Title: Ruhtinas
Author: Macchiavelli, Niccolo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ruhtinas" ***


RUHTINAS

Kirj. Niccolò Machiavelli



Suom. ["Il Principe"] ja johdannolla varustanut O. A. Kallio



Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.



SISÄLLYS:

  Johdanto.
  Omistus.
  Ruhtinas.
  1. Ruhtinaskuntien eri lajeista ja siitä miten ne hankitaan.
  2. Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.
  3. Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.
  4. Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen
     kuoltuaan noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.
  5. Miten on hallittava sellaisia kaupunkeja tai ruhtinaskuntia,
     jotka ennen valtausta ovat eläneet omien lakiensa mukaan.
  6. Uusista ruhtinaskunnista, jotka on hankittu omien aseiden
     ja oman toimintakyvyn avulla.
  7. Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden
     aseiden tai onnen avulla.
  8. Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.
  9. Porvarillisesta ruhtinuudesta.
 10. Kuinka on arvioitava eri ruhtinaskuntien voimia.
 11. Hengellisistä ruhtinaskunnista.
 12. Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.
 13. Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.
 14. Huhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden.
 15. Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen
     kiitosta tai häpeää.
 16. Anteliaisuudesta ja saituudesta.
 17. Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla
     rakastettu kuin pelätty.
 18. Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa.
 19. Halveksinnan ja vihan välttämisestä.
 20. Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin
     ruhtinaat usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi.
 21. Miten tulee ruhtinaan käyttäytyä saavuttaakseen kunnioitusta.
 22. Ruhtinasten sihteereistä.
 23. Miten on imartelijoita kartettava.
 24. Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa.
 25. Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja
     miten sitä voidaan torjua.
 26. Kehoitus Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta.



JOHDANTO.


Harva valtio-opillinen teos on koskaan saavuttanut niin suuren
kuuluisuuden ja merkityksen kuin firenzeläisen valtiosihteerin Niccolò
Machiavellin pieni kirjanen "Ruhtinas". Noin neljäsataa vuotta se on
jo ollut kiivaan väittelyn, kiitoksen ja parjauksen esineenä ja
synnyttänyt kokonaisen kirjallisuuden sitä ja sen tekijää käsitteleviä,
sangen ristiriitaisia tutkielmia ja kirjoitelmia.

Itse Machiavellin nimi on juurtunut suuren yleisön tietoisuuteen
sanassa "machiavellismi", jolla yleensä tarkoitetaan häikäilemätöntä,
keinoista ja siveyslain vaatimuksista lukua pitämätöntä, joskin samalla
näennäisesti säädyllistä ruhtinas- ja valtiopolitiikkaa, jollaiseen
muka "Ruhtinas" antaa asianomaiset ohjeet. Ja hyvinhän tiedetään, että
monet ruhtinaat ja valtiomiehet ovat joko julkisemmin tai salaisemmin
pitäneet "Ruhtinasta" toimintansa ohje- ja puolustuskirjana, vieläpä
usein juuri sellaiset, jotka virallisesti ovat siitä lausuneet ankaran
hylkäystuomionsa. Heidän tekonsa kylläkin osottavat, etteivät
Machiavellin "Ruhtinaan" periaatteet ole olleet heille vieraat.
Sellaisista valtiohenkilöistä mainittakoon keisari Kaarle V, jolle
"Ruhtinas" tiettävästi oli hyvin tuttu; Ranskan kuningas Henrik III,
jolla oli "Ruhtinas" povitaskussaan, kun hänet murhattiin; Englannin
kuningas Henrik VIII, jota erityisesti syytettiin (kardinaali Polo
1555) "machiavellistisesta" politiikasta; Turkin sulttaani Mustafa III,
joka käännätti "Ruhtinaan" turkinkielelle, voidakseen sitä lukea ja
käyttää hyväkseen; Preussin kuningas Fredrik II Suuri, joka
perintöruhtinaana sepitti erityisen "Antimachiavelli"-nimisen
vastakirjoituksen, mutta kuninkaana käytännössä menetteli jotenkin
"machiavellistiseen" tapaan; Napoleon I, Metternich y.m. Voidaankin
sanoa, että sekä ennen että jälkeen Machiavellin on maailman mahtajain
valtiollinen toiminta peräti usein ollut samansuuntaista kuin
Machiavellin ruhtinas-ihanteen. Machiavelli on vain koonnut
järjestelmällisesti yhteen sen tosiasialliset eri ilmiöt, antaakseen
sille uudelle kotimaiselle ruhtinaalle, jota hän unelmoi rikkirevityn
isänmaansa Italian pelastajaksi, vapauttajaksi ja yhdistäjäksi,
tarpeellisen, entisyyden ja oman ajan esimerkkeihin nojaavan
toimintaohjeen.

Tosin on Machiavelli-väittelyssä esiintynyt sellainenkin mielipide,
että koko "Ruhtinas" on vain pelkkä taidokas ironia, ivakirjoitus,
jonka tarkoitus on saattaa ruhtinaat mahdollisimman inhoittavaan
valoon. Tällainen tulkinta tuskin sentään lienee mahdollinen, sillä
kirjasesta puhaltaa lukijaa vastaan niin epäämätön vakavuus, että
täytyy kaikesta päättäen olettaa tekijän tarkoittaneen teelmällään
täyttä totta. Varsinkin sen viimeinen luku on todellinen hätähuuto.

Epäilemättä "Ruhtinas", jotta sitä ja sen tekijää voitaisiin
puolueettomasti arvioida, on, kuten kaikki muutkin merkkiteokset,
tutkittava ja ymmärrettävä juuri oman aikansa ja tekijän oman elämän ja
kokemusten valossa, taustana Italian ja Firenzen, jopa koko Euroopankin
valtiolliset olot 1500-luvun taitteessa. Lyhyt katsaus niihin on siis
tässä paikallaan.

Länsi-Rooman keisarikunnan hajoamisesta alkaen, läpi koko keskiajan
oli Italian historia ollut pelkkää alennuksen, hajaannuksen ja
rikkinäisyyden historiaa. Milloin mikin vieras valloittaja --
länsigootit, hunnit, vandaalit, itägootit, kreikkalaiset, langobardit,
arabialaiset, frankit, normannit ja saksalaiset -- olivat, kukin
vuorostaan, hyökänneet tuohon ihanaan maahan ja sitä hirveästi
hävittäneet. Kun Italialla ei ollut kotoista ylivaltiasta, ja kun sekä
Ranskan että myöhemmin Saksan hallitsijain yliherruus oli monesti vain
nimellinen, oli se vähitellen hajaantunut lukuisiin pikkuvaltioihin,
jotka taistelivat keskenään ja turvautuivat toisiaan vastaan
muukalaisten apuun. Tällaisissa oloissa oli kansallis- ja
yhtenäisyystunne miltei kokonaan sammunut Italiassa, sillä kukin valtio
ajoi vain omia itsekkäitä erikoisharrastuksiaan.

Keskiajan lopulla -- Hohenstaufien saksalaisen keisarisuvun kukistuttua
taistelussa paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan ja Saksan
yliherruuden aivan lakattua -- tuli villitys ja rikkinäisyys entistä
pahemmaksi ja oli saavuttanut huippunsa juuri 1500 luvun taitteessa.
Tällöin oli Italiassa koko joukko n.s. kaupunkivaltioita, joista
muutamat, kuten Venezia, Genova ja Firenze, olivat valtiollisesti
melkoisen mahtavia ja vallitsivat vähäväkisempiä naapurikaupunkejaan.
Näiden lisäksi oli runsaasti suurempia ja pienempiä ruhtinasvaltoja,
joita häikäilemättömät pikkuruhtinaat hallitsivat. Sellaisista olivat
mahtavimmat herttuallinen Milano ja Napolin kuningaskunta. Lisäksi oli
keskellä Italiaa paavin maallinen valtio, Kirkkovalta, jonka päämiehet
olivat Italian pahimpia myllertäjiä. Ankarat puolueriidat, ylimystön ja
porvariston, ghibellinien ja guelfien väliset taistelut, järkyttivät
kutakin pikkuvaltiota erikseen ja koko Italiaa yhteisesti. Samalla
mahtavat naapurimaat Espanja, Ranska ja Saksa, joista varsinkin Espanja
ja Ranska olivat kuninkaittensa johdolla muodostuneet lujiksi ja
yhtenäisiksi yksinvalloiksi, marssittivat sotajoukkojaan Italiaan,
taistellen Italian omien pikkuvaltioiden avulla ja kaikenlaisten
perintö- y.m. vaatimusten varjolla keskenään sen yliherruudesta,
ryöstellen ja havitellen maata. Ranskan kuninkaat vaativat
perintöoikeuksien nojalla sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon
herttuakuntaa, Espanjan kuningas samoin Napolin kuningaskuntaa, ja
Saksan keisari lääniherruus- ja perintövaatimusten varjolla Milanoa
sekä koko Italian yliherruutta. Paavit liittyivät milloin ulkomaisiin
ruhtinaihin kotoisia valtioita vastaan, milloin taas muodostelivat
liittoja toisten muukalaisten ja italialaisten valtioiden kesken
toisten karkoittamiseksi, aina sen mukaan kuin heidän omille
valtiollisille eduilleen kulloinkin näytti soveliaalta.

Salavehkeily, myrkky, tikari, petollisuus ja uskottomuus olivat siihen
aikaan tavallisimpia keinoja vastustajain kukistamiseksi. Kaikenlaiset
paheet ja rikokset riemuitsivat Italian ruhtinashoveissa, ja itse
paavinistuin oli mitä törkeimpien paheiden tahraama. Kristuksen
sijaisen virka oli tullut paaveille itsekkyyden, vallanhimon, rikosten
ja nautintojen välikappaleeksi, ja paaviuden pyhyys oli sellaisten
paavien kuin esim. Aleksanteri VI:n Borgian käsissä muuttunut kaiken
pyhyyden irvikuvaksi. Tätä surkeutta suurensi vielä se seikka, että
Italian valtioilla ei ollut omaa, kansallista sotaväkeä, vaan ne
käyttivät sodissaan vieraita palkkajoukkoja, joiden kunnianhimoiset
päälliköt, condottierit, olivat valmiit rahasta menemään puolelta
toiselle ja itseään säästääkseen suorittivat useinkin vain näennäisiä
taisteluja, ilman sanottavaa mieshukkaa. Moni palkkapäällikkö sekautui
asianomaisen valtion puolueriitoihin ja keikautti itsensä sen
ruhtinaaksi. Varsinkin kaupunkivaltiot saivat monta kertaa kokea
palkkajoukkojensa ja niiden päällikköjen kehnoutta ja epäluotettavuutta.

Tämä valtiollisesti rikkinäinen, muukalaisten sortama ja häpeällisten
töiden tahraama Italia oli kuitenkin samalla n.s. renesanssin eli
uudennuksen Italia, jossa kirjallisuus, tieteet, taiteet ja elinkeinot
kukoistivat korkealla ja suuret nerot loivat kuolematonta loistoa ja
kunniaa Italian nimelle. Aika oli voimaihmisten ja voimailmiöiden aikaa
niin valtiollisella kuin sivistykselliselläkin alalla. Ihmishenki oli
vapautunut keskiajan ahtaasta kirkollisesta maailmankatsomuksesta.
Kaikki elinvoimat kuohuivat täyteläisyyttään; olisi tarvittu vain
kyvykäs ja tarmokas henkilö, joka olisi koonnut ne voimakkaasti
ympärilleen koko maan ja kansan onneksi, vapauttanut Italian
rikkinäisyydestä ja muukalaisten vallasta ja tehnyt sen suureksi ja
valtiollisesti mahtavaksi, sitä nöyryyttävien naapurivaltain
vertaiseksi, suuren muinaisuutensa arvoiseksi.

Machiavellin oma kotikaupunki Firenze tarjosi kiivaine ja pikkumaisine
puolueriitoineen, tasavallan ja yksinvallan välisine taisteluineen,
pienoiskuvan koko Italiasta. Oltuaan aikaisemmin vapaavaltainen
kauppa- ja teollisuuskaupunki, jonka hallitus oli varsinaisen
porvariston käsissä, se oli 1400-luvulla joutunut erään rikkaan
kauppiassuvun, Medicien, johtovallan alaiseksi ja saavuttanut Lorenzo
dei Medicin ("il Magnificon", loistavan) aikana korkeimman
kukoistuksensa sekä valtiollisesti että sivistyselämän alalla. Lorenzon
kuoltua 1492 oli kiihkoisa munkki ja maailmanparantaja Girolamo
Savonarola muodostanut Firenzestä omituisen uskonnollisperäisen
valtion, jonka kuninkaana oli Kristus. Tämä uskonnollinen huumaus,
joka Savonarolan kiihkeiden katumus- ja parannussaarnojen johdosta oli
äkkiä vallannut Firenzen porvarit ja saanut heidät polttamaan roviolla
kaikki maailmallisen turhuuden merkit, talttui kuitenkin pian,
ja Savonarola itse sai vuorostaan nousta polttoroviolle 1498.
Kuitenkaan eivät Medicit päässeet valtaan, vaan Firenze pysyi vapaana,
pikkuporvarillisena tasavaltana v:een 1512, jolloin Medici-suku jälleen
sai johtovallan käsiinsä Firenzessä, kun tasavallan liittolainen ja
suojelija, Ranska, oli saanut Italiassa tappion, taistellessaan paavi
Julius II:n muodostamaa n.s. pyhää liittoa vastaan. Muukalaisten
valloittajain taistellessa näinä vuosina keskenään Italian herruudesta
oli Firenze, samoinkuin muutkin Italian pikkuvaltiot, ollut vähän väliä
vaarassa joutua kiistapuolten väliseen puristukseen ja koettanut
parhaansa mukaan, joskin usein huonolla menestyksellä, säilyttää
puolueettomuuttaan ja riippumattomuuttaan. Siitä alituinen hapuilu ja
luoviminen sinne tänne ja valtiollinen voimattomuus, johon myös
tasavallan henkilöiltään kovin nopeasti vaihtuva ja monimutkainen
hallituslaitos osaltaan oli syynä. Niinpä Firenzen täytyikin alistua
Medicien armoille, varsinkin sitten kun tämä suku oli Leo X:n ja
Clemens VIl:n kautta pitkäksi aikaa saanut haltuunsa paavinistuimen ja
voi siten entistään mahtavammin esiintyä kotikaupunkinsa valtiollisena
käskijänä.

Näissä kirjavissa ja monivaiheisissa oloissa eli ja toimi "Ruhtinaan"
tekijä _Niccolò di Bernardo dei Machiavelli l. Macchiavelli_, kuten
nimi myös kirjoitetaan. Hän kuului vanhaan, köyhtyneeseen aatelissukuun
ja oli syntynyt Firenzessä 3. toukok. 1469; isä oli lakimies. Hänen
nuoruutensa, josta yleensä tiedetään vähän, sattui siis Lorenzo il
Magnificon loistoisaan aikaan, ja epäilemättä hän jo tällöin suuresti
kiinnitti huomiotansa Medicien lahjakkaaseen, joskin samalla
paheelliseen ja vallanhimoiseen sukuun. Sen sijaan näyttää Savonarolan
vaikutus häneen, kylmän järjen mieheen, olleen mitätön, sillä
"Ruhtinaassaankin" hän mainitsee tätä munkkia vain ohimennen,
esimerkkinä epäonnistuneesta aseettomasta profeetasta. Machiavellin
varsinainen valtiollinen toiminta alkaa vasta 1498, jolloin hänet,
oltuaan jo neljä vuotta valtion palveluksessa, nimitettiin Firenzen
tasavallan toisen kanslian johtavaksi valtiosihteeriksi. Tämä oli
oikeastaan ulkonaisesti verrattain vaatimaton toimi, koska sen
yläpuolella oli sangen monimutkainen hallintokoneisto kaikenlaisia
suuria ja pieniä neuvoskuntia, kanslioita ja esimiehiä. Mutta
virkatehtäviä tämä toimi asetti haltijalleen paljonkin, ja niinpä
Machiavelli nyt voikin käyttää nuorempana hankkimiaan monipuolisia
tietoja hyväkseen.

Häntä käytettiin ahkerasti varsinkin kaikenlaisiin valtiollisiin
lähettiläs- ja asiamiestoimiin milloin Italian eri ruhtinaiden ja
paavin hovissa, milloin Ranskassa tai Saksassa. Kaikkiaan hän lienee
yli 20 kertaa ollut matkoilla tasavallan asioissa, m.m. kahdesti Saksan
keisarin puheilla, neljä kertaa Ranskan hovissa, kahdesti Roomassa
ja useita kertoja Firenzen naapurivaltioissa. Tosin hänen
lähettilästoimensa valtiolliset saavutukset olivat niukat -- syynä oli
kai pääasiassa hänen valtuuksiensa ahtaus ja rahojen sekä
henkilökohtaisen arvovallan puute -- mutta matkoillaan hän tutustui
läheisesti aikansa edustavimpiin ruhtinaihin ja valtiomiehiin, m.m.
paavi Aleksanteri VI:n Borgian lahjakkaaseen, vallanhimoiseen ja
rikolliseen poikaan, kuuluisaan Cesare Borgiaan, joka 1500-luvun
taitteessa koetti isänsä avulla muodostaa itselleen Keski-Italiaan omaa
valtiota ja aluksi näytti siinä hyvin onnistuvan, kunnes paavin kuolema
tuhosi Cesarenkin aikeet.

Matkoiltaan Machiavelli lähetteli ahkerasti raportteja esimiehilleen ja
kirjeitä ystävilleen, osottaen niissä suurta käytännöllistä älyä,
tarkkaa huomiokykyä ja terävää ihmistuntemusta. Sekä kotikaupungin että
koko Italian pikkumaiset, kurjat ja sotkuiset valtiolliset olot
selvenivät hänelle kaikessa alennuksessaan, samalla kun hän näki,
kuinka Italian ulkopuolelle, Espanjaan, Englantiin, Ranskaan ja
Saksaan, oli muodostunut mahtavia, kansallisesti eheitä yksinvaltoja,
joiden tarmokkaat hallitsijat kykenivät määräämään Italiankin
kohtaloista. Epäilemättä Machiavelli juuri valtiollisen toimintansa
aikana kokoili niitä havaintoja ja kokemuksia ja harkitsi niitä
mietteitä, joita hän sitten "Ruhtinaassa" ja muissa teoksissaan toi
julkisuuteen.

Katkerimmat näistä havainnoista olivat Italian surkea valtiollinen
hajaannus ja häpeällinen riippuvaisuus mahtavien naapurien
mielivallasta, Firenzen heikkous, puolueriitaisuus ja porvarillinen
pikkusieluisuus, ja vihdoin oman kansallisen sotaväen puute. Mistä
pelastus tähän kurjuuteen? ajatteli kai innokkaana italialaisena ja
isänmaan ystävänä Machiavelli monesti matkoillaan, nähdessään sen
rehottavan kaikkialla ympärillään. Missä olisi se uusi italialainen
ruhtinas, joka kykenisi vapauttamaan maan muukalaisten herruudesta ja
sorrosta ja yhdistämään sen naapurivaltojen tapaan suureksi
kansalliseksi kokonaisuudeksi, kuten muinoin mahtavan Rooman aikoina?
Ja hyvänä firenzeläisenä hän kenties samalla unelmoi, että tämä uusi
ruhtinas tekisi juuri Firenzestä Italian keskuksen, koska tasavaltainen
Firenze näyttäytyi siihen kykenemättömäksi. Ensin mahtava ja
riippumaton Firenze ja sitten sen ympärille mahtava ja riippumaton
Italia! Tosin Machiavelli ei missään lausu selvästi julki tätä
"kuningasajatustaan"; hän tiesi että siitä olisi seurannut hänelle
paljon ikävyyksiä, koska pikkuvaltioisuus, nurkkaisänmaallisuus ja
itsekkyys silloin vallitsivat kaikkialla Italiassa, ja kansallinen
yhteistunto oli kovin heikko. Hänen täytyi kiemurrella ja ilmaista
mielipiteensä vain rivien välistä, vieläpä kumarrella ja imarrella
eri tahoille, valtiollisesti aivan vastakkaisillekin. Kenties
Machiavelli ei tarkoittanutkaan yhdistettyä Italiaa nykyaikaisessa
merkityksessä, vaan ainoastaan liittoutunutta Italiaa, joka
jonkun kotimaisen ruhtinaan johdolla olisi kyennyt yhteisvoimin
karkoittamaan ja pidättämään muukalaiset valloittajat maasta ja olisi
edes ulkopoliittisessa suhteessa ollut voimakkaan kotimaisen
yhteisjohdon alainen, vaikkapa toistaiseksi olisi säilyttänytkin
pikkuvaltioisuutensa kaikkine tasa- ja ruhtinasvaltoineen. Hän
pälyileekin eri suunnille, keksiäkseen moisen uuden ruhtinaan, ja on
ensin näkevinään hänestä vilahduksen Cesare Borgian suurisuuntaisessa
hahmossa, ja tämän kukistuttua ja kuoltua kotoisen Medici-suvun
keskuudessa.

Ja koska ne sekä koti- että ulkomaiset ruhtinaat, joita vastaan tuon
uuden italialaisen ruhtinaan tuli taistella, olivat kaikki
häikäilemättömiä, väkivaltaisia, teeskeliäitä, kavalia, siveydestä ja
uskonnosta välittämättömiä, kuten yleensä koko aikakausi, vieläpä
entisyyskin, niin täytyisi tuon uudenkin ruhtinaan käyttää heitä
vastaan samantapaisia keinoja, mutta menetellä siinä suhteessa
taitavammin ja harkitsevammin kuin he, sillä muuten hän ei pääsisi
heistä voitolle eikä päämääräänsä. Tosin sellaiset keinot eivät olleet
kehuttavia, eipä edes hyväksyttäviäkään, mutta muuta mahdollisuutta ei
silloisissa oloissa valtaan pyrkivällä uudella ruhtinaalla ollut. Suuri
päämäärä -- maan, kansan ja ruhtinaan menestys -- teki ne hätätilassa
luvallisiksi. Machiavelli katsoo asioita oman aikansa reaalipoliitikon
silmillä. Hänen päivinään ei käynyt ruhtinaalle laatuun olla lauhkea
kuin lammas, kun ympärillä vaaniskeli pelkkiä julmia susia; -- ei,
hänen täytyi olla voimakas kuin leijona ja viekas kuin kettu,
voidakseen menestyksellisesti suoriutua suuresta tehtävästään. Jos hän
voi tämän tehtävän suorittaa siveellisin ja hyväksyttävin keinoin, niin
sen parempi sekä hänelle itselleen että muille, mutta kun se ei silloin
mitenkään ollut mahdollista, niin piti turvautua sellaisiin keinoihin,
jotka varmimmin takasivat menestyksen.

Paraita keinoja oli kuitenkin palkkajoukkojen hävittäminen, vieraan
apuväen hylkääminen ja oman kansallisen sotaväen asettaminen. Tämä se
oli oikein Machiavellin lempiajatus, jonka hän myös selvästi uskalsi
lausua julki. Juuri palkkajoukoista oli Firenze saanut kärsiä
paljonkin, ne kun olivat monesti jättäneet tasavallan pulaan, ja niinpä
Machiavelli koetti kaikella tarmollaan saada edes Firenzelle oman
kansallisen sotaväen. Sellainen todella pantiinkin Firenzessä
koetteeksi pystyyn, vieläpä Machiavellin oman valvonnan alaisena, mutta
tulos oli kovin nolo sekä sotaväelle että Machiavellille. Siitä hän ei
kuitenkaan säikähtänyt, vaan pysyi edelleen siinä vahvassa
vakaumuksessa, että oma kansallinen sotaväki on valtion vahvin turva.

Kun Medicit v. 1512 saivat uudelleen vallan käsiinsä Firenzessä,
menetti m.m. Machiavelli tuon 14 vuotta uutterasti hoitamansa
valtiosihteerin-viran. Ja kun vähän myöhemmin saatiin ilmi salaliitto
Medicejä vastaan, vangittiin Machiavelli, epäiltynä osallisuudesta, ja
pantiin kidutuspenkille. Mitään ei kuitenkaan saatu ilmi, mutta siitä
huolimatta Medicit syrjäyttivät hänet valtiotoimista, ja hänen täytyi
vetäytyä Firenzestä maaseudun hiljaisuuteen, pienelle maatilalleen.
Täällä hän ryhtyi ahkeraan kirjalliseen työskentelyyn, jota jo
aikaisemminkin oli tilapäisesti harrastanut ja johon hänellä nyt oli
runsaasti aikaa. Vasta täällä valmistui "Ruhtinas" v. 1513, samoin
"Mietteitä Titus Liviuksen 10 ensimäisestä kirjasta", mikä monessa
kohdin sisältää samantapaisia ajatuksia kuin "Ruhtinas",
vuorokeskustelu "Sotataidosta", jossa hän pontevasti esittää
lempiaatettaan kansallisesta sotaväestä, y.m. Nyt oli hänellä
yllinkyllin tilaisuutta panna paperille niitä havaintoja, vaikutteita,
kokemuksia ja ajatuksia, joita hän edellisinä vuosina oli koonnut ja
mielessään hautonut. Mutta siinä sivussa omisti Machiavelli aikaansa
myös kaunokirjailuun, sepitellen näytelmiä ja novelleja. Hänenpä
kynästään onkin sen ajan näppärin italialainen huvinäytelmä
"Mandragora" (Taikajuoma), sisällykseltään tosin jotenkin rivo, mutta
tapakuvauksena perin sattuva ja sukkela. Sanotaan itse pyhän isän
sille, kun sitä hänen hovissaan näyteltiin, aivan katketakseen
nauraneen.

"Ruhtinas" on lopullisesti omistettu nuorelle Lorenzo de' Medicille,
suuren Lorenzo il Magnificon vanhimman pojan, jo v. 1503 kuolleen
Pieron pojalle, kun se Medici, nimittäin il Magnificon nuorempi poika
ja paavi Leo X:n veli Giuliano, Nemoursin herttua, jolle Machiavelli
ensin oli aikonut kirjasensa omistaa, kuoli jo v. 1516. Tästä
nuoremmasta Lorenzosta Machiavelli nähtävästi toivoi unelmiensa
ruhtinasta, Firenzen ja Italian vapauttajaa muukalaisista, varsinkin
kun hänellä oli mahtavana tukena paavi, hänen setänsä. Mutta hänkin
kuoli jo v. 1519, vain 27-vuotiaana,[1] ja lienee tuskin koskaan
lukenutkaan "Ruhtinasta". Epäilemättä Machiavellin omistuksella oli
myös puhtaasti persoonallinen sivutarkoituskin -- päästä mahtavien
Medicien suosioon ja sitä tietä jälleen valtion palvelukseen, varsinkin
kun hän pienellä maatilallaan suurine perheineen eli verrattain
niukoissa varoissa. Niinpä hän eräässä kirjeessään, jossa hän puhuu
kirjasensa omistuksesta, sanookin toivovansa, että Medicit alkaisivat
jälleen käyttää häntä ja hänen suurta kokemustaan palvelukseensa,
vaikkapa aluksi vain kivien vierittämiseen, koska hän muutoin menehtyy
häpeään ja köyhyyteen. Mitään välitöntä aseman parannusta ei hänelle
hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta kuitenkaan seurannut, mutta
hänen "Ruhtinaansa" kierteli kyllä muutamina jäljennöksinä kädestä
käteen ja tuotti hänelle sekä kiitosta että moitetta. Moitetta
etusijassa sen vuoksi että hän, entinen tasavallan ja kansanvallan
ystävä, oli nyt kirjoittanut yksinvallan ja tyranniuden ohjekirjan,
sillä sen isänmaallista aatetta ei ymmärretty.

Vihdoin Machiavelli 1520-luvun taitteessa pääsi Firenzen arkkipiispan,
kardinaali Giulio de' Medicin (v:sta 1523 paavi Clemens VII) huomioon,
ja häntä ruvettiin jälleen käyttämään valtiollisiin tehtäviin, joskin
verrattain vaatimattomiin. M.m. hän sai antaa lausunnon Firenzen
hallitusmuodon uudistamisesta. Siinä hän puolustaa Medicien suojeluksen
alaista tasavaltaa. Saipa hän tehtäväkseen kirjoittaa myös
kotikaupunkinsa historian, joka valmistuikin 8-kirjaisena vv. 1521-25
(_Istorie Fiorentine_).

Uhkaavat valtiolliset olot, Ranskan kuninkaan Frans I:n tappio ja
vangiksi joutuminen Pavian luona 1525, keisari Kaarle V:n voitokas
eteneminen Italiassa, Rooman valloitus ja paavi Clemens VII:n nöyryytys
v. 1527 tekivät Medicien vallan Firenzessä kestämättömäksi ja särkivät
samalla kaikki Machiavellin Italiaa koskevat haaveet. Medicien täytyi
poistua Firenzestä ja tasavalta palautettiin. Mutta Machiavelli ei
tuossa uudessa, sangen lyhytikäisessä tasavallassa saanut enää mitään
virkatointa ja kuolikin kohta sen jälkeen 22. kesäk. 1527. Hänen
oletetulle haudalleen Santa Crocen kirkkoon ovat vasta paljoa myöhemmän
ajan firenzeläiset, tunnustukseksi hänen isänmaallisesta mielestään ja
aatteestaan sekä hänen kirjallisista ansioistaan, pystyttäneet hänelle
kauniin muistomerkin Galilein ja Michel-Angelon hautapatsasten rinnalle
ja piirtäneet siihen seuraavat hieman vaateliaat sanat: _Tanto nomini
nullum par elogium Nicolaus Machiavelli_. (Mikään maine ei vedä vertoja
N.M:n nimen suuruudelle.)

Pysyvimmän muistomerkin on Machiavelli kuitenkin luonut itselleen ennen
kaikkea "Ruhtinaallaan", joka ei ainoasti valtio-opillisena teoksena,
vaan samalla myös italialaisen proosan mestarituotteena aina säilyttää
hänen nimensä. Machiavellin kieli ja tyyli sekä "Ruhtinaassa" että
hänen muissakin teoksissaan, varsinkin Livius-mietteissä, on näet
suuresti vaikuttanut italialaisen malliproosan kehittymiseen. Ja miten
muutoin arvostelu Machiavellin ja "Ruhtinaan" suhteen muuttuneekin,
aina sentään tunnustettaneen että, samalla kun Machiavelli sekä
ihmisenä että valtiollisena kirjailijana ja henkilönä oli oman, monessa
suhteessa arvoituksellisen ja epätavallisen aikansa luonteenomainen
lapsi, hänen rinnassaan kuitenkin epäilemättä sykki isänmaallinen ja
italialainen sydän. Ja hänen sattuvaa ihmisten ja elämän todellisten
olojen tuntemustaan ja niiden nerokasta erittelyä ja arviointia ei
voine kukaan kieltää. Hänestä onkin sanottu, ettei "yksikään ajattelija
Machiavellia aikaisemmin tai myöhemmin ole paremmin kuin hän käsittänyt
ihmisiä yhteiskunnan ja samoin valtion jäseninä sellaisina kuin he ovat
olleet ja osittain yhä vieläkin ovat; mutta mitä heidän tulisi ja mitä
he voisivat olla, sitä hän ei ole oivaltanut."

"Ruhtinas" painettiin ensi kerran vasta tekijänsä kuoltua paavi Clemens
VII:n Medicin luvalla Roomassa v. 1532. Siihen kohdistettu parjaus,
jota varsinkin jesuiitat harjoittivat, vaikutti että paavi Paavali IV
pani sen Indexiin eli kiellettyjen kirjain luetteloon v. 1559. Saman
tuomion julisti myös Tridentin kirkolliskokous v. 1564. Seuraavina
aikoina sitä painettiin enimmäkseen Sveitsissä ja joskus Veneziassa,
kunnes n.s. valistusaika 1700-luvulla kiinnitti huomionsa
Machiavelliin. Silloin "Ruhtinaasta" alkoi ilmestyä erikielisiä
käännöksiäkin. Kun teos aluksi oli kierrellyt vain käsinkirjoitettuina
jäljennöksinä, ei sen painetun tekstin oikeaperäisyydestä olla kaikissa
kohdin ihan varmoja. Niinpä eri painokset, eri käsikirjoituksiin
perustuen, eroavatkin joissakin paikoin toisistaan.

Suomennos on tehty Helsingin yliopiston kirjastossa olevan, kokoelmaan
_La sublime Scuola Italiana, Prosatori_ (toimittanut Giuseppe de'
Valenti; painettu Saksassa 1786) sisältyvän italialaisen alkutekstin
mukaan. Machiavellin sanonnan ja tyylin ominaisuudet on koetettu
säilyttää niin tarkasti kuin se suomenkielen kannalta on ollut
mahdollista, Apuna on, varsinkin erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin ja
alkutekstin oikeaperäisyyteen nähden, käytetty parhaita erikielisiä
käännöksiä, kuten m.m. italialaisen C. Ferrarin tekemää ranskalaista ja
W.K. Marriottin englantilaista, jotka perustuvat paljoa myöhempiin,
tarkistettuihin alkuteksti-julkaisuihin. Johdannon ja selitysten
laatimiseen on samaisista käännöksistä myös osaltaan ollut asianomaista
apua.

_O. Ä. K._



OMISTUS.


            NICCOLÒ MACHIAVELLI
    Hänen Korkeudelleen Lorenzolle, Piero de' Medicin pojalle.

Niiden, jotka tahtovat saavuttaa jonkun ruhtinaan suosion, on
useimmiten tapana lähestyä häntä sellaisin lahjoin, joita he itse
pitävät kalleimpinansa tai joiden näkevät olevan hänelle mieluisimpia.
Niinpä nähdäänkin heidän monesti tarjoovan hevosia, aseita,
kultakankaita, jalokiviä ja muita samantapaisia koruja, jotka ovat
hänen suuruutensa arvoisia.

Kun siis haluan esittäytyä Teidän Korkeudellenne jollakin todistuksella
alttiudestani Teitä kohtaan, en ole omaisuudestani löytänyt mitään,
jota pitäisin kalliimpana tai niin suuressa arvossa kuin suurten
miesten tekojen tuntemista, jonka olen hankkinut pitkällisellä
kokemuksella nykyajan asioissa ja muinaisajan jatkuvalla tutkimisella.
Harkittuani ja punnittuani tietojani kauan ja ahkerasti olen ne nyt
koonnut pieneen nidokseen, jonka täten lähetän Teidän Korkeudellenne.
Ja vaikkapa arvelenkin, ettei tämä teelmä ansaitsisi tulla Teidän
nähtäviinne, luotan kuitenkin siihen, etten voi tarjota Teille
suurempaa lahjaa kuin antaa tilaisuuden mitä lyhyimmässä ajassa
tutustua kaikkeen siihen, minkä minä niin monina vuosina ja niin monia
vaivoja ja vaaroja kestäen olen oppinut tuntemaan.

