Title: Rosvot - Viisinäytöksinen näytelmä
Author: Schiller, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rosvot - Viisinäytöksinen näytelmä" ***


ROSVOT

Viisinäytöksinen näytelmä


Kirj.

FR. v. SCHILLER


Suomentanut Juhani Siljo



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1915.



        Quae medicamenta non sanant, _ferrum_
        sanat, quae ferrum non sanat, _ignis_ sanat.

        (Mitä eivät lääkkeet paranna, parantaa _rauta_,
        mitä ei rauta paranna, parantaa _tuli_.)

                                         Hippokrates.



ESIPUHE.


Älköön käsitettäkö tätä näytelmää muuksi kuin dramaattiseksi tarinaksi,
joka käyttää hyväkseen draaman suoritustavan etuja, ikäänkuin
yllättääkseen sielun sen salaisimmissa toiminnoissa, muuten
antautumatta näyttämökappaleen aituuksiin ja ahnehtimatta
näyttämöllisestä ruumillistuttamisesta koituvaa, epäiltävää hyötyä.
Minulle myönnettäneen, että on mieletöntä otaksua voitavan kolmen
tunnin kuluessa suoriutua tyhjentävästi kolmesta erinomaisesta
ihmisestä, joiden toiminta johtuu ehkä tuhannenkin pikkurattaan
toiminnasta, niinkuin ei voi olla mitään aihetta uskoa, että
terävinkään sieluntuntija saisi neljässäkolmatta tunnissa kolme
erinomaista henkilöä avautumaan pohjaan asti. Tässä oli tarjolla runsas
määrä toisiinsa kasvettuneita tosiseikkoja, joita en mitenkään voinut
ahtaa Aristoteleen ja Batteux'n kovin kapeihin paalukujiin.

Näytelmääni ei kuitenkaan häädä näyttämöltä erikoisesti sen
ainesrunsaus, vaan pikemminkin sen sisällys. Sen rakenne vaati siinä
esiintymään monia luonteita, jotka loukkaavat hienompaa siveellistä
tunnetta ja kauhistuttavat meitä, siroihin tapoihin tottuneita.
Jokaiselta ihmiskuvaajalta välttämättömyys vaatii tätä, jos hän haluaa
tarjota todellisen elämän kuvan, eikä tekokaunista ihantelua tai
kaava-ihmisiä. On nyt kerta kaikkiaan tavallista, että paha on hyvän
varjostuksena ja että hyve saa elävimmän värityksen, jouduttuaan
ristiriitaan paheen kanssa. Ken on asettanut määräkseen kukistaa paheen
ja kostaa uskonnon, siveydensääntöjen ja yhteiskunnan lakien puolesta
näiden vihollisille, hänen täytyy paljastaa pahe kamalassa
alastomuudessaan ja näyttää se ihmiskunnalle koko summattomuudessaan,
-- hänen täytyy itse tarpeen tullen käydä läpi sen öiset sokkelolinnat,
-- hänen täytyy osata pakoittautua mielentiloihin, joiden
luonnonvastaisuutta hänen sielunsa kammoaa.

Tässä tuodaan esiin pahe koko sisäisine rakenteineen. Fransissa se
purkaa omantunnon sekasortoiset kauhut voimattomaan järkeilyyn,
näivettää tuomitsevan tunteen ja lyö ilveilyksi uskonnon vakavan äänen.
Ken on ehtinyt niin kauas (jota kunniaa me emme häneltä kadehdi), että
teroittaa järkeään sydämensä kustannuksella, hänelle pyhinkään ei ole
enää pyhää, -- hänelle ei ihmisyys, ei jumaluus merkitse mitään,
kumpikin maailma on tyhjää hänen silmissään. Olen koettanut hahmoitella
tällaisesta epäihmisestä sattuvan, elävän muotokuvan, jakaa osiinsa
hänen palojärjestelmänsä täydellisen koneiston -- sekä koetella sen
voimaa totuutta vastaan. Missä määrin se on sille onnistunut, sitä
tarkattakoon tämän tarinan edistyessä. Arvelen tavanneeni
luonnontotuuden.

Hänen rinnallaan seisoo toinen, joka saa ehkä montakin lukijoistani
hämilleen: henki, jota pahin rikollisuus houkuttelee vain siihen
liittyvän _suuruuden_ vuoksi; sen vaatiman voiman takia; siitä
johtuvien _vaarojen_ tähden. Merkillinen, arvokas luonne, joka on
saanut osakseen voiman kasvaa välttämättömästi siihen suuntaan, minkä
se voima saa, kasvaa joko Brutukseksi tai Catilinaksi. Onnettomat
asianhaarat määräävät hänet jälkimäiseen suuntaan, ja vain hirveän
harhakierroksen tehtyään hän pääsee edelliselle tielle. Väärien
käsitysten toiminnasta ja vaikutuksesta, kaikkien lain rajojen yli
tulvivan voiman ylenpalttisuuden piti luonnonpakosta pirstoutua
porvarillisia olosuhteita vasten, ja näihin haltioituneisiin unelmiin
suuruudesta ja elämäntyöstä tarvitsi liittyä vain katkeruutta
ihanteetonta maailmaa kohtaan, niin oli valmis se kumma Don Quixote,
jota me rosvo Moorina kammoamme ja rakastamme, ihailemme ja
säälittelemme. Toivoakseni minun ei tarvitse edes huomauttaa, että yhtä
vähän kuin espanjalaisen ivaromaani suomii vain ritareita, yhtä vähän
minä näytän tätä kuvastinta yksinomaan rosvoille.

Nykyään on myös ylevänä muotina antaa älynsä loistaa uskonnon
kustannuksella, niin että tuskin enää käy nerosta, ellei laske
jumalatonta pilkkaansa pahnailemaan sen pyhimpiä totuuksia. _Raamatun_
jalo yksinkertaisuus saa sietää, että sitä jokapäiväisessä
seuraelämässä niin sanotut älypäät repeloivat ja naurettavaksi
vääristelevät; sillä mitä pyhää ja vakavaa ei vääntelemällä ja
kääntelemällä saa naurunalaiseksi? -- Toivoakseni en ole hankkinut
uskonnolle ja todelliselle siveydelle kovin arvotonta hyvitystä,
jättäessäni nämä nenäkkäät Sanan-halveksijat riettaimpien rosvojeni
hahmoissa alttiiksi ihmisten ylenkatseelle. Mutta vielä enemmän. Näiden
moraalittomien luonteiden, joista edellä oli puhe, täytyi loistaa
eräiltä puolilta, useinpa korvatakin älyllään se puutos, mikä heillä
oli sydämessä. Tässä kohden olen vain ikäänkuin sanallisesti kopioinut
luontoa. Jokaiseen, konnaankin, on painettuna jonkin verran näkyviin
jumalankuvan tuntomerkki, ja ehkäpä suuren rikollisen ja suuren
vanhurskaan välillä ei ole välimatkaa niinkään paljoa kuin jälkimäisen
ja pienen syntisen välillä; sillä siveellisyys kasvaa yhtä rintaa
voimien kanssa, ja kuta laajemmat lahjat, sitä laajempi ja kauheampi
niiden harhautuminen, ja sitä suuremmaksi syyksi luettava niiden
väärinkäyttö.

Klopstockin Adramelech herättää meissä tunteen, missä ihailu sulaa
inhoon. Miltonin Saatanaa me seuraamme vavisuttavalla hämmästyksellä
läpi eksyttävän kaaoksen. Vanhojen näytelmärunoilijain Medea jää
kammottavaisuudestaan huolimatta sentään suureksi, ihanaksi naiseksi,
ja lukija ihailee Shakespearen Rikhardia aivan yhtä varmaan kuin hän
vihaisikin häntä, jos tuo konna seisoisi hänen edessään päivän valossa.
Kun siis määränäni on esittää _kokonaisia_ ihmisiä, niin minun täytyy
ottaa kuvaan myös heidän oivalliset puolensa, joita ei kurjimmastakaan
täydelleen puutu. Jos tahdon varoittaa tiikerin vaarallisuudesta, niin
en silti saa kieltää sen kauniin täplätaljan komeutta, jottei
kaivattaisi tiikeriä tiikerissä. Eikä ihminen, joka on pelkkää
konnuutta, kuulu ensinkään taiteen maailmaan; hän vain työntää luotaan,
vaikka hänen päinvastoin pitäisi kiinnittää itseensä yleisön huomio.
Hänen puhuessaan käännettäisiin heti lehteä. [On otettava huomioon,
että tämä esipuhe on kirjoitettu näytelmän ensi _painosta_ varten.]
Jalo sielu sietää jatkuvaa moraalista epäsointua yhtä vähän kuin korva
veitsen raaputusta lasiin.

Mutta juuri sen vuoksi tahdon itse olla neuvomatta tämän näytelmäni
esittämiseen näyttämöllä. Jo muutenkin vaaditaan molemmilta, niin
runoilijalta kuin hänen lukijaltaankin, suhteessaan siihen vissi määrä
hengenvoimaa: edelliseltä, ettei hän _kaunistele_ pahetta,
jälkimäiseltä, ettei hän salli jonkin kauniin puolen lahjoa itseään
pitämään arvossa myös rietasta pohjaa. Minuun nähden ratkaiskoon asian
joku kolmas -- mutta lukijaini pätevyyttä siihen en pidä aivan
taattuna. Roskaväki, jolla en suinkaan tahdo tarkoittaa yksinomaan
kadunlakaisijoita, roskaväki on (meidän kesken sanoen) levittänyt
juurensa lavealle joka suuntaan, ja onnettomuudeksi se -- johtaa
yleistä mielipidettä. Ollen liian likinäköinen käsittämään teokseni
_kokonaisuutta_, liian ahdasmielinen ymmärtämään sen _suuruutta_, liian
ilkeä ottamaan huomioonsa sen _hyvyyttä_, se tulee, pelkään, ehkä
tekemään tyhjäksi tarkoitukseni, luulee ehkä löytävänsä tässä
puolustuskirjan paheelle, jonka minä kuitenkin tuomitsen tuhoon, ja
vaatii oman yksinkertaisuutensa korvausta runoilija-poloiselta, jolle
tavallisesti tapahtuu kaikkea muuta paitsi oikeus.

Abdera ja Demokritos palaavat ikuisesti uudelleen esille, ja
kunnon Hippokratestemme täytyisi käyttää avukseen kokonaiset
pärskäjuuri-istutukset, jos heidän mieli päästää meidät parantavilla
lääkekeitteillään pahasta. Liittykööt vain niin monen monet totuuden
ystävät opettamaan kanssaihmisiään saarnatuoleista ja näyttämöiltä:
roskaväki pysyy iäti roskaväkenä, vaikka aurinko ja kuu muuttuvatkin ja
maa ja taivas vanhenevat kuin vaate. Ehkä minun olisi pitänyt,
heikkosydämisten iloksi, noudattaa vähemmän uskollisesti luontoa; mutta
vaikka se kovakuoriainen, jonka me kaikki tunnemme, kaivaakin lantaa
eroon helmistä, vaikka onkin saatu kokea tulen polttavan ja veden
hukuttavan, -- niin onko sen vuoksi helmi, tuli, vesi pantava
takavarikkoon?

Uskallan lukea näytelmäni, sen merkillisen ratkaisun takia, täydellä
syyllä kuuluvaksi siveellisiin kirjoihin; pahe kehittyy siinä
arvoiseensa päätökseen. Hairahtunut palaa lakien viittaväylälle. Hyve
perii voiton. Ken suhtautuu minuun vain niin kohtuullisesti, että ottaa
lukeakseen teokseni kokonaan ja tahtoakseen ymmärtää minua, hänen voin
odottaa -- en ihailevan minua runoilijana, vaan kunnioittavan minua
rehellisenä miehenä.

Kirjoitettu pääsiäisenä 1781.

                                           _Julkaisija_.



HENKILÖT:

MAKSIMILIAN, hallitseva kreivi VON MOOR.
KAARLE | hänen poikiaan.
FRANS  |
AMALIA VON EDELREICH.
SPIEGELBERG |
SCHWEIZER   |
GRIMM       |
RAZMANN     | elostelijoita, sittemmin ryöväreitä.
SCHUFTERLE  |
ROLLER      |
KOSINSKY    |
SCHWARZ     |
HERMAN, erään aatelismiehen äpärä.
DANIEL, kreivin palvelija.
PASTORI MOSER.
ERÄS MUNKKI.
Rosvojoukkio.
Sivuhenkilöltä.

Tapahtumapaikka on Saksassa. Tapahtuma-aika noin kaksi vuotta.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Frankki.
    Sali Moorin linnassa.

    FRANS. VANHA MOOR.

FRANS. Mutta voitteko tosiaankin hyvin, isä? Näytätte niin apealta.

VANHA MOOR. Aivan hyvin, poikani -- mitä tahdoit sanoa minulle?

FRANS. Posti on tullut -- kirje leipzigiläiseltä kirjeenvaihtajaltamme
--

V. MOOR (elostuen). Uutisiako Kaarle pojastani?

FRANS. Hm, hm! -- Niitä kyllä. Mutta pelkään -- en tiedä voinko --
terveyteenne katsoen? -- Voitteko todella aivan hyvin, isä?

V. MOOR. Kuin kala vedessä! -- Kirjoittaako hän pojastani -- Mistä sait
tämän huolen? Olet kysynyt minulta kahdesti.

FRANS. Jos olette sairas, -- jos teissä on vähintäkään oiretta
sinnepäin, niin jääköön tämä asia -- puhun siitä teille sopivampaan
aikaan. (Puolittain itsekseen.) Tämä sanoma ei ole raihnaalle
otollinen.

V. MOOR. Jumala! Mitä saanenkaan kuulla?

FRANS. Sallikaa minun ensin vetäytyä hetkeksi syrjään vuodattamaan
säälin kyynel tuhlaajaveljeni takia -- minun pitäisi iäti olla vaiti,
sillä hän on teidän poikanne, minun pitäisi iäksi salata hänen häpeänsä
-- sillä hän on minun veljeni. -- Mutta ensimäinen surullinen
velvollisuuteni on totella teitä -- siksi antakaa minulle anteeksi!

V. MOOR. Voi Kaarle, Kaarle! Tietäisitpä, miten käytöksesi kiduttaa
isäsi sydäntä! Tietäisitpä, että yksi ainoa iloinen uutinen sinusta
lisäisi kymmenen vuotta ikääni, tekisi minut nuorukaiseksi -- sen
sijaan että nyt jokainen sanoma saattaa minut askelen lähemmä hautaani!

FRANS. Jos niin on, vanhus, niin jääkää hyvästi, -- muutoin repisimme
kaikki jo tänään hiukset päästämme arkkunne ääressä.

V. MOOR. Jää! -- Yksi lyhyt askel on vielä otettava, -- tehköön hän
tahtonsa! (Istuutuen). Hänen isiensä synnit etsiskellään kolmanteen ja
neljänteen polveen, -- täyttäköön hän tehtävänsä!

FRANS (ottaa kirjeen taskustaan). Tunnette kirjeenvaihtajamme.
Katsokaa! Antaisin sormen oikeasta kädestäni, jos voisin sanoa häntä
valehtelijaksi, katalaksi, myrkylliseksi valehtelijaksi -- --
Tyyntykää! Saatte suoda anteeksi, etten anna teidän itse vielä lukea
kirjettä. Ette saa vielä kaikkea tietää.

V. MOOR. Kaikki, kaikki, -- poikani, säästät minut kulkemasta
kainalosauvoin.

FRANS (lukee). "Leipzig, 1 p. toukokuuta. -- Ellei minua sitoisi lupaus
olla salaamatta sinulta, rakas ystävä, vähintäkään siitä, mitä voin
saada tietooni veljesi elämästä, niin ei koskaan joutuisi syytön kynäni
tällä tavoin syypääksi julmuuteen sinua kohtaan. Sadat kirjeesi
vakuuttavat minulle, että tämäntapaisten sanomain täytyy raadella sinun
veljensydäntäsi; on kuin näkisin sinun jo tuon kunnottoman, tuon
kurjan" -- (vanha MOOR peittää kasvonsa). Luen vain lievimmät kohdat,
isä, "-- tuon kurjan takia kyynelissä kylpevän", ah, ne vierivät, -- ne
tulvivat säälin virtana poskiani alas -- "on kuin näkisin jo vanhan,
hurskaan isäsi kuolonkalpeana" -- Jeesus, Maaria! Näytättehän siltä jo
ennenkuin tiedätte paljon mitään.

V. MOOR. Edelleen, edelleen!

FRANS. "-- kuolonkalpeana vaipuvan tuoliinsa ja kiroavan sitä päivää,
jolloin hän ensi kerran kuuli itseään sopertaen kutsuttavan _isäksi_.
Ei ole haluttu paljastaa minulle kaikkea; ja siitä vähästä, mitä minä
tiedän, saat sinä tietää vain vähän. Veljesi näyttää nyt täyttäneen
häpeänsä mitan; minä ainakaan en tiedä mitään siitä, mitä hän todella
on saanut toimeen, ellei hänen neroutensa tässä kohden voita minun
älyäni. Ensin tehtyään velkaa neljäkymmentätuhatta tukaattia" --
sievoinen taskuraha, isä, -- "ja sitä ennen vieteltyään erään rikkaan
pankkiirin tyttären sekä haavoitettuaan kuolettavasti kaksintaistelussa
tämän kosijan, erään ylhäisen, kunnon nuorukaisen, oli hänellä kylliksi
rohkeutta viime yönä pujahtaa oikeuden käsistä seitsemän muun kanssa,
jotka hän oli vetänyt mukaansa elosteluunsa" -- Jumalan nimessä, isä,
mikä teitä vaivaa?

V. MOOR. Riittää! Keskeytä, poikani!

FRANS. Säästän teitä. -- "Hänet on määrätty vangittavaksi, häväistyksen
kärsineet vaativat kuohuissaan hyvitystä, hänen päästään on luvattu
palkinto, -- Moorin nimi" -- Ei, poloiset huuleni eivät sentään saa
surmata isää! (Repii kirjeen.) Älkää uskoko, isä, älkää uskoko tästä
sanaakaan!

V. MOOR (itkee katkerasti). Nimeni! Rehellinen nimeni!

FRANS (lankeaa hänen kaulaansa).
Kurja, kolmasti kurja Kaarle! Enkö tätä aavistanut, kun hän jo
poikasena vaani tyttöjä, kolusi katupoikain ja hulttioitten kanssa maat
ja mantereet, karttoi kirkon näkemistäkin kuten pahantekijä vankilaa ja
heitti teiltä kiristämänsä rahat ensimäisen vastaantulevan kerjäläisen
hattuun, sillä välin kun me ylensimme kotona mielemme hurskaisiin
rukouksiin ja pyhien saarnakirjojen tutkisteluun? -- Enkö tätä
aavistanut, kun hän lueskeli Julius Caesarin ja Aleksanteri Suuren sekä
muiden paatuneitten pakanain seikkailuja mieluummin kuin
katumuksentekijän Topiaan tarinaa? -- Sadasti ennustin teille tätä,
sillä rakkauteni häneen pysyi aina lapsenvelvollisuuden rajoissa, -- se
vesa syöksee vielä meidät kaikki kurjuuteen ja häpeään! -- Oi kunpa ei
hänellä olisi Moorin nimeä, kunpa minun sydämeni ei sykkisi niin
lämpimästi hänen tähtensä! Tämä jumalaton rakkaus, jota en voi kitkeä
pois, syyttää minua vielä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä.

V. MOOR. Voi toiveitani! Kultaisia unelmiani!

FRANS. Tiedän ne hyvin. Niistähän juuri puhuin. Se hengen tulisuus,
mikä hehkuu pojassa, sanoitte te aina, joka saa hänet niin alttiiksi
kaiken suuruuden ja kauneuden vaikutuksille; tuo avonaisuus, mikä
kuvastaa sielua hänen silmissään, tuo tunteen herkkyys, joka sulattaa
hänet aina tuskaa nähdessään kyyneleiseen osanottoon, tuo miehenmieli,
joka ajaa häntä kiipeämään satavuotisten tammien latvaan ja ojien ja
paalutusten ja vuolaitten virtojen yli kiitämään -- tuo lapsekas
kunnianhimo, tuo voittamaton itsepäisyys sekä kaikki nuo kauniit,
loistavat avut, jotka orastivat hänessä ja näyttivät hänet isänsä
pojaksi, tekevät hänestä kerran --- niin toivottiin -- ystävälle
lämpimän ystävän, kunnon kansalaisen, sankarin, _suuren, suuren_
miehen. -- Näettekö nyt, isä! Tulinen henki on kehittynyt, laajennut,
kantanut jaloja hedelmiä. Katsokaas kuinka tuo avonaisuus on kuontunut
röyhkeydeksi, katsokaas kuinka tunteen herkkyys kuhertaa hempeänä
keimailijain edessä, kuinka se on altis jonkun Frynen suloille!
Katsokaas kuinka tuo tulinen nerous on kuudessa lyhyessä vuodessa
polttanut hänen elämän-öljynsä niin tarkoin, että hän kummittelee
elävänä, ja ihmiset tulevat ja sanovat häpeämättä: c'est l'amour qui a
fait ça! [Rakkaus se on tehnyt tämän!] Ah, katsokaas, kuinka se rohkea,
yritteliäs älypää tahtoo suorittaa suunnitelmia, joiden rinnalla
Cartouchen ja Howardin urotyöt menevät mitättömiin! Ja kunhan nämä
ihanat oraat ehtivät kasvaa täyteen mittaansa, -- mitä täydellistä
voimmekaan odottaa hänen varhaisesta iästään huolimatta! -- Ehkäpä
koette, isä, vielä sen ilon, että saatte nähdä hänet johtamassa
urhoparvea, joka hallitsee metsien pyhää hiljaisuutta ja keventää
väsyneen vaeltajan matkataakan puoleen, -- ehkäpä saatte vielä ennen
hautaan vaipumistanne tehdä pyhiinvaellusretken hänen muistopatsaansa
luo, jonka hän on itselleen pystyttänyt maan ja taivaan välille, --
ehkäpä, oi isä, isä, saatte etsiä itsellenne toista nimeä, sillä
muutoin teitä osoittelevat sormillaan katupojat ja kamasaksat, jotka
ovat Leipzigin torilla nähneet herra poikanne kuvan.

