikaa ja saikin sen. Tiedän
tämän, koska talon omistaja poikkesi minun luokseni tullessaan hänen
luotaan.

Ensimmäisten kolmen päivän aikana kuulin hänen tapansa mukaan
kävelevän. Mutta neljäntenä en kuullut enää mitään. Uskalsin pyrkiä
hänen luokseen. Ovi oli lukossa. Mutta ovenraosta näin hänen makaavan
vuoteessaan kalpeana ja heikkona ja aavistin, että hän oli hyvin
sairas. Lähetin silloin sanan herra Morrelille ja juoksin noutamaan
Mercedestä. Molemmat tulivat kiireimmän kautta. Herra Morrel toi
mukanaan lääkärin. Lääkäri sanoi hänen sairastavan vatsatulehdusta ja
määräsi hänet olemaan syömättä. Olin silloin saapuvilla enkä unohda
koskaan vanhuksen hymyä, kun hän kuuli tämän määräyksen. Tästä lähin
hän päästi sisään. Hänellä oli syy, minkä vuoksi hän ei syönyt. Olihan
lääkäri kieltänyt.

Apotti huokasi syvään.

-- Herättäähän tämä kertomus mielenkiintoanne? kysyi Caderousse.

-- Kyllä, vastasi apotti. -- Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.

-- Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi
taas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän
tahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että
heitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel
poistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin
reunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia
mitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä,
jotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän
sanoi: "Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä."

Apotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa
kurkkuaan.

-- Ja te luulette siis hänen kuolleen...

-- Nälkään ... nälkään, sanoi Caderousse. -- Olen siitä yhtä varma,
kuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.

Apotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin,
tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät
punaisina ja posket kalpeina.

-- Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.

-- Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan
kaikki on ihmisten aikaansaamaa.

-- Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. -- Mutta, sanoi hän
melkein uhkaavalla äänellä, -- muistakaa, että olette sitoutunut
kertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon
ja isän nälkään?

-- Kaksi miestä, jotka molemmat kadehtivat häntä, toinen hänen
rakastettuaan, toinen hänen menestystään: Fernand ja Danglars.

-- Ja millä tavoin tuo kateus tuli ilmi?

-- He antoivat Edmondin ilmi bonapartelaisena kätyrinä.

-- Mutta kumpi antoi hänet ilmi, kumpi heistä oli oikeastaan syyllinen?

-- Molemmat. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen vei sen postiin.

-- Ja missä tämä kirje kirjoitettiin?

-- Réservessä, häiden edellisenä päivänä.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi apotti. -- Oi Faria, Faria, kuinka hyvin
sinä tunsit ihmiset ja elämän!

-- Mitä sanoitte? kysyi Caderousse.

-- En mitään, vastasi pappi. -- Jatkakaa!

-- Danglars kirjoitti kirjeen vasemmalla kädellään, jotta käsialaa ei
kukaan tuntisi, ja Fernand lähetti sen.

-- Mutta, huudahti apotti äkkiä, -- tehän olitte läsnä.

-- Minä! sanoi Caderousse kummastuneena. -- Kuka teille on ilmoittanut,
että minä olin läsnä?

Apotti huomasi menneensä liian pitkälle.

-- Ei kukaan, sanoi hän, -- mutta voidaksenne tietää ja tuntea asiat
noin tarkoin on teidän täytynyt olla läsnä.

-- Se on totta, sanoi Caderousse hiljaa, -- minä olin läsnä.

-- Ettekä noussut tällaista halpamaisuutta vastaan? sanoi apotti. --
Olette siis heidän kanssarikollisensa.

-- He juottivat minua niin paljon, että olin aivan sekaisin, sanoi
Caderousse. -- En nähnyt enää mitään muuten kuin usvan läpi. Sanoin
kaiken mitä mies sellaisessa tilassa voi sanoa. Mutta he vastasivat
laskeneensa ainoastaan leikkiä ja että tästä leikistä ei ole mitään
seurauksia.

-- Mutta näittehän seuraavana päivänä, että siitä oli seurauksia. Ette
silloin sanonut mitään. Ja kuitenkin olitte läsnä silloin, kun hänet
vangittiin.

-- Niin olinkin ja aioin puhua, aioin sanoa kaikki, mutta Danglars
pidätti minua. "Jos hän sattumalta on syyllinen", sanoi hän minulle,
"jos hän todellakin on poikennut Elban saareen, jos hänellä todellakin
on kirje vietävänä Pariisiin bonapartelaiselle komitealle, niin niitä,
jotka ovat häntä puolustaneet, pidetään hänen rikoskumppaneinaan". --
Minä pelkäsin politiikkaa, sellaista kuin se siihen aikaan oli.
Vaikenin, se oli raukkamaista, sen myönnän, mutta rikos se ei ollut.

-- Kyllä ymmärrän, te annoitte asioiden olla sinänsä, siinä kaikki.

-- Niin, vastasi Caderousse, -- ja se on yöt päivät kalvanut
omaatuntoani. Olen monesti pyytänyt Jumalalta sitä anteeksi, sen vannon
ja vakuutan, sitäkin hartaammin, kun tämä teko on ollut syynä kaikkiin
vastoinkäymisiini. Saan nyt maksaa siitä, että sinä hetkenä olin liian
itsekäs. Sen vuoksi sanonkin carcontelaiselle aina, kun hän ruikuttaa:
"Pidä suusi kiinni, se on Jumalan tahto."

Ja Caderousse painoi päänsä hyvin katuvaisena alas.

-- Olette puhunut suoraan, sanoi apotti. -- Kun sillä tavoin syyttää
itseään, niin ansaitsee anteeksiannon.

-- Surukseni, sanoi Caderousse, -- on Edmond kuollut eikä ole antanut
minulle anteeksi.

-- Hän ei siitä tietänyt mitään...

-- Mutta hän tietää sen ehkä nyt, jatkoi Caderousse. -- Sanotaanhan
kuolleiden tietävän kaikki.

Hetkisen olivat molemmat vaiti. Apotti oli noussut ja käveli
miettiväisenä ympäri huonetta. Sitten hän palasi paikalleen ja
istuutui.

-- Olette jo parikin kertaa maininnut erään herra Morrelin nimen. Kuka
hän oli?

-- Hän oli Pharaon-laivan omistaja ja Dantèsin isäntä.

-- Ja miten hän tässä surullisessa asiassa toimi? kysyi apotti.

-- Niin kuin rohkea, hyvänsuopa ja kunnon mies ainakin. Parikymmentä
kertaa hän yritti toimia Edmondin hyväksi. Keisarin palattua hän
kirjoitti, rukoili, uhkasi, niin että häntä kuninkaan taas päästyä
valtaan kovasti vainottiin bonapartelaisena. Kymmenet kerrat hän kävi
vanhan Dantèsin luona, niin kuin olen kertonut, viedäkseen hänet
luokseen asumaan, ja päivää ennen hänen kuolemaansa hän jätti uunin
reunalle kukkaron, ja niin voitiin maksaa ukon velat ja suorittaa
hautauskulut. Sillä tavoin vanhus saattoi edes kuolla niin kuin oli
elänytkin tekemättä kenellekään vääryyttä. Tuo kukkaro on vieläkin
minulla, punaisesta silkistä kudottu iso kukkaro.

-- Ja elääkö herra Morrel vieläkin? kysyi apotti.

-- Elää, vastasi Caderousse.

-- Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, -- Jumala on häntä varmaankin
siunannut, hän on rikas ... onnellinen...?

Caderousse hymyili katkerasti.

-- Niin, yhtä onnellinen kuin minäkin, sanoi hän.

-- Onko herra Morrel onneton? huudahti apotti.

-- Hän on aivan kurjuuden ja, mikä vieläkin pahempaa, häpeän partaalla.

-- Kuinka niin?

-- Niin hänen on käynyt, sanoi Caderousse. -- Hän on kaksikymmentäviisi
vuotta tehnyt työtä ja saanut kunnioitetun aseman Marseillen
kauppamaailmassa, mutta nyt hän on joutunut aivan rappiolle. Hän on
kahdessa vuodessa menettänyt viisi laivaa, joutunut kärsimään kolmen
suuren vararikon takia, ja nyt on hänen ainoa toivonsa tuo Pharaon,
jota Dantès-parka komensi ja jonka pitäisi palata Intiasta lastinaan
kokenillia ja indigoa. Jos laiva joutuu haaksirikkoon samoin kuin
edellisetkin, niin hän on hukassa.

-- Ja onko tuolla onnettomalla vaimo ja lapsia? kysyi apotti.

-- On. Hänen vaimonsa on tämän kaiken keskellä käyttäytynyt aivan kuin
pyhimys. Hänen tyttärensä piti mennä naimisiin rakastamansa miehen
kanssa, mutta tämän suku ei päästä poikaa naimisiin köyhtyneen miehen
tyttären kanssa. Hänen poikansa on luutnanttina armeijassa. Mutta
ymmärrättehän, että tämä kaikki vain lisää herra Morrelin tuskaa. Jos
hän olisi yksin, niin hän ampuisi kuulan otsaansa ja kaikki olisi
lopussa.

-- Sehän on kamalaa! mutisi apotti.

-- Sillä lailla Jumala kunnollisuuden palkitsee, sanoi Caderousse. --
Katsokaahan, kuinka minäkin kärsin puutetta. Enkä kuitenkaan ole tehnyt
mitään muuta rikosta kuin tuon äsken mainitsemani. Kun ensin olen
saanut nähdä vaimoni kuolevan kuumetautiin voimatta auttaa häntä,
kuolen nälkään samoin kuin vanha Dantèskin, jota vastoin Fernand ja
Danglars oikein kieriskelevät kullassa.

-- Kuinka niin?

-- Siksi, että onni on heitä suosinut, jota vastoin kunnon ihmisten on
käynyt huonosti.

-- Miten on käynyt Danglars'in, joka on suurin syyllinen, nimittäin
ilmiantaja, eikö niin?

-- Mitenkä hänen on käynyt? Hän läksi Marseillesta. Herra Morrel, joka
ei tuntenut hänen rikostaan, suositteli häntä erään espanjalaisen
pankkiirin kirjanpitäjäksi. Espanjan sodan aikana hän hankki
muonavaroja Ranskan armeijalle ja rikastui siitä. Sen jälkeen hän
pelasi pörssissä näillä ensimmäisillä rahoillaan ja tuli kolme neljä
kertaa rikkaammaksi. Hän oli mennyt naimisiin tuon saman pankkiirin
tyttären kanssa, tämän kuoltua hän meni naimisiin leskirouva Narbonnen,
nykyisen kuninkaan kamariherran ja vaikutusvaltaisen henkilön tyttären
kanssa. Danglars teki itsensä miljoonamieheksi, ja muut tekivät
hänestä paronin, joten hän nyt on paroni Danglars ja asuu talossaan
Mont-Blanc-kadun varrella. Hänellä on kymmenen hevosta tallissaan,
kymmenen lakeijaa eteisessään ja ties kuinka monta miljoonaa
kassakaapissaan.

-- Vai niin, lausui apotti hyvin omituisella äänellä. -- Ja onko hän
onnellinen?

-- Kukapahan tässä onnesta tietää? Onnettomuus ja onni, ne jäävät
seinien sisään salaisuudeksi. Seinät kuulevat, mutta eivät osaa puhua.
Jos rikkaus tekee onnelliseksi, niin Danglars on onnellinen.

-- Ja Fernand?

-- Fernandin on käynyt vieläkin ihmeellisemmin.

-- Mutta miten voi katalonialainen kalastaja, jolla ei ole mitään
pääomaa eikä sivistystä, tulla rikkaaksi? Sitä minä en voi ymmärtää.

-- Ei sitä voi kukaan muukaan. Hänen elämässään täytyy olla jokin
kummallinen salaisuus, jota ei kukaan tiedä.

-- Mutta mitä tietä hän sitten pääsi tähän korkeaan asemaan tai
rikkauteen?

-- Molempiin, molempiin. Hänellä on sekä korkea asema että rikkautta.

-- Aivanhan te kerrotte minulle satua.

-- Siltä kyllä kaikki ensimmältä näyttääkin. Mutta kuulkaahan, niin
ymmärrätte. Vähän ennen keisarin paluuta oli Fernandille langennut arpa
astua sotapalvelukseen. Bourbonit antoivat hänen olla rauhassa
Catalansissa, mutta Napoleon palasi, ylimääräinen sotaväennosto pantiin
toimeen, ja Fernandin oli pakko lähteä. Minäkin jouduin sotaväkeen,
mutta kun olin Fernandia vanhempi ja olin mennyt vaimoraukkani kanssa
naimisiin, niin minut lähetettiin ainoastaan rannikkoa vartioimaan.
Fernand määrättiin toimivaan armeijaan. Hän joutui rykmenttinsä mukana
rajalle ja otti osaa Lignyn taisteluun. Seuraavana yönä hän oli
vartijana erään kenraalin teltan edustalla. Kenraali oli salaisissa
väleissä vihollisen kanssa, ja hänen piti samana yönä mennä
englantilaisten puolelle. Hän kehotti Fernandia seuraamaan häntä.
Fernand suostui, jätti paikkansa ja seurasi kenraalia. Jos Napoleon
olisi pysynyt vallassa, niin Fernand olisi siitä hyvästä joutunut
sotaoikeuteen, mutta bourbonien palatessa valtaan oli tämä sama seikka
hänelle suosituksena. Hän palasi Ranskaan aliupseerina. Kenraali pysyi
huomattavassa asemassa ja suosi häntä edelleen. Hänestä tuli kapteeni
vuonna 1823, juuri silloin kun Espanjan sota alkoi, samaan aikaan,
jolloin Danglars teki ensimmäiset liikeyrityksensä. Fernand oli
espanjalainen, hänet lähetettiin Madridiin tutkimaan maanmiestensä
mielialaa. Siellä hän tapasi Danglars'in, liittyi häneen, lupasi
kenraalilleen apua pääkaupungin ja maaseudun kuningasmielisiltä, sai
lupauksia, teki omasta puolestaan sitoumuksia, johti joukot pitkin
teitä, jotka hän yksin tunsi, läpi solien, joita kuningasmieliset
vartioivat, ja teki tämän lyhyen sodan aikana niin suuria palveluksia,
että Trocadéron taistelun jälkeen hänet nimitettiin everstiksi, hän sai
kunnialegioonan upseerin ristin ja kreivin arvonimen.

-- Oi kohtaloa, kohtaloa! huudahti apotti.

-- Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Kun Espanjan sota oli loppunut,
näytti Euroopalle koittavan rauhan aika ja Fernand huomasi sen
hidastuttavan hänen ylenemistään. Mutta Kreikka oli noussut kapinaan
Turkkia vastaan ja alkoi käydä vapaustaisteluaan. Kaikkien katseet
kääntyivät Ateenaan. Kreikan sääliminen ja auttaminen alkoi olla
muotina. Vaikka Ranskan hallitus, niin kuin tiedätte, ei suoranaisesti
tukenutkaan Kreikkaa, salli se yksityisten mennä sen palvelukseen.
Fernand pyysi ja saikin luvan astua Kreikan sotaväkeen, vaikka hän yhä
pysyi Ranskan armeijan listoissa. Vähän sen jälkeen kuultiin, että
kreivi Morcerf -- se on hänen aatelisnimensä -- oli astunut Ali-pashan
palvelukseen opastajakenraalina. Ali-pasha sai surmansa, niin kuin
tiedätte, mutta ennen kuolemaansa hän antoi Fernandille palkaksi
suurehkon rahasumman. Fernand palasi Ranskaan, jossa hänen
kenraalinarvonsa vahvistettiin.

-- Se on siis hänen asemansa tätä nykyä? kysyi apotti.

-- Niin on, jatkoi Caderousse. -- Hänellä on komea palatsi Pariisissa,
Helder-katu 27.

Apotti avasi suunsa, näytti arkailevan hetkisen, mutta sitten tekevän
päätöksen.

-- Entä Mercedes? sanoi hän. -- Minulle kerrottiin hänen kadonneen.

-- Kyllä hän katosi, sanoi Caderousse, -- niin kuin aurinko katoaa,
noustakseen seuraavana aamuna entistä kirkkaampana.

-- Onko hänkin siis tullut rikkaaksi? kysyi apotti ivallisesti
hymyillen.

-- Mercedes on tällä hetkellä Pariisin hienoin nainen, sanoi
Caderousse.

-- Jatkakaa, lausui apotti, -- olen kuulevinani aivan kuin jännittävää
satua. Mutta olen itsekin nähnyt niin kummallisia tapahtumia, että
kertomuksenne ei minua hämmästytä.

-- Mercedes oli alussa aivan epätoivoissaan Edmondin katoamisesta.
Olenhan kertonut, kuinka hän kävi herra Villefort'n luona ja kuinka hän
hoiteli vanhaa Dantèsia. Kaiken epätoivon keskellä häntä kohtasi uusi
suru, Fernand läksi pois, Fernand, jonka rikoksesta hän ei tietänyt
mitään ja jota hän rakasti aivan kuin omaa veljeään. -- Kun Fernand oli
lähtenyt, jäi Mercedes yksin. Kolme kuukautta hän itki. Hän ei saanut
mitään tietoja Edmondista eikä Fernandista. Hän ei nähnyt muuta kuin
vanhuksen, joka oli kuolemaisillaan epätoivoon. Eräänä iltana
istuttuaan tapansa mukaan koko päivän paikallaan niiden teiden
risteyksessä, jotka Marseillesta vievät Catalansiin, hän palasi
kotiinsa entistä alakuloisempana. Ei sulhanen eikä ystävä palannut
kumpaakaan tietä, eikä hän ollut saanut heistä mitään tietoja. Äkkiä
hän oli kuulevinaan tuttujen askelten ääntä. Hän kääntyi levottomana,
ovi aukeni, hän näki Fernandin astuvan aliupseerinpuvussa sisään. --
Puolet hänen kyynelistään eivät olleet virranneet Fernandin takia,
mutta osa hänen entistä elämäänsä palasi kuitenkin tämän mukana
takaisin. Hän tarttui niin suurella ilolla Fernandin käsiin, että tämä
piti sitä rakkautena, vaikka Mercedes iloitsi ainoastaan siitä, ettei
hänen enää tarvinnut olla yksin maailmassa ja että hän tapasi taas
ystävän oltuaan niin pitkät ajat aivan orpona. Hän ei koskaan ollut
vihannut Fernandia, mutta ei myöskään rakastanut, siinä kaikki. Toinen
oli Mercedeksen sydämessä, tämä toinen oli poissa ... oli kadonnut ...
oli ehkä kuollut. Ajatellessaan tätä viimeistä mahdollisuutta Mercedes
purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Toiset olivat jo ennen koettaneet
tyrkyttää hänelle tätä ajatusta, mutta hän oli sen karkottanut; nyt se
tuli itsestään hänen mieleensä. Vanha Dantès oli sitä paitsi
taukoamatta sanonut hänelle: "Edmondimme on kuollut, sillä ellei hän
olisi kuollut, hän palaisi."

Vanhus kuoli, niin kuin olen teille kertonut. Jos hän olisi elänyt,
niin epäilemättä Mercedes ei koskaan olisi suostunut tuon toisen
vaimoksi, sillä vanhus olisi tavallaan aina ollut muistuttamassa häntä
uskottomuudesta. Fernand ymmärsi sen. Kuultuaan vanhuksen kuolleen hän
palasi. Tällä kertaa hän oli luutnantti. Ensimmäisellä kerralla hän ei
ollut lausunut Mercedekselle ainoatakaan rakkauden sanaa, toisella
matkallaan hän sanoi rakastavansa häntä. Mercedes pyysi vielä kuusi
kuukautta odottaakseen ja itkeäkseen Edmondia.

-- Siitähän tuli yhteensä kahdeksantoista kuukautta, sanoi apotti
katkerasti hymyillen. -- Eihän kaikkein jumaloiduinkaan rakastaja voi
sen enempää pyytää.

Sitten hän lausui hiljaa itsekseen englantilaisen runoilijan sanat:
_Frailty, thy name is woman_![9] -- Kuusi kuukautta myöhemmin, jatkoi
Caderousse, -- heidät vihittiin Accoules-kirkossa.

-- Se oli sama kirkko, jossa hänen piti mennä vihille Edmondin kanssa,
lausui pappi hiljaa. -- Sulhanen vain oli toinen, siinä koko erotus.

-- Mercedes meni naimisiin, jatkoi Caderousse. -- Mutta vaikka
hän kaikkien mielestä näyttikin tyyneltä, oli hän yhtä kaikki
pyörtymäisillään mennessään Réserven ohitse, jossa hän kahdeksantoista
kuukautta aikaisemmin oli viettänyt kihlajaisia sen miehen kanssa, jota
hän vieläkin rakasti, jos vain olisi uskaltanut katsahtaa sydämensä
syvyyteen. Fernand oli onnellinen, mutta ei rauhallinen, sillä näin
hänet siihen aikaan. Hän pelkäsi taukoamatta Edmondin palaavan. Sen
vuoksi hän heti paikalla tahtoi muuttaa toisaanne. Catalansissa
uhkasivat häntä liian monet muistot ja liian monet vaarat. -- Kahdeksan
kuukautta häiden jälkeen he läksivät pois.

-- Oletteko nähnyt Mercedeksen sittemmin? kysyi pappi.

-- Näin kyllä Espanjan sodan aikana Perpignanissa, jonne Fernand oli
hänet jättänyt. Hän kasvatti silloin poikaansa.

Apotti vavahti.

-- Poikaansako? kysyi hän.

-- Niin, vastasi Caderousse, -- pikku Albertia.

-- Mutta voidakseen häntä kasvattaa, sanoi apotti, -- oli hän siis itse
saanut nauttia opetusta. Muistan Edmondin sanoneen, että hän oli
tavallinen kalastajatyttö, kaunis mutta vailla koulusivistystä.

-- Tunsiko hän siis niin huonosti oman morsiamensa! huudahti
Caderousse. -- Mercedes olisi voinut tulla kuningattareksi, jos kruunu
olisi pantu kauneimman ja viisaimman naisen päähän. Hänen rikkautensa
oli jo silloin lisääntymässä, ja hän kehittyi sen mukaan. Hän oppi
piirustamaan, hän oppi soittamaan, hän oppi kaikkea. Näin meidän kesken
sanoen luulen hänen tehneen tuon kaiken vain aikansa kuluksi,
unohtaakseen; luulen, että hän ajoi niin paljon oppia päähänsä
karkottaakseen sen, mikä hänellä oli sydämessään. Mutta nyt kaikki on
hyvin, sanoi Caderousse, -- rikkaus ja kunnia ovat epäilemättä
tuottaneet hänelle lohdutusta. Hän on rikas, on kreivitär, ja
kuitenkin...

Caderousse vaikeni.

-- Kuitenkin, mitä? kysyi apotti.

-- Yhtä kaikki olen varma siitä, ettei hän ole onnellinen, sanoi
Caderousse.

-- Mistä sen päätätte?

-- Kun tulin kovin onnettomaksi, niin arvelin entisten ystävieni
auttavan minua. Menin Danglars'in luo, hän ei edes ottanut minua
vastaan. Menin Fernandin luo, hän lähetti kamaripalvelijansa
välityksellä minulle sata frangia.

-- Ette siis nähnyt kumpaakaan?

-- En. Mutta kreivitär Morcerf näki minut.

-- Miten?

-- Lähtiessäni putosi kukkaro jalkojeni juureen. Siinä oli
kaksikymmentäviisi kultarahaa. Kun nostin pääni, näin Mercedeksen
sulkevan ikkunan.

-- Ja miten on käynyt herra Villefort'in? kysyi apotti.

-- Hän ei ole ollut ystäväni. Häntä en tuntenut. Hänen apuunsa en
voinut turvautua.

-- Mutta ettekö tiedä, miten hänen on käynyt ja millä tavoin hän
vaikutti Edmondin kohtaloon?

-- En. Tiedän ainoastaan, että vähän sen jälkeen, kun Edmond
vangittiin, hän meni naimisiin neiti Saint-Méranin kanssa ja läksi pian
sen jälkeen Marseillesta. Ehkä onni on häntäkin suosinut samoin kuin
noita toisia, epäilemättä hän on rikas niin kuin Danglars ja
kunnioitettu niin kuin Fernand. Minä yksin, niin kuin näette, olen
jäänyt köyhäksi, ja Jumala on minut unohtanut.

-- Erehdytte, ystäväni, sanoi apotti. -- Jumala näyttää toisinaan
unohtavan meidät, vaikka hänen oikeutensa vain lepää, mutta tulee
hetki, jolloin hän meitä muistaa. Ja tässä on todistus siitä.

Näin sanoen apotti otti taskustaan timantin ja ojensi sen
Caderousselle.

-- Tässä, ystäväni, ottakaa tämä, se kuuluu teille.

-- Kuinka, minulle yksin! huudahti Caderousse. -- Ettehän laske
leikkiä?

-- Tämä timantti oli jaettava hänen ystäviensä kesken. Edmondilla oli
yksi ainoa ystävä, jako on siis turha. Ottakaa tämä timantti ja myykää
se. Sen arvo on viisikymmentätuhatta frangia, vakuutan kerran vielä, ja
tämän summan avulla varmaankin puutteenne on karkotettu.

-- Voi, hyvä herra, sanoi Caderousse ojentaen arkana toisen kätensä ja
kuivaten toisella hikeä otsaltaan. -- Voi, hyvä herra, älkää laskeko
leikkiä miesraukan onnen ja epätoivon kustannuksella!

-- Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske
leikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta
vastalahjaksi...

Caderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.

Apotti hymyili.

-- Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, -- se punainen
silkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle.
Sanoittehan, että se on vielä teillä.

Yhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi
sen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron,
jonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.

Apotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.

-- Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, -- sillä
kukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte
voinut pitää sen.

-- Hyvä, sanoi apotti itsekseen, -- sinä olisit kaikesta päättäen sen
tehnyt.

Apotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.

-- Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä
voin joka suhteessa siihen luottaa?

-- Katsokaahan, apotti, sanoi Caderousse, -- tuolla nurkassa on
siunattu puinen Kristuksen kuva, tuolla kaapin päällä on vaimoni
evankeliumikirja, avatkaa se, ja minä vannon, toinen käsi kirjalla ja
toinen Kristusta kohden ojennettuna, vannon sieluni autuuden kautta,
kristinuskoni kautta, että olen kertonut teille kaikki asiat niin kuin
ne ovat tapahtuneet ja niin kuin enkeli viimeisenä tuomiopäivänä ne
kuiskaa Jumalan korvaan!

-- Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, -- hyvä on. Tuottakoot rahat
teille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin
paljon pahaa toisilleen aikaan.

Vaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden
osoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti
viimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin
jäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.

Kääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja
vapisevampana.

-- Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.

-- Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse
melkein hulluna ilosta.

-- Niin.

-- Se on toden totta. Tässä se on.

Vaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:

-- Entä jos se onkin väärä?

Caderousse kalpeni ja horjui.

-- Väärä, mutisi hän, -- väärä ... ja miksi tuo mies olisi antanut
minulle väärän jalokiven?

-- Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin
tyhmeliini!

Caderousse seisoi tyrmistyneenä.

-- Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin
päälle päähänsä.

-- Millä tavoin?

-- Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia
jalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat
sillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.

Ja Caderousse syöksyi talostaan ja läksi päinvastaiseen suuntaan kuin
tuntematon oli mennyt.

-- Viisikymmentätuhatta frangia! mutisi carcontelainen jäätyään yksin.
-- Se on kyllä suuri summa ... mutta mikään rikkaus se ei ole.



28. Vankilan luettelot


Seuraavana päivänä sen kohtauksen jälkeen, joka tapahtui Bellegardesta
Beaucaireen johtavan tien varrella, tuli noin kolmikymmenvuotias tai
hiukan vanhempi herra Marseillen määrin luo. Hänellä oli yllään sininen
hännystakki, nankinihousut ja valkoinen liivi, ja sekä ulkoasu että
puhetapa ilmaisi hänet englantilaiseksi.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olen Thomson & Frenchin kauppahuoneen
ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta. Olemme jo kymmenen vuoden ajan
olleet liikeasioissa marseillelaisen toiminimen Morrelin & pojan
kanssa. Olemme kiinnittäneet tähän liikkeeseen lähes satatuhatta
frangia ja olemme hiukan levottomia, koska olemme saaneet kuulla, että
liike on rappion partaalla. Tulen siis Roomasta nimenomaan saamaan
teiltä tietoja tämän liikkeen tilasta.

-- Tiedän kyllä, sanoi määri, -- että neljän viiden vuoden ajan on
onnettomuus seurannut Morrelia. Hän on menettänyt neljä tai viisi
laivaa ja hävinnyt kolmessa neljässä vararikossa suuret summat, mutta
minun ei sovi millään tavoin antaa tietoja liikkeen tilasta, vaikka
itsellänikin on heiltä saamista kymmenentuhatta frangia. Jos kysytte
minulta määrinä, mikä on ajatukseni herra Morrelista, niin vastaan,
että hän on harvinaisen kunnollinen mies aivan viimeiseen asti ja on
suorittanut sitoumuksensa. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Jos
tahdotte saada lisätietoja, niin kääntykää herra Bovillen puoleen, joka
on vankiloiden tarkastaja ja asuu Noailles-kadun varrella, numerossa
15. Hänellä on herra Morrelilta saatavaa luullakseni kaksisataatuhatta
frangia, ja hänellä on siis suurempi syy pelätä kuin minulla, koska
hänen summansa on paljon suurempi kuin minun. Ehkä hän voi antaa teille
tarkempia tietoja kuin minä.

Englantilaista näytti tämä suuri hienotunteisuus miellyttävän, hän
kumarsi, poistui ja asteli englantilaisille ominaisella tavalla
äskenmainittua katua kohden.

Herra Boville oli työhuoneessaan. Hänet nähdessään englantilainen teki
hämmästystä kuvaavan liikkeen, ja siitä saattoi päättää, että hän ei
ensi kertaa nähnyt tätä miestä. Mitä herra Bovilleen tulee, niin hän
oli tänä hetkenä niin epätoivoissaan, ja kaikki hänen henkiset voimansa
olivat niin tyyten suunnatut yhteen ainoaan ajatukseen, että hänen
muistinsa ja mielikuvituksensa eivät joutaneet harhailemaan
menneisyydessä.

Tyynesti, niin kuin englantilaisten on tapana, vieras teki hänelle
melkein sanasta sanaan samat kysymykset kuin Marseillen määrillekin.

-- Hyvä herra, sanoi herra Boville, -- pelkonne on valitettavasti aivan
perusteltu, ja minussa näette suorastaan epätoivoisen miehen. Olin
sijoittanut kaksisataatuhatta frangia Morrelin liikkeeseen. Nämä
kaksisataatuhatta oli tarkoitettu myötäjäisiksi tyttärelleni, jonka
aioin naittaa kahden viikon päästä. Näistä kahdestasadastatuhannesta
frangista piti maksettaman puolet tämän kuun 15. päivänä ja puolet ensi
kuun 15. päivänä. Ilmoitin herra Morrelille, että toivoin tämän
suorituksen tapahtuvan määräaikana, ja hän kävi noin puoli tuntia
sitten täällä ilmoittamassa, että ellei hänen laivansa Pharaon
15:nneksi päiväksi saavu Marseilleen, ei hän voi summaa suorittaa.

-- Tämähän merkitsee maksunlykkäystä, sanoi englantilainen.

-- Sanokaa pikemmin vararikkoa! huudahti herra Boville aivan
epätoivoissaan.

Englantilainen näytti miettivän hetkisen ja sanoi sitten:

-- Olette siis levoton saatavienne puolesta?

-- Uskon, etten saa niitä koskaan.

-- No niin, minä ostan ne teiltä.

-- Tekö?

-- Niin, minä.

-- Mutta epäilemättä hyvin suurella alennuksella?

-- En, kahdestasadastatuhannesta frangista. Meidän liikkeemme, sanoi
englantilainen hymyillen, -- ei tee senlaatuisia kauppoja.

-- Ja miten maksatte?

-- Käteisellä rahalla.

Ja englantilainen otti taskustaan setelitukun, jossa näytti olevan
kaksi kertaa niin paljon kuin herra Boville pelkäsi menettävänsä.

Ilon välähdys näkyi herra Bovillen kasvoilla. Hän hillitsi kuitenkin
itsensä ja lausui:

-- Minun täytyy ilmoittaa teille, että otaksuttavasti ette saa muuta
kuin kuusi prosenttia näistä rahoistanne.

-- Se ei kuulu minuun, sanoi englantilainen. -- Se asia on Thomson &
Frenchin, jonka nimessä toimin. Ehkä he tahtovat jouduttaa kilpailevan
liikkeen häviötä. Olen valmis maksamaan summan käteisellä, jos
velkakirja siirretään minulle, mutta välittäjäpalkkio tulee minun
hyväkseni.

-- Sehän on oikeus ja kohtuus! huudahti herra Boville. --
Välittäjäpalkkio on tavallisesti puolitoista prosenttia. Tahdotteko
kaksi? Tahdotteko kolme? Tahdotteko viisi? Tahdotteko enemmän? Sanokaa.

-- Hyvä herra, sanoi englantilainen nauraen, -- minä olen samanlainen
kuin kauppahuoneenikin, minä en tee senlaatuisia kauppoja. Palkkioni on
aivan toisenlainen.

-- Sanokaa se.

-- Olette vankiloiden tarkastaja?

-- Olen ollut jo neljätoista vuotta.

-- Teillä on vankien tulo- ja lähtöluettelot?

-- Tietysti.

-- Näihin luetteloihin on liitetty vankeja koskevia tiedonantoja?

-- Jokaisella vangilla on omat asiapaperinsa.

-- No niin, minulla oli opettajana Roomassa eräs apotti-parka, joka
äkkiä katosi. Olen sittemmin saanut tietää, että hän on ollut vankina
Ifin linnassa, ja tahtoisin saada tietää, onko hän ehkä kuollut.

-- Mikä hänen nimensä oli?

-- Apotti Faria.

-- Muistan hänet aivan hyvin! huudahti herra Boville. -- Hän oli hullu.

-- Niin väitettiin.

-- Hän oli aivan varmasti hullu.

-- Se on mahdollista. Ja minkälaatuinen oli hänen hulluutensa?

-- Hän väitti tietävänsä erään suunnattoman suuren aarteen
säilytyspaikan ja tarjosi hallitukselle mielettömiä summia päästäkseen
vapaaksi.

-- Miesparka! Onko hän kuollut?

-- On, neljättä kuukautta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä.

-- Teillä on verrattoman hyvä muisti, kun tuolla tavoin muistatte
päivämäärät.

-- Muistan tämän päivän siksi, että puheenaolevan miesraukan kuolema
oli yhteydessä erään sangen omituisen tapauksen kanssa.

-- Saisinko kuulla tämän tapauksen? kysyi englantilainen niin uteliaan
näköisenä, että ihmistuntija olisi ihmetellyt sellaista ilmettä hänen
tyynillä kasvoillaan.

-- Kyllä, varsin hyvin. Apotin tyrmästä oli neljänkymmenenviiden tai
viidenkymmenen jalan päässä erään bonapartelaisen kätyrin koppi. Hän
oli ottanut osaa kruununanastajan paluuseen vuonna 1815 ja oli hyvin
tarmokas ja vaarallinen mies.

-- Todellako? sanoi englantilainen.

-- Oli kyllä, sanoi herra Boville. -- Satuin näkemään tämän miehen
vuonna 1816 tai 1817, eikä hänen koppiinsa uskaltanut mennä ilman
sotilasvartiota. Hän teki minuun hyvin syvän vaikutuksen, enkä koskaan
unohda hänen kasvojaan.

Englantilainen hymyili tuskin huomattavasti.

-- Sanoitte, että nuo molemmat tyrmät olivat...

-- Viidenkymmenen jalan päässä toisistaan. Edmond Dantès näyttää...

-- Vaarallinen miehen nimi oli...

-- Edmond Dantès. Niin oli. Tuo Edmond Dantès näyttää joko hankkineen
itselleen tai valmistaneen työaseet, joiden avulla hän oli kaivanut
käytävän molempien koppien välille.

-- Pakenemisen tarkoituksessako?

-- Aivan oikein. Mutta vankien onnettomuudeksi apotti Faria sai
halvauskohtauksen ja kuoli.

-- Minä ymmärrän, kaikki pakoyritykset loppuivat heti siihen.

-- Niin, vainajan puolelta, vastasi herra Boville, -- mutta ei
eloonjääneen puolelta. Päinvastoin Dantès sai siitä keinon päästä
pakoon. Hän nähtävästi luuli, että Ifin vankilassa kuolleet vangit
haudataan tavalliseen hautausmaahan. Hän kantoi vainajan omaan
koppiinsa, meni hänen sijastaan säkkiin, jonne tämä oli pistetty, ja
odotti hautaamishetkeä.

-- Sepäs oli rohkea yritys, sanoi englantilainen.

-- Sanoinhan minä, että hän oli hyvin vaarallinen mies. Kaikeksi
onneksi hän on nyt itse syypää siihen, ettei hallituksen tarvitse enää
pelätä häntä.

-- Kuinka niin?

-- Kuinka niin? Ettekö ymmärrä?

-- En.

-- Ei Ifin linnassa ole hautausmaata. Kuolleet heitetään aivan
yksinkertaisesti mereen, kun heidän jalkoihinsa ensin on sidottu
kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen tykinkuula.

-- Niinkö? sanoi englantilainen, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea
ymmärtää.

-- Niin, hänen jalkoihinsa sidottiin kolmenkymmenenkuuden naulan
painoinen kuula ja hänet heitettiin mereen.

-- Todellako? huudahti englantilainen.

-- Niin, jatkoi tarkastaja. -- Arvaattehan, kuinka pakolainen mahtoi
hämmästyä, kun hänet heitettiin kalliolta alas. Olisin tahtonut sinä
hetkenä nähdä hänen kasvonsa.

-- Se olisi ollut vaikeata.

-- Samapa se, sanoi herra Boville, joka oli hyvällä tuulella
tietäessään pelastavansa kaksisataatuhatta frangiaan. -- Samapa se!
Minä kuvittelen ainakin näkeväni ne.

Ja hän purskahti nauruun.

-- Niin minäkin, sanoi englantilainen.

Ja hänkin alkoi vuorostaan nauraa, mutta englantilaisten tavoin hampaat
yhdessä.

-- Siis, jatkoi englantilainen, joka ensimmäisenä taukosi nauramasta,
-- pakolainen siis hukkui?

-- Niin, upposi pohjaan asti.

-- Joten vankilan kuvernööri pääsi samalla kertaa vapaaksi raivoisasta
ja hullusta vangista?

-- Juuri niin.

-- Mutta jonkinmoinen pöytäkirja kai laadittiin tämän tapauksen
johdosta? kysyi englantilainen.

-- Tietysti, kuolinkertomus. Ymmärrättehän, siltä varalta, että
Dantèsin omaiset olisivat tahtoneet tietää, elikö hän vai oliko
kuollut.

-- Nyt he siis voivat olla rauhassa, jos hänellä jotakin perittävää
oli. Hän on siis todellakin kuollut?

-- On, on. Ja he saavat todistuksen milloin tahansa.

-- Hyvä on, sanoi englantilainen, -- mutta palatkaamme nyt
vankiluetteloihin.

-- Se on totta. Jouduimme aivan toisaanne tämän kertomuksen johdosta.
Anteeksi.

-- Anteeksi, minkä vuoksi? Ei laisinkaan. Tuo kertomus huvitti minua
suuresti.

-- Se on todellakin huvittava. Halusitte siis nähdä kaikki apottia
koskevat paperit. Hän oli itse lempeys.

-- Näkisin ne mielelläni.

-- Suvaitkaa tulla työhuoneeseeni, niin näytän ne teille.

Herra Bovillen työhuoneessa oli tavattoman hyvä järjestys, jokaisella
luettelolla oli numeronsa, jokainen asiapaperikimppu oli omassa
lokerossaan. Tarkastaja pyysi englantilaista istumaan pöydän ääreen,
laski hänen eteensä Ifin linnan luettelot ja asiakirjat antaen hänen
mielin määrin selailla niitä. Itse hän istahti erääseen nurkkaan
lukemaan sanomalehteä.

Helposti englantilainen löysi apotti Fariaa käsittelevät paperit. Mutta
herra Bovillen kertoma juttu näytti herättäneen hänessä suurta
mielenkiintoa, koska hän tarkastettuaan apottia koskevat paperit etsi
myös käsiinsä Edmond Dantèsin paperit. Kaikki oli siellä paikoillaan:
ilmianto, kuulustelu, Morrelin anomus, Villefort'in suositus. Hän kääri
ilmiannon kokoon ja pisti sen taskuunsa, luki kuulustelun ja huomasi,
että Noirtier'n nimeä ei siinä mainittu, tarkasti Morrelin anomuksen,
joka oli päivätty huhtikuun 10. päivänä 1815. Siinä Morrel
prokuraattorin sijaisen neuvosta, koska Napoleon silloin hallitsi,
liioitteli Dantèsin keisarille tekemiä palveluksia, jotka Villefort'in
suositus varmensi. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä Napoleonin aikana
kirjoitettu anomus, jonka Villefort oli jättänyt lähettämättä, tuli
kuninkaan paluun jälkeen pelottavaksi aseeksi kuninkaallisen
prokuraattorin käsissä. Hän ei sen vuoksi hämmästynyt nähdessään
seuraavan huomautuksen vankiluettelossa nimensä vieressä:

    EDMOND DANTÈS.

    Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta
    palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti
    vartioitava.

Näiden rivien alle oli kirjoitettu toisella käsialalla:

    Lukenut yllä olevat muistutukset. _Ei voi mitään tehdä_.

Vertaamalla ensin mainittua käsialaa Morrelin anomukseen liitetyn
suosituksen käsialaan huomasi hän molemmat saman miehen kirjoittamiksi.
Ne olivat Villefort'in käsialaa.

Huomautuksen alla oleva muistutus taas oli tarkastajan laatima. Hän oli
ilmeisesti sattumalta ottanut selkoa Dantèsin asiasta, mutta luettuaan
todistukset ei katsonut voivansa tehdä mitään häntä auttaakseen.

Niin kuin olemme maininneet, oli tarkastaja, jotta ei häiritsisi apotti
Farian oppilasta hänen tutkimuksissaan, hienotunteisesti väistynyt
syrjään lukemaan _Drapeau Blanc_ -lehteä.

Hän ei siis nähnyt, miten englantilainen kääri kokoon ja pisti
taskuunsa ilmiannon, jonka Danglars oli kirjoittanut Réserven
lehtimajassa ja jossa oli Marseillen postileima, 27. p. helmikuuta,
klo 6 illalla.

Mutta sanottakoon suoraan, vaikka hän sen olisikin huomannut, niin hän
pani siksi vähän painoa tuolle paperille ja siksi paljon noille
kahdellesadalletuhannelle frangille, ettei hän olisi estänyt
englantilaista, vaikka tämä menettelikin laittomasti.

-- Kiitos, sanoi tämä paukauttaen luettelon kiinni. -- Olen saanut
kaikki haluamani tiedot. Nyt on minun vuoroni pitää lupaukseni. Antakaa
minulle yksinkertainen velansiirtopaperi, kuitatkaa siihen saaneenne
rahat, ja minä lasken ne eteenne.

Hän jätti paikkansa herra Bovillelle. Tämä kirjoitti kyseessäolevan
siirron, jona aikana englantilainen laski rahat pöydän reunalle.



29. Morrelin kauppahuone


Jokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen
olisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria
muutoksia.

Entinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu
kukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei
näkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet
käytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä
sieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti
alakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa,
jossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen
oli kaksikymmentäkolme- tai -neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka
oli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen
palvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken voitavansa
saadakseen hänet lähtemään pois. Toinen oli vanha silmäpuoli
kassanhoitaja, jolle tässä suuressa mehiläispesässä ennen hyörineet
liikeapulaiset olivat antaneet nimen Cocles (roomalaisen silmäpuolen
sankarin Horatius Cocleksen mukaan). Hän oli niin tottunut tähän
nimeen, että olisi tuskin hievahtanutkaan, jos häntä olisi jollakin
muulla nimellä kutsuttu.

Cocles oli jäänyt Morrelin palvelukseen, ja tämän kunnon miehen
asemassa oli tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli noussut
kassanhoitajaksi ja alentunut palvelijaksi.

Yhtä kaikki hän pysyi samana Cocleksena, hyvänä, kärsivällisenä,
uskollisena, mutta tuiki itsepäisenä, jos tuli kysymykseen laskeminen.
Siinä hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa ja herra
Morreliakin vastaan. Hän ei osannut muuta kuin kertomataulunsa, mutta
sen täydellisesti. Siinä ei häntä kerta kaikkiaan voinut johdattaa
harhaan.

Tähän mainioon mieheen ei vähääkään näyttänyt tarttuneen Morrelin
kauppahuoneen alakuloinen tunnelma. Se ei liikuttanut häntä
hiukkaakaan. Mutta tämä välinpitämättömyys ei suinkaan johtunut
puuttuvasta rakkaudesta liikettä kohtaan, ei, sen perustana oli
horjumaton vakaumus. Niin kuin rotat, nuo itsekkäät vieraat, lähtevät
laivasta, jonka kohtalo on määrännyt hukkumaan, ja katoavat jo ennen
kuin ankkuri on nostettukaan, samoin olivat Morrelin lukuisat
kirjanpitäjät ja työmiehet vähitellen kadonneet konttorista ja
varastohuoneista. Cocles ei nähnyt heidän poistuvan eikä edes kysynyt
itseltään, mikä mahtoi olla syynä heidän lähtöönsä. Hän piti kiinni
vain laskuistaan, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän oli
ollut Morrelin liikkeen palveluksessa, hän oli nähnyt maksusuoritusten
tapahtuvan niin säännöllisesti, ettei voinut kuvitellakaan niiden
koskaan lakkaavan. Eihän myllärikään, jonka myllyä vuolas virta
käyttää, voi kuvitella, että tämä virta voisi kuivua. Ja olihan vielä
viime kuun lopussa maksut suoritettu aivan täsmällisesti. Cocles oli
huomannut herra Morrelin erehtyneen laskuissaan seitsemänkymmentä
centimea vahingokseen, ja samana päivänä hän oli vienyt nämä rahat
herra Morrelille, joka alakuloisesti oli pudottanut ne melkein tyhjään
laatikkoon sanoen:

-- Hyvä on, Cocles, te olette mallikelpoinen kassanhoitaja.

Ja Cocles oli poistunut tavattoman tyytyväisenä, sillä herra Morrelin,
tämän Marseillen kunnollisimman miehen kiitos miellytti häntä enemmän
kuin jos hän olisi saanut 50 écun palkkion.

Mutta tämän kilvoituksen jälkeen herra Morrel oli elänyt vaikeita
hetkiä. Suorittaakseen kuukauden viimeisenä päivänä kaikki maksuerät
hän oli koonnut kaikki säästönsä, ja peläten, että Marseillessa
leviäisi tieto hänen vaikeasta asemastaan, hän oli itse mennyt
Beaucairen markkinoille ja siellä myynyt muutamia vaimonsa jalokiviä ja
osan talon hopeaesineistä. Tämän uhrauksen johdosta oli Morrelin
kauppahuoneen kunnia vielä tällä erää pelastettu. Mutta nyt oli kassa
aivan tyhjä. Voidakseen suorittaa tämän kuun 15. päivänä herra
Bovillelle satatuhatta frangia ja seuraavan kuun viidentenätoista
päivänä yhtä paljon herra Morrel kohdisti kaiken toivonsa Pharaonin
saapumiseen. Eräs laiva, joka oli lähtenyt samaan aikaan kuin Pharaon
ja oli onnellisesti saapunut perille, oli ilmoittanut sen olevan
tulossa.

Mutta tuo laiva, joka samoin kuin Pharaonkin oli lähtenyt Kalkuttasta,
oli ollut perillä kaksi viikkoa, ja Pharaonista ei ollut saapunut
mitään tietoja.

Näin olivat asiat, kun Thomson & Frenchin edustaja, päivää sen jälkeen
kun oli tehnyt suuren kauppansa herra Bovillen luona, saapui herra
Morrelin luo.

Emmanuel otti hänet vastaan. Nuori mies pelkäsi jokaista uutta
tulokasta, koska he tavallisesti olivat vain uusia velkojia ja
tahtoivat keskustella liikkeen päämiehen kanssa peläten menettävänsä
rahansa. Emmanuel tahtoi säästää isännältään tämän ikävyyden ja kyseli
itse, mitä vieras tahtoi. Mutta tämä selitti, ettei hänellä ollut
mitään sanottavana Emmanuelille, vaan että hän tahtoi puhutella herra
Morrelia itseään. Emmanuel huokasi ja huusi Coclesta. Cocles saapui, ja
nuori mies pyysi häntä viemään vieraan herra Morrelin luo.

Cocles astui edeltä, ja vieras seurasi häntä.

Portailla he kohtasivat kauniin, nuoren, noin kuusitoista- tai
seitsentoistavuotiaan tytön, joka levottomana katsoi tulijaan.

Cocles ei huomannut tätä ilmettä, mutta vieras näytti huomanneen.

-- Onkohan herra Morrel työhuoneessaan, Julie-neiti? kysyi
kassanhoitaja.

-- Luullakseni on, vastasi tyttö arkaillen. -- Menkäähän Cocles ensin
katsomaan, onko isäni siellä, ja jos hän on, niin ilmoittakaa sitten
vieras.

-- Turha minua on ilmoittaa, neiti, vastasi englantilainen. -- Herra
Morrel ei tunne minua. Parasta vain sanoa, että olen Thomson & Frenchin
ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta, jonka liikkeen kanssa isänne on
kauppasuhteissa.

Tyttö kalpeni ja läksi portaita alas, Cocleksen ja muukalaisen
noustessa ylös.

Tyttö meni Emmanuelin luo. Cocles, joka nautti isäntänsä erikoista
suosiota, avasi omalla avaimellaan kolmannen kerroksen portaiden
viereisen oven. Hän vei vieraan odotushuoneeseen, avasi toisen oven,
sulki sen jälkeensä ja jätettyään Thomson & Frenchin edustajan
hetkiseksi yksinään palasi ja viittasi häntä astumaan toiseen
huoneeseen.

Englantilainen astui sisään. Morrel istui pöytänsä ääressä kalpeana
katsellen kirjaa, johon hänen velkojensa pelottava luettelo oli
merkitty.

Nähdessään vieraan Morrel sulki kirjan, nousi ja ojensi hänelle tuolin.
Kun vieras oli istunut, niin hän istui itsekin.

Neljätoista vuotta oli suuresti vanhentanut tätä arvokasta liikemiestä,
joka kertomuksemme alussa läheni viittäkymmentä. Hänen tukkansa oli
muuttunut valkoiseksi, ja huolet olivat uurtaneet vakonsa otsaan. Ennen
niin terävä ja luja katse oli tullut epävarmaksi ja aivan kuin pelkäsi
kohdistua tiettyyn ajatukseen tai ihmiseen.

Englantilainen loi häneen uteliaan katseen, johon samalla sisältyi
sääliä.

-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka tämän tutkivan katseen edessä meni
yhä enemmän hämilleen, -- olette halunnut puhua kanssani.

-- Niin. Tiedättehän, kenen nimessä saavun?

-- Thomson & Frenchin nimessä, sen mukaan mitä kassanhoitajani
ilmoitti.

-- Hän puhui totta. Thomson & Frenchin kauppahuoneen piti maksaa tämän
ja ensi kuun kuluessa Ranskassa neljäsataatuhatta frangia. Tuntien
teidän täsmällisyytenne se on ostanut teidän nimellänne varustettuja
papereita niin paljon kuin mahdollista ja on antanut minun toimekseni
periä teiltä rahat, sen mukaan kuin nämä paperit lankeavat
maksettaviksi. Niillä rahoilla suoritamme maksumme Ranskassa.

Morrel huokasi syvään ja pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.

-- Teillä on siis hallussanne minun hyväksymiäni vekseleitä? kysyi
Morrel.

-- On, jokseenkin suuria.

-- Kuinka suuria? kysyi Morrel äänellä, jonka hän koetti tehdä
tyyneksi.

Englantilainen otti esiin paksun pinkan.

-- Tässä on ensinnäkin kahdensadantuhannen frangin saatava, jonka herra
Boville, vankiloiden tarkastaja, on siirtänyt meille. Tunnustatteko
olevanne tämän summan velkaa herra Bovillelle?

-- Tunnustan. Hän sijoitti tämän summan viisi vuotta sitten
liikkeeseemme neljän ja puolen prosentin korolla.

-- Ja se lankeaa maksettavaksi...

-- Puolet tämän kuun viidentenätoista ja puolet ensi kuun
viidentenätoista päivänä.

-- Aivan oikein. Sen lisäksi on tässä kolmenkymmenenkahdentuhannen
viidensadan frangin arvosta vekseleitä, jotka lankeavat maksettaviksi
tämän kuun viimeisenä päivänä. Ne ovat teidän hyväksymiänne ja ovat
joutuneet meidän käsiimme kolmannen henkilön välityksellä.

-- Minä tunnustan ne oikeiksi, sanoi Morrel.

Hän punastui häpeästä ajatellessaan, että hän kenties ensi kerran
elämässään ei voisikaan lunastaa nimikirjoitustaan.

-- Ja siinäkö on kaikki?

-- Ei. Tässä on vielä ensi kuun viimeisenä päivänä maksettavia
vekseleitä, jotka meille ovat luovuttaneet kauppahuoneet Pascal sekä
Wild & Turner Marseillessa, yhteensä noin viisikymmentätuhatta frangia.
Kaikki yhteensä siis on kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta
viisisataa frangia.

On mahdotonta kuvata, kuinka onneton Morrel tämän luettelemisen aikana
kärsi.

-- Kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia,
kertasi hän koneellisesti.

-- Niin, jatkoi englantilainen. -- En voi olla salaamatta teiltä,
jatkoi hän hetken kuluttua, -- että vaikkakin olette tähän asti
moitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette
nyt enää voisikaan niistä suoriutua.

Kuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- niinä kahtenakymmenenäneljänä
vuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä
kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan
Morrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.

-- Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. -- Mutta puhukaa kunnon
miehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki
yhtä täsmällisesti?

Morrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.

-- Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, -- on minun siihen
suoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani
saapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien
vastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen
apuni ja turvani, saavukaan...

Kyynelet nousivat miesraukan silmiin.

-- No niin, kysyi hänen vieraansa, -- ellei tuo viimeinen apu ja turva
saavu...?

-- Silloin, jatkoi Morrel, -- sitä on vaikea sanoa ... mutta kun olen
jo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin,
silloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.

-- Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa
tapauksessa auttaa?

Morrel hymyili alakuloisesti.

-- Tiedättehän, sanoi hän, -- kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain
kauppatuttavia.

-- Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. -- Teillä on siis
yksi ainoa toivo?

-- Yksi ainoa.

-- Viimeinen?

-- Viimeinen.

-- Joten, jos se pettää...

-- Olen hukassa, aivan hukassa.

-- Tullessani tänne saapui laiva satamaan.

-- Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä
onnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa
taloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä
ilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.

-- Se ei siis ollut teidän laivanne?

-- Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta,
mutta ei ole minun.

-- Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?

-- Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten
niitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.

Hän jatkoi hiljaa:

-- Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta
helmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt
saapua tänne.

-- Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. -- Mitä tämä merkitsee?

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, -- mitä taas on
tapahtunut?

Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin,
kuului tuskanhuudahduskin.

Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja
hän vaipui jälleen istumaan.

Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut,
mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli
syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.

Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet
askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.

Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.

-- Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, --
Cocleksella ja Juliella.

Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja
kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän
ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut
sanaakaan suustaan.

-- Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, -- antakaa
tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.

Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.

-- Isä, isä, sanoi hän. -- Rohkeutta!

-- Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.

Nuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli
painanut isänsä rintaan.

-- Entä miehistö? kysyi Morrel.

-- Pelastunut, sanoi tyttö. -- He ovat saapuneet bordeauxlaisessa
laivassa, joka juuri äsken tuli satamaan.

Morrel nosti kätensä taivasta kohti alistuen kohtaloonsa ja samalla
kiittäen Jumalaa.

-- Kiitos, Jumalani, sanoi Morrel. -- Sinä et ole iskenyt kehenkään
muuhun kuin minuun.

Tyynen englantilaisen silmästä vieri kyynel.

-- Tulkaa sisään, sanoi Morrel, -- tulkaa sisään, otaksun, että kaikki
olette oven takana.

Tuskin hän oli tämän sanonut kun ovi avautui ja rouva Morrel tuli
itkien huoneeseen. Emmanuel seurasi häntä. Odotushuoneessa näkyi
seitsemän tai kahdeksan melkein alastonta merimiestä. Nähdessään nämä
miehet englantilainen vavahti. Hän astui askelen aivan kuin mennäkseen
heidän luokseen, mutta siirtyikin huoneen hämärimpään nurkkaan.

Rouva Morrel istahti tuolille ja tarttui miehensä toiseen käteen,
Julien nojatessa päätään isänsä povea vastaan. Emmanuel seisoi keskellä
huonetta aivan kuin yhdyssiteenä Morrelin perheen ja merimiesten
välillä.

-- Mitenkä se tapahtui? kysyi Morrel.

-- Astukaa lähemmäksi, Penelon, sanoi nuori mies, -- ja kertokaa.

Vanha merimies, jonka kasvot päiväntasaajan aurinko oli polttanut
pronssinruskeiksi, lähestyi hypistellen käsissään lakinreuhkaa.

-- Hyvää päivää, herra Morrel, sanoi hän aivan kuin olisi eilen
lähtenyt Marseillesta ja käynyt ainoastaan Aixissa tai Toulonissa.

-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi laivanisäntä voimatta olla
hymyilemättä kesken kyyneliään. -- Mutta missä on kapteeninne?

-- Kapteeni jäi sairaana makaamaan Palmaan. Mutta jos Jumala sallii,
niin ei hänen sairautensa ole vaarallista, ja hän palaa muutaman päivän
päästä.

-- Hyvä on ... kertokaa nyt, Penelon, sanoi Morrel.

Penelon siirsi mällin oikeasta poskestaan vasempaan, pani käden suunsa
eteen, kääntyi, ruiskautti pitkälle odotushuoneeseen mustahkon syljen,
siirsi toisen jalkansa eteenpäin ja keikutti lanteitaan:

-- Se on sillä lailla, herra Morrel, sanoi hän, -- että me olimme noin
Cap Blancin ja Cap Boyadorin keskivälillä, ja oli hyvä etelälounainen,
viikon kestäneen tyvenen jälkeen. Minä pidin perää, kun kapteeni
Gaumard lähestyi minua ja sanoi: "Vaari Penelon, mitä te ajattelette
noista pilvistä, jotka nousevat taivaanrantaan?" Minä katselin niitä
juuri samalla hetkellä. -- "Mitäkö ajattelen, kapteeni? Sitä, että ne
nousevat hiukan nopeammin, kuin niillä olisi oikeus, ja että ne ovat
mustemmat kuin mikä sopii pilville, joilla ei ole pahoja aikeita." --
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi kapteeni, "ja taidanpa ryhtyä
varokeinoihin. Meillä on liikaa purjeita... Hohoi! Laskekaa alas
isoprammipurjeet ja halkaisija." Se tapahtui aivan viime hetkenä, sillä
samassa oli myrsky kintereillämme ja laiva meni kallelleen. "Meillä on
vieläkin liian paljon purjeita ylhäällä. Laskekaa isopurje alas!"
Viiden minuutin kuluttua oli isopurje laskettu alas, ja meillä oli enää
vain keula-, märssy- ja prammipurje ylhäällä. "No", sanoi kapteeni
minulle, "mitä te, Penelon, yhä pudistatte päätänne?" -- "Jos minä
olisin teidän sijassanne, niin en pysähtyisi keskitielle." --
"Luulenpa, että olet oikeassa", sanoi hän. "Taidamme saada aika
puuskan." -- "Se on oikein kunnollinen myrsky, tai sitten en ymmärrä
näitä asioita ollenkaan!" Samassa tuli tuuli aivan kuin hiekka
Montredonissa. Kaikeksi onneksi se oli tekemisissä vanhojen tuttujen
kanssa. "Valmiina ottamaan kaksi reiviä sisään märssypurjeesta!" huusi
kapteeni. "Hilatkaa prässit! Hellittäkää märssyköydet! Hilatkaa
reivitaljat!"

-- Se ei riitä niillä vesillä, sanoi englantilainen. -- Minä olisin
ottanut neljä reiviä sisään ja keulapurjeen alas.

Tämä varma, sointuva ääni, joka äkkiä puuttui puheeseen, sai kaikki
läsnäolijat säpsähtämään. Penelon varjosti kädellään silmiään ja
katsoi, kuka niin rohkeasti arvosteli hänen kapteeninsa määräyksiä.

-- Me teimme vieläkin enemmän, sanoi vanha merimies sitten
kunnioittavasti, -- me käänsimme aluksen menemään myötätuuleen
päästäksemme myrskyä pakoon. Kymmenen minuutin päästä laskimme
märssypurjeen alas ja annoimme mennä ilman purjeita.

-- Ei vanha laiva kestä sellaista temppua, sanoi englantilainen.

-- Juuri niin, siinä olikin turmiomme syy. Kaksitoista tuntia
heiteltiin meitä, aivan kuin piru olisi saanut meidät haltuunsa, ja
laivaan tuli vuoto. "Penelon", sanoi kapteeni, "luulenpa, vaari, meidän
painuvan pohjaan. Anna ruori minulle ja mene ruumaan." Annoin hänelle
ruorin ja menin ruumaan. Siellä oli jo kolme jalkaa vettä. Nousin
kannelle ja huusin: "Pumppuamaan, pumppuamaan!" Se oli jo liian
myöhäistä! Ryhdyimme toimeen, mutta mitä enemmän pumppusimme, sitä
enemmän tuli vettä. "Koska me kerran hukumme", sanoin minä, kun oli
tehty työtä neljä tuntia, "niin annetaan periksi, kerranhan ihminen
ainoastaan kuolee". -- "Vai sellaista esimerkkiä sinä näytät?" sanoi
kapteeni. "Odotahan!" Hän meni hytistään noutamaan parin pistooleja.
"Ensimmäisen, joka jättää pumput, minä ammun", sanoi hän.

-- Hyvä, lausui englantilainen.

-- Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, -- ja sillä välin
taivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei
paljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa
tunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on
kaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa.
Ennestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä
viisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää
jo vesitautisena. "Nyt olemme jo kylliksi tehneet", sanoi kapteeni,
"eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken
voitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset.
Kaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!" -- Kuulkaahan, herra
Morrel, sanoi Penelon, -- me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka
merimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän
omaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin
laiva näytti huokaavan ja sanovan meille: "Menkää, menkää!" Eikä
Pharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan
vajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki
kahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen
hän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin
hänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani.
Juuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi
neljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen
minuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri
aivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se
meni... Pharaon oli kadonnut! -- Kolme päivää olimme syömättä ja
juomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla
toisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se
käänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät.
Näin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta?
Vastatkaa te toiset.

Yleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon
yksityiskohdat tarkoin.

-- Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, -- olette kaikki kunnon miehiä, ja
tiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin
kohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä.
Nöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on
nostamatta?

-- Ei puhuta siitä, herra Morrel.

-- Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti
hymyillen.

-- No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.

-- Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa
frangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: "Antakaa heille
jokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio." Mutta nyt ajat ovat
huonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä,
eivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.

Penelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa,
vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.

-- Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa
toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran
sylkeä, -- mitä siihen tulee...

-- Mihin?

-- Rahaan...

-- No niin?

-- Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen
frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.

-- Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena.
-- Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte
hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.

Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He
katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui
salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa
tarttui kurkkuunsa.

-- Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, -- ajatteko meidät
pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?

-- En, lapset, sanoi laivanisäntä. -- En, en ole teihin tyytymätön,
päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää
laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.

-- Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. -- Silloinhan
rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet
luovailemaan.

-- Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi
laivanisäntä, -- en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis
kuin se onkin.

-- Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme
samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!

-- Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. --
Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel,
jatkoi hän, -- seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että
määräykseni täytetään.

-- Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.

-- Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.

Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat
kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.

-- Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, -- jättäkää
minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.

Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen
ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin
mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat
vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta
mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi
siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka
ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.

-- Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen
tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.

-- Olen nähnyt, sanoi englantilainen, -- että teitä on kohdannut uusi
onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon
entistä mieluummin auttaa teitä.

-- Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.

-- Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. -- Olen kai suurin
velkojanne?

-- Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan
kuluessa maksettaviksi.

-- Tahdotteko maksuajan lykkäystä?

-- Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.

-- Paljonko tahdotte?

Morrel epäröi.

-- Kaksi kuukautta, sanoi hän.

-- Hyvä, sanoi vieras, -- annan teille kolme.

-- Mutta luuletteko, että Thomson & French...

-- Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.

-- Niin on.

-- Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja
sinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä
täsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.

-- Minä odotan teitä, sanoi Morrel. -- Ja silloin maksan tai olen
kuollut.

Nämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut
niitä kuulla.

Vekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli
ainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.

Englantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin
heikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi
häntä ovelle asti siunaten häntä.

Portailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta
oikeastaan hän odotti.

-- Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.

-- Neiti, sanoi vieras. -- Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla
on nimi... Merenkulkija Sindbad ... toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä
kirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.

-- Hyvä on, vastasi Julie.

-- Lupaatteko?

-- Vannon.

-- Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin
kuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät
antamalla teille Emmanuelin mieheksenne.

Julie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.

Vieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.

Pihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin
kääröä tietämättä mitä niillä tehdä.

-- Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, -- tahdon puhua
kanssanne.



30. Syyskuun viides päivä


Kun Thomson & Frenchin edustaja ehdotti maksuajan lykkäystä hetkenä,
jolloin Morrel sitä kaikkein vähimmin uskalsi toivoa, tuntui hänestä
aivan kuin onni jälleen palaisi ja kohtalo lakkaisi häntä vainoamasta.
Samana päivänä hän kertoi kaiken vaimolleen, tyttärelleen ja
Emmanuelille, ja toivo ja rauhallisuus palasi jälleen perheeseen. Mutta
pahaksi onneksi Morrel oli tekemisissä muidenkin kuin Thomson &
Frenchin kanssa. Aivan niin kuin hän oli sanonut, ei liikemaailmassa
ole ystäviä, vain kauppatuttavia. Kun hän oikein mietti, ei hän voinut
käsittää, miksi Thomson & French olivat sillä tavoin menetelleet hänen
suhteensa. Hän ei voinut selittää sitä muulla tavoin kuin että tämä
kauppaliike oli ajatellut näin: Viisaampaa on tukea kauppahuonetta,
joka on meille velkaa lähes kolmesataatuhatta frangia, ja saada rahansa
kolmen kuukauden päästä kuin jouduttaa vararikkoa ja saada silloin
ainoastaan viisi tai kuusi prosenttia.

Pahaksi onneksi eivät kaikki Morrelin kanssa asioissa olevat liikkeet
ajatelleet sillä tavoin, ajattelivatpa muutamat aivan päinvastoinkin.
Morrelin hyväksymät vekselit tuotiin siis määräpäivinä maksettaviksi,
ja kun englantilainen oli lykännyt maksuaikansa tuonnemmaksi, saattoi
Cocles suorittaa kaikki maksut ajallansa. Cocles pysyi siis yhtä
tyynenä kuin ennenkin. Mutta Morrel ajatteli kauhulla, että
jos hänen kuukauden viidentenätoista päivänä olisi täytynyt maksaa
satatuhatta Bovillelle ja saman kuun viimeisenä päivänä nuo
kolmekymmentäkaksituhatta viisisataa, niin hän olisi jo sen kuukauden
kuluessa ollut myyty mies.

Marseillen kauppamaailmassa oltiin varmoja siitä, että Morrel ei voisi
pysyä näiden ainaisten vastoinkäymisten aikana pystyssä. Ihmetys oli
siis suuri, kun nähtiin hänen kuukauden lopulla suorittavan kaikki
maksunsa aivan säännöllisesti. Luottamus ei kuitenkaan palannut, ja
kaikki arvelivat yksimielisesti, että seuraavan kuun lopussa täytyi
onnettoman laivanvarustajan tehdä vararikko.

Koko kuukauden Morrel ponnisti tavattomasti voimiaan kootakseen kaikki
tulolähteensä. Ennen otettiin hänen vekseleitään luottamuksella
vastaan, niitä jopa haluttiinkin, vaikka ne olisi asetettu kuinka
pitkäksi aikaa tahansa. Nyt Morrel koetti myydä kolmeksi kuukaudeksi
asetettua vekseliä, mutta kaikki pankit kieltäytyivät sitä ostamasta.
Onneksi Morrelilla oli muutamia saatavia perittävinä. Hänen onnistui
periä ne, ja heinäkuun lopulla hän saattoi jälleen suorittaa kaikki
sitoumuksensa.

Marseillessa ei ollut sittemmin nähty Thomson & Frenchin edustajaa.
Käytyään Morrelin luona hän oli kadonnut. Kun hän ei ollut Marseillessa
ollut tekemisissä kenenkään muun kuin määrin, vankilan tarkastajan ja
herra Morrelin kanssa, niin ei hänen käyntinsä ollut jättänyt muita
jälkiä kuin erilaatuiset muistot näiden kolmen miehen mieleen. Mitä
Pharaonin miehistöön tulee, niin se oli varmaankin saanut itselleen
uuden paikan, sillä se oli kadonnut aivan kokonaan.

Kun kapteeni Gaumard parani sairaudestaan, joka oli häntä pidättänyt
Palmassa, hän palasi Marseilleen. Hän arkaili mennä herra Morrelin luo,
mutta kun tämä sai kuulla hänen palanneen, niin hän läksikin itse
kapteeninsa luo. Penelonin kertomuksesta hän tiesi, kuinka rohkeasti
kapteeni oli haaksirikon aikana käyttäytynyt, ja nyt hän saikin
vuorostaan lohduttaa kapteenia. Hän toi Gaumard'ille hänen palkkansa,
jota tämä ei ollut uskaltanut tulla noutamaan. Astuessaan portaita alas
Morrel näki Penelonin nousevan niitä ylös. Penelon näytti oivalla
tavalla käyttäneen rahansa, sillä hän oli aivan uudessa puvussa.
Nähdessään entisen isäntänsä kunnon merimies näytti joutuvan hyvin
hämilleen. Hän vetäytyi niin kauas kuin voi, siirsi mälliä oikeasta
poskestaan vasempaan ja vasemmasta oikeaan, mulkoili häneen
säikähtyneenä ja puristi hyvin varovaisesti kättä, jonka Morrel tapansa
mukaan sydämellisesti oli hänelle ojentanut. Morrel arveli tämän
hämilläolon johtuvan hänen komeasta puvustaan: tuo kunnon mies ei
varmaankaan omilla rahoillaan ollut hankkinut itselleen sellaista
pukua. Hänellä oli siis uusi paikka, ja nyt hän häpesi entisen
isäntänsä edessä, kun ei kauemmin ollut surrut Pharaonin hukkumista.
Ehkä hän tuli ilmoittamaan kapteeni Gaumard'ille uudesta onnestaan ja
tekemään uuden isäntänsä puolesta tarjouksia hänellekin.

-- Rakastakoon uusi isäntänne teitä niin kuin minä olen rakastanut ja
olkoon hän onnellisempi kuin minä olen ollut, sanoi Morrel.

Koko elokuun ajan Morrel koetti saavuttaa entisen luottonsa tai hankkia
varoja. Elokuun 20. päivänä tiedettiin hänen lähteneen postivaunuilla
jonnekin, ja arveltiin silloin, että kun vararikkoilmoitus varmaankin
tapahtuisi kuukauden viimeisenä päivänä, hän ei ollut tahtonut olla
läsnä tässä tuskallisessa toimituksessa, vaan oli uskonut sen
Emmanuelin ja Cocleksen huostaan. Mutta vastoin kaikkia otaksumisia
avattiinkin kassa tavalliseen tapaan elokuun 31. päivänä. Cocles
ilmestyi ristikon taakse, tarkasti yhtä huolellisesti kuin ennenkin
hänelle ojennetut vekselit ja maksoi ne yhtä täsmällisesti kuin
ennenkin. Kassaan tuotiin kaksi laskuakin, joita Morrel oli odottanut,
ja ne suoritettiin aivan yhtä täsmällisesti kuin vekselitkin. Tätä ei
kukaan enää voinut ymmärtää, ja kun onnettomuuden ennustajat ovat hyvin
itsepintaisia, niin he väittivät vararikon tapahtuvan syyskuun
viimeisenä päivänä.

Syyskuun 1. päivänä saapui Morrel. Koko perhe odotti häntä hyvin
levottomana. Tämä Morrelin Pariisin-matka oli viimeinen pelastuksen
toivo. Morrel oli ajatellut Danglars'ia, joka nyt oli miljoonamies ja
joka sai aikaisemmasta menestyksestään kiittää häntä, sillä Morrelinhan
suosituksesta Danglars oli päässyt tuon espanjalaisen pankkiirin
palvelukseen, jossa hänen suunnattoman suuri omaisuutensa oli saanut
alkunsa. Nyt sanottiin Danglars'illa olevan kuusi tai kahdeksan
miljoonaa ja loppumaton luotto. Danglars voisi pelastaa Morrelin
ottamatta taskustaan kolikkoakaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin
mennä lainan takuuseen, ja Morrel oli pelastettu. Morrel oli kauan
ajatellut Danglars'ia, mutta ei ollut voinut voittaa erinäistä
vastenmielisyyttään ja oli siksi niin kauan kuin mahdollista ollut
turvautumatta tähän viimeiseen keinoon. Hän oli ollut oikeassa, sillä
hän palasi aivan murtuneena matkaltaan saatuaan pyyntöönsä nöyryyttävän
kiellon.

Kotiin tultuaan hän ei valittanut, ei lausunut ainoatakaan moitteen
sanaa, hän syleili itkien vaimoaan ja tytärtään, ojensi kätensä
ystävällisesti Emmanuelille, sulkeutui sisimpään työhuoneeseensa ja
käski lähettämään Cocleksen luokseen.

-- Nyt olemme hukassa, sanoivat naiset Emmanuelille.

Kun he sitten olivat neuvotelleet keskenään, päätettiin, että Julie
kirjoittaa veljelleen, joka oli Nîmes'issa kasarmissaan ja pyytää häntä
heti saapumaan.

Naisraukat tunsivat vaistomaisesti, että he tarvitsivat kaiken voimansa
kestääkseen heitä uhkaavan iskun.

Sitä paitsi oli Maximilien Morrelilla, vaikkakin hän oli vasta
kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, suuri vaikutusvalta isäänsä.

Hän oli vakava ja suoraluonteinen mies. Kun hänen piti valita
elämänuransa, ei hänen isänsä ollut tahtonut millään tavoin määrätä
hänen tulevaisuuttaan, vaan oli tutkinut, minne hänen taipumuksensa
viittasivat. Poika oli silloin ilmoittanut haluavansa antautua
sotilasalalle. Hän oli hankkinut itselleen mainiot koulutiedot, oli
loistavalla tavalla suorittanut pääsytutkinnon polyteknilliseen
kouluun ja päässyt sieltä 53:nnen linjan aliupseerina. Hän oli
vuoden ajan ollut toimessaan, ja hänet oli luvattu ensi tilassa
nimittää luutnantiksi. Rykmentissään Maximilien tiedettiin
velvollisuudentuntoiseksi sotilaaksi ja ihmiseksi, ja häntä
sanottiinkin yleisesti stoalaiseksi. Tietysti useimmat, jotka käyttävät
tätä sanaa, matkivat vain muita eivätkä tiedä, mitä koko sana
merkitsee.

Tämän nuoren miehen kutsuivat äiti ja sisar luokseen tukemaan heitä
edessäolevina vaikeina hetkinä.

He eivät olleet erehtyneet. Asema oli todellakin hyvin vakava, sillä
vähän sen jälkeen, kun Morrel oli mennyt työhuoneeseensa Cocleksen
kanssa, Julie näki jälkimmäisen tulevan sieltä kalpeana, vapisten ja
aivan onnettoman näköisenä.

-- Voi, hyvä neiti, hyvä neiti! huusi hän. -- Mikä kamala onnettomuus!
Kukaan ei olisi tätä uskonut!

Vähän sen jälkeen Julie näki hänen palaavan mukanaan kaksi suurta
tilikirjaa, salkku ja pussillinen rahaa.

Morrel tarkasti kirjat, avasi salkun ja laski rahat.

Hänen rahavaransa supistuivat kuuteen- tai kahdeksaantuhanteen
frangiin, kuukauden viidenteen päivään asti perittävät saatavansa
viiteen- tai kuuteentuhanteen. Parhaimmassa tapauksessa tuli niistä
yhteensä neljätoistatuhatta frangia, joilla hänen olisi pitänyt
suorittaa kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan
frangin sitoumus. Hän ei voinut edes tarjota tällaista summaa
lyhennykseksi.

Mutta tullessaan päivälliselle hän oli rauhallisen näköinen. Tämä
tyyneys kauhistutti naisia enemmän kuin syvin toivottomuus.

Päivällisen jälkeen Morrelin oli tapana lähteä kävelemään. Hän meni Les
Phocéens -nimiseen yhdistykseen ja luki siellä _Le Sémaphore_ -lehteä.
Tänään hän ei lähtenyt minnekään, vaan palasi työhuoneeseensa.

Cocles puolestaan näytti olevan aivan sekaisin. Hän istui suuren osan
päivää pihalla eräällä kivellä avopäin kolmenkymmenen asteen
kuumuudessa.

Emmanuel koetti lohduttaa naisia, mutta oli huono puhuja. Hän tunsi
siksi hyvin liikehuoneen tilan, että oli huomannut, mikä suuri
onnettomuus uhkasi Morrelin perhettä.

Tuli yö. Naiset olivat pysytelleet valveilla toivoen Morrelin
lähtiessään työhuoneestaan poikkeavan heidän luokseen. Mutta hän
hiipikin vain hiljaa heidän huoneensa oven ohitse, epäilemättä peläten
heidän häntä kutsuvan.

Naiset kuulostivat. Hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven.

Rouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen,
kun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään
nähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.

Käytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja
oli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.

Tyttö meni rouva Morrelin luo.

-- Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.

Rouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti
todellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut
huomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.

Hänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen
ruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että
hän jaksoi olla virkkamatta mitään.

Seuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli
tavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin
ennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä
istumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan
rintaansa vastaan.

Sinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti
tyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.

Kaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän
iltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.

Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään
onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina
oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin
rangaistukseksi?

-- Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, -- kun otatte minulta tämän
avaimen pois?

-- Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti
kyyneliä. -- Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.

Julie oli etsivinään avainta.

-- Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.

Hän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän
riensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.

-- Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. -- Ja jos suinkin on
mahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.

Koko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva
seinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä
kiihkeästi astelevan huoneessaan.

Vasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.

Naiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat
odottaneet Maximilienia.

Kello kahdeksan tuli herra Morrel heidän huoneeseensa. Hän oli tyyni,
mutta yöllinen levottomuus oli jättänyt jälkensä hänen kalpeille
kasvoilleen.

Naiset eivät tohtineet kysyä häneltä, oliko hän nukkunut hyvin.

Morrel oli vaimoaan kohtaan hellempi ja tytärtään kohtaan isällisempi
kuin koskaan ennen. Taukoamatta hän katseli ja suuteli tytärtään.

Julie muisti Emmanuelin määräyksen ja tahtoi seurata isäänsä, kun tämä
lähti huoneeseensa. Mutta Morrel esti häntä hellästi:

-- Jää äitisi luo, sanoi hän.

Mutta Julie oli itsepintainen.

-- Minä käsken! sanoi Morrel.

Ensimmäisen kerran herra Morrel sanoi tyttärelleen: Minä käsken! Mutta
hänen äänessään oli sitä sanoessaan niin isällisen hellä sointu, että
Julie ei uskaltanut astua askeltakaan eteenpäin.

Hän jäi mykkänä ja liikkumattomana paikalleen. Vähän ajan päästä aukeni
ovi, käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja huulet painautuivat
hänen otsalleen.

Hän kohotti päänsä ja huudahti ilosta.

-- Maximilien! sanoi hän.

Kuultuaan tämän huudon rouva Morrel riensi sisään ja vaipui poikansa
syliin.

-- Äiti, sanoi nuori mies katsellen vuoroin äitiään ja sisartaan, --
mitä on tapahtunut? Minä aivan kauhistuin saadessani kirjeenne ja
riensin tänne.

-- Julie, sanoi rouva Morrel samalla antaen merkin nuorelle miehelle,
-- menehän ilmoittamaan isällesi, että Maximilien on saapunut.

Tyttö riensi pois huoneesta, mutta portaitten ensimmäisellä askelmalla
häntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään kirje.

-- Oletteko neiti Julie Morrel? kysyi mies hyvin italianvoittoisella
murteella.

-- Olen, änkytti Julie. -- Mutta mitä tahdotte minusta, enhän tunne
teitä laisinkaan.

-- Lukekaa tämä, sanoi mies ja ojensi hänelle kirjeen.

Julie arkaili.

-- Siitä riippuu isänne pelastus, sanoi kirjeen tuoja.

Tyttö tarttui molemmin käsin kirjeeseen, avasi sen nopeasti ja luki:

    Lähtekää heti paikalla Meilhan-kadun varrelle, menkää taloon
    numero 15. pyytäkää portinvartijalta viidennen kerroksen avain,
    astukaa sisään, ottakaa uunin kulmalta punainen silkkikukkaro
    ja tuokaa se isällenne.

    Tämän täytyy välttämättömästi tapahtua ennen kello yhtätoista.

    Olette luvannut totella minua sokeasti, vetoan lupaukseenne.

    Merenkulkija Sindbad.

Nuori tyttö kiljahti ilosta, nosti silmänsä kirjeestä tehdäkseen
kysymyksiä miehelle, joka oli hänelle kirjeen tuonut, mutta tämä oli jo
kadonnut.

Hän alkoi silloin lukea kirjettä toistamiseen ja huomasi siinä
jälkikirjoituksen:

    Teidän täytyy ehdottomasti toimittaa tämä asia itse. Jos
    tulette toisen seurassa tai jos toinen tulee teidän sijastanne,
    niin portinvartija vastaa, ettei hän tiedä, mistä on kysymys.

Tämä jälkikirjoitus hillitsi suuresti tytön iloa. Ehkä tässä pillikin
ansa, johon häntä koetettiin houkutella? Viaton kun oli, ei hän
tietänyt, minkä vaarojen alaiseksi hänen ikäisensä nuori tyttö voi
joutua, mutta eihän tarvitse tuntea vaaraa pelätäkseen sitä.
Tuntemattomat vaarat herättävätkin eniten pelkoa.

Julie arkaili, hän päätti neuvotella asiasta.

Mutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut itselleenkään selittää,
pakotti hänet kääntymään Emmanuelin eikä äitinsä tai veljensä puoleen.

Hän juoksi portaita alas, kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut sinä
päivänä, jolloin Thomson & Frenchin edustaja kävi heillä, kertoi
kohtauksesta portailla ja lupauksestaan, ja näytti kirjettä.

-- Sinne on mentävä, sanoi Emmanuel.

-- Mentäväkö? sopersi Julie.

-- Niin, minä saatan sinua.

-- Mutta etkö lukenut, että minun täytyy mennä sinne yksin? sanoi
Julie.

-- Sinä menetkin sinne yksin, vastasi nuori mies. -- Minä odotan sinua
Musée-kadun kulmassa, ja jos viivyt niin kauan, että arvelen vaaran
uhkaavan, niin tulen sinua etsimään, ja voi silloin sitä miestä, joka
on antanut sinulle valittamisen aihetta.

-- Olet siis sitä mieltä, Emmanuel, sanoi tyttö arkaillen, -- että
minun pitää mennä sinne?

-- Olen. Sanoihan kirjeentuoja, että isäsi pelastus riippuu siitä.

-- Mikä vaara häntä sitten uhkaa? kysyi nuori tyttö.

Emmanuel epäröi hetkisen, mutta hän tahtoi saada tytön noudattamaan
kirjeen määräystä ja sen vuoksi hän iski suoraan asiaan.

-- Kuulehan, sanoi hän. -- Tänään on syyskuun viides päivä, eikö niin?

-- On.

-- Tänään kello yksitoista täytyy isäsi suorittaa kolmesataatuhatta
frangia.

-- Niin, tiedän sen.

-- Kassassa on vain viisitoistatuhatta.

-- Mitä siis tapahtuu?

-- Jos ennen yhtätoista ei kukaan tule isääsi auttamaan, täytyy hänen
kello kaksitoista julistaa itsensä vararikkotilaan.

-- Tule, tule, sanoi tyttö ja veti nuoren miehen mukaansa.

Tällä välin rouva Morrel oli kertonut kaiken pojalleen.

Nuori mies oli kyllä tietänyt, että monet vastoinkäymiset olivat
kohdanneet isää ja että liikkeellä oli ollut suuria menoja, mutta hän
ei tietänyt, että asiat olivat näin pitkällä.

Hän oli aivan kuin lamautunut.

Äkkiä hän syöksyi ulos, juoksi portaita ylös, sillä hän luuli isänsä
olevan työhuoneessa, ja kolkutti sen oveen, mutta turhaan.

Siinä seisoessaan hän kuuli asuinhuoneisiin vievän oven aukenevan,
kääntyi ja näki isänsä. Sen sijaan että olisi mennyt suoraan
työhuoneeseensa, herra Morrel olikin mennyt asuinhuoneisiin ja tuli nyt
sieltä.

Morrel huudahti hämmästyksestä nähdessään Maximilienin, hän ei tietänyt
nuoren miehen tulosta mitään. Hän jäi liikkumattomana paikalleen ja
painoi vasemmalla kädellään esinettä, jonka oli kätkenyt takkinsa alle.

Maximilien heittäytyi isänsä kaulaan. Mutta äkkiä hän väistyi
kauemmaksi ja jätti vain oikean kätensä isänsä povelle.

-- Isä, sanoi hän kalmankalpeana, -- miksi teillä on pistooleita
taskussanne?

-- Juuri sitä minä pelkäsin, sanoi Morrel.

-- Isä, isä, huudahti nuori mies. -- Miksi nämä aseet?

-- Maximilien, sanoi Morrel katsoen terävästi poikaansa, -- sinä olet
mies ja sinulla on kunniantuntoa. Tule, minä selitän sinulle kaikki.

Ja tyynenä Morrel astui työhuoneeseensa Maximilienin seuratessa häntä
horjuvin askelin.

Morrel avasi oven ja sulki sen poikansa astuttua sisään. Sitten hän
meni työhuoneeseensa, laski pistoolit pöytänsä reunalle ja osoitti
sormellaan pojalleen avoinna olevaa tilikirjaa.

Siihen oli liikkeen tila tarkkaan merkitty.

Morrelin oli suoritettava puolen tunnin kuluttua kaksisataa
kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.

Hänellä ei ollut muuta kuin viisitoistatuhatta kaksisataa
viisikymmentäseitsemän frangia.

-- Lue, sanoi Morrel.

Nuori mies luki ja jäi seisomaan paikalleen aivan murtuneena.

Morrel oli vaiti. Mitä hän olisikaan voinut lisätä numeroiden
murhaavaan todistukseen!

-- Ja oletteko tehnyt kaiken isä, välttääksenne tämän onnettomuuden?

-- Olen, vastasi Morrel.

-- Mitään tuloja ei ole tiedossa?

-- Ei mitään.

-- Ja puolen tunnin päästä on nimemme häpäisty!

-- Veri pesee häpeän pois, sanoi Morrel.

-- Olette oikeassa, isä, ja minä ymmärrän teitä.

Sitten hän ojensi kätensä pistooleita kohden sanoen:

-- Toinen on teitä ja toinen minua varten.

Morrel pidätti hänen kättään.

-- Ja äitisi ... sisaresi ... kuka heitä elättää?

Nuoren miehen koko ruumis alkoi väristä.

-- Isä, sanoi hän, -- vaaditteko minua jäämään elämään?

-- Vaadin, sanoi Morrel, -- sillä se on velvollisuutesi. Sinulla on
tyyni, voimakas luonne, Maximilien... Maximilien, sinä et ole mikään
tavallinen luonne. Minä en käske sinua, en vaadi sinulta mitään, sanon
ainoastaan: Tutki asemaa, aivan kuin olisit vieras, ja tuomitse sitten.

Nuori mies mietti hetkisen, sitten tuli hänen silmiinsä syvä
alistumisen ilme. Mutta hän irroitti hitaasti ja alakuloisesti
olkalappunsa, jotka olivat hänen upseeriarvonsa merkit.

-- Kuolkaa rauhassa, isä, sanoi hän, -- minä jään elämään!

Morrel aikoi heittäytyä poikansa eteen polvilleen, mutta Maximilien
sulki hänet syliinsä, ja hetkisen sykkivät nämä jalot sydämet toisiansa
vastaan.

-- Tiedäthän, etten ole itse syypää tuhooni? sanoi Morrel.

Maximilien hymyili.

-- Olette kunniallisin mies, minkä koskaan olen tuntenut.

-- Nyt olemme sanoneet kaiken. Palaa nyt äitisi ja sisaresi luo.

-- Isä, sanoi nuori mies laskeutuen polvilleen, -- siunatkaa minua!

Morrel otti poikansa pään käsiensä väliin, suuteli häntä useaan kertaan
ja sanoi:

-- Niin, niin, minä siunaan sinua omassa ja kahden moitteettoman
esi-isäni nimessä. Kuule siis, mitä he sanovat minun ääneni kautta.
Rakenna uudelleen se, minkä onnettomuus on hävittänyt, kohtalo voi
muuttaa kaiken jälleen hyväksi. Nähdessään minun sillä tavoin kuolevan
tylyimmätkin säälivät sinua. Sinulle ehkä myönnetään odotusaika, joka
minulta kiellettiin. Koeta silloin estää, ettei nimeäni häväistä. Ryhdy
toimeen, tee työtä, ponnistele kiihkeästi ja rohkeasti. Elä äitisi ja
sisaresi kanssa yksinkertaisesti, jotta se rahamäärä, jonka olen muille
velkaa, ei päivä päivältä käsissäsi lisääntyisi. Muista, kuinka kaunis
ja juhlallinen on se päivä, jolloin kaikki on hyvitetty, se päivä,
jolloin tämän saman pöydän ääressä lausut: "Isäni kuoli, koska ei
voinut tehdä sitä, minkä minä olen tehnyt. Mutta hän kuoli tyynenä ja
rauhallisena, sillä hän tiesi kuollessaan, mitä minä teen."

-- Isä, isä, huudahti nuori mies, -- jospa te kuitenkin voisitte elää!

-- Jos jään eloon, niin kaikki muuttuu. Jos elän, niin suosio muuttuu
vihaksi, sääli vainoksi. Jos elän, niin en ole muuta kuin sanansa
syöjä, vararikon tehnyt mies. Jos kuolen, niin olen vain onnettoman,
kunniallisen miehen ruumis. Jos jään elämään, niin parhaat ystäväni
karttavat taloani; kuoltuani seuraa koko Marseille minua viimeiseen
leposijaani. Jos jään elämään, niin sinä häpeät nimeäni, mutta
kuoltuani voit pää pystyssä sanoa: "Olen sen miehen poika, joka surmasi
itsensä, kun ei voinut vastata nimestään."

Nuori mies huokasi syvään, mutta näytti alistuvan kohtaloonsa. Hänen
järkensä oli vakuuttunut, vaikka ei sydämensä.

-- Ja nyt, sanoi Morrel, -- jätä minut yksin ja koeta pitää naiset
loitolla.

-- Ettekö tahdo nähdä sisartani enää? kysyi Maximilien.

Nuori mies toivoi vielä heikosti, että tämä kohtaaminen muuttaisi isän
päätöksen. Herra Morrel pudisti päätään.

-- Minä näin hänet tänä aamuna, sanoi hän, -- ja lausuin silloin
hänelle jäähyväiset.

-- Eikö teillä, isä, ole annettavana minulle mitään erikoisia tehtäviä?
kysyi Maximilien väräjävällä äänellä.

-- On kyllä, poikani, pyhä tehtävä.

-- Mikä se on, isä?

-- Thomson & Frenchin kauppahuone on ollut ainoa, joka on säälinyt
minua joko puhtaasta ihmisyydestä tai itsekkyydestä, vaikka enhän minä
voi nähdä ihmisten sydämiin. Heidän edustajansa, joka kymmenen minuutin
kuluttua tulee nostamaan kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta
viisisataa frangia, tarjosi vapaaehtoisesti minulle kolmen kuukauden
lykkäyksen. Tälle kauppaliikkeelle on ensimmäisenä kaikki suoritettava,
poikani, ja tuo mies olkoon sinulle pyhä.

-- Kyllä, isä, sanoi Maximilien.

-- Ja nyt kerta vielä hyvästi, sanoi Morrel. -- Mene, mene, minun
täytyy saada olla yksin. Testamenttini löydät makuuhuoneeni
kirjoituspöydän laatikosta.

Nuori mies seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän tahtoi, mutta ei
jaksanut täyttää isänsä tahtoa.

-- Kuulehan, Maximilien, sanoi hänen isänsä, -- kuvittele, että olen
sotilas, niin kuin sinäkin ja että minua käsketään valloittamaan
vallitus; jos tiedät, että se merkitsee kuolemaa, niin etkö silloin
sanoisi minulle samaa mitä äsken: "Menkää, isäni, sillä jäämällä
tuotatte itsellenne häpeää, ja kuolema on parempi kuin häpeä!"

-- Sanoisin, vastasi nuori mies, -- sanoisin kyllä.

Ja sulkien kiihkeästi isänsä syliinsä hän sanoi:

-- Menkää, isäni!

Ja hän syöksyi pois työhuoneesta.

Poikansa mentyä Morrel seisoi hetkisen paikallaan tuijottaen oveen.
Sitten hän ojensi kätensä soittokellon nuoraan ja veti.

Vähän ajan päästä tuli Cocles.

Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Nämä viimeiset kolme päivää
olivat murtaneet hänen voimansa. Ajatus: "Kauppahuone Morrel lakkauttaa
maksunsa", painoi hänet syvempään kumaraan kuin olisi tehnyt
kaksikymmentä vuotta lisää ikävuosia.

-- Hyvä Cocles, sanoi Morrel äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata,
sinä jäät odotushuoneeseen. Kun tuo herra, joka jo kolme kuukautta
sitten kävi täällä, Thomson & Frenchin edustaja, saapuu, niin ilmoitat
minulle hänen tulonsa.

Cocles ei vastannut, nyökkäsi vain ja meni odotushuoneeseen istumaan.

Morrel vaipui tuoliinsa. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon. Hänellä ei
ollut enää aikaa enempää kuin seitsemän minuuttia. Viisari liikkui
tuskattoman nopeasti. Hän luuli näkevänsä, miten se siirtyi.

Mahdotonta on kuvailla, mitä tuona hetkenä liikkui miehen mielessä. Hän
oli vielä täysissä voimissaan ja tahtoi ehkä väärien päätelmien nojalla
erota kaikesta siitä, mitä maailmassa rakasti, ja jättää elämän, joka
tarjosi hänelle runsaasti perheonnea. Ennen kuin häntä olisi voinut
ymmärtää, olisi täytynyt nähdä hänen hikeähelmeilevä otsansa, jonka hän
kuitenkin kohotti taivasta kohden.

Kellon viisari liikkui yhä, pistoolit oli ladattu. Hän tarttui toiseen
niistä ja lausui hiljaa tyttärensä nimen. Sitten hän laski aseen pois,
tarttui kynään ja kirjoitti muutaman sanan.

Hän ei mielestään ollut sanonut kyllin helliä jäähyväisiä rakkaalle
lapselleen. Sitten hän kääntyi katsomaan kelloon. Hän ei enää laskenut
minuutteja vaan sekunteja.

Hän tarttui jälleen pistooliin, avasi puoliksi suunsa ja piti silmällä
kellon viisaria. Hän sävähti itse vetäessään hanan vireeseen.

Sitten nousi kylmä hiki hänen otsalleen, kuolettava tuska kouristi
hänen sydäntään.

Hän kuuli portaille vievän oven narisevan saranoillaan.

Työhuoneeseen vievä ovi aukeni.

Kello alkoi kohta lyödä yhtätoista.

Morrel ei kääntynyt, hän odotti Cocleksen ilmoittavan:

"Thomson & Frenchin edustaja."

Hän nosti pistoolin suunsa kohdalle...

Samassa hän kuuli kiljahduksen. Se oli hänen tyttärensä ääni.

-- Isä! huusi nuori tyttö aivan hengästyneenä ja melkein
tukehtumaisillaan ilosta, -- pelastettu, te olette pelastettu!

Ja hän heittäytyi isänsä syliin heiluttaen korkealla silkkistä,
punaista kukkaroa.

-- Pelastettu! Mitä sanotkaan, lapseni! huudahti Morrel. -- Mitä tämä
merkitsee?

-- Niin, pelastettu, pelastettu, katsokaa, katsokaa! sanoi tyttö.

Morrel otti kukkaron ja vavahti, sillä hän muisti hämärästi, että se
oli kerran ollut hänen omansa.

Sen toisessa osastossa oli kahdensadan
kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin vekseli.

Se oli kuitattu.

Toisessa oli pienen pähkinän kokoinen timantti ja paperiliuskalle
kirjoitettuna nämä kaksi sanaa:

_Julien myötäjäiset_.

Morrel nosti kätensä otsalleen. Hän luuli näkevänsä unta.

Samassa kello löi yksitoista.

Jokainen vasaran lyönti kaikui hänen korvissaan, aivan kuin ne olisivat
osuneet hänen omaan sydämeensä.

-- Selitähän, lapsi, sanoi hän. -- Mistä olet tämän kukkaron löytänyt?

-- Meilhan-kadun varrelta, numerosta viisitoista, viidennessä
kerroksessa pienen huoneen lieden reunalta.

-- Mutta eihän tämä kukkaro ole sinun.

Julie ojensi hänelle aamulla saamansa kirjeen.

-- Kävitkö yksin tuossa talossa? kysyi Morrel.

-- Emmanuel seurasi minua, isä. Hänen piti odottaa minua Musée-kadun
kulmassa. Mutta hän ei kylläkään palatessani ollutkaan enää siellä.

-- Herra Morrel! kuului huuto portailta. -- Herra Morrel!

-- Se on hänen äänensä, sanoi Julie.

Samassa Emmanuel astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui ilo ja
mielenliikutus.

-- Pharaon! huusi hän. -- Pharaon!

-- Mitä! Pharaon! Oletko hullu, Emmanuel! Tiedäthän, että se on
hukkunut.

-- Pharaon, herra Morrel. Sataman suulta on ilmoitettu, että Pharaon on
tulossa.

Morrel vaipui tuoliin, hänen voimansa pettivät. Hän ei voinut millään
selittää näitä uskomattomia, ennenkuulumattomia, satumaisia tapauksia.

-- Isä, huudahti Maximilien, -- miksi sanoitte Pharaonin hukkuneen?
Sataman suulta ilmoitetaan Pharaonin tulevan.

-- Ystäväni, sanoi Morrel, -- ennen kuin se voi tapahtua, täytyy uskoa
ihmeisiin. Mahdotonta! Mahdotonta!

Mutta olivathan kukkaro, kuitti ja kallisarvoinen timanttikin
todellisia ja1 yhtä kaikki uskomattomia.

-- Hyvä herra, sanoi Cocles vuorostaan, -- mitä tämä tietää, Pharaon?

-- Menkäämme katsomaan, sanoi Morrel nousten paikaltaan, -- ja Jumala
meitä armahtakoon, jos se on väärä uutinen.

He laskeutuivat portaita alas. Portailla odotti rouva Morrel. Hän ei
ollut uskaltanut astua sisään.

Vähän ajan päästä he olivat Cannebièrella.

Satamassa oli suuri joukko kansaa koolla.

Tämä joukko antoi Morrelille tietä.

-- Pharaon, Pharaon! huusivat kaikki.

Kaikkien ihmeeksi laski Saint-Jeanin tornin edustalle laiva, jonka
keulassa oli valkoisin kirjaimin "Pharaon (Morrel & poika, Marseille)",
aivan samanlainen kuin toinenkin Pharaon ja lastinaan kokenillia ja
indigoa. Se laski ankkurinsa ja purjeensa. Kannella komensi kapteeni
Gaumard, ja Penelon viittoi Morrelille.

Enää ei voinut epäilläkään, omat silmät olivat todistamassa, ja
kymmenentuhatta ihmistä todistusta tukemassa.

Kun Morrel ja hänen poikansa syleilivät kaikkien nähden toisiaan
rannalla nähdessään tämän ihmeen, niin eräs mies, jonka kasvoja
puoliksi peitti musta parta, katseli tätä kohtausta aivan heltyneenä
lähellä olevan ristikkoikkunan takaa ja sanoi itsekseen:

-- Ole onnellinen, jalo mies. Siunattu ollos kaiken sen hyvän tähden,
mitä olet tehnyt ja tulet tekemään. Ja pysyköön kiitollisuuteni yhtä
salassa kuin hyvä työsikin.

Ja huulillaan hymy, jossa kuvastui ilo ja onni, hän lähti kätköstään
kenenkään näkemättä, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut päivän
tärkeimpään tapaukseen. Hän astui alas portaita, jotka ovat
satamalaiturin reunassa, ja huusi kolme kertaa:

-- Jacopo, Jacopo, Jacopo!

Pieni vene tuli hänen luokseen, hän hyppäsi siihen, soudatti itsensä
komeaan purteen ja nousi sen kannelle kepeästi kuin merimies. Sieltä
hän katseli, miten Morrel ilosta itkien kätteli kaikkia ja näytti
etsivän tuota tuntematonta hyväntekijäänsä laivasta.

-- Ja nyt, sanoi tuntematon, -- hyvästi, hyvyys, ihmisyys,
kiitollisuus... Hyvästi kaikki tunteet, jotka sydämen tekevät
onnelliseksi...! Kohtalo on valinnut minut puolestaan palkitsemaan
hyviä ihmisiä ... koston jumala jättäköön nyt minulle paikkansa
rangaistakseni rikolliset!

Nämä sanat sanottuaan hän viittasi, ja aivan kuin pursi olisi odottanut
vain tätä merkkiä, se läksi kiitämään ulappaa kohden.



31. Italia -- Merenkulkija Sindbad


Vuoden 1838 alussa oli Firenzessä kaksi nuorta miestä, jotka molemmat
kuuluivat Pariisin hienoimpaan seurapiiriin; toinen oli vicomte Albert
de Morcerf, toinen paroni Franz d'Epinay. He olivat päättäneet viettää
karnevaalin Roomassa, jossa Franzin tuli olla Albertin oppaana, sillä
hän oli jo kaksi vuotta oleskellut Italiassa.

Mutta asuinpaikan saaminen Roomassa karnevaalin aikana ei ole suinkaan
helppoa, ellei tahdo maata Piazza del Popololla tai Forum Romanumilla.
Niinpä nuorukaiset kirjoittivat Pastrinille, joka omisti London-hotellin
Piazza di Spagnan varrella, ja tilasivat itselleen hauskan asunnon.

Pastrini vastasi, ettei hänellä ollut enää vapaina muuta kuin kaksi
huonetta ja pieni kabinetti kolmannessa kerroksessa. Ne hän oli valmis
vuokraamaan kohtuullisesta hinnasta, louisdorista päivässä. Nuoret
miehet suostuivat tähän. Sillä välillä Albert läksi Napoliin ja Franz
jäi Firenzeen.

Nautittuaan kaikista niistä huveista, jotka Medicien kaupunki voi
tarjota, käveltyään kyllikseen siinä maallisessa paratiisissa, jonka
nimi on Carcine, Franz halusi nähdä Elban, Napoleonin merkillisen
oleskelupaikan. Hän oli jo sitä ennen nähnyt Korsikan, Napoleonin
kehdon.

Eräänä iltana hän siis irroitti Livornon satamassa purjeveneen,
laskeutui sen pohjalle viittaansa kietoutuneena ja sanoi merimiehille
ainoastaan: "Elban saarelle!"

Vene läksi satamasta aivan kuin merilintu pesästään, ja seuraavana
päivänä Franz saapui Porto-Ferrajoon.

Franz kulki keisarillisen saaren halki kaikkia niitä teitä, joita
jättiläinen oli astunut, ja palasi purteen Marcianassa.

Kaksi tuntia myöhemmin hän laski maihin Pianosan saarelle, jossa
kerrottiin olevan tavattoman paljon pyitä.

Metsästys ei onnistunut hyvin. Franz sai ammutuksi ainoastaan pari
vaivaista pyytä, ja uuvutettuaan siten itsensä aivan turhan tähden hän
meni jokseenkin huonolla tuulella veneeseen.

-- Jos teidän ylhäisyytenne vain tahtoo, sanoi laivuri, -- niin voin
neuvoa verrattoman metsästyspaikan.

-- Missä?

-- Näettekö tuon saaren? sanoi laivuri ja osoitti sormellaan etelään
päin erästä keilanmuotoista, kallioista saarta, joka kohosi aivan
tummansinisen meren keskeltä.

-- Mikä tuo saari on? kysyi Franz.

-- Monte-Criston saari, vastasi livornolainen.

-- Mutta eihän minulla ole lupaa metsästää tuolla saarella.

-- Sitä ei teidän ylhäisyytenne tarvitsekaan, saari on aivan autio.

-- Autio saari keskellä Välimerta, sepä omituista.

-- Ja luonnollista, teidän ylhäisyytenne. Saari on kauttaaltaan
kallioinen, eikä siellä ole tilkkuakaan viljelyskelpoista maata.

-- Minne saari kuuluu?

-- Toscanaan.

-- Millaista riistaa siellä on?

-- Tuhansittain villivuohia.

-- Ja ne elävät nuoleskelemalla kallioita, sanoi Franz epäuskoisena
hymyillen.

-- Ei, pureskelemalla sanajalkoja, myrttipensaita ja mastiksipuita,
joita kasvaa kaikissa kallionkoloissa.

-- Mutta missä siellä voi nukkua?

-- Joko saarella olevissa luolissa tai veneessä viittaan kietoutuneena.
Voisimmehan sitä paitsi lähteä pois heti metsästyksen päätyttyä,
purjehdimmehan me yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja jos tyyntyy,
niin voimmehan soutaa.

Franz suostui kuin suostuikin tähän ehdotukseen korvatakseen tähän asti
epäonnistuneen metsästyksensä.

Hänen myönnyttyään keskustelivat merimiehet vähän aikaa hiljaa
keskenään.

-- No, kysyi Franz, -- mikä nyt on taas? Onko tullut este?

-- Ei, sanoi laivuri, -- mutta meidän täytyy ilmoittaa teidän
ylhäisyydellenne, että saari on julistettu epäiltävien seutujen
joukkoon.

-- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, että kun Monte-Criston saari on asumaton, niin
siellä oleksii merirosvoja ja salakuljettajia, jotka saapuvat
Korsikasta, Sardiniasta ja Afrikasta. Jos joku ilmoittaa meidän
poikenneen sinne, täytyy meidän Livornoon palatessamme jäädä kuudeksi
päiväksi tarkastuksen alaiseksi.

-- Hitto vieköön, sehän muuttaa koko asian! Kuudeksi päiväksi! Juuri
niin moneksi, kuin Jumala tarvitsi luodakseen maailman. Se on aivan
liian pitkä aika.

-- Mutta eihän kukaan ilmoita teidän ylhäisyytenne olleen Monte-Criston
saarella.

-- En minä ainakaan, huudahti Franz.

-- Emme mekään, sanoivat merimiehet.

-- Siinä tapauksessa lähtekäämme Monte-Cristoa kohden.

Laivuri antoi määräyksensä. Keula käännettiin saareen päin, ja vene
alkoi kiitää sitä kohden.

Tuuli pullisti purjeita, ja kun merimiehet olivat asettuneet
paikoilleen, kolme keulaan ja neljäs perää pitämään, ryhtyi Franz
jatkamaan keskustelua.

-- Hyvä Gaetano, sanoi hän laivurille, -- muistaakseni sanoitte, että
saari on merirosvojen tyyssija, ja mielestäni se on aivan toisenlaista
riistaa kuin vuohet.

-- Se on aivan totta, teidän ylhäisyytenne.

-- Tiesin kyllä, että salakuljettajia oli olemassa, mutta Algerian
valloituksen jälkeen ja muhamettilaisen hallituksen kukistuttua en
luullut, että niitä enää olisi muualla kuin Cooperin ja kapteeni
Marryatin romaaneissa.

-- Teidän ylhäisyytenne erehtyi, merirosvoja on yhä olemassa kuten
maantierosvojakin, jotka muka paavi Leo XII hävitti sukupuuttoon, mutta
jotka yhtä kaikki pidättävät ihmisiä aivan Rooman porttien edustalla.
Ettekö ole kuullut, miten paavin luona oleva Ranskan lähettiläs
ryöstettiin putipuhtaaksi viidensadan askelen päässä Velletristä?

-- Olen kyllä kuullut.

-- Jos teidän ylhäisyytenne asuisi Livornossa, saisitte tuon
tuostakin kuulla, että kauppalaiva, jota kovasti odotettiin, tai
englantilainen jahti, jonka piti saapua Bastiaan, Porto-Ferrajoon tai
Civita-Vecchiaan, ei olekaan tullut perille, vaan luultavasti
murskaantunut kalliota vasten. No niin, tämä kallio onkin pieni ja
kapea kuuden tai kahdeksan miehen soutama vene, joka on sen yllättänyt
ja ryöstänyt pimeänä tai myrskyisenä yönä asumattoman saaren tienoilla,
aivan samoin kuin rosvot ryöstävät postivaunut metsän laidassa.

-- Mutta, sanoi Franz maatessaan siinä veneen pohjalla, -- miksi eivät
ryöstetyt tee valitusta, miksi he eivät vaadi Ranskan, Sardinian tai
Toscanan hallitusta kostamaan?

-- Siksi, että laivasta tai jahdista viedään veneeseen ensin kaikki,
mikä suinkin on arvokasta, sitten laivaväen kädet ja jalat kytketään
yhteen, jokaisen kaulaan sidotaan neljänkolmatta naulan painoinen
kuula, laivan pohjaan tehdään tynnyrin suuruinen reikä, noustaan
kannelle, suljetaan luukut ja mennään veneeseen. Kymmenen minuutin
päästä laiva alkaa valittaa ja huoata, ja sitten se uppoaa. Ensin
vaipuu toinen puoli veden alle, sitten toinen, sitten se nousee, painuu
taas ja vajoaa yhä enemmän. Äkkiä kuuluu aivan kuin kanuunan laukaus,
ilma halkaisee kannen. Sitten laiva liikahtelee kuin hukkuva ja vaipuu
yhä syvemmälle. Vesi, joka laivan sisällä on ollut kovassa
puristuksessa, purskahtaa esiin kaikista aukoista, aivan kuin iso
valaskala purskuttaisi sieraimistaan jättiläismäisiä vesisuihkuja.
Sitten kuuluu viimeinen korina ja laiva vaipuu syvyyteen muodostaen
veteen ison suppilon, joka pyörii hetkisen, täyttyy vähitellen ja
häviää. Viiden minuutin kuluttua vain Jumalan silmä voi meren pohjasta
löytää hukkuneen laivan. -- Ymmärrättekö nyt, jatkoi laivuri hymyillen,
miksi laiva ei tule satamaan ja miksi miehistö ei tee valitusta?

Jos Gaetano olisi kertonut tämän kaiken ennen matkalle lähtöä, olisi
Franz luultavasti miettinyt kauemmin, ennen kuin läksi. Mutta he olivat
jo matkalla, ja peräytyminen olisi näyttänyt pelkuruudelta. Hän oli
niitä miehiä, jotka eivät etsi vaarallisia tilanteita, mutta jotka
kyllä tarpeen tullen kylmäverisesti taistelevat vaaraa vastaan,
katselevat sitä aivan samoin kuin vastustajaa kaksintaistelussa,
tarkkaavat hänen liikkeitään, arvioivat hänen voimansa; pysähtyvät niin
paljon, että voivat hengittää, mutta eivät niin paljoa, että
näyttäisivät pelkureilta. He huomaavat ensi katseella, millaiset ovat
voittamisen mahdollisuudet, ja surmaavat yhdellä iskulla.

-- Mitä vielä, sanoi hän. -- Olen kulkenut Sisilian ja Calabrian halki,
olen purjehtinut kaksi kuukautta Arkkipelagissa enkä kertaakaan ole
nähnyt rosvon tai ryövärin varjoakaan.

-- En minä tätä kertonutkaan saadakseni teidän ylhäisyyttänne luopumaan
aikeestaan, sanoi Gaetano, -- vastasin vain kysymykseenne, siinä
kaikki.

-- Se on totta, Gaetano, ja kertomuksenne oli hyvin huvittava. Kun
tahdon nauttia siitä mahdollisimman kauan, niin menkäämme Monte-Criston
saarelle.

Nopeasti lähestyttiin matkan päämäärää. Oli hyvä tuuli, ja vene kiiti
kuuden tai seitsemän solmun nopeudella. Sitä mukaa kuin tultiin
lähemmäksi, näytti saari nousevan merestä yhä korkeammaksi, ja illan
kirkkaassa valossa näki, miten kalliolohkareet olivat päällekkäin aivan
kuin asevarastossa kanuunan kuulat, ja niiden koloissa näkyi punertavaa
kanervaa ja viheriäisiä pensaita. Vaikka merimiehet näyttivätkin aivan
rauhallisilta, tarkastelivat he kuitenkin valppaina kuultavaa ulappaa.
Etäällä näkyi ainoastaan muutamia kalastajaveneitä, joiden valkoiset
purjeet keinuivat aivan kuin kalalokkien siivet.

Vene oli enää parin peninkulman päässä saaresta, kun aurinko alkoi
laskea Korsikan taakse, jonka terävät kalliohuiput kohosivat korkealle
taivasta kohden. Tämä kiviröykkiö nousi uhkaavana kuin jättiläinen
Adamastor veneen eteen ja peitti auringon, vaikka säteet vielä
kultasivat sen huippuja. Mutta yhä voitokkaampana nousi merestä varjo,
valloitti huiputkin, ja lopulta saari oli kuin harmaa röykkiö, joka
tummenemistaan tummeni. Puolen tunnin päästä oli pilkkoen pimeää.

Kaikeksi onneksi merimiehet liikkuivat tutuilla vesillä, sillä Franz ei
tuntenut itseään aivan rauhalliseksi siinä veneessä keskellä pimeää
yötä. Korsika oli kokonaan kadonnut. Monte-Cristoakaan ei näkynyt.
Mutta merimiehet ilmeisesti näkivät pimeässä kuin ilveskissat, eikä
peränpitäjä epäröinyt vähääkään.

Noin tunti auringonlaskun jälkeen Franz arveli huomaavansa veneen
vasemmalla puolella noin neljännespeninkulman päässä jotakin mustaa,
mutta hän ei voinut erottaa, mitä se oikeastaan oli. Hän oli vaiti,
koska pelkäsi merimiesten nauravan hänelle, jos hän pitäisi mustaa
pilveä maana. Mutta äkkiä näkyi kirkas liekki saarelta. Maa saattoi
olla pilven näköinen, mutta tuli ei ollut mikään meteori.

-- Mikä tuo valo on? kysyi hän.

-- Hiljaa! sanoi laivuri. -- Se on nuotio.

-- Mutta sanoittehan, että saari on asumaton!

-- Sanoinhan, että siellä ei ole varsinaisia asukkaita, mutta että se
on salakuljettajien turvapaikkana.

-- Ja merirosvojen, toisti Gaetano. -- Sen vuoksi olenkin käskenyt
purjehtia saaren ohitse, sillä, niin kuin näette, nuotio on takanamme.

-- Mutta nuotiohan pikemmin rauhoittaa kuin tekee levottomaksi, sanoi
Franz. -- Piileskelijät eivät olisi sytyttäneet tulta.

-- Se ei merkitse mitään, sanoi Gaetano. -- Jos pimeässä voisitte
laskea saaren aseman, niin huomaisitte, että tulta ei näe mantereelle,
ei Pianosaan, vaan ainoastaan aavalle merelle.

-- Te pelkäätte, että tuli merkitsee huonoa seuraa?

-- Siitä olisi otettava selko, sanoi Gaetano pitäen valoa silmällä.

-- Ja millä tavoin siitä voi ottaa selkoa?

-- Saattepahan nähdä.

Tämän lausuttuaan Gaetano neuvotteli merimiestensä kanssa ja hetken
kuluttua vene oli kääntynyt. Palattiin samaa tietä kuin oli tultukin,
ja muutaman minuutin päästä tuli katosi, luultavasti kallionkielekkeen
suojaan.

Silloin peränpitäjä antoi veneelle uuden suunnan, se lähestyi saarta
tuntuvasti ja oli vähän ajan päästä siitä ainoastaan viidenkymmenen
askelen päässä.

Gaetano laski purjeen ja vene seisahtui.

Kaikki tämä tehtiin aivan hiljaa, sanaakaan vaihtamatta.

Gaetano, joka oli ehdottanut matkaa, oli ottanut kaiken vastuun
itselleen. Nuo neljä merimiestä pitivät häntä silmällä, ottivat airot
esille ja olivat ilmeisesti valmiit pakenemaan soutamalla, mikä ei
pimeässä olisikaan ollut mahdotonta.

Franz puolestaan tarkasti aseitaan kylmäverisenä. Hänellä oli kaksi
kaksipiippuista pyssyä ja karbiini; hän latasi ne, tarkasti lukot ja
odotti.

Tällä välin laivuri riisui takkinsa ja paitansa, sitoi housunsa
tiukempaan vyölleen, ja kun hän oli avojaloin, hänen ei tarvinnut
riisua jalkineita eikä sukkia. Tässä puvussa tai oikeammin sanoen ilman
pukua hän pani sormensa suulleen varoittaakseen kaikkia olemaan aivan
hiljaa, laskeutui mereen ja alkoi uida rantaa kohden niin varovaisesti,
että ei kuulunut hiiskahdustakaan. Fosforivälke laineilla vain ilmaisi,
missä hän ui.

Kohta tämä juovakin katosi. Hän oli epäilemättä päässyt maihin.

Puolen tunnin ajan pysyttelivät veneessä olijat aivan liikkumattomina
paikoillaan. Sitten lähestyi rannasta venettä kohden sama valoisa
juova. Vähän ajan päästä Gaetano oli veneessä.

-- No? kysyivät Franz ja kaikki merimiehet yht'aikaa.

-- Siellä on espanjalaisia salakuljettajia. Heidän mukanaan on kaksi
korsikalaista rosvoa.

-- Ja mitä tekemistä korsikalaisilla rosvoilla on espanjalaisten
salakuljettajien kanssa?

-- Hyvä Jumala, teidän armonne, täytyyhän rosvojen auttaa toisiaan.
Toisinaan santarmit tai sotilaat ahdistavat maalla rosvoja. Nämä
kohtaavat silloin veneen ja siinä kunnon tovereita, sellaisia kuin me.
He tulevat uivaan taloomme pyytäen saada nauttia vieraanvaraisuuttamme.
Eihän voi olla auttamatta takaa-ajettua miesparkaa! Otamme hänet
vastaan ja varmuuden vuoksi lähdemme ulapalle. Se ei maksa meille
mitään ja pelastaa lähimmäisemme hengen tai ainakin vapauden. Hän
muistaa tämän hyväntyön ja osoittaa meille varman paikan, jossa voimme
viedä maihin tavaramme, uteliaitten häiritsemättä meitä.

-- Vai niin! sanoi Franz. -- Te olette siis hiukan salakuljettajia
tekin, Gaetano?

-- Minkä sille voi, sanoi mies huulillaan hymy, jota on mahdoton
kuvata, ihminen tekee yhtä ja toista. Täytyyhän elää.

-- Tunnette siis ne, jotka tänä hetkenä asustavat Monte-Criston
saarella?

-- Melkein. Me merimiehet olemme aivan kuin vapaamuurareita, me
tunnemme toisemme tietyistä merkeistä.

-- Oletteko varma, ettei meidän tarvitse pelätä mitään, jos laskemme
maihin?

-- Ei kerrassaan mitään. Salakuljettajat eivät ole varkaita.

-- Mutta nuo kaksi korsikalaista rosvoa..., jatkoi Franz ottaen
edeltäpäin kaiken varteen.

-- Hyvä Jumala, sanoi Gaetano, -- eihän se ole heidän syynsä, että he
ovat rosvoja, vaan esivallan.

-- Kuinka niin?

-- Heitähän vainotaan siksi, että ovat nylkeneet toisen miehen nahan,
ikään kuin korsikalaisen luonteeseen ei kuuluisi kosto.

-- Mitä tarkoitatte tuolla nylkemisellä? Murhaamistako? sanoi Franz
jatkaen kyselyjään.

-- Minä tarkoitan vihollisen tappamista, se on aivan eri asia, sanoi
laivuri.

-- Menkäämme siis pyytämään vieraanvaraisuutta salakuljettajilta ja
rosvoilta. Luuletteko heidän suostuvan siihen?

-- Varmasti.

-- Montako heitä on?

-- Neljä, teidän ylhäisyytenne, ja nuo kaksi rosvoa niiden lisäksi,
siis yhteensä kuusi.

-- Meitä on yhtä monta. Jos nuo herrat ryhtyvät vihamielisyyksiin, niin
pystymme ainakin vastustamaan heitä. Siis kerta vielä, menkäämme
Monte-Cristoni saarelle.

-- Menkäämme, teidän ylhäisyytenne. Mutta sallittehan minun kuitenkin
ryhtyä varokeinoihin?

-- Tietysti, olkaa viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus. En
ainoastaan salli, vaan kehotankin teitä siihen.

-- Siis, kaikki hiljaa! sanoi Gaetano.

Kaikki vaikenivat.

Franz, joka aina näki asiat oikeassa valossaan, huomasi, että hänen
asemansa oli, ellei suorastaan vaarallinen, niin kuitenkin arveluttava.
Hän oli pilkkopimeässä, erillään muusta maailmasta, keskellä merta,
merimiesten seurassa, jotka eivät häntä laisinkaan tunteneet ja joilla
ei ollut mitään syytä olla hänelle uskollisia. He tiesivät, että hänen
vyöhönsä oli kätketty muutamia tuhansia frangeja, ja he olivat usein,
elleivät suorastaan kadehtien, niin ainakin uteliaina, tarkastelleet
hänen oivallisia aseitaan. Toiselta puolen hän oli menossa näiden
samojen miesten kanssa saarelle, jolla kyllä oli hyvin raamatullinen
nimi, mutta joka salakuljettajiensa ja rosvojensa vuoksi ei tarjonnut
hänelle sen suurempaa turvaa kuin Golgata Kristukselle. Sitä paitsi
tuntuivat nuo kertomukset mereen upotetuista laivoista näin yöllä
todenmukaisemmilta kuin päivällä. Hän saattoi siis olla kahden vaaran
välillä, ja siksi hän piti tarkkaan silmällä merimiehiä eikä heittänyt
pyssyä kädestään.

Merimiehet olivat uudelleen nostaneet purjeet ja olivat lähteneet samaa
tietä kuin olivat tulleetkin. Franzin silmät jo olivat ennättäneet
tottua pimeään, ja hän näki heidän purjehtivan jylhien kallioiden ohi.
Hetken kuluttua tuli nuotio taas näkyviin. Tulen ympärillä istui viisi
tai kuusi miestä.

Nuotion kajastus ulottui noin sadan askelen päähän merelle. Gaetano
kulki nuotiota kohden, mutta kuitenkin sillä tavoin, että hän koko ajan
piti venettä kajastuksen ulkopuolella. Kun hän oli aivan nuotion
kohdalla, hän käänsi rohkeasti keulan valoisan piirin sisään ja alkoi
laulaa merimieslaulua, jonka loppusäkeistöön toiset yhtyivät.

Nuotion ääressä olevat miehet hyppäsivät pystyyn ja juoksivat rantaan
katsomaan venettä ja arvailemaan, missä aikeissa se lähestyi. Pian he
näyttivät rauhoittuneen ja palasivat nuotion ääreen, jolla paistui
kokonainen vuohi. Vain yksi heistä jäi rannalle.

Kun vene oli noin kahdenkymmenen askelen päässä maasta, tähtäsi
rannalla oleva mies pyssyllään tyynesti tulijoihin ja kysyi Sardinian
murteella:

-- Kuka siellä?

Franz veti pyssynsä molemmat hanat vireeseen.

Gaetano vaihtoi silloin miehen kanssa muutamia sanoja, joita Franz ei
ymmärtänyt, mutta jotka epäilemättä koskivat häntä.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne lausua nimensä vai pysyä
tuntemattomana?

-- Minun nimeni on heille aivan tuntematon. Sanokaa siis heille
ainoastaan, että olen ranskalainen ja matkustan huvikseni, lausui
Franz.

Kun Gaetano oli vastannut, antoi vartija eräälle tulen ääressä olevalle
määräyksen, ja tämä nousi heti ja hävisi kallioiden keskeen.

Oltiin vaiti. Jokainen näytti pitävän huolta omista asioistaan, Franz
maihinmenosta, merimiehet purjeista ja salakuljettajat vuohesta. Mutta
vaikka kaikki olivatkin näennäisesti huolettomia, pitivät he kuitenkin
toisiaan silmällä.

Äsken poistunut mies ilmestyi näkyviin aivan vastakkaiselta puolelta.
Hän nyökkäsi vartijalle, joka heti kääntyi veneeseen päin ja sanoi:
_S'accommodi_.

Italialaista sanaa _s'accommodi_ on mahdoton kääntää. Se merkitsee
samalla kertaa: tulkaa, astukaa sisään, olkaa tervetullut, olkaa aivan
kuin kotonanne, te olette täällä isäntä.

Merimiehille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Muutama aironveto ja
vene oli rannassa. Gaetano hyppäsi rantahiekalle ja kuiskasi vielä
muutaman sanan vartijalle. Hänen toverinsa astuivat yksitellen maihin.
Lopulta tuli Franzin vuoro.

Hänellä oli toinen pyssynsä olallaan, Gaetanolla oli toinen, ja eräällä
merimiehellä oli hänen karbiininsa. Hänen pukunsa oli samalla kertaa
taiteilijan ja keikarin puku. Se ei herättänyt salakuljettajissa
epäluuloja eikä siis levottomuuttakaan.

Vene vedettiin rantaan, etsittiin muutaman askelen päästä sopivaa
nuotiopaikkaa. Mutta se suunta, jonne he menivät, ei kai ollut vartijan
mieleen, koska hän huusi Gaetanolle:

-- Ei sinnepäin.

Gaetano sopersi muutaman sanan anteeksipyynnöksi ja läksi
päinvastaiseen suuntaan. Kaksi merimiestä sytytti nuotiossa soihdut
valaistakseen tietä.

He astuivat noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja pysähtyivät
tasaiselle, kallioiden saartamalle paikalle. Sen ympärille oli kallioon
hakattu istuimia. Kallionkoloissa kasvoi muutamia vaivaisia tammia ja
tuuheita myrttipensaita. Franz valaisi soihdullaan maata ja huomasi
tuhkaläjästä, etteivät he olleet ainoita, jotka olivat huomanneet tämän
paikan sopivaksi oleskelupaikaksi, ja että Monte-Criston saarelle
tulleet tavallisesti asustivat siinä.

Hän ei enää odottanut mitään erikoista seikkailua. Kun hän kerran oli
astunut maihin ja huomannut saarelaiset ellei juuri ystävällisiksi,
niin ainakin välinpitämättömiksi, hävisi hänen levottomuutensa
kokonaan, ja tuntiessaan paistetun vuohen hajun hän alkoi
rauhattomuuden sijasta tuntea nälkää.

Hän mainitsi siitä Gaetanolle, joka vastasi, että illallisen
valmistaminen oli helppoa, kun oli viiniä, leipää ja kuusi pyytä
veneessä sekä iso nuotio aivan lähellä.

-- Sitä paitsi, sanoi hän, -- jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää
paistetun vuohen tuoksu, niin voinhan mennä naapureille tarjoamaan pari
pyytä saadaksemme viipaleen paistia.

-- Tehkää se, Gaetano, tehkää se, sanoi Franz. -- Te olette todellakin
syntynyt välittäjäksi.

Merimiehet kokosivat kanervia, myrttipensaan ja tammen oksia,
sytyttivät ne tuleen ja saivat siitä syntymään jokseenkin komean
nuotion.

Paistetun vuohen tuoksu sai Franzin kärsimättömänä odottamaan laivurin
tuloa. Lopulta tämä saapui.

-- No, kysyi Franz, -- mitä uutta? Eikö pyyntöömme suostuta?

-- Päinvastoin, sanoi Gaetano. -- Heidän päällikkönsä, jolle on
ilmoitettu tulostanne, kutsuu teidät aterioimaan kanssaan.

-- Tuo heidän päällikkönsä näyttää olevan kohtelias mies. Miksi en siis
menisi hänen kanssaan aterioimaan, varsinkin kun tuon oman osuuteni
ruokaa mukanani.

-- Hänellä on ruokaa kylliksi, liikaakin, mutta hän ottaa teidät
asuntoonsa ainoastaan yhdellä kummallisella ehdolla.

-- Asuntoonsako? kysyi nuori mies. -- Onko hän siis rakennuttanut tänne
talon?

-- Ei, mutta hänellä on kuitenkin hyvin komea asunto, sikäli kuin olen
kuullut.

-- Tunnetteko siis päällikön?

-- Olen kuullut hänestä puhuttavan.

-- Hyvää vai pahaa?

-- Molempia.

-- Hitto vieköön! Ja mikä tuo ehto on?

-- Teidän tulee antaa sitoa silmänne, ettekä saa ottaa sidettä pois,
ennen kuin hän itse käskee.

Franz katsoi terävästi Gaetanoon nähdäkseen, mitä tämän ehdotuksen
takana piili.

-- Kyllä minä ymmärrän, sanoi tämä arvaten Franzin ajatukset, -- että
sitä kannattaa miettiä.

-- Mitä te tekisitte minun sijassani? kysyi nuori mies.

-- Minulla ei ole mitään menetettävissä, minä menisin.

-- Suostuisitte siis?

-- Suostuisin, vaikkapa vain uteliaisuudesta.

-- Tässä miehessä on siis jotain merkillistä.

-- Kuulkaahan, sanoi Gaetano hiljaa, -- en tiedä onko kaikki, mitä
kerrotaan, totta...

Hän vaikeni katsahtaen ympärilleen.

-- Mitä kerrotaan?

-- Kerrotaan, että päällikön luolan rinnalla Pitti-palatsi on
vähäpätöinen.

-- Pelkkää unta! sanoi Franz istuutuen jälleen.

-- Eikä olekaan. Cama, San Fernandon perämies, kävi siellä kerran ja
kertoi, että sellaista loistoa ei ole muualla kuin saduissa.

-- Tuollahan tavoin puhuen voisitte houkutella minut Ali-Baban luolaan,
sanoi Franz.

-- Kerron vain, mitä olen kuullut, teidän ylhäisyytenne.

-- Te neuvotte siis minua suostumaan?

-- Sitä en sano. Teidän ylhäisyytenne saa tehdä aivan niin kuin tahtoo.
Minä en tahdo tällaisessa tapauksessa neuvoa mitään.

Franz mietti hetkisen ja ymmärsi, että upporikas mies ei voinut aikoa
pahaa hänelle, jolla ei ollut muuta kuin muutama tuhat frangia. Ja
koska tämä siis ilmeisesti oli vain kutsu oivallisille päivällisille,
niin hän suostui. Gaetano meni ilmoittamaan siitä.

Mutta Franz oli, niin kuin olemme maininneet, hyvin varovainen. Hän
tahtoi saada lisää tietoja omituisesta isännästään. Hän kysyi sen
vuoksi merimiestä, joka äskeisen keskustelun aikana oli kyninyt pyytä
juhlallisesti -- ylpeänä hänelle uskotusta toimesta --, tiesikö tämä,
miten tuo kummallinen herra oli tullut maihin, koska missään ei näkynyt
venettä, ei speronaaria eikä tartaania.

-- Kyllä minä hänen purjeveneensä tunnen, sanoi mies.

-- Onko se komeakin?

-- Toivoisin, että teidän ylhäisyydellänne olisi sellainen, niin
voisitte tehdä matkan maapallon ympäri.

-- Kuinka suuri se on?

-- Se kantaa noin sata tonnia. Se onkin vain huvipursi, jahti, niin
kuin englantilaiset sanovat, mutta rakennettu niin, että se kestää
minkä tuulen tahansa.

-- Missä se on rakennettu?

-- En tiedä. Luultavasti Genovassa.

-- Mutta kuinka salakuljettajien päällikkö uskaltaisi rakennuttaa
sellaiseen toimeen tarvittavan jahdin Genovassa?

-- En minä sanonut jahdin omistajaa salakuljettajaksi.

-- Ette sanonutkaan, mutta Gaetano väitti muistaakseni sitä.

-- Gaetano on nähnyt purren kaukaa, mutta hän ei ole ollut puheissa sen
miehistön kanssa.

-- Mutta ellei tämä mies ole salakuljettajien päällikkö, niin mikä hän
sitten on?

-- Rikas englantilainen, joka matkustelee huvikseen.

-- Ja mikä hänen nimensä on? kysyi hän.

-- Kun sitä häneltä kysyy, vastaa hän olevansa merenkulkija Sindbad,
mutta se ei taida olla hänen oikea nimensä.

-- Merenkulkija Sindbad?

-- Niin.

-- Ja missä tämä ylhäinen herra asuu?

-- En tiedä.

-- Oletteko nähnyt hänet?

-- Olen muutaman kerran.

-- Minkä näköinen hän on?

-- Sen teidän ylhäisyytenne saa kohta itse nähdä.

-- Ja missä hän ottaa minut vastaan?

-- Luultavasti tuossa maanalaisessa palatsissa, josta Gaetano puhui.

-- Eikö koskaan ole tehnyt mielenne etsiä tuota palatsia silloin, kun
olette joutunut tänne ja saari on ollut tyhjä?

-- On kyllä, montakin kertaa, mutta aina olemme etsineet suotta.
Sanotaankin, että sen luolan ovea ei avata avaimella, vaan
taikasanalla.

-- Silloin olen todellakin tullut Tuhannen ja yhden yön satujen maahan.

-- Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä, kuului hänen takanaan vartijan
ääni.

Tämän seurassa oli kaksi jahdin miehistöön kuuluvaa merimiestä.

Vastaamatta mitään Franz otti taskustaan nenäliinansa ja ojensi sen
miehelle, joka oli häntä puhutellut.

Hänen silmänsä sidottiin erittäin huolellisesti. Sen jälkeen hänen
täytyi vannoa, ettei hän millään tavoin koettaisi ottaa sidettä
silmiltään.

Hän vannoi.

Sitten merimiehet tarttuivat hänen käsiinsä ja taluttivat häntä
vartijan astellessa edeltä.

Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta tunsi hän vuohenpaistin hajusta,
että jälleen kuljettiin nuotion ohi. Sitten hän sai astua jälleen noin
viisikymmentä askelta luultavasti siihen suuntaan, jonne Gaetanoa oli
kielletty menemästä. Pian hän huomasi ilmanmuutoksesta tulleensa maan
alle. Hetken kuluttua ilma muuttui lämpöiseksi ja tuoksuvaksi, ja hän
tunsi astuvansa pehmoiselle matolle. Kuljettajat väistyivät. Hetkisen
oli kaikki hiljaa, sitten kuului ääni:

-- Tervetuloa luokseni, nyt voitte ottaa nenäliinan silmiltänne.

Franzille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Hän otti nenäliinan
silmiltään ja näki edessään kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen
vuoden ikäisen miehen, yllään tunisialainen puku, päässä punainen
lakki, jossa riippui pitkä sininen silkkitupsu, takki musta ja kokonaan
kullalla kirjailtu, leveät housut verenväriset, säärykset samoin ja
runsaasti kullalla kirjaillut niin kuin takkikin, jalassa keltaiset
kengät. Komea kashmir-huivi oli hänen vyönään, ja siihen oli pistetty
pieni käyrä tikari.

Vaikka tämä mies olikin hyvin kalpea, oli hän huomattavan kaunis. Hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat, nenä kreikkalainen, ja
mustien viiksien alta näkyivät helmenvalkoiset hampaat.

Hänen kalpeutensa kummastutti Franzia: olisi luullut, että mies oli
noussut haudasta eikä vielä ennättänyt saada elävien väriä.

Mutta eniten kummastutti Franzia, joka oli pitänyt Gaetanon kertomusta
unena, huoneen ylellisyys.

Seinät oli verhottu kultakukkaisilla karmiininpunaisilla turkkilaisilla
kankailla. Eräässä syvennyksessä oli jonkinmoinen divaani, sen
yläpuolella oli joukko aseita, joiden tupet olivat kullattua hopeaa ja
kahvat koristettu jalokivillä. Katossa riippui venetsialaisesta lasista
valmistettu harvinaisen kaunis lamppu, ja jalat painuivat melkein
nilkkaa myöten turkkilaiseen mattoon. Upeat verhot reunustivat ovea,
jonka kautta Franz oli tullut, ja samoin toista ovea, joka vei komeasti
valaistuun huoneeseen.

Isäntä antoi vieraansa hetkisen rauhassa katsella ympärilleen ja
tarkasteli vuorostaan tutkivasti häntä.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi hän viimein, -- että ryhdyin niin
moninaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, ennen kuin annoin teidän tulla
tänne, mutta kun tämä saari on suurimman osan vuotta autiona, niin jos
asuntoni tulisi tunnetuksi, tapaisin lepopaikkani varmaankin hyvinkin
huonossa kunnossa, ja se olisi hyvin ikävää, ei niinkään aineellisen
tappion vuoksi, vaan sen tähden, ettei minulla enää olisi paikkaa,
minne vetäytyä pois maailmasta. Nyt koetan saada teidät unohtamaan
tämän pienen ikävyyden tarjoamalla teille sellaista, mitä ette ehkä
uskonut täällä saavanne: kohtalaisen aterian ja hyvän vuoteen.

-- Teidän ei tarvitse laisinkaan pyydellä anteeksi. Tietysti niiden
ihmisten silmät sidotaan, jotka pääsevät lumottuun linnaan.
Ajatelkaahan Raoulia Hugenoteissa, ja totta puhuen tämä kaikki on vain
jatkoa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

-- Minä vastaan kuin Lucullus: Jos olisin tietänyt teidän tulevan,
olisin valmistautunut teitä vastaanottamaan. Mutta jätän erakkomajani
käytettäväksenne ja tarjoan teille ateriani sellaisena kuin se on. Ali,
onko pöytä katettu?

Melkein samassa nostettiin oviverho syrjään, ja nubialainen, aivan
musta orja, jolla oli yllään valkoinen tunika, viittasi herraansa
astumaan ruokasaliin.

-- En tiedä, oletteko samaa mieltä kuin minäkin, sanoi tuntematon
Franzille, -- mutta minusta ei mikään ole ikävämpää kuin olla
tuntikausia toisen kanssa kahden kesken tietämättä, millä nimellä häntä
puhuttelee. Pidän vieraanvaraisuuden lakeja kuitenkin siksi pyhinä,
etten tahdo tietää oikeata nimeänne ja arvoanne, pyydän vain teitä
sanomaan, miten voin teitä puhutella. Omasta puolestani ilmoitan, että
minua tavallisesti sanotaan merenkulkija Sindbadiksi.

-- Ja minä, lausui Franz, -- koska minulta ei puutu mitään muuta kuin
kuuluisa lamppu ollakseni Aladdin, pyydän teitä toistaiseksi sanomaan
minua Aladdiniksi. Näin pysymme itämailla, jonne luulen jonkun hyvän
haltian minut siirtäneen.

-- No niin, herra Aladdin, virkkoi omituinen isäntä, -- kuulittehan,
että pöytä on katettu. Olkaa siis hyvä ja astukaa ruokasaliin. Teidän
nöyrin palvelijanne astuu edeltä näyttääkseen teille tietä.

Sindbad nosti verhoa ja astui vieraansa edellä.

Franz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän
seikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä
ympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli
kokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia
korkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta,
päänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä,
sisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia
appelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.

Aterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu
korsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela
ja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin
kepeämpiä ruokia.

Vadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.

Franz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.

Ali yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti.
Vieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.

-- Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno
maailmanmies ainakin, -- tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja
tekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja
kun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa
minulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.

Ali lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän
hyväntyön?

-- Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. -- Tuo
miesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin
hänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä,
kätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja
kolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin
siksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä
lahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen
komean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen
ylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään
tappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen
metsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään
tikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani
ehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys
oli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin
Afrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa
sieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.

Franz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli
ajatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.

-- Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette
lainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.

-- Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut
ajatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen.
-- Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan
mittaan täyttää.

Vaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen
silmistään omituinen julmuus.

-- Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.

Sindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.

-- Mistä sen päätätte? kysyi hän.

-- Kaikesta, jatkoi Franz, -- äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne,
jopa elintavoistannekin.

-- Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen
luomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos
alan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin
kuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan
kiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se
vainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi
mihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi
sekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi
toisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin
siinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.

-- Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.

Tuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja
ajatuksen syvyyteen.

-- Miksi juuri kostettava? kysyi hän.

-- Siksi, vastasi nuori mies, -- että teistä saa sen vaikutelman, että
yhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili
suorittamatta sen kanssa.

-- Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja
terävät hampaansa näkyivät. -- Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä
ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden
hyväntekijöiden kanssa.

-- Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?

-- Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan
teille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.

-- Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?

-- En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista
laskelmista.

-- Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani
mukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa
määrässä osoittanut Monte-Criston saarella.

-- Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos
tulen Pariisiin, tulen incognito.

Ateria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia
varten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.

Lopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä
olevat vasut ja laski ne pöydälle.

Näiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta
valmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.

Nähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli
uteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti
vihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.

Hän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän
näki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.

-- Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee
teidät uteliaaksi, eikö niin?

-- Sen myönnän.

-- No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa,
jota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.

-- Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, -- jouduttuaan jumalien käsistä
ihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen.
Miksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan
sanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?

-- Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi
Sindbad. -- Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan
siihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan
ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun,
Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa
tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee
teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä
mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa,
niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään
pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten
Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden
kuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille
vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan
hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra.
Eikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin.
Katsokaa.

Hän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen
suuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi
suljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.

Franz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän
nielleen sen, hän kysyi:

-- Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?

-- Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi
surmata kuningas Filip Augustin?

-- Olen.

-- Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori --
siitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli
Hassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin
huvimajoihin -- niin kertoo Marco Polo -- hän päästi harvat valittunsa
ja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin,
ikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten
naisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät
todellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista
unelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille
antoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut
jumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski,
ja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään,
ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he
yrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.

-- Se on siis hashishia! huudahti Franz. -- Niin, tunnen sen, ainakin
nimeltään.

-- Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta
hashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle
olisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: _Onnen kauppiaalle
kiitollinen maailma_.

-- Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta,
kuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.

-- Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko
ensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy
totuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai
kiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä
jumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu
tuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua
todellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä
unelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän
nautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun
palaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette
Napolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan,
taivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!

Vastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä
paljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.

-- Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, -- en
tiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei
ainakaan ole kuin olette vakuuttanut.

-- Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän
taivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla
pitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista
herkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia,
jotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät
pääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon
päivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen
maukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja
Ali tuo meille kahvia ja piiput.

He nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi
ja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille
muutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.

Se oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se
oli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani,
seinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä
kuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten
leijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja,
Kapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja -- samanlaisten kuin se,
joka ilmestyi Dantelle --, siperialaisten karhujen, norjalaisten
kettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin
paljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä
pehmeämmällä vuoteella.

Miehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret
olivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei
tarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja
poistui noutamaan kahvia.

Miehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka
eivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja
Franz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu
polttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja
täyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.

Ali toi kahvia.

-- Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. -- Ranskalaiseen
vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman
sokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on
valmistettu kaikilla eri tavoilla.

-- Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.

-- Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. -- Siitä huomaa, että teillä
on taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka
osaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella
tavallaan, -- vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani
Pariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä
minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.

-- Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, --
sillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri
vuorokaudessa.

-- Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja
lentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään
huolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet,
olemme täällä ottamassa teidät vastaan.

Sitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi
nöyränä syrjään, mutta ei poistunut.

Franzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki
illan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon
ensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä
tunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen
kepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat
moninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja
näköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja
tuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania
kuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei
enää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta
tuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä
laulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut
houkutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin
liikkumaan.

Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa
toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui,
tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja
tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli
niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että
se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt
ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän
palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin
sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa
patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja
nautinnon valo.

Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta
niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat
Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten
näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä,
aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen
näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.

Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet
rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät
vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien
valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he
yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti,
mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.

Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa
kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut.
Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen
aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.

Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa
valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi
kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein
tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden
huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat.
Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän
kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta
unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta
antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan
satumaisen unelmansa valtaan.



32. Herääminen


Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan
hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin
säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä.
Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna
pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.

Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin
nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.

Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi
todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa
kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas
ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet
naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.

Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta
suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää
kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat
vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata
hänen mieleensä.

Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien
päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja
hashishin.

Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen
päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut
mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa
ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.

Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.

-- Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut
jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään
Malagaan.

-- Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs
mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua
kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?

-- Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa
täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä
tunnette hänet laivaväen joukosta.

Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan
eteläistä nientä kohden.

Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.

Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies
katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään.
Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa
jäähyväisiksi.

Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla
puolestaan sitä.

Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten
kuului heikko pamahdus saarelle asti.

-- Kuuletteko, sanoi Gaetano, -- hän sanoo teille hyvästi.

Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se
kuuluisi purteen asti.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.

-- Sytyttäkää ensiksikin soihtu.

-- Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, -- haluatte etsiä lumotun
asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne
huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme
neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä.
Giovanni, sanoi hän, -- sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.

Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa
luolaan.

Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän
valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa,
ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat
ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.

Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz
työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa
kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä
aukkoa.

Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.

Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena
pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla
hän ei erottanut enää mitään.

Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia,
jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja
samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä
huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja
yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia
kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia,
että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.

Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä
päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten
tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.

Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan
vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun
hän palasi, oli vuohi jo paistettu.

Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu
noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen
pienenä. Se lähestyi Korsikaa.

-- Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän
Gaetanolle. -- Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.

-- Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi
korsikalaista rosvoa?

-- Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.

-- Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti
Gaetano, -- ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman
kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.

-- Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa
hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.

-- Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa.
Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka
kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista
edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle,
niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.

Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla
tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa.
Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.

Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää
toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski
miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.

Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa
Porto-Vecchion satamaan.

Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.

Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista,
illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin
mielessä sulaa unelmaksi.

Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon
noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.

Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut
järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän
valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.

Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della
Doganalle.

Hän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet,
hänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut
helppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi
kuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on
neljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla
ja Pyhän Pietarin juhla.

Kaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman
välillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen
pysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen.
Franz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen
mielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.

Hän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui
hotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi,
niin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa
on. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa
terveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse
riensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen
ylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä
kynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli
häntä vastaan.

Heidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja
vastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa
Pastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu
eräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai
maltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan
matkustaja kuului.

-- Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, -- mutta nyt meidän täytyy
aivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja
seuraaviksi päiviksi vaunut.

-- Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, -- mutta
mitä vaunuihin tulee...

-- Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. -- Älkää laskeko
leikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.

-- Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi
luvata, sanoi hotellin isäntä.

-- Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.

-- Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.

-- Hitto vieköön, sanoi Franz, -- me saamme maksaa hiukan kalliimman
hinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron
ottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja
kolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä.
Lisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on
yhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.

-- Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka
maksaisitte kaksinkertaisen hinnan.

-- Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä
matkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.

-- Hevosia ei saa mistään.

Albert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän
vastauksen.

-- Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän?
Mutta eikö saa postihevosia?

-- Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita
kuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.

-- Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.

-- Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa
sillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor
Pastrini?

-- On, teidän ylhäisyytenne.

-- Syökäämme siis ensiksi.

-- Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.

-- Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on
varmasti vain hinnasta.

Ja Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään
mahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja
lompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa
karnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.



33. Roomalaisia rosvoja


Seuraavana aamuna Franz heräsi ensimmäisenä ja herättyään soitti
kelloa. Kellon heiluri vielä värähteli, kun Pastrini itse saapui
paikalle.

-- No, sanoi hotellin isäntä odottamattakaan Franzin kysymystä, --
arvasinhan. Olette tilannut aivan liian myöhään, Roomassa ei ole ollut
vaunuja saatavana kolmena viimeisenä päivänä.

-- Siis juuri niinä päivinä, jolloin niitä aivan välttämättömästi
tarvitsisi, sanoi Franz.

-- Mistä nyt on kysymys? kysyi Albert astuen huoneeseen. -- Ei suinkaan
vaunuista?

-- Juuri niistä, hyvä ystävä, sanoi Franz.

-- Teidän ikuinen kaupunkinne on todellakin verraton kaupunki!

-- Se tahtoo sanoa, teidän ylhäisyytenne, väitti Pastrini, joka halusi
pitää kristikunnan pääkaupungin kunniaa yllä matkustavaisten
hyökkäyksiä vastaan, -- se tahtoo sanoa, että vaunuja ei voi saada
sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan, mutta siihen asti voitte vuokrata
vaikka viisikymmentä.

-- Hyvä niinkin, sanoi Albert. -- Tänään on torstai, kukapa tietää,
mitä sunnuntaiksi ennättää tapahtua?

-- Kaupunkiin saapuu kymmenen- tai kaksitoistatuhatta matkustajaa,
vastasi Franz, -- joten vaunujen saaminen tulee yhä vaikeammaksi.

-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf, -- nauttikaamme nykyisyydestä, älkäämme
maalatko tulevaisuutta turhan synkäksi.

-- Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.

-- Mistäpäin?

-- Tietysti Corson varrelta.

-- Ikkunan! huudahti Pastrini. -- Sehän on mahdotonta, kerrassaan
mahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja
siitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.

Molemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- tiedättekö, mikä on
viisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä
saa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.

-- Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. -- Olen päättänyt nähdä Rooman
karnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä
puujaloilla.

-- Hyvä! huudahti Franz. -- Se on verraton keksintö varsinkin
karnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen
asukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin
asti?

-- Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja
kuin ulosottomiehet? sanoi Albert.

-- Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini,
-- mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan
kuusi piasteria päivässä.

-- Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, -- minä, joka en ole
miljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että
koska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen
vuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille
kaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja
te hyödytte sittenkin kelpo lailla.

-- Mutta teidän ylhäisyytenne..., koetti Pastrini väittää vastaan.

-- Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, -- tai menen itse
sopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme
vanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta
suuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy
tällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain
menetätte erotuksen.

-- Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja
hänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan
joutuneensa tappiolle. -- Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että
olette minuun tyytyväisiä.

-- Hyvä on. Se on järkevää puhetta.

-- Milloin tahdotte saada vaunut?

-- Tunnin kuluttua.

-- Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.

Tunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat
vaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen
arvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat
olleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot
käytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.

-- Teidän ylhäisyytenne, huusi opas nähdessään Franzin kurkistavan
ikkunasta, -- ajetaanko vaunut palatsin eteen?

Vaikka Franz olikin tottunut italialaiseen suurellisuuteen, niin hän
vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen. Mutta nuo sanat lausuttiin
todellakin hänelle.

Franz oli hänen ylhäisyytensä, rattaat olivat vaunut, ja hotelli oli
palatsi.

Koko kansan kerskaileva luonne tuli ilmi yhdessä ainoassa lauseessa.

Franz ja Albert astuivat portaita alas. Vaunut ajoivat palatsin eteen.
Heidän ylhäisyytensä nostivat jalkansa etuistuimelle, ja opas hyppäsi
vaunun takana olevalle istuimelle.

-- Minne teidän ylhäisyytenne tahtovat ensiksi ajettavan?

-- Ensiksi Pyhän Pietarin kirkkoon ja sitten Colosseumiin, vastasi
Albert niin kuin aito pariisilainen ainakin.

Mutta Albert ei vielä tietänyt, että Pyhän Pietarin kirkon
katselemiseen kuluu kokonainen päivä ja sen tutkimiseen kokonainen
kuukausi. Koko päivä kului siis Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen.

Äkkiä ystävykset huomasivat, että alkoi jo hämärtää.

Franz katsoi kelloaan, se oli neljä.

He palasivat heti hotelliin. Ovella Franz käski ajuria olemaan valmiina
kello kahdeksalta. Hän tahtoi näyttää Colosseumin Albertille
kuutamossa, samoin kuin hän oli näyttänyt Pietarinkirkon päivänvalossa.
Kun ystävälleen näyttää kaupunkia, jossa jo aikaisemmin on ollut, niin
on yhtä turhamainen kuin näyttäessään naista, jonka rakastajana on
ollut.

Franz määräsi ajurille tien. Hänen piti ajaa Porta del Popolon kautta,
seurata ulkomuurin vieressä kulkevaa tietä ja palata Porta San
Giovannin kautta. Sillä tavoin Colosseum tuli heidän eteensä aivan
äkkiä eivätkä Capitolium, Forum, Septimius Severuksen kaariportti,
Antoniuksen ja Faustinan temppeli sekä Via Sacra päässeet asteittain
vähentämään sen suuruutta.

He istuivat pöydän ääreen. Pastrini oli luvannut heille juhla-aterian
ja antoi heille kohtalaisen päivällisen, joten siitä ei ollut mitään
sanottavaa.

Päivällisen jälkeen hän astui itse sisään. Franz arveli hänen saapuvan
kuulemaan heidän kiitoksiaan ja valmistautui jo lausumaan ne, kun
isäntä keskeytti hänet:

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- olen mielissäni nähdessäni
teidät tyytyväisinä, mutta sitä varten en tullut...

-- Tulitteko siis sanomaan, että olette keksinyt meille vaunut? kysyi
Albert sytyttäen sikarin.

-- En sitäkään varten, teidän ylhäisyytenne, ja viisaimmin teette, kun
ette sitä enää ajattelekaan. Roomassa asiat ovat joko mahdollisia tai
mahdottomia. Kun teille sanotaan, ettei se ole mahdollista, niin ei
maksa vaivaa enää puhua siitä.

-- Pariisissa on asian laita aivan toinen. Kun sanotaan, että jotakin
ei ole, niin maksan kaksinkertaisen hinnan, ja saan heti mitä tahdon.

-- Olen kuullut kaikkien ranskalaisten sanovan samaa, lausui Pastrini
hiukan loukkaantuneena, -- ja minä ihmettelen, miksi he laisinkaan
matkustelevat.

-- Sitä minäkin ihmettelen, sanoi Albert puhaltaen velttona sikarinsa
sauhun kattoa kohden ja nojautuen tuolinsa selkänojaa vastaan niin,
että kiikkui tuolinsa takajalkojen varassa. -- Hullut ja narrit,
sellaiset kuin me, vain matkustavatkin. Vakavat ihmiset pysyvät
asunnoissaan Helder-kadun varrella, Grand-bulevardilla ja Café de
Paris'ssa.

Tietysti Albert asui mainitun kadun varrella, käveli bulevardilla joka
päivä ja söi siinä ainoassa ravintolassa, jossa voi saada hyvän
aterian, jos on hyvässä sovussa tarjoilijoiden kanssa.

Pastrini oli hetkisen vaiti. Hän näytti mietiskelevän tätä vastausta,
joka ei tuntunut hänen mielestään oikein selvältä.

-- No niin, sanoi Franz vuorostaan lopettaen isännän maantieteelliset
mietiskelyt, -- te tulitte ilmoittamaan jotakin. Suvaitsetteko kertoa
meille käyntinne tarkoituksen?

-- Niin oikein. Sehän on totta. Olette käskenyt vaunujen tulla kello
kahdeksalta?

-- Niin olemme.

-- Aiotte mennä katsomaan Il Colosseota?

-- Niin.

-- Olette käskenyt ajurin ajaa Porta del Popolon kautta, kulkemaan
pitkin muurin viertä vievää tietä ja palaamaan Porta San Giovannin
kautta?

-- Ne ovat minun omat sanani.

-- No niin. Tuo tie on mahdoton.

-- Mahdoton!

-- Tai ainakin hyvin vaarallinen.

-- Vaarallinen? Ja miksi?

-- Kuuluisan Luigi Vampan vuoksi.

-- Ensiksikin, rakas isäntämme, kuka on tuo kuuluisa Luigi Vampa? kysyi
Albert. -- Hän voi kyllä olla kuuluisa Roomassa, mutta Pariisissa hän
on aivan tuntematon.

-- Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan tuosta miehestä?

-- En koskaan.

-- Hän on rosvo, jonka rinnalla sellaiset kuin Deserari ja Gasparone
ovat pelkkiä kuoripoikia.

-- Kuulehan, Albert! huudahti Franz. -- Nyt saamme kuulla kerrottavan
oikeasta rosvosta!

-- Minä sanon jo edeltäpäin, etten usko sanaakaan teidän puheistanne.
Kun se asia on selvä, niin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, kyllä
minä kuuntelen. "Oli kerran..." No, jatkakaahan!

Pastrini kääntyi Franzin puoleen, joka näytti noista kahdesta
vakavammalta. Pastrini oli nähnyt hotellissaan monta ranskalaista,
mutta ei ollut koskaan ymmärtänyt erästä puolta heidän luonteessaan.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän hyvin vakavasti kääntyen siis
Franzin puoleen, -- jos arvelette minun valehtelevan, niin suottahan
kerron mitä aioin kertoa. Mutta vakuutan, että olen katsonut teidän
ylhäisyytenne parasta.

-- Ei Albert sanonut teitä valehtelijaksi, rakas signor Pastrini,
vakuutti Franz. -- Hän väitti ainoastaan, ettei hän teitä usko, siinä
kaikki. Mutta minä uskon, olkaa siitä varma. Puhukaa siis.

-- Mutta ymmärrättehän, teidän ylhäisyytenne, että jos minun sanojani
epäillään...

-- Rakas signor Pastrini, sanoi Franz, -- tehän olette epäluuloisempi
kuin Kassandra, ja hän oli kuitenkin ennustajatar, jota ei
kukaan uskonut. Te sitä vastoin saatte olla varma, että puolet
kuulijakunnastanne uskoo sanojanne. Istukaahan ja kertokaa meille, kuka
on Luigi Vampa.

-- Johan sanoin, teidän ylhäisyytenne, että hän on rosvo, jonka
kaltaista ei ole nähty kuuluisan Mastrillan ajoista asti.

-- No, mitä yhteyttä on tällä rosvolla ja sillä, että olen käskenyt
ajurini ajaa Porta del Popolon kautta ja palata Porta San Giovannin
kautta?

-- Se, sanoi Pastrini, -- että voitte kyllä mennä ulos toisesta
portista, mutta ette palaa toisesta.

-- Miksi emme?

-- Koska yön tultua ei enää kukaan ole turvassa kaupungin porttien
ulkopuolella.

-- Kautta kunnianneko? huudahti Albert.

-- Herra vicomte, sanoi Pastrini, joka yhä vielä oli syvästi
loukkaantunut siitä, ettei hänen sanojansa uskottu, -- en sanonut tätä
teille, vaan matkatoverillenne, joka tuntee Rooman ja tietää, ettei
tällaisten asioiden kanssa leikitä.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert kääntyen Franzin puoleen, -- siinähän
tarjoutuu meille verraton seikkailu. Me ahdamme vaunumme täyteen
pistooleja, kaksipiippuisia pyssyjä ja musketteja. Luigi tulee
vangitsemaan meitä, ja me vangitsemmekin hänet. Me tuomme hänet
Roomaan, lahjoitamme hänet pyhälle isälle, joka kysyy, millä tavoin hän
voi palkita tämän suuren palveluksen. Me pyydämme silloin vaunut ja
kaksi hevosta hänen tallistaan ja saamme nähdä karnevaalin. Ehkä kaiken
lisäksi Rooman kiitollinen kansa seppelöi meidät Capitoliumilla ja
julistaa meidät isänmaan pelastajiksi, niin kuin Curtiuksen ja Horatius
Cocleksen.

Oli mahdotonta kuvata Pastrinin ilmettä Albertin näin puhuessa.

-- Ensiksikin, kysyi Franz Albertilta, -- mistä ottaisimme nuo
pistoolit, kaksipiippuiset pyssyt ja musketit, joilla aiotte täyttää
vaunumme?

-- Ei ainakaan minun omasta asevarastostani, sillä Terracinassa
otettiin minulta kaikki pois, jopa puukkonikin. Miten teidän on käynyt?

-- Minun kävi samoin Aqua-Pendentessä.

-- Vai niin, sanoi Albert ja sytytti toisen sikarin edellisen
loppupätkällä, -- tiedättekö, tällä tavoin suorastaan autetaan rosvoja,
ja ehkä hallitus saakin puolet voitosta palkakseen.

Pastrini piti varmaankin tätä vastausta loukkaavana, sillä hän kääntyi
Franzin puoleen, ikään kuin tämä olisi ollut ainoa järkevä ihminen,
jonka kanssa hän saattoi puhua.

-- Teidän ylhäisyytenne tietää, että rosvoja ei ole tapana vastustaa.

-- Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli,
että vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. --
Mitä! Eikö se ole tapana?

-- Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte
vastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain
maankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten
kaikki yht'aikaa?

-- Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.

Hotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän
ylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.

-- Rakas Albert, sanoi Franz, -- lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun
Horatius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja
sen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää
oikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.

-- Per Bacco, huudahti Pastrini, -- tuo on järkevää puhetta.

Albert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi -viiniä ja joi sen pienin
siemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.

-- Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, -- kun näette toverini
tyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista
mielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on.
Onko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt
vai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme
hänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.

-- Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan
muu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä
jouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän
onneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään
vaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja
kertoi minulle elämänsä tarinan.

-- Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.

Pastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi,
Pariisin leima ja kreivillinen kruunu.

-- Tässä se on, sanoi hän.

-- Onnittelen teitä, sanoi Albert. -- Minulla on melkein samanlainen,
-- hän otti liivinsä taskusta kellonsa, -- ja se on maksanut minulle
kolmetuhatta frangia.

-- Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin
lähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.

-- Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.

-- Hyvänen aika, sanoi Albert, -- ettehän ole saarnamies, jonka
tarvitsee puhua seisoaltaan.

Hotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille
kuulijoilleen.

-- Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, --
tunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?

-- Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden
ikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!

-- Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun
kaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.

-- Niin, Aleksanteri, Caesar, Napoleon, jotka ovat maailmassa
herättäneet huomiota, eivät siinä iässä vielä olleet yhtä pitkällä kuin
hän.

-- No entä onko hän pitkä vai lyhyt? kysyi Franz.

-- Keskikokoinen. Melkein teidän ylhäisyytenne pituinen, sanoi isäntä
osoittaen Albertia.

-- Kiitos vertailusta, sanoi tämä kumartaen.

-- Jatkakaa, sanoi Franz nauraen ystävänsä loukkaantumiselle. -- Ja
mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu?

-- Hän oli tavallinen paimenpoika kreivi San Felicen maatilalla
Palestrinan ja Gabri-järven välillä. Hän oli syntynyt Pampinarassa ja
oli viisivuotiaana tullut kreivin palvelukseen. Hänen isänsä, joka
niinikään oli paimen, kaitsi omaa pientä laumaansa Anagnin lähistöllä,
eli lampaittensa villoista sekä kaupittelemalla vuohiensa maitoa
Roomaan.

Jo lapsena oli pikku Vampa kummallinen. Seitsemän vuoden vanhana hän
tuli Palestrinan pastorin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä lukemaan.
Asia oli vaikea, sillä poika ei voinut lähteä laumansa luota pois.
Pastori kävi joka päivä lukemassa messun eräässä pienessä kylässä,
jolla ei ollut varoja palkata omaa pappia ja joka oli niin
vähäpätöinen, ettei sillä ollut varsinaista nimeäkään. Hän kehotti
Luigia kohtaamaan hänet paluumatkalla ja lupasi silloin opettaa häntä,
ilmoittaen samalla, että hän ei joutanut kauan viipymään ja että pojan
siis täytyi olla sitä ahkerampi.

Poika suostui ilomielin tähän.

Joka päivä Luigi vei laumansa Palestrinan ja kyläpahaisen väliselle
tielle. Joka päivä pastori kulki kello yhdeksän aamulla siitä ohitse.
Pappi ja poika istahtivat ojan reunalle, ja pikku paimen sai oppia
papin rukouskirjasta lukemaan.

Kolmen kuukauden kuluttua hän osasi lukea.

Mutta siihen hän ei tyytynyt, hän tahtoi oppia kirjoittamaankin. Pappi
antoi erään kirjoituksenopettajan Roomassa kirjoittaa isot,
keskikokoiset ja pienet kirjaimet pojalle malliksi ja neuvoi poikaa
jäljentämään niitä terävällä naulalla liuskakivelle.

Kolmen kuukauden päästä hän osasi kirjoittaa.

Pappi tuli liikutetuksi nähdessään pojan lahjakkuuden ja tavattoman
innon ja lahjoitti hänelle vihkoja, kyniä ja veitsen.

Kirjoittaminen oli nyt toisenlaista, mutta helpompaa kuin edellisessä
muodossaan. Viikon päästä poika käytti kynää yhtä helposti kuin
piirrintäkin.

Pappi kertoi tästä kreivi San Felicelle, joka halusi nähdä
pienen paimenen, pani hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja käski
taloudenhoitajansa antaa hänen syödä yhdessä palvelijoiden kanssa sekä
antoi hänelle joka kuukausi kaksi piasteria.

Näillä rahoilla Luigi osti kirjoja ja kyniä.

Hän koetti nyt piirtää kaikkia ympärillään olevia esineitä ja piirteli
liuskakivelle taloja, puita ja lampaita, niin kuin Giotto lapsena.

Sitten hän alkoi veistellä puunkappaleita kaikenmuotoisiksi. Samalla
tavalla oli kuuluisa kuvanveistäjä Pinelli aloittanut.

Naapurikartanon vuohia paimensi pieni orpotyttö Teresa, joka oli hiukan
nuorempi Luigia. Lapset tapasivat usein toisensa, antoivat laumojen
käydä yhdessä laitumella ja leikkivät.

Aika kului, ja Vampa tuli kaksitoistavuotiaaksi ja pikku Teresa
yksitoistavuotiaaksi.

Luigi oli kehittänyt taiteellisia lahjojaan niin pitkälle kuin
yksinäisyydessään oli voinut, mutta hän oli ajoittain alakuloinen,
toisinaan kiukkuinen, oikkujensa mukaan väkivaltainen ja aina
pilkallinen. Hän ei ystävystynyt kenenkään muun kuin Teresan kanssa.

Teresa puolestaan oli vilkas, pirteä, iloinen, mutta äärimmäisyyteen
asti turhamainen. Kaikki rahat, mitkä Luigi sai kreivi San
Felicen taloudenhoitajalta myymällä pieniä veistotöitään Rooman
lelukauppiaille, menivät korvarenkaitten, helminauhojen ja kultaisten
neulojen ostamiseen. Nuoren ystävänsä tuhlaavaisuuden vuoksi Teresa
olikin Rooman lähistön kaunein ja komein talonpoikaistyttö.

Lapset kasvoivat, viettivät kaiket päivät yhdessä ja haaveilivat
tulevaisuudesta. Vampa näki itsensä laivan kapteenina, armeijan
kenraalina tai maakunnan kuvernöörinä. Teresa taas itsensä rikkaana
rouvana, livreepukuisen palvelijan saattamana. Kun he olivat koko
päivän viettäneet pilvilinnoissaan, veivät he laumansa karsinoihin ja
palasivat unelmiensa kukkuloilta todelliseen alhaiseen asemaansa.

Eräänä päivänä Vampa kertoi kreivin taloudenhoitajalle nähneensä suden
Sabinilaisvuoristosta käsin vaanivan hänen laumaansa. Taloudenhoitaja
antoi hänelle pyssyn. Sitä Vampa oli tahtonutkin.

Sattumalta oli tämä ampuma-ase oivallinen brescialainen pyssy, yhtä
kauaskantava kuin englantilainen karbiini. Eräänä päivänä oli kreivi
tappaessaan haavoitetun ketun lyönyt pyssynperän halki, ja silloin se
oli heitetty syrjään.

Pyssynperän korjaaminen ei ollut vaikeata Vampan kaltaiselle
veistäjälle, ja hän valmistikin siihen niin aistikkaan koristellun
perän, että olisi pelkästä puuosasta saanut viisitoista tai
kaksikymmentä piasteria, jos olisi sen myynyt kaupungissa.

Mutta hän ei suinkaan sitä myynyt. Nuori mies oli jo pitkät ajat
toivonut pyssyä. Kaikissa maissa, joissa riippumattomuus on astunut
vapauden sijaan, kaipaa uljassydäminen, voimakasluonteinen mies asetta,
jonka avulla voi sekä hyökätä että puolustautua ja joka usein tekee
käyttäjänsä pelätyksi.

Tästä alkaen Vampa käytti kaiken joutoaikansa ampumaharjoituksiin. Hän
osti ruutia ja kuulia, ja kaikki kelpasi hänelle maaliksi: oliivipuun
runko, joka käppyräisenä ja heikkona kasvaa Sabinilaisvuorten
rinteellä, kettu, joka illalla lähtee maakuopastaan öisille
metsästysretkilleen, ja kotka, joka leijailee ilmassa. Eräänä iltana
tuli susi todellakin siitä kuusimetsästä, jonka lähellä nuoret
tavallisesti istuivat. Susi ei ollut astunut kymmentäkään askelta
tasangolle päin, kun se jo makasi kuolleena.

Ylpeänä tästä ensimmäisestä saaliistaan Vampa nosti sen harteilleen ja
vei kartanoon.

Kaiken tämän johdosta Luigi saavutti jonkinmoisen huomattavan
aseman kartanon ympäristössä. Etevä mies kerää aina ympärilleen
ihailijajoukon. Häntä pidettiin seudun uljaimpana, taitavimpana ja
rohkeimpana nuorena miehenä. Ja vaikka Teresaa puolestaan pidettiin
seudun kauneimpana tyttönä, ei kukaan uskaltanut sanoa rakkauden sanaa,
sillä kaikki tiesivät Vampan häntä rakastavan.

Nuoret eivät tosin koskaan olleet puhuneet toisilleen tunteistaan,
mutta he olivat kasvaneet yhdessä aivan kuin kaksi puuta, joiden juuret
liittyvät ristiin, oksat ojentuvat toistensa puoleen ja latvat kohoavat
rinnakkain taivasta kohden. He olisivat mieluummin kuolleet kuin olleet
päivänkään erossa.

Teresa oli kuudentoista, Vampa seitsemäntoista ikäinen.

Tähän aikaan alettiin paljon puhua rosvojoukosta, joka oli kokoontunut
Lepini-vuoristoon. Rosvoaminen ei koskaan ole täydellisesti hävinnyt
Rooman lähistöltä. Kun johtaja ilmestyy, niin harvoin häneltä joukkoa
puuttuu.

Kuuluisa Cucumetto oli asettunut Amasinen rannoille. Hän kokoili
itselleen joukkoa ja seurasi Deserarin ja Gasparonen jälkiä, aikoen
heidät voittaakin kuuluisuudessa. Monta nuorta miestä Palestrinasta,
Frascatista ja Pampinarasta katosi. Ensin oltiin levottomia heidän
katoamisestaan, mutta pian tiedettiin heidän liittyneen Cucumetton
rosvojoukkoon.

Cucumettosta kerrottiin tavatonta huimapäisyyttä ja pöyristyttävää
raakuutta osoittavia tekoja.

Eräänä päivänä hän ryösti nuoren tytön, joka oli Frosinonen
maanmittarin tytär. Rosvojen lait ovat yksinkertaiset: nuori tyttö on
ensiksi sen oma, joka hänet on ryöstänyt, sitten toiset heittävät
hänestä arpaa ja hän on vuoron perään koko joukon oma, kunnes rosvot
hänet hylkäävät tai hän kuolee.

Kun vanhemmat ovat kyllin rikkaita, lähettävät rosvot jonkun
keskustelemaan lunnaiden maksamisesta. Vangitun pää on lähetin
turvallisuuden takeena. Jos lunnaita ei makseta, on tyttö ehdottomasti
tuomittu.

Nuoren tytön rakastaja oli rosvojoukossa. Hänen nimensä oli Carlini.
Tuntiessaan nuoren miehen rosvojoukossa tyttö ojensi kätensä häntä
kohden ja uskoi olevansa pelastettu. Mutta nuori mies tunsi sydäntään
kouristavan nähdessään hänet, sillä hän arvasi, mikä kohtalo tyttöä
odotti.

Mutta kun hän oli Cucumetton suosikki, oli jakanut kaikki vaarat hänen
kanssaan kolmen vuoden aikana, jopa pelastanut hänen henkensä ampumalla
erään sotilaan, uskoi hän Cucumetton jollakin tavoin häntä säälivän.
Hän kertoi päällikölle rakkaudestaan nuorta tyttöä kohtaan,
uskollisuudenvalastaan, ja miten he usein olivat tavanneet toisensa
eräiden raunioiden suojassa. Sitten hän rukoili päällikköä tekemään
poikkeuksen hänen tähtensä ja armahtamaan Ritaa, ilmoittaen, että tytön
isä oli hyvin rikas ja varmaankin oli valmis maksamaan lunnaat.

Cucumetto näytti myöntyvän ystävänsä pyyntöön ja lähetti Carlinin
hakemaan muuatta paimenta lähettääkseen hänet Frosinoneen Ritan isän
luo.

Isälle annettiin aikaa kaksitoista tuntia, siis seuraavaan aamuun kello
yhdeksään asti.

Kun Carlini palasi, oli rosvojoukko metsän aukeaman keskellä koolla
syöden iloisesti niitä ruokavaroja, joita he pakottivat talonpojat
heille tuomaan. Näiden iloisten olentojen joukosta hän etsi turhaan
Cucumettoa ja Ritaa.

Hän kysyi, missä he olivat. Vastaukseksi rosvot purskahtivat
äänekkääseen nauruun. Kylmä hiki nousi Carlinin otsalle, ja hän tunsi
kauhun valtaavan mielensä.

Hän kysyi uudelleen. Eräs rosvo täytti lasin orvieto-viinillä ja ojensi
sen hänelle sanoen:

"Reippaan Cucumetton ja kauniin Ritan onneksi!"

Samassa Carlini kuuli naisen kirkaisevan. Hän arvasi kaiken. Hän otti
lasin, paiskasi sen tarjoojan otsaan pirstaleiksi ja syöksyi siihen
suuntaan, josta oli huudon kuullut.

Sadan askelen päästä, erään pensaan takaa, hän löysi Ritan pyörtyneenä
Cucumetton syliin.

Nähdessään Carlinin nousi Cucumetto pitäen pistoolia kummassakin
kädessään.

Hetkisen molemmat rosvot katsoivat terävästi toistensa silmiin, mutta
sitten Carlinin käsi, jolla hän oli tarttunut vyössä olevaan
pistooliin, vaipui alas.

Rita makasi maassa heidän molempien välissä.

"No", sanoi Cucumetto hänelle, "oletko toimittanut sinulle annetun
tehtävän?"

"Olen", vastasi Carlini, "ja huomenna ennen kello yhdeksää tuo Ritan
isä tänne rahat."

"Hyvä on. Odottaessamme sitä saamme viettää hauskan yön. Tämä nuori
tyttö on todellakin hurmaava, ja sinulla, Carlini, on hyvä maku. Kun en
ole itsekäs, niin palaamme toverien luo ja heitämme arpaa siitä,
kenelle hän nyt kuuluu."

"Olette siis päättänyt luovuttaa hänet yleisen lain alaiseksi?" kysyi
Carlini.

"Miksi tekisin poikkeuksen juuri hänen suhteensa?"

"Minä luulin pyyntöni..."

"Oletko sinä muita arvokkaampi?"

"Olette oikeassa."

Carlini puri hampaansa lujasti yhteen.

"Mennään", sanoi Cucumetto, "tuletko toisten luo?"

Cucumetto lähti, pitäen Carlinia silmällä, sillä hän pelkäsi tämän
takaapäin iskevän häneen. Mutta rosvo ei mitenkään ilmaissut
vihamielisiä tunteitaan.

Hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä pyörtyneenä makaavan Ritan
vieressä.

Cucumetto asteli hitaasti miesjoukkoa kohti ja hänen suureksi
hämmästyksekseen Carlini saapui perille melkein samassa kuin hänkin.

"Heitetään arpaa! Heitetään arpaa!" huusivat kaikki rosvot nähdessään
päällikkönsä.

He vetosivat entiseen oikeuteensa. Päällikkö nyökkäsi suostumisen
merkiksi. Kaikkien nimilaput pantiin hattuun, Carlinin samoin kuin
muidenkin, ja joukon nuorin veti tästä tilapäisestä äänestysuurnasta
lipun.

Tässä lipussa oli Diavolaccion nimi.

Hän oli sama mies, joka oli kehottanut Carlinia juomaan päällikön
onneksi ja jonka otsaan Carlini oli vastaukseksi paiskannut lasin.

Kun Diavolaccio näki onnen sillä tavoin häntä suosivan, hän purskahti
äänekkääseen nauruun.

"Päällikkö", sanoi hän, "äsken ei Carlini tahtonut juoda teidän
onneksenne; käskekäähän häntä nyt juomaan minun onnekseni, ehkä hän on
suopeampi minua kohtaan."

Jokainen odotti Carlinin raivostuvan. Mutta kaikkien hämmästykseksi hän
otti lasin toiseen ja pullon toiseen käteensä ja täyttäen lasin sanoi
aivan tyynesti:

"Onneksesi, Diavolaccio!"

Hän tyhjensi lasin kätensä laisinkaan vapisematta. Sitten hän istahti
nuotion ääreen. Diavolaccio poistui.

Rosvot katsoivat kummissaan häneen voimatta vähääkään ymmärtää tätä
hänen välinpitämättömyyttään. Silloin he kuulivat takaansa askelten
ääntä.

He kääntyivät ja näkivät Diavolaccion kantavan nuorta tyttöä sylissään.

Tytön pää roikkui taaksepäin, ja hänen tukkansa ulottui maahan asti.

Mitä lähemmäksi he tulivat nuotiota, sitä selvemmin huomasi, kuinka
kalpea oli tyttö ja kuinka kalpea rosvo.

Diavolaccio astui täydellisen hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja
laski tytön päällikön jalkojen juureen.

Silloin kaikki tajusivat, miksi tyttö ja rosvo olivat niin kalpeat.
Ritan vasemman rinnan alapuolelle oli puukko pistetty kahvaansa myöten.

Kaikkien katseet kääntyivät Carliniin. Hänen puukontuppensa oli tyhjä.

"Ahaa, nyt minä ymmärrän", sanoi päällikkö, "miksi Carlini jäi hiukan
jäljelle minusta."

"No", sanoi Carlini vuorostaan lähestyen ruumista ja laskien kätensä
pistoolinsa kahvaan, "tahtooko vielä joku riistää tämän naisen
minulta?"

"Ei, hän kuuluu sinulle", sanoi päällikkö.

Silloin Carlini otti hänet vuorostaan syliinsä ja kantoi hänet nuotion
valopiirin ulkopuolelle.

Cucumetto asetti tavan mukaan vahdit, ja rosvot laskeutuivat
viittoihinsa kietoutuneina nukkumaan nuotion ympärille.

Keskiyön aikaan vartija herätti nukkuvat, ja samassa olivat päällikkö
ja rosvot jalkeilla.

Ritan isä tuli itse tuomaan lunnaat.

Ottamatta rahaa päällikkö viittasi häntä tulemaan mukaansa. Vanhus
totteli. Miehet menivät metsään astellen puiden suojassa, joiden oksien
läpi kuu loi säteitään. Lopulta Cucumetto seisahtui ja osoitti
sormellaan kahta olentoa puun juurella.

"Tiedustele tytärtäsi Carlinilta", sanoi hän. "Hän kyllä tekee tilin
sinulle."

Ja hän palasi toveriensa luo.

Nainen makasi maassa, hänen päänsä lepäsi miehen polvella, ja mies oli
kumartuneena hänen puoleensa. Kun hän kohotti päätänsä, näkyivät naisen
kasvot, jotka hän oli painanut rintaansa vastaan.

Vanhus tunsi tyttärensä ja Carlini tunsi vanhuksen.

"Minä odotin sinua", sanoi rosvo Ritan isälle.

"Konna", sanoi vanhus, "mitä olet tehnyt!"

Ja kauhuissaan hän katseli kalmankalpeata Ritaa, joka makasi siinä
puukko rinnassaan.

"Cucumetto raiskasi tyttäresi", sanoi rosvo, "ja kun minä rakastin
häntä, niin surmasin hänet, sillä päällikön jälkeen hänen piti tulla
koko joukon leikkikaluksi."

Vanhus ei lausunut sanaakaan, hän tuli vain kalmankalpeaksi.

"Jos olen ollut väärässä", sanoi Carlini, "kosta hänen puolestaan."

Ja hän veti nuoren tytön rinnasta puukon, ojensi sen vanhukselle ja
paljasti rintansa.

"Olet tehnyt oikein", sanoi vanhus hiljaa. "Syleile minua, poikani."

Carlini heittäytyi itkien rakastettunsa isän syliin. Ensi kerran tämä
verenhimoinen mies vuodatti kyyneliä.

"Nyt", sanoi vanhus Carlinille, "auta minua hautaamaan tyttäreni."

Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi vanhus:

"Minä kiitän sinua, poikani. Ja nyt jätä minut yksin."

Carlini totteli, meni tovereittensa luo, kietoutui viittaansa ja näytti
kohta nukkuvan yhtä syvää unta kuin toisetkin.

Tuntia ennen päivänkoittoa Cucumetto herätti miehensä ja käski
lähtemään liikkeelle.

Mutta Carlini ei tahtonut lähteä metsästä ottamatta ensin selkoa, miten
Ritan isän laita oli.

Hän tapasi vanhuksen hirttäytyneenä tammen oksaan, joka varjosti
tyttären hautaa.

Hän vannoi silloin tämän ruumiin ja tytön haudan ääressä kostavansa
tämän kaiken.

Mutta hän ei voinutkaan pitää valaansa, sillä kaksi päivää myöhemmin
eräässä kahakassa roomalaisten sotilaitten kanssa hän sai surmansa.

Sitä vain ihmeteltiin, että hän seisoessaan suoraan vihollista vastaan
oli saanut kuulan selkäänsä. Mutta ihmettely lakkasi, kun eräs rosvo
huomautti tovereilleen, että Cucumetto oli Carlinin kaatuessa ollut
kymmenen askelen päässä hänen takanaan.

Sen vuoksi kaikki Fondista aina Perugiaan asti vapisivat kuullessaan
Cucumetton nimen.

Luigi ja Teresa olivat usein keskustelleet näistä tarinoista.

Nuori tyttö vapisi kertomuksia kuullessaan, mutta Vampa rauhoitti
häntä, osoittaen hymyillen hyvää pyssyään, jolla hän osui oivallisesti
maaliin.

Aika vieri eteenpäin. Nuoret olivat päättäneet mennä naimisiin, kun
Vampa oli täyttänyt kaksikymmentä ja Teresa yhdeksäntoista.

Eräänä päivänä keskustellessaan tulevaisuudentuumistaan he kuulivat
pari laukausta. Äkkiä tuli mies metsästä, jonka lähistöllä molemmat
nuoret tavallisesti pitivät laumansa laitumella, ja juoksi heitä
kohden.

Tultuaan äänenkantaman päähän hän huusi:

"Minua ajetaan takaa. Voitteko piilottaa minut?"

Nuoret huomasivat piankin, että pakolainen oli rosvo. Mutta roomalaisen
talonpojan ja rosvon välillä vallitsee jonkinmoinen ystävyys, jonka
vuoksi edellinen aina on valmis auttamaan jälkimmäistä.

Sanaakaan sanomatta Vampa juoksi heidän luolansa suulle, avasi sen
aukon vetämällä sen suulla olevan kiven pois, viittasi pakolaista
piiloutumaan tähän kaikille tuntemattomaan piilopaikkaan, pani kiven
paikoilleen ja riensi istumaan Teresan viereen.

Samassa ilmestyi neljä ratsastavaa karabinieeria metsän reunaan. Kolme
näytti etsivän pakolaista, neljäs veti kaulan ympäri kiedotusta
nuorasta vangittua rosvoa.

Karabinieerit tarkastivat seutua, näkivät nuoret, ajoivat heidän
luokseen ja alkoivat kuulustella.

He eivät olleet nähneet mitään.

"Sepä on harmillista", sanoi korpraali, "sillä etsimämme mies on heidän
päällikkönsä."

"Cucumettoko?" huudahtivat molemmat nuoret aivan vastoin tahtoansa.

"Niin", vastasi korpraali. "Ja kun hänen vangitsemisestaan on luvattu
tuhat scudoa, niin saatte viisisataa, jos autatte minua ottamaan hänet
kiinni."

Nuoret katsoivat toisiinsa kysyvästi. Korpraali alkoi jo toivoa.
Viisisataa scudoa on suuri summa kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka
aikovat mennä naimisiin.

"Ikävä kyllä emme ole häntä nähneet", sanoi Vampa.

Silloin karabinieerit poistuivat.

Vampa siirsi kiven syrjään, ja Cucumetto astui esiin.

Hän oli kivioven aukoista nähnyt nuorten keskustelevan karabinieerien
kanssa ja ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän oli Luigin ja
Teresan kasvoista lukenut, että he olivat päättäneet olla häntä
ilmaisematta, antoi hän heille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.

Mutta Vampa nosti ylpeänä päänsä pystyyn. Teresa puolestaan ajatteli,
kuinka paljon koristuksia ja kauniita pukuja hän voisikaan ostaa
kukkarossa olevalla kullalla.

Cucumetto oli oikea saatana, hän oli ottanut rosvon muodon käärmeen
muodon sijasta. Hän huomasi tuon katseen, tajusi, että Teresa oli oikea
Eevan tytär, palasi metsään ja tuli sieltä usein muka tervehtimään
pelastajiaan.

Karnevaalin aika lähestyi. Kreivi San Felice pani toimeen suuret
naamiaistanssiaiset, joihin oli kutsuttu kaikki Rooman ylhäiset.

Teresan teki kovasti mieli päästä näitä tanssiaisia näkemään. Luigi
pyysi suosijaltaan taloudenhoitajalta lupaa saada päästä katsomaan
tanssiaisia talon palvelijoitten joukossa. Hän sai luvan.

Kreivi pani nämä tanssiaiset toimeen tuottaakseen iloa jumaloimalleen
tyttärelleen Carmelalle.

Carmela oli samanikäinen ja samankokoinen kuin Teresa, ja Teresa oli
ainakin yhtä kaunis kuin Carmela.

Tanssiaisiltana Teresa otti ylleen kauneimman pukunsa, kalleimmat
neulansa ja kirkkaimmat helynsä. Hänellä oli frascatilainen
kansallispuku ja Luigilla roomalaisten talonpoikien juhlapuku.

Juhlat olivat suurenmoiset. Talo ja puisto oli komeasti valaistu.
Puiston jokaisessa tienristeyksessä oli soittokunta ja pöytiä
virvokkeineen. Vieraat tanssivat myös puistossa.

Carmela oli puettu sonninolaiseksi talonpoikaistytöksi. Hänen
päähineensä oli kokonaan helmillä koristettu, hänen hiusneulansa olivat
kultaa ja timantteja, hänen vyönsä oli turkkilaista silkkiä, johon oli
kudottu isoja kukkia, hänen jakkunsa ja hameensa olivat kashmiria,
esiliina intialaista silkkiä, liivin nappeina oli timantteja.

Kaksi hänen toveriaan oli niin ikään pukeutunut talonpoikaispukuihin
mutta nekin kimaltelivat kultaa ja jalokiviä. Neljä Rooman rikkaimpiin
ja ylhäisimpiin perheisiin kuuluvaa nuorukaista seurasi heitä tuolla
italialaisella vapaudella, jonka vertaista ei ole missään muualla
maailmassa.

Carmelan mieleen juolahti muodostaa sopusuhtainen kadrilli, mutta
neljäs nainen puuttui.

Carmela katseli ympärilleen; ei kellään hänen vieraistaan ollut
samanlaista pukua kuin heillä.

Kreivi San Felice osoitti hänelle Teresaa, joka seisoi joukon keskellä
nojaten Luigin käsivarteen.

"Sallitteko, isä?" kysyi Carmela.

"Tietysti", vastasi kreivi, "onhan nyt karnevaali!"

Carmela kumartui erään häntä seuranneen nuoren herran puoleen ja lausui
hänelle muutaman sanan osoittaen Teresaa.

Nuori mies katsoi siihen suuntaan, jonne kaunis käsi viittasi, kumarsi
tottelevaisuutensa merkiksi ja meni kutsumaan Teresaa ottamaan osaa
kadrilliin, jota kreivin tytär johti.

Teresa tunsi aivan kuin liekin leimahtavan kasvoilleen. Hän loi kysyvän
katseen Luigiin; tämä ei voinut kieltää. Luigi päästi kainalossaan
olevan Teresan käden vapaaksi, ja Teresa läksi ylhäisen kavaljeerinsa
taluttamana aivan vapisten ottamaan osaa ylhäiseen kadrilliin.

Taiteilija olisi tietysti antanut paljon suuremman arvon Teresan
oikealle puvulle kuin Carmelan ja hänen toveriensa puvuille, mutta
Teresa oli turhamainen ja keikaileva tyttö, musliinin ompelukset, vyön
palmunoksat, kashmirin loisto sokaisivat hänet, safiirien ja timanttien
säihky sai hänet aivan päästä pyörälle.

Luigi tunsi sielussaan heräävän tähän asti hänelle aivan oudon tunteen.
Se oli kalvavaa tuskaa. Hän seurasi katseillaan Teresan ja hänen
tanssitoverinsa pienintäkin liikettä. Kun heidän kätensä koskettivat
toisiaan, niin häntä aivan kuin pyörrytti, valtimot tykkivät kiivaasti,
ja hänen korvansa humisivat. Kun he puhelivat -- vaikkakin Teresa
kuunteli silmät maahan luotuina -- olivat hänen tanssitoverinsa sanat
mairittelua, sen näki tuon nuoren, kauniin miehen välkkyvistä silmistä.
Luigi tunsi maan huojuvan allaan, ja helvetillinen ääni käski häntä
iskemään ja tappamaan. Hän puristi toisella kädellään lujasti
valkopyökin runkoa, jota vastaan hän nojasi, ja toinen käsi tarttui
suonenvedontapaisesti vyöhön unohtuneen tikarin sirosti veisteltyyn
päähän.

Teresa, joka alussa oli ollut arka ja peloissaan, rauhoittui piankin.
Hän oli kaunis, hän oli suloinen, ja luontainen sulo teki suuremman
vaikutuksen kuin säätyhenkilöiden teeskentely ja äitelä sirous.

Hän voitti kaikki muut kadrillissa, ja jos hän kadehti kreivi San
Felicen tyttären rikkautta, niin tämä puolestaan oli hänelle
mustasukkainen.

Ylistelevin kiitoslausein hänen tanssitoverinsa saattoi hänet sille
paikalle, josta oli hänet noutanutkin ja jossa Luigi häntä odotti.

Tyttö oli tanssin aikana pari kolme kertaa vilkaissut häneen ja nähnyt
Luigin tuijottaneen häntä kalpeana ja synkkänä. Kerran oli hänen
tikarinsa terä, joka puoliksi näkyi tupesta, välähtänyt kuin uhkaava
salama.

Kadrillilla oli ollut tavattoman suuri menestys, ja se tahdottiin nähdä
toistamiseen. Carmela yksinään vastusti sitä. Mutta kreivi San Felice
pyysi niin kauniisti tytärtään, että tämä lopulta suostui.

Heti tuli eräs ylhäinen herra etsimään Teresaa, sillä ilman häntä ei
tanssia voitu esittää. Mutta tyttö oli kadonnut.

Luigista tuntui, ettei hän jaksaisi katsoa sitä uudestaan ja siksi hän
oli puoliväkisin vienyt Teresan puutarhan toiseen osaan. Teresa seurasi
vastenmielisesti, mutta hän oli nähnyt Luigin kasvoista, että jotakin
merkillistä tapahtui hänessä. Hänen omakin mielensä oli rauhaton, ja
vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa, tiesi hän kuitenkin
ansainneensa moitteita.

Teresan suureksi hämmästykseksi Luigi oli koko illan vaiti. Vasta kun
illan viileys oli karkottanut vieraat puistosta ja kun talon ovet
suljettiin, jotta vieraat sisällä saisivat jatkaa juhlaa, hän saattoi
Teresan kotiin. Hyvästellessään hän kysyi:

"Teresa, mitä sanoit, kun tanssit vastapäätä kaunista kreivitär San
Feliceä?"

"Minä sanoin", vastasi tyttö aivan avomielisesti, "että antaisin puolet
elämääni, jos saisin samanlaisen puvun kuin hänellä oli."

"Ja mitä tanssitoverisi sanoi sinulle?"

"Että minun tarvitsi sanoa vain sana, niin saisin sellaisen."

"Hän oli oikeassa", vastasi Luigi. "Haluatko sitä yhtä kiihkeästi kuin
sanot?"

"Haluan."

"Hyvä on, sinä saat sen."

Tyttö hämmästyi ja alkoi tehdä kysymyksiä, mutta Luigin kasvot olivat
niin synkät ja niin pelottavat, että sanat kuolivat hänen huulilleen.

Sitä paitsi Luigi poistui heti nämä sanat sanottuaan.

Samana yönä sattui kamala tapaus, joka johtui varmaankin siitä, että
joku palvelija oli unohtanut sammuttaa kynttilät; tuli pääsi irti juuri
siinä osassa taloa, jossa kauniin Carmelan huoneet olivat. Kun hän
keskellä yötä heräsi liekin loimuun, kietoi hän ylleen aamuviittansa ja
koetti paeta portaiden kautta, mutta käytävä olikin jo liekkien
vallassa. Silloin hän palasi omaan huoneeseensa ja alkoi huutaa apua.
Äkkiä huoneen ikkuna, joka oli kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta,
aukeni ja eräs nuori talonpoika kiipesi huoneeseen, sieppasi hänet
syliinsä ja tavattoman notkeasti vei hänet ulos ja laski hänet
nurmelle. Carmela oli pyörtynyt, mutta kun hän tointui, seisoi isä
hänen vieressään, ja palvelijat olivat hänen ympärillään auttamassa.
Talon siipirakennus oli kokonaan palanut, mutta mitä siitä, kun Carmela
oli elossa.

Hänen pelastajaansa etsittiin turhaan, hän oli kadonnut. Carmela oli
ollut niin säikähtynyt, että ei ollut häntä tuntenut.

Seuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa tavalliseen aikaan metsän
laidassa. Luigi oli saapunut kohtaukseen ensimmäisenä. Hän tuli hyvin
iloisena nuorta tyttöä vastaan ja näytti kokonaan unohtaneen eilisen.
Teresa oli odottamattoman vakava. Mutta kun hän näki Luigin iloisena,
niin hän teeskenteli huolettomuutta.

Luigi otti Teresan käsivarren kainaloonsa ja vei hänet luolan ovelle
asti. Siinä hän pysähtyi. Tyttö huomasi, että hänellä oli mielessä
jotain erikoista, ja katsoi terävästi häneen.

"Teresa", sanoi Luigi, "eilen väitit antavasi mitä tahansa maailmassa,
jos saisit samanlaisen puvun kuin oli kreivin tyttärellä."

"Niin sanoin", lausui Teresa kummastuneena, "mutta olin hullu
toivoessani sellaista."

"Ja minä vastasin: hyvä on, sinä saat sen."

"Niin sanoit", lausui nuori tyttö, jonka kummastus kasvoi Luigin
puhuessa. "Mutta tietysti vastasit niin vain tehdäksesi minun
mielikseni."

"En koskaan ole luvannut sinulle sellaista, mitä en ole pitänyt,
Teresa", vastasi Luigi ylpeästi. "Mene luolaan ja ota puku yllesi."

Näin sanoen hän siirsi kiven syrjään ja näytti Teresalle luolaa, jossa
paloi kynttilä komean peilin kummallakin puolella. Luigin tekemällä
yksinkertaisella pöydällä oli helminauha ja timanttineulat. Vieressä
olevalla tuolilla oli puku.

Teresa huudahti riemusta ja kysymättäkään, mistä tämä puku oli tullut,
joutamatta edes kiittämään Luigia hän riensi luolaan.

Luigi pani kiven paikoilleen, sillä hän näki ratsastajan ilmestyneen
jonkin matkan päässä olevalle kunnaalle ja pysähtyvän aivan kuin etsien
tietä.

Huomatessaan Luigin matkamies läksi täyttä laukkaa hänen luokseen.

Luigi ei ollut erehtynyt; matkamies, joka Palestrinasta matkusti
Tivoliin, oli eksynyt tieltä.

Nuori mies neuvoi hänelle tien. Mutta kun virstan päässä olisi taas
kolmen tien risteys, pyysi ratsastaja Luigia oppaakseen.

Luigi riisui viittansa, heitti pyssynsä olalleen, ja läksi sitten
astumaan matkamiehen edellä niin nopeasti, että hevosen on vaikea pysyä
heidän matkassaan.

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat Luigin mainitsemassa tienhaarassa.

Sinne tultuaan hän ojensi kätensä mahtavasti kuin keisari sen tien
suuntaan, jota myöten matkamiehen tuli kulkea, ja sanoi:

"Tuolla on tie, teidän ylhäisyytenne, nyt ette enää voi erehtyä."

"Ja tässä on palkkasi", sanoi matkamies antaen paimenelle muutamia
pikkurahoja.

"Kiitos", sanoi Luigi vetäen kätensä pois. "Minä lahjoitan
palvelukseni, mutta en sitä myy."

"Mutta", sanoi matkamies, joka näytti tottuneen käsittämään, mikä ero
oli kaupunkilaisten suurella palvelusinnolla ja maalaisten ylpeydellä,
"jos hylkäät maksun, niin otat varmaankin lahjan vastaan."

"Se on aivan eri asia."

"Ota siis nämä kaksi venetsialaista sekiiniä ja anna ne rakastetullesi,
jotta hän voi niistä teettää itselleen korvakoristeet."

"Ja ottakaa te tämä tikari", sanoi nuori paimen. "Albanon ja
Civita-Castellanan väliltä ette mistään löydä paremmin veistettyä
päätä."

"Otan sen vastaan", sanoi matkamies, "mutta nyt jään sinulle velkaa,
sillä tikari on enemmän kuin kahden sekiinin arvoinen."

"Ehkä kauppiaan mielestä, mutta minulle, joka sen itse olen veistänyt,
se tuskin on piasterin arvoinen."

"Mikä on nimesi?" kysyi matkamies.

"Luigi Vampa", vastasi paimen yhtä ylpeästi kuin olisi sanonut:
Aleksander, Makedonian kuningas. "Entä teidän?"

"Minun nimeni", vastasi matkustaja, "on merenkulkija Sindbad."

Franz d'Epinay huudahti hämmästyksestä.

-- Merenkulkija Sindbad! sanoi hän.

-- Niin, lausui kertoja, -- sen mainitsi matkamies Vampalle nimenään.

-- Mitä teillä on tuota nimeä vastaan? keskeytti Albert. -- Se on hyvin
kaunis nimi, ja lapsena sadun merenkulkija Sindbadin seikkailut
huvittivat minua suuresti.

Franz ei sanonut enempää.

-- Jatkakaa.

-- Vampa pisti halveksivasti sekiinit taskuunsa ja palasi samaa tietä
kuin oli tullutkin. Päästyään kahden- tai kolmensadan jalan päähän
luolasta hän oli kuulevinaan huutoa.

Hän seisahtui ja kuulosti. Huuto tuli luolasta päin.

Hän riensi kuin vuorivuohi paikalle. Joku huusi: "Auttakaa! Auttakaa!"
Eräs mies kantoi Teresaa metsään.

Vampa laski välimatkan. Mies oli ainakin kaksisataa askelta hänen
edellään. Hän ei ehtisi saada miestä kiinni, ennen kuin tämä pääsisi
metsään.

Nuori paimen jäi paikalleen, aivan kuin jalkansa olisivat kasvaneet
maahan kiinni. Hän painoi pyssyn perän olkaansa vastaan, nosti hitaasti
piipun ryöstäjää kohden, tähtäsi hetkisen ja laukaisi.

Ryöstäjä pysähtyi heti, hänen polvensa horjuivat ja hän kaatui maahan
vetäen Teresan mukanaan.

Pian Teresa kuitenkin nousi. Vampa riensi heti häntä kohden, sillä
kymmenen askelen päässä kuolevasta hän oli vaipunut maahan. Vampa
pelkäsi ensi aluksi, että kuula, joka oli surmannut hänen vihollisensa,
oli samalla haavoittanut hänen rakastettuansakin.

Kaikeksi onneksi ei niin ollut tapahtunut; Teresan voimat olivat vain
pelosta herpautuneet. Kun Luigi oli varma siitä, että Teresa oli terve
ja haavoittumaton, hän kääntyi haavoitetun puoleen.

Tämä oli jo kuollut, hänen kätensä olivat nyrkissä, suu tuskan
vääristämä ja hiukset märkinä kuoleman hiestä.

Auki jääneissä silmissä oli uhkaava katse.

Vampa lähestyi ruumista. Mies oli Cucumetto.

Siitä päivästä alkaen, jolloin nuoret pelastivat rosvon, oli tämä ollut
rakastunut Teresaan ja oli vannonut, että tyttö vielä kerran olisi
hänen omansa. Siitä päivästä alkaen hän oli vaaninut sopivaa
tilaisuutta. Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tytön rakastaja oli
mennyt näyttämään matkamiehelle tietä, hän oli ryöstänyt Teresan ja oli
jo varma siitä, että tyttö oli hänen omansa, kun Vampan kuula oli
lävistänyt hänen sydämensä.

Vampa katseli häntä hetkisen, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut
pienintäkään mielenliikutusta, jota vastoin Teresa vapisi yhä vielä ja
uskalsi vain vähitellen lähestyä rosvoa ja katsoa häntä rakastettunsa
olan ylitse.

Vähän ajan päästä Vampa kääntyi Teresan puoleen.

"Ahaa", sanoi hän, "hyvä on, sinä olet jo pukeutunut. Nyt on minun
vuoroni vaihtaa asua."

Teresa oli todellakin pukeutunut kiireestä kantapäähän kreivi San
Felicen tyttären pukuun.

Vampa kantoi Cucumetton ruumiin luolaan, ja Teresa jäi vuorostaan sen
ulkopuolelle.

Jos joku toinen matkamies olisi sattunut kulkemaan ohitse, olisi hän
nähnyt kummallisen näyn: vuohiaan paimentavan tytön, jolla oli
kashmir-hame, helmistä tehdyt korvarenkaat ja kaulanauhat, timanttiset
tukkaneulat ja safiiriset, smaragdiset ja rubiiniset napit.

Hän olisi ehdottomasti luullut siirtyneensä Florianin aikaan ja
olisi Pariisiin tullessaan kertonut nähneensä alppipaimentytön
Sabinilaisvuorten rinteellä.

Neljännestunnin päästä Vampa vuorostaan palasi luolasta. Hänen pukunsa
oli omalla tavallaan yhtä komea kuin Teresankin.

Hänellä oli granaatinvärinen takki, jossa oli kultanapit,
kultakirjailulla koristettu liivi, roomalainen huivi kaulassaan,
ammussäiliö, joka oli kirjailtu kullalla ja punaisella sekä vihreällä
silkillä. Taivaansinisestä sametista ommellut polvihousut oli
timanttisoljilla sidottu polven alapuolelta, hirvennahkaiset säärykset
oli koristettu tuhansilla kiemuroilla, päässä hänellä oli hattu, jossa
liehui kaikenvärisiä nauhoja. Kaksi kelloa riippui hänen vyössään, ja
komea tikari oli pistetty ammuslaukun kupeeseen.

Teresa huudahti ihastuksesta. Vampa oli ottanut ylleen Cucumetton koko
puvun ja oli kuin jokin Leopold Robertin tai Schnetzin maalaus.

Nuori mies huomasi, minkä vaikutuksen hän teki rakastettuunsa, ja
ylpeyden hymy nousi hänen huulilleen.

"Nyt", sanoi hän Teresalle, "oletko valmis jakamaan kohtalon minun
kanssani, olkoon se millainen tahansa?"

"Olen, olen", huudahti nuori tyttö aivan innoissaan.

"Seuraamaan minua, minne tahansa menen?"

"Vaikka maailman ääriin."

"Tartu sitten käsivarteeni ja menkäämme, sillä meillä ei ole varaa
hukata aikaa."

Nuori tyttö tarttui rakastettunsa käsivarteen kysymättäkään, minne tämä
hänet vei, sillä tänä hetkenä Luigi oli hänen mielestään kaunis, ylpeä
ja kaikkivoipa kuin Jumala.

Ja molemmat lähestyivät metsää, jonka rajan yli he muutaman minuutin
päästä olivat astuneet.

Vampa tunsi kaikki vuoriston polut. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat
metsän tiheimmälle paikalle. Kuivuneen vuoripuron uoma vei laaksoon.
Vampa kulki tätä merkillistä tietä pitkin, joka rantatöyräillä
kasvavien tuuheitten pinjain suojassa muistutti Vergiliuksen kuvaamaa
Avernukseen johtavaa tietä, paitsi että tällä oli helpompi astella.

Teresa alkoi pelätä jylhää ja synkkää seutua ja puristautui lähemmäksi
opastaan sanomatta sanaakaan. Mutta kun hän näki Vampan astelevan
tasaisesti ja tyynen näköisenä, niin hän osasi salata levottomuutensa.

Äkkiä kymmenen askelen päässä heistä astui mies puun takaa esiin ja
tähtäsi Vampaa.

"Ei askeltakaan eteenpäin", huusi hän, "tai olet kuoleman oma."

"Joutavia", sanoi Vampa kohottaen halveksivasti kätensä. Teresa ei enää
voinut salata pelkoaan, vaan painautui yhä lujemmin häntä vastaan.
"Joko sudet repivät toisiaan?"

"Kuka olet?" kysyi vahti.

"Olen Luigi Vampa, San Felicen paimen."

"Mitä tahdot?"

"Puhua tovereittesi kanssa, jotka ovat Rocca Biancan metsänaukeamassa."

"Astu edellä", sanoi vartija.

Vampa hymyili huomatessaan rosvon varovaisuuden ja käveli Teresan
kanssa edellä yhtä tyynesti ja tasaisesti kuin tähänkin asti.

Viiden minuutin päästä rosvo käski heitä pysähtymään, ja matki kolme
kertaa korpin ääntä.

Samanlainen rääyntä kuului vastaukseksi.

"Hyvä on", sanoi rosvo, "nyt voit jatkaa matkaasi."

Luigi ja Teresa lähtivät taas eteenpäin.

Rocca Biancan metsänaukeama oli pienen vuoren huipulla, joka aikoinaan
oli varmaankin ollut tulivuori. Tämä tulivuori oli sammunut jo aikoja
ennen kuin Romulus ja Remus lähtivät Albasta ja alkoivat rakentaa
Roomaa.

Teresa ja Luigi saapuivat kukkulalle ja näkivät samassa parikymmentä
rosvoa.

"Tämä nuori mies tahtoo tavata teitä ja puhella kanssanne", sanoi
vahti.

"Mitä asiaa hänellä on meille?" kysyi se, joka päällikön poissa ollessa
hoiti hänen tehtäviään.

"Minulla on sitä asiaa, että olen väsynyt paimenen ammattiin", sanoi
Vampa.

"Vai niin", sanoi päällikkö, "ymmärrän, sinä tahdot päästä meidän
joukkoomme?"

"Olkoon hän tervetullut", huusivat useat Ferrusinosta, Pampinarasta ja
Anagnista kotoisin olevat rosvot, jotka tunsivat Luigi Vampan.

"Niin kyllä, mutta minä tahdon muutakin kuin olla toverinne."

"Mitä sinä sitten tahdot?" kysyivät rosvot kummissaan.

"Minä tahdon tulla päälliköksenne", sanoi nuori mies.

Rosvot purskahtivat nauruun.

"Millä mielestäsi olet tämän kunnian ansainnut?" kysyi alipäällikkö.

"Olen tappanut päällikkönne Cucumetton, jonka puku nyt on ylläni",
sanoi Luigi, "ja olen sytyttänyt San Felicen kartanon antaakseni
juhlapuvun morsiamelleni."

Tuntia myöhemmin oli Luigi Vampa valittu kuolleen Cucumetton sijaan
päälliköksi.

-- No, rakas Albert, sanoi Franz kääntyen ystävänsä puoleen, -- mitä nyt
arvelette Luigi Vampasta?

-- Sitä, että tuo kaikki on tarua, sanoi Albert, -- ja että häntä ei
ole koskaan ollut olemassakaan.

-- Ja te siis sanotte, että Vampa harjoittaa tätä nykyä ammattiaan
Rooman lähistöllä? kysyi Franz Pastrinilta.

-- Ja niin uhkarohkeasti, ettei moista ole ennen nähty.

-- Poliisi on siis turhaan koettanut vangita häntä?

-- Sehän on mahdotonta! Hän on liitossa tasangon paimenten, Tiberin
kalastajien ja rannikon salakuljettajien kanssa. Kun häntä etsitään
vuoristosta, niin hän onkin virralla, häntä ajetaan takaa virralla, hän
onkin merellä; kun sitten luullaan hänen paenneen Giglion, Guanoutin
tai Monte-Criston saarelle, niin hän ilmestyykin yht'äkkiä Albanoon,
Tivoliin tai Ricciaan.

-- Ja miten hän menettelee matkustajien suhteen?

-- Hyvin yksinkertaisesti. Sen mukaan, kuinka kaukana ollaan
kaupungista, he antavat matkustajalle aikaa kahdeksan tuntia,
kaksitoista tuntia, vuorokauden, että hän ehtisi maksaa lunnaat. Kun
tämä aika on kulunut umpeen, annetaan vielä tunti armonaikaa. Ellei
tämän tunnin viimeisenä minuuttina lunnaita ole suoritettu, ampuu hän
kuulan vangin otsaan tai pistää tikarin hänen sydämeensä. Siinä kaikki.

-- No, Albert, kysyi Franz toveriltaan, -- vieläkö nytkin tekee
mielenne ajaa Colosseumiin ulommaisia bulevardeja pitkin?

-- Tietysti, jos se tie on hauskempi, vastasi Albert.

Samassa kello löi kahdeksan, ovi aukeni ja ajuri astui sisään.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- vaunut odottavat.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Franz, -- Colosseumiin.

-- Porta del Popolon kautta vai katuja pitkin?

-- Katuja pitkin, hitto vieköön, katuja pitkin! huudahti Franz.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert nousten ja sytyttäen kolmannen sikarin,
-- luulin teitä toden totta urhoollisemmaksi.



34. Odottamaton kohtaaminen


Franz oli keksinyt keinon, miten Albert joutuisi Colosseumiin
kulkematta minkään antiikkisen raunion ohitse, niin ettei mikään
asteittainen valmistautuminen riistäisi tältä jättiläisrakennukselta
tuumaakaan sen mahtavuudesta. Se kävi päinsä ajamalla ensin Via
Sistiniaa, kääntymällä Santa Maria Maggioren edustalla ja saapumalla
Via Urbanaa ja San Pietro in Vincolia pitkin Via del Colosseolle.

Tällä tiellä oli sekin etu, että se ei millään tavoin haihduttanut
Pastrinin kertomuksen vaikutusta, johon tarinaan oli liittynyt Franzin
kummallinen isäntä Monte-Criston saarelta.

Eräs toinenkin seikka oli johdattanut Franzin mieleen ystävänsä
merenkulkija Sindbadin, nimittäin nuo hänen kummalliset suhteensa
rosvoihin ja salakuljettajiin. Kun Pastrini oli kertonut, miten Vampa
saattoi paeta kalastajien ja salakuljettajien veneisiin, niin Franz
muisti noita kahta korsikalaista rosvoa, jotka olivat aterioineet
jahdin miehistön seurassa, ja jotka oli viety Porto-Vecchioon.
Ilmeisesti merenkulkija Sindbad harjoitti samaa hyväntekeväisyysintoaan
yhtä hyvin Piombinon, Civita-Vecchian, Ostian ja Gaetan rannoilla kuin
Korsikan, Toscanan ja Espanjan rannoillakin. Ja kun Franz muisti hänen
itse puhuneen Tunisista ja Palermosta, oli hänellä ilmeisesti hyvin
laaja vaikutuspiiri.

Mutta niin voimakkaan vaikutuksen kuin nämä mietelmät tekivätkin
nuoreen mieheen, katosivat ne heti, kun hän näki edessään Colosseumin
synkän jättiläisrakennuksen, jonka aukkojen läpi kuu loi kalpeita
säteitään, aivan kuin ne olisivat paistaneet kummituksen silmistä.
Vaunut pysähtyivät muutaman askelen päähän Mesa Sudansista. Kuski
hyppäsi istuimeltaan alas, avasi vaunun oven, ja nuoret miehet
laskeutuivat maahan. Samassa oli heidän edessään opas, joka näytti
ilmestyneen maan alta.

Hotellin puolesta oli jo opas seurannut heitä, joten heillä oli nyt
kaksi opasta.

Roomassa onkin aivan mahdotonta karttaa oppaita. Lukuun ottamatta
yleistä opasta, joka ottaa teidät haltuunsa niin pian kuin tulette
hotelliin ja joka ei luovu teistä, ennen kuin olette päässyt kaupungin
ulkopuolelle, on jokaisella muistomerkilläkin oma oppaansa, jopa
muistomerkin jokaisella osallakin. Kuinka niitä siis ei olisi
Colosseumilla, tuolla kuuluisimmalla muistomerkillä, josta Martialis on
sanonut:

"Lakatkoon Memphis ylistelemästä pyramidien raakalaiskauneutta, älköön
ylistettäkö enää Babylonian ihmeitä, kaikki saavat väistyä tämän
Caesarien jättiläistyön edessä, kaikkien tulee yhtyä ylistämään tätä
muistomerkkiä."

Franz ja Albert eivät koettaneetkaan päästä oppaiden tyranniudesta. Se
olisi ollut sitäkin vaikeampaa, kun vain oppailla on oikeus kulkea
rakennuksessa soihtu käsissään. He eivät siis vastustelleet, vaan
antautuivat kokonaan näiden valtaan.

Franz tunsi rakennuksen, sillä hän oli jo kymmenen kertaa ollut siellä.
Mutta kun hänen toverinsa ensi kertaa astui jalallaan Flavius
Vespasianuksen jättiläisrakennukseen, teki muistomerkki oppaan
lörpöttelystä huolimatta syvän vaikutuksen häneen. Näkemättä ei voi
aavistaa, kuinka mahtava tämä rakennus on, ja se tulee entistä
kauniimmaksi etelän kuutamossa, joka muistuttaa lännen iltahämärää.

Tuskin oli Franz astunut satasen askelta raunioiden sisällä, kun hän
jätti Albertin oppaiden seuraan katsomaan leijonien luolaa,
gladiaattorien suojaa ja caesarien aitiota, ja läksi omin päin
kulkemaan puoliksi raunioituneita portaita myöten. Hän antoi
muiden tehdä tavanmukaisen kiertokulkunsa ja istahti erään pylvään
suojaan aukon kohdalle, josta hän saattoi nähdä rakennuksen koko
majesteetillisessa suuruudessaan.

Franz oli istunut noin neljännestunnin paikallaan ja näki, miten Albert
soihtuja kantavien oppaiden seurassa tuli esiin Colosseumin toisessa
päässä eräästä vomitoriumista ja miten he aivan kuin virvatulia
seuraavat varjot laskeutuivat porras portaalta sitä paikkaa kohden,
joka oli varattu Vestan neitsyille, kun hän kuuli kiven putoavan alas
niiltä portailta, joita myöten hän oli äsken kulkenut. Useinhan kivi
tuolla tavoin putoaa ajan askelten alta ja vyöryy syvyyteen. Mutta
tällä kertaa hänestä tuntui, että ihmisjalka oli sen irroittanut, ja
että joku tuli häntä kohden, vaikkakin astuja koetti liikkua niin
hiljaa kuin mahdollista.

Vähän ajan kuluttua tuli näkyviin mies, joka nousi varjosta sitä mukaa
kuin astui ylemmäksi portaita. Mies saattoi olla niin kuin Franzkin
sellainen matkailija, joka mieluummin mietiskeli yksinäisyydessä kuin
kuunteli oppaan lörpötyksiä, eikä hänen ilmestymisessään siis ollut
mitään kummallista. Mutta hänen ylen varovainen liikehtimisensä ja
kuulostamisensa ilmaisi, että hän oli saapunut tietyssä tarkoituksessa
ja odotti jotakuta.

Vaistomaisesti Franz hiipi piiloon pylvään taakse.

Kymmenen askelen päässä heistä oli holvi sortunut ja aukon ympärillä
kasvoi pensaita ja pitkiä huojuvia köynnöskasveja, joiden vihannat
oksat selvästi näkyivät taivaan tummaa kantta vastaan.

Mies, jonka salaperäinen ilmestyminen oli herättänyt Franzin huomiota,
seisoi varjossa, joten hänen kasvonpiirteitään ei voinut erottaa, mutta
hänen pukunsa näkyi. Hän oli kietoutunut laajaan, ruskeaan viittaan,
jonka vasemman olan yli heitetty kulma suojasi hänen kasvojensa
alapuolen. Leveälierinen hattu peitti kasvojen yläosan. Hänen pukunsa
alaosaa valaisi aukosta viistoon tuleva säde, ja silloin saattoi
erottaa mustat housut ja hienot kiiltonahkaiset kengät. Mies kuului
ilmeisesti hienoihin seurapiireihin.

Seisottuaan paikallaan muutaman minuutin hän alkoi käydä
kärsimättömäksi. Silloin kuului ylemmältä terassilta heikkoa kolinaa.

Samassa ilmestyi mies aukon suulle, loi tutkivan katseensa pimeyteen ja
huomasi viittaan kietoutuneen miehen. Hän tarttui heti riippuviin
köynnöksiin ja laskeutui niitä myöten. Hänellä oli trasteverelainen
puku yllään.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Rooman murteella, -- olen
antanut teidän odottaa. Mutta olen myöhästynyt vain muutaman minuutin.
San Giovanni di Lateranon kello löi vasta juuri äsken kymmenen.

-- Minä tulin liian varhain ettekä te liian myöhään, vastasi
tuntematon selvällä Toscanan murteella. -- Jättäkäämme siis turhat
anteeksipyynnöt. Tiedän joka tapauksessa, ettei saapumisenne riippunut
teidän tahdostanne.

-- Siinä olettekin oikeassa, teidän ylhäisyytenne. Tulen Sant' Angelon
linnasta, ja minun oli hyvin vaikea päästä Beppon puheille.

-- Kuka on Beppo?

-- Beppo on eräs vankilan palvelija, jolle maksan vuosittain pienen
summan saadakseni tietää, mitä pyhän isän vankilassa tapahtuu.

-- Ahaa, minä huomaan, että olette varovainen.

-- Täytyy, teidän ylhäisyytenne, eihän tiedä, mitä sattuu tapahtumaan.
Ehkä minäkin kerran joudun ansaan, aivan kuin Peppino-parka, ja
tarvitsen hiiren puremaan verkon silmut poikki.

-- Lyhyesti, mitä olette saanut tietää?

-- Tiistaina pannaan toimeen kaksi teloitusta kello kahden aikaan, niin
kuin Roomassa on tapana ennen suuria juhlia. Toinen on _mazzolato_,
konna, joka tappoi kasvattajansa, erään papin, eikä siis ansaitse
mitään sääliä. Toinen on _decapitato_, ja se on onneton Peppino.

-- Minkä sille voi, tehän herätätte sellaista kauhua sekä paavillisessa
hallituksessa että viereisissä kuningaskunnissakin, joten rangaistus on
pantava toimeen pelottavaksi esimerkiksi.

-- Mutta eihän Peppino kuulu edes joukkooni. Hän on paimenparka, joka
ei ole tehnyt muuta rikosta kuin että on hankkinut meille ruokavaroja.

-- Ja tullut siten täydellisesti rikostoveriksenne. Häntä kohtaan
ollaan kuitenkin hienotunteisia, häntä ei murskata kuoliaaksi niin kuin
teille kävisi, jos kerran joutuisitte heidän käsiinsä, vaan mestataan.
Tämä tuottaa vaihtelua kansanhuveihin, joten jokainen saa siellä nähdä
mielensä mukaisen näytännön.

-- Lukuun ottamatta sitä odottamatonta näytäntöä, jonka minä järjestän.

-- Näytte aikovan tehdä tyhmyyksiä, huomautti viittaniekka.

-- Olen valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseni miehen, joka minua
palvelemalla on joutunut ahdinkoon. Kautta Madonnan, pitäisin itseäni
pelkurina, ellen tekisi mitään auttaakseni tuota kunnon miestä.

-- Ja mitä aiotte tehdä?

-- Asetan parikymmentä miestä mestauslavan ympärille, ja kun hänet
tuodaan ja minä olen antanut merkin, hyökkäämme kaikki tikarit kädessä
saattueen kimppuun ja vapautamme hänet.

-- Tuuma tuntuu hyvin arveluttavalta, ja minun keinoni on ehdottomasti
parempi.

-- Ja mikä on teidän ylhäisyytenne keino?

-- Annan eräälle tuntemalleni miehelle kymmenentuhatta piasteria, ja
Peppinon mestaus lykätään seuraavaan vuoteen. Sitten annan tämän vuoden
kuluessa tuhat piasteria eräälle toiselle, joka auttaa hänet pääsemään
pakoon.

-- Oletteko varma onnistumisestanne?

-- Olen. Teen enemmän yksinäni kullan avulla kuin te kaikki yhteensä
tikareillanne, pistooleillanne, karbiineillanne ja musketeillanne.
Antakaa minun toimia.

-- Hyvä on. Mutta jos epäonnistutte, niin olemme valmiina.

-- Olkaa vain valmiina, jos mielenne tekee, mutta luottakaa siihen,
että minä hankin armahduksen.

-- Ylihuomenna on tiistai, muistakaa se. Teillä on aikaa vain
huomispäivä.

-- Mutta vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, tunnissa
kuusikymmentä minuuttia ja minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Ja
kahdeksankymmenenkuudentuhannen neljänsadan sekunnin kuluessa ennättää
saada paljon aikaan.

-- Jos onnistutte, niin miten saamme sen tietää?

-- Asia on hyvin yksinkertainen. Olen vuokrannut kahvila Rospolin kolme
viimeistä ikkunaa. Jos saan lykkäyksen aikaan, niin sivuilla olevissa
ikkunoissa on keltaiset silkkiverhot, mutta keskimmäisessä valkoiset,
ja niissä punainen risti.

-- Mainiota. Ja kenen välityksellä toimitatte armahduksen?

-- Lähettäkää luokseni joku joukostanne katujamunkin puvussa. Pukunsa
avulla hän pääsee aivan mestauslavan ääreen, antaa armahduskirjan
munkkikunnan esimiehelle, joka taas antaa sen pyövelille. Ilmoittakaa
tämä sitä ennen Peppinolle, ettei hän kuole pelosta tai tule hulluksi.

-- Kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, sanoi talonpoika, -- olettehan
varma siitä, että olen teille uskollinen?

-- Ainakin toivon.

-- Jos pelastatte Peppinon, niin vastaisuudessa en ole ainoastaan
uskollinen, vaan tottelen kaikkia määräyksiänne.

-- Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, ystäväni. Jonakin päivänä ehkä
vetoan siihen, sillä ehkä minäkin jonakin päivänä tarvitsen teidän
apuanne...

-- No niin, silloin näette, että olen yhtä valmis auttamaan teitä kuin
te nyt minua. Vaikka olisitte maailman toisessa ääressä, niin teidän ei
tarvitse muuta kuin kirjoittaa minulle: Tee niin, ja minä teen,
kautta...

-- Vaiti, sanoi tuntematon, -- kuulen askeleita.

-- Ne ovat matkustajia, jotka käyvät katsomassa Colosseumia soihtujen
valossa.

-- Heidän ei sovi nähdä meitä täällä yhdessä. Nuo vakoilevat oppaat
voisivat tuntea meidät. Ja niin suuressa kunniassa kuin pidänkin
ystävyyttänne, voisin turmella hiukan asemaani, jos tiedettäisiin
meidän olevan läheisissä tekemisissä toistemme kanssa.

-- Siis, jos saatte lykkäyksen aikaan?

-- On keskimmäisessä ikkunassa valkoiset silkkiverhot ja niissä
punainen risti.

-- Ellette saa sitä aikaan?

-- Kaikissa kolmessa on keltaiset verhot.

-- Ja silloin?

-- Silloin, hyvä ystävä, käyttäkää tikarejanne mielenne mukaan; minä
sallin sen ja olen sitä katsomassa.

-- Hyvä, teidän ylhäisyytenne, luotan teihin, luottakaa te minuun.

Tämän sanottuaan talonpoika katosi portaita myöten, ja tuntematon,
käärittyään viittansa vieläkin enemmän kasvojensa suojaksi, kulki parin
askelen päässä Franzin ohitse ja astui ulompia portaita myöten
areenalle.

Pian sen jälkeen Franz kuuli nimeään huudettavan holvikäytävässä.
Albert kutsui häntä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Franz ajoi hotellia kohden kuunnellen
anteeksiantamattoman hajamielisesti Albertia, joka Pliniuksen ja
Calpurniuksen mukaan esitelmöi oppineesti rautapiikkisistä verkoista,
joiden avulla estettiin petoja hyökkäämästä katsojien joukkoon.

Hän antoi toisen rauhassa jatkaa selityksiään. Hänellä oli kiire päästä
niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen voidakseen rauhassa miettiä
kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut.

Toinen miehistä oli hänelle ehdottomasti vieras, mutta toisen ääni oli
tuttu.

Lauseitten hieman pilkallisissa käänteissä oli jotakin terävää ja
metallista, joka sai hänet sävähtämään Colosseumissa aivan samoin kuin
Monte-Criston saarellakin.

Hän oli aivan varma siitä, että tämä mies oli merenkulkija Sindbad.
Jokaisessa muussa tilanteessa Franz olisi mennyt hänen luokseen. Mutta
hänen kuulemansa keskustelu oli ollut niin arkaluonteinen, ettei hän
tohtinut ilmaista itseään. Hän oli siis antanut tuon kummallisen miehen
poistua seuraamatta häntä, mutta hän päätti pyhästi, ettei seuraavalla
kerralla päästäisi tilaisuutta käsistään.

Ajatukset vaivasivat Franzia niin, ettei hän saanut unta. Vasta päivän
koittaessa hän nukahti; siitä syystä hän nousikin hyvin myöhään.
Oikeana pariisilaisena oli Albert jo pitänyt huolta illan huvituksista
ja lähettänyt ostamaan aition Argentina-teatteriin.

Franzilla oli useita kirjeitä kirjoitettavana Ranskaan; hän jätti sen
vuoksi vaunut koko päiväksi Albertin haltuun.

Kello viideltä Albert palasi hotelliin. Hän oli vienyt perille
suosituskirjeensä ja oli saanut kutsuja kaikiksi illoiksi ja oli nähnyt
Rooman. Yhdessä päivässä Albert oli ennättänyt kaiken.

Sitä paitsi hän oli ennättänyt tiedustella, millainen oli ooppera ja
ketkä siinä esiintyivät.

Oopperan nimi oli "Parisina", ja siinä esiintyivät Coselli, Moriani ja
Spech.

Onni siis suosi nuoria ystäviämme: he pääsivät kuulemaan "Lucia di
Lammermoorin" säveltäjän oopperaa, jossa esiintyi kolme Italian parasta
taiteilijaa.

Albert ei ollut voinut tottua italialaisiin teattereihin, niissä kun ei
ollut orkesteripaikkoja yleisölle, ei ollut parvia eikä avonaisia
aitioita. Se tuntui hankalalta hänestä, jolla oli oma orkesterituolinsa
Bouffes'issa ja osansa loge infernalea Suuressa oopperassa.

Se ei estänyt Albertia pukeutumasta tavattoman huolellisesti joka
kerta, kun hän meni oopperaan Franzin seurassa. Se oli turhaa vaivaa.
Ranskalaisen muodin hienoimman edustajan häpeäksi on mainittava, että
niinä neljänä kuukautena, joina hän Franzin kanssa oli samoillut
Italian halki, hänelle ei ollut sattunut ainoatakaan seikkailua.

Albert koetti toisinaan laskea leikkiä tästä asiasta. Mutta oikeastaan
hän oli siitä harmissaan. Hän, Albert de Morcerf, Pariisin suosituimpia
nuoria miehiä, ei saavuttanut mitään ponnistustensa palkaksi. Koko
juttu oli sitä tuskallisempi, kun hän oli lähtenyt Pariisista varmassa
vakaumuksessa, että hänellä olisi aivan tavaton menestys ja että hän
saisi tuttavansa Pariisissa riemuitsemaan kertoessaan seikkailuistaan.

Mitään ei ollut tapahtunut. Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja
napolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan
miehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen
vakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin
uskollisempia kuin ranskalaiset.

Tällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niin kuin kaikkialla, olisi
poikkeuksia.

Albert ei ollut ainoastaan komea seuramies, vaan hän oli myös henkevä.
Hän oli sitä paitsi vicomte, tosin uutta aatelia, mutta kun ei
nykyaikana enää kysytä todistuksia, niin samahan oli, laskettiinko
aateluus vuodesta 1399 vai 1815! Kaiken muun lisäksi oli hänellä
viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot. Se riitti jo yllin
kyllin tekemään miehen tavoitelluksi Pariisissa. Nöyryyttäväähän sen
vuoksi oli, ettei kukaan nainen todenteolla ollut häntä huomannut,
vaikka hän oli liikkunut niin monessa Italian kaupungissa.

Hän arvelikin saavansa korvauksen Roomassa, sillä onhan karnevaali
vapauden aikaa ja panee jäykimmätkin hulluttelemaan. Ja koska
karnevaali alkaisi seuraavana päivänä, täytyi Albertin sitä ennen tehdä
voitavansa herättääkseen huomiota.

Hän olikin sen vuoksi ostanut liput teatterin kaikkein
silmiinpistävimpään aitioon ja oli sinne mennessään pukeutunut hyvin
huolellisesti. Aitio oli ensimmäisellä rivillä, joka vastaa
pariisilaisen teatterin galleriaa. Ensimmäiset kolme riviä olivat
kaikki yhtä hienoja, ja niitä sanotaankin sen vuoksi ylhäisön riveiksi.

Tämä aitio, jossa kaksitoista henkeä saattoi mukavasti istua, oli
maksanut ystävyksille hiukan vähemmän kuin neljän hengen aitio
Ambigu-teatterissa Pariisissa.

Albert toivoi vielä senkin vuoksi valloittavansa jonkun kauniin
roomattaren, että voisi saada paikan tämän vaunuissa ja nähdä
karnevaalin ylhäisistä ajoneuvoista tai jonkun prinssin palatsin
parvekkeelta.

Toiveikas mieliala teki hänet vielä entistä eloisammaksi. Hän käänsi
selkänsä näyttämöön, kumartui puoliksi ulos aitiostaan ja katseli
kuuden tuuman pituisella kaukoputkella kaikkia kauniita naisia.

Mutta ei ainoakaan nainen edes uteliaisuudesta kiittänyt katseellansa
Albertia kaikkien hänen vaivannäköjensä palkaksi.

Jokainen puheli omista asioistaan, rakkaudestaan, nautinnoistaan,
seuraavana päivänä alkavasta karnevaalista, välittämättä esiintyjistä
tai oopperasta muuta kuin määrähetkinä, jolloin jokainen kääntyi, joko
kuullakseen osan Cosellin resitatiivista, taputtaakseen käsiään
Morianin loistavalle laululle tai huutaakseen "hyvä" Spechille. Sen
jälkeen yksityiset keskustelut alkoivat uudelleen.

Ensimmäisen näytöksen lopulla aukeni erään siihen asti tyhjänä olleen
aition ovi, ja Franz näki naisen, jolle hänet oli esitelty Pariisissa
ja jonka hän luuli vieläkin olevan Ranskassa. Albert huomasi toverinsa
liikahtavan naisen ilmestyessä aitioon ja kysyi heti:

-- Tunnetteko tuon naisen?

-- Tunnen. Mitä pidätte hänestä?

-- Hurmaava, hyvä ystävä, ja vaalea. Oh, kuinka ihanat hiukset! Onko
hän ranskalainen?

-- Hän on venetsialainen.

-- Ja hänen nimensä on?

-- Kreivitär G...

-- Minä tunnen hänet nimeltä, sanoi Albert. -- Sanotaan, että hän on
yhtä sukkela kuin kauniskin. Minähän olisin voinut tulla esitellyksi
hänelle rouva Villefort'in viime tanssiaisissa, mutta löin ne laimin.
Mikä tyhmeliini olenkaan!

-- Jos tahdotte, niin korjaan tämän tyhmyyden? kysyi Franz.

-- Tunnetteko hänet niin hyvin, että voitte viedä minut hänen
aitioonsa?

-- Minulla on ollut kunnia puhella hänen kanssaan kolme tai neljä
kertaa eläissäni. Mutta tiedättehän, että silloin voin mennä hänen
aitioonsa käyttäytymättä sopimattomasti.

Tällä hetkellä kreivitär huomasi Franzin ja viittasi sirosti hänelle,
mihin Franz vastasi kunnioittavasti kumartamalla.

-- Kas vain, tehän näytätte olevan hyvissä väleissä hänen kanssaan!
sanoi Albert.

-- Siinä erehdytte, ja me ranskalaiset teemme ulkomailla niin paljon
tyhmyyksiä sen vuoksi, että näemme kaiken ranskalaiselta näkökannalta.
Espanjassa ja varsinkaan Italiassa ei pidä arvostella ihmisten
keskinäisten suhteiden läheisyyttä sen perusteella, kuinka vapaasti he
seurustelevat keskenään. Me olemme tunteneet sympatiaa toisiamme
kohtaan, kreivitär ja minä, siinä kaikki.

-- Sydämenkö sympatiaa? kysyi Albert nauraen.

-- Ei, vaan järjen, siinä kaikki, vastasi Franz vakavasti.

-- Missä tilaisuudessa?

-- Kävellessämme Colosseumissa samalla tapaa kuin mekin kaksi.

-- Kuutamollako?

-- Niin.

-- Kahdenko?

-- Melkein.

-- Ja mistä puhuitte?

-- Vainajista.

-- Sepä oli todellakin hyvin virkistävää, huudahti Albert. -- Jos
minulla on onni päästä hänen seurakseen tuollaiselle kävelymatkalle,
lupaan puhua yksinomaan elävistä.

-- Ja teette siinä ehkä väärin.

-- Sitä odottaessamme esitelkää minut hänelle, niin kuin olette
luvannut.

-- Heti, kun näytös on loppunut.

-- Kuinka kirotun pitkä tämä ensimmäinen näytös onkaan!

-- Kuunnelkaa finaalia, se on hyvin kaunis, ja Coselli laulaa sen
verrattomasti.

-- Niin kyllä, mutta millainen asento hänellä on!

-- Spech on niin draamallinen kuin suinkin voi vaatia.

-- Ymmärrättehän, että kun on kuullut Sontagin ja Malibranin...

-- Eikö Morianin metodi ole teistä verraton?

-- Minä en pidä tummista tenorilaulajista.

-- Rakas ystävä, te olette todellakin liian vaativainen, sanoi Franz
kääntyessään näyttämölle päin Albertin yhä jatkaessa yleisön
tarkastamista.

Väliverho laskeutui vihdoinkin vicomte de Morcerfin suureksi iloksi;
hän tarttui hattuunsa, silitti nopeasti hiuksiaan, korjaili
kalvosimiaan ja kaulanauhaansa ja huomautti Franzille odottavansa
häntä.

Kun kreivitär, jolta Franz katseellaan kysyi lupaa, viittasi hänelle
merkiksi, että hän oli tervetullut, kiirehti Franz täyttämään Albertin
toivomuksen. Kulkiessaan pitkin käytävää Albert vielä silitteli
paitansa edustasta ja takistaan pois istumaryppyjä, ja he naputtivat
aitio 4:n oveen, jonka takana kreivitär istui.

Heti nousi nuori mies, joka oli istunut hänen rinnallaan aition
etummaisella tuolirivillä, ja luovutti italialaiseen tapaan paikkansa
vastatulleelle, joka vuorostaan luovuttaa sen seuraavalle vieraalle.

Franz esitteli Albertin kreivittärelle Pariisin eräänä suosituimpana
seuramiehenä. Hän lisäsi, että Albert oli aivan onneton, kun ei
Pariisissa ollut osannut käyttää hyväkseen tilaisuutta tulla
esitellyksi kreivittärelle, ja oli pyytänyt häntä korjaamaan tämän
erehdyksen. Hän oli nyt toimittanut tehtävänsä ja toivoi, että
kreivitär, jolle hänenkin oikeastaan olisi pitänyt tulla uudestaan
esitellyksi, antaa anteeksi hänen epähienon menettelynsä.

Kreivitär vastasi tervehtimällä hurmaavasti Albertia ja ojentamalla
kätensä Franzille.

Kreivittären viittauksesta Albert istui eturivissä vapaana olevalle
tuolille, ja Franz kreivittären taakse.

Albert oli löytänyt verrattoman keskustelunaiheen: Pariisin. Hän puheli
kreivittären kanssa yhteisistä tuttavista. Franz huomasi hänen päässeen
hyvään keskustelun alkuun. Hän antoi heidän jatkaa ja pyysi Albertilta
lainaksi hänen pitkää kaukoputkeaan alkaen vuorostaan tarkastaa
katsomoa.

Vastapäätä heitä, kolmannen rivin aition etummaisella tuolilla, istui
ihmeen kaunis nainen. Hänellä oli yllään kreikkalainen puku ja hän
esiintyi siinä niin luontevasti, että huomasi hänen tottuneen sitä
käyttämään.

Varjossa hänen takanaan oli herra, jonka kasvoja ei voinut erottaa.

Franz keskeytti kreivittären ja Albertin keskustelun kysyen
kreivittäreltä, tunsiko tämä kuka oli tuo albanialainen nainen, jonka
luulisi herättävän sekä miesten että naistenkin huomiota.

-- En, vastasi hän. -- Tiedän ainoastaan, että hän on ollut Roomassa
talven alusta alkaen, sillä teatterin aloittaessa näytäntönsä näin
hänet tuolla samalla paikalla. Kuukauden kuluessa hän ei ole ollut
poissa ainoastakaan näytännöstä. Toisinaan on hänen seurassaan ollut
tuo herra, toisinaan on häntä saattanut ainoastaan musta palvelija.

-- Mitä pidätte hänestä, kreivitär?

-- Hän on harvinaisen kaunis. Medora oli varmaankin tuon naisen
näköinen.

Franz ja kreivitär hymyilivät toisilleen. Kreivitär jatkoi
keskusteluaan Albertin kanssa, ja Franz alkoi uudelleen tarkastaa
albanialaista naista.

Esirippu nousi ja baletti alkoi. Se oli eräs noista italialaisista
baleteista, jotka kuuluisa Henri oli näyttämölle asettanut. Hän
saavutti tanssitaiteilijana Italiassa tavattoman suuren maineen, jonka
hän sitten onnettomuudekseen menetti vesiteatterillaan. Näissä
baleteissa kaikki pienimmästä suurimpaan asti ottavat niin vilkkaasti
osaa toimintaan, että sataviisikymmentä ihmistä tekee yht'aikaa saman
liikkeen, nostaa saman käden tai saman jalan.

Baletin nimi oli "Poliska".

Franzin huomio oli niin kokonaan kohdistunut kauniiseen kreikattareen,
että hän ei katsonutkaan balettiin. Kaunis nainen sitä vastoin nautti
tavattomasti baletista. Seuralainen puolestaan vaikutti täysin
välinpitämättömältä. Hän ei liikahtanutkaan koko esityksen aikana ja
näytti orkesterin torvien, symbaalien Ja kilistimien helvetillisestä
melusta huolimatta vaipuneen rauhalliseen uneen.

Baletti päättyi, ja väliverho laskeutui permantoyleisön taputtaessa
hurjasti käsiään.

Toisen näytöksen alkusoitto alkoi. Heti ensimmäisten sävelten kaikuessa
Franz näki nukkuneen miehen nousevan paikaltaan ja lähestyvän
kreikatarta, joka kääntyi lausuakseen hänelle muutaman sanan ja
nojautuakseen uudelleen aition kaidepuuta vastaan.

Hänen seuralaisensa kasvot olivat yhä vielä varjossa, eikä Franz voinut
erottaa miehen piirteitä.

Esirippu nousi, Franzin huomio kohdistui esiintyjiin, ja hän siirsi
katseensa hetkiseksi kauniin kreikattaren aitiosta näyttämölle.

Näytös alkaa uniduetolla. Parisina nukkuu ja ilmaisee unissaan Azzolle
rakastavansa Ugoa. Petetty aviomies kärsii kaikki mustasukkaisuuden
tuskat. Kun hän on varma vaimonsa uskottomuudesta, herättää hän tämän
ja ilmoittaa kostavansa.

Tämä duetto on kaunein, vaikuttavin ja pöyristyttävin, mikä koskaan on
lähtenyt Donizettin tuotteliaasta kynästä. Franz kuuli sen jo kolmannen
kerran, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään tavattoman suuri
musiikinihailija, teki se häneen valtavan vaikutuksen. Hän aikoi siis
yhtyä yleisön kättentaputuksiin, mutta hänen kätensä jäivät levälleen,
ja hyvä-huuto kuoli hänen huulilleen.

Mies kreikattaren aitiossa oli noussut, ja kun hänen kasvoilleen osui
valo, tunsi Franz hänet Monte-Criston salaperäiseksi asukkaaksi,
samaksi, jonka hahmon ja äänen hän oli ollut tuntevinaan Colosseumin
raunioilla.

Franzin kasvoilla kuvastui niin selvästi hänen sielunsa hämminki, että
kreivitär katsahti häneen, purskahti nauruun ja kysyi, mikä häntä
vaivasi.

-- Rouva kreivitär, sanoi Franz, -- kysyin äsken teiltä, tunsitteko
tuon albanialaisen naisen. Nyt kysyn tunnetteko hänen miehensä?

-- Yhtä vähän, vastasi kreivitär.

-- Ettekö koskaan ole huomannut häntä?

-- Tuopa on oikea ranskalainen kysymys. Tiedättehän, että me
italialaiset naiset emme huomaa ketään muuta kuin sen, jota rakastamme.

-- Se on totta, vastasi Franz.

-- Joka tapauksessa, sanoi kreivitär nostaen Albertin kaukoputken
silmilleen ja suunnaten sen aitiota kohden, -- hän on ilmeisesti juuri
haudastaan kaivettu, haudankaivajan luvalla liikkeelle lähtenyt
vainaja, sillä hän on aivan pelottavan kalpea.

-- Hän on aina saman näköinen, sanoi Franz.

-- Tunnetteko siis hänet? kysyi kreivitär. -- Siinä tapauksessa minä
kysyn teiltä, kuka hän on.

-- Luulen nähneeni hänet jo ennen ja arvelen tuntevani hänet.

-- Toden totta, sanoi kreivitär, ja hänen kauniita olkapäitään
puistatti väristys, -- ymmärrän kyllä, että kun kerran on hänet nähnyt,
ei voi häntä unohtaa.

-- No, sanoi Franz kreivittärelle, kun tämä toistamiseen alkoi
tarkastaa tuota miestä, -- mitä ajattelette hänestä?

-- Että hän näyttää olevan lordi Ruthwen ilmielävänä.

Tämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai
katsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.

-- Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.

-- Älkää menkö, huudahti kreivitär. -- Älkää jättäkö minua. Olin
aikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.

-- Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. -- Pelkäättekö
häntä?

-- Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. -- Byron vakuutti minulle,
että vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti
minulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka,
kummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa,
että hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan
ulkomaalaisen ... kreikkalaisen, vääräoppisen ... joka ehkä on noita
niin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä
huomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät
luonani.

Franz uhkasi lähteä.

-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, -- minä lähden pois. En voi jäädä
näytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin
epäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?

Franzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi
ja tarjota käsivartensa kreivittärelle.

Kreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua
jonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi,
kun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä
omakohtaisista kokemuksista.

Hän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi
hänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi
siitä.

-- En todellakaan voi hyvin, sanoi kreivitär, -- minun täytyy saada
olla yksin. Minä aivan säikähdin nähdessäni tuon miehen.

Franz yritti nauraa.

-- Älkää naurako, sanoi kreivitär, -- sitä paitsi eihän teidän tee
mielennekään nauraa. Luvatkaa minulle jotakin.

-- Mitä?

-- Luvatkaa se minulle.

-- Lupaan mitä tahansa, paitsi olla ottamatta selkoa siitä, kuka tuo
mies on. Minulla on omat syyni, miksi tahdon tietää kuka hän on, mistä
hän tulee ja minne menee.

-- Mistä hän tulee, sitä en tiedä. Mutta minne hän menee, sen tiedän:
suoraa päätä helvettiin.

-- Palatkaamme lupaukseen, jonka aioitte minulta vaatia, sanoi Franz.

-- Se on se, että menette suoraa päätä hotelliinne ettekä tänä iltana
koeta saada tietää, kuka tuo mies on. Me muodostamme itse kukin
yhdyssiteen niiden välille, joiden luota lähdemme ja joiden seuraan
menemme. Älkää olko yhdyssiteenä minun ja tuon miehen välillä. Huomenna
juoskaa hänen jäljestään niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää koskaan
esitelkö häntä minulle, ellette tahdo minun kuolevan säikähdyksestä.
Hyvää yötä. Koettakaa nukkua; minä tiedän etten itse saa unta.

Näin sanoen kreivitär lausui Franzille hyvästi, eikä tämä tietänyt,
oliko hän laskenut leikkiä vai oliko hän todella noin kauhuissaan.

Palatessaan hotelliin Franz tapasi Albertin aamuviittaan verhoutuneena
mukavassa asennossa nojatuolissa polttamassa sikaria.

-- Siinähän te olette! sanoi hän. -- Minä en odottanut teitä ennen kuin
vasta huomenna.

-- Rakas Albert, vastasi Franz, -- olen onnellinen saadessani sanoa
teille kerta kaikkiaan, että teillä on aivan väärät käsitykset Italian
naisista. Olisin luullut, että monet epäonnistuneet yrityksenne sen jo
olisivat teille osoittaneet.

-- Minkä sille mahtaa! Kuka noista kirotuista naisista pääsee koskaan
selville! He tarjoavat teille kätensä, puristavat sitä, he kuiskivat
teille, antavat saattaa kotiin. Jos pariisitar tekisi neljännenkään
osan tuosta kaikesta, menettäisi hän maineensa.

-- Juuri sen vuoksi, että heillä ei ole mitään salattavaa, siksi, että
he elävät kirkkaassa päivänvalossa, he käyttäytyvät täällä niin
vapaasti. Näittehän sitä paitsi, että kreivitär todellakin pelkäsi.

-- Mitä hän pelkäsi? Tuota miestäkö, joka istui vastapäisessä aitiossa
kauniin kreikkalaisen naisen kanssa? Minä tahdoin nähdä tuon miehen
aivan läheltä ja järjestin niin, että kohtasin heidät käytävässä. En
tiedä, mistä olette saanut nuo haudantakaiset ajatuksenne! Hän on hyvin
komea ja hieno mies, näyttää tilaavan pukunsa Pariisista joko Bliniltä
tai Humannilta. Hän on kyllä hiukan kalpea, mutta tiedättehän, että
kalpeus on hienouden merkki.

Franz hymyili, Alberthan halusi niin mielellään olla kalpea.

-- Omasta puolestani myönnän kyllä, sanoi Franz, -- että kreivittären
puheissa tuosta miehestä ei ollut mitään järkeä. Kuulitteko, mitä
kieltä hän käytti?

-- Uuskreikkaa. Tunsin sen muutamista vanhan kreikan sanoista, jotka
olivat saaneet uuden muodon. Tiedättehän, että koulussa osasin
erinomaisen hyvin kreikkaa.

-- Se on varmasti hän, sanoi Franz.

-- Mitä sanoitte?

-- En mitään. Mitä te täällä puuhasitte poissa ollessani?

-- Valmistin teille iloisen yllätyksen.

-- Minkä?

-- Tiedättehän, että vaunuja on mahdoton saada.

-- Totta kai, koska olemme jo tehneet kaiken voitavamme.

-- No, minä olen keksinyt oivallisen tuuman.

Franz loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei hän paljoakaan luottanut
toverinsa mielikuvitukseen.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert, -- katsotte minua sillä tavoin, että
oikeastaan minun tulisi vaatia teiltä hyvitystä.

-- Sen olen valmis teille antamaan, rakas ystävä, jos tuumanne on niin
oivallinen kuin sanotte.

-- Kuulkaahan nyt. Emme millään keinoilla voi hankkia itsellemme
vaunuja?

-- Emme.

-- Emmekä hevosia?

-- Yhtä vähän.

-- Mutta kärryt voimme saada?

-- Ehkä.

-- Ja härkäparin.

-- Luultavasti.

-- No, silloin on kaikki hyvin. Minä koristutan kärryt, ja me
pukeudumme napolilaisiksi elonkorjuumiehiksi ja esitämme Leopold
Robertin taulua. Jos kreivitär tulee kanssamme ja pukeutuu Pozzuolin
tai Sorrenton naisten pukuun, niin on naamioitus täydellinen.

-- Tällä kertaa olette todellakin oikeassa, huudahti Franz, -- ja
tuumanne on oivallinen. Oletteko jo maininnut siitä kenellekään?

-- Olen, isännällemme. Palattuani kotiin pyysin häntä tulemaan tänne ja
selitin hänelle tuumani. Hän sanoi, että se käy helposti laatuun. Minä
tahdoin kullata härkien sarvet, mutta hän sanoi, että siihen kuluu
kolme päivää. Meidän täytyy siis luopua tästä ylellisyydestä.

-- Ja missä hän on?

-- Kuka?

-- Isäntämme.

-- Etsimässä meille kaikkea, mitä tarvitsemme. Huomenna voi jo olla
liian myöhäistä.

-- Hän antaa siis vastauksen meille vielä tänä iltana?

-- Minä odotan häntä.

Samassa ovi aukeni ja Pastrini pisti päänsä sisään.

-- _Perrnesso?_ sanoi hän.

-- Olkaa hyvä! sanoi Franz.

-- No, kysyi Albert, -- oletteko löytänyt pyytämämme kärryt ja härät?

-- Paljon parempaa, vastasi Pastrini hyvin tyytyväisenä itseensä.

-- Hyvä isäntä, varokaa sanojanne, lausui Albert, -- parempi on hyvän
vihollinen.

-- Teidän ylhäisyytenne voivat luottaa täydellisesti minuun, sanoi
Pastrini varmasti.

-- Mitä teillä siis on ilmoitettavana? kysyi Franz vuorostaan.

-- Tiedättehän, sanoi hotellin isäntä, -- että kreivi Monte-Cristo asuu
samassa kerroksessa kuin tekin?

-- Totta toki sen tiedämme, sanoi Albert, -- koska juuri hänen tähtensä
saamme asua aivan kuin kaksi köyhää ylioppilasta.

-- No niin, hän tietää, missä pulassa olette, ja hän tarjoaa teille
kaksi paikkaa vaunuissaan ja kaksi paikkaa ikkunassaan palatsi
Rospolissa.

Albert ja Franz katsoivat toisiinsa.

-- Mutta, sanoi Albert, -- voimmeko ottaa tällaisen tarjouksen vastaan?
Hänhän on meille vieras, emmehän tunnekaan häntä.

-- Mikä mies tuo kreivi Monte-Cristo on? kysyi Franz isännältä.

-- Hieno ylimys, sisilialainen tai maltalainen, en tiedä varmaan, mutta
jalosukuinen kuin Borghese ja rikas kuin kultakaivos.

-- Jos tuo mies on niin hienokäytöksinen kuin isäntämme väittää, sanoi
Franz Albertille, -- niin hän olisi ilmoittanut tarjouksensa meille
toisella tavoin, joko kirjoittamalla tai...

Samassa kolkutettiin oveen.

-- Sisään! sanoi Franz.

Komeapukuinen palvelija astui huoneen kynnykselle.

-- Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä herroille Franz d'Epinay ja
vicomte Albert de Morcerf, sanoi hän.

Ja hän ojensi isännälle kaksi käyntikorttia, jotka tämä antoi nuorille
miehille.

-- Herra kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina
herrojen luona, jatkoi palvelija, -- ja hän pyytää siinä tapauksessa
saada tietää, mihin aikaan herrat ottavat vastaan.

-- Minulla ei ole mitään muistuttamista, sanoi Albert hiljaa Franzille.
-- Hän tekee kaiken mitä voi toivoa.

-- Vastatkaa herra kreiville, sanoi Franz, -- että meillä on kunnia
tulla hänen luokseen.

Palvelija poistui.

-- Tätä voi sanoa todellakin kohteliaisuuksilla valloittamiseksi, sanoi
Albert. -- Olette ehdottomasti oikeassa, signor Pastrini, kreivi
Monte-Cristo on todellakin hieno mies.

-- Otatte siis hänen tarjouksensa vastaan? kysyi isäntä.

-- Tietysti otamme, sanoi Albert. -- Sanon kuitenkin suoraan, että olen
pahoillani, kun noista härkärattaista ja elonkorjaajista ei tulekaan
mitään. Ellei hän voisi tarjota meille paikkaa palatsi Rospolin
ikkunoissa, palaisin äskeiseen tuumaani. Vai mitä te, Franz, sanotte?

-- Palatsi Rospolin ikkunoiden tähden minäkin suostun, vastasi Franz.

Kuullessaan mainittavan palatsi Rospolin ikkunoista Franz muisti
tuntemattoman miehen ja talonpojan keskustelun Colosseumissa.
Viittaniekka herrasmieshän oli luvannut hankkia kuolemaantuomitulle
armahduksen. Jos hän todella oli sama mies, jonka Franz oli nähnyt
Argentina-teatterissa, niin hän epäilemättä heti tuntee hänet ja saa
uteliaisuutensa tyydytetyksi.

Franz ajatteli yön mittaan paljon näitä kahta tapausta ja odotti
huomista päivää. Ellei hänen Monte-Criston saarella kohtaamallaan
miehellä ollut Gygeen sormusta, jonka avulla hän voi tehdä itsensä
näkymättömäksi, niin hänen täytyi vihdoinkin astua esiin. Franz heräsi
jo ennen kello kahdeksaa aamulla.

Albert sitä vastoin, jolla ei ollut mitään syytä nousta niin varhain,
nukkui vielä sikeässä unessa.

Franz kutsutti luokseen hotellin isännän, joka saapui yhtä matelevana
kuin ennenkin.

-- Signor Pastrini, sanoi hän isännälle, -- eikö tänään pitänyt
tapahtua teloitus?

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta jos kysytte sitä siinä mielessä,
että hankkisin teille ikkunan katsellaksenne sitä, niin se on liian
myöhäistä.

-- En kysy, vastasi Franz. -- Jos ehdottomasti tahtoisin sen nähdä,
niin löytäisinhän luullakseni paikan Monte Pinciolta.

-- Oh! Ei suinkaan teidän ylhäisyytenne aio liittyä siihen
roskajoukkoon, joka tavallisesti oleilee siellä.

-- Luultavasti en mene sinne, sanoi Franz, -- mutta tahtoisin saada
hiukan tietoja.

-- Mitä tietoja?

-- Tahtoisin tietää kuinka monta kuolemaantuomittuja on, mitkä ovat
heidän nimensä ja minkälaatuisen rangaistuksen he saavat.

-- Sehän sopii mainiosti, teidän ylhäisyytenne, tänne tuotiin juuri
äsken tavoletti.

-- Mitä tavoletti on?

-- Ne ovat pieniä puutauluja, joita ripustetaan teloituksen edellisenä
päivänä kaikkiin kadunkulmiin ja joihin kiinnitetyissä papereissa on
tuomittujen nimet, heidän rikoksensa laatu ja minkä rangaistuksen he
saavat. Näiden tarkoituksena on kehottaa ihmisiä rukoilemaan, jotta
rikolliset katuisivat pahoja tekojaan.

-- Ja tuodaanko teille tavoletti, jotta tekin rukoilisitte yhdessä
toisten kanssa? kysyi Franz.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tehnyt sopimuksen niiden jakajan
kanssa, ja hän tuo ne minulle samoin kuin tuodaan teattereiden
ohjelmat. Jos joku hotellivieraistani haluaa nähdä teloituksen, hän saa
siitä tällä tavoin ajoissa tiedon.

-- Te olette todellakin huomaavainen! huudahti Franz.

-- Oo, sanoi Pastrini, -- uskallan vakuuttaa, että teen kaiken
voitavani tyydyttääkseni niitä ulkomaalaisia, jotka kunnioittavat
hotelliani käynnillään.

-- Sen kyllä huomaan, ja kerron sen jokaiselle, joka tahtoo kuulla,
siitä voitte olla varma. Nyt tahtoisin nähdä tavoletin.

-- Se on helppoa, sanoi isäntä avaten oven, -- olen ripustanut sen
tänne eteiseen.

Hän meni, otti sen seinältä ja ojensi Franzille. Ilmoitus oli sanasta
sanaan käännettynä seuraava:

    Kaikkien tiettäväksi tehdään, että helmikuun 22. päivänä,
    karnevaalin ensimmäisenä päivänä, teloitetaan Rota-istuimen
    päätöksen mukaan Piazza del Popololla Andrea Rondolo, joka on
    surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisen kanonikuksen
    Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka
    on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan
    ja hänen joukkonsa kanssa.

    Edellinen tulee olemaan _mazzolato_.

    Jälkimmäinen _decapitato_.

    Armeliaita ihmisiä pyydetään rukoilemaan Jumalaa, jotta nämä
    molemmat tuomitut tulisivat synnintuntoon.

Franz oli kaksi päivää aikaisemmin kuullut tämän kaiken Colosseumin
raunioilla, eikä mitään ollut muuttunut ohjelmassa. Tuomittujen nimet,
heidän rikoksensa ja rangaistuksen laatu olivat aivan samat.

Otaksuttavasti tuo talonpoika ei ollut kukaan muu kuin rosvo Luigi
Vampa, ja viittaniekka merenkulkija Sindbad, joka Roomassa,
Porto-Vecchiossa ja Tunisissa harjoitti armeliaisuustyötään.

Mutta aika kului, kello oli jo yhdeksän, ja Franz aikoi mennä
herättämään Albertin, kun tämä hänen suureksi hämmästyksekseen tuli
valmiiksi pukeutuneena huoneestaan. Karnevaali pyöri hänen päässään,
ja hän oli herännyt aikaisemmin kuin hänen ystävänsä odottikaan.

-- Kun me nyt olemme valmiita, sanoi Franz isännälle, -- niin
luuletteko, signor Pastrini, että kreivi Monte-Cristo voi ottaa meidät
vastaan?

-- Varmasti, sanoi hän. -- Herra kreivi nousee hyvin varhain aamulla,
ja on jo ollut pari tuntia ylhäällä.

-- Ettekä luule, että on epähienoa mennä jo nyt hänen luokseen?

-- En luule.

-- Siinä tapauksessa, Albert, jos olette valmis...

-- Aivan valmis, vastasi Albert.

-- Menkäämme kiittämään naapuriamme hänen kohteliaisuudestaan.

Franzin ja Albertin ei tarvinnut mennä kauemmaksi kuin eteisen toiselle
puolelle. Hotellin isäntä kulki heidän edellään ja soitti ovikelloa.
Palvelija tuli avaamaan.

-- Ranskalaiset herrat, ilmoitti hotellin isäntä.

Palvelija kumarsi ja viittasi heitä astumaan sisään.

He kulkivat kahden niin loistavasti kalustetun huoneen halki, etteivät
he olisi voineet kuvitellakaan näkevänsä sellaista Pastrinin
hotellissa, ja saapuivat lopulta hyvin komeaan salonkiin. Turkkilainen
matto oli levitetty permannolle, ja mukavat tuolit tarjosivat pehmeitä
tyynyjään ja kaltevia selkänojiaan vieraille. Kuuluisien mestarien
taulut ja kallisarvoiset aseet koristivat seiniä, ja raskaat verhot
riippuivat ovien edessä.

-- Teidän ylhäisyytenne suvaitsevat istua, sanoi palvelija, -- menen
ilmoittamaan herra kreiville.

Ja hän poistui eräästä ovesta.

Oven auetessa tulvehti saliin hetken ajan gusli-soittimen sulosointuja.

Franz ja Albert katsahtivat toisiinsa ja katselivat sitten uudelleen
huonekaluja, tauluja ja aseita. Ne tuntuivat heistä vieläkin
komeammilta kuin ensi kerralla.

-- No, kysyi Franz ystävältään, -- mitä sanotte tästä kaikesta?

-- Hyvä ystävä, vastasi Albert, -- naapurimme on joko välittäjä, joka
on rikastunut siihen aikaan, jolloin espanjalaiset arvopaperit olivat
laskeneet, tai hän on prinssi, joka matkustaa incognito.

-- Vaiti, sanoi Franz. -- Sen saamme kohta tietää, sillä tuossa hän on.

Ovi kääntyi saranoillaan, verho työnnettiin syrjään, ja tämän kaiken
rikkauden omistaja astui sisään.

Albert astui häntä vastaan, mutta Franz jäi aivan kuin naulattuna
paikoilleen.

Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt Colosseumissa ja teatterin
aitiossa. Se oli hänen isäntänsä Monte-Criston saarelta.



35. La Mazzolata


-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Monte-Cristo astuessaan sisään, -- pyydän
anteeksi, että olette ennättäneet käydä luonani ennen kuin minä teidän
luonanne. Mutta jos olisin tullut aikaisemmin luoksenne, olisin ehkä
häirinnyt. Heti kun sain kuulla, että aioitte tulla luokseni, olen
ollut valmiina kaikin tavoin palvelemaan teitä.

-- Pyydämme, Franz ja minä, kiittää teitä tuhannesti, herra kreivi,
sanoi Albert. -- Pelastatte meidät hyvin suuresta pulasta. Olimme juuri
suunnittelemassa mitä merkillisimpiä ajoneuvoja itsellemme, kun teidän
ystävällinen tarjouksenne ilmoitettiin meille.

-- Niin, syy on kokonaan typerän Pastrinin, sanoi kreivi viitaten
molempia nuoria miehiä istumaan eräälle divaanille. -- Hän ei
sanallakaan maininnut minulle, mitä teiltä puuttui. Yksinäni ja
erilläni kun täällä olen, etsin ainoastaan tilaisuutta saadakseni
tutustua naapureihini. Heti kun sain tietää, että jollakin tavoin
saatoin teitä auttaa, riensin kiireimmän kautta teille siitä
ilmoittamaan.

Nuorukaiset kumarsivat. Franz ei vielä osannut sanoa sanaakaan. Hän ei
tiennyt, miten menetellä. Kreivi ei millään tavoin osoittanut, että
tahtoi tuntea Franzin tai että tämä mahdollisesti tuntisi hänet. Franz
oli varma siitä, että kreivi oli sama mies, jonka hän edellisenä
päivänä oli nähnyt aitiossa, mutta ei ollut yhtä varma siitä, oliko hän
ollut Colosseumissa. Hän päätti siis antaa asioiden kehittyä itsestään
huomauttamatta kreiville suoranaisesti mistään. Hän oli sitä paitsi
siinä kohden paremmassa asemassa kuin kreivi, että hän tunsi tämän
salaisuuden, mutta tämä taas ei tiennyt hänestä mitään.

Hän päätti kuitenkin johdattaa keskustelun sellaiselle tolalle, että
saisi edes jonkinmoista valaistusta asiaan.

-- Herra kreivi, sanoi hän, -- olette tarjonnut meille paikat
vaunuissanne ja palatsi Rospolista vuokraamissanne ikkunoissa. Mutta
osaatteko sanoa, miten voisimme hankkia itsellemme jonkinmoisen paikan
nähdäksemme Piazza del Popololle?

-- Sehän on totta, sanoi kreivi hajamielisesti katsoen koko ajan
terävästi Morcerfiin, -- torilla kai tapahtuu jonkinmoinen teloitus?

-- Tapahtuu, vastasi Franz huomatessaan kreivin itse ryhtyvän puhumaan
siitä, mistä hän tahtoi.

-- Odottakaahan, odottakaahan, muistaakseni käskin eilen
taloudenhoitajaani pitämään siitä huolen. Ehkä voin tehdä teille vielä
tämänkin pienen palveluksen.

Hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan ja veti kolme kertaa.

-- Olen tehnyt palvelijoiden kutsumisen yksinkertaisemmaksi, sanoi hän
Franzille. -- Kun soitan kerran, tulee kamaripalvelijani, kaksi kertaa,
tulee hovimestarini, kolme kertaa, niin tarkoitan taloudenhoitajaani.
Tällä tavoin minun ei tarvitse tuhlata aikaa eikä sanoja. Kas, tuossa
hän on.

Sisään astui noin neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen ikäinen mies.
Hän muistutti täsmälleen sitä salakuljettajaa, joka oli vienyt Franzin
luolaan, mutta ei nyt näyttänyt häntä laisinkaan tuntevan. Mies oli
ilmeisesti saanut erityiset määräyksensä.

-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- oletteko niin kuin eilen määräsin
hankkinut minulle torille päin avautuvan ikkunan?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi taloudenhoitaja, -- mutta se
tapahtui viime hetkessä.

-- Mitä! sanoi kreivi rypistäen silmäkulmiaan. -- Enkö käskenyt teitä
hankkimaan sitä minulle?

-- Ja teidän ylhäisyytenne on sen saanut. Prinssi Lobanjev oli
vuokrannut saman ikkunan. Mutta minun oli pakko maksaa siitä sata...

-- Hyvä on, hyvä on, herra Bertuccio, näiden herrojen ei tarvitse
kuulla talousasioista. Olette vuokrannut ikkunan, se on pääasia.
Antakaa määräys kuskille ja olkaa portailla valmiina seurataksenne
meitä. Se riittää. Saatte mennä.

Taloudenhoitaja kumarsi ja astui askelen poistuakseen.

-- Olkaa niin hyvä, sanoi kreivi, -- ja kysykää Pastrinilta, onko tänne
tuotu tavoletti, ja pyytäkää häntä lähettämään minulle teloituksen
ohjelma.

-- Se on tarpeetonta, sanoi Franz ottaen taskustaan muistikirjansa. --
Minä näin tuon taulun ja kopioin siitä kaikki. Tässä se on.

-- Hyvä on. Voitte siis poistua, herra Bertuccio. En enää tarvitse
teitä. Kun aamiainen on valmis, ilmoitettakoon siitä meille. Nämä
herrat, sanoi hän kääntyen molempien ystävien puoleen, -- kunnioittavat
kai minua syömällä aamiaista kanssani?

-- Olette aivan liian ystävällinen, herra kreivi, sanoi Albert.

-- En suinkaan, päinvastoin, tuotatte sillä minulle suuren ilon ja
voitte korvata minulle kaiken Pariisissa, joko toinen tai molemmat
yhdessä. Herra Bertuccio, kattakaa kolmelle hengelle.

Hän otti muistikirjan Franzin kädestä.

-- Siis, sanoi hän lukien aivan kuin teatteriohjelmaa, -- "teloitetaan
tänään helmikuun 22. päivänä Andrea Rondolo, joka on surmannut San
Giovanni di Lateranon kunnianarvoisan kanonikuksen Cesare Terlinin,
sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen
yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa." Hm!
"Edellinen tulee olemaan _mazzolato_, jälkimmäinen _decapitato."_ Niin,
näin piti kaiken aluksi tapahtua. Mutta eilisen jälkeen on asioiden
kulussa tapahtunut muutos.

-- Mitä? sanoi Franz.

-- Niin, kun eilen vietin iltaani kardinaali Rospigliosin luona, kuulin
puhuttavan jostakin lykkäyksestä, joka tulisi toisen tuomitun osaksi.

-- Andrea Rondolon? kysyi Franz.

-- Ei..., lausui kreivi välinpitämättömästi, -- vaan tuon toisen...
(hän katsahti muistikirjaan etsiäkseen hänen nimeään) Peppinon, jota
sanotaan Rocca Prioriksi. Siten ette saa nähdä mestausta, mutta jäähän
teille _mazzolata_; sitä rangaistusta katselee mielellään ensi
kerralla, jopa toisellakin kertaa, jota vastoin mestaus, jonka
epäilemättä olette nähnyt, on liian yksinkertainen, liian tavallinen.
Giljotiini ei erehdy, ei iske väärään, ei lyö kolmeatoista kertaa
uudelleen niin kuin tuo sotilas, joka löi kreivi Chalais'n pään poikki
ja jonka erikoiseen huomaan Richelieu varmaankin oli potilaan uskonut.
Eurooppalaisista ei kannata puhuakaan, sanoi kreivi halveksivasti, --
mitä rangaistuksiin tulee. He eivät ymmärrä koko asiaa ja elävät
julmuuksien lapsuus- tai oikeammin vanhuusaikaa.

-- Luulisi teidän, herra kreivi, tehneen vertailevia tutkimuksia eri
kansojen kidutustavoista, sanoi Franz.

-- Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat, lausui kreivi kylmästi.

-- Ja olette nauttinut katsellessanne näitä hirveitä tekoja?

-- Aluksi tunsin inhoa, sitten tulin välinpitämättömäksi ja lopulta
uteliaaksi.

-- Uteliaaksi! Sehän on kauhea sana.

-- Miksi? Maailmassa on vain yksi ainoa vakava asia, kuolema. No, eikö
uteliaisuus pakota meitä tutkimaan, millä eri tavoilla sielu voi erota
ruumiista, ja mitenkä, riippuen luonteista, mielenlaadusta, jopa kansan
erikoisista tavoistakin, eri olennot astuvat tuon viimeisen askelen
olemassaolosta tyhjyyteen? Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa teille
erään asian: mitä useammin näkee ihmisten kuolevan, sitä helpommalta
kuolema tuntuu. Minun mielestäni kuolema kyllä on jonkinmoinen
rangaistus, mutta se ei ole sovitus.

-- En ymmärrä teitä oikein, sanoi Franz, -- selittäkää, sillä en
voi sanoin kuvata, kuinka suuressa määrin sananne herättävät
mielenkiintoani.

-- Kuulkaa siis, sanoi kreivi, ja hänen kasvonsa muuttuivat
sapenkarvaisiksi niin kuin muiden kasvoille nousee veri. -- Jos joku
mies on kamalia kidutuskeinoja käyttäen hitaasti surmannut isänne,
äitinne, rakastettunne, sanalla sanoen ihmisen, jota ei voi repiä
sydämestänne pois muuten kuin että jää jälkeen tyhjä paikka ja
kirvelevä haava, niin luuletteko, että yhteiskunnan tarjoama sovitus
riittää? Riittääkö mielestänne se, että giljotiinin rauta kulkee
murhaajan niskaluun ja selkänikamien välistä ja että mies, joka on
saanut teidät kärsimään vuosikausia henkisiä tuskia, tuntee muutaman
sekunnin ajan ruumiillista kipua?

-- Tiedän kyllä, sanoi Franz, -- että lohduttajaksi inhimillinen oikeus
on puutteellinen; se voi vuodattaa verta veren korvaukseksi, siinä
kaikki. Mutta siltä ei pidä vaatia muuta kuin se voi antaa.

-- Olen ottanut esimerkiksi ainoastaan sen tapauksen, että yhteiskunta
tuntee uhattavan perustaansa ja kostaa kuoleman kuolemalla. Mutta onhan
olemassa tuhansia muunlaisia tuskia, jotka voivat ihmisen henkisesti
tappaa yhteiskunnan välittämättä siitä vähääkään, tarjoamatta
pienintäkään koston tilaisuutta. On olemassa rikoksia, joiden
rankaisemiseen ei riitä turkkilaisten tapa seivästää, persialaisten
tapa puristaa uhri kaukaloon ja irokeesien tapa kiristää hermoja, ja
jotka kuitenkin yhteiskunta välinpitämättömänä jättää rankaisematta...
Vastatkaa, eikö sellaisia rikoksia ole?

-- On, vastasi Franz, -- ja niiden rankaisemiseksi on kaksintaistelu
sallittu.

-- Kaksintaistelu, huudahti kreivi, -- todellakin hupaisa keino, kun
tarkoituksena on kosto! Kun mies on riistänyt rakastettunne, vietellyt
vaimonne, häväissyt tyttärenne, tehnyt tuskaksi, kurjuudeksi, häpeäksi
kokonaisen ihmiselämän, jolla oli oikeus vaatia Jumalalta osuutensa
onnea, jonka hän on luvannut jokaiselle olennolle hänet luodessaan!
Tämän kostaaksenne pistätte miekan miehen rintaan tai ammutte kuulan
hänen otsaansa. Joutavia! Puhumattakaan siitä, että usein juuri hän
lähtee tuosta taistelusta haavoittumattomana, puhtaaksi pestynä
maailman edessä ja sovitettuaan tavallaan rikoksensa Jumalankin edessä.
Ei, ei, -- jos minun täytyisi kostaa, en kostaisi niin.

-- Ette siis hyväksy kaksintaistelua? Ette siis suostuisi taistelemaan?
kysyi Albert vuorostaan kuullessaan kreivin omituisia päätelmiä.

-- Suostun tietenkin, sanoi kreivi. -- Ymmärtäkäämme toisiamme oikein.
Ryhtyisin kaksintaisteluun vähäpätöisten seikkojen vuoksi, loukkauksen,
vastustuksen, korvapuustin vuoksi, ja tekisin sen sitäkin
huolettomammin, kun olen hyvin taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa
ja olen vähitellen tottunut vaaroihin. Kaiken tuon vuoksi ryhtyisin
kyllä kaksintaisteluun. Mutta hitaan, syvän, loppumattoman, ikuisen
tuskan maksaisin sillä, että tuottaisin sen aiheuttajalle samanlaisen.
Silmä silmästä, hammas hampaasta, sanovat itämaalaiset, jotka ovat
meille kaiken opettaneet ja jotka ovat osanneet luoda unelmista elämän
ja todellisuudesta paratiisin.

-- Mutta, väitti Franz, -- kun te tuon päätelmän mukaan olette tuomari
ja pyöveli omassa asiassanne, niin luuletteko, että voisitte aina pysyä
sellaisten rajojen sisällä, että vältätte lain rangaistuksen? Viha on
sokea, suuttumus mieletön, ja se, joka kaataa itselleen koston suloisen
juoman, voikin saada tyhjentää katkeran kalkin.

-- Kyllä, jos hän on köyhä ja menettelee tyhmästi, ei, jos hän on rikas
ja menettelee taitavasti. Pahimmassa tapauksessa tulee hänen osakseen
tuo äärimmäinen rangaistus, josta äsken puhuimme ja jonka Ranskan
ihmisystävällinen vallankumous on asettanut silpomisen ja ruhjomisen
sijaan. No niin, mitä merkitsee tämä kärsimys, jos hän on saavuttanut
kostonsa? Olen melkein pahoillani siitä, ettei Peppino-raukan
mestaamisesta tulekaan luultavasti mitään; silloinhan näkisitte, kuinka
lyhyen ajan se kestää ja kannattaako siitä puhua. Mutta toden totta,
mehän keskustelemme hyvin kummallisesta asiasta karnevaalipäivänä.
Mitenkä siihen jouduimmekaan? Nyt muistan! Tehän pyysitte saada paikan
ikkunassani. No niin, te saatte. Mutta menkäämme ensin aterialle, sillä
tuossa tullaan ilmoittamaan meille, että pöytä on katettu.

Palvelija avasi yhden salonkiin johtavista neljästä oviparista ja
ilmoitti:

-- Pöytä on katettu!

Aamiaisen aikana, joka oli maukas ja hienosti valmistettu, Franz etsi
silmillään Albertin katsetta nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä
kummallinen keskustelu oli häneen tehnyt. Mutta Albert ei huolettomaan
tapaansa näyttänyt panneen sille mitään erikoista painoa. Hän söi
suurella mielihyvällä kreivin tarjoamaa ruokaa saatuaan viisi tai kuusi
kuukautta tyytyä italialaiseen ruokaan, joka on maailman huonointa.
Kreivi maistoi vain hiukkasen jokaista ruokalajia. Hän näytti syövän
ainoastaan kohteliaisuudesta ja odottavan vieraiden lähtöä voidakseen
ruveta nauttimaan jotain omaa kummallista ruokaansa.

Franz muisti, minkä kauhun kreivi oli herättänyt kreivitär G...ssä ja
kuinka hän oli ollut varma siitä, että vastapäisessä aitiossa istuva
mies oli vampyyri.

Aamiaisen päätyttyä Albert katsoi kelloaan.

-- Suokaa anteeksi, herra kreivi, hän sanoi, -- mutta meillä on vielä
tuhansia hommia.

-- Mitä?

-- Meillä ei ole valepukuja, ja tänä päivänähän ne ovat aivan
välttämättömät.

-- Älkää huolehtiko siitä. Luullakseni on torin varrella meidän
käytettävänämme erityinen huone. Minä käsken viedä sinne haluamanne
puvut, ja voimme siellä ottaa ne yllemme.

-- Teloituksen päätyttyäkö? huudahti Franz.

-- Tietysti, sen jälkeen, sen aikana tai sitä ennen, aivan kuten itse
haluatte.

-- Vastapäätä mestauslavaa?

-- Mestauslavahan kuuluu juhlaan.

-- Herra kreivi, sanoi Franz, -- olen ajatellut asiaa tarkemmin. Minä
kiitän teitä ystävällisyydestänne, mutta en voi tulla vaunuihinne enkä
ikkunaanne palatsi Rospoliin.

-- Mutta sittenhän teiltä jää näkemättä hyvin erikoinen tapaus, vastasi
kreivi.

-- Te kerrotte sen, jatkoi Franz, -- ja olen varma siitä, että teidän
kertomananne se tekee minuun yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin jos
olisin sen nähnyt. Monesti olen jo ennen päättänyt mennä katsomaan
mestausta, mutta en ole koskaan voinut sitä tehdä. Entä te, Albert?

-- Näin Castaingin mestauksen, mutta luulen olleeni sinä päivänä hiukan
humalassa. Olin juuri päässyt koulusta ja olin viettänyt yöni jossakin
ravintolassa.

-- Jos ette olekaan nähnyt teloitusta Pariisissa, niin ei mikään estä
teitä katsomasta sitä ulkomailla. Ihminen matkustaa oppiakseen, muuttaa
olinpaikkaa nähdäkseen jotakin. Tuomittu on suuri roisto, hän löi
rautakangella kuoliaaksi papin, joka oli kasvattanut hänet aivan kuin
oman poikansa. Kun kerran tappaa kirkonmiehen, niin tarttukoon
sopivampaan aseeseen kuin rautakankeen, varsinkin kun tämä kirkonmies
mahdollisesti on oma isä. Jos olisitte Espanjassa, niin menisitte
katsomaan härkätaisteluja, eikö niin? No niin, ajatelkaa, että tämäkin
on taistelu, muistelkaa entisajan roomalaisia sirkuksessa, taisteluja,
joissa surmattiin kolmesataa leijonaa ja sata miestä. Muistelkaahan
noita kahdeksaakymmentätuhatta katsojaa, noita säädyllisiä
vallasnaisia, jotka veivät sinne naimaiässä olevat tyttärensä, ja noita
ihania vestaaleja, jotka kauniilla peukaloillaan antoivat merkin:
"Älkää laiskotelko! Tappakaa tuo mies, joka on jo melkein kuollut."

-- Lähdettekö te, Albert, katsomaan? kysyi Franz.

-- Tietysti, hyvä ystävä! Ajattelin ensin samoin kuin tekin, mutta
kreivin sanat ovat muuttaneet mielipiteeni.

-- Lähdetään siis, koska niin tahdotte, sanoi Franz. -- Mutta
mennessämme torille tahtoisin kulkea Corson kautta. Käykö se päinsä,
herra kreivi?

-- Jalan kyllä, vaunuilla ei.

-- No, siis menen jalan.

-- Täytyykö teidän välttämättömästi mennä sen kautta?

-- Täytyy, minun täytyy nähdä siellä jotakin.

-- Mennään siis Corson kautta. Lähetämme vaunut Piazza del Popololle
Strada del Babuinon kautta. Minäkin menen mielelläni Corson kautta
nähdäkseni, onko määräyksiäni noudatettu.

-- Teidän ylhäisyytenne, eräs katujamunkki haluaa puhutella teitä,
sanoi palvelija avaten oven.

-- Tiedän, mistä on kysymys. Hyvät herrat, suvaitsetteko mennä
salonkiin, siellä on pöydällä mainioita havanna-sikareja; minä tulen
heti jäljestänne.

Nuoret miehet nousivat ja poistuivat ovesta kreivin pyydettyä kerran
vielä anteeksi ja poistuessa toisesta. Albert, joka oli suuri
tupakantuntija ja joka Italiassa-olonsa aikana oli kaivannut Café de
Paris'n sikareja, lähestyi pöytää ja huudahti ilosta nähdessään oikeita
havanna-sikareja.

-- No, kysyi Franz häneltä, -- mitä ajattelette kreivi Monte-Cristosta?

-- Mitäkö ajattelen! vastasi Albert hämmästyneenä. -- Hän on
miellyttävä mies, aivan verraton isäntä kodissaan, paljon nähnyt,
paljon tutkinut, paljon miettinyt. Hän on aivan kuin Brutus stoalainen,
ja kaiken lisäksi hänellä on oivallisia sikareja, lisäsi hän puhaltaen
suurella nautinnolla savua kattoa kohden.

Sellainen oli Albertin mielipide kreivistä. Kun Franz tiesi, että
Albert väitti muodostavansa mielipiteensä ihmisistä tarkoin punnittuaan
heidän ominaisuuksiaan, ei hän koettanutkaan muuttaa hänen käsitystään.

-- Mutta, sanoi hän, -- oletteko huomannut erästä kummallista asiaa?

-- Mitä?

-- Kuinka tarkkaan hän teitä silmäilee.

-- Minuako?

-- Niin, teitä.

Albert mietti.

-- Eihän siinä ole mitään kummallista, sanoi hän huoaten. -- Olen ollut
toista vuotta poissa Pariisista ja pukuni on kaiketi vanhanaikainen.
Kreivi on varmaankin pitänyt minua maalaisena. Rakas ystävä, sanokaa
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, että niin ei ole asian laita.

Franz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.

-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne.
Olen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me
astumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita
mukaanne, herra Morcerf.

-- Hyvin mielelläni, sanoi Albert, -- sillä italialaiset sikarit ovat
vielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette
Pariisiin, niin korvaan kaiken teille.

-- Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen
kolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa
hukattavaksi. Kello on puoli yksi.

He laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset
määräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin
jalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka
varrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.

Franz tarkasti viimeksi mainitun talon kaikkia ikkunoita. Hän ei ollut
unohtanut Colosseumissa sovittua merkkiä.

-- Mitkä ovat teidän ikkunanne? kysyi hän kreiviltä mahdollisimman
luontevasti.

-- Nuo kolme viimeistä, vastasi tämä aivan huolettomasti, sillä hän ei
voinut aavistaakaan, miksi kysymys tehtiin.

Franz katsahti nopeasti ikkunoihin. Sivuilla olevissa ikkunoissa oli
keltaiset silkkiverhot, keskimmäisessä valkoiset ja niissä punainen
risti.

Viittaniekka oli pitänyt talonpojalle antamansa lupauksen. Ei tarvinnut
enää epäilläkään; hän oli kreivi.

Ikkunoissa ei vielä näkynyt ketään.

Kaikkialla tehtiin valmistuksia, aseteltiin tuoleja, rakenneltiin
lavoja ja koristeltiin ikkunoita. Naamioidut eivät saaneet lähteä
liikkeelle eivätkä ajaa vaunuilla ennen kuin määrätyllä hetkellä. Mutta
kaikkien ikkunoiden takana oli varmaan naamioituja ja kaikkien porttien
takana vaunuja odottamassa.

Franz, Albert ja kreivi jatkoivat matkaansa pitkin Corsoa. Mitä
lähemmäksi he tulivat Piazza del Popoloa, sitä sankemmaksi tuli joukko,
ja ihmisten päiden ylitse kohosi obeliski, jonka päässä oli risti.
Obeliskin edessä paikalla, jonka Babuino-, Corso- ja Ripetta-kadulta
saattoi nähdä, olivat giljotiinin sivuhirret, ja niiden välissä väikkyi
kaareva terä.

Kadunkulmassa oli kreivin taloudenhoitaja odottamassa herraansa.

Ikkuna, jonka vuokraaminen oli maksanut niin huimaavan summan, että
kreivi ei tahtonut sitä vierailleen ilmoittaa, oli Via del Bambinon ja
Monte Pincion välissä olevan suuren palatsin toisessa kerroksessa.
Ikkuna kuului pukeutumishuoneeseen, josta mentiin makuuhuoneeseen. Kun
sulki makuuhuoneen oven, olivat vuokralaiset aivan kuin kotonaan.
Tuoleille oli laskettu hyvin komeita silkkisiä pajatsonpukuja.

-- Koska olette antanut minun valita pukunne, sanoi kreivi, -- olen
valinnut nämä, sillä niitä tänä vuonna eniten käytetään. Ne ovat sitä
paitsi mukavimmat konfettisodassa, sillä jauho ei niissä näy.

Franz kuuli vain puoliksi kreivin sanat eikä ehkä osannut antaa kyllin
suurta arvoa tälle hänen uudelle huomaavaisuudelleen, sillä hänen
huomionsa oli kokonaan kohdistunut torilla vallitsevaan hälinään ja sen
keskellä olevaan kammottavaan telineeseen, joka tällä hetkellä oli sen
pääkoristuksena.

Franz näki ensi kertaa giljotiinin. Nimitämme sitä giljotiiniksi, sillä
roomalainen _mandata_ on melkein samalla tapaa valmistettu kuin
ranskalainen teloituskone. Veitsi on kuunsirpin muotoinen ja leikkaa
kuperalla puolellaan, siinä ainoa erotus.

Kaksi miestä istui laudalla, jolle mestattava pannaan, ja söi
odottaessaan rauhallisesti aamiaisekseen leipää ja makkaraa. Toinen
heistä nosti hiukan lautaa ja otti sen alta viinipullon, ryyppäsi
kulauksen ja ojensi sitten pullon toverilleen. Miehet olivat pyövelin
apulaisia.

Heidän pelkkä näkemisensäkin vaikutti Franziin niin, että hän tunsi
hien helmeilevän hiuksiensa juurista.

Kuolemaantuomitut oli edellisenä iltana siirretty Carceri Nuovesta
Santa Maria del Popolon kirkkoon. Siellä he olivat viettäneet yönsä
kumpikin kahden papin seurassa rautaristikolla suljetussa
hautakappelissa. Sen edessä kulkivat vartijat, jotka joka tunti
vaihdettiin.

Kaksinkertainen rivi karabinieereja oli asetettu kirkon ovelta
mestauslavalle asti, jossa he muodostivat kehän. Näin syntyi noin
kymmenen jalan levyinen tie ja mestauslavan ympärille noin sadan jalan
pituinen kehä. Muu osa toria oli aivan täynnä kansaa. Monet olivat
nostaneet lapsensa olkapäälleen, että nämä näkisivät hyvin kaiken.

Monte Pincio oli aivan kuin suuri amfiteatteri, jonka kaikki istuimet
olivat täynnä katsojia. Via del Babuinon ja Via di Ripettan kulmissa
olevien molempien kirkkojen parvekkeet olivat täpötäynnä sinne
erikoisella luvalla päässeitä henkilöitä. Pylväistön edessä olevat
portaat olivat aivan kuin kirjava, hyökyvä aallokko, jonka vuorovesi
yhä uudelleen heitti pylväitä vastaan. Jokaisessa muurin kulmauksessa,
missä vain hiukankin oli tilaa, oli elävä kuvapatsas.

Kreivi oli siis oikeassa sanoessaan, että elämässä ilmeisesti on
mielenkiintoisinta kuoleman näkeminen.

Olisi luullut, että hetken juhlallisuus olisi tehnyt ihmiset
hiljaisiksi, mutta joukosta kaikuikin kova melu, kuului naurua,
vihellyksiä ja iloisia huutoja. Kreivi oli siinäkin ollut oikeassa,
että teloitus ilmeisesti oli kansalle ainoastaan merkkinä karnevaalin
alkamisesta.

Äkkiä melu taukosi aivan kuin taikaiskusta. Kirkon ovet aukenivat.

Osa katujamunkkien veljeskuntaa, yllään harmaat säkit, joissa oli reiät
silmiä varten, astui ensiksi kirkosta käsissään palavat kynttilät.
Heidän edellään kulki veljeskunnan esimies. Katujamunkkien jäljestä
tuli pitkä mies, muuten alasti, paitsi että jalassa oli housut ja
kupeella riippui tupessa iso puukko. Olallaan hän kantoi raskasta
rautanuijaa. Se oli pyöveli.

Pyövelin jäljessä astuivat, siinä järjestyksessä kuin heidät oli
teloitettava, ensin Peppino ja sitten Andrea.

Kummankin rinnalla kulki kaksi pappia.

Peppino asteli jokseenkin varmasti. Hän oli epäilemättä saanut tietää,
mikä häntä odotti.

Pappi tuki kummaltakin puolen Andreaa.

Kumpikin suuteli tuon tuostakin ristiä, jonka rippi-isä heille ojensi.

Franz tunsi jo tätäkin katsellessaan jalkojensa herpaantuvan. Hän
katsahti Albertiin. Tämä oli kalpea kuin palttina ja heitti
konemaisella liikkeellä kauas luotaan sikarin, jonka oli vasta puoliksi
polttanut.

Kreivi näytti rauhalliselta; heikko punakin nousi hänen kalpeille
poskilleen. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin pedon, joka tuntee
veren tuoksun, ja hänen hiukan raollaan olevien huuliensa välistä
näkyivät terävät, valkoiset hampaat. Ja yhtä kaikki oli hänen
kasvoillaan hymyilevä lempeys, jota Franz ei ollut niillä koskaan
nähnyt. Varsinkin hänen silmissään oli tavattoman kaunis nöyryyden ja
hellyyden ilme.

Tuomitut jatkoivat matkaansa mestauslavaa kohden, ja mitä lähemmäksi he
tulivat, sitä selvemmin saattoi erottaa heidän kasvonsa. Peppino oli
kahdenkymmenenneljän tai kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, kaunis
mies, jonka kasvot päivä oli ruskettanut ja jonka katse oli kirkas ja
hurja. Hän piti päätään pystyssä ja näytti vainuavan, mistäpäin hänen
pelastajansa tulee.

Andrea oli tanakka ja lyhyt. Hänen kasvonsa, joissa kuvastui
halpamainen julmuus, eivät paljastaneet hänen ikäänsä, mutta hän
saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Vankilassa hän oli antanut
partansa kasvaa. Hänen päänsä retkahteli, ja polvet horjuivat. Hän
näytti tekevän kaikki liikkeensä aivan konemaisesti, eikä hänen
tahdollaan näyttänyt olevan mitään tekemistä liikkeiden kanssa.

-- Muistan teidän sanoneen, lausui Franz kreiville, -- että tapahtuu
vain yksi teloitus.

-- Siinä puhuin totta, vastasi kreivi kylmästi.

-- Mutta tuollahan on kaksi tuomittua.

-- On kyllä, mutta heistä toinen on aivan kuoleman partaalla ja
toisella on vielä monta vuotta elettävänään.

-- Jos armahdus tapahtuu, niin sen pitäisi minun mielestäni jo tulla,
sillä aika on jo täpärällä.

-- Tuolla se tuleekin, katsokaahan, sanoi kreivi.

Samassa kun Peppino laski jalkansa mestauslavan portaille, riensi muuan
katujamunkki, joka näytti jääneen muista jälkeen, sotilasrivin läpi
esimiehen luo ojentaen hänelle neljään osaan taivutetun paperin.

Peppinon terävä katse oli huomannut tämän kaiken. Munkkikunnan esimies
avasi paperin, luki sen ja kohotti kätensä.

-- Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! sanoi hän
selvällä kauas kuuluvalla äänellään. -- Toinen tuomittu on saanut
armon.

-- Armon! huusi koko kansanjoukko yhteen ääneen. -- Toinen on saanut
armon!

Tämän armo-sanan kuullessaan Andrea näytti ponnahtavan ylös ja
kohottavan päätään.

-- Armo kenelle? huusi hän.

Peppino seisoi liikkumattomana, mykkänä ja läähätti.

-- Armon on saanut Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, sanoi
munkkikunnan esimies.

Ja hän ojensi paperin karabinieereja komentavalle kapteenille, joka
luki sen ja antoi takaisin.

-- Armo Peppinolle, huusi Andrea heräten täydellisesti äskeisestä
hervottomuudentilasta. -- Miksi hän saa armon enkä minä? Meidänhän piti
kuolla yhdessä. Minulle luvattiin, että hän kuolee ensiksi; ei ole
oikein antaa minun kuolla yksin. Minä en tahdo kuolla yksinäni, minä en
tahdo!

Ja hän riistäytyi pappien käsistä irti, väänteli ruumistaan, ulvoi,
karjui ja ponnisti mielettömästi voimiaan katkoakseen köydet, joilla
hänen kätensä olivat sidotut.

-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Franz kreiviltä.

Kun kaikki puhuivat Rooman murretta, ei hän ollut oikein ymmärtänyt.

-- Mitäkö on tapahtunut? sanoi kreivi. -- Ettekö ymmärrä? Tuon
ihmisolennon täytyy kuolla yksin, ja hän on raivoissaan siitä, ettei
hänen kanssaihmisensä kuole hänen kerallaan. Jos hän saisi vapaasti
toimia, niin hän repisi kynsillään ja hampaillaan tuon toisen
kappaleiksi mieluummin kuin antaisi hänen nauttia elämästä, joka
häneltä itseltään riistetään. Oi ihmiset, ihmiset, krokotiilien suku!
niin kuin sanoo Karl Moor, huudahti kreivi ojentaen molemmat nyrkkinsä
joukkoa kohden, -- kuinka hyvin minä teidät tuosta tunnen, ja kuinka te
kaikkina aikoina olette olleet oman itsenne arvoisia!

Andrea ja molemmat pyövelin apulaiset kieriskelivät maassa. Tuomittu
huusi koko ajan: "Hänen täytyy kuolla, minä tahdon sen! Teillä ei ole
oikeutta tappaa minua yksin."

-- Katsokaa, katsokaa, sanoi kreivi ja tarttui nuorten miesten käsiin,
-- _toden_ totta tämä on mielenkiintoista. Tuo mies oli alistunut
kohtaloonsa, astui mestauslavaa kohden, olisi kuitenkin kuollut
vastustelematta ja kapinoimatta. Tiedättekö, mikä antoi hänelle voimia?
Tiedättekö, mikä häntä lohdutti? Tiedättekö, mikä sai hänet
kärsivällisenä ottamaan rangaistuksen vastaan? Se, että toisella oli
sama edessä kuin hänelläkin. Se, että toinen kuolisi samoin kuin
hänkin, se, että toisen piti kuolla ennen häntä! Viekää kaksi lammasta
tai kaksi härkää teurastettavaksi ja saakaa ne käsittämään, että
toinen heistä ei kuole niin lammas määkii ilosta ja härkä mylvii
tyytyväisyydestä. Mutta ihminen, jonka Jumala on luonut kuvakseen,
ihminen, jolle Jumala on antanut korkeimmaksi, ainoaksi ja pyhimmäksi
laiksi rakkauden lähimmäiseensä, mikä on ihmisen ensimmäinen sana, kun
hän kuulee, että toveri on pelastunut? Kirous. Kunnia ihmiselle, tuolle
luonnon kruunulle, tuolle luomakunnan kuninkaalle!

Ja kreivi purskahti nauruun, mutta niin kamalaan nauruun, että sen
täytyi kummuta pelottavista kärsimyksistä.

Taistelu jatkui, ja kaksikymmentätuhatta ääntä huusi yht'aikaa:
"Kuolemaan! Kuolemaan!"

Franz aikoi vetäytyä pois, mutta kreivi tarttui hänen käsivarteensa ja
pidätti hänet ikkunan luona.

-- Mikä teidän on? kysyi hän. -- Tunnetteko sääliä? Sepä kohdistuisi
oikeaan olentoon! Jos kuulisitte hullun koiran ulvovan, tarttuisitte
pyssyynne, juoksisitte kadulle ja ampuisitte heti paikalla kuoliaaksi
sen, vaikka itse asiassa toinen koira on purrut sitä ja se tekee vain
samoin kuin sillekin on tehty. Ja nyt te tunnette sääliä miestä
kohtaan, jota ei toinen mies ole purrut ja joka kuitenkin on surmannut
oman hyväntekijänsä. Ja kun hän ei nyt voi tappaa enää ketään, sillä
hänen kätensä ovat sidotut, tahtoo hän kaikin mokomin nähdä
vankeustoverinsa, onnettomuustoverinsa kuolevan! Ei, katsokaa,
katsokaa!

Tämä käsky oli melkein tarpeeton, sillä kamala näytelmä aivan kuin
lumosi Franzin. Tuomittu oli saatu mestauslavalle, pyöveli asettui
hänen viereensä ja kohotti nuijansa. Se osui miehen vasempaan ohimoon.
Kuului kumea tärähdys, tuomittu kaatui aivan kuin härkä, ensin kasvot
maata vastaan ja siitä kääntyen selälleen. Silloin pyöveli laski
nuijansa syrjään, veti puukon tupestaan, avasi yhdellä vedolla hänen
kurkkunsa ja sitten astuen jaloillaan hänen vatsansa päälle alkoi sitä
polkea.

Joka kerta, kun hän painoi, ruiskahti veri mestatun kurkusta.

Silloin Franz ei enää voinut kauempaa katsella, hän peräytyi ja vaipui
tuoliin puolipyörtyneenä.

Albert jäi seisomaan paikalleen, mutta hänen kätensä tarttuivat
suonenvedontapaisesti verhoihin, ja hänen silmänsä olivat ummessa.

Kreivi seisoi suorana ja riemuitsi aivan kuin pahuuden enkeli.



36. Rooman karnevaali


Kun Franz tointui, näki hän Albertin juovan suurin siemauksin lasista
vettä, jota hän kalpeudestaan päättäen hyvin tarvitsikin. Kreivi puki
jo ylleen pajatsonpukua. Hän katsahti konemaisesti torille, kaikki oli
kadonnut, mestauslava, pyövelit ja ruumis, jäljellä oli vain meluava,
puuhaileva, iloinen kansanjoukko, ja Monte Citorion kello, joka ei
soinut muulloin kuin paavin kuollessa ja karnevaalin alkaessa, kaikui
nyt täydellä voimalla.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän kreiviltä.

-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vastasi tämä, -- niin kuin näette.
Karnevaali vain on alkanut, pukekaamme nopeasti yllemme.

-- Tästä kamalasta näytelmästä ei ole todellakaan jäljellä muuta kuin
hämärä unikuva, sanoi Franz.

-- Te olettekin nähnyt vain kamalan unen, painajaisen.

-- Niin, minä; mutta tuomittu!

-- Unta se hänellekin on ollut. Hän on vaipunut ikuiseen uneen, te sitä
vastoin olette herännyt. Ja kukapa voi sanoa, kumpi teistä on
onnellisempi?

-- Mutta Peppino, miten hänen on käynyt?!

-- Peppino on järkevä poika. Hän ei ole hiukkaakaan itserakas. Hän ei
ole ollut vähääkään raivoissaan siitä, ettei ole herättänyt yleistä
huomiota, vaan päinvastoin ihastuksissaan, kun kaikkien katseet olivat
kääntyneet hänen toveriinsa. Hän käytti siis tätä sekamelskaa hyväkseen
ja pujahti kansan joukkoon sekä katosi ehtimättä edes kiittää noita
kunnianarvoisia pappeja, jotka saattoivat häntä. Ihminen on todellakin
hyvin kiittämätön ja itsekäs olento... Mutta pukeutukaa. Näettehän,
että herra Morcerf näyttää hyvää esimerkkiä.

Albert veti silkkihousut mustien housujensa ja kiiltonahkaisten
saappaittensa päälle.

-- No, Albert, kysyi Franz, -- tekeekö mielenne todellakin hullutella?
Vastatkaahan suoraan.

-- Ei, vastasi hän, -- mutta olen tyytyväinen, että olen tuon kaiken
nähnyt, ja nyt ymmärrän kreivin sanat: kun on tottunut tuollaisiin
näytelmiin, niin vain se voi enää herättää mielenkiintoa.

-- Lukuun ottamatta sitä, että vain noina hetkinä voi tutkia
ihmisluonteita, sanoi kreivi. -- Mestauslavan ensimmäisellä portaalla
kuolema repäisee ihmiseltä naamion, jota tämä on pitänyt kasvoillaan
koko elämänsä ajan, ja oikea muoto tulee näkyviin. Myöntää täytyy, että
Andrean kasvot eivät olleet kauniit... Iljettävä konna! Pukeutukaamme,
herrat, pukeutukaamme.

Franz olisi näyttänyt raukkamaiselta, ellei olisi noudattanut toisten
esimerkkiä. Hän veti siis ylleen puvun ja otti naamion, joka oli
varmaankin yhtä valkoinen kuin hänen kasvonsakin.

Pukeuduttuaan he läksivät torille. Alhaalla odottivat vaunut täynnä
kukkia ja konfetteja.

Vaunut yhtyivät riviin.

Kuoleman synkän näytelmän sijaan oli nyt tullut vallaton riemujuhla.
Naamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä
laskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä
narreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia,
kaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja
huitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja,
konfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja
vieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta
suuttua, kaikki vain nauroivat.

Franzista ja Albertista tuntui, että heidät vietiin hurjiin pitoihin,
jotta he unohtaisivat suuren surun. Yhä vielä he näkivät tai oikeammin
sanoen tunsivat sielussaan kajastuksen siitä, mitä olivat nähneet.
Mutta vähitellen yleinen huumaus valtasi heidät, he tunsivat, miten
häilyvä järki alkoi kadota, heissä heräsi kumma halu ottaa osaa tähän
meluun, hälinään ja hullutukseen. Kun viereisistä vaunuista Morcerfin
päälle heitettiin kourallinen konfettia, ja he kaikki peittyivät
jauhoihin ja alkoivat tuntea kaulassaan ja niissä kasvojen osissa,
joita naamio ei suojannut, kuin nuppineulojen pistoja, yllytti se
heidät ottamaan osaa yleiseen taisteluun. Albert nousi seisoalleen ja
heitti kahmalokaupalla munia ja konfettia naapureittensa päälle.