Tätä teostani en ole somistellut komein puheenparsin enkä rikastuttanut
pöyhkeillä ja suurellisilla sanoilla tai muilla sellaisilla
ulkonaisilla houkutuksilla ja koristuksilla, joilla niin monet
tavallisesti silaavat ja kaunistavat tuotteensa. Olen näet tahtonut,
että joko kirjalleni ei ole annettava mitään arvoa tai että pelkästään
sen sisällyksen totuudellisuus ja aineen vakavuus tekevät sen
mieluisaksi. Älköönkä katsottako liian vaateliaaksi, jos halpa ja
alhaisarvoinen mies rohkenee pohtia ja arvioida ruhtinasten
hallintotoimia. Sillä samoinkuin ne, jotka tahtovat kuvata maisemia,
laskeutuvat tasangolle tarkastellakseen vuorten ja korkeiden paikkojen
luontoa, ja nousevat vuorille tarkastellakseen tasankoja, samoin täytyy
olla ruhtinas ymmärtääkseen oikein kansan luonteen ja kansanmies
tunteakseen hyvin ruhtinaat.

Ottakaa siis, Teidän Korkeutenne, vastaan tämä pieni lahja siinä
mielessä, missä sen Teille lähetän. Jos Te ahkerasti luette ja
harkitsette sitä, niin Te näette minun siinä kiihkeästi toivovan, että
Te saavuttaisitte sen suuruuden, jonka Teidän onnenne ja muut
ominaisuutenne Teille takaavat. Ja jos Teidän Korkeutenne joskus
suvaitsisi ylhäisestä asemastaan luoda katseensa myös näihin alhaisiin
seutuihin, niin Te huomaisitte, kuinka ansaitsemattomasti minä saan
kärsiä kohtalon kovaa ja jatkuvaa kolhimista.



1. luku.

Ruhtinaskuntien eri lajeista ja siitä miten ne hankitaan.


Kaikki valtiot, kaikki herruudet, joilla on ollut ja on valta hallita
ihmisiä, ovat olleet ja ovat joko tasavaltoja tai ruhtinaskuntia.
Ruhtinaskunnat ovat joko perinnöllisiä, silloinkun sama suku on niissä
jo kauan hallinnut, tai ovat ne uusia. Uudet taas ovat joko kokonaan
uusia, kuten Francesco Sforzan valta Milanossa, tai ovat ne vain uusina
jäseninä liitetyt sen ruhtinaan perintövaltioon, joka ne on
valloittanut, kuten esim. Napolin kuningaskunta on liitetty Espanjan
kuninkaan valtioon. Nämä näin hankitut valtiot ovat tottuneet joko
ruhtinasvaltaan tai vapaaseen olotilaan; ja ne hankitaan joko vierain
asevoimin tai omin apuneuvoin, joko onnen tai kyvykkyyden avulla.



2. luku.

Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.


En tahdo tässä enää kajota tasavaltoihin, koska toisaalla[2] olen jo
käsitellyt niitä laveasti. Käännyn siis nyt vain ruhtinaskuntiin ja
aion edellä mainitussa järjestyksessä selvittää, miten sellaisia
voidaan hankkia ja säilyttää. Sanon siis että on paljoa helpompi
pysyttää hallussaan perintövaltioita ja ruhtinaansa sukuun tottuneita
kuin vastahankittuja; siihen näet riittää vain se ettei ryhdy
muuttamaan edeltäjäinsä järjestelmää ja muutoin toimii olosuhteiden
mukaan.

Niinpä sellainen ruhtinas, jos hän on kohtalaisen kykenevä, aina
pysyykin valtiossaan pystyssä, jollei jokin aivan tavaton ja
ylivoimainen mahti sitä riistä häneltä; ja sen menetettyäänkin hän voi
voittaa sen takaisin, jos valloittajaa kohtaa jokin vastoinkäyminen.
Siitä on meillä Italiassa esimerkkinä Ferraran herttua,[3] joka ei
olisi voinut kestää venezialaisten hyökkäystä v. 1484 eikä paavi Julius
II:n v. 1510, jollei hänen ruhtinuutensa olisi ollut jo niin vanhaa
juurta. Koska synnynnäisellä ruhtinaalla on vähemmän aihetta ja
vähemmän pakkoa tehdä vääryyttä, niin siitä johtuu, että häntä enemmän
rakastetaan; ja jollei hän aivan tavattomilla vioilla ole vihastuttanut
alamaisiaan, niin on luonnollista, että he ovat hänelle suopeita. Missä
ruhtinuus on jo päässyt lujasti juurtumaan, siellä katoaa helposti
uudistusten aihe ja muisto, kun taas muutos aina aiheuttaa muitakin
mullistuksia.



3. luku.

Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.


Mutta uusi ruhtinaskunta sen sijaan tuottaa vaikeuksia. Ensiksikin,
jollei se ole aivan uusi, vaan ainoasta uusi jäsen, niin että valtiota
kokonaisuudessaan voidaan pitää sekamuotoisena, aiheuttaa selkkauksia
etusijassa se luonnollinen vaikeus, joka on yhteistä kaikille uusille
ruhtinaskunnille. Ihmiset näet mielellään vaihtavat valtiasta, toivoen
siten parempia oloja; ja tämä toivo saattaa heidät tarttumaan aseihin
hallitsijaansa vastaan; mutta siinä he pettyvät, sillä kohtapa he
kokemuksesta huomaavat asiaintilan vain pahentuneen. Siihen taas on
syynä toinen yleinen ja luonnollinen välttämättömyys, joka pakoittaa
uuden ruhtinaan loukkaamaan uusia alamaisiansa joko sotaväellään tai
lukemattomilla muilla valloituksen aiheuttamilla pakkotoimilla. Täten
sinä saat vihollisiksesi kaikki ne, joita olet loukannut maata
valloittaessasi, etkä pysty säilyttämään niidenkään ystävyyttä, jotka
sinua siinä auttoivat, koska et kykene tyydyttämään heidän kaikkia
toiveitaan, etkä myöskään, ollen heille kiitollisuuden velassa, rohkene
käyttää heitä kohtaan voimakeinoja. Mahtavinkin valloittaja näet
tarvitsee maan asukasten kannatusta saadakseen sen haltuunsa.

Siinä syy, miksi Ranskan kuningas Ludvik XII[4] valtasi niin äkkiä
Milanon ja sen yhtä äkkiä menetti. Ja ensi kerralla riitti hänen
karkoittamiseensa pelkästään Lodovico Sforzan omat voimat, koska ne,
jotka olivat avanneet portit valloittajalle, huomasivat pettyneensä
toiveissaan ja odotuksissaan eivätkä voineet sietää uuden ruhtinaan
mielivaltaa. -- On kyllä totta, että toisen kerran kapinan jälkeen
valloitettu maa ei enää ole yhtä helposti menetettävissä, koska
ruhtinas, käyttäen kapinaa hyväkseen, nyt vähemmän arkailee
turvatessaan valtaansa rankaisemalla rikollisia, paljastamalla
epäiltyjä ja linnoittamalla heikkoja paikkoja. Ja joskin ensi kerralla
riitti Milanon Ranskalta riistämiseen pelkkä herttua Lodovicon
rajaseuduilla nostama meteli, niin toisella kertaa täytyi koko maailman
Milanon vapauttamiseksi liittoutua ranskalaisia vastaan, jotta heidän
armeijansa saataisiin ajetuksi pois Italiasta. Syyt siihen olen jo
edellä osottanut. Kuitenkin menetti Ranska Milanon molemmilla
kerroilla.

Olen jo maininnut ensimäisen menetyksen yleiset syyt; on siis nyt
tarkasteltava toisenkin syitä ja osotettava ne keinot, jotka olivat
Ranskan kuninkaan käytettävissä tai joita samanlaisessa asemassa olevan
ruhtinaan tulisi käyttää, säilyttääkseen paremmin valtauksensa.

Sanon siis, että valloittajan entiseen valtioon valloituksen avulla
liitetyt alueet joko ovat osia samasta maasta ja samaa kieltä puhuvia
tai eivät. Edellisessä tapauksessa on sangen helppoa pitää ne
hallussaan, varsinkin jos ne eivät ole olleet vapaavaltoja: voidakseen
turvallisesti omistaa ne tarvitsee vain tuhota entisen ruhtinaan suku;
kun näet asukkaat muutoin saavat säilyttää vanhat olonsa eikä mitään
tapojen eroa ole olemassa, niin nuo eri ihmisryhmät elävät
rauhallisesti yhdessä. Se on kyllä nähty Bourgognessa, Bretagnessa,
Gascognessa ja Normandiassa, jotka jo kauan ovat olleet Ranskaan
yhdistettyinä. Vaikkapa kielessä onkin hieman eroa, ovat tavat
kuitenkin samanlaiset, ja niinpä he voivatkin helposti suvaita
toisiaan. Sen, joka tekee moisia valtauksia ja tahtoo ne säilyttää, on
otettava huomioonsa kaksi näkökohtaa: ensiksikin on entinen
ruhtinassuku täydelleen tuhottava; toiseksi ei saa muuttaa heidän
lakejaan eikä lisätä heidän verojaan. Sillä tavoin sekä valloitettu
että peritty valtio varsin lyhyessä ajassa sulavat yhdeksi
kokonaisuudeksi.

Mutta jos valloitetaan alueita sellaisesta maasta, jonka kieli, tavat
ja lait ovat erilaiset, niin silloin koituu vaikeuksia, ja silloin
tarvitaan paljon onnea ja suuri tarmo niiden säilyttämiseen. Parhaita
ja tehokkaimpia keinoja olisi se että valloittaja asettuisi sinne
asumaan. Siten hänen valtansa tulisi varmemmaksi ja kestävämmäksi. Niin
ovat turkkilaiset tehneet Kreikan keisarikunnassa, jota he eivät muista
käyttämistään keinoista huolimatta olisi koskaan voineet pysyttää
hallussaan, joll'eivät olisi asettuneet sinne asumaan. Kun näet
valloittaja itse on läsnä, huomaa hän helposti kapinan oireet ja voi ne
heti tukahuttaa; muualla asuvana hän huomaa ne vasta silloin, kun ne jo
ovat niin suuressa vauhdissa, ettei niitä enää voida torjua. Muutenkaan
eivät virkamiehesi pääse nylkemään sellaista maata, ja alamaisesi ovat
tyytyväisiä, voidessaan kääntyä suoraan ruhtinaan puoleen; niinpä
heillä onkin kylliksi syytä rakastaa häntä, jos he ovat hyviä, mutta
pelätä, jos ovat pahoja. Muukalaisia, jotka ehkä mielisivät hätyyttää
sellaista valtiota, pidättää siitä pelko: ja siten ruhtinas, joka itse
asuu maassa, voi menettää sen vain perin harvinaisessa tapauksessa.

Toinen parempi keino on lähettää siirtokuntia yhteen tai kahteen
paikkaan, jotka ovat ikäänkuin asianomaisen valtion avaimia; on näet
tarpeen joko tehdä niin tai pitää siellä riittävästi ratsu- ja
jalkaväkeä. Siirtokuntiin ei ruhtinaan pidä tuhlata paljoa: vähin
kustannuksin tai ilmankin hän voi ne perustaa ja pitää yllä; hän
loukkaa ainoasti sitä pientä osaa uuden valtionsa väestöstä, jolta
hänen täytyy riistää koti ja kontu, antaakseen ne uusille asukkaille.
Muutoinkaan eivät nuo siten kärsimään joutuneet, ollen köyhiä ja
hajallaan, voi häntä koskaan vahingoittaa; kaikki muut, joita ei
ollenkaan ole loukattu, pysyvät helposti levollisina, peläten muutoin
hekin, jos rikkovat, joutuvansa samanlaisen riiston ja kohtelun
alaisiksi. Toistan siis, että moiset siirtokunnat, jotka eivät maksa
mitään, ovat sangen uskollisia ja loukkaavat vähemmän; eivätkä
loukatut, ollen köyhiä ja hajallaan asuvia, voi vahingoittaa, kuten jo
olen sanonut. On näet huomattava, että ihmisiä on joko kohdeltava hyvin
tai tuhottava heidät, sillä he kostavat pienemmät loukkaukset, mutta
suuremmille he eivät mahda mitään. Jos siis tahtoo loukata jotakin
ihmistä, on se tehtävä niin, ettei ole pelkoa kostosta.

Jos taas siirtokuntien sijasta siellä pidetään sotaväkeä, ovat menot
paljoa suuremmat, ja varusväen ylläpito nielee uuden valtion kaikki
tulot. Siten valloitus kääntyy sen häviöksi ja loukkaa paljoa enemmän,
sillä se vahingoittaa koko valtiota; sotaväen majoitus ja siirtely näet
rasittaa kaikkia ja tekee heidät vihamielisiksi ruhtinaalle. Ja juuri
nämä viholliset, jotka jäävät sorrettuina koteihinsa, voivat häntä
vahingoittaa. Näin ollen on siis varusväki yhtä hyödytön kuin
siirtokunta on hyödyllinen.

Lisäksi tulee ruhtinaan, joka valtaa moisen vierasperäisen alueen,
asettua sen heikompien naapurien pääksi ja suojelijaksi, samalla kun
hän koettaa heikontaa mahtavimpia niistä. Ennen kaikkea on hänen
varottava, ettei vaan joku yhtä mahtava muukalainen kuin hän itse
pääsisi tunkeutumaan maahan. On näet aivan yleistä, että tyytymättömät
ainekset joko liiallisesta kunnianhimosta tai pelosta kutsuvat
sellaisia maahan. Niinhän esim. roomalaiset aikoinaan aitolialaisten
kutsusta tulivat Kreikkaan; ja kaikkialle muuallekin, minne he vaan
tunkeutuivat, he saapuivat maan asukasten kutsumina. Seikka on näet
aina semmoinen, että niin pian kuin mahtava muukalainen tunkeutuu
johonkin maahan, sen kaikki alusvaltiot liittyvät häneen vihasta
entistä yliherraansa kohtaan. Niinpä valloittaja helposti voittaakin
puolelleen nuo pikkuvaltiot, sillä ne kaikki heti vapaaehtoisesti
yhtyvät hänen uuteen valtioonsa. Hänen on vain varottava, etteivät ne
pääse liian mahtaviksi ja vaikutusvaltaisiksi, ja helposti hän voikin
sotaväellään ja niiden omalla avulla masentaa niistä mahtavimmat,
jäädäkseen sitten yksin asianomaisen maan valtiaaksi. Se, joka ei
ymmärrä näin menetellä, kadottaa pian valloituksensa ja on alituisessa
ahdingossa ja pulassa senkin ajan, minkä se on hänen hallussaan.

Roomalaiset noudattivat valloittamissaan maissa visusti näitä sääntöjä.
He lähettivät niihin siirtokuntia, he suhtautuivat suopeasti heikompiin
valtioihin, lisäämättä sentään niiden mahtia; he masensivat
voimakkaimmat eivätkä koskaan sallineet vierasten mahtajain saada
siellä vaikutusvaltaa. Minun tarvitsee mainita esimerkkinä vain
Kreikka. He suojelivat akhaialaisia ja aitolialaisia, nöyryyttivät
Makedonian kuningaskuntaa ja karkoittivat Antiokhoksen[5] Kreikasta.
Eivätkä akhaialaiset ja aitolialaiset koskaan, ansioistaan huolimatta,
saaneet heiltä lupaa laajentaa valtaansa, eikä Philippos[6] kaikilla
vakuutteluillaankaan saanut heitä, ilman hänen masentamistaan,
rupeamaan hänen ystävikseen, eikä Antiokhos kaikella mahdillaan voinut
saada heidän suostumustaan jonkun Kreikanmaan valtion anastamiseen.
Roomalaiset näet menettelivät tällöin kuten viisaiden ruhtinaiden tulee
aina tehdä, joiden on pidettävä silmällä ei ainoasti hetkellisiä
vaaroja vaan myös vastaisia, ja niitä kaikella huolella torjuttava.

On näet helppoa torjua se vaara, jonka on jo kaukaa huomannut, mutta
jos odottaa sen lähestymistä, on lääkitys myöhäistä, koska tauti
silloin on parantumaton. Lääkäritkin sanovat että keuhkotauti on helppo
parantaa, mutta vaikea tuntea alussa, mutta sittemmin ajan oloon kyllä
helppo tuntea, mutta vaikea parantaa, koska sitä ei jo alussa ole
tunnettu eikä hoidettu. Samoin on valtion laita. Jos jo ennakolta
tuntee uhkaavan vaaran -- minkä tosin vain viisas huomaa -- voi sen
heti torjua. Mutta jos se huomaamatta pääsee kasvamaan niin suureksi
että kaikki sen näkevät, silloin ei enää ole apua mistään. Sentähden
roomalaiset, huomatessaan jo ennakolta vaikeudet, torjuivat ne heti
eivätkä koskaan, muka siten sotaa välttääkseen, sallineet niiden nousta
uhkaaviksi, koska tiesivät ettei siten voida sotaa välttää, vaan se
ainoasti lykkäytyy vastustajan hyödyksi. Niinpä he kävivätkin Kreikassa
sotaa Philipposta ja Antiokhosta vastaan, jotta heidän ei tarvitsisi
taistella heitä vastaan Italiassa. He olisivat kyllä voineet välttää
molemmat sodat, mutta he eivät sitä tahtoneet, eivätkä he koskaan
hyväksyneet tuota meidän aikamme viisasten alituista mieliväitettä:
aikaa voittamalla kaikki voitetaan. Päinvastoin he luottivat vain omaan
kuntoonsa ja älyynsä; sillä aika ajaa edellään vähän kaikkea ja voi
tuoda mukanaan niin hyvää kuin pahaa, niin pahaa kuin hyvää.

Kääntykäämme nyt Ranskaan ja tarkastelkaamme, missä määrin se on
noudattanut edellä mainittuja ohjeita. Tahdon puhua Ludvik XII:sta enkä
Kaarle VIII:sta,[7] koska edellinen on kauemmin vallinnut Italiassa ja
siten hänen menettelytapansa on helpommin nähtävissä. Ja te huomaatte
silloin, että hän menetteli aivan päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt
menetellä, pysyttääkseen moisen vierasperäisen maan hallussaan. Ludvik
saapui Italiaan venezialaisten vallanhimon kutsumana, jotka hänen
avullaan tahtoivat saada puolet Lombardiasta haltuunsa. En suinkaan
halua moittia tätä kuninkaan menettelyä, sillä kun hän kerran pyrki
saamaan jalansijaa Italiassa, missä hänellä ei ollut ollenkaan ystäviä,
oli hänen pakko siellä sellaisia hankkia mikäli voi, varsinkin kun
Kaarle kuninkaan menettely oli siellä sulkenut häneltä kaikki portit.
Ja hänen puuhansa olisikin vähällä onnistunut, jollei hän olisi tehnyt
muunlaisia virheitä. Vallattuaan Lombardian hän pian palautti sen
arvovallan, jonka Kaarle kuningas oli siellä kadottanut. Genova
nöyrtyi, firenzeläiset muuttuivat hänen ystävikseen. Mantuan markiisi,
Ferraran herttua, Bentivogliot, Forlin valtiatar, Faenzan, Pesaron,
Riminin, Camerinon ja Piombinon herrat, Luccan, Pisan ja Sienan
kaupungit, sanalla sanoen kaikki etsivät kilvan hänen ystävyyttänsä. Ja
nytpä saivat venezialaiset nähdä, miten harkitsemattomasti he olivat
menetelleet, auttaessaan Ludvikia valtaamaan kaksikolmannesta
Italiasta, jotta itse saisivat haltuunsa kaksi Lombardian kaupunkia.

Ajateltakoonpa vain nyt, kuinka vähällä vaivalla kuningas olisi voinut
säilyttää asemansa Italiassa, jos hän olisi noudattanut edellä
mainittuja ohjeita ja turvannut ja suojellut kaikkia sikäläisiä
ystäviään. Sillä vaikka nämä olivatkin monilukuiset, olivat he heikkoja
ja arkoja ja pelkäsivät mikä Kirkkoa[8] mikä venezialaisia, minkä
vuoksi heidän oli aina turvauduttava häneen; heidän avullaan hän olisi
helposti voinut suoriutua myös mahtavistakin vastustajista. Mutta
tuskin hän oli ehtinyt saada Milanon haltuunsa, kun hän teki aivan
päinvastoin, auttamalla paavi Aleksanteria[9] Romagnan valtaamisessa.
Hän ei älynnyt, että hän täten heikonsi juuri omaa asemaansa ja
karkoitti luotaan ystävänsä ja muut häneen turvautuneet, samalla kun
hän suurensi Kirkon valtaa, lisäämällä sen hengelliseen mahtiin
runsaasti maallistakin ja siten antaen sille yhä enemmän arvovaltaa. Ja
tehtyään siten ensimäisen virheen hänen täytyi jatkaa, kunnes hänen
itsensä oli vihdoin palattava Italiaan ehkäisemään paavi Aleksanterin
vallanhimoisia pyyteitä ja estämään häntä pääsemästä Toscanan herraksi.
Ja tyytymättä vain Kirkon vallan kartuttamiseen ja ystäviensä
vieroittamiseen hän, haluten omakseen Napolin kuningaskuntaa, jakoi sen
Espanjan kuninkaan[10] kanssa. Siten hän, oltuaan siihen saakka yksin
käskijänä Italiassa, nyt hankki itselleen toverin, jonka puoleen tämän
maan vehkeilevät ja hänen omansa tyytymättömät ainekset nyt voivat
kääntyä. Hänestä itsestään riippuvan kuninkaan asemesta hän toimitti
Napoliin päinvastoin sellaisen kuninkaan, joka voi ajaa hänet sieltä
pois.

On totta että halu valloittaa on sangen luonnollinen ja yleinen ilmiö;
ja ne ihmiset, jotka siinä onnistuvat mikäli voivat, saavat osakseen
enemmän kiitosta kuin moitetta. Mutta jos he epäonnistuvat, vaikkapa
ovatkin koettaneet kaikki mahdolliset keinonsa, niin juuri siinä he
tekevät moitittavan virheen. Jos siis Ranska olisi omin voimin voinut
vallata Napolin, olisi sen pitänyt niin tehdä, mutta jollei se olisi
käynyt päinsä, ei sen olisi pitänyt mennä sitä jakamaan. Joskin
Lombardian jakaminen venezialaisten kanssa oli hyväksyttävä teko, koska
Ranska siten sai jalansijan Italiassa, niin Napolin jakaminen oli
väärin, koska siihen ei ollut mitään pakkoa.

Ludvik teki siis nämä viisi virhettä: hän tuhosi vähäväkiset, kartutti
yhden italialaisen mahtajan valtaa, toimitti maahan sangen mahtavan
muukalaisen, ei asettunut itse Italiaan asumaan eikä lähettänyt sinne
siirtokuntia. Kuitenkaan eivät mainitut virheet, jos hän olisi elänyt,
olisi olleet hänelle niin tuhoisia, jollei hän olisi tehnyt kuudetta:
riistänyt venezialaisten alueita. Jollei hän olisi mahtavoittanut
Kirkkoa eikä laskenut Espanjan kuningasta Italiaan, olisi kylläkin
ollut oikein ja tarpeellista nöyryyttää Veneziaa. Mutta näiden
ensimäisten toimenpiteiden jälkeen hänen ei olisi koskaan pitänyt
suostua sen häviöön. Ollen sangen mahtavia olisivat näet venezialaiset
aina voineet pidättää muita hyökkäämästä Lombardiaan. Venezialaiset
eivät nimittäin olisi suostuneet siihen, joll'eivät itse olisi päässeet
sen valtiaiksi, mutta eivät muutkaan olisi tahtoneet riistää sitä
Ranskalta antaakseen sen heille, eikä heillä olisi ollut rohkeutta
uhmailla molempia.

Jos joku väittäisi, että kuningas Ludvik luovutti Romagnan
Aleksanterille ja Napolin Espanjalle välttääkseen sotaa, niin
vastaan, ettei edellä mainitsemistani syistä pidä koskaan, sotaa
välttääkseen, mukautua mihinkään epäedulliseen, sillä sota ei ole siten
vältettävissä, vaan ainoasti lykkäytyy omaksi vahingoksesi. Ja jos joku
toinen huomauttaisi, että Ludvik oli luvannut paaville suostumuksensa
Romagnan valtaamiseen, saadakseen tältä vastalahjaksi haluamansa
avioeron[11] ja kardinaalinhatun Rouenin arkkipiispalle,[12] aion
hänelle vastata etempänä,[13] käsitellessäni lähemmin ruhtinasten
lupauksia ja niiden pyhyyttä.

Kuningas Ludvik siis menetti Lombardian, koska ei ottanut varteen
ainoaakaan niistä toimintaohjeista, joiden avulla muut ovat
valloittaneet ja hallussaan pysyttäneet uusia alueita. Eikä se suinkaan
ole mikään ihme, vaan päinvastoin hyvin yleinen ja luonnollinen ilmiö.
Puhelin tästä Rouenin kardinaalin kanssa Nantesissa silloin, kun
Valentinon herttua -- kuten Cesare Borgiaa, paavi Aleksanterin poikaa,
tavallisesti nimitetään -- valtasi Romagnan. Kun kardinaali huomautti
minulle, etteivät italialaiset ymmärtäneet mitään sodasta, vastasin
hänelle, etteivät ranskalaiset ymmärtäneet mitään politiikasta,
muutoinhan he eivät olisi sallineet Kirkon päästä niin mahtavaksi. Ja
kokemus on osottanut, että juuri Ranska on tehnyt sekä paavin että
Espanjan kuninkaan niin mahtaviksi Italiassa, että se itse on heidän
kauttansa joutunut häviöön. Tästä voidaan tehdä seuraava yleinen ja
melkein virheetön johtopäätös: se, joka tekee toisen mahtavaksi, joutuu
itse häviöön. Sillä hän on voinut tehdä jonkun mahtavaksi vain joko
neuvokkuutensa tai voimansa avulla, ja tuo siten valtaan kohotettu
epäilee molempia keinoja.



4. luku.

Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen kuoltuaan
noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.


Katsoen niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vasta valloitetun maan
omistamiseen, näyttää kenties ihmeelliseltä, että tuo laaja aasialainen
valtakunta, jonka Aleksanteri Suuri muutamassa vuodessa oli
valloittanut ja sitten kohta sen jälkeen kuollut, ja jonka olisi
varmaan luullut nousevan kapinaan hänen seuraajiaan vastaan, sittenkin
pysyi näiden hallussa, tuottamatta heille sen suurempia vaikeuksia kuin
heidän omat keskinäiset, vallanhimosta johtuneet riitansa.

Tähän minä vastaan, että kaikkia tunnetuita valtioita on hallittu
kahdella eri tavalla: joko niitä hallitsee ruhtinas, jonka suosiolla ja
suostumuksella hänen palvelijansa ministereinä auttavat häntä valtion
hallitsemisessa, tai hallitsevat niitä yhdessä ruhtinas ja ylimykset,
jotka johtavat asemansa syntyperästään eikä ruhtinaan armosta.
Tällaisilla pikkuruhtinailla on omat alueensa ja alamaisensa, jotka
pitävät heitä valtiainaan ja ovat heihin kiintyneet. Niissä valtioissa,
joita ruhtinas hallitsee ministeriensä avulla, on hänellä suurempi
arvovalta, koska ei koko maassa ole ketään suurempaa valtiasta kuin
hän, ja vaikkapa totellaan muitakin, niin tapahtuu se vain sentähden
että nämä ovat ruhtinaan ministerejä ja virkamiehiä, eikä suinkaan
minkään henkilökohtaisen kiintymyksen vuoksi. Esimerkin molemmista
hallitustavoista tarjoo nykyään Turkinmaa ja Ranska. Turkin valtakuntaa
hallitsee yksi ainoa yliherra, kaikki muut ovat hänen palvelijoitaan;
hän yksin asettaa eri maakuntien maaherrat ja ne taas mielin määrin
erottaa. Sen sijaan Ranskan kuningasta ympäröi koko joukko vanhoja
ylimyssukuja, joita näiden omat alamaiset pitävät arvossa ja
rakastavat. Heillä on omat etuoikeutensa, joihin kuninkaan on sangen
vaarallista kajota.

Ken siis tarkkaa näitä molempia valtioita, huomaa että Turkin
valloittaminen on vaikea tehtävä, mutta sen hallussa pitäminen, jos se
kerran on saatu valloitetuksi, on sangen helppoa. Turkin valloitukseen
kohdistuvat vaikeudet johtuvat siitä, että valloittaja ei voi siellä
odottaa valtakunnan ruhtinasten myötävaikutusta eikä toivoa, että
sulttaanin ympäristö kapinallaan helpottaisi hänen yritystään, mikä on
seurauksena edellä mainituista syistä. Kaikki siellä ovat näet
yksinvaltiaan nöyriä käskyläisiä eivätkä ole hevillä lahjottavissa, ja
vaikkapa heidät voisikin lahjoa, ei siitä olisi isoakaan iloa, koska
he, kuten edellä on osotettu, eivät voisi saada kansaa mukaansa.

Niinpä sen, joka aikoo hyökätä Turkin kimppuun, onkin otettava
huomioonsa sen sisäinen eheys ja sentähden luotettava enemmän omiin
voimiinsa kuin vastustajansa sekasortoon. Mutta jos Turkki kerran on
voitettu ja masennettu sodassa, niin ettei se enää voi asettaa
jalkeille uusia armeijoita, silloin ei siellä ole enää pelkoa muusta
kuin ruhtinaan suvusta; jos se tuhotaan, ei ole enää pelkoa
kenestäkään, sillä muilla ei ole mitään arvovaltaa kansan keskuudessa.
Ja samoinkuin voittaja ennen voittoansa ei voinut toivoa heiltä mitään
apua, samoin ei hänen jälkeenpäin enää tarvitse pelätäkään heitä.

Toisin on sellaisten valtioiden laita, joita hallitaan Ranskan tapaan.
Niihin on kyllä helppo tunkeutua, voittamalla puolelleen jotkut maan
mahtimiehistä, sillä tyytymättömiä ja kumouksellisia on aina
tavattavissa. Juuri sellaiset voivat edellä mainituista syistä raivata
tien valloittajalle ja helpottaa hänen voittoansa. Mutta hän saakin
sitten kokea tuhansia vaikeuksia valtansa säilyttämisessä sekä niiden
taholta, jotka ovat häntä auttaneet, että niiden, jotka hän on
kukistanut. Eikä silloin riitä ruhtinassuvun tuhoaminen, sillä
eloonjääneet suurmiehet nousevat uusien kapinain johtajiksi, ja kun
valloittaja ei voi heitä kaikkia tyydyttää eikä myöskään surmauttaa,
niin hän menettää maan aivan ensi tilassa. Jos nyt tarkastellaan
Dareioksen valtakunnan hallitustapaa, niin huomataan se samanlaiseksi
kuin Turkin. Senpätähden tarvitsi Aleksanterin vain ensin voittaa ja
kukistaa hänet sodassa; voittonsa ja Dareioksen kuoleman jälkeen sai
Aleksanteri rauhallisesti pitää Persian hallussaan; syyt siihen olen jo
edellä esittänyt. Jos hänen seuraajansa olisivat pysyneet
yksimielisinä, olisivat he vaivatta voineet valtansa säilyttää, sillä
koko valtakunnassa ei syntynyt muita metelejä kuin heidän itsensä
aiheuttamia. Sen sijaan on mahdotonta yhtä rauhallisesti pysyttää
hallussaan Ranskan tapaan hallittuja valtioita. Siitä juuri johtuivat
nuo alituiset kapinat roomalaisia vastaan Espanjassa, Galliassa ja
Kreikassa, joissa kaikissa oli lukuisasti omia ruhtinasvaltoja. Niin
kauan kuin niiden muisto pysyi vireillä, oli roomalaisten herruus aina
epävarma, mutta kun he pitkällisen ja voimakkaan valtiutensa aikana
olivat vihdoin saaneet tuon muiston unohtumaan, oli heidän valtansakin
samalla turvattu. Kun he sittemmin rupesivat taistelemaan keskenänsä,
voi jokainen heistä anastaa haltuunsa jonkun osan näistä maista sen
arvovallan nojalla, jonka hän siellä oli saavuttanut, koska ne,
menetettyään kokonaan entiset ruhtinassukunsa, nyt tunnustivat vain
roomalaisten yliherruutta.

Kun tämä kaikki otetaan lukuun, ei liene ihmeteltävää, että Aleksanteri
niin helposti vakaannutti valtansa Aasiassa, kun sitävastoin toiset,
kuten esim. Pyrrhos y.m., saivat kokea yrityksissään paljon vaikeuksia.
Syynä siihen ei ole ollut voittajan pienempi tai suurempi kyvykkyys,
vaan itse valloituksen erilaisuus.



5. luku.

Miten on hallittava sellaisia kaupunkeja tai ruhtinaskuntia, jotka
ennen valtausta ovat eläneet omien lakiensa mukaan.


Jos tällä tavoin valloitetut alueet ovat tottuneet elämään vapaudessaan
lakiensa mukaan, on olemassa kolme eri keinoa niiden säilyttämiseksi.
Ensimäinen on niiden hävittäminen; toinen asettua itse sinne asumaan;
kolmas sallia heidän pitää lakinsa, kunhan vain suorittavat veroja, ja
asettaa sinne harvainvaltainen hallitus, joka pysyttää maan sinulle
uskollisena. Sillä sellainen hallitus, ollen ruhtinaan luoma, ymmärtää,
ettei se voi pysyä pystyssä ilman hänen ystävyyttään ja tukeaan, ja
tekee senvuoksi kaikkensa kannattaaksensa häntä.

Vapauteen tottuneessa kaupungissa säilyttääkin valloittaja valtansa
helpommin kaupungin omien kansalaisten avulla kuin muilla keinoin;
siitä on todistuksena spartalaiset ja roomalaiset. Spartalaiset
valloittivat Ateenan ja Theban, asettaen niihin harvainvaltaisen
hallituksen: kuitenkin he kohta menettivät ne. Roomalaiset taas
säilyttivät Capuan, Karthagon ja Numantian hallussaan hävittämällä ne.
Mutta koettaessaan Spartan tavalla pitää Kreikkaa vallassaan, antamalla
sen säilyttää vapautensa ja lakinsa, he eivät siinä onnistuneet, vaan
täytyi heidän ylivaltansa turvaamiseksi hävittää useita Kreikan
kaupunkeja.