V. MOOR. Ja sinäkin, rakas Frans, sinäkin? Voi lapseni, miten he
tähtäävätkin -- suoraan sydämeeni!

FRANS. Näette, että minä osaan olla sukkelakin, mutta minun
sukkeluuteni on kuin skorpionin pistos. -- Ja sitten tuo kuiva
arki-ihminen, kylmä, puiseva Frans, -- ja mitä nuo kaikki nimittelyt
ovatkaan, joihin vastakohtaisuus hänen ja minun välillä yllytti teitä,
kun hän istui sylissänne tai nyppi poskeanne --, hän kuolee kerran
kotinurkkiinsa ja lahoo ja unhoittuu, kun sen sijaan tämän yleisneron
maine kiitää Pohjoisnavalta hamaan Etelänavalle. Haa, kätensä ristii
tuo kylmä, kuiva, puiseva Frans, kiittäen sinua, taivas -- ettei ole
hänen kaltaisensa!

V. MOOR. Suo anteeksi, lapseni; älä suutu isään, joka näkee pettyneensä
toiveissaan. Jumala, joka Kaarlen kautta lähettää minulle kyyneliä,
käyttää sinua, rakas Frans, pyyhkimään ne silmistäni.

FRANS. Niin, isä, hän pyyhkii ne silmistänne. Fransinne uhraa elämänsä
teidän elämänne pitennykseksi. Teidän elämänne on se oraakkeli, jolta
minä ennen kaikkea kysyn neuvoa siitä, mitä aion tehdä, se peili, jossa
minä kaikkea tarkastan, -- ei mikään velvoitus ole minulle niin pyhä,
etten sitä oitis rikkoisi, jos on kallis henkenne kysymyksessä. --
Uskotteko sanani?

V. MOOR. Sinulla on vielä suuria velvoituksia hartioillasi, poikani --
Jumala sinua siunatkoon siitä, mitä olit ja vasta olet minulle.

FRANS. Sanokaahan nyt minulle: jos teidän ei olisi pakko kutsua tätä
poikaa omaksenne, ettekö olisi onnellinen mies silloin?

V. MOOR. Hiljaa, oi hiljaa! Kun kätilö toi hänet minulle, nostin hänet
taivasta kohti ja huudahdin: "Enkö ole onnellinen mies?"

FRANS. Senpä sanoitte. Entä nyt? Kadehditte kehnointa alustalaistanne
siksi, ettei hän ole tämän isä, -- teillä on murhetta niin kauan kuin
teillä on tämä poika. Se murhe kasvaa sikäli kuin Kaarlekin. Se murhe
kalvaa elämänne juuria.

V. MOOR. Oh, hän on tehnyt minut kahdeksankymmenvuotiaaksi vanhukseksi.

FRANS. No niin -- entäpä jos luopuisitte tuosta pojastanne?

V. MOOR (hypähtäen pystyyn). Frans, Frans, mitä sanot?

FRANS. Eikö juuri tämä rakkautenne häneen ole syynä kaikkeen
murheeseenne? Ilman sitä rakkautta ei häntäkään enää ole teillä
olemassa. Ilman sitä rikollista, tuomittavaa rakkautta on hän teistä
kuin kuollut -- kuin koskaan syntymätön. Ei liha eikä veri, vaan sydän
se tekee meidät isiksi ja pojiksi. Kun ette tätä epäsikiötä enää
rakasta, niin hän ei enää ole poikanne, vaikka hän olisikin lihaa
teidän lihastanne. Hän on tähän saakka ollut silmäteränne, -- mutta jos
silmäteräsi pahentaa sinut, sanoo Sana, niin heitä se pois. On parempi
päästä yksisilmäisenä taivaaseen kuin kaksisilmäisenä joutua
helvettiin. On parempi tulla lapsetonna taivaaseen kuin että kumpikin,
isä sekä poika, joutuvat helvettiin. Niin puhuu Jumala!

V. MOOR. Sinä vaadit siis minua kiroamaan poikani?

FRANS. En, en toki! -- Poikaanne teidän ei pidä kiroaman. Ketä kutsutte
pojaksenne? Häntäkö, jolle annoitte elämän, vaikka hän käyttää kaiken
taitonsa lyhentääkseen teidän elämänne?

V. MOOR. Oh, se on liiankin totta! Tuomio käy näin ylitseni. Herra
käyttää häntä aseenaan.

FRANS. Näettekö, kuinka lapsenomaisesti lempilapsenne teitä kohtelee!
Hän kuristaa teidät isällisellä osanotollanne; surmaa teidät
rakkaudellanne, lahjoo isänsydämenne, antaakseen vain armoniskun
teille. Kun teitä ei enää ole olemassa, niin hän on tilustenne herra,
viettiensä kuningas. Pato on murrettu ja hänen himojensa virta voi nyt
tulvailla vapaasti. Ajatelkaa kerran itse olevanne hänen asemassaan!
Kuinka monasti hänen täytyykään toivoa isänsä maan alle -- kuinka usein
veljensä --, jotka ovat niin armottomasti hänen hulttiomenonsa tiellä.
Mutta onko se rakkautta rakkaudesta? Onko se lapsen kiitollisuutta isän
lempeydestä? Se, että hän hetken irstaalle nautinnolle uhraa kymmenen
vuotta teidän elämäänne? Se, että hän hekumallisessa tuokiossa heittää
peliin isiensä maineen, joka on jo seitsemän vuosisataa pysynyt
saastumatta? Sellaistako sanotte pojaksenne? Vastatkaa: sanotteko
sellaista pojaksenne?

V. MOOR.
Säälimätön lapsi, mutta minun lapseni, minun lapseni sentään!

FRANS. Rakas, suloinen lapsi, jonka ainainen pyrintö on päästä
isästään. -- Kunpa te oppisitte ymmärtämään, kunpa suomukset
putoaisivat silmistänne! Mutta teidän laupeutenne tukee välttämättä
hänen irstauttaan, teidän suojeluksenne antaa sille oikeutusta.
Totisesti, te vieritätte kirouksen pois hänen päänsä päältä; teidän
päällenne, isä, teidän päällenne se tuomiona lankeaa.

V. MOOR. Oikein, aivan oikein! -- Minun, minun yksin on syy!

FRANS. Kuinka monet tuhannet, jotka ovat juopuneet hekuman maljain
ääressä, ovatkaan kärsimyksissä parantuneet. Ja eikö ruumiillinen
tuska, kaiken riihattomuuden seuraus, ole jumalaisen tahdon viittaus?
Saisiko ihminen julmalla hempeydellään muuttaa sen muuksi? Saako isä
syöstä iäksi turmioon hänelle uskotun lunnaan? -- Ajatelkaa tarkoin,
isä: jos jätätte hänet joksikin aikaa kurjuuteensa, niin eikö hän ole
välttämättä joko tekevä kääntymyksen ja parantuva -- tai sitten hän
tulee kurjuuden suuressa koulussa jäämään konnaksi, ja silloin --
onnettomuudekseen isä tekee hemmoittelullaan tyhjäksi korkeamman
viisauden aivoitukset! -- No, isä?

V. MOOR. Kirjoitan hänelle, että vedän käteni pois hänestä.

FRANS. Niin teette oikein ja viisaasti.

V. MOOR. Että hän älköön koskaan tulko kasvojeni eteen.

FRANS. Se vaikuttaa terveellisesti.

V. MOOR (lempeästi). Kunnes hän on muuttunut.

FRANS. Aivan niin, aivan niin. -- Mutta jospa hän sitten tulee hurskas
naamari kasvoillaan, anelee sääliänne, hellittää teistä anteeksiannon,
ja huomenna menee ja pilkkaa teidän heikkouttanne porttojensa sylissä?
-- Ei, isä! Hän palaa vapaaehtoisesti, kun hänen omatuntonsa on
vapauttanut hänet syytöksestä.

V. MOOR. Kirjoitan siten hänelle oitis.

FRANS. Sana vielä, isä! Vihantunteenne, pelkään, voisi johtaa kynäänne
kovin tylyihin sanoihin, jotka murtaisivat hänen sydämensä -- ja sitä
paitsi --, ettekö usko, että hän pitäisi jo sitä anteeksiantona, jos te
pitäisitte häntä omakätisen vastauksen arvoisena? Siksi on parempi,
että jätätte kirjoittamisen minulle.

V. MOOR. Tee se, poikani. -- Ah, se olisikin särkenyt sydämeni!
Kirjoita hänelle -- --

FRANS (nopeasti). Se on siis päätetty?

V. MOOR. Kirjoita hänelle, että tuhat verikyyneltä, tuhat unetonta yötä
olen -- -- Mutta älä saata poikaani epätoivoon!

FRANS. Ettekö tahdo käydä levolle, isä? Tämä koski teihin kovasti.

V. MOOR. Kirjoita hänelle, että isänsydän -- Sanon sinulle, älä saata
poikaani epätoivoon! (Lähtee murheisena.)

FRANS (katsoo nauraen hänen jälkeensä.) Älä ole huolissasi, vanhus; et
koskaan paina häntä rintaasi vasten. Tie siihen on häneltä katkaistu
kuin tie helvetistä taivaaseen. -- Hän oli riistetty sylistäsi,
ennenkuin tiesit, että itse jaksaisit sitä tahtoa. -- Olisinpa ollutkin
kurja poropeukalo, ellen olisi saanut reväistyksi poikaa isänsä
sydämeltä, vaikka hän olisi ollut rautasitein siihen nidottu. -- Olen
kiroista kutonut ympärillesi taikaverkon, jonka sisään hän ei pääse. --
Onneksesi, Frans, poissa on tuo sylilapsi -- metsä on kirkkaampi. Minun
täytyy tarkoin piiloittaa nämä paperit, -- kuinka helposti voisikaan
joku tuntea käsialani. (Hän kokoaa kirjeenpalat kasaan.) -- Ja murhe
katkaisee pian vanhuksenkin elämänlangan, -- ja Amalian sydämestä minun
täytyy reväistä tämä Kaarle, vaikkapa puoli hänen elämäänsä jäisi
jäljessä laahaamaan.

Minulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon ja kunniani kautta,
minä käytän sitä oikeutta. Miksi en minä ryöminyt ensimäisenä äitini
kohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi piti minun saaman taakakseni
tämä peloittava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi
synnyttänyt minut jonkunlaisena jätteenä. Miksi juuri minulle tämä
lappalaisnenä? Juuri minulle tämä neekerin turpa, nämä hottentotin
silmät? Totisesti, luulen, että luonto on kaikista ihmislajeista
kasannut kaiken inhoittavan ja pyöräyttänyt minut siitä. Kuolema ja
kirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen
sai lahjaksi? Saattoiko joku lahjoa sen ennen veljeni syntymää? Tai
loukata sitä juuri ennenkuin minä sain elämän? Kuinka saattoi luonto
tehdä tehtävänsä näin puolueellisesti!

Ei, ei! Minä syytän sitä väärin. Antoihan se meille kekseliään hengen,
heittäessään meidät alastomina ja surkeina tämän valtameren,
_maailman_, rannalle. -- Uikoon ken osaa, ja hukkukoon ken on saamaton.
Se ei antanut minulle mitään mukaan, oma asiani on nyt, miksi tahdon
tulla. Kullakin on sama oikeus suurimpaan ja pienimpään, vaatimus
taittuu vaatimusta, vietti viettiä ja voima voimaa vasten. Ylivoimaisen
hallussa on oikeus, ja lakeinamme ovat voimiemme rajat.

Onhan tosin eräitä yhteissopimuksia, jotka on tehty maailman
verenkierron järjestämiseksi. -- Kunniallinen nimi: todellakin,
tuottoisa raha, jolla voi mainiosti harjoittaa kaupustelua, kun vain
osaa hyvin sen taidon. -- Omatunto: no jaa, hauska räsy-ukko varpusten
pelättinä kirsikkapuista -- sekin kekseliäästi sommiteltu vaihtopaperi,
joka päästää vararikkoisenkin pulasta.

Todellakin, hyvin kiitettäviä keksintöjä pitämään narreissa vireillä
kunnioitusta ja painamaan roskaväkeä tohvelin alle, jotta taitomiehillä
on sitä mukavampi olo. Epäilemättä sangen hupaisia laitoksia! Ne
näyttävät minusta aivan niiltä aidoilta, joilla alustalaiseni sangen
ovelasti saartavat peltonsa, niin ettei muka yksikään jänis, ei
pahaisinkaan jänisjussi pääsisi yli; -- mutta armollinen herra
kannustaa ravuriaan ja ajaa keinuen tuhotun viljan yli.

Jänis parka! On todella surkeata näytellä jäniksen osaa tässä
maailmassa. -- Mutta armollinen herra tarvitsee jäniksiä!

Niinpä ripeästi eteenpäin! Ken ei mitään pelkää, hän ei ole voimaltaan
vähäisempi kuin se, jota kaikki pelkäävät. Nykyään on tapana pitää
housunlahkeissa solkia, joilla ne mielen mukaan väljennetään ja
tiukennetaan. Leikkautammepa itsellemme uusinta kuosia noudattelevan
omantunnon, jotta lihoessamme voimme sitä mielemme mukaan väljentää,
kun puemme sen yllemme. Mitä me siihen voimme? Menkää räätälin luo!
Olen kuullut jaariteltavan laveasti niin sanotuista _verisiteistä_,
jotka voisivat vanhan kansan mieheltä panna pään pyörälle. -- Tuo on
sinun veljesi -- se merkitsee samaa kuin: hän on paistettu samassa
uunissa missä sinäkin, siksi hän olkoon sinulle pyhä. Tarkastakaapa
joskus lähemmin tuota nurinkurista johtopäätöstä, tuota hassua
väitettä, joka kimpoaa ruumiillisesta sukulaisuudesta sielujen
sopusointuun, samasta kodista tunteen yhteyteen, yhtäläisestä ruuasta
yhtäläisiin taipumuksiin! -- Mutta edelleen: tuo on isäsi! Hän on
antanut sinulle elämän, sinä olet hänen lihaansa ja vertansa, -- hän
olkoon siis sinulle pyhä! Taas viekas johtopäätös. Haluaisin sentään
kysyä, _miksi_ hän teki minut? Eihän toki rakkaudesta minuun, josta
vasta piti tuleman "minä"? Tunsiko hän minua, ennenkuin teki minut? Tai
ajatteliko hän minua, käydessään luomaan minua? Tai toivoiko hän minua
silloin, kun teki minut? Tiesikö hän, mikä minusta oli tuleva? Sitä en
toivoisi hänestä, sillä silloin minä rankaisisin häntä siitä, että hän
kuitenkin teki minut. Olenko hänelle kiitoksen velkaa siitä, että
minusta tuli mies? Yhtä vähän kuin voisin soimata häntä, jos hän olisi
tehnyt minusta naisen. Voinko tunnustaa rakkauden, joka ei perustu
kunnioitukseen minun _minuuttani_ kohtaan? Voisiko olla kunnioitusta
minun minuuttani kohtaan, kun se pitäisi syntyä juuri siitä, minkä
edellytys se olisi oleva? Missä piilee nyt pyhyys? Itse siinä
toimituksessako, josta minä synnyin? -- Ikäänkuin se olisi enempää kuin
eläimellisen himon eläimellistä tyydyttämistä. -- Vai piileekö se ehkä
tämän toimituksen tuloksessa, mikä kuitenkaan ei ole muuta kuin
rautainen välttämättömyys, jota niin mielellään vältettäisiin, ellei se
vaatisi lihan ja veren halujen kieltämistä. Pitäisikö minun muka puhua
hänelle hyviä sanoja siksi, että hän rakastaa minua? Se on hänen
turhamaisuuttaan, kaikkien taideniekkain yhteistä perisyntiä: hehän
pöyhkeilevät teoksestaan olipa se kuinka tökerö tahansa. -- Siinä,
nähkääs, onkin koko noitakeino, minkä te peitätte pyhään sumuun,
käyttääksenne väärin pelkuruuttamme. Sallisinko minäkin talutettavan
itseäni siinä kuten pojanvesaa?

Heipä hei, ripeästi siis toimeen! -- Tahdon ympäriltäni kitkeä pois
kaiken, mikä estää minua saamasta _herran_ oikeuksia. _Herra_ minun
täytyy olla ottaakseni väkivallalla sen, minkä saavuttamiseen minulta
puuttuu rakastettavuutta. (Poistuu.)


TOINEN KOHTAUS.

    Kapakka Saksin rajoilla.

    KAARLE V. MOOR syventyneenä lukemaan. SPIEGELBERG juoden
    pöydän ääressä.

KAARLE V. MOOR (työntää kirjan oheen). Minua inhoittaa tämä mustetta
töhrivä vuosisata, kun luen Plutarkoksestani suurten miesten töitä.

SPIEGELBERG (täyttää hänelle lasin ja juo). Josefusta sinun sietää
lukea.

MOOR. Prometheuksen kirkas kipuna on sammunut, sen sijaan otetaan
nykyään tulta liekokasvien itiöistä -- teatteritulta, joka ei sytytä
edes piippuni tupakkaa. Siinä ne raapivat ja nakertelevat kuin rotat
Herkuleen nuijaa, ja tutkivat ytimen aivokopastaan saadakseen tietää,
mitä hän oikeastaan on kantanut kiveksinään. Muuan ranskalainen
mustakaapu opettaa, että Aleksanteri on ollut jänishousu, eräs
keuhkotautinen professori pitää puhuessaan vakituisesti nenänsä edessä
salmiakkipulloa ja luennoi _voimasta_. Ukkelit, jotka pyörtyvät
huomattuaan tulleensa isiksi, repostelevat Hannibalin sotataitoa, --
märkäkorvat nulkit onkivat lauseparsia Cannaen taistelusta ja
virnistelevät Scipion voitoille, koska heidän täytyy niitä selittää.

SPIEGELBERG. Sinähän kohta oikein itkeä tillität aleksandrialaisesti!

MOOR. Kaunis tulos sotaisista vaivoistanne, että nyt asustatte
akatemioissa ja että kuolemattomuuttanne laahataan vaivaloisesti
kirjankantimissa! Kallis palkkio verenne tuhlauksesta, että joku
Nürnbergin kamasaksa käärii teidät piparkakun ympärille tai parhaassa
tapauksessa joku ranskalainen murhenäytelmien kirjoittaja nostaa teidät
puujaloille, tanssimaan hänen vetonuorassaan. Hahaha!

SPIEGELBERG (juo). Lue Josefusta, siinä pyyntöni!

MOOR. Hyi hitto tätä velttoa kuohilas-vuosisataa, joka ei pysty muuhun
kuin märehtimään entisaikain tekoja ja nylkemään nahan muinaisten
urhojen selästä selityksillään sekä pilaamaan heidän maineensa
murhenäytelmillään. Sen kupeitten voima on kuihtunut, ja nyt täytyy
ihmiskunnan saada oluthiivasta uutta voimaa sikiämään.

SPIEGELBERG. Teestä, veli, teestä!

MOOR. Sitten he saartavat terveen luonnon äitelillä
totunnaisuuksillaan, eivät rohkene tyhjentää lasia, heidän kun täytyisi
juoda terveydeksi, -- hyvittelevät kengänharjaajaa, jotta hänen
avullaan voisivat esiintyä edukseen mahtiherrain edessä ja hosuvat
kiertolaista, jota heidän ei tarvitse pelätä. Jumaloivat toisiaan
päivällisen takia ja mielellään myrkyttäisivät toisensa aluspatjan
vuoksi, josta joku muu tarjoaa huutokaupassa enemmän. Tuomitsevat
sadukealaista, joka ei käy kyllin uutteraan kirkossa, ja alttarin
edessä punnitsevat mielessään vain korkoprosentteja, laskeutuvat
polvilleen, voidakseen oikein leväyttää laahuksensa, -- eivät räväytä
silmäänsä pois papista, nähdäkseen, miten hänen peruukkinsa on
käherretty. -- Pyörtyvät, nähdessään haavoittuneen hanhen, ja
taputtavat käsiään, kun ammattikilpailija lähtee pörssistä
vararikkoisena. -- Kuinka lämpimästi puristinkaan heidän kättään --
"vain yksi päivä vielä odottakaa!" -- Turhaa. -- Linnaan se koira!
Rukouksia, valoja, kyyneliä! (Polkien jalkaansa.) Helvetin hirmu!

SPIEGELBERG. Ja parin tuhannen likaisen dukaatin takia. --

MOOR. Ei, en viitsi sellaista ajatella. Minun täytyy puristaa ruumiini
kureliiveihin ja tahtoni ahdistaa lakeihin. Laki on alentanut
etanankuluksi sen, mistä olisi tullut kotkanlentoa. Laki ei vielä ole
luonut ainoatakaan suurta miestä; mutta vapaus hautoo esiin jättejä ja
varaväkeviä. He pesiytyvät tyrannin suolistoon, tottelevat hänen
vatsansa oikkuja ja noudattavat nöyrästi hänen henkäyksiään. -- Ah,
kunpahan Hermannin henki vielä kytisi tuhkan alla. -- Tuo minulle
sotajoukko kaltaisiani miehiä, ja Saksasta tulee tasavalta, jonka
rinnalla Rooma ja Sparta ovat nunnaluostareita. (Heittää miekan
pöydälle ja nousee.)

SPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn). Hyvä! Varsin hyvä! Sinähän saatat
minut oikein asian alkuun. Kuiskaanpa korvaasi ajatuksen, Moor, jota
olen jo kauan hautonut, ja sinä olet mies siihen -- kippis, veli! --
Mitäs jos rupeisimme juutalaisiksi ja nostaisimme jälleen hälinän siitä
kuningaskunnasta!

MOOR (nauraa kohti kurkkua). Ah, nyt huomaan -- nyt huomaan, että
tahdot poistaa muodista esinahan, sinun esinahkasi kun on jo
parturilla?

SPIGELBERG. Kas sitä nahanhautojaa! Minut on todellakin, ihme kyllä,
ympärileikattu jo ennakolta. Mutta eikö olekin minun tuumani viekas ja
rohkea? Lähetämme julistuksen jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja
yllytämme lähtemään Palestiinaan kaikki, jotka eivät syö sianlihaa.
Sitten todistan pätevillä asiakirjoilla polveutuvani neljännyskuningas
Herodeesta, ja niin poispäin. Siitä syntyy voittokulku, veikko, kun
ehditään jälleen omalle pohjalle ja päästään rakentamaan uudelleen
Jerusalemia. Nyt turkkilainen vilkkaasti ulos Aasiasta, kun rauta
vielä on kuumana, setripuita kaadettakoon Libanonilta, rakennettakoon
laivoja ja koko kansa nauhoineen ja nappeineen lastattakoon niihin.
Sillävälin --

MOOR (ottaa hymyillen häntä kädestä). Toveri, nyt on ilveilyn aika ohi.

SPIEGELBERG (kivahtaen). Hyh, et kai aio näytellä tuhlaajapoikaa?
Tuollainen velikulta, joka on kirjaillut miekallaan naamoja enemmän
kuin kolme kihlakunnankirjuria karkausvuonna määräyskirjojaan.
Kertoisinko sinulle suuresta koiranraadosta? Haa, minun tarvitsee vain
nostattaa silmiisi oma kuvasi, se hehkuttaa tulta suoniisi, ellei
mikään muu sinua sytytä. Muistatko vielä, miten neuvosherrat olivat
ammuttaneet jalan verikoiraltasi ja sinä määräsit kostoksi paaston koko
kaupunkiin. Sinuun oltiin kauhtuneita. Mutta sinä et siekaillut,
ostatit kaiken lihan koko Leipzigistä, niin ettei kahdeksan tunnin
kuluttua löytynyt luutakaan noposteltavaksi koko ympäristöstä ja että
kalojen hinta alkoi nousta. Maistraatti ja porvarit hautoivat
myrkkymieltään. Me veikkoset pujahdamme ulos tuhannen seitsemänsadan
miehen voimalla, sinä etunenässä, -- teurastajia, räätäleitä,
kamasaksoja jäljissäsi, hännänpäänä ravintoloitsija, parturi sekä muut
ammattikunnat, ja vannomme ryntäävämme kaupungin kimppuun, jos pojilta
katkaistaan hiuskarvakaan. No, ratkesihan se pian niinkuin Hornbergin
pyssyjuttu, ja lorun lopuksi vainoojamme saivat pitkän nenän. Sinä
kutsutit eteesi tohtoreita pitkän liudan ja tarjosit kolme dukaattia
sille, joka ottaa kirjoittaakseen koiraa varten rohtomääräyksen.
Epäilimme herrojen olevan liian arkoja kunniastaan ja kieltäytyvän, ja
olimme valmistautuneet jo väkirynnäköllä heitä pakoittamaan. Mutta se
oli tarpeetonta, herrat tapella natistivat niistä kolmesta dukaatista,
ja urakkahuutokaupassa palkkio laskeutui kolmeen ropoon. Tunnissa tuli
kaksitoista reseptiä, niin että elukka piankin oikaisi koipensa.

MOOR. Hävyttömiä lurjuksia!

SPIEGELBERG. Hautajaiset olivat sangen muhkeat, muistorunoja rustattiin
vainajasta kantamuksittain, ja yöaikaan me läksimme liikkeelle
tuhantisena joukkona, lyhty toisessa kädessä, toisessa lyömämiekkamme,
ja niin läpi kaupungin kellonkalkkeessa ja räminässä. Niin saatettiin
koira viimeiseen leposijaansa. Sitten tuli mässäys, jota kesti selvään
aamuun asti, silloin sinä kiittelit herroja heidän sydämellisestä
osanotostaan ja myytit lihan puolella hintaa. Mort de ma vie [Lempo
vieköön!], silloin me tunsimme kunnioitusta sinua kohtaan, kuten
varusväki valloitetussa linnassa. --

MOOR. Etkä häpeä kerskua siitä! Etkö sinä osaa häpeillä edes tuollaisia
konnankujeita?

SPIEGELBERG. Mene jo mäkeen. Etpä ole enää Moor. Muistatko vielä,
kuinka monta tuhatta kertaa sinä malja kädessä teit pilaa vanhasta
saituri-isästäsi ja sanoit, että ahertakoon hän vain kokoon rahaa, sinä
kyllä laitat sen kulisemaan kurkustasi alas. -- Muistatko vielä, heh,
muistatko vielä? Oo sinä paatunut, kurja kerskuri? Se sana oli sentään
miehen ja aatelismiehen suusta lähtenyt; mutta --

MOOR. Sinä kirottu, miksi sitä minulle muistuttelet! Kirottu minä, että
olen niin sanonut. Mutta se sattui vain viinihöyryn vallassa, ja
sydämeni ei kuullut suuni kerskuntaa.

SPIEGELBERG (pudistaa päätään). Ei, ei, ei se ole mahdollista. Ethän
toki, veliseni, voi noin puhua tosissasi! Eikö houkutakin hätätila
sinua tuollaisiin luuloihin, veikko? Tule kuuntelemaan jutelmaa
poikavuosiltani. Kotini likellä oli oja, joka oli vähintäin kahdeksisen
jalkaa leveä ja jonka yli hyppäämisestä me poikaset kiivaasti
kilpailimme. Mutta turhaa vaivaa! Hupsis -- siellä sitä loikoi, ja
ylhäällä tirskuttiin ja naurettiin ja pian sait selkääsi tuiskuna
lumipalloja. Kotini likellä piti eräs metsästäjä kahleissa koiraansa,
joka oli niin ärhäkkä peto, että se kävi kuin ukonnuoli tyttölöitä
hameenhelmoihin, jos ne uskalsivat kovin likeltä tepsuttaa sen ohi.
Minun riemunani taas oli ärsyttää koiraa kaikin mahdollisin tavoin, ja
minä olin pakahtua nauruuni, kun se ryöttä murjotti minua kuin
syödäkseen ja olisi niin sydämen halusta kimpaissut päälleni, jos olisi
vain voinut. -- Entä sitten. Kerran minä taas olen kujeilemassa sen
kanssa ja heitän sitä kylkeen kivellä niin nasevasti, että se raivoten
kiskoutuu irti ketjustaan ja häntä suorana käy minun kimppuuni ja minä
kuin paukka pakoon. -- Hitto vieköön, silloin osaa olla juuri tuo
lemmon oja tiellä. Mitä tehdä? Koira on hirmuna aivan kintereilläni,
nopsa päätös -- tiukka ponnahdus -- ja minä olen toisella puolen. Se
hyppy pelasti ruumiini ja henkeni, muutoin peto olisi repinyt minut
rievuiksi.

MOOR. Mitä varten siitä lavertelet nyt?

SPIEGELBERG. Jotta sinä näkisit, miten voimat hädässä kasvavat. Siksi
minä en joudukaan kauhuihini täperimmälläkään hetkellä. Rohkeus kasvaa
vaaran mukana; voima virkenee pulassa. Kohtalo aikoi minusta varmasti
suurta miestä, koska se niin jyrkästi asettuu poikkiteloin tielleni.

MOOR (harmissaan). En ymmärrä, miksi meillä vielä pitäisi olla
rohkeutta ja miksi ei vielä ole ollut sitä.

SPIEGELBERG. Ohoo! -- Haluat siis jättää lahjasi mätänemään sisääsi?
Kaivaa maahan leiviskäsi? Luuletko leipzigiläisten kärhämäisi olevan
viimeistä ihmiskekseliäisyyttä? Kunpahan tästä pääsemme suureen
maailmaan, Pariisiin ja Lontooseen! Siellä sitä saa korvalleen, jos
tervehtii toista rehellisen miehen nimellä. Ja siellä sitä saa sielunsa
iloksi harjoittaa ammattia oikein suuressa mitassa. -- Kyllä suusi ja
silmäsi leviävät siellä. Sielläkös vasta jäljennetään käsialoja,
tehdään vääriä noppia, murretaan salpoja ja nuuskitaan arkkujen
sisuksia, -- saat vielä oppia Spiegelbergiltä kaikki! Se kanalja, joka
ei huoli käyttää sormikonstejaan välttääkseen nälkäkuoleman, on
hirtettävä lähimpään puuhun.

MOOR (hajamielisenä). Mitä? Sinä kai olet ehtinyt pitemmällekin?

SPIEGELBERG. Luulenpa melkein, että epäilet minua. Annahan minun
sentään lämmetä ensin; saat nähdä ihmeitä, aivosi kääntyvät
pääkopassasi, kun sukkeluuteni ehtii raskaudentilassaan viimeisilleen.
-- (Nousee, kiihkeästi.) Mikä valo leviääkään sisälläni! Suuria
ajatuksia nousee sielussani. Jätinaikeita kiehuu aivoissani. Lemmon
uneliaisuus (takoen otsaansa), joka tähän saakka on kahlinut voimaani,
sulkenut ja rajoittanut toiveitani! Herään; tunnen, kuka olen -- mikä
minusta täytyy tulla!

MOOR. Olet narri. Viini puhkuu ulos aivoistasi.

SPIEGELBERG (kiihtyen). Spiegelberg, kysytään, osaatko loihtia?
Vahinko, ettei sinusta tullut kenraalia, Spiegelberg, sanoo kuningas,
olisit ahtanut itävaltalaiset napinreiästä läpi. Niin kuulen tohtorien
valittavan, anteeksiantamatonta on, ettei se mies ole tutkinut
lääketiedettä, hän olisi keksinyt uuden kaulakupu-lääkkeen. Ah, ja
ettei hän ottanut erikoisalakseen raha-asioita, huokailevat Sullyt
työhuoneissaan, hän olisi loihtinut kultakolikoita kivistä. Ja
Spiegelbergiä kysytään idässä ja lännessä, ja suohon te joudatte, te
narrit ja nahjukset, kun Spiegelberg kerran levittyvin siivin lehauttaa
ylös maineen temppeliin.

MOOR. Onnea matkalle! Nousehan vain häpeäpatsaan nenästä maineen
korkeuteen. Isäni varjoisissa lehdoissa! Amaliani sylissä vartoo minua
jalo onni. Jo viime viikolla pyysin isältäni kirjeessä anteeksi, en
salannut pienintä rikettä, ja missä on vilpittömyyttä, siinä on myös
myötätuntoa ja apua. Erotkaamme, Moritz! Näemme toisemme tänään viime
kerran. Posti on jo kaupungin muurien sisäpuolella. Isäni anteeksianto
on kohta käsissäni.

    (SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE, RAZMANN astuvat sisään.)

ROLLER. Tiedättekö myös, että meitä etsitään?

GRIMM. Ettemme ole hetkeäkään varmat piilossamme?

MOOR. Minua se ei ihmetytä. Menköön miten menee. Ettekö nähneet
Schwarzia? Eikö hän puhunut mistään minulle tulleesta kirjeestä?

ROLLER. Hän on jo kauan etsinyt sinua. Kirje hänellä mahtaa olla.

MOOR. Missä hän on, missä? (Aikoo lähteä nopeasti.)

ROLLER. Älä mene, olemme kutsuneet hänet tänne. Sinähän vapiset!

MOOR. En vapise. Miksipä vapisisin? Toverit, tämä kirje -- iloitkaa
kanssani! -- Olen onnellisin mies taivaan alla, miksi vapisisin?

SCHWARZ (saapuu).

MOOR (rientää häntä vastaan). Veli, veli! Kirje, kirje!

SCHWARZ (antaa hänelle kirjeen, jonka hän oitis avaa). Mikä sinun on?
Olethan kuin valkaistu seinä!

MOOR. Veljeni käsialaa!

SCHWARZ. Mitäs Spiegelberg sitten puuhaa?

GRIMM. Se mies on järjiltään. Temppuilee kuin tanssitautinen.

SCHUFTERLE. Hänen järkensä hyppää piiriä. Varmaan hän sepittää runoa.

RAZMANN. Spiegelberg, hoi, Spiegelberg! -- Ei raato kuule.

GRIMM (pudistelee häntä). Mies, uneksitko vai. --

SPIEGELBERG (joka on koko ajan huoneennurkassa tehnyt eleitä kuin
jotakin suunnitellen, hyppää huimana pystyyn). La bourse ou la vie!
[Raha tai henki!] (Käy kurkkuun Schweizeriä, joka tyynesti paiskaa
hänet seinää vasten. -- Moor pudottaa kirjeen ja juoksee ulos. Kaikki
kohahtavat seisaalleen.)

ROLLER (hänen jälkeensä). Moor! Minne, Moor? Mitä aiot?

GRIMM. Mikä hänen on? Hänhän on kelmeä kuin ruumis.

SCHWEIZER. Varmaan kauniita uutisia! Katsotaanpa!

ROLLER (ottaa maasta kirjeen ja lukee). "Onneton veli", -- alku
kuulostaa somalta. "Minun täytyy vain lyhyesti ilmoittaa sinulle, että
toivosi on mennyttä. Saat käydä eteenpäin sitä tietä, jolle tekosesi
ovat sinut vieneet -- niin käskee isä sanoa sinulle. Et sinä myöskään,
sanottaa hän, saa jäädä siihen toivoon, että joskus voit hänen
jalkojensa juuressa ulisemalla saavuttaa armon, ellet halua olla valmis
nauttimaan hänen alimmassa torninholvissaan vettä leipää, kunnes
suortuvasi kasvavat kotkansulkain näköisiksi ja kyntesi linnunkynsien
kaltaisiksi Näin kuuluvat hänen omat sanansa. Hän käskee minun lopettaa
kirjeen. Jää hyvästi ainaiseksi! Surkuttelen sinua. -- Frans von Moor."

SCHWEIZER. Mesikielinen veli! Todellakin! -- Fransko sen vietävän nimi
on?

SPIEGELBERG (hiipien hiljaa esiin). Vettä leipääkö siinä luvataan?
Suloista elämää! Onpa kielessäni muuta hyvää teille. Enkö sanonutkin,
että minun täytyy lopulta ajatella teidän kaikkien puolesta?

SCHWEIZER. Mitä se pässinpää puhuu? Se aasiko muka ajattelee meidän
kaikkien puolesta?

SPIEGELBERG. Jäniksiä, rampoja, ontuvia koiria olette kaikki, ellei
teillä ole sydämessä rohkeutta suureen yritykseen.

ROLLER. No, olisimmepa tosiaan, oikein puhut, -- mutta pelastaisiko se,
mitä tahdot uskaltaa, meidät tästä kirotusta tilasta? pelastaisiko?

SPIEGELBERG (ylpeästi naurahtaen).
Voi rehja! Tästä tilasta, hahahaa -- tästä tilasta? Eivätkö sormustimen
täyttävät aivosi sitten vatvo suurempia asioita? Niine hyvineenkö
ravaisi konisi talliinsa? Hunsvotti olisi Spiegelberg, jos hän siitä
kehtaisi alkaakaan. Sankareiksi, sanon sinulle, vapaaherroiksi,
ruhtinaiksi, jumaliksi hän tekee teidät!

RAZMANN. Totisesti, paljonpa saalista yhdellä iskulla. Mutta
vaarallinen urakka se kai on, hengen se ainakin maksanee.

SPIEGELBERG. Siihen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, sillä älypuolen
minä otan aivan omalle osalleni. Rohkeutta, sanon, Schweizer!
Rohkeutta, Roller, Grimm, Razmann, Schufterle! Rohkeutta!

SCHWARZ. Rohkeutta? Jos vain sitä --. Kyllä minä rohkenen avojaloin
kulkea halki helvetin.

SCHUFTERLE. Kyllä minä rohkenen selvän hirsipuun alla tapella
ilmielävän pirun kanssa kurjasta syntisestä.

SPIEGELBERG. Se miellyttää minua. Jos teillä on rohkeutta, niin
nouskoon joku ja sanokoon, että hänellä on vielä jotakin menetettävänä
eikä kaikki voitettavana.

SCHWARZ. Olisipa totisesti paljon menetettävää, jos tahtoisin menettää
sen, mitä minulla vielä on voitettavana!

RAZMANN. Niin, piru vieköön, ja paljon voitettavaa, jos haluaisin
voittaa sen, mitä en voi menettää.

SCHUFTERLE. Jos minun täytyisi menettää se, mitä olen ottanut henkeni
laskuun, niin eipä minulla huomenna olisi mitään menetettävää.

SPIEGELBERG. No niin! (Asettautuu heidän keskeensä, vannottavalla
äänellä.) Jos vielä pisaraakaan saksalaista sankariverta virtaa
suonissanne, niin tulkaa! Me leiriydymme Böömin metsiin, kokoamme
siellä rosvojoukon ja -- Mitä ällistelette? Joko pikkuruikkuinen
uljuutenne haihtui höyrynä?

ROLLER. Sinä et kyllä ole ensimmäinen ilveilijä, joka on ylönkatsonut
korkeata hirsipuuta, -- ja sentään -- mitä muutakaan meillä olisi
valittavana?

SPIEGELBERG. Valittavana? Mitä? Mitä teillä on valittavana! Haluatteko
päästä velkatyrmään kyräilemään, kunnes pasuunat julistavat
maailmanloppua? Haluatteko kynsin hampain tapella kuivasta
leipäkannikasta? Haluatteko ruikuttaa itsellenne laihoja almuja
vetelemällä viisuja ihmisten ikkunain alla? Vai tahdotteko vannoutua
marssimaan kruunun sarassa -- ja silloin vasta saa nähdä voidaanko
teidän naamoihinne luottaa -- ja siten jonkun synkkäverisen korpraalin
röyhkeiden oikkujen alaisena kokea jo edeltäpäin kiirastulen?
Vai soiton rämistessä tepastella rumpujen tahdissa? Tai saada
kaleeri-paratiisissa riuhtoa perässänne Vulkanuksen koko rautavarastoa?
Nähkääs, tämä kaikki teillä on valittavana, muuta ette voi valita!

ROLLER. Aivan väärässä Spiegelberg ei ole. Minäkin olen tehnyt
suunnitelmani; mutta ne käyvät suunnilleen yhteen. Mitenhän oisi,
ajattelin, jospa te istuutuisitte kyhäämään jotakin albuumia tai
almanakkaa tai muuta sellaista ja sepittelisitte aina jonkun pennin
edestä jotakin latturia, kuten on tapana?

SCHUFTERLE. Hitto vie! Tehän ratsastatte minun vasikallani. Minä
ajattelin mielessäni: mitäs jos rupeet pietistiksi ja joka viikko pidät
herätyskokouksiasi?

GRIMM.  Naulankantaan! Ja kun se ei lyö leiville, niin
jumalankieltäjäksi! Voisimme lyödä kidan kiinni neljältä
evankelistalta, poltattaisimme pyövelillä kirjamme, -- siinäpä olisikin
jo hyvä alku.

RAZMANN. Tai lähdemme sotaan ranskalaista vastaan, -- tunnen erään
tohtorin, joka on rakentanut itselleen talon puhtaasta elohopeasta,
kuten hän kehuu oveen kyhäämässään värsyssä.

SCHWEIZER (nousee ja antaa kättä Spiegelbergille). Moritz, sinä olet
suuri mies, -- tai sokea sika on löytänyt tammenterhon.

SCHWARZ. Mainioita aikeita, yleviä ammatteja! Miten yhtyvätkään suuret
henget sopusointuun! Puuttuisi nyt vain se, että meistä tulisi naisia
ja parittajia tai neitsyytemme kaupustelijoita.

SPIEGELBERG. Tyhmyyttä, tyhmyyttä! Ja mikä siinä on, ettette voi yhteen
henkilöön yhdistää enintä pyrintöjenne määrää? Minun suunnitelmani
edistää teitä aina enimmän, ja siitä teille kertyy vielä mainettakin ja
kuolemattomuutta. Nähkääs, miespolot, niinkin kauas on ajateltava!
Jälkimainettakin, unohtumattomuuden sulotunnetta --.

ROLLER. Vaikka luetaankin rehellisten ihmisten joukkoon! Sinä
Spiegelberg olet mestari puhumaan, kun on tehtävä rehellisestä miehestä
veijari --. Mutta tietääkö kukaan, missä Moor viipyy?