Nyt oli sota alkanut. Nuoret unohtivat kokonaan sen, mitä olivat puoli
tuntia aikaisemmin nähneet, niin voimakkaasti vaikutti heihin ympärillä
riehuva kirjava, hurja ja mieletön näytelmä. Kreivi Monte-Cristo
puolestaan näytti pysyvän välinpitämättömänä.

Suuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia
palatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla
matoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa,
roomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita
ulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset,
jotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät
ikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat
kukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla
liikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä
kaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä,
takajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen
paljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen
kiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa;
häntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin
unipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon
kuvan Rooman karnevaalista.

Ajaessaan toista kertaa Corsoa pitkin kreivi pysähdytti vaunut ja pyysi
anteeksi sitä, että aikoi jättää seuralaisensa. Vaununsa hän luovutti
heidän käytettävikseen. Franz katsahti ylös. He olivat Rospoli-palatsin
edustalla. Keskimmäisessä ikkunassa, siinä, jonka valkoisissa verhoissa
oli punainen risti, näkyi sininen domino. Franz kuvitteli häntä
Argentina-teatterissa näkemäkseen kauniiksi kreikattareksi.

-- Hyvät herrat, sanoi kreivi hypätessään vaunuista pois, -- kun olette
väsyneet olemaan näyttelijöitä ja tahdotte tulla katselijoiksi, niin
tiedätte, että teille on varattu paikat minun ikkunoissani. Siihen asti
käyttäkää kuskiani, vaunujani ja palvelijoitani.

Olemme unohtaneet mainita, että kreivin kuski oli pukeutunut
karhuntaljoihin, aivan samoin kuin Odry näytelmässä "Karhu ja pasha",
ja että lakeijat vaunujen takana olivat vartalonmukaisissa vihreiden
apinoiden puvuissa, ja irvistelivät ohikulkijoille naamioillaan, joita
vieterit liikuttivat.

Franz kiitti kreiviä hänen ystävällisestä tarjouksestaan. Albert
ilvehti parhaillaan roomalaisten talonpoikaistyttöjen kanssa, joiden
vaunut olivat samoin kuin kreivinkin pysähtyneet, ja heitteli heidän
päälleen kukkakimppuja.

Pahaksi onneksi vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja kun hänen
vaununsa ajoivat Piazza del Popoloa kohden, suuntautuivat tyttöjen
vaunut Venetsian palatsia kohden.

-- Hyvä ystävä, sanoi hän Franzille, -- ettekö nähnyt...?

-- Mitä?

-- Noita vaunuja, jotka ovat täynnä roomalaisia talonpoikaistyttöjä.

-- En.

-- Minä olen varma siitä, että he olivat hurmaavan kauniita naisia.

-- Mikä vahinko, Albert, että olitte naamioitu, sanoi Franz, -- muuten
olisitte saanut korvauksen kaikista pettymyksistänne.

-- Oh, lausui tämä puoliksi nauraen, -- ennen kuin karnevaali on
loppunut, olen varmaankin saanut jonkinmoisen korvauksen.

Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin että Albert pari kolme
kertaa kohtasi nuo roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunut. Tällöin
Albertin naamio kerran irtaantui joko sattumalta tai hänen tahdostaan.

Hän otti silloin viimeiset kukkasensa ja heitti ne vaunuihin.

Eräs niistä kaunottarista, joiden Albert luuli piiloutuvan
talonpoikaistyttöjen naamioon, ihastui tästä hänen kohteliaisuudestaan,
ja kun vaunut seuraavalla kerralla kulkivat ystävysten vaunujen ohitse,
tyttö heitti niihin orvokkikimpun.

Albert otti sen kiireesti käteensä ja pisti sen voitonriemuisena
napinreikäänsä.

-- Siinähän nyt on seikkailun alku, sanoi Franz Albertille.

-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, vastasi Albert, -- mutta luulen
todellakin, että tämä merkitsee seikkailun alkua. Sen vuoksi en enää
luovukaan tästä kukkavihosta.

-- Ette suinkaan, sanoi Franz nauraen, -- sehän on tuntomerkkinä, kun
jälleen tapaatte toisenne.

Tämä leikinlasku tuntui muuttuvan todeksi, kun vaunujen tullessa
uudelleen roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunujen kohdalle, tyttö,
joka kukkavihon oli heittänyt, taputti käsiään nähdessään kukat
Albertin napinreiässä.

-- Hyvä, sanoi Franz hänelle, -- hyvä, alku on aivan verraton.
Tahdotteko, että jätän teidät, ja haluatteko mieluimmin olla yksinänne?

-- En, sanoi Albert, -- älkäämme hätiköikö. En aio olla mikään
tyhmeliini, joka ensimmäisestä viittauksesta on valmis menemään
lemmenkohtaukseen. Jos tuo kaunis talonpoikaistyttö haluaa mennä
pitemmälle, tapaamme hänet huomenna tai oikeammin hän tapaa meidät.
Silloin hän antaa merkin, ja sittenhän saamme nähdä, mitä minun tulee
tehdä.

-- Te, rakas Albert, olette todellakin viisas kuin Nestor ja varovainen
kuin Odysseus, sanoi Franz. -- Jos teidän Kirkenne onnistuu loihtia
teidät eläimeksi, niin hän on silloin hyvin taitava tai hyvin voimakas.

Albert oli oikeassa. Tuo kaunis tuntematon oli varmaankin päättänyt
olla sinä päivänä menemättä sen pitemmälle, sillä vaikka nuoret miehet
ajoivatkin useaan kertaan katua pitkin, eivät he enää nähneet tyttöjen
vaunuja. Ne olivat varmaankin poikenneet jollekin sivukadulle.

Silloin he palasivat Rospoli-palatsiin, mutta kreivikin oli kadonnut
sinipukuisen dominon seurassa. Keltaverhoisissa ikkunoissa istui
vieraita, jotka hän epäilemättä oli kutsunut.

Samassa kirkonkello, joka oli ilmaissut karnevaalin alkaneen, ilmoitti
sen loppuvankin. Corsolla ajeleva vaunurivi hajaantui, ja kohta
katosivat kaikki vaunut sivukaduille.

Franz ja Albert olivat sinä hetkenä Via delle Maratten kohdalla.

Kuski kääntyi sille sanaakaan sanomatta, ajoi Piazza di Spagnan halki
ja Poli-palatsin ohitse ja saapui hotellin eteen.

Pastrini tuli ottamaan hotellinsa asukkaita vastaan ovelle asti.

Franz tiedusteli kreiviä ja oli pahoillaan, kun ei ollut ajoissa tullut
häntä noutamaan, mutta Pastrini rauhoitti häntä ilmoittamalla, että
kreivi Monte-Cristo oli tilannut itselleen toiset vaunut ja nämä olivat
kello neljä menneet häntä noutamaan palatsi Rospolista. Hän oli sitä
paitsi pyytänyt hotellin isäntää jättämään molemmille ystävilleen
Argentina-teatterista vuokraamansa aition avaimen.

Franz tiedusteli Albertilta, tekikö hänen mielensä mennä teatteriin,
mutta Albertilla oli suuria tuumia päässään ja hän tahtoi toteuttaa
ne, ennen kuin ajattelikaan teatteriin menoa. Hän ei sen vuoksi
vastannutkaan tähän kysymykseen, vaan kysyi Pastrinilta, voisiko tämä
hankkia hänelle räätälin.

-- Räätälin, kysyi hotellin isäntä, -- mihin te räätäliä tarvitsette?

-- Valmistamaan meille huomiseksi mahdollisimman komeat roomalaiset
talonpoikaispuvut, vastasi Albert.

Pastrini pudisti päätään.

-- Valmistamaan teille huomiseksi puvut! huudahti hän. -- Teidän
ylhäisyytenne suokoon anteeksi, mutta tuo pyyntö on aito ranskalainen
pyyntö. Kaksi pukua! Tämän viikon aikana ette saisi käsiinne
ainoatakaan räätäliä, joka olisi valmis neulomaan kuusi nappia liiviin,
vaikka maksaisitte jokaisesta napista kultarahan.

-- Meidän täytyy siis luopua haluamistamme puvuista?

-- Ei, sillä voimmehan hankkia valmiita pukuja. Antakaa minun toimia,
ja huomenna herätessänne saatte kokoelman hattuja, liivejä ja housuja
ja olette; tyytyväinen.

-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- luottakaamme isäntäämme, hän
on jo ennenkin osoittanut suoriutuvansa kuinka vaikeasta asiasta
tahansa. Syödään kaikessa rauhassa päivällistä ja mennään sitten
oopperaan.

-- Mennään oopperaan, sanoi Albert. -- Mutta muistakaa, signor
Pastrini, että minä ja tämä herra tahdomme kaikin mokomin huomenna
saada nuo puvut.

Hotellin isäntä vakuutti vielä viimeisen kerran, että heidän ei
tarvitsisi olla levottomia ja että he saisivat kaiken, mitä haluavat.
Sen jälkeen Franz ja Albert menivät riisumaan pajatsonpuvut yltään,
mutta Albert otti huolellisesti talteen orvokkikimpun. Olihan se
tuntomerkki seuraavan päivän varalle.

Herrat istuivat aterialle, mutta syödessään ei Albert voinut
olla huomauttamatta, mikä tuntuva erotus oli Pastrinin ja
kreivi Monte-Criston kokin välillä. Vaikka Franz olikin hieman
ennakkoluuloinen kreiviä kohtaan, niin hänen täytyi myöntää, että
vertailu ei ollut edullinen Pastrinin kokille.

Jälkiruoan aikana palvelija kysyi, milloin herrat halusivat käyttää
vaunuja. Albert ja Franz katsoivat toisiinsa; he pelkäsivät todenteolla
olevansa epähienoja. Palvelija ymmärsi heidän ajatuksensa.

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo on nimenomaan määrännyt,
että vaunut ovat koko päivän teidän armonne käytettävinä.

Nuorukaiset päättivät loppuun asti käyttää hyväkseen kreivin
kohteliaisuutta ja ajoivat puvun vaihdettuaan Argentina-teatteriin ja
astuivat kreivin aitioon. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli kreivitär
G... omaan aitioonsa. Hän suuntasi heti katseensa siihen aitioon, jossa
oli eilen nähnyt kreivin istuvan. Hän näki Franzin ja Albertin sen
miehen aitiossa, josta vuorokautta aikaisemmin oli Franzille lausunut
kummallisen arvostelunsa.

Kreivitär katseli lornjettinsa läpi niin tiukasti Franzia, että tästä
tuntui julmalta olla tyydyttämättä hänen uteliaisuuttaan. Kun
italialaisissa teattereissa on tapana käydä kesken näytäntöäkin
tervehtimässä tuttuja, jättivät molemmat ystävykset paikkansa ja
menivät kreivittären aitioon.

Heti kun he olivat tulleet aitioon, viittasi kreivitär Franzia istumaan
viereensä kunniapaikalle.

Albert istahti heidän taakseen.

-- No, sanoi hän, ennen kuin Franz oli ennättänyt istuakaan, -- tehän
olette kiireimmän kautta tutustuneet tuohon uuteen lordi Ruthweniin ja
olette kai hänen kanssaan parhaat ystävät.

-- Vaikka emme olekaan tulleet läheisiksi tuttaviksi, niin myönnän
kyllä, että olemme koko päivän käyttäneet hyväksemme hänen
ystävällisyyttään.

-- Kuinka niin, koko päivänkö?

-- Niin juuri. Aamulla söimme aamiaista hänen luonaan, koko
naamiohuvien ajan ajoimme hänen vaunuissaan pitkin Corsoa, ja nyt
illalla tulemme teatteriin hänen aitioonsa.

-- Tunnetteko siis hänet?

-- Sekä tunnemme että emme.

-- Kuinka niin?

-- Se on pitkä juttu.

-- Kerrotteko sen minulle?

-- Te pelästytte siitä.

-- Sitä suurempi syy kertoa.

-- Odottakaahan edes siksi, kunnes juttu on jotenkin päättynyt.

-- Olkoon, minä pidän täydellisistä tarinoista. Mutta kertokaa, miten
olette tullut tekemisiin hänen kanssaan. Kuka teidät on esitellyt
hänelle?

-- Ei kukaan. Hän on esitellyt itsensä meille.

-- Milloin?

-- Eilisiltana, lähdettyäni teidän luotanne.

-- Kenen välityksellä?

-- Sangen tavallisen henkilön, hotellimme isännän välityksellä.

-- Hänkin asuu siis London-hotellissa?

-- Ei ainoastaan samassa hotellissa, vaan samassa kerroksessakin.

-- Mikä on hänen nimensä? Epäilemättä tiedätte hänen nimensä?

-- Tiedämme. Kreivi Monte-Cristo.

-- Mikä nimi se on? Eihän se ole mikään sukunimi.

-- Ei, se on hänen ostamansa saaren nimi.

-- Ja onko hän kreivi?

-- Toscanalainen kreivi.

-- No, saamme kai pitää hänet hyvänämme noiden kaikkien muiden ohella,
sanoi kreivitär, joka kuului erääseen Venetsian vanhimmista suvuista.
-- Ja millainen hän on muuten?

-- Kysykää vicomte Morcerfilta.

-- Kuulittehan, että minua käskettiin kääntymään teidän puoleenne,
sanoi kreivitär.

-- Olisimme jokseenkin vaativaisia, ellemme pitäisi häntä
miellyttävänä, vastasi Albert. -- Vaikka hän olisi ollut kymmenen
vuotta ystävämme, ei hän olisi tehnyt hyväksemme sen enempää kuin on
nyt tehnyt. Ja kaikessa hän on ollut hyvin hienotunteinen, huomaavainen
ja kohtelias, mistä huomaa, että hän on todellakin hienon maailman
mies.

-- Saammepahan nähdä, lausui kreivitär nauraen, -- että vampyyrini ei
olekaan mitään muuta kuin äskettäin rikastunut mies, joka tahtoo saada
meidät unohtamaan miljoonansa ja on lainannut Laran ulkomuodon, ettei
häntä sekoitettaisi Rothschildiin. Entä oletteko nähnyt naisen?

-- Minkä naisen? kysyi Franz hymyillen.

-- Tuon kauniin kreikattaren?

-- Emme. Luulemme kuulleemme hänen guslinsa äänen, mutta hän itse on
ollut näkymätön.

-- Kun käytätte tuota sanaa näkymätön, rakas Franz, sanoi Albert, --
niin tahdotte tehdä asian salaperäiseksi. Kuka sitten oli tuo sininen
domino, joka oli valkoverhoisessa ikkunassa?

-- Ja missä oli valkoverhoinen ikkuna? kysyi kreivitär.

-- Rospoli-palatsissa.

-- Kreivi oli siis vuokrannut itselleen ikkunat Rospoli-palatsista?

-- Niin oli. Ajoitteko tänään pitkin Corsoa?

-- Tietysti.

-- Näittekö kaksi ikkunaa, joissa oli keltaiset verhot, ja niiden
välissä kolmannen, joissa oli valkoiset ja niissä punainen risti? Nuo
kolme ikkunaa olivat kreivin.

-- Mieshän on täydellinen pohatta. Tiedättekö, mitä tuollaiset ikkunat
maksavat karnevaalin aikana ja Rospoli-palatsissa, joka on Corson
parhaimmalla paikalla?

-- Kaksi- tai kolmesataa scudoa.

-- Sanokaa kaksi- tai kolmetuhatta.

-- Sepä on jotakin!

-- Hänen saarensako tuottaa hänelle sellaiset tulot?

-- Hänen saarensa? Se ei tuota ropoakaan.

-- Miksi hän sen siis on ostanut?

-- Oikusta.

-- Hän on ilmeisesti originelli ihminen?

-- Hän tuntui minusta todellakin hyvin erikoiselta, sanoi Albert. --
Jos hän asuisi Pariisissa ja kävisi meidän teattereissamme, sanoisin,
että hän on huimapää, joka tahtoo herättää huomiota, tai miespoloinen,
jonka pään kirjallisuus on vääntänyt vähän vinoon. Hän lausui tänään
pari ajatusta, jotka olivat aivan kuin Didier'n tai Antonyn suusta
lähteneet.

Samassa tuli aitioon uusi vieras, ja vallitsevaa tapaa noudattaen Franz
luovutti paikkansa hänelle. Tämä seikka ja paikkojen vaihtaminen
pakotti valitsemaan toisen keskusteluaiheen.

Tunnin päästä ystävät palasivat hotelliin. Pastrini oli pitänyt huolta
seuraavan päivän puvuista ja vakuutti, että herrat olisivat tyytyväisiä
hänen toimenpiteisiinsä.

Aamulla hän tuli kello yhdeksältä Franzin huoneeseen seurassaan
räätäli, jolla oli kahdeksan tai kymmenen erilaista talonpoikaispukua.
Ystävykset valitsivat samanlaiset puvut ja antoivat isännän toimeksi
ommella heidän hattuihinsa parikymmentä metriä nauhoja ja hankkia
heille heleänväriset poikkiraitaiset silkkivyöt, jollaisia talonpojat
käyttävät juhlapäivinä.

Albert tahtoi kiireimmän kautta nähdä, miten puku sopi hänelle. Siihen
kuului siniset samettihousut ja takki, kirjailluilla kiiloilla
somistetut sukat, solkikengät ja silkkiliivi. Puku sopi mainiosti, ja
kun vyö oli sidottu hänen vartalonsa ympäri ja hiukan kallellaan oleva
hattu koristettu liehuvilla nauhoilla, täytyi Franzin myöntää, että
puvun vuoksi me pidämme toisia kansakuntia kauniimpina kuin toisia.
Turkkilaiset, jotka ennen näyttivät niin hauskoilta kirkasvärisissä
pitkissä puvuissaan, ovat nykyään rumia kaulaan asti napitetuissa
sinisissä puvuissaan ja kreikkalaisissa myssyissään: he ovat kuin
punaisella tulpalla suljettuja pulloja.

Franz lausui tunnustuksen sanoja Albertille, joka seisoessaan peilin
edessä hymyili itselleen. Silloin astui kreivi Monte-Cristo sisään.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- niin hauskaa kuin onkin huvitella
yhdessä muiden kanssa, on vapaus kuitenkin rakkaampi, ja sen vuoksi
jätän vaununi koko päiväksi teidän käytettäviksenne. Hotellin isäntä on
varmaankin maininnut teille, että hänen tallissaan on kolmet tai neljät
vaunut, joten ette millään tavoin häiritse minua. Jos meillä on jotakin
toisillemme sanottavaa, on yhtymäpaikkanamme Rospoli-palatsi.

Nuoret herrat yrittivät esittää vastaväitteitä, mutta eihän heillä
ollut mitään pätevää syytä hylätä tätä mieluisaa tarjousta. He siis
ottivat sen vastaan.

Kreivi Monte-Cristo oli noin neljännestunnin heidän luonaan
keskustellen tavattoman sulavasti kaikenlaisista asioista. Niin kuin
jo olemme huomanneet, hän tunsi erinomaisen hyvin eri maiden
kirjallisuuden. Luotuaan silmäyksen hänen salonkinsa seinille olivat
Franz ja Albert nähneet, että hän oli maalaustaiteen ihailija. Muutamat
muiden asioiden yhteydessä vaatimattomasti lausutut sanat ilmaisivat,
että tieteet eivät olleet hänelle vieraita. Hän näytti harrastavan
erityisesti kemiaa.

Ystävykset eivät rohjenneet tarjota kreiville aamiaista, sillä
epäkohteliastahan olisi ollut tarjota hänen verrattoman ateriansa
jälkeen Pastrinin jokseenkin keskinkertaista ruokaa. He sanoivat
sen hänelle suoraan, ja kreivi näytti ymmärtävän heidän
hienotunteisuutensa.

Albert oli aivan ihastunut kreiviin, ja ellei tämä olisi ollut niin
oppinut, olisi hän pitänyt häntä täydellisenä aatelismiehenä. Hän
riemuitsi erityisesti siitä, että saisi vapaasti käyttää vaunuja.
Hänellä oli omat tuumansa noiden talonpoikaistyttöjen suhteen, ja kun
he edellisenä päivänä olivat ajaneet hyvin komeissa vaunuissa, oli hän
tyytyväinen voidessaan siinä suhteessa olla heidän vertaisensa.

Kello puoli kaksi läksivät nuoret miehet liikkeelle. Kuski ja lakeijat
olivat vetäneet livreetakit eilisten pukujensa päälle, joten he tulivat
vielä hullunkurisemman näköisiksi kuin eilen, ja siitä Franz ja Albert
heitä erikoisesti kiittivät.

Albert oli pistänyt eilisen orvokkikimppunsa takkinsa napinreikään.

Heti kirkonkellon alkaessa soida he riensivät Via Vittorian kautta
Corsolle.

Toisella kierroksella putosi vaunuista, joissa oli joukko
pajatsotyttöjä, kreivin vaunuihin tuore orvokkikimppu, ja siitä Albert
huomasi, että eiliset talonpoikaistytöt olivat muuttaneet pukua ja joko
sattumalta tai varta vasten ottaneet puolestaan mallia hänen eilisestä
puvustaan.

Albert pani tuoreen kimpun kuihtuneen paikalle, mutta piti tämän
kädessään. Ja kun he toisen kerran tulivat vaunuja vastaan, hän nosti
sen huulilleen. Tämä liike näytti suuresti huvittavan sekä kukkien
heittäjää että hänen tovereitaan.

Päivä oli yhtä vilkas kuin eilinenkin, ellei vielä vilkkaampi. Kerran
he näkivät kreivin ikkunassaan, mutta kun he uudelleen ajoivat ohitse,
oli hän kadonnut.

Albertin ja kukkavihon heittäneen pajatsotytön välistä keikailua jatkui
tietenkin koko päivän.

Illalla hotelliin palatessaan oli Franzin pöydällä Ranskan lähettilään
kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä oli kunnia päästä seuraavana
päivänä paavin puheille. Jokaisella edellisellä Rooman-matkallaan hän
oli pyytänyt ja saanut tämän armonosoituksen. Sekä kiitollisuudesta
että uskonnollisista syistä hän ei tahtonut käydä kristityn maailman
pääkaupungissa osoittamatta kunnioitustaan pyhän Pietarin seuraajalle,
joka oli ollut kaikkien hyveitten esikuvana.

Hänen ei siis sinä päivänä sopinut ottaa enää osaa karnevaaliin, sillä
vaikkakin hurskas, vanha Gregorius XVI vaatimattomuudella verhosi
suuruuttaan, valmistui jokainen lähestymään häntä kunnioituksen ja
syvän liikutuksen vallassa.

Vatikaanista palatessaan Franz meni suoraan hotelliin välttäen Corsoa.
Hänen mielensä oli täynnä hurskaita ajatuksia ja karnevaalin hurjan
ilon näkeminen olisi tuntunut hänestä niiden loukkaamiselta.

Kymmenen minuuttia yli viiden Albert palasi. Hän oli tavattoman
iloinen. Pajatsotyttö oli jälleen ottanut ylleen talonpoikaispukunsa,
ja ajaessaan Albertin vaunujen ohitse hän oli poistanut naamion
kasvoiltaan. Hän oli hurmaavan kaunis.

Franz onnitteli Albertia sydämestään, ja tämä otti onnittelut vastaan
niin kuin ainakin mies, joka ne ansaitsee. Hän sanoi olevansa varma,
että kaunotar kuului hienoimpaan ylhäisöön. Albert oli päättänyt
kirjoittaa hänelle seuraavana päivänä.

Kuullessaan näitä tunnustuksia Franz huomasi, että Albert halusi pyytää
häneltä jotakin, mutta ei tohtinut. Franz kyseli ja vakuutti jo
edeltäpäin olevansa valmis toverin onnen tähden tekemään mitä uhrauksia
tahansa. Lopulta Albert tunnusti, että Franz tekisi hänelle suuren
palveluksen, jos luovuttaisi seuraavana päivänä vaunut hänen yksin
käytettävikseen.

Albert arveli talonpoikaistytön nostaneen naamionsa sen tähden, että
Franz oli poissa.

Franz ei tietenkään tahtonut katkaista kesken ystävänsä seikkailua,
joka näytti niin suuressa määrässä ärsyttävän tämän uteliaisuutta
ja hivelevän turhamaisuutta. Hän tunsi siksi hyvin ystävänsä
avomielisyyden, että tiesi saavansa kuulla häneltä kaikki
lemmenseikkailun yksityiskohdat. Ja kun hän niinä parina kolmena
vuotena, jotka oli samoillut pitkin Italiaa, ei omasta puolestaan ollut
joutunut vastaavaan seikkailuun, halusi hän tietää, miten sellainen
oikeastaan kehittyi.

Hän lupasi siis seuraavana päivänä tyytyä katselemaan karnevaalia
Rospoli-palatsin ikkunoista.

Hän näki Albertin ajavan moneen kertaan palatsin ohitse kädessään
tavattoman iso kukkavihko, jonne hän varmaankin oli kätkenyt
rakkauskirjeen. Tämä arvelu muuttui varmuudeksi, kun hän näki saman
kukkavihon erään vaaleanpunapukuisen pajatsotytön käsissä.

Illalla Albert ei enää ollut vain iloinen, hän oli jo aivan riemua
täynnä. Hän oli varma siitä, että tuntematon kaunotar vastaisi hänelle.
Franz täytti hänen toiveensa, ennen kuin hän ne oli lausunutkaan,
ilmoittamalla, että hän oli väsynyt meluun ja aikoi käyttää seuraavan
päivän muistiinpanojen tekemiseen.

Albert ei ollut erehtynyt. Seuraavan päivän iltana Franz näki hänen
syöksyvän huoneeseen heiluttaen kädessään kirjettä.

-- Lukekaahan!

    Tiistai-iltana kello seitsemän laskeutukaa vaunuistanne Via dei
    Ponteficin kohdalla ja seuratkaa roomalaista talonpoikaistyttöä,
    joka riistää kädestänne _moccoletton_. Kun olette tullut San
    Giacomon kirkon ensimmäiselle porrasaskelmalle, sitokaa
    vaaleanpunainen nauha pajatsonpukunne olalle, jotta teidät
    paremmin tunnetaan.

    Siihen asti ette näe minua.

    Uskollisuutta ja vaitioloa.

-- No, sanoi Albert Franzille, kun tämä oli lopettanut lukemisen, --
mitä tästä ajattelette, hyvä ystävä?

-- Minä ajattelen, vastasi Franz, -- että juttu näyttää saavan
mieluisan seikkailun muodon.

-- Siltä minustakin tuntuu, sanoi Albert, -- ja pahoin pelkään, että
saatte mennä yksinänne herttua Braccianon tanssiaisiin.

Franz ja Albert olivat kumpikin saaneet samana aamuna kutsun tämän
kuuluisan pankkiirin luo.

-- Mutta muistakaa, vastasi Franz, -- että koko ylhäisö on herttuan
luona. Ja jos kaunis tuntematon todellakin kuuluu ylhäisöön, niin hänen
täytyy tulla sinne.

-- Pysyn joka tapauksessa väitteessäni, sanoi Albert. -- Luittehan
kirjeen?

-- Luin.

-- Tiedättehän, kuinka vaillinaisen kasvatuksen Rooman keskisäädyn
naiset saavat?

-- Tiedän, vastasi Franz.

-- Lukekaahan tämä kirje uudelleen, tarkastakaa käsialaa ja etsikää,
löydättekö ainoatakaan oikeinkirjoitusvirhettä.

-- Olette onnen lempilapsi, sanoi Franz ojentaen toisen kerran kirjeen
Albertille.

-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, tehkää pilkkaa mielenne mukaan,
sanoi Albert, -- mutta minä olen rakastunut.

-- Hyvä Jumala, aivan minä kauhistun, huudahti Franz. -- Kaikesta
huomaan, että en ainoastaan mene yksin herttua Braccianon tanssiaisiin,
vaan saan luultavasti palata yksin Firenzeenkin.

-- Jos tuo tuntematon nainen on yhtä suloinen kuin hän on kaunis, niin
jään Roomaan ainakin kuudeksi viikoksi. Minä rakastan Roomaa ja olen
aina ollut mieltynyt muinaismuistojen tutkimiseen.

-- Jos vielä tulee pari tällaista seikkailua, olen varma siitä, että
pian olette muinaismuistoakatemian jäsen.

Albert olisi varmaankin ryhtynyt oikein todenteolla väittelemään siitä,
että hänellä olisi oikeus päästä akatemian jäseneksi, kun nuorille
miehille tultiin ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu.
Albertilla ei rakkaus sotinut vähääkään ruokahalua vastaan. Hän riensi
siis ystävänsä kanssa päivälliselle valmiina jatkamaan väittelyä
aterian päätyttyä.

Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston. Kahteen
päivään eivät nuoret olleet häntä nähneet. Pastrini oli kertonut, että
hänen oli täytynyt lähteä tärkeiden asioiden vuoksi Civita-Vecchiaan.
Hän oli lähtenyt edellisen päivän iltana ja palannut vasta tunti
sitten.

Kreivi oli hyvin herttainen. Joko hän hillitsi itseään tai sitten eivät
tällä kertaa mitkään ulkonaiset seikat herättäneet hänessä katkeruutta,
joka oli pari kertaa pannut hänet puhumaan hiukan kummallisesti. Hän
oli nyt melkein samanlainen kuin kaikki muutkin. Mies oli Franzille
täydellinen arvoitus. Kreivi tiesi varmasti, että Franz tunsi hänet,
eikä hän kuitenkaan nyt ollut sanallakaan huomauttanut heidän
aikaisemmasta kohtaamisestaan. Vaikka Franzin kovasti tekikin mieli
viitata siihen, pelkäsi hän loukkaavansa miestä, joka oli osoittanut
hänelle ja hänen toverilleen niin paljon ystävällisyyttä ja
huomaavaisuutta. Siksi hän pysyi vaiti.

Kreivi oli kuullut, että ystävykset olivat halunneet vuokrata aition
Argentina-teatterista, mutta että kaikki paikat oli jo myyty. Sen
vuoksi hän toi heille oman aitionsa avaimen.

Franz ja Albert kieltäytyivät ensin ottamasta hänen tarjoustaan
vastaan, mutta kun kreivi kertoi, että aitio siinä tapauksessa jäisi
käyttämättä, koska hän itse aikoi mennä Palli-teatteriin, suostuivat
ystävykset hänen tarjoukseensa.

Franz oli vähitellen tottunut kreivin kalpeuteen, joka ensi näkemältä
oli tehnyt häneen niin omituisen vaikutuksen. Hän ei voinut olla
ihailematta noita kauniita kasvoja, joiden ainoana vikana ja samalla
suurimpana viehätyksenä oli juuri tuo kalpeus. Franz rakasti Byronin
runoutta, ja hänen oli helppo kuvitella tuota päätä Manfredin
hartioilla tai Laran kaavun alla. Otsan syvä uurre ilmaisi kreivin
taukoamatta ajattelevan jotakin synkkää asiaa. Hänen katseensa tunki
sielun syvyyteen. Huulien ylpeä ja pilkallinen piirto antoi hänen
sanoilleen niin erikoisen sävyn, että se, joka ne kerran oli kuullut,
ei voinut niitä koskaan unohtaa.

Kreivi ei enää ollut nuori. Hän oli ainakin neljänkymmenen ikäinen, ja
kuitenkin oli ilmeistä, että hän voisi lumousvoimallaan helposti
voittaa kaikki nuoret miehet, jos joutuisi kilpailemaan heidän
kanssaan.

Albert puhui taukoamatta, kuinka suuri onni heitä oli kohdannut, kun he
olivat tutustuneet kreiviin. Franz ei ollut yhtä intoileva, ja hän
tunsi joutuneensa sen vaikutuksen valtaan, joka jokaisella lahjakkaalla
miehellä on ympäristöönsä.

Hän muisti, että kreivi jo pari kolme kertaa oli maininnut aikovansa
matkustaa Pariisiin ja oli varma siitä, että kreivi herättäisi siellä
aivan suunnatonta huomiota. Eikä hän kuitenkaan olisi tahtonut olla
Pariisissa samaan aikaan kuin kreivi.

Ilta kului niin kuin illat kuluvat italialaisissa oopperoissa, ei
musiikin kuuntelemiseen vaan puhelemiseen ja aitioissa vierailemiseen.
Kreivitär G... tahtoi johdattaa keskustelun kreiviin, mutta Franz
ilmoitti, että hänellä on paljon hauskempaa kerrottavaa, ja vaikka
Albert koettikin teeskennellyn vaatimattomasti ehkäistä ystäväänsä,
niin tämä kertoi, mikä juttu näinä viimeisinä kolmena päivänä oli ollut
ystävien välisen keskustelun aiheena.

Kun tällaiset tapaukset ovat jokseenkin tavallisia Italiassa, ainakin
matkustajien kertomuksista päättäen, uskoi kreivitär kaiken ja
onnitteli Albertia tämän seikkailun johdosta, joka näytti päättyvän
perin tyydyttävällä tavalla.

He erosivat luvaten tavata toisensa herttua Braccianon tanssiaisissa,
joihin Rooman koko ylhäisö oli kutsuttu.

Albertin salaperäinen nainen piti lupauksensa; hän ei antanut kahtena
seuraavana päivänä mitään elonmerkkiä itsestään.

Tuli tiistai, karnevaalin viimeinen ja meluisin päivä. Tiistaina
teatterit aloittivat näytäntönsä kello kymmenen aamulla, sillä kello
kahdeksalta illalla alkaa paastoviikko. Tiistaina jokainen, joka rahan,
ajan tai innostuksen puutteessa ei ole ottanut osaa edellisten päivien
juhliin, yhtyy yleiseen pyörteeseen ja on mukana yhteisessä melussa ja
hyörinässä.

Kello kahdesta viiteen asti Franz ja Albert heittelivät konfettia
vastakkaiseen suuntaan kulkeviin vaunuihin tai jalan-astujiin, joita
liikkui vaunurivien välissä, hevosten jaloissa, pyörien keskellä --
ilman, että sattui ainoatakaan tapaturmaa, ainoatakaan riitaa tai
rähinää. Tässä suhteessa italialaiset ovat maailman ensimmäinen kansa.
Juhlat ovat heille todellisia juhlia.

Albert riemuitsi pajatsonpuvussaan. Hänen olkapäillään oli
vaaleanpunainen nauha, joka ulottui aivan polviin asti. Ettei mitään
erehdystä syntyisi hänen ja toverinsa välillä, oli Franz ottanut ylleen
talonpoikaispukunsa.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä kovemmaksi kävi melu. Kaikki huusivat
ja heiluttivat minkä jaksoivat: pauhasi oikea ihmismyrsky, jossa huudot
olivat ukkosenjyrinöitä ja kukkavihot, konfetti, munat, appelsiinit ja
kukat rakeita.

Kello kolme ammuttiin kanuunoilla yht'aikaa sekä Piazza del Popololla
että Venetsian palatsin luona kilpa-ajojen alkamismerkiksi, mutta se
tuskin kuului tämän kamalan mellakan keskellä.

Kilpa-ajot samoin kuin moccolot muodostavat erikoisen osan karnevaalin
viimeistä päivää. Tykinlaukauksen jälkeen vaunut heti rikkovat jonon ja
poikkeavat lähimmälle poikkikadulle.

Kaikki tapahtuu tavattoman nopeasti, eikä poliisin tarvitse vähääkään
sekaantua asiaan ilmoittaakseen, missä kunkin paikka on tai minne
kunkin on mentävä.

Jalkamiehet painautuivat palatsien seiniä vastaan, ja kohta kuului
hevosten hirnuntaa ja miekantuppien läiskettä.

Viisitoista yhdessä rivissä karauttavaa ratsumiestä lakaisi koko
leveydeltään Corson puhtaaksi valmistaakseen tietä barberille. Kun
ratsujoukko oli saapunut Venetsian palatsin luo, ilmoitti uusi
tykinlaukaus, että katu oli tyhjä.

Melkein samassa ilmestyi kadulle seitsemän tai kahdeksan hevosta, jotka
kiitivät eteenpäin kuin varjot suuren, yleisen, pelottavan huudon
kaikuessa. Kolmensadantuhannen hengen huuto ja selkään sidotut
rautaiset piikkikuulat ajoivat hevosia eteenpäin. Sant' Angelon
linnasta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi, että numero kolme oli
voittanut.

Samassa, odottamatta mitään muuta merkkiä, ajoneuvot lähtivät taas
liikkeelle, täyttivät Corson, syöksyen kaikilta kaduilta aivan kuin
hetkiseksi padotut virrat kiitävät entiseen uomaansa, ja virta jatkoi
entistä vuolaampana kulkuaan graniittirantojensa välissä.

Uusi melun ja hälinän aiheuttaja oli liittynyt tähän joukkoon;
moccoloiden kauppiaat astuivat esiin.

Moccolo tai moccoletto on kaikenkokoinen kynttilä, paksuista
pääsiäiskynttilöistä alkaen pieniin, rotanhäntämäisiin asti. Niiden
käyttäjillä on karnevaalin aikana kaksi tehtävää: säilyttää oma
moccolettonsa sytytettynä ja sammuttaa muiden moccoletto.

Moccoletto on siinä suhteessa samanlainen kuin ihmiselämä: ihmiset
voivat ainoastaan yhdellä tavoin sen sytyttää, ja tämän keinon he ovat
saaneet Jumalalta.

Mutta ne ovat keksineet tuhansia keinoja sammuttaakseen sen. Totta
kyllä on, että paholainen on neuvonut heille tässä suhteessa keinojaan.

Moccoletton saa syttymään tulen avulla.

Mutta kuka voi kuvatakaan ne tuhannet keinot, joiden avulla se
voidaan sammuttaa! Siihen käytetään mahdottoman suuria palkeita,
jättiläiskokoisia kynttilänsammuttajia, pelottavan kokoisia viuhkoja.

Jokainen siis riensi ostamaan itselleen moccolettoja, Franz ja Albert
yhtä hyvin kuin muutkin.

Yö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa:
_Moccoli!_ alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli
odotettu merkki.

Kymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian
palatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien
viettävän juhlaa.

Ajatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja
yhtyvän hurjaan tanssiin.

Kaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika
ahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen
puhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. Jos vanha Aiolos
ilmestyisi, niin hänet julistettaisiin moccolin kuninkaaksi, ja Akvilon
hänen kruununperijäkseen.

Tätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli
valoisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi
kolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.

Albert katsoi kelloaan joka viiden minuutin kuluttua; viimein se oli
seitsemän.

Ystävykset olivat juuri sinä hetkenä Via dei Ponteficin kohdalla.
Albert hyppäsi vaunuista moccoletto kädessään.

Pari kolme naamioitua tahtoi lähestyä häntä sammuttaakseen sen tai
riistääkseen sen hänen kädestään. Mutta taitavana nyrkkeilijänä Albert
heitti heidät toinen toisensa jälkeen kymmenen jalan päähän ja jatkoi
matkaansa San Giacomon kirkkoa kohden.

Portaat olivat aivan täynnä katsojia, jotka koettivat riistää toistensa
käsistä kynttilöitä. Franz seurasi katseillaan Albertia ja näki hänen
astuvan ensimmäiselle askelmalle. Samassa eräs naamioitu, jolla oli
samanlainen puku kuin tuolla kukkakimpun heittäneellä tytöllä, sieppasi
hänen kädestään kynttilän, eikä Albert enää vähääkään vastustellut.

Franz oli liian kaukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen, mutta
mitään vihamielistä se ei ilmeisesti ollut, koska Albert poistui
käsikoukkua tytön kanssa.

Jonkin aikaa Franz seurasi heitä katseillaan, mutta Via Macellon
kohdalla he katosivat hänen näkyvistään.

Äkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa
kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun
tuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.

Franz oli keskellä pimeyttä.

Huudot vaikenivat, aivan kuin sama voimakas tuulenpuuska olisi
puhaltanut hälinänkin pois. Ei kuulunut enää muuta kuin vaunujen
kolinaa naamioitujen ajaessa kotiin. Vain ikkunoiden takaa näkyi siellä
täällä kynttilöitä.

Karnevaali oli loppunut.



37. San Sebastianon katakombit


Tuskin koskaan elämässään Franz oli tuntenut niin äkillistä vaihdosta,
ilon muuttumista alakuloisuudeksi. Aivan kuin pelottavan kummituksen
henkäisystä Rooma muuttui suureksi haudaksi. Pimeyttä lisäsi vielä se,
että kuu nousi vasta kello yhdentoista aikaan illalla. Mutta Franzilla
oli lyhyt matka kuljettavanaan, ja kymmenen minuutin päästä hänen
vaununsa, tai oikeammin sanoen kreivin vaunut, pysähtyivät
London-hotellin eteen.

Päivällinen odotti. Franz tiesi, ettei Albertia tarvinnut vielä odottaa
ja istui yksinään pöytään.

Pastrini, joka oli tottunut näkemään heidät yhdessä, kysyi, missä
Albert viipyi. Franz vastasi vain, että Albert oli edellisenä päivänä
saanut kutsun ja mennyt tapaamaan erästä henkilöä. Moccoletton
äkillinen sammuminen, pimeys, melua seurannut hiljaisuus, kaikki se
herätti Franzissa alakuloisuuden, johon liittyi levottomuuttakin. Hän
söi siis virkkamatta sanaakaan, vaikka hotellin isäntä tulikin pari
kertaa kysymään, tarvitsiko hän mitään.

Franz oli päättänyt odottaa Albertia niin myöhäiseen kuin mahdollista.
Hän käski siis vaunujen olla valmiina vasta kello yhdeltätoista ja
pyysi Pastrinia ilmoittamaan hänelle heti, kun Albert saapui hotelliin.
Kello yksitoista Albert ei vielä ollut saapunut. Franz pukeutui ja
läksi matkaan ilmoittaen hotellin isännälle menevänsä herttua
Braccianon luo.

Herttua Braccianon palatsi on Rooman kaunein. Hänen rouvansa, joka on
Colonna-sukua, esiintyy siellä herttaisena valtiattarena. Siitä syystä
ovatkin hänen juhlansa kuuluisia kautta Euroopan. Franzilla ja
Albertilla oli Roomaan tullessaan suosituskirjeet hänelle. Niinpä
herttuatar ensimmäiseksi kysyikin Franzilta, minne hänen matkatoverinsa
oli jäänyt. Franz mainitsi eronneensa hänen seurastaan sinä hetkenä,
jolloin moccolot sammutetaan, ja viimeisen kerran nähneensä hänet Via
Macellon kulmassa.

-- Hän ei siis ole palannut? kysyi herttua.

-- Olen odottanut häntä tähän asti, vastasi Franz.

-- Tiedättekö, minne hän meni?

-- En aivan tarkoin. Luulen kuitenkin, että kysymyksessä oli
jonkinmoinen lemmenkohtaus.

-- Tällaisena päivänä tai oikeammin yönä ei pitäisi viipyä ulkona,
sanoi herttua. -- Eikö totta, kreivitär?

Nämä viimeiset sanat hän lausui kreivitär G...lle, joka juuri astui
sisään herttuan veljen, signor Torlonian taluttamana.

-- Minun mielestäni nyt on ihana yö, vastasi kreivitär. -- Ja täällä
olijat surevat ainoastaan sitä, että se loppuu niin pian.

-- Minä en puhukaan läsnä olevista, sanoi herttua hymyillen. -- Täällä
ei ole miehillä muuta vaaraa kuin että rakastuvat teihin, eikä naisilla
muuta kuin että tulevat mustasukkaisiksi nähdessään teidät niin
kauniina. Minä puhun niistä, jotka liikkuvat Rooman kaduilla.

-- Hyvä Jumala, huudahti kreivitär, -- kuka tähän aikaan liikkuu Rooman
kaduilla muuten kuin mennäkseen tanssiaisiin?

-- Ystävämme Albert de Morcerf, rouva kreivitär, jonka jätin ajamaan
takaa tuntematonta kaunotarta kello seitsemän aikaan, vastasi Franz, --
ja joka ei vieläkään ole palannut.

-- Ettekö siis tiedä, minne hän on mennyt?

-- En laisinkaan.

-- Onko hänellä aseita?

-- Hän on pajatson puvussa.

-- Teidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä sillä tavoin, sanoi
herttua Franzille, -- tehän tunnette Rooman paremmin kuin hän.

-- Yhtä hyvin olisin voinut pidättää kilpa-ajoissa hevosen numero
kolme, joka voitti ensimmäisen palkinnon, sanoi Franz. -- Ja sitä
paitsi, mitä pahaa hänelle saattaisi tapahtua?

-- Kukapa tietää, yö on synkkä, ja Tiber-virta on hyvin lähellä Via
Macelloa.

Franz tunsi kylmät väreet ruumiissaan huomatessaan, että herttua ja
kreivitär olivat yhtä levottomia kuin hänkin oli.

-- Sen vuoksi ilmoitinkin hotellissa, että olen tullut tänne, sanoi
Franz, -- ja käskin tuomaan sanan heti, kun hän saapuu.

-- Kas, sanoi herttua, -- luulen palvelijan juuri parhaillaan etsivän
teitä.

Herttua ei erehtynyt. Nähdessään Franzin tuli palvelija häntä kohden.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. -- London-hotellin isäntä käskee
ilmoittamaan, että hänen luonaan odottaa eräs mies, jolla on vicomte de
Morcerfin lähettämä kirje.

-- Vicomten lähettämä! huudahti Franz.

-- Niin.

-- Ja kuka tuo mies on?

-- En tiedä.

-- Miksi hän ei ole tuonut kirjettä tänne?

-- Sanantuoja ei sitä selittänyt.

-- Ja missä sanantuoja on?

-- Hän läksi heti, kun näki minun menevän tanssisaliin etsimään teitä.

-- Hyvä Jumala, sanoi kreivitär Franzille, -- lähtekää heti paikalla.
Miesraukalle on varmaankin tapahtunut onnettomuus.

-- Minä riennän, sanoi Franz.

-- Palaatteko antamaan meille tietoja? kysyi kreivitär.

-- Palaan, ellei asia ole vakavaa laatua. Jos se on, en takaa, miten
itseni käy.

-- Joka tapauksessa olkaa varovainen, sanoi kreivitär.

-- Olkaa huoleti!

Franz otti hattunsa ja läksi kiireimmän kautta. Hän oli lähettänyt
vaunut pois ja käskenyt niiden palata kahden tunnin kuluttua. Kaikeksi
onneksi oli Bracciano-palatsi, jonka toinen pääty on Corsolle päin ja
toinen Piazza di Santi Apostolille, vajaan kymmenen minuutin matkan
päässä London-hotellista. Lähestyessään hotellia Franz näki erään
miehen seisovan keskellä katua. Hän arvasi heti paikalla, että mies oli
Albertin kirjeen tuoja. Miehellä oli yllään pitkä viitta. Franz meni
häntä kohden, mutta tämä puhuttelikin ensin häntä.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo? sanoi hän astuen askelen
taaksepäin aivan kuin olisi varuillaan.

-- Tehän tuotte minulle vicomte de Morcerfin kirjeen, sanoi Franz.

-- Teidän ylhäisyytenne asuu Pastrinin hotellissa?

-- Asun.

-- Teidän ylhäisyytenne on vicomten matkatoveri?

-- Olen.

-- Mikä on teidän ylhäisyytenne nimi?

-- Paroni Franz d'Epinay.

-- Siinä tapauksessa tämä kirje on osoitettu teidän ylhäisyydellenne.

-- Odotatteko vastausta? kysyi Franz ottaen kirjeen hänen kädestään.

-- Odotan; ainakin ystävänne sitä toivoo.

-- Seuratkaa minua, niin annan sen teille.

-- Odotan mieluimmin täällä, sanoi sanantuoja nauraen.

-- Miksi?

-- Teidän ylhäisyytenne ymmärtää syyn luettuaan kirjeen.

-- Tapaan siis teidät täällä?

-- Epäilemättä.

Franz astui sisään. Portailla hän kohtasi Pastrinin.

-- No? kysyi tämä.

-- No, mitä? vastasi Franz.

-- Näittekö miehen, jolla on teille asiaa ystävältänne? kysyi hän
Franzilta.

-- Näin, vastasi tämä, -- ja hän antoi minulle kirjeen. Olkaa hyvä ja
tuokaa huoneeseeni valoa.

Hotellinomistaja käski palvelijaa astumaan Franzin edellä kynttilä
kädessään. Nuori mies oli nähnyt Pastrinin kasvoilla kauhun ilmeen, ja
sen vuoksi hän tahtoi mitä kiireimmiten päästä lukemaan Albertin
kirjettä. Heti kun kynttilä oli sytytetty, hän avasi kirjeen. Kirje oli
Albertin käsialaa ja sen alla oli hänen nimensä. Franz luki sen
kahteen kertaan, niin suuresti hän hämmästyi sen sisällystä.

Kirje oli seuraava:

    Rakas ystävä, heti kun olette tämän saanut, ottakaa
    matkakreditiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä
    laatikossa. Ellei se riitä, niin liittäkää siihen omanne. Juoskaa
    Torlonian luo, nostakaa häneltä neljätuhatta piasteria ja antakaa
    ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti
    paikalla.

    Tiedän voivani luottaa teihin niin kuin tekin minuun.

    P.S. Uskon nyt, että Italiassa on rosvoja. (Tämä lause oli
    kirjoitettu englannin kielellä.)

    Ystävänne

    Albert de Morcerf.

Kirjeen alareunaan oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat
italiankielellä:

    Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna
    kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello
    seitsemän. Luigi Vampa.

Tämä toinen allekirjoitus selitti Franzille kaikki, ja hän ymmärsi,
miksi kirjeen tuoja ei tahtonut tulla hänen huoneeseensa. Katu oli
hänen mielestään varmempi kuin Franzin huone. Albert oli joutunut juuri
tuon kuuluisan rosvon käsiin, jonka olemassaoloon hän ei ollut tahtonut
uskoa.

Aikaa ei saanut hukata. Franz juoksi kirjoituspöydän luo, avasi
laatikon, löysi sieltä salkun ja salkusta matkakreditiivin. Se oli
asetettu kuudelletuhannelle piasterille, mutta niistä Albert oli jo
kuluttanut kolme. Franzilla ei ollut matkakreditiiviä. Koska hän asui
Firenzessä ja oli tullut Roomaan vain viettääkseen siellä seitsemän
kahdeksan päivää, oli hän ottanut taskuunsa satakunta louista ja niistä
hänellä oli jäljellä enintään viisikymmentä.

Hän tarvitsi siis seitsemän-, kahdeksansataa piasteria saadakseen
kokoon vaaditun summan. Franz oli varma, että hän tällaisessa
tapauksessa saattoi luottaa pankkiiri Torlonian apuun.

Hän aikoi siis palata palatsi Braccianoon, kun hänessä heräsi loistava
ajatus; Monte-Criston kreivi. Hän aikoi lähettää hakemaan Pastrinia,
kun tämä samassa ilmestyi ovelle.

-- Hyvä signor Pastrini, sanoi hän kiihkeästi, -- tiedättekö onko
kreivi kotona?

-- On, teidän ylhäisyytenne, hän palasi juuri äsken.

-- Joko hän on ennättänyt mennä levolle?

-- En usko.

-- Soittakaa hänen ovelleen ja kysykää, ottaako hän minut vastaan.

Pastrini kiirehti täyttämään nämä määräykset. Viiden minuutin kuluttua
hän palasi.

-- Kreivi odottaa teidän ylhäisyyttänne, sanoi hän.

Kreivi istui pienessä työhuoneessa, jota Franz ei vielä ollut nähnyt ja
jonka seinillä oli divaanit. Kreivi tuli häntä vastaan.

-- Mikä hyvä tuuli teidät tuo tällaisena hetkenä minun luokseni? sanoi
hän. -- Tuletteko ehkä kutsumaan minut illalliselle? Siinä tekisitte
todellakin hyvin rakastettavasti.

-- En, tulen puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

-- Vakavasta asiasta! sanoi kreivi luoden Franziin tavallisen terävän
katseensa. -- Mistä asiasta?

-- Olemmeko kahden?

Kreivi meni ovelle katsomaan ja palasi.

-- Aivan kahden, hän sanoi.

Franz ojensi hänelle Albertin kirjeen.

-- Lukekaa, sanoi hän.

Kreivi luki kirjeen.

-- Ahaa! sanoi hän.

-- Oletteko lukenut jälkikirjoituksenkin?

-- Olen, siinähän sanotaan: "Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole
hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien
joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa."

-- Mitä tästä sanotte? kysyi Franz.

-- Onko teillä vaadittu rahamäärä?

-- On, puuttuu ainoastaan kahdeksansataa piasteria.

Kreivi meni kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon, joka oli täynnä
kultarahoja.

-- Toivottavasti, hän sanoi Franzille, -- ette loukkaa minua
kääntymällä jonkun toisen puoleen?

-- Näettehän, että olen tullut suoraan teidän luoksenne, sanoi Franz.

-- Ja minä kiitän teitä siitä, ottakaa.

Hän viittasi Franzia ottamaan laatikosta.

-- Täytyykö Luigi Vampalle ehdottomasti lähettää tuo rahamäärä? sanoi
Franz katsoen vuorostaan terävästi kreiviin.

-- Päättäkää itse, onhan jälkikirjoitus siksi selvä.

-- Minä arvelen, että jos te vain tahtoisitte tuumia, löytäisitte
helposti toisenkin pelastuskeinon, sanoi Franz.

-- Minkä? kysyi kreivi kummastuneena.

-- Jos me esimerkiksi yhdessä menisimme Luigi Vampan luo, niin eikö hän
päästäisi teidän pyynnöstänne Albertin heti vapaaksi?

-- Minunko pyynnöstäni? Mikä vaikutusvalta minulla olisi tuohon
rosvoon?

-- Ettekö ole tehnyt hänelle sellaista palvelusta, jota ei unohdeta?

-- Mitä?

-- Ettekö pelastanut Peppinon hengen?

-- Vai niin, kuka sen on teille kertonut?

-- Yhdentekevää. Minä tiedän sen.

Kreivi oli hetkisen vaiti rypistäen kulmiaan.

-- Ja jos menen Vampan luo, niin seuraatteko minua?

-- Ellei seurani ole teille vastenmielinen.

-- Lähtekäämme! Ilma on kaunis, pienoinen kävely campagnalle päin tekee
hyvää.

-- Pitääkö meidän ottaa aseet mukaan?

-- Miksi?

-- Rahaa?

-- Tarpeetonta. Missä on mies, joka toi tuon kirjeen?

-- Kadulla.

-- Odottaako hän vastausta?

-- Odottaa.

-- Meidän täytyy tietää, minnepäin menemme. Minä kutsun hänet tänne.

-- Tarpeetonta; hän ei tule sisään.

-- Ehkä ei teidän luoksenne. Minun luokseni hän ei kieltäydy tulemasta.

Kreivi meni työhuoneen kadunpuoleiseen ikkunaan ja vihelsi erikoisella
tavalla. Viittapukuinen mies astui seinän luota esiin ja tuli keskelle
katua.

-- _Salite!_ sanoi kreivi, aivan kuin olisi antanut määräyksen
palvelijalle. Kirjeentuoja totteli viivyttelemättä, epäröimättä, jopa
nopeastikin, astui ulko-oven edessä olevat neljä porrasaskelmaa ja tuli
hotelliin. Viittä sekuntia myöhemmin hän oli työhuoneen ovella.

-- Ahaa, sinäkö siinä oletkin, Peppino! sanoi kreivi.

Mutta Peppino ei vastannut, hän heittäytyi polvilleen kreivin eteen,
tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä useaan kertaan.

-- Ahaa, sanoi kreivi, -- et ole vielä unohtanut, että pelastin
henkesi! Kummallista, onhan siitä kulunut jo viikko.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, en unohda sitä koskaan, vastasi Peppino,
ja hänen äänessään sointui syvä kiitollisuus.

-- Et koskaan, se on pitkä aika. Mutta siinäkin on jo paljon, kun itse
uskot sen. Nouse ja vastaa.

Peppino loi levottoman katseen Franziin.

-- Sinä voit puhua hänen ylhäisyytensä läsnä ollessa, sanoi kreivi, --
hän on ystäväni.

-- Sallitte kai, että annan teille tämän nimityksen, sanoi kreivi
ranskaksi kääntyen Franzin puoleen. -- Se on välttämätöntä, jos on
mieli saavuttaa tämän miehen luottamus.

-- Te voitte puhua minun läsnä ollessani, sanoi Franz, -- olen kreivin
ystävä.

-- Hyvä on, sanoi Peppino kääntyen kreivin puoleen. -- Teidän
ylhäisyytenne kysyy vain, kyllä minä vastaan.

-- Mitenkä vicomte Albert on joutunut Luigin käsiin?

-- Ranskalaisen vaunut kohtasivat usean kerran vaunut, joissa oli
Teresa.

-- Päällikkönne rakastajatar?

-- Niin. Ranskalainen loi häneen helliä silmäyksiä. Teresa vastasi
niihin huvikseen. Ranskalainen heitti hänelle kukkavihkon, Teresa teki
samoin. Kaikki tämä tapahtui tietysti päällikön suostumuksella, sillä
hän istui samoissa vaunuissa.

-- Mitä? huudahti Franz. -- Istuiko Luigi Vampa noissa
roomalaistyttöjen vaunuissa?

-- Hän oli kuski, vastasi Peppino.

-- Entä sitten? kysyi kreivi.

-- No, lopulta ranskalainen otti naamion kasvoiltaan. Teresa teki
päällikön suostumuksella samoin. Ranskalainen pyysi saada tavata hänet,
Teresa suostui siihen. Teresan sijasta olikin Beppo San Giacomon kirkon
portailla.

-- Mitä! keskeytti jälleen Franz. -- Tuo talonpoikaistyttö, joka riisti
hänen kädestään moccoletton...?

-- Oli viisitoistavuotias poika, vastasi Peppino. -- Mutta ei teidän
ystävänne tarvitse hävetä sitä, että joutui hänen ansaansa, Beppo on
napannut hyvin monta tätä ennen.

-- Ja Beppo vei hänet muurien ulkopuolelle? sanoi kreivi.

-- Juuri niin. Vaunut odottivat Via Macellon päässä. Beppo nousi niihin
ja pyysi ranskalaista seuraamaan. Sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti
sanoa. Hän auttoi kohteliaasti Beppon vaunuihin ja istui hänen
viereensä. Beppo sanoi silloin vievänsä hänet erääseen huvilaan, joka
oli puolen peninkulman päässä kaupungin ulkopuolella. Ranskalainen
vakuutti Beppolle, että hän oli valmis seuraamaan häntä maailman ääriin
asti. Ajettiin pitkin Via di Ripettaa ja tultiin Porta San Paololle.
Kun oli päästy pari sataa askelta campagnalle, alkoi ranskalainen
käyttäytyä tungettelevasti Beppoa kohtaan, jolloin tämä otti pistoolin
ja uhkasi sillä häntä. Samassa ajaja pysäytti hevoset, kääntyi ja teki
samoin. Neljä meikäläistä oli piilossa Almon rannalla, he hyökkäsivät
esiin ja asettuivat vaununovien eteen. Ranskalaisen teki kovasti mieli
puolustautua, hän jo hiukan kuristikin Beppoa, mikäli kuulin, mutta
mitä hän mahtoi viidelle aseistetulle! Hänen täytyi lopulta antautua.
Hän sai laskeutua vaunuista, kulkea pitkin rantaa ja astua Luigin ja
Teresan eteen, jotka odottivat häntä San Sebastianon katakombeissa.

-- Tämä juttu on todellakin oikein hupaisa, sanoi kreivi kääntyen
Franzin puoleen. -- Vai mitä te asiantuntijana sanotte?

-- Minä sanon, että se olisi hyvin huvittava, vastasi Franz, -- jos se
olisi tapahtunut jollekulle muulle kuin Albert-raukalle.

-- Ellette olisi tavannut minua kotona, niin tämä lemmenseikkailu olisi
tullut ystävällenne jokseenkin kalliiksi. Mutta rauhoittukaa, hän
pääsee koko jutusta pelkällä säikähdyksellä.

-- Menemmekö siis todellakin hänen luokseen? kysyi Franz.

-- Totta toki, sitä suuremmalla syyllä, kun paikka, missä hän on, on
hyvin erikoinen. Tunnetteko San Sebastianon katakombit?

-- En, en ole koskaan niissä käynyt, mutta olen kyllä aikonut pistäytyä
niihin.

-- Nythän teille tarjoutuu tilaisuus. Ovatko vaununne valmiina?

-- Eivät.

-- Ei se tee mitään. Minua varten pidetään hevoset valjaissa yötä
päivää.

-- Valjaissako?

-- Niin, olen hyvin oikullinen ihminen. Toisinaan tekee mieleni
keskellä yötä lähteä jonnekin maailman toiseen ääreen, ja minä lähden.

Kreivi soitti, palvelija astui sisään.

-- Ajakaa vaunut esiin, sanoi hän. -- Ja ottakaa siellä olevat
pistoolit pois. Kuskia ei tarvitse herättää. Ali ajaa.

Hetken kuluttua vaunut pysähtyivät hotellin ulko-oven eteen.

Kreivi katsoi kelloaan.

-- Puoli yksi, sanoi hän. -- Olisimme voineet lähteä täältä kello
viiden aikaan ja olisimme sittenkin tulleet ajoissa. Mutta ehkä
toverinne olisi tämän viivyttelymme johdosta viettänyt levottoman yön.
Parasta siis on, että heti lähdemme vapauttamaan hänet uskottomien
käsistä.

Franz ja kreivi lähtivät Peppinon seuratessa heitä.

Hotellin edessä olivat vaunut. Ali istui kuskipukilla. Franz tunsi
mykän ajajan, jonka hän oli nähnyt Monte-Criston saaren luolassa.

Franz ja kreivi istuivat umpinaisiin vaunuihin. Peppino meni istumaan
Alin rinnalle, ja lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan. Ali oli saanut
määräyksensä jo edeltäpäin, sillä hän ajoi ensin Corsolle, sen jälkeen
Campo Vaccinon poikki, pitkin Strada San Gregoriota Porta San
Sebastianolle. Vartija aikoi tehdä vaikeuksia, mutta kreivi
Monte-Cristo näytti hänelle Rooman kuvernöörin allekirjoittaman
lupakirjan, jonka nojalla hänellä oli oikeus poistua kaupungista mihin
aikaan tahansa, yöllä tai päivällä. Portin ristikko nostettiin, vartija
sai kultarahan vaivoistaan, ja matkaa jatkettiin.

Tie oli Via Appia, jonka molemmin puolin on hautoja. Nousevan kuun
valossa Franz oli toisinaan näkevinään vartijan astuvan esiin
raunioiden suojasta. Mutta Peppino viittasi, ja heti hän vetäytyi
varjoon ja katosi.

Vähää ennen Caracallan sirkusta vaunut pysähtyivät, Peppino riensi
avaamaan oven, ja Franz ja kreivi astuivat alas.

-- Kymmenen minuutin kuluttua olemme perillä, sanoi kreivi
seuralaiselleen.

Sitten hän vei Peppinon hiukan syrjään, antoi kuiskaamalla hänelle
määräyksiä, ja Peppino läksi matkaan otettuaan vaunun laatikosta
soihdun.

Viisi minuuttia kului. Franz näki paimenen kulkevan pitkin tietä,
loittonevan campagnan aaltomaisessa maastossa ja katoavan punertavaan
ruohistoon, joka muistutti jättiläiskokoista leijonan harjaa.

-- Nyt, sanoi kreivi, -- seuratkaamme häntä.

Franz ja kreivi läksivät astelemaan samaa polkua, joka sadan askelen
päässä laskeutui pieneen laaksoon.

Kohta he näkivät kahden miehen keskustelevan varjossa. Toinen oli
Peppino, toinen vartioimaan asetettu rosvo.

Franz ja kreivi lähestyivät. Rosvo tervehti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino kreiville, -- suvaitkaa seurata
minua. Katakombin aukko on parin askelen päässä.

-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- astu edeltä.

Pensaikon takana oli kalliolohkareiden keskellä aukko, josta mies töin
tuskin mahtui sisään.

Peppino pujahti ensimmäisenä tähän koloon. Hän oli astunut muutaman
askelen eteenpäin, kun käytävä laajeni. Hän pysähtyi, sytytti soihdun
ja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä.

Kreivi ja Franz kulkivat hänen jäljessään perätysten.

Käytävä aleni loivasti ja tuli sitä laajemmaksi, mitä syvemmälle he
saapuivat. Kreivin ja Franzin täytyi kuitenkin kulkea kumarassa, ja
rinnakkain olisi kaksi tuskin voinut astua. He kulkivat siten noin
sataviisikymmentä askelta, kunnes kuului ääni: "Kuka siellä?"

Samassa he näkivät soihdun valossa kimaltelevan pyssynpiipun.

-- Ystävä! vastasi Peppino.

Hän astui yksinään eteenpäin ja sanoi muutaman sanan tälle toiselle
vartijalle, joka samoin kuin ensimmäinenkin tervehti ja viittasi heitä
jatkamaan matkaansa.

Vartijan takana oli portaat, joissa oli noin kaksikymmentä astinta.
Franz ja kreivi astuivat portaita alas ja tulivat jonkinmoiseen
risteykseen. Tästä lähti viisi tietä eri suuntiin. Seiniin oli kaivettu
arkkujen muotoisia koloja toinen toisensa päälle, mistä päätellen he
olivat tulleet varsinaiseen katakombiin. Eräässä tällaisessa käytävässä
näkyi heikko valon kajastus.

Kreivi laski kätensä Franzin olalle.

-- Tahdotteko nähdä nukkuvan rosvoleirin? sanoi hän.

-- Tietysti, vastasi Franz.

-- Tulkaa siis seurassani... Peppino, sammuta soihtu.

Peppino totteli, ja Franz ja kreivi jäivät pimeään. Viidenkymmenen
askelen päässä heistä tanssi pitkin käytävän seiniä punertavia varjoja,
jotka olivat tulleet entistään selvemmiksi Peppinon sammutettua
soihtunsa.

He astuivat eteenpäin, ja kreivi talutti Franzia aivan kuin olisi
nähnyt pimeässä. Franz erotti tien sitä selvemmin, mitä lähemmäksi he
tulivat opastavia valonvälkkeitä.

He tulivat kolmen holvikaaren eteen, joista keskimmäisen kautta pääsi
kulkemaan.

Tästä holvikaaresta päästiin käytävään, jossa kreivi ja Franz olivat,
ja isoon neliskulmaiseen huoneeseen, jonka seinillä niin ikään oli
koloja. Huoneen keskellä oli neljä kiveä, joita entisinä aikoina oli
käytetty alttarina. Niiden yläpuolella oli vieläkin risti.

Yksi ainoa pieni lamppu, joka oli asetettu pilarin jalustalle, valaisi
heikolla lepattavalla valollaan seuraavaa näkyä.

Eräs mies istui selin tulijoihin ja luki jotakin kirjaa nojaten
pylvääseen. Hän oli joukon päällikkö Luigi Vampa.

Hänen ympärillään, joko pitkällään tai nojaten päätään columbariumia
kiertävään kivipenkkiin, lojui noin kaksikymmentä viittaansa
kietoutunutta rosvoa. Jokaisen vieressä oli pyssy.

Huoneen perällä, hämärässä, asteli vartija edestakaisin jonkinmoisen
aukon edessä, jonka saattoi huomata siitä, että varjo sillä kohtaa oli
tummempi.

Kun kreivi oli arvellut Franzin kylliksi katselleen tätä erikoista
näkyä, nosti hän sormensa huulilleen vaitipysymisen merkiksi, laskeutui
käytävästä columbariumiin vieviä matalia portaita alas ja astui
keskimmäisen holvikaaren kautta huoneeseen. Hän lähestyi Vampaa, joka
oli lukemiseensa niin kiintynyt, ettei kuullut hänen askeltensa ääntä.

-- Kuka siellä? huusi vartija, joka näki jonkinmoisen varjon lampun
heikossa valossa ilmestyvän päällikkönsä taakse.

Samassa Vampa nousi nopeasti ja veti pistoolin vyöstään esiin. Heti
olivat kaikki rosvot jalkeilla, ja kaksikymmentä pyssynpiippua ojentui
kreiviä kohden.

-- No, sanoi tämä aivan tyynellä äänellä, eivätkä hänen kasvonsa
vähääkään värähtäneet, -- no, rakas Vampa, te näette todellakin liian
paljon vaivaa ottaessanne ystävän vastaan!

-- Aseet alas! huusi päällikkö tehden toisella kädellään käskevän
liikkeen ja ottaen toisella hatun kunnioittavasti päästään.

-- Anteeksi, herra kreivi, mutta en voinut odottaakaan teidän
kunnioittavan minua käynnillänne, siksi en teitä heti tuntenut.

-- Teillä näyttää olevan lyhyt muisti monessa asiassa, Vampa, sanoi
kreivi. -- Ette ainoastaan unohda toisten ulkomuotoa, vaan vieläpä
ehdotkin, joista teidän kanssanne on sovittu.

-- Mitkä ehdot olen unohtanut, herra kreivi? sanoi rosvo niin kuin
ainakin mies, joka on valmis hyvittämään tekemänsä erehdyksen.

-- Emmekö ole sopineet, ettei ainoastaan minun persoonani, vaan
ystävienikin persoonat ovat teille pyhät? sanoi kreivi.

-- Miten olen tämän sopimuksen rikkonut, teidän ylhäisyytenne?

-- Olette tänä iltana ryöstänyt ja tänne kuljettanut vicomte Albert de
Morcerfin. No niin, jatkoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet
kulkemaan pitkin Franzin selkää, -- tämä nuori mies on ystäväni, hän
asuu samassa hotellissa kuin minäkin, hän on ajanut pitkin Corsoa minun
vaunuissani, ja kuitenkin, sanon sen kerta vielä, olette ryöstänyt
hänet ja kuljettanut hänet tänne, ja, lisäsi kreivi ottaen kirjeen
taskustaan, -- olette vaatinut hänestä lunnaat, aivan kuin hän olisi
ollut minulle outo.

-- Miksi ette ole ilmoittaneet siitä minulle mitään, te muut? sanoi
päällikkö miehilleen, jotka väistyivät hänen leimuavan katseensa
edessä. -- Miksi olette panneet minut rikkomaan lupaukseni kreiville,
jonka käsissä on meidän kaikkien henki ja elämä? Kautta Kristuksen
veren, jos kuulen, että jokukin teistä on tietänyt, että tämä nuori
mies oli kreivin ystävä, ammun kuulan hänen otsaansa.

-- Sanoinhan minä, huomautti kreivi kääntyen Franzin puoleen, -- että
tässä on tapahtunut erehdys.

-- Ettekö olekaan yksin? sanoi Vampa levottomana.

-- Seurassani on se herra, jolle kirje oli osoitettu ja jolle olen
tahtonut todistaa, että Luigi Vampa pitää sanansa. Teidän
ylhäisyytenne, sanoi hän Franzille, -- tässä on Luigi Vampa, ja hän
sanoo teille itsellenne, että hän on aivan epätoivoinen tapahtuneen
erehdyksen johdosta.

Franz lähestyi. Päällikkö astui muutaman askelen Franzia kohden.

-- Olkaa tervetullut seuraamme, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. --
Kuulittehan mitä kreivi sanoi ja mitä siihen olen vastannut. Ja minä
lisään, että mielelläni maksaisin neljätuhatta piasteria, jotka vaadin
ystävänne lunnaina, jos tätä ikävää juttua ei olisi tapahtunut.

-- Mutta, sanoi Franz katsellen levottomana ympärilleen, -- missä vanki
on? En näe häntä.

-- Toivottavasti ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sanoi kreivi
rypistäen kulmiaan.

-- Vanki on tuolla, sanoi Vampa osoittaen aukkoa, jonka edessä vartija
käveli, -- menen itse ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa.

Päällikkö meni vankilana käytettyä huonetta kohden, ja Franz ja kreivi
seurasivat häntä.

-- Mitä vanki tekee? kysyi Vampa vartijalta.

-- Sitä en todellakaan tiedä, sanoi tämä. -- En ole kuullut hänen
liikkuvan tuntikausiin.

-- Tulkaa, teidän ylhäisyytenne! sanoi Vampa.

Kreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin.
Päällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.

Heikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon
lainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.

-- Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella
tavalla, -- hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman
kello seitsemän aikaan.

Vampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen
uljuus näytti vaikuttavan häneen.

-- Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, -- tuollainen mies voi
todellakin olla ystävänne.

Sitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:

-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.

Albert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.

-- Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. -- Teidän olisi
pitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani
galoppia Torlonian luona kreivitär G...n kanssa.

Hän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.

-- Puoli kaksi aamulla! sanoi hän. -- Mutta miksi hitossa herätätte
minut tähän aikaan?

-- Sanoakseni, että olette vapaa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Albert aivan tyynesti, -- muistakaa nämä
Napoleonin sanat: "Älkää herättäkö minua muuta kuin huonoja uutisia
kuulemaan." Jos olisitte antanut minun nukkua, olisin saanut tanssia
galopin loppuun asti ja olisin siitä ollut teille elinaikani
kiitollinen... Lunnaani on siis suoritettu?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne.

-- Minkä vuoksi minä siis olen vapaa?

-- Eräs, jolta en voi mitään kieltää, on tullut vaatimaan teidän
vapauttamistanne.

-- Tänne asti?

-- Tänne asti.

-- Tuo ihminen on todellakin ollut hyvin rakastettava.

Albert katsoi ympärilleen ja näki Franzin.

-- Tekö, rakas Franz, olette ollut siinä määrin uskollinen? sanoi hän.

-- En minä, vastasi Franz, -- vaan naapurimme, kreivi Monte-Cristo.

-- Te olette todellakin kallisarvoinen mies, herra kreivi, sanoi Albert
korjaillen kaulustaan ja kalvosimiaan, -- ja muistakaa, että olen
teille ikuisesti velallinen sekä vaunujutun että tämän seikan vuoksi!
-- Ja hän ojensi kätensä kreiville, joka sävähti ojentaessaan omansa,
mutta ojensi kuitenkin.

Rosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä
tottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen,
jonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz
puolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden
mainetta yllä.

-- Rakas Albert, sanoi hän, -- jos pidätte kiirettä, niin ennätämme
vielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä,
mihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor
Vampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies
ainakin.

-- Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor
Luigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen,
ennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?

-- Ei mitään, vastasi rosvo, -- olette vapaa kuin ilma.

-- Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät
herrat, tulkaa!

Ja Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon
saliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.

-- Peppino, sanoi päällikkö, -- anna minulle soihtu.

-- No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.

-- Valaista tietänne, sanoi päällikkö. -- Onhan minun ainakin sillä
tavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.

Ja ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei
minään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka
astuu lähettiläittensä edellä.

Ulommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.

-- Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- pyydän vielä kerran anteeksi ja
toivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman
johdosta.

-- En, rakas Vampa, sanoi kreivi. -- Sovitattehan te sitä paitsi
erehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen
teille siitä, mitä on tapahtunut.

-- Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten
puoleen, -- tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos
mielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina
tervetulleet kaikkialle, missä oleksin.

Franz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten,
Franz jäi viimeiseksi.

-- Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa
hymyillen.

-- Haluan, vastasi Franz. -- Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte
niin suurella mielenkiinnolla.

-- Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, -- se on lempikirjani.

-- No, ettekö tule? kysyi Albert.

-- Tulen, sanoi Franz, -- tässä olen!

He astuivat muutaman askelen eteenpäin.

-- Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. -- Sallitteko?

Ja hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.

-- Nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- kiirehtikäämme, sillä tahdon
ehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.

Vaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden
ainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään
eteenpäin.

Albertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.

Heidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut
levoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.

-- Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, -- eilen
lupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään
vetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa,
että en ole itse syypää viipymiseeni.

Ja kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä
kreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.

Mutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt,
kun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.



38. Sovittu tapaaminen


Seuraavana aamuna Albert heti noustuaan ehdotti Franzille, että he
menisivät kreivin luo. Hän oli jo edellisenä päivänä lausunut
kiitoksensa, mutta ymmärsi että niin suuresta palveluksesta kannattaa
kiittää kahdestikin.

Franz, joka tunsi samalla sekä pelkoa että vetovoimaa kreiviä kohtaan,
ei tahtonut antaa Albertin mennä yksin, vaan seurasi häntä. Palvelija
johdatti heidät salonkiin, jonne kreivi tuli viiden minuutin kuluttua.

-- Herra kreivi, sanoi Albert mennen häntä kohden, -- sallikaa minun
vielä kerran lausua teille kiitokseni. En koskaan unohda, missä
tilanteessa autoitte minua, ja tulen aina muistamaan, että saan kiittää
teitä melkein hengestäni.

-- Rakas naapuri, sanoi kreivi nauraen, -- älkää liioitelko
palveluksiani. Olen pelastanut matkakassallenne parinkymmenentuhannen
frangin menoerän, siinä kaikki, mistä voitte minua kiittää.
Huomaattehan, ettei siitä kannata puhua. Sallikaa minun puolestani
onnitella teitä, olitte aivan ihailtavan huoleton ja kylmäverinen.

-- Mitä muuta saatoin? vastasi Albert. -- Kuvittelin joutuneeni
pahaan riitaan, josta seuraisi kaksintaistelu, ja tahdoin saada nuo
rosvot ymmärtämään, että kaikkialla maailmassa ollaan valmiita
kaksintaisteluun, mutta että vain ranskalaiset sen aikana nauravat. Kun
kiitollisuuteni siitä huolimatta on yhtä suuri, niin kysyn, enkö voisi
itse tai ystävieni ja tuttavieni kautta tehdä teille jotakin
palvelusta? Isäni, kreivi Morcerf, on syntyjään espanjalainen, hänellä
on huomattava asema Ranskassa ja Espanjassa, ja asetan teidän
käytettäväksenne itseni ja kaikki ne henkilöt, jotka minua rakastavat.

-- No, myönnän kyllä, että odotin tarjoustanne, sanoi kreivi, -- ja
että ilomielin otan sen vastaan. Olin jo aikonut pyytää teiltä suurta
palvelusta.

-- Mitä?

-- En ole koskaan ollut Pariisissa. En tunne Pariisia...

-- Todellako! huudahti Albert, -- oletteko voinut elää tähän asti
näkemättä Pariisia? Sehän on uskomatonta!

-- Ja kuitenkin totta. Mutta ajattelen kuten tekin, että minun jo
täytyy tutustua maailman henkisten rientojen pääkaupunkiin. Olisin ehkä
jo aikoja sitten tehnyt sinne matkan, jos olisin tuntenut jonkun, joka
voi esitellä minut seurapiireissä. Mutta en tunne siellä ketään.

-- Teidän kaltaisenne mies! huudahti Albert.

-- Olette aivan liian kohtelias! Mutta kun en tiedä omistavani muita
etuja kuin että voin rikkaudessa kilpailla Aguadon tai Rothschildin
kanssa, ja kun en mene Pariisiin pelatakseni pörssissä, niin tämä pieni
seikka on pidättänyt minua. Tarjouksenne saa minut nyt tekemään
päätökseni. Te lupaatte siis, herra Morcerf (kreivi lausui hänen
nimensä omituisesti hymyillen), Pariisiin tultuani avata minulle ovet
tuohon maailmaan, jossa olen yhtä vieras kuin kuka tahansa huroni tai
kotshinkiinalainen?

-- Sen teen mielelläni ja koko sydämestäni! vastasi Albert. -- Sitäkin
mieluummin (rakas Franz, älkää nyt tehkö liian paljon minusta
pilkkaa!), kun tänä aamuna olen saanut kirjeen, jossa minua pyydetään
tulemaan Pariisiin, sillä on kysymyksessä avioliittoni erään neidin
kanssa, jonka suvulla on vaikuttava asema pariisilaisessa hienostossa.

-- Vai naimahommissa? sanoi Franz nauraen.

-- Hyvä Jumala, niin! Kun siis tulette Pariisiin, näette minut
vakiintuneena, ehkä perheenisänä. Se sopii mainiosti luontaiseen
vakavuuteeni, eikö niin? Joka tapauksessa, herra kreivi, sanon kerta
vielä, minä ja omaiseni kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme teille.

-- Otan tarjouksen vastaan, sanoi kreivi, -- sillä suoraan sanoen
minulta puuttui juuri tämä tilaisuus toteuttaakseni eräitä jo kauan
hautomiani tuumia.

Franz arvasi heti, että nämä tuumat olivat yhteydessä siihen, mistä
kreivi huomaamattaan oli tullut puhuneeksi Monte-Criston saarella, ja
hän katseli kreiviä lukeakseen hänen kasvojensa ilmeistä, mitä varten
hän läksi Pariisiin. Mutta vaikeata oli päästä näkemään tämän miehen
sieluun, varsinkin silloin, kun hän peitti kaiken hymyyn.

-- Mutta, herra kreivi, sanoi Albert ihastuneena ajatuksesta, että
saisi opastaa hienoon seurapiiriin kreivi Monte-Criston kaltaisen
miehen, -- nämähän ovat kaikki kai vain tuulentupia?

-- Ei, kautta kunniani, sanoi kreivi. -- Minä tahdon mennä Pariisiin,
minun täytyy sinne mennä.

-- Ja milloin?

-- Milloin itse olette siellä?

-- Minäkö, sanoi Albert, -- kahden viikon kuluttua, kolmen viikon
viimeistään, kun vain olen ennättänyt päästä sinne.

-- No, sanoi kreivi, -- sanokaamme, että tulen sinne kolmen kuukauden
kuluttua. Näettehän, että annan teille runsaasti aikaa.

-- Ja tulette siis portilleni kolkuttamaan? huudahti Albert iloissaan.

-- Tahdotteko, että määrään päivän ja tunnin? sanoi kreivi. -- Ilmoitan
jo edeltäpäin, että 0len tuskastuttavan täsmällinen.

-- Määrätkää päivä ja tunti, sanoi Albert. -- Sehän sopii mainiosti.

-- Olkoon siis niin, sanoi kreivi ja otti käteensä peilin vieressä
riippuvan seinäkalenterin. -- Tänään on helmikuun 21. päivä (hän otti
kellon taskustaan), puoli yksitoista aamulla. Suvaitsetteko odottaa
minua ensi toukokuun 21. päivänä puoli yksitoista aamulla?

-- Mainiota! sanoi Albert. -- Aamiainen on silloin valmiina.

-- Osoitteenne?

-- Helder-katu 27.

-- Asutteko yksinänne, enkö siis millään tavoin häiritse teitä?

-- Asun isäni talossa, mutta puiston perällä, ja kokonaan erillään
olevassa paviljongissa.

-- Hyvä.

Kreivi kirjoitti muistikirjaansa: "Helder-katu 27, toukokuun 21.
päivänä, puoli yksitoista aamulla."

-- Ja nyt, sanoi kreivi pistäen muistikirjansa taskuunsa, -- olkaa
rauhassa, kellonne viisari ei voi olla täsmällisempi kuin minä olen.

-- Näenkö teidät ennen lähtöäni? kysyi Albert.

-- Riippuu siitä, milloin lähdette.

-- Huomenna kello viisi iltapäivällä.

-- Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Minulla on asioita
Napolissa, en palaa tänne ennen kuin lauantai-iltana tai
sunnuntaiaamuna. Entä lähdettekö tekin? kysyi kreivi Franzilta.

-- Lähden.

-- Ranskaanko?

-- En, Venetsiaan. Oleskelen vielä vuoden tai pari Italiassa.

-- Emme siis näe toisiamme Pariisissa?

-- Epäilemättä minun täytyy luopua siitä kunniasta.

-- Siis, hauskaa matkaa, sanoi kreivi ojentaen heille molemmille
kätensä.

Ensi kerran Franz kosketti tämän miehen kättä. Hän vavahti, se oli
kylmä kuin kuolleen käsi.

-- Viimeisen kerran, sanoi Albert, -- asia on siis päätetty
kunniasanallanne, eikö niin? Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä
kello puoli yksitoista aamulla?

-- Toukokuun 21. päivänä, kello puoli yksitoista aamulla, Helder-katu
27, kertasi kreivi.

Nuorukaiset sanoivat kreiville hyvästi ja poistuivat.

-- Mikä teitä vaivaa? sanoi Albert Franzille heidän palattuaan
huoneisiinsa, -- olette niin perin miettiväisen näköinen.

-- Se on totta, sanoi Franz, -- kreivi on merkillinen mies, ja
ajattelen levottomana teidän tapaamistanne Pariisissa.

-- Tapaamistamme ... ajattelette levottomana! Joutavia! Oletteko hullu,
rakas Franz! huudahti Albert.

-- Hullu tai en, sanoi Franz, -- en voi sille mitään.

-- Kuulkaahan, jatkoi Albert, -- olen iloinen saadessani tilaisuuden
sanoa teille muutamia sanoja. Olette aina ollut kreiviä kohtaan
kylmäkiskoinen, jota vastoin hän on ollut teitä kohtaan hyvin
ystävällinen. Onko teillä jotakin häntä vastaan?

-- Ehkä on.

-- Oletteko tavannut hänet jossakin ennen kuin näitte hänet täällä?

-- Olen.

-- Missä?

-- Lupaatteko olla puhumatta sanaakaan kaikesta siitä, mitä nyt teille
kerron?

-- Sen lupaan.

-- Kunniasanallanne?

-- Kunniasanallani.

-- Hyvä. Kuulkaa siis.

Ja Franz kertoi, miten hän oli lähtenyt Monte-Criston saarelle
ja tavannut joukon salakuljettajia ja näiden keskellä kaksi
korsikalaista rosvoa. Hän pani erityisen painon sille satumaiselle
vieraanvaraisuudelle, jota kreivi oli osoittanut tuossa Tuhannen ja
yhden yön luolassaan. Hän kertoi illallisesta, hashishista,
kuvapatsaista, todellisuudesta ja unelmasta, ja miten hänellä
herätessään ei ollut mitään muuta todistusta kokemastaan kuin pieni
jahti, joka täysin purjein kiiti Porto-Vecchioa kohti.

Sitten hän kertoi, miten oli kuullut kreivin ja Vampan keskustelevan
Colosseumin raunioilla ja kuinka kreivi oli luvannut hankkia Peppinolle
armahduksen.

Lopulta hän tuli edellisen yön seikkailuun, kertoi mihin pulaan
oli joutunut, kun tuosta vaaditusta rahamäärästä puuttui
kuusi-seitsemänsataa piasteria, miten oli päättänyt kääntyä kreivin
puoleen, ja miten kaikki oli päättynyt niin erikoisella ja samalla
tyydyttävällä tavalla.

Albert kuunteli Franzia hyvin tarkkaavasti.

-- No, sanoi hän Franzin lopetettua, -- mitä moitittavaa tässä kaikessa
on? Kreivi matkustelee, hänellä on oma laivansa, sillä hän on rikas.
Menkää Portsmouthiin tai Southamptoniin, niin näette sataman aivan
täynnä purjealuksia, joiden omistajat ovat samanlaisia rikkaita
englantilaisia. Saadakseen varman oleskelupaikan, jonne voi poiketa
matkoillaan, päästäkseen tuosta inhottavasta ruoasta joka neljän
kuukauden aikana on minua ja neljän vuoden aikana teitä myrkyttänyt,
hän on valinnut itselleen oleskelupaikan Monte-Criston saarelta. Kun
hänen lepopaikkansa on kalustettu ja hän pelkää Toscanan hallituksen
voivan karkottaa hänet pois, ostaa hän koko saaren ja ottaa sen nimen
itselleen. Muistelkaahan, kuinka monet teidän tuttavistanne ovat
ottaneet itselleen sellaistenkin tilusten nimen, joita heillä ei
koskaan ole ollutkaan hallussaan.

-- Mutta entä korsikalaiset rosvot, jotka olivat hänen seurassaan?
sanoi Franz.

-- Mitä kummallista siinä on? Tiedättehän paremmin kuin kukaan muu,
että korsikalaiset rosvot eivät ole mitään varkaita, vaan aivan
yksinkertaisesti pakolaisia, jotka verikosto on karkottanut
kotiseuduiltaan. Heidän kanssaan voi siis seurustella mainettaan
pilaamatta. Mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että jos kerran
menen Korsikaan, en tee ensiksi tuttavuutta kuvernöörin tai prefektin
kanssa, vaan Colomban rosvojen kanssa, jos heidät vain saan käsiini,
sillä he ovat minun mielestäni hyvin miellyttäviä.

-- Mutta entä Vampa ja hänen joukkonsa, sanoi Franz, -- he ovat
suorastaan rosvoja, jotka ottavat ihmisiä kiinni ryöstääkseen heidät
puhtaiksi. Toivottavasti ette väitä sitä vastaan. Mitä arvelette siitä,
että kreivillä on vaikutusvaltaa sellaisiin ihmisiin?

-- Minä sanon, että kun epäilemättä saan juuri tätä vaikutusta kiittää
hengestäni, niin ei minun sovi ruveta sitä liian ankarasti
arvostelemaan. Olen valmis puolustamaan häntä tässäkin suhteessa,
sillä vaikka hän ei olekaan suorastaan pelastanut henkeäni, niin
hän on kuitenkin pelastanut neljätuhatta piasteria, se on
kaksikymmentäneljätuhatta livreä meidän rahassa. Minua ei koskaan
Ranskassa olisi arvioitu niin kalliiksi; siitä näkee, ettei kukaan ole
profeetta omassa maassaan.

-- Mitä omaan maahan tulee, niin mistä maasta kreivi on kotoisin? Mikä
on hänen äidinkielensä? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä hän on
saanut suuren rikkautensa? Millainen on ollut hänen salaperäisen ja
tuntemattoman elämänsä alkupuoli, koska se on luonut hänen nykyiseen
elämäänsä niin synkän ja katkeran värityksen? Teidän sijassanne
tahtoisin tietää tuon kaiken.

-- Rakas Franz, sanoi Albert, -- kun saatuanne kirjeeni tarvitsitte
kreivin luottoa, sanoitte hänelle: Albert de Morcerf, ystäväni, on
joutunut vaaraan, auttakaa minua pelastamaan hänet siitä! Niinhän
sanoitte?

-- Sanoin.

-- Kysyikö hän silloin: Kuka on tuo Albert de Morcerf? Mistä hän on
saadut nimensä? Mistä hän on saanut rikkautensa? Mistä johtuvat hänen
tulonsa? Mistä maasta hän on? Missä hän on syntynyt? Kysyikö hän sitä
teiltä?

-- Ei, sen myönnän.

-- Hän tuli, siinä kaikki. Hän pelasti minut Vampan vallasta, jonka
käsiin jouduttuani yhtä kaikki olin jokseenkin nolossa asemassa,
kiittelemästänne kylmäverisyydestäni huolimatta. Hyvä ystävä, jos hän
palkaksi kaikesta siitä pyytää minua tekemään saman palveluksen, minkä
teemme kenelle venäläiselle tai italialaiselle ruhtinaalle tahansa
hänen tullessaan Pariisiin, niin kuinka voisin kieltäytyä tekemästä
sitä! Te olette suorastaan hullu.

Franzin täytyi myöntää, että kaikki järkisyyt olivat Albertin puolella.

-- Tehkää siis niin kuin tahdotte, rakas vicomte, huokasi Franz. --
Olette aivan oikeassa kaikessa tuossa, sen myönnän. Mutta yhtä kaikki
Monte-Criston kreivi on hyvin kummallinen mies.

-- Monte-Criston kreivi on suuri hyväntekijä. Hän ei ole sanonut
teille, minkä vuoksi hän tulee Pariisiin. Ehkä hän tulee kilpailemaan
Monryon-palkinnosta, ja ellei hän sen saamiseksi tarvitse muuta kuin
minun ääneni ja tuon ruman herran äänen, joka palkinnon antaa, niin
lupaan hänelle molemmat. Ja nyt, rakas Franz, älkäämme enää puhuko
tästä. Mennään aterioimaan ja sen jälkeen viimeisen kerran
Pietarinkirkkoon.

Seuraavana päivänä kello viisi iltapäivällä nuoret herrat erosivat
toisistaan, Albert de Morcerf palatakseen Pariisiin, Franz d'Epinay
viettääkseen pari viikkoa Venetsiassa.

Mutta ennen lähtöään Albert vielä jätti hotellin palvelijalle
käyntikorttinsa jätettäväksi kreivi Monte-Cristolle -- niin suuresti
hän pelkäsi, että kreivi ei saapuisikaan Pariisiin. Hän oli siihen
nimensä alle kirjoittanut lyijykynällä:

    Toukokuun 21. p.,
    puoli yksitoista aamulla,
    Helder-katu 27.



39. Pöytätoverit


Helder-kadun varrella olevassa talossa, jonne Albert de Morcerf
Roomassa ollessaan oli pyytänyt kreivi Monte-Cristoa saapumaan, oli
toukokuun 21. päivänä ryhdytty laajoihin valmistuksiin nuoren herran
vieraan vastaanottamiseksi.

Albert de Morcerf asui paviljongissa, avaran pihan kulmauksessa,
vastapäätä palvelusväenrakennusta. Ikkunoista oli ainoastaan kaksi
kadun puolella, kolme ikkunaa oli pihan puolella ja kaksi päätyikkunaa
puutarhaan päin.

Pihan ja puutarhan välillä oli kreivi ja kreivitär Morcerfin hieno ja
avara asumus, joka oli rakennettu toisen keisarikunnan mauttomaan
tyyliin.

Koko aluetta rajoitti kadun puolella korkea muuri, jossa säännöllisten
välimatkojen päässä oli kukkamaljakolta ja keskellä ristikkoportti,
jonka yläreunaa koristivat kullatut keihäänkärjet. Aivan portinvartijan
asumuksen vieressä oli pieni portti palvelusväkeä varten. Myös
herrasväki käytti sitä silloin, kun he tulivat tai menivät jalan.

Albertin äiti oli hienotunteisesti järjestänyt poikansa asunnoksi
piharakennuksen. Hän halusi pitää poikansa luonaan, mutta ymmärsi, että
vicomten ikäisen nuoren miehen täytyi saada tuntea itsensä täysin
vapaaksi. Rikkaiden perheitten poikien tavoin Albert rakasti vapaata ja
toimetonta elämää ja samalla hänellä oli aivan kuin linnulla kullattu
häkkinsä.

Kadunpuoleisista ikkunoista Albert de Morcerf saattoi tarkata
ulkomaailmaa. Nuorten miesten täytyy aina saada nähdä kadulle, sillä he
tahtovat liikettä ja elämää näköpiiriinsä, vaikka tämä ei ulottuisikaan
katua laajemmalle. Kun hän halusi lähemmin tarkastaa jotakin, saattoi
hän mennä kadulle pienestä portista, joka oli samanlainen kuin
portinvartijan asunnon lähellä oleva portti. Meidän on mainittava
erityisesti se.

Näytti siltä, kuin tätä porttia ei olisi koskaan käytetty, mutta
huolellisesti voidellusta lukosta ja saranoista saattoi päätellä, että
siitä kuljettiin salaa ja usein. Tämä pieni portti välitti vähät
portinvartijasta, sillä hän ei voinut sitä pitää silmällä, koska se
aukeni aivan kuin Tuhannen ja yhden yön sadun taikaportti, aivan kuin
Ali-Baban salainen Sesam siten, että lausuttiin muutama salaperäinen
sana tai naputettiin määrätyllä tavalla. Nuo sanat kuiskattiin maailman
kauneimmalla äänellä, ja naputtajina olivat maailman siroimmat sormet.

Avaran ja kalustamattoman eteisen päässä, joka päättyi tähän oveen, oli
oikealla, pihan puolella, Albertin ruokasali ja vasemmalla puutarhan
puolella hänen pieni salonkinsa. Tiheät pensaikot ja köynnöskasvit
estivät näkemästä näihin huoneisiin, ja muihin ei utelias ihminen olisi
ylettynytkään kurkistamaan. Ne olivat salonki, makuuhuone ja budoaari.

Alakerran salonki oli oikeastaan vain algerialainen divaanihuone, jossa
herrat saattoivat tupakoida.

Toisen kerroksen budoaari oli yhteydessä makuuhuoneeseen, ja siitä
pääsi salaoven kautta portaille. Kaikkiin varokeinoihin oli siis
ryhdytty.

Kolmannessa kerroksessa oli avara ateljee, jota varten kaikki
väliseinät oli otettu pois; se oli pandemonium, jossa taiteilija ja
keikari taistelivat keskenään. Sinne joutuivat ja kokoontuivat kaikki
ne esineet, jotka Albertin vaihtelevien oikkujen mukaan olivat tulleet
hänelle rakkaiksi. Siellä oli torvia, bassoviuluja, huiluja,
täydellinen orkesteri, sillä aikoinaan oli Albertilla ollut, ellei
juuri lahjoja, niin ainakin innostusta musiikkiin; maalaustelineitä,
paketteja, pastellivärejä, sillä musiikki-innon jälkeen hänessä oli
herännyt maalausvimma; siellä oli myöskin floretteja, miekkailu- ja
nyrkkeilyhansikkaita ja kaikenlaisia keppejä, sillä tämän ajan muodin
mukaan Albert de Morcerf harrasti innokkaasti niitä kolmea alaa, jotka
tekevät keikarin kasvatuksen täydelliseksi: miekkailua, nyrkkeilyä ja
kepillä taistelemista. Grisier, Cooks ja Charles Leboucher kävivät
vuoron perään antamassa hänelle opetusta.

Tämän erikoisen huoneen muina koristuksina olivat Frans I:n aikuiset
kaapit, täynnä kiinalaista posliinia, japanilaisia maljakoita, Luca
della Robbian fajansseja ja Bernard de Palissyn vateja. Siellä oli
vanhoja tuoleja, joissa oli ehkä istunut Henrik IV tai Sully, Ludvig
XIII tai Richelieu, sillä kaksi nojatuolia, joita koristi puuhun
leikattu vaakuna -- sinisellä pohjalla kolme Ranskan liljaa --
olivat kotoisin Louvren huonekaluvarastosta tai jostakin muusta
kuninkaallisesta linnasta. Näille tummilla kankailla päällystetyille
tuoleille oli heitetty kirkasvärisiä kankaita, jotka oli värjätty
Persian taivaan alla tai jotka Kalkuttan tai Chandernagorin naiset
olivat kutoneet. Ei kukaan tiennyt, mistä nämä kankaat oli sinne tuotu;
silmiä virkistävine väreineen ne odottivat tarkoitusta ja koristivat
sillä välin huonetta silkin ja kullan välkkeellä.

Kaikkein huomattavimmalla paikalla oli Rollerin ja Blanchet'n
ruusupuinen pianiino. Se oli pienikokoinen, mutta sen kuoreen mahtui
kokonainen orkesteri, joka soi Weberin, Mozartin, Haydnin, Grétryn ja
Porporan säveliä.

Kaikkialla pitkin seiniä, ovien yläpuolella, katossa, oli miekkoja,
tikareita, sotakirveitä, nuijia, kullattuja, damaskoituja ja
kirjailtuja sotisopia; kasvikokoelmia, kivennäisiä, täytettyjä lintuja.

Tämä huone oli tietysti Albertin mieluisin olinpaikka.

Mutta tänä päivänä nuori mies oli aamupukimissaan asettunut alakerran
saliin. Pöydällä, jota jonkin matkan päässä ympäröi pehmeä divaani, oli
kaikenlaista tupakkaa, keltaista pietarilaista, mustaa sinailaista sekä
marylandilaista, portoricoa ja latakiaa, kaikki pienissä pilkullisissa
kupeissa, sellaisissa, joista hollantilaiset pitävät. Niiden vieressä
oli tuoksuvista puulajeista valmistetuissa laatikoissa sikareita,
puros-, regalia-, havanna- ja manila-lajeja. Avonaisessa kaapissa oli
saksalaisia piippuja, tshibukkeja, joiden imukkeet olivat ambraa ja
jotka olivat koralleilla koristettuja, kultakoristeisia nargileita,
joiden pitkät sahviaanivarret kiemurtelivat kuin käärmeet ja näyttivät
vain odottavan, minkä niistä tupakoitsija oikkunsa tai tottumuksensa
mukaan valitsee. Albert oli itse pitänyt huolta niiden järjestyksestä
tai oikeammin sanoen säännöllisestä epäjärjestyksestä, jollaista
ihmiset mielellään katselevat puhallellessaan aamiaisen jälkeen
oikullisia savukiemuroita kattoa kohden.

Neljännestä vailla kymmenen tuli kamaripalvelija. Hän oli Albertin
ainoa palvelija. Talon kokki oli tietysti joka päivä hänen
käytettävänään ja erikoisina juhlapäivinä isän lakeija.

Kamaripalvelija laski pöydälle pinkan sanomalehtiä ja ojensi Albertille
joukon kirjeitä.

Hajamielisesti Albert silmäili kirjeitä, valikoi niistä kaksi, jotka
oli kirjoitettu hienolla naisen käsialalla ja tuoksuivat hajuvesiltä,
avasi ne ja luki ne tarkkaavasti.

-- Mitenkä nämä kirjeet ovat saapuneet? kysyi hän.

-- Toinen tuli postissa, toisen toi rouva Danglars'in kamaripalvelija.

-- Ilmoittakaa rouva Danglars'ille, että otan vastaan hänen tarjoamansa
paikan hänen aitiossaan... Odottakaahan... Päivän kuluessa menette
Rosan luo. Sanotte hänelle, että oopperan jälkeen tulen syömään
illallista hänen kanssaan, ja viette hänelle kuusi pulloa eri viinejä,
kyprolaista, sherryä ja malagaa sekä ostendelaisia ostereja ... ottakaa
osterit Borelilta ja sanokaa, että ne tulevat minulle.

-- Milloin aamiaispöytä on katettava?

-- Paljonko kello on nyt?

-- Neljännestä vailla kymmenen.

-- Kattakaa pöytä täsmälleen puoli yhdeksitoista. Debrayn täytyy kai
mennä ministeriöönsä... Ja sitä paitsi, Albert katsahti
muistikirjaansa, -- juuri sen ajan määräsin kreiville, toukokuun 21.
päivä kello puoli yksitoista aamulla, ja vaikka en paljon luotakaan
hänen lupaukseensa, tahdon kuitenkin olla täsmällinen. Tiedättekö, onko
rouva kreivitär jo noussut?

-- Jos herra vicomte tahtoo, niin menen kysymään.

-- Tehkää se ... ja pyytäkää häneltä liköörejä. Varastoni on
epätäydellinen. Sanokaa myös, että tulen hänen luokseen kello kolme ja
esittelen silloin erään henkilön hänelle.

Palvelijan mentyä Albert heittäytyi divaanille, avasi parin kolmen
sanomalehden siteet, katsoi, mitä teattereissa näyteltiin, rypisti
kulmiaan huomatessaan, että esitettiin oopperaa eikä balettia, etsi
hajuvesi-ilmoitusten joukosta tietoja eräästä hampaanpuhdistusaineesta,
jota hänelle oli kiitetty, heitti syrjään kolme siihen aikaan eniten
luettua sanomalehteä ja mutisi haukotellen:

-- Sanomalehdet käyvät päivä päivältä yhä ikävämmiksi.

Samassa pysähtyivät kepeät ajoneuvot portin eteen, ja vähän sen jälkeen
palvelija ilmoitti herra Lucien Debrayn saapuneen. Hän oli pitkä,
nuori, vaaleatukkainen, kalpea mies, silmät harmaat ja katse terävä,
huulet kapeat ja tiukat. Hänen yllään oli sininen hännystakki,
kaulahuivi oli valkoinen, hienossa silkkinauhassa riippui monokkeli,
jota hän tuon tuostakin piti oikeassa silmässään. Hän astui sisään
hymyilemättä ja puoliksi juhlallisen näköisenä.

-- Päivää, Lucien ... päivää, sanoi Albert. -- Te aivan kauhistutatte
minua täsmällisyydellänne! Mitä sanonkaan? Täsmällisyydellänne! Odotin,
että tulisitte aivan viimeisenä, ja saavuttekin viittä minuuttia vailla
kymmenen, vaikka aika oli määrätty puoli yhdeksitoista! Tämäpä on
ihmeellistä! Onko ministeristö ehkä kukistettu!

-- Ei, hyvä ystävä, sanoi nuori mies heittäytyen divaanille. -- Olkaa
rauhassa, me horjumme aina, mutta emme kaadu, ja alan jo uskoa, että
jäämme ainaiseksi paikoillemme. Niemimaan asiat varmentavat ilmeisesti
meidän asemaamme.

-- Niin, sehän on totta, tehän karkotatte Don Carloksen Espanjasta.

-- Emme suinkaan, älkää sekoittako asioita. Me viemme hänet ainoastaan
rajan yli Ranskan puolelle ja tarjoamme hänelle turvapaikan
Bourges'issa.

-- Bourges'issako?

-- Niin, hänellä ei ole mitään valittamisen syytä. Bourges on Kaarle
VII:n pääkaupunki. Mitä, ettekö sitä tietänyt? Eilen sen tiesi jo koko
Pariisi, ja toissa päivänä oli tieto siitä jo levinnyt pörssiin, sillä
herra Danglars (en tiedä, mistä tuo mies saa tiedot samalla kuin
mekin), herra Danglars luotti arvopaperien nousemiseen ja voitti
kokonaisen miljoonan.

-- Ja te uuden ritarimerkin, siltä näyttää, sillä olette pannut
sinipunaisen nauhan napinreikäänne.

-- He lähettivät minulle Carlos III:n ritarikunnan merkin, vastasi
Debray välinpitämättömästi.

-- Älkää suotta olko olevinanne välinpitämätön, vaan myöntäkää, että se
miellytti teitä.

-- Miellytti kyllä, sillä se täydentää pukuani. Ritarimerkki näyttää
kauniilta mustan takin rinnuksessa.

-- Ja, sanoi Morcerf, -- näyttää aivan siltä, kuin olisi Walesin
prinssi tai Reichstadtin herttua.

-- Mutta minulla on omat syyni siihen, miksi näette minut luonanne näin
varhain aamulla.

-- Olette saanut Carlos III:n ritarimerkin ja tahdoitte rientää
ilmoittamaan minulle tätä hauskaa uutista?

-- Ei, vaan sen vuoksi, että olen viettänyt yöni lähettämällä kirjeitä:
kaksikymmentäviisi diplomaattista kirjelmää. Kun päivän koittaessa
saavuin asuntooni ja aioin mennä levolle, alkoi päätäni kivistää, ja
lähdin tunniksi ratsastamaan. Boulognen metsässä valtasi minut ikävä
ja nälkä, jotka kaksi vihollista harvoin kulkevat yhdessä, mutta
nyt ovat liittoutuneet minua vastaan, muodostaneet jonkinmoisen
karlistilais-tasavaltaisen liiton. Muistin silloin, että teillä on
pidot tänä aamuna, ja siksi saavuin: minun on nälkä, antakaa minulle
ruokaa; minun on ikävä, hauskuttakaa minua.

-- Se onkin isännänvelvollisuuteni, sanoi Albert ja soitti heti kelloa
kutsuakseen palvelijan luokseen Lucienin sillä aikaa heitellessä
sanomalehtiä ilmaan kepillään, jonka kultainen nuppi oli koristettu
turkooseilla. -- Germain, sherryä ja leivoksia! Sitä odottaessanne,
rakas Lucien, maistakaahan näitä sikareja, salakuljetustavaraa
tietenkin. Pyydän, että maistatte niitä ja kehotatte ministerejä
myymään meille tällaisia niiden kaalikääryleiden sijasta, joita he
pakottavat kunnon kansalaisen polttamaan.

-- Enkä kehota. Jos valtio myisi teille tällaisia, niin pitäisitte
niitä suorastaan kelvottomina. Sitä paitsi se ei kuulu sisäasiain
ministerille, vaan raha-asiain. Kääntykää herra Humannin puoleen,
välillisten verojen osasto, käytävä A, numero 26.

-- Tietojenne laajuus todella hämmästyttää minua, sanoi Albert. --
Mutta ottakaahan sikari!

-- Rakas vicomte, sanoi Lucien sytyttäen manila-sikarin
ruusunpunaisessa kynttilässä, joka paloi kullatussa hopeajalustassa, ja
heittäytyen divaanille lojumaan, -- rakas vicomte, olette onnellinen,
kun teidän ei tarvitse mitään tehdä. Ette toden totta osaa onneanne
oikein arvioida!

-- Ja miten te luulisitte viihtyvänne toimettomana, te kuningaskuntien
rauhoittaja, sanoi Albert hienon ivallisesti. -- Tehän olette
ministerin erikoissihteeri, olette samalla kertaa keskellä suuria
poliittisia selkkauksia ja pieniä pariisilaisia juonia; tehän
suojelette kuninkaita ja kuningattaria, mikä jälkimmäinen on mieluisa
tehtävä, yhdistätte puolueita, johdatte vaaleja, saatte kynänne ja
lennättimen avulla aikaan sen, minkä Napoleon sai taistelutanterella
miekallaan ja voitoillaan; teillähän on kahdenkymmenenviidentuhannen
livren korot vuodessa, puhumatta siitä, minkä virkanne tuottaa; teillä
on hevonen, josta Château-Renaud tarjosi teille neljäsataa louista,
mutta jota ette tahtonut myydä; teillä on räätäli, joka ei kertaakaan
pilaa housujanne; teillä on ooppera, jockey-klubi, varietee-teatteri,
ettekä sittenkään osaa huvitella. Siinä tapauksessa minä huvitan teitä.

-- Mitenkä?

-- Toimittamalla teille uuden tuttavan.

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Mies.

-- Minä tunnen jo liian paljon miehiä.

-- Mutta ette sellaista, josta minä puhun.

-- Mistä hän siis tulee? Maailman toisesta äärestäkö?

-- Ehkä vieläkin kauempaa.

-- Hitto vieköön! Ei hän suinkaan tuo aamiaistamme mukanaan?

-- Ei, olkaa rauhassa, aamiaistamme valmistetaan äitini keittiössä.
Mutta teidänhän on nälkä.

-- Niin on, sen myönnän, niin alentavaa kuin se onkin. Mutta minä söin
eilen päivällistä Villefort'in luona. Oletteko huomannut, että
asianajajien luona saa aina huonoa ruokaa. Tuntuu aina siltä, kuin
heillä olisi omantunnonvaivoja.

-- Älkää moittiko muiden päivällisiä, aivan kuin teidän ministerinne
tarjoaisivat erikoisen hyviä.

-- Mutta me emme kutsukaan luoksemme hienoston jäseniä. Ellei meidän
täytyisi tarjota ruokaa luonamme ihmisille, jotka ovat meille
suosiollisia ja ennen kaikkea äänestävät hyvin, niin karttaisimme
kotipäivällisiä aivan kuin ruttoa.

-- Ottakaa siis toinen leivos ja toinen lasi sherryä.

-- Mielelläni. Teidän espanjalainen viininne on verratonta.
Huomaattehan, että teimme viisaasti rauhoittaessamme sen maan?

-- Niin kyllä, mutta miten käy Don Carloksen?

-- No, Don Carlos saa juoda bordeauxlaista viiniä, ja kymmenen vuoden
päästä naitamme hänen poikansa ja pikku kuningattaren.

-- Jolloin saatte Kultaisen Taljan ritarimerkin, jos silloin vielä
olette ministeriössä.

-- Minusta tuntuu kuin olisitte päättänyt tänä aamuna tarjota minulle
pelkkää suitsutusta.

-- Sehän eniten miellyttää vatsaa, eikö niin. Mutta kuulen Beauchampin
äänen eteisessä. Saatte väitellä, niin aikanne kuluu.

-- Mistä?

-- Sanomalehdistä.

-- Rakas ystävä, sanoi Lucien ylimielisesti hymyillen, -- luuletteko,
että minä luen sanomalehtiä?

-- Sitä suuremmalla syyllä väittelettekin.

-- Herra Beauchamp! ilmoitti palvelija.

-- Astukaa sisään, astukaa sisään, te pelottava kynä! sanoi Albert
nousten ja mennen nuorta miestä vastaan. -- Katsokaahan, tuossa on
Debray, joka halveksii teitä, vaikka ei luekaan kirjoituksianne,
ainakin hän niin väittää.

-- Siinä hän tekee aivan oikein, sanoi Beauchamp, -- hän tekee samoin
kuin minäkin. Minäkin arvostelen häntä tietämättä mitä hän tekee. Hyvää
päivää, komentaja.

-- Ahaa, te tiedätte sen jo siis, vastasi erikoissihteeri puristaen
hänen kättään ja hymyillen hänelle.

-- Tottahan toki! sanoi Beauchamp.

-- Mitä siitä sanotaan seurapiirissä?

-- Missä seurapiirissä? Meillä on niin monta seurapiiriä armon vuonna
1838.

-- Arvostelijapiireissä ja poliittisessa seurapiirissä, joissa
esiinnytte leijonana?

-- Sanotaan, että olette sen todellakin ansainnut: olette niin kauan
kylvänyt punaista, että on jo aika niittää sinistä.

-- Sukkeluus on jokseenkin hyvä, sanoi Lucien. -- Miksi ette kuulu
meikäläisiin, rakas Beauchamp? Olettehan niin sukkela, että onnenne
olisi kolmessa neljässä vuodessa taattu.

-- Aionkin seurata neuvoanne heti, kun ilmestyy ministeristö, joka
pysyy vallassa pitemmän aikaa kuin kuusi kuukautta. Nyt sananen,
rakas Albert, sillä täytyyhän minun antaa Lucien-raukan hiukan
hengittää. Syömmekö aamiaista vai päivällistä? Minun täytyy mennä
edustajakamariin. Meidän ammattimme ei ole mitään ruusuilla
tanssimista, niin kuin huomaatte.

-- Syömme vain aamiaista. Odotan vielä kahta vierasta, ja istumme
pöytään heti, kun he ovat tulleet.

-- Ja keitä odotatte aamiaiselle? kysyi Beauchamp.

-- Erästä aatelismiestä ja erästä diplomaattia, vastasi Albert.

-- Siinä tapauksessa saamme odottaa vähän vaille kaksi tuntia edellistä
ja yli kaksi tuntia jälkimmäistä. Minä palaan syömään jälkiruokaa.
Säästäkää minulle mansikoita, kahvia ja sikareja. Syön kyljyksen
edustajakamarissa.

-- Älkää menkö, Beauchamp, sillä vaikka aatelismies olisikin joku
Montmorency ja valtiomies joku Metternich, syömme täsmälleen puoli
yhdeltätoista. Odottaessanne tehkää samoin kuin Debray, maistakaa
viiniä ja leivoksiani.

-- Samapa tuo, minä jään. Minun täytyy ehdottomasti päästä tänä aamuna
hyvälle tuulelle.

-- Silloin olette aivan samassa tilassa kuin Debray! Mutta kun hallitus
on alakuloinen, niin tulisi vastustuspuolueen iloita.

-- Rakas ystävä, te ette tiedä mikä minua uhkaa. Tänä aamuna saan
edustajakamarissa kuulla herra Danglars'in puheen ja illalla hänen
rouvansa salongissa ranskalaisen päärin kirjoittaman murhenäytelmän.
Hitto vieköön perustuslaillisen hallitusmuodon! Sanotaan, että meillä
oli vapaa äänioikeus; miksi me sitten valitsimme tämän?

-- Minä ymmärrän, teidän täytyy koota iloisuutta varastoon.

-- Älkää sanoko pahaa sanaa herra Danglars'in puheista, lausui Debray.
-- Hänhän äänestää teidän puolellanne, hän kuuluu vastustuspuolueeseen.

-- Siinäpä juuri onnettomuus onkin! Minä odotan vain, että lähetätte
hänet Luxembourg'in palatsin yläkamariin, saadakseni mielin määrin
nauraa hänelle.

-- Hyvä ystävä, sanoi Albert Beauchampille, -- kyllä huomaa, että
Espanjan asiat ovat järjestyneet, te olette tänään tavattoman huonolla
tuulella. Muistakaahan, että Pariisin juorut väittävät minun aikovan
mennä naimisiin neiti Eugénie Danglars'in kanssa. Älkää arvostelko sen
miehen kaunopuheisuutta, joka jonakin kauniina päivänä sanoo minulle:
"Hyvä herra, te tiedätte, että annan tyttärelleni myötäjäisiksi kaksi
miljoonaa."

-- Joutavia, sanoi Beauchamp, -- siitä avioliitosta ei tule mitään.
Kuningas on kyllä voinut tehdä hänet paroniksi ja voi tehdä hänet
pääriksikin, mutta aatelismieheksi ei hän koskaan voi häntä tehdä, ja
kreivi Morcerf on siksi hienoa aatelia, ettei hän kahden miljoonan
tähden suostu epäsäätyiseen avioliittoon. Vicomte de Morcerfin ei sovi
mennä naimisiin muun kuin markiisittaren kanssa.

-- Kaksi miljoonaa on kuitenkin kaunis summa, sanoi Albert.

-- Se on kyllin suuri pääoma, jos tahtoo perustaa teatterin tai
rakentaa rautatienpätkän.

-- Antakaa hänen puhua mitä tahtoo, lausui Debray veltosti, -- ja
menkää naimisiin. Te menette naimisiin rahapussin arvolipun kanssa;
parempihan on, että siinä on kilpi vähemmän, mutta nolla enemmän.
Vaakunassanne on seitsemän rastasta; annatte vaimollenne niistä kolme,
silloin itsellenne jää vielä neljä. Teillä on silloin yksi enemmän kuin
Guisen herttualla, josta oli vähällä tulla Ranskan kuningas ja jonka
saksalainen serkku oli Saksan keisarina.

-- Taidatte olla todellakin oikeassa, vastasi Albert hajamielisesti.

-- Tietysti olen. Sitä paitsi jokainen miljoonanomistaja on yhtä
ylhäinen kuin äpärä, toisin sanoen: hän voi olla ylhäisen herran äpärä.

-- Älkää sanoko niin, Debray, nauroi Beauchamp, -- sillä tuossa tulee
Château-Renaud, joka parantaakseen teidät sukkeluuksistanne voi
lävistää teidät esi-isänsä Renaud de Montaubanin miekalla.

-- Silloin hän menettäisi aateluutensa, sillä minä olen halpasukuinen,
kerrassaan halpasukuinen, vastasi Lucien.

-- Mainiota, sanoi Beauchamp, -- ministeriö, joka kerskailee
halpasäätyisyydellään. Mihinkä me tällä tavoin joudummekaan!

-- Herra de Château-Renaud! Herra Maximilien Morrel! kamaripalvelija
ilmoitti.

-- Olemme siis täysilukuiset, sanoi Beauchamp, -- ja voimme aloittaa
aamiaisen. Sillä tehän odotitte enää ainoastaan kahta henkilöä, Albert.

-- Morrel! sanoi Albert hämmästyneenä. -- Morrel, mitä tämä tietää?

Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa enempää, oli Château-Renaud,
kolmikymmenvuotias, kaunis mies, aatelismies kiireestä kantapäähän,
tarttunut hänen käteensä sanoen:

-- Sallikaa, hyvä ystävä, minun esitellä teille spahiratsuväen
kapteenin Maximilien Morrelin. Hän on ystäväni, vieläpä pelastajanikin.
Sitä pätsi hän on mies, joka puhuu kyllä omasta puolestaan. Ottakaa
tämä sankari ystävällisesti vastaan, vicomte.

Ja hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle,
jolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat
muistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa,
että eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi
ranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa,
jossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään
hyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen
Morrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.

-- Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, -- paroni de
Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle
esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.

-- Hyvä, sanoi Château-Renaud, -- ja toivokaa, rakas vicomte, että hän
tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.

-- Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.

-- Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi
Morrel.

-- Mitä! huudahti Château-Renaud, -- eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö
ihmishengestä kannattaisi puhua...! Te voitte niin sanoa, joka panette
joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran...

-- Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.

-- Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.

-- Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.

-- Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi
Debray, -- älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.

-- Enhän minä estä istumasta pöytään..., sanoi Beauchamp, --
Château-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.

-- Hyvät herrat, sanoi Morcerf, -- kello on vasta kymmenen minuuttia
yli kymmenen, huomatkaa se, ja me odotamme viimeistä vierasta.

-- Sehän on totta, diplomaattia, sanoi Debray.

-- En tiedä, onko hän diplomaatti, mutta hän on minun puolestani
toimittanut erään asian niin verrattomalla tavalla, että jos olisin
kuningas, olisin heti paikalla antanut hänelle kaikkien ritarikuntieni
merkit, ja olisin toivonut, että olisin samalla kertaa voinut antaa
sekä Kultaisen Taljan että Sukkanauhan.

-- Koska emme siis vielä aterioi, sanoi Debray, -- niin kaatakaa
itsellenne lasillinen sherryä, niin kuin mekin, ja kertokaa meille tuo
tapaus, paroni.

-- Tiedättehän kaikki, että päähäni pisti lähteä Afrikkaan?

-- Esi-isänne ovat sen tien teille viitoittaneet, vastasi Morcerf
kohteliaasti.

-- Mutta ette suinkaan lähtenyt samassa tarkoituksessa kuin he,
vapauttamaan Kristuksen hautaa.

-- Olette oikeassa, Beauchamp, sanoi nuori mies. -- Läksin ampumaan
huvikseni pistooleilla. Kaksintaistelu on minulle vastenmielinen,
tiedättehän, sen jälkeen kun todistajani pakottivat minut lävistämään
parhaan ystäväni käsivarren... Muistattehan Franz d'Epinay raukan.

-- Niin, sehän on totta, te olitte joku aika sitten
kaksintaistelussa... Minkä vuoksi?

-- Sitä en, hitto vieköön, todellakaan enää muista! sanoi
Château-Renaud. Muistan vain, että kun häpesin jättää käyttämättä
taituruuttani, päätin koettaa uusia, äskettäin lahjaksi saamiani
pistooleja arabialaisiin. Läksin siis Oraniin ja Oranista tulin
Constantineen juuri silloin, kun piiritys oli tauonnut. Läksin siis
toisten mukana paluumatkalle. Kestin erinomaisen hyvin päivin sadetta
ja öisin lunta. Kolmantena päivänä kuoli hevoseni viluun. Ratsu raukka!
Se oli tottunut tallin peitteisiin ja lämpöön ... se oli arabialainen
ratsu, joka hiukan hämmästyi tavatessaan kymmenen asteen pakkasen
kotimaassaan.

-- Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. --
Otaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin
arabialainen hevosenne.

-- Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.

-- Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.

-- Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, -- ja syystäkin!
Hevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista
laukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin
kiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä
minulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin
leikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua;
toinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän
terän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi
pistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli
vannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin,
että se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai
Marochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.

-- Niin, sanoi Morrel hymyillen, -- silloin oli syyskuun viides päivä;
sinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen
päättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli
voin...

-- Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. -- Hän
pelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli
pelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta
viluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan,
vaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi
kanssani, arvatkaahan minkä?

-- Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.

-- Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli
vaikea teko.

-- Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.

-- Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. -- Kysykäähän Debrayltä,
uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?

-- En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, -- mutta ehkä ystävää.

-- Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi
Morrel. -- Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä
päivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli
meille tehnyt.

-- Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, --
on hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin
olette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt
vatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?

-- Puoli yksitoista.

-- Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.

-- Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, -- sillä
minäkin odotan pelastajaa.

-- Kenet hän on pelastanut?

-- Minut tietysti, vastasi Morcerf. -- Ettekö usko, että minut voi
pelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan
arabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden
ateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.

-- Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksi
Monryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.

-- Annetaan se jollekulle, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen,
sanoi Beauchamp, -- sillähän tempulla akatemia tavallisesti pelastuu
pulasta.

-- Entä mistä hän saapuu? kysyi Debray. -- Suokaa anteeksi
uteliaisuuteni. Olettehan jo kerran vastannut siihen, mutta siksi
epämääräisesti, että minun täytyy uudelleen kysyä.

-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi Albert. -- Kutsuessani hänet
kolme kuukautta sitten olimme Roomassa. Mutta kuka tietää, missä hän
sen jälkeen on liikkunut.

-- Ja uskotteko, että hän voi olla täsmällinen? kysyi Debray.

-- Uskon, että hän voi mitä tahansa, vastasi Morcerf.

-- Huomatkaahan, että vaikka ottaisitte nuo viisi minuuttia armonaikaa
varteen, ei hänellä ole enää jäljellä muuta kuin kymmenen minuuttia.

-- Käytän sen ajan kertoakseni muutamalla sanalla vieraastani.

-- Anteeksi, sanoi Beauchamp, -- voiko siitä kirjoittaa
sanomalehtiartikkelia?

-- Voi, vastasi Morcerf, -- ja siitä tuleekin hyvin erikoinen
artikkeli.

-- Kertokaa se siis, sillä huomaan, etten tänään ehdi ollenkaan
edustajakamariin ja minun täytyy jollakin tavalla korvata tappioni.

-- Olin viime karnevaalin aikana Roomassa.

-- Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.

-- Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.

-- Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.

-- On kyllä, vieläpä todella pelottavia.

-- Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, -- että kokkinne on
myöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai
Ostendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte
korvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että
voimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka
siitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.

-- Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi.
Rosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan
paikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.

-- Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, -- olin vähällä saada siellä
kuumeen.

-- Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, -- minä todellakin
sain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa
lunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on
kaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut
muuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani
loppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte
kysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille,
että ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta
scudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien
ja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia
majailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti
pitänyt minulle antamansa lupauksen.

-- Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud.
-- Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf,
joudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.

-- Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan
ja joka minulla on kunnia teille esitellä.

-- Mies on siis oikea Herkules, joka surmaa Kakoksen, Perseus, joka
vapauttaa Andromedan?

-- Hän on minun kokoiseni mies.

-- Aseissa hampaisiin asti?

-- Hänellä ei ollut edes sukkavarrasta.

-- Mutta hän hieroi kauppaa lunnaistanne?

-- Hän lausui pari sanaa päällikön korvaan, ja minä olin vapaa.

-- He pyysivät kai vielä anteeksikin, että olivat teidät vanginneet,
sanoi Beauchamp.

-- Juuri niin, vastasi Morcerf.

-- Hän oli siis Ariosto?

-- Ei, hän oli aivan yksinkertaisesti kreivi Monte-Cristo.

-- Ei kenenkään nimi ole kreivi Monte-Cristo, sanoi Debray.

-- Samaa mieltä olen minäkin, lisäsi Château-Renaud tyynesti niin kuin
ainakin mies, joka tuntee tarkoin koko Euroopan aateliston. -- Kuka on
koskaan kuullut puhuttavan jostakin Monte-Criston kreivistä?

-- Ehkä hän saapuu Pyhästä maasta, sanoi Beauchamp. -- Hänen esi-isänsä
ovat ehkä aikoinaan omistaneet Golgatan, samoin kuin Mortemart'it
Kuolleen meren.

-- Anteeksi, sanoi Morrel, -- luulen voivani pelastaa herrat pulasta.
Monte-Cristo on pieni saari, josta olen usein kuullut merimiesten
puhuvan. Se on hiekkajyvä Välimeressä, atomi avaruudessa.

-- Aivan oikein, sanoi Albert. -- Tämän hiekkajyvän, tämän atomin herra
ja kuningas on juuri Monte-Criston kreivi. Hän kuuluu ostaneen
aateliskirjansa Toscanasta.

-- Teidän kreivinne on siis rikas?

-- Luullakseni.

-- Sen luulisin huomaavan.

-- Siinä erehdytte, Debray.

-- En enää ymmärrä teitä.

-- Oletteko lukenut Tuhannen ja yhden yön sadut?

-- Mikä kysymys!

-- No niin, tiedättekö ovatko noiden tarinoiden sankarit rikkaita vai
köyhiä? Ovatko heidän vehnänjyvänsä rubiineja vai timantteja? He ovat
aivan kuin köyhiä kalastajia, kohtelette heitä sellaisina, ja eräänä
päivänä he avaavat eteenne ihmeellisen luolan, jossa näette niin suuren
aarteen, että sillä voisi ostaa koko Intian.

-- Entä sitten?

-- Monte-Criston kreivi on tuollainen kalastaja. Hän sanookin itseään
merenkulkija Sindbadiksi, ja hänellä on luola, joka on täynnä kultaa.

-- Oletteko nähnyt tuon luolan, Morcerf? kysyi Beauchamp.

-- En minä, mutta Franz. Mutta siitä ei saa mainita hänelle sanaakaan.
Franz vietiin sinne silmät sidottuina, häntä palvelivat mykät ja
naiset, joiden rinnalla Kleopatra näyttää olleen mitätön olento.
Naisten suhteen ei hän ole aivan varma, sillä ne astuivat sisään vasta
sen jälkeen kun hän oli maistanut hashishia. Sen vuoksi hän on tainnut
yksinkertaisesti luulla naisiksi kuvapatsaita.

Nuoret herrat katsoivat Morcerfiin aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:

-- Oletteko tulemaisillanne hulluksi vai teettekö meistä pilkkaa?

-- Minäkin olen kuullut erään vanhan merimiehen, jonka nimi on Penelon,
kertoneen samantapaista, sanoi Morrel.

-- Kaikeksi onneksi herra Morrel tukee minua, sanoi Albert. -- Teitä
kai harmittaa, kun hän heittää langan minun labyrinttiini?

-- Anteeksi, rakas ystävä, sanoi Debray, -- tehän kerrotte meille niin
perin uskomattomia asioita...

-- Siksi että teidän lähettiläänne ja konsulinne eivät sellaisia kerro.
Heillä ei ole aikaa siihen, he asettavat vain vastuksia matkustavien
maanmiestenne tielle.

-- Kas niin, nyt te suututte ja iskette noihin raukkoihin.
Edustajakamari vähentää joka päivä heidän palkkaansa. Sen vuoksi onkin
niin vaikea enää saada ketään siihen toimeen ryhtymään. Tahdotteko
tulla lähettilääksi, Albert, minä nimitän teidät Konstantinopoliin.

-- En suinkaan. Heti kun tukisin Mehemet-Ali raukkaa, lähettäisi
sulttaani minulle köyden ja sihteerit kuristaisivat minut.

-- Siinä näette, sanoi Debray.

-- Mutta eihän se estä Monte-Criston kreiviä olemasta olemassa.

-- Kaikkihan ovat olemassa, mikä ihme se on!

-- Kaikki ovat kyllä olemassa, mutta eivät sellaisissa olosuhteissa.
Kaikilla ei ole mustia orjia, ruhtinaallisia taulukokoelmia,
ihmeellisiä asevarastoja, kuudentuhannen frangin hevosia ja
kreikkalaisia rakastajattaria.

-- Oletteko nähnyt tuon kreikkalaisen rakastajattaren?

-- Olen nähnyt ja kuullut. Nähnyt teatterissa, kuullut eräänä päivänä,
jolloin söin aamiaista kreivin luona.

-- Tuo teidän ihmeellinen ihmisenne siis syö?

-- Hän syö kyllä, mutta niin vähän, että siitä ei kannata puhuakaan.

-- Saattepahan nähdä, että hän on vampyyri.

-- Naurakaa vain, jos mielenne tekee. Samaa sanoi kreivitär G..., joka
tunsi lordi Ruthwenin.

-- Verratonta, lausui Beauchamp. -- Kaikkien muiden paitsi
sanomalehtimiesten mielestä tämä herra on yhtä merkillinen kuin
_Constitutionnel_-lehden mainitsema merikäärme. Vampyyri, sehän on
mainiota!

-- Pedon silmät, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, kalpea iho, musta
tukka, valkoiset terävät hampaat, purevan kohtelias, luetteli Debray.

-- Juuri niin, Lucien, sanoi Morcerf, -- tuo kuva on aivan täydellinen.

-- Eikö hän ole vienyt teitä Colosseumiin imeäkseen siellä teistä
verta, Morcerf? kysyi Beauchamp.

-- Niin, kun hän oli vapauttanut teidät, niin eikö hän antanut teidän
kirjoittaa nimeänne verenpunaiseen paperiin, jossa sitouduitte
luovuttamaan hänelle sielunne.

-- Naurakaa vain, naurakaa niin paljon kuin tahdotte, sanoi Morcerf
hiukan loukkaantuneena. -- Kun katselen teitä, hienoja pariisilaisia,
jotka kävelette Grand-bulevardilla ja ajelette Boulognen metsässä, ja
muistelen tuota miestä, niin minusta tuntuu, kuin emme kuuluisikaan
samaan ihmisrotuun.

-- Se ilahduttaa minua, sanoi Beauchamp.

-- Näyttää siltä, sanoi Château-Renaud, -- kuin kreivinne olisi kunnon
mies paitsi milloin hän on yhteisissä puuhissa roomalaisten rosvojen
kanssa.

-- Roomalaisia rosvoja ei ole olemassa! sanoi Debray.

-- Eikä vampyyreja! lisäsi Beauchamp.

-- Eikä Monte-Cristoa, jatkoi Debray. -- Kas, Albert, kello lyö puoli
yksitoista.

-- Tunnustakaa, että teitä on vaivannut painajainen unessanne, ja
lähtekäämme aamiaiselle, sanoi Beauchamp.

Mutta kellon lyönti ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun Germain
avasi oven ja ilmoitti:

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!

Vasten tahtoaan jokainen säpsähti. Albertkaan ei voinut estää äkillistä
mielenliikutusta.

Kadulta ei ollut kuulunut vaunujen kolinaa eikä eteisestä askelia.
Ovikin oli auennut hiljaa.

Kreivi ilmestyi kynnykselle. Hän oli hyvin yksinkertaisesti pukeutunut,
mutta suurinkaan keikari ei olisi huomannut hänen puvussaan mitään
moitittavaa. Kaikki oli tavattoman aistikasta, hienoimpien
ammattilaisten valmistamaa, puku, hattu, liinavaatteet. Hän näytti
tuskin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, ja kaikkia hämmästytti, kuinka
tavattomasti hän muistutti Debrayn luomaa kuvaa.

Kreivi astui hymyillen suoraan Albertia kohden, joka tullen häntä
vastaan ojensi hyvin ystävällisesti hänelle kätensä.

-- Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus, sanoi kreivi
Monte-Cristo, -- niin kuin muistaakseni joku hallitsijamme on lausunut.
Mutta vaikka matkustaja kuinkakin koettaisi, niin hän ei aina voi
noudattaa samaa kohteliaisuutta. Toivon kuitenkin, rakas vicomte,
teidän antavan minulle anteeksi ne pari kolme sekuntia, jotka olen
myöhästynyt. Parinsadan peninkulman matkalla voi sattua kaikenlaisia
esteitä, varsinkin Ranskassa, jossa näemmä ei saa piestä kyytimiehiä.

-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- juuri äsken ilmoitin tulostanne
muutamille ystävilleni, jotka olen kutsunut tänne antamanne lupauksen
johdosta ja jotka minulla on kunnia teille esitellä. He ovat kreivi
Château-Renaud, jonka suku ulottuu kahteentoista pääriin asti ja jonka
esi-isät ovat istuneet pyöreän pöydän ääressä; Lucien Debray,
sisäasiainministerin yksityissihteeri; herra Beauchamp, pelottava
sanomalehtimies, Ranskan hallituksen kauhistus, josta ette kai
kuitenkaan ole kuullut puhuttavan Italiassa, sillä hänen lehtensä ei
leviä sinne; lopuksi kapteeni Maximilien Morrel, spahiratsuväen
kapteeni.

Tämän nimen kuullessaan kreivi, joka tähän asti oli tervehtinyt
kylmästi ja kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, astui
vaistomaisesti askelen eteenpäin, ja hieno puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen.

-- Te kannatte Ranskan uusien sankarien univormua, sanoi hän, -- se on
kaunis univormu.

Jokin selittämätön tunne loi hänen ääneensä lempeän soinnun ja hänen
kauniisiin, kylmiin ja kirkkaisiin silmiinsä loisteen, jota hän ei
koettanutkaan salata.

-- Ettekö koskaan ole nähnyt meidän afrikkalaisia sotilaitamme? sanoi
Albert.

-- En koskaan, vastasi kreivi, joka jälleen hillitsi itsensä
täydellisesti. -- Tämän univormun alla sykkii armeijan urhoollisin ja
jaloin sydän.

-- Herra kreivi! keskeytti Morrel.

-- Antakaa minun puhua, kapteeni... Olemme tänään saaneet kuulla hänen
tehneen niin jalon työn, jatkoi Albert, -- että vaikkakin vasta tänään
ensi kertaa olen hänet nähnyt, pyydän häneltä kuitenkin oikeutta saada
sanoa häntä ystäväkseni.

Näiden sanojen aikana olisi jälleen voinut huomata, miten kreivi
Monte-Criston katseeseen tuli kirkas välke; hänen poskilleen nousi
heikko puna, ja silmäluomet värisivät, mikä hänessä ilmaisi
mielenliikutusta.

-- Te olette jalo, herra kapteeni, sitä parempi, sanoi kreivi.

Tämä huudahdus, joka oli pikemminkin vastaus kreivin omiin ajatuksiin
kuin Albertin sanoihin, kummastutti kaikkia, varsinkin Morrelia, joka
hämmästyneenä katsoi Monte-Cristoon.

Château-Renaud, joka oli tottunut liikkumaan suurissa seuroissa ja
tekemään tarkkoja huomioita, oli nähnyt terävästi kaiken, mitä
kreivistä saattoi vieras nähdä.

-- Albert ei ole todellakaan pettänyt meitä, hän huomautti hiljaa
toisille, kreivi on todellakin omituinen henkilö. Vai mitä sanotte,
Morrel?

-- Hänellä on suora katse ja miellyttävä ääni, jonka vuoksi hän
miellyttääkin minua, vaikka hän puhuikin hiukan kummallisesti.

-- Hyvät herrat, sanoi Albert. -- Germain ilmoittaa, että pöytä on
katettu. Rakas kreivi, sallikaa minun näyttää teille tietä.

Vaiti he astuivat ruokasaliin. Jokainen istui paikalleen.

-- Hyvät herra, sanoi kreivi istuutuessaan, -- sallikaa minun tehdä
teille tunnustus puolustaakseni kaikkia mahdollisia hairahduksiani:
olen muukalainen, muukalainen niin suuressa määrässä, että vasta ensi
kertaa olen Pariisissa, ranskalaisten elämä ja tavat ovat siis minulle
aivan vieraita, ja tähän asti olen elellyt pääasiallisesti itämailla.
Sikäläiset tavat ovat oikealle pariisilaiselle suorastaan
vastenmielisiä. Pyydän sen vuoksi teitä antamaan minulle anteeksi, jos
huomaatte minussa jotakin liian turkkilaista, liiaksi napolilaista tai
liiaksi arabialaista. Se siitä, hyvät herrat, aloittakaamme aamiainen.

-- Kuinka hienosti hän tuon kaiken sanookaan! huomautti Beauchamp --
Hän on varmaankin ylhäinen herra.

-- Ylhäinen herra, lisäsi Debray.

-- Ylhäinen herra tulkoon mistä tahansa, herra Debray, lausui
Château-Renaud.



40. Aamiainen


Niin kuin muistamme, oli kreivi aterioidessaan hyvin kohtuullinen.
Albert huomautti tästä ja totesi, että Pariisin elämän aineellinen,
mutta samalla tärkeä puoli saattoi jo heti alussa tuntua hänestä
vastenmieliseltä.

-- Rakas kreivi, sanoi hän, -- huomaattehan, kuinka pelkään, että
Helder-kadun ruoka ei miellytä teitä yhtä paljon kuin Piazza di
Spagnan. Minun olisi pitänyt kysyä, mitä mieluimmin syötte, ja
valmistaa ruokalajit teidän makunne mukaan.

-- Jos tuntisitte minut tarkemmin, hymyili kreivi, -- ette olisi noin
huolissanne, sillä sehän melkein nöyryyttää minunkaltaiseni
matkamiehen, joka vuoroin on syönyt makaronia Napolissa, polentaa
Milanossa, olla podrikaa Valenciassa, pilkuta Konstantinopolissa,
karrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa. Minunlaisellani
kosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja
kaikkialla; erikoista on vain, että syön vähän. Ja vaikka soimaatte
huonoa ruokahaluani, olen tänään oikein nälissäni, sillä en ole
eilisaamusta lähtien syönyt mitään.

-- Eilisaamusta lähtien! huudahtivat toiset. -- Ettekö ole vuorokauteen
syönyt mitään?

-- En, vastasi Monte-Cristo. -- Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään
ja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä
tahtonut tulla myöhään perille.

-- Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.

-- En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella
tai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.

-- Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.

-- Melkein.

-- Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei
aina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.

-- Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Pahaksi onneksi on keinoni
erinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää,
mutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin,
kun sitä tarvittaisiin.

-- Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.

-- Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, -- minä en sitä
suinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota
itse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta,
sekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja
Eufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä
valmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa.
Kymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz
d'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.

-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- hän kertoi siitä minulle hiukan, ja
hänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.

-- Mutta, sanoi Beauchamp, joka sanomalehtimiehen tavoin oli kovin
epäilevä, -- onko teillä aina noita pillereitä mukananne?

-- Aina, vastasi Monte-Cristo.

-- Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä?
jatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.

-- Ette laisinkaan, vastasi kreivi.

Ja hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu
yhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla
suljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä,
herneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli
rasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.

Rasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin
haistelivat pillereitä.

-- Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.

-- Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, -- minä en uskoisi todellisia
nautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti
ja valmistan pillerini itse.

-- Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka
äidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.

-- Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. -- Yhden annoin
sulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä
isällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren
mutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli
antanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja
koverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli
hyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.

Herrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin
koruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta
smaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan
edellistä olettamusta.

-- Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.

-- Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle
miehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin
jos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.

-- Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani
teidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. -- Olen jo edeltäpäin kertonut
tovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön
loihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita
paradokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen
tuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen
elämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät,
että bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen,
että neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että
kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin
Temple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä
huolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai
pontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja
sanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän
jalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon
katakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä
asunnossani Helder-kadun varrella.

-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- olettehan luvannut olla
mainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.

-- En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, -- olette jollekulle
toiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen.
Suostukaa puhumaan siitä!

-- Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa,
sanoi kreivi hymyillen, -- että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä
on tapahtunut.

-- Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, -- niin
lupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.

-- Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.

-- No niin, alkoi Morcerf, -- puhun, vaikka itserakkauteni siitä
saakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan
nainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun
ihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön
härnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä
talonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että
pidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja
kun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani
hän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti
tai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien
perimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen
rosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää
lukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta
seuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa,
lakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä
tiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette
roomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun
yleensä eivät kunnioita mitään.

-- Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. -- Olen tuntenut Luigi
Vampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja
minä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle
tietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän
vastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt
asekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen
lahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita
minut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen
miehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei
yleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista
suurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että
hänen miehensä vapaiksi.

-- Sillä ehdolla, että hän ei enää tekisi syntiä, sanoi sanomalehtimies
nauraen. -- Ilokseni näen, että he tarkkaan pitivät lupauksensa.

-- En, vastasi Monte-Cristo, -- vaan sillä ehdolla, että he aina
pitäisivät kunniassa minua ja ystäviäni. Ehkä nämä sanani tuntuvat
teistä kummallisilta, te herrat sosialistit, progressistit ja
humanistit, mutta minä en koskaan pidä huolta lähimmäisistäni enkä
suojele yhteiskuntaa, joka ei ole suojellut minua ja joka -- sanon sen
ylimalkaisena väitteenä -- ei välitä minusta, vaan on tahtonut minua
vahingoittaa. Ja vaikka minä en kunnioita yhteiskuntaa enkä
lähimmäisiäni, niin jäävät yhteiskunta ja lähimmäiseni kuitenkin
minulle kiitollisuudenvelkaan.

-- Verratonta! huudahti Château-Renaud, -- siinä on ensimmäinen mies,
jonka kuulen suoraan ja häikäilemättömästi ylistävän itsekkyyttä. Siitä
minä pidän! Hyvä, herra kreivi!

-- Se on ainakin suoraa puhetta, sanoi Morrel. -- Mutta olen varma
siitä, että kreivi ei ole katunut sitä, että hän kerran on rikkonut
nämä jyrkät periaatteensa.

-- Millä tavoin olen rikkonut periaatteeni? kysyi Monte-Cristo, joka
tuon tuostakin oli katsonut Maximilieniin niin terävästi, että nuori
mies pari kolme kertaa oli painanut silmänsä alas hänen kirkkaan ja
läpitunkevan katseensa edessä.

-- Pelastaessanne herra Morcerfin, joka oli teille melkein outo, teitte
mielestäni palveluksen lähimmäisellenne ja yhteiskunnalle.

-- Jonka kaunein koristus hän on, sanoi Beauchamp vakavasti tyhjentäen
yhteen vetoon lasillisen samppanjaa.

-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- tämä lause panee teidät ahtaalle,
teidät, joka kuitenkin olette loogillisin mies, minkä olen tuntenut; ja
kohta todistetaan teille että ette ole itsekäs, vaan suuri hyväntekijä.
Herra kreivi, te sanotte itseänne itämaalaiseksi, levanttilaiseksi,
malaijilaiseksi, intialaiseksi, kiinalaiseksi villi-ihmiseksi; teidän
sukunimenne on Monte-Cristo, ja ristimänimenänne käytätte Sindbadia, ja
samana päivänä, kun astutte jalallanne Pariisiin, omaksutte
vaistomaisesti meidän pariisilaisten suurimmat ansiot ja suurimmat
viat: teeskentelette vikoja, joita teillä ei olekaan, ja salaatte
hyveitä, joita teillä on.

-- Rakas vicomte, vastasi Monte-Cristo, -- kaikessa siinä, mitä olen
sanonut tai tehnyt, ei ole hituistakaan aihetta moiseen ylistykseen. Te
ette ollut minulle vieras, sillä tunsinhan teidät, olinhan luovuttanut
teille kaksi huonetta, kutsunut teidät aamiaiselle, antanut vaununi
käytettäviksenne, olimmehan yhdessä Corson varrella katselleet
naamioitujen ohikulkua, olimmehan yhdessä katselleet mestausta, joka
teki niin syvän vaikutuksen teihin, että olitte pyörtymäisillänne. Minä
kysyn kaikilta näiltä herroilta, saatoinko jättää vieraani noiden
kauheiden rosvojen käsiin, joiksi te heitä sanotte. Tiedättehän sitä
paitsi, että teidät pelastaessani minulla oli salaisia tuumia; tahdoin
käyttää teitä hyväkseni tullessani kerran Pariisiin, antaakseni teidän
esitellä minut salongeissa. Ja teidän täytyy pitää lupauksenne.

-- Tietysti pidän, sanoi Morcerf. -- Mutta pelkään, että petytte
odotuksissanne. Tehän olette tottunut erikoisiin seikkailuihin ja
jännittäviin tapauksiin. Täällä ette saa kokea mitään sellaista. Meidän
Chimborazomme on Montmartre, meidän Himalajamme Mont-Valerien,
meidän suuri erämaamme Grenellen tasanko, jonka keskelle parhaillaan
porataan vuorikaivoa, jotta karavaanarit saisivat siitä vettä.
Täällä on paljon varkaita, vaikka ei niin paljon kuin väitetään,
mutta nämä rosvot kunnioittavat paljon enemmän vähäpätöistä poliisia
kuin arvokkainta aatelismiestä. Ranska on niin proosallinen maa ja
Pariisi niin sivistynyt kaupunki, ettette etsimälläkään löytäisi
meidän kahdestakymmenestäviidestä maakunnastamme -- sanon
kahdestakymmenestäviidestä, sillä en laske Korsikaa Ranskaan --
ainoatakaan vuorta, jolla ei olisi lennätintä, ettekä ainoatakaan
hämäränpuoleista luolaa, jonne poliisi ei ole asettanut kaasulyhtyä.
Voin siis teille, rakas kreivi, tehdä vain sen palveluksen, että
esittelen teidät seurapiireissä tai annan ystävieni esitellä teidät.
Mutta sitäkään varten ette tarvitsisi ketään. Kun teillä on nimi,
rikkautta ja älyä (Monte-Cristo kumarsi ivallisesti), voitte esitellä
itsenne missä tahansa ja teidät otetaan kaikkialla hyvin vastaan.
Oikeastaan ei minusta siis ole hyötyä muuta kuin yhdessä suhteessa. Jos
tottumuksestani pariisilaiseen elämään ja kauppahuoneitten tuntemisesta
voi olla teille hyötyä, niin autan mielelläni teitä löytämään
itsellenne mukavan asunnon. En rohkene pyytää teitä asumaan luonani,
niin kuin te pyysitte Roomassa, sillä, minä en saarnaa itsekkyyttä,
vaan olen todella itsekäs, eikä minun luokseni saa tulla varjoakaan,
ellei tämä varjo ole nainen.

-- Sehän on totta: mainitsitte Roomassa, että aiotte avioliittoon.
Saanko jo onnitella teitä?

-- Koko asia on vielä valmistelun asteella, herra kreivi.

-- Ja kun puhuu valmistelusta, lausui Debray, -- niin tarkoittaa
mahdollisuutta.

-- Ei, ei, sanoi Morcerf. -- Isäni haluaa sitä, ja toivon kohta voivani
esitellä teille morsiameni, neiti Eugénie Danglars'in.

-- Eugénie Danglars! huudahti Monte-Cristo. -- Odottakaahan eikö hänen
isänsä ole paroni Danglars?

-- On, vastasi Morcerf, -- mutta aivan äskettäin siksi korotettu.

-- Vähät siitä, sanoi Monte-Cristo, -- jos hän on valtiolle tehnyt
sellaisia palveluksia, että hän on tämän kunnianosoituksen ansainnut.

-- Hän on tehnyt tavattoman suuria palveluksia, sanoi Beauchamp. --
Vaikka hän on koko sielultaan liberaali, hankki hän Kaarle X:lle kuuden
miljoonan lainan, ja tämä teki hänet siitä hyvästä paroniksi ja
kunnialegioonan ritariksi, joten hänellä ei suinkaan ole, niin kuin
saattaisi luulla, nauhaa taskussaan, vaan koreasti napinreiässään.

-- Haha, nauroi Morcerf. -- Beauchamp, Beauchamp, jättäkää tuo asia
pilalehtien huomaan, mutta säästäkää minun läsnä ollessani tulevaa
appeani.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Mutta mainitsitte hänen nimensä äsken aivan kuin tuntisitte paronin.

-- En tunne häntä, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- mutta
minun täytyy kohta tutustua häneen, sillä pankkiliikkeet Richard &
Blount Lontoossa, Arstein & Eskeles Wienissä ja Thomson & French
Roomassa ovat antaneet minulle avoimen luoton hänen liikkeessään.

Lausuessaan viimeisen nimen Monte-Cristo vilkaisi Maximilien Morreliin.
Jos hän oli aikonut tehdä vaikutuksen Maximilien Morreliin, niin hän
oli osunut oikeaan. Maximilien vavahti, aivan kuin olisi saanut
sähköiskun.

-- Thomson & French, sanoi hän. -- Tunnetteko sen liikkeen?

-- He ovat minun pankkiirejani Roomassa, vastasi kreivi tyynesti. --
Voinko heidän liikkeessään tehdä teille palveluksen?

-- Herra kreivi, te voisitte ehkä auttaa meitä etsimisessä, joka tähän
asti on ollut tulokseton. Tämä liike on kerran tehnyt meille
palveluksen, mutta on jostakin syystä kieltänyt tehneensä sen meille.

-- Olen käytettävänänne, vastasi Monte-Cristo kumartaen.

-- Mutta, sanoi Morcerf, -- meidänhän piti löytää sovelias asunto herra
kreiville. Pankaamme päämme yhteen. Minne majoitamme tämän kuuluisan
vieraan?

-- Saint-Germainin esikaupunkiin, sanoi Château-Renaud. -- Herra kreivi
voi sieltä löytää komean pienen rakennuksen, jossa on oma puistonsa.

-- Mitä vielä, Château-Renaud, sanoi Debray, -- te ette tunne muuta
kuin ikävän Saint-Germaininne. Älkää kuunnelko häntä, herra kreivi,
ottakaa asuntonne Chaussée-d'Antinin varrelta. Se on Pariisin keskus.

-- Boulevard de l'Opéran varrelta, sanoi Beauchamp, -- toisesta
kerroksesta, talosta, jossa on parveke. Herra kreivi voi tuottaa sinne
kultakankaiset tyynynsä, ja tupakoidessaan tai niellessään pillereitään
hän voi nähdä koko Pariisin kulkevan ohitseen.

-- Eikö teillä ole mitään ehdotusta, Morrel, sanoi Château-Renaud, --
koska ette sano mitään?

-- On kyllä, sanoi nuori mies hymyillen. -- Minullakin on ehdotukseni,
mutta odotin, että herra kreivi suostuisi loistaviin tarjouksiinne.
Nyt, kun hän ei ole vastannut mitään, luulen voivani tarjota hänelle
huoneiston eräässä pienessä Pompadour-tyylisessä rakennuksessa, jonka
sisareni vuosi sitten vuokrasi Meslay-kadun varrelta.

-- Teillä on siis sisar? kysyi Monte-Cristo.

-- On, aivan verraton sisar.

-- Onko hän naimisissa?

-- Hän on ollut jo kohta yhdeksän vuotta naimisissa.

-- Onko hän onnellinen? kysyi kreivi.

-- Niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla, sanoi Maximilien. --
Hänen miehensä on se mies, jota hän aina on rakastanut ja joka
onnettomuutemme aikana pysyi meille uskollisena: Emmanuel Herbault.

Tuskin huomattava hymy väikkyi Monte-Criston huulilla.

-- Asun heidän luonaan loma-aikanani, jatkoi Maximilien, -- ja yhdessä
lankoni Emmanuelin kanssa olemme valmiit antamaan herra kreiville
tarvitsemanne tiedot.

-- Odottakaahan hiukkasen! huudahti Albert, ennen kuin Monte-Cristolla
oli aikaa vastata. -- Ajatelkaa hiukan mitä teette, herra Morrel;
aiotte sulkea perheen keskuuteen merenkulkija Sindbadin, aiotte tehdä
patriarkan miehestä, joka on tullut katsomaan Pariisia.

-- En suinkaan, vastasi Morrel nauraen. -- Sisareni on
kahdenkymmenenyhden ikäinen, lankoni kolmenkymmenen. He ovat nuoria,
iloisia ja onnellisia. Sitä paitsi herra kreivi voi olla aivan rauhassa
omassa kerroksessaan eikä hänen tarvitse tavata talon omistajia muulloin
kuin silloin, kun hän nimenomaan suvaitsee poiketa heidän asuntoonsa.

-- Kiitos, herra kapteeni, kiitos, sanoi Monte-Cristo, -- olen iloinen
jos suotte minulle sen kunnian, että esittelette minut sisarellenne ja
langollenne. Mutta en voi ottaa vastaan tarjoustanne, sillä minulla on
jo asuntoni.

-- Mitä? huudahti Morcerf. -- Olette siis majoittunut hotelliin? Se käy
teille ajan mittaan hyvin ikäväksi.

-- Asuinko siis niin perin epämukavasti Roomassa? kysyi Monte-Cristo,

-- Mutta se olikin Roomassa! sanoi Morcerf. -- Olitte tuhlannut
viisikymmentätuhatta piasteria kalustaaksenne huoneistonne. Mutta ette
suinkaan halua tuhlata joka päivä niin paljoa.

-- Se seikka ei suinkaan minua pidätä, vastasi Monte-Cristo. -- Mutta
olin päättänyt hankkia oman asunnon Pariisissa, talon, joka on kokonaan
minun. Lähetin kamaripalvelijani edeltäpäin, ja hän on varmaankin jo
ostanut talon ja kalustanut sen.

-- Miksi ette ilmoittanut meille, että teillä on kamaripalvelija, joka
tuntee Pariisin! sanoi Beauchamp.

-- Hän on ensi kertaa Pariisissa, samoin kuin minäkin, hän on neekeri
ja mykkä, sanoi Monte-Cristo.

-- Onko se Ali? kysyi Albert keskellä yleistä hämmästystä.

-- On, se on Ali, minun nubialainen mykkä palvelijani, jonka
luullakseni näitte Roomassa.

-- Näin kyllä, vastasi Morcerf, -- muistan hänet erinomaisen hyvin.
Mutta kuinka olette pannut nubialaisen ostamaan teille talon Pariisissa
ja mykän sen kalustamaan? Miesparkahan tekee kaikki nurinpäin.

-- Erehdytte, siitä olen varma. Päinvastoin hän on kaikessa toiminut
makuni mukaan, sillä tiedättehän, että minun makuni ei ole samanlainen
kuin muiden. Hän saapui tänne viikko sitten. Hän on tietysti juossut
pitkin kaupunkia vaistomaisesti aivan kuin hyvä metsästyskoira, joka
ajaa yksinään riistaa takaa. Hän tuntee oikkuni, tarpeeni ja makuni.
Hän on varmasti järjestänyt kaikki makuni mukaan. Hän tiesi, että tulen
tänään kello kymmenen. Kello yhdeksästä asti hän odotti minua
Fontainebleaun tullin luona. Hän pisti käteeni tämän paperin. Siinä on
uusi osoitteeni. Lukekaa.

Ja Monte-Cristo ojensi paperin Albertille.

-- Champs-Elysées 30, luki Morcerf.

-- Tämäpä on toden totta kummallista, huudahti Beauchamp aivan
vaistomaisesti.

-- Ja melkein ruhtinaallista, lisäsi Château-Renaud.

-- Ettekö tunne omaa taloanne? kysyi Debray.

-- En, sanoi Monte-Cristo, -- sanoinhan jo teille, etten tahtonut
myöhästyä. Muutin vaunuissani pukua ja astuin niistä vicomten portin
edessä.

Nuoret herrat katsoivat toisiaan. He eivät tietäneet, ilveilikö
Monte-Cristo heidän kanssaan. Mutta vaikka tämä mies puhui kovin
kummallisesti, niin hänen puheensa tuntui kuitenkin niin rehelliseltä,
ettei sitä voinut pitää valheena. Minkä vuoksi hän olisikaan
valehdellut?

-- Meidän täytyy siis tyytyä tekemään herra kreiville kaikki ne pienet
palvelukset, jotka voimme, sanoi Beauchamp. -- Sanomalehtimiehenä avaan
hänelle kaikkien Pariisin teattereiden ovet.

-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Taloudenhoitajani on jo
saanut määräyksen hankkia minulle aition jokaiseen.

-- Ja onko taloudenhoitajannekin nubialainen, mykkä? kysyi Debray.

-- Ei, hän on teidän maamiehenne, jos korsikalainen voi olla kenenkään
maanmies. Tehän tunnette hänet, herra Morcerf.

-- Onko hän ehkä sattumalta kunnon signor Bertuccio, joka niin
erinomaisella tavalla osasi vuokrata ikkunoita?

-- Juuri sama. Hän on kunnon mies, ollut aikoinaan hiukan sotilas,
hiukan salakuljettaja, hiukan kaikkea mitä olla saattaa. Voinpa melkein
vannoa, että hän on ollut hiukan tekemisissä poliisinkin kanssa erään
vähäpätöisen seikan, tikarinpiston, vuoksi.

-- Ja te olette valinnut tämän kunnon miehen taloudenhoitajaksenne,
herra kreivi? sanoi Debray. -- Paljonko hän varastaa teiltä vuosittain?

-- Kautta kunniani, sanoi kreivi, -- hän ei varasta sen enempää kuin
muutkaan, siitä olen varma. Mutta hän miellyttää minua, hän ei tunne
mitään vaikeuksia, ja siksi pidän hänet palveluksessani.

-- Teillä on siis täydellinen talous, sanoi Château-Renaud, -- oma talo
Champs-Elysées'n varrella, palvelijat ja taloudenhoitaja. Ei puutu
muuta kuin rakastajatar.

Albert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli
nähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.

-- Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, -- minulla on
orjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista.
Minä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut
minulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia
hänen suhteensa.

-- Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, -- että me olemme
vapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan
maahan, hän on vapaa.

-- Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.

-- Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.

-- Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.

-- Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.

-- Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, -- vai onko teillä
mykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?

-- Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- niin pitkälle en mene
itämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja
jos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan
jätäkään minua.

Jo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.

-- Hyvä ystävä, sanoi Debray, -- kello on puoli kolme, kemunne olivat
hauskat, mutta hauskimmastakin seurasta on kerran luovuttava ja usein
mentävä ikävään seuraan. Minun täytyy palata ministeriöön. Puhun
kreivistä ministerille, meidän täytyy saada tietää, kuka hän on.

-- Olkaa varuillanne, sanoi Morcerf, -- nerokkaimpienkaan ei ole
onnistunut päästä siitä selville.

-- Onhan meillä poliisiamme varten käytettävänä kolme miljoonaa.
Tosinhan rahat aina on jo etukäteen käytetty, mutta mitä siitä, ainahan
jostakin voi saada viisikymmentätuhatta frangia siihen tarkoitukseen.

-- Ja kun olette saanut tietää, kuka hän on, niin ilmoitattehan sen
minulle?

-- Sen lupaan. Näkemiin asti, Albert. Hyvät herrat, hyvästi.

-- Minä en siis menekään eduskuntaan, sanoi Beauchamp Albertille, --
mutta minulla onkin lukijoilleni tarjottavana parempaa kuin Danglars'in
puhe.

-- Herran tähden, sanoi Morcerf, -- älkää kertoko sanaakaan. Älkää
riistäkö minulta sitä kunniaa, että minä ensimmäisenä esittelen hänet
ihmisille. Eikö totta, hän on merkillinen?

-- Hän on todellakin erikoisin ihminen, minkä olen nähnyt eläissäni,
sanoi Château-Renaud. -- Tuletteko, Morrel?

-- Heti kun olen antanut käyntikorttini kreiville, joka lupasi käydä
minua tervehtimässä asunnossani, Meslay-kadun 14:ssä.

-- Olkaa varma siitä, että tulen, sanoi kreivi kumartaen.

Ja Maximilien lähti paroni Château-Renaud'n kanssa jättäen
Monte-Criston Albertin seuraan.



41. Esittely


Kun Albert oli jäänyt Monte-Criston kanssa kahden, sanoi hän:

-- Herra kreivi, sallikaa minun olla oppaananne ja näyttää teille
asuntoani. Te, joka olette tottunut italialaisiin palatseihin, voitte
laskea, kuinka monta neliöjalkaa tarvitsee pariisilainen nuori mies,
jonka asuntoa ei suinkaan pidetä ahtaana. Sitä mukaa kuin kuljemme
huoneesta toiseen, avaamme ikkunat, että teidän on helpompi hengittää.

Monte-Cristo tunsi jo ruokasalin ja alakerran salongin. Albert vei
hänet ensin ateljeehensa, joka, niin kuin muistamme, oli hänen
mieluisin olinpaikkansa.

Monte-Cristo katseli asiantuntijana kaikkia niitä esineitä, joita
Albert oli tähän huoneeseen koonnut. Morcerf luuli, että hän joutuisi
esittelemään näitä aarteitaan, mutta hänpä saikin kreiviltä kuulla
niistä lisää arkeologisia, mineralogisia ja luonnontieteellisiä
selityksiä. He tulivat toiseen kerrokseen. Morcerf vei vieraansa
salonkiin. Tämän salongin seinillä oli nykyajan mestareiden tauluja:
Duprén maisemia, joissa on korkeata kaislikkoa, tuuheita puita, ammuvia
lehmiä ja kirkas taivas; Delacroix'n arabialaisia ratsumiehiä, yllään
pitkät valkoiset kauhtanat, loistavat vyöt, koristellut aseet: hevoset
purivat raivoissaan toisiaan, ihmiset iskivät toisiaan rautanuijilla;
Boulanger'n akvarelleja, jotka kaikki kuvasivat Pariisin Notre-Damea
niin voimakkaasti, että maalari oli siinä astunut runoilijan rinnalle;
Diazin tauluja, jotka tekivät kukat kauniimmiksi kuin luonnossa ja
auringon kirkkaammaksi kuin todellisuudessa; Decampsin piirustuksia,
väreiltään yhtä kirkkaat kuin Salvator Rosan taulut, mutta
runollisempia; Giraud'n ja Müllerin pastelleja, jotka esittivät
enkelinkauniita lapsia ja neitseellisen ihania neitosia; Dauzatsin
itämaanmatkallaan tekemästä albumista irroitettuja lehtiä, jotka hän
oli muutamassa sekunnissa piirtänyt istuessaan kamelin selässä tai
moskeijan kupukaton alla; sitä paitsi kaikkea sitä, minkä nykyajan
taide voi antaa korvaukseksi siitä, mikä vuosisatojen kuluessa on
hävinnyt ja haihtunut.

Albert luuli, että hän ainakin täällä voisi näyttää vieraalleen jotakin
uutta, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämän tarvinnut
etsiäkään taiteilijan nimikirjoitusta, jona muutamissa tauluissa
olivatkin ainoastaan nimikirjaimet, vaan hän sanoi heti, kuka kunkin
taideteoksen oli tehnyt. Hän tunsi ilmeisesti jokaisen taiteilijan ja
oli myös tutkinut ja ymmärtänyt kunkin omalaatuisen tekotavan.

Salongista he menivät makuuhuoneeseen, joka oli samalla sekä tavattoman
komea että aistikas. Siellä oli yksi ainoa Leopold Robert'in maalaama
taulu himmeissä kultakehyksissään.

Tämä muotokuva veti heti Monte-Criston huomion puoleensa, sillä hän
astui pari kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi sen eteen.

Taulu kuvasi nuorta, kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäistä,
tummaihoista naista, jonka välkkyvät silmät loistivat raskaiden
silmäluomien alta. Hänellä oli katalonialaisten kalastajatyttöjen
kaunis puku, punainen ja musta miehusta sekä kultaiset neulat
tukassaan. Hän katseli merta, ja hänen kauniit piirteensä kuvastuivat
taivaan ja meren sineä vastaan.

Huoneessa oli hämärä, muuten Albert olisi huomannut, miten kreivi tuli
kalmankalpeaksi ja miten hänen hartiansa vapisivat.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Kreivi katsoi kiinteästi taulua.

-- Teillä on kaunis rakastajatar, vicomte, sanoi Monte-Cristo sitten
aivan rauhallisella äänellä. -- Ja tuo puku, naamiaispuku epäilemättä,
sopii hänelle mainiosti.

-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- en antaisi teille koskaan tätä
loukkausta anteeksi, jos olisitte nähnyt naisen, jota taulu esittää.
Ette tunne äitiäni. Tämä on hänen kuvansa. Hän maalautti tuon kuvansa
kuusi tai kahdeksan vuotta sitten. Tämä puku on jonkinmoinen
fantasiapuku, ja näköisyys on niin suuri, että olen vielä näkevinäni
äitini sellaisena kuin hän oli vuonna 1810. Kreivitär teetti tämän
kuvan kreivin poissa ollessa. Hän arveli varmaankin siten valmistavansa
hänelle suuren ilon. Mutta kummallista kyllä tämä taulu ei laisinkaan
miellyttänyt isääni. Vaikka taulu onkin arvokas, näettehän, että se on
Leopold Robert'in parhaimpia, ei hän voinut voittaa vastenmielisyyttään
sitä kohtaan. Meidän kesken sanoen, isäni, kreivi Morcerf on pääri,
joka käy ahkerasti Luxembourg'issa, kenraali, jolla on hyvin laajat
tiedot, mutta joka on huono taiteentuntija. Äitini on aivan
toisenlainen, hän maalaa itse jokseenkin hyvin ja hän piti tällaista
taideteosta siksi suuressa arvossa, ettei tahtonut siitä kokonaan
luopua, vaan antoi sen minulle. Täällä se ei häiritse isääni, jonka
Gros'n maalaaman muotokuvan kohta näytän teille. Suokaa anteeksi, että
tällä tavoin puhun teille perheasioista, mutta kun kohta esittelen
teidät isälleni, niin tahdoin puhua tästä, ettette hänen läsnä
ollessaan tulisi ylistäneeksi äitini muotokuvaa. Tällä kuvalla on hyvin
turmiollinen vaikutus, sillä melkein aina, kun äitini käy luonani, hän
tulee tätä katsomaan ja silloin hän aina itkee. Tämä taulu on ainoa
pilvi, mikä sumentaa isäni ja äitini välejä. Vaikka he ovat olleet yli
kaksikymmentä vuotta naimisissa, ovat he yhtä rakkaita toisilleen kuin
ensimmäisenä päivänä.

Monte-Cristo vilkaisi Albertiin aivan kuin tarkatakseen, sisältyikö
hänen sanoihinsa jokin vihje. Mutta nuori mies oli epäilemättä lausunut
ne aivan viattomasti.

-- Kun nyt olette nähnyt kaikki vaatimattomat rikkauteni, sanoi Albert,
-- niin sallikaa minun tarjota ne käytettäväksenne. Olkaa täällä aivan
kuin kotonanne, ja jotta tuntisitte itsenne vielä kotiutuneemmaksi,
sallikaa minun viedä teidät isäni luo. Kirjoitin hänelle jo Roomasta,
minkä palveluksen minulle teitte, ja olen ilmoittanut hänelle teidän
tulostanne. Ja vakuutan teille, että kreivi ja kreivitär odottavat
teitä kiihkeästi saadakseen teitä kiittää. Olette hiukan kyllästynyt
kaikkeen, herra kreivi, sen tiedän, eikä perheidylli voi juuri innostaa
merenkulkija Sindbadia. Mutta suostukaa ehdotukseeni aloittaaksenne
siten pariisilaiselämänne, johon kuuluu kohteliaisuuksia, käyntejä ja
esittelyjä.

Monte-Cristo kumarsi vastaamatta mitään. Albert kutsui
kamaripalvelijansa ja käski hänen mennä ilmoittamaan herra ja rouva
Morcerfille, että kreivi Monte-Cristo kohta saapuu heidän luokseen.

Albert lähti kreivin mukana.

Tullessaan kreivin huoneeseen Monte-Cristo näki salonkiin vievän oven
yläpuolella vaakunakilven, jota ympäröi runsas koristelu, tosin huoneen
muun koristelun kanssa sopusointuinen. Tästä kaikesta huomasi, että
talon herra piti vaakunaa suuressa arvossa.

Monte-Cristo pysähtyi vaakunan eteen ja tarkasti sitä.

-- Sinisellä pohjalla seitsemän kultaista rastasta rivissä. Se on
varmaankin sukuvaakunanne? kysyi hän. -- Tunnen kyllä vaakunoiden
yksityiskohdat, mutta olen muuten vaakunaopissa hyvin heikko, sillä
olenhan ainoastaan tusina-aatelia, leivottu Toscanassa aateliseksi San
Stefanon ritarikunnan komentajan arvonimen avulla. Olisin vähät
välittänyt koko aatelisarvosta, ellei minulle olisi vakuutettu, että se
on välttämätön matkoilla. Onhan siitä ainakin se hyöty, että
tullimiehet eivät nuuski tavaroita, kun vaunun ovessa on vaakuna.
Suokaa siis anteeksi, kun kysyn tällaista.

-- Kysymyksenne ei ole laisinkaan epähieno, vakuutti Morcerf. -- Olette
arvannut aivan oikein. Se on meidän vaakunamme, nimittäin isäni. Mutta
näettehän, että se on yhdistetty toiseen vaakunaan, jossa punaista
pohjaa rajoittaa hopea: äitini vaakunaan. Äidin puolelta olen
espanjalainen, mutta Morcerf-suku on ranskalainen ja kuulemani mukaan
vanhimpia Etelä-Ranskan aatelissukujen joukossa.

-- Sitä rastaat todistavatkin, sanoi Monte-Cristo. -- Melkein kaikki
aseelliset pyhiinvaeltajat, jotka koettivat valloittaa tai valloittivat
Pyhän maan ottivat vaakunaansa joko ristin, joka ilmaisi, mitä varten
he olivat lähteneet, tai muuttolintuja, jotka merkitsivät sitä, että he
lähtivät pitkälle retkelle ja aikoivat suoriutua siitä uskon siivillä.
Joku esi-isistänne on ottanut osaa ristiretkeen ja vaikka hän olisikin
ollut vasta Ludvig Pyhän retkellä, niin on sukunne kuitenkin jo
kolmanneltatoista vuosisadalta peräisin.

-- Se on mahdollista, sanoi Morcerf. -- Isällä on jossakin sukupuu,
josta sen saa tietää ja josta minä aikoinani olen ammentanut sellaisia
tietoja, että Hozier ja Jaucourt olisivat niistä ihastuneet. Nyt en
enää niitä ajattele. Sanon kuitenkin -- se kuuluu opastajatoimeeni --
että näitä asioita on alettu paljon tutkia kansanvaltaisen
hallituksemme aikana.

-- No, siinä tapauksessa olisi teidän hallituksenne pitänyt valita
menneisyydestä paremmat tunnukset kuin nuo kaksi kilpeä, jotka ovat
kaikissa julkisissa rakennuksissamme, sillä niillä ei ole mitään
heraldista merkitystä. Mitä teihin, vicomte, tulee, niin olette
onnellisempi kuin hallituksenne, sillä teidän vaakunanne on vanha ja
kiihottaa mielikuvitusta. Olette sekä provencelainen että
espanjalainen. Se selittää, miksi äidillänne kuvassa on
katalonialaisten kaunis tumma ihonväri.

Kuulijan olisi täytynyt olla itse Oidipus tai sfinksi aavistaakseen,
mikä iva piili näissä kreivin sanoissa, vaikka ne tuntuivatkin hyvin
kohteliailta. Morcerf kiittikin häntä hymyillen. Näyttääkseen tietä hän
ensimmäisenä avasi vaakunan alla olevan oven, ja he astuivat salonkiin.

Tämän salongin huomattavimmalla paikalla oli myöskin muotokuva.
Se esitti noin kolmenkymmenenviiden tai -kahdeksan vuoden ikäistä
miestä, jolla oli kenraalin univormu sekä arvoa osoittavat
kaksinkertaiset olkalaput, kunnialegioonan nauha kaulassa, mikä osoitti
komentajanarvoa, oikealla puolen rintaa Vapahtajan ritarikunnan
yliupseerin merkki ja vasemmalla Carlos II:n ritarikunnan risti. Tästä
huomasi, että asianomainen oli käynyt sotaa Kreikassa ja Espanjassa tai
oli suorittanut jonkin diplomaattisen tehtävän näissä maissa.

Monte-Cristo tarkasti yksityiskohtaisesti tätä taulua samoin kuin
aikaisemmin näkemäänsäkin, kun sivuovi aukeni ja hän näki edessään
kreivi Morcerfin.

Tämä oli noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen mies,
mutta näytti ainakin viisikymmenvuotiaalta. Hänen mustat kulmakarvansa
erottuivat jyrkästi melkein valkoisesta tukasta, joka sotilaan tapaan
oli leikattu lyhyeksi. Hänellä oli yllään siviilipuku, ja monivärinen
nauha napinreiässä ilmaisi, mitkä kaikki kunniamerkit hänellä oli. Hän
astui sisään jokseenkin mahtavasti ja samalla kiireisesti. Monte-Cristo
näki hänen lähestyvän, mutta ei astunut askeltakaan eteenpäin. Olisi
luullut, että hänen jalkansa oli naulittu kiinni lattiaan samoin kuin
hänen katseensa Morcerfin kasvoihin.

-- Isä, sanoi nuori mies, -- minulla on kunnia esitellä teille kreivi
Monte-Cristo, jalomielinen ystävä, joka minulla oli onni kohdata, kun
olin joutunut vaikeaan tilanteeseen, niin kuin olen teille kertonut.

-- Olette tervetullut luoksemme, hymyili kreivi Morcerf kumartaen
kreiville, -- ja olette pelastaessanne sukumme ainoan perillisen tehnyt
meille palveluksen, joka velvoittaa meidät ikuiseen kiitollisuuteen.

Näin sanoen kreivi Morcerf osoitti Monte-Cristolle tuolia, samalla kun
itse istuutui vastapäätä ikkunaa.

Monte-Cristo istui kreivin osoittamalle tuolille ja käänsi sen niin,
että jäi itse raskaiden samettiverhojen varjoon, mutta saattoi nähdä
toisen kasvot. Hän näki niissä väsymystä ja huolta ja luki
ennenaikaisista rypyistä salaisten tuskien koko tarinan.

-- Rouva kreivitär oli parhaillaan pukeutumassa, sanoi Morcerf, -- kun
hänelle ilmoitettiin, kenet hänellä on onni nähdä luonaan. Hän saapuu
kohta ja on kymmenen minuutin päästä täällä.

-- Mikä kunnia minulle, sanoi Monte-Cristo, -- saada heti ensimmäisenä
päivänä Pariisissa kohdata mies, jonka ansiot ovat hänen maineensa
arvoiset ja jota onni on aivan ansiosta suosinut. Mutta eikö Mitidjan
tasangoilla ja Atlasvuorilla ole enää tarjottavana teille
marsalkansauvaa?

-- Olen jättänyt sotapalveluksen, sanoi Morcerf hiukan punastuen. --
Sain nimitykseni restauraation aikana, otin osaa ensimmäiseen
sotaretkeen ja palvelin marsalkka Bourmont'in johdolla. Saatoin siis
odottaa korkeampaakin johtoasemaa, ja kukapa tietää, mitä olisikaan
tapahtunut, jos nuorempi haara olisi pysynyt valtaistuimella. Mutta
heinäkuun vallankumous oli siksi kunniakas, että se saattoi olla
kiittämätön. Se ei palkinnut muita palveluksia kuin niitä, jotka oli
tehty keisarikunnan aikana. Jätin siis erohakemuksen, sillä kun on
ansainnut olkalappunsa taistelutanterella, ei enää osaa liikehtiä
salonkien liukkaalla permannolla. Olen jättänyt miekan ja antautunut
politiikkaan, harrastan teollisuutta ja tutkin elinkeinojamme. Niinä
kahtenakymmenenä vuotena, jotka olin sotapalveluksessa, olin jo niistä
asioista kiinnostunut, mutta minulla ei ollut aikaa.

-- Tuollaisilla aatteilla Ranskan kansa osoittaa olevansa muiden
yläpuolella, totesi Monte-Cristo. -- Vaikka olettekin vanhan
aatelissuvun jälkeläinen ja rikas, olette kuitenkin mennyt armeijaan
halvaksi sotamieheksi ja olette aste aseelta hankkinut itsellenne
arvoaseman, se on hyvin harvinaista. Kun teistä sitten on tullut
kenraali, pääri ja kunnialegioonan komentaja, suostutte opiskelemaan
uutta alaa ettekä toivo muuta palkintoa kuin että voisitte jonakin
päivänä hyödyttää kansalaisianne... Se on todellakin kaunista, sanon
suorastaan ylevää.

Albert katseli ja kuunteli kummastuneena Monte-Cristoa. Hän ei ollut
tottunut näkemään tätä näin innostuneena.

-- Ikävä kyllä, jatkoi vieras, epäilemättä poistaakseen tuskin
huomattavan pilven, joka oli noussut Morcerfin otsalle, -- me
italialaiset emme tee sillä tavoin; me pysymme omassa säädyssämme ja
omissa oloissamme, meissä säilyy sama elintapa, sama ajatuskanta, jopa
sama hyödyttömyyskin kautta koko elämämme.

-- Mutta, hyvä herra, vastasi kreivi Morcerf, -- teidän arvoisellenne
miehelle ei Italia ole sopiva isänmaa. Ranska avaa teille sylinsä.
Kuulkaa sen kutsua, Ranska ei varmaankaan ole kaikille kiittämätön. Se
kohtelee pahoin omia lapsiaan, mutta tavallisesti ottaa vieraat
suurenmoisesti vastaan.

-- Isä, sanoi Albert hymyillen, -- kaikesta huomaa, ettette tunne
kreivi Monte-Cristoa. Kreivi ei kaipaa maallisia kunnianosoituksia, ja
arvonimiä hän ottaa vain sen verran vastaan kuin tarvitsee
matkapassiaan varten.

-- Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni
kuullut, sanoi Monte-Cristo.

-- Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf
huoaten, -- ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.

-- Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota
mikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija
selittämään.

-- Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi
Morcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, --
olisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu
omituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.

-- Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän
tarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi
rouva kreivittärelle.

-- Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.

Monte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin
ovella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut
sisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi
Monte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli
nojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella
jo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.

Kreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka
vuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.

-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? kysyi Morcerf. -- Onko täällä ehkä
niin kuuma, että voitte pahoin?

-- Onko äiti sairas? huudahti Albert ja riensi Mercedeksen luo.

Hymyillen tämä kiitti heitä molempia.

-- En, sanoi kreivitär, -- mutta tunsin voimakasta mielenliikutusta
nähdessäni sen miehen, jonka ansiosta meidän ei nyt tarvitse itkeä ja
surra. Hyvä herra, jatkoi hän lähestyen juhlallisena kuin kuningatar,
-- olen teille kiitollinen poikani hengestä ja sen vuoksi siunaan
teitä. Olen erittäin iloinen siitä, että minulle tarjoutuu tilaisuus
kiittää teitä, ja tämä kiitos tulee sydämestäni samoin kuin
siunauksenikin.

Kreivi kumarsi uudelleen, mutta syvempään kuin edellisellä kerralla.
Hän oli vieläkin kalpeampi kuin Mercedes.

-- Armollinen rouva, sanoi hän, -- herra kreivi ja te maksatte liian
runsaan palkan vähäpätöisestä palveluksesta. Kun pelastaa pojan ja
säästää isältä huolet ja äidiltä kärsimykset, niin eihän siinä tee
varsinaisesti hyvää työtä, täyttää vain inhimillisyyden vaatimukset.

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin hellästi ja tavattoman kohteliaasti,
kreivitär Morcerf vastasi liikuttuneena:

-- Olen onnellinen poikani puolesta, kun hän on saanut teidät
ystäväkseen, ja kiitän Jumalaa tästä johdatuksesta.

Ja kreivi oli näkevinään kyynelen välkkyvän Mercedeksen silmissä.

Morcerf lähestyi häntä.

-- Olen jo pyytänyt anteeksi kreiviltä kun minun täytyy jättää hänet,
sanoi hän, -- ja toivon, että yhdytte anteeksipyyntööni. Mutta istunto
alkaa kello kaksi, ja kello kolmelta pitäisi minun puhua.

-- Lähtekää, koetan saada vieraamme unohtamaan poissaolonne, sanoi
Mercedes. -- Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Monte-Criston puoleen, --
suotteko meille sen kunnian, että jäätte täksi päiväksi luoksemme?

-- Kiitos, armollinen rouva, voitte olla varma siitä, että tunnen mitä
suurinta kiitollisuutta kutsustanne, mutta olen tänä aamuna noussut
porttinne edessä suoraan matkavaunuistani. En tiedä vielä, millainen on
asuntoni Pariisissa; tuskin edes tiedän, missä asun. Levottomuuteni on
tosin vähäpätöinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä.

-- Toivoaksemme saamme kuitenkin ilon nähdä teidät toiste täällä? kysyi
kreivitär.

Monte-Cristo kumarsi sanaakaan virkkamatta.

-- En siis pidätä teitä kauempaa, sanoi kreivitär, -- sillä en tahdo
kiitollisuuteni muuttuvan epähienoksi enkä haitalliseksi.

-- Rakas kreivi, sanoi Albert, -- jos sallitte, niin tahdon korvata
teille Roomassa osoittamanne kohteliaisuuden ja annan vaununi
käytettäviksenne siksi, kunnes ennätätte hankkia itsellenne omat.

-- Tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne, sanoi Monte-Cristo, --
mutta otaksun, että Bertuccio on oikealla tavalla käyttänyt ne neljä
tuntia, jotka olen antanut hänelle aikaa, ja että täältä lähtiessäni
löydän jonkinmoiset ajoneuvot ovenne edestä.

Albert oli jo tottunut odottamaan kreiviltä tällaista eikä enää
hämmästynyt. Hän tahtoi vain tietää, millä tavalla nuo määräykset oli
pantu täytäntöön. Hän seurasi sen vuoksi kreiviä ulko-ovelle asti.

Monte-Cristo ei ollut erehtynyt. Heti kun hän astui kreivi Morcerfin
eteiseen, riensi Roomasta tullut palvelija ulos, ja kuuluisa matkamies
näki todellakin vaunujen odottavan portaitten edessä.

Vaunut olivat Kellerin tehtaasta, ja hevospari oli sama, josta -- niin
kuin kaikki keikarit tiesivät -- vielä edellisenä päivänä oli tarjottu
Drakelle kahdeksantoistatuhatta frangia.

-- Hyvä herra, sanoi kreivi Albertille, -- en voi kehottaa teitä
saattamaan minua asuntooni, koska se todennäköisesti on vielä
tilapäisessä kunnossa. Antakaa siis minulle yksi päivä aikaa ja
sallikaa minun sitten kutsua teidät luokseni. Silloin olen varma, etten
loukkaa vieraanvaraisuuden lakeja.

-- Jos pyydätte päivän aikaa, herra kreivi, niin tiedän, ettette näytä
minulle enää taloa, vaan palatsin. Teillä on varmaankin joku hyvä
haltia auttajananne.

-- Antakaa ihmisten niin uskoa, sanoi Monte-Cristo laskien jalkansa
komeiden ajoneuvojensa samettiselle astinlaudalle, -- niin minulla on
menestystä naismaailmassa.

Hän hyppäsi vaunuihinsa, ovi sulkeutui, ja ajoneuvot läksivät kiitämään
eteenpäin, mutta eivät kuitenkaan niin nopeasti, ettei hän olisi
huomannut, miten sen huoneen ikkunaverhot, jonne hän oli Mercedeksen
jättänyt, heikosti liikahtivat.

Kun Albert palasi äitinsä luo, tapasi hän tämän budoaarissaan
samettisessa nojatuolissa istumassa; verhot oli laskettu alas, niin
ettei huoneesta erottanut muuta kuin jonkin maljakon välkkyvän sivun
tai kultakehyksen kulman.

Albert ei voinut nähdä äitinsä kasvoja, sillä tämä oli kietonut päänsä
ympärille harson. Mutta hänen äänensä tuntui värisevän. Albert erotti
myöskin ruusujen ja heliotrooppien tuoksun keskeltä hajusuolan kirpeän
hajun.

-- Oletteko sairas, äiti? huudahti hän astuessaan sisään. -- Ja
oletteko ehkä poissa ollessani voinut pahoin?

-- Minäkö? En suinkaan, Albert. Mutta ymmärräthän, noista ruusuista,
tuberooseista ja oranssinkukista leviää näinä ensimmäisinä lämpiminä
päivinä tavattoman voimakas tuoksu.

-- Siis, äiti, sanoi Albert tarttuen soittokellon nuoraan, -- täytyy
maljakot viedä etuhuoneeseen. Voitte todellakin huonosti. Jo äsken
astuessanne sisään olitte tavattoman kalpea.

-- Olinko kalpea, Albert?

-- Kalpeutenne kaunistaa teitä erinomaisesti, äiti, mutta isä ja minä
olimme yhtä kaikki levottomia.

-- Huomauttiko isä siitä? kysyi Mercedes kiihkeästi.

-- Ei minulle, mutta sanoihan hän teille itsellenne siitä.

-- Sitä en muista, sanoi kreivitär.

Palvelija astui sisään. Alberthan oli soittanut.

-- Viekää nämä kukat etuhuoneeseen tai pukuhuoneeseen, sanoi Albert. --
Rouva kreivitär voi niiden tuoksusta pahoin.

Palvelija totteli. Syntyi äänettömyys, jota jatkui niin kauan kuin
palvelija siirsi kukkia.

-- Mistä tuo nimi Monte-Cristo on tullut? kysyi kreivitär, kun
palvelija oli mennyt. -- Onko se sukunimi, tiluksen nimi vai
jonkinmoinen arvonimi?

-- Se on luullakseni arvonimi. Kreivi on ostanut itselleen saaren
Toscanan saaristosta, ja sitä seuraa jonkinmoinen komentajanarvo, niin
kuin hän tänä aamuna itse mainitsi. Tiedättehän, että sellainen on
tapana San Stefanossa Firenzessä ja San Giorgio Constantinianossa
Parmassa, jopa Malta-ritaristossakin. Hän ei sitä paitsi pane mitään
erityistä arvoa aateluudelle ja sanoo itseään tusinakreiviksi, vaikka
yleinen mielipide Roomassa onkin, että kreivi on täydellinen hienon
maailman mies.

-- Hän käyttäytyy hienosti, sanoi kreivitär, -- ainakin siitä vähästä
päättäen, minkä huomasin hänen seurassaan.

-- Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa
monet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan
kolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.

Kreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin
hänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja
hienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on
todellakin se, miltä hän näyttää?

-- Miltä hän siis näyttää?

-- Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.

-- Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.

-- Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?

-- Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä
maltalaiseksi.

-- En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.

-- Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että
jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka
onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen
Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen
jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten
seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt
sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.

-- Mitä sillä tarkoitat...?

-- Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole
asukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja
rosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat
herralleen veroa.

-- Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.

-- Samapa tuo, jatkoi nuori mies, -- olkoon hän salakuljettaja tai ei,
myönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava
mies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin
salongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa
seurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.

-- Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen
suurta painoa tähän kysymykseen.

-- Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.

-- Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla
omiin ajatuksiinsa.

-- Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin
yhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai:
viidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja
ne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi,
muistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka,
kuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole
ainoastaan voimakas, vaan nuorikin.

Kreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten
painosta.

-- Ja tuo mies on siis tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan? sanoi hän
hermostuneesti väristen.

-- Siltä näyttää.

-- Entä ... pidätkö sinäkin hänestä?

-- Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz
näet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.

Kreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.

-- Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- olenhan aina varoittanut
sinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi
neuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.

-- Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää
mitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on
pantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin
rikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta
naurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?

-- Olet oikeassa, sanoi kreivitär, -- ja pelkoni on aivan aiheeton,
varsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko
isäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville
enemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet
asiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan...

-- Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. -- Hän näytti
ihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi
ovelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän
kolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, --
ja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet
eduskuntaan kuulemaan puhettaan.

Kreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että
hänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi
hänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin
pojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän
tasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.

-- Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; -- ennustin jo Italiassa,
että hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu,
ja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla
hyvin huomattava mies.

Hän meni talliin hiukan kadehtien sitä, että kreivi oli saanut
haltuunsa vaunuhevoset, joiden rinnalla hänen hevosensa jäivät jälkeen
hevostuntijoiden silmissä.

-- Ihmiset eivät toden totta ole yhdenvertaisia, ajatteli hän. -- Minun
täytyy pyytää isääni kehittämään tätä ajatusta eduskunnassa.



42. Bertuccio


Tällä välin kreivi oli tullut asuntoonsa. Hän oli tarvinnut matkaan
kuusi minuuttia, mutta näiden kuuden minuutin aikana oli kuitenkin
parikymmentä nuorta miestä huomannut hänen vaunuhevosensa, joita heidän
ei ollut kannattanut ostaa. Kuka oli tuo ylhäinen herra, jonka kannatti
hankkia itselleen kahdenkymmenentuhannen frangin vaunuhevoset?

Alin valitsema talo, jossa Monte-Criston oli aikomus asua kaupungissa
ollessaan, oli Champs-Elysées'n varrella. Talon toisella puolella oli
piha ja toisella puutarha. Keskellä pihaa oli tuuhea puuryhmä, joka
osaksi peitti talon päätyä, tämän ryhmän molemmin puolin kulkivat aivan
kuin leveinä käsivarsina tiet portilta portaitten eteen. Portaiden joka
askelmalla oli kukkia kasvavia posliinimaljakkoja. Paitsi pääkäytävää
vei taloon toinenkin käytävä, Ponthieu-kadun puolella.

Ajaja ei ollut vielä ennättänyt antaa merkkiä portinvartijalle, kun
ison ristikkoportin puoliskot jo kääntyivät saranoillaan. Kreivin oli
nähty saapuvan, ja täällä samoin kuin Roomassakin palveltiin häntä
salaman nopeudella. Vaunut ajoivat siis sisään, tekivät puolikaaren
hidastamatta vauhtiaan, ja portti oli jo suljettu, kun vaunujen pyörät
vielä pyörivät pitkin soraista käytävää.

Vaunut pysähtyivät portaitten vasemmalle puolelle, ja niiden ovelle
ilmestyi kaksi miestä. Toinen oli Ali, joka hymyili rehellisen
iloisesti isäntänsä nähdessään ja joka oli tyytyväinen, kun
Monte-Cristo katsoikin häntä. Toinen miehistä kumarsi nöyrästi
kreiville ja ojensi hänelle käsivartensa auttaakseen häntä astumaan
vaunuista.

-- Kiitos, herra Bertuccio, sanoi kreivi astuen notkeasti alas. -- Entä
notaari?

-- Hän on pienessä salongissa, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio.

-- Ja käyntikortit, jotka käskin teidän toimittaa heti, kun tiedätte
talon numeron?

-- Herra kreivi, ne ovat jo valmiit. Olin Palais-Royalin parhaimman
kaivertajan luona, ja hän valmisti levyn minun läsnä ollessani.
Ensimmäinen käyntikortti vietiin heti määräyksenne mukaan paroni
Danglars'ille, Chaussée-d'Antinkatu 7. Muut ovat teidän ylhäisyytenne
makuuhuoneen uunin reunalla.

-- Hyvä on. Paljonko kello on?

-- Kello on neljä.

Monte-Cristo antoi hansikkaansa, hattunsa ja keppinsä samalle
lakeijalle, joka Morcerfin eteisessä oli rientänyt noutamaan vaunuja;
sitten hän meni pieneen salonkiin herra Bertuccion näyttäessä hänelle
tietä.

Niin kuin taloudenhoitaja oli sanonut, odotti notaari pienessä
salongissa.

Hän oli vähäpätöinen pariisilainen kirjuri, joka oli korotettu
piirinotaariksi.

-- Oletteko notaari, joka on saanut tuon maatalon myymisen toimekseen?
kysyi Monte-Cristo.

-- Olen, herra kreivi, vastasi notaari.

-- Kauppakirjat ovat valmiina?

-- Ovat, teidän ylhäisyytenne.

-- Oletteko tuonut ne mukananne?

-- Ne ovat tässä.

-- Hyvä on. Ja missä ostamani talo on? kysyi Monte-Cristo aivan kuin
ohimennen, kääntyen puoliksi Bertuccion, puoliksi notaarin puoleen.

Taloudenhoitaja vastasi liikkeellä, joka ilmaisi: Minä en tiedä!
Notaari katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- Kuinka, sanoi hän, -- ettekö tiedä, herra kreivi, missä teidän
ostamanne talo on?

-- En todellakaan, vastasi kreivi. -- Tulen tänä aamuna Cadixista. En
ole koskaan ennen ollut Pariisissa, astun ensi kertaa jalallani
Ranskanmaalle.

-- Se on aivan eri asia, sanoi notaari. -- Herra kreivin ostama talo on
Auteuilissa.

Tämän kuullessaan Bertuccio kalpeni silminnähtävästi.

-- Entä missä on Auteuil? kysyi Monte-Cristo.

-- Tässä aivan lähellä, herra kreivi, sanoi notaari, -- heti Passyn
vieressä, ihanalla paikalla, aivan Boulognen metsän keskellä.

-- Niinkö lähellä, sanoi Monte-Cristo, -- mutta eihän se ole maalla.
Miksi ihmeessä olette valinnut minulle asunnon aivan Pariisin porttien
ulkopuolelta?

-- Minäkö? huudahti taloudenhoitaja omituisen kiihkeästi. -- Eihän
herra kreivi ole antanut minun toimekseni talon valitsemista. Herra
kreivi suvaitsee muistella.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt minä muistan. Luin
ilmoituksen sanomalehdestä, ja tuo pettävä otsake _talo maalla_
houkutteli minua.

-- Vielä on aikaa valita toinen, sanoi Bertuccio, -- ja jos teidän
ylhäisyytenne antaa minun etsiä jostakin muualta, niin löydän kyllä
sopivan Enghienista, Fontenay-aux-Roses'ista tai Bellevuesta.

-- Ei tarvitse, sanoi Monte-Cristo huolettomasti, -- koska minulla nyt
on tämä, voin sen pitää.

-- Siinä teette oikein, herra kreivi, sanoi notaari vilkkaasti peläten
menettävänsä palkkionsa. -- Tila on hurmaava, virta, tuuheat puut,
mukava asunto vaikka onkin muutaman vuoden ollut käyttämättä.
Huonekalusto on arvokas vaikka onkin vanha, mutta nykyäänhän aletaan
etsiä antikviteetteja.

-- Älkäämme jättäkö sellaista tilaisuutta käyttämättä, sanoi
Monte-Cristo, -- Olkaa hyvä ja antakaa välikirja.

Hän kirjoitti nopeasti paperin alle luotuaan silmäyksen siihen kohtaan,
jossa oli mainittu tiluksen paikka ja sen omistajien nimi.

-- Bertuccio, sanoi hän, -- antakaa viisikymmentäviisituhatta frangia
tälle herralle.

Taloudenhoitaja poistui horjuvin askelin ja palasi tuoden pinkan
seteleitä, jotka notaari luki, niin kuin ainakin mies, joka ei ole
tottunut saamaan rahoja ennen kuin kaikki kiinnityslainat on
suoritettu.

-- Ja nyt, kysyi kreivi, -- onko kaikki lailliset muodot otettu
varteen?

-- On, kaikki, herra kreivi.

-- Onko teillä avaimet?

-- Ne ovat talon portinvartijan hallussa, mutta tässä on kirje, jossa
käsken häntä luovuttamaan talon uudelle omistajalle.

-- Hyvä on.

Ja Monte-Cristo nyökkäsi notaarille aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
"Menkää, en tarvitse teitä enää."

-- Mutta, huomautti kunnon notaari, -- herra kreivi on erehtynyt. Hinta
oli ainoastaan viisikymmentätuhatta frangia kaiken kaikkiaan.

-- Entä teidän palkkionne?

-- Se sisältyy mainittuun summaan.

-- Mutta olettehan tullut tänne Auteuilista asti?

-- Olen kyllä.

-- Täytyyhän minun korvata teidän vaivannäkönne.

Ja hän viittasi häntä poistumaan.

Notaari poistui selkä edellä ja kumartaen maahan asti. Ensimmäisen
kerran virkaurallaan hän tapasi tällaisen miehen.

-- Saattakaa herra notaaria, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Ja taloudenhoitaja meni notaarin jäljestä.

Kreivi oli tuskin jäänyt yksin, kun hän otti povestaan lukollisen
salkun ja aukaisi sen avaimella, jota aina kantoi kaulassaan.

Hetkisen etsittyään hän löysi paperin, jossa oli muistiinpanoja,
vertasi niitä pöydällä olevaan kauppakirjaan ja terästi muistiaan:

-- Auteuil, Fontaine-katu n:o 28, se se on, sanoi hän. -- Voinkohan nyt
luottaa tunnustukseen, jonka on saanut aikaan sielullinen tai
ruumiillinen kauhu? Samapa tuo, tunnin päästä saan tietää kaiken.
Bertuccio, huusi hän lyöden pienellä vasaralla soittokelloon, jolloin
kuului terävä, kauan kaikuva helähdys aivan kuin gong-gongista. --
Bertuccio!

Taloudenhoitaja ilmestyi kynnykselle.

-- Herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo, -- mainitsittehan kerran
matkustaneenne aikaisemmin Ranskassa?

-- Muutamissa osissa Ranskaa, teidän ylhäisyytenne.

-- Tunnette epäilemättä Pariisin ympäristöt?

-- En, teidän ylhäisyytenne, en, vastasi taloudenhoitaja hermostuneesti
vapisten, ja Monte-Cristo huomasi, että hän oli hyvin levoton.

-- Ikävää, ettette ole nähnyt Pariisin ympäristöä, sillä aion vielä
tänään lähteä katsomaan uutta tilustani, ja koska haluan teidät
mukaani, olisitte varmaankin antanut minulle tärkeitä tietoja.

-- Auteuiliinko? huudahti Bertuccio ja valahti kalmankalpeaksi. --
Täytyykö minun mennä Auteuiliin?

-- Mitä kummaa siinä on? Kun kerran asetun asumaan Auteuiliin, niin
tulette tietysti mukaan, sillä kuuluttehan palveluskuntaani.

Bertuccio painoi päänsä isäntänsä käskevän katseen edessä kumaraan ja
oli vaiti.

-- Mutta mikä teidän on? Pitääkö minun soittaa toinen kerta saadakseni
vaununi? sanoi Monte-Cristo samalla äänellä kuin Ludvig XIV tuon
kuuluisan lauseensa: "Sain melkein odottaa!"

Bertuccio oli yhdellä hyppäyksellä salongista etuhuoneessa ja huusi
käheällä äänellä:

-- Hänen ylhäisyytensä vaunut!

Monte-Cristo kirjoitti pari kolme kirjettä. Hänen sulkiessaan
viimeistä taloudenhoitaja palasi.

-- Teidän ylhäisyytenne vaunut ovat portaitten edessä, sanoi hän.

-- Hyvä on. Ottakaa hansikkaanne ja hattunne, sanoi Monte-Cristo.

-- Täytyykö minun seurata teidän ylhäisyyttänne? huudahti Bertuccio.

-- Tietysti, pitäähän teidän antaa määräyksiänne, koska aion asettua
tuohon taloon asumaan.

Kreivin käskyjä vastaan ei mukistu. Vastustelematta taloudenhoitaja
siis seurasi herraansa ja istui kunnioittavasti vaunujen etuistuimelle.



43. Talo Auteuilissa


Monte-Cristo oli huomannut, että Bertuccio oli portaita laskeutuessaan
siunannut itsensä korsikalaisen tapaan tekemällä peukalolla eteensä
ristinmerkin, ja vaunuihin istuessaan mutissut lyhyen rukouksen.
Jokainen muu paitsi utelias ihminen olisi tuntenut sääliä kunnon
taloudenhoitajaa kohtaan nähdessään, kuinka kauhuissaan hän läksi
matkaan. Mutta kreivi näytti olevan siksi utelias, ettei tahtonut
säästää Bertuccioa tältä matkalta.

Kahdenkymmenen minuutin päästä he saapuivat Auteuiliin. Bertuccion
mielenliikutus oli vain kasvanut. Hän kyyhötti vaunujen nurkassa ja
tarkasti kuumeentapaisesti jokaista taloa, minkä ohitse he ajoivat.

-- Käskekää vaunujen pysähtyä Fontaine-kadun numero 28:n kohdalla,
sanoi kreivi luoden säälimättömän katseen taloudenhoitajaan.

Hiki valui Bertuccion kasvoilta. Hän noudatti kuitenkin määräystä,
kumartui vaunujen ikkunasta ja huusi ajajalle:

-- Fontaine-katu 28.

Numero 28 oli kylän laidassa. Matkan aikana oli ilta alkanut pimetä tai
oikeammin sanoen synkkä ukkospilvi verhonnut maiseman kaameaan,
tuhoaennustavaan hämärään.

Vaunut pysähtyivät, ja palvelija riensi avaamaan vaunujen oven.

-- No, sanoi kreivi, -- ettekö astu vaunuista, herra Bertuccio? Mikä
kumma teitä tänä iltana vaivaa?

Bertuccio riensi ulos, tarjosi olkansa kreiville tueksi, ja tämä nojasi
siihen astuessaan hitaasti astimia alas.

-- Kolkuttakaa, sanoi kreivi, -- ja ilmoittakaa, että olen tullut.

Bertuccio kolkutti porttia, se aukeni, ja portinvartija astui esiin.

-- Kuka siellä on? kysyi hän.

-- Talon uusi isäntä, sanoi palvelija.

Hän ojensi portinvartijalle notaarin laatiman ilmoituksen.

-- Talo on siis myyty? sanoi portinvartija. -- Ja herra tulee asumaan
täällä?

-- Niin, ystäväiseni, sanoi kreivi, -- ja minä koetan olla sellainen,
että teidän ei tarvitse ikävöiden muistella entistä isäntäänne.

-- Minä en häntä ikävöi, sanoi portinvartija, -- sillä sain nähdä hänet
niin kovin harvoin. Hän ei ole käynyt täällä viiteen vuoteen, ja
viisaasti hän tekikin myydessään talon, joka ei hänelle tuottanut
yhtään mitään.

-- Ja mikä oli entisen isäntänne nimi? kysyi Monte-Cristo.

-- Markiisi Saint-Méran. Hän ei varmaankaan ole saanut talostaan sitä
hintaa minkä se hänelle tuli maksamaan.

-- Markiisi Saint-Méran! sanoi Monte-Cristo. -- Nimi tuntuu minusta
tutulta. Markiisi Saint-Méran...

Ja hän näytti pinnistävän muistiaan.

-- Vanha aatelismies, jatkoi portinvartija, -- Bourbonien uskollinen
palvelija. Hänellä oli yksi ainoa tytär, naimisissa herra Villefort'in
kanssa, joka oli kuninkaallisena prokuraattorina ensiksi Nîmes'issa ja
sitten Versailles'issa.

Monte-Cristo katsoi Bertuccioon, joka nojautui kalmankalpeana seinää
vastaan.

-- Tuo tytärhän on kuollut, sanoi Monte-Cristo. -- Muistan kuulleeni
niin kerrottavan.

-- Niin onkin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olemme
saaneet nähdä markiisi-raukan ainoastaan pari kolme kertaa.

-- Kiitos, kiitos, sanoi Monte-Cristo, joka taloudenhoitajansa ilmeistä
päätti, ettei voinut kiristää jousta enempää. -- Kiitos! Näyttäkäähän
meille tulta, kunnon mies.

-- Seuraanko armollista herraa?

-- Se on tarpeetonta. Bertuccio valaisee kyllä minulle tietä.

Ja Monte-Cristo antoi portinvartijalle kaksi kultarahaa, jolloin tämä
puhkesi siunailemaan ja huokailemaan.

-- Oi, armollinen herra, sanoi portinvartija etsittyään lieden reunalta
ja sen vieressä olevalta hyllyltä, -- pahaksi onneksi ei minulla ole
täällä kynttilöitä.

-- Ottakaa vaununlyhty, Bertuccio, ja näyttäkää minulle huoneet, sanoi
kreivi.

Taloudenhoitaja totteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen vapisevat
kätensä kielivät, kuinka vaikea hänen oli tätä määräystä noudattaa.

Alakerta oli jokseenkin avara. Toisessa kerroksessa oli iso sali,
kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Toisesta makuuhuoneesta tultiin
kiertoportaille, jotka päättyivät puutarhaan.

-- Kas, tuossa on takaportaat, sanoi kreivi, -- sehän on mukavaa.
Valaiskaa minulle tietä, astukaa edeltä, herra Bertuccio. Katsotaan,
minne nämä portaat vievät.

-- Herra kreivi, sanoi Bertuccio, -- ne vievät puutarhaan.

-- Mistä sen tiedätte, sanokaa?

-- Minne muuallekaan ne veisivät?

-- Tarkastakaamme siis.

Bertuccio huokasi syvään ja läksi astumaan edeltä. Portaat päättyivät
todellakin puutarhaan.

Ulko-ovella taloudenhoitaja seisahtui.

-- Eteenpäin, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Mutta taloudenhoitaja oli menehtymäisillään. Hänen harhailevat silmänsä
etsivät menneiden tapausten jälkiä, ja kouristuneilla käsillään hän
näytti karkottavan luotaan kamalia muistoja.

-- No? lausui kreivi.

-- Ei, ei! sanoi Bertuccio ja nojasi kädellään seinään. -- Minä en astu
askeltakaan kauemmaksi, se on aivan mahdotonta!

-- Mitä tämä tietää? kuului Monte-Criston käskevä ääni.

-- Mutta huomaattehan itsekin, armollinen herra, ettei tämä ole
luonnollista. Kun ostatte talon Pariisista, niin ostatte toisen
Auteuilista. Ja kun ostatte Auteuilista, niin ostatte Fontaine-kadun
numero 28:n. Miksi ette ilmoittanut siitä minulle aikaisemmin? Silloin
ette olisi voinut vaatia minua tulemaan tänne. Onhan Auteuilissa
muitakin taloja kuin tämä, sellaisia, missä ei ole tapahtunut murhaa!

-- Oho, sanoi kreivi keskeyttäen hänet äkkiä. -- Minkä kamalan sanan
lausuittekaan! Älkää nyt hautoko salaisuuksia ja olko taikauskoinen!
Kas niin, ottakaa lyhty ja tarkastakaamme puutarhaa. Toivottavasti ette
minun seurassani pelkää?

Bertuccio tarttui lyhtyyn ja totteli.

Oven avautuessa tuli näkyviin synkkä taivas, missä kuu turhaan koetti
taistella pilvimerta vastaan.

Taloudenhoitaja aikoi kääntyä vasemmalle.

-- Ei, ei, sanoi kreivi, -- miksi suotta kulkisimme pitkin käytäviä?
Onhan edessämme kaunis nurmikenttä.

Bertuccio kuivasi hikeä otsaltaan, mutta totteli. Yhtä kaikki hän
asteli vasemmalle päin.

Monte-Cristo sitä vastoin kulki oikealle. Tultuaan tuuhean puuryhmän
luo hän pysähtyi.

Taloudenhoitaja ei enää voinut hillitä itseään.

-- Menkää pois, armollinen herra, menkää pois! huudahti hän. -- Te
seisotte juuri sillä paikalla!

-- Millä paikalla?

-- Sillä paikalla, johon hän kaatui.

-- Rakas herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo nauraen, -- tointukaa,
rauhoittukaa. Emme ole nyt Sardiniassa emmekä Korsikassa. Tämä ei ole
mikään ansa, vaan puutarha, joka tosin on huonosti hoidettu, mutta jota
silti ei saa halveksia.

-- Armollinen herra, älkää seisoko tuolla kohtaa, älkää seisoko,
rukoilen teitä.

-- Olette varmaan tulossa hulluksi, herra Bertuccio, vastasi kreivi
kylmästi. -- Jos niin on asian laita, niin ilmoittakaa minulle ajoissa,
että voin sulkea teidät hullujenhuoneeseen, ennen kuin mitään vahinkoa
tapahtuu.

-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio pudistaen päätään ja pannen
kätensä ristiin niin hullunkurisen näköisenä, että kreivi olisi
purskahtanut nauruun, elleivät hänen ajatuksensa olisi kohdistuneet
paljon tärkeämpiin seikkoihin ja pakottaneet häntä pitämään tarkkaan
silmällä tämän säikähtyneen miehen kasvojen ilmettä. -- Armollinen
herra, onnettomuus on jo tapahtunut!

-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- minun täytyy sanoa teille, että
tuolla lailla esiintyessänne ja väännellessänne käsiänne olette aivan
kuin raivohullu, jonka ruumiista ei paholainen tahdo lähteä. Olen aina
huomannut, että se paholainen, joka itsepintaisimmin pysyy paikoillaan,
on salaisuus. Tiesin, että olette synkkä korsikalainen ja haudotte aina
kostoa. Italiassa en siitä välittänyt, sillä siellä se on tavallista,
mutta Ranskassa ei murhaa pidetä sopivana. Poliisit ottavat siitä
selon, tuomarit tuomitsevat ja pyövelit rankaisevat.

Bertuccio pani kätensä ristiin. Monte-Cristo tarkasti häntä lyhdyn
valossa yhtä tiukasti kuin oli Roomassa katsellut raivoavaa Andreaa.
Sitten hän lausui äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin
taloudenhoitaja-raukan selkää:

-- Apotti Busoni siis valehteli minulle Roomassa, kun hän
matkustettuaan Ranskassa lähetti teidät minun luokseni ja ylisti
suosituskirjeessään teidän ominaisuuksianne. Kirjoitan apotille ja teen
hänet vastuunalaiseksi suosikistaan, ja silloin saan kai kuulla, mitä
tämä murhajuttu oikeastaan on. Ilmoitan teille vain edeltä käsin, että
kun asetun asumaan maahan, alistun sen lakien alaiseksi, eikä mieleni
tee joutua teidän tähtenne rettelöihin Ranskan lain kanssa.

-- Mutta armollinen herra, olenhan minä uskollisesti teitä palvellut!
huudahti Bertuccio epätoivoissaan. -- Olenhan aina ollut kunnon mies ja
parhaani mukaan tehnyt hyviä töitä.

-- En väitä vastaan, sanoi kreivi, -- mutta miksi hiidessä olette noin
kiihtynyt? Se tietää pahaa. Puhdas omatunto ei tee ihmistä noin
kalpeaksi eikä saa miehen käsiä tuolla lailla vapisemaan...

-- Mutta, herra kreivi, kuiskasi taloudenhoitaja arasti, -- ilmoittihan
apotti Busoni, joka ripitti minut Nîmes'in vankilassa, että minulla on
suuri rikos omallatunnollani.

-- Ilmoitti kyllä, mutta kun hän lähetti teidät luokseni, luulin, että
rikoksenne oli varkaus.

-- Oh, herra kreivi! lausui Bertuccio halveksivasti.

-- Tai että korsikalaisena olitte tehnyt itsenne syypääksi
veririkokseen.

-- Se on totta, armollinen herra, se on totta, huudahti Bertuccio
heittäytyen kreivin jalkojen juureen. -- Se oli kosto, sen vannon, ei
mitään muuta kuin kosto.

-- Mutta kuinka juuri tämä talo herättää teissä tuollaista kauhua?

-- Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä
talossa tuo kosto tapahtui.

-- Mitä! Minun talossani!

-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio, -- eihän se silloin vielä ollut
teidän.

-- Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija
muistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?

-- Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.

-- Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan
syviin mietteisiin. -- Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää
teissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.

-- Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te
ostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt
murhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte
juuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta,
tuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei
ole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon
kaltainen.

-- Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti
sairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.

-- Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin.
Tällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.

-- Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, -- saatte mukautua siihen, että
lähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella
hänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka
säikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla
kävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi
poliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa
maksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa
silloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen,
suuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että
teidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää
palveluksessani!

-- Armollinen herra, armollinen herra! huudahti taloudenhoitaja
kauhistuen tätä uhkausta. -- Jos saan jäädä palvelukseenne, kerron
kaikki. Ja jos joudun lähtemään luotanne, saan astua mestauslavalle.

-- Se muuttaa asian, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta jos aiotte
valehdella, niin parempi on silloin pysyä vaiti.

-- Vannon sieluni autuuden kautta, että puhun teille totta, sillä
apotti Busoni sai tietää ainoastaan osan salaisuuttani. Mutta ensiksi
pyydän, siirtykää tuon plataanin luota pois. Kun kuu pilkistää pilvien
lomasta ja te seisotte tuossa viittaanne kiedottuna, muistutatte herra
Villefort'ia.

-- Mitä! huudahti Monte-Cristo. -- Villefort'ia...

-- Tunteeko teidän ylhäisyytenne hänet?

-- Nîmes'in entisen kuninkaallisen prokuraattorin?

-- Niin.

-- Joka oli mennyt naimisiin markiisi Saint-Méranin tyttären kanssa?

-- Niin.

-- Ja joka oli tunnettu mitä kunniallisimmaksi mieheksi, ankaraksi ja
jyrkäksi virkamieheksi.

-- Niin, huudahti Bertuccio, -- tuo mies, jolla oli moitteeton
maine ... hän olikin konna.

-- Sehän on mahdotonta, sanoi Monte-Cristo.

-- Asian laita on kuitenkin niin.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja teillä on todistus siihen?

-- Minulla oli ainakin.

-- Olette sen hukannut, niinkö?

-- Olen, mutta kun oikein etsii, voi sen löytää.

-- Kertokaa minulle kaikki, sillä tämä alkaa herättää mielenkiintoani,
sanoi kreivi ja meni istumaan penkille.

Bertuccio jäi hänen eteensä seisomaan.



44. Vendetta.


-- Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi
Bertuccio.

-- Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, -- sillä enhän minä
tiedä kerrassaan mitään.

-- Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän
ylhäisyydellenne...

-- Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut
seitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.

-- Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni
teidän ylhäisyyttänne...

-- Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.

-- Kaikki tapahtui vuonna 1815.

-- Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, -- se ei siis ole eilispäivän
asioita.

-- Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta
painunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen.
Minulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli
kohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan
muodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme
jääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän
oli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna
1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi
Elban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui
lievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren
toiselle puolelle.

-- Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen
keisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, -- ja ellen erehdy, niin se on
jo laadittu.

-- Anteeksi teidän ylhäisyytenne, mutta nämä ensimmäiset yksityiskohdat
ovat välttämättömiä, ja olette luvannut olla kärsivällinen.

-- Jatkakaa, jatkakaa! Minä pidän aina sanani.

-- Eräänä päivänä saimme kirjeen. Minun täytyy mainita, että asuimme
Cap Corsen pohjoisimmassa kärjessä. Tämän kirjeen lähetti veljeni. Hän
kertoi, että armeija oli päästetty vapaaksi ja että hän palaisi
Châteauroux'n, Clermont-Ferrandin, Puyn ja Nîmes'in kautta. Jos minulla
oli rahoja, niin hän käski minun toimittaa ne Nîmes'iin eräälle tutulle
ravintolanpitäjälle, jonka kanssa olin hiukan tekemisissä.

-- Salakuljettajana, totesi Monte-Cristo.

-- Hyvä Jumala, herra kreivi, täytyyhän ihmisen saada elää.

-- Täytyy kyllä, jatkakaa siis.

-- Rakastin hellästi veljeäni, olenhan sen jo teidän ylhäisyydellenne
maininnut. Päätinkin sen vuoksi mennä itse viemään hänelle rahat.
Minulla oli tuhat frangia, jätin viisisataa Assuntalle, kälylleni. Otin
jäljellä olevat viisisataa mukaani ja läksin Nîmes'iin. Se oli helppoa,
olihan minulla purteni ja pieni lasti otettavana mereltä. Kaikki näytti
suotuisalta. Mutta kun olin lastin ottanut, niin tuuli kääntyikin
vastaiseksi, joten emme viiteen kuuteen päivään voineet päästä
Rhône-joen suuhun. Lopulta pääsimme sinne. Kuljimme virtaa ylös
Arles'iin asti. Jätin purteni Bellegarden ja Beaucairen välille ja
läksin maitse Nîmes'iin.

-- Nyt tulemme itse asiaan, eikö niin?

-- Niin tulemmekin. Antakaa minulle anteeksi, mutta teidän
ylhäisyytenne huomaa kyllä kohta, etten ole kertonut mitään muuta kuin
sen, mikä on aivan ehdottomasti välttämätöntä. Tähän aikaan tapahtuivat
nuo kuuluisat Etelä-Ranskan joukkomurhat. Kolme konnaa, Trestaillon,
Truphemy ja Graffan, surmasivat kaduilla jokaisen, jota epäiltiin
bonapartelaiseksi. Epäilemättä herra kreivi on kuullut näistä murhista
puhuttavan?

-- Olen hiukan. Olin siihen aikaan hyvin kaukana Ranskasta. Jatkakaa.

-- Nîmes'iin tullessaan sai suorastaan kävellä veressä. Joka askelella
kohtasi ruumiita. Murhaajat liikkuivat joukoittain, surmasivat,
ryöstivät ja polttivat.

Nähdessäni tämän verilöylyn valtasi minut kauhu. En pelännyt oman
itseni puolesta, sillä olinhan ainoastaan vähäpätöinen korsikalainen
kalastaja. Päinvastoin: se oli itse asiassa meidän salakuljettajien
kulta-aikaa. Mutta pelkäsin veljeni puolesta, joka oli keisarikunnan
aikuinen sotilas ja palasi armeijastaan Loiren luota univormussaan ja
olkalappuineen.

Riensin tuttavani ravintoloitsijan luo. Aavistukseni oli oikea. Veljeni
oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, ja juuri ravintoloitsijan
oven edessä hänet oli surmattu.

Tein kaiken voitavani saadakseni tietää, kuka oli murhaaja, mutta
kukaan ei maininnut minulle heidän nimeään, siksi paljon heitä
pelättiin. Ajattelin silloin ranskalaista oikeuslaitosta, josta olin
kuullut niin paljon puhuttavan ja joka ei muka mitään säiky ja käännyin
kuninkaallisen prokuraattorin puoleen.

-- Ja tuon kuninkaallisen prokuraattorin nimi oli Villefort? kysyi
Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.

-- Niin oli, teidän ylhäisyytenne. Hän tuli Marseillesta, jossa oli
ollut prokuraattorin apulaisena. Suuren toimeliaisuutensa ansiosta hän
oli saanut virkaylennyksen. Hän kuului ensimmäisenä ilmoittaneen
hallitukselle keisarin paluun Elban saarelta.

-- Te menitte siis hänen luokseen, sanoi Monte-Cristo.

-- "Veljeni on eilen surmattu Nîmes'in kadulla", sanoin hänelle. "En
tiedä kuka sen on tehnyt, mutta teidän on otettava siitä selko. Te
olette täällä korkein oikeudenvalvoja, ja oikeuden on kostettava niiden
puolesta, joita se ei ole voinut turvata." -- "Ja kuka oli veljenne?"
kysyi kuninkaallinen prokuraattori. -- "Korsikalaisen pataljoonan
upseeri." -- "Siis kruununanastajan sotilas?" -- "Ranskan armeijan
sotilas." -- "No, hänhän on käyttänyt miekkaa ja sortunut miekkaan." --
"Erehdytte. Hän on kaatunut tikarin iskuun." -- "Mitä minä tässä
asiassa voin tehdä?" sanoi hän. -- "Sanoinhan jo teille. Teidän pitää
kostaa hänen puolestaan." -- "Kenelle?" -- "Murhaajille." -- "Enhän
minä tiedä, keitä he ovat." -- "Ottakaa siitä selko." -- "Minkä tähden?
Veljenne on varmaankin joutunut johonkin riitaan ja kaatunut
kaksintaistelussa. Keisarikunnan aikaiset sotilaat ryhtyvät aina
kaikenlaisiin uhkatekoihin, joissa he onnistuivat keisarikunnan aikana,
mutta jotka nyt päättyvät huonosti. Täällä ei rakasteta sotilaita eikä
uhkatekoja." -- "En rukoile omasta puolestani", sanoin minä. "Itse joko
itken tai kostan. Mutta veljelläni oli vaimo. Jos onnettomuus kohtaisi
minua, niin tuo vaimoparka kuolisi nälkään, sillä veljeni elätti hänet
työllään. Hankkikaa hänelle edes pieni eläke valtiolta." -- "Jokaista
vallankumousta seuraa turmatekoja", vastasi herra Villefort. "Veljenne
on ollut tämän vallankumouksen uhri, siinä kaikki. Se on ollut
onnettomuus, eikä hallituksella ole sen vuoksi mitään tekemistä
perheenne kanssa. Jos meidän pitäisi tuomita kaikki kostoteot, joita
kruununanastajan puoluelaiset tekivät kuninkaan puoluelaisille, kun
valta oli heidän käsissään, niin veljenne olisi ehkä tänään ollut
tuomittu kuolemaan. Hänen kohdallaan on nyt vain täyttynyt luonnollinen
rangaistuksen laki." -- "Kuinka", huudahdin minä, "te, virkamies,
voitte puhua tuolla tavoin minulle!" -- "Kaikki korsikalaiset ovat
hulluja, kautta kunniani", sanoi Villefort, "ja he luulevat, että
heidän maanmiehensä on vieläkin keisarina. Teidän olisi pitänyt tulla
puhumaan tästä kaksi kuukautta sitten. Nyt se on liian myöhäistä.
Menkää, ja ellette mene, niin annan viedä teidät pois." -- Katsoin
häneen nähdäkseni, voisiko häntä hellyttää rukoilemalla. Tuolla
miehellä oli kivisydän. Lähestyin häntä ja sanoin: "No niin, koska
näytätte tuntevan korsikalaiset, niin kai tiedätte, millä tavoin he
pitävät sanansa. Pidätte veljeni surmaamista oikeutettuna siksi, että
hän oli bonapartelainen ja te olette kuningasmielinen. Mutta minäkin
olen bonapartelainen ja ilmoitan teille yhden asian: sen, että surmaan
teidät. Tästä hetkestä alkaen olette vendettan alainen. Suojelkaa
itseänne, sillä kun ensi kerran seisomme vastatusten, on teidän
viimeinen hetkenne tullut." -- Sen sanottuani, ennen kuin hän oli
hämmästyksestään tointunut, avasin oven ja pakenin.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- näytätte kunnon mieheltä, herra
Bertuccio ja kuitenkin ryhdytte uhkailemaan kuninkaallista
prokuraattoria. Hyi! Ja tiesikö hän edes, mitä tuo sana _vendetta_
merkitsi?

-- Hän tiesi sen niin hyvin, että siitä hetkestä alkaen hän ei koskaan
lähtenyt yksinään liikkeelle, vaan sulkeutui asuntoonsa ja etsitytti
minua kaikkialta. Kaikeksi onneksi olin niin hyvässä kätkössä,
että hän ei minua löytänyt. Silloin hän alkoi pelätä. Hän ei tohtinut
jäädä Nîmes'iin. Hän pyysi päästä pääkaupunkiin, ja kun hän oli
vaikutusvaltainen henkilö, niin hänet siirrettiin Versailles'iin. Mutta
tiedättehän, että kun korsikalainen on päättänyt kostaa, ei hän välitä
pitkistä matkoista, ja vaikka Villefort'illa olikin hyvät ajoneuvot,
niin ei hän koskaan ollut enempää kuin puolen päivän matkan edelläni,
vaikka seurasinkin häntä jalan.

Pääasia ei ollut hänen surmaamisensa -- sata kertaa olisi minulla ollut
siihen tilaisuus --, vaan tehdä se niin, etten tulisi ilmi enkä
joutuisi kiinni. Eihän elämäni enää kuulunut vain minulle. Täytyihän
minun suojata ja elättää kälyäni. Kolmen kuukauden ajan vainosin
Villefort'ia. Kolmeen kuukauteen hän ei astunut askeltakaan, ei käynyt
missään minun tietämättäni. Lopulta sain tietää, että hän salavihkaa
kävi Auteuilissa. Seurasin häntä ja näin hänen tulevan tähän taloon.
Mutta hän ei tullut muiden tavoin pääovesta, hän jätti ratsunsa tai
vaununsa majataloon ja tuli tänne tuosta pienestä portista.

Monte-Cristo nyökkäsi huomauttaakseen nähneensä pimeässä Bertuccion
mainitseman portin.

-- Minun ei enää tarvinnut olla Versailles'issa, asetuin asumaan
Auteuiliin ja hankin itselleni kaikenlaisia tietoja. Jos tahdoin saada
hänet valtaani, oli minun viritettävä ansani tänne.

Talon omisti, niin kuin portinvartija teidän ylhäisyydellenne mainitsi,
markiisi Saint-Méran, Villefort'in appi. Saint-Méran asui Marseillessa
eikä tarvinnut tätä taloa, vaan vuokrasi sen eräälle nuorelle leskelle,
jota sanottiin paronittareksi.

Eräänä iltana katsoessani muurin yli näin nuoren, kauniin naisen
kävelevän puutarhassa, jonne ei läheisistä taloista voinut nähdä. Hän
katsoi tuon tuostakin pieneen porttiin, ja siitä huomasin hänen
odottavan herra Villefort'ia. Kun hän oli niin lähellä minua, että
hämärästä huolimatta saatoin erottaa hänen kasvonsa, näin noin
kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotiaan, kauniin, pitkän ja
vaaleatukkaisen naisen. Hänellä oli aamupuku yllään ja huomasin, että
hän oli raskaana ja että hänen tilansa oli jo jokseenkin pitkälle
kehittynyt.

Vähän ajan kuluttua pieni portti aukeni. Mies astui sisään. Nuori
nainen juoksi häntä vastaan. He suutelivat hellästi toisiaan ja menivät
yhdessä taloon.

Mies oli Villefort. Päättelin, että kun hän myöhään yöllä poistuu,
täytyy hänen yksinään mennä puutarhan poikki.

-- Ja oletteko sittemmin saanut tietää, mikä oli tuon naisen nimi?
kysyi kreivi.

-- En, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. -- Kohta saatte nähdä,
että minulla ei ollut aikaa ottaa siitä selkoa.

-- Jatkakaa.

-- Sinä iltana, jatkoi Bertuccio, -- olisin epäilemättä voinut surmata
prokuraattorin, mutta en vielä tuntenut kyllin tarkoin puutarhaa.
Pelkäsin, etten voisi häntä heti surmata, vaan että hän ehtisi huutaa,
joku voisi tulla enkä pääsisi pakoon. Jätin siis surmatyöni seuraavaan
kertaan, ja ettei mikään jäisi minulta huomaamatta, vuokrasin pienen
huoneen, jonka ikkuna oli sille kadulle, minkä varrella puutarhan muuri
oli.

Kolme päivää myöhemmin kello seitsemän illalla näin palvelijan ratsain
lähtevän talosta ja ajavan laukkaa Sèveres'iin päin. Otaksuin hänen
menevän Versailles'iin. En erehtynytkään. Kolmen tunnin kuluttua mies
palasi aivan pölyisenä. Hän oli vienyt sanan perille.

Kymmenen minuuttia myöhemmin näin viittaan verhoutuneen miehen menevän
puutarhan portista sisään.

Nopeasti riensin huoneestani. Vaikka en ollutkaan nähnyt Villefort'in
kasvoja, olin varma, että mies oli hän. Menin kadun toiselle puolelle
ja nousin muurin kulmauksessa olevalle kivipatsaalle, josta ennenkin
olin voinut nähdä puutarhaan.

Tällä kertaa en tyytynyt enää katselemaan: otin puukon taskustani,
tarkastin, oliko sen kärki kylliksi terävä, ja hyppäsin muurin yli.

Ensi työkseni juoksin portille. Avain oli jätetty sisäpuolelle, mies
oli vain vääntänyt portin lukkoon.

Mikään ei siis estänyt minua pakenemasta sitä tietä. Aloin tarkastaa
ympäristöäni. Puutarha oli suorakaiteen muotoinen; tasainen nurmikenttä
keskellä, kentän kulmissa tuuheat puuryhmät ja niiden ympärillä
syksykukkia.

Mennäkseen pieneltä portilta taloon tai talosta portille täytyi
Villefort'in kulkea tällaisen puuryhmän ohi.

Oli syyskuun loppu. Tuuli puhalsi tuimasti. Kuu, jonka tavan takaa
peittivät taivaalla ajelehtivat synkät pilvet, valaisi taloon johtavan
tien, mutta puuryhmien varjossa voi olla piilossa kenenkään
huomaamatta.

Piilouduin siihen, jonka ohitse Villefort'in täytyi kulkea. Tuskin olin
ennättänyt sinne, kun olin kuulevinani valitusta. Mutta tiedättehän, tai
ehkä ette tiedä, herra kreivi, että se, joka aikoo tehdä murhan, aina
on kuulevinaan valitusta. Kului kaksi tuntia, ja sinä aikana olin
kuulevinani monta kertaa valitusta. Kello löi kaksitoista.

Kun sen viimeinen lyönti vielä kaikui ilmassa, näin takaportaitten
ikkunoihin ilmestyvän valoa.

Ovi aukeni, ja viittaan kääriytynyt mies astui puutarhaan. Nyt oli
hetki tullut. Olin niin kauan tätä suunnitellut, että pysyin aivan
tyynenä. Otin puukkoni esiin ja olin valmiina.

Mies tuli suoraan minua kohden. Mitä lähemmäksi hän saapui, sitä
selvemmin voin nähdä, että hänen oikeassa kädessään oli jonkinmoinen
ase. En pelännyt taistelua, vaan sitä, etten onnistuisi hankkeissani.
Kun hän oli muutaman askelen päässä minusta, huomasin, että se, mitä
luulin aseeksi, olikin lapio.

En vielä voinut aavistaa, miksi Villefort'illa oli lapio kädessään.
Puuryhmän luo tultuaan hän vilkaisi ympärilleen ja alkoi kaivaa kuoppaa
maahan. Silloin vasta huomasin, että hänen viittansa alla oli jotakin,
jonka hän laski maahan voidakseen paremmin kaivaa.

Myönnän, että vihaani liittyi silloin hiukan uteliaisuutta. Halusin
nähdä, mitä Villefort puuhasi. Pysyin henkeäni pidättäen paikoillani.
Odotin.

Eräs ajatus oli herännyt minussa, ja se varmeni nähdessäni
kuninkaallisen prokuraattorin ottavan laatikon, joka oli kahden jalan
pituinen ja kuuden tai kahdeksan tuuman levyinen.

Annoin hänen rauhassa laskea kuoppaan laatikon ja ajaa sen päälle
multaa. Sitten hän tallasi multaa peittääkseen työnsä jäljet. Syöksyin
silloin häntä kohden ja pistin puukkoni hänen rintaansa huutaen: "Olen
Giovanni Bertuccio! Sinun kuolemasi veljeni kuolemasta ja aarrearkkusi
hänen leskelleen. Näethän, että kostoni on täydellisempi kuin
odotinkaan."

En usko, että hän kuuli sanani, sillä hän kaatui maahan päästämättä
ääntäkään. Tunsin veren roiskahtavan käsilleni ja kasvoilleni. Olin
huumaantunut ja innoissani. Veri vain virkisti minua. Siinä samassa
olin kaivanut lapiolla arkun maasta. Ja ettei huomattaisi minun
ottaneen sen mukaani, täytin kuopan, heitin lapion muurin yli, riensin
portille, suljin sen ulkoapäin ja otin avaimen tukaani.

-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- huomaan, että murhaan liittyi siis
vielä varkaus.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio, -- se oli vendetta,
johon tuli lisäksi asianomainen korvaus.

-- Entä oliko rahamäärä edes kylliksi suuri?

-- Arkussa ei ollut rahaa.

-- Nythän muistan, sanoi Monte-Cristo. -- Tehän puhuitte jostakin
lapsesta.

-- Juuri niin, teidän ylhäisyytenne. Juoksin rannalle asti, istuin
äyräälle, ja kun halusin kiihkeästi tietää, mitä arkussa oli, särjin
lukon veitselläni.

Hienoon palttinaan käärittynä oli arkussa äskensyntynyt lapsi.
Punaisista kasvoista ja sinisistä käsistä päättäen huomasi, että se oli
kuollut siksi, että napanuora oli kiedottu kireälle sen kaulaan. Mutta
kun sen ruumis ei vielä ollut kylmä, en tohtinut heittää sitä virtaan.
Vähän ajan kuluttua olin tuntevinani, miten sen sydän heikosti sykki.
Irrotin kaulasta napanuoran, ja kun olen ollut Bastian sairashuoneessa
hoitajana, tein mitä lääkäri vastaavassa tilanteessa olisi tehnyt,
hengitin ilmaa sen keuhkoihin. Neljännestunnin kestäneitten
ponnistusten jälkeen huomasin lapsen hengittävän, ja kirahdus pääsi sen
huulilta. Minäkin huudahdin, mutta ilosta. "Jumala ei siis vihaa minua,
koska hän sallii minun antaa hengen ihmisolennolle korvatakseni sen,
minkä riistin toiselta!"

-- Ja miten menettelitte lapsen suhteen, kysyi Monte-Cristo, -- sillä
olihan sellainen hyvin haitallinen miehelle, jonka täytyi paeta?

-- En hetkeäkään aikonut pitää sitä luonani. Mutta tiesinhän, että
Pariisissa on turvakoti, jonne otettiin suojattomia lapsia. Mennessäni
tulliportin kautta kaupunkiin kerroin löytäneeni lapsen tieltä ja
kysyin, miten minun oli meneteltävä. Arkku todisti sanani tosiksi,
hieno palttina todisti, että lapsi oli rikkaitten ihmisten, veripisarat
kasvoillani saattoivat hyvin olla lapsen verta. Minulta ei tiedusteltu
mitään. Minulle neuvottiin tie turvakotiin, joka oli Enfer-kadun
päässä. Leikkasin palttinan kahtia niin, että sain itselleni palan,
jossa oli toinen siihen ommelluista kirjaimista. Sitten laskin lapsen
oven luona olevaan laatikkoon, soitin ovikelloa ja pakenin kiireimmän
kautta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin palannut Roglianoon ja sanoin
kälylleni:

"Ole lohdutettu, sisareni. Israel on kuollut, mutta olen kostanut."

Hän pyysi minua selittämään, mitä noilla sanoilla tarkoitin, ja minä
kerroin hänelle kaikki.

"Giovanni", sanoi Assunta, "sinun olisi pitänyt tuoda lapsi tänne;
olisimme olleet hänelle vanhempien sijassa, olisimme ristineet hänet
Benedettoksi, ja Jumala olisi meitä varmasti siunannut tämän
hyväntyömme tähden."

Vastaamatta hänelle mitään annoin hänelle puolet palttinasta, jotta hän
voisi ottaa lapsen huostaansa, jos rikastuisimme.

-- Ja mitkä kirjaimet olivat tuossa palttinassa? kysyi Monte-Cristo.

-- H ja N, ja niiden yläpuolella paronin kruunu.

-- Näytätte käyttävän vaakunaopillisia sanoja, herra Bertuccio. Missä
kummassa olette oppinut vaakunoita tuntemaan?

-- Teidän palveluksessanne, herra kreivi, jossa oppii yhtä ja toista.

-- Jatkakaa, haluan tietää kaksi asiaa.

-- Mitkä, armollinen herra?

-- Minne tuo pikku poika joutui? Sanoittehan minulle, että lapsi oli
poika?

-- En, teidän ylhäisyytenne. Sitä en muista maininneeni.

-- Luulin kuulleeni niin. Olen siis erehtynyt.

-- Ette, ette erehtynyt, sillä lapsi oli todellakin poika. Mutta teidän
ylhäisyytenne halusi tietää kaksi asiaa. Mikä oli toinen?

-- Toinen oli: mistä rikoksesta teitä syytettiin silloin, kun pyysitte
saada rippi-isän ja apotti Busoni tuli luoksenne Nîmes'in vankilaan.

-- Siitä voi syntyä liian pitkä kertomus.

-- Vähät siitä. Kello on vasta kymmenen, tiedättehän, etten nuku
varhain, ja otaksun, ettei teidänkään mielenne tee mennä levolle.

Bertuccio kumarsi ja jatkoi kertomustaan:

-- Osaksi karkottaakseni tuskalliset muistot, osaksi hankkiakseni
elatusta leskiraukalle aloin hyvin innokkaasti hoitaa salakuljettajan
tehtävää, joka olikin tullut entistään helpommaksi, sillä
vallankumouksen jälkeen lait aina höltyvät. Varsinkin etelärantoja
vartioitiin huonosti, sillä siellä tapahtui taukoamatta kapinoita,
milloin Avignonissa, milloin Nîmes'issa, milloin Uzèsissa. Käytimme
hyväksemme tätä hallituksen meille suomaa aselepoa ja solmimme liittoja
koko rannikkoväestön kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen en ollut tahtonut
käydä Nîmes'issa. Siitä oli seurauksena, että ravintoloitsija, jonka
kanssa olimme asioissa, perusti toisen kapakan Bellegarden ja
Beaucairen välisen tien varrelle, ja nimitti sitä Gardin sillan
majataloksi. Meillä oli siis Aigues-Mortes'in, Martigues'in ja Boucin
puolella kymmenkunta paikkaa, jonne voimme kätkeä tavaramme ja tarpeen
tullen paeta tullimiehiä ja poliiseja. Salakuljettajan ammatti on hyvin
tuottava, jos vain on ovela ja nokkela. Minulla oli kahta suurempi syy
pelätä tullimiehiä ja poliiseja, sillä jos joutuisin oikeuden eteen,
niin alettaisiin tutkia, ja tutkimus johdattaisi aina menneisyyteen, ja
menneisyydessäni oli nyt paljon vaarallisempia asioita kuin tullitta
tuodut sikarit tai viinalekkerit. Pidin sen vuoksi kuolemaa
vangitsemista edullisempana ja suoritin kerrassaan ihmeteltäviä tekoja.
Monesti sain huomata, että jos liikaa varjelemme henkeämme, emme
onnistu aikeissamme, jotka vaativat nopeita päätöksiä ja voimakasta ja
uhkarohkeata toimintaa. Kun ei anna hengelleen enää mitään arvoa,
huomaa voimainsa karttuvan ja näköpiirinsä laajenevan.

-- Te filosofoitte, keskeytti kreivi. -- Olette siis tehnyt vaikka mitä
elämässänne.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne.

-- Puoli yhdentoista aika illalla on liian myöhäinen filosofoinnille.
Muuta huomautusta ei minulla ole tehtävänä, sillä pidän väitettänne
oikeana, mitä ei voi sanoa kaikesta filosofoinnista.

-- Retkeni tulivat siis entistään laajemmiksi ja tuottavammiksi.
Assunta oli säästäväinen, ja varallisuutemme karttui. Eräänä päivänä
lähtiessäni matkalle hän sanoi:

"Kun palaat, on minulla sinulle iloinen yllätys."

Matka kesti kuusi viikkoa. Olimme olleet Luccassa ottamassa ruokaöljyä
ja Livornossa englantilaista pumpulia. Matkalla ei sattunut mitään
esteitä, ja palasimme iloisina takaisin.

Kotia tullessani näin asunnossamme huomattavalla paikalla ja muuhun
kalustoon verrattuna loisteliaassa kehdossa kuuden tai seitsemän
kuukauden ikäisen lapsen. Huudahdin ilosta. Prokuraattorin surmattuani
olin tuntenut omantunnonvaivoja vain siksi, että olin heittänyt tuon
lapsen oman onnensa nojaan. Murhan suhteen ei minulla tietystikään
ollut omantunnontuskia.

Assunta-parka oli kaiken aavistanut. Hän oli käyttänyt hyväkseen
matkaani ja mukanaan palttinanpala, jolle varmuuden vuoksi olin
kirjoittanut päivän ja tunnin, milloin lapsi oli jätetty turvakotiin,
hän oli mennyt Pariisiin ja noutanut lapsen. Lapsi luovutettiin heti
hänelle muitta mutkitta.

Myönnän, herra kreivi, että nähdessäni tuon lapsen nukkuvan kehdossaan
kihosivat kyynelet silmiini. "Olet todellakin kunnon nainen, Assunta,
ja sallimus sinut kerran vielä palkitsee", huudahdin minä.

-- Tässä ette ole yhtä oikeassa kuin filosofiassanne, sanoi
Monte-Cristo. -- Mutta sehän riippuu siitä, miten kukin uskoo.

-- Teidän armonne on aivan oikeassa, sanoi Bertuccio. -- Juuri tuon
saman pojan oli Jumala määrännyt rangaistuksekseni. Jo varhain alkoi
hänen turmeltunut luontonsa tulla näkyviin, eikä häntä suinkaan
huonosti kasvatettu, sillä kälyni piti häntä aivan kuin prinssiä. Hän
oli sorjavartaloinen poika, silmät siniset kuin kiinalaisessa
posliinissa, mikä väri niin hyvin sointuu posliinin omaan maitomaiseen
väriin. Hänen tukkansa oli niin vaalea, että se teki hänet hyvin
erikoisen näköiseksi, ja tätä lisäsivät vielä hänen vilkkaat silmänsä
ja ilkimielinen hymynsä. Pahaksi onneksi sanoo sananlasku, että
vaaleatukkaiset ovat joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja.
Sananlasku ei erehtynyt ainakaan Benedetton suhteen, sillä hän oli
lapsuudestaan asti hyvin huonoluonteinen. Poika, jota varten
käly-raukkani meni torilta parin peninkulman päästä ostamaan
ensimmäiset hedelmät ja parhaat makeiset, väheksi palmalaisia
appelsiineja ja genovalaisia makeisia ja söi mieluummin kastanjoita,
joita varasti naapurin puutarhasta kiipeämällä muurin yli, tai hänen
aitassaan olevia kuivia omenoita, vaikka omassakin puutarhassamme olisi
ollut kastanjoita ja omenia. Eräänä päivänä, kun Benedetto oli
viisi- tai kuusivuotias, naapurimme Vasilio, joka maamme tavan mukaan
ei pitänyt rahoja eikä kalleuksiaan lukon takana -- sillä tietäähän
herra kreivi, että Korsikassa ei ole varkaita -- naapurimme Vasilio
valitti, että hänen kukkarostaan oli kadonnut kultaraha. Arvelimme
hänen erehtyneen laskuissaan, mutta hän väitti asian todeksi. Sinä
päivänä oli Benedetto lähtenyt talosta hyvin varhain, ja olimme hyvin
levottomia, kun hän illalla tuli kotiin kuljettaen apinaa, jonka sanoi
löytäneensä erääseen puuhun sidottuna.

Tuo paha lapsi, joka tahtoi saada milloin mitäkin itselleen, oli
kokonaisen kuukauden ajan kärttänyt apinaa. Eräs taikatemppujen tekijä
oli poikennut Roglianoon, hänellä oli ollut useita apinoita, ja näiden
huvittavat temput olivat varmaankin herättäneet pojassa tuon onnettoman
halun.

"Ei meidän metsissämme ole apinoita, eikä ainakaan puihin sidottuja
apinoita", sanoin minä. "Tunnusta siis suoraan, mistä olet tuon
saanut."

Benedetto pysyi väitteessään ja lisäsi juttuunsa
kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka tuottivat enemmän kunniaa hänen
kekseliäisyydelleen kuin hänen rehellisyydelleen. Kiivastuin, hän alkoi
nauraa. Uhkasin, hän astui pari askelta taaksepäin sanoen:

"Sinä et saa minua lyödä, sinulla ei ole siihen oikeutta, sillä ethän
ole isäni."

Emme vieläkään tiedä, kuka hänelle oli ilmoittanut tämän salaisuuden,
jota huolellisesti olimme varjelleet. Olkoon kuinka tahansa, mutta
pojan vastaus, joka paljasti koko hänen luonteensa, melkein kauhistutti
minua ja kohotettu käteni vaipui alas. Poika oli saanut voiton, ja hän
tuli niin rohkeaksi, että tästä lähin sai Assunta -- joka näytti
rakastavan häntä sitä enemmän, mitä huonommaksi poika tuli -- antaa
kaikki rahansa pojan oikkujen ja päähänpistojen tyydyttämiseen. Niin
kauan kuin minä olin Roglianossa, sujui kaikki vielä jotenkuten, mutta
kun lähtisin pois, tulisi Benedettosta talon isäntä, ja kaikki menisi
hullusti. Kun hän oli noin yksitoistavuotias, olivat kaikki hänen
toverinsa kahdeksan- ja yhdeksäntoistavuotiaita, Bastian ja Corten
pahinta joukkoa, ja oikeuslaitos oli jo antanut meille varoituksia.

Minä kauhistuin. Jokainen kuulustelu saattoi tuoda mukanaan
turmiollisia seurauksia. Minun täytyi juuri siihen aikaan lähteä
Korsikasta tärkeälle matkalle. Mietin kauan ja aavistaen pahinta
tahdoin ottaa hänet mukaani. Toivoin, että salakuljettajien toimelias
ja karu elämä ja laivalla vallitseva ankara kuri muuttaisivat tämän
luonteen, joka ei vielä ollut ennättänyt kokonaan turmeltua.

Kerroin siis Benedettolle tuumani ja kuvailin matkaamme tavalla, jonka
olisi pitänyt riemastuttaa kaksitoistavuotiasta poikaa.

Hän antoi minun puhua rauhassa, ja kun olin lopettanut, purskahti hän
nauruun ja sanoi:

"Oletko hullu, setä?" Hän käytti tätä nimitystä ollessaan hyvällä
tuulella. "Minäkö vaihtaisin elämäni teidän elämäänne, ihanan
laiskuuteni teidän ankaraan ja vaivalloiseen työhönne, viettäisin yöni
kylmässä ja päiväni helteessä, piileskelisin ja saisin kuulan
ruumiiseeni, ja kaiken vain ansaitakseni hiukan rahaa! Rahaa minulla on
niin paljon kuin tahdon, Assunta-äiti antaa sitä minulle kun vain
pyydän. Huomaattehan, että olisin typerä, jos noudattaisin
kehotustanne."

Ällistyin totisesti hänen uhkarohkeata puhettaan. Benedetto meni
leikkimään tovereittensa kanssa, ja minä näin etäältä, miten hän
naureskeli heille minun typeryyttäni.

-- Ihana lapsi! mutisi Monte-Cristo.

-- Jos hän olisi ollut oma poikani, sanoi Bertuccio, -- tai edes
veljenpoikani, niin kyllä olisin johdattanut hänet oikealle tielle,
sillä hyvä omatunto antaa voimia. Mutta en voinut lyödä poikaa, jonka
isän olin surmannut. Annoin hyviä neuvoja kälylleni, joka aina puolusti
tuota onnetonta lasta, ja kun hän kertoi, että hänen kukkarostaan oli
usein hävinnyt suurehkojakin summia, neuvoin hänelle varman paikan,
jonne hän voi kätkeä pienet aarteemme. Omasta puolestani olin tehnyt
päätökseni. Benedetto osasi hyvin lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä
kun hän joskus ryhtyi työhön, niin hän oppi päivässä sen, mihin toiset
tarvitsivat viikon. Olin päättänyt toimittaa hänet johonkin pitkälle
matkalle lähtevään laivaan kirjuriksi ja aioin kuljettaa hänet sinne
väkisin ilmoittamatta hänelle edeltäpäin mitään. Tällä tavoin ja
sulkemalla hänet kapteenin suosioon saisin hänen tulevaisuutensa
riippumaan hänestä itsestään. Päätökseni tehtyäni lähdin Ranskaan.

Tällä kertaa piti meidän toimittaa kaikki tehtävämme Lionin lahdessa,
ja puuhamme olivat vuosi vuodelta tulleet yhä vaikeammiksi. Oli vuosi
1829. Rauha oli palannut maahan, ja rantoja vartioitiin siis
säännöllisemmin ja ankarammin kuin ennen. Beaucairen markkinoiden
tähden oli vartioimista entisestään lisätty.

Matkamme alkupuoli sujui ilman mitään vaurioita. Kiinnitimme veneemme
rantaan niiden monien muiden veneiden joukkoon, joita oli Rhônen
varrella Beaucairesta Arles'iin asti. Veneen kaksinkertainen pohja oli
tavarakätkömme, ja yöllä aloimme kuljettaa tavaroita maihin ja
toimittaa niitä kaupunkiin. Mutta onnistumisemme oli tehnyt meidät
varomattomiksi tai sitten oli joku meidät pettänyt, sillä eräänä
päivänä kello viiden aikaan iltapäivällä, juuri kun aioimme ryhtyä
syömään, juoksi laivapoika hätääntyneenä luoksemme ja kertoi nähneensä
suuren joukon tullisotilaita hiipivän meitä kohden. Samassa olimme
jalkeilla, mutta se oli liian myöhäistä. Purtemme saarrettiin.
Tullimiesten joukossa huomasin muutamia poliiseja. Vaikka olinkin aina
urhoollinen nähdessäni sotilaita, niin poliisien edessä uljuuteni
hävisi. Hiivin ruumaan ja kiipesin eräästä aukosta veteen, uin veden
alla pitkät matkat ja nousin vain silloin tällöin hengittämään. Tällä
tavoin pääsin onnellisesti kaivantoon, joka yhdisti Rhône-joen
kanavaan, joka Beaucairesta on johdettu Aigues-Mortes'iin. En valinnut
tätä paikkaa sattumalta enkä edeltäpäin miettimättä. Olenhan jo
maininnut teidän ylhäisyydellenne majatalonomistajasta, joka oli
asettunut Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle.

-- Olette kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Mies oli jopa
liittolaisennekin.

-- Niin olikin, vastasi Bertuccio, -- mutta seitsemän kahdeksan vuotta
sitten hän oli luovuttanut majatalonsa eräälle marseillelaiselle
räätälille, joka jouduttuaan rappiolle entisessä ammatissaan koetti
onneaan uudessa. Hyvät suhteemme majataloon tietenkin jatkuivat, ja
aioin nyt etsiä turvaa tämän miehen luota.

-- Ja mikä oli tuon miehen nimi? kysyi kreivi, joka oli alkanut yhä
kiinnostuneempana seurata Bertuccion kertomusta.

-- Hänen nimensä oli Gaspard Caderousse. Hän oli mennyt naimisiin erään
Carconten kylästä kotoisin olevan naisen kanssa, jota emme tunteneet
muuta kuin hänen kylänimellään. Vaimoparka oli saanut suokuumeen ja
kuihtui vähitellen. Mies oli roteva, noin neljänkymmenen tai
neljänkymmenenviiden ikäinen, ja oli monena vaaran hetkenä
osoittautunut uskaliaaksi ja neuvokkaaksi.

-- Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna...

-- Vuonna 1829, herra kreivi.

-- Missä kuussa?

-- Kesäkuun kolmannen päivän iltana.

-- Kolmannen päivän iltana! toisti Monte-Cristo. -- Hyvä on, jatkakaa.

-- Aioin siis pyytää Caderousselta suojaa. Mutta koska emme yleensäkään
tulleet hänen luokseen pääoven kautta, hyppäsin nytkin puutarhan aidan
yli, hiivin kuihtuneiden oliivipuiden ja villien viikunapuiden välitse
ja, peläten Caderoussella olevan matkustavaisia talossaan, menin
erääseen vajaan, jossa ennenkin olin viettänyt yöni. Tämän vajan erotti
alakerrassa olevasta tuvasta ainoastaan lautaseinä, ja siihen oli meitä
varten tehty reikiä, jotta sopivana hetkenä voisimme ilmoittaa
tulostamme. Hiivin siis vajaan ja teinkin siinä viisaasti, sillä
samassa tuli Caderousse tupaan erään vieraan miehen seurassa.

Pysyin piilossa ja odotin. Aikomukseni ei ollut urkkia isännän
salaisuuksia, mutta enhän voinut olla kuulematta, mitä tuvassa
puhuttiin. Ja olihan senkin seitsemän kertaa ennenkin niin käynyt.

Caderoussea seuraava mies oli varmaankin paikkakunnalla vieras. Hän oli
kauppias ja tullut Beaucairen markkinoille myymään jalokiviä. Näille
markkinoille tulee ihmisiä kaikista Euroopan maista. Ne kestävät
kuukauden, ja siinä ajassa he voivat tehdä kauppoja sadan- ja
sadanviidenkymmenentuhannen frangin arvosta.

Caderousse astui nopeasti sisään. Kun hän näki, että huone oli tyhjä,
kuten tavallisestikin, huusi hän vaimonsa luokseen.

"Hei, carcontelainen", sanoi hän. "Tuo kunnon pappi ei meitä pettänyt.
Jalokivi on todellakin oikea."

Kuului ilonhuudahdus ja samassa alkoivat portaat narista. "Mitä
sanotkaan?" huusi vaimo aivan kalmankalpeana. "Sanon, että jalokivi on
oikea, ja että tässä on eräs tunnettu pariisilainen jalokivikauppias,
joka on valmis maksamaan siitä meille viisikymmentätuhatta frangia.
Mutta ollakseen aivan varma siitä, että se todella on meidän omamme,
hän pyytää sinua kertomaan kuinka ihmeellisellä tavalla se on joutunut
haltuumme. Minä olen sen jo kertaalleen kertonut. Odottaessanne
istukaahan, hyvä herra, menen etsimään jotakin virkistykseksemme."

Jalokivikauppias tarkasti huonetta ja ihmetteli varmaan, kuinka näin
köyhät ihmiset kauppasivat hänelle jalokiveä, joka näytti kuuluneen
prinssin aarrekirstuun.

"Kertokaahan", sanoi hän haluten ilmeisesti käyttää aviomiehen
poissaoloa hyväkseen, ettei tämä voisi antaa merkkejä vaimolleen, vaan
että kauppias todella pääsisi selville siitä, olivatko kertomukset
yhtäpitäviä.

"Hyvä Jumala", sanoi vaimo, "tämä on taivaan siunaus, jota emme
suinkaan osanneet odottaa. Ajatelkaahan, että mieheni oli vuonna 1814
tai 1815 erään Edmond Dantès -nimisen miehen seurassa. Tämä poikaparka,
jonka Caderousse oli kokonaan unohtanut, ei ollut häntä unohtanut ja
jätti kuollessaan hänelle tuon jalokiven."

"Mutta mistä hän sai jalokiven?" kysyi jalokivikauppias. "Hänellä
täytyi olla se siis jo ennen kuin hän joutui vankilaan."

"Ei ollut", vastasi vaimo, "mutta vankilassa hän näyttää tutustuneen
erääseen hyvin rikkaaseen englantilaiseen. Hän oli Dantèsin
koppitoveri, ja kun hän sairastui, hoiteli Dantès häntä aivan kuin omaa
veljeään. Vankilasta päästessään englantilainen antoi Dantès'ille tämän
timantin. Mutta Dantès kuoli vankilassa ja ehti ennen kuolemaansa
testamentata timantin meille. Apotti, jolle hän oli sen antanut meille
toimitettavaksi, kävi täällä tänä aamuna."

"Te kerrotte aivan samalla tavalla kuin miehenne", sanoi
jalokivikauppias, "ja kertomus voi olla tosi, vaikka se alussa
kuulostaakin uskomattomalta. Vain hinnasta emme siis vielä ole
sopineet."

"Mitä, emmekö sopineet?" sanoi Caderousse. "Minä luulin, että
suostuitte maksamaan sen, minkä pyysin."

"Se tietää, että olen tarjonnut siitä neljäkymmentätuhatta frangia",
sanoi jalokivikauppias.

"Neljäkymmentätuhatta", huudahti Caderousse. "Emme mitenkään myy sitä
siihen hintaan. Apotti sanoi, että se on viidenkymmenentuhannen
arvoinen, ja kehyksen arvo tulee siihen vielä lisää."

"Ja mikä oli tuon apotin nimi?" kysyi uupumaton tiedustelija.

"Apotti Busoni", vastasi vaimo.

"Hän oli siis ulkomaalainen!"

"Italialainen, Mantovan tienoilta kotoisin luullakseni."

"Näyttäkää minulle tuo timantti", pyysi jalokivikauppias, "että näen
sen vielä kerran. Toisinaan arvostelee jalokiviä väärin ensinäkemällä."

Caderousse otti taskustaan pienen mustan sahviaanilippaan ja ojensi sen
jalokivikauppiaalle. Muistan vieläkin, kuinka carcontelaisen silmät
kiiluivat ahneudesta, kun hän katseli pähkinän kokoista jalokiveä.

-- Ja mitä tästä kaikesta arvelitte, te ovenraossa kuuntelija? kysyi
Monte-Cristo. -- Uskoitteko te tuota tarinaa?

-- Uskoin, teidän ylhäisyytenne.

-- Väitteenne johtuu enemmän sydämestänne kuin kokemuksesta, herra
Bertuccio. Olitteko te aikoinanne tuntenut tuon Edmond Dantèsin, josta
oli kysymys?

-- En, teidän ylhäisyytenne, en ollut koskaan sitä ennen kuullut
hänestä puhuttavankaan, enkä ole kuullut hänen nimeään jälkeenpäinkään
muuta kuin kerran, apotti Busonilta Nîmes'in vankilassa.

-- Hyvä, jatkakaa!

-- Jalokivikauppias otti sormuksen Caderoussen kädestä ja veti
taskustaan pienet teräspihdit ja kuparisen vaa'an. Sitten hän erotti ne
pienet kultasinkilät, joilla kivi oli sormukseen kiinnitetty, nosti
jalokiven kolostaan ja laski sen varovaisesti vaakaan.

"Kohotan summan neljäänkymmeneenviiteen", sanoi hän, "mutta en anna
ropoakaan enempää. Ja koska jalokivi oli juuri sen arvoinen, en ole
ottanut sen enempää mukaanikaan."

"Minä voin kyllä tulla kanssanne Beaucaireen noutamaan jäljellä olevat
viisituhatta", sanoi Caderousse.

"Ei", väitti jalokivikauppias ojentaen sormuksen ja jalokiven
Caderousselle, "se ei ole sen arvokkaampi. Kadun jo, että tarjosin
niinkin paljon, sillä kivessä on vika, jota en ollut huomannut. Mutta
pysyn sanassani, lupasin neljäkymmentäviisituhatta, sitä en peruuta."

"Kiinnittäkää kivi edes takaisin sormukseen", sanoi carcontelainen
terävästi.

"Hyvä on", sanoi jalokivikauppias.

Ja hän kiinnitti jälleen kiven sormukseen.

"No niin", sanoi Caderousse pistäen lippaan taskuunsa, "myymme sen
sitten toiselle."

"Yrittäkää vain", sanoi jalokivikauppias, "mutta toinen ei suostu yhtä
helpolla kauppaan kuin minä. Toinen ei tyydy teidän antamiinne
tietoihin. Onhan merkillistä, että teidän kaltaisellanne miehellä on
neljänkymmenenviidentuhannen frangin arvoinen jalokivi. Hän ilmoittaa
poliisilaitokselle, aletaan etsiä apotti Busonia, ja sellaiset apotit,
jotka lahjoittelevat niin kalliita jalokiviä, ovat harvinaisia.
Oikeuslaitos ryhtyy toimimaan, teidät pannaan vankilaan, ja jos teidät
huomataan syyttömäksi, niin pääsette kolmen neljän kuukauden kuluttua
vapaaksi, ja sormus on hävinnyt. Jos saatte sen takaisin, on kivi
väärä, ja viidenkymmenentuhannen frangin jalokiven sijasta onkin siinä
kolmen frangin kivi. Tuon jalokiven arvo on ehkä viisikymmentätuhatta,
ehkä viisikymmentäviisikin, mutta ymmärrättehän, että sitä on vaikea
saada myydyksi."

Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa kysyvän katseen.

"Ei, emme ole niin rikkaita, että meillä olisi varaa menettää
viisituhatta frangia", sanoi Caderousse.

"Niin kuin itse tahdotte, hyvä ystävä", sanoi jalokivikauppias; "olin
yhtä kaikki tuonut rahasumman mukanani."

Ja hän otti taskustaan kourallisen kultarahoja välkytellen niitä
majatalon omistajan ja hänen vaimonsa silmien edessä, ja veti toisella
kädellään esiin tukun setelirahoja.

Caderousse kävi ankaraa kamppailua sielussaan. Hän kääntyi vaimonsa
puoleen.

"Mitä sinä sanot?" kysyi hän aivan hiljaa tältä.

"Anna se, anna se", sanoi vaimo. "Hän palaa muuten Beaucaireen ja antaa
meidät ilmi. Ja kukapa tietää, löydämmekö koskaan apotti Busonia."

"Ottakaa siis jalokivi neljästäkymmenestäviidestätuhannesta", sanoi
Caderousse, "mutta vaimoni tahtoo saada kaupanpäällisiksi kultakäädyt
ja minä hopeiset korvarenkaat."

Jalokivikauppias otti taskustaan soikean laatikon, jossa oli runsaasti
sentapaisia koruja.

"Tuossa on", sanoi hän. "Tahdon olla kaupoissa aulis. Valikoikaa itse."

Vaimo valitsi ketjut, jotka olivat ehkä viiden louisdorin arvoiset, ja
mies korvarenkaat, jotka maksoivat ehkä viisitoista frangia.

"Toivottavasti nyt olette tyytyväiset?" sanoi jalokivikauppias.

"Apotti sanoi, että se oli viidenkymmenentuhannen arvoinen", mutisi
Caderousse.

"Joutavia, antakaahan se tänne! Olettepa te kamala mies", sanoi
jalokivikauppias ja otti hänen kädestään jalokiven. "Minä maksan teille
neljäkymmentäviisituhatta frangia, se tuottaa kaksituhatta viisisataa
livreä korkoja, siis sellaisen summan, että minä olisin tyytyväinen,
jos minulla olisi niin paljon rahaa, mutta te olette yhä vielä
tyytymätön."

"Entä nuo neljäkymmentäviisituhatta frangia", sanoi Caderousse käheällä
äänellä. "Missä ne ovat?"

"Tässä", sanoi jalokivikauppias.

Ja hän laski pöydälle viisitoistatuhatta frangia kultarahoina ja
kolmekymmentätuhatta seteleinä.

"Odottakaahan", sanoi carcontelainen, "kunnes sytytän lampun. On jo
hämärää, eikä täällä näe enää oikein selvästi."

Keskustelun aikana oli tullut pimeä ja noussut myrsky, joka jo puolen
tunnin ajan oli tehnyt tuloaan. Etäältä kuului ukkosen jyrinää, mutta
jalokivikauppias, Caderousse ja hänen vaimonsa eivät näyttäneet sitä
huomaavan, sillä he olivat voitonhimon paholaisen vallassa. Itsekin
tunsin kummallista lumousta katsellessani tuota kullan ja setelien
määrää. Olin näkevinäni unta ja olin aivan kuin kivettynyt paikoilleni.

Caderousse laski rahat kahteen kertaan ja antoi ne sitten vaimolleen,
joka vielä laski ne.

Sill'aikaa välkytteli jalokivikauppias sormusta lampun valossa, ja
jalokivestä iski salamoita, jotka saivat hänet unohtamaan ikkunan
takana leimuavat salamat. "No", kysyi jalokivikauppias, "onko summa
oikea?" -- "On", sanoi Caderousse. "Tuo salkku, carcontelainen, ja hae
pussi." Vaimo meni kaapin luo ja toi sieltä vanhan nahkasalkun, johon
he panivat setelit, ja pussin, jossa oli pari kolme kuuden livren
écuta: luultavasti koko heidän omaisuutensa.

"Kas niin", sanoi Caderousse, "vaikka olettekin voittanut kymmenkunta
tuhatta frangia, niin ehkä suvaitsette syödä illallista kanssamme?
Tarjoan sen hyvästä sydämestä."

"Kiitos", sanoi jalokivikauppias. "Aika on jo pitkälle kulunut, ja
minun täytyy ennättää Beaucaireen, muuten vaimoni käy levottomaksi.
Hitto vieköön", sanoi hän ottaen kellon taskustaan, "kohta yhdeksän. En
pääse ennen puoltayötä Beaucaireen. Hyvästi, ystäväni. Jos luoksenne
toiste tulee apotti Busoneja, niin muistakaa minua."

"Viikon päästä ette ole enää Beaucairessa", sanoi Caderousse, "sillä
markkinat loppuvat ensi viikolla."

"En olekaan, mutta ei se tee mitään. Kirjoittakaa minulle Pariisiin
osoitteella: Herra Joannes, Palais-Royal, jalokivikauppa numero 45,
niin matkustan luoksenne, jos tarvitaan."

Kuului ukkosen jyrähdys, ja kohta välähti niin kirkas salama, että
lampun valo sen rinnalla himmeni.

"Aiotteko lähteä tällaisella ilmalla?" kysyi Caderousse.

"Minä en pelkää ukkosilmaa", sanoi jalokivikauppias.

"Entä varkaita?" kysyi vaimo. "Tiet eivät koskaan ole markkinoiden
aikaan turvallisia."

"Mitä varkaisiin tulee, niin tässä on heitä varten", sanoi Joannes ja
otti taskustaan kaksi pientä pistoolia, jotka oli ladattu aivan suuhun
asti.

"Tässä on koirat, jotka sekä haukkuvat että purevat", sanoi hän. "Tässä
on niiden varalle, jotka tahtovat anastaa timanttinne, ukko
Caderousse."

Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa synkän katseen. Heissä
molemmissa näytti samalla kertaa syntyneen kamala ajatus.

"Hauskaa matkaa siis!" sanoi Caderousse.

"Kiitos", vastasi jalokivikauppias.

Hän otti keppinsä, jonka oli pannut vanhan kaapin nojaan, ja poistui.
Kun hän avasi oven, puhalsi tuuli niin voimakkaasti sisään, että lamppu
oli sammumaisillaan.

"Kylläpä siellä on kamala ilma", sanoi hän. "Ja minulla on peninkulman
matka."

"Jääkää", sanoi Caderousse, "ja nukkukaa yönne täällä". -- "Niin,
jääkää", sanoi carcontelainen väräjävällä äänellä, "kyllä me teitä
hyvin hoitelemme."

"Ei, minun täytyy päästä yöksi Beaucaireen", sanoi kauppias. "Hyvästi."
Caderousse meni hitaasti kynnykselle asti.

"Ei näy taivasta eikä maata", totesi jalokivikauppias, joka jo oli
ulkona. "Pitääkö minun kääntyä oikealle vai vasemmalle?"

"Oikealle", sanoi Caderousse. "Kyllä tietä osaa kulkea, sen molemmin
puolin on puita."

"Hyvä, nyt jo näen", sanoi ääni kaukaa.

"Sulje ovi", sanoi vaimo. "Ei se saa olla auki ukkosilmalla."

"Ja kun on rahoja talossa, eikö niin?" sanoi Caderousse vääntäen oven
lukkoon.

Hän tuli sisään, meni kaapille, otti salkun ja pussin, ja molemmat
alkoivat taas laskea rahoja. Heidän ahneutensa oli hirveän näköistä,
varsinkin vaimon. Hän vapisi tavallista enemmän, kalpeat kasvot
sinersivät ja syvälle painuneet silmät kiiluivat.

"Miksi pyysit häntä jäämään tänne yöksi?" kysyi hän hiljaa.

Caderousse vavahti.

"Tietysti siksi, että ... että hänen ei olisi tarvinnut palata
Beaucaireen."

"Vai niin", sanoi vaimo, ja hänen äänensä sointua on mahdoton kuvata.
"Minä luulin, että sinulla oli muita syitä."

"Vaimo, vaimo!" huudahti Caderousse. "Pidä moiset ajatukset omana
tietonasi!"

"Samapa tuo", sanoi vaimo vähän ajan päästä. "Ethän sinä ole mikään
mies."

"Kuinka niin?" kysyi Caderousse.

"Jos olisit ollut mies, niin hän ei olisi täältä lähtenyt."

"Vaimo!"

"Tai ei pääsisi Beaucaireen..."

"Vaimo!"

"Tie tekee mutkan, ja hänen on pakko kulkea tietä pitkin, jota vastoin
kanavan vartta pääsee oikotietä."

"Vaimo, sinä kiusaat Jumalaa. Kuule..."

Samassa kuului kamala ukkosen jyrähdys, ja sinertävä liekki valaisi
huoneen.

"Jeesus!" sanoi vaimo tehden ristinmerkin.

Samassa, keskellä sitä kamalaa hiljaisuutta, joka tavallisesti seuraa
salamaa, kolkutettiin oveen.

Caderousse ja hänen vaimonsa vavahtivat ja katsoivat kauhistuneina
toisiinsa.

"Kuka siellä?" huusi Caderousse peittäen molemmin käsin pöydällä olevat
rahat.

"Minä!" kuului ääni.

"Kuka?"

"Hitto vieköön! Joannes, jalokivikauppias."

"Mitä sinä sanoitkaan", lausui vaimo, "että minä muka kiusaan
Jumalaa!... Jumala lähettää hänet meidän luoksemme."

Caderousse vaipui läähättäen ja kalpeana tuolilleen. Vaimo sitä vastoin
nousi ja meni varmoin askelin ovea kohden ja avasi sen.

"Astukaahan sisään, hyvä herra Joannes", sanoi hän.

"Näyttää toden totta siltä, että paholainen ei salli minun palaavan
Beaucaireen tänä iltana. Umpimähkään lausutut tyhmyydet ovat
suurta viisautta, herra Caderousse. Te tarjositte äsken minulle
vieraanvaraisuuttanne; otan sen vastaan ja palaan luoksenne yöksi."

Caderousse kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä. Vaimo väänsi oven
jalokivikauppiaan takana lukkoon.



45. Verisade


Astuessaan sisään jalokivikauppias loi tutkivan katseen ympärilleen,
mutta mikään ei herättänyt hänen epäluuloaan.

Caderousse suojeli yhä vielä molemmin käsin kultaansa ja seteleitään.
Vaimo hymyili vieraalleen niin suloisesti kuin suinkin saattoi.

"Ahaa", sanoi jalokivikauppias, "näytätte pelänneen, ettette saanutkaan
kylliksi, koska olette alkanut uudelleen laskea rahoja."

"Ei suinkaan sen vuoksi", sanoi Caderousse, "mutta koko tämä tapaus on
ollut niin odottamaton, että ellei meillä ole siitä selvää todistusta
edessämme, niin luulemme näkevämme unta."

Jalokivikauppias hymyili.

"Onko majatalossanne matkustajia?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasi Caderousse, "me emme anna matkustaville yösijaa.
Olemmehan niin lähellä kaupunkia, ettei kukaan jää tänne yöksi."

"Tuotan siis teille tavattoman paljon hankaluuksia."

"Ette suinkaan, ette laisinkaan!" huudahti emäntä.

"Minne saan mennä nukkumaan?"

"Yläkerran huoneeseen."

"Mutta eikö se ole teidän huoneenne?"

"Vähät siitä. Täällä alhaalla on toinen vuode."

Caderousse katsoi kummastuneena vaimoonsa. Jalokivikauppias lämmitteli
selkäänsä tulen ääressä, vaimo kantoi päivällisaterian tähteet
pöydänkulmalle, jolle oli levittänyt liinan, sekä toi lisäksi pari
tuoretta munaa.

Caderousse oli jälleen pannut setelit salkkuun, kultarahat pussiin ja
kaiken kaappiin. Hän käveli pitkin permantoa synkkänä ja miettiväisenä
luoden silloin tällöin katseen jalokivikauppiaaseen, joka yhä
kuivatteli vaatteitaan.

"Kun mielenne tekee maistaa ruokaa", sanoi vaimo pannen viinipullon
pöydälle, "niin täällä olisi."

"Entä te itse?" kysyi Joannes.

"Minä en syö illallista", vastasi Caderousse.

"Me söimme päivällistä hyvin myöhään", riensi vaimo vastaamaan. "Mutta
me palvelemme teitä pöydässä", selitti hän ystävällisemmin kuin koskaan
puhutteli maksaviakaan matkustajia.

Tuon tuostakin Caderousse loi vaimoonsa salamannopean katseen.

Ukkosilmaa jatkui.

"Kuuletteko, kuuletteko?" sanoi vaimo. "Teitte todellakin viisaasti
palatessanne."

"Mutta jos ateriani aikana myrsky talttuu", sanoi jalokivikauppias,
"niin lähden matkaan."

"Se on mistral-tuuli", sanoi Caderousse, "sitä kestää huomiseen asti."

Ja hän huokasi syvään.

"Sitä ikävämpää niille, jotka ovat ulkosalla", sanoi jalokivikauppias.

"Niin kyllä", sanoi vaimo, "he saavat viettää ikävän yön."

Jalokivikauppias kävi aterialle, ja vaimo tarjoili hänelle ruokia
huolellisena talonemäntänä. Hän oli tavallisesti ärtyisä ja kiukkuinen,
mutta oli nyt muuttunut tavattoman huomaavaiseksi ja kohteliaaksi. Jos
jalokivikauppias olisi tuntenut hänet aikaisemmin, olisi tällainen
äkillinen muutos tehnyt hänet levottomaksi ja herättänyt epäluuloja.
Caderousse puolestaan ei virkkanut sanaakaan, vaan käveli lakkaamatta
edestakaisin tohtimatta edes katsahtaa vieraaseensa.

Kun ateria oli loppunut, meni Caderousse itse avaamaan oven ja sanoi:
"Myrsky on tainnut tyyntyä."

Mutta samassa tärisytti kamala ukkosenjyrähdys koko taloa, ja ovesta
puhaltava tuulenpuuska sammutti lampun.

Caderousse sulki oven. Hänen vaimonsa sytytti lampun hiipuvassa
hiilloksessa.

"Olette varmaankin väsynyt", sanoi hän. "Olen pannut vuoteeseenne
puhtaat lakanat. Menkää yläkertaan ja nukkukaa makeasti."

Joannes viipyi vielä hetkisen, mutta kun hän oli varma siitä, että
salamat ja sade vain kiihtyivät, toivotti hän isäntäväelleen hyvää yötä
ja nousi portaita ylös.

Hän astui minun yläpuolellani, ja kuulin hänen jokaisen askelensa.
Ahnain silmin seurasi vaimo häntä, jota vastoin Caderousse käänsi
hänelle selkänsä eikä katsahtanutkaan häneen.

Kaikki nämä yksityiskohdat eivät sinä hetkenä herättäneet erikoista
huomiotani; vain tuo jalokivijuttu oli mielestäni uskomaton. Mutta kun
olin väsynyt, päätin nukkua, kunnes myrsky olisi tyyntynyt ja lähteä
sitten keskellä yötä pois.

Kuulin, miten vuode narisi jalokivikauppiaan alla: hän oli mennyt
levolle.

Loin viimeisen katseen huoneeseen, Caderousse istui pöydän ääressä
pitkällä penkillä, jota majatalossa käytetään tuolien sijasta. Hän oli
selin minuun ja oli peittänyt käsillään kasvonsa.

Vaimo katseli häntä hetkisen, kohautti olkapäitään ja meni hänen
viereensä istumaan.

Tänä hetkenä syttyi tuli muutamiin kuiviin puihin ja valaisi kirkkaasti
synkän huoneen. Vaimo katsoi terävästi mieheensä, ja kun tämä yhä pysyi
entisessä asennossaan, ojensi vaimo häntä kohden luisevan kätensä ja
kosketti hänen otsaansa.

Caderousse vavahti. Olin näkevinäni vaimon liikuttavan huuliaan, mutta
joko hän puhui hyvin hiljaa tai aistimeni olivat jo unen vaikutuksesta
tylstyneet, mutta minä en kuullut sanaakaan. Näin kaiken aivan kuin
usvan läpi ja käsitin kaiken vain puolittain. Silmäni sulkeutuivat ja
vaivuin uneen.

Nukuin aivan sikeästi, kun kuulin pistoolinlaukauksen ja sitä seuraavan
kamalan kiljahduksen. Huoneesta pääni päältä kuului horjuvia askelia,
ja sitten joku kaatui raskaasti portaitten yläpäähän, aivan minun
yläpuolelleni.

En ollut vielä aivan valveilla. Kuulin huokauksia, sitten
tukahdutettuja huutoja, aivan kuin olisi taisteltu.

Viimeinen kiljahdus, joka oli pitempi kuin edelliset ja päättyi
valitukseen, herätti minut täydellisesti tajuntaani.

Nousin kyynärpäitteni varaan, avasin silmäni, jotka eivät pimeässä
nähneet mitään, ja pyyhkäisin kädelläni otsaani, jolle tippui ylhäältä
lämmin ja runsas sade.

Syvä hiljaisuus oli seurannut tätä kamalaa huutoa. Kuulin miehen
astelevan pääni päällä, portaat narisivat. Mies tuli alakertaan ja
sytytti liedessä kynttilän.

Tuo mies oli Caderousse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja paitansa
veressä.

Sytytettyään kynttilän hän meni nopeasti portaita ylös, ja palasi taas
vähän ajan päästä alakertaan. Hänen kädessään oli lipas. Hän tarkasti,
oliko jalokivi siellä, ja tuumi, mihin taskuunsa sen panisi; sitten hän
varmaan arveli, ettei tasku ollut kyllin varma piilopaikka, sillä hän
kääri sen punaiseen huiviinsa ja sitoi huivin kaulansa ympäri.

Sitten hän juoksi kaapille, otti sieltä setelit ja kullan, pisti
edelliset housuntaskuunsa ja jälkimmäiset takkinsa povitaskuun, otti
pari kolme paitaa, syöksyi ovelle ja katosi pimeään. Silloin kaikki
selvisi minulle. Syytin itseäni siitä, mitä oli tapahtunut, aivan kuin
olisin ollut siihen syypää. Olin kuulevinani valituksia. Onneton
jalokivikauppias saattoi vielä elää. Painoin hartioillani lautaan, joka
erotti tämän vajan asuinhuoneesta. Laudat irtaantuivat, ja olin
tuvassa.

Riensin ottamaan kynttilän ja juoksin portaita ylös. Ruumis virui
tielläni, Se oli vaimon ruumis.

Pistoolinlaukaus oli johtunut siitä, että häntä oli ammuttu. Hänen
kurkkunsa oli aivan puhki, ja paitsi haavasta valui verta virtanaan
hänen suustaan. Hän oli kuollut. Hyppäsin hänen ruumiinsa yli.

Huoneessa vallitsi mitä kamalin sekasorto. Pari kolme huonekalua oli
kumossa, lakanat, joihin onneton jalokivikauppias oli takertunut,
olivat pitkin permantoa. Hän itse makasi lattialla pää seinää vasten,
uiden veressä, joka valui hänen rinnastaan kolmesta isosta haavasta.

Neljänteen oli jäänyt pitkä keittiöveitsi, josta ei näkynyt muuta kuin
pää.

Tämä kamala näky oli tehnyt minut melkein mielipuoleksi. Kun en enää
voinut auttaa ketään, tahdoin kaikin mokomin päästä pakoon. Riensin
portaita alas repien käsilläni tukkaani ja karjuen kauhusta.

Alakerran huoneessa oli viisi tai kuusi tullimiestä ja pari kolme
sotilasta, siis kokonainen aseellinen joukko.

He vangitsivat minut. En edes koettanut tehdä vastarintaa, en ollut
enää aistimieni herra. Koetin puhua, en saanut suustani muuta kuin
joitakin luonnottomia ääniä, siinä kaikki.

Näin tullivartijoiden ja sotilaiden osoittavan minua sormellaan,
kumarruin katsomaan itseäni, olin aivan veressä. Tuo lämmin sade, jonka
tunsin portaitten läpi tippuvan päälleni, olikin ollut vaimon verta.

Osoitin sormellani paikkaa, missä olin ollut piilossa.

"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi eräs sotilas.

Muudan tullivartija meni katsomaan.

"Hän tarkoittaa, että hän on tullut sitä tietä", vastasi tämä.

Ja hän osoitti reikää, josta olin tullut huoneeseen.

Silloin tajusin, että minua pidettiin murhaajana. Sain jälleen
puhekykyni, voimani palasivat. Riistäydyin irti minua pitelevien
miesten käsistä ja huusin:

"Minä en ole sitä tehnyt, minä en ole sitä tehnyt!"

Kaksi sotilasta uhkasi minua pyssyillään.

"Jos liikahdatkaan", sanoivat he, "niin olet kuoleman oma."

"Sanoinhan, etten ole sitä tehnyt", huusin minä.

"Saat kertoa juttusi tuomarille Nîmes'issa", vastasivat he. "Nyt
seuraat meitä. Ja annamme sinulle hyvän neuvon: älä tee vastarintaa."

En aikonutkaan tehdä vastarintaa, kauhu ja kummastus oli aivan murtanut
minut. Minulle pantiin käsiraudat, minut sidottiin hevosen häntään ja
vietiin Nîmes'iin.

Eräs tullivartija oli seurannut minua. Olin kadonnut hänen näkyvistään
talon luona, ja hän oli arvellut minun jääneen sinne yöksi.
Hän oli mennyt ilmoittamaan tovereilleen, he olivat kuulleet
pistoolinlaukauksen ja olivat ottaneet minut kiinni sellaisissa
olosuhteissa, että ehdottomasti näytin rikolliselta. Huomasin heti,
kuinka vaikeata minun olisi todistaa syyttömyyteni.

Panin pääpainon vain yhdelle asialle. Pyysin tutkintotuomaria
kaikkialta etsimään erästä apotti Busonia, joka samana päivänä oli
poikennut Gardin sillan majataloon. Jos Caderousse oli keksinyt koko
tuon tarinansa, jos mitään apotti Busonia ei ollut olemassakaan, niin
olin mennyttä miestä, paitsi jos Caderousse vuorostaan joutuisi kiinni
ja tunnustaisi kaiken.

Kului kaksi kuukautta, jona aikana, se minun täytyy myöntää tuomarieni
kunniaksi, tehtiin kaikki voitava, jotta apotti löytyisi. Olin jo
menettänyt kaiken toivoni. Caderousse ei ollut joutunut kiinni. Minut
piti tuomittaman seuraavassa oikeuden täysi-istunnossa, kun syyskuun 8.
päivänä, kolme kuukautta ja viisi päivää tuon tapauksen jälkeen, apotti
Busoni ilmestyi vankilaan. Hän sanoi kuulleensa asian Marseillessa ja
oli rientänyt minua auttamaan.

Arvaattehan, kuinka iloinen olin hänen tulostaan. Kerroin hänelle
kaiken, mitä olin nähnyt, ja otin levottomana esiin jalokivijutun.
Vastoin luuloani se olikin kohta kohdalta tosi. Vastoin luuloani hän
uskoi myöskin kaiken, mitä kerroin. Hänen lempeä ja suuri
ihmisrakkautensa lumosi minut, huomasin, että hän tunsi tarkoin
kotiseutuni olot ja tavat, ja toivoen anteeksiantoa kerroin hänelle
ripin muodossa Auteuilin seikkailun yksityiskohtiaan myöten.
Välittömyydelläni oli hyvä vaikutus: kun tunnustin ensimmäisen
rikokseni, jota ei mikään pakottanut minua ilmaisemaan, ymmärsi hän,
etten ollut tehnyt toista, ja hän lähti luotani luvaten tehdä kaiken
voitavansa todistaakseen tuomareilleni viattomuuteni.

Tämän jälkeen vankeuteni tuli lievemmäksi ja sain kuulla, että asia oli
lykätty seuraavaan istuntoon.

Tällä välin Caderousse saatiinkin ulkomailla kiinni ja tuotiin
Ranskaan. Hän tunnusti kaiken ja syytti vaimonsa herättäneen
murha-ajatuksen hänessä ja yllyttäneen hänet rikokseen. Hän joutui
elinkautiseen kaleeriorjuuteen, ja minä pääsin vapaaksi.

-- Ja silloinko tulitte luokseni mukananne apotti Busonin antama
suosituskirje? kysyi Monte-Cristo.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, hän oli minua kohtaan erikoisen
ystävällinen. "Salakuljettajan ammattinne vie teidät turmioon", sanoi
hän. "Kun täältä pääsette, niin jättäkää se." -- "Mutta, isä", sanoin
minä, "miten elän ja miten elätän kälyni?" -- "Eräällä rippilapsellani
on suuri kunnioitus minua kohtaan", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt
minua toimittamaan hänelle luotettavan miehen. Tahdotteko olla tuo
mies? Minä suosittelen teitä hänelle." -- "Isä, kuinka hyvä te olette",
huudahdin minä. -- "Mutta vannottehan, ettei minun tarvitse sitä
koskaan katua." -- Ojensin käteni vannoakseni. -- "Se on tarpeetonta",
sanoi hän. "Tunnen korsikalaiset ja rakastan heitä. Kas tässä on
suositukseni." Ja hän kirjoitti nuo muutamat teille tuomani rivit,
jotka luettuaan teidän ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut
palvelukseensa. Ylpeänä nyt kysyn, onko teidän ylhäisyytenne koskaan
tarvinnut soimata minua mistään?

-- Ei ole, vastasi kreivi. -- Tunnustan suoraan, että olette ollut hyvä
palvelija, Bertuccio, vaikka ette olekaan luottanut minuun.

-- Minäkö, teidän ylhäisyytenne?

-- Niin, te. Miksette ole koskaan puhunut kälystänne ja ottopojastanne?

-- Minulla on vielä teidän ylhäisyydellenne kertomatta elämäni
surullisin puoli. Läksin Korsikaan. Ymmärrättehän, että kiireimmän
kautta tahdoin mennä lohduttamaan kälyäni. Mutta kun saavuin
Roglianoon, kohtasi minua kauhea suru. Poissa ollessani oli tapahtunut
kamalia. Käly-raukkani oli määräysteni mukaan kieltäytynyt antamasta
Benedettolle rahaa, vaikka tämä joka päivä vaatimalla vaati sitä.
Eräänä aamuna hän uhkaili kälyäni ja läksi pois koko päiväksi. Kälyni
itki, sillä hän rakasti tuota konnaa aivan kuin äiti. Tuli ilta ja hän
odotti poikaa menemättä levolle. Kun Benedetto yhdentoista aikaan
saapui tavallisten tovereittensa seurassa, niin Assunta avasi hänelle
sylinsä. Mutta he ottivat hänet kiinni, ja eräs heistä, pelkään, että
se oli tuo helvetillinen lapsi, huusi:

"Leikitään kuulustelua, kyllä hän lopulta tunnustaa, missä rahat ovat."

Naapurini Vasilio oli juuri silloin Bastiassa, ja hänen vaimonsa oli
yksinään kotona. Ei kukaan muu kuin hän voinut nähdä ja kuulla, mitä
asunnossani tapahtui. Kaksi piteli kiinni Assuntasta, joka hymyili
heille, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että he tekisivät mitään
rikollista. Kolmas meni sulkemaan ovet ja ikkunat. Tämän jälkeen he
kolmisin ja tukahduttaen Assuntan huudot pistivät hänen jalkansa
liedessä palavaan tuleen saadakseen hänet siten tunnustamaan, missä
meidän pieni aarteemme oli. Mutta siinä riuhtoessa tarttuikin tuli
hänen vaatteisiinsa. Pojat päästivät silloin vaimoraukan käsistään,
ettei tuli tarttuisi heihinkin. Vaatteet ilmiliekissä Assunta juoksi
ovelle, mutta se oli lukossa. Hän juoksi ikkunaan, mutta se oli
luukuilla suljettu. Silloin naapurit kuulivat Assuntan kamalat
avunhuudot, jotka pian muuttuivat vaikerruksiksi. Kun Vasilion vaimo
seuraavana aamuna, kauhuisen ja tuskaisen yön jälkeen, tohti tulla
talomme lähelle ja tuomarin avulla avautti oven, niin he tapasivat
Assuntan puoliksi palaneena, mutta vielä elossa. Kaapit oli murrettu
auki ja rahat kadonneet. Mitä Benedettoon tulee, niin hän oli lähtenyt
Roglianosta eikä koskaan enää palannut sinne. Siitä lähtien en ole
häntä nähnyt enkä kuullut hänestä puhuttavankaan.

Saatuani kuulla nämä surulliset tapahtumat tulin teidän ylhäisyytenne
luo. En ole puhunut Benedettosta, koska hän on kadonnut, enkä
kälystäni, koska hän on kuollut.

-- Ja mitä olette itse ajatellut tästä tapauksesta? kysyi Monte-Cristo.

-- Että taivas on rangaissut rikokseni, vastasi Bertuccio. -- Nuo
Villefort'it olivat kirottua sukua!

-- Niin minäkin uskon, sanoi kreivi kumealla äänellä.

-- Ymmärtäähän teidän ylhäisyytenne nyt, jatkoi Bertuccio, -- että tämä
talo, jota en sen koommin ole nähnyt, tämä puutarha, jossa olen
surmannut miehen, ovat herättäneet minussa synkkiä tunteita. Onhan
mahdollista, että tuossa jalkojeni edessä makaa Villefort haudassa,
jonka hän kaivoi omalle lapselleen.

-- Kaikkihan on mahdollista, sanoi Monte-Cristo nousten penkiltä, --
sekin voi olla mahdollista, jatkoi hän hiljaa, -- että kuninkaallinen
prokuraattori elää. Apotti Busoni teki oikein lähettäessään teidät
minun luokseni. Tekin teitte oikein kertoessanne kaikki minulle, sillä
nyt en ajattele teistä mitään pahaa. Mitä tuohon huonomaineiseen
Benedettoon tulee, niin ettekö koskaan ole koettanut saada tietoja
hänestä?

-- En koskaan. Jos olisin tietänyt, missä hän oli, niin en suinkaan
olisi etsinyt häntä, vaan välttänyt kuin hirviötä. Ei, en ole kuullut
kenenkään hänestä puhuvan; toivottavasti hän on kuollut.

-- Älkää toivoko, sanoi kreivi. -- Pahat ihmiset eivät niin vain kuole,
sillä Jumala näyttää suojaavan heitä käyttääkseen heitä kostonsa
välikappaleena.

-- Amen, sanoi Bertuccio. -- Pyydän taivaalta vain sitä, ettei minun
tarvitse häntä koskaan nähdä. Nyt, jatkoi taloudenhoitaja painaen
päänsä alas, -- tiedätte kaikki. Olette tuomarini täällä maan päällä,
niin kuin Jumala on oleva taivaassa. Ettekö lausu minulle muutamia
lohdutuksen sanoja?

-- Olette oikeassa, ja minä voin teille sanoa samaa kuin apotti
Busonikin: surmaamanne mies, tuo Villefort, ansaitsi rangaistuksen
siitä, mitä hän oli teitä vastaan rikkonut, ja ehkä muustakin syystä.
Benedettosta, jos hän vielä elää, tulee taivaallisen koston
välikappale, ja sitten hän vuorostaan saa rangaistuksensa. Teidän ei
tarvitse soimata itseänne mistään muusta kuin tästä: kysykää
itseltänne, miksi ette antanut lasta takaisin hänen äidilleen. Se on
rikos, Bertuccio.

-- Niin, se on rikos, oikea rikos, sillä siinä suhteessa olen ollut
pelkuri. Heti kun olin herättänyt lapsen eloon, olisi minun pitänyt
viedä hänet äidilleen. Mutta ennen kuin olisin voinut sen tehdä, olisi
minun täytynyt panna toimeen tutkimuksia, olisin herättänyt huomiota,
ehkä joutunut kiinnikin. En tahtonut kuolla, tahdoin elää kälyni
tähden, ja itserakkaana niin kuin kaikki meikäläiset halusin pysyä
kostossani täydellisesti voittajana. Ja rakastin elämää vain elämänkin
vuoksi. Minä en ole mikään sankari, niin kuin velivainajani oli!

Bertuccio peitti molemmin käsin kasvonsa, ja Monte-Cristo loi häneen
sanoinkuvaamattoman katseen.

-- Lopettaaksemme arvokkaasti tämän keskustelun, herra Bertuccio, -- ja
kreivin äänessä oli oudon alakuloinen sointu, -- painakaa lujasti
mieleenne sanani, sillä olen kuullut apotti Busonin usein ne lausuvan:
Kaikki tuskat parantaa aika ja vaitiolo. Nyt, herra Bertuccio, sallikaa
minun hetkinen kävellä täällä puutarhassa. Se, mikä on tärisyttävänä
muistona jäänyt teidän mieleenne, tekee tämän talon minulle kahta
arvokkaammaksi. Puut, näettehän, saavat arvonsa siitä, että ne luovat
varjoa, ja varjot siitä, että ne luovat unelmia ja näkyjä. Ostaessani
tämän talon luulin ostavani aidatun puutarhan, en mitään muuta, ja nyt
äkkiä tämä aitaus näyttääkin olevan täynnä haamuja, joita ei ole
välikirjassa mainittu. Rakastan haamuja, sillä ne eivät ole
kuudessatuhannessa vuodessa saaneet niin paljon pahaa aikaan kuin
elossaolevat saavat vuodessa. Menkää siis sisään ja nukkukaa rauhassa.
Jos rippi-isänne kuolinhetkellänne ei ole yhtä suvaitsevainen kuin
apotti Busoni oli, niin kutsukaa luoksenne minut, jos vielä olen
elävien joukossa. Minä kyllä löydän sanoja, jotka suloisesti
viihdyttävät sieluanne sinä hetkenä, kun se on valmis jättämään tämän
maailman lähteäkseen sille pitkälle matkalle, jonka nimi on
iankaikkisuus.

Bertuccio kumarsi kunnioittavasti kreiville ja poistui huoaten.

Monte-Cristo jäi yksin. Astuen muutaman askelen eteenpäin hän sanoi:

-- Tuossa, tämän plataanin lähellä, on kuoppa, johon lapsi pantiin.
Tuolla on pieni portti, josta tultiin puutarhaan. Tuolla nurkassa on
portaat, joista päästään makuuhuoneeseen. Minun ei luullakseni tarvitse
kirjoittaa tätä muistikirjaani, sillä tässä edessäni, ympärilläni,
jalkojeni alla, on tuumani elävänä ja selvänä.

Ja käveltyään vielä kerran puutarhan ympäri kreivi meni vaunuihinsa.
Bertuccio, nähdessään hänen miettiväisenä kulkevan, nousi ajajan
viereen istumaan.

Vaunut läksivät ajamaan Pariisia kohden.

Samana iltana, tultuaan Champs-Elysées'n varrella olevaan asuntoonsa,
Monte-Cristo tarkasti koko talon aivan kuin olisi asunut siellä jo
monta vuotta. Hän ei kertaakaan erehtynyt ovista eikä astunut portaita
tai käytävää pitkin muualle kuin minne tahtoi tulla. Ali seurasi häntä
tällä öisellä matkalla. Kreivi antoi Bertucciolle kaikenlaisia
määräyksiä, miten huoneet oli kaunistettava ja järjestettävä, ja
katsoen kelloaan hän sanoi odottavalle nubialaiselle:

-- Kello on puoli kaksitoista. Haydée saapuu kohta. Onko ilmoitettu
hänen ranskalaisille kamarineidoilleen?

Ali ojensi kätensä huoneistoa kohden, joka oli määrätty nuoren
kreikattaren asunnoksi. Se oli niin erillään, että kun peitti oven
verhon taakse, saattoi tarkastaa koko talon aavistamattakaan, että
vielä oli jäljellä salonki ja kaksi asuttua huonetta. Ali ojensi siis
kätensä huoneistoa kohden ja nosti kolme vasemman kätensä sormea ylös,
painoi päänsä saman käden kämmentä vastaan ja sulki silmänsä.

-- Ahaa, sanoi Monte-Cristo, joka oli tottunut tämänlaatuiseen kieleen,
-- he odottavat kaikki kolme makuuhuoneessa, eikö niin?

-- Niin, vastasi Ali päännyökkäyksellä.

-- Armollinen rouva on tultuaan varmaankin hyvin väsynyt ja tahtoo
mennä levolle, jatkoi Monte-Cristo. -- Häntä ei siis saa pakottaa
puhumaan. Ranskalaiset kamarineidit saavat ainoastaan tervehtiä uutta
emäntäänsä ja sitten poistua. Te valvotte, ettei kreikkalainen
kamarineiti ryhdy puheisiin ranskalaisten kanssa.

Ali kumarsi.

Pian kuului porttikellon soitto. Portti aukeni, vaunut ajoivat niistä
sisään ja pysähtyivät portaitten eteen. Kreivi astui portaita alas.
Vaunun ovi oli jo auki. Hän ojensi kätensä nuorelle naiselle, joka oli
kauttaaltaan verhoutunut viheriäiseen, kullalla kirjailtuun viittaan.

Nuori nainen tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä
rakkaudella, johon liittyi syvä kunnioitus. He vaihtoivat muutaman
sanan. Nainen puhui hellästi ja kreivi lempeän arvokkaasti. He
käyttivät sitä kieltä, jonka Homeros on pannut jumaliensa suuhun.

Ali astui edeltä kantaen ruusunpunaista vahakynttilää, ja nuori
kreikatar johdatettiin omiin huoneisiinsa. Kreivi vetäytyi siihen
paviljonkiin, jonka oli pidättänyt omaksi asunnokseen.

Puoli yhdeltä kaikki valot oli sammutettu, ja olisi voinut luulla koko
talon nukkuvan.



46. Rajaton luotto


Seuraavana päivänä kello kaksi pysähtyivät upeat, kahden komean
englantilaisen hevosen vetämät vaunut Monte-Criston asunnon eteen.
Vaunuissa istui mies, jolla oli yllään sininen takki, ja siinä
samanväriset silkkinapit, valkoiset liivit, jonka päällä välkkyivät
paksut kultavitjat, ja pähkinänruskeat housut. Kasvojen uurteita ei
tuuhea, musta, lähelle silmäkulmia vedetty tukka kyennyt peittämään, ja
siksi se ei vaikuttanutkaan luonnolliselta. Hän oli noin viidenkymmenen
tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta koetti näyttää
nelikymmenvuotiaalta. Hän pisti päänsä vaunujen ovi-ikkunasta, jonka
alapuolella oli maalattu paronin kruunu, ja lähetti palvelijapoikansa
kysymään, ottaako kreivi Monte-Cristo vastaan.

Odottaessaan vastausta mies katseli melkein hävyttömän tarkkaavasti
taloa, puutarhaa ja livreepukuisia palvelijoita. Hänen katseensa oli
terävä, mutta ilmaisi pikemmin kavaluutta kuin nerokkuutta. Hänen
huulensa olivat niin kapeat, että ne kääntyivät suun sisään. Korkeat
poskipäät, matala otsa, hyvin leveä takaraivo, joka ulkoni paljon
rumien korvien ohitse, kaikki tämä teki miehen ihmistuntijan silmissä
vastenmieliseksi, vaikkakin suuri yleisö piti häntä arvossa hänen
komeitten hevosiensa, hänen paidassaan olevan suuren jalokiven ja sen
punaisen nauhan vuoksi, joka ulottui hänen takkinsa napinreiästä
toiseen. Palvelijapoika naputti portinvartijan asunnon ikkunaan ja
kysyi:

-- Täällähän asuu kreivi Monte-Cristo?

-- Täällä hänen ylhäisyytensä asuu, vastasi portinvartija, -- mutta...
Hän loi kysyvän katseen Aliin.

Ali pudisti päätään.

-- Mutta...? kysyi palvelijapoika.

-- Mutta hänen ylhäisyytensä ei ota vastaan, vastasi portinvartija.

-- Siinä tapauksessa annan herrani, paroni Danglars'in käyntikortin.
Ojentakaa se hänelle ja sanokaa, että mennessään edustajakamariin
herrani poikkesi tänne tervehtimään herra kreiviä.

-- Minä en puhuttele hänen ylhäisyyttään, sanoi portinvartija. --
Kamaripalvelija toimittaa asianne.

Palvelijapoika palasi vaunujen luo.

-- No? kysyi Danglars.

Poika oli häpeissään saamastaan vastauksesta, mutta toisti
Danglars'ille portinvartijan sanat.

-- Ohoo, lausui tämä. -- Tuo mies, jota sanotaan hänen ylhäisyydekseen,
on siis oikea ruhtinas, koska ainoastaan hänen kamaripalvelijallaan on
oikeus puhutella häntä. Samapa tuo, koska hänellä on luotto minun
liikkeessäni, niin täytyyhän minun saada nähdä hänet, kun hän tarvitsee
rahaa.

Ja Danglars asettui mukavasti vaunuihinsa ja huusi niin kovaa
ajajalleen, että sanat saattoivat kuulua kadun toiselle puolelle:

-- Edustajakamariin!

Paviljongin ikkunan verhojen takaa oli Monte-Cristo, jolle ajoissa oli
ilmoitettu vieraan tulosta, tarkastanut paronia oivallisen kaukoputken
avulla yhtä huolellisesti kuin Danglars'kin oli katsellut taloa,
puutarhaa ja palvelijoita.

-- Kylläpä tuo mies on iljettävän näköinen, totesi hän pistäessään
kaukoputken norsunluiseen koteloon. -- Kuinka ei jokainen heti huomaa
hänen matalasta otsastaan häntä käärmeeksi, takaraivosta haaskalinnuksi
ja terävästä nenästä hiirihaukaksi.

-- Ali, huusi hän lyöden vaskiseen kelloon. -- Kutsukaa Bertuccio
tänne, sanoi hän.

-- Teidän ylhäisyytenne lähetti minua hakemaan? sanoi Bertuccio, joka
heti saapui.

-- Näittekö hevoset, jotka pysähtyivät porttini edustalle?

-- Näin kyllä, teidän ylhäisyytenne, -- ne ovat hyvin kauniit.

-- Mistä johtuu, sanoi Monte-Cristo rypistäen silmäkulmiaan, -- että
vaikka käskin hankkimaan minulle Pariisin kauneimmat hevoset,
Pariisissa on toinen hevospari, joka on yhtä kaunis kuin minunkin,
eivätkä nämä hevoset ole minun tallissani?

Ali painoi päänsä kumaraan herransa ilmeen edessä.