Eikä todella olekaan taatumpaa keinoa säilyttää hallussaan sellaisia
valtioita kuin niiden tuhoaminen. Se, joka pääsee jonkun vapauteen
tottuneen kaupungin herraksi eikä hävitä sitä, joutuu varmasti itse sen
kautta häviöön. Vapautensa ja entisten valtiolaitostensa nimessä se
näet aina löytää tekosyyn kapinaan, sillä ei aika eikä hyvänteot voi
koskaan saada niitä unohtumaan. Jollei sen asukkaita hajoiteta
toisistaan eri tahoille, niin he kaikista varokeinoistasi huolimatta
jokaisessa soveliaassa tilaisuudessa vetoavat samaiseen vapauteensa ja
etuoikeuksiinsa, kuten on tehnyt Pisakin, oltuaan jo satasen vuotta
Firenzen yliherruuden alaisena.

Mutta jos kaupungit tai alueet ovat tottuneet ruhtinasvaltaan, ja
asianomainen suku on jo sammunut, niin ne, koska toiselta puolen ovat
tottuneet kuuliaisuuteen ja toiselta puolen vanhan ruhtinaan suku on
poissa, eivät voi sopia keskenään uuden valitsemisesta eivätkä myöskään
kykene elämään vapaudessa. Senpätähden he eivät hevillä tartu aseihin,
ja niinmuodoin vieraan ruhtinaan on verrattain helppo alistaa heidät
valtaansa. Mutta tasavalloissa on enemmän elinvoimaa, enemmän vihaa,
enemmän kostonhalua, eikä vanhan vapauden muisto anna heille hetkenkään
rauhaa. Niinpä varmin keino onkin joko tuhota ne tai asettua niihin
asumaan.



6. luku.

Uusista ruhtinaskunnista, jotka on hankittu omien aseiden ja oman
toimintakyvyn avulla.


Älköön kukaan hämmästykö, jos minä, puhuessani aivan uusista
ruhtinaskunnista, vetoan sekä ruhtinaihin että valtioihin nähden mitä
mainioimpiin esimerkkeihin. Kun näet ihmiset tavallisesti kulkevat
valmiiksi poljettua latua ja matkivat toiminnassaan muiden tekoja, ja
kun ei ole helppoa kokonansa käydä samaa tietä eikä saavuttaa
esikuvaksi otettujen korkeaa kuntoa, niin tulee järkevän miehen aina
käydä suurten henkilöjen jälkiä ja pitää etevimpiä esikuvanaan,
voidakseen, vaikkapa ei kyvyltä olisikaan heidän vertaisensa, ainakin
vivahtaa heihin. Hänen pitää menetellä taitavain jousimiesten tavalla,
jotka, nähdessään maalin olevan liian kaukana ja tuntien jousensa
kantovoiman, tähtäävät melkoista ylemmäksi kuin maali, ei
lennättääksensä nuolensa niin korkealle, vaan osatakseen, ylemmäksi
tähtäämällä, maaliinsa.

Väitän siis että aivan uusissa ruhtinaskunnissa on vallan säilyttäminen
uudelle ruhtinaalle sen mukaan vaikeampi tai helpompi, miten kyvykäs
tai kyvytön tuo valloittaja itse on. Ja kun yksityisen henkilön
kohoaminen ruhtinaaksi edellyttää joko kyvykkyyttä tai onnea, niin on
selvää, että toinen tai toinen näistä seikoista jossakin määrin
helpottaa monia vaikeuksia. Siitä huolimatta useinkin se pysyy
parhaiten pystyssä, jolla on ollut vähimmin onnea. Lisäksi on asialle
eduksi, jos ruhtinaan, kun hänellä ei ole muita valtioita, on pakko
asettua sinne asumaan.

Niistä, jotka omalla kyvyllään ja kunnollaan eikä onnen avulla ovat
kohonneet ruhtinaiksi, ovat tiettävästi kuuluisimmat Mooses, Kyyros,
Romulus, Theseus y.m. Ja vaikkapa Mooses oikeastaan olikin vain pelkkä
Jumalan tahdon toimeenpanija, ansaitsee hän kuitenkin ihmettelyä
yksistään jo siitä syystä, että Jumala armossaan katsoi hänet
ansiolliseksi puhumaan kanssansa. Mitä taas tulee Kyyrokseen ja muihin,
jotka ovat valloittaneet tai perustaneet kuningaskuntia, niin
ansaitsevat he todella ihmettelyä. Ja jos tarkastellaan heidän
mieskohtaisia tekojaan ja toimenpiteitään, niin huomataan ne
yhtäläisiksi kuin Mooseksen, vaikkapa tällä olikin ollut niin suuri
opettaja.

Tutkittaessa heidän toimiaan ja elämäänsä nähdään, ettei onni
ollut suonut heille muuta kuin tilaisuuden luoda sellaisen
hallitusjärjestelmän, jollaista pitivät soveliaimpana. Ilman sellaista
tilaisuutta olisi heidän hengenvoimansa ollut tulokseton; mutta
hengenvoimien puuttuessa ei tilaisuuskaan olisi mitään merkinnyt. Oli
siis tarpeen, että Mooses tapasi Israelin kansan egyptiläisten
orjuuttamana ja sortamana, jotta se olisi valmis seuraamaan häntä pois
orjuudesta. Samoin oli tarpeellista, että Romulus ei saanut jäädä
Albaan, vaan joutui heti synnyttyään heitteelle, voidakseen tulla
Rooman kuninkaaksi ja uuden isänmaan perustajaksi. Myös Kyyroksen
tarvitsi tavata persialaiset tyytymättöminä Meedian valtaan ja
meedialaiset pitkällisen rauhan veltostuttamina ja turmelemina. Eipä
Theseuskaan olisi voinut näyttää kuntoansa, jollei hän olisi tavannut
ateenalaisia hajallaan. Tällaiset tilaisuudet tekivät siis nuo miehet
onnellisiksi, ja suuren kykynsä avulla he ymmärsivät ottaa
tilaisuudesta vaarin, tehdäkseen isänmaansa mahtavaksi ja kuuluisaksi.

Ne, jotka näiden miesten tavoin oman kuntonsa avulla kohoavat
ruhtinaiksi, saavuttavat ruhtinuutensa suurella vaivalla, mutta
säilyttävät sen helposti. Vaikeudet, joita heille koituu sen
hankkimisesta, johtuvat osittain niistä uusista hallinto- ja
menettelytavoista, jotka heidän täytyy panna voimaan, vakaannuttaakseen
valtansa ja huolehtiakseen turvallisuudestaan. On näet muistettava,
ettei mikään yritys ole vaikeampi alkaa, vaarallisempi suorittaa ja
epävarmempi tuloksiltaan kuin uuden järjestelmän voimaan saattaminen.
Uudistaja näet saa vastaansa kaikki ne, joille vanha olotila oli
edullinen; ja nekin, joita uusi voisi hyödyttää, ovat sen laimeita
puolustajia. Tämä penseys johtuu osaksi siitä, että he pelkäävät
vastustajia, joilla on tukenaan vanhat lait, osaksi siitä, että ihmiset
ovat epäuskoisia eivätkä yleensä luota uudistuksiin ennenkuin
pitkällisen kokemuksen jälkeen. Niinpä käykin, että milloin vaan uuden
olotilan vastustajilla on tilaisuutta käydä kimppuun, he heti tekevät
niin, kun taas ystävät puolustavat sitä niin laimeasti, että ruhtinasta
uhkaa heidän kanssaan vaara.

Ymmärtääksemme oikein tämän seikan, on tarpeen tutkia, pysyvätkö nuo
uudistajat pystyssä omin neuvoin vai ovatko he muista riippuvaisia,
t.s. onko heidän, tehtävänsä suorittamiseksi, turvauduttava rukouksiin,
vai voivatko he selviytyä voimakeinojen avulla. Edellisessä tapauksessa
heidän aina käy huonosti eivätkä he saavuta mitään; mutta jos he voivat
nojata omiin voimiinsa ja pakoittaa, he harvoin epäonnistuvat. Tästä
johtuu että kaikki aseelliset profeetat ovat voittaneet ja aseettomat
joutuneet perikatoon.

Edellä mainittujen syiden lisäksi näet kansat ovat luonteeltaan
häilyväisiä, joten kyllä on helppoa saada heidät vakuutetuiksi jostakin
asiasta, mutta vaikeaa pysyttää heitä lujina siinä vakaumuksessa.
Niinpä onkin asia järjestettävä siten, että heidät, jos he alkavat
epäröidä, saatetaan väkipakolla uskomaan. Jos Mooses, Kyyros, Theseus
ja Romulus olisivat olleet aseettomia, eivät he kauankaan olisi voineet
pitää valtaansa pystyssä. Samoin on nykyisin käynyt fra Girolamo
Savonarolan,[14] joka kukistui uudistuksineen heti kun rahvas lakkasi
uskomasta häneen, koska hänellä ei ollut keinoja pysyttää uskovaisiaan
lujina eikä saattaa epäuskoisia uskomaan. Niinpä sellaisilla onkin
yrityksessään voitettavana paljon vaikeuksia, kaikki vaarat kun
uhkaavat heidän tietään, ja vain kyvykkyytensä avulla he suoriutuvat
niistä. Mutta kun ne on voitettu ja kateelliset kilpailijat raivattu
tieltä, alkaa heidän arvonsa kohota, ja heistä tulee mahtavat,
turvalliset, kunnioitetut ja onnelliset.

Näihin suuriin esimerkkeihin tahdon lisätä erään pienemmän, joka
kuitenkin jossakin määrin vivahtaa edellisiin ja toivoakseni riittää
tarkoitukseensa muiden samanlaisten sijasta. Se on syrakusalaisen
Hieronin[15] elämä. Yksityismiehestä hän kohosi Syrakusan ruhtinaaksi,
tarvitsematta kiittää onnea muusta kuin tilaisuuden tarjoomisesta.
Syrakusalaiset näet ahdingossaan valitsivat hänet päällikökseen ja
sittemmin hänen ansioittensa vuoksi tekivät hänestä ruhtinaan. Jo
yksityismiehenä hän osotti sellaista kykyä ja kuntoa, että eräs
historioitsija sanookin hänestä, että hallitsemiseen häneltä puuttui
vain kuningaskunta. Hän hajoitti entisen sotaväen ja loi sijaan uuden,
luopui entisistä liittolaisistaan ja hankki uusia. Ja kun hänellä oli
omat sotamiehet ja liittolaiset, oli hänen helppo pystyttää valtansa
sellaisille perustuksille. Tosin hän näki paljon vaivaa valtaa
hankkiessaan, mutta vähän sitä säilyttäessään.



7. luku.

Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden aseiden tai
onnen avulla.


Ne, jotka pelkästään onnen avulla kohoavat yksityishenkilöistä
ruhtinaan arvoon, näkevät vähän vaivaa siihen noustessaan mutta paljon
siinä pysyäkseen. Heillä ei ole tiellään mitään esteitä, he vain
lentävät ylöspäin, mutta päähän päästyään heillä on edessä paljon
vaikeuksia.

Sellaisia ovat ne, joille joku valtio on annettu joko rahasta tai
lahjoittajan mielisuosiosta, kuten tapahtui useille henkilöille
Kreikassa sekä Joonian ja Hellespontoksen kaupungeissa, joihin Dareios
asetti hallitsijoiksi ruhtinaita oman turvallisuutensa ja kunniansa
vuoksi. Samoin oli niiden Rooman keisarien laita, jotka lahjomainsa
sotamiesten avulla yksityishenkilöistä kohosivat valtaistuimelle. He
pysyvät pystyssä ainoastaan valtaan kohottajainsa suosion ja onnen
avulla, mitkä molemmat ovat sangen häilyvää ja epävakaista laatua. He
eivät osaa eivätkä jaksa säilyttää sellaista asemaa, sillä ei voida
olettaa, että he, elettyään koko ikänsä yksityismiehinä, kykenisivät
nyt esiintymään käskijöinä, joll'eivät ole harvinaisen kyvykkäitä ja
voimallisia; se on heille mahdotonta, koska heiltä puuttuu luotettava
ja uskollinen sotaväki. Eihän myös äkkiä muodostuneilla valtioilla
enemmän kuin muillakaan luonnon ilmiöillä, jotka nopeasti syntyvät ja
kasvavat, saata olla siinä määrin juuria ja tukikohtia, ettei
ensimäinen vastoinkäyminen niitä kumoaisi. Jollei noilla äkkiä
kohonneilla ruhtinailla ole kylliksi kykyä heti keksiä keinoja
turvatakseen onnen heille suomaa antia, täytyy heidän sitten
jälkeenpäin laskea ne perustukset, jotka toiset ovat laskeneet jo ennen
ruhtinaaksi tuloaan.

Molemmista ruhtinaaksi pääsemisen tavoista -- joko kyvykkyyden tai
onnen avulla -- mainittakoon tässä kaksi nykyaikaista esimerkkiä:
Francesco Sforza ja Cesare Borgia. Edellinen[16] kohosi asianmukaisin
keinoin ja suuren kykynsä avulla yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi
ja säilytti sitten vaivatta valtansa, jonka hankkiminen oli tuottanut
hänelle tuhansia huolia. Cesare Borgia taas, yleisesti mainittu nimellä
Valentinon herttua,[17] hankki valtionsa isänsä onnentähden noustessa
ja sen laskiessa sen jälleen menetti, vaikkapa olikin käyttänyt kaikkia
keinoja ja tehnyt kaikki, mitä viisaan ja taitavan miehen tulee tehdä,
lujittaakseen asemansa siinä valtiossa, jonka muiden aseet ja onni
olivat hänelle toimittaneet. Sillä, kuten jo sanoin, se joka ei jo
aikaisemmin ole laskenut perustuksia, voi tosin sittemminkin suurta
kykyään käyttämällä sen tehdä, joskin silloin vastukset uhkaavat
rakentajaa ja vaara rakennusta. Jos tarkastellaan herttuan kaikkia
toimia, nähdään niistä, että hän oli laskenut vankat perustukset
tulevalle mahtavuudelleen. En pidä tarpeettomana puhua tästä lähemmin,
koska en tiedä antaa uudelle ruhtinaalle parempaa neuvoa kuin seurata
hänen esimerkkiään. Ja joskaan hänen toimenpiteensä eivät vieneet
perille, niin ei syy ollut hänen, vaan johtui aivan erikoisesta ja
tavattomasta kohtalon oikusta.

Aleksanteri VI, tahtoessaan korottaa poikansa, herttuan, sai kokea
paljon sekä välittömiä että vastaisia vaikeuksia. Ensiksikin hän
huomasi mahdottomaksi toimittaa hänen haltuunsa muita kuin Kirkolle
kuuluvia alueita. Mutta hän tiesi, ettei Milanon herttua eivätkä
venezialaiset, jotka suojelivat Faenzaa ja Riminiä, suostuisi
sellaiseen Kirkolta riistämiseen. Lisäksi hän huomasi, että Italian
sotajoukot, varsinkin ne, joita hän olisi voinut käyttää hyväkseen,
olivat niiden käsissä, joilla oli syytä pelätä paavin mahtavuutta.
Niihin ei siis ollut luottamista, varsinkin kun niiden päällikköinä
olivat Orsinit, Colonnat ja heidän kannattajansa. Voidakseen varmasti
anastaa osan Italiaa täytyi hänen siis sotkea olevat olot ja myllertää
sen valtiot.

Tämä olikin hänelle helppoa, koska venezialaiset muista syistä[18]
juuri silloin puuhasivat ranskalaisten jälleen kutsumista Italiaan. Hän
ei ainoasti ollut estämättä sitä, vaan päinvastoin edisti asiaa,
suostumalla purkamaan kuningas Ludvikin ensimäisen avioliiton. Mainittu
kuningas saapuikin venezialaisten avulla ja paavin suostumuksella
Italiaan, ja tuskin oli hän tullut Milanoon, kun paavi sai häneltä
sotaväkeä vallatakseen Romagnan, mikä hänelle onnistuikin kuninkaan
mahtavuuden avulla. Valloitettuaan Romagnan ja kukistettuaan Colonnain
puolueen tahtoi herttua säilyttää mainitun alueen hallussaan ja
tunkeutua eteenpäin, kun kaksi seikkaa sen estivät. Toinen oli hänen
omien sotamiestensä niskoittelu, toinen Ranskan kuninkaan estely.
Toisin sanoen, hän pelkäsi, että Orsinin joukot, joita hän oli
käyttänyt, luopuisivat hänestä eivätkä ainoastaan estäisi häntä uusista
valloituksista, vaan riistäisivät häneltä entisetkin; ja samaa oli
pelättävä kuninkaankin puolelta. Orsinien suhteen hän saikin siitä
todistuksen, kun nämä Faenzan valloituksen perästä sangen laimeasti
ottivat osaa hyökkäykseen Bolognaa vastaan; ja kuningas taas paljasti
oikeat aikeensa, kun Urbinon herttuakunnan valloituksen jälkeen ei
sallinut hänen käydä Toscanan kimppuun. Niinpä herttua päättikin olla
vastedes riippumaton muiden onnesta ja aseista.

Ensiksi hän ryhtyi heikontamaan Orsinien ja Colonnain puolueita
Roomassa, houkuttelemalla puolelleen kaikki heidän aateliset
kannattajansa; ne hän teki omiksi aatelismiehikseen ja jakeli heille
runsaasti rahalahjoja, virka- ja hallintotoimia, kullekin arvonsa
mukaan, niin että he muutamien kuukausien kuluessa luopuivat entisistä
puolueistaan ja liittyivät häneen. Hajoitettuaan täten Colonna-suvun
kannattajat hän vartoi soveliasta hetkeä tuhotakseen myös Orsinit. Se
tarjoutuikin kohta, ja hän käytti sitä taitavasti hyväkseen. Orsinit,
jotka vihdoinkin olivat huomanneet herttuan ja Kirkon suuruuden
uhkaavan heille tuhoa, kokoontuivat neuvotteluun Magionen luo Perugian
alueelle. Siitä oli seurauksena kapina Urbinossa, metelit Romagnassa
ynnä tuhannet muut vaarat, jotka kaikki herttua ranskalaisten avulla
voitti. Mutta palautettuaan täten arvovaltansa hän ei enää tahtonut
panna sitä vaaranalaiseksi, luottamalla enemmän ranskalaisiin kuin
muihinkaan muukalaisiin, minkä vuoksi hän turvautui viekkauteen ja
onnistuikin siinä määrin teeskentelyssään, että Orsinit signor Pagolon
välityksellä, jonka hän kaikin keinoin oli vetänyt puolelleen,
lahjoittamalla hänelle pukuja, rahaa ja hevosia, tekivät hänen kanssaan
sovinnon ja siten herkkäuskoisuudessaan joutuivat Sinigaglian luona
hänen käsiinsä.[19]

Tuhottuaan siten johtajat ja voitettuaan puolelleen heidän
kannattajansa, oli herttua siinä määrin lujittanut valtansa
perustukset, että hän vallitsi koko Romagnaa ja Urbinon herttuakuntaa,
joiden väestö, alettuaan tuntea olonsa onnelliseksi, mielellään suostui
häneen. Ja koska juuri tämä kohta ansaitsee sekä mainitsemista että
esimerkiksi ottamista, en tahdo jättää sitä tässä syrjään.

Vallattuaan Romagnan huomasi herttua, että sen valtiaat olivat olleet
heikkoja ja pikemminkin ryöstäneet kuin hallinneet alamaisiaan,
aiheuttaen siten maassaan enemmän sekasortoa kuin järjestystä. Niinpä
koko seutu olikin täynnä rosvoja, mellakoitsijoita ja kaikenlaista
vallattomuutta. Palauttaakseen maahan rauhan ja kuuliaisuuden esivaltaa
kohtaan herttua katsoi välttämättömäksi asettaa sinne lujan
hallituksen. Sen etupäähän hän valitsi messer Remiro d'Orcon,[20]
julman ja päätteliään miehen, antaen hänelle täydet valtuudet. Vähässä
ajassa tämä sangen menestyksellisesti palautti maahan rauhan ja
järjestyksen. Mutta sittemmin herttua katsoi niin tavattoman
toimivallan enää tarpeettomaksi, koska se voisi nostattaa häntä vastaan
vihaa, ja sentähden hän asetti maahan erityisen tuomioistuimen, jossa
kullakin kaupungilla oli oma edustajansa ja puheenjohtajana eräs
erittäin etevä mies. Ja koska hän tiesi tuon ensimäisen ankaruuden
aiheuttaneen häntä kohtaan jonkun verran vihaa, niin hän,
puhdistaakseen itsensä kansan silmissä ja voittaaksensa sen täysin
puolelleen, tahtoi osottaa että julmuudet, jos sellaisia oli
tapahtunut, eivät suinkaan olleet hänen, vaan hänen käskynhaltijansa
raa'an luonteen aiheuttamia. Niinpä hän ensi tilassa eräänä aamuna
hakkautti Remiron kahtia ja jätti hänen ruumiinsa, pölkky ja verinen
veitsi vieressä, Cesenan torille. Tämä kauhea näky tyrmistytti ja
tyydytti väestön sillä kertaa.

Mutta palatkaamme siihen mistä lähdimme. Sanon siis, että herttuan,
nähdessään olevansa nyt tarpeeksi mahtava ja osaksi turvassakin
kaikilta välittömiltä vaaroilta, koska oli varustautunut oman mielensä
mukaan ja tuhonnut suuren osan niistä läheisyydessä olevista
sotavoimista, jotka voivat vahingoittaa häntä, tarvitsi, jos tahtoi
jatkaa valloituksiaan, lähinnä varoa vain Ranskaa, sillä hän tiesi,
että kuningas, joka liian myöhään oli älynnyt tekemänsä virheen, ei
voisi enää suvaita häntä. Niinpä hän nyt alkoikin etsiä uusia
liittolaisia ja käyttäytyä kaksimielisesti ranskalaisia kohtaan, kun
nämä tunkeutuivat Napolin kuningaskuntaan karkoittamaan sieltä
espanjalaisia, jotka piirittivät Gaetaa. Hänen tarkoituksensa oli pitää
varansa näitä vastaan, ja se olisikin onnistunut, jos paavi Aleksanteri
olisi saanut elää.[21]

Tällainen oli hänen menettelynsä silloiseen asiaintilaan nähden. Mutta
tulevaisuuden suhteen hänen oli ensisijassa pelättävä, että Kirkon uusi
päämies ei olisikaan hänelle suosiollinen, vaan päinvastoin koettaisi
riistää häneltä sen mitä Aleksanteri oli hänelle antanut. Tämän
torjumiseksi hän päätti käyttää neljää eri keinoa. Ensiksi, tuhota
kaikki ne ruhtinassuvut, joiden maat hän oli anastanut, riistääkseen
siten paavilta tekosyyn auttaa heitä. Toiseksi, voittaa puolelleen
kaikki Rooman aateliset, voidakseen heidän avullaan pitää paavin
aisoissa. Kolmanneksi, hankkia ystävikseen kardinaalikolleegion
enemmistön. Neljänneksi, laajentaa siinä määrin valtaansa ennen paavin
kuolemaa, että voisi omin voimin kestää ensimäisen rynnäkön.

Näistä neljästä seikasta hän paavi Aleksanterin kuollessa oli
onnellisesti suorittanut kolme, ja neljäskin oli jo onnistumaisillaan.
Ne ruhtinaat, joilta hän oli riistänyt maat, hän näet oli
suurimmaksi osaksi surmauttanut, ja vain harvat heistä olivat
pelastautuneet. Rooman aateliset hän oli voittanut puolelleen, ja
kardinaalikolleegiossa oli enemmistö hänen ystäviään. Mitä uusiin
valloituksiin tulee, oli hän aikeissa päästä Toscanan herraksi ja
hallitsi jo Perugiaa ja Piombinoa; Pisa taas oli hänen suojeluksensa
alainen. Ja ikäänkuin hänen ei olisi enää tarvinnut pitää mitään lukua
Ranskasta -- mitä hänen todella ei tarvinnutkaan tehdä, koska
espanjalaiset jo olivat anastaneet ranskalaisilta Napolin
kuningaskunnan, ja nyt kumpikin puoli oli pakoitettu etsimään hänen
ystävyyttänsä -- hän marssi Pisaan. Heti sen jälkeen antautuivat Lucca
ja Siena, osaksi vihasta Firenzeä kohtaan osaksi pelosta. Eivätpä
firenzeläisetkään enää tienneet mitään neuvoa. Ja jos hän olisi tässä
onnistunut -- kuten epäilemättä olisi tapahtunutkin sinä vuonna,
jolloin Aleksanteri kuoli -- hän olisi saavuttanut sellaisen mahdin ja
vaikutusvallan, että olisi pysynyt yksinkin pystyssä, riippumatta
muiden onnesta tai voimista, ainoastaan oman mahtavuutensa ja
toimintakykynsä avulla.

Mutta Aleksanteri kuoli jo viisi vuotta sen jälkeen kuin herttua oli
tarttunut miekkaan. Hän jätti poikansa, jonka valta vain Romagnassa oli
ehtinyt lujittua, mutta muualla vielä häilyi ikäänkuin ilmassa, vieläpä
aivan kuolemansairaana, kahden sangen mahtavan vihollisarmeijan väliin.
Mutta niin suuri oli herttuan rohkeus ja toimintakyky, niin hyvin
hän oli selvillä siitä, miten ihmiset ovat voitettavissa tai
menetettävissä, niin lujat olivat ne vallan perustukset, jotka hän
vähässä ajassa oli laskenut, että hän varmasti olisi selviytynyt
kaikista vaikeuksista, jollei hänellä olisi ollut nuo kaksi sotajoukkoa
niskassaan tai jos hän edes olisi ollut terve.

Että perustus todella oli luja, nähtiin siitä, että Romagna odotti
häntä enemmän kuin kuukauden, että itse Roomassa hän puolikuolleenakin
sai olla rauhassa, ja että Baglionit, Vitellit ja Orsinit, vaikkapa
palasivatkin Roomaan, eivät voineet nousta siellä häntä vastaan. Ja
vaikkapa hän ei voinutkaan asettaa mieleistään paavia, voi hän ainakin
estää hänelle vastenmielisen miehen siksi pääsemästä. Mutta jos hän
paavi Aleksanterin kuollessa olisi ollut terve, olisi kaikki käynyt
hänelle hyvin. Vielä samana päivänä, jolloin Julius II valittiin
paaviksi,[22] herttua sanoi minulle ajatelleensa kaikkea, mikä voisi
tapahtua hänen isänsä kuollessa, ja miettineensä kaiken varalle keinot
valmiiksi; ainoastaan sitä hän ei ollut osannut aavistaa, että itsekin
voisi paavin kuollessa olla kuoleman partaalla.

Jos nyt kokoan yhteen kaikki herttuan toimenpiteet, en voi häntä
moittia mistään; päinvastoin näyttää minusta oikealta asettaa hänet
(kuten olenkin tehnyt) esikuvaksi kaikille niille, jotka onnensa ja
vieraiden aseiden avulla ovat kohonneet valtaan. Hänen kaltaisensa
suurihenkinen ja korkealle pyrkivä mies ei voinut menetellä toisin; ja
vain paavi Aleksanterin varhainen kuolema ynnä hänen oma sairautensa
tuhosivat hänen aikeensa.

Ken siis katsoo tarpeelliseksi uudessa ruhtinaskunnassaan suoriutua
vihollisistaan, hankkia ystäviä, päästä voitolle väkivallan tai
viekkauden avulla, saada kansan sekä rakastamaan että pelkäämään,
sotilaat tottelemaan ja kunnioittamaan häntä, tuhota ne, jotka voisivat
tai joiden tulisi häntä vahingoittaa, muuttaa entisen järjestelmän
uuteen muotoon, olla ankara ja lempeä, ylevämielinen ja antelias,
hajoittaa epäluotettavan sotaväen ja luoda sijaan uuden, pysyä
kuningasten ja ruhtinasten ystävänä sillä tavoin, että näiden on
autettava häntä mielisuosiolla tai loukattava varovasti, hän ei voi
löytää elävämpää esimerkkiä kuin tämän miehen teot.

Ainoa seikka, mistä häntä voidaan moittia, on hänen epäviisas
suhtautumisensa Julius II:n vaaliin. Sillä vaikkapa hän, kuten sanottu,
ei voinutkaan valituttaa mieleistänsä paavia, voi hän ainakin estää
muidenkin valitsemisen; eikä hänen olisi koskaan pitänyt laskea
paaviksi sellaisia kardinaaleja, joita hän oli loukannut tai joilla
paaviksi päästyään oli jotakin pelättävää hänen taholtaan. Ihmiset näet
loukkaavat joko pelosta tai vihasta. Hänen loukkaamiansa olivat muiden
muassa kardinaalit San Pietro ad Vincula, Colonna, San Giorgio ja
Ascanio.[23] Kaikkien muiden täytyikin paaveina pelätä häntä,
lukuunottamatta Rouenin kardinaalia ja espanjalaisia; jälkimäiset
olivat näet häneen sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissa; edellinen oli
taas Ranskan turvissa liiaksikin mahtava. Niinpä olisikin herttuan
ensisijassa pitänyt kohottaa joku espanjalainen paaviksi, ja jollei hän
olisi voinut sitä tehdä, olisi hänen tullut suostua Rouenin eikä San
Pietro ad Vinculan kardinaalin valitsemiseen. Se joka uskoo että suuret
henkilöt unohtavat vanhat loukkaukset uusien hyväntekojen vuoksi,
pettyy siinä. Tässä vaalissa herttua siis erehtyi, ja tämä erehdys oli
syynä hänen lopulliseen häviöönsä.



8. luku.

Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.


Koska yksityishenkilöstä voidaan kohota ruhtinaaksi kahdella muullakin
tavalla, joista kumpaakaan ei saateta kokonaan lukea onnen tai
kyvykkyyden ansioksi, en tahdo niitä tässä jättää mainitsematta, joskin
toista niistä voidaan käsitellä perusteellisemmin tasavaltojen
yhteydessä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun joku hankkii ruhtinuuden
rikoksellisella ja väärällä tavalla, että silloin, kun yksityinen
kansalainen muiden kansalaisten suostumuksella kohoaa maansa
ruhtinaaksi. Ensimäisestä tavasta puhuttaessa voin mainita kaksi
valaisevaa esimerkkiä, toisen vanhalta, toisen nykyajalta; ja
puuttumatta niihin lähemmin arvelen niiden riittävän sellaisille,
joiden ehkä täytyy ottaa ne ohjeekseen.

Sisilialainen Agathokles[24] kohosi Syrakusan kuninkaaksi, vaikkapa
olikin vain yksityinen mies ja lisäksi alhaisista ja köyhistä oloista
peräisin. Hän oli erään ruukuntekijän poika ja vietti kaikissa onnensa
vaiheissa rikollista elämää. Mutta rikoksellisuutensa ohella hän
omisti sellaiset hengen ja ruumiin kyvyt, että hän, astuttuaan
sotapalvelukseen, siinä aste asteelta kohosi Syrakusan preettoriksi.
Tähän arvoon päästyään hän päätti tulla ruhtinaaksi ja väkivalloin,
kenestäkään välittämättä, pitää hallussaan sen vallan, joka oli hänelle
myönnetty kansalaisten vapaasta tahdosta. Tehtyään siinä tarkoituksessa
sopimuksen karthagolaisen Hamilkarin kanssa, joka sotajoukkoineen oli
Sisiliassa, hän eräänä aamuna kutsui kokoon Syrakusan senaatin ja
kansan, ikäänkuin neuvotellakseen heidän kanssaan tasavallan asioista;
mutta annettuaan sovitun merkin hän sotamiehillään surmautti kaikki
senaattorit ja rikkaimmat kansasta. Näiden kuoltua hän anasti lujasti
käsiinsä yksinvallan Syrakusassa, minkään sisäisen vastarinnan häntä
häiritsemättä. Tosin karthagolaiset voittivat hänet kahdesti ja vihdoin
saarsivat hänet, mutta sittenkin hänen onnistui ei ainoasti puolustaa
kaupunkiansa, vaan myös viedä osa sotajoukostaan, toisen osan jäädessä
kaupungin turvaksi, Afrikkaan ja siten lyhyessä ajassa vapauttaa
Syrakusa piirityksestä sekä saattaa karthagolaiset mitä suurimpaan
hätään. Näiden täytyi sopia hänen kanssaan, tyytyä Afrikkaan ja jättää
Sisilia Agathokleelle.

Se joka tarkastaa hänen tekojaan ja toimintakykyään, huomaa, että vain
vähän tai ei mitään kaikesta tästä voidaan lukea onnen ansioksi. Sillä,
kuten jo ylempänä mainittiin, hän ei saavuttanut ruhtinuutta kenenkään
suosiosta, vaan kohoamalla tuhansien vaivojen ja vaarojen kautta
sotilasuralla, ja valtansa hän sitten säilytti suurella miehuudella ja
vaaroja uhmaten. Tosin ei ole mikään ansio surmauttaa kansalaisiaan,
pettää ystäviään, olla vailla rehellisyyttä, lempeyttä ja uskontoa.
Sellaisin keinoin voidaan kyllä hankkia ruhtinuus mutta ei kunniaa. Jos
katsotaan vain Agathokleen kuntoa ja kykyä ryhtyä vaarallisiin
yrityksiin ja suoriutua niistä ja hänen henkensä suuruutta kestää ja
voittaa vastoinkäymiset, ei näytä olevan mitään syytä asettaa häntä
yhdenkään etevän sotapäällikön alapuolelle. Silti ei hänen hurja ja
epäinhimillinen julmuutensa yhdessä hänen loputtomien rikostensa kanssa
salli lukea häntä maailman suurimpain miesten joukkoon. Niinpä ei siis
voidakaan lukea enemmän hänen onnensa kuin hänen kykynsä ansioksi sitä,
mitä hän ilman kumpaakin sai aikaan. Meidän päivinämme, paavi
Aleksanteri VI:n hallitessa, joutui jo vuosia sitten orvoksi jäänyt
Oliverotto da Fermo enonsa Giovanni Foglianin huostaan, joka antoi
hänet aivan nuorena Paolo Vitellille sotilaaksi, jotta poika hänen
päällikkyytensä alaisena oppisi ja pääsisi kohoamaan johonkin korkeaan
sotilasarvoon. Paolon kuoltua hän palveli tämän veljeä Vitellozzoa, ja
ollen älykäs sekä ruumiillisesti ja henkisesti etevä, hän sangen
lyhyessä ajassa kohosi Vitellozzon ensimäisten miesten joukkoon. Mutta
koska hänestä tuntui orjalliselta palvella muita, niin hän päätti
muutamien Fermon kansalaisten avulla, joille orjuus oli rakkaampi kuin
isänmaan vapaus, ja Vitellozzon myötävaikutuksella vallata Fermon. Hän
kirjoitti siis Giovanni Foglianille haluavansa niin monen vuoden
poissaolon perästä käydä katsomassa häntä ja kotikaupunkiansa sekä
siellä olevia perintötiluksiaan. Ja koska hän muka aina oli etsinyt
yksinomaan kunniaa, niin tahtoi hän, jotta hänen kaupunkilaisensa
näkisivät, ettei hän ollut turhaan hukannut aikaansa, saapua kotiinsa
kunniakkaalla tavalla, saattueena sata ratsumiestä ystäviään ja
palvelijoitaan. Sentähden hän pyysi enoaan toimimaan niin, että
fermolaiset ottaisivat hänet kaikella arvonannolla vastaan, koska se
olisi kunniaksi ei vain hänelle vaan myöskin enolle, jonka kasvatti hän
oli.