SPIEGELBERG. Rehellisistä puhut. Luuletko, että sen jälkeen olisit
vähemmän rehellinen kuin nyt olet? Mitä on rehellisyys? Keventää
rikkailta saitureilta kolmannes heidän murheentaakastaan, joka heiltä
vain häätää pois kultaisen unen, saattaa patoutunut raha jälleen
liikkeeseen, palauttaa tasapaino omistussuhteisiin, sanalla sanoen:
toteuttaa uudelleen kultakausi, auttaa hyvä Jumala vapaaksi monesta
tukalasta kuokkavieraasta, säästää häneltä sota, rutto, kalliit ajat ja
_lääkärit_ sitä minä kutsun rehellisyydeksi, se on minusta samaa kuin
olla arvokas ase kohtalon käsissä, -- saapa silloin jokaista
paistinpalaa pureskellessaan ajatella mielihyvikseen: "tämän olet
ansainnut tempuillasi, leijonanmielelläsi, yövalvonnallasi -- isot ja
pienet ovat kunnioituksen velassa sinulle --"

ROLLER. Vieläpä kai lopulta saa nousta ilmielävänä taivaan puoleen ja
myrskystä ja tuulesta ja vanhan kantaäidin, ajan, ahmaavasta kidasta
huolimatta keinua auringon ja kuun ja kaikkien kiintotähtien alla,
missä itse järjettömät lintusetkin jalon halun tuomina paikalle pitävät
taivaallista konserttiaan ja häntäniekat enkelit istuvat ikipyhää
neuvottelukokoustaan. Eikö niin? Ja kun koit ja madot kalvavat maailman
herroja ja mahtajia, niin saa kunnian ottaa vieraisille Jupiterin
kuningaslinnun? Moritz, Moritz! Varohan kolmijalkaelukkaa!

SPIEGELBERG. Ja se sinua kauhistaa, lampaansydän? Onhan jo niin moni
yleisnero, joka olisi voinut uudistaa maailman, mädännyt
haaskatunkiolla, ja eikö sellaisesta miehestä puhuta vuosisatoja,
vuosituhansia silloin, kun olisi hypätty monenkin kuninkaan ja
vaaliruhtinaan yli, ellei hänen historioitsijansa arkailisi aukkoa
hallitsijaluettelossa ja ellei hänen kirjansa siitä paisuisi parilla
kahdeksannes-sivulla, jotka kustantaja palkitsee hänelle käteisellä. --
Ja kun matkamies näkee sinun niin sinne tänne häilyvän tuulessa, niin
hän mutisee partaansa: "ei ole tainnut sekään olla mikään vesipää", ja
huokaisee surkeita aikoja.

SCHWEIZER (taputtaa häntä olkapäälle). Mainiota, Spiegelberg, mainiota!
Mitä pirua te seisotte ja aikailette?

SCHWARZ. Ja nimitettäköönpä sitä vaikka itsensämyymiseksi -- mitä
sitten? Eikö aina voi tarpeen varalta pitää mukanaan pientä pulveria,
mikä vie miehen melutta Tuonelanjoen yli sinne, missä ei kuule kukon
kieuntaa! Veli Moritz, ehdoituksesi on hyvä. Niin sanoo minunkin
katkismukseni.

SCHUFTERLE. Ja minun niinikään, tulimmaista! Oletpa kääntänyt minut
mieheksesi, Spiegelberg!

RAZMANN. Olet kuin toinen Orfeus laulanut uneen ulvovan pedon,
omantuntoni. Ota minut kokonaan, ota tältään!

GRIMM. Si omnes consentiunt, ego non dissentio. Ilman pilkkua,
huomattakoon se. Päässäni on huutokauppa: Pietistit -- puoskarit --
kynäniekat ja ryövärit. Kuka enimmän tarjoaa, se saa minut. Tartuhan
tähän käteen, Moritz.

ROLLER. Sinäkin, Schweizer? (Antaa Spiegelbergille oikean käden.)
Panttaanpa siis minäkin sieluni pirulle.

SPIEGELBERG. Ja nimesi tähdille. Mitä siitä minne sielu kiitääkin, mitä
siitä vaikka joukoittain edeltäpäin kiiruhtaneita pikalähettejä onkin
ilmoittamassa tuloamme, niin että saatanat varustautuvat juhla-asuunsa,
pyyhkivät tuhatvuotisen räämän silmistään, ja myriaadeittain sarvipäitä
tupruaa esiin heidän tulikiviuuninsa savuavasta kidasta, näkemään
saapumistamme? Toverit (hypähtäen ylös), ylös, toverit! Mikä maailmassa
on tämän innostuksen hurman veroista? Tulkaa, toverit?

ROLLER. Verkkaan toki, verkkaan! Minne? Elukallakin pitää olla pää,
pojat!

SPIEGELBERG (myrkyllisesti). Mitä se vitkailija saarnaa? Eikö pää ollut
pystyssä jo ennenkuin jäsenet liikahtivat? Tulkaa, toverit!

ROLLER. Hiljalleen, sanon. Vapaudellakin pitää olla herransa. Päämiehen
puute vei Rooman ja Spartan turmioon.

SPIEGELBERG (notkeasti). Niin -- vartokaas -- Roller puhuu oikein. Ja
pään pitää olla selvä, ymmärrättekö, terävä, valtioviisas pää. Niin,
kun ajattelen, mitä olitte tunti sitten, mitä nyt olette -- yhden
onnellisen ajatuksen voimasta olette -- Niin todella, todella teillä
täytyy olla johtaja --. Ja sillä, joka on kutonut tämän ajatuksen,
sanokaa, eikö sillä täydy olla selvä, valtioviisas pää.

ROLLER. Kunpa sopisi toivoa -- sopisi uskoa --. Mutta pelkään, ettei
hän suostu.

SPIEGELBERG. Miksei? Puhuhan suusi puhtaaksi, ystävä! -- Kuinka
vaikeata onkin ohjata taistelevaa laivaa tuulia vastaan, kuinka
raskaasti kruunujen taakka painaakin -- puhuhan empimättä, Roller, ehkä
hän sentään suostuu.

ROLLER. Ja haaksirikossa on asia, ellei hän suostu. Ilman Mooria me
olemme ruumis ilman sielua.

SPIEGELBERG (kääntyen äkeänä poispäin). Kapaturska!

MOOR (astuu sisään kiihkeänä ja kaahaa kiivaasti edestakaisin
huoneessa, itsekseen): Ihmiset, ihmiset -- valheellista, teeskentelevää
krokodiilinsukua. Heidän silmänsä ovat kuin vesi, heidän sydämensä kuin
malmi! Huulilla suudelmia, piikkejä povessa! Leijonat ja leopardit
ruokkivat pentujaan, korpit vievät poikiansa haaskan ääreen syömään, ja
_hän_, hän --. Pahuutta olen oppinut kärsimään, voin hymyillen nähdä
kiukkuisen vihamieheni imevän sydänvertani, -- mutta kun veri-siteet
pettävät, kun isänrakkaus muuttuu raivottareksi, -- silloin syty,
miehen tyyni mieli! Raivostu tiikeriksi, lauhkea lammas, ja jokainen
suoni sykähtäköön vihaa ja hävityshalua!

ROLLER. Kuules, Moor! Mitä tuumit: eikö rosvoelämäkin ole parempi kuin
kitua vedellä leivällä alimmassa torninholvissa?

MOOR. Miksei tämä henki ole mennyt tiikeriin, joka iskee hirmuhampaansa
ihmislihaan? Onko se isänmieltä? Onko se rakkautta rakkaudesta?
Tahtoisin olla karhu ja nostattaa Pohjolan karhut tätä pirullista
sukukuntaa vastaan --. Kadu, -- anteeksiantoa et saa. -- Ah, minä
tahtoisin myrkyttää valtameren, jotta sen joka huokosesta pulppuaisi
kuolemaa! -- Luottamusta, lannistumatonta uskoa, mutta armahdusta ei!

ROLLER. No kuulehan, Moor, mitä minä sanon!

MOOR. Se on uskomatonta, se on unta, harhaa --. Niin liikuttava pyyntö,
niin elävä kurjuuden ja raukeavan katumuksen kuvaus, -- villipeto olisi
sulanut sääliin! Kivet olisivat puhjenneet kyyneliin, ja sentään, --
jos haluaisin sen lausua julki, niin sitä pidettäisiin ilkeänä
häväistyksenä ihmiskuntaa vastaan -- ja sentään, sentään, -- oh, kunpa
voisin kautta koko luonnon puhaltaa kapinan torvea, johtaakseni ilmat,
maat ja meret sotaan hyeenain heimoa vastaan.

GRIMM. Kuulehan toki! Raivoltasi et kuule edes.

MOOR. Pois, pois luotani! Eikö nimesi ole ihminen? Eikö vaimo ole sinua
synnyttänyt? -- Pois silmistäni, sinä ihmisenhahmoinen! -- Olen
rakastanut häntä niin sanomattomasti, niin ei poika koskaan rakastanut
isäänsä, tuhat elämää olisin uhrannut -- (Polkee maata kuohuksissaan.)
Haa, kuka antaa minulle nyt käteeni miekan, jolla voin iskeä polttavan
haavan näihin kyykäärmeen sikiöihin! Ken sanoo minulle, missä voin
tavata niiden sydämeen, hävittää, tuhota ne -- hän olkoon ystäväni,
enkelini, jumalani -- tahdon polvistua hänen eteensä!

ROLLER. Juuri sellaisia ystäviä me tahdomme olla, kuulehan meitä!

SCHWARZ. Lähde kanssamme Böömin metsiin! Kokoamme rosvojoukon, ja sinä
-- (Moor tuijottaa häneen).

SCHWEIZER. Sinä tulet päälliköksemme! Sinun täytyy tulla!

SPIEGELBERG (heittäytyy kiivaasti tuolille). Orjia ja raukkoja!

MOOR. Kuka nosti kielellesi tuon sanan? Kuule mies! (Tarttuu kovasti
kiinni Schwarziin.) Sitä et ole löytänyt ihmissielustasi! Kuka nosti
sen sanan kielellesi? Niin, kautta tuhatkätisen kuoleman! Sen teemme,
se meidän täytyy tehdä. Se ajatus on jumaloimisen arvoinen --
_ryöväreiksi ja murhaajiksi_! Niin totta kuin sieluni elää, olen teidän
päämiehenne!

KAIKKI (meluten ja huutaen). Eläköön päämies!

SPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn, itsekseen). Kunnes minä hänet siksi
autan!

MOOR. Kas, kuin kaihi putoisi silmistäni! Mikä houkkio olinkaan, kun
tahdoin päästä linnunhäkkiin jälleen! -- Henkeni janoaa tekoja,
keuhkoni vapauden ilmaa, -- _ryöväreiksi, murhaajiksi_! -- Nämä sanat
heittivät lain jalkaini alle, -- ihmiset peittivät minulta ihmisyyden,
kun minä vetosin siihen. Pois siis mielestäni inhimillinen sääli ja
osanotto! -- Minulla ei enää ole isää, ei enää rakkautta, ja veri ja
surma saavat opettaa minut unhoittamaan, että minulle on joskus ollut
jotakin kallista. Tulkaa, tulkaa! -- Oh, minä tahdon toimittaa
itselleni hirveätä huvitusta --. Olkoon siis päätetty, että minä olen
päällikkönne. Ja onneksi olkoon sille mestarille joukossanne, joka
kiihkeimmin polttaa, julmimmin murhaa, sillä hän saa kuninkaallisen
palkinnon, sanon minä. -- Astukaa ympärilleni kaikki ja vannokaa
minulle uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan asti. -- Vannokaa
tämän miehenkäden kautta!

KAIKKI (antavat hänelle kättä). Vannomme sinulle uskollisuutta ja
kuuliaisuutta kuolemaan asti!

MOOR. Ja tämän miehenkäden kautta minä vannon nyt pysyväni uskollisesti
ja horjumattomasti päällikkönänne kuolemaan asti! Tämä käsi riistää
heti hengen siltä, joka koskaan epäröi tai peräytyy! Sama kohtalo
tulkoon minunkin osakseni teidän puoleltanne, jos loukkaan valaani!
Tyydyttekö tähän? (Spiegelberg kaahaa hurjana edestakaisin.)

KAIKKI (heiluttavat hattuaan). Tyydymme siihen!

MOOR. No hyvä, lähtekäämme siis! Älkää pelätkö kuolemaa tai vaaraa,
sillä meitä johtaa vääjäämätön kohtalo! Jokaisen yllättää vihdoin hänen
hetkensä, untuvapatjoilla yhtä varmasti kuin taistelun huimassa
tuoksinassa tai julkisella teloituspaikalla! Joku niistä on meidän
osamme! (Poistuvat.)

SPIEGELBERG (katsoen heidän jälkeensä, hetken kuluttua). Luettelossasi
on aukko -- olet unohtanut myrkyn. (Pois.)


KOLMAS KOHTAUS.

    Amalian huone Moorin linnassa.
    FRANS. AMALIA.

FRANS. Käännät katseesi pois, Amalia? Olenko minä vähemmän ansiokas
kuin se, jonka isä on kironnut?

AMALIA. Pois! -- Voi sitä rakastavaa, armiasta isää, joka antaa
poikansa sutten ja petojen uhriksi! Täällä kotona hän nauttii kallista,
hyvää viiniä ja hoitelee hauraita luitaan haahkanuntuvapatjoilla sillä
välin kun hänen suuri, ihana poikansa näkee nälkää. -- Hävetkää, te
pedot, te käärmesielut, te ihmiskunnan häpeä! -- Ainoan poikansa!

FRANS. Minä luulin hänellä olevan niitä kaksi.

AMALIA. Niin, hän ansaitsee kyllä pitää ominaan sellaisia poikia kuin
sinä. Kuolinvuoteellaan hän turhaan kurkoittaa kuihtuneita käsiään
Kaarlensa puoleen ja väristen painuu kokoon, tarttuessaan Fransinsa
jääkylmään käteen. -- Oh, on suloista, on ihanaa joutua isäsi
kiroamaksi! Sano, Frans, rakas veli, mitä täytyy tehdä, saadakseen
häneltä kirouksen?

FRANS. Hourit, armaani, minä säälin sinua.

AMALIA. Oh, pyydän, -- säälitkö veljeäsi? -- Et, hirviö, sinä vihaat
häntä! Kai minuakin siis vihaat?

FRANS. Rakastan sinua kuin itseäni, Amalia!

AMALIA. Jos minua rakastat, niin voitko evätä minulta erään pyynnön?

FRANS. En yhtä ainoata -- ellei se merkitse enempää kuin minun elämäni.

AMALIA. Oo, jos niin on asianlaita! -- Erään pyynnön, minkä voit
täyttää niin helposti, niin mielelläsi. -- (Ylpeästi.) Vihaa minua!
Punastuin häpeästä, ajatellessani Kaarlea ja samalla muistaessani,
ettet sinä vihaa minua. Lupaathan sen minulle? -- Mene nyt ja jätä
minut, olen niin mielelläni yksin!

FRANS. Armahin haaveilija, kuinka minä ihailenkaan lempeää, armasta
sydäntäsi. (Koputtaa häntä rinnalle.) Täällä, täällä hallitsi Kaarle
kuin jumala temppelissään, Kaarle eli edessäsi valveilla, Kaarle johti
untesi kulkua, koko luomakunta näytti mielessäsi sulavan yhdeksi
olennoksi, heijastelevan häntä ainoata, kajaelevan hänen ainoan
ääntänsä sinun kuuluviisi.

AMALIA (liikutettuna). Niin todella, tunnustan sen. Teitä raakalaisia
uhmatenkin minä tunnustan sen koko maailmalle -- rakastan häntä!

FRANS. Luonnotonta, hirveää! Palkita niin tämä rakkaus! Unhoittaa tämä
nais-sydän --.

AMALIA (säpsähtäen). Mitä, minutko unhoittaa!

FRANS. Etkö ollut pistänyt sormusta hänen sormeensa? Timanttisormusta,
uskollisuutesi pantiksi? -- Tosi kyllä: kuinka voi nuorukainen
vastustaa porton suloja? Kuka moittikaan häntä siitä teosta, hänellä
kun ei ollut enää muuta pois annettavaa, -- ja eikö portto palkinnut
sitä hänelle korkoineen hyväilyillään, syleilyillään?

AMALIA (kauhistuneena). Sormukseni portolle?

FRANS. Hyi häpeätä! Mutta kunpahan sekään olisi kylliksi! -- Kuinka
kallis sormus onkin, sen saa sentään itse asiassa takaisin miltä
juutalaiselta tahansa. Ehkäpä se ei teoltaan häntä miellyttänyt, ehkäpä
hän on hankkinut sen sijaan kauniimman itselleen.

AMALIA (kiihkeästi). Mutta minun sormukseni -- sanon: _minun_
sormukseni.

FRANS. Juuri sen, Amalia. -- Ah, sellainen kalleus, ja minun sormessani
-- ja Amalian antama! -- siitä ei kuolemakaan sitä riistäisi -- eikö
niin, Amalia? Ei timantin kalleus, ei taiteellinen leima tee sitä
arvokkaaksi, -- vain rakkaus --. Rakas lapsi, sinä itket? Voi sitä,
jonka takia nämä kalliit pisarat pusertuvat niin ihanista silmistä --
ja jospa edes tietäisit kaikki, näkisit hänet itsensä, näkisit sen
näköisenä!

AMALIA. Hirviö! Mitä, minkä näköisenä?

FRANS. Hiljaa, hiljaa, hyvä ystävä, älä pakoita minua vastaamaan!
(Ikäänkuin itsekseen, mutta kuuluvasti.) Kunpa se rietas elämä edes
verhoutuisi, salaisi itsensä maailman silmiltä! Mutta se tuijottaa
kauheana kellervästä lyijynvärisestä silmäkehästä; kuolonkelmeät,
raukeat kasvot, joista poskiluut pistävät esiin, antavat sen ilmi;
katkonainen, alentunut ääni sammaltaa sitä, vapiseva, huojuva luuranko
puhuu räikeästi siitä; se porautuu luihin ytimiä myöten ja murtaa
nuoruuden miehiset voimat, pusertaa karvaan visvan ja vaahdon otsalle
ja suuhun ja joka paikkaan ruumiissa ja hautuu kamalana eläimellisen
kiiman häpeäpesissä. Hyi inhoa. Se on saastaista! Nenä, silmät, korvat
tuntevat puistatuksia, -- olet nähnyt sen kurjan, Amalia, joka
sairaalassamme heitti ähkyen henkensä, -- häpeä näytti räpäyttelevän
luihuja silmiään hänen edessään, sinä puhkesit kauhunhuutoon hänet
nähdessäsi. Herätä se kuva jälleen sielusi silmäin eteen, ja Kaarle
seisoo ilmielävänä edessäsi! -- Hänen suudelmansa ovat ruttoa, hänen
huulensa myrkyttävät sinun huulesi!

AMALIA (lyö häntä). Hävytön solvaaja!

FRANS. Kauhistuttaako tämä Kaarle sinua? Inhoittaako sinua jo kalpea
kuvaus? Mene, tuijota häntä itseään, kaunista, taivaallista, jumalaista
Kaarleasi! Mene, ahmi hänen suloista hengitystään ja sukella niihin
sulotuoksuihin, jotka höyryävät hänen kidastaan! Pieni henkäys hänen
suustaan upottaa sinut siihen mustaan, kuolemanomaiseen pyörtymykseen,
minkä mätänevä haaska ja ruumiita täyden taistelukentän näkö
synnyttävät.

AMALIA (kääntää kasvonsa poispäin).

FRANS. Mitä rakkauden kuohuntaa! Mitä syleilyn hurmaa -- mutta eikö ole
väärin tuomita ihmistä hänen raihnaan ulkonäkönsä mukaan?
Kurjimmastakin aisopolaisesta rammasta voi loistaa suuri, rakastettava
sielu, kuten rubiini liejusta. (Ilkeästi hymyillen.) Rosoisiltakin
huulilta voi rakkaus --.

Todella, jos pahe järkyttääkin luonteen peruksia, jos puhtauden mukana
siveys pakeneekin, kuten tuoksu pölisee pois kuihtuneesta kukasta --
jos ruumiin keralla henkikin turmeltuu rujoksi --

AMALIA (hypähtäen iloisena ylös). Ah, Kaarle, nyt tunnen sinut taas!
Olet vielä ehyt, ehyt! Kaikki oli valhetta! -- Etkö tiedä, ilkiö, ettei
Kaarle mitenkään voi tulla tuollaiseksi? (Frans seisoo hetken miettien,
kääntyy sitten äkkiä mennäkseen.) Mihin niin kiire? Pakenetko omaa
häpeääsi?

FRANS (peittäen kasvonsa). Salli, salli minun kyynelteni vuotaa hetki.
-- Tyranni-isä! Jättää paras pojistaan noin kurjuuteen -- saastaiseen
ympäristöön -- Salli minun mennä, Amalia! Minä tahdon langeta hänen
jalkoihinsa, polvillani tahdon häntä vaatia siirtämään kirouksensa
minun, minun päälleni -- tekemään minut perinnöttömäksi, -- minut,
elämäni, vereni, kaikki --

AMALIA (lankeaa hänen kaulaansa). Kaarleni veli, hyvä, rakas Frans!

FRANS. Oi Amalia! Kuinka rakastankaan sinua tämän horjumattoman
uskollisuutesi tähden, jota rakkautesi veljeeni osoittaa, -- suo
anteeksi, että uskalsin asettaa rakkautesi tälle kovalle koetukselle!
-- Kuinka kauniisti oletkaan näyttänyt toiveeni oikeutetuiksi! Näissä
kyynelissä, näissä huokauksissa, tässä taivaallisessa vihastuksessa --
minuakin, minuakin kohtaan -- meidän sielumme sointuivat niin yhteen.

AMALIA. Oi ei, sitä ne eivät koskaan tehneet!

FRANS. Ah, ne sointuivat niin sopuisasti yhteen, luulin aina, että me
varmaan olimme kaksoiset. Ja ellei olisi ikävää ulkonaista eroitusta,
mikä, surullista kyllä, tulee Kaarlen tappioksi, niin meidät olisi
kymmenestä sekoitettu toisiimme. Sinä olet, sanoin usein itselleni,
niin, olet ilmetty Kaarle, hänen kaikunsa, hänen kuvansa.