-- Ei se ole sinun syysi, Ali, sanoi kreivi arabiankielellä ja niin
lempeällä äänellä ja ilmeellä, ettei moista olisi hänestä uskonutkaan.
-- Sinä et tunne englantilaisia hevosia.

-- Herra kreivi, vastasi Bertuccio, -- nuo hevoset eivät olleet
myytävinä.

Monte-Cristo kohautti olkapäitään.

-- Kaikki on myytävänä, kun vain osaa tarjota oikean hinnan.

-- Herra Danglars on maksanut niistä kuusitoistatuhatta frangia, herra
kreivi.

-- Hyvä, teidän olisi pitänyt tarjota hänelle
kolmekymmentäkaksituhatta. Hän on pankkiiri, eikä pankkiiri koskaan
jätä tilaisuutta käyttämättä, kun saa pääomastaan kaksinkertaisen
voiton.

-- Tarkoittaako herra kreivi täyttä totta? kysyi Bertuccio.

Monte-Cristo katsoi taloudenhoitajaansa kummastellen, kuinka häneltä
voitiin sellaista kysyä.

-- Tänä iltana minun täytyy lähteä vierailulle. Tahdon, että nuo
hevoset ovat silloin vaunujeni edessä ja että niillä silloin on uudet
valjaat.

Bertuccio kumartui ja aikoi mennä. Ovella hän kääntyi ja kysyi:

-- Mihin aikaan teidän ylhäisyytenne aikoo lähteä tuolle vierailulle?

-- Kello viisi, vastasi Monte-Cristo.

-- Rohkenen huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, että kello on nyt
kaksi, lausui taloudenhoitaja.

-- Tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo.

Sitten kääntyen Alin puoleen hän sanoi:

-- Taluttakaa kaikki hevoset armollisen rouvan nähtäväksi, että hän
saisi valita niistä mieleisensä vaunuhevoset, ja kysykää, syökö hän
kanssani päivällistä. Tarjoilkaa se siinä tapauksessa hänen
huoneistossaan. Lähettäkää kamaripalvelija luokseni.

Ali oli tuskin ennättänyt poistua, kun kamaripalvelija astui sisään.

-- Herra Baptistin, sanoi kreivi, -- olette ollut palveluksessani
vuoden ajan. Palvelijoitteni suhteen on minulla tavallisesti näin pitkä
koeaika. Te tyydytätte minua.

Baptistin kumarsi.

-- Nyt on vain päästävä siitä selville, tyydytänkö minä teitä.

-- Oh, herra kreivi, ehätti Baptistin sanomaan.

-- Kuunnelkaa loppuun asti, sanoi kreivi. -- Ansaitsette vuodessa
tuhatviisisataa frangia eli saman summan minkä kunnon upseeri, joka
panee joka päivä henkensä vaaraan. Ruokanne on sellaista kuin monella
virastonpäälliköllä. Vaikka olette palvelija, niin teillä on omat
palvelijanne, jotka pitävät huolen liinavaatteistanne ja tavaroistanne.
Noiden tuhannenviidensadan frangin lisäksi varastatte saman verran
ostaessanne minulle pukutarpeita.

-- Oh, teidän ylhäisyytenne!

-- Minä en siitä soimaa, herra Baptistin, se on luonnollista. Mutta
tahdon, että sitä pitemmälle ette mene. Ette siis mistään voisi löytää
paikkaa, joka vastaisi sitä, minkä onnellinen sattuma on teille
tarjonnut. En lyö koskaan palvelijoitani, en kiroile, en suutu, annan
anteeksi erehdyksen, mutta en laiminlyöntiä enkä huolimattomuutta.
Määräykseni ovat tavallisesti lyhyitä, mutta selviä ja varmoja. Lausun
ne mieluummin kaksi tai kolmekin kertaa kuin näen ne huonosti
täytettävän. Olen kyllin rikas saadakseni tietää kaiken, mitä haluan,
ja olen hyvin utelias, sen myönnän. Jos siis olen saanut kuulla, että
olette puhunut minusta joko hyvää tai pahaa, selitellyt tekojani,
urkkinut käytöstäni, niin saatte heti paikalla lähteä. En anna
palvelijoilleni muuta kuin kerran varoituksen. Nyt olette sen saanut,
menkää.

Baptistin kumarsi ja astui pari kolme askelta poistuakseen.

-- Odottakaahan, sanoi kreivi, -- unohdin sanoa, että joka vuosi panen
määrätyn rahasumman erikseen jokaista palvelijaani varten. Ne, jotka
erotan, menettävät nämä rahat, ja ne tulevat jäljellä olevien hyväksi,
jotka saavat niistä nauttia kuolemani jälkeen. Olette ollut nyt vuoden
luonani, onnenne on alkanut, pitäkää huolta sen jatkumisesta.

Tämä puhe teki Baptistiniin vaikutuksen, minkä ymmärtää jokainen, joka
on tutkinut ranskalaisten palvelijoiden sielunelämää.

-- Koetan kaikessa noudattaa teidän ylhäisyytenne toivomuksia, sanoi
hän.

Kreivi viittasi häntä poistumaan. Kello viideltä kreivi löi kolmasti
kelloon. Yksi lyönti kutsui Alin, kaksi Baptistinin, kolme Bertuccion.
Taloudenhoitaja astui sisään.

-- Hevoseni! sanoi Monte-Cristo.

-- Ne ovat vaunujen edessä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. --
Seuraanko herra kreiviä?

-- Ette. Ajaja, Baptistin ja Ali, ei muita.

Kreivi astui portaita alas ja näki vaunujensa eteen valjastettuina ne
hevoset, joita hän aamupäivällä oli ihaillut Danglars'in ajoneuvojen
edessä. Kulkiessaan niiden ohitse hän vilkaisi niihin.

-- Ne ovat todellakin hyvin kauniit, sanoi hän, -- ja teitte oikein
ostaessanne ne minulle. Mutta se tapahtuikin aivan viime tingassa.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio, -- minun oli niitä hyvin
vaikea saada, ja ne maksoivatkin hyvin paljon.

-- Ovathan hevoset siitä huolimatta yhtä kauniit, sanoi kreivi
kohauttaen olkapäitään.

-- Jos teidän ylhäisyytenne on tyytyväinen, sanoi Bertuccio, -- niin
silloin kaikki on hyvin. Minne teidän ylhäisyytenne lähtee?

-- Chaussée-d'Antin-kadun varrelle, paroni Danglars'in luo.

Bertuccio aikoi lähteä.

-- Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo pysähdyttäen hänet. -- Tarvitsen
maatilan, joka on meren rannalla, Normandiassa, esimerkiksi Havren ja
Boulognen välillä. Annan siis teille jokseenkin laajan alueen. Tällä
tiluksella täytyy olla pieni satama, lahti, poukama, jonne purteni voi
päästä. Se kulkee vain viisitoista jalkaa syvässä. Pursi on pidettävä
lähtövalmiina aina, olkoon mikä vuorokauden hetki tahansa, yöllä tai
päivällä, milloin vain tahdon lähteä. Tiedustelette kaikilta
notaareilta tämänlaatuista maatilaa. Kun olette sellaisen löytänyt,
niin menette sitä katsomaan, ja jos se teitä miellyttää, ostatte sen
omassa nimessänne. Pursi on matkalla Fécampiin, eikö niin?

-- Samana iltana, kun jätimme Marseillen, näin sen lähtevän ulapalle.

-- Entä jahti?

-- Jahdin on määrä olla Martigues'issa.

-- Hyvä. Tuon tuostakin kirjoitatte molempien alusten kapteeneille,
että he pysyisivät valppaina.

-- Entä höyrylaiva Châlonsissa?

-- Antakaa sille samat määräykset kuin molemmille purjealuksillekin.

-- Hyvä!

-- Heti maatilan ostettuanne järjestäkää, että minua varten pidetään
vaihtohevosia joka kolmen peninkulman päässä sekä pohjoiseen että
etelään vievällä tiellä.

-- Teidän ylhäisyytenne voi luottaa minuun.

Kreivi teki tyytyväisyyttä kuvaavan liikkeen ja hyppäsi vaunuihin,
jotka komeiden hevosten vetäminä pysähtyivät vasta pankkiirin oven
edessä.

Danglars oli erään rautatiekomitean puheenjohtajana, kun palvelija
ilmoitti kreivi Monte-Criston saapuneen. Kokous oli juuri
päättymäisillään.

Kreivin nimen kuullessaan Danglars nousi.

-- Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen virkaveljiensä puoleen, joista
useimmat olivat eduskunnan jommankumman kamarin kunnianarvoisia
jäseniä, -- suokaa anteeksi, että poistun seurastanne. Mutta
ajatelkaahan, että Thomson & French Roomassa lähettävät luokseni erään
kreivi Monte-Criston ja antavat hänelle rajattoman luoton liikkeessäni.
Tämä on merkillisintä pilaa, mitä ulkomaiset liiketuttavani ovat
tohtineet minulle tehdä. Arvaattehan, että tulin uteliaaksi. Kävin
aamulla hänen luonaan, mutta herra ei ottanut vastaan. Mitä te siitä
arvelette? Eikö hän käyttäydy aivan kuin ylhäinen herra tai kaunis
nainen? Se talo, missä hän asuu Champs-Elysées'n varrella, näytti
jokseenkin siistiltä, siitä olen ottanut selkoa. Mutta rajaton luotto,
jatkoi Danglars nauraen ilkeätä nauruaan, -- asettaa suuria vaatimuksia
sille pankkiirille, jonka on pakko antaa rahat. Haluan siis niin pian
kuin mahdollista nähdä, millainen tuo mies on. Luultavasti minua
yritetään petkuttaa. Mutta nuo italialaiset eivät tiedä, kenen kanssa
ovat tekemisissä. Joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.

Niin sanoen hän jätti komitean jäsenet ja astui kullalla ja valkoisella
koristettuun salonkiin, joka oli tullut komeudestaan kuuluisaksi.

Hän oli käskenyt saattaa vieraan sinne hämmästyttääkseen häntä heti
alussa.

Kreivi seisoi katselemassa muutamia Albanen ja Fattoren taulujen
kopioita, jotka paroni oli ostanut muka alkuperäisinä. Ne eivät olleet
sopusoinnussa katon kaikenlaisten kultakoristeitten kanssa.

Danglars'in askelet kuullessaan kreivi kääntyi.

Danglars kumarsi hiukan ja viittasi kreiviä istumaan kullattuun
puutuoliin, joka oli päällystetty valkoisella kultabrokadilla.

Kreivi istuutui.

-- Minulla on siis kunnia puhua herra Monte-Criston kanssa?

-- Ja minulla, vastasi kreivi, -- paroni Danglars'in, kunnialegioonan
ritarin ja eduskunnan jäsenen kanssa?

Monte-Cristo lausui kaikki ne arvonimet, jotka oli lukenut paronin
käyntikortista.

Danglars ymmärsi pistoksen ja puri huuleensa.

-- Anteeksi, sanoi hän, -- etten heti käyttänyt sitä arvonimeä, jolla
teidät ilmoitettiin. Mutta niin kuin tiedätte, elämme vapaamielisen
hallituksen alaisina, ja minä olen kansan oikeuksien valvoja.

-- Joten siis, sanoi Monte-Cristo, -- antaessanne muiden sanoa itseänne
paroniksi olette unohtanut puhutella muita kreiviksi.

-- Itse en pane sille mitään painoa, sanoi Danglars
välinpitämättömästi, -- olen saanut paronin arvonimen ja
kunnialegioonan ristin tekemistäni palveluksista, mutta...

-- Mutta olette luopunut arvonimistänne, niin kuin ennen muinoin
Montmorency ja Lafayette? Olette siinä antanut muille hyvän esimerkin.

-- En ole sitä tehnyt aivan kokonaan, sanoi Danglars hämillään, --
sillä ymmärrättehän, palvelijoitten tähden...

-- Kyllä, palvelijoittenne annatte puhutella itseänne teidän
ylhäisyydeksenne, sanomalehtimiesten herraksi ja valitsijoittenne
kansalaiseksi. Ne ovat vivahduksia, jotka sopivat erinomaisen hyvin
perustuslailliselle hallitukselle. Ymmärrän aivan erinomaisesti.

Danglars puri huuleensa. Hän päätti palata sellaiseen
keskustelunaiheeseen, jossa oli paremmin kotonaan.

-- Herra kreivi, sanoi hän kumartaen Monte-Cristolle, -- olen saanut
kirjeen Thomson & Frenchiltä.

-- Se on hauska kuulla, herra paroni. Sallikaa minun puhutella teitä
samoin kuin palvelijanne. Olen tottunut siihen tapaan niissä maissa,
missä vielä on paroneja juuri sen vuoksi, että uusia ei nimitetä.
Hauskaa kuulla, niin kuin sanoin. Minun ei siis tarvitsekaan esitellä
itseäni, sillä se tuntuisi aina hiukan hankalalta. Olette siis saanut
kirjeen.

-- Olen kyllä, sanoi Danglars, -- mutta suoraan tunnustaen en oikein
käsitä sen sisällystä.

-- Kuinka niin?

-- Ja minulla olikin kunnia tulla luoksenne pyytämään muutamia
selityksiä.

-- Kysykää, olenhan tässä, kuuntelen ja olen valmis vastaamaan.

-- Tämä kirje, sanoi Danglars, -- on taskussani luullakseni (hän etsi
taskustaan). Niin, tässä se on. Tällä kirjeellä annetaan herra
kreiville rajaton luotto pankkiliikkeessäni.

-- Niin, herra paroni. Mitä hämärää siinä on?

-- Ei mitään, ei muuta kuin tuo sana _rajaton_...

-- Ettekö ymmärrä sitä sanaa?

-- Kyllä, sanan kyllä, sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana,
mutta vastaako se tarkoitustaan, se on eri asia.

-- Eikö siis Thomson & Frenchin liike olekaan aivan luotettava? kysyi
Monte-Cristo niin viattomalla äänellä kuin mahdollista. -- Sepä olisi
ikävää, sillä olen sijoittanut heidän liikkeeseensä hiukan rahoja.

-- Se on kyllä luotettava, vastasi Danglars melkein pilkallisesti
hymyillen. -- Mutta raha-asioissa on tuolla sanalla "rajaton" niin
perin epämääräinen merkitys...

-- Että se on melkein rajaton, niinkö? sanoi Monte-Cristo.

-- Juuri niin aioin sanoa. Se, mikä on epämääräistä, on epäilyttävää,
ja epäilyttävästä pysyy viisas loitolla.

-- Se tietää siis, sanoi Monte-Cristo, -- että jos Thomson & French
tekevät tyhmyyksiä, niin Danglars ei aio noudattaa heidän esimerkkiään.

-- Kuinka niin voitte sanoa, herra kreivi?

-- Tietysti. Thomson & French'ia eivät numerot rajoita, mutta
Danglars'ia kyllä. Hän on viisas mies, niin kuin hän itse äsken sanoi.

-- Hyvä herra, sanoi pankkiiri ylpeästi, -- tähän asti ei vielä kukaan
ole kassaani laskenut.

-- Kaikesta päättäen, sanoi Monte-Cristo, -- minä siis sen ensimmäisenä
joudun laskemaan.

-- Kuka sen teille sanoo?

-- Nuo itse kysymänne selitykset, jotka hyvin suuressa määrässä
muistuttavat epäilyksiä...

Danglars puri huuleensa. Toisen kerran tuo mies oli saanut hänestä
voiton, vieläpä sillä alalla, jolla hän oli kotonaan. Danglars'in
pilkallinen kohteliaisuus oli vain teeskenneltyä ja läheni suuresti
hävyttömyyttä.

Monte-Cristo sitä vastoin hymyili niin herttaisesti kuin mahdollista,
ja otti kasvoilleen viattoman ilmeen, joka oli hänelle hyvin edullinen.

-- Koetan siis saada teidät ymmärtämään tarkoitukseni, lausui Danglars
oltuaan hetkisen vaiti, -- pyytämällä teitä itse määräämään, minkä
summan haluatte nostaa liikkeestäni.

-- Mutta, vastasi Monte-Cristo, joka oli päättänyt olla tuumaakaan
väistymättä, -- jos kerran tahdoin saada rajattoman luoton, niin tein
sen juuri sen vuoksi, etten tiedä, kuinka paljon tarvitsen.

Pankkiiri luuli otollisen hetken tulleen, jolloin hän vuorostaan
saattoi iskeä vastustajaansa. Hän nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan
ja sanoi ylimielisesti hymyillen:

-- Älkää pelätkö lausua toivomuksianne. Saatte silloin nähdä, että
vaikka liikkeeni rahavarat ovatkin rajoitetut, se yhtä kaikki voi
tyydyttää mitä suurimpia vaatimuksia, vaikkapa pyytäisittekin
miljoonan...

-- Mitä tarkoitatte? sanoi Monte-Cristo.

-- Sanoin miljoonan, lausui Danglars tyhmän itsetietoisesti.

-- Mitä minä miljoonalla teen? lausui kreivi. -- Hyvä Jumala, jos
olisin tarvinnut ainoastaan miljoonan, niin en suinkaan mokoman
pikkusumman tähden olisi hankkinut luottoa. Miljoona? Ainahan minulla
on miljoona lompakossani tai matkalaukussani.

Ja Monte-Cristo otti taskustaan pienestä lompakosta, jossa oli hänen
käyntikorttejaan, kaksi omistajalleen osoitettua valtiorahaston
maksumääräystä, jotka kumpikin oli asetettu puolelle miljoonalle.

Danglars'in kaltaisia miehiä ei saanut pistellä, heihin täytyi iskeä
oikein lujasti. Isku osui. Pankkiiri horjui ja häntä pyörrytti. Hän
katsoi ällistyneenä Monte-Cristoon, ja hänen silmäteränsä laajenivat
tavattomasti.

-- Tunnustakaahan suoraan, että epäilitte Thomson & Frenchin
pankkiliikettä. Sehän on aivan luonnollista. Olenkin ottanut tämän
varteen, ja vaikka en olekaan tottunut raha-asioita hoitamaan, niin
ryhdyin varokeinoihin. Tässä on kaksi samanlaista kirjettä kuin se,
minkä te olette saanut. Toisen ovat lähettäneet Arstein ja Erkeles
Wienissä paroni Rothschildille, toisen Baring Lontoossa Lafittelle.
Sana vain ja minä vapautan teidät kaikista huolista ja menen
jompaankumpaan näistä toisista pankkiliikkeistä.

Danglars oli lopullisesti voitettu. Vapisevin sormin hän avasi Wienistä
ja Lontoosta lähetetyt kirjeet, jotka kreivi sormiensa päillä hänelle
ojensi, tarkasti niin huolellisesti allekirjoituksia, että se olisi
ollut loukkaavaa Monte-Cristolle, ellei tämä olisi ottanut pankkiirin
hämmästystä varteen.

-- Tässä on kolme nimikirjoitusta, joista jokainen on monen miljoonan
arvoinen, sanoi Danglars nousten aivan kuin tervehtiäkseen kullan
voimaa, joka tämän miehen hahmossa oli ilmestynyt hänen eteensä. --
Kolme rajatonta luottoa kolmessa pankkiliikkeessämme! Anteeksi, herra
kreivi! Vaikka en enää epäilekään, niin olen ainakin hämmästynyt.

-- Ei suinkaan teidän kaltaisenne pankkiiri hämmästy niin vähästä,
sanoi kreivi kohteliaasti. -- Voitte siis lähettää minulle hiukan
rahaa?

-- Määrätkää summa, herra kreivi. Olen valmis täyttämään tahtonne.

-- No, sanoi Monte-Cristo, -- koska me siis ymmärrämme toisiamme...,
sillä ymmärrämmehän me toisiamme?

Danglars nyökkäsi vakuuttavasti.

-- Ettekä enää vähääkään epäile minua? jatkoi Monte-Cristo.

-- Oh, herra kreivi, huudahti pankkiiri, -- en ole hetkeäkään epäillyt.

-- Ette, mutta halusitte saada todistuksen. No niin, jatkoi kreivi, --
kun siis ymmärrämme toisiamme, kun ette enää epäile minua, niin
määrätkäämme summa ensi vuotta varten. Esimerkiksi kuusi miljoonaa.

-- Kuusi miljoonaa, hyvä, sanoi Danglars tukehtumaisillaan.

-- Jos tarvitsen enemmän, niin lisäämme summaa, sanoi Monte-Cristo. --
Mutta en aio jäädä vuotta kauemmaksi Ranskaan enkä tuhlata tätä
enempää ... saammepahan sittemmin nähdä... Lähettäkää aluksi huomenna
minulle viisisataatuhatta frangia, olen kotona kello kahteentoista
asti; ellen ole kotona, niin jätän kuitin taloudenhoitajalleni.

-- Rahat ovat luonanne kello kymmenen aamulla, herra kreivi, sanoi
Danglars. -- Tahdotteko kultaa, seteleitä vai hopeaa?

-- Puoliksi kultaa ja puoliksi seteleinä, jos suvaitsette.

Ja kreivi nousi.

-- Minun täytyy tunnustaa teille suoraan, sanoi Danglars vuorostaan, --
että luulin tarkoin tietäväni, keiden hallussa olivat Euroopan
suurimmat rikkaudet, ja yhtä kaikki teidän omaisuutenne, joka näyttää
olevan hyvin suuri, oli minulle tuntematon. Oletteko sen äskettäin
hankkinut?

-- En, vastasi Monte-Cristo, -- se on päinvastoin hyvinkin vanha. Se
oli jonkinmoinen perheaarre, johon ei saatu koskea ja jonka
käyttämättömät korot ovat tehneet pääoman kahden- ja kolminkertaiseksi.
Testamentin tekijän määräämä aika kului vasta muutama vuosi sitten
umpeen. Se on siis ollut hallussani vasta muutamia vuosia, ja
tietämättömyytenne on sen vuoksi aivan luonnollinen. Jonkin ajan
kuluttua tulette sen lähemmin tuntemaan.

Tätä sanoessaan kreivi hymyili tuolla omituisella tavallaan, joka Franz
d'Epinayssa oli herättänyt kauhua.

-- Hienon makunne ja omaisuutenne turvin, herra kreivi, tulette
pääkaupungissamme elämään niin loisteliaasti, että me muut
miljoonamiesraukat jäämme aivan varjoon. Mutta koska olette
taiteentuntija, sillä huoneeseen astuessani näytitte tarkastavan
taulujani, sallikaa minun näyttää teille taidekokoelmani. Kaikki taulut
ovat alkuperäisiä, kaikki ovat kuuluisien vanhojen mestareitten
tekemiä. En rakasta nykyajan taiteilijoita.

-- Olette oikeassa, sillä heillä on yleensä se paha vika, että he eivät
ole vielä ennättäneet tulla vanhoiksi.

-- Saanko luvan näyttää teille muutamia kuvapatsaita, joiden tekijät
ovat Thorvaldsen, Bartoloni ja Canova, kaikki ulkomaisia taiteilijoita.
Niin kuin näette, en rakasta ranskalaisia taiteilijoita.

-- Onhan teillä oikeus kohdella heitä väärin, sillä ovathan he
maanmiehiänne.

-- Mutta kaiken sen säästän siksi, kun olemme lähemmin tutustuneet.
Tänään, jos sen sallitte, esittelen teidät paronitar Danglars'ille.
Antakaa tämä kiirehtimiseni anteeksi, mutta sellainen liiketuttava kuin
te kuuluu melkein perheeseen.

Monte-Cristo kumarsi ilmaisten siten suostuvansa ottamaan vastaan
kunnian, jonka rahamies tahtoi hänelle suoda.

Danglars soitti. Loistavasti puettu palvelija astui sisään.

-- Onko rouva paronitar kotona? kysyi Danglars.

-- On, herra paroni, vastasi palvelija.

-- Onko hän yksin?

-- Ei, rouva paronittaren luona on vieras.

-- Enhän ole epähieno, jos esittelen teidät muutamien vieraitten läsnä
ollessa, herra kreivi? Ette kai tahdo liikkua tuntemattomana?

-- En, herra paroni, vastasi Monte-Cristo hymyillen, -- sitä oikeutta
ei minulla ole.

-- Ja kuka on paronittaren luona? Herra Debrayko? kysyi Danglars niin
viattomasti, että Monte-Cristo hengessään nauroi, sillä hän oli jo
ennättänyt saada tietää yhtä ja toista rahamiehen kotioloista.

-- Herra Debray, niin on, herra paroni, vastasi palvelija.

Danglars nyökkäsi. Sitten hän kääntyi Monte-Criston puoleen.

-- Herra Lucien Debray on perheen vanha ystävä, sisäasiainministeriön
sihteeri. Mitä rouvaani tulee, niin hän ottaessaan minut miehekseen
aleni säädyssään, sillä hän kuuluu vanhaan aatelistoon, on syntyisin
neiti de Servières ja on entisen everstin, markiisi Nargonnen leski.

-- Minulla ei ole ollut kunniaa tutustua rouva paronittareen, mutta
herra Debrayn olen tavannut jo.

-- Missä? kysyi Danglars.

-- Herra de Morcerfin luona.

-- Tunnette siis pikku vicomten? kysyi Danglars.

-- Olimme yht'aikaa Roomassa karnevaalin aikaan.

-- Sehän on totta, sanoi Danglars. -- Muistelen kuulleeni jostakin
kummallisesta seikkailusta rosvojen kanssa, jotka asustivat keskellä
raunioita. Hän pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Muistelen hänen
kertoneen siitä vaimolleni ja tyttärelleni Italiasta palattuaan.

-- Rouva paronitar odottaa herroja, lausui palvelija palatessaan
huoneeseen.

-- Kuljen edeltä näyttääkseni teille tietä, sanoi Danglars kumartaen.

-- Ja minä seuraan teitä, sanoi Monte-Cristo.



47. Harmaat hevoset


Paronin astuessa edellä he kulkivat muhkeiden huoneiden läpi, joissa
vallitsi aivan liian ylellinen loisto ja mauton komeus, ja saapuivat
vihdoin paronitar Danglars'in kahdeksankulmaiseen budoaariin, jonka
seiniä verhosi ruusunpunainen silkki ja ovia reunustivat valkoiset
intialaiset musliiniverhot. Nojatuolit olivat antiikkisia ja
kullattuja. Ovissa oli Boucher'n tyyliin maalattuja paimenkuvia. Kaksi
kalustoon hyvin sointuvaa soikeata pastellimaalausta oli seinillä, ja
yhdessä kalustuksen kanssa ne tekivät tämän huoneen kaikkia muita
aistikkaammaksi. Tätä huonetta ei ollut järjestänyt Danglars yhdessä
sen ajan kuuluisimman arkkitehdin kanssa, joka oli määrännyt kaikkien
muiden huoneiden sisustuksen, vaan paronitar yhdessä herra Debrayn
kanssa. Danglars, joka rakasti kaikkea antiikkia samalla lailla kuin
direktorio-aika, halveksi tätä sopukkaa, jonne hän ei yleensä
saanutkaan tulla muulloin kuin silloin, kun toi jonkun vieraan
mukanaan. Danglars ei siis oikeastaan tuonut toista rouvansa luo
vieraaksi, vaan toinen toi hänet, ja häntä kohdeltiin sen mukaan, oliko
tulijan ulkomuoto paronittarelle mieluinen vai vastenmielinen.

Rouva Danglars, joka oli vielä hyvin kaunis, vaikka oli jo
kolmekymmentäkuusivuotias, istui siron pianon ääressä, ja Lucien Debray
selaili jotakin kirjaa erään työpöydän ääressä.

Lucien oli jo ennättänyt kertoa paronittarelle yhtä ja toista
kreivistä. Olihan Monte-Cristo aamiaisella Albertin luona tehnyt
kaikkiin aivan erikoisen vaikutuksen. Vaikka Debray ei ollutkaan
herkimpiä vaikutuksille, oli hänen kuvauksensa kuitenkin tehnyt
paronittaren suunnattoman uteliaaksi. Tuo pianon ääressä istuminen ja
kirjan selaileminen olikin vain asetelma, jonka tarkoitus oli salata
suuri jännitys. Paronitar otti sen vuoksi miehensä hymyillen vastaan,
mitä hän ei tavallisesti tehnyt. Kreivin tervehdykseen hän vastasi
syvällä ja samalla sirolla kumarruksella.

Lucien tervehti kreiviä puolituttavallisesti ja Danglars'ia niin kuin
vanhaa tuttavaa ainakin.

-- Rouva paronitar, sanoi Danglars, -- sallikaa minun esitellä teille
kreivi Monte-Cristo, jota roomalaiset liiketuttavani ovat mitä
lämpimimmin minulle suositelleet. Minun tarvitsee lausua vain sana, ja
kreivi tulee kaikkien hienon maailman naisten kultapojaksi. Kreivi on
päättänyt viipyä Pariisissa vuoden ja sinä aikana kuluttaa kuusi
miljoonaa. Hän panee siis toimeen joukon hienoja tanssiaisia,
päivällisiä ja illallisia, joissa toivon herra kreivin muistavan meitä
niin kuin mekin aiomme kutsua hänet kaikkiin pikku kutsuihimme.

Vaikka esittely olikin karkea, niin harvoinhan kukaan tulee Pariisiin
tuhlaamaan vuodessa kuutta miljoonaa. Paronitar loikin kreiviin
katseen, jossa kuvastui jokseenkin suuri mielenkiinto.

-- Olen kuullut kerrottavan, että tulette tapanne mukaan maailman
toisesta äärestä? kysyi paronitar.

-- Tällä kertaa vain Cadixista.

-- Saavutte huonoon aikaan. Pariisi on kesällä inhottava. Ei ole
tanssiaisia, ei kutsuja, ei juhlia. Italialainen ooppera on
Lontoossa, ranskalainen kaikkialla muualla paitsi Pariisissa. Ja mitä
Theâtre-Français'hen tulee, niin tiedättehän, ettei se ole missään.
Huvitukseksemme jäävät siis ainoastaan muutamat kilpa-ajot
Mars-kentällä ja Satoryssa. Pidättekö kilpa-ajohevosia, herra kreivi?

-- Minä teen kaikkea, mitä Pariisissa tehdään, vastasi Monte-Cristo, --
jos vain tapaan jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa tavoissa.

-- Oletteko siis hevosten ihailija, herra kreivi?

-- Olen viettänyt osan ikääni itämailla, ja tiedättehän, että
itämaalaiset ihailevat ainoastaan jalosukuisia hevosia ja kauniita
naisia.

-- Herra kreivi, sanoi paronitar, -- teidän olisi tullut
kohteliaisuudesta panna naiset etusijalle.

-- Huomaattehan, että tarvitsen jonkun, joka opastaa minua
pariisilaisissa kohteliaisuuksissa.

Tällä hetkellä saapui paronittaren suosikkikamarineiti ja kuiskasi
muutaman sanan hänen korvaansa. Rouva Danglars kalpeni.

-- Mahdotonta! sanoi hän.

-- Se on aivan totta, armollinen rouva, sanoi kamarineiti.

Rouva Danglars kääntyi miehensä puoleen.

-- Onko se totta?

-- Mikä? kysyi Danglars huomattavan levottomana.

-- Mitä tuo tyttö sanoo...

-- Ja mitä hän sanoo?

-- Hän sanoo, että juuri kun ajajani aikoi valjastaa hevoseni vaunujeni
eteen, hän ei löytänytkään niitä tallista. Mitä tämä tietää?

-- Kuulkaahan minua, sanoi Danglars.

-- Kuuntelen kyllä, sillä tahdon tietää, mitä teillä on minulle
sanottavaa. Nämä herrat saavat olla tuomareinamme, ja aloitan siis
kertomalla heille, mitä on tapahtunut. Hyvät herrat, jatkoi paronitar,
-- paroni Danglars'in tallissa on kymmenen hevosta. Näiden hevosten
joukossa on kaksi, jotka kuuluvat minulle, kaksi komeata hevosta,
Pariisin kauneimmat. Tunnettehan, herra Debray, minun hiirakkoni? No
niin, juuri kun rouva Villefort pyytää saada lainaksi hevoseni ja minä
olen luvannut huomenna mennä hänen kanssaan ajelemaan Boulognen
metsään, ne ovatkin kadonneet. Herra Danglars on kai voittanut muutaman
tuhannen ja on ne myynyt. Oh, kuinka inhottava joukkio onkaan tuo
keinottelijoiden joukko!

-- Hevoset olivat liian rajut, sanoi Danglars, -- nehän olivat tuskin
neljän vuoden vanhat, pelkäsin aina, kun lähditte niillä ajelemaan.

-- Tiedättehän, että kuukauden ajan on palveluksessani ollut Pariisin
paras ajaja, sanoi paronitar, -- ellette ole häntäkin myynyt yhdessä
hevosten kanssa.

-- Rakas ystävä, hankin teille toiset ja näitä kauniimmat, jos suinkin
on mahdollista, mutta lauhkeat, niin ettei minun tarvitse pelätä
puolestanne.

Paronitar kohautti olkapäitään hyvin halveksivasti.

Danglars ei ollut huomaavinaan tätä aviopuolisolleen tyypillistä
liikettä. Hän kääntyi Monte-Criston puoleen sanoen:

-- Valitettavasti en tuntenut teitä aikaisemmin, herra kreivi. Tehän
juuri järjestätte talouttanne?

-- Niin järjestän, sanoi kreivi.

-- Olisin silloin tarjonnut ne teille. Myin ne melkein ilmaiseksi.
Mutta, niin kuin lausuin, tahdoin niistä päästä. Ne ovat hevosia, jotka
sopivat naimattomalle miehelle.

-- Herra paroni, kiitän teitä, vastasi kreivi. -- Ostin tänä aamuna
jokseenkin hyvät ja jokseenkin huokeaan hintaan. Katsokaahan, herra
Debray, tehän olette varmaankin hevosten tuntija.

Debrayn mennessä ikkunaan lähestyi paroni vaimoaan.

-- Ajatelkaahan, sanoi hän, -- että minulle tarjottiin niistä huimaavan
korkea hinta. En tiedä, kuka häviötään valmistava hullu lähetti tänä
aamuna taloudenhoitajansa luokseni, pääasia on, että voitin niistä
kuusitoistatuhatta frangia. Älkää olko minulle suutuksissa, annan
niistä teille neljä tuhatta ja Eugénielle kaksi.

Rouva Danglars loi mieheensä murhaavan katseen.

-- Hyvä Jumala! huudahti Debray.

-- Mikä nyt on? kysyi paronitar.

-- Teidän hevosenne, teidän omat hevosenne on valjastettu kreivin
vaunujen eteen.

-- Minun hiirakkoni! huudahti rouva Danglars.

Hän riensi ikkunaan.

-- Ne ovat todellakin samat, sanoi hän.

Danglars oli ällistynyt.

-- Onko se mahdollista? oli Monte-Cristo hämmästyvinään.

-- Sehän on uskomatonta, mutisi pankkiiri.

Paronitar lausui pari sanaa Debraylle, joka lähestyi Monte-Cristoa.

-- Paronitar pyytää kysyä, mistä hinnasta hänen miehensä myi teille
hevoset.

-- En tiedä täsmälleen, vastasi Monte-Cristo. -- Tämän yllätyksen on
minulle tuottanut taloudenhoitajani, ja ... ne maksoivat luullakseni
kolmekymmentätuhatta frangia.

Debray vei vastauksen paronittarelle.

Danglars oli niin hämillään ja niin kalpea, että kreivi oli tuntevinaan
sääliä häntä kohtaan.

-- Näettehän, sanoi hän, -- kuinka naiset ovat kiittämättömiä. Tämä
huomaavaisuutenne ei ole vaikuttanut mitään rouva paronittareen.
Kiittämätön ei ole oikea sana, hullu aioin sanoa. Mutta minkä sille
voi, ihminen rakastaa aina sitä, mikä on vaarallista. Viisainta onkin
siis antaa heidän tehdä oman mielensä mukaan. Jos he murskaavat päänsä,
niin he eivät ainakaan voi silloin soimata ketään muuta kuin itseään.

Danglars ei vastannut mitään, hän arvasi, että häntä pian odotti kauhea
perhekohtaus. Paronitar oli jo rypistänyt kulmiaan, ja se ennusti aina
myrskyä. Debray, joka aavisti sen tulevan, teki asiaa kaupungille ja
poistui. Monte-Cristo, joka ei tahtonut viipymisellään pilata
asemaansa, kumarsi rouva Danglars'ille ja poistui jättäen aviomiehen
vaimonsa vihan valtaan.

-- Hyvä, tuumi Monte-Cristo poistuessaan, -- olen päässyt siihen, mihin
tahdoinkin. Tämän perheen rauha on nyt minun vallassani, ja yhdellä
iskulla voitan sekä herran että rouvan sydämen. Mikä onni! Mutta vielä
en ole tullut esitellyksi neiti Eugénie Danglars'ille, ja olisin ollut
hyvin utelias näkemään hänet. Mutta, jatkoi hän ja hänen huulilleen
tuli tuo hänelle ominainen hymy, -- olemmehan Pariisissa ja meillä on
aikaa... Lykätkäämme se toistaiseksi...!

Näissä mietteissä kreivi nousi vaunuihin ja ajoi asuntoonsa.

Kaksi tuntia myöhemmin rouva Danglars sai herttaisen kirjeen,
jossa kreivi Monte-Cristo selitti, ettei hän tahtonut aloittaa
Pariisissa-oleskeluaan saattamalla kaunista naista epätoivoon, ja hän
pyysi paronitarta ottamaan hevosensa takaisin.

Niillä oli samat valjaat, jotka paronitar oli nähnyt niillä aamulla,
mutta korvien nauharuusuihin oli jokaiseen kiinnitetty jalokivi.

Danglars'kin sai kirjeen.

Kreivi pyysi siinä, että hän saisi tehdä tämän lahjoituksen
paronittarelle, pyytäen anteeksi, että itämaisen tavan mukaan lähetti
hevoset takaisin.

Iltapäivällä Monte-Cristo läksi Alin seurassa Auteuiliin.

Seuraavana päivänä kello kolmen aikaan tuli Ali kreivin soitettua
herransa huoneeseen.

-- Ali, sanoi kreivi, -- olet usein kertonut minulle, miten taitava
olet heittämään lassoa.

Ali nyökkäsi ja kohotti ylpeänä vartaloaan.

-- Hyvä...! Lasson avulla voit siis pysäyttää härän?

Ali nyökkäsi.

-- Leijonankin?

Ali kuvasi liikkeellä lasson heittämistä ja matki vihaista karjuntaa.

-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- ymmärrän sinun pyytäneen leijonia.

Ali nyökkäsi ylpeänä.

-- Mutta voisitko pysäyttää kaksi täyttä laukkaa juoksevaa hevosta?

Ali hymyili.

-- Hyvä, kuule siis, sanoi Monte-Cristo. -- Kohta ajavat tästä ohitse
vaunut kahden hevosen vetäminä, samojen, jotka minulla oli eilen. Sinun
täytyy pysäyttää nuo hevoset taloni edustalle.

Ali meni kadulle ja veti portin eteen suoran viivan. Sitten hän palasi
sisään ja näytti viivaa kreiville, joka koko ajan oli katseillaan
seurannut häntä.

Kreivi taputti häntä hellästi olalle. Sillä tavoin hän kiitti Alia.
Sitten nubialainen meni polttamaan piippuaan talon ja kadun kulmassa
olevalle kivelle. Monte-Cristo vetäytyi huoneeseensa välittämättä
asiasta sen enempää.

Mutta kello viiden aikaan, jolloin kreivi odotti ajoneuvoja, näkyi
hänessä heikkoja levottomuuden oireita. Hän käveli eräässä
kadunpuoleisessa huoneessa ja pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan, ja
silloin tällöin hän lähestyi ikkunaa ja näki nubialaisen säännöllisesti
puhaltelevan savupilviä, mistä voi päättää hänen kokonaan vaipuneen
tähän toimeen.

Äkkiä kuului etäältä vaunujen jyrinää, joka lähestyi ukkosen
nopeudella. Näkyviin tulivat vaunut, joiden ajaja turhaan koetti
hillitä hevosia, sillä ne kiitivät hurjina, villeinä eteenpäin.

Vaunuissa istui nuori nainen ja seitsemän- tai kahdeksanvuotias lapsi,
jotka syleilivät toisiaan ja kauhun vallassa eivät osanneet edes
huutaakaan. Jos pyörän alle olisi sattunut kivi tai vaunut törmänneet
puuta vastaan, olisivat ne menneet sirpaleiksi. Vaunut kiitivät
keskellä katua, ja kaikki, jotka näkivät niiden tulevan, huusivat
kauhusta.

Äkkiä Ali laski piippunsa syrjään, otti taskustaan lasson, heitti sen
niin että se kietoutui kolmin kerroin vasemmanpuoleisen hevosen
jalkojen ympärille. Parin kolmen askelen päässä hevonen kaatui, taittoi
aisan ja kaatuessaan esti toista hevosta kiitämästä eteenpäin. Ajaja
käytti tätä hetkeä hyväkseen hypätäkseen alas. Mutta Ali oli jo
tarttunut rautaisilla sormillaan toisen hevosen sieraimiin, ja tuskasta
hirnuen tämä vaipui toisen viereen kadulle.

Tähän kului aikaa vain sen verran kuin kuula tarvitsee osuakseen
maaliin.

Mutta vastapäätä olevasta talosta riensi paikalle mies palvelijoitten
seuraamana. Samassa kun ajaja avasi vaunun oven, mies nosti syliinsä
naisen, joka toisella kädellään oli takertunut vaunun tyynyihin ja
toisella painoi rintaansa vastaan pyörtynyttä poikaansa. Monte-Cristo
kantoi heidät molemmat salonkiin ja laski heidät leposohvalle.

-- Älkää pelätkö enää, sanoi hän. -- Olette pelastunut.

Nainen tointui ja osoitti mitään puhumatta poikaansa, ja hänen
katseensa ilmaisi paljon enemmän kuin kaikki rukoukset. Lapsi oli yhä
vielä pyörryksissä.

-- Minä ymmärrän, sanoi kreivi tarkastaen lasta. -- Mutta olkaa
rauhassa, hänelle ei ole tapahtunut mitään pahaa. Hän on vain
säikähtänyt.

-- Sanotte sen varmaankin ainoastaan rauhoittaaksenne minua. Katsokaa,
kuinka kalpea hän on! Poikani, lapseni, Edouardini, vastaa äidillesi.
Hyvä herra, lähettäkää noutamaan lääkäriä. Annan kaiken rikkauteni
sille, joka pelastaa poikani!

Monte-Cristo viittasi epätoivoista äitiä rauhoittumaan. Hän otti
eräästä laatikosta böömiläisestä lasista tehdyn kullalla koristetun
pullon, jossa oli verenpunaista nestettä, ja kaasi siitä pisaran lapsen
kielelle.

Lapsi, vaikka olikin vielä aivan kalpea, avasi heti silmänsä.

Tämän nähdessään äiti oli melkein huumaantunut ilosta.

-- Missä olen, huudahti hän, -- ja ketä saan kiittää siitä, että olemme
pelastuneet kamalasta tapaturmasta?

-- Olette miehen luona, joka on onnellinen saadessaan poistaa teiltä
suuren surun.

-- Kirottu uteliaisuus, sanoi nainen. -- Koko Pariisi puhui rouva
Danglars'in erinomaisista hevosista, ja mieleni teki niitä koettaa.

-- Mitä! huudahti kreivi verrattomasti teeskennellen hämmästystä. --
Ovatko nuo hevoset rouva paronittaren?

-- Ovat. Tunnette siis hänet?

-- Rouva Danglars'in? Minulla on kunnia tuntea hänet, ja olen kaksin
verroin onnellinen pelastettuani teidät noiden hevosten aiheuttamasta
vaarasta. Sillä minua saatte syyttää tuosta vaarasta. Ostin eilen
hevoset paronilta. Mutta paronitar näytti olevan siitä niin pahoillaan,
että eilen lähetin ne hänelle lahjaksi.

-- Olette siis kreivi Monte-Cristo, josta Hermine eilen kertoi minulle
hyvin paljon?

-- Olen, vastasi kreivi.

-- Minä olen Héloïse de Villefort.

Kreivi kumarsi kuin mies, joka kuulee aivan vieraan nimen.

-- Herra Villefort tulee olemaan teille äärettömän kiitollinen! jatkoi
Héloïse.

-- Olette pelastanut hänen vaimonsa ja poikansa. Ilman jalomielistä
palvelijaanne minä ja lapseni olisimme varmasti kuolleet.

-- Vapisen vieläkin ajatellessani, missä vaarassa olitte.

-- Sallitte varmaankin minun runsaasti palkita tuota miestä.

-- Älkää pilatko Alia palkinnoillanne ja kiitoksillanne, sanoi
Monte-Cristo. -- En tahtoisi hänen tottuvan sellaiseen. Ali on orjani.
Pelastaessaan henkenne palvelee hän minua, ja hänen velvollisuutensa on
palvella minua.

-- Mutta hänhän pani henkensä vaaraan, sanoi rouva Villefort, johon
kreivin käskevä ääni oli tehnyt syvän vaikutuksen.

-- Olen kerran pelastanut hänen henkensä, vastasi Monte-Cristo, -- se
kuuluu siis minulle.

Rouva Villefort vaikeni.

Tänä lyhyen äänettömyyden aikana oli kreivillä tilaisuus tarkastaa
lasta. Poika oli pieni ja hento, kalpeaihoinen, niin kuin punatukkaiset
tavallisesti ovat, ja hänen tuuhea kapinallinen tukkansa peitti kuperaa
otsaa ja laskeutui suurina kiharoina olkapäille asti. Silmät olivat
vilkkaat, ja niistä näkyi salaista pahuutta ja nuorekasta
ilkimielisyyttä. Suu oli iso, mutta huulet kapeat. Tätä
seitsenvuotiasta olisi piirteistään päättäen luullut ainakin
kaksitoistavuotiaaksi. Ensitöikseen hän äkillisellä liikkeellä
irrottautui äitinsä syleilystä ja meni avaamaan sen laatikon, josta
kreivi oli ottanut lääkkeen. Kysymättä lupaa keneltäkään, tottuneena
täyttämään kaikki oikkunsa, hän alkoi ottaa korkkeja pois kaikista
pulloista.

-- Älkää koskeko niihin, sanoi kreivi, -- sillä muutamat noista
aineista ovat vaarallisia hengittääkin.

Rouva Villefort kalpeni ja tarttui poikansa käsivarteen vetäen hänet
luokseen. Kun hänen pelkonsa oli talttunut, loi hän laatikkoon nopean
mutta ilmeikkään katseen, jonka kreivi heti ymmärsi.

Samassa astui Ali sisään.

Rouva Villefort teki iloa ilmaisevan liikkeen ja painaen lapsen entistä
lujemmin rintaansa vastaan sanoi:

-- Edouard, näetkö tuon uljaan palvelijan; hän pani henkensä vaaraan
pidättääkseen hevoset. Kiitä häntä, sillä ilman häntä olisimme
epäilemättä tänä hetkenä molemmat kuolleet.

Poika suipensi huuliaan ja käänsi halveksivaisesti päänsä poispäin.

-- Hän oli liian ruma, sanoi hän.

Kreivi hymyili, aivan kuin lapsi olisi täyttänyt hänen toivomuksensa.
Rouva Villefort soimasi poikaansa niin lievästi, että Jean-Jacques
Rousseau ei suinkaan olisi siitä pitänyt, jos pojan nimi olisi ollut
Emile.

-- Tämä nainen, sanoi kreivi arabiankielellä Alille, -- käskee
poikaansa kiittämään sinua heidän henkensä pelastamisesta, ja lapsi
vastaa, että olet liian ruma.

Ali käänsi hetkiseksi älykkään katseensa lapseen. Sieraimien
värähtelystä Monte-Cristo huomasi, että Ali oli loukkaantunut
sydänjuuriansa myöten.

-- Herra kreivi, sanoi rouva Villefort nousten, -- asutteko
tavallisesti täällä?

-- En, vastasi kreivi. -- Olen ostanut tämän talon jonkinmoiseksi
tilapäisasunnoksi. Asun Champs-Elysées 30:ssa. Mutta huomaan, että
olette jo täysin toipunut ja haluatte varmaan lähteä. Käsken
valjastamaan nämä samat hevoset vaunujeni eteen, ja Ali, tuo niin ruma
mies, sanoi hän hymyillen pojalle, -- saa kunnian saattaa teidät
kotiinne, jotta oma ajajanne saa jäädä tänne panemaan vaunut kuntoon.
Kun ne ovat kunnossa, vievät minun omat hevoseni vaunut suoraan
paronitar Danglars'in luo.

-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- enhän minä mitenkään tohdi lähteä
noiden samojen hevosten kyytiin.

-- Saattepahan nähdä, sanoi Monte-Cristo, -- että Alin ollessa
ohjaksissa ne muuttuvat lauhkeiksi kuin lampaat.

Ali oli lähestynyt hevosia, jotka suurella vaivalla oli saatu pystyyn.
Hänen kädessään oli tuoksuvaan nesteeseen kastettu pieni sieni. Sillä
hän hieroi hevosten kuonoa ja ohimoita, ja heti sen jälkeen ne alkoivat
purskua ja vapista.

Suuren ihmisparven katsellessa Ali sitten valjasti hevoset kreivin
vaunujen eteen, tarttui ohjaksiin ja nousi ajajan paikalle. Ja kaikkien
läsnä olevien suureksi ihmeeksi nuo kuuluisat ja äsken niin hurjat
harmaat hevoset astelivat nyt niin veltosti ja horjuen, että kului
lähes kaksi tuntia, ennen kuin rouva Villefort saapui asuntoonsa
Saint-Honorén esikaupunkiin.

Saavuttuaan asuntoonsa ja kotiväen tunteiden hiukan lauhduttua hän
kirjoitti seuraavan kirjeen rouva Danglars'ille:

    Rakas Hermine.

    Tuo sama kreivi Monte-Cristo, josta niin paljon eilen puhuimme,
    on aivan kuin ihmeen kautta pelastanut tänään minut ja poikani.
    Kun eilen hänestä puhuimme, en otaksunut, että niin pian hänet
    näkisin. Eilen puhuitte hänestä niin suurella innostuksella, että
    pikku älyni ei voinut olla Teitä pilkkaamatta, mutta tänään
    huomaan, että tuo innostuksenne ei ollut edes kylliksi suuri.
    Ranelaghin luona hevoseni pillastuivat kiitämään sellaista hurjaa
    vauhtia, että Edouard ja minä olisimme varmaankin menneet murskaksi
    ensimmäistä puuta tai kylän kaivoa vastaan, ellei eräs arabialainen
    tai nubialainen, musta hän ainakin oli ja kreivin palvelija, olisi
    -- epäilemättä kreivin viittauksesta -- seisauttanut hevosia,
    vaikka oli vaarassa joutua kuoleman omaksi, ja ihme olikin, ettei
    hänen käynyt niin hullusti. Silloin kreivi kantoi minut ja
    Edouardin luokseen ja herätti poikani eloon. Tulin hänen omissa
    vaunuissaan kotiin. Huomenna lähetetään Teidän vaununne. Saatte
    nähdä, että hevosenne ovat tämän tapauksen jälkeen ihmeellisesti
    heikontuneet. Ne ovat aivan kuin hölmistyneet. Näyttää aivan siltä,
    kuin ne eivät voisi antaa itselleen sitä anteeksi, että mies on
    heidät kesyttänyt. Kreivi pyysi minua sanomaan Teille, että kun
    ne kaksi päivää saavat maata oljilla ja niitä ruokitaan vain
    kauroilla, tulevat ne yhtä kukoistaviksi kuin ennenkin, siis yhtä
    vaarallisiksi.

    Hyvästi! En kiitä Teitä tästä ajelustani, mutta kun asiaa oikein
    mietin, niin väärinhän tekisin, jos jollakin tavoin olisin Teille
    pahoillani hevostenne oikun johdosta, sillä tätä oikkua saan
    kiittää tutustumisestani kreivi Monte-Cristoon. Tuo kummallinen
    mies on niin merkillinen ja mieltäkiinnittävä arvoitus, että aion
    häntä kaikin mokomin lähemmin tutkia, vaikkakin minun täytyisi
    lähteä uudelleen ajelemaan Boulognen metsään Teidän hevosillanne.

    Edouard kesti tapauksen ihmeellisen rohkeasti. Hän kyllä pyörtyi,
    mutta sitä ennen hän ei kertaakaan parkaissut eikä jälkeenpäin
    itkenyt. Sanotte kai taaskin, että äidinrakkauteni tekee minut
    sokeaksi. Mutta tässä hennossa ja heikossa ruumiissa on rautainen
    sielu.

    Meidän rakas Valentinemme lähettää paljon terveisiä Eugénielle.
    Suutelen Teitä sydämellisesti.

    Héloïse de Villefort.

    P.S. Järjestäkää niin, että jotenkin tapaan kreivi Monte-Criston
    Teidän luonanne, tahdon hänet ehdottomasti nähdä. Olen saanut herra
    Villefort'in lupaamaan, että hän käy kreivin luona. Toivon, että
    hän pitää lupauksensa.

Samana iltana puhuttiin kaikkialla Auteuilin tapauksesta. Albert kertoi
sen äidilleen, Château-Renaud Jockey-klubissa, Debray ministeriössä.
Beauchamp lausui kreiville lehdessään sekalaisten uutisten joukossa
kahdellakymmenellä rivillä muutamia kohteliaisuuksia, mikä teki tämän
ulkomaalaisen aatelismiehen ylhäisönaisten silmissä sankariksi.

Monet jättivät käyntikorttinsa rouva Villefort'in asuntoon saadakseen
siten tilaisuuden tulla toistamiseen ja kuullakseen hänen omasta
suustaan koko kertomuksen tästä kummallisesta seikkailusta.

Niin kuin Héloïse oli maininnut, Villefort pukeutui mustaan pukuunsa,
otti valkoiset hansikkaat, valikoi komeimmat vaununsa, määräsi parhaat
puvut palvelijoilleen ja pysähtyi samana iltana Champs-Elysées'n
varrella olevan talon n:o 30:n eteen.



48. Ideologiaa


Jos kreivi Monte-Cristo olisi kauemmin oleskellut Pariisissa, niin hän
olisi antanut täyden arvon herra Villefort'in käynnille.

Villefort oli hovin suosiossa, hallitsipa sitten kuningassuvun vanhempi
tai nuorempi haara, olivatpa ministerit vanhoillisia tai vapaamielisiä.
Kaikki pitivät häntä hyvin etevänä, niin kuin ihmiset aina pitävät
sitä, joka ei ole tehnyt poliittista haaksirikkoa. Monet vihasivat
häntä, mutta toiset suosivat, vaikka ei kukaan häntä rakastanut.
Villefort'illa oli ylhäinen asema oikeusalalla, ja hän pysyi siinä
aivan kuin Harlay tai Molé. Hänen salonkinsa, jonka tekivät vilkkaaksi
nuori vaimo ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tuskin
kahdeksantoistavuotias tytär, oli yhtä kaikki tuollainen jäykkä
pariisilainen salonki, jossa noudatetaan traditioita ja kunnioitetaan
suuresti hovitapoja. Kylmä kohteliaisuus, ehdoton luottamus hallituksen
periaatteisiin, täydellinen filosofisten järjestelmien ja niiden
luojien halveksiminen, ne olivat pääosana herra Villefort'in
yksityisessä ja julkisessa elämässä.

Herra Villefort ei ollut ainoastaan virkamies, hän oli melkein
valtiomies. Koska hän oli ollut hyvissä väleissä edellisen hovin
kanssa, josta hän aina puhui mitä suurimmalla kunnioituksella ja
arvonannolla, piti uusi hovi häntä suuressa kunniassa, ja hän tiesi
niin paljon, että monessa asiassa otettiin hänen mielipiteensä aina
varteen ja kysyttiin häneltä neuvoakin. Hän asui aivan kuin
kuninkailleen kapinalliset läänitysherrat valloittamattomassa
linnoituksessa. Tämä linnoitus oli kuninkaallisen prokuraattorin virka,
jonka etuja hän verrattomasti käytti hyväkseen ja josta hän ei olisi
luopunut muuten kuin antaakseen valita itsensä eduskuntaan ja
muuttuakseen hallitusmielisestä opposition mieheksi.

Yleensä Villefort kävi harvoin muiden luona. Hänen rouvansa kävi hänen
puolestaan. Seurapiireissä oli siihen niin totuttu, että puolustettiin
sitä hänen runsaalla työtaakallaan, vaikka se johtuikin oikeastaan
ylpeistä laskelmista, aatelisesta ylimielisyydestä, hän kun noudatti
periaatetta: "Kunnioita itseäsi, niin toiset sinua kunnioittavat", mikä
ohje on paljon edullisempi meidän yhteiskunnassamme kuin
kreikkalaisten: "Tunne itsesi." Viimeksi mainitun sijaanhan on
nykyaikana tullut tuo paljon helpompi ja mukavampi toisten tunteminen.

Ystävilleen Villefort oli voimakas suojelija, vihollisilleen salainen
mutta kiivas vastustaja, kaikille muille hän oli lain kuvapatsas, joka
oli saanut ihmisen muodon. Sitä paitsi hän oli korskean näköinen, hänen
kasvonsa olivat liikkumattomat, katseensa milloin himmeä, milloin
hävyttömän läpitunkeva ja tutkiva. Sellainen oli mies, jonka jalustan
oli neljä peräkkäistä vallankumousta ensin muodostanut ja sitten
lujittanut.

Herra Villefort'ia pidettiin Ranskan vähimmin uteliaana, vähimmin
jokapäiväisenä miehenä. Hän piti tanssiaiset kerran vuodessa ja
näyttäytyi niissä ainoastaan neljännestunnin, toisin sanoen
neljäkymmentäviisi minuuttia lyhyemmän ajan kuin kuningas
tanssiaisissaan. Koskaan ei häntä nähty teattereissa, ei konserteissa
eikä missään yleisissä paikoissa. Toisinaan hän pelasi whistiä, ja
silloin valittiin hänen arvolleen sopivat vastapelaajat: joku
lähettiläs, arkkipiispa, prinssi, presidentti tai joku leskiherttuatar.

Sellainen oli mies, jonka vaunut pysähtyivät kreivi Monte-Criston oven
eteen.

Kamaripalvelija ilmoitti herra Villefort'in saapumisen juuri sinä
hetkenä, kun kreivi kartan yli kumartuneena tutki tietä Pietarista
Kiinaan.

Kuninkaallinen prokuraattori astui yhtä juhlallisesti sisään kuin
astuessaan oikeussaliin. Hän oli kaikessa sama mies, jonka näimme
Marseillessa prokuraattorin sijaisena. Luonto, joka aina on
johdonmukainen, ei ollut tehnyt mitään muutoksia hänen kehityksessään.
Hänen syvällä olevat silmänsä vaikuttivat miltei ontoilta, ja hänen
kultasankaiset silmälasinsa olivat niin kiinni silmäkuopassa, että
olisi voinut luulla niiden kuuluvan hänen kasvoihinsa. Kaulusta lukuun
ottamatta oli hänen pukunsa aivan musta, eikä tässä synkässä värissä
ollut muuta poikkeusta kuin napinreiän punainen nauha, joka näytti
siveltimellä vedetyltä veriviirulta.

Vaikka Monte-Cristo osasikin hillitä itsensä, tarkasti hän tavallista
terävämmin tätä vierastaan vastatessaan hänen kumarrukseensa. Ja
Villefort, joka luonteeltaan oli epäluuloinen eikä uskonut sosiaalisiin
ihmeisiin, piti tuota ulkomaista aatelismiestä -- sen nimen oli
Monte-Cristo jo saanut -- pikemmin jonakuna teollisuudenharjoittajana,
joka oli tullut etsimään uutta toimialaa, tai karanneena
rangaistusvankina kuin Kirkkovaltion ritarina tai Tuhannen ja yhden yön
sulttaanina.

-- Hyvä herra, sanoi Villefort sillä yksitoikkoisella äänellä, jota
virkamiehet käyttävät puheissaan ja josta he eivät tahdo tai eivät voi
vapautua tavallisessa keskustelussakaan, -- kuultuani, minkä
palveluksen eilen teitte vaimolleni ja pojalleni, katson olevani
velvollinen kiittämään teitä. Olen siis saapunut täyttämään tämän
velvollisuuden ja lausumaan kiitokseni.

Virkamiehen ankara katse ei hänen puhuessaan kadottanut hituistakaan
tavallisesta terävyydestään. Hän oli lausunut sanansa yliprokuraattorin
äänellä, ja hänen niskansa ja olkapäänsä olivat koko ajan pysyneet
liikkumattomina, minkä seikan tähden hänen imartelijansa sanoivat häntä
lain kuvapatsaaksi, niin kuin olemme maininneet.

-- Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo vuorostaan jääkylmän kohteliaasti,
olen iloinen, kun olen voinut pelastaa pojan äidilleen, sillä
sanotaanhan, että äidin tunne on kaikkein pyhin, ja tämä osakseni
tullut onni olisi voinut vapauttaa teidät velvollisuudestanne. Mutta
epäilemättä tuotatte minulle suuren kunnian, sillä tiedänhän, että
herra Villefort ei tällaista suosiota tuhlaa. Mutta niin kallisarvoinen
kuin se onkin, ei se vastaa sitä iloa, minkä sisäinen tyydytys minulle
antaa.

Villefort, joka kummastui tätä odottamatonta puheen käännettä, vavahti
aivan kuin sotilas, joka tuntee saaneensa iskun haarniskan lävitse.
Halveksiva piirre hänen suupielessään ilmaisi, että hän tästä lähin ei
pitänyt kreivi Monte-Cristoa hienona aatelismiehenä.

Hän loi silmänsä ympärilleen etsiäkseen uutta keskustelunaihetta ja
näki kartan, jota Monte-Cristo oli hänen tullessaan tarkastanut.

-- Tutkitte maantiedettä? Se on tyhjentymätön aine, varsinkin teille,
jonka sanotaan nähneen yhtä monta maata kuin tuolle kartalle on
piirretty.

-- Niin, olen tahtonut sovittaa ihmiskuntaan kokonaisuudessaan sen,
mitä te yksilöihin, nimittäin psykologiset tutkimukset. Olen ajatellut,
että minun on helpompi kulkea kokonaisuudesta yksityiskohtiin kuin
yksityiskohdista kokonaisuuteen. Algebrallinen selviö sanoo, että
tunnetusta on johdettava tuntematon, eikä tuntemattomasta tunnettu...
Mutta olkaa hyvä ja istukaa.

Monte-Cristo viittasi häntä istumaan nojatuoliin, joka kuninkaallisen
prokuraattorin täytyi itse vetää esiin. Kreivi asettui entiseen
tuoliinsa pöydän taakse. Näin hän oli puoliksi kääntyneenä vieraaseensa
päin, selkä ikkunaan ja kyynärpää kartalla, joka tänä hetkenä oli
keskustelun aiheena, vaikka keskustelu kohta samoin kuin Morcerfin ja
Danglars'in luona kääntyi asianomaiseen vieraaseen.

-- Ahaa, te filosofoitte, sanoi Villefort oltuaan hetkisen vaiti
kootakseen voimansa aivan kuin painija, joka tapaa vastustajan. --
Kautta kunniani, jos minulla teidän tavallanne ei olisi mitään
tehtävää, etsisin itselleni hauskemman toimialan.

-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, -- ja ihminen onkin ruma
linnunpelätti jokaisen silmissä, joka häntä lähemmin tutkii auringon
mikroskoopin alla. Mutta kuulin teidän sanovan, ettei minulla ole
mitään tehtävää. Luuletteko sitten ehkä, että teillä on jotakin
tehtävää? Tai, puhuaksemme suorempaan luuletteko, että työnne on sen
arvoista, että sitä voi joksikin sanoa?

Villefort'in kummastus tuli entistä suuremmaksi, kun hän sai tämän
toisen ankaran iskun. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut näin
voimakasta paradoksia tai, sanoaksemme suoraan, hän kuuli sellaisen
ensimmäisen kerran.

Kuninkaallinen prokuraattori ryhtyi vastaamaan.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette ulkomaalainen ja sanotte itsekin
viettäneenne osan elämäänne itämailla. Ette siis tiedä, kuinka
inhimillinen oikeus, joka siellä iskee nopeasti, on meillä varovainen
ja varma.

-- Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Se kulkee ontuen, niin kuin antiikin
maailmassa sanottiin. Tiedän tuon kaiken, sillä olen tutkinut eri
maiden oikeuslaitosta, ja olen verrannut eri kansojen rikoslakeja
luonnonoikeuteen. Ja sen sanon suoraan, että mielestäni alkeellisten
kansojen laki, kostolaki, on lähimpänä Jumalan sydäntä.

-- Jos tämä laki tulisi käytäntöön, sanoi kuninkaallinen prokuraattori,
-- niin se kyllä suuresti yksinkertaistaisi rikoslakiamme, eikä meidän
virkamiehillämme olisi silloin paljoakaan tehtävää, niin kuin äsken
sanoitte.

-- Ehkä vielä niin käy, sanoi Monte-Cristo. -- Tiedättehän, että kaikki
inhimilliset järjestelmät kehittyvät monimutkaisesta yksinkertaiseen,
ja että yksinkertainen on samalla täydellistä.

-- Mutta ennen kuin olemme siihen päässeet, sanoi prokuraattori, -- on
meidän laissamme ristiriitaisia määräyksiä, jotka johtuvat
gallialaisista tavoista, roomalaisesta laista ja ranskalaisista
tottumuksista. Ymmärrättehän, että tähän kaikkeen ei niinkään helposti
voi syventyä, ja siihen tarvitaan pitkällistä työtä ja hyvää muistia,
jotta kerran sen opittuaan ei sitä unohda.

-- Se on minunkin mielipiteeni. Mutta kaiken sen, mitä te tiedätte
asioista Ranskan lain kannalta katsottuna, sen minä tiedän kaikkien
kansojen lain kannalta. Tunnen yhtä tarkoin englantilaiset,
turkkilaiset, japanilaiset ja hindulaiset lait kuin ranskalaisetkin.
Olin siis oikeassa sanoessani, että teillä on suhteellisesti
(tiedättehän, että kaikki on suhteellista) hyvin vähän lisättävää
siihen, mitä olen tutkinut, ja verrattuna siihen, mitä olen oppinut, on
teillä hyvin paljon vielä opittavaa.

-- Mutta missä tarkoituksessa olette tätä kaikkea tutkinut? kysyi
Villefort kummastuneena.

Monte-Cristo hymyili.

-- Huomaan kyllä, sanoi hän, -- että vaikka tiedänkin teidät
lahjakkaaksi mieheksi, otatte kuitenkin yhteiskunnan jokapäiväiseltä ja
materiaaliselta kannalta, alatte ihmisestä ja lopetatte ihmiseen,
liikutte toisin sanoen ahtaimmalla ja puutteellisimmalla alalla, millä
ihmisäly voi liikkua.

-- Selittäkäähän, sanoi Villefort yhä kummastuneempana, -- en oikein
käsitä teitä...

-- Tarkoitan, että kiinnittäessänne huomiota kansojen sosiaaliseen
muodostumiseen ette näe muuta kuin koneen osat, ettekä sitä suurta
mestaria, joka sen panee liikkeelle. Tarkoitan, että ympärillänne ette
tunnusta muuta kuin virkailijat, joiden valtakirjat ovat ministerien
tai kuninkaiden allekirjoittamat, ettekä huomaakaan niitä henkilöitä,
jotka Jumala on asettanut virkamiesten, ministerien ja kuninkaitten
yläpuolelle antamalla heille tehtävän eikä vain virkaa. Tämä
on ominaista heikolle ihmisluonteelle, puutteelliselle ja
epätäydelliselle. Tobias luuli enkeliä, joka tuli tekemään hänet
jälleen näkeväksi, tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Kansakunnat pitivät
Attilaa, joka tuli heidät hävittämään, tavallisena muiden voittajien
kaltaisena voittajana. Ja vasta kun he ilmaisivat suuren tehtävänsä,
heidät tunnettiin ja heidän jumalainen alkunsa huomattiin. Toinen
sanoi: "Minä olen Herran enkeli" ja toinen: "Minä olen Jumalan vitsa."

-- Siis, sanoi Villefort yhä enemmän kummastuen, koska hänen
puhetoverinsa ilmeisesti oli joko harvinaisen viisas tai hullu, --
pidätte itseänne tuollaisena erikoisena olentona?

-- Miksi en voisi olla sellainen? vastasi Monte-Cristo.

-- Anteeksi, sanoi Villefort aivan ällistyneenä, -- antakaa minulle
anteeksi, että en tänne tullessani tietänyt teitä mieheksi, jonka
tiedot ja äly ovat tavallisten mittojen yläpuolella. Meidän piirissämme
-- sivistyksen turmelemassa -- ei niin rikas aatelismies kuin te
kuulemma olette -- huomatkaa, en kysele mitään, matkin ainoastaan
toisten puheita -- kuluta aikaansa sosiaalisten pulmien miettimiseen ja
filosofisten pilvilinnojen luomiseen. Sellaisista etsivät lohdutuksensa
ne, joille kohtalo ei ole antanut maallista rikkautta.

-- Oletteko siis päässyt korkeaan asemaanne olettamatta, jopa
kohtaamattakaan poikkeuksia, kysyi kreivi. -- Katseeltanne vaaditaan
suurta terävyyttä: ettekö ole harjaannuttanut sitä niin, että heti
tietäisitte, millainen mies osuu eteenne? Eikö virkamiehen tulisi,
samalla kun hän on lain paras sovelluttaja, lain hämärimpien kohtien
ovelin selvittäjä, eikö hänen tulisi tietää, mitä jokaisen ihmisen
sydämessä liikkuu?

-- Saatatte minut aivan hämilleni, sanoi Villefort. -- En ole koskaan
kuullut kenenkään puhuvan tuolla tavoin.

-- Siksi, että koko ajan olette pysytellyt suljettuna olosuhteittenne
kehään, ettekä ole tohtinut lentää niihin korkeuksiin, jonne Jumala on
asettanut näkymättömät ja erikoiset olentonsa.

-- Ja te otaksutte, että siis nuo korkeudet ovat olemassa ja että
niissä on olentoja, jotka sekaantuvat meidän tekoihimme?

-- Miksi se ei olisi mahdollista? Näettekö ilman, jota hengitätte ja
jota vailla ette kuitenkaan voi elää?

-- Me emme siis näe noita olentoja?

-- Näette kyllä silloin, kun Jumala sallii niiden ottavan näkyvän
muodon. Koskette niihin, tartutte niihin, puhutte niille, ja ne
vastaavat.

-- Haluaisinpa tietää, sanoi Villefort hymyillen, -- milloin tuollainen
olento tulee minun lähelleni.

-- Tahtonne on täyttynyt.

-- Siis te itsekö olette sellainen?

-- Niin olen. Enkä luule, että tähän päivään asti on kukaan ihminen
ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Kuninkaitten valtakunnat ovat
rajoitettuja, minun valtakuntani on suuri kuin maailma, sillä en ole
italialainen, en ranskalainen, en hindulainen, en amerikkalainen, en
espanjalainen. Kuulun kaikkiin kansoihin. Ei mikään maa voi kerskailla
nähneensä minun syntyvän. Jumala yksin tietää, mikä seutu näkee minun
kuolevan. Voin omaksua kaikki tavat, puhua kaikkia kieliä. Te luulette
minua ranskalaiseksi, sillä puhun ranskaa yhtä helposti ja yhtä
puhtaasti kuin tekin. No niin, Ali, nubialaiseni, luulee minua
arabialaiseksi, Bertuccio, taloudenhoitajani, luulee roomalaiseksi,
Haydée, orjattareni, luulee minua kreikkalaiseksi. Ymmärrättehän siis,
että kun en kuulu mihinkään kansakuntaan, en pyydä minkään hallituksen
suojelusta, en tunnusta ketään veljekseni, ei minua pidätä mikään
noista arveluista, joita mahtavat tuntevat, eikä minulla ole sellaisia
esteitä kuin heikoilla. Minun ainoat vastustajani ovat välimatkat ja
aika. Kolmas on pelottavin, se, että olen kuolevainen olento. Vain se
voi pysäyttää minut tielläni jo ennen päämaaliani; kaiken muun --
nimittäin sen, mitä ihmiset sanovat kohtalon muuttumiseksi -- olen
ottanut varteen laskelmissani. Ja vaikka jokin noista muista esteistä
voikin minut tavoittaa, niin ei mikään voi minua kukistaa. Sen vuoksi
uskallan puhua teille sellaista, mitä ette ole koskaan kuullut edes
kuninkaitten suusta, sillä kuninkaat tarvitsevat teitä ja muut
pelkäävät. Kukapa ei tässä naurettavasti järjestetyssä yhteiskunnassa
ajattelisi: "Ehkä jonakin päivänä joudun tekemisiin kuninkaallisen
prokuraattorin kanssa!"

-- Mutta ettekö itse ajattele samalla lailla? Sillä siitä hetkestä
asti, kun asutte Ranskassa, olette Ranskan lakien alainen.

-- Sen tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo. -- Mutta kun aion mennä
johonkin maahan, tutkin omalla tavallani kaikkia niitä ihmisiä, joiden
taholta minulla on syytä jotakin toivoa tai pelätä, ja lopulta tunnen
heidät ehkä paremmin kuin he itse. Tuloksena on, että se kuninkaallinen
prokuraattori, jonka kanssa joudun tekemisiin, on pahemmassa asemassa
kuin minä, oli hän kuka hyvänsä.

-- Tarkoitatteko, kysyi Villefort hidastellen, -- että kun ihmisluonne
on heikko niin jokainen on tehnyt ... erehdyksiä?

-- Erehdyksiä ... tai rikoksia, vastasi Monte-Cristo aivan kuin
ohimennen.

-- Ja että vain te ihmisten joukossa, joita ette siis tunnusta
veljiksenne, vain te olette täydellinen, jatkoi Villefort hiukan
vapisevalla äänellä.

-- En suinkaan täydellinen, vastasi kreivi, -- ainoastaan tutkimaton.
Mutta lopettakaamme jo, jos keskustelu ei teitä miellytä. Eihän minun
tarvitse sen pahemmin pelätä teidän lakejanne kuin teidän minun
ennustustaitoani.

-- Ei, ei, sanoi Villefort vilkkaasti, peläten, että toinen luulisi
hänen haluavan karttaa keskustelua, -- ei! Teidän loistava ja melkein
suurenmoinen keskustelunne on kohottanut minut jokapäiväisyyden
yläpuolelle. Emmehän enää keskustele, vaan väittelemme. Tiedättehän,
kuinka paljon teologit luennoillaan yliopistossa ja filosofit
väittelyissään lausuvat pelottavia totuuksia. Otaksukaamme siis, että
harrastamme sosiaalista teologiaa ja teologista filosofiaa ja että minä
lausun, niin tylyltä kuin se kuuluukin: Veljeni, te uhraatte
ylpeydelle; vaikka olettekin toisten yläpuolella, niin teidän
yläpuolellanne on Jumala.

-- Kaikkien yläpuolella, vastasi Monte-Cristo niin juhlallisesti, että
Villefort vasten tahtoaan värisi. -- Olen ylpeä ihmisten edessä, noiden
käärmeiden, jotka aina nousevat niitä vastaan, jotka kulkevat niiden
ohitse musertamatta jalallaan niiden päätä. Mutta ylpeyteni heitän pois
Jumalan edessä, joka on kohottanut minut alhaisesta asemastani ja
tehnyt minut siksi, mikä olen.

-- Siinä tapauksessa ihailen teitä, herra kreivi, sanoi Villefort, joka
tämän omituisen keskustelun aikana ensi kertaa käytti tuota ylhäistä
puhuttelua. -- Niin, sen sanon teille, jos olette todellakin voimakas,
todellakin nerokas, todellakin pyhä tai tutkimaton, mikä on melkein
sama asia, niin olkaa ylpeä, se on voimakkaan oikeus. Mutta onhan
teillä toki jonkinmoista kunnianhimoakin?

-- On yksi.

-- Mikä?

-- Minutkin vei saatana, niin kuin kerran tapahtuu jokaiselle
ihmiselle, korkealle vuorelle. Sinne tultuamme hän näytti minulle koko
maailman ja sanoi minulle samaa kuin kerran Kristukselle: "Tämän kaiken
saat, ihmislapsi, jos palvelet minua!" Silloin mietin kauan, sillä jo
pitkät ajat oli voimakas kunnianhimo kalvanut mieltäni, ja vastasin:
"Kuule minua, olen aina kuullut puhuttavan sallimuksesta, mutta en
koskaan ole sitä nähnyt, enkä mitään sen kaltaistakaan, ja siksi olen
päättänyt, ettei sitä ole olemassakaan. Minä tahdon olla sallimus,
sillä kauneinta, suurinta ja ylevintä maailmassa on palkita ja
rangaista." Mutta saatana painoi päänsä alas ja huokasi. "Sinä
erehdyt", sanoi hän, "sallimus on olemassa, mutta sinä et häntä näe,
sillä taivaan tyttärenä hän on näkymätön niin kuin isänsäkin. Et ole
nähnyt mitään sen kaltaista, sillä hän käyttää näkymättömiä keinoja ja
kulkee salaisia teitä. Ainoa, mitä voin sinulle tehdä, on asettaa sinut
tämän sallimuksen palvelijaksi." Kauppa oli päätetty. Menetän sen
kautta ehkä sieluni autuuden, mutta mitä siitä, jatkoi Monte-Cristo. --
Jos kauppa olisi uudelleen solmittava, niin tekisin samoin.

Villefort katsoi tavattoman hämmästyneenä Monte-Cristoon.

-- Herra kreivi, sanoi hän, -- onko teillä vanhempia?

-- Ei, olen yksin maailmassa.

-- Sitä ikävämpi.

-- Kuinka niin? kysyi Monte-Cristo.

-- Sillä silloin olisi aina voinut sattua tapauksia, jotka olisivat
murtaneet ylpeytenne. Sanoittehan, ettette pelkää mitään muuta kuin
kuolemaa?

-- En sanonut sitä pelkääväni, vaan sanoin, että ainoastaan se voi
ehkäistä minua.

-- Entä vanhuus?

-- Tehtäväni on täytetty, ennen kuin tulen vanhaksi.

-- Entä hulluus?

-- Olen kerran ollut tulemaisillani hulluksi. Ja tunnettehan vanhan
lauseen: paha ei uusiinnu kahta kertaa. Tämä lause kuuluu
rikostieteeseen ja siis teidän alaanne.

-- Mutta teillä on muutakin pelättävää kuin kuolema, vanhuus ja
hulluus. Esimerkiksi halvaus voi iskeä teihin tuhoamatta teitä
kokonaan, ja silloin on kuitenkin kaikki lopussa. Olette sama kuin
ennenkin, ettekä kuitenkaan sama. Te, joka olitte melkein Ariel,
enkeli, ette enää olekaan muuta kuin eloton möhkäle, Caliban, joka on
maahan kahlehdittu. Juuri tätä sanotaan tavallisella kielellä
halvaukseksi. Tulkaa jonakin päivänä jatkamaan tätä keskustelua
luokseni, silloin nimittäin, kun haluatte tavata vastustajan, joka
teitä ymmärtää ja haluaa teidät kumota, ja minä näytän teille isäni
Noirtier de Villefort'in, Ranskan vallankumouksen kiivaimman
jakobiinin, miehen, jossa mitä loistavin rohkeus oli liittynyt mitä
voimakkaimpaan ruumiiseen, miehen, joka ehkä ei ole nähnyt kaikkia
kuningaskuntia niin kuin te, mutta on ollut suurinta kukistamassa:
miehen, joka samoin kuin tekin väitti olevansa ellei juuri Jumalan
lähettiläs, niin ainakin tavallista korkeampi olento, ellei sallimus,
niin ainakin kohtalo. Verisuoni puhkesi hänen aivoissaan, ja kaikki
loppui, ei yhtenä päivänä, ei yhtenä tuntina, vaan yhtenä sekuntina.
Edellisenä päivänä herra Noirtier, entinen jakobiini, entinen
senaattori, entinen carbonaro, ei pelännyt mestauslavaa, ei tykkejä, ei
tikaria, herra Noirtier leikki vallankumouksilla, herra Noirtier piti
Ranskaa suurena shakkilautana, jossa talonpojat, tornit, hevoset ja
kuningatar saivat mennä, jotta kuningas saataisiin kukistetuksi, sama
pelottava herra Noirtier olikin seuraavana päivänä _herra Noirtier
parka_, liikkumaton vanhus, joka oli talon heikoimman olennon, poikansa
tyttären Valentinen vallassa; hän on liikkumaton ja kangistunut ruumis,
joka elää tuskia tuntematta ja vain viivyttää aineen vähittäistä
mädäntymistä.

-- Tuollainen näky, sanoi Monte-Cristo, -- ei ole vieras ajatuksilleni
eikä silmilleni. Olen hiukan lääkäri ja olen virkaveljieni tavoin
etsinyt sielua sekä elävästä että kuolleesta aineesta. Silmäni eivät
ole sitä nähneet, vaikkakin sydämeni sen tuntee. Sadat kirjailijat,
alkaen Sokrateesta, alkaen Senecasta, pyhästä Augustinuksesta ja
Gallista, ovat puhuneet siitä. Ymmärrän kuitenkin, että isän
kärsimykset voivat saada suuren muutoksen aikaan pojan sielussa. Tulen,
koska kutsutte, katselemaan omaksi nöyryytyksekseni tuota surullista
näkyä, joka varmaankin tuottaa taloonne suurta surua.

-- Niin olisi varmaankin asian laita, ellei taivas olisi antanut
minulle runsasta korvausta. Vanhuksen ohella, joka hitaasti laahaa
itseään hautaa kohden, on elämässäni kaksi lasta: Valentine, tyttäreni
ensimmäisestä avioliitostani Renée de Méranin kanssa, ja Edouard, jonka
hengen pelastitte.

-- Ja minkä johtopäätöksen olette tehnyt tästä kaikesta? kysyi
Monte-Cristo.

-- Sen, vastasi Villefort, -- että isäni intohimojensa vallassa on
tehnyt jonkin tuollaisen rikoksen, joka ei joudu inhimillisen oikeuden
rangaistavaksi, mutta jonka Jumala tietää, ja että Jumala ei ole
tahtonut rangaista muuta kuin yhtä ja on silloin iskenyt häneen.

Monte-Criston huulilla oli hymy, mutta hänen sielussaan kaikui
karjahdus, joka olisi ajanut Villefort'in pakoon, jos hän olisi voinut
sen kuulla.

-- Hyvästi, jatkoi prokuraattori, joka jo vähän aikaa sitten oli
noussut ja puhui seisoaltaan. -- Lähden luotanne tuntien teitä kohtaan
syvää kunnioitusta, joka voi olla teille mieluinen, kun ensin
tutustutte minuun lähemmin, sillä en ole mikään aivan tavallinen
ihminen. Olette sitä paitsi rouva Villefort'ista saanut ikuisen
ystävän.

Kreivi kumarsi ja saattoi Villefort'ia vain huoneensa ovelle.

Kun kuninkaallinen prokuraattori oli poistunut, sanoi Monte-Cristo
koettaen hymyillä, vaikkakin sydämessä tuntui ahdistus:

-- Jo riittää, jo riittää tämänlaatuinen myrkky. Ja kun sydämeni nyt on
sitä täynnä, niin lähtekäämme etsimään vastamyrkkyä.

Ja lyötyään kelloon hän sanoi Alille:

-- Menen rouvan luo. Puolen tunnin päästä täytyy vaunujen olla
valmiina.



49. Haydée


Muistammehan, mitkä olivat kreivi Monte-Criston uudet tai oikeammin
sanoen vanhat tuttavat, jotka asuivat Meslay-kadun varrella. He olivat
Maximilien, Julie ja Emmanuel.

Villefort'in hävittyä näkyvistä kirkastuivat Monte-Criston kasvot,
sillä hän tiesi saavansa viettää muutamia onnellisia hetkiä, näkevänsä
paratiisin loiston tulvehtivan siihen helvettiin, jonka vapaaehtoisesti
oli itselleen valinnut. Ali, joka kellonsoiton kuullessaan oli
rientänyt herransa luo ja näki hänen kasvojensa säteilevän iloa,
vetäytyi varpaillaan ja henkeään pidättäen pois, jottei häiritsisi
niitä kauniita ajatuksia, joiden hän uskoi näkevänsä leijailevan
herransa ympärillä.

Kello oli kaksitoista. Kreivi oli varannut tunnin ajan ollakseen
Haydéen seurassa. Näytti siltä, ettei ilo voinut äkkiä tunkeutua tähän
kauan kidutettuun sieluun ja että sen täytyi valmistautua ottamaan
vastaan suloisia mielenliikutuksia, niin kuin toisten täytyi
valmistautua vastaanottamaan tärisyttäviä.

Nuori kreikatar oleskeli, niin kuin olemme maininneet, huoneistossa,
joka oli aivan erillään kreivin asunnosta. Tämä huoneisto oli kokonaan
kalustettu itämaiseen tapaan. Permannoilla oli paksuja turkkilaisia
mattoja, seinillä riippui silkkikankaita, huoneen seinustoilla oli
divaaneja ja niillä suuret määrät tyynyjä, joita niiden käyttäjä voi
mielin määrin siirrellä.

Haydéella oli kolme ranskalaista ja yksi kreikkalainen nainen
palveluksessaan. Nuo kolme ranskalaista naista asuivat etummaisessa
huoneessa ja olivat valmiit rientämään palvelemaan heti, kun kuulivat
pienen kultaisen kellon äänen. Määräykset heille antoi kreikkalainen
orjatar, joka osasi sen verran ranskaa, että saattoi ilmoittaa
valtiattarensa käskyt. Monte-Cristo oli määrännyt heidät palvelemaan
valtiatartaan aivan kuin kuningatarta.

Nuori nainen oli asuntonsa perimmäisessä huoneessa, pyöreässä
budoaarissa, johon tuli valoa ainoastaan katosta, ruusunpunaisten
ruutujen läpi. Hän lojui maassa sinisillä, kullalla kirjailluilla
tyynyillä nojautuen divaania vastaan. Oikea käsivarsi oli pään nojana,
ja vasemmassa hän piteli koralli-imuketta, johon oli kiinnitetty
nargilen taipuisa varsi. Savu tuli hänen suuhunsa tuoksuen
bengoe-nesteeltä, jonka lävitse hän sitä imi.

Hänen asentonsa, joka itämaiselle naiselle oli aivan luonnollinen,
olisi ehkä ranskalaisen mielestä ollut keikaileva ja hieman teennäinen.

Yllään oli hänellä Epeiroksen naisten puku, ruusukukilla kirjaillut
valkoiset silkkihousut, joiden lahkeitten alta tulivat näkyviin
lapsimaisen pienet jalat. Olisi luullut, että ne oli veistetty
Paros-saaren marmorista, ellei olisi nähnyt niiden leikkivän
käyräkärkisillä sandaaleilla, jotka olivat koristetut kullalla ja
helmillä. Liivi oli valko- ja siniraitainen, ja siinä oli leveät
halkinaiset hihat, joista käsivarret näkyivät; napit olivat hopeaa ja
helmiä. Tämän päällä oli jonkinmoinen pusero, joka oli kaulan kohdalta
avonainen, niin että kaula ja osa rintaa näkyi, ja joka napitettiin
rinnan alapuolelta kolmella jalokivinapilla. Puseron alaosa ja housujen
yläosa peittyivät leveän, kirkasvärisen huivivyön alle, jossa oli
pitkät silkkiripsut.

Hänen päässään oli pieni, kultainen, helmillä kirjailtu myssy, joka oli
hiukan toisella korvalla. Punainen ruusu oli pistetty hiuksiin, jotka
olivat niin mustat, että vivahtivat siniseen.

Kasvot olivat puhtaasti kreikkalaispiirteiset, silmät säihkyvän mustat,
nenä suora, huulet korallinpunaiset ja hampaat helmenvalkoiset.

Tätä suurta kauneutta lisäsi nuoruuden koko sulous. Haydée saattoi olla
kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias.

Monte-Criston astuessa sisään Haydée nousi sen käsivarren nojaan, jolla
hän piteli nargile-imuketta, ja ojensi toisen kätensä hymyillen
kreiville.

-- Miksi, sanoi hän Spartan ja Ateenan naisten sointuvalla kielellä, --
pyydät minulta lupaa saada tulla luokseni? Etkö enää ole herrani ja
enkö ole sinun orjattaresi?

Monte-Cristo hymyili vuorostaan.

-- Haydée, sanoi hän, -- tiedättehän...

-- Miksi et sinuttele minua niin kuin ennen? keskeytti tyttö. -- Olenko
jollakin tavoin rikkonut sinua vastaan? Siinä tapauksessa rankaise
minua, mutta älä teitittele.

-- Haydée, jatkoi kreivi, -- tiedäthän, että olemme Ranskassa ja että
siis olet vapaa.

-- Vapaa tekemään mitä? kysyi nuori tyttö.

-- Vapaa jättämään minut.

-- Jättämään sinut!... Ja miksi sinut jättäisin?

-- Enhän minä sitä tiedä. Me tapaamme pian paljon ihmisiä.

-- En tahdo nähdä ketään.

-- Ja jos niiden nuorten miesten joukosta, jotka joudut kohtaamaan,
joku sinua erikoisesti miellyttää, niin en ole niin julma...

-- En ole koskaan nähnyt sinua kauniimpaa miestä enkä ole koskaan
rakastanut ketään muuta kuin isääni ja sinua.

-- Lapsi parka, sanoi Monte-Cristo, -- ethän ole puhunutkaan kenenkään
muun kuin minun ja isäsi kanssa.

-- Eihän minun tarvitsekaan puhua muiden kanssa. Isäni kutsui minua
_ilokseen_, sinä _rakkaudeksesi_, ja molemmat sanotte minua _lapseksi_.

-- Muistatko isäsi, Haydée?

Tyttö hymyili.

-- Hän on täällä ja täällä, sanoi hän laskien kätensä silmilleen ja
sydämelleen.

-- Ja minä, missä minä olen? kysyi Monte-Cristo hymyillen.

-- Sinä olet kaikkialla, sanoi hän.

Monte-Cristo tarttui Haydéen käteen suudellakseen sitä, mutta neito
veti kätensä pois ja ojensi hänelle otsansa suudeltavaksi.

-- Nyt, sanoi kreivi, -- tiedät, että olet vapaa, olet valtiatar, olet
kuningatar. Saat pitää pukusi tai luopua siitä oman mielesi mukaan.
Saat jäädä tänne niin kauaksi aikaa kuin tahdot ja saat mennä silloin
kun haluat. Vaunut ovat aina valmiina sinua varten. Ali ja Myrtho
seuraavat sinua kaikkialle ja noudattavat määräyksiäsi. Pyydän sinulta
vain yhtä asiaa.

-- Sano.

-- Pidä syntyperäsi salassa, älä kerro sanaakaan menneisyydestäsi. Älä
missään tilaisuudessa lausu kuuluisan isäsi tai äitiraukkasi nimeä.

-- Johan sanoin sinulle, valtiaani, etten aio tavata ketään.

-- Ehkä tuo itämainen elintapa käy sinulle Pariisissa mahdottomaksi.
Opi tuntemaan tämän pohjoisen maan olot, niin kuin olet oppinut Rooman,
Firenzen, Milanon ja Madridin. Sinulla on aina siitä hyötyä, joko
sitten jäät tänne tai palaat itämaille.

Nuori tyttö loi kosteat silmänsä kreiviin ja sanoi:

-- Tai me palaamme itämaille, sitähän tarkoitit, valtiaani?

-- Niin, tyttäreni, sanoi Monte-Cristo. -- Tiedäthän, etten minä
koskaan sinua hylkää. Puu ei koskaan jätä kukkaa, mutta kukka jättää
puun.

-- Minä en koskaan sinua jätä, valtiaani, sanoi Haydée, -- sillä olen
varma siitä, etten voisi elää ilman sinua.

-- Lapsi parka, kymmenen vuoden päästä olen vanha, ja kymmenen vuoden
päästä sinä olet vielä nuori.

-- Isälläni oli pitkä valkoinen parta, eikä se estänyt minua häntä
rakastamasta. Isäni oli kuusikymmenvuotias, ja hän oli mielestäni
kauniimpi kuin kaikki ne nuoret miehet, jotka näin.

-- Mutta kuule, sanohan, luuletko tottuvasi elämään täällä?

-- Näenkö sinut?

-- Joka päivä.

-- No, miksi sitten kysyt sitä minulta?

-- Minä pelkään ikävystyttäväni sinua.

-- Et, sillä aamulla ajattelen tuloasi ja illalla muistelen käyntiäsi.
Kun olen yksinäni, niin elän suurissa muistoissa, näen laajat maisemat
ja etäällä Pindoksen ja Olympoksen. Sitä paitsi on sydämessäni kolme
tunnetta, jotka eivät koskaan ikävystytä: suru, rakkaus ja
kiitollisuus.

-- Sinä olet oikea Epeiroksen tytär, Haydée, suloinen ja runollinen.
Huomaa, että sinä polveudut jumalista, jotka siinä maassa syntyivät.
Ole siis rauhassa, tyttäreni; teen kaiken, ettei nuoruutesi kulu
hukkaan. Jos sinä rakastat minua kuin isääsi, niin minä rakastan sinua
kuin tytärtäni.

-- Sinä erehdyt, valtiaani, en rakastanut isääni niin kuin sinua
rakastan. Rakkauteni sinua kohtaan on aivan toisenlainen. Isäni kuoli,
enkä minä kuollut, mutta jos sinä kuolisit, niin minä kuolisin.

Kreivi ojensi sanomattoman hellästi hymyillen kätensä tytölle. Haydée
painoi tapansa mukaan huulensa hänen kädelleen.

Ja valmistuttuansa näin menemään Morrelin perheen luo, kreivi poistui
hyräillen näitä Pindaroksen säkeitä:

"Nuoruus on kukka, jonka hedelmä on rakkaus... Onnekas se
viljankorjaaja, joka sen kokoaa nähtyään sen hitaasti kypsyvän."

Vaunut olivat hänen määräystensä mukaan valmiina. Hän nousi niihin ja
vaunut läksivät tapansa mukaan kiitämään kovaa vauhtia eteenpäin.



50. Morrelin perhe


Muutaman minuutin päästä kreivi saapui Meslay-kadun 14:n kohdalle.

Talo oli valkoinen, hauskan näköinen, ja sen edessä oli pieni piha,
jossa oli pensaita ja kauniita kukkia.

Portinvartijan kreivi tunsi vanhaksi Coclekseksi. Mutta kun tällä, niin
kuin muistamme, oli vain toinen silmä ja sekin yhdeksässä vuodessa
suuresti heikontunut, hän ei tuntenut kreiviä.

Päästäksensä talon pääoven eteen täytyi vaunujen kiertää kaunis
suihkulähde. Tämä ylellisyys oli herättänyt naapureissa kateutta, ja
siksi sanottiinkin taloa Pikku-Versailles'iksi.

Tarpeetonta on sanoakaan, että suihkulähteen säiliössä uiskenteli suuri
joukko punaisia ja keltaisia kaloja.

Talon kellarikerroksessa oli keittiö ja kellarit, ja paitsi varsinaista
alakertaa talossa oli vielä kaksi muuta kerrosta ja ullakkohuoneet.
Nuoret olivat ostaneet talon kaikkinensa, mitä siihen kuului: suuri
tehdasrakennus, kaksi puutarhan perällä olevaa piharakennusta sekä itse
puutarha. Emmanuel oli heti ensi silmäyksellä huomannut, että hän
saattoi tästä ostosta hyötyä. Hän oli pidättänyt talon itselleen ja
vetänyt viivan, toisin sanoen, rakentanut muurin puutarhan poikki ja
antanut vuokralle tehtaan sekä molemmat piharakennukset ynnä niihin
kuuluvan osan puutarhaa. Sillä tavoin hän itse asui jokseenkin
huokealla, ja hänen asuntonsa oli niin erillään, että vaativaisinkaan
Saint-Germainin palatsin omistaja ei olisi parempaa voinut itselleen
toivoa.

Ruokasalin sisustus oli tammea, salongin mahonkia ja sinistä samettia,
makuuhuoneen sitruunapuuta ja viheriäistä silkkiä. Näiden lisäksi oli
työhuone Emmanuelia varten, joka oli tehnyt työtä, ja musiikkisali
Julietä varten, joka oli harjoittanut musiikkia.

Seuraava kerros oli kokonaan Maximilienin hallussa. Se oli aivan
samanlainen kuin sisarenkin huoneisto, sillä erotuksella vain, että
ruokasali oli muutettu biljardisaliksi, jonne hän toi tovereitansa.

Hän tarkasti puutarhan portilla hevosensa sukimista ja poltteli sikaria
juuri silloin, kun kreivin vaunut ajoivat portin eteen.

Cocles avasi portin, niin kuin olemme maininneet, ja Baptistin hyppäsi
istuimeltaan ja kysyi, ottavatko herra ja rouva Herbault sekä herra
Maximilien Morrel kreivi Monte-Criston vastaan.

-- Kreivi Monte-Cristo! huudahti Maximilien, heitti sikarinsa pois ja
riensi tulijaa vastaan. -- Tietysti me otamme hänet vastaan. Kiitos,
tuhannet kiitokset herra kreivi, kun ette unohtanut lupaustanne!

Ja nuori upseeri pudisti niin sydämellisesti kreivin kättä, että tämän
täytyi uskoa hänen tarkoittaneen sanoillaan täyttä totta. Hän huomasi,
että häntä oli todella odotettu ja että hänet otettiin sydämellisesti
vastaan.

-- Tulkaa, tulkaa, sanoi Maximilien, -- tahdon saattaa teidät sisään,
sillä teidän kaltaistanne miestä ei palvelija saa ilmoittaa. Sisareni
on puutarhassa katkomassa kuihtuneita ruusunoksia, ja langollani on
käsissään sanomalehtensä, joita hän lukee muutaman askelen päässä
vaimostaan, sillä Emmanuel pysyttelee aina enintään neljän metrin
päässä rouva Herbaultista ja päinvastoin.

Nuori, noin kaksikymmenviisivuotias nainen, joka silkkinen aamupuku
yllään leikkeli pähkinänruskeata ruusupensasta, kohotti päätään
kuullessaan askelten äänen.

Tämä nuori nainen oli pikku Julie, josta oli tullut rouva Herbault,
niin kuin Thomson & Frenchin edustaja oli ennustanut.

Hän kirkaisi nähdessään vieraan. Maximilien alkoi nauraa.

-- Älä säikähdä, sisar, sanoi hän, -- kreivi on vasta pari kolme päivää
ollut Pariisissa, mutta hän tietää jo, mitä maraisilaisen
koroillaaneläjän elämä on, ja ellei hän sitä tiedä, niin sinä saat sen
hänelle selittää.

-- Hyvä herra, sanoi Julie, -- tuodessaan teidät tänne veljeni
suorastaan petti minut, hän kun ei vähääkään välitä siitä, millaisessa
puvussa hänen sisarensa on... Penelon!... Penelon!...

Ukko, joka lapio kädessä kaiveli nurmikkoa, mihin oli istutettu
bengalilaisia ruusuja, pisti lapionsa maahan ja lähestyi lakki
kädessään ja salaten parhaansa mukaan mälliä, jonka hän oli painanut
poskensa syvyyteen. Hänen vielä tuuheassa tukassaan näkyi jokunen
harmaa suortuva, ja hänen ruskettuneesta naamastaan ja kirkkaista,
vilkkaista silmistään saattoi päättää, että siinä oli entinen merimies,
päiväntasaajan helteen ruskettama, tuimien tuulien ahavoittama.

-- Huusitte minua, neiti Julie, tässä olen, sanoi hän.

Penelon oli tottunut sanomaan entisen isäntänsä tytärtä neiti Julieksi,
eikä koskaan oppinut sanomaan häntä rouva Herbaultiksi.

-- Penelon, sanoi Julie, -- menkää ilmoittamaan herra Emmanuelille,
mikä vieras on tullut taloomme. Sillä aikaa Maximilien saa saattaa
herran salonkiin.

Hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Sallitte kai minun paeta muutamaksi minuutiksi?

Ja odottamatta kreivin suostumusta hän riensi pensaikon taakse ja
juoksi taloon sivukäytävää myöten.

-- Hyvä herra Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- huomaan saavani kodissanne
täydellisen mullistuksen aikaan.

-- Katsokaa, katsokaa, sanoi Maximilien nauraen, -- tuolla luikkii
aviomies taloon vaihtaakseen nuttunsa pitkääntakkiin. Kyllä teidät
tunnetaan Meslay-kadun varrella, siitä voitte olla varma.

-- Ympärilläni näyttää olevan onnellinen perhe, sanoi kreivi, vastaten
ääneen omiin ajatuksiinsa.

-- Niin onkin, herra kreivi. Ei heidän onnestaan puutu mitään. He ovat
nuoria, rakastavat toisiaan, ovat iloisia, ja kun heillä on
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkotulot vuodessa ja he
aikoinaan ovat kokeneet kovaakin, kuvittelevat he nyt olevansa yhtä
rikkaita kuin Rothschild.

-- Kaksikymmentäviisituhatta vuodessa ei ole paljon, sanoi kreivi niin
lempeällä äänellä, että se hiveli Maximilienia kuin isän ääni. -- Mutta
eiväthän heidän tulonsa siihen supistu, he tulevat vielä miljoonien
omistajaksi. Mikä lankonne on, asianajajako ... lääkärikö?...

-- Hän on ollut kauppias, herra kreivi, ja otti isävainajani liikkeen
huostaansa. Isäni jätti kuollessaan perinnöksi viisisataatuhatta
frangia. Niistä sai sisareni toisen puolen ja minä toisen, sillä meitä
oli ainoastaan kaksi lasta. Lankoni, joka meni naimisiin sisareni
kanssa omistamatta mitään muuta kuin kunnollisuutensa, erinomaisen
älykkyytensä ja rehellisen nimensä, tahtoi saada yhtä suuren omaisuuden
kuin vaimollaankin oli. Hän teki työtä, kunnes sai säästetyksi
kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia. Kuusi vuotta hän tarvitsi
siihen. Vannon teille, herra kreivi, että oli liikuttavaa katsella
noita kahta lasta, jotka olivat niin ahkeria ja niin perin
yksimielisiä. Älynsä avulla he olisivat voineet hankkia itselleen
kuinka suuren omaisuuden tahansa, mutta koska he tahtoivat pysyä
uskollisina vanhan kauppahuoneen tavoille, tarvitsivat he kuusi vuotta
hankkiakseen sen summan, minkä kauppatapojen uudistajat olivat koonneet
parissa kolmessa. Marseillessa ylistetäänkin vielä heidän suurta
vaatimattomuuttansa. Eräänä päivänä tuli Emmanuel vaimonsa luo, joka
oli suorittamassa maksuja ja sanoi:

"Julie, tässä on viimeinen Cocleksen tuoma sadan frangin erä. Nyt
meillä on koossa ne kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia, jotka
olemme asettaneet varallisuutemme määräksi. Oletko tyytyväinen siihen?
Kuule, liike myy vuosittain miljoonalla ja tuottaa voittoa
neljäkymmentätuhatta. Me voisimme myydä kauppaliikkeemme
kolmestasadastatuhannesta frangista, sillä tässä on kirje herra
Delaunaylta, joka tahtoo lunastaa sen ja liittää omaansa. Mitä siitä
arvelet?"

"Ystäväni", sanoi sisareni. "Morrelin kauppaliikettä ei voi pitää
hallussaan kukaan muu kuin Morrel. Kun voimme pelastaa isämme nimen
ainaisista vaaroista, niin eikö se ole kolmensadantuhannen frangin
arvoinen voitto?"

"Sitä minäkin arvelin", sanoi Emmanuel, "mutta tahdoin kuulla sinun
mielipiteesi."

"Nyt sen kuulit. Olemme saaneet kaikki saatavamme ja suorittaneet
kaikki maksumme. Voimme tämän kuun viidentenätoista päivänä vetää
loppuviivan tilin alle ja sulkea liikkeen. Vetäkäämme tuo viiva ja
sulkekaamme liike."

Niin tehtiinkin heti. Kello oli kolme. Neljännestä yli kolmen tuli eräs
mies vakuuttamaan kaksi laivaansa. Liike olisi hyötynyt siitä
viisitoistatuhatta frangia.

"Hyvä herra", sanoi Emmanuel, "olkaa niin hyvä ja kääntykää tässä
asiassa herra Delaunayn puoleen. Me olemme nimittäin lopettaneet
liikkeemme."

"Milloin?" kysyi vakuutuksenottaja kummastuneena.

"Neljännestunti sitten."

Tästä kaikesta johtuu, että sisarellani ja langollani ei ole muuta kuin
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset korot.

Maximilien oli tuskin ennättänyt lopettaa tämän kertomuksensa, jota
kuunnellessaan kreivi tunsi sydämensä lämpenevän, kun Emmanuel saapui
paikalle yllään pitkätakki ja päässään silkkihattu. Hän tervehti
kohteliaasti niin kuin ainakin mies, joka tietää, kuinka arvokas vieras
on hänen edessään. Tehtyään kreivin kanssa kierroksen puutarhassa hän
vei hänet taloa kohden.

Salongin täyttivät tuoksullaan kukat, joita oli iso japanilainen
maljakko täynnä. Julie, arvokkaasti pukeutuneena ja tukka hienosti
järjestettynä (hän oli tämän kaiken ennättänyt tehdä kymmenessä
minuutissa), tuli ovelle kreiviä vastaanottamaan.

Linnut lauloivat ja hyppelivät häkissään, kultasade ja akaasiat
reunustivat terttuineen sinisiä samettiverhoja. Kaikki tässä
hurmaavassa asunnossa ilmaisi rauhaa ja iloa lintujen laulusta
isäntäväen hymyyn asti.

Kreivi oli heti tuntenut tämän onnellisuuden. Hän oli sen vuoksi vaiti
ja vaipui unelmiinsa, eikä huomannut, että kaikki odottivat hänen
sanovan jotakin, jotta voitaisiin jatkaa keskustelua.

Vaitiolo alkoi jo tuntua melkein loukkaavalta, ja niinpä kreivi miltei
väkipakolla tempautui irti unelmistaan.

-- Hyvä rouva, sanoi hän, -- suokaa anteeksi mielenliikutus, joka teitä
varmaankin kummastuttaa, teitä, joka olette tottunut täällä
vallitsevaan rauhaan ja onneen. Mutta teidän tyytyväisyytenne on
minulle niin perin uutta, etten voi olla katselematta teitä ja
miestänne.

-- Me olemme todellakin hyvin onnellisia, sanoi Julie. -- Mutta olemme
me saaneet kärsiäkin, ja harva on saanut ostaa onnensa niin kalliista
hinnasta kuin me.

Uteliaisuus kuvastui kreivin kasvoilla.

-- Se on kokonainen perhetarina, niin kuin Château-Renaud teille
mainitsi muutama päivä sitten, sanoi Maximilien. -- Teitä, herra
kreivi, joka olette tottunut näkemään pelottavan suuria suruja ja
häikäisevää onnea, ei tämä pienoinen perhetarina taida paljonkaan
huvittaa. Olemme kuitenkin todella saaneet kärsiä mekin, vaikka surumme
ovatkin sisältyneet tähän ahtaaseen piiriin...

-- Ja Jumala on siis antanut lohdutuksen kärsimyksen jälkeen, niin kuin
hän kaikille antaa, totesi Monte-Cristo.

-- Niin on, herra kreivi, myönsi Julie. -- Niin voimme todellakin
sanoa, sillä hän on tehnyt meille sen, minkä hän tekee ainoastaan
valituilleen. Hän on lähettänyt luoksemme enkelinsä.

Puna nousi kreivin poskille, ja hän yskähti voidakseen salata
liikutustaan ja saadakseen syyn viedä nenäliinansa suulleen.

-- Ne, jotka ovat syntyneet purppurakehdossa eivätkä koskaan ole
voineet toivoa mitään, eivät tiedä, mitä on elämisen onni, sanoi
Emmanuel. -- Samoin eivät myöskään ne, joiden henki ei ole myrskyisellä
merellä häilynyt muutaman laudankappaleen varassa, eivät oikein tiedä,
kuinka kaunis on sininen taivas.

Monte-Cristo nousi ja alkoi kävellä salongissa edestakaisin. Hän ei
vastannut mitään, sillä hän ei olisi voinut salata voimakasta
mielenliikutustaan.

-- Hymyilette varmaankin meidän komeudellemme, sanoi Maximilien, joka
katseillaan seurasi Monte-Cristoa.

-- En, en, sanoi Monte-Cristo hyvin kalpeana. Hän koetti toisella
kädellään hillitä sydämensä kiivasta sykintää ja osoitti toisella
kristallikupua, jonka alla oli silkkinen kukkaro mustalla
samettityynyllä. -- Kysyn vain, mitä tuo kukkaro merkitsee, jonka
toisessa osassa näkyy paperi ja toisessa jokseenkin kaunis timantti.

Maximilien tuli hyvin vakavaksi ja vastasi:

-- Tämä, herra kreivi, on kallein perheaarteemme.

-- Timantti on todellakin jokseenkin kaunis, lausui Monte-Cristo.

-- Veljeni ei tarkoita jalokiven arvoa, vaikka se onkin arvioitu
sadaksituhanneksi frangiksi. Hän tarkoitti, että nuo esineet ovat
muistoja siitä enkelistä, josta juuri äsken puhuimme.

-- Minulla ei ole oikeutta udella enempää, sanoi kreivi kumartaen. --
Suokaa anteeksi epähienouteni.

-- Epähienoutenne, sanoitte! Te teette meidät onnellisiksi
tarjotessanne meille tilaisuuden saada puhua tästä asiasta. Jos
tahtoisimme säilyttää sen salaisuutena, emme kai silloin pitäisi
kukkaroa tuolla tavoin esillä. Tahtoisimme kertoa sen koko maailmalle,
jotta näkisimme tuntemattoman hyväntekijämme vavahtavan ja tietäisimme,
kuka hän on.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo tukahtuneella äänellä.

-- Herra kreivi, sanoi Maximilien nostaen kristallikuvun ja hartaana
suudellen silkkikukkaroa, -- tätä kukkaroa on käsitellyt se mies, joka
pelasti isäni kuolemasta, meidät vararikosta ja nimemme häpeästä; mies,
jonka hyväntyön tähden me lapsiraukat, jotka olimme tuomitut häpeään ja
kyyneliin, tänään näemme ihmisten ihailevan meidän onneamme. Tämä kirje
-- ja Maximilien otti kukkarosta paperin ojentaen sen kreiville -- tämä
kirje on hänen kirjoittamansa sinä päivänä, jolloin isäni teki
epätoivoisen päätöksensä, ja tämän timantin tuo jalomielinen tuntematon
mies antoi sisarelleni häälahjaksi.

Monte-Cristo avasi kirjeen ja luki sen sanomattoman onnellisena.
Tunnemme kirjeen: se oli osoitettu neiti Julielle ja alla oli
merenkulkija Sindbadin nimi.

-- Tuntematon, sanoitte? Siis tuo mies, joka teki teille palveluksen,
on pysynyt tuntemattomana?

-- On. Meillä ei koskaan ole ollut onnea saada puristaa hänen kättään.
Jumalalta kyllä olemme sitä iloa rukoilleet, jatkoi Maximilien. -- Koko
tämä seikkailu on niin salaperäinen, että vieläkään emme sitä ymmärrä.
Kaikkea on johtanut näkymätön, voimakas, loihtijan tapainen käsi.

-- Minä en vielä ole kadottanut kaikkea toivoani saada kerran suudella
hänen kättään, samoin kuin nyt suutelen tätä kukkaroa, sanoi Julie. --
Neljä vuotta sitten Penelon oli Triestissä. Penelon on se kunnon mies,
jonka näitte puutarhassa lapio kädessään ja joka perämiehestä on tullut
puutarhuriksi. Penelon oli Triestissä ja näki silloin jahtiinsa astuvan
saman englantilaisen, joka tuli isäni luo kesäkuun viidentenä päivänä
vuonna 1829 ja joka kirjoitti tämän kirjeen minulle syyskuun viidentenä
päivänä. Hän oli varma, että mies oli sama, mutta hän ei uskaltanut
tätä puhutella.

-- Tuo mies oli siis englantilainen! sanoi Monte-Cristo, joka Julien
katsoessa häneen alkoi käydä yhä levottomammaksi. -- Sanoitteko
englantilainen?

-- Niin, sanoi Maximilien, -- hän oli englantilainen ja tuli luoksemme
Thomson & Frenchin edustajana. Siksi näitte minun vavahtavan, kun herra
Morcerfin luona mainitsitte, että Thomson & French olivat teidän
pankkiirejanne. Taivaan nimessä, herra kreivi, tämä tapahtui vuonna
1829, niin kuin olemme maininneet; oletteko tuntenut tuon
englantilaisen?

-- Mutta sanoittehan itse, että Thomson & French ovat aina kieltäneet
tehneensä teille tämän palveluksen.

-- Sanoin.

-- Eikö silloin tämä englantilainen voi olla joku, joka tahtoi maksaa
isällenne tämän tekemän hyväntyön, ja käytti Thomson & Frenchin nimeä
tekosyynä.

-- Kaikki on mahdollista sellaisessa tapauksessa, ihmekin.

-- Mikä oli hänen nimensä? kysyi Monte-Cristo.

-- Hän ei maininnut mitään muuta nimeä kuin sen, joka on kirjeen alla:
Merenkulkija Sindbad, sanoi Julie katsellen hyvin tarkkaavasti kreiviä.

Kun kreivi huomasi, että Julie näytti myös koettavan kuunnella hänen
äänensä eri sävyjä, sanoi hän nopeasti:

-- Eikö hän ollut jokseenkin minun kokoiseni mies, ehkä hiukan pitempi,
hiukan laihempi, kaulassaan korkea kaulus, takki aina tiukkaan
napitettu ja kynä kädessään?

-- Te tunnette siis hänet? huudahti Julie ilosta säihkyvin silmin.

-- En, sanoi Monte-Cristo, -- otaksun ainoastaan. Olen tuntenut erään
lordi Wilmoren, joka sillä tavoin sirotteli hyviä töitä ympärilleen.

-- Ilmaisematta itseään!

-- Hän oli kummallinen mies eikä uskonut kiitollisuutta olevan
olemassakaan.

-- Oi, huudahti Julie juhlallisella äänellä ja pannen kätensä ristiin,
-- mitä tuo onneton sitten uskoi?

-- Hän ei ainakaan uskonut sitä siihen aikaan, kun minä hänet tunsin,
sanoi Monte-Cristo, jonka sielun viimeisimmätkin kielet tämä ääni oli
saanut väräjämään. -- Mutta ehkä hän sittemmin on tullut huomaamaan,
että kiitollisuutta on olemassa.

-- Tunnetteko tämän miehen? kysyi Emmanuel.

-- Jos hänet tunnette, sanoi Julie, -- niin sanokaa, sanokaa, voitteko
johdattaa meidät hänen luokseen, osoittaa hänet meille, sanoa, missä
hän on? Eikö niin, Maximilien, jos vain kerran tapaisimme hänet, niin
hänen täytyisi uskoa, että kiitollisuutta on olemassa.

Monte-Cristo tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän astui vielä
muutaman askelen salongissa edestakaisin.

-- Jos lordi Wilmore on hyväntekijänne, sanoi hän koettaen hillitä
äänensä väräjämistä, -- niin en usko, että koskaan häntä tapaatte. Näin
hänet viimeksi kaksi tai kolme vuotta sitten Palermossa, ja hän läksi
kaukaisille maille ja hävisi luultavasti sille tielleen.

-- Te olette julma, huudahti Julie kauhistuneena.

Ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.

-- Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo katsellen heltyneenä kyyneliä, jotka
valuivat Julien poskille, -- jos lordi Wilmore olisi saanut nähdä sen,
mitä minä olen täällä nähnyt, niin hän rakastaisi vielä elämää, sillä
teidän kyynelenne sovittaisivat hänet koko ihmiskunnan kanssa.

Ja hän ojensi kätensä Julielle, joka tarttui siihen. Kreivin katse ja
hänen sanansa olivat hänet kokonaan lumonneet.

-- Mutta tuo lordi Wilmore, intti Julie takertuen viimeiseen
toivonkipinään -- oli jostakin maasta kotoisin, hänellä oli suku ja
omaiset, hän oli tunnettu? Emmekö siis voisi...?

-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- älkää etsikö, älkää rakennelko mitään
tuulentupia. Ei, lordi Wilmore ei luultavasti ollenkaan ole etsimänne
mies. Hän oli ystäväni, tunsin kaikki hänen salaisuutensa, hän olisi
varmaankin kertonut tämänkin minulle.

-- Eikö hän ole maininnut teille mitään? huudahti Julie.

-- Ei.

-- Mutta tehän mainitsitte hänen nimensä heti.

-- Tiedättehän ... sellaisissa tapauksissa otaksuu.

-- Sisko, sisko, sanoi Maximilien tullen kreivin avuksi, -- hän on
oikeassa. Muista, mitä isämme usein sanoi meille: mikään englantilainen
ei ole meille tuottanut tätä onnea.

Monte-Cristo vavahti.

-- Mitä teidän isänne sanoi teille ... herra Morrel? kysyi hän
kiihkeästi.

-- Isä piti tätä tekoa ihmeenä. Hän luuli hyväntekijäksemme miestä,
joka oli noussut haudastaan. Tämä taikausko oli liikuttava, ja vaikka
en ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä, en tahtonut riistää tätä
uskoa hänen jalosta sydämestään. Kuinka monta kertaa hän siitä
uneksikaan lausuen hiljaa erään kadonneen nuoruudenystävän nimen. Ja
kun hän oli kuolemaisillaan, kun ikuisuuden lähestyminen oli tehnyt
hänen aistimensa aivan kuin kirkkaammiksi, niin tämä ajatus, joka
siihen asti oli ollut ainoastaan epäilys, muuttui vakaumukseksi, ja
hänen viimeiset sanansa kuollessaan olivat nämä: "Maximilien, hän on
Edmond Dantès!"

Kreivi oli viimeisten sekuntien aikana kalpenemistaan kalvennut, ja
näiden sanojen aikana hän tuli aivan pelottavan näköiseksi. Kaikki veri
virtasi sydämeen, hän ei voinut puhua, hän otti kellon taskustaan ja
katsoi siihen, aivan kuin hänellä olisi kiire jonnekin, otti hattunsa,
sopersi rouva Herbaultille muutaman sanan jäähyväisiksi ja sanoi
pusertaen Emmanuelin ja Maximilienin kättä:

-- Hyvä rouva, sallikaa minun joskus käydä luonanne. Rakastan taloanne,
ja kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne, sillä ensi kerran
moneen vuoteen olen unohtanut ajan kulun.

Ja hän poistui pitkin askelin.

-- Tuo kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, sanoi Emmanuel.

-- On kyllä vastasi Maximilien, -- mutta hänellä on verraton sydän, ja
olen varma siitä, että hän rakastaa meitä.

-- Ja minä, sanoi Julie, -- tunsin hänen äänensä tunkeutuvan sydämeeni,
ja pari kolme kertaa minusta tuntui, etten ensi kertaa sitä kuullut.



51. Pyramus ja Tisbe


Kun on ennättänyt kulkea kaksi kolmannesta Saint-Honorén
esikaupungista, näkyy erään komean rakennuksen takana, joka tässä
muutenkin ylellisessä kaupunginosassa herättää erikoista huomiota,
laaja puutarha. Tuuheat kastanjapuut levittävät oksiaan
vallinkorkuisten muurien yli ja pudottavat keväällä kukkiaan kahteen
hiotusta kivestä tehtyyn maljakkoon, jotka ovat Ludvig XIII:n aikaisen
ristikkoportin sivupylväitten päässä.

Tätä käytävää ei enää käytetä, vaikka maljakoiden komeat geraniumit
liehuttavatkin tuulessa täplikkäitä lehtiään ja heleänpunaisia
kukkiaan, sillä rakennuksen omistaja on jo kauan sitten tyytynyt
rakennukseen, sen kadunpuoleiseen pihaan ja tuon portin takana olevaan
puutarhaan. Ennen tästä portista tultiin keittiökasvitarhaan, joka oli
tynnyrinalan laajuinen ja kuului talon yhteyteen. Mutta keinottelun
demoni oli vetänyt viivan -- nimittäin kadun -- tämän kasvitarhan
toiseen päähän, ja katu oli jo ennen olemassaoloaankin saanut nimen ja
nyttemmin ruostuneen nimikilven. Alueen omistaja oli aikonut saada
tämän kasvitarhan myydyksi, jotta sille voitaisiin rakentaa talo
tulevan kadun varrelle, joka kilpailisi tuon komean pariisilaisen
kulkuväylän Saint-Honoré-kadun kanssa.

Mutta keinotteluissa ihminen päättää ja raha määrää. Ristitty katu
kuoli kehdossaan. Keittiökasvitarhan ostaja ei voinutkaan sitä myydä
niin kalliista hinnasta kuin oli toivonut. Hän jäi odottamaan hintojen
nousua saadakseen korvauksen kärsimistään tappioista ja koroitta
jääneestä rahasummastaan, ja sillä välin hän vuokrasi tämän palstan
eräälle puutarhurille viidestäsadasta frangista vuodessa.

Hän sai näin rahoilleen korkoa puoli prosenttia, mikä ei suinkaan ollut
paljon siihen aikaan, jolloin ihmiset pitivät viittäkymmentä prosenttia
liian vähänä.

Niin kuin jo äsken mainitsimme, ei kasvitarhaan johtavaa porttia
käytetty ja sen saranat ruostuivat. Jotta puutarhurit eivät alhaisilla
katseillaan likaisi aatelista puistoa, oli ristikkoon naulattu kuuden
jalan korkuinen laudoitus. Tosin laudat eivät liity niin tiiviisti
toisiinsa, ettei niiden raosta olisi voinut pilkistää puutarhaan, mutta
talon asukkaat ovat siksi vakavia henkilöitä, että heidän ei tarvitse
pelätä uteliaita katseita.

Kasvitarhassa kasvoi kaalien, porkkanoiden, retiisien, herneitten ja
melonien siasta korkeita mailasia, mistä saattoi päättää, että sitä ei
ollut jätetty aivan kokonaan kesannoksi. Pienestä matalasta portista
päästiin tälle aidatulle alueelle, jonka sen vuokraajat olivat viikko
sitten jättäneet sen hedelmättömyyden tähden ja joka ei nyt tuottanut
enää puoltakaan prosenttia omistajalleen.

Rakennuksen puolella ulottavat kastanjat oksansa muurin yli, mutta se
ei estä muita valolle ahneita puistopuita pistämästä oksiaan niiden
lomitse. Eräässä puiston nurkassa, jossa lehvistö on niin tiheää, että
valo tuskin pääsee sen lävitse, on leveä kivipenkki ja puutarhatuoleja.
Siitä voi päättää, että tämä on jonkun rakennuksessa asujan
lempipaikka. Sadan askelen päässä siitä on rakennus, joka tuskin näkyy
tiheän puiston keskeltä. Tämä paikka on viisaasti valittu, sillä
aurinko ei sinne paista ja se on viileä kaikkein kuumimpinakin päivinä;
siellä linnut laulavat, ja paikka on loitolla talosta ja kadusta, siis
asioista ja melusta.

Eräänä harvinaisen kuuman kevätpäivän iltana oli tällä penkillä kirja,
päivänvarjo, työkori ja palttinanenäliina, jonka ompelus oli aloitettu.
Ja portin luona silmät lautojen raosta tähystämässä seisoi nuori nainen
katselemassa äsken mainitsemaamme autioon puutarhaan.

Melkein samalla hetkellä avautui tämän alueen portti hiljaa, ja siitä
tuli nuori, pitkä, harteikas mies, jolla oli yllään karkeasta
palttinasta tehty työtakki ja samettilakki, mutta jonka mustat ja hyvin
hoidetut hiukset, viikset ja parta sotivat tätä halpaa pukua vastaan.
Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, vakoiliko kukaan häntä,
pujahti portista, sulki sen jäljestään ja astui kiireesti
ristikkoporttia kohden.

Nähdessään miehen, jota hän epäilemättä odotti, mutta jonka asu oli
outo, nuori tyttö pelästyi ja peräytyi.

Mutta portin rakojen välistä oli nuori mies, joka niin kuin
rakastavaiset ainakin oli tarkka huomaamaan, nähnyt valkoisen hameen ja
sinisen vyön vilahtavan. Hän lähestyi laudoitusta ja painaen suunsa
erääseen rakoon sanoi:

-- Älkää pelätkö, Valentine, minä täällä olen.

Nuori tyttö lähestyi.

-- Miksi tulitte niin myöhään tänään? Me syömme aivan kohta
päivällistä, ja minun täytyi keksiä jos joitakin tekosyitä päästäkseni
äitipuolestani, joka minua vaanii, kamarineidostani, joka minua
vakoilee, ja veljestäni, joka minua kiusaa. Tulin tänne muka tekemään
käsityötä, mutta se ei taida pitkään aikaan valmistua. Kun olette
pyytänyt anteeksi viipymistänne, niin selittäkää, miksi olette valinnut
tuon uuden valepuvun. En ollut teitä tuntea.

-- Rakas Valentine, sanoi nuori mies, -- te olette niin paljon
korkeammalla minua, etten uskalla puhua rakkaudestani, ja kuitenkin
joka kerta, kun teidät näen, minun täytyy sanoa, että jumaloin teitä.
Minun täytyy puhua, että omien sanojeni kaiku hivelisi suloisesti
sydäntäni silloin, kun en saa teitä nähdä. Nyt kiitän teitä
nuhteistanne, ne kuuluvat suloisilta, sillä ne todistavat, että
ajattelitte minua. Tahdoitte tietää, miksi viivyin ja miksi minulla on
nämä pukimet. Kerron sen teille ja toivon, että annatte sen minulle
anteeksi. Olen valinnut uuden toimen.

-- Toimen...! Mitä sillä tarkoitatte, Maximilien? Ja olemmeko niin
onnellisia, että teillä on varaa laskea leikkiä asioistamme.

-- Jumala varjelkoon minua laskemasta leikkiä siitä, mikä on elämäni.
Kun olin väsynyt juoksemaan pitkin kenttiä ja kiipeilemään muurien yli
ja kun te vielä eilen pelotitte minua sillä, että isänne jonakin
päivänä voi ottaa minut kiinni varkaana ja minä sillä tavoin häpäisisin
koko armeijan kunniaa, olen nyt muuttunut ratsumestarista puutarhuriksi
ja ottanut ylleni uuden toimeni mukaisen puvun.

-- Kuinka ajattelematonta!

-- Päinvastoin, viisain teko, minkä eläissäni olen tehnyt, sillä nyt
olemme turvassa.

-- Selittäkäähän tarkemmin.

-- Menin tämän puutarhan omistajan luo. Sopimus edellisten vuokraajien
kanssa oli loppunut, ja minä vuokrasin puutarhan. Nämä keittiökasvit
ovat nyt minun, Valentine. Ei mikään estä nyt minua rakentamasta vajaa
tähän puutarhaan ja elämästä muutaman askelen päässä teistä. En voi
enää hillitä iloani ja onneani. Tiedättekö, kuinka paljon tällainen
onni maksaa? Sitä tietysti ette tiedä. No niin, tämä onni, tämä autuus,
tämä ilo maksaa minulle, arvatkaahan kuinka paljon?... Viisisataa
frangia, joka on maksettava vuosineljänneksittäin. Huomaattehan, että
tästä lähtien ei meidän tarvitse mitään pelätä. Olen täällä omalla
alueellani, voin nostaa tikapuut muuria vastaan ja katsoa sen yli, ja
tarvitsematta pelätä vartijan tulevan minua häiritsemään on minulla
oikeus sanoa, että rakastan teitä, mikäli ei ylpeyttänne loukkaa se,
että tunnustus tulee työpukuisen puutarhurin suusta.

Valentine huudahti ilosta. Mutta sitten hän äkkiä sanoi murheellisesti,
aivan kuin synkkä pilvi olisi peittänyt auringon:

-- Oi Maximilien, olemme nyt liiaksikin vapaita, onnemme kiusaa
Jumalaa, me käytämme väärin vapauttamme, ja jonakin päivänä syöksymme
turmioon.

-- Kuinka voitte sanoa sellaista minulle, ystäväni, minulle, joka joka
päivä olen teille todistanut, että ajatukseni ja tunteeni ovat teidän
ajatustenne ja tunteittenne vallassa? Mikä teissä on herättänyt
luottamuksen minuun? Kunniantuntoni, eikö niin? Kun sanoitte minulle,
että epämääräinen vaisto varoitti teitä vaarasta, tarjouduin minä
palvelemaan teitä pyytämättä muuta palkkaa kuin onnen saada palvella
teitä. Olenko sanoin tai töin antanut teille aihetta katua sitä, että
valitsitte minut kaikkien niiden joukosta, jotka olivat valmiit
kuolemaan puolestanne? Sanoitte minulle olevanne kihloissa Franz
d'Epinayn kanssa ja että isänne oli päättänyt tämän avioliiton. Se oli
siis varma, koska kaikki, mitä Herra Villefort tahtoo, ehdottomasti
tapahtuukin. No niin, olen pysynyt syrjässä ja odottanut, että kohtalo
puuttuisi asiaan. Te rakastatte minua, säälitte minua, Valentine, ja
olette sen minulle tunnustanutkin. Kiitos niistä suloisista sanoista,
sanokaa ne uudelleen, ja kaikki huoleni haihtuvat.

-- Juuri se onkin tehnyt teidät uskaliaammaksi, Maximilien, ja se tekee
elämäni samalla niin suloiseksi ja onnettomaksi, että monesti kysyn
itseltäni, kumpi on parempi, murheko, jonka äitipuoleni ankaruus ja
velipuoleni liiallinen suosiminen saa aikaan, vai tämä onni, joka on
vaaroja täynnä.

-- Vaaroja! huudahti Maximilien. -- Kuinka voitte lausua niin julman ja
samalla väärän sanan! Oletteko koskaan nähnyt minua nöyrempää orjaa?
Olette toisinaan sallinut minun lausua teille muutaman sanan,
Valentine, mutta olette kieltänyt minua seuraamasta teitä. Olen
noudattanut määräystänne. Siitä asti, kun tulin tähän puutarhaan, kun
olen puhutellut teitä tämän portin läpi, kun olen näin lähellä teitä,
sanokaa, olenko kertaakaan koettanut koskettaa hameenne lievettä portin
läpi, olenko yrittänyt kiivetä muurin yli, vaikka se minulle, nuorelle
ja voimakkaalle miehelle, olisi helppoa? En koskaan ole soimannut
kylmäkiskoisuuttanne. Olen ollut sidottu sanaani aivan kuin entisajan
ritari. Myöntäkää edes tämä.

-- Se on totta, sanoi Valentine pistäen lautojen välistä hienot
sormenpäänsä, joita Maximilien suuteli. -- Se on totta, olette
todellakin oikea ystävä. Mutta olette toiminut vain omaa etuanne
silmällä pitäen, sillä sinä päivänä, jona orja tulee vaativaiseksi, hän
menettää kaiken. Olette luvannut veljen ystävyyttä minulle, jota isä
lyö laimin, äitipuoli vainoaa ja jolla ei ole muuta lohduttajaa kuin
mykkä, liikkumaton vanhus. Hänen kätensä ei voi kättäni pusertaa, vain
hänen silmänsä puhuvat minulle ja hänen sydämensä epäilemättä sykkii
ainoastaan minua varten. Kuinka kohtalo onkaan ilkkunut tehdessään
vihollisikseni ja vainoojikseni kaikki ne, jotka ovat minua
voimakkaammat, ja antaessaan puolikuolleen miehen tuekseni! Oi
Maximilien, sanon vielä kerran, että olen hyvin onneton ja että teette
oikein rakastaessanne minua minun tähteni ettekä oman itsenne tähden.

-- Valentine, sanoi nuori mies syvästi liikutettuna, -- en voi sanoa
rakastavani teitä, sillä rakastan myöskin sisartani ja lankoani, mutta
tunteeni heitä kohtaan on tyyni ja rauhallinen eikä vähääkään muistuta
sitä, mitä tunnen teitä kohtaan. Ajatellessani teitä vereni kiehuu,
rintani nousee ja sydämeni pääsee valloilleen. Mutta tätä voimaa, tätä
tulta, tätä yliluonnollista tarmoa käytän rakkauteni hallitsemiseen
vain siihen asti, kunnes sanotte, että saan sitä käyttää teidän
palvelemiseenne. Franz d'Epinayn sanotaan viipyvän vielä vuoden ajan
poissa, ja kuinka monella tavalla voikaan sattuma meitä sinä aikana
auttaa! Toivokaamme siis, toivominen on niin suloista ja armasta! Mutta
te, Valentine, joka soimaatte itsekkyyttäni, mitä olette tänä aikana
ollut minulle? Kaunis ja kylmä kuvapatsas. Puhutte minulle
sulhasestanne Franz d'Epinaysta ja huokailette ajatellessanne, että
jonakin päivänä voitte olla hänen omansa. Siinäkö kaikki, Valentine,
mitä tunnette minua kohtaan? Pyhitän teille elämäni, annan teille
sieluni, teille kuuluu sydämeni jokainen sykähdys, ja kun kokonaan olen
omanne, kun itselleni tunnustan, että kuolen, jos teidät kadotan, niin
te ette edes kauhistu ajatellessanne joutuvanne toisen omaksi! Oi
Valentine, Valentine, jos olisin teidän sijassanne, jos olisin
tuntenut, että minua rakastetaan niin kuin minä teitä rakastan, olisin
sata kertaa jo pistänyt käteni ristikon raosta, puristanut Maximilien
raukan kättä ja sanonut: "Olen teidän omanne tässä ja tulevassa
elämässä!"

Valentine ei vastannut mitään, mutta nuori mies kuuli hänen huokaavan
ja nyyhkyttävän.

Maximilienin mielessä tapahtui nopea muutos.

-- Valentine, oi Valentine, huudahti hän, -- unohtakaa sanani, jos
niissä on ollut jotakin loukkaavaa!

-- Ei, sanoi Valentine, -- olette oikeassa. Mutta ettekö näe, että olen
onneton ihminen, yksinäni melkein vieraassa talossa. Jo siitä asti, kun
olin kymmenvuotias, ovat tahtoani joka hetki taivuttaneet rautaisen
lujat luonteet, jotka ovat minua vainonneet. Kukaan ei näe mitä kärsin,
enkä ole puhunut siitä muille kuin teille. Muiden nähden kaikki ovat
minulle hyviä ja helliä, vaikka todellisuudessa ovatkin minulle
vihamielisiä. Ihmiset sanovat: herra Villefort on niin ankara mies,
että hän ei voi tytärtään kohtaan olla erityisen hellä, mutta tytär on
onnekseen saanut äitipuolestaan uuden äidin. No niin, kaikki erehtyvät;
isäni ei välitä minusta, äitipuoleni vihaa minua, ja tämä viha on
sitäkin pelottavampi, kun se aina kätkeytyy hymyilyyn.

-- Vihaa teitä, Valentine! Kuinka hän saattaa teitä vihata?

-- Ystäväni, sanoi Valentine, -- minun täytyy myöntää, että tämä hänen
vihansa minua kohtaan johtuu melkein luonnollisesta tunteesta. Hän
jumaloi poikaansa, veljeäni Edouardia.

-- Entä sitten?

-- Onhan outoa sekoittaa raha-asioita keskusteluihimme, mutta uskon,
että hänen vihansa johtuu siitä. Hän ei ole rikas, mutta minä olen jo
saanut äitini perinnön, ja se tulee herra ja rouva Saint-Méranin
kuoltua melkein kahta vertaa suuremmaksi. Siksi pelkään, että hän
kadehtii minua. Hyvä Jumala, jos lahjoittamalla hänelle puolet
omaisuudestani olisin herra Villefort'in luona siinä asemassa kuin
tytär on isänsä talossa, niin luovuttaisin sen heti paikalla hänelle.

-- Valentine parka!

-- Niin, olen kahleisiin sidottu, mutta samalla tunnen itseni niin
heikoksi että nämä siteet sittenkin minua tukevat, enkä tohdi niitä
katkaista. Isäni on sitä paitsi mies, jonka määräyksiä ei rankaisematta
voi rikkoa. Hän on voimakas minun suhteeni, teidän suhteenne ja
kuninkaankin suhteen, sillä häntä suojaa moitteeton menneisyys ja
melkein loukkaamaton arvoasema. Oi Maximilien, vannotan teitä, älkää
taistelko, sillä tässä taistelussa pelkään sekä teidän että itseni
joutuvan tuhoon.

-- Mutta, Valentine, miksi olette noin epätoivoissanne ja näette
tulevaisuuden niin perin synkkänä?

-- Oi ystäväni, siksi, että arvostelen sitä menneisyyden perusteella.

-- Mutta ajatelkaahan, että vaikka en olekaan kyllin arvokas
aviomieheksenne aateliston kannalta katsottuna, niin olen kuitenkin
monella tavalla suhteissa siihen seurapiiriin, jossa te liikutte. Se
aika on jo mennyt, jolloin Ranskassa oli kaksi Ranskaa. Kuningaskunnan
aikaiset perheet ovat sulautuneet keisarikunnan aikaisiin.
Peitsiaatelisto on liittynyt kanuunaylhäisöön. Minä kuulun tähän
jälkimmäiseen. Minulla on hyvä tulevaisuus armeijassa, omaisuuteni on
pienehkö mutta varma. Isäni muistoa kunnioitetaan kotiseudullamme ja
häntä pidetään rehellisimpänä kauppiaana, mitä on koskaan ollut. Sanoin
kotiseudullamme, Valentine, sillä te olette melkein marseillelainen.

-- Älkää puhuko minulle Marseillesta, Maximilien; se tuo mieleeni
äitini, enkelin, joka kuoli kaikkien kaipaamana ja joka lyhyen elonsa
aikana suojasi lastaan. Ehkä hän vieläkin suojaa minua ikuisesta
asunnostaan taivaasta. Oi, jos äitiraukkani vielä eläisi, ei minun
tarvitsisi mitään pelätä. Kertoisin hänelle, että rakastan teitä, ja
hän kyllä meitä suojelisi.

-- Oi Valentine, sanoi Maximilien, -- jos hän eläisi, ehkä en silloin
teitä tuntisikaan, sillä sanoittehan, että silloin olisitte onnellinen,
ja onnellinen Valentine tuskin katsahtaisi minuun muuten kuin
halveksien.

-- Ystäväni, huudahti Valentine, -- nyt te vuorostanne arvostelette
minua väärin... Mutta sanokaahan...

-- Mitä minun pitäisi sanoa? kysyi Maximilien nähdessään nuoren tytön
arkailevan.

-- Sanokaahan, jatkoi nuori tyttö, -- eikö ennen muinoin Marseillessa
ollut teidän isänne ja minun isäni välillä joitakin riitaisuuksia?

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Maximilien, -- ellei sen vuoksi, että
isänne oli Bourbonien innokas puoltaja ja minun isäni keisarin
puoluelainen. En usko, että heidän välillään mitään muuta epäsopua oli.
Mutta miksi tätä kysytte, Valentine?

-- Kerron sen teille, sanoi nuori tyttö, -- sillä teidän pitää saada
tietää kaikki. Se tapahtui sinä päivänä, jolloin teidän nimittämisenne
kunnialegioonan ritariksi oli sanomalehdessä. Olimme kaikki isoisäni,
herra Noirtier'n luona ja läsnä oli myöskin herra Danglars,
tiedättehän, tuo pankkiiri, jonka hevoset äskettäin olivat surmata
äitini ja veljeni. Luin ääneen sanomalehteä isoisälleni, herrojen
keskustellessa neiti Danglars'in avioliitosta. Kun tulin siihen
kohtaan, jossa teistä mainittiin ja jonka jo tiesin, sillä edellisenä
aamuna olitte maininnut minulle tuon iloisen uutisen, -- kun siis tulin
siihen kohtaan, olin hyvin onnellinen ... mutta samalla pelkäsin lausua
ääneen teidän nimeänne, ja olisinkin jättänyt nimenne lukematta, ellei
sitä olisi voitu käsittää väärin; rohkaisin siis mieleni ja luin.

-- Rakas Valentine?

-- No niin, heti kun mainitsin nimenne, käänsi isäni päänsä minuun.
Olin niin varma siitä (huomaattehan kuinka typerä olen!), että nimenne
mainitseminen vaikuttaisi aivan kuin salaman isku kaikkiin, ja olinkin
näkevinäni isäni vavahtavan ja (siinä ainakin varmasti erehdyin) herra
Danglars'inkin. "Morrel", sanoi isäni, "odottakaahan!" (Hän rypisti
silmäkulmiaan.) "Onkohan hän noita Marseillen Morreleja, noita
vimmattuja bonapartisteja, jotka vuonna 1815 tuottivat meille niin
paljon huolta?" -- "On", sanoi herra Danglars. "Luulen, että hän on
entisen laivanvarustajan poika."

-- Todellako! sanoi Maximilien. -- Entä mitä isänne siihen vastasi?
Kertokaahan, Valentine!

-- Jotain niin kauheaa, etten tohdi sitä teille sanoa.

-- Sanokaa se kuitenkin, kehotti Maximilien hymyillen.

-- "Heidän keisarinsa", sanoi hän, "osasi panna nuo intoilijat oikealle
paikalleen. Hän sanoi heitä kanuunanruoaksi, ja nimi sopiikin heille.
Ilokseni huomaan, että uusi hallitus noudattaa samaa terveellistä
järjestelmää. Vaikka hallitus pitäisi vain tämän tähden Algeriaa
hallussaan, niin se olisi viisas teko, vaikkakin se tulee meille
maksamaan liian paljon."

-- Tuo on todella jokseenkin raakaa politiikkaa, sanoi Maximilien. --
Mutta älkää, rakas ystävä, punastuko herra Villefort'in puheita. Kunnon
isäni ei siinä suhteessa ollut hiukkaakaan parempi, ja hän sanoi usein:
"Miksi ei keisari, joka saa niin paljon hyvää aikaan, muodosta
rykmenttiä tuomareista ja asianajajista ja lähetä sitä aina
ensimmäisenä tuleen?" Näettehän, rakas ystävä, että puolueet vetävät
toisilleen vertoja ajatusten lempeydessä. Mutta mitä herra Danglars
sanoi kuullessaan nämä kuninkaallisen prokuraattorin sanat?

-- Hän alkoi nauraa tuota pilkallista nauruaan, joka aina on mielestäni
tuntunut petomaiselta. Heti sen jälkeen he nousivat ja poistuivat.
Mutta silloin näin, että isoisäni oli tavattoman kuohuksissaan. Minun
täytyy selittää, Maximilien, että minä yksinäni huomaan, milloin hän on
kuohuksissaan, ja minä luulen, että keskustelu, joka tapahtui hänen
kuultensa -- sillä isoisä raukkaa ei enää oteta lainkaan huomioon --
oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Olihan puhuttu pahaa hänen
keisaristaan, ja hänhän on kaikesta päättäen ollut kiivas keisarin
kannattaja.

-- Hän olikin keisarikunnan aikana kuuluisa, sanoi Maximilien. -- Hän
oli senaattori, ja tiedätte ehkä, että hän otti osaa kaikkiin niihin
salaliittoihin, joita kuningaskunnan aikana tehtiin.

-- Olen kuullut toisinaan kuiskattavan, että isoisä olisi bonapartisti,
isä kuningasmielinen. Mutta minkä minä sille voin?... Käännyin siis
hänen puoleensa. Hän loi katseen sanomalehteen. "Mikä teidän on?"
kysyin minä. "Oletteko tyytyväinen?" Hän nyökkäsi vastaukseksi. --
"Siihenkö, mitä isä sanoi?" kysyin minä. -- Hän pudisti päätään. --
"Siihenkö, mitä herra Danglars sanoi?" -- Hän pudisti uudelleen
päätään. -- "Siis siihen, että herra Morrel", en tohtinut sanoa
Maximilien, "on nimitetty kunnialegioonan upseeriksi?" -- Hän nyökkäsi.
Voitteko uskoa: hän oli siis tyytyväinen siihen, että te, jota hän ei
tunnekaan, tulitte nimitetyksi kunnialegioonan upseeriksi. Tämä on
varmaankin järjetöntä minun puoleltani, sillä sanotaan, että hän tulee
uudelleen lapseksi. Mutta rakastan häntä entistä enemmän tuon
nyökkäämisen vuoksi.

-- Kummallista, sanoi Maximilien. -- Isänne siis vihaa minua, jota
vastoin isoisänne... Puolueiden viha ja rakkaus on kummallista!

-- Vaiti! huudahti äkkiä Valentine. -- Piiloutukaa, paetkaa, joku
tulee!

Maximilien tarttui heti lapioonsa ja alkoi kiivaasti kääntää maata.

-- Neiti! Neiti! huusi ääni puiden takaa. -- Rouva Villefort etsii
teitä kaikkialta. Salongissa on vieras.

-- Vieras, sanoi Valentine levottomana. -- Kuka on tullut vieraisiin?

-- Joku ylhäinen herra, prinssi, en tiedä, kreivi Monte-Cristo.

-- Minä tulen, sanoi Valentine äänekkäästi.

Mies ristikon toisella puolella vavahti, sillä hän tiesi, että sen
päivän kohtaaminen oli nyt lopussa.

-- Mitenkä kreivi Monte-Cristo tuntee herra Villefort'in, mietti
Maximilien nojaten lapioonsa.



52. Myrkkyoppi


Kreivi Monte-Cristo tuli todellakin rouva Villefort'in luo vastatakseen
siten kuninkaallisen prokuraattorin vierailuun, ja hänen nimensä oli
pannut koko talon ylösalaisin.

Rouva Villefort oli parhaillaan salongissa ja lähetti heti noutamaan
poikaansa, jotta tämä vielä kerran kiittäisi kreiviä. Edouard, joka
kahden päivän ajan oli taukoamatta kuullut puhuttavan tästä
merkillisestä miehestä, riensi saapuville. Hän ei tehnyt sitä suinkaan
totellakseen äitiään tai kiittääkseen kreiviä, vaan uteliaisuudesta ja
hankkiakseen itselleen tilaisuuden lausua sutkauksia, jotka kuullessaan
hänen äitinsä tavallisesti sanoi: "Voi tuota pahaa lasta; mutta
täytyyhän hänelle antaa anteeksi, sillä hän on niin kovin sukkela!"

Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi kreivi, miten herra
Villefort voi.

-- Puolisoni on kanslerin luona päivällisellä, vastasi nuori rouva. --
Hän läksi aivan äsken, ja olen varma siitä, että hän on hyvin
pahoillaan kuullessaan, ettei ole saanut nauttia seurastanne.

Kaksi vierasta oli salongissa ennen kreivin tuloa, ja nämä poistuivat
viivyttyään niin kauan kuin kohteliaisuus ja uteliaisuus sallivat.

-- Mitä sisaresi Valentine tekee? sanoi rouva Villefort Edouardille. --
Pyydä häntä tulemaan tänne, että saan esitellä hänet herra kreiville.

-- Onko teillä tytär? kysyi kreivi. -- Hän on siinä tapauksessa
varmaankin lapsi?

-- Hän on herra Villefort'in tytär, sanoi nuori rouva. -- Hän on
mieheni ensimmäisen puolison tytär, täysikasvuinen kaunis tyttö.

-- Mutta alakuloinen, keskeytti Edouard, joka nyki sulkia hattunsa
töyhdöksi ison papukaijan pyrstöstä linnun kirkuessa tuskasta.

Rouva Villefort sanoi vain:

-- Ole hiljaa, Edouard!

Sitten hän jatkoi:

-- Lapsi on tavallaan oikeassa ja toistaa vain minun puheitani. Se on
minulle todellakin suuri suru. Vaikka teemme kaiken voitavamme
huvittaaksemme neiti Villefort'ia, niin hän on alakuloinen ja
vaitelias, eikä se suinkaan ole hänen kauneudelleen edullista. Mutta
häntä ei kuulu, Edouard; menehän katsomaan, mikä siihen on syynä.

-- Siksi, että häntä etsitään sieltä, missä hän ei ole.

-- Mistä häntä siis etsitään?

-- Isoisä Noirtier'n luota.

-- Eikö hän siis ole siellä?

-- Ei, ei, ei, ei, ei, ei, hän ei siellä ole, lauloi Edouard.

-- Missä hän on? Jos sen tiedät, niin sano.

-- Hän on ison kastanjapuun alla, jatkoi paha poika ja syötti äitinsä
kiellosta huolimatta eläviä kärpäsiä papukaijalle, joka suuresti näytti
nauttivan näistä herkuista.

Rouva Villefort ojensi kätensä soittokelloa kohden kutsuakseen
kamarineitinsä ja ilmoittaakseen hänelle, mistä Valentinea on
etsittävä, kun tämä samassa astui sisään. Hän näytti todellakin
alakuloiselta, ja jos tarkkaan olisi katsonut, niin olisi hänen
silmissään nähnyt kyynelten jäljet.

Olemme lukijalle esitelleet Valentinen, mutta kertomuksen vauhdin
tähden emme ole antaneet varsinaista kuvaa hänestä. Hän oli solakka,
kahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli tummanruskea tukka,
tummansiniset silmät ja äitinsä arvokas käynti, kapeat, valkoiset
kädet, helmiäishohtoinen kaula, marmorinväriset, heikosti punertavat
posket saivat hänet muistuttamaan kauniita englantilaisia naisia, joita
on verrattu vedenkalvossa kuvaansa etsiviin joutseniin.

Hän astui siis sisään ja nähdessään äitinsä luona vieraan, josta oli jo
paljon kuullut puhuttavan, hän kumarsi hiukkaakaan teeskentelemättä,
luomatta silmiään alas, niin sirosti, että hän herätti entistä enemmän
kreivin huomiota.

Tämä nousi.

-- Neiti Villefort, tytärpuoleni, sanoi rouva Villefort kumartuen
sohvalla istuessaan eteenpäin ja viitaten kädellään kreiville
tytärtään.

-- Ja herra kreivi Monte-Cristo, Kiinan kuningas ja Kotshinkiinan
keisari, sanoi poika luoden sisareensa ilkimielisen katseen.

Tällä kertaa rouva Villefort kalpeni ja oli suuttumaisillaan tuohon
perheen ruttoon, jonka nimi oli Edouard. Mutta kreivi hymyili ja näytti
mielihyvällä katselevan lasta, minkä johdosta äiti entistä enemmän
ihastui ja innostui.

-- Mutta armollinen rouva, sanoi kreivi jatkaen keskustelua ja
katsahtaen vuoroin rouva Villefort'iin ja Valentineen, -- eikö minulla
ole jo aikaisemmin ollut kunnia tavata teidät jossakin, teidät ja
armollinen neiti? Muistuttelin sitä jo ennen mieleeni. Ja kun neiti
äsken astui sisään, kirkastui muistikuva yhä,

-- Se ei ole mahdollista. Neiti Villefort ei pidä seuraelämästä, ja me
liikumme harvoin ulkona, sanoi nuori rouva.

-- En olekaan nähnyt seurapiirin keskellä teitä, armollista neitiä ja
tuota hurmaavaa pilkkakirvestä. Pariisin seuraelämä on minulle outo,
sillä minulla on kai jo ollut kunnia mainita teille, että olen
Pariisissa ollut vasta muutaman päivän. Ei, sallikaahan minun
muistella ... odottakaahan...

Kreivi laski kätensä otsalleen aivan kuin kootakseen kaikki muistonsa:

-- Ei, se on tapahtunut muualla ... en muista missä ... mutta siihen
liittyy kirkas päivänpaiste ja kirkkojuhla... Neidillä oli kädessään
kukkia, poika ajoi takaa kaunista riikinkukkoa puutarhassa, ja te,
armollinen rouva, istuitte lehtimajassa... Auttakaahan muistiani.
Eivätkö nämä seikat tuo mitään mieleenne?

-- Eivät laisinkaan, vastasi rouva Villefort. -- Ja minusta tuntuu,
että jos olisin teidät kohdannut tätä ennen, olisi kuvanne jäänyt
mieleeni.

-- Herra kreivi on ehkä nähnyt meidät Italiassa, sanoi Valentine
arasti.

-- Se on totta, Italiassa ... se on mahdollista, sanoi Monte-Cristo. --
Neiti on siis ollut Italiassa?

-- Olimme molemmat siellä kaksi vuotta sitten. Lääkärit pelkäsivät
keuhkojeni puolesta ja määräsivät minut oleskelemaan Napolissa.
Matkustimme Bolognan, Perugian ja Rooman kautta.

-- Sehän on totta, huudahti Monte-Cristo, aivan kuin tämä yksi ainoa
huomautus olisi riittänyt kirkastamaan hänen muistoaan. -- Perugiassa,
pyhän ruumiin juhlan aikaan postihotellissa, siellä minulla oli kunnia
nähdä teidät.

-- Muistan erinomaisen hyvin Perugian, postihotellin ja juhlan, sanoi
rouva Villefort. -- Mutta vaikka kuinka ajatuksiani pinnistäisin, en
häpeäkseni voi muistaa tavanneeni teitä siellä.

-- Kummallista kyllä en minäkään muista, sanoi Valentine katsoen
kauniilla silmillään Monte-Cristoon.

-- Mutta minä muistan, sanoi Edouard.

-- Minä autan muistianne, sanoi kreivi. -- Päivä oli ollut helteinen,
odotitte hevosia, jotka eivät juhlan tähden saapuneetkaan. Neiti katosi
puistoon, poikanne juoksi linnun jäljestä.

-- Minä sain sen kiinni, sanoi Edouard. -- Muistathan, että repäisin
kolme sulkaa sen pyrstöstä.

-- Te, armollinen rouva, jäitte viiniköynnösmajaan. Ettekö enää muista,
että kun neiti Villefort oli lähtenyt ja poikanne oli loitolla, te
keskustelitte jokseenkin kauan erään henkilön kanssa?

-- Muistan kyllä, sanoi nuori nainen punastuen, -- muistan
keskustelleeni erään miehen kanssa, jolla oli pitkä viitta yllään ...
luulin häntä lääkäriksi.

-- Juuri niin, armollinen rouva. Tuo mies olin minä. Olin kaksi viikkoa
asunut samassa hotellissa, olin parantanut palvelijani kuumeesta ja
hotellin isännän keltataudista, minkä vuoksi minua pidettiin etevänä
lääkärinä. Me keskustelimme monesta asiasta, Perugiasta, Rafaelista,
tavoista, puvuista ja tuosta kuuluisasta aqua tofanasta. Olitte
kuullut, että jotkut ihmiset Perugiassa tunsivat sen valmistamisen
salaisuuden,

-- Se on totta, sanoi rouva Villefort vilkkaasti mutta samalla hiukan
levottomasti, -- muistan varsin hyvin keskustelumme.

-- En muista enää kaikkia yksityiskohtia, jatkoi kreivi aivan
rauhallisesti, -- mutta sen muistan, että erehdyitte minun suhteeni
niin kuin kaikki muutkin ja puhelitte kanssani neiti Villefort'in
taudista.

-- Mutta, hyvä herra, olittehan te todellakin lääkäri, sanoi rouva
Villefort, -- koska olitte parantanut sairaita.

-- Molière tai Beaumarchais voisivat vastata teille, armollinen rouva,
että juuri siksi, etten ollut lääkäri, en parantanut sairaitani, vaan
sairaani parantuivat itsestään. Sen vain voin teille tunnustaa, että
olen tutkinut jokseenkin paljon kemiaa ja luonnontieteitä, mutta
ainoastaan tieteenharrastuksesta ... ymmärrättehän.

Samassa kello löi kuusi.

-- Kello on kuusi, sanoi rouva Villefort huomattavan levottomasti. --
Valentine, etkö mene katsomaan, onko isoisä valmis syömään
päivällistään?

Valentine nousi, kumarsi kreiville ja poistui sanaakaan sanomatta.

-- Hyvä Jumala, minunko tähteni lähetätte neiti Villefort'in pois?
sanoi kreivi Valentinen mentyä.

-- En suinkaan, vastasi rouva Villefort viekkaasti, -- mutta tähän
aikaan annamme herra Noirtier'lle sen aterian, jonka avulla hän pysyy
elossa. Tiedätte kai, kuinka kurjassa tilassa mieheni isä on?

-- Tiedän, herra Villefort on siitä minulle kertonut. Hän on saanut
halvauksen.

-- Niin on. Vanhus raukka ei laisinkaan voi liikkua, vain sielu elää
tuossa ihmishahmossa, ja sekin on heikko ja vaivainen ja voi minä
hetkenä tahansa sammua kuin lamppu. Mutta anteeksi, alan kertoa teille
perhesurujamme ja keskeytin teidät juuri sinä hetkenä, kun sanoitte
olevanne taitava kemisti.

-- Sitä en sanonut, vastasi kreivi hymyillen. -- Päinvastoin. Mutta kun
olen päättänyt elää suurimman osan ikääni itämailla, niin olen tahtonut
seurata kuningas Mithridateen esimerkkiä.

-- _Mithridates, rex Ponticus_, sanoi Edouard leikellen kuvia eräästä
isosta albumista. -- Sehän on se, joka söi joka aamu aterian
päättäjäisiksi kupillisen myrkkyä.

-- Edouard, paha poika! huudahti rouva Villefort siepaten silvotun
kirjan Edouardin käsistä. -- Sinä olet sietämätön, häiritset meitä.
Mene sisaresi Valentinen luo isoisäsi Noirtier'n huoneeseen.

-- Kirja..., sanoi Edouard.

-- Mitä, kirjako?

-- Niin, minä tahdon kirjan...

-- Miksi leikkasit kuvat irti?

-- Siksi, että se huvitti minua.

-- Mene pois, mene!

-- Minä en mene, ellen saa kirjaa, sanoi lapsi, asettui isoon
nojatuoliin istumaan eikä tapansa mukaan antanut vähääkään periksi.

-- Tuossa on, ja jätä meidät rauhaan, sanoi rouva Villefort.

Ja hän antoi kirjan Edouardille ja vei hänet pois.

Kreivi seurasi katseillaan rouva Villefort'ia.

-- Saammepahan nähdä, sulkeeko hän oven, mutisi hän.

Rouva Villefort sulki oven poikansa jälkeen hyvin huolellisesti. Kreivi
ei ollut sitä huomaavinaan.

Sitten, luotuaan vielä katseen ympärilleen, nuori nainen tuli istumaan
sohvaansa.

-- Sallikaa minun huomauttaa, sanoi kreivi hyväntahtoisesti, niin kuin
hän saattoi toisinaan puhua, -- sallikaa minun huomauttaa, että
kohtelette tuota suloista pilkkakirvestä aivan liian ankarasti.

-- Se on välttämätöntä, sanoi rouva Villefort varmasti niin kuin äiti
ainakin.

-- Hän toisti vain mitä Cornelius Nepos lausuu Mithridateesta, sanoi
kreivi, -- ja keskeytitte hänet juuri silloin, kun hän olisi voinut
todistaa opettajansa etevyyden puolesta ja näyttää olevansa ikäisekseen
hyvin kehittynyt.

-- Totta on, vastasi äiti mielissään kiitoksista, -- että hänellä on
hyvin hyvä pää ja hän oppii helposti mitä vain tahtoo. Hänellä on
kuitenkin eräs vika, hän on nimittäin hyvin itsepäinen. Mutta mitä
hänen puheisiinsa tulee, niin uskotteko, herra kreivi, että kuningas
Mithridates todellakin käytti tuollaisia varokeinoja ja että siitä on
hyötyä?

-- Ehdottomasti. Olen itse käyttänyt samaa keinoa ja olen välttänyt
myrkkykuoleman Napolissa, Palermossa ja Smyrnassa, siis kolmessa eri
tapauksessa, jolloin ilman tätä varokeinoa olisin kuollut.

-- Ja keino siis onnistui?

-- Täydellisesti.

-- Niin, muistan teidän kertoneen samaa jo Perugiassa.

-- Todellakin! sanoi kreivi teeskennellen hämmästystä. -- Sitä en
muista laisinkaan.

-- Kysyin teiltä, vaikuttavatko myrkyt yhtä nopeasti ja yhtä
voimakkaasti Pohjois-Ranskassa syntyneisiin, ja te vastasitte, että
Pohjois-Ranskan kylmät ja tasaiset luonteet eivät ole yhtä
vastaanottavaisia kuin etelän kuumat ja kiihkeät.

-- Se on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Olen nähnyt venäläisten juovan
sellaisia määriä myrkkyä, että napolilainen ja arabialainen olisi
niistä heti kuollut.

-- Uskotte siis, että ihminen on paremmassa turvassa täällä kuin
itämailla ja että meidän sumuisessa ja sateisessa ilmanalassamme voi
helpommin tottua yhä suurempiin myrkkyannoksiin kuin lämpimämmissä
maissa?

-- Varmasti, mutta tietenkin sillä rajoituksella, että ihminen silloin
on suojattu ainoastaan sitä myrkkyä vastaan, johon hän on
totuttautunut.

-- Sen ymmärrän. Ja miten te totuttautuisitte tai oikeammin
totuttauduitte?

-- Keino on helppo. Ajatelkaahan, että jo edeltäpäin tietäisitte, mitä
myrkkyä aiotaan teille antaa ... otaksukaa, että tuo myrkky on
esimerkiksi ... strykniiniä...

-- Strykniiniä saadaan eräästä kasvista, jonka nimi on Brucea
ferruginea, jos oikein muistan, sanoi rouva Villefort.

-- Niin saadaan, vastasi Monte-Cristo. -- Huomaan, että minun ei
tarvitse teille paljoakaan opettaa. Tämähän on ihailtavaa, tuollaiset
tiedot eivät naisissa ole tavallisia.

-- Tunnustan aivan suoraan, sanoi rouva Villefort, -- että olen kovin
kiinnostunut salaisiin tieteisiin. Ne vaikuttavat yhtä voimakkaasti
mielikuvitukseeni kuin runouskin ja supistuvat numeroihin aivan kuin
algebralliset yhtälöt. Mutta jatkakaahan. Asia on hyvin
mielenkiintoinen.

-- No niin, jatkoi Monte-Cristo, -- otaksukaa siis, että tuo myrkky on
strykniiniä ja että otatte sitä ensimmäisenä päivänä milligramman,
toisena kaksi, ja siten kymmenen päivän päästä senttigramman.
Kahdenkymmenen päivän päästä olette nostanut annoksen kolmeen
senttigrammaan. Voitte nauttia sen huoletta, mutta sellaiselle, joka ei
ole ryhtynyt samoihin varokeinoihin kuin te, annos olisi jo hyvin
vaarallinen. No niin, kun kuukauden päästä joisitte samasta astiasta
vettä kuin joku toinen, niin tämä toinen kuolisi ja te tuntisitte
ainoastaan hiukan pahoinvointia, jos veteen nimittäin on sekoitettu
myrkkyä.

-- Olen monta kertaa lukenut tuon kertomuksen Mithridateesta, sanoi
rouva Villefort mietteisiinsä vaipuneena, -- mutta olen pitänyt sitä
taruna.

-- Ei, poikkeuksena monista historian kertomuksista on tämä tosi.
Mutta, hyvä rouva, tiedustelunne ei johdu mistään äkillisestä
mielijohteesta, sillä kolme vuotta sitten teitte minulle samat
kysymykset, ja silloinkin sanoitte, että mielessänne oli tämä kertomus
Mithridateesta.

-- Se on totta, jo nuorena olen mieluimmin tutkinut kasvioppia ja
kivennäisoppia. Ja kun sittemmin sain tietää, että tällaisten aineiden
käyttäminen selitti itämaiden kansojen ja yksilöiden koko elämän, aivan
samoin kuin kukat selittävät rakastuneitten ajatukset, niin surin sitä,
etten ollut mies. Olisin tahtonut olla uusi Flamel, Fontana tai
Cabanis.

-- Sitäkin suuremmalla syyllä, sanoi Monte-Cristo, -- kun itämaalaiset
eivät tyytyneet käyttämään näitä keinoja ainoastaan suojakseen, vaan
aseekseenkin. Tiede tulee heidän käsissään hyökkäysaseeksi vihollisia
vastaan. Käyttämällä oopiumia, belladonnaa, strykniiniä, villikaalia ja
sudenmarjaa he voivat nukuttaa sen, joka aikoi heidät surmata. Jokainen
egyptiläinen, turkkilainen tai kreikkalainen nainen, joita täällä
sanotte noita-akoiksi, tuntee kemiaa niin paljon, että lääkäri siitä
hämmästyy, ja sielutiedettä niin paljon, että rippi-isä voisi
kauhistua.

-- Todellakin, sanoi rouva Villefort, ja hänen silmänsä kiiluivat
omituisesti.

-- Niin, jatkoi Monte-Cristo, -- itämaiset salaiset draamat selviävät
ja loppuvat sen mukaan, mitä kasvia on käytetty herättämään rakkautta
tai tuottamaan kuolemaa. Heillä on juomia, jotka avaavat taivaan, ja
toisia, jotka vaivuttavat ihmisen helvettiin. Näissä on yhtä paljon eri
vivahduksia kuin ihmisen sielullisessa ja moraalisessa elämässä. Sanon
suoraan, että kemia osaa erinomaisesti valmistaa ne keinot, joilla
ihminen saavuttaa rakkautensa tai kostonsa.

-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- nuo itämaiset seurapiirit, joiden
keskessä olette viettänyt osan elämäänne, ovat siis yhtä merkillisiä
kuin ne sadutkin, jotka sieltä tulevat tänne? Ihminen voidaan siis
rankaisematta poistaa elämästä? Sulttaanit ja visiirit, jotka
muodostavat näissä maissa sen, mitä Ranskassa sanotaan hallitukseksi,
ovat siis Harun-al-Rashideja ja Giaffareja ja antavat anteeksi
myrkyttäjälle, jopa tekevät hänet pääministerikseenkin, jos teko on
ollut nerokas, ja kirjoituttavat kertomuksen kultakirjaimilla muistiin
lukeakseen sitä joutohetkinään huvikseen?

-- Ei, armollinen rouva, niin erikoisia oloja ei enää ole
itämaillakaan. Sielläkin on omat poliisinsa, tutkintotuomarinsa,
kuninkaalliset prokuraattorinsa ja erikoistutkijansa. Siellä hirtetään,
mestataan ja seivästetään rikollisia hyvin usein, mutta nämä ovat
taitavia ja osaavat usein eksyttää tutkijoita. Kun Ranskassa jonkun
tyhmeliinin valtaa koston- ja perimisenhimon paholainen ja hän haluaa
syrjäyttää vihollisen tai surmata rikkaan sukulaisen, niin hän menee
rohdoskauppiaan luo, käyttää väärää nimeä -- ja tulee näin helpommin
ilmi kuin jos olisi käyttänyt omaansa -- ja ostaa viisi tai kuusi
grammaa arsenikkia, muka tappaakseen hiiriä ja rottia. Toisinaan hän
menee samassa asiassa viiteen kuuteen eri paikkaan, hänet nähdään siis
samoissa puuhissa monessa eri paikassa ja hänet tunnetaan viisi kuusi
kertaa selvemmin. Kun hän sitten on saanut myrkyn, niin hän antaa
viholliselleen tai sukulaiselleen niin suuren annoksen, että siitä
kuolisi mammuttikin tai mastodontti, ja sen nautittuaan uhri alkaa
päästää sellaisia valitushuutoja, että koko kaupunginosa ne kuulee.
Silloin saapuu joukko poliiseja, lähetetään noutamaan lääkäriä, joka
avaa uhrin vatsan ja löytää sieltä lusikallisittain arsenikkia.
Seuraavana päivänä sadat sanomalehdet kertovat uhrista ja myrkystä.
Samana iltana rohdoskauppias tai rohdoskauppiaat tulevat ilmoittamaan:
"Minä myin arsenikin tälle herralle." Typerä rikollinen joutuu kiinni,
pannaan vankilaan, joutuu kuulusteltavaksi, huomataan syylliseksi,
tuomitaan ja teloitetaan. Jos hän on ylhäinen nainen, niin hän joutuu
elinajakseen vankilaan. Sillä tavoin pohjoismaalaiset kemiaa
ymmärtävät.

-- Minkä sille voi, sanoi nuori nainen nauraen, -- kukin tekee
parhaansa mukaan. Ei jokaisen hallussa ole Medici- ja Borgia-suvun
myrkkyjä.

-- Sallitteko minun nyt selittää, mikä aiheuttaa kaikki nämä tyhmyydet?
sanoi kreivi kohauttaen olkapäitään. -- Näyttämöillämme, sen mukaan
mitä olen voinut päätellä lukemalla näytelmiä, ihmiset nauttivat
pullollisen myrkkyä tai purevat sormuksen kantaa ja kaatuvat kuolleina
maahan. Viisi minuuttia sen jälkeen laskeutuu väliverho, ja yleisö
poistuu. Ei koskaan näe, mitkä ovat murhan seuraukset, ei nähdä
poliiseja, ei vangitsijoita, ja monet luulevat siksi, että tavallisessa
elämässä tapahtuu samoin kuin näyttämöllä. Mutta menkäähän hiukan
Ranskan ulkopuolelle, Aleppoon, Kairoon tai vaikkapa ainoastaan Roomaan
tai Napoliin, niin näette kadulla kulkevan reippaita ja punaposkisia
miehiä, joista ontuva paholainen, jos hän suojaisi teitä viitallaan,
voisi sanoa: "Tuo mies sai kolme kuukautta sitten myrkkyä, ja kuukauden
päästä hän on kuollut!"

-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- he ovat siis löytäneet tuon aqua
tofanan salaisuuden, josta puhelimme Perugiassa.

-- Eihän ihmisten keskuudessa mitään katoa! Taiteet muuttavat
kotiseutuaan ja kiertävät maailmaa; asiat muuttavat nimeä, siinä
kaikki. Jokainen myrkky vaikuttaa erikoisesti johonkin elimeen, toinen
vatsaan, toinen aivoihin, toinen taas suolistoon. Myrkky saa ehkä
aikaan yskän, yskä rintataudin ja jonkin muun taudin, joka on mainittu
tieteen luettelossa, mutta joka ei estä sitä olemasta tappava ja
tulemasta tappavaksi niiden lääkkeiden vaikutuksesta, joita
taitamattomat lääkärit käyttävät, he kun tavallisesti ovat hyvin
huonoja kemistejä. Siten voidaan mies surmata kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan, eikä oikeuslaitoksella ole mitään sanottavaa. Eräs
ystäväni, kuuluisa apotti Adelmonte Taorminassa Sisiliassa, mies, joka
oli tutkinut näitä eri kansojen keskuudessa esiintyviä ilmiöitä, on
kertonut minulle paljon tästä.

-- Se on kamalaa, mutta se on ihmeellistä, sanoi nuori nainen, joka oli
kuunnellut aivan liikkumattomana. -- Myönnän, että olen pitänyt noita
juttuja keskiajan keksintöinä.

-- Semmoisia ne ehkä ovat alkujaan, mutta ovat aikojen kuluessa tulleet
täydellisemmiksi. Mitä muuta varten olisivat olemassa aika, kehotukset,
kunniamerkit, ristit, palkinnot, ellei sitä varten, että yhteiskunta
tulisi yhä täydellisemmäksi? Mutta ihminen ei ole täydellinen ennen
kuin vasta silloin, kun hän osaa luoda ja hävittää samalla tavoin kuin
Jumalakin. Hän osaa jo hävittää, puolet on siis jo saavutettu.

Mutta rouva Villefort palasi entiseen puheenaiheeseen.

-- Ovatko siis teidän mielestänne ne myrkyt, joita käyttivät Borgiat,
Medicit, Renét, Ruggierit, ja myöhemmin ehkä paroni Trenk...

-- Ne olivat vain tieteen korkein tulos, ei muuta, vastasi kreivi. --
Luuletteko, että oppinut sillä tavoin kohdistaa voimansa uhriinsa? Ei
suinkaan. Ei, hän rakastaa monimutkaisia selkkauksia, voimannäytteitä,
mielikuvitusta, jos niin voi sanoa. Apotti Adelmonte, jonka äsken
mainitsin, oli tässä suhteessa tehnyt suorastaan ihmeellisiä kokeita.

-- Todellakin!

-- Niin, kerron teille vain yhden. Hänellä oli hyvin kaunis puutarha,
jossa kasvoi vihanneksia, kukkia ja hedelmiä. Näiden vihannesten
joukosta hän valitsi kaikkein viattomimman, kaalin. Kolmen päivän ajan
hän kasteli tätä kaalia arsenikkiliuoksella. Kolmantena päivänä kaali
alkoi käydä keltaiseksi ja kuihtua, silloin se oli otettava maasta.
Kaikkien muiden mielestä se oli täysin kehittynyt kaali, joka näytti
aivan viattomalta, mutta apotti tiesi, että se oli myrkyllinen. Hän vei
kaalin asuntoonsa, otti kaniinin -- apotti Adelmontella oli kokoelma
kaniineja, kissoja ja marsuja, ja se oli yhtä suuri kuin hänen
kukka- ja hedelmävarastonsakin --, apotti otti siis kaniinin ja syötti
sille kaalin lehden; kaniini kuoli. Mikä tutkintotuomari uskaltaisi
tämän johdosta jotakin huomauttaa, ja kuka kuninkaallinen prokuraattori
on koskaan nostanut syytettä Magendieta tai Flourensia vastaan niiden
kaniinien, kissojen ja marsujen tähden, jotka he ovat tappaneet? Ei
kukaan. Kaniini on siis kuollut oikeuslaitoksen siitä vähääkään
välittämättä. Adelmonte antaa keittäjättärensä ottaa kaniinin
sisälmykset pois ja heittää ne tunkiolle. Tällä tunkiolla on kana, joka
nokkii näitä sisälmyksiä ja kuolee seuraavana päivänä vuorostaan. Juuri
kun se on kuolinkamppailussaan, lentää haukka ohitse -- Adelmonten
kotimaassa on paljon haaskahaukkoja, -- vie sen kalliolle ja syö sen.
Kolme päivää myöhemmin haukka, joka tämän aterian jälkeen on voinut
pahoin, tuntee ilmassa päätään huimaavan ja putoaa kalalammikkoonne.
Hauki ja ankerias ovat ahneita syömään, ne käyvät haukan kimppuun.
Otaksukaa, että seuraavana päivänä tuodaan pöytäänne hauki tai
ankerias, joka on neljännessä asteessa myrkytetty, vieraanne on silloin
kahdennessa asteessa myrkytetty ja kuolee kahdeksan tai kymmenen päivän
päästä vatsanväänteisiin, sydämen kouristuksiin ja mahalaukun
pöhötykseen. Toimitetaan ruumiinavaus, ja lääkärit sanovat: Potilas on
kuollut sapessa olleeseen kasvannaiseen tai lavantautiin.

-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- tuo mainitsemanne sarja voi milloin
tahansa katketa. Haukka ehkä ei lennäkään juuri tuona hetkenä ohitse,
ja se voi pudota sadan askelen päähän lammikosta.

-- Siinähän koko taito piileekin. Jos itämailla tahtoo olla etevä
kemisti, täytyy osata ohjata sattumaa. Ja se onnistuukin.

Rouva Villefort näytti miettiväiseltä ja kuunteli.

-- Mutta, sanoi hän, -- arsenikki ei sula. Vaikka sitä nauttii millä
tavoin tahansa, niin sitä on ruumiissa suuri määrä sinä hetkenä, jona
asianomainen on saanut kuolettavan annoksen,

-- Hyvä, huudahti Monte-Cristo, -- juuri tuota samaa minäkin sanoin
Adelmontelle. Hän mietti ja vastasi sisilialaisella sananlaskulla:
"Poikani, maailmaa ei luotu yhtenä päivänä vaan seitsemänä, palatkaa
sunnuntaina." Seuraavana sunnuntaina palasin. Arsenikin sijasta hän
olikin kastellut kaalia strykniiniliuoksella. Tällä kertaa ei kaali
millään tavoin näyttänyt kituvalta. Kaniini ei sen vuoksi epäillyt sitä
hiukkaakaan. Viiden minuutin päästä kaniini kuoli. Kana söi kaniinin
sisälmyksiä ja oli seuraavana päivänä kuollut. Nyt astuimme haukan
sijaan, otimme kanan ja avasimme sen. Tällä kertaa olivat kaikki
erikoiset merkit kadonneet, eikä jäljellä ollut muuta kuin aivan
yleisiä tuntomerkkejä. Ei missään elimessä ollut myrkytyksen merkkiä,
ei näkynyt muuta kuin kiihottunut hermosto, siinä kaikki, ja
aivohalvaus, ei muuta. Kana ei ollut myrkytetty, se oli kuollut
halvaukseen. Se ei ole tavallista kanoissa, mutta sitä tavallisempaa
ihmisissä.

Rouva Villefort näytti vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.

-- Mikä onni, sanoi hän, -- että tuollaisia aineita eivät voi valmistaa
muut kuin kemistit, sillä varmasti toinen puoli maailmaa myrkyttäisi
toisen.

-- Kemistit tai henkilöt, jotka osaavat kemiaa, sanoi Monte-Cristo
aivan kuin ohimennen.

-- Ja sitä paitsi, sanoi rouva Villefort karkottaen väkivaltaisesti
ajatuksensa -- olkoon rikos kuinka huolellisesti tahansa valmistettu,
niin se on aina kuitenkin rikos. Ja vaikka se voikin välttää ihmisten
silmät, niin Jumala sen näkee. Itämaalaiset ovat omantunnonasioissa
meitä kylmemmät ja he ovat viisaasti kyllä poistaneet helvetin. Siinä
kaikki.

-- Tuollaiset arviot voivat kyllä herätä teidänkaltaisessanne
rehellisessä sielussa, mutta järkeily ne piankin kukistaa.
Ihmisajatuksen huonon puolen voi aina keskittää tuohon Jean-Jacques
Rousseaun lauseeseen: "Mandariini surmaa kolmensadan peninkulman päästä
nostamalla sormensa." Ihmisen elämä kuluu tällaisten tekojen
suorittamiseen, ja hän käyttää älyään niiden keksimiseen. Harvat
pistävät puukon toisen rintaan tai antavat mainitsemanne määrän
arsenikkia toiselle: he ovat kiivasluonteisia tai tyhmiä. Mutta jos
vaihdatte ruman sanan lievempään, niin ette tee inhottavaa murhaa,
syrjäytätte vain tieltänne haitallisen olennon ja teette sen ilman
väkivaltaa, ilman suurta melua. Uhrista ei tule marttyyria eikä teistä
pyöveliä: ei vuoda verta, ei kuulu tuskanhuutoja, ei näy kouristuksia,
kuolema ei tule äkkiä ettekä te joudu tekemisiin inhimillisen lain
kanssa, joka sanoo: "Älä häiritse yhteiskuntaa!" Sillä tavoin toimivat
ja myöskin onnistuvat itämaalaiset, nuo tyynet ja veltot ihmiset,
joille aika merkitsee vähän, kun he tahtovat jotakin tärkeää toteuttaa.

-- Mutta omatunto, huokasi rouva Villefort väräjävällä äänellä.

-- Niin, kaikeksi onneksi on omatunto olemassa, sanoi Monte-Cristo,
muuten olisimme tavattoman onnettomia. Tuollaisen voimakkaan teon
jälkeen omatunto meidät pelastaa, sillä se tarjoaa meille tuhat
puolustusta. Ja nämä puolustukset, niin hyvin kuin ne viihdyttävätkin
meidät uneen, eivät suinkaan olisi yhtä päteviä pelastamaan henkeämme
tuomarin edessä. Richard III:l1a mahtoi todellakin olla suuri apu
omastatunnostaan, kun hän oli surmannut Edvard IV:n molemmat pojat. Hän
saattoi todellakin sanoa itselleen: "Nämä molemmat lapset olivat julman
vainoojakuninkaan jälkeläisiä ja olivat perineet isältään kaikki hänen
paheensa. Minä huomasin ne jo alussaan. Nämä molemmat pojat estivät
minua tekemästä onnelliseksi Englannin kansan, jonka he epäilemättä
olisivat tehneet hyvin onnettomaksi." Samalla tavoin auttoi omatunto
lady Macbethia, joka ei tahtonut hankkia valtaistuinta miehelleen, niin
kuin Shakespeare väittää, vaan pojalleen. Äidinrakkaus on niin suuri
hyve ja niin voimakas kiihottaja, että sille täytyy paljon antaa
anteeksi. Duncanin kuoleman jälkeen lady Macbeth olisikin ollut hyvin
onneton, ellei hänellä olisi ollut omaatuntoaan.

Rouva Villefort kuunteli ahneesti näitä kamalia lauseita ja hirveitä
paradokseja, joita kreivi lausui omalla ironisella tavallaan.

Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Villefort sanoi:

-- Tiedättekö, herra kreivi, te olette pelottava todistelija ja näette
maailman hiukan liian synkässä valossa. Oletteko tullut arvostelleeksi
maailmaa tällä tavoin katsellessanne sitä keittopullojenne ja lasienne
läpi? Sillä te olette todellakin suuri kemisti, ja tuo rohto, jota
annoitte pojalleni ja joka nopeasti herätti hänet eloon...

-- Älkää luottako siihen, sanoi Monte-Cristo. -- Yksi tippa riitti
herättämään eloon tämän kuolemaisillaan olevan lapsen, mutta kolme
tippaa olisi ajanut veren sellaisella voimalla hänen keuhkoihinsa, että
hän olisi saanut ankaran sydämentykytyksen, kuusi olisi tukehduttanut
hänet ja vaivuttanut paljon syvempään tainnostilaan kuin se oli, mistä
hän heräsi, ja kymmenen olisi hänet heti paikalla surmannut.
Muistattehan, kuinka kiireesti otin hänen käsistään pullot, kun hän
yritti niihin tarttua?

-- Se on siis kamalaa myrkkyä?

-- Hyvä Jumala, ei suinkaan! Otaksukaamme ensiksikin, ettei
myrkky-sanaa ole olemassa, koska lääketieteessä käytetään mitä
voimakkaimpia myrkkyjä, jotka sopiviin annoksiin jaettuina tulevat
terveyttä tuottaviksi lääkkeiksi.

-- Mitä se siis oli?

-- Se oli nestettä, jonka on valmistanut ystäväni apotti Adelmonte ja
jota hän on opettanut minut käyttämään.

-- Se mahtaa olla oivallinen lääke kouristuksia vastaan, sanoi rouva
Villefort.

-- Aivan verraton. Olettehan sen itsekin nähnyt, sanoi kreivi, -- ja
olenkin sitä usein käyttänyt, vaikka mahdollisimman varovaisesti,
lisäsi hän nauraen.

-- Sen uskon, vastasi rouva Villefort samalla tapaa. -- Mitä minuun
tulee, olen hyvin hermostunut ja helposti pyörryn; jonkun apotti
Adelmonten pitäisi määrätä minulle lääkettä, jonka avulla voisin
helposti hengittää ja saada mieleni rauhoittumaan, sillä pelkään
jonakin päivänä kuolevani hengenahdistukseen. Mutta kun sellaista
lääkäriä ei helpolla löydy Ranskasta, eikä apottinne kai minun
tähteni matkusta Ranskaan, niin täytyy minun tyytyä Planchen
kouristuslääkkeisiin, joiden lisäksi käytän paljon piparminttua ja
Hoffmannin tippoja. Tässä on pastilleja, joita olen erityisesti
valmistuttanut ja joita otan aina kaksi kerrallaan.

Monte-Cristo avasi kilpikonnanluisen rasian, jonka nuori nainen hänelle
ojensi, ja hengitti pastillien tuoksua niin kuin ainakin mies, joka
tuntee sellaisten valmistustavat.

-- Ne ovat oivallisia, sanoi hän, -- mutta ne on nieltävä, ja se on
mahdotonta, kun asianomainen on pyörtynyt. Niinpä on minun lääkkeeni
parempi.

-- Minäkin pitäisin siitä enemmän, varsinkin kun olen nähnyt, millaisen
vaikutuksen se saa aikaan. Mutta sen valmistus on varmaankin salaisuus,
enkä tahdo olla epähieno ja udella sitä.

-- Mutta minä rohkenen tarjota sitä teille, sanoi Monte-Cristo nousten.

-- Todellakin!

-- Mutta muistakaa vain se, että pieninä annoksina se on lääke, mutta
suurina myrkky. Yksi tippa herättää eloon, niin kuin itse näitte, mutta
viisi tai kuusi surmaa ehdottomasti ja tekee sen sitäkin kamalammalla
tavalla, kun se esimerkiksi viiniin tiputettuna ei vähääkään muuta
viinin makua. Mutta nyt lopetan, sillä muuten näyttää siltä kuin
haluaisin antaa teille neuvoja.

Kello löi puoli seitsemän. Palvelija ilmoitti erään rouva Villefort'in
ystävän, joka tuli hänen luokseen päivälliselle.

-- Jos minulla olisi ilo saada nähdä teidät kolmannen tai neljännen
kerran, herra kreivi, sen sijaan että nyt näen teidät vasta toisen
kerran, ja jos minulla olisi kunnia olla ystävänne, sen sijaan että nyt
olen ainoastaan tuttavanne, niin pyytäisin teitä jäämään päivälliselle.

-- Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. -- Olen itse lupautunut muualle.
Olen luvannut viedä erään, tuttavani kreikkalaisen prinsessan,
oopperaan, jossa hän ei ole vielä ollut, ja hän odottaa minua.

-- Menkää siis, mutta älkää unohtako reseptiäni.

-- Kuinka voisin! Silloinhan minun täytyisi unohtaa keskustelummekin.
Ja sehän on mahdotonta.

Monte-Cristo kumarsi ja poistui. Rouva Villefort jäi mietteisiinsä.

-- Hän on kummallinen mies, sanoi hän, -- ja hän näyttää aivan siltä,
kuin hänen ristimänimensä voisi olla Adelmonte.

Monte-Cristo oli saavuttanut enemmän kuin oli odottanutkaan.

-- Tässä on hyvä maaperä, sanoi hän mennessään. -- Ja olen varma siitä,
että siihen laskettu siemen ei jää itämättä.

Seuraavana päivänä hän lupauksensa mukaan lähetti pyydetyn reseptin.



53. Robert Paholainen


Oopperaan meno oli sitäkin pätevämpi syy, kun sinä iltana oli
juhlanäytäntö. Levasseur oli pitkän aikaa ollut sairaana ja lauloi taas
Bertramin osan, ja ooppera oli kuten tavallista houkutellut Pariisin
hienoston koolle.

Morcerfilla, niin kuin muillakin rikkailla nuorukaisilla, oli oma
orkesteripaikkansa; sitä paitsi hän saattoi mennä kymmenen tuttavansa
aitioon ja tietenkin vielä omalle paikalleen muotileijonien aitioon.
Château-Renaud'n paikka oli hänen vieressään.

Beauchampilla, joka oli sanomalehtimies, oli koko katsomo hallussaan,
ja hän saattoi mennä minne halusi.

Sinä iltana oli ministerin aitio Lucien Debrayn käytettävänä. Hän oli
tarjonnut sen Morcerfille, mutta kun Mercedes oli kieltäytynyt
tulemasta, oli Morcerf lähettänyt sen Danglars'ille käskien sanomaan,
että hän mahdollisesti illan kuluessa tulee tervehtimään paronitarta ja
hänen tytärtään, jos nämä suvaitsevat ottaa aition vastaan. Naiset
olivat tietenkin heti valmiit. Ei kukaan ole niin ahne vapaapaikoille
kuin miljoonien omistajat.

Danglars oli selittänyt, että hänen poliittiset mielipiteensä ja
kuulumisensa vastustuspuolueeseen estivät häntä menemästä ministerin
aitioon. Paronitar oli sen vuoksi kirjoittanut Lucienille ja pyytänyt
tätä tulemaan heitä noutamaan, sillä hän ei voinut mennä oopperaan
Eugénien kanssa kahden.

Jos naiset olisivat menneet kahden, olisi sitä pidetty hyvin
sopimattomana, mutta kun neiti Danglars meni oopperaan yhdessä äitinsä
ja tämän rakastajan kanssa, niin ei kellään ollut mitään muistuttamista
sitä vastaan. Elämä on otettava sellaisena kuin se on.

Väliverhon noustessa katsomo oli melkein tyhjä. Pariisilaisen hienoston
tapoihin kuuluu saapua oopperaan vasta näytännön aikana. Siitä on
seurauksena, että ennen näytännön alkua tulleet eivät ensimmäisen
näytöksen aikana katsele näyttämölle, vaan tarkastelevat saapuvia
eivätkä kuule muuta kuin ovien pauketta ja keskusteluja.

-- Kas, sanoi Albert äkkiä nähdessään erään ensi rivin aition oven
aukeavan, -- kas, kreivitär G...!

-- Kuka on kreivitär G...? kysyi Château-Renaud.

-- Tuota kysymystä en toden totta anna teille anteeksi. Kysytte, kuka
on kreivitär G...?

-- Sehän on totta, hänhän oli tuo hurmaava venetsialainen kaunotar,
sanoi Château-Renaud.

Samassa kreivitär huomasi Albertin ja nyökkäsi hänelle hymyillen.

-- Tunnette siis hänet? sanoi Château-Renaud.

-- Tunnen kyllä, sanoi Albert. -- Franz esitteli hänet minulle
Roomassa.

-- Tahdotteko tehdä minulle saman palveluksen Pariisissa, minkä Franz
teki teille Roomassa?

-- Mielelläni.

-- Hiljaa! huusi yleisö.

Nuorukaiset jatkoivat keskusteluaan välittämättä vähääkään siitä, että
permantoyleisö halusi kuulla musiikkia.

-- Hän on Mars-kentän kilpa-ajoissa, sanoi Château-Renaud.

-- Tänäänkö?

-- Niin.

-- Sehän on totta. Tänään oli kilpa-ajot. Löittekö vetoa?

-- Aivan vähän, viisikymmentä louista.

-- Ja mikä hevonen voitti?

-- Nautilus. Löin vetoa sen voitosta.

-- Mutta olihan kolme kilpailua.

-- Niin olikin. Kilpailtiin Jockey-klubin palkinnosta, kultamaljasta.
Silloin sattui omituinen tapaus.

-- Mikä?

-- Hiljaa! huusi yleisö.

-- Voittajina olivat aivan tuntematon hevonen ja tuntematon jockey.

-- Todellako?

-- Niin. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hevoseen, jonka nimi oli
Vampa, ja jockeyhin, jonka nimi oli Job, kun äkkiä ajoi esiin komea
raudikko ja sen selässä pikkuinen jockey. Hän oli niin kevyt, että
hänen taskuihinsa täytyi panna kaksikymmentä naulaa lyijyä, mikä ei
estänyt häntä tulemasta perille kolme hevosenpituutta ennen kuin Ariel
ja Barbaro, joiden kanssa hän kilpaili.

-- Eikö saatu tietää, kenen oli hevonen ja jockey?

-- Ei.

-- Sanoitte, että hevosen nimi oli...

-- Vampa.

-- Siinä tapauksessa tiedän enemmän kuin te, tiedän kenen se on.

-- Olkaa hiljaa! huusi permantoyleisö kolmannen kerran.

Tällä kertaa huuto oli niin kiivas, että nuoret miehet viimeinkin
huomasivat sen tarkoittavan heitä. He kääntyivät katsomaan yleisöä
nähdäkseen, kuka olisi valmis ottamaan edesvastuun tästä heidän
mielestään suuresta hävyttömyydestä. Mutta kukaan ei vastannut heidän
haasteeseensa, ja he kääntyivät näyttämölle päin.

Silloin aukeni ministerin aitio, ja rouva Danglars, hänen tyttärensä ja
Lucien Debray asettuivat paikoilleen.

-- Ahaa, sanoi Château-Renaud, -- tuolla on teidän tuttavianne,
vicomte. Mitä hittoa katsotte oikealle? Teitä etsitään.

Albert kääntyi, ja kohtasi paronittaren katseen. Tämä viittasi hänelle
viuhkallaan. Mitä neiti Eugéniehen tulee, niin hänen suuret, tummat
silmänsä tuskin suvaitsivat luoda katsetta orkesteriin päin.

-- Kuulkaahan, hyvä ystävä, sanoi Château-Renaud, -- minä en pane
erikoista painoa sille, että neiti Eugénie ei muka olisi kylliksi
arvokas vaimoksenne, eikä se taida teidänkään ajatuksianne sanottavasti
vaivata. En sen vuoksi voi käsittää, mitä teillä on neiti Danglars'ia
vastaan. Hän on hyvin kaunis nainen.

-- Niin on, sanoi Albert. -- Mutta minä puolestani rakastaisin
mieluummin lempeämpää, vienompaa, naisellisempaa kauneutta.

-- Sellaisia te nuoret olette, sanoi Château-Renaud, joka puhutteli
Albertia isällisesti, niin kuin kolmikymmenvuotiaalta voi odottaakin.
-- Ette ole koskaan tyytyväisiä. Teille tarjotaan morsianta, joka on
uljas kuin metsästävä Diana, ettekä ole tyytyväinen!

-- Siinäpä se juuri onkin; olisin rakastanut enemmän Milon tai Capuan
Venusta. Tuo metsästävä, aina neitostensa ympäröimä Diana kauhistuttaa
minua. Pelkään, että hän kohtelee minua samoin kuin Aktaionia.

Tyttöä katsellessa saattoi kyllä ymmärtää Morcerfia. Neiti Danglars oli
kaunis, mutta, niin kuin Albert oli sanonut, hänen kauneutensa oli
hiukan kylmää. Tukka oli musta, mutta sen laineissa huomasi aivan kuin
hiusten kapinoivan kättä vastaan, joka tahtoi niitä järjestää. Hänen
silmänsä olivat samoin kuin tukkakin aivan mustat, ja niitä kaarsivat
komeat kulmakarvat, joilla oli vain se vika, että ne toisinaan
rypistyivät ja katseessa välkähti naiselle harvinainen lujuus. Vartalo
oli jäntevä kuin Junon. Suu vain oli liian iso, ja hampaat hohtavan
valkoiset, joten huulten heleä puna erottui vieläkin enemmän apeasta
ihosta. Suun pielessä oli musta luomi, hiukan isompi kuin tällaiset
luonnonoikut tavallisesti ovat, ja kaikki tämä yhdessä antoi hänen
olemukselleen ilmeen, joka hiukan kammotti Morcerfia. Jos hänen
esiintymistään joku moitti, johtui se siitä, että siinä oli aivan
samoin kuin hänen kasvoissaankin jotakin liian miehekästä. Hän puhui
paria kolmea kieltä, piirsi hyvin, kirjoitteli runoja ja sävelsi.
Varsinkin viimeksi mainittuun hän oli suuresti ihastunut ja tutki
musiikkia yhdessä erään koulutoverinsa kanssa, joka oli varaton, mutta
jolla oli kaikki edellytykset tulla suureksi laulajattareksi. Eräs
kuuluisa säveltäjä suosi melkein isällisesti tätä tyttöä ja vakuutti,
että hän vielä voisi äänellään koota rikkauksia.

Kun oli mahdollista, että neiti Louise d'Armilly joutuisi esiintymään
näyttämöllä, ei neiti Danglars koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan
yleisön nähden, vaikkakin kodissaan otti hänet vastaan. Louisella ei
ollut pankkiirin talossa ystävän riippumatonta asemaa, mutta häntä
pidettiin kuitenkin paljon parempana kuin tavallista opettajatarta.

Muutama sekunti paronittaren tulon jälkeen laski väliverho,
orkesteripalkat tyhjenivät melkein kokonaan, ja puoli tuntia kestävän
väliajan kuluessa oli katsojilla tilaisuus kävellä lämpiössä tai mennä
tervehtimään tuttaviaan aitioihin.

Morcerf ja Château-Renaud olivat ensimmäisinä lähteneet liikkeelle.
Ensi hetkessä rouva Danglars luuli Albertin kiiruhtavan tervehtimään
häntä ja kumartuikin tyttärensä puoleen sanoakseen, ketä hän odotti.
Mutta tyttö pudisti hymyillen päätään. Ja aivan kuin todistukseksi
siitä, kuinka oikeutettu Eugénien arvostelu oli, Albert ilmestyi
kreivitär G...n aitioon.

-- Siinähän te olette, herra matkamies, sanoi kreivitär ojentaen
hänelle kätensä sydämellisesti, niin kuin vanhalle tuttavalle ainakin.
-- Olette hyvin ystävällinen, kun tunsitte minut heti ja tulitte
luokseni ensimmäiseksi.

-- Olkaa varma siitä, että jos olisin tietänyt, että te olitte
Pariisissa ja tietänyt missä asuitte, en olisi näin kauan odottanut.
Mutta sallikaa minun esitellä teille paroni Château-Renaud, ystäväni,
eräs niistä harvoista aatelismiehistä, joita vielä on Ranskassa, ja
joka kertoi minulle nähneensä teidät Mars-kentän kilpa-ajoissa.

Château-Renaud kumarsi.

-- Olitte siis kilpa-ajoja katsomassa? sanoi kreivitär vilkkaasti.

-- Olin, rouva kreivitär.

-- Voitteko siis sanoa minulle, jatkoi kreivitär G..., -- kenen hevonen
voitti Jockey-klubin palkinnon?

-- En, vastasi Château-Renaud, -- ja kysyinkin juuri samaa äsken
Albertilta.

-- Tahdotteko sen ehdottomasti tietää, rouva kreivitär? kysyi Albert.

-- Tavattoman mielelläni. Mutta ajatelkaahan... Niin, tiedättekö hänen
nimensä?

-- Aiotte kertoa jotakin, sillä aloitte jo sanomalla: ajatelkaahan.

-- Niin, ajatelkaahan, että tuo raudikko ja tuo punatukkainen jockey
herättivät heti alussa niin suurta myötätuntoani, että rukoilin heidän
puolestaan, aivan kuin olisin lyönyt vetoa ja pannut puolet
omaisuudestani vaaraan. Kun sitten näin, että he todella tulivat
perille ensimmäisinä ja voittivat kolmella hevosenpituudella toiset,
ilahduin niin kovasti, että aloin taputtaa käsiäni aivan kuin hullu.
Ajatelkaahan kummastustani, kun kotiin palatessani tapasin portaissa
tuon punapukuisen jockeyn. Arvelin ensin, että voittaja sattumalta asui
samassa talossa, mutta avatessani oven salonkiini näin pöydällä
palkintona olleen kultamaljan. Maljassa oli pieni paperiliuska ja
siihen kirjoitettuna: "Kreivitär G...lle lordi Ruthwen."

-- Hän se juuri on, sanoi Morcerf.

-- Mitä! Kuinka niin juuri hän? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, että hän on lordi Ruthwen itse.

-- Mikä lordi Ruthwen? -- Meidän lordimme, vampyyri, joka oli
Argentina-teatterissa.

-- Todellako? huudahti kreivitär. -- Hän on siis täällä?

-- On.

-- Ja te tapaatte hänet? Seurustelette hänen kanssaan? Menette hänen
luokseen?

-- Hän on paras ystäväni, ja herra Château-Renaud'llakin on kunnia
tuntea hänet.

-- Mistä otaksutte, että hän on voittaja?

-- Hänen hevosensa nimi oli Vampa.

-- No niin, entä sitten?

-- Ettekö muista sen kuuluisan rosvon nimeä, joka vangitsi minut?

-- Sehän on totta!

-- Ja jonka vallasta kreivi minut ihmeellisellä tavalla pelasti.

-- Aivan oikein.

-- Hänen nimensä oli Vampa. Näettehän siitä, että hän on hevosen
omistaja.

-- Mutta miksi hän lähetti minulle tuon maljan?

-- Ensiksikin sen vuoksi, että olin, niin kuin varsin hyvin arvaatte,
puhunut paljon teistä hänelle. Toiseksi siksi, että hän iloitsi
tavatessaan maalaisensa ja oli onnellinen, kun tämä oli iloinen hänen
menestyksestään.

-- Toivoakseni ette koskaan ole kertonut hänelle, mitä tyhmyyksiä
hänestä puhuimme.

-- Sitä en voi varmasti vannoa, ja päättäen siitä, että hän lähettää
teille maljan käyttäen nimeä lordi Ruthwen...

-- Sehän on kauheata. Hän mahtaa aivan kuolettavasti vihata minua.

-- Käyttäytyykö hän kuin vihollinen?

-- Ei, sen myönnän.

-- No niin!

-- Hän on siis Pariisissa?

-- On.

-- Entä minkä vaikutuksen hän on tehnyt?

-- Ensimmäisen viikon aikana, sanoi Albert, -- puhuttiin vain hänestä,
mutta sitten tuli Englannin kuningattaren kruunaus ja neiti Marsin
jalokivien ryöstö, eikä puhuttu enää muusta kuin niistä.

-- Kyllä kaikesta huomaa, rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- että
kreivi on ystävänne, te kohtelette häntä sen mukaan. Älkää uskoko, mitä
Albert sanoo, rouva kreivitär. Pariisissa ei puhuta mistään muusta kuin
kreivi Monte-Cristosta. Hän aloitti lahjoittamalla rouva Danglars'ille
kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset, sitten hän pelasti
rouva Villefort'in hengen, sitten hän kaikesta päättäen voitti
Jockey-klubin palkinnon. Väitän, että tällä hetkellä ei puhuta mistään
muusta kuin kreivi Monte-Cristosta, ja että hänestä puhutaan vielä
kuukaudenkin päästä, jos hän yhä tekee tällaisia odottamattomia tekoja,
jotka näyttävät kuuluvan hänen tyyliinsä.

-- Se on kyllä mahdollista, sanoi Morcerf. -- Odottaessamme sitä
sanokaahan, kuka on ottanut Venäjän lähettilään aition.

-- Minkä? kysyi kreivitär.

-- Ensi rivillä pilareitten välissä. Se on kokonaan uudestaan
kalustettu.

-- Se on totta, sanoi Château-Renaud. -- Oliko siellä ketään
ensimmäisen näytöksen aikana?

-- Missä?

-- Tuossa aitiossa.

-- Ei ollut, vastasi kreivitär, -- minä en nähnyt siellä ketään.
Uskotte siis, jatkoi hän palaten äskeisen keskustelun aiheeseen, --
että kreivi Monte-Cristo voitti palkinnon?

-- Siitä olen varma.

-- Ja että hän lähetti minulle tuon maljan?

-- Epäilemättä.

-- Mutta enhän minä tunne häntä, sanoi kreivitär, -- ja tahtoisin kovin
mielelläni lähettää sen hänelle takaisin.

-- Älkää lähettäkö. Hän lähettää silloin toisen, joka on kaiverrettu
safiiriin tai rubiiniin. Minkä sille mahtaa, hänet on otettava
sellaisena kuin hän on.

Samassa kuului kellonsoitto ilmaisten toisen näytöksen alkavan. Albert
nousi mennäkseen paikalleen.

-- Tapaanko teidät vielä? kysyi kreivitär.

-- Väliajalla tulen kysymään, jos sallitte, voinko jollakin tavoin
auttaa teitä Pariisissa.

-- Hyvät herrat, sanoi kreivitär, -- joka lauantai-ilta olen ystävieni
tavattavissa asunnossani Rivoli-kadun 22:ssa. Nyt sen tiedätte.

Nuoret miehet kumarsivat ja poistuivat.

Tullessaan katsomoon he näkivät permantoyleisön tuijottavan entiseen
Venäjän lähettilään aitioon. Sinne oli juuri äsken tullut
mustapukuinen, kolmenkymmenenviiden tai neljänkymmenen ikäinen herra
seurassaan nainen, jolla oli yllään itämainen puku. Nainen oli
tavattoman kaunis ja hänen pukunsa niin kallisarvoinen, että kaikkien
katseet olivat suuntautuneet häneen.

-- Sehän on Monte-Cristo ja hänen kreikattarensa, sanoi Albert.

Siinä olivat todellakin kreivi ja Haydée.

Vähän ajan päästä nuori nainen oli kaikkien huomion esineenä. Naiset
kumartuivat aitioistaan katselemaan kruunujen valossa kimaltelevia
jalokiviä.

Koko toisen näytöksen ajan kuului suihketta, joka suuressa seurassa
ilmaisee, että jotakin erikoista on tapahtunut. Ei kenenkään
mieleenkään juolahtanut käskeä toisia olemaan hiljaa. Tuo harvinaisen
kaunis, nuori ja säihkyvän upea nainen oli kaikille ihmeellinen näky.

Morcerf oli siksi hieno mies, ettei odottanut, kunnes saisi
huomautuksen, vaan riensi näytöksen loputtua ministerin aitioon. Hän
kumarsi molemmille naisille ja ojensi kätensä Debraylle.

Paronitar hymyili hänelle herttaisesti, Eugénie oli tapansa mukaan
kylmäkiskoinen.

-- Rakas ystäväni, sanoi Debray, -- tässä näette miehen, joka on
pahassa pulassa, ja pyydän teidän apuanne. Rouva paronitar ahdistaa
minua kysymyksillään ja tahtoo tietää, mistä kreivi on kotoisin, mistä
hän tulee ja minne hän on matkalla. En ole mikään Cagliostro ja
pelastuakseni pulasta sanoin: "Kysykää Morcerfilta, hän tuntee kreivin
aivan tarkoin", ja silloin teitä viitattiin tulemaan tänne.

-- Tämähän on aivan merkillistä, sanoi paronitar, -- kun on puoli
miljoonaa valtion rahoja käytettävänään eikä tiedä sen enempää?

-- Hyvä rouva, sanoi Lucien, -- jos käytettävänäni olisi puoli
miljoonaa, niin kuluttaisin ne muuhun kuin ottaakseni selkoa kreivi
Monte-Cristosta, jolla ei minun silmissäni ole muuta arvoa kuin se,
että hän on kahta vertaa rikkaampi kuin nabob. Mutta olenhan antanut
puheenvuoron ystävälleni Morcerfille, kyselkää häneltä, asia ei kuulu
minuun.

-- Nabob ei suinkaan olisi lähettänyt minulle hevosia, jotka ovat
maksaneet kolmekymmentätuhatta frangia, eikä olisi niiden korvanjuureen
kiinnittänyt timantteja, jotka ovat viidentuhannen frangin arvoiset
jokainen.

-- Timantit, nauroi Morcerf, -- ovat hänen heikko kohtansa. Luulen,
että hänellä kuten Potemkinilla on niitä aina taskussaan ja että hän
sirottelee niitä tielleen kuin Peukaloinen.

-- Hän on varmaankin löytänyt jalokivikaivoksen, sanoi rouva Danglars
-- Mainitsitte, että hänellä on rajaton luotto mieheni liikkeessä.

-- En, sitä en tietänyt, sanoi Albert, -- mutta otaksun niin.

-- Ja hän ilmoitti miehelleni, että hän aikoo jäädä vuodeksi Pariisiin
ja sinä aikana tuhlata kuusi miljoonaa.

-- Hän on kuin Persian shaahi, joka matkustaa tuntemattomana.

-- Entä kuka tuo nainen on, sanoi Eugénie, -- oletteko huomannut,
kuinka kaunis hän on?

-- En, neiti, sitä sanaa voin käyttää vain teistä.

Lucien nosti lornjettinsa silmilleen.

-- Hän on hurmaava! sanoi hän.

-- Ja tietääkö herra Morcerf, kuka tuo nainen on?

-- Hyvä neiti, sanoi Albert vastaten melkein heti tähän kysymykseen, --
tiedän hänestä vain hiukan, kuten kaikesta muustakin, mikä koskee tätä
kummallista olentoa. Nainen on kreikkalainen.

-- Sen huomaa helposti hänen puvustaan, ja siksi sen tietää varmasti jo
koko katsomo.

-- Olen pahoillani, että olen niin huono tiedonantaja, sanoi Morcerf,
-- mutta siihen tietoni melkein rajoittuvat. Tiedän vielä, että hän on
musikaalinen, sillä eräänä päivänä tullessani kreivin luo kuulin guslin
äänen, ja vain tuo nainen saattoi sitä soitella.

-- Tuo teidän kreivinne ottaa siis vieraita vastaan? kysyi rouva
Danglars.

-- Suorastaan suurenmoisella tavalla, sen vakuutan.

-- Minun täytyy kehottaa Danglars'ia kutsumaan hänet päivälliselle tai
tanssiaisiin, että hän vuorostaan kutsuisi meidät.

-- Mitä, menisittekö hänen luokseen? kysyi Debray nauraen.

-- Miksi en menisi? Mieheni seurassa.

-- Mutta tuo salaperäinen kreivihän on naimaton.

-- Näettehän itse, että hän ei ole, sanoi paronitar nauraen, osoittaen
kaunista kreikatarta.

-- Tuo nainen on hänen orjattarensa, niinhän hän itse sanoi meille
teidän luonanne. Muistattehan sen, Morcerf?

-- Myöntäkää, rakas Lucien, että hän näyttää aivan prinsessalta.

-- Tuhannen ja yhden yön saduista.

-- Mutta mikä tekee naisen prinsessaksi? Jalokivet, ja niitä on hänellä
äärettömän paljon.

-- Liiankin paljon, sanoi Eugénie. -- Ilman niitä hän olisi kauniimpi,
sillä silloin näkyisivät hänen kaulansa ja hänen ranteensa, joiden
muoto on hyvin kaunis.

-- Oh, taiteilija! Kas, sanoi rouva Danglars, -- kuinka hän innostuu!

-- Minä rakastan kaikkea, mikä on kaunista, sanoi Eugénie.

-- Mitä siis sanotte kreivistä, sillä ei hänkään näytä rumalta? sanoi
Debray.

-- Kreivistäkö? sanoi Eugénie, aivan kuin hän tähän asti ei olisikaan
vielä huomannut kreiviä. -- Kreivi on hyvin kalpea.

-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- ja tuosta kalpeudesta me etsimmekin
selityksen kaikkeen. Tiedättehän, että kreivitär G... väittää häntä
vampyyriksi?

-- Kreivitär G... on siis palannut? kysyi paronitar.

-- Hän on tuolla sivuaitiossa, melkein vastapäätä meitä, äiti, sanoi
Eugénie. -- Tuo nainen, jolla on ihmeellisen kaunis vaalea tukka, se on
hän.

-- Niin onkin, sanoi rouva Danglars. -- Tiedättekö, herra Morcerf, mitä
teidän pitäisi tehdä?

-- Käskekää.

-- Teidän pitäisi mennä kreivin luo ja tuoda hänet tänne.

-- Miksikä? kysyi Eugénie.

-- Saadaksemme puhella hänen kanssaan. Etkö ole utelias näkemään häntä?

-- En vähääkään.

-- Kummallinen lapsi, mutisi paronitar.

-- Oh, sanoi Morcerf, -- hän luultavasti tulee itsestäänkin. Katsokaa,
hän on nähnyt teidät ja kumartaa teille.

Paronitar vastasi kreivin kumarrukseen hymyillen hänelle herttaisesti.

-- Minä siis uhraudun, sanoi Morcerf. -- Lähden ja koetan keksiä jonkin
keinon saadakseni puhutella häntä.

-- Menkää hänen aitioonsa, sehän on yksinkertaisinta.

-- Mutta eihän minua ole esitelty kreikattarelle.

-- Hänhän on orja, niin kuin itse sanoitte.

-- Niin kyllä, mutta tehän väitätte häntä prinsessaksi... Ei. Toivon,
että kreivi lähtee aitiostaan nähdessään minun lähtevän täältä.

-- Se on mahdollista. Menkää!

-- Minä menen.

Morcerf kumarsi ja poistui. Juuri kun hän meni kreivin aition oven
ohitse, se aukeni, ja kreivi sanoi muutaman sanan arabiankielellä
käytävässä olevalle Alille ja tarttui Morcerfin käsivarteen.

Ali sulki oven ja jäi sen eteen seisomaan. Nubialaisen ympärille
kokoontui paljon ihmisiä.

-- Pariisinne on toden totta kummallinen kaupunki, sanoi Monte-Cristo,
-- ja pariisilaisenne merkillistä kansaa. Luulisi, että he näkevät ensi
kertaa nubialaisen. Katsokaahan, kuinka he kokoontuvat Ali-raukan
ympärille, joka ei tiedä mitä he tarkoittavat. Olen aivan varma siitä,
että pariisilainen voi mennä Tunisiin, Konstantinopoliin, Bagdadiin tai
Kairoon, eikä hänen ympärilleen kokoonnu väkeä.

-- Itämaalaiset ovat järkeviä ihmisiä, eivätkä katsele muuta kuin sitä,
mikä on näkemisen arvoista. Mutta uskokaa minua. Ali on tämän huomion
esineenä vain siksi, että hän on teidän palveluksessanne, ja te olette
tällä hetkellä Pariisin tunnetuin henkilö.

-- Todellakin! Ja mistä saan kiittää tätä suosiota?

-- Itseänne. Te lahjoittelette tuhannen louis'n arvoisia valjakkoja,
pelastatte kuninkaallisen prokuraattorin rouvan hengen, majuri Blackin
nimellä lähetätte kilpa-ajoihin puhdasverisen hevosen ja kolibrin
kokoisen jockeyn; ja kun voitatte kultaisen maljan, niin lähetätte sen
kauniille naiselle.

-- Ja kuka on kertonut teille kaikista näistä hullutuksista?

-- Etupäässä rouva Danglars, joka toivomalla toivoo saavansa nähdä
teidät aitiossaan tai oikeammin sanoen, että yleisö näkisi teidät
siellä. Toiseksi Beauchampin sanomalehti ja kolmanneksi oma
mielikuvitukseni. Miksi annatte hevosellenne nimeksi Vampa, jos
tahdotte pysyä tuntemattomana?

-- Sehän on totta, sanoi kreivi, -- siinä menettelin
ajattelemattomasti. Mutta sanokaahan, eikö kreivi Morcerf koskaan käy
oopperassa? Olen katsomalla katsellut, mutta en ole häntä nähnyt.

-- Hän tulee tänä iltana.

-- Minne?

-- Paronittaren aitioon luullakseni.

-- Onko tuo paronittaren seurassa oleva hurmaava olento hänen
tyttärensä?

-- On.

-- Toivotan teille onnea.

Morcerf hymyili.

-- Me puhumme siitä myöhemmin ja tarkemmin, sanoi hän. -- Mitä pidätte
musiikista?

-- Mistä musiikista?

-- Siitä tietysti, jota olette kuullut tänä iltana.

-- Sanon, että se on hyvin kaunista musiikkia ollakseen kuolevaisen
olennon säveltämää ja kaksijalkaisten höyhenettömien lintujen laulamaa,
niin kuin Diogenes-vainaja sanoi.

-- Mutta, hyvä herra kreivi, sanoistanne päättäen voisi luulla, että
teillä on milloin hyvänsä tilaisuus kuunnella taivaan seitsemää kuoroa?

-- Osutte jokseenkin oikeaan. Kun tahdon kuulla soittoa, sellaista,
että kukaan kuolevainen ei ole moista kuullut, niin nukahdan.

-- Silloinhan te olette täällä aivan sopivassa paikassa, herra kreivi;
nukkukaa, ooppera on varmasti keksitty nukkumista varten.

-- Teidän orkesterinne pitää kuitenkin liian suurta ääntä. Päästäkseni
mainitsemaani uneen tarvitsen tyyntä ja hiljaisuutta ja sen lisäksi
vielä erikoisia valmistuksia...

-- Ahaa, tuota kuuluisaa hashishiako?

-- Juuri niin, vicomte. Kun tahdotte joskus kuulla soittoa, niin tulkaa
aterialle minun luokseni.

-- Minä jo kuulin sitä ollessani aamiaisella luonanne, sanoi Morcerf.

-- Roomassako?

-- Niin.

-- Kuulitte siellä Haydéen guslin äänen. Niin, tuo maanpakolaisraukka
huvittaa minua toisinaan soittamalla minulle synnyinseutunsa säveliä.

Morcerf ei sen enempää tiedustellut, kreivi vaikeni. Samassa kello soi.

-- Suottehan anteeksi? sanoi kreivi mennen aitiotaan kohden.

-- Tietysti!

-- Viekää kreivitär G...lle paljon terveisiä hänen vampyyriltaan.

-- Entä paronittarelle?

-- Sanokaa, että minulla on kunnia, jos hän sen sallii, käydä häntä
tervehtimässä vielä illan kuluessa.

Kolmas näytös alkoi. Sen aikana tuli kreivi Morcerf lupauksensa mukaan
paronittaren aitioon.

Kreivi ei ollut niitä henkilöitä, joiden ilmestyminen teatteriin
herättää suurta huomiota. Sen vuoksi eivät muut kuin aitiossa olijat
huomanneet hänen tuloaan.

Monte-Cristo näki hänet kuitenkin, ja hieno hymy nousi hänen
huulilleen.

Haydée ei nähnyt väliverhon ylhäällä ollessa muuta kuin näyttämön.

Kolmannen näytöksen aikana ei tapahtunut mitään erikoista. Neidit
Noblet, Mia ja Leroux tanssivat tavalliset tanssinsa; Robert-Mario
haastoi Granadan Prinssin kaksintaisteluun, majesteettinen kuningas
kulki näyttämöllä näytellen samettista vaippaansa ja taluttaen
tytärtään. Sitten väliverho laskeutui ja yleisö hajaantui lämpiöön ja
käytäviin.

Kreivi lähti aitiostaan ja ilmestyi vähän sen jälkeen paronitar
Danglars'in aitioon.

Paronitar ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä ja ilosta.

-- Astukaahan sisään, herra kreivi, huudahti hän, -- sillä minun täytyy
saada liittää suulliset kiitokset niihin sanoihin, jotka jo teille
kirjoitin.

-- Hyvä rouva paronitar, sanoi kreivi, -- vieläkö muistatte tuon
pikkuseikan? Minä olen sen jo aivan unohtanut.

-- Mutta sitä ei kukaan voi unohtaa, että seuraavana päivänä pelastitte
ystäväni rouva Villefort'in vaarasta, jonka nuo samat hevoset saivat
aikaan.

-- En tälläkään kertaa ansaitse kiitoksianne, sillä Ali, nubialainen
orjani, sai tilaisuuden tehdä tämän suuren palveluksen rouva
Villefort'ille.

-- Sama orjako pelasti poikani roomalaisten rosvojen käsistä? kysyi
kreivi Morcerf.

-- Ei, herra kreivi, sanoi Monte-Cristo tarttuen käteen, jonka kenraali
hänelle ojensi. -- Tällä kertaa otan kiitokset itselleni. Mutta
olettehan ne jo lausunut, ja minä olen jo ne ottanut vastaan, ja minua
suorastaan hävettää suuri kiitollisuutenne. Suokaahan, rouva paronitar,
minulle kunnia tulla esitellyksi tyttärellenne.

-- Nimenne on hänelle jo aivan tuttu, sillä pariin kolmeen päivään ei
meillä ole puhuttu mistään muusta kuin teistä. Eugénie, jatkoi
paronitar kääntyen tyttärensä puoleen, -- kreivi Monte-Cristo!

Kreivi kumarsi, neiti Danglars taivutti hieman päätään.

-- Olette täällä hurmaavan olennon seurassa, herra kreivi, sanoi
Eugénie. -- Onko hän tyttärenne?

-- Ei, neiti, vastasi Monte-Cristo hämmästyen tätä tavattoman suurta
suoruutta tai rohkeutta. -- Hän on orpo, kreikkalainen tyttö, jonka
holhooja olen.

-- Ja mikä hänen nimensä on?

-- Haydée, vastasi Monte-Cristo.

-- Kreikkalainen! mutisi kreivi Morcerf.

-- Niin, sanoi rouva Danglars. -- Ja sanokaa, oletteko koskaan
Ali-pashan hovissa, jota niin kunniakkaasti puolustitte, nähnyt niin
ihanaa pukua kuin tuo.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- te olette siis palvellut Janinassa,
herra kreivi?

-- Olin pashan sotajoukkojen ylitarkastajana, vastasi Morcerf. -- Ja
tunnustan suoraan, että pieni omaisuuteni on saanut alkunsa
albanialaisen päällikköni jalomielisistä lahjoituksista.

-- Katsokaahan häntä! pyyteli rouva Danglars.

-- Missä hän on? sopersi Morcerf.

-- Tuolla! sanoi Monte-Cristo.

Näin sanoen hän laski käsivartensa kenraalin olkapäälle ja kumartui
yhdessä hänen kanssaan aition kaiteen yli.

Tänä hetkenä Haydée, joka katseillaan etsi kreiviä, näki hänen kalpeat
kasvonsa kreivi Morcerfin kasvojen vieressä.

Vaikutus oli järkyttävä: tuntui kuin tyttö olisi nähnyt Medusan pään.
Hän kumartui eteenpäin aivan kuin ahmiakseen häntä silmillään. Samassa
hän heittäytyi taaksepäin, ja hänen suustaan kuului heikko kirahdus,
joka kuitenkin oli niin voimakas, että sen kuulivat lähinnä olevat ja
Ali, joka heti avasi aition oven.

-- Kas, sanoi Eugénie, -- mitä teidän holhokillenne on tapahtunut,
herra kreivi? Hän näyttää voivan pahoin.

-- Se on totta, sanoi kreivi, -- mutta älkää olko siitä huolissanne,
neiti. Haydée on hermostunut ja hyvin herkkä kaikille tuoksuille. Jos
hän vain tuntee vastenmielisen hajuveden tuoksun, hän pyörtyy. Mutta,
jatkoi kreivi ottaen pienen pullon taskustaan, -- minulla on tässä
varma lääke.

Ja kumarreltuaan samalla kertaa paronittarelle ja tämän tyttärelle hän
kätteli vielä kerran kreiviä ja herra Debrayta ja poistui paronitar
Danglars'in aitiosta.

Kun hän tuli omaan aitioonsa, oli Haydée vielä hyvin kalpea, mutta heti
nähtyään kreivin hän tarttui tämän käsiin. Monte-Cristo tunsi, että
tytön käsiä peitti kylmä hiki.

-- Kenen kanssa äsken puhelit, valtiaani? kysyi tyttö.

-- Kreivi Morcerfin kanssa, joka on ollut kuuluisan isäsi palveluksessa
ja joka myönsi saavansa kiittää häntä rikkaudestaan.

-- Hän on konna! huudahti Haydée. -- Hän meidät myi turkkilaisille. Ja
tuo rikkaus on hänen petollisuutensa palkka. Etkö sitä tietänyt, rakas
valtiaani?

-- Olin jo Epeiroksessa kuullut osan tästä jutusta, sanoi Monte-Cristo,
-- mutta yksityiskohdat ovat minulle outoja. Tule, tyttäreni,
mennään ja sinä kerrot ne minulle, sillä ne mahtavat olla hyvin
mielenkiintoisia.

-- Niin, niin, mennään, mennään. Minä kuolen, jos vielä kauemmin olen
tuon miehen lähettyvillä.

Ja Haydée nousi äkkiä, kietoi ympärilleen valkoisen helmillä kirjaillun
kashmir-burmusin ja poistui nopeasti väliverhon noustessa.

-- Tuo mies ei tee mitään samalla tavalla kuin muut! sanoi kreivitär
G... Albertille, joka oli palannut hänen luokseen. -- Hän kuuntelee
hartaasti Robert Paholaisen kolmatta näytöstä ja poistuu juuri silloin,
kun neljäs alkaa.



54. Kurssinoteerauksia


Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen tuli Albert de Morcerf
tapaamaan kreivi Monte-Cristoa tämän asuntoon Champs-Elysées'n
varrelle. Talo oli jo muuttunut aivan palatsin kaltaiseksi, sillä
suunnattoman suuren rikkautensa avulla kreivi saattoi järjestää
erikoisen loistaviksi nekin asunnot, joissa viipyi vain lyhyen ajan.

Albertia seurasi Lucien Debray. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia.
Ne eivät millään tavoin olleet jokapäiväisiä, mutta kreivi arvasi heti,
mistä ne olivat saaneet alkunsa.

Hän aavisti, että Lucien tuli häntä katsomaan osaksi uteliaisuudesta,
osaksi paronittaren lähettämänä. Koska rouva Danglars ei omin silmin
voinut katsella asuntoa, jonka haltija oli lahjoittanut hänelle
kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset ja kävi oopperassa
jalokiviä säihkyvän orjattaren kanssa, oli hän lähettänyt miehen
ottamaan puolestaan asioista selkoa.

Mutta kreivi ei näyttänyt millään tavoin epäilevän, että Lucienin tulo
ja paronittaren uteliaisuus olisivat olleet yhteydessä keskenään.

-- Te seurustelette joka päivä paroni Danglars'in perheessä? kysyi hän
Albert de Morcerfilta.

-- Seurustelen, herra kreivi. Olenhan maininnut teille syynkin siihen.

-- Asia pysyy siis yhä vireillä?

-- Entistä varmemmin, sanoi Lucien. -- Se on päätetty asia.

Ja otettuaan tällä lauseella osaa keskusteluun, Lucien varmaankin
arveli, että hänen täytyi pysyä siitä loitolla, ja hän nosti
lornjettinsa silmilleen, puri keppinsä kultanuppia ja alkoi kävellä
huoneessa tarkastaen tauluja ja aseita.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta puheistanne päättäen en olisi
luullut sen kehittyvän niin nopeasti.

-- Minkä sille voi. Asiat kehittyvät tahtomattammekin. Ellette itse
niistä välitäkään, niin ne välittävät teistä, ja pian toteatte
hämmästyneenä, kuinka pitkälle ne ovat kehittyneet. Isäni ja herra
Danglars ovat yhdessä palvelleet Espanjassa, isäni armeijassa ja herra
Danglars muonanhankkijana. Siellä isäni, joka vallankumouksen aikana
oli köyhtynyt, ja herra Danglars, joka ei aikaisemmin ollut ollutkaan
rikas, laskivat onnensa perustan, isäni poliittisen ja sotilaallisen o
onnensa, herra Danglars poliittisen ja rahallisen.

-- Muistelen herra Danglars'in puhuneen siitä käydessäni hänen luonaan,
sanoi Monte-Cristo. -- Ja, jatkoi hän luoden katseen Lucieniin, joka
selaili erästä albumia, -- neiti Eugénie on hyvin kaunis. Muistaakseni
oli hänen nimensä Eugénie?

-- Hyvin kaunis, tai pikemmin sanoen hyvin komea, vastasi Albert, --
sillä en osaa sitä arvostella. En ole hänen arvoisensa.

-- Aivanhan puhutte hänestä kuin jo olisitte hänen miehensä!

-- Oh, sanoi Albert katsahtaen ympärilleen nähdäkseen hänkin
vuorostaan, mitä Lucien teki.

-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo hiljaa, -- ette ole mielestäni
laisinkaan ihastunut tuohon avioliittoon.

-- Neiti Danglars on liian rikas, sanoi Morcerf, -- se minua
kauhistuttaa.

-- Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo, -- tuo ei ole mikään pätevä syy.
Olettehan itsekin rikas.

-- Isälläni on noin viidenkymmenentuhannen livren korot vuosittain, ja
hän antaa niistä kai minulle naimisiin mennessäni kymmenen- tai
kaksitoistatuhatta.

-- Sehän on jokseenkin vaatimaton summa, sanoi Monte-Cristo, --
varsinkin Pariisissa. Mutta eihän kaikki riipu varallisuudesta; hyvä
nimi ja yhteiskunnallinen asemakin merkitsevät paljon. Nimenne on
kuuluisa, asemanne verraton, sitä paitsi kreivi Morcerf on sotilas, ja
ihmiset pitävät siitä, että Bayardien rikkaus liittyy Duguesclinien
köyhyyteen. Vaatimattomuus on kaunein päivänpaiste, missä miekka voi
välkkyä. Minun mielestäni tämä liitto on erinomaisen sopiva: neiti
Danglars tekee teidät rikkaaksi, ja te aateloitte hänet!

Albert pudisti päätään ja vaipui mietteisiinsä.

-- Eräs toinenkin seikka on esteenä.

-- Tunnustan suoraan, sanoi Monte-Cristo, -- etten voi käsittää, mistä
johtuu vastenmielisyytenne rikasta ja kaunista tyttöä kohtaan.

-- Tätä vastenmielisyyttä, sanoi Albert, -- jos sitä nyt on, ei ole
yksinomaan minun tahollani.

-- Millä taholla sitten? Olettehan sanonut, että isänne toivoi tätä
avioliittoa.

-- Mutta äiti ei, ja äidilläni on tarkka ja varma silmä. En tiedä, mikä
vastenmielisyys hänellä on Danglars'eja kohtaan.

-- Oh, sanoi kreivi hieman väkinäisen tyynesti, -- kyllähän sen
ymmärtää. Kreivitär Morcerf on itse ylhäisyys, ja hänen on vaikea
tarttua karkeaan, paksuun, moukkamaiseen käteen. Siinä syy.

-- En tiedä, onko se syynä, sanoi Albert. -- Tiedän vain, että jos tämä
avioliitto toteutuu, niin hän tulee onnettomaksi. Jo kuusi viikkoa
sitten piti meidän kokoontua keskustelemaan raha-asioista, mutta minua
vaivasi niin kova päänkivistys...

-- Oikeako? sanoi kreivi hymyillen.

-- Aivan oikea, se johtui varmaankin pelosta ... niin että kokous
lykättiin kahdella kuukaudella. Eihän asialla ole mitään kiirettä, en
ole vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, ja Eugénie on vasta
kahdeksantoista. Mutta kahden viikon päästä nuo kaksi kuukautta ovat
kuluneet umpeen. Silloin on tartuttava asioihin. Ette voi
kuvitellakaan, rakas kreivi, kuinka pahassa pulassa olen... Kuinka
onnellinen olettekaan, kun olette vapaa!

-- Olkaa tekin vapaa. Mikä teitä siinä estää? täytyy minun kysyä.

-- Ellen mene naimisiin neiti Danglars'in kanssa, tuotan isälleni
tavattoman suuren pettymyksen.

-- Menkää siis hänen kanssaan naimisiin, sanoi kreivi kohauttaen
omituisesti olkapäitään.

-- Niinpä niin, sanoi Morcerf. -- Mutta äidilleni se ei ole pettymys,
ja jos menen naimisiin, niin tuotan hänelle surua.

-- Olkaa siis menemättä naimisiin, sanoi kreivi.

-- Saammepahan nähdä, teen kaiken voitavani. Annattehan minulle hyviä
neuvoja? Ja jos mahdollista, niin pelastattehan minut tästä pulasta.
Mieluummin joudun riitaan kreivin kanssa kuin tuotan rakkaalle
äidilleni surua.

Monte-Cristo kääntyi poispäin. Hän näytti heltyneeltä.

-- No, sanoi hän Debraylle, joka istui salongin toisessa päässä isossa
nojatuolissa, oikeassa kädessään kynä ja vasemmassa piirustusvihko, --
mitä te teette? Kopioitteko Poussinin luonnoksia?

-- Minäkö? vastasi Debray rauhallisesti. -- En suinkaan! Rakastan
maalaustaidetta siksi paljon, etten kopioi. Enkä ylipäänsä piirrä nyt
mitään. Kirjoitan numeroita.

-- Numeroita?

-- Niin, teen laskelmiani. Tämä tavallaan koskee teitäkin. Lasken, mitä
Danglars voitti Haitin arvopaperien nousussa. Ne nousivat kolmessa
päivässä kahdestasadastakuudesta neljäänsataanyhdeksään. Tuo viisas
pankkiiri osti niitä suuren joukon kahdestasadastakuudesta. Hän on siis
voittanut noin kolmesataatuhatta frangia.

-- Se ei ole hänen paras voittonsa, sanoi Morcerf. -- Eikö hän tänä
vuonna voittanut Espanjan arvopapereilla miljoonan?

-- Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Lucien, -- kreivi Monte-Cristo voi sanoa
teille aivan samoin kuin italialaiset:

    Danaro e santità
    Metà della metà.[10]

Onhan siinäkin jo kylliksi. Minä kohautan aina olkapäitäni kuullessani
moisista voitoista.

-- Mutta puhuittehan Haitista? sanoi Monte-Cristo.

-- Niin, Haitista, se on eri asia. Haiti on Ranskan pörssin
écarté-peliä. Mies voi pitää bouillottesta, rakastaa whistiä, olla
innostunut bostoniin, ja yhtä kaikki kyllästyä niihin, mutta palaa aina
takaisin écarté-peliin, sillä se on jännittävin. Herra Danglars myi
siis eilen neljästäsadastayhdeksästä arvopaperit ja korjasi omaan
taskuunsa kolmesataatuhatta frangia. Jos hän olisi odottanut tähän
päivään asti, kun arvopaperit laskivat kahteensataanviiteen, niin hän
voittamiensa kolmensadantuhannen frangin sijasta olisikin menettänyt
kaksikymmentäviisituhatta.

-- Ja miksi nuo arvopaperit laskivat neljästäsadastayhdeksästä
kahteensataanviiteen? kysyi Monte-Cristo. -- Antakaa anteeksi
kysymykseni, mutta minä en tunne laisinkaan pörssisalaisuuksia.

-- Siksi, vastasi Albert nauraen, -- että sieltä kuuluu joka päivä
ristiriitaisia uutisia.

-- Hitto vieköön, sanoi Monte-Cristo, -- herra Danglars panee päivässä
uhkapeliin kolmesataatuhatta frangia! Hän mahtaa olla tavattoman rikas?

-- Hän ei pelaa pörssissä, sanoi Lucien, -- vaan rouva Danglars. Hän on
niissä asioissa hyvin uhkarohkea.

-- Mutta kun te olette järkevä, Lucien, ja tiedätte miten
epäluotettavia uutiset ovat, sillä tehän ne ensimmäisinä kuulette, niin
voisittehan estää häntä tekemästä tuollaisia uhkarohkeita yrityksiä,
sanoi Morcerf hymyillen.

-- Kuinka minä voisin, kun hänen miehensäkään ei siinä onnistu? sanoi
Lucien. -- Tunnettehan paronittaren. Ei kukaan voi häneen vaikuttaa, ja
hän tekee aivan niin kuin itse tahtoo.

-- Jos minä olisin teidän sijassanne! huudahti Albert.

-- Niin mitä tekisitte?

-- Parantaisin hänet. Tekisin sillä tavoin palveluksen hänen tulevalle
vävylleen.

-- Kuinka niin?

-- Sehän on hyvin helppoa. Antaisin hänelle pienen läksytyksen.

-- Läksytyksenkö?

-- Niin. Kun te olette ministerin sihteeri, niin tiedätte uutiset aivan
tarkoin. Ette puhu mitään pörssimiehille. Antakaa hänen pari kertaa
menettää satatuhatta frangia, niin kyllä hän parantuu.

-- Minä en ymmärrä, sopersi Lucien.

-- Onhan tämä aivan päivänselvää, vastasi nuori mies
teeskentelemättömän suoraan. -- Ilmoittakaa hänelle jonakin päivänä
aivan odottamaton lennätinuutinen, jonka vain te tiedätte. Että Henrik
IV oli esimerkiksi eilen Gabrielinsa luona. Silloin kurssi nousee,
rouva toimii pörssissä sen mukaan ja menettää epäilemättä paljon
seuraavana päivänä, kun Beauchamp lehdessään ilmoittaa:

"Väitetään aivan väärin, että kuningas Henrik IV olisi toissa päivänä
ollut Gabriellensa luona. Uutinen on väärä. Kuningas ei ole poistunut
kuvapatsaansa jalustalta."

Lucien nauroi hiukan väkinäisesti. Monte-Cristo oli tarkkaan kuunnellut
keskustelua, vaikka näyttikin aivan välinpitämättömältä, ja hän huomasi
päässeensä erään salaisuuden perille nähdessään, miten ministerin
sihteeri oli hämillään.

Lucien poistuikin jokseenkin pian. Hän näytti hieman pahoinvoivalta.
Saattaessaan häntä kreivi kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan,
joihin hän vastasi:

-- Mielihyvin, herra kreivi.

Kreivi palasi nuoren Morcerfin luo.

-- Ettekö myönnä, sanoi hän, -- että puhuitte hieman ajattelemattomasti
herra Debrayn läsnä ollessa tulevasta anopistanne?

-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- minä pyydän: älkää käyttäkö liian
aikaisin tuota nimitystä.

-- Liioittelematta puhuen on äitinne siis kovasti tätä avioliittoa
vastaan?

-- Niin suuressa määrin, että paronitar käy hyvin harvoin meillä, ja
äitini on eläessään ollut tuskin kahtakaan kertaa Danglars'ien luona.

-- Rohkenen siis puhua teille aivan suoraan, sanoi kreivi. -- Herra
Danglars on minun pankkiirini, herra Villefort on ollut minulle
tavattoman kohtelias sen palveluksen johdosta, jonka onnellisen
sattuman kautta jouduin hänelle tekemään. Arvaan, että tästä seuraa
suuri määrä päivällisiä ja pitoja. Ettei näyttäisi siltä, että haluan
voittaa heidät loistossa ja komeudessa, ja myös ehättääkseni ennen
heitä, olen aikonut kutsua herra ja rouva Danglars'in sekä herra ja
rouva Villefort'in maatalooni Auteuiliin. Jos kutsun teidät näille
päivällisille, samoin kuin kreivi ja kreivitär Morcerfin, niin tämä
saattaa näyttää jonkinmoiselta myötäjäiskokoukselta; ainakin rouva
Morcerf voi sen sillä tavoin käsittää -- varsinkin jos herra Danglars
tuottaa minulle kunnian ottamalla tyttärensä mukaansa. Äitinne alkaisi
silloin kammota minua, ja sitä en mitenkään tahdo. Päinvastoin pyydän
teitä mainitsemaan hänelle niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutuu,
että toivon hänen ajattelevan mahdollisimman hyvää minusta.

-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- kiitän teitä minulle osoittamastanne
suoruudesta ja hyväksyn sen, että jätätte meidät kutsumatta. Sanotte
haluavanne, että äitini ajattelisi teistä mahdollisimman hyvää. Tiedän,
että hän ajattelee.

-- Niinkö luulette? sanoi Monte-Cristo hyvillään.

-- Siitä olen varma. Kun viimeksi lähditte luotamme, keskustelimme
hänen kanssaan teistä kokonaisen tunnin ajan. Mutta palatkaamme
äskeiseen. Jos äitini saa tietää, kuinka huomaavainen olette ollut
häntä kohtaan, ja aionkin sen hänelle kertoa, niin hän varmaankin tulee
olemaan teille tavattoman kiitollinen. Isäni kyllä joutuu tästä
raivoihinsa.

Kreivi alkoi nauraa.

-- No niin, sanoi hän Morcerfille, -- nyt olette saanut varoituksen.
Mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei ainoastaan isänne
suutu minuun, vaan herra ja rouva Danglars pitävät minua hyvin
sivistymättömänä. He tietävät, että seurustelen teidän kanssanne
paljon, että olette ensimmäinen tuttavani Pariisissa. Kun he eivät siis
tapaa teitä luonani, niin he kysyvät, miksi en ole teitä kutsunut.
Koettakaa siis keksiä jokin este ja ilmoittakaa siitä minulle
kirjelapulla. Tiedättehän, että pankkiirit uskovat vain kirjoitettuun
sanaan.

-- Teen kaiken voitavani tässä suhteessa, herra kreivi, sanoi Albert.
-- Äitini haluaa lähteä merenrannalle hengittämään raitista ilmaa. Minä
päivänä ovat päivällisenne?

-- Lauantaina.

-- Nyt on tiistai, hyvä! Huomisiltana lähdemme. Ylihuomenna olemme
Tréport'issa. Olette todellakin ihana ihminen, herra kreivi, kun tällä
tavoin autatte toisia.

-- Uskotte minusta parempaa kuin ansaitsenkaan. Tahdon täyttää
toivomuksenne, siinä kaikki.

-- Minä päivänä lähetätte kutsut?

-- Vielä tänään.

-- Hyvä! Riennän herra Danglars'in luo ja ilmoitan hänelle, että
äitini ja minä lähdemme Pariisista huomenna. En tiedä siis mitään
kutsuistanne.

-- Ei, se ei käy. Näkihän herra Debray teidät luonani!

-- Se on totta!

-- Olen nimenomaan teidät suorastaan kutsunut, mutta olette vastannut,
ettette voi tulla, sillä lähdette äitinne kanssa Tréport'iin.

-- Asia on siis päätetty. Mutta tuletteko tapaamaan äitiäni ennen
huomispäivää?

-- Ennen huomista, se on vaikeaa. Tulenhan silloin juuri keskelle
matkavalmistuksianne.

-- Tehkää siis vielä enemmän! Tulkaa syömään päivällistä minun
kanssani. Meitä on vain pieni seura koolla, te, äitini ja minä. Saatte
tutustua äitiini lähemmin. Hän on hyvin lahjakas nainen, ja suren vain
sitä, ettei hänen kaltaistaan ole toista, kahtakymmentä vuotta
nuorempaa. Jos olisi, niin vannon, että pian tulisi maailmaan lisää
uusi kreivi ja kreivitär Morcerf. Mitä isääni tulee niin häntä ette
tapaa, hän on tänä iltana kokouksessa ja syö päivällistä yliesittelijän
luona. Puhumme matkoista. Te, joka olette nähnyt koko maailman,
kerrotte meille seikkailuistanne. Kerrotte tuon kauniin kreikattaren
elämäkerran, joka oli oopperassa seurassanne ja jota sanotte
orjaksenne, mutta jota kohtelette aivan kuin prinsessaa. Puhumme
italian- ja espanjankieltä. Suostukaa, äitini olisi siitä kovin
kiitollinen.

-- Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. -- Kutsunne on hyvin houkutteleva,
ja mielelläni sitä noudattaisin. En ole kuitenkaan vapaa niin kuin
otaksuitte, vaan minun on välttämättömästi kohdattava eräs henkilö.

-- Olkaa varuillanne. Äsken juuri näytitte, millä keinoin ikävästä
kutsusta päästään vapaaksi. Teidän täytyy antaa minulle todistus. En
ole kaikeksi onneksi pankkiiri, niin kuin herra Danglars, mutta olen
aivan yhtä epäuskoinen.

-- Siksi annankin teille tuon todistuksen, sanoi kreivi.

Ja hän soitti.

-- Hm, sanoi Morcerf, -- kieltäydytte jo toisen kerran syömästä
päivällistä äitini kanssa. Olette varmaankin tehnyt ennakkopäätöksen
siinä suhteessa.

Kreivi sävähti.

-- Älkää sellaista luulko, sanoi hän. -- Sitä paitsi tulee tuossa
todistajani.

Baptistin astui sisään ja jäi odottavana seisomaan oven eteen.

-- Kuulkaa, Baptistin!... Mitä sanoin teille tänä aamuna kutsuessani
teidät työhuoneeseeni?

-- Että pitäisin talon oven suljettuna heti kello viiden jälkeen.

-- Entä sitten?

-- Oh, herra kreivi..., sanoi Albert.

-- Ei, ei, sanoi Monte-Cristo, -- tahdon täydellisesti puhdistautua
tuosta äsken lausumastanne epäilyksestä. Liian vaikeaksi käy näytellä
aina Manfredia. Tahdon elää talossa, jonka seinät ovat lasia.
Sitten ... jatkakaa, Baptistin.

-- Sitten, etten päästäisi sisään muita kuin majuri Bartolomeo
Cavalcantin ja hänen poikansa.

-- Kuulettehan. Majuri Cavalcanti kuuluu erääseen Italian vanhimpaan
aatelissukuun, ja Dante mainitsee hänen esi-isänsä. Muistatte sen ehkä,
Infernon kymmenennessä laulussa. Hänen poikansa on miellyttävä nuori
mies, melkein teidän ikäisenne, vicomte, käyttää samaa arvonimeä kuin
tekin ja astuu Pariisin hienoston keskuuteen isänsä miljoonat
käytettävinään. Majuri tuo tänään luokseni poikansa Andrean, _il
continon_, niin kuin me Italiassa sanomme. Hän uskoo poikansa minun
huostaani. Minä autan häntä eteenpäin, jos hän vain on jossakin määrin
lahjakas. Ja autattehan tekin minua?

-- Epäilemättä! Majuri Cavalcanti on siis vanha ystävänne? kysyi
Albert.

-- Ei laisinkaan; hän on kunnianarvoisa herra, hyvin kohtelias, hyvin
vaatimaton, hyvin hienotunteinen, jommoisia Italiassa on suuri joukko,
yleensä useimmat vanhojen sukujen jälkeläiset. Olen tavannut hänet
monta kertaa Firenzessä, Bolognassa, Luccassa, ja hän on edeltäpäin
ilmoittanut tulostaan. Matkatuttavuudet ovat hyvin vaativaisia. He
vaativat, että aina ja kaikkialla tulee heille osoittaa samaa
ystävällisyyttä, jota kerran sattumalta jossakin on osoittanut, aivan
kuin ei sivistyneellä ihmisellä, joka voi tulla neljännestunnin ajan
toimeen kenen kanssa tahansa, olisi aina omat sivutarkoituksensa.
Majuri Cavalcanti tahtoo nähdä Pariisin, jossa hän tätä ennen on ollut
vain läpikulkumatkalla, keisarikunnan aikana, ennen kuin hän läksi
Moskovaan kärsimään vilua. Tarjoan hänelle hyvän illallisen, hän jättää
poikansa huostaani. Olen luvannut pitää poikaa silmällä. Annan hänen
tehdä kaikki ne tyhmyydet, jotka hän tahtoo tehdä, ja siten olemme
kuitit.

-- Mainiota, sanoi Albert. -- Ja minä huomaan, että te olette verraton
opastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että
olen saanut tietoja Franzista.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja viihtyykö hän yhä vielä
Italiassa?

-- Luullakseni. Mutta hän kaipaa seuraanne. Hän sanoo, että te olitte
Rooman aurinko ja että ilman teitä siellä on pilvistä. En muista
varmaan, sanooko hän, että sataakin.

-- Hän on siis muuttanut mielipiteitään minun suhteeni.

-- Päinvastoin, hän pitää teitä tavattoman erikoisena. Sen vuoksi hän
kaipaa seuraanne.

-- Miellyttävä nuori mies! sanoi Monte-Cristo. -- Tunsin mieltymystä
häntä kohtaan heti ensimmäisestä illasta alkaen, jolloin hän suostui
syömään illallista minun luonani. Hän on luullakseni kenraali Epinayn
poika?

-- Niin on.

-- Saman, joka sai surkean surmansa vuonna 1815?

-- Niin, bonapartelaisten jouduttua valtaan.

-- Juuri niin! Hän miellyttää minua suuresti. Eikö hänkin aio mennä
naimisiin?

-- Aikoo, neiti Villefort'in kanssa.

-- Se on siis totta?

-- Yhtä totta kuin että minun pitäisi mennä naimisiin neiti Danglars'in
kanssa, vastasi Albert nauraen.

-- Miksi nauratte?

-- Siksi, että silläkin taholla on aivan yhtä vähän halua mennä
naimisiin kuin neiti Danglars'illa ja minulla. Mutta, herra kreivi,
mehän keskustelemme naisista aivan kuin naiset keskustelevat miehistä.
Se on anteeksiantamatonta.

Albert nousi.

-- Joko lähdette?

-- Verraton kysymys! Olen tässä jo kaksi tuntia väsyttänyt teitä, ja
kohteliaana kysytte, joko aion lähteä. Olette todellakin maailman
kohteliain mies, herra kreivi! Ja kuinka hyvin olette palvelijanne
kasvattanut! Varsinkin Baptistinin! En ole koskaan nähnyt sellaista.
Minun palvelijani pitävät esikuvinaan Théâtre-Français'n palvelijoita,
joilla on vain yksi ainoa lause sanottavana ja jotka juuri sen vuoksi
tulevat sen sanomaan aivan etualalle. Jos kerran luovutte
Baptistinista, niin pyydän saada hänet palvelukseeni.

-- Sovittu asia, sanoi kreivi.

-- Vielä yksi asia. Sanokaa terveisiä minulta tuolle hienotunteiselle
luccalaiselle, signor Cavalcante dei Cavalcantille. Ja jos hän
sattumalta haluaa naittaa poikansa, niin hankkikaa hänelle rikas rouva,
aatelinen äidin puolelta ainakin ja paronitar isän puolelta. Minä kyllä
autan teitä etsimisessä.

-- Ohoo, sanoi Monte-Cristo. -- Onko se todellakin mielipiteenne?

-- On.

-- Vannomatta paras.

-- Kreivi, huudahti Albert, -- minkä palveluksen minulle tekisittekään
ja kuinka teitä rakastaisinkaan sata kertaa enemmän, jos teidän
avullanne voisin pysyä vielä kymmenen vuotta naimattomana!

-- Kaikkihan voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo vakavasti.

Ja sanottuaan jäähyväiset Albertille hän palasi huoneeseensa ja soitti
kolme kertaa kelloa.

Bertuccio astui sisään.

-- Herra Bertuccio, sanoi hän, -- ilmoitan panevani ensi lauantaina
toimeen vastaanoton Auteuilissa talossani.

Bertuccio värisi hiukan.

-- Hyvä, armollinen herra, sanoi hän.

-- Tarvitsen teitä, että kaikki olisi kunnossa, jatkoi kreivi. -- Talo
on hyvin kaunis tai ainakin voisi olla hyvin kaunis.

-- Täytyy järjestää kaikki uudestaan, ennen kuin siihen tulokseen
pääsee, herra kreivi, sillä kaikki seinäverhot ovat vanhentuneet.

-- Verhotkaa siis kaikkien huoneiden seinät uudelleen, paitsi yhden,
makuuhuoneen, jossa on punaiset silkkiset seinäverhot. Sen jätätte
aivan siihen kuntoon, missä se on.

Bertuccio kumarsi.

-- Puutarhaan ette myöskään koske, mutta pihan suhteen saatte tehdä
mitä vain tahdotte. Olisin hyvin tyytyväinen, ellei sitä tuntisi enää
entiseksi.

-- Teen kaiken voitavani, että herra kreivi olisi tyytyväinen. Olisin
rauhallisempi, jos herra kreivi lausuisi toivomuksensa päivällisen
suhteen.

-- Toden totta, hyvä Bertuccio, sen jälkeen kun olemme tulleet
Pariisiin, olette aivan kuin toinen mies: tehän arkailette. Ettekö enää
tunne minun makuanikaan?

-- Mutta voisihan teidän ylhäisyytenne edes mainita, keitä tulee
vieraiksi!

-- Sitä en vielä tiedä, eikä teidän sitä tarvitsekaan tietää. Lucullus
aterioi Luculluksen luona, siinä kaikki.

Bertuccio kumarsi ja poistui.



55. Majuri Cavalcanti


Kreivi ja Baptistin eivät olleet valehdelleet Albertille. Luccalainen
majuri, jonka tähden kreivi ei voinut ottaa vastaan päivälliskutsua,
oli todellakin tulossa. Kello oli seitsemän, ja Bertuccio oli saamiansa
käskyjä noudattaen jo kaksi tuntia aikaisemmin mennyt Auteuiliin, kun
portin eteen pysähtyivät ajoneuvot ja poistuivat aivan kuin häpeissään
heti, kun niistä oli noussut noin viisikymmentäkaksivuotias mies.
Hänellä oli yllään nauhakoristeinen pitkä takki; housut olivat sinistä
verkaa, saappaat vielä jokseenkin hienot, vaikka kiilloitus olikin
puutteellinen ja anturat liian paksut; hänellä oli säämiskähansikkaat,
hiukan sotilasmallinen hattu ja musta, valkoisilla reunuksilla
koristettu kaulahuivi, joka olisi voinut näyttää kaularaudalta, ellei
sen omistaja olisi pitänyt sitä vapaasta tahdosta. Näin omituisesti oli
pukeutunut mies, joka soitti portin kelloa ja kysyi, eikö talo ollut
Champs-Elysées n:o 30 ja eikö siellä asunut kreivi Monte-Cristo. Kun
portinvartija oli vastannut myöntävästi, astui hän sisään, sulki portin
ja lähestyi pääovea.

Baptistin odotteli eteisessä ja hänelle oli annettu tarkka kuvaus
tulijan ulkomuodosta. Niinpä hän tunsi miehen heti hänen pienestä ja
kulmikkaasta päästään, harmaista ja tuuheista viiksistään. Vieras oli
tuskin sanonut nimensä älykkäälle palvelijalle, kun tämä jo oli
ilmoittanut hänet kreiville.

Vieras vietiin talon yksinkertaisimpaan salonkiin, ja kreivi tuli
hymyillen häntä vastaan.

-- Rakas herra, sanoi hän, -- olkaa tervetullut. Odotin teitä.

-- Todellako, sanoi luccalainen. -- Odottiko teidän ylhäisyytenne
minua?

-- Minulle ilmoitettiin, että saavutte luokseni tänään kello seitsemän.

-- Tiesitte siis tuloni jo edeltäpäin?

-- Tiesin.

-- Sitä parempi! Pelkäsin jo, että tätä pientä seikkaa ei ollut
muistettukaan.

-- Mitä seikkaa?

-- Ilmoittaa teille tulostani.

-- Ei suinkaan.

-- Mutta olettehan varma siitä, ettette erehdy?

-- Aivan varma.

-- Teidän ylhäisyytenne odotti siis todellakin minua kello seitsemän?

-- Juuri teitä.

Luccalainen näytti tulevan hiukan levottomaksi.

-- Olettehan markiisi Bartolomeo Cavalcanti?

-- Bartolomeo Cavalcanti, vastasi luccalainen iloissaan, -- olen kyllä.

-- Entinen majuri Itävallan armeijassa?

-- Olinko minä majuri? kysyi vanha sotilas arkaillen.

-- Olitte, sanoi Monte-Cristo, -- te olitte majuri. Ranskassa se nimi
vastaa sitä arvoa, mikä teillä oli Italiassa.

-- Hyvä, sanoi luccalainen, -- olen siihen aivan tyytyväinen,
ymmärrättehän...

-- Sitä paitsi ette tule tänne omasta tahdostanne, jatkoi Monte-Cristo.

-- En suinkaan.

-- Eräs henkilö on teidät lähettänyt.

-- Niin on.

-- Kunnon apotti Busoni?

-- Juuri hän, huudahti majuri iloissaan.

-- Ja teillä on kirje?

-- Tässä se on.

-- Näettehän, että kaikki on niin kuin olla pitääkin. Antakaa se tänne.

Ja Monte-Cristo otti kirjeen, avasi sen ja luki.

Majuri katsoi kummastuneena kreiviin, hänen silmänsä kiintyivät
hetkiseksi huoneessa oleviin esineisiin, mutta palasivat aina vähän
päästä talon omistajaan.

-- Tämä on todellakin rakkaan apotin kirje... "Majuri Cavalcanti,
luccalainen ylimys, joka polveutuu firenzeläisistä Cavalcanteista",
jatkoi Monte-Cristo lukien kirjettä, "ja jolla on puolen miljoonan
vuotuiset tulot".

Monte-Cristo katsahti ylös kirjeestä ja kumarsi.

-- Puoli miljoonaa, sanoi hän. -- Toden totta, se on kaunis summa,
rakas herra Cavalcanti.

-- Sanotaanko siellä puolen miljoonan tulot? kysyi luccalainen.

-- Kirjaimilla kirjoitettuna. Ja se on varmaa, sillä apotti Busoni
tuntee tarkoin kaikki Euroopan rikkaat perheet.

-- Olkoon siis puoli miljoonaa, sanoi luccalainen, -- mutta toden totta
en uskonut summaa niin suureksi.

-- Siksi, että teillä on taloudenhoitaja, joka teiltä varastaa.
Sellaista voi tapahtua, rakas herra Cavalcanti!

-- Kun nyt olette minua varoittanut, sanoi Cavalcanti vakavasti, --
niin ajan hänet ulos.

-- "Ja jolta puuttuu vain yksi seikka ollakseen onnellinen", jatkoi
kreivi.

-- Niin, hyvä Jumala, niin, yksi ainoa seikka, huokasi luccalainen.

-- "Hänen pitäisi löytää jumaloitu poikansa."

-- Jumaloitu poikani!

-- "Jonka lapsena ryöstivät joko hänen sukunsa vihamiehet tai
mustalaiset."

-- Viiden vuoden vanhana, sanoi luccalainen huoaten syvään ja luoden
silmänsä taivaaseen.

-- Isä parka! sanoi Monte-Cristo.

Kreivi jatkoi:

-- "Teen hänet onnelliseksi, herätän hänet uudelleen eloon
ilmoittamalla, että te voitte tuoda hänen luokseen hänen poikansa, jota
hän turhaan on etsinyt viidentoista vuoden ajan."

Luccalainen katsoi Monte-Cristoon tavattoman rauhattoman näköisenä.

-- Minä voin sen tehdä, sanoi Monte-Cristo.

Majuri nousi.

-- Kirje puhui siis totta alusta loppuun asti? sanoi hän.

-- Epäilittekö sitä, rakas herra Bartolomeo?

-- En koskaan! Kuinka olisin voinut epäillä. Apotti Busoni, hurskas
kirkonmies, ei olisi voinut sillä tavoin ilveillä kanssani. Mutta vielä
ette ole lukenut kaikkea, teidän ylhäisyytenne.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, -- täällä on vielä
jälkikirjoituskin.

-- Niin, sanoi luccalainen, -- siellä ... on ... vielä ...
jälkikirjoitus.

-- "Jotta majuri Cavalcantin ei tarvitsisi siirrellä rahojaan toisten
pankkiirien huostaan, annan hänelle kahdentuhannen frangin
maksuosoituksen matkakulujen korvaamiseksi, ja sen lisäksi saa hän
nostaa ne neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia, jotka teillä on vielä
minun rahojani hallussanne."

Majuri seurasi huomattavan levottomana jälkikirjoituksen lukemista.

-- Hyvä! sanoi vain kreivi.

-- Hän sanoi: hyvä! sopersi luccalainen. -- Siis ... herra kreivi...,
jatkoi hän.

-- Siis mitä? kysyi Monte-Cristo.

-- Siis, jälkikirjoitus ... on yhtä luotettava kuin kirjeen muukin osa?

-- Tietysti. Apotti Busonilla ja minulla on yhteisiä asioita. En tosin
muista varmaan, onko hänen saatavansa minulta juuri täsmälleen
neljäkymmentäkahdeksantuhatta, sillä me emme pidä niin turhantarkkaa
lukua seteleistä. Tämä jälkikirjoitus merkitsi siis teille hyvin
paljon?

-- Tunnustan suoraan, sanoi luccalainen, -- että luotin niin
täydellisesti apotti Busonin nimikirjoitukseen, etten ottanut rahoja
matkaani. Ellen siis olisi näitä rahoja saanut, olisin Pariisissa ollut
hyvin pahassa pulassa.

-- Voiko teidän kaltaisenne mies olla pahassa pulassa? sanoi
Monte-Cristo. -- Te liioittelette.

-- En suinkaan! Enhän tunne täällä ketään, sanoi luccalainen.

-- Mutta toiset tuntevat teidät.

-- Niin, toiset kyllä tuntevat, joten...

-- Jatkakaa, rakas herra Cavalcanti!

-- Joten kai annatte minulle nuo neljäkymmentäkahdeksantuhatta?

-- Heti kun vain pyydätte.

Majurin silmät lensivät selälleen.

-- Mutta istukaahan, sanoi Monte-Cristo, -- olen toden totta
epäkohtelias ... annan teidän neljännestunnin ajan seisoa.

-- Ei se mitään tee.

Majuri veti esiin nojatuolin ja istui.

-- Tahdotteko nyt nauttia jotakin? Lasillisen sherryä tai porto- tai
alicante-viiniä?

-- Alicante-viiniä, jos kerran saan valita, sillä se on lempijuomaani.

-- Minulla on aivan erinomaista lajia. Syötte kai leivoksen sen
keralla?

-- Syön, koska suvaitsette tarjota.

Monte-Cristo soitti. Baptistin tuli. Kreivi meni hänen luokseen.

-- No?... kysyi hän hiljaa.

-- Nuori mies on täällä, vastasi palvelija samoin.

-- Hyvä. Minne viette hänet?

-- Siniseen salonkiin, niin kuin teidän ylhäisyytenne oli määrännyt.

-- Mainiota. Tuokaa alicante-viiniä ja leivoksia.

Baptistin poistui.

-- Tuotan teille niin paljon vaivaa, sanoi luccalainen, -- että olen
aivan pahoillani.

-- Aivan suotta! sanoi Monte-Cristo.

Baptistin palasi tuoden viiniä ja leivoksia.

Kreivi täytti toisen lasin ja kaasi omaan lasiinsa muutaman pisaran
punahehkuvaa juomaa pullosta, jonka kyljessä oleva tomu osoitti sen
ikää selvemmin kuin ihmisen kasvojen rypyt.

Majuri ei erehtynyt, kumpi lasi oli hänelle aiottu; hän otti
täysinäisen ja leivoksen.

Kreivi käski Baptistinin laskemaan tarjottimen lähelle vierasta, joka
maisteli viiniä ja tyytyväisenä muikisti suutaan ja kastoi sitten
leivoksen viiniin.

-- Siis, sanoi Monte-Cristo, -- asuitte Luccassa, olitte rikas,
aatelissukuinen, nautitte yleistä kunnioitusta, teillä oli kaikki, mikä
voi tehdä ihmisen onnelliseksi.

-- Kaikki, teidän ylhäisyytenne, sanoi majuri pistäen leivoksen
kokonaisena suuhunsa, -- aivan kaikki.

-- Ja onnestanne puuttui vain yksi seikka?

-- Yksi ainoa, sanoi luccalainen.

-- Se, että löytäisitte kadonneen poikanne?

-- Ah, sanoi majuri ottaen toisen leivoksen. -- Se minulta juuri
puuttui.

Kunnianarvoisa luccalainen nosti silmänsä taivasta kohden ja yritti
huoata.

-- Sanokaahan, rakas herra Cavalcanti, mikä tuo kaivattu poika oli,
sillä olen kuullut, että olette pysynyt naimattomana.

-- Niinhän ihmiset yleensä luulivat, sanoi majuri, -- minäkin itse...

-- Niin, ja tekin olitte itse uskonut tuota juttua. Se oli siis
nuoruuden synti, jonka olitte tahtonut kaikilta salata.

Majuri nousi, hänen kasvoilleen tuli mahdollisimman tyyni ja arvokas
ilme, samalla kun hän loi silmänsä vaatimattomana alas, siten
pysyäkseen varmana ja auttaakseen mielikuvitustaan. Hän katsoi
kulmainsa alta kreiviä, joka näytti kuuntelevan häntä hymyillen ja
suopean uteliaana.

-- Niin, sanoi hän, -- tahdoin salata tämän hairahduksen kaikilta.

-- Se ei ollut mikään hairahdus, sanoi Monte-Cristo, -- sillä mies
asettuu aina sellaisten seikkojen yläpuolelle.

-- Niin, eihän se minulle mikään häpeä ollut, sanoi majuri kohottaen
päätään ja hymyillen.

-- Mutta hänen äidilleen, sanoi kreivi.

-- Niin, hänen äidilleen! huudahti luccalainen ottaen kolmannen
leivoksen. -- Hänen äitiraukalleen!

-- Juokaahan, rakas herra Cavalcanti, sanoi Monte-Cristo kaataen hänen
lasinsa täyteen alicantea. -- Liikutus tukahduttaa äänenne.

-- Ajatellessani hänen äitiraukkaansa, sanoi luccalainen koettaen
tahdonvoimallaan vaikuttaa kyynelrauhasiin niin paljon, että
valheellinen kyynel heruisi hänen silmäkulmastaan.

-- Joka luullakseni kuului erääseen Italian kuuluisimpaan sukuun?

-- Fiesolelaiseen ylimystöön, herra kreivi, fiesolelaiseen ylimystöön!

-- Ja mikä oli hänen nimensä?

-- Oliva Corsinari!

-- Markiisitar?

-- Markiisitar.

-- Ja te menitte lopulta hänen kanssaan naimisiin sukunne tahdosta
välittämättä?

-- Niin menin.

-- Ja teillä on kaikki paperinne kunnossa?

-- Mitkä paperit? kysyi luccalainen.

-- Todistus siitä, että olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa, ja
lapsen syntymätodistus?

-- Lapsen syntymätodistusko?

-- Niin, Andrea Cavalcantin, poikanne. Onhan hänen nimensä Andrea?

-- On, luullakseni, sanoi luccalainen.

-- Kuinka niin? Te vain luulette?

-- En voi sitä varmasti vakuuttaa. Onhan siitä niin pitkä aika, kun
hänet menetin.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta teillä on kaikki
paperit kuitenkin?

-- Herra kreivi, valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että kun en
tietänyt tarvitsevani niitä, en ottanut niitä mukaani.

-- Sepä on ikävää! sanoi Monte-Cristo.

-- Olivatko ne siis aivan välttämättömiä?

-- Ehdottomasti!

Majuri raapi otsaansa.

-- Ah, _per Bacco!_ Vai välttämättömät!

-- Tietysti, jos täällä nimittäin alettaisiin epäillä, onko
avioliittonne laillinen ja onko lapsi todella teidän.

-- Se on totta, sanoi luccalainen. -- Sitä voidaan todellakin epäillä.

-- Ja siitä syntyisi tuolle nuorelle miehelle ikävyyksiä.

-- Sehän olisi kauheaa.

-- Siten voisi mennä tyhjäksi loistava naimaliitto.

-- _O peccato!_

-- Ranskassa ollaan ankaria, ymmärrättehän. Täällä ei riitä se, että
menee papin luo ja sanoo: "Me rakastamme toisiamme, vihkikää meidät."
Ranskassa on olemassa siviiliavioliitto kirkollisen ohella, ja sen
vuoksi tarvitaan laillistuttamiseksi välttämättömät paperit.

-- Mikä onnettomuus! Minulla ei ole noita papereita.

-- Kaikeksi onneksi ne ovat minulla, sanoi Monte-Cristo.

-- Teilläkö?

-- Niin.

-- Ovatko ne teillä?

-- Ovat.

-- Sepä jotakin, sanoi luccalainen, joka pelkäsi jo matkansa menneen
hukkaan ja jäävänsä ilman neljääkymmentäkahdeksaatuhatta frangiaan. --
Mikä onni! Niin, sepä on onni, jatkoi hän, -- sillä sitä en olisi
odottanut.

-- Eihän ihminen tule kaikkea ajatelleeksi. Mutta kaikeksi onneksi
apotti Busoni muisti sen teidän sijastanne.

-- Kuinka apotti on ystävällinen!

-- Hän on varovainen mies.

-- Hän on ihmeellinen mies, sanoi luccalainen. -- Ja hän on siis
lähettänyt ne teille?

-- Ne ovat tässä.

Luccalainen pani ihastuneena kätensä ristiin.

-- Te olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa San Paolon kirkossa Monte
Cattinissa. Tässä on papin antama todistus.

-- Niin, siinä se todellakin on, sanoi majuri katsellen kummastuneena
paperia.

-- Ja tässä on poikanne Andrea Cavalcantin kastetodistus. Sen on
allekirjoittanut Saravezzan pastori.

-- Kaikki on siis järjestyksessä, sanoi majuri.

-- Ottakaa siis nämä paperit, joilla minä en tee mitään, ja antakaa ne
pojallenne, että hän säilyttäisi ne huolellisesti.

-- Sen kyllä uskon!... Jos hän ne kadottaisi...

-- Mitä sitten? Jos hän ne kadottaisi? kysyi Monte-Cristo.

-- Niin täytyisi kirjoittaa Italiaan, sanoi luccalainen, -- ja uusien
saaminen kestäisi jokseenkin kauan.

-- Niiden saaminen tulisi todellakin hyvin vaikeaksi, sanoi
Monte-Cristo.

-- Melkein mahdottomaksi, totesi luccalainen.

-- On hauskaa, että ymmärrätte, kuinka tärkeitä nämä paperit ovat.

-- Minun mielestäni ne ovat suorastaan korvaamattomat.

-- Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, -- mitä tulee nuorukaisen äitiin...

-- Hyvä Jumala, sanoi majuri, jonka tielle alkoi ilmestyä vaikeuksia,
-- tarvitsenko minä häntäkin?

-- Ette, sanoi Monte-Cristo. -- Sitä paitsi, eikö hän ole...

-- On kyllä, on kyllä, hän on...

-- Maksanut veronsa luonnolle...?

-- On kyllä, on, sanoi luccalainen nopeasti.

-- Minä tiedän sen, totesi Monte-Cristo. -- Hän kuoli kymmenen vuotta
sitten.

-- Ja minä suren vieläkin hänen kuolemaansa, sanoi majuri ottaen
taskustaan raitaisen nenäliinan ja pyyhkien sillä vuoroin toista,
vuoroin toista silmäänsä.

-- Minkä sille mahtaa, sanoi Monte-Cristo, -- olemmehan kaikki
kuolevaisia. Ymmärrättehän, että täällä on tarpeetonta tietää, että
olette ollut erossa pojastanne viisitoista vuotta. Tähän aikaan ei
pidetä tuollaisista kertomuksista, kuinka muka mustalaiset varastavat
lapsia. Olette lähettänyt hänet maaseutuluostariin kasvatettavaksi ja
tahdotte, että hän päättää kasvatuksensa Pariisissa. Sen vuoksi olette
lähtenyt Via Reggiosta, jossa olette asunut vaimonne kuoleman jälkeen.
Se riittää.

-- Niinkö luulette?

-- Aivan varmasti.

-- Hyvä on siis.

-- Jos ihmiset saavat tietää jotakin tästä erosta...

-- Niin mitä silloin sanon?

-- Että eräs uskoton opettaja ... jonka olivat lahjoneet sukunne
viholliset...

-- Corsinarit?

-- Juuri niin ... ryösti lapsen, jotta nimenne sammuisi.

-- Se on totta, sillä hänhän on ainoa poikani.

-- No niin, nyt kun kaikki on päätetty, kun muistianne on virkistetty
eikä se siis enää teitä petä, niin arvaatte kai, minkä yllätyksen olen
teille valmistanut?

-- Onko se iloinen yllätys? kysyi luccalainen.

-- Ah! sanoi Monte-Cristo. -- Kyllä huomaan, että isän silmää on yhtä
vaikea pettää kuin isän sydäntäkin.

-- Hm, sanoi majuri.

-- Lapsenne, poikanne Andrea on täällä!

-- Minä olen sen jo aavistanut, sanoi luccalainen hyvin rauhallisesti.
-- Hän on siis täällä?

-- On, sanoi Monte-Cristo. -- Palvelijani, joka äsken kävi täällä,
ilmoitti hänen saapuneen.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi majuri kiristäen takkinsa mustia nauhoja.

-- Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, -- tajuan täydellisesti
mielenliikutuksenne. Teidän täytyy saada valmistua kohtaamiseen. Tahdon
myöskin valmistaa nuoren miehen tähän tapaamiseen, sillä hän on
varmasti yhtä levoton kuin tekin.

-- Sen uskon kyllä, sanoi Cavalcanti.

-- No niin! Neljännestunnin päästä olemme luonanne.

-- Te tuotte siis hänet tänne? Te olette siis niin ystävällinen, että
itse esittelette hänet minulle?

-- En, en tahdo astua isän ja pojan väliin, te saatte olla kahden,
herra majuri. Mutta olkaa rauhassa; vaikka veren ääni pettäisikin, niin
ette voi hänestä erehtyä; sillä hän tulee tuosta ovesta. Hän on
vaaleatukkainen, melkein liiankin vaaleatukkainen, miellyttävä nuori
mies. Saattepahan nähdä.

-- Vielä yksi asia, sanoi majuri. -- Tiedätte, että minulla ei ollut
mukanani muuta kuin ne kaksituhatta frangia, jotka ystävällinen apotti
oli minulle antanut. Niistä rahoista olen suorittanut matkakulut ja...

-- Ja tarvitsette rahaa ... sen kyllä ymmärrän, herra Cavalcanti. Jotta
summa tulisi tasaiseksi, niin tässä on kahdeksan tuhannen frangin
seteliä.

Majurin silmät kiiluivat.

-- Olen teille siis vielä velkaa neljäkymmentätuhatta, sanoi
Monte-Cristo.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuitin? sanoi majuri pistäen setelit
takkinsa sisätaskuun.

-- Se on tarpeetonta, vastasi Monte-Cristo.

-- Voidaksenne tehdä tilityksen apotti Busonille.

-- Annatte kuitin koko summasta, kun saatte nuo neljäkymmentätuhatta.
Muut varokeinot ovat tarpeettomia rehellisten ihmisten kesken.

-- Niin, se on totta, sanoi majuri, -- rehellisten ihmisten kesken.

-- Nyt vielä viimeinen sana, herra markiisi. Sallittehan minun antaa
teille pienen neuvon?

-- Tietysti! Sanokaa!

-- Ettekö suvaitsisi luopua tuosta takistanne?

-- Tästäkö? sanoi majuri katsellen tyytyväisenä pukuaan.

-- Niin. Tuollaista voi kyllä vielä käyttää Via Reggiossa, mutta
Pariisissa sellainen on jo aikoja sitten joutunut pois muodista.

-- Sepä on ikävä asia, sanoi luccalainen.

-- Jos se teille on niin rakas, niin voittehan ottaa sen yllenne
lähtiessänne.

-- Mutta mitä otan sen sijaan?

-- Sen puvun, joka on matkakirstussanne.

-- Mitä, matkakirstussaniko? Minulla ei ole muuta kuin käsilaukku.

-- Ei kai olekaan muuta mukananne. Miksi suotta olisitte ottanut
liikoja mukaanne? Vanha sotilas tahtoo astella kepeästi sälytettynä.

-- Juuri sen vuoksi...

-- Mutta olettehan varovainen mies ja olette lähettänyt matkakirstunne
edeltäpäin. Ne saapuivat eilen Hôtel des Princes'iin, Richelieu-kadun
varrelle. Sieltähän olette varannut itsellenne asunnon.

-- Siellä on siis matkakirstuja?

-- On, ja varovaisena miehenä olette luultavasti antanut
kamaripalvelijanne panna sinne kaikki, mitä tarvitsette, kävelypukuja
ja univormuja. Juhlatilaisuuksissa otatte yllenne univormun, se tekee
hyvän vaikutuksen. Älkää unohtako kunniaristiänne. Sille nauretaan
Ranskassa, mutta sitä käytetään kuitenkin.

-- Hyvä on, hyvä on, hyvä on! sanoi majuri yllättyen yllättymistään.

-- Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, -- kun sydämenne on lujittunut liian
voimakkaita mielenliikutuksia vastaanottamaan, niin valmistautukaa
kohtaamaan poikanne Andrea.

Kumarrettuaan kohteliaasti ihastuneelle luccalaiselle Monte-Cristo
hävisi oviverhon taakse.



56. Andrea Cavalcanti


Kreivi Monte-Cristo astui viereiseen huoneeseen, jota Baptistin oli
nimittänyt siniseksi salongiksi. Sinne oli tullut sulavaliikkeinen ja
jokseenkin hienosti pukeutunut nuori mies, joka puoli tuntia sitten oli
noussut ajurin vaunuista kreivin asunnon edustalla. Baptistin oli
tuntenut hänet heti siksi vaaleatukkaiseksi mustasilmäiseksi,
punaposkiseksi ja heleänväriseksi mieheksi, jonka tuntomerkit hänen
herransa oli ilmoittanut.

Kreivin astuessa sisään lojui nuori mies velttona sohvalla lyöden
hajamielisenä kultanuppisella kepillään kenkiään.

Huomatessaan Monte-Criston hän nousi äkkiä.

-- Olette kreivi Monte-Cristo? kysyi hän.

-- Olen, vastasi tämä, -- ja luulen, että minulla on kunnia puhutella
vicomte Andrea Cavalcantia?

-- Olen vicomte Andrea Cavalcanti, sanoi nuori mies kumartaen
sulavasti.

-- Teillä on varmaankin suosituskirje minulle, sanoi Monte-Cristo.

-- En maininnut teille siitä, sillä allekirjoitus tuntui minusta
kummalliselta.

-- Merenkulkija Sindbad, eikö niin?

-- Juuri niin. Kun en ole koskaan kuullut puhuttavan muusta
merenkulkija Sindbadista kuin siitä, joka mainitaan Tuhannen ja yhden
yön saduissa...

-- No niin, tämä on eräs hänen jälkeläisensä, muudan rikas ystäväni,
hyvin erikoinen, melkein hullu englantilainen, jonka oikea nimi on
lordi Wilmore...

-- Se selittää kaiken, sanoi Andrea. -- Sehän on mainio asia. Olen
tuntenut tuon saman englantilaisen ... oikein hyvin... Herra kreivi,
olen nöyrin palvelijanne.

-- Jos se, mitä suvaitsette kertoa minulle, on totta, lausui
Monte-Cristo hymyillen, -- niin toivon, että ystävällisesti annatte
minulle hiukan tietoja itsestänne ja suvustanne.

-- Mielelläni, sanoi nuori mies, niin sulavasti, että heti huomasi
hänen luottavan hyvään muistiinsa. -- Olen, niin kuin sanoitte, Andrea
Cavalcanti, isäni on majuri Cavalcanti, joka polveutuu Firenzen
kultaiseen kirjaan kirjoitetusta Cavalcanti-suvusta. Meidän perheemme,
vaikka se vieläkin on hyvin rikas, sillä isälläni on puolen miljoonan
vuotuiset tulot, on kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja minut ryösti jo
viisi- tai kuusivuotiaana eräs uskoton kotiopettaja. Tämän vuoksi en
ole viiteentoista vuoteen nähnyt isääni. Siitä asti, kun opin
ajattelemaan, siitä asti, kun olen ollut vapaa ja oma herrani, olen
häntä etsinyt, mutta turhaan. Tämä ystävänne Sindbadin kirje ilmoittaa
vihdoin minulle, että hän on Pariisissa, ja käskee minua kääntymään
puoleenne saadakseni tarkempia tietoja.

-- Toden totta, kertomuksenne on hyvin mielenkiintoinen, sanoi kreivi
katsellen synkän tyytyväisenä nuoren miehen sulavaa käyttäytymistä ja
hänen kasvojaan, joissa oli langenneen enkelin kauneutta. -- Teitte
viisaasti noudattaessanne ystäväni Sindbadin viittausta, sillä isänne
on todellakin täällä ja etsii teitä.

Salonkiin tultuaan oli kreivi koko ajan tarkannut nuorta miestä. Hän
oli ihaillut tämän kirkasta katsetta ja äänen varmaa sointia. Mutta
kuullessaan nuo luonnolliset sanat: "Isänne on todellakin täällä ja
etsii teitä", nuori Andrea säpsähti ja huudahti:

-- Isäni! Isäni täällä!

-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- isänne on täällä, majuri
Bartolomeo Cavalcanti.

Nuoren miehen kasvoille sävähtänyt kauhun ilme katosi melkein heti.

-- Niin, sehän on totta, majuri Bartolomeo Cavalcanti, sanoi hän. -- Ja
te, herra kreivi, sanoitte, että hän on täällä.

-- Niin sanoin. Voin vielä lisätä siihen, että juuri äsken läksin hänen
luotaan ja että hänen kertomuksensa kadonneesta pojastaan liikutti
minua suuresti. No niin, eräänä päivänä hän sai kuulla, että hänen
poikansa ryöstäjä oli valmis luovuttamaan nuoren miehen tai ainakin
ilmoittamaan, missä tämä on, jos hän saa suurehkon summan rahaa. Mikään
ei pidättänyt kunnon isää. Rahat lähetettiin Piemontin rajalle ja
niiden mukana matkapassi Italian kautta kulkemista varten. Olitte
siihen aikaan, luullakseni, Etelä-Ranskassa.

-- Niin olin, vastasi Andrea jokseenkin hämillään. -- Niin, minä olin
Etelä-Ranskassa.

-- Vaunut kai odottivat teitä Nizzassa?

-- Niin odottivatkin. Nizzasta matkustin Genovaan, Genovasta
Torinoon, Torinosta Chambéryhin, Chambérysta Pont-de-Beauvoisiniin ja
Pont-de-Beauvoisinista Pariisiin.

-- Aivan oikein. Hän toivoi koko ajan tapaavansa teidät matkalla, sillä
hän matkusti samaa tietä. Sen vuoksi matkasuunnitelmanne oli sillä
tavoin järjestetty.

-- Mutta, sanoi Andrea, -- vaikka rakas isäni olisikin minut tavannut,
niin hän ei olisi ehkä tuntenut minua. Olen hiukan muuttunut siitä, kun
hän minut viimeksi näki.

-- Mutta veren ääni! sanoi Monte-Cristo.

-- Sehän on totta, sanoi nuori mies, -- en muistanut veren ääntä.

-- Nyt, jatkoi Monte-Cristo, -- on markiisi Cavalcanti huolissaan vain
yhdestä asiasta, siitä, mitä olette tehnyt sinä aikana, jona olitte
hänen luotaan poissa. Miten ryöstäjänne on teitä kohdellut? Onko teitä
kohdeltu syntyperänne vaatimalla tavalla? Eivätkö henkiset
kärsimyksenne, jotka ovat sata vertaa ruumiillisia pahemmat, ole
vaurioittaneet suuria luonnonlahjojanne? Ja luuletteko voivanne
arvokkaalla tavalla astua yhteiskunnalliseen asemaanne ja pitää sitä
yllä?

-- Herra kreivi, sopersi nuori mies, -- toivon, ettei mitään vääriä
tietoja...

-- Minulleko? Minullehan kertoi teistä ensi kertaa ystäväni Wilmore,
tuo suuri hyväntekijä. Tiedän, että hän kohtasi teidät vaikeissa
oloissa eikä kysynyt teiltä mitään; enkä minä ole utelias.
Onnettomuutenne herätti hänen mielenkiintoaan, siis olette
mieltäkiinnittävä. Hän kertoi minulle haluavansa antaa teille sen
aseman yhteiskunnassa, minkä olitte kadottanut, etsivänsä isänne ja
löytävänsä hänet. Hän on etsinyt ja löytänyt, kaikesta päättäen, sillä
isänne on täällä. Eilen hän ilmoitti tulostanne ja antoi sitä paitsi
minulle eräitä määräyksiä, jotka koskevat varallisuuttanne. Siinä
kaikki. Tiedän, että ystäväni Wilmore on erikoinen ihminen, mutta
tiedän myöskin, että hän on luotettava ja rikas kuin kultakaivos, että
hän siis voi täyttää oikkunsa kärsimättä niiden johdosta aineellista
vahinkoa, ja lupasin noudattaa hänen määräyksiään. Nyt, hyvä herra,
älkää loukkaantuko kysymykseeni. Kun velvollisuuteni on hiukan suojella
teitä, haluaisin tietää, eivätkö osaksenne tulleet vastoinkäymiset,
joihin itse olette aivan syytön ja jotka eivät pienimmässäkään määrässä
vähennä kunnioitustani teitä kohtaan, eivätkö ne ole hiukan
vieroittaneet teitä siitä seurapiiristä, johon nimenne ja rikkautenne
teidät määrää ja jossa teillä on loistava asema.

-- Herra kreivi, sanoi nuori mies, joka kreivin puhuessa oli saanut
entisen varmuutensa, -- siinä suhteessa voitte olla aivan rauhassa.
Ryöstäjäni, jotka erottivat minut isästäni ja jotka epäilemättä alun
alkaen aikoivat myydä minut isälleni, laskivat aivan oikein hyötyvänsä
enemmän, jos antaisivat minun säilyttää henkisen pääomani, vieläpä
kartuttaakin sitä mahdollisuuden mukaan. Olen siis saanut jokseenkin
hyvän kasvatuksen, ja nuo lapsenryöstäjät ovat kohdelleet minua melkein
samoin kuin Vähän-Aasian orjakauppiaat, jotka opettivat orjilleen
lääketiedettä, kielioppia ja filosofiaa myydäkseen heidät sitten sitä
suuremmasta hinnasta Roomassa.

Monte-Cristo hymyili tyytyväisenä. Hän ei näyttänyt odottaneen niin
paljoa Andrea Cavalcantista.

-- Sitä paitsi, jatkoi nuori mies, -- jos kasvatuksessani tai pikemmin
sanoen seurustelutavoissani onkin puutteita, niin ne varmaankin
annetaan anteeksi, kun otetaan varteen, mitä kaikkea olen nuoruudessani
saanut kärsiä.

-- No niin, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- siinä suhteessa
teette aivan kuten haluatte, sillä tämä asia koskee yksinomaan teitä.
Mutta teidän sijassanne en kertoisi muille sanaakaan noista
seikkailuistanne. Elämäkertanne on suoranainen romaani, ja vaikka
ihmiset rakastavatkin suppeita, kansiin sidottuja kuvauksia, niin he
eivät välitä elävästä romaanista, vaikka se olisi kuinkakin kullattu,
niin kuin teidän on. Rohkenen huomauttaa teille näistä seikoista.
Tuskin olette ennättänyt kertoa liikuttavan tarinanne jollekulle, niin
se jo kiertää maailmaa aivan vääristeltynä. Teidän olisi pakko esiintyä
uutena Antonyna, ja niiden aika on jo ollut ja mennyt. Ehkä teillä
olisi alussa menestystä herättämänne uteliaisuuden vuoksi, mutta
luultavasti väsyisitte alinomaisiin selittelyihin.

-- Luultavasti olette oikeassa, herra kreivi, sanoi nuori mies kalveten
vastoin tahtoaan Monte-Criston katsoessa häneen terävästi. -- Joutuisin
silloin hyvin ikävään asemaan.

-- No, ei pidä liioitellakaan, sanoi Monte-Cristo. -- Teidän on vain
harkittava sopivaa esiintymismuotoa, ja koska olette älykäs mies, ei se
ole teille vaikeaa, varsinkaan kun omat etunne siitä riippuvat.
Todistuksilla ja arvokkaalla seuralla voitte hälventää kaikki varjot,
mitkä liittyvät tähänastiseen elämäänne.

Andrea joutui silminnähtävästi aivan ymmälle.

-- Tarjoutuisin kyllä menemään takuuseen teistä, sanoi Monte-Cristo, --
mutta tapani on epäillä parhaita ystäviänikin ja ymmärtää, että hekin
voivat epäillä minua. Näyttelisin siis tässä osaa, joka ei sovi
minulle, niin kuin näyttelijät sanovat, ja voisin joutua pilkan
esineeksi.

-- Mutta, herra kreivi, sanoi Andrea uhkarohkeasti, -- ottaen huomioon
sen, että lordi Wilmore on minua teille suositellut...

-- On kyllä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta hän on viitannut siihen,
rakas herra Andrea, että nuoruutenne on ollut jokseenkin myrskyinen.
Älkää hämmentykö, en vaadi teiltä mitään tunnustusta. Juuri sen vuoksi,
ettette tarvitsisi ketään muuta, on Luccasta tuotettu tänne markiisi
Cavalcanti, isänne. Saatte nähdä hänet, hän on hiukan jäykkä, hiukan
karu, mutta sehän johtuu vain univormusta, ja kun ihmiset saavat
tietää, että hän on ollut kahdeksantoista vuota Itävallan armeijassa,
niin hänelle annetaan kaikki anteeksi. Me emme yleensä vaadi liikoja
itävaltalaisilta. Vakuutan teille, että hän on hyvin tyydyttävä isä.

-- Rauhoitatte minua. Jouduin hänen luotaan pois niin varhain, etten
muista hänestä mitään.

-- Ja tiedättehän, että suuri rikkaus tasoittaa yhtä ja toista.

-- Isäni on siis todellakin rikas?

-- Miljoonien omistaja ... hänellä on viidensadantuhannen vuotuiset
korot.

-- Entä minä, kysyi nuori mies levottomana, -- joudunko siis asemaan,
joka on hyvin ... miellyttävä?

-- Erinomaisen miellyttävä. Hän antaa teille vuosittain
viisikymmentätuhatta frangia, niin kauan kuin olette Pariisissa.

-- Siinä tapauksessa jään tänne ainaiseksi.

-- Eihän kukaan varmasti tiedä, miten käy. Ihminen päättää, Jumala
säätää...

Andrea huokaisi.

-- Isältänikö saan tuon summan? kysyi hän sitten levottomana.

-- Niin, mutta lordi Wilmoren takuulla, joka isänne pyynnöstä on
avannut teille viidentuhannen frangin tilin kuukausittain herra
Danglars'in, Pariisin luotettavimman pankkiirin liikkeessä.

-- Ja aikooko isäni kauankin viipyä Pariisissa? kysyi Andrea
levottomana.

-- Muutamia päiviä vain, vastasi Monte-Cristo. -- Sotapalveluksensa
vuoksi hän ei voi olla kahta tai kolmea viikkoa kauempaa poissa
virantoimituksesta.

-- Rakas isä! sanoi Andrea huomattavasti ihastuen tästä pikaisesta
lähdöstä.

-- Sen vuoksi, jatkoi Monte-Cristo ollen erehtyvinään tämän
huudahduksen aiheesta, -- sen vuoksi en tahdokaan kauemmin estää teitä
tapaamasta toisianne. Oletteko valmis sulkemaan isänne syliinne?

-- Ette kai sitä epäilekään?

-- No niin, astukaa siis salonkiin, kohtaatte isänne, joka teitä siellä
odottaa.

Andrea kumarsi syvään kreiville ja astui salonkiin.

Kreivi seurasi häntä katseillaan ja nähtyään hänen poistuvan painoi
erästä nappulaa. Tietty taulu siirtyi silloin paikaltaan taitavasti
sovitetun reiän päältä, josta saattoi nähdä salonkiin.

Andrea sulki oven jälkeensä ja lähestyi majuria, joka nousi kuullessaan
askelten äänen.

-- Oi rakas isä, sanoi Andrea niin kovaa, että kreivi saattoi sen
kuulla suljetun oven läpi. -- Tekö siinä todellakin olette?

-- Hyvää päivää, rakas poikani, sanoi majuri juhlallisesti.

-- Kun olemme olleet niin monta vuotta erossa, niin kuinka onnellinen
olenkaan saadessani teidät jälleen nähdä, jatkoi Andrea yhä katsellen
oveen päin.

-- Niin, ero on todellakin ollut pitkä.

-- Emmekö syleile toisiamme? sanoi Andrea.

-- Niin kuin tahdot, poikani.

Ja herrat syleilivät toisiaan niin kuin näyttämöllä painaen päänsä
toisen olalle.

-- Olemme siis kohdanneet toisemme, sanoi Andrea.

-- Olemme kohdanneet toisemme, toisti majuri.

-- Emmekä enää kai koskaan eroa toisistamme?

-- Emme. Toivon, rakas poikani, että tästä lähin pidät Ranskaa uutena
isänmaanasi.

-- Joutuisin aivan epätoivoon, jos minun täytyisi jättää Pariisi,
lausui nuori mies.

-- Minä taas en voisi elää muualla kuin Luccassa. Ymmärrät siis, että
palaan sinne niin pian kuin mahdollista.

-- Mutta ennen lähtöänne luovutatte varmaankin minulle paperit, joiden
avulla voin todistaa syntyperäni.

-- Epäilemättä, juuri sitä varten tulinkin, ja olen saanut kokea niin
paljon vaikeuksia tuodakseni ne sinulle, ettei mieleni tee ruveta
etsimään sinua uudelleen, sillä se kuluttaisi voimani aivan loppuun.

-- Ja missä nuo paperit ovat?

-- Tässä.

Andrea tarttui ahneesti isänsä vihkimätodistukseen ja omaan
syntymätodistukseensa, ja kun hän oli ne kiihkeästi avannut, niin kuin
saattoikin odottaa kunnon pojan tekevän, hän silmäili ne lävitse
nopeasti ja tottuneesti kuten ainakin ihminen, jolla on terävä
huomiokyky ja suuri mielenkiinto asiaan.

Kun hän oli lukenut paperit, väikkyi hänen kasvoillaan tavaton ilo, ja
katsoen majuriin omituisesti hän sanoi puhtaalla Toscanan murteella:

-- Italiassa ei siis olekaan kaleereita...?

Majuri kohotti päätään.

-- Kuinka niin? kysyi hän.

-- Koska siellä tohditaan valmistaa tällaisia papereita rankaisematta?
Puolta pienemmistä rikoksista, rakas isä, lähetetään Ranskassa viideksi
vuodeksi Touloniin hengittämään raitista ilmaa.

-- Mitä tämä tarkoittaa? kysyi luccalainen koettaen esiintyä
majesteetillisesti.

-- Rakas herra Cavalcanti, sanoi Andrea puristaen majurin käsivartta,
-- kuinka paljon saatte siitä, että esiinnytte isänäni?

Majuri aikoi puhua.

-- Hiljaa, sanoi Andrea vaimentaen ääntään, -- minä annan teille ensin
luottamukseni. Minä saan vuodessa viisikymmentätuhatta frangia siitä,
että olen poikanne. Siitä ymmärrätte, ettei minun tee mieleni siitä
kieltäytyä.

Majuri katsahti levottomana ympärilleen.

-- Olkaa rauhassa, olemme kahden kesken, sanoi Andrea. -- Puhummehan
sitä paitsi italiankieltä.

-- No niin, sanoi luccalainen, -- minä saan viisikymmentätuhatta, kerta
kaikkiaan.

-- Herra Cavalcanti, sanoi Andrea, -- uskotteko satuihin?

-- Sitä en tehnyt ennen, mutta nyt kai minun täytyy uskoa.

-- Onko teillä siis todistuksia?

Majuri otti taskustaan kourallisen kultaa.

-- Tuntuvia todistuksia, niin kuin näette.

-- Uskotte siis, että voin luottaa siihen, mitä minulle on luvattu?

-- Uskon.

-- Ja että tuo kunnon kreivi pitää lupauksensa?

-- Varmasti. Mutta ymmärrättehän, että sitä varten meidän täytyy
näytellä osaamme. Minun pitää olla hellä isä...

-- Ja minun kunnioittava poika... Koska he tahtovat minun polveutuvan
teistä...

-- Ketkä _he_?

-- Mistä minä sen tiedän; ne, jotka kirjoittivat teille kirjeen. Ettekö
ole saanut kirjettä?

-- Olen kyllä.

-- Keneltä?

-- Eräältä apotti Busonilta.

-- Jota ette tietysti tunne?

-- En ole koskaan nähnytkään.

-- Ja mitä tuossa kirjeessä oli?

-- Ettehän vain petä minua?

-- En suinkaan, asiammehan on yhteinen.

-- Lukekaa siis.

Ja majuri ojensi kirjeen nuorelle miehelle. Andrea luki puoliääneen:

    Olette köyhä, toivoton vanhuus odottaa teitä. Tahdotteko tulla
    riippumattomaksi, vaikkakaan ette rikkaaksi?

    Menkää Pariisiin heti paikalla ja kysykää kreivi Monte-Cristolta,
    joka asuu Champs-Elysées n:o 30:ssa, poikaanne, joka teillä on
    markiisitar Corsinarin kanssa ja joka ryöstettiin teiltä viiden
    vuoden ikäisenä.

    Tämän pojan nimi on Andrea Cavalcanti.

    Jotta ette epäilisi kirjeen kirjoittajan hyviä tarkoituksia,
    on tämän oheen liitetty:

    1:o Kahdentuhannen neljänsadan toscanalaisen liiran maksuosoitus,
    jonka lunastaa Gozzi Firenzessä.

    2:o Suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka antaa teille
    neljänkymmenenkahdeksantuhannen frangin luoton.

    Olkaa kreivin luona toukokuun 26. päivänä, kello seitsemän
    iltapäivällä.

    Apotti Busoni.

-- Aivan oikein.

-- Kuinka niin, aivan oikein? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi majuri.

-- Tarkoitan sitä, että minä olen saanut melkein samanlaisen.

-- Apotti Busoniltako?

-- En, vaan eräältä englantilaiselta, lordi Wilmorelta, joka sanoo
itseään merenkulkija Sindbadiksi.

-- Ja jonka tunnette yhtä vähän kuin minä apotti Busonin?

-- Kyllä minä hänet tunnen. Olen siis pitemmällä kuin te.

-- Oletteko nähnyt hänet?

-- Olen kerran.

-- Missä?

-- Sitä en voi teille sanoa. Silloin tietäisitte yhtä paljon kuin
minäkin, ja se olisi tarpeetonta.

-- Entä mitä teidän kirjeessänne oli?

-- Lukekaa.

    Olette köyhä ja teillä on kurja tulevaisuus edessänne. Tahdotteko
    saada nimen, olla vapaa ja tulla rikkaaksi?

    Nouskaa vaunuihin, jotka ovat odottamassa Nizzassa Genovan portin
    luona. Ajakaa Torinon, Chambéryn ja Pont-de-Beauvoisinin kautta.
    Menkää kreivi Monte-Criston luo Champs-Elysées 30:een toukokuun
    26. päivänä ja tiedustelkaa isäänne.

    Olette markiisi Bartolomeo Cavalcantin ja markiisitar Oliva
    Corsinarin poika, niin kuin todistavat ne paperit, jotka isänne
    markiisi teille antaa ja joiden avulla voitte astua Pariisin
    hienoston keskuuteen.

    Voidaksenne ylläpitää arvoanne saatte vuosittain
    viisikymmentätuhatta frangia.

    Tämän mukaan seuraa viidentuhannen frangin maksuosoitus, jonka
    lunastaa pankkiiri Ferrea Nizzassa, ja suosituskirje kreivi
    Monte-Cristolle, joka minun puolestani tulee pitämään huolta
    teistä.

    Merenkulkija Sindbad.

-- Hyvin kaunis kirje! sanoi majuri.

-- Eikö olekin?

-- Oletteko tavannut kreivin?

-- Tulen juuri hänen luotaan.

-- Ja hän on tunnustanut kirjeen sisällyksen oikeaksi?

-- Kaikki.

-- Ymmärrättekö tästä mitään?

-- En todellakaan.

-- Tässä harjoitetaan jonkinmoista petosta.

-- Mutta ei suinkaan teitä eikä minua kohtaan?

-- Ei suinkaan.

-- Mitä se siis meihin kuuluu?

-- Ei mitään, eikö niin?

-- Mennään siis vain eteenpäin ja ollaan varovaisia.

-- Oikein. Saattepahan nähdä, minä olen sopivaa seuraa teille.

-- Sitä en ole hetkeäkään epäillyt, rakas isäni.

-- Te tuotatte minulle kunniaa, rakas poikani.

Tänä hetkenä katsoi Monte-Cristo sopivimmaksi astua salonkiin.
Kuullessaan hänen askelensa miehet heittäytyivät toistensa syliin.

-- No, markiisi, sanoi Monte-Cristo, -- kaikesta päättäen on poikanne
ollut sellainen kuin olette toivonut.

-- Oi, herra kreivi, minä aivan tukehdun ilosta.

-- Entä te, nuori mies?

-- Oi, herra kreivi, minä aivan menehdyn onnesta.

-- Onnellinen isä! Onnellinen poika! sanoi kreivi.

-- Yksi ainoa seikka tuottaa minulle surua, sanoi majuri. -- Se
nimittäin, että minun täytyy niin pian lähteä Pariisista.

-- Oh, sanoi Monte-Cristo, -- toivottavasti ette kuitenkaan lähde ennen
kuin olen esitellyt teidät muutamille ystävilleni.

-- Olen valmis noudattamaan herra kreivin määräyksiä, sanoi majuri.

-- Mutta nyt, nuori mies, ripittäkää itsenne.

-- Kenelle?

-- Isällenne tietysti. Kertokaa hänelle jotakin raha-asioistanne.

-- Hitto vieköön, sanoi Andrea, -- kosketatte arkaa kohtaa.

-- Kuuletteko, majuri? sanoi Monte-Cristo. -- Tuo rakas lapsi sanoo
tarvitsevansa rahaa.

-- Mitä minun pitää tehdä?

-- Antaa hänelle tietysti.

-- Minunko?

-- Niin, teidän.

Monte-Cristo astui miesten väliin.

-- Tuossa on, sanoi hän Andrealle pistäen hänen käteensä setelipinkan.

-- Mitä tämä on?

-- Isänne vastaus. Huomautittehan, että tarvitsette rahaa?

-- Huomautin kyllä. Mutta...

-- Hän pyytää minua antamaan nämä teille hänen puolestaan, ensimmäisiä
ostoksianne varten.

-- Oh, rakas isä!

-- Vaiti, sanoi Monte-Cristo, -- huomaattehan, ettei hän tahdo teidän
tietävän, että rahat tulevat häneltä.

-- Ymmärrän tämän hienotunteisuuden, sanoi Andrea pistäen setelitukun
housuntaskuunsa.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. -- Ja nyt, lähtekää!

-- Ja milloin meillä on kunnia tavata jälleen herra kreivi? kysyi
Cavalcanti.

-- Niin, kysyi Andrea, -- milloin meillä on se kunnia?

-- Lauantaina, jos niin tahdotte. Talossani Auteuilissa, Fontaine-katu
n:o 28, on luonani päivällisillä useita henkilöitä, niiden joukossa
herra Danglars, pankkiirinne. Esittelen teidät molemmat hänelle, sillä
täytyyhän hänen tutustua teihin maksaakseen teille rahanne.

-- Juhlapuvussako? kysyi majuri puoliääneen.

-- Juhlapuvussa? Univormussa, kunniaristit rinnassa, polvihousuissa.

-- Entä minä? kysyi Andrea.

-- Oh, te tulette aivan yksinkertaisessa asussa: mustat housut,
kiiltonahkakengät, valkoinen liivi, musta tai sininen hännystakki,
pitkä kaulahuivi. Hankkikaa pukunne Bliniltä tai Véroniquelta. Ellette
tunne heidän osoitettaan, niin Baptistin ilmoittaa ne teille. Mitä
vaatimattomammin esiinnytte, rikkaita kun olette, sitä suuremman
vaikutuksen teette. Jos ostatte hevoset, niin menkää Devedeux'n luo.
Jos ostatte vaunut, menkää Baptisten luo.

-- Mihin aikaan voimme tulla? kysyi nuori mies.

-- Puoli seitsemältä.

-- Hyvä on, me tulemme, sanoi majuri tarttuen hattuunsa.

Molemmat Cavalcantit kumarsivat kreiville ja poistuivat.

Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki heidän menevän pihan poikki käsitysten.

-- Siinä on kaksi konnaa! mutisi hän. -- Mikä vahinko, että he eivät
todellakin ole isä ja poika!

Vaivuttuaan sitten hetkiseksi synkkiin mietteisiin hän sanoi:

-- Menkäämme Morrelien luo, sillä inho näyttää vaikuttavan minuun
vieläkin voimakkaammin kuin viha.



57. Aitaus


Meidän täytyy nyt viedä lukijamme takaisin aitaukseen herra
Villefort'in talon luo. Kastanjapuiden suojaaman ristikkoportin takana
tapaamme vanhoja tuttuja. Tällä kertaa Maximilien saapui ensimmäisenä.
Hän tirkisti laudoituksen raosta nähdäkseen varjon liikkuvan puiden
suojassa ja kuullakseen silkkikengän narskuvan hiekkakäytävällä.

Odotettu ääni kuului viimein, mutta yhden varjon sijasta lähestyikin
kaksi. Valentinen viipyminen oli johtunut siitä, että rouva Danglars ja
Eugénie olivat tulleet vieraisille ja olivat viipyneet yli sen ajan,
jolloin Valentinen piti saapua. Valentine pyysi Eugénieta tulemaan
kanssaan kävelemään voidakseen siten näyttää Maximilienille, ettei itse
ollut syypää viipymiseensä.