Giovanni tekikin kaiken voitavansa sisarenpoikansa hyväksi, sai
fermolaiset ottamaan hänet juhlallisesti vastaan ja majoitti hänet
taloonsa. Täällä Oliveretto muutamassa päivässä järjesti kaikki
valmiiksi aikomaansa rikosta varten ja pani sitten toimeen muhkeat
kemut, joihin kutsui Giovanni Foglianin ja kaikki Fermon ensimäiset
miehet. Kun sitten syönti ja muu sellaisissa kemuissa tavanomainen meno
oli lopussa, alkoi Oliverotto taitavasti puhella vakavista asioista,
kuvaillen paavi Aleksanterin ja hänen poikansa Cesaren mahtavuutta ja
heidän yrityksiään. Giovannin ja muiden vieraiden ottaessa osaa
keskusteluun hän äkkiä nousi pystyyn, sanoen että moisista asioista oli
paras puhua salaisemmassa paikassa, ja vetäytyi erääseen kamariin,
jonne Oliverotto ja muut kaupunkilaiset seurasivat häntä. Tuskin olivat
he siellä istuutuneet, kun joukko sotilaita hyökkäsi esiin
piilopaikoistaan, surmaten Giovannin ja kaikki muutkin.

Murhatyön jälkeen Oliverotto nousi ratsun selkään, laukkasi kaupungin
läpi ja sulki ylimmät hallitusmiehet raatihuoneeseen. Pelosta täytyi
kaupunkilaisten alistua hänen valtaansa ja muodostaa uusi hallitus,
jonka päämieheksi hän tuli. Kun kaikki tyytymättömät ainekset, jotka
olisivat voineet vahingoittaa häntä, olivat saaneet surmansa, lujitti
hän asemansa uusien siviili- ja sotilassäädösten avulla siinä määrin,
että hän sen vuosikauden aikana, jonka hänen ruhtinuutensa kesti,
hallitsi turvallisesti Fermossa, vieläpä lisäksi oli sangen vaarallinen
naapureilleenkin. Ja olisikin kai ollut yhtä vaikea kukistaa häntä kuin
muinoin Agathoklesta, jollei hän olisi antanut Cesare Borgian pettää
itseään, silloinkun tämä Sinigagliassa (kuten edellä on kerrottu)
vangitsi Orsinit ja Vitellit. Täällä näet hänetkin, vuosi tuon julman
murhateon jälkeen, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi yhdessä
Vitellozzon kanssa, joka oli ollut hänen oppi-isänsä niinhyvin
sotakunnossa kuin rikoksissakin.

Joku voisi ihmetellä, miten Agathokles ja muut hänen laisensa,
lukemattomien petoksiensa ja julmuuksiensa jälkeenkin, ovat kauan
voineet turvallisesti elää kotimaassaan vieläpä pitää puolensa
ulkonaisia vihollisia vastaan, ilman että heidän omat kansalaisensa
ovat nousseet kapinaan, kun sen sijaan taas useat muut julmuuksiensa
takia eivät edes rauhallisina aikoina ole voineet säilyttää valtaansa,
sodan vaarallisista ajoista puhumattakaan. Minä luulen tämän johtuvan
siitä miten hyvin tai huonosti julmuutta käytetään. Hyvin käytetyksi
sitä voidaan kutsua silloin (jos nimittäin pahaa on koskaan lupa sanoa
hyväksi), kun se tapahtuu vain yhden ainoan kerran ja oman
turvallisuuden vuoksi, mutta sitten ei enää jatku vaan kääntyy, mikäli
mahdollista, alamaisten parhaaksi. Huonosti käytetty on sellainen
julmuus, joka, joskin alussa harvinainen, ajan pitkään pikemmin kasvaa
kuin vähenee. Ne, jotka menettelevät ensinmainitulla tavalla, voivat
Jumalan ja ihmisten avulla, kuten Agathokles, jossakin määrin turvata
asemansa. Niiden taas, jotka menettelevät toisin, on mahdotonta pysyä
pystyssä.

Tästä seuraa siis että valtion- ja vallananastajan tulee yhdellä kertaa
suorittaa kaikki siihen tarvittavat rikokset, jottei hänen tarvitsisi
toistaa niitä joka päivä; siten hän, niitä enää uusimatta, voi sitten
tyynnyttää ihmiset ja voittaa heidät hyvänteoilla puolelleen. Ken
menettelee toisin, joko pelosta tai huonojen neuvojen johdosta, hänen
täytyy alati pitää puukko kädessään, voimatta koskaan luottaa
alamaisiinsa, koska nämäkään, hänen alituisten ja uusiutuvien
loukkaustensa vuoksi, eivät voi luottaa häneen. Niinpä siis kaikki paha
on suoritettava yhdellä kertaa, jotta se maistuisi vähemmän katkeralta
ja loukkaisi vähemmän. Hyvää sen sijaan on tehtävä vähän kerrallaan,
jotta se maistuisi sitä paremmalta. Ennen kaikkea tulee ruhtinaan siten
suhtautua alamaisiinsa, ettei mikään tapahtuma, olkoonpa sitten hyvä
tai huono, pakoita häntä muuttamaan menettelyään. Sillä pahojen päivien
ahdistaessa sinulla ei ole enää aikaa ankariin toimenpiteihin; mutta ei
tekemäsi hyväkään silloin hyödytä sinua, koska kaikki luulevat että
sinä teet sen vain pakosta, eikä kukaan siis halua olla siitä sinulle
kiitollinen.



9. luku.

Porvarillisesta ruhtinuudesta.


Mutta tulen nyt toiseen tapaukseen, siihen nimittäin, kun joku johtava
kansalainen pääsee kotimaansa ruhtinaaksi, ei rikoksien tai muun
sietämättömän väkivallan avulla, vaan toisten kansalaisten
suostumuksesta, jolloin syntyy niin sanoakseni porvarillinen
ruhtinuus.[25] Sen hankkimiseen ei ole niin paljon tarpeen kyvykkyys
tai erikoinen onni kuin pikemminkin onnistunut oveluus. Väitän
puolestani, että tällainen ruhtinuus saavutetaan joko kansan suosiosta
tai ylhäisten myötävaikutuksella. Kaikissa kaupungeissa on näet kaksi
puoluetta, jotka johtuvat siitä, että rahvas ei tahdo olla ylhäisten
komennon ja sorron alaisena, ja ylhäiset taas puolestaan tahtovat
vallita ja sortaa rahvasta. Nämä kaksi vastakkaista pyrkimystä johtavat
kaupungeissa asiaintilan joko ruhtinuuteen tai vapaavaltaisuuteen tai
laittomuuteen.

Ruhtinuuden asettaa joko kansa tai ylimystö, aina sen mukaan miten
kumpikin puoli katsoo sen tarpeelliseksi. Kun näet ylimykset näkevät
olevansa kykenemättömiä vastustamaan kansaa, alkavat he kääntää
huomionsa johonkuhun heikäläisistä ja tekevät hänet ruhtinaaksi,
voidakseen hänen valtansa varjossa tyydyttää omia pyyteitään. Samoin
kansa, nähdessään mahdottomaksi vastustaa ylimyksiä, siirtää
toimivallan yhdelle ainoalle, tehden hänestä ruhtinaan, jotta tämä
sitten mahtiasemansa avulla puolustaisi kansaa.

Sen, joka ylhäisön turvissa on päässyt valtaan, on vaikeampi pysyä
pystyssä kuin sen, joka on kohonnut kansan avulla. Sellaista ruhtinasta
ympäröivät näet monet, jotka katsovat olevansa hänen vertaisiaan ja
joita hän ei siis voi käskeä eikä kohdella mielensä mukaan. Se taas,
jonka kansan suosio on kohottanut ruhtinaaksi, vallitsee yksin, eikä
hänen ympärillään ole ketään tai vain harvoja, jotka eivät olisi
valmiit tottelemaan häntä. Sitäpaitsi hän ei voi tasapuolisesti
tyydyttää ylimyksiä, tekemättä muille vääryyttä, mutta kylläkin kansaa.
Sen toiveet ovat näet paljoa kohtuullisemmat kuin ylimysten, sillä nämä
tahtovat sortaa ja kansa taas tahtoo päästä sorrosta. Lisättäköön
vielä, että ruhtinaan on mahdotonta selviytyä vihamielisestä kansasta,
sillä heitä on paljon; ylimyksistä hän aina suoriutuu, koska heitä on
vähän. Pahin mikä voi uhata ruhtinasta vihamielisen kansan taholta, on
joutua sen hylkäämäksi; mutta vihamielisten ylimysten taholta on hänen
pelättävä ei ainoasti hylkäämistä vaan myös kapinaan nousua, sillä
ollen viekkaampia ja kaukonäköisempiä he jo ajoissa pitävät huolta
turvallisuudestaan ja koettavat pyrkiä sen suosioon, jonka luulevat
voittavan. Lisäksi täytyy ruhtinaan aina nojautua samaan kansaan, mutta
ei ollenkaan aina samoihin ylimyksiin, koska hän voi mielensä mukaan
milloin hyvänsä heitä kohottaa tai kukistaa ja lisätä tai vähentää
heidän mahtiaan.

Saadakseni tämän asian selvemmäksi sanon siis, että ylimyksiin on
suhtauduttava yleensä kahdella eri tavalla, riippuen siitä,
käyttäytyvätkö he siten, että kaikessa liittyvät sinun kohtaloosi, vai
eivät. Niitä, jotka todella liittyvät sinuun eivätkä ole pelkästään
saaliinhimoisia, tulee rakastaa ja pitää arvossa. Niitä taas, jotka
eivät liity sinuun, on kohdeltava kahdella eri tavalla. Jos he
menettelevät siten pelkuruudesta ja luontaisesta miehuuden puutteesta,
voit käyttää heitä hyödyksesi, varsinkin sellaisia, joilla on hyvä äly,
sillä onnen päivinä he ovat sinulle kunniaksi, ja vastoinkäymisessä
sinun ei tarvitse heitä pelätä. Mutta jos heidän epäröimiseensä on
syynä varovaisuus ja kunnianhimo, on se merkkinä siitä että he
ajattelevat enemmän itseään kuin sinua, ja sellaisten suhteen tulee
ruhtinaan pitää silmänsä auki ja kohdella heitä ilmeisinä vihollisina,
koska he vastoinkäymisen sattuessa ovat aina valmiit edistämään hänen
häviötään.

Niinpä siis sen, joka on päässyt ruhtinaaksi kansan tahdosta, tulee
pysyä sen suosiossa, mikä onkin hänelle helppoa, koska kansan ainoa
vaatimus on se ettei hän sorra sitä. Sen taas, joka vastoin kansan
mieltä, ylimysten avulla, on päässyt ruhtinaaksi, tulee ennen kaikkea
koettaa voittaa kansa puolelleen, mikä helposti käykin päinsä siten,
että hän ottaa sen suojaansa. Ja koska ihmiset ovat kiitollisempia
sellaiselle hyväntekijälle, jolta he hyvän sijasta ovat odottaneet
pahaa, niin on kansa piankin hänelle vielä suosiollisempi kuin jos se
itse olisi hänet tehnyt ruhtinaaksi. Ja monella tavalla voi ruhtinas
voittaa sen kiintymyksen, mutta koska ne vaihtelevat asianhaarain
mukaan, eikä niistä voida antaa varmaa sääntöä, voimme ne tässä
sivuuttaa. Joka tapauksessa on ruhtinaalle tarpeen kansan ystävyys,
muutoin hänellä ei onnettomuuden kohdatessa ole tukea. Spartalaisten
ruhtinas Nabis§[26] esimerkiksi kesti koko Kreikanmaan vieläpä
voittoisan roomalaisenkin sotajoukon ahdistelun, puolustaen heitä
vastaan isänmaatansa ja valtaansa; ja siihen riitti vain se, että hän
vaaran uhatessa oli turvannut itsensä muutamien harvojen suhteen. Mutta
jos kansa olisi ollut hänelle vihamielinen, ei hän olisi niin helposti
selviytynyt.

Tätä väitettäni älköön koetettako kumota tuolla kuluneella
puheenparrella että "se, joka luottaa kansaan, rakentaa liejulle". Se
on näet totta vain silloin, kun joku yksityinen kansalainen luottaa
siihen ja odottaa, että kansa vapauttaisi hänet vihamiesten tai
vallanpitäjäin sorrosta. Siinä hän useinkin saattaa huomata
pettyneensä, kuten kävi Roomassa Gracchusten ja Firenzessä messer
Giorgio Scalin.[27] Mutta jos ruhtinas, jolla on kansan luottamus, on
rohkea ja käskemään pystyvä mies, joka ei arkaile vaaran hetkellä eikä
laiminlyö tehtäviään, vaan päättäväisyydellään ja tarmollaan rohkaisee
koko kansan, niin häntä ei kansa petä, vaan nähdään hänen laskeneen
valtansa perustukset lujalle pohjalle.

Sellaiset ruhtinaskunnat voivat joutua vaaraan, jos niitä koetetaan
muuttaa rajoitetuista rajattomiksi yksinvalloiksi, koska näiden
ruhtinaat hallitsevat näet joko itse tai viranomaistensa avulla.
Jälkimäisessä tapauksessa ruhtinaan asema on paljoa heikompi ja
epävarmempi, koska hän on silloin kokonaan riippuvainen niiden
kansalaisten mielisuosiosta, joilla on virat hallussaan. Nämä taas
voivat, varsinkin onnettomuuden kohdatessa, riistää häneltä sangen
helposti vallan, joko juonittelemalla häntä vastaan tai vain
kieltäytymällä häntä tottelemasta. Eikä ruhtinaalla ole vaaran hetkellä
aikaa anastaa käsiinsä rajatonta käskyvaltaa, sillä kansalaiset ja
alamaiset, jotka ovat tottuneet saamaan käskyjä viranomaisilta, eivät
sellaisessa häiriötilassa tottele hänen määräyksiään. Epävarmoina
aikoina hänellä siis ei ole kehen voisi luottaa. Myöskään ei ruhtinas
voi nojautua siihen, mitä on nähnyt rauhallisina aikoina, jolloin
kansalaiset ovat tarvinneet valtiota. Silloin kyllä jokainen ehättää
esiin ja lupaa, ja jokainen tahtoo kuolla hänen puolestaan, kunhan
kuolema vain on kaukana. Mutta vaaran uhatessa, kun valtio tarvitsee
kansalaisiaan, vain harvat ovat saatavilla. Tämä kokemus on sitäkin
vaarallisempi, kun sen voi tehdä vain kerran. Senpätähden viisaan
ruhtinaan tulee keksiä sellainen menettelytapa, joka takaa, että hänen
kansalaisensa kaikin ajoin ja kaikissa olosuhteissa tarvitsevat häntä
ja hänen hallitustaan. Silloin he aina pysyvät hänelle uskollisina.



10. luku.

Kuinka on arvioitava eri ruhtinaskuntien voimia.


Näiden eri ruhtinasvaltojen laatua tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon
myös se seikka, onko asianomaisella ruhtinaalla sellainen mahti, että
hän tarpeen tullen voi puolustautua omin voimin, vai täytyykö hänen
aina turvautua vieraaseen apuun. Tehdäkseni asian selvemmäksi sanon,
että minun luullakseni ne voivat suoriutua omin neuvoin, joilla on joko
tarpeeksi miehiä tai kylliksi rahaa panna jalkeille riittävä
sotajoukko, voidakseen ryhtyä taisteluun mitä ahdistajaa vastaan
hyvänsä. Samoin arvelen niiden aina tarvitsevan muiden apua, jotka
eivät kykene kohtaamaan vihollista avoimella kentällä, vaan ovat
pakoitetut vetäytymään muurien suojaan ja siellä puolustautumaan.

Edellisestä tapauksesta on jo puhuttu ja tarpeen mukaan otan sen
myöhemminkin puheeksi. Jälkimäisen tapauksen varalta emme voi muuta
kuin neuvoa asianomaisia ruhtinaita varustamaan ja linnoittamaan
kaupunkinsa ja jättämään maaseudun oman onnensa nojaan. Sen kimppuun,
joka on hyvin linnoittanut kaupunkinsa ja muissakin suhteissa kohdellut
alamaisiaan siten kuin ylempänä on sanottu ja tullaan myöhemmin
sanomaan, hyökätään aina sangen arastellen. Ihmiset näet eivät koskaan
suosi sellaisia yrityksiä, jotka tuottavat vaikeuksia; eikä suinkaan
ole helppoa käydä sen kimppuun, jolla on vahvasti varustettu kaupunki
ja jota hänen alamaisensa eivät vihaa.

Saksanmaan kaupungeilla on sangen laaja vapaus, mutta perin suppea
maa-alue; ne tottelevat keisaria mielensä mukaan eivätkä pelkää häntä
enemmän kuin ketään muutakaan mahtavaa naapuria, koska ovat niin
lujasti varustettuja, että itsekukin ymmärtää niiden valloittamisen
olevan peräti pitkällistä ja vaikeaa. Niillä kaikilla on näet suojanaan
riittävät muurit ja vallihaudat, tarpeeksi tykistöä ja yleisissä
makasiineissa aina varalla ruokaa, juomaa ja polttopuita yhdeksi
vuodeksi. Sitäpaitsi on niissä rahvaan ylläpidoksi ja valtion kulujen
välttämiseksi järjestetty asiat niin, että rahvaalle voidaan yhdeksi
vuodeksi antaa työtä niissä teollisissa ammateissa, joihin kaupungin ja
sen asukkaiden elämä ja toimeentulo ensisijassa perustuu. Lisäksi he
pitävät arvossa sotaisia harjoituksia ja samalla noudattavat kuria ja
järjestystä.

Niinpä siis ruhtinasta, jolla on linnoitettu kaupunki ja jota hänen
alamaisensa eivät vihaa, on vaikea ahdistaa, ja jos niin tapahtuisikin,
olisi ahdistajan pakko häpeällä peräytyä. Sillä asiaintila maailmassa
vaihtelee siinä määrin, että on miltei mahdotonta pitää sotajoukkoa
vuosikautta häntä piirittämässä. Jos joku väittää, että kansa,
nähdessään muurien ulkopuolella olevien tilustensa palavan, menettää
kärsivällisyytensä ja pitkällisen piirityksen sekä oman etunsa vuoksi
luopuu ruhtinaasta, vastaan hänelle, että voimakas ja rohkea ruhtinas
aina pystyy voittamaan nämä vaikeudet. Hän joko antaa alamaisilleen
toiveita onnettomuuden pikaisesta loppumisesta, tai pelottaa heitä
vihollisen julmuudella, tai sitten neuvokkaasti suoriutuu niistä, jotka
hänestä näyttävät liian julkeilta. Lisäksi vihollinen tavallisesti
polttaa ja hävittää maata heti alussa, aikana, jolloin ihmisten mielet
vielä ovat täynnä tulta ja intoa puolustautumaan. Sitä vähemmän on siis
ruhtinaalla syytä epäröidä, sillä tuho on jo tehty ja onnettomuus
auttamattomasti tapahtunut, kun mielet jonkun ajan kuluttua alkavat
tyyntyä. Niinpä kansa sitä lujemmin pyrkii liittymään ruhtinaaseensa,
jonka katsovat olevan heille kiitollisuuden velassa, koska ovat hänen
puolestaan antaneet talonsa poltettaviksi ja omaisuutensa tuhottavaksi.
Ihmisten luonne on näet sellainen, että heitä velvoittavat yhtä paljon
heidän tekemänsä kuin heidän kokemansa hyvättyöt. Ottaen tämän kaiken
lukuun, ei siis pitäisi viisaalle ruhtinaalle olla vaikeaa piirityksen
aikana rohkaista ja vahvistaa kansalaistensa mieliä, kun hänellä vain
on riittävästi elintarpeita ja puolustusvälineitä.



11. luku.

Hengellisistä ruhtinaskunnista.


Mainitsematta ovat enää vain hengelliset ruhtinaskunnat, joiden suhteen
kaikki vaikeudet ovat olemassa ennen niiden omistamista; niiden
hankkimiseen näet tarvitaan joko kykyä tai onnea, mutta niiden
säilyttämiseen ei tarvita kumpaakaan, koska ne pysyvät pystyssä
uskonnon vanhojen laitosten turvissa, jotka ovat niin lujat ja sitä
laatua, että turvaavat ruhtinaansa aseman, elipä ja käyttäytyipä hän
miten hyvänsä. Vain näillä ruhtinailla on valtio, jota he eivät
puolusta, ja alamaiset, joita he eivät hallitse. Eikä kukaan riistä
heiltä heidän puolustamattomia valtioitaan, yhtä vähän kuin heidän
alamaisensa ovat huolissaan siitä, ettei heitä hallita, eivätpä edes
ajattele voivansa luopua heistä. Niinpä vain nämä ruhtinaskunnat ovat
turvallisia ja onnellisia. Mutta koska niiden olemassaoloon vaikuttavat
sellaiset voimat, joiden selvittämiseen ihmisjärki ei pysty, niin jätän
ne sikseen; koska Jumala ne asettaa ja pitää pystyssä, olisi julkeaa ja
uhkarohkeaa ihmisen ryhtyä niitä käsittelemään.[28]

Jos minulta kumminkin kysyttäisiin, miten Kirkko maallisessa suhteessa
on päässyt sellaiseen mahtavuuteen, että se tätä nykyä, oltuaan aina
paavi Aleksanterin aikoihin saakka italialaisten mahtimiesten, eikä
ainoasti todellisten mahtajain, vaan myös jokaisen pikku paroonin ja
herran halveksima maallisessa suhteessa, panee vapisemaan itse Ranskan
kuninkaan, jonka se on karkoittanut Italiasta, samalla kun se on
tuottanut tuhon Venezialle, niin en katso turhaksi, vaikkapa asia kyllä
lieneekin tuttu, palauttaa sitä jonkun verran mieleen.

Ennen Kaarlen, Ranskan kuninkaan, Italiaan tuloa,[29] tämä maa oli
paavin, venezialaisten, Napolin kuninkaan, Milanon herttuan ja
firenzeläisten vallan alainen. Mainituilla valtioilla oli ollut kaksi
päähuolta: toinen, ettei kukaan muukalainen asevoimin tunkeutuisi
Italiaan, toinen, ettei kukaan heistä lisäisi valtaansa. Ne, jotka
aiheuttivat enimmin huolta, olivat paavi ja venezialaiset.
Venezialaisten taltuttamiseksi tarvittiin kaikkien muiden yhteen
liittyminen, kuten tapahtuikin Ferraran puolustamiseksi;[30] ja paavin
hillitsemiseen käytettiin Rooman paroonien apua. Nämä olivat
jakautuneet kahteen puolueeseen, Orsinien ja Colonnain, joilta ei
koskaan puuttunut riidan aiheita. Ase kädessä he mellastivat paavin
nenän edessä ja pitivät siten hänen asemansa heikkona ja voimattomana.
Ja vaikka joskus esiintyi rohkeakin paavi, kuten esim. Sixtus,[31] niin
ei enemmän onni kuin viisauskaan voinut selvittää häntä näistä
pulmista. Siihen oli syynä heidän elämänsä lyhyys, sillä 10 vuodessa,
minkä ajan paavit keskimäärin ovat hallinneet, he hädin tuskin
ennättävät kukistaa yhden puolueen. Ja jos esimerkiksi joku paavi oli
nöyryyttänyt Colonnat, tuli toinen, joka oli Orsinien vihollinen ja
auttoi edelliset jälleen jalkeille, ennättämättä kukistaa jälkimäisiä.
Tästä johtui, että paavin maallinen valta merkitsi Italiassa sangen
vähän.

Vihdoin nousi paaviksi Aleksanteri VI ja osotti paremmin kuin kukaan
edeltäjistään, miten paljon paavi saa aikaan rahalla ja aseilla.
Käyttämällä hyväkseen poikansa, Valentinon herttuan, apua ja
ranskalaisten hyökkäystä Italiaan hän suoritti kaikki ne asiat, joista
olen puhunut samaisen herttuan toimien yhteydessä. Ja vaikka hänen
tarkoituksensa ei ollutkaan suurentaa Kirkon vaan herttuan valtaa,
kääntyi hänen työnsä kuitenkin Kirkon hyödyksi, sillä hänen kuoltuansa
ja herttuan kukistuttua peri Kirkko heidän vaivannäkönsä hedelmät.

Seuraava paavi, Julius II, tapasi jo Kirkon mahtavana, koko Romagnan
omistajana. Ja Aleksanteri oli kovakouraisesti nujertanut kaikki Rooman
paroonit ja kukistanut sen puolueet, vieläpä keksinyt rahan
kokoamiseksi sellaisia uusia keinoja, joita ei ollut käytetty
aikaisemmin. Julius ei ainoasti seurannut esimerkkiä, vaan meni vielä
pitemmälle. Hän aikoi hankkia Bolognan, tuhota venezialaiset ja
karkoittaa ranskalaiset Italiasta. Ja kaikissa näissä yrityksissä hän
todella onnistui, mikä on hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän
ryhtyi niihin Kirkon eikä kenenkään yksityisen hyväksi.

Colonnain ja Orsinien puolueet hän pysytti samassa tilassa, missä hän
ne oli tavannut; ja vaikkapa näillä olikin keskinäisiä riidanaiheita,
niin kuitenkin kaksi seikkaa piti heitä aisoissa, nimittäin ensiksi
Kirkon mahtavuus, joka pelotti heitä, ja toiseksi heikäläisten
kardinaalien puute. Juuri nämä näet ovat heidän keskinäisten riitojensa
syynä, sillä milloin vain heikäläisiä on kardinaaleina, eivät he voi
pysyä rauhallisina; nämä näet yllyttävät puolueitansa sekä Roomassa
että Rooman ulkopuolella, ja asianomaisten paroonien täytyy heitä
puolustaa. Siten prelaattien kunnianhimo aiheuttaa myös paroonien
väliset riidat ja mellakat.

Niinpä siis hänen pyhyytensä paavi Leo sai haltuunsa paavinistuimen
sangen mahtavana, ja hänestä voidaan toivoa, että hän, samoinkuin hänen
edeltäjänsä jo suurensivat sitä asevoimin, puolestaan hyvyydellään ja
lukemattomilla muilla hyveillään hankkii sille vielä enemmän suuruutta
ja arvoa.[32]



12. luku.

Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.


Käsiteltyäni täten erikseen niiden ruhtinaskuntain eri lajeja, joita
alussa otin selvitelläkseni, ja tarkasteltuani eri puolilta niiden
menestyksen tai rappion syitä sekä osotettuani ne keinot, joiden avulla
monet ovat koettaneet niitä hankkia ja pitää hallussaan, tahdon nyt
lopuksi puhua yleisesti niistä hyökkäys- ja puolustuskeinoista, joita
tarvitaan itsekussakin näistä valtioista.

Olemme jo ylempänä lausuneet, että ruhtinaan tulee asettaa valtansa
perustukset lujalle pohjalle, muutoin hän varmasti joutuu häviöön.
Kaikkien valtioiden, niinhyvin uusien kuin vanhojen ja sekamuotoisten,
parhaat perustukset ovat hyvät lait ja hyvä sotajoukko. Mutta koska
hyvät lait eivät voi menestyä ilman hyvää sotajoukkoa, ja hyvä
sotajoukko taas edellyttää hyviä lakeja, niin jätän tässä lait sikseen
ja puhun vain sotajoukosta.

Sanon siis, että ne joukot, joilla ruhtinas puolustaa valtiotaan, ovat
joko omia tai palkattuja tai apuväkeä tai sekalaisia. Palkka- ja
apujoukot ovat hyödyttömiä ja vaarallisia, ja se ruhtinas, jonka valta
nojautuu palkkajoukkoihin, ei koskaan seiso lujalla ja varmalla
pohjalla. Ne ovat näet keskenään eripuraisia, pöyhkeitä, kurittomia ja
epäluotettavia, julkeita ystävien, pelkureja vihollisen edessä; ne
eivät pelkää Jumalaa eivätkä ole uskollisia ihmisille; häviösi
lykkäytyy vain niin kauan kuin vihollisen hyökkäys viipyy; rauhan
aikana he ryöstävät sinut puhtaaksi, viholliset taas sodassa. Syynä
siihen on se, ettei heillä ole muuta harrastusta tai aihetta käydä
sotaa kuin pieni palkkansa, joka ei riitä tekemään heitä halukkaiksi
kuolemaan puolestasi. He tahtovat kyllä olla sotamiehiäsi rauhan
aikana, mutta sodan sytyttyä he pakenevat tai karkaavat.

Tämän seikan voi helposti todeta, sillä Italian nykyinen rappiotila ei
johdu mistään muusta kuin siitä, että täällä niin monet vuodet on
turvauduttu palkkajoukkoihin. Ne ovat kyllä joskus saavuttaneet
menestystäkin, vieläpä joskus näyttäyneet urhoollisiksi keskenänsä,
mutta muukalaisen tullessa he ovat osottaneet oikean laatunsa.
Senpätähden voikin Ranskan kuningas Kaarle aivan käden käänteessä
vallata Italian. Ja ne, jotka sanovat meidän syntiemme olleen siihen
syynä, sanoivat totuuden; mutta syynä eivät olleet heidän luulemansa
synnit, vaan minun mainitsemani. Ja koska syy oli ruhtinaissa, on
rangaistuskin kohdannut heitä.

Tahdon vielä selvemmin osottaa näiden joukkojen turmiollisuuden.
Palkkasoturien päälliköt joko ovat sangen kelvollisia miehiä tai eivät
ole. Edellisessä tapauksessa heihin ei liioin voi luottaa, koska he
aina etsivät omaa suuruuttansa joko kukistamalla sinut, joka olet
heidän isäntänsä, tai kukistamalla muut vastoin sinun tahtoasi; mutta
jos taas päällikkö ei ole kunnollinen, niin hän tavallisesti saattaa
sinut häviöön. Jos väitetään, että jokainen aseellinen päällikkö,
olkoon sitten palkattu tai ei, menettelee samalla tavalla, niin
vastaan, että ruhtinaan on sodan sattuessa meneteltävä toisin kuin
tasavallan. Ruhtinaan tulee itsensä lähteä liikkeelle ja olla oma
sotapäällikkönsä; tasavallan taas pitää valita siihen kansalaisiaan; ja
jollei valittu osottaudu toimeensa päteväksi, täytyy hänet vaihtaa
toiseen, mutta jos hän on kykenevä, on hänet lakien avulla pysytettävä
paikallaan.

Kokemus osottaa, että ruhtinaat ja tasavallat omin joukoin menestyvät
oivallisesti, kun sen sijaan palkkasoturit saavat aikaan pelkkää pahaa.
Tasavalta, jolla on oma sotaväki, välttyy helpommin joutumasta jonkun
oman kansalaisensa sorrettavaksi kuin sellainen, joka käyttää
palkkajoukkoja. Rooma ja Sparta olivat vuosisatoja vapaita oman
sotaväkensä suojassa. Sveitsiläiset ovat sangen hyvin asestettuja ja
siten myös sangen vapaita. Esimerkin entisaikojen palkkajoukoista
tarjoavat karthagolaiset, jotka ensimäisen roomalais-sotansa päätyttyä
olivat joutumaisillaan palkkasoturiensa mielivaltaan, vaikkapa niiden
johtajina olikin heidän omia kansalaisiaan. Epaminondaan kuoltua
ottivat thebalaiset sotaväkensä päälliköksi Makedonian Philippoksen,
joka voittonsa jälkeen riisti heiltä vapauden. Milanolaiset palkkasivat
herttuansa Filippon[33] kuoltua Francesco Sforzan sotapäällikökseen
venezialaisia vastaan. Mutta niin pian kuin hän Caravaggion[34] luona
oli voittanut viholliset, hän liittyikin näihin kukistaakseen omat
isäntänsä, milanolaiset. Hänen isänsä, Sforza,[35] joka oli Napolin
kuningattaren Johannan sotapalveluksessa, jätti kuningattaren
yht'äkkiä suojattomaksi, niin että tämän täytyi, jottei kadottaisi
valtakuntaansa, heittäytyä Aragonian kuninkaan syliin.

Joskin venezialaiset ja firenzeläiset muinoin ovat tällaisten joukkojen
avulla suurentaneet valtaansa, ja joskaan niiden johtajat eivät ole
tekeytyneet ruhtinaiksi, vaan päinvastoin puolustaneet heitä, niin on
huomattava, että tässä asiassa on hyvä onni suosinut firenzeläisiä.
Niistä kelvollisista sotapäälliköistä, jotka olisivat voineet olla
heille vaarallisia, muutamat näet eivät ole olleet voitokkaita, toiset
taas ovat kohdanneet vastustusta, ja toiset ovat kääntäneet
kunnianhimonsa muualle. Giovanni Acuto[36] esim. ei saanut voittoja;
näin ollen on mahdotonta tuntea hänen uskollisuuttaan. Mutta jos hän
olisi voittanut, silloin -- sen jokainen myöntänee -- firenzeläiset
olisivat joutuneet hänen mielivaltaansa. Sforzan alituinen vastustaja
oli Braccio[37] sotureineen, ja molemmat pitivät toisiaan silmällä;
Francesco kohdisti kunnianhimoiset aikeensa Lombardiaan, Braccio
Kirkkovaltioon ja Napolin kuningaskuntaan.