AMALIA (pudistaa päätään). Ei, ei taivaan puhtaan valon nimessä, ei
värettäkään hänestä, ei säentäkään hänen tunteestaan. --

FRANS. Niin samanlaiset taipumuksissamme, -- ruusu oli hänelle rakkain
kukista -- mitä kukkaa minä rakastin ylitse ruusun? Hän rakasti
säveltaidetta sanomattomasti, -- ja te olette todistajani, te tähdet,
että olette saaneet usein haudanhiljaisina öinä kuunnella soitantoani,
kun ympärilläni kaikki oli vaipunut uneen ja varjoon. -- Ja miten voit
vielä epäillä, Amalia, kun meidän rakkautemme tapasi saman täydellisen
esineensä, ja kun rakkaus on sama, niin miten voivat sen lapset
huonontua suvustaan?

AMALIA (katsoo häntä kummeksuen).

FRANS. Oli tyyni, kirkas ilta, hänen Leipzigiin-lähtönsä aatto, jolloin
hän otti minut mukaansa tuohon lehtimajaan, missä te niin usein
istuitte kahden lemmenunelmissa. -- Olimme kauan vaiti, -- vihdoin hän
tarttui käteeni ja lausui hiljaa, kyynelet silmissä: "jätän Amalian, en
tiedä, -- minua aavistuttaa kuin jättäisin iäksi, -- älä hylkää häntä,
veli! Ole hänen ystävänsä, hänen Kaarlensa, -- ellei Kaarle -- koskaan
palaa!" (Syöksyy Amalian jalkoihin ja suutelee kiihkeästi hänen
kättään.) Ei koskaan, koskaan, koskaan hän palaa, ja minä lupasin
hänelle sen pyhällä valalla!

AMALIA (ponnahtaen taapäin). Petturi, näinkö saan sinut kiinni! Siinä
samassa lehtimajassa hän vannotti minua, että en, jos hänet surma
tapaisi, kenenkään muun rakkautta -- näetkö, kuinka jumalaton, kuinka
inhoittava olet -- mene silmäini edestä!

FRANS. Et tunne minua, Amalia, et tunne minua ensinkään!

AMALIA. Oo, kyllä tunnen, tästä pitäin tunnen. -- Ja sinä olit
olevinasi hänen Iaisensa? Sinunko edessäsi hän olisi minua surrut?
Sinun edessäsi? Ennemmin hän olisi kirjoittanut nimeni häpeäpaaluun.
Mene heti!

FRANS. Sinä loukkaat minua!

AMALIA. Mene, sanon minä! Olet varastanut minulta kalliin hetken;
vähennettäköön se sinun elämästäsi!

FRANS. Sinä vihaat minua.

AMALIA. Minä halveksin sinua, mene!

FRANS (polkien jalkaa). Odota, saat vielä vavista edessäni. Kerjurin
takia sysätä minut pois! (Vihoissaan pois.)

AMALIA. Mene, lurjus! Nyt olen taas likellä Kaarleani. -- Kerjuriksiko
hän sanoi? Onpa maailma sitten mennyt nurin, kerjurit ovat kuninkaita
ja kuninkaat kerjureita! -- En vaihtaisi niitä repaleita, jotka hänellä
on päällään, voidellun ruhtinaan purppuraan, -- sen katseen, millä hän
kerjää, sen täytyy olla jalo kuninkaallinen katse, -- katse, joka tekee
tyhjiksi suurten ja rikasten ylevyyden, prameuden ja voitot! Tomuun
pöyhkeät korut! (Riistää helmet kaulaltaan.) Olkaa kirotut, isoiset ja
rikkaat, siksi että kannatte kultaa ja hopeaa ja jalokiviä! Olkaa
kirotut siksi että mässäätte ylellisissä pidoissa! Kirotut siksi että
haudotte jäseniänne nautinnon pehmeillä patjoilla! Kaarle, Kaarle, nyt
olen sinun arvoisesi. (Pois.)



TOINEN NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    FRANS VON MOOR (mietiskellen huoneessaan).

FRANS. Tämä kestää mielestäni liian kauan. -- Tohtori väittää hänen
olevan parantumaan päin -- vanhan miehen elämä on sentään aivan
ikuisuus! -- Ja nyt olisi reitti selvänä ja tasaisena, ellei olisi
tuota kiusallista sitkeätä lihamöhköä, joka sulkee minulta tien
aarteitteni luo kuten maanalainen taikakoira noitasaduissa.

Raukeavatko siis aikeeni maailmanjärjestyksen koneellisten, rautaisten
lakien alle? Pitääkö ylväslentoisen henkeni kahliutua aineen
etanankulkuun? -- Puhaltaisi vain sammuksiin valon, joka ilmankin
kituuttaa vain viime öljypisarain turvin -- siinä kaikki --. Ja
kuitenkaan en itse haluaisi ottaa sitä tekoa omakseni, ihmisten takia.
En haluaisi, että hänet surmattaisiin, vaan että luonto lakkaisi
toiminnasta. Haluaisin toimia kuin taitava lääkäri, mutta
vastakkaisessa tarkoituksessa. -- En taittaisi luonnolta tietä
väliintulollani, päinvastoin jouduttaisin sen omaa kulkua. Ja voimmehan
todella pidentää elämän ehtoja, miksi emme taitaisi lyhentääkin niitä?

Filosofit ja lääkärit opettavat minulle, kuinka yhdenmukaisia hengen
liikunnot ja koneiden käynti ovat. Luuvalo-kohtauksia seuraavat aina
elimellisten heilahdusten ristiriidat -- intohimot ruhjovat elinvoimaa,
-- raskautettu henki painaa asuntonsa maahan. -- No niin, kuka keksisi
millä tasoittaa kuolemalle tätä raivaamatonta tietä elämän linnaan?
Hävittää ruumista hengen välityksellä? -- Ah, ennenkuulumaton teko, --
kuka sen panisi toimeen? Verraton teko. -- Mieti, Moor! -- Se olisi
keksintö, joka ansaitsisi sinut keksijäkseen. Onhan myrkynsekoitus
koroitettu miltei oikean tieteen arvoon ja kokeilla pakoitettu luonto
varmentamaan rajansa, niin että vuosia edeltäpäin lasketaan sydämen
lyönnit ja valtimolle sanotaan: "tähän asti, muttei etemmäs!" -- Ken ei
tässäkin koettaisi siipiään!

Ja miten minun nyt on käytävä juoneen, häiritäkseni tätä sielun ja sen
ruumiin suloista, tyyntä sopusointua? Mitkä tunne-alat minun on
valittava? Mikä mielenliike on tuhoisin elämän kukoistukselle? --
_Vihako?_ Se nälkäinen susi ahmaa liian pian itsensä täyteen. --
_Suru?_ Se mato kalvaa liian vitkaan. -- _Mielipaha?_ Se tarhakäärme
matelee liian laiskasti. -- _Pelko?_ Toivo ei salli sen kahlita
saalistaan. -- Mitä, nämäkö ovat ainoat ihmisen surmat? Näinkö pian
kuoleman ase-varasto on tyhjennetty? (Syvissä mietteissä.) -- Mitä, hm?
Ei! -- Haa! (Hypähtäen.) -- _Kauhu!_ Mitä ei kauhu mahda? Mitä voi
uskonto, järki sen jättiläisen jäistä syleilyä vastaan? -- Ja sentään,
jospa hän kestäisi tämänkin myrskyn? Jospa? -- Oh, tule silloin
avukseni, _masentumus_ ja sinä, _katumus_, helvetillinen kostotar,
jäytävä käärme, joka märehtii ravintonsa ja nielee uudelleen oman
oksennuksensa; te ikuiset hävittäjät ja myrkyn valmistajat; ja sinä,
ulvova _itsesyytös_, joka hävität oman kotisi ja lyöt haavoja omaan
äitiisi. -- Ja tekin tulkaa avukseni, itse hyvänsuovat sulottaret,
leppoisa _menneisyys_, ja sinä kukkuraista runsaudensarvea pitävä,
kukoistava _tulevaisuus_, kuvastelkaa hänelle taivaan iloja
kuvastimissanne, kun kiitävä jalkanne solahtaa hänen halaavien kättensä
välitse. -- Niin minä ahdistan juonin ja avoimin hyökkäyksin tätä
raihnasta ruumista, kunnes raivotarten lauman vihdoin päättää --
epätoivo! Voitto, voitto! -- Suunnitelma on valmis -- vaikeampi ja
taiturillisempi kuin mikään, -- luotettava, varma, -- sillä
(pilkallisesti) ruumiinleikkaajan veitsihän ei löydä haavan naarmuakaan
eikä kalvavan myrkyn jälkiä.

(Päättäväisenä.) No hyvä. (Herman astuu sisään.) Ah! Deus ex machina!
Herman!

HERMAN. Palvelukseksenne, nuori herra.

FRANS (ojentaa hänelle kätensä). Sitä et tarjoakaan nyt
kiittämättömälle.

HERMAN. Siitä minulla on kokemusta.

FRANS. Ensi tilassa, Herman -- ensi tilassa saat vielä enemmän! --
Minulla on sinulle jotakin sanottavaa, Herman.

HERMAN. Kuuntelen tuhansin korvin.

FRANS. Tunnen sinut, sinä olet päättäväinen mies -- soturin sydän --
uljas ja rohkea. Isäni on sinua kovin loukannut, Herman!

HERMAN. Piru minut periköön, jos sen unohdan!

FRANS. Se kuulostaa miehen puheelta! Kosto sopii miehen sydämelle. Sinä
miellytät minua, Herman. Ota tämä kukkaro, Herman! Se olisi kyllä
painavampi, jos vaan minä olisin täällä herra!

HERMAN. Sehän on minun ikuinen toivoni, nuori herra, kiitän teitä.

FRANS. Todellakin, Herman, toivoisitko todellakin minun pääsevän
isännäksi. -- Mutta isälläni on leijonan ydinvoimat ja minä olen
nuorempi pojista.

HERMAN. Minä toivon, että te olisitte vanhempi poika ja että isällänne
olisi kalvetustautisen tytön voimat.

FRANS. Ah, miten sinua silloin vanhempi poika palkitsisikaan, miten hän
nostaisikaan sinut valoon tästä alhaisesta tomusta, joka niin huonosti
soveltuu luontoosi ja aateluuteesi! -- Silloin sinut, tuollaisena kuin
juuri olet, peitettäisiin ylt'yleensä kultaan ja nelivaljakolla ajaa
jyristelisit pitkin katuja, -- totisesti, sen saisit tehdä! -- Mutta
unhoitanpa, mitä piti sinulle puhumani -- oletko jo unhoittanut neiti
von Edelreichin, Herman?

HERMAN. Tuli ja valkeus, miksi sitä minulle muistutatte?

FRANS. Veljeni on pyydystänyt hänet pois sinulta.

HERMAN. Sen hän saa maksaa.

FRANS. Amalia antoi sinulle rukkaset. Luulenpa vallan, että Kaarle
heitti sinut rappusia alas.

HERMAN. Sen vuoksi minä sysään hänet helvettiin.

FRANS. Hän sanoi: "käy kuiske, että sinut on tehty hätäpikaa liemen ja
paistin välillä, ja ettei isäsi ole koskaan voinut katsoa sinua
lyömättä rintaansa ja huokaamatta: 'Herra armahtakoon minua
syntistä!'"

HERMAN (hurjasti). Kirous ja kuolema, olkaa vaiti!

FRANS. Hän neuvoi sinua myymään aateliskirjasi huutokaupalla tai
paikkauttamaan sillä sukkasi.

HERMAN. Tuhannen perkelettä, minä kynsin silmät hänen päästään!

FRANS. Mitä, sinä kiukustut? Miten voit kiukkuilla hänelle? Mitä pahaa
mahdat hänelle? Mitä voi tuollainen rotta leijonalle? Vihasi vain
sulostuttaa hänen voittoaan. Sinä et voi muuta kuin purra hampaitasi ja
purkaa raivoasi kuivaan leipään.

HERMAN (polkee jalkaa). Minä survon hänet nuuskaksi!

FRANS (taputtaa häntä olalle). Hyi, Herman! Sinähän olet herrasmies.
Sinun ei pidä sietää häpeätahraa itsessäsi. Et saa päästää neitiä
käsistäsi, et missään nimessä, Herman! Tuhat tulimmaista, minä
yrittäisin äärimmäisiä keinoja sinun sijassasi.

HERMAN. En lepää ennenkuin olen saanut sen isän ja sen pojan nurmen
alle.

FRANS. Ei niin myrskyisästi, Herman! Tule lähemmä -- sinä olet saava
Amalian!

HERMAN. Minun täytyy, vaikka pirulta ottaisin, minun täytyy saada!

FRANS. Sinä olet saava hänet, sanon, ja minun kädestäni. Tule lähemmä,
sanon -- et ehkä tiedä, että Kaarle on joutunut melkein kuin
perinnöttömäksi?

HERMAN (tullen lähemmä). Käsittämätöntä! Ensimäinen sana, minkä siitä
kuulen.

FRANS. Kuuntele tyynesti edelleen! Toiste saat siitä seikasta kuulla
lisää. -- Niin, sanon sinulle: yksitoista kuukautta hän on elänyt
suorastaan maanpakolaisena. Mutta ukko katuu jo ennenaikaista
askeltaan, jota hän sentään (nauraen) toivoakseni ei itse ole tehnyt.
Ja neiti Edelreich saartaa häntä joka päivä tiukasti soimauksineen ja
valituksineen. Ennen pitkää hän alkaa etsityttää poikaansa jokaiselta
ilmansuunnalta, ja hyvää yötä, Herman, jos hän löytää hänet! Sinä saat
hyvin kiltisti pitää päitsistä hänen vaunuhevosiaan, kun hän lähtee
Amalian kanssa kirkkoon vihille.

HERMAN. Minä kuristan hänet ristiinnaulitun kuvan juureen!

FRANS. Isä luovuttaa hänelle pian isännyyden ja alkaa elellä rauhassa
linnoissaan. Silloin tuolla ylpeällä höyrypäällä on ohjat käsissään,
silloin hän nauraa vihamiehiään ja kadehtijoitaan -- ja minä, joka
aioin tehdä sinusta arvokkaan, suuren miehen, minä itse, Herman, saan
niskat kumarassa hänen kynnyksensä edessä --

HERMAN (tuohuksissaan). Ei, niin totta kuin nimeni on Herman, niin ei
teille käy! Jos vielä älyn kipinäkään kytee tässä päässä, niin ei
teille käy!

FRANS. Estätkö sinä sen? Sinunkin, rakas Herman, hän antaa tuta
raippaansa, hän sylkee kasvoihisi, kun kohtaat hänet tiellä, ja onneton
olet, jos silloin kohautat olkapäitäsi tai vedät suusi väärään. --
Katsos, sillä kannalla ovat kiintymyksesi neitiin, toiveesi,
suunnitelmasi.

HERMAN. Sanokaa, mitä minun on tehtävä!

FRANS. Kuule siis, Herman! Jotta näkisit minun ottavan rehellisenä
ystävänä sydämelleni sinun kohtalosi -- mene, pukeudu salapukuun, tee
itsesi aivan tuntemattomaksi, ilmoittaudu ukon puheille, lausu tulevasi
suoraan Böömistä, ottaneesi veljeni kanssa osaa Pragin taisteluun, --
nähneesi hänen heittävän henkensä sotatantereella.

HERMAN. Uskotaanko minua?

FRANS. Hoho, jätä huoli siitä minulle! Ota tämä käärö. Siinä on
selitettynä tarkoin tehtäväsi. Lisäksi asiakirjoja, jotka itse
epäilyksenkin saavat uskomaan. -- Toimita nyt vain itsesi pois ja
huomaamatta! Juokse takaportista pihaan, sieltä puutarhanmuurin yli --
jätä minun hoidettavakseni tämän murheellisen ilveilyn ratkaisu!

HERMAN. Ja se tulee olemaan: eläköön uusi herra Fransiskus von Moor!

FRANS (sivelee häntä poskelle). Kuinka ovela olet! -- Sillä katsos:
tällä keinoin saavutamme kaikki tarkoitukset kerralla ja pian. Amalia
luopuu toivostaan häneen. Ukko uskoo poikansa kuolleeksi, ja -- hän on
raihnas -- huojuva rakennus ei tarvitse maanjäristystä sortaakseen
soraksi, -- hän ei kestä uutista, -- silloin minä olen hänen ainoa
poikansa, -- Amalia on menettänyt tukensa ja on minun tahtoni
leikkikaluna, -- silloin voit helposti ajatella, -- lyhyesti, kaikki
menee toiveiden mukaan -- mutta sinä et saa peräytyä sanastasi.

HERMAN. Mitä sanotte? (Riemuiten.) Ennen kääntyy kuula takaisin ja
syöksyy ampujansa sisuksiin -- luottakaa minuun? Antakaa vain minun
toimia -- Hyvästi!

FRANS (huutaa hänen jälkeensä). Sato on sinun, rakas Herman. -- Kun
härkä on vetänyt jyväkuorman aittaan, saa se tyytyä heiniin. Sinä saat
karjapiian, et suinkaan Amaliaa. (Poistuu.)


TOINEN KOHTAUS.

    Vanhan Moorin makuuhuone.
    VANHA MOOR nukkuu nojatuolissa. AMALIA.

AMALIA (hiipien hiljaa luo). Hiljaa, hiljaa, hän nukkuu! (Asettautuu
nukkujan eteen.) Kuinka kaunis, kuinka kunnianarvoisa! Kunnianarvoisa,
kuten pyhimykset kuvissa, -- ei, en voi sinulle olla suuttunut!
Valkohapsi, en voi sinulle olla suuttunut! Nuku hyvin, herää iloisena,
minä tahdon mennä yksin kärsimään.

V. MOOR (uneksien). Poikani, poikani! Poikani!

AMALIA (tarttuu, hänen käteensä). Kuule, kuule! Hän uneksii pojastaan.

V. MOOR. Oletko siinä, oletko todella? Ah, kuinka näytät niin kurjalta!
Älä katso minua noin murheisesti! Minä olen kyllin kurja.

AMALIA (herättää hänet nopeasti). Nouskaa, rakas vanhus! Te vain
uneksitte. Herätkää!

V. MOOR (puolihereillä). Hän ei ollut täällä? Enkö pudistanut hänen
käsiään? Ilkiö Frans, riistätkö hänet pois unistanikin?

AMALIA. Huomaatko, Amalia?

V. MOOR (elostuu). Missä hän on? Missä? Missä minä olen? Sinäkö siinä,
Amalia?

AMALIA. Miten voitte? Nukuitte virkistävän unen.

V. MOOR. Näin unta pojastani. Miksi en uneksi edelleen? Ehkä olisin
saanut anteeksiannon hänen suustaan.

AMALIA. Enkelit eivät kanna vihaa -- hän antaa teille anteeksi.
(Tarttuu surumielisesti häntä käteen.) Kaarleni isä, minä annan teille
anteeksi!

V. MOOR. Ei, tyttäreni, tuo kasvojesi kalmanväri tuomitsee isän.
Tyttö-polo! Minä hävitin sinulta nuoruutesi ilon -- oi, älä kiroa minua!

AMALIA (suutelee hellästi hänen kättään). Teitä?

V. MOOR. Tunnetko tämän kuvan, tyttäreni?

AMALIA. Kaarlen!

V. MOOR. Tämännäköinen hän oli kuudennellatoista ikävuodellaan. Nyt hän
on erilainen --. Oh, sisälläni polttaa -- tämä lempeys on kaunaa, tämä
hymyily epätoivoa --. Eikö totta, Amalia, sinähän maalasit hänet
syntymäpäivänään jasmiinimajassa? -- Oi tyttäreni, teidän rakkautenne
teki minut niin onnelliseksi!

AMALIA (katse yhä kuvassa). Ei, ei, hän se ei ole! Jumalan nimessä, hän
ei ole Kaarle --. Täällä, täällä (osoittaen sydäntään ja otsaansa) niin
ehyt, niin erilainen. Kömpelö väri ei riitä kuvastelemaan sitä ylevää
henkeä, joka loisti hänen hehkuvasta silmästään. Pois tämä! Tämä on
kovin inhimillistä! Minä olin tuhrija.

V. MOOR. Tämä hellä ja lämmittävä katse -- jos hän olisi ollut vuoteeni
ääressä, niin minä olisin pelastunut elämään kuolemankin käsistä. En
koskaan, koskaan olisi kuollut!

AMALIA. Ette koskaan, koskaan olisi kuollut? Se olisi ollut kuin
hyppäys yhdestä ajatuksesta toiseen ja kauniimpaan -- tämä katse olisi
valaissut teille tietä haudan yli. Tämä katse olisi kantanut teitä
yläpuolelle tähtien!

V. MOOR. Se on raskasta, se on murheellista! Minä kuolen, ja poikani
Kaarle ei ole täällä -- minut kannetaan hautaan, mutta hän ei itke
hautani partaalla. Kuinka suloista on, kun oman pojan rukous tuudittaa
kuolon uneen -- se on kehtolaulua.

AMALIA (haaveellisesti). Niin suloista, taivaallisen suloista on, kun
rakastetun laulu tuudittaa kuolon uneen, -- ehkä haudassakin näkee
edelleen unta, -- pitkää, ikuista, loputonta unta Kaarlesta, kunnes
ylösnousemuksen kellot kajahtavat. (Hypähtää ihastuneena.) Ja tästä
aikain ikuisesti hänen syleilyssään. (Äänettömyys. Hän menee pianon luo
ja soittaa.)