Nuori mies tajusi tämän anteeksipyynnön ja tunsi mielensä kepeämmäksi.
Vaikka ei saapunutkaan äänenkantaman päähän, osasi Valentine kuitenkin
sovittaa kävelynsä niin, että Maximilien näki hänen kävelevän
edestakaisin, ja portin ohi kulkiessaan tyttö toverinsa huomaamatta loi
aina nuoreen mieheen päin katseen, joka näytti sanovan:

"Odottakaa kärsivällisesti, näettehän, että minä olen syytön
viipymiseen." Ja Maximilien odotti kärsivällisesti ihaillen tyttöjen
erilaista ulkomuotoa: toinen oli vaalea, haaveksivasilmäinen ja notkea
kuin paju, toinen tumma, ylväskatseinen ja suora kuin poppeli.
Selväähän on, että vertailussa etusija, ainakin Maximilienin mielestä,
tuli Valentinelle.

Puoli tuntia käveltyään tytöt poistuivat, ja Maximilien ymmärsi, että
rouva Danglars'in vierailuaika oli loppunut.

Vähän sen jälkeen Valentine palasikin yksinään. Peläten jonkun
vakoilevan hän asteli hitaasti eikä tullut suoraan portille, vaan
istahti eräälle penkille tarkastettuaan sitä ennen aivan kuin ohimennen
jokaista pensaikkoa ja tutkittaan jokaisen käytävän.

Sitten hän livahti portille.

-- Päivää, Valentine, sanoi ääni.

-- Päivää, Maximilien. Te saitte odottaa, mutta näittehän, että syy ei
ollut minun?

-- Näin, minä tunsin neiti Danglars'in. En luullut teitä niin hyväksi
ystäväksi hänen kanssaan.

-- Kuka teille on sanonut, että olemme hyviä ystäviä, Maximilien?

-- Ei kukaan. Mutta näin teidän kävelevän käsitysten ja puhelevan.
01isi luullut kahden koulutoverin uskovan toisilleen salaisuuksiaan.

-- Me kerroimme todellakin salaisuuksia toisillemme, sanoi Valentine.
-- Hän myönsi, kuinka vastenmielisesti hän menee naimisiin herra
Morcerfin kanssa ja minä tunnustin, että pidän avioliittoa Franz
d'Epinayn kanssa suorastaan onnettomuutena.

-- Rakas Valentine!

-- Siinä syy, ystäväni, miksi näitte Eugénien ja minun seurustelevan
niin hyvinä ystävinä. Puhuessani miehestä, jota en rakasta,
ajattelinkin häntä, jota rakastan.

-- Kuinka hyvä te olette kaikessa, Valentine, ja teillä on sitä mitä
neiti Danglars'illa ei koskaan tule olemaan, ihmeellistä suloutta, joka
naisessa on samaa kuin kukassa tuoksu, hedelmässä maku, sillä eihän se
riitä, että kukka ja hedelmä ovat vain kauniita.

-- Rakkautenne saa teidät näkemään kaiken siinä valossa, Maximilien.

-- Se ei ole siihen syynä, Valentine, sen vannon. Äsken katselin teitä
molempia, ja kautta kunniani, vaikka tunnustankin neiti Danglars'in
kauniiksi, en voi käsittää, kuinka mies voisi häneen rakastua.

-- Se käsitys on epäilemättä aivan väärä. Kun te miehet arvostelette
meitä tyttöparkoja, niin emme voi odottaa erikoista sääliä.

-- Sen vuoksi, että te naiset keskenänne arvostelette toisianne aivan
säälimättömästi!

-- Koska arvosteluumme melkein aina sekaantuu intohimoa. Mutta
palatkaamme tuohon kysymykseenne.

-- Rakastaako neiti Danglars jotakuta toista, koska hän ei tahdo mennä
naimisiin herra Morcerfin kanssa?

-- Maximilien, johan sanoin, etten ole neiti Eugénien ystävä.

-- Tytöt tunnustavat yhtä ja toista toisilleen, vaikkeivät olekaan
ystäviä. Myöntäkää suoraan, että kysyitte häneltä sitä. Näin teidän
hymyilevän.

-- Jos sen näitte, Maximilien, niin tästä lautaseinästä ei ole mitään
haittaa.

-- No, mitä hän siis kertoi teille?

-- Hän sanoi, ettei rakasta ketään, vastasi Valentine, -- että
avioliitto häntä kauhistutti ja että hän mieluummin viettäisi vapaata,
riippumatonta elämää. Hän melkein toivoi, että hänen isänsä menettäisi
omaisuutensa, niin hänkin voisi ruveta taiteilijaksi, niin kuin neiti
Louise d'Armilly.

-- Enkö sitä arvannut!

-- No, entä sitten, mitä se todistaa? kysyi Valentine.

-- Ei mitään, vastasi Maximilien hymyillen. -- Mutta palatkaamme
meihin.

-- Niin, se on totta, sillä meillä on aikaa tuskin kymmentä minuuttia.

-- Hyvä Jumala, huudahti Maximilien säikähtyneenä.

-- Niin, Maximilien, olette oikeassa, sanoi Valentine alakuloisesti, --
ja minä olen huono ystävänne. Millaiseksi teenkään elämänne, teidän,
joka olette luotu olemaan onnellinen. Soimaan ankarasti itseäni, siitä
voitte olla varma.

-- Miksi olette huolissanne! Minä olen onnellinen, jos tämän
odottamisen palkaksi saan sen, että näen teidät viiden minuutin ajan ja
kuulen pari sanaa huuliltanne. Ja sitä paitsi minulla on luja ja
ikuinen vakaumus, että Jumala ei ole voinut luoda kahta näin toisilleen
sopivaa luonnetta ja näin ihmeellisellä tavalla heitä yhdistää vain
erottaakseen heidät heti.

-- Kiitän teitä siitä, että toivotte meidän molempien puolesta,
Maximilien, sillä se tekee minut jo puolittain onnelliseksi.

-- Mitä siis nyt taas on tapahtunut, koska lähdette niin pian luotani?

-- En tiedä. Rouva Villefort on pyytänyt minua luokseen vähän ajan
päästä ilmoittaakseen minulle uutisen, joka koskee omaisuuttani.
Ottakoot rahani, olenhan aivan liian rikas, kunhan vain jättävät minut
rauhaan. Rakastaisittehan te silloinkin minua yhtä paljon kuin tähänkin
asti, Maximilien?

-- Minä rakastaisin teitä aina. Vähät minä välitän rikkaudesta tai
köyhyydestä, kun Valentine vain on rinnallani ja kun tiedän, ettei
kukaan tahdo häntä minulta riistää. Mutta ettekö luule, että tämä
uutinen on jossakin yhteydessä aiotun avioliittonne kanssa?

-- Sitä en usko.

-- Kuulkaahan kuitenkin minua, Valentine, älkääkä kauhistuko, sillä
niin kauan kuin elän, en ota ketään toista omakseni.

-- Luuletteko rauhoittavanne minua noilla sanoilla?

-- Anteeksi, olette oikeassa, olen liian karkeasanainen. Aioin siis
kertoa, että tapasin tässä eräänä päivänä herra Morcerfin.

-- Entä sitten?

-- No niin, hän on saanut kirjeen Franzilta, jossa tämä ilmoittaa
kohdakkoin palaavansa.

Valentine kalpeni ja nojasi kädellään ristikkoon.

-- Hyvä Jumala, jos se on totta! Mutta ei, rouva Villefort ei
ilmoittaisi minulle sitä asiaa.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että ... en tiedä mitään varmaa ... mutta minusta tuntuu,
että vaikka rouva Villefort ei aivan suoraan tätä avioliittoa
vastustakaan, niin ei hän sitä kuitenkaan katsele suopein silmin.

-- Mutta, Valentine, kaikesta päättäen täytyy minun alkaa ihailla rouva
Villefort'ia.

-- Älkää pitäkö sillä kiirettä, sanoi Valentine surullisesti hymyillen.

-- Mutta tehdäkseen tämän avioliiton tyhjäksi hän kenties voisi
kallistaa korvansa toiselle avioliitolle.

-- Älkää uskoko, Maximilien. Rouva Villefort ei ole minun sulhasiani
vaan avioliittoa vastaan.

-- Mitä? Avioliittoanne vastaan? Jos hän niin kovasti halveksii
avioliittoa niin miksi hän itse on mennyt naimisiin?

-- Ette ymmärrä minua, Maximilien. Kun vuosi sitten ilmoitin aikovani
vetäytyä luostariin, hän suostui siihen ilomielin, vaikkakin hän piti
velvollisuutenaan vastustaa sitä muodon vuoksi. Isänikin olisi hänen
kehotuksestaan suostunut siihen, siitä olen varma. Vain isoisäni
pidätti minua. Ette voi kuvitellakaan, millainen ilme on tuon vanhuksen
silmissä, joka ei rakasta maailmassa ketään muuta kuin minua, ja --
taivas antakoon anteeksi väitteeni -- jota ei maailmassa rakasta kukaan
muu kuin minä. Jospa tietäisitte, kuinka hän katsoi minuun kuullessaan
päätökseni, millainen syvä moite oli hänen katseessaan ja mikä suuri
epätoivo hänen kyynelissään, jotka virtasivat pitkin hänen
liikkumattomia poskiaan, vaikk'ei valitusta tai huokausta kuulunut
hänen huuliltaan. Oi Maximilien, silloin tunsin aivan kuin
omantunnonvaivoja, heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja sanoin:
"Anteeksi, anteeksi isoisä, tehkööt minulle mitä tahansa, minä en lähde
teidän luotanne!" Silloin hän loi katseensa taivasta kohden!...
Maximilien, minä voin joutua kärsimään paljon, mutta tuon vanhuksen
katse antoi jo edeltäpäin minulle korvauksen kaikista kärsimyksistäni.

-- Rakas Valentine! Te olette enkeli, enkä ymmärrä, kuinka olen voinut
ansaita sen, että olette minulle ilmestynyt. Sillä eihän se ole voinut
tapahtua palkaksi siitä, että surmasin taistelussa beduiineja, ellei
Jumala pidä heitä epäuskoisina. Mutta, Valentine, mitä hyötyä voi rouva
Villefort'illa olla siitä, ettette mene naimisiin?

-- Ettekö kuullut, että sanoin olevani rikas, liian rikas? Äidiltäni
olen saanut melkein viidenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot.
Äidinisäni ja äidinäitini, markiisi ja markiisitar Saint-Méran,
jättävät minulle melkein yhtä suuren perinnön. Kaikesta päättäen aikoo
herra Noirtier tehdä minut ainoaksi perillisekseen. Tästä on
seurauksena, että veljeni Edouard, joka äidiltään ei saa periä mitään,
on minun rinnallani köyhä. Rouva Villefort rakastaa tätä lasta aivan
jumaloimiseen asti, ja jos olisin mennyt luostariin, olisi isäni
perinyt minut, markiisittaren ja markiisin sekä herra Noirtier'n, ja
koko tämä rikkaus olisi lopulta joutunut hänen pojalleen.

-- Kuinka kummallista onkaan tuollainen ahneus niin kauniissa ja
nuoressa naisessa!

-- Muistakaa, että hän ei tavoittele rikkautta itselleen, Maximilien,
vaan pojalleen, ja se, mistä häntä moititte, onkin äidinrakkauden
kannalta katsottuna melkein hyve.

-- Mutta, Valentine, jos te luovuttaisitte osan omaisuudestanne hänen
pojalleen.

-- Mutta miten voin ehdottaa sellaista naiselle, joka taukoamatta puhuu
epäitsekkyydestä? sanoi Valentine.

-- Valentine, rakkauteni on aina ollut minulle pyhä, ja niin kuin
kaiken pyhän, olen sen verhonnut kunnioitukseeni ja sulkenut sydämeeni.
En ole puhunut siitä ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa, en edes
sisarelleni. Valentine, ettekö salli, että puhun siitä eräälle
ystävälleni.

Valentine vavahti.

-- Ystävällekö? sanoi hän. -- Hyvä Jumala, Maximilien, aivan vapisen
kuullessani teidän puhuvan tuolla tavoin. Ystävälle? Kuka tuo ystävä
on?

-- Kuulkaahan, Valentine. Ettekö koskaan ole tuntenut ketään kohtaan
vastustamatonta mieltymystä? Vaikka näettekin tuon ihmisen vasta ensi
kerran, uskotte tunteneenne hänet jo kauan ja kysytte itseltänne,
milloin ja missä olette hänet nähnyt, ja kun ette muista aikaa ettekä
paikkaa, uskotte lopulta, että tuo kohtaaminen on tapahtunut toisessa
maailmassa tätä ennen, ja että mieltymyksenne on vain muistona siitä?

-- Olen kyllä.

-- No niin, juuri sellaiselta minusta tuntui, kun näin tuon omituisen
miehen ensi kerran.

-- Omituisen miehen?

-- Niin.

-- Jonka siis olette tuntenut jo kauan?

-- Kahdeksan tai kymmenen päivää enintään.

-- Ja te sanotte ystäväksenne miestä, jonka olette tuntenut vasta
kahdeksan päivää? Maximilien, luulin, että olisitte antanut ystävyyden
kauniille sanalle suuremman arvon.

-- Tavallaan olette oikeassa, Valentine, mutta sanokaa mitä tahansa, en
voi kieltää, että tunnen vaistomaista mieltymystä häntä kohtaan.
Minusta tuntuu aivan siltä, kuin tuo mies liittyisi kaikkeen siihen
hyvään, mitä minulle saattaa elämässä tapahtua. On kuin hänen syvä
katseensa jo edeltäpäin tietäisi kaiken ja johtaisi kaikkea.

-- Hänellä on siis jumalainen aavistuksen lahja? sanoi Valentine
hymyillen.

-- Niin, vastasi Maximilien, -- monesti luulen, että hän aavistaa
kaiken ... varsinkin hyvän.

-- Tehkää minut tutuksi tuon miehen kanssa, sanoi Valentine
surullisesti, -- että saisin tietää, saanko niin suurta rakkautta
osakseni, että se korvaa kaiken mitä olen kärsinyt.

-- Ystävä parka! Mutta tehän tunnette hänet.

-- Minäkö?

-- Niin. Hän on se mies, joka pelasti äitipuolenne ja veljenne hengen.

-- Kreivi Monte-Cristoko?

-- Juuri hän.

-- Oh, sanoi Valentine, -- hän ei koskaan voi olla minun ystäväni,
sillä hän on liian hyvä ystävä äitipuoleni kanssa.

-- Kreivikö äitipuolenne ystävä, Valentine? Vaistoni ei ole niin
suuressa määrässä voinut erehtyä. Olette varmasti väärässä.

-- Jospa tietäisitte kaikki, Maximilien. Nyt ei enää Edouard
hallitsekaan talossamme, vaan kreivi. Äitini etsii hänen seuraansa ja
pitää häntä kaiken inhimillisen tietämisen huippuna, isäni ihailee
häntä ja sanoo, ettei hän ole koskaan kuullut kenenkään esittävän niin
loistavasti mitä ylevimpiä ajatuksia, Edouard jumaloi häntä, ja vaikka
pelkääkin kreivin suuria mustia silmiä, juoksee kuitenkin aina häntä
vastaan ja ojentaa hänelle kätensä, johon saa ihmeellisiä leikkikaluja.
Kreivi Monte-Cristo ei käy täällä rouva Villefort'in luona, kreivi
Monte-Cristo on täällä kotonaan.

-- No, jos asian laita on niin kuin sanotte, Valentine, niin saatte
piankin tuntea seurauksen hänen täälläolostaan. Hän tapaa Albert de
Morcerfin Italiassa ja vapauttaa hänet rosvojen käsistä; hän huomaa
rouva Danglars'in ja antaa hänelle ruhtinaallisen lahjan; äitipuolenne
ja hänen poikansa ajavat hänen porttinsa ohitse, ja hänen nubialainen
orjansa pelastaa heidät. Tuo mies on varmaankin saanut erikoisen kyvyn
vaikuttaa tapahtumiin. Kun hän hymyilee minulle, on hänen hymynsä niin
lempeä, että unohdan, kuinka toiset sanovat sitä katkeraksi. Sanokaa
minulle, onko hän koskaan hymyillyt teille sillä tavoin? Jos hän on,
olette tuntenut itsenne onnelliseksi.

-- Minulleko? vastasi tyttö. -- Hän ei minuun katsokaan, ja jos kuljen
hänen ohitseen, niin hän kääntää katseensa muualle. Hän ei ole
jalomielinen eikä teräväkatseinen. Muuten hän olisi huomannut, kuinka
alakuloinen ja yksinäinen olen muiden joukossa, ja hän olisi käyttänyt
vaikutusvaltaansa minun hyväkseni. Jos hän esiintyisi aurinkona, niin
hän olisi säteillään lämmittänyt minua. Mistä tiedätte, että hän pitää
teistä? Miehet katsovat hymyillen sotilaaseen, joka on kuusi jalkaa
pitkä, jolla on viikset ja iso miekka, mutta he uskovat arkailematta
voivansa polkea jalkainsa alle itkevän tytön.

-- Valentine, te erehdytte, sen vannon.

-- Jos asian laita olisi toisin, Maximilien, jos hän vain
valtioviisaasti -- syystä tai toisesta -- pyrkisi perheemme suosioon,
olisi hän edes kerran kunnioittanut minua tuolla hymyllä, josta niin
paljon puhutte. Mutta ei, hän näkee, että olen onneton, hän tietää,
etten mitenkään voi häntä hyödyttää, eikä hän minua edes huomaakaan.
Kukapa tietää, eikö hän miellyttääkseen isääni, rouva Villefort'ia ja
veljeäni ala vielä vainota minua? Antakaa anteeksi, sanoi nuori tyttö
nähdessään, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Maximilieniin, minä
olen ilkeä ja olen nyt sanonut tuosta miehestä sellaistakin, jota en
tietänyt edes olevan mielessänikään. En kiellä, että hän kykenee
vaikuttamaan ihmisiin ja minuunkin, mutta jos hän käyttää kykyään
minuun, niin näettehän, että se vain vahingoittaa hyviä ajatuksiani.

-- Älkäämme siis enää puhuko tästä, Valentine, huokasi Morrel. -- En
kerro hänelle mitään.

-- Ystäväni, sanoi Valentine, -- huomaan pahoittaneeni mielenne. Miksi
en voi puristaa kättänne pyytääkseni teiltä anteeksi! En toivo mitään
sen hartaammin, kuin että voisitte muuttaa ajatukseni. Sanokaa, mitä
hyvää Monte-Cristo on tehnyt teille.

-- Tunnustan suoraan, että joudun pahaan pulaan, Valentine, kun kysytte
minulta, mitä hyvää kreivi on tehnyt. Ei mitään erityisen huomattavaa,
sen tiedän kyllä. Mutta niin kuin jo äsken sanoin, on tunteeni häntä
kohtaan puhtaasti vaistomainen, eikä sillä ole mitään tekemistä järjen
kanssa. Onko aurinko tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, se lämmittää
minua ja sen valossa näen teidät, siinä kaikki. Onko kukan tuoksu
tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, sen tuoksu virkistää suloisesti
aistimiani. Ystävyyteni tuota miestä kohtaan on yhtä salaperäinen kuin
hänen ystävyytensä minua kohtaan. Salainen ääni ilmoittaa minulle, että
tässä äkillisessä ja molemminpuoleisessa ystävyydessä ei ole mitään
satunnaista. Hänen kaikki pienimmätkin tekonsa ovat jossakin salaisessa
yhteydessä minun tekojeni ja ajatusteni kanssa. Te nauratte taaskin
minulle, Valentine, mutta siitä asti, kun tutustuin tuohon mieheen, on
minussa herännyt se mieletön ajatus, että hän on kaiken sen hyvän
aiheuttaja, mikä minulle tapahtuu. Olenhan kuitenkin elänyt
kolmekymmentä vuotta tarvitsematta tuollaista suojelijaa, eikö niin?
Olkoon kuinka tahansa, kerron teille erään esimerkin: hän on kutsunut
minut luokseen päivälliselle ensi lauantaina, sillä onhan se
luonnollista, kun kerran olemme hyvissä väleissä, eikö niin? Mitä olen
myöhemmin saanut tietää? Isänne on kutsuttu noille päivällisille, ja
äitinne tulee sinne. Tapaan heidät siellä, ja kukapa tietää, mitä hyvää
tulevaisuudessa koituu tästä tapaamisesta? Väitän itselleni, että
kreivi, joka aavistaa kaikki, on tahtonut tehdä minut tutuksi herra ja
rouva Villefort'in kanssa, ja monesti koetan tutkia hänen katseistaan,
aavistaako hän minun rakastavan teitä.

-- Hyvä ystävä, sanoi Valentine, -- jos aina puhuisitte noin, pitäisin
teitä näkyjennäkijänä ja epäilisin todellakin tervettä järkeänne.
Ajatelkaahan tarkemmin. Isäni, joka ei käy seurapiireissä, on monta
monituista kertaa vastannut rouva Villefort'ille kieltävästi, kun on
ollut kysymys näistä kutsuista, mutta rouva Villefort tahtoo kaikin
mokomin nähdä tuon upporikkaan miehen hänen omassa asunnossaan ja on
sen vuoksi viimein suurella vaivalla saanut isäni suostumaan. Ei, ei,
uskokaa minua, lukuun ottamatta teitä, Maximilien, en voi turvautua
kehenkään muuhun kuin isoisääni, joka on puolikuollut, ja äitiini, joka
on vainaja.

-- Tunnen kyllä sielussani, että järki on teidän puolellanne,
Valentine, mutta suloinen äänenne, joka aina ennen on voinut saada
minut vakuuttuneeksi, ei tänään vaikuta minuun.

-- Ei teidänkään minuun, sanoi Valentine, -- ja myönnän suoraan, että
ellei teillä ole minulle mitään muuta esimerkkiä kerrottavana...

-- On kyllä yksi, sanoi Maximilien arkaillen, -- mutta minun täytyy
myöntää, että se on äskeistä vielä järjettömämpi.

-- Sitä pahempi, hymyili Valentine.

-- Ja yhtä kaikki, jatkoi Morrel, -- se riittää vakuuttamaan minut,
joka olen täydellisesti vaisto- ja tunneihminen. Kymmenenä
sotapalvelusvuotena olen usein saanut kiittää pelastuksestani noita
äkillisiä ajatuksen leimahduksia, jotka käskevät meitä astumaan askelen
eteenpäin tai taaksepäin, niin että meihin suunnattu kuula lentää
ohitse.

-- Rakas Maximilien, miksi ette tunnusta, että se on ollut minun
rukousteni ansiota? Kun olette täältä loitolla, en enää rukoile Jumalaa
ja äitiäni omasta vaan teidän puolestanne.

-- Niin, siitä asti, kun olette tuntenut minut, sanoi Morrel hymyillen,
-- mutta mitä sanotte siitä ajasta, jolloin ette minua tuntenut?

-- Koska ette tahdo minua kiittää mistään, senkin ilkeä ihminen, niin
kertokaa tuosta esimerkistä, jonka itsekin tunnustatte järjettömäksi.

-- No niin, katsokaa portin raosta, niin näette tuolla puuhun sidotun
hevosen, jolla olen ratsastanut tänne.

-- Voi kuinka kaunis hevonen! huudahti Valentine. -- Miksi ette tuonut
sitä tänne portin luo? Olisin puhunut sille, ja se olisi ymmärtänyt
minua.

-- Se on todellakin kallisarvoinen hevonen, sanoi Morrel. --
No niin, tiedättehän, että varani ovat rajoitetut enkä sen vuoksi
yleensä tee ajattelemattomia kauppoja. Näin erään hevoskauppiaan
luona tämän suurenmoisen Medeian ja sain kuulla, että se maksoi
neljätuhattaviisisataa frangia. Ymmärrättehän, että sain luopua sitä
ihailemasta ja läksin pois raskain mielin, sillä ratsu oli katsonut
minuun hellästi, oli hyväillyt minua päällään ja iloisesti juossut
noustuani sen satulaan. Samana iltana oli luonani muutamia ystäviä,
Château-Renaud, Debray sekä viisi, kuusi muuta tyhjäntoimittajaa, joita
ette tunne edes nimeltä. Alettiin pelata korttia. En pelaa koskaan,
sillä en ole kylliksi rikas voidakseni menettää enkä kylliksi köyhä
toivoakseni voittoa. Mutta olin omassa kodissani, ymmärrättehän, ja
minun täytyi lähettää noutamaan kortit. Juuri kun istuimme pelipöytään,
tuli kreivi Monte-Cristo. Hän istui pöydän ääreen, pelattiin, ja minä
voitin; rohkenen tuskin teille mainita, että voitin viisituhatta
frangia. Erosimme puoliyön aikaan. En voinut hillitä itseäni, otin
vaunut ja ajoin hevoskauppiaan luo. Soitin kelloa kiihkeänä ja
levottomana. Portinvartija luuli minua varmaankin hulluksi. Ryntäsin
pihaan, juoksin talliin, katsoin pilttuuseen. Mikä onni! Medeia söi
kaurojaan. Otan satulan, panen sen ratsun selkään, panen sen päähän
suitset, Medeia mukautuu vastustelematta kaikkeen. Pantuani
neljätuhattaviisisataa frangia hämmästyneen kauppiaan eteen pöydälle
palasin, tai oikeammin sanoen vietin yöni ratsastamalla pitkin
Champs-Elysées'ta. No niin, näin valoa kreivin ikkunasta ja olin
huomaavinani hänen varjonsa liikkuvan verhon takana. Nyt olen valmis
vannomaan, että kreivi tiesi minun haluavan hevosta ja hävisi
tahallaan, että minä voisin voittaa.

-- Rakas Maximilien, sanoi Valentine, -- olette todellakin aivan liian
suuri haaveksija ... te ette kauaakaan rakasta minua... Noin runoileva
mies ei voi tyytyä niin yksitoikkoiseen rakkauteen kuin meidän on...
Mutta, hyvä Jumala, kuulkaa, joku huutaa minua ... kuuletteko?

-- Valentine, sanoi Maximilien, -- pistäkää sormenne portin raosta,
että voin sitä suudella.

-- Maximilien, olemmehan luvanneet noudattaa toistemme toivomuksia.

-- Niin kuin siis tahdotte, Valentine.

-- Olisitteko onnellinen, jos täyttäisin toivomuksenne?

-- Olisin!

Valentine nousi penkille eikä ojentanut hänelle sormeaan, vaan koko
kätensä portin ylitse.

Maximilien huudahti, nousi vuorostaan portin kulmapylväälle, tarttui
ojennettuun käteen ja painoi sille kiihkeän suudelman. Mutta pieni käsi
irroittautui pian hänen kädestään, ja nuori mies kuuli Valentinen
pakenevan, ehkä kauhistuen tunnetta, jonka oli juuri kokenut.



58. Herra Noirtier de Villefort


Seuraavaa oli tapahtunut kuninkaallisen prokuraattorin talossa rouva
Danglars'in ja hänen tyttärensä lähdettyä ja äsken kertomamme
keskustelun aikana.

Herra Villefort oli rouva Villefort mukanaan tullut isänsä luo. Missä
Valentine oli, sen tiedämme.

Kun he olivat sanoneet vanhukselle hyvää päivää ja olivat lähettäneet
huoneesta pois Barrois'n, vanhan palvelijan, istuutuivat he hänen
viereensä.

Herra Noirtier istui isossa pyörätuolissaan, johon hänet aamulla
kannettiin ja josta hänet illalla nostettiin pois. Hänen edessään oli
iso peili, johon kuvastui koko huone, niin että hän saattoi nähdä, kuka
tuli huoneeseen, kuka sieltä läksi ja mitä hänen ympärillään
puuhailtiin. Liikkumattomana kuin kuvapatsas katseli herra Noirtier
älykkäillä ja vilkkailla silmillään lapsiaan, joiden juhlallisesta
esiintymisestä hän saattoi päätellä heidän ryhtyneen odottamattomiin
puuhiin.

Näkö ja kuulo antoivat vielä eloa tälle ruumiille, joka jo suurimmaksi
osaksi näytti olevan valmis hautaan. Ja näistäkin kahdesta aistista
saattoi vain toisella antaa ulkomaailmalle tietoja siitä, mitä tämän
kuvapatsaan sisällä liikkui. Mutta tämä sisäistä elämää ilmaiseva katse
oli aivan kuin kaukainen valo, joka ilmaisee erämaahan eksyneelle
matkustajalle, että joku vielä valvoo keskellä hiljaisuutta ja
pimeyttä.

Vanhan Noirtier'n silmät olivat mustat ja niiden kulmakarvat mustat,
mutta tukka, joka pitkinä suortuvina valui hänen hartioilleen, oli
valkoinen. Hänen silmissään kuvastui koko se toimintakyky, vilkkaus,
voima ja äly, joka ennen oli ilmennyt hänen olemuksessaan ja
sielussaan. Käden liike, äänen sointu ja vartalon liikunta puuttui,
mutta silmä korvasi tämän kaiken. Hän käski silmillään, hän kiitti
silmillään, hän oli kuollut ruumis, jolla oli elävät silmät, eikä
mikään ollut sen kamalampaa kuin nämä marmorikasvot, joiden silmistä
säkenöi suuttumus tai loisti ilo. Vain kolme henkilöä ymmärsi tämän
halvatun raukan katseiden kieltä: Villefort, Valentine ja vanha
palvelija, jonka äsken mainitsimme. Mutta kun Villefort harvoin näki
isänsä ja oikeastaan vain silloin, kun hän ei tätä tapaamista voinut
välttää, kun hän silloinkaan ei koettanut vanhusta miellyttää
tahtomalla häntä ymmärtää, riippui vanhuksen koko onni hänen
pojantyttärestään. Valentine oli kiintymyksen, rakkauden ja
kärsivällisyyden avulla päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi
Noirtier'n katseista kaikki tämän ajatukset. Kaikille muille mykkään ja
käsittämättömään kieleen vastasi Valentine koko äänellään, kaikilla
ilmeillään ja koko sielullaan niin, että tytön ja melkein tuhkaksi
muuttuneen miehen välillä syntyi vilkas keskustelu. Tällä miehellä oli
näet yhä tavattoman suuret tiedot, erinomainen ajatusten terävyys ja
niin voimakas tahto kuin ikinä saattaa olla sielussa, kun se on
suljettu aineeseen, jota se ei enää voi hallita.

Palvelija taas, joka oli ollut herransa palveluksessa
kaksikymmentäviisi vuotta, tunsi niin tarkoin kaikki hänen
toivomuksensa, että Noirtier'n hyvin harvoin tarvitsi häneltä mitään
pyytää.

Villefort ei tarvinnut kummankaan apua aloittaakseen omituisen
keskustelunsa isänsä kanssa. Hän osasi kyllä lukea isänsä ajatukset
hänkin, ja syynä siihen, ettei hän useammin hänen kanssaan
keskustellut, oli välinpitämättömyys ja kyllästyminen. Hän lähetti siis
Valentinen puutarhaan ja käski Barrois'n poistua, ja kun hän oli
istunut isänsä oikealle puolelle ja rouva Villefort vasemmalle, sanoi
hän:

-- Älkää kummastuko, että Valentine ei ole tullut mukanamme ja että
olen lähettänyt Barrois'n pois, sillä tätä keskustelua ei saa kuulla
nuori tyttö eikä palvelija. Rouva Villefort'illa ja minulla on eräs
asia ilmoitettavana teille.

Tämän alkupuheen aikana pysyivät Noirtier'n kasvot liikkumattomina,
jota vastoin Villefort'in katse näytti tahtovan tunkeutua vanhuksen
sielun syvimpään sopukkaan asti.

-- Mitä siihen asiaan tulee, sanoi Villefort jääkylmällä äänellään,
joka ei näyttänyt sallivan mitään vastaväitteitä, -- niin olemme
varmat, rouva Villefort ja minä, että te siihen suostutte.

Vanhuksen katse pysyi ilmeettömänä. Hän kuunteli, siinä kaikki.

-- Me aiomme naittaa Valentinen, sanoi Villefort.

Vahakuva ei olisi voinut pysyä liikkumattomampana kuin Noirtier'n
kasvot.

-- Kolmen kuukauden kuluttua vietetään häät, jatkoi Villefort.

Vanhuksen katse pysyi elottomana. Rouva Villefort yhtyi vuorostaan
puheeseen:

-- Luulimme tämän uutisen herättävän mielenkiintoanne, sillä Valentine
on aina näyttänyt olevan teidän suosiossanne. Meidän on siis vain enää
ilmoitettava nuoren miehen nimi. Avioliitto on kunniakkain, mitä
Valentine voi itselleen toivoa. Hänen tuleva miehensä on rikas, hänellä
on kuuluisa nimi, ja hänen käytöksensä ja elämänsä ovat takeena siitä,
että hän tekee vaimonsa onnelliseksi. Hänen nimensä ei ole teille
tuntematon. Hän on herra Franz de Quesnel, paroni d'Epinay.

Vaimonsa lyhyen puheen aikana Villefort katseli entistä tarkkaavammin
vanhusta. Kun rouva Villefort mainitsi Franzin nimen, värähtivät
Noirtier'n silmät, minkä ilmeen hänen poikansa hyvin tunsi, hänen
silmäteränsä laajenivat ja niistä välähti salama.

Kuninkaallinen prokuraattori, joka tiesi, mikä poliittinen
vihamielisyys oli vallinnut Noirtier'n ja Franzin isän välillä, ymmärsi
hyvin tämän salaman merkityksen ja jatkoi heti vaimonsa lopetettua:

-- Ymmärrättehän, kuinka tärkeätä on naittaa Valentine nyt, kun hän on
tullut kahdeksantoistavuotiaaksi. Asiaa järjestäessämme olemme ottaneet
teidätkin huomioon ja jo edeltäpäin sopineet siitä, että Valentinen
mies suostuu siihen, että te, jota Valentine erikoisesti rakastaa ja
joka näytätte rakastavan häntä, saatte asua heidän luonaan. Näin ei
teidän tarvitse tehdä elintapoihinne mitään muutoksia ja saatte
vaalijoiksenne yhden lapsen sijasta kaksi.

Noirtier'n katse muuttui hurjaksi.

Vanhuksen sielussa liikkui epäilemättä kamalia ajatuksia. Tuskan ja
suuttumuksen parahdus nousi hänen kurkkuunsa, ja kun se ei voinut
purkautua, niin se tukahdutti häntä, sillä hänen kasvonsa tulivat
punaisiksi ja huulensa sinisiksi.

Villefort avasi rauhallisesti ikkunan sanoen:

-- Täällä on hyvin kuuma, ja herra Noirtier voi siitä pahoin.

Sitten hän palasi, mutta ei istunut enää.

-- Tämä avioliitto, sanoi rouva Villefort, -- miellyttää Franz
d'Epinayta ja hänen sukuaan, johon kuuluu vain setä ja täti. Kun hänen
äitinsä kuoli lapsen syntyessä ja kun hänen isänsä surmattiin vuonna
1815, niin hän on aivan vapaa päättämään asioistaan oman tahtonsa
mukaan.

-- Isän kuolema on jäänyt salaperäiseksi, sanoi Villefort, -- ja
syylliset ovat pysyneet tuntemattomina, vaikka epäilykset ovat
kohdistuneetkin moneen henkilöön.

Noirtier ponnisti niin paljon, että hänen huulilleen ilmestyi aivan
kuin hymy.

-- Sen vuoksi, sanoi Villefort, -- todelliset syylliset, ne, jotka
tietävät rikoksen tehneensä ja joita ihmisten tuomio voi kohdata heidän
eläessään ja Jumalan heidän kuoltuaan, olisivat hyvin onnellisia, jos
he olisivat meidän sijassamme ja voisivat tarjota tyttären Franz
d'Epinaylle, siten hävittääkseen kaiken epäilyksen osallisuudestaan
murhaan.

Noirtier oli niin äkkiä tyyntynyt, että sellaista voimanponnistusta ei
olisi voinut odottaakaan hänen kaltaiseltaan murtuneelta olennolta.

-- Ymmärrän kyllä, lausui hänen katseensa Villefort'ille, ja tämä katse
ilmaisi hänen syvän halveksimisensa ja suuttumuksensa.

Villefort, joka oli lukenut hänen katseensa sisällön, vastasi siihen
kohauttamalla olkapäitään.

Sitten hän viittasi vaimoaan nousemaan.

-- Nyt, sanoi rouva Villefort, -- ottakaa vastaan meidän
sydämellisimmät jäähyväisemme. Tahdotteko, että Edouard tulee teitä
tervehtimään?

Oli sovittu, että vanhus ilmaisi myöntymyksensä sulkemalla silmänsä ja
kieltäytymisensä räpyttämällä useaan kertaan silmiään, ja kun hän nosti
katseensa taivasta kohden, niin hän toivoi jotakin.

Jos hän tahtoi tavata Valentinen, niin hän sulki vain oikean silmänsä.

Jos hän tahtoi Barrois'n luokseen, niin hän sulki vain vasemman
silmänsä.

Kuullessaan rouva Villefort'in kysymyksen hän räpytti moneen kertaan
silmiään.

Huomatessaan tämän selvän kiellon rouva Villefort puraisi huultaan.

-- Lähetän siis Valentinen luoksenne, vai mitä? sanoi hän.

-- Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä nopeasti.

Herra ja rouva Villefort poistuivat ja lähettivät noutamaan Valentinea,
jolle jo aikaisemmin oli ilmoitettu, että herra Noirtier'lla oli
hänelle asiaa.

Heidän mentyään saapui Valentine mielenliikutuksesta punaisena
vanhuksen luo. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että isoisä kärsi ja
että hänellä oli paljon sanottavaa.

-- Rakas isä, sanoi Valentine, -- mitä on tapahtunut? Joku on
suututtanut sinua, ja sinä olet vihoissasi, eikö niin?

-- Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä.

-- Kenelle olet vihoissasi? Isällenikö? Et. Äidillenikö? Et. Minulleko?

Vanhus vastasi myöntävästi.

-- Minulleko? kysyi nuori tyttö kummastuneena.

Vanhus vastasi uudelleen myöntävästi.

-- Mitä siis olenkaan tehnyt, rakas isä? huudahti Valentine. -- Koko
aamuna en ole sinua nähnyt. Sinulle on siis kerrottu jotakin pahaa
minusta?

-- Niin, ilmaisi vanhus vilkkaasti katseellaan.

-- En toden totta tiedä, mistä on kysymys, sen vannon... Ahaa!... Herra
ja rouva Villefort läksivät äsken luotasi, eikö niin?

-- Niin.

-- Ja he siis ovat puhuneet sellaista, mikä on sinua suututtanut? Mitä
he ovat sanoneet? Tahdotko, että menen heiltä sitä kysymään ja tulen
sitten pyytämään sinulta anteeksi?

-- En, en, vastasi katse.

-- Sinähän kauhistutat minua. Mitä he siis ovatkaan voineet sanoa!

Valentine mietti.

-- Nyt minä tiedän, sanoi hän vaimentaen ääntään ja lähestyen vanhusta.
-- He ovat varmaankin puhuneet avioliitostani?

-- Niin, vastasi suuttunut katse.

-- Minä ymmärrän. Sinä olet minulle vihoissasi, kun en ole siitä
sinulle puhunut. Katsohan, he olivat ankarasti kieltäneet minua
mainitsemasta siitä sinulle. He eivät sanoneet minulle mitään suoraan,
vaan sain tietää kaiken sattumalta. Sen tähden olen tässä asiassa ollut
niin vaitelias. Anna minulle anteeksi, vaari.

Vanhuksen terävä katse näytti vastaavan: "En ole pahoillani yksinomaan
vaitiolosi vuoksi."

-- Mikä sinulle sitten on tuottanut surua? ihmetteli tyttö. -- Oletko
luullut, että hylkäisin sinut, isä, ja että naimisiin mentyäni
unohtaisin sinut?

-- En, vastasi vanhus.

-- He ovat siis kertoneet sinulle Franz d'Epinayn suostuneen siihen,
että me saamme olla yhdessä?

-- Ovat.

-- Miksi siis olet suuttunut?

Vanhuksen silmiin tuli tavattoman syvää surua osoittava ilme.

-- Niin, kyllä ymmärrän, sanoi Valentine; -- siksi, että rakastat
minua?

Vanhus teki myöntymyksen merkin.

-- Pelkäätkö minun tulevan onnettomaksi?

-- Pelkään.

-- Etkö siis pidä Franzista?

Silmät vastasivat kolme tai neljä kertaa:

-- En, en, en.

-- Olet siis hyvin huolissasi?

-- Olen.

-- Kuule siis, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen Noirtier'n eteen
ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. -- Minäkin olen hyvin huolissani,
sillä minäkään en rakasta Franz d'Epinayta.

Isoisän silmissä välähti ilon säde.

-- Kun aioin mennä luostariin, muistathan, kuinka sinä silloin suutuit
siitä?

Kyynel välkkyi vanhuksen silmissä.

-- Tein sen siksi, että pääsisin tästä avioliitosta.

Noirtier'n hengitys kävi läähättäväksi.

-- Hyvä Jumala, jospa me yhdessä voisimme tehdä tyhjäksi heidän
aikeensa, isoisä! Mutta sinä olet voimaton, sinä, jonka sielu kuitenkin
on jäntevä ja tahto luja. Mutta kun taisteleminen tulee kysymykseen,
olet yhtä heikko, jopa heikompikin kuin minä. Kun olit voimakas ja
terve, olisit ollut erinomainen suojelijani, mutta nyt et voi muuta
kuin ymmärtää minua ja joko iloita tai surra kanssani. Se on ainoa
onni, minkä Jumala unohti riistää minulta ottaessaan muut.

Vanhuksen silmien ilme oli niin älykäs ja syvä, että nuori tyttö oli
lukevinaan niistä tämän vastauksen:

-- Sinä erehdyt, voin vielä paljon tehdä sinun hyväksesi.

-- Voitko vielä tehdä jotakin hyväkseni? kysyi Valentine.

-- Voin.

Noirtier nosti silmänsä taivasta kohden. Tämä merkki ilmaisi, että hän
halusi jotakin.

-- Mitä tahdot, rakas isä, ilmoitahan?

Valentine mietti miettimällä, lausui ääneen kaikki ajatuksensa sen
mukaan, kuin ne tulivat hänen mieleensä, ja huomatessaan, että vanhus
vastasi kieltävästi kaikkeen, mitä hän ehdotti, hän lopulta sanoi:

-- Nyt minun täytyy turvautua viimeiseen keinoon, koska en vähemmällä
ymmärrä.

Hän luetteli kaikki kirjaimet A:sta N:ään asti ja odotti hymyillen
halvaantuneen vastausta. N:n kohdalla vanhus antoi myöntymyksen merkin.

-- Siis se, mitä haluat, alkaa N-kirjaimella. Nyt on siis kysymys
N:stä? Ottakaamme siis selko siitä, mikä alkaa N:llä. Na, ne, ni, no.

-- Niin, niin, niin, vastasi vanhus.

-- Ahaa, siis _no_?

-- Niin.

Valentine meni noutamaan sanakirjan ja asetti sen pulpetille Noirtier'n
eteen. Hän avasi sen ja alkoi nopeasti kuljettaa sormeaan pitkin sivua.

_Notaari_-sanan kohdalla Noirtier käski hänen pysähtymään.

-- Notaari, sanoi Valentine. -- Sinä tahdot siis tavata notaaria,
isoisä?

Vanhus ilmaisi, että hän todellakin halusi puhutella notaaria.

-- Saako isäni sen tietää?

-- Saa.

-- Tahdotko kiireimmän kautta notaarin luoksesi?

-- Tahdon.

-- Lähetän siis heti paikalla häntä noutamaan. Onko siinä kaikki, mitä
tahdot?

-- On.

Valentine meni soittamaan kelloa ja käski palvelijaa menemään noutamaa
herra tai rouva Villefort'ia isoisän luo.

-- Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Valentine; -- olet ... arvaan kyllä.
Eipä ollut helppoa saada tästä selkoa, vai mitä arvelet?

Ja nuori tyttö hymyili vanhukselle aivan kuin lapselle.

Herra Villefort tuli Barrois'n seurassa.

-- Isoisäni tahtoo puhutella notaaria, sanoi Valentine.

Kuullessaan tämän kummallisen ja odottamattoman pyynnön Villefort loi
tutkivan katseen halvaantuneeseen.

-- Niin, vastasi vanhus jyrkästi.

Kaikesta huomasi, että hän oli valmis ryhtymään taisteluun asiansa
puolesta pojantyttärensä ja vanhan palvelijansa avulla.

-- Tahdotteko puhutella notaaria? kysyi Villefort.

-- Tahdon.

-- Miksi?

Noirtier ei vastannut.

-- Mihinkä te notaaria tarvitsette? kysyi Villefort.

Vanhuksen katse pysyi liikkumattomana ja siis mykkänä ilmaisten vain:
Minä pysyn päätöksessäni.

-- Tehdäksennekö jollakin tavoin meille kiusaa? lausui Villefort. --
Kannattaako se?

-- Mutta, sanoi Barrois, joka niin kuin vanhat palvelijat ainakin oli
tottunut itsepäisenä pitämään omat ajatuksensa, -- jos herra tahtoo
puhutella notaaria, niin hän varmaankin tarvitsee häntä. Minä menen
noutamaan hänet.

Barrois ei tunnustanut ketään muuta herrakseen kuin Noirtier'n eikä
sallinut, että hänen määräyksiään millään tavoin vastustettiin.

-- Niin, tahdon puhutella notaaria, ilmaisi vanhus uhmaavasti
sulkemalla silmänsä aivan kuin painostaen: Saammepahan nähdä,
uskaltaako kukaan vastustaa minun tahtoani.

-- Tuotakoon siis notaari, koska niin tahdotte ehdottomasti. Mutta minä
pyydän häneltä anteeksi, ja sen saatte tekin tehdä, sillä tämä
kohtaaminen muodostuu hyvin naurettavaksi.

-- Samapa se, sanoi Barrois. -- Joka tapauksessa menen noutamaan hänet.

Ja vanha palvelija poistui voitokkaana.



59. Testamentti


Barrois'n mennessä loi Noirtier pojantyttäreensä tuon älykkään
katseensa, joka ilmaisi paljon. Tyttö ymmärsi katseen, samoin
Villefort, sillä hänen otsansa synkkeni ja silmäkulmansa rypistyivät.

Hän otti tuolin, istui ja jäi halvaantuneen huoneeseen odottamaan.

Noirtier katseli hänen toimiaan aivan välinpitämättömänä. Mutta
vilkaisten Valentineen hän käski tätä olemaan rauhassa ja jäämään
huoneeseen.

Kolmen neljänneksen kuluttua palvelija palasi notaarin seurassa.

-- Hyvä herra, sanoi Villefort tervehdittyään häntä, -- tässä oleva
herra Noirtier de Villefort on pyytänyt teitä saapumaan luokseen.
Halvaus on riistänyt häneltä puhelahjan ja liikuntakyvyn, joten meidän
onnistuu vain suurella vaivalla ymmärtää muutamia hänen ajatuksiaan.

Noirtier loi Valentineen niin vakavan ja käskevän katseen, että tämä
heti paikalla vastasi:

-- Minä ymmärrän kaikki, mitä isoisäni haluaa sanoa.

-- Kaikki, lisäsi Barrois, -- aivan kaikki, niin kuin jo tullessamme
mainitsin.

-- Sallikaa minun huomauttaa, hyvä herra, ja tekin, hyvä neiti, sanoi
notaari kääntyen Villefort'in ja Valentinen puoleen, -- tämä tapaus
vaatii virkamieheltä suurta edesvastuuta. Jotta asiapapereilla olisi
lain voima, on ensiksikin aivan välttämätöntä, että kaikki on laadittu
täydellisesti asianomaisen tahdon mukaan. Minä en puolestani voi olla
varma siitä, vastaako asianomainen kieltävästi vai myöntävästi
kaikkeen, koska hän ei itse puhu. Ja koska siis en voi päästä selville,
mitä hän hyväksyy, mitä vastustaa, on virkani toimittaminen täällä
tarpeetonta, jopa laitontakin.

Notaari astui askelen poistuakseen. Tuskin huomattava riemun ilme tuli
kuninkaallisen prokuraattorin huulille. Noirtier puolestaan katsoi niin
tuskaisesti Valentineen, että tämä astui notaarin tielle ja sanoi:

-- Hyvä herra, se kieli, jota puhun isoisäni kanssa, on hyvin helppoa.
Voin opettaa teidät muutamassa minuutissa sitä ymmärtämään. Mitä
vaaditte, ennen kuin omatuntonne on täysin rauhallinen?

-- Sen, mikä on välttämätöntä, ennen kuin asiapaperit saavuttavat lain
voiman, vastasi notaari; -- tarkoitan, että minun täytyy selvästi
tajuta, mitä hän hyväksyy ja mitä hylkää.

-- No niin, kahden merkin avulla voitte päästä varmuuteen siitä, että
isoisäni on täysissä hengen voimissa. Herra Noirtier, joka ei voi puhua
eikä tehdä liikettä, sulkee silmänsä myöntymisen merkiksi ja räpyttää
niitä useampaan kertaan vastatakseen kieltävästi. Nyt tiedätte kylliksi
voidaksenne puhella herra Noirtier'n kanssa, koettakaa!

Vanhus loi Valentineen katseen, jossa oli niin paljon hellyyttä ja
kiitollisuutta, että notaarikin sen ymmärsi.

-- Oletteko kuullut ja ymmärtänyt, mitä poikanne tytär on sanonut?
kysyi notaari.

Noirtier sulki silmänsä ja avasi ne vähän ajan kuluttua.

-- Ja myönnätte hänen sanansa oikeiksi, tarkoitan, että hänen
mainitsemansa merkit ovat todellakin ne, joiden avulla ilmaisette
tahtonne?

-- Ovat, vastasi taas vanhus.

-- Tekö lähetitte minua noutamaan?

-- Niin.

-- Laatiaksenne asiakirjan?

-- Niin.

-- Enkä minä saa lähteä ennen kuin olen asiakirjan laatinut?

Vanhus räpytti nopeasti ja moneen kertaan silmiään.

-- Ymmärrättekö nyt, kysyi nuori tyttö, -- ja onko omatuntonne
rauhoitettu?

Mutta ennen kuin notaari ennätti vastata, vei Villefort hänet syrjään
ja sanoi:

-- Hyvä herra, luuletteko, että ihminen voi kestää noin suurta ruumiin
vauriota ilman että se vaikuttaa hänen henkisiin ominaisuuksiinsa?

-- Sen suhteen en ole lainkaan levoton, vastasi notaari; -- kummastelen
vain, miten voimme arvata hänen ajatuksensa voidaksemme tehdä
kysymyksiä?

-- Teidän mielestänne se siis on mahdotonta? sanoi Villefort.

Valentine ja vanhus kuulivat tämän keskustelun. Noirtier loi
Valentineen niin terävän ja käskevän katseen, että se vaati heti
toimimaan.

-- Älkää olko siitä huolissanne, sanoi Valentine. -- Niin vaikealta
kuin teistä näyttääkin arvata isoisäni ajatukset, lupaan tehdä teille
ne niin selviksi, että kaikki epäilyksenne haihtuvat. Olen kuusi vuotta
elänyt herra Noirtier'n seurassa, sanokoon hän itse, onko ainoakaan
hänen toivomuksistaan hautaantunut hänen sydämeensä sen vuoksi, ettei
hän ole voinut sitä minulle ilmaista?

-- Ei, vastasi vanhus.

-- Koettakaamme siis, sanoi notaari. -- Hyväksyttekö neidin
tulkiksenne?

Halvaantunut ilmaisi myöntymyksensä.

-- Hyvä on. Mitä siis minusta tahdotte, ja minkä asiakirjan tahdotte
minun teille laativan?

Valentine luetteli kaikki aakkosten kirjaimet T:hen asti.

Tämän kirjaimen kohdalla vanhuksen ilmeikäs katse käski häntä
pysähtymään.

-- Herra tarkoittaa T-kirjainta, sen huomaa aivan selvästi, sanoi
notaari.

-- Odottakaahan, sanoi Valentine; sitten kääntyen vanhuksen puoleen hän
jatkoi: -- Ja, te...

Tässä vanhus pysäytti hänet.

Silloin Valentine otti sanakirjan ja notaarin tarkastaessa alkoi
selailla sen lehtiä.

-- Testamentti, ilmaisi hänen sormensa, kun se vanhuksen katseen
vaatimuksesta pysähtyi.

-- Testamentti, huudahti notaari. -- Asia on selvä, herra tahtoo tehdä
testamenttinsa.

-- Niin, vastasi Noirtier useaan kertaan.

-- Tämähän on aivan ihmeellistä, eikö olekin? sanoi notaari kääntyen
hämmästyneen Villefort'in puoleen.

-- On kyllä, ja vielä ihmeellisemmäksi muodostuu testamentti, sillä
sitä ei varmaankaan voida kirjoittaa ilman tyttäreni apua. Mutta
Valentine tulee ehkä niin suuressa määrässä osalliseksi tästä
testamentista, ettei hän minun mielestäni ole oikein sopiva herra
Noirtier de Villefort'in hämärien mielipiteiden tulkiksi.

-- Ei, ei, vastasi halvattu.

-- Mitä? huudahti Villefort. -- Eikö Valentine saakaan teitä periä?

-- Ei, vastasi Noirtier.

-- Hyvä herra, sanoi notaari, joka oli aivan ihastunut näistä
alkukokeista ja aikoi kaikkialla kertoa tästä omituisesta testamentin
laatimisesta; -- hyvä herra, se, mikä vielä äsken näytti aivan
mahdottomalta, ei nyt tunnu laisinkaan vaikealta; tästä tulee niin
sanottu mystillinen testamentti, joka lain mukaan on luettava ääneen
seitsemän todistajan läsnä ollessa, testamentin laatijan hyväksyttävä
ja notaarin sinetillä suljettava. Mitä aikaan tulee, niin tämän
laatiminen tuskin kestää sen kauempaa kuin tavallisenkaan
testamentin; onhan testamentissa aina ensiksi lain määräämät yleiset
lauselmat, ja yksityiskohdat taas riippuvat testamentin laatijan
varallisuussuhteista, ja te, jotka olette hänen asioitaan hoitanut,
voitte antaa tietoja niistä. Mutta tehkäämme testamentti alun alkaen
mahdollisimman lailliseksi. Otan jonkun virkaveljeni avukseni, ja
vaikka se sotiikin yleistä tapaa vastaan, saa hän olla läsnä
testamenttia saneltaessa. Oletteko tyytyväinen? sanoi notaari kääntyen
vanhuksen puoleen.

-- Olen, vastasi vanhus riemuiten, kun hänen tahtonsa ymmärrettiin.

-- Mitä hän aikoo tehdä? tuumi Villefort, joka korkeassa virassaan oli
tottunut varovaiseksi eikä voinut arvata isänsä aikeita.

Hän kääntyi siis lähteäkseen noutamaan toista notaaria. Mutta Barrois,
joka oli kuullut kaikki ja arvasi isäntänsä tahdon, oli jo lähtenyt.

Kuninkaallinen prokuraattori lähetti silloin sanan vaimolleen pyytäen
myös häntä paikalle.

Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki koolla halvaantuneen huoneessa
ja toinen notaari oli saapunut.

Muutaman sanan vaihdettuaan virkamiehet olivat yhtä mieltä asioista.
Luettiin Noirtier'lle tavallinen testamentin kaava. Sitten ensimmäinen
notaari kääntyi hänen puoleensa, ikään kuin tutkiakseen hänen
sieluntilaansa, ja sanoi:

-- Kun testamentti laaditaan, niin se tehdään jonkun hyväksi.

-- Niin, vastasi Noirtier.

-- Onko teillä selvillä, kuinka suureksi nousee omaisuutenne?

-- On.

-- Luettelen teille numeroita, toisen toistaan suurempia. Pysäytätte
minut silloin, kun mielestänne olen päässyt kylliksi korkealle.

-- Niin.

Tämä kysely oli tavallaan juhlallinen. Harvoin lienee sielun taistelu
aineen kahleita vastaan saanut näin selvästi näkyvän muodon. Tekisi
mieli sanoa, että se oli suorastaan ylevää tai ainakin hyvin
ihmeellistä.

Herra Noirtier'n ympärille muodostettiin piiri, toinen notaari istui
pöydän ääreen valmiina kirjoittamaan. Ensimmäinen notaari seisoi hänen
edessään ja kyseli.

-- Omaisuutenne on kolmeasataatuhatta suurempi, eikö olekin? kysyi
notaari.

Noirtier vastasi myöntävästi.

-- Onko teillä neljäsataatuhatta? kysyi notaari.

Noirtier pysyi liikkumattomana.

-- Viisisataatuhatta?

Hän oli yhä liikkumaton.

-- Kuusisataatuhatta? Seitsemänsataatuhatta? Kahdeksansataatuhatta?
Yhdeksänsataatuhatta?

Noirtier vastasi myöntävästi.

-- Onko teillä yhdeksänsataatuhatta?

-- On.

-- Kiinteätä omaisuuttako? kysyi notaari.

Noirtier vastasi kieltävästi.

-- Valtion arvopapereitako?

Noirtier vastasi myöntävästi.

-- Ovatko nämä paperit hallussanne?

Noirtier loi katseen vanhaan palvelijaan, joka poistui huoneesta ja
palasi hetken kuluttua tuoden pienen laatikon.

-- Sallitteko, että avaamme tämän laatikon? kysyi notaari.

Noirtier vastasi myöntävästi.

Laatikko avattiin, ja siinä oli yhdeksänsataatuhatta frangia valtion
arvopapereina.

Ensimmäinen notaari ojensi paperin toisensa jälkeen virkaveljelleen.
Määrä oli sama, jonka Noirtier oli ilmoittanut.

-- Hyvä on, sanoi hän. -- Kaikesta päättäen järki on täydessä kunnossa.

Sitten kääntyen halvaantuneen puoleen hän sanoi:

-- Teillä on siis yhdeksänsadantuhannen frangin arvosta varoja, ja sen
mukaan, miten ne ovat sijoitetut, tuottavat ne teille vuosittain
neljäkymmentätuhatta frangia korkoja?

-- Niin, vastasi halvaantunut.

-- Kenelle tahdotte tämän omaisuuden lahjoittaa?

-- Siitä ei ole epäilystäkään, sanoi rouva Villefort. -- Herra Noirtier
rakastaa yksinomaan poikansa tytärtä neiti Valentine de Villefort'ia.
Tyttö on hoitanut vanhusta kuusi vuotta ja on hellyydellään osannut
voittaa isoisänsä rakkauden, sanon melkein kiitollisuuden. On vain
oikein, että hän saa palkan uskollisuudestaan.

Noirtier'n silmissä välähti katse, joka selvästi osoitti, että hän
varsin hyvin tiesi rouva Villefort'in puheen valheelliseksi.

-- Lahjoitatteko siis neiti Valentine de Villefort'ille nämä
yhdeksänsataatuhatta frangia? kysyi notaari, joka luuli asiaa selväksi,
mutta katsoi kuitenkin tarpeelliseksi saada Noirtier'n suostumuksen
siihen ja tahtoi, että kaikki läsnä olevat voisivat todistaa vanhuksen
vastanneen myöntävästi.

Valentine oli peräytynyt askelen ja itki silmät maahan luotuina. Vanhus
katseli häntä hetkisen sanomattoman hellästi. Sitten hän kääntyi
notaarin puoleen ja räpytti hyvin varmasti silmiään.

-- Ettekö? sanoi notaari. -- Ette siis teekään neiti Valentine de
Villefort'ia perilliseksenne?

Noirtier vastasi kieltävästi.

-- Ette kai vain erehdy? huudahti notaari. -- Vastaatteko todellakin
kieltävästi?

Noirtier vakuutti kieltonsa.

Valentine katsahti ylös. Häntä ei niinkään hämmästyttänyt se, että
hänet tehtiin perinnöttömäksi, kuin se, että hän oli käytöksellään
saanut vanhuksessa aikaan sellaisen mielentilan, josta tällaiset
päätökset tavallisesti johtuvat.

Mutta Noirtier katsoi häneen niin sanomattoman hellästi, että hän
huudahti:

-- Huomaan kyllä, isoisä, ettette riistä minulta muuta kuin
omaisuutenne, ja että jätätte minulle sydämenne.

-- Niin, niin, kyllä, vastasivat halvaantuneen silmät sulkeutuen niin
varmasti, että Valentine ei voinut erehtyä hänen vastauksestaan.

-- Kiitos, kiitos! sopersi nuori tyttö.

Mutta tämä kielto oli herättänyt rouva Villefort'in sielussa
odottamattoman toivon. Hän lähestyi vanhusta.

-- Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas
herra Noirtier? kysyi äiti.

Silmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.

-- Ei, sanoi notaari. -- Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?

-- En, vastasi Noirtier'n katse.

Notaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa
tunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.

-- Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. -- Ettekö
enää rakastakaan meitä?

Vanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi
sanomattoman hellänä Valentineen.

-- No niin, sanoi Valentine, -- jos todellakin rakastat meitä, niin
koeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan
ole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas
äitini puolelta. Selitä siis meille.

Noirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.

-- Minun käteni? sanoi Valentine.

-- Niin, vastasi Noirtier.

-- Hänen kätensä! kertasivat kaikki läsnä olevat.

-- Hyvät herrat, näettehän, että kaikki on turhaa ja että isäraukkani
on hullu, sanoi Villefort.

-- Oh, huudahti äkkiä Valentine, -- nyt ymmärrän! Tarkoitat
avioliittoani; etkö tarkoitakin?

-- Niin, niin, niin, vastasi vanhus, ja joka kerta, kun hänen
silmäluomensa nousivat, välähti salama.

-- Sinä olet suuttunut tuon avioliiton tähden.

-- Niin.

-- Tämähän on järjetöntä, sanoi Villefort.

-- Anteeksi, sanoi notaari, -- minun mielestäni tämä on päinvastoin
aivan järkevää ja selviää epäilemättä kohta.

-- Sinä et siis tahdo, että minä menen naimisiin herra Franz d'Epinayn
kanssa?

-- En, en tahdo, vastasi vanhuksen katse.

-- Ja te teette siis poikanne tyttären perinnöttömäksi sen vuoksi, että
hän menee vastoin tahtoanne naimisiin? huudahti notaari.

-- Niin, vastasi Noirtier.

-- Mutta, ellei hän mene naimisiin, hän saa teidät periä?

-- Niin.

Pitkällinen vaitiolo syntyi vanhuksen huoneessa.

Notaarit neuvottelivat keskenään. Valentine katseli kädet ristissä
isoisäänsä kiitollisena hymyillen. Villefort puri kalpeita huuliaan.
Rouva Villefort ei voinut hillitä kasvoillaan välähtävää ilon ilmettä.

-- Mutta, sanoi Villefort katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, --
mielestäni vain minä voin tässä asiassa päättää, mikä on soveliasta,
mikä ei. Minulla yksinäni on oikeus määrätä, kenen omaksi tyttäreni
tulee. Ja minä tahdon, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa.

Valentine vaipui itkien tuoliinsa.

-- Hyvä herra, sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen, -- mitä aiotte
tehdä omaisuudellanne siinä tapauksessa, että neiti Valentine menee
naimisiin herra Franzin kanssa.

Vanhus ei liikahtanutkaan.

-- Aiotteko yhtä kaikki lahjoittaa omaisuutenne?

-- Aion, vastasi Noirtier.

-- Jollekulle sukulaisellenne?

-- En.

-- Köyhille siis?

-- Niin.

-- Mutta tiedättehän, että laki kieltää teitä riistämästä omaisuuttanne
kokonaan sukulaisiltanne?

-- Tiedän.

-- Voitte siis lahjoittaa ainoastaan sen osan, minkä laki sallii.

Noirtier ei liikahtanut.

-- Tahdotte siis lahjoittaa kaikki?

-- Niin.

-- Mutta kuoltuanne riidellään testamenttinne rikki.

-- Ei.

-- Isäni tuntee minut, sanoi herra Villefort, -- ja tietää, että hänen
tahtonsa on minulle pyhä. Sitä paitsi hän tietää, etten siinä asemassa,
missä olen, voi ryhtyä taistelemaan köyhiä vastaan.

Noirtier'n katse ilmaisi voitonriemua.

-- Mitä siis olette päättänyt? kysyi notaari Villefort'ilta.

-- En mitään. Isäni on tehnyt päätöksensä, ja tiedän, ettei hän
päätöksiään muuta. Alistun siis siihen. Nämä yhdeksänsataatuhatta
frangia joutuvat siis perheen hallusta rikastuttamaan sairashuoneita.
Mutta minä en taivu vanhuksen oikkuun ja teen oman tahtoni mukaan.

Ja Villefort poistui vaimonsa seurassa jättäen isänsä vapaasti
päättämään, miten hän tahtoi testamenttinsa laatia.

Samana päivänä testamentti tehtiin. Mentiin noutamaan todistajia.
Vanhus hyväksyi testamentin, se suljettiin hänen läsnä ollessaan ja
talletettiin herra Deschampsin, perheen notaarin haltuun.



60. Lennätin


Palatessaan omalle puolelleen herra ja rouva Villefort saivat kuulla,
että kreivi Monte-Cristo oli tullut käymään heidän luonaan ja odotti
salongissa. Rouva Villefort'in mieli oli niin kuohuksissa, että
hän ei heti voinut mennä vierastaan tapaamaan, vaan poikkesi
makuuhuoneeseensa, mutta kuninkaallinen prokuraattori osasi siksi
paljon hillitä itseään, että astui suoraan salonkia kohden.

Mutta niin suuresti kuin hän saattoikin hallita mielialojaan ja
kasvojensa ilmettä, ei hän kuitenkaan voinut niin täydellisesti poistaa
otsaltaan pilveä, ettei iloisesti hymyilevä kreivi olisi huomannut tätä
synkkää ja miettivää ilmettä.

-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo tervehdittyään, -- mikä teitä
vaivaa, herra Villefort? Olitteko juuri laatimassa suurta syytöskirjaa?

Villefort koetti hymyillä.

-- En, herra kreivi, sanoi hän, -- tällä kertaa olen minä uhri. Minä
juttuni menetän, ja sattuma, itsepäisyys, hulluus on laatinut
syytöskirjan.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Monte-Cristo teeskennellen suurta osanottoa.
-- Onko todellakin tapahtunut jokin suuri onnettomuus?

-- Herra kreivi, sanoi Villefort tyynesti mutta katkerasti, -- siitä ei
kannata puhuakaan. Kysymyksessä on vähäpätöinen seikka, rahanhukka
ainoastaan.

-- Niinpä niin, sanoi Monte-Cristo, -- rahanhukka ei merkitse
paljoakaan, teillä kun on suuri omaisuus ja mielenne on ylevä ja
filosofinen.

-- Rahakysymys ei pahoitakaan mieltäni, sanoi Villefort, -- vaikka
yhdeksänsadantuhannen menettämistä voikin surra tai ainakin pahoitella.
Mutta mieltäni kaivelee tuo isku, jonka kohtalo, sallimus, sattuma, en
tiedä miten sitä nimittäisin, iskee minuun ja joka ehkä turmelee
tyttäreni tulevaisuuden. Ja tähän kaikkeen on syynä uudelleen lapseksi
tulleen vanhuksen oikku.

-- Mutta mitä oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo. -- Sanoitteko
yhdeksänsataatuhatta? Sellaista summaa kannattaa tosiaan surra, niin
kuin sanoitte, vaikka olisikin filosofi. Ja kuka tämän surun teille
tuottaa?

-- Isäni, josta olen teille puhunut.

-- Herra Noirtier! Todellako? Mutta muistaakseni olette kertonut
minulle, että hän on halvaantunut ja että hänen elimiensä toiminta on
kokonaan lamassa?

-- Ruumiillisten kyllä, sillä hän ei voi liikkua, ei puhua, mutta yhtä
kaikki, hän ajattelee, tahtoo, toimii, niin kuin näette. Tulen hänen
luotaan, ja hän parhaillaan sanelee testamenttiaan kahdelle notaarille.

-- Hän on siis puhunut?

-- Hän on saanut tahtonsa ilmaistuksi.

-- Millä tavoin?

-- Katseillaan. Hänen silmissään on säilynyt elo, ja niin kuin näette,
ne surmaavat.

-- Ystäväni, sanoi rouva Villefort, joka samassa astui huoneeseen, --
ehkä liioittelette asiaa.

-- Hyvä rouva..., kreivi kumarsi.

Rouva Villefort hymyili hänelle tavattoman herttaisesti.

-- Mitä siis herra Villefort oikeastaan minulle kertoo? kysyi
Monte-Cristo, ja mikä käsittämätön epäsuosio...?

-- Käsittämätön on juuri oikea sana, toisti kuninkaallinen
prokuraattori olkapäitään kohauttaen, -- vanhuksen oikku!

-- Eikä häntä siis voi mitenkään taivuttaa muuttamaan päätöstään?

-- Kyllä, vastasi rouva Villefort, -- ja minun miehestäni riippuu,
tuleeko tämä testamentti muuttumaan Valentinen eduksi vai häviöksi.

Kreivi, joka huomasi tilanteen kärjistyvän, käänsi huomionsa
Edouardiin, joka kaatoi mustetta lintujen juomakuppiin.

-- Rakkaani, sanoi Villefort vaimolleen, -- tiedättehän, etten millään
tavoin ole tahtonut esiintyä kodissani patriarkkana, enkä koskaan ole
luullut maailmankaikkeuden kohtalon riippuvan minun pääni
nyökkäyksestä. Mutta en salli, että vanhuksen järjettömyys ja lapsen
oikku pääsevät kukistamaan vuosikautiset tuumani. Paroni Epinay oli
ystäväni, niin kuin tiedätte, ja ajatus saada hänen poikansa vävykseni
miellytti minua suuresti.

-- Luuletteko, sanoi rouva Villefort, -- että Valentine on samassa
juonessa hänen kanssaan?... Niin ... tyttöhän on aina vastustanut tätä
avioliittoa, enkä ihmettelisi, vaikka koko äskeinen tapaus olisi vain
lopputulos heidän yhteisistä päätöksistään.

-- Uskokaa minua, sanoi Villefort, -- ei kukaan sillä tavoin luovu
yhdeksänsadantuhannen frangin suuruisesta omaisuudesta.

-- Hän on valmis luopumaan vaikka koko maailmasta, sillä vuosi sitten
hän sanoi haluavansa mennä luostariin.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Villefort, -- olen sanonut, että tämä
avioliitto solmitaan.

-- Vaikkapa vastoin isänne tahtoa? Se on hyvin arveluttavaa.

Monte-Cristo ei ollut kuuntelevinaan, mutta ei päästänyt ainoatakaan
sanaa ohi korviensa.

-- Minä voin sanoa, jatkoi Villefort, -- että olen aina kunnioittanut
isääni, sillä luontaiseen lapsen tunteeseen liittyi minussa tietoisuus
hänen henkisestä etevämmyydestään. Onhan isä kahdessakin suhteessa
pyhä, ensiksi luojanamme ja sitten valtiaanamme. Mutta tänään täytyy
minun tunnustaa, ettei minusta vanhus, joka vainoaa poikaa siksi, että
on vihannut isää, toimi älykkäästi. Olisinhan naurettava, jos
mukautuisin hänen oikkuihinsa. Kunnioitan jatkuvasti herra Noirtier'ta,
alistun nurkumatta siihen rahalliseen rangaistukseen, jonka hän on
määrännyt, mutta päätöksessäni pysyn horjumatta, ja ihmiset saavat
tuomita, kummalla puolella on ollut selvä järki. Minä siis naitan
tyttäreni paroni Franz d'Epinaylle siksi, että tämä avioliitto on
mielestäni kunniakas ja arvokas.

-- Mitä, sanoi kreivi, jonka hyväksymistä kuninkaallinen prokuraattori
koko ajan oli katseillaan kysellyt, -- mitä? Tekeekö herra Noirtier
neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee naimisiin
Franz d'Epinayn kanssa?

-- Tekee. Siinä on syy, sanoi Villefort olkapäitään kohauttaen.

-- Näennäinen syy ainakin, lisäsi rouva Villefort.

-- Todellinen syy. Uskokaa minua, minä tunnen isäni.

-- Mitenkä tämän voi käsittää? sanoi nuori rouva. -- Kysynpä vain,
minkä vuoksi herra d'Epinay on herra Noirtier'lle vastenmielisempi kuin
kuka muu tahansa?

-- Minähän tunnen Franz d'Epinayn, sanoi kreivi, -- eikö hänen isänsä
ollut kenraali Quesnel, jonka kuningas Kaarle X teki paroni Epinayksi?

-- Juuri sama, lausui Villefort.

-- Mutta hänhän on minusta sangen miellyttävä nuori mies.

-- Tämä onkin vain tekosyy, siitä olen varma, sanoi rouva Villefort. --
Vanhukset ovat tyranneja tunteissaan. Herra Noirtier ei tahdo, että
Valentine menee naimisiin.

-- Mutta, sanoi Monte-Cristo, -- ettekö tunne syytä tähän vihaan?

-- Hyvä Jumala, kukapa kaikki syyt tietää?

-- Ehkä se on poliittista vastenmielisyyttä?

-- Isäni ja herra d'Epinayn isä elivät niinä myrskyisinä aikoina,
joiden viimeiset päivät minä näin, sanoi Villefort.

-- Eikö isänne ollut bonapartisti? kysyi Monte-Cristo. -- Muistaakseni
mainitsitte jotakin siihen suuntaan.

-- Isäni oli ennen kaikkea jakobiini, jatkoi Villefort, -- ja hänen
intonsa vei hänet pitemmälle kuin selvä järki olisi edellyttänyt, eikä
senaattorin viitta, jonka Napoleon heitti hänen hartioilleen, muuttanut
vanhusta, se vain puki hänet valepukuun. Kun isäni oli salaliitossa, ei
se tapahtunut keisarin hyväksi, mutta Bourboneja vastaan, sillä isäni
on siinä suhteessa ollut pelottava, ettei hän koskaan ole taistellut
mahdottomien haaveiden, vaan aina mahdollisten uudistusten puolesta.
Hän omaksui saman pelottavan tunnuksen kuin Montaigne, nimittäin, ettei
tule karttaa mitään keinoja.

-- No niin, sanoi Monte-Cristo, -- siinä näette, siinä on syy; herra
Noirtier ja herra d'Epinay kohtasivat toisensa poliittisessa
taistelussa. Vaikka kenraali Epinay palvelikin keisarin aikana, niin
eikö hän sydämensä syvyydessä ollut kuningasmielinen. Hänethän
surmattiin eräänä iltana, kun hän oli lähtenyt napoleonilaisesta
klubista, jonne hänet oli otettu vastaan aatetoverina.

Villefort katsoi kreiviin melkein kauhistuneena.

-- Erehdynkö? kysyi Monte-Cristo.

-- Ette, sanoi rouva Villefort, -- päinvastoin, asian laita on juuri
niin. Juuri sen vuoksi, että saataisiin vanhat vihat sammumaan, herra
Villefort koetti yhdistää rakkaudessa kaksi lasta, joiden isät olivat
vihanneet toisiaan.

-- Ylevä ajatus! sanoi Monte-Cristo, -- ihana ajatus, jonka koko
maailma olisi hyväksynyt. Olisihan ollut kaunista, jos neiti Noirtier
de Villefort'ista olisi tullut Franz d'Epinayn rouva.

Villefort vavahti ja katsahti Monte-Cristoon aivan kuin olisi tahtonut
lukea hänen sielunsa syvyydestä, missä tarkoituksessa hän lausui nämä
sanat. Mutta kreivin huulilla pysyi hyväntahtoinen hymy ja hänen
silmiensä ilme oli tutkimaton.

-- No niin, jatkoi herra Villefort, -- vaikka Valentinea kohtaakin se
onnettomuus, että hän menettää isoisänsä rikkaudet, en kuitenkaan luule
tämän avioliiton jäävän sikseen. En usko, että herra d'Epinay säikähtää
tällaista rahallista tappiota. Hän huomaa varmaankin, että suuremman
arvoinen olen minä, kun uhraan sellaisen rahamäärän täyttääkseni
lupaukseni. Hän havaitsee, että Valentine on rikas äitinsä perinnön
nojalla, jota herra ja rouva Saint-Méran hoitavat. He rakastavat häntä
hellästi.

-- Ja Valentinen kannattaa rakastaa ja hoitaa heitä niin kuin hän on
hoitanut herra Noirtier'ta, sanoi rouva Villefort. -- He tulevat sitä
paitsi kuukauden päästä tänne, eikä Valentinen tarvitse enää tällaisen
loukkauksen jälkeen hautautua herra Noirtier'n luo, niin kuin tähän
asti.

Kreivi kuunteli hyvillään tätä loukatun itserakkauden ja pettyneen
ahneuden säräjävää ääntä.

-- Mutta minun mielestäni, sanoi Monte-Cristo hetkisen kuluttua, -- ja
pyydän jo edeltäpäin anteeksi sanojani, minun mielestäni, jos herra
Noirtier tekee neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä
tahtoo mennä naimisiin hänen vihaamansa miehen pojan kanssa, ei hän voi
samasta seikasta moittia herttaista Edouardia.

-- Eikö totta? huudahti rouva Villefort äänellä, jonka sävyä on
mahdoton kuvata, -- siinä hän tekee väärin, hirvittävän väärin. Edouard
parka on yhtä hyvin hänen poikansa lapsi kuin Valentinekin, ja
kuitenkin, ellei Valentine olisi nyt mennyt naimisiin herra d'Epinayn
kanssa, olisi herra Noirtier antanut hänelle koko omaisuutensa. Sitä
paitsi Edouard säilyttää suvun nimen, ja vaikkei Valentine saisikaan
periä isoisäänsä, tulee hän kuitenkin kolme kertaa niin rikkaaksi kuin
veljensä.

Isku oli osunut oikeaan kohtaan, eikä kreivi enää puhunut.

-- Mutta, herra kreivi, sanoi Villefort, -- lakatkaamme selittelemästä
teille perheasioitamme. Niin, se on totta, oikeastaan minulle tuleva
rikkaus lankeaakin köyhien hyväksi, jotka tähän aikaan ovat todellisia
rikkaita. Niin, isäni on pettänyt minun oikeutetut toiveeni ja aivan
syyttä. Minä hänen sijassaan olisin toiminut niin kuin järkevä ja hyvä
mies. Herra d'Epinay, jolle olin luvannut tämän pääoman korot, saa sen
summan, vaikka minun täytyisi luopua hyvinkin paljosta elämässäni.

-- Mutta, intti rouva Villefort palaten ajatukseen, joka taukoamatta
eli hänen sielunsa pohjalla, -- ehkä olisi viisainta ilmoittaa tämä
pettymys herra d'Epinaylle. Jospa hän haluaa peruuttaa sanansa.

-- Se olisi suuri onnettomuus! huudahti Villefort.

-- Suuri onnettomuusko? lausui Monte-Cristo.

-- Epäilemättä, sanoi Villefort hilliten mieltään; -- suunnitellun
avioliiton purkaminen, vaikkakin ainoastaan rahasyistä, luo nuoreen
tyttöön epäedullisen valon. Sitä paitsi pääsisivät entiset huhut, joita
olen koettanut tukahduttaa, uudelleen vauhtiin. Mutta niin ei käy. Jos
herra d'Epinay on kunnon mies, niin Valentinen perinnöttömäksi
joutuminen vain kiihottaa häntä; muussa tapauksessahan hän toimisi
pelkästään ahneudesta; ei, sehän olisi mahdotonta.

-- Minä ajattelen samoin kuin herra Villefort, sanoi Monte-Cristo
katsoen rouva Villefort'iin. -- Jos olisin niin hyvä ystävä herra
d'Epinayn kanssa, että voisin antaa hänelle viisaita neuvoja,
kehottaisin häntä solmimaan tämän suhteen niin lujaksi, ettei sitä enää
millään voisi purkaa. Olen kuullut, että hänen pitäisi pian palata.
Koettaisin jouduttaa avioliittoa, jonka solmiminen tuottaa herra
Villefort'ille niin paljon kunniaa.

Herra Villefort nousi, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri riemu, jota
vastoin hänen vaimonsa hieman kalpeni.

-- Mitään muuta en toivoisikaan, ja ehdottomasti noudattaisin teidän
kaltaisenne miehen neuvoja, sanoi Villefort ja ojensi kätensä
Monte-Cristolle. -- Jääköön tämän päivän tapaus omaan arvoonsa. Mitään
ei ole muuttunut meidän tuumissamme.

-- Maailma on usein arvosteluissaan puutteellinen, mutta tälle teidän
päätöksellenne se varmasti antaa arvoa. Ystävänne ovat ylpeitä teistä,
ja herra d'Epinay, jos hän ottaa neiti Villefort'in vaimokseen
myötäjäisittä -- niin kun hän epäilemättä ottaa -- on iloinen
päästessään jäseneksi perheeseen, jossa osataan asettua tällaisten
rahallisten uhrausten yläpuolelle, jotta lupaus säilyisi ja
velvollisuus täytettäisiin.

Nämä sanat lausuttuaan kreivi nousi ja aikoi lähteä.

-- Joko aiotte meidät jättää? sanoi rouva Villefort.

-- Minun täytyy; tulin vain muistuttamaan, että olette luvanneet ensi
lauantaina tulla luokseni.

-- Luulitteko, että unohtaisimme sen?

-- Olette aivan liian hyvä, armollinen rouva, mutta herra
Villefort'illa on niin vakavia ja toisinaan niin kiireellisiäkin
tehtäviä...

-- Mieheni on antanut sanansa, sanoi rouva Villefort. -- Näittehän,
että hän pitää sen kaiken menetyksenkin uhalla; kuinka hän siis ei
pitäisi sitä silloin, kun hän voi kaiken voittaa.

-- Pidetäänkö nämä kutsut asunnossanne Champs-Elysées'n varrella? kysyi
Villefort.

-- Ei, vastasi Monte-Cristo, -- ja juuri siksi ystävällinen tulonne
saakin vielä suuremman arvon; ne pidetään maalla.

-- Maallako?

-- Niin. Kaupungin porttien lähellä, puolen tunnin matkan päässä
tullirajasta, Auteuilissa.

-- Auteuilissa! huudahti Villefort. -- Sehän on totta, rouvani sanoi,
että asuitte Auteuilissa, sillä teidänhän asuntoonne hänet kannettiin.
Missä päin Auteuilia?

-- Fontaine-kadun varrella!

-- Fontaine-kadun varrella! sanoi herra Villefort hieman tukahtuneella
äänellä. -- Entä mikä on talon numero?

-- Kaksikymmentäkahdeksan.

-- Siis teille, huudahti Villefort, -- myytiin Saint-Méranin talo?

-- Saint-Méraninko? kysyi Monte-Cristo. -- Talo oli siis Saint-Méranin?

-- Niin, vastasi rouva Villefort, -- ja voitteko uskoa erästä asiaa,
herra kreivi?

-- Mitä asiaa?

-- Onhan talo mielestänne kaunis?

-- Hurmaava.

-- No niin, mieheni ei ole koskaan tahtonut siellä asua.

-- Oh, sanoi Monte-Cristo, -- tätä vastenmielisyyttä en voi käsittää.

-- En pidä Auteuilista, vastasi kuninkaallinen prokuraattori koettaen
tyynnyttää mieltään.

-- Mutta ette suinkaan tämän vastenmielisyytenne tähden tuota minulle
sitä surua, etten saakaan nähdä teitä luonani? kysyi Monte-Cristo.

-- Ei, herra kreivi ... minä toivon ... uskokaa, että teen kaiken
voitavani, sopersi Villefort.

-- Niin, jatkoi Monte-Cristo, -- minä en hyväksy mitään estelyjä.
Lauantaina kello kuusi odotan teitä, ja ellette saavu, niin alan uskoa
mitä tahansa ... että tähän kaksikymmentä vuotta asumattomana olleeseen
taloon liittyy jokin tärisyttävä kertomus, jokin verinen tarina.

-- Minä tulen, herra kreivi, sanoi Villefort, -- minä tulen.

-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt sallikaa minun sanoa teille
hyvästi.

-- Sehän on totta, sanoitte todellakin, että teidän täytyi lähteä,
herra kreivi, sanoi rouva Villefort, -- ja luullakseni aioitte jo sanoa
siihen syynkin, kun siirryitte toiseen asiaan.

-- En toden totta tiedä, hyvä rouva, uskallanko sanoa minne menen.

-- Joutavia, sanokaa vain suoraan.

-- Menen aivan kuin mikäkin utelias ihminen katselemaan erästä kojetta,
jota usein tuntikausia olen tuumiskellut.

-- Mitä?

-- Lennätintä. Siinä se sana nyt pujahti suustani.

-- Lennätintä? toisti rouva Villefort.

-- Juuri niin, lennätintä. Olen toisinaan nähnyt tien varrella,
kukkulalla auringon valossa, mustia ja liikkuvia käsivarsia,[11] aivan
kuin ison kuoriaisen raajoja, ja vakuutan, etten koskaan ole voinut
niitä katsella tuntematta mielenliikutusta. Tiesin, että nämä omituiset
merkit halkoivat ilmaa ja välittivät satojen peninkulmien päässä
pöytänsä ääressä istuvan miehen tahdon toiselle miehelle, joka istui
linjan toisessa päässä. Ne kuvastuivat harmaata taivasta vastaan vain
tuon kaikkivoimaisen henkilön käskystä. Kun sitä ajattelin, uskoin
haltioihin, keijukaisiin, kääpiöihin, salaisiin voimiin ja nauroin. Ei
koskaan ollut tehnyt mieleni nähdä läheltä noita isoja valkovatsaisia
hyönteisiä, joilla oli mustat ja laihat raajat, sillä pelkäsin aina,
että näiden raskaitten siipien alla näkisin pienen ihmishengen
kerskailevana, pöyhkeilevänä, saivartelevana, täynnä tietoja, loihtuja
ja taikoja. Mutta eräänä päivänä sainkin tietää, että jokaista
lennätinasemaa hoiti virkamiesparka tuhannenkahdensadan frangin
vuosipalkalla, eikä hän suinkaan saa katsella taivasta niin kuin
tähtientutkija, ei vettä niin kuin kalastaja, ei maisemaa niin kuin
tyhjäntoimittaja, vaan parin peninkulman päässä olevaa valkovatsaista
ja mustakoipista hyönteistä, samanlaista kuin hänen hoidettavanaan oli.
Silloin minut valtasi uteliaisuus ja tahdoin läheltä nähdä tuollaisen
elävän hyönteisen ja katsella niiden keskeistä ilveilyä.

-- Mille lennätinasemalle lähdette? Sisäasiainministeriön vai
tähtitornin asemalle?

-- En, sillä sellaisissa paikoissa aina tahdotaan pakottaa minut
ymmärtämään asioita, joista en välitä, ja selittää sellaista, mitä he
itsekään eivät ymmärrä. Ei, minä tahdon säilyttää ajatukseni noista
hyönteisistä, onhan siinä jo kylliksi, että on kadottanut hyvät
ajatuksensa ihmisistä. En siis mene sisäasiainministeriön enkä
tähtitornin asemalle. Tahdon nähdä tornin keskellä maaseutua, tornin,
jossa istuu homehtunut mies.

-- Te olette merkillinen ihminen, sanoi Villefort.

-- Mitä linjaa kehotatte minua tarkastamaan?

-- Sitä tietysti, jota myöten tähän aikaan eniten lähetetään sanomia.

-- Hyvä, siis Espanjan linjaa?

-- Juuri niin. Tahdotteko saada ministeriltä kirjeen, jossa teille
selitetään...

-- En suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- sillä sanoinhan jo äsken, etten
tahdo mitään ymmärtää. Niin pian kuin jotakin ymmärtäisin, ei enää
olisikaan lennätintä, olisi vain herra Durchâtelin tai herra
Montalivet'n antama määräys, joka lähetetään Bayonnen prefektille ja
selitetään kahdella kreikkalaisella sanalla: _tele, grafein_. Minä
tahdon säilyttää tuon mustakoipisen ja pelottavan eläimen sellaisena,
kuin se on mielessäni, ja sitä kunnioittaa.

-- Rientäkää siis, sillä kahden tunnin päästä tulee yö, ettekä silloin
enää näe mitään.

-- Tehän pelästytätte minua. Mikä on lähin asema?

-- Bayonnen tielläkö?

-- Vaikkapa Bayonnen tiellä.

-- Châtillonissa.

-- Ja Châtillonin jälkeen?

-- Luullakseni Montlhéryn tornin asema.

-- Kiitos ja näkemiin! Lauantai-iltana kerron vaikutelmistani.

Portilla kreivi tapasi molemmat notaarit, jotka olivat tehneet
Valentinen perinnöttömäksi. He poistuivat paikalta tyytyväisinä, kun
olivat laatineet testamentin, jonka ehdottomasti täytyi tuottaa heille
suurta kunniaa.



61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä


Ei samana iltana, niin kuin oli sanonut, vaan seuraavana aamuna kreivi
Monte-Cristo ajoi Enfer-tullin kautta Orléans'in tietä pitkin
Linas-kylän ohi pysähtymättä lennätinlaitoksen luo, joka juuri kreivin
ajaessa ohi liikutti pitkiä laihoja raajojaan, ja saapui Montlhéryn
torniin, joka sijaitsee samannimisen tasangon korkeimmalla kohdalla.

Kukkulan juurella kreivi nousi vaunuistaan ja alkoi astua vuoren
huippua kohden kehässä kiertävää kahdeksantoista tuuman levyistä polkua
myöten. Päästyään huipulle hän näki edessään pensasaitauksen, jossa
punertavien ja valkoisten kukkien tilalla oli nyt vihertäviä hedelmiä.

Monte-Cristo etsi pienen aitauksen veräjää ja löysikin. Se oli pieni
puuveräjä, joka liikkui pajusaranoilla ja suljettiin nerokkaasti nuoran
ja naulan avulla. Kreivi pääsi pian selville lukkolaitteesta, aukaisi
veräjän ja astui puutarhaan, joka oli kaksikymmentä jalkaa pitkä ja
kaksitoista leveä. Sen toisella puolella oli vanha torni, jota muratti
ja muuriorvokki verhosivat.

Tuota vuosien uurtamaa ja kukkien koristamaa tornia olisi voinut pitää
vanhana mummona, jolle lapsenlapset tulevat toimittamaan onnea. Se
olisi varmasti voinut kertoa monta kamalaa tarinaa, jos sillä olisi
ollut kieli niiden korvien lisäksi, jotka sananlasku väittää seinillä
olevan.

Puutarhan poikki vei punainen hiekkakäytävä, ja sitä reunusti monen
vuoden vanha saarniaitaus, jonka väri olisi ihastuttanut Delacroixta,
meidän aikamme Rubensia. Käytävä oli kahdeksikon muotoinen ja kierteli
niin, että kahdenkymmenen jalan pituiseen puutarhaan muodostui
kuudenkymmenen jalan pituinen kävelytie. Floraa, entisajan
latinalaisten hymyilevää ja tuoretta jumalatarta, on harvoin
kunnioitettu yhtä huolellisella ja tarkalla palveluksella kuin tässä
pienessä aitauksessa.

Nurmikon kahdessakymmenessä ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan
kärpäsen jälkeä, ei lehtitäin kihermää, kosteiden kasvipaikkojen
vaivaa. Eikä tästä puutarhasta suinkaan puuttunut kosteutta, sitä
todisti nokimusta maa ja puiden tumma vihanta. Ja ellei luonnollista
kosteutta olisi ollut, olisi keinotekoinen heti astunut sen sijaan,
sillä puutarhan nurkassa oli maahan kaivettu tynnyri ja siinä seisovaa
vettä; sen vihertävällä pinnalla oleili kaksi sammakkoa, jotka
ilmeisesti olivat riidassa, koska koko ajan istuivat selin toisiinsa.

Käytävillä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta eikä nurmikolla
ainuttakaan rikkaruohoa. Hieno nainen ei huolellisemmin hoitele
ruusukasvejaan kuin tämän puutarhan tähän asti näkymätön omistaja
tilkkuaan.

Monte-Cristo seisahtui suljettuaan portin ja pistettyään nuoran naulaan
ja loi katseen puutarhaan.

-- Näyttää siltä, kuin lennättimen hoitajalla olisi oma puutarhurinsa
tai kuin hän itse innokkaasti viljelisi maata, tuumi hän.

Äkkiä hän törmäsi mieheen, joka oli kumarassa lehdillä kuormattujen
työntökärryjen takana. Mies nousi ja huudahti hämmästyksestä.
Monte-Cristo näki edessään noin viisikymmenvuotiaan miehen, joka oli
ollut poimimassa mansikoita viiniköynnöksen lehdille. Hänellä oli
lautasellaan kaksitoista lehteä ja melkein yhtä monta mansikkaa, ja ne
olivat kaikki vähällä pudota hänen noustessaan.

-- Näytätte olevan poimimassa marjoja, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

-- Anteeksi, herra, vastasi ukko tehden kädellään kunniaa, -- en ole
tornissa, se on kyllä totta, mutta tulin juuri sieltä.

-- Älkää antako minun millään tavoin häiritä teitä, ystäväni, sanoi
kreivi. -- Poimikaa mansikkanne, jos teillä niitä vielä on.

-- On vielä kymmenen, sanoi mies, -- sillä tässä on yksitoista, ja
minulla oli kaksikymmentäyksi, viisi enemmän kuin viime vuonna. Mutta
eihän se olekaan kummallista, kesä on tänä vuonna ollut kuuma, ja
mansikat tarvitsevat ennen kaikkea lämpöä. Viime vuonna minulla oli
kaiken kaikkiaan kuusitoista, ja nyt on tässä jo yksitoista, ja tuossa
kahdestoista, kolmastoista, neljästoista, viidestoista, kuudestoista,
seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista. Hyvä Jumala, puuttuu
kaksi, ne olivat vielä eilen täällä, olivat aivan varmaan, sillä laskin
ne. Varmaankin muori Simonin poika on ne siepannut, näin hänen
nimittäin maleksivan täällä tänä aamuna. Senkin roisto! Varastaa
puutarhasta! Eikö hän tiedä, mitä seurauksia siitä voi olla.

-- Rikos on todellakin kauhea, sanoi Monte-Cristo, -- mutta ottakaa
varteen pojan nuoruus ja hänen halunsa herkkuihin.

-- Niinpä niin, sanoi puutarhuri, -- mutta ikävää se on sittenkin.
Mutta kerta vielä anteeksi, herra, varmaankin annan esimieheni tällä
tavoin odottaa?

Ja hän loi aran katseen kreiviin ja hänen siniseen pukuunsa.

-- Rauhoittukaa, sanoi kreivi, ja hymy hänen huulillaan oli tällä
kertaa pelkästään herttainen, -- en ole esimies enkä tule teitä
tarkastamaan, vaan vain tavallinen matkailija. Tulen uteliaisuudesta ja
olen pahoillani, kun huomaan vieväni teiltä aikaa.

-- Minun aikani ei ole kallista, vastasi ukko alakuloisesti hymyillen.
-- Aikani kuuluu hallitukselle, enkä saisi sitä käyttää hukkaan, mutta
sain merkin, joka ilmoitti minulle, että saan levätä tunnin ajan (hän
loi silmänsä aurinkokelloon, sillä Montlhéryn tornin puutarhassa oli
vaikka mitä, aurinkokellokin), ja näettehän, minulla oli vielä aikaa
kymmenen minuuttia; mansikkani olivat kypsyneet, ja päivää myöhemmin...
Luuletteko, herra, että hiiret niitä syövät?

-- En uskoisi, sanoi Monte-Cristo vakavasti. -- Mutta hiiret ovat kyllä
huonoja naapureita meille, jotka emme niitä syö hunajalla höystettyinä,
niin kuin roomalaiset.

-- Söivätkö roomalaiset niitä? ihmetteli puutarhuri. -- Söivätkö he
hiiriä?

-- Niin olen lukenut Petroniuksesta, sanoi kreivi.

-- Oikeinko totta? Eivät ne mahda maistua hyviltä, vaikka sanotaankin:
lihava kuin hiiri, ne kun nukkuvat koko Jumalan päivän ja heräävät
vasta illalla nakertelemaan. Viime vuonna minulla oli neljä aprikoosia,
niistä ne kalvoivat yhden. Ja sitten minulla oli sileäkuorinen
persikka, ja se on harvinainen hedelmä, mutta siitä ne kalvoivat
kokonaan pois muurinpuoleisen kyljen. Se oli ihana persikka, aivan
erinomaisen makuinen. En ole koskaan sen parempaa syönyt.

-- Söittekö sen? kysyi Monte-Cristo.

-- Sen puolen tietysti, joka oli jäänyt jäljelle. Se oli erinomaisen
hyvä. Nuo elukat eivät otakaan huonoimpia paloja. Ne ovat samanlaisia
kuin muori Simonin poikakin; ei hänkään valinnut huonoimpia mansikoita.
Mutta toiste se ei enää tapahdu, siitä voitte olla varma, vaikka
kypsymisaikana saisinkin vartioida niitä yökaudet.

Monte-Cristo oli nähnyt kylliksi. Jokaisella ihmisellä on intohimonsa,
joka kalvaa häntä sydänjuuria myöten. Tämä lennättimen hoitaja oli
puutarhuri. Kreivi alkoi taitella lehtiä, jotka viiniköynnöksissä
varjostivat hedelmiä ja estivät niitä kypsymästä, ja voitti näin
puutarhurin sydämen.

-- Herra oli siis tullut katsomaan lennätintä? kysyi hän.

-- Tulin kyllä, elleivät ohjesäännöt sitä kiellä.

-- Ei se ole laisinkaan kiellettyä, sanoi puutarhuri, -- sillä eihän
siinä ole mitään vaaraa, kun ei kukaan voi ymmärtää, mitä me
toisillemme ilmoitamme.

-- Olen kuullut kerrottavan, että te toistelette merkkejä, joita ette
aina itsekään ymmärrä.

-- Niinpä kyllä, ja siitä minä eniten pidänkin, sanoi ukko nauraen.

-- Miksi siitä pidätte?

-- Siksi, että silloin ei minulla ole mitään edesvastuuta. Olen kone,
en mitään muuta, ja kun vain toimin, ei minulta vaadita mitään muuta.

-- Olisinkohan sattunut kohtaamaan miehen, jolla ei ole kunnianhimoa,
tuumi Monte-Cristo. -- Sepä olisi harmillista.

-- Hyvä herra, sanoi puutarhuri katsahtaen aurinkokelloon, -- kymmenen
minuuttia on kulunut, palaan toimeeni. Tahdotteko tulla torniin
kanssani?

-- Mielihyvin.

Monte-Cristo meni torniin, joka oli kolmikerroksinen. Alimmaisessa oli
puutarhurin työkaluja, lapioita, rautaharavia ja vesikannuja seinän
vieressä. Toinen kerros oli ukon varsinaisena asuntona tai oikeammin
sanoen nukkumapaikkana. Siellä oli muutamia talouskapineita, vuode,
pöytä, kaksi tuolia, iso savinen vesiruukku ja kuivia yrttejä, jotka
kreivi tunsi hajuherneiksi ja salkopavuiksi. Ukko oli varustanut ne
nimilapuilla niin huolellisesti, kuin olisi ollut Pariisin
kasvitieteellisen puutarhan hoitaja.

-- Täytyykö kauankin opetella, ennen kuin osaa käyttää lennätintä?
kysyi Monte-Cristo.

-- Varsinainen oppiaika ei ole pitkä, mutta ylimääräisenä oleminen...

-- Entä paljonko saatte palkkaa?

-- Tuhat frangia.

-- Se ei ole paljoa.

-- Ei, mutta saanhan samalla asunnon, niin kuin näette.

Monte-Cristo katseli huonetta.

-- Kunhan hän vain ei olisi asuntoonsa liiaksi ihastunut, mutisi hän
itsekseen.

He menivät kolmanteen kerrokseen. Se oli varsinainen lennätinhuone.
Monte-Cristo katseli rautaisia kädensijoja, joihin tarttumalla
lennätinkoneisto saatiin liikkeelle.

-- Tämä on sangen mielenkiintoista, sanoi hän, -- mutta ajan mittaan
tällainen elämä tulee kai yksitoikkoiseksi?

-- Kyllä, alussa niska aivan jäykistyy, kun täytyy aina tuijottaa.
Mutta vuoden tai parin päästä siihen tottuu. Sitä paitsi on meillä
lepopäivämme ja lupapäivämme.

-- Lupapäivännekö?

-- Niin.

-- Milloin?

-- Silloin kun on usvaa?

-- Sehän on totta.

-- Ne ovat minun juhlapäiviäni. Niinä päivinä menen puutarhaani ja
istutan, leikkelen, puhdistan, poimin pois matoja, joten aika kuluu
erinomaisen hyvin.

-- Kuinka kauan olette ollut täällä?

-- Kymmenen vuotta. Sen lisäksi viisi ylimääräisenä, siis yhteensä
viisitoista.

-- Kuinka vanha olette?

-- Viidenkymmenenviiden.

-- Kuinka kauan teidän täytyy olla palveluksessa saadaksenne eläkkeen?

-- Kaksikymmentäviisi vuotta.

-- Ja kuinka suuri on eläke?

-- Sata écutä.

-- Ihmisraukat! mutisi Monte-Cristo.

-- Mitä sanoitte...? kysyi ukko.

-- Sanoin, että se on hyvin mielenkiintoista.

-- Kuinka niin?

-- Kaikki, mitä minulle näytätte... Ettekä siis yleensä ymmärrä
kerrassaan mitään niistä merkeistä, jotka annatte?

-- En kerrassaan mitään.

-- Ettekö koskaan ole koettanut niitä ymmärtää?

-- En koskaan. Miksi niistä välittäisin?

-- Mutta onhan merkkejä, jotka koskevat nimenomaan teitä?

-- On kyllä.

-- Ja ne te ymmärrätte?

-- Ne ovat aina samat ja ilmoittavat vain: ... saatte tunnin levätä ...
huomiseen...

-- Nehän ovat aivan viattomia, sanoi kreivi. -- Mutta katsokaahan, eikö
naapurinne ala liikuttaa laitostaan.

-- Se on totta, kiitos.

-- Ymmärrättekö nyt, mitä hän sanoo teille?

-- Ymmärrän. Hän kysyy, olenko valmis.

-- Entä mitä vastaatte?

-- Annan merkin, joka samalla ilmoittaa oikeanpuoleiselle toverilleni,
että minä olen valmis, ja kehottaa vasemmanpuoleista valmistautumaan.

-- Erinomaisen nerokasta, sanoi kreivi.

-- Saattepahan nähdä, sanoi ukko ylpeänä, -- viiden minuutin päästä hän
alkaa puhua.

-- Minulla on siis viisi minuuttia aikaa, sanoi Monte-Cristo. -- Se
riittää. Sallikaahan minun tehdä teille kysymys.

-- Tehkää.

-- Rakastatteko puutarhanviljelystä?

-- Tavattomasti.

-- Ja olisitte onnellinen, jos teillä kahdenkymmenen jalan pituisen
alueen sijasta olisikin kahden tynnyrinalan suuruinen?

-- Minä tekisin siitä maallisen paratiisin.

-- Noilla tuhannella frangilla tulette huonosti toimeen.

-- Jokseenkin huonosti, mutta elänhän kuitenkin.

-- Niin kyllä, mutta teillä on vain kurjan pieni puutarha.

-- Se on kyllä totta, puutarha ei ole suuri.

-- Ja sitäkin hävittävät hiiret.

-- Sehän se on minun suurin onnettomuuteni.

-- Sanokaahan, mitä tapahtuisi, jos onnettomuudeksenne kääntäisitte
päänne toisaanne silloin, kun oikeanpuoleinen toverinne alkaa antaa
merkkejä?

-- En voisi silloin toistaa hänen merkkejään.

-- Entä sitten?

-- Ja kun olen huolimattomuudessani jättänyt ne lähettämättä, saan
sakkoa.

-- Paljonko?

-- Sata frangia.

-- Kymmenennen osan palkkaanne. Suuri summa.

-- On kyllä, sanoi ukko.

-- Onko sellaista teille tapahtunut? kysyi Monte-Cristo.

-- On kerran, kun olin ruskeata ruusupensasta oksastamassa.

-- Hyvä. Mutta entä jos muuttaisitte hänen antamiaan merkkejä ja
lähettäisitte toisia?

-- Silloin saisin eron ja menettäisin eläkkeeni.

-- Kolmesataa frangia?

-- Sata écutä, niin. Ymmärrättehän, etten koskaan sellaista tekisikään.

-- Vaikka saisitte viidentoista vuoden palkan? Eikö sitä kannata
miettiä?

-- Viisitoistatuhatta frangia?

-- Niin.

-- Yritättekö johdattaa minut kiusaukseen?

-- Yritän! Viisitoistatuhatta frangia, ymmärrättekö?

-- Antakaa minun katsoa oikeanpuoleista lähettäjää.

-- Päinvastoin, älkää katsoko häneen, vaan katsokaa tähän.

-- Mitä se on?

-- Mitä! Ettekö tunne näitä papereita?

-- Seteleitä!

-- Tuhatlappusia. Niitä on viisitoista.

-- Ja kenen ne ovat?

-- Ne ovat teidän, jos tahdotte.

-- Minunko? ukko oli tukehtumaisillaan.

-- Hyvä Jumala, niin, teidän omaisuuttanne.

-- Hyvä herra, oikeanpuoleinen lähettäjä alkaa sanella.

-- Antakaa hänen sanella.

-- Olette häirinnyt minua, saan siitä sakkoa.

-- Se maksaa teille sata frangia. Näettehän, että teillä on täysi syy
ottaa vastaan minun viisitoistatuhatta frangiani.

-- Oikeanpuoleinen lähettäjä tulee kärsimättömäksi. Hän antaa merkit
uudestaan.

-- Antakaa hänen antaa, ottakaa rahat.

Kreivi pani setelit ukon käteen.

-- Eikä siinä vielä kaikki. Viidellätoistatuhannella frangilla ette
elä.

-- Onhan minulla paikkani.

-- Ei, sen te menetätte. Sillä te saatte antaa toiset merkit, kuin mitä
naapurinne antaa.

-- Mitä te ehdotatte minulle!

-- Lapsenleikkiä.

-- Ellei minua suorastaan pakoteta...

Ja Monte-Cristo otti taskustaan toisen käärön.

-- Tässä on kymmenentuhatta frangia lisää, sanoi hän. -- Taskussanne
olevien viidentoistatuhannen kanssa yhdessä tulee siitä
kaksikymmentäviisi. Viidellätuhannella ostatte pienen kauniin talon ja
kaksi tynnyrinalaa maata. Kaksikymmentä jäljellä olevaa tuhatta tuottaa
teille tuhat frangia korkoja.

-- Kahden tynnyrinalan suuruisen puutarhanko?

-- Ja tuhat frangia korkoja.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Ottakaahan toki!

Ja Monte-Cristo pani väkisin ukon käteen kymmenentuhatta frangia.

-- Mitä minun pitää tehdä?

-- Lähettäkää nämä merkit.

Monte-Cristo otti taskustaan paperin, jolle oli piirretty kolme merkkiä
ja niiden viereen numerot ilmoittamaan, missä järjestyksessä ne oli
lähetettävä.

-- Se ei kestä kauankaan, niin kuin näette.

-- Niin kyllä, mutta...

-- Sillä saatte itsellenne persikoita ynnä kaiken muun.

Isku osui. Posket hohtavina ja kasvot hiestä märkinä ukko lähetti
kreivin antamat merkit toisen toisensa jälkeen, huolimatta
oikeanpuoleisen työtoverinsa kauhistuneista merkeistä, tämä kun luuli,
että hänen persikoita viljelevä toverinsa oli äkkiä tullut hulluksi.

Vasemmanpuoleinen lähettäjä kertasi uskollisesti merkit, ja ne
saapuivat lopulta sisäasiainministeriöön.

-- Nyt olette rikas, sanoi Monte-Cristo.

-- Olen, vastasi ukko, -- mutta millä hinnalla!

-- Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Monte-Cristo, -- en tahtoisi, että
teillä on omantunnonvaivoja. Uskokaa siis minua, kun vannon teille,
ettette ole tehnyt kenellekään vääryyttä, vaan olette auttanut Jumalaa
hänen tarkoituksissaan.

Ukko katseli seteleitä, tunnusteli niitä ja laski ne. Hän kalpeni ja
punastui. Lopulta hän riensi huoneeseensa juodakseen vettä. Mutta hän
ei ennättänyt ruukun luokse, kun jo pyörtyi kuivattujen papujensa
keskelle.

Viisi minuuttia sen jälkeen kun uutinen oli saapunut ministeriöön,
Debray valjastutti hevoset vaunujensa eteen ja riensi Danglars'in luo.

-- Onhan miehellänne espanjalaisia arvopapereita? sanoi hän
paronittarelle.

-- On luullakseni. Kuuden miljoonan arvosta.

-- Käskekää hänen myydä ne mistä hinnasta tahansa.

-- Miksi?

-- Siksi, että don Carlos on paennut Bourges'ista ja palannut
Espanjaan.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Samasta lähteestä, sanoi Debray kohauttaen olkapäitään, -- kuin
tiedän kaikki muutkin uutiset.

Paronitar ei odottanut lisäselityksiä, hän riensi miehensä luo, joka
puolestaan kiiruhti pörssivälittäjänsä luo ja käski tämän myydä mistä
hinnasta tahansa.

Kun nähtiin Danglars'in myyvän, laskivat espanjalaiset arvopaperit
tavattomasti. Danglars menetti viisisataatuhatta frangia, mutta hän sai
kaikki arvopaperinsa myydyiksi.

Illalla oli _Messager_-lehdessä:

    Lennätinsanoma.

    Kuningas don Carlos on päässyt välttämään vartijansa Bourges'issa
    ja palannut Espanjaan Catalonian kautta. Barcelona on noussut
    kapinaan auttaakseen häntä.

Koko iltana ei puhuttu muusta kuin Danglars'in viisaudesta, hän kun oli
myynyt kaikki arvopaperinsa, ja hänen onnestaan, kun hän ei niissä
ollut menettänyt enempää kuin viisisataatuhatta.

Ne, jotka olivat säilyttäneet arvopaperinsa tai ostaneet Danglars'in
papereita, luulivat joutuneensa vararikkoon ja viettivät hyvin
levottoman yön. Seuraavana päivänä oli _Moniteur_-lehdessä uutinen:

    _Messager_ on aivan perusteettomasti pannut liikkeelle uutisen,
    että don Carlos muka on paennut ja Barcelona noussut kapinaan.

    Kuningas Carlos on Bourges'issa ja Espanjassa vallitsee täydellinen
    rauha.

    Sumun tähden väärinkäsitetty lennätinmerkki on ollut syynä
    erehdykseen.

Arvopaperit nousivat kahta vertaa enemmän kuin olivat laskeneet. Tämän
tappion huomioon ottaen Danglars menetti kokonaisen miljoonan.

-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, joka oli asunnossaan, kun
hänelle kerrottiin, kuinka äkillisiä muutoksia oli tapahtunut
pörssissä, ja miten Danglars oli joutunut niiden uhriksi, --
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin avulla olen päässyt selville
eräästä asiasta, josta olisin maksanut satatuhatta.

-- Mistä olette päässyt selville? kysyi Maximilien.

-- Olen päässyt selville keinosta, jolla erästä puutarhuria voidaan
auttaa pääsemään persikoita nakertelevista hiiristä.



62. Kummitukset


Ensi silmäyksellä ei Auteuilin talo näyttänyt mitenkään loisteliaalta
eikä siis sellaiselta, jonne olisi otaksunut upporikkaan kreivi
Monte-Criston ottaneen asuntonsa. Kreivin määräyksestä tämä
yksinkertaisuus säilytettiin, sillä hän oli nimenomaan sanonut, ettei
rakennuksen ulkomuotoa saanut muuttaa. Mutta ei tarvinnut muuta kuin
astua sisään, kun jo huomasi, että Monte-Criston kreivi se tässä
talossa asui.

Bertuccio oli tehnyt ihmeitä. Samoin kuin Antinin herttua yhtenä yönä
oli kaadattanut puistokäytävän, joka häiritsi Ludvig XIV:n näköalaa,
samoin oli Bertuccio kolmessa päivässä istuttanut tyhjän pihan täyteen
puita. Kauniit poppelit ja tuuheat sykomorit, jotka oli tuotu paikalle
juurineen, varjostivat talon päätyä, jonka edessä puoleksi ruohottuneen
kiveyksen sijalla nyt on nurmikko. Se oli muodostettu vielä samana
aamuna tuoduista turpeista, joissa kasteluvesi vielä kimalteli.

Kreivi oli antanut määräyksensä. Hän oli itse laatinut Bertucciolle
kartan, johon oli merkitty, mihin mikin puu oli istutettava ja kuinka
laajaksi ja minkä muotoiseksi nurmikko oli tehtävä.

Talo näytti näin aivan toiselta, ja Bertucciokin väitti, ettei hän sitä
enää olisi tuntenut entiseksi.

Taloudenhoitaja olisi mielellään kerran tällaiseen työhön ryhdyttyään
muuttanut kaikenlaista puutarhassakin, mutta kreivi oli nimenomaan
määrännyt, ettei siihen saanut koskea. Mutta eteinen, portaat ja uunien
reunustat oli tuotettu täyteen tuoreita kukkia.

Taloudenhoitajan erinomaisen taitavuuden ja hänen herransa selvien
käskyjen ansiosta tämä talo, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut
autiona ja vielä eilen vaikuttanut synkältä, painostavalta ja
ummehtuneelta, oli äkkiä ikään kuin tullut täyteen eloa, raikasta
tuoksua ja kauniita värejä. Kun kreivi tuli paikalle, näki hän
huoneessaan ne kirjat ja aseet, joista piti, ne taulut, jotka hänelle
olivat rakkaat, eteisessä ne koirat, joita hän tahtoi hyväillä, linnut,
joiden laulua hän rakasti. Talo oli herännyt pitkästä unestaan aivan
kuin Prinsessa Ruususen palatsi. Se oli kuin koti, jota kauan olemme
rakastaneet ja jonne, jos meidän onnettomuudeksemme on täytynyt sieltä
lähteä, olemme jättäneet osan sieluamme.

Palvelijat liikkuivat iloisina tässä kauniissa pihassa.
Keittiöpalvelijat juoksivat eilen korjattuja portaita myöten aivan kuin
aina olisivat talossa asuneet, toiset olivat vaunuvajoissa, joissa
ajoneuvot seisoivat järjestyksessä ja numeroituina aivan kuin olisivat
viisikymmentä vuotta siellä olleet, toiset taas oleksivat tallissa,
missä hevoset pilttuissaan hirnuivat tallirengeille, jotka puhuttelivat
niitä suuremmalla kunnioituksella kuin moni palvelija herraansa.

Kirjasto oli sijoitettu kahdelle pitkälle seinälle, ja siihen kuului
lähes kaksituhatta teosta. Kokonainen osasto oli varattu nykyaikaiselle
kaunokirjallisuudelle, ja eilen ilmestyneet komeilivat jo punaisiin ja
kullalla koristettuihin kansiin sidottuina hyllyillään.

Talon toisella puolella, vastapäätä kirjastoa, oli kasvihuone, jossa
kukat tuoksuivat korkeissa japanilaisissa maljakoissa, ja keskellä tätä
kasvihuonetta, joka samalla hiveli sekä silmää että hajuaistia, oli
biljardipöytä sen näköisenä kuin pelaajat olisivat tunti sitten
lähteneet sen äärestä ja jättäneet pallot pöydälle.

Yhteen ainoaan huoneeseen ei tuhlaileva Bertuccio ollut kajonnut. Huone
oli toisen kerroksen vasemmassa kulmauksessa ja sinne päästiin
pääportaista, mutta sieltä voi poistua myös salaportaiden kautta.
Palvelijat kulkivat sen ohitse uteliaina ja Bertuccio kauhuissaan.

Täsmälleen kello viideltä kreivi saapui taloon Alin seurassa. Bertuccio
odotti hänen tuloaan sekä kärsimättömänä että levottomana. Hän toivoi
saavansa kiitosta ja pelkäsi, että kreivi rypistäisi kulmiaan.

Monte-Cristo astui vaunuistaan pihalla, tarkasti koko talon ja teki
kierroksen puutarhassa aivan vaiti, ilmaisematta millään tavoin
hyväksymistään tai moitettaan.

Vasta kun hän tuli makuuhuoneeseen, joka oli vastapäätä suljettua
huonetta, ja ojensi kätensä pientä ruusupuista kaappia kohden, jonka
hän jo ensimmäisellä matkallaan oli huomannut, hän sanoi:

-- Tätä ei voi käyttää muuhun kuin hansikkaita varten.

-- Ei voikaan, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio ihastuneena, --
avatkaa, niin löydätte hansikkaita.

Muuallakin kreivi tapasi juuri sitä, mitä odotti: hajuvesipulloja,
sikareja ja koruesineitä.

-- Hyvä! sanoi hän.

Ja Bertuccio poistui aivan hurmaantuneena, niin suuri, voimakas ja
täydellinen vaikutus oli kreivillä ympäristöönsä.

Kello kuusi kuului kavioiden kopsetta pääoven edestä. Ratsuväen
kapteenimme saapui Medeiansa selässä.

Monte-Cristo odotti häntä hymyhuulin portailla.

-- Olen ensimmäinen, siitä olen varma! huudahti Morrel. -- Olen tullut
tahallani hiukan aikaisemmin, jotta saisin olla hetkisen kahden
seurassanne, ennen kuin muut tulevat. Julie ja Emmanuel lähettävät
teille tuhannet terveiset. Täällähän on aivan suurenmoista! Sanokaahan,
herra kreivi, pitävätkö palvelijanne hevosestani hyvää huolta?

-- Olkaa rauhassa, rakas Maximilien, he ovat kyllä tottuneet
sellaiseen.

-- Se on oljilla suittava. Jospa tietäisitte, kuinka se kiiti! Aivan
kuin ukkospilvi.

-- Totta toki sen uskon, viidentuhannen frangin hevonen! sanoi
Monte-Cristo äänellä, jota isä käyttää poikaansa puhutellessaan.

-- Kadutteko, että menetitte nuo rahat? sanoi Morrel hymyillen hänelle
avomielisellä tavallaan.

-- Herra minua siitä varjelkoon? vastasi kreivi. -- Katuisin ainoastaan
siinä tapauksessa, ettei hevonen olisi hyvä!

-- Hevonen on hyvä, rakas kreivi, koska herra Château-Renaud, joka on
Ranskan paras hevostuntija, ja herra Debray, joka saa ratsastaa
ministeriön arabialaisilla ratsuilla, ovat jääneet jälkeeni, niin kuin
näette, ja heidän takanaan on paronitar Danglars'in hevoset, jotka
kiitävät sellaista kyytiä, että helposti ennättää kolme peninkulmaa
tunnissa.

-- He seuraavat siis teitä? kysyi Monte-Cristo.

-- Tuossa he ovat.

Todellakin saapuivat samassa kahden korskuvan hevosen vetämät vaunut ja
kaksi ratsastajaa talon portin eteen, joka heti aukeni. Vaunut tekivät
kaaren ja pysähtyivät portaitten eteen ratsastavien herrojen seuratessa
niitä.

Samassa Debray oli hypännyt hevosen selästä ja riensi avaamaan vaunujen
oven. Hän ojensi kätensä paronittarelle. Tarttuessaan siihen paronitar
teki pienen liikkeen, jota ei kukaan muu huomannut kuin Monte-Cristo.

Mutta kreiviltä ei mikään jäänyt huomaamatta, ja hän näki, että pieni
kirjelippu ovelasti ja tottuneesti pujahti paronittaren kädestä
ministerinsihteerin käteen.

Rouvansa jäljestä tuli pankkiiri niin kalpeana, kuin olisi astunut
esiin haudastaan eikä vaunuistaan.

Rouva Danglars loi ympärilleen nopean, tutkivan katseen, jonka vain
Monte-Cristo saattoi ymmärtää, ja tarkasti pihaa, pääportaita ja
päätyä. Hilliten mielenliikutusta, joka varmasti olisi näkynyt hänen
kasvoillaan, jos hänen kasvonsa olisivat voineet kalveta, hän sitten
astui portaita ylös huomauttaen Morrelille:

-- Hyvä herra, jos kuuluisitte ystävieni joukkoon, kysyisin teiltä,
myyttekö hevosenne.

Morrelin hymy näytti irvistykseltä; hän kääntyi Monte-Criston puoleen
aivan kuin pyytäen tätä auttamaan häntä pulasta.

Kreivi ymmärsi hänen tarkoituksensa.

-- Ah, rouva, miksi ette tee minulle sellaista kysymystä?

-- Teiltä, herra kreivi, ei ole oikeutta mitään pyytää, sillä on
liiankin varmaa, että saa mitä tahtoo. Siksi kysyinkin herra
Morrelilta.

-- Pahaksi onneksi, sanoi kreivi, -- voin todistaa, että herra Morrel
ei voi luovuttaa hevostaan, sillä hänen kunniansa vaatii häntä
säilyttämään sen.

-- Kuinka niin?

-- Hän on lyönyt vetoa siitä, että hän kesyttää Medeian kuudessa
kuukaudessa. Ymmärrättehän nyt, rouva paronitar, että jos hän luopuisi
hevosesta ennen määräaikaa, hän ei ainoastaan menettäisi vetoaan, vaan
häntä vielä sanottaisiin pelkuriksikin. Eikä ratsuväenkapteeni voi
laskea sellaista huhua liikkeelle itsestään, edes tyydyttääkseen
kauniin naisen oikkua, joka minun mielestäni on pyhä asia maailmassa.

-- Siinä näette, hyvä rouva..., sanoi Morrel hymyillen kiitollisena
kreiville.

-- Minun mielestäni, sanoi Danglars vaimolleen äreällä äänellä, jota
huonosti peitti hänen leveä hymynsä, -- teillä on jo kyllin monta
hevosta.

Rouva Danglars ei tavallisesti jättänyt vastaamatta sellaisiin
hyökkäyksiin, mutta nyt hän nuorten herrojen ihmeeksi ei ollut
kuulevinaan koko huomautusta eikä vastannut mitään.

Monte-Cristo pani hymyillen merkille tämän vaitiolon, joka ilmaisi
paronittaren olevan tavallista nöyremmällä tuulella, ja osoitti
paronittarelle kahta tavattoman suurta kiinalaista posliinimaljakkoa,
joiden ympärillä kiemurteli merikasveja, niin reheviä, niin voimakkaita
ja eriskummaisia, että vain luonto voi sellaisia synnyttää.

Paronitar oli ihastunut.

-- Noihinhan voisi istuttaa kokonaisen kastanjapuun! sanoi hän. --
Kuinka on milloinkaan voitu polttaa noin isoja maljakoita?

-- Sellaista ei saa kysyä meiltä, jotka teemme pieniä patsaita ja
musliinilasia, sanoi Monte-Cristo. -- Tämän ovat muinaisena aikana
valmistaneet meren ja maan haltijat yhdessä.

-- Kuinka niin ja minä aikakautena?

-- En tiedä, olen vain kuullut kerrottavan, että Kiinan keisari varta
vasten rakennutti ison uunin ja että tässä uunissa poltettiin yhteensä
kaksitoista tällaista maljakkoa. Kaksi meni kuumuudessa rikki, kymmenen
jäljellejäänyttä laskettiin meren pohjaan sadan jalan syvyyteen. Meri,
joka tiesi mitä siltä vaadittiin, kietoi niiden ympärille liaanejaan,
antoi koralliensa kiemurrella niissä ja simpukoittensa imeytyä niihin
kiinni. Kaksisataa vuotta nämä maljakot saivat rauhassa olla meren
pohjassa, sillä vallankumous oli kukistanut kokeilunhaluisen keisarin,
ja kokeesta oli jäljellä vain asiakirja, jossa puhuttiin maljakkojen
valamisesta ja niiden upottamisesta mereen. Kahdensadan vuoden kuluttua
löytyi tämä asiakirja ja maljakkoja alettiin nostaa syvyydestä.
Sukeltajat läksivät erityisesti tätä tarkoitusta varten tehtyjen
koneitten avulla etsimään maljakkoja lahdesta, jonne ne oli upotettu,
mutta kymmenestä oli jäljellä vain kolme, kaikki muut oli aallokko
särkenyt ja hajottanut. Rakastan näitä maljakkoja, kuvittelen, että
epämuotoiset, pelottavat, salaperäiset merihirviöt -- sellaiset, joita
vain sukeltajat voivat nähdä -- ovat tuijottaneet niitä kylmillä ja
liikkumattomilla silmillään ja lukemattomat kalat ovat levänneet niiden
pohjalla vihollisiansa paetessaan.

Tällä välin Danglars, joka ei välittänyt muinaisesineistä, repi
ajatuksissaan kukan toisensa jälkeen myrttipensaasta. Kun hän oli
tyhjentänyt myrtin, tarttui hän kaktukseen, mutta tämä ei ollut yhtä
taipuisa kuin myrtti, vaan pisti häntä piikeillään.

Hän sävähti silloin ja hieroi silmiään, aivan kuin olisi herännyt
unesta.

-- Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, -- teille, suurelle taideteosten
tuntijalle ja ihailijalle, en tahdo laajemmalti ruveta näyttämään
taulujani. Tässä on kuitenkin kaksi, jotka on maalannut Hobbema, tämän
Paul Potter, tämän Mieris, tämän Gerard Dow, tämän Rafael, tämän Van
Dyck, tämän Zurbaran, ja tässä on pari kolme Murilloa, joita kannattaa
teille näyttää.

-- Kas, sanoi Debray, -- tuon Hobbeman tunnen.

-- Todellakin!

-- Niin, sitä tarjottiin valtion museolle.

-- Jolla ei luullakseni ole tämän mestarin tauluja? kysäisi
Monte-Cristo.

-- Ei olekaan, eikä sitä sittenkään ostettu.

-- Miksi ei? kysyi Château-Renaud.

-- Verraton kysymys. Valtio ei ole niin rikas.

-- Ah, anteeksi, sanoi Château-Renaud. -- Olen joka päivä kahdeksan
vuoden ajan kuullut tätä samaa saarnattavan, mutta en ole siihen vielä
tottunut.

-- Kyllä vielä totutte, sanoi Debray.

-- En usko, vastasi Château-Renaud.

-- Majuri Cavalcanti, vicomte Andrea Cavalcanti! ilmoitti Baptistin.

Kaulassaan aivan uudenuutukainen musta silkkihuivi, parta siistittynä,
viikset harmaina, katse varmana, majurinpuvun koristuksena kolme
kunniamerkkiä ja viisi ristiä, siis aivan moitteettomassa vanhan
sotilaan asussa, astui sisään ja ja majuri Bartolomeo Cavalcanti, sama
hellä isä, johon olemme tutustuneet.

Hänen rinnallaan lähestyi uudessa puvussaan hymyhuulin vicomte Andrea
Cavalcanti, sama kunnioittava poika, johon myös olemme tutustuneet.

Debray, Morrel ja Château-Renaud puhelivat keskenään. Heidän katseensa
siirtyivät isästä poikaan ja viivähtivät luonnollisesti kauemmin
viimeksi mainitussa.

-- Cavalcanti! sanoi Debray.

-- Kaunis nimi, sanoi Morrel, -- toden totta!

-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud, -- italialaisilla on kauniit
nimet, mutta he pukeutuvat huonosti.

-- Olette hirveän vaativainen, Château-Renaud, huomautti Debray, --
puvut sopivat mainiosti ja ovat aivan uudet.

-- Sitähän minä juuri moitinkin. Tuo herra näyttää siltä kuin olisi
tänään ensi kerran saanut kelvolliset vaatteet ylleen.

-- Keitä nuo herrat ovat? kysyi Danglars Monte-Cristolta.

-- Kuulittehan itse, Cavalcanteja.

-- Kuulin heidän nimensä, siinä kaikki.

-- Tehän ette tunne italialaista aatelistoa. Kun sanoo nimen
Cavalcanti, niin sanoo samalla ruhtinas.

-- Ovatko he rikkaita? kysyi pankkiiri.

-- Tavattoman rikkaita.

-- Mitä he tekevät?

-- Koettavat tuhlata rahojaan onnistumatta aikeissaan. Heillä on muuten
luotto teidän pankissanne, kuulin heidän mainitsevan toissa päivänä
tullessaan minua tervehtimään. Teidän tähtenne heidät kutsuinkin.
Esittelen heidät teille.

-- Minun mielestäni he puhuvat aivan puhtaasti ranskaa, sanoi Danglars.

-- Poika on kasvatettu eräässä Etelä-Ranskan opistossa, Marseillessa
tai sen lähistöllä, luullakseni. Saatte nähdä, että hän on ihastunut.

-- Mihin? kysyi paronitar.

-- Ranskattariin. Hän tahtoo ehdottomasti löytää rouvan Pariisista.

-- Oivallinen ajatus, sanoi Danglars kohauttaen olkapäitään.

Rouva Danglars loi mieheensä katseen, joka milloin tahansa muulloin
olisi ennustanut rajuilmaa. Mutta hän pysyi vaiti, jo toisen kerran.

-- Paroni näyttää tänään hyvin synkältä, sanoi Monte-Cristo rouva
Danglars'ille. -- Aiotaanko ehkä hänestä tehdä ministeri?

-- Ei vielä, ainakaan minun tietääkseni. Luulen pikemminkin, että hän
on keinotellut pörssissä ja menettänyt eikä tiedä, keneen purkaisi
vihansa.

-- Herra ja rouva Villefort! ilmoitti Baptistin.

He astuivat sisään. Vaikka herra Villefort osasikin hillitä itsensä,
oli hän huomattavan levoton. Tarttuessaan hänen käteensä Monte-Cristo
tunsi hänet vapisevan.

-- Toden totta, vain naiset osaavat teeskennellä, sanoi
Monte-Cristo itsekseen katsellessaan rouva Danglars'ia, joka hymyili
kuninkaalliselle prokuraattorille ja suuteli hänen rouvaansa.

Kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu, näki kreivi Bertuccion,
joka siihen asti oli pitänyt huolta pöydän kattamisesta, tulevan
pieneen salonkiin sen huoneen viereen, missä vieraat olivat.

Kreivi meni hänen luokseen.

-- Mitä tahdotte, herra Bertuccio? kysyi hän.

-- Teidän ylhäisyytenne ei ole ilmoittanut, kuinka monta vierasta
tulee.

-- Sehän on totta.

-- Kuinka monelle katan?

-- Laskekaa itse.

-- Ovatko kaikki saapuneet, teidän ylhäisyytenne?

-- Ovat.

Bertuccio katsahti sisään ovenraosta. Monte-Cristo piti häntä silmällä.

-- Hyvä Jumala! huudahti Bertuccio.

-- Mitä nyt? kysyi kreivi.

-- Tuo nainen... tuo nainen!...

-- Kuka?

-- Tuo, jolla on valkoinen puku ja niin paljon jalokiviä ... tuo
vaaleatukkainen...

-- Rouva Danglars?

-- En tiedä, mikä hänen nimensä nyt on. Mutta se on hän, se on hän!

-- Kuka?

-- Se nainen puutarhassa! Sama, joka oli raskaana! Se, joka käveli
siellä ja odotti ... odotti!

Bertuccio jäi tuijottamaan liikkumattomana, suu auki, kalpeana ja tukka
kauhusta pystyssä.

-- Odotti ketä?

Mitään sanomatta Bertuccio osoitti sormellaan Villefort'ia, melkein
samoin kuin Macbeth osoitti Bancoa.

-- Oh!... Oh! ... sopersi hän, -- näettekö?

-- Kenet? Mitä?

-- Hänet!

-- Hänet ... kuninkaallisen prokuraattorin, herra Villefort'in,
tietysti minä hänet näen!

-- Minä en siis tappanutkaan häntä?

-- Ettehän vain ole tulossa hulluksi, kunnon Bertuccio? sanoi kreivi.

-- Hän ei siis olekaan kuollut?

-- Ei ole, näettehän sen itsekin. Sen sijaan, että olisitte pistänyt
häntä kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin, niin kuin teidän
seutunne miehillä on tapana, iskittekin liian ylös tai liian alas, ja
lakimiehet ovat sitkeähenkisiä, tai sitten koko juttu on oman
mielikuvituksenne tuotetta, kostotuumienne herättämä painajainen.
Tyyntykäähän ja laskekaa: herra ja rouva Villefort, kaksi; herra ja
rouva Danglars, neljä; herrat Château-Renaud, Debray, Morrel,
seitsemän; majuri Bartolomeo Cavalcanti, kahdeksan.

-- Kahdeksan, kertasi Bertuccio.

-- Odottakaahan, odottakaahan, kylläpä teillä on kiire joutua
matkoihinne, unohditte yhden vieraani. Kumartukaa hiukan vasemmalle...
noin ... herra Andrea Cavalcanti, tuo mustapukuinen nuori mies, joka
katselee Murillon madonnaa ja nyt kääntyy.

Tällä kertaa pääsi Bertuccion huulilta kirkaisu, joka sammui kreivin
katsoessa häneen.

-- Benedetto! sopersi hän. -- Mikä kohtalon sallimus!

-- Kello lyö puoli seitsemän, sanoi kreivi ankarasti. -- Olen
määrännyt, että silloin astumme pöytään. Tiedättehän, etten hyväksy
viivyttelemistä.

Ja kreivi Monte-Cristo palasi salonkiin, jossa hänen vieraansa
odottivat, Bertuccion mennessä ruokasaliin hoiperrellen pitkin
seinänviertä.

Viittä minuuttia myöhemmin salongin ovet aukenivat, Bertuccio astui
kynnykselle ja lausui ponnistaen viimeiset voimansa:

-- Pöytä on katettu!

Monte-Cristo tarjosi käsivartensa rouva Villefort'ille.

-- Herra Villefort, sanoi hän, -- saattakaa rouva Danglars pöytään.

Villefort totteli, ja he menivät ruokasaliin.



63. Päivälliset


Ruokasaliin astuessaan vieraat tahtomattaan kysyivät itseltään, mikä
salaperäinen seikka oli johdattanut heidät kaikki tähän taloon. He
olivat kaikki jollakin tavoin levottomia sielläolostaan, eikä kukaan
kuitenkaan olisi tahtonut olla sieltä poissa.

Liian lyhyt tuttavuus kreivin kanssa, hänen erikoisuutensa,
yksinäisyytensä ja melkein satumaisen suuri rikkautensa, kaikki tämä
pakotti miehet olemaan varovaisia ja kielsi naisia tulemasta tähän
taloon, jossa ei ketään naista ollut heitä vastaanottamassa. Ja
kuitenkin miehet olivat luopuneet varovaisuudestaan ja naiset hylänneet
kaiken sovinnaisen, ja uteliaisuus, joka terävillä kannuksillaan oli
heitä kiihottanut, oli voittanut kaikki arvelut.

Jopa isä ja poika Cavalcantikin, edellinen jäykkyydestään ja
jälkimmäinen huolettomasta käytöksestään huolimatta, tunsivat itsensä
levottomiksi tämän miehen luona, jonka tarkoitusta he eivät
ymmärtäneet, ja joutuessaan näin tekemisiin ihmisten kanssa, jotka he
näkivät ensi kertaa.

Rouva Danglars oli sävähtänyt, kun herra Villefort Monte-Criston
kehotuksesta tuli tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja Villefort'in
katse himmeni kultasankaisten silmälasien takana, kun hän tunsi
paronittaren käsivarren omallaan.

Kreivi pani kaiken merkille.

Villefort'in oikealla puolella oli rouva Danglars ja vasemmalla Morrel.
Kreivi istui rouva Villefort'in ja Danglars'in välissä. Muut vieraat
istuivat siten, että Debray oli molempien Cavalcantien välissä ja
Château-Renaud rouva Villefort'in ja Morrelin välissä.

Ateria oli suurenmoinen. Monte-Cristo oli päättänyt kumota kaikki
pariisilaiset tavat ja tyydyttää kutsuvieraittensa uteliaisuutta
enemmän kuin heidän ruokahaluaan. Juhla oli arabialainen, mutta
arabialainen sillä tavoin kuin saattoivat olla arabialaisten
haltiattarien juhlat.

Kaikki ne hedelmät, joita neljä maanosaa voi kokonaisina ja mehukkaina
laskea Euroopan runsaudenmaljaan, oli koottu pyramideiksi kiinalaisiin
maljakoihin ja japanilaisiin vateihin. Harvinaisia lintuja, joiden
höyhenpuvun loistavin osa oli säilytetty, tavattoman isoja kaloja
hopeavadeissa, Kreikan saariston, Vähän-Aasian ja Afrikan kaikkia
viinejä omituisen muotoisissa pulloissa, joiden pelkkä näkeminenkin
tuntui lisäävän juoman arvoa, kulki kuin Apiciuksen pidoissa
näiden pariisilaisten ohi, jotka ymmärsivät, että voi tuhlata
kaksikymmentätuhatta frangia kymmenen hengen ateriaan, jos Kleopatran
tavoin syö helmiä tai Lorenzo dei Medicin tavoin juo viiniin liuotettua
kultaa.

Monte-Cristo huomasi vieraittensa hämmästyksen ja alkoi ääneen nauraa
ja laskea leikkiä.

-- Hyvät herra, sanoi hän, -- myönnättehän, että kun ihminen saavuttaa
jonkinmoisen määrän rikkautta, ei mikään tule niin välttämättömäksi
kuin ylellisyys, aivan samoin kuin te, naiset, myönnätte, että kun on
päässyt määrättyyn innostuksen asteeseen, ei mikään muu ole
tavoittelemisen arvoista kuin ihanne? Ja se on aarre, jota emme voi
saavuttaa. Jatkaakseni tätä järkeilyä: mikä on ihmeellistä? Se, mitä
emme ymmärrä. Mitä todellakin kannattaa tavoitella? Sitä, mitä emme voi
saada. Koko elämäni tarkoitus on nähdä sellaista, mitä en voi ymmärtää,
ja hankkia itselleni sellaista, mikä on mahdotonta. Kahdella keinolla
saavutan tämän: rahan ja tahtoni avulla. Minä alan ajaa takaa
mielijohdettani, aivan yhtä kiihkeästi kuin te, herra Danglars, ajatte
jonkin rautatien rakentamista, te, herra Villefort, koetatte saada
miehen tuomituksi kuolemaan, te, herra Debray, puuhaatte kuningaskunnan
rauhoittamista, te, herra Château-Renaud, pyritte miellyttämään naista,
ja te, herra Morrel, tahdotte kesyttää hevosen, jonka selkään ei vielä
kukaan ole tohtinut nousta. Katsokaahan esimerkiksi näitä kahta kalaa,
joista toinen on syntynyt viidenkymmenen peninkulman päässä Pietarista
ja toinen viiden peninkulman päässä Napolista, eikö ole huvittavaa
yhdistää ne samalle lautaselle?

-- Mitä nuo kalat ovat? kysyi Danglars.

-- Herra Château-Renaud, joka on asunut Venäjällä, tietää toisen nimen,
vastasi Monte-Cristo, -- ja majuri Cavalcanti, joka on italialainen,
toisen.

-- Tuo on luullakseni sterletti, sanoi Château-Renaud.

-- Aivan oikein.

-- Ja tuo, ellen erehdy, on järvinahkiainen, sanoi Cavalcanti.

-- Niin onkin. Nyt, herra Danglars, kysykää noilta herroilta, mistä
näitä kaloja saadaan.

-- Eihän sterlettiä saa mistään muualta kuin Volgasta, sanoi
Château-Renaud.

-- En tiedä muuta kuin Fusaro-järven, josta saa näin isoja nahkiaisia,
sanoi Cavalcanti.

-- Aivan oikein, toinen on tuotu Volgasta, toinen Fusaro-järvestä.

-- Mahdotonta, huudahtivat kaikki kutsuvieraat yht'aikaa.

-- Kas, juuri tällainen minua huvittaa, sanoi Monte-Cristo. -- Olen
aivan samanlainen kuin Nero: _cupitor impossibilium_.[12] Sellainen
miellyttää teitäkin, ja tämä kala, joka todellisuudessa ei liene
maukkaampi kuin ahven tai lohi, tuntuu teistä erinomaiselta, koska ette
olisi ikinä luullut saavanne sitä maistaa ja kuitenkin se on nyt tässä.

-- Mutta miten nuo kalat on voitu tuoda Pariisiin?

-- Hyvä Jumala, sehän on helppoa. Ne on tuotu isoissa tynnyreissä,
toisessa oli virran kaisloja ja ruohoja, toisessa järven kasveja ja
heiniä. Tällä tavoin sterletti eli kaksitoista päivää ja nahkiainen
kahdeksan. Molemmat olivat aivan virkeitä, kun keittäjäni otti ne ja
pani toisen kuolemaan maitoon ja toisen viiniin. Ettekö usko, herra
Danglars?

-- Yhtä kaikki epäilen, vastasi Danglars leveästi hymyillen.

-- Baptistin! sanoi Monte-Cristo. -- Tuokaa tänne toisia sterlettejä ja
nahkiaisia. Tiedättehän, niitä, jotka tulivat toisissa tynnyreissä ja
vieläkin ovat elossa.

Danglars'in silmät menivät kauhusta selälleen; muut vieraat taputtivat
käsiään.

Neljä palvelijaa toi kaksi vesikasvien koristamaa tynnyriä, joissa
kummassakin sätki samanlaisia kaloja kuin pöydässä oli tarjolla.

-- Olette todellakin tavattoman merkillinen mies! sanoi Danglars. -- Ja
sanokoot filosofit mitä tahansa, rikkaana eläminen on sentään ihanaa.

-- Varsinkin kun on kekseliäs, sanoi rouva Danglars.

-- Älkää antako minulle sitä kunniaa, hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo.
-- Tämän keinon tunsivat jo roomalaiset. Plinius kertoo, että Ostiasta
kantoivat orjat päänsä päällä sammioissa Roomaan _mulus_-nimisiä
kaloja, jotka hänen antamansa kuvauksen mukaan epäilemättä olivat
kultakaloja. Ylellistähän on tuottaa ne elävinä ja hauskaa on nähdä
niiden kuolevan, sillä kuollessaan ne muuttavat pari kolme kertaa
väriään ja aivan kuin sateenkaari haihtuessaan vaihtelivat prisman
väristä toiseen, minkä jälkeen ne lähetettiin keittiöön. Kalan
kuolinkamppailu lisäsi sen arvoa. Ellei sitä nähnyt elävänä, niin sitä
halveksi kuolleena.

-- Niin, sanoi Debray, -- mutta Ostiasta Roomaan oli vain kolme tai
neljä peninkulmaa.

-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta mitä hyötyä olisi
siitä, että on syntynyt kahdeksantoistasataa vuotta Luculluksen
jälkeen, ellei pystyisi parempaan kuin hän?

Cavalcantit katsoivat kreiviä silmät selällään, mutta olivat siksi
hienotunteisia, etteivät virkkaneet mitään.

-- Tämä kaikki on kyllä merkillistä, sanoi Château-Renaud, -- mutta
suoraan tunnustaen ihailen eniten sitä täsmällisyyttä, millä teitä
palvellaan. Onhan totta, herra kreivi, että ostitte tämän talon vasta
viisi kuusi päivää sitten?

-- Siitä on enintään niin pitkä aika, sanoi Monte-Cristo.

-- No niin, olen varma siitä, että se on muuttunut aivan täydellisesti,
sillä ellen väärin muista, oli siinä toinen sisäänkäytävä, ja piha oli
kivillä laskettu, jota vastoin nyt piha on komeana ruohokenttänä ja
siellä kasvaa puita, jotka näyttävät sadan vuoden vanhoilta.

-- Mitä minä voin sille, että rakastan vihantaa ja varjoa, sanoi
Monte-Cristo.

-- Ennen tultiin taloon kadunpuoleisesta portista, sanoi rouva
Villefort, sillä sinä päivänä, jolloin ihmeellisellä tavalla pelastuin,
minut tuotiin taloon sitä tietä.

-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, mutta sen jälkeen olen
pitänyt enemmän pääkäytävästä, josta voi portin läpi nähdä Boulognen
metsän.

-- Neljässä päivässä sellainen muutos! sanoi Morrel. -- Sehän on
suoranainen ihme.

-- Niin onkin, sanoi Château-Renaud. -- Vanha talo on muuttunut aivan
uudeksi, sillä tämä talo oli todellakin hyvin vanha ja ikävän näköinen.
Muistan, että äitini lähetti minut sitä katsomaan silloin, kun
Saint-Méran ilmoitti myyvänsä sen pari kolme vuotta sitten.

-- Saint-Méran? sanoi rouva Villefort. -- Tämä talo oli siis
Saint-Méranin, ennen kuin te sen ostitte?

-- Siltä näyttää, vastasi Monte-Cristo.

-- Siltä näyttää, kuinka niin, ettekö tiedä, keneltä talon ostitte?

-- En todellakaan, taloudenhoitajani pitää sellaisista asioista huolen.

-- Talossa ei ainakaan kymmeneen vuoteen ollut asuttu, sanoi
Château-Renaud, -- ja ikävää oli sitä katsella, kun sen ikkunaluukut
oli suljettu, ovet olivat kiinni ja piha ruohottunut. Ellei sen
omistaja olisi ollut kuninkaallisen prokuraattorin appi, olisi sitä
voinut luulla kirotuksi taloksi, jossa jokin rikos on tapahtunut.

Villefort, joka siihen asti ei ollut maistanut tippaakaan niistä
viidestä kuudesta verrattomasta viinistä, joita oli kaadettu laseihin
hänen eteensä, tarttui nyt lähimpään lasiin ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella.

Château-Renaud'n puhetta seurasi yleinen äänettömyys. Sitten sanoi
Monte-Cristo:

-- Kummallista, herra paroni, mutta sama ajatus heräsi minussakin, kun
ensimmäisen kerran astuin tähän taloon. Ja tämä talo tuntui niin
synkältä, etten olisi koskaan sitä ostanut, ellei taloudenhoitajani
olisi jo ehtinyt ostaa sitä minun nimessäni. Luultavasti hän oli saanut
välittäjältä kelpo juomarahat.

-- Luultavasti, koetti Villefort hymyillä. -- Mutta voitte olla varma
siitä, ette minä mitenkään ole tässä lahjomisessa ollut osallisena.
Herra Saint-Méran tahtoi, että tämä talo, joka kuului hänen
tyttärentyttärensä perintöön, myytäisiin, koska se olisi mennyt aivan
raunioiksi, jos se vielä olisi ollut pari kolme vuotta asumattomana.

Nyt kalpeni Morrel vuorostaan.

-- Täällä oli eräs huone, sanoi Monte-Cristo, -- aivan tavallisen
näköinen huone, punaisella kankaalla verhottu, joka minun mielestäni
oli erikoisen draamallisen tuntuinen.

-- Kuinka niin? kysyi Debray. -- Miksi se oli draamallisen tuntuinen?

-- Eihän vaistomaisia tuntemuksia voi mitenkään selittää, sanoi
Monte-Cristo. -- Kyllähän moni paikka tekee ihmisen alakuloiseksi.
Miksi? Sitä ei voi selittää. Muistot ja ajatukset oikuttelevat ja
johdattavat meidät toiseen aikaan ja toisiin paikkoihin, joilla ei ole
mitään yhteistä tämän ajan ja näiden paikkojen kanssa, missä nyt
elämme. Tuo huone oli mielestäni kuin jonkun markiisitar de Granges'in
tai Desdemonan huone. Mutta koska olemme lopettaneet aterian, täytyy
minun näyttää se teille, sillä kohta menemme juomaan kahvia puutarhaan.
Ensin ateria, sitten näytelmä.

Monte-Cristo katsoi kysyvästi läsnä oleviin. Rouva Villefort nousi,
Monte-Cristo teki samoin. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään.

Villefort ja rouva Danglars olivat hetkisen aivan kuin paikoilleen
naulitut. Jähmettyneinä, mykkinä ja kauhistuneina he kysyivät
katseillaan toisiltaan neuvoa.

-- Kuulitteko? kysyi rouva Danglars.

-- Meidän täytyy mennä sinne, vastasi Villefort nousten ja tarjoten
käsivartensa rouva Danglars'ille.

Kaikki olivat jo hajaantuneet huoneisiin, uteliaisuus kun oli saanut
heissä vallan, sillä he eivät luulleet tarkastuksen supistuvan vain
tähän huoneeseen, vaan arvelivat, että yksin tein kuljettaisiin kautta
koko rappeutuneen talon, josta kreivi Monte-Cristo oli tehnyt palatsin.
Monte-Cristo jäi odottamaan noita kahta viivyttelijää. Kun he
vuorostaan olivat kulkeneet hänen ohitseen, lähti hän itse heidän
jälkeensä, ja hänen huulillaan häivähti hymy, joka olisi kauhistuttanut
vieraita enemmän kuin huone, jota aiottiin heille näyttää.

Ensiksi kuljettiin itämaiseen tapaan kalustettujen huoneiden kautta,
joissa vuoteiden sijasta oli divaaneja ja tyynyjä ja huonekalujen
asemesta piippuja ja aseita. Salongeissa oli vanhojen mestarien
kauneimpia tauluja. Budoaarin seinät oli verhottu kallisarvoisilla
kiinalaisilla kankailla, joiden väri oli kirjava ja kuosit moninaiset.
Lopulta saavuttiin kyseessäolevaan huoneeseen.

Se ei ollut mitenkään erikoinen, paitsi ettei se ollut valaistu, vaikka
jo alkoi hämärtää, ja että se oli rappiolla, vaikka kaikki muut huoneet
oli kokonaan uusittu. Mutta se riittikin antamaan sille synkän
värityksen.

-- Huu! huudahti rouva Villefort todenteolla kauhistuen.

Rouva Danglars koetti sopertaa sanoja, joita ei kukaan kuullut.

Läsnäolijat tekivät useita huomautuksia, ja loppuarveluna oli se, että
punaisella silkillä verhottu huone teki synkän vaikutuksen.

-- Tosiaan, sanoi Monte-Cristo. -- Katsokaahan, kuinka vuode on
omituisessa paikassa, kuinka sen verhot ovat synkät ja verenväriset.
Entä nuo pastellimuotokuvat, jotka kosteus on vaalentanut, eivätkö ne
kalpeine huulineen ja kauhistuneine silmineen näytä sanovan: Minä olen
nähnyt!

Villefort tuli kalmankalpeaksi, ja rouva Danglars vaipui uunin vieressä
olevaan leposohvaan.

-- Oh, sanoi rouva Villefort hymyillen, -- uskallatteko todellakin
istua tuolle leposohvalle, jossa ehkä on tapahtunut rikos?

Rouva Danglars nousi heti.

-- Eikä siinä vielä kaikki! sanoi Monte-Cristo.

-- Mitä vielä? kysyi Debray, joka kyllä oli huomannut rouva Danglars'in
mielenliikutuksen.

-- Niin, mitä vielä? kysyi Danglars, -- sillä tähän asti en ole
huomannut mitään erikoista, sen tunnustan suoraan. Oletteko te, herra
Cavalcanti?

-- Ah, vastasi tämä. -- Pisassa on Ugolinon torni, Ferrarassa Tasson
vankila, Riminissä Francescan ja Paolon huone.

-- On kyllä, mutta siellä ei ole tätä pientä porraskäytävää, sanoi
Monte-Cristo avaten seinään kätketyn oven. -- Katsokaahan tätä ja
sanokaa, mitä ajattelette tästä.

-- Mikä pelottavan synkkä, ahdas porraskäytävä! sanoi Château-Renaud
nauraen.

-- En tiedä, sanoi Debray, -- onko siihen syynä Khios-viini, joka tekee
alakuloiseksi, mutta tämä kaikki tekee minuun ehdottomasti synkän
vaikutuksen.

Morrel puolestaan oli tullut alakuloiseksi jo silloin, kun oli mainittu
Valentinen myötäjäisistä, eikä ollut virkkanut sanaakaan.

-- Kuvitelkaahan, jatkoi Monte-Cristo, -- että Othello tai apotti
Granges astuu hitaasti näitä portaita synkkänä ja myrskyisenä yönä,
sylissään kamala taakka, jota hän koettaa salata ihmisiltä, jopa
Jumalaltakin!

Rouva Danglars puoliksi pyörtyi Villefort'in syliin, ja Villefort'in
itsekin täytyi nojautua seinään.

-- Hyvä Jumala, huudahti Debray, -- mikä teidän on? Kuinka kalpea te
olette!

-- Mikä hänen on? sanoi rouva Villefort. -- Kyllähän sen ymmärtää.
Kreivi Monte-Cristo kertoo meille tuollaisia kamalia juttuja yrittäen
varmaankin tappaa meidät kauhuun.

-- Se on totta, sanoi Villefort. -- Te kauhistutatte todellakin naisia.

-- Mikä teidän on? kysyi Debray uudelleen aivan hiljaa.

-- Ei mikään, ei mikään, sanoi rouva Danglars koettaen ponnistaa
voimiaan. -- Kaipaan vain ilmaa, siinä kaikki.

-- Tahdotteko tulla puutarhaan? kysyi Debray tarjoten hänelle
käsivartensa ja mennen salaportaita kohden.

-- En, vastasi paronitar. -- Jään mieluummin tänne.

-- Totta puhuen, sanoi Monte-Cristo, -- onko tuo kauhunne aivan
todellinen?

-- Ei, vastasi rouva Danglars. -- Mutta teillä on niin voimakas tapa
kuvailla, että kuulija joutuu saman tunnelman valtaan.

-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo hymyillen, -- tämä kaikkihan on vain
kuvittelua. Miksi ei yhtä hyvin voisi kuvitella, että tämä huone on
kunnon perheenäidin suoja? Tuo purppuranpunaiseen verhottu vuode on
aivan kuin se, jonka luo haltiatar Lucina tuli, ja noita salaperäisiä
portaita myöten tulee hiljaa, jotta ei häiritsisi lapsivuoteessa
makaavan äidin lepoa, lääkäri tai kätilö, tai itse isä, joka vie
nukkuvan lapsen pois...

Tällä kertaa rouva Danglars, sen sijaan että olisi rauhoittunut,
huokasi syvään ja vaipui tainnoksiin.

-- Rouva Danglars voi pahoin, sopersi Villefort. -- Hänet täytyy kai
viedä vaunuihinsa.

-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo, -- ja minä kun olen unohtanut
pulloni!

-- Minulla on omani, sanoi rouva Villefort.

Hän ojensi Monte-Cristolle pullon, jossa oli samanlaista punaista
nestettä kuin se, jonka terveellistä vaikutusta Monte-Cristo oli
koettanut Edouardiin.

-- Ah! ... sanoi Monte-Cristo ottaen sen rouva Villefort'in kädestä.

-- Niin, sanoi tämä hiljaa, -- noudattaen teidän neuvojanne olen
kokeillut.

-- Ja oletteko onnistunut?

-- Luultavasti.

Rouva Danglars oli viety viereiseen huoneeseen. Monte-Cristo tiputti
muutaman pisaran punaista nestettä hänen huulilleen, ja hän heräsi.

-- Oh, sanoi hän, -- mikä kamala uni!

Villefort pusersi lujasti hänen rannettansa saadakseen hänet
ymmärtämään, ettei hän ollut nähnyt unta.

Mentiin etsimään herra Danglars'ia. Hän ei ollut välittänyt
runollisista selityksistä, vaan oli mennyt puutarhaan ja keskusteli
vanhemman Cavalcantin kanssa Livornon-Firenzen rautatiestä.

Monte-Cristo näytti epätoivoiselta. Hän tarttui rouva Danglars'in
käsivarteen ja talutti hänet puutarhaan, jossa herra Danglars joi
kahvia molempien Cavalcantien seurassa.

-- Totta puhuen, sanoi hän, -- kauhistutinko todellakin teitä pahasti?

-- Ette, mutta tiedättehän, että kaikki asiat vaikuttavat meihin sen
mukaan, millainen on mielentilamme.

Villefort koetti hymyillä.

-- Ja ymmärrättehän silloin, sanoi hän, -- silloinhan riittää pelkkä
mielikuva...

-- No niin, sanoi Monte-Cristo, -- uskokaa minua tai olkaa uskomatta,
mutta vakaumukseni on, että tässä talossa on tapahtunut rikos.

-- Olkaa varuillanne, sanoi rouva Villefort, -- täällä on
kuninkaallinen prokuraattori.

-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- ja kun niin onnellisesti sattuu,
käytän tilaisuutta selittääkseni asian.

-- Selittääksenne? sanoi Villefort.

-- Niin, ja todistajien kautta.

-- Tämähän on kovin mielenkiintoista, sanoi Debray. -- Ja jos täällä
todellakin on tapahtunut rikos, niin se auttaa erinomaisesti
ruoansulatustamme.

-- Täällä on tapahtunut rikos, sanoi Monte-Cristo. -- Tulkaahan
tännepäin, hyvät herrat. Tulkaa, herra Villefort. Jotta ilmiantoni
olisi täydellinen, täytyy sen tapahtua todistajien läsnä ollessa.

Monte-Cristo tarttui Villefort'in käsivarteen ja pidellen rouva
Danglars'in kättä toisessa kainalossaan hän vei kuninkaallisen
prokuraattorin plataanin suojaan, jossa varjo oli tummin.

Muut vieraat tulivat mukana.

-- Katsokaahan, sanoi Monte-Cristo ja polki maata. -- Tahdoin antaa
voimaa näille jo liian vanhoille puille ja annoin kaivaa maata juuri
tältä kohtaa ja panna uutta multaa maahan; no niin, kaivaessaan
löysivät työmieheni tältä kohtaa arkun tai oikeammin sanoen arkun
jätteet ja niiden keskeltä vastasyntyneen lapsen luurangon.
Toivottavasti tätä ei sanota mielikuvitukseksi.

Monte-Cristo tunsi, miten rouva Danglars'in käsivarsi kangistui ja
Villefort'in nyrkki vapisi.

-- Vastasyntyneen lapsen luuranko? sanoi Debray. -- Tämä alkaa jo
näyttää vakavalta.

-- No niin, sanoi Château-Renaud, -- minä en siis erehtynytkään, kun
väitin äsken, että taloilla on sielu ja kasvot aivan samoin kuin
ihmisillä, ja että niiden ulkomuodossa kuvastuu niiden sisin olemus.
Talo oli synkän näköinen, koska sillä oli omantunnonvaivoja; sillä oli
omantunnonvaivoja, koska siellä oli tehty rikos.

-- Kuka voi väittää sitä rikokseksi? sanoi Villefort päättäen
ponnistella viimeiseen asti.

-- Kuinka niin! Eikö elävän lapsen hautaaminen puutarhaan ole rikos?
huudahti Monte-Cristo. -- Miksikä te, kuninkaallinen prokuraattori,
nimitätte sellaista tekoa?

-- Kuka väittää, että lapsi oli elävänä haudattu?

-- Miksi se olisi siihen haudattu, jos se oli kuollut? Puutarha ei
koskaan ole ollut hautausmaana.

-- Minkä rangaistuksen lapsenmurhaajat saavat tässä maassa? kysyi
majuri Cavalcanti viattomasti.

-- Hyvä Jumala, heidän kaulansa leikataan poikki! vastasi Danglars.

-- Vai leikataan heidän kaulansa poikki! sanoi Cavalcanti.

-- Luullakseni... Eikö niin, herra Villefort? kysyi Monte-Cristo.

-- Kyllä, herra kreivi, vastasi tämä soinnuttomalla äänellä.

Monte-Cristo huomasi, etteivät ne, joita varten hän tämän kaiken oli
järjestänyt, enää kestäisi enempää. Hän ei tahtonut mennä pitemmälle.

-- Mutta mehän näytämme unohtavan kahvin, sanoi hän.

Ja hän vei vieraansa pöydän luo, joka oli asetettu keskelle nurmikkoa.

-- Minä todellakin häpeän tunnustaa heikkouttani, sanoi rouva Danglars,
mutta nämä kamalat kertomukset ovat tärisyttäneet minua. Antakaa minun
istua.

Ja hän vaipui tuoliin.

Monte-Cristo kumarsi hänelle ja lähestyi rouva Villefort'ia.

-- Minä luulen, että rouva Danglars vielä tarvitsee pulloanne, sanoi
hän.

Mutta ennen kuin rouva Villefort oli lähestynyt ystävätärtänsä, oli
kuninkaallinen prokuraattori jo kuiskannut rouva Danglars'in korvaan:

-- Minun täytyy puhua kanssanne.

-- Milloin?

-- Huomenna.

-- Missä?

-- Työhuoneessani ... prokuraattorinvirastossa, se on turvallisin
paikka.

-- Minä tulen.

Juuri silloin tuli rouva Villefort.

-- Kiitos, rakas ystävä, sanoi rouva Danglars koettaen hymyillä. -- Ei
minua enää mikään vaivaa, tunnen jo voivani paremmin.



64. Kerjäläinen


Ilta alkoi jo kulua pitkälle. Rouva Villefort sanoi haluavansa palata
Pariisiin. Rouva Danglars ei ollut tohtinut tehdä aloitetta, vaikka
hänen olonsa ilmeisesti tuntuikin kovin tuskalliselta.

Vaimonsa pyynnöstä herra Villefort siis antoi ensimmäisenä lähtömerkin.
Hän tarjosi vaunuissaan paikan rouva Danglars'ille, jotta rouva
Villefort voisi häntä hoidella. Danglars, joka oli innokkaasti
keskustellut teollisuudesta Cavalcantin kanssa, ei ollut huomannut
mitään.

Kun Monte-Cristo pyysi rouva Villefort'ilta hänen pulloaan, huomasi hän
herra Villefort'in lähestyvän rouva Danglars'ia ja arvasi, mistä oli
kysymys, vaikka Villefort puhui niin hiljaa, että rouva Danglars tuskin
kuuli hänen sanansa.

Millään tavalla estelemättä hän salli Morrelin, Debrayn ja
Château-Renaud'n ratsastaa pois ja molempien naisten nousta herra
Villefort'in vaunuihin. Danglars, joka oli yhä enemmän ihastunut isä
Cavalcantiin, pyysi tätä vaunuihinsa.

Andrea Cavalcanti nousi omaan tilburyynsä, joka odotti portin edessä,
ja kuskipoika, joka oli liioittelevalla tavalla puettu englantilaiseen
kuosiin, piteli suitsista kookasta harmaata hevosta, vaikka hänen
täytyikin seistä varpaillaan.

Andrea ei aterian aikana ollut paljoakaan puhunut, koska hän oli sangen
älykäs poika ja pelkäsi paljastavansa tietämättömyytensä rikkaiden ja
mahtavien pöytätovereittensa läsnä ollessa, joiden joukossa hänen
säikähtyneet silmänsä näkivät kuninkaallisen prokuraattorinkin.

Lopulta oli hänet ottanut huostaansa herra Danglars, joka luotuaan
silmäyksen jäykkään majuriin ja hänen vielä arkaan poikaansa ja
ajatellessaan, että nämä olivat kreivi Monte-Criston vieraina, teki sen
johtopäätöksen, että siinä oli joku pohatta ja hänen poikansa, jota isä
oli tahtonut tutustuttaa Pariisin elämään.

Danglars oli sen vuoksi suurella ihastuksella katsellut majurin
pikkusormessa kimaltelevaa tavattoman isoa jalokiveä, sillä majuri,
joka oli viisas ja varovainen ja pelkäsi seteliensä jollakin tavoin
katoavan, oli ne heti vaihtanut arvoesineeseen. Keskustellessaan sitten
päivällisen jälkeen muka teollisuudesta ja matkoista Danglars oli
tiedustellut isän ja pojan elintapoja. Ja kun isä ja poika olivat
saaneet tietää, että heillä oli luotto juuri Danglars'in
pankkiiriliikkeessä, toisella neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia
kerta kaikkiaan, toisella viisikymmentätuhatta vuodessa, olivat he
pankkiirille niin ystävällisiä, että olisivat olleet valmiita
pusertamaan vaikka hänen palvelijoittensakin kättä, niin suuresti he
kaipasivat tilaisuutta osoittaa kiitollisuuttaan.

Vielä eräs seikka lisäsi Danglars'in kunnioitusta, ellemme sanoisi
ihailua Cavalcantia kohtaan. Tämä oli uskollisesti noudattanut
Horatiuksen neuvoa: _nil admirari_, ja oli tyytynyt pöydässä
osoittamaan tietojaan sanomalla, mistä järvestä kala oli tuotu. Sitten
hän oli syönyt siitä palan puhumatta mitään. Danglars oli siitä tehnyt
sen johtopäätöksen, että tällaiset herkut olivat tavallisia kuuluisan
Cavalcantin jälkeläisen pöydässä ja että hän kotonaan Luccassa ravitsi
itseään sveitsiläisillä lohilla ja bretagnelaisilla meriravuilla, joita
hän epäilemättä hankki itselleen samalla tapaa kuin kreivi oli
tuottanut nahkiaiset Fusarosta ja sterletit Volgasta. Sen vuoksi hän
huomattavan ystävällisesti otti vastaan Cavalcantin ilmoituksen:

-- Huomenna minulla on kunnia tulla luoksenne raha-asioissa.

-- Ja minä olen onnellinen, vastasi Danglars, -- saadessani ottaa
teidät vastaan.

Sitten hän oli pyytänyt saada saattaa Cavalcantin tämän asuntoon Hôtel
des Princes'iin, ellei ero pojasta tuntuisi hänestä liian raskaalta.

Cavalcanti vastasi, että hänen poikansa oli jo kauan tottunut
viettämään nuoren miehen elämää, minkä vuoksi hänellä olikin omat
vaununsa ja hevosensa, ja koska he eivät yhdessä olleet tulleetkaan, ei
hän nähnyt mitään vaikeuksia siinä, että he erikseen poistuivatkin.

Majuri astui siis Danglars'in vaunuihin, ja pankkiiri oli yhä
ihastuneempi nähdessään, kuinka suuri järjestyksen ihminen ja kuinka
säästäväinen oli tämä mies, joka kuitenkin antoi pojalleen vuosittain
viisikymmentätuhatta frangia. Hänen omaisuutensa täytyi ilmeisesti
tuottaa viisi- tai kuusisataatuhatta frangia korkoja vuosittain.

Ollakseen hieno alkoi Andrea ensiksi soimata kuskipoikaansa siitä,
ettei tämä ollut ajanut pääoven eteen, vaan odotti häntä portilla,
minkä vuoksi hän oli saanut vaivautua astumaan kolmekymmentä askelta
päästäkseen vaunujensa luo.

Kuskipoika otti nuhdesaarnan nöyränä vastaan, tarttui vasemmalla
kädellään kuolaimiin pidättääkseen hevosta, joka levottomana kuopi
jalallaan maata, ja ojensi oikealla kädellään ohjakset Andrealle, joka
tarttui niihin ja laski kepeästi jalkansa kiilloitetulle astinlaudalle.

Samassa laskeutui käsi hänen olalleen. Nuori mies kääntyi luullen, että
siinä oli joko Danglars tai Monte-Cristo, jotka olivat unohtaneet
ilmoittaa hänelle jotakin.

Mutta hän näkikin edessään kummallisen olennon, ruskettuneen,
pitkäpartaisen miehen, jonka silmät kiiluivat kuin kiiltokivet ja jonka
pilkallisesti hymyilevässä suussa loisti tasainen rivi valkoisia
hampaita, teräviä kuin nälkäisen suden tai shakaalin.

Punaruutuinen huivi peitti harmaantunutta ja takkuista tukkaa, risainen
ja likainen takki verhosi pitkää, laihaa ja luisevaa ruumista, jonka
luiden olisi luullut joka liikkeellä kalisevan. Käsi, joka tarttui
nuoren miehen olkapäähän, tuntui tavattoman isolta. Tunsiko nuori mies
nämä kasvot vaunulyhdyn valossa, vai kauhistuiko hän vain
puhuttelijansa hirvittävää ulkomuotoa? Hän vavahti ja peräytyi
nopeasti.

-- Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.

-- Anteeksi, arvoisa kansalainen, sanoi mies kohottaen kätensä punaista
huiviaan kohden, -- häiritsen ehkä teitä, mutta minulla on teille
puhuttavaa.

-- Tähän aikaan ei saa kerjätä, sanoi kuskipoika astuen esiin,
vapauttaakseen herransa tungettelijasta.

-- Minä en kerjää, kaunis poika, sanoi tuntematon hymyillen ivallisesti
kuskipojalle, ja tämä hymy oli niin pelottava, että poika peräytyi. --
Tahdon vain sanoa pari sanaa isännällesi, joka pari viikkoa sitten
antoi minulle erään asian toimitettavakseni.

-- Mitä te oikeastaan tahdotte? kysyi Andrea niin pontevasti, ettei
kuskipoika huomannut, kuinka hätääntynyt hän oli. -- Sanokaa, mitä te
oikeastaan tahdotte. Sanokaa pian.

-- Minä tahtoisin ... minä tahtoisin..., sanoi mies hiljaa, -- että
säästäisitte minulta paluumatkan jalkavaivat. Olen hyvin väsynyt, ja
koska en ole saanut syödä yhtä hyvää ateriaa kuin sinä, niin pysyn
tuskin jaloillani.

Nuori mies vavahti kuullessaan tämän tuttavallisen puhuttelun.

-- Mutta sanokaahan, mitä te oikein tahdotte? lausui hän.

-- No niin, minä tahdon, että sinä päästät minut kauniisiin
ajoneuvoihisi ja viet minut Pariisiin.

Andrea kalpeni, mutta ei vastannut.

-- Niin, katsos, sanoi mies pistäen kätensä taskuun ja silmäillen
nuorta miestä hyvin röyhkeästi, -- olen saanut päähäni sellaisen
ajatuksen. Ymmärrätkö minua, pikku Benedetto?

Tämän nimen kuullessaan nuori mies varmaankin alkoi taipua, sillä hän
lähestyi kuskipoikaansa ja sanoi hänelle:

-- Minä olen todellakin antanut erään asian toimittamisen tämän miehen
huoleksi, ja hänen on siitä tehtävä minulle tili, sanoi hän. -- Menkää
jalkaisin tulliportille asti. Siellä otatte ajurin, ettette tule kotiin
liian myöhään.

Palvelija lähti hyvin hämmästyneenä kävelemään.

-- Antakaa minun edes päästä jonnekin piiloon, sanoi Andrea.

-- Mitä siihen tulee, niin minä itse johdatan sinut sopivaan paikkaan,
sanoi mies. -- Odotahan.

Hän tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen sellaiseen paikkaan, jossa
ei kukaan ihminen olisi voinut nähdä, minkä kunnian Andrea hänelle soi.

-- Minä en tätä tee suinkaan sen vuoksi, että pääsisin komeihin
vaunuihin vaan koska olen väsynyt ja koska minun täytyy hiukan puhella
sinun kanssasi asioista.

-- Astukaa siis pian ajoneuvoihin, sanoi nuori mies.

Valitettavasti ei ollut päivä, sillä olisi ollut hauska katsella, miten
tämä ryysyläinen istui komeille tyynyille nuoren ja hienon, tilburyä
ohjaavan miehen rinnalle.

Andrea ajoi hevostaan kylän viimeisen talon kohdalle virkkamatta
sanaakaan seuralaiselleen, joka puolestaan hymyili ja oli vaiti, aivan
kuin olisi ollut ihastuksissaan saadessaan ajaa hienoissa ajoneuvoissa.

Päästyään Auteuilin ulkopuolelle Andrea katsoi ympärilleen ollakseen
varma, ettei kukaan ollut häntä kuulemassa, ja seisautti sitten
hevosen, pani käsivartensa rinnalleen ristiin ja sanoi punahuiviselle
miehelle:

-- Kas niin! Miksi tulette häiritsemään minun rauhaani?

-- Mutta sanohan sinä itse, poikani, miksi halveksit minua?

-- Millä tavoin olen teitä halveksinut?

-- Milläkö tavoin? Kysytkin sitä vielä. Me eroamme Varin sillan luona,
sinä sanot meneväsi Piemontiin ja Toscanaan ja lähdetkin Pariisiin.

-- Mitä se teitä haittaa?

-- Ei haittaakaan. Päinvastoin, toivon, että se auttaa minua.

-- Ahaa, sanoi Andrea, -- te luulette hyötyvänne minusta?

-- Miksi käytät suotta suuria sanoja!

-- Sillä siinä tekisitte ajattelemattomasti, ukko Caderousse, sen
ilmoitan jo edeltäpäin.

-- Älähän suutu, poika. Tiedäthän sinä, mitä onnettomuus on. No niin,
onnettomuus tekee kateelliseksi. Luulen sinun harhailevan Piemontissa
tai Toscanassa _facchinona_ tai _ciceronena_, suren kohtaloasi aivan
niin kuin isä oman poikansa kohtaloa. Tiedäthän, että aina olen sanonut
sinua pojakseni.

-- Entä sitten? Entä sitten?

-- Odotahan.

-- Minä olen kärsivällinen, jatkakaa.

-- Ja äkkiä näenkin sinun ajavan Bons-Hommes-tullin kautta
kuskipoikinesi tilburyssä, ylläsi uudenuutukaiset vaatteet. Olet siis
kai löytänyt kultakaivoksen tai ruvennut pörssikeinottelijaksi.

-- Ta olette ilmeisesti kateellinen?

-- En, olen tyytyväinen, niin tyytyväinen, että olen tahtonut sinua
onnitella, mutta koska asuni ei ollut säädyllinen, olin varovainen,
etten mitenkään häpäisisi sinua.

-- Mikä verraton varovaisuus! sanoi Andrea. -- Tehän häpäisette minua
oman palvelijani läsnä ollessa.

-- Minkä minä sille voin, poikani, minun täytyy puhutella sinua.
Sinulla on hyvä hevonen ja kepeä tilbury. Sinä olet tietysti liukas
kuin ankerias. Ja ellen olisi tänä iltana sinua puhutellut, olisin
varmaankin kadottanut sinut näkyvistäni.

-- Näettehän, etten piileskele.

-- Siinä suhteessa olet onnellinen, ja minä toivoisin voivani sanoa
itsestäni samaa. Minä piileskelen. Sitä paitsi pelkäsin, ettet minua
tuntisikaan. Mutta sinä tunsitkin, lisäsi Caderousse ilkimielisesti
hymyillen. -- Sinä olet oikein hyvä poika.

-- Sanokaahan mitä tahdotte? kysyi Andrea.

-- Sinä et enää sinuttele minua, siinä teet väärin, Benedetto, sillä
olethan entinen toverini. Ole varuillasi, taikka tulen vaativaiseksi.

Tämä uhkaus hälvensi äkkiä nuoren miehen suuttumuksen. Pakon viima sen
karkotti.

Hän pani hevosensa jälleen juoksemaan.

-- Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, Caderousse, sanoi hän, -- kun
tällä tavoin suhtaudut vanhaan toveriisi, joksi minua äsken sanoit.
Sinä olet marseillelainen, minä olen...

-- Tiedätkö siis nyt, mikä olet?

-- En, mutta minut on kasvatettu Korsikassa. Sinä olet vanha ja
itsepäinen. Minä olen kiivas. Meidän ei kannata uhkailla toisiamme,
vaan on paras pysyä sovussa. Minkä minä sille voin, että onni, joka
sinun suhteesi on kiero, onkin minua suosinut?

-- Onni on siis sinua suosinut? Kuskipoikasi ei siis olekaan lainattu,
ei myöskään tilburysi eikä pukusi? Hyvä, sitä parempi, sanoi
Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneudesta.

-- Näethän ja tiedäthän sen, koska olet iskenyt minuun, sanoi Andrea,
joka alkoi kiivastua. -- Jos päässäni olisi nenäliina, hartioillani
risainen takki ja jalassani hajanaiset kengät, et enää minua tuntisi.

-- Huomaathan itsekin, poikani, kuinka minua halveksit, ja siinä teet
väärin. Nyt kun olen sinut tavannut, ei mikään estä minua olemasta
hieno niin kuin muutkin, jos nimittäin oikein tunnen sinun hyvän
sydämesi. Jos sinulla on kaksi pukua, niin annat minulle toisen.
Jaoinhan minä keitokseni ja vihannekseni kanssasi silloin, kun sinun
oli kova nälkä.

-- Se on totta, sanoi Andrea.

-- Millainen ruokahalu sinulla olikaan! Onko sinulla aina hyvä
ruokahalu?

-- On kyllä, sanoi Andrea nauraen.

-- Kuinka mahdoitkaan syödä tuon prinssin luona, jonka talosta juuri
läksit!

-- Ei hän ole mikään prinssi vaan ainoastaan kreivi.

-- Kreivi? Onko hän rikaskin?

-- On kyllä, mutta varo häntä. Hän on mies, jonka kanssa ei ole hyvä
leikkiä.

-- Hyvä Jumala, ole rauhassa! Ei minulla ole mitään aikeita sinun
kreivisi suhteen, ja sinä saat hänet rauhassa pitää. Mutta, lisäsi
Caderousse, ja hänen huulilleen nousi tuo sama ilkeä hymy, joka niillä
jo äsken oli väikkynyt, -- siitä on maksettava jotakin.

-- Vai niin, mitä siis tahdot?

-- Arvelisin sata frangia kuukaudessa...

-- No niin.

-- Minä eläisin...

-- Sadallako frangilla?

-- Niin ja näin, ymmärräthän sen, mutta...

-- Mutta?

-- Sadallaviidelläkymmenellä olisin onnellinen.

-- Tuossa on kaksisataa, sanoi Andrea.

Ja hän laski Caderoussen käteen kymmenen kultarahaa.

-- Hyvä on, sanoi Caderousse.

-- Tule joka kuun ensimmäisenä päivänä portinvartijani luo, niin saat
yhtä paljon.

-- Joko sinä tahdot taas minua nöyryyttää!

-- Kuinka niin?

-- Sinä saatat minut tekemisiin palvelusväen kanssa. Ei, katsohan, minä
en tahdo olla tekemisissä muiden kuin sinun kanssasi.

-- No niin, kysy siis minua, ja joka kuukauden ensimmäisenä päivänä,
niin kauan kuin minä saan kuukausirahani, saat sinäkin omasi.

-- Hyvä on, huomaan kyllä, etten ollut sinun suhteesi erehtynyt ja että
sinä olet hyvä poika. Taivas siunaa tuollaisia ihmisiä tuottaessaan
heille onnea. Kerrohan minulle, mikä onni sinua on potkaissut.



65. Perheriita


Ludvig XV:n torilla nuoret miehet erosivat toisistaan, Morrel läksi
bulevardia pitkin, Château-Renaud Vallankumoussillan yli, ja Debray
pitkin Rantakatua.

Morrel ja Château-Renaud menivät luultavasti "kotilieden ääreen", niin
kuin juhlallisissa puheissa ja hyvin kirjoitetuissa näytelmissä
sanotaan. Mutta niin ei tehnyt Debray. Tultuaan Louvren portin kohdalle
hän kääntyi vasemmalle, ajoi täyttä laukkaa Carrousel-torin poikki,
pujahti Saint-Roch-kadulle, poikkesi Michodière-kadulle ja saapui
Danglars'in portille juuri sinä hetkenä, jolloin Villefort'in vaunut,
jotka olivat saattaneet isäntäväkensä Saint-Honoréhen, pysähtyivät
tuodakseen paronittaren hänen kotiinsa.

Debray, joka oli talossa tuttu, ajoi ensimmäisenä pihaan, heitti
ohjakset tallirengille ja meni sitten vaununovelle ottamaan vastaan
rouva Danglars'ia. Hän tarjosi rouvalle käsivartensa saattaakseen hänet
sisään.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, kysyi Debray:

-- Mikä teitä vaivaa, Hermine? Ja miksi voitte pahoin kreivin kertoessa
tuota juttua tai pikemminkin satua?

-- Siksi, että mieleni oli tänä iltana tavattoman herkkä, ystäväni,
vastasi paronitar.

-- Sitä ette voi saada minua uskomaan, Hermine, sanoi Debray. -- Olitte
tänään kreivin luo tullessanne aivan erinomaisella tuulella. Herra
Danglars oli kyllä hiukan äreä, mutta tiedänhän, kuinka vähän välitätte
hänen huonotuulisuudestaan. Joku on tuottanut teille mielipahaa.
Kertokaa se minulle. Tiedättehän, etten koskaan salli kenenkään
käyttäytyä hävyttömästi teitä kohtaan.

-- Erehdytte, Lucien, sanoi rouva Danglars, -- vakuutan teille, asian
laita on niin kuin sanoin: olin huonolla tuulella, vaikka ette sitä
huomannut, enkä pitänyt tarpeellisena mainita siitä teille.

Nähtävästi rouva Danglars oli sellaisen hermostumisen vallassa, jota
naiset monesti eivät itselleenkään voi selittää, tai sitten häntä oli
-- niin kuin Debray oli arvannut -- kohdannut salainen mielenliikutus,
jota hän ei tahtonut tunnustaa kenellekään. Debrayn kaltainen mies oli
tottunut pitämään hermokohtauksia naisille välttämättöminä, ja niinpä
hän ei enempää kysellyt, vaan odotti sopivaa tilaisuutta, jolloin saisi
kaiken tietää.

Makuuhuoneensa ovella paronitar tapasi neiti Cornélien, uskotun
kamarineitinsä.

-- Mitä tyttäreni tekee? kysyi rouva Danglars.

-- Hän on koko illan harjoitellut, vastasi neiti Cornélie, -- ja sen
jälkeen hän meni levolle.

-- Olin kuitenkin kuulevinani hänen pianonsa äänen?

-- Neiti Louise d'Armilly soittelee.

-- Hyvä on, sanoi rouva Danglars. -- Tulkaa riisumaan yltäni.

He menivät makuuhuoneeseen. Debray heittäytyi leposohvalle, ja rouva
Danglars meni neiti Cornélien kanssa pukeutumishuoneeseensa.

-- Rakas herra Lucien, sanoi rouva Danglars oven läpi, -- valitatte
aina, ettei Eugénie koskaan suvaitse vastata teille mitään.

-- Hyvä rouva, sanoi Debray leikkien paronittaren pienen koiran kanssa,
joka tiesi hänet talon ystäväksi ja antoi hänen hyväillä itseään, -- en
ole ainoa, joka valittaa samaa. Muistan Morcerfin eräänä päivänä
huomauttaneen, että hän ei saa sanaakaan lähtemään morsiamensa suusta.

-- Se on kyllä totta, sanoi rouva Danglars, -- mutta luulen, että
kaikki vielä muuttuu ja Eugénie tulee teidän työhuoneeseenne.

-- Minunko työhuoneeseeni?

-- Tarkoitan ministerin.

-- Miksikä?

-- Pyytääkseen päästä oopperaan! En toden totta ole koskaan nähnyt
sellaista innostusta musiikkiin, se on hienon maailman naisessa
suorastaan naurettavaa.

Debray hymyili.

-- No niin, sanoi hän, -- kun hän vain tulee paronin ja teidän
suostumuksellanne, niin me kyllä hankimme hänelle arvonsa mukaisen
paikan, vaikka olemmekin niin köyhiä, ettei meillä ole varoja maksaa
kylliksi paljon hänen veroiselleen laulajattarelle.

-- Saatte mennä, Cornélie, sanoi rouva Danglars, -- en tarvitse teitä
enää.

Cornélie poistui, ja vähän ajan päästä tuli rouva Danglars
pukeutumishuoneestaan hurmaavassa aamupuvussa ja meni istumaan Lucienin
viereen. Sitten hän alkoi miettiväisenä hyväillä koiraansa. Lucien
katseli hetkisen häntä sanaakaan sanomatta.

-- Kuulkaahan, sanoi hän vähän ajan kuluttua, -- vastatkaahan, Hermine
minulle aivan suoraan. Teitä vaivaa jokin asia, eikö vaivaakin?

-- Ei minua mikään vaivaa, vastasi paronitar.

Mutta samassa hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan, ja hän
nousi, koetti hengittää syvään ja meni katsomaan kuvaansa peilistä.

-- Olen tänä iltana pelottavan ruma, sanoi hän.

Debray nousi mennäkseen lohduttamaan paronitarta näiden viimeisten
sanojen johdosta, kun ovi äkkiä aukeni.

Herra Danglars astui sisään. Debray istuutui uudelleen.

Kuullessaan oven käyvän rouva Danglars kääntyi ja katseli miestään
yrittämättä edes salata kummastustaan.

-- Hyvää iltaa, sanoi pankkiiri. -- Hyvää, iltaa, Debray.

Paronitar luuli nähtävästi, että tämän käynnin tarkoituksena oli pyytää
anteeksi niitä pistosanoja, joita hän päivän kuluessa oli saanut
kuulla.

Hän kävi juhlalliseksi ja vastaamatta mitään miehelleen hän kääntyi
Lucienin puoleen ja sanoi:

-- Lukekaahan jotakin, herra Debray.

Debray, joka oli jo tullut hiukan levottomaksi, rauhoittui paronittaren
levollisuudesta ja ojensi kätensä kirjaa kohden, jonka keskellä oli
merkkinä norsunluinen, kullalla koristettu veitsi.

-- Anteeksi, sanoi paroni, -- mutta te väsytätte itseänne, paronitar,
valvoessanne näin kauan. Kello on yksitoista, ja herra Debray asuu
hyvin kaukana.

Debray oli aivan ällistynyt, sillä vaikka paronin ääni oli rauhallinen
ja kohtelias, tunsi hän kuitenkin, että paronilla oli illan suhteen
aivan muita suunnitelmia kuin paronittarella.

Paronitarkin hämmästyi ja ilmaisi mielialansa luomalla paroniin
katseen, joka olisi pannut tämän punnitsemaan sanojaan, elleivät hänen
silmänsä olisi kiintyneet sanomalehden kurssinoteerauksiin.

Seurauksena tästä oli, että katse meni aivan hukkaan eikä tehnyt
vaikutusta.

-- Herra Lucien, sanoi paronitar, -- sanon aivan suoraan, ettei mieleni
tee laisinkaan mennä levolle, että minulla on teille paljon
kerrottavaa, ja että saatte kuunnella minua, vaikka nukkuisitte
seisaallanne.

-- Alistun määräyksiinne, sanoi Lucien veltosti.

-- Rakas herra Debray, sanoi pankkiiri, -- älkää tappako itseänne
kuuntelemalla tänä iltana paronittaren hullutuksia, sillä voitte niitä
kuunnella aivan yhtä hyvin huomenna. Tämä ilta kuuluu minulle, ja aion
käyttää sen puhuakseni hyvin vakavista asioista vaimoni kanssa.

Tällä kertaa isku oli niin jyrkkä ja osui niin selvästi, että Lucien ja
paronitar joutuivat hämilleen. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät
etsivän turvaa tätä hyökkäystä vastaan. Mutta talon isännän valta
voitti, ja aviomies sai tahtonsa täytetyksi.

-- Älkää suinkaan luulko, että ajan teidät pois, rakas herra Debray,
jatkoi Danglars, -- mutta eräs odottamaton seikka pakottaa minua vielä
tänä iltana keskustelemaan paronittaren kanssa. Tapahtuuhan sellaista
niin harvoin, että sen tähden ei tarvitse minuun suuttua.

Debray sopersi muutaman sanan, kumarsi ja poistui törmäten mennessään
ovenpieleen.

-- Uskomatonta, sanoi hän itsekseen suljettuaan oven, -- kuinka
aviomiehet, joita pidämme perin naurettavina, helposti saavat meistä
voiton.

Lucienin mentyä Danglars asettui hänen paikalleen sohvaan, sulki
avoinna olevan kirjan, otti tavattoman vaatimattoman asennon ja alkoi
leikkiä koiran kanssa. Mutta kun koira, joka ei häntä kohtaan tuntenut
samaa mieltymystä kuin Debraytä kohtaan, aikoi häntä purra, tarttui hän
koiran niskaan ja heitti sen huoneen toiselle puolelle nojatuoliin.

Eläin parahti lentäessään huoneen halki, mutta päästyään
määräpaikkaansa se piiloutui tyynyn taakse ja hämmästyneenä tästä
oudosta kohtelusta pysyi hiljaa ja liikkumattomana.

-- Tehän edistytte, sanoi paronitar silmiään räpyttämättä. -- Ennen
olitte vain karkea, mutta nyt olette jo raakakin.

-- Siksi, että tänä iltana olen tavallista huonommalla tuulella,
vastasi Danglars.

Hermine katsoi pankkiiriin tavattoman halveksivasti. Tavallisesti nämä
silmäykset saattoivat ylpeän Danglars'in aivan vimmoihinsa, mutta tänä
iltana hän näytti niitä tuskin huomaavankaan.

-- Ja mitä teidän huono tuulenne minuun kuuluu? sanoi paronitar ärtyen
miehensä tyyneydestä. -- Mitä minä välitän teidän huonosta tuulestanne?
Jättäkää huono tuulenne omaan huoneeseenne tai viekää se
työhuoneeseenne. Ja koska teillä on palvelijoita, joille maksatte
palkan, niin purkakaa se heihin.

-- En suinkaan, vastasi Danglars, -- erehdytte neuvoissanne, enkä aio
niitä seurata. Työhuoneeni on minun kultakaivokseni, niin kuin muistan
Desmoutiers'n sanoneen, enkä aio häiritä sen tyyntä rauhaa. Palvelijani
ovat kunnon miehiä, he hankkivat minulle rikkauteni ja maksan heille
paljon pienemmän palkan kuin he ansaitsevat, jos nimittäin arvostelen
heitä sen mukaan, mitä he minulle tuottavat. En siis pura suuttumustani
sellaisiin, jotka syövät ruokaani, pilaavat hevoseni ja tuhlaavat
rahojani.

-- Ja ketkä tuhlaavat rahojanne? Olkaahan niin hyvä ja selittäkää
tarkemmin.

-- Olkaa rauhassa, jos puhunkin arvoituksia, niin ei teidän tarvitse
kauan odottaa niiden ratkaisua, sanoi Danglars. -- Rahojani tuhlaavat
ne, jotka yhdessä tunnissa vievät minulta viisisataatuhatta.

-- Minä en ymmärrä teitä, sanoi paronitar koettaen hillitä äänensä
väreilyä ja punastumistaan.

-- Te ymmärrätte aivan hyvin, sanoi Danglars, -- mutta jos olette muka
ymmärtämättä, niin sanon, että olen espanjalaisissa arvopapereissa
menettänyt seitsemänsataatuhatta.

-- Kaikkea sitä saakin kuulla, sanoi paronitar. -- Ja te teette minut
vastuulliseksi noista tappioistanne?

-- Miksi en tekisi?

-- Onko se minun syyni, että olette menettänyt seitsemänsataatuhatta
frangia?

-- Ei ainakaan minun syytäni.

-- Kerta kaikkiaan, jatkoi paronitar terävästi, -- pyydän teitä olemaan
puhumatta raha-asioista minun kanssani. Sellaiseen en ole tottunut
kodissani enkä ensimmäisen mieheni luona.

-- Sen kyllä uskon, sanoi Danglars, -- sillä kummallakaan ei ollut
ropoakaan.

-- Sitä suuremmalla syyllä voin väittää, etten heidän luonaan ole
oppinut käyttämään pankkikieltä, joka täällä aamusta iltaan soi
korvissani. Tuo rahojen alinomainen laskeminen kuuluu inhoittavalta.
Totisesti, en tiedä mitään sen inhoittavampaa -- paitsi ehkä teidän
äänenne.

-- Todellakin, sanoi Danglars, -- tämäpä kuulostaa kummalliselta. Minä
kun luulin, että te mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuraisitte minun
rahapuuhiani.

-- Minäkö? Kuka on saanut teidät uskomaan sellaisia hullutuksia?

-- Te itse.

-- Jopa nyt jotakin!

-- Ehdottomasti.

-- Sanokaahan koska?

-- Se on helppoa. Helmikuussa puhuitte minulle ensimmäisenä Haitin
lainasta; olitte nähnyt unta, että laiva tuli Havren satamaan ja toi
tiedon, että kohta tapahtuisi eräs maksunsuoritus, jonka luultiin
lykkääntyneen ikuisiksi ajoiksi. Tiesin, kuinka merkillisiä unenne
olivat, ostin siis kaikki Haitin lainan kupongit, jotka vain sain
käsiini, ja voitin neljäsataatuhatta frangia, joista satatuhatta heti
annoin teille. Te käytitte ne niin kuin itse tahdoitte, se ei kuulunut
minuun. -- Marraskuussa oli kysymys rautatienrakentamisluvan
myöntämisestä. Kolme yhtiötä ilmaantui, kaikki tarjosivat yhtä suuret
edut. Sanoitte, että vaistonne -- ja vaikka väitättekin, ettette tiedä
mitään pörssiasioista, on vaistonne kuitenkin muutamissa suhteissa
erinomaisen kehittynyt -- sanoitte, että vaistonne sai teidät uskomaan,
että lupa myönnettäisiin Etelä-Ranskan yhtiölle. Minä merkitsin heti
kaksi kolmasosaa kaikista osakkeista. Yhtiö sai todellakin toimikuvan.
Niin kuin olitte arvannut, nousi osakkeiden hinta kolminkertaiseksi,
ja niinä voitin miljoonan, josta te saitte neularahoiksi
kaksisataaviisikymmentätuhatta. Miten olette käyttänyt nämä
kaksisataaviisikymmentätuhatta?

-- Mihin tahdotte tällä kaikella tulla? huudahti paronitar vapisten
inhosta ja levottomuudesta.

-- Odottakaa, kohta saatte tietää.

-- Sepä on hauskaa!

-- Huhtikuussa olitte päivällisellä ministerin luona. Puhuttiin
Espanjasta ja te saitte kuulla salaisen keskustelun. Kysymys oli
Carlos-kuninkaan karkottamisesta. Ostin espanjalaisia arvopapereita.
Hänet ajettiin todellakin maasta pois, ja minä voitin kuusisataatuhatta
sinä päivänä, jolloin Carlos V kulki Bidassoan ohi. Näistä
kuudestasadasta saitte sataviisikymmentä. Ne olivat teidän ja
saitte käyttää ne oman mielenne mukaan, enkä ole teiltä vaatinut
edes tilitystä. Pääasia on, että olette tänä vuonna saanut
viisisataatuhatta.

-- Hyvä, entä sitten?

-- Entä sitten? No niin, juuri tämän jälkeen asiat ovat menneet
hullusti.

-- Teillä on toden totta omituinen tapa puhua asioista...

-- Ne ilmaisevat ajatukseni ja se riittää... Kolme päivää sitten
tapahtui muutos. Kolme päivää sitten puhuitte politiikkaa herra Debrayn
kanssa ja luulitte huomaavanne hänen sanoistaan, että Carlos oli
palannut Espanjaan. Minä myyn silloin paperini, uutinen leviää, syntyy
myyntikauhu, en saa enää myydyksi, vaan minun on pakko melkein
lahjoittaa. Seuraavana päivänä tulee ilmi, että uutinen oli väärä, ja
tämän väärän uutisen takia olen menettänyt seitsemänsataatuhatta
frangia.

-- Entä sitten?

-- No niin, koska annan teille neljäsosan siiloin, kun
voitan, on teidän velvollisuutenne antaa minulle neljäsosa
silloin, kun menetän. Neljäsosa seitsemästäsadastatuhannesta
on sataseitsemänkymmentäviisituhatta frangia.

-- Mutta tämähän on aivan ennenkuulumatonta, enkä ymmärrä, miten voitte
sekoittaa herra Debrayn nimen näihin asioihin.

-- Ellei teillä sattumalta ole noita
sataaseitsemääkymmentäviittätuhatta frangia, jotka vaadin, niin se
johtuu siitä, että lainaatte rahoja ystävillenne, ja herra Debray
kuuluu ystäviinne.

-- Hyi! huudahti paronitar.

-- Jättäkää kaikki liikkeet, huudahdukset ja draamalliset kohtaukset,
muuten pakotatte minut sanomaan, että olen näkevinäni, miten herra
Debray istuu noiden viidensadantuhannen ääressä, jotka te tänä vuonna
olette hänelle antanut, ja sanoo itselleen, että hän viimeinkin on
löytänyt kaikkien pelaajien toiveruletin, jossa voittaa panematta
mitään vaaraan ja jossa ei menetä silloin kun menetetään.

Paronitar ei enää voinut hillitä raivoaan.

-- Kurja raukka, huusi hän, -- tohditteko väittää, ettette tietänyt
sitä, mistä rohkenette moittia minua?

-- Minä en sano, myönnä enkä kiellä, sanon vain: ajatelkaa käytöstäni
näinä neljänä vuotena, joiden aikana ette ole ollut vaimoni enkä minä
teidän miehenne, niin näette, että koko ajan olen toiminut
johdonmukaisesti. Vähän jälkeen riitaantumisenne halusitte ottaa
laulutunteja kuuluisalta baritonilta joka suurella menestyksellä
esiintyi italialaisessa oopperassa, ja minä halusin ottaa tanssitunteja
tanssijattarelta, joka herätti suurta huomiota Lontoossa. Tämä tuli
minulle maksamaan yhteensä satatuhatta frangia. Minä en sanonut mitään,
sillä perheessä vallitsi sopu. Satatuhatta frangia siitä, että mies ja
vaimo oppivat perinpohjin tanssia ja musiikkia, se ei ole suinkaan
liikaa. Pian te väsyitte musiikkiin, ja teissä heräsi halu tutkia
diplomatiaa ministerinsihteerin kanssa. Minä annoin teidän tutkia.
Ymmärrättehän, että vähät minä siitä välitän, niin kauan kuin maksatte
menot omasta kukkarostanne. Mutta nyt huomaan, että alatte käyttää
minun kukkaroani ja että tämä opetuksenne voi maksaa minulle
seitsemänsataatuhatta frangia kuukaudessa. Parasta on pysähtyä tähän,
sillä tällaista menoa ei voi jatkua. Joko diplomaatti antaa tuntejansa
ilmaiseksi, jolloin suvaitsen häntä, tai hän ei saa jalallaan enää
astua tähän taloon. Ymmärrättekö?

-- Tämä on jo liikaa, sanoi Hermine tukehtumaisillaan, -- te menette
kaiken säädyttömyydenkin rajojen yli!

-- Ilokseni huomaan, ettette ole jäänyt jälkeen, sanoi Danglars, -- ja
että olette vapaaehtoisesti noudattanut tätä lain pykälää: "Vaimon
tulee seurata miestään."

-- Tämä on halpamaista!

-- Olette oikeassa, lopetetaan tämä ja neuvotelkaamme tyynesti. En ole
koskaan sekaantunut teidän asioihinne muuten kuin parastanne katsoen.
Tehkää te samoin. Sanoittehan, ettei minun kassani kuulu teihin. Hyvä
on, ottakaa omastanne, mutta älkää käyttäkö minun kassaani älkääkä
pienentäkö sitä. Kukapa tietää, eikö tämä kaikki olekin vain
poliittinen temppu; ehkä ministeri, joka tietää minun kuuluvan
oppositioon ja kadehtii kansansuosiotani, on lyöttäytynyt yhteen
Debrayn kanssa kukistaakseen minut.

-- Sepä on muka luultavaa!

-- Ehdottomasti. Onko kukaan ennen kuullut puhuttavan ... väärästä
lennätinsanomasta. Kahden viimeisen lennätinaseman mies antaa muka
aivan toiset merkit kuin on saanut!... Kaikki tämä on järjestetty
erityisesti minua varten.

-- Ette varmaankaan tiedä, sanoi paronitar nöyremmin, -- että tuo
virkamies on erotettu, että hänet oli aiottu vetää oikeuteenkin ja oli
annettu määräys pidättää hänet, mutta hän oli ehtinyt paeta, mikä
osoittaa joko hänen typeryyttään tai syyllisyyttään... Te siis
erehdytte.

-- Niin kyllä, asiassa, jolle typerät nauravat, jonka tähden ministeri
viettää levottoman yön ja herrat valtionsihteerit kirjoittelevat pitkiä
kirjeitä, mutta joka minulle maksaa seitsemänsataatuhatta frangia.

-- Mutta, sanoi Hermine äkkiä, -- jos teidän mielestänne herra Debray
on kaikkeen syypää, niin miksi ette mene sanomaan sitä suoraan hänelle,
vaan tulette minun luokseni? Miksi syytätte miestä ja hyökkäättekin
naisen kimppuun?

-- Tunnenko minä herra Debrayn? sanoi Danglars. -- Tahdonko minä
tutustua häneen? Tahdonko minä kuulla hänen neuvojaan? Seuraanko minä
niitä? Pelaanko minä pörssissä? En, tätä kaikkea teette te.

-- Mutta koska te siitä hyödytte...

Danglars kohautti olkapäitään.

-- Kuinka järjettömiä naiset ovatkaan, kun luulevat olevansa ylen
taitavia, jos ovat suoriutuneet yhdestä tai kymmenestä jutusta niin,
etteivät ne ole tulleet yleiseksi puheenaiheeksi. Mutta ajatelkaahan,
että vaikka olisittekin voinut salata syrjähyppynne ensimmäiseltä
mieheltänne, mikä kuuluu taidon aakkosiin -- koska useimmat aviomiehet
eivät tahdo mitään huomata -- olisitte kuitenkin vain heikko jäljennös
ylhäisistä naistovereistanne. Mutta minä puolestani olen nähnyt ja aina
nähnyt kaiken. Näinä kuutenatoista vuotena olette ehkä voinut salata
minulta jonkin ajatuksen, mutta ette ainoatakaan tekoa, toimenpidettä,
virhettä. Mielessänne te ylistelitte taitavuuttanne ja luulitte
pettävänne minua, mutta mikä on ollut tuloksena? Se, että tänä aikana
jokainen ystävänne, herra Villefort'ista alkaen herra Debrayhin asti,
on vapissut edessäni. Jokainen heistä on kohdellut minua talon herrana,
enkä minä muuta vaadikaan teidän rinnallanne. Ei ainoakaan heistä ole
uskaltanut sanoa teille minusta sitä, minä nyt itse sanon. Sallin
kyllä, että teette minut vihattavaksi, mutta minä estän teitä tekemästä
minua naurettavaksi, enkä mitenkään salli teidän tuhlaavan rahojani.

Ennen kuin Villefort'in nimi tuli esiin, oli paronitar pysynyt
jokseenkin rauhallisena, mutta kuullessaan tämän nimen hän kalpeni ja
kimposi pystyyn aivan kuin jousen ponnahduttamana. Hän työnsi kätensä
eteenpäin, aivan kuin torjuakseen kamalaa näkyä, ja astui pari kolme
askelta miestään kohden. Tiesikö mies hänen salaisuutensa eikä
ilkeämielisen laskelmallisena ollut tahtonut siitä puhua?

-- Herra Villefort! Mitä se merkitsee? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Sitä, että ensimmäinen miehenne, herra Nargonne, joka ei ollut
filosofi eikä pankkiiri -- tai ehkä oli kumpaakin -- huomasi, ettei hän
mitenkään voinut kukistaa kuninkaallista prokuraattoria, ja hän kuoli
surusta ja harmista nähdessään, että hänen vaimonsa synnyttäisi kolmen
kuukauden päästä lapsen, vaikka mies olikin ollut yhdeksän kuukautta
poissa kotoa. Olen karkea, tiedän sen ja olen siitä ylpeäkin, koska sen
avulla pääsen liikeasioissani hyvään tulokseen. Miksi miehenne sen
sijaan, että olisi itse surmannut, antoikin surmata itsensä? Siksi,
että hänellä ei ollut rahoja pelastettavana. Mutta minulla on
velvollisuuksia rahojani kohtaan. Yhtiökumppanini herra Debray saattaa
minut menettämään seitsemänsataatuhatta frangia; maksakoon hän silloin
osansa tappiosta, ja me jatkamme yhdessä. Muussa tapauksessa hän
tehköön vararikon noiden sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin
tähden ja menetelköön niin kuin kaikki vararikkoiset, kadotkoon. Hyvä
Jumala, tiedänhän minä, että hän on miellyttävä mies niin kauan kuin
hänen tiedonantonsa ovat oikeita, mutta kun ne ovat vääriä, on
maailmassa viisikymmentä muuta häntä parempaa.

Rouva Danglars oli masentunut, mutta ponnisti kuitenkin voimiaan
vastatakseen tähän viimeiseen hyökkäykseen. Hän vaipui nojatuoliin ja
hänen ajatuksissaan pyörivät Villefort, päivällisten aikana sattunut
tapaus ja koko tuo kummallinen onnettomuuksien sarja, joka viime
päivinä oli iskenyt hänen kotiinsa ja muuttanut sen näennäisen rauhan
raa'aksi riitelemiseksi. Danglars ei katsahtanutkaan häneen, vaikka hän
teki kaiken voitavansa pyörtyäkseen. Hän avasi huoneen oven sanaakaan
sanomatta ja meni omalle puolelleen, joten rouva Danglars herätessään
puolinaisesta pyörtymyksestään saattoi kuvitella nähneensä vain pahaa
unta.



66. Avioliittoaikeita


Seuraavana päivänä eivät Debrayn vaunut poikenneetkaan tavalliseen
aikaan ennen hänen virastoon menoaan -- rouva Danglars'in pihaan.

Samaan aikaan, siis puoli yksi, rouva Danglars käski valjastaa hevoset
vaunujensa eteen ja lähti kotoaan.

Danglars, joka verhon takana oli vaaninut ja odottanut tätä lähtöä,
antoi määräyksen, että hänelle oli heti ilmoitettava, kun rouva saapui.
Mutta kello kahdelta hän ei ollut vielä palannut.

Danglars oli käskenyt ajaa vaununsa oven eteen lähteäkseen
edustajakamariin. Puolipäivästä siihen asti hän oli työhuoneessaan,
avasi kirjeitä ja kävi yhä synkemmäksi, kirjoitti numeroita numeroiden
jälkeen ja otti käyntejä vastaan, muiden muassa majuri Cavalcantin,
joka entisessä sinisessä puvussaan, yhtä jäykkänä ja täsmällisenä kuin
aina ennenkin, tuli sovitulla hetkellä päättämään raha-asiansa
pankkiirin kanssa.

Lähtiessään eduskunnasta, jossa oli osoittautunut hyvin levottomaksi ja
tavattoman kiivaasti hyökännyt hallituksen kimppuun, Danglars nousi
vaunuihinsa ja käski ajaa Champs-Elysées 30:een.

Monte-Cristo oli kotona, mutta hänen luonaan oli vieras ja hän pyysi
Danglars'ia odottamaan hetkisen salongissa.

Pankkiirin odottaessa ovi aukeni, ja huoneeseen astui papinpukuinen
mies, joka näytti olevan talossa parempi tuttava kuin Danglars, koska
hän vain kumarsi ja meni suoraan sisähuoneisiin.

Vähän sen jälkeen aukeni ovi, josta pappi oli mennyt, ja Monte-Cristo
astui esiin.

-- Anteeksi, rakas paroni, sanoi hän, -- mutta eräs ystäväni, apotti
Busoni, jonka näitte kulkevan ohitsenne, on saapunut Pariisiin. Siitä
on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme toisemme, enkä voinut heti jättää
häntä. Toivon, että annatte minulle anteeksi.

-- Tietysti, sanoi Danglars, -- ymmärrän teidät täydellisesti. Tulin
sopimattomaan aikaan ja lähden pois.

-- Ei suinkaan, istukaahan toki. Mutta, hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa?
Olette kovin huolestuneen näköinen. Tämähän on aivan pelottavaa.
Raharuhtinaan suru on kuin pyrstötähti, se ennustaa aina suurta
onnettomuutta maailmalle.

-- Huono onni on vainonnut minua jo monta päivää, sanoi Danglars, -- ja
odotan vain uusia onnettomuuksia.

-- Varjelkoon! sanoi Monte-Cristo. -- Oletteko kärsinyt pörssissä
suuria tappioita?

-- Niistä olen ainakin muutamaksi päiväksi selvinnyt. Nyt on kysymys
eräästä vararikosta Triestissä.

-- Niinkö? Onko tuo vararikkoinen mies ehkä sattumalta pankkiiri Jacopo
Manfredi?

-- Hän juuri! Ajatelkaahan, meillä on ollut jo pitkän aikaa
liikevaihtoa noin kahdeksan-yhdeksänsataatuhatta frangia vuodessa. Ei
koskaan ole sattunut mitään häiriöitä, ei mitään viivytystä. Hän maksoi
aina aivan kuin ruhtinas ... sellainen ruhtinas, joka maksaa. Ja nyt
olen lainannut hänelle miljoonan, ja eikös tuo kirottu Jacopo Manfredi
lakkauta maksujaan!

-- Todellako?

-- Tämä on aivan ennenkuulumaton vastoinkäyminen! Minä hain häneltä
maksun kuudensadantuhannen markan vekseleistä, ne tulivat
lunastamattomina takaisin, ja sitä paitsi minulla on hallussani
neljänsadantuhannen frangin arvosta hänen vekseleitään, jotka hänen
edustajansa Pariisissa piti lunastaa. Tänään on kolmaskymmenes päivä,
lähetän nostamaan rahoja ... edustaja onkin kadonnut. Kun otan lukuun
sen, mitä menetin espanjalaisissa papereissa, kertyy siitä jokseenkin
kaunis summa.

-- Hävisittekö todellakin espanjalaisten arvopaperien takia?

-- Seitsemänsataatuhatta frangia suoraan kassastani, en enempää enkä
vähempää.

-- Kuinka voitte niin erehtyä, vanha pörssimies?

-- Se on vaimoni syy. Hän näki unta, että Carlos oli palannut
Espanjaan. Vaimoni luottaa uniin. Hän sanoo sitä magnetismiksi. Kun hän
oli varma asiastaan, annoin hänen pelata. Hänellä on oma kassansa ja
oma välittäjänsä. Hän pelasi ja menetti. Hän ei tietystikään pelaa
minun rahoillani vaan omillaan. Mutta olkoon kuinka tahansa, niin
ymmärrättehän, että kun seitsemänsataatuhatta frangia häviää naisen
taskusta, niin aviomies sen kyllä huomaa. Ettekö sitä tietänyt?
Asiastahan on pidetty tavattoman suurta melua.

-- Kuulin kyllä siitä puhuttavan, mutta en tiennyt yksityiskohtia. Sitä
paitsi en tunne vähääkään pörssiasioita.

-- Ettekö siis pelaa pörssissä?

-- Minä! Miksi sitä tekisin? Minullahan on jo ennestäänkin tavattoman
paljon vaivaa tulojeni järjestämisestä. Silloin minulla täytyisi olla
paitsi taloudenhoitajaani vielä kirjanpitäjä ja rahastonhoitaja. Mutta
mitä Espanjaan tulee, e; paronitar aivan kokonaan ollut uneksinut
Carlos-kuninkaan palaamisesta. Eivätkö sanomalehdetkin kertoneet siitä
jotakin?

-- Uskotteko te siis mitä sanomalehdet kertovat?

-- Minäkö, en vähääkään. Mutta kunnon _Messager_-lehti näytti tekevän
poikkeuksen säännöstä, julkaisevan ainoastaan varmoja tietoja,
lennätinsanomia.

-- Sitähän juuri ei voikaan millään selittää, jatkoi Danglars. --
Carlos-kuninkaan palaamisesta tuli todellakin lennätinuutinen.

-- Mutta tällä tavoin te siis menetätte tässä kuussa lähes miljoonan ja
seitsemänsataatuhatta frangia? totesi Monte-Cristo.

-- En lähes, vaan täsmälleen sen määrän.

-- Kolmannen luokan omaisuuteen sellainen isku koskee kipeästi, sanoi
Monte-Cristo säälivästi.

-- Kolmannen luokan omaisuuteen! sanoi Danglars hiukan nöyrtyneenä. --
Mitä hittoa sillä tarkoitatte?

-- Minä jaan omaisuudet kolmeen luokkaan, sanoi Monte-Cristo. --
Ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan omaisuuksiin. Ensi luokan
omaisuudeksi sanon sellaista, johon kuuluu maa-alueita, kaivoksia ja
tuloja, sen laatuisia kuin Ranskan, Itävallan ja Englannin valtiotulot,
jos näiden maa-alueiden, kaivosten ja tulojen arvo nousee yli muutaman
sadan miljoonan. Toiseen luokkaan lasken teollisuusyritykset ja
yhtiöliikkeet, varakuningaskunnat ja ruhtinaskunnat, joiden tulot ovat
puolitoista miljoonaa ja jotka siis edustavat noin viidenkymmenen
miljoonan omaisuutta. Kolmannen luokan omaisuudeksi sanon pääomia,
joiden tuotto riippuu suhdanteista. Tulot ovat silloin toisten tahdon
tai sattuman varassa, vararikko saa ne horjumaan, ja lennätinsanoma
järkyttää niitä. Ne perustuvat keinotteluihin ja rahapuuhiin, jotka
ovat riippuvaisia luonnonvoimaan verrattavan kohtalon oikusta. Kun nämä
kaikki yhdessä muodostavat näennäisen tai todellisen viidentoista
miljoonan suuruisen pääoman, niin eikö teidän asemanne ole jokseenkin
tällainen?

-- Hitto vieköön, on kyllä! vastasi Danglars.

-- Tästä seuraa, että kuuden tällaisen kuukauden jälkeen, sanoi
Monte-Cristo aivan rauhallisesti, -- kolmannen luokan omaisuus on
kuolinkamppailuissaan.

-- Kylläpä teillä on synkkiä otaksumia! sanoi Danglars heikosti
hymyillen.

-- Olettakaamme seitsemän kuukautta, jatkoi Monte-Cristo. --
Sanokaahan, oletteko koskaan ajatellut, että seitsemän kertaa miljoona
seitsemänsataatuhatta on yhteensä lähes kaksitoista miljoonaa...?
Ettekö? Olette oikeassa, sillä jos sitä ajattelisi, ei koskaan panisi
vaaraan pääomiaan, jotka ovat rahamiehelle samaa kuin nahka
tavalliselle ihmiselle. Meillä on hienoja pukuja yllämme, se on
luottomme. Mutta kun ihminen kuolee, ei hänellä ole muuta kuin nahkansa
ja jos te luovutte rahapuuhistanne, on todellinen omaisuutenne enintään
viisi tai kuusi miljoonaa, sillä kolmannen luokan omaisuus ei ole muuta
kuin kolmas osa siitä, miltä se näyttää, samoin kuin rautatien veturi
sauhun keskellä ei ole muuta kuin heikompi tai voimakkaampi kone. No
niin, todellisesta omaisuudestanne olette menettänyt melkein kaksi
miljoonaa, jolloin näennäinen omaisuutenne ja luottonne samassa
määrässä vähenee. Tämä merkitsee, että nahkaanne on tullut paha
vertavuotava haava, joka, jos se neljä kertaa aukeaa, tuottaa kuoleman.
Niin, niin, olkaa varuillanne, herra Danglars. Tarvitsetteko rahaa?
Tahdotteko lainata minulta?

-- Olette erehtynyt laskelmissanne! huudahti Danglars ottaen avukseen
koko filosofiansa ja koko teeskentelykykynsä. -- Rahaa on tullut
takaisin kassaani toisten keinottelujen tietä, jotka ovat onnistuneet.
Menetin taistelun Espanjassa, hävisin Triestissä, mutta intialainen
sotalaivastoni on vallannut muutamia laivoja, ja meksikolaiset
tutkijani ovat löytäneet kaivoksen.

-- Hyvä on, hyvä on! Mutta arpi jää ja aukenee heti ensi tappion
tullessa.

-- Ei, sillä liikun varmalla pohjalla, jatkoi Danglars kerskaillen niin
kuin ainakin keinottelija, joka kaikin tavoin koettaa pitää luottoaan
yllä. -- Ennen kuin minä sorrun, täytyy kolmen hallituksen kukistua.

-- Onhan sellaista nähty!

-- Että maa ei kanna mitään hedelmää.

-- Muistakaa seitsemää lihavaa ja seitsemää laihaa lehmää!

-- Että meri vetäytyy pois, niin kuin faaraon aikana. Ja onhan useita
meriä, ja laivat voidaan vaihtaa karavaaneihin.

-- Sitä parempi, tuhat kertaa parempi, hyvä herra Danglars, sanoi
Monte-Cristo. -- Huomaanpa erehtyneeni; tehän kuuluttekin toisen luokan
rikkaisiin.

-- Luullakseni voin vaatia itselleni sen aseman, sanoi Danglars, ja
hänen huulillaan oli jäykkä hymy, joka kreivin mielestä muistutti
niitä kömpelöitä kuutamoita, joilla huonot maalarit koristelevat
rauniokuviaan. -- Mutta koska nyt puhumme raha-asioista, sanoi hän
tyytyväisenä saadessaan vaihtaa keskustelun aihetta, -- niin sanokaa,
mitä voin tehdä herra Cavalcantin hyväksi.

-- Antakaa hänelle rahaa, jos hänellä on luotto liikkeessänne ja luotto
on mielestänne pätevä.

-- Juuri niin! Hän tuli tänään luokseni ja toi neljänkymmenentuhannen
frangin pankkiosoituksen, jonka allekirjoittajana oli Busoni ja
jonka te olitte hyväksynyt ja lähettänyt minun maksettavakseni.
Ymmärrättehän, että maksoin hänelle heti neljäkymmentä tuhannen frangin
seteliä.

Monte-Cristo nyökkäsi osoittaakseen hyväksymistään.

-- Mutta ei siinä kaikki, jatkoi Danglars, -- hän on poikaansa varten
avannut liikkeessäni luoton.

-- Tahtomatta olla epähieno pyydän kysyä, kuinka paljon hän antaa
tuolle nuorelle miehelle.

-- Viisituhatta frangia kuukaudessa.

-- Kuusikymmentätuhatta frangia vuodessa. Sitä arvelinkin, sanoi
Monte-Cristo olkapäitään kohauttaen. -- Nuo Cavalcantit ovat kitsaita.
Miten hän luulee nuoren miehen tulevan toimeen viidellätuhannella
kuukaudessa?

-- Mutta ymmärrättehän, että jos tuo nuori mies tarvitsee muutaman
tuhannen lisää...

-- Älkää antako lisää, muuten isä antaa teidän ne maksaa. Te ette tunne
italialaisia miljoonamiehiä. He ovat oikeita saitureita. Ja kenen
välityksellä tuo luotto on avattu?

-- Fenzin, joka on Firenzen parhaita pankkiliikkeitä.

-- En sano, että olette vaarassa hävitä, mutta pysykää joka tapauksessa
valtuuden määräämissä numeroissa.

-- Ettekö siis luota Cavalcantiin?

-- Minä! Antaisin kymmenen miljoonaa hänen nimikirjoitustaan vastaan.
Hänen omaisuutensa kuuluu äskenmainittuun toiseen luokkaan, rakas herra
Danglars.

-- Ja kuinka vaatimaton hän on! Minä olisin luullut häntä tavalliseksi
majuriksi, en miksikään muuksi.

-- Ja sekin olisi jo ollut kunnianosoitus hänelle, sillä eihän hänellä
ulkomuotoa ole! Kun näin hänet ensi kertaa, pidin häntä vanhana
luutnanttina, joka oli homehtunut jossakin syrjäseudussa. Mutta kaikki
italialaiset ovat sellaisia. He muistuttavat vanhoja juutalaisia,
elleivät loista nerokkuudellaan kuin itämaan taikurit.

-- Nuori mies tekee edullisemman vaikutuksen, sanoi Danglars.

-- Niin kyllä, vaikka hän onkin hiukan arka. Hän tuntui yleensä
kohtalaisen hienolta. Olinkin hänen suhteensa hyvin levoton.

-- Miksikä?

-- Siksi, että näitte hänet luonani juuri kun hän astui ensi kertaa
hienoon maailmaan, ainakin mikäli väitetään. Hän on matkustellut hyvin
ankaran opettajan seurassa eikä koskaan tätä ennen ole ollut
Pariisissa.

-- Ylhäiset italialaiset ovat kai tottuneet valitsemaan puolisonsa oman
maan suvuista? kysyi Danglars aivan kuin ohimennen. -- He liittävät
mielellään toistensa omaisuudet yhteen.

-- Tavallisesti he kyllä niin tekevät, se on totta. Mutta Cavalcanti on
erikoinen ihminen eikä tee mitään niin kuin toiset. Olen melkein varma,
että hän on lähettänyt poikansa Ranskaan naittaakseen hänet.

-- Niinkö luulette?

-- Niin.

-- Ja olette siis kuullut puhuttavan hänen rikkaudestaan?

-- Eihän mistään muusta puhutakaan. Toiset vain väittävät, että hänellä
on miljoonia, toiset sanovat, ettei hänellä ole ropoakaan.

-- Ja mikä on teidän mielipiteenne?

-- Teidän ei pidä siihen luottaa. Se on aivan persoonallinen.

-- Mutta kuitenkin...

-- Minun mielipiteeni on, että nuo vanhat ruhtinaat, nuo entiset
kondottieerit, sillä Cavalcantit ovat johtaneet armeijoita ja
hallinneet maakuntia -- minun mielipiteeni on, että he ovat panneet
talteen miljoonia, joiden kätköpaikan ainoastaan suvun vanhin jäsen
tuntee ja ilmoittaa vanhimmalle pojalleen sukupolvesta sukupolveen. He
ovat kaikki itsekin keltaisia ja kuluneita kuin tasavallan aikaiset
kultarahat: ovat tulleet niiden näköiseksi, kun ovat niitä alinomaa
katselleet.

-- Aivan totta, naurahti Danglars. -- Ja se tuntuu sitäkin todemmalta,
kun ei tiedetä heidän omistavan tuumaakaan maata.

-- Ainakin hyvin vähän. Minä puolestani en tiedä Cavalcantien omistavan
muuta kuin palatsinsa Luccassa.

-- Vai on heillä palatsi! sanoi Danglars nauraen. -- Onhan sekin jo
jotain.

-- Niin on, mutta senkin hän on vuokrannut raha-asiain ministeriölle ja
asuu itse pienessä talossa. Luullakseni olen jo kerran sanonut teille,
että hän on hyvin säästäväinen ukko.

-- Ettepä juuri ylistele häntä.

-- Kuulkaahan, minä tuskin tunnen häntä, luulen nähneeni hänet
kaikkiaan kolme kertaa eläissäni. Tiedän vain, mitä apotti Busoni ja
hän itse ovat kertoneet. Hän puhui tänä aamuna siitä, mitä aikeita
hänellä on poikansa suhteen ja huomautti ohimennen olevansa väsynyt
pitämään miljooniaan korkoa tuottamattomina Italiassa, joka on kuollut
maa. Hän tahtoi keksiä keinon, jonka avulla saisi ne kasvamaan korkoa
Ranskassa tai Englannissa. Mutta huomatkaa, että vaikka luotankin
täydellisesti apotti Busoniin henkilökohtaisesti, niin en vastaa
mistään.

-- Samapa se, kiitos kuitenkin liiketuttavasta, jonka olette lähettänyt
luokseni. Sellainen nimi näyttää hyvin kauniilta kirjoissani, ja
rahastonhoitajani, jolle kerroin, mitä Cavalcantit ovat, oli siitä
hyvin ylpeä. Kysyn sulasta uteliaisuudesta, antavatko he naittaessaan
poikansa heille myötäjäisiä?

-- Miten milloinkin! Tunsin erään italialaisen ruhtinaan, rikkaan kuin
kultakaivos, Toscanan arvokkaimpia miehiä, joka antoi pojilleen
miljoonia, jos nämä menivät hänen tahtonsa mukaan naimisiin, mutta
ainoastaan kolmekymmentä scudoa kuukaudessa, jos he menivät naimisiin
vastoin hänen tahtoaan. Otaksukaamme, että Andrea menee naimisiin
isänsä toivomusten mukaan, silloin hän kai antaa tälle kaksi tai kolme
miljoonaa. Jos hän menee naimisiin jonkun pankkiirin tyttären kanssa,
niin isä ehkä sijoittaa rahansa poikansa apen liikkeeseen. Mutta jos
miniä ei häntä miellytä, hän vääntää kassakirstunsa lukkoon, ja silloin
herra Andrean on pakko elää niin kuin pariisilaisen porvarin poika,
käyttämällä vääriä kortteja tai vääriä arpanappuloita.

-- Tuo nuori mies tavoittelee varmaankin baijerilaista tai perulaista
prinsessaa, umpikruunua ja Eldoradon kultamaata.

-- Ei, nuo alppientakaiset ylhäiset herrat menevät yleensä naimisiin
tavallisten kuolevaisten kanssa. He harrastavat Jupiterin tavoin
rotusekoitusta. Mutta aiotteko naittaa herra Andrean, rakas herra
Danglars, koska teette tällaisia kysymyksiä?

-- Aion, sanoi Danglars, -- eikä se olisikaan huono yritys. Ja minä
keinottelen mielelläni.

-- Ette suinkaan neiti Danglars'in kanssa? Ette kai tahdo, että Albert
kuristaisi Andrea-paran?

-- Albertko? Danglars kohautti olkapäitään. -- Hän ei siitä paljonkaan
välittäisi.

-- Mutta eikö hän ole kihloissa tyttärenne kanssa?

-- Sen verran, että herra Morcerf ja minä olemme joskus keskustelleet
tästä avioliitosta. Mutta rouva Morcerf ja Albert...

-- Ettehän toki aio sanoa minulle, ettei se olisi sopiva avioliitto?

-- Mitä siihen tulee, niin neiti Danglars on minun mielestäni yhtä
arvokas kuin herra Morcerf.

-- Neiti Danglars saa toden totta hyvät myötäjäiset, ainakin siinä
tapauksessa, ettei lennätinlaitos tee uusia kepposia.

-- Minä en puhu myötäjäisistä. Mutta sanokaahan minulle...

-- Mitä?

-- Miksi ette kutsunut Morcerfia ja hänen vanhempiaan päivälliselle?

-- Kutsuin kyllä heidät, mutta Albert sanoi, että hänen täytyi
matkustaa Dieppeen rouva Morcerfin kanssa, jolle lääkäri oli määrännyt
meri-ilmaa.

-- Niin, niin, nauroi Danglars, -- se tekee hänelle varmaankin hyvää.

-- Kuinka niin?

-- Hän kun on sitä ilmaa hengittänyt nuoruudessaan.

Monte-Cristo ei ollut huomaavinaankaan tässä mitään vihjettä.

-- Mutta, sanoi kreivi, -- ellei Albert olekaan yhtä rikas kuin neiti
Danglars, niin ettehän voi kieltää, että hänellä on kuuluisa nimi.

-- Vaikka onkin, niin minä pidän yhtä paljon omastani, sanoi Danglars.

-- Se on kyllä totta, teidän nimenne on yleisesti tunnettu, ja olette
arvonimenne hyvin ansainnut. Mutta olettehan siksi viisas mies, että
tiedätte, miten ennakkoluuloisia ihmiset ovat, ja viidensadan vuoden
aateluutta pidetään arvokkaampana kuin kahdenkymmenen vuoden.

-- Ja juuri sen vuoksi, sanoi Danglars huulillaan hymy, jonka hän
koetti tehdä pilkalliseksi, -- juuri sen vuoksi ottaisin vävykseni
mieluummin Andrea Cavalcantin kuin Albert de Morcerfin.

-- Mutta minä otaksun, sanoi Monte-Cristo, -- että Morcerfit ovat yhtä
vanhaa aatelissukua kuin Cavalcantit?

-- Morcerfitkö...! Kuulkaahan, rakas kreivi, olettehan maailmanmies?

-- Luullakseni.

-- Ja kaiken muun lisäksi vaakunoiden tuntija?

-- Hiukan.

-- No niin, katsokaa minun vaakunaani, sen väri on varmempi kuin
Morcerfin vaakunan.

-- Miksikä?

-- Siksi, että ellen olekaan syntyisin paroni, minun nimeni on ainakin
Danglars.

-- Entä sitten?

-- Jota vastoin hänen nimensä ei ole Morcerf.

-- Mitä, eikö hänen nimensä olekaan Morcerf?

-- Ei laisinkaan.

-- Mitä sanottekaan!

-- Minut on tehty paroniksi, ja siis olen paroni. Hän on itse tehnyt
itsensä kreiviksi, joten hän ei siis ole mikään kreivi.

-- Sehän on mahdotonta.

-- Kuulkaahan, rakas kreivi, jatkoi Danglars, -- herra Morcerf on ollut
ystäväni tai ainakin tuttavani jo kolmekymmentä vuotta. Tiedättehän,
että minä vähät välitän vaakunastani, minä kun en koskaan unohda, mistä
olen syntyisin.

-- Se todistaa joko suurta vaatimattomuutta tai ylpeyttä, sanoi
Monte-Cristo.

-- No niin, kun minä olin vähäpätöinen kauppa-apulainen, niin Morcerf
oli kalastaja.

-- Ja mikä oli hänen nimensä?

-- Fernand.

-- Eikö muuta?

-- Fernand Mondego.

-- Oletteko siitä varma?

-- Onhan hän myynyt minulle siksi paljon kaloja, että hänet tunnen.

-- Miksi siis annatte hänelle tyttärenne?

-- Siksi, että Fernand ja Danglars ovat molemmat nousukkaita, molemmat
rikastuneita, ovat toistensa vertaisia, lukuun ottamatta sitä, että
hänestä puhutaan sellaistakin, mitä ei koskaan ole puhuttu minusta.

-- Mitä sitten?

-- Ei mitään.

-- Ah, minä ymmärrän. Tuo kaikki, mitä sanotte, virkistää muistiani
Fernand Mondegon suhteen. Olen kuullut hänen nimensä Kreikassa.

-- Ali-pashan jutun yhteydessä?

-- Juuri niin.

-- Siinäpä salaisuus piileekin, sanoi Danglars, -- ja olisin valmis
maksamaan paljon, jos saisin sen tietää.

-- Se ei ole vaikeata, jos teillä on siihen suuri halu.

-- Kuinka niin?

-- Onhan teillä liiketuttavia Kreikassa?

-- Totta kai.

-- Japanissa?

-- Minulla on kaikkialla...

-- No niin, kirjoittakaa siis liiketuttavallenne ja kysykää, mikä osuus
Ali-Tebelinin sortumisessa oli eräällä Fernand-nimisellä
ranskalaisella.

-- Olette oikeassa! huudahti Danglars nousten äkkiä. -- Minä kirjoitan
vielä tänään.

-- Ja jos saatte tietää jotakin erikoista...

-- Ilmoitan teille.

-- Tuottaisitte sillä minulle suuren ilon.

Danglars riensi pois ja hyppäsi vaunuihinsa.



67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone


Jättäkäämme pankkiiri ajamaan täyttä laukkaa kotiinsa ja seuratkaamme
rouva Danglars'ia hänen aamupäivävierailulleen.

Olemme kertoneet, että puoli yhdeltä rouva Danglars käski valjastaa
hevoset vaunujensa eteen ja läksi ajamaan. Hän ajoi Saint-Germainiin
päin, kääntyi Mazarine-kadulle ja käski pysähtyä Pont-Neufin pasaasin
eteen. Siellä hän astui vaunuista ja meni pasaasin läpi. Hän oli hyvin
yksinkertaisessa asussa, niin kuin ainakin hieno nainen aamupäivällä
asioille lähtiessään.

Guénégaud-kadulla hän nousi ajurin vaunuihin ja käski ajaa
Harlay-kadulle.

Heti vaunuihin päästyään hän otti taskustaan tiheän harson ja kiinnitti
sen olkihattuunsa. Sitten hän pani hatun päähänsä ja huomasi
mielihyväkseen pienestä taskupeilistään, ettei hänestä näkynyt muuta
kuin valkoinen iho ja kirkkaat silmät.

Vaunut ajoivat Pont-Neufin yli ja saapuivat Dauphine-torin kautta
oikeuspalatsin pihaan. Rouva Danglars maksoi ajurin heti astuessaan
vaunuista, riensi portaita ylös kepeästi ja tuli istuntosalin edessä
olevaan odotussaliin.

Aamupäivällä oli oikeuspalatsissa paljon touhua ja vielä enemmän
asiakkaita, eikä näillä ole aikaa katsella naisia. Rouva Danglars kulki
siis odotussalin poikki, eivätkä häntä huomanneet muut kuin kymmenkunta
naista, jotka siellä odottivat asianajajaansa.

Villefort'in odotushuoneessa oli paljon väkeä, mutta rouva Danglars'in
ei tarvinnut edes mainita nimeäänkään; heti kun hän astui sisään, nousi
eräs vahtimestari, tuli hänen luokseen ja kysyi, oliko hän se, jota
kuninkaallinen prokuraattori odotti, ja saatuaan myöntävän vastauksen
johdatti hänet erityisen käytävän kautta Villefort'in työhuoneeseen.

Villefort istui pöydän ääressä kirjoittamassa, selkä oveen päin. Hän
kuuli oven aukeavan, vahtimestarin lausuvan: "Astukaa sisään, rouva!"
ja oven sulkeutuvan, tekemättä ainoatakaan liikettä. Mutta tuskin hän
oli kuullut vahtimestarin askelten loittonevan, kun hän nopeasti
kääntyi, väänsi oven lukkoon, veti verhot eteen ja tarkasti huoneen
jokaisen sopen.

Kun hän oli varma siitä, ettei kukaan voinut heitä nähdä eikä kuulla,
sanoi hän:

-- Kiitos täsmällisyydestänne.

Ja hän tarjosi vieraallensa tuolin, johon rouva Danglars istui,
sillä hänen sydämensä jyskytti niin voimakkaasti, että hän oli
tukehtumaisillaan.

-- Kas niin, sanoi kuninkaallinen prokuraattori vuorostaan istuen ja
kääntäen tuoliaan niin, että joutui istumaan vastapäätä rouva
Danglars'ia, -- siitä on jo pitkä aika, kun minulla on ollut onni saada
kahden kesken puhella kanssanne. Ja suureksi mielipahakseni on meidän
keskusteltava hyvin tuskallisesta asiasta.

-- Ja kuitenkin minä olen heti noudattanut käskyänne, vaikka tämä
keskustelu epäilemättä on minulle kipeämpi kuin teille.

Villefort hymyili katkerasti.

-- Siis on totta, sanoi hän vastaten enemmän omiin ajatuksiinsa kuin
rouva Danglars'in lauseisiin, -- siis on totta, että kaikki tekomme
jättävät menneisyyteen jälkensä, toiset synkän, toiset valoisan. Kaikki
askelemme elämässä ovat kuin käärmeen kulkua hiekassa: niistä jää uoma.
Moni on tätä uomaa saanut kastaa kyynelillään.

-- Ymmärrättehän mielenliikutukseni? sanoi rouva Danglars. -- Kohdelkaa
siis minua hellävaroin. Tämä huone, jossa niin moni syyllinen on
seisonut vapisten ja häveten, tämä tuoli, jolle minä nyt istun vapisten
ja häveten... Saan ponnistaa järkeäni, etten pitäisi itseäni
rikollisena naisena ja teitä ankarana tuomarina.

Villefort pudisti päätään ja huokasi.

-- Minun paikkani ei ole tuomarin istuimella, vaan syytetyn penkillä.

-- Teidänkö? sanoi rouva Danglars kummastuneena.

-- Niin, minun.

-- Tunnollisena miehenä liioittelette nyt asemaanne, sanoi rouva
Danglars, ja hänen kauniit silmänsä välähtivät. -- Mainitsemanne uoma
on kiihkeän nuoruuden uurtama. Intohimojen pohjalla, nautinnon takana,
on aina katumusta. Sen vuoksi evankeliumi, onnettomien ikuinen tuki,
kertoo meille naisraukoille ihmeellisen vertauksen langenneesta
naisesta. Uskon, että Jumala antaa minulle anteeksi nuoruuteni synnit,
sillä elleivät kärsimykseni ole juuri puolustuksena, niin ne ovat
ainakin sovituksena. Mutta mitä pelättävää onkaan teillä miehillä,
joille koko maailma antaa anteeksi ja jotka häväistysjuttu vain
aateloi.

-- Tunnettehan minut, sanoi Villefort, -- en ole tekopyhä, en ainakaan
syyttä. Jos otsani on synkkä, ovat monet huolet sen sellaiseksi
tehneet; jos sydämeni on kova, niin se on kovettunut voidakseen kestää
kaikki kolaukset. Sellainen en ollut nuoruudessani, sellainen en ollut
kihlajaisissani Cours-kadun varrella Marseillessa. Mutta sen jälkeen
kaikki on muuttunut minussa ja ympärilläni. Elämäni on kulunut
vaikeiden asioiden hoitamisessa ja sellaisten ihmisten kukistamisessa,
jotka vapaaehtoisesti tai tahtomattaan ovat osuneet tielleni tuottamaan
minulle vaikeuksia. Huonot teot tulevat myös usein ihmistä vastaan
verhottuina välttämättömyyden vaippaan. Ja kun sitten on tehnyt huonon
teon, kiihtyneenä, pelon tai huumauksen vallassa, niin huomaakin, että
olisi voinut sen välttää. Silloin, sokeudessamme, emme keksineet
oikeata keinoa, mutta jälkeenpäin sanomme itsellemme: miksi en tehnyt
niin ja niin? Teitä naisia taas harvoin omantunnonvaivat ahdistavat,
sillä te olette harvoin itse päättämässä teostanne, vaan teidät
pakotetaan tekoon, ja melkein aina rikoksenne ovatkin toisten
aiheuttamia.

-- Myöntäkää joka tapauksessa, että jos olen rikoksen tehnyt, jos olen
siihen itse ollut syyllinen, niin eilen sain ankaran rangaistuksen,
sanoi rouva Danglars.

-- Poloinen! sanoi Villefort puristaen hänen kättään. -- Se on liian
ankara rangaistus, ja näin, että olitte menehtyä, ja kuitenkin...

-- Mitä?

-- Minun täytyy suoraan sanoa ... kootkaa koko rohkeutenne, sillä vielä
ette tiedä kaikkea.

-- Hyvä Jumala, sanoi rouva Danglars kauhistuneena, -- mitä vielä on
tapahtunut?

-- Te ette näe muuta kuin menneisyyden, ja se on todellakin synkkä.
Kuvitelkaa tulevaisuutta, joka on vieläkin synkempi, tulevaisuutta ...
ehkä kamalaakin ... ehkä veristä...

Paronitar tiesi, että Villefort yleensä aina oli tyyni, ja siksi nuo
kiihkeät sanat kauhistuttivat häntä niin, että hän avasi suunsa
kirkaistakseen, mutta huuto kuoli hänen huulilleen.

-- Kuinka tuo kamala menneisyys on voinut nousta haudastaan? huudahti
Villefort. -- Mitenkä se on voinut ruveta kummittelemaan ja saa nyt
poskemme kalpenemaan ja otsamme punastumaan?

-- Sattuma on sen järjestänyt, sanoi Hermine.

-- Sattuma! huudahti Villefort. -- Ei, ei, sattumaa ei ole olemassa.

-- On kyllä. Eikö kreivi Monte-Cristo sattumalta ostanut tuota taloa?
Eikö hän sattumalta alkanut kaivaa maata? Eikö sattumalta tuota
onnetonta lasta löydetty puun alta? Lapsiparka, jota en ole kertaakaan
saanut suudella, mutta jonka takia olen monta kyyneltä vuodattanut.
Sydämeni oli haljeta, kun kreivi kertoi tuosta löydöstä.

-- Se ei ollut totta. Siitä minun piti teille puhua, juuri se oli se
kamala uutinen, vastasi Villefort käheällä äänellä. -- Kukkien alta ei
löydetty mitään. Niiden alla ei ollut lasta. Meidän ei ole nyt syytä
itkeä ja huokailla. Meidän on syytä vapista!

-- Mitä tarkoitatte? huudahti rouva Danglars väristen.

-- Tarkoitan, että kreivi Monte-Cristo ei ole voinut löytää lapsen
luurankoa eikä raudoitettua laatikkoa noiden puiden alta, sillä
kumpaakaan ei siellä ollut.

-- Ei ollut! toisti rouva Danglars, ja hänen silmäteränsä laajenivat
kauhusta. -- Ei ollut! toisti hän vielä kerran aivan kuin olisi
koettanut sanojen kaiun ja äänen soinnun avulla hillitä vauhkoja
ajatuksia.

-- Ei! sanoi Villefort, ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.

-- Ettekö siis haudannutkaan lapsiparkaa siihen? Miksi petätte minua?
Missä tarkoituksessa, sanokaa?

-- Se oli siellä. Mutta kuulkaahan minua, kuulkaa, ja varmaankin
säälitte minua, sillä olen kantanut mielessäni tätä taakkaa
kaksikymmentä vuotta heittämättä pienintäkään osaa siitä teidän
hartioillenne.

-- Hyvä Jumala, te kauhistutatte minua. Mutta puhukaa, minä kuuntelen!

-- Muistattehan, kuinka kului tuo tuskallinen yö, jolloin makasitte
punaisten verhojen suojassa kuolemaisillanne ja minä melkein yhtä
tuskissani kuin tekin odotin synnytystänne. Lapsi tuli maailmaan, se ei
liikkunut, ei hengittänyt, ei päästänyt ääntäkään. Luulimme sitä
kuolleeksi.

Rouva Danglars teki nopean liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut syöksyä
pystyyn.

Mutta Villefort pidätti häntä pannen kätensä ristiin aivan kuin
rukoillen häntä kuuntelemaan tarkkaavaisesti.

-- Luulimme sitä kuolleeksi, jatkoi hän. -- Panin sen laatikkoon, menin
puutarhaan, aloin kaivaa maahan kuoppaa ja laskin sen sinne. Tuskin
olin ennättänyt sen tehdä, kun korsikalaisen käsivarsi ojentui minua
kohden. Näin aivan kuin varjon nousevan eteeni, näin salaman
välähtävän. Tunsin kipua, aioin huutaa, kylmä väristys kulki läpi
ruumiini ja tukahdutti ääneni... Kaaduin maahan ja luulin saaneeni
surmaniskun. En koskaan unohda suurta rohkeuttanne, kun toinnuttuani
laahasin itseni portaiden juurelle ja te -- vaikka olitte itsekin
kuolemaisillanne -- tulitte minua vastaan. Meidän täytyi salata tämä
kamala tapaus. Teillä oli rohkeutta palata kotiinne imettäjänne
tukemana. Minä keksin haavani syyksi kaksintaistelun. Vastoin kaikkea
odotustamme salaisuus säilyikin. Minut vietiin Versailles'iin. Kolme
kuukautta häilyin elämän ja kuoleman välillä. Kun vihdoin parannuin,
määrättiin minut etelään nauttimaan lämpöä ja valoa. Neljä miestä
kantoi minut Pariisista Châlons'iin, kolme peninkulmaa päivässä. Rouva
Villefort seurasi paarejani vaunuissaan. Châlons'issa vietiin minut
purteen Saone-joelle ja sieltä Rhône-joelle, ja virran viemänä saavuin
Arles'iin, sitten Arles'ista taas paareilla Marseilleen. Toipumistani
kesti kuusi kuukautta. En kuullut teistä mitään, en tohtinut
tiedustella, miten teidän oli käynyt. Palattuani Pariisiin sain kuulla,
että jäätyänne herra Nargonnen kuoltua leskeksi olitte mennyt
Danglars'in kanssa naimisiin.

Mitä olin ajatellut sen jälkeen, kun jälleen tulin tajuihini? Yhäti
samaa asiaa, lapsen ruumista: joka yö se nousi haudastaan uniini. Näin
sen seisovan haudan reunalla ja uhkaavan minua sormellaan ja
katseellaan. Heti Pariisiin tultuani aloin suorittaa tiedusteluja.
Kukaan ei ollut asunut talossa sen jälkeen, kun me olimme lähteneet
sieltä, mutta se oli vuokrattu yhdeksäksi vuodeksi. Menin tapaamaan
vuokralaista, sanoin, etten muka tahtonut nähdä talon joutuvan
vieraisiin käsiin, koska se oli vaimoni isän ja äidin omaisuutta.
Tarjosin hyvityksen saadakseni vuokrasopimuksen puretuksi. Minulta
pyydettiin kuusi tuhatta, olisin maksanut kymmenen, olisin maksanut
kaksikymmentä. Rahat olivat taskussani, purkamissopimuksen
allekirjoitutin heti. Kun sen olin saanut, ajoin täyttä laukkaa
Auteuiliin. Ei kukaan ollut astunut taloon lähtöni jälkeen. Kello oli
viisi illalla, menin punaiseen huoneeseen ja odotin yötä. Kaikki, mitä
vuoden aikana olin itselleni sanonut, palasi nyt entistä uhkaavampana
mieleeni.

Tuo korsikalainen, joka oli uhannut minua verikostolla, seurannut minua
Nîmes'ista Pariisiin, piiloutunut puutarhaan, iskenyt minua puukollaan,
nähnyt minun kaivavan kuoppaa ja hautaavan sinne lapsen -- hän voisi
saada tietoonsa, kuka te olitte. Jonakin päivänä hän kenties tulisi
kiristämään teiltä rahoja tällä kamalalla salaisuudella? Se olisi
hänelle mieluinen hyvitys siitä, etten ollutkaan kuollut hänen
puukoniskustaan? Oli siis välttämätöntä, että ennen kaikkea muuta, ja
kaiken varalta, hävitin menneisyyden jäljet, poistin kaikki näkyvät
todisteet. Jäihän muistoihini kylliksi todellisuutta.

Sen vuoksi olin purkanut vuokrasopimuksen, sen vuoksi olin tullut, sen
vuoksi odotin.

Yö tuli, odotin täydellistä pimeyttä. En ollut sytyttänyt valoa. Tuuli
heilutti huoneen verhoja ja sai minut kuvittelemaan, että niiden takana
oli vakooja piilossa. Tuon tuostakin värisin, sillä olin kuulevinani
vuoteesta teidän valitustanne, enkä tohtinut kääntyä katsomaan.
Sydämeni tykytti yön hiljaisuudessa niin voimakkaasti, että pelkäsin
haavani aukeavan uudelleen. Viimein vaimenivat kaikki äänet
ympärilläni. Tiesin, ettei minun nyt enää tarvinnut pelätä mitään,
ettei kukaan voinut minua nähdä eikä kuulla, ja päätin mennä
puutarhaan.

Kuulkaahan, Hermine, luulen olevani yhtä rohkea kuin kuka muu mies
tahansa, mutta kun otin taskustani portaitten oven avaimen -- jota me
molemmat niin paljon olimme rakastaneet ja jonka te olitte tahtonut
kiinnittää kultarenkaaseen --, kun avasin oven ja näin valojuovan
osuvan pitkänä viivana kiertoportaille, aivan kuin se olisi ollut
haamu, silloin nojauduin seinään ja olin vähällä huutaa. Luulin
tulevani hulluksi.

Lopulta minun onnistui hillitä itseni. Astuin portaita alas. Mutta
polveni vapisivat niin, että minun oli tartuttava lujasti kaidepuuhun.
Jos olisin hellittänyt siitä, olisin heti paikalla syöksynyt portaita
alas.

Tulin alaovelle. Sen vieressä seinää vastaan nojallaan oli lapio. Olin
ottanut salalyhdyn. Nurmikon keskellä pysähdyin, sytytin lyhdyn ja
jatkoin matkaani.

Marraskuu läheni loppuaan, kaikki vihanta oli puutarhasta kadonnut,
puut olivat enää vain kuivia runkoja, jotka levittelivät paljaita
oksiaan. Syyslehdet ja hiekka narskuivat jalkojeni alla.

Kauhu kouristi niin voimakkaasti sydäntäni, että lähestyessäni
puuryhmää otin taskustani pistoolin ja vedin hanan vireeseen. Olin
näkevinäni oksien välissä korsikalaisen uhkaavan hahmon.

Valaisin puuryhmää lyhdylläni. Ketään ei näkynyt. Katsahdin
ympärilleni, olin aivan yksin. Ei mikään ääni häirinnyt yön
hiljaisuutta; silloin tällöin vain huuhkajan kamala huuto tuntui
loihtivan yön haamut esiin.

Ripustin lyhdyn oksan tynkään, jonka olin jo edellisenä vuonna pannut
merkille alkaessani kaivaa hautaa.

Kesän aikana oli pitkä ruoho kasvanut tälle paikalle, ei kukaan ollut
käynyt sitä niittämässä. Mutta eräässä kohdassa ruoho ei ollut yhtä
pitkää. Se oli varmaankin sama paikka, josta ennen olin kaivanut.
Ryhdyin työhön.

Oli siis tullut hetki, jota olin jo vuoden odottanut!

Mutta vaikka etsin jokaisen turpeen alta kiihkeästi, niin en löytänyt
mitään. Ja kuitenkin olin jo kaivanut kahta vertaa syvemmälle ja
leveämmän kuopan kuin ensi kerralla. Luulin jo, että olin erehtynyt
paikasta, katselin puita, tunnustelin yksityiskohtia, jotka olivat
edellisellä kerralla jääneet mieleeni. Kylmä tuulen viima puhalsi
puiden alastomien oksien välitse, ja kuitenkin virtasi hiki otsaltani.
Muistin saaneeni puukon iskun juuri silloin, kun tallasin
maata peittääkseni kuopan. Olin silloin tarttunut kädelläni
kultasadepensaaseen, takanani oli kallio, jolle kävelijä saattoi
istahtaa, sillä kaatuessani oli käteni tuntenut tämän kallion. Pensas
oli nytkin oikealla puolellani, kallio takanani. Menin pitkälleni
maahan samaan asentoon kuin silloinkin, nousin ja aloin kaivaa ja
suurentaa kuoppaa. En löytänyt mitään, en kerrassaan mitään. Arkku oli
kadonnut.

-- Oliko arkku kadonnut? kysyi rouva Danglars, ja kauhu tukahdutti
hänen äänensä.

-- Älkää luulko, että tyydyin pelkästään tähän tutkimukseen, jatkoi
Villefort, -- ei, minä kaivoin joka paikasta puuryhmän alta. Ajattelin,
että murhaaja oli luullut, että arkussa oli aarteita ja oli kaivanut
sen maasta ja ottanut mukaansa. Kun hän sitten oli huomannut
erehdyksensä, oli hän vuorostaan kaivanut toisen kuopan ja pannut sinne
arkun. En kuitenkaan löytänyt mitään. Sitten arvelin, ettei hän
ollutkaan ollut niin varovainen, vaan oli heittänyt arkun vain jonnekin
pimentoon. Niinpä minun täytyi odottaa päivää voidakseni jatkaa
tutkimuksiani. Menin huoneeseen ja odotin.

-- Oi, hyvä Jumala!

-- Päivän noustua palasin taas puutarhaan. Näin, että olin kaivanut
maata kahden jalan syvyydeltä ja niin leveältä, että alue oli
kaksikymmentä jalkaa joka taholle. Palkkatyöläinen ei olisi ennättänyt
tehdä päivässä sitä, minkä minä yhdessä tunnissa. En nähnyt mitään, en
kerrassaan mitään... Aloin silloin etsiä arkkua sillä perusteella, että
se oli vain heitetty johonkin puutarhan kolkkaan, todennäköisesti
lähelle sitä tietä, joka johti pienelle portille. Uusi tarkastus oli
yhtä tulokseton kuin edellinenkin, ja kauhistuneena palasin puuryhmän
luo.

-- Oh, huudahti rouva Danglars, -- sellaisestahan olisi voinut tulla
hulluksi!

-- Sitä toivoinkin hetkisen, sanoi Villefort, -- mutta sitä onnea ei
minulle suotu. Terästin tarmoani, ajatukseni selvenivät ja aloin
miettiä: Miksi tuo mies vei lapsen ruumiin mukanaan?

-- Sanoittehan jo äsken, että hän ehkä halusi todistuskappaletta,
huomautti rouva Danglars.

-- Niin, mutta kukaan ei pidä ruumista huostassaan koko vuotta, vaan
näyttää tuomarille ja nostaa kanteen. Sellaista ei kuitenkaan ollut
tapahtunut.

-- Siis...? sopersi Hermine.

-- Siis on tapahtunut jotakin muuta, vielä kamalampaa, kohtalokkaampaa
ja pelottavampaa, nimittäin se, että lapsi mahdollisesti eli ja että
murhaaja pelasti hänet.

Rouva Danglars kiljaisi ja tarttui Villefort'in molempiin käsiin.

-- Minun lapseni eli! Te hautasitte lapseni elävältä! Ette ollutkaan
aivan varma siitä, oliko lapseni kuollut, ja hautasitte sen! Voi!

Rouva Danglars oli noussut ja seisoi nyt suorana, melkein uhkaavana
kuninkaallisen prokuraattorin edessä puristaen hänen ranteitaan
hennoilla käsillään.

-- Enhän minä sitä varmasti tiedä! Minähän vain otaksun, sanoi
Villefort, ja tämä raudanluja mies näytti olevan epätoivon ja hulluuden
rajalla.

-- Minun lapseni! Lapsiraukkani! huudahti paronitar vaipuen tuoliin ja
tukahduttaen nyyhkytyksensä nenäliinaansa.

Villefort rauhoittui hiukan ja huomasi, että tyynnyttääkseen myrskyn,
jonka äidinrakkaus oli synnyttämäisillään, hänen täytyi tartuttaa rouva
Danglars'iin oma kauhunsa.

-- Huomaattehan, että jos niin on asian laita, sanoi hän nousten ja
lähestyen paronitarta voidakseen puhua hiljempaa, -- olemme hukassa.
Lapsi elää, joku tietää hänen elävän ja tuntee salaisuutemme. Ja koska
Monte-Cristo väitti, että lapsen ruumis oli löydetty sieltä, missä sitä
ei ollutkaan, tuntee hän tuon salaisuuden!

-- Jumala, vanhurskas Jumala, koston Jumala! sopersi paronitar.

Villefort'in vastaus oli voihkaisu.

-- Mutta lapsi, lapsi, missä hän on? huudahti onneton äiti.

-- Kuinka minä olen sitä etsinyt! selitti Villefort väännellen käsiään.
-- Kuinka usein olenkaan huutanut sitä luokseni pitkinä, unettomina
öinä! Toivoin että olisin kuninkaallisen rikas voidakseni miljoonalta
ihmiseltä ostaa miljoona salaisuutta, löytääkseni omani niiden
joukosta! Eräänä päivänä, kun jo sadannen kerran olin tarttunut
lapioon, aloin perusteellisesti harkita, mihin korsikalainen
mahdollisesti oli lapsen vienyt. Lapsihan aina on pakolaiselle
haitaksi. Ehkä hän oli heittänyt sen virtaan.

-- Mahdotonta! huudahti rouva Danglars. -- Miehen voi surmata
kostaakseen, mutta lasta ei kylmäverisesti hukuteta!

-- Ehkä hän oli lähettänyt sen löytölastenkotiin, jatkoi Villefort.

-- Niin, niin, niin, huudahti paronitar, -- lapseni on siellä!

-- Riensin sinne ja sain kuulla, että juuri samana yönä, syyskuun 20.
päivänä, oli sinne jätetty lapsi. Se oli kääritty liinaan, joka
tahallaan oli revitty kahtia. Jäljellä olevassa puolikkaassa oli
paronin kruunu ja H-kirjain.

-- Se on hän, se on hän! huudahti rouva Danglars. -- Minun kaikissa
liinavaatteissani oli se merkki. Herra Nargonne oli paroni ja
ristimänimeni on Hermine. Kiitos, Jumala, lapseni ei ollutkaan kuollut!

-- Ei, hän ei ollut kuollut!

-- Ja te sanotte sen noin varmasti. Ettekö pelkää, että minä kuolen
ilosta. Missä hän on? Missä on lapseni?

Villefort kohautti olkapäitään.

-- Sitä en tiedä, vastasi hän. -- Uskokaa minua, jos tietäisin, en
antaisi teidän suinkaan kärsiä tällaisia tuskia. En ole mikään
näytelmän- enkä romaaninkirjoittaja, joka antaa yleisön kärsiä. Ei, ei,
minä en tiedä, missä hän on! Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli eräs
nainen tullut vaatimaan lasta itselleen ja tuonut liinan toisen puolen
todistuskappaleeksi. Nainen oli täyttänyt lain vaatimat ehdot, ja lapsi
annettiin hänelle.

-- Mutta teidän olisi pitänyt ottaa selville, kuka tuo nainen oli,
missä hän asui!

-- Luuletteko, etten koettanut? Panin toimeen oikean rikostutkimuksen
ja lähetin poliisilaitoksen parhaimmat tutkijat ja salapoliisit
ottamaan siitä selkoa. Naisen jälkiä voitiin seurata Châlons'iin asti.
Mutta siellä kaikki jäljet hävisivät.

-- Hävisivät?

-- Niin, hävisivät aivan kokonaan.

Rouva Danglars oli kuunnellut kertomusta vuoroin huokaillen, vuoroin
itkien tai huudahdellen.

-- Ja te tyydyitte siihen? kysyi hän.

-- En suinkaan, vastasi Villefort. -- Olen hellittämättä etsinyt,
tiedustellut ja kuulustellut. Vasta parina kolmena viime vuotena olen
siitä alkanut luopua. Mutta tästä päivästä alkaen ryhdyn taas entistä
innokkaammin etsimään. Ja saattepahan nähdä, että minä onnistun, sillä
nyt ei minua enää ahdista omatuntoni, vaan pelko.

-- Mutta, jatkoi rouva Danglars, -- kreivi Monte-Cristo ei tiedä
mitään. Muuten hän ei niin innokkaasti etsisi seuraamme.

-- Ihmisten pahuus on mittaamaton, sanoi Villefort, -- sillä se on
suurempi kuin Jumalan hyvyys. Oletteko huomannut tuon miehen silmiä
hänen puhuessaan meidän kanssamme?

-- En.

-- Mutta olettehan kai joskus tarkastellut häntä terävästi?

-- Olen. Hän on hyvin erikoinen, siinä kaikki. Erään seikan panin
merkille: tuon erinomaisen aterian aikana, jonka hän meille tarjosi,
hän ei itse syönyt mitään.

-- Niin, niin, sanoi Villefort, -- minäkin sen huomasin. Jos olisin
tietänyt, mitä nyt tiedän, en minäkään olisi maistanut mitään, sillä
olisin pelännyt, että hän tahtoi meidät myrkyttää.

-- Ja olisitte siinä aivan erehtynyt, huomaattehan sen.

-- Huomaan kyllä. Mutta uskokaa minua, tuolla miehellä on jotakin
mielessä. Sen vuoksi tahdoin tavata teidät, puhua kanssanne, varoittaa
teitä kaikkien, mutta etupäässä hänen suhteensa. Sanokaahan, jatkoi
Villefort katsoen paronittareen terävästi, -- ettehän vain ole kertonut
kenellekään suhteestamme?

-- En koskaan kenellekään.

-- Ymmärrättehän tarkoitukseni, sanoi Villefort hellästi, -- ette siis
kenellekään, suokaa anteeksi tämä tiedustelemiseni, ette siis
kenellekään koko maailmassa?

-- Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksenne, sanoi paronitar punastuen, --
mutta vannon, etten ole puhunut siitä kenellekään koko maailmassa.

-- Eihän teillä ole tapana kirjoittaa päiväkirjaa?

-- Ei. Valitettavasti elämäni kuluu kevytmielisissä harrastuksissa, ja
minä unohdan ne itsekin.

-- Ette kai puhu unissanne?

-- Minä nukun aivan kuin lapsi, ettekö sitä muista?

Puna levisi paronittaren kasvoille, ja Villefort kalpeni.

-- Se on totta, sanoi Villefort niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin
kuuluivatkaan.

-- Entä sitten? kysyi paronitar.

-- Nyt tiedän, mikä on minun tehtäväni, jatkoi Villefort. -- Viikon
päästä saan kyllä tietää, kuka tuo herra Monte-Cristo on, mistä hän
tulee, minne hän menee ja miksi hän puhuu meille, että puutarhasta
löydettiin lapsi.

Villefort'in äänessä oli sellainen sävy, että kreivi olisi värissyt,
jos olisi sen kuullut.

Sitten hän puristi paronittaren kättä, jonka tämä vastahakoisesti
hänelle ojensi, ja saattoi häntä kunnioittavasti ovelle asti.

Rouva Danglars otti toisen ajurin, joka vei hänet Pont-Neufin
pasaasiin. Sen toisella puolella olivat hänen vaununsa, joiden ajaja
häntä odotellessaan oli rauhallisesti nukkunut istuimellaan.



68. Kesätanssiaiset


Samana päivänä ja samaan aikaan, jolloin rouva Danglars keskusteli
kuninkaallisen prokuraattorin kanssa hänen työhuoneessaan, ajoivat
matkavaunut Helder-kadulle, kääntyivät numero 27:n portista sisään ja
pysähtyivät pihaan.

Vähän ajan päästä vaunujen ovi aukeni, ja rouva Morcerf astui niistä
nojautuen poikansa käsivarteen.

Heti kun Albert oli saattanut äitinsä tämän huoneisiin, hän kylpi,
käski tuomaan hevosensa pihalle ja pukeutui kamaripalvelijansa avulla.
Sitten hän ajoi Champs-Elysées 30:een kreivi Monte-Criston luo.

Kreivi otti hänet vastaan tapansa mukaan hymyillen. Omituista kyllä ei
tämän miehen ystävänäkään päässyt askeltakaan lähemmäksi hänen
sydäntään. Kun hän yritti lähestyä, tuntui aina kuin olisi muuri
noussut eteen. Niinpä Morcerfkin, joka juoksi häntä kohden syli
avoinna, antoi hänet nähdessään käsivartensa vaipua alas ja tohti
tuskin ojentaa hänelle kättään.

Monte-Cristo tarttui siihen tapansa mukaan, puristamatta sitä.

-- Tässä olen, rakas kreivi, sanoi Albert.

-- Tervetuloa.

-- Saavuin tunti sitten ja tulen aivan ensimmäiseksi teidän luoksenne.

-- Siinä teitte hyvin ystävällisesti, sanoi Monte-Cristo ilmeettömällä
äänellä.

-- Mitä uutta kuuluu?

-- Uuttako? Ja sitä kysytte minulta, muukalaiselta.

-- Tarkoitan, oletteko millään tavoin toiminut minun hyväkseni.

-- Pyysittekö siis minua tekemään jotain?

Monte-Cristo teeskenteli levottomuutta.

-- Älkäähän nyt olko muka tietämätön, sanoi Albert. -- Sanotaan, että
hyvät aavistukset kulkevat ilman kautta. Tréport'issa tunsin
sähköiskun; te olitte ainakin ajatellut minua, ellette ollutkaan
toiminut hyväkseni.

-- Se voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo. -- Ajattelin todellakin
teitä, mutta sähkövirta, jonka johtona olin, toimi aivan tahdostani
riippumatta.

-- Niinkö! Kertokaahan minulle kaikki.

-- Se on helppoa. Herra Danglars oli luonani päivällisellä.

-- Tiedän kyllä, sillä välttääksemme hänen seuraansa matkustimme pois,
äitini ja minä.

-- Andrea Cavalcanti oli mukana.

-- Tuo italialainen prinssinne?

-- Älkäämme liioitelko. Andrea sanoo itseään ainoastaan vicomteksi.

-- Sanoo, kuinka niin?

-- Niin juuri: sanoo.

-- Hän ei siis todellisuudessa olekaan vicomte?

-- Mistä minä tiedän? Hän sanoo itseään siksi, ja muut sanovat myös.
Eikö hänellä silloin melkein ole se arvonimi?

-- Olettepa te aina perin merkillinen! Entä sitten?

-- Paitsi vicomte Andrea Cavalcantia olivat läsnä hänen isänsä
markiisi, rouva Danglars, herra ja rouva Villefort, sen lisäksi joukko
miellyttäviä herroja, Debray, Maximilien Morrel ja vielä ...
odottakaahan ... herra Château-Renaud.

-- Puhuttiinko minusta?

-- Ei sanaakaan.

-- Sitä pahempi.

-- Kuinka niin? Ettekö juuri toivonutkin, että teidät unohdettaisiin?

-- Rakas kreivi, ellei minusta puhuttu, niin sitä enemmän minua
ajateltiin, ja se saattaa minut epätoivoon.

-- Mitä se merkitsee, kun neiti Danglars ei ollut niiden joukossa,
jotka teitä ajattelivat. Mutta tietenkin hän voi ajatella teitä
kotonaan.

-- Olen aivan varma siitä, ettei hän ajatellut. Ja oli miten oli, hänen
ajatuksensa olivat varmaankin aivan samanlaisia kuin minun hänestä.

-- Liikuttavaa sympatiaa! sanoi kreivi. -- Te siis inhoatte toisianne?

-- Kuulkaahan, kun selitän, sanoi Morcerf. -- Jos neiti Danglars voisi
sääliä niitä tuskiani, joita minulla ei ole, ja palkitsisi minua
välittämättä vähääkään vanhempiemme kaikista avioliittopäätöksistä,
niin ihastuisin. Lyhyesti sanoen, minun luullakseni neiti Danglars
olisi verraton rakastajatar, mutta aviovaimona, hitto vieköön...

-- Noinko te ajattelette tulevasta vaimostanne? nauroi Monte-Cristo.

-- Hyvä Jumala, ajatukseni ovat kyllä hiukan karkeita, mutta puhun
ainakin totta. Mutta koska nämä unelmat eivät voi toteutua, vaan koska
neiti Danglars'in ilmeisesti täytyy tulla aviovaimokseni, mikä
merkitsee, että hänen täytyy asua luonani, ajatella luonani, laulaa
luonani, runoilla ja soitella kymmenen askelen päässä minusta,
ja että tätä jatkuu läpi koko elämäni, -- niin minä kauhistun.
Rakastajattaresta pääsee eroon, rakas kreivi, mutta aviovaimo on
toista; hänet saa pitää luonaan ikuisesti, joko etäämpänä tai
lähempänä. Kauheatahan olisi pitää aina luonaan neiti Danglars'ia.

-- Teitä on vaikea tyydyttää, vicomte.

-- Niin onkin, sillä toisinaan toivon aivan mahdottomia.

-- Mitä?

-- Toivon löytäväni itselleni samanlaisen vaimon kuin isänikin on
löytänyt.

Monte-Cristo kalpeni ja katseli Albertia leikkien komeilla
pistooleilla, joiden hanat hän veti vireeseen niin, että ne
napsahtivat.

-- Isänne on siis ollut hyvin onnellinen? kysyi hän.

-- Tiedättehän, herra kreivi, mitä ajattelen äidistäni: hän on taivaan
enkeli. Hän on yhä vielä kaunis, aina sukkela, entistään hellempi. Olen
juuri palannut Tréport'ista. Jokainen muu poika pitäisi äitinsä
seurassa matkustamista kohteliaisuutena tai rangaistuksena. Mutta minä
olen viettänyt neljä päivää kahden hänen seurassaan, tyytyväisempänä,
onnellisempana, runollisempana kuin jos olisin vienyt mukanani
kuningatar Mabin tai Titanian.

-- Tämähän kuulostaa niin epätoivoisen täydelliseltä, että jokainen
haluaisi teidän sijassanne jäädä poikamieheksi.

-- Katsokaahan, jatkoi Morcerf, -- juuri sen vuoksi, että maailmassa on
näin täydellinen ihminen, en tahdokaan mennä naimisiin neiti
Danglars'in kanssa. Oletteko huomannut, kuinka itsekkyytemme tekee
kaiken, minkä omistamme, entistään kirkkaammaksi! Marien tai Fossinin
ikkunassa kimalteleva jalokivi tulee entistä kauniimmaksi, kun se on
meidän omamme. Mutta jos teidän on pakko tunnustaa, että on olemassa
jalokivi, joka on omaanne kirkkaampi, ja jos teidän ikuisesti täytyy
käyttää tuota alempiarvoista, niin ymmärrättehän, miten siitä kärsii?

-- Mikä maailman lapsi! mutisi kreivi.

-- Ymmärrättehän, että hyppisin ilosta sinä päivänä, jona neiti Eugénie
huomaisi, kuinka vähäpätöinen atomi minä olen, ja että minulla on vain
niin monta sataa tuhatta frangia omaisuutta kuin hänellä miljoonia.

Monte-Cristo hymyili.

-- Olin ajatellut toistakin neuvoa, jatkoi Albert. -- Franz rakastaa
kaikkea erikoista. Aioin saada hänet rakastumaan neiti Danglars'iin,
mutta vaikka kirjoitin hänelle neljä kirjettä omaan herkulliseen ja
ärsyttävään tapaani, vastasi hän vain järkähtämättömästi: "Rakastan
kyllä kaikkea erikoista, se on totta, mutta ei tämä ominaisuuteni niin
pitkälle mene, että peruuttaisin sanani, kun sen kerran olen antanut."

-- Kas, sitä voi todellakin sanoa ystävän uhrautuvaisuudeksi, kun antaa
toiselle aviovaimoksi naisen, jonka itse tahtoisi pitää vain
rakastajattarenaan.

Albert hymyili.

-- Franz on tulossa tänne, jatkoi hän. -- Mutta vähäthän te siitä
välitätte, sillä ettehän pidä hänestä.

-- Minäkö! huudahti Monte-Cristo. -- Mistä olette ollut huomaavinanne,
etten pidä herra Franzista? Minä rakastan kaikkia ihmisiä.

-- Ja minä sisällyn noihin kaikkiin..., kiitos.

-- Oh, sanoi kreivi, -- älkäämme sekoittako asioita. Minä rakastan
kaikkia ihmisiä siten kuin Jumala käskee meitä rakastamaan
lähimmäisiämme, siis niin kuin kristityn pitääkin. Vihaan vain muutamia
tiettyjä ihmisiä. Mutta palatkaamme Franz d'Epinayhin. Kerroitte, että
hän on tulossa.

-- Niin, herra Villefort'in pyynnöstä, joka yhtä kiihkeästi tahtoo
naittaa neiti Valentinen kuin herra Danglars neiti Eugénien. Näyttää
siltä, kuin olisi perin väsyttävää olla täysi-ikäisten tyttärien isänä:
hehän saavat täyden kuumeen ja heidän valtimonsa lyö kahdeksankymmentä
kertaa minuutissa, kunnes ovat päässeet eroon tyttäristään.

-- Mutta herra d'Epinay ei vähääkään ole teidän kaltaisenne, hän
suhtautuu onnettomuuteensa rauhallisesti.

-- Ei ainoastaan rauhallisesti, vaan vieläpä hyvin vakavastikin; hän
käyttää valkoisia kaulahuiveja ja puhuu jo perheestään. Sen lisäksi hän
kunnioittaa suuresti Villefort'eja.

-- Jonka kunnioituksen he varmaan hyvin ansaitsevatkin.

-- Luultavasti. Herra Villefort'ia on aina pidetty jäykkänä mutta
oikeudentuntoisena miehenä.

-- Hauskaa kuulla, sanoi Monte-Cristo, -- siinä ainakin on mies, josta
ette puhu samalla lailla kuin herra Danglars'ista.

-- Ehkä se johtuu siitä, ettei minun tarvitse mennä naimisiin hänen
tyttärensä kanssa, nauroi Albert.

-- Hyvä herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, -- te olette pelottavan
itserakas.

-- Minäkö?

-- Niin, juuri te. Ottakaahan sikari.

-- Mielelläni. Ja miksi olen itserakas?

-- Siksi, että noin kiihkeästi vastustatte avioliittoa neiti
Danglars'in kanssa. Hyvä Jumala, antakaa asioitten rauhassa kehittyä,
niin ehkä teidän ei tarvitsekaan ensimmäisenä peruuttaa sanaanne.

-- Kuinka niin? Albert kummastui.

-- On aivan varmaa, ettei teitä suinkaan väkipakolla panna ikeen
alaiseksi. Mutta puhukaamme nyt vakavasti, sanoi Monte-Cristo toisessa
äänensävyssä. -- Tahdotteko oikein toden teolla purkaa tämän liiton?

-- Maksaisin siitä hyvästä vaikka satatuhatta frangia.

-- Olkaa siis onnellinen. Herra Danglars on valmis maksamaan
kaksinkertaisesti päästäkseen samaan tulokseen.

-- Onko se totta? sanoi Albert eikä voinut estää pientä pilveä
nousemasta otsalleen. -- Mutta, rakas kreivi, onko hänellä pätevät
syynsä siihen?

-- Kuinka ylpeä ja itserakas te olettekaan! Olette valmis iskemään
kuokalla toisen itserakkauteen, mutta parkaisette heti, kun omaanne
pistetään neulalla.

-- En suinkaan, mutta minun mielestäni herra Danglars'in...

-- Pitäisi olla ihastunut teihin, eikö niin? No, herra Danglars'illa on
tunnetusti huono maku, ja hän on ihastunut erääseen toiseen vielä
enemmän kuin teihin...

-- Kehenkä?

-- Sitä en tiedä. Tutkikaa ja kuunnelkaa tarkoin kaikkia hänen
viittauksiaan ja käyttäkää niitä hyväksenne.

-- Hyvä, kyllä ymmärrän. Kuulkaahan, äitini..., ei, minä erehdyin,
isäni aikoo panna toimeen tanssiaiset.

-- Tanssiaiset tähän vuodenaikaan?

-- Kesätanssiaiset ovat tulleet muotiin.

-- Elleivät olisikaan, niin kreivittären tarvitsee vain aloittaa, ja ne
tulevat muotiin.

-- Kohteliaasti sanottu. Ymmärrättehän, että niistä tulee täysin
puhdasrotuiset tanssiaiset. Heinäkuuksi jäävät Pariisiin vain oikeat
pariisilaiset. Oletteko niin ystävällinen ja toimitatte kutsun
herroille Cavalcanteille.

-- Kuinka monen päivän päästä nuo tanssiaiset ovat?

-- Lauantaina.

-- Vanhempi Cavalcanti on silloin jo lähtenyt.

-- Mutta hänen poikansa kai jää? Oletteko niin ystävällinen, että
toimitatte kutsun nuoremmalle Cavalcantille?

-- Kuulkaahan, vicomte, minä en tunne häntä.

-- Ettekö tunne häntä?

-- En. Näin hänet kolme neljä päivää sitten ensi kerran enkä siis voi
mennä hänestä takuuseen.

-- Mutta otattehan hänet vastaan asunnossanne.

-- Se on aivan eri asia. Heitä suositteli minulle eräs kunnon apotti,
joka vuorostaan voi olla erehtynyt. Kutsukaa hänet itse, mutta älkää
pyytäkö minua toimittamaan hänelle kutsua. Jos hän myöhemmin menisi
naimisiin neiti Danglars'in kanssa, niin syyttäisitte minua
salakähmäisyydestä ja tahtoisitte katkaista kaulani. Enhän sitä paitsi
tiedä, lähdenkö itsekään.

-- Minne?

-- Tanssiaisiinne.

-- Miksi ette tulisi?

-- Ensinnäkin sen vuoksi, ettette ole vielä minua kutsunutkaan.

-- Tulen varta vasten luoksenne kutsumaan teitä.

-- Olette sangen ystävällinen, mutta minulla voi olla esteitä.

-- Kun olen ilmoittanut teille erään asian, niin varmaankin
ystävällisesti raivaatte pois kaikki esteet.

-- Ilmoittakaa se siis.

-- Äitini pyytää teitä saapumaan.

-- Kreivitär Morcerfkö? Monte-Cristo vavahti.

-- Voin mainita teille, sanoi Albert, -- että kreivitär puhuu kanssani
aivan avomielisesti. Ellette ole tuntenut sympaattisia ajatuksiamme,
puuttuu teiltä koko herkkyys, sillä neljään päivään emme ole puhuneet
muusta kuin teistä.

-- Minustako? Tuotatte sillä minulle aivan liian suuren kunnian.

-- Se kuuluu teidän etuoikeuksiinne, kun kerran olette elävä arvoitus.

-- Olen siis äidillennekin arvoitus? Toden totta luulin häntä niin
järkeväksi, ettei hän antautuisi tuollaisten kuvitelmien valtaan.

-- Te olette arvoitus, herra kreivi, arvoitus kaikille, arvoitus
äidilleni yhtä hyvin kuin muillekin, olette yhä vielä selittämätön.
Mutta rauhoittukaa. Äitini ihmettelee vain yhtä seikkaa: kuinka voitte
näyttää niin nuorelta. Luulenpa todellakin, että kun kreivitär G...
pitää teitä lordi Ruthwenina, luulee äitini teitä Cagliostroksi tai
kreivi Saint-Germainiksi. Eihän se ole ihmekään, sillä onhan teillä
edellisen filosofinen kivi ja jälkimmäisen älykkyys.

-- Kiitän teitä, että olette tästä edeltäpäin ilmoittanut, hymyili
kreivi. -- Koetan tehdä kaiken voitavani vastatakseni näitä arveluja.

-- Tulette siis lauantaina?

-- Tulen, koska rouva Morcerf pyytää.

-- Olette hyvin rakastettava.

-- Entä herra Danglars?

-- Hän on jo saanut kutsun koko perheelleen. Isäni on siitä pitänyt
huolen. Koetamme saada herra Villefort'inkin, mutta emme ole siitä
laisinkaan varmoja.

-- Ei pidä epäillä liikoja, sanoo sananlasku.

-- Tanssitteko, herra kreivi?

-- Oh, kun on päässyt yli neljänkymmenen... Ei, minä en tanssi. Entä
tanssiiko rouva Morcerf?

-- Ei hänkään koskaan. Saatte keskustella, hän tahtoo niin mielellään
keskustella kanssanne.

-- Todellako?

-- Kautta kunniani! Ja sanon suoraan, että olette ensimmäinen mies,
jota kohtaan äitini on osoittanut tällaista uteliaisuutta.

Albert tarttui hattuunsa ja nousi. Kreivi saattoi häntä ovelle asti.

-- Moitin itseäni eräästä seikasta, sanoi hän pysäyttäen vieraansa
portaiden yläpäässä.

-- Mistä?

-- Olin epähieno. Minun ei olisi pitänyt puhua teille herra
Danglars'ista.

-- Päinvastoin. Puhukaa hänestä lisää, puhukaa usein, mutta samalla
tavalla kuin tänäänkin.

-- Hyvä! Sananne rauhoittavat minua. Asiasta toiseen: milloin herra
d'Epinay tulee?

-- Viiden tai kuuden päivän päästä viimeistään.

-- Entä milloin hän menee naimisiin?

-- Heti, kun herra ja rouva Saint-Méran ovat saapuneet.

-- Tuokaa hänet luokseni heti kun hän on tullut Pariisiin. Vaikka
väitättekin, etten pidä hänestä, tahtoisin mielelläni tavata hänet, sen
vakuutan.

-- Määräyksenne täytetään.

-- Näkemiin!

-- Siis lauantaihin asti, eikö niin?

-- Niin, olenhan antanut sanani.

Kreivi seurasi katseillaan Albertia ja viittoi kädellään hänen
astuessaan ajoneuvoihinsa. Sitten hän kääntyi ja nähdessään Bertuccion
seisovan takanaan kysyi:

-- No?

-- Hän meni oikeuspalatsiin, vastasi taloudenhoitaja.

-- Ja kauanko hän siellä viipyi?

-- Puolitoista tuntia.

-- Palasiko hän sieltä kotiinsa?

-- Suoraa päätä.

-- Hyvä, herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- tahdon antaa teille neuvon.
Teidän olisi jo aika lähteä Normandiaan katsomaan, mistä löydätte
aikaisemmin mainitsemani maatilan.

Bertuccio kumarsi, ja kun hänen saamansa määräykset vastasivat
täydellisesti hänen omia toiveitaan, lähti hän vielä samana iltana
matkalle.



69. Tutkimuksia


Herra Villefort piti rouva Danglars'ille ja varsinkin itselleen
antamansa lupauksen ja ryhtyi tutkimaan, millä tavoin kreivi
Monte-Cristo oli saanut tietää Auteuilissa olevan talon salaisuuden.

Vielä samana päivänä hän kirjoitti eräälle herra Bovillelle, joka
oltuaan sitä ennen vankiloiden tarkastajana oli saanut korkeamman
paikan salapoliisin palveluksessa, ja tämä pyysi aikaa kaksi päivää
tiedustellakseen, mistä saisi lisätietoja kreivistä.

Kahden päivän kuluttua Villefort sai seuraavan kirjeen:

    Henkilön, joka sanoo itseään kreivi Monte-Cristoksi, tuntee
    tarkemmin lordi Wilmore, upporikas ulkomaalainen, joka toisinaan
    oleilee Pariisissa ja on täällä nytkin; hänet tuntee myöskin
    sisilialainen pappi, apotti Busoni, joka itämailla on tunnettu
    suuren hyväntekeväisyytensä vuoksi.

Villefort vastasi ja pyysi saada tarkat ja nopea tiedot näistä
ulkomaalaisista. Seuraavan päivän iltana hän sai seuraavat tiedot:

Apotti, joka oli aikonut jäädä Pariisiin vain kuukaudeksi, asui
Saint-Sulpicen takana pienessä kaksikerroksisessa talossa; koko
rakennuksessa oli vain neljä huonetta, kaksi yläkerrassa ja kaksi
alakerrassa, ja hän oli talon ainoa asukas.

Alakerrassa oli ruokasali, jossa oli pöytä, tuolit ja pähkinäpuinen
kaappi, sekä sali, jonka seiniä peitti valkoiseksi maalattu laudoitus;
tässä huoneessa ei ollut mitään koristuksia, ei edes kelloa.

Apotti oleskelikin mieluummin toisen kerroksen salissa, jossa oli
teologisia kirjoja ja pergamenttikäsikirjoituksia. Palvelijansa
kertomuksen mukaan hautautui apotti usein kuukausiksi niiden pariin, ja
huone olikin itse asiassa pikemmin kirjastohuone kuin sali.

Palvelija tarkasti tulijoita ristikon läpi, ja jos vieras oli
tuntematon tai ei ulkomuodoltaan häntä miellyttänyt, vastasi hän, että
apotti oli poissa Pariisista. Useimmat tyytyivätkin tähän vastaukseen,
sillä apotin tiedettiin matkustelevan paljon ja viipyvän kauan poissa.

Mutta vaikka apotti olisi ollut poissakin, antoi palvelija aina
herransa nimessä almuja ristikon lävitse.

Kirjaston vieressä oleva huone oli makuuhuone. Sen kalustuksena oli
vuode, neljä tuolia, sohva ja rukoustuoli.

Lordi Wilmore puolestaan asui Fontaine-Saint-Georges'in kadun varrella.
Hän kulutti koko omaisuutensa maita kiertämällä. Hän oli vuokrannut
itselleen kalustetun huoneiston, mutta oleskeli siellä vain pari kolme
tuntia vuorokaudessa ja ani harvoin öisin. Hänen erikoisuutenaan oli,
ettei hän millään ehdolla tahtonut puhua ranskaa, jota hänen kuitenkin
väitettiin osaavan aivan puhtaasti kirjoittaa.

Kun Villefort oli saanut nämä tärkeät tiedot, astui seuraavana päivänä
eräs mies Férou-kadun kulmassa ajoneuvoista, meni kolkuttamaan
oliivinvihreäksi maalattua ovea ja pyysi saada tavata apotti Busonia.

-- Apotti lähti ulos jo aamulla, vastasi palvelija.

-- En voi tyytyä tähän vastaukseen, sanoi tulija, -- sillä saavun erään
henkilön nimessä, joka otetaan vastaan kaikkialla. Mutta antakaa apotti
Busonille tämä...

-- Johan minä sanoin, ettei hän ole kotona, sanoi palvelija.

-- Antakaa hänelle tämä käyntikortti ja tämä suljettu kirje, kun hän
palaa. Onko herra apotti tänä iltana kello kahdeksan kotona?

-- Epäilemättä, ellei hän istu työnsä ääressä, mikä merkitsee samaa
kuin että hän on poissa kotoaan.

-- Palaan siis tänä iltana määrätunnilla, sanoi vieras.

Ja hän lähti pois.

Määrätunnilla sama mies palasi samoissa ajoneuvoissa, jotka tällä
kertaa seisahtuivat viheriäisen oven eteen. Hän kolkutti, ovi avattiin,
ja hän astui sisään.

Palvelija kohteli häntä niin kunnioittavasti, että vieras huomasi
kirjeen tehneen odotetun vaikutuksen.

-- Onko apotti kotona? kysyi hän.

-- On, hän tekee työtä kirjastossa, mutta hän odottaa herraa, vastasi
palvelija.

Vieras astui jokseenkin jyrkkiä portaita ylös, ja näki apotin istuvan
pöydän ääressä, jolle lampun suojus kokosi valon niin, että muu osa
huonetta jäi varjoon. Apotilla oli yllään papinpuku ja päässään
samanlainen huppu kuin keskiajan munkeilla.

-- Onko minulla kunnia puhutella apotti Busonia? kysyi vieras.

-- On, vastasi apotti, -- ja oletteko se henkilö, jonka herra Boville,
entinen vankiloiden tarkastaja, lähettää luokseni poliisiprefektin
nimessä?

-- Olen.

-- Kuulutte siis Pariisin salapoliisiin?

-- Kuulun, vastasi vieras hieman hidastellen, ja hänen poskilleen nousi
puna.

Apotti korjaili isoja silmälasejaan, jotka peittivät silmäkulmatkin,
istui ja viittasi vierastaankin istumaan.

-- Olen valmis kuulemaan teitä, sanoi apotti italianvoittoisella
murteella.

-- Minulle uskottu tehtävä, sanoi vieras korostaen joka sanaa, aivan
kuin hänen olisi ollut vaikea saada ne suustaan, -- on luottamustoimi
sekä minulle että teille.

Apotti kumarsi.

-- Niin, jatkoi vieras, -- herra prefekti tuntee niin hyvin apotin
hurskauden, että hän virkamiehenä tahtoo saada teiltä tietää asioita,
jotka koskevat yleistä turvallisuutta. Toivomme siis, etteivät mitkään
ystävyyssiteet tai inhimilliset arvelut estä teitä ilmaisemasta
oikeuslaitokselle totuutta sellaisena kuin se on.

-- Elleivät vain ne asiat, jotka tahdotte tietää, millään tavoin saata
omaatuntoani ristiriitoihin. Olen pappi, ja rippisalaisuuksien täytyy
säilyä minun ja jumalallisen oikeuden, eikä minun ja maallisen oikeuden
tiedossa.

-- Olkaa huoleti, sanoi vieras, -- emme vaadi mitään, mikä sotii teidän
omaatuntoanne vastaan.

Nämä sanat kuultuaan apotti painoi lampun varjostinta omalta puoleltaan
alas, jolloin se toiselta puolelta nousi. Näin olivat vieraan kasvot
kirkkaassa valossa, ja apotin kasvot jäivät varjoon.

-- Anteeksi, sanoi poliisiprefektin lähettämä mies, -- mutta valo
häikäisee kovasti silmiäni.

Apotti painoi varjostimen alas.

-- Olen valmis kuuntelemaan teitä, puhukaa siis.

-- Ryhdyn heti asiaan. Tunnettehan kreivi Monte-Criston?

-- Tarkoitatte varmaankin herra Zacconea?

-- Zacconea... Eikö hänen nimensä siis olekaan Monte-Cristo?

-- Monte-Cristo on maa-alueen tai oikeammin sanoen kalliosaaren nimi,
eikä mikään sukunimi.

-- Hyvä on, älkäämme saivarrelko, ja koska herra Monte-Cristo ja herra
Zaccone ovat yksi ja sama...

-- Aivan sama.

-- Niin puhukaamme herra Zacconesta.

-- Hyvä on.

-- Kysyin, tunnetteko hänet.

-- Aivan hyvin.

-- Kuka hän on?

-- Hän on erään rikkaan maltalaisen laivanvarustajan poika.

-- Tiedän kyllä, että niin sanotaan, mutta ymmärrättehän, ettei
poliisilaitos voi tyytyä tuollaisiin ylimalkaisiin tietoihin.

-- Mutta, väitti apotti ystävällisesti hymyillen, -- kun nämä
ylimalkaiset tiedot vastaavat todellisuutta, niin täytyy kaikkien
tyytyä niihin, poliisilaitoksenkin.

-- Oletteko varma siitä, mitä sanotte?

-- Totta kai minä olen siitä varma!

-- Huomatkaa, etten millään tavoin epäile teidän hyvää tahtoanne. Kysyn
vain: oletteko siitä varma?

-- Olenhan tuntenut vanhemman Zacconen.

-- Ahaa!

-- Niin olen, ja silloin, kun hänen poikansa vielä oli lapsi, olen
monta kertaa leikkinyt hänen kanssaan laivaveistämöllä.

-- Mutta mistä hän on saanut kreivin arvonimen?

-- Tiedättehän, että sellaisen voi ostaa.

-- Italiassako?

-- Kaikkialla.

-- Mutta mistä hän on saanut rikkautensa, jota väitetään
loputtomaksi...

-- Mikään rikkaus ei ole loputon, sanoi apotti.

-- Kuinka paljon luulette te, joka hänet tunnette, hänen oikeastaan
omistavan?

-- Hänellä on sataviisikymmentä- tai kaksisataatuhatta frangia korkoja
vuodessa.

-- Se kuulostaa kyllä kohtuulliselta, sanoi vieras, -- mutta puhutaan
kolmesta neljästä miljoonasta!

-- Kahdensadantuhannen frangin korot vastaavat juuri neljän miljoonan
pääomaa.

-- Mutta puhutaan kolmen tai neljän miljoonan koroista!

-- Se on mahdotonta.

-- Entä tunnetteko tuon Monte-Criston saaren?

-- Tunnen kyllä. Jokainen, joka Palermosta, Napolista tai Roomasta on
tullut Ranskaan meritietä, tuntee sen, koska on purjehtinut sen ohitse.

-- Olen kuullut sanottavan, että se on lumoava paikka.

-- Se on kalliosaari.

-- Ja miksi kreivi on ostanut kalliosaaren?

-- Päästäkseen kreiviksi. Ollakseen Italiassa kreivi tarvitsee
kreivikunnan.

-- Olette varmaankin kuullut puhuttavan herra Zacconen
nuoruudenseikkailuista?

-- Isänkö?

-- Ei, vaan pojan.

-- Nyt tietoni tulevat puutteellisiksi, sillä nuori toverini hävisi
näkyvistäni.

-- Ottiko hän osaa sotaan?

-- Otti, luullakseni.

-- Missä aselajissa?

-- Meriväessä.

-- Oletteko ehkä hänen rippi-isänsä?

-- En ole; hän on luullakseni luterilainen.

-- Mitä, luterilainenko?

-- Sanoin "luullakseni", en väitä sitä. Sitä paitsi Ranskassa lienee
uskonnonvapaus.

-- On kyllä. Meillä ei olekaan tällä hetkellä mitään tekemistä hänen
uskontonsa, vaan hänen tekojensa kanssa. Poliisiprefektin nimessä
vaadin teitä ilmaisemaan kaikki, mitä tiedätte hänestä.

-- Häntä pidetään sangen hyväntekeväisenä miehenä. Pyhä isämme paavi on
korottanut hänet Kristuksen tähdistön ritariksi niiden palvelusten
vuoksi, jotka hän on tehnyt kristityille itämailla. Tällaista suosiota
paavi ei yleensä osoita muille kuin ruhtinaille. Hänellä on sitä paitsi
viisi tai kuusi kunniamerkkiä, jotka hän on saanut palveluksistaan eri
hallituksille tai valtioille.

-- Käyttääkö hän niitä?

-- Ei, mutta hän on niistä ylpeä. Hän sanoo panevansa suuremman
arvon niille kunnianosoituksille, jotka annetaan yhteiskunnan
hyväntekijöille, kuin niille, jotka annetaan sen hävittäjille.

-- Tuo ihminen on siis kveekari?

-- Niin onkin, paitsi ettei hänellä ole kveekarien leveätä hattua eikä
ruskeata pukua.

-- Onko hänellä ystäviä?

-- On. Kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat hänen ystäviään.

-- Mutta on kai hänellä vihollisiakin?

-- On yksi ainoa.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Lordi Wilmore.

-- Missä hän on?

-- Tällä hetkellä Pariisissa.

-- Entä voiko hän antaa minulle tietoja?

-- Hyvinkin tärkeitä tietoja. Hän oli Intiassa samaan aikaan kuin
Zaccone.

-- Tiedättekö, missä hän asuu?

-- Jossakin Chaussée-d'Antinin lähellä, mutta en tiedä, minkä kadun
varrella ja missä numerossa.

-- Oletteko epäsovussa tuon englantilaisen kanssa?

-- Rakastan Zacconea, ja hän vihaa. Tämän vuoksi olemme kylmäkiskoisia
toisillemme.

-- Herra apotti, luuletteko, että kreivi Monte-Cristo on käynyt
Ranskassa ennen tätä Pariisin-matkaansa?

-- Siihen voin vastata aivan tarkasti. Hän ei ole käynyt, sillä kuusi
kuukautta sitten hän kääntyi puoleeni saadakseen tietoja täkäläisistä
oloista. Kun en tietänyt, milloin saapuisin Pariisiin, lähetin hänen
luokseen herra Cavalcantin.

-- Andreanko?

-- En, vaan Bartolomeon, isän.

-- Hyvä on. Tahtoisin kysyä teiltä enää vain yhtä asiaa ja pyydän teitä
ihmisyyden ja uskonnon kunnian nimessä vastaamaan siihen peittelemättä.

-- Kysykää.

-- Tiedättekö, missä tarkoituksessa kreivi Monte-Cristo osti talon
Auteuilista?

-- Tiedän kyllä, sillä hän mainitsi sen minulle.

-- Missä tarkoituksessa siis?

-- Perustaakseen sinne mielenvikaisten hoitolan, samanlaatuisen kuin
paroni Pisani on perustanut Palermoon. Tunnetteko sen?

-- Olen kuullut siitä puhuttavan.

-- Se on suurenmoinen laitos.

Apotti kumarsi vieraalle saadakseen hänet ymmärtämään, että hän
mielellään tahtoisi jatkaa kesken jäänyttä työtään.

Vieras nousi.

Apotti saattoi häntä ovelle asti.

-- Annatte runsaasti almuja, sanoi vieras, -- ja vaikka teitä
väitetäänkin rikkaaksi, niin rohkenen kuitenkin tarjota jotakin
köyhillenne. Otatteko tarjoukseni vastaan?

-- Kiitos, yhden ainoan asian suhteen maailmassa olen mustasukkainen:
tahdon nimittäin, että kaikki antamani almut tulevat suoraan minun
kukkarostani.

-- Mutta kuitenkin...

-- Päätökseni on horjumaton. Mutta etsikää itse, niin löydätte.
Jokaisen rikkaan miehen tielle osuu köyhiä.

Apotti kumarsi viimeisen kerran avatessaan oven. Vieras kumarsi myös ja
poistui.

Ajoneuvot veivät hänet suoraan herra Villefort'in asunnolle.

Tuntia myöhemmin vaunut jälleen läksivät liikkeelle ja suuntautuivat
tällä kertaa Fontaine-Saint-Georges'in kadun n:o 5:een. Siellä asui
lordi Wilmore.

Vieras oli kirjoittanut lordi Wilmorelle ja pyytänyt tavata häntä, ja
lordi oli määrännyt tapaamisen kello kymmeneksi. Kun siis
poliisiprefektin lähettämä herra saapui kymmentä minuuttia vailla
kymmenen, ilmoitettiin hänelle, että lordi Wilmore, joka oli itse
täsmällisyys, ei ollut vielä tullut, mutta että hän aivan varmaan
ilmestyy, kun kello lyö kymmenen.

Vieras odotti salongissa. Se oli tyypillinen vuokrahuoneiston salonki:
uunin reunustalla oli kaksi uudenaikaista Sèvres-maljaa, kello, jonka
koristuksena Amor jännitti joustaan, ja sen yläpuolella kaksiosainen
peili. Peilin molemmin puolin oli taulut, joista toinen kuvasi
Homerosta kantamassa opastaan, toinen Belisariusta pyytämässä almua.
Seinäpaperit olivat harmaat, huonekalujen päällys punainen,
mustakuvioinen. Huonetta valaisi kaksi lamppua, joiden kuvut olivat
hiottua lasia ja loivat heikon valaistuksen. Tämä valo oli prefektin
lähettämän herran väsyneille silmille hyvin mieluisa.

Kello löi kymmenen. Viidennellä lyönnillä ovi aukeni ja lordi Wilmore
astui huoneeseen.

Lordi Wilmore oli pitkänpuoleinen herra. Hänellä oli ohut, punertava
poskiparta, tukka oli vaalea ja hiukan harmaantunut. Hän oli puettu
erikoiseen englantilaiseen tapaan: sininen takki ja siinä kultanapit
sekä korkea kaulus, niin kuin vuoden 1811 muoti vaati. Liivit olivat
valkoista kashmiria, housut nankinia ja kolme tuumaa liian lyhyet,
mutta jalan alitse kulkevat hihnat estivät niitä nousemasta polviin
asti.

Hänen ensimmäiset sanansa salonkiin astuessaan olivat:

-- Tiedättehän, etten puhu ranskaa.

-- Tiedän kyllä, ainakin sen, ettette mielellänne puhu meidän
kieltämme, vastasi poliisiprefektin lähettämä herra.

-- Mutta te voitte kyllä puhua ranskaa, sanoi lordi Wilmore, -- sillä
ymmärrän sitä aivan hyvin.

-- Minä puolestani, sanoi vieras englanninkielellä, -- osaan teidän
kieltänne siksi hyvin, että voin jatkaa keskustelua sillä. Älkää siis
suotta vaivautuko.

-- Hao! huudahti lordi Wilmore niin kuin vain Englannissa syntyneet
osaavat huudahtaa.

Poliisiprefektin lähetti ojensi lordi Wilmorelle suosituskirjeensä.
Tämä luki sen velton tyynesti. Sitten hän sanoi:

-- Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.

Kysely alkoi.

Se kävi samaan tapaan kuin apotti Busonin kanssa. Mutta kun lordi
Wilmore kreivi Monte-Criston vihollisena ei ollut yhtä varovainen kuin
apotti, sukeutui keskustelu laajemmaksi. Hän kertoi Monte-Criston
nuoruudesta ja mainitsi, että hän oli kymmenvuotiaana mennyt erään
intialaisen ruhtinaan palvelukseen, joka kävi sotaa Englantia vastaan.
Intiassa hän ja lordi Wilmore olivat ensi kerran tavanneet toisensa ja
taistelleet toisiaan vastaan. Tässä sodassa Zaccone oli joutunut
vangiksi ja viety laivaan lähetettäväksi Englantiin, mutta oli
pelastunut uimalla. Sen jälkeen olivat alkaneet hänen matkansa,
kaksintaistelunsa ja rakkausseikkailunsa. Sitten oli syttynyt Kreikan
kapina, ja hän oli taistellut kapinallisten riveissä. Tällä retkellään
hän löysi Thessaliasta hopeakaivoksen, mutta ei kertonut löydöstään
kenellekään. Navarinon taistelun jälkeen ja Kreikan itsenäisyyden
tultua turvatuksi hän pyysi Otto-kuninkaalta oikeutta ryhtyä
kaivostöihin; hän saikin oikeuden. Tästä johtuivat hänen suuret
tulonsa, jotka lordi Wilmoren arvelujen mukaan nousivat aina
miljoonaan, mikä rikkaus kuitenkin saattoi ehtyä, jos kaivoskin ehtyi.

-- Mutta tiedättekö, minkä vuoksi hän on tullut Ranskaan? kysyi vieras.

-- Hän aikoo keinotella rautateillä, sanoi lordi Wilmore. -- Ja kun hän
on taitava kemisti ja yhtä etevä fyysikko, on hän keksinyt uuden
lennätinlaitoksen, jonka aikoo saada täällä käytäntöön.

-- Kuinka paljon hän suunnilleen tuhlaa vuosittain? kysyi
poliisiprefektin lähettiläs.

-- Enintään viisi- tai kuusisataatuhatta, sanoi lordi Wilmore, -- sillä
hän on saita.

Englantilainen oli selvästikin vihamielinen, ja kun hän ei mistään
muusta voinut syyttää kreiviä, syytti hän ainakin saituudesta.

-- Tiedättekö mitään hänen talostaan Auteuilissa?

-- Tiedän kyllä.

-- Nimittäin mitä?

-- Tahdotte tietää, minkä vuoksi hän on talon ostanut?

-- Niin.

-- Kreivi on keinottelija ja haaskaa omaisuutensa kaikenlaisiin
yrityksiin. Hän väittää, että Auteuilissa on hänen talonsa luona
kivennäisvesisuoni, joka voi kilpailla Bagnéres'in, Luchonin
ja Cauterets'n kivennäisvesien kanssa. Hän aikoo perustaa
vesiparannuslaitoksen. Hän on jo pariin kolmeen kertaan myllännyt
puutarhansa löytääkseen tuon kuuluisan vesisuonen. Ja kun hän ei
olekaan sitä löytänyt, niin saattepahan nähdä, että hän kohta ostaa
viereisetkin talot. Ja koska vihaan häntä, toivon, että hän epäonnistuu
rautateissään, sähkölennättimessään ja parantolassaan. Seuraan häntä
saadakseni nähdä hänen sortumisensa, mikä voi tapahtua piankin.

-- Entä miksi häntä vihaatte? kysyi vieras.

-- Siksi, että käydessään Englannissa hän vietteli erään ystäväni
vaimon.

-- Mutta jos vihaatte häntä, niin miksi ette koeta kostaa hänelle?

-- Olen jo kolme kertaa ollut kreivin kanssa kaksintaistelussa, vastasi
englantilainen, -- ensi kerran pistooleilla, toisen kerran miekoilla ja
kolmannen kerran sapeleilla.

-- Ja mikä on ollut näiden kaksintaisteluiden tulos?

-- Ensi kerralla hän lävisti käsivarteni, toisella kerralla puhkaisi
keuhkoni, kolmannella kerralla hän haavoitti minua tänne.

Englantilainen käänsi paidankauluksen ja näytti korvaan asti ulottuvaa
arpea, jonka punainen väri todisti sen menneen äskettäin umpeen.

-- Sen vuoksi vihaan häntä suuresti, jatkoi englantilainen, -- ja
luulen, että hän vielä kuolee minun käteni kautta.

-- Mutta mielestäni ette ole lainkaan lähestynyt tätä päämääräänne,
totesi prefektin lähetti.

-- Hao! vastasi englantilainen. -- Joka päivä pidän ampumaharjoituksia,
ja joka toinen päivä käy Grisier luonani.

Muuta ei vieras näyttänytkään haluavan tietää, tai oikeammin siinä oli
kaikki, mitä englantilainen näytti tietävän. Lähettiläs nousi ja
kumarrettuaan lordi Wilmorelle, joka vastasi hänelle kylmän
kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, hän poistui.

Kun lordi Wilmore oli kuullut katuoven sulkeutuvan, meni hän
makuuhuoneeseensa, ja kädenkäänteessä olivat hänen vaaleat hiuksensa,
punainen poskipartansa, valeleukansa ja arpensa hävinneet, ja esiin
tulivat kreivi Monte-Criston mustat hiukset, kalpea iho ja valkoiset
hampaat.

Toiselta puolen palasi Villefort'in asuntoon itse herra Villefort, eikä
mikään poliisiprefektin lähetti.