Mutta kääntykäämme nykypäivien tapauksiin. Firenzeläiset valitsivat
sotapäällikökseen Paolo Vitellin, erittäin neuvokkaan miehen, joka
yksityishenkilön asemasta oli kohonnut sangen suureen arvoon.[38] Jos
hän olisi valloittanut Pisan, ei kukaan voisi kieltää, etteikö
firenzeläisten olisi täytynyt alistua hänen valtaansa, sillä jos hän
olisi siirtynyt vihollisten palvelukseen, eivät he olisi enää mahtaneet
mitään, ja jos he olisivat pitäneet hänet päällikkönään, olisi heidän
täytynyt totella häntä. Jos taas tarkastellaan venezialaisten
saavutuksia, nähdään, että he toimivat varmasti ja kunniakkaasti niin
kauan kuin kävivät sotaa omin miehin, eivätkä vielä olleet ryhtyneet
sotatoimiin mantereella; siihen saakka he sotivat miehuullisesti
aatelistonsa ja asestetun rahvaansa avulla. Mutta alettuansa käydä myös
maasotaa he unohtivat entisen kuntonsa ja alkoivat noudattaa muun
Italian tapaa. Ryhtyessään valloituksiin mantereella heidän ei aluksi
tarvinnut liioin pelätä sotapäällikköjään, koska heidän alueensa oli
verrattain pieni, mutta heidän arvovaltansa sitä suurempi. Mutta kun he
Carmagnolan[39] johdolla olivat lisänneet valtauksiaan, he piankin
saivat huomata erehtyneensä. Kun he näet hänen johdollaan olivat
voittaneet Milanon herttuan, niin he huomasivat hänet perin
voimalliseksi, ja nähtyänsä samalla hänen vitkastelevan sodassa, he
arvelivat, etteivät he enää voisi saada voittoja hänen johdollaan,
mutta eivät sittenkään tahtoneet tai voineet erottaa häntä, peläten
siten menettävänsä jo voitetut edut. Senpätähden heidän oli pakko, oman
turvallisuutensa vuoksi, murhauttaa hänet. Sen jälkeen on heillä ollut
sotapäällikköinä Bartolomeo da Bergamo, Roberto da San Severino, kreivi
di Pitigliano[40] y.m., joiden tappioita heidän täytyi pelätä enemmän
kuin heidän voittojaan, kuten kävikin Vailan luona,[41] missä yksi
ainoa taistelu riisti heiltä kaiken sen, mitä he kahdeksassasadassa
vuodessa niin suurin ponnistuksin olivat saavuttaneet. Tällaiset joukot
tekevät näet valloituksia hitaasti, vitkaan ja vähin erin, mutta
tuottavat helposti äkillisiä ja suunnattomia häviöitä.

Koska nämä esimerkit ovat saattaneet minut puhumaan Italiasta, jossa jo
kauan aikaa on käytetty palkkajoukkoja, niin tahdon käydä asiaan juurta
jaksaen käsiksi, osottaakseni sen alkuperän ja kehityksen, jotta paha
voitaisiin aikanaan helpommin parantaa. Meidän tulee ottaa huomioon,
kuinka Italia, keisarivallan viime aikoina menettäessä siellä
merkityksensä ja paavin maallisen mahdin suuresti lisääntyessä, on
nopeasti jakautunut moniin valtioihin.

Useat suuret kaupungit tarttuivat näet aseihin aatelistoaan vastaan,
joka keisarin aikaisemmin suosimana sorti niitä, kun taas Kirkko niitä
kannatti, voittaakseen siten maallista vaikutusvaltaa. Toisissa taas
niiden omat kansalaiset kohosivat ruhtinaiksi. Siten joutui miltei koko
Italia Kirkon ja muutamien tasavaltojen haltuun; ja kun ei Kirkko
pappeineen eivätkä tasavallat porvareineen pystyneet sotatoimiin,
alkoivat he palkata vierasta sotaväkeä. Ensimäinen, joka hankki
palkkajoukoille merkitystä, oli romagnalainen Alberigo da Como.[42]
Hänen koulustaan olivat muiden muassa peräisin Sforza ja Braccio, jotka
aikoinaan olivat Italiassa käskijöinä. Heidän jälkeensä seurasivat
kaikki muut, jotka nykyaikaan saakka ovat johtaneet Italian
sotajoukkoja; ja tuloksena heidän kyvystään ja kunnostaan on ollut,
että Kaarle on samonnut läpi Italian, Ludvik on sitä ryöstänyt,
Ferdinand[43] sortanut ja sveitsiläiset häväisseet.

Moisten sotaherrain tarkoitus oli ennen kaikkea alentaa jalkaväen arvoa
lisätäkseen siten omien joukkojensa merkitystä. Tämän he tekivät siitä
syystä, että heillä ei ollut omaa valtiota, vaan he itse huolehtivat
väestään. Silloin taas pieni joukko jalkaväkeä ei kyennyt antamaan
heille merkitystä, ja suurta he eivät voineet elättää. Sentähden he
nojautuivat ratsuväkeen, joka vähempilukuisenakin tuotti heille arvoa
ja toimeentulon. Tässä suhteessa oli jouduttu niin pitkälle, että
20,000 miehen suuruisessa sotajoukossa oli tuskin 2,000 jalkamiestä.
Muutoinkin he koettivat kaikin tavoin säästää itseään ja sotilaitaan
vaivoilta ja vaaroilta siten, etteivät tappaneet toisiaan taisteluissa,
vaan ottivat vankeja, joista ei vaadittu edes lunnaita. He eivät
koskaan öisin käyneet kaupunkien kimppuun, eivätkä myöskään kaupunkien
varusväet öisin hyökänneet heidän leiriinsä. Leiriänsä he eivät
varustaneet paalutuksilla eikä vallihaudoilla eivätkä käyneet
talvisotaa. Tämä kaikki oli heidän sodankäyntisääntöjensä mukaista ja
heidän omaa keksintöään, jotta siten, kuten sanottu, välttäisivät
vaivoja ja vaaroja. Mutta juuri tällä tavoin he ovat saattaneet Italian
orjuuteen ja häpeään.



13. luku.

Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.


Toinen laji hyödytöntä sotaväkeä on apujoukot eli sellainen
vieraan ruhtinaan sotaväki, jonka itse olet kutsunut avuksesi ja
puolustajaksesi. Niin teki äskettäin paavi Julius, joka, tultuaan
Ferraraa vastaan tekemässään yrityksessä katkeraan kokemukseen
palkkajoukkojensa suhteen, turvautui apujoukkoihin ja kutsui avukseen
Espanjan kuninkaan Ferdinandin aseellisine voimineen.[44] Nämä joukot
voivat kyllä semmoisinaan olla hyödyllisiä ja kelvollisia, mutta sille,
joka ne kutsuu avukseen, ne aina ovat vahingollisia; sillä jos ne
joutuvat tappiolle, olet sinäkin silloin hukassa, ja jos ne voittavat,
tulee sinusta heidän vankinsa.

Vaikkapa entisajan historia tarjookin runsaasti sellaisia esimerkkejä,
tahdon kuitenkin edelleen pysyä paavi Julius II:ta koskevassa, joka on
vielä aivan tuore. Tahtoessaan vallata Ferraran hän ei voinut tehdä
suurempaa tyhmyyttä kuin heittäytyä vieraan syliin. Hänen hyvä onnensa
sentään toi väliin uuden seikan, joka pelasti hänet kokemasta huonon
valintansa seurauksia. Kun näet hänen apujoukkonsa joutuivat tappiolle
Ravennan luona, esiintyivät vastoin hänen ja kaikkien muiden luuloa
sveitsiläiset ja ajoivat voittajat tiehensä. Niinpä hän ei joutunutkaan
vihollistensa käsiin, koska ne ajettiin pakoon, eikä myöskään
apujoukkojensa armoille, koska hän oli voittanut muiden avulla eikä
heidän.

Firenzeläiset, ollen aivan vailla omaa sotaväkeä, lähettivät
kymmenentuhatta ranskalaista Pisaa valloittamaan, mutta tästä aiheutui
heille enemmän vaaraa kuin milloinkaan mistään muusta puuhasta. Samoin
Konstantinopolin keisari, puolustautuakseen naapurejaan vastaan, kutsui
Kreikkaan kymmenentuhatta turkkilaista, jotka sodan loputtua eivät
tahtoneetkaan enää sieltä poistua; tämä oli alkuna siihen orjuuteen,
johon uskottomat sitten Kreikan saattoivat.[45]

Niinpä siis se, joka ei halua päästä voittajaksi, käyttäköön tällaisia
joukkoja, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin palkkaväki. Niihin
luottaessasi saat olla varma häviöstä, sillä niiden kokoonpano on
yhtenäinen ja ne ovat vieraan käskyvallan alaisia. Sen sijaan
palkkajoukot, vaikkapa voittavatkin, tarvitsevat enemmän aikaa ja
sopivan tilaisuuden vahingoittaakseen sinua. Ne eivät näet muodosta
lujaa kokonaisuutta, ovat sinun haalimiasi ja palkkaamiasi, ja se
henkilö, jonka sinä teet heidän päällikökseen, ei heti saa niin suurta
arvovaltaa, että voisi vahingoittaa sinua. Sanalla sanoen,
palkkajoukkoihin nähden on vaarallisinta heidän pelkuruutensa,
apujoukkoihin nähden taas heidän rohkeutensa. Niinpä jokainen viisas
ruhtinas onkin välttänyt moisia sotavoimia ja luottanut omiinsa,
tahtoen mieluummin joutua ominensa tappiolle kuin voittaa vierain
voimin, sillä hän ei ole katsonut todelliseksi sellaista voittoa, jonka
hän on saavuttanut toisen aseiden avulla. Minä en koskaan epäröi
viitata Cesare Borgiaan ja hänen tekoihinsa. Mainittu ruhtinas
tunkeutui Romagnaan kokonaan ranskalaisten apujoukkojen turvissa ja
valloitti niiden avulla Imolan ja Forlin. Mutta kun nuo joukot
eivät enää näyttäneet hänestä luotettavilta, niin hän kääntyi
palkkajoukkoihin, arvellen ne vähemmän vaarallisiksi, ja palkkasi
palvelukseensa Orsinit ja Vitellit. Huomattuaan nämäkin ajan oloon
epäluotettaviksi, uskottomiksi ja vaarallisiksi hän ne hajoitti ja
turvautui omiin sotamiehiinsä. Ja helposti voidaankin havaita näiden
eri joukkolajien välinen ero, kun tarkastetaan sitä eroa, mikä oli
herttuan asemassa hänen käyttäessään ensin ranskalaista, sitten Orsinin
ja Vitellin väkeä ja lopuksi luottaessaan yksistään omiin sotilaihinsa
ja omaan itseensä, jolloin hän aina näki kohoavansa. Koskaan häntä ei
ollut pidetty niin suuressa arvossa kuin silloin, kun jokainen näki,
että hänellä oli täysin oma sotaväki.

Aikomukseni oli pysyä vain Italian tarjoomissa tuoreissa esimerkeissä,
mutta en kuitenkaan halua sivuuttaa Syrakusan Hieronia, josta jo edellä
olen puhunut. Kuten on jo mainittu, ottivat syrakusalaiset hänet
sotapäällikökseen. Pian hän huomasi, että palkkajoukot olivat
hyödyttömiä, koska niiden johtajat menettelivät samoin kuin nykyään
italialaiset päälliköt; ja kun hän näki, ettei hän voinut niitä pitää
eikä myöskään erottaa, hän antoi heidät kaikki hakata kappaleiksi ja
kävi sen jälkeen sotaa omin voimin eikä vierain. Lisäksi tahdon
palauttaa mieleen erään tätä asiaa valaisevan kohdan Vanhasta
Testamentista. Kun David tarjoutui Saulille menemään filistealaisten
taisteluunvaatijaa Goliathia vastaan, niin Saul, häntä rohkaistakseen,
puetti hänet omaan sotisopaansa. Mutta tuskin oli David siihen
pukeutunut, kun hän riisui sen yltään, sanoen ettei hän siinä asussa
voisi olla vapaasti oma itsensä ja että hän tahtoi kohdata vihollisen
linkonsa ja puukkonsa turvissa. Sanalla sanoen: vieraat aseet joko
putoavat yltäsi, tai painavat sinua tai kiristävät.

Ludvik XI:n isä Kaarle VII, joka onnensa ja kuntonsa avulla vapautti
Ranskan englantilaisista, huomasi välttämättömäksi hankkia itselleen
oman sotajoukon ja perusti sentähden kuningaskuntaansa vakinaisia
ratsu- ja jalkaväkikomppanioita. Hänen poikansa, kuningas Ludvik XI,
sittemmin lakkautti jalkaväen ja alkoi palkata sotilaikseen
sveitsiläisiä. Tämä erehdys, jonka muutkin ovat tehneet, on, kuten
nykyään nähdään, syynä mainittua kuningaskuntaa uhkaaviin vaaroihin.

Suosimalla sveitsiläisiä hän näet halvensi omien joukkojensa arvoa;
jalkaväki on kokonaan hajoitettu ja ratsuväki on yhdistetty
vieraihin joukkoihin, niin että se, totuttuaan taistelemaan yhdessä
sveitsiläisten kanssa, ei enää osaa voittaa ilman heitä. Tästä johtuu,
etteivät ranskalaiset kykene pitämään puoliansa sveitsiläisiä vastaan
eivätkä ilman sveitsiläisiä pysty sotimaan muita vastaan. Ranskan
sotajoukot ovat siis sekalaisia, osaksi palkkaväkeä, osaksi omia
miehiä; tällaiset joukot yhdessä ovat paljoa paremmat kuin yksinomaan
palkkaväki tai pelkät apujoukot, mutta paljoa kehnommat kuin pelkkä
kotimainen sotaväki. Sanottu esimerkki riittäköön, sillä Ranskan
kuningaskunta olisi voittamaton, jos Kaarlen järjestelmää olisi
kehitetty tai edes säilytetty. Mutta ymmärtämättömyydessään ihmiset
ryhtyvät asiaan, joka heistä näyttää hyvältä, koska se ei heti ilmaise
siinä piilevää myrkkyä, kuten edellä olen sanonut keuhkotaudista.
Niinpä sellainen ruhtinas, joka ei huomaa vaaraa, ennenkuin se on jo
ovella, ei todellakaan ole viisas, ja viisaus onkin annettu harvoille.

Jos tutkitaan Rooman keisarikunnan rappeutumisen alkua, huomataan
että yksinomaisena syynä siihen oli goottilaisten ottaminen
palkkasotureiksi. Siitä alkaen rupesivat Rooman valtakunnan voimat
heikontumaan, ja kaikki se voima, jonka Rooma kadotti, siirtyi
gooteille. Niinpä olenkin sitä mieltä, ettei mikään ruhtinaskunta voi
olla turvallinen ilman kotimaisia joukkoja; päinvastoin se silloin on
kokonaan jätetty sattuman varaan ja voimattomaksi puolustautumaan
onnettomuuden kohdatessa. Aina ovatkin viisaat miehet olleet sitä
mieltä, ettei ole mitään niin kehnoa ja epävakaista kuin sellainen
mahti ja maine, joka ei nojaudu omiin voimiin. Ja omia voimia ovat ne,
jotka on koottu sinun alamaisistasi tai kansalaisistasi tai
kannattajistasi; kaikki muut ovat palkka- tai apujoukkoja. Ja keino
asettaa omia joukkoja on helposti keksittävissä, jos vain harkitaan
minun edellä mainitsemiani menetelmiä ja otetaan huomioon, miten
Aleksanteri Suuren isä Philippos ja miten useat muut tasavallat ja
ruhtinaat ovat varustautuneet ja järjestäneet tämän asian; minä
puolestani luotan täydellisesti heidän toimenpiteihinsä.



14. luku.

Ruhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden.


Ruhtinaalla ei saa olla muuta aherrusta, ei muuta ajatusta eikä muuta
harrastusta kuin sotalaitos, sen järjestys ja olemus. Sotataito on näet
omiaan sille, joka tahtoo komentaa, ja se onkin niin vaikutusvoimainen,
että se ei ainoasti suojele synnynnäisiä ruhtinaita, vaan myös usein
edistää yksityisen miehen kohoamista ruhtinaan arvoon. Ja päinvastoin
on nähty, kuinka monet ruhtinaat, jotka ovat ruvenneet enemmän
harrastamaan huvituksia kuin sota-asioita, ovat kadottaneet valtansa.
Sotataidon laiminlyönti onkin ensimäinen syy sinun valtasi häviöön,
mutta jos olet siinä mestari, on se keinona vallan saavuttamiseen.
Francesco Sforza, ollen sotataitoinen mies, kohosi yksityishenkilöstä
Milanon herttuaksi, mutta kun hänen poikansa karttoivat sodankäynnin
vaivoja ja vaaroja, niin he muuttuivat herttuoista jälleen
yksityishenkilöiksi. Muun pahan ohella, joka johtuu aseiden
vieromisesta, seuraa myös yleinen halveksunta, joka on yksi niitä
häpeätahroja, joita ruhtinaan tulee välttää, kuten etempänä aion
osottaa.

Aseellista ja aseetonta ei näet ollenkaan voi verrata toisiinsa, eikä
liioin voida olettaa, että aseellinen tottelisi vapaaehtoisesti
aseetonta tai että aseeton tuntisi itsensä turvalliseksi aseellisten
palvelijainsa seurassa. Eihän ole mahdollista toimia menestyksellisesti
yhdessä, jos toinen puoli osottaa halveksimistaan, toinen epäluuloaan.
Niinpä muiden jo mainittujen haittojen ohella seuraa vielä sekin, että
ruhtinas, joka ei ymmärrä sota-asioita, ei voi saavuttaa sotamiestensä
kunnioitusta eikä luottaa heihin. Ei siis pidä ruhtinaan koskaan
laiminlyödä sota-asiain harrastusta, ja rauhan aikana on hänen niitä
harrastettava vielä enemmän kuin sodassa, mikä voi käydä päinsä
kahdella tavalla, nimittäin käytännöllisesti ja tietoperäisesti.

Käytännöllisesti se tapahtuu siten, että hän hyvin järjestää ja
harjoittaa sotaväkeänsä; samalla tulee hänen usein käydä metsästämässä,
siten totuttaakseen ruumistaan vaivoihin ja oppiakseen sen ohella
tuntemaan ja oivaltamaan paikalliset luonnonsuhteet, kuten vuorien
korkeuden, laaksojen suunnan, tasankojen muodon, virtojen ja nevojen
laadun, mikä kaikki vaatii mitä suurinta huolellisuutta. Tämä tuntemus
hyödyttää kahdella tavalla: ensiksi, hän oppii tuntemaan oman maansa ja
kykenee siten paremmin sitä puolustamaan; toiseksi, näiden paikkain
käytännöllisen tuntemisen avulla hän helposti oppii oivaltamaan myös
vieraan seudun, joka hänen on tarpeen tuntea. Esim. Toscanan kukkulat,
laaksot, tasangot, joet ja suot ovat jossakin määrin samankaltaiset
kuin muidenkin seutujen vastaavat luonnonsuhteet, joten se, joka hyvin
tuntee yhden maakunnan eri puolet, voi helposti tutustua toisiinkin.
Siltä ruhtinaalta, jolta tällainen kokeneisuus puuttuu, puuttuu myös
oikean sotapäällikön ensimäinen edellytys. Sillä vain täten oppii
yllättämään vihollisen, valitsemaan leiripaikan, johtamaan
sotajoukkoja, järjestämään taistelut ja piirittämään menestyksellisesti
kaupunkeja.

Muun kiitoksen ohella, jolla kirjailijat ylistävät akhaialaisten
ruhtinasta Philopoimenia,[46] tavataan myös se että hän rauhankin
aikana ajatteli yksistään sodankäyntitaitoa. Kuljeskellessaan
ystävineen maaseudulla hän usein pysähtyi ja tiedusteli heiltä:
"Kumpihan puoli olisi edullisemmassa asemassa, jos vihollinen seisoisi
tuolla kukkulalla ja me olisimme tässä sotajoukkoinemme? Miten olisi
varminta, hyvässä järjestyksessä, käydä hänen kimppuunsa? Jos me
tahtoisimme peräytyä, kuinka olisi meidän meneteltävä; jos taas
vihollinen peräytyisi, kuinka tulisi meidän ahdistaa häntä?" Retkeilyn
aikana hän esitti heille kaikki ne eri asemat, joihin sotajoukko voi
joutua, kuunteli heidän mielipiteitänsä ja selvitteli omiaan,
vahvistaen niitä perusteillaan. Niinpä johtuikin tästä alituisesta
asiain pohtimisesta, ettei sitten sodassa koskaan voinut sattua
tapausta, johon hän päällikkönä ei olisi tiennyt ennakolta keinoa.

Mitä taas tulee opinnoihin, on ruhtinaan luettava historiaa ja siitä
tarkasteltava etevien miesten toimia. Hänen tulee ottaa huomioonsa,
kuinka he ovat menetelleet sodassa, tutkia heidän voittojensa ja
tappioittensa syitä, voidakseen välttää jälkimäisiä ja ottaa oppia
edellisistä. Ennen kaikkea tulee hänen menetellä samoin kuin moni
entisajan etevä mies, joka on ottanut esikuvakseen jonkun ennen häntä
eläneen mainion ja kuuluisan sankarin, jonka tekoja ja käytöstä hän on
aina pitänyt ohjeenaan, kuten kerrotaan Aleksanteri Suuren pitäneen
esikuvanaan Akhilleusta, Caesarin Aleksanteria, Scipion Kyyrosta. Se
joka lukee Kyyroksen elämäkerran, minkä Ksenophon on kirjoittanut,
huomaa Scipion elämästä, kuinka tämä esikuvaksi ottaminen oli
hänelle kunniaksi ja kuinka Scipio koetti tapojen puhtaudessa,
ystävällisyydessä, lempeydessä ja anteliaisuudessa ottaa oppia kaikesta
siitä, mitä Ksenophon on kertonut Kyyroksesta.

Samalla tavoin tulee viisaan ruhtinaan menetellä. Hän ei saa olla
joutilaana rauhan aikana, vaan tulee hänen ahkerasti koota sellainen
pääoma, joka voi olla hänelle avuksi hädän hetkellä, niin että hän,
kohtalon kääntyessä, on valmis kestämään sen iskuja.



15. luku.

Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen kiitosta
tai häpeää.


Nyt jää tarkasteltavaksemme, miten ruhtinaan tulee suhtautua
alamaisiinsa ja ystäviinsä. Ja tietäen monien jo kirjoittaneen tästä,
pelkään näyttäväni kovin vaateliaalta, jos minäkin vielä puutun siihen,
varsinkin kun minun mielipiteeni juuri tässä asiassa poikkeavat muiden
lausumista. Mutta koska tarkoitukseni on kirjoittaa sellaista, josta
voi olla hyötyä sille, joka sen ymmärtää, katson soveliaammaksi
noudattaa asian oleellista totuutta kuin kaikenlaisia mielikuvitteluja.
Monet ovat näet kuvitelleet tasavaltoja ja ruhtinaskuntia, jollaisia ei
ole koskaan nähty eikä tunnettu todellisuudessa. Todellinen elämä on
niin kaukana kuvitellusta, että se, joka jälkimäisen vuoksi laiminlyö
edellisen, valmistaa itselleen pikemmin häviötä kuin pelastusta. Sillä
sen ihmisen, joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko
joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin. Niinpä
tuleekin sen ruhtinaan, joka tahtoo pysyä pystyssä, oppia menettelemään
myös väärin ja toimimaan siinä suhteessa tarpeen mukaan.

Jättäen siis sikseen kaikki ruhtinaita koskevat kuvitelmat ja puhuen
vain tosiasioista, väitän että kaikki ne ihmiset, joista puhutaan, ja
varsinkin ruhtinaat, koska he ovat niin paljon muita korkeammalla,
merkitään jollakulla niistä ominaisuuksista, jotka tuottavat heille
kiitosta tai moitetta. Toista kutsutaan anteliaaksi, toista saidaksi --
käyttääkseni toscanalaista sanaa, koska ahnas (_avaro_) kielellämme
merkitsee lisäksi sellaista, joka tahtoo muita riistämällä rikastua,
saita (_misero_) taas sellaista, joka ei henno käyttää sitäkään minkä
omistaa; toista pidetään avuliaana, toista saaliinhimoisena; toista
julmana, toista lempeänä; toista petollisena, toista uskollisena;
toista naisellisena ja pelkurina, toista hurjana ja rohkeana; toista
ystävällisenä, toista röyhkeänä; toista irstaana, toista siveänä;
toista vilpittömänä, toista viekkaana; toista kovana, toista
herkkätunteisena; toista vakavana, toista kevytmielisenä; toista
uskonnollisena, toista epäuskoisena; ja niin edespäin.

Tiedän jokaisen myöntävän, että olisi mitä kiitettävin asia, jos
ruhtinas kaikista edellä luetelluista ominaisuuksista omaisi parhaat.
Mutta kun jo itse ihmisluonto on sellainen, ettei hän voi omata niitä
kaikkia eikä niitä kokonansa toteuttaa, täytyy hänen sen sijaan olla
niin ymmärtäväinen, että osaa välttää sellaisten paheiden tuottamaa
huonoa mainetta, jotka voivat viedä häneltä vallan. Tosin tulee hänen,
mikäli mahdollista, varoa sellaisiakin paheita, joista ei ole sama
seuraus; mutta jollei se ole mahdollista, ei hänen tarvitse pitää siitä
yhtä paljon lukua. Vihdoin ei ole syytä liioin arkailla sellaisten
paheiden tuottamaa häpeää, joita karttaen on vaikea säilyttää
valtaansa, sillä kuitenkin kaikitenkin on asioita, jotka näyttävät
hyveiltä, mutta siitä huolimatta vievät noudattajansa perikatoon, kun
taas on toisia, jotka näyttävät paheilta ja kuitenkin ovat syynä
noudattajansa turvallisuuteen ja menestykseen.



16. luku.

Anteliaisuudesta ja saituudesta.


Lähtökohtanani ensimäiset edellä luetelluista ominaisuuksista, väitän
että anteliaan maineessa oleminen on edullista. Kumminkin sellainen
anteliaisuus, joka ei tuota sinulle kunnioitusta, on sinulle
vahingollinen. Sillä jos sinä harjoitat anteliaisuuttasi oikealla
tavalla, kuten tulee ja sopii, mutta sitä ei tunneta, niin sinua
piankin syytetään sen vastakohdasta. Senpätähden täytyykin sen, joka
tahtoo ihmisten silmissä käydä anteliaasta, kaikin tavoin ilmaista
rikkauttaan. Täten ruhtinas useimmiten kuluttaa siihen kaikki varansa
ja on lopuksi pakoitettu, pysyäkseen edelleen anteliaan maineessa,
rasittamaan alamaisiansa kaikenlaisilla veroilla ja maksuilla sekä
tekemään kaikkensa rahojen hankkimiseksi. Siten hän piankin joutuu
alamaistensa vihoihin, vieläpä köyhyytensä takia kaikkien muidenkin
halveksimaksi. Ja koska hänen anteliaisuutensa on vahingoittanut
useita, mutta hyödyttänyt harvoja, käy hänen huonosti heti ensimäisen
vaaran tai vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta jos hän taas, sen
huomattuaan, tahtoo peräytyä, aletaan häntä heti syyttää kitsaudesta.

Kun ruhtinas siis toimii vain omaksi vahingokseen, jos siten pyrkii
anteliaan maineeseen, on oikeampaa, ettei hän viisaana miehenä liioin
arkaile kitsaan nimeä. Ajan pitkään häntä näet sittenkin pidetään
anteliaana, kun nähdään, että juuri hänen säästäväisyytensä vuoksi
hänen tulonsa riittävät, niin että hän voi puolustautua, kun hänen
päällensä hyökätään, ja ryhtyä yrityksiinsä kansaansa rasittamatta.
Siten hän joutuu osottamaan anteliaisuutta kaikille niille, joilta hän
ei riistä, ja sellaisia on runsaasti, ja kitsautta niille, joille hän
ei ole mitään antanut, ja niitä on vähän.

Meidän aikanamme olemme nähneet vain kitsaina pidettyjen toimittavan
suuria asioita; muut ovat joutuneet häviöön. Paavi Julius II osottautui
kylläkin anteliaaksi päästäksensä paavin istuimelle; mutta sittemmin
hän ei enää siitä erityisemmin välittänyt, voidakseen käydä sotaa
Ranskan kuningasta vastaan. Monet sotansa hän on suorittanut ilman
ylimääräisiä veroja, koska hänen pitkällinen säästäväisyytensä kykeni
peittämään liiat menot. Jos nykyinen Espanjan kuningas olisi ollut
anteliaan maineessa, hän ei koskaan olisi voinut voitollisesti
suorittaa niin monia suuria yrityksiään. Välttääkseen alamaistensa
ryöstämistä, voidakseen puolustaa asemaansa ja karttaakseen köyhäksi ja
mitättömäksi joutumistaan ja riistäjän nimeä, tulee ruhtinaan vähemmän
välittää siitä, että häntä kutsutaan saidaksi, sillä tämä on yksi
niistä vioista, jotka pitävät hänen valtaansa pystyssä.

Jos joku väittäisi, että Caesar anteliaisuutensa avulla kohosi
yksinvaltaan ja että monet muut, koska he ovat esiintyneet ja koska
heitä on pidetty anteliaina, ovat nousseet mitä korkeimpiin asemiin,
vastaan: joko sinä jo olet ruhtinas tai vasta siksi pyrit. Edellisessä
tapauksessa on anteliaisuus vahingollinen, jälkimäisessä taas on sangen
tarpeellista olla anteliaan maineessa; ja Caesar oli juuri sellainen,
joka tahtoi päästä Rooman valtiaaksi. Mutta jos hän siksi päästyään
olisi elänyt kauemmin eikä olisi vähentänyt menojaan, olisi hän
kadottanut valtansa.

Jos taas joku sanoisi, että on ollut paljon peräti anteliaina pidettyjä
ruhtinaita, jotka sotajoukkoineen ovat suorittaneet suuria tekoja,
vastaan siihen: ruhtinas kuluttaa joko omia ja alamaistensa varoja tai
vieraiden. Edellisessä tapauksessa hänen tulee olla säästeliäs,
jälkimäisessä mahdollisimman runsaskätinen. Sillä sen ruhtinaan, joka
elättää toimivaa sotaväkeänsä saaliilla, ryöstöillä, paloveroilla ja
muiden omaisuudella, täytyy olla antelias; muutoin sotamiehet eivät
seuraisi häntä. Sen suhteen, mikä ei ole sinun eikä alamaistesi omaa,
voit olla sangen runsaskätinen, kuten aikoinaan olivat Kyyros, Caesar
ja Aleksanteri; sillä vieraan omaisuuden tuhlaaminen ei vähennä arvoasi
vaan päinvastoin lisää. Ainoasti omien varojesi tuhlaus vahingoittaa
sinua. Eikä mikään ole omiaan siinä määrin kuluttamaan itsensä kuin
anteliaisuus, sillä sitä mukaa kuin sinä harjoitat sitä, kadotat
mahdollisuuden sitä harjoittaa ja muutut köyhäksi ja halveksituksi tai,
jos tahdot karttaa köyhyyttä, ryöstönhaluiseksi ja vihatuksi. Ja ennen
kaikkea tulee ruhtinaan varoa, ettei häntä ruvettaisi halveksimaan ja
vihaamaan, mutta juuri anteliaisuudesta on hänelle sellainen seuraus.
Niinpä onkin viisaampaa kantaa saiturin nimeä, joka kyllä saattaa
huonoon huutoon, mutta ei vihan esineeksi, kuin anteliaan maineeseen
päästäkseen saada rosvon nimi, joka tuottaa sekä häpeää että vihaa.



17. luku.

Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla rakastettu kuin
pelätty.


Tullakseni nyt muihin edellä mainittuihin ominaisuuksiin, sanon että
jokaisen ruhtinaan tulee tavoitella lempeän eikä julman nimeä;
kuitenkin tulee hänen varoa käyttämästä lempeyttään väärin. Cesare
Borgiaa pidettiin julmana; sittenkin juuri tämä hänen julmuutensa piti
Romagnan koossa, yhtenäisenä, rauhallisena ja uskollisena. Jos asiaa
tarkoin punnitaan, havaitaan hänen olleen paljoa lempeämmän kuin
Firenzen kansan, joka julman nimeä välttääkseen salli Pistoian
kaupungin joutua perikatoon.[47] Senpätähden ruhtinaan, joka tahtoo
pitää alamaisensa koossa ja kuuliaisuudessa, ei tule säikähtää julmurin
nimeä, sillä rankaisemalla muutamia harvoja hän osottaa suurempaa
lempeyttä kuin ne, jotka liiallisesta hyväsydämisyydestä sallivat
epäjärjestyksiä syntyvän, mistä ovat seurauksena murhat ja ryöstöt.
Nehän näet tavallisesti häiritsevät koko yhteiskuntaa, kun sitävastoin
ruhtinaan rankaisutoimenpiteet kohtaavat vain yksityistä. Kaikista
ruhtinaista voi vastakohonnut vähimmin välttää julmurin nimeä, sillä
uusia valtioita uhkaavat kaikkialta vaarat. Senpätähden Vergiliuskin
antaa Didon pyytää anteeksi uuden hallituksensa ankaruutta seuraavin
sanoin:

    Res dura et regni novitas me talia cogunt
    moliri et late fines custode tueri.[48]

Kuitenkin tulee ruhtinaan olla hidas uskomaan ja toimeen
ryhtymään; hänen ei pidä turhasta säikähtää; hänen tulee menetellä
maltillisesti, viisaasti ja ihmisystävällisesti, niin ettei liiallinen
luottavaisuus tekisi häntä varomattomaksi ja liiallinen epäluuloisuus
sietämättömäksi.

Tässä esiintyy kysymys: Onko parempi olla rakastettu kuin pelätty, vai
pelätty kuin rakastettu? Vastaus: tulee olla kumpaakin, mutta koska on
vaikea niitä molempia yhdistää, on paljoa turvallisempaa olla pelätty
kuin rakastettu, jos kerta toisen näistä täytyy puuttua. Yleensä
voidaan näet ihmisistä sanoa, että he ovat kiittämättömiä, horjuvaisia,
teeskeliäitä, arkoja vaaroissa, mutta voitonhimoisia. Niin kauan kuin
teet heille hyvää, he ovat kokonaan sinun ja tarjoovat sinulle verensä,
omaisuutensa, elämänsä ja lapsensa (kuten jo olen sanonut), kun hätä on
kaukana; mutta kun se uhkaa sinua, silloin he nousevat kapinaan. Ja se
ruhtinas, joka luottaa yksinomaan heidän vakuutuksiinsa eikä muulla
tavoin huolehdi turvallisuudestaan, joutuu perikatoon. Sillä ystävyys,
joka on hankittu ostamalla eikä hengen suuruudella ja ylevyydellä, on
tosin saatavissa, mutta hädän hetkellä se ei kestä koetusta eikä
kelpaa.