    "Lähdet, Hektor, -- vaan jos kuolemaasi?
    Monta miestä Akilles jo kaasi
    jälkimainehiksi Patrokloon.
    Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön,
    kuka jumalien tahdon täyttöön,
    jos sä kohta vaivut Kokythoon?"

V. MOOR. Kaunis laulu, tyttäreni. Sitä saat soittaa minulle vielä ennen
kuolemaani.

AMALIA. Se on Andromaken ja Hektorin hyvästijättö -- Kaarle ja minä
lauloimme sitä usein yhdessä luutun säestyksellä. (Soittaa edelleen.)

    "Kallehin, tuo tuimin peitsistäni,
    verileikkiin tie on edessäni!
    Minuun vain voi luottaa Ilion.
    Poikani mä jätän jumalille!
    Kaatua voin voitontanterille,
    tapaat taas mun teill' Elysion."

DANIEL (tulee). Ulkona odottaa teitä eräs mies. Hän pyytää päästä
puheillenne, hänellä olisi teille tärkeä sanoma.

V. MOOR. Koko maailmassa on minulle vain yksi asia tärkeä, sinä tiedät
sen, Amalia. -- Onko se joku apuani tarvitseva onneton? Hänen ei pidä
lähtemän täältä huokaus huulilla.

AMALIA. Jos se on kerjuri, tulkoon hän oitis tänne. (DANIEL pois).

V. MOOR. Amalia, Amalia! Säästä minua!

AMALIA (jatkaa soittoaan).

    "Koht' on majas mulle mykkä hauta,
    ruostuin siellä suree kirkas rauta.
    Lahoo Priamoksen sukupuu.
    Koht' on Manan virta vuoteenasi,
    itku ikiyön sun armahasi,
    -- Lethessä sun lempes unhoittuu.

    "Kaipuuni ehk' yöhön tummaan nukkuu,
    aatokseni kaikki Letheen hukkuu,
    lempeni vain ei.
    Kuules, aletaan jo verityötä,
    -- murheetta mun kupeheni vyötä!
    Letheen lempeni mun kuole ei."

        FRANS. HERMAN salapukuisena. DANIEL.

FRANS. Tässä se mies on. Kauheita uutisia hän sanoo olevan
odotettavananne. Voitteko kuulla niitä?

V. MOOR. Tiedän vain yhden. Tule tänne, ystäväni, äläkä sääli minua!
Tarjotkaa hänelle lasi viiniä.

HERMAN (vieraalla äänellä). Armollinen herra, älkää laskeko minun
miespolon syykseni sitä, että lävistän sydämenne vastoin tahtoani. Olen
vieras tässä maassa, mutta teidät tunsin aivan hyvin, te olette Kaarle
von Moorin isä.

V. MOOR. Mistä sen tiedät --?

HERMAN. Tunsin poikanne --.

AMALIA (hypähtäen). Hän elää, elää? Sinä tunnet hänet? Missä hän on,
missä, missä? (Aikoo juosta pois.)

V. MOOR. Tiedät jotakin pojastani?

HERMAN. Hän opiskeli Leipzigissä. Sieltä hän kuljeksi pois, en tiedä
kuinka kauas. Hän kierteli ympäri Saksanmaata ja, kuten hän minulle
sanoi, pää paljaana, avojaloin, ja kerjäsi leipänsä ovien edessä. Viisi
kuukautta sen jälkeen puhkesi uudelleen surkea sota Preussin ja
Itävallan välille, ja kun hänellä ei elämässä ollut mitään toivoa enää,
niin Fredrikin voitokkaan rummun kaiku veti hänet Böömiin. Sallikaa
minun, sanoi hän suurelle Schwerinille, kuolla sankarien vuoteeseen;
minulla ei ole enää isää! --

V. MOOR. Älä katso minuun, Amalia!

HERMAN. Hänelle annettiin lippu. Hän riensi mukana preussilaisten
voittomarssissa. Satuimme joutumaan saman teltan asujamiksi. Hän puhui
paljon vanhasta isästään ja paremmista menneistä päivistään, -- ja
rauenneista toiveista. Meidän silmiimme kihosivat kyynelet.

V. MOOR (peittää kasvonsa päänaluseen). Vaiti, oh vaiti!

HERMAN. Kahdeksan päivää sen jälkeen oli Pragin tuima ottelu -- voin
sanoa Teille, että poikanne kunnostautui urhon tavoin. Hän teki ihmeitä
armeijan nähden. Viiden rykmentin täytyi vaihtua hänen vierellään, hän
jäi paikalleen. Tulikuulia putoili oikealle ja vasemmalle, poikanne ei
väistynyt. Kuula ruhjoi häneltä oikean käden, poikanne otti lipun
vasempaan ja seisoi yhä --.

AMALIA (ihastuksissaan). Hektor, Hektor, kuulitteko, hän ei
väistynyt --!

HERMAN. Tapasin hänet taisteluiltana kuulatuiskun sortamana. Vasen käsi
oli verisuihkun tukkeena, oikean hän oli haudannut maahan. 'Veli',
huusi hän vastaani, 'rivien läpi kävi kohina, että kenraali on kaatunut
hetki sitten --'. 'Hän on kaatunut', sanoin minä, 'ja sinä?' -- 'Kunnon
sotilas', huusi hän päästäen vasemman kätensä, 'seuratkoon kenraaliaan,
kuten minä!' Kohta sen jälkeen puhalsi hän voimakkaan sielunsa sankarin
matkaan.

FRANS (käy hurjana Hermania kohti). Surma sinun kirotun kielesi
lukitkoon! Oletko tullut tänne antamaan surmaniskun isällemme? -- Isä!
Amalia! Isä?

HERMAN. Se oli kuolevan toverini viimeinen tahto. 'Ota tämä miekka',
korisi hän, 'ja jätä se vanhalle isälleni, hänen poikansa veri punaa
sitä, hän on kostettu, hän iloitkoon. Sano hänelle, että hänen
kirouksensa hääti minut sotaan ja kuolemaan, minä olin joutunut
epätoivoon!' Hänen viimeinen huokauksensa oli Amalia.

AMALIA (kuin kuolonunesta havahtuen). Hänen viimeinen huokauksensa --
Amalia!

V. MOOR (kauheasti huutaen, tukkaansa raastaen). Minun kiroukseni
häätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!

FRANS (kierrellen ympäri huonetta). Oh, mitä olette tehnyt, isä? Rakas
Kaarle, veljeni!

HERMAN. Tässä on miekka ja tässä on myös eräs muotokuva, jonka hän
samalla kertaa veti povestaan. Se on tämän neidin näköinen
hiuskarvalleen. 'Tämä on tuleva veljelleni Fransille', sanoi hän, -- en
tiedä, mitä hän sillä tarkoitti.

FRANS (kuin hämmästyneenä). Minulle? Amalian kuva? Minulle, Kaarle,
Amalia, minulleko?

AMALIA (käyden kiivasti Hermania kohti). Halpa, lahjottu petturi!
(Tarttuu häneen tiukasti.)

HERMAN. Se en ole, armollinen neiti! Katsokaa itse, eikö se ole teidän
kuvanne --. Olette kai itse antanut sen hänelle.

FRANS. Herran nimessä, Amalia, sinun kuvasi! Todellakin sinun!

AMALIA (antaa hänelle kuvan takaisin). Minun, minun! Oi taivas!

V. MOOR (huutaen, pusertaen kasvojaan). Voi, voi! Kiroukseni häätänyt
hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!

FRANS. Ja hän ajatteli minua ankarana erohetkenään, minua! Enkelisielu
-- kun jo kuoleman musta lippu häilyi hänen yllään -- minua!

V. MOOR (hervottomasti). Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan, poikani
epätoivoon joutunut!

HERMAN. Tätä murhetta en kestä. Voikaa hyvin, vanha herra! (Hiljaa
Fransille.) Miksi olettekin tämän tehnyt, nuori herra? (Lähtee
nopeasti.)

AMALIA (hypähtäen ylös, hänen jälkeensä). Jää, jää! Mitkä olivat hänen
viime sanansa?

HERMAN (ulkoa). Hänen viime huokauksensa oli Amalia. (Pois.)

AMALIA. Hänen viime huokauksensa oli Amalia! -- Ei, et ole petturi! Se
on siis totta -- totta: hän on kuollut -- kuollut! -- (Horjuen
edestakaisin, kunnes kaatuu.) Kuollut -- Kaarle on kuollut!

FRANS. Mitä näen? Mitä on tähän miekkaan kirjoitettuna? Verikirjaimin
-- Amalia!

AMALIA. Hänen kädellään?

FRANS. Näenkö totta vai unta? Katsos tätä verikirjoitusta: _Frans, älä
jätä Amaliaani!_ Katsos, katsos! Ja toisella puolen: _Amalia, valasi
mursi kaikkivaltias kuolema!_ -- Näetkö nyt, näetkö nyt? Hän kirjoitti
sen jäykistyvällä kädellä, kirjoitti sen lämpimällä sydänverellään,
kirjoitti sen juhlallisen iäisyyden kynnyksellä! Hänen pakeneva
henkensä viipyi vielä liittääkseen yhteen Fransin ja Amalian.

AMALIA. Vanhurskas Jumala, se on hänen käsialaansa! -- Hän ei ole minua
koskaan rakastanut! (Poistuu nopeasti.)

FRANS (polkien jalkaansa). Kirottua! Tuo jäykkäniska tekee tyhjäksi
kaiken taitoni.

V. MOOR. Oh, oh, älä jätä minua, tyttäreni! -- Frans, Frans, anna
minulle takaisin poikani!

FRANS. Kuka se hänet kirosi? Kuka se hääti poikansa sotaan ja kuolemaan
ja epätoivoon? -- Oi, hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirottu hänen
pyövelinsä! Kirottu, kirottu te itse! --

V. MOOR (lyö nyrkillään rintaansa ja otsaansa). Hän oli enkeli, taivaan
aarre! Kirous, kuolema ja kirous minulle itselleni! Minä olen suuren
poikansa surmannut isä. Minua hän rakasti kuolemaan saakka! Kostaakseen
minut hän syöksyi sotaan ja kuolemaan! Hirviö, hirviö! (Raastaa
itseään.)

FRANS. Hän on poissa, mitä auttavat myöhäiset voivotukset.
(Pilkallisesti nauraen.) On helpompaa surmata kuin tehdä eläväksi. Ette
saa häntä koskaan takaisin haudastaan.

V. MOOR. En koskaan, koskaan takaisin haudasta! Poissa, iäksi
menetetty! -- Ja sinä houkutit kirouksen minun sydämestäni -- sinä --
sinä --. Poikani minulle takaisin!

FRANS. Älkää ärsyttäkö vihaani! Minä jätän teidät yksin kuolemaan!

V. MOOR. Rietas olento! Hae minulle takaisin poikani! (Ryntää
nojatuolista, aikoo tarttua kurkkuun Fransia, joka työntää hänet
takaisin.)

FRANS. Raukeat luut! Tohditteko --. Kuolkaa epätoivoonne! (Poistuu.)

V. MOOR. Tuhat kirousta jyrisee jälkeesi! Olet varastanut poikani minun
sylistäni. (Heittelehtien epätoivoissaan edestakaisin nojatuolissa.)
Oh, oh, kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla! -- He pakenevat,
hylkäävät minut kuolemassa -- hyvät enkelini pakenevat minua, kaikki
pyhimykset väistyvät kolkon murhaajan luota. -- Oh, oh! Eikö kukaan
tahdo kannattaa päätäni, eikö kukaan vapauttaa tuskissaan taistelevaa
sielua? Ei yhtään poikaa, ei yhtään tytärtä, ei yhtään ystävää! -- Ei
ainoakaan ihmisistä tahdo, -- yksin, hyljättynä -- Oh, oh! Kitua
epätoivossa, mutta saamatta kuolla!

    AMALIA itkettynein silmin.

V. MOOR. Amalia, taivaan lähettiläs! Tuletko vapauttamaan minun
sieluani?

AMALIA (lempeämmin). Olette menettänyt ihanan pojan.

V. MOOR. Surmannut, aioit sanoa. Tätä todistusta kantaen astun Jumalan
tuomioistuimen eteen.

AMALIA. Ei niin, onneton vanhus! Taivaallinen isä riisti hänet
luokseen. Olisimme olleet liian onnellisia tässä maailmassa. -- Tuolla,
tuolla ylhäällä aurinkojen takana me näemme hänet jälleen.

V. MOOR. Jälleennäkeminen -- oh, läpi sieluni käy viiltävä miekka --
kun tapaan hänet pyhänä pyhien joukossa. Itse taivaassa minua tulee
ahdistamaan helvetin kauhu, Ikuisen kasvojen edessä kalvamaan muisto:
minä surmasin poikani!

AMALIA. Oi, hymyllään hän karkoittaa sielustanne tuskaisen muiston!
Olkaahan iloinen, rakas isä, minäkin olen niin kokonaan iloinen. Eikö
hän ole jo seraafinharpullaan kaiuttanut taivaallisille kuulijoille
kuultavaksi Amalian nimeä, ja taivaalliset kuulijat toistivat sitä
hiljaa? Hänen viime huokauksensahan oli Amalia! Eikö hänen ensimäinen
riemunsa tule olemaan Amalia?

V. MOOR. Taivaan lohdutus virtaa huuliltasi! Hän tulee hymyilemään
minulle, sanot? Antamaan anteeksi? Kaarleni rakastettu, sinun täytyy
jäädä luokseni, kun minä kuolen.

AMALIA. Kuolema on lentoa hänen syliinsä. Onnellinen te, teitä täytyy
kadehtia. Miksi minun luuni eivät ole jo hauraat, miksi hapseni eivät
jo harmaat? Voi nuoruuden voimia! Tervetullut, sinä ytimetön vanhuus,
joka olet likempänä taivasta ja Kaarleani!

FRANS (astuu esiin).

V. MOOR. Tule tänne, poikani! Anna anteeksi minulle, jos olen ennen
ollut liian ankara sinua kohtaan! Minä annan sinulle kaikki anteeksi.
Heittäisin niin mielelläni henkeni rauhassa.

FRANS. Ettekö ole kyllin itkenyt poikaanne? Mikäli minä näen, on teillä
vain yksi poika.

V. MOOR. Jaakobilla oli kaksitoista poikaa, mutta Joosefinsa tähden hän
itki verikyyneliä.

FRANS. Hm!

V. MOOR. Nouda Raamattu, tyttäreni, ja lue minulle Jaakobin ja Joosefin
tarina. Se on aina liikuttanut minua, silloinkin kun en vielä ole ollut
Jaakob.

AMALIA. Mitä luen siitä? (Ottaa Raamatun ja selailee.)

V. MOOR. Lue minulle yksinäisen miehen murheesta, kun hän ei enää
huomannut häntä lastensa joukossa -- ja turhaan odotti häntä
yhdentoista poikansa keskellä -- ja lue hänen valituksensa, kun hän
kuuli, että hänen Joosefinsa oli otettu häneltä iäksi --.

AMALIA (lukee). "Niin he ottivat Joosefin hameen, ja tappoivat kauriin
ja tahrasivat hameen vereen. Sitten he lähettivät sen pitkän hameen
kotiin isän luo ja sanoivat: tämän me löysimme; tunnustele, onko se
poikasi hame vai ei?" (Frans poistuu äkisti.) "Ja hän tunsi sen ja
sanoi: tämä on minun poikani hame, paha peto on hänen syönyt; Joosef on
raadeltu kuoliaaksi!"

V. MOOR (vaipuu päänaluselle). Paha peto on hänen syönyt!

AMALIA (lukee edelleen). "Ja Jaakob repäisi vaatteensa, ja kääri
itsensä säkkikankaaseen, ja murehti poikaansa kauan aikaa. Ja kaikki
hänen poikansa ja tyttärensä nousivat häntä lohduttamaan; mutta ei hän
tahtonut antaa itseään lohduttaa, vaan sanoi: minä menen murehtien alas
poikani tykö hautaan."

V. MOOR. Lakkaa, lakkaa! Minulla on kova tuska.

AMALIA (hypähtää ylös, pudottaa kirjan). Auta, taivas! Mitä se on?

V. MOOR. Se on kuolema! Mustana -- maailma -- silmissäni, -- pyydän --
kutsu pastori -- antamaan minulle -- ehtoollista --. Missä on --
poikani Frans?

AMALIA. Hän on paennut! Jumala meitä armahtakoon!

V. MOOR. Paennut -- paennut kuolinvuoteeni äärestä? -- -- Ja kaikki
tämä -- kaikki -- kahdesta toivorikkaasta lapsesta --. Sinä -- annoit
ne -- sinä otit ne -- nimesi olkoon --.

AMALIA (äkkiä huudahtaen). Kuollut! Kokonaan kuollut! (Pois
epätoivoisena.)

FRANS (syöksähtää riemuisena sisään). Kuollut, huutavat, kuollut! Nyt
minä olen herra. Koko linna parkuu: Kuollut! -- Mutta jospa hän vain
nukkuu! -- Se on sentään, ah, se on sentään uni, missä ei koskaan kuulu
"hyvää huomenta" -- uni ja kuolema ovat vain kaksoisia. Vaihtakaamme
joskus nimet! Hyvä, tervetullut uni! Sanokaamme sinua kuolemaksi!
(Sulkee vainajan silmät.) Kuka tulee nyt ja uskaltaa haastaa minut lain
eteen, tai sanoa minulle päin kasvoja: sinä olet konna! Pois siis tämä
hempeyden ja hyveen tukala naamio. Nyt tulette näkemään Fransin
sellaisena, kuin hän on, näkemään ja kauhistumaan. Isäni sokeroi
vaatimuksensa, muodosti alueensa perhepiiriksi, istui rakkaasti
hymyillen portilla ja tervehti heitä veljinään ja lapsinaan.  Minun
kulmakarvani vaaruvat kuin ukkospilvi yllänne, valtiasnimeni leijuu
kuin uhkaava pyrstötähti näiden vuorten yllä, otsani on ilmapuntarinne!
Hän hiveli ja siveli niskaa, joka jäykistyi hänen tahtoaan vastaan.
Hiveleminen ja siveleminen ei ole minun asiani. Minä isken
hammaslaitaiset kannukset kylkiinne syvälle ja koetan rautaruoskan
tehoa. -- Minun alueellani on päästävä niin pitkälle, että perunat ja
laiha olut tulevat juhlatarjokkeiksi; ja onneton se, joka astuu eteeni
verevin, täyteläisin poskin! Köyhyyden ja orjanpelon kelmeys on minun
tunnusvärini; siihen palvelijanpukuun minä puen teidät! (Poistuu.)


KOLMAS KOHTAUS.

    Böömin metsät.

    SPIEGELBERG, RAZMANN, joukko rosvoja.

RAZMANN. Sinäkö siinä, sinäkö todella? No annas kun puserran sinut
puuroksi, rakas Moritz-veikko. Tervetuloa Böömin metsiin! Oletpa
kasvanut ja vahvennut. Sata sarvipäätä! Tuotpa rekryyttejäkin koko
katraan, kunnon värvääjä!

SPIEGELBERG. Eikö niin, veli, eikö niin? Ja aimo poikia vielä ovatkin!
Et usko, että Jumalan ilmeinen siunaus on kanssani: olin köyhä,
nälkäinen hylky, ilman muuta omaisuutta kuin tämä sauva, kun kuljin
Jordanin yli, ja nyt meitä on kahdeksankahdeksatta, enimmäkseen
haaksirikkoisia kamasaksoja, poispotkittuja maistereita ja kirjureita
schwaabilaisista maakunnista. Siinäpä on sinulla miekkosia, veli,
kauniita poikia, sanon sen, jotka varastelevat toisiltaan napit
housuista ja ovat toisiltaan turvassa vain ladattu pyssy vierellään ja
voivat hyvin, ja nauttivat neljänkymmenen penikulman alalla sellaista
mainetta, ettei uskoisi. Etpä tapaa sanomalehteä, missä et näkisi
artikkelia Spiegelberg-ketusta -- sen takia yksinomaan minä niitä
pidänkin. Kiireestä kantapäähän ne ovat esittäneet minut, vetäneet
minut aivan silmäisi eteen -- eivät ole unhoittaneet takkini
nappejakaan merkitä. Mutta nenästä me niitä narreja vedämme että
sääliksi pakkaa. Meninpä tuonaan kirjapainoon, ilmoitan nähneeni sen
mainion Spiegelbergin, ja sanelen muutamalle siellä istuvalle
töhertäjälle ilmielävän muotokuvan eräästä sikäläisestä matotohtorista;
ryhdytään asiaan, miekkonen vangitaan, häntä tutkitaan lujasti, ja
tyhmyydessään ja pelossaan hän tunnustaa, -- kuules, piru vie! --
tunnustaa _olevansa Spiegelberg_ --. Tuhat tulimmaista! Olin juuri
lähdössä maistraattiin antamaan ilmi itseni, jottei tuo kanalja minun
nimeäni siten pilaisi -- kolmen kuukauden kuluttua hän killui maan ja
taivaan välillä. Pitipä minun työntää nenääni aika annos tupakkaa
kulkiessani sitten hirsipuun ohi ja nähdessäni Spiegelbergin sijaisen
komeilevan siinä kaikessa kunniassaan -- ja sillä välin kun Spiegelberg
killuu, hiipii Spiegelberg hyvin hiljaa ansasta ja näyttää takaapäin
rikkiviisaalle oikeudelle aasinkorvia, niin että sääliksi käy.

RAZMANN (nauraa). No sinä olet yhä entisesi lainen.