Kuninkaallinen prokuraattori oli tyyntynyt näiden käyntiensä johdosta.
Mitään suorastaan rauhoittavaa ei hän ollut saanut kuulla, mutta ei
myöskään mitään, joka olisi tehnyt hänet levottomaksi. Seurauksena
siitä oli, että ensi kerran Auteuilin päivällisten jälkeen hän nukkui
yönsä rauhallisesti.



70. Tanssiaiset


Heinäkuun lämpimimmät päivät olivat tulleet. Oli lauantai ja Morcerfin
tanssiaiset.

Kello oli kymmenen illalla. Kreivin puutarhan isot puut erottautuivat
selvinä taivasta vastaan. Ukkonen oli uhannut koko päivän, mutta nyt
loittonivat pilven viimeisetkin liepeet ja kirkas tähtitaivas tuli
näkyviin.

Alakerran saleista kaikui soitto sekä valssin ja galopin kohina, ja
valojuovat tunkeutuivat sieltä puutarhaan sälekaihtimien lävitse.

Puutarhassa liikkui tällä hetkellä kymmenkunta palvelijaa, sillä
kreivitär oli käskenyt kattaa illallispöydän puutarhaan, koska taivas
näytti kirkastuvan. Iso teltta oli pystytetty keskelle ruohokenttää.
Puutarhan käytävät oli valaistu värillisillä lyhdyillä italialaiseen
tapaan, ja ruokapöydällä oli runsaasti kynttilöitä ja kukkia, niin kuin
on tapana kaikissa maissa, joissa pöydän ylellisyydelle pannaan painoa.

Kun kreivitär Morcerf saapui salonkiinsa annettuaan palvelijoille
määräyksensä, alkoivat huoneet täyttyä kutsuvieraista, joita taloon
houkutteli paljon enemmän talon emännän herttaisuus kuin hänen miehensä
korkea poliittinen asema. Jokainen tiesi, että Mercedes-rouva hienolla
aistillaan taas keksisi juhlaansa jotakin, mitä saattoi muille kertoa
tai panna tarpeen varalta muistiinsa.

Rouva Danglars oli tätä nykyä siksi levoton, että hän ensin epäröi,
mennäkö laisinkaan rouva Morcerfin tanssiaisiin. Mutta lauantain
aamupäivällä hänen vaununsa sattuivat ajamaan Villefort'in vaunujen ohi
ja tämän viitattua vaunuja pysähtymään he saattoivat ikkunoista
aloittaa seuraavan keskustelun:

-- Menette varmaankin rouva Morcerfin tanssiaisiin? kysyi
kuninkaallinen prokuraattori.

-- En, vastasi rouva Danglars, -- sillä en voi oikein hyvin.

-- Teidän pitäisi kuitenkin mennä, sanoi Villefort luoden häneen
merkitsevän katseen. -- Teidän pitäisi aivan välttämättä olla siellä.

-- Niinkö arvelette? kysyi paronitar.

-- Niin.

-- Siinä tapauksessa menen.

Rouva Danglars saapui siis tanssiaisiin kauniina ja yllään häikäisevä
puku. Hän astui ovesta sisään juuri kun Mercedes tuli vastapäisestä
ovesta.

Kreivitär lähetti Albertin ottamaan rouva Danglars'ia vastaan.
Albert riensi hänen luokseen, lausui muutamia hyvin ansaittuja
kohteliaisuuksia hänen pukunsa johdosta ja tarjosi hänelle käsivartensa
taluttaakseen hänet sinne, minne hän tahtoi istahtaa.

Albert katsahti ympärilleen.

-- Etsittekö tytärtäni? hymyili paronitar.

-- Etsin, sanoi Albert. -- Oletteko ehkä ollut niin julma, ettette
olekaan tuonut häntä mukananne?

-- Rauhoittukaa. Hän tapasi neiti Villefort'in ja läksi hänen kanssaan
jalan. Kohta he saapuvat meidän jäljestämme, kumpikin valkoisessa
puvussa, toisella kimppu kamelioita, toisella lemmikkejä. Mutta
sanokaahan...

-- Ketä te vuorostanne etsitte? kysyi Albert hymyillen.

-- Eikö kreivi Monte-Cristo tule tänne tänä iltana?

-- Seitsemästoista! vastasi Albert.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan, että te olette seitsemästoista, joka kysyy samaa, sanoi
Albert hymyillen. -- Kreivi on todentotta huomattu henkilö. Minun
täytyy onnitella häntä.

-- Entä vastaatteko jokaiselle samalla tapaa kuin minullekin?

-- Anteeksi, en ole vielä vastannutkaan. Rauhoittukaa, hyvä rouva, tuo
huomattu mies saapuu; me kuulumme niihin, joilla siinä suhteessa on
etuoikeuksia.

-- Olitteko eilen oopperassa?

-- En.

-- Hän oli siellä.

-- Todellakin! Ja saiko tuo erikoinen mies taas jotakin merkillistä
aikaan?

-- Ainahan hän saa jotakin aikaan. Elssler esiintyi Ontuvassa
Paholaisessa, kreikkalainen prinsessa oli aivan hurmaantunut. Cachuchan
päätyttyä kreivi kiinnitti komean sormuksen kukkavihon varteen ja
heitti sen tanssijattarelle, joka kolmannessa näytöksessä astui esiin
sormus sormessaan, kunnioittaakseen siten kreiviä. Entä tuleeko
kreikkalainen prinsessa tänne?

-- Ei, häntä ette saa nähdä täällä. Hänen asemansa kreivin talossa ei
ole oikein vakiintunut.

-- Jättäkäähän minut ja menkää puhuttelemaan rouva Villefort'ia, sanoi
paronitar. -- Huomaan, että hän haluaa kiihkeästi saada puhua
kanssanne.

Albert kumarsi rouva Danglars'ille ja meni rouva Villefort'in luo, joka
avasi suunsa heti, kun näki nuoren miehen lähestyvän.

-- Voinpa lyödä vetoa, sanoi Albert keskeyttäen hänet, -- että tiedän,
mitä aiotte minulle sanoa.

-- Jopa nyt jotakin, sanoi rouva Villefort.

-- Jos arvaan oikein, niin tunnustatteko?

-- Tunnustan.

-- Aiotte kysyä minulta, onko kreivi Monte-Cristo tullut ja tuleeko
hän.

-- Enpä. Hän ei tällä hetkellä ole mielessäni. Aioin kysyä teiltä,
oletteko saanut tietoja Franz-herrasta.

-- Olen, eilen.

-- Ja mitä hän kirjoitti?

-- Että hän lähtee matkalle samalla kun kirjekin.

-- Hyvä. Ja kertokaa nyt kreivistä.

-- Kreivi saapuu, olkaa rauhassa.

-- Tiedättekö, että hänellä on toinenkin nimi kuin Monte-Cristo?

-- En, sitä en tietänyt.

-- Monte-Cristo on erään saaren nimi, ja hänellä on oma sukunimensä.

-- Sitä en ole koskaan ennen kuullut.

-- Minä tiedän siis enemmän kuin te. Hänen nimensä on Zaccone.

-- Voihan olla mahdollista.

-- Hän on maltalainen, ja laivanvarustajan poika.

-- Teidän pitäisi kertoa nuo kaikki tietonne julkisesti, niin
herättäisitte hyvin suurta huomiota.

-- Hän on palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt hopeakaivoksen
Thessaliasta ja tullut Pariisiin perustaakseen vesiparannuslaitoksen
Auteuiliin.

-- Siinäpä vasta on uutisia, sanoi Morcerf. -- Sallitteko, että kerron
ne muillekin?

-- Kyllä, mutta vähitellen, yksitellen, ilmaisematta, että minä ne olen
kertonut.

-- Kuinka niin?

-- Siksi, että olen siepannut salaisuuden.

-- Keneltä?

-- Poliisilaitokselta.

-- Nuo uutiset siis tulivat...

-- Eilisiltana prefektille. Ymmärrättehän, että Pariisi on joutunut
ymmälle nähdessään sellaista loistoa, ja poliisi on ryhtynyt
tutkimuksiin.

-- Hyvä! Ei puutu enää muuta kuin että kreivi vangitaan maankiertäjänä
sen vuoksi, että hän on liian rikas.

-- Niin hänen olisikin helposti voinut käydä, elleivät tiedot olisi
olleet hänelle hyvin edulliset.

-- Aavistaako kreivi-parka, missä vaarassa hän on?

-- En usko.

-- Ihmisrakkaus siis vaatii varoittamaan häntä. Minä ilmoitan siitä
hänelle heti, kun hän tulee.

Samassa lähestyi heitä kaunis, nuori, kirkassilmäinen, mustatukkainen,
kiiltäväviiksinen mies ja kumarsi kunnioittavasti rouva Villefort'ille.
Albert ojensi hänelle kätensä.

-- Hyvä rouva, sanoi hän, -- minulla on kunnia esitellä teille herra
Maximilien Morrel, kapteeni ratsuväessä, johon kuuluvat meidän
uljaimmat upseerimme.

-- Minulla on ollut ilo tavata hänet jo Auteuilissa kreivi
Monte-Criston luona, sanoi rouva Villefort kääntyen huomattavan
kylmästi poispäin.

Tämä vastaus ja varsinkin ääni, jolla se lausuttiin, kouristi
Morrel-raukan sydäntä. Mutta hyvitys oli tulossa. Kääntyessään poispäin
hän näki ovessa kauniin, valkopukuisen olennon, jonka suuret, näköjään
ilmeettömät silmät olivat suunnattuina häneen ja joka hitaasti nosti
kädessään olevan lemmikkikimpun huulilleen.

Morrel ymmärsi tämän tervehdyksen niin hyvin, että hän --
mahdollisimman ilmeettömänä hänkin -- vei nenäliinansa suulleen. Ja
nämä molemmat kuvapatsaat, joiden sydämet kiihkeästi sykkivät kylmän
muodon alla, katsoivat toisiaan yli avaran salin ja unohtivat, että
ketään muita oli saapuvilla.

He olisivat voineet seisoa tällä tavoin kauankin, ellei kreivi
Monte-Cristo olisi astunut sisään.

Olemme jo maininneet, että kreivi herätti huomiota kaikkialla, minne
hän ilmestyi. Siihen ei ollut syynä hänen vaatetuksensa: musta puku,
jonka kuosi oli moitteeton, mutta joka samalla oli yksinkertainen ja
vailla kunniamerkkejä, valkoiset liivit, joissa ei ollut mitään
koruompelua, kauniisti laskeutuvat housut, ei, vaan siihen olivat syynä
hänen kalpeat kasvonsa, musta, kihara tukkansa, tyynet, puhtaat
piirteet, syvä, alakuloinen katse, jalomuotoinen suu, johon helposti
tuli ylpeän halveksimisen ilme. Todellakin: kaikkien katseet
suuntautuivat häneen.

Pienimmätkin yksityiskohdat kreivissä ilmaisivat jotakin, ja kaikella
oli oma merkityksensä, sillä pitkän harjaantumisen ja ajattelun
tuloksena olivat hänen piirteensä, kasvojensa ilmeet ja pienimmätkin
liikkeensä saaneet joustavuuden ja verrattoman varmuuden.

Mutta niin omituinen on pariisilainen seurapiiri, että tämä kaikki ei
sittenkään olisi merkinnyt sille mitään, elleivät sitä olisi
kruunanneet kreivin salaperäisyys ja suunnattoman suuri rikkaus.

Tervehtien kepeästi molemmille puolilleen kreivi lähestyi rouva
Morcerfia, joka oli nähnyt hänet vastapäätä ovea olevasta peilistä ja
valmistautunut häntä tervehtimään.

Mercedes siis kääntyi häneen päin hymy huulillaan, samassa kun kreivi
kumarsi hänelle.

Epäilemättä hän luuli, että kreivi sanoisi hänelle jotakin; ja kreivi
puolestaan ilmeisesti odotti, että Mercedes ensimmäisenä puhuisi. Mutta
he pysyivät vaiti. Sovinnaisten kohteliaisuuksien vaihtaminen tuntui
nähtävästi heistä kummastakin tarpeettomalta. Kumarrettuaan kreivi
kääntyi Albertin puoleen, joka käsi ojossa riensi häntä vastaan.

-- Oletteko nähnyt äitini? kysyi Albert.

-- Minulla oli juuri äsken kunnia tervehtiä häntä, sanoi kreivi, --
mutta en ole nähnyt vielä isäänne.

-- Hän puhuu politiikkaa tuolla pienessä kuuluisuuksien ryhmässä.

-- Ovatko nuo tuolla kuuluisia miehiä? kysyi Monte-Cristo. -- Sitäpä en
olisi uskonut. Millä alalla he ovat kuuluisia? Tiedättehän, että
kuuluisuuksia on monenlaisia.

-- Tuo laiha herrasmies on tiedemies. Hän on Rooman lähistöltä löytänyt
sisiliskon, jolla on yksi selkänikama enemmän kuin muilla, ja hän on
saapunut ilmoittamaan löydöstään Tiedeakatemialle. Häntä vastaan on
kauan väitelty, mutta tiedemies on lopulta päässyt voitolle. Se nikama
sai tiedemaailmassa paljon melua aikaan. Mies oli sitä ennen
kunnialegioonan jäsen; nyt hänestä on tehty upseeri.

-- Toden totta, sanoi Monte-Cristo, -- se kunniamerkki on ainakin
viisaasti annettu. Jos hän löytää toisen nikaman, tehdään hänestä kai
komentaja?

-- Luultavasti, sanoi Morcerf.

-- Entä mikä mahtaa olla tuo toinen herra, jolla on noin merkillinen
hännystakki: sininen, vihreällä koristettu?

-- Hän ei suinkaan itse ole keksinyt takkiaan. Tasavalta, joka, niin
kuin tiedätte, oli hiukan taiteellinen, tahtoi antaa akatemian
jäsenille univormun ja käski Davidia keksimään sellaisen.

-- Todellako! sanoi Monte-Cristo. -- Tuo herra on siis akatemian jäsen?

-- Hän on viikon ajan kuulunut tuohon oppineeseen seuraan.

-- Ja mikä on ollut hänen erikoisansionsa?

-- Luullakseni hän pistää neuloja kaniinien päähän, syöttää kanoille
värimataraa ja tonkii koirien selkäydintä kalanruodolla.

-- Onko hän sitä tietä päässyt Tiedeakatemiaan?

-- Ei suinkaan, vaan Ranskan akatemiaan.

-- Mutta mitä tekemistä Ranskan akatemialla on sen kanssa?

-- Sen kyllä selitän. Näyttää näet siltä, että...

-- Että nuo kokeilut ovat vieneet tiedettä suuresti eteenpäin?

-- Ei sen vuoksi, mutta hän on kirjoittanut niistä hyvällä tyylillä.

-- Se mahtaa suuresti kiihottaa itserakkautta kaniineissa, joiden
päähän hän pistää neuloja, kanoissa, joiden luut hän värjää punaisiksi,
ja koirissa, joiden selkäytimen hän pilaa.

Albert alkoi nauraa.

-- Entä tuo kolmas? kysyi kreivi.

-- Tuoko, jolla on vaaleansininen puku?

-- Niin.

-- Hän on isäni virkaveli, joka vastusti kiivaasti sitä, että päärien
kamarin jäsenillä olisi virkapuku. Hänen puheensa herätti suurta
huomiota. Vapaamieliset lehdet olivat ennen pidelleet häntä pahoin,
mutta vastustaessaan hovin vaatimuksia hän pääsi niiden suosioon. Hänet
aiotaan nimittää lähettilääksi.

-- Ja minkä vuoksi hän on päässyt päärien kamariin?

-- Hän on kirjoittanut pari kolme operettia, ostanut neljä viisi
_Siècle_-lehden osaketta ja äänestänyt viisi kuusi kertaa hallituksen
puolesta.

-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- tehän olette aivan verraton opettaja.
Teettehän minulle nyt erään palveluksen?

-- Minkä?

-- Ettette esittele minua noille herroille, ja jos he sitä puolestaan
tahtovat, niin varoitatte minua ajoissa.

Tällä hetkellä kreivi tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Hän
kääntyi ja näki Danglars'in.

-- Tekö siinä olettekin, paroni, sanoi hän.

-- Miksi puhuttelette minua paroniksi? sanoi Danglars. -- Tiedättehän,
etten pane mitään painoa arvonimille. En ole samanlainen kuin te,
vicomte, tehän sille panette suuren painon, eikö niin?

-- Tietysti panen, sanoi Albert, -- sillä ellen olisi vicomte, en olisi
mitään, jota vastoin te voitte luopua paronin nimestä ja pysytte aina
kuitenkin miljoonamiehenä.

-- Joka heinäkuun hallituksen aikana onkin minun mielestäni kaunein
arvonimi, vastasi Danglars.

-- Pahaksi onneksi ei ihminen ole miljoonamies koko elinaikaansa, niin
kuin on paroni, Ranskan pääri tai akatemian jäsen. Todistuksena siitä
ovat miljoonamiehet Franck ja Poulmann Frankfurtissa, jotka ovat
tehneet vararikon.

-- Todellako? sanoi Danglars kalveten.

-- Sain siitä juuri tänä iltana tiedon postitse. Minulla oli noin
miljoona sijoitettuna heidän liikkeeseensä, mutta kun sain ajoissa
varoituksen, vaadin noin kuukausi sitten heiltä rahani takaisin.

-- Hyvä Jumala, sanoi Danglars. -- He ovat äskettäin saaneet minulta
kaksisataatuhatta frangia.

-- Nythän olette saanut varoituksen. Heidän nimikirjoituksensa vastaa
viittä prosenttia.

-- Mutta varoitus tulee liian myöhään, sanoi Danglars, -- olen
lunastanut heidän vekseleitään.

-- Vai niin! sanoi Monte-Cristo. -- Nyt on siis edellisiin tullut lisää
kaksisataatuhatta...

-- Hiljaa! sanoi Danglars. -- Älkää puhuko niistä asioista ... älkää
ainakaan nuoren Cavalcantin kuullen, lisäsi pankkiiri kuiskaten ja
katsoen nuoreen mieheen päin.

Morcerf oli jättänyt kreivin lähestyäkseen äitiään, ja Danglars meni
tervehtimään nuorempaa Cavalcantia. Monte-Cristo jäi hetkiseksi yksin.

Kuumuus alkoi jo käydä tukahduttavaksi.

Palvelijat kulkivat tarjoilemassa hedelmiä ja jäätelöä.

Monte-Cristo kuivasi nenäliinallaan hikistä otsaansa, mutta väistyi,
kun tarjotinta vietiin hänen ohitseen eikä ottanut mitään virvokkeita.

Rouva Morcerf piti koko ajan Monte-Cristoa silmällä. Hän näki, miten
tarjotin kulki hänen ohitseen, ja huomasi, että kreivi nimenomaan
väisti sitä.

-- Albert, sanoi hän, -- oletko huomannut erästä seikkaa?

-- Mitä, äiti?

-- Että kreivi ei koskaan ole suostunut syömään päivällistä isäsi
luona?

-- Se on kyllä totta, mutta hän on syönyt aamiaista minun luonani:
silloinhan hän juuri astui Pariisin hienoston keskuuteen.

-- Ei ole sama aterioida sinun luonasi kuin aterioiminen isän luona,
mutisi Mercedes. -- Olen pitänyt häntä silmällä jo siitä asti, kun hän
tuli tänne.

-- Entä sitten?

-- Hän ei ole maistanut mitään.

-- Kreivi on yleensäkin syömisessään hyvin kohtuullinen.

Mercedes hymyili alakuloisesti.

-- Mene hänen luokseen, ja kun ensimmäinen tarjotin kulkee hänen
ohitan, niin pyydä pyytämällä häntä ottamaan.

-- Miksi, äiti?

-- Tee minulle tämä palvelus, Albert, sanoi Mercedes.

Albert suuteli äitinsä kättä ja meni kreivin viereen.

Palvelija kantoi toista tarjotinta heidän ohitseen. Mercedes näki,
miten Albert kehotti kreiviä ottamaan, otti itse jäätelöä, ja ojensi
kreivillekin, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Albert palasi äitinsä
luo. Kreivitär oli hyvin kalpea.

-- Näithän, hän ei ota mitään.

-- Se on totta, mutta miksi se pahoittaa mieltänne?

-- Tiedäthän, Albert, että naiset ovat merkillisiä. Olisin mielelläni
suonut, että kreivi olisi nauttinut jotakin minun luonani, vaikka ei
muuta kuin appelsiinin siemenen. Ehkä hän ei ole tottunut ranskalaisiin
tapoihin, ehkä hänellä on oma makunsa.

-- Hyvä Jumala, ei suinkaan. Italiassa näin hänen nauttivan mitä
tahansa. Ehkä hän on tänä iltana huonolla tuulella.

-- Sitä paitsi, sanoi kreivitär, -- hän on asunut etelämaissa eikä
varmaankaan kärsi kuumuudesta niin paljon kuin me muut?

-- En usko, sillä hän valitti äsken tukehtuvansa ja kysyi, miksi
sälekaihtimia ei aukaista, kun kerran ikkunat on jo avattu.

-- Mutta sillähän tavoin saan todella tietää, onko hän edeltä käsin
päättänyt kieltäytyä kaikesta, sanoi Mercedes ja lähti salongista.

Vähän sen jälkeen ikkunoiden kaihtimet avattiin, ja jasmiinien ja
köynnöskasvien lomitse saattoi nähdä lyhdyillä valaistun puutarhan ja
teltan suojaan laaditun illallispöydän.

Tanssivat herrat ja naiset, pelaajat ja keskustelijat huudahtivat
ilosta ja vetivät nauttien raitista ilmaa keuhkoihinsa.

Mercedes palasi. Hän oli kalpeampi kuin mennessään, mutta päättäväisen
näköinen niin kuin hän toisinaan saattoi olla. Hän meni suoraan sitä
ryhmää kohden, jonka keskustana oli hänen miehensä.

-- Älkää pidättäkö näitä herroja täällä, herra kreivi, sanoi hän. --
Elleivät herrat pelaa korttia, he varmaan hengittävät paljon mieluummin
ulkoilmaa kuin tukehtuvat täällä.

-- Rouva kreivitär, sanoi eräs vanha, hyvin kohtelias soturi, v:n 1809
urhoja, -- emme me yksinämme mene puutarhaan.

-- Minä näytän esimerkkiä, sanoi Mercedes.

Ja kääntyen kreivi Monte-Criston puoleen hän pyysi:

-- Herra kreivi, olkaa ystävällinen ja tarjotkaa minulle käsivartenne.

Kreivi melkein horjahti kuullessaan nämä yksinkertaiset sanat. Hän
katsoi Mercedekseen. Sitä kesti vain hetkisen, mutta kreivittärestä se
tuntui ikuisuudelta: niin paljon ajatuksia välähti Monte-Criston
katseesta.

Hän tarjosi käsivartensa kreivittärelle, tämä nojautui siihen tai
oikeammin sanoen kosketti sitä kädellään, ja he astuivat puutarhaan
portaita myöten, joita reunustivat kukkivat kameliat ja rhododendronit.

Heidän jäljestään ja toisia portaita myöten riensi puutarhaan iloisesti
huudahdellen kymmenkunta paria.



71. Leipää ja suolaa


Rouva Morcerf astui seuralaisineen puiden suojaan. Käytävä, jolle he
olivat tulleet, johti kasvihuoneelle asti.

-- Sisällä tuli jo aivan liian kuuma, eikö totta, herra kreivi? sanoi
Mercedes.

-- Niin tuli. Keksitte verrattoman keinon avatessanne ovet ja
ikkunakaihtimet.

Lopettaessaan tämän lauseensa kreivi huomasi Mercedeksen käden
vapisevan.

-- Mutta kun teillä on noin ohut puku ja suojananne vain kevyt
silkkihuivi, niin varmaankin vilustutte, sanoi hän.

-- Tiedättekö, minne teidät vien? kysyi kreivitär vastaamatta
Monte-Criston huomautukseen.

-- En, sanoi hän, -- mutta näettehän, etten vastustele.

-- Kasvihuoneeseen, jonka näette tuolla käytävän toisessa päässä.

Kreivi loi kysyvän katseen Mercedekseen. Mutta tämä jatkoi ääneti
matkaansa, ja Monte-Cristo asteli hänen rinnallaan sanaakaan
virkkamatta.

He saapuivat rakennukseen, jossa oli suuri joukko ihania hedelmiä; ne
alkoivat kypsyä jo heinäkuussa keinotekoisen lämmön vaikutuksesta.
Kreivitär irroitti kätensä Monte-Criston kainalosta ja poimi kypsän
muskattirypäletertun.

-- Kas tässä, herra kreivi, sanoi hän niin alakuloisesti, että kyynelet
päilyivät hänen silmäkulmissaan. -- Ranskan rypäleet eivät vedä vertoja
niille, joita saatte Sisiliassa ja Kyproksessa, mutta annattehan sen
anteeksi meidän auringollemme.

Kreivi kumarsi ja peräytyi askelen.

-- Ettekö ota? sanoi Mercedes väräjävällä äänellä.

-- Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo, -- pyydän nöyrimmästi anteeksi,
mutta minä en koskaan syö muskattirypäleitä.

Mercedes pudotti huoaten rypäleen maahan. Lähellä oli ihana persikka,
kasvihuoneen lämpimässä kypsynyt. Mercedes poimi tuon pehmeäkuorisen
hedelmän.

-- Ottakaa siis tämä persikka, sanoi hän.

Mutta kreivi teki jälleen epäävän liikkeen.

-- Oh, taasko! sanoi Mercedes niin surullisesti, että aivan kuuli,
miten ääni salasi nyyhkytyksen. -- Minulla on todellakin huono onni.

Pitkä vaitiolo seurasi tätä kohtausta. Persikka oli pudonnut hiekkaan
rypäleen rinnalle.

-- Herra kreivi, jatkoi viimein Mercedes katsoen Monte-Cristoon
rukoilevasti -- vanha arabialainen tapa tekee ystäviksi ne, jotka saman
katon alla ovat nauttineet yhdessä leipää ja suolaa.

-- Tunnen tuon tavan kyllä, vastasi kreivi, -- mutta mehän olemme nyt
Ranskassa emmekä Arabiassa, eikä täällä ole ikuista ystävyyttä enempää
kuin täällä on tapana syödä yhdessä leipää ja suolaakaan.

-- Mutta, sanoi kreivitär vapisten ja katsoi kreiviä suoraan silmiin
tarttuen samalla kiihkeästi molemmin käsin hänen käsivarteensa, --
olemmehan me ystäviä, olemmehan?

Veri syöksyi kreivin sydämeen, hän tuli kalmankalpeaksi, sitten veri
nousi kurkkuun, siitä hänen poskilleen, ja hänen silmänsä tuijottivat
Mercedestä kuin auringon sokaisemina.

-- Tietysti olemme ystäviä, sanoi hän. -- Miksi emme olisi?

Äänen sävy oli toinen kuin mitä kreivitär oli odottanut, ja hän kääntyi
poispäin tukahduttaakseen huokauksen, joka muistutti vaikerrusta.

-- Kiitos, sanoi hän.

Hän lähti liikkeelle. He kiersivät puutarhaa sanaakaan puhumatta.

-- Herra kreivi, sanoi kreivitär äkkiä käveltyään ääneti kymmenen
minuutin ajan, -- oletteko todellakin paljon nähnyt, paljon matkustanut
ja paljon kärsinyt?

-- Olen kyllä paljon kärsinyt, vastasi Monte-Cristo.

-- Mutta olettehan nyt onnellinen?

-- Epäilemättä olen, vastasi kreivi, -- sillä kukaan ei kuule minun
valittavan.

-- Ja nykyinen onnenne tekee sielunne lempeämmäksi?

-- Nykyinen onneni on yhtä suuri kuin entinen kärsimykseni, sanoi
kreivi.

-- Olettehan naimisissa? kysyi kreivitär.

-- Minäkö naimisissa, vastasi Monte-Cristo vavahtaen, -- kuka sellaista
on sanonut?

-- Kukaan ei ole sanonut, mutta teidät on nähty monta kertaa oopperassa
erään nuoren kauniin naisen seurassa.

-- Hän on orjatar, jonka ostin Konstantinopolissa, erään prinssin
tytär. Otin hänet tyttärekseni, koska minulla ei ollut ketään omaista
maailmassa.

-- Oletteko siis yksin?

-- Olen yksin.

-- Teillä ei ole sisarta ... ei poikaa ... ei isää?

-- Minulla ei ole ketään.

-- Kuinka jaksatte elää noin, kun teillä ei ole ketään, joka teidät
sitoisi elämään?

-- Se ei ole minun syyni. Maltassa rakastin erästä nuorta tyttöä ja
aioin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun sota syttyi ja riisti minut
kauaksi hänen luotaan. Luulin, että hän rakasti minua niin paljon, että
olisi odottanut minua, pysynyt minulle uskollisena hautaan asti. Kun
palasin, oli hän naimisissa. Sellaista kai on saanut kokea joka mies,
joka on ehtinyt yli kaksikymmenvuotiaaksi. Sydämeni oli ehkä heikompi
kuin muiden, ja kärsin enemmän kuin toiset minun sijassani, siinä
kaikki.

Kreivitär seisahtui, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.

-- Ja tämä rakkaus on säilynyt sydämessänne, niinkö? sanoi hän. --

Ihminen rakastaa vain kerran...

-- Ettekö koskaan myöhemmin ole nähnyt tuota naista?

-- En.

-- Ette koskaan!

-- En ole palannut niille seuduille, missä hän asuu.

-- Maltan saarelle!

-- Niin, Maltan saarelle.

-- Entä oletteko antanut hänelle anteeksi sen tuskan, minkä hän on
teille tuottanut?

-- Olen kyllä hänelle.

-- Mutta vain hänelle. Te vihaatte yhä vielä niitä, jotka erottivat
teidät hänestä?

Kreivitär asettui aivan Monte-Criston eteen. Hänen kädessään oli vielä
osa rypäleterttua.

-- Ottakaa, sanoi hän.

-- Minä en koskaan syö muskattirypäleitä, vastasi Monte-Cristo aivan
kuin heidän välillään ei olisi ollut kysymys mistään muusta kuin siitä.

Kreivitär heitti epätoivoisella liikkeellä tertun lähinnä olevaan
pensaikkoon.

-- Taipumaton! mutisi hän.

Monte-Cristo pysyi tyynenä, ikään kuin moite ei olisi kohdistunutkaan
häneen.

Samassa riensi Albert heidän luokseen.

-- Äiti, sanoi hän, -- on tapahtunut suuri onnettomuus!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi kreivitär suoristaen ryhtinsä, aivan kuin
olisi herännyt unesta todellisuuteen. -- Sanoitko, että on tapahtunut
onnettomuus? Niin, onnettomuutta voi todellakin odottaa.

-- Herra de Villefort on täällä.

-- Entä sitten?

-- Hän tuli noutamaan rouvaansa ja tytärtään. Markiisitar Saint-Méran
on tullut Pariisiin ja tuonut sen tiedon, että markiisi Saint-Méran oli
kuollut heti ensimmäisessä pysähdyspaikassa Marseillesta lähdettyään.
Rouva Villefort, joka oli hyvin iloisella tuulella, ei aluksi tahtonut
voida käsittää tätä onnettomuutta. Mutta neiti Valentine aavisti heti
totuuden, vaikka asia koetettiinkin ilmoittaa hänelle kaikin tavoin
varovaisesti. Isku osui häneen kuin salama, ja hän pyörtyi.

-- Mitä herra Saint-Méran on neiti Villefort'ille? kysyi kreivi.

-- Hänen äidinisänsä. Hän saapui tänne jouduttamaan Franzin ja
tyttärentyttärensä häitä.

-- Todellako?

-- Nyt on Franzille tullut esteitä. Miksi ei herra Saint-Méran voinut
olla neiti Danglars'inkin äidinisä?

-- Albert, Albert, moitti kreivitär hellästi, -- mitä nyt sanotkaan?
Herra kreivi, kun poikani kunnioittaa suuresti teitä, niin sanokaa
hänelle, että hän on puhunut sopimattomasti.

Hän astui muutaman askelen eteenpäin lähteäkseen salonkiin.
Monte-Cristo loi häneen katseen, joka ilmaisi niin suurta lämpöä ja
ihailua, että Mercedes palasi.

Mutta hän tarttui kreivin käteen, otti myös poikansa käden ja yhdisti
ne sanoen:

-- Olemmehan me ystäviä, olemmehan?

-- Teidän ystävänne, niin paljoa en rohkene väittää, sanoi kreivi, --
mutta joka tapauksessa olen uskollinen palvelijanne.

Kreivittären sydäntä kouristi. Hän lähti, ja kun hän oli astunut
kymmenkunta askelta, näki kreivi hänen painavan nenäliinan silmilleen.

-- Ettekö ole sovussa, äitini ja te? kysyi Albert kummastuneena.

-- Päinvastoin, vastasi kreivi, -- sanoihan hän teidän kuultenne, että
olemme ystäviä.

He menivät salonkiin, josta Valentine sekä herra ja rouva Villefort
juuri äsken olivat lähteneet.

Morrel oli tietysti kadonnut heti heidän jäljestään.



72. Markiisitar Saint-Méran


Surullinen tapaus oli sattunut Villefort'in kodissa.

Kun naiset olivat lähteneet tanssiaisiin, jonne rouva Villefort ei
millään keinolla saanut miestänsä tulemaan, sulkeutui kuninkaallinen
prokuraattori työhuoneeseensa sellaisen asiapaperipinkan ääreen, että
se olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta olisi tavallisina
aikoina tuskin riittänyt tyydyttämään Villefort'in suurta työnjanoa.

Mutta tällä kertaa asiakirjat olivat vain tekosyynä. Villefort ei
sulkeutunut työhuoneeseensa työtä tekemään, vaan miettimään. Hän antoi
määräyksen, että häntä ei saanut häiritä muutoin kuin hyvin tärkeissä
asioissa, ja istuutui sitten kertaamaan mielessään kaikkea sitä, mikä
viimeisinä seitsemänä kahdeksana päivänä oli saattanut katkerien
muistojen ja kalvavien surujen maljan vuotamaan yli äyräittensä.

Sen sijaan että olisi tarttunut edessään oleviin asiakirjoihin, hän
avasikin pöytänsä laatikon, painoi erästä jousta ja otti esiin joukon
henkilökohtaisia muistiinpanoja. Hän oli niihin luokitellut ja
merkinnyt numeroilla -- joiden merkityksen hän yksin tunsi -- kaikki,
jotka poliittisella uralla, raha-asioissa, oikeusjutuissa tai
salaperäisissä rakkausseikkailuissa olivat tulleet hänen
mieskohtaisiksi vihollisikseen.

Nimien lukumäärä oli jo kasvanut niin suureksi, että häntä alkoi
kauhistuttaa. Ja kuitenkin hän oli näitä mahtavia ja pelottavia nimiä
lukiessaan usein hymyillyt, niin kuin hymyilee matkamies, joka vuoren
korkeimmalta huipulta katselee jalkojensa juuressa olevia
kallionkärkiä, raivaamattomia teitä ja huimaavia rotkoja, jotka kaikki
hän on saanut sivuuttaa päästäkseen sinne, missä nyt oli.

Kun hän oli muistissaan kerrannut kaikki nämä nimet, lukenut ne
uudelleen, tarkoin tutkinut ja luettelon mukaan tarkastanut, hän
pudisti päätään.

-- Ei, mutisi hän, -- kukaan näistä vihollisistani ei olisi odottanut
näin kauan kärsivällisesti tuhotakseen minut nyt tämän salaisuuden
avulla. Toisinaan, niin kuin Hamlet sanoo, "haudat haukottelee, horna
henkii maan päälle ruttoaan". Korsikalainen on varmasti kertonut
tapauksen jollekulle papille, joka taas vuorostaan on sen kertonut
edelleen. Monte-Cristo on saanut sen tietää, ja päästäkseen selville
asioista...

Mutta miksi hän olisi tahtonut saada siitä selkoa? jatkoi Villefort
hetkisen tuumittuaan. -- Missä tarkoituksessa Monte-Cristo, Zaccone,
maltalaisen laivanvarustajan poika, Thessalian hopeakaivoksen omistaja,
joka ensi kertaa tulee Ranskaan, missä tarkoituksessa hän ottaisi
selkoa tällaisesta synkästä, salaperäisestä ja hänelle hyödyttömästä
asiasta? Niistä ristiriitaisista tiedoista, joita ovat minulle antaneet
apotti Busoni ja lordi Wilmore, ystävä ja vihollinen, selviää kuitenkin
ehdottoman varmasti, etten minä koskaan enkä missään enkä minkään asian
yhteydessä ole ollut tuon miehen kanssa tekemisissä.

Mutta Villefort ei itsekään uskonut sanoihinsa. Häntä ei kauhistuttanut
itse ilmianto, sillä saattoihan hän puolustautua ja vastata. Ei hän
myöskään ollut levoton tuosta "Mene Tekel Ufarsinista", joka lause
äkkiä verikirjaimin ilmestyi seinälle, ei, vaan häntä kauhistutti se,
ettei hän tietänyt, kenen ruumiiseen kuului käsi, joka ne piirsi.

Varoakseen herättämästä tuota kauan aikaa nukkunutta vihollistaan hän
oli juuri päättänyt luopua unelmoimastaan poliittisesta asemasta, ja
elää ainoastaan perheen keskuudessa, kun hän kuuli vaunujen ajavan
pihaan. Sitten kuului portailta vanhan ihmisen astuntaa, nyyhkytyksiä
ja valituksia, joilla palvelijat koettavat mielistellä surun kohtaamaa
isäntäväkeään.

Villefort aukaisi oven teljen, ja kohta astui palvelijan ilmoittamatta
sisään vanha nainen, jolla oli huivi käsivarrellaan ja hattu kädessään.
Valkoiset hiukset kehystivät luunväristä otsaa, ja hänen silmänsä,
joiden kulmiin ikä oli piirtänyt syvät rypyt, tuijottivat sameina
eteensä.

-- Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Minäkin kuolen! Olen aivan varma
siitä, että minäkin kuolen!

Ja vaipuen lähinnä ovea olevaan tuoliin hän purskahti nyyhkytyksiin.

Palvelijat, jotka seisoivat kynnyksellä eivätkä uskaltaneet astua
lähemmäksi, katsoivat vanhaan Noirtier'n palvelijaan, joka kuultuaan
herransa huoneeseen hälinän oli rientänyt paikalle ja seisoi toisten
takana. Villefort nousi ja riensi anoppinsa luo, sillä tulija oli hän.

-- Hyvä Jumala, kysyi hän, -- mitä on tapahtunut? Mikä onnettomuus on
tapahtunut? Eikö herra Saint-Méran olekaan seurassanne?

-- Herra Saint-Méran on kuollut, sanoi vanha markiisitar
soinnuttomasti, aivan kuin turtuneena.

Villefort peräytyi askelen.

-- Kuollut...! sopersi hän. -- Kuollut näin ... äkkiä?

-- Viikko sitten nousimme päivällisen jälkeen yhdessä vaunuihin. Herra
Saint-Méran oli viime päivinä voinut pahoin, mutta toivo päästä rakkaan
Valentinemme luo antoi hänelle rohkeutta, ja tuskistaan huolimatta hän
tahtoi lähteä matkaan. Mutta kolmen peninkulman päässä Marseillesta hän
-- syötyään tavallisia pastillejaan -- vaipui niin syvään uneen, ettei
se tuntunut minusta luonnolliselta. En tahtonut häntä kuitenkaan
herättää, vaikka olin huomaavinani, miten hänen kasvonsa kävivät
punaisiksi ja miten hänen ohimosuonensa sykkivät tavallista kiivaammin.
Mutta tuli pimeä enkä nähnyt enää mitään, ja niin annoin hänen nukkua.
Lopulta hän huudahti sydäntäsärkevästi aivan kuin olisi tuntenut
vihlovaa tuskaa, ja hänen päänsä retkahti äkkiä taaksepäin. Huusin
kamaripalvelijaa, käskin pysäyttää vaunut, kutsuin miestäni nimeltä ja
annoin hänen hengittää hajusuolaani, mutta kaikki oli jo lopussa, hän
oli kuollut, ja minä tulin Aixiin vainaja vieressäni.

Villefort oli syvästi järkyttynyt.

-- Ja epäilemättä kutsuitte lääkärin?

-- Heti paikalla. Mutta, niin kuin jo sanoin, se oli liian myöhäistä.

-- Niin kyllä, mutta hän saattoi ainakin sanoa, mihin tautiin
markiisiparka oli kuollut.

-- Hyvä Jumala, kyllä hän sen minulle sanoikin! Se oli ollut halvaus.

-- Entä mitä te sitten teitte?

-- Herra Saint-Méran oli aina sanonut, että jos hän kuolee jossakin
muualla kuin Pariisissa, on hänen ruumiinsa tuotava perhehautaan. Hänen
ruumiinsa pantiin lyijyarkkuun, ja minä tulen nyt muutamaa päivää ennen
häntä tänne.

-- Hyvä Jumala, äiti parka! sanoi Villefort. -- Ja kaikesta tästä
saitte huolehtia itse, koettuanne ensin ankaran iskun ja teidän
iällänne!

-- Jumala antoi minulle voimia viimeiseen asti. Sitä paitsi olisi
markiisi varmaankin tehnyt samoin minulle. Sen jälkeen kun hänestä
erosin, olen mielestäni ollut kuin hullu. En voi itkeä. Sanotaanhan
kyllä, että minun iälläni ei ihmisellä ole enää kyyneliä, mutta niin
kauan kuin ihminen kärsii, pitäisi hänen voida itkeäkin. Missä
Valentine on? Hänen tähtensä me saavuimme. Minä tahdon nähdä hänet.

Villefort'in mielestä oli tahditonta kertoa, että Valentine oli
tanssiaisissa. Hän ilmoitti markiisittarelle vain, että tämän
tyttärentytär oli äitipuolensa kanssa mennyt vierailulle, mutta että
hänelle kyllä lähetetään sana.

-- Heti paikalla, heti paikalla, minä pyydän sitä, sanoi vanha rouva.

Villefort otti rouva Saint-Méranin käsivarren omaan kainaloonsa ja
talutti hänet huoneistoonsa.

-- Levätkää, äiti, sanoi hän.

Kuullessaan tämän sanan markiisitar kohotti päätään ja nähdessään
miehen, joka toi hänen mieleensä kaivatun tyttären -- tyttären, joka
uudelleen oli palannut hänen elämäänsä Valentinena -- hän vihdoinkin
purskahti itkuun ja vaipui polvilleen nojatuolin eteen painaen harmaan
päänsä siihen.

Villefort jätti hänet kamarineitien huostaan, ja Barrois palasi aivan
kauhistuneena vanhan herransa luo, sillä mikään ei niin järkytä
vanhusta kuin se, että kuolema lähtee hänen rinnaltaan ja iskee toiseen
vanhukseen. Villefort lähetti noutamaan vaunuja ja meni itse hakemaan
vaimoaan ja tytärtään Morcerfien luota. Saapuessaan Morcerfien salongin
ovelle hän oli niin kalpea, että Valentine riensi hänen luokseen
huudahtaen:

-- Isä! Varmaan on tapahtunut onnettomuus!

-- Vanha markiisitar on tullut, Valentine, sanoi herra Villefort.

-- Entä äidinisäni? kysyi nuori tyttö aivan vapisten.

Herra Villefort ei vastannut mitään, tarjosi vain käsivartensa
tyttärelleen.

Hän teki sen oikealla hetkellä, sillä Valentine tunsi jo päätään
pyörryttävän ja alkoi horjua. Rouva Villefort riensi häntä tukemaan ja
auttoi miestään kantamaan häntä vaunuihin sanoen:

-- Tämäpä on omituista! Kukapa sitä olisi odottanut! Tämäpä on
omituista!

Ja epätoivoinen perhe lähti pakoon jättäen surun synkän harson koko
illaksi muuhun seuraan.

Kotitalon portaiden alapäässä oli Barrois odottamassa.

-- Herra Noirtier tahtoo tavata teitä vielä tänä iltana, sanoi hän
hiljaa Valentinelle.

-- Sanokaa, että tulen heti, kun olen lähtenyt äidinäitini luota, sanoi
Valentine.

Hienotunteisena tyttö aavisti, että tänä hetkenä rouva Saint-Méran
ennen kaikkea kaipasi hänen apuaan.

Valentine tapasi äidinäitinsä vuoteella lepäämässä. Sanattomat
hyväilyt, kouristava kaipuu, tukahdutetut huokaukset, polttavat
kyynelet, siinä kaikki, mitä voi kertoa tästä kohtaamisesta, jota rouva
Villefort miehensä käsivarteen nojautuneena katseli näköjään
kunnioittavana.

Vähän ajan päästä hän kuiskasi miehelleen:

-- Teidän luvallanne poistun, sillä läsnäoloni näyttää vain lisäävän
anoppinne surua.

Rouva Saint-Méran kuuli sen.

-- Niin, niin, sanoi hän Valentinen korvaan, -- menköön hän, mutta jää
sinä.

Rouva Villefort poistui, ja Valentine jäi yksinään äidinäitinsä vuoteen
ääreen, sillä kuninkaallinen prokuraattori, joka oli tästä äkillisestä
kuolemantapauksesta perin juurin kauhistunut, seurasi vaimoaan.

Barrois oli heti mennyt vanhan Noirtier'n luo. Tämä oli kuullut talossa
vallitsevan hälinän ja oli, niin kuin olemme kertoneet, lähettänyt
palvelijan ottamaan siitä selkoa. Hänen eloisa ja ilmeikäs katseensa
kysyi kiihkeästi uutisia.

-- Mikä onnettomuus onkaan tapahtunut! sanoi Barrois. -- Rouva
Saint-Méran on täällä, ja hänen miehensä on kuollut!

Markiisi Saint-Méran ja Noirtier eivät olleet koskaan olleet erikoisen
hyviä ystäviä. Mutta tiedetäänhän, minkä vaikutuksen vanhukseen aina
tekee tieto toisen vanhuksen kuolemasta.

Jonkin ajan kuluttua Noirtier sulki toisen silmänsä.

-- Neiti Valentineko? kysyi Barrois.

Noirtier vastasi myöntävästi.

-- Hän on tanssiaisissa, tietäähän herra sen, olihan hän täällä
juhlapuvussa sanomassa hyvästi.

Noirtier sulki uudelleen vasemman silmänsä.

-- Niin, te siis tahdotte tavata häntä?

Vanhus vastasi myöntävästi.

-- Häntä kai lähetetään kohta noutamaan rouva Morcerfin luota. Minä
odotan hänen paluutaan ja pyydän häntä tulemaan tänne. Sitäkö
tarkoitatte?

-- Niin, vastasi halvaantunut.

Barrois odotti Valentinen paluuta ja, niin kuin olemme kertoneet,
ilmoitti hänelle isoisän toivomuksen.

Tämän toivomuksen mukaisesti meni Valentine markiisitar Saint-Méranin
luota lähdettyään herra Noirtier'n huoneeseen, sillä vanha rouva,
vaikka olikin levoton, oli lopulta niin uupunut, että oli vaipunut
kuumeiseen uneen.

Hänen lähelleen oli asetettu pieni pöytä, jolla oli karahvi hänen
tavallista juomaansa, appelsiinilimonadia, ja lasi.

Noirtier'n luo tultuaan Valentine syleili vanhusta, ja tämä katsoi niin
hellästi häneen, että tyttö tunsi kyynelten uudelleen virtaavan
silmistään.

Vanhus katsoi yhä häneen.

-- Niin, niin, sanoi Valentine, -- sinä tarkoitat, että isoisä on vielä
elossa, eikö niin?

Vanhus vastasi myöntävästi ilmoittaen, että juuri sitä hänen katseensa
ilmaisi.

-- Kaikeksi onneksi, jatkoi Valentine, -- sillä miten minun kävisikään
maailmassa ilman teitä.

Kello oli yksi. Barrois, jonka itse teki mieli mennä levolle,
huomautti, että niin tuskaisen yön jälkeen kaikki kaipasivat lepoa.
Vanhus ei tahtonut sanoa, että hänen leponsa oli saada katsella
lastaan. Hän lähetti pois Valentinen, joka näytti suorastaan sairaalta
surusta ja väsymyksestä.

Palatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet
vuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku
vanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen
kiihkon vallassa.

-- Hyvä Jumala, oletteko yhä vielä sairas? huudahti Valentine
nähdessään nämä taudin tuntomerkit.

-- En, tyttäreni, en, sanoi rouva Saint-Méran, -- mutta odotin sinua
kärsimättömänä lähettääkseni noutamaan isääsi.

-- Isäänikö? kysyi Valentine levottomana.

-- Niin, tahdon puhua hänen kanssaan.

Valentine ei uskaltanut vastustaa äidinäitinsä tahtoa, varsinkaan kun
hän ei tietänyt syytä tähän pyyntöön, ja vähän ajan päästä Villefort
astui huoneeseen.

-- Hyvä herra, sanoi rouva Saint-Méran käyden suoraan asiaan aivan kuin
peläten, ettei ennättäisi sitä toimittaa, -- olettehan kertonut, että
on ollut kysymys tämän lapsen naittamisesta?

-- Niin on, vastasi Villefort, -- eikä se ole enää pelkkä aikomus, vaan
asia on jo päätettykin.

-- Vävynne nimi on Franz d'Epinay?

-- Niin on.

-- Hänen isänsä oli kenraali d'Epinay, joka kuului meidän puolueeseemme
ja surmattiin, ennen kuin kruununanastaja palasi Elban saarelta?

-- Saman miehen poika.

-- Eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että menee naimisiin
jakobiinin pojantyttären kanssa?

-- Meidän poliittiset mielipiteemme ovat saaneet jäädä syrjään, sanoi
Villefort. -- Herra d'Epinay oli melkein lapsi isänsä kuollessa. Hän
tuntee hyvin vähän herra Noirtier'ta, ja tämän tapaaminen on hänelle,
ellei juuri mieluisaa, niin ainakin yhdentekevää.

-- Onko avioliitto sopiva?

-- Joka suhteessa.

-- Tuo nuori mies...?

-- Nauttii yleistä kunnioitusta.

-- Hän on hienokäytöksinen?

-- Hienoin mies, minkä olen tuntenut.

Koko tämän keskustelun aikana oli Valentine ollut vaiti.

-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Saint-Méran hetkisen mietittyään, --
teidän täytyy pitää kiirettä, sillä minulla ei ole enää paljoakaan
elonaikaa.

-- Teilläkö, hyvä rouva! -- Teilläkö, hyvä äiti! huudahtivat herra
Villefort ja Valentine.

-- Minä tiedän mitä sanon, jatkoi markiisitar. -- Teidän täytyy pitää
kiirettä, että -- koska tytöllä ei ole enää äitiä -- edes hänen
äidinäitinsä siunaisi hänen avioliittonsa. Olen ainoa, joka olen elossa
Renéen puolelta, jonka te, hyvä herra, niin pian unohditte.

-- Unohdatte, että tälle äidittömälle lapselle täytyi antaa äiti, sanoi
Villefort.

-- Äitipuoli ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Mutta siitä ei nyt ole
kysymys, vaan Valentinesta. Jättäkäämme kuolleet rauhaan.

Kaiken tämän hän sanoi niin kiihkeästi ja sellaisella äänellä, että
kaikesta huomasi kuumeen häntä polttavan.

-- Teidän tahtonne tapahtuu, sanoi Villefort, -- varsinkin kun
toivomuksenne vastaa minunkin toivomuksiani. Ja heti, kun Franz
d'Epinay on tullut kaupunkiin...

-- Hyvä äiti, sanoi Valentine, -- muistakaa soveliaisuuden sääntöjä,
äsken sattunutta kuolemantapausta ... tahdotteko panna toimeen häät
näin synkissä oloissa?

-- Tyttäreni, sanoi äidinäiti kiihkeästi, -- heittäkäämme tuollaiset
joutavat järkeilyt, jotka estävät heikkoja olentoja rakentamasta
tulevaisuuttaan varmalle pohjalle. Minutkin vihittiin äitini
kuolinvuoteen ääressä, enkä silti ole ollut onneton.

-- Joko tuo kuoleman ajatus taas palaa! sanoi Villefort.

-- Jo taas, yhä uudelleen...! Kuuletteko, minä tiedän, että kuolen
pian! No niin, ennen kuolemaani tahdon nähdä vävyni, tahdon pyytää
häntä tekemään tyttärentyttäreni onnelliseksi, tahdon lukea hänen
silmistään, aikooko hän totella minua, tahdon tutustua häneen! Ja
sitten hän jatkoi kammottavalla äänellä: -- Ja ellei hän ole sellainen
kuin hänen pitäisi, palaan haudan syvyydestä häntä vainoamaan.

-- Hyvä rouva, sanoi Villefort, -- karkottakaa mielestänne moiset
mielettömät ajatukset! Kun kuolleet kerran lepäävät haudassaan,
nukkuvat he siellä koskaan nousematta.

-- Niin, niin, rakas äiti, tyynny! sanoi Valentine.

-- Ja minä sanon, että asia ei ole niin kuin te uskotte. Viime yönä
näin kamalaa unta, sillä näin itseni nukuksissa ja sieluni leijailevan
ruumiini yläpuolella. Koetin pitää silmiäni auki, mutta ne sulkeutuivat
vasten tahtoani. Tiedän, että se, mitä nyt aion kertoa, tuntuu teistä
mahdottomalta, varsinkin teidän mielestänne, herra vävyni. No niin,
suljettuani silmäni näin valkoisen haamun tulevan tuolta nurkasta,
jossa on ovi rouva Villefort'in pukeutumishuoneeseen.

Valentine kirkaisi.

-- Teissä on kuumetta, sanoi Villefort.

-- Epäilkää jos tahdotte, mutta minä olen varma siitä, mitä sanon. Näin
valkoisen haamun. Ja aivan kuin Jumala olisi pelännyt minun epäilevän
yhden aistimeni todistusta kuulin, miten haamu liikutti lasia, tuota,
joka on tuossa pöydällä.

-- Äiti rakas, te näitte unta.

-- Se oli kaikkea muuta kuin unta, sillä vein käteni soittokellon
nauhaan, ja samassa näky katosi. Kamarineiti astui sisään ja toi tulta.
Haamut näyttäytyvät ainoastaan niille, joiden pitää ne nähdä. Se oli
miesvainajani haamu. No niin, jos mieheni haamu tulee kutsumaan minua,
niin miksi ei silloin minun haamuni voisi saapua puolustamaan
tytärtäni? Onhan meidän yhdyssiteemme vieläkin läheisempi.

-- Hyvä rouva, sanoi Villefort, joka vastoin tahtoaan oli syvästi
järkyttynyt, -- älkää antako valtaa moisille kauhistuttaville
ajatuksille. Te elätte vielä kauan, elätte onnellisena, rakastettuna,
kunnioitettuna, ja me saatamme teidät unohtamaan...

-- Ei koskaan! Ei koskaan! sanoi markiisitar. -- Milloin herra d'Epinay
saapuu?

-- Odotamme häntä joka hetki.

-- Hyvä on. Ilmoittakaa minulle heti kun hän tulee. Sitä paitsi
tahtoisin puhutella notaaria, että voisin määrätä kaiken omaisuutemme
Valentinelle.

-- Äiti rakas, sopersi Valentine painaen huulensa äidinäitinsä
polttavalle otsalle, -- minä kuolen surusta, kun puhutte noin. Hyvä
Jumala, teillähän on kuumetta. Täällä ei tarvita notaaria, vaan
lääkäriä.

-- Lääkäriäkö? sanoi markiisitar kohauttaen olkapäitään. -- En minä ole
sairas. Minun on jano, ei muuta.

-- Mitä juotte, rakas äiti?

-- Samaa kuin aina ennenkin, tiedäthän sen, appelsiinilimonadia. Lasini
on tuolla pöydällä, ojenna se minulle, Valentine.

Valentine kaatoi karahvista lasiin ja ojensi sen kauhun vallassa
äidinäidilleen, sillä olihan se sama lasi, jota haamu muka oli
koskettanut. Markiisitar tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Sitten
hän vaipui vuoteelle hokien:

-- Notaari, notaari!

Herra Villefort poistui. Valentine istui äidinäitinsä vuoteen ääreen.
Tyttöparka näytti itsekin tarvitsevan lääkäriä, jota oli suositellut
äidinäidilleen. Liekintapainen hehku paloi hänen poskillaan, hänen
hengityksensä oli läähättävä, Ja valtimo tykytti aivan kuin hänellä
olisi ollut kuumetta.

Tyttöparka ajatteli, kuinka epätoivoiseksi Maximilien tulisi
kuullessaan, että rouva Saint-Méran ei ruvennutkaan tyttärentyttärensä
liittolaiseksi, vaan toimi aivan kuin olisi ollut hänen vihollisensa.

Monta kertaa oli Valentine aikonut kertoa kaikki äidinäidilleen, eikä
hän hetkeäkään olisi arkaillut, jos Maximilien Morrelin nimi olisi
ollut Albert de Morcerf tai Raoul de Château-Renaud. Mutta Morrel oli
halpasyntyinen, ja Valentine tiesi varsin hyvin, että ylpeä markiisitar
Saint-Méran halveksi kaikkea, mikä ei ollut aatelista. Hänen täytyi
siis yhä uudelleen painaa salaisuus sieluunsa, sillä jos isä ja
äitipuoli saisivat sen tietää, olisi kaikki hukassa.

Näin kului melkein kaksi tuntia. Rouva Saint-Méran nukkui levottomasti.
Ilmoitettiin notaarin saapuneen.

Vaikka tämä ilmoitus tehtiinkin aivan hiljaa, kohottautui rouva
Saint-Méran vuoteellaan.

-- Notaariko? sanoi hän. -- Käskekää hänet sisään, käskekää hänet
sisään!

Notaari oli ovella ja astui sisään.

-- Mene pois, Valentine, ja jätä minut kahden tämän herran kanssa,
sanoi rouva Saint-Méran.

-- Mutta, äiti...

-- Mene, mene.

Nuori tyttö suuteli äidinäitinsä otsaa ja poistui kuivaten nenäliinalla
silmiään.

Ovella hän tapasi kamaripalvelijan, joka sanoi lääkärin odottavan
salongissa.

Valentine kiiruhti sinne. Lääkäri oli perheen ystävä ja samalla
aikakautensa taitavin, hän piti paljon Valentinesta, jonka hän oli
auttanut maailmaankin. Hänellä oli itsellään melkein Valentinen ikäinen
tytär, mutta tämä oli syntynyt keuhkotautisesta äidistä, ja hän
pelkäsi, että tytär oli tuomittu kuolemaan.

-- Rakas herra Avrigny, sanoi Valentine, -- olemme odottaneet teitä
kärsimättöminä. Mutta sanokaahan ensiksi, miten Madeleine ja Antoinette
voivat?

Madeleine oli Avrignyn tytär ja Antoinette hänen sisarensa tytär.

Avrigny hymyili alakuloisesti.

-- Antoinette voi oikein hyvin, sanoi hän, -- ja Madeleine jokseenkin
hyvin. Mutta tehän olette lähettänyt minua noutamaan? Ei kai isänne tai
rouva Villefort ole sairaana? Ja mitä teihin tulee, niin vaikka
selvästikin olette hermostunut, otaksun, ettette tarvitse minua, kun
ette vain anna mielikuvituksellenne liian suurta valtaa.

Valentine punastui. Avrignyn arvaamiskyky oli melkein ihmeellinen,
sillä hän oli niitä lääkäreitä, jotka hoitivat ruumista hoitamalla
sielua.

-- Olette oikeassa, sanoi Valentine, -- me tarvitsemme teitä
äidinäitini tähden. Tiedättehän, mikä onnettomuus meitä on kohdannut?

-- Minä en tiedä mitään, sanoi Avrigny.

-- Äidinisäni on kuollut, sanoi Valentine koettaen hillitä
nyyhkytyksiään.

-- Markiisi Saint-Méranko?

-- Niin.

-- Äkkiäkö?

-- Niin, halvaukseen.

-- Halvaukseenko? toisti lääkäri.

-- Niin. Äidinäitini on nyt saanut päähänsä, että hänen miehensä, josta
hän ei koskaan ole ollut erossa, kutsuu häntä ja että hän siis kohta
kuolee. Herra Avrigny, pelastakaa äidinäitini!

-- Missä hän on?

-- Huoneessaan notaarin seurassa.

-- Ja miten herra Noirtier voi?

-- Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, äly on kirkas niin kuin
aina, mutta hän on liikkumaton ja mykkä.

-- Ja rakastaa teitä yhtä paljon kuin ennenkin, rakas lapsi?

-- Niin, huokasi Valentine, -- hän rakastaa minua paljon.

-- Kukapa ei teitä rakastaisi! Entä mikä äidinäitiänne vaivaa?

-- Hän on kummallisen hermostunut ja nukkuu levottomasti. Hän väitti
tänä aamuna, että hänen sielunsa oli liidellyt ruumiin yläpuolella ja
nähnyt sen nukkuvan. Sehän on kuumehoureilua. Hän väitti, että haamu
oli tullut huoneeseen ja kilistänyt pöydällä olevaa lasiakin.

-- Kummallista, sanoi lääkäri. -- Minä en tietänyt, että rouva
Saint-Méran näki näkyjä.

-- Ensi kerran minäkin hänet tällaisena näin, sanoi Valentine, -- ja
oikein säikähdin tänä aamuna, luulin hänen tulleen hulluksi.
Tunnettehan isäni, herra Avrigny, hän on hyvin vakava mies; no niin,
isäänikin se teki hyvin syvän vaikutuksen.

-- Saammepahan nähdä, sanoi Avrigny. -- Kertomuksenne tuntuu hyvin
omituiselta.

Notaari tuli markiisittaren huoneesta. Valentinelle mentiin
ilmoittamaan, että hänen äidinäitinsä oli yksin.

-- Menkää hänen luokseen, sanoi hän lääkärille.

-- Entä te?

-- Minä en uskalla tulla, hän kielsi minua lähettämästä noutamaan
teitä. Sitä paitsi, sanoittehan itse, että minä olen kiihtynyt,
hermostunut, voin pahoin; lähden vähäksi aikaa puutarhaan kävelemään.

Lääkäri puristi Valentinen kättä, ja hänen noustessaan portaita ylös
tyttö lähti puutarhaan.

Meidän ei tarvitse selittää, missä puutarhan osassa Valentine
mieluimmin liikkui. Tehtyään pari kolme kierrosta talon edessä olevalla
nurmikolla, poimittuaan ruusun pannakseen sen tukkaansa tai vyöhönsä,
hän läksi kulkemaan käytävää pitkin penkin luo, ja penkiltä hän meni
ristikkoportille.

Tällä kertaa Valentine tapansa mukaan teki pari kolme kierrosta
kukkiensa keskellä, mutta ei poiminut niitä, sillä suru kielsi häntä
koristautumasta kukilla. Sitten hän jatkoi matkaansa. Lähestyessään
ristikkoporttia hän oli kuulevinaan nimeään lausuttavan.

Ääni tuli yhä selvemmäksi, ja hän tunsi sen Maximilienin ääneksi.



73. Lupaus


Se oli todellakin Morrel, joka eilispäivän illasta asti oli kärsinyt
kovia tuskia. Rakastavaisille ominaisella vaistolla hän aavisti, että
rouva Saint-Méranin paluun ja markiisin äkillisen kuoleman johdosta
Villefort'in perheessä tapahtuisi sellaista, mikä vaikuttaisi hänen ja
Valentinen rakkauteen.

Niin kuin kohta saamme kuulla, oli hänen aavistuksensa ollut oikea,
eikä pelko, jonka vallassa hän oli syöksynyt ristikkoportin luo,
suinkaan ollut kuviteltua.

Mutta Valentine ei odottanut Morrelia, sillä tähän aikaan päivästä he
eivät yleensä toisiaan tavanneet, ja vain sattuma tai pikemminkin
onnekas vaisto oli johdattanut Valentinen puutarhaan. Hänet nähdessään
Morrel huusi häntä nimeltä. Valentine juoksi portille.

-- Te, tähän aikaan! sanoi hän.

-- Niin, ystävä-raukka, vastasi Morrel, -- tulen kuulemaan ja tuomaan
huonoja uutisia.

-- Tämä on siis onnettomuuden talo, sanoi Valentine. -- Puhukaa,
Maximilien, vaikka onnettomuuden mitta näyttääkin jo olevan
kukkuroillaan.

-- Rakas Valentine, sanoi Maximilien koettaen hillitä
mielenliikutustaan voidakseen puhua tyynesti, -- kuulkaahan minua. Se,
mitä nyt aion sanoa, on hyvin tärkeätä. Milloin aiotte mennä naimisiin?

-- En tahdo salata teiltä mitään, sanoi Valentine vuorostaan. -- Tänä
aamuna puhuttiin avioliitostani, ja äidinäitini, jolta odotin tukea,
onkin asettunut tämän avioliiton puolelle, jopa toivoo sitä niin
kiihkeästi, että heti kun herra d'Epinay saapuu, kirjoitetaan
avioliittosopimus.

Huokaus nousi nuoren miehen rinnasta, ja hän katseli tyttöä kauan ja
murheellisena.

-- Kuinka kauheata onkaan kuulla rakastamansa naisen suusta tuomionsa:
"Kärsimyksenne hetki on päätetty, muutaman tunnin päästä se alkaa."
Mutta mitä siitä, senhän täytyy tapahtua, enkä voi sitä omasta
puolestani estää. No niin, olette siis huomenna Franz d'Epinayn vaimo,
sillä hän on tänä aamuna saapunut Pariisiin.

Valentine huudahti.

-- Olin tunti sitten kreivi Monte-Criston luona, kertoi Morrel. -- Me
puhelimme, hän kotianne kohdanneesta onnettomuudesta ja minä teidän
surustanne, kun äkkiä ajoivat vaunut pihaan. En ole tätä ennen uskonut
aavistuksiin, mutta nyt uskon. Kuullessani vaunujen tulevan aloin
väristä. Kohta kuulin askelia portailta. Komendantin askelten kaiku ei
voinut Don Juania sen enempää kauhistuttaa kuin näiden askelten ääni
minua. Ovi aukeni, Albert de Morcerf astui huoneeseen, ja minä aloin jo
epäillä aavistustani, kun hänen jäljestään tulee toinen nuori mies,
jonka nähdessään kreivi huudahtaa: "Ah, paroni Franz d'Epinay!"
Tarvitsin kaiken voimani ja rohkeuteni pysyäkseni tyynenä. Ehkä
kalpenin, ehkä vapisin, mutta hymy säilyi huulillani. Mutta viiden
minuutin päästä poistuin enkä ollut kuullut ainoatakaan sanaa siitä,
mitä sinä aikana lausuttiin. Olin aivan masentunut.

-- Maximilien parka! lausui Valentine.

-- Ja tässä nyt olen, Valentine. Vastatkaa nyt minulle elämän ja
kuoleman uhalla: mitä aiotte tehdä?

Valentine painoi päänsä kumaraan. Hän oli aivan murtunut.

-- Kuulkaahan, sanoi Morrel, -- ette ensi kertaa ajattele meidän
asemaamme. Se on vakava, painostava, uhkaava. Minun mielestäni emme saa
antautua lohduttoman epätoivon valtaan. Tehkööt niin ne, jotka
nauttivat tuskasta ja tahtovat juoda kyyneliään. Sellaisiakin ihmisiä
on, ja Jumala varmaankin taivaassa palkitsee heitä siitä, että he ovat
olleet niin alistuvaisia täällä maan päällä. Mutta jos ihmisessä on
taisteluintoa, ei hän jätä kallista aikaa käyttämättä, vaan antaa
kohtalolle takaisin ne iskut, jotka se on iskenyt. Tahdotteko taistella
kieroa onnea vastaan, Valentine? Vastatkaa, sillä sitä tulin teiltä
kysymään.

Valentine vapisi ja katsoi kauhistuneena Morreliin. Hän ei koskaan
ollut ajatellutkaan vastustaa isäänsä, äidinäitiään, koko sukuaan.

-- Mitä sanottekaan? kysyi Valentine. -- Ja mitä sanotte
taistelemiseksi? Sanokaa sitä jumalattomuudeksi! Minäkö taistelisin
isäni määräyksiä, kuolevan äidinäitini tahtoa vastaan! Se on
mahdotonta!

Morrel liikahti.

-- Olette siksi jalo mies, että voitte minua ymmärtää, sanoi Valentine,
-- ettekä väitä vastaan. Minäkö taistelisin! Jumala siitä minua
varjelkoon! Ei, ei, kokoan kaiken aikaa voimani taistellakseni itseäni
vastaan ja juodakseni kyyneleni, niin kuin äsken sanoitte. Koskaan en
voi tuottaa isälleni murhetta enkä katkeroittaa äidinäitini viimeisiä
hetkiä.

-- Olette aivan oikeassa, sanoi Morrel tyynesti.

-- Millä äänellä te tuon sanotte! huudahti Valentine loukkaantuneena.

-- Sanon sen niin kuin sen lausuu teitä ihaileva mies, neiti, jatkoi
Maximilien.

-- Neiti! huudahti Valentine. -- Neiti! Voi teitä itsekästä miestä!
Näette, että olen epätoivoissani ettekä ole minua ymmärtävinänne.

-- Erehdytte, ja minä päinvastoin ymmärrän teitä erinomaisen hyvin.
Ette tahdo pahoittaa herra Villefort'in mieltä, ette vastustaa
markiisitarta, ja huomenna allekirjoitatte avioliittosopimuksen, joka
sitoo teidät puolisoonne.

-- Mutta hyvä Jumala, enhän voi muuta tehdä!

-- Älkää vedotko minuun, neiti, sillä olen tässä asiassa huono tuomari,
ja itsekkyyteni sokaisee minut, vastasi Maximilien. Käheä ääni ja
nyrkkiin pusertuneet kädet osoittivat, kuinka miehen epätoivo yhä vain
kasvoi.

-- Mitä siis olisitte minulle ehdottanut, jos olisin taipunut
toivomuksiinne? Vastatkaahan. Nyt ei ole kysymys loukkaamisesta, vaan
neuvokaa minua.

-- Sanotteko tuon täydellä todella, Valentine, ja voinko antaa teille
neuvon?

-- Voitte kyllä, rakas Maximilien, sillä jos se on hyvä, niin noudatan
sitä. Tiedättehän, kuinka hellästi teitä rakastan.

-- Valentine, sanoi Morrel irroittaen kokonaan laudan, joka oli
hellinnyt paikaltaan, -- antakaa minulle kätenne todistukseksi siitä,
että annatte anteeksi suuttumukseni. Pääni on aivan sekaisin, ja tunnin
ajan ovat mitä mielettömimmät ajatukset sitä kiertäneet. Siinä
tapauksessa, että noudattaisitte neuvoani...

-- No niin...! Mikä tuo neuvo on?

Nuori tyttö nosti silmänsä taivasta kohden ja huokaisi.

-- Olen vapaa, sanoi Maximilien, -- olen siksi rikas, että varani
riittävät meille molemmille. Ja minä vannon, että ennen kuin painan
huuleni otsallenne, olette vaimoni.

-- Saatatte minut aivan vapisemaan, sanoi tyttö.

-- Seuratkaa minua, jatkoi Morrel. -- Minä vien teidät sisareni luo,
joka ansaitsee tulla sisareksenne. Lähdemme Algeriaan, Englantiin,
Amerikkaan, ellette mieluummin siirry kanssani johonkin maaseudun
kolkkaan, jossa odotamme Pariisiin-paluutamme, kunnes ystävämme ovat
ennättäneet voittaa sukunne vastustukset.

Valentine pudisti päätään.

-- Odotin tuota, Maximilien, sanoi hän.

-- Se on mieletön neuvo, ja olisin teitä mielettömämpi, ellen heti ensi
hetkenä pidättäisi teitä sanomalla: Mahdotonta, Maximilien, mahdotonta!

-- Alistutte siis kohtaloonne, olkoon se millainen tahansa,
koettamattakaan muuttaa sitä toiseksi? totesi Morrel jälleen
synkistyen.

-- Niin, vaikka se tuottaisi minulle kuoleman.

-- Sanon siis kerran vielä, Valentine, että olette oikeassa, lausui
Morrel. -- Minähän tässä olen hullu, ja näette, että intohimo
sokaisee selvimmänkin järjen. Kiitos siis teille, joka ajattelette
intohimottomasti. Olkoon niin, asia on päätetty. Huomenna teidät
erottamattomasti yhdistetään Franz d'Epinayhin, ei tuollaisella
teatteritempulla, joka on keksitty huvinäytelmien loppua varten ja jota
sanotaan avioliittosopimuksen allekirjoitukseksi, vaan omasta vapaasta
tahdostanne.

-- Te saatatte jälleen minut aivan epätoivoon, Maximilien, sanoi
Valentine. -- Väännätte tikaria haavassa! Mitä tekisitte, jos sisarenne
noudattaisi tuollaista neuvoa, jollaisen minulle annatte?

-- Hyvä neiti, sanoi Morrel katkerasti, -- olen itsekäs, niin kuin
äsken sanoitte, enkä ajattele, mitä muut tekisivät siinä tilassa kuin
minä, vaan mitä itse tekisin. Ajattelen, että olen tuntenut teidät
vuoden ajan, että tutustumisestamme asti olen rakentanut onneni teidän
rakkaudellenne. Ajattelen, että koitti päivä, jolloin sanoitte
rakastavanne minua ja että siitä hetkestä alkaen en muuta toivonut kuin
saada teidät omakseni, sillä siitä riippui elämäni. En ajattele enää
mitään, sanon vain, että kohtalo on kääntynyt toiseksi, että luulin
omistavani taivaan ja olenkin sen menettänyt. Joka päivähän tapahtuu
sellaista, että pelaaja menettää ei ainoastaan sitä, minkä omistaa,
vaan senkin, mitä ei omista.

Morrel lausui nämä sanat aivan tyynesti. Valentine katsoi häneen jonkin
aikaa tutkivasti sallimatta Morrelin katseen tunkeutua niin syvälle,
että mies olisi nähnyt, mikä hämminki hänen sydämessään vallitsi.

-- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Valentine.

-- Minulla on kunnia sanoa teille hyvästi, neiti, ja otan
todistajakseni Jumalan, joka kuulee sanani ja näkee sydämeni syvyyteen,
että toivotan teille elämää, joka on niin tyyni, niin onnellinen ja
niin täynnä ajatuksia muista, että siellä ei ole tilaa minulle.

-- Voi! huudahti Valentine.

-- Hyvästi, Valentine, hyvästi! Morrel kumarsi.

-- Minne aiotte nyt mennä? kysyi tyttö ojentaen kätensä ristikon läpi
ja tarttuen nuoreen mieheen, sillä hän ymmärsi oman sielunsa
levottomuudesta, että rakastetun tyyneys ei voinut olla muuta kuin
teeskentelyä. -- Minne aiotte?

-- Lähden pois ja koetan olla enää tuottamatta mitään häiriötä
sukuunne. Rupean esikuvaksi kaikille uskollisille kunnon miehille,
jotka joutuvat samaan asemaan kuin minäkin.

-- Ennen kuin lähdette, sanokaa, mitä aiotte tehdä, Maximilien?

Nuori mies hymyili alakuloisesti.

-- Puhukaa! Puhukaa! intti Valentine. -- Minä rukoilen teitä, puhukaa!

-- Onko mielipiteenne siis muuttunut, Valentine?

-- Eihän se voi, onneton, tiedättehän sen varsin hyvin, huudahti nuori
tyttö.

-- Hyvästi siis, Valentine!

Valentine ravisti porttia niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen
siihen pystyvänkään. Ja kun Morrel lähti, työnsi tyttö molemmat kätensä
ristikon läpi, pani ne ristiin ja väänteli niitä huudahtaen:

-- Mitä aiotte? Tahdon sen tietää! Minne menette?

-- Olkaa rauhassa, Maximilien pysähtyi kolmen askelen päähän portista,
-- en aio tehdä toista ihmistä vastuunalaiseksi niistä iskuista, jotka
kohtalo on minulle varannut. En aio etsiä käsiini herra Franzia
haastaakseni hänet kaksintaisteluun, surmatakseni hänet, sehän olisi
mieletöntä. Mitä tämä asia herra Franziin kuuluu? Hän näki minut tänä
aamuna ensi kerran, hän on jo unohtanutkin minut. Hän ei tietänyt
minusta mitään, kun omaisenne määräsivät teidät toisillenne. Minulla ei
siis ole mitään tekemistä herra Franzin kanssa, ja vannon, etten
mitenkään tule hänelle kostamaan.

-- Mutta kenelle siis kostatte, minulleko?

-- Teille, Valentine! Jumala siitä minua varjelkoon! Nainen on pyhä,
nainen, jota mies rakastaa, on loukkaamaton!

-- Itsellenne siis, onneton, itsellenne?

-- Minähän olen syyllinen, enkö olekin? sanoi Morrel.

-- Maximilien, tulkaa tänne, sanoi Valentine, -- tulkaa tänne, minä
tahdon.

Maximilien lähestyi hellästi hymyillen, ja ellei hän olisi ollut kovin
kalpea, olisi luullut häntä täysin tyyneksi.

-- Kuulkaa minua, rakkaani, armas Valentine, sanoi hän sointuvalla,
vakavalla äänellä, -- te ja minä emme ole koskaan hautoneet sellaisia
ajatuksia, joita olisimme saaneet hävetä maailman, vanhempiemme ja
Jumalan edessä. Me voimme lukea toisen sydämen ajatukset aivan kuin
kirjasta. En ole koskaan ollut romanttinen, en ole haaveileva sankari,
en kuvittele olevani Manfred tai Antony, mutta, käyttämättä kauniita
sanoja, valoja ja vakuutuksia, olen elämäni rakentanut teidän varaanne.
Te voitte hylätä minut, siihen teillä on oikeus, mutta olen sanonut sen
jo kerran ja sanon uudelleen, jos minut hylkäätte, on elämäni mennyttä.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin väistytte luotani, olen yksin
maailmassa. Sisareni on onnellinen miehensä kanssa; hänen puolisonsa on
vain lankoni, siis mies, jonka yhteiskunnallinen sovinnaisuus sitoo
minuun; kukaan ei siis tarvitse elämääni, joka on käynyt minulle
tarpeettomaksi. Aion tehdä näin: odotan viimeiseen hetkeen asti, siksi,
kunnes olette naimisissa. En tahdo menettää pienintäkään
mahdollisuutta, mitä sattumalla voi olla meille varattuna: herra Franz
voi kuolla; sinä hetkenä, jona lähestytte alttaria, voi salama iskeä
maahan. Kuolemaantuomittu pitää ihmeitä mahdollisina, niin pian kuin on
kysymyksessä hänen elämänsä. Odotan siis, niin kuin sanoin, viimeiseen
asti, ja kun onnettomuuteni on varma, kun ei mitään toivoa enää ole,
silloin kirjoitan avomielisen kirjeen langolleni ja toisen
poliisiprefektille, joissa ilmoitan aikeistani, ja ammun kuulan otsaani
jossakin metsän reunassa, vallihaudan partaalla, virran rannalla, niin
totta kuin olen Ranskan rehellisimmän miehen poika.

Valentine vapisi suonenvedontapaisesti. Hänen kätensä irtautuivat
portista, käsivarret lysähtivät alas, ja suuret kyynelet virtasivat
pitkin hänen poskiaan. Nuori mies seisoi hänen edessään synkkänä ja
päättäväisenä.

-- Armahtakaa, armahtakaa minua, sanoi Valentine, -- lupaattehan jäädä
elämään, lupaattehan?

-- En, kautta kunniani, sanoi Maximilien. -- Mutta mitä te siitä
välitätte? Olettehan tehnyt velvollisuutenne, ja omatuntonne on tyyni.

Valentine vaipui polvilleen pidellen sydäntään, joka oli
halkeamaisillaan.

-- Maximilien, sanoi hän, -- Maximilien, ystäväni, todellinen veljeni
maan päällä ja puolisoni taivaassa, minä rukoilen sinua, tee niin kuin
minäkin, elä ja kärsi. Kerran kuitenkin kohtaamme jälleen toisemme.

-- Hyvästi, Valentine, sanoi Morrel.

-- Jumalani! sanoi Valentine nostaen ylevin ilmein kätensä kohden
taivasta. -- Sinä näet, että olen tehnyt kaiken pysyäkseni nöyränä
tyttärenä. Olen anonut, rukoillut, pyytänyt. Hän ei kuule rukouksiani,
ei pyyntöjäni, ei kyyneliäni. No niin, jatkoi hän kuivaten kyynelensä
ja kooten koko tarmonsa, -- en tahdo kuolla omantunnonvaivoihin,
mieluummin kuolen häpeään. Te saatte elää, Maximilien, en kuulu
kenellekään muulle kuin teille. Minä hetkenä? Mihin aikaan? Hetikö?
Määrätkää, käskekää, minä tottelen.

Morrel, joka jälleen oli astunut muutaman askelen poistuakseen, oli
uudelleen palannut ja sanoi ilosta kalpeana ja ojentaen portin lävitse
molemmat kätensä Valentinelle:

-- Valentine, rakas ystävä, älkää puhuko minulle noin, antakaa minun
mieluummin kuolla. Ei saa olla kysymys pakosta, jos todella rakastatte
minua yhtä paljon kuin minä teitä? Jos säälistä pakotatte minut jäämään
eloon, niin mieluummin kuolen.

-- Kuka oikeastaan on minua maailmassa rakastanut? Hän, sopersi
Valentine. -- Kuka on minua suruissani lohduttanut? Hän. Mistä toivoni
on saanut tukea, katseeni varmuutta, missä vertavuotava sydämeni saanut
rauhan? Hänen luotaan, aina vain hänen luotaan. Niin, sinä olet tällä
kertaa vuorostasi oikeassa. Maximilien, minä seuraan sinua, jätän isäni
kodin, kaikki. Kuinka kiittämätön olenkaan! huudahti Valentine. --
Kaikki jätän ... isoisä-raukankin!

-- Ei, sanoi Maximilien, -- sinä et heitä jätä. Herra Noirtier on
osoittanut tuntevansa sympatiaa minua kohtaan. No niin, ennen pakoasi
ilmoitat hänelle kaikki. Hänen suostumuksensa puolustaa tekoasi Jumalan
edessä. Heti naimisiin mentyämme hän tulee luoksemme. Yhden lapsen
sijasta hän saa kaksi. Olet kertonut minulle, millä tavoin hän ilmaisee
sinulle ajatuksensa ja miten sinä vastaat. Pian minäkin opin tämän
merkkikielen, Valentine. Minä lupaan sinulle, että epätoivon sijasta,
joka nyt näyttää meitä uhkaavan, saammekin onnen!

-- Katsohan, Maximilien, kuinka voimakas vaikutus sinulla on minuun.
Sinä saatat minut melkein uskomaan sanojasi. Ja kuitenkin tuo kaikki on
aivan mieletöntä, sillä isäni kiroaa minut. Minä tunnen hänen
taipumattoman sydämensä, hän ei koskaan anna tätä anteeksi. Maximilien,
jos jollakin keinolla, rukouksilla, sattuman avulla voin viivyttää
avioliittoa, niin lupaatteko siinä tapauksessa odottaa?

-- Sen vannon, ja vannokaa te minulle, ettei tuosta kamalasta
avioliitosta tule mitään, että vaikka teidät vietäisiin viranomaisten
ja papin eteen, aina vastaatte kieltävästi?

-- Sen vannon, Maximilien, kaiken sen nimessä, mikä minulle on
maailmassa pyhintä, äitini muiston nimessä!

-- Odottakaamme siis, sanoi Morrel.

-- Niin, odottakaamme, jatkoi Valentine ja hengitti helpotuksesta tämän
sanan kuullessaan. -- Mehän voimme vielä pelastua.

-- Minä luotan teihin, Valentine, sanoi Morrel, -- kaikki, mitä teette,
on oikein. Mutta ellei rukouksistanne välitetä, jos isänne, jos rouva
Saint-Méran vaativat, että Franz d'Epinay kutsutaan huomenna
allekirjoittamaan avioliittosopimusta...

-- Silloin muistan lupaukseni.

-- Ette allekirjoita...

-- Vaan tulen etsimään teitä ja yhdessä pakenemme. Mutta siihen asti
älkäämme kiusatko Jumalaa. Älkäämme tavatko toisiamme. Suorastaan ihme,
kohtalon sallima on ollut, ettei meitä tähän asti ole yllätetty, sillä
jos se olisi tapahtunut, niin meillä ei enää olisi mitään
pelastuskeinoa.

-- Olette oikeassa, Valentine. Mutta millä tavoin saan tietää...

-- Notaarin, herra Deschamps'in välityksellä.

-- Minä tunnen hänet.

-- Ja minulta itseltäni. Kirjoitan teille. Hyvä Jumala, onhan tämä
avioliitto minulle aivan yhtä vastenmielinen kuin teillekin!

-- Hyvä, hyvä, kiitos, armas Valentine, sanoi Morrel. -- Asia on siis
päätetty, heti kun saan tietää hetken, tulen tänne, ja te kiipeätte
muurin yli minun syliini. Kaikki tapahtuu helposti. Aitauksen toisella
puolella odottavat vaunut, nousemme niihin, ja minä vien teidät
sisareni luo. Siellä me joko hiljaisuudessa tai julkisesti -- miten
vain tahdotte -- vetoamme voimaamme ja omaan tahtoomme emmekä anna
itseämme teurastaa niin kuin lampaat, joilla ei ole puolustuksekseen
mitään muuta kuin valituksensa.

-- Asia on päätetty, sanoi Valentine. -- Nyt minä vuorostani sanon:
Maximilien, te teette oikein.

-- Oh!

-- No, oletteko vaimoonne tyytyväinen? kysyi nuori tyttö surullisesti.

-- Rakas Valentine, "olen"-sana ei riitä vastaukseksi.

-- Sanokaa se kuitenkin.

Valentine oli painanut huulensa lähemmäksi ristikkoa, ja hänen sanansa
yhdessä raikkaan henkäisyn kanssa leyhyivät Morrelin huulille.

-- Näkemiin, sanoi Valentine erottautuen tästä onnestaan, -- näkemiin!

-- Saanhan teiltä kirjeen?

-- Saatte.

-- Kiitos, rakas vaimoni! Näkemiin.

Kuului viattoman lentosuudelman ääni, ja Valentine katosi lehmuksien
suojaan.

Morrel kuunteli, kunnes ei enää kuulunut tytön hameen kahinaa
pensastossa eikä hänen askeliaan hiekkakäytävällä. Sitten hän nosti
silmänsä taivasta kohden ja hymyili kiittäen taivasta siitä, että sai
osakseen näin suuren rakkauden.

Maximilien palasi kotiinsa ja odotti koko sen päivän ja koko
seuraavankin saamatta mitään tietoa. Vasta sitä seuraavana päivänä
kello kymmenen aamulla, juuri kun hän oli lähdössä notaarin, herra
Deschamps'in luo, hän sai postissa kirjeen, jonka tunsi Valentinen
lähettämäksi, vaikkei koskaan ollutkaan nähnyt hänen käsialaansa.

Kirje oli seuraava:

    Kyynelet, rukoukset eivät ole auttaneet. Eilen olin kaksi tuntia
    Saint-Philippe-du-Roulen kirkossa ja rukoilin hartaasti Jumalaa.
    Jumala on taipumaton samoin kuin ihmisetkin, ja avioliittosopimus
    on päätetty allekirjoittaa tänä iltana kello yhdeksän.

    Minulla on vain yksi lupaus, samoin kuin minulla on vain yksi
    sydänkin. Lupaukseni olen antanut Teille, sydämeni kuuluu Teille!

    Tänä iltana siis neljännestä vailla yhdeksän ristikon luona.

    Teidän vaimonne Valentine de Villefort.

    P.S. Äidinäiti-raukka voi yhä huonommin. Eilen hänen kiihkeä
    mielentilansa muuttui hourailuksi, tänään hänen hourailunsa on
    melkein hulluutta.

    Teidän täytyy rakastaa minua paljon voidakseni unohtaa, missä
    tilassa hänet jätän.

    Luulen, että isoisä Noirtier'lta on salattu, että tänä iltana
    tapahtuu avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.

Morrel ei tyytynyt Valentinen antamiin tietoihin. Hän meni notaarin
luo, joka vahvisti uutisen, että avioliittosopimus allekirjoitettaisiin
saman päivän iltana kello yhdeksän.

Sitten hän meni Monte-Criston luo. Täällä hän sai kuulla lisää. Franz
oli käynyt ilmoittamassa tästä juhlatilaisuudesta, rouva Villefort oli
omasta puolestaan kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi, ettei voinut
kutsua kreiviä tähän tilaisuuteen saapumaan, koska markiisi
Saint-Méranin kuolema ja hänen leskensä terveydentila antoi
tilaisuudelle alakuloisen leiman, eikä rouva Villefort tahtonut millään
tavoin synkistää kreivin mieltä, vaan toivoi hänelle kaikkea
mahdollista onnea.

Edellisenä päivänä oli Franz esitelty markiisitar Saint-Méranille, joka
tätä varten oli hetkeksi noussut vuoteestaan.

Morrel oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei kreivin terävä silmä
voinut olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi Monte-Cristo olikin hänelle
ystävällisempi kuin koskaan ennen, niin ystävällinen, että Morrel oli
jo kertomaisillaan hänelle kaikki. Mutta hän muisti Valentinelle
antamansa lupauksen ja säilytti salaisuuden.

Nuori mies luki pariinkymmeneen kertaan päivän kuluessa Valentinen
kirjeen ja vannoi yhä uudelleen, että hän tekisi Valentinen
onnelliseksi. Tyttö, joka tekee noin rohkean päätöksen, saa vaatia
mieheltä paljon! Totisesti, hän ansaitsee suurta rakkautta mieheltä,
jonka tähden hän kaiken uhraa! Hän on samalla kuningatar ja vaimo, ja
miehen tulee kiittää ja rakastaa häntä koko sielullaan.

Maximilien oli järjestänyt kaikki pakoa varten. Aitauksen ruohikkoon
oli kätketty kahdet tikapuut; keveät vaunut, joita hän itse aikoi
ohjata, odottivat. Ei palvelijoita, ei lyhtyjä. Vasta ensimmäisessä
kadunkäänteessä hän aikoi sytyttää lyhdyt, sillä hänen täytyi varoa
joutumasta poliisin käsiin.

Aika ajoin Morrelin koko ruumis värisi. Hän ajatteli hetkeä, jolloin
hän muurin harjalla auttaa Valentinea laskeutumaan tikapuita alas ja
saa pitää sylissään vapisevaa olentoa, jonka kättä hän vain oli tähän
asti pusertanut ja sormia suudellut.

Mutta kun iltapäivä tuli ja aika läheni, tunsi Morrel tarvetta saada
olla yksin. Hänen verensä sykki levottomasti, vähäpätöisimmätkin
kysymykset, ystävän äänikin olisi voinut häntä ärsyttää. Hän sulkeutui
huoneeseensa ja koetti lukea, mutta ei ymmärtänyt lukemastaan mitään ja
heitti lopulta kirjan pois miettiäkseen yhä uudelleen pakotuumansa
kaikkia yksityiskohtia.

Lopulta määräaika koitti.

Ei koskaan ole rakastunut mies antanut kellojen käydä rauhassa. Morrel
hypisteli niin paljon omiaan, että ne kello kuudelta jo näyttivät
puoli yhdeksää. Hän arveli, että oli aika lähteä, sillä vaikka
avioliittosopimus oli määrä allekirjoittaa vasta yhdeksältä,
ei Valentine kenties odottaisikaan siihen asti. Kun siis Morrel
oman pöytäkellonsa mukaan puoli yhdeksän läksi asunnostaan
Meslay-kadun varrelta, saapui hän aitauksen luo silloin, kun
Saint-Philippe-du-Roulen kello löi kahdeksan.

Hän kätki hevosen ja vaunut erääseen rappeutuneeseen vajaan, jossa hän
usein itsekin oli piileksinyt.

Aurinko laski, ja puutarhan puut näyttivät enää vain isoilta mustilta
läiskiltä.

Silloin Morrel hiipi sykkivin sydämin katsomaan ristikon aukosta.
Ketään ei näkynyt.

Kello löi puoli yhdeksän.

Puoli tuntia kului odotukseen. Morrel käveli edestakaisin ja kävi vähän
väliä kurkistamassa portin raosta. Puutarha tuli yhä tummemmaksi ja
hiljaisemmaksi, mutta hän tähyili turhaan valkoista pukua, kuulosti
turhaan askelten ääntä.

Puiden välitse häämöttävä talo pysyi pimeänä, eikä mikään osoittanut,
että talossa toimitettaisiin niin tärkeää tehtävää kuin on
avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.

Morrel katsoi kelloaan, se oli neljännestä vailla kymmenen. Mutta pian
kirkonkello, jonka hän oli jo kuullut lyövän jonkin kerran, oikaisi
taas hänen erehdyksensä ja löi puoli kymmenen.

Hän oli jo odottanut puoli tuntia kauemmin kuin Valentine oli
määrännyt.

Nuoren miehen sydän kärsi kauheita tuskia, ja jokainen sekunti osui
hänen sydämeensä kuin lyijyvasaran isku.

Pieninkin lehtien kahina, heikoinkin tuulen leyhäys tarttui hänen
korvaansa ja sai hien virtaamaan hänen otsaltaan. Vihdoin hän aivan
vapisten nosti tikapuut muurin nojaan ja astui ensimmäiselle tikkaalle,
ettei hetkeäkään menisi hukkaan.

Kello löi kymmenen.

-- Avioliittosopimuksen allekirjoittaminen ei mitenkään voi kestää näin
kauan, ellei jotakin aivan odottamatonta ole tapahtunut, ajatteli hän.
-- Olen tuuminut, kuinka kauan toimitus kestää, olen laskenut jokaisen
pienimmänkin yksityiskohdan. Jotakin on tapahtunut.

Vuoroin hän käveli edestakaisin portin edessä, vuoroin painoi polttavan
otsansa kylmää ristikkoa vastaan. Oliko Valentine pyörtynyt sopimuksen
allekirjoituksen jälkeen, oliko häntä estetty pakenemasta? Sitä
ajatellessaan Morrel tuli epätoivoiseksi. Lopulta hän oli varma, että
Valentinen voimat olivat pakomatkalla pettäneet ja että hän oli
kaatunut pyörtyneenä keskelle puutarhan käytävää.

-- Jos niin on käynyt, huudahti nuori mies kavuten kiireesti tikapuita
ylös, -- menetän hänet ja olen itse siihen syypää.

Kuvitelma vahvistui vahvistumistaan. Hänen silmänsä, jotka koettivat
nähdä pimeässä, olivat huomaavinaan valkoisen olennon viruvan
käytävällä. Morrel uskalsi viimein huutaakin ja oli kuulevinaan heikkoa
valitusta.

Kello löi puoli yksitoista. Hän ei voinut enää odottaa. Mitä tahansa
oli saattanut tapahtua. Hänen ohimosuonensa sykkivät kiivaasti, maailma
pimeni hänen silmissään. Hän kiipesi muurin yli ja hyppäsi toiselle
puolelle.

Hän oli Villefort'in alueella ja oli tunkeutunut sinne luvattomasti.
Hän tiesi kyllä, mitä seurauksia siitä voisi koitua, mutta kun hän
kerran oli mennyt näin pitkälle, ei hän enää voinut peräytyä.

Vähän ajan kuluttua hän oli puiston toisessa laidassa ja saattoi nähdä
koko talon.

Sen sijaan että valo olisi välkkynyt jokaisesta ikkunasta, niin kuin
olisi ollut luonnollista juhlahetkenä, oli talo melkein pimeä. Vain
rouva Saint-Méranin ikkunoiden takaa häilyi valo kuin virvatuli. Toinen
valo pysyi liikkumattomana punaisten verhojen takana. Nämä verhot
olivat rouva Villefort'in makuuhuoneessa.

Morrel arvasi tämän kaiken. Hän oli niin monta kertaa yksinäisyydessään
ajatellut, missä Valentine liikkui, ja mielessään sommitellut talon
pohjapiirustuksen, että hän tunsi talon tarkoin, vaikka ei koskaan
ollut siellä käynytkään.

Nuori mies kauhistui vielä enemmän tätä pimeyttä ja hiljaisuutta kuin
Valentinen poissaoloa.

Mielettömänä, tuskasta hulluna, päättäen voittaa kaikki esteet
saadakseen nähdä Valentinen ja päästäkseen selvyyteen onnettomuudesta,
jonka hän aavisti tapahtuneen, Morrel aikoi juuri lähteä menemään
nurmikon poikki, kun tuuli etäältä toi hänen korvaansa puhetta.

Tämän kuullessaan hän astui askelen taaksepäin. Hän oli jo puoliksi
tullut puiden suojasta esiin; nyt hän vetäytyi takaisin pimentoon ja
pysytteli liikkumattomana ja vaiti.

Hän oli tehnyt päätöksensä. Jos Valentine tulisi yksinään, ilmaisisi
hän läsnäolonsa parilla sanalla; jos Valentine oli jonkun seurassa,
näkisi hän ainakin, ettei tytölle ollut mitään pahaa tapahtunut;
jos tulijat olivat outoja, kuulisi hän muutaman sanan heidän
keskustelustaan ja pääsisi selvyyteen siitä, mitä oli tapahtunut.

Pilvi siirtyi kuun päältä, ja Morrel näki ovella Villefort'in ja hänen
seurassaan mustapukuisen miehen. He astuivat portaita alas ja lähenivät
puistoa. Tuskin he olivat astuneet muutaman askelen, kun Morrel tunsi
mustapukuisen miehen tohtori Avrignyksi.

Nähdessään heidän tulevan nuori mies aivan vaistomaisesti peräytyi,
kunnes törmäsi keskellä puistoa olevan sykomorin runkoon. Siihen hänen
täytyi pysähtyä.

Lopulta hiekka lakkasi narskumasta miesten jalkojen alla.

-- Hyvä tohtori, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, -- taivas on
todellakin päättänyt tuhota meidät. Mikä kamala kuolema! Mikä
salamanisku! Älkää koettakokaan lohduttaa minua. Haava on liian veres
ja liian syvä! Kuollut, kuollut!

Kylmä hiki nousi nuoren miehen otsalle, ja hänen hampaansa kalisivat.
Kuka oli kuollut tässä talossa, mikä oli taivaan kirous?

-- Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri äänellä, joka vain lisäsi
nuoren miehen kauhua, -- en voi nyt lohduttaa teitä, päinvastoin.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi kuninkaallinen prokuraattori kauhistuneena.

-- Tarkoitan, että teitä kohdanneen onnettomuuden takana on ehkä toinen
vielä tätä suurempi.

-- Hyvä Jumala, sanoi Villefort pannen kätensä ristiin, -- mitä vielä
aiotte minulle ilmaista?

-- Olemmehan aivan kahden, ystäväni?

-- Olemme, aivan kahden. Mutta mitä tämä varovaisuus merkitsee?

-- Sitä, että minun täytyy tehdä teille kamala tunnustus, sanoi
tohtori. -- Istukaamme.

Villefort pikemmin putosi kuin istahti eräälle penkille. Tohtori seisoi
hänen edessään ja laski kätensä hänen olalleen. Morrel piteli toisella
kädellään jääkylmää otsaansa ja hillitsi toisella sydäntään, ettei sen
sykintä kuuluisi.

-- Puhukaa, tohtori, minä kuuntelen, sanoi Villefort. -- Iskekää, olen
kaiken valmistunut.

-- Rouva Saint-Méran oli kyllä jo iäkäs, mutta hän oli erinomaisen
terve.

Morrel hengähti ensi kerran syvään kymmenen minuutin aikana.

-- Suru surmasi hänet, sanoi Villefort. -- Niin, suru, tohtori! Hänhän
oli neljäkymmentä vuotta tottunut elämään markiisin kanssa...

-- Suru ei häntä surmannut, rakas Villefort, sanoi tohtori. -- Suru voi
surmata, vaikka sellaiset tapaukset ovatkin harvinaisia, mutta se ei
tapa yhtenä päivänä, ei yhdessä tunnissa, ei kymmenessä minuutissa.

Villefort ei vastannut, vaan kohotti päänsä, joka tähän asti oli ollut
kumarassa, ja katsoi kauhistuneena tohtoriin.

-- Olittehan saapuvilla hänen kuollessaan? kysyi Avrigny.

-- Olin kyllä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori. -- Kielsittehän
hiljaa minua poistumasta.

-- Huomasitteko sen taudin merkit, johon rouva Saint-Méran kuoli?

-- Huomasin kyllä. Rouva Saint-Méran sai kolme eri kouristusta muutaman
minuutin kuluessa, ja joka kerta ne tulivat edellistä pikemmin ja
olivat yhä kovemmat. Kun te tulitte, oli rouva Saint-Méran jo jonkin
aikaa läähättänyt. Hänellä oli silloin kouristus, jota pidin vain
hermokohtauksena. Mutta vasta silloin aloin kauhistua, kun näin hänen
kohottautuvan vuoteestaan jäsenet ja kaula jännitettyinä. Näin
ilmeestänne, että puuska oli vaarallisempi kuin aavistinkaan.
Kohtauksen mentyä ohitse etsin katsettanne, mutta en sitä kohdannut.
Tunnustelitte hänen valtimoaan ja laskitte sen sykintää, ja toinen
kouristus tuli, ennen kuin olitte kääntynytkään minuun päin. Tämä
toinen kouristus oli ensimmäistä kamalampi. Samat liikkeet
uusiintuivat, suu vääntyi väärään ja tuli siniseksi. Kolmannella
hän kuoli. Jo ensimmäisen kohtauksen nähdessäni tunsin sen
jäykkäkouristukseksi. Te vakuutitte, että olin oikeassa.

-- Sen sanoin kaikkien muiden kuullen, lausui lääkäri, -- mutta nyt
olemme kahden.

-- Hyvä Jumala, mitä aiotte nyt minulle sanoa?

-- Että jäykkäkouristuksen ja eräiden kasviaineiden aiheuttaman
myrkytyksen tuntomerkit ovat aivan samanlaiset.

Villefort ponnahti seisoalleen. Seisottuaan hetkisen liikkumattomana
paikallaan hän jälleen lysähti istumaan.

-- Hyvä Jumala, herra tohtori, oletteko punninnut sanojanne?

Morrel ei tietänyt, oliko hän valveilla vai näkikö unta.

-- Kuulkaahan, sanoi tohtori, -- tiedän varsin hyvin, kuinka painava
tämä syytökseni on, ja tiedän myös, kenelle puhun.

-- Puhutteko virkamiehelle vai ystävälle? kysyi Villefort.

-- Ystävälle, ainoastaan ystävälle tänä hetkenä. Jäykkäkouristuksen ja
tietyn kasvimyrkytyksen merkit ovat niin samanlaiset, että jos minun
tänä hetkenä tulisi antaa todistus, niin arkailisin. Sanon kerta
vielä, etten puhu virkamiehelle vaan ystävälle! No niin: kolmen
neljännestunnin ajan tarkastin rouva Saint-Méranin kouristuksia,
kuolinkamppailua ja kuolemaa. No niin, varma vakaumukseni on, että
rouva Saint-Méran ei ole ainoastaan kuollut myrkkyyn, vaan voinpa vielä
sanoa, mitä myrkkyäkin on käytetty.

-- Tohtori, tohtori!

-- Merkit ovat selvät. Uneliaisuus, jonka keskeyttävät hermokohtaukset,
aivojen ärtyminen, toiminnan taukoaminen ruumiin keskusosissa. Rouva
Saint-Méran on kuollut brusiiniin tai strykniiniin, jota hän on saanut
sattumalta tai erehdyksestä.

Villefort tarttui tohtorin käteen.

-- Sehän on mahdotonta, sanoi hän. -- Sanokaa, että näen unta, hyvä
Jumala, näen unta! On kamalaa kuulla sellaisia sanoja teidänlaisenne
miehen suusta! Taivaan nimessä rukoilen teitä, rakas tohtori, sanokaa,
että olette voinut erehtyä!

-- Olen kyllä voinut, mutta...

-- Mutta...?

-- Mutta sitä en usko.

-- Tohtori, armahtakaa minua. Näinä viimeisinä päivinä on tapahtunut
niin paljon kamalia asioita, että luulen tulevani hulluksi.

-- Onko joku muu kuin minä ollut markiisittaren luona?

-- Ei ole.

-- Onko lähetetty apteekista noutamaan lääkettä, jota minä en ole
määrännyt?

-- Ei ole.

-- Onko rouva Saint-Méranilla ollut vihamiehiä?

-- En tiedä ainoatakaan.

-- Oliko kellään hyötyä hänen kuolemastaan?

-- Ei ollut, ei ollut. Tyttäreni on hänen ainoa perillisensä, Valentine
yksinään... Jos sellainen ajatus heräisi mielessäni, niin työntäisin
tikarin rintaani rangaistakseni itseäni pelkästä ajatuksestakin.

-- Rakas ystävä, huudahti Avrigny vuorostaan, -- Jumala varjelkoon
minua ketään syyttämästä, enhän puhu muusta kuin tapaturmasta,
ymmärrättekö, erehdyksestä. Mutta olkoon tässä tapahtunut erehdys
tai tapaturma, niin teko sellaisenaan on olemassa ja puhuu
omalletunnolleni, ja omatuntoni puhuu teille ääneen. Tutkikaa.

-- Ketä? Miten? Millä tavoin?

-- Olisikohan Barrois, tuo vanha palvelija, erehtynyt ja antanut rouva
Saint-Méranille lääkettä, joka on valmistettu hänen herraansa varten.

-- Isäänikö varten?

-- Niin.

-- Mutta mitenkä herra Noirtier'lle valmistettu lääke olisi voinut
surmata rouva Saint-Méranin?

-- Sen voi helposti selittää. Tiedättehän, että muutamissa taudeissa
myrkky on lääkettä. Halvaus on tällainen sairaus. Noin kolme kuukautta
sitten, koettaessani kaikkia parannusmenetelmiä saadakseni herra
Noirtier'n puhumaan, päätin ryhtyä viimeiseen keinoon. Kolmen kuukauden
aikana olen antanut hänelle brusiinia. Viimeksi määräämässäni
annoksessa oli kuusi senttigrammaa. Kuusi senttigrammaa ei voi
vaikuttaa herra Noirtier'n halvautuneeseen ruumiiseen vahingollisesti,
sillä hän on vähitellen kasvaneiden annosten vaikutuksesta siihen
tottunut, mutta kuusi senttigrammaa voi surmata kenen muun tahansa.

-- Rakas tohtori, herra Noirtier'n ja rouva Saint-Méranin huoneistot
eivät ole mitenkään toistensa yhteydessä, eikä Barrois koskaan ole
käynyt anoppini luona. Minun täytyy sanoa teille, herra tohtori, että
vaikka tiedänkin teidät maailman tunnollisimmaksi ja taitavimmaksi
mieheksi ja uskoisin teihin ehdottomasti, niin tässä tapauksessa minun
täytyy vedota vanhaan lauseeseen: Ihminen on erehtyväinen.

-- Luotatteko johonkuhun muuhun virkaveljeeni yhtä paljon kuin minuun?

-- Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Kutsukaa hänet, minä kerron hänelle mitä olen nähnyt, mitä olen
huomannut, ja me teemme ruumiinavauksen.

-- Ja uskotteko löytävänne myrkyn jätteitä?

-- En myrkkyä, sitä en ole sanonut, mutta tulemme huomaamaan, että
hermosto on ollut ärtynyt, että näennäinen, eittämätön tukehtuminen on
tapahtunut, ja me sanomme teille: Rakas Villefort, jos huolimattomuus
on tämän aiheuttanut, niin pitäkää silmällä palvelijoitanne. Jos viha
sen on saanut aikaan, niin vartioikaa vihamiehiänne.

-- Hyvä Jumala, mitä ehdotattekaan? huokasi Villefort aivan
masentuneena. -- Jos joku toinen kuin te saisi tämän asian tietää,
olisi välttämätöntä panna toimeen tutkimus. Ja tutkimus minun luonani,
sehän on mahdotonta! Mutta, jatkoi kuninkaallinen prokuraattori
koettaen rauhoittaa mieltään ja luoden levottoman katseen lääkäriin, --
jos sitä tahdotte, jos sitä ehdottomasti vaaditte, niin tottelen. Ehkä
minun tulisi ryhtyä tutkimaan tätä asiaa, luonteenikin sitä vaatii.
Mutta näettehän, tohtori, kuinka suuren surun vallassa olen jo
ennestäänkin. Pitäisikö minun tällaisen surun jälkeen vielä tuottaa
kotiini häväistyskin! Vaimoni ja tyttäreni kuolisivat siitä. Ja mitä
minuun tulee, niin tiedättehän, tohtori, että minunlaiseni mies ei
nouse tällaiseen asemaan, ei ole kahtakymmentäviittä vuotta
kuninkaallisena prokuraattorina saamatta vihamiehiä ja minulla on niitä
paljon. Jos tämä asia tulisi ilmi, niin he aivan vapisisivat ilosta, ja
häpeä kohdistuisi minuun. Antakaa minulle anteeksi tällaiset
sovinnaiset mielipiteet. Jos olisitte pappi, en uskaltaisi teille tätä
sanoa. Mutta tehän olette maailmanmies, tunnette ihmiset. Tohtori,
tohtori, olkaamme aivan kuin ette olisi minulle mitään sanonut, eikö
niin?

-- Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri liikutettuna, --
velvollisuuteni on auttaa ihmiskuntaa. Olisin pelastanut rouva
Saint-Méranin, jos tiede olisi siinä voinut auttaa, mutta hän on
kuollut, ja minä kuulun elossaoleville. Haudatkaamme sielumme
syvyyteen tämä salaisuus. Jos joku saa tästä asiasta vihiä, syytän
tietämättömyyttäni puolustaakseni vaitioloani. Mutta tutkikaa, tutkikaa
tarkoin, ehkä juttu ei pysähdykään tähän. Ja kun olette löytänyt
syyllisen, jos hänet löydätte, niin sanon teille: Olette tuomari,
tehkää mitä tahdotte!

-- Kiitos, kiitos, tohtori, huokasi Villefort sanomattoman
helpottuneena. -- Minulla ei ole ollut parempaa ystävää kuin te!

Ja aivan kuin peläten, että tohtori muuttaisi mieltään, hän lähti
nopeasti hänen kanssaan taloa kohden.

Morrel, joka tunsi tarvitsevansa saada hengittää syvään, pisti päänsä
pensaikosta esiin, ja kuu valaisi hänen kasvojaan. Hän oli niin kalpea,
että olisi voinut luulla häntä kummitukseksi.

-- Jumala suojaa minua, sen huomaan, vaikkakin kamalalla tavalla, sanoi
hän. -- Mutta Valentine, Valentine, ystävä-parka, jaksaako hän kestää
tämän surun taakan?

Näin sanoessaan hän katseli vuoroin kolmea valkoverhoista ja yhtä
punaverhoista ikkunaa. Rouva Villefort oli ilmeisesti sammuttanut
lamppunsa ja ainoastaan yölamppu loi valonsa verhoihin.

Mutta kolmesta valkoverhoisesta ikkunasta aukeni yksi. Uunin liedelle
asetettu kynttilä loi valoaan ulos, ja hän näki varjon nojautuvan
parvekkeen reunaa vastaan.

Morrel vavahti. Hän oli kuulevinaan nyyhkytystä.

Eihän ollut laisinkaan ihmeellistä, että tämä tavallisesti niin
urhoollinen ja voimakas mies, jota nyt hämmensi kaksi ihmiskunnan
voimakkainta intohimoa, rakkaus ja pelko, heikontui siinä määrin, että
joutui taikauskoisten kuulohäiriöitten valtaan. Valentine ei voinut
nähdä häntä, mutta hän oli kuitenkin varma, että tuo ikkunassa
häivähtänyt varjo häntä kutsui. Hän riensi piilostaan, ja
ajattelematta, että joku voisi hänet nähdä, Valentine säikähtyä ja
kirkaista vasten tahtoaan, hän harppasi nurmikon poikki, joka päilyi
kuutamossa kuin valkoinen järvi, saapui talon edessä olevien
ruukkumyrttien luo, tuli porille, juoksi niitä ylös, tarttui oveen,
joka heti aukeni.

Valentine ei ollut häntä nähnyt. Hänen silmänsä seurasivat taivaalla
kiitävää valkoista pilveä, joka näytti korkeuteen kohoavalta sielulta.
Hänen runollinen ja kiihtynyt mielensä sanoi, että se oli hänen
äidinäitinsä sielu.

Morrel oli kulkenut eteisen poikki ja löytänyt portaitten käsipuun,
pehmeät matot estivät hänen askeltensa ääntä kuulumasta. Sitä paitsi
hän oli joutunut sellaiseen mielentilaan, että herra Villefort'inkaan
läsnäolo ei olisi häntä kauhistuttanut. Jos Villefort olisi astunut
hänen tielleen, hän olisi mennyt hänen luokseen, tunnustanut kaikki ja
rukoillut tätä hyväksymään heidän rakkautensa. Morrel oli hullu.

Kaikeksi onneksi hän ei nähnyt ketään.

Tänä hetkenä hänellä oli hyötyä siitä, että Valentinen kuvauksen
nojalla hän tunsi tarkoin talon huonejärjestyksen. Kun hän oli päässyt
portaiden yläpäähän, neuvoi nyyhkytys, jonka soinnun hän tunsi, hänelle
tien. Hän kääntyi. Raollaan olevasta ovesta näkyi valoa ja kuului
huokauksia. Hän avasi oven ja astui sisään.

Vuodekomerossa, valkoisen vaatteen alla, jonka läpi erottautui pään ja
vartalon muoto, lepäsi vainaja. Kuolemaan liittyvä salaisuus teki hänet
Morrelin mielestä kammottavaksi.

Vuoteen vieressä, pää painuneena syvälle leveän nojatuolin tyynyihin,
oli Valentine polvillaan kädet ristissä.

Hän oli lähtenyt avoimen ikkunan luota ja rukoili niin hartaasti, että
kovakin sydän siitä olisi heltynyt. Sanat tulivat hänen suustaan
nopeasti, sekavina, sillä tuska kuristi polttavilla kourillaan hänen
kurkkuaan.

Ikkunasta tulviva kuutamo himmensi kynttilän loiston ja väritti
kaamealla valollaan tämän synkeän näyn.

Vaikka Morrel ei ollutkaan erikoisen uskonnollinen, vaikka häneen ei
ollut helppo vaikuttaa, niin Valentinen suru järkytti häntä syvästi.
Hän huokasi, sopersi nimen, ja silloin nosti tyttö tyynystä
marmorinkalpeat, kyyneleiset kasvonsa ja kääntyi häneen. Hän näki
Morrelin, mutta ei osoittanut mitään hämmästystä. Surun täyttämässä
sydämessä ei ole välitunteita.

Morrel ojensi kätensä tytölle. Valentine pyysi anteeksi, ettei ollut
tullut häntä tapaamaan, osoittamalla vain vaatteen alla lepäävää
ruumista, ja alkoi uudelleen nyyhkyttää.

Ei kumpikaan tohtinut puhua tässä huoneessa. Itse kuolema tuntui vielä
seisovan siellä vaatien hiljaisuutta.

Viimein Valentine uskalsi puhua.

-- Ystävä, sanoi hän, -- kuinka olette täällä? Sanoisin teille
tervetuloa, ellei kuolema olisi avannut teille tämän talon ovea.

-- Valentine, vastasi Morrel väräjävällä äänellä ja kädet ristissä, --
odotin puoli yhteentoista asti. Kun teitä ei kuulunut, tulin
levottomaksi, hyppäsin muurin yli, jouduin puutarhaan. Silloin kuulin
puhuttavan tästä kamalasta onnettomuudesta.

-- Ketkä puhuivat? kysyi Valentine.

Morrel vavahti, sillä tohtorin ja Villefort'in keskustelu johtui hänen
mieleensä, ja hän oli näkevinään vaatteen läpi vainajan kouristuneet
jäsenet, jäykistyneen kurkun ja siniset huulet.

-- Palvelijat, vastasi hän.

-- Mutta tulemalla tänne syöksette meidät perikatoon, sanoi Valentine
kauhistumatta ja suuttumatta.

-- Antakaa minulle anteeksi, sanoi Morrel yhtä tyynesti, -- minä
lähden.

-- Ei, sanoi Valentine, -- joku voisi teidät nähdä, jääkää.

-- Mutta jos joku tulee?

Nuori tyttö pudisti päätään.

-- Ei kukaan tule, sanoi hän, -- olkaa rauhassa, tuossa on
suojelijamme.

Ja hän osoitti vaatteen läpi häämöttävää ruumista.

-- Mutta miten on käynyt Franz d'Epinayn? Kertokaa minulle, sanoi
Morrel.

-- Herra Franz saapui allekirjoittamaan avioliittosopimusta juuri
silloin, kun äidinäitini kuoli.

-- Ah! huudahti Morrel iloissaan, sillä hän ajatteli itsekseen, että
tämä kuolemantapaus viivyttäisi paljon Valentinen häitä.

-- Mutta tuskaani lisää se, sanoi nuori tyttö, aivan kuin tämä tunne
heti olisi saanut rangaistuksensa, -- että äidinäitini kuollessaan
määräsi, että avioliitto on solmittava mahdollisimman pian. Hänkin
toimi minua vastaan, vaikka luuli minua suojaavansa.

-- Kuulkaa! sanoi Morrel.

He vaikenivat.

Kuului, miten ovi aukeni ja joku käveli käytävässä ja portailla.

-- Isäni lähtee työhuoneestaan, sanoi Valentine.

-- Ja saattaa tohtoria pois, lisäsi Morrel.

-- Mistä tiedätte, että tohtori on täällä? kysyi Valentine
kummastuneena.

-- Otaksun vain, sanoi Morrel.

Valentine katsoi nuoreen mieheen.

Kadulle vievä ovi kuului sulkeutuvan. Herra Villefort sulki sen lisäksi
puutarhaan vievän oven ja nousi portaita ylös.

Saavuttuaan eteiseen hän mietti, menisikö omaan huoneeseensa vai
poikkeaisiko rouva Saint-Méranin huoneeseen. Morrel kätkeytyi erään
verhon taakse. Valentine ei liikahtanutkaan. Syvä suru aivan kuin nosti
hänet kaiken pelon yläpuolelle.

Herra Villefort meni omaan huoneeseensa.

-- Nyt, sanoi Valentine, -- ette enää voi poistua puutarhan- ettekä
kadunpuoleisesta ovesta.

Morrel katsoi kummastuneena nuoreen tyttöön.

-- Nyt ei ole muuta varmaa tietä, sanoi Valentine, -- kuin kulkea
isoisäni huoneiston kautta.

Hän nousi.

-- Tulkaa, sanoi hän.

-- Minne? kysyi Maximilien.

-- Isoisäni luo.

-- Minä, herra Noirtier'n luo?

-- Niin.

-- Tarkoitatteko todellakin sitä?

-- Olen jo kauan aikonut sitä. Minulla ei ole enää muuta ystävää
maailmassa, ja me molemmat tarvitsemme häntä ehdottomasti... Tulkaa!

-- Olkaa varovainen, Valentine, sanoi Morrel epäröiden, suostuisiko
tytön tahtoon. -- Olkaa varovainen, side on pudonnut silmiltäni. Tulin
tänne luvattomasti. Ajatteletteko itse järkevästi, ystäväni?

-- Ajattelen, sanoi Valentine, -- enkä arkaile tänä hetkenä muuta kuin
sitä, että jätän yksin äidinäitini ruumiin, jonka ääreen lupasin jäädä.

-- Valentine, sanoi Morrel. -- Kuolema on itsestään pyhä.

-- Niin on, sanoi nuori tyttö. -- Sitä paitsi ei käyntimme kestä
kauaakaan, tulkaa.

Valentine meni käytävän poikki ja laskeutui pieniä portaita, joita
myöten päästiin Noirtier'n luo. Morrel seurasi häntä varpaillaan.
Heidän saavuttuaan huoneiston eteen oli vanha palvelija portailla.

-- Barrois, sanoi Valentine, -- sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään
tänne.

Valentine astui edellä sisään.

Noirtier istui vielä nojatuolissaan, kuulostellen tarkkaan jokaista
ääntä. Vanha palvelija oli tuonut hänelle tietoja kaikesta, mitä
talossa tapahtui, ja hän katseli ahnain silmin ovea kohden. Kun hän
näki Valentinen, kirkastuivat hänen silmänsä.

Nuoren tytön käytöksessä ja ryhdissä oli niin juhlallinen ja vakava
leima, että vanhus hämmästyi. Vaikka hänen katseensa olikin loistava,
oli se samalla kiihkeän kysyvä.

-- Rakas isä, sanoi Valentine kiihkeästi, -- kuule minua tarkkaan.
Tiedäthän, että äidinäitini kuoli tunti sitten ja että paitsi sinua ei
tällä hetkellä ole ketään ihmistä maailmassa, joka minua rakastaisi.

Suuri hellyyden ilme tuli vanhuksen silmiin.

-- Voin siis uskoa sinulle suruni ja huoleni?

Halvaantunut vastasi myöntävästi. Valentine tarttui Maximilienin
käteen.

-- Katso siis tarkkaan tätä miestä, sanoi hän.

Vanhus loi tutkivan ja hiukan kummastuneen katseensa Morreliin.

-- Hän on Maximilien Morrel, tuon kunnon marseillelaisen
laivanvarustajan poika, josta varmaankin olet kuullut puhuttavan?

Olen, ilmaisi vanhus.

-- Tuo nimi on moitteeton, ja Maximilien tekee sen kohta kunniakkaaksi,
sillä kolmikymmenvuotiaana hän on jo spahiväen kapteeni ja
kunnialegioonan jäsen.

Vanhus ilmaisi muistavansa sen.

-- No niin, isä, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen
ja viitaten kädellään Maximilieniin, -- minä rakastan häntä enkä tahdo
tulla kenenkään muun omaksi! Jos minut pakotetaan toisen kanssa
naimisiin, kuolen tai surmaan itseni.

Halvatun silmät ilmaisivat kokonaista ajatusten myrskyä.

-- Pidäthän Maximilien Morrelista, isä? kysyi nuori tyttö.

-- Pidän, ilmaisi liikkumaton vanhus.

-- Ja voithan suojella meitä, jotka olemme lapsiasi, isäni vihaa
vastaan?

Noirtier loi älykkään katseensa Morreliin aivan kuin sanoen:

-- Sen saamme nähdä.

Maximilien ymmärsi.

-- Neiti, teillä on pyhä tehtävä täytettävänä äidinäitinne huoneessa.
Sallitteko minulle kunnian puhua vähän aikaa herra Noirtier'n kanssa?

-- Niin, niin, sitä minä tahdon, ilmaisi vanhuksen katse.

Sitten hän katsoi levottomasti Valentineen.

-- Miten hän sinua ymmärtää, sitä kai tarkoitat, isä?

-- Niin.

-- Ole rauhassa! Olemme niin usein keskustelleet sinusta, että hän
varsin hyvin tietää, miten sinun kanssasi voi puhua.

Sitten hän kääntyi Maximilienin puoleen ja sanoi suloisesti hymyillen,
vaikkakin hymyä verhosi syvä surullisuus:

-- Hän tietää kaiken, minkä minä tiedän.

Valentine nousi, toi tuolin Morrelille, varoitti Barrois'ta olemaan
päästämättä ketään sisään ja poistui suudeltuaan isoisäänsä ja
sanottuaan hyvästi Morrelille.

Sitten Morrel osoittaakseen Noirtier'lle, että hän nautti Valentinen
luottamusta ja tunsi kaikki hänen salaisuutensa, otti sanakirjan, kynän
ja paperia ja asetti ne pienelle pöydälle, jolla oli lamppu.

-- Ensiksi, sanoi Morrel, -- sallikaa minun kertoa, kuka olen, miten
olen rakastunut neiti Valentineen, ja mitkä ovat aikomukseni hänen
suhteensa.

-- Minä kuuntelen, ilmaisi Noirtier.

Juhlallinen oli tämä vanhus, joka näköjään oli vain muille taakaksi,
mutta joka nyt oli tullut kahden nuoren, kauniin, voimakkaan ja juuri
elämään astuvan rakastavan ainoaksi suojelijaksi ja turvaksi.

Hänen kasvoillaan oli ylhäinen ja arvokas ilme, joka teki syvän
vaikutuksen Morreliin, kun hän aloitti kertomuksensa.

Hän kertoi, miten oli tutustunut Valentineen ja rakastunut häneen ja
miten Valentine yksinäisenä ja onnettomana oli ottanut hänen
tunnustuksensa vastaan. Hän kertoi syntyperänsä, mainitsi asemansa ja
varallisuutensa. Ja etsiessään aina välillä vastausta vanhuksen
silmistä hän näki näiden ilmaisevan:

-- Hyvä on, jatkakaa.

-- Nyt, sanoi Morrel lopetettuaan ensimmäisen osan kertomustaan, --
nyt, kun olen teille ilmaissut rakkauteni ja toiveeni, rohkenen sanoa,
mitkä ovat tulevaisuudentuumani.

-- Sanokaa, ilmaisi vanhus.

Ja Morrel kertoi kaiken Noirtier'lle, kertoi, että vaunut odottivat
aitauksen sisäpuolella ja että hän aikoi ryöstää Valentinen ja viedä
hänet sisarensa luo, mennä hänen kanssaan naimisiin ja nöyrästi odottaa
Villefort'in anteeksiantoa.

-- Ei, sanoi Noirtier.

-- Eikö? lausui Morrel. -- Eikö meidän pitäisi tehdä niin?

-- Ei.

-- Te ette siis hyväksy tätä suunnitelmaa?

-- En.

-- No niin, on toinenkin keino, sanoi Morrel.

Vanhuksen kysyvä katse tiedusti: mikä?

-- Minä menen Franz d'Epinayn luo -- olen onnellinen voidessani sanoa
tämän neiti Valentinen poissa ollessa --, ja pakotan hänet
menettelemään aatelismiehen tavoin.

Noirtier'n katse kysyi yhä.

-- Kerron nimittäin hänelle, mitkä siteet liittävät minut neiti
Valentineen. Jos hän on hieno mies, niin hän luopuu vapaaehtoisesti
morsiamestaan ja voittaa elinkautisen uhrautuvan ystävyyteni. Ellei hän
suostu, vaan pitää kiinni omasta edustaan tai naurettavasta ylpeydestä
-- vaikka tietää, että Valentine rakastaa minua --, ryhdyn hänen
kanssaan kaksintaisteluun ja annan hänelle oikeuden valita itselleen
edullisimman taistelutavan. Silloin joko minä surmaan hänet tai hän
minut. Jos minä surmaan hänet, niin tiedän, ettei hän mene Valentinen
kanssa naimisiin; jos hän surmaa minut, niin tiedän, ettei Valentine
mene hänen kanssaan naimisiin.

Hyvillään katseli Noirtier nuoren miehen jaloja ja avomielisiä kasvoja,
mutta kun Morrel oli lopettanut, sulki hän useaan kertaan silmänsä,
minkä tiedämme merkinneen kieltävää vastausta.

-- Eikö? sanoi Morrel. -- Ette siis hyväksy tätä toistakaan ehdotusta?

-- En sitä hyväksy, ilmaisi vanhus.

-- Mutta mitä sitten teemme? kysyi Morrel. -- Rouva Saint-Méranin
viimeiset sanat ovat olleet, että hänen tyttärentyttärensä häitä ei saa
viivyttää. Pitääkö minun sallia se?

Noirtier pysyi liikkumattomana.

-- Nyt ymmärrän, sanoi Morrel, -- minun pitää odottaa.

-- Niin.

-- Mutta asioiden lykkääminen on meille turmioksi, lausui nuori mies.
-- Valentine on yksinään, ja hänet pakotetaan tottelemaan niin kuin
lapsi pakotetaan. Uskokaa minua, ei ole mitään muuta keinoa kuin ne
kaksi, jotka jo mainitsin. Suokaa anteeksi, että nuori mies puhuu
teille tällä tavoin. Sanokaa, kumpaa pidätte edullisempana. Sallitteko,
että neiti Valentine luottaa kunniasanaani ja toimii lupauksensa
mukaan.

-- En.

-- Pitääkö siis minun mennä herra d'Epinayn luo?

-- Ei.

-- Mutta, hyvä Jumala, mistä siis tulee se apu, jota taivaalta
odotamme?

Vanhus hymyili silmillään, niin kuin hänen tapansa oli hymyillä, kun
hänelle puhuttiin taivaasta. Vanhassa jakobiinissa oli säilynyt vähän
ateistin vikaa.

-- Sattumako meitä auttaa? kysyi Morrel.

-- Ei.

-- Tekö?

-- Niin.

-- Tekö?

-- Niin, ilmaisi vanhus uudelleen.

-- Ymmärrättehän mitä kysyn? Suokaa anteeksi, kun kysyn vielä kerran,
mutta teidän vastauksestanne riippuu elämäni. Tuotteko te meille
pelastuksen?

-- Tuon.

-- Oletteko siitä varma?

-- Olen.

-- Takaatteko sen?

-- Takaan.

Ja hänen katseessaan oli niin suuri voima ja varmuus, että täytyi
luottaa hänen tahtoonsa ja kykyynsä.

-- Kiitos, kiitos, tuhat kertaa kiitos! Mutta ellei Jumala tee ihmettä
ja lahjoita teille jälleen puhelahjaa, liikuntaa, toimintakykyä, kuinka
voitte te, tuoliin kahlehdittuna, mykkänä ja liikkumattomana, kuinka
voitte te vastustaa tätä avioliittoa?

Hymy kirkasti vanhuksen kasvot, omituinen hymy, joka näkyi vain
silmissä.

-- Minun pitää siis odottaa? kysyi nuori mies.

-- Niin.

-- Mutta entä avioliittosopimus?

Sama hymy ilmaantui jälleen vanhuksen silmiin.

-- Tarkoitatteko, ettei sitä allekirjoitetakaan?

-- Tarkoitan, sanoi Noirtier.

-- Siis avioliittosopimusta ei allekirjoitetakaan! huudahti Morrel. --
Anteeksi, anteeksi, mutta suurta onnea saa epäillä. Sopimusta ei siis
allekirjoiteta?

-- Ei, sanoi halvaantunut.

Tästä vakuutuksesta huolimatta Morrelin oli vaikea uskoa onneensa.
Vanhuksen lupaus oli niin omituinen, että se saattoikin johtua
sielullisten lahjojen heikentymisestä eikä tahdonvoimasta. Onhan
luonnollista, että hullu, joka ei tunne omaa vajavuuttaan, uskoo
voivansa toteuttaa sellaista, mikä menee yli hänen voimiensa. Heikko
puhuu taakoista, jotka hän jaksaa nostaa, pelkuri lättiläisistä, jotka
hän kukistaa, köyhä aarteista, joita hän pitää hallussaan,
vähäpätöinenkin talonpoika voi ylimielisyydessään sanoa itseään
Jupiteriksi.

Noirtier joko ymmärsi nuoren miehen epäröimisen tai ei täydellisesti
luottanut hänen tottelevaisuuteensa, yhtä kaikki, hän katsoi terävästi
häneen.

-- Mitä tahdotte? kysyi Morrel. -- Pitääkö minun vielä kerran luvata,
etten toimi millään tavoin?

Noirtier'n katse pysyi terävänä aivan kuin sanoakseen, ettei hän ollut
tyytyväinen pelkkään lupaukseen. Sitten hänen katseensa siirtyi
kasvoista käteen.

-- Vaaditteko minulta valaa? kysyi Maximilien.

-- Vaadin, vastasi halvaantunut.

Morrel huomasi vanhuksen panevan suurta painoa tähän valaan. Hän ojensi
kätensä.

-- Kautta kunniani, sanoi hän, -- vannon odottavani siihen asti, kunnes
olette päättänyt, millä tavoin on toimittava herra d'Epinayta vastaan.

-- Hyvä, vastasi vanhuksen katse.

-- Pitääkö minun nyt lähteä? kysyi Morrel.

-- Pitää.

-- Kohtaamatta neiti Valentinea?

-- Niin.

Morrel nyökkäsi ilmaisten olevansa valmis tottelemaan.

-- Nyt, jatkoi Morrel, -- sallikaa, että poikanne suutelee teitä samoin
kuin äsken tyttärennekin.

Noirtier'n katseen ilmeestä ei voinut erehtyä.

Nuori mies painoi huulensa vanhuksen otsalle samaan kohtaan, mihin
nuori tyttö oli omansa painanut.

Sitten hän kumarsi toisen kerran vanhukselle ja poistui.

Eteisessä hän tapasi vanhan palvelijan, jolle Valentine oli selittänyt
asian. Tämä odotti Morrelia ja kuljetti hänet pimeää käytävää myöten
ovelle, josta päästiin puutarhaan.

Morrel riensi ristikkoportille, pääsi pensaiden avulla kiipeämään
muurille, tikapuita myöten alas ja vaunujensa luo. Hän astui niihin ja
ajoi mielenliikutuksista herpaantuneena, mutta rauhallisena puoliyön
aikaan Meslay-kadulle, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui sikeästi, aivan
kuin olisi ollut humalassa.



74. Villefort'in perhehauta


Kahta päivää myöhemmin oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut kello
kymmenen aikaan aamulla Villefort'in asunnon edustalle, ja pitkä rivi
suruvaunuja odotti Saint-Honoré- ja Pépinière-kaduilla.

Näiden vaunujen joukossa oli eräät omituisen näköiset, jotka näyttivät
saapuneen pitkän matkan päästä. Ne olivat jonkinmoiset mustaksi
maalatut rahtivaunut, ja olivat saapuneet hautaustilaisuuteen
ensimmäisinä.

Nämä vaunut olivat tuoneet markiisi Saint-Méranin ruumiin. Omituinen
sattuma oli järjestänyt niin, että hautajaisvieraat, jotka olivat
tulleet saattamaan yhtä ruumista, saivatkin saattaa kahta näiden
viimeiseen leposijaan.

Hautajaisvieraitten lukumäärä oli hyvin suuri. Markiisi Saint-Méran,
kuningas Ludvig XVIII:n ja kuningas Kaarle X:n innokkain ja uskollisin
palvelija, oli saanut paljon ystäviä, ja hautajaisiin tuli lisäksi
suuri joukko sellaisia, jotka yhteiskunnallisten seikkojen vuoksi
olivat joutuneet yhteyteen Villefort'in kanssa.

Viranomaisille annettiin heti tieto uudesta kuolemantapauksesta, ja
nämä sallivat viettää molemmat hautajaiset yht'aikaa. Toiset
ruumisvaunut, jotka olivat yhtä komeat kuin markiisittarenkin, tuotiin
Villefort'in talon eteen, ja arkku nostettiin rahtivaunuista niihin.

Ruumiit haudattaisiin Père-Lachaisen hautausmaahan, jonne Villefort jo
aikoja sitten oli valmistuttanut perhehaudan. Tähän holviin oli jo
viety Renée-raukan ruumis, ja kymmenen vuoden eron jälkeen hänen
vanhempansa tulivat hänen luokseen.

Pariisi, joka aina on utelias ja mielellään katselee juhlallisia
hautajaisia, seurasi hurskaan vaiteliaana, miten komeassa kulkueessa
vietiin viimeiseen leposijaansa kaksi vanhan aateliston jäsentä, jotka
olivat kuuluisat sukusuhteistaan, ylhäisistä tavoistaan ja
horjumattomasta uskollisuudestaan periaatteilleen.

Beauchamp, Albert ja Château-Renaud istuivat samoissa vaunuissa
keskustellen näistä melkein yht'aikaa sattuneista kuolemantapauksista.

-- Näin viime vuonna markiisitar Saint-Méranin Marseillessa, sanoi
Château-Renaud, -- palatessani Algeriasta. Hän oli luotu elämään
sata vuotta, sillä hän oli erinomaisen terve, pirteä ja hyvin
toimintahaluinen. Kuinka vanha hän oli?

-- Kuudenkymmenenkuuden, vastasi Albert, -- sen mukaan mitä Franz
minulle kertoi. Mutta hän ei kuollut vanhuuttaan, vaan suruun.
Sanotaan, että markiisin kuolema oli tehnyt häneen niin tärisyttävän
vaikutuksen, ettei hän sen jälkeen ollut aivan järjissään.

-- Mutta mihin tautiin hän kuoli? kysyi Beauchamp.

-- Aivokuumeeseen, sanotaan, tai äkilliseen halvaukseen. Eikö se ole
melkein sama asia?

-- Halvaukseenko? toisti Beauchamp. -- Sitä on vaikea uskoa. Minäkin
näin markiisitar Saint-Méranin pari kertaa, ja hän oli lyhyt, hento,
pikemmin herkkähermoinen kuin verevä. Hyvin harvoin sellaiset ihmiset
kuin rouva Saint-Méran kuolevat halvaukseen.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Albert, -- olkoon kuoleman syynä mikä
tahansa tai kuka lääkäri tahansa, niin saa herra Villefort, tai
oikeammin neiti Valentine, tai vielä oikeammin ystävämme Franz suuren
perinnön. Luullakseni kahdeksankymmenentuhannen frangin vuotuiset
korot.

-- Ja perintö kasvaa vielä melkein kaksinkertaiseksi, kun tuo vanha
jakobiini Noirtier kuolee.

-- Siinä se onkin sitkeä ukko, sanoi Beauchamp. -- Luulenpa, että hän
on lyönyt vetoa kuoleman kanssa, että ennättää haudata kaikki
sukulaisensa. Ja hän voittaakin vedon. Hän on entinen konventin jäsen,
joka vuonna 1814 sanoi Napoleonille: "Hallituksenne taittuu, sillä se
on kasvi ja on sen vuoksi liian nopeasti kasvanut. Ottakaa tasavalta
holhoojaksi, laatikaa perustuslaki ja palatkaa taistelukentälle, ja
minä takaan, että saatte viisisataatuhatta sotilasta, näette uuden
Marengon ja uuden Austerlitzin. Poliittiset mielipiteet eivät kuole, ne
vain toisinaan nukkuvat ja ovat herätessään voimakkaammat kuin levolle
mennessään."

-- Hän näyttää käsittelevän ihmisiä aivan samoin kuin mielipiteitä,
huomautti Albert. -- Mutta miten Franz tulee toimeen ukon kanssa --
tämähän ei voi tulla toimeen ilman hänen vaimoaan? Niin, missä onkaan
Franz?

-- Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa herra Villefort'in seurassa, joka
pitää häntä jo perheenjäsenenä.

Melkein kaikissa saattueeseen kuuluvissa vaunuissa keskusteltiin samaan
tapaan. Kaikki kummastelivat näitä kahta toisiaan seurannutta
kuolemantapausta, mutta kukaan ei epäillytkään, että asiaan kätkeytyisi
sellainen kamala salaisuus, josta Avrigny yöllisellä kävelyllään oli
puhunut Villefort'ille.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin hautausmaalle. Oli kaunis mutta
pilvinen päivä, ja ilma oli siis sopusoinnussa hautajaisten kanssa.
Niiden joukossa, jotka suuntasivat kulkunsa perhehautaa kohden,
Château-Renaud huomasi myös Morrelin. Tämä oli tullut paikalle omissa
vaunuissaan ja kulki yksinään, hyvin kalpeana ja vaiti kapeata, kuusien
reunustamaa käytävää myöten.

-- Te täällä! sanoi Château-Renaud pistäen kätensä kapteenin kainaloon.
Oletteko Villefort'in tuttavia? Miksi en koskaan ole nähnyt teitä
heidän luonaan?

-- En tunne herra Villefort'ia, vastasi Morrel, -- mutta tunsin rouva
Saint-Méranin.

Albert ja Franz liittyivät heihin.

-- Tämä paikka ei ole sovelias esittelyä varten, sanoi Albert. -- Mutta
samapa tuo, emmehän ole taikauskoisia. Herra Morrel, sallikaa minun
esitellä teille Franz d'Epinay, verraton matkatoverini, jonka seurassa
tein kiertokulkuni Italiassa. Rakas Franz, herra Maximilien Morrel,
verraton ystävä, jonka olen saanut sinun poissa ollessasi ja jonka
nimen saat kuulla joka kerta, kun puhun sydämestä, älystä ja
rakastettavuudesta.

Morrel epäröi hetkisen. Hän kysyi itseltään, eikö olisi valheellista
tervehtiä rakastettavasti miestä, jota vastaan hän salaa taisteli.
Mutta hän muisti valansa ja hetken vakavuuden; hän koetti hillitä
kasvojensa ilmeitä ja kumarsi Franzille.

-- Neiti Villefort on hyvin suruissaan, eikö olekin? kysyi Debray
Franzilta.

-- Hän on aivan käsittämättömän surullinen, vastasi Franz. -- Hän oli
tänä aamuna niin huonon näköinen, että tuskin tunsin häntä.

Nämä sanat koskivat kipeästi Morrelin sydämeen. Tuo mies oli siis
nähnyt Valentinen ja puhutellut häntä? Nuoren, kuohahtavan upseerin
täytyi käyttää koko tarmonsa hillitäkseen itseään ja pitääkseen
valansa.

Hän tarttui Château-Renaud'n käsivarteen ja joudutti häntä holvin luo,
jonka eteen hautaustoimiston miehet olivat laskeneet molemmat arkut.

-- Suurenmoinen asunto, sanoi Beauchamp luoden katseensa perhehautaan.
-- Kesäpalatsi ja samalla talvipalatsi. Kerran tekin sinne joudutte,
rakas d'Epinay, sillä tehän kuulutte perheeseen. Minä, joka olen
filosofi, tahdon saada asuntoni maalta, pienen majan puiden alta, enkä
tahdo noin paljon raskaita kiviä ruumisraukkani päälle. Kuollessani
sanon lähelläni oleville niin kuin Voltaire Pironille: "Menen maalle",
ja kaikki on loppunut... Rohkaiskaa mielenne, Franz, vaimonnehan saa
periä.

-- Te olette toden totta sietämätön, sanoi Franz. -- Politiikassa
olette tottunut nauramaan kaikelle, ja suuria asioita johtavat miehet
eivät tavallisesti usko mitään. Mutta kun teillä on kunnia puhutella
tavallisia ihmisiä, Beauchamp, niin koettakaahan ottaa mukaan
sydämenne, jonka jätätte eduskunnan tai päärien kamarin vaatesäilöön.

-- Hyvä Jumala, sanoi Beauchamp, -- mitä onkaan elämä? Pysähdys
kuoleman eteisessä.

-- Beauchamp kyllästyttää minua, sanoi Albert. Hän peräytyi Franzin
kera ja jätti Beauchamp'in jatkamaan filosofisia mietiskelyjään Debrayn
seurassa.

Villefort'in hautaholvi oli valkoista kiveä ja noin kahdenkymmenen
jalan korkuinen. Väliseinä jakoi sen kahteen osastoon, Saint-Méranin ja
Villefort'in perheitä varten, ja kumpaankin osastoon oli oma ovensa.

Siellä ei näkynyt niin kuin muissa haudoissa noita inhoittavia
laatikoita, joihin kuolleet pistetään tilan säästämiseksi ja joihin
sitten asetetaan nimikilvet. Pronssiovesta näkyi vain synkkä ja
juhlallinen eteinen, joka oli väliseinällä erotettu muusta haudasta.
Siitä johtivat ovet kumpaankin kammioon.

Täällä sai suru vapaasti päästä valloilleen, eivätkä sitä häirinneet
nuo meluavat sivulliset, jotka Père-Lachaisen hautausmaalla tekevät
kävelyretkiään tai panevat toimeen lemmenkohtauksiaan ja hälinällään
sekaantuvat hiljaiseen hartauteen ja itkuun.

Arkut vietiin oikeanpuoleiseen, Saint-Méranin suvun hautaholviin ja
laskettiin heitä varten valmistetuille korokkeille. Villefort, Franz ja
muutamat lähimmät sukulaiset menivät tähän kaikkein pyhimpään osastoon.

Kun hautausmenot oli suoritettu oven luona, eikä mitään puheita
pidetty, niin hautausvieraat hajaantuivat heti. Château-Renaud, Albert
ja Morrel lähtivät omaan suuntaansa, Debray ja Beauchamp omaansa.

Franz jäi Villefort'in seurassa hautausmaan portille. Morrel viivytteli
tahallaan ja näki Franzin ja Villefort'in nousevan suruvaunuihin. Hän
pelkäsi pahaa tästä heidän yhdessäolostaan. Vaikka hän sitten Pariisiin
palatessa istui samoissa vaunuissa kuin Château-Renaud ja Albert, ei
hän kuullut mitään heidän keskustelustaan.

Kun Franz hautausmaalla aikoi erota Villefort'ista, kysyi tämä:

-- Herra, paroni, milloin näen teidät jälleen?

-- Milloin vain itse tahdotte, vastasi Franz.

-- Niin pian kuin mahdollista.

-- Olen käskettävänänne. Lähdemmekö yhdessä?

Tuleva appi ja vävy nousivat samoihin vaunuihin, ja sen vuoksi Morrel
nähdessään heidät yhdessä tuli syystäkin levottomaksi.

Villefort ja Franz palasivat Saint-Honoréhen.

Poikkeamatta kenenkään luo, puhumatta sanaakaan vaimolleen tai
tyttärelleen avasi kuninkaallinen prokuraattori työhuoneensa oven ja
pyysi Franzia istumaan.

-- Herra d'Epinay, sanoi hän, -- tämä hetki ei ole asialleni niin
sopimaton, kuin aluksi saattaa näyttää, sillä onhan vainajan tahdon
noudattaminen ensimmäinen uhri, jonka lasken hänen arkulleen. Asiani
on siis muistuttaa teitä siitä toivomuksesta, jonka markiisitar
Saint-Méran kuolinvuoteellaan ilmaisi, nimittäin että Valentinen häitä
ei saa viivyttää. Tiedättehän, että vainajan asiat olivat täysin
kunnossa ja että hänen testamenttinsa nojalla koko Saint-Méranien
omaisuus joutuu Valentinelle. Notaari näytti minulle eilen nämä
paperit, joiden perusteella avioliittosopimus voidaan lopullisesti
laatia. Voitte käydä notaarin luona ja minun puolestani pyytää
näitä papereita nähdäksenne. Notaari on herra Deschamps ja asuu
Saint-Honoréssa Beauvau-torin varrella.

-- Hyvä herra, sanoi d'Epinay, -- neiti Valentine on niin syvän surun
vallassa, ettei hänen tällä hetkellä sovi ajatella häitä. Pelkään toden
totta...

-- Valentine ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada täyttää vainajan
viimeisen toivomuksen, sanoi Villefort. -- Siltä taholta ei siis ole
mitään esteitä, sen takaan.

-- Koska ei niitä ole minullakaan, voitte menetellä aivan oman tahtonne
mukaan, sanoi Franz. -- Olen antanut sanani, ja sen pitäminen tuottaa
minulle sekä iloa että onnea.

-- Mikään ei siis estä meitä, sanoi Villefort. -- Avioliittosopimus on
valmiina, allekirjoittaminen voi siis tapahtua vaikka tänään.

-- Mutta entä suruaika? esteli Franz.

-- Olkaa rauhassa, jatkoi Villefort, -- minun talossani ei suinkaan
jätetä soveliaisuuden sääntöjä noudattamatta. Valentine voi mennä tavan
vaatimaksi kolmen kuukauden ajaksi tiluksilleen Saint-Méraniin, sillä
nämä tilukset kuuluvat nyt hänen perintöönsä. Häät voidaan viettää
siellä viikon päästä kaikessa hiljaisuudessa ilman mitään
juhlallisuuksia. Markiisitar Saint-Méran toivoikin, että hänen
tyttärentyttärensä häät vietettäisiin tällä maatilalla. Häiden jälkeen
te voitte palata Pariisiin, ja vaimonne saa viettää nuo kolme kuukautta
maalla äitipuolensa seurassa.

-- Niin kuin vain suvaitsette määrätä, sanoi Franz.

-- Suvaitkaa siis odottaa puoli tuntia. Valentine tulee salonkiin.
Lähetän noutamaan herra Deschamps'ia, luemme sopimuksen yhdessä ja
kirjoitamme sen alle, ja tänä iltana rouva Villefort vie neiti
Valentinen maatilalle, jonne menemme heitä tapaamaan viikon päästä.

-- Minulla on vain yksi pyyntö, sanoi Franz.

-- Mikä?

-- Toivon, että Albert de Morcerf ja Raoul de Château-Renaud saavat
olla läsnä allekirjoitustilaisuudessa. Tiedättehän, että he ovat minun
todistajiani.

-- Puolessa tunnissa on heille lähetetty sana. Tahdotteko itse mennä
heitä noutamaan vai lähetättekö jonkun muun heidän luokseen?

-- Mieluimmin menen itse.

-- Odotan siis teitä puolen tunnin päästä, paroni, ja puolen tunnin
päästän Valentine on valmis.

Franz kumarsi herra Villefort'ille ja poistui.

Tuskin oli kadulle johtava ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun
Villefort lähetti sanan Valentinelle ja käski häntä olemaan salongissa
puolen tunnin kuluttua, koska silloin odotettiin notaaria ja herra
d'Epinayn todistajia.

Tämä odottamaton uutinen herätti talossa suurta huomiota. Rouva
Villefort ei ottanut sitä uskoakseen, ja Valentineen se vaikutti kuin
salaman isku.

Hän katsoi ympärilleen kuin etsiäkseen jotakuta, joka voisi häntä
auttaa.

Hän aikoi mennä isoisänsä luo, mutta portailla hän tapasi herra
Villefort'in, joka tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet
salonkiin.

Eteisessä Valentine tapasi Barrois'n ja loi vanhaan palvelijaan
epätoivoisen katseen.

Vähän Valentinen jälkeen saapui rouva Villefort pikku Edouardin
seurassa salonkiin. Huomasi kyllä, että perhesuru oli koskenut
häneenkin. Hän oli kalpea ja näytti tavattoman väsyneeltä.

Hän istui, otti Edouardin polvelleen ja painoi tuon tuostakin melkein
suonenvedontapaisesti rintaansa vasten lastaan, johon koko hänen
elämänsä näytti kohdistuneen.

Kohta ajoivat kahdet vaunut pihaan, toisessa notaari, toisessa Franz
ystävineen. Vähän ajan päästä kaikki olivat salongissa koolla.

Valentine oli niin kalpea, että siniset suonet hänen silmiensä
ympärillä ja poskissaan erottuivat selvästi. Franz puolestaan ei voinut
hillitä suurta mielenliikutustaan.

Château-Renaud ja Albert katsoivat toisiinsa kummastuneina. Hautajaiset
eivät tuntuneet heistä niin surullisilta kuin tämä juhlatilaisuus.

Rouva Villefort oli istahtanut varjoon erään samettiverhon taakse, ja
kun hän koko ajan kumartui poikansa puoleen, ei hänen kasvoiltaan
voinut lukea, mitä hänen sydämessään liikkui.

Herra Villefort oli tapansa mukaan kylmän tyyni.

Kun notaari tunnollisesti, niin kuin virkamiehet ainakin, oli
järjestänyt paperinsa pöydälle, istunut nojatuoliin ja nostanut
silmälasinsa otsalleen, kääntyi hän Franzin puoleen.

-- Tekö olette herra Franz de Quesnel, paroni Epinay? kysyi hän, vaikka
varsin hyvin sen tiesi.

-- Olen, vastasi Franz.

Notaari kumarsi.

-- Minun on herra Villefort'in nimessä ilmoitettava teille, että aiottu
avioliittonne neiti Villefort'in kanssa on saanut herra Noirtier'n
muuttamaan säädöksensä poikansa tyttären suhteen, niin ettei hän
annakaan tämän periä omaistaan, kuten oli suunnitellut. Kiiruhdamme
lisäämään, jatkoi notaari, että kun testamentin laatijalla ei ole
oikeutta peruuttaa muuta kuin osa omaisuudestaan ja kun hän on
peruuttanut kaiken, niin tämä säädös ei pidä paikkaansa ja voidaan siis
julistaa mitättömäksi.

-- Niin kyllä, sanoi Villefort, -- mutta ilmoitan jo edeltäpäin, että
minun eläessäni ei riidellä isäni testamenttia rikki, asemani kun
kieltää tekemästä mitään, joka tuntuisi häväistysjutulta.

-- Olen pahoillani, sanoi Franz, -- että neiti Valentinen läsnä ollessa
on tällaisesta nostettu kysymys. En ole koskaan tiedustellut hänen
varallisuuttansa, sillä onhan se näin vähennettynäkin kuitenkin
suurempi kuin minun. Omaiseni ovat tästä avioliitosta etsineet
arvokasta sukulaisuutta ja minä onneani.

Valentine nyökkäsi tuskin huomattavasti kiitokseksi, ja suuret kyynelet
vuotivat pitkin hänen poskeaan.

-- Sitä paitsi, jatkoi herra Villefort, -- vaikka menetättekin näin
osan teille tulevasta omaisuudesta, ei teidän pidä katsoa tätä
testamentin äkillistä muuttamista loukkaukseksi. Se johtuu varmasti
vain herra Noirtier'n heikontuneesta sieluntilasta. Isäni ei vastusta
sitä, että Valentine menee naimisiin teidän kanssanne, vaan sitä, että
hän ylipäänsä menee naimisiin. Jos olisi ollut kysymys jostakusta
toisesta, niin hän olisi menetellyt aivan samoin. Vanha ihminen on
itsekäs, ja neiti Villefort oli herra Noirtier'n uskollinen toveri,
mitä paronitar Epinay ei enää voi olla. Isäni onnettomasta tilasta
johtuu, että hänelle hyvin harvoin puhutaan vakavista asioista, sillä
hänen heikontunut sielunsa ei voisi niitä seurata. Olen aivan varma
siitä, että vaikka hän muistaakin poikansa tyttären menevän naimisiin,
hän on unohtanut, minkä nimen hänen poikansa tyttärenpoika saa.

Tuskin oli Villefort lopettanut lauseensa, johon Franz vastasi
kumartamalla, kun ovi aukeni ja Barrois astui sisään.

-- Hyvät herrat, sanoi hän niin varmalla äänellä, ettei olisi luullut
palvelijan voivan niin puhua isäntäväelleen näin juhlallisessa
tilaisuudessa. -- Hyvät hertat, herra Noirtier de Villefort haluaa heti
paikalla puhutella Franz de Quesneliä, paroni Epinaytä.

Hänkin, aivan samoin kuin notaari, lausui kaikki sulhasen nimet, ettei
mitään erehdystä voisi syntyä.

Villefort vavahti, rouva Villefort pudotti poikansa polveltaan,
Valentine nousi mykkänä ja kalpeana kuin kuvapatsas.

Albert ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa entistä kummastuneempina.

Notaari katsoi Villefort'iin.

-- Se on mahdotonta, sanoi kuninkaallinen prokuraattori. -- Sitä paitsi
ei herra d'Epinay tällä hetkellä voi poistua salongista.

-- Juuri tällä hetkellä tahtoo isäntäni, herra Noirtier, puhua
tärkeistä asioista Franz d'Epinayn kanssa.

-- Isoisä Noirtier puhuu siis? kysyi Edouard tavanmukaisella
hävyttömyydellään.

Mutta tämä ilkeys ei saanut rouva Villefort'iakaan hymyilemään, sillä
kaikkien ajatukset olivat nyt kohdistuneet toisaanne ja hetki oli niin
juhlallinen.

-- Sanokaa herra Noirtier'lle, sanoi Villefort, -- että hänen tahtoaan
ei voida täyttää.

-- Siinä tapauksessa herra Noirtier pyytää ilmoittaa, vastasi Barrois,
-- että hän antaa kantaa itsensä salonkiin.

Kummastus kasvoi kasvamistaan.

Jonkinmoinen hymy tuli rouva Villefort'in huulille. Valentine nosti
huomaamattaan silmänsä aivan kuin kiittääkseen taivasta.

-- Valentine, sanoi Villefort, -- menkäähän tiedustelemaan, mitä tämä
isoisänne uusi oikku merkitsee.

Valentine kiirehti muutaman askelen ovea kohden, mutta samassa herra
Villefort pidätti häntä.

-- Odottakaa, sanoi hän, -- minä saatan teitä.

-- Anteeksi, sanoi Franz vuorostaan. -- Jos herra Noirtier nimenomaan
tahtoo minua puhutella, niin minun velvollisuuteni ennen muita on mennä
hänen luokseen. Sitä paitsi olen onnellinen saadessani tervehtiä häntä,
koska minulla ei vielä tähän asti ole ollut sitä kunniaa.

-- Hyvä Jumala, sanoi Villefort huomattavan levottomasti, -- älkää
suotta vaivautuko.

-- Anteeksi, sanoi Franz niin kuin ainakin mies, joka on tehnyt
päätöksensä. -- En tahdo jättää käyttämättä tätä tilaisuutta
todistaakseni herra Noirtier'lle, että hän on väärässä tuntiessaan
vastenmielisyyttä minua kohtaan ja että olen päättänyt voittaa sen
suurella uskollisuudellani ja hellyydelläni.

Ja Villefort'in estelyistä huolimatta Franz nousi vuorostaan ja seurasi
Valentinea, joka jo astui portaita alas niin kuin hukkuva nähdessään
oljenkorren. Herra Villefort seurasi heitä. Château-Renaud ja Morcerf
katsoivat toisiinsa täysin ymmällä.



75. Pöytäkirja


Noirtier odotti nojatuolissaan mustiin puettuna.

Kun ne kolme, joita hän odotti, olivat astuneet huoneeseen, katsoi hän
oveen, ja palvelija sulki sen heti.

-- Ottakaa huomioon, sanoi Villefort hiljaa Valentinelle, joka ei
voinut salata iloaan, -- jos herra Noirtier tahtoo ilmoittaa teille
asioita, jotka voivat tehdä avioliittonne tyhjäksi, kiellän teitä
ymmärtämästä häntä.

Valentine nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

Villefort lähestyi Noirtier'ta.

-- Tässä on Franz d'Epinay, sanoi hän. -- Olette pyytänyt häntä
luoksenne, ja hän on tullut. Olen puolestani jo kauan toivonut tätä
tapaamista, jotta hän voisi todistaa teille, kuinka aiheettomasti
vastustatte hänen avioliittoaan neiti Valentinen kanssa.

Noirtier vastasi luomalla Villefort'iin katseen, joka pani kylmät
väreet kulkemaan pitkin tämän ruumista.

Hän kutsui katseellaan Valentinen lähemmäksi ja sai hänet ymmärtämään,
että hän etsi sanaa _avain_. Sitten hän suuntasi katseensa kahden
ikkunan välissä olevaan pieneen pöytään.

Valentine aukaisi pöydän laatikon ja löysi sieltä avaimen.

Kun hänellä oli tämä avain ja kun vanhus oli ilmaissut, että se
todellakin oli hänen pyytämänsä avain, suuntautui halvaantuneen katse
vanhaan pöytäkaappiin, jota moneen vuoteen ei ollut käytetty, koska
tiedettiin, että siinä oli vain arvottomia papereita.

-- Pitääkö minun avata pöytäkaappi? kysyi Valentine.

-- Pitää, ilmaisi vanhus.

-- Avaanko laatikot?

-- Avaat.

-- Sivuillako olevat?

-- Ei.

-- Keskimmäisenkö?

-- Niin.

Valentine avasi sen ja otti sieltä paperikäärön.

-- Tätäkö tahdotte, isoisä? kysyi hän.

-- En.

Hän otti sieltä paperin toisensa jälkeen, kunnes laatikko oli aivan
tyhjä.

-- Mutta laatikko on nyt aivan tyhjä, sanoi hän.

Vanhuksen katse suuntautui sanakirjaan.

-- Kyllä ymmärrän, isoisä, sanoi Valentine.

Hän lausui kaikki kirjaimet, kunnes tuli S:ään; silloin Noirtier
pysäytti hänet.

Hän avasi sanakirjan ja etsi sanaan _salalaatikko_ asti.

-- Ja kuka tuntee tämän salalaatikon?

Noirtier katsoi oveen, jonka kautta palvelija oli poistunut.

-- Barrois? kysyi nuori tyttö.

-- Niin, ilmaisi Noirtier.

-- Kutsunko hänet?

-- Kutsu.

Valentine meni ovelle ja kutsui Barrois'n huoneeseen. Kärsimättömyyden
hiki virtasi pitkin Villefort'in otsaa, ja Franz oli aivan ällistynyt.

Vanha palvelija tuli.

-- Barrois, sanoi Valentine, -- isoisäni käski minua ottamaan avaimen
tuon pöydän laatikosta, avaamaan tämän pöytäkaapin ja tuon laatikon.
Siinä on salalaatikko, jonka te kuulutte tuntevan. Avatkaa se.

Barrois katsoi vanhukseen.

-- Totelkaa, sanoi Noirtier'n älykäs katse.

Barrois totteli. Laatikon pohja oli kaksinkertainen, ja sen alta tuli
näkyviin mustalla nauhalla sidottu paperikimppu.

-- Tätäkö tarkoitatte? kysyi Barrois.

-- Niin, ilmaisi Noirtier.

-- Kenelle minun pitää antaa nämä paperit? Herra Villefort'illeko?

-- Ei.

-- Neiti Valentinelleko?

-- Ei.

-- Herra Franz d'Epinaylleko?

-- Niin.

Kummastuneena Franz astui askelen eteenpäin.

-- Minulleko? sanoi hän.

-- Niin.

Franz otti paperit Barrois'ilta ja katsoi päällekirjoituksen: "Nämä on
kuoltuani annettava kenraali Durandille, joka kuollessaan jättäköön ne
pojalleen ja käskeköön säilyttää niitä huolellisesti, sillä niiden
joukossa on eräs hyvin tärkeä paperi."

-- Mitä minun pitää tehdä näillä papereilla? kysyi Franz.

-- Säilyttäkää ne sinetillä suljettuina, sanoi kuninkaallinen
prokuraattori.

-- Ei, ei, ilmaisi Noirtier kiihkeästi.

-- Tahdotteko ehkä, että tämä herra ne lukee? kysyi Valentine.

-- Tahdon, vastasi vanhus.

-- Kuulettehan, herra paroni, isoisäni pyytää teitä lukemaan ne, sanoi
Valentine.

-- Istukaamme siis, lausui Villefort kärsimättömänä, -- sillä tämä
kestää jonkin aikaa.

-- Istukaa! ilmaisi vanhuksen katse.

Villefort istui, mutta Valentine jäi seisomaan isoisänsä viereen
nojaten hänen tuoliinsa, ja Franz seisoi hänen edessään paperit
kädessään.

-- Lukekaa, ilmaisi vanhuksen katse.

Franz avasi kuoren, ja huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä jatkui
hänen alkaessaan lukea:

    Ote päiväkirjasta, joka laadittiin bonapartelaisten klubissa
    Saint-Jaques-kadun varrella helmikuun 5. päivänä 1815.

Franz keskeytti.

-- Helmikuun 5. päivänä! Samana päivänä, jona isäni surmattiin!

Valentine ja Villefort olivat vaiti. Vanhuksen katse vain sanoi
selvästi:

-- Jatkakaa!

-- Lähtiessään tästä klubista isäni katosi, jatkoi Franz.

Noirtier'n katse teroitti:

-- Lukekaa!

Hän jatkoi:

    Me allekirjoittaneet, Louis-Jacques Beaurepaire, tykkiväen
    eversti, Etienne Duchampy, prikaatinkenraali, ja Claude Lecharpal,
    vesilaitos- ja metsäylihallituksen johtaja:

    Selitämme, että helmikuun 4. päivänä saapui Elban saarelta kirje,
    joka suositteli bonapartelaisen klubin jäsenille kenraali Flavien
    de Quesneliä, joka palveltuaan keisaria vuodesta 1804 vuoteen 1815
    oli täydellisesti luotettava napoleonilaisen hallituksen
    kannattaja, vaikkakin Ludvig XVIII oli liittänyt paronin arvonimen
    hänen tiluksiinsa Epinayssä.

    Tämän johdosta lähetettiin kirje kenraali Quesnelille ja pyydettiin
    häntä saapumaan 5:nnen päivän kokoukseen. Kirjeessä ei mainittu,
    minkä kadun varrella ja missä talossa kokous aiottiin pitää. Sen
    alla ei ollut mitään nimeä, mutta kenraalille ilmoitettiin, että
    jos hän tahtoo olla valmiina, niin kello yhdeksän illalla tullaan
    häntä noutamaan.

    Kokous kesti kello yhdeksästä illalla puoliyöhön.

    Kello yhdeksän meni klubin puheenjohtaja kenraalin luo. Kenraali
    oli valmis. Puheenjohtaja ilmoitti ehdoksi hänen saapumiselleen,
    että hän ei saisi tietää, missä kokous pidettiin, että hänen
    silmilleen siis sidotaan side ja että hänen tulee vannoa olevansa
    koettamatta ottaa sitä pois.

    Kenraali Quesnel suostui näihin ehtoihin ja lupasi kunniasanallaan
    olla koettamatta nähdä, minne hänet vietiin.

    Kenraali oli käskenyt vaunujensa olla valmiina, mutta puheenjohtaja
    sanoi, että niitä ei mitenkään voitu käyttää, koska siitä ei ollut
    mitään hyötyä, että isännän silmät sidottiin, jos hänen
    palvelijansa silmät saivat olla auki ja hän siis tietäisi, mitä
    tietä ajettiin.

    -- Miten siis teemme? kysyi kenraali.

    -- Minulla on omat vaununi, sanoi puheenjohtaja.

    -- Oletteko siis niin varma ajajastanne, että voitte uskoa
    hänelle salaisuuden, jonka ilmaisemista minulle pidätte
    ajattelemattomuutena?

    -- Ajajamme on klubin jäsen, sanoi puheenjohtaja. -- Vaunujamme
    ohjaa valtioneuvos.

    -- Siinä tapauksessa uhkaa meitä toinen vaara, se, että voimme
    kaatua, sanoi kenraali nauraen.

    Olemme tämän leikinlaskun panneet muistiin todistaaksemme, että
    kenraalia ei millään tavoin pakotettu, vaan että hän saapui
    omasta vapaasta tahdostaan.

    Vaunuihin astuttuaan puheenjohtaja muistutti vielä kerran kenraalia
    siitä, että tämä oli luvannut antaa sitoa silmänsä. Kenraali ei
    mitenkään vastustanut tätä muodollisuutta. Tarkoitukseen käytettiin
    vaunuissa varta vasten olevaa silkkiliinaa.

    Ajon aikana puheenjohtaja oli huomaavinaan, että kenraali koetti
    katsoa siteen läpi. Hän huomautti silloin kenraalia tämän
    lupauksesta.

    -- Sehän on totta! sanoi kenraali.

    Vaunut pysähtyivät erään Saint-Jacques-kadun lähellä olevan kujan
    suuhun. Kenraali astui vaunuista nojautuen puheenjohtajan
    käsivarteen tietämättä, mikä hänen arvonsa oli, ja luullen häntä
    ainoastaan tavalliseksi klubin jäseneksi. He astuivat kujan
    poikki, nousivat erään talon toiseen kerrokseen ja saapuivat
    kokoushuoneeseen.

    Kokous oli jo alkanut. Klubin jäsenet, jotka edeltäpäin tiesivät,
    kuka heille sinä iltana esiteltäisiin, olivat saapuneet paikalle
    täysilukuisina. Kun kenraali oli tuotu keskelle salia, pyydettiin
    häntä ottamaan side silmiltään. Hän noudatti heti kehotusta ja
    näytti hämmästyvän tavatessaan niin paljon tuttaviaan seurassa,
    jonka olemassaolosta hänellä ei ollut siihen asti ollut
    aavistustakaan.

    Kysyttiin hänen mielipiteitään, mutta hän vastasi vain, että
    Elban saarelta tulleissa kirjeissä ne varmaankin oli selvästi
    ilmaistu...

Franz keskeytti.

-- Isäni oli kuningasmielinen, sanoi hän. -- Eihän hänen mielipiteitään
tarvinnut tiedustella, jokainenhan ne tiesi ja tunsi.

-- Siitä johtuikin ystävyyteni hänen kanssaan, rakas herra Franz, sanoi
Villefort. -- On helppo liittyä ihmiseen, jolla on samat mielipiteet
kuin itselläkin on.

-- Lukekaa, ilmaisi yhä vanhuksen katse.

Franz jatkoi:

    Puheenjohtaja ryhtyi silloin puhumaan ja pyysi kenraalia tarkemmin
    selittämään mielipiteensä. Mutta herra Quesnel vastasi, että hän
    halusi ennen kaikkea tietää, mitä varten hänet oli kutsuttu
    saapuville.

    Kenraalille luettiin silloin tuo Elban saarelta saapunut kirje,
    jossa klubille suositeltiin häntä varmana ja täysin luotettavana
    miehenä. Siinä oli laajasti selostettu keisarin aiottu paluu
    Elban saarelta ja luvattiin lisätietoja uudessa kirjeessä heti,
    kun Marseilleen saapuu laivanvarustaja Morrelin omistama
    Pharaon-laiva, jonka kapteeni oli keisarille uskollinen.

    Tätä kirjettä luettaessa kenraali, johon oli luultu voitavan
    luottaa aivan kuin veljeen, osoitti selviä tyytymättömyyden
    ja vastahakoisuuden merkkejä.

    Kirjeen lukemisen päätyttyä hän seisoi paikallaan vaiti ja
    silmäkulmiaan rypistäen.

    -- No, kysyi puheenjohtaja, -- mitä sanotte tämän kirjeen
    johdosta, herra kenraali?

    -- Sanon vain, että on kulunut liian lyhyt aika siitä, jolloin
    vannottiin uskollisuutta kuningas Ludvig XVIII:lle, niin että
    sen voisi rikkoa entisen keisarin hyväksi.

    Tällä kertaa oli vastaus niin selvä, ettei kukaan voinut erehtyä
    hänen mielipiteistään.

    -- Kenraali, sanoi puheenjohtaja, -- meillä ei ole ketään kuningas
    Ludvig XVIII:ta eikä ketään entistä keisaria. Meillä ei ole ketään
    muuta kuin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas, joka kymmenen
    kuukautta sitten karkotettiin petoksella ja väkivallalla Ranskasta
    ja valtakunnastaan.

    -- Hyvät herrat, sanoi kenraali, -- te mahdollisesti ette tunnusta
    kuningas Ludvig XVIII:ta, mutta minä tunnustan. Hänhän on tehnyt
    minut paroniksi ja sotamarsalkaksi, enkä koskaan voi unohtaa, että
    saan hänen onnellista paluutaan kiittää näistä molemmista
    arvonimistäni.

    -- Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja noustessaan aivan vakavalla
    äänellä, -- varokaa sanojanne. Puheenne ilmaisee meille selvästi,
    että Elban saarella on petytty teidän suhteenne ja että meitä on
    petetty. Tiedonantomme johtuvat siitä luottamuksesta, mitä tunsimme
    teitä kohtaan, siis tunteesta, joka vain tuottaa teille kunniaa.
    Mutta olemme erehtyneet. Aatelisarvo ja virkanimi ovat sovittaneet
    teidät uuden hallituksen kanssa, jonka me tahdomme kukistaa. Emme
    tahdo pakottaa teitä auttamaan meitä, emme liitä joukkoomme ketään
    väkivalloin, emme sido ketään vastoin hänen omaatuntoaan ja
    vakaumustaan, mutta aiomme pakottaa teidät toimimaan kunnon miehen
    tavoin, vaikka teillä ei siihen olisikaan halua.

    -- Sanotte kunnon miehen teoksi sitä, että tietäessään
    salaliittonne hän ei sitä ilmaise! Minä sanon sitä
    kanssarikollisuudeksi. Näettehän, että olen vielä suorempi
    kuin te olettekaan...

-- Oi isäni, sanoi Franz keskeyttäen lukemisen, -- nyt ymmärrän, miksi
he sinut surmasivat.

Valentine ei voinut olla luomatta katsetta Franziin. Nuori mies oli
todellakin kaunis rakkaudessaan isäänsä.

Villefort käveli hänen takanaan edestakaisin.

Noirtier seurasi katseillaan kumpaakin ja säilytti arvokkuutensa ja
juhlallisuutensa.

Franz alkoi jälleen lukea:

    -- Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja, -- teitä pyydettiin saapumaan
    kokoukseen, teitä ei suinkaan pakotettu; ehdotettiin silmienne
    sitomista, suostuitte siihen. Suostuessanne näihin molempiin
    seikkoihin tiesitte varsin hyvin, ettemme aikoneet lujittaa Ludvig
    XVIII:n valtaistuinta, sillä emmehän siinä tapauksessa olisi
    menetelleet näin varovaisesti pysyäksemme salassa
    poliisilaitokselta. Ymmärrättehän, että on varsin mukavaa ottaa
    naamio kasvoilleen, päästä selville toisten salaisuuksista ja
    sitten vain riisua naamio ja tuottaa onnettomuutta kaikille niille,
    jotka ovat teihin luottaneet. Ei, ei, ensin täytyy teidän aivan
    suoraan sanoa, kannatatteko satunnaisesti hallitsevaa kuningasta
    vai hänen majesteettiaan keisaria.

    -- Olen kuningasmielinen, vastasi kenraali. -- Olen vannonut
    uskollisuutta Ludvig XVIII:lle ja pidän valani.

    Näitä sanoja seurasi yleinen puheensorina, ja useiden läsnä
    olleiden katseista huomasi, että tarkoitus oli saada herra
    d'Epinay katumaan ajattelemattomia sanojaan.

    Puheenjohtaja nousi uudelleen ja vaati hiljaisuutta.

    -- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette siksi vakava ja järkevä mies,
    että ymmärrätte, missä asemassa olemme, sekä me että te, ja
    suoruutenne sanelee ne ehdot, jotka meidän tulee teille asettaa.
    Teidän tulee siis kautta kunnianne vannoa, ettette ilmaise mitään
    siitä, mitä olette täällä kuullut.

    Kenraali tarttui kädellään miekkaansa ja sanoi:

    -- Jos puhutte kunniasta, niin kunnioittakaa ensin lakeja älkääkä
    ryhtykö väkivaltaisiin toimenpiteisiin.

    -- Ja te, jatkoi puheenjohtaja, ja hänen tyyneytensä oli vielä
    kammottavampi kuin kenraalin suuttumus, -- älkää koskeko
    miekkaanne, sen neuvon annan teille.

    Kenraali loi ympärilleen katseen, jossa ilmeni levottomuutta.
    Mutta hän ei vielä taipunut, päinvastoin hän rohkaisi mielensä.

    -- Minä en vanno, sanoi hän.

    -- Siinä tapauksessa olette kuoleman oma, sanoi puheenjohtaja
    tyynesti.

    Herra d'Epinay tuli hyvin kalpeaksi. Hän katsoi ympärilleen
    toisen kerran. Useat klubin jäsenet kuiskailivat keskenään,
    ja monet tapailivat miekkaa viittansa alta.

    -- Kenraali, sanoi puheenjohtaja, -- olkaa turvassa. Olette täällä
    kunnon miesten seurassa, jotka ensin koettavat kaikin tavoin
    kääntää mielipiteenne, ennen kuin ryhtyvät äärimmäisiin keinoihin.
    Mutta sanoittehan, että olette salaliittolaisten seurassa; teidän
    tulee antaa salaisuutemme meille takaisin.

    Vaitiolo seurasi näitä sanoja, ja kun kenraali ei vastannut mitään,
    sanoi puheenjohtaja ovenvartijalle:

    -- Sulkekaa ovet.

    Tuli kuolemanhiljaisuus.

    Silloin kenraali astui askelen eteenpäin ja koettaen kaikin
    voimin tyynnyttää mieltään sanoi:

    -- Minulla on poika ja minun pitää ensisijassa ajatella häntä
    jouduttuani murhamiesten seuraan.

    -- Kenraali, sanoi puheenjohtaja ylevästi, -- yksinäisellä
    miehellä on aina oikeus solvaista viittäkymmentä, se on heikkojen
    etuoikeus. Mutta väärin teette käyttäessänne tätä oikeutta.
    Vannokaa, älkääkä meitä solvaisko.

    Jo toisen kerran lauhdutti kenraalia kokouksen puheenjohtajan
    ylevämmyys. Hän epäröi hetkisen. Viimein hän lähestyi
    puheenjohtajan pöytää ja sanoi:

    -- Mikä on valan muoto?

    -- Tämä:

    'Kautta kunniani vannon, etten kenellekään koskaan maailmassa
    ilmaise, mitä olen kuullut ja nähnyt helmikuun viidentenä päivänä,
    kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tunnustan
    ansaitsevani kuoleman, jos tämän valan rikon.'

    Kenraali näytti vapisevan hermostuneesti, ja tämä seikka esti
    häntä muutaman sekunnin aikana vastaamasta. Lopulta hän voitti
    vastenmielisyytensä ja lausui valan, mutta niin heikolla äänellä,
    että tuskin erotti sanoja. Sen vuoksi muutamat jäsenet vaativatkin,
    että hän lausuisi sen uudelleen kovemmalla äänellä. Hän totteli.

    -- Nyt haluan poistua, sanoi kenraali. -- Olenko viimeinkin vapaa?

    Puheenjohtaja nousi, viittasi kolmea jäsentä häntä seuraamaan, ja
    kenraali astui vaunuihin annettuaan ensin sitoa silmänsä. Näiden
    kolmen henkilön joukossa oli ajaja, joka heidät oli perille
    kuljettanut.

    Toiset klubin jäsenet poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.

    -- Minne tahdotte meidän saattavan teidät? kysyi puheenjohtaja.

    -- Minne tahansa, kun vain pääsen teidän seurastanne, vastasi
    herra d'Epinay.

    -- Hyvä herra, lausui silloin puheenjohtaja, -- olkaa varuillanne,
    ette ole enää kokouksessa, olette tekemisissä vain yksityisten
    ihmisten kanssa. Älkää solvaisko heitä, ellette tahdo joutua
    vastaamaan solvauksestanne.

    Mutta ymmärtämättä tätä vastausta herra d'Epinay jatkoi:

    -- Olette vaunuissanne yhtä urhoollinen kuin klubissannekin,
    sillä onhan neljä miestä aina voimakkaampi kuin yksi.

    Puheenjohtaja käski pysäyttää vaunut.

    He olivat juuri Ormes-rantakadun kohdalla, jossa on virran
    rannalle johtavat portaat.

    -- Miksi pysäytätte tässä? kysyi herra d'Epinay.

    -- Siksi, vastasi puheenjohtaja, -- että olette solvaissut kunnon
    miestä, eikä tämä mies tahdo enää ajaa kanssanne vaatimatta ensin
    asianmukaista hyvitystä.

    -- Uusi tapa surmata toinen, sanoi kenraali kohauttaen olkapäitään.

    -- Hillitkää sanojanne, sanoi puheenjohtaja, -- ellette tahdo, että
    pidän teitä juuri sellaisena miehenä kuin ne, joista äsken
    mainitsitte, pelkurina, joka ottaa raukkamaisuutensa kilvekseen.
    Olette yksin, yksi teille vastaakin. Teillä on miekka kupeellanne,
    minulla samoin tämän kepin sisässä. Teillä ei ole todistajia,
    toinen näistä herroista saa täyttää sen paikan. Nyt, jos niin
    tahdotte, voitte ottaa siteen silmiltänne.

    Kenraali otti heti paikalla silkkiliinan silmiltään.

    -- Lopultakin saan siis tietää, kenen kanssa olen tekemisissä.

    Vaunun ovi avattiin, ja miehet astuivat alas...

Franz keskeytti vielä kerran. Hän kuivasi kylmää hikeä otsaltaan. Oli
kauheaa katsella tätä vapisevaa ja kalpeata poikaa, joka väristen luki
hänelle tähän asti outoja yksityiskohtia isänsä kuolemasta.

Valentine pani kätensä ristiin, aivan kuin olisi rukoillut.

Noirtier katseli Villefort'ia melkein ylevä halveksumisen ja ylpeyden
ilme silmissään.

Franz jatkoi:

    Oli, niin kuin olemme maininneet, helmikuun 5. päivä. Kolmena
    päivänä oli ollut viiden tai kuuden asteen pakkanen, ja portaat
    olivat liukkaat. Kenraali oli kookas ja lihava; puheenjohtaja
    tarjosi hänelle kaidepuunpuolisen reunan.

    Molemmat todistajat seurasivat heitä.

    Oli synkkä yö; portaiden ja virran välinen ranta oli liukas
    lumesta ja iljanteesta, vieressä oli musta ja syvä virta, jossa
    uiskenteli jääkappaleita.

    Toinen todistaja meni noutamaan lyhdyn eräästä hiililaivasta,
    ja tämän valossa tarkastettiin aseet.

    Puheenjohtajan miekka, joka, kuten sanottu, oli vain kävelykepin
    sisällä pidettävä pistoase, oli lyhyempi kuin vastustajan, eikä
    siinä ollut väistölevyä.

    Kenraali d'Epinay ehdotti, että vedettäisiin arpaa miekoista,
    mutta puheenjohtaja väitti, että hän oli haastanut taisteluun
    ja edellyttänyt, että kumpikin käyttäisi omaa asettaan.

    Todistajat koettivat taivuttaa häntä, puheenjohtaja vaati heitä
    vaikenemaan.

    Lyhty laskettiin maahan, kaksintaistelijat asettuivat sen
    kummallekin puolen, ja taistelu alkoi.

    Miekat välkähtelivät valossa, mutta miehiä tuskin näki, niin
    pimeä oli.

    Kenraali d'Epinayta pidettiin armeijan taitavimpana miekkailijana,
    mutta toinen hyökkäsi niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että hänen
    täytyi peräytyä, ja peräytyessään hän kaatui.

    Todistajat luulivat hänen kuolleen, mutta vastustaja, joka tiesi,
    ettei ollut miekallaan osunut häneen, tarjosi hänelle kätensä ja
    auttoi häntä nousemaan. Sen sijaan että tämä seikka olisi kenraalia
    tyynnyttänyt, se ärsyttikin häntä, ja hän hyökkäsi vastustajansa
    kimppuun.

    Mutta vastustaja ei väistynyt vähääkään, vaan ahdisti häntä
    miekallaan. Kolme kertaa kenraali peräytyi huomatessaan tulleensa
    liian lähelle ja kolme kertaa hän uudelleen hyökkäsi.

    Kolmannella kerralla hän jälleen kaatui.

    Toiset luulivat hänen jalkansa luiskahtaneen niin kuin
    edelliselläkin kerralla. Mutta kun todistajat eivät nähneet
    hänen nousevan, lähestyivät he häntä ja koettivat nostaa häntä
    seisomaan. Mutta se, joka oli tarttunut hänen kainaloonsa,
    tunsikin käsissään jotakin kosteata ja lämmintä; se oli verta.

    Kenraali, joka oli mennyt melkein tainnoksiin, tointui.

    -- Minua vastaan onkin lähetetty joku tappelupukari, joku
    rykmentin miekkailunopettaja...

    Puheenjohtaja lähestyi sanaakaan sanomatta lyhtyä pitelevää
    todistajaa, kääri hihansa ja näytti kahta käsivarressaan olevaa
    pistoa; sitten hän aukaisi liivinsä ja näytti kyljessään olevaa
    kolmatta haavaa.

    Mutta hän ei ollut päästänyt edes huokaustakaan.

    Kenraali d'Epinayn kuolinkamppailu alkoi, ja viiden minuutin
    päästä hän oli hengetön...

Franz luki nämä viimeiset sanat niin tukahtuneella äänellä, että ne
tuskin kuuluivatkaan. Luettuaan hän pyyhkäisi kädellään silmiään aivan
kuin karkottaakseen niiden edestä varjon.

Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

    Puheenjohtaja nousi portaita pistettyään miekkansa kepin sisään;
    verijuova osoitti hänen kulkemaansa tietä. Hän ei ollut vielä
    päässyt portaitten päähän, kun hän kuuli kumean luiskahduksen;
    todistajat heittivät kenraalin ruumiin virtaan huomatessaan hänet
    kuolleeksi.

    Kenraali on siis kaatunut rehellisessä taistelussa eikä missään
    salahyökkäyksessä, niin kuin luultiin.

    Vakuudeksi olemme tämän allekirjoittaneet peläten, että kerran
    voi tulla hetki, jolloin voidaan jotakuta läsnä olleista syyttää
    tahallisesta murhasta tai ritarillisuuden sääntöjen rikkomisesta.

    Allekirjoittaneet: _Beaurepaire, Duchampy ja Lecharpal.

Kun Franz oli lopettanut tämän pojan tunteita syvästi järkyttävän
kertomuksen, kun Valentine mielenliikutuksesta kalpeana oli kuivannut
kyynelen silmistään, kun Villefort peräytyneenä nurkkaan koetti häätää
myrskyä luomalla rukoilevia katseita säälimättömään vanhukseen, sanoi
Franz Noirtier'lle:

-- Hyvä herra, koska tunnette tämän kamalan tarinan kaikki
yksityiskohdat, koska olette antanut kunnon miesten sen todistaa, koska
näytätte tuntevan mielenkiintoa minua kohtaan, vaikkakin se tähän asti
on ilmennyt vain siinä, että olette tuottanut minulle tuskaa, niin
älkää kieltäkö minulta viimeistä hyvitystä, vaan ilmaiskaa minulle
klubin puheenjohtajan nimikin, jotta vihdoinkin saan tietää isäni
surmaajan.

Villefort etsi vaistomaisesti ovenripaa. Valentine, joka ennen muita
oli arvannut vanhuksen vastauksen ja joka usein oli huomannut hänen
käsivarressaan kaksi miekan tekemää arpea, peräytyi askelen.

-- Taivaan nimessä, neiti, sanoi Franz kääntyen morsiamensa puoleen, --
yhtykää pyyntööni, että saan tietää sen miehen nimen, joka teki minut
kaksivuotiaana orvoksi.

Valentine seisoi liikkumattomana ja vaiti.

-- Älkää pitkittäkö tätä tuskallista kohtausta, sanoi Villefort, --
nimethän on tahallaan jätetty mainitsematta. Isänikään ei tiedä
puheenjohtajan nimeä, ja jos hän tietäisi, ei hän osaisi sitä sanoa,
sillä eihän sukunimiä ole sanakirjassa.

-- Mikä onnettomuus! sanoi Franz. -- Tätä lukiessani on minulle antanut
voimia se toivo, että viimeinkin saan tietää, kuka surmasi isäni! Hyvä
herra, sanoi hän kääntyen Noirtier'n puoleen, tehkää voitavanne, minä
rukoilen ... koettakaa minulle ilmoittaa, selittää, kuka...

-- Kyllä, ilmaisi Noirtier.

-- Neiti, neiti! huudahti Franz. -- Isoisänne on luvannut ilmaista
minulle tuon miehen... Auttakaa minua ... tehän häntä ymmärrätte ...
auttakaa minua.

Noirtier loi katseensa sanakirjaan.

Franz otti sen ja luetteli kaikki kirjaimet M:ään asti.

Tämän kirjaimen kohdalla vanhus vastasi myöntävästi.

-- M! kertasi Franz.

Nuoren miehen sormet kulkivat sanasta sanaan. Mutta joka sanan kohdalla
Noirtier'n katse vastasi kieltävästi. Lopulta Franz saapui sanaan:
_minä_.

-- Niin, ilmaisi vanhus.

-- Te! huudahti Franz, ja hänen hiuksensa nousivat kauhusta pystyyn. --
Te herra Noirtier! Tekö surmasitte isäni?

-- Niin, vastasi Noirtier luoden nuoreen mieheen majesteetillisen
katseen.

Voimattomana Franz vaipui tuoliin.

Villefort avasi oven ja pakeni, sillä hänessä heräsi halu tukahduttaa
sekin pieni elon kipinä, joka vanhuksessa vielä oli jäljellä.



76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet


Vanhempi Cavalcanti oli lähtenyt hoitamaan tointaan, ei hänen
majesteettinsa Itävallan keisarin armeijaan, vaan Luccan kylpylaitoksen
pelipöytien ääreen, sillä siellä hän kävi hartaasti.

Selväähän on, että hän viimeiseen ropoon asti oli nostanut ne rahat,
jotka hänelle oli luvattu matkakulujen korvaamiseksi sekä palkkioksi
arvokkaan ja juhlallisen isän osan näyttelemisestä.

Hänen lähtiessään Andrea oli saanut kaikki ne paperit, joiden mukaan
hänellä oli kunnia olla markiisi Bartolomeo ja markiisitar Oliva
Cavalcantin poika.

Hän oli siis saavuttanut varman aseman pariisilaisessa seurapiirissä,
joka niin mielellään ottaa vastaan ulkomaalaisia ja kohtelee heitä, ei
sen mukaan, mitä he ovat, vaan sen mukaan, mitä he tahtovat olla.

Mitä nuorelta mieheltä Pariisissa vaaditaan? Että hän jokseenkin hyvin
puhuu ranskaa, pukeutuu säädyllisesti, pelaa rohkeasti ja maksaa
käteisellä.

Tietysti ulkomaalaisilta vaaditaan näissä suhteissa vähemmän kuin
pariisilaisilta.

Kahdessa viikossa Andrea oli siis saavuttanut melko hyvän aseman.
Häntä puhuteltiin kreiviksi, sanottiin, että hänellä oli
viidenkymmenentuhannen vuotuiset tulot, ja kerrottiin hänen isänsä
suunnattoman suurista aarteista, jotka oli kätketty Saravezzan
kaivoksiin.

Eräs tiedemies, jolle mainittiin tästä jälkimmäisestä seikasta, kertoi
nähneensä nuo kivilouhimot, ja heti muuttuivat siihen asti häilyvät
tiedot aivan varmoiksi.

Niin oli asian laita siinä pariisilaisessa seurapiirissä, johon olemme
lukijamme vieneet, kun eräänä iltana Monte-Cristo tuli Danglars'in luo.
Herra Danglars ei ollut kotona, mutta kreiviä kehotettiin menemään
paronittaren luo, joka kyllä otti vastaan, ja Monte-Cristo suostui.

Rouva Danglars oli Auteuilin päivällisten ja niitä seuranneiden
tapausten jälkeen vavisten ajatellut Monte-Criston kreiviä, etenkin kun
kreivin nimi mainittiin silloin kun hän itse ei ollut läsnä. Mutta kun
kreivi saapui, niin hänen avonainen ilmeensä, kirkkaat silmänsä,
rakastettavuutensa ja mielistelynsä karkottivat pelon. Paronitar ei
voinut kuvitella, että ulkonaisesti niin rakastettava henkilö voi
hautoa hänen turmiotaan. Turmeltuneet ihmiset eivät yleensä voi
käsittää, että joku hautoisi pahaa ajattelematta samalla omaa hyötyään.
He pitävät tarpeetonta ja hyödytöntä pahuutta aivan järjettömänä.

Kun Monte-Cristo astui budoaariin, jonne jo kerran ennen olemme vieneet
lukijan ja jossa paronitar jokseenkin levottomana katseli tyttärensä
näyttämiä piirustuksia -- katseltuaan niitä vähän aikaisemmin Andrea
Cavalcantin seurassa --, niin sai kreivi tulollaan aikaan tavallisen
vaikutuksensa; paronitar melkein hymyili hänelle ensin hiukan
säikähdettyään kuullessaan hänen nimensä.

Ensi silmäyksellä kreivi ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Paronitar lojui sohvalla, Eugénie istui hänen vieressään, ja heidän
lähellään seisoi Cavalcanti.

Cavalcanti, mustapukuisena kuin Goethen sankari, jalassaan
kiiltonahkakengät ja ohuet valkoiset sukat, siveli jokseenkin
valkoisella ja jokseenkin hyvin hoidetulla kädellään vaaleaa tukkaansa.
Tätä liikettä tehdessä kimalteli hänen pikkusormessaan oleva jalokivi,
jota hän Monte-Criston neuvoista huolimatta ei voinut olla käyttämättä.

Liikettä myötäili neiti Danglars'iin kohdistunut tulinen katse ja
huokailu.

Neiti Danglars oli samanlainen kuin ennenkin, nimittäin kaunis, kylmä
ja pilkallinen. Hän huomasi Andrean jokaisen katseen ja huokauksen,
mutta ne kilpistyivät sitä Minervan panssaria vastaan, jota filosofit
väittävät Sapphonkin käyttäneen.

Eugénie tervehti kylmästi kreiviä ja käytti heti ensimmäistä sopivaa
tilaisuutta vetäytyäkseen omaan salonkiinsa, josta piankin kuului kaksi
raikasta ja iloista ääntä ja pianonsäveliä. Monte-Cristo päätteli
siitä aivan oikein, että neiti Danglars oli paljon mieluummin
laulunopettajansa Lucy d'Armillyn kuin hänen ja Cavalcantin seurassa.

Kreivi näytti olevan kokonaan syventynyt keskusteluun paronittaren
kanssa, mutta hän huomasi kuitenkin, miten levoton Andrea Cavalcanti
oli, kuinka hän meni oven luo kuuntelemaan laulua ihastuneen näköisenä
uskaltamatta avata ovea.

Kohta saapui pankkiiri. Hänen katseensa suuntautui ensin Monte-Cristoon
ja sitten Andreaan.

Vaimoaan hän tervehti tavalla, jota monet aviomiehet käyttävät
puolisonsa seurassa ja josta naimattomalla ei voi olla aavistustakaan,
ennen kuin on julkaistu laaja avioliiton salamerkkisanasto.

-- Eivätkö neidit ole kutsuneet teitä harrastamaan musiikkia kanssaan?
kysyi Danglars Andrealta.

-- Eivät ole, vastasi Andrea huoaten entistä syvempään.

Danglars meni heti väliovelle ja avasi sen.

Ovesta näkyi kaunis kuvaelma, jollaisia Saksassa usein järjestetään:
tytöt istuivat yhdessä pianotuolilla ja säestivät kumpikin yhdellä
kädellä lauluaan. He olivat sattumalta ryhtyneet tähän säestystapaan ja
saavuttaneet siinä suuren näppäryyden.

Neiti d'Armilly oli kaunis tai pikemmin sanoen hyvin suloinen tyttö.
Hän oli lyhyt ja hento kuin keijukainen, vaaleat kiharat valuivat hänen
kaulalleen melkein liiankin alas, niin kuin Peruginon taulujen
madonnilla, ja silmät olivat raukeat. Hänellä kuului olevan heikko
rinta, ja saattoi siis odottaa, että hän kerran kuolisi laulaen kuten
Antonia "Cremonan viulunsoittajassa".

Monte-Cristo loi nopean ja uteliaan katseen naisten huoneeseen. Hän
näki ensi kertaa neiti d'Armillyn, josta oli usein kuullut talossa
puhuttavan.

-- No, kysyi pankkiiri, -- eikö meitä muita päästetäkään sisään?

Hän vei nuoren miehen salonkiin ja veti joko tahallaan tai sattumalta
ovea niin paljon kiinni, ettei siltä kohtaa, missä Monte-Cristo ja
paronitar istuivat, voinut nähdä mitään. Mutta kun paroni oli mennyt
Andrean mukana, ei paronitar näyttänyt huomaavankaan tätä seikkaa.

Kohta kreivi kuuli Andrean äänen kaikuvan hänen laulaessaan pianon
säestyksellä korsikalaista laulua.

Laulun aikana, jota kuunnellessaan kreivi unohti Andrean ja muisteli
Benedettoa, paronitar ylisti Monte-Cristolle miehensä tyyneyttä, tämä
kun oli sinä aamuna erään milanolaisen pankkiirin vararikossa
menettänyt kolme- tai neljäsataatuhatta frangia.

Ylistys olikin ansaittu, sillä ellei kreivi jo ennen olisi saanut asiaa
tietoonsa, ei paronin ulkomuoto olisi ilmaissut mitään.

-- Hyvä, ajatteli Monte-Cristo, -- hän salaa jo tappionsa. Kuukausi
sitten hän vielä kerskaili niistä.

Sitten hän jatkoi ääneen:

-- Hyvä rouva, herra Danglars tuntee niin hyvin pörssin, että hän
jonakin päivänä kyllä voittaa takaisin sen, mitä muualla menettää.

-- Te erehdytte siinä suhteessa niin kuin muutkin, sanoi rouva
Danglars.

-- Millä tavoin erehdyn? kysyi Monte-Cristo.

-- Herra Danglars ei näet koskaan pelaa pörssissä.

-- Sehän on totta, muistan herra Debrayn kertoneen... Mutta miten herra
Debray voi? En ole nähnyt häntä kolmeen neljään päivään.

-- En minäkään, sanoi rouva Danglars ihmeteltävän rauhallisesti. --
Mutta te jätitte kesken lauseenne.

-- Minkä?

-- Väititte, että herra Debray oli sanonut teille jotakin...

-- Se on totta. Herra Debray sanoi, että te olette
pörssikeinottelupaholaisen vallassa.

-- Suoraan sanoen harrastin sitä jonkin aikaa, sanoi rouva Danglars, --
mutta nyt olen siitä luopunut.

-- Siinä teette väärin. Hyvä Jumala, onnihan on niin perin oikullinen,
että jos olisin nainen ja pankkiirin vaimo, niin yrittäisin koota
itselleni varman omaisuuden, vaikka kuinka luottaisin mieheni
myötäkäymiseen -- sillä raha-asioissa määrää hyvä tai huono onni. Eikä
minua saisi estää se, että joutuisin antamaan tämän onnen ohjakset
hänelle vieraan käsiin.

Rouva Danglars punastui vastoin tahtoaan.

-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, aivan kuin ei olisi huomannut
mitään, -- eilen kerrottiin, että ne, joilla oli napolilaisia
arvopapereita, voittivat sangen paljon.

-- Minulla ei niitä ole, sanoi paronitar nopeasti, -- eikä ole
ollutkaan. Mutta olemme jo puhuneet liikaa pörssiasioista;
aivanhan luulisi meitä pörssivälittäjiksi. Puhukaamme hiukan
Villefort-raukoista, joihin kohtalo viime aikoina on niin kovasti
iskenyt.

-- Mitä heille oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo aivan
viattomasti.

-- Kyllähän te sen tiedätte. Kun markiisi Saint-Méran oli kuollut pari
kolme päivää matkallelähtönsä jälkeen, niin kuolee markiisitar kolme
tai neljä päivää tännetulonsa jälkeen.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, -- olen kuullut siitä
puhuttavan. Mutta niin kuin Claudius sanoo Hamletille, sehän on luonnon
laki. Heidän isänsä kuolivat ennen heitä, ja he surivat näitä. He
kuolevat ennen kuin poikansa, ja heidän poikansa surevat heitä.

-- Mutta ei siinä vielä kaikki.

-- Eikö siinä ole kaikki?

-- Ei. Kuulittehan, että he aikoivat naittaa tyttärensä...

-- Franz d'Epinayn kanssa... Onko tuo avioliitto jäänyt sikseen?

-- Eilisaamuna Franz kuuluu purkaneen kihlauksen.

-- Todellakin...? Ja tiedetäänkö, mikä on ollut syynä tähän
purkamiseen?

-- Ei.

-- Mitä te minulle kerrottekaan...! Ja millä tavoin herra Villefort on
ottanut tämän kaiken vastaan?

-- Niin kuin aina ennenkin, hyvin filosofisesti.

Samassa Danglars palasi yksinään.

-- Jätättekö herra Cavalcantin tyttärenne seuraan? kysyi paronitar.

-- Hänen ja neiti d'Armillyn, sanoi pankkiiri, -- ettekö laske häntä
miksikään?

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Eikö herra Cavalcanti olekin hurmaava nuori mies? Mutta onko hän
prinssi?

-- Sitä en voi taata, sanoi Monte-Cristo. -- Hänen isänsä esiteltiin
minulle markiisina, poika on siis kreivi. Mutta en luule, että hän
panee mitään painoa tuolle arvonimelle.

-- Miksi ei panisi? sanoi pankkiiri. -- Jos hän on prinssi, on hänellä
syytä siitä ylpeillä. Kullakin on oma oikeutensa. En pidä niistä, jotka
kieltävät syntyperänsä.

-- Te olette oikea kansanvaltainen mies, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

-- Mutta ajatelkaahan, mihin vaaraan te meidät saatatte, sanoi
paronitar. -- Jos herra Morcerf sattumalta tulisi tänne, näkisi hän
herra Cavalcantin huoneessa, jonne hän, Eugénien sulhanen, ei koskaan
ole saanut lupaa astua.

-- Se oli oikea sana: "sattumalta", huomautti pankkiiri, -- sillä hän
käy niin harvoin meidän luonamme, että hän totisesti tulee vain
sattumalta.

-- Mutta jos hän tapaisi tyttärenne luota tuon nuoren miehen, olisi hän
siitä pahoillaan.

-- Hänkö? Hyvä Jumala, siinä erehdytte aivan kokonaan. Albert ei ole
mustasukkainen morsiamensa puolesta, hän ei häntä niin paljon rakasta.
Mitä se sitä paitsi minuun kuuluu, onko hän pahoillaan vai ei?

-- Mutta kun kerran olemme sellaisissa suhteissa...

-- Millaisissa suhteissa me sitten muka olemme? Tahdotteko tietää,
millaisissa? Äitinsä tanssiaisissa hän tanssi ainoastaan kerran
tyttäreni kanssa, jota vastoin herra Cavalcanti tanssi kolme kertaa,
eikä Albert sitä edes huomannutkaan.

-- Herra vicomte Albert de Morcerf. ilmoitti kamaripalvelija.

Paronitar nousi. Hän aikoi mennä ilmoittamaan asiasta tyttärelleen,
mutta Danglars pidätti häntä käsivarresta sanoen:

-- Jääkää!

Paronitar katsoi häneen kummastuneena.

Monte-Cristo ei ollut huomaavinaan tätä pientä kohtausta.

Albert astui sisään, hän oli hyvin kaunis ja hyvin iloinen. Hän
tervehti paronitarta sulavasti, Danglars'ia tuttavallisesti ja
Monte-Cristoa sydämellisesti. Sitten hän kääntyi paronittaren puoleen
sanoen:

-- Sallitteko minun kysyä, kuinka neiti Danglars voi?

-- Hyvin, vastasi Danglars nopeasti. -- Hän on pienessä salongissaan
soittelemassa ja laulamassa herra Cavalcantin seurassa.

Albert pysytteli tyynenä ja välinpitämättömänä. Ehkä hän tunsi
hienoista halveksumista, mutta hän hillitsi mielensä huomatessaan
Monte-Criston katsovan häneen terävästi.

-- Herra Cavalcantilla on hyvin kaunis tenoriääni ja neiti Eugéniella
kaunis sopraano, sanoi hän, -- ja sitä paitsi hän soittaa pianoa
mestarillisesti. Siitä mahtaa syntyä kaunis konsertti.

-- He sopivat toden totta erinomaisen hyvin yhteen, sanoi Danglars.

Albert ei ollut huomaavinaan tätä vihjettä, vaikka se oli niin selvän
selvä, että paronitar punastui.

-- Minäkin olen musikaalinen, jatkoi nuori mies, -- ainakin opettajani
väittävät. Mutta kummallista kyllä, en ole vielä saanut ääntäni
sointumaan yhteen toisten äänien kanssa, en sopraanojen enkä
muidenkaan.

Danglars hymähti aivan kuin sanoakseen:

-- Mutta suutuhan toki!

-- Sen vuoksi, jatkoi hän päästäkseen toivomaansa tulokseen, -- prinssi
ja tyttäreni herättivät täällä eilen täydellistä ihastusta. Ettekö
ollut eilen täällä, herra Morcerf?

-- Mikä prinssi? kysyi Albert.

-- Prinssi Cavalcanti, jatkoi Danglars, joka itsepäisesti tahtoi
nimittää Andreaa prinssiksi.

-- Anteeksi, sanoi Albert, -- en tiennyt häntä prinssiksi. Vai lauloi
prinssi Cavalcanti eilen neiti Eugénien kanssa? Se mahtoi kuulua
kauniilta, ja olen hyvin pahoillani, etten ollut sitä kuulemassa. Mutta
en voinut noudattaa kutsuanne, sillä minun täytyi saattaa rouva
Morcerfia vanhan paronitar Château-Renaud'n luo kuulemaan saksalaisten
laulua.

Oltuaan sitten hetken vaiti hän jatkoi muina miehinä:

-- Mutta saanko luvan tervehtiä neiti Danglars'ia?

-- Odottakaa, odottakaa, minä pyydän, sanoi pankkiiri pidättäen nuorta
miestä. -- Kuunnelkaahan tuota ihanaa cavatinaa, ta, ta, ta, ti, ta,
ti, ta, ta, se on hurmaava, kohta se loppuu ... sekunti vielä.
Mainiota! Bravo! Bravi! Brava.

Ja pankkiiri alkoi vimmoissaan taputtaa käsiään.

-- Se on todellakin kaunista, sanoi Albert, -- eikä oman maansa
musiikkia voi kukaan paremmin ymmärtää kuin prinssi Cavalcanti.
Sanoittehan prinssi? Sitä paitsi, ellei hän ole prinssi, voidaan hänet
helposti tehdä prinssiksi Italiassa. Mutta palataksemme laulajiimme
pitäisi teidän, herra Danglars, järjestää meille suuri ilo: pyytäkää
neiti Danglars'ia ja herra Cavalcantia laulamaan vielä toinen laulu
älkääkä ilmoittako mitään siitä, että täällä on vieraita. On niin
suloista kuulla musiikkia loitolta, syrjästä, toisten huomaamatta ja
näkemättä, ettei häiritsisi esiintyjiä, jotka silloin voivat kokonaan
antautua neroutensa, vaistonsa ja sydämensä tunteitten valtaan.

Tällä kertaa Danglars joutui aivan hämilleen Albertin tyyneydestä.

Hän veti Monte-Criston syrjään ja sanoi:

-- Mitä ajattelette moisesta sulhasmiehestä?

-- Hän näyttää kylmältä, muuta en voi sanoa. Mutta minkä sille mahtaa?
Olettehan antanut suostumuksenne!

-- Niin olen, mutta olen antanut suostumukseni miehelle, joka rakastaa
tytärtäni, enkä sellaiselle, joka ei rakasta. Tuo mies on kylmä kuin
marmori ja ylpeä kuin isänsä. Jos hän olisi rikas, jos hänellä olisi
Cavalcantien omaisuus, en välittäisi siitä mitään. En ole kysynyt
tyttäreni mielipidettä tässä asiassa, mutta jos hänellä on makua,
niin...

-- En tiedä, sanoi Monte-Cristo, -- tekeekö ystävyyteni Morcerfia
kohtaan minut sokeaksi, mutta vakuutan teille, että mielestäni herra
Morcerf on miellyttävä mies ja voi tehdä tyttärenne onnelliseksi.
Varmaan hän vielä pääsee hyvään asemaankin maailmassa, sillä onhan
hänen isänsä asema loistava.

-- Hm, sanoi Danglars.

-- Miksi epäilette?

-- Hänellä on aina menneisyytensä ... hämärä menneisyytensä.

-- Mutta eihän isän menneisyys kuulu poikaan.

-- Kuuluu kyllä!

-- Älkäähän nyt liioitelko. Kuukausi sitten piditte tätä avioliittoa
aivan verrattomana... Ymmärrättehän, että olen aivan epätoivoissani:
minunhan luonani te tapasitte tuon nuoren Cavalcantin, jota en
tarkemmin tunne, sen vakuutan.

-- Minä tunnen hänet, sanoi Danglars, -- ja se riittää.

-- Tunnetteko hänet? Oletteko siis hankkinut lisätietoja hänestä? kysyi
Monte-Cristo.

-- Tarvitaanko niitä, eikö hänestä heti paikalla näe, kenen kanssa on
tekemissä? Hän on ensiksikin rikas.

-- Sitä en voi vakuuttaa.

-- Mutta olettehan mennyt takuuseen hänen puolestaan?

-- Viisikymmentätuhatta, vähäpätöinen summa.

-- Hän on hienosti kasvatettu.

-- Hm, sanoi vuorostaan Monte-Cristo. -- Hän on musikaalinen.

-- Kaikki italialaiset ovat musikaalisia.

-- Kuulkaahan, kreivi, ette ole nyt hänelle oikeudenmukainen.

-- No niin, tunnustan suoraan, että kun tiedän, mikä on suhteenne herra
Morcerfiin, on minusta vastenmielistä nähdä, miten Cavalcanti tulee
taloonne ja käyttää väärin rikkauttaan.

Danglars alkoi nauraa.

-- Kuinka säädyllinen te olettekaan! sanoi hän. -- Niinhän maailmassa
aina tehdään.

-- Mutta ettehän te noin vain voi purkaa kihlausta, rakas herra
Danglars. Morcerfit pitävät tätä avioliittoa päätettynä asiana.

-- Pitävätkö?

-- Ehdottomasti.

-- Puhukoot sitten suoraan. Teidän pitäisi kuiskata siitä asiasta pari
sanaa isän korvaan, kun kerran olette heidän talossaan suosittu vieras.

-- Minäkö? Mistä sellaista voitte päätellä?

-- Olin huomaavinani sen heidän tanssiaisissaan. Kreivitär, ylpeä
Mercedes, korskea katalonialainen, joka tuskin suvaitsee avata suunsa
vanhoille tuttavilleen, tarttui teidän käsivarteenne, meni kanssanne
puutarhaan, poikkesi syrjäteille ja palasi vasta puolen tunnin päästä.

-- Herra paroni, paroni, sanoi Albert, -- te estätte meitä kuulemasta.
Te suuri musiikinystävä olette nyt raakalainen!

-- Hyvä on, hyvä on, herra pilkkakirves, sanoi Danglars.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Otatteko puhuaksenne siitä hänen isälleen?

-- Mielelläni, jos toivotte.

-- Mutta tällä kertaa asian pitää tulla selväksi. Pyytäköön tytärtäni
poikansa vaimoksi, määrätköön hääpäivän, ilmoittakoon ehtonsa rahojen
suhteen, niin että voimme tehdä sopimuksen tai sitten katkaista
suhteemme. Mutta ymmärrättehän, asiassa ei saa enää viivytellä.

-- Toimin parhaani mukaan.

-- En väitä, että odottaisin häntä ilolla, mutta odotan kuitenkin.
Pankkiirin, ymmärrättehän, tulee vastata sanastaan.

Ja Danglars huokasi samalla tavoin kuin Cavalcanti oli huokaissut vähää
ennen.

-- Bravo, bravi, brava! huusi Morcerf matkien pankkiiria ja taputtaen
käsiään laulun loputtua.

Danglars katsahti terävästi Albertiin, kun palvelija samassa tuli
kuiskaamaan pari sanaa hänen korvaansa.

-- Palaan kohta, sanoi pankkiiri Monte-Cristolle, -- odottakaa minua,
minulla on ehkä pian teille jotakin ilmoitettavana.

Hän poistui.

Paronitar käytti hyväkseen miehensä lähtöä avatakseen musiikkihuoneen
oven, ja Andrea, joka oli istunut pianon edessä neiti Eugénien kanssa,
hyppäsi pystyyn kuin jousen ponnahduttamana.

Albert kumarsi hymyillen neiti Danglars'ille, joka vastasi hänelle yhtä
kylmästi kuin tavallisestikin, joutumatta vähääkään hämilleen.

Cavalcanti puolestaan näytti olevan hämillään. Hän kumarsi Morcerfille,
joka vastasi tervehdykseen hyvin halveksivasti.

Sitten Albert alkoi ylistellä neiti Danglars'in ääntä ja surkutteli
itseään, kun ei ollut eilisiltana ollut häntä kuulemassa...

Cavalcanti vei Monte-Criston syrjään.

-- Jo riittää musiikki ja kohteliaisuudet, sanoi rouva Danglars, --
tulkaa ottamaan teetä.

-- Tule, Louise, sanoi neiti Danglars ystävättärelleen.

He menivät viereiseen salonkiin, jonne oli järjestetty teetarjoilu.

Juuri kun englantilaiseen tapaan alettiin panna lusikoita kuppeihin,
aukeni ovi ja Danglars palasi takaisin hyvin kiihtyneenä. Monte-Cristo
loi häneen kysyvän katseen.

-- Olen saanut kirjeen Kreikasta, kertoi Danglars.

-- Vai niin, sen vuoksi teidät siis kutsuttiin pois, sanoi kreivi.

-- Niin.

-- Miten Otto-kuningas voi? kysyi Albert hyvin iloisella äänellä.
Danglars katsoi häneen pitkään sanomatta sanaakaan, ja Monte-Cristo
kääntyi poispäin salatakseen säälin ilmeen, joka hetkeksi häivähti
hänen kasvoilleen.

-- Lähdemmehän täältä yhdessä? kysyi Albert kreiviltä.

-- Jos niin tahdotte, vastasi tämä.

Albert ei voinut käsittää pankkiirin katseen tarkoitusta, vaan kääntyi
kysyvästi Monte-Criston puoleen:

-- Näittekö, miten hän katsoi minuun?

-- Näin, vastasi kreivi, -- mutta oliko teidän mielestänne hänen
katseessaan jotakin erikoista?

-- Oli. Ja mitä hän tarkoitti noilla Kreikasta saamillaan uutisilla?

-- Mistä minä sen tietäisin?

-- Otaksuin, että teillä oli tuttavia siinä maassa.

Monte-Cristo hymyili, niin kuin aina hymyillään kun tahdotaan päästä
vastaamasta.

-- Kas, sanoi Albert, -- hän lähestyy teitä. Menen sanomaan
kohteliaisuuksia neiti Danglars'ille hänen kameesoljestaan; sillä aikaa
isä voi rauhassa puhua teidän kanssanne.

-- Jos tahdotte lausua hänelle kohteliaisuuksia, niin puhukaa etupäässä
hänen äänestään, sanoi Monte-Cristo.

-- En suinkaan, siitä puhuvat kaikki muut.

-- Herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, -- teidän itserakkautenne on
aivan hävyttömyyden rajalla.

Albert lähestyi hymy huulillaan Eugénietä.

Sillä aikaa Danglars kumartui kuiskaamaan kreivin korvaan:

-- Annoitte minulle verrattoman neuvon. Noihin kahteen sanaan, Fernand
ja Janina, sisältyy kamala tarina.

-- Loruja! sanoi Monte-Cristo.

-- Kerron sen teille toiste. Mutta viekää nyt tuo nuori mies pois,
sillä minun on vaikea olla hänen seurassaan.

-- Kyllä vien, hän sanoi näet tulevansa minun mukaani. Lähetänkö siis
joka tapauksessa hänen isänsä teidän luoksenne?

-- Entistä suuremmalla syyllä.

-- Hyvä.

Kreivi viittasi Albertille.

He kumarsivat ja poistuivat. Albert näytti vähät välittävän neiti
Danglars'in kylmäkiskoisesta käytöksestä. Monte-Cristo huomautti
mennessään rouva Danglars'ille, että pankkiirin rouvan pitäisi ajoissa
ajatella asemansa turvaamista.

Herra Cavalcanti jäi voittajana taistelutanterelle.



77- Haydée


Heti kun hevoset olivat päässeet bulevardille, kääntyi Albert kreivin
puoleen ja purskahti niin äänekkääseen nauruun, että se tuntui
väkinäiseltä.

-- No, sanoi hän, -- kysyn, teiltä aivan samoin kuin Kaarle IX kysyi
Katarina Mediciltä Pärttylinyön jälkeen: Miten mielestänne näyttelin
pienen osani?

-- Missä tilaisuudessa? kysyi Monte-Cristo.

-- Tietysti siinä tilaisuudessa, jossa näin kilpailijani saaneen varman
jalansijan Danglars'in perheessä...

-- Minkä kilpailijan?

-- Minkäkö kilpailijan? Teidän suosikkinne, Andrea Cavalcantin!

-- Jättäkää tuollaiset sopimattomat leikinlaskut, vicomte. Minä en
suinkaan suosi herra Andreaa, en ainakaan herra Danglars'in edessä.

-- Moittisinkin teitä, jos tuo nuori mies tarvitsisi suositusta, mutta
kaikeksi onneksi hän ei ole laisinkaan sen tarpeessa.

-- Mitä! Luuletteko hänen mielistelevän neiti Danglars'ia?

-- Siitä olen varma. Hän pyörittää silmiään ja kuhertaa. Hän korskan
Eugénien nyt tahtoo valloittaa. Kas, tulipa runo! Kautta kunniani, se
tuli aivan huomaamatta. Täytyy lausua se uudestaan: Hän korskan
Eugénien nyt tahtoo valloittaa.

-- Vähät siitä, jos vanhemmat tahtovat antaa hänet teille.

-- Älkää sanoko niin, rakas kreivi. Kahdelta eri taholta ollaan minulle
kylmäkiskoisia.

-- Miltä tahoilta?

-- Eugénie-neiti tuskin vastasi tervehdykseeni, neiti d'Armilly, hänen
uskottunsa, ei edes vastannut, ja isä pisti senkin seitsemän tikaria
sydämeeni, valetikareja, teatteritikareja kyllä, mutta hän luuli niitä
oikeiksi.

-- Mustasukkaisuutta!

-- Mutta minä en ole vähääkään mustasukkainen.

-- Hänpä on.

-- Kenelle? Debraylleko?

-- Ei, vaan teille.

-- Minulleko? Voin lyödä vetoa siitä, että viikon sisällä hän on
paiskannut ovensa nenäni edessä lukkoon.

-- Erehdytte, rakas vicomte.

-- Voitteko sen todistaa?

-- Voin. Hän on pyytänyt minua toimimaan niin, että kreivi Morcerf käy
lopullisesti pyytämässä neiti Danglars'ia vaimoksenne.

-- Oh, sanoi Albert niin mairittelevasti kuin suinkin osasi, -- ettehän
toimi, ettehän, rakas kreivi?

-- Erehdytte aivan, Albert, täytän paronin pyynnön, koska olen luvannut
sen tehdä.

-- Teillä näyttää siis olevan kova halu naittaa minut? huokasi Albert.

-- Tahdon olla sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta mitä Debrayhin
tulee, en ole nähnyt häntä enää paronittaren luona.

-- Hän on riidoissa.

-- Paronittarenko kanssa?

-- Ei, vaan herra Danglars'in.

-- Paroni on siis huomannut jotakin?

-- Tuopa oli mainio sutkaus!

-- Uskotte siis, että hän todella on huomannut jotakin? kysyi
Monte-Cristo teeskennellen oivallisesti tietämättömyyttä.

-- Mutta mistä te tulettekaan tänne, rakas kreivi?

-- Kongosta, jos niin tahdotte.

-- Se ei ole vielä kyllin kaukana.

-- Mistä minä tuntisin pariisilaiset aviomiehet?

-- Rakas kreivi, aviomiehet ovat samanlaisia kaikkialla. Kun olette
tutkinut yhtä yksilöä jossakin maassa, tunnette koko rodun.

-- Mutta minkä vuoksi Debray ja Danglars sitten ovat riitaantuneet?
Hehän näyttivät olevan niin erinomaisen hyvässä sovussa keskenään,
sanoi Monte-Cristo uudelleen teeskennellen tietämättömyyttä.

-- Nyt joudumme jo Isis-jumalattaren salaisuuksiin, ja niistä en tiedä
mitään. Kun herra Cavalcanti pääsee perheen jäseneksi, niin kysykää
häneltä.

Vaunut pysähtyivät.

-- Nyt olemme perillä, sanoi Monte-Cristo. -- Kello on vasta puoli
yksitoista. Astukaa sisään.

-- Mielelläni.

-- Vaununi saattavat teidät kotiinne.

-- Ei, kiitos, omat vaununi ovat varmaankin seuranneet meitä.

-- Niin ovatkin, tuossa ne ovat, sanoi Monte-Cristo hypäten vaunuista.

He menivät taloon ja astuivat valoisaan salonkiin.

-- Toimittakaa meille teetä, Baptistin, sanoi Monte-Cristo.

Baptistin poistui ääneti ja palasi kahden sekunnin kuluttua kantaen
valmista tarjotinta, joka näytti nousseen maasta kuin sadussa.

-- Toden totta, sanoi Morcerf, -- en ihaile rikkauttanne, herra kreivi,
sillä teitäkin rikkaampia voi olla, en älykkyyttänne, vaikka
Beaumarchais ei ollut teitä ihmeellisempi älyltään; mutta ihailen sitä
tapaa, millä teitä palvellaan. Tuntuu siltä kuin palvelijanne
aavistaisivat jo soittotavastanne, mitä tahdotte, ja aivan kuin se,
mitä tahdotte, olisi heti valmiina.

-- Tuossa lauseessanne on hiukan totta. Palvelijani tietävät tapani.
Esimerkiksi: ettekö kaipaa vielä jotakin, kun juotte teetä?

-- Tietysti tahdon tupakoida.

Monte-Cristo lähestyi pöytäkelloa ja soitti.

Sekunnin päästä aukeni toinen ovi, ja Ali toi kaksi pitkää piippua,
joissa oli hienoa tupakkaa.

-- Ihmeellistä! sanoi Morcerf.

-- Tämä on aivan yksinkertaista, sanoi Monte-Cristo. -- Ali tietää,
että juodessani kahvia tai teetä tavallisesti tupakoin, hän tietää,
että olen pyytänyt teetä, hän tietää, että tulitte mukanani. Kun minä
sitten kutsun häntä, hän arvaa syyn, ja koska hän on kotoisin maasta,
jossa vieraanvaraisuutta osoitetaan tarjoamalla piipullinen tupakkaa,
tuo hän kaksi piippua.

-- Selitys on kyllä uskottava, mutta siitä huolimatta tällaista
tapahtuu vain teidän luonanne... Ei mutta, mitä minä kuulen?

Morcerf kumartui oveen päin, jonka takaa kuului kuin kitaran säveliä.

-- Rakas vicomte, olette tänään joutunut suorastaan musiikin uhriksi.
Juuri kun pääsette irti neiti Danglars'in pianonsoitosta, kuulette
täällä Haydéen guslin.

-- Haydée! Mikä ihana nimi! Haydée-nimisiä naisia on siis todellakin
olemassa muuallakin kuin vain Byronin runoissa?

-- On kyllä. Haydée on harvinainen nimi Ranskassa, mutta hyvin
tavallinen Albaniassa ja Epeiroksessa. Se merkitsee puhtautta,
kainoutta, viattomuutta. Se on jonkinmoinen ristimänimi, niin kuin
Ranskassa sanotaan.

-- Kuinka kaunis se on! sanoi Albert. -- Kuinka viehättävältä
tuntuisikaan, jos ranskalaisten naisten nimet olisivat neiti Hyvyys,
neiti Hiljaisuus, neiti Kristillinen rakkaus! Minkä erinomaisen
vaikutuksen tekisikään kuulutuksessa, jos neiti Danglars'in nimi
Claire-Marie-Eugénien asemesta olisi neiti Puhtaus-Kainous-Viattomuus
Danglars!

-- Hullu mies! sanoi kreivi. -- Älkää laskeko leikkiä niin kovaa,
Haydée voi sen kuulla.

-- Suuttuisiko hän siitä?

-- Ei suinkaan, vastasi kreivi ylpeästi.

-- Hän on siis hyvä ihminen? kysyi Albert.

-- Se ei ole hyvyyttä vaan velvollisuutta; orjatar ei suutu herraansa.

-- Mutta nythän te itse laskette leikkiä! Onko maailmassa vielä
orjattaria?

-- Epäilemättä, koska Haydée on minun orjattareni.

-- Toden totta, te ette tee mitään niin kuin muut, eikä teillä ole
mitään samanlaista kuin muilla. Kreivi Monte-Criston orjatar! Se on
erikoinen asema Ranskassa. Kun ottaa huomioon, miten te käsittelette
rahoja, täytyy laskea että tuo paikka on sadantuhannen arvoinen
vuodessa.

-- Satatuhatta! Tuolla lapsiraukalla on ollut paljon enemmän. Hän on
syntynyt maailmaan omistamaan aarteita, joiden rinnalla tuhannen ja
yhden yön rikkaudet himmenevät.

-- Hän on siis todellakin prinsessa?

-- Tepä sen sanoitte, vieläpä kaikkein ylhäisimpiä.

-- Sitä arvelinkin. Mutta kuinka ylhäinen prinsessa on joutunut
orjattareksi?

-- Kuinka tyranni Dionysoksesta tuli koulunopettaja? Sodan aiheuttama
sattuma, onnen oikku.

-- Ja hänen nimensä on salaisuus?

-- On kyllä muille ihmisille. Toisin on teidän laitanne, sillä tehän
olette ystäväni ja lupaatte olla vaiti, lupaattehan olla vaiti?

-- Kautta kunniani!

-- Tunnettehan Janinan pashan elämäntarinan?

-- Ali-Tebelinin? Totta kai, koska isäni kokosi rikkautensa hänen
palveluksessaan.

-- Sehän on totta, olin sen unohtanut.

-- No niin, missä suhteessa Haydée on Ali-Tebeliniin?

-- Hänen tyttärensä.

-- Kuinka! Ali-pashan tytär!

-- Ja kauniin Vasilikin tytär.

-- Kuinka hänestä on tullut teidän orjattarenne?

-- Eräänä päivänä kävelin Konstantinopolin orjamarkkinoilla ja ostin
hänet.

-- Suurenmoista! Teidän seurassanne ei enää elä, vaan näkee unta, rakas
kreivi. Nyt aion esittää teille rohkean pyynnön. Mutta kenties olen
epähieno.

-- Puhukaa vapaasti.

-- Koska liikutte hänen seurassaan, koska viette hänet oopperaan...,
niin ehkä rohkenen pyytää sitä...

-- Te voitte pyytää minulta mitä tahansa.

-- No niin, rakas kreivi, esitelkää minut prinsessallenne.

-- Mielelläni, mutta kahdella ehdolla.

-- Suostun niihin jo edeltäpäin.

-- Ensiksi, ettette kenellekään koskaan mainitse, että teidät on
esitelty hänelle.

-- Hyvä. (Morcerf kohotti kätensä.) Minä vannon.

-- Toiseksi, ettette kerro hänelle, että isänne oli hänen isänsä
palveluksessa.

-- Senkin vannon.

-- Hyvä on, ja muistattehan varmasti valanne?

-- Tietysti! sanoi Albert.

-- Niin arvelinkin. Tiedän, että olette kunnon mies.

Kreivi soitti. Ali astui sisään.

-- Ilmoita Haydéelle, että tulen juomaan kahvia hänen luokseen, ja
koeta selittää hänelle, että pyydän lupaa saada esitellä hänelle erään
ystäväni.

Ali kumarsi ja poistui.

-- Älkää siis kyselkö mitään suoraan. Jos tahdotte jotakin tietää, niin
kysykää minulta, ja minä kysyn sitten häneltä.

-- Päätetty asia.

Ali tuli kolmannen kerran ja piti verhoa koholla ilmaistakseen
herralleen ja Albertille, että he voisivat astua sisään.

-- Menkäämme, sanoi Monte-Cristo.

Albert siveli kädellään tukkaansa ja väänsi viiksiään; kreivi otti
hattunsa ja hansikkaansa ja astui Albertin edellä huoneistoon, jonka
ovea Ali vartioi ja jota puolusti kolme Myrthon komennuksen alaista
ranskalaista kamarineitiä.

Haydée odotti etummaisessa huoneessa, salongissa, ja hänen suurista
silmistään kuvastui hämmästys, sillä ensi kerran tuli hänen luokseen
joku muu mies kuin Monte-Cristo. Hän istui nurkassa sohvalla jalat
ristissä allaan ja oli aivan kuin laatinut itselleen pesän keskelle
itämaisia kalliita ja kirjavia kankaita. Hänen vieressään oli soitin,
jonka ääni oli kuulunut toiseen huoneeseen. Hän näytti lumoavalta.

Huomatessaan Monte-Criston hän nousi ja hymyili hänelle ihanasti kuin
tytär ja rakastajatar. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja ojensi
hänelle kätensä, jolle hän tapansa mukaan painoi suudelman.

Albert seisoi oven luona katsellen lumoutuneena tätä ihmeellistä
kauneutta, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitellakaan näkevänsä
Ranskassa.

-- Kenet tuot luokseni? kysyi nuori tyttö uuskreikankielellä
Monte-Cristolta. -- Veljen, ystävän, tuttavan vai vihollisen?

-- Ystävän, vastasi Monte-Cristo samalla kielellä.

-- Hänen nimensä?

-- Kreivi Albert. Hän on se mies, jonka pelastin rosvojen käsistä
Roomassa.

-- Mitä kieltä minun pitää hänelle puhua?

Monte-Cristo kääntyi Albertin puoleen:

-- Osaatteko uuskreikkaa? kysyi hän.

-- Ikävä kyllä en, vastasi Albert, -- en edes vanhaa kreikkaa. Ei
koskaan ole Homeroksella eikä Platonilla ollut heikompaa ja
huolimattomampaa oppilasta kuin minä olen ollut.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Haydée osoittaen ymmärtäneensä sekä
Monte-Criston kysymyksen että Albertin vastauksen, -- puhun
ranskan- tai italiankieltä, jos valtiaani sallii.

Monte-Cristo mietti hetkisen:

-- Puhu italiankieltä, sanoi hän.

Sitten hän sanoi kääntyen Albertin puoleen:

-- Kuinka ikävää, ettette osaa uuskreikkaa tai vanhaa kreikkaa, joita
molempia Haydée puhuu aivan verrattomasti. Lapsiparan on pakko puhua
kanssanne italiankieltä, ja silloin saatte hänestä väärän käsityksen.

Hän viittasi Haydéelle.

-- Ollos tervetullut, ystävä, joka saavut herrani ja valtiaani
seurassa, sanoi nuori tyttö kirkkaalla Toscanan murteella korostaen
puhettaan roomalaiseen tapaan, mikä tekee Danten kielen yhtä
sointuvaksi kuin Homeroksen kreikankin. -- Ali, kahvia ja piiput!

Ja Haydée viittasi Albertia lähestymään, Alin poistuessa täyttämään
nuoren valtiattarensa määräyksiä.

Monte-Cristo osoitti Albertille kahta telttatuolia. He ottivat kumpikin
tuolinsa ja nostivat ne lähelle matalaa pöytää, jolla oli nargile sekä
tuoreita kukkia, piirustuksia ja nuottivihkoja.

Ali toi kahvia ja piiput. Baptistin ei saanut koskaan tulla tähän
huoneiston osaan.

Albert hylkäsi nubialaisen hänelle tarjoaman piipun.

-- Ottakaa, ottakaa, sanoi Monte-Cristo. -- Haydée on melkein yhtä
sivistynyt kuin pariisittaretkin, hän ei pidä havannoista, sillä niissä
on paha lemu, mutta itämainen tupakka tuoksuu hyvältä.

Ali poistui.

Kahvi oli kaadettu kuppeihin. Albertia varten oli tuotu myös
sokeriastia. Monte-Cristo ja Haydée puolestaan joivat tätä arabialaista
juomaa arabialaisten tavoin, ilman sokeria.

Haydée ojensi kätensä ja tarttui punertavilla, kapeilla sormillaan
japanilaiseen kuppiin ja vei sen huulilleen viattomalla nautinnolla,
aivan kuin lapsi, joka syö ja juo sellaista, mikä sille on mieluista.

Samaan aikaan toivat kamarineidot kaksi tarjotinta, joilla oli jäätelöä
ja mehuvesiä.

-- Rakas isäntäni ja te, neiti, sanoi Albert italiankielellä, --
antakaa anteeksi hämmästykseni. Olen aivan päästäni pyörällä, ja onhan
se luonnollistakin. Täällähän tapaan itämaan, oikean itämaan, en
sellaisena kuin sen valitettavasti olen nähnyt, vaan sellaisena kuin
olen uneksinut. Ja kuitenkin olen Pariisissa, näin vielä äsken
omnibussien ajavan ohitseni ja kuulin virvokkeidenmyyjien kellojen
kilinän. Kuinka ikävää, etten osaa puhua kreikkaa! Se tekisi tämän
illan unohtumattomaksi.

-- Osaan kylliksi hyvin italiankieltä, sanoi Haydée tyynesti, --
voidakseni puhua kanssanne. Ja jos rakastatte itämaita, teen kaiken
voitavani, että löytäisitte ne täältä.

-- Mistä voin puhua hänen kanssaan? kysyi Albert hiljaa
Monte-Cristolta.

-- Mistä vain itse tahdotte. Hänen kotimaastaan, nuoruudestaan,
muistoistaan. Tai jos mieluummin tahdotte, niin puhukaa Roomasta,
Napolista ja Firenzestä.

-- Miksi puhuisin kreikattaren kanssa sellaisesta, mistä voi puhua
pariisittarien seurassa, sanoi Albert. -- Antakaa minun puhua hänen
kanssaan itämaista.

-- Puhukaa, rakas Albert, hänkin pitää siitä aiheesta eniten.

Albert kääntyi Haydéen puoleen.

-- Kuinka vanhana jätitte Kreikan? kysyi hän.

-- Viisivuotiaana, vastasi Haydée.

-- Entä muistatteko synnyinmaanne? kysyi Albert.

-- Sulkiessani silmäni näen kaiken, mitä olen nähnyt. Kahdella tapaa
voi ihminen katsella, ruumiin ja sielun silmillä. Ruumiillinen silmä
voi toisinaan unohtaa, sielun silmä ei koskaan.

-- Mistä asti muistatte lapsuuttanne?

-- Osasin juuri kävellä. Äitini, jonka nimi oli Vasiliki (Vasiliki
merkitsee kuninkaallista, huomautti tyttö nostaen päänsä pystyyn),
äitini tarttui käteeni ja pantuamme kukkaromme pohjalle kaiken kullan,
mikä meillä oli, menimme hunnutettuina pyytämään almua vangeille
sanoen: "Ken antaa köyhille, hän antaa Jumalalle." Kun kukkaromme oli
täynnä, palasimme palatsiin ja ilmoittamatta mitään isälleni lähetimme
luostarin johtajalle kaiken rahan, minkä ihmiset meille olivat antaneet
luullen meitä köyhiksi. Hän vuorostaan jakoi ne vangeille.

-- Kuinka vanha siihen aikaan olitte?

-- Kolmivuotias, vastasi Haydée.

-- Muistatte siis kaiken, mitä elämässänne on tapahtunut kolmannesta
ikävuodestanne asti?

-- Kaiken.

-- Kreivi, sanoi Morcerf hiljaa Monte-Cristolle, -- teidän pitäisi
sallia signoran kertoa meille jotakin elämästään. Olette kieltänyt
minua puhumasta hänelle isästäni, mutta ehkä hän itse kertoo hänestä.
Ette voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olisin, jos kuulisin isäni
nimen noin kauniista suusta.

Monte-Cristo kääntyi Haydéen puoleen ja sanoi kreikankielellä rypistäen
silmäkulmiaan, siten kehottaakseen häntä hyvin tarkkaamaan sanojaan:

-- Kerro meille isästäsi, mutta älä mainitse konnan nimeä äläkä
petosta.

Haydée huokaisi syvään, ja pilvi nousi hänen kirkkaalle otsalleen.

-- Mitä sanoitte hänelle? kysyi Morcerf aivan hiljaa.

-- Että olette ystäväni ja että hänen siis ei tarvitse salata teiltä
mitään.

-- Ensimmäinen muistonne liittyy siis almujen keräämiseen vangittujen
hyväksi? sanoi Albert. -- Mikä on seuraava muisto?

-- Seuraavako? Olen sykomorien suojassa järven rannalla, jonka
kimaltelevan pinnan voin vieläkin nähdä edessäni. Isäni istui patjoilla
vanhimman ja tuuheimman puun alla nojaten sen runkoon, äitini lepäsi
hänen jalkojensa juuressa. Minä leikin isäni pitkällä parralla ja hän
vyöhönsä pistetyn, jalokivillä koristetun kangiarin kahvalla. Silloin
tällöin tuli hänen luokseen eräs albanialainen ja puhui jotakin, mitä
en kuullut, ja mihin isäni vastasi samalla äänellä joko: Surmatkaa! tai
Armahtakaa!

-- On omituista kuulla nuoren tytön kertovan tällaista muualla kuin
näyttämöllä ja tietää, ettei tämä ole tarua, sanoi Albert. -- Kun
teillä on tuollainen ihmeellinen menneisyys ja niin kauniit seudut
mielessänne, niin mitä pidätte Ranskasta?

-- Luullakseni se on kaunis maa, sanoi Haydée, -- mutta näen Ranskan
sellaisena kuin se on, näen sen naisen silmillä, jota vastoin
synnyinmaani, jonka olen nähnyt ainoastaan lapsen silmillä, verhoutuu
mielessäni valoisaan tai synkkään usvaan, riippuen siitä, muistelenko
sitä armaana isänmaana vai kauheiden kärsimysten kotina.

-- Olettehan niin nuori, kuinka olette jo ennättänyt kärsiä? kysyi
Albert ja oli näin tahtomattaan jokapäiväinen.

Haydée loi katseensa Monte-Cristoon, joka tuskin huomattavasti viittasi
hänelle ja sanoi:

-- Jatka!

-- Ei mikään syövy sieluun niin voimakkaasti kuin ensimmäiset
vaikutelmat, ja lukuun ottamatta näitä kahta valoisaa muistoa ovat
nuoruuteni muistot kaikki surullisia.

-- Kertokaa, kertokaa, sanoi Albert, -- kuuntelen teitä suurella
jännityksellä.

Haydée hymyili surullisesti.

-- Tahdotteko siis, että kerron teille noista toisista muistoistani?
kysyi hän.

-- Kertokaa, pyysi Albert.

-- No niin! Olin nelivuotias, kun eräänä iltana äitini herätti minut
unesta. Olimme Janinan palatsissa. Hän nosti minut syliinsä patjoilta,
joilla lepäsin, ja avatessani silmäni näin hänen itkevän. Kun näin sen,
aloin itsekin itkeä.

"Hiljaa, lapsi!" sanoi hän.

Toisinaan jatkoin itkemistäni lohdutuksista ja äidillisistä uhkauksista
huolimatta, sillä olin oikukas niin kuin lapset tavallisesti ovat.
Mutta tällä kertaa soinnahti äitini äänestä sellainen kauhu, että heti
vaikenin.

Hän kantoi minut nopeasti pois.

Riensimme leveitä portaita alas. Äitini palvelijattaret astuivat
edessämme samoja portaita, tai oikeammin sanoen juoksivat niitä alas,
kantaen kirstuja, pusseja, vaatteita, koruja, kultakukkaroita.

Naisten jäljestä tuli vartiosto, kaksikymmentä miestä, joilla oli
pitkät pyssyt ja pistoolit. Heillä oli yllään tuollaiset puvut, jotka
te täällä Ranskassa tunnette sen jälkeen, kun Kreikasta jälleen on
tullut valtio.

-- Uskokaa minua, sanoi Haydée pudistaen päätään ja kalveten pelkän
muistonkin voimasta, -- synkältä näytti tämä pitkä jono unisia orjia ja
palvelijattaria, kuvittelin näet, että he olivat unisia, koska minutkin
oli herätetty aivan kesken uniani.

Soihdut loivat synkkiä varjoja holviin, jossa me kiidimme portaita
alas.

"Pitäkää kiirettä!" kuului ääni käytävän toisesta päästä.

Tämä ääni painoi kaikki kumaraan, aivan kuin tuuli painaa tähkät
maahan.

Minä vavahdin sen kuullessani. Se oli isäni ääni.

Hän kulki viimeisenä, yllään upea puku, kädessään pyssynsä, jonka
hallitsijamme oli hänelle lahjoittanut. Nojautuen suosikkiinsa Selimiin
hän ajoi meitä edellään aivan kuin paimen ajaa hätääntynyttä laumaa.

-- Isäni, sanoi Haydée kohottaen päätään, -- oli kuuluisa mies, jonka
Eurooppa on tuntenut Ali-Tebelinin, Janinan pashan nimellä ja jonka
edessä koko Turkki vapisi.

Hän lausui nämä sanat ylevän juhlallisella äänellä, ja Albert vapisi,
tietämättä itsekään, miksi. Tytön silmät säihkyivät synkkinä ja
pelottavina, kun hän aivan kuin Pythia manasi esiin tämän verisen
olennon, joka hirveän kuolemansa takia kasvoi koko Euroopan silmissä
jättiläismäiseksi.

-- Kohta kulkumme taukosi, jatkoi Haydée, -- olimme tulleet portaitten
juurelle, järven rannalle. Äitini painoi minua sykkivää poveansa
vastaan, ja parin askelen päässä näin isäni, joka loi levottomia
katseita ympärilleen.

Edessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni
vene.

Tältä paikalta näkyi järven keskellä pieni palatsi, jonne lähdimme. Se
näytti olevan hyvin kaukana, ehkä sen vuoksi että oli pimeä.

Menimme veneeseen. Muistan, etteivät airot pitäneet soutaessa mitään
ääntä; kumarruin katsomaan: niiden ympärille oli kiedottu palikaariemme
vyöt.

Paitsi soutajia ei veneessä ollut muita kuin naisia, isäni, äitini,
Selim ja minä.

Palikaarit olivat jääneet järven rannalle ja polvistuivat alimmalle
portaalle voidakseen vihollisen hyökätessä käyttää kahta ylempää
porrasta suojanaan.

Veneemme kiiti kuin tuuli.

"Miksi vene kulkee niin kovaa vauhtia?" kysyin äidiltäni.

"Hiljaa, lapseni", sanoi hän. "Me pakenemme."

Minä en ymmärtänyt sitä. Miksi isäni pakeni, hän, joka oli
kaikkivaltias, jonka edessä muut pakenivat, hän, joka oli ottanut
vaalilauseekseen: _Vihatkoot minua, kunhan pelkäävät_.

Isäni pakeni todellakin. Sain sittemmin tietää, että Janinan vartioväki
oli väsynyt pitkään palvelukseen...

Haydée loi silmänsä Monte-Cristoon, joka tästä lähin taukoamatta katsoi
häneen. Nuori tyttö jatkoi hitaasti aivan kuin keksien lisää tai
jättäen jotakin pois kertomuksestaan.

-- Te sanoitte, toisti Albert, joka oli kuunnellut jännittyneenä, --
että Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen...

-- Ja oli neuvotellut seraskieri Kursidin kanssa, jonka sulttaani oli
lähettänyt isääni vangitsemaan. Silloin isäni, lähetettyään sulttaanin
luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän täydellisesti luotti, päätti
paeta turvapaikkaan. Hän oli jo kauan sitten laittanut sen kuntoon ja
nimitti sitä Katafygioniksi, pakopaikaksi.

-- Muistatteko tuon upseerin nimen? kysyi Albert.

Monte-Cristo loi nuoreen tyttöön salamannopean katseen, joka jäi
Albertilta huomaamatta.

-- En, sanoi Haydée, -- en muista. Mutta jos myöhemmin muistan, niin
kyllä sanon.

Albert aikoi lausua isänsä nimen, kun Monte-Cristo kohotti sormensa
varoittaakseen häntä. Nuori mies muisti valansa ja vaikeni.

-- Tuota rakennusta kohden kulki matkamme.

Palatsista ei silmä nähnyt muuta kuin arabeskeilla koristetun
alakerran, jonka terassi ulottui vedenrajaan, ja toisen kerroksen.

Mutta alakerran alla oli laaja holvi, joka ulottui pitkälle
saaren keskustaa kohden. Sinne meidät vietiin, äitini, minut ja
palvelijattaremme, ja siellä sanottiin olevan kuusikymmentätuhatta
pussia ja kaksisataa tynnyriä. Pusseissa oli kaksikymmentäviisi
miljoonaa kullassa ja tynnyreissä kolmetoistatuhatta naulaa ruutia.

Tynnyreiden vieressä seisoi Selim, isäni suosikki, josta jo puhuin. Hän
valvoi yöt ja päivät, ja hänen peitsensä päässä paloi tuli. Hän oli
saanut määräyksen räjähdyttää ilmaan palatsin, vartijat, pashan, naiset
ja kullan heti, kun isäni antaa merkin.

Muistan, miten orjat, jotka tiesivät, mikä vaara heitä uhkasi,
rukoilivat, itkivät ja huokailivat yötä päivää.

Näen vieläkin edessäni tuon nuoren, kalpean, mustasilmäisen sotilaan.
Ja kun kuolon enkeli kerran tulee luokseni, tunnen varmasti hänet
Selimiksi.

En voi sanoa, kuinka kauan olimme siellä. Silloin en vielä tietänyt,
mitä aika on. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, isäni käski äitiäni ja
minua tulemaan palatsin terassille. Ne olivat minulle ilonhetkiä, sillä
holvissa en nähnyt muita kuin valittelevia palvelijattaria ja Selimin
keihään kärjessä palavan liekin. Isäni istui erään ison aukon luona ja
katsoi taivaanrantaa tarkastaen jokaista mustaa pilkkua, joka ilmestyi
järvelle; äitini puoliksi makasi hänen jalkojensa juuressa ja nojasi
hänen olkapäähänsä. Minä leikin heidän vieressään ja katselin ihaillen
taivaanrannassa näkyvän Pindos-vuoren jyrkänteitä, Janinan linnaa, joka
valkoisena ja kulmikkaana nousi järven rannasta, ja mustanvihreitä
metsikköjä, jotka etäältä näyttivät vuorille valuneelta laavalta tai
sammalelta, mutta läheltä katsottuina ovat jättiläiskokoisia mäntyjä ja
isoja myrttipuita.

Eräänä aamuna isäni kutsui meidät luokseen. Hän oli hyvin tyyni, mutta
entistään kalpeampi.

"Ole kärsivällinen, Vasiliki", sanoi hän, "tänään kaikki päättyy.
Tänään saapuu valtiaani käskykirje, ja kohtaloni on päätetty. Jos olen
saanut armon, palaamme Janinaan; jos uutiset ovat huonoja, pakenemme
vielä tänä yönä."

"Mutta päästävätkö he meidät pakoon?" kysyi äitini.

"Ole turvassa", vastasi isä hymyillen. "Selim ja hänen palava peitsensä
takaavat sen minulle. He tahtoisivat kyllä kuolemaani, mutta eivät
halua joutua itse kuolemaan minun kanssani."

Äitini vastasi vain huokauksilla näihin isäni lohdutuksiin, jotka eivät
lähteneet sydämestä. Sitten hän valmisti isälle jääjuomaa, sillä viime
päivinä häntä oli vaivannut kuume. Hän pirskotti hajuvesiä hänen
partaansa ja sytytti hänen piippunsa, josta lähtevää savua hän saattoi
katsella tuntikausia.

Äkkiä isä liikahti niin nopeasti, että minä säikähdin. Hän pyysi
kaukoputkensa.

Äitini ojensi sen hänelle kalpeana kuin seinä, jota vastaan hän nojasi.

Näin isäni käden vapisevan.

"Vene!... Kaksi... kolme...", mutisi hän. "Neljä...!"

Hän nousi, tarttui aseisiinsa, ja muistan, miten hän kaatoi ruutia
pistoolin sankkiin.

"Vasiliki", sanoi hän silminnähtävästi vapisten, "nyt on tullut hetki,
joka määrää kohtalomme. Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuulla
hallitsijan vastauksen. Vie Haydée mukanasi holviin."

"En tahdo jättää sinua", sanoi Vasiliki. "Jos kuolet, valtiaani, tahdon
kuolla kanssasi."

"Menkää Selimin luo", huusi isäni.

"Hyvästi, herrani", sopersi äitini. Hän totteli, mutta kumarassa kuin
kuoleman lähetessä.

"Viekää Vasiliki pois", sanoi isäni palikaareilleen.

Mutta kun minut oli unohdettu, juoksin hänen luokseen ja kurotin häntä
kohden käteni. Hän näki minut, kumartui puoleeni ja suuteli otsaani.

Se oli hänen viimeinen suudelmansa ja tunnen sen vieläkin otsallani.

Mennessämme holviin näin terassin viiniköynnösten läpi, että veneet
olivat jo tulleet suuremmiksi. Vielä äsken ne olivat vain mustia
pilkkuja, nyt kuin isoja mustia lintuja, jotka kiitivät veden pintaa
pitkin.

Palatsin kaksikymmentä palikaaria istuivat isäni jalkojen juuressa ja
katselivat veneiden tuloa laudoituksen suojassa, verestävin silmin,
hopealla ja norsunluulla koristetut pyssyt valmiina. Permannolla oli
suuri määrä panoksia. Isäni katseli kelloaan ja käveli levottomana
edestakaisin.

Tämä kaikki jäi mieleeni, kun lähdin isäni luota ja hän oli viimeisen
kerran suudellut minua.

Kuljin äitini kanssa maanalaisen huoneen läpi. Selim oli paikallaan,
hän hymyili meille surullisesti. Haimme tyynyt luolan toisesta päästä
ja tulimme istumaan Selimin viereen. Suuren vaaran hetkinä liittyvät
uskolliset sydämet toisiinsa, ja niin lapsi kuin olinkin, tunsin
vaistomaisesti, että suuri vaara vaani meitä. --

Albert oli usein kuullut kerrottavan Janinan visiirin viimeisistä
hetkistä. Hänen isänsä ei koskaan siitä puhunut, mutta vieraat, ja hän
oli lisäksi lukenut siitä. Mutta vasta tämä tyttö, jonka ääni
alakuloisesti värähteli, sai kuvauksen elämään, ja se vaikutti nuoreen
mieheen sekä lumoavasti että sanomattoman kauhistuttavasti.

Haydée oli muistellessaan näitä kamalia tapauksia hetkeksi vaiennut.
Hänen otsansa oli painunut kättä vastaan, aivan kuin kukka ukkosilmalla
painuu maata kohden, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät vieläkin
näkevän Pindos-vuoren vihannat rinteet ja Janinan järven sinisen
pinnan, jonka kalvoon kuvastui hänen kertomansa kamala tarina.

Monte-Cristo katsoi häneen sanomattoman hellästi ja säälivästi.

-- Jatka, tyttäreni, sanoi kreivi uuskreikankielellä.

Haydée kohotti päätään, aivan kuin Monte-Criston sointuva ääni olisi
herättänyt hänet unesta, ja jatkoi:

-- Kello oli neljä iltapäivällä. Mutta vaikka ulkona olikin kirkas
päivä, olimme me keskellä pimeyttä.

Yksi ainoa valo loisti holvissa, aivan kuin väräjävä tähti synkällä
taivaalla. Se oli Selimin tulisoihtu. Äitini oli kristitty ja hän
rukoili.

Selim lausui tuon tuostakin pyhät sanat:

"Allah on suuri!"

Äitini toivoi vielä. Holviin mennessään hän oli ollut näkevinään
veneessä Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen, johon isäni
täydellisesti luotti, sillä hän tiesi, että ranskalaisen sulttaanin
sotilaat ovat tavallisesti uskollisia ja jalomielisiä. Äitini astui
muutaman askelen portaita kohden ja kuunteli.

"He lähestyvät" sanoi hän. "Jospa he vain toisivat rauhan ja elämän
tullessaan."

"Mitä pelkäät, Vasiliki!" sanoi Selim pehmeällä ja samalla ylpeällä
äänellään. "Elleivät he tuo rauhaa, niin me valmistamme heille
kuoleman."

Ja hän kohensi keihään päässä olevaa liekkiä ja oli mielestäni kuin
vanhan Kreetan Dionysos.

Mutta minä, lapsi, pelkäsin, sillä Selimin rohkeus minusta oli julmaa
ja mieletöntä, ja minua kauhistutti kamala räjähdyskuolema.

Äitini värisi myös.

"Hyvä Jumala, äiti!" huusin minä. "Täytyykö meidän kuolla?"

Kuullessaan ääneni alkoivat palvelijattaret entistä enemmän rukoilla ja
valittaa.

"Lapsi", sanoi Vasiliki, "Jumala suokoon, ettei sinun kerran tarvitsisi
toivoa sitä kuolemaa, jota nyt pelkäät!"

Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

"Selim, mitä valtiaasi on määrännyt?"

"Jos hän lähettää minulle tikarinsa, merkitsee se sitä, että sulttaani
on hylännyt armonanomuksen, ja silloin sytytän. Jos hän lähettää
sormuksensa, silloin sulttaani antaa armon, ja minä lähden
ruutitynnyrien luota pois."

"Ystävä", lausui äitini, "kun valtiaasi määräys saapuu, ja se on
tikari, niin surmaa meidät ensin tuolla tikarilla ja räjäytä sitten
vasta linna ilmaan."

"Hyvä on, Vasiliki", vastasi Selim tyynesti.

Äkkiä kuului aivan kuin huudon huminaa. Me kuuntelimme. Ne olivat
ilonhuutoja. Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen nimi kaikui
palikaariemrne huudoissa. Hän oli siis tuonut otollisen vastauksen ja
hallitsija antoi armon.

-- Ettekö muista tuota nimeä? kysyi Morcerf ja näytti olevan valmis
auttamaan.

Monte-Cristo viittasi hänelle.

-- En muista, sanoi Haydée.

Melu kasvoi. Askelet lähestyivät. Maanalaisen holvin portaita astuttiin
alas. Selim piti peistään valmiina.

Kohta ilmestyi joku keskelle sitä sinertävää hohdetta, jonka päivänvalo
loi holviin.

"Kuka olet?" huusi Selim. "Älä astu askeltakaan eteenpäin."

"Kunnia sulttaanille!" sanoi tulija. "Visiiri Alille on annettu armo.
Eikä ainoastaan hänen henkensä ole turvattu, vaan hän saa pitää
rikkautensa ja aarteensakin."

"Seis!" huusi Selim. "Tiedäthän, että minun täytyy saada merkiksi hänen
sormuksensa."

"Se on totta", sanoi äitini ja vaipui polvilleen nostaen minut taivasta
kohden, aivan kuin kiittäessään Jumalaa olisi tahtonut nostaa minut
lähemmäksi Häntä. --

Jo toisen kerran Haydée vaikeni niin suuren mielenliikutuksen vallassa,
että hiki valui hänen otsaltaan ja ääni vaivoin kähisi hänen kuivasta
kurkustaan.

Monte-Cristo kaatoi hiukan jäävettä lasiin ja ojensi sen hänelle sanoen
hellästi ja samalla hiukan käskevästi:

-- Rohkeutta, tyttäreni!

Haydée kuivasi silmiään ja otsaansa ja jatkoi:

-- Tänä aikana pimeyteen tottuneet silmämme olivat tunteneet pashan
lähettilään, hän oli ystävä.

Selim tunsi hänet. Mutta tuo kunnon mies oli tottunut tottelemaan.

"Kenen nimessä tulet?" kysyi hän.

"Valtiaamme, Ali-Tebelinin nimessä."

"Jos tulet Alin nimessä, niin tiedäthän kai, mitä sinun pitää meille
tuoda?"

"Tiedän kyllä", sanoi tulija, "ja minä tuon sinulle hänen sormuksensa."

Samassa hän nosti kätensä päänsä yläpuolelle. Mutta hän oli siksi
kaukana ja huoneessa oli siksi hämärää, ettei Selim voinut paikaltaan
erottaa hänelle näytettyä esinettä.

"Minä en erota sitä", sanoi Selim.

"Tule lähemmäksi", sanoi sanantuoja, "tai anna minun tulla lähemmäksi."

"En suostu kumpaankaan", vastasi nuori sotilas. "Laske se sille
paikalle, missä nyt seisot, ja sille kohtaa, mihin päivän säde lankeaa,
ja vetäydy pois siksi, kunnes olen sen nähnyt."

"Olkoon niin", sanoi sanantuoja.

Ja hän vetäytyi pois laskettuaan sormuksen määrätylle paikalle.

Sydämemme sykki kiivaasti, sillä tuo esine näytti todellakin
sormukselta.

Mutta oliko se isäni sormus?

Selim tuli aukon kohdalle pitäen yhä kädessään palavaa soihtua,
kumartui säteilevänä ja otti esineen käteensä.

"Valtiaani sormus", sanoi hän suudellen sitä. "Hyvä on!"

Hän painoi sytyttimen maata kohden, astui sen päälle jalallaan ja
sammutti sen.

Sanansaattaja huudahti riemusta ja taputti käsiänsä. Samassa syöksyi
sisään neljä seraskieri Kursidin sotilasta, ja Selim kaatui maahan
viiden tikarin lävistämänä. Jokainen oli iskenyt.

Rikoksen huumaamina, vaikka vielä pelosta kalpeina seraskierit
syöksyivät holviin tarkastamaan, oliko siellä vielä jossakin tulta, ja
tallasivat kultapusseja.

Tällä välin äitini sieppasi minut syliinsä ja pujahtaen läpi solien,
jotka vain me tunsimme, saapui eräille sivuportaille. Ne veivät
palatsiin, jossa vallitsi tavaton melske.

Alakerroksen salit olivat aivan täynnä Kursidin tsodoaareja, siis
vihamiehiämme.

Juuri kun äitini aikoi avata pienen oven, kuului sen takaa pashan ääni
pelottavana ja uhkaavana.

Äitini painoi silmänsä oven rakoon, minun silmieni edessä oli
sattumalta toinen reikä, niin että minäkin katsoin huoneeseen.

"Mitä tahdotte?" sanoi pasha miehille, joiden kädessä oli
kultakirjaimilla kirjoitettu paperi.

"Mitäkö tahdomme?" vastasi eräs heistä. "Ilmoittaa sinulle hänen
majesteettinsa tahdon. Näetkö tämän firmaanin?"

"Näen kyllä", sanoi isäni.

"Lue se siis. Hän vaatii päätäsi."

Isäni purskahti nauruun, joka vaikutti pelottavammin kuin mikään
uhkaus. Yhä nauraen hän laukaisi pistoolinsa, ja molemmat miehet
kaatuivat kuolleina.

Palikaarit, jotka olivat maanneet suullaan isäni ympärillä, nousivat ja
laukaisivat myös aseensa. Huone oli täynnä melua, tulta ja savua.

Samassa alettiin toiseltakin puolelta ampua, ja luodit lensivät
edessämme oleviin lautoihin.

Kuinka kaunis hän oli, isäni, suuri Ali-Tebelin, luotituiskussa, miekka
kädessään ja kasvot ruudin mustaamina. Kuinka hänen vihollisensa
pakenivatkaan!

"Selim, Selim, tulenvartija, tee tehtäväsi!" huusi hän.

"Selim on kuollut!" vastasi eräs ääni, joka näytti tulevan permannon
alta, "ja sinä, herrani Ali, olet hukassa!"

Samassa kuului kumea paukahdus, ja lattialaudat lensivät isäni
ympärillä kappaleiksi.

Tsodoaarit ampuivat permannon läpi. Kolme neljä palikaaria kaatui
luotien lävistäminä, jotka silpoivat heidän ruumiinsa alhaalta ylös
asti.

Isäni karjaisi, pisti sormensa luotien reikiin ja veti kokonaisen
palkin irti.

Mutta samassa sinkosi tästä aukosta kaksikymmentä laukausta, ja liekki
joka syöksyi aivan kuin tulivuoren aukosta, tarttui verhoihin.

Keskellä tätä kamalaa pauhinaa, keskellä näitä hirveitä huutoja kuulin
kaksi muita selvempää laukausta, kaksi muita vihlovampaa kiljahdusta.
Nämä laukaukset olivat osuneet isääni kuolettavasti, ja hän oli
kiljaissut.

Hän oli kuitenkin pysytellyt pystyssä nojautuen ikkunaan. Äitini
ravisti ovea päästäkseen kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, mutta ovi
oli toiselta puolen suljettu.

Hänen ympärillään vääntelehtivät palikaarit kuolintuskissa; pari kolme,
jotka eivät olleet lainkaan tai vain lievästi haavoittuneet, hyppäsi
ikkunoista ulos. Samassa särjettiin permanto altapäin kokonaan. Isäni
vaipui toiselle polvelleen. Samassa ojentui häntä kohti kaksikymmentä
kättä heiluttaen miekkoja, pistooleja, tikareita; kaksikymmentä miestä
hyökkäsi äkkiä yhden kimppuun, ja isäni hukkui tulipyörteeseen, jonka
nämä karjuvat hirviöt olivat sytyttäneet, aivan kuin helvetti olisi
auennut hänen jalkojensa alla.

Tunsin kaatuvani. Äitini oli pyörtynyt.

Haydéen molemmat käsivarret vaipuivat alas, ja hän katsoi
kreiviin aivan kuin kysyäkseen, oliko tämä tyytyväinen hänen
tottelevaisuuteensa.

Kreivi tuli hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi
uuskreikankielellä:

-- Lepää, rakas lapsi, ja muista, että Jumala elää ja että hän
rankaisee rikolliset.

-- Mikä kamala kertomus! sanoi Albert kauhistuen Haydéen kalpeutta. --
Olen pahoillani siitä, että olen ollut näin säälimättömän epähieno.

-- Kyllä hän siitä tointuu, sanoi Monte-Cristo. Hän laski kätensä
Haydéen päälaelle ja sanoi:

-- Haydée on urhoollinen tyttö, ja hänelle tuottaa joskus helpotusta
kun hän saa kertoa kärsimyksistään.

-- Siksi, että kärsimykseni muistuttavat minua sinun hyvistä töistäsi,
sanoi nuori tyttö.

Albert katsoi uteliaana häneen, sillä Haydée ei ollut vielä kertonut
sitä, mitä hän halusi tietää, nimittäin kuinka hän oli joutunut kreivin
orjattareksi. Haydée näki saman toivomuksen sekä kreivin että Albertin
katseessa.

Hän jatkoi:

-- Kun äitini tointui, olimme seraskierin edessä.

"Surmatkaa minut", sanoi äitini, "mutta säästäkää Alin lesken kunniaa."

"Älä minua rukoile", sanoi Kursid.

"Vaan ketä?"

"Uutta valtiastasi."

"Kuka hän on?"

"Hän on tuossa."

Kursid osoitti meille toista niistä, jotka lähinnä olivat olleet
syypäitä isäni kuolemaan, jatkoi nuori tyttö hilliten suuttumustaan.

-- Te jouduitte siis tuon miehen valtaan? kysyi Albert.

-- Emme, vastasi Haydée. -- Hän ei tohtinut pitää meitä luonaan, hän
myi meidät orjakauppiaille, jotka menivät Konstantinopoliin. Kuljimme
Kreikan halki ja saavuimme vähissä hengin sulttaanin portille. Siellä
oli suuri joukko uteliaita koolla, he väistyivät antaakseen meille
tietä. Äkkiä äitini suuntasi katseensa sinne minne hekin, kiljaisi ja
vaipui maahan osoittaen minulle portin yläpuolella olevaa päätä.

Pään yläpuolelle oli kirjoitettu:

"Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan pashan pää."

Koetin itkien nostaa äitiäni maasta, hän oli kuollut.

Minut vietiin orjamarkkinoille. Muudan rikas armenialainen
osti minut, kasvatti minua, antoi minulle opettajia ja, kun olin
kolmetoistavuotias, myi minut sulttaani Mahmudille.

-- Minä vuorostani ostin hänet sulttaani Mahmudilta, sanoi
Monte-Cristo, -- ja maksoin hänestä samanlaisen smaragdin kuin on se,
jossa säilytän hashish-pillereitäni.

-- Sinä olet hyvä, sinä olet suuri, valtiaani, sanoi nuori tyttö
suudellen Monte-Criston kättä, -- ja minä olen onnellinen saadessani
olla omasi.

Albert oli aivan kuin herpaantunut kaiken kuulemansa johdosta.

-- Juokaahan kahvinne, sanoi kreivi hänelle. -- Kertomus on päättynyt.



78. Janinasta kirjoitetaan...


Franz oli poistunut Noirtier'n huoneesta horjuen ja niin onnettoman
näköisenä, että Valentinen tuli häntä sääli.

Villefort oli soperrellut sekavia sanoja ja paennut työhuoneeseensa.
Kaksi tuntia myöhemmin hän sai seuraavan kirjeen:

    Sen jälkeen, mitä tänä aamuna on tullut ilmi, ei herra Noirtier
    de Villefort voi otaksua, että mikään yhtyminen olisi mahdollinen
    hänen ja Franz d'Epinayn suvun välillä. Herra Franz d'Epinayta
    kauhistuttaa se, että herra Villefort, joka näyttää edeltäpäin
    tietäneen tänä aamuna kerrotut tapaukset, ei ole niistä mitään
    maininnut.

Kuninkaallinen prokuraattori oli aivan murtunut tästä odottamattomasta
iskusta. Hän ei olisi voinut aavistaa, että hänen isänsä menisi näin
pitkälle suorasukaisuudessaan ja julmuudessaan ja kertoisi tällaisia
asioita. Herra Noirtier oli aina halveksinut poikansa mielipiteitä eikä
ollut katsonut tarpeelliseksi paljastaa näitä yksityiskohtia
Villefort'ille, ja tämä puolestaan oli luullut, että kenraali Quesnel
eli paroni Epinay -- mitä nimeä nyt hänestä tahdotuinkaan käyttää, joko
sitä, jonka hän itse oli tehnyt kunniakkaaksi, tai sitä, jonka hän oli
saanut, -- oli surmattu eikä kaatunut rehellisessä kaksintaistelussa.

Franz d'Epinay oli tähän asti aina esiintynyt hyvin kunnioittavasti
Villefort'ia kohtaan, ja sen vuoksi hänen kirjeensä oli aivan kuin
surmanisku Villefort'in ylpeydelle.

Tuskin hän oli ennättänyt päästä työhuoneeseensa, kun hänen vaimonsa
astui sisään.

Kun Franz oli lähtenyt salongista herra Noirtier'n kutsusta, jäivät
muut sinne aivan ymmällä. Rouva Villefort tunsi olonsa notaarin ja
todistajien seurassa yhä vaikeammaksi ja lähti lopulta hänkin pois
sanoen menevänsä hankkimaan tietoja.

Villefort ilmoitti hänelle ainoastaan, että Valentinen kihlaus oli
purkaantunut sen keskustelun johdosta, joka hänellä, herra Noirtier'lla
ja herra d'Epinaylla oli ollut.

Tätä oli vaikea ilman muuta kertoa muille. Sen vuoksi rouva Villefort
palatessaan sanoikin vain, että herra Noirtier oli keskustelun alussa
saanut jonkinmoisen halvauskohtauksen ja että avioliittosopimuksen
allekirjoittaminen tästä syystä oli lykätty tuonnemmaksi.

Kahden samanlaatuisen tapauksen jälkeen tuntui tämä uutinen niin
omituiselta, että läsnäolijat katsoivat toisiinsa kummastuneina ja
poistuivat sanaakaan sanomatta.

Sillä aikaa Valentine, joka oli samalla sekä onnellinen että
kauhistunut, suuteli ja kiitteli heikkoa vanhusta, joka yhdellä iskulla
oli katkaissut hänen kahleensa. Sitten hän pyysi lupaa saada mennä
omaan huoneeseensa tointuakseen, ja Noirtier ilmaisi katseellaan
suostuvansa siihen.

Mutta sen sijaan että olisi mennyt huoneeseensa, Valentine laskeutuikin
portaita alas ja meni pienen oven kautta puutarhaan. Keskellä tätä
tapausten vyöryä hän oli koko ajan tuntenut kouristavaa pelkoa. Hän
odotti joka hetki Morrelin ilmestyvän paikalle kalpeana ja uhkaavana,
niin kuin Ravenswood aikoinaan saapui Lammermoorin Lucian häihin.

Jo oli aikakin hänen rientää portille. Maximilien oli nähnyt Franzin
lähtevän yhdessä Villefort'in kanssa hautausmaalta ja oli pelännyt
pahaa. Hän oli mennyt pitämään silmällä Villefort'in taloa, nähnyt,
että Franz lähti sieltä, mutta palasi pian uudelleen Albertin ja
Château-Renaud'n seurassa, ja silloin hän oli asiasta aivan varma. Hän
oli nyt rientänyt aitauksen sisäpuolelle, sillä hän tiesi, että
Valentine tulisi hänen luokseen heti, kun voi.

Hän ei erehtynytkään. Kurkistaessaan lautojen välistä hän näki nuoren
tytön arkailematta rientävän suoraa päätä portille. Heti ensi
silmäyksellä Maximilien rauhoittui ja ensimmäisen sanan kuullessaan hän
hypähti riemusta.

-- Pelastetut! huudahti Valentine.

-- Pelastetut! kertasi Morrel voimatta uskoa onneaan. -- Kuka meidät
pelasti?

-- Isoisäni. Rakastakaa häntä paljon, Morrel.

Morrel vannoi rakastavansa vanhusta koko sielustaan, eikä hänen
ollutkaan vaikea vannoa, koska sillä hetkellä vanhus oli hänestä
enemmän kuin ystävä ja isä, melkein kuin Jumala.

-- Mutta miten kaikki on tapahtunut? kysyi Morrel. -- Mitä kummallista
keinoa hän on käyttänyt?

Valentine aikoi juuri ruveta kertomaan, kun hän muisti, että asiaan
kätkeytyi kamala salaisuus, joka ei kuulunut yksinään hänen
isoisälleen.

-- Myöhemmin kerron kyllä kaikki, sanoi hän.

-- Milloin?

-- Silloin, kun olen vaimonne.

Kun keskustelu kääntyi tälle tolalle, suostui Morrel mihin tahansa. Hän
sanoi olevansa täysin tyytyväinen -- yhdeksi päiväksi. Mutta hän ei
suostunut lähtemään, ellei saisi tavata Valentinea seuraavana iltana.

Valentine suostui Morrelin pyyntöön. Kaikki oli nyt muuttunut hänen
silmissään, ja hänestä tuntui yhtä mahdottomalta päästä naimisiin
Maximilienin kanssa kuin tunti sitten tuntui mahdottomalta päästä eroon
Franz d'Epinaystà.

Tällä välin oli rouva Villefort mennyt Noirtier'n luo.

Noirtier loi häneen synkän ja ankaran katseen, kuten yleensä aina tähän
naiseen.

-- Minun ei tarvinne teille ilmoittaa, että Valentinen kihlaus on
purkautunut, sanoi rouva Villefort, -- koska se purkautui juuri täällä.

Noirtier pysyi välinpitämättömänä.

-- Mutta sitä ette tiedä, jatkoi rouva Villefort, -- että minä olen
aina ollut tätä avioliittoa vastaan.

Noirtier'n katse tuntui vaativan tarkempaa selvitystä.

-- Kun tämä kihlaus, jota tiesin teidän vastustavan, nyt on
purkautunut, tulen pyytämään teiltä erästä asiaa, jota eivät Villefort
ja Valentine voi pyytää.

Noirtier'n katse pysyi kysyvänä.

-- Tulen pyytämään teitä, jatkoi rouva Villefort, -- minä näet voin
pyytää, koska minulle ei ole siitä mitään hyötyä, -- antamaan poikanne
tyttärelle suosionne lisäksi myös omaisuutenne.

Noirtier'n silmät vilkkuivat hetkisen sinne tänne. Ilmeisesti hän etsi
syytä tähän pyyntöön, mutta ei löytänyt.

-- Voinko toivoa, että aikeenne ovat sopusoinnussa pyyntöni kanssa?
kysyi rouva Villefort.

-- Kyllä, ilmaisi Noirtier.

-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Villefort, -- lähden täältä
kiitollisena ja onnellisena.

Hän poistui kumarrettuaan Noirtier'lle.

Seuraavana päivänä Noirtier lähetti noutamaan notaaria. Entinen
testamentti revittiin ja laadittiin uusi, jossa hän määräsi kaiken
omaisuutensa Valentinelle sillä ehdolla, ettei heitä erotettaisi
toisistaan.

Joku saattoi silloin laskea, että neiti Villefort, joka oli saanut
periä markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ja oli päässyt isoisänsä
suosioon, saisi jonakin päivänä kolmensadantuhannen frangin vuotuiset
tulot.

Samaan aikaan, jolloin kihlaus purettiin Villefort'in talossa, meni
kreivi Morcerf Danglars'in luo. Osoittaakseen Danglars'ille, että asia
oli tärkeä, Morcerf otti ylleen kenraalin univormunsa ja kaikki
kunniamerkkinsä ja käski valjastaa parhaimmat hevosensa. Näin
juhlallisesti hän saapui Chaussée-d'Antinin varrelle ja käski ilmoittaa
tulostaan herra Danglars'ille, joka parhaillaan teki kuukauden
tilinpäätöstä. Jos näinä aikoina tahtoi tavata pankkiirin hyvällä
tuulella, ei tilinpäätöksen hetki ollut otollinen.

Sen vuoksi Danglars kävikin juhlalliseksi nähdessään entisen ystävänsä
ja istui mahtavana tuoliinsa.

Morcerf, joka tavallisesti oli jäykkä, oli tällä kertaa hymyilevä ja
ystävällinen. Kun hän oli varma siitä, että hänen asiaansa
suhtauduttiin ystävällisesti, ei hän pitänyt pitkiä esipuheita, vaan
aloitti muitta mutkitta:

-- Paroni, tässä olen. Jo kauan olemme kierrelleet aikaisemmin
tekemiämme lupauksia...

Morcerf odotti pankkiirin kasvojen heti kirkastuvan, mutta hämmästyi
nähdessään niiden käyvän entistä vieraammiksi ja kylmemmiksi.

Niinpä Morcerfin lause jäi kesken.

-- Mitä lupauksia, herra kreivi? tiedusteli pankkiiri, aivan kuin olisi
turhaan etsinyt muististaan selitystä kenraalin sanoihin.

-- Rakastatte muodollisuuksia, sanoi kreivi, -- ja annatte minun
huomata, että tällainen kysymys on tehtävä säädetyssä järjestyksessä.
Hyvä on. Koska minulla on ainoastaan yksi poika, ja koska vasta
ensimmäisen kerran aion hänet naittaa, niin olen näissä asioissa vielä
vasta-alkaja. Noudatan siis tahtoanne.

Ja Morcerf nousi väkinäisesti hymyillen, kumarsi syvään Danglars'ille
ja sanoi:

-- Herra paroni, minulla on kunnia pyytää tytärtänne neiti Eugénie
Danglars'ia poikani vicomte Albert de Morcerfin vaimoksi.

Mutta sen sijaan että Danglars olisi Morcerfin toivomuksen mukaan
ottanut nämä sanat tyytyväisenä vastaan, hän rypistikin kulmiaan eikä
pyytänyt seisomaan jäänyttä kreiviä istumaan.

-- Herra kreivi, sanoi hän, -- ennen kuin voin vastata, täytyy minun
tuumia asiaa.

-- Tuumia! huudahti Morcerf entistä enemmän kummastuen. -- Eikö teillä
ole ollut aikaa tuumia sitä niinä kahdeksana vuonna, jotka ovat
kuluneet siitä, kun ensi kerran puhuimme lastemme avioliitosta?

-- Herra kreivi, sanoi Danglars, -- joka päivä tapahtuu sellaista, mikä
pakottaa meitä uudelleen punnitsemaan aikaisemmin tekemiämme päätöksiä.

-- Kuinka niin? kysyi Morcerf. -- En ymmärrä teitä.

-- Tarkoitan sitä, että viimeisinä kahtena viikkona on tapahtunut
asioita, jotka...

-- Anteeksi, sanoi Morcerf, -- mitä ilveilyä tämä on?

-- Kuinka niin ilveilyä?

-- Minusta teidän pitäisi puhua suoraan.

-- Niin minustakin.

-- Olettehan tavannut kreivi Monte-Criston?

-- Tapaan hänet useinkin, sanoi Danglars korjaillen kaulahuiviaan, --
sillä hän on ystäväni.

-- No niin, kun viimeksi tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että minä
suhtauduin tähän avioliittoon häilyväisesti ja vaikutin epävarmalta.

-- Se on totta.

-- No niin, tässä olen. En ole epävarma enkä häilyväinen, näettehän
sen, koska tulen vaatimaan teitä täyttämään lupauksenne.

Danglars ei vastannut mitään.

-- Oletteko näin pian muuttanut mielipiteenne, lisäsi Morcerf, -- vai
oletteko tahtonut saada tämän keskustelun aikaan nöyryyttääksenne
minua?

Danglars huomasi, että jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, se voisi
päättyä hänelle huonosti.

-- Herra kreivi, sanoi hän, -- ymmärrän kyllä, että käytökseni
hämmästyttää teitä. Olen siitä itsekin pahoillani, mutta uskokaa minua:
tämä on välttämätöntä.

-- Joutavaa puhetta, sanoi kreivi. -- Moukka voisi siihen tyytyä, mutta
ei kreivi Morcerf. Kun minunlaiseni mies tulee muistuttamaan toista
lupauksesta, ja tämä lupaus rikotaan, niin on minulla ainakin oikeus
kysyä, mikä on siihen syynä.

Danglars oli pelkuri, mutta ei tahtonut siltä näyttää. Morcerfin
puhetapa suututti häntä.

-- Selitys kyllä tulee, vastasi hän.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Että minulla on pätevät syyni, mutta että niitä on vaikea tuoda
esiin.

-- Mutta huomaattehan, etten voi tyytyä teidän vaitioloonne, sanoi
Morcerf. -- Otaksun siis, ettette tahdo suostua kihlausehdotukseeni.

-- Olette väärässä, sanoi Danglars, -- minä vain lykkään päätöksen
tekemisen tuonnemmaksi, siinä kaikki.

-- Mutta toivoakseni ette vaadi minua noudattamaan teidän oikkujanne,
odottamaan siivosti ja nöyrästi sitä, että taas pääsisin armoihinne?

-- Ellette voi odottaa, herra kreivi, niin pitäkäämme sopimuksiamme
mitättöminä.

Ylpeä ja ärtynyt kreivi puri huuleensa niin, että verta vuoti,
voidakseen olla puhkeamatta kiukkuisiin sanoihin. Hän ymmärsi, että ne
tekisivät hänet vain naurettavaksi. Niinpä hän alkoi jo mennä ovea
kohden, mutta muuttikin mieltään ja palasi. Hänen otsalleen nousi
pilvi, loukattu ylpeys väistyi levottomuuden tieltä.

-- Rakas Danglars, sanoi hän, -- olemmehan tunteneet toisemme jo monta
monituista vuotta, ja siksi meidän on paras olla rehellisiä
toisillemme. Te olette velvollinen antamaan minulle selityksen.
Täytyyhän minun saada tietää, millä tavoin poikani on menettänyt teidän
hyvät ajatuksenne hänestä.

-- Poikanne ei henkilökohtaisesti ole minua loukannut, muuta en voi
sanoa, vastasi Danglars, joka alkoi tulla hävyttömäksi nähdessään
Morcerfin lauhtuvan.

-- Mutta kuka siis teitä on loukannut? kysyi Morcerf väräjävällä
äänellä, ja hänen otsansa tuli kalpeaksi.

Danglars huomasi tämän kaiken ja loi sen vuoksi häneen terävän katseen,
jollaista hän ei tavallisesti tohtinut toisiin luoda.

-- Kiittäkää minua, etten tarkemmin selitä, sanoi hän.

Morcerf värisi hermostuneesti, se johtui varmaankin siitä, että hän
koetti hillitä kiukkuaan.

-- Minulla on oikeus vaatia teitä selittämään tarkemmin. Onko teillä
jotakin rouva Morcerfia vastaan? Eikö rikkauteni ole kyllin suuri? Onko
syynä se, että valtiolliset mielipiteemme eroavat toisistaan...

-- Ei mikään niistä, sanoi Danglars. -- Olisin huono mies, jos niitä
pitäisin esteinä, sillä tiesinhän tuon kaiken jo antaessani sanani.
Älkää kyselkö enempää, häpeän, kun annan teidän tällä tavoin
tiedustella. Jäädään tähän, se on viisainta. Sopikaamme siitä, että
lykkäämme asian, emme pura emmekä sido. Eihän meillä ole mitään
kiirettä! Tyttäreni on seitsemäntoistavuotias ja poikanne
kahdenkymmenenyhden. Aika tuo selvyyttä. Asiat, jotka vielä eilen
näyttivät hämäriltä, ovatkin huomenna päivänselviä. Pahimmatkin
panettelut voivat äkkiä osoittautua perättömiksi.

-- Panettelut, sanoitteko niin? Morcerf kalpeni. -- Minua siis
panetellaan!

-- Herra kreivi, älkäämme ryhtykö selittelyihin.

-- Minun täytyy siis tyynesti mukautua tähän kieltäytymiseenne?

-- Uskokaa minua: se on minulle hyvin tuskallista. Niin, tuskallisempaa
minulle kuin teille, sillä toivoin sukulaisuutta teidän kanssanne, ja
peruutetusta kihlauksesta on aina morsiamelle enemmän vahinkoa kuin
sulhaselle.

-- Hyvä on, älkäämme siis enää puhuko tästä, sanoi Morcerf.

Ja rutistaen raivoissaan hansikkaitaan hän poistui.

Danglars huomasi, että Morcerf ei kertaakaan ollut uskaltanut kysyä,
oliko Danglars peruuttanut sanansa hänen tähtensä.

Samana iltana pankkiirilla oli pitkä neuvottelu useiden ystäviensä
kanssa, ja herra Cavalcanti, joka oli koko ajan pysytellyt naisten
salongissa, läksi viimeisenä talosta.

Seuraavana päivänä Danglars herätessään pyysi sanomalehdet, ja ne
tuotiin hänelle heti. Hän työnsi syrjään pari kolme ja otti käteensä
_Impartial_-lehden.

Beauchamp oli sen lehden päätoimittaja.

Danglars avasi lehden hermostuneesti, hyppäsi halveksivasti
pääkirjoitusten yli ja pysähtyi ilkeämielisesti hymyillen sekalaisiin
tietoihin. Hän alkoi lukea uutista, jonka otsakkeena oli _Janinasta
kirjoitetaan_.

-- Hyvä, sanoi hän luettuaan sen, -- tässä on kapteeni Fernandista
pienoinen kirjoitus, joka vapauttaa minut antamasta selityksiä kreivi
Morcerfille.

Samaan aikaan, siis kellon lyödessä yhdeksän, saapui Champs-Elysées'n
varrella olevaan taloon Albert de Morcerf, musta takki huolellisesti
napitettuna, kiihkeänä ja terävä-äänisenä.

-- Herra kreivi läksi ulos noin puoli tuntia sitten, sanoi porttivahti.

-- Seurasiko Baptistin häntä? kysyi Morcerf.

-- Ei, herra kreivi.

-- Kutsukaa Baptistin, tahdon puhua hänen kanssaan.

Portinvartija meni itse noutamaan kamaripalvelijaa ja palasi vähän ajan
kuluttua hänen seurassaan.

-- Pyydän anteeksi epähienouttani, sanoi Albert, -- mutta tahdoin kysyä
teiltä itseltänne, onko herranne todellakin poissa kotoa.

-- On, vastasi Baptistin.

-- Vaikka minäkin tulen?

-- Tiedän, kuinka iloinen kreivi on tavatessaan teidät, ja osaan kyllä
erottaa herra vicomten muista vieraista.

-- Olette oikeassa, sillä minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa.
Luuletteko, että hän viipyy kauan poissa?

-- En, sillä hän on määrännyt aamiaisen kello kymmeneksi.

-- Hyvä, menen kävelemään Champs-Elysées'lle; kello kymmenen olen taas
täällä. Jos herra kreivi palaa ennen minua, niin pyytäkää häntä
odottamaan minua.

-- Kyllä pyydän, herra, voitte täydellisesti luottaa minuun.

Albert jätti kreivin portille ajurin ja läksi kävelemään.

Kulkiessaan Allée des Veuves'in ohi hän oli tuntevinaan Gosset'n
ampumaradan edessä odottavat hevoset kreivin omiksi. Hän lähestyi ja
tunsi nyt ajajankin.

-- Onko herra kreivi ampumaradalla? kysyi Morcerf tältä.

-- On, vastasi ajaja.

Morcerf olikin kuullut radalta tasaisesti toistuvia laukauksia.

Hän astui sisään.

Pienessä puutarhassa oli vahtipoika.

-- Anteeksi, sanoi tämä, -- mutta suvaitseeko herra vicomte odottaa
hetkisen?

-- Miksi, Philippe? kysyi Albert, joka oli tottunut käymään
ampumaradalla ja ihmetteli tätä estelyä.

-- Siksi, että henkilö, joka nyt harjoittelee, ampuu aina yksinään, ei
koskaan muiden läsnä ollessa.

-- Ei edes teidänkään, Philippe?

-- Näettehän, että olen vartiohuoneeni ovella.

-- Entä kuka lataa hänen pistoolinsa?

-- Hänen palvelijansa.

-- Nubialainenko?

-- Tunnette siis tuon herran?

-- Tulen häntä etsimään, hän on ystäväni.

-- Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa menen ilmoittamaan hänelle
tulostanne.

Itsekin uteliaana Philippe meni lautavajaan. Hetkistä myöhemmin
ilmestyi Monte-Cristo kynnykselle.

-- Suokaa anteeksi, kun tänne asti teitä seuraan, sanoi Albert. --
Sanon heti, etteivät palvelijanne ole ilmoittaneet minulle
olinpaikkaanne, vaan että itse olen ollut epähieno ja keksinyt sen.
Menin asuntoonne, sanottiin, että olette kävelemässä, mutta palaatte
kello kymmeneksi aamiaiselle. Läksin vuorostani kävelemään odottaakseni
sitä, että kello tulisi kymmenen, ja kävellessäni näin hevosenne ja
vaununne.

-- Kuultuani tämän kaiken toivon, että syötte kanssani aamiaista.

-- Ei, kiitos, minun on nyt syötävä aamiaista huonossa seurassa.

-- Mitä ihmettä puhutte?

-- Rakas kreivi, minulla on tänään kaksintaistelu.

-- Teillä? Ja minkä tähden?

-- Se on kunniakysymys.

-- Siis vakava juttu.

-- Niin vakava, että tulen pyytämään teiltä erästä palvelusta.

-- Mitä?

-- Tulkaa todistajakseni.

-- Tuo kuulostaa todellakin vakavalta. Ei puhuta täällä, vaan
palatkaamme asuntooni. Ali, anna minulle vettä.

Kreivi kääri hihansa ylös ja meni pieneen eteiseen, jossa ampujat
tavallisesti pesivät kätensä.

-- Tulkaahan sisään, herra vicomte, sanoi Philippe aivan hiljaa
Albertille, -- niin saatte nähdä jotakin hyvin kummallista.

Morcerf astui sisään. Ampumarenkaitten sijaan oli maalitauluihin
kiinnitetty pelikortteja.

Etäältä katsoen Morcerf luuli, että niitä oli koko sarja ässästä
kymppiin asti.

-- Ahaa, sanoi Albert, -- aioitte pelata korttia?

-- En, vastasi kreivi, -- aioin tehdä korttipakan.

-- Kuinka niin?

-- Näette tuolla ainoastaan ässiä ja kakkosia; kuulani ovat niistä
tehneet kolmosia, viitosia, seitsemiä, kahdeksikkoja, yhdeksikköjä ja
kymppejä.

Albert lähestyi.

Kuulat olivat todellakin osuneet aivan säännöllisesti ja tehneet reiät
puuttuvien merkkien sijaan. Mennessään maalitaulun luo Morcerf näki sen
lisäksi kaksi pääskystä, jotka olivat ajattelemattomuudessaan lentäneet
liian lähelle kreivin pistoolia ja joutuneet sen uhreiksi.

-- Hitto vieköön! sanoi Morcerf.

-- Rakas vicomte, täytyyhän minun jotenkin käyttää joutoaikaani, sanoi
Monte-Cristo kuivaten käsiään Alin tuomalla pyyheliinalla. -- Mutta
tulkaahan, minä odotan teitä.

He astuivat Monte-Criston vaunuihin, jotka piankin olivat vieneet
heidät kreivin asunnon edustalle.

Monte-Cristo vei Morcerfin työhuoneeseensa ja viittasi häntä istumaan.

-- Puhelkaamme nyt rauhallisesti, sanoi kreivi.

-- Näettehän, että olen aivan rauhallinen.

-- Kenen kanssa tahdotte taistella?

-- Beauchampin kanssa.

-- Hänhän on ystävänne!

-- Ystäviensä kanssahan sitä juuri joutuu taistelemaan.

-- Mutta kaikella on syynsä.

-- Niin onkin.

-- Mitä pahaa hän on teille tehnyt?

-- Eilisillan lehdessä on... Mutta lukekaahan itse.

Albert ojensi Monte-Cristolle sanomalehden, ja tämä luki:

    _Janinasta kirjoitetaan_:

    Tietoomme on tullut muuan seikka, jota tähän mennessä ei ole
    tunnettu tai ei ainakaan päästetty julkisuuteen. Kaupunkia suojaavat
    linnoitukset luovutti turkkilaisille eräs ranskalainen upseeri,
    johon visiiri Ali-Tebelin oli täydellisesti luottanut ja jonka nimi
    oli Fernand.

-- Mitä loukkaavaa tässä on? kysyi Monte-Cristo.

-- Kuinka niin?

-- Niin. Mitä te siitä välitätte, luovuttiko Janinan linnoituksen
turkkilaisille ranskalainen Fernand-niminen upseeri vai eikö?

-- Välitän sen vuoksi, että isäni kreivi Morcerfin ristimänimi on
Fernand.

-- Ja isänne oli Ali-pashan palveluksessa?

-- Hän taisteli kreikkalaisten vapauden puolesta. Juuri sen vuoksi tämä
onkin häväistys.

-- Mutta rakas vicomte, puhukaamme järkevästi.

-- Sitä minäkin tahdon.

-- Sanokaahan: kuka hitto Ranskassa tietää, että upseeri Fernand on
sama mies kuin kreivi Morcerf, ja kuka tähän aikaan välittää Janinan
valloituksesta, joka tapahtui vuonna 1822 tai 1823?

-- Sehän se juuri katalaa onkin. Ensiksi annetaan ajan vieriä ja sitten
äkkiä vedetään tämä juttu esiin, jotta sen avulla voitaisiin kukistaa
korkeassa asemassa oleva mies. Kun olen isäni nimen perillinen, en
tahdo, että hänen nimeensä liittyy pienintäkään varjoa. Lähetän
todistajani Beauchampin luo, jonka sanomalehti on pannut tämän uutisen
liikkeelle, ja hän peruuttaa sen.

-- Beauchamp ei peruuta mitään.

-- Siinä tapauksessa taistelemme.

-- Ei, te ette taistele, sillä hän vastaa, että Kreikan armeijassa oli
ehkä viisikymmentä Fernand-nimistä upseeria.

-- Me taistelemme, vaikka hän vastaisi niinkin. Tämän epäluulon täytyy
hävitä... Isäni on jalo sotilas, ja hänellä on loistava elämänura
takanaan...

-- Tai hän lisää: Meillä on täysi syy uskoa, että tällä Fernandilla ei
ole mitään tekemistä kreivi Morcerfin kanssa, jonka ristimänimi myöskin
on Fernand.

-- Hänen täytyy aivan kokonaan peruuttaa uutinen. Minä en tyydy
tuollaiseen korjaukseen.

-- Ja aiotte siis lähettää hänen luokseen todistajanne?

-- Aion.

-- Siinä olette väärässä.

-- Ette siis suostu tekemään pyytämääni palvelusta?

-- Tiedättehän, mikä on minun mielipiteeni kaksintaistelusta,
Roomassahan sanoin sen teille, muistattehan?

-- Mutta rakas kreivi, näinhän teidät tänä aamuna toimessa, joka ei
vähääkään ollut sopusoinnussa noiden mielipiteittenne kanssa.

-- Ihminen ei koskaan saa olla yksipuolinen. Kun kerran elää hullujen
joukossa, täytyy opetella hulluksi. Voihan sattua, että joku huimapää,
jolla ei ole sen enempää syytä etsiä riitaa minun kanssani kuin teillä
Beauchampin kanssa, tulee luokseni jonkin vähäpätöisen seikan vuoksi
tai lähettää todistajansa tai solvaisee minua julkisella paikalla. No
niin, minun täytyy silloin surmata tuo huimapää.

-- Oletatte siis, että itsekin voitte joutua kaksintaisteluun?

-- Niin täytyy olettaa.

-- Miksi ette siis antaisi minun taistella?

-- En suinkaan kiellä teitä taistelemasta, sanon vain, että
kaksintaistelu on vakava asia, ja sitä on tarkoin punnittava.

-- Punnitsiko Beauchamp sanojaan solvaistessaan isääni?

-- Mutta ellei hän ole häntä solvaissut ja tunnustaa sen, ette saa enää
kantaa kaunaa häntä kohtaan.

-- Herra kreivi, te olette liian suvaitsevainen.

-- Ja te liian suvaitsematon. Katsokaahan, otaksukaamme ... kuunnelkaa
minua tarkoin, sanoin: otaksukaamme... Älkää nyt vain suuttuko
sanoistani!

-- Puhukaa, minä kuuntelen.

-- Otaksukaamme, että tuo väite on tosi...

-- Poika ei voi otaksua sellaista.

-- Nykyisenä aikana voi otaksua mitä tahansa.

-- Sehän juuri onkin aikamme vika.

-- Aiotteko parantaa sen?

-- Aion, ainakin siltä osalta, mikä kohdistuu minuun.

-- Hyvä Jumala, kuinka vaativainen olette!

-- Niin olenkin.

-- Ettekä kuuntele hyviä neuvoja?

-- Kuuntelen kyllä, kun ystävä ne lausuu.

-- Ettekö usko minua ystäväksenne?

-- Uskon.

-- No niin! Ennen kuin lähetätte todistajanne Beauchampin luo, ottakaa
asiasta selko.

-- Mistä sen voin saada?

-- Vaikkapa Haydéelta.

-- Pitäisikö minun sekoittaa nainen tällaiseen asiaan? Mitä hän voi
siitä tietää.

-- Hän voi vakuuttaa teille, ettei isänne millään tavoin ole syypää
hänen isänsä sortumiseen tai kuolemaan, taikka, jos isänne pahaksi
onneksi...

-- Johan sanoin teille, rakas kreivi, etten voi sellaista otaksuakaan.

-- Hylkäätte siis tämän keinon?

-- Hylkään.

-- Kuulkaa siis viimeistä neuvoani.

-- Kyllä, mutta olkoonkin se viimeinen.

-- Ettekö tahdo sitä kuulla?

-- Tahdon, pyydän, puhukaa.

-- Älkää lähettäkö todistajia Beauchampin luo.

-- Mitä?

-- Menkää itse häntä tapaamaan.

-- Se sotii kaikkia tapoja vastaan.

-- Tämä asianne on kylliksi erikoislaatuinen.

-- Mutta miksi menisin sinne itse?

-- Siksi, että silloin asia jää teidän ja Beachampin väliseksi.

-- Selittäkää.

-- Kyllä. Jos Beauchamp on halukas peruuttamaan kaikki, niin täytyy
antaa hänelle tilaisuus tehdä se omasta vapaasta tahdostaan. Ellei hän
suostu siihen, niin voittehan silloin vielä hyvin sekoittaa kaksi
vierasta asiaanne.

-- Ei kahta vierasta, vaan kaksi ystävää.

-- Ystäviä tänään, huomenna vihollisia.

-- Ei suinkaan.

-- Beauchamp on siitä todistuksena.

-- Teidän mielestänne pitää minun siis mennä itse tapaamaan
Beauchampia?

-- Niin.

-- Yksinkö?

-- Yksin. Jos tahtoo, että itserakas ihminen toimii meidän hyväksemme,
täytyy säästää hänen itserakkauttaan kaikelta, mikä voi sitä
haavoittaa.

-- Olette luullakseni oikeassa.

-- Se ilahduttaa minua.

-- Menen yksin.

-- Menkää. Vielä viisaammin tekisitte, ellette menisi laisinkaan.

-- Se on mahdotonta.

-- Menkää siis. Se menettely on ainakin viisaampaa kuin syöksyä suoraan
taistelemaan.

-- Mutta jos kaikesta varovaisuudestani ja kaikista näistä
menettelyistäni huolimatta kuitenkin joudun kaksintaisteluun, niin
tulettehan todistajakseni?

-- Rakas vicomte, sanoi Monte-Cristo hyvin vakavasti, -- olette
varmaankin huomannut, että milloin tahansa olen ollut valmis auttamaan
teitä. Mutta vaatimaanne palvelusta en sittenkään voi teille tehdä.

-- Miksikä?

-- Ehkä saatte sen jonakin päivänä tietää. Siihen asti: pyydän teitä
kunnioittamaan salaisuuttani.

-- Hyvä on. Otan siis Franzin ja Château-Renaud'n.

-- Ottakaa Franz ja Château-Renaud, sehän sopii oivallisesti.

-- Mutta jos kerran ryhdyn kaksintaisteluun, niin annattehan minulle
hiukan opetusta miekan tai pistoolin käyttämisessä?

-- En, sitäkään en voi tehdä.

-- Olettepa te merkillinen ihminen. Ette siis tahdo sekaantua
mihinkään?

-- En kerrassaan mihinkään.

-- Ei siis puhuta tästä sen enempää. Hyvästi.

-- Hyvästi, vicomte.

Morcerf otti hattunsa ja lähti.

Portilla oli hänen ajurinsa. Hän hillitsi mahdollisimman hyvin
suuttumuksensa ja käski ajaa Beauchampin asunnolle. Beauchamp oli
lehtensä toimituksessa.

Albert ajoi sinne.

Beauchamp oli pimeässä ja tomuisessa huoneessa, siis tyypillisessä
päivälehden toimituksessa. Hänelle ilmoitettiin, että Albert de Morcerf
halusi tavata häntä. Hän pyysi toistamaan nimen, koska ei ollut uskoa
korviaan. Sitten hän huusi:

-- Astukaa sisään!

Albert astui sisään.

Beauchamp huudahti hämmästyksestä nähdessään ystävänsä kiipeilevän
paperikasojen yli ja tottumattomana liikkumaan tällaisissa paikoissa
astuvan kaikenkokoisille sanomalehdille, joita oli pitkin
tiilipermantoa.

-- Tännepäin, tännepäin, rakas Albert, sanoi hän ojentaen kätensä
nuorta miestä kohden. -- Mikä hitto teidät tänne tuo? Oletteko
eksyksissä kuin Peukaloinen vai tuletteko pyytämään minua aamiaiselle?
Koettakaahan löytää tuoli istuaksenne. Kas, tuollahan on tuoli
geraniumin vieressä -- kasvi muistuttaa minulle, että maailmassa on
muitakin lehtiä kuin sanomalehtiä.

-- Beauchamp, sanoi Albert, -- tulen puhumaan sanomalehtenne johdosta.

-- Tekö, Morcerf? Mitä haluatte?

-- Erään peruutuksen.

-- Tekö peruutuksen? Minkä johdosta, Albert? Mutta istukaahan toki!

-- Kiitos, sanoi Albert toisen kerran hiukan nyökäten.

-- Selittäkäähän.

-- Peruutuksen uutiseen, joka loukkaa erään omaiseni kunniaa.

-- Mitä! huudahti Beauchamp hämmästyneenä. -- Mistä on kysymys? Eihän
sellaista ole voinut tapahtua.

-- On kyllä, kirjoituksessa, jossa puhutaan Janinan uutisista.

-- Janinan?

-- Niin. Ette näytä laisinkaan aavistavan, mikä minut tänne tuo.

-- En, kautta kunniani...! Baptiste, eilispäivän sanomalehti! huusi
Beauchamp.

-- Ei tarvitse etsiä, se on minulla.

Beauchamp luki mutisten:

"Janinasta kirjoitetaan..."

-- Ymmärrättehän, että asia on vakava, sanoi Morcerf Beauchampin
lopetettua lukemisensa.

-- Onko tuo upseeri siis sukulaisenne? kysyi sanomalehtimies.

-- On, vastasi Albert punastuen.

-- Mitä siis tahdotte minun tekevän palvellakseni teitä? kysyi
Beauchamp hyvin ystävällisesti.

-- Teidän tulee peruuttaa tuo uutinen, rakas Beauchamp.

Beauchamp loi Morcerfiin pitkän, hyvin ystävällisen katseen.

-- Mutta siitähän sukeutuu pitkä kirjoitustenvaihto. Peruuttaminen on
aina vakava asia. Istukaahan, luen nämä rivit uudelleen.

Albert istui, ja Beauchamp luki uutisen entistä huolellisemmin.

-- Näettehän nyt itsekin, sanoi Albert varmasti, jopa jyrkästikin, --
että erästä omaistani on solvaistu. Tahdon, että peruutatte uutisen.

-- Te ... tahdotte...

-- Niin, minä tahdon!

-- Sallikaa minun sanoa teille, ettette menettele laisinkaan
parlamentaarisesti, rakas vicomte.

-- En sitä yritäkään, sanoi nuori mies nousten. -- Tahdon, että eilinen
uutinen peruutetaan ja minun täytyy saada tämä peruutus aikaan. Olette
siksi hyvä ystäväni, jatkoi Albert ja puristi huulensa tiukasti yhteen
nähdessään, että Beauchamp vuorostaan alkoi käydä korskeaksi, -- olette
siksi hyvä ystäväni, että tunnette, kuinka itsepäinen tällaisissa
asioissa voin olla.

-- Olen kyllä ystävänne, sanoi Beauchamp, -- mutta kun puhutte noin,
voin sen unohtaa... Mutta älkäämme kiivastuko, älkäämme ainakaan
vielä... Olette rauhaton, ärtynyt, loukkaantunut... Kuka on tuo
sukulainen, jonka nimi on Fernand?

-- Isäni, sanoi Albert, -- ei kukaan muu. Fernand Mondego, kreivi
Morcerf, vanha sotilas, joka on ottanut osaa kahteenkymmeneen
taisteluun ja jonka kunniakkaiden arpien peitoksi nyt tahdotaan heittää
katuojan lokaa.

-- Isännekö? sanoi Beauchamp. -- Se muuttaa asian. Ymmärrän
suuttumuksenne erinomaisen hyvin, rakas Albert... Lukekaamme kirjoitus
uudelleen.

Hän luki uutisen ja korosti jokaista sanaa.

-- Mutta mistä olette näkevinänne, että kirjoituksessa mainittu Fernand
on isänne? kysyi Beauchamp.

-- En mistään, sen kyllä tiedän, mutta muut näkevät sen kyllä. Juuri
siksi tahdonkin saada tämän uutisen peruutetuksi.

Kuullessaan sanan _tahdon_ katsahti Beauchamp Morcerfiin, loi sitten
silmänsä jälleen alas ja näytti miettivän.

-- Peruutattehan uutisen? kysyi Morcerf, ja hänen suuttumuksensa kasvoi
kasvamistaan, vaikkakin hän vielä hillitsi sitä.

-- Peruutan kyllä, sanoi Beauchamp.

-- Hyvä on! sanoi Albert.

-- Mutta vasta sitten, kun olen saanut tietää, että syytös on aiheeton.

-- Mitä!

-- Niin, asiasta kannattaa ottaa selko, ja minä otan.

-- Mutta mistä tahdotte tässä ottaa selkoa? kysyi Albert aivan
suunniltaan. -- Ellette usko, että uutisella tarkoitetaan isääni,
sanokaa se suoraan; jos taas uskotte, että se tarkoittaa häntä, on
teidän annettava minulle hyvitys.