Ihmiset yleensä kammoksuvat vähemmän sen loukkaamista, jota
rakastetaan, kuin sen, jota pelätään. Rakkaus on näet sidottu
kiitollisuuteen, ja tämä side katkeaa ihmisluonnon kehnouden vuoksi
heti kun oma etu tarjoo siihen tilaisuuden; mutta pelkoa pitää vireillä
rankaisemisen kauhu, eikä se häviä koskaan. Kuitenkin tulee ruhtinaan
vaikuttaa pelkoa sellaisella tavalla, joka ei aiheuta vihaa, jollei
liioin rakkauttakaan. Käy näet hyvin laatuun olla pelätty mutta ei
vihattu; niin tapahtuu aina silloin, kun ruhtinas ei kajoa
kansalaistensa ja alamaistensa omaisuuteen eikä heidän naisiinsa. Mutta
jos hänen on pakko vuodattaa jonkun verta, on se tehtävä vasta sitten,
kun tuomion oikeudellisuutta on tukemassa selvät syyt. Ennen kaikkea
tulee pidättyä kajoamasta toisten omaisuuteen, sillä ihmiset unohtavat
pikemmin isänsä kuoleman kuin perintönsä kadottamisen. Tosin ei koskaan
puutu aihetta riistää toisten omaisuutta, ja se, joka alkaa elää
ryöstöillä, keksii aina tekosyitä päästä toisten tavaraan käsiksi;
sitävastoin syyt verenvuodatukseen ovat harvinaisempia ja lakkaavat
pikemmin.

Mutta jos ruhtinas johtaa sotajoukkoaan ja komentaa suurta
sotilasmäärää, silloin hänen ei ollenkaan tule arkailla julman nimeä,
sillä muutoin hän ei koskaan kykene pitämään armeijaansa koossa eikä
sotakuntoisena.

Hannibalin ihmeteltäviin tekoihin luetaan myös se, että hänen
suunnattomassa armeijassaan, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista
ihmisistä ja viety sotimaan vieraaseen maahan, ei koskaan puhjennut
mitään eripuraisuutta enemmän sen omassa keskuudessa kuin sen ja
päällikön kesken, yhtä vähän myötä- kuin vastoinkäymisessä. Tämä ei
voinut johtua muusta kuin hänen epäinhimillisestä julmuudestaan, joka
yhdessä hänen lukemattomien suurten avujensa kanssa teki hänet aina
sotamiesten silmissä kunnioitetuksi ja pelottavaksi, mitä vaikuttamaan
hänen muut ominaisuutensa eivät yksinään olisi riittäneet.
Ajattelemattomat kirjailijat toiselta puolen ihmettelevät hänen suuria
tekojaan, mutta toiselta puolen tuomitsevat niiden oikean syyn.

Että asia todella on niin, että hänen muut avunsa eivät olisi hänelle
riittäneet, se näkyy selvästi Scipiosta, joka oli mitä harvinaisin mies
ei ainoasti omana aikanaan, vaan myös koko ihmiskunnan historiassa.
Häntä vastaan nousivat hänen omat sotajoukkonsa Espanjassa kapinaan, ja
tämä johtui yksistään siitä, että hän oli ollut liian suopea sotilaita
kohtaan ja sallinut heille enemmän vapautta kuin sotakurin mukaan oli
luvallista. Tästäpä Fabius Maximus häntä sitten moitti senaatissa,
kutsuen häntä Rooman sotaväen turmelijaksi. Kun eräs Scipion
alapäällikkö oli tuhonnut locrilaiset, ei hän kostanut tälle heidän
puolestaan eikä rangaissut alapäällikkönsä röyhkeyttä; mikä kaikki
johtui hänen sävyisästä luonteestaan. Niinpä sanoikin eräs, joka
senaatissa tahtoi puolustella häntä, että oli paljon ihmisiä, jotka
paremmin osaavat olla itse erehtymättä kuin rangaista toisten
erehdyksiä. Tämä ominaisuus olisi ajan pitkään tahrannut Scipion
maineen ja kunnian, jos hän olisi ylipäällikkönä jatkanut samaan
tapaan. Mutta kun hän oli senaatin valvonnan alainen, ei tämä
vahingollinen luonteenpiirre ainoasti ollut merkityksetön, vaan vieläpä
oli hänelle kunniaksikin.

Palaten kysymykseen: rakastettu vaiko pelätty? päätän siis, että koska
ihmisten rakkaus riippuu heistä itsestään, mutta heidän pelkonsa
riippuu ruhtinaasta, viisaan ruhtinaan tulee nojautua siihen mikä on
hänen omassa vallassaan, eikä siihen mikä on muiden vallassa. Hänen
tulee ainoastaan, kuten sanottu, koettaa välttää alamaistensa vihaa.



18. luku.

Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa.


Jokainen käsittää, kuinka kiitettävää on että ruhtinas pitää
lupauksensa ja toimii rehellisesti eikä petollisesti. Kuitenkin osottaa
nykypäivien kokemus, että ne ruhtinaat ovat suorittaneet suurtöitä,
jotka eivät liioin ole pitäneet lukua lupauksistaan, vaan päinvastoin
ovat viekkaasti osanneet panna ihmisten pään pyörälle ja lopuksi
päässeet voitolle niistä, jotka ovat luottaneet heidän sanoihinsa.
Tiedettäköön siis, että on kaksi eri tapaa taistella: toinen lakien,
toinen raa'an voiman avulla. Edellinen on ihmisten, jälkimäinen
eläinten tapa. Mutta koska edellinen ei useinkaan riitä, täytyy
turvautua jälkimäiseen. Niinpä täytyykin ruhtinaan osata esiintyä sekä
ihmisenä että eläimenä. Juuri tätä seikkaa ovat muinaisajan kirjailijat
tahtoneet peitetyin sanoin teroittaa ruhtinaiden mieliin, kertoessaan,
kuinka Akhilleus ynnä monet muut muinaisajan ruhtinaat olivat lapsina
annetut kentauri Kheironin hoitoon, jotta kasvaisivat hänen valvontansa
alaisina. Tämä tietysti merkitsee sitä, että kun opettaja oli puoleksi
ihminen, puoleksi eläin, ruhtinasten tuli oppia käyttämään hyväkseen
kumpaakin luonnetta, sillä toinen ilman toista ei riitä.

Jos siis ruhtinaan on tarvis osata hyvin näytellä eläintä, tulee hänen
esikuvikseen valita kettu ja leijona; sillä leijona ei osaa yksin
välttää ansoja eikä taas kettu kykene yksin puolustautumaan susilta.
Täytyy siis olla kettu keksiäkseen ansat ja leijona pelottaakseen
sudet. Ne, jotka tahtovat esiintyä yksinomaan leijonina, eivät ymmärrä
asiaansa. Senpätähden ei viisas ruhtinas voi eikä hänen tulekaan pitää
sanaansa, jos sellaisen noudattaminen olisi hänelle vahingoksi ja jos
ne syyt ovat hävinneet, jotka saivat hänet sellaiseen sitoutumaan. Jos
kaikki ihmiset olisivat hyviä, ei tämä neuvo olisi paikallaan, mutta
kun he ovat kelvottomia eivätkä puolestaan pysy sinulle antamassaan
sanassa, ei sinunkaan tarvitse pitää heille antamiasi lupauksia.

Eikä ruhtinaalta ole koskaan puuttuva laillisia syitä puolustella
sanansa rikkomista. Tästä voitaisiin luetella runsaasti nykyaikaisia
esimerkkejä ja osottaa, kuinka monet rauhansopimukset ja sitoumukset
ovat rauenneet tyhjiin ruhtinasten petollisuuden takia, ja kuinka se,
joka on parhaiten osannut matkia kettua, on parhaiten onnistunut. Mutta
tätä ominaisuutta täytyy osata taitavasti kaunistella ja olla suuri
teeskentelijä ja näyttelijä. Ihmiset ovat näet niin yksinkertaisia ja
niin riippuvaisia hetken pakoituksesta, että se, joka tahtoo pettää,
löytää aina jonkun helposti petettävän.

Aivan tuoreista esimerkeistä tahdon mainita vain yhden. Aleksanteri VI
ei tehnyt koskaan muuta kuin petti ihmisiä, eipä edes koskaan
ajatellutkaan muuta ja löysi aina petettäviä uhreja. Ei ole koskaan
kukaan ihminen osannut vakavammin vakuutella ja juhlallisemmin vannoa
jotakin asiaa, mutta vähemmän sitä pitää kuin hän. Siitä huolimatta
hänen petoksensa aina onnistuivat, koska hän hyvin tunsi
kanssaihmisensä.

Ruhtinas ei siis välttämättä tarvitse kaikkia edellä mainittuja hyviä
avuja, mutta hänen täytyy ainakin luulotella omaavansa ne. Rohkenenpa
väittää, että niiden omaaminen ja alituinen noudattaminen on
vahingollistakin, kun sen sijaan niiden teeskentely on hyödyllistä,
kuten olla olevinaan armelias, uskollinen, lempeä, hurskas ja vilpitön.
Mutta tulee siinä määrin hallita mielensä, että tarpeen tullen voi ja
osaa menetellä päinvastoinkin.

Tulee siis ymmärtää, että ruhtinas, eritotenkin vastakohonnut, ei voi
noudattaa kaikkia niitä hyveitä, jotka tuottavat ihmisille hyvän nimen;
voidakseen säilyttää valtansa, hänen täytyy useinkin toimia vastoin
uskollisuuden, ihmisyyden, armeliaisuuden ja uskonnon lakeja. Sentähden
on tarpeen, että hänellä on sellainen luonne, joka helposti kääntyy
tuulien ja onnen vaihtelujen mukaan eikä kuitenkaan, kuten jo sanoin,
aiheettomasti poikkea hyveen polulta, mutta kyllä tarvittaessa osaa
käydä paheenkin tietä.

Niinpä tuleekin ruhtinaan pitää tarkka huoli siitä, ettei hänen
suustaan koskaan luiskahda sanaa, joka ei olisi noiden edellä
mainittujen viiden hyveen täyttämä. Häntä nähdessään ja kuullessaan
tulee jokaisen luulla, että siinä on edessäsi itse lempeys,
uskollisuus, vilpittömyys, ihmisyys ja hurskaus. Eikä mikään ole
tärkeämpää kuin viimemainitun hyveen näennäinen omaaminen. Ihmiset näet
arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin käsiensä mukaan, sillä
jokainen saattaa nähdä, mutta harvat tulla kanssasi kosketuksiin.
Kaikki näkevät, miltä näytät, harvat tuntevat, mikä todella olet. Ja
nuo harvat eivät rohkene vastustaa niiden monien mielipidettä, joilla
on valtion mahti ja arvo suojanaan. Kaikkien ihmisten teot, erittäinkin
ruhtinasten, joiden suhteen ei voi vedota mihinkään tuomioistuimeen,
arvioidaan vain tulostensa mukaan. Ruhtinaan on siis vain turvattava
elämänsä ja valtansa; siihen käytetyt keinot arvostellaan aina
kunniallisiksi, vieläpä kiitosta ansaitseviksi, sillä rahvas kiinnittää
huomionsa vain asian ulkonäköön ja lopputulokseen. Ja koko maailmahan
on pelkkää rahvasta, kun sen sijaan harvat järkevät saavat merkitystä
vain silloin, kun rahvas ei enää tiedä, mihin nojautua. Eräs nykyajan
ruhtinas, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta,[49] ei koskaan
saarnaa muusta kuin rauhasta ja uskollisuudesta, mutta itse asiassa
vihaa ankarasti molempia; ja jos hän niitä todella olisi noudattanut,
olisivat ne häneltä jo monta kertaa vieneet sekä valtion että
arvovallan.



19. luku.

Halveksinnan ja vihan välttämisestä.


Käsiteltyäni täten ainoasti tärkeimpiä niistä ominaisuuksista, joista
edellä on ollut puhe, tahdon nyt lyhyesti kosketella muitakin samalta
yleiseltä näkökannalta, nimittäin että ruhtinaan tulee, kuten edellä
osaksi jo on sanottu, välttää kaikkea sellaista, joka voi aiheuttaa
häntä kohtaan vihaa tai halveksintaa. Ja joka kerta kun hän siinä
onnistuu, hän samalla täyttää velvollisuutensa, eikä hänen tarvitse
pelätä mitään vaaraa muunlaisen parjauksen taholta. Kuten jo edellä
olen sanonut, joutuu hän vihan esineeksi ennen kaikkea silloin, kun hän
on ryöstönhaluinen ja ahdistelee alamaistensa omaisuutta ja vaimoja,
joista hänen siis tulee pysyä erillään. Kunhan vain jätetään rauhaan
suuren yleisön omaisuus ja kunnia, niin se elää tyytyväisenä, ja
taisteltava on vain muutamain harvain kunnianhimoa vastaan, jonka kyllä
voi helposti pitää aisoissa monella tavalla.

Halveksituksi joutuu se, jota pidetään vaihtelevaisena, kevytmielisenä,
naisellisena, arkana, horjuvana; tätä kaikkea tulee ruhtinaan varoa
kuin karia ja sen sijaan pyrkiä osottamaan toimissaan suuruutta,
rohkeutta, vakavuutta ja voimakkuutta. Kaikessa, mikä koskee hänen
alamaistensa yksityisiä asioita, hänen tulee näyttää, että hänen
tuomionsa ovat peruuttamattomia, ja säilyttää sellainen arvovalta,
ettei kukaan edes yritäkään pettää häntä tai saada häntä horjumaan.
Sitä ruhtinasta, josta on tällainen käsitys, pidetään suuressa arvossa,
ja sitä vastaan, jota tarpeeksi kunnioitetaan, ei liioin kapinoida eikä
helposti hyökätä, koska hyvin tiedetään, että hän on kelpo mies ja
alamaistensa arvossa pitämä. Ruhtinaan tulee näet pelätä kahdenlaista
vaaraa, toista alamaistensa taholta, toista ulkovaltain puolelta.
Jälkimäisiä vastaan hän voi puolustaa itseään hyvien sotajoukkojen ja
hyvien ystävien avulla; ja hyviä ystäviä on aina sillä, jolla on hyviä
sotajoukkoja. Sisäiset olot pysyvät kyllä lujina niin kauan kuin
ulkonaiset suhteet ovat varmat, jollei joku salaliitto ole niitä jo
häirinnyt. Ja vaikkapa ulkoapäin uhkaisikin vaara, niin ruhtinas, jos
hän on vain oikein hallinnut ja elänyt, kuten olen sanonut, ja jos hän
ei menetä malttiansa, aina helposti torjuu jokaisen hyökkäyksen, kuten
aikoinaan spartalainen Nabis, josta jo on ollut puhe.

Mutta alamaisten taholta saa ruhtinas ulkonaisenkin rauhan vallitessa
pelätä salaista kapinaa. Sitä vastaan on paras keino välttää
halveksintaa ja vihaa ja toimia niin, että kansa on häneen tyytyväinen.
Tämän seikan vaarinottaminen on, kuten edellä olen lavealti selittänyt,
hänelle sangen tärkeä. Yksi kaikkein tehokkaimpia keinoja, joka on
ruhtinaan käytettävissä salaliittoja vastaan, onkin se, ettei hän
ole kansansa vihan tai halveksinnan esineenä, sillä ne, jotka
salaliittoutuvat, luulevat aina ruhtinaan kuolemalla tyydyttävänsä
kansan. Mutta jos he arvelevat sillä loukkaavansa kansaa, niin he eivät
uskalla ryhtyä sellaiseen puuhaan, koska vaikeudet salaliittolaisten
puolella silloin ovat lukemattomat.

Kokemuksesta nähdään, että paljon on tehty salaliittoja, mutta harvat
ovat onnistuneet; sillä se, joka tekee salaliiton, ei voi toimia yksin
eikä voi saada tovereja muualta kuin tyytymättömiksi luulemiensa
joukosta. Mutta niin pian kuin olet paljastanut aikeesi jollekin
tyytymättömälle, olet samalla antanut hänelle keinon tyydyttää omat
pyyteensä, koska hän voi aikeesi ilmiantamisesta toivoa itselleen
kaikenlaisia etuja. Sillä nähdessään siltä taholta edessään varman
hyödyn ja toiselta ainoasti epätietoisuutta ja vaaroja, täytyisi hänen
olla joko todella vilpitön ystäväsi tai ruhtinaan mitä leppymättömin
vihamies, pysyäkseen sinulle uskollisena. Lyhyesti sanoen:
salaliittolaisen puolella on häntä lamauttamassa vain pelko, kateus ja
rangaistuksen uhka, mutta ruhtinaan puolella on ruhtinuuden korkea
arvo, lait, ystävien ja valtiovallan turva; ja ne suojelevat häntä
siinä määrin, että, jos niihin vielä lisätään kansan suosio, on aivan
mahdotonta löytää niin uhkarohkeaa, joka uskaltaisi salaliittoutua.
Tavallisestihan salaliittolaisella on syytä pelkoon ennen tekonsa
suorittamista, mutta tässä tapauksessa hänen täytyy pelätä
vielä jälkeenpäinkin, sillä ilkityönsä tehtyään hän saa kansan
vihollisekseen, löytämättä mistään turvapaikkaa.

Tästä seikasta voitaisiin luetella loputtomasti esimerkkejä, mutta
tahdon tyytyä mainitsemaan vain yhden, joka kuuluu isiemme aikaan.
Messer Annibale Bentivoglio,[50] Bolognan ruhtinas ja nykyisen messer
Annibalen isoisä, sai surmansa häntä vastaan salaliittoutuneiden
Canneschien kädestä, jättäen jälkeensä vain yhden lapsen, Giovannin,
joka vielä oli kapalossa. Mutta heti murhan jälkeen nousi kansa ja
surmasi kaikki Canneschit, mihin oli syynä se suuri kansansuosio, jota
Bentivogliot siihen aikaan nauttivat Bolognassa. Ja se olikin niin
yleinen, että bolognalaiset, kun Annibalen kuoltua ei ollut ketään,
joka olisi kyennyt hallitsemaan valtiota, ja kun he kuulivat, että
Firenzessä eli eräs Bentivoglio-perheen jälkeläinen, jota siihen saakka
oli pidetty erään sepän poikana, saapuivat Firenzeen ja tarjosivat
hänelle kaupunkinsa hallituksen, jota hän sitten hoitikin siihen saakka
kun messer Giovanni itse kykeni hallitsemaan.

Niinpä pidänkin selvänä, että ruhtinaan ei tarvitse liioin välittää
salaliitoista niin kauan kuin kansa on hänelle suosiollinen. Mutta jos
kansa alkaa häntä vihata ja uhkailla, silloin on hänen pelättävä
kaikkea ja kaikkia. Hyvin järjestetyt valtiot ja viisaat ruhtinaat
ovatkin kaikella huolella varoneet, etteivät vain ylimykset joutuisi
epätoivoon ja että kansa olisi tyytyväinen ja myötämielinen, sillä
juuri tämä on ruhtinaan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä.

Hyvin järjestetyistä ja hallituista nykyajan valtioista mainittakoon
tässä Ranska, jossa on lukemattomia oivallisia laitoksia, jotka
suojelevat kuninkaan vapautta ja turvallisuutta. Ensimäinen niistä on
parlamentti ja sen arvovalta. Tämän kuningaskunnan järjestäjä, tuntien
hyvin ylhäisten kunnianhimon ja heidän röyhkeytensä, katsoi
tarpeelliseksi panna heille suitset suuhun, pitääkseen heidät aisoissa;
ja toiselta puolen tuntien kansan vihan ylimyksiä vastaan, mikä johtui
sen pelosta, hän halusi suojella näitä. Mutta hän ei tahtonut sälyttää
tätä tehtävää yksistään kuninkaan hartioille, ja sentähden hän,
välttääkseen sen vaaran, joka häntä uhkasi ylimysten taholta, jos hän
suosi kansaa, ja kansan taholta, jos hän suosi ylimyksiä, asetti
kolmannen mahdin, joka kuningasta vaivaamatta voisi pitää kurissa
ylimykset ja huolehtia vähäväkisistä. Mikään järjestelmä ei olisikaan
voinut olla parempi eikä järkevämpi eikä edullisempi kuninkaan ja
valtion turvallisuudelle. Tästä voidaan siis tehdä se tärkeä
johtopäätös, että ruhtinasten tulee jättää kaikki ikävät toimenpiteet
muiden huoleksi ja pidättää itsellensä vain miellyttävät. Edelleen on
mielipiteeni se, että ruhtinaan tulee pitää ylimyksiä arvossa, mutta
samalla välttää kansan vihaa.

Kenties näyttää monesta siltä, että useain Rooman keisarien elämä ja
kuolema, esimerkiksi otettuna, todistaa aivan päinvastaista kuin mitä
olen väittänyt, koskapa heidän joukossaan on ollut joitakuita, jotka
ovat aina eläneet jalosti ja osottaneet suuria hengenavuja, mutta
kumminkin kadottaneet valtansa, tai ovat saaneet surmansa alamaistensa
kädestä, jotka ovat salaliittoutuneet heitä vastaan. Haluten kajota
näihin vastaväitteihin, tahdon käsitellä muutamien keisarien luonteita,
osottaakseni, että heidän häviönsä syyt todellakin ovat yhtäpitävät
edellä mainitsemieni kanssa. Samalla tahdon ottaa harkittavaksi
sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mainitun ajan historian lukijan
huomiota. Katson riittäväksi mainita kaikki ne keisarit, jotka
seurasivat toisiaan vallassa Marcus Filosofista Maximinukseen
saakka.[51] Ne olivat Marcus, hänen poikansa Commodus, Pertinax,
Julianus, Severus, hänen poikansa Antoninus Caracalla, Macrinus,
Heliogabalus, Aleksanteri ja Maximinus.

Ensiksi on pantava merkille, että muissa valtioissa ruhtinaan on
taisteltava vain ylimysten vallanhimoa ja kansan röyhkeyttä vastaan,
mutta Rooman keisareilla sen lisäksi oli kestettävänä kolmaskin
vaikeus, nimittäin sotamiesten viileys ja ahneus. Juuri tämä seikka
olikin niin vaikea, että se oli syynä useain häviöön, sillä oli
mahdotonta tyydyttää sekä sotilaita että kansaa. Kansa näet rakastaa
rauhaa ja sentakia myös rauhallista ruhtinasta, mutta sotilaat
rakastavat sotaista ruhtinasta, joka on häikäilemätön, julma ja
saaliinhimoinen. Näitä ominaisuuksia he tahtovat hänen osottamaan
kansaa kohtaan, saadakseen siten kaksinkertaisen palkan ja voidakseen
tyydyttää saaliinhimoaan ja julmuuttaan.

Siitä johtuikin, että ne keisarit, joilla ei jo luonnostaan tai
taitonsa vuoksi ollut sellaista arvovaltaa, että sen avulla olisivat
voineet pitää molemmat puolet aisoissa, aina joutuivat perikatoon.
Useimmat heistä, varsinkin ne, jotka nousukkaina olivat kohonneet
keisaruuteen, koettivatkin, nähdessään vaikeaksi tyydyttää molempia
puolia, olla mieliksi vain sotilaille, pitämättä liioin lukua kansan
loukkaamisesta. Moinen menettely oli heille välttämätön, sillä kun
ruhtinaat eivät koskaan voi välttää yksityisten vihaa, täytyy heidän
koettaa välttää koko kansan vihaa; mutta milloin he eivät voi sitä
tehdä, tulee heidän kaikin tavoin pyrkiä välttämään mahtavimman ryhmän
vihaa. Niinpä ne keisarit, jotka nousukkaisuutensa takia tarvitsivat
erikoista suosiota tuekseen, nojautuivat mieluummin sotilaihin kuin
kansaan, mikä kuitenkin oli heille vain sikäli hyödyllistä, mikäli he
samalla kykenivät hankkimaan heiltä itselleen tarpeellista arvonantoa.

Näistä mainituista syistä johtui, että keisareista Marcus, Pertinax ja
Aleksanteri, jotka kaikki olivat elämässään säädyllisiä, oikeuden
rakastajia ja väkivallan vihollisia, lempeitä ja sävyisiä, ainoastaan
Marcus vältti surkean lopun. Marcus yksin eli ja kuoli kunnioitettuna,
koska hän oli saanut valtaistuimen perinnön nojalla eikä siis ollut
siitä kiitollisuuden velassa enemmän sotamiehille kuin kansalle. Kun
hänellä sen lisäksi oli useita hyveitä, jotka tuottivat hänelle
arvonantoa, saattoi hän koko elämänsä ajan pitää molemmat säätyryhmät
aisoissa, joutumatta vihan tai ylenkatseen esineeksi. Pertinax sen
sijaan valittiin keisariksi vastoin sotamiesten tahtoa; ja kun nämä
olivat Commoduksen aikana tottuneet elämään omavaltaisesti, eivät he
voineet suvaita sitä kunniallista elämää, johon Pertinax tahtoi heidät
palauttaa. Tämä aiheutti vihaa, ja kun vihaan vielä liittyi hänen
vanhuudestaan johtuva halveksinta, joutui hän jo kohta hallituksensa
alussa perikatoon. Tästä voidaan havaita, että vihan voi ansaita yhtä
helposti hyvillä kuin huonoilla teoilla; niinpä, kuten edellä olen
sanonut, se ruhtinas, joka tahtoo säilyttää valtansa, onkin usein
pakoitettu tekemään pahaa, sillä jos se ryhmä, olkoonpa sitten joko
kansa tai sotaväki tai ylimystö, jonka apua luulet tarvitsevasi
vallassa pysyäksesi, on turmeltunut, niin sinun täytyy alistua sen
oikkuihin ja olla sille mieliksi, ja silloin hyvät työt ovat sinulle
haitaksi.

Mutta kääntykäämme Aleksanteriin, joka oli niin hyvänsävyinen, että
muun kiitoksen ohessa, jota hän on saanut osakseen, mainitaan myös se,
että hän niinä 14 vuotena, joina hän hallitsi, ei koskaan ilman
oikeuden päätöstä surmauttanut ketään. Siitä huolimatta häntä alettiin
halveksia, koska häntä pidettiin naisellisena ja miehenä, joka salli
äitinsä johtaa itseään; ja niinpä sotaväki nousikin kapinaan häntä
vastaan ja surmasi hänet.

Tarkastellessamme nyt Commoduksen, Severuksen, Antoninus Caracallan ja
Maximinuksen päinvastaisia luonteita, huomaamme heidät mahdollisimman
julmiksi ja saaliinhimoisiksi. Tyydyttääkseen sotilaitaan he tekivät
kaikkea mahdollista vääryyttä kansaa kohtaan, mutta saivat kuitenkin
muut, paitsi Severus, surkean lopun. Severus näet oli niin kelvollinen,
että hän, säilyttäen sotamiesten suosion, voi hallita onnellisesti,
vaikkapa rasittikin samalla kansaa. Hänen suuret avunsa tekivät hänet
sotamiesten ja kansan silmissä niin ihmeelliseksi, että viimemainittu
oli ikäänkuin hämmästyksen lyömä ja edelliset taas täynnä kunnioitusta
ja tyytyväisyyttä. Ja koska tämän nousukas-keisarin teot todella olivat
suuret, tahdon lyhyesti osottaa, kuinka hän taisi hyvin näytellä sekä
kettua että leijonaa, joiden luonteita, kuten edellä on sanottu,
ruhtinaan tulee jäljitellä.[52]

Tuntien keisari Julianuksen saamattomuuden Severus kehoitti
sotajoukkoaan, jonka päällikkönä hän oli Slavoniassa, lähtemään Roomaan
kostamaan keisarillisen henkikaartin murhaaman Pertinaxin kuolemaa.
Tällä tekosyyllä ja näyttämättä pyrkivänsä keisariksi hän marssitti
armeijansa Roomaa vastaan ja ennätti Italiaan, ennenkuin edes
tiedettiin hänen lähteneenkään. Hänen saavuttuaan Roomaan senaatti
pelosta valitsi hänet keisariksi ja surmautti Julianuksen. Tämän
jälkeen oli Severuksella vastassa vielä kaksi estettä, jos tahtoi
päästä koko valtakunnan herraksi: toinen Aasiassa, jossa aasialaisten
sotajoukkojen päällikkö Niger oli huudattanut itsensä keisariksi;
toinen lännessä, missä Albinus myöskin pyrki keisaruuteen. Harkiten
vaaralliseksi julistautua kummankin viholliseksi hän päätti käydä
Nigerin kimppuun ja pettää Albinuksen.

Hän kirjoittikin tälle, että hän, senaatin valitsemana keisariksi,
tahtoi jakaa tämän arvon hänen kanssaan, antoi hänelle arvonimen Caesar
ja otti hänet senaatin päätöksestä virkaveljekseen. Kaiken tämän uskoi
Albinus todeksi. Mutta kun Severus oli voittanut ja surmauttanut
Nigerin ja rauhoittanut itämaat, hän palasi Roomaan ja syytti
senaatissa Albinusta, että tämä, muistamatta liioin saamiaan
suosionosotuksia, oli päinvastoin viekkaasti koettanut surmata
hänet, minkä vuoksi hänen täytyisi rangaista Albinusta tästä
kiittämättömyydestä. Sitten hän lähtikin etsimään tätä Ranskasta ja
riisti häneltä sekä vallan että hengen. Niinpä voikin jokainen, joka
huolellisesti tutkii Severuksen toimia, havaita hänessä mitä rohkeimman
leijonan ja mitä viekkaimman ketun yhtyneinä; samoin hän näkee, että
kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat häntä ja että sotajoukkokaan ei
häntä vihannut. Eipä siis olekaan ihmeteltävää, että hän, nousukas, voi
pysyttää hallussaan niin suuren valtakunnan, koska hänen nauttimansa
suunnaton arvonanto suojeli aina häntä siltä vihalta, jota kansa olisi
voinut hänelle osottaa hänen väkivaltaisuutensa takia.

Hänen poikansa Antoninus oli myös sangen etevä mies ja varustettu juuri
sellaisilla avuilla, jotka tuottivat hänelle kansan ilmeisen ihmettelyn
ja sotamiesten suosion, sillä hän oli sotaisa mies, mitä kestävin
kaikissa vaivoissa, halveksi kaikkia herkullisia ruokia ynnä muuta
hekumallisuutta, mikä tietysti hankki hänelle sotajoukkojen rakkauden.
Kuitenkin hänen julmuutensa ja raakuutensa oli niin suunnaton ja
kuulumaton, että hän, surmautettuaan useain yksityisten murhatekojen
jälkeen suuren osan Rooman väestöä ja koko Aleksandrian asukkaat,[53]
joutui koko maailman vihoihin, vieläpä hänen oma ympäristönsäkin alkoi
pelätä häntä siinä määrin, että eräs centurio murhasi hänet oman
sotajoukkonsa keskellä. Tässä on pantava merkille, että moista murhaa,
jonka suorittaa päätteliäs ja uhmamielinen mies, ruhtinaat eivät voi
välttää, koskapa jokainen, joka ei välitä hengestään, voi sen tehdä.
Kuitenkaan ei ruhtinaan tarvitse niitä liioin pelätä, koska ne ovat
perin harvinaisia. Hänen tulee vain varoa raskaasti loukkaamasta ketään
niistä, joita hän käyttää palvelukseensa tai jotka ympäröivät häntä
valtion virkamiehinä. Niin ei tehnyt Antoninus, vaan oli häpeällisesti
surmauttanut mainitun centurion veljen ja uhkasi joka päivä tätä
itseäänkin, vaikka samalla piti häntä henkivartiossaan. Tämä menettely
oli uhkarohkeaa ja omiaan tuottamaan tuhon, kuten hänelle kävikin.

Mutta siirtykäämme Commodukseen, jonka olisi ollut sangen helppo
säilyttää keisaruus, koska hän Marcuksen poikana oli sen perinyt; hänen
olisi tullut vain seurata isänsä jälkiä ollakseen mieliksi sekä
kansalle että sotaväelle. Mutta ollen luonteeltaan raaka ja
eläimellinen hän, voidakseen tyydyttää saaliinhimoaan kansan
suhteen, rupesi hemmottelemaan sotilaita ja suvaitsemaan heidän
väkivaltaisuuttaan. Toiselta puolen hän ei säilyttänyt arvokkuuttaan
vaan astui usein teatterin areenalle taistelemaan gladiaattorien kanssa
sekä teki muitakin ala-arvoisia ja keisarilliselle majesteetille
vähemmän sopivia tekoja, minkä vuoksi hän joutui sotamiesten
ylenkatseen esineeksi; ja ollen toisen kansanosan vihaama, toisen
halveksima, hän joutui salaliiton uhriksi ja surmattiin.

Lopuksi kuvailtakoon Maximinuksen ominaisuuksia. Hän oli perin sotaisa
mies, ja kun sotaväki oli kyllästynyt Aleksanterin säveyteen, josta jo
edellä on ollut puhe, se surmasi tämän ja valitsi hänet keisariksi.
Mutta hän ei hallinnut kauan, sillä kaksi seikkaa teki hänet vihatuksi
ja halveksituksi: ensimäinen oli hänen kovin halpa syntyperänsä -- hän
oli näet ollut karjapaimenena Traakiassa (mikä seikka oli yleisesti
tunnettu ja suuresti alensi hänen arvoaan kaikkien silmissä); toinen
oli se, että hän ei heti hallitsijaksi tultuaan kiiruhtanut Roomaan
ottamaan haltuunsa keisarillista istuinta. Myöskin oli hän hankkinut
itselleen mitä raaimman miehen maineen, sallimalla prefektiensä
Roomassa ja kaikkialla valtakunnassa harjoittaa paljon julmuuksia. Kun
täten koko maailmaa kuohutti hänen halvan syntyperänsä aiheuttama häpeä
ja hänen raakuutensa nostama pelko ja viha, niin ensinnä Afrikka,
sitten senaatti yhdessä koko Rooman kansan ja Italian kanssa nousi
kapinaan häntä vastaan. Lisäksi tuli hänen oma armeijansa, joka
piirittäessään Aqvilejaa ja huomatessaan sen valloittamisen vaikeaksi,
lopulta kyllästyi hänen julmuuteensa ja peläten häntä vähemmän, kun
näki hänellä niin paljon vihollisia, surmasi hänet.