SPIEGELBERG. Olen kyllä, kuten näet, sekä sielulta että ruumiilta.
Houkka, eräs pila minun vielä täytyy kertoa sinulle, minkä tuonaan
panin toimeen Cecilian luostarissa. Iltahämärissä kuljeksiessani tapaan
luostarin, ja kun sinä päivänä en ole sattunut ampumaan laukaustakaan
-- tiedäthän, että vihaan 'diem perdidi' kuolemaan saakka --, niin oli
yön kunniaksi toimitettava vielä kepponen, vaikka itse pirulta korvat
siepattava! Pysymme alallamme myöhään yöhön. On hiirenhiljaista. Valot
sammuvat. Arvelemme nunnien jo päässeen patjoilleen. Otan mukaani
toverini Grimmin, käsken muiden vartoa portin luona, kunnes kuulevat
pillini äänen -- sieppaan kiinni luostarinvahdin, otan häneltä avaimet,
hiivin piikain makuuhuoneeseen, haalin heidän vaatteensa kokoon, -- ja
mytty ulos portille. Kuljemme edelleen kammiosta kammioon, puhallamme
sisarelta toisensa jälkeen vaatteet, viimeksi abbedissaltakin. --
Sitten minä vihellän, ja mieheni alkavat ulkona rynnistää ja rymytä
kuin tulisi viimeinen päivä -- ja oikopäätä petomaisesti ulvoen
sisarten kammioihin. -- Hahaha -- olisipa sinun sietänyt nähdä sitä
hoppua, millä nuo elikko-parat pimeässä hapuilivat hameitaan ja miten
he tekivät surkeita eleitä, olivat kuin pirulta riivatut, ja me sillä
välin heidän kimpussaan kuin ampiaiset, ja miten he hädissään
kääriysivät lakanoihin tai piilivät kuin kissat uuniin, toiset taas
sydäntuskassaan priiskoittivat huoneen niin että siinä olisi sopinut
opetella uintia. Entä sitä parkunaa ja vaikerrusta, -- ja lopulta itse
vanha hyrrä, abbedissa, puettuna kuin Eeva ennen lankeemusta --
tiedäthän, veikko, ettei minulle koko taivaankannen alla ole mitään
niin mieltä etovia olioita kuin _hämähäkki_ ja _vanha akka_, ja
kuvittelehan nyt tuollainen mustanruskea, hyllyvä, siivoton rääsy
hyppäämässä edessäni ja manaamassa minua neitseellisen siveytensä
kautta. -- Piru vie, olin jo aikeessa kyynärpäälläni töytäistä sekaisin
hänen suolistonsa -- lyhyt päätös: joko luostarin aarteet, hopeat ja
kirkkaat kultarahat käsiimme, tai -- mieheni ymmärsivät minut jo --.
Sanonpa sinulle: haalin luostarista saalista toista tuhatta taaleria
arvoltaan, -- lisäksi tuli tuon kepposen ilo, -- ja mieheni jättivät
jälkeensä heille muiston, jota he saavat yhdeksisen kuukautta kannella
mukanaan.

RAZMANN (polkee jalkaa). Lempoko minut piti sieltä poissa!

SPIEGELBERG. Kas niin, sanopas, eikö se olekin riihatonta elämää? Ja
siinä vasta pysyy reippaana ja voimissaan, ja ruho on vielä koossa ja
paisuu päivä päivältä kuin rovastin vatsa. En tiedä, kai minussa on
jotakin magneettista, joka vetää kaikki hulttiot Luojan luomakunnasta
luokseni kuin teräksen ja raudan.

RAZMANN. Kaunis magneetti olet! Mutta hitosti haluaisin tietää, mitä
taikuutta sinä käytät --.

SPIEGELBERG. Taikuutta? Se ei ole tarpeen. Päätä pitää olla. Eräs vissi
asiallinen tunnus, jota tosin ohraleipä ei tuo mukanaan -- sillä
katsos, minun on tapani aina sanoa: säädyllisen miehen rakentaa vaikka
pajunoksasta, mutta veijariin on tarvis puuroa. Siihen lisäksi tulee
oma omituinen kansallisnerouskin, jonkunlainen, niin sanoakseni
_veijari-ilmasto_, ja siksi minä neuvon sinua matkustamaan
Graubündeniin, se on nykyään konnain Ateena.

RAZMANN. Veikko, minulle on yleensä kehuttu koko Italiaa.

SPIEGELBERG. No niin, eihän keltään saa evätä etujaan, kyllä Italiakin
voi tuoda esiin miehiä, ja jos Saksa edistyy kuten se on hyvässä alussa
ja äänestää Raamatun kokonaan rajainsa ulkopuolelle, niinkuin voimme
kauniisti uskoa, niin voi Saksastakin ajanpitkään tulla jotakin hyvää.
-- Mutta yleensä, se minun on sanottava, ei ilmastostakaan riipu
erikoisen paljon, nero kasvaa missä tahansa, ja mitä muuhun tulee,
veikko -- eihän metsäomenasta, kuten tiedät, tule paratiisissakaan
ikinä millään yrityksellä ananasta. -- Mutta jatkaakseni, -- mihin
jäinkään?

RAZMANN. Neuvokkuuteen.

SPIEGELBERG. Aivan niin -- neuvokkuuteen. Kun siis saavut kaupunkiin,
niin ota ensiksi kerjäläisvoudeilta, poliisilta ja vanginvartijoilta
selkoa, kutka ahkerimmin tekevät heille sen kunnian, että etsivät
heidän hoivaansa, ja ne henkilöt sinä etsit käsiisi -- sitten sinä
pesiydyt kahviloihin, porttoloihin, ravintoloihin, vainuat, urkit, kuka
ylimmin on äänessä halpamaisesta ajasta, viidestä prosentista, poliisin
toimeenpanemien parannusten tuhoavasta rutosta, kuka enin morkkaa
hallitusta tai intoilee naamataulu-tiedettä vastaan j.m.s. Veikko,
siltä tasolta on alettava! Rehellisyys horjuu kuin ontto hammas,
kajoahan siihen vain hammaspihdeillä -- tai paremmin ja lyhemmin: menet
ja heität avoimelle kadulle täyden kukkaron, lymyät jonnekin ja katsot
tarkoin, kuka sen nostaa maasta -- hetken perästä lennätät hänen
jälkeensä, etsit, parut ja kysyt noin vain sivumennen: 'Onkohan herra
sattunut löytämään rahakukkaroa?' Jos hän myöntää -- no, piru sen on
nähnyt silloin; mutta jos hän kieltää: 'Anteeksi, herra, -- en minä ole
nähnyt -- valitan!' (Hypähtää.) Veikko, voitto, veikko! Sammuta
lyhtysi, ovela Diogenes! Olet tavannut oikean miehen.

RAZMANN. Oletpa täysoppinut ammatissasi.

SPIEGELBERG. Jumaliste -- olisinko itse sitä koskaan epäillyt. -- No
kun sinulla siten on mies haavissasi, täytyy sinun myös ovelasti käydä
käsiksi häneen nostaaksesi hänet ylös! -- Katsos, poikani, minä
suoritin sen näin: Kohta kun olin jäljillä, tartuin ehdokkaaseeni kuin
takkiainen, ryyppäsin veljenmaljat hänen kanssaan -- ja notabene,
laskut on sinun suoritettava, -- siihen kyllä liukenee sievoinen summa,
mutta siitä sinä viisi. -- Sinä käyt etemmä, viet hänet pelipaikkoihin
ja irstaisiin seuroihin, kiedot hänet tappeluihin ja konnankujeisiin,
kunnes häneltä on kuivunut väki ja voima, kukkaro ja kunnia ja
omatunto, sillä kiertelemättä minun täytyy sinulle sanoa, ettet toimita
mitään, ellet saa ruumista ja sielua turmelluksi. -- Usko minua,
veikko: varmasta kokemuksesta olen viisikinkymmentä kertaa tehnyt sen
johtopäätöksen, että kun rehellinen mies on kerran ajettu ulos
pesästään, niin on piru siellä pian herrana. Silloin askel on niin
helppo, -- oo, yhtä helppo kuin hyppäys portosta nunnaksi. -- Kuules,
mikä paukku se oli?

RAZMANN. Ukkonen, jatka pois.

SPIEGELBERG. On vielä lyhempi, parempi tie: rosvoa valitultasi talo ja
tavara, niin ettei hänelle jää paitaa selkään, sitten hän taipuu sinuun
itsestään --. Kyllä se jutku osataan, veikko -- kysyhän tuoltakin
vaskinaamalta tuolla. Lempo soi! sen minä näppärästi sain ansaani. Minä
houkuttelin häntä neljälläkymmenellä dukaatilla, jotka hänen piti
saaman, jos hän otti painaakseen minulle vahaan herransa avaimet --
ajattelehan! se pöllö tekee sen, tuo avaimet minulle, piru vie, ja
pyytää rahat --. 'Monsieur', sanoin minä, 'kuulkaas: nyt minä vien
oikopäätä nämä avaimet poliisimestarille ja hankin teille vapaan
asuinpaikan hirressä!' -- Tuhat tulimmaista! olisitpa nähnyt, miten
miekkonen silloin räväytti silmänsä auki ja alkoi pyristellä kuin märkä
villakoira -- --. 'Taivaan tähden, ymmärtäkäähän toki, herra! Minä
tahdon -- tahdon --'. 'Mitä tahdotte? Tahdotteko nyt oitis panna tupen
heilumaan ja lähteä kanssani pirun luo?' -- 'Oh, mielelläni, sydämen
ilolla!' -- Hahaha, velipaha, läskillä saa hiiret loukkuun -- Eikö
sille sovi jo nauraa, Razmann! Hahahaa!

RAZMANN. Sopii, sopiipa kyllä, se täytyy myöntää. Kirjoitanpa tämän
opetuksen kultakirjaimin aivojeni tauluun. Saatana näkyy tuntevan
miehensä, kun teki sinusta välittäjänsä.

SPIEGELBERG. Eikö niin, veli? Ja kun minä tuon hänelle kymmenen miestä,
niin saanen kai itse käydä vapaana -- antaahan jokainen
kirjankustantajakin asiamiehelleen kymmenennen kappaleen palkkioksi,
miksi sitten piru olisi niin juutalaisittain? -- Razmann, täällä
hajahtaa ruudilta --.

RAZMANN. Helkkarissa, minunkin nenääni se on jo kauan kärynnyt. --
Ollaan varuillamme, täälläpäin on jotakin tekeillä. -- Niin niin, sanon
sinulle, Moritz, olet päälliköllemme rekryytteinesi tervetullut --
hänkin on saalistanut jo kelpo poikia.

SPIEGELBERG. Mutta nämä, minun mieheni -- heh --!

RAZMANN. No jaa, kai niillä lie liukkaat näpit, -- mutta vakuutan
sinulle, että päällikkömme maine on jo vietellyt rehellisiäkin miehiä.

SPIEGELBERG. Sepä olisi hullusti!

RAZMANN. Leikki pois! Ja he eivät häpeile palvella hänen käskiessään.
Hän ei murhaa ryöstääkseen, kuten me -- rahasta hän ei enää näytä
välittävän, kun hänellä on sitä kylliksi, lahjoittaapa hän orvoille
hyvin ansaitsemansa kolmanneksen saaliista tai toimittaa sillä köyhiä,
lahjakkaita nuorukaisia opin tielle. Mutta jos hän pääsee kuppaamaan
jotakin maalaisjunkkaria, joka nylkee alustalaisiaan kuin nautaa, tai
jouduttamaan vasaramarkkinoille jotakin kultahetaleista konnaa, joka
vääntää kieroon lain pykälät ja peittää hopealla oikeuden silmät, tai
muuta senkaltaista roskaherrasväkeä -- auta armias! silloin hän on
elementissään ja touhuaa tuohuksissaan, niinkuin hänen jokaisessa
hiussuonessaan asuisi raivotar.

SPIEGELBERG. Hm, hm!

RAZMANN. Tuonaan kuulimme kapakassa, että sitä tietä piti matkustaa
erään rikkaan Regensburgin kreivin, joka oli asianajajansa jutkujen
avulla voittanut muutaman miljoonajutun. Päällikkö istui juuri
aterialla. -- 'Kuinka monta meitä on?' kysyi hän minulta, nopeasti
nousten. Näin hänen purevan alahuulensa hammasten väliin, kuten hän
tekee vain kiihkeimmillään ollessaan. -- 'Vain viisi', vastasin. --
'Siinä on kylliksi', sanoi hän, heitti emännälle rahat pöytään, jätti
tilaamansa viinin koskematta. Läksimme. Koko aikana hän ei sanonut
sanaakaan, riensi yksinään tiensyrjää, vain silloin tällöin kysäisi
meiltä, emmekö olleet vielä mitään huomanneet ja käski meidän painaa
korvamme maata vasten. No, vihdoin ajelee kreivi vastaamme, vaunut
raskaasti kuormitettuina, asianajaja vierellään, edessä ratsumies,
vierellä kaksi ratsastavaa renkiä -- olisitpa silloin nähnyt hänen,
kädessään kaksi pistoolia, syöksevän päin vaunuja, huutaen huikeasti:
'Seis!' -- Kuski, joka ei tahtonut pysähdyttää, sai kieriä alas
istuimelta, kreivi lensi kuin paukku vaunuista, ratsurit hävisivät. --
'Rahasi, kanalja', huusi jyläytti hän. Kreivi makasi kuin härkä
teurastuspenkillä. -- 'Sinäkö konna se teet oikeuden ostettavaksi
portoksi?' Asianajaja vapisi niin että hänellä hampaat kalisivat.
Tikari upposi hänen ruhoonsa kuin seiväs viinimäkeen. -- 'Olen tehnyt
tehtäväni!' huusi hän ja kääntyi ylpeästi poispäin meistä, 'ryöstö on
teidän asianne.' Ja samassa hän painui metsään.

SPIEGELBERG. Hm, hm! Veikko, se mitä tähän saakka olen sinulle
kertonut, jää meidän väliseksemme, hänen ei sitä tarvitse tietää.
Ymmärrätkö?

RAZMANN. Oikein, oikein, ymmärrän.

SPIEGELBERG. Sinähän tunnet hänet. Hänellä on omat oikkunsa. Sinä
ymmärrät minua.

RAZMANN. Ymmärrän, ymmärrän.

SCHWARZ (täyttä juoksua).

RAZMANN. Kuka siellä? Mitä nyt? Matkustajiako metsässä?

SCHWARZ. Joutuin, joutuin! Missä muut ovat? -- Tuhat tulimmaista, siinä
te seisotte jaarittelemassa! Ettekö sitten tiedä -- ettekö ensinkään
tiedä --? Ja Roller --.

RAZMANN. Mitä, mitä?

SCHWARZ. Roller on hirtetty, ja neljä muuta lisäksi --.

RAZMANN. Roller? Piru vie, milloin -- mistä sen tiedät?

SCHWARZ. Jo neljättä viikkoa hän on istunut kopissa, emmekä me tiedä
mitään, jo kolmilla käräjillä on hänet käytetty, emmekä me kuule
mitään, häneltä on kiduttamalla koetettu kiristää tieto, missä
päällikkö on. -- Kelpo poika ei ole tunnustanut mitään, eilen on hänet
tuomittu ja tänä aamuna hänet on lähetetty ylimääräisellä kyydillä
helvettiin.

RAZMANN. Kirottua! Tietääkö päällikkö sen?

SCHWARZ. Vasta eilen hän sai siitä tiedon. Hän on kuohuksissaan kuin
metsäkarju. Tiedäthän, että hän on aina enimmän pitänyt Rollerista, ja
nyt kidutukset ja kaikki. -- Köysiä ja tikkaita vietiin jo tornin
seinämälle, ei auttanut; hän itse hiipi jo kapusiininkaavussa vangin
luo ja tahtoi vaihtaa osaa hänen kanssaan; Roller hylkäsi jyrkästi
tarjouksen; nyt hän on vannonut valan, niin että vilunväreet
pudistelivat maksaamme, että hän sytyttää Rollerin kunniaksi
hautajaissoihdun, jommoisella ei vielä ainoatakaan kuningasta ole
kunnioitettu ja joka on polttava ruskeansinertäväksi heidän
selkävuotansa. Minä pelkään kaupungin puolesta. Hän kantaa jo vanhaa
kaunaa sitä vastaan, se kun on niin hävyttömän ulkokullattu, ja
tiedäthän, että kun hän sanoo: minä teen sen, niin se merkitsee yhtä
paljon kuin jos joku meistä olisi sen jo tehnyt.

RAZMANN. Se on totta! Tunnen päällikön. Jos hän olisi luvannut pirulle
lähtevänsä helvettiin, niin ei hän taipuisi rukoilemaan, vaikka puolet
isämeitää pelastaisi hänet taivaaseen! -- Mutta ah, Roller-parka,
Roller-parka!

SPIEGELBERG. Memento mori! Mutta se ei liikuta minua. (Hyräilee.)

    "Kun mestuupaikan kautta kuljen,
    niin silmäni vain oikean ma suljen,
    ja meistä narriks sinut arvioin,
    kun hirress' yksin kiikut noin!"

RAZMANN (hypähtää pystyyn). Kuules, laukaus!

    (Ammuntaa ja melua.)

SPIEGELBERG. Taas yksi.

RAZMANN. Vielä yksi! Päällikkö!

(Laulua näyttämön takaa.)

    "Mies Nürnbergin pyöveliltä
    nenän eestäkin pelastuu." (Da capo!) [Alusta!]

SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Hohoi, hohoi!

RAZMANN. Roller, Roller! Sata sarvipäätä!

SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Razmann, Schwarz, Spiegelberg,
Razmann!

RAZMANN. Roller, Schweizer! Tulta ja tulikiveä! (Rientävät heitä
vastaan.)

    Rosvo MOOR (ratsain). SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE
    (rosvojoukko pölyn ja lian peittämänä tulee esiin).

Rosvo MOOR (hypähtää alas satulasta). Vapaus, vapaus! -- Olet kuivalla
maalla, Roller! -- Viehän pois Mustani, Schweizer, ja pese se viinillä.
(Heittäytyy maahan.) Se oli ankara yritys!

RAZMANN (Rollerille). No Manalan pätsin nimessä, oletko astunut alas
hirrestä?

SCHWARZ. Oletko hänen henkensä? Vai olenko minä narri? Vai oletko sinä
todella sinä itse?

ROLLER (hengästyksissään). Olen kyllä. Ilmielävänä. Eheänä. Mistä
luulet minun tulevan?

SCHWARZ. Kysy sitä noidalta! Tuomiosihan oli jo julistettu.

ROLLER. Oli todella, jo enemmänkin. Tulen oikopäätä hirrestä. Annahan
minun hengähtää ensin. Schweizer saa sinulle kertoa. Tuokaa minulle
lasi viinaa! -- Sinäkin jälleen täällä, Moritz? Luulin tapaavani sinut
muualla --. Tuokaahan toki lasi viinaa minulle. Koko luurankoni hajoo.
-- Oo, päällikköni, missä on päällikköni!

SCHWARZ. Kohta, kohta. -- Mutta puhu, kerro toki! Miten pääsit
pinteistä? Miten olet jälleen joukossamme? Pääni käy pyörälle.
Hirrestä, sanot?

ROLLER (kumoaa suuhunsa lasin viinaa). Ahhah, sepä maistuu, se
karmaisee! Oikopäätä hirrestä, sanon. Siinä te seisotte tollotatte,
ettekä voi sitä uneksiakaan -- minä olinkin vain kolmen askeleen päässä
niistä saakelin tikapuista, joita myöten minun oli noustava Aabrahamin
helmaan -- niin likellä, niin likellä -- olinpa jo luineni nahkoineni
kuin ruumiinleikkelijän veitsenalaa, -- nuuska-annoksesta olisit saanut
elämäni. Päällikölle olen kiitoksen velkaa siitä, että elän ja hengitän
vapaana.

SCHWEIZER. Se oli jutku, jota kehtaa kuulla. Olimme edellisenä päivänä
vakoillessamme saaneet vainun, että Roller istui lujasti ankkurissa, ja
ellei taivas ajoissa puuttuisi asiaan, niin hän olisi huomenissa --
siis niinkuin tänään -- lähtevä kaiken lihan tietä --. 'Ylös', sanoi
päällikkö, 'mitä ei ystävän takia kannattaisi yrittää! Me pelastamme
hänet tai ellemme pelasta, sytytämme kuitenkin hänelle kuolinsoihdun,
jommoista ei yksikään kuningas ole vielä saanut kunniakseen ja joka on
polttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa!' Koko joukko
komennetaan liikkeelle. Lähetämme hänen luokseen lentolähetin, joka
antoi hänelle tiedon siitä heittämällä paperilipun hänen
liemiannokseensa.

ROLLER. Epäilin aivan onnistumista.

SCHWEIZER. Varroimme aikaa, jolloin kadut olivat tyhjinä. Koko kaupunki
oli tulvinut katsomaan näytelmää, ratsu- ja jalkamiehiä sikinsokin, ja
vaunujen rämy, kohina ja kuolinvirren veisuu kantautui kauas. 'Nyt',
sanoi päällikkö, 'sytyttäkää, sytyttäkää!' Pojat kuin nuolet lentoon,
pistävät kaupungin yhtaikaa kolmesta-neljästä paikasta tuleen,
heittävät tulisoihtuja ruutitornin viereen, kirkkoihin ja latoihin. No
hitto! ei ollut kulunut neljännestuntia, niin tulipa meille parahiksi
apuun koillistuuli, jonka myös täytyy iskeä hampaansa kaupunkiin, ja
auttoi liekit päätyjen huippuihin saakka. Me sillävälin kadulta
toiselle alaspäin kuin raivot --. 'Tulipalo, tulipalo!' kaikuu läpi
kaupungin, -- huutoa, parkua, hälinää, -- palokellot alkavat
kumahdella, ruutitorni paukahtaa ilmaan niinkuin maa olisi haljennut
keskeltä kahtia ja taivas romahtanut alas ja helvetti vajonnut
kymmenentuhatta syltä syvemmäs.