Beauchamp katsoi Albertiin huulillaan hänelle ominainen hymy, joka voi
ilmaista kaikkia eri tunteita.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- koska sellaista nimitystä tällaisissa
tapauksissa on käytettävä meidän välillämme; jos olette tullut
vaatimaan minulta hyvitystä, ei teidän olisi pitänyt puhua minulle
ystävyydestä ynnä muista kauniista tunteista, jota puhetta olen
kärsivällisesti kuunnellut puolen tunnin ajan. Tälläkö tapaa meidän
siis tästä lähtien on keskusteltava? Puhukaa!

-- Niin on, ellette peruuta tuota katalaa syytöstä!

-- Suvaitkaahan odottaa hetkinen. Pois kaikki uhkaukset, herra Mondego,
vicomte de Morcerf. En siedä sellaista vihollistenikaan taholta, saati
sitten ystävieni. Tahdotteko siis, että minun pitää peruuttaa tämä
kapteeni Fernandia koskeva uutinen, jota kautta kunniani en ole
kirjoittanut?

-- Niin tahdon! sanoi Albert, joka ei enää voinut hillitä itseään.

-- Muussa tapauksessa siis taistelemme? jatkoi Beauchamp tyynesti niin
kuin tähänkin asti.

-- Niin! Albert korotti ääntään.

-- Hyvä on, sanoi Beauchamp. -- Vastaukseni on tämä: en ole
kirjoittanut uutista enkä sitä tunne, mutta menettelyllänne olette
kääntänyt huomioni siihen, ja ajatukseni takertuu siihen lujasti.
Uutinen pysyy siis voimassa siksi, kunnes luotettavat henkilöt ovat sen
peruuttaneet tai vahvistaneet.

-- Minulla on siis kunnia lähettää luoksenne todistajani, sanoi Albert
nousten. -- Heidän kanssaan saatte sopia taistelupaikasta ja aseista.

-- Hyvä on.

-- Ja tänä iltana, jos suvaitsette, tai huomenna tai myöhemmin tapaamme
toisemme.

-- Ei vielä, ei vielä! Olen taistelupaikalla silloin, kun oikea hetki
on tullut (minulla on oikeus määrätä aika, koska minut on haastettu),
ja mielestäni oikea hetki ei vielä ole tullut. Tiedän, että
käsittelette oivallisesti miekkaa ja pystyn siihen itsekin kohtalaisen
hyvin; tiedän, että osaatte maaliin kuudesta kuulasta kolmella, ja
siinä olen melkein yhtä taitava. Tiedän, että kaksintaistelu meidän
välillämme tulee ankaraksi, sillä olette urhoollinen ja niin olen
itsekin. En siis tahdo surmata teitä tai antaa teidän surmata itseäni
ilman pätevää syytä. Minä teen nyt puolestani kysymykseni ja teen ne
jyrkästi: Vaaditteko tämän uutisen peruuttamista niin kiihkeästi, että
tahdotte minut surmata, vaikkakin, niin kuin jo olen sanonut ja sanon
kerta vielä, etten tiedä tästä uutisesta mitään, ja sanon, että vain
teidän kaltaisenne Don Jafet voi otaksua Fernandin tässä merkitsevän
kreivi Morcerfia?

-- Vaadin ehdottomasti.

-- Suostun siis taistelemaan kanssanne, mutta vaadin kolme viikkoa
aikaa. Kolmen viikon kuluttua tapaatte minut, ja sanon silloin teille:
Uutinen on väärä, peruutan sen, tai: Se on oikea ja otan miekan
huotrasta tai pistoolin laatikosta, aivan niin kuin itse tahdotte.

-- Kolme viikkoa! huudahti Albert. -- Mutta kolme viikkoahan on kolme
vuosisataa, ja niiden ajan on kunniani häväisty!

-- Jos olisitte pysynyt ystävänäni, olisin sanonut: Kärsivällisyyttä,
ystävä! Mutta olette tullut vihamiehekseni, ja niinpä sanon: Mitä se
minuun kuuluu!

-- Siis kolmen viikon kuluttua, sanoi Morcerf. -- Mutta muistakaakin,
että kolmen viikon kuluttua ette millään hätäkeinolla ettekä
verukkeella pääse irtautumaan...

-- Herra Albert de Morcerf, sanoi Beauchamp vuorostaan nousten, -- en
voi heittää teitä ulos ikkunasta ennen kuin vasta kolmen viikon
kuluttua, siis kahdenkymmenenyhden päivän kuluttua. Eikä teillä ole
oikeutta silpoa minua kappaleiksi, ennen kuin vasta silloin. Nyt on
elokuun 31. päivä; odottakaamme siis syyskuun 21. päivään asti. Ja
annan teille aatelismiehen neuvon: älkäämme siihen mennessä haukkuko
toisiamme kuin kaksi kahlekoiraa.

Ja Beauchamp kumarsi juhlallisesti nuorelle miehelle, käänsi hänelle
selkänsä ja meni kirjapainoonsa.

Albert kosti sanomalehtipinkalle: sirotti sen pitkin huonetta
kävelykepillään, sitten hän poistui kääntyen pari kolme kertaa
katsomaan painon oveen päin.

Piestessään vaunujensa etulaitaa aivan samoin kuin äsken oli piessyt
syytöntä paperia, Albert ajaessaan bulevardin poikki näki Morrelin,
joka pää pystyssä, silmät kirkkaina, ja käsivarret ilmaa huitoen asteli
kiinalaisten kylpyhuoneitten ohi Saint-Martin-portilta päin
Madeleine-kirkkoa kohden.

-- Tuossa on onnellinen ihminen! huokasi Albert.

Eikä hän sattumalta ollutkaan väärässä.



79. Mehuvesi


Morrel oli todellakin hyvin onnellinen.

Noirtier oli lähettänyt häntä noutamaan, ja hänellä oli niin kova kiire
mennä kuulemaan syytä siihen, että hän luotti enemmän omiin jalkoihinsa
kuin ajurin hevosen nopeuteen. Niinpä hän oli lähtenyt puolijuoksua
Meslay-kadulta Faubourg-Saint-Honoréhen.

Barrois-parka koetti seurata häntä parhaimpansa mukaan. Morrel oli
kolmikymmenvuotias ja Barrois kuudenkymmenen. Morrel oli huumaantunut
rakkaudesta ja Barrois menehtyä kuumuuteen. Mutta vaikka ikä ja
harrastukset heidät näin erottivat, olivat he kuitenkin kuin saman
kolmion kyljet, jotka alhaalta ovat erillään, mutta ylhäällä yhtyvät.

Tämä yhtymäpiste oli herra Noirtier, joka oli lähettänyt noutamaan
Morrelia ja käskenyt häntä pitämään kiirettä. Morrel noudattikin
määräystä tunnollisesti Barrois'n suureksi epätoivoksi.

Perille tultuaan Morrel ei ollut edes hengästynyt, sillä rakkaus antaa
ihmiselle siivet. Mutta Barrois, joka ei ollut enää pitkään aikaan
ollut rakastunut, oli aivan märkä hiestä.

Vanha palvelija vei Morrelin sisään sivuovesta, sulki huoneen oven, ja
kohta ilmoitti puvun kahina permannolla Valentinen saapuvan.

Valentine oli surupuvussaan hurmaavan kaunis.

Tämä kohtaaminen tuntui niin suloiselta, että Morrel mielellään olisi
jättänyt sikseen Noirtier'n kanssa keskustelemisen. Mutta vanhuksen
rullatuolin kitinä kuului jo, ja hän tuli huoneeseen.

Ystävällisellä katseella otti Noirtier vastaan Morrelin kiitokset, kun
tämä ylisti hänen verratonta keksintöään, joka oli pelastanut heidät,
Valentinen ja hänet, lipumasta epätoivoon. Sitten Morrel katsoi tyttöä,
joka istui arkana loitommalla odottaen vuoroaan.

Noirtier'n katse kiintyi nyt vuorostaan Valentineen.

-- Minun pitää siis sanoa, mitä olette käskenyt? kysyi Valentine.

-- Niin, ilmaisi vanhus.

-- Herra Morrel, sanoi silloin Valentine nuorelle miehelle, joka
katseli häntä, -- isä Noirtier'lla oli paljon teille sanottavaa, ja hän
on sen ilmoittanut minulle kolmen päivän aikana. Tänään hän lähetti
noutamaan teitä, jotta kertoisin teille kaiken. Koska olen valittu
hänen tulkikseen, kertaan siis hänen lauseensa muuttamatta sanaakaan.

-- Odotan kärsimättömänä, vastasi nuori mies. -- Puhukaa, neiti,
puhukaa.

Valentine loi katseensa maahan. Tämä enne riemastutti Morrelia.
Valentine oli heikko vain ollessaan onnellinen.

-- Isäni tahtoo lähteä tästä talosta, sanoi Valentine. -- Barrois etsii
parhaillaan hänelle sopivaa huoneistoa.

-- Minne te jäätte, neiti? kysyi Morrel, -- te, joka olette herra
Noirtier'lle niin perin rakas ja välttämätön?

-- Minä en jätä isoisääni, sanoi nuori tyttö, -- siitä me molemmat
olemme sopineet. Minun huoneistoni tulee olemaan hänen huoneistonsa
vieressä. Herra Villefort joko suostuu siihen, että muutan asumaan isä
Noirtier'n luo, tai kieltää sen; jos hän suostuu, lähden heti, jos hän
kieltää, odotan, kunnes tulen täysi-ikäiseksi, mikä tapahtuu kuuden
kuukauden kuluttua. Silloin olen vapaa, silloin minulla on omaisuuteni
hallussani, ja...

-- Ja...? kysyi Morrel.

-- Ja isoisäni luvalla pidän teille antamani lupauksen.

Valentine lausui nämä sanat niin hiljaa, että Morrel ei olisi niitä
kuullut, ellei hän niin innokkaasti olisi tarkannut tytön puhetta.

-- Olenhan ilmaissut tahtonne oikein, isoisä? kysyi Valentine kääntyen
vanhuksen puoleen.

-- Olet, vastasi vanhus.

-- Kun kerran olen isoisäni luona, voi herra Morrel tulla tapaamaan
minua hyvän ja arvokkaan suosijamme läsnä ollessa, lisäsi Valentine. --
Jos ne sydämemme siteet, joita joko tietämättämme tai sattumalta olimme
alkaneet punoa, näyttävät kestäviltä ja takaavat meille onnen --
sanotaan, että esteiden kiihottamat mielet kylmenevät rauhan tultua --
niin herra Morrel voi pyytää minua omakseen, minä odotan.

-- Oh! huudahti Morrel, joka olisi halunnut polvistua vanhuksen eteen
kuin Jumalan, ja nuoren tytön eteen kuin enkelin. -- Mitä hyvää
elämässäni olenkaan tehnyt, koska olen ansainnut näin suuren onnen.

-- Toistaiseksi, jatkoi nuori tyttö vakavalla ja kirkkaalla äänellään,
-- otamme säädyllisyyden säännöt varteen, kunnioitamme vanhempieni
mielipidettä, vaikka he koettavatkin erottaa meidät toisistamme.
Toistan vielä kerran sanan, johon sisältyy kaikki: odotamme.

-- Ja ne uhraukset, joihin tämä sana velvoittaa, sanoi Morrel, --
lupaan täyttää nöyrästi ja ilomielin.

-- Siis, jatkoi nuori tyttö luoden Maximilieniin lumoavan katseen, --
pois kaikki ajattelemattomat teot, älkää panko vaaraan sen naisen
mainetta, joka tästä päivästä alkaen pitää itseään määrättynä kantamaan
teidän nimeänne kunnialla.

Morrel hillitsi kädellään sydämensä sykintää.

Noirtier katsoi hellästi heihin kumpaankin. Barrois, jolta ei mitään
tahdottu salata, pysytteli huoneen perällä ja pyyhki hikipisaroita
otsaltaan.

-- Hyvä Jumala, sanoi Valentine, -- kuinka Barrois-parka hikoilee.

-- Se johtuu siitä, että olen saanut juosta, lausui Barrois. -- Mutta
minun täytyy tunnustaa, että herra Morrel juoksi vielä kovempaa.

Noirtier viittasi katseellaan tarjottimeen, jolla oli karahvi mehuvettä
ja lasi. Noirtier oli puoli tuntia sitten juonut siitä mehuvettä.

-- Juo, sanoi nuori tyttö Barrois'lle, -- katsothan ahnain silmin
karahvia.

-- Olen toden totta kuolemaisillani janoon, sanoi Barrois, -- ja joisin
mielelläni lasillisen mehuvettä teidän onneksenne.

-- Juo siis, sanoi Valentine, -- ja palaa heti tänne.

Barrois otti tarjottimen, ja avoimeksi jääneestä ovesta näki, miten hän
taivutti päänsä taaksepäin ja tyhjensi lasin.

Valentine ja Morrel sanoivat parhaillaan toisilleen hyvästi Noirtier'n
läsnä ollessa, kun Villefort'in portailta kuului ovikellon soitto.

Valentine katsoi kelloon.

-- Kello on kaksitoista, sanoi hän, -- tänään on lauantai, varmaankin
tohtori tulee.

Noirtier ilmaisi todellakin odottavansa häntä.

-- Kun hän tulee, täytyy herra Morrelin poistua, eikö niin?

-- Niin, vastasi vanhus.

-- Barrois, huusi nuori tyttö, -- Barrois, tulkaa tänne!

Vanhan palvelijan ääni kuului vastaavan:

-- Tulen heti paikalla, neiti!

-- Barrois saattaa teitä ovelle, sanoi Valentine Morrelille. -- Ja nyt
muistakaa, herra upseeri, että isoisäni kieltää teitä ryhtymästä
mihinkään sellaiseen tekoon, joka voisi saattaa onnemme vaaraan.

-- Olen luvannut odottaa, vastasi Morrel, -- ja minä odotan.

Samassa saapui Barrois.

-- Kuka soitti? kysyi Valentine.

-- Tohtori Avrigny, vastasi Barrois horjuen.

-- Mikä teitä vaivaa, Barrois? kysyi Valentine.

Vanhus ei vastannut. Kauhistunein silmin hän katseli herraansa etsien
samalla kouristuneella kädellään jostakin tukea.

-- Hän on kaatumaisillaan! huudahti Morrel.

Barrois alkoi todellakin yhä enemmän vapista. Hänen kasvojensa lihakset
vetäytyivät kokoon kuin kauheassa hermokohtauksessa.

Nähdessään Barrois'n tilan Noirtier loi häneen ilmeikkäät silmänsä,
joissa kuvastuivat selvästi kaikki ihmissydäntä järkyttävät tunteet.

Barrois astui muutaman askelen herraansa kohden.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän. -- Mikä minua vaivaa...? Minä
kärsin ... en näe mitään. Tuhannet tulinuolet lentävät pääni läpi.
Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!

Hänen silmänsä alkoivat veristää ja tuijottaa, pää painui taaksepäin
muun ruumiin jäykistyessä.

Valentine kiljaisi kauhuissaan. Morrel otti hänet syliinsä aivan kuin
puolustaakseen häntä uhkaavaa vaaraa vastaan.

-- Tohtori Avrigny, tohtori Avrigny! huusi Valentine käheällä äänellä.
-- Tulkaa tänne, tulkaa auttamaan!

Barrois kyyristyi, astui pari askelta taaksepäin, horjahti ja kaatui
Noirtier'n jalkojen juureen, laskien hänen polvelleen kätensä ja
huutaen:

-- Herrani! Minun herrani!

Tänä hetkenä ilmestyi kynnykselle Villefort, joka oli kuullut huudot.

Morrel päästi puoliksi pyörtyneen Valentinen, peräytyi, piiloutui
huoneen perälle ja kätkeytyi melkein kokonaan erään verhon taakse.

Kalpeana, aivan kuin olisi nähnyt käärmeen, hän tuijotti onnettomaan
kuolevaan.

Noirtier oli kauhun ja kärsimättömyyden vallassa. Koko hänen sydämensä
tahtoi auttaa vanhaa palvelijaa, joka pikemmin oli hänen ystävänsä kuin
palvelijansa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, muutamat silmien ympärillä
liikuntakykyisiksi jääneet lihakset liikehtivät, näki miten elämä ja
kuolema taistelivat hänessä.

Barrois'n kasvot olivat vääntyneet, silmät veristivät, pää oli taipunut
taaksepäin, hän takoi käsillään lattiaa, ja hänen jalkansa olivat aivan
jäykkinä. Hän valitti läähättäen.

Tämä näky kiinnitti Villefort'in huomion niin kokonaan puoleensa, ettei
hän huomannut Morrelia. Hän tuijotti hetken vaiti Barrois'ta kasvot
kalpeina ja hiukset kauhusta pystyssä. Sitten hän juoksi ovelle ja
huusi:

-- Tohtori, tohtori! Tulkaa, tulkaa!

-- Äiti, äiti! huusi Valentine lyöden kädellään portaan kaidepuuhun
kutsuessaan rouva Villefort'ia. -- Tulkaa pian ja tuokaa hajusuolaa!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Villefort'in kirkas ja tyyni ääni.

-- Tulkaa, tulkaa!

-- Missä tohtori on? huusi Villefort. -- Missä hän viipyy?

Rouva Villefort tuli hitaasti portaita alas; kuului, miten astimet
narisivat hänen jalkojensa alla. Toisessa kädessään hänellä oli
nenäliinansa, jolla hän kuivasi kasvojaan, toisessa pullo
englantilaista hajusuolaa.

Tultuaan ovelle hän ensiksi katsoi vanhukseen, jonka kasvot, lukuun
ottamatta tällaisessa tapauksessa ilmenevää kauhua, osoittivat hänen
voivan hyvin. Sen jälkeen hän katsahti kuolevaan.

Hän kalpeni ja hänen katseensa singahti palvelijasta tämän herraan.

-- Mutta taivaan nimessä, missä tohtori on? huusi Villefort. -- Hänhän
tuli teidän huoneeseenne. Sehän on halvauskohtaus, näettehän sen.
Iskemällä suonta voi hänet pelastaa.

-- Onko hän äskettäin syönyt? kysyi rouva Villefort koettaen välttää
kysymystä.

-- Ei hän ole syönyt, sanoi Valentine, -- mutta hän on tänä aamuna
juossut, ollessaan toimittamassa isoisän asiaa. Palatessaan hän joi
lasillisen mehuvettä.

-- Miksi ei viiniä? kysyi rouva Villefort. -- Mehuvesi ei tee hyvää.

-- Mehuvettä oli karahvissa isoisän pöydällä. Barrois'n oli jano, hän
joi mitä sattui saamaan.

Rouva Villefort vavahti. Noirtier loi häneen tutkivan katseen.

-- Hänellähän on niin lyhyt kaula! sanoi rouva Villefort.

-- Minä kysyn, missä tohtori Avrigny on? sanoi Villefort. -- Taivaan
nimessä vastatkaa!

-- Hän on Edouardin huoneessa, poika on pahoinvoipa, sanoi rouva
Villefort, joka ei enää voinut viivyttää vastaustaan.

Villefort riensi portaille mennäkseen itse noutamaan lääkäriä.

-- Tuossa on, sanoi nuori rouva antaen pullon Valentinelle. -- Hänestä
isketään varmaankin suonta. Menen omaan huoneeseeni, sillä en voi
katsella verta.

Ja hän seurasi miestään.

Morrel tuli esiin pimeästä nurkasta, jonne hän oli piiloutunut
kenenkään huomaamatta.

-- Poistukaa nopeasti, Maximilien, sanoi nuori tyttö, -- ja odottakaa,
kunnes lähetän teille sanan. Menkää.

Morrel kysyi liikkeellä Noirtier'n mielipidettä. Noirtier, joka koko
ajan oli pysynyt kylmäverisenä, vastasi myöntävästi.

Nuori mies painoi Valentinen kättä sydäntänsä vastaan ja poistui
takakäytävän kautta.

Samassa tulivat Villefort ja tohtori vastapäisestä ovesta.

Barrois alkoi toipua. Puuska oli mennyt ohi, hän alkoi läähättäen puhua
ja nousi polvilleen.

Avrigny ja Villefort kantoivat Barrois'n eräälle lepovuoteelle.

-- Mitä tarvitsette? kysyi Villefort.

-- Vettä ja eetteriä. Onko teillä sitä kotona.

-- On.

-- Lähettäkää noutamaan oksennusainetta ja tärpättiöljyä.

-- Joutuin! sanoi Villefort.

-- Ja nyt kaikki saavat poistua.

-- Minäkinkö? kysyi Valentine arasti.

-- Niin, neiti, te ennen kaikkia muita! sanoi tohtori tylysti.

Valentine katsoi kummastuneena tohtoriin, suuteli isoisäänsä otsalle ja
poistui.

Hänen mentyään tohtori sulki oven synkän näköisenä.

-- Katsokaa, tohtori, nyt hän tointuu. Kohtaus ei ollutkaan sen
vaarallisempi.

Avrigny hymyili synkästi.

-- Miten voitte, Barrois? kysyi tohtori.

-- Hieman paremmin.

-- Voitteko juoda lasillisen eetterivettä?

-- Minä koetan, mutta älkää koskeko minuun.

-- Miksi ei?

-- Minä pelkään, että jos koskette minuun vaikkapa vain
sormenpäälläkin, niin kouristus palaa.

-- Juokaa.

Barrois otti lasin, vei sen sinisille huulilleen ja tyhjensi sen
melkein puoliksi.

-- Missä tunnette kipuja? kysyi lääkäri.

-- Kaikkialla. Tunnen aivan kuin kamalia kouristuksia.

-- Huimaako päätänne?

-- Huimaa.

-- Ja korvanne soivat?

-- Kamalasti.

-- Milloin tuo kohtaus tuli?

-- Juuri äsken.

-- Aivan äkkiäkö?

-- Aivan kuin salama.

-- Eilen teillä ei ollut sellaista eikä toissa päivänä?

-- Ei.

-- Ette ole nukkunut raskaasti?

-- En.

-- Mitä söitte tänään?

-- En ole syönyt mitään. Join vain lasillisen herrani mehuvettä, siinä
kaikki.

Ja Barrois nyökäytti päätään herraansa päin, joka liikkumattomana
istuen tuolissaan katseli kohtausta huomaten pienimmänkin liikkeen ja
kuullen jokaisen sanan.

-- Missä tuo mehuvesi on? kysyi kiihkeästi tohtori.

-- Karahvissa alhaalla.

-- Missä alhaalla?

-- Keittiössä.

-- Menenkö sitä noutamaan? kysyi Villefort.

-- Ei, jääkää tänne ja koettakaa saada sairas juomaan loputkin lasista.

-- Mutta tuo mehuvesi...

-- Menen itse.

Avrigny syöksyi huoneesta, riensi palvelijoitten portaita alas ja oli
kaatamaisillaan rouva Villefort'in, joka myöskin pyrki keittiöön.

Rouva Villefort kirkaisi.

Avrigny ei sitä edes huomannutkaan. Tietyn ajatuksen vallassa hän
hyppäsi yhdellä harppauksella kolme neljä viimeistä porrasaskelmaa,
riensi keittiöön ja näki tarjottimella suurimmaksi osaksi tyhjennetyn
karahvin.

Hän syöksyi siihen käsiksi aivan kuin haukka saaliinsa kimppuun.

Läähättäen hän saapui Noirtier'n huoneeseen.

Rouva Villefort nousi hitaasti huoneistoonsa vieviä portaita.

-- Tämäkö karahvi se oli? kysyi Avrigny.

-- Sama, herra tohtori.

-- Tämä on samaa mehujuomaa, jota nautitte.

-- On luullakseni.

-- Miltä se maistui?

-- Kitkerältä.

Tohtori kaasi muutaman pisaran kämmenelleen, maisteli kielellään, ja
maiskuteltuaan suutaan niin kuin tehdään viiniä tunnustellessa hän
sylki juoman pesään.

-- Se on samaa. Oletteko tekin juonut tästä? kysyi hän Noirtier'lta.

-- Olen, vastasi vanhus.

-- Ja teidänkin mielestänne se oli kitkerää?

-- Oli.

-- Herra tohtori, nyt se jälleen alkaa! Jumala, armahda minua! huusi
Barrois. Tohtori riensi sairaan luo.

-- Villefort, jouduttakaa oksennusainetta!

Villefort juoksi huoneesta huutaen:

-- Oksennusainetta! Joko sitä on tuotu!

Kukaan ei vastannut. Talossa vallitsi tavaton kauhu.

-- Jos jollakin keinoin voisin puhaltaa ilmaa hänen keuhkoihinsa, niin
ehkä voisin estää tukehtumisen, sanoi Avrigny katsellen ympärilleen. --
Mutta minulla ei ole mitään keinoa!

-- Herra tohtori, älkää antako minun tällä tavoin kuolla! huusi
Barrois. -- Minä kuolen, hyvä Jumala, kuolen!

-- Höyhen, höyhen! huusi tohtori.

Hän näki sellaisen pöydällä.

Hän koetti pistää sen sairaan suuhun, joka kouristusten aikana turhaan
koetti oksentaa. Mutta Barrois'n hampaat olivat niin lujasti
puristautuneet yhteen, että höyhentä ei saatu menemään niiden välistä.

Barrois sai hermokouristuksen, joka oli edellistä kovempi. Hän oli
vaipunut leposohvalta permannolle ja jäykistyi siinä.

Tohtori jätti hänet kouristusten valtaan, koska ei mitenkään voinut
niitä estää, ja meni Noirtier'n luo.

-- Miten voitte? kysyi hän äkkiä tältä hiljaa. -- Hyvinkö?

-- Niin.

-- Onko vatsanne kova? Pehmeäkö?

-- Niin.

-- Aivan samanlainenko kuin sunnuntaisin, jolloin annan teidän suuhunne
pillerin?

-- Niin.

-- Tekö häntä käskitte juomaan?

-- En.

-- Herra Villefort'ko?

-- Ei.

-- Hänen rouvansako?

-- Ei.

-- Valentine siis?

-- Niin.

Barrois vaikeroi, hän haukotteli niin syvään, että leukaluut natisivat.
Avrigny jätti Noirtier'n ja riensi sairaan luo.

-- Barrois, sanoi tohtori, -- voitteko puhua?

Barrois sopersi muutamia epäselviä sanoja.

-- Koettakaahan ystäväni.

Barrois avasi verestävät silmänsä.

-- Kuka tämän mehujuoman on valmistanut?

-- Minä.

-- Toitteko sen heti valmistettuanne herrallenne?

-- En.

-- Minne sen jätitte sitä ennen?

-- Tarjoiluhuoneeseen, sillä minua kutsuttiin muuanne.

-- Kuka sen toi sisään?

-- Neiti Valentine.

Avrigny löi kädellään otsaansa.

-- Hyvä Jumala! sopersi hän.

-- Tohtori, tohtori, huusi Barrois, joka tunsi kolmannen kouristuksen
tulevan.

-- Eikö oksennuslääkettä jo tuoda? huusi lääkäri.

-- Tässä on lasissa valmiina, sanoi Villefort tullessaan.

-- Kuka sen on valmistanut?

-- Apteekin oppilas, joka tuli mukanani.

-- Juokaa.

-- Mahdotonta, se tuli liian myöhään. Kurkkuani kouristaa! Minä
tukehdun! Voi sydäntäni! Voi päätäni!... Mikä kamala tuska... Täytyykö
minun kauankin näin kärsiä?

-- Ei, ei, sanoi tohtori, -- kohta ette kärsi enää.

-- Minä ymmärrän, sanoi onneton palvelija. -- Jumala, armahda minua!

Ja kiljaisten hän kaatui taaksepäin kuin salaman iskemänä.

Avrigny laski kätensä hänen sydämelleen ja pani peilin hänen suunsa
eteen.

-- No? kysyi Villefort.

-- Tuokaa tänne pian orvokkisiirappia keittiöstä.

Villefort poistui heti.

-- Älkää kauhistuko, herra Noirtier, sanoi Avrigny, -- vien sairaan
toiseen huoneeseen iskeäkseni suonta. Tällaisia kouristuksia on kamala
katsella.

Hän tarttui Barrois'n kainaloihin ja laahasi hänet toiseen huoneeseen.
Mutta kohta hän palasi Noirtier'n huoneeseen ja otti mehuveden.

Noirtier sulki oikeanpuoleisen silmänsä.

-- Valentine? Eikö niin? Tahdotte tavata Valentinea? Käsken lähettämään
hänet luoksenne.

Villefort palasi. Avrigny tuli häntä vastaan käytävässä.

-- No? kysyi hän.

-- Tulkaa, sanoi Avrigny.

Hän vei Villefort'in toiseen huoneeseen.

-- Onko hän vielä tainnoksissa? kysyi kuninkaallinen prokuraattori.

-- Hän on kuollut.

Villefort peräytyi kolme askelta, risti kätensä ja sanoi katsellen
ruumista syvästi säälien:

-- Kuollut niin äkkiä!

-- Niin, äkkiä, eikö totta? sanoi Avrigny. -- Mutta eihän se mahda
teitä kummastuttaa. Herra ja rouva Saint-Méran kuolivat molemmat yhtä
äkkiä. Teidän talossanne kuollaan äkkiä, herra Villefort!

-- Mitä! huudahti prokuraattori kummastuen ja kauhistuen. -- Joko tuo
entinen ajatus jälleen palaa mieleenne!

-- Yhä uudelleen, sanoi Avrigny juhlallisesti, -- eikä se ole
hetkeäkään mielestäni poistunutkaan. Ja ettette luulisi minun tällä
kertaa erehtyvän, niin kuulkaa tarkkaan sanojani, herra Villefort.

Villefort vapisi suonenvedontapaisesti.

-- On olemassa eräs myrkky, joka tappaa melkein jälkeä jättämättä. Minä
tunnen tuon myrkyn erinomaisen hyvin. Olen tutkinut kaikkia sen
aikaansaamia ilmiöitä ja tuloksia. Tunsin myrkyn vaikutuksen äsken
Barrois'ssa aivan samoin kuin tunsin sen rouva Saint-Méranissakin.
Tästä myrkystä saa eräällä keinolla varmuuden. Jos lakmuspaperi on
tehty punaiseksi jollakin hapolla, palauttaa tämä myrkky siihen entisen
sinipunervan värin, ja se muuttaa orvokkisiirapin viheriäksi. Meillä ei
ole lakmuspaperia, mutta tuossa tuodaan pyytämääni orvokkisiirappia.

Käytävästä kuului askelia. Tohtori raotti ovea, otti kamarineidon
käsistä kupin, jonka pohjalla oli pari kolme lusikallista siirappia, ja
sulki oven.

-- Katsokaa, sanoi hän kuninkaalliselle prokuraattorille, jonka sydän
sykki kuuluvasti, -- tässä on orvokkisiirappia, ja tässä karahvissa on
jäljellä samaa mehuvettä, jota herra Noirtier ja Barrois yhdessä ovat
juoneet. Jos mehuvesi on puhdasta ja vaaratonta, siirappi säilyttää
värinsä. Jos mehuvesi on myrkytettyä, niin siirappi muuttuu
viheriäiseksi. Katsokaa!

Tohtori kaatoi hitaasti muutaman pisaran mehuvettä kuppiin ja sen
pohjalle syntyi heti aivan kuin pilvi, joka vähitellen muuttui
siniseksi, siitä safiirinsiniseksi, sitten opaalinväriseksi ja lopulta
smaragdinvihreäksi.

Päästyään tähän väriin ei aine enää muuttunut toiseksi. Koe poisti
kaikki epäilykset.

-- Barrois-parka on myrkytetty angosturalla ja ignatiuspavulla, sanoi
Avrigny. -- Nyt voin siitä vastata Jumalan ja ihmisten edessä.

Villefort ei sanonut sanaakaan, nosti vain kätensä taivasta kohden,
avasi silmänsä selkoselälleen ja lysähti tuoliin kuin salaman iskemänä.



80. Syytös


Avrigny oli piankin saanut prokuraattorin tointumaan, vaikka tämä vielä
oli kalpea kuin ruumis.

-- Kuolema on talossani! huudahti Villefort.

-- Sanokaa rikos! vastasi tohtori.

-- Herra Avrigny! huudahti Villefort. -- En voi selittää, mitä kaikkea
tällä hetkellä mielessäni liikkuu, kauhua, tuskaa ja hulluutta.

-- Niin, sanoi Avrigny juhlallisen tyynesti, -- mutta jo on aika meidän
toimia, jo on aika meidän asettaa sulku tälle kuoleman virralle. Minä
puolestani en voi enää säilyttää tällaista salaisuutta, vaan tahdon,
että yhteiskunta kostaa uhrien puolesta.

Villefort loi ympärilleen synkän katseen.

-- Minun talossani, sanoi hän, -- minun talossani!

-- Olette virkamies, sanoi Avrigny, -- esiintykää siis miehenä. Olette
lainvalvoja, kunnioittakaa itseänne ja näyttäkää, että voitte uhrautua.

-- Uhrautua!

-- Juuri niin.

-- Epäilette siis jotakuta määrättyä?

-- En epäile ketään. Kuolema kolkuttaa oveanne, astuu sisään ja kulkee
tarkkojen laskelmien mukaan huoneesta toiseen. No niin, olen päässyt
hänen jäljilleen ja tunnen hänen kulkemansa tien. Teen samoin kuin
muinaisajan viisaat, hapuilen, sillä ystävyyteni perhettänne kohtaan,
kunnioitukseni teitä kohtaan ovat siteinä silmilläni, ja...

-- Puhukaa suoraan, tohtori, minulla on kyllä rohkeutta kuulla.

-- No niin, teidän talossanne, ehkä omassa suvussanne, on kamala
olento, jommoisia vuosisata synnyttää vain muutamia. Locusta ja
Agrippina elivät samaan aikaan, se oli poikkeus ja todistaa vain,
kuinka kiihkeästi kohtalo tahtoi tuhota rikoksiinsa tahritun Rooman
valtakunnan. Brunhilda ja Fredegunda ovat sivistyksen alkuajan tulos.
Ajan, jolloin ihminen oppi vallitsemaan sielua, vaikkakin vain pahojen
voimien avulla. No niin, kaikki nämä naiset olivat tai olivat olleet
nuoria ja kauniita. Heidän poskillaan kukoisti viattomuuden kukka, niin
kuin teidänkin talossanne elävän rikollisen poskilla.

Villefort kirkaisi, pani kätensä ristiin ja katsoi tohtoriin
rukoilevasti. Mutta tämä jatkoi säälimättömästi:

-- Etsikää, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanoo oikeustieteellinen
määritelmä...

-- Tohtori! huudahti Villefort. -- Kuinka monta kertaa onkaan
inhimillinen oikeus joutunut noiden sanojen vuoksi harhaan. En tiedä,
mutta minun mielestäni tämä rikos...

-- Myönnätte siis, että kysymyksessä on rikos?

-- Myönnän. Enhän muuta voi, täytyyhän minun myöntää. Mutta antakaa
minun jatkaa. Minun mielestäni tämä rikos kohdistuu pääasiassa minuun
eikä uhreihin. Epäilen, että kaikkien näiden kummallisten
onnettomuustapausten takana uhkaa lopullinen turmio juuri minua.

-- Oi ihmistä, mutisi Avrigny, -- hän on itsekkäin kaikista luoduista
ja luulee, että hänen tähtensä maa pyörii, aurinko loistaa ja kuolema
niittää. Hän on muurahainen, joka uhmailee Jumalaa heinänkorren päässä!
Eivätkö ne, jotka elämänsä ovat menettäneet, olekaan siis mitään
menettäneet? Herra Saint-Méran, rouva Saint-Méran, herra Noirtier...

-- Mitä! Herra Noirtier'ko?

-- Niin juuri! Luuletteko, että tahdottiin surmata onneton
palvelija? Ei, ei, hän kuoli toisen sijasta, aivan kuin Polonius
Hamlet-näytelmässä. Noirtier'ta varten juoma oli valmistettu.
Noirtier'han sitä joi määräysten mukaan, toinen vain sattumalta maistoi
sitä. Ja vaikka Barrois kuolikin, niin isku oli suunnattu Noirtier'hen.

-- Mutta kuinka isäni siis ei kuollutkaan?

-- Puhuinhan siitä teille jo kerran, kun rouva Saint-Méranin kuoleman
jälkeen keskustelimme puutarhassanne: herra Noirtier on jo tähän
myrkkyyn tottunut, annokset, jotka olivat hänelle vaarattomat,
tuottivat kuoleman toisille. Ei kukaan, ei murhaajakaan tiedä, että jo
vuoden ajan olen koettanut parantaa herra Noirtier'n tautia
brusiinilla, samalla aineella, jonka murhaaja tietää vaaralliseksi
myrkyksi.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Villefort väänteli käsiään.

-- Seuratkaahan rikollisen menettelytapaa. Hän surmaa herra
Saint-Méranin.

-- Tohtori!

-- Voin sen vaikka vannoa, sillä minulle mainitut taudin ilmiöt
vastaavat täydellisesti omia huomioitani.

Villefort ei enää väittänyt vastaan, vaan huokasi syvään.

-- Hän surmaa herra Saint-Méranin, jatkoi tohtori, -- hän surmaa rouva
Saint-Méranin. Kaksinkertainen perintö saatavissa.

Villefort kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä.

-- Kuulkaahan tarkoin.

-- Kuulen joka ainoan sanan, sopersi Villefort.

-- Herra Noirtier, jatkoi säälimätön Avrigny, -- oli aikaisemmin tehnyt
testamenttinsa jättämättä teille ja perheellenne mitään ja antaen
kaikki köyhille. Herra Noirtier'hen siis ei kosketa, hänestä kun ei voi
olla mitään hyötyä. Mutta tuskin hän on ennättänyt hävittää edellisen
testamenttinsa ja tehdä toisen, kun häneen isketään, jottei hän voisi
laatia kolmatta. Testamentti tehtiin luullakseni toissapäivänä.
Näettehän, että ei ole heitetty aikaa hukkaan.

-- Armoa, herra Avrigny!

-- Ei mitään armoa. Lääkärillä on pyhä tehtävänsä maan päällä, sen
tähden hän on mennyt elämän lähteille asti ja laskeutunut kuoleman
synkkiin alhoihin. Kun rikos on tehty ja kun Jumala epäilemättä
kauhuissaan kääntää pois katseensa murhaajasta, on lääkärin
velvollisuus sanoa: Tuossa on rikollinen!

-- Armoa tyttärelleni! huudahti Villefort.

-- Näettehän itse, että mainitsitte hänen nimensä, te, hänen oma
isänsä!

-- Armoa Valentinelle! Tämähän on aivan mahdotonta! Ennemmin syyttäisin
vaikka itseäni! Valentinella on sydän kuin jalokivi, hänen sielunsa on
kuin puhdas lilja.

-- Ei mitään armoa, kuninkaallinen prokuraattori. Rikos on ilmeinen.
Neiti Villefort itse pakkasi kääröön herra Saint-Méranille lähetettävät
lääkkeet, ja herra Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort valmisti rouva
Saint-Méranin juomat, ja rouva Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort otti
muualle kutsutun Barrois'n käsistä mehuvesikarahvin, jonka vanhus
tavallisesti aamupäivällä tyhjentää, ja vanhus pelastui kuolemasta
ainoastaan ihmeen kautta. -- Neiti Villefort on syyllinen, hän on
myrkyttäjä! Kuninkaallinen prokuraattori, minä annan teille ilmi neiti
Villefort'in, tehkää velvollisuutenne!

-- Tohtori, en enää vastusta, en enää puolusta, minä uskon. Mutta
armahtakaa minun elämääni, kunniaani!

-- Herra Villefort, sanoi tohtori yhä kasvavalla voimalla, -- on
tapauksia, joissa en anna inhimillisten typerien arvelujen itseäni
sitoa. Jos tyttärenne olisi tehnyt vain yhden rikoksen ja valmistelisi
toista, sanoisin teille: Ilmoittakaa asiasta hänelle, rangaiskaa häntä
ja saakoon hän viettää lopun elämästään jossakin luostarissa rukoillen
ja itkien. Jos hän olisi tehnyt toisenkin rikoksen, olisin sanonut:
Katsokaa, herra Villefort, tässä näette myrkyn, jolle ei ole vielä
löydetty vastamyrkkyä. Se on pikainen kuin ajatus, nopea kuin leimahdus
ja surmaava kuin salama. Antakaa hänelle tuota samaa myrkkyä, uskokaa
hänet Jumalan huomaan ja pelastakaa siten henkenne ja kunnianne, sillä
hän vainoo teidän omaa henkeänne. Näen hänen lähestyvän vuodettanne
teeskennelty hymy huulillaan ja kauniit sanat suussaan! Teidän käy
onnettomasti, herra Villefort, ellette iske, ennen kuin hän iskee. Niin
olisin sanonut teille, jos hän olisi surmannut ainoastaan kaksi. Mutta
hän on nähnyt kolme kuolintapausta on katsellut kolmea kuolinkamppailua
ja on polvistunut kolmen ruumiin ääreen. Mestauslavalle myrkyttäjä,
mestauslavalle! Puhutte kunniastanne, tehkää niin kuin olen sanonut, ja
kuolemattomuus odottaa teitä!

Villefort vaipui polvilleen.

-- Kuulkaa, sanoi hän, -- minulla ei ole niin suurta voimaa kuin
teillä. Ei teilläkään olisi, jos Valentinen sijasta olisi kysymys
tyttärestänne, neiti Madeleinesta.

Tohtori kalpeni.

-- Tohtori, jokainen naisesta syntynyt on luotu kärsimään ja kuolemaan.
Tohtori, minä kärsin ja odotan kuolemaa.

-- Olkaa varuillanne, sanoi Avrigny, -- kuolemanne voi olla hidas.
Näette sen saapuvan vasta sitten, kun olette nähnyt sen iskevän
isäänne, vaimoonne ja poikaanne.

Villefort oli tukehtumaisillaan, hän tarttui tohtorin käsivarteen.

-- Kuulkaa minua, huudahti hän, -- säälikää minua, tukekaa minua... Ei,
tyttäreni ei ole syyllinen... Vaikka veisitte meidät tuomioistuimen
eteen, niin huutaisin sielläkin: Ei, tyttäreni ei ole syyllinen ...
meidän talossamme ei ole tapahtunut rikosta...! Kuuletteko, en tahdo,
että talossani on tapahtunut rikos, sillä ymmärrättehän, että kun rikos
jonnekin tulee, se ei saavu yksinään. Mitä te siitä välitätte, kuolenko
toisen surmaamana...? Oletteko ystäväni? Oletteko ihminen, onko teillä
sydäntä...? Ei, te olette lääkäri...! Minä sanon teille: Minä en laahaa
tytärtäni mestauslavalle...! Tämä ajatus kalvaa mieltäni, pakottaa
minut raatelemaan rintaani omin sormin! Jos olisittekin erehtynyt,
tohtori...! Jos se olisi joku toinen kuin tyttäreni! Jos jonakin
päivänä tulisin kalmankalpeana teille sanomaan: Murhamies, olet
surmannut tyttäreni...! Jos sellaista tapahtuisi, niin surmaisin
itseni, vaikka olenkin kristitty!

-- Hyvä on, sanoi tohtori oltuaan hetkisen vaiti, -- minä odotan.

Villefort katsoi häneen aivan kuin vielä epäillen hänen sanojaan.

-- Mutta, jatkoi Avrigny hitaasti ja juhlallisesti, -- jos talossanne
joku sairastuu, jos tauti iskee vaikkapa teihin, niin älkää lähettäkö
noutamaan minua, minä en tule. Olen valmis säilyttämään teidän
kanssanne tämän kamalan salaisuuden, mutta en anna häpeän ja kalvavan
tuskan rehottaa ja kantaa hedelmiä omassatunnossani, niin kuin rikos ja
onnettomuus saavat rehottaa ja kantaa hedelmiä teidän talossanne.

-- Jätätte siis minut oman onneni nojaan?

-- Jätän, sillä en voi seurata teitä kauemmaksi, ellen tahdo lopulta
joutua mestauslavalle. Jokin toinen seikka ilmaisee ja lopettaa tämän
kamalan murhenäytelmän. Hyvästi.

-- Tohtori, jääkää!

-- Ajatukset, jotka nyt tahraavat sieluani, tekevät talonne minulle
pelottavaksi ja vihatuksi. Hyvästi.

-- Sananen vielä, yksi ainoa sana! Jätätte minut keskelle tätä kamalaa
tapausta, jonka ilmiantonne on tehnyt entistään kauheammaksi. Mitä
sanon tuon vanhan palvelijan äkillisestä kuolemasta?

-- Se on totta, sanoi tohtori Avrigny, -- tulkaa saattamaan minua.

Tohtori poistui edellä, Villefort seurasi häntä. Palvelijat seisoivat
levottomina käytävissä ja portailla, joita myöten lääkärin täytyi
mennä.

-- Hyvä herra, sanoi Avrigny niin kovaa, että kaikki sen voivat kuulla,
-- Barrois-parka istuskeli viime aikoina liiaksi paikallaan. Hän, joka
oli tottunut kiertämään herransa kanssa ratsain tai vaunuissa pitkin
Eurooppaa, kuoli, kun joutui liikkumaan vain nojatuolin lähistöllä.
Hänen verensä tuli sakeaksi. Hän oli verevä, kaula oli lyhyt ja paksu,
hän sai halvauksen, ja minä tulin paikalle liian myöhään.

-- Pitäkää tarkkaa huolta siitä, lisäsi hän hiljaa, -- että tuo kuppi,
jossa on orvokkisiirappia, tyhjennetään pesään.

Ja tarttumatta Villefort'in käteen, katumatta hetkeäkään sanojaan
tohtori poistui palvelijoitten kyynelten ja valitusten saattamana.

Samana iltana kaikki palvelijat, jotka olivat neuvotelleet
keskenään keittiössä, tulivat pyytämään rouva Villefort'ilta eroa
palveluksestaan. Eivät mitkään pyynnöt eivätkä palkankorotukset voineet
heitä pidättää. He vastasivat vain:

-- Tahdomme mennä pois, sillä kuolema asuu tässä talossa.

He lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta, ja lähtiessään he
selittivät, että heistä oli ikävä jättää hyvä isäntäväki, varsinkin
Valentine-neiti, joka aina oli ollut hyvä, auttavainen ja lempeä.

Villefort katsoi näiden sanojen aikana Valentineen.

Tyttö itki.

Hänen kyynelensä liikuttivat Villefort'ia, ja tämä sattui katsahtamaan
vaimoonsakin. Hän oli näkevinään synkän hymyn hetkisen leikkivän rouva
Villefort'in ohuilla huulilla, niin kuin toisinaan näkee onnettomuutta
ennustavan meteorin putoavan kahden pilven välistä myrskyisältä
taivaalta.



81. Toimensa jättänyt leipuri


Saman päivän iltana, jolloin kreivi Morcerf oli lähtenyt Danglars'in
luota häpeissään ja raivoissaan, minkä mielentilan oli saanut aikaan
pankkiirin kylmäkiskoinen vastaanotto, ajoi Andrea Cavalcanti
pankkiirin pihaan Chaussée d'Antinin varrelle. Hänen hiuksensa olivat
käherretyt ja kiiltävät, viikset suipoiksi kierretyt ja valkoiset
hansikkaat niin ahtaat, että kynnet erottuivat niiden läpi. Hän
puoliksi seisoi vaunuissaan.

Keskusteltuaan salongissa kymmenen minuutin ajan hänen onnistui
johdattaa pankkiiri ikkunakomeroon, jossa hän sopivien esipuheiden
jälkeen kuvaili elämänsä vaikeuksia jalon isänsä lähdön jälkeen.
Pankkiirin perheestä, jossa hänet oli otettu vastaan kuin oma poika,
hän kuitenkin oli löytänyt kaikki takeet onnesta, joka on korkeampaa
kuin intohimojen kuohunta, ja neiti Danglars'in kauniista silmistä hän
oli löytänyt vastakaiun tunteisiinsa.

Danglars kuunteli hyvin tarkkaavasti, sillä hän oli odotellut tätä
tunnustusta, ja kun se nyt viimeinkin tuli, kirkastuivat hänen silmänsä
yhtä paljon kuin ne Morcerfin käydessä olivat synkistyneet.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella nuoren miehen tunnustusta tekemättä
ensin hänelle muutamia omantunnonkysymyksiä.

-- Herra Andrea, ettekö ole vielä liian nuori ajatellaksenne
avioliittoa? sanoi hän.

-- En suinkaan, jatkoi Cavalcanti, -- en ainakaan omasta mielestäni.
Italiassa aateliset yleensä menevät varhain naimisiin. Tämän tavan
ymmärtää varsin hyvin. Elämähän on niin oikullista, että onneen on
tartuttava heti, kun se sattuu kohdalle.

-- Otaksuen, että vaimoni ja tyttäreni hyväksyvät ehdotuksenne, joka
minulle tuottaa suurta kunniaa, sanoi Danglars, -- niin kenen kanssa
keskustelemme tähän kuuluvista raha-asioista? Minun mielestäni se on
tärkeä seikka, ja ainoastaan isät voivat siitä keskustella sillä
tavoin, että se takaa lasten onnen.

-- Isäni on viisas mies ja tietää tarkoin, mikä on soveliasta ja
järkevää. Hän on epäilemättä ottanut varteen sen seikan, että aion
asettua Ranskaan. Lähtiessään hän siis jätti minulle kaikki
syntyperääni koskevat paperit sekä sopimuksen, jossa hän sitoutuu --
siinä tapauksessa, että avioliittoni on hänelle mieluinen, -- antamaan
hääpäivästäni lähtien minulle vuosittain viisikymmentätuhatta frangia.
Laskujeni mukaan se on neljäsosa isäni vuotuisista tuloista.

-- Minä puolestani, sanoi Danglars, -- olen aikonut antaa
viisisataatuhatta frangia myötäjäisiksi tyttärelleni, joka on ainoa
perilliseni.

-- Näettehän siis, sanoi Andrea, -- että asia on hyvällä tolalla,
olettaen, että rouva Danglars ja neiti Eugénie eivät vastusta
pyyntöäni. Meillä on siis seitsemänkymmenenviidentuhannen frangin
vuotuiset tulot. Otaksukaamme, että markiisi antaa minulle korkojen
sijasta käytettäväkseni pääoman -- eihän se ole helppoa, sen tiedän
kyllä, mutta ei myöskään mahdotonta, -- niin nämä pari kolme miljoonaa
tulevat teidän haltuunne, ja tiedättehän, että pari kolme miljoonaa
taitavissa käsissä tuottaa vuosittain kymmenen prosenttia.

-- En koskaan maksa talletuksista enempää kuin neljä prosenttia,
toisinaan vain kolme ja puoli, sanoi Danglars. -- Mutta vävylleni
maksan kyllä viisi, ja jaamme voiton tasan.

-- Oivallista, appi, sanoi Cavalcanti päästäen valloilleen luonteensa
hiomattoman puolen, joka hänen ponnistuksistaan huolimatta tuon
tuostakin tuli näkyviin ja särki ylhäisen pintasilauksen.

Mutta heti hän paransi lauseensa sanoen:

-- Anteeksi, mutta huomaattehan, että pelkkä toivokin tekee minut
melkein hulluksi. Kuinkahan suuri onkaan riemuni, jos tuo kaikki
toteutuu!

-- Mutta, sanoi Danglars, joka ei huomannut, kuinka tämä alkujaan
tunneasia muuttuikin kauppa-asiaksi, -- onhan teillä omaisuutta, jonka
voitte saada heti haltuunne isästänne riippumatta.

-- Mitä omaisuutta? kysyi nuori mies.

-- Äitinne perintö?

-- Se on totta, äitini Oliva Corsinarin perintö.

-- Entä kuinka suuri tämä osa omaisuuttanne on?

-- Tunnustan suoraan, sanoi Andrea, -- etten ole koskaan ottanut siitä
selkoa, mutta luulen, että se nousee ainakin kahteen miljoonaan.

Danglars tunsi samaa riemua kuin saituri löytäessään kadonneen aarteen
tai hukkuva, joka upottavan tyhjyyden sijasta tuntee jalkojensa alla
maan.

-- Siis, sanoi Andrea kumartaen hellän kunnioittavasti pankkiirille, --
rohkenenko toivoa...

-- Herra Andrea, sanoi Danglars, -- toivokaa, ja ellei teidän
puoleltanne mikään seikka estä tätä avioliittoa, on se päätetty asia.
Mutta, jatkoi Danglars miettiväisesti, -- mistä johtuu, ettei
suojelijanne kreivi Monte-Cristo ole tullut esittämään tätä pyyntöä
teidän kanssanne?

Andrea punastui hiukan.

-- Tulen juuri kreivin luota, sanoi hän. -- Hän on kyllä miellyttävä
mies, mutta perin omituinen. Hän hyväksyi kyllä aikeeni ja sanoi, ettei
isäni hänen luullakseen kieltäydy antamasta pääomaa haltuuni, lupailipa
hän yrittää auttaakin minua tässä suhteessa. Mutta hän ei sanonut
voivansa ottaa vastuulleen sitä, että ryhtyisi toisen puhemieheksi.
Hänen puolustuksekseen on kuitenkin mainittava, että hän sanoi
pitävänsä tätä avioliittoa kaikin puolin sopivana ja onnellisena. Hän
ei tahtonut virallisesti tehdä mitään, mutta lupasi vastata kaikkiin
teidän kysymyksiinne.

-- Hyvä on.

-- Mutta nyt, sanoi Andrea herttaisesti hymyillen, -- olen lakannut
puhumasta apelle ja puhun pankkiirille.

-- Mitä siis tahdotte? naurahti Danglars.

-- Ylihuomenna on minulla oikeus nostaa pankistanne lähimain
neljätuhatta frangia. Kreivi ymmärsi varsin hyvin, että ensi kuu toisi
mukanaan menoa, joihin pienet nuorenmiehentuloni eivät riittäisi, ja
tässä on kahdenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus, jota hän ei
minulle antanut, vaan tarjosi. Alla on hänen nimensä, niin kuin näette.
Lunastatteko sen?

-- Lunastaisin, vaikka summa olisi miljoona, sanoi Danglars pistäen
maksuosoituksen taskuunsa. -- Sanokaa, milloin olette huomenna kotona,
ja konttoristini tuo teille kaksikymmentäneljätuhatta.

-- Vaikkapa kello kymmenen aamulla, jos teille sopii. Mitä aikaisemmin
sitä parempi, sillä tahtoisin huomenna lähteä maalle.

-- Siis kello kymmenen. Onhan asuntonne yhä vielä Hôtel des Princes?

-- On.

Seuraavana päivänä kello kymmeneltä tuotiin Andrealle
kaksikymmentäneljätuhatta. Hän matkusti maalle ja jätti kaksisataa
Caderoussea varten. Hän oli itse asiassa järjestänyt koko matkan
välttääkseen vaarallista ystäväänsä. Sen vuoksi hän palasikin vasta
illalla myöhään.

Mutta kun hän tuli hotellin pihaan, astui portinvartija hattu kädessään
hänen eteensä.

-- Armollinen herra, sanoi hän, -- se mies kävi täällä?

-- Mikä mies? kysyi Andrea aivan kuin ohimennen.

-- Se, jolle teidän armonne maksaa pienen eläkkeen.

-- Ahaa, sanoi Andrea, -- tuo isäni vanha palvelija. Annoitte kai
hänelle nuo sitä varten jättämäni kaksisataa frangia.

-- Annoin kyllä, teidän armonne.

Andrea antoi puhutella itseään "hänen armokseen".

-- Mutta, jatkoi portinvartija, -- hän ei tahtonut ottaa niitä vastaan.

Andrea kalpeni, mutta pimeässä sitä ei onneksi huomannut.

-- Hän tahtoi puhua teidän armonne kanssa. Vastasin, että olitte
lähtenyt matkalle. Hän tahtoi sittenkin tavata teitä. Lopulta hän uskoi
sanani ja jätti teille tämän kirjeen.

-- Antakaa se tänne, sanoi Andrea.

Andrea luki sen vaunujensa lyhdyn valossa:

    Tiedät missä asun, odotan sinua huomenna kello yhdeksältä
    aamulla.

Andrea tarkasti sinettiä nähdäkseen, oliko joku asiaankuulumaton
avannut sen ja päässyt salaisuuden perille. Mutta kirje oli niin
taitavasti suljettu, että vain rikkomalla sinetin olisi voinut ottaa
selkoa sen sisällyksestä, ja sinetti oli aivan eheä.

-- Hyvä on, sanoi hän. -- Miesparka, hän on uskollinen sielu.

Portinvartija jäi miettimään näitä sanoja eikä tiennyt, kumpaa enemmän
ihailisi, nuorta herraa vai hänen vanhaa palvelijaansa.

-- Riisukaa hevoset pian valjaista ja tulkaa heti huoneeseeni, sanoi
Andrea palvelijalleen.

Hän kiirehti huoneeseensa ja heitti Caderoussen kirjeen pesään. Se oli
juuri palanut, kun palvelija astui sisään.

-- Pierre, olethan samankokoinen kuin minäkin? sanoi Andrea.

-- Minulla on se kunnia, teidän armonne, vastasi palvelija.

-- Onhan sinulla uusi livreetakkisi, joka eilen tuotiin?

-- On.

-- Minulla on suhde erääseen neitokaiseen, jolle en tahdo sanoa nimeäni
enkä arvoani. Lainaa minulle takkisi ja anna minulle paperisi, että
voin tarpeen tullen yöpyä jossakin majatalossa.

Pierre totteli.

Viisi minuuttia myöhemmin Andrea poistui hotellista aivan toiseksi
muuttuneena, kenenkään tuntematta, otti ajurin ja läksi Picpusiin
"Punaisen hevosen" ravintolaan.

Seuraavana päivänä hän lähti sieltä kenenkään tuntematta Saint-Antoinen
kaupunginosaan, asteli bulevardia pitkin Ménilmontant-kadulle asti,
pysähtyi kolmannen talon kohdalle kadun vasemmalla puolella ja katseli
etsivästi ympärilleen.

-- Mitä etsitte, kaunis poika? kysyi vastapäinen hedelmäkauppias.

-- Herra Pailletinia, lihava muori, vastasi Andrea.

-- Leipuriako, joka elää koroillaan? kysyi hedelmäkauppias.

-- Juuri häntä.

-- Hän asuu pihan perällä vasemmalla kolmannessa kerroksessa.

Andrea meni neuvottuun suuntaan. Kolmannessa kerroksessa oli kellon
nuoraan kiinnitetty jäniksenkäpälä. Hän kiskoi sitä niin kiukkuisesti,
että kello kilisi kiivaasti.

Tuokion kuluttua ilmestyi Caderoussen naama oven ristikon taakse.

-- Ahaa, sinä olet täsmällinen, sanoi hän.

Hän avasi oven.

-- Totta kai, sanoi Andrea astuessaan sisään.

Hän heitti palvelijanhattunsa niin kiivaasti tuolille, että se putosi
ja kieri pitkin permantoa.

-- No, no, sanoi Caderousse, -- älähän suutu, poika! Olen ajatellut
sinua. Katsohan kuinka hyvän aamiaisen olen sinulle valmistanut,
pelkkiä mieliruokiasi.

Andrea tunsi ruoan hajua, ja se tuntui mieluisalta, koska hänen oli
nälkä. Haju tuli tuoreesta ihrasta ja valkosipulista, joita Provencessa
syödään, siihen liittyi myöskin paistetun kalan ja muskotin sekä
ryytineilikan kitkerä tuoksu. Hiilloksella hautui kaksi höyryävää,
peitettyä vatia ja pesässä kolmijalan päällä porisi kattila.

Viereisessä huoneessa Andrea näki melko siistin, kahdelle hengelle
katetun pöydän, siinä kaksi pulloa, toinen valkoista ja toinen punaista
viiniä, ison viinakarahvin sekä vadissa kaalinlehdelle taidokkaasti
järjestettyjä hedelmiä.

-- Mitä tästä sanot, poikani? kysyi Caderousse. -- Eikö tuoksukin
hyvältä? Tiedäthän, että ennen olin hyvä kokki. Muistan, kuinka
nuolitte sormianne tullessanne minun keittiööni. Sinä varsinkin sait
maistella keitoksiani etkä niitä suinkaan ylenkatsonut.

Caderousse alkoi kuoria lisää sipuleja.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi Andrea ärtyneesti. -- Jos olet häirinnyt
minua saadaksesi syödä kanssani aamiaista, niin paha sinut periköön!

-- Poikani, sanoi Caderousse vakavasti, -- syödessä keskustellaan.
Kuinka kiittämätön oletkaan, etkö mielelläsi näe ystäviäsi? Minä ihan
itken ilosta.

Caderousse itki todellakin, mutta vaikeata oli tietää, vaikuttiko ilo
vai sipuli Gardin sillan majatalon entisen isännän kyynelrauhasiin.

-- Pidä suusi kiinni, senkin tekopyhä! sanoi Andrea. -- Sinäkö muka
minusta välittäisit!

-- Välitän, niin totta kuin piru minut muuten periköön. Se on
heikkoutta, sanoi Caderousse, -- mutta sille en mahda mitään.

-- Eikä se estä sinua kutsumasta minua tänne joissakin katalissa
aikeissa.

-- Älä puhu joutavia, sanoi Caderousse pyyhkien puukkoaan isoon
esiliinaansa. -- Ellen pitäisi sinusta, kestäisinkö tätä surkeata
elämää, johon olet minut tuominnut? Katselehan hiukan itseäsi, ylläsi
on palvelijasi takki, sinulla on siis palvelijakin. Minulla ei ole, ja
saan itse kuoria vihannekseni. Sinä halveksit minun ateriaani, koska
syöt Hôtel des Princes'issa tai Café de Paris'ssa. Minullakin voisi
olla palvelija ja vaunut, minäkin voisin syödä missä mieleni tekee.
Miksi luovun siitä kaikesta? Ollakseni tuottamatta surua pikku
Benedettolleni. Myönnä pois, että minäkin voisin elää sillä tavoin,
häh?

Caderousse loi ilmeikkään katseen nuoreen mieheen.

-- Otaksukaamme siis, että rakastat minua, myönsi Andrea. -- Mutta
miksi tahdot pakottaa minut syömään aamiaista kanssasi?

-- Nähdäkseni sinut, poikani.

-- Nähdäksesi minut, miksi? Olemmehan jo edeltäpäin sopineet kaikesta.

-- Rakas ystävä, sanoi Caderousse, -- ei testamenttia ilman lisäyksiä.
Tahdot kai ensin syödä? Istu siis ja aloittakaamme sardiineilla ja
tuoreella voilla, jonka olen sinun mieliksesi pannut viinimarjan
lehdille. Katsele huonettani, sen neljää olkituolia ja kuvia, joissa on
kolmen frangin kehykset. Hitto vieköön, tämä ei ole mikään Hôtel des
Princes.

-- Joko alat olla tyytymätön? Etkö ole enää onnellinen, vaikka voit
elellä niin kuin ammattinsa lopettanut leipuri?

Caderousse huokasi.

-- Mitä valittamisen syytä sinulla on? jatkoi Andrea. -- Olethan saanut
unelmasi toteutetuksi.

-- Se on vieläkin vain unelma. Ammattinsa lopettanut leipuri,
Benedetto-parka, on rikas mies ja elää koroillaan.

-- Onhan sinulla korkosi.

-- Minullako?

-- Niin juuri, koska tuon sinulle taas kaksisataa frangia.

Caderousse kohautti olkapäitään.

-- On nöyryyttävää ottaa vastaan rahaa, jota toinen ei mielellään anna,
rahaa, jonka lähde voi minä päivänä tahansa ehtyä, sanoi hän. --
Ymmärräthän, että minun täytyy säästää siltä varalta, että
varallisuutesi ei kestäisikään. Onni on vaihtelevainen, niin kuin
rykmentin pappi sanoi. Tiedän kyllä, että menestyksesi on
korkeimmillaan, senkin kanalja, sinähän menet Danglars'in tyttären
kanssa naimisiin.

-- Mitä, Danglars'in tyttären kanssa!

-- Juuri niin, Danglars'in tyttären kanssa. Ei kai minun tarvitse sanoa
paroni Danglars'in? Sehän olisi samaa kuin puhuttelisin sinua kreivi
Benedettoksi. Danglars oli ystäväni, ja ellei hänellä olisi niin perin
huono muisti, pitäisi hänen kutsua minut häihisi ... sillä hänhän oli
minun häissäni ... niin olikin. Siihen aikaan ei hän ollut niin ylpeä
kuin nyt. Hän oli silloin vähäpätöinen kirjanpitäjä kunnon Morrelin
liikkeessä. Olen monta kertaa aterioinut hänen ja kreivi Morcerfin
kanssa... Minulla on hienoja tuttavia, niin kuin huomaat, ja jos
seurustelisin hiukan enemmän heidän kanssaan, kohtaisimme toisemme
samoissa salongeissa.

-- Kateutesi saattaa sinut näkemään kaiken ruusunpunaisessa valossa,
Caderousse.

-- Hyvä on, Benedetto mio, minä tiedän mitä tiedän. Ehkä minäkin kerran
pääsen siihen asemaan, että minulla on hienot vaatteet ja käyn komeissa
taloissa. Sitä odottaessamme istu ja syö.

Caderousse näytti hyvää esimerkkiä, istui pöydän ääreen ja söi hyvällä
ruokahalulla ylistellen jokaista valmistamaansa ruokalajia.

Andrea näytti mukautuvan kohtaloonsa, avasi pullot ja kävi käsiksi
kalakeittoon sekä öljyssä ja sipulissa paistettuun turskaan.

-- No, toveri, sanoi Caderousse, -- sinä näytät jälleen pääsevän
sovintoon entisen hovikokkisi kanssa.

-- Kyllä, sanoi Andrea, -- ruokahaluhan sai minut hänen luonaan
aikoinaan unohtamaan kaiken muun.

-- Ruoka maistuu siis hyvältä?

-- Niin hyvältä, etten voi käsittää, kuinka mies, joka saa syödä
tällaisia herkkuja, voi valittaa elämän surkeutta.

-- Katsohan, sanoi Caderousse, -- vain yksi ajatus pilaa onneni.

-- Mikä?

-- Se, että elän ystävän armoilla, minä, joka aina olen rehellisesti
ansainnut toimeentuloni.

-- Älä siitä välitä, sanoi Andrea, -- minulla on niin paljon, että se
riittää kahdellekin.

-- Oikeinko totta? Mutta usko tai älä, joka kuun lopussa minulla on
omantunnonvaivoja.

-- Kunnon Caderousse!

-- Jopa siinä määrin, että eilen en tahtonut ottaa vastaan noita
kahtasataa frangia.

-- Sinähän tahdoit keskustella kanssani, mutta tahdoitko todellakin
puhua vain omantunnonvaivoistasi?

-- Todellisista omantunnonvaivoista. Sitä paitsi on minussa herännyt
eräs ajatus.

Andrea vapisi. Hän vapisi aina kuullessaan, että Caderousse oli saanut
uuden ajatuksen.

-- Tuntuu niin surkealta odottaa aina kuukauden viimeistä päivää.

-- Mitä siitä, tuumi Andrea tyynesti koettaen arvata, mihin hänen
toverinsa tahtoi tulla, -- koko elämähän on odottamista. Enhän minäkään
muuta tee. Minä olen kärsivällinen.

-- Niin, sillä kahdensadan frangin asemesta sinä odotat viittä- tai
kuuttatuhatta, ehkä kymmentä-, ehkä kahtatoista-, sillä sinähän olet
aina ollut ahne. Entisaikaan oli sinulla kaikenlaisia rahalaatikkoja ja
säästökassoja, joita koetit salata ystävältäsi Caderousselta. Mutta
samalla Caderoussella oli kaikeksi onneksi hyvä vainu.

-- Nyt taas eksyt pois aiheesta, sanoi Andrea, -- rupeat lörpöttelemään
menneisyydestä. Mitä hyötyä tuollaisesta lavertelusta on?

-- Sinähän olet vasta yhdenkolmatta ja voit unohtaa menneisyyden. Minä
olen viidenkymmenen ja minun on pakko muistella menneisyyttä. Mutta
palatkaamme taas raha-asioihin.

-- Niin.

-- Jos olisin sinun sijassasi, tekisin totta...

-- Millä tavoin tekisit totta?

-- Pyytäisin puolen vuoden saatavat heti kerrallaan, muka ostaakseni
maatilan ja päästäkseni sitä tietä eduskuntaan. Ja sitten lähtisin
noine rahoineni karkuun.

-- Kas, kas, kas, sanoi Andrea, -- tuo ajatus ei ole aivan tyhmä.

-- Rakas ystävä, sanoi Caderousse, -- syö minun laittamiani ruokia ja
noudata neuvojani, ne eivät vahingoita ruumistasi eivätkä sieluasi.

-- Mutta miksi et itse noudata tuota neuvoa? kysyi Andrea. -- Miksi et
peri puolen vuoden tai vaikkapa koko vuoden rahoja ja muuta vaikkapa
Brysseliin? Sen sijaan että sinua pidetään toimensa jättäneenä
leipurina, luultaisiinkin sinua vararikkoiseksi, joka hoitaa
ammattiaan. Sellaisia kunnioitetaan suuresti.

-- Mutta mihin minä pääsen tuhannella kahdellasadalla frangilla?

-- Kylläpä olet tullut vaativaiseksi! Kaksi kuukautta sitten olit
kuolemaisillasi nälkään.

-- Ruokahalu kasvaa syödessä, tuumi Caderousse ja väläytti hampaitaan
kuin naurava apina tai vihainen tiikeri. -- Olenkin laatinut
suunnitelman, hän jatkoi puraisten näillä hyvin säilyneillä hampaillaan
ison palan leipää.

Caderoussen suunnitelmat kauhistuttivat Andreaa vielä enemmän kuin
hänen ajatuksensa.

-- Se mahtaa olla kaunis suunnitelma.

-- Miksi ei olisi? Minähän senkin suunnitelman keksin, jonka avulla
pääsimme tuosta laitoksesta, jonka hyvin muistat. Eikä se ollut
niinkään huono suunnitelma, koska olemme täällä!

--Enhän väitäkään vastaan, sanoi Andrea, -- sinä keksit toisinaan hyviä
tuumia, mutta mitä nyt suunnittelet?

-- Voitko ilman ylimääräisiä menoja hankkia minulle viisitoistatuhatta
frangia ... ei sentään, vähemmällä kuin kolmellakymmenellä en voi tulla
rehelliseksi mieheksi?

-- En, vastasi Andrea kuivasti, -- sellaista summaa en voi hankkia.

-- Sinä et ymmärrä minua oikein, sanoi Caderousse tyynesti ja kylmästi.
-- Minä sanoin äsken: ilman ylimääräisiä menoja.

-- Et kai vaadi minua varastamaan? Pilaisinhan vain sekä omani että
sinun asemasi, ja meidät vietäisiin takaisin entiseen paikkaan.

-- Minusta on yhdentekevää, vaikka ottaisivatkin minut kiinni. Olen
merkillinen ihminen, niin kuin tiedät, minun on toisinaan ikävä
tovereita. En ole yhtä sydämetön kuin sinä, joka et koskaan enää tahdo
heitä nähdä.

Andrea vapisi ja kalpeni.

-- Jätä kaikki tyhmyydet, Caderousse, pyysi hän.

-- Ole vain rauhassa, pikku Benedetto. Neuvohan minulle keino, miten
voin ansaita nuo kolmekymmentätuhatta frangia sekoittamatta sinua
mihinkään. Kun annat minun vain olla rauhassa, en pyydä enempää.

-- Koetan keksiä, saammepahan nähdä, sanoi Andrea.

-- Mutta sitä odottaessani korotathan kuukausirahani viiteensataan?
Tahtoisin mielelläni ottaa piian.

-- Nuo viisisataa frangia saat, sanoi Andrea, -- vaikkakin se tuntuu
raskaalta minulle ... sinä käytät väärin...

-- Joutavia! sanoi Caderousse. -- Sinähän ammennat pohjattomista
kirstuista.

Andrean silmissä näkyi välähdys, joka kuitenkin pian sammui.

-- Se on totta, vastasi Andrea, -- ja suosijani on minua kohtaan
erinomaisen ystävällinen.

-- Mikä rakastettava suosija! sanoi Caderousse. -- Paljonko hän
antaakaan sinulle kuukausittain?

-- Viisituhatta frangia, sanoi Andrea.

-- Yhtä monta tuhatta kuin sinä annat minulle satoja, lausui
Caderousse. -- Onni näyttää todellakin suosivan vain äpäriä.
Viisituhatta kuukaudessa... Minne sinä sen kaiken saat menemään?

-- Pianhan sellaisen tuhlaa. Senpä vuoksi minäkin tahtoisin samoin kuin
sinä saada itselleni pääoman.

-- Pääoman ... kyllä ymmärrän ... kaikkihan tahtoisivat itselleen
pääomia.

-- Minä saan kohta.

-- Ja kuka sinulle sen antaa? Prinssikö?

-- Niin, prinssini. Pahaksi onneksi minun täytyy odottaa.

-- Mitä odottaa? kysyi Caderousse.

-- Hänen kuolemaansa.

-- Prinssinkö kuolemaa?

-- Niin.

-- Kuinka niin?

-- Koska hän on maininnut minut testamentissaan.

-- Oikeinko totta?

-- Kautta kunniani.

-- Paljonko saat?

-- Viisisataatuhatta!

-- Etkö muuta. Eipä kannata kehua.

-- Asia on niin kuin sanoin.

-- Se ei voi olla mahdollista.

-- Caderousse, olethan ystäväni?

-- Tietysti, elämässä ja kuolemassa.

-- Sanon siis sinulle salaisuuden. Kuuntele tarkkaan.

-- Olen vaiti kuin kala.

-- Kuule siis, minä luulen...

Andrea vaikeni ja katsoi ympärilleen.

-- Mitä luulet...? Älä pelkää, mehän olemme kahden.

-- Luulen löytäneeni isäni.

-- Oikeanko isäsi?

-- Niin.

-- Et tarkoita isä Cavalcantia?

-- En, sillä hänhän on matkustanut pois. Tarkoitan oikeaa.

-- Ja tuo isä on...

-- No niin, Caderousse, hän on kreivi Monte-Cristo.

-- Loruja!

-- Hän se on. Ymmärräthän, että silloin kaikki selviää. Jostakin syystä
hän ei voi minua julkisesti tunnustaa, mutta antaa herra Cavalcantin
näytellä isääni ja maksaa siitä viisikymmentätuhatta frangia.

-- Viisikymmentätuhatta siitä, että on sinun isäsi! Minä olisin
suostunut puolella hinnalla, kahdestakymmenestätuhannesta,
viidestätoistatuhannesta. Miksi et ajatellut minua, senkin kiittämätön
olento?

-- Enhän tietänyt koko asiasta mitään, kaikki tapahtui meidän
ollessamme tuolla kaukana.

-- Sehän on totta. Ja sanoit, että hän testamentissaan antaa
sinulle...?

-- Viisisataatuhatta frangia.

-- Oletko siitä varma?

-- Hän näytti sen minulle. Mutta ei siinä kaikki.

-- Lisäys, niin kuin jo äsken sinulle mainitsin.

-- Luultavasti.

-- Ja tuossa lisäyksessä...?

-- Hän tunnustaa minut pojakseen.

-- Hyvä isä, kunnon isä, paras isä maailmassa! sanoi Caderousse
pyörittäen käsiensä välissä lautasta.

-- Näethän, etten salaa sinulta mitään.

-- Et, ja luottamuksesi kohottaa arvoasi silmissäni. Ja isäsi on siis
rikas, upporikas?

-- Luultavasti. Hän ei itsekään tiedä, kuinka rikas hän on.

-- Onko se mahdollista?

-- On. Minä sen kyllä huomaan, kun käyn hänen luonaan. Eilen toi eräs
pankin virkamies hänelle viisikymmentätuhatta frangia salkussa, joka
oli yhtä suuri kuin sinun ruokaliinasi; eilen eräs pankkiiri toi
hänelle satatuhatta frangia kullassa.

Caderousse aivan ällistyi. Andrean sanat soivat hänen korvissaan
metallikkaina, ja hän oli kuulevinaan kultarahojen kilinää.

-- Ja sinä käyt usein tuossa talossa? kysyi hän viattomasti.

-- Voin mennä sinne milloin vain tahdon.

Caderousse näytti hetken miettivän. Sitten hän sanoi äkkiä:

-- Olisipa hauska nähdä tuota! Siellä mahtaa olla kaunista.

-- Suorastaan komeaa! sanoi Andrea.

-- Eikö hän asu Champs-Elysées'n varrella?

-- Numerossa kolmekymmentä.

-- Vai numerossa kolmekymmentä? toisti Caderousse.

-- Talo on kaunis, edessä piha ja takana puutarha. Se on aivan erillään
muista. Kyllä sen heti huomaa.

-- Se on mahdollista. Mutta en minä ulkopiirteistä välitä. Siellä
mahtaa olla komeita huonekaluja?

-- Oletko joskus ollut Tuileries'in linnassa?

-- En.

-- Täällä on vielä komeampaa.

-- Kuulehan, Andrea, taitaa kannattaa kumartua, kun kreivi Monte-Cristo
pudottaa kukkaronsa?

-- Hyvä Jumala, sanoi Andrea, -- sitä ei tarvitse odottaa, sillä siinä
talossa on rahaa kaikkialla, aivan kuin hedelmiä puutarhassa.

-- Sinun pitäisi joskus viedä minutkin sinne.

-- Ei se käy päinsä. Millä tekosyyllä?

-- Olet oikeassa. Mutta vesi on jo kihonnut kielelleni. Minun täytyy
päästä sitä näkemään. Kyllä minä keinon keksin.

-- Älä tee tyhmyyksiä, Caderousse!

-- Tulen lattiankiilloittajana.

-- Siellä on kaikkialla mattoja.

-- Hitto vieköön! Saan siis tyytyä katselemaan kaikkea vain
mielikuvituksessani.

-- Se on kyllä viisainta, usko minua.

-- Koetahan edes kuvailla minulle, miltä siellä näyttää. Onko talo
suurikin?

-- Ei liian suuri eikä liian pieni.

-- Missä järjestyksessä huoneet ovat?

-- Tarvitsen kynän ja paperia laatiakseni pohjapiirustuksen.

-- Tässä on! sanoi Caderousse vilkkaasti.

Hän meni noutamaan vanhalta kirjoituspöydältä valkoista paperia, kynän
ja mustetta.

Andrea tarttui kynään tuskin huomattavasti hymyillen ja alkoi piirtää
karttaa.

-- Talo on, niin kuin jo mainitsin, pihan ja puutarhan välissä. Katso,
näin.

Ja hän hahmotteli puutarhan, pihan ja talon pohjapiirroksen.

-- Ovatko muurit korkeitakin?

-- Eivät, kahdeksan tai kymmenen jalkaa.

-- Se ei ole viisasta, sanoi Caderousse.

-- Pihassa on myrttimaljakoita, nurmikko ja kukkapenkereitä.

-- Eikä ketunrautoja?

-- Ei.

-- Missä talli on?

-- Ristikkoportin kummallakin puolella. Tuossa.

Andrea jatkoi piirtämistään.

-- Tarkastakaamme alakertaa, sanoi Caderousse.

-- Alakerrassa on ruokasali, kaksi salonkia, biljardisali, portaat
eteisessä ja toiset pienemmät portaat.

-- Onko ikkunoita?

-- Suurenmoiset ikkunat, niin kauniit, niin leveät, että luulisin
tavallisen kokoisen miehen voivan kiivetä joka ruudusta sisään.

-- Onko ikkunaluukkuja?

-- On kyllä, mutta niitä ei käytetä koskaan. Kreivi Monte-Cristo on
kummallinen ihminen, hän tahtoo nähdä taivaan yölläkin.

-- Missä palvelijat nukkuvat?

-- Heitä varten on eri rakennus. Portin oikealla puolella on kaunis
vaja, jossa säilytetään tikapuita ja puutarhakaluja. Tämän vajan
yläkerrassa on joukko palvelijain huoneita, ja niihin on johdettu
päärakennuksesta kellonnuorat.

-- Perhana! Kellot!

-- Mitä sanoit...?

-- Minäkö, en mitään. Sanon vain, että kellojen kuntoonpano tulee hyvin
kalliiksi. Ja mitä hyötyä niistä on, kysyn vain.

-- Ennen käveli öisin pihalla koira, mutta se on viety Auteuilissa
olevaan taloon, samaan, jonne sinäkin tulit, muistathan?

-- Kyllä.

-- Sanoin viimeksi eilen: Olette hyvin ajattelematon, herra kreivi,
sillä kun lähdette Auteuiliin ja viette palvelijanne mukananne, talo
jää autioksi. -- Entä sitten? kysyi hän. -- Jonakin kauniina päivänä
teiltä varastetaan, sanoin minä.

-- Mitä hän siihen vastasi?

-- Hän vastasi: Mitä se minuun kuuluu, vaikka varastettaisiinkin?

-- Andrea, on keksitty erikoisella koneistolla varustettuja
kirjoituspöytiä. Hänellä on kai sellainen.

-- Millainen?

-- Sellainen, joka sulkee varkaan satimeen ja soittaa jotakin säveltä.
Kuulin kerrottavan, että viime näyttelyssä oli sellaisia.

-- Hänellä on mahonkinen kirjoituspöytä, ja sen avain on aina suulla.

-- Eikö häneltä varasteta?

-- Ei, hänen palvelijansa ovat ehdottoman uskollisia.

-- Mitä siinä pöytälaatikossa on? Rahaako?

-- Ehkä ... en tiedä mitä siellä on.

-- Entä missä se on?

-- Toisessa kerroksessa.

-- Laadihan minulle toisen kerroksen pohjapiirustus.

-- Se on helppoa.

Ja Andrea tarttui uudelleen kynään.

-- Toisessa kerroksessa on ensiksikin eteinen, sitten salonki, salongin
oikealla puolella on kirjasto ja työhuone, salongin vasemmalla puolella
makuuhuone ja pukeutumishuone. Tuossa pukeutumishuoneessa on se
kuuluisa kirjoituspöytä.

-- Onko siinä huoneessa ikkunoita?

-- On kaksikin, tuossa ja tuossa.

Caderousse kävi miettiväiseksi.

-- Käykö kreivi usein Auteuilissa?

-- Pari kolme kertaa viikossa. Huomenna esimerkiksi hän aikoo viettää
siellä koko päivän ja yön.

-- Oletko siitä varma?

-- Hän kutsui minut sinne päivälliselle.

-- Hyvä on, sepä vasta suurenmoista elämää, huokasi Caderousse, -- oma
talo kaupungissa ja oma talo maalla!

-- Sellaista on rikkaus.

-- Entä menetkö päivälliselle?

-- Nähtävästi.

-- Kun olet päivällisellä, niin jäätkö sinne yöksikin?

-- Jos mieleni tekee. Olen kreivin luona aivan kuin kotonani.

Caderousse katsoi nuoreen mieheen aivan kuin lukeakseen totuuden hänen
sielunsa pohjalta. Mutta Andrea veti sikarikotelon taskustaan, otti
havannasikarin, sytytti sen ja alkoi rauhallisesti vedellä haikuja.

-- Milloin tahdot nuo viisisataa frangia? kysyi hän Caderousselta.

-- Heti paikalla, jos sinulla on antaa.

Andrea otti rahamäärän taskustaan kultarahoina.

-- Kultakolikoltako? sanoi Caderousse. -- Ei kiitoksia.

-- Halveksitko niitä?

-- Päinvastoin, kunnioitan niitä liiankin paljon. Mutta en huoli niitä.

-- Voitat vaihtokaupassa, senkin tyhmeliini. Kultarahassa voittaa
kaksikymmentäviisi centimea.

-- Kyllä, mutta rahanvaihtaja antaisi seurata Caderoussea, ja
Caderousse joutuisi kiinni ja hänen täytyisi sanoa, mitkä vuokralaiset
maksavat vuokransa hänelle kullassa. Pois kaikki tyhmyydet, poika! Anna
hopearahoja, joissa on minkä hallitsijan kuva tahansa. Hopearahoja voi
olla kenellä tahansa.

-- Ymmärräthän, ettei minulla ole viittäsataa frangia hopearahoina
taskussani. Olisin tarvinnut kantajan tuomaan niitä tänne.

-- Jätä ne portinvartijallesi, hän on kunnon mies, minä käyn ne häneltä
hakemassa.

-- Tänäänkö?

-- En, vaan huomenna. Minulla ei ole tänään aikaa.

-- Hyvä on. Huomenna Auteuiliin mennessäni jätän ne hänelle.

-- Voinko luottaa siihen?

-- Voit.

-- Aion nimittäin sitä ennen ottaa piian.

-- Ota vain. Mutta onko siinä sitten kaikki? Etkö enää häiritse minua?

-- En koskaan.

Caderousse oli tullut niin synkäksi, että Andrea katsoi viisaimmaksi
olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi hän näytteli iloista ja huoletonta.

-- Kylläpä sinä olet pirteä tänään, sanoi Caderousse. -- Luulisi sinun
jo saaneen perintösi.

-- Pahaksi onneksi en ole vielä saanut... Mutta heti kun sen saan...

-- Mitä sitten?

-- Silloin muistan kyllä ystäviäni, muuta en sano.

-- Niin, varsinkin kun sinulla on niin oivallinen muisti.

-- Minkä minä sille voin? Luulin, että yritit puijata minua.

-- Minäkö? Jopa nyt jotakin! Minä, joka tässä annan sinulle vielä
ystävällisiä neuvojakin.

-- Mitä neuvoja?

-- Sen, että jätät tänne tuon jalokiven, joka on sormessasi. Aiotko
saada meidät molemmat ansaan?

-- Kuinka niin? kysyi Andrea.

-- Otat yllesi palvelijan takin, pukeudut lakeijaksi ja unohdat
sormeesi jalokiven, joka on neljän-viidentuhannen frangin arvoinen.

-- Kylläpä osaat arvostella oikein. Sinun olisi pitänytkin mennä
hinnanmäärääjäksi panttilainastoon.

-- Kyllä minä jalokivet tunnen, minulla on ollut niitä ennenkin
hallussani.

-- Viisainta on, ettet sillä kersku, sanoi Andrea ja otti
vastustelematta sormuksen sormestaan, vaikkei Caderousse olisi luullut
hänen näin ilman muuta taas antautuvan kiristettäväksi.

Caderousse otti sormuksen ja tarkasti sitä niin läheltä, että huomasi
hänen tutkivan, olivatko jalokiven särmät kylliksi teräviä.

-- Se on väärä jalokivi, sanoi Caderousse.

-- Ei suinkaan, sanoi Andrea, -- nyt lasket leikkiä.

-- Älähän suutu, sitä voi koettaa.

Ja Caderousse meni ikkunan luo ja raapaisi jalokivellä. Kivi riipaisi
narskahtaen lasia.

-- Olin väärässä, sanoi Caderousse pistäen jalokiven sormeensa. --
Mutta nuo jalokivien varkaat matkivat nykyään niin hyvin jalokiviä,
ettei uskalla mennä niitä kaupoista varastamaan. Näin on taas yksi
teollisuudenhaara pilattu.

-- Joko nyt olet lopettanut? kysyi Andrea. -- Vieläkö tahdot jotakin?
Haluatko liivini? Tekeekö mielesi lakkiani? Sano vain, koska kerran
olen vielä täällä.

-- Sinä olet oikeastaan hyvä toveri. En pidätä sinua enää ja koetan
hillitä ahneuttani.

-- Mutta varo, ettei timanttia myydessäsi sinulle käy juuri niin kuin
pelkäsit käyvän kultarahojen suhteen.

-- En minä sitä myy, siitä voit olla varma.

-- Et ainakaan ennen ylihuomista, ajatteli nuori mies.

-- Onnellinen konna, sanoi Caderousse, -- sinä saat taas kohta nähdä
lakeijasi, hevosesi, vaunusi ja morsiamesi.

-- Niin saankin, sanoi Andrea.

-- Toivottavasti annat minulle jotain kaunista häälahjaksi sinä
päivänä, jona menet naimisiin neiti Danglars'in kanssa.

-- Johan sanoin, että kuvittelet aivan joutavia.

-- Paljonko saat myötäjäisiä?

-- Johan minä sanoin...

-- Miljoonanko?

Andrea kohautti olkapäitään.

-- Vaikkapa miljoonan, sanoi Caderousse. -- Et koskaan voi saada niin
paljon kuin minä sinulle toivoisin.

-- Kiitos, sanoi nuori mies.

-- Minullahan on niin hyvä sydän, lisäsi Caderousse remahtaen nauruun.
-- Odotahan, saatan sinua.

-- Ei tarvitse.

-- Kyllä vain.

-- Miksikä?

-- Siksi, että ovessa on pieni erikoinen lukkolaitos, jonka katsoin
viisaimmaksi hankkia. Huret & Fichet'n lukko, Gaspard Caderoussen
parantama laitos. Valmistan sinulle samanlaisen, kun ensin tulet
kapitalistiksi.

-- Kiitos, sanoi Andrea. -- Ilmoitan sinulle siitä viikkoa aikaisemmin.

He erosivat. Caderousse seisoi portailla kunnes oli nähnyt Andrean
laskeutuneen portaat ja menneen pihan poikki. Sitten hän palasi
kiireesti huoneeseensa, sulki oven huolellisesti ja alkoi tarkkaan
tutkia Andrean laatimaa pohjapiirustusta.

-- Enpä luule Benedetton pahastuvan, jos hän saa piakkoin periä, tuumi
hän, -- ja se mies, joka jouduttaa nuo viisisataatuhatta frangia hänen
taskuunsa, ei suinkaan ole hänen huonoin ystävänsä.



82. Murtovarkaus


Seuraavana päivänä kreivi todellakin läksi Auteuiliin, mukanaan Ali,
monta palvelijaa ja hevoset, joita hän tahtoi koetella. Hän ei tosin
vielä edellisenä päivänä ollut ajatellutkaan matkaansa ja Andrea tiesi
siitä yhtä vähän. Mutta sitten palasi Bertuccio Normandiasta tuoden
tietoja maatilasta ja korvetista, ja näiden tietojen johdosta kreivi
läksi koettelemaan hevosiaan Auteuiliin. Talo Normandiassa oli ostettu,
ja alus oli viikko sitten ankkuroitunut erääseen pieneen lahteen.
Täytettyään kaikki lain vaatimat ehdot se oli kuuden laivamiehensä
kanssa valmiina milloin tahansa lähtemään jälleen matkalle.

Kreivi kiitti Bertuccion tarmokasta toimintaa ja käski häntä
valmistamaan kaikki pikaista lähtöä varten, sillä hän ei aikonut enää
viipyä Ranskassa kuukautta enempää.

-- Minun täytyy ehkä päästä yhdessä yössä Pariisista Tréport'iin, sanoi
hän. -- Matkan varrella tulee kahdeksassa paikassa olla vaihtohevoset
valmiina, niin että voin ajaa kymmenessä tunnissa kaksikymmentä
peninkulmaa.

-- Teidän ylhäisyytenne on jo aikaisemmin ilmaissut tämän toivomuksen,
vastasi Bertuccio, -- ja hevoset ovat valmiina. Olen itse sijoittanut
ne parhaisiin paikkoihin, nimittäin sellaisiin kyliin, joihin ei kukaan
muu pysähdy.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, -- jään tänne päiväksi tai pariksi,
järjestäkää siis kaikki sen mukaan.

Juuri kun Bertuccio aikoi poistua, avasi Baptistin oven. Hän kantoi
kirjettä hopeatarjottimella.

-- Mitä te täällä teette? kysyi kreivi nähdessään hänet aivan
tomuisena. -- Muistaakseni en ole käskenyt teitä tänne?

Vastaamatta Baptistin lähestyi kreiviä ja ojensi hänelle kirjeen.

-- Tärkeä ja kiireellinen, hän sanoi.

Kreivi avasi kirjeen ja luki sen.

    Kreivi Monte-Cristolle ilmoitetaan, että ensi yönä eräs mies
    murtautuu hänen asuntoonsa Champs-Elysées'n varrella anastaakseen
    papereita, joiden hän luulee olevan pukeutumishuoneen
    kirjoituspöydän laatikossa.

    Koska kreivi Monte-Cristo on tunnetusti urhoollinen mies, ei hän
    varmaankaan turvaudu poliisin apuun, koska se saattaisi tämän
    ilmoittajan tukalaan asemaan. Jos herra kreivi piiloutuu
    makuuhuoneeseen, josta vie ovi pukeutumishuoneeseen, tai kätkeytyy
    pukeutumishuoneeseen, voi hän itse rangaista rikollisen. Jos
    ihmisiä on paljon liikkeellä ja on ryhdytty suuriin varokeinoihin,
    ei murtovaras saavukaan, eikä kreivi Monte-Cristo saa tutustua
    vihamieheen, jonka tämän kirjoittaja sattumalta on saanut selville.
    Jos tämä ensimmäinen yritys ei onnistu, ei tämän kirjoittajalla
    ehkä enää olekaan tilaisuutta antaa tietoja seuraavasta.

Ensi hetkessä kreivi luuli tätä juoneksi: ilmaisemalla hänelle
vaarattomampi ansa voitiin hänet houkutella paljon pahempaan. Hän aikoi
varoituksesta huolimatta lähettää kirjeen poliisilaitokselle, kun
hänessä äkkiä heräsikin ajatus, että murtovaras todellakin saattoi olla
hänen mieskohtainen vihollisensa, jonka vain hän voi tuntea ja jonka
kohtaamisesta vain hänelle olisi hyötyä -- niin kuin Fiescolle
maurista, joka aikoi surmata hänet. Tunnemmehan kreivin, meidän ei
tarvitse sanoa, että hän oli rohkea ja tarmokas mies, valmis
taistelemaan mahdotontakin vastaan koko sillä tarmolla, mistä etevät
miehet aina tunnetaan. Elettyään niin kuin oli elänyt, totuttuaan
panemaan päätöksensä toimeen väistämättä mitään kreivi oli oppinut
nauttimaan taistelusta luontoa vastaan, joka on jumala, tai ihmistä
vastaan, joka monesti on paholainen.

-- Eivät he tahdo varastaa papereitani, ajatteli Monte-Cristo, -- he
tahtovat surmata minut. Eivät he ole varkaita vaan murhamiehiä. En
tahdo, että poliisiprefekti sekaantuu yksityisasioihini. Olenhan siksi
rikas, että voin säästää häneltä moiset menot.

Kreivi kutsui luokseen Baptistinin, joka oli poistunut huoneesta
annettuaan kirjeen.

-- Saatte palata Pariisiin, sanoi hän, -- ja lähettäkää kaikki siellä
olevat palvelijat tänne. Tarvitsen kaikki palvelijani Auteuilissa.

-- Mutta eikö taloon jää ketään? kysyi Baptistin.

-- Jää kyllä, portinvartija.

-- Herra kreivi suvaitsee ajatella, että portinvartija on kaukana
rakennuksesta.

-- Entä sitten?

-- Talon voisi ryöstää aivan puhtaaksi hänen huomaamattaan.

-- Kuka sen ryöstäisi?

-- Varkaat tietysti.

-- Olette typerä, herra Baptistin. Jos varkaat ryöstäisivätkin
puhtaaksi taloni, ei se tuottaisi minulle läheskään niin suurta
mielipahaa kuin se on, että palvelijani eivät tee mitä käsken.

Baptistin kumarsi.

-- Ymmärrättehän, sanoi kreivi, -- tuokaa tänne kaikki toverinne,
viimeiseen mieheen asti. Talo saa jäädä tavalliseen kuntoonsa. Suljette
vain alakerran ikkunaluukut.

-- Entä toisen kerroksen?

-- Tiedättehän, ettei niitä koskaan suljeta. Menkää.

Kreivi ilmoitti syövänsä yksinään Alin tarjoillessa.

Hän söi rauhallisesti ja niukasti tapansa mukaan. Päivällisen jälkeen
hän viittasi Alia mukaansa, meni pienestä portista aivan kuin
kävelemään Boulognen metsään, lähti kulkemaan Pariisiin vievää tietä ja
saapui pimeän tullen Champs-Elysées'lle talonsa eteen.

Kaikki oli pimeää; heikko valo vain vilkkui portinvartijan asunnosta,
joka oli noin neljänkymmenen jalan päässä talosta.

Monte-Cristo nojautui puuta vastaan ja tarkasti terävällä katseellaan
puistokatua, piti silmällä ohikulkijoita ja loi silmäyksen sivukaduille
nähdäkseen, piileskelikö joku siellä. Kymmenen minuutin kuluttua hän
oli varma siitä, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Hän juoksi silloin
Alin kanssa nopeasti pienelle portille ja astui sisään. Avattuaan
erityisellä avaimella palvelijoiden portaiden oven hän saapui
makuuhuoneeseensa avaamatta tai liikuttamatta ainoatakaan verhoa, eikä
portinvartijakaan voinut aavistaa, että isäntä oli tullut taloon, vaan
luuli, että se oli autio.

Tultuaan makuuhuoneeseen kreivi viittasi Alia pysähtymään, sitten hän
meni pukeutumishuoneeseen ja tarkasti sen. Kaikki oli entisellään.
Kallisarvoinen kirjoituspöytä oli tavallisella paikallaan ja avain
laatikon suulla. Hän sulki laatikon, otti avaimen taskuunsa, palasi
makuuhuoneen ovelle, irroitti lukon määrlyt ja astui sisään.

Tällä välin Ali oli laskenut pöydälle kreivin pyytämät aseet,
lyhyen karbiinin ja pari kaksipiippuista pistoolia, joiden
päällekkäisillä piipuilla saattoi tähdätä yhtä varmasti kuin
maaliinammuntapistooleillakin. Näin aseistettuna kreivi tiesi voivansa
surmata viisi miestä.

Kello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä
pari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo
siirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen.
Ampuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään
kädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista
asti muuttunut.

Makuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja
kreivi saattoi nähdä siitä kadulle.

Kului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi
erottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.

Portinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.

Murtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä
ikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat
surmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen
makuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai
viereisen huoneen ikkunasta.

Hän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä
pukeutumishuonetta.

Invalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi
kauas nämä kolme kellonlyöntiä.

Viimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta
heikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää,
seurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli
kysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.

Kreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka
karaistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän
sittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka
suunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen
välillä.

Monte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara
uhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen
herraansa.

Monte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli
joutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta
kreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten
eräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta
liimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan.
Aukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna
kääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.

Yksin.

-- Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.

Samassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän
kääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.

Monte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka
tarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen
miehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja
tarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.

-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen
vartioi.

Hän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi
tarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli
paikkoja hapuillen käsillään.

Lopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti
kaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.

Kun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen
tulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain,
miten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt
varokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut
määrlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia
kaikessa rauhassa.

Nyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen
eräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon
kohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu
suulta.

Mutta ikkunansärkijä oli varovainen mies ja oli ottanut kaikki varteen.
Kreivi kuuli pian raudan ratisevan rautaa vastaan: miehellä oli
kädessään tuollainen muodoton avain, joita sepät käyttävät tullessaan
murtamaan auki lukkoja. Varkaat sanovat sitä satakieleksi, koska heistä
on niin hauska kuulla niiden visertävän lukkojen sisällä.

-- Ahaa, sanoi Monte-Cristo pettyneenä, -- hän onkin siis vain varas.

Mutta mies ei löytänytkään pimeässä sopivaa tiirikkaa. Hän turvautui
esineeseen, jonka oli laskenut hyllylle. Hän painoi erästä jousta, ja
heikko säde, joka kuitenkin oli siksi voimakas, että sen valossa
saattoi nähdä, loi kultaisen hohteensa miehen käsiin ja kasvoihin.

-- Kas, mutisi Monte-Cristo peräytyen hämmästyneenä, -- sehän on...

Ali kohotti kirveensä.

-- Älä liiku paikaltasi, sanoi Monte-Cristo hänelle aivan hiljaa, --
emme tarvitse aseita.

Sitten hän lisäsi muutaman sanan vieläkin hiljempaa, sillä vaikka
kreivin huudahdus olikin ollut heikko, se oli kuitenkin saanut miehen
hätkähtämään ja jäykistymään liikkumattomaksi. Ali meni varpaillaan
ottamaan makuukomeron naulasta mustan puvun ja kolmikolkkaisen hatun.
Tällä välin kreivi riisui nopeasti takkinsa, liivinsä ja paitansa.
Seinästä tulevan säteen valossa saattoi nähdä, että hänellä ihoa
vastassa kimalteli tuollainen hieno ja joustava silmupaita, jollaista
Ranskassa -- missä ei enää tarvitse pelätä tikareja -- on viimeksi
käyttänyt ehkä Ludvig XVI, joka pelkäsi saavansa tikarinpiston
rintaansa ja jonka pää katkaistiin mestauskirveellä.

Tämä asepaita katosi piankin pitkän pappispuvun alle, samoin kuin
kreivin hiukset päälaelta paljaaksi ajellun valetukan suojaan. Kun
kolmikolkkainen hattu vielä tuli päähän, oli kreivi muuttunut apotiksi.

Mutta mies, joka ei kreivin pukeutuessa enää kuullut mitään ääntä, oli
rauhoittunut ja uudelleen ryhtynyt työhönsä. Kirjoituspöydän lukko
alkoi taas ratista satakielen vaikutuksesta.

-- Hyvä! sanoi kreivi luottaen lukon salalaitteeseen, joka teki sen
avaamisen mahdottomaksi tälle vakituiselle lukkojenmurtajallekin. --
Hyvä on, sinulle riittää työtä ainakin muutamaksi minuutiksi. Ja hän
meni katsomaan ikkunasta.

Mies, joka äsken oli seisonut kääntökivellä, käveli nyt edestakaisin
kadulla. Mutta hän ei kreivin ihmeeksi näyttänyt vähääkään välittävän
ohikulkijoista, joita tuli Champs-Elysees'tä pitkin tai Saint-Honorésta
päin. Hän tuntui pitävän silmällä ainoastaan kreivin asuntoa, ja
kaikkien hänen liikkeittensä tarkoituksena oli vain nähdä, mitä kreivin
asunnossa tapahtui.

Monte-Cristo löi äkkiä kädellään otsaansa, ja hymy nousi hänen
huulilleen.

Sitten hän sanoi hiljaa lähestyen Alia:

-- Jää tänne ja pysy piilossa, äläkä astu sisään, vaikka kuulisit mitä
tahansa, ellen kutsu sinua nimeltäsi.

Ali nyökkäsi.

Sitten kreivi otti eräästä kaapista sytytetyn kynttilän, ja juuri sinä
hetkenä, kun varas oli täydessä työssä, hän avasi hiljaa oven, pidellen
kynttilää niin, että sen valo osui hänen kasvoihinsa.

Ovi aukeni niin hiljaa, että varas ei sitä kuullut. Mutta ihmeekseen
hän huomasi huoneessa valoa.

Hän kääntyi.

-- Hyvää iltaa, herra Caderousse, sanoi Monte-Cristo. -- Mitä hittoa te
täällä teette tähän aikaan?

-- Apotti Busoni! huudahti Caderousse.

Ja koska hän ei voinut käsittää, millä tavoin tuo kummallinen mies oli
päässyt hänen luokseen -- hänhän oli lukinnut kaikki ovet --, niin hän
pudotti tiirikkakimppunsa ja jäi seisomaan paikalleen hämmästyksen
lyömänä.

Kreivi meni ikkunan ja Caderoussen väliin, niin ettei kauhistunut varas
päässyt pakenemaan.

-- Apotti Busoni! toisti Caderousse ja loi kreiviin säikähtyneen
katseen.

-- Niin juuri, apotti Busoni, sanoi Monte-Cristo, -- hän itse, ja on
hauskaa, että tunnette minut, herra Caderousse. Se todistaa, että
teillä on hyvä muisti, sillä emmehän ole tavanneet toisiamme kymmeneen
vuoteen.

Apotin rauhallisuus, iva ja voima saivat Caderoussen hirveän kauhun
valtaan.

-- Apotti, apotti! sopersi hän hampaat kalisten ja risti kätensä.

-- Olette siis varastamassa kreivi Monte-Criston papereita? totesi
otaksuttu apotti.

-- Herra apotti, sopersi Caderousse koettaen päästä ikkunaan, josta
kreivi hänet säälimättä esti, -- herra apotti, minä en tiedä ...
uskokaa minua ... minä vannon...

-- Irtileikattu ruutu, jatkoi kreivi, -- salalyhty, tiirikkakimppu,
puoliksi murrettu laatikko, onhan siinä selvät todisteet.

Caderousse kiskoi epätoivoisena kaulaliinaansa, hän etsi nurkkaa, jonne
voisi piiloutua, reikää, jonka kautta paeta.

-- Huomaan kyllä, sanoi kreivi, -- että olette pysynyt samana, herra
murhamies.

-- Herra apotti, koska tiedätte kaiken, niin tiedätte, että minä en
ollut siihen syypää, vaan eukkoni. Kyllähän se tutkinnossa tuli ilmi,
koska minut tuomittiin vain kaleerivankeuteen.

-- Olette siis suorittanut rangaistuksenne ja pyritte ilmeisesti
kärsimään uutta?

-- En, minut vapautti sieltä eräs mies.

-- Se mies on totisesti tehnyt yhteiskunnalle kauniin palveluksen!

-- Olinhan minä luvannut..., sanoi Caderousse.

-- Olette siis karannut vanki? keskeytti Monte-Cristo.

-- Niin olen, sanoi Caderousse levottomana.

-- Tämä uusi hairahdus on onneton tapaus... Ellen erehdy, joudutte
tästä mestauslavalle. Sitä pahempi, sitä pahempi, _diavolo_, niin kuin
sanovat Italian ylhäiset herrat.

-- Herra apotti, hetken hairahdus on tähän syypää...

-- Niin rikolliset aina sanovat.

-- Puute...

-- Joutavia, sanoi Busoni halveksivasti, -- puute voi pakottaa
kerjäämään, varastamaan leivän leipurin ovelta, mutta ei murtamaan
auki kirjoituspöytää asumattomaksi luullussa talossa. Ja kun
jalokivikauppias Joanne tuli maksamaan teille neljäkymmentäviisituhatta
frangia minulta saamastanne jalokivestä, ja te surmasitte hänet
saadaksenne pitää sekä rahat että jalokiven, niin pakottiko teitä
siihenkin puute?

-- Anteeksi, herra apotti, sanoi Caderousse. -- Olette jo kerran
pelastanut minut, pelastakaa tämäkin kerta.

-- En katso, että minulla on siihen mitään syytä.

-- Oletteko yksin, herra apotti? kysyi Caderousse pannen kätensä
ristiin, -- vai onko mukananne poliiseja ottamassa minua kiinni?

-- Olen aivan yksin, sanoi apotti, -- ja minä säälin vielä kerran teitä
ja päästän teidät menemään, vaikkakin siitä voi olla maailmalle
turmiota. Mutta ehdoksi asetan sen, että ilmaisette minulle koko
totuuden.

-- Herra apotti, sanoi Caderousse pannen kätensä ristiin ja lähestyen
Monte-Cristoa, -- olette totisesti minun pelastajani!

-- Väititte äsken, että teidät oli joku vapauttanut kaleerivankilasta.

-- Se on totta, kautta kunniani.

-- Kuka teidät vapautti?

-- Eräs englantilainen. Lordi Wilmore.

-- Tunnen hänet. Saan siis kuulla häneltä, oletteko valehdellut.

-- Herra apotti, puhun täyttä totta.

-- Tuo englantilainen siis suojeli teitä?

-- Ei minua, mutta erästä nuorta korsikalaista, joka oli
kahletoverinani.

-- Mikä tuon nuoren korsikalaisen nimi oli?

-- Benedetto.

-- Sehän on ristimänimi.

-- Hänellä ei ollut muuta nimeä, hän oli löytölapsi.

-- Tuo nuori mies karkasi siis teidän kanssanne?

-- Niin.

-- Millä tavoin?

-- Teimme työtä Saint-Mandrier'ssa, lähellä Toulonia. Tunnetteko
Saint-Mandrier'n?

-- Tunnen kyllä.

-- Kun päivällä nukuttiin kello kahdestatoista yhteen...

-- Rangaistusvangit saavat siis levätäkin! Eipä heitä siis kannata
sääliä, sanoi apotti.

-- Mutta eihän aina voi tehdä työtä, eihän ihminen ole mikään koira,
sanoi Caderousse.

-- Sitä parempi koirille, sanoi Monte-Cristo.

-- Toisten nukkuessa menimme syrjään, olimme katkoneet kahleemme
viilalla, jonka englantilainen oli meille toimittanut, ja pakenimme
uimalla.

-- Entä minne Benedetto joutui?

-- Sitä en tiedä.

-- Tiedätte aivan varmaan.

-- En toden totta tiedä. Erosimme Hyères'issa.

Ja vakuudeksi astui Caderousse askelen apottia kohden, joka pysyi
paikallaan liikkumattomana, tyynenä ja tutkivana.

-- Valehtelette! sanoi apotti Busoni epäämättömän varmasti.

-- Herra apotti...!

-- Valehtelette! Tuo mies on vieläkin ystävänne ja käytätte häntä
varmasti rikostoverinanne.

-- Herra apotti...!

-- Miten tulitte toimeen lähdettyänne Toulonista? Vastatkaa!

-- Miten milloinkin.

-- Valehtelette! sanoi apotti entistä jyrkemmällä äänellä.

Caderousse katsoi kauhistuneena apottiin.

-- Olette elänyt niillä rahoilla, joita hän teille on antanut, jatkoi
tämä.

-- Se on totta, sanoi Caderousse. -- Benedettosta on tullut erään
ylhäisen herran poika.

-- Mitenkä hän voi olla ylhäisen herran poika?

-- Avioton poika.

-- Ja mikä tuon ylhäisen herran nimi on?

-- Kreivi Monte-Cristo, sama, jonka asunnossa olemme.

-- Benedettoko kreivin poika? huudahti Monte-Cristo vuorostaan
kummastuen.

-- Niinhän sen täytyy olla, koska kreivi on hankkinut hänelle väärän
isän, antaa hänelle viisituhatta frangia kuukaudessa ja on
testamentistaan määrännyt hänelle viisisataatuhatta frangia.

-- Ahaa, sanoi väärä apotti, joka alkoi käsittää, miten asia oli. --
Mitä nimeä tuo nuori mies tällä hetkellä käyttää?

-- Hänen nimensä on Andrea Cavalcanti.

-- Hän on siis sama mies, joka käy ystäväni kreivi Monte-Criston luona
ja joka aikoo mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?

-- Juuri sama.

-- Ja te sallitte sen, onneton! Te, joka tunnette hänen elämänsä ja
hänen pahat tekonsa?

-- Miksi estäisin toveriani pääsemästä maailmassa eteenpäin? sanoi
Caderousse.

-- Se on totta, eihän teidän tehtävänne ole ilmoittaa sitä herra
Danglars'ille, vaan minun.

-- Älkää tehkö sitä, herra apotti...!

-- Miksi en?

-- Silloinhan menetämme jokapäiväisen leipämme.

-- Luuletteko, että säilyttääkseni jokapäiväisen leipänne suostuisin
salaamaan juonianne ja tulemaan osalliseksi rikoksistanne?

-- Herra apotti, sanoi Caderousse lähestyen häntä uudelleen.

-- Minä kerron kaikki.

-- Kenelle?

-- Herra Danglars'ille.

-- Hitto vieköön! huudahti Caderousse, otti tikarin hihastaan ja pisti
sillä keskelle apotin rintaa. -- Sinä et sano mitään, apotti!

Mutta Caderoussen suureksi hämmästykseksi tikari luiskahtikin syrjään,
ja sen kärki katkesi eikä tunkeutunut apotin rintaan.

Samassa kreivi tarttui murhaajan oikeaan ranteeseen ja pusersi niin
kovaa että tikari heltisi hänen herpaantuneista sormistaan ja hän
parkaisi tuskasta.

Mutta kreivi ei välittänyt hänen huudostaan, vaan puristi yhä
lujempaan, kunnes mies vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen maahan.

Kreivi laski jalkansa hänen päänsä päälle ja sanoi:

-- En tiedä, mikä minua estää murskaamasta kalloasi, murhaaja!

-- Armoa, armoa! huusi Caderousse.

Kreivi veti jalkansa pois.

-- Nouse! sanoi hän.

Caderousse nousi.

-- Kylläpä teillä on lujat kourat, apotti, sanoi Caderousse sivellen
käsivarttaan, joka oli aivan herpaantunut puristuksesta. -- Kylläpä
teillä on lujat kourat!

-- Hiljaa. Jumala antaa minulle voimia kesyttääkseni sinunkaltaisesi
pedon. Jumalan nimessä minä toimin. Muista se, konna, ja kun vielä
kerran sinua säästän, niin toimin vastoin Jumalan tahtoa.

-- Oi! huudahti Caderousse kauhun vallassa.

-- Ota kynä ja paperia ja kirjoita saneluni mukaan.

-- En minä osaa kirjoittaa, herra apotti.

-- Valehtelet! Ota kynä ja kirjoita!

Tämän voimakkaan tahdon taivuttamana Caderousse istui ja kirjoitti
näin:

    Hyvä herra, se mies, jonka olette taloonne päästänyt ja jolle
    aiotte naittaa tyttärenne, on entinen kaleerivanki. Hän pakeni
    minun kanssani Toulonista. Hänen numeronsa oli 59, minun 58.

    Hänen nimensä oli Benedetto, mutta oikeaa nimeään hän ei tiedä,
    sillä hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan.

-- Kirjoita nimesi alle! jatkoi kreivi.

-- Tehän tahdotte syöstä minut turmioon.

-- Jos sitä tahtoisin, veisin sinut lähimpään vartiopaikkaan. Kun kirje
saapuu perille, sinun ei luultavasti tarvitse enää pelätä mitään.
Kirjoita siis nimesi.

Caderousse kirjoitti.

-- Ja osoite: Herra paroni Danglars, pankkiiri, Chaussée-d'Antin-katu.

Caderousse kirjoitti osoitteen. Apotti otti kirjeen.

-- Nyt saat mennä.

-- Mitä tietä?

-- Sitä, mitä tulitkin.

-- Pitääkö minun mennä ikkunasta?

-- Osasithan kiivetä siitä sisäänkin.

-- Teillä on pahoja aikeita minun suhteeni.

-- Mitä pahoja aikeita minulla olisi?

-- Miksi ette päästä minua ovesta?

-- On turhaa herättää portinvartija.

-- Herra apotti, sanokaa, ettette haudo kuolemaani.

-- Minä tahdon samaa kuin Jumalakin.

-- Vannokaa, ettette iske minua, kun kiipeän alas.

-- Kuinka typerä raukka sinä olet?

-- Mitä aiotte minulle tehdä?

-- Aioin tehdä sinusta onnellisen ihmisen ja teinkin murhamiehen!

-- Herra apotti, sanoi Caderousse, -- koettakaa vielä kerran.

-- Sen teen, sanoi kreivi. -- Tiedättehän, että pidän sanani?

-- Tiedän, sanoi Caderousse.

-- Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä...

-- Ellei minun tarvitse teitä pelätä...

-- Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, niin jätä Pariisi, jätä
Ranska. Niin kauan kuin elät kunniallisesti, maksan sinulle pienen
eläkkeen. Sillä jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä...

-- Niin mitä? kysyi Caderousse vapisten.

-- Niin uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin
minäkin annan.

-- Niin totta kuin olen kristitty, sopersi Caderousse peräytyessään, --
saatte minut kuolemaan pelosta!

-- Joutavia, lähde! sanoi kreivi osoittaen sormellaan ikkunaa.

Caderousse kiipesi ikkunasta tikkaille ja alkoi kavuta maahan.

Silloin kreivi otti kynttilän ja valaisi sillä niin, että kadun
puolelta saattoi selvästi nähdä ikkunasta laskeutuvan miehen.

-- Mitä teettekään, apotti! huudahti Caderousse. -- Jos vartiosotilaat
sattuvat kulkemaan ohitse...

Ja hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän jatkoi kiipeämistään,
mutta ei tuntenut olevansa turvassa, ennen kuin tapasi maan jalkojensa
alla.

Monte-Cristo palasi makuuhuoneeseensa ja alkoi katsella puutarhaan ja
kadulle. Hän näki Caderoussen ottavan tikapuut, tekevän pienen
kierroksen puutarhassa ja nostavan tikapuut muurin nojaan.

Sitten hän näki miehen, joka oli odotellut, juoksevan samaan suuntaan
katua pitkin ja kätkeytyvän kulmauksen taakse lähelle sitä kohtaa,
jossa Caderousse aikoi päästä muurin yli.

Caderousse kiipesi hitaasti tikapuita ja päästyään viimeiselle pienalle
nosti varovaisesti päänsä muurin yli nähdäkseen, oliko katu tyhjä. Hän
ei nähnyt ketään, ei kuullut pienintäkään ääntä. Kello löi yksi
Invalidikirkon tornissa.

Sitten Caderousse nousi hajareisin istumaan muurille, veti tikapuut
luokseen ja siirsi ne muurin toiselle puolelle. Hän alkoi astua alas
tai oikeammin sanoen liukua pitämällä kiinni sivupuista. Se kävi
häneltä taitavasti ja tottuneesti.

Mutta vauhtiin päästyään hän ei enää voinutkaan pysähtyä. Ollessaan
puolitiessä hän näki miehen syöksyvän pimeästä esiin ja kohottavan
kätensä juuri samassa, kun hän pääsi maahan. Ennen kuin hän ennätti
millään tavoin puolustautua, iski käsi sellaisella voimalla hänen
selkäänsä, että hän päästi tikapuut ja huusi:

-- Auttakaa!

Melkein samassa osui toinen isku hänen kylkeensä. Hän kaatui huutaen:

-- Minä kuolen!

Hänen viruessaan maassa tarttui hyökkääjä hänen tukkaansa ja iski
kolmannen kerran keskelle rintaa. Caderousse ei enää kyennyt huutamaan.

Veri virtasi kolmesta haavasta.

Kun murhaaja huomasi, ettei hän enää huutanut, kohotti hän uhriaan
tukasta. Caderoussen silmät olivat ummessa ja suu vääntynyt. Murhaaja
luuli hänen kuolleen, pudotti hänet maahan ja pakeni.

Silloin Caderousse huomatessaan hänen pakenevan nousi kyynärpäänsä
nojaan ja huusi sammuvalla äänellä ponnistaen viimeiset voimansa:

-- Minä kuolen, auttakaa, herra apotti, auttakaa!

Valitushuuto kuului yössä. Takaportaitten ovi aukeni, sitten puutarhan
portti, ja Ali ja hänen herransa riensivät auttamaan.



83. Jumalan käsi


Caderousse huusi yhä valittavalla äänellä:

-- Herra apotti, auttakaa, auttakaa?

-- Tässä olemme, rohkeutta! sanoi Monte-Cristo.

-- Loppu lähenee. Tulette liian myöhään. Minä kuolen.

Ja hän pyörtyi.

Ali ja hänen herransa kantoivat haavoittuneen sisään. Monte-Cristo
käski Alia riisumaan hänet, ja näkyviin tuli kolme ammottavaa haavaa.

-- Jumalani, sanoi hän, -- Sinun kostosi viipyy toisinaan, mutta sitä
täydellisempänä se silloin tulee.

Ali katsoi herraansa aivan kuin kysyen, mitä hänen piti tehdä.

-- Mene noutamaan kuninkaallista prokuraattoria herra Villefort'ia,
joka asuu Saint-Honoréssa, ja tuo hänet tänne. Herätä ohimennen
portinvartija ja käske hänen mennä noutamaan lääkäriä.

Ali totteli ja jätti valeapotin Caderoussen luo, joka yhä oli
tainnoksissa. Kun haavoittunut avasi silmänsä, istui kreivi muutaman
askelen päässä hänestä katsellen miestä säälivästi ja hiljaa rukoillen.

-- Haavuri, herra apotti, haavuri, sanoi Caderousse.

-- Häntä ollaan noutamassa, vastasi apotti.

-- Tiedän kyllä, ettei hän voi enää henkeäni pelastaa, mutta hän voi
antaa minulle ainakin niin paljon voimia, että ennätän tehdä ilmiannon.

-- Minkä ilmiannon?

-- Tahdon sanoa, kuka on murhaajani.

-- Tunnetteko siis hänet?

-- Tunnenko hänet? Tunnen kyllä, hän on Benedetto!

-- Tuo nuori korsikalainen?

-- Hän juuri.

-- Toverinne?

-- Niin. Hän antoi minulle kreivin asunnon pohjapiirustuksen siinä
toivossa, että joko minä surmaisin kreivin, jolloin hän saisi periä
rikkautensa, tai kreivi surmaisi minut, jolloin hän pääsisi minusta
ainiaaksi rauhaan. Sitten hän odotti minua kadulla ja surmasi minut.

-- Samalla kun lähetin noutamaan lääkäriä, lähetin noutamaan
kuninkaallista prokuraattoriakin.

-- Hän tulee liian myöhään, hän tulee liian myöhään, sanoi Caderousse.
-- Tunnen, miten vereni vuotaa kuiviin.

-- Odottakaa, sanoi Monte-Cristo.

Hän poistui ja palasi viiden minuutin päästä mukanaan pieni pullo.
Kuolevan silmät olivat koko ajan kauhistuneina tuijottaneet oveen,
josta hän oli mennyt. Hän odotti vaistomaisesti, että sieltä tulisi
pelastus.

-- Pitäkää kiirettä, apotti! sanoi hän. -- Tunnen, että taas pyörryn.

Monte-Cristo lähestyi kuolevaa ja kaatoi hänen sinisille huulilleen
pari kolme pisaraa pullossa olevaa nestettä.

Caderousse huokasi syvään.

-- Te annatte minulle elämän takaisin ... antakaa lisää, antakaa
lisää...

-- Jos antaisin teille vielä kaksi pisaraa, niin kuolisitte, vastasi
apotti.

-- Kun tulisi edes joku, jolle voisin tuon konnan ilmiantaa.

-- Tahdotteko, että minä kirjoitan ilmiantonne? Saatte itse
allekirjoittaa sen.

-- Kirjoittakaa ... kirjoittakaa..., änkytti Caderousse, ja hänen
silmänsä kiiluivat, kun hän ajatteli saavansa kostaa.

Monte-Cristo kirjoitti:

    Murhaajani on kahletoverini n:o 59 Toulonista,
    nimeltä Benedetto.

-- Pian, pian, muuten en jaksa enää kirjoittaa nimeäni alle.

Monte-Cristo ojensi kynän Caderousselle, joka ponnisti voimiaan,
kirjoitti nimensä ja vaipui sitten vuoteelle sanoen:

-- Te saatte kertoa loput, herra apotti. Sanotte, että hän kutsuu
itseään Andrea Cavalcantiksi ja että hän asuu Hôtel des Princes'issa,
että... Jumalani, Jumalani, minä kuolen!

Caderousse pyörtyi toistamiseen.

Apotti antoi hänen hengittää pullossa olevaa nestettä. Haavoittunut
aukaisi silmänsä.

Kostonhalu ei ollut sammunut hänestä.

-- Kerrottehan kaikki, apotti?

-- Kaiken sen ja paljon muutakin.

-- Mitä kerrotte?

-- Että hän antoi teille tämän talon pohjapiirustuksen, epäilemättä
siinä toivossa, että kreivi teidät surmaisi. Kerron, että hän oli
ilmoittanut tulostanne edeltäpäin kreiville. Sanon, että kreivin poissa
ollessa minä sain kirjeen ja odotin teitä.

-- Ja hänet mestataan, eikö niin? sanoi Caderousse. -- Hänet mestataan,
lupaattehan sen minulle? Kuolen siinä toivossa, se tekee lähtöni
helpommaksi.

-- Sanon, että hän saapui jäljestänne ja odotti teitä koko ajan ja
nähdessään teidän lähtevän hän piiloutui kulmauksen taa ja odotti
siellä.

-- Näitte siis sen?

-- Muistakaa sanani: "Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, uskon,
että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan."

-- Ettekä varoittanut minua? huudahti Caderousse koettaen nousta
kyynärpäittensä nojaan. -- Tiesitte, että kuolema vaani minua ettekä
ilmoittanut minulle!

-- En, sillä näin Benedettossa Jumalan rankaisun ja olisin rikkonut
Jumalaa vastaan, jos olisin vastustanut sallimusta.

-- Jumalan kosto, älkää puhuko minulle siitä, apotti. Jos Jumalan kosto
on olemassa, niin tiedättehän, että muutamat saavat rangaistuksensa,
toiset eivät saa.

-- Malttakaa! sanoi apotti äänellä, joka sai kuolevan vapisemaan. --
Odottakaa!

Caderousse katsoi häneen kummastuneena.

-- Jumala armahtaa jokaista, niin kuin hän on sinuakin armahtanut. Hän
on ensiksi isä ja sitten vasta tuomari.

-- Uskotte siis Jumalan olemassaoloon? kysyi Caderousse.

-- Ellen ennen olisi uskonut, sanoi Monte-Cristo, -- niin sinut
nähdessäni uskoisin.

Caderousse nosti nyrkkinsä taivasta kohden.

-- Kuule, sanoi apotti ja ojensi kätensä kuolevan yli aivan kuin
herättääkseen häntä uskoon, -- kuule mitä hän on sinun hyväksesi
tehnyt, tuo sama Jumala, jota et tahdo viimeisellä hetkelläsi
tunnustaa. Hän antoi sinulle terveyden, voimaa, varman toimeentulon,
ystäviäkin, elämän, josta ihminen voi nauttia omatunto puhtaana. Mutta
sinä et nauttinut tästä Jumalan armosta, jonka hän harvoin täydellisenä
kenellekään antaa, et, vaan olit laiska, aloit juoda ja humalassa petit
parhaan ystäväsi.

-- Auttakaa! huusi Caderousse. -- En tarvitse pappia, vaan lääkärin.
Ehkä en olekaan kuolettavasti haavoittunut, ehkä en vielä kuolekaan,
ehkä minut vielä voi pelastaa?

-- Sinä olet kuolettavasti haavoittunut, ja ellen olisi antanut sinulle
noita kolmea pisaraa, olisit jo kuollut. Kuule siis!

-- Mikä omituinen pappi te olettekaan, sanoi Caderousse, -- tehän
saatatte kuolevan epätoivoon sen sijaan että lohduttaisitte.

-- Kuule, jatkoi apotti. -- Kun petit ystäväsi, ei Jumala alussa sinua
rangaissut, vaan ainoastaan varoitti. Köyhdyit ja sait kärsiä puutetta.
Olit kuluttanut puolet elämästäsi kadehtimalla toisia sen sijaan että
olisit koettanut ansaita itsellesi jotakin. Suunnittelit jo rikosta
puolustaen sitä puutteella, kun Jumala tekikin ihmeen ja hankki minun
kauttani sinulle varallisuuden, joka sinunkaltaisellesi oli suorastaan
suurenmoinen. Mutta tämä suuri, odottamaton rikkaus ei sinua
tyydyttänytkään. Tahdoit sen tehdä kaksinkertaiseksi. Ja millä keinoin?
Murhaamalla. Sinä siis murhasit, ja silloin Jumala rankaisi sinua
saattamalla sinut oikeuden käsiin.

-- En minä tahtonut juutalaista surmata, sanoi Caderousse, -- vaan
eukkoni.

-- Niin, sanoi Monte-Cristo. -- Ja Jumala, joka aina on -- en sano
tällä kertaa vanhurskas, sillä vanhurskaana hän olisi tuottanut sinulle
kuoleman, -- mutta Jumala, joka aina on armahtavainen, salli tuomariesi
heltyä ja sinä sait pitää henkesi.

-- Mutta minut lähetettiin elinajaksi kaleerivangiksi. Kaunista
armahtavaisuutta!

-- Pidit sitä kuitenkin armona silloin, kun sen sait. Pelkurimainen
sydämesi, joka vapisi kuoleman edessä, sykähti ilosta, kun sait
elinikäisen häpeätuomion, sillä ajattelit niin kuin muutkin
rangaistusvangit: Vankilassa on portti, mutta haudassa ei ole! Olitkin
oikeassa, odottamattomalla tavalla tämä portti aukeni sinulle. Eräs
englantilainen saapui Touloniin, hän oli tehnyt pyhän lupauksen
pelastaa kaksi onnetonta häpeästä, hän valikoi sinut ja toverisi.
Toisen kerran onni tulee sinulle taivaasta, saat rahaa ja pääset
samalla turvaan, voit aloittaa samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin,
sinä, joka olit tuomittu elämään elinkautisena vankina. Silloin sinä
kurja ryhdyt kolmannen kerran kiusaamaan Jumalaa. Minulla ei ole
kylliksi, ajattelit sinä, vaikka sinulla oli enemmän kuin koskaan
ennen. Ja niin teet kolmannen rikoksen, johon sinulla ei nytkään ollut
pakottavaa syytä. Mutta Jumala on väsynyt, Jumala rankaisee sinua!

Caderousse heikontui silminnähtävästi.

-- Vettä, kuiskasi hän, -- minun on jano..., suutani polttaa!

Monte-Cristo antoi hänelle lasillisen vettä.

-- Kurja Benedetto! huokasi Caderousse. -- Hän pääsee joka tapauksessa
pakoon.

-- Ei kukaan pääse, sen takaan, Caderousse... Benedetto saa
rangaistuksensa.

-- Silloin tekin saatte rangaistuksenne, sanoi Caderousse, -- sillä
pappina ette tehnyt velvollisuuttanne, kun ette estänyt Benedettoa
surmaamasta minua.

-- Minäkö olisin estänyt Benedettoa surmaamasta sinua, sanoi kreivi
äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kuolevan ruumista, --
minäkö, jonka asepaitaan tikarisi taittui...! Jos olisit ollut nöyrä ja
katuva, olisin ehkä estänyt Benedettoa sinua surmaamasta, mutta koska
olit korskea ja verenhimoinen, annoin Jumalan rangaistuksen tulla!

-- Minä en usko Jumalaan! karjui Caderousse, -- etkä sinäkään, sinä
valehtelet ... sinä valehtelet...

-- Vaikene, sanoi apotti, -- sillä muuten viimeisetkin veripisarat
valuvat ruumiistasi... Et usko Jumalaan, ja kuitenkin kuolet Jumalan
rankaisuun! Et usko Jumalaan, joka ei pyydä muuta kuin rukouksen,
sanan, kyynelen antaakseen anteeksi... Jumalaan, joka olisi voinut
ohjata murhaajan tikarin niin, että olisit heti kuollut... Jumalaan,
joka antoi sinulle neljännestunnin aikaa katuaksesi... Mene siis
onneton itseesi ja kadu!

-- En, sanoi Caderousse, -- en, minä en kadu. Ei ole Jumalaa, ei
sallimusta, ei muuta kuin sattuma.

-- Sallimus on, Jumala on, sanoi Monte-Cristo, -- ja todistuksena siitä
on se, että sinä virut tuossa epätoivoissasi kieltäen Jumalan, ja minä
seison edessäsi terveenä, onnellisena ja hyvissä voimissa ja ristien
käteni sen Jumalan edessä, johon et usko ja sydämesi syvyydessä
kuitenkin uskot.

-- Mutta kuka te oikeastaan olette? kysyi Caderousse luoden sammuvat
silmänsä kreiviin.

-- Katso minua tarkkaan, sanoi Monte-Cristo ottaen kynttilän ja vieden
sen lähelle kasvojaan.

-- Apotti..., apotti Busoni...

Monte-Cristo riisui valetukkansa ja päästi vapaaksi mustat kiharansa,
jotka kehystivät kauniisti hänen kalpeita kasvojaan.

-- Oh, sanoi Caderousse kauhuissaan, -- ellei noita mustia hiuksia
olisi, sanoisin, että olette englantilainen, että olette lordi Wilmore.

-- En ole apotti Busoni enkä lordi Wilmore, sanoi Monte-Cristo. --
Katso tarkemmin, etsi etäämpää, etsi varhaisempien muistojesi joukosta.

Näissä kreivin sanoissa oli magneettinen voima, joka vielä kerran
virkisti kuolevan uupuneita aistimia.

-- Tuntuu todellakin siltä, sanoi hän, -- kuin olisin nähnyt ja
tuntenut teidät ennen.

-- Niin, Caderousse, olet minut todellakin nähnyt ja tuntenut.

-- Mutta kuka olette? Ja jos kerran olette entinen ystäväni, miksi
sallitte minun kuolla näin?

-- Siksi, että mikään ei voi enää pelastaa sinua, haavasi on
kuolettava. Jos olisin voinut sinut pelastaa, olisin pitänyt sitä
Jumalan viimeisenä säälinä, ja olisin, sen vannon isäni haudan kautta,
vielä kerran koettanut sinut pelastaa; saada katumaan.

-- Isäsi haudan kautta! toisti Caderousse. Viimeisen kerran leimahti
hänessä elonkipinä, ja hän nousi ryntäilleen nähdäkseen lähempää tuon
miehen, joka oli lausunut pyhän valan. -- Kuka sinä sitten olet?

Kreivi lähestyi kuolevaa ja sanoi hiljaa hänen korvaansa katsoen häneen
tyynesti ja samalla surullisesti:

-- Minä olen ... minä olen...

Ja hänen huulensa aukenivat hiukan, ja hän lausui nimen niin hiljaa,
että näytti itsekin pelkäävän sen kuulemista.

Caderousse, joka oli noussut polvilleen, ojensi kätensä, koetti
peräytyä, sitten pani kätensä ristiin ja kohotti ne viimeisellä
ponnistuksella ylöspäin.

-- Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, että sinut kielsin,
sanoi hän. -- Sinä olet todellakin olemassa ja olet ihmisten isä
taivaassa ja heidän tuomarinsa maan päällä. Jumalani, en ole sinua
tähän asti tuntenut! Jumalani, anna minulle anteeksi! Jumalani,
vapahtajani, ota minut luoksesi!

Hän sulki silmänsä ja kaatui taaksepäin viimeisen kerran kirkaisten ja
huoaten.

Veri lakkasi vuotamasta hänen haavoistaan. Hän oli kuollut.

-- _Ensimmäinen_, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka
kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet.

Kymmenen minuuttia myöhemmin saapuivat lääkäri ja kuninkaallinen
prokuraattori, edellinen portinvartijan ja jälkimmäinen Alin noutamana.
Heidät otti vastaan apotti Busoni, joka rukoili vainajan ruumiin
ääressä.



84. Beauchamp


Kahden viikon aikana ei Pariisissa puhuttu mistään muusta kuin tästä
uhkarohkeasta murtovarkausyrityksestä. Vainaja oli kuollessaan
kirjoittanut selityksen, jossa hän syytti erästä Benedettoa
murhaajakseen. Poliisilaitos pani kaikki urkkijansa liikkeelle etsimään
murhaajaa.

Caderoussen tikari, salalyhty, tiirikkakimppu ja vaatteet -- paitsi
liivi, jota ei löytynyt -- vietiin poliisikamariin ja ruumis vietiin
ruumishuoneeseen.

Kreivi kertoi kaikille, että tämä seikkailu tapahtui hänen ollessaan
Auteuilissa, ja ettei hän siis tiennyt muuta kuin minkä apotti Busoni
oli kertonut. Apotti oli sattumalta pyytänyt päästä siksi yöksi hänen
luokseen tutkiakseen muutamia kirjastossa olevia kallisarvoisia
käsikirjoituksia.

Vain Bertuccio kalpeni joka kerta, kun tuo Benedetton nimi mainittiin
hänen läsnä ollessaan. Mutta eihän kukaan tullut kiinnittäneeksi
huomiota Bertuccion kalpeuteen.

Villefort, joka oli kutsuttu rikosta todentamaan, oli ottanut asian
hoitaakseen ja johti tutkimuksia sillä innolla, millä hän aina ajoi
rikosasioita.

Mutta oli jo kulunut kolme viikkoa, eivätkä innokkaat tutkimukset
olleet johtaneet mihinkään tuloksiin. Niinpä alkoi hienosto unohtaa
koko murtovarkausyrityksen, jonka tekijä oli saanut surmansa
rikostoverinsa kädestä. Sen sijaan ruvettiin puhumaan neiti Danglars'in
ja vicomte Andrea Cavalcantin häistä.

Tästä avioliitosta tiedettiin jo melkein yleisesti, ja Andreaa
kohdeltiin pankkiirin talossa kuin ainakin sulhasmiestä.

Vanhemmalle Cavalcantille oli kirjoitettu asiasta, ja hän oli
ilmoittanut suostuvansa ilomielin poikansa avioliittoon. Hän
pahoitteli sitä, ettei voinut palveluksensa vuoksi lähteä
Parmasta, ja suostui luovuttamaan pojalleen pääoman, joka vastasi
sadanviidenkymmenentuhannen frangin vuotuisia korkoja.

Nämä kolme miljoonaa päätettiin sijoittaa Danglars'in
pankkiliikkeeseen, jotta hän tekisi ne tuottaviksi. Jotkut olivat kyllä
koettaneet huomauttaa nuorelle miehelle, että hänen tulevan appensa
asema ei enää ollut aivan luotettava, sillä hän oli viime aikoina
pörssissä kärsinyt tuntuvia tappioita, mutta Andrea ei ottanut näitä
juoruja kuuleviin korviinsakaan eikä hiiskunutkaan niistä paronille.

Paroni ihailikin Andrea Cavalcantia.

Mutta niin ei ollut neiti Eugénie Danglars'in laita. Koska hän
vaistomaisesti vihasi avioliittoa, oli hän ollut ystävällinen Andrealle
päästäkseen vapaaksi Morcerfista, mutta kun Andrea alkoi käydä
tungettelevammaksi, rupesi Eugénie tuntemaan häntä kohtaan
vastenmielisyyttä.

Epäilemättä paroni oli huomannut tämän vastenmielisyyden, mutta hän
piti sitä pelkkänä oikkuna eikä ollut siitä tietävinään.

Beauchampin vaatima aika oli kulunut melkein loppuun. Morcerf huomasi,
kuinka viisaan neuvon Monte-Cristo oli antanut käskiessään hänen jättää
asian itsestään raukeamaan. Kukaan ei näet ollut soveltanut uutista
kenraaliin, eikä kukaan ajatellutkaan, että Janinan upseeri oli sama
kuin päärien kamarissa istuva kreivi.

Albert tunsi yhtä kaikki, että häntä oli solvaistu, sillä nuo
rivit, jotka häntä olivat loukanneet, oli varmasti kirjoitettu
häpäisytarkoituksessa. Se tapa, millä Beauchamp oli lopettanut
keskustelun, oli jättänyt katkeran muiston häneen. Hän siis ajatteli
kaksintaistelua, mutta toivoi voivansa Beauchampin avulla salata sen
todellisen syyn todistajiltakin.

Beauchampia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Albert kävi hänen luonaan.
Kaikille, jotka tulivat häntä tapaamaan, vastattiin, että hän oli
lähtenyt muutamaksi päiväksi matkalle.

Eräänä aamuna herätti Albertin hänen kamaripalvelijansa ilmoittaen,
että Beauchamp oli tullut häntä tapaamaan.

Albert hieroi silmiään, käski johdattaa Beauchampin alakerran
tupakkasaliin odottamaan, pukeutui kiireesti ja riensi portaita alas.

Hän näki Beauchampin kävelevän edestakaisin. Hänet nähdessään Beauchamp
seisahtui.

-- Pidän hyvänä enteenä sitä, että olette tullut minun luokseni, sanoi
Albert. -- Minunhan piti juuri tänään tulla teitä tapaamaan. Sanokaa
pian, saanko ojentaa teille käteni ja sanoa: Beauchamp, tunnustakaa,
että olitte väärässä ja säilyttäkää ystävänne? Vai pitääkö minun vain
lyhyesti kysyä: Mitkä aseet valitsette?

-- Albert, sanoi Beauchamp niin alakuloisesti, että nuori mies aivan
hämmästyi, -- istukaamme ensin ja puhelkaamme.

-- Minun mielestäni on teidän ensin vastattava kysymykseeni.

-- Albert, sanoi sanomalehtimies, -- muutamissa tapauksissa on juuri
vastaaminen kaikkein vaikeinta.

-- Minä teen sen teille helpoksi kysymällä teiltä uudelleen:
Peruutatteko uutisen vai ettekö?

-- Morcerf, lyhyt myöntävä tai kieltävä vastaus ei riitä silloin, kun
on kysymys sellaisen miehen kuin kreivi Morcerfin, Ranskan päärin
kunniasta, valtiollisesta asemasta ja elämästä.

-- Vaan mitä tehdään?

-- Tehdään niin kuin minä olen tehnyt. Sanotaan: Raha, aika ja väsymys
eivät merkitse mitään silloin, kun on kysymys kokonaisen perheen
maineesta ja eduista. Ennen kuin suostuu menemään ystävän kanssa
taistelemaan kuoleman kaupalla, täytyy olla varma syytöksistään,
eivätkä otaksumiset siinä riitä. Sanotaan: Jos paljastan miekan tai
laukaisen pistoolin miestä kohden, jonka kättä kolmen vuoden aikana
olen puristanut, niin minun täytyy edes tietää, miksi niin teen. Muuten
en voi tulla taistelupaikalle rauhallisin mielin ja omatunto tyynenä,
niin kuin miehen on tultava, kun hänen täytyy omalla kädellään pelastaa
elämänsä.

-- No niin, kysyi Morcerf kärsimättömästi, -- mitä tämä merkitsee?

-- Sitä, että saavun Janinasta.

-- Janinasta? Te!

-- Niin, minä.

-- Sehän on mahdotonta.

-- Rakas Albert, tässä on passini, katsokaa leimoja: Genève, Milano,
Venetsia, Triest, Delvino, Janina. Luotatteko tasavallan,
kuningaskunnan ja keisarikunnan poliisilaitoksiin?

Albert vilkaisi passiin ja katsoi sitten kummastuneena Beauchampiin.

-- Oletteko te käynyt Janinassa? ihmetteli hän.

-- Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi,
niin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli
vaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin
ymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin
velvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan
päivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää
olin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme
viikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.

-- Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä
sano, mitä teillä on sanottavana.

-- En tosiaankaan, Albert...

-- Aivanhan te arkailette puhua suoraan.

-- Niin, pelkään...

-- Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä?
Luopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp,
eihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.

-- Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, -- päinvastoin...

Albert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat
hänen huulilleen.

-- Ystäväni, sanoi Beauchamp, -- olisin onnellinen, jos voisin pyytää
teiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta...

-- Mutta mitä?

-- Uutinen oli oikea, ystäväni.

-- Kuinka! Tuo ranskalainen upseeri...

-- Niin.

-- Tuo Fernand?

-- Niin.

-- Tuo konna, joka luovutti viholliselle sen miehen linnoituksen, jonka
palveluksessa hän oli...

-- Suokaa anteeksi sanani: tuo mies oli isänne!

Albert teki raivoisan liikkeen hyökätäkseen Beauchampin kimppuun, mutta
tämä pidätti häntä enemmän lempeällä katseella kuin kädellään.

-- Tässä, ystäväni, sanoi hän ottaen paperin taskustaan, -- tässä on
todistus.

Albert avasi paperin. Siinä neljä kunnianarvoista Janinan asukasta
todisti, että kapteeni Fernand Mondego, opetuskapteeni visiiri
Ali-Tebelinin palveluksessa, oli luovuttanut Janinan linnoituksen
viholliselle kahdestatuhannesta kukkarosta.

Nimikirjoitukset oli Ranskan konsuli todistanut oikeiksi. Albert horjui
ja vaipui murtuneena tuoliin.

Kaikki epäilykset olivat haihtuneet, sukunimi oli paperissa
täydellisenä. Hän ei saanut sanaa suustaan; hänen sydämensä tuntui
pakahtuvan, ja kyynelvirta valui hänen silmistään.

Beauchamp, joka syvästi säälien oli katsellut nuoren miehen tuskaa,
lähestyi häntä.

-- Albert, sanoi hän, -- ymmärrättehän minua nyt, ymmärrättehän?
Tahdoin nähdä ja tarkastaa kaikki itse. Toivoin, että asia selviäisi
isällenne edullisesti, niin että olisin voinut antaa hänelle täyden
hyvityksen. Päinvastoin kävi: kaikki tiedustelut johtivat siihen, että
tuo Fernand Mondego, Ali-Tebelinin kenraalikuvernööriksi korottama
mies, on kreivi Fernand de Morcerf. Silloin muistin teidän
kunnioittaneen minua ystävänänne ja riensin tänne.

Albert istui yhä nojatuolissa ja peitti molemmin käsin silmänsä aivan
kuin estääkseen päivää pääsemästä niihin.

-- Riensin luoksenne, jatkoi Beauchamp, -- sanoakseni teille:
Albert, isien pahat teot eivät näinä suurten mullistusten aikoina voi
langeta lasten päälle. Albert, hyvin harvat ovat päässeet näistä
vallankumouksista, joiden keskellä me olemme syntyneet, saamatta likaa
tai verta univormuunsa tai virkapukuunsa. Albert, nyt, kun minulla on
kaikki todistukset ja tunnen täydellisesti salaisuutenne, ei kukaan
maailmassa voi pakottaa minua kaksintaisteluun, jota teidän omatuntonne
-- siitä olen varma -- pitäisi rikoksena. Mutta tarjoan teille sen,
mitä ette enää voi minulta pyytää. Tahdotteko, että kaikki nämä
todistukset, nämä paljastukset, nämä selitykset häviävät? Tahdotteko,
että tämä kamala salaisuus jää vain meidän tietoomme? Luottakaa
kunniasanaani, en paljasta sitä koskaan. Sanokaa, tahdotteko niin,
Albert? Sanokaa, tahdotteko?

Albert riensi syleilemään Beauchampia.

-- Olette jalo mies! sanoi hän.

-- Tässä ne ovat. Beauchamp ojensi paperit Albertille.

Suonenvedontapaisesti Albert tarttui niihin, rypisti ne, aikoi repiä,
mutta menikin sitten tupakkapöydällä palavan kynttilän luo ja poltti ne
viimeiseen asti.

-- Rakas ystävä, verraton ystävä! sopersi Albert papereita
polttaessaan.

-- Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, -- haihtukoon kuin
viimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen
savupilvi, joka nousee tuhkasta.

-- Niin, niin, sanoi Albert, -- jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys,
jota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan
teidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan
kiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni
kunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin
ampunut kuulan otsaani. Mutta ei ... silloin olisin surmannut
äitini ... olisin lähtenyt syntymämaastani pois.

-- Rakas Albert! sanoi Beauchamp.

Mutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein
teennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.

-- No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.

-- Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. -- Eihän poika voi
muitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja
luottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan.
Beauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa?
Vältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä,
jonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen.
Äitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä
muotokuvaa, -- jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut
kärsiä!

-- Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, --
rohkeutta!

-- Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. -- Tämän
kaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.

-- Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne.
Kasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää
surunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden,
josta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää
voimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.

-- Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert
kauhuissaan.

-- En luule mitään, ystäväni. Mutta kaikki on mahdollista. Sehän on
totta...

-- Mikä? kysyi Albert nähdessään ystävänsä arkailevan.

-- Aiotteko vielä mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?

-- Miksi kysytte sitä tällaisena hetkenä?

-- Siksi, että tämä avioliitto tai sen purkaminen liittyy siihen
asiaan, mikä nyt on mielessämme.

-- Kuinka niin? kysyi Albert, ja veri nousi hänen otsalleen. --
Luuletteko, että Danglars...

-- Kysyn vain, kuinka pitkälle aiottu avioliittonne on edistynyt? Älkää
toki etsikö sanoistani muuta, älkääkä antako niille muuta kantavuutta
kuin sen, mikä niillä on?

-- Kihlaus on purettu, vastasi Albert.

-- Hyvä, sanoi Beauchamp.

Nähdessään nuoren miehen jälleen vaipuvan alakuloisuuden valtaan hän
sanoi:

-- Uskokaa minua, Albert, kyllä me tästä vielä suoriudumme. Lähtekää
nyt ajelemaan tai ratsastamaan, niin mielenne tulee kepeämmäksi. Sitten
palaamme jonnekin aamiaista syömään, te lähdette omiin töihinne ja minä
omiini.

-- Mielelläni, sanoi Albert, -- mutta kävellään, luulen, että väsyminen
tekee minulle hyvää.

-- Samapa tuo, sanoi Beauchamp.

Ystävykset tulivat kävellen bulevardia pitkin Madeleine-kirkon luo.

-- Koska kerran olemme matkalla, sanoi Beauchamp, -- niin menkäämme
katsomaan Monte-Cristoa, hänen seuransa virkistää teitä. Hän on siinä
suhteessa verraton rauhoittaja, ettei hän koskaan kysele. Minun
mielestäni ne, jotka eivät koskaan kysele, ovat parhaita lohduttajia.

-- Mennään hänen luokseen, sanoi Albert, -- minä pidän hänestä.



85. Matka


Monte-Cristo huudahti ilosta nähdessään nuoret miehet yhdessä.

-- Kas niin, sanoi hän. -- Toivoakseni riita on loppunut, kaikki
tasaantunut ja järjestynyt?

-- Niin onkin, sanoi Beauchamp. -- Juorut ovat itsestään sammuneet, ja
jos ne uudestaan heräävät, aion tukahduttaa ne. Älkäämme siis puhuko
siitä enää mitään.

-- Albert kertoo kyllä teille, minkä neuvon annoin hänelle, lausui
kreivi. -- Nyt olen juuri päättämässä ikävintä aamupäivää, mikä minulla
koskaan on ollut.

-- Mitä te teette? kysyi Albert. -- Näytätte järjestelevän
papereitanne.

-- Papereitaniko? En, Jumalan kiitos! Paperini ovat aina
mallikelpoisessa kunnossa, sillä minulla ei koskaan ole sellaisia.
Järjestän herra Cavalcantin papereita.

-- Herra Cavalcantinko? kysyi Beauchamp.

-- Ettekö tiedä, että kreivi on sen nuoren miehen suojelija? sanoi
Morcerf.

-- En suinkaan, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, sanoi Monte-Cristo. --
Minä en suojele ketään, herra Cavalcantia kaikkein vähimmin.

-- Hänhän menee minun sijastani aivan kohta naimisiin neiti Danglars'in
kanssa. Arvaattehan, sanoi Albert koettaen hymyillä, -- että se tuottaa
minulle suurta surua.

-- Mitä! Meneekö Cavalcanti neiti Danglars'in kanssa naimisiin?
huudahti Beauchamp.

-- Ettekö sitä tiedä! Tuletteko siis maailman toisesta äärestä,
huudahti kreivi. -- Te, maineen aviomies, ette siitä tiedä? Eihän
Pariisi tällä haavaa muusta puhukaan.

-- Ja tekö, kreivi, olette tämän avioliiton saanut aikaan? kysyi
Beauchamp.

-- Minäkö? Olkaa vaiti, herra uutistenkerääjä, älkää puhuko sellaista!
Minäkö saisin avioliittoja aikaan? Ei, silloin ette minua tunne.
Päinvastoin olen vastustanut sitä kaikin tavoin, olenpa kieltäytynyt
rupeamasta puhemieheksikin.

-- Nyt ymmärrän, sanoi Beauchamp, -- ystävämme Albertin tähden.

-- Minun tähteni! sanoi nuori mies. -- Ei suinkaan! Kreivi voi
todistaa, että olen aina pyytänyt häntä purkamaan tämän liiton, joka
nyt itsestään on purkautunut. Kreivi väittää, etten saa siitä kiittää
häntä. Jos niin on asian laita, niin pystytän muinaisten kreikkalaisten
tavoin alttarin tuntemattomalle jumalalle.

-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, -- olen pysytellyt jutusta niin
erilläni että sekä appi-isä että sulhanen ovat hiukan kylmäkiskoisia
minua kohtaan. Vain neiti Eugénie, jolla ei näy olevan erikoista
kutsumusta avioliittoon, on pysynyt minulle ystävällisenä, sillä hän on
huomannut, kuinka haluton olen saattamaan hänet avioliiton satamaan.

-- Ja sanoitteko, että tämä avioliitto jo piankin solmitaan?

-- Niin tapahtuu, vaikka olisin taistellut sitä vastaan kuinka paljon
tahansa. En tunne tuota nuorta miestä, väitetään, että hän on rikas ja
kuuluu hyvään perheeseen, mutta minä en luota sellaisiin puheisiin.
Olen monta monituista kertaa sanonut sen herra Danglars'ille, mutta hän
on ihastunut luccalaiseensa. Huomautin hänelle eräästä omasta
mielestäni hyvin arveluttavasta seikasta. Imettäjä vaihtoi tuon nuoren
miehen, mustalaiset ryöstivät hänet tai opettaja eksytti hänet, en
tiedä sitä niin tarkkaan. Se vain on varmaa, ettei hänen isänsä yli
kymmeneen vuoteen tietänyt hänestä mitään. Jumala yksin tietää, mitä
hän noina harhailuvuosinaan on tehnyt. Mutta puheestani ei ollut apua.
Minua pyydettiin kirjoittamaan majurille, että hän lähettäisi
tarvittavat paperit. Tässä nuo paperit ovat. Lähetän ne herra
Danglars'ille, mutta pesen käteni kuin Pilatus.

-- Entä neiti d'Armilly, kysyi Beauchamp, -- miten hän kohtelee teitä,
kun riistätte häneltä oppilaan?

-- En tiedä. Hän näyttää aikovan mennä Italiaan. Rouva Danglars on
puhunut minulle hänestä ja pyytänyt suosituskirjeitä impressaarioita
varten. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi Valle-teatterin johtajalle,
joka on minulle hiukan kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä teitä vaivaa,
Albert, tehän olette kovin surullisen näköinen? Oletteko ehkä
tietämättänne rakastunut neiti Danglars'iin?

-- En tietääkseni, vastasi Albert surullisesti hymyillen.

Beauchamp alkoi katsella tauluja.

-- Mutta aivan tavallisella tuulella ette ole, jatkoi Monte-Cristo. --
Mikä teitä vaivaa, kertokaahan?

-- Päätäni kivistää, sanoi Albert.

-- Siinä tapauksessa voin neuvoa teille oivallisen keinon, sanoi
Monte-Cristo. -- Se lääke on aina auttanut minua, silloin kun minulla
on ollut ikävyyksiä.

-- Mikä se on? kysyi nuori mies.

-- Matkustaminen.

-- Todellako? kysyi Albert.

-- Niin. Ja kun minulla juuri nyt on ollut ikävyyksiä, aion lähteä
matkalle. Lähdemmekö yhdessä?

-- Teilläkö ikävyyksiä? sanoi Beauchamp. -- Millä tavoin?

-- Helppohan teidän on puhua noin. Olisipa teidänkin talossanne pantu
toimeen tutkimuksia!

-- Tutkimuksia! Mitä tutkimuksia?

-- Niitä, joita herra Villefort johtaa saadakseen kiinni roiston, joka
näyttää karanneen kaleerivankilasta.

-- Sehän on totta, sanoi Beauchamp, -- luin siitä sanomalehdissä. Mikä
tuo Caderousse oikeastaan oli?

-- Hän näytti olleen provencelainen. Villefort kuuli hänestä
Marseillessa ollessaan, ja Danglars'kin muistaa kuulleensa hänestä
puhutun. Tästä johtuu, että kuninkaallinen prokuraattori on ottanut
jutun sydämenasiakseen ja poliisiprefekti on käynyt siihen käsiksi niin
innokkaasti, että on kahden viikon aikana lähettänyt tänne luokseni
kaikki rosvot, jotka on saatu kiinni Pariisissa tai sen ympäristössä,
muka Caderoussen murhaajina. Tästä on seurauksena, ettei Ranskan
kuningaskunnassa kolmen kuukauden päästä ole ainoatakaan varasta eikä
murhamiestä, joka ei tuntisi tarkkaan taloani. Sen vuoksi olenkin
päättänyt jättää heidät ja mennä niin kauaksi kuin maata riittää.
Tulkaa mukaan, vicomte.

-- Mielelläni.

-- Asia on siis päätetty?

-- On, mutta minne menemme?

-- Johan sanoin: sinne, missä ilma on puhdasta, missä melu on tauonnut,
missä ihminen, olkoon hän kuinka ylpeä tahansa, tuntee itsensä nöyräksi
ja pieneksi. Minä rakastan tuollaista nöyrtymistä, minä, jota sanotaan
maailman herraksi kuin Augustusta.

-- Minne siis lähdette?

-- Meren rannalle, vicomte, meren rannalle. Olenhan merimies. Lapsena
liekutti minua vanha Okeanos ja nukuin Amfitriten sylissä. Olen
leikkinyt toisen vihreällä vaipalla ja toisen ruusunhohtavalla
viitalla. Rakastan merta niin kuin mies rakastaa lemmittyään, ja kun en
ole pitkään aikaan sitä nähnyt, ikävöin sen luokse.

-- Lähtekäämme, kreivi, lähtekäämme.

-- Suostutte siis?

-- Suostun.

-- No niin, tänä iltana odottavat pihallani matkavaunut, joissa voi
levätä aivan kuin vuoteessa. Näiden vaunujen eteen valjastetaan neljä
postihevosta. Herra Beauchamp, neljää voi helposti ohjata. Tahdotteko
tulla seurassamme? Minä otan teidät matkaan.

-- Kiitos, tulen juuri meren rannalta.

-- Mitä, tuletteko meren rannalta?

-- Tulen, melkein sieltä. Tein pienen matkan Borromeon saarille.

-- Tulkaa sittenkin, sanoi Albert.

-- En, rakas Morcerf, ymmärrättehän, että kerran kieltäydyttyäni en
mitenkään voi tulla. Sitä paitsi minun täytyy jäädä Pariisiin, lisäsi
hän hiljaa, -- vaikkapa ei muuta varten kuin vartioimaan lehteni
kirjelaatikkoa.

-- Te olette hyvä ja oivallinen ystävä, sanoi Albert. -- Olette
oikeassa, vartioikaa ja valvokaa, Beauchamp, ja koettakaa päästä
selville, kuka salainen vihamies on tuon uutisen pannut liikkeelle.

Albert ja Beauchamp erosivat. Heidän kädenpuristuksensa ilmaisi kaiken,
mistä he eivät voineet vieraan kuullen puhua.

-- Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen
poistuttua, -- eikö olekin, Albert?

-- Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman
paljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme,
vaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.

-- Normandiaan, jos niin tahdotte.

-- Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei
naapureita.

-- Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa
metsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.

-- Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.

-- Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.

-- Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.

-- Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidät
Italiassa.

-- Entä sitten.

-- Mutta sellaisen miehen seurassa kuin kreivi Monte-Cristo on?

-- Teillä on huono muisti.

-- Kuinka niin?

-- Enkö ole kertonut, kuinka voimakasta sympatiaa äitini tuntee teitä
kohtaan?

-- Nainen on huikentelevainen, sanoi Franz ensimmäinen. Nainen on
laine, sanoi Shakespeare. Toinen oli suuri kuningas ja toinen suuri
runoilija; kumpikin tunsi naisen varmasti.

-- Niin kyllä, he tunsivat naiset, mutta äitini ei olekaan mikään
tavallinen nainen.

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä oikein täydellisesti kaikkia
kielenne hienouksia.

-- Tarkoitan sillä, että äitini ei tuhlaa tunteitaan, ja kun hän kerran
ne antaa, niin hän antaa ne koko elinajakseen.

-- Todellako? huokasi Monte-Cristo. -- Ja luuletteko siis, että
hän tuntee minua kohtaan jotakin muuta kuin aivan tavallista
välinpitämättömyyttä?

-- Olen sanonut sen jo kerran ennen ja sanon uudelleen: te mahdatte
olla kummallinen ja muita etevämpi henkilö.

-- Oh!

-- Niin olettekin, sillä äitini ei tunne teitä kohtaan uteliaisuutta,
vaan suurta kiintymystä. Ollessamme kahden emme puhu mistään muusta
kuin teistä.

-- Ja hän käskee teitä olemaan varuillanne tällaisen Manfredin suhteen?

-- Päinvastoin, hän sanoo aina: "Albert, minä luulen, että kreivi on
jalo mies, koeta saavuttaa hänen rakkautensa."

Monte-Cristo käänsi katseensa syrjään ja huokasi.

-- Todellako? sanoi hän.

-- Sen vuoksi, jatkoi Albert, -- ei hän suinkaan vastustaisi matkaani,
vaan päinvastoin kehottaisikin minua lähtemään, koska se varmasti on
aivan hänen toivomustensa mukaista.

-- Lähtekää siis, sanoi Monte-Cristo. -- Tänä iltana tavataan. Olkaa
täällä kello viisi, saavumme perille puoliyön aikaan tai kello yhdeltä.

-- Mitä! Tréport'iin...?

-- Tréport'iin tai sen lähistölle.

-- Tarvitsette siis ainoastaan kahdeksan tuntia päästäksenne
kahdenkymmenen peninkulman päähän?

-- Siinähän on runsaasti aikaa, sanoi Monte-Cristo.

-- Te saatte todellakin ihmeitä aikaan, kiidättehän nopeammin kuin
rautatiejuna, jota ei Ranskassa kylläkään ole vaikea voittaa, mutta te
olette vielä nopeampi kuin lennätin.

-- Kun joka tapauksessa tarvitsemme ainakin seitsemän tai kahdeksan
tuntia päästäksemme perille, niin olkaa täsmällinen, sanoi kreivi.

-- Olkaa rauhassa, minulla ei ole muuta tehtävää kuin valmistautua
matkakuntoon.

-- Siis kello viisi tavataan.

-- Kello viisi.

Albert lähti. Nyökättyään hänelle hymyillen hyvästiksi Monte-Cristo
vaipui hetkeksi syviin mietteisiin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään
otsaansa ikään kuin karkottaakseen unelmat ja soitti kelloa.

Kun kreivi oli lyönyt kaksi kertaa kelloon, astui Bertuccio sisään.

-- Herra Bertuccio, sanoi hän, -- lähdenkin Normandiaan jo tänä iltana.
Kello viiteen asti on teillä kylliksi aikaa. Lähettäkää sana
ensimmäisen pysähdyspaikan tallirengeille. Herra Morcerf tulee
seurassani. Menkää!

Bertuccio totteli, ja pikaratsastaja lähti ilmoittamaan Pontoiseen,
että lyönnilleen kello kuusi ajavat postivaunut siitä ohi. Ja kuusi
tuntia myöhemmin oli kaikille odotusasemille annettu tieto.

Ennen lähtöään kreivi meni Haydéen luo, ilmoitti hänelle matkastaan ja
jätti talon hänen huostaansa.

Albert oli täsmällinen. Matkan alussa hän oli synkänpuoleinen, mutta
nopea vauhti virkisti hänen mieltään. Hän ei ollut voinut
kuvitellakaan, että hevosilla päästäisiin sellaista vauhtia eteenpäin.

-- Se on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Teidän postihevosillannekaan ei
pääse kuin vajaan peninkulman tunnissa, ja kun typerä laki kieltää
ajamasta toisen ohitse pyytämättä häneltä lupaa -- jolloin sairas ja
yskivä matkustaja voi pakottaa iloiset ja terveet matkustajat pysymään
takanaan -- niin ei pääse kunnolla eteenpäin. Minä vältän nämä
ikävyydet käyttämällä omia hevosiani ja omia ajomiehiäni, eikö niin,
Ali?

Ja pistäen päänsä vaunun ikkunasta kreivi päästi kehotushuudon, joka
antoi hevosille siivet; ne eivät enää juosseet, ne lensivät. Vaunut
kiitivät kuin ukkonen tietä pitkin, ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä
meteoria. Ali matki kreivin huutoa ja hymyili, niin että valkoiset
hampaat välkkyivät, tarttui lujemmin ohjaksiin ja yllytti hevosia,
joiden komeat harjat liehuivat tuulessa. Ali, aron lapsi, tunsi
olevansa omassa elementissään, ja mustine kasvoineen, kiiluvine
silmineen, lumivalkoisine pukuineen hän näytti keskellä tomupilveä
samumtuulen tai myrskyn haltialta.

-- Tätä nautintoa en vielä ole ennen tuntenut, sanoi Morcerf, -- tätä
nopeuden nautintoa.

Viimeisetkin pilvet haihtuivat hänen otsaltaan kuin viiman vieminä.

-- Mutta mistä hitosta saatte tällaisia hevosia? kysyi Albert. --
Kasvatatteko niitä itse?

-- Kasvatan, vastasi kreivi. -- Kuusi vuotta sitten sain Unkarista
orin, joka oli kuuluisa nopeudestaan. En muista mitä siitä maksoin,
Bertuccio sen osti. Vuoden kuluessa sillä oli kolmekymmentä perillistä.
Tällä matkalla saamme nähdä kaikki sen jälkeläiset. Ne ovat kaikki
samanlaisia, mustia, aivan pilkuttomia, paitsi että otsassa on
valkoinen tähti, sillä tälle oivalliselle oriille valittiin tammat yhtä
huolellisesti kuin sulttaanille valitaan vaimot.

-- Mainiota...! Mutta sanokaahan, kreivi, mitä teette näillä kaikilla
hevosilla?

-- Näettehän, matkustan.

-- Mutta ettehän aina matkusta.

-- Kun en niitä enää tarvitse, saa Bertuccio myydä ne; hän väittää
saavansa niistä kolmekymmentä- tai neljäkymmentätuhatta frangia.

-- Mutta eihän mikään Euroopan kuningas ole kyllin rikas ostaakseen
niitä.

-- Silloin Bertuccio myy ne jollekulle itämaalaiselle visiirille, joka
tyhjentää aarrekammionsa ostaakseen ne ja antaa alamaisilleen
kepiniskuja jalkapohjiin täyttääkseen aarrekammionsa uudelleen.

-- Arvatkaapa, mitä nyt ajattelin.

-- Sanokaahan.

-- Bertuccio mahtaa teidän jälkeenne olla Euroopan rikkain
yksityishenkilö.

-- Siinä erehdytte. Olen varma siitä, että jos kääntäisitte Bertuccion
taskut nurin, ette löytäisi viittä frangia.

-- Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli Albert. -- Herra Bertuccio
on siis täydellinen poikkeus. Älkää kertoko minulle liiaksi ihmeitä,
rakas kreivi, muuten en enää usko teitä.

-- Minun elämässäni ei ole mitään ihmeitä, Albert, ei muuta kuin
numeroita ja järjestystä, siinä kaikki. Selitän teille. Taloudenhoitaja
varastaa, mutta miksi hän varastaa?

-- Koska se on hänen luonteensa mukaista, sanoi Albert. -- Hän varastaa
varastaakseen.

-- Siinä erehdytte. Hän varastaa siksi, että hänellä on vaimo ja
lapset, ja hän tahtoo koota vaimolleen ja lapsilleen. Hän varastaa
varsinkin sen vuoksi, ettei usko jäävänsä ainiaaksi isäntänsä luo, ja
tahtoo turvata tulevaisuutensa. Bertuccio on yksin maailmassa. Hänen ei
tarvitse tehdä minulle tiliä, ja hän on varma, ettei koskaan lähde
luotani.

-- Kuinka niin?

-- Koska en mistään löydä häntä parempaa.

-- Liikutte vaarallisessa kehässä, otaksumien piirissä.

-- En suinkaan, olen varma. Hyvä palvelijani on sellainen, jonka elämä
ja kuolema on vallassani.

-- Ja Bertuccion elämä ja kuolema on siis teidän vallassanne? kysyi
Albert.

-- On, vastasi kreivi kylmästi.

Sana voi joskus lopettaa keskustelun, niin kuin rautainen portti sulkee
tien. Kreivin lausuma _on_ oli tuollainen sana.

Matka jatkui yhtä nopeasti. Kolmekymmentäkaksi hevosta oli sijoitettu
kahdeksaan eri paikkaan, ja matkaan kului aikaa kahdeksan tuntia.

He saapuivat yöllä kauniin puiston portille. Portinvartija seisoi
avoimen portin vieressä. Viimeisen pysäkin tallirenki oli lähettänyt
hänelle tiedon.

Kello oli puoli kolme. Morcerf vietiin huoneistoonsa. Siellä häntä
odotti lämmin kylpy ja ateria. Häntä auttoi palvelija, joka oli
seurannut vaunujen takaistuimella; Baptistin, joka oli istunut
etuistuimella, palveli kreiviä.

Albert kylpi, aterioi ja meni levolle. Koko yön viihdytti häntä meren
alakuloinen pauhina. Noustuaan hän meni heti ikkunaan katsomaan, avasi
sen ja tuli pienelle parvekkeelle, josta näkyi meren aava ulappa ja
metsään päättyvä puisto.

Pienessä lahdessa kiikkui teräväkeulainen, siromastoinen korvetti,
jonka lipussa oli Monte-Criston vaakuna, sinisestä merestä nouseva
kultavuori, jonka huipulla oli punainen risti; tämä vaakuna olisi
saattanut yhtä hyvin merkitä Vapahtajan kärsimystä -- hän kun teki
vuoren kultaa kalliimmaksi ja pyhitti häpeällisen ristin verellään --
kuin myöskin kreivin elämän mennyttä kärsimystä ja uudelleennousemista.
Korvetin vieressä oli pieniä purjeveneitä, lähistön kalastajien
veneitä, jotka näyttivät herransa määräyksiä odottavilta nöyriltä
alamaisilta.

Minne tahansa kreivi pysähtyi, vaikkapa vain päiväksikin, siellä oli
kaikki järjestetty tavattoman mukavaksi. Elämä muuttuikin sen vuoksi
heti paikalla mieluisaksi.

Albert löysi eteishuoneestaan kaksi pyssyä ja kaikki metsästystarpeet;
alakerran muita korkeampi huone oli kokonaan varattu niille nerokkaille
laitteille, joita kalastusintoiset englantilaiset ovat keksineet, he
kun ovat kärsivällisiä ja joutilaita. Näitä laitteitaan he eivät vielä
ole saaneet Ranskan vanhoihin tapoihinsa piintyneitä kalastajia
käyttämään!

Päivä kului kaikenlaiseen urheiluun, jossa Monte-Cristo osoittautui
mestariksi. He ampuivat kymmenisen fasaania puistosta, saivat yhtä
monta lohta joesta, päivällinen tarjottiin majassa meren rannalla, ja
tee juotiin kirjastossa.

Kolmannen päivän iltana, kun Albert aivan uupuneena tästä urheilusta,
joka Monte-Cristolle näytti olevan pelkkää leikkiä, nukahti tuoliinsa
kreivin keskustellessa arkkitehtinsa kanssa suunnittelemastaan
kasvihuoneesta, kuului tieltä kiivasta ratsastusta, ja Albert kohotti
päätään. Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki suureksi harmikseen pihalla
oman kamaripalvelijansa, jota hän ei ollut tahtonut ottaa mukaansa,
ettei liiaksi rasittaisi kreiviä.

-- Florentin täällä! huudahti hän hypäten tuolistaan. -- Onko äitini
sairas?

Ja hän juoksi ovelle.

Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän
palvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön.
Käärössä oli sanomalehti ja kirje.

-- Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.

-- Herra Beauchamp, vastasi Florentin.

-- Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?

-- On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti
minulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran.
Olen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.

Albert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti
ja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa
horjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.

-- Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut
näitä säälin sanoja. -- On siis totta, että isäin pahat teot tulevat
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.

Tällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän
ravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.

-- Florentin, sanoi hän, -- onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä
pääsee Pariisiin?

-- Se on huono, pattijalkainen postikoni.

-- Miten kotona voitiin lähtiessänne?

-- Kaikki oli rauhallista. Mutta palatessani herra Beauchampin luota
näin rouvan itkevän. Hän lähetti etsimään minua saadakseen tietää,
milloin palaatte. Sanoin silloin meneväni herra Beauchampin toimesta
teitä etsimään. Ensin hän tarttui käsivarteeni aivan kuin estääkseen
minua. Mutta hetkisen mietittyään hän sanoi: "Lähtekää, Florentin, ja
pyytäkää häntä palaamaan."

-- Niin, äiti, niin, sanoi Albert, -- minä palaan, olkaa siitä varma,
ja voi silloin tuota konnaa!... Minun täytyy heti paikalla lähteä.

Hän palasi huoneeseen, jonne oli jättänyt Monte-Criston.

Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Viidessä minuutissa oli
Albertissa tapahtunut suuri muutos. Hänen äänensä oli muuttunut,
kasvoilla paloi kuumeinen hohde, silmät paloivat sinisten luomien alla,
ja hän asteli horjuen kuin humaltunut.

-- Kreivi, sanoi hän, -- kiitos vieraanvaraisuudestanne, jota olisin
kauemminkin tahtonut nauttia, mutta minun täytyy nyt palata Pariisiin.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Suuri onnettomuus. Mutta sallikaa minun lähteä, sillä nyt on
kysymyksessä paljon kalliimpi seikka kuin elämäni. Pyydän, älkää
kyselkö, antakaa minulle vain hevonen!

-- Tallini on käytettävänänne, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta tehän
kuolette väsymyksestä, jos lähdette ratsain; ottakaa vaunut, kärryt,
jotkin ajoneuvot.

-- Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne
väsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.

Albert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja
vaipui tuoliin oven viereen.

Kreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan
luona huutamassa:

-- Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!

Nämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi
häntä.

-- Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. -- Palatkaa niin pian
kuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen
hevosen?

-- Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.

Albert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.

-- Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies.
-- Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen
epätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville
sanomalehden, -- mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun
punastuvan.

Ja kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen
kylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa
sellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.

Kreivin katse viipyi syvästi säälivänä ratsastajassa. Vasta, kun tämä
oli kokonaan kadonnut näkyvistä, hän käänsi katseensa lehteen ja luki:

    Se ranskalainen upseeri, joka oli Janinan pashan Alin
    palveluksessa ja josta _Impartial_-lehti kolme viikkoa sitten
    kertoi, mies, joka luovutti Janinan linnoituksen ja lisäksi
    vielä myi hyväntekijänsäkin turkkilaisille, oli todellakin siihen
    aikaan nimeltään Fernand, niin kuin arvoisa virkaveljemme on
    maininnut. Mutta sittemmin hän on lisännyt ristimänimeensä
    aatelisnimen. Hänen nimensä on nykyään kreivi Morcerf, ja hän
    kuuluu päärien kamariin.

Tuo kaamea salaisuus, jonka Beauchamp jalomielisesti oli haudannut,
ilmestyi siis näkyviin aseellisena kummituksena. Toinen sanomalehti,
jolla oli asiasta tarkat yksityistiedot, oli heti seuraavana päivänä
Albertin lähdettyä Normandiaan julkaissut nuo muutamat rivit, jotka
olivat tehdä nuoren miehen hulluksi.



86. Tuomio


Kello kahdeksan aamulla Albert saapui aivan äkkiä Beauchampin luo.
Kamaripalvelija tiesi odottaa häntä ja vei Morcerfin herransa
huoneeseen, sillä tämä oli juuri kylvyssä.

-- No? kysyi Albert.

-- Odotin teitä, ystävä parka! vastasi Beauchamp.

-- Tässä olen. Minun ei tarvitse sanoa teille, Beauchamp, että tiedän,
ettei teidänkaltaisenne hyväsydäminen, kunnon mies ole puhunut tästä
kenellekään, ettehän, ystäväni. Kun sitä paitsi lähetitte minulle
sanan, niin onhan se parhaana todistuksena ystävyydestänne. Älkäämme
siis kuluttako aikaa turhiin puheisiin. Aavistatteko, mistäpäin tämä
isku tulee?

-- Sen sanon kohta teille parilla sanalla.

-- Mutta kertokaa ensin minulle kaikki tämän kamalan petoksen
yksityiskohdat.

Ja Beauchamp kertoi häpeän ja tuskan murtamalle ystävälleen mitä oli
tapahtunut.

Kirjoitus oli ollut kaksi päivää aikaisemmin eräässä toisessa
aamulehdessä, ja asian teki entistä vakavammaksi se, että tätä lehteä
pidettiin hallituksen äänenkannattajana. Beauchamp istui aamiaista
syömässä, kun uutinen osui hänen silmiinsä. Hän lähetti heti noutamaan
ajuria ja lopettamatta ateriaansa riensi lehden toimitukseen. Vaikka
Beauchampilla oli aivan päinvastaiset valtiolliset mielipiteet kuin
tämän lehden päätoimittajalla, olivat he henkilökohtaisia ystäviä --
niin kuin usein on laita.

Astuessaan toimitukseen Beauchamp näkee päätoimittajan hyvin
tyytyväisenä lukemassa luultavasti itse laatimaansa kirjoitusta
sokerijuurikkaiden viljelemisestä.

-- Koska lehti on kädessänne, sanoi Beauchamp, -- ei minun tarvitsekaan
selittää, miksi tänne tulen.

-- Oletteko ehkä sokeriruokojen puolustaja? kysyi hallituksen lehden
päätoimittaja.

-- En, vastasi Beauchamp, -- en tunne sitä kysymystä laisinkaan. Minä
tulen aivan toisissa asioissa.

-- Ja miksi tulette?

-- Morcerfia koskevan kirjoituksen tähden.

-- Sehän on totta. Eikö olekin merkillinen kirjoitus?

-- Niin merkillinen, että voitte joutua syytteeseen
kunnianloukkauksesta ja sekaannutte vaaralliseen riitajuttuun.

-- En lainkaan. Uutisen ohella saimme kaikki todistuskappaleet ja
tiedämme, että herra Morcerf tulee pysymään aivan siivolla. On isänmaan
edun mukaista antaa ilmi tällaiset miehet.

Beauchamp tuli aivan sanattomaksi.

-- Mutta kuka teille on antanut nämä tiedot? kysyi hän viimein, --
sillä minun lehteni, joka ensimmäisenä tästä puhui, oli pakko vaieta
todistusten puutteessa, ja onhan meillä suurempi syy kuin teillä
paljastaa herra Morcerf, koska hän on päärien kamarin jäsen ja me
kuulumme vastustuspuolueeseen.

-- Hyvä Jumala, emme me suinkaan ole nuuskineet tätä häväistysjuttua,
vaan se on meille ilmoitettu. Eilen saapui Janinasta eräs mies mukanaan
täydellinen syytösaineisto, ja kun epäröimme painattaa sitä, vastasi
hän antavansa siinä tapauksessa uutisen johonkin toiseen lehteen.
Tiedättehän, Beauchamp, mitä merkitsee huomattava uutinen. Emme
tahtoneet päästää tätä käsistämme. Nyt on isku isketty, ja se on niin
ankara, että siitä puhutaan kautta Euroopan.

Beauchamp käsitti, ettei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää, ja
poistui epätoivoissaan lähettääkseen pikalähetin Morcerfin luo.

Hän ei voinut Albertille kirjeessä ilmoittaa erästä toista seikkaa,
sillä se tapahtui lähdön jälkeen. Päärien kamarissa, jossa kaikki
tavallisesti oli hyvin rauhallista ja tasaista, vallitsi sinä päivänä
kiihtynyt mieliala. Melkein kaikki olivat saapuneet ennen määräaikaa ja
keskustelivat tästä ikävästä tapauksesta, joka varmasti kääntäisi
yleisen huomion päärien kamarin tunnetuimpaan jäseneen.

Sanomalehtikirjoitusta luettiin puoliääneen, tehtiin lisäyksiä ja
muisteltiin yksityiskohtia, jotka selittivät asiaa. Virkatoverit eivät
pitäneet kreivi Morcerfista. Hänen oli täytynyt niin kuin muidenkin
nousukkaiden pysytellä hyvin korskeana säilyttääkseen asemansa. Vanha
aatelisto nauroi hänelle, lahjakkaat karttoivat häntä, ja kunniansa
puolesta moitteettomat pysyttelivät vaistomaisesti erillään hänestä.
Näin oli kreivin asema sikäli ikävä, että hän helposti saattoi joutua
sovitusuhriksi. Kun Jumalan sormi kerran oli osoittanut hänet
syylliseksi, niin jokainen huusi: Ristiinnaulitse!

Kreivi Morcerf itse ei tiennyt vielä mistään. Hän ei tilannut
sanomalehteä, jossa tuo häpäisevä kirjoitus oli ollut, ja hän oli
kuluttanut aamupäivänsä kirjeitten kirjoittamiseen ja ostamansa hevosen
koettelemiseen.

Hän saapui siis tavalliseen aikaan päärien kamariin, pää pystyssä,
ylpeänä, korskeana, astui vaunuistaan, kulki käytävän halki ja tuli
istuntosaliin huomaamatta, miten ovenvartija epäröi päästää häntä
sisään ja miten virkaveljet tervehtivät häntä vain puolittain.

Morcerfin tullessa oli istuntoa kestänyt jo puoli tuntia. Kreivi ei
siis ollut tilanteen tasalla, vaan esiintyi aivan kuten ennenkin. Mutta
kaikkien mielestä hän vaikutti entistä ylpeämmältä, ja hänen
käyttäytymisensä tuntui hänen arvoasemaansa kadehtivien mielestä
sopimattomalta, useiden mielestä kerskailulta ja muutamien mielestä
röyhkeydeltä.

Kaikesta huomasi, että päärien kamari kiihkein mielin odotti taistelun
alkua. Kaikkien käsissä oli tuo syyttävä sanomalehti. Mutta niin kuin
tavallisesti käy, ei kukaan tahtonut ensimmäisenä ryhtyä hyökkäämään.
Lopulta eräs kunnianarvoinen pääri, Morcerfin julkinen vihamies, astui
puhujalavalle niin juhlallisesti, että kaikki huomasivat odotetun
hetken koittaneen.

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Vain Morcerf ei tietänyt, miksi nyt
tahdottiin niin tarkkaavina kuunnella puhujaa, jolle tätä kunniaa ei
tavallisesti suotu.

Puhuja lausui rauhallisesti esipuheensa, jossa hän ilmoitti aikovansa
käydä käsiksi asiaan, joka oli niin vakava, niin pyhä, niin tärkeä koko
päärien kamarille, että hän pyysi virkaveljiänsä tarkkaan häntä
kuuntelemaan.

Kuullessaan Janinan ja Fernandin nimen kreivi Morcerf kalpeni niin
kovasti, että koko seura, jonka silmät ahnaina olivat kiintyneet
häneen, vavahti.

Moraaliset haavat voi salata, mutta ne eivät koskaan mene umpeen. Aina
ne tuottavat tuskaa, aina ne ovat valmiita vuotamaan verta, kun niihin
koskee, ja ne pysyvät sydämessä verestävinä ja avoimina.

Sanomalehtikirjoituksen lukeminen lopetti hiljaisuuden, ja kuului
sorinaa, joka kuitenkin pian taukosi, kun syyttäjä näytti aloittavan
varsinaisen puheensa. Hän huomautti, kuinka suuresti hän oli arkaillut
kajota tällaiseen asiaan ja kuinka hänen tehtävänsä oli vaikea. Herra
Morcerfin ja koko eduskunnan kunnia oli kysymyksessä, puhuja sanoi
puolustavansa sitä vaatimalla, että asiasta ryhdyttäisiin heti
keskustelemaan. Lopuksi hän ehdotti, että oli asetettava
tutkintalautakunta niin pian kuin mahdollista, jotta voitaisiin
taistella panettelua vastaan, ennen kuin se oli liiaksi levinnyt.
Tutkimuksen perusteella herra Morcerf voitaisiin jälleen saattaa siihen
asemaan, joka hänellä jo kauan oli ollut yleisön edessä.

Tämä odottamaton, pelottava onnettomuus lamautti Morcerfin niin
täydellisesti, että hän saattoi vain sopertaa muutaman sanan ja luoda
harhailevia katseita virkaveljiinsä. Tällainen arkuus voi yhtä hyvin
ilmaista syyttömän hämmennystä kuin syyllisen häpeääkin, ja se herätti
myötätuntoa häntä kohtaan. Todella jalot luonteet ovat aina valmiita
olemaan myötätuntoisia, kun heidän vihollistaan kohdannut onnettomuus
on suurempi kuin heidän vihansa.

Puheenjohtaja tahtoi äänestettäväksi, pannaanko tutkimus toimeen vai
eikö. Ne, jotka äänestivät tutkimuksen puolesta, nousivat seisomaan,
toiset jäivät istumaan. Tulos oli, että tutkimus päätettiin panna
toimeen.

Kreiviltä kysyttiin, paljonko aikaa hän tarvitsee valmistautuakseen
puolustamaan itseään.

Morcerfin rohkeus oli palannut, kun hän huomasi, että kamalasta iskusta
huolimatta hän vielä eli.

-- Herrat päärit, sanoi hän, -- ajan avulla ei torjuta tällaisia
iskuja, joita salaiset vihamieheni minuun suuntaavat jäädäkseen ehkä
tekonsa tehtyään ainiaaksi varjoon. Salamaan, joka on minut hetkiseksi
sokaissut, täytyy minun vastata heti paikalla, kuin ukkonen. Miksi en
tällaisen puhdistautumisen sijasta saa vuodattaa vertani todistaakseni
virkaveljilleni, että olen heidän vertaisensa?

Nämä sanat synnyttivät kuulijoissa edullisen mielialan syytettyä
kohtaan.

-- Pyydän siis, jatkoi hän, -- että tutkimus pannaan toimeen niin pian
kuin mahdollista, ja olen valmis jättämään eduskunnalle kaikki ne
paperit, jotka voivat tässä tutkimuksessa tulla kysymykseen.

-- Minä päivänä arvelette voivanne olla valmis? kysyi puheenjohtaja.

-- Olen tästä päivästä alkaen eduskunnan käytettävänä, vastasi kreivi.

Puheenjohtaja soitti kelloa.

-- Hyväksyykö eduskunta, että tutkimus aloitetaan vielä tänä päivänä?
kysyi hän.

-- Hyväksyy! kuului vastaukseksi.

Valittiin kaksitoistamiehinen lautakunta tutkimaan Morcerfin asiaa.
Lautakunnan ensimmäinen istunto alkaisi kello kahdeksan samana iltana
eduskunnan kansliassa. Jos useampia istuntoja tarvittaisiin,
pidettäisiin ne samaan aikaan ja samassa paikassa.

Kun tämä päätös oli tehty, pyysi Morcerf lupaa saada poistua. Hän
tahtoi mennä järjestämään niitä todistuskappaleita, jotka hän jo aikoja
sitten oli koonnut puolustautuakseen tätä myrskyä vastaan. Viekas ja
kukistamaton kun oli, oli hän aavistanut, että se kerran tulisi.

Beauchamp kertoi tämän kaiken Albertille, mutta paljon eloisammin kuin
me, koska me olemme jo niin etäällä noista tapahtumista.

Kuunnellessaan Albert vapisi vuoroin toivosta, vuoroin suuttumuksesta,
vuoroin häpeästä, sillä Beauchampin kertomuksista hän tiesi isänsä
syylliseksi eikä inttänyt, miten hän olisi voinut todistaa
syyttömyytensä. Päästyään näin pitkälle kertomuksessaan Beauchamp
vaikeni.

-- Entä sitten? kysyi Albert.

-- Sittenkö? kysyi Beauchamp.

-- Niin.

-- Ystäväni, kysymyksenne saattaa minut kamalan vaikeaan asemaan.
Tahdotteko siis tietää jatkon?

-- Tahdon aivan ehdottomasti, ystäväni, ja mieluummin kuulen sen teidän
suustanne kuin muiden.

-- No niin, kootkaa siis koko rohkeutenne, Albert, sillä ette ole sitä
koskaan välttämättömämmin tarvinnut.

Albert pyyhkäisi kädellään otsaansa aivan kuin tunnustellakseen omaa
voimaansa, niin kuin mies käydessään puolustamaan henkeänsä tarkastaa
panssariaan ja taivuttelee miekkaansa.

Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, sillä hän piti suonissaan polttavaa
kuumetta tarmona.

-- Jatkakaa! sanoi hän.

-- Ilta tuli, jatkoi Beauchamp. -- Koko Pariisi odotti tutkimuksen
tulosta. Monet väittivät, että isänne ei tarvinnut tehdä muuta kuin
astua esiin, ja koko syytös raukeaisi. Toiset taas väittivät, että
kreivi ei tulekaan lautakunnan istuntoon; jotkut vakuuttivat nähneensä
hänen lähteneen Brysseliin, ja toiset menivät jo kysymään
poliisilaitokselta, oliko kreivi ottanut passin, niin kuin kerrottiin.

Tunnustan suoraan, että panin kaikki voimani liikkeelle päästäkseni
salaa parvekkeelle erään nuoren pääriystäväni avulla, joka kuului
tutkimuslautakuntaan. Hän tuli minua noutamaan ennen kello seitsemää,
uskoi minut erään ovenvartijan huostaan, ja ennen kuin kukaan oli
saapunutkaan, pääsin erääseen aitioon. Edessäni oli pylväs ja pimeys
peitti minut aivan kokonaan; saatoin siis toivoa, että näkisin ja
kuulisin kaiken, mitä tapahtuisi. Kello kahdeksalta olivat kaikki
koolla.

Herra Morcerf saapui juuri, kun kahdeksanlyönnin viimeinen helähdys
kuului. Hänen kädessään oli papereita, ja hän näytti tyyneltä. Vastoin
tavallisuutta hän oli nyt käytökseltään vaatimaton, hänen pukunsa oli
yksinkertainen ja jäykkä ja takki oli napitettu ylhäältä alas asti kuin
vanhoilla sotilailla.

Hänen läsnäolonsa teki edullisen vaikutuksen. Lautakunta ei ollut
lainkaan vihamielinen, ja useat sen jäsenistä tulivat tervehtimään
kreiviä.

Albertin sydäntä vihloi, kun hän kuuli kaikki nämä yksityiskohdat, ja
kuitenkin hän tunsi kesken tuskaansa jonkinmoista kiitollisuutta, hän
olisi tahtonut syleillä noita miehiä, jotka sillä tavoin olivat
osoittaneet kunnioitustaan hänen isäänsä kohtaan, kun tämän kunnia oli
joutunut vaaraan.

-- Sitten saapui vahtimestari ja antoi kirjeen puheenjohtajalle.

"Teillä on puheenvuoro, herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja avaten
kirjeen.

Kreivi aloitti puolustuspuheensa, ja minä vakuutan teille, jatkoi
Beauchamp, -- että se oli verraton ja tavattoman taitavasti laadittu.
Hän näytti papereita, joiden mukaan Janinan visiiri oli viimeiseen asti
kunnioittanut häntä luottamuksellaan, koska oli lähettänyt hänet
neuvottelemaan hallitsijan kanssa pelastuksestaan. Hän näytti sormusta,
vallanmerkkiä, jolla Ali-pasha tavallisesti sulki kirjeensä ja jonka
hän oli antanut Morcerfille, että tämä voisi tulla hänen luokseen minä
vuorokauden hetkenä tahansa, vaikkapa haaremiinkin. Pahaksi onneksi,
jatkoi Morcerf, eivät neuvottelut vieneet odotettuun tulokseen, ja
hänen palatessaan herransa luo tämä olikin jo kuollut. Mutta
kuollessaan, sanoi kreivi, hän osoitti niin suurta luottamusta minua
kohtaan, että uskoi huostaani vaimonsa ja tyttärensä.

Albert vavahti nämä sanat kuullessaan, sillä Beauchampin kuvaus johti
hänen mieleensä Haydéen elämäntarinan, ja hän muisti, mitä nuori
kreikkalaistyttö oli kertonut tästä matkasta sulttaanin luo ja
sormuksesta sekä miten hänet oli myyty ja viety orjuuteen.

-- Minkä vaikutuksen teki kreivin puhe? kysyi Albert sitten peloissaan.

-- Se teki minuun syvän vaikutuksen, sen myönnän, ja myöskin
lautakuntaan, sanoi Beauchamp. -- Puheenjohtaja vilkaisi hänelle
tuotuun kirjeeseen, heräsi tarkkaavaiseksi, luki sen, luki uudelleen ja
loi terävän katseen Morcerfiin.

"Herra kreivi", sanoi hän, "sanoittehan, että Janinan visiiri uskoi
huostaanne vaimonsa ja tyttärensä?"

"Sanoin", vastasi Morcerf, "mutta siinä samoin kuin kaikessa muussakin
vainosi minua huono onni. Palatessani olivat Vasiliki ja hänen
tyttärensä Haydée kadonneet."

"Tunsitteko heidät?"

"Kun oli läheisissä tekemisissä pashan kanssa ja kun hän ehdottomasti
luotti minuun, jouduin useinkin näkemään heidät."

"Onko teillä mitään aavistusta heidän myöhemmästä elämästään?"

"On kyllä. Kuulin heidän menehtyneen suruun ja ehkä puutteeseenkin. En
ollut rikas, henkeni oli alituisessa vaarassa, suureksi surukseni en
voinut ryhtyä heitä etsimään."

Puheenjohtaja rypisti hiukan silmäkulmiaan.

"Hyvät herrat" sanoi hän, "olette kuulleet ja seuranneet herra kreivin
selitystä. Voitteko, herra kreivi, hankkia kertomuksenne tueksi mitään
todistajia?"

"En, ikävä kyllä", vastasi kreivi. "Kaikki ne, jotka olivat visiirin
lähistössä tai tunsivat minut, ovat joko kuolleet tai joutuneet
tietymättömiin. Kaikista niistä ranskalaisista, jotka ottivat osaa
tähän kamalaan sotaan, olen vain minä enää elossa. Minulla ei ole muuta
kuin Ali-Tebelinin kirjeet, ja ne näytin teille, minulla ei ole muuta
kuin hänen valtansa merkki, sormuksensa, tässä. Mutta paras todistus,
minkä voin antaa, on se, että tämän nimettömän hyökkäyksen jälkeen ei
ole ilmaantunut ketään todistajaa, joka voisi kiistää kunniasanani ja
nuhteettoman elämäni."

Kuului suosionosoituksen mutinaa. Ellei tänä hetkenä olisi ilmaantunut
mitään muuta, Albert, olisi isänne voittanut.

Jäljellä oli enää vain äänestys, kun puheenjohtaja sanoi:

"Hyvät herrat ja herra kreivi, ette varmaankaan vastusta erään
todistajan kuulemista. Hän väittää voivansa ilmoittaa tärkeitä asioita
ja on vapaaehtoisesti tarjoutunut. Voimme olla varmoja siitä, että hän
-- päätellen herra kreivin sanoista -- todistaa hänen syyttömyytensä.
Tässä on kirje, jonka äsken sain. Päätättekö, että luen sen vai
jätämmekö sen vaille huomiota?"

Herra Morcerf kalpeni ja kouraisi kädellään edessään olevia papereita,
jotka ratisivat hänen sormiensa välissä.

Lautakunta päätti, että kirje oli luettava. Kreivi näytti miettivältä,
eikä hänellä ollut mitään mielipidettä ilmaistavana.

Puheenjohtaja luki siis seuraavan kirjeen:

    Herra puheenjohtaja.

    Voin ilmoittaa hyvin tärkeitä asioita sille tutkintalautakunnalle,
    jonka toimeksi on annettu ottaa selkoa kenraaliluutnantti, kreivi
    Morcerfin toiminnasta Epeiroksessa ja Makedoniassa.

Puheenjohtaja vaikeni hetkiseksi.

Kreivi Morcerf kalpeni. Puheenjohtaja kysyi katseellaan läsnä olevien
mielipidettä.

"Jatkakaa!" huudettiin joka taholta.

Puheenjohtaja jatkoi:

    Olin siellä, missä Ali-pasha kuoli, näin hänen viimeiset hetkensä,
    tiedän, minne Vasiliki ja Haydée joutuivat. Olen tutkijalautakunnan
    käytettävänä, jopa vaadinkin kunniaa saada tulla todistamaan. Olen
    sinä hetkenä, jolloin tämä kirje teille ojennetaan, eduskunnan
    eteisessä.

"Entä kuka on tuo todistaja, tai pikemmin sanoen vihollinen?" kysyi
kreivi ääni väristen.

"Sen saamme kohta tietää", vastasi puheenjohtaja. "Onko lautakunta sitä
mieltä, että todistajaa on kuulusteltava?"

"On, on", vastasivat kaikki yht'aikaa.

Kutsuttiin vahtimestari sisään.

"Vahtimestari", kysyi puheenjohtaja, "onko eteisessä ketään
odottamassa?"

"On, herra puheenjohtaja."

"Kuka hän on?"

"Eräs nainen palvelijan saattamana."

Kaikki katsoivat toisiinsa.

"Pyytäkää tuota naista astumaan sisään", sanoi puheenjohtaja.

Kului viisi minuuttia, ja vahtimestari saapui uudelleen. Kaikkien
silmät olivat kääntyneet oveen päin, ja minä, sanoi Beauchamp, -- olin
saman odotuksen ja levottomuuden vallassa kuin muutkin.

Vahtimestarin jäljestä astui nainen, joka oli kokonaan verhoutunut
tiheään huntuun. Hunnun läpi häämöttävistä muodoista ja hajuvesien
tuoksusta voi päättää, että hän oli nuori ja ylhäinen nainen, mutta ei
mitään muuta.

Puheenjohtaja pyysi silloin naista ottamaan huntunsa pois, ja silloin
näimme, että hän oli kreikkalaispukuinen, tavattoman kaunis nuori
nainen.

-- Se oli hän! sanoi Albert.

-- Kuka hän?

-- Haydée.

-- Kuka sen teille on sanonut?

-- Minä arvaan. Mutta jatkakaa, Beauchamp. Näettehän, että olen tyyni
ja kestän kaiken. Ja loppu on kuitenkin aivan lähellä.

-- Herra Morcerf, jatkoi Beauchamp, -- katsoi tähän naiseen
uteliaisuudensekaisella kauhulla. Hänen elämänsä tai kuolemansa riippui
tuon kauniin naisen sanoista. Muiden mielestä seikkailu oli niin
omituinen ja jännittävä, että herra Morcerfin langettaminen tai
vapauttaminen muuttui aivan sivuasiaksi.

Puheenjohtaja viittasi nuorta naista istumaan, mutta tämä ilmaisi
päännyökkäyksellä haluavansa jäädä seisomaan. Kreivi oli vaipunut
nojatuoliinsa, ja huomasi selvästi, että hänen jalkansa eivät
kannattaneet.

"Madame", sanoi puheenjohtaja, "olette kirjoittanut lautakunnalle
luvaten antaa tietoja Janinaa koskevassa asiassa ja olette ilmoittanut
nähneenne omin silmin kaiken."

"Niin olen", vastasi tuntematon hurmaavan surumielisesti, ja hänen
äänessään oli itämaisille kansoille ominainen sointuvuus.

"Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, että silloin teidän täytyi olla
hyvin nuori."

"Olin nelivuotias, mutta kun nämä tapaukset merkitsivät minulle
äärettömän paljon, ei vähäisinkään yksityiskohta ole muististani
haihtunut eikä mikään seikka mielestäni unohtunut."

"Mutta kuka olette, koska nämä tapaukset merkitsevät teille niin
paljon?"

"Olihan silloin kysymyksessä isäni henki", vastasi nuori tyttö, "ja
minun nimeni on Haydée. Olen Janinan pashan Ali-Tebelinin ja hänen
vaimonsa Vasilikin tytär."

Vaatimattomuuden ja samalla ylpeyden puna, joka nousi nuoren naisen
poskille, hänen leimuava katseensa ja olemuksensa majesteetillisuus
teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.

Mitä kreiviin tulee, ei hän olisi ollut sen masentuneempi, vaikka
salama olisi avannut kuilun hänen eteensä.

"Madame", sanoi puheenjohtaja kunnioittavasti kumarrettuaan, "sallikaa
minun tehdä teille yksi ainoa kysymys, joka ei millään tavoin osoita
minun epäilevän sanojanne. Voitteko todistaa sen, mitä olette sanonut?"

"Voin kyllä", sanoi Haydée, ottaen harsonsa alta tuoksuvasta
sahviaanista tehdyn pussin, "sillä tässä on syntymätodistukseni, jonka
ovat allekirjoittaneet isäni ja hänen ylhäisimmät sotilaansa.
Syntymätodistukseni ohella on tässä kastetodistukseni, sillä isäni
antoi kasvattaa minut äitini uskonnon mukaan, ja tämän paperin alle
ovat Makedonian ja Epeiroksen primakset painaneet sinettinsä. Ja tässä
on ehkä kaikkein tärkein paperi, kauppakirja, josta käy ilmi, että
äitini ja minut myytiin armenialaiselle El-Kobbirille ja että meidät
myi ranskalainen upseeri, joka tehdessään häpeällisen sitoumuksensa
Portin kanssa oli pidättänyt itselleen oikeuden saada pitää saaliinaan
hyväntekijänsä puolison ja tyttären. Hän myi meidät tuhannesta
kukkarosta, siis noin neljästäsadastatuhannesta frangista."

Kreivi Morcerfin kasvot tulivat vihertävän kalpeiksi ja silmät
veristyivät hänen kuullessaan tämän kamalan syytöksen, jonka
läsnäolijat ottivat vastaan kuolemanhiljaisina.

Haydée, joka kylmässä tyyneydessään oli uhkaavampi kuin jos olisi
raivonnut, ojensi puheenjohtajalle arabiankielellä kirjoitetun
kauppakirjan.

Koska oli otaksuttu, että jokin asiapaperi saattoi olla arabian-,
uuskreikan- tai turkinkielinen, oli eduskunnan tulkki saapuvilla. Hänet
kutsuttiin sisään. Eräs pääri, joka oli tutustunut arabiankieleen
Egyptin sodan aikana, seurasi kirjoitusta tulkin lukiessa ääneen:

    Minä, El-Kobbir, orjakauppias, Hänen Majesteettinsa Sulttaanin
    haaremihankkija, tunnustan täten vastaanottaneeni sulttaanille
    annettavaksi ranskalaiselta kreivi Monte-Cristolta
    kahdentuhannen kukkaron arvoiseksi arvioidun smaragdin maksuksi
    yksitoistavuotiaasta kristitystä orjattaresta, jonka nimi on
    Haydée ja joka tunnetusti on Janinan pasha vainajan Ali-Tebelinin
    ja hänen lempivaimonsa Vasilikin tytär; hänet ja äitinsä, joka
    kuoli Konstantinopoliin tultuaan, myi minulle seitsemän vuotta
    sitten visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa ollut ranskalainen
    kapteeni Fernand Mondego.

    Edellä mainitun kaupan olen tehnyt Hänen Korkeutensa Sulttaanin
    nimessä ja valtuudella kahdentuhannen kukkaron hintaa vastaan.

    Tehty Konstantinopolissa, Hänen Korkeutensa Sulttaanin valtuudella
    vuonna 1247 hedshran jälkeen.

    Allekirjoittanut: _El-Kobbir_.

    Jotta tämä kauppakirja saisi laillisen arvon, voiman ja takuun,
    on myyjä sitoutunut painattamaan sen alle valtakunnan sinetin.

Kauppiaan sinetin vieressä oli todellakin sulttaanin sinetti.

Tämän lukemisen ja sinetin näkemisen jälkeen syntyi kamala hiljaisuus.
Kreivissä ei ollut eloa muualla kuin katseessa, ja tämä oli aivan kuin
vastoin hänen tahtoaan verestävänä ja kiiluvana suuntautunut Haydéehen.

"Madame", sanoi puheenjohtaja, "emmekö voi kuulustella kreivi
Monte-Cristoa, joka tällä hetkellä luullakseni on Pariisissa?"

"Kreivi Monte-Cristo, minun toinen isäni, lähti Normandiaan kolme
päivää sitten", sanoi Haydée.

"Kuka siis on neuvonut teitä menettelemään tällä tavoin, mistä teitä
kiitämme ja minkä varsin hyvin ymmärrämme, kun tiedämme syntyperänne ja
karsimanne tuskat?" kysyi puheenjohtaja.

"Minun toimintaani määrää kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja oma
tuskani", sanoi Haydée. "Jumala antakoon minulle anteeksi, että olen
aina ajatellut kostoa, vaikka olenkin kristitty. Kun tultuani Ranskaan
sain tietää tuon konnan asuvan Pariisissa, olen koko ajan pitänyt
korvani auki. Elän erilläni muista suojelijani talossa, rakastan
yksinäisyyttä ja mietiskelyä. Mutta kreivi Monte-Cristo pitää minusta
isällistä huolta, eikä mikään seuraelämän tapaus ole minulle outo,
vaikkakin kuulen siitä vain kaukaisen huminan. Luen kaikkia
sanomalehtiä, saan kaikki kuvateokset ja uudet nuotit; ja seuratessani
näin toisten elämää tulin huomanneeksi, mitä oli tapahtunut päärien
kamarissa aamupäivällä, ja tiesin, mitä tapahtuisi illalla... Silloin
kirjoitin."

"Siis kreivi Monte-Cristo ei mitenkään ole tämän tekonne takana?"

"Hän ei tiedä siitä mitään, ja pelkäänpä hänen pahastuvan saatuaan
tästä kuulla. Mutta päivä, jona saan tilaisuuden kostaa isäni puolesta,
on minulle kaunis päivä", sanoi nuori tyttö luoden taivaaseen loistavat
silmänsä.

Koko tänä aikana ei kreivi ollut virkkanut sanaakaan. Hänen
virkaveljensä katsoivat häneen ehkä säälivästi nähdessään loistavan
elämänuran menevän säpäleiksi naisen henkäisystä. Hänen kasvonsa
synkistyivät synkistymistään.

"Herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "tunnustatteko tämän naisen
Janinan pashan Ali-Tebelinin tyttäreksi?"

"En", sanoi Morcerf kooten viimeisetkin voimansa, "tämä on vihollisteni
keksimä juoni."

Haydée oli katsonut oveen päin aivan kuin odottaen, että joku tulisi
sieltä.

Kun hän nyt kääntyi ja huomasi kreivin hän kiljaisi ja sanoi:

"Vai et tunne minua, mutta minä tunnen sinut! Olet Fernand Mondego,
ranskalainen upseeri, joka oli neuvomassa jalon isäni sotilaita. Sinä
luovutit Janinan linnoituksen, sinä, joka lähetettiin Konstantinopoliin
keskustelemaan sulttaanin kanssa hyväntekijäsi elämästä ja kuolemasta,
toit väärän firmaanin, jossa annettiin täydellinen armo, ja tällä
väärällä firmaanilla sait pashalta sormuksen ja sait Selimin,
tulenhaltijan, tottelemaan, sinä lävistit tikarilla Selimin, sinä myit
meidät, äitini ja minut orjakauppias El-Kobbirille! Murhaaja, murhaaja,
murhaaja, sinun otsallasi on vieläkin valtiaasi verta, katsokaa
kaikki!"

Nämä sanat lausuttiin niin suurella totuuden hehkulla, että kaikkien
katseet ehdottomasti suuntautuivat kreivin otsaan, ja hän itsekin
pyyhkäisi sitä kädellään, aivan kuin olisi tuntenut sen kosteaksi Alin
verestä.

"Te siis tunnette herra Morcerfin Fernand Mondegoksi?"

"Tottahan minä hänet tunnen!" huudahti Haydée. "Oi äitini! Sinä sanoit
minulle: 'Olit vapaa, sinulla oli isä, jota rakastit, sinä olit
säädetty tulemaan melkein kuningattareksi! Katso tarkkaan tuota miestä,
hän teki sinusta orjan, pisti isäsi pään keihään kärkeen, myi meidät,
petti meidät! Katso tarkkaan hänen oikeaa kättään, jossa on leveä arpi.
Jos unohdatkin hänen kasvonsa, niin muistat aina tuon käden, johon on
laskettu orjakauppias El-Kobbirin kultarahat yksitellen!' Tietysti minä
hänet tunnen! Sanokoon hän kerta vielä, ettei hän minua tunne."

Jokainen sana iski kuin vasara Morcerfiin ja kukisti hänen tarmonsa
pala palalta; hän piilotti kätensä, jossa todellakin oli iso arpi, ja
vaipui synkän epätoivon vallassa tuoliinsa.

Tämä kohtaus sai läsnäolijoiden mielet kuohuksiin, niin kuin
pohjoistuuli saa puun lehdet lentämään.

"Kreivi Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "älkää lannistuko vaan
vastatkaa. Oikeus on yläpuolella kaikkien ja kohtelee kaikkia
tasapuolisesti; se ei salli vastustajienne teitä sortaa, vaan antaa
teille keinot puolustautuaksenne. Tahdotteko, että ryhdytään uusiin
tutkimuksiin? Tahdotteko, että määrään kaksi jäsentä matkustamaan
Janinaan? Puhukaa!"

Morcerf ei vastannut.

Silloin kaikki lautakunnan jäsenet katsoivat kauhuissaan toisiinsa. He
tiesivät, että kreivi oli luonteeltaan voimakas ja väkivaltainen. Tämän
miehen vastustuskyvyn saattoi riistää vain pelottavan voimakkaalla
iskulla. He odottivat, että tätä unenkaltaista hiljaisuutta seuraisi
herääminen kuin salaman isku.

"Mihin päätökseen tulette?" kysyi puheenjohtaja.

"En mihinkään", sanoi kreivi käheällä äänellä ja nousi.

"Ali-Tebelinin tytär on siis puhunut totta? Hän on siis pelottava
todistaja, jonka väitteisiin ei syyllinen uskalla vastata kieltävästi?
Olette siis todellakin tehnyt kaiken, mistä hän teitä syyttää?"

Kreivi loi ympärilleen epätoivoisen katseen, joka olisi voinut saada
tiikeritkin heltymään, mutta ei voinut järkyttää tuomareita. Sitten hän
nosti katseensa kupukattoa kohden, mutta loi sen taas maahan kai
peläten, että katto voisi aueta ja paljastaa näkyviin toisen
tuomioistuimen, taivaan, ja toisen tuomarin, Jumalan.

Sitten hän repäisi takkinsa auki, sillä hän tunsi tukehtuvansa, ja
syöksyi ulos salista kuin mielipuoli. Hetkisen kaikuivat vielä hänen
askelensa holvikaton alla, sitten kuului vaununpyörien jyrinä, kun ne
vierivät rakennuksen porttiholvista.

"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, kun taas oli hiljaista, "onko
kreivi Morcerf tehnyt petoksen, rikkonut sanansa ja käyttäytynyt
kunnottomasti?"

"On", vastasivat kaikki tutkimuslautakunnan jäsenet yhteen ääneen.

Haydée oli jäänyt paikalleen istunnon loppuun asti. Hän kuuli kreivin
tuomion, eikä pieninkään piirre hänen kasvoillaan ilmaissut iloa eikä
sääliä.

Sitten hän laski hunnun kasvoilleen, kumarsi majesteetillisesti
puheenjohtajalle ja astui pois niin ylväästi kuin Vergilius väittää
jumalattarien astuvan.



87. Taisteluhaaste


-- Käytin hyväkseni hiljaisuutta sekä salissa vallitsevaa hämärää
ja poistuin, jatkoi Beauchamp. -- Ovella odotti minua vahtimestari,
joka oli minut sisäänkin vienyt. Hän kuljetti minut monen käytävän
kautta pienelle ovelle, josta tulin Vaugirard-kadulle. Poistuin mieli
samalla murtuneena ja ihastuneena -- suokaa anteeksi, että sanon sen
suoraan --, murtuneena teidän tähtenne, mutta ihastuneena isänsä
puolesta kostavan nuoren tytön aateluudesta. Olen sitä mieltä, että
tulkoon tämä paljastus miltä taholta tahansa, vaikkapa vihamies olisi
sen saanut aikaan, niin hän on vain kohtalon välikappale.

Albert peitti silmänsä molemmilla käsillään. Sitten hän kohotti
häpeästä punaiset ja kyynelten kostuttamat kasvonsa ja tarttuen
Beauchampin käsivarteen sanoi:

-- Ystäväni, elämäni on mennyttä. Mutta minulla on nyt muutakin
tehtävää kuin sanoa, että tämä on kohtalon isku; tahdon etsiä käsiini
miehen, joka tällä tavalla minua vainoo. Saatuani tietää, kuka hän on,
surmaan hänet tai hän minut. Olen varma siitä, että tässä työssä minua
auttaa ystävyytenne, ellei halveksiminen ole sitä kokonaan sydämessänne
surmannut.

-- Halveksiminenko, ystäväni? Millä tavoin te olisitte osallinen tähän
onnettomuuteen? Jumalan kiitos emme elä enää siinä ajassa, jossa
järjettömät ennakkoluulot tekivät pojat edesvastuullisiksi isiensä
teoista. Aloittakaa elämänne alusta, Albert, sehän on ollut vasta
lyhyt, mutta ei vielä koskaan ole kauniin päivän nousu ollut kirkkaampi
kuin teidän. Olette nuori, rikas, jättäkää Ranska. Kaikki unohtuu pian
tässä suuressa Babylonissa, jossa elämä on kiihkeää ja maku vaihtuu.
Kolmen neljän vuoden päästä palaatte tänne mentyänne naimisiin jonkun
venäläisen ruhtinattaren kanssa, eikä kukaan enää muistele sitä, mikä
tapahtui eilen, saatikka sitä, mikä tapahtui kuusitoista vuotta sitten.

-- Kiitos, rakas Beauchamp, suuresta ystävällisyydestä, joka on tämän
ehdotuksenne takana, mutta en voi menetellä niin. Ymmärrättehän, että
koska olen tässä asiassa osallinen, en voi nähdä sitä samalla tapaa
kuin te. Se, mikä teidän mielestänne on taivaan kostoa, on minun
mielestäni alkuisin paljon likaisemmasta lähteestä. Sallimus tuntuu
tässä asiassa hyvin vieraalta, sen tunnustan suoraan, ja taivaallisen
palkitsijan ja rankaisijan asemesta saankin varmaan käsiini näkyväisen
olennon, jolle kostan kaiken, niin, kaiken, mitä olen jo kuukauden ajan
saanut kärsiä, sen vannon! Sanon vielä kerran, että nyt haluan palata
todelliseen elämään. Jos vielä olette ystäväni, niin auttakaa minua
pääsemään selville siitä, kuka tämän kaiken on aiheuttanut.

-- Olkoon siis niin, sanoi Beauchamp. -- Jos välttämättä tahdotte
laskeutua maan päälle, niin teen minäkin sen, jos tahdotte etsiä
vihamiestä, niin seuraan teitä. Ja minä löydän hänet, sillä tämä koskee
melkein yhtä läheisesti minun kunniaani kuin teidänkin.

-- Ymmärrättehän, Beauchamp, että meidän pitää ryhtyä tutkimuksiin heti
paikalla, viivyttelemättä. Jokainen viivytyksen hetki on minulle
ikuisuus. Ilmiantajaa ei vielä ole rangaistu, hän siis voi toivoa
pääsevänsä vapaaksi kaikesta. Ja kautta kunniani, siinä hän erehtyy!

-- Kuulkaahan sanojani, Morcerf.

-- Huomaan, että tiedätte jotakin. Sanokaa, ja annatte minulle elämän
uudelleen.

-- En voi sanoa olevani oikeilla jäljillä, mutta ainakin tämä on
valonsäde pimeydessä. Seuraamalla tätä valoa ehkä pääsemme perille.

-- Sanokaa, näettehän, että menehdyn kärsimättömyydestä.

-- No niin, tahdon kertoa teille erään seikan, josta en tahtonut puhua
Janinasta palatessani.

-- Puhukaa.

-- Tapaus on seuraava. Olin tietysti tiedustelemassa kaupungin
suurimmalta pankkiirilta asiaa. Heti kun olin maininnut asiani, mutta
en ollut vielä ennättänyt lausua nimeännekään, hän jo sanoi: "Arvaan
kyllä, miksi tulette tänne." -- "Kuinka niin?" -- "Koska minulta
kyseltiin samaa tuskin kaksi viikkoa sitten." -- "Kuka kyseli?" --
"Eräs pariisilainen pankkiiri, jonka kanssa olen asioissa." -- "Minkä
niminen?" -- "Herra Danglars."

-- Hän! huudahti Albert. -- Hän on todellakin jo pitkän aikaa vainonnut
isääni, jota hän sekä vihaa että kadehtii. Tuo muka kansanvaltainen
mies ei voi antaa kreivi Morcerfille anteeksi sitä, että tämä on pääri.
Entä sitten tuo kihlauksen purkaminen ilman mitään syytä! Hän se on
ollut.

-- Tutkikaa, Albert, mutta älkää hätäilkö, tutkikaa, sanon minä, ja jos
asia on tosi...

-- Jos asia on tosi, niin hän saa kalliisti maksaa kaikki
kärsimykseni.

-- Muistakaa, Morcerf, hän on jo vanhanpuoleinen mies.

-- Välitän yhtä vähän hänen iästään kuin hän on välittänyt sukuni
kunniasta. Jos hän tahtoi kostaa isälleni, niin miksi hän ei iskenyt
suoraan? Hän pelkäsi astua silmätysten toisen miehen eteen!

-- Albert, en arvostele teitä millään tavoin, tahdon vain hillitä
teitä. Albert, menetelkää viisaasti.

-- Olkaa huoleti, te saatte tulla mukanani. Tällaisia juhlallisia
asioita on käsiteltävä todistajan läsnä ollessa. Jos herra Danglars on
syyllinen, niin joko hän tai minä olemme ennen tämän päivän loppua
lakanneet elämästä. Tahdon valmistaa komeat hautajaiset kunnialleni.

-- Jos kerran olette asian päättänyt, on päätös heti pantava
täytäntöön. Tahdotte tavata Danglars'in, lähtekäämme heti.

He lähettivät noutamaan ajuria. Tullessaan pankkiirin talon edustalle
he näkivät Andrea Cavalcantin vaunujen ja palvelijan odottelevan
herraansa.

-- Tämähän sattuu oivallisesti, sanoi Albert synkkänä. -- Ellei herra
Danglars tahdo taistella kanssani, niin surmaan hänen vävynsä.
Cavalcanti kai ainakin ryhtyy kaksintaisteluun.

Kun pankkiirille ilmoitettiin, että Albert de Morcerf tahtoi häntä
tavata, hän -- tietäen mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut --
kieltäytyi ottamasta vastaan. Mutta kielto tuli liian myöhään, sillä
Albert oli kulkenut palvelijan kintereillä, kuuli pankkiirin
vastauksen, avasi väkivalloin oven ja astui huoneeseen.

-- Hyvä herra, sanoi Danglars, -- enkö enää ole herra talossani, enkö
saa ottaa tai olla ottamatta vastaan vieraita oman mieleni mukaan?
Menette totisesti liian pitkälle.

-- En, vastasi Albert kylmästi. -- Tämä on sellainen tapaus, jossa
tietyt henkilöt on otettava vastaan, ellei tahdo esiintyä pelkurina.

-- Mitä minusta tahdotte?

-- Minä tahdon, sanoi Albert lähestyen ja ollen muka huomaamatta
Cavalcantia, joka nojautui lieden reunaan, -- tahdon määrätä
kohtaamispaikan jossakin syrjäisessä kolkassa, jossa kukaan ei meitä
kymmenen minuutin aikana häiritse, en muuta. Sinne tulleista kahdesta
jää toinen paikalle.

Danglars kalpeni, Cavalcanti liikahti. Albert kääntyi nuoren miehen
puoleen sanoen:

-- Tulkaa te, herra kreivi, jos mielenne tekee, teillä on siihen
oikeus, sillä kuuluttehan melkein perheeseen, ja minä suostun
tällaisiin kohtauksiin jokaisen kanssa, jonka mieli tekee.

Cavalcanti katsoi kummastuneena Danglars'iin, joka ponnistaen voimansa
nousi ja lähestyi nuoria miehiä. Albertin hyökkäys Andreaa vastaan
saattoi asian toiselle tolalle, ja Danglars toivoi, että Albertin
käynnillä olikin toinen syy kuin mitä hän oli olettanut.

-- Jos tulette tänne etsimään riitaa tämän herran kanssa siksi, että
olen antanut hänelle etusijan teidän rinnallanne, sanoi hän Albertille,
-- niin sanon jo edeltä käsin, että nostan tästä oikeudenkäynnin.

-- Erehdytte, sanoi Albert alakuloisesti hymyillen, -- en puhu
vähääkään avioliitosta enkä kääntynyt herra Cavalcantin puoleen minkään
muun vuoksi kuin siksi, että hän näytti haluavan sekaantua
keskusteluumme. Sitä paitsi olette oikeassa, etsin tänään riitaa
kaikkien kanssa. Mutta olkaa rauhassa, herra Danglars, etusija kuuluu
teille.

-- Hyvä herra, sanoi Danglars suuttumuksesta ja pelosta kalveten, --
huomautan teille, että jos tielleni osuu vihainen koira, niin
tapan sen, enkä tee siinä väärin, teen päinvastoin palveluksen
yhteiskunnalle. Jos olette raivoissanne ja aiotte purra minua, ilmoitan
jo edeltäpäin, että tapan teidät säälimättä. Onko minun syyni, jos
isänne on häpäissyt nimensä?

-- On, raukka, huusi Morcerf, -- se on sinun syysi!

-- Minunko syyni, sanoi Danglars. -- Olettehan hullu! Tunnenko minä
Kreikan historiaa? Olenko siinä maassa matkustellut? Minäkö olen
kehottanut isäänne myymään Janinan linnoituksen, pettämään...

-- Vaiti! sanoi Albert käheällä äänellä. -- Te ette ole tätä tekoa ja
tätä onnettomuutta saanut aikaan, mutta te olette tekopyhänä tuonut sen
ilmi.

-- Minäkö?

-- Niin, te! Mistä muualta ilmianto olisi voinut tulla?

-- Ettekö ole nähnyt sanomalehtiä: Janinasta!

-- Kuka on kirjoittanut Janinaan?

-- Janinaanko?

-- Niin. Kuka on kirjoittanut saadakseen tietoja isästäni?

-- Minun mielestäni kuka tahansa voi kirjoittaa Janinaan.

-- Mutta yksi ainoa on sen tehnyt.

-- Yksikö ainoa?

-- Niin, te.

-- Kirjoitin kyllä. Kun kerran aikoo antaa tyttärensä nuorelle miehelle
vaimoksi, voi ottaa selkoa tuon nuoren miehen sukulaisista. Se ei ole
ainoastaan oikeuteni vaan velvollisuutenikin.

-- Kirjoititte, sanoi Albert, -- ja tiesitte jo edeltäpäin, minkä
vastauksen saisitte.

-- Minäkö? En tietänyt, huudahti Danglars, ja hänen esiintymisensä
varmuus ei johtunut niin paljon pelosta kuin säälistä, sillä kaikesta
huolimatta hän sääli tuota nuorta miestä. -- Minussa ei olisi koskaan
herännyt ajatusta kirjoittaa Janinaan. Enhän tuntenutkaan Janinan
oloja.

-- Joku toinen siis yllytti teidät kirjoittamaan?

-- Niin.

-- Kuka hän oli...? Sanokaa ... ilmaiskaa...

-- Miksikä en! Puhuin isänne menneisyydestä, sanoin, että kukaan ei
tietänyt, mistä hänen rikkautensa oli saanut alkunsa. Kyseessä oleva
henkilö tiedusteli, missä isänne oli rikkautensa koonnut. Vastasin:
Kreikassa. Silloin hän sanoi minulle: Kirjoittakaa siis Janinaan.

-- Ja kuka tämän neuvon teille antoi?

-- Kreivi Monte-Cristo, teidän oma ystävänne.

-- Käskikö kreivi Monte-Cristo teidän kirjoittaa Janinaan?

-- Käski, ja minä kirjoitin. Tahdotteko nähdä kirjeeni, voin ne teille
näyttää.

Albert ja Beauchamp katsoivat toisiinsa.

-- Hyvä herra, sanoi Beauchamp, joka tähän asti ei vielä ollut puhunut
mitään, -- te siis syytätte kreivi Monte-Cristoa, joka ei ole
Pariisissa eikä voi itseään puolustaa.

-- En syytä ketään, sanoi Danglars, -- kerron vain, kuinka asian laita
on, ja olen valmis toistamaan kaiken kreivi Monte-Criston läsnä
ollessa.

-- Tietääkö kreivi, minkä vastauksen saitte?

-- Näytin hänelle kirjeen.

-- Tiesikö hän, että isäni ristimänimi oli Fernand ja hänen sukunimensä
Mondego?

-- Tiesi, sillä olin maininnut sen hänelle jo aikoja sitten. En ole
tässä asiassa tehnyt sen enempää, kuin jokainen muu minun sijassani
olisi tehnyt; ehkä olen tehnyt vähemmänkin. Kun tämän vastauksen
saatuani isänne tuli kreivi Monte-Criston kehotuksesta pyytämään
tytärtäni vaimoksenne, niin kuin tapana on silloin, kun asioista
tahdotaan päästä selvyyteen, vastasin hänelle kieltävästi. Tein sen
antamatta mitään selitystä, tekemättä asiaa julkiseksi. Miksi
olisinkaan siitä nostanut melua? Mitä herra Morcerfin kunnia tai häpeä
minuun kuuluu? Eihän siitä arvopaperien hinta nouse tai laske.

Albert tunsi punan nousevan otsalleen. Hän ei enää voinut epäilläkään.
Danglars oli kyllä puolustuksessaan halpamainen, mutta hän esiintyi
varmasti niin kuin ainakin mies, joka ainakin osapuilleen puhuu totta,
ei omantuntonsa vaan pelon pakottamana. Ja mitä Morcerf oikeastaan
etsi? Hän ei tahtonut tietää, kuinka suuressa määrässä Danglars tai
Monte-Cristo olivat syyllisiä, vaan hän tahtoi kohdata miehen, joka
vastaisi tekemästään loukkauksesta ja olisi valmis ryhtymään
kaksintaisteluun. Ja siihen hän ei millään keinolla saisi Danglars'ia,
sen hän huomasi.

Sitä paitsi johtui nyt hänen mieleensä monta seikkaa, joihin hän ei
ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Monte-Cristo tiesi kaiken, koska hän
oli ostanut Ali-pashan tyttären, ja juuri hän oli neuvonut Danglars'ia
kirjoittamaan Janinaan. Vastauksen saavuttua hän oli suostunut
esittelemään Albertin Haydéelle. Hän oli sallinut keskustelun siirtyä
Alin kuolemaan, ei ollut kieltänyt nuorta tyttöä kertomasta, mutta oli
epäilemättä antanut uuskreikankielellä määräyksiä, joiden mukaisesti
Haydée salasi sen, että kysymys oli Fernand Mondegosta. Olihan hän sitä
paitsi kieltänyt Albertia mainitsemasta isänsä nimeä Haydéen kuullen.
Sen lisäksi hän oli vienyt Albertin Normandiaan, kun tiesi salaisuuden
puhkeavan ilmi. Kaikesta päättäen kreivi noudatti tiettyä laskelmaa ja
oli liitossa hänen isänsä vihamiesten kanssa.

Albert vei Beauchampin syrjään ja ilmaisi hänelle kaikki nämä
ajatuksensa.

-- Olette oikeassa, sanoi tämä. -- Herra Danglars on pitänyt huolta
ainoastaan asian karkeasta ja aineellisesta puolesta. Kreivi
Monte-Cristolta teidän tulee vaatia selitystä.

Albert kääntyi Danglars'in puoleen.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- ymmärrättehän, etten vielä lopullisesti
sano teille hyvästi. Tahdon tietää, onko syytöksissänne perää, ja menen
heti paikalla ottamaan siitä selkoa kreivi Monte-Cristolta.

Kumartaen pankkiirille hän poistui Beauchampin seurassa vähääkään
välittämättä Cavalcantista.

Danglars saattoi heitä ovelle asti ja vakuutti vielä kerran, että hän
ei tuntenut mitään mieskohtaista vihaa kreivi Morcerfia kohtaan.



88. Solvaus


Pankkiirin oven ulkopuolella Beauchamp pysäytti Morcerfin.

-- Kuulkaahan, sanoi hän, -- sanoin äsken herra Danglars'in luona, että
teidän tuli vaatia selitystä kreivi Monte-Cristolta.

-- Niin sanoitte, ja nyt lähdemme hänen luokseen.

-- Odottakaahan hiukan, Morcerf. Miettikää ensin asiaa tarkemmin.

-- Mitä miettimistä siinä on?

-- Otatte vakavan askelen.

-- Eihän se ole sen vakavampi kuin herra Danglars'inkaan luokse
meneminen.

-- On kyllä. Herra Danglars on rahamies, ja rahamiehet tietävät varsin
hyvin, kuinka paljon panevat vaaraan, jos ryhtyvät kevytmielisesti
kaksintaisteluun. Monte-Cristo sitä vastoin on, ainakin otaksuttavasti,
aatelismies. Mutta ettekö pelkää, että aatelismiehen takana piilee
taistelupukari?

-- En pelkää muuta, kuin että hän mahdollisesti ei suostukaan
kaksintaisteluun.

-- Olkaa varma siitä, että hän kyllä suostuu, sanoi Beauchamp. --
Pelkäänpä, että hän osaa liiankin hyvin taistella. Olkaa varuillanne!

-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf hymyillen, -- sitähän minä toivonkin.
Kauneinta mitä minulle voi tapahtua, on, että saan kaatua isäni
puolesta. Se pelastaa meidät kaikki.

-- Äitinne kuolee suruun!

-- Äiti parka, sanoi Albert peittäen silmänsä, -- sen tiedän kyllä.
Mutta parempi on hänen kuolla suruun kuin häpeään.

-- Onko päätöksenne horjumaton?

-- On.

-- Lähtekää siis! Luuletteko, että tapaamme hänet?

-- Hänen piti palata muutama tunti minun jälkeeni, joten hän
epäilemättä on jo palannut.

He astuivat vaunuihin ja käskivät ajaa Champs-Elysées 30:een. Beauchamp
aikoi mennä kreivin luo yksinään, mutta Albert selitti, että asia oli
niin erikoislaatuinen, että hänellä oli oikeus tehdä poikkeus
kaksintaisteluhaasteen säännöistä.

Albert piti tätä asiaa niin pyhänä, että Beauchampin täytyi mukautua
kaikkeen, mitä hän tahtoi. Hän siis suostui Morcerfin määräykseen, ja
he menivät yhdessä.

Albert riensi portinvartijan asunnon ohi talon eteen. Baptistin oli
ottamassa vastaan.

Kreivi oli kyllä saapunut, mutta hän oli parhaillaan kylpemässä ja oli
kieltäytynyt ottamasta ketään vastaan.

-- Mutta entä kylvyn jälkeen? kysyi Morcerf.

-- Hänen armonsa syö päivällistä.

-- Ja päivällisen jälkeen?

-- Hän nukkuu tunnin ajan.

-- Ja sitten?

-- Hän menee oopperaan.

-- Oletteko siitä varma? kysyi Albert.

-- Aivan varma. Armollinen herra on käskenyt pitämään vaunut valmiina
kello kahdeksalta.

-- Hyvä on, sanoi Albert. -- Muuta en tahdokaan tietää.

Sitten hän jatkoi kääntyen Beauchampin puoleen:

-- Jos teillä on asioita, niin toimittakaa ne heti, Beauchamp; jos
teidän pitäisi kohdata joku, niin lykätkää se huomiseen. Ymmärrättehän,
odotan, että tulette oopperaan. Jos voitte, niin tuokaa Château-Renaud
mukananne.

Beauchamp lähti luvaten tulla noutamaan Albertia neljännestä vaille
kahdeksan.

Kotiin tultuaan Albert ilmoitti Franzille, Debraylle ja Morrelille
haluavansa nähdä heidät samana iltana oopperassa.

Sitten hän meni katsomaan äitiään, joka edellisen päivän tapahtumien
jälkeen ei ottanut ketään vastaan, vaan pysytteli huoneessaan. Hän
tapasi äitinsä vuoteesta, sillä julkinen häväistys oli aivan murtanut
hänet.

Albertin näkeminen teki äitiin sen vaikutuksen kuin saattoi odottaakin.
Hän puristi poikansa kättä ja purskahti itkuun. Ja kyynelet tuottivat
hänelle helpotusta.

Albert seisoi vähän aikaa mykkänä äitinsä vieressä. Hänen kalpeutensa
ja syvät otsaryppynsä kielivät, että kostoajatus kuohui hänessä entistä
voimakkaampana.

-- Äiti, kysyi Albert, -- tiedättekö, onko herra Morcerfilla
vihamiehiä?

Mercedes vavahti, sillä hän oli huomannut, että poika ei käyttänyt
isä-sanaa.

-- Ystäväni, vastasi hän, -- kreivin asemassa olevalla miehellä on
paljon vihamiehiä, joita he eivät tunnekaan. Ja tiedäthän, että ne,
jotka tuntee, eivät ole vaarallisimpia.

-- Sen tiedän, siksi vetoankin teidän terävään huomiokykyynne. Äiti, te
olette niin lahjakas nainen, että mikään ei ole voinut jäädä teiltä
huomaamatta.

-- Miksi sanot minulle noin?

-- Siksi, että huomasitte esimerkiksi, kuinka kreivi Monte-Cristo
meidän tanssiaisissamme ei nauttinut mitään.

Mercedes nousi vapisten kuumeisen käsivartensa nojaan.

-- Monte-Cristo! huudahti hän. -- Ja millä tavoin hän olisi yhteydessä
tähän asiaan?

-- Tiedättehän, äiti, että Monte-Cristo on melkein itämaalainen.
Säilyttääkseen kostamisen vapauden itämaalaiset eivät koskaan juo
eivätkä syö vihollisensa asunnossa.

-- Sanotko, Albert, että herra Monte-Cristo olisi meidän vihamiehemme!
huudahti Mercedes. Hän oli kalpeampi kuin vuoteen lakana. -- Kuka
sinulle on sanonut niin? Miksikä? Olet hullu, Albert. Herra
Monte-Cristo on ollut meille erinomaisen kohtelias, hän on pelastanut
henkesi, ja sinä hänet meille esittelitkin. Jos sinulla on tuollaisia
ajatuksia, poikani, niin rukoilen sinua karkottamaan ne, ja jos sinulle
jotakin tahtoisin neuvoa, jotakin sinulta pyytää, sanon: pysy sovussa
hänen kanssaan.

-- Äiti, sanoi nuori mies katsoen häneen synkästi, -- teillä on jokin
syy, jonka nojalla tahdotte säästää tuota miestä.

-- Minullako? sanoi Mercedes ja punastui yhtä äkkiä kuin oli
kalvennutkin, kalvetakseen heti sen jälkeen taas entistä enemmän.

-- Niin, epäilemättä. Te ette usko, että tämä mies voisi tehdä meille
mitään pahaa.

Mercedes värisi ja loi poikaansa tutkivan katseen sanoessaan:

-- Puhut omituisesti, ja sinulla näyttää olevan kummallisia
ennakkoluuloja. Mitä pahaa kreivi on sinulle tehnyt? Kolme päivää
sitten olit hänen luonaan Normandiassa, kolme päivää sitten sekä sinä
että minä pidimme häntä parhaimpana ystävänäsi.

Ivallinen hymy nousi Albertin huulille. Mercedes huomasi sen, ja äidin
ja naisen vaistolla hän ymmärsi kaiken. Mutta hän oli varovainen ja
voimakas ja osasi salata hämminkinsä.

Albert lopetti keskustelun. Vähän ajan päästä kreivitär jatkoi:

-- Tulit kysymään, miten voin. Vastaan sinulle suoraan, etten voi
hyvin. Sinun pitäisi asettua asumaan tänne ja olla seuranani. Minulla
täytyy olla seuraa.

-- Äiti, sanoi nuori mies, -- noudattaisin toivomustanne ja jäisin
tänne ilomielin, ellei minun erään tärkeän ja kiireellisen asian vuoksi
täytyisi lähteä pois koko illaksi.

-- Hyvä on, huokasi Mercedes. -- Mene, Albert, en tahdo mitenkään tehdä
sinua pojanvelvollisuuden uhriksi.

Albert ei ollut ymmärtävinään äitiään, kumarsi hänelle ja poistui. Heti
nuoren miehen mentyä Mercedes kutsui luokseen erään luotettavan
palvelijansa ja käski häntä pitämään silmällä, minne Albert illan
kuluessa menee, ja tuomaan heti tiedon kaikesta.

Ja vaikka olikin heikko, hän soitti kamarineitonsa luokseen ja pukeutui
ollakseen valmiina siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

Palvelijan ei ollut vaikea suorittaa tehtäväänsä. Albert meni
asuntoonsa ja pukeutui hyvin huolellisesti. Kymmentä vaille kahdeksan
saapui Beauchamp. Hän oli tavannut Château-Renaud'in, joka oli luvannut
tulla oopperaan kello kahdeksaksi, ennen väliverhon nousua.

Herrat menivät Albertin vaunuihin, ja kun tällä ei ollut mitään syytä
salata matkaansa, hän huusi kovalla äänellä:

-- Oopperaan!

Château-Renaud oli aitiossaan. Kun Beauchamp oli kertonut hänelle
kaiken, ei kaivattu mitään selityksiä. Oli luonnollista, että poika
halusi kostaa isän puolesta, eikä Château-Renaud mitenkään koettanut
muuttaa hänen mieltään, ilmoitti vain olevansa hänen käytettävänään
milloin tahansa.

Debray ei ollut vielä tullut, mutta Albert tiesi, että hän harvoin oli
poissa oopperan näytännöistä.

Albert käveli teatterissa ennen esiripun nousua. Hän toivoi tapaavansa
kreivin joko käytävässä tai portailla. Kellonsoitto ilmaisi näytännön
alkavan, ja hän riensi paikalleen Château-Renaud'n ja Beauchampin
väliin.

Mutta hän piti koko ajan silmällä pylväitten välistä aitiota, joka koko
ensimmäisen näytöksen ajan näytti olevan lukossa.

Albert katsoi jo sadannen kerran kelloaan, kun aition ovi toisen
näytöksen alussa aukeni. Mustapukuinen Monte-Cristo astui sisään ja
nojautui kaidepuuta vastaan katsoakseen saliin. Morrel oli hänen
seurassaan ja etsi katseillaan sisartaan ja lankoaan. Hän näki heidät
toisen rivin aitiossa ja viittasi heille.

Silmäillessään salia kreivi huomasi kalpeat kasvot ja kipinöivät
silmät, jotka näyttivät tahtovan vetää hänen huomiotaan puoleensa. Hän
tunsi kyllä Albertin, mutta huomatessaan hänen kiihtymyksensä piti
varovaisempana olla häntä näkemättä. Ilmaisematta pienimmälläkään
liikkeellä ajatuksiaan hän istahti, otti kiikarin kotelostaan ja alkoi
katsella salin toiselle puolelle.

Mutta vaikka hän ei ollutkaan huomaavinaan Albertia, hän piti kuitenkin
tätä koko ajan silmällä, ja toisen näytöksen loputtua hänen tarkka
silmänsä seurasi nuorta miestä, joka läksi paikaltaan molempien
ystäviensä seuraamana.

Sitten näkyi sama pää erään vastapäätä olevan ensi rivin aition
ristikon läpi. Kreivi tunsi myrskyn lähestyvän ja kuullessaan avainta
väännettävän aitionsa ovessa, tiesi hän varsin hyvin, mikä oli tulossa,
ja oli valmistautunut kaiken varalta -- vaikka hän sinä hetkenä
hymyillen puhuikin Morrelin kanssa.

Ovi aukeni.

Vasta silloin kreivi kääntyi ja näki Albertin edessään kalpeana ja
vapisevana.

Hänen takanaan olivat Château-Renaud ja Beauchamp.

-- Kas, huudahti hän kohteliaana kuten aina, -- ratsumieheni on päässyt
perille. Hyvää iltaa, herra Morcerf.

Ja niin täydellisesti hän oli mielialojensa herra, että hänen kasvonsa
ilmaisivat vain mitä suurinta ystävällisyyttä.

Morrel ajatteli kreiviltä saamaansa kirjettä, jossa tämä ilman mitään
selityksiä pyysi häntä oopperaan, ja hän ymmärsi, että jotakin kamalaa
oli tulossa.

-- Emme ole tulleet tänne lausumaan valheellisia kohteliaisuuksia tai
osoittamaan teennäistä ystävällisyyttä, sanoi nuori mies. -- Olemme
tulleet tänne vaatimaan teiltä selitystä, herra kreivi.

Nuoren miehen ääni värisi niin, että se tuskin kuului hänen
yhteenpuristuneiden hampaittensa välistä.

-- Selitystä oopperassa? sanoi kreivi niin tyynesti ja katsoi Albertia
niin terävästi, että huomasi tämän miehen aina pystyvän hillitsemään
itsensä. -- Vaikka en tunnekaan pariisilaisia tapoja, en olisi uskonut,
että tällaisia kysymyksiä esitettäisiin oopperassa.

-- Mutta kun ihmiset piileksivät, sanoi Albert, -- kun ei voi päästä
heidän luokseen, koska he muka ovat kylpemässä, syömässä tai
nukkumassa, niin täytyy kai heitä puhutella siellä, missä heidät tapaa.

-- Minua ei ole vaikea tavata, sanoi Monte-Cristo, -- sillä ellen
muista väärin, olitte eilen luonani.

-- Eilen tulin luoksenne siksi, etten tietänyt, kuka olitte, sanoi
nuori mies, joka alkoi tulla hämilleen.

Albert oli korottanut ääntään niin paljon, että hänen sanansa kuuluivat
viereiseen aitioon ja käytävään. Sen vuoksi viereisissä aitioissa
istujat kääntyivät kreivin aitioon päin ja käytävässä liikkujat
pysähtyivät Château-Renaud'n ja Beauchampin taakse.

-- Mistä te tulette? kysyi Monte-Cristo ilmaisematta pienintäkään
mielenliikutusta. -- Ette näytä olevan aivan täysissä järjissänne.

-- On minulla sentään kylliksi järkeä ymmärtääkseni, että olette
petollinen ja saadakseni teidät tajuamaan, että tahdon kostaa, sanoi
Albert raivoissaan.

-- En ymmärrä teitä, lausui Monte-Cristo, -- ja vaikka ymmärtäisinkin,
niin käytätte mielestäni aivan liian suurta ääntä. Olen tässä aitiossa
kotonani ja vain minulla on oikeus täällä korottaa ääneni. Menkää!

Ja Monte-Cristo osoitti Albertille ovea ihailtavan käskevällä
liikkeellä.

-- Minä kyllä pakotan teidät lähtemään kotoanne, sanoi Albert
kiihkeästi rypistellen kädessään olevaa hansikasta, jota kreivi piti
silmällä.

-- Hyvä, hyvä, sanoi kreivi tyynesti. -- Etsitte riitaa kanssani, sen
huomaan. Mutta erään neuvon annan teille ja painakaa se mieleenne: on
huono tapa nostaa melua haastaessaan toisen kaksintaisteluun. Hälinän
aikaansaaminen ei ole edullista kaikille, herra Morcerf.

Tämän nimen kuullessaan säpsähtivät kaikki läsnäolijat. Eilisestä asti
oli Morcerfin nimi ollut kaikkien suussa.

Selvemmin kuin kukaan muu, ja ennen kuin kukaan muu, ymmärsi Albert
tämän viittauksen tarkoituksen, ja hän aikoi heittää hansikkaansa
kreivin kasvoille, mutta Morrel tarttui hänen ranteeseensa, samalla kun
Château-Renaud ja Beauchamp, peläten kohtauksen liikaa kärjistyvän,
pidättivät häntä takaapäin.

Mutta Monte-Cristo ojensi vain istualtaan kätensä, tarttui nuoren
miehen koukistuneitten sormien välissä olevaan kosteaan hansikkaaseen
ja sanoi äänessään pelottava sointu:

-- Pidän hansikastanne heitettynä ja annan sen teille takaisin kuulan
ympäri kiedottuna. Nyt menkää minun aitiostani, tai muuten kutsun
palvelijani sisään ja annan heittää teidät ulos.

Mielettömänä, raivoissaan, silmät veristävinä astui Albert pari askelta
taaksepäin.

Morrel käytti tätä hyväkseen ja sulki oven.

Monte-Cristo tarttui kiikariinsa ja alkoi katsella, aivan kuin ei
mitään erikoista olisi tapahtunutkaan.

Tällä miehellä oli pronssisydän ja marmorikasvot. Morrel kumartui
kuiskaamaan hänen korvaansa:

-- Mitä olette hänelle tehnyt?

-- Minäkö? En mitään, en ainakaan mieskohtaisesti, sanoi Monte-Cristo.

-- Mutta täytyyhän tällä kummallisella kohtauksella olla syynsä?

-- Kreivi Morcerfin juttu on saanut onnettoman nuoren miehen aivan
epätoivoon.

-- Oletteko jollakin tavoin ottanut siihen osaa?

-- Haydéen kautta sai päärien kamari tiedon kreivi Morcerfin
petoksesta.

-- Kuulin kyllä siitä puhuttavan, sanoi Morrel, -- mutta en uskonut,
että nuori kreikkalainen nainen, joka on ollut seurassanne tässä
samassa aitiossa, oli Ali-pashan tytär.

-- Ja niin on kuitenkin asian laita.

-- Hyvä Jumala, siinä tapauksessa ymmärrän kaikki, sanoi Morrel, -- ja
tämä kohtaus oli jo edeltäpäin suunniteltu.

-- Kuinka niin?

-- Albert kirjoitti minulle ja pyysi minua tänä iltana oopperaan. Hän
tahtoi, että minä olisin todistamassa, kun hän solvaisi teitä.

-- Luultavasti, sanoi Monte-Cristo järkähtämättömän tyynesti.

-- Mitä teette hänelle?

-- Albertilleko? jatkoi Monte-Cristo yhtä tyynesti, -- mitäkö minä
teen, Maximilien? Niin totta kuin olette täällä ja minä puristan
kättänne, niin totta olen surmannut hänet huomenna ennen kello kymmentä
aamulla. Sen minä hänelle teen.

Morrel tarttui vuorostaan molemmin käsin Monte-Criston käteen ja värisi
tuntiessaan kreivin kylmän ja levollisen käden.

-- Kreivi, sanoi hän, -- hänen isänsä rakastaa poikaansa niin paljon!

-- Älkää puhuko minulle tuollaista! huudahti Monte-Cristo ja näytti
ensi kertaa suuttuvan. -- Kärsiköön!

Morrel päästi hämmästyneenä kreivin käden irti.

-- Kreivi, kreivi! sanoi hän.

-- Rakas Maximilien, keskeytti kreivi, -- kuulkaahan, kuinka ihanasti
Duprez laulaa tuon kohdan: "Oi Matilde, armas ihanteeni!" -- Jo
kuullessani häntä ensi kertaa Napolissa aavistin, että hänestä tulisi
jotain suurta ja taputin ensimmäisenä hänelle käsiäni. Bravo, bravo!

Morrel ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään muuta sanottavana, ja
odotti. Esirippu, joka oli noussut Albertin lähtiessä, laskeutui
samassa. Oveen kolkutettiin.

-- Sisään, sanoi Monte-Cristo, eikä hänen äänessään huomannut mitään
muutosta.

Beauchamp astui sisään.

-- Hyvää iltaa, herra Beauchamp, sanoi kreivi aivan kuin olisi nähnyt
hänet ensimmäisen kerran sinä iltana. -- Istukaa.

Beauchamp kumarsi, astui sisään ja istui.

-- Olin äsken, niin kuin ehkä huomasitte, herra Morcerfin seurassa,
sanoi hän Monte-Cristolle.

-- Se tietää, että olette varmaankin yhdessä olleet päivällisillä,
nauroi Monte-Cristo. -- Kaikeksi onneksi te, herra Beauchamp, olette
selvempi kuin hän.

-- Tunnustan suoraan, että Albert teki väärin kiivastuessaan, sanoi
Beauchamp -- ja omasta puolestani tulenkin pyytämään anteeksi. Kun olen
esittänyt anteeksipyyntöni, omat anteeksipyyntöni, ymmärrättehän,
otaksun, ettette hienona miehenä kieltäydy selvittämästä, missä
suhteessa olette janinalaisiin. Sitten haluaisin vielä tehdä pari
lyhyttä kysymystä tuon kreikattaren suhteen.

Monte-Cristo pyysi ilmeellään häntä vaikenemaan.

-- Nythän kaikki toiveeni ovat sammuneet, naurahti hän.

-- Kuinka niin? kysyi Beauchamp.

-- Olette tehnyt kaiken voitavanne luodaksenne minusta eriskummallisen
olennon, väitteittenne mukaan olen uusi Lara, Manfred, lordi Ruthwen,
mutta otollisen hetken tullen teettekin minusta aivan tavallisen
ilmiön. Teette minusta jokapäiväisen. Vaaditte minulta selityksiä.
Laskette varmaankin leikkiä, herra Beauchamp.

-- Mutta, sanoi Beauchamp ylpeästi, -- on hetkiä, jolloin rehellisyys
määrää...

-- Herra Beauchamp, keskeytti tämä merkillinen mies, -- kreivi
Monte-Cristolle antaa määräyksiä vain kreivi Monte-Cristo. Siksi
pyydän, ettette puhu tästä enää mitään. Teen mitä itse tahdon, herra
Beauchamp, ja uskokaa, mitä minä teen, on aina oikein.

-- Hyvä herra, sanoi Beauchamp. -- Tällä tavoin ei vastata kunnon
miehille. Kunnia vaatii takeita.

-- Olen itse elävänä takeena, jatkoi kreivi Monte-Cristo kylmän
tyynesti, vaikka hänen silmänsä iskivät uhkaavia salamoita. -- Meidän
molempien suonissa on verta, jota tahdomme vuodattaa, se on meidän
yhteisenä takeenamme. Viekää tämä vastaus vicomtelle ja sanokaa, että
huomenna ennen kello kymmentä olen nähnyt hänen verensä vuotavan.

-- Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin sopia taisteluehdoista,
sanoi Beauchamp.

-- Ne ovat minulle aivan yhdentekeviä, sanoi Monte-Cristo, -- turhaa on
siis niin pienen seikan tähden tulla minua häiritsemään teatterissa.
Ranskassa käytetään taistelussa miekkaa tai pistoolia, siirtomaissa
karbiinia, Arabiassa tikaria. Sanokaa ystävällenne, että vaikka minua
onkin solvaistu, niin -- ollakseni eriskummallinen viimeiseen asti --
jätän hänen valittavakseen aseet ja suostun vastaväitteittä,
keskusteluitta kaikkeen, kuuletteko, kaikkeen, jopa arvanheittoonkin,
joka aina on järjetöntä. Minä en siitä välitä, sillä tiedän voittavani.

-- Tiedätte voittavanne! kertasi Beauchamp katsoen kauhistuneena
häneen.

-- Niin juuri, sanoi Monte-Cristo kepeästi kohauttaen olkapäitään. --
Muussa tapauksessa en taistelisi herra Morcerfin kanssa. Minun täytyy
hänet surmata, ja niin tapahtuu. Lähettäkää minulle vain tänä iltana
tieto, missä taistelemme ja millä aseilla. En pidä viivyttelemisestä.

-- Pistooleilla, kello kahdeksan aamulla Vincennes'in metsässä, sanoi
Beauchamp hieman hämillään, sillä eihän hän tiennyt, oliko hän
tekemisissä suurisuisen kerskailijan vai yliluonnollisen ihmisen
kanssa.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. -- Kun asiat näin ovat järjestyksessä,
niin antakaa minun kuunnella esitystä ja kieltäkää ystäväänne Albertia
palaamasta tänä iltana tänne, sillä hän vain vahingoittaa itseään
tuollaisella sopimattomalla käytöksellään. Menköön kotiinsa nukkumaan.

Beauchamp poistui aivan kummastuneena.

-- Nyt, sanoi Monte-Cristo kääntyen Morrelin puoleen, -- luotan
apuunne, arvaattehan sen?

-- Tietysti, sanoi Morrel, -- ja voitte täydellisesti luottaa minuun,
mutta...

-- Mitä?

-- Mutta minun täytyisi saada tietää riidan oikea syy...

-- Kieltäydytte siis?

-- En suinkaan.

-- Riidan oikea syy? Morrel, sanoi kreivi. -- Tuo nuori mies on itse
sokea eikä tunne riidan syytä. Oikean syyn tunnemme vain minä ja
Jumala, mutta annan teille kunniasanani siitä, että Jumala, joka sen
tuntee, on meidän puolellamme.

-- Se riittää, kreivi, sanoi Morrel. -- Kuka on toinen todistajanne?

-- En tunne Pariisissa ketään muuta, jolle voisin tämän kunnian
tarjota, kuin teidät ja lankonne Emmanuelin. Luuletteko, että Emmanuel
suostuu tekemään minulle tämän palveluksen?

-- Vastaan hänestä aivan kuin itsestäni, kreivi.

-- Hyvä, siinä kaikki mitä tarvitsen. Huomenna kello seitsemän aamulla
tapaamme toisemme minun luonani, eikö niin?

-- Me tulemme.

-- Hiljaa, esirippu nousee, kuunnelkaamme. En tahdo heittää hukkaan
mitään tästä oopperasta. "Wilhelm Tellissä" on niin perin ihana
musiikki!



89. Yö


Tapansa mukaan Monte-Cristo kuunteli siksi, kunnes Duprez oli laulanut
kuuluisan aarian: "Seuratkaa mua!" Vasta sitten hän nousi paikaltaan ja
poistui, Ovella Morrel sanoi hyvästi luvaten seuraavana aamuna
täsmälleen kello seitsemän olla hänen luonaan Emmanuelin seurassa.
Kreivi astui vaunuihinsa tyynenä ja hymyilevänä. Viittä minuuttia
myöhemmin hän oli kotonaan. Vain se, joka ei kreiviä tuntenut, olisi
erehtynyt hänen äänestään, kun hän sanoi Alille:

-- Norsunluupäiset pistoolini!

Ali toi laatikon herralleen, ja tämä ryhtyi tarkastamaan niitä
huolellisesti, niin kuin ainakin mies, joka panee elämänsä teräksen ja
kuulan varaan. Ne olivat pistooleja, jotka kreivi oli valmistuttanut
itseään varten harrastaakseen maaliin ammuntaa huoneistossaan. Nalli
riitti lennättämään kuulan, eikä viereisestä huoneesta olisi voinut
luulla kreivin harjoittavan käsileikkiään, niin kuin ampujien kielellä
sanotaan.

Hän oli juuri tähtäämässä pieneen rautalevyyn, jota hän huoneessaan
piti maalina, kun ovi aukeni ja Baptistin astui sisään.

Mutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, oli kreivi jo nähnyt
oviaukosta, että toisessa huoneessa seisoi hunnutettu nainen, joka oli
seurannut Baptistinia.

Nainen näki pistoolin kreivin kädessä ja kaksi miekkaa pöydällä ja
kiiruhti huoneeseen.

Baptistin kysyi katseillaan herransa mielipidettä. Kreivi viittasi
hänelle, Baptistin poistui ja sulki oven mentyään.

-- Kuka olette? kysyi kreivi hunnutetulta naiselta.

Tuntematon katsoi ympärilleen ollakseen varma siitä, ettei kukaan heitä
nähnyt, kumartui aivan kuin olisi tahtonut laskeutua polvilleen, pani
kätensä ristiin ja lausui epätoivoisella äänellä:

-- Edmond, te ette saa surmata poikaani!

Kreivi astui askelen taapäin, huudahti heikosti ja pudotti pistoolin
kädestään.

-- Minkä nimen lausuittekaan, rouva Morcerf? sanoi hän.

-- Teidän nimenne! huudahti vieras ja heitti harson kasvoiltaan, --
teidän nimenne, jonka luultavasti minä yksin muistan. Edmond, rouva
Morcerf ei tule teidän luoksenne, vaan Mercedes.

-- Mercedes on kuollut, sanoi Monte-Cristo, -- enkä tunne enää ketään
sen nimistä.

-- Mercedes elää ja Mercedes muistaa kaiken, sillä hän yksin tunsi
teidät heti ensi hetkellä, jo ennen kuin teidät näkikään, äänestänne,
Edmond, äänenne soinnusta. Ja siitä hetkestä asti hän teitä seuraa,
pitää teitä silmällä, pelkää teitä, eikä hänen tarvinnut kysyä, mikä
käsi iski herra Morcerfiin.

-- Fernandiin, aioitte varmaankin sanoa, jatkoi Monte-Cristo katkeran
ivallisesti. -- Koska kerran muistelemme toistemme entisiä nimiä, niin
käyttäkäämme niitä kaikista.

Ja Monte-Cristo oli lausunut tämän Fernand-nimen sellaisella vihalla,
että Mercedes tunsi kauhun väreitä koko ruumiissaan.

-- Näettehän, Edmond, etten ole erehtynyt, huudahti Mercedes, -- että
minulla on oikeus sanoa teille: Säästäkää poikaani!

-- Ja kuka on sanonut, että aion tehdä pahaa pojallenne?

-- Ei kukaan, mutta äiti aavistaa kaiken. Minä arvasin, mistä oli
kysymys, seurasin häntä tänä iltana oopperaan ja näin kaiken eräästä
nojatuolista.

-- Silloin näitte myös, että poikanne solvaisi minua julkisesti, sanoi
Monte-Cristo pelottavan tyynesti.

-- Armoa!

-- Näittehän, että hän olisi heittänyt hansikkaansa vasten kasvojani,
ellei eräs ystäväni, herra Morrel, olisi tarttunut hänen käteensä.

-- Kuulkaa minua. Poikanikin on aavistanut kaiken, hän syyttää teitä
isänsä onnettomuudesta.

-- Hyvä rouva, te sekoitatte asiat: se ei ole mikään onnettomuus, vaan
rangaistus. Minä en iske herra Morcerfiin, vaan sallimus rankaisee
häntä.

-- Ja miksi te asetutte sallimuksen sijaan? huudahti Mercedes. -- Miksi
te muistatte silloin, kun se unohtaa? Mitä te, Edmond, välitätte
Janinasta ja sen visiiristä? Mitä vääryyttä Fernand Mondego teki teille
pettäessään Ali-Tebelinin?

-- Tämä asia ei kuulukaan muille kuin ranskalaiselle kapteenille ja
Vasilikin tyttärelle. Minulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä, ja
jos olen vannonut kostavani, niin en kosta ranskalaiselle kapteenille
enkä kreivi Morcerfille, vaan kalastaja Fernandille, katalonialaisen
Mercedeksen puolisolle.

-- Kuinka kamalasti kostattekaan rikoksen, jonka kohtalo pakotti minut
tekemään! Sillä syyllinenhän olen minä, Edmond, ja jos tahdotte
jollekulle kostaa, niin minullehan on kostettava, koska minulla ei
ollut kylliksi voimia kestää poissaoloanne ja yksinäisyyttäni.

-- Mutta, huudahti Monte-Cristo, -- miksi olin poissa ja miksi olitte
yksinänne?

-- Siksi että teidät otettiin kiinni, Edmond, ja jouduitte vankilaan.

-- Mutta miksi minut otettiin kiinni? Miksi olin vankilassa?

-- Sitä en tiedä, sanoi Mercedes.

-- Niin, sitä ette tiedä, ainakin toivon niin. Minä siis sanon sen
teille. Minut otettiin kiinni ja vietiin vankilaan siksi, että päivää
ennen kuin minun piti viettää häitä kanssanne, eräs Danglars-niminen
mies kirjoitti tämän kirjeen, jonka kalastaja Fernand otti
toimittaakseen perille.

Ja Monte-Cristo meni kirjoituspöydän luo, otti sen laatikosta
kellastuneen paperin, jonka kirjoitus oli tullut ruosteenväriseksi, ja
ojensi sen Mercedekselle.

Se oli Danglars'in kirjoittama kirje kuninkaalliselle prokuraattorille,
jonka Monte-Cristo maksaessaan herra Bovillelle kaksisataatuhatta
frangia -- muka Thomson & Frenchin asiamiehenä -- oli siepannut Edmond
Dantèsin asiapapereista.

Mercedes luki kauhukseen seuraavat sanat:

    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies,
    Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet,
    sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai
    Pharaon-laivassa.

-- Hyvä Jumala, sanoi Mercedes laskien kätensä hienkostuttamalle
otsalleen, ja tämän kirjeen...

-- Ostin kahdellasadallatuhannella frangilla, sanoi Monte-Cristo, --
mutta hinta on huokea, koska tämän kirjeen avulla voin tänään
puhdistautua silmissänne.

-- Ja tämän kirjeen seurauksena oli...?

-- Tiedättehän sen, vangitsemiseni. Mutta te ette tiedä, kuinka kauan
sain olla vankilassa. Ette tiedä, että neljätoista vuotta olin muutaman
kivenheiton päässä teistä, Ifin linnan tyrmässä. Ette tiedä, että joka
päivä näinä neljänätoista vuotena uudistin kostovalan, jonka olin
tehnyt ensimmäisenä päivänä, vaikka silloin en vielä tietänyt, että te
olitte mennyt naimisiin ilmiantajani Fernandin kanssa ja että isäni oli
kuollut nälkään.

-- Kaikkivaltias Jumala! huudahti Mercedes horjahtaen.

-- Sen sain tietää päästessäni neljäntoista vuoden kuluttua tyrmästä,
ja sen vuoksi vannoin eloonjääneen Mercedeksen ja kuolleen isäni
puolesta kostavani Fernandille ... ja minä kostan.

-- Ja oletteko varma siitä, että onneton Fernand on tehnyt tämän?

-- Kautta sieluni, hän on tehnyt kaiken, juuri niin kuin olen kertonut.
Eihän se ole sen halpamaisempaa kuin sekään, että hän tultuaan Ranskan
kansalaiseksi menee englantilaisten puolelle, espanjalaissukuisena
sotii espanjalaisia vastaan, Alin palveluksessa pettää ja surmaa Alin.
Mitä tuo kirje on kaiken tämän rinnalla? Vain kohteliasta leikinlaskua,
jonka kyllä ymmärtääkseni voi antaa anteeksi nainen, joka on mennyt
tämän miehen kanssa naimisiin, mutta ei sulhanen, joka aikoi tämän
saman naisen saada omakseen. No niin, ranskalaiset eivät ole petturia
rangaisseet, espanjalaiset eivät ole petturia ampuneet, Ali, joka makaa
haudassaan, ei ole petturia rangaissut. Mutta minä, joka tulin
petetyksi ja jouduin hautaan, olen Jumalan armosta noussut haudastani
ja olen Jumalalle tämän koston velkaa; hän on minut sitä varten
lähettänyt, ja tässä olen.

Naisparan pää vaipui hänen molempien käsiensä varaan, hänen polvensa
horjahtivat, ja hän putosi polvilleen.

-- Antakaa minulle anteeksi, Edmond, antakaa anteeksi minulle, joka yhä
vielä rakastan teitä!

Aviovaimon arvokkuus esti rakastavan naisen ja äidin tunnetta
täydellisesti puhkeamasta esiin. Hänen otsansa painui melkein mattoon
asti.

Kreivi riensi hänen luokseen, nosti hänet ylös ja talutti hänet
tuoliin. Siinä istuessaan Mercedes katseli Monte-Criston miehekkäitä
kasvoja, joille tuska ja viha olivat painaneet uhkaavan leimansa.

-- Enkö musertaisi tätä kirottua sukua! mutisi hän. -- Enkö tottelisi
Jumalaa, joka nosti minut haudastani tätä rankaisua varten! Mahdotonta,
rouva, mahdotonta!

-- Edmond, sanoi äitiparka koettaen kaikkia keinoja, -- koska kerran
sanon teitä Edmondiksi, niin miksi ette sano minua Mercedekseksi?

-- Mercedes, kertasi Monte-Cristo, -- Mercedes! Olette oikeassa,
vieläkin tuntuu suloiselta lausua tuo nimi, ja ensi kerran pitkiin
aikoihin se tulee selvästi huuliltani. Mercedes, olen hokenut nimeänne,
kun olen suruissani huokaillut, tuskasta valittanut ja kun rintani on
epätoivosta korissut, olen sitä hokenut kyyristyessäni vilusta väristen
tyrmäni olkivuoteelle, olen sitä hokenut ollessani tukehtumaisillani
kuumuuteen ja viruessani kammioni kivipermannolla. Mercedes, minun
täytyy saada kostaa, sillä neljätoista vuotta olen kärsinyt,
neljätoista vuotta itkenyt ja kironnut, nyt minun täytyy saada kostaa,
Mercedes.

Ja peläten taipuvansa rakastettunsa pyyntöihin kreivi kutsui kaikki
muistot vihansa avuksi.

-- Kostakaa siis, Edmond, huudahti onneton äiti, -- mutta kostakaa
syyllisille, kostakaa hänelle, kostakaa minulle, mutta älkää pojalleni.

-- Raamatussa sanotaan, vastasi Monte-Cristo: -- "Isäin pahat teot
tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Koska Jumala
itse tämän profeetalleen saneli, niin miksi minä olisin Jumalaa
parempi?

-- Siksi, että Jumalalla on aika ja ikuisuus, joka ihmisiltä puuttuu.

Monte-Cristo päästi huokauksen, joka kuului karjunnalta, ja tarttui
molemmin käsin kauniiseen tukkaansa.

-- Edmond, jatkoi Mercedes ojentaen kätensä kreiviä kohden, -- Edmond,
siitä asti kuin teihin tutustuin, olen nimeänne jumaloinut ja
muistoanne kunnioittanut. Edmond, älkää saattako minua likaamaan sitä
jaloa ja puhdasta kuvaa, joka aina on sydämeeni heijastunut. Edmond,
jospa tietäisitte, kuinka usein olen rukoillut Jumalaa teidän tähtenne,
sekä silloin, kun uskoin teidän vielä elävän, että silloin, kun luulin
teidän kuolleen, niin, kuolleen! Luulin, että ruumiinne oli haudattu
vankityrmän syvyyteen, luulin, että vanginvartijat olivat heittäneet
sen syvään kuiluun, ja minä itkin! Mutta mitä muuta saatoin tehdä
puolestanne kuin itkeä ja rukoilla? Kuulkaa minua, kymmenen vuotta näin
joka yö saman unen. Kuulin, että olitte aikonut paeta, että olitte
hiipinyt toisen vangin kääreliinoihin ja että ruumis sitten oli
heitetty Ifin linnan kukkulalta mereen, ja että kiljahdus, jonka
päästitte murskautuessanne kallioita vastaan, oli viimeinen elonmerkki,
minkä vartijanne, pyövelinne kuulivat. No niin, Edmond, vannon kautta
poikani, jonka henkeä rukoilen teitä säästämään, että kymmenen vuotta
näin joka yö unissani, miten miehet heiluttivat jotakin suurta ja
muodotonta Ifin linnan kalliolla; kymmenen vuotta kuulin joka yö tuon
kamalan huudon, ja heräsin siihen kauhuissani kylmän hien valuessa
pitkin ruumistani. Minäkin, uskokaa minua, niin rikollinen kuin
olenkin, olen saanut paljon kärsiä!

-- Oletteko tuntenut isänne kuolevan poissa ollessanne? huudahti
Monte-Cristo repien tukkaansa. -- Oletteko nähnyt rakastamanne naisen
ojentavan kätensä kilpailijallenne teidän viruessanne tyrmässä...?

-- En, keskeytti Mercedes, -- mutta olen nähnyt sen miehen, jota
rakastin, aikovan surmata poikani!

Mercedes lausui nämä sanat niin voimakkaalla tuskalla, niin
epätoivoisella äänellä, että kreivin rinnasta nousi nyyhkytys. Leijona
oli kesytetty, voittaja oli voitettu.

-- Mitä siis vaaditte minulta? sanoi hän. -- Sitäkö, että poikanne saa
elää? Hyvä on, hän jää eloon!

Mercedes kiljahti ilosta, ja kreivin silmistä vuoti kaksi kyyneltä,
jotka kuitenkin pian kuivuivat. Varmaankin Jumala oli lähettänyt jonkun
enkelinsä ne poimimaan, sillä Herran silmissä ne olivat kalliimmat kuin
Guzaratin ja Ofirin kauneimmat helmet.

-- Oi, huudahti Mercedes tarttuen kreivin käteen ja suudellen sitä, --
kiitos, kiitos, Edmond! Sinä olet todellakin sellainen, jollaisena aina
olet ollut ajatuksissani ja jollaisena sinua aina olen rakastanut! Nyt
sen rohkenen sinulle sanoa.

-- Sitä parempi, sanoi Monte-Cristo, -- sillä Edmond-raukalla ei ole
enää pitkää elinaikaa iloitakseen rakkaudestanne. Kuollut palaa
hautaansa, haamu katoaa yöhön.

-- Mitä tarkoitatte, Edmond?

-- Että minun täytyy kuolla, Mercedes, koska niin vaaditte.

-- Kuolla! Kuka sen on sanonut? Kuka puhuu kuolemasta? Mistä tuo
kuoleman ajatus on teihin tullut?

-- Ette kai otaksu, että tultuani julkisesti häväistyksi koko katsomon
läsnä ollessa, ystävienne ja poikanne läsnä ollessa, saatuani
taisteluhaasteen lapselta, joka kerskailee anteeksiannollani kuin
voitolla, ette kai otaksu, että minulla on enää halua elää hetkeäkään.
Lähinnä teitä, Mercedes, olen rakastanut itseäni, omaa arvoani,
tarkoitan sitä voimaa, jolla nousin muiden miesten yläpuolelle. Tämä
voima oli elämäni. Yhdellä ainoalla sanalla sen murskaatte. Minä
kuolen.

-- Mutta eihän tästä kaksintaistelusta tule mitään, koska te annatte
anteeksi.

-- Kaksintaistelu tapahtuu, sanoi Monte-Cristo, -- mutta poikanne veren
sijasta, joka olisi vuotanut maahan, tuleekin minun vereni sitä
kostuttamaan.

Mercedes kiljahti ja syöksyi Monte-Cristoa kohden, mutta samassa hän
pysähtyi.

-- Edmond, sanoi hän, -- meidän yläpuolellamme on Jumala, koska te
elätte, koska olen nähnyt teidät jälleen, ja minä luotan häneen koko
sydämestäni. Odottaessani hänen apuaan luotan sanaanne. Sanoittehan,
että poikani jää eloon, jää eloon?

-- Hän jää, sanoi Monte-Cristo kummastuen, että Mercedes
vastustelematta, hämmästymättä oli ottanut hänen uhrauksensa vastaan.

Mercedes ojensi kätensä kreiville.

-- Edmond, sanoi hän kyynelsilmin, -- kuinka kauniisti menettelette,
kuinka suuri on tekonne, kuinka ylevää se, että olette säälinyt
vaimoparkaa, joka saapuu luoksenne toivoen aivan muuta kuin mitä onkaan
saanut. Suru on minua enemmän vanhentanut kuin ikä, enkä enää voi
hymylläni enkä katseellani muistuttaa Edmondille tuota Mercedestä, jota
hän niin ennen tuntikausia katseli. Uskokaa minua, Edmond, sanoinhan,
että minäkin olen paljon kärsinyt; murheellista on nähdä elämänsä
kuluvan, eikä siitä ole jäänyt jäljelle ainoatakaan iloa, ainoatakaan
toivoa. Mutta se vain todistaa, että kaikki ei lopu maalliseen eloon.
Ei, sen tunnen kaikesta siitä, mikä vielä sydämessäni liikkuu. Sanon
kerta vielä, Edmond, tuollainen anteeksiantaminen on suurta, kaunista
ja jaloa!

-- Niin te sanotte, lausui Monte-Cristo. -- Mitä sanoisittekaan,
jos tietäisitte, kuinka suuren uhrin teille annan? Kuvitelkaa,
että iankaikkinen Jumala luotuaan maailman, tehtyään kaaoksen
hedelmälliseksi, olisi jättänyt luomisen puolinaiseksi säästääkseen
kyynelet enkeliltä, joka kerran saa itkeä meidän suurten syntiemme
tähden; kuvitelkaa, että tehtyään kaiken valmiiksi, kaiken luotuaan,
kaiken hedelmöitettyään, juuri ihaillessaan työtään, Jumala olisikin
sammuttanut auringon ja jalallaan survaissut maapallon ikuiseen yöhön.
Silloin voisitte kuvitella ... ei, ei, ette sittenkään voisi kuvitella,
mitä kadotan tällä hetkellä, menettäessäni elämäni.

Mercedes loi kreiviin katseen, jossa kuvastui samalla kertaa kummastus,
ihailu ja kiitollisuus.

Monte-Cristo painoi kasvonsa polttaviin käsiinsä, aivan kuin hänen
päänsä ei enää kestäisi ajatusten painoa.

-- Edmond, sanoi Mercedes, -- minulla on enää vain sana teille
sanottavana.

Kreivi hymyili katkerasti.

-- Edmond, jatkoi hän, -- saattepa nähdä, että vaikka otsani onkin
tullut ryppyiseksi, silmäni himmentyneet, kauneuteni mennyt, vaikka
Mercedes ei enää kasvoiltaan muistutakaan entistä, niin sydän on
hänellä aina pysynyt samana...! Hyvästi siis, Edmond, minulla ei ole
enää mitään taivaalta pyydettävänä... Olen tavannut teidät yhtä jalona
ja yhtä suurena kuin ennenkin. Hyvästi, Edmond ... hyvästi ja kiitos!

Kreivi ei vastannut.

Mercedes avasi työhuoneen oven ja oli kadonnut, ennen kuin kreivi oli
herännyt tuskastaan, johon kostotuumiensa raukeaminen hänet oli
syössyt.

Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa, kun Mercedeksen vaunut,
kolistessaan Champs-Elysées'n kiveystä vastaan, saivat kreivin
nostamaan päänsä.

-- Voi minua mieletöntä, sanoi hän, -- kun en sinä päivänä, jolloin
päätin kostaa, repinyt sydäntä rinnastani!



90. Taistelupaikalla


Mercedeksen lähdettyä pimeni kaikki Monte-Criston mielessä. Hänen
ajatuksensa oli pysähtynyt, hänen voimansa väsähti, aivan kuin ruumis
suuren ponnistuksen jälkeen.

-- Mitä! huokasi hän kynttilöiden hitaasti kuluessa ja palvelijoitten
odotellessa kärsimättöminä eteishuoneessa, -- mitä, näin siis vaivoin
laadittu rakennukseni äkkiä sortuu sanan, henkäisyn vaikutuksesta!
Minuuteni, josta niin paljon ylpeilin, jonka näin niin perin pienenä
Ifin linnan tyrmässä ja jonka sittemmin tein niin suureksi, onkin
huomenna vain tomua! En sure ruumiini kuolemaa, onhan tämä elollisen
muodon sammuminen lepo, jonne kaikki pyrkivät, jonne jokainen onneton
toivoo, olenhan jo kauan kaivannut kaiken aineellisen loppumista ja
kulkenut sitä kohden nälän tietä sinä hetkenä, jolloin apotti Faria
ilmestyi tyrmääni. Mitä on kuolema? Askel pitemmälle tyyneyttä kohden
ja toinen hiljaisuutta kohden. En sure elämäni päättymistä, vaan
vaivalloisesti laatimieni tuumien sortumista. Sallimus, jonka uskoin
niitä suosivan, onkin siis vastustanut niitä! Jumala ei siis
tahtonutkaan niiden täyttyvän. Nostin soihdun, joka oli melkein yhtä
raskas kuin maailma, ja luulin jaksavani kantaa sen loppuun asti, mutta
se vastasikin siis vain toiveitani eikä voimiani, ja minun täytyy
laskea se käsistäni jo puolitiessä. Minun täytyy siis jälleen uskoa
kohtaloon, minun, joka neljänätoista epätoivon vuonna ja kymmenenä
toivon vuonna olen luottanut sallimukseen.

Ja tämä kaikki on tapahtunut sen vuoksi, että sydämeni, jonka luulin
kuolleen, olikin vain puutunut ja tointui jälleen, alkoi sykkiä, ja
minä antauduin tämän sykinnän tuskan valtaan kuullessani naisen äänen!

Mutta, jatkoi kreivi miettien tarkemmin seuraavan päivän kamalaa tuhoa,
jonka Mercedes siis oli saanut aikaan, -- eihän tuo jalosydäminen
nainen voi näin itsekkäästi suostua siihen, että minä täysissä
voimissani annan surmata itseni! Niin pitkälle hän ei voi mennä
äidinrakkaudessaan. On rikos liioitella noin hyvettään! Ei, hän on
varmaankin päättänyt järjestää jonkin tunteellisen kohtauksen, hän
heittäytyy miekkojemme väliin, mutta taistelukentällä on naurettavaa
se, mikä täällä oli ylevää.

Ja ylpeyden puna nousi kreivin otsalle.

-- Naurettavaa, sanoi hän, -- ja se kohdistuu minuun... Minä
naurettava! Mieluummin sitten kuolen!

Ja liioitellessaan näin mielessään seuraavan päivän tapauksia, joihin
oli joutunut luvatessaan Mercedekselle säästää hänen poikansa, kreivi
johtui sanomaan:

-- Kuinka tyhmää onkaan tekeytyä jalomieliseksi ja asettua itseään
puolustamatta tuon nuoren miehen pistoolin suun eteen! Hän ei koskaan
uskoisi, että kuolemani on itsemurha, ja niin menee muistonikin
pilalle... Eihän tämä ole turhamaisuutta, hyvä Jumala, vaan oikeutettua
ylpeyttä...? Muistoni kunnian vuoksi maailman on tiedettävä, että minä
itse vapaaehtoisesti, omasta tahdostani suostuin laskemaan alas käteni,
jonka jo olin nostanut iskuun, ja että minä tällä kädellä, joka muihin
iski voimakkaasti, nyt iskinkin itseeni. Sen täytyy tapahtua, minä teen
sen.

Hän tarttui kynään, otti pöydältä salalaatikosta paperin, jossa oli
hänen testamenttinsa, ja kirjoitti sen alareunaan lisäyksen
selittääkseen syyn kuolemaansa.

-- Minä teen sen, Jumalani, sanoi hän kohottaen silmänsä taivasta
kohden, sekä sinun että oman kunniani vuoksi. Olen kymmenen vuoden ajan
pitänyt itseäni sinun lähettämänäsi kostajana, eivätkä sellaiset konnat
kuin Morcerf, Danglars ja Villefort saa kuvitella, että sattuma on
heidät vapauttanut vihamiehestä. Heidän on päinvastoin saatava tietää,
että sallimus, joka jo oli määrännyt heille rangaistuksen, on
muuttanut tahtoaan minun kauttani, ja että joskin he ovat välttäneet
rangaistuksen tässä maailmassa, se odottaa heitä toisessa: he ovat vain
vaihtaneet ajan ikuisuuteen.

Hänen häilyessään näissä synkissä ajatuksissa alkoi päivä koittaa ja
valaista sinertävää paperia, jolle hän oli kirjoittanut tämän
sallimuksen muuttuneen tahdon.

Kello oli viisi aamulla.

Äkkiä kaikui heikkoa ääntä kreivin korvaan. Hän oli kuulevinaan
tukahdutettua nyyhkytystä. Hän käänsi päänsä, katsoi ympärilleen, mutta
ei nähnyt ketään. Mutta ääni kaikui entistä selvemmin, ja luulo muuttui
varmuudeksi.

Silloin kreivi nousi, avasi hiljaa salongin oven ja näki nojatuolissa
Haydéen, joka oli asettunut siten oven eteen, että kreivi ei voinut
lähteä huoneesta häntä näkemättä. Mutta uni, jota nuoruus ei ollut
voinut voittaa, oli yllättänyt kauan valvoneen tytön, ja hän lojui
siinä pää taaksepäin taipuneena, käsivarret sivuille valahtaneina.

Aukenevan oven ääni ei herättänyt häntä. Monte-Cristo loi häneen hellän
ja katuvan katseen.

-- Mercedes muisti, että hänellä on poika, sanoi hän, -- mutta minä
unohdin, että minulla on tytär.

Sitten hän jatkoi pudistaen suruissaan päätään:

-- Haydée-parka, hän tahtoi nähdä minut, tahtoi puhua kanssani, hän
joko pelkäsi tai aavisti jotakin... En voi lähteä sanomatta hänelle
hyvästi, en voi kuolla uskomatta hänelle kaikkea.

Ja hän palasi hiljaa entiselle paikalleen ja kirjoitti edellisten
rivien lisäksi seuraavaa:

    Määrään Maximilien Morrelille, ratsuväen kapteenille ja entisen
    isäntäni, marseillelaisen laivanvarustajan, Pierre Morrelin
    pojalle, kaksikymmentä miljoonaa, joista hän antakoon osan
    sisarelleen Julielle ja langolleen Emmanuelille, ellei hän luule
    tämän ylimääräisen rikkauden vahingoittavan heidän onneaan. Nämä
    kaksikymmentä miljoonaa on kätketty luolaani Monte-Criston
    saarelle, ja Bertuccio tuntee säilytyspaikan.

    Jos hänen sydämensä on vapaa ja hän tahtoo ottaa vaimokseen
    Haydéen, Janinan pashan Alin tyttären, jonka olen kasvattanut
    isän rakkaudella ja joka hellii minua aivan kuin tytär, niin
    hän täyttää, ei viimeistä tahtoani, vaan viimeisen toivomukseni.

    Yllä oleva testamenttini on jo määrännyt Haydéelle kaiken muun
    omaisuuteni, tilukseni, englantilaiset, itävaltalaiset ja
    hollantilaiset arvopaperini, kalustukseni eri taloissani ja
    palatseissani, joiden arvo, kun siitä on otettu nuo kaksikymmentä
    miljoonaa ja palvelijoilleni tulevat lahjoitukset, nousee noin
    kuuteenkymmeneen miljoonaan.

Hän oli kirjoittanut nämä viimeiset sanat, kun hän kuuli kirkaisun
takaansa ja kynä putosi hänen kädestään.

-- Haydée, sanoi hän, -- oletko lukenut mitä kirjoitin?

Päivä oli alkanut paistaa nuoren naisen silmiin, hän oli herännyt ja
tullut kreivin luo kepein askelin, joiden äänen matot tukahduttivat.

-- Valtiaani, sanoi hän, -- miksi kirjoitatte tällä tavoin tällaisena
hetkenä? Miksi lahjoitatte minulle kaiken omaisuutenne? Lähdettekö siis
luotani pois?

-- Lähden matkalle, enkelini, sanoi Monte-Cristo sanomattoman
alakuloisesti ja hyvin hellästi, -- ja jos sattuu tapahtumaan
onnettomuus...

Kreivi vaikeni.

-- Entä sitten...? kysyi nuori tyttö käskevällä äänellä, jota kreivi ei
ennen ollut kuullut hänen suustaan ja joka sai hänet värisemään.

-- Jos minulle tapahtuu onnettomuus, jatkoi Monte-Cristo, -- niin
tahdon, että tyttäreni tulee onnelliseksi.

Haydée hymyili surullisesti pudistaen päätään.

-- Aiotte siis kuolla, valtiaani? sanoi hän.

-- Kuolemaa on aina pidettävä mielessä, lapseni.

-- Jos kuolette, niin lahjoittakaa silloin omaisuutenne muille; jos
kuolette ... en minä mitään enää tarvitse.

Hän tarttui paperiin, repi sen neljäksi kappaleeksi ja heitti ne
keskelle lattiaa. Kun uupunut orjatar tällä tavoin oli osoittanut
harvinaisen suurta tarmoa, olivat hänen voimansa loppuneet, hän vaipui
maahan pyörtyneenä.

Monte-Cristo kumartui hänen puoleensa ja nosti hänet syliinsä.
Nähdessään nämä kalpeat kasvot, kauniit silmät ummessa, hän tuli ensi
kertaa ajatelleeksi, että nuori tyttö mahdollisesti rakasti häntä
muullakin tavoin kuin tyttären rakkaudella.

-- Oi, huokasi hän aivan toivottomana, -- minä voisin siis vielä tulla
onnelliseksi!

Sitten hän kantoi Haydéen hänen huoneistoonsa ja jätti hänet vielä
tainnoksissa palvelijattarien huostaan. Hän palasi huoneeseensa, sulki
oven ja kirjoitti testamentin uudelleen.

Lopetettuaan sen hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Kreivi lähestyi
ikkunaa ja näki Morrelin astuvan niistä Emmanuelin seurassa.

-- Hyvä, sanoi hän, -- jo oli aikakin!

Hän sulki testamenttinsa kolmella sinetillä.

Vähän sen jälkeen hän kuuli salongista askelten ääntä. Hän meni itse
avaamaan, Morrel astui sisään.

Hän oli tullut melkein kaksikymmentä minuuttia liian varhain.

-- Tulen ehkä liian varhain, herra kreivi, sanoi hän, -- mutta sanon
suoraan, etten ole voinut nukkua minuuttiakaan, ja samoin on ollut
muidenkin laita meidän talossamme. Minun täytyi saada nähdä
itsetietoinen rohkeutenne tunteakseni taas itsenikin varmaksi.

Monte-Cristo ei voinut hillitä itseään kuullessaan tällaisen
todistuksen nuoren miehen ystävyydestä; hän ei ojentanut kättään, vaan
avasi hänelle sylinsä.

-- Morrel, sanoi hän, -- kuinka kaunis tämä päivä minulle onkaan, kun
näen teidänkaltaisenne miehen minua rakastavan. Hyvää päivää, herra
Emmanuel. Tulette siis todistajakseni, Maximilien?

-- Tietysti, sanoi nuori mies, -- epäilittekö sitä?

-- Mutta jos olenkin väärässä...

-- Katselin teitä koko tuon taisteluhaasteen ajan, mietin tämän yön
järkähtämättömyyttänne, ja olin varma siitä, että oikeus oli teidän
puolellanne, muussa tapauksessa ei enää laisinkaan voi luottaa kasvojen
ilmeisiin.

-- Mutta, Morrel, onhan Albert ystävänne.

-- Hän on vain tuttavani, herra kreivi.

-- Näittehän hänet samana päivänä ensi kertaa kuin minutkin.

-- Se on totta. Teidän täytyi siitä minulle huomauttaa, ennen kuin sen
muistin.

-- Kiitos, Morrel.

Sitten hän löi kelloon ja sanoi Alille, joka heti tuli huoneeseen:

-- Toimita tämä notaarilleni, Ali. Se on testamenttini, Morrel.
Kuoltuani menkää ottamaan selkoa sen sisällyksestä.

-- Mitä, huudahti Morrel, -- kuoltuanne?

-- Onhan kaikki otettava varteen, ystäväni. Mutta mitä teitte eilen
minusta erottuanne?

-- Olin Tortonilla, jossa toivoin tapaavani Château-Renaud'n ja
Beauchampin. Tunnustan suoraan etsineenikin heitä.

-- Miksi, johan kaikesta oli sovittu?

-- Kuulkaahan, kreivi, tämä asia on vakava ja peruuttamaton.

-- Epäilittekö sitä?

-- En. Solvaus oli julkinen, ja kaikki jo puhuivat siitä.

-- Entä sitten?

-- Toivoin voivani saada aseet vaihdetuiksi, pistoolit miekkoihin.
Pistooli on aina sokea.

-- Onnistuitteko? kysyi nopeasti Monte-Cristo, jossa oli herännyt
heikko toivo.

-- En, sillä kaikki tiesivät, kuinka taitava olette miekkailemaan.

-- Kuka siitä on kertonut?

-- Miekkailunopettajat, joiden kanssa olette miekkaillut.

-- Ehdotukseenne ei siis suostuttu?

-- Sain jyrkästi kieltävän vastauksen.

-- Morrel, sanoi kreivi, -- oletteko koskaan nähnyt minun ampuvan
pistooleilla?

-- En koskaan.

-- Meillä on vielä aikaa, katsokaa.

Monte-Cristo otti pistoolin, joka oli ollut hänen kädessään Mercedeksen
tullessa, kiinnitti ristiässän teräslevyyn ja ampui neljällä
laukauksella siitä kärjet.

Joka laukauksella Morrel kalpeni.

Hän tarkasti Monte-Criston käyttämiä kuulia ja huomasi ne isojen
haulien kokoisiksi.

-- Tämähän on kamalaa, sanoi hän. -- Katsokaahan, Emmanuel.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Kreivi, taivaan nimessä, älkää surmatko Albertia! Onnettomalla
pojalla on äiti!

-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- eikä minulla ole äitiä.

Nämä sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Morrel värisi.

-- Teitä on loukattu, kreivi?

-- Niin on, entä sitten?

-- Teidän oikeutenne on ampua ensimmäiseksi.

-- Minäkö ammun ensimmäiseksi?

-- Niin, sen sain aikaan tai oikeammin sanoen vaadin. Mehän teimme
heille niin paljon myönnytyksiä, että heidän täytyi tehdä ainakin tämä
meille.

-- Ja kuinka monen askelen päästä!

-- Kahdenkymmenen.

Kamala hymy nousi kreivin huulille.

-- Morrel, älkää unohtako mitä näitte, sanoi hän.

-- Albert ei pelastu muussa tapauksessa kuin siinä, että mielenliikutus
saa teissä vallan.

-- Minussako mielenliikutus? sanoi Monte-Cristo.

-- Tai jalomielisyys, ystäväni. Kun olen varma ampumataidostanne, niin
voin lausua erään seikan, joka muussa tapauksessa olisi tuntunut
naurettavalta.

-- Mikä se on?

-- Lävistäkää hänen käsivartensa, haavoittakaa häntä, mutta älkää
surmatko.

-- Morrel, kuulkaa sanani, lausui kreivi, -- teidän ei tarvitse pyytää
minua armahtamaan herra Morcerfia. Ilmoitan jo edeltäpäin, että herra
Morcerfia kohdellaan niin hyvin, että hän voi kaikessa rauhassa palata
kotiin molempien ystäviensä seurassa, jota vastoin minä...

-- Te...?

-- Se on eri asia, minut kannetaan kotiin.

-- Mahdotonta, sanoi Maximilien aivan suunniltaan.

-- Niin käy kuin olen sanonut, rakas Morrel. Herra Morcerf surmaa
minut.

Morrel katsoi kreiviin ymmärtämättä enää mitään.

-- Mitä teille on tapahtunut eilisillan jälkeen, herra kreivi?

-- Samaa kuin tapahtui Brutukselle ennen Filippoin taistelua. Olen
nähnyt haamun.

-- Ja tuo haamu?

-- Tuo haamu, Morrel, sanoi, että minä olen elänyt jo kylliksi kauan.

Maximilien ja Emmanuel katsoivat toisiinsa. Monte-Cristo otti kellon
taskustaan.

-- Lähtekäämme, sanoi hän, -- kello on viisi minuuttia yli seitsemän,
ja kaksintaistelu tapahtuu täsmälleen kello kahdeksan.

Vaunut olivat valmiina. Monte-Cristo astui niihin molempien todistajien
seurassa.

Kulkiessaan käytävän läpi oli kreivi pysähtynyt eräälle ovelle
kuuntelemaan, ja Maximilien ja Emmanuel, jotka hienotunteisina olivat
astuneet muutaman askelen eteenpäin, olivat kuulevinaan, miten hän
huokasi erottaessaan oven takaa nyyhkytystä.

Lyönnilleen kello kahdeksan he olivat määräpaikalla.

-- Olemme perillä, sanoi Morrel pistäen päänsä vaunun ikkunasta, -- ja
olemme ensimmäiset.

-- Anteeksi, armollinen herra, sanoi Baptistin, joka pelokkaana oli
seurannut isäntäänsä, -- olen näkevinäni tuolla puiden suojassa vaunut.

Monte-Cristo hypähti notkeasti vaunuista ja ojensi kätensä Emmanuelille
ja Maximilienille auttaakseen heitä astumaan alas. Maximilien piti
kreivin kättä omassaan.

-- On hyvä pidellä tällaista kättä, sanoi hän. -- Se on sellaisen
miehen käsi, jonka elämä on riippuvainen hänen ajamansa asian
oikeudesta.

-- Näen todellakin tuolla kaksi nuorta miestä, jotka näyttävät
odottavan jotakin, sanoi Emmanuel.

Monte-Cristo veti Morrelin pari askelta hänen lankonsa selän taakse.

-- Maximilien, kysyi hän, -- onko sydämenne vapaa?

Morrel katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- En pyydä teiltä mitään tunnustuksia, rakas ystävä, teen teille vain
kysymyksen. Vastatkaa ainoastaan myöntävästi tai kieltävästi, muuta en
pyydä.

-- Rakastan erästä nuorta tyttöä, kreivi.

-- Rakastatteko häntä syvästikin?

-- Enemmän kuin elämääni.

-- Siis sekin toivo sammui, sanoi Monte-Cristo.

Sitten hän lisäsi huoaten:

-- Haydée-parka!

-- Toden totta, huudahti Morrel, -- ellen tietäisi teitä rohkeaksi,
luulisin teidän pelkäävän.

-- Siksi, että ajattelen erästä, joka minun täytyy jättää, ja se tekee
minut surulliseksi. Niinkö huonosti sotilas ymmärtää, mikä on
rohkeutta? Surisinko sitä, että luovun elämästäni? Mitä minä välitän
kuolemasta tai elämästä, minä, joka olen viettänyt kaksikymmentä vuotta
elämän ja kuoleman välillä? Olkaa rauhassa, Morrel, jos tämä on
heikkoutta, niin näytän sen vain teille. Tiedän, että elämä on salonki,
josta on lähdettävä kohteliaasti ja kunniallisesti, nimittäin kumartaen
ja maksaen pelivelkansa.

-- Tuo on miehekästä puhetta, sanoi Morrel. -- Asiasta toiseen,
toitteko ampuma-aseet?

-- Minä? Miksi sen olisin tehnyt? Toivon noiden toisten herrojen
pitäneen niistä huolen.

-- Minä menen kysymään, sanoi Morrel.

-- Mutta älkää ryhtykö mihinkään sovitteluihin.

-- En, olkaa rauhassa!

Morrel lähestyi Beauchampia ja Château-Renaud'ta. Nähdessään nuoren
miehen tulevan heitä kohden he astuivat muutaman askelen eteenpäin.

Nuoret herrat tervehtivät toisiaan, elleivät juuri ystävällisesti niin
ainakin kohteliaasti.

-- Anteeksi, hyvät herrat, sanoi Morrel, -- en näe herra Morcerfia.

-- Tänä aamuna hän lähetti meille sanan ilmoittaen tapaavansa meidät
vasta taistelupaikalla, sanoi Château-Renaud.

-- Ah! sanoi Morrel.

Beauchamp otti kellonsa taskustaan.

-- Viisi minuuttia yli kahdeksan! Vielä ei ole aikaa mennyt hukkaan,
herra Morrel.

-- En suinkaan sitä tarkoittanut, sanoi Maximilien.

-- Tuossa tulevatkin vaunut, sanoi Château-Renaud.

Vaunut lähestyivät täyttä kyytiä tienristeystä, jossa he seisoivat.

-- Hyvät herrat, sanoi Morrel, -- olette kai tuoneet pistoolit. Herra
Monte-Cristo sanoo luopuneensa oikeudesta käyttää omiaan.

-- Olemme otaksuneetkin, että kreivi olisi hienotunteinen, herra
Morrel, vastasi Beauchamp, -- ja olen tuonut mukanani pistoolit, jotka
ostin kahdeksan tai kymmenen päivää sitten, koska luulin tarvitsevani
niitä itse vastaavassa tilanteessa. Ne ovat aivan uudet, eikä niitä ole
vielä laisinkaan käytetty. Tahdotteko tarkastaa ne?

-- Herra Beauchamp, sanoi Morrel kumartaen, -- koska vakuutatte, ettei
herra Morcerf näitä aseita tunne, niin ymmärrättehän, että teidän
sananne riittää täydellisesti.

-- Hyvät herrat, sanoi Château-Renaud, -- Morcerf ei tullutkaan noissa
vaunuissa, vaan Franz ja Debray.

Mainitut herrat lähestyivät heitä.

-- Te täällä, hyvät herrat! sanoi Château-Renaud katellen heitä. --
Mikä sattuma teidät tänne tuo?

-- Albert on pyytänyt meitä tulemaan tänne, sanoi Debray.

Beauchamp ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa kummastuneina.

-- Hyvät herrat, luulen ymmärtäväni asian, sanoi Morrel.

-- Selittäkää!

-- Eilen iltapäivällä sain herra Morcerfilta kirjeen, jossa hän pyysi
minua tulemaan oopperaan.

-- Niin minäkin sain, sanoi Debray.

-- Niin minäkin, sanoi Franz.

-- Niin mekin, sanoivat Château-Renaud ja Beauchamp.

-- Hän tahtoi, että olisimme todistamassa taisteluhaastetta ja nyt hän
tahtoo meidät taistelunkin todistajiksi, sanoi Morrel.

-- Se on varmaankin syynä, herra Morrel. Epäilemättä olette arvannut
oikein.

-- Mutta Albertia itseään ei kuulu, mutisi Château-Renaud. -- Hän on jo
myöhästynyt kymmenen minuuttia.

-- Tuossa hän on, sanoi Beauchamp, -- hän tulee ratsain, kiitäen täyttä
laukkaa palvelijansa seuraamana.

-- Kuinka ajattelematonta tulla pistoolitaisteluun ratsain, sanoi
Château-Renaud. -- Minähän olin antanut hänelle hyviä neuvoja.

-- Ja sitä paitsi kaulus kaulassaan, takki auki ja valkoiset liivit
yllään. Miksi hän ei yhtä hyvin ole pannut mustaa täplää sydämen
kohdalle? Toimitus olisi silloin päättynyt pikemmin.

Tällä välin Albert oli tullut kymmenen askelen päähän nuorten miesten
muodostamasta ryhmästä ja pysäytti hevosensa. Hän hyppäsi sen selästä
ja heitti ohjakset palvelijalleen.

Albert lähestyi.

Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet; huomasi,
ettei hän ollut hetkeäkään nukkunut yöllä.

Koko hänen olemuksessaan oli juhlallinen surumielisyys, joka oli
hänelle vierasta.

-- Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän, -- että olette noudattaneet
kutsuani. Olkaa varmoja siitä, että tunnen kiitollisuutta tämän uuden
ystävyydentodistuksen tähden.

Morrel oli Albertin lähestyessä perääntynyt kymmenkunta askelta ja
seisoi syrjässä.

-- Teillekin, herra Morrel, kuuluu osa kiitoksestani, sanoi Albert. --
Tulkaa lähemmäksi, ette ole täällä suinkaan liikaa.

-- Hyvä herra, sanoi Maximilien, -- ehkä ette tiedä, että minä olen
kreivi Monte-Criston todistajana?

-- En ollut varma, mutta arvelin niin. Mutta sitä parempi; mitä enemmän
täällä on kunnon miehiä läsnä, sitä tyytyväisempi olen.

-- Herra Morrel, sanoi Château-Renaud, -- voitte ilmoittaa kreivi
Monte-Cristolle, että herra Morcerf on tullut ja että me olemme
valmiit.

Morrel astui muutaman askelen toimittaakseen tämän asian. Beauchamp
otti tällä välin pistoolilaatikon vaunuista.

-- Odottakaa, hyvät herrat, sanoi Albert, -- minulla on pari sanaa
sanottavana kreivi Monte-Cristolle.

-- Kahden keskenkö? kysyi Morrel.

-- Ei, vaan kaikkien kuullen.

Albertin todistajat katsoivat kummastuneina toisiinsa. Franz ja Debray
vaihtoivat muutaman sanan puoliääneen, ja Morrel meni ilomielin
ilmoittamaan asian kreiville, joka kuljeksi eräällä käytävällä
Emmanuelin seurassa.

-- Mitä asiaa hänellä on minulle? kysyi Monte-Cristo.

-- En tiedä, mutta hän tahtoo puhua kanssanne.

-- Kun hän vain ei kiusaisi Jumalaa jollakin uudella loukkauksella,
sanoi Monte-Cristo.

-- En luule, että hänellä on sellaisia aikeita, sanoi Morrel.

Kreivi lähti Albertia kohden Maximilienin ja Emmanuelin seurassa. Hänen
tyyneytensä ja vakavuutensa oli omituisena vastakohtana Albertin
rauhattomuudelle. Albert lähestyi häntä mukanaan nuo neljä muuta.

Kolmen askelen päässä toisistaan kreivi ja Albert pysähtyivät.

-- Hyvät herrat, sanoi Albert, -- tulkaa lähemmäksi. Tahdon,
että kuulette joka sanan, mikä minulla on kunnia lausua kreivi
Monte-Cristolle, sillä kaikki, mitä hänelle sanon, pitää teidän
kertoa muille, niin oudolta kuin se saattaakin tuntua.

-- Minä odotan, sanoi kreivi.

-- Hyvä herra, sanoi Albert, ja hänen äänensä värisi alussa, mutta
varmistui sitten. -- Hyvä herra, olen syyttänyt teitä siitä, että
olette levitellyt tietoja kreivi Morcerfin esiintymisestä Epeiroksessa,
sillä olkoon kreivi kuinka syyllinen tahansa, niin ei teillä mielestäni
ollut oikeutta rangaista häntä. En kiirehdi pyytämään anteeksi Fernand
Mondegon petosta Ali-pashaa kohtaan, vaan kalastaja Fernandin petosta
teitä kohtaan ja niitä onnettomuuksia, jotka ovat olleet tämän teon
seurauksena. Sen vuoksi sanonkin ja julkisesti tunnustan: teillä on
ollut täysi oikeus rangaista isääni, ja minä, hänen poikansa, kiitän
teitä siitä, ettette ole tehnyt enempää.

Jos salama olisi äkkiä iskenyt keskelle tätä seuraa, ei se olisi heitä
enempää hämmästyttänyt kuin tämä Albertin selitys.

Monte-Criston silmät olivat hitaasti nousseet taivasta kohden, ja
niissä välkkyi syvä kiitollisuus. Hän ei voinut kylliksi ihailla sitä,
että Albertin tulinen luonne, jonka rohkeuden hän selvästi oli tullut
huomaamaan roomalaisten rosvojen parissa, oli äkkiä näin nöyrtynyt. Se
oli Mercedeksen vaikutusta ja nyt kreivi ymmärsi, miksi tämä ei
edellisenä iltana ollut vastustanut hänen uhriaan. Hänhän oli jo
silloin tietänyt sen tarpeettomaksi.

-- Nyt, herra kreivi, sanoi Albert, -- jos tämä anteeksipyyntö on
mielestänne kyllin täydellinen, niin pyydän teitä ojentamaan minulle
kätenne. Lähinnä erehtymättömyyden suurta avua, joka teillä niin
suuressa määrin näyttää olevan, kunnioitan sitä, että ihminen tunnustaa
erehdyksensä. Tämä tunnustaminen koskee yksinomaan minua. Minä toimin
niin kuin ihmiset tavallisesti toimivat, te menettelitte niin kuin
Jumala. Vain enkeli saattoi estää toisen meistä kuolemasta; tämä enkeli
astui alas taivaasta, ja ellei hän voinutkaan tehdä meistä ystäviä,
sillä sehän on valitettavasti mahdotonta, niin hän on ainakin saanut
meidät kunnioittamaan toisiamme.

Silmät liikutuksesta kosteina Monte-Cristo ojensi kätensä Albertille.
Albert tarttui siihen kiivaasti ja puristi sitä katseessaan
kunnioittavaa pelkoa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- kreivi Monte-Cristo varmaankin hyväksyy
anteeksipyyntöni. Olin äkkipikaisuudessa hyökännyt häntä vastaan. Nyt
olen hairahdukseni sovittanut. Toivon, että ihmiset eivät pidä minua
raukkamaisena sen vuoksi, että olen toiminut omantuntoni mukaan. Mutta
jos joku on siinä suhteessa toista mieltä, sanoi nuori mies nostaen
päänsä pystyyn aivan kuin heittäen haasteen ystävilleen ja
vihamiehilleen, -- niin olen valmis saattamaan hänet toisiin
ajatuksiin.