En tahdo ollenkaan puhua Heliogabaluksestä yhtä vähän kuin
Macrinuksesta tai Julianuksesta, koska he, ollen julkisen ylenkatseen
esineinä, pian kukistuivat; sen sijaan tahdon johtopäätöksenä
edellisestä sanoa, että meidän aikamme hallitseville ruhtinaille on
vähemmän vaikeaa tyydyttää ylimääräisesti sotamiehiään. Joskin heidän
täytyy ottaa nämä huomioon, on se kuitenkin helposti tehty, sillä
yhdelläkään näistä ruhtinaista ei ole koossa sotajoukkoa, joka olisi
siinä määrin kasvanut kiinni maakuntien hoitoon ja hallintoon kuin
Rooman valtakunnan sotajoukot. Ja joskin silloin oli tarpeellista
tyydyttää enemmän sotamiehiä kuin kansaa, johtui se siitä, että
sotamiehet olivat mahtavampia kuin kansa. Nykyään on tarpeellisempaa
kaikille ruhtinaille (paitsi Turkin ja Egyptin sulttaaneille) tyydyttää
enemmän kansaa kuin sotamiehiä, koska kansa on armeijaa mahtavampi.

Minä jätän laskusta Turkin sulttaanin, jolla aina on käytettävänään
noin 12,000 jalka- ja 15,000 ratsumiestä, joihin hänen valtansa
turvallisuus ja lujuus perustuu; niinpä täytyykin hänen, vähääkään
välittämättä kansasta, pysyttäytyä sotaväkensä suosiossa. Samoin on
Egyptin sulttaanin laita, joka on täydellisesti sotamiestensä käsissä,
minkä vuoksi myös hänen, kansasta välittämättä, täytyy pysyttää
sotilaat ystävinään.[54] Mutta tulee ottaa huomioon, että mainitun
sulttaanin valtio eroaa kaikista muista ruhtinaskunnista, sillä se on
samanlainen kuin kristillinen paavinvalta, jota ei voi kutsua
perinnölliseksi ruhtinaskunnaksi eikä vastaperustetuksikaan. Kuolleen
ruhtinaan pojat eivät näet peri hänen valtaansa, vaan se, jonka tähän
arvoon valitsevat ne, joilla on siihen valtuus. Ja koska tämä on
ikivanha tapa, ei sitä voida kutsua uudeksi ruhtinasvallaksi, sillä
siinä ei ole ollenkaan niitä vaikeuksia, joita tavataan uusissa. Jos
kohta ruhtinas onkin uusi, on tuon valtion rakenne vanha ja järjestetty
ottamaan häntä vastaan ikäänkuin hän olisi heidän perinnöllinen
valtiaansa.

Mutta siirtyäkseni aineeseemme, väitän että kuka hyvänsä, joka
harkitsee ylläolevaa esitystä, huomaa, kuinka joko viha tai ylenkatse
ovat olleet syynä edellä mainittujen Rooman keisarien perikatoon.
Samalla hän käsittää syyn siihen, miksi, osan heistä menetellessä
yhdellä tavalla, osan taas aivan päinvastaisella, kummastakin ryhmästä
vain yksi sai onnellisen, muut onnettoman lopun. Pertinaxille ja
Aleksanterille, jotka olivat nousukas-ruhtinaita, oli hyödytöntä ja
vahingollistakin pyrkiä jäljittelemään Marcusta, joka oli perinnöllinen
keisari; samoin oli Caracallalle, Commodukselle ja Maximinukselle
pelkäksi turmioksi koettaa jäljitellä Severusta, koska heillä ei ollut
sellaista kykyä, joka olisi riittänyt hänen jälkiensä seuraamiseen.
Niinpä siis vastakohonnut ruhtinas ei voikaan jäljitellä Marcuksen
tekoja, eikä hänelle myös ole tarpeellista seurata Severuksen
esimerkkiä; mutta hänen tulee Severuksesta ottaa opiksi ne puolet,
jotka ovat tarpeelliset hänen valtansa perustamiseen, ja Marcuksesta
taas ne, jotka ovat soveliaat ja kunniakkaat säilyttämään sellaisen
valtion, joka jo on vakavalla pohjalla.



20. luku.

Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin ruhtinaat
usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi.


Turvatakseen valtansa ovat jotkut ruhtinaat riisuneet alamaisensa
aseista; toiset ovat suosineet puolueriitoja heille kuuluvissa
kaupungeissa; muutamat ovat tahallaan pitäneet yllä vihaa itseään
vastaan; toiset ovat koettaneet voittaa puolelleen niitä, jotka heistä
heidän hallituksensa alussa näyttivät epäiltäviltä; muutamat ovat
rakentaneet linnoituksia, toiset taas ovat ne repineet ja hävittäneet.
Joskaan näistä kaikista seikoista ei voidakaan lausua mitään
yleispätevää arviointia, paitsi tutkimalla yksityiskohtaisesti
itsekutakin sellaista valtiota, josta moinen ratkaisu olisi tehtävä,
tahdon kumminkin puhua asiasta niin laajalti kuin aine sinänsä sen
sallii.

Ei ole koskaan tapahtunut, että uusi ruhtinas olisi riisunut
alamaisiltaan aseet; pikemminkin hän on ne aina asestanut, jos ne ovat
olleet aseettomia. Sillä jos sinä asestat heidät, niin nuo aseet
tulevat olemaan sinun, ja ne, joita olet epäillyt, tulevat ystäviksesi,
ja ne, jotka ovat olleet uskollisia, pysyvät sellaisina, ja
alamaisistasi tulee puoluelaisiasi. Ja koska ei voida asestaa kaikkia
alamaisia, niin olemalla suosiollinen niille, jotka asestat, sinä voit
muiden suhteen toimia turvallisemmin; tämä eroavaisuus menettelyssä,
jonka he puolestaan ymmärtävät, kiinnittää heidät sinuun, samalla kun
toiset antavat sen sinulle anteeksi, koska ymmärtävät olevan
välttämätöntä, että niitä on myös enemmän palkittava, joilla on tarjona
suurempi vaara ja enemmän velvollisuuksia. Mutta jos sinä riisut heiltä
aseet, niin alat loukata heitä ja osotat epäileväsi heitä joko
pelkuruudesta tai uskottomuudesta; ja kumpikin mielipide synnyttää
vihaa sinua vastaan. Ja koska et voi olla aseettomana, täytyy sinun
kääntyä palkkaväen puoleen, josta jo edellä olemme lausuneet, millaista
se on. Ja vaikkapa se olisikin hyvää, ei se kuitenkaan riittäisi
puolustamaan sinua mahtavilta vihollisilta ja epäiltäviltä alamaisilta.

Senpätähden, kuten olen sanonut, uusi ruhtinas on uudessa
ruhtinaskunnassaan aina järjestänyt sotaväkeä. Siitä tarjoo historia
runsaasti esimerkkejä. Mutta kun ruhtinas hankkii uuden valtion, jonka
hän jäsenenä liittää jo ennestään omistamaansa, silloin on tarpeellista
riisua tuon uuden alueen väestöltä aseet, paitsi niiltä, jotka
valloituksen aikana ovat liittyneet puolellesi. Myöskin näitä tulee
sinun aikaa ja tilaisuutta myöten koettaa heikontaa ja veltostuttaa ja
järjestää niin, että uuden valtiosi kaikki aseelliset ovat sinun omia
entisiä sotilaitasi, jotka vanhassa valtiossasi elivät lähelläsi.

Esi-isämme, varsinkin ne, joita pidettiin viisaina, pitivät tapanaan
sanoa, että oli tarpeellista vallita Pistoiaa puolueriitojen ja Pisaa
linnoitusten avulla. Niinpä he pitivätkin vireillä puolueriitoja
muutamissa alueissaan, voidakseen siten helpommin pitää ne hallussaan.
Aikana, jolloin Italia oli ikäänkuin tasapainossa, se voikin olla hyvä
keino, mutta nykyään en luule sen enää kelpaavan ohjeeksi, koska en
usko että tahalliset riitaisuudet koskaan tuottavat mitään hyvää.
Päinvastoin on varmaa, että puolueihin jakautuneet kaupungit,
vihollisen niitä ahdistaessa, heti kukistuvat, koska heikompi puolue
aina liittyy ulkonaiseen viholliseen eikä toinen yksin kykene
vastarintaan.

Luullakseni juuri yllämainituista syistä venezialaiset pitivät voimassa
guelfien ja ghibellinien puolueita alamaiskaupungeissaan; ja vaikkapa
eivät koskaan sallineetkaan asiain kehittyä verenvuodatukseen saakka,
he kuitenkin kannattivat noita heidän riitojaan, jotta asukkaat,
moisten riitaisuuksien pidättäminä, eivät voisi nousta heitä vastaan
kapinaan. Mikä, kuten on nähty, ei sittemmin kääntynyt heille hyödyksi,
sillä Vailan tappion jälkeen toinen mainituista puolueista[55] rohkaisi
äkkiä mielensä ja kukisti koko heidän herruutensa. Sellainen menettely
on todistuksena ruhtinaan heikkoudesta, sillä lujassa valtiossa ei
koskaan suvaita moisia puolueriitoja, jotka ainoasti rauhan aikana
voivat olla hyödyksi, koska niiden avulla voidaan helpommin pitää
alamaisia aisoissa, mutta sodan sattuessa sellainen keino osottautuu
petolliseksi.

Epäilemättä edistää se ruhtinasten suuruutta, kun he voittavat
vaikeudet ja esteet, joita heille tehdään. Senpätähden kohtalo,
varsinkin kun tahtoo tehdä suureksi uuden ruhtinaan, jonka on
tarpeellisempi hankkia mainetta kuin perinnöllisen, nostattaakin
hänelle vihollisia ja panee vireille yrityksiä häntä vastaan, jotta
hänellä olisi tilaisuus voittaa ne ja siten tätä vihollistensa
asettamaa porrasta myöten kohota korkeammalle. Niinpä monet
arvelevatkin, että viisaan ruhtinaan, milloin hänellä vain on siihen
tilaisuutta, tulee viekkaasti nostattaa vastaansa joitakin vihollisia,
jotta niiden voittaminen tuottaisi hänelle lisää suuruutta.

Ruhtinaat, varsinkin vastakohonneet, ovat kokeneet enemmän
uskollisuutta ja enemmän hyötyä niiden puolelta, jotka heidän
hallituksensa alussa näyttivät heistä epäilyttäviltä, kuin niiden,
jotka alussa olivat luotettavia. Pandolio Petrucci, Sienan ruhtinas,
hallitsi valtiotaan enemmän niiden avulla, jotka hänestä olivat
epäilyttäviä, kuin muiden. Mutta tästä seikasta ei voida puhua
yleisesti, koska se vaihtelee asianhaarain mukaan; sanon ainoasti, että
jos ne ihmiset, jotka ruhtinuuden alkaessa olivat vihamielisiä,
luonnostaan tarvitsevat tukea pysyäkseen pystyssä, niin ruhtinas aina
voi erittäin helposti käyttää heitä hyväkseen, ja heidän sitä enemmän
on pakko palvella häntä uskollisesti, kun näkevät itselleen
tarpeelliseksi teoillaan haihduttaa sen epäedullisen mielipiteen, joka
hänellä oli heistä.

Niinpä ruhtinaalla onkin heistä aina enemmän hyötyä kuin niistä, jotka
palvelevat häntä liiankin luotettavasti ja siten laiminlyövät hänen
asiansa. Ja koska aine niin vaatii, en tahdo jättää muistuttamatta
ruhtinaalle, joka on valloittanut uuden valtion sen asukasten
salaisella myötävaikutuksella, että hän tarkoin harkitsee, mikä syy oli
saanut ne, jotka ovat olleet hänelle avuliaat, niin tekemään. Jollei se
ole ollut luonnollinen kiintymys häneen, vaan ainoasti tyytymättömyys
valtion entiseen hallitukseen, silloin hän vain suurella vaivalla ja
vaikeudella voi pysyttää heidät ystävinään, koska hänen on mahdotonta
olla heille mieliksi. Punnitsemalla tarkoin niiden esimerkkien nojalla,
joita voidaan saada vanhan ja nykyajan ilmiöistä, tätä kysymystä,
nähdään, että ruhtinaan on paljoa helpompaa voittaa ystävikseen ne
henkilöt, jotka olivat tyytyväisiä entiseen olotilaan ja sentähden
olivat hänen vihollisiaan, kuin ne, jotka, ollen siihen tyytymättömiä,
liittyivät hänen ystävikseen ja auttoivat häntä valloituksessa.

Ruhtinasten tapana on ollut, voidakseen paremmin turvata valtionsa,
rakentaa linnoituksia, ikäänkuin ohjiksi ja suitsiksi niille, jotka
ehkä yrittäisivät nousta heitä vastaan, ja pakopaikakseen ensi
hyökkäyksen aikana. Minä kiitän tätä tapaa, koska se on jo vanhastaan
ollut käytännössä. Siitä huolimatta messer Niccolò Vitellin on meidän
päivinä nähty hävittävän kaksi linnoitusta Città di Castellossa,
voidakseen säilyttää mainitun paikan. Samoin Urbinon herttua
Guidobaldo, palattuaan valtioonsa, josta Cesare Borgia oli hänet
karkoittanut, hävitytti perinpohjin kaikki tuon maakunnan linnoitukset
ja arveli ilman niitä voivansa helpommin säilyttää sen hallussaan.
Samaten menettelivät Bentivogliot palattuaan Bolognaan. Niinpä siis
linnoitukset, riippuen asianhaaroista, joko ovat hyödyllisiä tai eivät,
ja jos ne toiselta puolen ovat sinulle hyödyksi, niin ne toiselta
puolen vahingoittavatkin sinua.

Tämän seikan voisi lausua näin: Sen ruhtinaan, joka enemmän pelkää omaa
kansaansa kuin muukalaisia, tulee rakentaa linnoituksia; mutta sen,
joka enemmän pelkää muukalaisia kuin omaa kansaansa, tulee jättää se
tekemättä. Sforzan suvulle on Milanon linnoitus, jonka Francesco Sforza
rakennutti, ollut ja tulee olemaan suuremmaksi turmioksi kuin mikään
muu häiriö mainitussa valtiossa. Paras linnoitus on näet omien
alamaisten rakkaus; sillä vaikka sinulla olisikin linnoituksia, mutta
kansasi sinua vihaisi, ne eivät sinua pelastaisi, koska ei milloinkaan
ole puutetta muukalaisista, jotka rientävät auttamaan alamaisiasi, niin
pian kuin nämä ovat tarttuneet aseihin.

Meidän aikana ei ole nähty niiden olleen hyödyksi millekään ruhtinaalle
paitsi ehkä Forlin kreivittärelle, joka puolisonsa, kreivi Girolamon,
tultua murhatuksi voi vetäytyä linnoitukseensa kansan hyökkäystä pakoon
ja odottaa siellä apua Milanosta sekä siten voittaa valtansa takaisin.
Asiaintila oli silloin näet sellainen, että muukalaiset eivät voineet
tulla hänen alamaisilleen avuksi. Mutta myöhemmin, kun Cesare Borgia
kävi hänen kimppuunsa ja vihamielinen kansa liittyi vieraaseen,
linnoitus merkitsi hänelle enää vähän. Siksipä olisikin sekä silloin
että ennemmin ollut hänelle turvallisempaa karttaa kansansa vihaa kuin
rakennuttaa linnoituksia.[56] Ottaen siis huomioon nämä eri seikat minä
kiitän sekä sitä, joka rakentaa linnoituksia, että sitä, joka ei tee
niin, ja moitin sitä, joka linnoituksiinsa luottaen vähät välittää
kansansa vihasta.



21. luku.

Miten tulee ruhtinaan käyttäytyä saavuttaakseen kunnioitusta.


Mikään ei siinä määrin tuota ruhtinaalle kunnioitusta kuin suuret
yritykset ja harvinaiset, esikuvalliset teot. Siitä on meidän aikanamme
esimerkkinä Aragonian kuningas Ferdinand, nykyinen Espanjan kuningas.
Häntä voidaan miltei kutsua nousukas-ruhtinaaksi, koska hän on
vähäpätöisestä kuninkaasta maineen ja kunnian tietä kohonnut
kristikunnan ensimäiseksi kuninkaaksi. Ja jos tarkastelette hänen
toimiaan, huomaatte ne kaikki erittäin suuriksi, jopa muutamat vallan
erinomaisiksi.

Hallituksensa alussa hän kävi Granadan kimppuun, ja tällä yrityksellä
hän laski perustuksen mahtavuudelleen. Alussa hän kävi sotaa
verkalleen, koska hänen ei tarvinnut pelätä mitään vastuksia; hän näet
kiinnitti siihen Kastilian paroonien mielet, jotka sodan vuoksi eivät
joutaneet ajattelemaan kotoisia mullistuksia; ja siten hänen arvonsa ja
valtansa kohosi heidän ylitseen, ilman että he sitä huomasivatkaan. Hän
voi Kirkon[57] ja kansan varoilla elättää sotajoukkojaan ja laski tässä
pitkässä sodassa perustuksen sotalaitokselleen, josta hänelle myöhemmin
on ollut paljon kunniaa. Sitäpaitsi hän, voidakseen ryhtyä suurempiin
yrityksiin, käytti aina uskontoa tekosyynä ja harjoitti eräänlaista
hurskasta julmuutta, ajaessaan voitetut maurit pois valtakunnastaan.
Ihmeteltävämpää[58] ja harvinaisempaa esimerkkiä siitä kuin tämä ei
saata tavata. Saman tekosyyn varjossa hän hyökkäsi Afrikkaan, teki
sotaretken Italiaan ja nyt viimeksi kävi Ranskan kimppuun; ja niin hän
on aina puuhannut suuria asioita sekä siten pannut alamaistensa mielet
ihmettelystä jännittyneinä odottamaan hänen yritystensä tuloksia. Ja
nämä hänen tekonsa ovat sillä tavoin johtuneet toisistaan, että
ihmisille ei ole koskaan jäänyt aikaa hengähtää ja toimia häntä
vastaan. Lisäksi on ruhtinaalle sangen edullista toimia harvinaisella
tavalla maansa sisäisessä hallinnossa, siihen suuntaan kuin kerrotaan
messer Bernardo da Milanosta,[59] nimittäin että tilaisuuden
tarjoutuessa, milloin joku on porvarillisessa elämässä suorittanut
joitakin tavattomia tekoja, olkootpa sitten hyviä tai huonoja, löytää
sellaisen keinon palkita tai rangaista häntä, että siitä paljon
puhutaan. Ennen muuta tulee ruhtinaan aina koettaa saada kaikille
toimenpiteilleen suuruuden ja oivallisuuden leima.

Myöskin on ruhtinaalle kunniaksi, että hän on todellinen ystävä ja
todellinen vihollinen, t.s. että hän vähääkään epäröimättä julistautuu
toisen puolelle toista vastaan; mikä menettely on aina edullisempi kuin
puolueettomana pysyminen; sillä kahden mahtavan naapurisi joutuessa
keskenään sotaan, he ovat sitä laatua, että sinun, jos toinen heistä
voittaa, on joko pelkääminen voittajaa tai ei. Kummassakin tapauksessa
on sinulle aina otollisempaa esiintyä julkisesti ja käydä lujasti
sotaa; sillä ensimäisessä tapauksessa, jollet ilmaise kantaasi, sinusta
aina tulee voittajan saalis, vieläpä voitetun mielihyväksi ja
tyytyväisyydeksi; eikä sinulla enää ole mitään syytä tai keinoa
puolustautua eikä mitään, johon voisit turvautua. Sillä voittaja ei
kaipaa epäilyttäviä ystäviä, jotka hädän hetkenä eivät ole häntä
auttaneet; voitettu taas ei ota sinua suojaansa, koska et ole tahtonut
ase kädessä rientää hänen avukseen.

Antiokhos tuli aitolialaisten kutsumana Kreikkaan karkoittamaan sieltä
roomalaisia. Hän toimitti lähettiläitä akhaialaisten luo, jotka olivat
roomalaisten ystäviä, pyytämään heitä pysymään puolueettomina. Toiselta
puolen taas roomalaiset kehoittivat heitä tarttumaan aseihin heidän
puolestaan. Asia joutui akhaialaisten neuvoskunnassa ratkaistavaksi;
siinä Antiokhoksen asiamies kehoitti heitä pysymään puolueettomina,
mihin roomalaisten lähettiläs vastasi: "Mitä siihen tulee että teille
muka olisi parasta ja hyödyllisintä olla sekaantumatta meidän sotaamme,
niin ei mielestäni mikään ole teille sen turmiollisempaa, sillä
jollette ota osaa sotaan, te kiitoksetta ja kunniatta jäätte voittajan
saaliiksi."

Ja aina käykin niin, että se, joka ei ole ystäväsi, vaatii sinulta
puolueettomuutta; kun taas se, joka on ystäväsi, pyytää sinua
esiintymään ase kädessä. Epäröivät ruhtinaat, välttääkseen nykyhetken
vaaroja, useimmiten noudattavat puolueettomuutta, mutta siten
tavallisimmin joutuvat häviöön. Mutta jos ruhtinas päättäväisesti
esiintyy toisen puolella, ja jos se, johon hän on liittynyt, voittaa,
vaikkapa siten tulisikin niin mahtavaksi, että sinä joudut
riippuvaiseksi hänestä, niin sittenkin kiitollisuus ja ystävyys sitoo
hänet sinuun; sillä eivät ihmiset sentään koskaan ole niin
kunniattomia, että sortaisivat sinua julkealla kiittämättömyydellä.
Myöskään ei voitto koskaan ole niin täydellinen, ettei voittajan
tarvitsisi ollenkaan pitää mistään lukua, varsinkaan siitä, mikä on
oikeus ja kohtuus. Mutta jos se, johon olet liittynyt, joutuu
tappiolle, niin hän kuitenkin ottaa sinut turviinsa ja auttaa sinua
mikäli voi, ja sinä pääset osamieheksi hänen onneensa, joka voi jälleen
kääntyä.

Toisessa tapauksessa, kun taistelevat puolet ovat sitä laatua, ettei
sinulla ole mitään pelättävää, voittipa kumpi hyvänsä, on vielä
viisaampaa liittyä mukaan, koska muutoin myötävaikutat juuri sen
häviöön, joka sinun olisi tullut pelastaa, jos olisit ollut älykäs. Jos
hän voittaa, joutuu hän sinusta riippuvaiseksi, ja onkin mahdotonta,
ettei hän sinun avullasi voittaisi. Ja tässä on otettava huomioon, että
ruhtinaan tulee varoa koskaan liittymästä häntä itseään mahtavampaan,
käydäkseen muiden kimppuun, jollei välttämättömyys häntä siihen
pakoita, kuten edellä on sanottu. Sillä jos tämä voittaa, joudut
riippuvaiseksi hänestä; mutta ruhtinasten tulee, mikäli mahdollista,
välttää muiden armoille joutumista. Venezialaiset liittyivät Ranskaan
Milanon herttuaa vastaan, vaikkapa olisivat voineet välttääkin tämän
liiton, joka tuli heidän tuhokseen.[60] Mutta jos sitä ei voida
välttää, kuten oli firenzeläisten laita, paavin ja Espanjan
sotajoukkojen käydessä Lombardian kimppuun,[61] niin silloin tulee
ruhtinaan, edellä mainituista syistä, liittyä puolelle tai toiselle.
Älköön koskaan mikään valtio kuvitelko voivansa tehdä aivan varmaa
valintaa; pikemminkin muistettakoon, että jokainen ratkaisu on
seurauksiltaan epävarma, sillä johtuuhan jo asiain luonnosta, ettei
koskaan voida välttää toista pahaa joutumatta toiseen. Mutta viisaushan
onkin siinä, että osaa arvioida vaarojen eri laadun ja valita hyvänä
sen, joka on vähimmin huono. Ruhtinaan tulee lisäksi suosia kykyä ja
kuntoa ja pitää arvossa niitä, jotka itsekullakin eri alalla ovat
eteviä. Samalla hänen tulee rohkaista kansalaisiaan harjoittamaan
rauhallisesti ammattejaan, niin kaupan kuin maanviljelyksen tai minkä
muun ihmistoiminnan alalla hyvänsä, jotta joku ei pidättyisi
parantamasta maatilojaan pelosta, että ne häneltä riistetään, ja taas
toinen ei epäröisi laajentaa kauppaliikettään verojen pelosta.
Päinvastoin hänen tulee palkita niitä, jotka harrastavat mainittuja
asioita, ja yleensä kaikkia, jotka jollakin tavalla tahtovat lisätä
hänen kaupunkinsa tai valtionsa arvoa. Muutenkin tulee hänen sopivina
aikoina vuodessa huvittaa kansaansa juhlilla ja näytelmillä. Ja koska
jokainen kaupunki on jaettu ammatti- tai yhdyskuntiin, tulee hänen
ottaa huomioonsa nämä yhtymät, käydä joskus niiden kokouksissa ja
osottautua ystävälliseksi ja ylevämieliseksi, kuitenkin siten, että hän
aina esiintyy korkean arvonsa mukaisesti, sillä siitä hän ei saa tinkiä
missään asiassa.



22. luku.

Ruhtinasten sihteereistä.


Palvelijain valinta on ruhtinaan tärkeimpiä tehtäviä, ja ne ovat joko
hyviä tai huonoja, riippuen ruhtinaan älykkyydestä. Ruhtinasta ja hänen
ymmärrystään arvostellaankin ensiksi sen mukaan millaista väkeä hänellä
on ympärillään. Jos ne ovat pystyviä ja uskollisia, voidaan häntä aina
pitää viisaana miehenä, koska hän on osannut arvioida heidän
kyvykkyytensä ja pysyttää heidät uskollisina. Mutta muussa tapauksessa
ei hänestä voida antaa edullista arvostelua, sillä ensimäisen virheensä
hän on tehnyt jo heitä valitessaan. Ei kukaan, joka on tiennyt
Antonio da Venafron olleen Sienan ruhtinaan Pandolfo Petruccin[62]
palveluksessa, ole voinut olla pitämättä Pandolfoa erittäin viisaana
miehenä, koska hän oli osannut valita sellaisen palvelijan.

On olemassa kolmenlaista ymmärrystä: ensimäinen ymmärtää kaikki
itsestään; toinen ymmärtää vasta silloin kun muut asian selvittävät;
kolmas ei ymmärrä itsestään eikä edes muiden selvitysten avulla.
Ensimäinen laji on erinomainen, toinen on oivallinen, kolmas on
hyödytön. Niinpä onkin aivan ilmeistä, että Pandolfon ymmärrys, jollei
ollutkaan tuota ensimäistä lajia, oli ainakin toista lajia; sillä
milloin asianomaisella on arvostelukykyä erottaa hyvä ja huono toisen
sanoissa ja teoissa, silloin hän osaa myös, vaikkapa hänellä ei
olisikaan itsenäistä älykkyyttä, erottaa toisistaan palvelijansa hyvät
ja huonot puolet ja kiittää edellisiä sekä ojentaa jälkimäisiä; silloin
palvelija ei saata toivoa voivansa pettää häntä ja sentähden käyttäytyy
hyvin.

Mutta voidakseen hyvin tuntea palvelijansa on ruhtinaalla käytettävissä
eräs keino, joka ei koskaan petä. Kun huomaat palvelijasi ajattelevan
enemmän itseään kuin sinua ja kaikissa toimissaan etsivän omaa etuaan,
niin sellainen ei ikinä ole kunnon palvelija, eikä sinun tule koskaan
luottaa häneen. Sillä se, jolla on valtion asiat käsissään, ei saa
milloinkaan ajatella itseään vaan ruhtinastaan eikä koskaan huolehtia
muista kuin hänen asioistaan.

Mutta toiselta puolen tulee ruhtinaankin, pysyttääksensä palvelijansa
kelvollisena, pitää hänet muistossaan, kunnioittamalla häntä, tekemällä
hänet rikkaaksi, saavuttamalla hänen kiitollisuutensa ja jakamalla
hänen kanssaan kunnian ja tehtävät, jotta kunnian ja rikkauden runsaus
pidättäisi häntä haluamasta enää enempää, ja korkea virka-arvo panisi
hänet pelkäämään muutoksia; koska hänen tulee tietää, ettei hän voi
pysyä vallassa ilman ruhtinaan tukea. Milloin siis ruhtinaat ja heidän
palvelijansa ovat toisiinsa tässä suhteessa, silloin he voivat luottaa
toisiinsa; muussa tapauksessa on loppu aina tuhoisa jommallekummalle
heistä.



23. luku.

Miten on imartelijoita kartettava.


En tahdo jättää mainitsematta erästä tärkeää seikkaa, sillä se koskee
vaaraa, jota ruhtinasten on vaikea torjua, joll'eivät ole erittäin
älykkäitä tai joll'eivät osaa tehdä hyvin valintaansa. Tarkoitan tällä
noita imartelijoita, joita hovit ovat täynnä. Ihmiset näet ovat niin
itserakkaita ja siinä suhteessa niin helposti petettäviä, että vain
vaikeasti säilyvät tältä rutolta; ja koettaessaan sitä karttaa he
joutuvat vaaraan saada osakseen ylenkatsetta. Sillä ei ole muuta keinoa
suojella itseään imartelijoilta kuin antaa ihmisten ymmärtää, etteivät
he loukkaa sinua sanoessaan sinulle totuuden; mutta jos ken hyvänsä voi
sanoa sinulle totuuden, niin nauttimasi kunnioitus siitä kärsii.

Senpätähden viisaan ruhtinaan tulee kulkea keskitietä ja valita
valtiostaan ymmärtäväisiä miehiä sekä ainoasti heille suoda vapaus
sanoa hänelle totuus, mutta vain niistä asioista, joista hän sitä
pyytää, eikä muista; mutta hänen tuleekin vaatia sitä heiltä joka
seikasta ja kuunnella heidän mielipiteitään sekä sitten tehdä ratkaisu
oman harkintansa mukaan. Näihin neuvonantajiin, vieläpä jokaiseen
erikseen, hänen tulee suhtautua siten, että kukin heistä ymmärtää, että
mitä vapaammin hän puhuu, sitä enemmän huomiota hän saa osakseen.
Paitsi näitä hän älköön kuunnelko ketään, vaan seuratkoon tekemäänsä
päätöstä ja olkoon siinä horjumaton. Toisin menetellen hän joko syöksyy
imartelijain kautta turmioon tai vaihtaa niin usein kantaansa eri
mielipiteiden mukaan, että siten alentaa nauttimaansa arvonantoa.

Tästä seikasta tahdon mainita erään nykyaikaisen esimerkin. Pater Luca,
nykyisen keisarin Maximilianin uskottu, sanoi, puhuessaan hänen
keisarillisesta majesteetistaan, ettei tämä koskaan neuvotellut
kenenkään kanssa, mutta ei myös koskaan omin päin ratkaissut mitään
asiaa, mikä johtui juuri siitä, että hän toimi vastoin edellä
lausuttuja ohjeita. Keisari on näet salaperäinen mies, joka ei ilmaise
aikeitansa kenellekään eikä kysy muiden mielipidettä. Mutta kun ne
toimeen pantaessa alkavat paljastua ja tulla tunnetuiksi, ryhtyy hänen
ympäristönsä niitä heti vastustamaan, jolloin hän, ollen horjuva,
luopuu niistä. Tästä johtuu että hän seuraavana päivänä rikkoo sen mitä
edellisenä on rakentanut, eikä koskaan voida arvata, mitä hän tahtoo
tai aikoo tehdä, eikä hänen päätöksiinsä voida mitään perustaa.

Niinpä siis ruhtinaan tulee kyllä kysyä neuvoja, mutta vain silloin kun
hän itse tahtoo eikä silloin kun muut tahtovat; pikemminkin hänen tulee
pidättää muita tyrkyttämästä hänelle neuvojaan jostakin asiasta, jollei
niitä heiltä pyydetä. Kuitenkin hänen tulee ahkerasti niitä kysellä ja
sitten kärsivällisesti kuunnella kysytyistä asioista lausuttua
totuutta, vieläpä, huomatessaan jonkun ikäänkuin arkaillen pidättyvän
mielipidettään ilmaisemasta, osottaa tyytymättömyyttään. Ja koska
jotkut arvelevat, että sellainen ruhtinas, joka on päässyt viisaan
maineeseen, saa siitä kiittää ei omaa ymmärrystään, vaan ympäristönsä
antamia hyviä neuvoja, niin he epäilemättä erehtyvät, sillä onhan
pettämätön ja yleispätevä sääntö se, että ruhtinas, joka ei itsestään
ole viisas, ei myöskään hyödy hyvistä neuvoista, paitsi silloin kun hän
on sattunut jättäytymään yhden ainoan todella ymmärtäväisen miehen
kokonaan johdettavaksi. Siinä tapauksessa hän helposti voi saada hyvää
ohjausta, mutta se ei kestä kauan, sillä samainen neuvonantaja riistää
häneltä piankin vallan. Se ruhtinas taas, joka on heikkoälyinen ja
neuvottelee useamman kuin yhden kanssa, ei koskaan saa yhtäpitäviä
neuvoja eikä kykene niitä itse sovittamaan yhteen. Neuvonantajista
jokainen näet ajattelee vain omia etujaan, eikä ruhtinas pysty niitä
huomaamaan eikä torjumaan. Mutta muunlaisia neuvonantajia ei ole sillä
ihmiset ovat sinulle aina pahoja, jollei pakko ole tehnyt heitä
hyviksi. Niinpä siis väitänkin, että hyvien neuvojen, mistä hyvänsä
tulevatkin, on johduttava ruhtinaan viisaudesta eikä ruhtinaan
viisauden hyvistä neuvoista.



24. luku.

Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa.


Oikein noudatettuina edellä mainitut ohjeet tekevät uuden ruhtinaan
vanhan veroiseksi ja saattavat hänet valtiossaan äkkiä varmemmalle ja
lujemmalle pohjalle, kuin jos hän olisi siinä jo vanhastaan hallinnut.
Uuden ruhtinaan toimia pidetään näet enemmän silmällä kuin
perinnöllisen, ja jos ne huomataan kelvollisiksi, niin hän paljoa
paremmin voittaa puolelleen ihmiset ja heidän kiintymyksensä kuin vanha
suku, sillä ihmisille ovat nykyolot paljoa mielenkiintoisempia kuin
menneet asiat, ja jos he hyvin viihtyvät nykyoloissa, he nauttivat
siitä eivätkä havittele enempää, vieläpä ryhtyvät kaikin tavoin
ruhtinasta puolustamaan, jollei hän muutoin tuota heille pettymystä. Ja
siten hän saavuttaa kaksinkertaisen kunnian siitä että on perustanut
uuden ruhtinaskunnan ja kaunistanut ja lujittanut sen hyvillä laeilla,
hyvillä sotavoimilla, hyvillä ystävillä ja hyvillä esimerkeillä. Samoin
taas se saa osakseen kaksinkertaisen häpeän, joka synnynnäisenä
ruhtinaana ymmärtämättömyydessään on kadottanut valtionsa.