-- Mitä tänä yönä onkaan tapahtunut? kysyi Beauchamp
Château-Renaud'lta. -- Minun mielestäni meidän asemamme tässä on
jokseenkin nolo.

-- Se on totta, Albertin teko on joko hyvin raukkamainen tai hyvin
kaunis, vastasi paroni.

-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi Debray Franzilta. -- Kreivi
Monte-Cristo häpäisee herra Morcerfia, ja hänen poikansa katsoo, että
kreivi on menetellyt oikein. Mutta vaikka minun suvussani olisi
kymmenen Janinaa, pitäisin velvollisuutenani taistella kymmenen kertaa.

Monte-Cristoa painoivat kahdenkymmenenneljän vuoden takaiset muistot,
eikä hän ajatellut Albertia, ei Beauchampia, ei Château-Renaud'ta, ei
ketään läsnä olevaa. Hän ajatteli tuota uljasta naista, joka oli tullut
pyytämään häneltä poikansa henkeä ja joka sitten oli pelastanut hänen
henkensä ilmaisemalla kamalan perhesalaisuuden, niin kamalan, että se
ainiaaksi voi nuoressa miehessä sammuttaa pojan rakkauden isäänsä.

-- Sallimus! Sallimus vaikuttaa aina! sopersi hän. -- Vasta tänään
tiedän varmasti, että olen Jumalan lähettämä!



91. Äiti ja poika


Kreivi Monte-Cristo kumarsi viidelle nuorelle miehelle hymyillen
samalla alakuloisesti ja arvokkaasti ja nousi Maximilienin ja
Emmanuelin kanssa vaunuihin.

Albert, Beauchamp ja Château-Renaud jäivät taistelupaikalle.

Nuori mies loi todistajiinsa katseen, joka olematta arka tiedusteli
heidän mielipiteitään äskeisten tapahtumien johdosta.

-- Rakas ystävä, sanoi Beauchamp ensimmäisenä, joko toisia herkempänä
tai teeskennellen vähemmän, -- sallikaa minun onnitella teitä. Tämä oli
todellakin odottamaton loppu ikävälle asialle.

Albert seisoi vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Château-Renaud tyytyi
pieksämään kenkäänsä notkealla kepillään.

-- Emmekö jo lähde? sanoi hän kiusallisen äänettömyyden jälkeen.

-- Milloin vain tahdotte, vastasi Beauchamp, -- antakaa minulle vain
ensin aikaa onnitella herra Morcerfia. Hän on tänään osoittanut
jalomielisyyttä ja ritarillisuutta ... joka on harvinaista maailmassa.

-- Niin on, sanoi Château-Renaud.

-- Suurenmoistahan on voida siinä määrin hallita itseään, jatkoi
Beauchamp.

-- Se on kyllä totta. Mitä minuun tulee, niin se olisi ollut minulle
aivan mahdotonta, sanoi Château-Renaud kylmäkiskoisesti.

-- Hyvät herrat, sanoi Albert, -- ette varmaankaan ymmärrä, että kreivi
Monte-Criston ja minun välilläni on tapahtunut jotakin sangen
vakavaa...

-- Olemme kyllä, olemme kyllä, sanoi Beauchamp heti, -- mutta kaikki
tyhjäntoimittajamme eivät ymmärrä, kuinka sankarillisesti olette
menetellyt, ja ennemmin tai myöhemmin teidän on pakko selittää se
heille tavalla, joka ei ole heidän terveydelleen ja hengelleen oikein
edullista. Annanko teille ystävän neuvon? Lähtekää Napoliin, Haagiin
tai Pietariin, missä ymmärretään kunnia-asiat selvemmin kuin täällä
typerässä Pariisissa. Sinne päästyänne harjoitelkaa ahkerasti
pistoolilla ampumista ja miekkailua. Menetelkää niin, että palatessanne
Pariisiin muutaman vuoden kuluttua olette siksi unohdettu tai siksi
kunnioitettu näiden harjoitustenne tähden, että saatte olla rauhassa.
Enkö olekin oikeassa, herra Château-Renaud?

-- Se on minunkin mielipiteeni täydellisesti, sanoi paroni. -- Ei
mikään synnytä vaarallisia kaksintaisteluja siinä määrin, kuin
tulokseton kaksintaistelu.

-- Kiitos, hyvät herrat, vastasi Albert kylmäkiskoisesti hymyillen. --
Noudatan neuvoanne, en siksi, että sen minulle annatte, vaan siksi,
että itsekin aioin lähteä Ranskasta. Kiitän teitä myöskin siitä
palveluksesta, jonka minulle teitte tulemalla todistajikseni. Se painuu
sitäkin syvemmälle mieleeni, koska se on ainoa, joka äskeisten
sanojenne perusteella jää muistiini.

Château-Renaud ja Beauchamp katsoivat toisiinsa. Ääni, jolla Morcerf
lausui kiitoksensa, osoitti sellaista päättäväisyyttä, että seurustelu
olisi käynyt hankalaksi, jos keskustelua olisi jatkunut pitemmälle.

-- Hyvästi, Albert, sanoi Beauchamp äkkiä ojentaen veltosti kätensä
nuorelle miehelle, joka ei näyttänyt tointuvan huumaustilastaan.

Albert ei tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen ojennettuun käteen.

-- Hyvästi, sanoi Château-Renaud vuorostaan pitäen vasemmassa kädessään
siroa keppiään ojentaessaan oikean.

Albertin huulet sopersivat tuskin kuultavasti: Hyvästi! Mutta hänen
katseensa oli sitä ilmeikkäämpi, siinä kuvastui hillittyä suuttumusta,
ylpeää halveksumista ja jaloa harmia.

Todistajien noustua vaunuihin hän seisoi vielä jonkin aikaa
liikkumattomana ja alakuloisena paikallaan. Sitten hän äkkiä päästi
hevosensa ohjakset irti puusta, johon palvelija ne oli sitonut, hyppäsi
satulaan ja läksi ajamaan täyttä laukkaa Pariisia kohden.
Neljännestuntia myöhemmin hän tuli Helder-kadun varrella olevaan
asuntoonsa.

Astuessaan hevosen selästä hän oli näkevinään kreivin makuuhuoneen
ikkunasta isänsä kalpeat kasvot. Albert käänsi huokaisten päänsä
syrjään ja astui sivurakennukseensa.

Sinne tultuaan hän loi viimeisen katseen kaikkeen siihen rikkauteen,
joka oli tehnyt hänen elämänsä suloiseksi lapsuudesta asti. Hän katsoi
tauluja, joiden ihmiset näyttivät hymyilevän hänelle ja joiden
maisemissa värit hehkuivat. Sitten hän irrotti kehyksestä äitinsä kuvan
ja kääri sen kokoon jättäen kultakehyksen ympäröimään mustaa aukkoa.

Sen jälkeen hän järjesti kaikki kauniit turkkilaiset aseet,
englantilaiset kiväärit, japanilaiset posliinit, metallikehyksiset
maljat, Feuchères'in ja Baryen pronssiset taideteokset; hän tarkasti
kaapit ja pani avaimet suulle; heitti kaiken taskurahansa
kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka jätti auki, pani sinne tuhannet
koruesineet, joita oli maljakoissa, rasioissa ja hyllyillä; laati
tarkan luettelon kaikesta ja pani tämän luettelon pöydälle näkyvälle
paikalle siirrettyään ensin pois kaikki paperit ja kirjat.

Hänen aloittaessaan tätä työtä oli palvelija tullut huoneeseen, vaikka
Albert olikin käskenyt hänen pysytellä poissa.

-- Mitä tahdotte? kysyi Morcerf pikemmin surullisella kuin suuttuneella
äänellä.

-- Anteeksi, sanoi kamaripalvelija, -- herra kielsi minua kyllä
tulemasta häiritsemään, mutta kreivi Morcerf kutsui minut puheilleen.

-- Entä sitten? kysyi Albert.

-- En tahtonut mennä kreivin luo kuulematta ensin herran määräyksiä.

-- Minkä vuoksi?

-- Kreivi varmaankin tietää, että minä saatoin herran taistelupaikalle.

-- Luultavasti, sanoi Albert.

-- Ja kun hän lähettää minulle sanan, niin hän varmaankin tahtoo
tietää, mitä siellä on tapahtunut. Mitä vastaan?

-- Totuuden.

-- Vastaan siis ettei mitään taistelua ollutkaan.

-- Sanotte, että pyysin kreivi Monte-Cristolta anteeksi. Menkää.

Palvelija kumarsi ja poistui.

Albert ryhtyi sitten jatkamaan luettelon laatimista.

Lopetettuaan tämän työnsä hän kuuli hevosten kavioiden kopinaa pihalta
ja ikkunoiden helinää vaunujen ajaessa kolisten ohitse. Hän lähestyi
ikkunaa ja näki isänsä nousevan vaunuihin ja ajavan pois.

Tuskin oli portti ennättänyt sulkeutua kreivin mentyä, kun Albert
riensi äitinsä huoneistoon. Kun ei ketään ollut häntä ilmoittamassa,
hän meni äitinsä makuuhuoneeseen asti. Hänen sydämensä sävähti, ja hän
pysähtyi kynnykselle. Aivan kuin sama sielu olisi vaikuttanut näissä
kahdessa ruumiissa, oli Mercedes huoneistossaan aivan samassa puuhassa
kuin Albert omassaan. Kaikki oli järjestetty, pitsit, koristeet,
liinavaatteet, hopeaesineet laatikkoihin, joiden avaimet Mercedes
huolellisesti kokosi.

Albert näki kaikki nämä valmistelut, ymmärsi niiden tarkoituksen ja
huutaen: "Äiti!" hän kietoi kätensä Mercedeksen kaulaan.

Jos taiteilija olisi osannut vangita heidän kasvojensa ilmeen, hän
olisi varmaankin luonut kauniin taulun.

Mutta äidin tarmokkaat toimenpiteet kauhistuttivat Albertia, vaikka ne
hänen omalla kohdallaan olivat tuntuneet täysin luonnollisilta.

-- Mitä teettekään? sanoi hän.

-- Mitä tekisit itse? kysyi Mercedes.

-- Oi, äiti, huudahti Albert, joka oli niin liikutettu, että tuskin
saattoi puhuakaan, -- teidän suhteenne on asia aivan toinen kuin minun!
Te ette ole voinut tehdä samaa päätöstä kuin minä. Minä näet tulen
jättämään hyvästit tälle talolle... ja teille.

-- Minäkin lähden, Albert, vastasi Mercedes. -- Luulin, että poikani
saattaisi minua, olenko erehtynyt siinä?

-- Äiti, sanoi Albert varmasti, -- en voi sallia, että te joutuisitte
elämään niin kuin minä. Minä saan tästä lähin elää köyhänä ja
huomaamattomana. Minun täytyy lainata ystäviltä leipäpala, kunnes itse
ansaitsen. Sen vuoksi olenkin aikonut mennä suoraa päätä Franzin luo ja
pyytää häneltä lainaksi sen pienen rahamäärän, jonka luulen alussa
tarvitsevani.

-- Sinäkö, lapsi parka, huudahti Mercedes, -- sinäkö saisit kärsiä
nälkää ja puutetta! Älä puhu sellaista, muuten saat minut peruuttamaan
kaikki päätökseni.

-- Mutta minä en peruuta, rakas äiti, vastasi Albert. -- Olen nuori,
olen voimakas ja luulen olevani urhoollinenkin, ja eilisestä asti olen
oppinut näkemään, mitä tahdonvoimalla saa aikaan. Äiti, olen nähnyt
ihmisiä, jotka eivät ole kuolleet, vaikka ovat paljon saaneet kärsiä,
vaan ovat vielä rakentaneet uuden onnenkin lupausten raunioille,
kaikille Jumalan antamien toiveitten siruille. Olen sen oppinut, olen
nähnyt sellaisia ihmisiä. Ja tiedän, että vaikka heidän vihamiehensä on
syössyt heidät kuiluun, he ovat nousseet sieltä niin voimakkaina ja
loistavina, että ovat saaneet vuorostaan voiton vihamiehestään ja
syösseet hänet kuiluun. Ei, äiti, ei. Tästä päivästä alkaen olen
katkaissut kaikki siteet, jotka minua yhdistävät menneisyyteen, enkä
ota siitä mitään, en edes nimeäkään, sillä ymmärrättehän, äiti, että
poikanne ei voi käyttää sellaisen miehen nimeä, jonka täytyy punastua
toisten edessä.

-- Albert, lapseni, sanoi Mercedes, -- jos olisin ollut voimakkaampi,
olisin neuvonut sinua tekemään juuri noin. Omatuntosi puhui, kun
sortunut ääneni vaikeni. Noudata omaatuntoasi, poikani. Sinulla oli
ystäviä, Albert, katkaise siteet, jotka sinut liittävät heihin, mutta
äitisi tähden älä vaivu epätoivoon. Elämä on vielä kaunis sinun
iälläsi, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäkahta, ja koska puhdas
sydämesi tarvitsee puhtaan nimenkin, niin ota isäni nimi: Herrera.
Tunnen sinut, Albert, menet mille alalle tahansa, pian teet hänen
nimensä kuuluisaksi. Silloin voit jälleen astua ihmisten joukkoon
entistä kunniakkaampana kärsimiesi onnettomuuksien tähden. Ellei
kaikista otaksumistani huolimatta niin kävisikään, jätä minulle
kuitenkin tämä toivo, minulle, jolla kohta ei ole mitään muuta ajatusta
kuin se, ei muuta tulevaisuutta, ja jonka hauta alkaa tämän talon
kynnyksen toisella puolen.

-- Täytän tahtonne, rakas äiti, sanoi nuori mies. -- Niin, sama toivo
elää minussakin. Taivaan kosto ei voi vainota meitä kahta, teitä,
puhdasta ja minua, syytöntä. Mutta koska olemme tehneet päätöksemme,
niin toimikaamme tarmokkaasti. Herra Morcerf läksi noin puoli tuntia
sitten; näettehän, että meillä on tilaisuus välttää melua ja
selvittelyjä.

-- Odotan sinua, poikani, sanoi Mercedes.

Albert juoksi heti bulevardille asti ja toi sieltä ajurin, joka
veisi heidät kotoa pois. Hän muisti erään pienen matkustajakodin
Saints-Pères-kadun varrella mistä tiesi saavansa vaatimattoman, mutta
siistin asunnon äidilleen. Hän palasi siis noutamaan kreivitärtä.

Juuri kun ajoneuvot pysähtyivät portin eteen ja Albert hyppäsi niistä,
lähestyi eräs mies häntä ja ojensi kirjeen.

Albert tunsi miehen Monte-Criston taloudenhoitajaksi.

-- Kreiviltä, sanoi Bertuccio.

Albert otti kirjeen, avasi sen ja luki.

Luettuaan sen hän etsi Bertuccioa, mutta nuoren miehen lukiessa
Bertuccio olikin kadonnut.

Silloin Albert kyynelsilmin ja rinta mielenliikutuksesta kuohuen tuli
Mercedeksen luo ja ojensi hänelle kirjeen sanaakaan sanomatta.

Mercedes luki:

    Albert.

    Osoittaen aavistavani, minkä päätöksen aiotte panna täytäntöön,
    luulen myöskin voivani näyttää teille, mitä on hienotunteisuus.
    Olette vapaa, jätätte kreivin talon ja otatte luoksenne äitinne,
    joka on vapaa, niin kuin tekin olette. Mutta muistakaa, että
    olette hänelle enemmän velkaa kuin koskaan voitte suorittaa, te
    jalo nuorukainen. Säilyttäkää voimanne taistelua varten, vaatikaa
    itsellenne kärsimykset, mutta säästäkää häneltä puutteet, jotka
    väistämättä seuraavat ensimmäisiä ponnistuksianne, sillä hän ei
    ansaitse onnettomuuden varjoakaan, eikä sallimus tahdo, että
    syytön saa kärsiä syyllisen tähden.

    Tiedän, että aiotte lähteä kodistanne Helder-kadun varrelta
    ottamatta mitään mukaanne. Älkää koettako tutkia, miten sen
    olen saanut tietää, pääasia on, että sen tiedän. Kuulkaa minua,
    Albert.

    Kaksikymmentäviisi vuotta sitten palasin hyvin iloisena ja ylpeänä
    isänmaahani. Minulla oli morsian, Albert, pyhä nuori tyttö, jota
    jumaloin, ja toin morsiamelleni sataviisikymmentä kultarahaa,
    jotka olin työlläni vaivalloisesti koonnut. Tämä rahamäärä kuului
    hänelle, häntä varten se oli tuotu ja kun tiesin, kuinka petollinen
    meri on, kaivoin aarteemme sen talon pieneen puutarhaan, missä
    isäni asui Marseillessa, Meilhan-kadun varrella.

    Äitinne tuntee kyllä tämän pienen talon, Albert. Kun viimeksi
    kuljin Marseillen kautta tullessani Pariisiin, menin katsomaan
    tätä taloa, johon liittyi niin monta surullista muistoa, ja eräänä
    iltana kaivoin kuokalla sitä kohtaa, jonne olin aarteen kätkenyt.
    Rautainen laatikko oli vielä entisellä paikallaan, kukaan ei ollut
    siihen koskenut. Se on puutarhan nurkassa, viikunapuun alla, jonka
    isäni istutti samana päivänä, jolloin minä synnyin.

    No niin, Albert, tämä sama rahamäärä, jonka avulla muinoin olisin
    yrittänyt tehdä rakastamani naisen elämän huolettomaksi ja
    rauhalliseksi, se voidaan nyt omituisen ja surullisen sattuman
    kautta käyttää samaan tarkoitukseen. Ymmärtäkää oikein ajatukseni,
    minun, joka voisin hänelle antaa miljoonia, mutta tarjoankin vain
    palasen mustaa leipää, joka on ollut unohtuneena siitä asti, kun
    jouduin rakastamastani olennosta eroon.

    Olette jalomielinen mies, Albert, mutta ehkä teitä kuitenkin
    sokaisee ylpeys tai suuttumus. Jos hylkäätte tarjoukseni, jos
    pyydätte toiselta sitä, mikä minulla on oikeus teille antaa, niin
    sanon, ettette menettele jalomielisesti. Älkää kieltäkö äitiänne
    ottamasta vastaan elatustaan siltä mieheltä, jonka isän teidän
    isänne surmasi nälkään ja epätoivoon.

Albert odotti kalpeana ja liikuttuneena äitinsä päätöstä.

Mercedes loi taivasta kohden katseen, jota on mahdoton kuvata.

-- Minä otan sen vastaan, sanoi hän. -- Hänellä on oikeus maksaa
minulle myötäjäiset, jotka vien mukanani luostariin.

Ja tarttuen poikansa käsivarteen hän astui portaita alas reippaammin
kuin ehkä itsekään oli kuvitellut.



92. Itsemurha


Monte-Cristo oli palannut Maximilienin ja Emmanuelin seurassa
kaupunkiin. He olivat paluumatkalla iloisia. Emmanuel ei yrittänytkään
salata sitä, kuinka onnellinen hän oli, kun rauha oli seurannut riitaa,
ja hän toi julkisesti esiin filantrooppiset mielipiteensä. Morrel
nojautui vaunujen nurkkaan ja antoi lankonsa ilon puhjeta sanoiksi. Hän
oli yhtä iloinen, vaikka hänen ilonsa ilmenikin ainoastaan katseessa.

Tronen portilla he tapasivat Bertuccion. Tämä odotti liikkumattomana
kuin vartiosotilas.

Monte-Cristo pisti päänsä ikkunasta, vaihtoi muutaman sanan hänen
kanssaan, ja taloudenhoitaja poistui.

-- Herra kreivi, sanoi Emmanuel heidän tullessaan Place-Royalen
kohdalle, -- antakaa minun nousta vaunuista porttini kohdalla, ettei
vaimoni tarvitsisi enää olla vähääkään levoton teidän tai minun
puolestani.

-- Ellei olisi naurettavaa julkisesti riemuita voitosta, kutsuisin
kreiviä saapumaan meille, sanoi Morrel. -- Mutta herra kreivillähän on
varmaan pelokkaita sydämiä lohdutettavana. Olemme perillä, sanokaamme
ystävällemme hyvästi ja antakaamme hänen jatkaa matkaansa.

-- Odottakaa hiukan, sanoi Monte-Cristo, -- älkää riistäkö minulta
yht'aikaa molempia seuralaisiani. Menkää te hurmaavan puolisonne luo ja
sanokaa hänelle terveisiä minulta, mutta saattakaa te, Morrel, minua
Champs-Elysées'lle asti.

-- Sehän sopii mainiosti, sanoi Maximilien, -- varsinkin kun minulla on
asiaa samaan kaupunginosaan.

-- Odotammeko sinua aamiaiselle? kysyi Emmanuel.

-- Älkää odottako, sanoi nuori mies.

Vaunujen ovi sulkeutui, ja ajoneuvot jatkoivat matkaansa.

-- Huomaatteko, kuinka olen tuottanut teille onnea? sanoi Morrel
jäätyään kreivin kanssa kahden. -- Ettekö ole tullut sitä ajatelleeksi?

-- Olen kyllä, sanoi Monte-Cristo, -- siksi tahtoisinkin aina pitää
teidät luonani.

-- Ihmeellistä! jatkoi Morrel vastaten omiin ajatuksiinsa.

-- Mikä? kysyi Monte-Cristo.

-- Se, mikä on tapahtunut.

-- Niin onkin, vastasi kreivi hymyillen. -- Sanoitte oikean sanan, se
on ihmeellistä.

-- Sillä oikeastaan Albert on urhoollinen, jatkoi Morrel.

-- Hyvin urhoollinen, sanoi Monte-Cristo, -- olen nähnyt hänen nukkuvan
rauhallisesti tikarin uhatessa häntä.

-- Ja minä tiedän, että hän on kaksi kertaa ollut kaksintaistelussa ja
taistellut hyvin, sanoi Morrel. -- Sovittakaa tämä sitten hänen
tämänaamuiseen menettelyynsä!

-- Sekin on teidän vaikutustanne, jatkoi Monte-Cristo hymyillen.

-- Mikä onni, ettei Albert ole sotilas, sanoi Morrel.

-- Kuinka niin?

-- Pyydellä anteeksi taistelupaikalla! sanoi nuori kapteeni päätään
pudistaen.

-- Älkäähän nyt eksykö tavallisten ihmisten ennakkoluuloihin, Morrel,
sanoi kreivi lempeästi. -- Myönnättehän, että kun Albert on
urhoollinen, niin hän ei voi olla pelkuri, mutta hänellä oli erikoiset
syynsä tämänaamuiseen menettelyynsä, ja hän oli yksinkertaisesti
sankarillinen.

-- Oli kyllä, oli kyllä, sanoi Morrel, -- mutta sanon aivan kuin
espanjalainen: Hän oli eilen urhoollisempi!

-- Syöttehän aamiaista kanssani? kysyi kreivi lopettaakseen
keskustelun.

-- En, lähden luotanne kello kymmenen.

-- Teidän piti siis mennä jonkun toisen kanssa aamiaiselle?

Morrel hymyili ja pudisti päätään.

-- Mutta täytyyhän teidän jossakin syödä.

-- Miksi, koska minun ei ole nälkä? sanoi nuori mies.

-- En tiedä muuta kuin kaksi tunnetta, jotka voivat karkottaa nälän:
surun ja koska kaikeksi onneksi näen teidät iloisena, niin se ei voi
olla syynä -- ja rakkauden. Päättäen siitä, mitä lausuitte
sydämestänne, voin otaksua...

-- En vastaa kieltävästi, sanoi Morrel iloisesti.

-- Ettekö kerro sitä minulle, Maximilien? jatkoi kreivi niin
vilkkaasti, että huomasi, kuinka innokkaasti hän olisi tahtonut saada
tietää tämän salaisuuden.

-- Olenhan tänään näyttänyt, että minulla on sydän, enkö olekin,
kreivi?

Vastauksen asemesta kreivi ojensi kätensä nuorelle miehelle.

-- No niin, jatkoi tämä, -- koska tämä sydän ei enää ole teidän
luonanne Vincennes'in metsässä, niin se on toisaalla, josta menen sitä
etsimään.

-- Menkää, sanoi kreivi hitaasti, -- menkää, rakas ystävä. Mutta jos
joudutte pulaan, niin muistakaa, että minä voin tehdä paljon tässä
maailmassa, ja olen onnellinen, jos voin käyttää voimaani niiden
hyväksi, joita rakastan. Ja teitä minä rakastan, tiedättehän sen,
Morrel?

-- Hyvä on, sanoi nuori mies, -- muistan kyllä teitä, niin kuin
itsekkäät lapset muistavat vanhempiaan tarvitessaan heitä. Jos
tarvitsen teitä, ja se hetki ehkä tulee, käännyn teidän puoleenne,
kreivi.

-- Hyvä, vetoan sanaanne. Hyvästi siis.

-- Näkemiin.

He olivat saapuneet Champs-Elysées'n varrella olevan talon edustalle.
Monte-Cristo avasi vaunujen oven. Morrel hyppäsi kadulle. Bertuccio
odotti portailla. Morrel katosi Marigny-kadulle päin, ja kreivi riensi
Bertuccion luo.

-- No? kysyi hän.

-- Hän lähtee kotoaan pois, vastasi taloudenhoitaja.

-- Entä hänen poikansa?

-- Florentin, vicomten kamaripalvelija, arvelee, että hän lähtee myös.

-- Tulkaa.

Monte-Cristo vei Bertuccion työhuoneeseensa, kirjoitti kirjeen, jonka
olemme nähneet, ja antoi sen taloudenhoitajalle.

-- Ottakaa tämä, sanoi hän, -- ja pitäkää kiirettä. Sitä ennen menkää
ilmoittamaan Haydéelle, että olen palannut.

-- Tässä olen, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan vaunujen äänen oli
tullut yläkerrasta ja katsoi säteilevänä kreiviin nähdessään hänet
elossa ja haavoittumattomana.

Bertuccio poistui.

Haydée päästi valloilleen koko sen riemun, mitä tytär tuntee nähdessään
jälleen isänsä, koko sen autuuden, mitä rakastajatar tuntee
kohdatessaan armaansa. Vaikka Monte-Criston ilo ei ollutkaan yhtä
tulvehtiva, niin se oli yhtä suuri. Kauan kärsineille sydämille on ilo
samaa kuin kaste päivän polttamille kukille; sydän ja maa imevät
ahnaasti virkistävän sateen, vaikka muut eivät mitään näekään.
Monte-Criston kreivi oli muutaman päivän ajan ymmärtänyt sen, mitä hän
ei enää tohtinut toivoakaan, nimittäin, että maailmassa oli kaksi
Mercedestä ja että hän vielä kerran saattoi tulla onnelliseksi.

Hänen onnea janoava katseensa uppoutui Haydéen kosteihin silmiin, kun
ovi äkkiä aukeni. Kreivi rypisti kulmiaan.

-- Herra Morcerf, sanoi Baptistin, aivan kuin tämä yksi sana olisi
riittänyt hänen puolustuksekseen.

Kreivin kasvot kirkastuivat todellakin.

-- Kumpi, kysyi hän, -- vicomte vai kreivi?

-- Kreivi!

-- Hyvä Jumala! huudahti Haydée. -- Eikö kaikki vielä olekaan
päättynyt?

-- En tiedä, onko kaikki päättynyt, armas lapseni, sanoi kreivi
tarttuen nuoren tytön käsiin, -- mutta sen tiedän, ettei sinun tarvitse
enää mitään pelätä.

-- Hänhän on tuo sama konna...

-- Se mies ei millään voi minua vahingoittaa, Haydée, sanoi
Monte-Cristo. -- Kun olin tekemisissä hänen poikansa kanssa, oli
minulla syytä pelätä.

-- Et voi tietää, valtiaani, kuinka kamalan tuskan vallassa olin, sanoi
nuori tyttö.

Monte-Cristo hymyili ja laski kätensä tytön päälaelle.

-- Kautta isäni haudan, sanoi hän, -- vannon, että jos jokin
onnettomuus tapahtuu, ei se kohdistu ainakaan minuun.

Monte-Cristo painoi tälle puhtaalle ja kauniille otsalle suudelman,
joka sai kaksi sydäntä sykkimään yht'aikaa, toisen kiihkeästi ja toisen
lämpimästi.

-- Hyvä Jumala, sopersi kreivi, -- sallitko minun siis vielä
rakastaa...! Pyytäkää kreivi Morcerfia astumaan salonkiin, sanoi hän
johdattaen nuoren tytön salaportaille.

Selitämme muutamalla sanalla tämän käynnin, jota kreivi epäilemättä
odotti, mutta ehkä eivät lukijamme.

Sill'aikaa kun Mercedes järjesti tavaroitaan ja jalokiviään, sulki
laatikoita ja kokosi avaimia, jotta kaikki olisi hänen lähtiessään
täydessä järjestyksessä, ilmestyivät hänen huomaamattaan käytävän
ikkunaan kalpeat ja synkät kasvot. Siitä paikasta saattoi nähdä ja
kuulla kaiken, mitä tapahtui Mercedeksen huoneessa.

Jonkin ajan kuluttua lähti kalpeakasvoinen mies lasioven luota kreivi
Morcerfin makuuhuoneeseen ja nosti vapisevalla kädellä pihanpuoleisen
ikkunan verhoa. Hän seisoi siinä kymmenen minuuttia liikkumattomana ja
vaiti, kuunnellen vain oman sydämensä sykintää. Nämä kymmenen minuuttia
olivat hänelle pitkä aika.

Palatessaan taistelupaikalta Albert näki ikkunassa isänsä ja kääntyi
poispäin.

Kreivin silmät suurenivat. Hän tiesi, että Albert oli hirvittävästi
loukannut Monte-Cristoa ja että sellaista loukkausta seurasi joka
maassa kuolemaan päättyvä kaksintaistelu. Albert palasi terveenä, siis
kreivi oli saanut surmansa.

Ilon välke valaisi hetkiseksi Morcerfin synkkiä kasvoja, aivan niin
kuin aurinko ennen vaipumistaan valaisee pilviä, jotka eivät näytä sen
kehdolta, vaan sen haudalta.

Mutta, kuten olemme sanoneet, hän odotti turhaan, että poika olisi
tullut ilmoittamaan voitostaan. Oli luonnollista, ettei Albert ennen
taistelua ollut tahtonut nähdä isää, jonka kunnian puolesta hän meni
taistelemaan, mutta miks'ei hän nyt tullut heittäytymään isän syliin
kostettuaan isänsä kunnian puolesta?

Kun Albertia ei kuulunut, lähetti kreivi noutamaan hänen palvelijaansa.
Tiedämme, että Albert oli käskenyt tämän kertoa kaiken aivan suoraan.

Kymmentä minuuttia myöhemmin ilmestyi kreivi Morcerf portaille yllään
musta pitkä takki, jossa oli sotilaskaulus, mustat housut, ja mustat
hansikkaat. Hän oli nähtävästi edeltäpäin antanut määräyksensä, sillä
tuskin hän oli ennättänyt laskea jalkansa viimeiselle portaalle, kun
vaunut jo ajoivat esiin vajasta ja pysähtyivät hänen eteensä.

Kamaripalvelija heitti silloin vaunuihin sotilasviitan, jonka sisällä
oli kaksi miekkaa, sulki vaunujen oven ja hyppäsi ajajan viereen.

Ajaja kumartui oven puoleen kuullakseen määräykset.

-- Champs-Elysées, sanoi kenraali, -- kreivi Monte-Criston luo.
Nopeasti!

Piiska läimähti, ja hevoset syöksyivät eteenpäin. Viittä minuuttia
myöhemmin ne pysähtyivät kreivin asunnon eteen.

Herra Morcerf avasi itse vaunujen oven ja hyppäsi maahan, kun vaunut
olivat vielä miltei liikkeessä, soitti kelloa ja katosi avoimesta
portista palvelijan seurassa.

Hetkeä myöhemmin Baptistin ilmoitti Monte-Cristolle kreivi Morcerfin,
ja viedessään Haydéen pois Monte-Cristo käski johdattaa kreivin
salonkiin.

Kenraali mitteli jo kolmatta kertaa salonkia päästä päähän, kun hän
kääntyessään näki Monte-Criston seisovan kynnyksellä.

-- Herra Morcerf todellakin! sanoi Monte-Cristo rauhallisesti. --
Luulin kuulleeni väärin.

-- Niin, minä tässä olen, sanoi kreivi, ja hänen huulensa
puristautuivat niin lujasti yhteen, että hänen oli vaikea puhua
selvästi.

-- Minulla ei siis ole muuta jäljellä kuin kysyä syytä siihen, miksi
kreivi Morcerf näin varhain tulee luokseni, sanoi Monte-Cristo.

-- Onko teillä tänä aamuna ollut kaksintaistelu poikani kanssa? kysyi
kenraali.

-- Tiedättekö sen? vastasi kreivi.

-- Ja tiesin senkin, että pojallani oli täysi syy taistella kanssanne
ja tehdä kaikki voitavansa surmatakseen teidät.

-- Hänellä oli todellakin siihen täysi syy, mutta siitä huolimatta
näettehän, ettei hän ole minua surmannut, eipä ole taistellutkaan
kanssani.

-- Ja kuitenkin hän piti teitä syynä isänsä häpeään ja koko siihen
kamalaan onnettomuuteen, joka tällä hetkellä uhkaa sortaa taloni.

-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo pelottavan rauhallisesti. --
Se oli kyllä sivusyy, mutta ei pääsyy.

-- Varmaankin pyysitte häneltä anteeksi tai annoitte hänelle joitakin
selityksiä?

-- En antanut hänelle mitään selityksiä, hän pyysi minulta anteeksi.

-- Ja mistä hänen menettelynsä johtui?

-- Vakaumuksesta. Ehkä oli käynyt ilmi, että tämän asian yhteydessä
joku toinen oli syyllisempi kuin minä.

-- Ja kuka tuo toinen oli?

-- Hänen isänsä.

-- Vaikka olisikin ollut syyllinen, sanoi kreivi kalveten, -- niin
tiedättehän, ettei syyllinen tahdo syyllisyyttään todistettavan.

-- Tiedän kyllä... Siksi odotinkin, että kävisi niin kuin kävi.

-- Odotitte, että poikani osoittautuisi raukkamaiseksi! huudahti
kreivi.

-- Albert de Morcerf ei ole raukka! sanoi Monte-Cristo.

-- Kun miehen kädessä on miekka ja miekan edessä vihollinen, eikä mies
taistele, niin hän on raukka. Miksi hän ei ole täällä, että voisin
sanoa sen hänelle!

-- Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo kylmästi, -- en usko, että olette
tullut tänne kertomaan pikku perheasioitanne. Menkää sanomaan se herra
Albertille, ehkä hän vastaa.

-- Olette oikeassa, sanoi kenraali, ja hymy sammui hänen huuliltaan
samassa kun oli ilmestynytkin, -- en ole tullut tänne sen vuoksi. Olen
tullut sanomaan, että minäkin pidän teitä vihamiehenäni! Olen tullut
sanomaan, että vihaan teitä vaistomaisesti, että mielestäni olen
tuntenut teidät aina ja vihannut teitä aina! Ja koska nuoren polven
miehet eivät taistele, niin meidän on taisteltava... Onko se teidänkin
mielipiteenne?

-- Täydellisesti. Olin aavistanut teidän tulevan, ja tahdon lausua
julki iloni sen johdosta.

-- Sitä parempi ... olette siis valmis?

-- Olen aina.

-- Tiedätte, että taistelemme, kunnes toinen meistä kaatuu? sanoi
kenraali purren hammasta raivoissaan.

-- Kunnes toinen meistä kaatuu, kertasi Monte-Cristo kepeästi nyökäten.

-- Lähtekäämme siis, me emme tarvitse todistajia.

-- Emme todellakaan, sanoi Monte-Cristo, -- sillä mehän tunnemme
toisemme niin hyvin.

-- Päinvastoin, emmehän tunne toisiamme juuri ollenkaan.

-- Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo pysyen yhtä tyynenä, -- ajatelkaa
asiaa lähemmin. Ettekö ole sama sotilas Fernand, joka karkasi päivää
ennen Waterloon taistelua? Ettekö ole sama Fernand, joka oli Espanjassa
ranskalaisen armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama kapteeni
Fernand, joka petti, myi ja surmasi hyväntekijänsä Alin? Ja kaikki nämä
Fernandit yhdistettyinä eikö heistä ole tullut kenraali kreivi Morcerf,
Ranskan pääri?

-- Oh, huudahti kenraali, johon kreivin sanat iskivät kuin tulinen
rauta. -- Sinä kurja raukka, joka muistutat minulle häpeääni samana
hetkenä, jona ehkä minut surmaat; en, en ole sinulle outo, tiedän
kyllä, että sinä, demoni, olet tunkeutunut menneisyyteeni ja jonkin
soihdun valossa lukenut entisen elämäni jokaisen sivun! Mutta ehkä
minun häpeässäni on vielä sentään enemmän kunniaa kuin sinun ylpeässä
ilmeessäsi. Sinä tunnet kyllä minut, sen tiedän, mutta minä en tiedä
kuka sinä olet, kullalla ja jalokivillä koreileva seikkailija!
Pariisissa on nimenäsi kreivi Monte-Cristo, Italiassa merenkulkija
Sindbad, Maltassa ties mikä, sen olen unohtanut. Mutta kysyn sinun
oikeaa nimeäsi, tahdon tietää sinun todellisen nimesi kaikkien näiden
monien nimien joukosta, että voisin sen huutaa taistelupaikalla, kun
pistän miekkani sydämeesi.

Kreivi Monte-Cristo kalpeni pelottavasti, hurja leimu tuli hänen
katseeseensa, hän syöksyi huoneensa vieressä olevaan kammioonsa ja
riisui muutamassa sekunnissa kauluksensa, takkinsa ja liivinsä, puki
ylleen merimiestakin ja painoi mustille kiharoilleen merimieslakin.

Sellaisena hän palasi, pelottavana, säälimättömänä, ja astui kädet
rinnallaan ristissä kenraalia kohden. Kenraali oli ollut hieman ymmällä
hänen häviämisestään, mutta kun hän nyt näki hänet, alkoivat hänen
hampaansa kalista ja polvensa horjua, ja hän peräytyi pöydän luo etsien
koukistuneilla sormillaan siitä tukea.

-- Fernand! huusi Monte-Cristo. -- Sadoista nimistäni ei minun
tarvitsisi lausua sinulle muuta kuin yksi ainoa tuhotakseni sinut.
Mutta tuon nimen ehkä aavistat tai muistat, sillä monista
kärsimyksistäni huolimatta näytän sinulle tänään kasvot, jotka koston
onni nuorentaa, kasvot, jotka varmaankin olet usein nähnyt sen jälkeen
kun menit naimisiin ... Mercedeksen, morsiameni kanssa!

Kenraalin pää taipui taaksepäin, hän ojensi kätensä ja tuijotti
sanattomana tätä kamalaa näkyä. Sitten hän haparoi tukea seinästä ja
hiipi hiljaa ovelle asti, poistui siitä takaperin, päästäen valittavan,
vihlovan huudahduksen:

-- Edmond Dantès!

Sitten hän horjui portaille valittaen kuin haavoitettu eläin, meni
pihan poikki kuin humaltunut ja vaipui palvelijansa syliin sopertaen
vain epäselvästi:

-- Kotiin! Kotiin!

Raitis ilma ja häpeä sai hänet matkalla niin paljon virkistymään, että
hän kykeni kokoamaan ajatuksensa. Mutta matka oli lyhyt, ja kotiin
tullessaan kreivi tunsi kaikkien tuskiensa palaavan.

Muutaman askelen päässä talosta hän käski pysäyttää ja laskeutui
vaunuista. Talon portti oli selkoselällään, ja pihalla odotti Albertin
tuoma ajuri hämmästyneenä siitä, että oli joutunut näin hienon talon
pihaan. Kreivi katsoi kauhuissaan ajuriin, ei uskaltanut kysyä mitään,
vaan syöksyi huoneistoonsa.

Kaksi ihmistä astui portaita alas, hän ennätti töin tuskin pujahtaa
piiloon, ettei olisi tavannut heitä.

Albert ja Mercedes siinä tulivat. He astuivat aivan onnettoman
Morcerfin vierestä, joka oli piilossa samettiverhon takana ja melkein
tunsi Mercedeksen hameenliepeen hipaisun ja poikansa henkäisyn
kasvoillaan, kun tämä sanoi:

-- Rohkeutta, äiti! Tulkaa, tulkaa, tämä ei enää ole kotimme.

Sanat haihtuivat, askelet loittonivat.

Kenraali oikaisi ryhtinsä pidellen kiinni samettiverhosta. Hän hillitsi
kamalinta nyyhkytystä, mikä koskaan on pyrkinyt esiin isän rinnasta,
kun sekä vaimo että poika jättävät hänet samalla kertaa...

Vaunujen ovi paukahti kiinni, kuului ajurin ääni ja sitten raskaitten
vaunujen kolinaa, joka sai ikkunat helisemään. Silloin hän riensi
makuuhuoneeseensa nähdäkseen kerran vielä ne, joita hän oli maailmassa
rakastanut. Mutta ajoneuvot hävisivät näkyvistä, ei Mercedeksen eikä
Albertin pää ollut ilmestynyt vaunujen ikkunaan luomaan viimeistä
silmäystä entiseen kotiin; luomaan hylättyyn isään ja puolisoon
jäähyväiskatsetta, joka ilmaisisi kaipausta, anteeksiantoa.

Samassa kun ajoneuvot hävisivät porttiholvin alle, kuului laukaus,
makuuhuoneen ikkuna särkyi pamahduksen voimasta ja siitä pölähti
ilmoille savupilvi.



93. Valentine


Kyllä kai arvasitte, mitä asiaa Morrelilla oli ja ketä hän meni
tapaamaan.

Erottuaan Monte-Cristosta hän asteli hitaasti Villefort'in taloa
kohden.

Sanomme hitaasti, sillä Morrelilla oli yli puoli tuntia aikaa astua
viisisataa askelta, vaikka hän oli kuitenkin tahtonut erota
Monte-Cristosta jo näin aikaisin saadakseen rauhassa miettiä.

Hän tiesi tarkoin, milloin voi mennä taloon. Valentine palveli
Noirtier'ta aamiaispöydässä, eikä kukaan häiritsisi silloin heidän
kohtaustaan. Noirtier ja Valentine olivat antaneet Morrelille luvan
tulla kaksi kertaa viikossa, ja tietenkin hän käytti hyväkseen
lupausta.

Valentine odotti jo häntä. Levottomana, melkein hämmennyksissään hän
tarttui nuoren miehen käteen ja vei hänet isoisänsä luo.

Valentinen rauhattomuus johtui niistä huhuista, jotka Morcerfin juttu
oli pannut liikkeelle. Oopperan tapaus tunnettiin jo, ihmisethän
tiesivät aina kaiken. Villefort'in talossa olivat kaikki varmoja siitä,
että tapausta seuraisi kaksintaistelu. Naisen vaistolla Valentine oli
arvannut, että Morrelista tulisi Monte-Criston todistaja, ja kun hän
tunsi nuoren miehen suuren rohkeuden ja kiintymyksen kreiviin, pelkäsi
hän, ettei Morrel olisikaan tyytynyt vain tyynesti katselemaan
taistelua, niin kuin todistajan olisi pitänyt.

Arvaahan, kuinka kiihkeästi kysyttiin yksityiskohtaisia tietoja, ja
Morrel sai nähdä rakastettunsa silmien säihkyvän riemusta, kun tämä
kuuli, kuinka onnellisesti ja samalla odottamattomasti juttu oli
päättynyt.

-- Nyt, sanoi Valentine viitaten Morrelia istumaan vanhuksen viereen ja
istahtaen itse jakkaralle, jolla Noirtier'n jalat lepäsivät, --
puhukaamme hiukan omista asioistamme. Tiedättehän, että isoisäni aikoi
jokin aika sitten lähteä Villefort'in talosta ja vuokrata itselleen
asunnon kaupungista?

-- Tiedän kyllä, sanoi Maximilien, -- muistan varsin hyvin tämän
ehdotuksen ja omasta puolestani pidän sitä oivallisena.

-- Pitäkää edelleenkin, sanoi Valentine, -- sillä isoisäni pysyy
päätöksessään.

-- Hyvä! sanoi Maximilien.

-- Ja tiedättekö, minkä syyn nojalla isoisäni aikoo lähteä tästä
talosta?

Noirtier katsahti nuoreen tyttöön saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta
Valentine ei katsonutkaan Noirtier'hen, hänen silmänsä, katseensa,
hymynsä oli suunnattu Morreliin.

-- Olkoon herra Noirtier'n syy mikä tahansa, huudahti Morrel, -- niin
pidän sitä oikeana.

-- Mainiota, sanoi Valentine. -- Hän väittää, että tämän kaupunginosan
ilma ei ole minulle terveellinen.

-- Se on totta, sanoi Morrel. -- Kuulkaahan, Valentine, herra Noirtier
voi olla oikeassa. Kahden viikon aikana on terveytenne mielestäni
huonontunut.

-- Niin onkin hiukan, vastasi Valentine, -- sen vuoksi isoisäni on
määrännyt minulle lääkkeitä, ja kun hän tietää kaiken, niin luotan
häneen aivan täydellisesti.

-- Oletteko siis todellakin sairas? kysyi Morrel levottomana.

-- Hyvä Jumala, sitä ei voi sanoa varsinaiseksi sairaudeksi; voin vain
yleensä pahoin, siinä kaikki. Minulla ei ole ruokahalua, ja tuntuu
aivan kuin vatsani yrittäisi totuttautua johonkin, joka on sille
vierasta.

Noirtier kuunteli tarkkaan jokaista Valentinen sanaa.

-- Entä millä tavoin hoidatte tätä kummallista tautia?

-- Hyvin yksinkertaisella tavalla, sanoi Valentine, -- nielen joka aamu
lusikallisen isoisälle tuotua lääkettä. Alussa nielin lusikallisen, nyt
olen jo päässyt neljään. Isoisäni väittää, että se on hyvä turvakeino.

Valentine hymyili, mutta hänen hymynsä oli hiukan surullinen ja
kärsivä.

Maximilien katseli häntä äänettömänä. Valentine oli hyvin kaunis, mutta
tavallista kalpeampi ja hänen silmänsä hehkuivat entistä kirkkaammin;
hänen kätensä, jotka ennen olivat olleet simpukankuoren väriset, olivat
nyt vahankalpeat, sitä väriä, joka ajan mittaan tulee keltaiseksi.

Valentinesta nuori mies suuntasi katseensa Noirtier'hen; tämä tarkasti
kummallisella, älykkäällä katseellaan nuorta tyttöä, joka oli kokonaan
rakkautensa lumoissa. Hänkin samoin kuin Morrel näki tytössä oudon
taudin jäljet, jotka olivat niin vähäpätöiset, ettei kukaan muu kuin
isoisä ja rakastava nuori mies ollut niitä huomannut.

-- Mutta minä luulin, että tuo lääke, jota jo nautitte päivässä neljä
lusikallista, oli määrätty herra Noirtier'lle, sanoi Morrel.

-- Se on hyvin katkeran makuista, sanoi Valentine, -- niin katkeraa,
että kaikki, mitä sen jälkeen juon, tuntuu maistuvan samalta.

Noirtier loi poikansa tyttäreen kysyvän katseen.

-- Niin, isä, sanoi Valentine, -- niin on asian laita. Äsken ennen
tänne tuloani join lasillisen sokerivettä ja jätin toisen puolen
juomatta, niin katkeralta se tuntui.

Noirtier kalpeni, hän ilmaisi haluavansa puhua.

Valentine nousi mennäkseen noutamaan sanakirjaa.

Noirtier seurasi häntä levottomin katsein.

Veri oli noussut nuoren tytön päähän, ja hänen poskensa tulivat
punaisiksi!

-- Kas, sanoi hän menettämättä mitään iloisuudestaan, -- kummallista,
minua pyörryttää! Onkohan auringonvalo häikäissyt silmiäni.

Ja hän tarttui ikkunan hakaan pysyäkseen pystyssä.

-- Eihän nyt aurinko paista, sanoi Morrel levottomana sekä Noirtier'n
katseesta että Valentinen pahoinvoinnista.

Hän riensi Valentinen luo. Nuori tyttö hymyili.

-- Rauhoittukaa, isä, sanoi hän Noirtier'lle, -- rauhoittukaa,
Maximilien, ei se ole mitään, se on jo ohi. Mutta kuulkaahan, eivätkö
vaunut aja pihaan?

Hän avasi Noirtier'n huoneen oven, juoksi käytävän ikkunaan ja palasi
nopeasti.

-- Rouva Danglars ja hänen tyttärensä tulevat tervehtimään meitä, sanoi
hän. -- Hyvästi, minä menen, muuten minua voidaan tulla täältä
hakemaan; tai näkemiin vain, jääkää tänne isä Noirtier'n luo,
Maximilien, lupaan, etten pidätä vieraita kauan.

Morrel seurasi häntä katseillaan, meni sulkemaan oven ja kuunteli,
miten hän asteli portaita, joita myöten päästiin sekä Valentinen että
rouva Villefort'in huoneistoon.

Heti hänen lähdettyään Noirtier käski Morrelia noutamaan sanakirjan.
Morrel totteli, hän oli Valentinen opastamana heti oppinut ymmärtämään
vanhuksen toiveet.

Mutta vaikka hän tiesikin, mitä piti tehdä, kävi kuitenkin vaikeaksi
päästä vanhuksen mielipiteestä selville, sillä hänen täytyi luetella
kaikki aakkoset ja löytää joka sana sanakirjasta. Kymmenen minuutin
päästä oli vanhuksen tahto selvillä:

"Noutakaa vesilasi ja karahvi, jotka ovat Valentinen huoneessa." Morrel
soitti kelloa; palvelija, joka oli tullut Barrois'n sijaan, tuli
huoneeseen, ja Noirtier'n nimessä Morrel antoi tälle määräyksensä.

Palvelija palasi vähän ajan päästä.

Karahvi ja lasi olivat tyhjät.

Noirtier ilmaisi haluavansa puhua.

-- Miksi lasi ja karahvi ovat tyhjät? kysyi hän. -- Valentine sanoi
juoneensa vain puolet lasista.

Viisi minuuttia tarvittiin tämän uuden kysymyksen selvittämiseksi.

-- En tiedä, sanoi palvelija, -- mutta kamarineiti on neiti Valentinen
huoneessa. Hän on varmaankin tyhjentänyt ne.

-- Kysykää häneltä, sanoi Morrel, joka Noirtier'n katseesta oli
ymmärtänyt hänen tahtonsa.

Palvelija meni ja palasi melkein heti.

-- Valentine-neiti meni oman huoneensa kautta rouva Villefort'in luo,
sanoi hän. -- Kun hänen oli jano, niin hän joi loput lasista. Veden
karahvista otti Edouard-herra tehdäkseen ankoille lammen.

Noirtier loi taivaaseen yhtä palavan katseen kuin pelaaja, joka panee
koko omaisuutensa yhden kortin varaan.

Sitten vanhuksen katse suuntautui oveen eikä enää siirtynyt muualle.

Valentine oli ollut oikeassa, rouva Danglars tyttärineen oli tullut
tervehdyskäynnille. Heidät oli viety rouva Villefort'in huoneeseen.
Valentine oli mennyt oman huoneensa kautta, sillä se oli samassa
kerroksessa kuin rouva Villefort'inkin huone; välillä oli ainoastaan
Edouardin huone.

Molemmat naiset astuivat salonkiin niin juhlallisen jäykkinä, että heti
arvasi heidän asiansa tärkeäksi.

Hienon maailman ihmiset ymmärtävät heti tällaiset pienet seikat. Rouva
Villefort vastasi juhlallisuuteen juhlallisuudella.

Silloin saapui Valentine, ja kumarrukset alkoivat uudelleen.

-- Rakas ystävä, sanoi paronitar nuorten tyttöjen kätellessä toisiaan,
-- olen Eugénien kanssa rientänyt teille ensimmäisenä ilmoittamaan,
että tyttäreni ja prinssi Cavalcantin kihlaus julkaistaan kohta.

Danglars oli ottanut käytäntöön prinssi-nimen. Kansanmielisen
pankkiirin korvissa se kaikui paremmalta kuin kreivi.

-- Sallikaa minun sydämestäni onnitella teitä, vastasi rouva Villefort.
-- Prinssi Cavalcanti näyttää olevan harvinaisen oivallinen nuori mies.

-- Kuulkaahan, sanoi paronitar hymyillen, -- puhukaamme vapaasti
kuin hyvät ystävät ainakin. Minun täytyy tunnustaa, että prinssi ei
vielä ole se, miksi hänen täytyy tulla. Hänessä on jotakin outoa,
josta me ranskalaiset heti tunnemme saksalaisen ja italialaisen
aatelismiehen. Mutta hänellä on hyvin hyvä sydän, hän on sukkela, ja
mitä varallisuuteen tulee, niin herra Danglars väittää sitä
majesteetilliseksi; juuri sitä sanaa hän käyttää.

-- Ja toisekseen, sanoi Eugénie selaillen rouva Villefort'in albumia,
-- lisätkää vielä, että te pidätte erikoisen paljon tuosta nuoresta
miehestä.

-- Ja, sanoi rouva Villefort, -- minun ei kai tarvitse kysyäkään, että
te siinä suhteessa olette aivan samanlainen?

-- Minäkö! vastasi Eugénie suorasukaisesti kuten aina. -- Minä, en
vähääkään. Minun kutsumukseni ei ollut sitoa itseäni talouteen ja
mieheen, olkoon hän kuka tahansa. Minun kutsumukseni oli tulla
taiteilijaksi, siis olla vapaa vallitsemaan sydäntäni, itseäni ja
ajatuksiani.

Eugénie lausui nämä sanat niin varmasti ja voimakkaasti, että puna
nousi Valentinen poskille. Arka nuori tyttö ei voinut ymmärtää tätä
voimakasta luonnetta, jossa ei näyttänyt olevan hituistakaan
naisellista arkuutta.

-- Sitä paitsi, jatkoi Eugénie, -- koska vastoin tahtoani olen määrätty
menemään naimisiin, niin saan luvan kiittää kohtaloa, joka saattoi
Albert de Morcerfin halveksimaan minua. Olisinhan muuten tällä hetkellä
kunniattoman miehen puoliso.

-- Se on totta, sanoi paronitar osoittaen kummallista avomielisyyttä,
jota joskus näkyy hienoston naisissa ja joka ei kokonaan häviä edes
heidän seurustellessaan alempisäätyistenkään kanssa, -- se on aivan
totta. Elleivät Morcerfit olisi viivytelleet, olisi tyttäreni mennyt
naimisiin Albertin kanssa. Kenraali tahtoi sitä, ja hän kävi jo
pyytämässäkin tyttäreni kättä herra Danglars'ilta. Me pelastuimme
onnellisesti.

-- Mutta, sanoi Valentine arasti, -- kohdistuuko koko tämä isän häpeä
poikaan? Albert-herra on mielestäni aivan syytön kaikkiin kenraalin
petoksiin.

-- Anteeksi, sanoi Eugénie säälimättömästi, -- Albert tahtoo saada
siitä osansa ja hän sen hyvin ansaitseekin. Kun hän eilen oli
oopperassa haastanut kreivi Monte-Criston kaksintaisteluun, niin hän
tänään taistelupaikalla kuuluu pyytäneen häneltä anteeksi.

-- Mahdotonta! sanoi rouva Villefort.

-- Rakas ystävä, sanoi rouva Danglars avomielisesti, -- asian laita on
todellakin niin. Kuulin sen herra Debrayltä, joka oli tilaisuudessa
läsnä.

Valentinekin tunsi totuuden, mutta ei puuttunut puheeseen. Rouva
Danglars oli johdattanut muuta hänen mieleensä, ja hän oli
ajatuksissaan Noirtier'n huoneessa, jossa Morrel häntä odotti.

Äkkiä rouva Danglars laski kätensä Valentinen käsivarrelle ja
havahdutti hänet mietteistään.

-- Mitä nyt? sanoi Valentine tuntiessaan rouva Danglars'in sormien
kosketuksen, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.

-- Rakas Valentine, sanoi paronitar, -- voitte varmaankin pahoin.

-- Minäkö? sanoi nuori tyttö pyyhkäisten kädellään polttavaa otsaansa.

-- Niin, katsokaahan kuvaanne peilistä, olette kolme neljä kertaa
kalvennut ja punastunut minuutin kuluessa.

-- Sinä olet todellakin hyvin kalpea, huudahti Eugénie.

-- Älä suotta ole levoton, Eugénie, minä olen ollut tällainen jo
muutamia päiviä.

Ja vaikkei ollutkaan luonnostaan viekas, huomasi hän, että hänellä nyt
olisi tilaisuus lähteä. Rouva Villefort tuli vielä auttamaan häntä.

-- Lähtekää, Valentine, sanoi hän. -- Voitte todellakin pahoin, ja
arvoisat vieraat varmaankin suovat teille anteeksi. Juokaa lasillinen
puhdasta vettä, se tekee teille hyvää.

Valentine suuteli Eugénieta, kumarsi rouva Danglars'ille, joka oli jo
noussut lähteäkseen, ja poistui.

-- Lapsi parka, sanoi rouva Villefort Valentinen lähdettyä, -- hän
huolestuttaa minua todellakin, enkä laisinkaan ihmettelisi, vaikka
jokin onnettomuus kohtaisi häntä.

Sill'aikaa oli Valentine jonkinmoisen itselleenkin selittämättömän
kiihkon vallassa mennyt Edouardin huoneen läpi, kuulematta pojan
lausumia ilkeyksiä, ja oman huoneensa kautta päässyt pienille
portaille. Jäljellä oli enää vain kolme askelmaa, hän kuuli jo Morrelin
äänen, kun äkkiä maailma pimeni hänen silmissään, hänen jalkansa
kangistui eikä löytänyt porrasta, hänen kätensä tulivat niin
voimattomiksi, ettei hän voinut pitää kiinni kaidepuusta, ja horjahtaen
seinää vastaan hän putosi viimeiset kolme askelmaa.

Morrel syöksyi käytävään ja löysi Valentinen maasta portaitten edestä.

Nopeasti kuin salama hän nosti tytön syliinsä ja vei hänet tuoliin
istumaan.

Valentine avasi silmänsä.

-- Kylläpä minä olen kömpelö, sanoi hän kuumeisen kiihkeästi, -- enhän
osaa enää oikein kävelläkään; unohdan, että kolme askelmaa oli vielä
jäljellä!

-- Loukkasitteko itsenne? huudahti Morrel. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Valentine katsoi ympärilleen, hän näki kamalan kauhun kuvastuvan
Noirtier'n silmissä.

-- Rauhoitu, isoisä, sanoi hän koettaen hymyillä, -- ei se ole mitään,
ei se ole mitään ... päätäni vain pyörrytti, ei muuta.

-- Joko teitä taas pyörrytti, sanoi Morrel pannen kätensä ristiin. --
Minä pyydän, rukoilen, olkaa varuillanne.

-- Ei se ole mitään, sanoi Valentine, -- ei se ole mitään, johan
sanoin, että se on mennyt ohi eikä ollut mitään. Antakaa minun nyt
kertoa teille uutisia: viikon päästä Eugénie menee naimisiin, ja kolmen
päivän päästä on suuret juhlat, jonkinmoiset kihlajaiset. Meidät on
kaikki kutsuttu sinne, isäni, rouva Villefort ja minä ... ainakin minä
niin ymmärsin.

-- Milloinkahan meidän aikamme on huolehtia sellaisesta? Oi, Valentine,
kun teillä on niin suuri vaikutusvalta isoisäänne, niin saattakaa hänet
sanomaan: kohta!

-- Turvaudutte siis minuun, sanoi Valentine, -- jouduttaaksenne asiaa
ja muistuttaaksenne isoisää?

-- Niin, huudahti Morrel. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kiirehtikää.
Niin kauan kuin ette ole omani, Valentine, tunnen aivan kuin
menettäisin teidät.

-- Todellakin, sanoi Valentine tehden suonenvedontapaisen liikkeen, --
Maximilien, olette liian arka ollaksenne upseeri ja sotilas, joiden ei
sanota pelkäävän mitään. Hahaha!

Hän purskahti kimakkaan ja tuskaisaan nauruun, hänen käsivartensa
jäykistyivät, pää kolahti tuolin selkänojaa vastaan, ja hän jäi aivan
liikkumattomaksi.

Kiljahdus, jonka Jumala ei sallinut tulevan Noirtier'n huulilta, tuli
hänen katseestaan.

Morrel ymmärsi, että hänen oli kutsuttava apua.

Nuori mies tarttui kellon nuoraan. Valentinen huoneistossa oleva
kamarineiti ja Barrois'n sijaan tullut kamaripalvelija riensivät
molemmat yht'aikaa saapuville.

Valentine oli niin kalpea, kylmä ja eloton, että vaikka heille ei
sanottukaan mitään, he joutuivat kauhun valtaan ja ryntäsivät käytävään
huutaen apua.

Rouva Danglars ja Eugénie olivat juuri silloin lähdössä, ja ennättivät
kuulla, mikä oli syynä hälinään.

-- Sanoinhan minä teille! huudahti rouva Villefort. -- Tyttö parka!



94. Tunnustus


Samassa kuului herra Villefort'in ääni hänen työhuoneestaan:

-- Mitä on tapahtunut?

Morrel kysyi neuvoa Noirtier'lta, joka oli taas tullut kylmäveriseksi.
Tämä viittasi katseellaan pieneen huoneeseen, jonne Morrel jo kerran
ennen samanlaatuisessa tapauksessa oli paennut.

Hän otti kiireesti hattunsa ja riensi piiloonsa. Käytävästä kuului
kuninkaallisen prokuraattorin askelten ääni.

Villefort syöksyi huoneeseen, juoksi Valentinen luo ja otti hänet
syliinsä.

-- Lääkäri! Lääkäri...! Herra Avrigny! huusi hän. -- Ei, minä menen
itse häntä noutamaan.

Hän riensi ulos.

Morrel kiiruhti toisesta ovesta sisään.

Kamala muisto oli johtunut hänen mieleensä: Villefort'in ja lääkärin
välinen keskustelu, jonka hän oli kuullut samana yönä, jolloin rouva
Saint-Méran kuoli. Taudin merkit olivat samat kuin Barrois'llakin ennen
hänen kuolemaansa.

Samassa hän oli kuulevinaan korvissaan Monte-Criston sanat, jotka tämä
oli hänelle lausunut tuskin kaksi tuntia sitten:

-- Jos joudutte pulaan, Morrel, tulkaa luokseni, minä voin paljon.

Nopeammin kuin ajatuksensa hän kiiti Saint-Honorésta Matignon-kadulle
ja sitä myöten Champs-Elysées'lle.

Tällä välin saapui Villefort ajurin vaunuissa herra Avrignyn ovelle.
Hän soitti kelloa niin voimakkaasti, että portinvartija riensi
kauhuissaan avaamaan. Villefort syöksyi portaita ylös voimatta sanoa
sanaakaan. Portinvartija tunsi hänet ja antoi hänen mennä, huutaen
vain:

-- Työhuoneessaan, herra kuninkaallinen prokuraattori, työhuoneessaan!

Villefort jo avasi tai pikemmin kiskaisi oven auki.

-- Tekö siinä olette! sanoi lääkäri.

-- Niin, vastasi Villefort sulkien oven järjestään, -- niin, minä tulen
vuorostani kysymään, olemmeko kahden. Tohtori, minun taloni on kirottu
talo!

-- Mitä? sanoi lääkäri näennäisen tyynesti, mutta sisällisen
mielenliikutuksen vallassa. -- Joko talossanne taas on joku sairaana?

-- On, tohtori! huudahti Villefort tarttuen suonenvedontapaisesti
tukkaansa, -- on!

Avrignyn katse sanoi:

-- Ennustinhan sitä teille.

-- Kuka nyt talossanne kuolee? kysyi hän. -- Kuka on uhri, jonka tähden
Jumala syyttää meitä heikkoudestamme?

Tuskainen nyyhkytys nousi Villefort'in rinnasta, hän lähestyi lääkäriä
ja tarttui hänen käteensä:

-- Valentine, sanoi hän. -- Nyt on Valentinen vuoro!

-- Tyttärenne! huudahti Avrigny surun ja hämmästyksen vallassa.

-- Näettehän, että erehdyimme, sopersi prokuraattori. -- Tulkaa häntä
katsomaan ja pyytäkää hänen kuolinvuoteellaan häneltä epäilyksenne
anteeksi.

-- Joka kerta kun olette tullut minua noutamaan, olen saapunut liian
myöhään. Tulen yhtä kaikki. Mutta pitäkäämme kiirettä; teidän
talossanne liikkuvien vihamiesten suhteen ei saa viivytellä.

-- Tällä kertaa, tohtori, ei teidän tarvitse syyttää minua
heikkoudesta. Nyt otan syyllisestä selon ja rankaisen.

-- Pelastakaamme uhri, ennen kuin ajattelemme kostoa, sanoi Avrigny.
-- Tulkaa.

Ajoneuvot, joissa Villefort oli tullut, saattoivat hänet ja tohtori
Avrignyn täyttä laukkaa perille samalla hetkellä, kun Morrel kolkutti
Monte-Criston oveen.

Kreivi oli työhuoneessaan ja luki hyvin huolestuneena Bertuccion
hänelle lähettämää kirjettä.

Kun palvelija ilmoitti Morrelin, jonka seurasta kreivi tuskin kaksi
tuntia sitten oli eronnut, hän hämmästyneenä kohotti päätään.

Hänellekin oli tänä väliaikana tapahtunut paljon, sillä nuori mies,
joka oli lähtiessään nähnyt hänen hymyilevän, näki nyt hänen
kasvoillaan huolestuneen ilmeen.

Kreivi nousi ja riensi Morrelia vastaan.

-- Mitä on tapahtunut, Morrel? kysyi hän. -- Olette kalpea, ja
otsaltanne valuu hiki.

Morrel ei istahtanut, vaan vaipui nojatuoliin.

-- Tulin kovalla kiireellä, sillä minun täytyy saada puhella kanssanne.

-- Voivatko kaikki omaisenne hyvin? kysyi kreivi niin osaaottavasti,
että hänen tunnettaan ei kukaan voinut epäilläkään.

-- Kiitos, kreivi, kiitos, sanoi nuori mies, jonka oli vaikea aloittaa
kertomustaan. -- Omaiseni voivat kaikki hyvin.

-- Sitä parempi. Teillä on kuitenkin minulle jotakin sanottavaa? totesi
kreivi levottomampana.

-- On, sanoi Morrel. -- Se on totta. Tulen talosta, jonne kuolema juuri
on astunut sisään. Tulen saamaan teiltä apua.

-- Tuletteko siis herra Morcerfin luota? kysyi Monte-Cristo.

-- En, sanoi Morrel. -- Onko herra Morcerfin talossa siis joku kuollut?

-- Kenraali on ampunut kuulan otsaansa, vastasi Monte-Cristo.

-- Mikä kamala onnettomuus! huudahti Maximilien.

-- Ei kreivittärelle eikä Albertille, sanoi Monte-Cristo. -- Kuollut
isä ja puoliso on parempi kuin häväisty isä ja puoliso. Veri pesee pois
häpeän.

-- Kreivitär parka! sanoi Maximilien. -- Häntä eniten säälin, hän on
jalo nainen!

-- Säälikää Albertiakin, Maximilien, sillä, uskokaa minua, hän on
äitinsä arvoinen poika. Mutta palatkaamme omiin asioihimme. Tulitte
kovalla kiireellä luokseni, sanoitte äsken. Voinko jollakin tavoin
auttaa teitä?

-- Voitte, tarvitsen teitä, olen hädässäni kylliksi mieletön
uskoakseni, että te voisitte auttaa minua asiassa, missä Jumala yksin
voi antaa avun.

-- Sanokaa asianne, vastasi Monte-Cristo.

-- En tiedä, empi Morrel, -- sopiiko minun ilmaista sellaista
salaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.

Hän vaikeni uudelleen.

-- Uskotteko, että rakastan teitä? sanoi Monte-Cristo ottaen nuoren
miehen käden hellästi omien käsiensä väliin.

-- Te lohdutatte minua, ja sitä paitsi sanoo jokin ääni täällä -- ja
Morrel pani kätensä sydämelleen, -- etten saa salata teiltä mitään.

-- Olette oikeassa, Morrel, Jumala puhuu sydämellenne, ja sydämenne
puhuu teille. Ilmaiskaa minulle mitä sydämenne sanoo.

-- Kreivi, sallitteko, että lähetän Baptistinin teidän nimessänne
kuulemaan uutisia eräästä ihmisestä, jonka tekin tunnette?

-- Minä olen valmis teitä palvelemaan, ja sitä suuremmalla syyllä ovat
palvelijani.

Morrel poistui, sanoi muutaman sanan Baptistinille aivan hiljaa.
Kamaripalvelija lähti heti.

-- Oletteko lähettänyt hänet? kysyi Monte-Cristo nähdessään nuoren
miehen palaavan.

-- Olen ja olen hiukan rauhallisempi.

-- Tiedättehän, että odotan, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

-- Ja minä kerron kaiken. Kuulkaa minua, eräänä iltana olin erään talon
puistossa. Olin piilossa pensaikossa, eikä kukaan voinut epäilläkään,
että olisin siellä. Kaksi miestä kulki ohitseni. Sallikaa minun vielä
olla mainitsematta heidän nimiään. He puhuivat hiljaa, ja kuitenkin
halusin niin kiihkeästi kuulla kaiken, ettei sanaakaan mennyt minulta
hukkaan.

-- Tämä ennustaa kamalaa, päättäen kalpeudestanne ja vapisemisestanne.

-- Niin, kamalaa kylläkin, ystäväni! Talossa oli kuollut eräs henkilö.
Toinen keskustelijoista oli talon isäntä ja toinen lääkäri. Isäntä
ilmaisi lääkärille pelkonsa ja huolensa, sillä jo toisen kerran oli
kuolema äkkiä tullut tähän taloon. Hävityksen enkeli näytti määränneen
talon Jumalan vihan esineeksi.

-- Ah, sanoi Monte-Cristo katsoen terävästi nuoreen mieheen ja käänsi
hiukan tuoliaan, jolloin hän itse jäi varjoon, mutta valo osui
kirkkaana Maximilieniin.

-- Niin, jatkoi tämä, -- kuolema oli käynyt talossa kaksi kertaa
kuukauden kuluessa.

-- Ja mitä lääkäri vastasi? kysyi Monte-Cristo.

-- Hän vastasi ... hän vastasi, ettei kuolema ollut luonnollinen ... ja
että sen aiheuttaja oli...

-- Mikä?

-- Myrkky!

-- Todellako! sanoi Monte-Cristo ja yskäisi hiukan. Se oli hänen
tapansa salata joko punastumisensa tai kalpeutensa taikka sen, että hän
kuunteli tarkkaan. -- Todellako, Maximilien? Te kuulitte siis sen?

-- Kuulin, rakas kreivi, kuulin sen, ja tohtori sanoi, että jos
sellainen tapaus uusiintuu, niin hänen täytyy ilmoittaa siitä
tuomioistuimelle.

Monte-Cristo kuunteli tai näytti kuuntelevan aivan tyynesti.

-- No niin, sanoi Maximilien, -- kuolema tuli kolmannen kerran, eivätkä
tohtori ja talon herra ole sanoneet mitään. Kuolema tulee ehkä
neljännenkin kerran. Mikä on teidän mielestänne velvollisuuteni, kun
olen perillä tällaisesta salaisuudesta?

-- Rakas ystävä, sanoi Monte-Cristo, -- kerrotte asioita, jotka
jokainen meistä tuntee. Talon, jossa tämä on tapahtunut, tunnen, tai
ainakin tunnen sen kaltaisen talon. Siellä on puutarha, talon isäntä,
lääkäri, ja siellä on tapahtunut kolme odottamatonta, kummallista
kuolemantapausta. Katsokaahan minua, en ole kuullut mitään
keskusteluja, mutta tiedän kaiken yhtä hyvin kuin tekin. Onko minulla
tunnonvaivoja? Ei, se ei kuulu minuun. Sanoitte, että hävityksen enkeli
näyttää määränneen tämän talon Jumalan vihan esineeksi. Ehkäpä tämä
teidän otaksumanne onkin oikea? Älkää nähkö asioita, koska niitä eivät
näe nekään, joiden pitäisi. Jos Jumalan tuomio liikkuu tässä talossa,
niin kääntäkää päänne poispäin ja antakaa Jumalan tuomion tapahtua.

Morrel värisi. Kreivin ääni kaikui kamalana, juhlallisena, pelottavana.

-- Sitä paitsi, jatkoi kreivi nyt kokonaan toisella äänellä, -- sitä
paitsi, kuka väittää, että tapaus vielä uusiintuu?

-- Sehän on uusiintunut, huudahti Morrel, -- ja sen vuoksi olenkin
tullut luoksenne.

-- Minkä minä sille voin, Morrel! Pitäisikö minun teidän mielestänne
ehkä ilmoittaa asiasta kuninkaalliselle prokuraattorille?

Monte-Cristo lausui nämä viimeiset sanat niin selvästi ja painokkaasti,
että Morrel hypähti pystyyn huudahtaen:

-- Kreivi, kreivi, tehän tiedätte, kenestä puhun?

-- Täydellisesti, ystäväni, ja todistan sen. Kävelitte eräänä iltana
herra Villefort'in puistossa. Sanoistanne päättäen se tapahtui samana
iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Kuulitte herra Villefort'in
keskustelevan herra Avrignyn kanssa herra Saint-Méranin kuolemasta ja
sitä seuranneesta markiisittaren kuolemasta, joka oli yhtä kummallinen.
Herra Avrigny sanoi, että oli tapahtunut myrkytys, jopa kaksikin
myrkytystä. Ja te, joka olette täydellisesti kunnon mies, olette siitä
asti tutkinut sydäntänne ja vaivannut omaatuntoanne kysymällä,
pitäisikö teidän ilmaista kaikki vai olla vaiti. Emme elä enää
keskiajalla, hyvä ystävä, ei ole enää fehm-oikeuksia eikä salaista
tuomioistuinta. Mitä tekemistä teillä on noiden ihmisten kanssa?
Omatunto, mitä sinä tahdot minusta? niin kuin Sterne sanoi. Hyvä
ystävä, antakaa heidän nukkua jos nukkuvat, antakaa heidän kalpeina
valvoa jos valvovat, ja Jumalan nimessä nukkukaa te, koska teillä ei
ole omantunnonvaivoja, jotka veisivät unenne.

Kamala tuska kuvastui Morrelin kasvoilla, hän tarttui Monte-Criston
käteen ja huusi:

-- Mutta sitähän jatkuu! Kuuletteko!

-- Entä sitten! sanoi kreivi kummastellen tätä kiihkeyttä, jonka syytä
hän ei ymmärtänyt, ja katsellen tarkkaavasti Maximilienia, -- antakaa
sen jatkua. He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja
he saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat
korttitalot, kun Jumalan henkäys osuus heihin -- vaikka heitä olisi
satamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän
myöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha
Noirtier tai nuori Valentine.

-- Te siis tiesitte sen? huudahti Morrel niin suurella kauhulla,
että Monte-Cristo vavahti, hän, joka taivaan sortuessa ei olisi
hievahtanutkaan. -- Te siis tiesitte sen ettekä sanonut minulle mitään!

-- Mitä se minuun kuuluu? jatkoi Monte-Cristo kohauttaen olkapäitään.
-- Enhän minä heitä tunne, pitäisikö minun syöstä toinen turmioon
pelastaakseni toisen? En suinkaan, sillä minä en tee erotusta syyllisen
ja uhrin välillä.

-- Mutta minä, huusi Morrel tuskasta vaikeroiden, -- minä rakastan
häntä!

-- Te rakastatte, ketä! huudahti Monte-Cristo hypäten pystyyn ja
tarttuen Morrelin molempiin käsiin.

-- Minä rakastan mielettömästi, hurjasti, olen valmis vuodattamaan
vereni säästääkseni häneltä kyynelen, rakastan Valentine de
Villefort'ia, joka tällä hetkellä surmataan, kuuletteko, rakastan häntä
ja kysyn Jumalalta ja teiltä, millä tavoin voin hänet pelastaa!

Monte-Cristo karjaisi niin hurjasti, että vain ne, jotka ovat kuulleet
haavoittuneen leijonan karjuvan, voivat kuvitella, miltä se kuulosti.

-- Sinä onneton! huusi hän väännellen vuorostaan käsiään. -- Sinä
onneton, sinä rakastat Valentinea, sinä rakastat tuon kirotun suvun
tytärtä!

Morrel ei ikinä ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla sellaista
ilmettä, ei niin pelottavaa säihkyä silmissä. Taistelutantereiden,
Algerian surmanöiden kauhunhaltija kalpeni sen rinnalla.

Hän peräytyi kauhistuneena.

Monte-Cristo sitä vastoin sulki silmänsä ja kokosi kaiken voimansa
hillitäkseen itsensä. Vähitellen hänen rintansa pauhu tyyntyi, niin
kuin myrskyn jälkeen kuohuvat laineet talttuvat päivän säteiden
vaikutuksesta.

Tätä taistelua kesti tuskin kahtakymmentä sekuntia.

Sitten kreivi kohotti kalpean otsansa.

-- Nyt näette, sanoi hän, -- nyt näette, kuinka Jumala rankaisee
suurisanaisia ja kylmiä ihmisiä heidän välinpitämättömyytensä tähden.
Minä, joka tunteettomasti ja uteliaasti katselin, miten tämä hirvittävä
murhenäytelmä kehittyi, ja turman enkelin tavoin nauroin kaikelle sille
pahalle, mitä ihmiset tekevät toisilleen salaisuuden varjossa -- ja
rikkaitten ja mahtavien on niin helppo säilyttää salaisuus --, minä
tunnen nyt vuorostani, kuinka tuo käärme, jonka kiemurtelevia liikkeitä
katselin, pureekin minua ja puree suoraan sydämeen!

Morrel huokasi raskaasti.

-- Jo riittävät valitukset, jatkoi kreivi. -- Olkaa mies, olkaa
voimakas, täynnä toivoa, sillä minä olen läsnä ja valvon puolestanne.

Morrel pudisti alakuloisena päätään.

-- Käskin teitä toivomaan, ymmärrättekö? huudahti Monte-Cristo. --
Tietäkää, että en koskaan valehtele, en koskaan erehdy. Kello on
kaksitoista, Maximilien, kiittäkää taivasta, ettette tullut
iltapäivällä, ettette tullut huomenna. Kuulkaa siis, mitä teille sanon,
Morrel: ellei Valentine ole kuollut tällä hetkellä, ei hän kuolekaan.

-- Hyvä Jumala, valitti Morrel, -- hän oli kuolemaisillaan, kun lähdin.

Monte-Cristo painoi kädellään otsaansa.

Mitä tapahtuikaan näissä aivoissa, jotka hallitsivat suuria
salaisuuksia? Mitä sanoikaan kirkkauden tai pimeyden enkeli tälle
säälimättömälle ja samalla inhimilliselle sielulle? Jumala yksin sen
tietää! Monte-Cristo kohotti päänsä ja nyt oli hänen otsansa kirkas
kuin heräävän lapsen otsa.

-- Maximilien, sanoi hän, -- palatkaa rauhassa asuntoonne. Ette saa
mennä mihinkään, ette toimia mitenkään ettekä saa päästää otsallenne
huolen varjoakaan. Minä annan teille kyllä tietoja. Menkää.

-- Hyvä Jumala, sanoi Morrel, -- kylmäverisyytenne kauhistuttaa minua.
Voitteko siis jollakin tavoin vastustaa kuolemaa? Oletteko ihmisiä
voimakkaampi? Oletteko enkeli? Oletteko Jumala?

Ja nuori mies, joka ei minkään vaaran edessä ollut peräytynyt, väistyi
sanomattoman kauhun vallassa loitos Monte-Cristosta.

Mutta Monte-Cristo katsoi häneen hymyillen niin alakuloisesti ja
hellästi, että Maximilien tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.

-- Minä voin paljon, ystäväni, vastasi kreivi. -- Minun täytyy nyt
saada olla yksin. Menkää.

Morrel tunsi kreivin ihmeellisen vaikutuksen, jonka alaisiksi kaikki
hänen lähellään joutuivat, eikä yrittänytkään vastustaa. Hän puristi
kreivin kättä ja lähti.

Portilla hän pysähtyi odottamaan Baptistinia, joka juoksujalkaa näkyi
tulevan Matignon-kadun kulmassa.

Tällä välin olivat Villefort ja Avrigny pitäneet kiirettä. Heidän
palatessaan oli Valentine vielä tainnoksissa, ja lääkäri tutki sairasta
niin huolellisesti, kuin tämän tila vaati. Häntä auttoi vielä se, että
hän oli perillä salaisuudesta.

Villefort odotti kiihkeästi tutkimuksen tulosta. Noirtier odotti myös,
kalpeampana kuin nuori tyttö ja janoten totuutta vielä kiihkeämmin kuin
Villefort, ja hänen katseestaan kuvastui voimakasta älyä ja tunnetta.

Lopulta Avrigny sanoi hitaasti:

-- Hän elää vielä!

-- Vielä! huudahti Villefort. -- Tohtori, minkä kamalan sanan
lausuittekaan!

-- Niin, sanon sen kerta vielä, lausui lääkäri. -- Hän elää vielä, ja
se kummastuttaa minua suuresti.

-- Mutta onhan hän pelastettu? kysyi isä.

-- On, koska hän elää.

Tänä hetkenä sattui lääkärin katse kohtaamaan Noirtier'n katseen. Siitä
välkkyi niin tavaton ilo, niin rikas ja hedelmällinen ajatus, että
tohtori kerrassaan hämmästyi.

Hän laski Valentinen nojatuoliin -- tytön huulet olivat niin kalpeat,
että ne tuskin erottuivat kasvoista -- ja katseli Noirtier'ta, joka oli
tarkkaan seurannut lääkärin jokaista liikettä.

-- Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne neiti Valentinen kamarineiti, sanoi
Avrigny Villefort'ille.

Villefort irroitti kätensä tyttärensä päästä, jota hän oli kannatellut,
ja lähti itse etsimään kamarineitiä.

Heti kun Villefort oli sulkenut oven, Avrigny lähestyi Noirtier'ta.

-- Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle? kysyi hän.

Vanhus räpytti silmiään. Muistammehan, että se oli hänen tapansa
ilmaista halunsa puhua.

-- Minulleko yksin?

-- Niin.

-- Hyvä on, jään luoksenne.

Samassa saapui Villefort kamarineidin seurassa. Kamarineidin jäljestä
tuli rouva Villefort.

-- Mitä tuolle rakkaalle lapselle onkaan tapahtunut? huudahti hän. --
Hän läksi huoneestani ja valitti kyllä pahoinvointia, mutta en koskaan
olisi luullut häntä näin sairaaksi.

Ja rouva Villefort lähestyi kyynelsilmin Valentinea, tarttui hänen
käteensä ja osoitti kaikin tavoin äidillisiä tunteitaan.

Avrigny katsoi yhä Noirtier'hen, hän näki vanhuksen silmien laajenevan
ja pyöristyvän, poskien kalpenevan ja vapisevan ja hien valuvan pitkin
hänen otsaansa.

-- Ah, huudahti hän äkkiä seuratessaan vanhuksen katsetta. Se kohdistui
rouva Villefort'iin, joka samassa sanoi:

-- Tyttö on vietävä vuoteeseensa. Tulkaa auttamaan, Fanny, me viemme
hänet levolle.

Herra Avrigny, joka huomasi, että hän saisi tilaisuuden jäädä
Noirtier'n kanssa kahden, ilmaisi nyökkäämällä, että se oli viisainta,
mutta kielsi antamasta tytölle mitään muuta kuin mitä hän määrää.

He kantoivat huoneesta Valentinen, joka oli tullut tajuihinsa, mutta ei
voinut liikkua, koska kouristus oli heikontanut hänen jäsenensä. Mutta
hänellä oli voimia tervehtiä katseellaan isoisäänsä, joka näytti siltä,
kuin häneltä olisi sielu riistetty, kun Valentine vietiin pois.

Avrigny seurasi sairasta, käski Villefort'in itse ajaa apteekkiin ja
odottaa siellä, kunnes lääkkeet olivat valmiit, tuoda ne kotiin ja
odottaa häntä tyttärensä huoneessa.

Uusittuaan vielä määräyksensä, että Valentinelle ei saanut antaa
mitään, hän palasi Noirtier'n luo, sulki huolellisesti oven ja
tarkastettuaan, ettei kukaan ollut heitä kuulemassa, sanoi:

-- Tiedätte varmaankin jotakin poikanne tyttären sairastumisesta?

-- Tiedän, ilmaisi vanhus.

-- Meillä ei ole aikaa heittää hukkaan, kysyn siis teiltä ja te
vastaatte.

Noirtier ilmaisi olevansa valmis vastaamaan.

-- Oletteko edeltäpäin aavistanut, että tällaista tapahtuisi?

-- Olen.

Avrigny mietti hetkisen ja sanoi sitten lähestyen Noirtier'ta:

-- Suokaa anteeksi sanani, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään
yksityiskohtaa tässä kamalassa tapauksessa, jonka olemme nähneet.
Näittekö Barrois'n kuolevan?

Noirtier kohotti silmänsä taivasta kohden.

-- Tiedättekö, mihin tautiin hän kuoli? kysyi Avrigny laskien kätensä
Noirtier'n olalle.

-- Tiedän, vastasi vanhus.

-- Oliko tämä kuolema mielestänne luonnollinen?

Noirtier'n liikkumattomille huulille näytti ilmestyvän hymy.

-- Heräsikö teissä ajatus siitä, että Barrois oli myrkytetty?

-- Heräsi.

-- Luuletteko, että myrkky, joka hänet surmasi, oli häntä varten
valmistettu?

-- En.

-- Arveletteko nyt, että sama henkilö, joka surmasi Barrois'n, on
tahtoessaan surmata toisen henkilön surmannutkin Valentinen?

-- Arvelen.

-- Hänenkin siis täytyy kuolla? kysyi Avrigny luoden terävän katseen
Noirtier'hen.

Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä lause tekisi vanhukseen.

-- Ei, vastasi Noirtier sellaisella riemun ilmeellä, että se olisi
voinut saattaa parhaimmankin arvaajan ymmälle.

-- Toivotte siis? kysyi Avrigny hämmästyneenä.

-- Niin.

-- Mitä toivotte?

Vanhus ilmaisi silmillään, ettei hän kyennyt vastaamaan.

-- Sehän on totta! mutisi Avrigny.

Sitten hän jälleen kääntyi Noirtier'n puoleen sanoen:

-- Toivotteko, että murhaaja väsyy?

-- En.

-- Toivotte siis, että myrkky ei tee Valentineen mitään vaikutusta.

-- Niin.

-- Enhän toki ilmaise teille mitään uutta sanomalla, että hänet on
aiottu myrkyttää? sanoi Avrigny.

Vanhus ilmaisi katseellaan, että hän oli myrkytysyrityksestä täysin
varma.

-- Millä tavoin siis luulette Valentinen pelastuvan tästä?

Noirtier'n katse kiintyi määrättyyn kohtaan. Avrigny seurasi hänen
katsettaan, ja näki pullon, jolla joka aamu tuotiin vanhukselle
lääkettä.

-- Ahaa, välähti Avrignyn mielessä, -- olisitteko ehkä huomannut...

Noirtier ei antanut hänen edes puhua loppuun.

-- Olen, vastasi hän.

-- Että hänet voidaan turvata myrkkyä vastaan...

-- Niin.

-- Totuttamalla hänet vähitellen siihen...

-- Niin, niin, niin, vastasi Noirtier ihastuen huomatessaan toisen
häntä ymmärtävän.

-- Kuulitte minun varmaankin sanovan, että lääkkeessänne on brusiinia?

-- Kuulin.

-- Ja totuttamalla hänet siihen olette karaissut hänen ruumiinsa
myrkkyä vastaan?

Sama riemun ilme näkyi Noirtier'ssa.

-- Ja olette todellakin onnistunut! huudahti Avrigny. -- Ilman tätä
varokeinoa olisi Valentine epäilemättä tänään surmattu, auttamattomasti
surmattu, säälimättä surmattu. Kouristus oli voimakas, mutta hän vain
heikontui siitä eikä kuollut.

Yliluonnollinen ilo välkkyi vanhuksen silmistä, jotka hän sanomattoman
kiitollisena loi taivasta kohden. Tänä hetkenä Villefort palasi.

-- Tässä on pyytämänne lääke, tohtori.

-- Valmistettiinko se teidän nähtenne?

-- Valmistettiin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori.

-- Se ei ole välillä ollut kenenkään muun käsissä?

-- Ei.

Avrigny otti pullon, kaatoi muutaman pisaran siitä kämmenelleen ja
nieli ne.

-- Hyvä on, sanoi hän, -- menkäämme Valentinen luo, annan määräykseni
kaikille, ja te itse, herra Villefort, saatte valvoa, että niitä
noudatetaan.

Samana hetkenä, jolloin Avrigny astui Valentinen huoneeseen
Villefort'in seurassa, vuokrasi eräs juhlallisesti käyttäytyvä,
tyynesti ja varmasti puhuva italialainen pappi itselleen talon
Villefort'in talon vierestä.

Kukaan ei tiedä, mitä keinoja käyttämällä hän sai talon kolme
vuokralaista kaksi tuntia myöhemmin muuttamaan, mutta kaupunginosassa
yleisesti liikkunut huhu, ettei talo ollut rakennettu aivan varmalle
pohjalle ei estänyt uutta vuokralaista muuttamasta sinne vaatimattomine
huonekaluineen saman päivän iltana kello viisi.

Vuokrasopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi, ja vuokraaja maksoi omistajan
vaatimuksesta ensimmäisen puolen vuoden vuokran heti. Tämän uuden,
italialaisen vuokralaisen nimi oli signor Giacomo Busoni.

Työmiehiä tuotiin paikalle heti, ja myöhäiset kulkijat näkivät samana
iltana hämmästyksekseen, miten puusepät ja muurarit ryhtyivät
vahvistamaan horjuvan talon alakertaa.



95. Isä ja tytär


Edellisessä luvussa näimme rouva Danglars'in käyvän ilmoittamassa rouva
Villefort'ille siitä, että hänen tyttärensä pian solmisi avioliiton
Andrea Cavalcantin kanssa.

Tästä ilmoituksesta olisi voinut päättää, että sopimus oli tehty
kaikkien asianomaisten suostumuksella, mutta ennen sitä oli kuitenkin
sattunut kohtaus, josta meidän on kerrottava lukijoillemme.

Pyydämme siis heitä astumaan ajassa taaksepäin saman päivän aamuun ja
siirtymään tuohon kuvaamaamme liiaksi kullattuun salonkiin, josta sen
omistaja paroni Danglars ylpeili.

Kello oli kymmenen, ja paroni oli jo jonkin aikaa kävellyt salongissa
edestakaisin miettiväisenä ja levottomana katsellen jokaista ovea ja
pysähtyen pienimmänkin kolinan kuullessaan.

Kun hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, hän soitti palvelijaa.

-- Etienne, sanoi hän, -- menkää kysymään, miksi Eugénie-neiti on
pyytänyt saada tavata minua salongissa ja miksi hän antaa minun odottaa
näin kauan.

Saatuaan hiukan purkaa huonoa tuultaan paroni taas tyyntyi.

Neiti Danglars oli heti herättyään pyytänyt saada keskustella isänsä
kanssa ja oli määrännyt keskustelupaikaksi kullatun salin. Tämä oli
siinä määrin omituista ja tuntui siksi juhlalliselta, että pankkiiri
oli melko hämmästynyt, ja hän olikin sen vuoksi kiiruhtanut täyttämään
tyttärensä pyynnön saapumalla ensimmäisenä salonkiin.

Etienne palasi pian toimitettuaan asiansa.

-- Neidin kamarineiti ilmoitti, että neiti pukeutuu parhaillaan ja on
kohta valmis, sanoi hän.

Danglars nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi. Ihmisten ja varsinkin
palvelijoitten läsnä ollessa hän esiintyi hyväntahtoisena miehenä ja
heikkona isänä. Tämä oli yksi puoli sitä osaa, jota hän näytteli
elämässä. Hänen asenteensa oli kuin antiikin maailman näytelmien isien
naamiot: oikean puolen huuli oli ylöspäin ja ilme naurava, mutta
vasemman puolen huulet alaspäin ja ilme itkevä.

Sanokaamme kuitenkin heti alussa, että kotioloissa naurava huuli
laskeutui itkevän tasalle; hyväntahtoinen henkilö katosi, ja sijaan
tuli raaka aviomies ja jyrkkä isä.

-- Miksi hiidessä tuo hupakko, joka sanoo haluavansa puhutella minua,
ei tule työhuoneeseeni? sanoi Danglars. -- Ja miksi hän yleensä tahtoo
puhutella minua?

Hänen aivoissaan liikkui jo kahdettakymmenettä kertaa sama rauhaton
ajatus, kun ovi aukeni ja Eugénie astui sisään. Hänellä oli yllään
musta silkkipuku himmeän kuviollista kangasta; hänen tukkansa oli
käherretty, ja kädessään hänellä oli hansikkaat, aivan kuin hän olisi
ollut menossa oopperaan.

-- Mikä nyt on asiana, Eugénie, huudahti pankkiiri, -- ja miksi
keskustelemme tässä juhlallisessa salongissa, kun työhuoneessani on
paljon kodikkaampaa?

-- Olette aivan oikeassa, sanoi Eugénie viitaten isäänsä istumaan, --
ja lausuitte jo alussa kaksi kysymystä, joihin sisältyy koko
keskustelumme. Vastaan siis molempiin, ja vastoin tavallisuutta ensin
jälkimmäiseen, koska siihen on helpompi vastata. Valitsin
keskustelupaikaksemme salongin välttääkseni kaikki pankkiirin
työhuoneen vastenmieliset tunnelmat ja vaikutelmat. Nuo monet
kassakirjat, niin kullalla koristetut kuin ne ovatkin, ovat aivan kuin
linnoituksen portit, suljetut laatikot, setelit, jotka tulevat herra
ties mistä, monet kirjeet, jotka ovat lähtöisin Englannista,
Hollannista, Espanjasta, Intiasta, Kiinasta tai Perusta, vaikuttavat
yleensä omituisesti isän mielentilaan ja saavat hänet unohtamaan, että
maailmassa on jotain pyhempääkin kuin yhteiskunnallinen asema ja
liiketuttavien mielipiteet. Valitsin sen vuoksi tämän salongin, jonka
seinillä näette hymyilevät ja onnellisen näköiset kuvat itsestänne,
äidistäni ja minusta sekä kaikenlaisia maisemia ja paimenkuvia. Luotan
paljon ympäristön vaikutusvoimaan. Ehkä erehdyn teidän suhteenne, mutta
minkä sille voin, enhän olisi taiteilija, ellei minulla olisi
illuusioita.

-- Hyvä on, sanoi Danglars, joka oli kuunnellut tätä puhetulvaa aivan
kylmästi ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän näet etsi yleensä toisen
lauseista omien ajatustensa johtolankaa, kuten ainakin viekkaat
ihmiset.

-- Olen siis melkein täydellisesti selittänyt tämän toisen kohdan,
sanoi Eugénie joutumatta vähääkään hämilleen ja miehekkään pontevasti,
-- ja te näytätte olevan tyytyväinen selitykseeni. Palatkaamme nyt
ensimmäiseen kohtaan. Kysyitte, miksi olen tahtonut puhua kanssanne.
Sen sanon muutamalla sanalla: en tahdo mennä naimisiin herra Andrea
Cavalcantin kanssa.

Danglars hypähti tuolissaan ja tämän odottamattoman iskun vaikutuksesta
nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden.

-- Niin juuri, jatkoi Eugénie yhä rauhallisena. -- Olette kummastunut,
sen huomaan kyllä, sillä siitä asti, kun tämä pikkuinen asia pantiin
alulle, en ole sitä vähääkään vastustanut, vaikka yleensä aina olen
ratkaisevana hetkenä valmis vastustamaan järkähtämättömästi ja suoraan
niitä henkilöitä, jotka eivät ole kysyneet mielipidettäni, ja niitä
asioita, jotka eivät minua miellytä. Mutta tällä kertaa tämä
rauhallisuus, tämä passiivisuus, niin kuin filosofit sanovat johtui
aivan toisesta seikasta, nimittäin siitä, että nöyränä ja alistuvana
tyttärenä ... (kepeä hymy väikkyi nuoren tytön purppuranpunaisilla
huulilla) koetin totella.

-- Entä sitten? kysyi Danglars.

-- Olen koettanut kaikin voimin totella, jatkoi Eugénie, -- mutta nyt,
kun ratkaiseva hetki on tullut, huomaan, etten parhaimmalla
tahdollanikaan voi totella.

-- Mutta mikä on syynä tähän kieltäytymiseen? kysyi Danglars. Hän oli
keskinkertaisen lahjakas mies, ja siksi moinen säälimätön logiikka,
pitkällisen mietiskelyn ja voimakkaan tahdon tulos, aivan masensi
hänet.

-- Syykö, vastasi nuori tyttö, -- hyvä Jumala, ei suinkaan se, että
tämä mies olisi rumempi, tyhmempi tai vastenmielisempi kuin joku
toinen; Andrea Cavalcanti voi niiden mielestä, jotka arvostelevat
ihmistä ulkomuodon ja vartalon mukaan, olla jokseenkin kaunis mies. En
myöskään pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä, sellaista
tekevät koulutytöt, ja minä olen jo sen ajan yläpuolella. En rakasta
ketään, tiedättehän sen? En siis käsitä, miksi minun pitäisi kiinnittää
elämääni toinen ihminen. Onhan joku viisas mies sanonut: "Ei mitään
liikaa", ja sen lisäksi: "Kantakaa kaikki mukananne." Olen nämä
molemmat lauseet oppinut sekä kreikan- että latinankielellä. Toisen on
muistaakseni sanonut Phaidra ja toisen Bias. No niin, rakas isä, elämän
suuressa haaksirikossa, sillä elämä on ainaista toiveittemme
haaksirikkoa, heitän mereen tarpeettoman taakan, jäljelle jää
ainoastaan oma tahtoni, ja olen päättänyt elää yksin ja siis aivan
vapaana.

-- Onneton, onneton! sopersi Danglars kalveten, sillä pitkästä
kokemuksesta hän jo tiesi, kuinka järkähtämättömiä nämä äkkiä
ilmaantuneet esteet olivat.

-- Onneton, jatkoi Eugénie, -- sanoitteko minua onnettomaksi? Onneton
en suinkaan ole, ja tuo huudahdus tuntuu sekä teatraaliselta että
teeskennellyltä. Päinvastoin olen onnellinen, ja sanokaahan, mitä
onnestani puuttuu? Olen ihmisten mielestä kaunis, ja siksi kaikki
ottavat minut suosiollisesti vastaan. Pidän hyvästä kohtelusta, sillä
siitä kasvot kirkastuvat, ja ympäristö tuntuu silloin vähemmän rumalta.
Minulla on jokseenkin hyvä äly ja kohtalainen tunne-elämä ja osaan sen
vuoksi ottaa elämästä sen, mikä minulle sopii, aivan samoin kuin apina
halkaisee pähkinän ottaakseen sen sydämen. Olen rikas, sillä teillä on
suuri omaisuus, olen ainoa tytär, ettekä te ole noita teatteri-isiä,
jotka tekevät tyttärensä perinnöttömiksi sen vuoksi, että nämä eivät
tahdo lahjoittaa heille lapsenlapsia. Kaikki varteenotettava laki on
sen lisäksi kieltänyt teitä tekemästä minua perinnöttömäksi, ainakaan
kokonaan, samoin kuin se on teiltä riistänyt vallan pakottaa minua
menemään jonkun tietyn miehen puolisoksi. Kun siis olen kaunis, älykäs
ja lahjakas, niin kuin näytelmissä sanotaan, ja sen lisäksi rikas, niin
sehän on onnea! Miksi sanotte minua onnettomaksi?

Nähdessään tyttärensä seisovan siinä hymyilevänä ja hävyttömyyteen asti
ylpeänä Danglars ei voinut olla suuttumuksesta karjaisematta. Mutta
tyttären tutkiva katse ja rypistyneet silmäkulmat saivat hänet
kääntymään poispäin, ja hän tyyntyi heti, varovaisuuden rautakäden
lannistamana.

-- Toden totta, tyttäreni, vastasi hän hymyillen, -- olette todellakin
kaikkea, mitä väitätte olevanne, lukuun ottamatta erästä kohtaa, josta
kerskailitte. En tahdo sanoa sitä teille liian jyrkästi, annan teidän
mieluummin arvata.

Eugénie katsoi kummastuneena Danglars'iin nähdessään, ettei kaikkia
niitä jalokiviä, joita hän kiinnitti ylpeytensä kruunuun, pidettykään
oikeina.

-- Tyttäreni, jatkoi Danglars, -- olette täydellisesti selittänyt
kaikki ne syyt, joiden perusteella teidänlaisenne päättäväinen tyttö ei
tahdo mennä naimisiin. Nyt minä puolestani selitän, millä perusteella
olen tahtonut tyttäreni naittaa.

Eugénie kumarsi, ei niin kuin nöyrä tytär, joka on valmis kuuntelemaan,
vaan kuin vastustaja, joka on valmis väittelemään.

-- Tyttäreni, jatkoi Danglars, -- kun isä pyytää tytärtään menemään
naimisiin, hänellä on aina tällaiseen pyyntöön jokin syy. Muutamilla on
äsken mainitsemanne into saada sukunsa jatkumaan lapsenlapsissaan.
Minulla ei ole tätä heikkoutta, sanon sen jo heti alussa, sillä
perheilot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Tunnustan sen suoraan
tyttärelleni, koska tiedän hänet kyllin suureksi filosofiksi, että hän
ymmärtää tämän välinpitämättömyyteni eikä pidä sitä minään rikoksena.

-- Hyvä on, sanoi Eugénie. -- Puhukaamme suoraan, siitä minä pidän.

-- Näette siis, että vaikka en yleensä kannatakaan tuota mielipidettä,
sanoi Danglars, -- enkä teidän tavallanne ihaile suoruutta, niin
alistun siihen, kun katson sen välttämättömäksi. Jatkan siis. Kehotin
teitä menemään naimisiin, en suinkaan teidän oman itsenne tähden, sillä
toden totta en sinä hetkenä ajatellut laisinkaan teitä, -- pidätte
suoruudesta, tässä sitä nyt kuulette, -- vaan koska mahdollisimman
pikainen avioliittonne kyseessäolevan miehen kanssa on minulle
välttämätön eräiden raha-asioiden tähden, jotka teille kohta selitän.

Eugénie liikahti.

-- Asian laita on niin kuin minulla on kunnia teille sanoa, eikä minuun
saa sen tähden suuttua, sillä pakotatte minut tähän. Ymmärrättehän,
etten omasta tahdostani ryhdy näihin laskuopillisiin selityksiin
kaltaisenne taiteilijan kanssa, joka pelkää tulla pankkiirin
työhuoneeseen, koska hän siellä voi saada vastenmielisiä ja
epärunollisia vaikutelmia. Mutta tuossa samassa pankkiirin huoneessa,
jonne kuitenkin toissa päivänä saavuitte pyytämään niitä muutamia
tuhansia, jotka kuukausittain annan oikkujenne tyydyttämiseksi, tuossa
huoneessa saa oppia yhtä ja toista sellaistakin, joka avioliittoon
haluttomallekin nuorelle tytölle on terveellistä kuulla. Oppii
tietämään, ja sanonkin sen vuoksi tässä huoneessa säästääkseni arkoja
hermojanne, oppii tietämään, että luotto on pankkiirin fyysillinen ja
moraalinen elämä, että luotto pitää ihmisen pystyssä aivan samoin kuin
hengitys ruumiin, ja eräänä päivänä kreivi Monte-Cristo antoi minulle
tämän johdosta opetuksia, joita en koskaan unohda. Oppii näkemään, että
sen mukaan kuin luotto vähenee, ruumis muuttuu elottomaksi, ja
sellainen voi hyvinkin pian tapahtua pankkiirille, jolla on niin
loogillinen tytär kuin minulla.

Mutta Eugénie ei lannistunut, vaan suoristi ryhtinsä.

-- Siis vararikko! sanoi hän.

-- Löysitte oikean sanan, tyttäreni, aivan oikean sanan, sanoi Danglars
painaen kyntensä rintaansa, samalla kun hänen kasvoillaan säilyi
sydämettömän mutta ei tyhmän miehen hymy, -- niin, vararikko! Juuri
niin.

-- Ah! sanoi Eugénie.

-- Niin, vararikko! Nyt siis tuo kaamea salaisuus on tullut tietoon,
niin kuin runoilija sanoo. Kuulkaa siis, tyttäreni, miten teidän
kauttanne tämä onnettomuus voi tulla vaarattomammaksi, en sano
itselleni, vaan teille.

-- Olette huono ihmistuntija, sanoi Eugénie, -- jos kuvittelette, että
surisin teitä uhkaavaa vaaraa. Mitä minä vararikosta välitän! Onhan
minulla laulunlahjani jäljellä. Enkö voi Pastan, Malibranin tai
Grisin tavoin hankkia itselleni omaisuutta, jonka veroista ette
olisi voinut minulle antaa, vaikka olettekin rikas: sadan- tai
sadanviidenkymmenentuhannen korot vuodessa! Hankin ne itse ja saan ne
toisin kuin nuo vaivaiset kaksitoistatuhatta frangia, jotka te surkean
näköisenä ja moittien tuhlailevaisuuttani annatte minulle; saan ne
hyvä-huutojen, kättentaputusten ja kukkien säestyksellä. Ja ellei
minulla olisi näitä lahjoja, kuten hymystänne päättäen epäilette,
jäähän aina jäljelle riemuisa riippumattomuudentunne, joka korvaa
kaikki aarteet ja joka minussa on niin voimakas, että se vetää vertoja
itsesuojeluvaistolleni... Ei, omasta puolestani en sure, sillä
suoriudun aina jollakin tavoin maailmassa, jääväthän minulle kynäni,
pianoni, jotka eivät paljoakaan maksa ja jotka aina voin hankkia
itselleni. Luulette kenties, että suren rouva Danglars'in tähden;
siinäkin erehdytte, sillä luullakseni äitini on ryhtynyt kaikkiin
varokeinoihin tällaisen onnettomuuden varalta, eikä se siis vaikuta
häneen mitään. Toivoakseni hän on turvannut asemansa, eikä minun
kasvattamiseni ole suinkaan estänyt häntä pitämästä huolta
raha-asioistaan, sillä Jumalan kiitos hän on antanut minun olla aivan
rauhassa muka sen tekosyyn nojalla, että rakastan vapauttani.
Lapsuudestani asti olen nähnyt kodissani tapahtuvan yhtä ja toista;
olen kaiken sen ymmärtänyt siksi hyvin, ettei onnettomuus tee minuun
enää sanottavaa vaikutusta. Siitä asti kuin muistan, ei kukaan ole
minua rakastanut, ja tämä on luonnollisesti johtanut siihen, etten
omasta puolestani rakasta ketään. Sitä parempi minulle. Nyt olette
kuullut uskontunnustukseni.

-- Siis, sanoi Danglars kalpeana suuttumuksesta, joka ei suinkaan
johtunut loukatusta isänrakkaudesta, -- tahdotte siis ehdottomasti
jouduttaa vararikkoani?

-- Vararikkoanne! Minäkö jouduttaisin vararikkoanne, mitä sillä
tarkoitatte? En ymmärrä.

-- Sitä parempi, minulle jää siis edes toivonsäde. Kuulkaahan!

-- Minä kuuntelen, sanoi Eugénie katsoen isäänsä niin terävästi, että
tämän täytyi ponnistaa voimansa kestääkseen hänen katseensa.

-- Herra Cavalcanti, jatkoi Danglars, -- tuleva puolisonne, tuo pesään
kolme miljoonaa ja sijoittaa ne minun liikkeeseeni.

-- Hyvä, sanoi Eugénie tavattoman halveksivasti, silittäen toista
hansikasta toisella.

-- Arvelette ehkä, että hävittäisin nuo kolme miljoonaa? sanoi
Danglars. -- En suinkaan, nämä kolme miljoonaa voivat kasvaa
kuudeksi. Olen erään pankkiiritoverini kanssa saanut oikeuden
rakentaa rautatien, ainoa ala, jolla meidän aikanamme voidaan saada
satumaisen suuret tulot, samanlaiset kuin aikoinaan Law sai
houkuttelemalla pariisilaiset, nuo ainaiset keinotteluhullut, ostamaan
Mississippi-yhtiön arvopapereita. Laskelmieni mukaan voin omistaa
miljoonasosan rautatietä aivan samoin kuin ennen omistettiin kapanala
viljelemätöntä maata Ohion rannalla. Se on rahan sijoittamista
hypoteekkeihin, siis se on edistysaskel, ymmärrättehän, koska kuka
tahansa saa kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä, sata naulaa
rautatiekiskoja rahojensa vakuudeksi. No niin, muutaman päivän kuluttua
pitää minun omasta puolestani suorittaa neljä miljoonaa! Nuo neljä
miljoonaa tulevat ajan mittaan tuottamaan kymmenen tai kaksitoista
miljoonaa!

-- Mutta käydessäni toissapäivänä luonanne, sanoi Eugénie, -- josta
käynnistä äsken huomautitte, näin teidän ottavan kassaan ... sitähän
sanamuotoa käytetään, eikö niin...? viisi ja puoli miljoonaa. Näytitte
minulle tuon rahamäärän kahtena valtionrahaston shekkinä ja
hämmästyitte, kun en sokaistunut niistä kuin salaman leimahduksesta.

-- Niin kyllä, mutta nuo viisi ja puoli miljoonaa eivät ole omia
rahojani, ne vain osoittavat, kuinka paljon minuun luotetaan. Kun olen
tullut tunnetuksi kansanvaltaisena pankkiirina, olen saavuttanut
sairaalojen luottamuksen, nuo viisi ja puoli miljoonaa ovat sairaalojen
rahoja. Olisin kyllä aikaisemmin uskaltanut käyttää niitä, mutta kun
tiedetään, kuinka paljon olen menettänyt, alkaa luottoni vähetä.
Milloin tahansa voi sairaalahallitus vaatia rahansa, ja jos olen
käyttänyt ne johonkin muuhun, minun täytyy tehdä häpeällinen vararikko.
Ymmärrättehän, etten tarkoita niitä vararikkoja, joilla rikastuu, vaan
niitä, joista köyhtyy. Kun menette naimisiin ja saan nuo kolme
miljoonaa, tai ihmiset ainakin uskovat, että olen ne saanut, varmistuu
luottoni ja varallisuuteni, joka on uponnut kieron onnen kaivamiin
kuiluihin, palaa jälleen. Ymmärrättekö?

-- Täydellisesti. Te panttaatte minut kolmesta miljoonasta, eikö niin?

-- Mitä suurempi summa, sitä mairittelevampaa se on teille; siitä
käsitätte oman arvonne.

-- Kiitos. Vielä sana. Lupaatteko käyttää niin paljon kuin haluatte
herra Cavalcantin kautta tulevan rahamäärän numerolukua koskematta itse
pääomaan? Tämä ei johdu mistään itsekkyydestä, ei muusta kuin
hienotunteisuudesta. Tahdon kyllä auttaa teitä lujittamaan
rikkauttanne, mutta en hävittämään toisten omaisuutta.

-- Mutta sanoinhan minä, huudahti Danglars, -- että noilla kolmella
miljoonalla...

-- Luuletteko voivanne suoriutua pulasta koskematta noihin kolmeen
miljoonaan?

-- Luulen, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että avioliitto
vahvistaa luottoani.

-- Voitteko maksaa herra Cavalcantille ne viisisataatuhatta frangia,
jotka olette luvannut myötäjäisikseni?

-- Palatessamme pormestarin luota hän saa ne.

-- Hyvä on!

-- Kuinka niin? Mitä tuolla hyvä-sanalla tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, että vaikka vaadittekin minun allekirjoitustani,
niin annatte minulle täyden vapauden oman persoonani suhteen.

-- Aivan täyden.

-- Siinä tapauksessa: _hyvä on_, niin kuin jo äsken sanoin. Lupaan
mennä naimisiin herra Cavalcantin kanssa.

-- Mutta mitä aiotte tehdä?

-- Siinähän juuri onkin salaisuuteni. Enhän olisi teitä viisaampi, jos
salaisuutenne vastineeksi ilmaisisin omani.

Danglars puri huuleensa.

-- Olette siis valmis menemään muutamille virallisille vierailuille,
jotka ovat aivan välttämättömiä? sanoi hän.

-- Olen, Eugénie vastasi.

-- Ja allekirjoittamaan kolmen päivän päästä avioliittosopimuksen?

-- Niin.

-- Silloin minä vuorostani sanon: hyvä on!

Ja Danglars tarttui tyttärensä käteen puristaen sitä molemmin käsin.
Mutta kummallista kyllä, tämän kättelyn aikana ei isä uskaltanut sanoa:
"Kiitos, lapseni!" eikä tyttären huulilla ollut hymyä.

-- Joko neuvottelu on loppunut? kysyi Eugénie.

Danglars nyökkäsi ilmaistakseen, ettei hänellä ollut enää mitään
sanottavaa.

Viittä minuuttia myöhemmin kaikui piano neiti d'Armillyn soittaessa, ja
neiti Danglars lauloi Othello-oopperasta sitä kohtaa, missä Brabantio
kiroaa Desdemonan.

Ja laulun loputtua Etienne ilmoitti neiti Eugénielle, että hevoset oli
valjastettu vaunujen eteen ja että paronitar odotti lähteäkseen neidin
kanssa vierailulle.

Näimme molemmat naiset Villefort'ien luona, josta he lähtivät jatkamaan
kiertokulkuaan.



96. Avioliittosopimus


Kolme päivää edellä kuvatun kohtauksen jälkeen kello viisi
iltapäivällä, samana päivänä, jolloin neiti Eugénie Danglars'in ja
Andrea Cavalcantin -- jota herra Danglars itsepäisesti nimitti
prinssiksi -- avioliittosopimus piti allekirjoittaa, liikutti raikas
tuulenpuuska kaikkia lehtiä kreivi Monte-Criston talon edessä olevassa
puutarhassa. Kreivi oli juuri lähtöaikeissa, hevoset kuopivat
levottomina maata, ja ajaja oli jo neljännestunnin ajan niitä
kuskipenkiltään käsin hillinnyt, kun komeat ajoneuvot, joihin jo
aikaisemmin olemme tutustuneet varsinkin Auteuilissa pidettyjen juhlien
aikana, ajoivat nopeasti portista sisään pääoven eteen ja Andrea
Cavalcanti pikemmin lennähti kuin astui portaille niin säteilevänä,
kuin olisi ollut menossa naimisiin prinsessan kanssa.

Hän kysyi tuttavalliseen tapaansa, miten kreivi voi, riensi portaita
ylös toiseen kerrokseen ja tapasi Monte-Criston portaitten yläpäässä.

Nähdessään nuoren miehen kreivi pysähtyi. Andrea Cavalcanti oli kerran
päässyt vauhtiin, ja silloin ei häntä enää mikään voinut pidättää.

-- Hyvää päivää, rakas herra Monte-Cristo, sanoi hän kreiville.

-- Kas, herra Andrea, sanoi tämä puolittain ivallisella äänellä. --
Miten voitte?

-- Verrattomasti, niin kuin näette. Minulla on teille paljon
sanottavaa. Mutta sanokaa ensiksi, oletteko tulossa vai menossa?

-- Menossa.

-- Jotta en viivyttäisi teitä, tulen, jos sallitte, teidän vaunuihinne,
ja Tom saa tuoda omat ajoneuvoni jäljestä.

-- Ei suinkaan, sanoi kreivi tuskin huomattavan ivallisesti hymyillen,
sillä hän ei tahtonut olla nuoren miehen seurassa. -- Ei, mieluummin
otan teidät täällä vastaan, rakas herra Andrea. Huoneessa keskustelee
mukavammin, eikä ajaja ole kuuntelemassa puhettamme.

Kreivi meni toisen kerroksen pieneen salonkiin, istuutui ja laskien
jalkansa ristiin viittasi nuorta miestä vuorostaan istumaan. Andrea
katsoi hymyillen kreiviin.

-- Tiedättehän, että tänä iltana on avioliittosopimuksen allekirjoitus;
se tapahtuu kello yhdeksältä appeni luona.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo.

-- Mitä! Oliko tämä teille odottamaton uutinen? Eikö herra Danglars ole
kutsunut teitä juhlatilaisuuteen?

-- On kyllä, sanoi kreivi, -- sain eilen häneltä kutsukirjeen. Mutta en
muista, oliko siinä mainittu kellonmäärää.

-- Se on mahdollista. Appiukko arveli, että se oli yleisesti tunnettu
asia.

-- No, sanoi Monte-Cristo, -- nythän olette onnellinen, herra
Cavalcanti. Tämä avioliitto on erinomaisen edullinen. Ja sen lisäksi
neiti Danglars on kaunis.

-- On kyllä, vastasi Cavalcanti vaatimattomasti.

-- Hän on hyvin rikas, ainakin minun luullakseni, sanoi Monte-Cristo.

-- Oletteko varma siitä, että hän on hyvin rikas? kysyi nuori mies.

-- Olen kyllä. Sanotaan, että herra Danglars salaa toisen puolen
omaisuuttaan.

-- Hän sanoo omistavansa viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa, sanoi
Andrea ilosta säteilevin silmin.

-- Lukuun ottamatta sitä, että hän kohta ryhtyy liikeyritykseen, joka
kyllä jo on Amerikassa ja Englannissa tunnettu, mutta Ranskassa uusi.

-- Niin, niin, kyllä tiedän mistä puhutte, rautatiestä, jonka
rakentamisoikeuden hän on saanut. Sitähän tarkoitatte?

-- Aivan oikein! Hän voittaa laskelmieni mukaan tässä puuhassa
vähintään kymmenen miljoonaa.

-- Kymmenen miljoonaa! Niinkö luulette? Sehän on suurenmoista, sanoi
Cavalcanti, jota aivan huumasi tämä kultaisten sanojen helinä.

-- Ja tämä omaisuushan joutuu kerran teille, jatkoi Monte-Cristo, --
sillä onhan neiti Danglars hänen ainoa tyttärensä. Sitä paitsi on
teidän omaisuutenne, sen mukaan mitä isänne mainitsi, yhtä suuri kuin
morsiamenkin. Mutta jättäkäämme nämä rahakysymykset. Suoraan sanoen,
herra Andrea, olette ajanut tämän asian hyvin taitavasti ja nopeasti.

-- Jokseenkin, jokseenkin nopeasti, sanoi nuori mies. -- Olen syntynyt
diplomaatiksi.

-- No, nyt pääsette kyllä diplomaattiuralle. Tiedättehän, että
diplomatiaa ei opita, se on veressä... Sydämenne on siis vallattu?

-- Melkeinpä minun niin on käynyt, vastasi Andrea sellaisella äänellä,
jota oli teatterissa kuullut rakastajien käyttävän.

-- Rakastaako hän teitä?

-- Eiköhän, sanoi Andrea voitonvarmana hymyillen, -- koska menee
kanssani naimisiin. Mutta älkäämme unohtako erästä hyvin tärkeätä
asiaa.

-- Mitä?

-- Että minulla on tässä asiassa ollut paljon apua...

-- Olosuhteistako?

-- Ei, vaan teistä.

-- Minustako? Älkää puhukokaan sellaista, prinssi, sanoi Monte-Cristo
pannen erityistä painoa arvonimelle. -- Mitä minä olisin voinut tehdä
teidän hyväksenne? Totta kai nimenne, yhteiskunnallinen asemanne ja oma
arvonne riittävät?

-- Eivät, sanoi Andrea, -- eivät, ja sanokaa mitä tahansa, herra
kreivi, niin väitän kuitenkin, että teidänkaltaisenne miehen asema on
saanut enemmän aikaan kuin nimeni, arvoni ja ansioni.

-- Erehdytte aivan täydellisesti, sanoi Monte-Cristo, joka ymmärsi
nuoren miehen viekkaan petollisuuden ja arvasi, minne hän puheillaan
pyrki. -- Suojelustani en antanut teille, ennen kuin olin ensin saanut
tietoja isänne vaikutusvallasta ja rikkaudesta; sillä kuka tuotti
minulle kunnian saattamalla minut tutuksi kanssanne, vaikka en ollut
nähnytkään teitä enkä kuuluisaa isäänne? Hyvät ystäväni lordi Wilmore
ja apotti Busoni. Mikä minua rohkaisi, ellei juuri takaamaan
puolestanne, niin ainakin suosittelemaan teitä? Isänne nimi, joka
Italiassa on tunnettu ja kunnioitettu. Mieskohtaisesti en teitä
tuntenut.

Tämä tyyneys, tämä täydellinen joustavuus sai Andrean ymmärtämään, että
häntä piti tänä hetkenä vallassaan mies, joka oli häntä voimakkaampi,
ja että näistä kourista ei ollut helppo päästä.

-- Sanokaahan, herra kreivi, isäni on siis todellakin hyvin rikas?
kysyi Andrea.

-- Näyttää olevan, vastasi Monte-Cristo.

-- Tiedättekö, onko se rahamäärä saapunut, jonka piti minulle tulla
naimisiin mennessäni?

-- Olen saanut siitä ilmoituskirjeen.

-- Mutta itse rahat, nuo kolme miljoonaa?

-- Kaikesta päättäen nuo kolme miljoonaa ovat matkalla tänne.

-- Minä siis todellakin saan ne?

-- Totta kai! vastasi kreivi. -- Mutta mielestäni ei teillä tähänkään
asti ole ollut rahasta puutetta.

Andrea oli niin hämmästynyt, ettei kyennyt vähään aikaan sanomaan
sanaakaan.

-- Siinä tapauksessa, sanoi hän sitten havahtuen unelmistaan, -- ei
minulla ole muuta jäljellä kuin pyytää teiltä erästä seikkaa, ja
ymmärrättehän, että minun täytyy se tehdä, vaikka se olisikin teille
vastenmielistä.

-- Puhukaa, sanoi Monte-Cristo.

-- Olen rikkauteni vuoksi tullut tekemisiin useiden ylhäisten
henkilöitten kanssa, ja minulla on ainakin tällä hetkellä joukko
ystäviä. Mutta mennessäni naimisiin koko Pariisin hienoston läsnä
ollessa, täytyy minun tukenani olla kuuluisa nimi, ja koska isääni ei
ole täällä, täytyy mahtavan käden taluttaa minut alttarille, sillä
isänihän ei tule Pariisiin?

-- Hän on vanha ja monesti haavoittunut, ja sitä paitsi hän on aivan
kuolemansairas joka kerta, kun hänen täytyy matkustaa.

-- Ymmärrän kyllä. Teen siis teille erään pyynnön.

-- Minulleko?

-- Niin, teille.

-- Ja mikä se on?

-- Se, että astutte hänen sijaansa.

-- Mutta hyvä herra, kuinka se voisi olla mahdollista? Olettehan
joutunut siksi paljon tekemisiin minun kanssani, että teidän tulisi jo
tuntea minut eikä esittää tuollaista pyyntöä. Pyytäkää minulta puoli
miljoonaa lainaksi, niin en joudu niin suureen pulaan kuin nyt.
Tietäkää siis, että kreivi Monte-Cristo, joutuessaan tekemisiin tämän
seurapiirin tapojen kanssa, on aina osoittanut itämaalaisen epäilyksiä,
jopa taikauskoakin. Minäkö, jolla on haaremi Kairossa, Smyrnassa ja
Konstantinopolissa, esiintyisin huomattavassa asemassa häissä, en
koskaan!

-- Hylkäätte siis pyyntöni?

-- Hylkään. Vaikka olisitte poikani, vaikka olisitte veljeni!

-- Onko se mahdollista! huudahti Andrea pettyneenä. -- Mutta miten nyt
menettelisin.

-- Sanoittehan itse, että teillä on satoja ystäviä.

-- On, mutta tehän olette minut herra Danglars'ille esitellyt.

-- En suinkaan! Minä vain kutsuin teidät syömään päivällistä Auteuiliin
samalla kertaa kuin hänetkin, ja te esittelitte itsenne hänelle. Sehän
on aivan eri asia.

-- On, mutta mitä tulee avioliittooni, niin olette auttanut...

-- Minäkö! En millään tavoin, olkaa siitä varma. Muistakaahan, mitä
vastasin silloin, kun tulitte pyytämään minua puhemieheksenne. Minä en
koskaan järjestele avioliittoja, hyvä prinssi, se on minun
periaatteeni.

Andrea puri huuleensa.

-- Mutta tulettehan toki tilaisuuteen?

-- Koko Pariisihan sinne tulee.

-- Niin kyllä.

-- Minä olen siellä kuten muutkin.

-- Allekirjoitatte todistajana avioliittosopimuksen?

-- Siihen ei nähdäkseni ole mitään esteitä. Niin pitkälle ei
varovaisuuteni mene.

-- Koska ette suostu tekemään sen enempää puolestani, täytyy minun
tyytyä tähän. Mutta vielä sananen, kreivi.

-- Olkaa niin hyvä.

-- Pyydän neuvoa.

-- Olkaa varuillanne. Neuvo on pahempi kuin palvelus.

-- Tämän neuvon voitte antaa panematta millään tavoin itseänne vaaraan.

-- Sanokaa se.

-- Vaimoni myötäjäiset ovat viisisataatuhatta frangia.

-- Sen summan ilmoitti herra Danglars itse minulle.

-- Otanko ne vastaan vai jätänkö ne notaarin haltuun?

-- Katsokaahan, ne asiat järjestetään seuraavalla tavalla,
jos ne tahdotaan hienosti järjestää. Avioliittosopimuksen
allekirjoitustilaisuudessa päättävät molemmat notaarit tavata toisensa
joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin he ottavat
toisiltaan vastaan myötäjäiset, ja antavat kuitit niistä. Häiden
jälkeen he sitten antavat miljoonat teille, joka olette perheen
päämies.

-- Kysyn sitä sen vuoksi, että kuulin appeni maininneen, että hän aikoo
sijoittaa rahamme äskenmainittuihin rautatiekeinotteluihin, sanoi
Andrea salaten huonosti levottomuutensa.

-- Kaikki ihmiset vakuuttavat, että sitä tietä voitte saada
omaisuutenne kasvamaan kolminkertaiseksi, sanoi Monte-Cristo. -- Paroni
Danglars on hyvä isä ja oivallinen rahamies.

-- Kaikki on siis hyvin, sanoi Andrea, -- lukuun ottamatta
kieltäytymistänne, joka minua suuresti surettaa.

-- Älkää luulko, että kieltäytymiseni johtuu muusta kuin tällaisissa
tapauksissa aivan luonnollisista arveluista.

-- Tapahtukoon niin kuin tahdotte, sanoi Andrea. -- Tänä iltana kello
yhdeksän siis tavataan.

-- Niin tavataan.

Ja huolimatta Monte-Criston heikosta vastustelusta -- hänen huulensa
vaalenivat, vaikka niillä säilyikin kohtelias hymy -- Andrea tarttui
kreivin käteen, puristi sitä, hyppäsi vaunuihinsa ja poistui.

Neljä viisi jäljellä olevaa tuntia Andrea käytti ajeluihin ja
vierailuihin, kehottaen "ystäviään" saapumaan koko vaunuloistoineen
pankkiirin taloon ja häikäisten heitä lupaamalla heille osakkeita,
jotka sittemmin saivat niin monen pään pyörälle, mutta joiden
alkulähteenä tällä hetkellä oli Danglars.

Puoli yhdeksästä asti illalla olivat Danglars'in suuri salonki, sen
viereinen galleria ja kolme muuta saman kerroksen salonkia täynnä
hienoa yleisöä. Sitä ei kylläkään houkutellut saapuville erikoinen
sympatia, vaan vastustamaton tarve olla läsnä siellä, missä jotakin
uutta oli nähtävänä. Akatemian jäsen sanoisi, että hienoston kutsut
ovat kukkapenkereitä, jotka houkuttelevat luokseen kepeitä perhosia,
nälkäisiä mehiläisiä ja surisevia ampiaisia.

Tietysti salongit oli valaistu lukemattomilla kynttilöillä, joiden valo
heijasteli kultauksista ja silkkitapeteista, ja salonkien koko mauton
sisustus loisti kaikessa komeudessaan.

Neiti Eugénie oli pukeutunut komean yksinkertaisesti. Valkoinen,
tyylikäs silkkipuku, valkoinen ruusu pikimustassa tukassa, mutta ei
ainoatakaan jalokiveä. Hänen silmistään loisti ylväs itsetietoisuus,
jolla hän tahtoi lieventää omasta mielestään aivan liian neitseellisen
pukunsa vaikutusta.

Vähän matkan päässä hänestä keskusteli rouva Danglars Debrayn,
Beauchampin ja Château-Renaud'n kanssa. Debray oli palannut taloon
ottaakseen osaa tähän suureen juhlatilaisuuteen. Hänellä ei ollut
mitään erikoista asemaa, vaan hän oli ainoastaan kutsuvieras niin kuin
muutkin.

Danglars'in ympärillä oli edustajakamarin jäseniä ja rahamiehiä, ja hän
selitti näille omaa verotussuunnitelmaansa, jonka hän aikoi toteuttaa,
kun hallituksen oli pakko kutsua hänet ministeriksi.

Andrea oli työntänyt kätensä erään keikarin käsikynkkään ja
kuvaili hänelle hyvin suurellisesti tulevaisuudentuumiaan ja
mitä uudistuksia Pariisin muodeissa hän aikoi saada aikaan
sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuisilla koroillaan.
Hänen täytyi esiintyä hieman röyhkeästi tunteakseen olonsa
kotoisemmaksi.

Suuri vierasjoukko lainehti salongeissa kuin turkooseista,
smaragdeista, rubiineista ja timanteista muodostunut vuoksi ja luode.
Täällä niin kuin kaikkialla muuallakin huomasi, että vanhimmat naiset
olivat eniten koristeltuja ja että rumimmat eniten pyrkivät näyttämään
itseään. Jos läsnä oli joku valkoinen lilja tai suloinen tuoksuva
ruusu, niin täytyi häntä etsiä nurkasta turbaanipäisen tai
paratiisilinnun höyhenillä koristetun tädin takaa.

Keskellä tätä tungosta, puheen hälinää ja naurua lausui ovenvartija
tavan takaa jonkun rahamaailmassa tunnetun, armeijassa kunnioitetun tai
kirjallisuudessa kuuluisan nimen. Eri ryhmät ottivat silloin tulokkaan
vastaan hiukan liikahtamalla.

Mutta jos jokunen nimi saikin aikaan pienen väreilyn tässä
ihmismeressä, niin kuinka moni otettiinkaan vastaan halveksivasti, jopa
ivallisestikin!

Juuri kun iso kello, jonka koristuksena oli nukkuva Endymion, näytti
kultataulullaan yhdeksää ja kun lyöntilaitos, koneiston ajatuksen
uskollinen ilmaisija, helähti yhdeksän kertaa, ovenvartija lausui
kreivi Monte-Criston nimen, ja aivan kuin sähkökipinän vaikutuksesta
kaikki kääntyivät oveen päin.

Kreivi oli pukeutunut mustaan pukuun ja tapansa mukaan
yksinkertaisesti, valkoinen liivi oli hänen leveän ja komean rintansa
mukainen, musta kaulus näytti erikoisen loistavalta, niin selvästi se
erottautui hänen miehekkään kalpeita kasvojaan vastaan; koristuksena ei
hänellä ollut mitään muuta kuin niin hienot kellonperät, että ne tuskin
erottuivat hänen valkoista liiviään vasten.

Oven lähelle muodostui heti paikalla piiri.

Kreivi näki ensi silmäyksellä rouva Danglars'in salongin toisessa
päässä, herra Danglars'in toisessa ja neiti Eugénien aivan edessään.

Hän lähestyi ensin rouva Danglars'ia. Tämä keskusteli rouva
Villefort'in kanssa, joka oli tullut yksinään, sillä Valentine oli yhä
vielä sairaana. Vähääkään väistelemättä -- sillä jokainen antoi heti
hänelle tietä -- kreivi sitten lähti paronittaren luota neiti Eugénien
luo ja onnitteli tätä niin lyhyesti ja hillitysti, että ylpeä
taiteilijatar siitä hämmästyi.

Eugénien vieressä oli neiti Louise d'Armilly, ja tämä kiitti kreiviä
suosituskirjeistä, joita hän aivan kohta aikoi käyttää hyväkseen.

Sitten kreivi kääntyi ja joutui lähelle Danglars'ia, joka oli astunut
muutaman askelen antaakseen hänelle kättä.

Suoritettuaan nämä kolme seuraelämän vaatimaa tervehdystä Monte-Cristo
pysähtyi ja loi ympärilleen terävän katseen. Se oli tyypillinen
huomatussa asemassa olevan, hienon maailman miehen katse ja näytti
sanovan: "Olen tehnyt tehtäväni, tehkööt nyt muut mitä he ovat
velvolliset minulle tekemään."

Andrea, joka oli ollut viereisessä salongissa, huomasi tuon erikoisen
kohinan, minkä kreivi sai seurapiirissä aikaan, ja kiiruhti häntä
tervehtimään.

Kreivin ympärillä oli suuri joukko ihmisiä. Kaikki tahtoivat kuunnella
häntä, niin kuin aina kuunnellaan ihmisiä, jotka puhuvat vähän eivätkä
koskaan mitään tarpeetonta.

Notaarit astuivat sisään ja laskivat valmiiksi laatimansa
avioliittosopimuksen kullalla kirjaillulle samettiliinalle, joka
verhosi tähän tarkoitukseen valittua kullattua pöytää.

Toinen notaari istui, toinen jäi seisomaan.

Aiottiin lukea avioliittosopimus, jonka todistajiksi oli kutsuttu
puolet Pariisin hienostoa.

Jokainen asettui paikoilleen, tai oikeammin sanoen naiset muodostivat
piirin, ja miehet heidän takanaan lausuivat huomautuksiaan Andrean
kuumeentapaisesta esiintymisestä, Danglars'in odotuksesta, Eugénien
välinpitämättömyydestä ja siitä kepeästä ja iloisesta tavasta, jolla
paronitar käsitteli tätä tärkeätä asiaa.

Sopimus luettiin ääneen yleisen hiljaisuuden vallitessa. Mutta heti
lukemisen päätyttyä alkoi hälinä salongeissa kahta kiihkeämpänä;
puhuttiin niistä monista miljoonista, jotka vyöryisivät nuorenparin
elämään ja täydensivät sivuhuoneeseen järjestettyä häälahjaesittelyä,
missä esillä olevat kapiot ja morsiamen jalokivet olivat herättäneet
naisten kateutta.

Neiti Danglars'in sulous oli nuorten miesten mielestä entistä suurempi
ja aivan himmensi auringon loiston.

Mitä naisiin tulee, niin vaikka he kadehtivatkin miljoonia, tiesivät he
olevansa kauniita ilman niitäkin.

Ystävät tunkeilivat Andrean ympärille, kättelivät ja mairittelivat
häntä niin, että hänen päänsä meni pyörälle ja hän alkoi uskoa
unelmansa toteutuvan.

Notaari tarttui juhlallisesti kynään, nosti sen päänsä yläpuolelle ja
sanoi:

-- Hyvät herrat, allekirjoittaminen alkaa.

Paronin piti kirjoittaa ensin, sitten isä Cavalcantin edustajan, sitten
paronittaren ja lopuksi molempien nuorten.

Paroni kirjoitti ensin, sitten isän sijainen. Paronitar lähestyi rouva
Villefort'in seurassa.

-- Rakas ystävä, sanoi hän tarttuen kynään, -- tämä on todellakin ikävä
sattuma. Eräs odottamaton seikka, joka on ilmaantunut tuossa kreivi
Monte-Cristoa vastaan suunnatussa murha- ja varkausyrityksessä, estää
meitä saamasta nauttia herra Villefort'in seurasta.

-- Oh, sepä ikävää! sanoi Danglars aivan kuin olisi sanonut: "Toden
totta, se on minusta aivan yhdentekevää!"

-- Valitan, sanoi Monte-Cristo lähestyen, -- että pelkään vastoin
tahtoani olevani syypää tähän prokuraattorin poissaoloon.

-- Tekö, kreivi? sanoi rouva Danglars kirjoittaessaan nimensä. -- Jos
niin on asian laita, niin olkaa varuillanne; minä en anna sitä koskaan
anteeksi.

Andrea alkoi kuunnella tarkkaavasti.

-- Eikä syy kuitenkaan ole minun, sanoi kreivi, -- pyydän saada
todistaa viattomuuteni.

Kaikki kääntyivät kuuntelemaan.

-- Muistattehan, sanoi kreivi täydellisen hiljaisuuden vallitessa, --
että minun luonani kuoli tuo onneton mies, joka oli tullut talooni
varkaisiin ja kaikesta päättäen sai poistuessaan surmansa
rikostoverinsa kädestä?

-- Muistamme, sanoi Danglars.

-- No niin, kun häntä yritettiin lääkitä, riisuttiin vaatteet hänen
yltään ja heitettiin erääseen puutarhan nurkkaan, josta oikeuslaitos ne
sitten kokosi. Mutta se otti vain takin ja housut antaakseen ne
yleiselle syyttäjälle ja unohtikin liivin.

Andrea kalpeni huomattavasti ja siirtyi hiljalleen ovea kohden. Hän
näki pilven nousevan taivaalleen ja arvasi myrskyn piilevän pilvessä.

-- No niin, tämä liivi löydettiin tänään, se oli aivan verinen ja
sydämen kohdalla oli reikä.

Naiset kirkaisivat, ja pari kolme valmistautui pyörtymään.

-- Ne tuotiin minulle. Kukaan ei voinut aavistaa, mistä nämä ryysyt
olivat tulleet talooni. Vain minä ymmärsin epäillä niitä murhatun
liiveiksi. Palvelijani tutki taskut varovaisesti ja inhoten, tunsi
paperin kahisevan ja otti taskusta kirjeen. Arvaatteko, kenelle se oli
osoitettu? Teille, herra paroni.

-- Minulleko? huudahti Danglars.

-- Niin juuri teille. Minun onnistui saada selville nimenne, vaikka
veri olikin tahrinut kirjeen, vastasi Monte-Cristo kaikkien
huudahtaessa hämmästyksestä.

-- Mutta, kysyi rouva Danglars katsellen levottomana miestään, -- millä
tavoin tämä voi estää herra Villefort'ia tulemasta?

-- Aivan yksinkertaisesti siten, että liivi ja kirje olivat
todistuskappaleita, vastasi Monte-Cristo. -- Lähetin sekä liivin että
kirjeen kuninkaalliselle prokuraattorille. Tiedättehän, rakas paroni,
että laillista tietä pääsee varmemmin rikollisen perille. Ehkä tämän
takana piili salajuoni teitä vastaan.

Andrea katsoi terävästi Monte-Cristoon ja hävisi toiseen salonkiin.

-- Se voi kyllä olla mahdollista, sanoi Danglars. -- Eikö tuo murhattu
ollut entinen rangaistusvanki?

-- Oli kyllä, vastasi kreivi, -- entinen rangaistusvanki, ja hänen
nimensä oli Caderousse.

Danglars kalpeni hiukan. Andrea poistui toisesta salongista ja meni
eteiseen.

-- Kirjoittakaahan nimenne, sanoi Monte-Cristo. -- Huomaan, että olen
kertomuksellani tehnyt kaikki levottomiksi ja pyydän nöyrimmästi
anteeksi teiltä, herra paroni, rouva paronitar ja neiti Danglars.

Paronitar, joka oli jo kirjoittanut nimensä, ojensi kynän notaarille.

-- Herra prinssi Cavalcanti, sanoi notaari, -- herra prinssi
Cavalcanti, missä olette?

-- Andrea, Andrea! huusivat useat nuoret miehet, jotka olivat jo
tulleet italialaisen kanssa niin hyviksi tuttaviksi, että sinuttelivat
häntä.

-- Kutsukaahan prinssi tänne, ilmoittakaa hänelle, että hänen vuoronsa
on kirjoittaa nimensä, sanoi Danglars ovella olevalle palvelijalle.

Mutta samassa kaikki läsnäolijat ryntäsivät isoon salonkiin, aivan kuin
jokin kamala kummitus olisi tullut taloon etsiäkseen kenen nielisi.
Peräytymiseen, kauhistukseen ja huutoihin oli todellakin syytä.
Poliisiupseeri asetti kaksi santarmia salonkien oville ja astui
Danglars'ia kohden edellään virkapukuinen poliisikomissaari.

Rouva Danglars kiljaisi ja pyörtyi.

Danglars, joka luuli, että häntä uhattiin (muutamien omatunto ei
koskaan ole rauhallinen), seisoi kauhistuneena vieraittensa keskellä.

-- Mikä on asianne? kysyi Monte-Cristo astuen komissaaria vastaan.

-- Kuka läsnäolijoista on nimeltään Andrea Cavalcanti? kysyi komissaari
vastaamatta kreiville mitään.

Salongin joka puolelta kuului hämmästyksen huudahduksia. Etsittiin ja
tiedusteltiin.

-- Mutta kuka tuo Andrea Cavalcanti siis on? kysyi Danglars melkein
suunniltaan säikähdyksestä.

-- Entinen rangaistusvanki, joka on karannut Toulonin vankilasta.

-- Ja minkä rikoksen hän on tehnyt?

-- Häntä syytetään siitä, vastasi komissaari virallisella äänellä, --
että hän on surmannut Caderousse-nimisen miehen, entisen
rikostoverinsa, tämän poistuessa kreivi Monte-Criston asunnosta.

Monte-Cristo katsoi nopeasti ympärilleen. Andrea oli kadonnut.



97. Matkalla Belgiaan


Muutama minuutti sen hälinän jälkeen, joka oli syntynyt Danglars'in
salongissa poliisikomissaarin tulon ja hänen tekemiensä paljastusten
johdosta, oli laaja talo tyhjentynyt, aivan kuin rutto tai kolera olisi
ilmestynyt vieraitten joukkoon. Muutamassa minuutissa vieraat olivat
syöksyneet ulos joka ovesta, joka portaita myöten, joka aukosta,
suorastaan paenneet, sillä moiseen tapaukseen eivät soveltuneet
tavanomaiset osanotonilmaukset, jotka tekevät parhaimmatkin ystävät
sietämättömiksi.

Taloon jäivät vain Danglars, jota poliisiupseeri kuulusteli
työhuoneessa, rouva Danglars, joka oli kauhuissaan paennut
budoaariinsa, ja Eugénie, joka ylpeänä ja halveksiva hymy huulillaan
oli vetäytynyt huoneeseensa eroamattoman ystävänsä neiti d'Armillyn
seurassa.

Palvelijakuntaa oli juhlan tähden paljon lisätty Café de Paris'n
sokerileipureilla, kokeilla ja tarjoilijoilla, ja he olivat kaikki muka
loukkaantuneita ja suuntasivat vihansa herrasväkeensä. Heitä oli
ryhmittäin tarjoiluhuoneissa, keittiössä, asuinhuoneissaan, ja tarjoilu
oli hyvin ymmärrettävistä syistä saanut jäädä sikseen.

Kaikkien näiden joukossa, jotka eri syistä olivat kiihdyksissään,
kannattaa meidän kääntää huomiomme ainoastaan kahteen, neiti Eugénie
Danglars'iin ja neiti Louise d'Armillyhin.

Olemme maininneet, että nuori morsian oli poistunut salongista ylpeänä
ja halveksivasti hymyillen, kuin loukattu kuningatar. Ystävätär seurasi
häntä ja oli paljon kalpeampi ja säikähtyneemmän näköinen.

Tultuaan huoneeseensa Eugénie sulki oven sisäpuolelta, Louisen
vaipuessa tuolille.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä kamala tapaus! sanoi Louise. --
Kuka olisi tätä voinut aavistaakaan? Herra Andrea Cavalcanti ...
murhamies ... karannut vanki ... kuritushuonevanki!

Ivallinen hymy nousi Eugénien huulille.

-- Toden totta, sanoi hän, -- tämä on oikein kohtalon vainoa. Kun
pääsen Morcerfista, niin joudun Cavalcantiin!

-- Älä sekoita heitä toisiinsa, Eugénie.

-- Ole vaiti, kaikki miehet ovat kurjia olentoja, ja olen iloinen, kun
voin tuntea heitä kohtaan vielä pahempaa kuin halveksumista. Inhoan
heitä.

-- Mitä nyt teemme? kysyi Louise.

-- Mitäkö teemme?

-- Niin.

-- Samaa kuin aioimme tehdä kolmen päivän päästä ... lähdemme pois.

-- Tahdot siis kuitenkin lähteä, vaikka et menekään naimisiin?

-- Kuulehan, Louise, minua väsyttää tämä elämä, joka on yhtä
säännöllistä, järjestettyä ja muodollista kuin nuottipaperimme. Minä
olen aina toivonut, kaihonnut, tahtonut taiteilijaelämää, vapaata,
riippumatonta elämää, jossa ihminen pääsee eteenpäin omasta ansiostaan,
saa luottaa ainoastaan itseensä. Miksi jäisin tänne? Senkö vuoksi, että
kuukauden kuluttua minua koetettaisiin uudelleen naittaa? Ehkä herra
Debrayn kanssa, sillä onhan siitäkin aikaisemmin ollut kysymys. Ei,
Louise, tämäniltainen seikkailu on puolustuksenani, en etsinyt sitä, en
toivonut sitä, Jumala lähetti sen minulle, ja olen siitä kiitollinen.

-- Kuinka voimakas ja urhoollinen sinä olet! sanoi vaalea hento tyttö
tummalle toverilleen.

-- Etkö vielä tuntenut minua? Mutta nyt asiaan. Postivaunut...

-- Olen kaikeksi onneksi vuokrannut jo kolme päivää sitten.

-- Passimme?

-- Ne ovat tässä!

Eugénie otti paperin, avasi sen tapansa mukaan hyvin varmasti ja luki:

-- "Herra Léon d'Armilly, kaksikymmenvuotias, ammatiltaan taiteilija,
tukka musta, silmät mustat, matkustaa sisarensa seurassa."

-- Mainiota! Kenen välityksellä sait tämän passin?

-- Ollessani kreivi Monte-Criston luona pyytämässä häneltä
suosituskirjeitä Rooman ja Napolin teatterien johtajille kerroin
hänelle, että pelkäsin matkustaa naisena. Hän ymmärsi heti minua ja
lupasi toimittaa minulle miehen passin. Ja kahta päivää myöhemmin sain
tämän, johon itse olen lisännyt: "matkustaa sisarensa seurassa".

-- Hyvä on, sanoi Eugénie iloisesti, -- meillä ei ole siis muuta
tehtävää kuin pakata tavaramme. Lähdemme vain samana iltana, jona
avioliittosopimus piti allekirjoittaa, sen sijaan että olisimme
lähteneet hääiltana, siinä ero.

-- Mietihän asiaa tarkoin, Eugénie.

-- Olen jo miettinyt. Olen väsynyt kuulemaan aina puhuttavan
siirroista, lopputileistä, noususta ja laskusta, Espanjan
valtiopapereista ja Haitin osakkeista. Kaiken sen sijaan saan ilmaa,
vapautta, lintujen laulua, näen Lombardian tasangot, Venetsian
kanaalit, Rooman palatsit, Napolin rannikon. Paljonko meillä on rahaa,
Louise?

Nuori tyttö otti norsunluulla koristetun pöydän laatikosta lukollisen
salkun, avasi sen ja otti sieltä kaksikymmentäkolme seteliä.

-- Kaksikymmentäkolmetuhatta frangia, sanoi hän.

-- Ja helmiä, timantteja ja koruja, jotka ovat ainakin yhtä suuren
summan arvoiset, sanoi Eugénie. -- Olemme rikkaita. Kun meillä on
neljäkymmentäviisituhatta frangia, voimme elää kuin prinsessat kaksi
vuotta ja vaatimattomasti neljä. Mutta kuuden kuukauden päästä olemme
kartuttaneet pääomamme kaksinkertaiseksi, sinä soitollasi ja minä
laulullani. Pidä sinä huolta rahasta, minä jalokivilaatikosta. Jos
toinen sattuu hukkaamaan oman aarteensa, niin jäähän ainakin toinen.
Nyt pakkaamaan, kiireesti pakkaamaan!

-- Odotahan, sanoi Louise, -- meidän täytyy ensin mennä kuuntelemaan
rouva Danglars'in ovelle.

-- Mitä pelkäät?

-- Pelkään, että joku yllättää meidät.

-- Ovi on lukossa.

-- Joku voi vaatia avaamaan.

-- Vaatikoot, me emme avaa.

-- Sinä olet oikea amatsoni, Eugénie.

Ja tytöt ryhtyivät tavattoman innokkaasti sullomaan matkalaukkuun
kaikkia niitä esineitä, joita luulivat tarvitsevansa.

-- Kas niin, sanoi Eugénie, -- sillä välin kun muutan pukua, sulje sinä
matkalaukku.

Louise painoi heikoilla käsivarsillaan kaikin voimin kantta kiinni.

-- Minä en jaksa painaa kyllin kovasti, sanoi hän. -- Sulje sinä.

-- Sehän on totta, sanoi Eugénie nauraen. -- Unohdin aivan, että minä
olen Herkules ja sinä vain kalpea Omfale.

Ja nuori tyttö painoi polvensa matkalaukun päälle ja ponnisti
voimakkain käsivarsin, kunnes matkalaukun molemmat puoliskot painuivat
yhteen ja neiti d'Armilly pujotti lukon paikalleen kummastakin
silmukasta.

Tämän tehtyään Eugénie avasi kaapin, jonka avain oli hänen taskussaan,
ja otti sieltä vuorillisen, sinertävän matkaviitan.

-- Näethän, että olen ajatellut kaikkea. Kun sinulla on tämä viitta
ylläsi, ei sinun tule vilu.

-- Entä sinä?

-- Mitä minusta, tiedäthän, ettei minun koskaan ole vilu. Sitä paitsi
miehen vaatteissa...

-- Aiotko täällä muuttaa pukua?

-- Tietysti.

-- Ennätätkö?

-- Ole aivan rauhassa, pelkuri. Kaikki tässä talossa ovat nyt pyörällä
päästään. Sitä paitsi, eihän kukaan ihmettele, että minä epätoivoissani
olen sulkeutunut huoneeseeni, vai mitä sanot?

-- Ei, siinä olet oikeassa.

-- Sukkelaan, auta minua.

Ja samasta kaapista, josta oli ottanut neiti d'Armillyn matkaviitan,
hän otti nyt täydellisen miehen puvun kengistä takkiin asti ja
liinavaatteita niin paljon, ettei niistä tulisi puutetta, mutta ettei
niitä ollut liikaakaan.

Ja niin nopeasti, että huomasi hänen jo ennenkin pukeneen leikillään
ylleen miehen puvun, Eugénie nyöritti kenkänsä, veti housut jalkaansa,
sitoi kaulahuivinsa, napitti kaulaan asti ulottuvan liivin ja otti
ylleen takin, joka oli kuin valettu hänen sorean vartalonsa ja
kauniitten muotojensa mukaan.

-- Sopii mainiosti, toden totta, aivan mainiosti, sanoi Louise
katsellen häntä ihastuneena. -- Mutta mahtuvatko nuo paksut mustat
palmikot, joita naiset aina ovat kadehtineet, miehen hatun alle.

-- Saatpahan nähdä, sanoi Eugénie.

Ja hän tarttui vasemmalla kädellään mustaan palmikkoon, jonka ympäri
hänen kätensä tuskin ulottui, ja oikealla pitkiin saksiin, ja pian
olivat kiharat poikki, ja palmikot putosivat hänen jalkoihinsa. Sitten
hän yhtä säälimättä leikkasi otsatukkansa, ja hänen silmänsä näyttivät
loistavan entistään kirkkaampina ja iloisempina mustien kulmien alta.

-- Komea tukkasi! huokasi Louise surkutellen.

-- Olenhan minä tällaisena sata kertaa kauniimpi! huudahti nuori tyttö
ravistaen tukkaansa, joka nyt oli tullut aivan miesmäiseksi, -- ja enkö
mielestäsi ole paljon komeampi?

-- Sinä olet kaunis, sinä olet aina kaunis! huudahti Louise. -- Minne
nyt lähdemme?

-- Brysseliin, jos tahdot, sehän on lähin raja. Matkustamme Brysseliin
Liègen ja Aix-la-Chapellen kautta, kuljemme Rhein-virtaa Strassburgiin
asti, menemme Sveitsin läpi ja tulemme Sankt-Gotthardin kautta
Italiaan. Sopiiko matkasuunnitelma?

-- Sopii.

-- Mitä katsot?

-- Katselen sinua. Olet tuollaisena todellakin ihailtavan komea. Voisi
sanoa, että olet ryöstänyt minut.

-- Se väite olisikin oikea, hitto vieköön!

-- Sinähän kiroilet, Eugénie.

Ja tytöt, joista toisen olisi luullut itkevän kohtaloaan ja toisen
ystävänä säälivän häntä, purskahtivat nauruun ja alkoivat siivota
huonetta, joka oli pakoretken valmistelussa mennyt hiukan sekaisin.

Sitten he sammuttivat kynttilät, kuulostivat ja avasivat kaulat ojossa
oven pieneen pukeutumishuoneeseen, josta päästiin palvelusväen
portaille ja pihaan. Eugénie asteli edellä kannattaen toisella
kädellään matkalaukkua kädensijasta; neiti d'Armilly jaksoi tuskin
molemminkaan käsin pitää vastaavasta kädensijasta matkalaukkua koholla.

Piha oli tyhjä. Kello löi kaksitoista.

Portinvartijan huoneesta näkyi vielä valo.

Eugénie lähestyi varovaisesti ja näki portinvartijan nukkuvan huoneensa
perällä tuolissaan.

Hän palasi Louisen luo, tarttui matkalaukkuun, jonka hän oli vähäksi
aikaa laskenut maahan, ja molemmat menivät seinän varjossa
porttiholviin.

Eugénie piilotti Louisen portin nurkkaan, ettei portinvartija, jos
sattuisi heräämään, näkisi muita kuin yhden.

Sitten hän astui pihalyhdyn valokehään ja naputtaen ikkunaan huusi
kauneimmalla kontra-alttoäänellään:

-- Avatkaa portti!

Portinvartija nousi, niin kuin Eugénie oli otaksunut, astuipa muutaman
askelen lähemmäksikin nähdäkseen, kuka kolkutti, mutta huomatessaan
nuoren miehen, joka kärsimättömänä pieksi kenkäänsä kepillä, hän avasi
heti.

Louise pujahti kuin sisilisko raollaan olevasta portista ja riensi
kadulle. Eugénie seurasi häntä näköjään tyynesti, vaikka hänen
sydämensä epäilemättä sinä hetkenä löi kiivaammin kuin koskaan ennen.

Eräs kantaja sattui kulkemaan ohitse, hänelle annettiin matkalaukku
kannettavaksi. Käskettyään häntä viemään sen Victoire-kadun 36:een he
läksivät astelemaan miehen jäljestä. Kantajan läsnäolo rauhoitti
Louisea; Eugénie oli voimakas kuin Judith tai Delila.

He saapuivat määräämänsä talon kohdalle. Eugénie käski kantajaa
laskemaan matkalaukun maahan ja annettuaan hänelle muutaman kolikon ja
naputettuaan ikkunaan lähetti hänet pois.

Eugénie oli kolkuttanut erään ompelijattaren ikkunaan. Tälle oli
ilmoitettu asiasta edeltäpäin, hän ei ollut vielä mennyt levolle ja
avasi heti.

-- Neiti, sanoi Eugénie, -- käskekää portinvartijaa vetämään vaunut
vajasta ja lähettäkää heti noutamaan hevosia kyytiasemalta. Tässä on
viisi frangia vaivojenne palkaksi.

-- Toden totta, sanoi Louise, -- minä ihailen sinua ja melkein
kunnioitankin.

Ompelijatar katsoi heihin kummastuneena, mutta kun hänelle oli luvattu
kaksikymmentä frangia, ei hän tehnyt mitään huomautusta.

Neljännestunnin kuluttua portinvartija palasi tuoden kyytimiehen ja
hevoset, jotka nopeasti valjastettiin vaunujen eteen. Portinvartija
sitoi matkalaukun nuoralla vaunuihin kiinni.

-- Minnepäin mennään, nuori herra? kysyi kyytimies.

-- Fontainebleauhon, vastasi Eugénie melkein miesmäisellä äänellä.

-- Mitä sinä sanoit? kysyi Louise.

-- Tahdon hiukan sotkea asiaa, selitti Eugénie. -- Tuo nainen, jolle
annoimme kaksikymmentä frangia, voi meidät ilmaista saadessaan
neljäkymmentä. Kun pääsemme bulevardille, muutamme suuntaa.

Ja tyttö hyppäsi vaunuihin, jotka oli niin varustettu, että niissä
mukavasti saattoi nukkua.

-- Sinä olet aina oikeassa, Eugénie, sanoi laulunopettajatar istahtaen
ystävänsä viereen.

Neljännestunnin kuluttua kyytimies, jota oli käsketty ajamaan toiseen
suuntaan, ohjasi piiskaansa läjäyttäen hevosensa ulos Saint-Martinin
tulliportista.

-- Nyt olemme siis päässeet Pariisin ulkopuolelle! sanoi Louise
hengähtäen syvään.

-- Niin olemme, rakkaani, ja ryöstö on mainiosti onnistunut, vastasi
Eugénie.

-- Niin, väkivallatta, sanoi Louise.

-- Tämän minä voin tuoda esiin lieventävänä asianhaarana, vastasi
Eugénie.

Sanat hukkuivat vaunujen räminään heidän ajaessaan pitkin Villetten
kivettyä tietä.

Herra Danglars oli menettänyt tyttärensä.



98. "Kellon ja Pullon" majatalo


Jättäkäämme neiti Danglars ja hänen ystävättärensä jatkamaan matkaansa
Brysseliin ja palatkaamme Andrea Cavalcantin luo, jonka menestyksen
toiveet olivat särkyneet.

Andrea Cavalcanti oli ikäisekseen hyvin viisas ja ovela nuori mies.

Muistammehan, miten hän huomatessaan vaaran uhkaavan, oli heti alkanut
väistyä ovea kohden, kulkenut kahden huoneen kautta ja lopuksi
kadonnut.

Erästä seikkaa emme ole maininnut, mutta sitä ei sentään saa jättää
huomioonottamatta. Toisessa niistä huoneista, joiden kautta Cavalcanti
kulki, oli nähtävänä morsiamen kapiot, jalokiviä, kashmir-shaaleja,
valencienne-pitsejä, englantilaisia harsoja ja suuri joukko
kaikenlaisia esineitä, joiden pelkkä mainitseminenkin saa nuoren tytön
sydämen kiivaasti sykkimään.

Kulkiessaan näiden huoneiden kautta Andrea toimi tavalla, josta huomasi
hänet sekä ovelaksi että tulevaisuudestaan huolehtivaksi nuorukaiseksi:
hän sieppasi taskuunsa kaikki kalleimmat esineet.

Saatuaan täten itselleen matkavaroja Andrea oli entistä valmiimpi
hyppäämään ikkunasta tai pujahtamaan ties millä tavalla poliisien
käsistä.

Kookas ja voimakas kun oli ja väkevä kuin spartalainen, oli Andrea
juossut jo neljännestunnin ajan tietämättä, minne oikeastaan suuntasi
matkansa. Hän pyrki vain niin loitolle kuin mahdollista talosta, jossa
oli ollut vähällä joutua kiinni.

Niin kuin vaisto vie varkaat kaupunginportille ja jäniksen koloonsa,
oli Andreakin kääntyessään Mont-Blanc-kadulta tullut La Fayette -kadun
päähän. Siihen hän pysähtyi huohottamaan. Ketään ei näkynyt. Hänen
vasemmalla puolellaan oli Saint-Lazaren autio aidattu alue, oikealla
puolella Pariisi koko laajuudessaan.

-- Olenko hukassa? mietti hän. -- En, jos olen vihamiehiäni nopeampi.
Pelastukseni riippuu siis kokonaan vauhdistani.

Samassa hän näki kaukana Faubourg-Poissonnièran puolella ajurin,
joka synkkänä piippu hampaissaan istui kuskipukillaan pyrkien
Faubourg-Saint-Denis'hin päin, missä varmaankin oli hänen asuntonsa.

-- Hei, ystävä! huusi Benedetto.

-- Mitä asiaa? kysyi ajuri.

-- Onko hevosenne uupunut?

-- Uupunut, totta kai, kun ei koko siunattuna herran päivänä ole tehnyt
yhtään mitään. Neljä lyhyttä ajoa ja frangi juomarahoja, yhteensä
seitsemän frangia, ja isännälleni minun pitää suorittaa kymmenen!

-- Tahdotteko ansaita lisää kaksikymmentä?

-- Mielelläni, kyllähän kaksikymmentä frangia jokainen ottaa. Millä
tavoin minä voin ne ansaita?

-- Ajakaa hiukan, ellei hevosenne ole aivan kuitti.

-- Se lentää kuin tuuli, sen takaan, sanokaa vain, minne päin mennään.

-- Louvres'iin päin.

-- Kyllä tiedän, siellähän saa juoda hyvää kirsikkalikööriä.

-- Juuri niin. Minun pitää saada kiinni eräs ystäväni, jonka kanssa
aion huomenna mennä metsästämään Chapelle-en-Servaliin. Hänen piti
odottaa minua täällä puoli kahteentoista asti. Nyt on puoliyö. Hän on
varmaankin väsynyt odottamaan ja on lähtenyt yksinään.

-- Luultavasti.

-- Tahdotteko koettaa saada hänet kiinni?

-- Mielelläni.

-- Ellen saa häntä kiinni ennen Bourget'ta, saatte kaksikymmentä
frangia, ellen saa häntä kiinni ennen Lourves'ia, saatte kolmekymmentä.

-- Ja jos saamme kiinni?

-- Saatte neljäkymmentä! sanoi Andrea, joka hetkisen mietti asiaa,
mutta huomasi, ettei tämä lupaus merkinnyt mitään.

-- Sovittu asia, sanoi ajuri. -- Astukaa rattaille! Hei!

Andrea astui ajoneuvoihin, jotka hyvää kyytiä kulkivat
Faubourg-Saint-Denis'n läpi, Faubourg-Saint-Martinin ohitse, sitten
tulliportin läpi ja pitkin loppumatonta Villetten tietä.

Etsittyä ystävää ei tietysti tavattu, vaikka Cavalcanti tuon tuostakin
kysyi ohikulkijoilta ja niistä majataloista, joissa vielä oltiin
valveilla, oliko tiellä nähty vihreitä ajoneuvoja ja ruskeaa hevosta.
Ja kun Alankomaihin vievää tietä pitkin ajaa paljon rattaita, joista
yhdeksän kymmenesosaa on vihreitä, niin hän sai kaikkialta myöntäviä
vastauksia.

Jokainen väitti etsityn ajaneen ohitse, milloin viidensadan, milloin
kahdensadan, milloin sadan askelen päässä. Mutta kun kohdalle tultiin,
ei ajaja ollutkaan se, jota Andrea tavoitteli.

Kerran ajoivat hänen ajoneuvojensa ohitse hyvää kyytiä vaunut, joita
veti kaksi postihevosta.

-- Olisipa minulla nuo vaunut, huokasi Cavalcanti, noin hyvät hevoset
ja ennen kaikkea passi, joka täytyy olla, ennen kuin ne saa tilata!

Juuri niissä vaunuissa ajoivat neiti Danglars ja neiti d'Armilly.

-- Eteenpäin, eteenpäin! hoputti Andrea. -- Me saamme hänet varmasti
kohta kiinni!

Ja hevosraukka jatkoi jälleen hurjaa vauhtiaan, jonka se oli alkanut
tulliportilla. Se oli aivan märkä, kun tultiin Louvres'iin.

-- Kaikesta päättäen en tavoitakaan ystävääni, sanoi Andrea, -- tapan
vain hevosenne. Parasta pysähtyä. Tässä on kolmekymmentä frangianne,
menen nukkumaan "Punaisen Hevosen" ravintolaan ja jatkan matkaani
ensimmäisissä vaunuissa, joissa on tilaa. Hyvästi, ystäväni.

Ja Andrea hyppäsi kepeästi kadulle annettuaan ajajalle kuusi viiden
frangin rahaa.

Ajuri pisti iloissaan rahat taskuunsa ja läksi käymäjalkaa ajamaan
Pariisiin päin. Andrea oli menevinään "Punaisen Hevosen" ravintolaan.
Hän pysähtyi hetkiseksi portin suojaan, kuuli ajajan vaunujen kolinan
yhä loittonevan ja läksi reippaasti astumaan eteenpäin. Näin hän kulki
pysähtymättä kokonaisen peninkulman.

Vasta sitten hän lepäsi. Hän arveli olevansa aivan Chapelle-en-Servalin
läheisyydessä, jonne hän oli sanonutkin aikovansa.

Väsymyksestä ei Andrea Cavalcanti pysähtynyt, mutta hänen täytyi tehdä
päätös, laatia matkasuunnitelma.

Hän ei voinut matkustaa diligenssillä eikä postivaunuillakaan.
Kumpaakin matkustamistapaa varten hän olisi välttämättömästi tarvinnut
passin.

Ei hän voinut jäädä Oisen maakuntaankaan, joka oli Ranskan metsättömin
ja parhaiten vartioitu maakunta, sillä olihan hän sekaantunut siksi
moneen rikosasiaan.

Andrea istahti ojan reunalle, painoi päänsä käsiensä nojaan ja mietti.

Kymmenen minuutin päästä hän nosti päänsä, hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän tahrasi tomuun koko toisen puolen päällystakistaan, jonka hän oli
ennättänyt siepata eteisestä peittääkseen juhlapukunsa, ja saavuttuaan
Chapelle-en-Servaliin hän meni rohkeasti kolkuttamaan ainoan majatalon
ovelle.

Isäntä tuli avaamaan.

-- Hyvä ystävä, sanoi Andrea, -- ratsastin Montrefontainesta Senlisiin,
kun virma hevoseni säikähti jotakin ja heitti minut selästään. Minun
täytyy vielä tänä yönä päästä Compiègneen, etteivät omaiseni tulisi
levottomiksi. Voinko saada täältä hevosen?

Majatalon isännällä on aina hevonen, hyvä tai huono.

Chapelle-en-Servalin isäntä käski renkipojan satuloida hevosen ja
herätti seitsenvuotiaan poikansa, jotta tämä istuutuisi herran taakse
satulaan tuodakseen sitten ratsun kotiin.

Andrea antoi majatalon isännälle kaksikymmentä frangia ja ottaessaan ne
taskustaan pudotti tahallaan permannolle käyntikortin.

Se oli erään hänen pariisilaisen tuttavansa käyntikortti. Kun majatalon
isäntä Andrean mentyä ottaa kortin maasta, niin hän on varma siitä,
että oli antanut hevosensa kreivi Mauléonille, joka asui Pariisissa
Saint-Dominique-kadun 25:ssä. Se nimi ja osoite oli näet
käyntikortissa.

Hevonen ei juossut nopeasti, mutta hölkötti kuitenkin tasaisesti.
Kolmessa ja puolessa tunnissa Andrea oli päässyt neljän ja puolen
peninkulman päässä olevaan Compiègneen. Raatihuoneen kello löi juuri
neljä, kun hän ratsasti torille, jolle diligenssit pysähtyvät.

Compiègnessa on oivallinen hotelli. Joka vain kerrankin on siellä
yöpynyt, muistaa sen varmasti.

Andrea, joka tehdessään huviretkiä Pariisin ympäristöön oli pysähtynyt
sinne, muisti "Kellon ja Pullon" majatalon. Hän lähetti pojan pois
annettuaan hänelle kaiken taskussaan olevan pikkurahan, ja meni
kolkuttamaan majatalon oveen. Hän tuumiskeli, että koska hänellä vielä
oli noin neljä tuntia aikaa, oli viisainta vahvistaa ruumistaan
vastaisten ponnistusten varalta hyvällä unella ja oivalla aterialla.

Tarjoilija tuli avaamaan.

-- Hyvä ystävä, sanoi Andrea, -- saavun Saint-Jean-au-Bois'ta syötyäni
siellä päivällistä. Aioin päästä puoliyön aikana meneviin
matkavaunuihin, mutta eksyinkin ja olen aivan kuin hullu harhaillut
neljä tuntia metsässä. Antakaa minulle jokin hauska pihanpuoleinen
huone ja tuokaa minulle kylmää kanaa ja pullo bordeaux-viiniä.

Tarjoilija ei epäillyt mitään, Andrea puhui aivan tyynesti, hänellä oli
sikari suussa ja kädet palttoon taskussa, hänen vaatteensa olivat
hienot, partansa hyvin hoidettu ja kenkänsä moitteettomat; hän näytti
myöhästyneeltä pitovieraalta.

Tarjoilijan pannessa huonetta kuntoon oli emäntä herännyt. Andrea
tervehti häntä herttaisesti hymyillen ja pyysi saada huoneen numero 3,
joka hänellä oli ollut edellisellä kerralla käydessään Compiègnessa.
Pahaksi onneksi oli siinä huoneessa eräs nuori mies, joka matkusti
sisarensa kanssa.

Andrea näytti olevan aivan epätoivoissaan. Hän rauhoittui vasta sitten,
kun emäntä vakuutti, että hänelle annettu huone numero 7 oli aivan
samanlainen kuin numero 3:kin. Andrea lämmitteli jalkojaan ja
keskusteli Chantillyn viimeisistä kilpa-ajoista odotellen huoneensa
kuntoonjoutumista.

Eipä Andrea ollut suotta puhunut pihanpuoleisista huoneista. "Pullon"
majatalon piha, jossa on kolme riviä parvekkeita aivan kuin teatterin
katsomossa ja sen lisäksi jasmiinipensaita sekä pylväitä kiertäviä
köynnöksiä, on maailman kaunein majatalonpiha.

Kana oli tuoretta, viini vanhaa, tuli kirkas ja lämmittävä.
Hämmästyksekseen Andrea huomasi syövänsä niin suurella ruokahalulla,
kuin hänelle ei olisi suorastaan mitään tapahtunut.

Sitten hän meni levolle ja vaipui syvään uneen, jota
kaksikymmenvuotiailla eivät edes omantunnonvaivat häiritse. Ja sitä
paitsi: Andrealla ei niitä ollutkaan. Hän oli keksinyt oivallisen
tuuman ja oli aivan rauhallinen.

Aamulla hän lähtisi majatalosta maksettuaan laskunsa. Metsäseudulle
päästyään hän asettuisi jonkun talonpojan luo muka harrastamaan
maalausta. Hän hankkisi halonhakkaajan puvun ja kirveen ja muuttuisi
työmieheksi. Hän likaisi kätensä, kampaisi tukkansa lyijykammalla
saadakseen sen tummaksi, ruskettaisi kasvonsa käyttämällä erästä
toveriensa neuvomaa ainetta. Sitten hän kulkisi metsästä metsään rajaa
kohden, kulkisi öisin ja nukkuisi päivisin metsässä ja poikkeaisi
ihmisasuntoihin vain ostaakseen leipää.

Päästyään rajan yli hän vaihtaisi jalokivet rahaksi ja saisi hyvän
lisän niihin kymmeneen tuhannen frangin seteliin, jotka hänellä aina
oli vaaran varalta taskussaan. Varmaan hän saisi kokoon noin
viisikymmentätuhatta frangia. Kohtalo ei tuntunut hänestä laisinkaan
kovalta.

Hän luotti myöskin paljon siihen, että Danglars'it kaikin tavoin
koettaisivat tukahduttaa tämän seikkailun aiheuttaman hälinän.

Tämä ajatuksenkulku yhdessä väsymyksen kanssa vaivutti Andrean syvään
uneen.

Herätäkseen varhain aamulla Andrea ei ollut sulkenut ikkunaluukkuja,
lukinnut vain oven ja pannut pöydälle vuoteensa viereen hyvin terävän
puukon, joka hänellä aina oli mukanaan ja usein käytössä.

Kello seitsemän aamulla Andrea heräsi siihen, että auringonsäde alkoi
leikkiä hänen kasvoillaan.

Kaikissa hyvin järjestyneissä aivoissa on vallitseva ajatus nukahtaessa
viimeisenä ja herätessä ensimmäisenä.

Andrea ei vielä ollut aivan kokonaan avannut silmiään, kun hänen
vallitseva ajatuksensa jo kuiskasi, että hän oli nukkunut liian kauan.

Hän hyppäsi vuoteeltaan ja juoksi ikkunaan.

Santarmipoliisi astui pihan poikki.

Santarmi on rauhallisenkin ihmisen mielestä maailman huomiota
herättävin olento. Mutta kun ihminen tietää itsensä syylliseksi,
muuttuu santarmin puvun keltainen, sininen ja valkoinen väri hänen
silmissään pelottavaksi.

-- Miksi täällä on santarmi? tuumi Andrea.

Mutta sitten hän vastasi itselleen loogilliseen tapaansa:

-- Santarmin ilmestyminen majataloon ei ole mitenkään ihmeteltävää.
Parasta kuitenkin pukeutua.

Ja nuori mies pukeutui tavattoman joutuisasti, mitä ominaisuutta hänen
kamaripalvelijansa ei ollut voinut häneltä viedä muutaman kuukauden
ylhäisen elämän aikana.

-- Hyvä on, sanoi Andrea, -- odotan kunnes hän on lähtenyt, ja sitten
livistän.

Saatuaan kengät jalkaansa ja sidottuaan kaulahuivinsa hän lähestyi
uudelleen ikkunaa ja kohotti musliiniverhoa.

Santarmi oli paikallaan, mutta nuori mies näki lisäksi toisen santarmin
niiden portaiden juurella, joita myöten hänen oli mentävä pihalle ja
kolmannen ratsain ladattu musketti kädessään portilla, josta hänen
täytyi kulkea päästäkseen pois majatalosta.

Tämä kolmas santarmi oli vaarallisin, sillä hänen ympärilleen oli
kokoontunut suuri joukko uteliasta väkeä, joka aivan täytti
porttiaukon.

-- Minua ajetaan takaa! oli Andrean ensimmäinen ajatus. -- Perhana!

Nuoren miehen kasvot kalpenivat, hän katsoi levottomana ympärilleen.
Hänen huoneestaan samoin kuin kaikista muistakin saman kerroksen
huoneista pääsi pois vain yhtä tietä, pihanpuoleisen parvekkeen kautta.

-- Olen hukassa! oli hänen seuraava ajatuksensa.

Andrean asemassa olevalle miehelle merkitsi kiinnijoutuminen vankeutta,
tuomiota ja kuolemaa, ehdotonta kuolemaa.

Hän puristi suonenvedontapaisesti molemmilla käsillään päätään ja luuli
jo tulevansa pelosta hulluksi.

Mutta pian syttyi hänessä toiveikas mielijohde. Heikko hymy nousi
kalvenneille huulille ja kauhusta vääntyneille poskille.

Hän katsahti ympärilleen. Pöydällä oli marmorinen kirjoitusteline,
mustetta ja paperia.

Hän koetti hillitä kätensä vapisemista ja kirjoitti päällimmäiselle
paperiarkille:

    Minulla ei ole rahaa, millä maksaisin, mutta en ole epärehellinen
    mies; jätän korvaukseksi tämän neulan, jonka arvo on kymmenen
    kertaa suurempi kuin velkani on. Suonette anteeksi, että poistuin
    ennen aamunkoittoa, häpeän niin kovin, etten voinut jäädä!

Hän otti kaulahuivistaan neulan ja laski sen paperille.

Tämän tehtyään hän ei jättänytkään ovea lukkoon, vaan avasi teljen,
jopa jätti oven raolleenkin, aivan kuin olisi lähtiessään unohtanut sen
sulkea, ja pujahti sukkelasti takan sisään, veti sen eteen paperisen
suojustimen, johon oli kuvattu Akilleuksen ja Deidameian taistelu,
hävitti jalallaan tuhasta askeltensa jäljet ja alkoi kiivetä
uuninpiippua ylös, sillä vain sitä tietä hän saattoi päästä pakoon.

Samassa se santarmi, jonka Andrea ensimmäiseksi oli huomannut, nousi
portaita komissaarin jäljestä. Toinen santarmi jäi vartioimaan
portaita.

Seuraavat syyt olivat aiheuttaneet tämän vieraskäynnin, jota Andrea
koetti kaikin tavoin välttää.

Aamulla varhain olivat lennätinlaitokset lähettäneet tietoja joka
suuntaan ja joka seudulle, panneet virastot liikkeelle ja toimittaneet
järjestysvallan ajamaan takaa Caderoussen murhaajaa.

Compiègnessa, varuskuntakaupungissa ja kuninkaan asuinkaupungissa,
jonka lähistöllä usein pantiin toimeen kuninkaallisia metsästysretkiä,
oli runsaasti viranomaisia, poliiseja ja muita järjestyksenvalvojia.
Lennätinsanoman tultua oli heti ryhdytty tutkimuksiin, ja kun "Kellon
ja Pullon" ravintola oli kaupungin huomattavin majatalo, aloitettiin
siitä.

Vartija, joka oli raatihuoneen lähellä -- raatihuone oli aivan
majatalon vieressä -- oli kertonut, että useita matkustajia oli yön
aikana poikennut majataloon. Se vartija, joka oli astunut toimeensa
kello neljältä, muisti heti paikalleen tultuaan nähneensä miehen
ratsastavan torille valkoisen hevosen selässä pieni poika satulassa
takanaan. Mies oli hypännyt maahan, lähettänyt pois hevosen ja pojan
sekä mennyt kolkuttamaan "Kellon" majatalon porttia, joka oli hänelle
avattu.

Epäluulot kohdistuivat nyt tähän nuoreen mieheen, joka oli saapunut
niin kummallisen myöhäiseen vuorokauden aikaan. Ja niinpä astuivat nyt
poliisikomissaari ja santarmikorpraali Andrean ovea kohden. Ovi oli
raollaan.

-- Oho, sanoi korpraali, valtion palveluksessa viisastunut vanha kettu,
-- huono merkki, kun ovi on raollaan. Olisin mieluummin nähnyt sen
monessa lukossa.

Pieni kirjelippu ja siihen kiinnitetty neula tukivat surullista
totuutta, Andrea oli paennut.

Sanomme tukivat, sillä korpraali ei tyytynyt yhteen todistukseen. Hän
katsoi ympärilleen, kurkisti vuoteen alle, avasi verhot, tarkasti
kaapit ja pysähtyi lopuksi lieden eteen. Andrea oli ollut varovainen,
tuhassa ei näkynyt mitään jälkiä.

Se oli kuitenkin pakotie, ja tällaisissa tapauksissa täytyi jokaista
pakotietä huolellisesti tarkastaa. Korpraali käski sen vuoksi tuoda
risuja ja olkia, pani pesän niin täyteen, kuin olisi ladannut kanuunaa,
ja sytytti tulen.

Tiilet oikein paukkuivat kuumuudesta, paksu savupilvi kohosi piipusta
ja nousi taivasta kohden kuin tulivuoren musta sauhu, mutta hän ei
nähnyt vangin putoavan huoneeseen, niin kuin oli odottanut.

Andrea oli koko elämänsä ajan saanut taistella yhteiskuntaa vastaan ja
pystyi kyllä kilpailemaan santarmin kanssa, vaikka tämä olikin
ylennetty korpraalin arvoon. Hän arvasi, että tämä turvautuisi savuun
ja seisoi sen vuoksi katolla savupiipun suojassa.

Hetkisen hän jo luuli pelastuneensa, sillä hän kuuli korpraalin
huutavan santarmeille:

-- Hän ei ole enää siellä.

Mutta kurottaessaan kaulaansa hän näki santarmien jatkavan etsimäänsä
entistä kiihkeämmin. Hänkin puolestaan katseli ympärilleen. Raatihuone,
kuudennellatoista vuosisadalla rakennettu jättiläiskokoinen rakennus,
kohosi hänen edessään kuin synkkä muuri, ja sen oikeanpuoleisista
ullakkoikkunoista näki katon joka kolkkaan niin kuin vuoren harjalta
laaksoon.

Andrea ymmärsi, että vähän ajan päästä korpraalin pää pistäisi esiin
jostakin näistä aukoista. Silloin hän olisi hukassa. Kattoja pitkin hän
ei pääsisi pakoon.

Niinpä hän päätti palata, ei samaa tietä kuin oli tullut, mutta
samanlaista.

Hän tarkasti, mistä savupiipusta ei tullut sauhua, ryömi kattoa pitkin
sen luo ja katosi piipun aukosta kenenkään näkemättä.

Samassa aukeni pieni ikkuna raatihuoneessa ja korpraalin pää tuli
näkyviin. Se pysyi hetkisen paikoillaan liikkumattomana kuin jokin
rakennusta koristavista kivikuvista. Sitten kuului pettymyksen huokaisu
ja pää hävisi.

Korpraali palasi majataloon tyynenä ja kylmänä kuin laki, jonka
edustaja hän oli. Hän ei vastannut mitään torilla seisoskelevien
kysymyksiin.

-- No? kysyivät vuorostaan molemmat santarmit.

-- Poikani, vastasi korpraali, -- näyttää siltä, kuin rosvo olisi
todellakin tänä aamuna varhain päässyt pakoon. Mutta me lähetämme
tarkastajia Villers-Coteret'n ja Noyonin tielle ja tutkimme koko
metsän. Saamme hänet varmasti kiinni.

Kunnianarvoisa virkamies oli töin tuskin ennättänyt
santarmikorpraaleille ominaisella äänenpainolla lausua tämän viimeisen
sanan, kun majatalon pihaan kuului pitkä kauhunkirkaisu ja siihen
liittyi kiivasta kellonsoittoa.

-- Mitä tämä tietää? huudahti korpraali.

-- Näyttääpä sillä matkustajalla olevan kova kiire, sanoi isäntä. --
Mistä numerosta soitetaan?

-- Kolmesta.

-- Juoskaa katsomaan, tarjoilija!

Huudot ja kellonsoitto kiihtyivät. Tarjoilija lähti juoksemaan.

-- Odottakaahan, sanoi korpraali pidättäen häntä. -- Tuo kellonsoittaja
näyttää tarvitsevan muuta kuin tarjoilijaa, lähetämme hänen luokseen
santarmin. Kuka asuu numero kolmessa?

-- Eräs nuori mies, joka yöllä saapui sisarensa seurassa postivaunuilla
ja pyysi saada kahden hengen huoneen.

-- Tulkaa jäljestäni, komissaari, huusi korpraali, -- seuratkaa minua
ja pitäkää kiirettä.

-- Odottakaahan, sanoi isäntä, -- numero kolmeen pääsee kahta tietä,
ulkoportaiden ja sisäportaiden kautta.

-- Hyvä, sanoi korpraali, -- minä menen sisätietä, se kuuluu virkaani.
Ovatko karbiinit ladatut?

-- Ovat, korpraali.

-- Vartioikaa te toiset täällä ulkopuolella. Ja jos hän aikoo paeta,
niin ampukaa. Lennätinsanoma ilmoitti, että hän on suuri pahantekijä.

Numero kolmessa oli tällävälin tapahtunut seuraavaa:

Andrea oli jo laskeutunut kaksi kolmannesta savupiipusta, kun hänen
jalkansa pettivät, ja hän putosi alas nopeammin ja kovemmalla kolinalla
kuin olisi tahtonut. Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut, jos huone
olisi ollut asumaton, mutta pahaksi onneksi siellä oli matkustajia.

Kaksi naista nukkui vuoteella, he heräsivät kolinaan.

Heidän katseensa suuntautui sinne, mistä kolina kuului, ja he näkivät
miehen astuvan esiin liedestä.

Toinen näistä naisista, vaaleatukkainen, oli päästänyt kiljahduksen,
joka oli kuulunut kautta koko talon; toinen, tummatukkainen, oli
tarttunut soittokellon nauhaan ja kiskonut siitä kaikin voimin.

Andreaa seurasi huono onni, niin kuin huomaamme.

-- Armahtakaa! huusi hän kalpeana, säikähtyneenä, näkemättä kenen
kanssa oli tekemisissä, -- armahtakaa, älkää soittako, pelastakaa
minut, en tahdo teille tehdä mitään pahaa.

-- Andrea, murhaaja! huusi toinen nainen.

-- Eugénie! Neiti Danglars! sopersi Cavalcanti, ja hänen kauhunsa
vaihtui kummastukseksi.

-- Auttakaa, auttakaa! huusi neiti d'Armilly siepaten kellonnuoran
Eugénien hervottomista käsistä ja soittaen vielä voimakkaammin kuin
toverinsa.

-- Pelastakaa minut, minua ajetaan takaa! sanoi Andrea pannen kätensä
ristiin. -- Armahtakaa, säälikää, älkää heittäkö minua heidän käsiinsä!

Naiset etsivät turvaa toisistaan peitteisiinsä kietoutuneina eivätkä
ensin vastanneet mitään tähän pyyntöön, sillä pelko ja vastenmielisyys
olivat lamauttaneet heidät.

-- Olkoon niin! sanoi Eugénie sitten. -- Palatkaa samaa tietä kuin
olette tullutkin, onneton. Menkää, me emme ilmaise mitään.

-- Hän on täällä, hän on täällä! huusi ääni porraskäytävästä. -- Minä
näen hänet!

Korpraali oli kurkistanut avaimenreiästä ja nähnyt Andrean neitosten
edessä. Voimakas isku pyssynperällä särki lukon, toinen irroitti
salvat, ja ovi kaatui huoneeseen.

Andrea syöksyi toiselle ovelle, jonka kautta päästiin pihanpuoleiselle
parvekkeelle, ja aikoi paeta sitä tietä.

Siellä olivat santarmit vahdissa ja tähtäsivät häneen karbiineillaan.

Andrea pysähtyi heti. Hän puristi kalpeana kouraansa hyödytöntä
tikariaan.

-- Paetkaa! huusi neiti d'Armilly, jonka sydämessä sääli sai vallan
pelon haihtuessa. -- Paetkaa!

-- Tai surmatkaa itsenne! sanoi Eugénie sillä äänellä ja tavalla, jolla
vestaalit entisajan sirkuksessa painamalla peukalonsa alaspäin käskivät
voittoisaa gladiaattoria surmaamaan kaatuneen vastustajansa.

Andrea vavahti ja katsoi nuoreen tyttöön niin halveksivasti, että siitä
huomasi moisen kunnianvaatimuksen olevan hänen turmeltuneelle
sielulleen aivan vierasta.

-- Surmaisin itseni! sanoi hän heittäen tikarin pois. -- Miksi?

-- Mutta teidäthän tuomitaan kuolemaan ja mestataan aivan kuin pahin
rikollinen! huudahti neiti Danglars.

-- Mitä vielä! sanoi Cavalcanti pannen käsivartensa ristiin rinnalleen.
-- Onhan minulla ystäviä!

Korpraali lähestyi häntä miekka paljaana.

-- Pistäkää miekka tuppeen, sanoi Cavalcanti, -- ei tässä tarvita
sellaisia juhlallisuuksia. Näettehän, että antaudun.

Ja hän ojensi kätensä käsirautoihin pantaviksi.

Nuoret tytöt katselivat kauhuissaan tätä kamalaa muutosta: hieno herra
riisui yltään komean pukunsa ja muuttui rangaistusvangiksi.

Andrea kääntyi heihin hymyillen röyhkeästi.

-- Onko teillä asiaa isällenne, Eugénie-neiti? kysyi hän, -- sillä
kaikesta päättäen tapaan hänet Pariisissa?

Eugénie peitti molemmilla käsillään kasvonsa.

-- Oho, sanoi Andrea, -- ei sitä tarvitse hävetä, enkä moiti teitä
vähääkään siitä, että olette ajanut jäljestäni postivaunuilla...
Olinhan minä melkein aviomiehenne.

Ja heitettyään tämän sutkauksen Andrea läksi. Naiset jäivät häpeissään
huoneeseen läsnäolijoiden lausuillessa heistä kaikenlaisia arveluita.

Tuntia myöhemmin he astuivat matkavaunuihin molemmat naisen puvussa.

Majatalon portti oli suljettu, etteivät ihmiset pääsisi heitä
katselemaan, mutta kun portti avattiin, täytyi heidän kuitenkin ajaa
läpi ihmisjoukon, joka uteliaana töllötti heitä ja puheli keskenään.

Eugénie laski verhot alas, mutta vaikka hän ei enää nähnytkään mitään,
hän kuitenkin kuuli kaikki pilkkapuheet.

-- Miksi maailma ei ole erämaa? huudahti hän heittäytyen neiti
d'Armillyn syliin, ja hänen silmänsä loistivat varmasti yhtä
raivokkaasti kuin aikanaan Neron, kun tämä toivoi, että Roomalla olisi
vain yksi ainoa pää, jotta hän voisi katkaista sen.

Seuraavana päivänä he saapuivat Brysseliin Hôtel de Flandreen. Andrea
oli edellisenä iltana suljettu Conciergerie-vankilaan.



99. Laki


Olemme nähneet, kuinka helposti neiti Danglars'in ja neiti d'Armillyn
onnistui pukeutua valepukuun ja toteuttaa pakoretkensä, sillä jokainen
oli niin kiinni omissa asioissaan, ettei ehtinyt välittää heistä.

Jättäkäämme pankkiiri laskemaan otsansa hiessä vararikon kummituksen
edessä pitkiä sarakkeitaan ja seuratkaamme paronitarta, joka oltuaan
hetkisen lamassa tästä odottamattomasta iskusta oli mennyt tapaamaan
entistä neuvonantajaansa Lucien Debraytä.

Paronitar oli todellakin toivonut Eugénien joutuvan naimisiin
päästäkseen holhoamasta hänenkaltaistaan vaikeasti käsiteltävää
olentoa. Perheissä vallitsevan salaisen lain mukaan on äidillä
vaikutusvaltaa tyttäreensä vain siinä tapauksessa, että hän on
tyttärensä silmissä viisauden ja täydellisyyden perikuva. Rouva
Danglars pelkäsi Eugénien terävää huomiokykyä ja neiti d'Armillyn
neuvoja. Hän oli muutaman kerran huomannut tyttärensä luovan
halveksivia katseita Debrayhen: tytär ilmeisesti tiesi, millä tunne- ja
rahasiteillä hänen äitinsä oli liittynyt ministerinsihteeriin. Jos
paronittarella olisi ollut terävämpi huomiokyky, olisi hän nähnyt,
ettei Eugénie halveksinut Debraytä siksi, että tämä oli heidän
kodissaan loukkauskivenä ja riidanaiheena, vaan siksi, että Debray
hänen mielestään oli niitä olentoja, joita Diogenes koetti olla enää
sanomatta ihmisiksi ja jotka Platon määritteli kaksijalkaisiksi
höyhenettömiksi eläimiksi.

Tässä maailmassa on jokaisella oma kantansa, joka estää häntä näkemästä
toisen kantaa, ja rouva Danglars oli siis omalta kannaltaan katsoen
hyvin pahoillaan siitä, että Eugénien avioliitosta ei ollut tullutkaan
mitään. Hän ei välittänyt siitä, oliko avioliitto kaikin puolin sopiva,
arvokas, ja tuliko hänen tyttärensä onnelliseksi. Ei, hän halusi vain
päästä vapaaksi.

Hän riensi siis, niin kuin olemme kertoneet, Debrayn luo, joka oltuaan
läsnä avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa ja sitä
seuranneessa hälinässä oli mennyt klubiinsa keskustellakseen siellä
muutamien ystäviensä kanssa samasta asiasta kuin kolme neljäsosaa tämän
juoruavan kaupungin asukkaista, jota sanotaan maailman pääkaupungiksi.

Samaan aikaan kun rouva Danglars mustassa puvussa ja paksu harso
silmillään astui Debrayn huoneistoon vieviä portaita, vaikka
portinvartija oli ilmoittanut, että herra Debray oli poissa kotoaan,
samaan aikaan koetti Debray torjua erään ystävän todistelua, jonka
mukaan hänen, Debrayn, velvollisuus perheen ystävänä oli moisen räikeän
häväistysjutun jälkeen mennä heti naimisiin Eugénien ja hänen kahden
miljoonansa kanssa.

Debray koetti puolustautua kuin mies, joka mielellään antaa voittaa
itsensä, sillä tämä ajatus oli usein johtunut hänen mieleensä. Mutta
kun hän tunsi Eugénien riippumattomuutta rakastavan ja ylpeän luonteen,
asettui hän toisinaan vastustavalle kannalle ja selitti, että tämä
avioliitto oli aivan mahdoton. Kuitenkin hän samalla antoi vallan
kiusaukselle, joka moralistien mielipiteen mukaan valvoo taukoamatta
puhtaimman ja kunnollisimmankin miehen sielun pohjalla, aivan samoin
kuin saatana valvoo ristin takana. Teenjuontia, kortinpeluuta ja
innokasta keskustelua kesti kello yhteen asti yöllä.

Tällä välin rouva Danglars, jonka Lucienin palvelija oli saattanut
sisään, odotti harso kasvoillaan ja sykkivin sydämin vihreässä
salongissa kahden kukkalaitteen välissä, jotka hän itse samana aamuna
oli lähettänyt. Ne oli Lucien itse asettanut paikoilleen, järjestänyt
ja laitellut, ja tämä huolellisuus sai rouva Danglars'in antamaan
anteeksi hänen viipymisensä. Kahtakymmentä vailla kaksitoista hän
kuitenkin väsyi odottamaan, astui vaunuihinsa ja ajoi kotiinsa.

Hienon maailman naiset ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin
rikastuneet ilotytöt, että he eivät tavallisesti saavu kotiinsa jälkeen
puoliyön. Siksi paronitar palasi kotiin yhtä varovaisesti kuin Eugénie
sieltä oli lähtenyt, hän astui varpaillaan ja sydän kurkussa portaita
huoneistoonsa, joka oli, niin kuin tiedämme, Eugénien huoneiston
vieressä. Hän ei mitenkään tahtonut antaa aihetta huomautuksiin. Tämä
ainakin siinä suhteessa kunnioitettava naisparka uskoi varmasti, että
tytär oli aivan viaton ja kunnioitti täydellisesti kotiaan.

Palattuaan huoneeseensa hän kuunteli Eugénien ovella; kun hän ei
kuullut mitään ääniä, hän koetti avata oven, mutta se olikin lukossa.

Rouva Danglars luuli, että Eugénie uupuneena kaikista
mielenliikutuksista oli mennyt vuoteeseensa ja nukkui. Hän kutsui
kamarineidin luokseen ja tiedusteli asiaa häneltä.

-- Neiti Eugénie meni huoneeseensa neiti d'Armillyn seurassa, selitti
kamarineiti. -- Sitten he joivat teetä yhdessä ja lähettivät minut pois
sanoen, etteivät minua tarvitse.

Kamarineiti oli siitä asti ollut tarjoiluhuoneessa ja luuli niin kuin
muutkin, että Eugénie-neiti nukkui.

Rouva Danglars meni siis levolle mitään epäilemättä, mutta alkoi
kuitenkin mielessään pohtia illan tapauksia. Sitä mukaa kuin hänen
ajatuksensa kirkastuivat, saivat illan tapaukset myöskin suuremman
muodon. Heitä ei ollutkaan kohdannut skandaali vaan oikea häväistys, ei
häpeä, vaan täydellinen maineen menettäminen.

Vastoin tahtoaan paronitar tuli muistelleeksi, kuinka säälimättömästi
hän oli ajatellut Mercedeksestä, jota oli kohdannut suuri onnettomuus.

-- Eugénie on hukassa, sanoi hän, -- ja niin mekin. Kun tämä tapaus
tulee tietoon, tuottaa se meille täydellisen häpeän, sillä siinä
yhteiskunnassa, missä elämme, tällainen naurettavaksi joutuminen
merkitsee ikuisesti avointa haavaa. Mikä onni, että Jumala on antanut
Eugénielle sellaisen kummallisen luonteen, jota toisinaan olen
vavistuksella ajatellut!

Ja hän katsahti kiitollisena taivaaseen, jonka salaperäinen kaitselmus
edeltäpäin järjestää kaiken tulevien tapausten varalta ja voi viasta,
paheestakin tehdä ansion.

Sitten hänen ajatuksensa lentäessään linnun tavoin syvyyksien yli
pysähtyivät Cavalcantiin.

-- Tuo Andrea oli konna, varas, murhaaja, ja kuitenkin hänellä oli
ominaisuuksia, joista voi päätellä, että hän oli saanut ainakin
puolinaisen kasvatuksen, ellei täydellistä. Hänhän esiintyi
seurapiirissä suuren rikkauden ja kunniallisen nimen tukemana.

Miten päästä selvyyteen tässä sokkelossa? Kenen puoleen kääntyä
päästäkseen tästä kamalasta tilanteesta?

Hän oli ensi hädässään juossut Debrayn luo, niin kuin nainen yleensä
etsii turvaa rakastetultaan -- mikä teko hänet usein tekee
onnettomaksi. Mutta Debray ei voinut muuta kuin antaa hänelle neuvoja.
Paljon mahtavamman puoleen hänen täytyi kääntyä.

Villefort'inko? Mutta Villefort'han oli tahtonut vangita Cavalcantin ja
tuottanut heidän perheeseensä sekaannuksen, aivan kuin se olisi ollut
hänelle outo perhe.

Kuninkaallinen prokuraattori ei kylläkään ollut säälimätön ihminen, hän
oli vain velvollisuuksiensa orja, uskollinen ja luotettava ystävä, joka
säälimättä mutta varmasti oli iskenyt leikkausveitsensä mätäkohtaan.
Hän ei ollut pyöveli vaan taitava lääkäri, joka oli tahtonut leikata
Danglars'in kunnian erilleen tämän nuoren miehen häpeästä. Villefort'in
menettely oli siis paronittaren silmissä sellainen, että se katsoi
heidän molempien etua.

Mutta siihen saikin kuninkaallisen prokuraattorin taipumattomuus
loppua. Rouva Danglars päätti seuraavana päivänä mennä hänen luokseen
ja saada hänet käsittelemään asiaa kaikin tavoin hienotunteisesti.

Paronitar aikoi vedota heidän yhteiseen menneisyyteensä, rukoilla häntä
tuon onnellisen, joskin rikollisen ajan nimessä. Herra Villefort
antaisi silloin asian jäädä sikseen tai antaisi ainakin -- ja sitä
varten hänen tarvitsi vain kääntää silmänsä pois -- Cavalcantin paeta
ja tuomitsisi hänet poissaolevana kuolemaan. Vasta tähän päätökseen
tultuaan paronitar nukkui rauhallisesti. Seuraavana aamuna hän nousi
kello yhdeksän ja soittamatta kamarineitoaan luokseen, antamatta mitään
elonmerkkiä itsestään, pukeutui yhtä yksinkertaisesti kuin
edellisenäkin päivänä, astui portaita alas, käveli Provence-kadulle
asti, otti ajurin ja läksi Villefort'in kotiin.

Kuukauden ajan oli tämä talo ollut kuin sairashuone, jonne oli
ilmestynyt rutto. Osa taloa oli sekä ulkoa että sisältäpäin suljettu,
ikkunaluukut avattiin vain hetkeksi tuulettamista varten, jolloin
ikkunasta näkyivät palvelijan kauhistuneet kasvot. Sitten ikkuna
jälleen sulkeutui kuin hautaholvin kivilaatta, ja naapurit
kuiskailivat:

-- Kannetaankohan taas tänään ruumisarkku kuninkaallisen prokuraattorin
talosta?

Rouva Danglars värisi nähdessään kolkon talon; hän astui ajoneuvoista,
lähestyi horjuvin polvin suljettua porttia ja soitti.

Vasta kuullessaan kolmannen kerran kellonsoiton, portinvartija avasi
portin niin paljon raolleen, että voi keskustella. Hän näki edessään
hienon maailman naisen, mutta ei avannut porttia enempää.

-- Avatkaahan toki! sanoi paronitar.

-- Ensiksikin, kuka olette? kysyi portinvartija.

-- Kukako olen? Tunnettehan te minut aivan hyvin.

-- Me emme tunne enää ketään.

-- Tehän olette hullu! huudahti paronitar.

-- Kuka teidät on lähettänyt?

-- Tämä on jo liikaa!

-- Suokaa anteeksi, noudatan ainoastaan saamiani ohjeita. Mikä on
nimenne?

-- Paronitar Danglars. Olettehan nähnyt minut monta kymmentä kertaa?

-- Se on kyllä mahdollista. Mitä asiaa teillä on?

-- Olettepa te kummallinen! Minä valitan herra Villefort'ille, miten
hävyttömästi hänen palvelijansa kohtelevat vieraita.

-- Tämä ei ole hävyttömyyttä vaan varovaisuutta. Kukaan ei pääse tänne
muuten kuin herra Avrignyn luvalla tai halutessaan puhutella
kuninkaallista prokuraattoria.

-- Kuninkaalliselle prokuraattorille minulla juuri onkin asiaa.

-- Kiireellistäkö asiaa?

-- Tietysti, koska en ole vielä palannut ajoneuvoihini. Mutta tehkäämme
tästä loppu. Tässä on käyntikorttini, viekää se herrallenne.

-- Odottaako rouva siksi, kunnes palaan?

-- Odotan, menkää!

Porttivahti sulki oven jättäen rouva Danglars'in kadulle.

Paronittaren ei tarvinnut kauankaan odottaa; vähän ajan kuluttua portti
aukeni niin paljon, että hän voi astua sisään. Pihalle tultuaan vahti
otti vihellyspillin taskustaan ja puhalsi.

Herra Villefort'in kamaripalvelija ilmestyi portaille.

-- Armollinen rouva suokoon anteeksi portinvartijalle, sanoi tämä, --
mutta hän on saanut jyrkät määräykset, ja herra Villefort on pyytänyt
minua sanomaan armolliselle rouvalle, että mies ei voinut tehdä toisin.

Pihalla oli eräs talon ruokatavaroitten hankkija, joka oli päästetty
sisään aivan yhtä varovaisesti ja jonka tavaroita parhaillaan
tutkittiin.

Paronitar nousi portaita, ja talossa vallitseva alakuloisuus synkensi
hänen omaa mielialaansa. Palvelija, joka ei hetkeksikään päästänyt
häntä näkyvistään, ohjasi hänet prokuraattorin työhuoneeseen.

Vaikka rouva Danglars'in mieltä askarruttivatkin ne asiat, joiden
tähden hän oli saapunut, oli palvelijoiden menettely ollut niin
loukkaavaa, että hän aikoi tehdä sen johdosta valituksia.

Mutta kun hän näki Villefort'in kohottavan häntä kohden huolista
raskaan päänsä ja katsovan häneen surullisesti hymyillen, sammuivat
syytökset hänen huulilleen.

-- Antakaa anteeksi palvelijoilleni, sillä he ovat kauhun vallassa. Kun
heitä on epäilty, ovat he itse alkaneet epäillä.

Rouva Danglars oli kyllä kuullut puhuttavan tällaisesta kauhusta, mutta
hän ei koskaan olisi voinut uskoa, että se olisi voinut paisua näin
suureksi.

-- Oletteko tekin siis onneton? kysyi hän.

-- Olen, vastasi prokuraattori.

-- Silloin varmaankin ymmärrätte minua ja arvaatte, miksi tulen tänne?

-- Ymmärrän. Tulette puhumaan kanssani eilisestä?

-- Niin, tästä kamalasta onnettomuudesta.

-- Aioitte kai sanoa ikävyydestä.

-- Ikävyydestä! huudahti paronitar.

-- Niin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori järkähtämättömän
tyynesti.

-- En ole lopulta tottunut sanomaan onnettomuudeksi muuta kuin sitä,
mikä on auttamatonta.

-- Luuletteko siis, että tämä voisi unohtua...?

-- Kaikki unohtuu, sanoi Villefort. -- Tyttärenne joutuu naimisiin
huomenna, ellei tänään, viikon päästä, ellei huomenna. Ettekä te
suinkaan aio surkutella neiti Eugénien entistä sulhasta.

Rouva Danglars katsoi kummastuneena Villefort'iin nähdessään, että hän
puhui melkein leikkisästi.

-- Olenko lainkaan tullut ystävän luo? kysyi hän arvokkaasti ja samalla
surullisesti.

-- Tiedättehän, että olen ystävänne, vastasi Villefort, ja hänen
poskilleen nousi heikko puna.

-- Olkaa siis hiukan sydämellisempi, sanoi rouva Danglars. --
Puhutelkaa minua ystävänä älkääkä prokuraattorina, ja kun olen
tavattoman onneton, niin älkää sanoko, että minun pitää olla iloinen.

Villefort kumarsi.

-- Kuullessani puhuttavan onnettomuudesta, sanoi hän, -- on minulla jo
kolmen kuukauden ajan ollut paha tapa ajatella itseäni. Minua
kohdanneiden onnettomuuksien rinnalla tuntuvatkin teidän
onnettomuutenne vain ikävyyksiltä; minun kamalan asemani rinnalla
tuntuu teidän asemanne kadehdittavalta. Mutta tämähän pahoittaa
mieltänne, jättäkäämme siis se sikseen. Mitä sanoittekaan...?

-- Tulen kysymään teiltä, hyvä ystävä, sanoi paronitar, -- kuinka
pitkällä on tuon hävyttömän petturin asia?

-- Petturin! kertasi Villefort. -- Toden totta, hyvä rouva, te näytätte
pienentävän muutamia asioita ja suurentavan toisia. Andrea Cavalcanti,
tai oikeammin sanoen Benedetto, petturi! Erehdytte, Benedetto on
murhaaja.

-- Myönnän kyllä, että oikaisunne oli paikallaan, mutta mitä ankarammin
menettelette tämän miehen suhteen, sitä pahemmin iskette meidän
perheeseemme. Unohtakaa hänet hetkiseksi, sen sijaan että vainoaisitte
häntä. Antakaa hänen paeta.

-- Tulette liian myöhään, määräykset on jo annettu.

-- Ja jos hänet saadaan kiinni -- olen kyllä aina kuullut puhuttavan,
että vankilat ovat tungokseen asti täynnä -- niin antakaa hänen jäädä
vankilaan.

Kuninkaallinen prokuraattori teki epäävän liikkeen.

-- Ainakin siihen asti, kunnes tyttäreni on päässyt naimisiin, lisäsi
paronitar.

-- Mahdotonta. Tuomioistuimen täytyy noudattaa määrättyjä muotoja.

-- Minunkin suhteeni? sanoi paronitar puoliksi hymyillen, puoliksi
vakavasti.

-- Kaikkien suhteen, vastasi Villefort, -- niin minun kuin muidenkin.

-- Ah! sanoi paronitar, ja hänen huudahduksensa ilmaisi enemmän kuin
sanat.

Villefort loi häneen tutkivan katseen.

-- Tiedän, mitä tuolla tarkoitatte, sanoi hän. -- Te viittaatte noihin
kamaliin kuolemantapauksiin, jotka kolmen kuukauden ajan ovat
pakottaneet minut käyttämään surupukua, tarkoitatte, että nämä
kuolemantapaukset, joiden lukua Valentine kuin ihmeen kautta säästynee
lisäämästä, eivät ole luonnollisia.

-- Sitä en toki ajatellut, sanoi rouva Danglars nopeasti.

-- Ajattelitte kyllä, ja olihan teillä siihen oikeus. Ettehän voi muuta
kuin sanoa itseksenne: Sinä, joka rikollista vainoat, vastaa: Miksi
asunnossasi tapahtuu rikoksia, joita ei rangaista?

Paronitar kalpeni.

-- Niinhän te ajattelitte?

-- Ajattelin kyllä, sen myönnän.

-- Minä vastaan teille.

Villefort siirsi tuolinsa rouva Danglars'in tuolin lähelle, sitten hän
nojaten käsivarttaan pöytään ja hiljentäen ääntään sanoi:

-- On olemassa rikoksia, jotka jäävät rankaisematta, koska rikollisia
ei tunneta ja pelätään, että syyllisen sijasta rangaistaisiin syytöntä.
Mutta kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia -- Villefort ojensi
kätensä pöytänsä yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden -- kun
tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia, niin elävän Jumalan kautta,
olkoot he keitä tahansa, he saavat surmansa! Nyt, kuultuanne valani,
uskaltakaa vieläkin pyytää armoa tuolle rikolliselle!

-- Oletteko varma siitä, että hän on niin syyllinen kuin hänen
väitetään olevan? sanoi rouva Danglars.

-- Katsokaa, tässä ovat häntä koskevat asiapaperit. Benedetto, tuomittu
kuusitoistavuotiaana kaleerivankeuteen väärennyksestä. Nuori mies oli
lupaava, niin kuin näette. Sitten hän karkasi ja teki murhan.

-- Ja kuka tuo onneton Benedetto on?

-- Kuka sen tietää! Maankiertäjä, korsikalainen!

-- Eikö siis kukaan ole tullut häntä puolustamaan?

-- Ei kukaan. Hänen vanhemmistaan ei ole tietoa.

-- Mutta kuka sitten oli tuo mies, joka tuli tänne Luccasta?

-- Samanlainen väärentäjä kuin hänkin, epäilemättä hänen
rikostoverinsa.

Paronitar pani kätensä ristiin.

-- Villefort! sanoi hän niin lempeällä ja hyväilevällä äänellä kuin
suinkin taisi.

-- Jumalan nimessä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori varmasti ja
samalla hieman tylystikin, -- Jumalan nimessä, älkää koskaan pyytäkö
minua armahtamaan syyllistä. Mikä minä olen? Laki. Onko lailla silmiä
teidän surullenne? Onko lailla korvia teidän lempeälle äänellenne? Onko
lailla muistia ottaakseen varteen hienon viittauksenne? Ei, laki
käskee, ja kun se käskee, niin se iskeekin... Sanotte varmaan minulle,
että olen elävä olento enkä mikään kuollut kirjain, ihminen enkä kirja.
Mutta katsokaahan minua, ovatko ihmiset kohdelleet minua veljenään?
Ovatko he minua rakastaneet? Ovatko he minua säälineet? Ovatko he minua
säästäneet? Onko kukaan pyytänyt armoa herra Villefort'in puolesta ja
onko kukaan antanut armoa hänelle? Ei, ei, ei, aina vain on iskettyjä
lyöty...! Te yhä vielä, nainen, lumooja, luotte minuun tuon hurmaavan
ja ilmeikkään katseen, joka muistuttaa, että minun pitäisi punastua.
Niin, minun pitäisi punastua siitä, mitä tiedätte, ehkä vielä muustakin
syystä. Mutta kun itse olin langennut ja ehkä syvemmälle kuin moni muu,
aloin etsiä myös muista mätähaavaa. Ja aina minä sen löysin ja olin
onnellinen, olin iloinen, kun näin tämän todistuksen ihmisen
heikkoudesta ja huonoudesta. Sillä jokainen ihminen, jonka näin
syylliseksi, jokainen syyllinen, johon iskin, tuntui elävästi
todistavan, etten itse ollut mikään pelottava poikkeus! Niin, niin,
niin, koko maailma on paha, todistakaamme se ja iskekäämme syylliseen!

Villefort lausui nämä viimeiset sanat kuumeentapaisella kiihkolla, joka
antoi hänen puheelleen hurjan tenhovoiman.

-- Mutta, ponnisteli rouva Danglars viimeiseen asti, -- sanoittehan,
että tuo nuori mies on maankiertäjä, orpo, kaikkien hylkäämä?

-- Sitä pahempi, sitä pahempi, tai sitä parempi. Sallimus on tehnyt
hänet sellaiseksi, jotta toisten ei tarvitsisi surra hänen puolestaan.

-- Mutta avutonta ei saa ahdistaa.

-- Avutonta, joka tekee murhan!

-- Hänen häpeänsä kohdistuu minun perheeseeni.

-- Vallitseehan minun perheessäni kuolema.

-- Te olette säälimätön muita kohtaan. Minä sanon teille: kerran ollaan
säälimättömiä teitäkin kohtaan!

-- Olkoon niin! sanoi Villefort nostaen kätensä uhkaavasti taivasta
kohden.

-- Lykätkää tämän onnettoman asia edes seuraavaan istuntoon, jos hän
joutuu kiinni. Siten voitamme aikaa kuusi kuukautta ja hänet ennätetään
unohtaa.

-- En, sanoi Villefort. -- Minulla on vielä viisi päivää aikaa.
Tutkimukset on tehty. Viidessä päivässä on aikaa enemmän kuin
tarvitsenkaan. Mutta ettekö ymmärrä, että minäkin kaipaan unohtamista?
No niin, kun teen työtä -- ja minä teen työtä yötä päivää -- tulee
hetki, jolloin unohdan kaiken muun, ja kun kaiken unohdan, olen
onnellinen, niin kuin kuollut on onnellinen. Ja sehän on sentään
suloisempaa kuin kärsiminen.

-- Hän on paennut, antakaa hänen paeta, toimettomuudella voi helposti
osoittaa laupeutta.

-- Johan sanoin, että se on myöhäistä; aamulla varhain oli
lennätinlaitos toimessa, ja tällä hetkellä...

-- Armollinen herra, sanoi palvelija astuen sisään, -- eräs ratsumies
toi tämän kirjeen sisäasiainministeriöstä.

Villefort otti kirjeen ja avasi sen nopeasti. Rouva Danglars värisi
kauhusta, Villefort vavahti ilosta.

-- Hän on joutunut kiinni! huudahti Villefort. -- Hän on joutunut
kiinni Compiègnessa. Asia on siis selvä.

Rouva Danglars nousi jäykkänä ja kalpeana.

-- Hyvästi, sanoi hän.

-- Hyvästi, vastasi kuninkaallinen prokuraattori saattaen hänet melkein
iloisena ovelle asti.

Sitten hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen.

-- Kas niin, sanoi hän lyöden oikealla kädellään kirjeeseen, -- minulla
oli jo väärennysjuttu, kolme varkautta, kolme murhapolttoa, ei
puuttunut muuta kuin murha, ja tässä se on. Istunnosta tulee loistava.



100. Haamu


Valentine ei ollut vielä toipunut. Hän oli väsynyt ja makasi
vuoteellaan. Rouva Villefort'in välityksellä hän sai tiedon kaikesta
siitä, minkä olemme kertoneet, Eugénien paosta, Cavalcantin
vangitsemisesta ja tämän asettamisesta syytteeseen murhasta.

Mutta Valentine oli niin heikko, että kertomus ei tehnyt häneen niin
syvää vaikutusta, kuin se epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi ollut
terve. Se lisäsi vain epämääräisiä aatoksia, hajanaisia mietelmiä
niihin kummallisiin kuviin ja haihtuviin näkyihin, jotka syntyivät
hänen sairaissa aivoissaan tai häilyivät hänen silmiensä edessä.

Päivällä Valentine pysyi vielä todellisuudentajuisena ollessaan
Noirtier'n seurassa, joka kannatutti itsensä pojantyttärensä huoneeseen
valvoakseen häntä isällisellä katseellaan. Palattuaan oikeuspalatsista
herra Villefort istui tunnin tai pari isänsä ja tyttärensä välissä.
Kello kuudelta Villefort palasi työhuoneeseensa, kello kahdeksalta
saapui tohtori Avrigny, joka itse toi yöjuoman nuorta tyttöä varten.
Sitten kannettiin herra Noirtier huoneeseensa.

Sairaanhoitajatar, jonka tohtori Avrigny itse oli valinnut, lähti
huoneesta vasta kello yhdeltätoista, jolloin Valentine oli vaipunut
uneen. Poistuessaan hän sulki Valentinen huoneen ja vei avaimen herra
Villefort'ille, joten Valentinen huoneeseen ei enää päässyt muuta tietä
kuin rouva Villefort'in huoneiston kautta ja pikku Edouardin huoneesta.

Joka aamu tuli Morrel herra Noirtier'n luo kuulemaan uutisia
Valentinesta. Ja päivä päivältä hän myös näytti tulevan yhä
rauhallisemmaksi. Sillä Valentine, vaikka häntä vaivasikin suuri
hermostuneisuus, alkoi voida yhä paremmin. Olihan Monte-Cristo sitä
paitsi sanonut Morrelille, että ellei Valentine kahden tunnin kuluessa
kuole, hänet voidaan pelastaa. Valentine eli vielä, ja neljä päivää oli
jo kulunut.

Tuo mainitsemamme hermostuneisuus vainosi Valentinea unessakin tai
pikemmin sanoen siinä horrostilassa, joka seurasi valveillaoloa. Yön
hiljaisuudessa ja puolihämärässä, yölampun palaessa lieden reunalla
alabasterikupunsa sisällä, hän näki noita haamuja, jotka liikkuvat
sairaan huoneessa ja astuvat kuumeen siipien alta esiin.

Hän oli näkevinään äitipuolensa uhkaavan häntä, Morrelin ojentavan
hänelle kätensä, toisinaan hän näki melkein outojakin henkilöitä,
sellaisia kuin kreivi Monte-Cristo. Huonekalutkin näyttivät tällaisina
kuumeen hetkinä liikkuvan ja leijailevan. Ja tätä jatkui noin kello
kahteen saakka, jolloin hän vaipui raskaaseen, aamuun asti kestävään
uneen.

Saman päivän iltana, jolloin Valentine oli kuullut Eugénien paosta ja
Cavalcantin vangitsemisesta, tapahtui tässä huolellisesti suljetussa
huoneessa jotakin hyvin omituista. Mainitut seikat olivat hetkiseksi
sekaantuneet Valentinen persoonallisiin aistimuksiin, mutta
loittonivat vähitellen hänen ajatuksistaan sen jälkeen, kun Villefort,
Avrigny ja Noirtier olivat kukin vuorostaan poistuneet, ja kun
Saint-Philippe-du-Roulen kirkonkello löi yksitoista, laski
sairaanhoitajatar yöpöydälle lääkärin tuoman juoman, sulki oven, vei
avaimen herra Villefort'ille ja meni sitten palvelijain huoneeseen
kuulemaan kamalia juttuja tapauksista, joita talossa oli kolmen
kuukauden aikana sattunut.

Sairaanhoitajatar oli ollut jo kymmenen minuuttia poissa, ja Valentinea
vaivasi jälleen kuume, joka palasi joka yö.

Yölampun säteet välkkyivät tuhansin värein, kun Valentine äkkiä oli
huomaavinaan, että uunin luona syvennyksessä oleva kirjakaappi
äänettömästi aukeni.

Jos Valentine olisi ollut täysin tajuissaan, hän olisi tarttunut
silkkiseen kellonnuoraan ja kutsunut apua, mutta nykyisessä tilassa ei
mikään häntä kummastuttanut. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen
ympärillään liikkuvat näyt olivat hänen oman kuumehoureensa tuotetta.
Eihän niistä aamulla koskaan ollut jäänyt pienintäkään merkkiä. Ovesta
astui ihmisolento.

Kuumeensa ansiosta Valentine oli jo niin tottunut tällaisiin haamuihin,
ettei hän vähääkään kauhistunut. Hän avasi vain suuret silmänsä toivoen
näkevänsä Morrelin.

Olento lähestyi hänen vuodettaan, pysähtyi ja näytti kuuntelevan hyvin
tarkkaan.

Tällä hetkellä osui yölampun valo salaperäisen vieraan kasvoihin. -- Se
ei olekaan hän! mutisi Valentine.

Ja varmasti uskoen näkevänsä unta hän odotti, että olento häviäisi tai
muuttuisi toiseksi.

Hän tunnusteli valtimoaan. Se löi kiivaasti. Hän tiesi, että virkistävä
juoma karkottaisi hänen silmistään häiritsevät näyt. Lääkäri oli
valmistanut tuon juoman poistaakseen Valentinen rauhattomuuden, se sai
kuumeen laskemaan ja vaikutti elvyttävästi aivojen toimintaan. Juotuaan
tyttö voi aina jonkin aikaa paremmin.

Valentine ojensi sen vuoksi kätensä ottaakseen lasin, joka oli
kristallivadilla. Mutta silloin astui haamu pari askelta häntä kohden
ja tuli niin lähelle nuorta tyttöä, että tämä oli tuntevinaan hänen
henkäisynsä ja kätensä kosketuksen.

Tällä kertaa unikuva tai oikeammin sanoen todellisuus sai voiton
Valentinen kaikista aikaisemmista kokemuksista. Hän alkoi todellakin
uskoa olevansa valveilla, hän huomasi ajatuskykynsä kirkkaaksi ja alkoi
väristä.

Valentinen tunteman kosketuksen tarkoituksena oli ollut pidättää hänen
kättään. Tyttö vetikin kätensä hitaasti pois.

Silloin tämä olento, joka vaikutti suojaavalta eikä uhkaavalta, tarttui
lasiin, lähestyi yölamppua ja tarkasti juomaa, aivan kuin olisi
tahtonut nähdä, kuinka kirkasta ja puhdasta se oli.

Mutta tämä ensimmäinen tarkastus ei riittänyt.

Tämä mies tai pikemminkin haamu, sillä hän astui niin hiljaa, että
askelten ääntä ei kuulunut matoilla peitetyllä permannolla, otti
lusikalla lasista juomaa ja pisti sen suuhunsa. Valentine katseli tätä
kaikkea hämmästyneenä.

Hän uskoi, että näky kohta katoaisi tai vaihtuisi, mutta mies lähestyi,
ojensi lasin Valentinelle ja sanoi sydämellisellä äänellä:

-- Nyt, juokaa...!

Valentine värisi.

Ensi kerran tuollainen haamu puhui hänelle ihmisäänellä. Hän avasi
suunsa kirkaistakseen. Mies pani sormen huulilleen.

-- Kreivi Monte-Cristo! sopersi Valentine.

Hänestä oli mahdotonta, että kreivi Monte-Cristo tällaisena vuorokauden
aikana olisi tullut hänen luokseen selittämättömällä, kummallisella,
salaperäisellä tavalla läpi seinän.

-- Älkää huutako, älkää kauhistuko, sanoi kreivi, -- karkottakaa
sielustanne epäilyksen siemenkin ja levottomuuden varjo. Mies, jonka
näette edessänne -- sillä tällä kertaa olette oikeassa, tämä ei ole
mikään näköhäiriö -- on hellin isä ja uskollisin ystävä, mitä voitte
kuvitellakaan.

Valentine ei osannut vastata mitään. Hän pelkäsi niin, ettei tohtinut
äännähtääkään, mutta hänen kauhistunut katseensa sanoi: Jos teillä on
puhtaat aikeet, niin miksi olette täällä?

Kreivi huomasi heti, mitä nuoren tytön sielussa liikkui.

-- Kuulkaahan minua, sanoi hän, -- tai oikeammin katsokaahan minuun.
Silmäni ovat tavallista punaisemmat ja otsani tavallista kalpeampi. Se
johtuu siitä, että neljään yöhön en ole silmiäni ummistanut. Neljä yötä
olen vartioinut, suojannut teitä, pelastaakseni teidät ystävällemme
Maximilienille.

Sairaan poskille nousi nopeasti veri, sillä tuo nimi karkotti
viimeisetkin epäluulot.

-- Maximilien...! kertasi Valentine. -- Maximilien! Hän on siis
kertonut teille kaiken?

-- On. Hän sanoi, että hänen elämänsä riippuu teidän elämästänne, ja
minä lupasin, että jäätte eloon.

-- Oletteko luvannut hänelle, että jään eloon?

-- Olen.

-- Puhuitte äsken valvomisesta ja suojaamisesta. Oletteko siis lääkäri?

-- Olen, ja uskokaa minua, paras lääkäri minkä taivas tänä hetkenä voi
luoksenne lähettää.

-- Sanoitte valvoneenne? kysyi Valentine levottomana. -- Minä en ole
teitä nähnyt.

Kreivi viittasi kädellään kirjakaappiin päin.

-- Olin tuon oven takana piilossa, sanoi hän; -- tuosta ovesta päästään
viereiseen taloon, jonka olen vuokrannut.

Häveliäisyytensä pakottamana Valentine teki torjuvan liikkeen, kääntyi
poispäin ja sanoi kauhuissaan:

-- Minusta tekonne on ollut suunnattoman mieletön, ja mainitsemanne
suojelus muistuttaa suuresti häväistystä.

-- Valentine, sanoi kreivi, -- koko tänä pitkänä vartioaikana olen vain
pitänyt silmällä, keitä kävi luonanne, mitä ruokia nautitte ja mitä
juomia teille tuotiin. Kun huomasin nämä juomat vaarallisiksi, astuin
sisään niin kuin nytkin, tyhjensin lasinne ja panin myrkyn sijaan
terveellisen juoman, joka kuoleman sijasta saikin elämän virtaamaan
suonissanne.

-- Myrkky! Kuolema! huudahti Valentine luullen jälleen joutuneensa
kuumehoureiden valtaan. -- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Hiljaa lapseni, sanoi Monte-Cristo nostaen uudelleen sormensa
huulilleen, -- puhuin myrkystä, puhuin kuolemasta ja mainitsen kuoleman
vielä kerran, mutta juokaa ensin tästä. (Hän otti taskustaan pienen
pullon ja kaatoi siitä muutaman pisaran punaista nestettä lasiin.) Ja
kun olette tämän juonut, niin älkää nauttiko yön aikana enää mitään
muuta.

Valentine ojensi kätensä, mutta ehdittyään tuskin koskea lasiin hän
veti kauhuissaan kätensä takaisin.

Monte-Cristo tarttui lasiin, joi siitä puolet ja ojensi sen sitten
Valentinelle, joka hymyillen joi lasiin jääneen juoman.

-- Niin, niin, sanoi hän, -- nyt tunnen sen öisen juoman maun, joka toi
viileän tunteen rintaani ja rauhoitti ajatuksiani. Kiitos, kiitos!

-- Sen avulla olette elänyt neljä yötä, Valentine, sanoi kreivi. --
Mutta kuinka minä olen elänyt? Mitä kamalia hetkiä olenkaan teidän
tähtenne saanut viettää! Mitä hirveitä tuskia sainkaan kärsiä, kun
näin, että lasiinne kaadettiin myrkkyä, ja kuinka vapisinkaan pelosta,
että ennättäisitte juoda sen, ennen kuin olisin kaatanut sen
sisällyksen uuniin.

-- Sanoitte kärsineenne hirveitä tuskia nähdessänne myrkkyä kaadettavan
lasiini, sanoi Valentine aivan kauhuissaan. -- Mutta silloin kai näitte
samalla kuka sen teki?

-- Näin.

Valentine nousi istualleen ja veti lumivalkoisen rintansa suojaksi
koruompeleisen palttinan, joka vielä oli kostea kuumeen hiestä ja johon
nyt alkoi tarttua kauhun kylmä hiki.

-- Näitte siis hänet?

-- Näin, sanoi kreivi toisen kerran.

-- Te kerrotte kamalia asioita minulle, te tahdotte saada minut
uskomaan jotakin helvetillistä. Mitä, isäni talossa, omassa
huoneessani, sairasvuoteella viruessanikin koetetaan minut surmata?
Menkää, te kiusaatte omaatuntoani, pilkkaatte taivaallista hyvyyttä! Se
ei voi olla mahdollista, se ei ole totta!

-- Oletteko te ensimmäinen, johon tämä isku osuu? Ettekö ole nähnyt
herra Saint-Méranin, rouva Saint-Méranin, Barrois'n kuolevan? Ettekö
olisi nähnyt herra Noirtier'n kuolevan, ellei hän totuttautumalla
vuosien kuluessa myrkkyyn olisi voinut vastustaa sen vaikutusta?

-- Hyvä Jumala, sanoi Valentine, -- siis sen vuoksi isoisäni on
kuukauden ajan vaatinut minua juomaan samoja lääkkeitä kuin hänkin.

-- Ja tämä lääke maistuu karvaalta niin kuin puoliksi kuivuneen
appelsiinin kuori? kysyi Monte-Cristo.

-- Niin maistuu.

-- Silloin kaikki selviää, sanoi Monte-Cristo. -- Hänkin tietää, että
täällä myrkytetään ja tietää kuka myrkyttää. Hän on turvannut teidät,
rakkaan lapsensa, myrkkyä vastaan, ja myrkyn voima taittui, kun
ruumiinne oli siihen vähitellen tottunut. Sen vuoksi te vielä elätte,
mitä ihmettä en voisi muuten selittää, sillä neljä päivää sitten saitte
myrkkyä, joka tavallisesti heti surmaa.

-- Mutta kuka on tuo murhaaja, tuo myrkyttäjä?

-- Nyt kysyn vuorostani: Ettekö koskaan yöllä ole nähnyt kenenkään
tulevan huoneeseenne?

-- Olen kyllä. Toisinaan olen nähnyt varjojen liikkuvan, lähestyvän,
loittonevan ja katoavan, mutta pidin niitä kuumenäkyinä, ja kun te
äsken tulitte sisään, en pitkään aikaan tietänyt, olinko kuumeessa vai
näinkö unta.

-- Ette siis tiedä, kuka tahtoo teidät surmata?

-- En, sanoi Valentine. -- Miksi kukaan tahtoisi surmata minut?

-- Kohta saatte hänet nähdä, sanoi Monte-Cristo kuulostellen.

-- Millä tavoin? kysyi Valentine katsoen kauhuissaan ympärilleen.

-- Tänä iltana ei teillä ole kuumetta ettekä houraile, tänä iltana
olette aivan valveillanne; kohta kello on kaksitoista, ja sinä hetkenä
murhaajat liikkuvat.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Valentine kuivaten hikeä otsaltaan.

Kello löi kaksitoista hitaasti ja juhlallisesti, ja jokainen lyönti
osui aivan kuin vasaranisku nuoren tytön sydämeen.

-- Valentine, jatkoi kreivi, -- ponnistakaa kaikki voimanne, hillitkää
sydäntänne, pysäyttäkää äänenne kurkkuunne, teeskennelkää unta, ja te
saatte nähdä, te saatte nähdä!

Valentine tarttui kreivin käteen.

-- Olen kuulevinani askelten ääntä, sanoi hän, -- lähtekää.

-- Hyvästi, tai oikeammin sanoen näkemiin, lausui kreivi.

Ja hymyillen niin surullisesti ja isällisesti, että tytössä heräsi syvä
kiitollisuus, hän meni varpaillaan kirjakaapin ovelle.

Hän kääntyi, ennen kuin sen sulki, ja sanoi:

-- Ei liikettäkään, ei sanaakaan, muuten teidät ehkä surmataan, ennen
kuin ehdin tulla apuun.

Lausuttuaan tämän kamalan varoituksen kreivi katosi ovesta, joka hiljaa
sulkeutui hänen jäljestään.



101. Myrkyttäjä


Valentine jäi yksin.

Kaksi kelloa, jotka kävivät hiukan jäljessä Saint-Philippe-du-Roulen
kellosta, löi eri tahoilla keskiyönlyöntinsä.

Kaukaa kuului rattaiden kolinaa, mutta muuten oli kaikki hiljaista.

Silloin Valentinen huomio kohdistui kokonaan huoneessa olevaan kelloon,
jossa oli sekuntiviisari.

Hän alkoi laskea sekunteja ja huomasi, että ne olivat puolta hitaammat
kuin hänen sydämensä sykintä. Mutta vielä hän epäili. Viaton Valentine
ei voinut kuvitellakaan, että kukaan toivoi hänen kuolemaansa. Miksi?
Missä tarkoituksessa? Mitä pahaa hän oli tehnyt, kun oli saanut
itselleen vihamiehen?

Ei tarvinnut pelätäkään, että hän olisi nukahtanut.

Yksi ainoa ajatus, kamala ajatus, jännitti hänen mieltään. Maailmassa
oli olento, joka oli aikonut surmata hänet ja aikoi vieläkin.

Jos tämä ihminen nähdessään, ettei myrkystä ollutkaan apua,
käyttäisikin nyt tikaria, niin kuin Monte-Cristo oli vihjaissut! Ellei
kreivi ennättäisikään apuun! Oliko hänen viimeinen hetkensä nyt tullut!
Eikö hän enää saisikaan nähdä Morrelia!

Tämä ajatus sai hänet kalpenemaan ja pani kylmän hien valumaan pitkin
hänen ruumistaan. Hänen teki mielensä tarttua soittokellon nuoraan ja
huutaa apua.

Mutta hän oli näkevinään kirjakaapin oven läpi kreivin silmät, ja hän
muisti asioita, joita ajatellessaan hän kysyi itseltään, voiko syvä
kiitollisuus koskaan hälventää sitä tuskallista vaikutusta, jonka
kreivin tunkeileva ystävyys oli saanut aikaan.

Kaksikymmentä minuuttia, pitkää kuin ikuisuus, kului, sitten vielä
kymmenen minuuttia. Kello, joka sekuntia ennen alkoi surista, löi
heleällä äänellä. Samassa kuului kirjakaapista heikkoa raaputusta.
Kreivi ilmaisi valvovansa ja kehotti Valentineakin valvomaan.

Vastaiselta puolelta, Edouardin huoneen puolelta, Valentine oli
kuulevinaan lattialaattojen ratinaa. Hän kuunteli henkeään pidättäen,
niin että oli vähällä tukehtua. Oven ripa vingahti hiukan, ja ovi
kääntyi saranoillaan.

Valentine oli noussut käsivartensa nojaan, hän painautui kiireesti
vuoteelleen ja peitti käsivarrellaan kasvonsa. Hän odotti vapisten,
levottomana, hirveä kauhu sydämessään.

Joku lähestyi vuodetta ja siirsi sen verhoja syrjään.

Valentine ponnisti kaiken voimansa ja alkoi hengittää tasaisesti niin
kuin rauhallisesti nukkuva ihminen tekee.

-- Valentine! sanoi ääni aivan hiljaa.

Nuori tyttö värisi sydänjuuriaan myöten, mutta ei vastannut.

-- Valentine! lausui sama ääni uudelleen.

Sama äänettömyys. Valentine oli luvannut olla nukkuvinaan sikeästi.

Sitten oli kaikki hiljaista. Mutta hetken kuluttua Valentine kuuli
heikon äänen, kun kaadettiin nestettä lasiin, jonka hän juuri äsken oli
tyhjentänyt.

Silloin hän uskalsi käsivartensa suojassa raottaa silmiään.

Nainen, yllään valkoinen yöpuku, kaatoi hänen lasiinsa pullosta
nestettä. Valentine teki silloin ehkä jonkin pienen liikkeen tai
pidätti hengitystään, sillä nainen kääntyi levottomana hänen puoleensa
tarkastamaan, nukkuiko hän todellakin. Se oli rouva Villefort.

Kun Valentine tunsi äitipuolensa, alkoi hän vapista niin kovasti, että
se tuntui vuoteessakin.

Rouva Villefort siirtyi silloin heti seinän suojaan ja vuoteen verhojen
takaa piti ääneti silmällä Valentinen pienintäkin liikettä.

Nuori tyttö muisti Monte-Criston kamalat sanat. Hän oli näkevinään
naisen toisessa kädessä pitkän ja terävän tikarin. Hän ponnisti silloin
viimeisetkin voimansa ja koetti sulkea silmänsä, mutta tämän arimman
aistimemme herkin toiminta, joka tavallisissa oloissa on niin perin
yksinkertainen, tuntui tällä hetkellä melkein mahdottomalta.

Kun kaikki oli hiljaista ja Valentine taas hengitti tasaisesti, oli
rouva Villefort vakuutettu siitä, että tyttö nukkui. Hän ojensi
uudelleen kätensä ja pysytellen vuoteen pääpuolen verhojen suojassa
puoliksi piilossa hän tyhjensi loput pullosta Valentinen lasiin.

Sitten hän vetäytyi pois, eikä pieninkään ääni ilmaissut Valentinelle,
että hän oli lähtenyt.

Tyttö oli vain nähnyt käsivarren katoavan, ei muuta,
viisikolmattavuotiaan nuoren, kauniin naisen pyöreän, siromuotoisen
käden, joka oli kaatanut myrkkyä.

Mahdotonta on kuvailla, mitä Valentine tunsi sinä puolentoista minuutin
aikana, jonka rouva Villefort viipyi hänen huoneessaan.

Kirjakaapista kuuluva raapaisu havahdutti nuoren tytön
herpaantumisesta.

Hän kohotti vaivalloisesti päätään.

Ovi aukeni uudelleen hiljaa, ja Monte-Cristo astui sisään.

-- No, kysyi kreivi, -- epäilettekö vieläkin?

-- Hyvä Jumala! sopersi nuori tyttö.

-- Näittekö hänet?

-- Näin.

-- Ja tunsitteko hänet?

Valentine huokasi syvään.

-- Tunsin, sanoi hän, -- enkä kuitenkaan voi sitä uskoa.

-- Tahdotte siis mieluummin kuolla ja surmata Maximilieninkin...!

-- Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö melkein suunniltaan tuskasta, --
enkö siis voi lähteä talosta, paeta...?

-- Valentine, se käsi, joka teitä tavoittelee, osuu teihin, olette
missä tahansa. Kullan avulla voidaan lahjoa palvelijanne, ja kuolema
voi yllättää teidät monessa muodossa, lähdevedessä tai puusta
poimimassanne hedelmässä.

-- Mutta sanoittehan, että isoisäni varokeino on turvannut minut
myrkkyä vastaan.

-- Yhtä myrkkyä vastaan, kun sitä ei käytetä liian suurin annoksin.
Tarvitsee vain muuttaa myrkkyä ja lisätä annoksia.

Hän otti lasin ja kostutti sen sisällyksellä huuliaan.

-- Ja katsokaahan, se on jo tapahtunut. Teitä ei enää myrkytetä
brusiinilla, vaan aivan tavallisella unijuomalla. Tunnen alkoholin
maun, johon myrkky on liuotettu. Jos olisitte juonut sen, mitä rouva
Villefort on tähän kaatanut, niin Valentine, Valentine, olisitte
kuollut!

-- Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö, -- miksi minua tällä tavoin
vainotaan?

-- Oletteko niin hyvä, niin lempeä, niin tietämätön kaikesta pahasta,
ettette ole ymmärtänyt syytä?

-- Olen, sanoi nuori tyttö, -- enhän ole koskaan tehnyt hänelle mitään
pahaa.

-- Mutta te olette rikas, Valentine, teillä on kahdensadantuhannen
frangin vuotuiset tulot, ja nämä kaksisataatuhatta riistätte hänen
pojaltaan.

-- Kuinka niin? Eihän minun rikkauteni ole hänen, minähän olen sen
saanut äidiltäni ja isovanhemmiltani.

-- Olette kyllä, ja siksi herra ja rouva Saint-Méranin täytyikin
kuolla, jotta saisitte periä heidät, siksi herra Noirtier tuomittiin
kuolemaan heti, kun hän oli tehnyt teidät perillisekseen, ja siksi
teidän vuorostanne täytyy kuolla, Valentine, jotta isänne saisi periä
teidät ja jotta veljenne, hänen ainoa perillisensä, vuorostaan perisi
isänne.

-- Edouard, lapsiparka, hänenkö tähtensä kaikki nämä rikokset tehdään?

-- Ymmärrätte siis vihdoinkin.

-- Hyvä Jumala, kun hän vain ei saisi kärsiä tämän kaiken tähden.

-- Te olette enkeli, Valentine.

-- Isoisääni ei siis enää aiotakaan surmata?

-- Koska teidän kuoltuanne hänen rikkautensa joutuu veljellenne --
ellei isoisänne tee häntä perinnöttömäksi --, on arveltu, että tämä
rikos oikeastaan on tarpeeton ja sellaisenaan siis sitäkin
vaarallisempi.

-- Ja naisenko aivoissa tällainen tuuma on voinut syntyä! Hyvä Jumala,
hyvä Jumala!

-- Muistatteko Perugian majatalon lehtimajan? Muistatteko
ruskeapukuista miestä, jolta äitipuolenne tiedusteli _aqua tofanasta_?
Silloin tuo helvetillinen tuuma heräsi hänen aivoissaan.

-- Jos asian laita todellakin on niin, sanoi nuori tyttö purskahtaen
itkuun, olen kuolemaan tuomittu.

-- Ette, Valentine, ette, sillä minä olen edeltäpäin aavistanut kaiken.
Vihollisemme on voitettu, koska hänet tunnemme ja tiedämme. Te saatte
elää, Valentine, elää rakastaaksenne ja saadaksenne rakkautta,
tullaksenne onnelliseksi ja tehdäksenne jalon miehen onnelliseksi.
Mutta voidaksenne elää täytyy teidän ehdottomasti luottaa minuun.

-- Määrätkää, mitä minun tulee tehdä.

-- Teidän tulee sokeasti nauttia kaikkea sitä, mitä minä teille annan.

-- Jumala on todistajani, että jos olisin yksin, mieluummin kuolisin,
huudahti Valentine.

-- Ette saa puhua tästä kenellekään, ette isällennekään.

-- Eihän isäni ole osallisena tässä kamalassa liitossa, eihän? sanoi
nuori tyttö pannen kätensä ristiin.

-- Ei, ja kuitenkin isänne, joka on tottunut käsittelemään
oikeusasioita, varmaankin aavistaa, että nämä monet kuolemantapaukset
eivät ole luonnollisia. Teidän isänne olisi pitänyt suojata teitä,
hänen olisi pitänyt olla äsken minun paikallani, hänen olisi jo pitänyt
tyhjentää tuo lasi, hänen olisi jo tullut nousta murhaajaa vastaan.
Kummitus kummitusta vastaan, mutisi hän lopettaen lauseensa.

-- Teen kaiken jäädäkseni elämään, sanoi Valentine, -- sillä maailmassa
on kaksi olentoa, joille kuolemani voisi tuottaa kuoleman: isoisäni ja
Maximilien!

-- Minä vartioin ja suojaan heitä, niin kuin olen teitä suojannut.

-- Määrätkää siis mitä minun pitää tehdä, sanoi Valentine. Sitten hän
lisäsi hiljaa: -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten minun käy?

-- Käy teidän kuinka tahansa, Valentine, niin älkää kauhistuko. Jos
kärsitte, jos kadotatte näkönne, kuulonne, tuntonne, niin älkää
pelätkö. Jos heräätte tietämättä missä olette, niin älkää pelätkö,
vaikka herätessänne olisittekin hautaholvissa ja arkkuun suljettuna.
Rauhoittakaa silloin mieltänne ja sanokaa itsellenne: Tällä hetkellä
ystävä, isä, joka tahtoo tehdä minut ja Maximilienin onnelliseksi,
suojaa meitä.

-- Oi, kuinka kauheita tapahtumia ennustatte!

-- Valentine, tahdotteko mieluummin antaa äitipuolenne ilmi?

-- Mieluummin kuolen sata kertaa, niin, kuolen!

-- Ei, te ette kuole, ja tapahtukoon teille mitä tahansa, niin
luvatkaa, ettette valita, vaan toivotte.

-- Ajattelen Maximilienia.

-- Olette minun rakas tyttäreni, Valentine, minä yksin voin teidät
pelastaa ja minä pelastan.

Valentine pani kauhun vallassa kätensä ristiin, sillä hän tunsi
tarvetta turvautua tänä hetkenä Jumalan apuun, ja nousi polvilleen
rukoilemaan sopertaen katkonaisia sanoja. Hän unohti, ettei hänen
valkoisten olkapäittensä suojana ollut muuta kuin pitkä tukka ja että
hänen sydämensä sykinnän huomasi yöpuvun hienojen pitsien läpi.

Kreivi laski hiljaa kätensä nuoren tytön käsivarrelle, veti samettisen
peitteen kaulaan asti ja sanoi isällisesti hymyillen:

-- Tyttäreni, luottakaa minun uskollisuuteeni yhtä lujasti kuin Jumalan
hyvyyteen ja Maximilienin rakkauteen.

Valentine loi häneen kiitollisen katseen, kuin lapsi, joka oli uskottu
kreivin huostaan. Kreivi otti liivinsä taskusta smaragdirasian, avasi
sen kultakannen ja pudotti Valentinen oikeaan käteen herneenkokoisen
pillerin.

Valentine otti sen toiseen käteensä ja katsoi odottavasti kreiviin;
hän näki, miten tämän pelkäämättömän suojelijan kasvoilla oli
majesteettiuden ja jumalaisen voiman kirkkaus. Katseellaan Valentine
kysyi häneltä.

-- Niin, vastasi kreivi.

Valentine pisti pillerin suuhunsa ja nieli sen.

-- Ja nyt näkemiin, lapseni, sanoi kreivi, -- koetan nukkua, sillä nyt
olette pelastettu.

-- Menkää, sanoi Valentine. -- Tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin
lupaan olla pelkäämättä.

Monte-Cristo katsoi kauan nuoreen tyttöön, joka vähitellen vaipui uneen
hänen antamansa unilääkkeen vaikutuksesta.

Sitten hän otti lasin, kaatoi siitä kaksi kolmannesta uuniin, ikään
kuin Valentine olisi juonut siitä, ja laski sen takaisin yöpöydälle.
Sitten hän meni kirjakaapin luo ja loi ennen poistumistaan viimeisen
katseen Valentineen, joka nukkui luottavaisena ja puhtaana kuin enkeli
Jumalan jalkojen juuressa.



102. Valentine


Yölamppu paloi yhä Valentinen huoneen uuninreunustalla kuluttaen
viimeisiä öljypisaroita, jotka vielä uiskentelivat veden pinnalla. Jo
alkoi punertava kehä ilmestyä alabasterikupuun, jo alkoi lepattava
liekki hiljaa räiskyen lennättää kipinöitään, noita viimeisiä
kuolemankamppailun merkkejä, joita usein on verrattu ihmisen elämän
sammumiseen. Himmeä ja kaamea valo teki ikkunaverhot ja vuoteen
liinavaatteet opaalinvärisiksi.

Kadulta ei kuulunut mitään ääntä, ja hiljaisuus huoneessa oli
kammottava. Edouardin huoneen ovi aukeni, ja pää, jonka jo aikaisemmin
olemme nähneet, kuvastui vastapäätä olevaan peiliin. Rouva Villefort
tuli katsomaan, minkä vaikutuksen hänen juomansa oli saanut aikaan.

Hän seisahtui kynnykselle ja kuunteli lampun rätinää. Sitten hän
lähestyi hiljaa Valentinen yöpöytää nähdäkseen, oliko hänen lasinsa
tyhjä. Siinä oli vielä osa jäljellä, niin kuin olemme maininneet. Rouva
Villefort meni tyhjentämään sen uuniin ja sekoitti tuhkaa, jotta neste
pikemmin haihtuisi; sitten hän huuhtoi huolellisesti kristallilasin,
kuivasi sen omalla nenäliinallaan ja laski sen yöpöydälle.

Jos joku tänä hetkenä olisi voinut katsoa huoneeseen, olisi hän nähnyt,
kuinka vaikeata rouva Villefort'in oli mennä Valentinen vuoteen luo ja
katsoa häneen. Kaamea valo, hiljaisuus, yön kamala runollisuus
varmaankin liittyi hänen omantuntonsa hirvittävään mielikuvitukseen.
Myrkyttäjä pelkäsi uhriaan. Lopulta hän rohkaisi mielensä, veti verhon
syrjään, nojasi vuoteen pääpuoleen ja katsoi Valentineen.

Nuori tyttö ei enää hengittänyt. Hänen hiukan raollaan olevasta
suustaan ei tullut henkäystäkään, joka olisi ilmaissut, että elämä
hänessä vielä jatkui. Hänen kalpeat huulensa olivat lakanneet
väräjämästä, silmien ympärys oli sininen, ja luomet näyttivät
valkoisemmilta siltä kohtaa, missä valkuainen yhtyi silmäkuopan
reunaan. Mustat silmäripset varjostivat vahankeltaista ihoa.

Rouva Villefort katseli näitä kasvoja, joissa vielä liikkumattominakin
oli suloinen ilme. Sitten hän kävi rohkeammaksi, nosti peitettä ja
tunnusteli nuoren tytön sydäntä.

Se ei sykkinyt.

Hän tunsi ainoastaan oman kätensä valtimon sykinnän. Väristen hän veti
kätensä pois.

Valentinen käsivarsi, joka riippui vuoteen ulkopuolella, oli olkapäästä
kyynärpäähän kuin Germain Pilonin sulottaren käsivarren mukaan valettu,
mutta kyynärvarsi oli suonenvedosta hiukan vääntynyt, kaunismuotoinen
ranne nojasi vuoteen mahonkisivua vastaan, ja sormet olivat harallaan.
Kynnenjuuri oli sinertävä.

Rouva Villefort'in ei enää tarvinnut epäillä. Kaikki oli loppunut,
hänen viimeinen kamala tekonsa oli täytetty.

Myrkyttäjällä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän
peräytyi niin varovaisesti, että huomasi hänen pelkäävän askeltensa
ääntä, mutta peräytyessään hän vielä piti verhoa korkealla katsellen
nauttien kuolemaa, jolla on vastustamaton tenhovoima, niin kauan kuin
se ei vielä ole mädännystä, vaan ainoastaan liikkumattomuutta.

Hetket vierivät. Rouva Villefort ei voinut päästää käsistään verhoa,
vaan piti sitä aivan kuin ruumispeitettä Valentinen pään yläpuolella.
Hän oli vaipunut mietiskelyyn. Rikollisen mietiskelyn täytyy olla
omantunnonvaivoja.

Silloin yölamppu alkoi rätistä kovemmin.

Kuullessaan tämän äänen rouva Villefort vavahti ja laski verhon alas.
Samassa yölamppu sammui ja huone peittyi kamalaan pimeyteen.

Keskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.

Myrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat
vaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan
hiki valui hänen kasvoiltaan.

Pimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.

Vähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se
kirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.

Sairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo
kuppi kädessään.

Isä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine
oli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.

-- Hyvä, sanoi hän, -- hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä
hiukan jäljelläkin.

Sitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja
vaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen
Valentinen unta nukahtaakseen hetkisen.

Kello löi kahdeksan.

Silloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui
nähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei
ollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin
Valentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.

Hän aikoi nostaa käsivarren vuoteeseen, mutta se totteli niin jäykästi,
että sairaanhoitajatar heti ymmärsi, mitä se merkitsi.

Hän kirkaisi kamalasti.

-- Auttakaa, auttakaa!

-- Mitä, auttakaa? vastasi portaiden juurelta tohtori Avrignyn ääni.

Tähän aikaan oli lääkärin tapana tulla.

-- Kuka apua tarvitsee? huusi Villefort tullen äkkiä työhuoneestaan. --
Ettekö kuullut avunhuutoa, tohtori?

-- Kuulin, kuulin, vastasi Avrigny, -- menkäämme heti paikalla
Valentinen huoneeseen.

Mutta ennen kuin lääkäri ja isä olivat ennättäneet astua sisään, olivat
jo samassa kerroksessa, toisissa huoneissa tai käytävissä olleet
palvelijat rientäneet huoneeseen, ja nähdessään Valentinen kalpeana ja
liikkumattomana vuoteellaan he nostivat kätensä taivasta kohden ja
hoipertelivat pois aivan kuin heitä olisi pyörryttänyt.

-- Kutsukaa rouva Villefort tänne! Herättäkää rouva Villefort! huusi
kuninkaallinen prokuraattori huoneen ovelta, jonne hän ei näyttänyt
uskaltavan mennä.

Mutta sen sijaan että palvelijat olisivat vastanneet, he katsoivatkin
tohtoriin, joka oli astunut huoneeseen, juossut Valentinen luo ja
kohottanut hänet käsivarsilleen.

-- Tämäkin vielä...! mutisi hän laskien hänet alas. -- Jumala, hyvä
Jumala, milloin sinä väsyt?

Villefort syöksyi nyt huoneeseen.

-- Mitä sanottekaan! huudahti hän kohottaen molemmat kätensä taivasta
kohden. -- Tohtori...! Tohtori...!

-- Minä sanon, että Valentine on kuollut! sanoi tohtori juhlallisesti,
ja tämä juhlallisuus vaikutti pelottavasti.

Villefort lysähti Valentinen vuoteelle.

Tohtorin sanat ja isän huudahdukset kuullessaan palvelijat pakenivat;
he riensivät portaita alas ja käytäviä pitkin, sitten kuului pihalta
suurta hälinää, sen jälkeen kaikki oli hiljaista. Joka ainoa palvelija
oli lähtenyt kirotusta talosta.

Tällä hetkellä rouva Villefort, pistäen toista kättään aamupukunsa
hihaan, nosti oviverhoa. Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, näytti
tarkastavan läsnäolijoita ja koetti pusertaa kyyneliä silmistään.

Äkkiä hän astui askelen eteenpäin tai oikeammin sanoen hyökkäsi pöytää
kohden.

Hän näki Avrignyn kumartuvan uteliaana yöpöytää kohden ja ottavan
lasin, jonka hän varmasti muisti tyhjentäneensä yöllä.

Lasissa oli kolmasosa juomasta jäljellä, aivan samoin kuin oli ollut
silloin, kun hän sen oli tyhjentänyt pesään.

Jos Valentinen haamu olisi noussut myrkyttäjän eteen, ei se olisi
tehnyt tärisyttävämpää vaikutusta.

Väri oli sama kuin siinä juomassa, jonka hän oli kaatanut Valentinen
lasiin ja jonka Valentine oli juonut. Se oli myrkkyä, josta Avrigny ei
voinut erehtyä ja jota hän nyt juuri tarkasti. Jumala oli varmaankin
tehnyt tämän ihmeen, jotta murhaajan varokeinoista huolimatta jäisi
jälkiä, todistuskappale, ilmiantaja.

Rouva Villefort'in seistessä liikkumattomana paikallaan kuin kauhun
kuvapatsas, Villefort'in kätkiessä kasvonsa vainajan vuoteen liinoihin
näkemättä ja kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, Avrigny
lähestyi ikkunaa tarkastaakseen lähemmin lasin sisällystä ja maisteli
juomaa kastaen sormensa siihen.

-- Ah, mutisi hän, -- tällä kertaa se ei olekaan enää brusiinia.
Katsokaamme, mitä tämä on!

Hän juoksi Valentinen huoneessa olevan kaapin luo, joka oli muutettu
lääkekaapiksi, otti pienestä hopearasiasta pullon, jossa oli
rikkihappoa, tiputti muutaman pisaran opaalinväriseen nesteeseen, joka
heti muuttui veripunaiseksi.

-- Ah! huudahti Avrigny tuomarina kauhistuen ja tiedemiehenä
riemastuen, kun ongelma selvisi.

Rouva Villefort tunsi hetkisen olevansa pyörtymäisillään, hänen
silmänsä iskivät tulta, sitten hohde sammui, hän etsi horjuen ovea ja
katosi.

Vähän ajan päästä kuului, miten joku kaatui permannolle.

Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sairaanhoitajatar katseli
kemiallista analyysia, Villefort oli vielä aivan herpaantunut.

Vain Avrigny oli pitänyt silmällä rouva Villefort'ia ja huomannut hänen
äkillisen lähtönsä. Hän nosti Valentinen huoneen oviverhoa ja näki
Edouardin huoneen läpi rouva Villefort'in huoneeseen, jossa tämä
liikkumattomana virui lattialla.

-- Menkää auttamaan rouva Villefort'ia, sanoi hän
sairaanhoitajattarelle, -- rouva Villefort voi pahoin.

-- Mutta neiti Valentine? sopersi tämä.

-- Neiti Valentine ei enää kaipaa apua, sanoi Avrigny, -- neiti
Valentinehan on kuollut.

-- Kuollut, kuollut! huokasi Villefort surunpuuskan vallassa, joka oli
sitä sydäntäsärkevämpi, kun tämä raudankova sydän ensi kertaa tunsi
todellista surua.

-- Kuollut! Niinkö sanoitte? huudahti kolmas ääni. -- Kuka sanoo, että
Valentine on kuollut?

Molemmat miehet kääntyivät ja näkivät Morrelin seisovan kynnyksellä
kalpeana, pelottavana.

Näin oli tapahtunut:

Morrel oli tavalliseen aikaan tullut taloon sivuovesta mennäkseen
Noirtier'n luokse. Ovi oli auki. Hänen ei siis tarvinnut soittaa, hän
astui sisään. Hän odotti hetkisen eteisessä toivoen näkevänsä jonkun
palvelijan, joka veisi hänet herra Noirtier'n huoneeseen.

Mutta ketään ei tullut, kaikki palvelijathan olivat lähteneet talosta.

Morrelilla ei tänä päivänä ollut mitään erikoista syytä olla levoton.
Monte-Cristo oli luvannut hänelle, että Valentine jää eloon, ja tähän
asti hän oli pitänyt tarkkaan lupauksensa. Joka ilta kreivi oli antanut
hänelle hyviä tietoja, jotka herra Noirtier seuraavana aamuna oli
todistanut oikeiksi.

Mutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta
tulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.

Silloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.

Noirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.

Hän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan.
Tämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä
ilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.

-- Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta
rinnassaan.

Mutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.

-- Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. -- Tarvitsette
varmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?

-- Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.

Morrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon
tahansa, ketään ei tullut.

Hän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Morrel. -- Miksi ei kukaan tule?
Onko joku talossa sairastunut? Valentine! Valentine!...

-- Niin, niin! ilmaisi Noirtier.

Maximilien ei saanut sanaakaan suustaan, hän horjui ja hänen täytyi
tarttua seinälaudoitukseen pysyäkseen pystyssä. Sitten hän ojensi
kätensä ovea kohden.

-- Niin, niin, niin! jatkoi vanhus.

Minuutissa oli nuori mies kulkenut usean huoneen läpi, jotka olivat
tyhjinä niin kuin kaikki muutkin talon suojat, ja saapui Valentinen
huoneeseen.

Hänen ei tarvinnut avata ovea, se oli selkoselällään.

Ensimmäiseksi hän kuuli nyyhkytyksiä. Hän näki mustapukuisen olennon
polvillaan valkoisten verhojen keskellä. Pelko, kamala pelko naulitsi
hänet kynnykselle.

Silloin hän kuuli äänen sanovan: Valentine on kuollut, ja toisen äänen
kaikuna vastaavan siihen:

-- Kuollut! Kuollut!



103. Maximilien


Villefort nousi melkein häveten sitä, että joku oli nähnyt hänet surun
vallassa.

Hänen kamala virkansa, jota hän oli hoitanut kaksikymmentäviisi vuotta,
oli tehnyt hänestä luonnottoman ihmisen, tavallista ihmistä suuremman
tai pienemmän.

Hänen katseensa harhaili hetkisen ja kiintyi sitten Morreliin.

-- Kuka te olette, sanoi hän, -- kun unohdatte, ettei tällä tavoin saa
astua taloon, missä kuolema asuu? Menkää pois! Menkää!

Mutta Morrel pysyi liikkumattomana. Hän ei voinut irroittaa silmiään
vuoteesta ja sillä lepäävästä kalpeasta olennosta.

-- Menkää, kuuletteko! huusi Villefort, ja Avrigny lähestyi ajaakseen
hänkin Morrelin pois.

Morrel tuijotti ruumiiseen, noihin kahteen mieheen, huoneeseen, näytti
hetkisen epäröivän, avasi suunsa, mutta ei voinut sanoa sanaakaan,
vaikka kamalien ajatusten virta täyttikin hänen aivonsa. Hän kääntyi
lähtemään ja repi molemmin käsin tukkaansa. Villefort ja Avrigny
joutuivat hetkeksi omista ajatuksistaan syrjään ja katsoivat toisiinsa
aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:

-- Hän on hullu!

Mutta ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut umpeen, narisivat portaat
raskaan painon alla, ja Morrel kantoi yliluonnollisilla voimillaan
Noirtier'ta tuolineen päivineen talon alakerrasta toiseen kerrokseen.

Kauheata oli katsella Noirtier'n kasvoja Morrelin työntäessä hänen
tuoliaan Valentinen vuoteen luo; äly käytti kaiken voimansa, ja katse
kuvasti kaiken, mitä muut aistimet eivät voineet ilmaista.

Nämä kalpeat kasvot ja leimuavat silmät vaikuttivat Villefort'iin
pelottavan ilmestyksen tavoin.

Joka kerta, kun hän oli joutunut tekemisiin isänsä kanssa, oli jotakin
kamalaa tapahtunut.

-- Katsokaa, mitä he ovat tehneet! huusi Morrel toinen käsi Noirtier'n
tuolin selkänojalla ja osoittaen toisella Valentinea. -- Katsokaa, isä,
katsokaa!

Villefort peräytyi askelen ja katseli kummastellen hänelle melkein
outoa nuorta miestä, joka sanoi Noirtier'ta isäkseen.

Vanhuksen koko sielu näytti tänä hetkenä siirtyneen silmiin,
jotka alkoivat veristää; sitten hänen kaulasuonensa paisuivat,
halvaantuneelle tyypillinen sinerrys peitti hänen kaulansa, poskensa ja
ohimonsa. Vihlova kirkaisu tuntui tunkeutuvan jokaisesta huokosesta ja
oli kamala mykkyydessään, sydäntäsärkevä sanattomuudessaan.

Avrigny riensi vanhuksen luo ja antoi hänen hengittää voimakasta
rauhoittavaa ainetta.

-- Minulta kysytään, kuka olen, ja mikä oikeus minulla on olla täällä!
huudahti Morrel tarttuen halvaantuneen käteen. -- Tehän sen tiedätte,
sanokaa se heille, sanokaa!

Ja nuoren miehen ääni sortui nyyhkytyksiin.

Vanhuksen rinta nousi läähättäen. Näytti siltä kuin hän olisi ollut
kuolinkouristuksissa. Mutta lopulta alkoivat kyynelet virrata hänen
silmistään. Hän oli siinä suhteessa onnellisempi Maximilienia, tämä kun
nyyhkytti voimatta itkeä.

-- Sanokaa, jatkoi Morrel tukahtuneella äänellä, -- sanokaa, että olin
hänen sulhasensa! Sanokaa, että hän oli minun ystäväni, ainoa
rakkauteni maan päällä. Sanokaa, sanokaa, että hänen ruumiinsa kuuluu
minulle!

Ja nuori mies lysähti polvilleen vuoteen viereen ja hänen sormensa
takertuivat suonenvedontapaisesti siihen.

Tämä tuska teki niin valtavan vaikutuksen, että Avrigny kääntyi
poispäin salatakseen mielenliikutustaan, ja Villefort ojensi kätensä
nuorelle miehelle vaatimatta mitään lisäselityksiä: tiedämme, että
salaperäinen voima pakottaa meidät lähestymään niitä, jotka ovat
rakastaneet suremiamme olentoja.

Mutta Morrel ei nähnyt mitään. Hän oli tarttunut Valentinen kylmään
käteen, ja kun hän ei voinut itkeä, puri hän peitettä tuskasta karjuen.

Vähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä, kirouksia
ja rukouksia. Ja tämän kaiken yli kuului käheä ja sydäntävihlova
hengitys, joka tuntui joka henkäisyllä katkovan niitä siteitä, mitkä
vielä pitivät elossa Noirtier'n ruumista.

Villefort, joka parhaiten osasi itsensä hillitä, sanoi Maximilienille:

-- Te rakastitte Valentinea, niinhän sanoitte. Olitte hänen sulhasensa.
En tiennyt tästä rakkaudesta enkä kihlauksesta, ja kuitenkin minä hänen
isänään annan sen anteeksi, sillä huomaan, että surunne on suuri,
puhdas ja todellinen. Minunkin suruni on niin suuri, että rinnassani ei
ole tilaa suuttumukselle. Mutta näettehän: enkeli, jonka toivoitte
saavanne omaksenne, on jättänyt tämän maan. Hän ei enää välitä ihmisten
ihailusta, sillä nyt hän palvelee Herraa. Sanokaa siis jäähyväiset
hänen ruumiilleen. Tarttukaa viimeinen kerta käteen, jonka toivoitte
saavanne omaksenne, ja erotkaa hänestä ainiaaksi. Valentine ei kaipaa
nyt enää ketään muuta kuin pappia, joka hänen ruumiinsa siunaa.

-- Erehdytte, sanoi Morrel ja nousi polvilleen tuntiessaan sydämessään
entistä vihlovamman tuskan, -- erehdytte, Valentine ei kaipaa
ainoastaan pappia, vaan kostajaakin. Herra Villefort, lähettäkää
noutamaan pappia, minä olen kostaja.

-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Villefort vapisten.

-- Tarkoitan sitä, että teissä on kaksi ihmistä, sanoi Morrel. -- Isä
on jo kylliksi itkenyt, kuninkaallinen prokuraattori aloittakoon nyt
tehtävänsä.

Noirtier'n silmät iskivät tulta, Avrigny tuli lähemmäksi.

-- Herra prokuraattori, sanoi nuori mies ymmärtäen, mitä läsnäolijoiden
mielessä liikkui, -- tiedän mitä sanon, ja te tiedätte sen yhtä hyvin
kuin minäkin: Valentine on murhattu!

Villefort'in pää painui kumaraan. Avrigny astui vielä askelen
lähemmäksi, Noirtier'n silmiin tuli hyväksyvä ilme.

-- Meidän aikanamme, jatkoi Morrel, -- ei maailmasta katoa ainoakaan
olento, vaikka hän ei olisikaan nuori, kaunis, suloinen kuin Valentine,
ei katoa ainoakaan olento väkivaltaisesti maailmasta ilman että
kysytään, mikä on ollut syynä hänen katoamiseensa. Nyt, kuninkaallinen
prokuraattori, jatkoi Maximilien yhä kiihtyvällä vimmalla, -- ette saa
osoittaa sääliä! Olen antanut rikoksen ilmi, etsikää syyllistä!

Ja hän katsoi tiukasti Villefort'iin, joka turhaan etsi apua
Noirtier'lta ja tohtorilta. Näiden katseet olivat yhtä säälimättömät.

-- Hyvä herra, sanoi Villefort koettaen taistella näiden kolmen miehen
tahtoa ja omaa mielenliikutustaan vastaan, -- olette erehtynyt, minun
talossani ei ole tapahtunut rikosta. Kohtalo iskee minuun, Jumala minua
koettelee. Kamalaa on tätä ajatellakin, eihän täällä ketään murhata!

Noirtier'n silmät välkkyivät, Avrigny avasi suunsa puhuakseen. Morrel
ojensi kätensä vaatien toisia vaikenemaan.

-- Ja minä sanon, että täällä murhataan! huudahti Morrel, jonka ääni
hiljeni kadottamatta mitään pelottavasta soinnustaan. -- Minä sanon,
että tämä on jo neljäs uhri neljän kuukauden aikana. Minä sanon, että
jo aikaisemmin, neljä päivää sitten, Valentine koetettiin myrkyttää, ja
että yritys epäonnistui ainoastaan herra Noirtier'n varokeinojen
tähden. Minä sanon, että annosta on lisätty tai on käytetty toista
myrkkyä, koska tällä kertaa on onnistuttu! Minä sanon, että te tiedätte
tämän yhtä hyvin kuin minäkin, koska tämä herra on ilmoittanut siitä
teille sekä lääkärinä että ystävänä.

-- Te hourailette! sanoi Villefort koettaen turhaan pyristellä
vapaaksi.

-- Minäkö hourailen! huudahti Morrel. -- Vetoan herra Avrigny'hin!
Kysykää häneltä, muistaako hän vielä, mitä hän sanoi teille tämän saman
talon puistossa samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Olitte
kahden, luulitte voivanne puhua kenenkään kuulematta; keskustelitte
tuosta kamalasta kuolintapauksesta, johon ei kohtalo ja Jumala -- jota
syyttä syytitte -- ole osallisena muulla tavoin, kuin että hän on
luonut Valentinen murhaajan.

Villefort ja Avrigny katsoivat toisiinsa.

-- Niin, niin, muistelkaahan sitä, sanoi Morrel, -- sillä nuo sanat,
jotka luulitte vain hiljaisuuden ja yksinäisyyden kuulevan, tulivatkin
minun korviini. Kun tuona iltana näin, kuinka rikollisen suopea herra
Villefort oli omaisiaan kohtaan, olisi minun pitänyt heti ilmaista asia
tuomioistuimelle, silloin en olisi kanssasyyllinen sinun kuolemaasi,
Valentine, armas Valentineni! Mutta kanssarikollisesta tulee kostaja.
Tämä neljäs murha on ilmeinen, ja jos isäsi sinut hylkää, Valentine,
niin minä, sen vannon, minä vainoan murhaajaa.

Ja aivan kuin luonto tällä kertaa olisi säälinyt voimakasta luonnetta,
joka oli omaan tarmoonsa sortumaisillaan, viimeiset sanat tukahtuivat
Morrelin kurkkuun, hänen rintansa nousi raskaasti, ja kyynelet
puhkesivat viimeinkin esiin; hän vaipui jälleen polvilleen ja itki
Valentinen vuoteen ääressä.

Nyt oli Avrignyn vuoro puhua.

-- Minäkin, sanoi hän voimakkaalla äänellä, -- minäkin yhdyn herra
Morreliin ja vaadin rikosta rangaistavaksi, sillä sydämeni nousee
kapinaan ajatellessani, että raukkamaisella suvaitsevaisuudellani olen
rohkaissut murhaajaa.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sopersi Villefort aivan masentuneena.

Morrel kohotti päänsä ja näki vanhuksen silmistä leimahtavan
yliluonnollisen säteen.

-- Katsokaa, sanoi hän, -- katsokaa, herra Noirtier tahtoo puhua.

-- Niin, ilmaisi Noirtier, ja hänen katseensa oli sitä pelottavampi,
kun tämän voimattoman vanhuksen kaikki henkiset ilmaisukeinot olivat
keskittyneet silmiin.

-- Tunnetteko murhaajan? sanoi Morrel.

-- Tunnen, vastasi Noirtier.

-- Ja opastatteko meitä? huudahti nuori mies. -- Kuulkaa! Herra
Avrigny, kuulkaa!

Noirtier loi Morreliin alakuloisen hymyn, tuollaisen lempeän silmien
hymyn, joka niin usein oli tehnyt Valentinen onnelliseksi, ja kehotti
sillä häntä tarkkaamaan. Sitten hän suuntasi katseensa oveen.

-- Pitääkö minun mennä? huudahti Morrel tuskaisesti.

-- Pitää, ilmaisi Noirtier.

-- Armahtakaahan toki minua!

Vanhuksen katse oli järkkymättömästi suunnattuna oveen.

-- Saanko edes palata? kysyi Morrel.

-- Saatte.

-- Pitääkö minun lähteä yksin?

-- Ei.

-- Kuka seuraa minua? Kuninkaallinen prokuraattoriko?

-- Ei.

-- Tohtoriko?

-- Niin.

-- Tahdotteko jäädä herra Villefort'in kanssa kahden?

-- Tahdon.

-- Mutta voiko hän ymmärtää teitä?

-- Voi.

-- Ah, sanoi Villefort melkein iloiten siitä, että tutkimus tapahtui
kahden kesken, -- olkaa rauhassa, ymmärrän varsin hyvin mitä isäni
tarkoittaa!

Mutta samalla kun hän tunsi miltei iloa, kalisivat hänen hampaansa
pelosta. Avrigny tarttui nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet
viereiseen huoneeseen.

Neljännestunnin päästä kuului horjuvaa astuntaa, ja Villefort ilmestyi
sen huoneen ovelle, jossa Avrigny ja Morrel istuivat, edellinen
mietteisiinsä vaipuneena, jälkimmäinen tuskasta tukehtumaisillaan.

-- Tulkaa, sanoi hän.

Ja hän vei heidät Noirtier'n tuolin eteen.

Morrel katsahti silloin terävästi Villefort'iin.

Kuninkaallinen prokuraattori oli kalmankalpea, ruosteenvärisiä pilkkuja
oli hänen otsallaan, ja hänen sormiensa välissä oli hanhenkynä, joka
moneen kertaan taivutettuna oli mennyt aivan säpäleiksi.

-- Hyvät herrat, sanoi hän käheällä äänellä Avrignylle ja Morrelille,
-- antakaa kunniasananne siitä, että tämä salaisuus pysyy meidän
välillämme!

-- Mutta, sanoi Morrel, -- syyllinen...! murhaaja...! myrkyttäjä...

-- Olkaa turvassa, syyllinen rangaistaan, sanoi Villefort. -- Isäni on
ilmaissut minulle hänen nimensä. Isäni janoaa kostoa, aivan kuten
tekin, ja kuitenkin hän vannottaa teitä säilyttämään rikoksen
salaisuuden. Eikö niin, isä?

-- Niin, ilmaisi Noirtier tarmokkaasti.

Morrel teki epäilystä ja kauhua osoittavan liikkeen.

-- Oh! huudahti Villefort tarttuen Maximilienin käsivarteen. -- Jos
isäni pyytää teiltä tätä, niin hän tietää varsin hyvin, että Valentinen
kuolema tulee kamalalla tavalla kostetuksi. Eikö niin, isä?

Vanhus vastasi myöntävästi. Villefort jatkoi:

-- Hän tuntee minut, ja olen antanut hänelle sanani. Olkaa siis
rauhassa, hyvät herrat, pyydän teiltä aikaa kolme päivää, vain kolme
päivää, siis vähemmän kuin tuomioistuin teiltä pyytäisi, ja kolmen
päivän päästä lapseni murhaajaa rangaistaan tavalla, joka saa
tylyimmätkin ihmiset värisemään sydänjuuriaan myöten. Eikö niin, isä?

Tätä sanoessaan hän puri hammasta ja ravisti vanhuksen hervotonta
kättä.

-- Pidetäänkö kaikki nämä lupaukset, herra Noirtier? kysyi Morrel, ja
Avrigny yhtyi hänen kysymykseensä.

-- Pidetään, vastasi Noirtier, ja hänen katseensa ilmaisi pelottavaa
iloa.

-- Vannokaa siis, sanoi Villefort tarttuen Avrignyn ja Morrelin käsiin,
-- vannokaa, että säälitte sukuni kunniaa ja jätätte koston minun
huostaani.

Avrigny kääntyi poispäin ja vastasi mutisten myöntävästi, mutta Morrel
riuhtaisi kätensä prokuraattorin kädestä, riensi vuoteen luo, painoi
huulensa Valentinen jääkylmille huulille ja pakeni raskaasti valittaen,
epätoivosta menehtymäisillään.

Olemme jo maininneet, että kaikki palvelijat olivat kadonneet. Herra
Villefort'in täytyi siis pyytää tohtoria pitämään huolta niistä
moninaisista ja arkaluontoisista asioista, jotka kuolemantapaus
nykyajan suurissa kaupungeissa vaatii, varsinkin näin epäilyttävä
kuolemantapaus.

Mitä Noirtier'hen tulee, niin oli suorastaan kamalaa katsella hänen
jäykkää tuskaansa, liikkumatonta epätoivoaan ja valituksettomia
kyyneliään.

Villefort palasi huoneeseensa. Avrigny meni piirilääkärin luo, jonka
tehtävänä on antaa kuolintodistus ja jota sen vuoksi sanotaan
kuolleitten lääkäriksi. Noirtier ei tahtonut lähteä Valentinen luota.

Puolen tunnin päästä Avrigny palasi virkaveljensä seurassa. Portti oli
suljettu, ja kun portinvartija oli karannut muiden palvelijoitten
mukana, täytyi Villefort'in itse mennä avaamaan.

Mutta hän pysähtyi portaille, hänellä ei ollut enää rohkeutta mennä
kuolinhuoneeseen. Lääkärit menivät sinne keskenään.

Noirtier oli vuoteen vieressä, yhtä kalpeana, liikkumattomana ja
mykkänä kuin vainajakin.

Kuolleitten lääkäri lähestyi välinpitämättömästi, niin kuin ainakin
mies, joka puolet elämästään viettää kuolleitten seurassa, nosti nuoren
tytön päällä olevaa peitettä ja avasi vain hiukan huulia.

-- Oh, sanoi Avrigny huoaten, -- tyttöparka, hän on todellakin kuollut.

-- Niin on, vastasi lääkäri lyhyesti laskien peitteen jälleen
Valentinen kasvoille.

Noirtier'n rinnasta nousi kumea korina.

Avrigny kääntyi, vanhuksen silmät kipinöivät. Tohtori ymmärsi, että
vanhus tahtoi nähdä tyttärensä. Hän lähestyi vuodetta, ja sillä välin
kuin kuolleitten lääkäri pisti klooriveteen sormensa, joilla hän oli
koskettanut vainajan huulia, paljasti Avrigny tyynet ja kalpeat kasvot,
kauniit kuin nukkuvan enkelin.

Noirtier'n silmäkulmaan ilmestyvä kyynel oli vanhuksen kiitos.

Kuolleitten lääkäri kirjoitti todistuksensa pöydänkulmalla Valentinen
huoneessa, ja täytettyään tämän muodollisuuden hän lähti pois tohtorin
saattamana.

Villefort kuuli heidän astuvan portaita alas ja ilmestyi työhuoneensa
ovelle. Hän kiitti muutamin sanoin lääkäriä ja sanoi sitten kääntyen
Avrignyn puoleen:

-- Ja nyt on kai hankittava pappi?

-- Tahdotteko saada jonkun erityisen kirkonmiehen rukoilemaan
Valentinen ruumiin ääressä? kysyi Avrigny.

-- En, vastasi Villefort, -- noutakaa lähin.

-- Lähin on eräs kunnon italialainen apotti, joka on muuttanut
viereiseen taloon asumaan, sanoi piirilääkäri. -- Annanko hänelle
ohimennessäni tiedon?

-- Avrigny, sanoi Villefort, -- olkaahan niin ystävällinen ja saattakaa
herra lääkäriä. Tässä on portin avain, joten voitte tulla ja mennä
milloin haluatte. Noudatte papin ja pyydätte häntä tulemaan
lapsiparkani huoneeseen.

-- Tahdotteko puhutella häntä, ystäväni?

-- Tahdon olla yksin. Suottehan sen anteeksi? Papin täytyy ymmärtää
kaikki surut, isänkin surut.

Ja Villefort jätti Avrignylle avaimen, kumarsi viimeisen kerran
vieraalle lääkärille ja meni omaan huoneeseensa tekemään työtä.

Muutamille luonteille työ on ainoa tuskien lääke.

Tullessaan kadulle he näkivät pappispukuisen miehen seisovan viereisen
talon ovella.

-- Tuossa on mainitsemani pappi, sanoi kuolleitten lääkäri Avrignylle.

Avrigny lähestyi pappia.

-- Hyvä herra, olisitteko halukas tekemään palveluksen isälle, joka on
menettänyt tyttärensä, kuninkaalliselle prokuraattorille herra
Villefort'ille?

-- Kyllä tiedän, sanoi pappi italianvoittoisella murteella, -- kuolema
on tullut hänen taloonsa.

-- Minun ei siis tarvitse ilmoittaa teille, mitä palvelusta hän teiltä
pyytää.

-- Aioin juuri mennä tarjoutumaan, sanoi pappi, -- meidän
velvollisuutemmehan on rientää täyttämään tehtävämme.

-- Vainaja on nuori tyttö.

-- Tiedän kyllä, kuulin sen palvelijoilta, jotka pakenivat talosta.
Sain tietää, että hänen nimensä on Valentine, ja olenkin jo rukoillut
hänen puolestaan.

-- Kiitos, kiitos, sanoi Avrigny, -- ja koska jo olette alkanut hoitaa
pyhää tehtäväänne, niin suvaitkaa sitä jatkaakin. Tulkaa istumaan
kuolinvuoteen ääreen, ja koko sureva perhe on teille kiitollinen.

-- Minä tulen, sanoi apotti, -- ja uskallan sanoa, ettei kukaan voi
rukoilla hartaammin kuin minä.

Avrigny tarttui apotin käteen ja tapaamatta Villefort'ia, joka oli
sulkeutunut huoneeseensa, vei papin Valentinen ruumiin ääreen.
Arkkuunpanijoiden piti tulla noutamaan sitä vasta seuraavana yönä.

Noirtier'n katse kiintyi heti apottiin, kun tämä astui huoneeseen, ja
epäilemättä hän näki miehessä jotakin erikoista, koska ei kääntänyt
enää silmiään hänestä pois.

Avrigny uskoi papin huostaan sekä vainajan että elossaolevan, ja pappi
lupasi rukoilla Valentinen puolesta ja hoidella Noirtier'ta.

Apotti lupasi sen juhlallisesti ja jottei kukaan häiritsisi hänen
rukouksiaan eikä Noirtier'n surua, hän heti Avrignyn lähdettyä telkesi
sekä sen oven, josta tohtori oli poistunut, että sen, josta mentiin
rouva Villefort'in huoneistoon.



104. Danglars'in nimikirjoitus


Seuraava päivä koitti synkkänä ja pilvisenä.

Arkkuunpanijat olivat edellisenä yönä toimittaneet työnsä. Ruumis
ommeltiin kääreliinoihin, jotka verhoavat kuolleet ja tekevät heidät
tavallaan yhdenvertaisiksi kuoleman edessä, mutta samalla antavat
heille tilaisuuden siihen ylellisyyteen, jota ovat elämässään
rakastaneet.

Kääreliina oli tavattoman hienoa palttinaa, jonka Valentine itse oli
ostanut pari viikkoa aikaisemmin.

Iltapäivällä kantoivat sitä varten kutsutut miehet Noirtier'n
Valentinen huoneesta. Kummallista kyllä ei vanhus vähääkään
vastustellut, kun hänet vietiin poikansa tyttären ruumiin luota.

Apotti Busoni oli valvonut aamuun asti ja päivän koittaessa mennyt
asuntoonsa kaikessa hiljaisuudessa.

Kello kahdeksan aikaan aamulla palasi Avrigny. Hän tapasi Villefort'in,
joka aikoi mennä isänsä luo, ja seurasi häntä saadakseen tietää, miten
vanhus oli yönsä viettänyt.

He tapasivat hänet isossa nojatuolissaan, jota hän käytti vuoteenaan,
nukkumassa rauhallisesti ja melkein hymyillen.

Molemmat pysähtyivät kummastuneina kynnykselle.

-- Katsokaa, sanoi Avrigny Villefort'ille, joka katseli nukkuvaa
isäänsä. -- Katsokaa, kuinka luonto tyynnyttää suurimmatkin tuskat.
Kukaan ei voi väittää, ettei herra Noirtier rakastanut poikansa
tytärtä, ja hän nukkuu kuitenkin.

-- Niin, olette oikeassa, vastasi Villefort kummastuneena. -- Hän
nukkuu, ja se on tosiaan omituista, sillä pienenkin mielipahan tähden
hän on saattanut valvoa yökausia.

-- Suru on hänet herpaissut, vastasi Avrigny.

Ja molemmat menivät miettiväisinä kuninkaallisen prokuraattorin
työhuoneeseen.

-- Katsokaa, minä en ole nukkunut, sanoi Villefort osoittaen
koskematonta vuodettaan. -- Suru ei minua herpaise, kahteen yöhön en
ole nukkunut. Mutta katsokaahan työpöytääni, olen näinä kahtena päivänä
ja yönä kirjoittanut...! Kuinka uutterasti olenkaan tehnyt
muistiinpanoja ja tarkastanut tuon Benedetton syytöskirjaa...! Oi työ,
työ, intohimoni, iloni, nautintoni, sinä yksin voit herpaista kaikki
tuskani!

Ja hän puristi suonenvedontapaisesti Avrignyn kättä.

-- Tarvitsetteko minua? kysyi tohtori.

-- En, sanoi Villefort, -- mutta palatkaahan kello yksitoista ... sillä
kello kaksitoista ... lähdetään... Hyvä Jumala, tytärparkani,
tytärparkani!

Kuninkaallinen prokuraattori, joka jälleen oli tullut ihmiseksi, nosti
silmänsä taivasta kohden ja huokasi.

-- Aiotteko itse ottaa vastaan hautajaisvieraat?

-- En, serkkuni pitää huolta tästä surullisesta velvollisuudesta. Minä
teen työtä, tohtori. Työtä tehdessäni kaikki muu unohtuu.

Tohtori ei vielä ollut ennättänyt ovelle, kun kuninkaallinen
prokuraattori jo oli istuutunut työpöytänsä ääreen.

Portailla Avrigny kohtasi Villefort'in mainitseman sukulaisen, sekä
tässä kertomuksessa että perheessäkin vähäpätöisen henkilön, tuollaisen
olennon, joka jo syntymästään asti on luotu olemaan tässä maailmassa
hyödyllinen.

Hän oli täsmällinen, hänellä oli musta puku, suruharso käsivarren
ympärillä, ja hän oli saapunut serkkunsa luo kasvoillaan asianmukainen
ilme, jonka aikoi säilyttää niin kauan kuin tarvittiin ja sitten
hylätä.

Kello yksitoista ajoivat ruumisvaunut pihaan, ja Faubourg-Saint-Honorén
katu täyttyi uteliaista ihmisistä, jotka ovat yhtä ahneita katselemaan
rikkaitten iloja kuin surujakin ja rientävät yhtä innokkaina
juhlallisiin hautajaisiin kuin herttuattaren häihinkin.

Vähitellen hautajaissalonki täyttyi; ensiksi saapui entisiä
tuttaviamme, nimittäin Debray, Château-Renaud, Beauchamp, sitten
oikeuslaitoksen, kirjallisen maailman ja armeijan kuuluisuudet, sillä
herra Villefort'illa oli huomattava asema Pariisissa, enemmän
yhteiskunnallisen arvonsa kuin oman persoonallisuutensa ansiosta.

Serkku seisoi ovella ja otti kaikki vastaan, ja kaikille
välinpitämättömille ihmisille oli suoranainen helpotus nähdä hänen
välinpitämättömät kasvonsa, jotka eivät pakottaneet kutsuvieraita
teeskentelemään surua ja kyyneliä, niin kuin isä, veli tai sulhanen
olisi pakottanut.

Tutut loivat toisiinsa tervehtivän katseen ja asettuivat ryhmiin. Erään
ryhmän muodostivat Debray, Château-Renaud ja Beauchamp.

-- Tyttöparka! sanoi Debray surkutellen niin kuin jokainen muukin hänen
kuolemaansa. -- Tyttöparka, niin rikas, niin kaunis! Kukapa olisi
tällaista voinut kuvitella silloin ... kolme viikkoa sitten, kuukausi
enintään, kun tulimme allekirjoittamaan tuota avioliittosopimusta,
josta ei mitään tullutkaan?

-- Niin, kukapa sitä olisi voinut kuvitella, toisti Château-Renaud.

-- Tunsitteko hänet?

-- Keskustelin kerran tai pari kertaa hänen kanssaan rouva Morcerfin
tanssiaisissa. Hän oli mielestäni herttainen, vaikka hiukan
alakuloinen. Missä hänen äitipuolensa on? Tiedättekö?

-- Hän on mennyt viettämään tätä päivää tuon herran puolison luo, joka
meidät otti vastaan.

-- Kuka on tuo herra, joka meidät otti vastaan? Onko hän edusmies?

-- Ei, sanoi Beauchamp. -- Olen tuomittu joka päivä näkemään meidän
kunnioitettavat edusmiehemme, mutta hänen kasvojaan en tunne.

-- Oletteko maininnut tästä kuolemantapauksesta sanomalehdessänne?

-- En ole itse kirjoittanut artikkelia, mutta kyllä sellainen on
lehdessä. Luulisin, että se on herra Villefort'in mieleen. Siinä
sanotaan, että jos jossakin muualla kuin kuninkaallisen prokuraattorin
talossa olisi tapahtunut neljä kuolemantapausta perätysten, niin
kuninkaallinen prokuraattori olisi epäilemättä ollut paljon
järkyttyneempi.

-- Tohtori Avrigny, joka on äitini lääkäri, väittää, että herra
Villefort on aivan epätoivoissaan, sanoi Château-Renaud.

-- Mutta ketä etsitte, Debray?

-- Etsin kreivi Monte-Cristoa, vastasi nuori mies.

-- Tapasin hänet bulevardilla tänne tullessani. Onkohan hän aikeissa
matkustaa, koska oli menossa pankkiirinsa luo, sanoi Beauchamp.

-- Pankkiirinsako luo? Eikö herra Danglars ole hänen pankkiirinsa?
kysyi Château-Renaud Debrayltä.

-- Luultavasti on, vastasi ministerinsihteeri hieman hämillään. --
Mutta ei yksin Monte-Cristo ole täältä poissa. En näe Morrelia.

-- Morrelia! Oliko hän perheen tuttava? kysyi Château-Renaud.

-- Luulin, että hänet oli esitelty vain rouva Villefort'ille.

-- Samapa se, hänen olisi kuitenkin pitänyt tulla tänne, sanoi Debray.
-- Mistä hän muuten saa puheenaihetta? Nämä hautajaisethan ovat päivän
keskustelunaihe. Mutta vaiti, tuolla tulee oikeusministeri, hän katsoo
varmaankin velvollisuudekseen pitää puheen surevalle serkulle.

Ja nuoret miehet lähestyivät ovea kuullakseen oikeusministerin puheen.

Beauchamp oli ollut oikeassa. Monte-Cristo oli matkalla Danglars'in luo
Chaussée-d'Antin-kadun varrelle. Pankkiiri oli ikkunastaan nähnyt
kreivin vaunujen ajavan talonsa pihaan ja oli rientänyt häntä
vastaanottamaan surullisen mutta samalla ystävällisen näköisenä.

-- No niin kreivi, sanoi hän ojentaen kätensä Monte-Cristolle, --
saavutte varmaankin surkuttelemaan minua. Onnettomuus on todellakin
vainonnut taloani, ja nähdessäni teidät tulin kysyneeksi itseltäni,
enköhän vain ollut toivonut onnettomuutta Morcerfille. Ja tiedättehän:
ken pahaa tahtoo, hänelle pahaa tapahtuu! Mutta kautta kunniani, en
tahtonut mitään pahaa Morcerfille. Hän oli tosin ehkä liian ylpeä
alhaissyntyiseksi, mutta kullakin on omat vikansa. Olkaa varuillanne,
kreivi, meidän ikäluokkamme ... anteeksi, ettehän te ole meidän
ikäisemme, tehän olette nuori mies ... mutta meidän ikäluokkamme ei
tänä vuonna ole onnellinen; todistuksena siitä on tuo puritaaninen
prokuraattorimme, jonka tytär on kuollut. Lyhyesti sanoen: Villefort
kadottaa kummallisella tavalla koko sukunsa, Morcerf menettää kunniansa
ja ampuu itsensä, minut tekee tuo rikollinen Benedetto naurettavaksi,
ja sitä paitsi...

-- Mitä vielä sen lisäksi? kysyi kreivi.

-- Ettekö siis tiedä?

-- Onko jokin uusi onnettomuus sattunut?

-- Eugénie on jättänyt meidät.

-- Hyvä Jumala, mitä kerrottekaan!

-- Pelkkää totta. Olette onnellinen, kun teillä ei ole vaimoa eikä
lapsia!

-- Sanoitte, että neiti Danglars...

-- Hän ei voinut kestää tuon konnan meille tuottamaa häpeää ja pyysi
lupaa saada matkustaa pois.

-- Ja milloin hän läksi?

-- Toissa yönä.

-- Rouva Danglars'inko seurassa?

-- Ei, vaan erään sukulaisen... Olemme hänet menettäneet, sillä sikäli
kuin tunnen Eugénien luonnetta, ei hän koskaan palaa Ranskaan.

-- Nämä tällaiset perhesurut voisivat aivan masentaa miehen, jonka
ainoana rikkautena olisi hänen lapsensa, mutta miljoonamies voi aina
sellaisen kestää, sanoi Monte-Cristo. -- Sanokoot filosofit mitä
tahansa, käytännölliset ihmiset todistavat aina heidän väitteensä
vääriksi: raha lohduttaa niin monessa asiassa, ja teitä pikemmin kuin
muita, jos kerran tunnustatte tämän balsamin tehoisuuden, sillä
olettehan kuningas rahamaailmassa, joka on kaiken vallan alkulähde.

Danglars vilkaisi kreiviin nähdäkseen, laskiko tämä leikkiä vai puhuiko
totta.

-- Niin, sanoi hän, -- jos raha voi lohduttaa, niin minun täytyy
silloin olla tyytyväinen, sillä minähän olen rikas.

-- Niin rikas, rakas paroni, että omaisuutenne on kuin pyramidi; jos
sen tahtoisikin hävittää, ei uskaltaisi, ja jos uskaltaisi, niin ei
pystyisi.

Danglars hymyili kreivin luottavaiselle tyhmyydelle.

-- Tästä johtuu mieleeni, sanoi hän, -- että juuri tullessanne aioin
kirjoittaa viisi pientä maksumääräystä. Olin jo allekirjoittanut kaksi,
sallitteko, että hoidan loputkin?

-- Tehkää se, rakas paroni, tehkää se.

Oli hetkisen hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pankkiirin kynän rapina
Monte-Criston katsellessa katon kullattuja koristuksia.

-- Ovatko ne espanjalaisia, haitilaisia vai napolilaisia
valtiopapereita? kysyi Monte-Cristo.

-- Eivät, sanoi Danglars tyytyväisenä nauraen, -- ne ovat haltijalle
siirrettyjä maksuosoituksia Ranskan valtiopankkiin. Katsokaahan, herra
kreivi, te, joka olette keisari rahamaailmassa, niin kuin minä olen
kuningas, onko teillä paljonkin tällaisia paperiliuskoja, joiden
jokaisen arvo on miljoona?

Monte-Cristo otti käteensä Danglars'in ylpeästi ojentamat liuskat,
aivan kuin punnitakseen ne, ja luki niistä:

"Pankkihallitus maksakoon tämän esittäjälle sijoittamistani rahoista
miljoonan puhtaassa rahassa. Paroni Danglars."

-- Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, laski Monte-Cristo. -- Viisi
miljoonaa. Kylläpä te käytätte suuria summia, herra Kroisos!

-- Sillä tavoin minä raha-asioita ajan, sanoi Danglars.

-- Mainiota, varsinkin jos rahat maksetaan käteisellä, mitä en
epäilekään.

-- Ne maksetaan, sanoi Danglars.

-- Mainiota, kun ihmisellä on sellainen luotto. Vain Ranskassa
tällaista saa nähdä. Viisi paperiliuskaa, joiden arvo on viisi
miljoonaa. Täytyy saada ne nähdä, ennen kuin voi uskoa.

-- Epäilettekö?

-- En.

-- Sanotte sen kuitenkin omituisella äänellä... Tehkäähän mielikseni,
seuratkaa rahastonhoitajaani pankkiin, niin näette, että hän tuo
minulle tämän määrän valtion obligaatioina.

-- Asia on todellakin siksi merkillinen, että tahdon itse sitä koettaa,
sanoi Monte-Cristo taittaen paperiliuskat. -- Luottoni teidän luonanne
oli kuusi miljoonaa. Olen käyttänyt siitä yhdeksänsataatuhatta.
Jäljellä on siis vielä viisi miljoonaa satatuhatta. Otan nämä viisi
paperiliuskaa, jotka hyväksyn pelkän nimikirjoituksenne tähden, ja
annan teille kuitin kuudesta miljoonasta, jolloin tilimme on selvä.
Olin kirjoittanut sen jo edeltäpäin, sillä tarvitsen kipeästi rahaa
juuri tänään.

Ja Monte-Cristo pisti toisella kädellään viisi maksuosoitusta taskuunsa
ojentaen toisella pankkiirille kuitin.

Jos salama olisi iskenyt Danglars'in eteen, ei hän olisi enempää
kauhistunut.

-- Kuinka, herra kreivi, kuinka! sopersi hän. -- Otatteko te nuo rahat?
Mutta anteeksi, anteeksi, olen velkaa nämä rahat sairaaloille, ne
olivat luonani säilytettävinä, ja olin luvannut maksaa ne tänä aamuna.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- se on eri asia! En minä
välttämättömästi tahdo saada näitä viittä pankkiosoitusta, antakaa
minulle muita arvopapereita. Otin nämä vain erikoisuutena, voidakseni
kaikkialla kertoa, että Danglars'in pankkiliike maksoi minulle yhdellä
kertaa viisi miljoonaa, saamatta edeltäpäin mitään ilmoitusta. Se olisi
ollut suurenmoista! Mutta tässä ovat paperinne, sanon kerta vielä,
antakaa toisia niiden sijaan.

Ja hän ojensi todellakin nuo viisi osoitusta Danglars'ille, joka aikoi
siepata ne aivan kuin haukka häkin rautojen välistä ojentaa kyntensä
pidättääkseen lihapalaa, joka siltä aiotaan riistää.

Mutta äkkiä hän muutti mielipidettään ja ponnisti kaiken voimansa
hillitäkseen levottomuuttaan ja hymyilläkseen.

-- Tarkemmin ajatellen, onhan teidän kuittinnekin rahaa.

-- Tietysti onkin, ja jos olisitte Roomassa, maksaisi Thomson &
Frenchin liike summan yhtä siekailematta kuin te minulle maksoitte.

-- Anteeksi, herra kreivi, anteeksi.

-- Saan siis pitää nämä rahat?

-- Saatte, sanoi Danglars pyyhkien hikeä, joka helmeili tukan rajassa,
-- pitäkää ne, pitäkää ne.

Monte-Cristo pisti nuo viisi maksuosoitusta taskuunsa, ja hänen
kasvojensa ilme näytti sanovan:

-- Tuumikaahan asiaa; jos kadutte, niin vielä on aika peruuttaa.

-- Ei, sanoi Danglars, -- ei, pitäkää nimikirjoitukseni. Mutta
tiedättehän, että rahamiehet ovat tavattoman muodollista väkeä.
Minäkin aioin luovuttaa nämä rahat sairaaloille ja olin aivan kuin
varastavinani ne, kun en antanut asianomaisille juuri näitä, ikään kuin
toinen raha ei olisi yhtä hyvää kuin toinenkin. Suokaa anteeksi!

Ja hän alkoi nauraa ääneen mutta hermostuneesti.

Kohteliaasti kumartaen Monte-Cristo pisti maksuosoitukset lompakkoonsa.

-- Mutta teidänhän on saatava minulta vielä satatuhatta frangia, sanoi
Danglars.

-- Sehän on pieni asia. Korot nousevat jotakuinkin siihen summaan.
Pitäkää ne, niin olemme kuitit.

-- Kreivi, sanoi Danglars, -- puhutteko täyttä totta?

-- En koskaan laske leikkiä pankkiirien kanssa, vastasi kreivi
hävyttömyyteen vivahtavalla vakavuudella.

Ja hän astui ovea kohden juuri samassa, kun palvelija ilmoitti:

-- Herra Boville, sairaalahallituksen rahastonhoitaja.

-- Näyttää todellakin siltä, kuin olisin ajoissa tullut noutamaan
allekirjoitustanne, sanoi Monte-Cristo, -- siitähän oikein riidellään
tänään.

Danglars kalpeni toistamiseen ja sanoi kiireesti kreiville hyvästi.

Kreivi kumarsi juhlallisesti herra Bovillelle, joka seisoi viereisessä
salongissa ja saatettiin heti Monte-Criston mentyä Danglars'in
työhuoneeseen.

Kreivin vakaville kasvoille tuli hetkiseksi hymy, kun hän näki
sairaalahallituksen rahastonhoitajan kädessä ison salkun.

Ulko-oven edessä odottivat hänen vaununsa, hän nousi niihin ja ajoi
suoraa päätä pankkiin.

Tällä välin Danglars hilliten levottomuuttaan otti rahastonhoitajan
vastaan.

-- Hyvää päivää, rakas velkojani, sanoi hän, -- sillä otaksun, että
tulette luokseni velkojana.

-- Arvasitte aivan oikein, herra paroni, sanoi Boville, -- sairaalat
tulevat minun muodossani teidän luoksenne. Lesket ja orvot tulevat
minun välitykselläni pyytämään viiden miljoonan almua.

-- Ja vielä väitetään, että orpojen elämä on surkuteltavaa, sanoi
Danglars jatkaen leikinlaskuaan. -- Lapsiraukat!

-- Olen siis tullut heidän nimessään, sanoi Boville. -- Saitte
varmaankin eilen kirjeeni?

-- Sain.

-- Olen tuonut kuitin.

-- Rakas herra Boville, sanoi Danglars. -- Teidän leskenne ja orponne
saavat luvallanne odottaa kaksikymmentäneljä tuntia, sillä kreivi
Monte-Cristo, jonka näitte täältä lähtevän... Näittehän hänet?

-- Näin, entä sitten?

-- No niin, kreivi Monte-Cristo vei heidän viisi miljoonaansa!

-- Kuinka niin?

-- Kreivillä oli liikkeessäni rajaton luotto, jonka oli hänelle antanut
Thomson & French Roomassa. Hän tuli yhdellä kertaa pyytämään minulta
viittä miljoonaa. Annoin hänelle osoituksen valtionpankkiin, jonne
rahani on sijoitettu, ja pelkään, että pankinjohtajasta tuntuisi
kummalliselta, jos yhtenä päivänä ottaisin sieltä kymmenen miljoonaa...
Kahtena päivänä, lisäsi Danglars hymyillen -- se ei herätä mitään
huomiota.

-- Mitä! huudahti Boville voimatta oikein uskoa korviaan. -- Viisi
miljoonaa tuolle herralle, joka läksi täältä ja tervehti minua, aivan
kuin olisi minut tuntenut.

-- Ehkä hän tunteekin teidät, vaikka te ette tunne häntä. Kreivi
Monte-Cristo tuntee kaikki ihmiset.

-- Viisi miljoonaa!

-- Tässä on hänen kuittinsa. Tehkää niin kuin pyhä Tuomas, katsokaa ja
koettakaa.

Herra Boville otti Danglars'in hänelle ojentaman paperin ja luki:

"Vastaanottanut paroni Danglars'ilta viisi miljoonaa satatuhatta
frangia, jotka hän saa periä Thomson & Frenchiltä Roomassa."

-- Se on todellakin totta! sanoi Boville.

-- Tunnetteko Thomson & Frenchin pankkiliikkeen?

-- Tunnen kyllä, sanoi herra Boville, -- minulla oli kerran
kahdensadantuhannen frangin kauppa-asia heidän kanssaan, mutta
sittemmin en ole kuullut siitä liikkeestä puhuttavan.

-- Se on Euroopan luotettavin pankkiliike, sanoi Danglars heittäen
huolettomasti pöydälleen Bovillen kädestä ottamansa kuitin.

-- Ja hänellä oli siis viisi miljoonaa teiltä saatavaa? Mutta tuo
kreivi Monte-Cristohan on oikea nabob!

-- En todellakaan tiedä, mikä hän on, mutta hänellä oli kolme rajatonta
luottokirjaa: minulle, Rothschildille ja Laffittelle, ja, lisäsi
Danglars aivan kuin ohimennen, -- näettehän, että hän antoi minulle
etusijan ja maksoi satatuhatta hyvitystä.

Herra Boville ilmaisi kaikin tavoin rajatonta ihailuaan.

-- Minun täytyy mennä häntä tapaamaan saadakseni hänet lahjoittamaan
jotakin.

-- Saatte aivan varmasti, hänen antamansa almut nousevat kuukaudessa
kahteenkymmeneentuhanteen frangiin.

-- Sehän on suurenmoista. Puhun hänelle rouva Morcerfin ja hänen
poikansa antamasta esimerkistä.