Jos nyt katsotaan niitä ruhtinaita, jotka Italiassa meidän aikoinamme
ovat menettäneet valtionsa, kuten Napolin kuningasta,[63] Milanon
herttuaa[64] ja muita, niin tapaamme heissä ensiksi tuon yhteisen,
sotalaitosta koskevan puutteen, jonka syistä edellä on laveasti tehty
selkoa. Lisäksi huomataan, että moni heistä joko on saanut kansan
vihollisekseen tai, jos kansa on ollut hänelle ystävällinen, ei ole
osannut saavuttaa ylhäisten kannatusta. Ilman sellaisia vikoja ei
menetetä valtioita, joilla on kylliksi voimia asettaa sotajoukko
jalkeille.

Philippos Makedonialaisella, ei Aleksanteri Suuren isällä vaan sillä,
jonka Titus Qvintius voitti,[65] ei ollut isoa valtiota verrattuna
Rooman ja Kreikan kokoon, jotka häntä ahdistivat; kuitenkin hän,
ollen sotataitoinen mies ja osaten tyydyttää kansaa ja suoriutua
ylimyksistäkin, monta vuotta jaksoi sotia näitä vastaan, ja joskin hän
lopuksi menetti muutamien kaupunkien herruuden, hän kumminkin säilytti
kuningaskuntansa.

Niinpä siis nuo meikäläiset ruhtinaat, jotka useita vuosia olivat
hallinneet valtioitansa, älkööt niiden menettämisestä syyttäkö kohtaloa
vaan omaa kykenemättömyyttään. Sillä rauhan aikana he eivät koskaan
ajatelleet, että ajat voisivat muuttua (mikä onkin ihmisten yhteinen
virhe: tyynen sään aikana ei välitetä myrskystä), ja kun sitten kovat
ajat koittivat, he ajattelivat vain pakoa eikä puolustautumista, ja
toivoivat, että heidän kansansa, kyllästyneinä voittajain röyhkeyteen,
kutsuisivat heidät takaisin. Tämä menettely käy laatuun muun
puutteessa, mutta on sangen kehnoa laiminlyödä sen takia muut keinot,
sillä ei kukaan tahtone koskaan kukistua, luullen muka sitten
löytävänsä jonkun, joka hänet jälleen kohottaa. Ei liioin tapahdu niin,
ja joskin tapahtuu, ei siitä sinulle apua koidu, sillä mainittu
puolustus on huono eikä riipu sinusta. Vain se puolustus on hyvä, varma
ja kestävä, joka riippuu sinusta itsestäsi ja sinun miehuudestasi.



25. luku.

Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja miten sitä
voidaan torjua.


Ei ole minulle tuntematonta, kuinka monilla on ollut ja vieläkin on se
mielipide, että maailman asiat ovat siinä määrin kohtalon ja Jumalan
vallassa, että ihmiset kaikessa viisaudessaan eivät voi niitä ohjata
eivätkä niiden menoon mitään vaikuttaa. Niinpä siis ei muka
maksaisikaan vaivaa liioin hikoilla minkään asian vuoksi, vaan olisi
parasta jättää kaikki kohtalon varaan. Tämä mielipide on saanut
nykyaikoina paljon kannatusta niistä suurista olojen mullistuksista,
joita on nähty ja nähdään tapahtuvan joka päivä vastoin kaikkia
inhimillisiä laskelmia. Tätä ajatellessani olen silloin tällöin
jossakin määrin kallistunut samaan mielipiteeseen. Siitä huolimatta, ja
ettei usko vapaaseen tahtoomme olisi turha, katson voivan olla totta,
että kohtalo puoleksi on meidän tekojemme määrääjänä, mutta että se
jättää meidän itsemme määrättäväksi niistä toisen puolen tai kenties
hiukan vähemmän.

Minä vertaan kohtaloa tuhoisaan virtaan, joka paisuessaan tulvii
tasangoille, hävittää puut ja rakennukset, repii irti maata toisesta
paikasta siirtäen sen toiseen; kaikki pakenevat sen tieltä, kaikki
väistyvät sen raivoa, voimatta sitä vastustaa. Mutta vaikkapa sen
luonne onkin sellainen, ei siitä seuraa, ettei ihmisten hyvän sään
aikana tarvitsisi ryhtyä varokeinoihin, rakentamalla suojaksi patoja ja
sulkuja, niin että virta seuraavan tulvan aikana joko juoksee jonkun
kanavan kautta tai on vähemmän raju ja tuhoisa raivossaan. Samoin on
kohtalon laita: sekin näyttää mahtiaan siinä, missä sitä ei ole
miehuullisesti valmistuttu vastustamaan, ja kääntää raivonsa sinne,
missä hänen tietääkseen mitkään sulut tai padot eivät ole sitä
pidättämässä.

Jos tarkastelette Italiaa, joka on näiden mullistusten pesäpaikka ja on
pannut ne liikkeelle, niin huomaatte sen moiseksi tasangoksi ilman
mitään sulkuja ja patoja. Jos sitä olisi puolustettu riittävällä,
tarmolla, kuten Saksaa, Espanjaa ja Ranskaa, niin ei tulva olisi tehnyt
niitä suuria mullistuksia, jotka se on vaikuttanut, tai olisi se
kokonaan jäänyt tulematta. Tämä riittäköön puolestani, mitä tulee
kohtalon torjumiseen yleensä.

Mutta rajoittuakseni yksityiskohtiin huomautan siitä, kuinka
sama ruhtinas voidaan nähdä tänään onnellisena ja huomenna
perikadossa, ilman että hän olisi mitenkään muuttanut luonnettaan tai
ominaisuuksiaan. Sen luulen johtuvan etusijassa syistä, joita jo edellä
on laveasti käsitelty, nimittäin että se ruhtinas, joka yksinomaan
luottaa onneensa, joutuu sen kääntyessä häviöön. Lisäksi luulen, että
se on onnellinen, joka osaa toimia ajan vaatimusten mukaisesti, ja että
samoin se on onneton, joka ei osaa mukautua aikansa olosuhteihin.
Nähdäänhän ihmisten pyrkimyksissään, joita he tahtovat ajaa perille,
kuten esim. kunnian ja rikkauden tavoittelussa, menettelevän
eri tavoin: toinen toimii varovasti, toinen rajusti, toinen
väkivaltaisesti, toinen ovelasti; toinen kärsivällisesti, toinen aivan
päinvastoin; ja jokainen voi näillä eri tavoilla päästä päämääräänsä.
Nähdäänpä lisäksi kahdesta varovaisesta miehestä toisen pääsevän
tarkoituksensa perille, toisen ei. Samoin voi kaksi miestä onnistua
yhtäläisesti aivan eri keinoin, toinen ollen varovainen, toinen raju;
tämä ei johdu mistään muusta kuin olosuhteiden laadusta, jotka joko
ovat tai eivät ole heidän menettelytapansa mukaiset. Tästä seuraa, mitä
olen sanonut, nimittäin että kaksi eri tavoin menettelevää saavuttavat
saman tuloksen, ja kahdesta samalla tavalla menettelevästä toinen
saavuttaa tarkoituksensa, toinen ei. Tästä riippuvat myös onnen
vaihtelut, sillä jos jollekulle, joka menettelee varovasti ja
kärsivällisesti, aika ja olosuhteet ovat siinä määrin myötäisiä, että
hänen hallituksensa on hyvä, on hänen onnensa taattu; mutta jos aika ja
olosuhteet muuttuvat, joutuu hän perikatoon, koska hän ei muuta
menettelytapaansa. Niin älykästä miestä ei sentään ole, joka osaisi
mukautua olosuhteihin, koska hän joko ei voi luopua siitä, mihin
luontonsa häntä vetää, tai ei voi tulla vakuutetuksi siitä, että olisi
edullista jättää se tie, jota vaeltaen hän on aina menestynyt. Niinpä
varovainen mies ei tohdikaan ryhtyä rohkeasti asiaan oikealla hetkellä,
vaan joutuu perikatoon; mutta jos hän olisi muuttanut luonnonlaatuaan
aikojen ja olosuhteiden mukaan, hänen onnensa ei olisi muuttunut. Paavi
Julius II menetteli kaikissa toimissaan rohkeasti, ja aika ja
olosuhteet olivat siinä määrin hänen menettelytapansa mukaiset, että
hän aina onnistui. Ajatelkaahan hänen ensimäistä yritystään Bolognaa
vastaan, kun messer Giovanni Bentivoglio vielä eli. Venezialaiset eivät
olleet siihen tyytyväisiä; samoin Espanjan kuningas neuvotteli Ranskan
kanssa samaisesta yrityksestä; siitä huolimatta hän rohkeasti ja
häikäilemättä ryhtyi mieskohtaisesti retken johtoon ja sai tällä
tempulla Espanjan ja venezialaiset pysymään epäröivinä paikallaan;
jälkimäiset näet pelkäsivät ja edellinen halusi saada vallatuksi koko
Napolin kuningaskunnan. Toiselta puolen hän veti mukaansa Ranskan
kuninkaan, sillä tämä, nähtyään hänen lähtevän liikkeelle ja haluten
päästä hänen ystäväkseen nöyryyttääkseen venezialaisia, arveli
mahdottomaksi kieltää häneltä apuväkeä, loukkaamatta häntä julkisesti.
Niinpä Julius pelottomalla hyökkäyksellään sai aikaan sen, mitä mikään
muu paavi kaikella inhimillisellä viisaudella ei koskaan olisi
suorittanut; sillä jos hän olisi odottanut eikä lähtenyt Roomasta,
ennenkuin kaikki suunnitelmat olisivat olleet valmiit ja kaikki
asianhaarat kunnossa, kuten jokainen muu paavi olisi tehnyt, ei hän
koskaan olisi onnistunut. Ranskan kuningas olisi näet silloin keksinyt
tuhat tekosyytä, ja muut olisivat toimittaneet hänelle tuhat huolta.
Hänen muut toimensa jätän tässä sikseen, koska ne kaikki ovat
samantapaisia ja ovat kaikki hänelle onnistuneet; hänen elämänsä lyhyys
ei suonutkaan hänelle tilaisuutta kokea päinvastaista. Mutta jos olisi
sattunut sellaisia aikoja, jotka olisivat vaatineet varovaista
menettelyä, olisi siitä seurannut hänelle tuho, sillä hän ei olisi
koskaan poikennut siltä tieltä, jolle luontonsa häntä veti.

Niinpä siis päätänkin, että onnen vaihdellessa ja ihmisten pitäessä
sitkeästi kiinni tavoistaan, heille käy hyvin niin kauan kuin onni ja
tavat ovat keskenään sopusoinnussa, mutta huonosti heti kun niiden
kesken syntyy epäsointua. Katson puolestani paremmaksi olla rohkea kuin
varovainen, sillä onni on nainen ja voidakseen pitää sitä kurissa
täytyy sitä lyödä ja kolhia; ja onhan nähty että se on helpommin siten
menettelevien voitettavissa kuin niiden, jotka suhtautuvat siihen
kylmästi. Senpätähden se kuten oikeakin nainen on aina suopea nuorille,
koska he ovat rajumpia ja vähemmän varovaisia ja komentavat sitä
rohkeammin.



26. luku.

Kehoitus Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta.


Harkittuani siis kaikkia edellä käsiteltyjä seikkoja ja ajatellessani
itsekseni, mahtaisiko nykyhetkellä Italiassa aika olla suotuisa jonkun
uuden ruhtinaan kunniaan kohoamiselle, ja mahtaisiko olla aihetta, joka
soisi jollekulle älykkäälle ja miehuulliselle miehelle tilaisuuden
luoda uuden olotilan, mikä tuottaisi hänelle kunniaa ja koko tämän maan
kansalle hyötyä, näyttää minusta niin monet seikat puhuvan uuden
ruhtinaan puolesta, että en ymmärrä, mikä aika koskaan olisi siihen sen
otollisempi.

Ja jos, kuten sanoin, oli välttämätöntä, että Israelin kansa oli
Egyptin orjuudessa, jotta Mooseksen kyky ja kunto olisi päässyt
ilmenemään, ja jos samoin Kyyroksen hengensuuruuden tuntemiseksi
persialaisten täytyi kärsiä meedialaisten sortoa, tai ateenalaisten
olla hajallaan, jotta Theseuksen etevyys pääsisi loistamaan, samoin
täytyi, jotta jonkun italialaisen hengenkunto tulisi tunnetuksi,
Italian vaipua nykyiseen alennustilaansa, olla enemmän orjuutettu kuin
heprealaiset, enemmän sorrettu kuin persialaiset, enemmän hajallaan
kuin ateenalaiset, vailla johtajaa, vailla järjestystä, lyötynä,
ryöstettynä, revittynä, poljettuna, kaikenkaltaisen hävityksen uhrina.
Ja joskin tähän saakka jossakussa henkilössä on esiintynyt oireita,
jotka ovat saaneet meidät uskomaan hänet Jumalan lähettämäksi maan
pelastajaksi, on siitä huolimatta sittemmin käynyt ilmi, että onni on
hylännyt hänet, hänen ratansa ollessa korkeimmillaan.[66] Niinpä
Italia, ikäänkuin elottomana, yhä odottaa sitä, joka lääkitsisi sen
vammat ja tekisi lopun Lombardian hävityksestä ja ryöstelystä sekä
Napolin kuningaskunnan ja Toscanan nylkemisestä ja verottamisesta ja
parantaisi sen jo kauan sitten syvälti tulehtuneet haavat. Nähdäänhän
sen rukoilevan Jumalaa lähettämään jonkun, joka pelastaisi sen tästä
barbaarien sorrosta ja röyhkeydestä. Nähdäänhän sen myös olevan valmiin
ja halukkaan seuraamaan lippua, kun vain joku sen kohottaa. Ei ole tätä
nykyä olemassa ketään, johon se voisi paremmin kohdistaa toiveensa kuin
Teidän kuuluisaan sukuunne, joka miehuutensa ja onnensa avulla ja
Jumalan suosiessa sitä ja Kirkon, jonka päämiehenä se on nykyään,[67]
voisi astua tämän vapautustyön johtajaksi. Eikä se olisi ollenkaan
vaikeaa, jos Te tahtoisitte vain tutustua edellä mainittujen
henkilöiden elämään ja toimintaan. Ja vaikkapa nuo miehet olivatkin
harvinaisia ja ihmeteltäviä, olivat he kuitenkin ihmisiä, eikä
kenelläkään heistä ollut suotuisampaa tilaisuutta kuin Teillä nykyään,
sillä heidän yrityksensä ei ollut oikeampi kuin tämä eikä helpompi,
eikä Jumala suinkaan ollut heille sen suosiollisempi kuin Teille.

Tässä on suuri ja oikea asia, sillä se sota on oikea, joka on
tarpeellinen, ja ne aseet ovat siunaukselliset, joihin perustuu ainoa
menestyksen toivo. Tässä on myös kaikki aivan valmiina, ja missä
valmius on suuri siinä ei voi olla suuria vaikeuksia, jos Te vain
suvaitsette ottaa esimerkkiä niistä, joita olen Teille esikuvaksi
asettanut. Sitäpaitsi on nähty aivan tavattomia ja esimerkittömiä
Jumalan töitä: meri on jakautunut, pilvi on avannut tien, vettä on
pursunut kalliosta, mannaa on satanut; kaikki seikat ovat liittyneet
yhteen Teidän suuruutenne hyväksi; jälellä oleva työ on Teidän
suoritettava. Jumala ei halua tehdä kaikkea, jottei riistäisi meiltä
vapaata tahtoamme ja sitä osaa kunniasta, joka kuuluu meille.

Eikä ole ihmeteltävää, ettei kukaan edellä mainituista italialaisista
ole voinut tehdä sitä, mitä Teidän kuuluisan sukunne toivotaan tekevän,
ja että niin monien mullistusten ja niin monien sotien myllertämässä
Italiassa näyttää siltä kuin olisi sotainen kuntomme hävinnyt, sillä se
johtuu siitä, että maamme entinen sotalaitos on kelvoton eikä ole ollut
ketään, joka olisi kyennyt muodostamaan uuden. Mikään ei tuota enemmän
kunniaa valtaan pyrkivälle miehelle, kuin uusien lakien säätäminen ja
uuden järjestyksen luominen. Jos nämä toimenpiteet ovat hyvin
perustellut ja kantavat suuruuden leimaa, niin ne tuottavat hänelle
kunnioitusta ja ihmettelyä, eikä Italiassa suinkaan puutu aihetta
toteuttaa niitä kaikin tavoin.

Täällä on kylliksi voimaa jäsenissä, kun sitä ei vain puuttuisi päästä.
Katsokaahan vain, kuinka italialaiset kaksintaisteluissa ja pienissä
yhteentörmäyksissä ovat muita etevämmät voimilta, taitavuudelta ja
nerokkuudelta. Mutta mitä tulee koko sotajoukkoon, niin siinä he eivät
kestä vertailua; mikä kaikki johtuu päällikköjen kykenemättömyydestä,
sillä ne, jotka osaavat jotakin, eivät tottele, ja jokainen on
osaavinaan. Vielä ei ole esiintynyt ketään, joka sekä kuntonsa että
onnensa puolesta olisi ollut niin etevä, että muut olisivat väistyneet
hänen tieltään. Tästä johtuu, että milloin vain niissä pitkällisissä ja
monissa sodissa, joita Italiassa on käyty kahdenkymmenen viime vuoden
aikana, sotajoukko on ollut kokoonpantu pelkistä italialaisista, se
aina on kunnostautunut huonosti. Siitä on todistuksena ensiksi Taro,
sitten Alessandria, Capua, Genova, Vaila, Bologna, Mestri.[68]

Jos siis Teidän loistava sukunne tahtoo seurata niiden mainioiden
miesten esimerkkiä, jotka ovat pelastaneet isänmaansa, on ennen kaikkea
välttämätöntä -- kuten jokaisen yrityksen oikea perustus edellyttääkin
-- varustautua kotimaisilla sotajoukoilla, koska ei voi olla olemassa
uskollisempia, todellisempia tai parempia sotamiehiä. Ja vaikkapa
jokainen heistä onkin hyvä, niin sittenkin kaikki yhdessä ovat vielä
parempia, kun he näkevät olevansa oman ruhtinaansa komennossa ja
nauttivansa hänen kunnioitustaan ja suosiotaan. Senpätähden on
tarpeellista varustautua kotimaisin joukoin, jotta voitaisiin
italialaisella miehuudella taistella muukalaisia vastaan.

Ja joskin sveitsiläistä ja espanjalaista jalkaväkeä pidetään
pelottavana, on siitä huolimatta kummallakin heikkoutensa, minkä
johdosta kolmas sotaväki ei ainoasti voisi vastustaa heitä, vaan
vieläpä voittaakin heidät. Espanjalaiset eivät näet kykene pidättämään
ratsuväkeä, ja sveitsiläisten täytyy pelätä jalkaväkeäkin, milloin
kohtaavat sen taistelussa yhtä lujana kuin he itse. Onhan nähty ja
kokemus sen yhä näyttää, etteivät espanjalaiset voi kestää ranskalaisen
ratsuväen hyökkäystä, ja että sveitsiläiset joutuvat tappiolle
taistellessaan espanjalaista jalkaväkeä vastaan. Ja joskaan
viimemainitusta seikasta ei ole vielä olemassa täyttä kokemusta, niin
kuitenkin siitä on saatu näyte Ravennan taistelussa, kun espanjalainen
jalkaväki kävi saksalaisten joukkojen kimppuun, jotka noudattavat
samanlaista järjestelmää kuin sveitsiläiset. Espanjalaiset näet,
käyttäen hyväkseen notkeuttaan ja pienten kilpiensä suojaa,
tunkeutuivat heidän keihäittensä alle ja saattoivat siten turvallisesti
ahdistaa heitä, saksalaisten voimatta puolustaa itseään. Jollei
ratsuväki olisi tullut avuksi, olisivat kaikki saksalaiset tuhoutuneet.
Niinpä voidaankin, kun tunnetaan noiden molempien jalkaväkien heikot
puolet, järjestää aivan uusi jalkaväki, joka kykenee vastustamaan
ratsuväkeä eikä pelkää jalkaväkeä; mutta sitä ei saada aikaan
asestuksen uudistuksella vaan itse järjestelmän muutoksella. Ja juuri
tällaiset uudistukset ja järjestelyt ovat omiaan tuottamaan kunniaa ja
suuruutta uudelle ruhtinaalle.

Älköön siis menetettäkö tätä tilaisuutta, jotta Italia vihdoinkin niin
pitkän ajan jälkeen voisi nähdä vapauttajansa astuvan esille. En kykene
sanoin ilmaisemaan, millä rakkaudella hänet otettaisiin vastaan
kaikissa niissä maakunnissa, jotka ovat saaneet kärsiä muukalaisten
sotaretkistä, millä koston janolla, millä horjumattomalla
uskollisuudella, millä antaumuksella, millä kyynelillä. Mitkä portit
voisivatkaan pysyä häneltä suljettuina? Mikä kansa voisi kieltäytyä
tottelemasta häntä? Mikä kateus voisi asettua häntä vastaan? Mikä
italialainen voisi kieltää häneltä alttiuttansa? Meitä kaikkia
inhoittaa tämä barbaarien herruus. Ryhtyköön siis Teidän kuuluisa
sukunne tähän tehtävään kaikella sillä rohkeudella ja luottamuksella,
jota jokainen oikea yritys edellyttää, jotta sen lipun alla tämä
isänmaamme jälleen aateloitaisiin ja sen enteiden suojassa
toteutuisivat nuo Petrarcan säkeet:

    Virtù contr' al furore
    prenderà l'arme, e sia il combatter corto,
    che l'antico valore
    negl' Italici cuor non è ancor morto.[69]



Viiteselitykset:


[1] Hänen tyttärensä oli kuuluisa Ranskan kuningatar Katariina Medici,
tuttu hugenottisotien historiasta.

[2] Teoksessa Titus Liviuksesta, jonka M. sepitti samaan aikaan kuin
"Ruhtinaankin".

[3] Alfonso d'Este.

[4] Hallitsi Ranskaa 1498-1515. Vaati Visconti-suvun perillisenä
omakseen Milanoa, jossa Sforzat Viscontien jälkeen hallitsivat, ja
Anjoun suvun perillisenä Napolia, jossa Anjoun suvun jälkeen hallitsi
eräs Aragonian suvun sivuhaara.

[5] Syyrian kuningas Antiokhos III (n. v. 190 e.Kr.).

[6] Makedonian kuningas Philippos, jonka roomalaiset voittivat
v. 197 e.Kr.

[7] Kaarle VIII, kuninkaana 1483-98, vaati omakseen Napolin
kuningaskuntaa Anjoun suvun perillisenä.

[8] Kirkko-paavi ja paavinvalta.

[9] Aleksanteri VI Borgia, paavina 1492-1503.

[10] Ferdinand Katolilainen (1479-1516), Aragonian ja Kastilian
kuningas, Espanjan suurvallan perustaja. Riisti Napolin kokonaan
Ranskalta v. 1504.

[11] Ludvik halusi avioeroa voidakseen naida edeltäjänsä Kaarle VIII:n
lesken, Bretagnen perijättären.

[12] George d'Amboise, Ludvikin ministeri, jonka paavi Aleksanteri VI
nimitti kardinaaliksi.

[13] 18. luvussa.

[14] Fra = munkkiveli. Savonarola, kuten johdannossa on mainittu,
esiintyi uskonnollisena ja valtiollisena uudistajana Firenzessä
1490-luvulla. Poltettiin roviolla 1498.

[15] Hieron nuorempi, noin 307-216 e.Kr. Kohosi v. 270 palkkasoturien
ja ylimyspuolueen avulla Syrakusan valtiaaksi. Siirtyi ensimäisessä
puunilaissodassa Karthagon puolelta Rooman puolelle ja säilytti siten
valtansa.

[16] Francesco Sforza, palkkajoukkojen päällikkö (condottieri), s.
1401, k. 1466. Naimalla Milanon herttuan Filippo Viscontin aviottoman
tyttären Biancan hän herttua Filippon kuoltua hankki käsiinsä
Viscontien vallan.

[17] Tämä arvonimi johtui pienestä ranskalaisesta Valentinois'n
herttuakunnasta, jonka Cesare Borgia (1478-1507) v. 1498 oli saanut
lääniksi Ranskan kuninkaalta Ludvik XII:lta, vietyään tälle isänsä,
paavi Aleksanteri VI:n, suostumuksen edellä mainittuun avioeroon ja
Rouenin arkkipiispan kardinaaliksi nimittämiseen.

[18] Musertaaksensa Milanon.

[19] Joulukuun 31 p. 1502. Cesare Borgia kuristutti kuoliaaksi häneen
luottaneet Orsinien päämiehet. Machiavelli oli itse Firenzen
asiamiehenä silloin herttuan seurassa ja laati tapauksesta erityisen
kertomuksen.

[20] _Messer_ = herra. Remiro, myös Romiro tai Ramiro d'Orco tai d'Arco
tai de Lorqua.

[21] Paavi Aleksanteri VI Borgia kuoli 18 p. elok. 1503 äkilliseen
kuumetautiin.

[22] Julius II, ennen Giuliano della Rovere, San Pietro ad Vinculan
kardinaali, s. 1443, k. 1513; valittiin paaviksi syksyllä 1503.
Machiavelli oli silloin Firenzen asiamiehenä Roomassa pitämässä
tapahtumia silmällä.

[23] San Pietro = Julius II, San Giorgio = Rafaello Riario, Ascanio =
Ascamo Sforza, herttua Ludvik Sforzan ("_il Moron_") veli.

[24] Agathokles (s. 361 e.Kr.) oli Syrakusan yksinvaltiaana vv. 317-289
e.Kr.s.

[25] "_Principato civile_" -- siihen tapaan kuin Medicien, varsinkin
Lorenzo dei Medicin ("_il Magnificon_") hallitusvalta oli Firenzessä
(tai vanhalla ajalla Perikleen Ateenassa).

[26] Nabis oli sodassa Akhaian liittoa vastaan kohonnut Spartan
valtiaaksi. Hänet voitti roomalainen Flamininus v. 195 e.Kr.;
murhattiin v. 192 e.Kr.

[27] Scali oli firenzeläinen kansansuosikki, jonka viranomaiset v. 1381
erään heitä vastaan suunnatun rikoksen vuoksi vangitsivat ja
mestauttivat, kansan millään tavoin yrittämättä häntä pelastaa.
Machiavelli kertoo tapauksen "Firenzen historiassaan".

[28] Tämä Machiavellin pidättyväisyys johtunee siitä, että "Ruhtinas"
on osotettu paavin läheiselle sukulaiselle ja sen kautta tavallaan
paaville itselleen.

[29] V. 1494, jolloin Kaarle VIII saapui Napolia valloittamaan.

[30] Cambray-liiton sodassa.

[31] Sixtus IV (della Rovere), paavina 1471-84.

[32] Tämä on kirjoitettu siihen aikaan, jolloin Leo X (Medici) koko
kristikunnassa herätti suuria toiveita, mitkä eivät sittemmin
toteutuneetkaan.

[33] Filippo Maria Visconti, kuoli 1447; Fr. Sforza oli tämän viimeisen
Visconti-herttuan vävy, kuten edellä aliviitassa on jo mainittu.

[34] Caravaggion taistelu oli syyskuussa 1448.

[35] Muzio Zittendolo Sforza, koki sangen kirjavia elämänvaiheita,
ollen milloin sota- ja valtaherrana milloin vankina, ja hukkui erään
joen yli uidessaan v. 1424.

[36] Eräs englantilaissukuinen seikkailija (Sir John Hawkwood), joka
eli 1300-luvun loppupuolella. Hänen palkkajoukkonsa tunnettiin
Italiassa nimellä "Valkea komppania". Kuoli Firenzessä v. 1394.

[37] Palkkapäällikkö eli condottieri, Sforzan kilpailija
Pohjois-Italiassa.

[38] Vitelli valittiin Firenzen sotapäälliköksi sodassa Pisaa vastaan
1498. Joutui kohta epäilyksen alaiseksi ja tuomittiin kuolemaan sekä
mestattiin 1499.

[39] Carmagnola l. Carmignola, oikeastaan Francesco Bossone, synt.
Carmagnolassa noin 1390, mestattu Veneziassa 1432.

[40] Nämä olivat Venezian sotapäälliköitä 1400-luvun loppupuolella
(Bartolomeo kuoli 1475, Roberto 1487 ja Pitiglianon kreivi Niccolo
Orsini 1510).

[41] Vailan taistelu oli toukokuussa 1509, n.s. Cambray-liigan sotiessa
Veneziaa vastaan. Siinä voittivat ranskalaiset, joiden liitossa oli
paavi, Espanja ja Saksan keisari, ja tekivät tyhjäksi Venezian
suunnitelmat Italian hegemonian suhteen.

[42] Alberigo da Barbiano, Comon l. Conion kreivi, kuuluisan "P. Yrjön
komppanian" johtaja, kuollut 1409.

[43] Ranskan kuninkaat Kaarle VIII ja Ludvik XII ja Espanjan kuningas
Ferdinand Katolilainen.

[44] Paavin sotapäällikkö oli kalliista hinnasta palkannut Ferraraa
piirittämään 6,000 sveitsiläistä, mutta kohta piirityksen alussa nämä
luopuivat paavin lipusta, luultavasti ranskalaisten houkutuksesta ja
lahjomina. Piiritys täytyi keskeyttää.

[45] Tarkoittaa tapahtumia Kreikan keisarikunnassa 1300-luvun
puolivälissä, jolloin Johannes Kantakuzenos ja Johannes Palaiologos
siellä taistelivat keskenään vallasta ja edellinen turvautui
turkkilaisten apuun.

[46] Philopoimen oli v:sta 207 Akhaian liiton etevä johtaja ja
sotapäällikkö, "viimeinen kreikkalainen"; vapautti Messenian Spartan
tyrannin Nablin vallasta. Tyhjensi vihollisten vangiksi jouduttuaan
myrkkymaljan v. 183 e.Kr.s.

[47] Tarkoittanee sitä että firenzeläiset eivät ajoissa ankaruudella
masentaneet Pistoian puoluetaisteluja ja kapinoita 1500-luvun alussa.

[48] "Ankara asiaintila ja valtion uutuus pakoittavat minut sellaisiin
toimenpiteihin ja suojelemaan rajoja laajalti vartioilla." (Vergilius,
_Aeneis_, 1. laulu.)

[49] Nähtävästi Espanjan kuningas Ferdinand Katolilainen.

[50] Bentivogliot olivat pohjois-italialainen ylimyssuku, joka
1400-luvulla vaihtelevalla onnella vallitsi Bolognassa. Giovanni B.
hallitsi Bolognassa 1462-1506; joutui alamaistensa vihoihin ja pakeni
paavi Julius II:n hyökätessä Bolognaa vastaan; kuoli Milanossa 1508.

[51] Vv. 161-238 j.Kr.s.

[52] Puheena on Septimius Severus, Rooman keisari 193--211 j.Kr.s.

[53] Antoninus, tutumpi nimellä Caracalla, murhautti kohta
valtaistuimelle noustuaan veljensä Getan sekä tuhansittain tämän
kannattajia Roomassa. Sittemmin hän lähti itämaihin ja pani siellä
toimeen kauhean verilöylyn Aleksandriassa, joka oli suosinut Getaa.

[54] Turkissa olivat janitshaarit, Egyptissä mamelukit vallitsevana
sotaväkenä.

[55] Ghibellinit eli aatelispuolue.

[56] Tässä mainittu Forlin l. Furlin kreivitär oli syntyjään Caterina
Sforza, Galeazzo Sforzan tytär Milanosta ja naimisissa paavi Sixtus
IV:n sukulaisen Girolamo Riarion kanssa. Meni myöhemmin uusiin
naimisiin erään Medici-suvun jäsenen kera, tullen siten Toscanan
suurherttuain kantaäidiksi. Oli tunnettu ankaruudestaan ja hurjasta
rohkeudestaan, kuoli 1509. Machiavelli kävi kotikaupunkinsa asioissa
Forlissa 1499.

[57] Muhamettilaisen Granadan valloittamista (1492) pidettiin
ristiretkenä, jonka vuoksi paavi avusti yritystä.

[58] Käytetyssä alkutekstissä on "surkeampaa" (miserabile).
Machiavellin ajatuksen mukaisempaa lienee sentään "ihmeteltävämpää"
(mirabile), kuten myös englantilainen käännös sanoo (admirable); samoin
ruotsalainen (lysande); ranskalainen jättää koko sanan pois.

[59] Bernardo l. Bernabò Visconti, jonka veljenpoikansa Giovanni
Galeazzo Visconti syöksi vallasta 1385.

[60] Ranskan kuningas Ludvik XII teki liiton Venezian kanssa Milanon
herttuaa vastaan, mutta kohta sen jälkeen hän teki liiton paavin kanssa
Veneziaa vastaan.

[61] N.s. "pyhän liiton" sodassa ranskalaisia vastaan 1511-12. "Pyhän
liiton" muodosti paavi Julius II ranskalaisten karkoittamiseksi
Italiasta.

[62] Petrucci oli puoluepäälliköstä kohottautunut Sienan valtiaaksi
sangen häikäilemättömin keinoin, tuhoamalla tieltään vastapuolueen
johtajat, vieläpä oman appensakin Giovanni Borghesen. Hallitsi Sienassa
vv. 1487-1512.

[63] Ferdinand II, Aragonian sukua, menetti valtionsa 1501
ranskalaisille, jotka sen 1504 luovuttivat Espanjalle. Sai sijaan
Anjoun herttuakunnan Ranskasta; kuoli 1504.

[64] Lodovico il Moro, menetti kahdesti valtionsa ranskalaisille ja
kuoli vankina Ranskassa 1510.

[65] Hänestä on ollut puhe jo aikaisemmin, 3. luvussa.

[66] Tarkoittanee Cesare Borgiaa.

[67] Paavina oli tällöin Leo X Medici, jonka veljenpojalle Lorenzolle
"Ruhtinas" on omistettu.

[68] Taron taistelu 1495, Alessandrian 1499, Capuan 1501, Genovan 1507,
Yailan 1509, Bolognan 1511, Mestrin 1513.

[69] Miehuus tarttuu aseihin raivoa vastaan, ja taistelu on oleva
lyhyt, sillä entinen urhous ei ole vielä sammunut italialaisten
rinnasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ruhtinas" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.