-- Mistä esimerkistä?

-- He ovat lahjoittaneet koko omaisuutensa sairaaloille.

-- Minkä omaisuuden?

-- Oman omaisuutensa, kenraali Morcerf-vainajan perinnön.

-- Minkä vuoksi?

-- Siksi, että he eivät huolineet sellaisella tavalla hankitusta
omaisuudesta.

-- Millä he sitten aikovat elää?

-- Äiti menee maalle ja poika sotaväkeen.

-- Kas, kas, sanoi Danglars, -- kylläpä heillä on arka omatunto!

-- Eilen laillistutin lahjakirjan.

-- Ja kuinka paljon heillä oli?

-- Ei paljoakaan, noin miljoona kaksi- tai kolmesataatuhatta frangia.
Mutta palatkaamme miljooniimme.

-- Mielelläni, sanoi Danglars aivan luonnollisella äänellä. --
Tarvitsette siis kipeästi rahaa?

-- Tarvitsen. Huomenna kassa tarkastetaan.

-- Huomenna! Miksi ette sanonut sitä aikaisemmin, huomiseenhan on vielä
paljon aikaa. Mihin aikaan on tarkastus?

-- Kello kaksi.

-- Lähettäkää kello kaksitoista noutamaan, sanoi Danglars hymyillen.

Herra Boville ei vastannut mitään. Hän vain nyökkäsi ja väänteli
salkkuaan.

-- Johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi Danglars; -- toinen tapa on vielä
viisaampi.

-- Mikä?

-- Kreivi Monte-Criston kuitti on rahan arvoinen. Viekää se
Rothschildille tai Laffittelle. He lunastavat sen heti paikalla.

-- Vaikka se on Roomassa maksettava?

-- Vaikka. Menetätte siten vain viisi-, kuusituhatta.

Rahastonhoitaja säpsähti.

-- Ei, siinä tapauksessa odotan mieluummin huomiseen. Kylläpä te
käsittelette rahasummia kevytmielisesti!

-- Suokaa anteeksi, sanoi Danglars tavattoman hävyttömästi, -- mutta
luulin ensi hetkessä, että teillä olisi pieni vaillinki täytettävänä.

-- Mitä! sanoi rahastonhoitaja.

-- Onhan sellaista nähty, ja siinä tapauksessa tehdään pieniä
uhrauksia.

-- Jumalan kiitos, minulla ei ole sellaista syytä, sanoi Boville.

-- Siis huomiseen, eikö niin, herra rahastonhoitaja?

-- Niin, huomiseen. Mutta saanhan rahat silloin varmasti?

-- Totta kai, laskette varmaankin leikkiä kysyessänne sellaista!
Lähettäkää noutamaan puolenpäivän aikaan, niin pankki on saanut siitä
tiedon.

-- Tulen itse.

-- Sitä parempi, silloin saan ilon nähdä teidät.

He puristivat toistensa kättä.

-- Asiasta toiseen, sanoi Boville, -- ettekö mene onnettoman neiti
Villefort'in hautajaisiin? Ruumissaatto tuli bulevardilla vastaani.

-- En, sanoi pankkiiri, -- olen tuon Benedetton jutun tähden vielä
hieman naurettavassa asemassa ja pysyn sen vuoksi syrjässä.

-- Aivan suotta, eihän se millään tavoin ollut teidän syytänne.

-- Kuulkaahan, herra rahastonhoitaja, kun miehellä on niin tahraton
nimi kuin minulla, tulee hän arkatuntoiseksi.

-- Kaikki ihmiset surkuttelevat teitä, olkaa siitä varma, ja kaikki
surkuttelevat varsinkin tytärtänne.

-- Eugénie-parka! sanoi Danglars huoaten syvään. -- Oletteko kuullut,
että hän menee luostariin?

-- En.

-- Se on valitettavasti totta. Heti seuraavana aamuna tämän tapauksen
jälkeen hän päätti lähteä erään tuttavansa nunnan seurassa; hän läksi
etsimään jotakin ankaraa luostaria Italiasta tai Espanjasta.

-- Sehän on kamalaa!

Ja tämän sanottuaan herra Boville poistui esittäen isälle kaikenlaisia
surunvalitteluja.

Mutta hän oli tuskin ennättänyt sulkea oven, kun Danglars teki niin
voimakkaan liikkeen, että sen voivat mielessään kuvitella vain ne,
jotka ovat nähneet Frédérickin näyttelevän Robert Macairea, ja
huudahti:

-- Tyhmeliini!!!

Ja pistäen Monte-Criston kuitin pieneen salkkuun hän lisäsi:

-- Tule huomenna kello kaksitoista, silloin minä olen jo tipotiessäni.

Sitten hän telkesi ovet, tyhjensi kaikki laatikkonsa, kokosi noin
viisikymmentätuhatta frangia seteleitä, poltti eräitä papereita ja pani
toisia esille sekä kirjoitti kirjeen, sulki sen sinetillä ja pani
osoitteeksi: "Rouva paronitar Danglars."

-- Tänä iltana panen sen itse hänen pukeutumispöydälleen, mutisi hän.

Sitten hän otti passin laatikosta ja sanoi:

-- Hyvä, se on vielä kaksi kuukautta voimassa.



105. Père-Lachaisen hautausmaa


Herra Boville oli nähnyt hautaussaaton, joka vei Valentinea hänen
viimeiseen leposijaansa.

Päivä oli synkkä ja pilvinen. Tuuli oli kyllä vielä lämmin, mutta se
repi kellastuneita lehtiä jo ennestäänkin harventuneista puidenoksista
ja heitteli niitä bulevardeilla seisoskelevan suuren ihmisjoukon
päälle.

Täydellisenä pariisilaisena herra Villefort piti Père-Lachaisen
hautausmaata ainoana kylliksi arvokkaana lepopaikkana pariisilaiselle
perheelle; muut olivat hänen mielestään maalaishautausmaita,
kuolleitten majataloja. Ainoastaan Père-Lachaisen hautausmaalla saattoi
jalosukuinen henkilö asua aivan kuin omassa talossaan.

Hän oli ostanut sieltä ainaisiksi ajoiksi maa-alan ja rakennuttanut
holvin, jonne lyhyessä ajassa olivat joutuneet kaikki hänen ensimmäisen
perheensä jäsenet.

Hautaholvin päädyssä oli kirjoitus: _Saint-Méranin ja Villefort'in
perheet_. Näin oli tapahtunut Renée-raukan, Valentinen äidin
toivomuksesta.

Père-Lachaisen hautausmaata kohden siis kulki
Faubourg-Saint-Honorésta lähtenyt komea saattue. Se kulki koko Pariisin
halki, Faubourg-du-Templen kautta ja uloimpia bulevardeja pitkin
hautausmaalle asti. Suruvaunuja oli kaksikymmentä, muita hienoja
vaunuja enemmän kuin viisikymmentä ja näitä seurasi ainakin viisisataa
henkeä jalkaisin.

Saattajien joukossa oli suuri määrä nuoria miehiä, joihin Valentinen
kuolema oli vaikuttanut aivan kuin salamanisku, ja vaikka aikakauden
henki olikin kylmä ja käytännöllinen, tuntui tämän kauniin, siveän,
ihaillun, elämänsä kukkeudessa kuolleen neitosen kohtalo heistäkin
runolliselta.

Kun ruumissaattue oli tullut Pariisin ulkopuolelle, ajoivat sen
jäljestä neljän hevosen vetämät vaunut täyttä laukkaa ja pysähtyivät
äkkiä, jolloin hevoset jännittivät nilkkojaan aivan kuin niissä olisi
ollut teräsjouset. Vaunuissa istui Monte-Cristo. Hän nousi ja liittyi
jalan kulkevaan saattojoukkoon.

Château-Renaud huomasi hänet. Hän astui heti vaunuistaan ja meni
kreivin luo. Beauchamp jätti myöskin ajurinsa.

Kreivin silmät tarkastivat joukkoa. Hän näytti etsivän jotakuta.
Lopulta hän ei enää voinut olla kysymättä:

-- Missä on Morrel? Tietääkö kukaan herroista, missä hän on? -- Teimme
tämän saman kysymyksen jo vainajan kodissa, sanoi Château-Renaud, --
sillä kukaan meistä ei ollut nähnyt häntä.

Kreivi vaikeni, mutta katseli yhä ympärilleen.

Lopulta he saapuivat hautausmaalle.

Monte-Criston terävä silmä tarkasti kaikki kuusi- ja mäntyryhmät, ja
kohta hänen rauhattomuutensa oli kadonnut. Eräs mies oli hiipinyt
paikalle valkopyökkipensaitten suojassa, ja kreivi oli varmaankin
tuntenut hänet etsimäkseen.

Jokainen tietää, mitä hautajaiset ovat tällä hautausmaalla: tummia
ihmisryhmiä siellä täällä pitkin valkoisia teitä, hiljaista ilmassa ja
maan päällä, ei kuulu muuta kuin jonkin oksan taittuminen, kun joku
tunkeutuu pensasaidan läpi, sitten kaikuu pappien surunvoittoinen
laulu, ja sen keskeltä kuuluu toisinaan nyyhkytys kukkakummun luota,
missä on nainen polvillaan kädet ristissä.

Monte-Criston huomaama varjo kulki nopeasti Héloïsen ja Abélard'in
hautojen luo istutetun pensaikon taitse, asettui ruumiinkantajien
seuraan ruumisvaunujen eteen ja astui sen rinnalla hautauspaikalle
asti. Muut tuskin huomasivat häntä, mutta Monte-Cristo piti häntä koko
ajan silmällä ja astui kaksi kertaa rivistä ulommaksi nähdäkseen,
etsikö mies pukunsa suojasta asetta.

Hautaussaaton pysähdyttyä tunnettiin mies Morreliksi, joka takki
napitettuna kaulaan asti, otsa kelmeänä, posket kuopalla, rypistäen
hattua käsissään nojautui nyt puunrunkoon pienellä kukkulalla
hautaholvin läheisyydessä nähdäkseen hautajaismenojen jokaisen
yksityiskohdan.

Kaikki kävi kuten tavallisesti. Puheita pitivät ne, jotka olivat
vähimmin heltyneitä. Toiset valittivat tätä varhaista kuolemaa, toiset
säälivät isän surua, kekseliäimmät kuvittelivat tämän nuoren tytön
usein rukoilleen isältään kuolemaantuomittujen armahtamista; he
käyttivät kauniita vertauksia ja surullisilta kaikuvia lauseita.

Monte-Cristo ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään, tai oikeammin sanoen,
hän ei nähnyt mitään muuta kuin Morrelin. Nuoren upseerin tyyneys ja
jäykkyys vaikutti tärisyttävästi jokaiseen, joka osasi lukea, mitä
hänen sielussaan liikkui.

-- Kas, sanoi äkkiä Beauchamp Debraylle, -- tuolla on Morrel! Mitä
hittoa hän tuonne on kiivennyt!

He osoittivat Château-Renaud'lle, missä hän seisoi.

-- Kuinka kalpea hän on! sanoi tämä väristen.

-- Hänen on vilu, sanoi toinen.

-- Ei, sanoi Château-Renaud, -- hän on liikuttunut. Maximilien on hyvin
tunteellinen ihminen.

-- Joutavia! sanoi Debray. -- Sanoittehan itse, että hän tuskin
tunsikaan neiti Villefort'ia.

-- Se on kyllä totta. Mutta muistan, että hän tanssi Morcerfin
tanssiaisissa kolme kertaa hänen kanssaan, muistattehan, kreivi, noissa
samoissa tanssiaisissa, joissa te herätitte tavattoman suurta huomiota.

-- En muista, vastasi Monte-Cristo tietämättä, mitä tai kelle hän
vastaisi, hän kun koko ajan tarkasti Morrelia.

-- Puheet ovat loppuneet, hyvästi, hyvät herrat, sanoi kreivi äkkiä ja
lähti.

Hautajaiset olivat päättyneet, läsnäolijat poistuivat Pariisiin.

Château-Renaud etsi Morrelia, mutta tämäkin oli jo lähtenyt.

Monte-Cristo oli mennyt erään pensasaidan suojaan ja piti sieltä
silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Kun muut olivat poistuneet,
lähestyi nuori mies hautaholvia ja polvistui. Kreivi hiipi lähemmäksi
kaula ojossa, katse terävänä ja polvet koukussa, aivan kuin valmiina
milloin tahansa hyökkäämään esiin.

Morrel painoi päänsä maahan asti, tarttui käsillään holvin ristikkoon
ja sopersi:

-- Valentine!

Kreivin sydäntä vihlaisi tämä huudahdus. Hän astui vielä askelen
lähemmäksi ja löi Morrelia olalle sanoen:

-- Siinähän olette, ystävä! Etsin teitä!

Monte-Cristo odotti hänen kiivastuvan ja alkavan moittia, mutta
erehtyi. Morrel kääntyi häneen ja sanoi näköjään tyynesti:

-- Niin kuin näette, minä rukoilin.

Kreivi katsoi tarkkaavasti Morrelia kiireestä kantapäähän.

-- Saatanko teidät Pariisiin? kysyi hän.

-- Ei kiitos.

-- Mitä siis haluatte?

-- Antakaa minun rukoilla.

Vastustelematta kreivi loittoni toiseen paikkaan, josta saattoi pitää
silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Lopulta tämä nousi, puhdisti
kivestä likaantuneet polvensa ja läksi astelemaan Pariisia kohden
kääntämättä kertaakaan päätään.

Hän kulki hitaasti Roquette-katua pitkin.

Kreivi lähetti vaununsa kotiin ja seurasi häntä sadan askelen päässä.
Maximilien meni kanavan yli ja palasi Meslay-kadulle bulevardeja
pitkin.

Viisi minuuttia sen jälkeen, kun portti sulkeutui Morrelin jälkeen, se
aukeni Monte-Criston astuessa sisään.

Julie seisoi puutarhan portin luona katsellen tarkkaavaisena, miten
Penelon, joka hoiti puutarhurintointaan suurella innolla, otti
istukkaita bengalilaisista ruusuista.

-- Ah, kreivi Monte-Cristo! huudahti hän riemuissaan, niin kuin kaikki
muutkin joka kerta, kun kreivi Monte-Cristo ilmestyi Meslay-kadun
varrella olevaan taloon.

-- Palasihan Maximilien äsken kotiin? kysyi kreivi.

-- Olin näkevinäni hänen menevän ohitseni, jatkoi nuori nainen. --
Mutta kysyn Emmanuelilta.

-- Anteeksi, hyvä rouva, mutta minun täytyy mennä heti paikalla
Maximilienin luo, minulla on hänelle tavattoman tärkeitä asioita
ilmoitettavana.

-- Menkää siis, sanoi Julie, seuraten hurmaavalla hymyllään kreiviä,
kunnes tämä oli kadonnut porraskäytävään.

Kreivi oli piankin noussut ne kaksi kerrosta, jotka erottivat
Maximilienin huoneiston alakerrasta. Tultuaan hänen ovensa eteen hän
kuunteli. Ei kuulunut mitään ääntä.

Huoneiston ja portaiden välissä oli lasiovi, kuten useimmissa vanhoissa
taloissa. Mutta ovessa ei ollut avainta. Maximilien oli sulkeutunut
huoneistoonsa, eikä lasioven sisäpuolella olevien punaisten
silkkiverhojen läpi nähnyt mitään.

Kreivin tuska näkyi siinä, että hänen kasvoilleen nousi puna,
harvinainen mielenliikutuksen ilme tässä muuten rauhallisessa miehessä.

-- Soitanko kelloa? tuumi hän. -- En, en. Usein ovikellonsoitto, siis
vieraan tulo, jouduttaa päätöksen tekoa. Maximilien on nyt epäilemättä
sellaisessa mielentilassa, että ovikellonsoittoon liittyisi heti toinen
ääni.

Monte-Cristo vapisi kiireestä kantapäähän asti, mutta teki sitten
nopean päätöksen ja iski kyynärpäänsä ruutuun, joka meni säpäleiksi.
Sitten hän kohotti verhoa ja näki pöydän ääressä istuvan Maximilienin
säpsähtävän kilahduksen kuullessaan.

-- Ei se ole mitään, sanoi kreivi, -- suokaa anteeksi, rakas ystävä,
jalkani luiskahti ja kyynärpääni osui ruutuun. Koska se kerran on
mennyt rikki, käytän sitä hyväkseni ja tulen luoksenne. Älkää antako
häiritä itseänne, älkää antako häiritä itseänne!

Ja pistäen kätensä rikkimenneestä ikkunasta kreivi avasi oven. Morrel
nousi silminnähtävästi tyytymättömänä ja tuli Monte-Cristoa kohden
pikemmin ajaakseen hänet pois kuin ottaakseen hänet vastaan.

-- Se on palvelijoittenne syy, sanoi kreivi hieroen kyynärpäätään, --
teidänhän permantonne ovat liukkaat kuin peili.

-- Loukkasitteko itsenne? kysyi Morrel kylmästi.

-- En tiedä? Mutta mitä teitte täällä? Kirjoititteko?

-- Minäkö?

-- Onhan sormissanne mustetta.

-- Se on totta, vastasi Morrel, -- minä kirjoitin. Sellaista tapahtuu
minulle toisinaan, niin sotilas kuin olenkin.

Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin. Maximilienin täytyi
päästää hänet kulkemaan, mutta hän seurasi jäljestä.

-- Kirjoititte siis? kysyi Monte-Cristo uudelleen luoden terävän ja
tutkivan katseen häneen.

-- Johan minulla oli kunnia vastata myöntävästi, sanoi Morrel.

Kreivi katsahti ympärilleen.

-- Pistoolinne ovat mustepullon vieressä! sanoi hän osoittaen
sormellaan kirjoituspöydällä olevia pistooleja.

-- Lähden matkalle, sanoi Maximilien.

-- Rakas ystävä! sanoi Monte-Cristo, ja hänen äänensä oli tavattoman
hellä.

-- Herra kreivi!

-- Ystäväni, rakas Maximilien, minä rukoilen, älkää ryhtykö mihinkään
väkivaltaisiin tekoihin.

-- Minäkö väkivaltaisiin tekoihin, sanoi Morrel kohauttaen olkapäitään.
-- Missä suhteessa matka on väkivaltainen teko?

-- Maximilien, sanoi Monte-Cristo, -- riisukaamme molemmin puolin
naamiomme. Te ette petä minua tuolla näennäisellä tyyneydellänne enkä
minä teitä pintapuolisella levottomuudellani. Ymmärrättehän, että ennen
kuin olen tehnyt tämän kaiken, rikkonut ikkunan, tunkeutunut
huoneeseenne, on minun täytynyt todellakin olla hyvin levoton tai
pikemminkin kamalalla tavalla varma. Morrel, te aioitte surmata
itsenne!

-- Jopa nyt jotakin! Morrel vavahti. -- Mistä tällaiset ajatukset
tulevat mieleenne, herra kreivi?

-- Minä sanon, että te aioitte surmata itsenne, jatkoi kreivi samalla
äänellä, ja tässä on todistus.

Hän lähestyi kirjoituspöytää ja tarttui valkoiseen arkkiin, jonka nuori
mies oli heittänyt aloittamansa kirjeen päälle.

Morrel syöksyi riistämään sen hänen kädestään.

Mutta Monte-Cristo tarttui Maximilienin ranteeseen toimien kuin
teräsketju, joka estää kellon jousta laukeamasta.

-- No niin, huudahti Morrel ja muuttui näennäisen tyynestä äkkiä
hillittömän kiivaaksi, -- vaikka niin olisikin, vaikka olisinkin
päättänyt kääntää pistoolin suun omaa itseäni kohden, kuka voi minua
siitä estää? Kenellä on rohkeutta estää minua, kun sanon hänelle:
"Kaikki toiveeni ovat särkyneet, sydämeni murtunut, elämäni sammunut,
ympärilläni ei ole enää muuta kuin surua ja inhoa, maa on muuttunut
tuhaksi, jokainen ihmisääni vihloo mieltäni", kun sanon: "Säälistä
täytyy antaa minun kuolla, menetän järkeni, tulen hulluksi."
Sanokaahan, vastaako silloin kukaan minulle: "Olette väärässä!" Estääkö
kukaan minua pääsemästä onnettomasta elämästäni vapaaksi? Sanokaahan,
kreivi, sanokaahan, olisiko kellään siihen rohkeutta!

-- Olisi, Morrel, sanoi Monte-Cristo tyynesti. -- Minulla olisi.

-- Teilläkö? huudahti Morrel, ja hänen äänessään soi suuttumus ja
moite.

-- Teilläkö, joka herätitte minussa järjettömän toivon, teilläkö, joka
pidätitte, tyynnytitte, hillitsitte minua turhilla lupauksilla, vaikka
olisin voinut voimakeinoin pelastaa hänet saadakseni ainakin nähdä
hänen kuolevan syliini? Teilläkö, joka leikittelitte tai olitte ainakin
leikkivinänne kohtaloa ettekä pystynyt edes antamaan vastamyrkkyä
myrkytetylle tyttöraukalle! Säälisin teitä toden totta, ellen teitä
kauhistuisi!

-- Morrel!...

-- Niin, käskitte minua riisumaan naamion, ja minä riisun. Kun tulitte
luokseni hautausmaalla, vastasin vielä teille, sillä sydämeni on hyvä;
kun astuitte sisään, päästin teidät tänne asti... Mutta koska uhmaatte
minua vielä tässäkin huoneessa, johon olin paennut kuin hautaani, kun
tuotatte uuden tuskan minulle, joka luulin jo kaikki kokeneeni, kreivi
Monte-Cristo, otaksuttu hyväntekijäni, kreivi Monte-Cristo, maailman
pelastaja, olkaa tyytyväinen, saatte omin silmin nähdä ystävänne
kuolevan!

Ja hulluuden nauru huulillaan Morrel syöksyi toistamiseen pistooleja
kohden. Kalmankalpeana mutta säihkyvin silmin Monte-Cristo ojensi
kätensä pistoolien päälle ja sanoi:

-- Ja minä sanon teille kerta vielä: te ette surmaa itseänne!

-- Koettakaa estää jos voitte! sanoi Morrel ja ryntäsi taas eteenpäin,
mutta jälleen kreivin rautainen käsi pidätti häntä.

-- Mutta kuka te siis olette, kun anastatte tuollaisen tyrannivallan,
jolla tahdotte hallita vapaita ja ajattelevia olentoja? huudahti
Maximilien.

-- Kukako olen? lausui Monte-Cristo. -- Kuulkaa! Minä olen ainoa olento
maailmassa, jolla on oikeus sanoa teille: Morrel, minä en tahdo, että
isäsi poika kuolee tänään!

Ja majesteetillisena, kirkastuneena, juhlallisena, käsivarret
rinnallaan ristissä Monte-Cristo astui nuorta miestä kohden, joka tästä
miehestä säteilevän melkein jumalaisen voiman pakotuksesta väistyi
askelen.

-- Miksi puhutte minulle isästäni? sopersi hän. -- Miksi sekoitatte
hänen nimensä siihen, mitä tänään tapahtuu.

-- Siksi, että minä olen se, joka pelastin isäsi hengen sinä päivänä,
jolloin hän aikoi surmata itsensä samoin kuin sinäkin tänään; siksi,
että olen se, joka lähetin kukkaron nuorelle sisarellesi ja Pharaonin
vanhalle Morrelille; siksi, että olen Edmond Dantès, jonka polvella
sinä lapsena leikit!

Morrel peräytyi vielä askelen, horjuen, läähättäen, tukehtumaisillaan;
sitten hänen voimansa pettivät ja hän vaipui polvilleen Monte-Criston
eteen.

Ja elämän voima syntyi uudelleen tässä jalossa luonteessa; hän nousi,
syöksyi portaille ja huusi täydellä äänellä:

-- Julie! Julie! Emmanuel! Emmanuel!

Monte-Cristo aikoi vuorostaan syöksyä huoneesta, mutta Maximilien olisi
ennen vaikka antanut surmata itsensä kuin hellittänyt oven
puoliskoista. Hän painoi niitä koko ruumiillaan estääkseen kreiviä.

Maximilienin huudon kuultuaan ryntäsivät Julie, Emmanuel, Penelon ja
muutamat palvelijat kauhuissaan saapuville.

Morrel tarttui heidän käsiinsä ja avaten oven huusi heille kyynelten
tukahduttamalla äänellä:

-- Polvillenne! Polvillenne! Hän on isämme hyväntekijä, pelastaja, hän
on... Hän aikoi sanoa: "Hän on Edmond Dantès!"

Kreivi esti sen tarttumalla hänen käsivarteensa.

Julie riensi suutelemaan kreivin kättä, Emmanuel syleili häntä aivan
kuin suojelusjumalaa, Morrel vaipui uudelleen polvilleen ja löi otsansa
lattiaan.

Silloin rautainen mies tunsi sydämen laajenevan, sulattava liekki nousi
sieltä hänen silmiinsä, hänen päänsä painui kumaraan ja hän itki!

Tässä huoneessa kuului nyt nyyhkytystä ja itkua, jotka varmaan olisivat
Jumalan rakkaimpiakin enkeleitä ilahduttaneet.

Heti kun Julie oli hiukan tointunut mielenliikutuksestaan, hän juoksi
huoneesta, riensi alempana olevaan kerrokseen, kiiruhti lapsellisen
iloisena salonkiin ja nosti syrjään kristallikuvun, jonka alla oli
tuntemattoman hyväntekijän antama kukkaro.

Tällä välin Emmanuel lausui kreiville katkonaisin sanoin:

-- Miksi ette ole ilmaissut itseänne aikaisemmin, herra kreivi,
vaikka olette kuullut meidän niin usein puhuvan tuntemattomasta
hyväntekijästämme ja nähneet meidän säilyttävän muistoja hänestä. Miksi
olette odottanut tähän päivään asti? Olette siinä menetellyt julmasti
meitä kohtaan ja, uskallan sanoa, omaa itseännekin kohtaan.

-- Kuulkaahan, ystäväni, sillä siksihän rohkenen teitä sanoa, koska
tietämättänne olette kaksitoista vuotta ollut ystäväni, -- tänään on
tapahtunut sellaista, mikä on pakottanut minut ilmaisemaan
salaisuuteni, vaikka Jumalan nimessä olisin tahtonut haudata sen koko
elinajakseni sieluni syvyyteen. En voi puhua teille tästä tapauksesta
enempää, sanon vain, että lankonne riisti salaisuuteni käyttämällä
väkivaltaa, jota hän epäilemättä nyt katuu.

Maximilien oli siirtynyt hiukan syrjään ja oli nyt polvillaan
nojatuolin edessä.

-- Pitäkää häntä silmällä, sanoi kreivi hiljaa, puristaen lujasti
Emmanuelin kättä.

-- Miksi? kysyi nuori mies kummastuneena.

-- Sitä en voi teille sanoa, mutta pitäkää häntä silmällä.

Emmanuel loi tutkivan katseen huoneeseen ja huomasi Morrelin pistoolit.
Hän katsoi niihin kauhistuneena ja nosti hitaasti sormensa,
Monte-Cristo nyökkäsi. Emmanuel astui askelen pistooleita kohden.

-- Antaa niiden olla, sanoi kreivi.

Sitten hän meni Morrelin luo ja tarttui hänen käteensä. Myrsky nuoren
miehen sydämessä oli talttunut, ja hän oli nyt aivan kuin herpaantunut.

Julie palasi, hänen kädessään oli silkkikukkaro, ja kaksi kirkasta
ilonkyyneltä kimalteli hänen silmissään kuin kastehelmet.

-- Tässä on kalleutemme, sanoi hän. -- Älkää luulko, ettei se olisi
minulle enää yhtä rakas, kun tunnen pelastajamme.

-- Rakas lapsi, sanoi kreivi punastuen, -- sallikaa minun ottaa tuo
kukkaro. Kun kerran tunnette minut, muistatte minua ilman tätäkin.

-- Ei, ei, sanoi Julie painaen kukkaron rintaansa vastaan, -- antakaa
minun se pitää, sillä jonakin päivänä voitte lähteä luotamme.

-- Olette arvannut oikein, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Viikon
päästä olen jättänyt tämän maan, missä niin monet ihmiset, jotka
olisivat ansainneet taivaan koston, elivätkin onnellisina, samalla kun
isäni kuoli nälkään ja suruun.

Monte-Cristo katsahti Morreliin, mutta huomasi, että sanat: "olen
jättänyt tämän maan", eivät herättäneet nuorta miestä hänen
herpaantuneesta mielentilastaan. Hän huomasi, että hänen oli vielä
taisteltava viimeinen taistelu ystävänsä surua vastaan, ja tarttuen
Julien ja Emmanuelin käsiin hän sanoi isän hellästi käskevällä äänellä:

-- Rakkaat ystävät, jättäkää minut Maximilienin kanssa kahden.

Tällä tavoin Julie saattoi viedä pois kallisarvoisen kukkaron, josta
kreivi ei muistanut toistamiseen puhua. Kreivi jäi kahden Morrelin
kanssa.

-- Kas niin, sanoi kreivi koskettaen sormellaan hänen olkapäähänsä, --
joko nyt jälleen muutut mieheksi?

-- Jo, sillä alan taas kärsiä.

Kreivin otsaan tuli ryppy, ja hän näytti hetkisen epäröivän.

-- Maximilien, Maximilien, sanoi hän, -- kristityn ei sovi vaipua
tuollaisiin ajatuksiin.

-- Rauhoittukaa, ystävä, sanoi Morrel nostaen päänsä ja katsoen
kreiviin tavattoman surullisesti hymyillen, -- minä en enää aio surmata
itseäni.

-- Siis aseet jäävät syrjään ja epätoivo on haihtunut, sanoi
Monte-Cristo.

-- Ei, sillä minulla on parempi keino pelastua tuskasta kuin kuula tai
tikarin kärki.

-- Mieletön mies parka...! Mikä se on?

-- Minulla on suruni, joka minut surmaa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Monte-Cristo yhtä alakuloisesti kuin hänkin, --
kuule minua! Eräänä päivänä, kun olin yhtä epätoivoissani kuin sinä,
päätin minäkin surmata itseni; ja saman päätöksen teki aikanaan
isäsikin. Jos joku olisi sanonut isällesi sinä hetkenä, kun hän
suuntasi pistoolin otsaansa kohden, tai minulle sinä hetkenä, kun
siirsin vankilassa syrjään leivän, johon en ollut kolmeen päivään
koskenut, jos joku olisi meille sanonut: "Eläkää! Kerran koittaa päivä,
jolloin olette onnellisia ja siunaatte elämää!" -- olisi vastauksenamme
ollut epäilyksen hymy ja vähäuskoisuuden tuska, ja kuinka monta kertaa
kuitenkin isäsi syleillessään sinua on siunannut elämää, ja kuinka
monta kertaa minäkin...

-- Mutta te olitte menettänyt vain elämänne, huudahti Morrel. -- Isäni
kadotti vain omaisuutensa, mutta minä olen kadottanut Valentinen.

-- Katso minuun, Morrel, sanoi Monte-Cristo, ja hänen olemuksessaan oli
vakuuttavaa juhlallisuutta, -- katso minuun, silmissäni ei ole
kyyneliä, veressäni ei ole kuumetta, eikä sydämeni jyskytä kolkosti, ja
kuitenkin näen, että sinä kärsit, Maximilien, sinä, jota rakastan aivan
omana poikanani. Etkö siitä ymmärrä, että suru on samanlainen kuin
elämäkin ja että kaiken takana on jotakin meiltä salattua? Jos siis
pyydän, jos käsken sinua elämään, niin olen varmasti vakuutettu siitä,
että kerran tulee päivä, jolloin kiität minua henkesi pelastamisesta.

-- Hyvä Jumala, huudahti nuori mies, -- hyvä Jumala, mitä minulle
sanottekaan! Punnitkaa sananne, sillä ette varmaankaan ole koskaan
rakastanut!

-- Lapsi! vastasi Monte-Cristo.

-- Täydellä rakkaudella rakastanut, sitä tarkoitan, jatkoi Morrel. --
Katsokaahan, olen ollut sotilas siitä asti kuin kehityin mieheksi,
tulin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaaksi, ennen kuin rakastuin, sillä
sitä, mitä siihen asti olin tuntenut, ei voi rakkaudeksi sanoa. No
niin, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana näin Valentinen, kaksi vuotta olen
häntä rakastanut, kahden vuoden ajan hän on avannut minulle sydämensä
ja minä olen lukenut siitä kaikki nuoren tytön ja naisen hyveet, sillä
Jumala oli ne siihen kirjoittanut. Kreivi, jos olisin saanut omakseni
Valentinen, olisin saanut loppumattoman, äärettömän, määräämättömän,
liian suuren, liian täydellisen, tätä maailmaa varten liian
taivaallisen onnen. Maailma ei ole sitä minulle antanut, ja minun
täytyy sanoa teille, että ilman Valentinea ei maailma tarjoa minulle
muuta kuin epätoivoa ja tuskaa.

-- Olen käskenyt teitä toivomaan, sanoi kreivi.

-- Punnitkaa sananne, sanon kerran vielä, vastasi Morrel, -- te
koetatte lohduttaa minua, mutta jos minua lohdutatte, saatte minut
menettämään järkeni, koska herätätte minussa toivon nähdä Valentinen
jälleen.

Kreivi hymyili.

-- Ystäväni, isäni, huudahti Morrel kiihkeästi, -- punnitkaa sananne,
sillä kauhistun sitä vaikutusvaltaa, jota tahdotte minun suhteeni
käyttää. Punnitkaa sananne, sillä katsokaa, miten silmäni jälleen
kirkastuvat, miten sydämeni jälleen voimistuu, punnitkaa sananne, sillä
voitte saada minut uskomaan ihmeisiin... Tottelisin teitä, vaikka
käskisitte minua nostamaan kiven Jairuksen tyttären haudalta; kävelisin
laineilla apostolin tavoin, jos viittaisitte minua lähtemään. Punnitkaa
sananne!

-- Toivo, ystäväni, sanoi kreivi vielä kerran.

-- Ah, sanoi Morrel vaipuen innostuksensa kukkuloilta surunsa
rotkoihin, -- ah, te leikitte kanssani. Olette kuin hyvä äiti, tai
oikeammin sanoen itsekäs äiti, joka hellillä sanoilla viihdyttää
lapsensa tuskat, koska tämän huuto vihloo hänen korviaan. Ei, ystäväni,
tein väärin käskiessäni teitä punnitsemaan sananne. Ei, älkää pelätkö
mitään, minä hautaan suruni niin huolellisesti sydämeeni, kätken sen
niin syvälle, piilotan sen niin tarkoin, ettei teidän tarvitse minua
sääliäkään... Hyvästi, ystäväni, hyvästi!

-- Päinvastoin, sanoi kreivi, -- tästä hetkestä alkaen, Maximilien,
elät minun seurassani ja minun luonani, et jätä minua, ja viikon päästä
on Ranska jäänyt taaksemme.

-- Ja kehotatteko minua yhä vain toivomaan?

-- Kehotan, koska tiedän keinon, millä sinut parantaa.

-- Kreivi, teette minut vielä entistäkin surullisemmaksi. Pidätte
onnettomuuttani vain jokapäiväisenä suruna ja koetatte haihduttaa sen
jokapäiväisellä keinolla, matkustamisella.

-- Mitä sinulle sanoisinkaan? vastasi Monte-Cristo. -- Uskon, että
täytän, mitä lupaan; anna minun kokeilla.

-- Kreivi, te vain pitkitätte kuolinkamppailuani, ette muuta.

-- Olet heikko mies, sanoi kreivi, -- ellet voi antaa ystävällesi
muutamaa päivää kokeiluaikaa. Tiedätkö, mitä kreivi Monte-Cristo voi
saada aikaan? Tiedätkö, että hän hallitsee monia maallisia voimia?
Tiedätkö, että hänellä on niin luja usko, että hän voi vaatia ihmeitä
Jumalalta: onhan Jumala sanonut, että uskon avulla voidaan siirtää
vuoria? No niin, odota ihmettä, tai...

-- Tai..., kertasi Morrel.

-- Tai sanon sinua kiittämättömäksi.

-- Säälikää minua, kreivi.

-- Minä säälin sinua niin paljon, Maximilien, kuule sanani tarkoin,
säälin niin paljon, että ellen kuukauden päästä ole sinua parantanut,
tänä samana päivänä ja tänä samana tuntina, kuule sanani tarkoin,
lasken itse eteesi ladatut pistoolit ja maljallisen italialaista
myrkkyä, joka on paljon varmempaa ja tehoisampaa kuin se, mitä
Valentine sai.

-- Lupaatteko sen minulle?

-- Lupaan, sillä olen niin kuin sinäkin kerran tahtonut surmata itseni,
ja olen surun kaikottuakin vielä monesti uneksinut ikuisen unen
suloisuudesta.

-- Kuukauden päästä siis saan menetellä elämäni kanssa oman mieleni
mukaan, ellen ole löytänyt lohdutusta, ja vaikka tekisin silloin mitä
tahansa, ette syytä minua kiittämättömäksi?

-- Täsmälleen kuukauden päästä, Maximilien. Kuukauden päästä
tunnilleen, sillä tämä päivä on pyhä. Et ole kai tullut ajatelleeksi,
että tänään on syyskuun viides päivä. Täsmälleen kymmenen vuotta sitten
pelastin isäsi, joka tahtoi kuolla.

Morrel tarttui kreivin käsiin ja suuteli niitä.

-- Kuukauden päästä on pöydällä, jonka ääressä istumme, hyvät aseet ja
suloisen kuoleman tuottavaa myrkkyä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta
lupaathan odottaa siihen asti?

-- Vannon sen, sanoi Morrel.

Monte-Cristo sulki nuoren miehen syliinsä ja painoi hänet rintaansa
vastaan.

-- Ja tästä päivästä alkaen muutat asumaan minun luokseni, sanoi hän.
-- Muutat asumaan Haydéen asuntoon, niin että saan tyttären sijasta
pojan.

-- Haydéen! sanoi Morrel. -- Minne Haydée on joutunut?

-- Hän matkusti pois viime yönä.

-- Hän on jättänyt teidät?

-- Hän odottaa minua... Ole siis valmis muuttamaan luokseni
Champs-Elysées'n varrelle ja toimita minut kenenkään näkemättä täältä
pois.

Maximilien kumarsi ja totteli aivan kuin lapsi tai apostoli.



106. Jako


Saint-Germain-des-Prés'n varrella olevassa hotellissa, jonka Albert de
Morcerf oli valinnut äitinsä asunnoksi, asui toisen kerroksen pienessä
huoneistossa hyvin salaperäinen olento.

Se oli mies, jonka kasvoja portinvartija ei ollut koskaan nähnyt, sillä
talvella oli hänellä aina kaulassaan leveä punainen huivi, jollaisia
rikkaitten perheitten kuskit käyttävät odotellessaan isäntäväkeään
teattereiden edustalla, ja kesällä hän aina niisti nenäänsä mennessään
portinvartijan huoneen ohi. Vielä on lisättävä, ettei kukaan vakoillut
tätä salaperäistä henkilöä, niin kuin olisi voinut otaksua, sillä
lähistöön oli levinnyt huhu, että hän oli korkeassa arvoasemassa ja
että hänellä oli _pitkä käsi_, ja tämä seikka pakotti kaikki jättämään
hänet rauhaan.

Hän kävi huoneistossaan aivan säännöllisesti, vaikkakin tuli toisinaan
myöhemmin, toisiaan aikaisemmin. Useimmiten hän kuitenkin ilmestyi
sinne kello neljän aikaan eikä ollut koskaan siellä yötä.

Vaitelias palvelijatar, jonka huolena oli huoneiston kunnossapito,
sytytti talvisin puoli neljältä tulen pesään ja toi kesäisin samaan
aikaan huoneeseen jäätelöä.

Neljän aikaan salaperäinen henkilö sitten saapui, niin kuin olemme
maininneet.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyivät vaunut hotellin eteen.
Mustaan tai tummansiniseen pukuun ja tiheään harsoon verhoutunut nainen
astui ajoneuvoista, riensi kuin varjo portinvartijan oven ohi ja nousi
toiseen kerrokseen niin kepeästi, etteivät portaat vähääkään narisseet
hänen jalkojensa alla.

Kukaan ei koskaan kysynyt häneltä, minne hän aikoi.

Hänen kasvojaan enemmän kuin salaperäisen herrankaan kasvoja ei
portinvartijapariskunta siis koskaan nähnyt, eikä koko suuressa
kaupungissa varmaankaan ollut toista avioparia, joka olisi voinut
moisen salaisuuden säilyttää.

Nainen ei tietysti mennyt toista kerrosta ylemmäksi. Hän kolkutti oveen
erikoisella tavalla, ovi aukeni, sitten se sulkeutui, eikä enää
kuulunut eikä näkynyt mitään.

Jonkin ajan kuluttua hän lähti hotellista yhtä varovaisesti kuin oli
tullutkin. Hän lähti aina ensimmäisenä, harso silmillään, ja nousi
ajoneuvoihin, jotka kääntyivät milloin millekin kadulle. Kahtakymmentä
minuuttia myöhemmin poistui herra, peittäen kasvonsa joko
kaulahuiviinsa tai nenäliinansa taakse ja katosi.

Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun kreivi Monte-Cristo oli käynyt
Danglars'in luona ja kun Valentine oli haudattu, saapui salaperäinen
asukas jo kello kymmenen aamulla eikä kello neljä, niin kuin
tavallisesti. Melkein heti hänen jälkeensä tuli myös hunnutettu nainen
ajurin vaunuissa ja nousi nopeasti portaita ylös.

Ovi aukeni ja sulkeutui.

Mutta ennen kuin ovi oli ennättänyt mennä kiinni, oli nainen
huudahtanut:

-- Lucien, ystäväni!

Tällä tavoin portinvartija, joka tahtomattaan oli kuullut huudahduksen,
sai tietää, että salaperäisen vuokralaisen nimi oli Lucien. Mutta kun
hän oli mallikelpoinen portinvartija, päätti hän olla mainitsematta
siitä mitään vaimolleenkaan.

-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi herra, jonka nimen naisen
hätääntyminen tai into oli ilmaissut. -- Kertokaa!

-- Ystäväni, voinko luottaa teihin?

-- Varmasti, tiedättehän sen. Mitä on tapahtunut? Kirje, jonka sain
teiltä tänä aamuna, teki minut hirveän levottomaksi. Se oli häthätää
kirjoitettu ja sekava. Rauhoittakaa minua tai kertokaa asia koko
kamaluudessaan.

-- Lucien, suuria on tapahtunut! sanoi nainen luoden Lucieniin kysyvän
katseen. -- Herra Danglars on viime yönä lähtenyt pois.

-- Lähtenyt? Herra Danglars lähtenyt pois! Minne hän on lähtenyt?

-- En tiedä.

-- Mitä! Ettekö tiedä? Hän on siis lähtenyt lopullisesti?

-- Epäilemättä! Kello kymmenen illalla hän ajoi vaunuillaan Charentonin
tulliportille; siellä odottivat postivaunut, hän astui niihin
kamaripalvelijansa keralla ja ilmoitti kuskilleen menevänsä
Fontainebleauhon.

-- No, mitä siihen sanoitte?

-- Odottakaahan, ystäväni. Hän on jättänyt minulle kirjeen.

-- Kirjeenkö?

-- Niin, lukekaa.

Ja paronitar otti taskustaan avatun kirjeen ja ojensi sen Debraylle.

Debray arkaili hiukan, aivan kuin olisi koettanut arvata kirjeen
sisällystä tai harkinnut, miten menetellä sen johdosta. Sitten hän
ilmeisesti oli tehnyt päätöksensä ja luki:

    Hyvä rouva ja uskollinen puolisoni.

Aivan huomaamattaan hän vaikeni ja katsoi paronittareen, joka punastui
korviaan myöten.

-- Jatkakaa, sanoi rouva Danglars.

Debray jatkoi:

    Saadessanne tämän kirjeen ei teillä enää ole miestä! Älkää tulko
    tarpeettoman rauhattomaksi, olette menettänyt miehenne samalla
    tavoin kuin tyttärennekin. Ajan pitkin jotakin niistä kolmesta- tai
    neljästäkymmenestä maantiestä, joita myöten päästään Ranskan
    rajojen ulkopuolelle. Olen velvollinen antamaan teille selityksen,
    ja koska olette järkevä nainen, selitänkin teille lähtöni syyt.

    Kuulkaa siis:

    Tänään tultiin minulta perimään viisi miljoonaa, suoritin ne;
    melkein heti sen jälkeen tultiin perimään yhtä suurta summaa,
    lykkäsin maksun huomiseen; nyt lähden pois välttääkseni
    huomispäivää, joka voisi käydä liian vastenmieliseksi.

    Ymmärrättehän tämän, rouvani ja kallis puolisoni? Minä sanon:
    Ymmärrättehän, sillä tunnette raha-asiani yhtä hyvin kuin minä
    ja paremminkin, sillä minä en voi sanoa, minne on mennyt minun
    ennen jokseenkin suuri rikkauteni, te sitä vastoin voitte
    varmaankin antaa siihen tyydyttävän vastauksen.

    Naisillahan on erehtymättömän varma vaisto, ja he voivat itse
    keksimänsä algebran avulla selittää ihmeenkin. Minä en tuntenut
    muuta kuin numeroni, ja kun ne alkoivat pettää, en ollut enää
    mistään selvillä. Oletteko koskaan ihmetellyt, kuinka nopeasti
    olen sortunut? Eikö teitä koskaan ole häikäissyt sulavien
    kultatankojeni hehku? Minä puolestani en ole nähnyt muuta kuin
    tulen; toivottavasti teitä varten on jäänyt tuhkaan hiukan kultaa.

    Tämä on lohdutuksenani lähtiessäni, rouvani ja viisas puolisoni,
    muuten omatuntoni soimaisi minua siitä, että teidät hylkään.
    Teille jää ystäviä, tuo mainitsemani tuhka ja ennen kaikkea muuta
    vapaus, jonka täten annan teille.

    Nyt on sopivaa liittää tähän pieni huomautus, joka koskee
    yhdyselämäämme.

    Niin kauan kuin toivoin teidän toimivan yhteisen kotimme parhaaksi
    ja lisätäksenne tyttäremme rikkautta, suljin filosofina silmäni.
    Mutta kun olette saattanut koko talon rappiotilaan, en tahdo olla
    toisen miehen varallisuuden tukipylväänä.

    Mennessäni kanssanne naimisiin olitte rikas, mutta maineenne oli
    huono.

    Suokaa anteeksi suorat sanani, mutta kun luultavasti puhelemme
    kahden kesken, niin eihän minun tarvitse sanojani kaunistella.

    Olen lisännyt rikkauttamme, joka viidentoista vuoden aikana
    kasvamistaan kasvoi, siihen hetkeen asti, jolloin merkillinen
    ja minulle vielä tähän asti selittämätön turmio tarttui siihen
    ja kaatoi sen.

    Te, rouva, olette toiminut ainoastaan oman varallisuutenne
    kartuttamiseksi ja olette siinä onnistunutkin, siitä olen
    aivan varma.

    Jättäessäni teidät olette siis samanlainen kuin silloin, kun
    teidät otin: rikas, mutta ette kunnioitettu.

    Hyvästi.

    Minäkin alan tästä päivästä alkaen työskennellä omaksi edukseni.

    Olkaa varma siitä, että olen teille syvästi kiitollinen
    antamastanne esimerkistä, jota tulen noudattamaan.

    Teidän uskollinen aviomiehenne,
    Paroni Danglars.

Paronitar oli silmillään seurannut Debraytä tämän pitkän ja tuskallisen
lukemisen aikana. Vaikka nuori mies osasikin mainiosti hillitä itsensä,
näki rouva Danglars hänen kuitenkin pari kertaa punastuvan.

Luettuaan kirjeen hän käänsi sen kokoon ja seisoi miettiväisenä.

-- No? kysyi rouva Danglars levottomana, minkä mielentilan voi helposti
ymmärtää.

-- No? kertasi Debray konemaisesti.

-- Mitä ajattelette tämän kirjeen johdosta?

-- En muuta kuin sitä, että paroni Danglars lähtiessään on aavistanut
jotakin.

-- Epäilemättä. Mutta siinäkö on kaikki, mitä teillä on minulle
sanottavaa?

-- En ymmärrä teitä, sanoi Debray jääkylmästi.

-- Hän on lähtenyt! Lähtenyt kokonaan pois! Lähtenyt aikomatta koskaan
palata!

-- Oh, sanoi Debray, -- älkää sellaista uskoko, paronitar.

-- Hän ei palaa, sen sanon teille. Minä tunnen hänet, hän on
järkähtämätön kaikissa niissä päätöksissä, jotka kohdistuvat hänen
omiin etuihinsa. Jos hän olisi arvellut, että minä voisin jollakin
tavoin häntä hyödyttää, hän olisi ehdottomasti ottanut minut mukaansa.
Hän jättää minut Pariisiin, koska hänellä voi erostamme olla hyötyä.
Hän ei siis palaa koskaan, ja minä olen aivan vapaa, lisäsi rouva
Danglars rukoilevalla äänellä.

Mutta Debray jätti hänen vetoomuksensa vastausta vaille.

-- Mitä, sanoi paronitar viimein, -- ettekö edes vastaa minulle?

-- Minulla ei ole teille muuta kuin yksi kysymys: mitä aiotte tehdä?

-- Sitä juuri tulin teiltä kysymään, vastasi paronitar sykkivin
sydämin.

-- Ah, sanoi Debray, -- siis pyydätte minulta neuvoa?

-- Niin, minä pyydän teiltä neuvoa, sanoi paronitar peloissaan.

-- Jos kysytte minulta neuvoa, sanoi nuori mies kylmästi, -- niin
kehotan teitä matkustamaan.

-- Matkustamaan! sopersi rouva Danglars.

-- Juuri niin. Sanoihan herra Danglars, että olette rikas ja aivan
vapaa. Minun mielestäni on välttämätöntä, että häviätte Pariisista
neiti Eugénien kihlauksen purkautumisen ja herra Danglars'in katoamisen
jälkeen. On välttämätöntä antaa ihmisten luulla, että teidät on hylätty
ja että olette köyhä. Kukaan ei antaisi vararikkoisen miehen vaimolle
anteeksi sitä, että hän on rikas ja elää komeasti. Jääkää kahdeksi
viikoksi Pariisiin, kertokaa kaikille parhaille ystävillenne, miten
teidät on hylätty ja miten kaikki tapahtui, he kyllä kertovat
sen ympäri maailmaa. Sitten jätätte komean kotinne, luovutte
jalokivistänne, luovutte pesäosuudestanne, ja kaikki ylistävät teidän
suurta epäitsekkyyttänne. He uskovat, että teidät on hylätty ja että
olette köyhä, sillä minä yksin tiedän teidän todellisen varallisuutenne
ja olen valmis luovuttamaan teille osuutenne kunnon liittolaisena.

Debray oli puhunut tyynesti ja välinpitämättömästi, mutta paronitar oli
kuunnellut kauhuissaan ja epätoivoissaan.

-- Hylätty! toisti hän. -- Niin, hylätty olen todellakin... Olette
oikeassa, eikä kukaan aavistakaan, kuinka hylätty olen.

Muuta ei tämä ylpeä ja mielettömästi rakastava nainen saattanut sanoa
Debraylle.

-- Mutta rikas, hyvin rikas samalla kertaa, jatkoi Debray ottaen
lompakostaan muutamia papereita ja levittäen ne pöydälle.

Rouva Danglars ei häntä pidättänyt, vaan koetti hillitä kiivaasti
sykkivää sydäntään ja kyyneliään. Ja lopulta voitti oman arvon tunne,
niin että hän saattoi olla itkemättä.

-- Hyvä rouva, sanoi Debray, -- olemme noin kuusi kuukautta toimineet
yhdessä. Te panitte liikkeen pohjaksi satatuhatta frangia. Tämän vuoden
huhtikuussa teimme liiton. Toukokuussa aloitimme toimintamme.
Toukokuussa voitimme neljäsataaviisikymmentäviisituhatta frangia.
Kesäkuussa voitto nousi yhdeksäänsataantuhanteen. Heinäkuussa tuli
voittoon lisää miljoona seitsemänsataatuhatta. Tiedättehän, että
silloin olivat kysymyksessä Espanjan valtiopaperit. Elokuun alussa
menetimme kolmesataatuhatta frangia, mutta viidentenätoista päivänä
olimme sen korvanneet ja kuukauden lopussa olimme taas voitolla.
Tilimme liittomme alusta eilispäivään asti, jolloin päätin tilit,
osoittavat voittoa kaksi miljoonaa neljäsataatuhatta, siis miljoona
kaksisataatuhatta kummallekin meistä. Tämän lisäksi, sanoi Debray
lukien tyynesti ja järjestelmällisesti aivan kuin pörssinvälittäjä
muistikirjastaan, -- tulee kahdeksankymmentätuhatta frangia korkoja
edellä mainitusta huostaani uskotusta summasta.

-- Mutta, keskeytti paronitar, -- mitä nuo korot merkitsevät, koska
ette ole koskaan lainannut rahoja muille?

-- Anteeksi, sanoi Debray kylmästi, -- minulla oli täysi valtuutus
tehdä ne korkoatuottaviksi ja olen sitä valtuutta käyttänyt. Teidän
osallenne tulee siis korkorahoista neljäkymmentätuhatta frangia, ja kun
tähän liitetään perustamissumma satatuhatta, niin saatte miljoonan
kolmesataaneljäkymmentätuhatta frangia. Eilen muutin varovaisuuden
vuoksi kaiken rahaksi, ne eivät siis kauan ole olleet liikkeestä
poissa, niin kuin huomaatte; oli aivan kuin olisin aavistanut, että
vaaditte minulta tilitystä. Rahanne ovat täällä osaksi seteleinä,
osaksi pankkiosoituksina. Sanoin "täällä", ja se on totta, sillä en
pitänyt omaa kotiani kylliksi turvallisena paikkana enkä ketään
notaaria täysin luotettavana, ja kiinteimistöt olisivat vieläkin
selvemmin ilmaisseet kaiken. Kun teillä ei ollut oikeutta ostaa
mitään eikä omistaa mitään pesän ulkopuolella, säilytin tätä
rahamäärää, joka nyt on ainoa omaisuutenne, seinään muuratussa
kirstussa, tässä kaapissa, ja varmuuden vuoksi toimitin muuraustyön
itse. -- Tässä, jatkoi Debray, avaten kaapin ja kirstun, --
tässä on ensiksikin kahdeksansataa tuhannen frangin seteliä, jotka
muistuttavat isoa, rautakansiin sidottua kirjaa, sen lisäksi
pankkiosoituksia neljänsadantuhannen frangin arvosta. Tähän liitän
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkokupongin ja summan täytteeksi
sadanviidentoista frangin osoituksen pankkiirilleni, ja koska hän ei
ole herra Danglars, niin se lunastetaan, siitä voitte olla varma.

Rouva Danglars otti konemaisesti pankkiosoitukset, korkokupongin ja
setelit. Koko suuri omaisuus näytti jokseenkin vähäpätöiseltä pöydällä.

Silmät kuivina, mutta povi aaltoillen pidätetyistä kyynelistä rouva
Danglars kokosi kaiken, pisti rautakotelon käsilaukkuunsa,
pankkiosoitukset lompakkoonsa ja odotti kalpeana ja mykkänä seisten
jotakin hyvää sanaa lohdutuksekseen.

Mutta hän odotti turhaan.

-- Nyt voitte tulla suurenmoisesti toimeen, sanoi Debray, -- teillä on
noin kuudenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot, ja se on paljon
naiselle, joka ei pariin vuoteen saa elää suurellisesti. Tällaisilla
tuloilla voitte toteuttaa kaikki oikkunne, ja jos summa tuntuu teistä
liian vähäiseltä, niin muistellen menneisyyttä annan teille luvan ottaa
omasta osuudestani niin paljon kuin haluatte ja olen valmis tarjoamaan
teille -- vaikkapa lainan muodossa -- kaiken osuuteni, nimittäin
miljoonan kuusikymmentätuhatta frangia.

-- Kiitos, vastasi paronitar, -- kiitos, ymmärrättehän, että annatte
aivan liian paljon naisraukalle, joka ei aio pitkään aikaan esiintyä
muiden joukossa.

Debray oli ensi hetkessä hämmästynyt, mutta tyyntyi ja teki liikkeen,
joka tuntui kohteliaammalta kuin sanat: "Tehkää niin kuin itse
haluatte!"

Rouva Danglars oli varmaankin siihen asti vielä toivonut jotakin, mutta
nähdessään Debrayn liikkeen, katseen ja äänettömän kumarruksen, hän
nosti päänsä pystyyn, avasi oven ja kiivastumatta, panematta toimeen
mitään kohtausta, mutta myös epäröimättä, hän riensi portaille
sanomatta edes hyvästi miehelle, joka sillä tavoin antoi hänen lähteä.

-- Kas niin! sanoi Debray hänen poistuttuaan. -- Tehköön kuinka
kauniita päätöksiä tahansa, hän jää kyllä taloonsa asumaan, lukee
romaaneja ja pelaa korttia, kun ei voi enää pelata pörssissä.

Hän tarttui muistikirjaansa ja pyyhkäisi huolellisesti viivan jokaisen
maksamansa rahaerän yli.

-- Minulle jää miljoona kuusikymmentätuhatta frangia, sanoi hän. --
Mikä vahinko, että neiti Villefort on kuollut! Hän olisi joka suhteessa
sopinut minulle, ja olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Ja tapansa mukaan hän odotti rauhallisesti kaksikymmentä minuuttia,
jotta rouva Danglars olisi ennättänyt poistua, ja läksi sen jälkeen
itse hotellista.

Sen huoneen yläpuolella, jossa Debray oli jakanut rouva Danglars'in
kanssa kaksi ja puoli miljoonaa, oli huone, jossa oli entisiä
tuttaviamme. Heillä on ollut siksi huomattava sija aikaisemmin
kuvaamissamme tapauksissa, että lukija heidät varmaankin mielellään
jälleen kohtaa.

He olivat Mercedes ja Albert.

Mercedes oli muutamassa päivässä paljon muuttunut. Hän ei rikkautensa
päivinä ollut koskaan esiintynyt prameilevalla loistolla, joka painaa
ihmisiin sellaisen leiman, ettei heitä tunnekaan enää samoiksi, kun he
ottavat ylleen yksinkertaisen puvun. Hän ei myöskään ollut joutunut
niin suureen köyhyyteen, että hänen olisi täytynyt ottaa ylleen
puutteen viitta; ei, mutta Mercedes oli muuttunut sen vuoksi, etteivät
hänen silmänsä enää loistaneet, suunsa ei hymyillyt, hän oli tullut
araksi, eikä hänen kieleltään enää sinkoillut älykkäitä sukkeluuksia.

Mercedes oli jättänyt entisen ympäristönsä ja valinnut itselleen uuden,
mutta ei osannut kotiutua. Hän oli ikään kuin tullut kirkkaasti
valaistusta salongista pimeään. Ei kuningatarkaan joutuessaan
palatsistaan halpaan majaan tunne olevansa kotonaan kantaessaan
kivivateja pöytään tai mennessään halvalle vuoteelle nukkumaan.

Kaunis katalonialainen, ylhäinen kreivitär oli menettänyt ylpeän
katseensa ja hurmaavan hymynsä, sillä hän ei nähnyt ympäristössään
mitään silmälle mieluista. Huonetta verhosivat harmaat seinäpaperit,
jotka isäntä oli valinnut, koska ne parhaiten kestivät lian; lattialla
ei ollut mattoja, huonekalut olivat sellaisia, että ne ehdottomasti
vetivät huomion puoleensa valheellisen prameutensa vuoksi. Ne
loukkasivat sellaisen ihmisen silmää, joka oli tottunut elämään
sopusointuisessa ympäristössä.

Rouva Morcerf oli elänyt täällä siitä asti, kun hän lähti kodistaan.
Hänen päätään huimasi tämä ainainen hiljaisuus, niin kuin matkustajan
päätä huimaa syvänteen reunalla. Huomatessaan Albertin tavan takaa
katsovan salaa häneen nähdäkseen, millä mielellä hän oli, hän pakotti
huulilleen hymyn, joka ei yltänyt silmiin asti, vaan muistutti vain
kajastusta, valoa, joka ei lämmitä.

Albert puolestaan oli huolissaan, kiusaantunut, sillä hänenkin oli
vaikea mukautua uuteen asemaansa. Hän tahtoi mennä kävelemään ilman
hansikkaita, mutta huomasi kätensä liian valkeiksi; hän tahtoi käydä
jalkaisin kaupungilla, mutta huomasi kiiltonahkaiset kenkänsä liian
hienoiksi.

Mutta nämä molemmat jalot ja älykkäät olennot, jotka äidin- ja
pojanrakkaus erottamattomasti oli toisiinsa liittänyt, olivat oppineet
ymmärtämään toisiaan sanaakaan sanomatta, ja hyvien ystävien tavoin he
eivät salanneet toisiltaan mitään sellaista, mistä jokapäiväinen elämä
riippuu.

Albert olisi rohkeasti voinut sanoa äidilleen:

-- Äiti, nyt meillä ei ole enää rahaa.

Mercedes ei koskaan ollut tuntenut puutetta sanan varsinaisessa
merkityksessä. Hän oli kyllä joskus nuoruudessaan puhunut köyhyydestä,
mutta se ei ollut samaa. Catalansissa Mercedes oli yhtä ja toista
vailla, mutta hän ei kärsinyt mitään puutetta. Kun verkot olivat
hyvässä kunnossa, sai kaloja; kun myi kaloja, niin voi pitää verkot
hyvässä kunnossa.

Kun hänellä sitä paitsi ei ollut ystäviä, vaan ainoastaan rakkautensa,
jolla ei ollut mitään yhteistä hänen jokapäiväisen toimeentulonsa
kanssa, ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin omaa toimeentuloaan. Hän
oli kyllä silloin jakanut auliisti siitä vähästä mitä hänellä oli,
mutta nyt hänen oli pidettävä huolta kahdesta, eikä hänellä ollut
mitään sitä varten.

Talvi lähestyi. Alastomassa ja kylmässä huoneessaan Mercedeksellä ei
ollut tulta, hänellä, jonka talossa lämmityslaitos lämmitti huoneet
eteisestä budoaariin asti. Hänellä, jolla oli ollut tavattoman
kallisarvoinen kasvihuone, ei ollut ainoatakaan kukkasta.

Mutta olihan hänellä poikansa...!

Kuvitteluilla kiihotettu velvollisuudentunto oli tähän asti pitänyt
heitä jokapäiväisen elämän yläpuolella. Mutta tämä innostus oli
jäähtynyt, ja heidän oli täytynyt vähitellen laskeutua unelmien maasta
todellisuuteen.

Kun unelmat oli tuhlattu, täytyi ruveta keskustelemaan jokapäiväisistä
asioista.

-- Äiti, sanoi Albert samana hetkenä, jolloin rouva Danglars astui
portaita alas, -- laskekaamme, kuinka paljon meillä on. Minun täytyy
olla selvillä koko summasta voidakseni tehdä suunnitelmani.

-- Paljonko meillä on, -- ei mitään, sanoi Mercedes surullisesti
hymyillen.

-- On kyllä, äiti, meillä on kaikkiaan kolmetuhatta frangia, ja näillä
kolmellatuhannella frangilla aion järjestää elämämme suloiseksi.

-- Lapsi! huokasi Mercedes.

-- Pahaksi onneksi olen tuhlannut siksi paljon rahaa, että tunnen,
minkä arvoista se on, sanoi nuori mies. -- Kolmetuhatta frangia on
tavattoman paljon, ja olen sen varaan rakentanut tulevaisuuden, joka on
ihmeellisen varma.

-- Niin sinä sanot, ystävä parka, jatkoi äiti. -- Mutta ensiksikin,
otammeko nuo kolmetuhatta frangia vastaan? sanoi Mercedes punastuen.

-- Olemmehan sen jo päättäneet, sanoi Albert varmalla äänellä. --
Otamme ne vastaan sitä suuremmalla syyllä, kun ne eivät ole vielä
hallussamme, vaan pienessä puutarhassa Marseillessa Meilhan-kadun
varrella. Kahdellasadalla frangilla pääsemme molemmat Marseilleen.

-- Kahdellasadalla frangilla! sanoi Mercedes. -- Kuinka se voi olla
mahdollista?

-- Olen ottanut selkoa diligenssi- ja höyrylaivakonttoreista ja olen
tehnyt laskelmani. Te ajatte diligenssillä Châlons'iin. Äiti,
näettehän, että kohtelen teitä aivan kuin kuningatarta, olen sitä
varten varannut kolmekymmentäviisi frangia.

Albert tarttui kynään ja kirjoitti:

    Diligenssi 35 fr.
    Châlons'ista Lyoniin höyrylaivassa 6 fr.
    Lyonista Avignoniin jälleen laivassa 16 fr.
    Avignonista Marseilleen 7 fr.
    Matkakuluja 50 fr.
    Summa 114 fr.

-- Merkitkäämme satakaksikymmentä, lisäsi Albert nauraen, --
huomaattehan, äiti, kuinka antelias olen?

-- Entä sinä, poikaparka?

-- Ettekö ole huomannut, että varaan itseäni varten kahdeksankymmentä
frangia. Nuori mies ei kaipaa matkalla mukavuuksia. Sitä paitsi olen
tottunut matkustamaan.

-- Postivaunuissa ja kamaripalvelija mukanasi.

-- Kaikilla tavoin, äiti.

-- Olkoonpa niin, sanoi Mercedes, -- mutta mistä saamme nuo kaksisataa
frangia.

-- Ne ovat tässä, ja niiden lisäksi vielä kaksisataa. Myin kelloni
sadasta frangista ja vitjat kolmestasadasta. Mikä onni! Vitjat
olivat kolme kertaa niin kalliit kuin kello! Tässäkin taas näkee, mitä
ylellisyys merkitsee! Olemme siis rikkaita, koska niiden
sadanneljäntoista frangin sijasta, jotka olisitte tarvinnut matkaanne
varten, saattekin kaksisataaviisikymmentä.

-- Mutta olemmehan tähän hotelliinkin velkaa.

-- Kolmekymmentä frangia, mutta ne minä maksan minulle jääneistä
sadastaviidestäkymmenestä. Asia on siis päätetty. Ja kun en tarvitsisi
muuta kuin kahdeksankymmentä frangia matkaani varten, niin näettehän,
että elän aivan ylellisesti. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. -- Mitä
sanotte tästä, äiti?

Albert otti taskustaan kultalukolla suljettavan muistikirjan, jonka hän
oli joskus ostanut tai jonka oli hänelle lahjoittanut joku noista hänen
oveaan kolkuttaneista salaperäisistä naisista. Albert otti
muistikirjasta tuhannen frangin setelin.

-- Mitä tämä on? kysyi Mercedes.

-- Tuhat frangia, äiti. -- Vakuutan, aivan oikea.

-- Mutta mistä tämä seteli on tullut?

-- Kuulkaahan minua tyynesti, äiti.

Ja Albert nousi, suuteli äitiään molemmille poskille ja jäi katselemaan
häntä.

-- Ette voi kuvitellakaan, äiti, kuinka kaunis te olette mielestäni!
sanoi nuori mies syvällä pojanrakkaudella. -- Te olette todellakin
kaunein ja samalla jaloin nainen, minkä olen maailmassa tuntenut!

-- Rakas lapsi, sanoi Mercedes koettaen turhaan pidättää kyyneltä, joka
kimalteli hänen silmänurkassaan.

-- Ei puuttunut enää muuta kuin että tulitte onnettomaksi, ja
rakkauteni muuttui jumaloimiseksi.

-- En ole onneton, niin kauan kuin minulla on poikani, sanoi Mercedes.
-- Minä en tule onnettomaksi, niin kauan kuin saan pitää hänet.

-- Se on kyllä totta, sanoi Albert, -- mutta nyt tulee koettelemus.
Muistattehan, äiti, mitä olemme sopineet?

-- Olemmeko jotakin sopineet? kysyi Mercedes.

-- Olemme, että te jäätte asumaan Marseilleen ja että minä lähden
Afrikkaan, jossa teen uuden nimeni kunnioitetuksi.

Mercedes huokasi.

-- No niin, äiti, eilisestä asti olen kuulunut spahiväkeen, lisäsi
nuori mies luoden katseensa alas häveten, tajuamatta, kuinka jaloa oli
hänen vapaaehtoinen arvonalennuksensa. -- Mielestäni oli ruumiini omani
ja voin sen siis myydä. Eilen astuin toisen sijasta väkeen. Olen myynyt
itseni, niin kuin sanotaan, jatkoi hän koettaen hymyillä, -- ja sain
suuremman hinnan kuin luulinkaan, nimittäin kaksituhatta frangia.

-- Siis nuo tuhat frangia...? sanoi Mercedes vapisten.

-- Ovat puolet summasta, äiti. Toinen puoli maksetaan vuoden päästä.

Mercedes loi katseensa taivasta kohden, eikä hänen silmiensä ilmettä
voi millään sanoilla kuvata. Kaksi silmänurkkiin pysähtynyttä kyyneltä
vieri pitkin hänen poskiaan.

-- Veresi hinta! sopersi hän.

-- Niin kyllä, jos minut surmataan, äiti, sanoi Albert nauraen, --
mutta suoraan sanoen aion puolustaa nahkaani viimeiseen asti. En ole
koskaan tuntenut niin suurta elämänhalua kuin juuri nyt.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Mercedes.

-- Ja minkä tähden juuri minun pitäisi kaatua, äiti? Kaatuiko
Lamorcière, tuo Etelä-Ranskan toinen Ney? Kaatuiko Changarnier?
Kaatuiko Bedeau? Kaatuiko Morrel, jonka molemmat tunnemme?
Ajatelkaahan, äiti, kuinka hauskaa on nähdä minun palaavan komeassa
univormussani? Minä vakuutan, että aion näyttää siinä asussa komealta
ja olenkin valinnut tämän rykmentin sulasta turhamaisuudesta.

Mercedes huokasi koettaen samalla hymyillä. Hellä äiti ymmärsi, ettei
hänen sopinut antaa poikansa yksin kantaa uhrautumisen taakkaa.

-- Näettehän, äiti, sanoi Albert, -- että tällä tavoin on teille taattu
jo yli neljätuhatta frangia, ja näillä neljällätuhannella frangilla
elätte kaksi vuotta.

-- Niinkö arvelet? sanoi Mercedes.

Mercedes lausui nämä sanat tahtomattaan, ja niissä kaikui niin syvä
tuska, että Albert sen huomasi. Hän tarttui äitinsä käteen ja pusersi
sitä hellästi sanoen:

-- Niin, te elätte!

-- Minä elän! huudahti Mercedes, -- mutta ethän sinä lähde, ethän,
poikani?

-- Äiti, minä lähden, sanoi Albert tyynesti ja varmasti. --
Rakastattehan minua siksi paljon, ettette salli minun viettää
toimetonta elämää rinnallanne. Sitä paitsi olen jo kirjoittanut nimeni.

-- Sinä teet niin kuin itse tahdot, poikani; minä teen niin kuin Jumala
tahtoo.

-- En niin kuin itse tahdon, äiti, vaan niin kuin järki ja
välttämättömyys määräävät. Olemmehan me kaksi epätoivon partaalla. Mitä
merkitsee elämä meille tänä hetkenä? Mitä merkitsee elämä minulle?
Hyvin vähän, ellei teitä olisi, sen voitte uskoa, sillä ellei teitä
olisi ollut, olisin lopettanut elämäni sinä päivänä, jolloin kadotin
uskoni isääni ja luovuin hänen nimestään. Minä elän, jos annatte
minulle vielä toivon mahdollisuuden. Jos saan pitää huolta
tulevaisuudestanne, karttuvat voimani kaksinkertaisiksi. Menen Algerian
kuvernöörin luo, hän on jaloluontoinen mies ja ennen kaikkea sotilas;
kerron hänelle surullisen elämäntarinani ja pyydän häntä toisinaan
luomaan silmänsä sinne, missä olen, ja jos hän pitää sanansa, jos hän
näkee minun toimivan, niin ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut, olen
joko upseeri tai kuollut. Jos pääsen upseeriksi, on elämämme turvattu,
sillä minulla on silloin rahoja meitä molempiakin varten ja samalla
nimi, josta olemme molemmat ylpeitä, koska se on oikeastaan teidän
sukunimenne. Jos kaadun ... no niin, jos kaadun, silloin tekin
kuolette, rakas äiti, ja tuskamme on loppunut.

-- Hyvä on, vastasi Mercedes luoden Albertiin ilmeikkään katseensa, --
olet oikeassa, poikani. Todistakaamme ihmisille, jotka tarkkaavat meitä
ja seuraavat tekojamme, että olemme ansainneet ainakin sääliä.

-- Mutta heittäkää kaikki synkät ajatukset, äiti! huudahti nuori mies.
-- Minä vannon, että olemme tai ainakin voimme tulla onnellisiksi.
Olettehan viisas ja alistuvainen nainen; minä puolestani olen
toivottavasti tullut vaatimattomaksi ja päässyt intohimoista. Kun
kerran olen sotaväessä, olen rikas, ja kun te olette päässyt Dantèsin
asuntoon, olette turvassa. Koettakaamme, äiti, koettakaamme elää niin!

-- Niin, koettakaamme, sillä sinun pitää saada elää ja tulla
onnelliseksi, vastasi Mercedes.

-- Olemme siis jakaneet omaisuutemme, jatkoi nuori mies teeskennellen
suurta huolettomuutta. -- Voimme vaikka jo tänään lähteä. Menen
tilaamaan teille paikan.

-- Entä sinä itse, poikani?

-- Minun täytyy jäädä tänne vielä pariksi päivää. Tämä on eromme alku,
ja meidän täytyy tottua siihen. Minun täytyy saada muutamia suosituksia
ja tietoja Afrikasta. Tapaan teidät kyllä Marseillessa.

-- Lähtekäämme siis, sanoi Mercedes kietoutuen mustaan shaaliin,
ainoaan, minkä hän oli ottanut matkaansa; se oli sattumalta mustaa
kashmiria ja tavattoman kallisarvoinen. -- Lähtekäämme!

Albert kokosi kiireesti paperinsa, soitti kelloa maksaakseen hotellin
isännälle kolmekymmentä frangia, tarjosi käsivartensa äidilleen ja
astui portaita alas. Eräs herra kulki heidän edellään. Hän kuuli
silkkihameen kahinan portailla ja kääntyi.

-- Debray! sopersi Albert.

-- Te, Morcerf! vastasi ministerinsihteeri pysähtyen.

Uteliaisuus sai Debrayssa voiton halusta pysyä tuntemattomana. Olihan
Albert sitä paitsi hänet jo tuntenutkin.

-- Morcerf! huudahti Debray uudestaan.

Mutta kun hän huomasi puolihämärässä rouva Morcerfin nuorekkaan
vartalon ja mustan harson, niin hän jatkoi hymyillen:

-- Anteeksi, en tahdo teitä häiritä, Albert.

Albert ymmärsi Debrayn ajatuksen.

-- Äiti, sanoi hän kääntyen Mercedeksen puoleen, -- tässä on herra
Debray, sisäasiainministerin sihteeri, entinen ystäväni.

-- Mitä! Entinenkö? sopersi Debray. -- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, herra Debray, että minulla ei enää ole ystäviä eikä
saakaan olla, jatkoi Albert. -- Kiitän teitä siitä, että minut vielä
tunsitte.

Debray astui pari porrasta ylemmäksi ja pusersi lujasti Albertin kättä.

-- Uskokaa sanojani, rakas Albert, lausui hän heltyen, -- uskokaa
sanojani, olen ottanut koko sydämelläni osaa teitä kohdanneeseen
onnettomuuteen ja olen valmis kaikin tavoin auttamaan teitä.

-- Kiitos, sanoi Albert hymyillen, -- mutta keskellä tätä onnettomuutta
olemme pysyneet siksi varakkaina, ettei meidän tarvitse turvautua
kehenkään. Lähdemme Pariisista, ja kun olemme päässeet perille, jää
meille vielä viisituhatta frangia.

Puna nousi Debrayn otsalle, -- hänellähän oli miljoona taskussaan. Ja
niin runoton kuin hänen tyyni mielensä olikin, ei hän voinut olla
ajattelematta, että tässä samassa talossa oli ollut äsken kaksi naista,
joista toinen, ansaittuaan täydellisesti häntä kohdanneen häväistyksen,
lähti täältä köyhänä, vaikka hänen viittansa suojassa olikin
puolitoista miljoonaa frangia, jota vastoin toinen, joka aivan syyttä
oli saanut kärsiä, otti onnettomuuden vastaan ylevänä ja piti itseään
rikkaana omistaessaan muutaman rovon.

Tämä vertailu tyrehdytti kaikki kohteliaat lauseet hänen huulilleen,
hän sopersi vain muutamia jokapäiväisiä kohteliaisuuksia ja riensi
nopeasti portaita alas.

Sinä päivänä hänen alaisensa virkamiehet saivat kärsiä hänen huonosta
tuulestaan.

Mutta illalla hän osti Madeleine-bulevardin varrelta hyvin komean
rakennuksen, joka tuotti hänelle vuosittain viisikymmentätuhatta.

Seuraavana päivänä samaan aikaan kun Debray allekirjoitti kauppakirjan
kello viisi illalla, rouva Morcerf syleili hellästi poikaansa ja nousi
diligenssiin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Eräs mies oli diligenssitalon pihalla piilossa kaari-ikkunan takana.
Hän näki Mercedeksen astuvan vaunuihin, näki diligenssin loittonevan ja
Albertin poistuvan.

Silloin hän painoi kätensä otsalleen, jossa epäilys asui, ja huokasi:

-- Millä tavalla voin palauttaa näille kahdelle viattomalle ihmiselle
onnen, jonka heiltä olen riistänyt? Jumala auttakoon siinä minua.



107. Leijonanluola


Se osa Force-vankilaa, jossa pidetään pahimmat ja vaarallisimmat
rikolliset, on Saint-Bernard'in piha.

Varkaiden kielellä tätä osaa sanotaan Leijonanluolaksi, ehkä sen
vuoksi, että sinne suljetut purevat terävillä hampaillaan häkkinsä
rautoja ja toisinaan vartijoitakin.

Se on erikoinen vankila keskellä muuta vankilaa. Seinät ovat kahta
vertaa paksummat kuin muualla. Joka päivä vanginvartijat tarkastavat
huolellisesti paksut rautaristikot, ja näiden miesten isosta koosta ja
kylmän terävästä katseesta voi päättää, että heidät on valittu
virkaansa, koska he osaavat pitää vartioitaviaan kurissa sekä kauhun
että viekkauden avulla.

Tavattoman korkeat muurit ympäröivät pihamaata, jonne auringonsäteet
osuvat viistosti, jos ne nyt ylipäänsä päättävät luoda valoaan tähän
ruumiillisen ja henkisen kurjuuden paikkaan. Täällä harhailee aamusta
varhain synkkiä, kamalia ja kalpeita varjoja, joita varten yhteiskunta
hioo mestauskirvestä.

Heidän näkee seisovan tai istuvan kyyryllään pitkin seinää, johon
aurinko eniten paistaa ja joka siksi on muita seiniä lämpimämpi. He
puhelevat toisilleen pareittain, mutta ovat useimmin yksinään, kaikkien
silmät suunnattuina porttiin, joka aukenee silloin, kun joku kutsutaan
pois tästä synkästä paikasta tai sinne heitetään uutta kuonaa
yhteiskunnan sulatusuunista.

Saint-Bernard'in pihalla on erityinen keskusteluhuone; se on
pitkänomainen, ja sen jakaa kahteen osaan kaksi ristikkoa, jotka ovat
kolmen jalan päässä toisistaan, niin ettei vieras voi antaa kättä
vangille eikä ojentaa hänelle mitään. Tämä keskusteluhuone on synkkä ja
kostea ja kauheita tunnustuksia on tehty näiden ruostuneiden
ristikkojen lävitse.

Mutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin
vankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on
luettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin
harvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle
kuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.

Tässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori
mies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.

Häntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli
hänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa
eivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä
eheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä
siveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno,
vaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan
kulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.

Muutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin
pukuhuolia.

-- Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.

-- Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, -- ja jos hänellä
vain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista
valkohansikkaisista herroista.

-- Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät
kovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja
perhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat
repineet noin hienon puvun!

-- Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, -- sillä hän on
tehnyt vaikka mitä ... ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä
noin nuori! Se on suurenmoista!

Ja tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä
ylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei
erottanut.

Järjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan
edessä ja jota vastaan vartija nojasi.

-- Kuulkaahan, herra, sanoi hän, -- lainatkaahan minulle kaksikymmentä
frangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän
tarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia
miljoonia kuin teillä ropoja... Kas niin, antakaahan kaksikymmentä
frangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa
aamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää
hännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa... Mikä puku prinssi
Cavalcantille!

Vartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes
nauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien
muiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai
oikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.

-- Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, -- minä toimitan teidät
menettämään paikkanne.

Nämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti
nauramaan näille sanoille.

-- Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, -- että tällä kurjalla
summalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun
ottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.

-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. --
Kaikesta näkyy, että hän on hieno mies.

-- Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija
nojaten toiseen olkapäähänsä, -- onhan teidän velvollisuutenne auttaa
toveria.

-- Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. --
Älkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.

Varkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua
ylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden
kuin Andrean sanojen vuoksi.

Vartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian
korkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta
tehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan
vaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.

Varkaat lähestyivätkin jo Andreaa, ja muutamat huusivat:

-- Anturaleikkiin! Anturaleikkiin!

Tämä sydämetön rangaistus tapahtui siten, että tovereittensa
epäsuosioon joutunutta piestiin rautapiikkisten kenkien anturoilla.

Toiset ehdottivat ankeriasta. Nenäliina, jonka keskelle on pantu
hiekkaa, pieniä kiviä tai rahoja, jos sellaisia on saatavissa,
solmitaan yhteen ja tällä piestään syyllisen selkää tai päätä.

-- Annetaan hienolle herralle selkään! huusivat he.

Mutta Andrea kääntyi heihin päin; vilkutti silmiään, pullisti poskeaan
kielellään ja maiskautti huuliaan. Tämä oli eräs niistä tuhansista
merkeistä, joista rosvot tuntevat toisensa. Se oli heille eräänlainen
vapaamuurarimerkki, Andrea oli oppinut sen Caderousselta.

Heti painuivat nenäliinat ja pääpieksäjä pisti rautapiikkisen kengän
jälleen jalkaansa. Muutamat sanoivat, että herra oli oikeassa ja että
vangit tahtoivat antaa kullekin omantunnonvapauden.

Joukko väistyi loitommalle. Vartija oli niin hämmästynyt, että tarttui
heti Andrean käsiin ja alkoi tutkia hänen taskujaan keksiäkseen, mistä
johtui äkillinen muutos Leijonanluolan asukkaissa.

Andrea antoi hänen tutkia, mutta vastusteli kuitenkin.

Äkkiä kuului ristikon luota ääni.

-- Benedetto! huusi tarkastaja.

Vartija päästi saaliinsa irti.

-- Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.

-- Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.

-- Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra,
sallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.

Ja Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan
olevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin
ihmettelemään.

Hän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan
ollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori
mies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt
vangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.

-- Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. -- Sen
näkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle
annetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on
tarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut,
mutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois
suojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin,
kun luulin vaipuvani syvyyteen. -- Miksi nyt menettelisin
ajattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän
voi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla
pakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut
syyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että
minut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin...

Andrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli
uhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt
vankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen
luonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi
siitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian
pitkäksi.

Juuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet
keskusteluhuoneeseen.

Andrea tunsi sydämensä sykähtävän ilosta. Tutkintotuomari ei voinut
saapua näin varhain eikä vankilanjohtaja tai lääkäri näin myöhään.
Vierailu oli siis aivan odottamaton.

Keskusteluhuoneen ristikon takaa Andrea näki Bertuccion älykkään ja
synkän hahmon, joka puolestaan katseli tuskaisen kummastuneena
ristikkoa, teljettyjä ovia ja ristikon takana liikkuvaa varjoa.

-- Ah! Andrea sävähti.

-- Päivää, Benedetto, sanoi Bertuccio syvällä ja sointuvalla äänellään.

-- Te! Te! Nuori mies katsahti kauhistuneena ympärilleen.

-- Etkö tunne enää minua, onneton lapsi! sanoi Bertuccio.

-- Hiljaa, hiljaa toki, sanoi Andrea, joka tiesi, miten tarkat korvat
seinillä oli. -- Hyvä Jumala, älkää puhuko niin kovaa.

-- Tahdot puhella kanssani aivan kahden kesken, eikö niin? sanoi
Bertuccio.

-- Niin, sanoi Andrea.

-- Hyvä on.

Ja Bertuccio etsi taskustaan paperin, viittasi ristikon takana olevalle
vahdille ja sanoi:

-- Lukekaa!

-- Mitä se on? kysyi Andrea.

-- Määräys viedä sinut yksityiseen huoneeseen, jättää sinut sinne ja
antaa minun puhua kanssasi.

-- Oh, sanoi Andrea riemusta hypähtäen.

Mutta sitten hän heti hillitsi itsensä ajatellen:

-- Jälleen tuo tuntematon suojelijani! Minua ei ole unohdettu!
Tahdotaan päästä jonkin salaisuuden perille, koska halutaan puhella
kanssani yksityishuoneessa. Nyt he ovat vallassani... Tuntematon
suosijani on lähettänyt Bertuccion.

Vartija neuvotteli hetkisen ylemmän virkailijan kanssa, avasi sitten
molemmat ristikkoportit ja vei Andrean toisessa kerroksessa olevaan
pihanpuoleiseen huoneeseen. Andrean ilo oli rajaton.

Huone oli valkoiseksi maalattu, niin kuin vankiloiden huoneet
tavallisesti ovat, ja sen kalustuksena oli liesi, vuode, tuoli ja
pöytä. Se oli iloisen näköinen, ja vanki tuli säteileväksi.

Bertuccio istui tuolille. Andrea heittäytyi vuoteelle. Vartija poistui.

-- Kas niin, sanoi taloudenhoitaja, -- mitä asiaa sinulla on minulle?

-- Mitä asiaa teillä on? kysyi Andrea.

-- Puhu sinä ensin...

-- En puhu. Teillä on minulle paljon ilmoitettavaa, koska olette tullut
tänne minua tapaamaan.

-- Hyvä on. Sinä olet jatkanut rikollista elämääsi, olet varastanut ja
murhannut.

-- Jos tätä tahdoitte sanoa minulle, ei sen vuoksi olisi tarvinnut
tulla erityiseen huoneeseen, se oli aivan turhaa vaivaa. Kyllä minä
tuon kaiken tiedän. Mutta on paljon sellaista, jota en tiedä.
Puhukaamme siitä. Kuka teidät on lähettänyt tänne?

-- Kylläpä te rynnistätte eteenpäin, herra Benedetto.

-- Totta kai ja suoraan maalia kohden. Ennen kaikkea jättäkäämme
tarpeettomat sanat. Kuka teidät on lähettänyt?

-- Ei kukaan.

-- Mistä tiesitte, että olin vankilassa?

-- Olen jo kauan tuntenut sinut siksi röyhkeäksi keikariksi, joka
ratsasteli pitkin Champs-Elysées'tä...

-- Champs-Elysées'tä. Ahaa, jo polttaa, niin kuin sokkosilla
sanotaan... Champs-Elysees'tä. Kas niin, puhelkaamme hiukan isästäni.

-- Mikä minä sitten olen?

-- Te, hyvä herra, olette vain kasvatusisäni... En luule, että te
annoitte käytettäväkseni nuo satatuhatta frangia, jotka olen pannut
menemään neljässä viidessä kuukaudessa. Te ette ole tyrkyttänyt minulle
italialaista aatelismiestä isäksi. Te ette toimittanut minulle pääsyä
hienoon maailmaan ettekä kutsunut minua päivällisille Auteuiliin
yhdessä hienojen ihmisten kanssa, joiden joukossa oli kuninkaallinen
prokuraattori. Jos olisin tehnyt lähempää tuttavuutta hänen kanssaan,
siitä olisi minulle nyt hyötyä. Te ette taannut minulle paria miljoonaa
siihen aikaan, kun tämä ikävä tapaus sattui ilmaisemaan entisyyteni...
Puhukaahan suunne puhtaaksi, kunnioitettava korsikalainen, puhukaa...

-- Mitä minun siis pitäisi sinulle sanoa?

-- Kyllä minä autan. Puhuittehan äsken Champs-Elysées'tä, kunnon
kasvatusisäni.

-- Entä sitten?

-- Champs-Elysées'n varrellahan asuu eräs rikas, hyvin rikas herra.

-- Sama, jonka luona olit varastamassa ja murhaamassa, häntäkö
tarkoitat?

-- Luultavasti samaa.

-- Kreivi Monte-Cristoa siis?

-- Te hänen nimensä sanoitte. No, pitääkö minun heittäytyä hänen
syliinsä, painaa hänet rintaani vastaan ja huutaa: "Isäni, isäni!"

-- Älkäämme laskeko leikkiä, vastasi Bertuccio vakavasti. -- Se nimi ei
saa kuulua tuollaisen miehen huulilta.

-- Joutavia! sanoi Andrea hiukan hämillään Bertuccion juhlallisesta
käytöksestä. -- Miksi ei?

-- Siksi, että taivas suosii tuota miestä, eikä hänellä voi olla
sinunkaltaistasi konnaa poikana.

-- Pois kaikki suuret sanat...

-- Ole varuillasi!

-- Vai uhkauksia...! Minä en pelkää ... minä aion sanoa julkisesti...

-- Luuletko, että olet tekemisissä kaltaistesi kääpiöiden kanssa,
sanoi Bertuccio tyynesti ja katsoi Andreaan niin terävästi, että tämä
vavahti sielun pohjia myöten, -- luuletko olevasi tekemisissä
rangaistusvankilassa saamiesi tuttavien taikka ylhäisten maailman
narrien kanssa...? Benedetto, olet pelottavan miehen käsissä, tämä käsi
on valmiina aukeamaan sinulle, käytä sitä hyväksesi. Älä leiki
salamalla, jonka hän hetkiseksi laskee kädestään, mutta johon hän voi
tarttua heti, kun koetat estää häntä liikkumasta vapaasti.

-- Isäni ... tahdon tietää, kuka isäni on..., intti nuori mies. --
Tahdon sen tietää, vaikka surma minut perisi. Mitä minä välitän
häväistyksestä, hyvästä nimestä, maineesta ... reklaamista ... niin
kuin Beauchamp sanoo. Hienon maailman ihmiset menettäkööt minun
puolestani häväistysjutussa korvaamattomia arvoja, vaikka heillä onkin
rikkautensa ja vaakunakilpensä... Kuka siis on isäni?

-- Olen tullut sitä sinulle ilmoittamaan.

-- Ah, huudahti Benedetto silmät ilosta kiiluen.

Samassa aukeni ovi ja vartija sanoi kääntyen Bertuccion puoleen:

-- Anteeksi, hyvä herra, mutta tutkintotuomari odottaa vangittua.

-- Se on viimeinen kuulustelu, sanoi Andrea arvokkaasti
taloudenhoitajalle. -- Hitto periköön tuon häiritsijän.

-- Minä palaan huomenna, sanoi Bertuccio.

-- Hyvä on! sanoi Andrea. -- Herrat vartijat, olen käytettävissänne...
Hyvä herra, jättäkäähän kymmenkunta kultarahaa vankilankonttoriin, että
saan hankituksi tänne kaikkea, mitä tarvitsen.

-- Hyvä on, sanoi Bertuccio.

Andrea ojensi hänelle kätensä, mutta Bertuccio piti omansa taskussaan
ja kilisteli kultarahoja.

-- Sitä juuri tarkoitinkin, sanoi Andrea yrittäen hymyillä, vaikkakin
Bertuccion omituinen rauhallisuus masensi häntä. -- Olisinkohan
erehtynyt! sanoi hän noustessaan pitkänomaisiin ja ristikoilla
varustettuihin vaunuihin, joita sanotaan salaattikoriksi. --
Saammepahan nähdä! Siis huomiseen, lisäsi hän kääntyessään Bertuccioon
päin.

-- Huomiseen! vastasi taloudenhoitaja.



108. Tuomari


Muistammehan, että apotti Busoni oli jäänyt kahden kesken Noirtier'n
kanssa vainajan huoneeseen, kun he jäivät valvomaan nuoren tytön
ruumiin ääreen. Ehkäpä apotin hurskaus ja suuri ihmisrakkaus ja hänen
vakuuttavat sanansa olivat antaneet vanhukselle rohkeutta, sillä
saatuaan keskustella papin kanssa Noirtier oli päässyt epätoivostaan, ja
sen sijaan oli tullut suuri alistuminen, rauha. Se ihmetytti kaikkia,
jotka muistivat hänen suuren rakkautensa Valentineen. Herra Villefort
ei ollut nähnyt vanhusta sen aamun jälkeen, jolloin Valentine kuoli.
Palvelusväki oli uutta, hänellä ja Noirtier'lla oli kummallakin
kamaripalvelija ja rouva Villefort'in palveluksessa oli kaksi naista.
Talonväen keskinäinen kylmäkiskoisuus oli entistä suurempi.
Tuomioistuimen piti aloittaa toimintansa kolmen päivän kuluttua, ja
Villefort tutki kuumeentapaisesti Caderoussen murhaajasta kerääntyneitä
asiapapereita. Tämä juttu oli Pariisissa herättänyt tavattoman suurta
huomiota, niin kuin kaikki muukin, mihin Monte-Criston kreivi oli
sekaantunut. Todistukset eivät olleet sitovia, sillä ne perustuivat
kirjoitettuun tiedonantoon, jonka oli laatinut kuoleva rikosvanki,
syytetyn entinen rikostoveri, ja hänen syytöksensä pohjana saattoi olla
vain viha tai kosto. Prokuraattori oli kuitenkin tullut siihen
kamalaan varmuuteen, että Benedetto todellakin oli syyllinen, ja hän
toivoi saavansa vaikeasta oikeudenkäyntikamppailusta tyydytystä
itserakkaudelleen: mikään muu tunne ei enää olisi saanut hänen
jähmettynyttä sydäntään väräjämään.

Asia alkoi siis selviytyä, sillä Villefort oli tehnyt työtä
kuumeentapaisesti aloittaakseen tällä jutulla istuntokauden. Hänen
täytyikin sulkeutua lukkojen taakse päästäkseen vastaamasta niille
monille, jotka rukoilivat häneltä pääsylippuja istuntosaliin.

Koska suru Valentinen kuolemasta oli vielä siksi veres, ei kukaan
ihmetellyt, että isä ryhtyi sellaisella innolla hoitamaan virkaansa,
koska se oli ainoa askartelu, joka saattoi tuottaa hänelle huojennusta
surussa.

Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Bertuccio oli toisen kerran käynyt
Benedetton luona ilmoittamassa, kuka hänen isänsä oli, oli
prokuraattori nähnyt herra Noirtier'n. Päivä oli sunnuntai;
prokuraattori oli työstä uupunut ja meni puutarhaan ja käveli siellä
synkkänä, kumaraisena. Kuten muinoin Tarquinius hän löi kepillään
pisimpien unikoiden siemenkotelot irti ja katkoi tien vieressä
kasvavien syysruusujen kukat, jotka olivat kuin haamuja menneen
vuodenajan kukkaloistosta.

Hän oli jo useampaan kertaan mennyt puutarhan perälle asti,
ristikkoportin luo ja palannut samaa tietä, kun hänen silmänsä
kääntyivät taloa kohden, josta kuului hänen poikansa meluavaa leikkiä.
Poika tuli näet aina sunnuntaiksi ja maanantaiksi koulusta äitinsä luo.

Silloin hän näki Noirtier'n istuvan avoimen ikkunan ääressä. Vanhus oli
kuljetuttanut tuolinsa siihen nauttiakseen päivän viimeisistä
lämpöisistä säteistä, jotka paistoivat parvekkeen köynnöskasvien
kukkiin ja villiviinin kellastuneisiin lehtiin.

Vanhuksen katse oli suunnattuna erääseen kohtaan ja oli niin vihaa
hehkuva, niin hurja, niin tulinen, että kuninkaallinen prokuraattori,
joka tunsi näiden kasvojen jokaisen ilmeen, väistyi tavalliselta
tieltään nähdäkseen, kehenkä tämä katse suuntautui.

Hän näki rouva Villefort'in istuvan lukemassa lehmuksen suojassa, jonka
oksat jo olivat melkein lehdettömät. Rouva keskeytti tuon tuostakin
lukemisensa hymyilläkseen pojalleen tai heittääkseen hänelle pallon,
jonka poika salongista tavan takaa heitti puutarhaan.

Villefort kalpeni, sillä hän ymmärsi, mitä vanhus tarkoitti. Äkkiä
Noirtier'n katse siirtyi vaimosta mieheen, ja nyt Villefort itse sai
tuntea hyökkäyksen näistä salamoivista silmistä, jotka suuntaa
muuttaessaan muuttivat kieltäkin, menettämättä mitään uhkaavasta
ilmeestään.

Rouva Villefort, joka ei tiennyt mitään tästä päänsä yli kiitävien
intohimojen ristitulesta, pidätti poikansa palloa ja viittasi häntä
tulemaan lunastamaan sen suudelmalla. Mutta Edouard odotutti itseään
kauan, hänen mielestään ei äidin hyväily ollut kyllin suuri palkinto
hänen vaivannäöstään. Lopulta hän teki päätöksensä, hyppäsi ikkunasta
keskelle heliotrooppi- ja krysanteemipengertä ja juoksi hikisenä
äitinsä luo. Rouva Villefort kuivasi hänen otsaansa, painoi suudelman
norsunluunvalkoiselle iholle ja lähetti lapsen leikkimään pallo
toisessa kädessä ja toisessa makeisia.

Niin kuin käärme vetää lintua puoleensa, veti salaperäinen voima
Villefort'iakin taloa kohden. Sitä mukaa kuin hän lähestyi, painui
Noirtier'n katse alemmaksi seuratessaan häntä, ja sen hehkuva välke
poltti Villefort'in sydänjuuria. Tästä katseesta voi todellakin lukea
verisen soimauksen ja kamalan uhkauksen. Sen jälkeen Noirtier'n silmät
kohosivat taivasta kohden muistuttaakseen poikaa valasta.

-- Hyvä on! vastasi Villefort alhaalta puutarhasta. -- Hyvä on!
Odottakaa vielä päivä! Minä pysyn sanassani.

Noirtier näytti rauhoittuvan, ja hänen silmänsä kääntyivät
välinpitämättöminä toisaanne.

Villefort aukaisi kiireesti takkinsa napit, sillä hän oli
tukehtumaisillaan, pyyhkäisi kädellään kalmankalpeata otsaansa ja
palasi työhuoneeseensa.

Yö kului tyynesti ja rauhallisesti. Jokainen meni nukkumaan niin kuin
aina ennenkin. Tapansa mukaan Villefort ei mennyt levolle samaan aikaan
kuin muut, vaan valvoi aamuun kello viiteen asti tarkastaen viimeisten
kuulustelujen tuloksia, tutkien todistajien lausuntoja ja laatien
entistään selvemmäksi syytöskirjelmänsä, joka oli voimakkaampi ja
taitavammin kokoonpantu kuin mikään hänen tähänastisista
syytöskirjelmistään.

Seuraavana päivänä, maanantaina, oli ensimmäinen oikeudenistunto. Päivä
koitti Villefort'ille harmaana ja onnettomuutta ennustavana, ja sen
ensimmäiset sinertävät säteet valaisivat syytöskirjelmän punaisella
musteella kirjoitettuja rivejä. Prokuraattori oli hetkiseksi nukahtanut
sammuvan lampun ääreen. Hän heräsi sen viimeisiin leiskahduksiin,
sormet kosteina ja punaisina, aivan kuin olisi pistänyt ne vereen.

Hän avasi ikkunan. Pitkä, punaisenkeltainen valojuova näkyi etäällä
taivaanrannassa; sen katkaisivat poppelit, jotka mustina nousivat
taivaan kantta kohden. Aitauksesta, kastanjapuiden luona olevan portin
toiselta puolen nousi leivonen ilmaan ja heläytti kirkkaan
aamulaulunsa.

Aamun kostea ilma hiveli Villefort'in kasvoja ja kirkasti hänen
muistiaan.

-- Tänään, sanoi hän ponnistaen ajatuksiaan, -- tänään oikeudenvalvoja
siis pitää kädessään miekkaa ja iskee joka taholle syyllisiin.

Vaistomaisesti suuntautui hänen katseensa Noirtier'n ikkunaan, joka oli
siipirakennuksessa. Ikkunan edessä oli verhot. Mutta isän kuva oli niin
elävästi Villefort'in mielessä, että hän puhui ikkunaan päin, aivan
kuin se olisi ollut auki ja hän olisi nähnyt siinä uhkaavan vanhuksen.

-- Niin, mutisi hän, -- niin, ole rauhassa!

Hänen päänsä painui rintaa vastaan, ja hartiat kumarassa hän teki
muutaman kierroksen huoneessa; sitten hän heittäytyi täysissä pukimissa
leposohvalle. Hän ei aikonut nukkua, vaan lepuuttaa jäseniään, joissa
yön kylmyys tuntui luihin asti.

Vähitellen koko talo heräsi. Ovia avattiin, kuului miten rouva
Villefort soitti kamarineitiään luokseen, miten lapsi huusi herätessään
iloisella mielellä, niin kuin tavallisesti siinä iässä herätään.

Villefort nousi ja soitti kelloa. Hänen uusi kamaripalvelijansa astui
sisään ja toi sanomalehdet. Niiden mukana hän toi kupillisen
suklaatakin.

-- Mitä siinä tuotte? kysyi Villefort.

-- Kupillisen suklaata.

-- Enhän ole sitä pyytänyt. Kuka minusta sellaista huolta pitää?

-- Rouva. Hän sanoi, että herra varmaankin joutuu tänään paljon
puhumaan tuossa rikosjutussa ja että herran siis tarvitsee hankkia
itselleen voimia.

Palvelija laski kullatun hopeakupin leposohvan vieressä olevalle
pöydälle, jolla oli asiapapereita niin kuin kaikkialla muuallakin.
Sitten hän poistui.

Villefort katseli hetkisen synkkänä kuppia, sitten hän äkkiä tarttui
hermostuneesti siihen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Hän melkein
toivoi, että siinä olisi ollut myrkkyä. Hän olisi tahtonut kuolla ja
päästä täyttämästä tekoa, joka oli kuolemaakin pahempi. Sitten hän
nousi ja käveli huoneessa edestakaisin; hänen huulillaan oli
kauhistuttava hymy.

Suklaa oli vaaratonta, Villefort ei tuntenut mitään myrkytyksen
oireita.

Aamiaisen aika tuli. Villefort ei ilmestynyt pöytään. Kamaripalvelija
tuli työhuoneeseen.

-- Rouva pyytää ilmoittamaan, että kello on lyönyt yksitoista ja että
istunto alkaa kello kaksitoista.

-- Entä sitten? kysyi Villefort.

-- Rouva on pukeutunut. Hän on valmiina ja kysyy, tuleeko hän herran
seurassa?

-- Minne?

-- Oikeuspalatsiin.

-- Minkä vuoksi?

-- Rouva sanoo, että hän olisi mielellään istunnossa läsnä.

-- Ah! sanoi Villefort melkein pelottavalla äänellä. -- Vai haluaa hän
sitä!

Palvelija peräytyi askelen ja sanoi:

-- Jos herra tahtoo lähteä yksinään, niin menen ilmoittamaan sen
rouvalle.

Villefort oli hetkisen vaiti. Hän painoi kyntensä kalpeaan poskeensa.

-- Sanokaa rouvalle, että haluan puhutella häntä, ja käskekää hänen
odottaa minua huoneessaan, vastasi hän viimein.

-- Kyllä, herra.

-- Palatkaa sitten auttamaan minua pukeutumisessa ja ajamaan partani.

Palvelija poistui ja palasi, ajoi Villefort'in parran ja puki hänet
juhlalliseen mustaan pukuun.

Lopetettuaan hän sanoi:

-- Rouva sanoi odottavansa, että herra tulee heti pukeuduttuaan.

-- Minä tulen.

Ja Villefort läksi salkku kainalossaan ja hattu kädessään vaimonsa
huoneistoa kohden.

Ovella hän hetkiseksi seisahtui ja kuivasi nenäliinallaan hiestä
helmeilevää, kalpeata otsaansa. Sitten hän avasi oven.

Rouva Villefort istui sohvalla selaillen hermostuneesti sanomalehtiä ja
aikakauskirjoja, joita Edouard repi palasiksi, ennen kuin äiti oli
ehtinyt niitä kokonaan lukeakaan. Rouva Villefort oli pukeutunut
lähteäkseen kaupungille, hattu odotti tuolilla ja hänellä oli
hansikkaat käsissään.

-- Siinähän te olette, sanoi hän luonnollisella ja tyynellä äänellään.
-- Hyvä Jumala, kuinka kalpea te olettekaan! Oletteko taas tehnyt työtä
koko yön? Miksi ette tullut syömään aamiaista meidän kanssamme?
Otatteko minut mukaanne, vai menenkö Edouardin seurassa?

Rouva Villefort oli, niin kuin huomaamme, tehnyt monta kysymystä
saadakseen vastauksen. Mutta Villefort pysyi kylmänä ja mykkänä kuin
kuvapatsas.

-- Edouard, sanoi hän sitten luoden käskevän katseen lapseen, -- mene
salonkiin leikkimään, minun täytyy puhua äitisi kanssa.

Rouva Villefort vavahti nähdessään tämän kylmän tyyneyden, kuullessaan
päättävän äänen ja nämä alkuvalmistelut.

Edouard oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä; kun hän huomasi, että
siltä taholta ei vahvistettu herra Villefort'in käskyä, hän alkoi
leikellä tinasotilaittensa päitä poikki.

-- Edouard! huusi Villefort niin tylysti, että lapsi sävähti. -- Etkö
kuule mitä sanon? Mene!

Lapsi, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, nousi kalpeana.
Vaikeata on sanoa, oliko se suuttumusta vai pelkoa.

Isä meni hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja suuteli häntä
otsalle.

-- Mene, lapseni, mene, sanoi hän.

Edouard lähti.

Villefort meni ovelle ja väänsi sen lukkoon.

-- Hyvä Jumala, sanoi nuori nainen koettaen katsoa miehensä sielun
pohjaan asti ja yrittäen hymyillä. Mutta hymy kuoli miehen tunteettoman
katseen edessä. -- Mitä nyt on tapahtunut?

-- Missä pidätte sitä myrkkyä, jota tavallisesti käytätte? kysyi
prokuraattori lyhyesti ja pitkittä selityksittä asettuen rouvansa ja
oven väliin.

Rouva Villefort tunsi olevansa kuin leivonen, joka näkee yläpuolellaan
haukan kaartelevan. Hänen huuliltaan pääsi käheä ääni, joka ei ollut
kirkaisu eikä huokaus. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.

-- Minä ... minä en ymmärrä, sanoi hän.

-- Kysyn, jatkoi Villefort aivan tyynesti, -- missä säilytätte myrkkyä,
jolla olette tappanut appeni markiisi Saint-Méranin, anoppini
markiisitar Saint-Méranin, Barrois'n ja tyttäreni Valentinen.

-- Hyvä Jumala! sanoi rouva Villefort pannen kätensä ristiin. -- Mitä
sanottekaan?

-- Älkää kysykö. Vastatkaa!

-- Miehelleni vai tuomarille? sopersi rouva Villefort.

-- Tuomarille, rouva, tuomarille!

Kauheata oli katsella, kuinka kalpeaksi rouva Villefort tuli, kuinka
hänen katseensa säikkyi ja kuinka hän vapisi.

-- Ah, sopersi hän, -- ah!

-- Te ette vastaa, huusi pelottava tutkija.

Sitten hän lisäsi huulillaan hymy, joka oli pelottavampi kuin hänen
vihansa.

-- Te ette ainakaan kiellä?

Rouva Villefort liikahti.

-- Ettekä voisikaan kieltää, lisäsi Villefort ojentaen kätensä häntä
kohden, aivan kuin tarttuakseen häneen lain nimessä. -- Suorititte
tekonne ihmeteltävän taidokkaasti, mutta ette kuitenkaan voinut pettää
muita kuin niitä, jotka tunteensa vuoksi olivat sokeita teidän
suhteenne. Rouva Saint-Méranin kuoltua tiesin, että talossa oli
myrkyttäjä, herra Avrigny sen minulle ilmaisi; Barrois'n kuoleman
jälkeen, Jumala sen minulle antakoon anteeksi, epäilykseni
suuntautuivat väärään henkilöön, enkeliin. Mutta Valentinen kuoltua en
ole epäillytkään, eivätkä ole muutkaan. Kun siis kaksi ihmistä jo
tietää rikoksenne, useat sitä epäilevät, tulee se ilmi, ja niin kuin
äsken teille sanoin, nyt ei puhu teille enää puoliso, vaan tuomari!

Nuori nainen peitti molemmin käsin kasvonsa.

-- Minä rukoilen, sopersi hän, -- älkää uskoko arvelujen perusteella.

-- Oletteko ehkä pelkuri? sanoi Villefort halveksivalla äänellä. --
Olen todellakin aina huomannut, että myrkyttäjät ovat pelkureita.
Olisitteko pelkuri, te, joka omin silmin olette nähnyt myrkyttämienne
kahden vanhuksen ja nuoren tytön kuolevan?

-- Herra... Herra...

-- Olisitteko pelkuri, sanoi Villefort kiihtyen, -- te, joka minuutti
minuutilta olette laskenut uhrienne kärsimykset, suunnitellut
pirulliset juonenne ja sekoittanut myrkkynne ihmeellisen taitavasti?
Ettekö ole laskenut, mihin rikostenne ilmituleminen voi johtaa? Se on
mahdotonta, ja varmaan olette varannut hienompaa, tehokkaampaa ja
surmaavampaa myrkkyä itseänne varten, välttääksenne rangaistuksen...
Ainakin toivon niin.

Rouva Villefort väänteli käsiään ja vaipui polvilleen.

-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, sanoi Villefort, -- te tunnustatte,
mutta tuomarille tehty tunnustus, viimeisellä hetkellä tehty tunnustus,
kun ei kieltäminen enää auta, se ei vähennä rangaistusta.

-- Rangaistusta! huudahti rouva Villefort. -- Rangaistustako? Lausuitte
tuon sanan jo toisen kerran.

-- Niin lausuin. Olette nelinkertaisesti syyllinen, luulitteko
välttävänne rangaistuksen? Siksikö, että olette rangaistuksen
toimeenpanijan vaimo? Ei, ei! Mestauslava odottaa myrkyttäjää, ellei
hän, niin kuin äsken sanoin, ole säästänyt itseään varten jotakin
tehoisaa myrkkyä.

Rouva Villefort parkaisi kamalasti, ja hirveä, hillitön kauhu kuvastui
hänen vääntyneillä kasvoillaan.

-- Älkää pelätkö mestauslavaa, sanoi prokuraattori, -- en tahdo teitä
häväistä, koska siten häpäisisin itseänikin. Ymmärrättehän varsin
hyvin, että ette kuole mestauslavalla.

-- Ei, en ole ymmärtänyt. Mitä sillä tarkoitatte? sopersi onneton vaimo
aivan menehtyneenä.

-- Sitä, että pääkaupungin korkeimman lainvalvojan vaimo ei häpeällään
saa tahria siihen asti puhtaana pysynyttä nimeä eikä häpäistä miestään
ja lastaan.

-- Ei, ei!

-- Te kuolette toisin, ja tästä hyvästä työstä kiitän teitä.

-- Kiitätte minua ja mistä?

-- Siitä, mitä sanoitte.

-- Mitä sitten sanoin? Pääni on aivan sekaisin. Minä en ymmärrä enää
mitään, hyvä Jumala!

Ja hän nousi hiukset hajallaan ja suu vaahdossa.

-- Olette vastannut siihen kysymykseen, jonka tänne tullessani tein:
Missä säilytätte myrkkyä, jota tavallisesti käytätte?

Rouva Villefort nosti suonenvedontapaisesti käsivartensa taivasta
kohden ja pusersi molemmat kätensä yhteen.

-- Ei, ei, vaikeroi hän, -- te ette voi tahtoa sitä?

-- Ainoa, mitä tahdon, on ettette kuole mestauslavalla, ymmärrättekö?
vastasi Villefort.

-- Armoa, armoa!

-- Minä tahdon, että rangaistus tapahtuu. Olen maan päällä
rangaistakseni, sanoi Villefort leimuavin silmin. -- Jokaisen muun,
vaikka hän olisi kuningatar, lähettäisin mestauslavalle, mutta teitä
armahdan. Teille sanon: Eikö totta, olettehan säilyttänyt muutaman
pisaran parasta, tehoisinta ja varminta myrkkyä itseänne varten?

-- Antakaa minun elää!

-- Olette pelkuri! sanoi Villefort.

-- Muistakaa, että olen vaimonne!

-- Olette myrkyttäjä!

-- Taivaan nimessä!

-- En!

-- Rakkautenne nimessä, jota olette tuntenut minua kohtaan...

-- En! En!

-- Lapsemme nimessä! Lapsemme tähden antakaa minun elää!

-- En, en, en, kuuletteko! Jos antaisin teidän elää, niin jonakin
kauniina päivänä tappaisitte ehkä hänetkin.

-- Minä! Minäkö surmaisin lapseni! huudahti hurja äiti syöksyen
Villefort'ia kohden. -- Minä! Tappaisin Edouardin! Hahahaha!

Hirvittävä, demonimainen mielipuolen nauru lopetti hänen lauseensa ja
päättyi korisevaan nyyhkytykseen. Rouva Villefort oli vaipunut
polvilleen miehensä eteen.

Villefort lähestyi häntä.

-- Muistakaa, sanoi hän, -- ellei rangaistus ole pantu täytäntöön
palatessani, annan minä itse teidät ilmi ja vangitsen teidät.

Rouva Villefort kuunteli hänen sanojaan läähättäen, murtuneena,
menehtyneenä. Vain hänen silmissään oli enää eloa, ja niissä välkkyi
pelottava tuli.

-- Kuuletteko, sanoi Villefort, -- menen istuntosaliin hankkimaan
kuolemantuomion murhaajalle... Jos palatessani olette elossa, saatte
ensi yönne nukkua Conciergerie-vankilassa.

Rouva Villefort huokasi syvään, hänen hermonsa laukesivat, ja hän
vaipui hervottomana lattialle.

Kuninkaallinen prokuraattori näytti tuntevan jonkinmoista sääliä häntä
kohtaan ja loi häneen hellemmän katseen, kumarsi hiukan ja sanoi
hitaasti:

-- Hyvästi, hyvästi!

Tämä sana putosi aivan kuin kuolinisku rouva Villefort'in päälle. Hän
pyörtyi.

Kuninkaallinen prokuraattori lähti ja telkesi poistuessaan oven.



109. Tuomioistuin


Benedetton juttu, niin kuin sitä siihen aikaan nimitettiin sekä
oikeuspalatsissa että yleisön keskuudessa, oli herättänyt tavattoman
suurta huomiota. Väärä Cavalcanti oli liikuskellut joka päivä Café de
Paris'ssa, Boulevard de Gandilla ja Boulognen metsässä ja saanut
itselleen suuren joukon tuttavia niinä kolmena kuukautena, mitkä hänen
loistoaikansa oli kestänyt. Sanomalehdet olivat kertoneet hänen
elämästään Pariisin seurapiireissä ja vankilassa, ja siksi kaikki,
jotka olivat persoonallisesti tunteneet Andrea Cavalcantin, olivatkin
päättäneet mistä hinnasta tahansa päästä katsomaan Benedettoa,
vankitoverinsa murhaajaa.

Monen mielestä Benedetto oli jonkinmoinen uhri ja hänen vangitsemisensa
oikeuslaitoksen puolelta tapahtunut erehdys; vanhempi Cavalcanti oli
ollut Pariisissa, ja odotettiin hänen ilmestyvän paikalle vaatimaan
poikansa vapauttamista. Ihmiset, jotka eivät koskaan olleet kuulleet
vanhemman Cavalcantin nyöreillä koristetusta takista, joka hänellä oli
ollut yllään ensikäynnillä kreivi Monte-Criston luona, olivat
mieltyneet hänen arvokkaaseen esiintymiseensä, hienoon käytökseensä ja
seurustelutottumukseensa. Niiden perustuksella häntä voikin pitää
täydellisenä aatelismiehenä, kun hän vain oli puhumatta tai laskematta
numeroitaan.

Mitä syytettyyn tulee, niin monet muistivat nähneensä hänet niin
rakastettavana, kauniina ja tuhlailevana, että heistä oli mieluisampaa
uumoilla kaiken takana vihamiesten juonitteluja. Niitähän aina piilee
tässä maailmassa, missä suurten rikkauksien avulla voi tehdä paljon
pahaa ja saada suunnattoman suuren vallan käsiinsä.

Kaikki siis riensivät oikeusistuntoon, toiset tyydyttääkseen
uteliaisuuttaan, toiset tehdäkseen huomioita. Aamusta kello seitsemästä
alkaen oli väkeä ristikon edessä jonossa, ja tuntia ennen istunnon
alkua oli istuntosali aivan täynnä etuoikeutettuja kuuntelijoita.

Kuuluisien rikosjuttujen aikana istuntosali on usein kuin salonki --
ainakin ennen kuin oikeusistuimen jäsenet ovat astuneet sisään, ja
toisinaan vielä sen jälkeenkin. Siellä keskustellaan, jos ollaan niin
lähekkäin, että se käy päinsä, tai viittaillaan tutuille, jos välillä
on liian paljon yleisöä, poliiseja ja asianajajia.

Oli suurenmoisen kaunis syyspäivä, niin kuin usein on laita ruman tai
liian lyhyen kesän jälkeen. Pilvet, joiden Villefort oli aamulla nähnyt
verhoavan aurinkoa, olivat aivan kuin taikavoimasta haihtuneet, ja
syyskuun päivä loisti koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan.

Beauchampilla, sanomalehtikuninkaalla, oli tietysti valtaistuimensa
kaikkialla, ja hän katseli oikealle ja vasemmalle. Hän huomasi
Château-Renaud'n ja Debrayn, jotka olivat saaneet poliisin väistymään
heidän taakseen. Kunnon poliisi oli tuntenut ministerinsihteerin ja
miljoonamiehen, hän oli naapureitaan kohtaan hyvin kohtelias, jopa
salli heidän mennä tervehtimäänkin Beauchampia, luvaten sillä aikaa
säilyttää heidän paikkansa.

-- Kas, sanoi Beauchamp, -- olette siis tulleet katsomaan ystäväämme?

-- Niin olemme, vastasi Debray, -- tuota arvoisaa prinssiä. Hitto
vieköön kaikki italialaiset prinssit!

-- Mies, jonka suvun Dante tunsi. Sukuhan jatkui Divina Commediaan
asti!

-- Hirsinuora-aatelistoa, huomautti Château-Renaud kylmäkiskoisesti.

-- Hänet kai tuomitaan kuolemaan? kysyi Debray Beauchampilta.

-- Rakas ystävä, vastasi sanomalehtimies, -- teiltä kai sitä kysyä
pitäisi, tehän tunnette paremmin virastoasiat. Tapasitteko ministerin
viime vastaanotossa presidentin?

-- Tapasin.

-- Mitä hän sanoi?

-- Sellaista, mikä teitä varmasti hämmästyttää.

-- Kertokaa pian, sillä en ole pitkään aikaan kuullut mitään sellaista.

-- No, hän siis sanoi minulle, että Benedetto, jota pidetään viekkauden
ihmeenä ja kavaluuden jättiläisenä, onkin aivan keskinkertainen, typerä
roisto, jonka aivoja ei hänen kuoltuaan kannata laisinkaan ruveta
tutkimaan.

-- Loruja! sanoi Beauchamp. -- Näyttelihän hän jokseenkin sujuvasti
prinssin osaa.

-- Teidän mielestänne kyllä, Beauchamp, sanoi Château-Renaud, --
sillä te vihaatte prinssejä ja iloitsette, kun he käyttäytyvät
sopimattomasti. Mutta minua ei petetä, sillä tiedän vaistomaisesti,
kuka on oikea aatelismies, ja vainuan, milloin vaakunakilpi on oikea.

-- Ette siis koko aikana uskonut häntä oikeaksi prinssiksi?

-- En.

-- Mutta vakuutan, sanoi Debray, -- että hän kaikkien muiden silmissä
meni täydestä... Näin hänet ministeriössä.

-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud. -- Tietävätkö sitten teidän
ministerinne, kuka on prinssi?

-- Se on totta, Château-Renaud, sanoi Beauchamp purskahtaen nauruun.
Lauseenne on lyhyt, mutta sattuva. Pyydän teiltä lupaa saada käyttää
sitä, kun kirjoitan kuvauksen istunnosta.

-- Käyttäkää, rakas herra Beauchamp, sanoi Château-Renaud, --
käyttäkää. Minä lahjoitan lauseeni käytettäväksenne.

-- Mutta, sanoi Debray, -- jos minä olen puhutellut presidenttiä, niin
te varmaankin olette puhutellut kuninkaallista prokuraattoria?

-- Se on ollut mahdotonta. Viikon ajan on herra Villefort pysytellyt
piilossa. Onhan se luonnollistakin, kun hänen perheessään on tapahtunut
niin monta kummallista kuolemantapausta perätysten, ja lopuksi kuoli
hänen tyttärensäkin...

-- Kummallista kuolemantapausta? Mitä sillä tarkoitatte, Beauchamp?

-- Ettekö muka ole tietoinen tästä tapauksesta, koska se on sattunut
juridisen aateliston keskuudessa, sanoi Beauchamp painaen lornjetin
silmilleen ja pakottaen sen pysymään siinä käden tukematta.

-- Hyvä herra, sanoi Château-Renaud, -- sallikaa minun sanoa, että
lornjetin käyttämisessä ette vedä vertoja Debraylle. Debray,
neuvokaahan hiukan herra Beauchampia.

-- Kas, sanoi Beauchamp, -- en erehtynyt.

-- Mistä?

-- Se on hän.

-- Kuka hän?

-- Väitettiin, että hän oli matkustanut.

-- Neiti Eugéniekö? kysyi Château-Renaud. -- Joko hän on palannut?

-- Ei, mutta hänen äitinsä.

-- Rouva Danglars'ko?

-- Mitä vielä? sanoi Château-Renaud. -- Sehän on mahdotonta! Kymmenen
päivää tyttärensä karkaamisen ja kolme päivää miehensä vararikon
jälkeen!

Debray punastui hiukan ja katsoi samaan suuntaan kuin Beauchampkin.

-- Sehän on hunnutettu nainen, sanoi hän, -- tuntematon nainen, joku
ulkomaalainen ruhtinatar, ehkä prinssi Cavalcantin äiti. Sanoitte, tai
oikeammin sanoen aioitte kertoa jotakin mieltäkiinnittävää, Beauchamp.

-- Minäkö?

-- Niin. Puhuitte Valentine-neidin omituisesta kuolemasta.

-- Sehän on totta. Mutta miksi rouva Villefort ei ole täällä?

-- Naisparka, sanoi Debray, -- hän varmaankin tislaa hunajavettä ja
valmistaa kauneuslaastareita itseään ja ystävättäriään varten.
Tiedättehän, että väitetään hänen tuhlaavan moiseen huvitukseen pari
kolme tuhatta frangia vuodessa. Mutta tosiaan! Miksi rouva Villefort ei
ole täällä? Olisin nähnyt hänet hyvin mielelläni. Pidän paljon tuosta
naisesta.

-- Ja minä halveksin häntä, sanoi Château-Renaud.

-- Miksi?

-- En tiedä. Miksi ihminen rakastaa? Miksi halveksii? Halveksin häntä
antipatian tähden. Mutta palatkaamme siihen, mitä kerroitte, Beauchamp.

-- No, jatkoi Beauchamp, -- ettekö ole uteliaita tietämään, miksi
Villefort'in talossa kuollaan niin tuhkatiheään?

-- Tuhkatiheään, se on hyvin sanottu, toisti Château-Renaud.

-- Tunnustan suoraan, että olen pitänyt silmällä tätä taloa, joka on
ollut suruverhoissa kolmen kuukauden ajan, sanoi Debray. -- Viimeksi
toissa päivänä rouva puhui Valentinen kuoleman johdosta siitä.

-- Mikä rouva...? kysyi Château-Renaud.

-- Ministerinrouva tietysti.

-- Anteeksi, sanoi Château-Renaud, -- minä en seurustele ministerien
kanssa, sen jätän prinssien tehtäväksi.

-- Ette ole enää sukkela, paroni, vaan suorastaan säteilevä. Armahtakaa
meitä, muuten poltatte meidät kuin Zeus.

-- En sano enää sanaakaan, sanoi Château-Renaud. -- Mutta armahtakaa te
puolestanne minua älkääkä antako niin erinomaisia tilaisuuksia
sukkeluuksien lausumiseen.

-- Kas niin, koettakaamme päästä asiamme päähän, Beauchamp.
Ministerinrouva pyysi siis toissa päivänä minulta tietoja. Kertokaa
minulle kaikki, ja minä selitän asian hänelle.

-- No niin, hyvät herrat, siinä talossa kuollaan niin tuhkatiheään --
käytän taas sitä sanaa -- sen vuoksi, että talossa on murhaaja.

Kuulijat vavahtivat, sillä jo useamman kerran oli sama ajatus tullut
heidän mieleensä.

-- Entä kuka on murhaaja? kysyivät he.

-- Pikku Edouard.

Kuulijoitten naurunrähähdys ei vähääkään hämmästyttänyt puhujaa, vaan
hän jatkoi:

-- Niin, hyvät herrat, pikku Edouard tappaa ihmisiä jo yhtä taitavasti
kuin isä ja äitikin.

-- Laskette leikkiä?

-- En suinkaan. Eilen otin palvelukseeni miehen, joka oli ollut
Villefort'illa. (Lähetän miehen muuten huomenna pois, sillä hän syö
aivan liian paljon tointuakseen pelosta, jonka valtaan joutui
Villefort'in talossa.) No niin, mies kertoi, että Edouard on saanut
käsiinsä muutamia myrkkypulloja ja käyttää niitä tappaakseen hänelle
vastenmielisiä henkilöitä. Ensiksi eivät häntä miellyttäneet vanha herra
Saint-Méran ja rouva Saint-Méran, ja hän kaatoi kolme tippaa tuota
nestettä heidän juomaansa, kolme tippaa riittää näet; sitten tuli
kunnon Barrois'n, Noirtier'n vanhan palvelijan vuoro, joka tuon
tuostakin hiukan hillitsi tuntemaanne pahankurista vekaraa.
Pahankurinen vekara antoi hänellekin kolme tippaa. Sitten tuli
Valentine-raukan vuoro. Hän ei kylläkään poikaa koskaan torunut, mutta
poika kadehti häntä. Niinpä Valentine kuoli samoin kuin toisetkin.

-- Mitä kirottua tarinaa te meille syötätte? kysyi Château-Renaud.

-- Järjetöntä puhetta, sanoi Debray.

-- Kas niin, jatkoi Beauchamp, -- te jo väitätte vastaan. Mutta, hitto
vieköön, kysykää palvelijaltani tai oikeammin sanoen siltä, joka
huomenna ei enää ole palvelijani; ainakin talossa sellaista huhuiltiin.

-- Mutta missä tuo myrkky on ja mitä se on?

-- Poika piilottaa sen.

-- Mistä hän sen on saanut?

-- Äitinsä laboratoriosta.

-- Onko hänen äidillään myrkkyä laboratoriossaan?

-- Mistä minä sen tiedän, tehän kyselette minulta kuin kuninkaallinen
prokuraattori. Kerron vain mitä olen kuullut, siinä kaikki; sanon, kuka
on kertonutkin, muuta en voi tehdä. Miesparka ei lopulta uskaltanut
syödä mitään pelkästä pelosta.

-- Tämä on uskomatonta!

-- Se ei ole laisinkaan uskomatonta, hyvät ystävät, muistattehan,
kuinka viime vuonna muuan lapsi Richelieu-kadun varrella surmasi
sisarensa ja veljensä pistämällä heidän nukkuessaan neulan heidän
korvaansa. Nuori polvi on hyvin varhaiskypsää.

-- Rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- voin lyödä vaikka vetoa
siitä, ettette usko sanaakaan siitä, mitä nyt kerrotte... Mutta en näe
kreivi Monte-Cristoa, miksi hän ei ole täällä?

-- Hän on kyllästynyt, sanoi Debray. -- Hän ei ole tahtonut astua
kaikkien nähtäväksi, koska Cavalcantit ovat pettäneet häntä näyttämällä
hänelle vääriä luottopapereita. Hänellä on sillä tavoin muutaman
sadantuhannen frangin kiinnityslaina ruhtinaskuntaan.

-- Asiasta toiseen, Château-Renaud, kysyi Beauchamp, -- miten Morrel
voi?

-- Olen kolme kertaa käynyt hänen asunnossaan, mutta hänestä ei ole
näkynyt jälkeäkään. Hänen sisarensa ei kuitenkaan ollut levoton, vaan
sanoi hyvin rauhallisen näköisenä, ettei hänkään pariin kolmeen päivään
ollut nähnyt veljeään, mutta uskoi tämän voivan hyvin.

-- Nytpä muistin, eihän kreivi Monte-Cristo voi tullakaan saliin, sanoi
Beauchamp.

-- Miksi ei?

-- Hänhän on asiassa osallisena.

-- Onko hänkin ehkä surmannut jonkun? kysyi Debray.

-- Ei suinkaan, hänethän aiottiin surmata. Muistattehan, että Benedetto
surmasi Caderoussen hänen lähtiessään kreivin luota. Tiedättehän, että
juuri kreivin luota löytyivät nuo kuuluisat liivit ja niiden taskusta
kirje, joka sitten keskeytti avioliittosopimuksen allekirjoituksen.
Näettekö, liivit ovat aivan veriset, ne ovat tuolla tuomarin pöydällä
todistuskappaleena.

-- Hiljaa, hyvät herrat, tuomioistuimen jäsenet saapuvat. Paikoillemme!

Eteissalista kuului kovaa hälinää, poliisi kutsui rykäisemällä molempia
suosikkejaan paikoilleen, ja ovenvartija ilmestyi neuvottelusalin
ovelle ilmoittamaan kimeällä äänellä, jota ovenvartijat käyttivät jo
Beaumarchais'n aikana:

-- Tuomioistuimen jäsenet, hyvät herrat!



110. Syytöskirjelmä


Syvän hiljaisuuden vallitessa tuomarit istuutuivat, ja jury asettui
paikoilleen. Herra Villefort, joka oli kaikkien huomion, voipa sanoa
yleisen ihailun esineenä, istui hattu päässään nojatuoliinsa ja
katsahti rauhallisesti ympärilleen.

Jokainen katseli kummastellen ja hiukan kauhuissaan vakavaa ja
juhlallista miestä, johon tyttären kuolema ei näyttänyt tehneen mitään
vaikutusta. Oliko hän niin kova, ettei pystynyt tuntemaan inhimillistä
mielenliikutusta?

-- Tuokaa syytetty sisään! sanoi presidentti.

Nämä sanat terästivät yleisön huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät
oveen. Se aukeni ja Benedetto astui näkyviin.

Hänen kasvojensa ilmeestä ei voinut erehtyä. Niissä ei ollut syvän
mielenkuohunnan leimaa, joka vetää veren sydämeen ja tekee otsan ja
posket kalpeiksi. Hän piteli toisella kädellään sirosti hattuaan,
toisen hän oli pistänyt valkoisen pikeeliivinsä aukkoon. Hänen kätensä
eivät vapisseet, ja katse oli rauhallinen, jopa säihkyväkin. Heti
saliin saavuttuaan nuori mies alkoi katsella tuomareita ja
kuuntelijoita, ja hänen silmänsä viivähtivät hiukan kauemmin
presidentissä ja etenkin kuninkaallisessa prokuraattorissa.

Andrean viereen istui hänen asianajajansa, jonka tuomioistuin oli
määrännyt, sillä Andrea ei ollut pitänyt huolta tästä seikasta ja
näytti panevan sille hyvin vähän painoa. Asianajaja oli vaaleatukkainen
nuori mies, ja hänen hehkuvat kasvonsa kuvastivat paljon suurempaa
mielenliikutusta kuin syytetyn.

Presidentti pyysi saada kuulla syytöskirjelmän, jonka tiedämme
Villefort'in taitavan ja säälimättömän kynän tuotteeksi. Sen lukeminen
kesti kauan, ja se olisi masentanut kenet tahansa muun; yleisön huomio
oli kääntynyt Andreaan, joka kesti kaiken spartalaisella tyyneydellä.

Tuskinpa koskaan Villefort oli ollut niin terävä ja häikäisevä kuin
tässä kirjoituksessaan. Rikos oli kuvattu eloisin värein, syytetyn
menneisyys, hänen kehityksensä, hänen tekojensa sarja varhaisimmasta
nuoruudesta asti selvitetty niin loistavan taitavasti kuin vain saattoi
nerokas kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi elämän ja
ihmissydämen.

Tämän esipuheen jälkeen Benedetto oli jo tuomittu yleisön silmissä.
Odotettiin kuolemantuomion julistamista.

Andrea välitti hyvin vähän kaikista häneen suunnatuista syytöksistä.
Herra Villefort, joka tuon tuostakin katsoi häneen terävästi ja
kiinteästi ja epäilemättä jatkoi psykologisia tutkimuksiaan, ei
kertaakaan voinut pakottaa häntä luomaan silmiään alas.

Viimein oli syytöskirjelmä luettu loppuun.

-- Syytetty, sanoi presidentti, -- nimenne ja ikänne?

Andrea nousi.

-- Anteeksi, herra presidentti, sanoi hän aivan tyynesti sointuvalla
äänellään, -- teette kysymykset sellaisessa järjestyksessä, etten voi
niihin vastata. Koetan myöhemmin todistaa, miksi toivon, että minun
suhteeni tehdään poikkeuksia. Suvaitkaa siis, että saan vastata
kysymyksiinne toisessa järjestyksessä; vastaan joka tapauksessa
kaikkiin.

Presidentti katsoi hämmästyneenä juryyn, joka vuorostaan katsoi
kuninkaalliseen prokuraattoriin.

Kaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyvän, mutta Andrea ei joutunut
vähääkään hämilleen.

-- Ikänne? kysyi presidentti. -- Vastaatteko siihen?

-- Olen kaksikymmentäyksivuotias, oikeastaan täytän vasta muutaman
päivän päästä, sillä olen syntynyt syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä
yönä vuonna 1817.

Villefort kirjoitti jotakin muistiin, mutta kuullessaan tämän
päivämäärän hän kohotti kasvonsa.

-- Missä olette syntynyt? jatkoi presidentti.

-- Auteuilissa, lähellä Pariisia, vastasi Benedetto.

Villefort kohotti kasvonsa toisen kerran ja katsoi Benedettoon kuin
olisi nähnyt medusan pään. Hän tuli kalmankalpeaksi.

Benedetto sitä vastoin kuivasi hienolla palttinanenäliinallaan
huuliaan.

-- Ammattinne? kysyi presidentti.

-- Ensin olin kavaltaja, lausui Andrea aivan tyynellä äänellä, -- siitä
kohosin varkaaksi, ja äskettäin on minusta tullut murhaaja.

Mutina tai oikeammin suuttumuksen ja hämmästyksen myrsky kohahti joka
taholta salia. Tuomaritkin katsoivat kummastuneina toisiinsa, ja jury
ilmaisi suurta halveksumistaan kuullessaan hienon miehen puhuvan näin
röyhkeästi.

Villefort laski kätensä otsalleen, joka ensin oli tullut kalpeaksi ja
sitten punaiseksi ja polttavaksi. Äkkiä hän nousi ja katseli
ympärilleen kuin eksynyt mies. Hän oli tukehtumaisillaan.

-- Etsittekö jotakuta, herra prokuraattori? kysyi Benedetto tavattoman
ystävällisesti hymyillen.

Villefort ei vastannut mitään, istahti tai oikeammin sanoen lysähti
tuoliinsa istumaan.

-- Entä suostutteko nyt sanomaan nimenne, syytetty? kysyi presidentti.
-- Olette törkeän häikäilemättömästi luetellut eri rikoksenne
määritellen ne ammateiksi, olette osoittanut ylpeyttä, josta
tuomioistuimen tulee moraalin ja yhteiskunnan arvon nimessä teitä mitä
ankarimmin moittia. Siksipä ette kai halunnutkaan heti sanoa nimeänne:
tahdoitte antaa sille suuremman kaiun, liittämällä siihen edeltäpäin
nämä arvonimet.

-- Ihmeellistä, herra presidentti, sanoi Benedetto mitä kohteliaimmalla
äänellä ja sirosti kumartaen, -- kuinka hyvin olette arvannut
salaisimmat ajatukseni. Juuri tässä tarkoituksessa tahdoin muuttaa
kysymysten järjestystä.

Hämmästys oli noussut korkeimmilleen. Syytetyn sanoissa ei enää ollut
pelkkää kerskailua ja hävyttömyyttä; kuulijat arvasivat, että tämän
synkän pilven sisästä kohta leimahtaa salama.

-- Mikä siis on nimenne? kysyi presidentti.

-- En voi sanoa nimeäni, sillä sitä en tiedä, mutta tiedän isäni nimen
ja sanon sen.

Maailma musteni Villefort'in silmissä. Suuret hikikarpalot putoilivat
hänen poskiltaan papereille, joita hän selaili suonenvedontapaisesti
vapisten.

-- Sanokaa siis isänne nimi, kehotti presidentti.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei henkäystäkään koko suuressa salissa.
Kaikki odottivat.

-- Isäni on kuninkaallinen prokuraattori, vastasi Andrea tyynesti.

-- Kuninkaallinen prokuraattori! huudahti presidentti hämmästyneenä,
huomaamatta miten Villefort'in kasvot vääntyivät. -- Kuninkaallinen
prokuraattori!

-- Niin, ja koska tahdotte tietää hänen nimensä, sanon sen teille:
hänen nimensä on Villefort!

Mielenosoitusten myrsky, joka kunnioituksesta tuomioistuinta kohtaan
oli tähän asti pysynyt aisoissa, pääsi nyt valloilleen, eikä
tuomioistuinkaan ensi hetkessä ajatellut hillitä kuulijakuntaa.
Benedettolle huudettiin solvauksia, mutta hän pysyi aivan tyynenä.
Viitisen minuuttia kesti poliisien liikuntaa ja kaikissa suurissa
kokouksissa hälinän hetkellä pinnalle nousevan roskajoukon rähinää.
Mutta sitten vartijoiden ja tuomarien onnistui saada hiljaisuus
palautumaan.

Melun keskeltä kuului presidentin ääni:

-- Ilveilettekö tuomioistuimen kanssa, syytetty, ja rohkenetteko tänä
suurena turmeluksen aikana antaa kansalaisillenne esimerkin
hävyttömyydestä, jonka vertaista ei ole ennen kuultu eikä nähty?

Kymmenkunta ihmistä riensi kuninkaallisen prokuraattorin luo
lohduttamaan, rohkaisemaan ja vakuuttamaan ystävyyttään ja
sympatiaansa.

Salissa oli jälleen rauhallista paitsi eräässä kohdassa, jossa suurehko
joukko levottomana liikehti ja kuiskaili. Erään naisen kerrottiin
pyörtyneen, mutta tulleen jälleen tajuihinsa.

Tämän kaiken aikana Andrea oli hymyillen katsellut yleisöä: sitten hän
lausui nojaten sirosti kädellään penkkinsä edessä olevaan
tammiaitaukseen:

-- Hyvät herra, Jumala minua varjelkoon käyttäytymästä millään tavoin
epäkunnioittavasti tuomioistuinta kohtaan tai haluamasta saada aikaan
tarkoituksetonta häväistystä. Minulta kysytään ikääni, sanon sen;
kysytään missä olen syntynyt, vastaan; kysytään nimeäni, en voi sitä
sanoa, koska vanhempani ovat minut hylänneet. Mutta ellen voi sanoa
omaa nimeäni, koska minulla sitä ei ole, niin saan kai sanoa isäni
nimen; sanon siis kerran vielä, että isäni on herra Villefort, ja olen
valmis sen todistamaan.

Nuoren miehen äänessä oli niin suuri varmuus, vakaumus ja tarmo, että
hälinä muuttui hiljaisuudeksi. Kaikkien silmät suuntautuivat
kuninkaalliseen prokuraattoriin, joka istui tuolillaan liikkumattomana,
aivan kuin salaman surmaamana.

-- Hyvät herrat, sanoi Andrea vaatien äänellään ja liikkeellään kaikkia
vaikenemaan, -- olen velvollinen antamaan teille todistuksen ja
selittämään sanani.

-- Mutta, huudahti presidentti ärtyneenä, -- kuulustelussa olette
sanonut, että nimenne on Benedetto, että olette orpo ja että isänmaanne
on Korsika.

-- Olen kuulustelussa sanonut sen, mikä kuulusteluun sopi, sillä en
tahtonut, että sanojeni juhlallista kantavuutta olisi jollakin tavoin
heikennetty tai ehkäisty. Nyt sanon toistamiseen, että olen syntynyt
Auteuilissa syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817 ja
että olen kuninkaallisen prokuraattorin Villefort'in poika. Tahdotteko
nyt kuulla yksityiskohdat? Ilmoitan ne. Synnyin Fontaine-kadun varrella
olevan talon, numero 28:n toisessa kerroksessa, punaisella silkillä
verhotussa huoneessa. Isäni otti minut syliinsä sanoen äidilleni, että
olin kuollut, kietoi minut liinaan, johon oli ommeltu kirjaimet H ja N,
vei minut puutarhaan ja hautasi minut sinne elävältä.

Kaikki kuulijat vavahtivat nähdessään, kuinka syytetty tuli yhä
varmemmaksi ja kuinka Villefort'in kauhu lisääntyi.

-- Mutta mistä tiedätte tämän kaiken? kysyi presidentti.

-- Kerron senkin, herra presidentti. Puutarhaan, jonne isäni minut
elävältä hautasi, oli samana yönä tullut mies, joka vihasi isääni
rajattomasti ja oli jo pitkän aikaa vaaninut häntä kostaakseen hänelle
korsikalaiseen tapaan. Mies oli pensaikossa piilossa, hän näki isäni
kaivavan kirstun maahan ja iski häntä selkään tikarilla kesken tätä
toimitusta; sitten -- luullen, että kirstussa oli aarre hän kaivoi
kirstun haudasta, avasi sen ja löysi minut elossa. Tämä mies vei minut
löytölastenkotiin, jossa sain numeron 57. Kolme kuukautta myöhemmin
tuli hänen sisarensa Roglianosta Pariisiin minua etsimään, väitti minua
omaksi lapsekseen ja vei minut mukanaan. Tästä johtuu, että vaikka
olenkin syntynyt Pariisissa, olen saanut kasvatukseni Korsikassa.

Hetken aikaa salissa oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että huonetta
olisi luullut tyhjäksi. Kaikki pidättivät jännittyneinä hengitystään.

-- Jatkakaa, sanoi presidentti.

-- Kyllä, jatkoi Benedetto. -- Olisin voinut olla onnellinen näiden
kunnon ihmisten luona, mutta rikollinen luonteeni hävitti kaiken hyvän,
mitä kasvatusäitini koetti minuun istuttaa. Kasvoin pahuudessa, ja
lopulta minusta tuli rikollinen. Eräänä päivänä, kun kirosin Jumalaa,
joka minut oli tehnyt niin pahaksi ja luonut elämäni niin kamalaksi,
tuli kasvatusisäni luokseni ja sanoi: "Älä kiroa, onneton, ei Jumala
vihoissaan ole antanut sinun tulla maailmaan! Rikos johtui isästäsi
eikä sinusta, isästäsi, joka syöksi sinut helvettiin, jos olisit
kuollut, puutteeseen, jos ihmeen kautta jäisit eloon!" -- Sen jälkeen
en enää kironnut Jumalaa, vaan kirosin isääni, ja sen vuoksi olen
täällä puhunut tavalla, josta olette minua soimannut, herra
presidentti, sen vuoksi olen saanut aikaan häväistyksen, jonka
vaikutuksesta yleisö vieläkin vapisee. Jos se on uusi rikos, niin
rangaiskaa minua siitä, mutta jos olen voinut saada teidät
vakuutetuiksi siitä, että syntymästäni asti on kohtaloni ollut onneton,
tuskaa täynnä, katkera, säälittävä, niin surkutelkaa minua!

-- Mutta kuka on äitinne? kysyi presidentti.

-- Äitini luuli minua kuolleeksi, äitini ei ole syyllinen. En ole
tahtonut tietää äitini nimeä, enkä tunne häntä.

Samassa kuului kimeä kiljahdus siitä ryhmästä, jonka olemme kertoneet
ympäröineen erästä naista. Nainen sai kovan hermokohtauksen ja vietiin
pois oikeussalista. Häntä vietäessä putosi tiheä harso hänen
kasvoiltaan, ja läsnäolijat tunsivat hänet rouva Danglars'iksi.

Vaikka Villefort'in hermot olivatkin aivan herpaantuneet, vaikka hänen
korvissaan humisi, vaikka jonkinmoinen hulluus kierteli hänen aivojaan,
hän kuitenkin tunsi rouva Danglars'in ja nousi.

-- Todistukset! Todistukset! huusi presidentti. -- Muistakaa, syytetty,
että tätä kauheuksien sarjaa on tuettava loistavilla todistuksilla.

-- Todistuksilla? sanoi Benedetto nauraen. -- Tahdotteko todistuksia?

-- Tahdomme.

-- Katsokaa siis herra Villefort'ia ja kysykää vieläkin todistuksia.

Jokainen kääntyi kuninkaalliseen prokuraattoriin päin. Katseiden
tulessa hän astui tuomioistuimen aitauksen sisään horjuen, tukka
pörröisenä ja kasvot kirjavanaan kynsiensä jälkiä.

Kuulijakunnasta kuului hämmästyksen sorinaa.

-- Minulta vaaditaan todistuksia, isä, sanoi Benedetto, -- annanko ne?

-- Ei, ei, sopersi Villefort heikolla äänellä, -- ei, se on
tarpeetonta.

-- Mitä, tarpeetontako? huudahti presidentti. -- Mitä sillä
tarkoitatte?

-- Tarkoitan sillä, huudahti kuninkaallinen prokuraattori, -- että
turhaan taistelisin sitä murhaavaa ansaa vastaan, joka minua kietoo.
Minä tunnustan, että Jumalan kostava käsi on osunut minuun. Todistuksia
ei tarvita. Kaikki, mitä tämä nuori mies on sanonut, on totta!

Syvä ja painostava hiljaisuus, aivan kuin ennen ankaraa ukonilmaa,
verhosi raskaaseen vaippaansa kaikki läsnäolijat. Kuulijain hiukset
nousivat kauhusta pystyyn.

-- Mitä, herra Villefort! huudahti presidentti. -- Ettehän vain ole
joutunut mielenhäiriön valtaan? Mitä! Oletteko täysissä järjissänne?
Kyllähän jokainen ymmärtää, että näin kummallinen, odottamaton, kamala
syytös voi sekoittaa ajatuksenne. Tointukaa.

Kuninkaallinen prokuraattori pudisti päätään. Hampaat kalisivat hänen
suussaan aivan kuin kuumetautisella, ja kuitenkin hän oli kalmankalpea.

-- Olen täysissä järjissäni, sanoi hän. -- Vain ruumiini kärsii, ja
sehän on helposti ymmärrettävissä. Tunnustan olevani syypää kaikkeen
siihen, mistä tuo nuori mies on minua syyttänyt, ja pysyn tästä lähin
asunnossani odottamassa seuraajaani kuninkaallista prokuraattoria.

Lausuttuaan nämä sanat heikolla ja melkein sammuneella äänellä
Villefort meni horjuen ovea kohden, jonka ovenvartija konemaisesti
avasi hänelle.

Kuulijat olivat mykkinä kauhistuksesta tämän paljastuksen ja
tunnustuksen edessä. Näin kauhealla tavalla päättyi niiden tapausten
sarja, joka viimeisinä kahtena viikkona oli pitänyt pariisilaisten
mieliä jännityksessä.

-- Kuka nyt enää voi sanoa, ettei elämässä ole draamallisuutta? tuumi
Beauchamp.

-- Toden totta, yhtyi Château-Renaud, -- paljon mieluummin lopettaisin
elämäni sillä tavoin kuin Morcerf; kuula otsaan on sittenkin lievempi
tuska kuin tällainen sortuminen.

-- Joka sekin surmaa lopulta, sanoi Beauchamp.

-- Ja minä kun kerran aioin mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa!
huudahti Debray. -- Kyllä teki tyttöparka viisaasti, kun kuoli!

-- Istunto on päättynyt ja juttu lykätty seuraavaan istuntoon! sanoi
presidentti. -- Asia otetaan uudestaan käsiteltäväksi ja annetaan
toisen virkamiehen huostaan.

Mitä Andreaan tulee, hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin ja ihmisten
mielestä entistä mielenkiintoisempi. Hänen lähtiessään salista
poliisien seuraamana osoittivat nämä vaistomaisesti hänelle enemmän
kunnioitusta kuin ennen.

-- No, mitä te tästä kaikesta arvelette? kysyi Debray pistäen
poliisille kultarahan kouraan.

-- Lieventävät asianhaarat otetaan varteen, vastasi tämä.



111. Sovitus


Villefort näki väkijoukon tiheimpienkin rivien aukenevan edessään.
Suuret onnettomuudet ovat niin tärisyttäviä ja herättävät niin suurta
kunnioitusta, että onnettomimpinakin aikoina kansanjoukko tuntee ensi
hetkessä osanottoa suurta surua kohtaan. Kansanjoukot ovat surmanneet
monta vihansa kohdetta, mutta harvoin ne ovat solvaisseet onnetonta
ollessaan läsnä tätä kuolemaan tuomittaessa.

Villefort kulki siis katselijain, vartijain, oikeuspalatsin
virkailijain ohi ja poistui talosta syylliseksi julistettuna oman
tunnustuksensa perusteella, mutta surunsa suojaamana.

On olemassa tapauksia, jotka ihmiset ymmärtävät tunteensa avulla, mutta
joita he eivät voi järjellään selittää. Suurin runoilija tällaisessa
tapauksessa on se, joka kirkaisee voimakkaimmin ja luonnollisimmin.
Suuri yleisö ymmärtää, että tämä kirkaisu on kokonainen kertomus, ja se
tyytyy siihen ja pitää sitä valtavana, jos se lähtee sydämestä.

Vaikeata olisi sitä paitsi kuvailla, kuinka kamalassa mielentilassa
Villefort oli lähtiessään oikeuspalatsista. Kuume pani hänen valtimonsa
voimakkaasti sykkimään, pingoitti joka jänteen, täytti joka verisuonen
niin että se oli halkeamaisillaan ja kidutti miljoonilla tuskilla hänen
ruumiinsa joka kohtaa.

Hän hoippui pitkin käytäviä tottumuksen ohjaamana, hän heitti
hartioiltaan virkaviittansa, ei sovinnaistapojen vaatimuksesta, vaan
siksi, että se painoi hänen hartioillaan kuin kiduttava nessos-paita.

Hoiperrellen hän saapui Dauphine-pihalle, näki vaununsa, herätti kuskin
avaamalla itse vaunujen oven, heittäytyi vaunujen istuimelle ja
viittasi sormellaan Faubourg-Saint-Honoréhen päin. Vaunut läksivät
liikkeelle.

Onnen raunioiden koko taakka oli hänen hartioillaan. Sen raskas paino
murskasi hänet, hän ei tietänyt mitä nyt seuraisi, ei koettanutkaan
arvata, hän ei tutkinut syytöskirjelmäänsä, niin kuin kylmäverinen
murhaaja tutkii käännellessään ja väännellessään tuttua lakipykälää.

Hän tunsi Jumalan sielunsa pohjalla.

-- Jumala! hoki hän tuskin itsekään tietäen, mitä sanoi. -- Jumala,
Jumala!

Vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. Villefort liikahteli levottomana
istuimellaan ja tunsi siinä jonkin esineen. Se oli viuhka, jonka rouva
Villefort oli unohtanut vaunuihin tyynyjen ja selkänojan väliin.

-- Oh! huudahti Villefort, aivan kuin tulisella raudalla olisi pistetty
hänen sydämeensä. Hän muisti vaimonsa.

Hän oli tunnin ajan nähnyt edessään vain yhden puolen
onnettomuudestaan, ja nyt hänelle selveni sen toinen, vielä kamalampi
puoli.

Vaimonsa edessä hän oli esiintynyt taipumattomana tuomarina ja
tuominnut hänet kuolemaan. Ja tämä nainen, kauhun ja häpeän vallassa,
omantunnon tuskien kalvamana, miehensä kerskailtua moitteettomalla
elämällään, hän, heikko ja turvaton naisparka, joka ei millään voinut
puolustautua miehen ylivaltaa vastaan, valmistautui ehkä par'aikaa
kuolemaan! Ehkä hän juuri nyt muisteli rikoksiaan, rukoili Jumalalta
armoa, kirjoitti kirjeen pyytääkseen polvillaan anteeksi
moitteettomalta mieheltään, osti tämän anteeksiannon kuolemallaan.

Villefort huudahti toisen kerran tuskasta ja raivosta.

-- Tuo nainen on tullut rikolliseksi vain siksi, että joutui tekemisiin
minun kanssani, huudahti hän levottomana liikahdellen vaunujensa
silkkityynyillä. -- Minussa on rikos, ja se on tarttunut häneen niin
kuin lavantauti, kolera, rutto...! ja minä rankaisen häntä...! Minä
olen uskaltanut sanoa hänelle: Katukaa ja kuolkaa ... minä! Ei, ei ...
hänen täytyy elää ... hänen pitää seurata minua... Me pakenemme,
jätämme Ranskan, menemme niin pitkälle kuin maan äärtä riittää. Minä
puhuin hänelle mestauslavasta...! Suuri luoja, kuinka olen tohtinut
lausua sen sanan! Mutta minuakin odottaa mestauslava...! Me
pakenemme... Minä tunnustan hänelle kaikki, niin, nöyrrytän itseni joka
päivä ja sanon hänelle, että minäkin olen tehnyt rikoksen... Nyt
liittyvät tiikeri ja käärme yhteen! Sopiva aviovaimo minunkaltaiselleni
miehelle...! Hänen täytyy jäädä eloon, ja minun häpeäni peittää hänen
häpeänsä varjoonsa!

Villefort melkein särki vaunujen etuosan ruudun pudottaessaan sen alas.

-- Nopeammin, nopeammin! huudahti hän käheällä äänellä, joka sai kuskin
hypähtämään istuimellaan.

Säikähtyneet hevoset kiitivät asuntoa kohden.

-- Niin, niin, jatkoi Villefort ajatuksiaan lähestyessään kotiaan, --
niin, vaimoni täytyy jäädä eloon, hänen täytyy katua rikostaan ja
kasvattaa poikani, ainoan, joka tässä kamalassa hävityksessä on
perheestäni jäänyt eloon -- lukuun ottamatta voimatonta vanhusta.
Vaimoni rakasti poikaamme, pojan tähden hän teki kaiken. Nainen, joka
rakastaa poikaansa, ei koskaan ole toivoton tapaus, hän katuu kyllä.
Eihän kukaan tiedä häntä syylliseksi. Nämä talossani tapahtuneet
rikokset, joiden johdosta jo muutamat ovat levottomia, unohtuvat kyllä
ajan mittaan, ja jos joku vihamies ne muistaakin, otan minä ne
syykseni. Yksi, kaksi, kolme lisää, mitä siitä, vaimoni pelastaa
rikkaudet, vie poikani kauas kuilusta, johon minä olen vaipumaisillani.
Vaimoni jää eloon ja voi tulla vielä onnelliseksi, sillä hän rakastaa
mielettömästi poikaansa, eikä poika lähde hänen luotaan. Olisin silloin
tehnyt hyvän työn, ja sellainen keventää sydäntä.

Ja kuninkaallinen prokuraattori hengähti vihdoinkin helpotuksesta.

Vaunut pysähtyivät talon pihaan.

Villefort hyppäsi portaille ja huomasi palvelijoitten hämmästyvän
nähdessään hänen palaavan niin pian. Mitään muuta ei näiden kasvoista
huomannut. Kukaan ei sanonut hänelle sanaakaan. He vain pysähtyivät
päästääkseen hänet ohitseen, siinä kaikki.

Hän kulki Noirtier'n huoneen oven ohitse ja näki raollaan olevasta
ovesta kaksi varjoa, mutta ei välittänyt siitä, kuka oli hänen isänsä
luona; levottomuus veti häntä toisaanne.

-- Kas niin, sanoi hän nousten sivuportaita siihen talon osaan, jossa
oli hänen vaimonsa huoneisto ja Valentinen tyhjä huone. -- Kas niin,
mikään ei ole muuttunut.

Ensiksi hän sulki portaille vievän oven.

-- Kukaan ei saa häiritä meitä, sanoi hän. -- Minun täytyy saada puhua
suoraan hänen kanssaan, syyttää itseäni hänen edessään, sanoa kaikki...

Hän lähestyi ovea, laski kätensä kristalliseen ripaan, ovi aukeni,

-- Ei ole lukossa! Hyvä on, hyvä on, mutisi hän.

Hän tuli pieneen salonkiin, jonne illalla tuotiin vuode Edouardia
varten, sillä vaikka poika olikin täysihoitolakoulussa, tuli hän yöksi
äitinsä luo, tämä kun ei tahtonut erota pojastaan.

Yhdellä silmäyksellä Villefort tarkasti salongin.

-- Ei ketään, sanoi hän. -- Vaimoni on varmaankin makuuhuoneessaan.

Hän meni sitä kohden. Ovi oli lukossa. Hän pysähtyi väristen.

-- Héloïse! huusi hän.

Hän oli kuulevinaan jonkin huonekalun liikahtavan.

-- Héloïse! huusi hän toistamiseen.

-- Kuka siellä? kysyi rouva Villefort'in ääni.

Villefort'in mielestä ääni oli tavallista heikompi.

-- Avatkaa, avatkaa! huusi Villefort. -- Minä täällä olen!

Mutta hänen pyynnöstään ja hätääntyneestä äänestään huolimatta ovi ei
auennut.

Villefort puhkaisi oven potkaisemalla siihen jalallaan.

Rouva Villefort seisoi budoaarinsa kynnyksellä kalpeana, kasvot
vääntyneinä, ja tuijotti kamalasti häneen.

-- Héloïse! Héloïse! sanoi Villefort. -- Mikä teidän on?

Nuori nainen ojensi häntä kohden valkoisen, jäykän kätensä.

-- Se on tapahtunut, sanoi hän ääni koristen. -- Mitä vielä tahdotte?

Ja hän kaatui pitkäkseen matolle.

Villefort juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, joka
suonenvedontapaisesti pusersi kultatulppaista kristallipulloa. Rouva
Villefort oli kuollut. Hulluna kauhusta Villefort peräytyi huoneen
ovelle.

-- Poikani! huudahti hän sitten äkkiä. -- Missä poikani on? Edouard.
Edouard!

Hän huusi nimen sellaisella tuskalla, että palvelijat riensivät
saapuville.

-- Poikani, missä poikani on? kysyi Villefort. -- Hänet täytyy viedä
kotoa pois, hän ei saa nähdä...

-- Edouard-herra ei ole alhaalla, vastasi kamaripalvelija.

-- Hän on varmaankin puutarhassa leikkimässä, menkää katsomaan, menkää!

-- Ei hän ole siellä. Armollinen rouva kutsui noin puoli tuntia sitten
poikansa luokseen. Edouard-herra meni rouvan luo eikä ole sen jälkeen
palannut.

Jääkylmä hiki nousi Villefort'in otsalle, hänen jalkansa hoipertelivat,
ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan kuin särkyvän kellon
rattaat.

-- Rouvan luona, sopersi hän, -- rouvan luona!

Ja hän palasi vaimonsa huoneeseen hitaasti, pidellen toisella kädellään
otsaansa, toisella hapuillen pitkin seinää.

Villefort tunsi kielen kangistuvan suussaan.

-- Edouard, Edouard, sopersi hän.

Poika ei vastannut. Palvelijain lausunnon mukaan hän oli mennyt äitinsä
luo, mutta ei ollut palannut.

Villefort astui askelen eteenpäin.

Rouva Villefort'in ruumis oli poikittain budoaarin oven edessä. Sen
takana täytyi Edouardin ehdottomasti olla. Ruumis näytti vartioivan
ovella, tuijottavat silmät avoimina ja salaperäinen, ivallinen hymy
huulilla.

Ruumiin takaa näkyi koholla olevan verhon raosta osa budoaaria,
flyygeli ja sinisellä silkillä päällystetty sohva.

Villefort astui kolme neljä askelta eteenpäin ja näki poikansa makaavan
sohvalla.

Lapsi varmaankin nukkui.

Onneton mies tunsi alussa ääretöntä riemua; kirkas valonsäde tunkeutui
siihen helvettiin, missä hän kamppaili. Hän astuisi vain ruumiin yli,
menisi budoaariin, sieppaisi lapsen syliinsä ja pakenisi sen kanssa
pois, pois.

Villefort ei enää ollut hienostunut maailmanmies. Hän oli nyt
kuolettavasti haavoittunut tiikeri, jonka hampaat olivat katkenneet.
Hän ei enää pelännyt ennakkoluuloja vaan haamuja. Hän hyökkäsi
eteenpäin ruumiin yli, aivan kuin hänen olisi ollut mentävä palavan
nuotion yli.

Hän otti pojan syliinsä, painoi lapsen rintaansa vastaan, ravisti sitä,
kutsui nimeltä. Lapsi ei vastannut. Hän painoi ahnaat huulensa pojan
poskille, ne olivat jääkylmät ja kalpeat. Hän tunnusteli jäykistyneitä
jäseniä, painoi kätensä sydämelle; sydän ei enää sykkinyt. Lapsi oli
kuollut.

Neljään osaan laskostettu paperi putosi Edouardin povelta.
Tyrmistyneenä Villefort lysähti polvilleen, lapsi pääsi hänen käsistään
ja vieri äitinsä viereen.

Villefort sieppasi paperin, tunsi vaimonsa käsialan ja luki:

    Tiesittehän, että olin hyvä äiti, koska poikani tähden tein
    kaikki nämä rikokset!

    Hyvä äiti lähtee poikansa seurassa!

Villefort ei voinut uskoa silmiään, Villefort ei voinut uskoa järkeään.
Polvillaan hän kulki vielä kerran Edouardin ruumiin luo ja tarkasti
sitä aivan kuin naarasleijona tarkastaa kuollutta pentuaan.

-- Jumala, sopersi hän, -- tässäkin näen Jumalan!

Äsken häntä oli vielä pitänyt pystyssä raivo, väkevien miesten suuri
voimanlähde, ja epätoivo, kuoleman jalo hyve, joka pakotti titaanit
nousemaan taivasta vastaan ja Ajaxin kohottamaan nyrkkinsä jumalia
kohden.

Nyt hän painoi päänsä kumaraan tuskansa edessä, nousi pystyyn, ravisti
hiestä kosteita ja kauhusta pystyyn nousseita hiuksiaan, ja tämä mies,
joka ei koskaan ollut tuntenut sääliä ketään kohtaan, meni etsimään
vanhusta, isäänsä, jotta hänellä heikkoudessaan olisi joku, jolle voi
kertoa surunsa, joku, jonka luona voi itkeä.

Villefort'in tullessa Noirtier näytti kuuntelevan tarkkaan apotti
Busonia, joka oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin tavallisesti.

Villefort näki apotin ja nosti kätensä otsalleen. Menneisyys nousi
hänen mieleensä kuin laine, joka vimmaisena kuohuu korkeammalle kuin
muut laineet.

Hän muisti, että oli käynyt apotin luona kaksi päivää Auteuilin
päivällisten jälkeen ja että apotti oli tullut hänen luokseen samana
päivänä, jolloin Valentine kuoli.

-- Te täällä! sanoi hän. -- Tehän ilmestytte aina silloin, kun kuolema
on ollut liikkeellä.

Busoni nousi. Nähdessään prokuraattorin kasvojen kiihkeän ilmeen, hänen
silmiensä hurjan hohteen, hän arvasi tai luuli arvanneensa istunnon
päättyneen oikeuspalatsissa; muusta hän ei tietänyt mitään.

-- Saavuin silloin rukoilemaan tyttärenne sielun puolesta! vastasi
Busoni.

-- Entä mitä varten olette tänään tullut?

-- Tulin sanomaan, että olette jo täydellisesti sovittanut rikoksenne,
ja aion tästä lähin rukoilla, että Jumala olisi yhtä tyytyväinen kuin
minäkin.

-- Hyvä Jumala! sanoi Villefort peräytyen kauhuissaan. -- Tämä ääni ei
olekaan apotti Busonin ääni!

-- Ei.

Apotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa
pääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen
miehekkäitä kasvojaan.

-- Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.

-- Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin,
etsikää kauempaa.

-- Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?

-- Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta
sitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti
Saint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.

-- Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä
Jumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava
viholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa.
Voi minua onnetonta!

-- Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi
pannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. -- Muistelkaa,
muistelkaa!

-- Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä
rajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole
enää unta eikä vielä valveillaoloa. -- Mitä minä tein? Puhukaa,
kertokaa!

-- Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni,
riistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun
rakkauteni!

-- Kuka te olette? Kuka olette?

-- Olen erään Ifin linnan tyrmään hautaamanne onnettoman haamu. Kun
tämä haamu viimein nousi haudastaan, antoi Jumala hänelle kreivi
Monte-Criston naamion ja verhosi hänet jalokivillä ja kullalla, ettette
tuntisi häntä ennen kuin vasta tänään.

-- Minä tunnen sinut, minä tunnen sinut! sanoi kuninkaallinen
prokuraattori. -- Sinä olet...

-- Minä olen Edmond Dantès!

-- Sinä olet Edmond Dantès! huudahti kuninkaallinen prokuraattori
tarttuen kreivin ranteeseen. -- Tule siis!

Ja hän veti kreivin portaille. Tämä seurasi häntä aavistaen uuden
onnettomuuden kohdanneen taloa.

-- Tuossa, Edmond Dantès, sanoi hän osoittaen vaimonsa ja poikansa
ruumiita, -- tuossa, katso, oletko nyt saanut täydellisen
hyvityksen...?

Monte-Cristo kalpeni tämän kamalan näyn edessä. Hän huomasi saaneensa
suuremman hyvityksen kuin hänellä oli oikeuskaan, eikä hän enää voinut
sanoa: "Jumala on minun kanssani ja minun puolellani!"

Tuskaisin mielin hän kumartui nopeasti pojan ruumiin puoleen, avasi
hänen silmänsä, tunnusteli hänen valtimoaan ja vei sitten hänet
kiireesti Valentinen huoneeseen sulkien oven jäljestään...

-- Lapseni! huudahti Villefort. -- Hän riistää lapseni ruumiin! Minä
kiroan sinut. Onnettomuus, kuolema sinut kohdatkoot!

Ja hän aikoi rientää Monte-Criston jäljestä, mutta aivan niin kuin
unessa, hän ei päässytkään liikkeelle, hänen silmänsä pullistuivat
kuopistaan, hänen käyristyneet sormensa raatelivat rintaa, kunnes
kynnet tulivat vereen, ohimosuonet paisuivat verivirrasta, joka
tulvehti päähän tahtoen halkaista liian ahtaan kallon ja täyttäen hänen
aivonsa liekkitulvallaan.

Hän seisoi hyvän aikaa paikallaan. Hänen järkensä sammui.

Silloin hän kiljaisi, päästi pitkän naurunhohotuksen ja riensi portaita
alas.

Neljännestuntia myöhemmin aukeni Valentinen huoneen ovi ja kreivi tuli
sieltä kalpeana, mieli masennuksissa, jaloilla kasvoillaan syvän surun
ilme. Hänen sylissään oli lapsi, jota hän ei millään keinoin ollut
voinut herättää henkiin.

Hän notkisti toisen polvensa ja laski lapsen hellästi äidin viereen,
pää tämän poskea vasten. Sitten hän nousi ja poistui. Portailla hän
kysyi palvelijalta:

-- Missä herra Villefort on?

Vastaamatta mitään palvelija osoitti kädellään puutarhaan päin.
Monte-Cristo meni puutarhaan ja näki Villefort'in palvelijoittensa
ympäröimänä kaivavan lapiolla maata raivoisan kiihkeästi.

-- Se ei ole täälläkään, sanoi hän, -- se ei ole täälläkään.

Ja hän lähti kaivamaan kauempaa. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja
sanoi aivan hiljaa, melkein nöyrästi:

-- Poikanne on kuollut, mutta...

Villefort keskeytti hänet.

-- Kyllä minä hänet löydän, sanoi hän. -- Kyllä minä hänet löydän,
vaikka saisin kaivaa tuomiopäivään asti.

Monte-Cristo peräytyi kauhuissaan.

-- Oh, sanoi hän, -- hän on tullut mielipuoleksi?

Ja aivan kuin olisi pelännyt kirotun talon seinien kaatuvan päälleen
hän riensi kadulle epäillen ensi kertaa, oliko hänellä ollut oikeutta
tehdä niin kuin oli tehnyt.

-- Jo riittää, tämä riittää, sanoi hän, -- pelastakaamme viimeinen.

Palatessaan kotiinsa Monte-Cristo tapasi Morrelin astelemassa
Champs-Elysées'n varrella olevassa talossa vaiti kuin haamu, joka
odottaa Jumalan määräämää hetkeä palatakseen hautaansa.

-- Valmistautukaa matkaan, Maximilien, sanoi kreivi hänelle hymyillen,
-- huomenna jätämme Pariisin.

-- Eikö teillä ole täällä enää mitään tehtävää? kysyi Morrel.

-- Ei, vastasi Monte-Cristo. -- Jumala suokoon, etten olisi tehnyt jo
liikaa.



112. Lähtö


Kertomamme tapaukset herättivät mielenkiintoa kaikissa pariisilaisissa.
Emmanuel ja hänen vaimonsa keskustelivat niistä tietysti hyvin
hämmästyneinä asunnossaan Meslay-kadun varrella. He liittivät
Morcerfin, Danglars'in ja Villefort'in perheissä tapahtuneet
onnettomuudet toisiinsa.

Maximilien, joka oli tullut heidän luokseen vieraisille, kuunteli heidän
puheitaan tai oikeammin sanoen oli läsnä heidän keskustellessaan,
vaipuneena tavalliseen alakuloisuuteensa.

-- Eikö todellakin näytä siltä, Emmanuel, sanoi Julie, -- että nämä
rikkaat, äsken vielä onnelliset ihmiset olivat asemaansa luodessaan
unohtaneet pahan haltian. Tämä on nyt ilmestynyt kostamaan
laiminlyöntiä aivan niin kuin sadun haltiatar, jota ei kutsuttu
ristiäisiin.

-- Mikä onnettomuuksien sarja! huokasi Emmanuel ajatellen Morcerfia ja
Danglars'ia.

-- Mikä kärsimysten määrä, yhtyi Julie muistellessaan Valentinea, jonka
nimeä hänen naisenvaistonsa kielsi lausumasta veljensä läsnä ollessa.

-- Jos Jumala on heitä rangaissut, sanoi Emmanuel, -- niin varmaankaan
ei Jumala, joka on itse hyvyys, ole löytänyt heidän menneisyydestään
mitään lieventäviä asianhaaroja. He olivat siis kirottuja.

-- Etköhän tuomitse liian pikaisesti, Emmanuel? tuumi Julie. -- Jos
joku olisi sanonut, kun isäsi pistooli kädessään oli valmis surmaamaan
itsensä: "Tuo mies on ansainnut rangaistuksensa", niin eikö hän silloin
olisi erehtynyt?

-- Olisi kyllä, mutta Jumala ei tahtonut isämme joutuvan turmioon, niin
kuin hän ei sallinut Abrahaminkaan uhrata poikaansa. Hän lähetti
meidänkin luoksemme enkelin, joka leikkasi kuoleman siivet poikki.

Melkein samalla hetkellä aukeni salongin ovi, ja kreivi Monte-Cristo
astui sisään.

Julie ja Emmanuel huudahtivat ilosta. Maximilien kohotti päänsä ja
antoi sen jälleen painua alas.

-- Maximilien, sanoi kreivi kiinnittämättä mitään huomiota siihen,
kuinka eri tavalla huoneessaolijat ottivat hänet vastaan, -- tulen
teitä noutamaan.

-- Noutamaanko minua? kysyi Maximilien aivan kuin heräten unesta.

-- Niin, sanoi Monte-Cristo. -- Olihan sovittu, että lähdette mukanani,
ja käskinhän teitä olemaan valmiina matkaan.

-- Olen valmis, sanoi Maximilien. -- Tulin vain tänne sanomaan hyvästi.

-- Entä minne lähdette, herra kreivi? kysyi Julie.

-- Ensiksi Marseilleen.

-- Marseilleenko? huudahti nuori pari yht'aikaa.

-- Niin, ja otan veljenne mukaani.

-- Herra kreivi, tuokaa hänet terveenä takaisin! pyysi Julie.

Morrel kääntyi poispäin salatakseen punastumistaan.

-- Oletteko siis huomannut, että hän on sairas? kysyi kreivi.

-- Olemme, vastasi nuori nainen, -- ja olemme pelänneet, että hänen
aikansa käy pitkäksi meidän seurassamme.

-- Kyllä minä häntä huvitan, vakuutti kreivi.

-- Olen valmis, lausui Maximilien. -- Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi.
Emmanuel, hyvästi, Julie!

-- Mitä, hyvästikö? huudahti Julie. -- Lähdettekö tuolla tavoin heti
paikalla ilman matkavalmistuksia, vailla passia?

-- Viivyttely tekee eronhetken vain haikeammaksi, sanoi Monte-Cristo,
-- ja Maximilien on varmaankin pitänyt kaikesta huolta, sillä olen
puhunut hänelle tästä ajoissa.

-- Passini on valmiina ja matkalaukkuni myös, sanoi Morrel tyynesti.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo hymyillen, -- täsmällisyydestään tuntee
hyvän sotilaan.

-- Jätättekö meidät nyt heti paikalla? ihmetteli Julie. -- Ettekö jäisi
vielä päiväksi, tunniksi?

-- Vaununi ovat portin edessä. Minun täytyy olla Roomassa viiden päivän
päästä.

-- Mutta eihän Maximilien mene Roomaan? tuumi Emmanuel.

-- Menen sinne, minne kreivi minut vie, sanoi Maximilien alakuloisesti
hymyillen. -- Tottelen häntä ainakin kuukauden ajan.

-- Kuulkaahan, herra kreivi, millä äänellä hän sen sanoo!

-- Maximilien seuraa minua, sanoi kreivi vakuuttavalla
sydämellisyydellään, -- olkaa siis rauhassa veljenne suhteen.

-- Hyvästi, sisko! lausui Morrel. -- Hyvästi, Emmanuel!

-- Hän tuottaa minulle tuskaa välinpitämättömyydellään, sanoi Julie. --
Oi Maximilien, sinä salaat meiltä jotakin.

-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- saatte nähdä, että hän palaa
nauravana ja iloisena.

Maximilien loi kreiviin melkein suuttuneen ja ärtyneen katseen.

-- Lähtekäämme! sanoi kreivi.

-- Ennen lähtöänne, herra kreivi, sanoi Julie, -- sallitteko minun
sanoa teille sen, mitä viime kerralla...

-- Hyvä rouva, vastasi kreivi tarttuen hänen molempiin käsiinsä, --
sananne eivät vastaa sitä, mitä luen silmistänne, mitä sydämenne on
ajatellut ja mitä omani on tuntenut. Minun olisi pitänyt lähteä
ilmaisematta itseäni, mutta se meni yli voimieni, sillä olen heikko ja
turhamainen ihminen ja lähimmäisteni kyyneleinen, hellä ja iloinen
katse tekee minulle niin hyvää. Nyt lähden ja olen niin itsekäs, että
sanon: Älkää unohtako minua, ystäväni, sillä luultavasti ette näe minua
enää koskaan.

-- Emme näe teitä enää koskaan! huudahti Emmanuel, ja suuret kyynelet
valuivat pitkin Julien poskia, -- emme näe teitä enää koskaan! Eikö
luotamme lähdekään ihminen, vaan Jumala, joka astuu taivaaseen oltuaan
maan päällä hyvää tekemässä?

-- Älkää sanoko niin, puhui Monte-Cristo nopeasti, -- älkää sanoko
koskaan sitä, ystäväni. Jumalat eivät koskaan tee pahaa, jumalat
pysähtyvät siihen, mihin ovat tahtoneet. Sattuma ei ole koskaan heitä
voimakkaampi. Ei, minä olen ihminen, Emmanuel, ja teidän ihailunne on
yhtä epäoikeutettua kuin sananne ovat jumalattomia.

Ja Julie heittäytyi hänen syliinsä hänen painaessaan huulensa Julien
kädelle ja ojentaessaan toisen kätensä Emmanuelille. Sitten hän
viittasi Maximilienille, joka Valentinen kuolemasta lähtien oli ollut
veltto, tunteeton ja uneksiva.

-- Tehkää veljeni jälleen iloiseksi! kuiskasi Julie Monte-Cristolle.

Monte-Cristo puristi hänen kättään samoin kuin oli puristanut
kaksitoista vuotta sitten Morrelin työhuoneeseen vievillä portailla.

-- Luotatteko yhä vielä merenkulkija Sindbadiin? kysyi hän hymyillen.

-- Luotan!

-- Nukkukaa silloin rauhassa ja luottamuksessa Jumalaan.

Niin kuin olemme maininneet, odottivat postivaunut talon edessä. Niiden
eteen oli valjastettu neljä voimakasta hevosta, jotka ravistivat
harjojaan ja kuopivat levottomina kavioillaan. Portaitten juurella
odotti Ali kasvot hiestä kiiltävinä. Hän näytti tulleen pitkältä
matkalta.

-- No? kysyi kreivi arabiankielellä, -- olitko vanhuksen luona?

Ali nyökkäsi.

-- Ja levitit kirjeen hänen eteensä, niin kuin olin käskenyt?

-- Levitin, ilmaisi orja jälleen nöyrästi.

-- Ja mitä hän sanoi, tai oikeammin, mitä hän teki?

Ali matki älykkäillä kasvoillaan vanhuksen ilmeitä ja sulki silmänsä,
niin kuin Noirtier teki vastatessaan myöntävästi.

-- Hyvä on, hän suostuu, totesi Monte-Cristo. -- Lähtekäämme!

Hän oli tuskin ennättänyt nämä sanat lausua, kun vaunut jo läksivät
liikkeelle ja hevoset lennättivät ilmaan tomupilven. Maximilien asettui
vaunujen nurkkaan virkkamatta sanaakaan.

Näin kului puoli tuntia. Äkkiä vaunut pysähtyivät; kreivi oli vetänyt
silkkinuorasta, joka oli sidottu Alin sormeen.

Nubialainen astui maahan ja avasi vaunujen oven.

Taivas oli täynnä tähtiä. He olivat Villejuifin kukkulalla, lakeudella,
mistä näkyi Pariisi aivan kuin kuohuva meri, jossa tuhannet valot
välkkyivät kuin fosforihohde laineilla. Se oli todellakin kuin ulappa,
mutta kohisevampi, pauhaavampi, liikkuvampi, raivoisampi kuin valtameri
kuohuessaan, ulappa, jossa ei koskaan ollut tyyntä niin kuin joskus
merellä, ulappa, missä laineet aina loiskuivat, löivät ristiin ja aina
nielivät...

Kreivi seisoi yksinään ja viittasi vaunuja siirtymään muutaman askelen
eteenpäin.

Sitten hän katseli kauan kädet rinnalla ristissä tuota ahjoa, jossa
sulavat, kiemurtelevat ja muodostuvat kaikki ne ajatukset, jotka sitten
tulisesta syvyydestä singahtavat panemaan maailman liikkeelle. Katse
kiintyneenä tähän Baabeliin, joka saa sekä uskonnolliset runoilijat
että materialistiset rienaajat haaveilemaan, hän risti kätensä kuin
rukoillakseen ja sanoi:

-- Suuri kaupunki! Kuusi kuukautta sitten astuin portistasi sisään.
Jumalan henki minua varmaankin on johdattanut, sillä voittoisena
lähden. Salaisuuteni uskoin vain Jumalalle, joka näkee sydämeeni; hän
tietää, että en tällä hetkellä tunne vihaa enkä ylpeyttä, mutta kyllä
katumusta; vain hän tietää, etten ole käyttänyt hänen minulle
antamaansa voimaa oman itseni hyväksi enkä turhaan tarkoitukseen. Oi,
suuri kaupunki! Sinun sykkivältä poveltasi löysin, mitä etsin;
kärsivällisenä kaivajana olen etsinyt sisuksistasi pahan. Nyt on
tehtäväni täytetty, nyt et enää voi tarjota minulle iloa etkä tuskaa!
Hyvästi, Pariisi, hyvästi!

Hän katsoi vielä kerran laajaa tasankoa kuin öinen haltia, sitten hän
painoi kätensä otsalleen ja nousi vaunuihinsa, jotka pian katosivat
kukkulan toiselle puolelle tomupilveen ja pyörien kolinaan.

He ajoivat peninkulman vaihtamatta sanaakaan. Morrel uneksi,
Monte-Cristo katseli häntä.

-- Morrel, sanoi kreivi, -- kadutteko, että tulitte mukaani?

-- En kreivi, mutta jättää Pariisi...

-- Jos olisin tietänyt onnen odottavan teitä Pariisissa, olisin
jättänyt teidät sinne.

-- Valentine lepää Pariisissa, ja lähtiessäni Pariisista menetän hänet
toistamiseen.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- kuolleet ystävämme eivät lepää maassa,
heidät on haudattu sydämiimme, ja Jumala on niin säätänyt, jotta he
voisivat seurata meitä aina. Kaksi ystävää seuraa minua aina, toinen
antoi minulle elämän ja toinen älyn. Heidän sielunsa elävät minussa.
Kysyn heidän neuvoaan kun epäilen, ja jos toisinaan teen hyvää, saan
siitä kiittää heidän neuvojaan. Kysykää sydämenne ääneltä neuvoa,
Maximilien, ja kysykää, onko teillä syytä olla minun seurassani noin
murheellisen näköinen.

-- Ystäväni, sanoi Maximilien, -- sydämeni ääni on hyvin surullinen
eikä lupaa minulle muuta kuin murheita.

-- Heikot sielut näkevät aina kaiken mustan harson läpi. Sielu itse luo
näköpiirinsä. Sielunne on synkkä, se tekee taivaanne myrskyiseksi.

-- Se voi olla totta, sanoi Maximilien.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Matka kului huimaavan nopeasti, niin kuin kreivin oli tapana; kaupungit
vilahtivat heidän ohitseen kuin tien varrella olevat varjot; puut,
joissa syksyn ensi tuulet riehuivat, näyttivät jättiläisinä juoksevan
heitä vastaan ja taas nopeasti pakenevan, kun he tulivat lähelle.

Seuraavana päivänä he saapuivat Châlons'iin, jossa heitä odotti kreivin
höyrylaiva. Vaunut nostettiin laivaan, matkustajat olivat menneet sinne
jo edeltäpäin.

Laiva oli nopeakulkuinen, sen molemmat sivupyörät olivat kuin siivet,
joilla se linnun tavoin sipaisi veden pintaa. Morrel alkoi hiukan
nauttia nopeasta matkustamisesta, ja toisinaan tuntui kuin tuuli, joka
liehutti hänen hiuksiaan, olisi ollut valmis karkottamaan pilvet hänen
otsaltaan.

Mitä kauemmaksi Pariisista he tulivat, sitä yliluonnollisempi kirkkaus
näytti verhoavan kreivin. Hän oli aivan kuin maanpakolainen, joka
pääsee isänmaahansa.

Pian tuli heidän näkyviinsä Marseille, valkoisena, lämpöisenä,
eloisana; Marseille, Tyroksen ja Karthagon nuorempi sisar, joka peri
heidän valtansa Välimeren rannalla; Marseille, joka tuli sitä
nuoremmaksi, mitä enemmän se vanheni. Pyöreä torni, Saint-Nicolas'n
linnoitus, Puget'n rakentama raatihuone ja tiilikivirantainen satama,
jossa he molemmat lapsina olivat leikkineet, herättivät heissä paljon
muistoja. Yhteisen tunteen vallassa he pysähtyivätkin Cannebièrelle.

Eräs laiva läksi juuri silloin Algeriaan, kansi oli täynnä tavaroita ja
matkustajia, ystävät ja sukulaiset olivat jättämässä hyvästi, huusivat
ja itkivät. Tämä näky vaikuttaa aina niihinkin, jotka sen joka päivä
näkevät, mutta Maximilien näki kuitenkin sielunsa silmien edessä toisen
näyn.

-- Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, -- tuohon
isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies,
jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen
vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt
yksin, monet itkivät meidät nähdessään.

Monte-Cristo hymyili.

-- Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.

Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen
viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli
hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren
mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut,
ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne,
nimittäin laivaan.

-- Hyvä Jumala, huudahti Morrel, -- minä en erehdy! Tuo nuori mies,
joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!

-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- minä tunsin hänet.

-- Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?

Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen
silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.

-- Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, -- eikö teillä ole mitään
tehtävää täällä?

-- Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.

-- Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät
sieltä.

-- Jätättekö minut?

-- Jätän ... minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.

Morrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun
vallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.

Monte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä,
ja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme
alusta alkaen on lukijoillemme tuttu.

Pitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa
joutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan
päivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät
viiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja
halkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka
oli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä
enemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat
kärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen
liittyisivät yhteen.

Talo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti
rappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi
oli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.

Tänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt
poistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä
hetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi
jo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan
isopäisellä naulalla.

Hän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan,
aivan kuin ystävä tai talon isäntä.

Tiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa
säteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta
rahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä
kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset
puut.

Portille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti
muistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus
kuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean,
punakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois,
ja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän
poikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.

Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen
jalkojensa alla.

Mercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.

-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- en voi teille tarjota onnea, mutta voin
tuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?

-- Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, -- yksin
maailmassa... Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt
minut.

-- Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, -- ja hän on jalo mies. Hän on
ymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa
isänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten
valvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän
luoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka
olisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne.
Työttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee
suureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan
muuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni
uudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.

-- Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, -- rukoilen
hänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia.
Niin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että
tunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi,
toimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut
onnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.

-- Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi
Monte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on
täysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää.
Älkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon
onnettomammaksi...

-- Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut
poikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra
Morcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte
nähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.

Kreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä
ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

-- Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. -- Nyt voitte
huoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin
Edmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä
hänen vanha isänsä asui... Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja
ne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö
teitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja
vihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin
ja kohottaen silmänsä taivasta kohden. -- Minkä rangaistuksen olenkaan
saanut...! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta
lahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan
olemassaoloa!

Monte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti
kätensä.

-- Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, -- ei, ystäväni,
älkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin
syyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan,
ahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He
himoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni,
Edmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää
sitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä
ansaitse. Katsokaahan ... hän paljasti kokonaan kasvonsa ...
katsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat
vuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät
niitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä
vielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa,
ja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri,
minä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.

Mercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja
suuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli
kiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan
kättä.

-- Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että
ensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. --
Uskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla,
sillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen
sydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta
viisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että
tunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi
pitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran
olin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla.
Mitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen
kuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä
muistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja
menetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin
poikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa
hänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut
raukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden
tavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.

-- Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. -- Ajatelkaa itsestänne
parempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte
voinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön,
kaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain
olin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän
Jumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä
polvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut
valmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon
ylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa
menneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja
saatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli
täynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin,
hylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten
sain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin
loistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin
ollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria
tehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle
pyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta,
josta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole
saanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee
hävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet
vaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin
aseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia,
sieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin
silmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin
näkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin
kostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen
mykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni,
pääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin
tielläni!

-- Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka
teidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut
tiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin
teitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden
välillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on
vertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne,
teidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja
erotkaamme.

-- Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysi
Monte-Cristo.

-- Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.

-- Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää
kuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.

-- Kiitos, Edmond.

-- Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?

-- Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa
on Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin!
Tämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa
vielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää
sydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi;
tunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.

-- Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.

-- Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.

-- Mutta ... mitä aiotte tehdä?

Mercedes hymyili alakuloisesti.

-- Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen
muinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain
rukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen
aarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen,
eivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun
välinen asia.

-- Mercedes, sanoi kreivi, -- en tahdo teitä moittia, mutta olette
uhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta,
sillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut
siihen puolet lisää.

-- Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen
suostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.

-- Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei
hyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta
jos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan,
mukaudutteko te siihen vastustelematta?

-- Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä
en osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo
mitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt,
että olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen
haukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän
lähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen
vastaan.

-- Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. -- Jumala
tahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen
vuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.

-- Onneton, huudahti Mercedes, -- älkää puhuko minulle noin. Jos
uskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä
silloin pelastuisin epätoivosta!

Monte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän
tuskan murtamana.

-- Ettekö tahdo sanoa minulle "näkemiin?" kysyi hän ojentaen kätensä.

-- Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen
juhlallisesti taivasta kohden. -- Toivon siis vielä.

Ja kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi
portaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan
satamaan päin.

Mercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin
pienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa,
joka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa
sopersivat hiljaa:

-- Edmond, Edmond, Edmond...



113. Menneisyys


Kreivi lähti murheellisena tästä talosta. Hän oli todennäköisesti
nähnyt Mercedeksen viimeisen kerran.

Pikku Edouardin kuoleman jälkeen oli Monte-Cristossa tapahtunut suuri
muutos. Kiemurtelevaa tietä pitkin hän oli hitaasti päässyt kostonsa
kukkulalle ja näki sen toisella puolella epäilyksen ammottavan
syvyyden.

Ja sitä paitsi: keskustelu Mercedeksen kanssa oli herättänyt suuren
määrän muistoja, joita hänen täytyi vastustaa. Hän sanoi itselleen,
että jokin virhe oli tullut hänen laskelmiinsa, koska hän nyt melkein
soimasi itseään.

-- Näen menneisyyden väärässä valossa, mietti hän, -- ja olen voinut
erehtyä. -- Mitä! jatkoi hän. -- Olisiko kaikki, minkä päämääräkseni
asetin, ollut järjetöntä! Olisinko kymmenen vuotta kulkenut väärään
suuntaan! Riittäisikö yksi ainoa hetki todistamaan arkkitehdille, että
hänen rakennuksensa oli ollut, ellei juuri mahdoton, niin ainakin
jumalaton suunnitelma! -- En voi tottua tähän ajatukseen, se tekisi
minut hulluksi. Tämänpäiväisistä mietelmistäni puuttuu menneisyyden
tarkka ymmärtäminen, sillä näen menneisyyden kaukana taivaanrannassa.
Sitä mukaa kuin astuu eteenpäin menneisyys katoaa, aivan niin kuin
maisema, jonka läpi ihminen kulkee. Minulle tapahtuu samaa kuin niille,
jotka unessa ovat loukanneet itsensä; he näkevät haavan, mutta eivät
ymmärrä, miten ovat sen saaneet. -- Sinä uudestisyntynyt ihminen; sinä
suunnattoman rikas mies; sinä herännyt nukkuja; sinä voittamaton
miljoonien omistaja, kertaa koko entinen kurja ja onneton elämäsi,
kulje jälleen samoja teitä, joille kohtalo sinut sysäsi, joille
onnettomuus sinut vei, joilla epätoivo otti sinut vastaan. Liian
paljon jalokiviä, kultaa ja onnea säteilee nyt siitä peilistä, jossa
Monte-Cristo katselee Dantèsin kuvaa. Kätke jalokivet, himmennä kulta,
peitä säteet; olet rikas, etsi köyhää, olet vapaa, etsi vankia, olet
ylösnoussut, etsi ruumista...

Näissä mietteissä Monte-Cristo kulki Caisserie-katua pitkin.
Samaa tietä oli vaitelias vartiosto kuljettanut häntä yöllä
kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Talot, jotka nyt olivat hymyilevän ja
eloisan näköisiä, olivat silloin synkkiä, hiljaisia ja suljettuja.

-- Ne ovat kuitenkin samoja taloja, sanoi Monte-Cristo, -- silloin vain
oli yö, nyt päivä. Aurinko valaisee nyt kaiken ja tekee sen eloisaksi.

Hän tuli rantakadulle Saint-Laurent-katua pitkin ja meni laiturille.
Tässä hän oli astunut veneeseen. Samassa lipui siitä ohitse
kangaskatoksinen huvisoutuvene. Monte-Cristo huusi venemiehelle, joka
heti alkoi kiireesti soutaa hänen luokseen, koska huomasi saavansa
rikkaan soudettavan.

Ilma oli kaunis, matka ihana. Taivaanrannassa päivä laski punaisena ja
loistavana, ja laineet alkoivat hehkua. Meri oli kirkas kuin peili,
siellä täällä se vain väreili, kun kalat paetessaan jotakin näkymätöntä
vihollista hypähtelivät vedestä etsien turvaa toisesta alkuaineesta.
Taivaanrannassa näkyi kalastajien purjeveneitä, valkoisia ja siroja
kuin kalalokit, tai kauppalaivoja, jotka olivat tavaroineen matkalla
Korsikaan tai Espanjaan.

Vaikka taivas olikin kirkas ja kullankirkas valo täyttikin koko
maiseman, istui kreivi viittaansa verhoutuneena ja muisteli matkansa
kaikkia kamalia yksityiskohtia. Hän muisti Catalansista vilkkunutta
yksinäistä tulta, muisti, kuinka hän vasta nähdessään Ifin linnan sai
tietää, minne häntä vietiin, kuinka hän taisteli santarmien kanssa
aikoessaan syöksyä veteen, kuinka epätoivoinen hän oli jouduttuaan
voitetuksi, ja kuinka kylmältä oli tuntunut pyssynpiipun suu, kun se
renkaana painui hänen ohimolleen.

Ja niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden
vaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli
reunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli
täyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi
paisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei
häikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna
kohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi
nähnyt verivihollisen.

He saapuivat perille.

Vaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti.
Soutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:

-- Olemme perillä.

Samalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond
Dantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja
portaita.

Dantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui
hyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia
ajatuksia ja muistoja.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain
tullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti
matkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus
veti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta,
hän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi
sydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka
oli halunnut nähdä.

Ketään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa.
Portinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.

Kreivi astui omaan vankilaansa.

Kapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän
näki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli
siirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös
näkyvissä, vaikkakin tukittuna.

Monte-Cristo tunsi polviensa horjuvan. Hän tarttui puurahiin ja istui
sille.

-- Tiedetäänkö tästä vankilasta muuta kuin että Mirabeau oli täällä
vankina? kysyi kreivi. -- Kerrotaanko mitään tarinoita yksinäisistä
kamalista suojista, jonne ei voisi kuvitella ihmisen sulkevan toista
elävää olentoa?

-- Kerrotaan kyllä, sanoi portinvartija, -- ja juuri tästä tyrmästä
vanginvartija Antoine on kertonut minulle erään tarinan.

Monte-Cristo vavahti. Antoine oli ollut hänen vartijansa. Hän oli
melkein unohtanut koko miehen, mutta kuultuaan hänen nimensä hän heti
muisti ruskeapukuisen, mustapartaisen hahmon ja oli kuulevinaan hänen
avainnippunsa kalinan.

-- Tahtooko herra kuulla sen? kysyi portinvartija.

-- Tahdon, sanoi Monte-Cristo, -- kertokaa.

-- Tässä tyrmässä, kertoi portinvartija, -- asui kauan sitten eräs
hyvin vaarallinen vanki, sitä vaarallisempi, koska oli hyvin ovela.
Samaan aikaan täällä oli myös vankina muuan hyväntahtoinen, hullu
pappi.

-- Miten hänen hulluutensa ilmeni?

-- Hän tarjosi miljoonia päästäkseen vapauteen.

Monte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt
taivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli
ajatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien
edessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.

-- Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.

-- Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. -- Mutta he
uhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.

-- Kumpi heistä kaivoi käytävän?

-- Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. -- Hän oli ovela ja
väkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin
päästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.

-- Te sokeat...! mutisi Monte-Cristo itsekseen.

-- Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. -- Millä
aseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on
vielä jälkikin. Tuolla, näettekö?

Hän vei soihdun lähelle muuria.

-- Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.

-- Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan
yhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja
kuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija
keskeyttäen kertomuksensa.

-- Kertokaahan.

-- Hän vei vainajan omaan vuoteeseensa nukkumaan, käänsi kasvot seinään
päin, palasi sitten tyhjään tyrmään, sulki aukon ja pujahti vainajan
säkkiin. Oletteko ennen kuullut mokomasta keksinnöstä?

Monte-Cristo sulki silmänsä, ja eli uudelleen kaiken, mitä oli
tuntenut, kun karkea, kylmä kangas painui hänen kasvoilleen.
Portinvartija jatkoi:

-- Hänen tuumansa oli seuraava. Hän luuli, että Ifin linnassa kuolleet
vangit haudattaisiin, ja kun hän arveli, ettei niille arkkua anneta,
uskoi hän voivansa nostaa mullan yltään hartioillaan. Mutta linnassa
vallitsikin, paha kyllä, toinen tapa, joka teki hänen tuumansa
tyhjäksi. Kuolleita ei haudattukaan, heidän jalkoihinsa vain sidottiin
kuula ja heidät heitettiin mereen. Niin tehtiin nytkin. Nuori mies
heitettiin pengermältä mereen. Seuraavana päivänä löydettiin oikea
vainaja vuoteelta ja kaikki tuli ilmi, sillä hautaajat kertoivat sen,
mitä eivät ensin olleet uskaltaneet ilmoittaa, nimittäin, että he
heittäessään ruumiin mereen olivat kuulleet kamalan huudon, joka miehen
mukana hukkui veteen.

Kreivi hengitti raskaasti, hiki valui hänen otsaltaan, tuska kouristi
hänen sydäntään.

-- Ei, sanoi hän itsekseen, -- epäilykseni olikin vain unohduksen
alkua. Mutta täällä sydän uudelleen täyttyy yli äyräittensä ja huutaa
kostoa.

-- Entä vanki, kysyi hän, -- onko hänestä sittemmin kuultu?

-- Ei koskaan, ei milloinkaan. Ymmärrättehän, että hän saattoi pudota
vain kahdella tavalla: joko vatsalleen -- ja koska hän putosi
viidenkymmenen jalan korkeudelta, hän kuoli heti paikalla.

-- Kerroittehan, että hänen jalkoihinsa sidottiin kuula, hän putosi
siis suoraan.

-- Tai hän putosi suoraan, jatkoi portinvartija, -- ja silloin kuula
painollaan veti hänet pohjaan asti, jonne hän jäi, miesparka!

-- Surkutteletteko häntä?

-- Surkuttelen kyllä, vaikka hän olikin omassa elementissään.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Kerrottiin näet, että tämä onneton oli aikoinaan ollut meriupseeri
ja joutunut kiinni bonapartelaisuutensa tähden.

-- Totuus! ajatteli kreivi, -- Jumala on luonut sinut nousemaan
laineista ja liekeistä. Tuon merimiesraukan muisto siis elää muutamien
mielessä. Hänen kamalaa tarinaansa kerrotaan lieden ääressä, ja kuulija
värisee ajatellessaan, miten hän putosi ilman halki upotakseen syvään
mereen.

-- Eikö koskaan ole kuultu hänen nimeään? kysyi kreivi ääneen.

-- Ei ole, sanoi vahti, -- kuinka se olisikaan ollut mahdollista?
Hänestä ei tiedetty muuta, kuin että hänen numeronsa oli 34.

-- Villefort, Villefort! mutisi kreivi. -- Sitä numeroa olet varmaankin
usein hokenut, kun haamuni unettomina öinä vainosi sinua.

-- Tahtooko herra nähdä vielä muuta? kysyi portinvartija.

-- Kyllä, näyttäkää minulle tuon apotti-raukan tyrmä.

-- Ahaa, numero 27:n?

-- Niin, numero 27:n, toisti Monte-Cristo.

Hän oli vielä kuulevinaan apotti Farian äänen ilmoittavan seinän läpi
oman numeronsa ja kysyvän hänen numeroaan.

-- Tulkaa.

-- Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo, -- antakaa minun katsella tämän
tyrmän joka kolkkaa.

-- Sehän sopii mainiosti, koska olen unohtanut tuon toisen tyrmän
avaimen. Jätän teille soihdun.

-- Ei, ottakaa se vain mukaanne.

-- Tehän jäätte pimeään.

-- Minä näen pimeässä.

-- Juuri niin kuin hänkin.

-- Kuka?

-- Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen,
että olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.

-- Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi
kreivi.

Opas poistui ottaen soihdun mukaansa.

Kreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän
erotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän
vasta oikein tunsikin tyrmän.

-- Niin, sanoi hän, -- tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa,
jonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka
vuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään...!
Nuo numerot ... muistan ne ... ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin,
voisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha
Mercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana... Tehtyäni nämä
laskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa... En ottanut lukuun
nälkää ja uskottomuutta!

Ja katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa
näkevinään isäänsä vietävän hautaan ... Mercedeksen astuvan
vihkialttaria kohden.

Hän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin
vaaleana vihertävästä seinästä.

"_Jumalani_", luki Monte-Cristo, "_anna minun pitää muistini_!"

-- Niin, huudahti hän. -- Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää
pyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin
tulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää
muistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!

Tänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.

-- Seuratkaa minua, sanoi hän.

Ja hän kulki edeltä pitkin maanalaista käytävää, joka vei toiselle
ovelle.

Täälläkin muistojen paljous yllätti Monte-Criston.

Ensimmäiseksi osui hänen silmiinsä keskipäivän viiva, jonka avulla
Faria oli laskenut tunnit. Sitten hän näki sen vuoteen jätteet, jolla
vankiraukka oli kuollut. Lämmin, suloinen tunne täytti kreivin sydämen,
kiitollisuuden tunne. Kaksi kyyneltä valui hänen silmistään.

-- Täällä, sanoi vahti, -- oli hullu apotti. Tätä tietä nuori mies tuli
hänen luokseen. (Ja hän näytti Monte-Cristolle käytävän aukkoa, jota
tästä päästä ei ollut tukittu.) Kiven väristä päättäen on eräs
tiedemies laskenut, että vangit seurustelivat toistensa kanssa ainakin
kymmenen vuotta. Miesraukat, mahtoi heillä olla ikävä noina kymmenenä
vuotena!

Dantès otti muutamia kultarahoja taskustaan ja ojensi kätensä miestä
kohden, joka jo toisen kerran sääli häntä, vaikka ei tuntenutkaan.

Vahti otti rahat vastaan luullen saaneensa muutamia pikkurahoja, mutta
soihdun valossa hän huomasi, minkä rahamäärän vieras olikin antanut.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette erehtynyt.

-- Kuinka niin?

-- Olette antanut minulle kultaa.

-- Niin olen.

-- Mitä! Onko tarkoituksenne antaa minulle kultaa?

-- On. Pitäkää se hyvällä omallatunnolla.

Portinvartija katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- Ja _kunnialla_, lisäsi kreivi kuten Hamlet.

-- Hyvä herra, sanoi portinvartija, voimatta uskoa onneaan, -- en
ymmärrä teidän anteliaisuuttanne.

-- Helpostihan sen ymmärtää, hyvä ystävä, sanoi kreivi. -- Olen ollut
merimies, ja kertomuksenne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

-- Koska olette näin jalomielinen, sanoi opas, -- niin lahjoitan teille
jotakin, mikä on yhteydessä kertomani tarinan kanssa.

-- Todellako? huudahti kreivi. -- Mitä se on?

-- Kuulkaahan mitä tapahtui, sanoi vahti. -- Ajattelin näin: Huoneesta,
jossa joku vanki on oleillut viisitoista vuotta, löytää aina jotakin.
Aloin siis tutkia seiniä.

-- Ah! Se on totta, sanoi Monte-Cristo muistaen apotin kätköpaikat.

-- Huomasin, että vuoteen pääpuolen kohdalla ja liedessä oli onttoja
paikkoja, jatkoi vahti. -- Nostin kivet ja löysin...

-- Köysitikapuut ja työkaluja? huudahti kreivi.

-- Mistä sen tiedätte? kysyi vahti kummastuneena.

-- En minä tiennyt, minä vain aavistin, sanoi kreivi. -- Tavallisesti
sellaisia esineitä löytää vankien kätköistä.

-- Niin, sanoi opas, -- löysin todellakin köysitikapuut ja työkaluja.

-- Ja ne ovat vieläkin hallussanne? huudahti Monte-Cristo.

-- Eivät. Olen myynyt nämä hyvin merkilliset esineet matkustajille.
Mutta minulla on vielä muuta jäljellä.

-- Mitä? kysyi kreivi kärsimättömästi.

-- Jonkinmoinen kirja, joka on kirjoitettu kankaanliuskoille.

-- Oh! huudahti Monte-Cristo, -- onko teillä tuo kirja?

-- En tiedä, onko se kirja, sanoi portinvartija, -- mutta kyllä se on
hallussani.

-- Menkää noutamaan se, ystäväni, menkää noutamaan, sanoi kreivi. --
Saatte palkkanne.

Oppaan poistuttua kreivi polvistui tämän vuoteen ääreen, jonka kuolema
oli muuttanut hänelle alttariksi.

-- Minun toinen isäni, sanoi hän, -- sinä, joka annoit minulle
vapauden, tiedot ja rikkauden, sinä, joka meitä korkeampana olentona
tiesit hyvän ja pahan! Jos haudassa on jotakin, joka värähtää, kun maan
päälle jääneet meitä kutsuvat, jos ruumiin kirkastumisen jälkeen jokin
osa sielusta jää niille seuduille, joissa olemme paljon rakastaneet ja
paljon kärsineet, niin puhu minulle jollakin sanalla, viittauksella,
merkillä, sinä, jalo sydän, ylevä olento, syvä sielu, rukoilen sinua
isällisen rakkautesi ja oman pojankunnioitukseni nimessä. Riistä
minulta epäilys, joka tulee omantunnonvaivaksi, ellei se muutu
vakaumukseksi.

Kreivi painoi päänsä kumaraan ja laski kätensä ristiin.

-- Tässä, herra! sanoi ääni hänen takanaan.

Monte-Cristo vavahti ja kääntyi.

Portinvartija ojensi hänelle ne kangasliuskat, joille apotti Faria oli
koonnut kaikki tietämyksensä aarteet. Apotin käsikirjoitus oli hänen
suuri teoksensa Italian yhtenäisyydestä.

Kreivi tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen silmänsä osuivat kirjan
päällysliuskalla olevaan lauseeseen:

"Sinä riistät lohikäärmeeltä hampaat ja leijonan tallaat jalkoihisi,
sanoo Herra."

-- Ah! huudahti hän, -- siinä on vastaus! Kiitos, ystäväni, kiitos!

Hän otti taskustaan pienen lompakon, jossa oli kymmenen tuhannen
frangin seteliä, ja sanoi:

-- Kas tässä, ottakaa tämä lompakko.

-- Annatteko sen minulle?

-- Annan, mutta sillä ehdolla, että avaatte sen vasta, kun minä olen
lähtenyt.

Ja pistäen poveensa käsikirjoituksen, joka oli hänelle kalliimpi kuin
suurinkaan aarre, kreivi riensi pois maanalaisista vankiloista, hyppäsi
veneeseen ja sanoi:

-- Marseilleen!

Kun vene loittoni, kreivi loi katseensa synkkään linnaan ja sanoi
itsekseen:

-- Turma niille, jotka minut tuohon synkkään rakennukseen sulkivat ja
sitten minut unohtivat!

Voitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.

Kulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi
päänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli
Haydéen nimi.

Astuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden,
jossa tiesi tapaavansa Morrelin.

Kreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta
hautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen,
mutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.

Morrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut
ja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt
lahonneen ristin polttopuuksi.

Kunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet
hänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli
mennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä
marmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi
sypressi.

Maximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli
suuri, melkein mieletön.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan
tuonne!

Ja hän osoitti taivasta.

-- Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, -- niinhän sanoitte minulle,
kun lähdimme Pariisista.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- matkalla pyysitte minulta lupaa saada
jäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?

-- Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on
täällä helpompi odottaa kuin muualla.

-- Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne.
Voinhan luottaa?

-- Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, -- minä unohdan sen.

-- Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette
kunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja
vannotte nyt uudelleen.

-- Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!

-- Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.

-- Mahdotonta.

-- Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi
Monte-Cristo, -- että jokainen onneton luulee itseään toista
onnettomammaksi.

-- Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä
maan päällä rakasti ja kaipasi?

-- Kuulkaahan, Morrel, ja kääntäkää hetkiseksi huomionne siihen, mitä
nyt kerron. Olen tuntenut miehen, joka samoin kuin tekin luopui
kaikista ajatuksista saada omistaa rakastamansa naisen. Tämä mies oli
nuori, hänellä oli vanha isä, jota hän rakasti, ja morsian, jota hän
jumaloi. Hän oli viettämäisillään häitään, kun kohtalo äkkiä puuttui
hänen elämäänsä tavalla, joka sai hänet epäilemään Jumalan hyvyyttä,
ellei Jumala myöhemmin olisi todistanut, että tämä oli vain keino,
jonka kautta hän johdatti kaiken kauniiseen, yhtenäiseen loppuun. Tuo
kohtalon isku siis riisti mieheltä vapauden, morsiamen, tulevaisuuden,
josta hän uneksi ja jonka hän luuli saavuttavansa -- sillä hän oli
sokea eikä voinut nähdä tulevaisuuteen --, ja heitti hänet
vankityrmään.

-- Vankityrmästä pääsee viikon, kuukauden, vuoden päästä, sanoi Morrel.

-- Hän oli siellä neljätoista vuotta, Morrel, sanoi kreivi laskien
kätensä nuoren miehen olalle.

Maximilien vavahti.

-- Neljätoista vuotta! sanoi hän hiljaa.

-- Neljätoista vuotta! kertasi kreivi. -- Näinä neljänätoista vuotena
oli hänelläkin epätoivon hetkiä, hänkin uskoi niin kuin tekin, Morrel,
että hän oli maailman onnettomin ihminen, ja hän aikoi surmata itsensä.

-- Mutta?

-- Mutta ratkaisevalla hetkellä Jumala ilmestyi hänelle erään ihmisen
välityksellä, sillä Jumala ei enää tee ihmeitä. Ehkä hän ei ensi
hetkellä täydellisesti käsittänyt tätä Jumalan suurta laupeutta, mutta
lopulta hän tuli kärsivälliseksi ja odotti. Eräänä päivänä hän aivan
kuin ihmeen kautta pääsi haudastaan, aivan toisena ihmisenä, rikkaana,
mahtavana, melkein jumalana. Ensimmäiseksi hän lähti etsimään isäänsä.
Hänen isänsä oli kuollut!

-- Minunkin isäni on kuollut, sanoi Morrel.

-- Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena,
kunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä,
epätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa
kymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan
hävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: "Tässä lepää Herrassa se
mies, joka sinua niin paljon rakasti."

-- Oh! sanoi Morrel.

-- Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän
ei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.

-- Mutta, sanoi Morrel, -- olihan hänellä edes rakastamansa nainen.

-- Erehdytte, Morrel, tuo nainen...

-- Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.

-- Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa
vainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli
vielä paljon onnettomampi kuin te.

-- Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.

-- Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.

-- Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?

-- Ainakin hän sitä toivoo, Maximilien.

Nuoren miehen pää painui kumaraan.

-- Olen antanut teille lupaukseni, sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti ja
ojentaen kätensä Monte-Cristolle. -- Mutta muistakaa...

-- Lokakuun viidentenä päivänä odotan teitä Monte-Criston saarella,
Morrel. Neljäntenä päivänä on purjevene teitä varten valmiina Bastian
satamassa. Veneen nimi on Eurus. Mainitsette nimenne kapteenille, ja
hän tuo teidät luokseni. Asia on siis sovittu, Maximilien, onhan?

-- On, kreivi, ja minä toimin määräysten mukaan. Mutta muistakaa, että
lokakuun viidentenä päivänä...

-- Voi teitä lasta, joka ette vielä tiedä, mitä miehen lupaus on...
Olen parikymmentä kertaa sanonut teille, että jos sinä päivänä vielä
haluatte kuolla, niin minä autan teitä, Morrel. Hyvästi.

-- Jätättekö minut?

-- Jätän, minulla on asiaa Italiaan. Jätän teidät yksin, surun
saaliiksi, tuon mahtavan kotkan saaliiksi, jonka Herra lähettää tuomaan
valittunsa jalkojensa juureen. Kertomus Ganymedeksesta ei ole mikään
taru, Maximilien, se on vertaus.

-- Milloin lähdette?

-- Heti paikalla. Höyrylaiva odottaa minua, tunnin päästä olen jo
loitolla teistä. Seuraatteko minua satamaan asti?

-- Mielelläni, kreivi.

-- Syleilkää minua.

Morrel seurasi kreiviä satamaan asti. Savu nousi jo laivasta pylväänä
taivasta kohden. Laiva lähti heti, ja tunnin päästä -- niin kuin kreivi
oli sanonut -- savu näkyi vain heikkona valkoisena juovana
idänpuoleisella taivaalla, jolle yön usvat jo alkoivat nousta.



114. Peppino


Samaan aikaan, jolloin kreivin höyrylaiva katosi Morgionin niemen
taakse, oli mies, joka ajoi Firenzestä Roomaan postivaunuilla, juuri
sivuuttanut Aquapendenten kylän. Hän ajoi niin kovaa kuin mahdollista,
päästäkseen eteenpäin herättämättä kuitenkaan epäluuloja.

Hänen yllään oli päällystakki, joka matkalla oli jokseenkin
turmeltunut, mutta jonka napinreiässä loisti uudenuutukainen
kunnialegioonan nauha. Tämä samoin kuin murteellinen puhetapakin
paljasti miehen ranskalaiseksi. Hän oli jo senkin perusteella kotoisin
maasta, missä puhuttiin maailmankieltä, ettei hän osannut muita
italiankielisiä sanoja kuin musiikkisanoja. Mutta niitähän, samoin kuin
Figaron _goddam_-sanaa voidaan käyttää ilmaisemaan kaikenlaisia
kielellisiä hienouksia.

-- Allegro! sanoi hän mäkeä noustessa.

-- Moderato! sanoi hän alamäessä.

Ja Jumala tietää, että kun Firenzestä matkustetaan Roomaan
Aquapendenten kautta, on mäkiä runsaasti.

Ne kunnon miehet, joille hän sanat lausui, olivat niistä kovasti
huvittuneita.

Kun tultiin Stortaan, josta Rooma, ikuinen kaupunki, näkyy, matkustaja
ei joutunut innostuneen uteliaisuuden valtaan eikä noussut vaunuissaan
seisaalleen nähdäkseen kuuluisan Pietarinkirkon tornin. Ei, hän otti
vain taskustaan lompakon ja siitä neljään osaan käännetyn paperin,
avasi sen ja kääri jälleen kokoon melkein kunnioittavan huolellisesti
ja sanoi:

-- Hyvä, se on vielä tallella.

Vaunut ajoivat Porta del Popolon kautta, kääntyivät vasemmalle ja
pysähtyivät London-hotellin eteen.

Signor Pastrini, entinen tuttavamme, otti hänet hattu kädessä ovella
vastaan. Matkustaja astui vaunuista, tilasi hyvän päivällisen, kysyi
Thomson & Frenchin osoitetta, ja sai heti kuulla, että se oli Rooman
tunnetuin pankkiliike ja sijaitsi Via dei Banchin varrella,
Pietarinkirkon lähellä.

Roomassa, niin kuin kaikkialla muuallakin herättää postivaunujen
saapuminen huomiota. Kymmenen nuorta Mariuksen ja Gracchuksen
avojalkaista jälkeläistä, joiden takkien kyynärpäät olivat rikki,
toinen käsi kupeella, toinen kauniissa kaaressa pään päällä, katseli
matkustajaa, vaunuja ja hevosia. Näihin katupoikiin liittyi
viisikymmentä paavin valtakuntaan kuuluvaa tyhjäntoimittajaa, jotka
Angelo-sillalta syljeskelevät Tiberiin, silloin kun siinä sattuu
olemaan vettä.

Ja kun nämä Rooman katupojat ja tyhjäntoimittajat ovat siinä suhteessa
pariisilaisia virkaveljiään etevämpiä, että he ymmärtävät kaikkia
kieliä, varsinkin ranskaa, kuulivat he matkustajan tilaavan itselleen
huoneiston ja päivällisen ja kysyvän, missä Thomson & Frenchin
pankkiliike oli.

Tästä oli seurauksena, että kun matkustaja sitten lähti hotellista
varsinaisen oppaan seurassa, erottautui uteliaitten joukosta
matkustajan huomaamatta ja oppaan muka huomaamatta muudan mies, joka
alkoi seurata matkustajaa jonkin matkan päässä, niin huolellisesti kuin
pariisilainen salapoliisi.

Ranskalaisella oli sellainen kiire päästä Thomson & Frenchin
pankkiliikkeeseen, että hän ei joutanut edes odottamaan, kunnes vaunut
oli valjastettu. Vaunujen piti saada hänet kiinni joko matkalla tai
odottaa pankkiirin ovella. He saapuivat perille niin etteivät vaunut
ennättäneet saada heitä kiinni. Ranskalainen astui sisään jättäen
eteiseen oppaansa, joka heti ryhtyi puheisiin parin kolmen toimettoman
tai pikemmin sanoen monitoimisen miehen kanssa, jommoisia aina oleilee
Roomassa pankkien, kirkkojen, raunioitten, museoiden ja teattereiden
edustalla.

Ranskalaisen mukana astui uteliaitten joukosta erottautunut mieskin
sisään. Ranskalainen soitti konttorin ovikelloa ja astui ensimmäiseen
huoneeseen. Hänen varjonsa seurasi.

-- Tämähän on Thomson & Frenchin pankkiliike? kysyi matkustaja.

Huonetta vartioivan kirjanpitäjän viittauksesta meni lakeija heti
vierasta vastaan.

-- Kenet saan ilmoittaa? kysyi lakeija valmistautuen astumaan edellä.

-- Paroni Danglars'in, vastasi matkustaja.

-- Tulkaa, sanoi lakeija.

Ovi aukeni, lakeija ja paroni katosivat tästä ovesta. Danglars'in
jäljestä tullut mies istui penkille odottamaan.

Kirjanpitäjä kirjoitti noin viiden minuutin ajan, mies penkillään oli
aivan hiljaa ja aivan vaiti. Sitten kirjanpitäjän kynä taukosi, hän
nosti päänsä, katsahti ympärilleen ja nähdessään heidän olevan kahden
sanoi:

-- Ahaa, sinäkö se oletkin, Peppino?

-- Niin, vastasi tämä lyhyesti.

-- Olet siis vainunnut hyötyväsi jotakin lihavasta herrasta?

-- Ei ole tarvinnut vainuta, me olemme saaneet tietää hänestä
edeltäpäin.

-- Tiedät siis, mitä varten hän on tänne tullut.

-- Rahoja nostamaan hän tulee. Pääasia on vain tietää, kuinka paljon.

-- Sen saat kohta tietää, ystäväni.

-- Hyvä on, mutta älä vain anna vääriä tietoja, niin kuin äskettäin.

-- Mitä ja ketä tarkoitat? Tuotako englantilaista, joka nosti täältä
kolmetuhatta frangia?

-- En, hänellä oli todellakin kolmetuhatta frangia, ja ne me löysimme.
Tarkoitan tuota venäläistä prinssiä.

-- Entä sitten?

-- Sanoit, että hän sai kolmekymmentätuhatta liiraa, ja me löysimmekin
vain kaksikymmentäkaksi.

-- Etsitte huonosti.

-- Luigi Vampa itse oli etsimässä.

-- Siinä tapauksessa mies oli maksanut velkojaan...

-- Venäläinenkö?

-- Tai tuhlannut rahansa.

-- Se voi kyllä olla mahdollista.

-- Se on varmaa. Mutta annahan minun mennä tarkastuspaikalleni,
ranskalainen toimittaa muuten asiansa niin etten minä saakaan tietää,
kuinka paljon hän on saanut.

Peppino nyökkäsi, veti taskustaan rukousnauhan ja alkoi höpistä
rukouksia. Kirjanpitäjä katosi samasta ovesta, josta paroni ja lakeija
olivat menneet.

Kymmenen minuutin päästä kirjanpitäjä palasi aivan säteilevänä.

-- No? kysyi Peppino ystävältään.

-- Ole nyt varuillasi! sanoi kirjanpitäjä. -- Summa on hyvin suuri.

-- Viisi tai kuusi miljoonaa, eikö niin?

-- Niin, sinä tiedät siis määrän?

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Criston kuittia vastaan.

-- Aivan oikein, huudahti kirjanpitäjä. -- Kuinka sinä tiedät kaiken
niin hyvin?

-- Johan sanoin, että meille oli edeltäpäin lähetetty tieto.

-- Miksi siis käännyt minun puoleeni?

-- Ollakseni siitä varma, että hän todellakin on oikea mies.

-- Hän se on ... viisi miljoonaa. Kaunis summa, vai mitä, Peppino?

-- On.

-- Me emme koskaan saa niin paljoa.

-- Ainakin saamme siitä jonkin murusen, sanoi Peppino.

-- Vaiti! Tuossa hän tulee.

Kirjanpitäjä tarttui kynäänsä ja Peppino rukousnauhaansa, toinen
kirjoitti ja toinen rukoili oven auetessa.

Danglars tuli ulos säteilevänä pankkiirin saattaessa häntä ovelle asti.

Peppino poistui Danglars'in jäljestä.

Sopimuksen mukaan vaunut odottivat Danglars'ia Thomson & Frenchin talon
edustalla. Opas piti ovea auki, opas on hyvin avulias ihminen, häntä
voi käyttää vaikka mihin.

Danglars hyppäsi vaunuihin kepeästi kuin kaksikymmenvuotias. Opas sulki
oven ja hyppäsi ajajan viereen.

Peppino nousi vaunujen takaistuimelle.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne nähdä Pietarinkirkon? kysyi opas.

-- Minkä tähden? kysyi paroni.

-- Minkä muun tähden kuin nähdäksenne sen?

-- Minä en ole tullut Roomaan näkemään rakennuksia, sanoi Danglars
ääneen. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa itsekseen ahneuden hymyn
väikkyessä hänen huulillaan: -- Minä olen tullut nostamaan rahoja.

-- Minne hänen ylhäisyytensä siis menee...

-- Hotelliin.

-- Casa Pastrini, sanoi opas ajajalle.

Ja ajurin vaunut läksivät nopeasti liikkeelle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin paroni oli palannut huoneistoonsa, ja
Peppino asettui istumaan penkille hotellin edustalle lausuttuaan ensin
muutaman sanan eräälle noista ennenmainitsemistamme Mariuksen ja
Gracchuksen jälkeläisistä, joka heti lähti kiitämään Capitoliumille
päin.

Danglars oli väsynyt, tyytyväinen ja uninen. Hän meni levolle, pani
lompakon tyynynsä alle ja vaipui uneen.

Peppinolla on runsaasti aikaa. Hän pelasi _morra_-pelïà kantajien
kanssa ja joi pullollisen Orvieto-viiniä lohduttaakseen itseään.

Seuraavana päivänä Danglars heräsi myöhään, vaikka oli mennyt varhain
levolle. Viitenä kuutena viimeisenä yönä hän oli nukkunut huonosti,
mikäli ollenkaan.

Hän söi runsaasti, ja välittäen vähät kaupungin nähtävyyksistä, niin
kuin oli sanonut, hän tilasi postihevoset kello kahdeksitoista.

Mutta Danglars ei ollut ottanut lukuun poliisilaitoksen muodollisuuksia
ja postitalon isännän laiskuutta. Niinpä hevoset tulivat vasta kello
kaksi, ja opas toi tarkastetun passin vasta kello kolme.

Kaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin
edustalle suuren joukon joutilaita.

Mahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä
ylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli
kansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään
ainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen
ylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi
kymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä
"teidän korkeudeksenne" saadakseen saman verran lisää.

-- Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.

-- Anconaan, vastasi paroni.

Danglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan
rahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen
aikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota
oli kehuttu huvitusten kaupungiksi.

Kun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla
pimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin
pitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi
ajurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.

-- _Non capisco_,[13] vastasi ajaja.

Danglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:

-- Hyvä on!

Vaunut jatkoivat matkaansa.

-- Ensimmäisellä postiasemalla pysähdyn, ajatteli Danglars.

Hän oli vielä saman tyytyväisyyden vallassa kuin eilenkin, ja siksi hän
oli hyvin nukkunutkin. Hän lojui mukavasti kaksinkertaisilla
joustimilla varustetuissa englantilaisissa vaunuissa, kaksi hyvää
hevosta oli vetämässä, matkaa oli puoli neljättä peninkulmaa, sen hän
tiesi. Minkä sille mahtaa, että mies on pankkiiri ja on onnellisesti
tehnyt vararikon.

Danglars muisteli kymmenen minuutin ajan Pariisiin jäänyttä vaimoaan ja
toisen kymmenen minuutin ajan tytärtään, joka neiti d'Armillyn seurassa
kiersi maita ja mantereita; sitten hän ajatteli vielä kymmenen
minuuttia velkojiaan ja millä tavoin käyttäisi rahansa. Ja kun hänellä
ei sen jälkeen ollut enää mitään ajateltavaa, hän sulki silmänsä ja
vaipui uneen.

Jos vaunut heilahtivat tavallista enemmän, avasi Danglars silmänsä,
mutta aina hän näki ajavansa hyvää kyytiä pitkin Rooman campagnaa,
jolla siellä täällä näkyi muinaisen vesijohtolaitoksen pylväitä kuin
kivettyneitä jättiläisiä. Mutta yö oli kylmä, synkkä ja sateinen, ja
kun mies on puolinukuksissa, on hänen viisaampaa pysytellä silmät
ummessa vaunuissaan kuin pistää päänsä ikkunasta kysyäkseen, missä
oltiin. Eihän ajaja kuitenkaan olisi osannut vastata muuta kuin:
_Non capisco_.

Danglars siis nukkui arvellen ehtivänsä kyllä herätä päästyään
postiasemalle.

Vaunut pysähtyivät. Oltiin siis majatalon luona.

Danglars avasi silmänsä, katsoi vaunujen ikkunasta odottaen näkevänsä
kaupunkia tai ainakin kylää, mutta hän näki vain yksinäisen,
rappeutuneen rakennuksen ja kolme neljä miestä, jotka liikkuivat kuin
varjot.

Danglars odotti, että ajaja tulisi vaatimaan maksua ja päätti käyttää
tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudelta ajomieheltä tiedustelluksi
yhtä ja toista. Mutta hevoset riisuttiinkin valjaista ja uudet
valjastettiin vaunujen eteen eikä kukaan tullut pyytämään maksua.
Kummastuneena tästä Danglars avasi vaununoven, mutta voimakas käsi
sulki sen heti ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Paroni hämmästyi, ja uni haihtui kokonaan.

-- Hoi, sanoi hän ajurille, -- hoi, _mio caro!_

Tämän oli Danglars oppinut, kun hänen tyttärensä lauloi duettoja
prinssi Cavalcantin kanssa.

Mutta _mio caro_ ei vastannut mitään. Danglars avasi silloin
vaununikkunan.

-- Hoi, ystävä, minne mennään? sanoi hän pistäen päänsä ikkunasta.

-- _Dentro la testa!_ huusi vakava ja käskevä ääni, jota seurasi
uhkaava liike.

Danglars ymmärsi että _dentro la testa_ merkitsee samaa kuin: Pää
sisään! Hän edistyi huomattavan nopeasti italiankielessä.

Hän totteli hiukan levottomana, ja koska tämä levottomuus minuutti
minuutilta lisääntyi, ei hänen ajatuksissaan enää jonkin ajan kuluttua
vallinnutkaan sama tyhjyyden tunne kuin hänen matkalle lähtiessään ja
uneen vaipuessaan. Päinvastoin hänen aivoissaan liikkui nyt suuri
joukko ajatuksia, jotka kyllä pitivät varsinkin Danglars'in asemassa
olevaa matkustajaa valveilla.

Hänen silmänsä alkoivat pimeässä nähdä terävästi, minkä ominaisuuden
voimakkaat mielenliikutukset saavat aikaan, joskin kyky jännityksen
vaikutuksesta sitten laukeaa. Ennen pelästymistä ihminen näkee
tavallisesti kahta vertaa voimakkaammin kuin peloissaan ollessaan.

Danglars näki viittaan verhoutuneen miehen ratsastavan vaunujen
oikealla puolella.

-- Varmaankin santarmi, arveli hän. -- Olisikohan Ranskan
lennätinlaitos antanut minusta tiedon Rooman poliisilaitokselle?

Hän päätti päästä tästä selvyyteen.

-- Minne minua viette? kysyi hän.

-- _Dentro la testa!_ huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.

Danglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä
ratsasti toinen mies.

-- Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla
ja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei
tahtonut nukkua, hän mietti.

Vähän ajan päästä kuu nousi.

Vaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo
kivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla
puolella, vaan vasemmalla.

Siitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että
oltiin matkalla Roomaan.

-- Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, -- he ovat varmaankin
luvanneet luovuttaa minut Ranskalle!

Vaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui
kamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä
kuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota
vastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin,
sivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.

-- Oh, sanoi Danglars itsekseen, -- emme palaakaan kaupunkiin,
oikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he
ovatkin...

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän muisti jännittävät
kertomukset roomalaisista rosvoista, joita ei Pariisissa uskottu.
Albert de Morcerf oli kertonut niistä rouva Danglars'ille ja Eugénielle
siihen aikaan, kun hänestä piti tulla edellisen vävy ja jälkimmäisen
aviomies.

-- He ovat rosvoja! ajatteli hän.

Äkkiä vaunut vierivät pitkin maata, joka oli kovempaa kuin maantie.
Danglars vilkaisi kummallekin puolelle ja näki omituisia rakennuksia.
Morcerfin kertomuksen yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä ja hän
huomasi olevansa Via Appialla.

Vaunujen vasemmalla puolella näkyi laaksossa ympyriäinen kolo:
Caracallan sirkus.

Oikeanpuoleisen oven vieressä ratsastavan miehen määräyksestä vaunut
pysähtyivät.

Samassa aukeni vasemmanpuoleinen ovi:

-- _Scendi!_ lausui käskevä ääni.

Danglars astui heti ulos. Hän ei vielä puhunut italiankieltä, mutta hän
ymmärsi jo sitä.

Kamalan pelon vallassa hän katseli ympärilleen ja näki neljä miestä,
lukuun ottamatta ajajaa.

-- _Di quà_, sanoi eräs näistä neljästä lähtien astumaan Via Appialta
Rooman campagnalle vievää polkua pitkin.

Danglars seurasi opastaan vastustelematta, eikä hänen tarvinnut kääntyä
tietääkseen, että nuo kolme muuta kulkivat hänen jäljessään. Mutta
sitten hän oli huomaavinaan miesten asettuvan tasaisten välimatkojen
päähän vartijoiksi.

Kuljettuaan ääneti noin kymmenen minuutin ajan Danglars tuli erään
kukkulan ja tiheän pensaikon väliin. Siellä nuo kolme miestä
muodostivat kolmion, jonka keskipisteenä hän oli.

Hän aikoi puhua, mutta hänen kielensä ei totellut.

-- _Avanti!_ sanoi taas ääni terävästi ja käskevästi.

Danglars ymmärsi täydellisesti sanojen tarkoituksen, sillä hänen
takanaan oleva mies tyrkkäsi häntä niin lujasti, että hän töytäisi
edellään kulkevaan oppaaseen.

Tämä opas oli ystävämme Peppino. Hän lähti kulkemaan pensaikon keskellä
kiemurtelevaa polkua, jonka ainoastaan näädät ja sisiliskot olisivat
tieksi voineet tunnustaa. Lopulta hän seisahtui kallionkielekkeen
eteen, jonka päällä kasvoi tiheä pensaikko. Kallion alla oli aukko, ja
Peppino hävisi siitä nopeasti kuin satunäytelmän haltiat katoavat
näyttämön permannossa olevista luukuista.

Danglars'in takana kulkevan miehen sanat ja liikkeet kehottivat
pankkiiria noudattamaan esimerkkiä. Ei ollut epäilemistäkään,
ranskalainen vararikon tehnyt pankkiiri oli joutunut roomalaisten
rosvojen käsiin.

Danglars totteli kuin mies, joka on joutunut kahden suuren vaaran
väliin ja jonka pelko tekee rohkeaksi. Vaikka vatsa olikin tiellä, kun
hän pujahteli Rooman campagnan koloihin, hän seurasi Peppinoa, sulki
silmänsä, liukui alas ja putosi jaloilleen.

Ja päästyään maahan hän avasi silmänsä.

Käytävä oli leveä mutta pimeä. Peppino ei enää tahtonut salata itseään
päästyään omalle alueelleen. Hän iski tulta ja sytytti soihdun.

Kaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun
hän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen
käytävien risteykseen.

Käytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat
aukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.

Eräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:

-- Kuka siellä?

-- Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. -- Missä kapteeni on?

-- Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa
salia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.

-- Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.

Ja tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään
aukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.

-- Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut Aleksanteri
Suuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.

-- Hän itse, kapteeni, hän itse.

-- Hyvä on, näyttäkää tänne.

Käskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen
lähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa
palaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.

-- Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.

-- Oh, ajatteli Danglars, -- tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu
hauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä
kimaltelevista tikareista.

Ison salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai
sudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita,
miehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin
kommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin
elämäkertaa.

Pankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan
rukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei
tarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.

Hänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään
oli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli
kammioon, joka oli hakattu kallioon.

Kammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä
maanpinnan alapuolella.

Kammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä
oli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista
pelastumista.

-- Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, -- sehän on oikea vuode!

Toisen kerran jo tunnin kuluessa hän turvautui Jumalaan. Sellaista ei
ollut hänelle tapahtunut kymmeneen vuoteen.

-- _Ecco_, sanoi opas.

Ja työnnettyään Danglars'in kammioon hän sulki oven.

Lukko narisi, Danglars oli vankina.

Vaikka ei ovessa olisi ollutkaan lukkoa, vain pyhä Pietari taivaan
enkelin opastamana olisi voinut kulkea tämän miesjoukon lävitse, joka
piti hallussaan San Sebastianon katakombeja ja lepäili päällikkönsä
ympärillä, lukijamme ovat epäilemättä tunteneet tämän päällikön
kuuluisaksi Luigi Vampaksi.

Danglars'kin oli tuntenut tämän rosvopäällikön, jonka olemassaoloa hän
ei ollut uskonut, kun Albert de Morcerf oli siitä kertonut Pariisissa.
Hän tunsi kuvauksesta jopa kammionkin, jossa Morcerf oli ollut vankina
ja joka kaikesta päättäen oli varattu muukalaisille.

Danglars ajatteli tätä jonkinmoisella ilolla ja tuli rauhalliseksi.
Koska rosvot eivät heti olleet häntä surmanneet, eivät he aikoneet
häntä laisinkaan surmata.

Hänet oli vangittu ryöstötarkoituksessa, ja koska hänen taskuissaan ei
ollut muuta kuin jokunen kultaraha, aiottiin vaatia häneltä lunnaat.

Hän muisti Morcerfin saaneen maksaa noin neljätuhatta piasteria.
Koska hän piti itseään koko joukon arvokkaampana, laski hän
omat lunnaansa kahdeksaksituhanneksi piasteriksi eli noin
neljäksikymmeneksikahdeksaksituhanneksi frangiksi.

Hänellä oli jäljellä vielä noin viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta
frangia. Sillä pääsisi maailmassa vaikka kuinka pitkälle.

Hän oli melkein varma asiastaan, koska ei milloinkaan ollut kuullut
kenenkään saaneen maksaa viittä miljoonaa viittäkymmentätuhatta frangia
hengestään, ja niinpä hän heittäytyi vuoteelle ja käänneltyään itseään
pari kolme kertaa nukkui yhtä rauhallisesti kuin sekin sankari, jonka
elämäkertaa Luigi Vampa parhaillaan luki.



115. Luigi Vampan ruokalista


Jokaista unta, ellei se ole sitä unta, jota Danglars pelkäsi, seuraa
herääminen.

Danglars heräsi.

Pariisilaisena hän oli herätessään tottunut näkemään edessään silkkiset
vuodeverhot, sametinpehmeät seinäpeitteet, tuntemaan uunissa palavista
puista nousevan lämmön ja katselemaan huoneen silkillä verhottua
kattoa, ja niinpä hän nyt kalkkikiviluolassa herätessään luuli
näkevänsä pahaa unta. Hän kosketteli vuodenahkoja ja luuli näkevänsä
unta lappalaisista tai samojedeista.

Mutta tällaisissa tapauksissa epäilys voi sekunnissa muuttua täydeksi
varmuudeksi.

-- Niin, niin, sanoi hän itsekseen, -- minä olen Albert de Morcerfin
rosvojen vallassa.

Aivan ensimmäiseksi hän hengähti syvään, päästäkseen selville siitä,
oliko hän haavoittunut vai eikö. Tämän hän oli oppinut Don Quixotesta,
ja se oli ainoa kirja, josta hän jotakin muisti, vaikka ei ollut sitä
kokonaan lukenutkaan.

-- Ei, sanoi hän, -- he eivät ole minua surmanneet eivätkä
haavoittaneet, mutta ovat ehkä varastaneet minulta.

Ja hän pisti nopeasti kätensä taskuihinsa. Kaikki oli paikallaan;
sata kultarahaa, jotka hän oli varannut matkaansa varten
Roomasta Venetsiaan, oli housuntaskussa, ja viiden miljoonan
viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus hänen takkinsa taskussa.

-- Kummallisia rosvoja! tuumi hän. -- Hehän ovat jättäneet minulle
kukkaroni ja lompakkoni! Arvasinhan jo eilen levolle mennessäni, että
he vaativat lunnaat! Kas, kellonikin on tallella. Katsokaamme hiukan,
paljonko kello on.

Danglars oli ennen levollemenoaan vetänyt kellonsa, Breguet'n
mestariteoksen, ja se löi nyt puoli kuusi. Kellotta ei Danglars olisi
tietänyt mitään ajasta, sillä valoa ei vankilaan päässyt.

Pitäisiköhän hänen vaatia rosvoja selittämään, mitä he oikeastaan
tahtoivat, vaiko odottaa kärsivällisesti, kunnes nämä alkavat jotakin
kysellä? Hän piti jälkimmäistä muotoa viisaampana ja odotti.

Hän odotti puoleenpäivään asti.

Koko tämän ajan oli ovella ollut vahti. Kello kahdeksalta oli
tapahtunut vahdin vaihto.

Silloin Danglars'in oli tehnyt mieli nähdä, millainen mies häntä
vartioi. Lampunvalon säteitä tunkeutui hänen kammioonsa oven raoista.
Hän kurkisti raosta ja näki rosvon juovan nahkapullosta kulauksen
viinaa, jonka löyhkä tuntui Danglars'ista sangen vastenmieliseltä.

-- Hyi! sanoi hän väistyen kammionsa perälle asti.

Puolenpäivän aikaan tuli tämän miehen sijaan toinen vahti. Danglars
lähestyi uudelleen oven rakoa. Uusi vartija oli tavattoman kookas,
isosilmäinen, paksuhuulinen, litteänenäinen Goljat; hänen punainen
tukkansa riippui olkapäille takkuisena kuin käärmenippu.

-- Oho, sanoi Danglars, -- tuo on pikemmin ihmissuden kuin ihmisen
näköinen. Mutta minä olen vanha ja sitkeä, joten en ole hänelle mikään
makupala.

Kuten lukija huomaa, oli Danglars niin tyyni, että saattoi vielä laskea
leikkiäkin.

Samassa aivan kuin todistaakseen, ettei ollutkaan mikään ihmissusi,
vartija istahti aivan vastapäätä ovea, otti laukustaan leipää, sipulia
ja juustoa ja alkoi ahnaasti syödä.

-- Hitto vieköön, sanoi Danglars luoden oven raosta katseen vartijan
ateriaan, -- hitto vieköön, en voi ymmärtää, kuinka tuollaista saastaa
voi syödä.

Ja hän meni istumaan vuohennahoille, jotka saivat hänet muistamaan
edellisen vartijan viinan hajua.

Mutta ajattelipa Danglars mitä tahansa, luonnon salaisuudet ovat
käsittämättömät, ja aineelliset, alussa vastenmielisetkin houkutukset
alkoivat tuntua nälkäisestä vatsasta suloisilta.

Danglars tunsi äkkiä oman vatsansa tyhjäksi; mies ei silloin enää
tuntunut vastenmieliseltä, leipä ei mustalta eikä juusto
vanhentuneelta. Raaka sipuli, villi-ihmisen vastenmielinen ruoka,
muistutti hänelle eräitä kastikkeita ja keitoksia, joita hänen kokkinsa
oli valmistanut, kun hän oli sanonut: "Herra Deniseau, valmistakaahan
minulle tänään maukasta kotiruokaa."

Danglars nousi ja meni kolkuttamaan oveen.

Roisto kohotti päätään.

-- _Che cosa?_ kysyi hän.

-- Kuulkaahan, kuulkaahan, ystävä, sanoi Danglars sormillaan naputtaen
oveen, -- minun mielestäni olisi jo aika antaa minullekin ruokaa!

Mutta jättiläinen ei häntä ymmärtänyt tai hänelle ei ollut annettu
mitään määräyksiä Danglars'in ruoan suhteen, sillä hän vain jatkoi
syömistään.

Danglars tunsi tulleensa nöyryytetyksi, eikä enää tahtonut olla missään
tekemisissä tuon miehen kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen eikä
hiiskunut enää sanaakaan.

Kului neljä tuntia. Jättiläisen sijaan tuli toinen rosvo. Danglars
tunsi kamalia tuskia vatsassaan, nousi hiljaa, kurkisti oven raosta ja
tunsi älykkään oppaansa.

Peppino koetti tehdä vartioimisensa niin mukavaksi kuin mahdollista,
istui vastapäätä ovea ja laski polviensa väliin kivivadin, jossa oli
kuumaa ja rasvaisen tuoksuvaa hernekeittoa. Keiton viereen hän vielä
laski pienen korillisen Velletrin rypäleitä ja pullollisen
Orvieto-viiniä.

Peppino oli kaikesta päättäen suuri herkuttelija.

Nähdessään nämä valmistelut Danglars tunsi veden valahtavan suuhunsa.
Hän naputti hiljaa oveen.

-- Kyllä tullaan, sanoi rosvo, joka käytyään usein Pastrinin hotellissa
oli oppinut ranskaa.

Hän avasi oven.

Danglars tunsi hänet samaksi, joka oli hänelle karjaissut: "Pää
sisään!" Mutta nyt ei ollut sopiva hetki ruveta moittimaan. Päinvastoin
hän koetti olla mahdollisimman ystävällinen ja hymyili herttaisesti.

-- Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, -- mutta eikö minullekin anneta
ruokaa?

-- Tietysti, sanoi Peppino. -- Onko teidän ylhäisyydellänne sattumalta
nälkä?

-- Sattumalta on oivallisesti sanottu, mutisi Danglars; -- en ole
kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt mitään. Minun on nälkä, sanoi
hän ääneen, -- sangen kova nälkä onkin.

-- Ja teidän ylhäisyytenne tahtoo siis syödä?

-- Heti paikalla, jos se vain on mahdollista.

-- Se käy kyllä päinsä, sanoi Peppino, -- täällä saa mitä tahansa,
tietysti maksusta niin kuin kristittyjen luona on tapana.

-- Se on selvää, sanoi Danglars, -- vaikka tosin minun mielestäni
niiden, jotka ottavat toisen vangiksi, tulisi antaa ruokakin.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- se ei ole täällä tapana.

-- Se ei ole mikään pätevä syy, sanoi Danglars, joka
ystävällisyydellään aikoi lauhduttaa vartijansa, -- mutta mukaudun
siihen kuitenkin. Antakaa siis minulle syötävää.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne. Mitä haluatte?

-- Onko teillä siis täällä keittiö? kysyi pankkiiri.

-- Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat
keittäjät.

-- No siis kanaa, kalaa, metsänriistaa, mitä tahansa, kun vain saan
jotakin syödäkseni.

-- Aivan niin kuin teidän ylhäisyytenne vain tahtoo. Sanommeko siis
kananpaistia?

-- Niin, kananpaistia.

Peppino kääntyi ja huusi täyttä kurkkua.

-- Kanaa hänen ylhäisyydelleen!

Peppinon ääni kaikui vielä holvissa, kun jo saapui kaunis, solakka,
puoliksi alaston nuorukainen, joka toi mieleen antiikin maailman
kalankantajan. Hän toi hopeavadilla paistetun kanan, joka oli
herkullisesti valmistettu.

-- Luulisipa olevansa Café de Paris'ssa, tuumi Danglars.

-- Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ottaen paistin
nuorelta rosvolta ja laskien sen lahonneelle pöydälle, joka rahin ja
vuoteen lisäksi oli kammion ainoana kalustuksena.

Danglars pyysi itselleen veitsen ja haarukan.

-- Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ojentaen hänelle
tylsäkärkisen veitsen ja puisen haarukan.

Danglars aikoi ruveta leikkaamaan paistia.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino laskien toisen kätensä
pankkiirin olalle. -- Täällä maksetaan ennen aterioimista, sillä
jälkeenpäin voisi syntyä riitoja...

-- Ahaa, arveli Danglars, -- täällä ei olla samanlaisia kuin
Pariisissa; he sitä paitsi nylkevät varmaankin minulta. Mutta olkaamme
anteliaita. Olen aina kuullut, että ruoka on Italiassa huokeaa;
kananpaisti ei mahda maksaa Roomassa kuuttakymmentä centimea enempää.

-- Tuossa on, sanoi hän heittäen Peppinolle kultarahan.

Peppino sieppasi rahan maasta, Danglars lähestyi taas paistia.

-- Odottakaahan, sanoi Peppino oikaisten itsensä, -- odottakaahan,
teidän ylhäisyytenne on minulle vielä hiukan velkaa.

-- Enkö minä sanonut, että he nylkevät minulta! ajatteli Danglars.
Mutta sitten hän päätti alistua kiristykseen ja kysyi:

-- Sanokaa siis, paljonko olen velkaa tästä laihasta elukasta?

-- Teidän ylhäisyytenne maksoi velan lyhennykseksi kultarahan.

-- Kultarahan velan lyhennykseksikö?

-- Niin, juuri, lyhennykseksi.

-- Hyvä!... Jatkakaa, jatkakaa!

-- Jäljellä on siis vielä neljätuhatta yhdeksänsataa
yhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa.

Danglars'in silmät menivät selälleen, kun hän kuuli moista
leikinlaskua.

-- Hyvin hauskaa, toden totta! mutisi hän.

Ja hän aikoi jälleen ryhtyä leikkaamaan kanaa. Mutta Peppino tarttui
toisella kädellään hänen oikeaan käteensä ja ojensi toisen kätensä.

-- Antakaahan tänne, sanoi hän.

-- Mitä! Tehän laskette kai leikkiä? sanoi Danglars.

-- Me emme koskaan laske leikkiä, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Peppino
aivan vakavasti.

-- Mitä, satatuhatta frangia yhdestä kanasta!

-- Teidän ylhäisyytenne, tässä luolassa on niin kovin vaikea kasvattaa
kanoja.

-- Kas niin, kas niin, sanoi Danglars, -- tämä on todellakin hyvin
hullunkurista, hyvin huvittavaa, mutta kun minun on nälkä, niin antakaa
minun syödä. Kas tässä on toinen kultaraha teille, ystäväni.

-- Velkaa jää siis vielä vain neljätuhatta yhdeksänsataa
yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa, jatkoi Peppino tyynesti. -- Kun
kärsivällisesti odotamme, pääsemme lopulta niin pitkälle.

Mutta nyt Danglars nousi kapinaan tällaista ilvehtimistä vastaan.

-- Niitä ette saa koskaan, hän huusi. -- Ette tiedä, kenen kanssa
olette tekemisissä.

Peppino viittasi, nuori poika sieppasi vadin nopeasti pois. Danglars
heittäytyi vuoteelleen, Peppino sulki oven ja alkoi syödä keittoaan.

Danglars ei voinut nähdä Peppinoa, mutta hän kuuli, että tämä söi, söi
maiskuttaen suutaan, niin kuin sivistymätön ihminen ainakin.

-- Tyhmeliini! sanoi Danglars.

Peppino ei ollut sitä kuulevinaan, jatkoi vain hitaasti syömistään.

Danglars tunsi, että hänen vatsansa oli yhtä tyhjä kuin danaidien
ruukku. Hän ei voinut kuvitellakaan, että koskaan saisi sitä täyteen.
Hän odotti kuitenkin vielä kärsivällisesti puoli tuntia, mutta tämä
aika tuntui hänestä ikuisuudelta.

Hän nousi ja meni uudelleen ovelle.

-- Älkää kiusatko minua, sanoi hän, -- vaan sanokaa suoraan, mitä
minulta vaaditte?

-- Sanokaa te itse, teidän ylhäisyytenne, mitä meiltä tahdotte...
Määrätkää ja me tottelemme.

-- Avatkaa siis ensin ovi.

Peppino avasi.

-- Minä tahdon syödä, hitto vieköön! sanoi Danglars.

-- Ja mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo syödä?

-- Palasen kovaa leipää, koska kananpaisti on tässä kirotussa luolassa
liian kallista.

-- Leipääkö. Hyvä on, sanoi Peppino. -- Hohoi, leipää, huusi hän.

Nuori poika toi pienen leivän.

-- Tässä on! sanoi Peppino.

-- Mitä se maksaa? kysyi Danglars.

-- Neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa.
Olette maksanut kaksi kultarahaa edeltäpäin.

-- Mitä, leivästä satatuhatta frangia?

-- Satatuhatta frangia, sanoi Peppino.

-- Mutta ettehän kanastakaan pyytänyt muuta kuin satatuhatta frangia!

-- Me emme tarjoile ruokalistan mukaan vaan aterioittain. Voitte pyytää
kymmenen eri ruokalajia tai yhden, hinta on sama.

-- Joko taas laskette leikkiä! Rakas ystävä, sanon suoraan, että tämä
on järjetöntä, mieletöntä! Sanokaa suoraan, että tahdotte minun
kuolevan nälkään, niin kaikki loppuu pikemmin.

-- Emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, -- tehän tahdotte itse surmata
itsenne. Maksakaa ja syökää.

-- Millä minä maksan, senkin elukka! sanoi Danglars. -- Luuletko, että
taskussani on satatuhatta frangia?

-- Taskussanne on viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta, teidän
ylhäisyytenne. Tällä rahalla saatte viisikymmentä kokonaista ja yhden
puolikkaan kanan.

Danglars'ia värisytti. Side putosi viimeinkin hänen silmiltään. Tämä
oli todellakin leikinlaskua, mutta nyt hän sen ymmärsi.

Suoraan sanoen se ei enää ollutkaan hänen mielestään yhtä kömpelöä
leikinlaskua kuin alussa oli tuntunut.

-- Kas niin, kas niin, sanoi hän. -- Jos maksan nuo satatuhatta
frangia, niin saanko silloin edes olla rauhassa, saanko syödä aivan
niin paljon kuin tahdon?

-- Epäilemättä, sanoi Peppino.

-- Mutta millä ne maksan teille, sanoi Danglars hengähtäen jälleen
vapaammin.

-- Sehän on helppoa, teillä on avoin luotto Thomson & Frenchin
liikkeessä Via dei Banchin varrella Roomassa. Antakaa minulle
noille herroille osoitettu neljäntuhannen yhdeksänsadan
yhdeksänkymmenenkahdeksan kultarahan kuitti, niin pankkiirimme käy ne
perimässä.

Danglars tahtoi edes sen ansion itselleen, että hän muka
vapaaehtoisesti oli tähän suostunut. Hän tarttui Peppinon ojentamaan
paperiin ja kynään ja kirjoitti kuitin.

-- Kas niin, sanoi hän, -- tässä on kuitti.

-- Ja tässä on kananpaistinne.

Danglars leikkasi huoaten paistia; se oli hänen mielestään kovin laiha
niin suurella summalla ostetuksi.

Peppino luki tarkkaan paperin, pisti sen taskuunsa ja ryhtyi taas
syömään keittoaan.



116. Anteeksianto


Seuraavana päivänä Danglars'in oli jälleen nälkä. Luolan ilma kiihotti
kovasti ruokahalua. Vanki luuli, ettei hänen tänä päivänä tarvinnut
maksaa mitään. Säästäväisenä miehenä hän oli piilottanut puolet
paistista ja leivästä kammionsa nurkkaan.

Mutta tuskin hän oli syönyt, kun hänen jo tuli jano. Sitä hän ei ollut
ottanut lukuun.

Hän taisteli janoa vastaan, kunnes tunsi kielensä tarttuvan
kitalakeensa.

Kun hän ei enää voinut janoaan vastustaa, hän huusi vartijaa. Tämä oli
uusi mies.

Danglars arveli viisaimmaksi keskustella entisen tuttavansa kanssa. Hän
kutsui Peppinoa.

-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino rientäen kiireesti
paikalle. -- Mitä haluatte?

-- Juotavaa, sanoi vanki.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- tiedättehän, että viini on
Rooman lähistöllä tavattoman kallista.

-- Antakaa siis minulle vettä, sanoi Danglars koettaen välttää
kiristystä.

-- Teidän ylhäisyytenne, vesi on viiniä harvinaisempaa. Nyt on niin
kovin kuiva aika!

-- Tuo vanha juttu näyttää siis taas alkavan, sanoi Danglars.

Hän hymyili näyttääkseen laskevansa leikkiä, vaikka tunsikin hien
valuvan pitkin ohimokaan.

-- Katsokaahan, ystäväni, sanoi Danglars nähdessään Peppinon seisovan
liikkumattomana paikallaan, -- tahtoisin saada vain lasillisen viiniä.
Ettehän sitä minulta kiellä?

-- Johan olen sanonut teille, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, --
että me emme myy vähittäin.

-- No, antakaa siis minulle pullo.

-- Mitä lajia?

-- Huokeinta.

-- Niillä on kaikilla sama hinta.

-- Mikä hinta?

-- Kaksikymmentäviisituhatta frangia pullo.

-- Sanokaahan suoraan, että tahdotte kyniä minut putipuhtaaksi,
huudahti Danglars, ja hänen äänensä soi kaameana kuin Harpagonin ääni.
-- Parempihan se on, kuin että tällä tavoin revitte minut pala palalta
kappaleiksi.

-- Ehkä se on päällikkömme aikomus, sanoi Peppino.

-- Kuka on päällikkönne?

-- Sama, jonka eteen teidät eilen vietiin.

-- Pyytäkää hänet luokseni.

-- Se käy helposti päinsä.

Vähän ajan päästä Luigi Vampa seisoi Danglars'in edessä.

-- Kutsuitteko minua? kysyi hän vangilta.

-- Tekö olette sen joukon päällikkö, joka minut toi tänne?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitä siis vaaditte lunnaiksi, sanokaa?

-- Aivan yksinkertaisesti vain ne viisi miljoonaa, jotka teillä on.

Danglars tunsi kamalan kouristuksen sydämessään.

-- Minulla ei ole mitään muuta kuin se, se on jäännös tavattoman
suuresta omaisuudestani. Jos sen minulta riistätte, riistätte elämäni.

-- Meitä on kielletty vuodattamasta vertanne, teidän ylhäisyytenne.

-- Ja kuka sen on kieltänyt?

-- Hän, jota tottelemme.

-- Luulin teitä päälliköksi.

-- Olen kyllä näiden miesten päällikkö, mutta toinen mies on minun
päällikköni.

-- Totteleeko tämä päällikkö ketään?

-- Tottelee.

-- Ketä?

-- Jumalaa.

Danglars mietti hetkisen.

-- En ymmärrä teitä, sanoi hän.

-- Se on kyllä mahdollista.

-- Ja tämäkö päällikkö on käskenyt teitä kohtelemaan minua näin?

-- Niin.

-- Mikä on hänen tarkoituksensa?

-- Sitä en tiedä.

-- Kas niin, sanoi Danglars, -- otatteko miljoonan?

-- En.

-- Kaksi miljoonaa?

-- En.

-- Kolme miljoonaa? ... neljä?... Ajatelkaahan, neljä? Annan ne teille
sillä ehdolla, että päästätte minut vapaaksi.

-- Miksi tarjoatte meille neljä miljoonaa siitä, minkä hinta on viisi?
sanoi Vampa. -- Tämähän on jo minun ymmärtääkseni kiskomista, herra
pankkiiri.

-- Ottakaa kaikki, ottakaa kaikki, sanon minä! huudahti Danglars, -- ja
tappakaa minut!

-- Tyyntykää, tyyntykää, teidän ylhäisyytenne, kiihotatte vertanne ja
siitä saatte sellaisen nälän, että voitte syödä miljoonalla päivässä.
Olkaahan hiukan säästäväisempi!

-- Mutta kun minulla lopulta ei ole enää rahaa, millä maksan teille!
huusi Danglars epätoivoissaan.

-- Silloin saatte kärsiä nälkää.

-- Nälkää, sanoi Danglars kalveten.

-- Luultavasti, vastasi Vampa tyynesti.

-- Mutta sanoittehan, ettette tahdo surmata minua?

-- Emme tahdo.

-- Ja annatte minun kuitenkin kuolla nälkään.

-- Se ei ole sama asia.

-- Te kurjat raukat! huusi Danglars. -- Minä petän kaikki teidän
toiveenne. Kun minun kerran täytyy kuolla, niin sitten kuolen
mieluummin heti. Kiduttakaa, rääkätkää minua, tappakaa minut, mutta
kuittia ette minulta enää saa!

-- Niin kuin teidän ylhäisyytenne vain itse suvaitsee, sanoi Vampa.

Hän poistui kammiosta.

Karjuen Danglars heittäytyi vuoteelleen.

Mitä nämä miehet olivat? Kuka oli heidän näkymätön johtajansa? Mitä
aikomuksia heillä oli hänen suhteensa? Kun kaikki muut voivat lunnailla
päästä vapaiksi, miksi ei hän voinut?

Kuolema, äkillinen ja väkivaltainen kuolema oli ainoa, millä hän voi
pettää nämä leppymättömät vihamiehensä, jotka näyttivät tuntemattomasta
syystä haluavan hänelle kostaa.

Ehkä ensi kertaa pitkän elämänsä aikana Danglars ajatteli kuolemaa sekä
kaipauksella että pelolla. Nyt hänen täytyi suunnata katseensa tuohon
säälimättömään kummitukseen, joka asuu jokaisen luodun olennon sisällä
ja jokaisella sydämenlyönnillä kuiskaa hänelle: Sinä kuolet!

Danglars oli kuin metsän peto, joka metsästyksen alussa vilkastuu,
sitten joutuu epätoivoon ja juuri tämän epätoivon ansiosta joskus
pääsee pakenemaan.

Danglars ajatteli pakoa.

Mutta seinät olivat kalliota, ja ainoan vapauteen vievän aukon luona
istui lukeva mies, ja tämän miehen takana näkyi liikkuvan edestakaisin
varjoja.

Kaksi päivää hän pysyi päätöksessään olla allekirjoittamatta, sen
jälkeen hän pyysi ruokaa ja tarjosi miljoonan.

Hänelle tarjottiin suurenmoinen illallinen ja hänen miljoonansa
otettiin vastaan.

Tästä hetkestä alkaen oli onnettoman vangin elämä ainaista horjumista.
Hän oli jo niin paljon kärsinyt, ettei hän tahtonut hankkia itselleen
uusia tuskia, ja suostui sen vuoksi kaikkiin vaatimuksiin. Kahdentoista
päivän päästä, eräänä iltapäivänä, syötyään yhtä ylellisesti kuin
rikkautensa päivinä, hän laski varansa ja huomasi kirjoittaneensa niin
paljon kuitteja, ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin
viisikymmentätuhatta frangia.

Silloin hänessä tapahtui kummallinen muutos; hän, joka oli
luopunut viidestä miljoonasta, koetti pelastaa jäljellä olevat
viisikymmentätuhatta. Hän päätti ennemmin kärsiä puutetta kuin luopua
näistä rahoista, ja hänessä heräsi toiveita, jotka olivat hulluuden
rajalla. Hän, joka niin pitkät ajat oli unohtanut Jumalan olemassaolon,
ajatteli nyt, että Jumala toisinaan tekee ihmeitä: että luola voi
sortua, että paavin sotilaat voivat löytää tämän kirotun paikan
ja tulla hänet pelastamaan, silloinhan hänellä vielä olisi
viisikymmentätuhatta frangia, ja tämä rahamäärä voi estää miestä
kuolemasta nälkään. Hän rukoili Jumalaa säilyttämään hänelle nämä
viisikymmentätuhatta frangia, ja rukoillessaan hän itki.

Näin kului kolme päivää, jona aikana Jumalan nimi oli aina hänen
huulillaan. Välillä hän houraili ja oli näkevinään ikkunasta pieneen
huoneeseen, jossa muuan vanhus makasi vuoteellaan kuolemaisillaan.

Tämäkin vanhus kuoli nälkään.

Neljäntenä päivänä hän ei enää ollut ihminen, vaan elävä ruumis. Hän
oli koonnut lattialta pienimmätkin edellisten aterioiden jätteet ja
alkoi kalvaa mattoakin, jolla lattia oli peitetty.

Sitten hän rukoili Peppinoa kuin suojelusenkeliä, rukoili, että tämä
antaisi hänelle hiukan ruokaa. Hän tarjosi tuhatta frangia
leipäpalasta.

Peppino ei vastannut.

Viidentenä päivänä hän laahasi itsensä kammion ovelle.

-- Mutta ettehän te ole kristittyjä, sanoi hän nousten polvilleen. --
Tahdotte surmata miehen, joka on veljenne Jumalan edessä. Voi, minun
entiset ystäväni, minun entiset ystäväni!

Hän vaipui kasvoilleen maahan, mutta nousi sitten ponnistaen
epätoivoisesti voimiaan.

-- Päällikkö, huusi hän, -- päällikkö!

-- Tässä olen, sanoi Vampa astuen heti esiin, -- mitä tahdotte?

-- Ottakaa viimeinen roponi, sanoi Danglars ojentaen hänelle
lompakkonsa, -- ja antakaa minun elää täällä, tässä luolassa. En pyydä
enää vapautta, en muuta kuin ruokaa.

-- Te siis kärsitte kovia tuskia? kysyi Vampa.

-- Niin, minä kärsin, kärsin kamalasti!

-- Ja toiset ihmiset ovat kuitenkin saaneet kärsiä vielä enemmän.

-- Sitä en usko.

-- Ne, jotka ovat kuolleet nälkään.

Danglars ajatteli vanhusta, jonka oli kuumehoureissaan nähnyt
nälkäkuoleman kynsissä.

Hän löi otsansa maahan ja vaikeni.

-- Niin, se on totta, muutamat ovat saaneet kärsiä vieläkin enemmän
kuin minä, mutta he olivat ainakin marttyyreja.

-- Kadutteko edes? kysyi synkkä ja juhlallinen ääni, joka sai hiukset
nousemaan Danglars'in päässä pystyyn.

Hänen heikontunut katseensa koetti erottaa esineitä, ja hän näki
rosvojen takana pilarin varjossa viittaan kietoutuneen miehen.

-- Mitä minun pitää katua? kysyi Danglars.

-- Kaikkea sitä pahaa, minkä olette saanut aikaan, sanoi sama ääni.

-- Minä kadun, minä kadun! huudahti Danglars.

Ja hän iski kynsillään laihtuneeseen rintaansa.

-- Silloin annan teille anteeksi, sanoi mies, heitti viittansa yltään
ja astui eteenpäin tullakseen valoon.

-- Kreivi Monte-Cristo! sanoi Danglars kalveten kauhusta vielä enemmän
kuin äsken nälästä ja tuskasta.

-- Erehdytte, minä en ole kreivi Monte-Cristo.

-- Kuka sitten olette?

-- Se, jonka myitte, petitte, häpäisitte; se, jonka morsiamen saatoitte
kunniattomuuteen; se, jonka tallasitte jalkoihinne noustaksenne
rikkauteen. Minä olen se, jonka isän te surmasitte nälkään, jonka
tuomitsitte nälkäkuolemaan ja joka kuitenkin antaa teille anteeksi,
sillä hän itsekin tarvitsee anteeksiantoa: minä olen Edmond Dantès!

Danglars kiljahti ja kaatui suulleen.

-- Nouskaa, sanoi kreivi, -- henkenne on pelastettu. Sama onni ei ole
kohdannut rikostovereitanne, joista toinen on mielipuolena ja toinen
kuollut! Pitäkää jäljellä olevat viisikymmentätuhatta frangia, minä
lahjoitan ne teille. Mitä tulee sairaaloilta varastamiinne viiteen
miljoonaan, niin ne on jo eräs tuntematon maksanut takaisin. -- Ja nyt
syökää ja juokaa, tänä iltana olette vieraani. Vampa, kun tämä mies on
tointunut, pääsee hän vapaaksi.

Danglars pysyi kumarassa, kunnes kreivi oli poistunut. Kohottaessaan
päänsä hän ei enää nähnyt muuta kuin etäällä häämöttävän varjon, jonka
kulkiessa ohi kaikki rosvot kumarsivat syvään.

Kreivin määräysten mukaan Vampa toimitti Danglars'ille ruokaa, parasta
viiniä ja oivallisimpia hedelmiä, vei hänet vaunuihin ja jätti hänet
tielle seisomaan erästä puuta vastaan.

Hän oli siinä päivän koittoon asti, tietämättä missä oli.

Aamulla hän huomasi seisovansa erään puron lähellä. Hänen oli jano, ja
hän kulki vaivalloisesti puron luo.

Kumartuessaan juomaan hän huomasi tukkansa tulleen valkoiseksi.



117. Lokakuun viides päivä


Oli kuuden aika illalla; taivaasta hohti kellertävää valoa siniseen
mereen, johon syksyn aurinko loi kultaisia säteitään.

Päivän helle oli vähitellen haihtunut, ja vieno tuulahdus vilvoitti
kuin luonnon suloinen henkäys Välimeren rantoja ja kuljetti seudusta
seutuun puiden tuoksua ja siihen liittyvän meren raikkaan tunnun.

Tällä laajalla merellä, joka ulottuu Gibraltarista Dardanelleihin ja
Tunisista Venetsiaan, purjehti siromuotoinen alus illan ensi usvissa.
Se muistutti joutsenta, joka avaa siipensä ja ui tuulen viemänä veden
pintaa pitkin. Se kiiti nopeasti ja samalla sirosti eteenpäin, jättäen
jälkeensä kimaltelevan juovan.

Aurinko, jonka viimeisiä säteitä tervehdimme, katosi lännen
taivaanrantaan, mutta valo välkkyi laineilla ja näytti loistavan
tarumaailman mukaan kertovan, että tulijumala oli vaipunut Amfitriten
syliin, joka turhaan koetti peittää rakastajaansa sinisellä viitallaan.

Alus kiiti nopeasti, vaikka tuntui niin tyyneltä, että immen kiharat
tuskin olisivat tuulessa häilyneet.

Aluksen keulassa seisoi kookas, tummaihoinen ja kirkassilmäinen mies,
katsellen edessään kohoavaa tumman keilan muotoista saarta, joka
muistutti isoa katalonialaista hattua.

-- Tuoko on Monte-Cristo? kysyi hän vakavalla ja surun leimaamalla
äänellä.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, vastasi kapteeni, -- tulemme perille.

-- Tulemme perille! toisti matkamies tavattoman alakuloisesti.

Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

-- Niin, siellä on satama.

Hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, ja hänen huulilleen nousi hymy, joka
oli kyyneliä murheellisempi.

Muutamaa minuuttia myöhemmin näkyi saaresta valonvälke, ja pyssyn
paukahdus kuului alukseen asti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi kapteeni, -- rannalta annetaan merkki,
tahdotteko itse vastata siihen?

Kapteeni viittasi kädellään saarta kohden, jonka reunasta erkani
yksinäinen valkoinen pilvi, laajeni ja haihtui.

-- Kyllä, kyllä, vastasi hän aivan kuin unesta havahtuen. -- Antakaa
tänne.

Kapteeni ojensi hänelle ladatun karbiinin. Matkustaja tarttui siihen,
nosti sen hitaasti ja ampui ilmaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin
laskettiin purjeet ja alus laski ankkuriin viidensadan jalan päässä
pienestä satamasta.

Soutuvene pantiin heti vesille, siihen meni neljä soutajaa, perämies ja
matkustaja. Mutta hän ei istuutunutkaan keulaan häntä varten varatulle
siniselle matolle, vaan jäi seisomaan kädet rinnalla ristissä.

-- Soutakaa! kehotti matkustaja.

Kaikki kahdeksan airoa putosivat veteen aivan yht'aikaa vesipisarankaan
pirskahtamatta. Sitten vene alkoi nopeasti liukua eteenpäin.

Pian vene oli pienessä, luonnon muodostamassa satamassa. Veneen pohja
otti hienoon hiekkaan.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- nouskaa kahden soutajan
olkapäille, he kantavat teidät maihin.

Nuori mies vastasi tähän kiipeämällä laidan yli ja astumalla veteen,
joka ulottui hänen vyötäisiinsä asti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- teette väärin, ja herramme
toruu meitä.

Nuori mies kulki rantaa kohti kahden merimiehen jäljessä, jotka etsivät
parhaimmat kahlauspaikat. Ranta oli noin kolmenkymmenen askelen päässä.
Siellä matkustaja pudisti jalkojaan ja etsi katseillaan tietä, jota
voisi lähteä kulkemaan, sillä oli jo aivan pimeä.

Samassa laskeutui käsi hänen olalleen ja hän kuuli äänen, joka sai
hänet värähtämään.

-- Hyvää päivää, Maximilien. Olette täsmällinen, kiitos siitä!

-- Tekö, kreivi, sanoi nuori mies tehden liikkeen, joka muistutti iloa,
ja puristi molemmin käsin Monte-Criston kättä.

-- Niin kuin näette, olen yhtä täsmällinen kuin tekin. Mutta tehän
olette läpimärkä, ystäväni, teidän täytyy muuttaa vaatteita. Täällä on
erityinen huoneisto varattu teitä varten, ja siellä unohdatte
väsymyksen ja vilun.

Monte-Cristo huomasi Morrelin kääntyvän. Hän odotti.

Nuori mies huomasi hämmästyksekseen, että miehet, jotka hänet olivat
tuoneet, eivät olleet puhuneet mitään, lähteneet vain pois, vaikkei hän
ollut heille maksanut mitään. Kuului airojen ääni, kun vene palasi
purren luo.

-- Etsittekö merimiehiä? kysyi kreivi.

-- Niin. En antanut heille mitään, ja he ovat kuitenkin lähteneet pois.

-- Älkää välittäkö siitä, Maximilien, sanoi Monte-Cristo nauraen, --
olen tehnyt merimiesten kanssa sellaisen sopimuksen, että saareeni tulo
on maksuton.

Morrel katsoi kummastuneena kreiviin.

-- Kreivi, sanoi hän, -- ette ole täällä enää sama kuin Pariisissa.

-- Kuinka niin?

-- Täällä te nauratte.

Monte-Criston otsa kävi äkkiä synkäksi.

-- Olette oikeassa huomauttaessanne siitä minulle, Maximilien, sanoi
hän. -- Teidän näkemisenne oli minulle suuri onni, ja unohdin, että
kaikki onni on katoavaa.

-- Ei, ei, kreivi, sanoi Morrel tarttuen molemmin käsin jälleen kreivin
käteen. -- Naurakaa, olkaa onnellinen ja todistakaa naurullanne, ettei
elämä ole surullinen muille kuin kärsiville. Te olette armelias, olette
hyvä, olette suuri, ystäväni, ja rohkaistaksenne mieltäni
teeskentelitte iloisuutta.

-- Erehdytte, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- olin todellakin
onnellinen.

-- Siinä tapauksessa unohdatte minut. Sitä parempi.

-- Kuinka niin?

-- Sillä tiedättehän, ystäväni, että sanon teille niin kuin
gladiaattorit keisarille sirkuksessa: "Kuolemaan menevät tervehtivät
sinua!"

-- Ette siis ole vielä löytänyt lohdutusta? kysyi Monte-Cristo katsoen
omituisesti häneen.

-- Pidittekö todellakin sitä mahdollisena? vastasi Morrel luoden
katkeran katseen kreiviin.

-- Kuulkaahan, sanoi kreivi, -- ymmärrättehän hyvin sanani, Maximilien?
Ette pidä minua minään tavallisena ihmisenä, kalistimena, josta lähtee
epämääräisiä, sekavia ääniä. Kun kysyn, ettekö ole löytänyt lohdutusta,
puhun miehenä, joka tuntee ihmissydämen salaisuudet. Astukaamme siis,
Morrel, yhdessä sydämenne syvyyteen ja tutkikaamme sitä. Vieläkö tuo
sama kiihkeä tuska saa teidät sävähtämään kuin myrkkyhyttysen pureman
leijonan? Vieläkö teitä kalvaa jano, joka ei sammu ennen kuin haudassa?
Vaivaako teitä tuo kaipauksen ihanteellisuus, joka irroittaa ihmisen
elämästä ja vainoaa kuolemaan asti? Vai onko teissä väsyneen rohkeuden
velttoutta, ikävyyttä, joka sammuttaa viimeisenkin toivon säteen? Onko
muisto kalvennut, ja ovatko kyynelenne jo kuivuneet? Rakas ystävä, jos
niin on asian laita, jos ette enää voi itkeä, jos luulette
herpaantuneen sydämenne kuolleen ettekä jaksa enää muuta kuin turvata
Jumalaan ja katsoa taivasta, niin, ystäväni, heittäkäämme syrjään
kaikki sanat, jotka eivät voi kuvata sitä, mitä sielumme tahtoo niihin
mahduttaa. Maximilien, olette löytänyt lohdutuksen, älkää enää
valittako.

-- Kreivi, sanoi Morrel lempeästi ja kuitenkin varmasti, -- kreivi,
kuulkaa minua, sillä osoitan sormellani maata ja nostan silmäni
taivasta kohden. Olen tullut luoksenne kuollakseni ystävän syliin.
Onhan maailmassa ihmisiä, joita rakastan; rakastan sisartani Julietä,
rakastan hänen miestään Emmanuelia, mutta tarvitsen voimakkaan sylin,
joka minulle aukenee, ja tahdon nähdä kuollessani hymyn. Sisareni
purskahtaisi itkuun ja pyörtyisi, näkisin hänen kärsivän, ja olen jo
kylliksi itse saanut kärsiä. Emmanuel riistäisi aseen kädestäni ja
täyttäisi talon huudoillaan. Te, kreivi olette antanut minulle
lupauksenne, te olette ihmistä suurempi, sanoisin teitä jumalaksi,
ellette olisi kuolevainen. Te talutatte minut hiljaa ja hellästi
kuoleman portille asti, teettehän niin?

-- Ystävä, sanoi kreivi, -- pieni epäilys vaivaa minua vielä. Oletteko
ehkä niin heikko, että ylpeilette surustanne ja haluatte sitä näyttää?

-- En, katsokaahan, olen tyyni, sanoi Morrel ojentaen kätensä
kreiville, -- eikä valtimoni syki tavallista kiihkeämmin. Ei, olen nyt
tullut matkan päähän, pitemmälle en mene. Olette pyytänyt minua
odottamaan ja toivomaan. Tiedättekö, mitä olette saanut aikaan tuolla
viisaudellanne. Olen odottanut kuukauden, siis kärsinyt kuukauden. Olen
toivonut! -- ihminen on kurja olento raukka -- olen toivonut, mitä en
itsekään tiedä, jotakin tuntematonta, mieletöntä, uskomatonta, ihmettä,
Jumala yksin tietää, mitä olen toivonut, hän, joka järkeemme on
liittänyt tuon hulluuden, jota sanotaan toivoksi. Niin, olen odottanut
ja toivonut, kreivi, ja neljännestunnin ajan olette tietämättänne
kiduttanut, haavoittanut sydäntäni, sillä jokainen sananne on
todistanut minulle, ettei minulla ole enää mitään toivottavaa. Oi
kreivi, kuinka suloista onkaan saada levätä kuolemassa!

Morrel lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeästi ja voimakkaasti,
että kreivi vavahti.

-- Ystäväni, sanoi Morrel huomatessaan kreivin vaikenevan, -- olette
määrännyt lokakuun viidennen päivän elämäni viimeiseksi... Ystäväni,
tänään on lokakuun viides päivä...

Morrel otti kellon taskustaan.

-- Kello on yhdeksän, minulla on vielä kolme tuntia aikaa elää.

-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- tulkaa.

Morrel seurasi konemaisesti kreiviä, ja ennen kuin hän huomasikaan, he
olivat jo saapuneet luolaan. Ovi aukeni, tuoksut tulvehtivat häntä
vastaan, kirkas valo häikäisi häntä.

Morrel arkaili astua pitemmälle. Hän epäili kaikkea tätä veltostuttavaa
komeutta ympärillään.

Monte-Cristo veti häntä hellästi eteenpäin.

-- Emmekö voisi käyttää näitä kolmea jäljellä olevaa tuntia niin kuin
roomalaiset, jotka keisarinsa ja perijänsä Neron tuomittua heidät
kuolemaan istuivat kukilla koristetun pöydän ääreen ja hengittivät
myrkkyä heliotrooppien ja ruusujen tuoksussa?

Morrel hymyili.

-- Niin kuin vain tahdotte, sanoi hän. -- Kuolema on aina kuolema, siis
unhotus, lepo, elämästä poistuminen ja siis tuskan heittäminen.

Hän istahti, ja Monte-Cristo istuutui vastapäätä häntä.

He olivat ylellisessä ruokasalissa, jota jo aikaisemmin olemme
kuvailleet. Se oli tuo huone, jossa marmoripatsaat kantoivat päänsä
päällä kukilla ja hedelmillä täytettyjä maljoja.

Morrel oli luonut katseen ympärilleen, mutta ei ollut huomannut mitään
erikoista.

-- Puhukaamme niin kuin miehet ainakin, sanoi hän katsoen terävästi
kreiviin.

-- Puhukaa, vastasi tämä.

-- Kreivi, jatkoi Morrel, -- mielestäni teissä yhtyy kaikki
inhimillinen tietämys ja te olette aivan kuin toisesta,
täydellisemmästä ja viisaammasta maailmasta kotoisin.

-- Tuossa on hiukan totta, Morrel, sanoi kreivi, ja kaunis, alakuloinen
hymy jalosti hänen kasvojaan. -- Olen tullut siitä tähdestä, jonka nimi
on suru.

-- Uskon sen, vaikka en yritä syventyä sen sisällykseen. Niinpä kun
käskitte minua jäämään elämään, jäin, kun käskitte minua toivomaan,
niin melkein toivoinkin. Uskallan siis kysyä teiltä aivan kuin jos
kerran olisitte kuollut: Onko kuolema kovin tuskallista?

Monte-Cristo katsoi Maximilieniin sanomattoman hellästi.

-- On, sanoi hän, -- epäilemättä on tuskallista, jos väkivaltaisesti
särjette tämän kotelon, joka ehdottomasti tahtoo elää. Jos annatte
lihan kärsiä tikarin hampaissa, jos lähetätte järjettömän ja helposti
tieltään eksyvän kuulan aivoihinne, jotka kärsivät pienimmästäkin
kolauksesta, niin se tuottaa kyllä tuskaa. Kidutte kuollessanne ja
pidätte silloin elämää kalliisti ostamaanne lepoa parempana.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi Morrel, -- kuolemassa samoin kuin elämässäkin
on salaiset tuskansa ja nautintonsa. Kaikki riippuu niiden
tuntemisesta.

-- Juuri niin, Maximilien, sanoitte oikean sanan. Kuolema on, sen
mukaan, olemmeko hyvässä vai pahassa suhteessa siihen, joko ystävä,
joka vaivuttaa meidät hellästi uneen kuin imettäjä, tai vihollinen,
joka väkivaltaisesti riistää hengen ruumiista. Kun maailma on elänyt
vielä tuhat vuotta, kun on päästy kaikkien luonnon hävittävien voimien
herraksi ja saatu ne palvelemaan yleistä hyvinvointia, kun ihminen
tietää, niin kuin äsken sanoitte, kuoleman salaisuuden, silloin kuolema
tulee yhtä suloiseksi, yhtä suureksi nautinnoksi kuin lepo armaan
sylissä.

-- Ja jos te tahtoisitte kuolla, kreivi, osaisitteko kuolla sillä
tavoin?

-- Osaisin.

Morrel ojensi hänelle kätensä.

-- Nyt ymmärrän, sanoi hän, -- miksi olette käskenyt minua tänne, tähän
yksinäiseen saareen, keskelle valtamerta, tähän maanalaiseen palatsiin,
faaraoidenkin kadehtimaan hautaan. Rakastattehan minua, kreivi, ja
juuri sen vuoksi annatte minulle tuollaisen äskenmainitsemanne
kuoleman, jolloin voin kamppailuitta sammua, sopertaen Valentinen nimeä
ja pusertaen teidän kättänne.

-- Olette arvannut oikein, Morrel, sanoi kreivi yksinkertaisesti, --
juuri sitä olen tarkoittanut.

-- Kiitos. Ajatellessani sitä, etten huomenna enää elä, tuntuu
sydämessäni sangen suloiselta.

-- Ettekö sure ketään? kysyi Monte-Cristo.

-- En, vastasi Morrel.

-- Ette minuakaan? kysyi kreivi syvästi liikuttuneena.

Morrel vaikeni. Hänen kirkas katseensa himmeni hetkiseksi ja loisti
sitten säkenöiden. Suuri kyynel puhkesi siitä ja vieri pitkin hänen
poskeaan hopeisena juovana.

-- Jätätte kaipauksen maan päälle ja kuitenkin kuolette, sanoi kreivi.

-- Minä rukoilen, huudahti Morrel, -- älkää enää sanoko sanaakaan,
kreivi, älkää pitkittäkö tuskaani!

Kreivi luuli, että Morrel horjui päätöksessään.

Tämän otaksuminen herätti hänessä eloon sen kamalan epäilyksen, jonka
hän jo kerran oli Ifin linnassa voittanut.

-- Koetan tehdä tämän miehen onnelliseksi, ajatteli hän. -- Pidän tätä
tekoa aivan kuin painona, jonka heitän vaakalautaan, kun toiseen olen
heittänyt tekemäni pahan. Jos nyt petyn, ellei tämä mies olekaan
kylliksi onneton ansaitakseen onnen, niin kuinka silloin käy minun,
joka en voi unohtaa pahaa muuten kuin muistelemalla hyvää? --
Kuulkaahan, Morrel, sanoi hän, -- surunne on tavattoman suuri, sen näen
kyllä, mutta uskottehan Jumalaan ettekä tahdo panna sielunne autuutta
vaaraan.

Morrel hymyili surullisesti.

-- Kreivi, sanoi hän, -- tiedättehän, etten rakasta imelää
runollisuutta, mutta sieluni ei enää kuulu minulle.

-- Kuulkaahan, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- minulla ei ole sukulaisia
maailmassa. Olen tottunut pitämään teitä poikanani. No niin,
pelastaakseni poikani olen valmis uhraamaan elämäni ja vielä
suuremmalla syyllä rikkauteni.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, Morrel, että tahdotte jättää elämän sen vuoksi,
ettette tunne, mitkä nautinnot suuri rikkaus voi ihmiselle hankkia.
Morrel, minulla on lähes sata miljoonaa, annan ne teille. Sellaisella
omaisuudella voitte saavuttaa kaiken, mitä haluatte. Oletteko
kunnianhimoinen? Kaikki urat ovat teille avoimina. Kääntäkää maailma
ylösalaisin, toimikaa kuin mielipuoli, olkaa rikollinen, jos mielenne
tekee, mutta eläkää!

-- Kreivi, olette antanut minulle sananne, sanoi Morrel kylmästi. --
Ja, lisäsi hän katsoen kelloaan, -- kello on puoli yksitoista.

-- Morrel, aiotteko tehdä sen minun läsnä ollessani, minun kodissani?

-- Antakaa minun siis lähteä, sanoi Maximilien synkistyen, -- muuten
luulen, että rakastatte minua vain oman itsenne tähden.

Ja hän nousi.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, jonka kasvot kirkastuivat näiden
sanojen aikana. -- Te tahdotte sitä, Morrel, ja olette taipumaton.
Olette täydellisesti onneton, ja, niin kuin itse sanoitte, vain ihme
voisi teidät parantaa. Istukaa, Morrel, ja odottakaa!

Morrel totteli. Monte-Cristo nousi, otti kaulassaan riippuvasta
kultaketjusta avaimen, meni huolellisesti lukitun kaapin luo ja otti
sieltä taidokkaasti koristellun laatikon, jonka joka kulmassa oli
kumarassa taivaaseen kaipaava enkeli.

Hän laski laatikon pöydälle ja otti siitä kultaisen rasian, jonka kansi
avattiin painamalla salaiseen jouseen. Rasiassa oli öljymäistä,
jokseenkin kiinteätä ainetta, jonka väriä ei voinut määritellä, sillä
rasian kultareunan safiirit, rubiinit ja smaragdit kuvastuivat siihen.

Kreivi otti tätä ainetta pienellä, kullatulla hopealusikalla ja ojensi
sen Morrelille katsoen häneen pitkään.

-- Tässä on pyytämäänne ainetta, sanoi hän. -- Tässä on se, mitä teille
lupasin.

-- Nyt, kun vielä elän, sanoi nuori mies ottaen lusikan Monte-Criston
kädestä, -- kiitän teitä sydämestäni.

Kreivi otti toisen lusikan ja otti sillä ainetta rasiasta.

-- Mitä nyt teette, ystävä? sanoi Morrel pidättäen häntä.

-- Toden totta, sanoi kreivi hymyillen, -- Jumala suokoon anteeksi,
mutta minäkin luulen olevani väsynyt elämään, ja kun kerran on
tilaisuus...

-- Seis! huusi nuori mies. -- Te, joka rakastatte, jota rakastetaan,
jolla on toivon usko, älkää tehkö niin kuin minä. Te tekisitte siinä
rikoksen. Hyvästi, jalo ja ylevä ystäväni! Kerron Valentinelle kaiken,
mitä hyväkseni olette tehnyt.

Ja hitaasti, arkailematta, pusertaen vasemmalla kädellään kreivin
kättä, Morrel nieli tai oikeammin sanoen imi Monte-Criston hänelle
antaman salaperäisen aineen.

He vaikenivat. Ali tuli hiljaa sisään, toi tupakkaa ja piiput, tarjosi
kahvia ja poistui.

Vähitellen marmoripatsaiden käsissä olevat lamput himmenivät eikä
Morrel tuntenut enää suitsutusastioiden höyryjä niin selvästi kuin
siihen asti.

Monte-Cristo istui vastapäätä häntä varjossa, ja Morrel näki vain hänen
silmiensä kiiluvan.

Suuri tuska valtasi nuoren miehen, hän tunsi piipun putoavan kädestään,
esineet kadottivat muotonsa ja värinsä, hänen himmenevät silmänsä
olivat näkevinään ovien ja verhojen aukenevan seinissä.

-- Ystävä, sanoi hän, -- tunnen kuolevani. -- Kiitos.

Hän ponnisti viimeisen kerran ojentaakseen kätensä, mutta se putosikin
velttona hänen kupeelleen.

Silloin hän oli näkevinään Monte-Criston hymyilevän, ei omituista ja
pelottavaa hymyään, joka toisinaan oli antanut hänelle aavistuksen
tämän syvän sielun salaisuuksista, vaan hyväntahtoista hymyään, niin
kuin isä hymyilee kuullessaan lapsensa puhuvan järjettömästi.

Samalla kreivi kasvoi hänen silmissään, hänen vartalonsa kuvastui
kookkaana punaista verhoa vastaan, hän oli pyyhkäissyt mustan tukkansa
taaksepäin ja oli kuin enkeli, joka viimeisellä tuomiolla uhkaa
kadotettuja.

Voimattomana ja herpaantuneena Morrel retkahti tuoliinsa, suloinen
uupumus tuntui kaikissa hänen suonissaan. Ajatukset vaihtuivat hänen
aivoissaan niin kuin kaleidoskoopin kuviot. Hän ei tuntenut enää
itsessään muuta elonmerkkiä kuin unelman: hän oli täysin purjein
kiitävinään siihen epämääräiseen huumaustilaan, joka käy tuon suuren
tuntemattoman, kuoleman, edellä.

Hän koetti vielä kerran ojentaa kätensä kreiville, mutta tällä kertaa
hänen kätensä ei liikahtanutkaan. Hän koetti lausua viimeiset hyvästit,
mutta hänen kielensä kääntyi kurkkuun päin kuin laatta haudan suulle.

Hämärtävät silmät sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, mutta
silmäluomien takana häilyi kuva, jonka hän tunsi, vaikka luulikin
olevansa keskellä pimeyttä.

Kreivi avasi oven.

Viereinen huone loisti kuin satulinna, ja hohde osui sinnekin, missä
Morrel kulki kohden suloista kuolemaa.

Huoneen ovelle ilmestyi tavattoman kaunis nainen.

Kalpeana ja lempeästi hymyilevänä hän oli aivan kuin armahduksen
enkeli, joka häätää koston enkelin pois.

-- Joko taivas minulle aukenee? ajatteli kuoleva. -- Tuo enkeli
muistuttaa häntä, jonka kadotin.

Monte-Cristo osoitti sormellaan nuorelle naiselle sohvaa, jolla Morrel
lepäsi. Nainen lähestyi häntä kädet ristissä ja hymy huulillaan.

-- Valentine! Valentine! huudahti Morrel sielunsa syvyydessä.

Mutta hänen suustaan ei tullut ääntä, ja aivan kuin kaikki hänen
voimansa olisivat sammuneet tähän sisäiseen mielenliikutukseen, hän
huokasi syvään ja sulki silmänsä.

Valentine riensi häntä kohden. Morrelin huulet liikkuivat yhä.

-- Hän kutsuu teitä, sanoi kreivi. -- Hän kutsuu teitä syvässä
unessaan, hän, jonka huostaan tahdoitte uskoa kohtalonne, mutta josta
kuolema aikoi teidät erottaa. Kaikeksi onneksi minä olin saapuvilla ja
voitin kuoleman! Valentine, tästälähin ei teidän enää tarvitse erota
toisistanne maan päällä, sillä tavatakseen teidät hän syöksyi hautaan.
Ilman minua olisitte molemmat kuolleet, minä annan teidät toisillenne,
palkitkoon Jumala minut näiden kahden olennon hengen pelastamisesta!

Valentine tarttui Monte-Criston käteen ja nosti sen huulilleen
vastustamattoman ilon vallassa.

-- Kiittäkää minua, sanoi kreivi, -- kiittäkää minua, kiittäkää yhä
uudelleen, vakuuttakaa, että olen tehnyt teidät onnelliseksi! Ette
tiedä, kuinka suuresti kaipaan tätä varmuutta!

-- Minä kiitän teitä koko sielustani, sanoi Valentine, -- ja jos
epäilette sanojani, niin kysykää Haydéelta, tiedustelkaa rakkaalta
sisareltani Haydéelta, joka on Ranskasta lähdettyämme saanut minut
kärsivällisesti odottamaan tätä onnen päivää kertomalla minulle teistä.

-- Rakastatte siis Haydéeta? kysyi Monte-Cristo koettaen turhaan salata
mielenliikutustaan.

-- Koko sielustani.

-- Kuulkaa siis, Valentine, pyydän teiltä suurta palvelusta.

-- Hyvä Jumala, saanko todellakin sellaisen onnen...?

-- Saatte. Olette sanonut Haydéeta sisareksenne. Olkoon hän todellakin
sisarenne, Valentine. Korvatkaa hänelle kaikki, mitä luulitte olevanne
minulle velkaa, suojatkaa häntä, te ja Morrel, sillä -- kreivin ääni
tukahtui -- sillä tästä lähin hän on yksin maailmassa...

-- Yksin maailmassa! toisti ääni kreivin takana. -- Miksi?

Monte-Cristo kääntyi.

Haydée seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, silmissään
kuolemankauhu.

-- Siksi, että huomenna olet vapaa, tyttäreni, sanoi kreivi, -- ja saat
maailmassa sen aseman, mikä sinulle kuuluu. En tahdo omalla
kohtalollani varjostaa sinun elämääsi. Prinssin tytär! Minä annan
sinulle takaisin isäsi aarteet ja nimen.

Haydée kalpeni, avasi läpikuultavat kätensä, aivan kuin neito, joka
vihkii itsensä Jumalalle, ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:

-- Sinä lähdet siis luotani, valtiaani?

-- Haydée, Haydée! Sinä olet nuori, sinä olet kaunis, unohda minun
nimenikin ja ole onnellinen.

-- Tapahtukoon tahtosi, sanoi Haydée. -- Unohdan nimesikin ja olen
onnellinen!

Ja hän astui askeleen taaksepäin poistuakseen.

-- Hyvä Jumala, huudahti Valentine pitäen Morrelin velttoa päätä
olkaansa vasten, -- ettekö näe, kuinka kalpea Haydée on; ettekö
ymmärrä, kuinka hän kärsii?

Haydée sanoi hänelle sydäntäsärkevällä äänellä:

-- Miksi hän minua ymmärtäisi, sisareni? Hän on valtias, ja minä olen
orjatar. Hänellä on oikeus olla huomaamatta mitään.

Kreivi vavahti kuullessaan tämän äänen soinnun, joka koski hänen
sielunsa sisimpiin säkeisiin. Hänen silmänsä osuivat nuoren tytön
silmiin eivätkä voineet kestää niiden loistoa.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän, -- olisiko siis totta se, mitä
annoit minun aavistaa! Haydée, olisitko onnellinen, jos sinun ei
koskaan tarvitsisi jättää minua?

-- Olen nuori, vastasi Haydée vienosti, -- rakastan elämää, jonka aina
olet tehnyt minulle suloiseksi, enkä mielelläni kuolisi.

-- Tämä tietää siis sitä, että jos hylkään sinut, Haydée...

-- Niin kuolen, valtiaani!

-- Rakastatko siis minua?

-- Valentine, hän kysyy, rakastanko häntä! Valentine, sano hänelle,
rakastatko Maximilienia!

Kreivi tunsi povensa laajenevan, sydämensä voimakkaasti sykähtävän, hän
avasi sylinsä ja Haydée riensi siihen riemusta huudahtaen.

-- Rakastan sinua, sanoi hän, -- rakastan niin kuin isääni, veljeäni,
puolisoani, rakastan sinua niin kuin rakastaa elämää, niin kuin
rakastaa Jumalaa, sillä sinä olet minun mielestäni paras, kaunein ja
suurin luomakunnassa!

-- Tapahtukoon siis niin kuin tahdot, rakas enkelini, sanoi kreivi. --
Jumala, joka minut nosti haudasta vastoin vihamiesteni tahtoa ja teki
minut voittajaksi, Jumala ei tahdo nyt antaa katumuksen seurata
voittoani. Tahdoin rangaista, Jumala antaa minulle anteeksi. Rakasta
minua, Haydée! Ehkä sinun rakkautesi saa minut unohtamaan sen, mikä
minun on unohdettava.

-- Mitä sinä sanotkaan? kysyi nuori tyttö.

-- Sanon vain, että yksi ainoa sanasi, Haydée, on selittänyt minulle
enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden järkeilyni. Minulla ei ole
maailmassa muuta kuin sinut, Haydée. Sinun välitykselläsi kiinnyn
elämään, sinun välitykselläsi voin kärsiä ja olla onnellinen.

-- Kuuletko, Valentine! huudahti Haydée. -- Hän sanoo voivansa kärsiä
minun välitykselläni, joka olen valmis uhraamaan henkeni hänen
tähtensä!

Kreivi mietti hetkisen.

-- Olenko nähnyt totuuden? sanoi hän. -- Jumala, jos tämä on
rangaistuksesi tai palkintosi, otan tämän kohtalon vastaan. Tule,
Haydée, tule...

Ja kietoen kätensä nuoren tytön vyötäisille hän puristi Valentinen
kättä ja poistui.

Kului kokonainen tunti, jona aikana Valentine sanaakaan sanomatta
tarkasti Morrelia. Lopulta hän tunsi tämän sydämen sykkivän, heikko
hengitys avasi Morrelin huulet, ja väristys, joka ilmaisi elämän
palaavan, kulki kautta nuoren miehen ruumiin.

Maximilienin silmät aukenivat, mutta jäivät ensin tuijottamaan kuin
mielipuolen silmät. Sitten näkö palasi, varmeni ja kirkastui. Näön
ohella palasi tunne ja tunteen ohella tuska.

-- Voi, huudahti hän epätoivoissaan, -- minä elän vielä, kreivi
pettikin minut.

Ja hänen kätensä ojentui pöytää kohden tarttuakseen tikariin.

-- Ystävä, sanoi Valentine suloisesti hymyillen, -- heräähän toki ja
katso minuun.

Morrel kirkaisi, ja houraillen, epäillen, sokaistuna hän vaipui
polvilleen kuin taivaallisen näyn edessä...

Seuraavana päivänä heti aamun koittaessa Morrel ja Valentine kävelivät
käsitysten rannalla. Valentine kertoi, miten kreivi oli ilmestynyt
hänen huoneeseensa, ilmaissut kaiken, antanut hänen päästä rikoksesta
täyteen selvyyteen, ja pelastanut hänet kuolemasta aivan kuin ihmeen
kautta, antaen kaikkien luulla hänen kuolleen.

Luolan ovi oli ollut auki, ja he olivat lähteneet liikkeelle.
Aamutaivaan kirkkaudessa loistivat vielä viimeiset yön tähdet.

Silloin Morrel huomasi kallion varjossa miehen, joka odotti viittausta
tullakseen lähemmäksi. Hän osoitti tätä miestä Valentinelle.

-- Se on Jacopo, purjealuksen kapteeni, sanoi Valentine.

Hän viittasi miehen lähemmäksi.

-- Onko teillä meille jotakin asiaa? kysyi Morrel.

-- Minun piti antaa teille kirje kreivin puolesta.

-- Kreivin! sanoivat molemmat nuoret yht'aikaa.

-- Niin, lukekaa.

Morrel avasi kirjeen ja luki:

    Rakas Maximilien!

    Purjealus odottaa ankkurissa teitä. Jacopo saattaa teidät
    Livornoon, jossa herra Noirtier odottaa poikansa tytärtä,
    siunatakseen häntä ennen vihkimistä. Kaikki, mitä on tässä
    luolassa, taloni Champs-Elysées'n varrella sekä pieni linnani
    Tréport'issa ovat Edmond Dantèsin häälahja entisen isäntänsä
    Morrelin pojalle. Neiti Villefort suvaitkoon ottaa tästä
    puolet, sillä pyydän häntä lahjoittamaan Pariisin köyhille
    kaiken, mitä hän saa periä isänsä puolelta, joka on tullut
    mielisairaaksi, ja veljensä puolelta, joka kuoli viime
    syyskuussa yhdessä äitinsä kanssa.

    Pyytäkää enkeliä, joka tästälähin valvoo elämäänne, toisinaan
    rukoilemaan miehen puolesta, joka saatanan tavoin luuli hetkisen
    olevansa Jumalan vertainen, mutta on nyt oikean kristityn
    nöyryydellä huomannut, että Jumalan käsissä on korkein valta ja
    suurin viisaus. Nämä rukoukset ehkä lieventäisivät hänen
    sielussaan piileviä tunnonvaivoja.

    Mitä teihin tulee, Morrel, on käytöstäni teitä kohtaan määrännyt
    tämä: maailmassa ei ole onnea eikä onnettomuutta, ei muuta kuin
    toisen tilan vertaamista toiseen. Vain se, joka on tuntenut
    korkeimman onnettomuuden, voi tajuta äärimmäisen onnen. Ihmisen
    on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka
    ihanaa on elää.

    Eläkää siis ja olkaa onnellisia, sydämeni rakkaat lapset, älkääkä
    unohtako, että siihen päivään asti, jolloin Jumala armossaan
    paljastaa ihmisille tulevaisuuden, kaikki inhimillinen viisaus
    sisältyy näihin kahteen sanaan:

    _Odota ja toivo!_

    Ystävänne

    EDMOND DANTÈS, _Monte-Criston kreivi.

Lukiessaan tätä kirjettä, josta vasta sai tietää isänsä tulleen
hulluksi ja veljensä kuolleen, Valentine kalpeni, raskas huokaus nousi
hänen rinnastaan, ja kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli
saanut ostaa onnensa kalliilla hinnalla.

Morrel katsahti levottomana ympärilleen.

-- Kreivi on toden totta aivan liian antelias, sanoi hän. -- Valentine
tyytyy kyllä minun vaatimattomaan omaisuuteeni. Missä kreivi on,
ystäväni? Viekää minut hänen luokseen.

Jacopo ojensi kätensä taivaanrantaa kohden.

-- Mitä! Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine. -- Missä kreivi on? Missä
on Haydée?

-- Katsokaa, sanoi Jacopo.

Nuorten silmät kiintyivät merimiehen osoittamaan suuntaan, ja sen
tummansinisen viivan kohdalla, joka erotti taivaan Välimerestä, näkyi
valkoinen, kalalokin siiven kokoinen purje.

-- Lähtenyt! huudahti Morrel. -- Lähtenyt! Hyvästi, ystäväni, isäni!

-- Lähtenyt! sanoi Valentine hiljaa. -- Hyvästi, ystäväni! Hyvästi,
sisareni!

-- Saammekohan häntä enää koskaan nähdä? huokasi Morrel kuivaten
kyyneliään.

-- Ystäväni, vastasi Valentine, -- sanoihan kreivi, että inhimillinen
viisaus sisältyy näihin kahteen sanaan: _Odota ja toivo!_

LOPPU



Viiteselitykset:


[1] Kenellä on kumppani, hänellä on herra.

[2] Puhumme kuuroille korville.

[3] Kun paimen oli petollinen.

[4] Onnettomana hetkenä tuot hänet kotiisi.

[5] Sotia, peloittavia sotia!

[6] Luja.

[7] Paeten henki kurkussa.

[8] Oikeamielinen ja periaatteissaan pysyvä mies.

[9] Heikkous, nimesi on nainen!

[10] Rahoista ja pyhyydestä on tingittävä puolet pois.

[11] Kreivi puhuu ns. optillisesta eli valo-opillisesta lennättimestä,
jota käytettiin useissa Euroopan maissa, kunnes sähkölennätin
1800-luvun puolivälissä sen syrjäytti. -- Suom. huom.

[12] Mahdottomia himoitseva.

[13] En ymmärrä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Monte-Criston kreivi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.