ROLLER. Ja silloin katsoi saattueeni taakseen, -- siellä näkyi kaupunki
kuin Sodoma ja Gomorra, koko näköpiiri oli tulta, tulikiveä ja savua,
neljäkymmentä vuorta kajahtelee ympäristössä helvetillistä hälyä,
silmitön kauhu heittää kaikki tantereeseen -- silloin minä käytän
hetkeä hyväkseni ja nopeaan kuin tuuli -- kahleeni oli aukaistu, niin
valmiita oltiin --, kun vartijani katsovat taakseen kivettyneinä kuin
Lothin vaimo, tipotieheni, halki joukon, pois vain! Kuudenkymmenen
askeleen päässä heitän vaatteet yltäni, syöksyn virtaan, uin veden
alla, kunnes luulen olevani heidän katseensa yltämättömissä.
Päällikköni jo valmiina hevosin ja vaattein -- niin pelastuin. Moor,
Moor, jospa sinäkin pian joutuisit pinteisiin, jotta minä saisin
sinulle korvata tekosi sen veroisesti.

RAZMANN. Petomainen toivomus, jonka takia sinut pitäisi hirttää --
mutta sepä oli tekonen, josta kannattaa jutella.

ROLLER. Se oli apu hädässä, te ette osaa sille antaa oikeata arvoa.
Jospa itse olisitte nuora kaulassa saaneet marssia ehonelävänä hautaa
kohti kuten minä, läpi kaikkien lemmon menojen ja mestaamistemppujen,
ja joka askeleelta, minkä jalat vaappuivat eteenpäin, likemmä,
peloittavasti yhä likemmä tuota riivatun laitosta, mihin minut oli
majoitettava, ja mikä kohosi näkyviin kamalan aamuauringon valossa; --
saaneet marssia vaanivien pyövelinrenkien välissä, julman musiikin
soidessa -- vieläkin se rämisee korvissani -- ja kuulla korppien
nälkäistä rääkynää, joita riippui puolimädän edeltäjäni ruumiissa
kolmisenkymmentä, niin, tämän kaiken, kaiken -- ja lisäksi vielä kokea
sen autuuden esimakua, mikä minua odotti. Veikko, veikko, -- ja äkkiä
pääsy vapauteen. -- Se oli paukku ikäänkuin taivaan kaaret olisivat
katkenneet --. Kuulkaas, juuttaat, minä sanon teille: kun hyppää
hehkuvasta uunista jääveteen, ei ero tunnu niin jyrkältä kuin minä
tunsin päästyäni joen toiselle rannalle.

SPIEGELBERG (nauraa). Mies parka! Mutta nythän sekin hiki on hikoiltu!
(Kilistää hänen kanssaan.) Uudestisyntyneen onneksi!

ROLLER (heittää pois lasinsa). Ei, Mammonan kaikkien aarteiden nimessä,
en kokisi sitä uudelleen. Kuolema on hiukan enemmän kuin narrinhyppy,
ja kuolemankauhu on pahempaa kuin kuolema.

SPIEGELBERG. Ja lentävä ruutitorni -- huomaatko nyt, Razmann, siksipä
ilma kärysikin tuntikausia niin rikiltä, niinkuin Molokin kaikkia
varastoja taivaan alla tuuletettaisiin. -- Se oli mestaritemppu,
päällikkö, kadehdin sinua sen takia.

SCHWEIZER. Jos kaupunki iloikseen katselee, miten toverimme
teurastetaan kuin uuvutettu karju, niin, piru vie, saammeko ottaa
sydämellemme sen, että toverimme mieliksi teemme lopun kaupungista? Ja
siinä sivussa poikamme pääsivät aika paistille, saadessaan tyhjentää
vanhaa keisaria. Sanokaas, mitä saitte siepatuksi?

ERÄS JOUKOSTA. Sekasorron aikana minä pujahdin Tapaninkirkkoon ja
riivin hetaleet alttariliinasta! 'Tuo hyvä Jumala', tuumin, 'on rikas
mies ja voi kyllä teettää kultapunosta vaikka hamppuköydestä'.

SCHWEIZER. Hyvin teit -- mitäs virkaa sillä rihkamalla onkaan kirkossa?
Uhrailevat Luojalle, joka naureskelee sillä korulla sillävälin kun
hänen luomakuntansa kuolee nälkään. -- Ja sinä, Spangeler, minne sinä
heitit verkkosi?

ERÄS TOINEN. Minä ja Bügel ryöstimme erään puodin ja tuomme kamaa
kylliksi koko viiskymmenpäiselle joukollemme.

ERÄS KOLMAS. Minä puhalsin kaksi kultaista taskukelloa ja siihen
nokkaan tusinan hopealusikoita.

SCHWEIZER. Hyvä, hyvä. Ja me tekaisimme heille nuotion, jota he saavat
pari viikkoa sammutella. Jos he haluavat suojaa tulelta, niin he saavat
vedellä hävittää kaupungin --. Etkö tiedä, Schufterle, kuinka paljon
tuli kuolleita?

SCHUFTERLE. Kahdeksankymmentäkolme, sanotaan. Torni yksistään ruhjoi
rievuiksi kuutisenkymmentä.

MOOR (totisesti). Roller, sinut on ostettu kalliista.

SCHUFTERLE. Pah, pah, mitäs siitä? -- No, jos ne nyt olisivat olleet
miehiä, -- mutta nehän olivat kapalolapsia, jotka kultaavat lakanansa,
näivettyneitä ämmiä, jotka hosuivat hyttysiä niistä, luisevia
tupatonttuja, jotka eivät enää osanneet ovelle -- potilaita, jotka
ynisivät lääkäriä, joka arvokkaasti rientäen oli seurannut
hirttosaattuetta --. Kaikki kynnelle kykenevät olivat parveilleet
katsomaan näytelmää, ja vain sakka oli jäänyt kaupunkiin, vartioimaan
koteja.

MOOR. Oh, maan matosia! Sairaita, sanot, vanhuksia.

SCHUFTERLE. Niin, hitto vie! ja lisäksi lapsensaajia ja raskaita
vaimoja, jotka pelkäsivät saavansa keskoset aivan hirsipuun alla,
nuoria rouvia, jotka olivat huolissaan siitä, että myöhästyvät
pyövelintoimituksesta ja että heidän lapsensa saa jo äitinsä kohdussa
selkäänsä polttomerkkinä hirsipuun --; köyhiä runoniekkoja, joilla ei
ollut kenkiä jalkoihinsa, kun olivat antaneet ainoan parinsa
korjattavaksi; ja muuta ruuppuväkeä. Ei siitä kannata puhua. Kun minä
satuin kulkemaan muutaman hökkelin ohi, kuulin sieltä parkua, kurkistin
sisään, ja tarkastaessani sitä soihdun valossa, mitä näinkään? Lapsen,
vielä reippaan ja terveen, makaavan lattialla pöydän alla, ja pöytä oli
juuri syttymäisillään. -- 'Pikku raukka', sanoin, 'palellut täällä', ja
heitin sen liekkeihin --.

MOOR. Todellako, Schufterle? -- Ja ne liekit polttakoot poveasi, kunnes
iäisyys käy harmaaksi. Pois, hirviö! Älä näyttäydy enää koskaan minun
joukossani. -- Murisetteko? Arveletteko? Kuka arvelee, kun minä käsken?
Pois hän, sanon minä --. Muitakin on joukossanne, jotka ovat ansainneet
vihani. Tunnen sinut, Spiegelberg. Mutta piakkoin minä astun
keskellenne pitämään kovia käräjiä. (He poistuvat vavahdellen.)

MOOR (yksin, kiihkeästi käyden edestakaisin). Älä kuule heitä,
taivaallinen kostaja! -- Mitä minä siihen voin? Mitä sinä siihen voit,
että ruttosi, nälänhätäsi, tulvasi tuhoavat vanhurskaan samalla kuin
heittiönkin? Kuka voi kieltää tulta riehahtamasta siunattuun
satoonkin, kun sen pitäisi hävittää vain herhiläispesät? -- Häpeä
lastenmurhaajille, naistenmurhaajille, sairastenmurhaajille! Miten
minua painaa tämä teko! Se on myrkyttänyt minun kauneimmat yritykseni.
-- Tässä seisoo häpeillen ja pilkkaa kärsien taivaan alla poikanen,
joka julkesi ottaa leikitelläkseen Jupiterin nuijalla, ja hosui maahan
kääpiöitä, vaikka tahtoi ruhtoa jättiläisiä --. Mene! mene! et sinä ole
mies hoitelemaan korkeimman oikeuden kostomiekkaa, sinä sorruit ensi
otteeseen --. Näin minä luovun röyhkeästä aikeesta, lähden, lymyän
johonkin maan rotkoon, jossa päivä kaihtaa katsomasta häpeääni. (Aikoo
paeta.)

ROSVOJA (kiiruusti). Pidä varasi, päällikkö! Kummittelee! Böömiläisiä
ratsuparvia vilahtelee metsässä -- se helvetin sinisäärys on varmaan
heille kielinyt --.

TOISIA ROSVOJA. Päällikkö, päällikkö! Ovat vainunneet jälkemme --
yltympärinsä niitä liikehtii tuhatmääriä ketjuna metsän sydämyksiä
kohti.

YHÄ UUSIA ROSVOJA. Voi, voi, meidät on vangittu, meidät teloitetaan,
meidät hakataan paloiksi. Tuhansia husaareja, rakuunoita ja jääkäreitä
saartaa kukkulaa, miehitettyään kaikki ilmareiät.

    (MOOR poistuu.)

    SCHWEIZER, GRIMM, ROLLER, SCHWARZ, SCHUFTERLE
    SPIEGELBERG, RAZMANN, ROSVOJOUKKO.

SCHWEIZER. Olemmeko karistaneet heidät höyhenistämme? Ota
iloksesi, Roller! Olen kauan toivonut saavani otella tuollaisten
kruununkaakun-jyrsijäin kanssa --. Missä päällikkö on? Onko koko joukko
koolla? Kai meillä on ruutia kylliksi?

RAZMANN. Ruutia yllin kyllin. Mutta meitä on kaikkiaan
kahdeksankymmentä, niin että tuskin yhtä tulee kahtakymmentä
heikäläistä vastaan.

SCHWEIZER. Sitä parempi! Tulkoonpa viisikymmentä minun pitkän piikkini
kohdalle. Kunhan vain odottavat kunnes me olemme sytyttäneet oljet
heidän pakarainsa alta -- hei, veikot, silloin ei ole hätää! Kymmenestä
kreuzeristä he antavat henkensä alttiiksi; emmekö me taistele elämämme
ja vapautemme puolesta? Me syöksemme heidän ylitseen kuin vedenpaisumus
ja räiskymme heidän päittensä päällä kuin kalevantulet --. Missä
hitossa on päällikkö?

SPIEGELBERG. Hän jättää meidät hädässä. Emmekö siis voi enää pujahtaa
tiehemme?

SCHWEIZER. Tiehemme?

SPIEGELBERG. Oh, miksi en jäänyt Jerusalemiin!

SCHWEIZER. Toivoisinpa sinun tukehtuvan likoviemäriin, senkin
rapasielu! Alastonten nunnain keskellä sinä kyllä olet urho, mutta kun
näet kaksi nyrkkiä -- jänishousu näytä nyt sisusi, tai sinut ommellaan
emäsian nahkaan ja usutetaan koirat kimppuusi.

RAZMANN. Päällikkö, päällikkö!

MOOR (verkalleen, itsekseen). Olen päästänyt heidät joutumaan
umpisaarroksiin, nyt heidän täytyy tapella epätoivonsa takaa. (Ääneen.)
Pojat, nyt on hetkemme! Olemme hukassa, ellemme tappele kuin
haavoitetut villisiat.

SCHWEIZER. Haa, minä puhon torahampaillani heiltä vatsat, niin että
sisukset valuvat pitkälle maahan. -- Johda meitä, päällikkö, me
seuraamme sinua kuoleman kitaankin!

MOOR. Ladatkaa kaikki pyssyt? Ei kai puutu ruutia?

SCHWEIZER (hypähtää pystyyn). Ruutia riittää, vaikka lennättämään maan
kuuta kohti!

RAZMANN. Kullakin on viisi paria pistooleja ladattuina, lisäksi kolme
kuulapyssyä kullakin.

MOOR. Hyvä, hyvä. Ja nyt saa osa kiivetä puihin tai piiloutua
viidakkoon ja lasketella lyijyä heihin väijyksistä.

SCHWEIZER. Siihen sinä olet omiasi, Spiegelberg!

MOOR. Me toiset ryntäämme kuin raivot heidän kylkeensä.

SCHWEIZER. Siinä joukossa olen minä, minä.

MOOR. Samalla antakoon kukin pillinsä soida ja kaarrelkoon metsässä,
jotta lukumme tuntuisi peloittavammalta: myös kaikki koirat on
laskettava irti ja usutettava heidän kimppuunsa, jotta he erkanevat,
hajaantuvat ja eksyvät luotienne eteen. Me kolme, Roller, Schweizer ja
minä, taistelemme ahtaimmassa kohdassa.

SCHWEIZER. Vallan erinomaista! -- Me hälyytämme ne sekaisin, niin
etteivät he tiedä, mistä oikeastaan saavat korvilleen. Olen minä
ennenkin ampunut kirsikkaa sydämeen. Antaapa heidän hyökätä!

    (Schufterle nykäisee Schweizeriä, tämä vie päällikön
    syrjään ja puhuu hiljaa hänen kanssaan.)

MOOR. Vaiti!

SCHWEIZER.
Pyydän sinua --.

MOOR. Pois! Kiittäköön omaa häpeätään, se hänet on pelastanut. Hän ei
saa kuolla samalla kun minä ja kelpo Schweizer sekä Roller kuolemme.
Riisukoon hän vaatteensa, niin minä sanon, että hän on matkustavainen ja
minä olen hänet ryövännyt. -- Ole rauhassa, Schweizer, minä vannon, että
hänet kuitenkin vielä hirtetään.

    MUNKKI astuu esiin.

MUNKKI (itsekseen, säpsähtäen). Tämäkö on louhikäärmeen pesä? --
Luvallanne, herrani, olen kirkon palvelija, ja takanani seisoo
seitsemäntoistasataa, jotka vartioivat päälakeni jokaista suortuvaa.

SCHWEIZER. Hyvä, hyvä, sellaisella puheellapa pitää mainiosti vatsansa
vahvana!

MOOR. Vaiti, kumppani! -- Sanokaa lyhyesti, herra isä, mitä asiaa
teillä tänne on?

MUNKKI. Minut lähettää korkea esivalta, joka päättää elämästä ja
kuolemasta -- te varkaat -- te murhapolttajat -- te konnat --
myrkyllinen kyykäärmeen suku, jotka madatte pimeässä ja pistätte
kätköstä -- ihmiskunnan saasta -- helvetin sikiöt -- korppien ja
syöpäläisten ruoka -- hirsipuuhun ja teilauspyörälle syntynyt
joukkio --

SCHWEIZER. Koira, lopeta haukuntasi, tai -- (painaa pyssynperän hänen
kasvojaan vasten).

MOOR. Hyi toki, Schweizer! Sinähän sekoitat hänen konseptinsa -- hän on
niin tunnollisesti oppinut saarnansa ulkoa. Eteenpäin vain, herrani --
hirsipuuhun ja teilauspyörälle --

MUNKKI. Ja sinä, hieno päällikkö! Taskuvarkaitten herttua,
temppuilijakuningas, kaikkien maailman konnain suurmoguli! -- Aivan sen
ensimmäisen saastaisen suurkonnan kaltainen, joka sytytti kapinanliekin
tuhanteen legionaan viattomia enkeleitä ja veti heidät mukanaan
kirouksen syvään alhoon -- hylättyjen äitien parkuna kiitää
kintereilläsi, verta sinä juot kuin vettä, ihminen ei paina
murhatikarissasi ilmakuplan vertaa --,

MOOR. Aivan totta, aivan totta! Mutta edelleen!

MUNKKI. Mitä, aivan totta, aivan totta? Onko se muka vastaus?

MOOR. Kuinka, hyvä herra? Sitäkö te olette vartonut? Edelleen, edelleen
vain? Mitä teillä oli vielä sanottavaa?

MUNKKI (kiihkossa). Hirmuihminen! Siirry etemmäs minusta! Eivätkö
kirotut sormesi ole vielä tahmeat murhatun valtakreivin verestä? Etkö
ole murtautunut varkaankäsin Herran temppeliin ja konnan keinoilla
rosvonnut pyhiä ehtoolliskaluja? Kuinka, etkö ole sytyttänyt tulipaloja
Herraa pelkääväisessä kaupungissamme ja räjähdyttänyt ruutitornia
kunnon kristittyjen päitten päälle? (Pusertaen kätensä yhteen.) Julmia,
julmia konnantöitä, joitten käry nousee taivaaseen asti, kiirehtäen
viimeistä tuomiota syöksymään jylisten alas, kypsänä kostoon, valmiina
tuomiotorven kajahdukseen!

MOOR. Mainiosti lasketeltu tähän asti! Mutta asiaan: mitä julistuttaa
kunnianarvoisa maistraatti teidän kauttanne minulle?

MUNKKI. Mitä et ole koskaan arvollinen vastaanottamaan --. Katsohan
ympärillesi, murhapolttaja! Minne silmäsi vain yltää, olet
ratsumiestemme saartama -- täältä et enää pääse livahtamaan. Yhtä
varmasti kuin kirsikoita kasvaa näihin tammiin ja nämä kuuset kantavat
persikoita, yhtä varmasti te pääsette huomaamatta kääntämään selkänne
näille tammille ja kuusille.

MOOR. Kuuletko, Schweizer? -- Mutta edespäin!

MUNKKI. Kuule siis, kuinka lempeästi, kuinka kärsivällisesti
tuomioistuin menettelee heittiötä kohtaan. Jos ryömit nyt oitis ristin
luo ja anot armoa ja sääliä, niin jopa itse ankaruus on oleva
armahdusta, oikeus rakastava äiti sinulle -- se sulkee silmänsä
puolittain näkemästä rikoksiasi ja tyytyy -- ajattelehan! -- tyytyy
siihen, että ne _hyvitetään teilauspyörällä_.

SCHWEIZER. Kuulitko, päällikkö? Menenkö ja kuristan tältä koulitulta
paimenkoiralta kurkun kiinni, niin että punaneste pursuu kaikista hänen
hikireijistään?

ROLLER. Päällikkö! -- Tuli ja leimaus! Päällikkö! Kuinka hän
pusertaakaan alahuultaan hammastensa väliin! Pyöräytänkö tämän retkun
nurin kuin keilan, töppöset taivasta kohti?

SCHWEIZER. Minulle, minulle -- minä polvistun eteesi! -- anna minulle
nautinto survoa hänet mäskiksi! (Munkki huutaa.)

MOOR. Pois hänestä! Älköön kukaan tohtiko kajota häneen!
(Munkille, vetäen miekkansa.) Katsokaas, herra isä, tässä seisoo
seitsemänkymmentäyhdeksän miestä, joiden päällikkö minä olen, eikä
kukaan heistä osaa viittausta tai komentoa totellen lentää tai tanssia
tykkien musiikin mukaan, ja tuolla seisoo tuhatseitsemänsataa
muskettitulessa harmaantunutta. Mutta kuulkaas nyt, näin sanoo Moor,
murhapolttajain päällikkö: on totta, että surmasin valtakreivin,
sytytin ja ryöstin Dominikuskirkon, hävitin tulella teidän kaupunkianne
ja räjähdytin ruutitornin kunnon kristittyjen päitten päälle -- mutta
tässä ei ole vielä kaikki. Olen tehnyt enemmänkin. (Ojentaa oikean
kätensä.) Näettekö nuo neljä kallista sormusta, jotka minulla on
sormissani -- menkää ja kertokaa sana sanalta elämästä ja kuolemasta
tuomitseville herroille, mitä saatte kuulla ja nähdä! -- Tämän
rubiinin vedin erään ministerin sormesta, heitettyäni hänet eräällä
metsästysretkellä ruhtinaansa jalkoihin. Hän oli luikerrellut katuloasta
hänen ensimmäiseksi suosikikseen, hänen naapurinsa lankeemus oli hänen
ylenemisensä astinlauta -- orpojen kyynelet nostivat häntä korkeammalle.
-- Tämän timantin minä riistin eräältä finanssineuvokselta, joka myi
virkoja ja kunniapaikkoja enimmän tarjoaville ja torjui oveltaan
murheellisen isänmaanystävän. -- Tätä akaattia minä kannan erään
teidänlaisenne pappiheittiön kunniaksi, jonka minä kuristin omin käsin
kun hän oli saarnatuolissaan julkisesti itkenyt inkvisitsion häviötä. --
Vielä voisin kertoa teille lisää tarinoita sormuksistani, ellen jo
katuisi niitä paria sanaa, jotka olen teille tuhlannut --.

MUNKKI. Oo faarao, faarao!

MOOR. Kuulitteko? Huomasitteko tuon huokauksen? Eikö hän seiso tuossa
ikäänkuin aikoisi rukoilla taivaan salamaa hävittämään Korahin
joukkion! Hän tuomitsee kohauttamalla olkapäitään, kiroaa huudahtamalla
kristillisesti: ah! -- Voiko ihminen sitten olla niin sokea? Hän, joka
sadalla Argus-silmällään vaanii tahroja veljessään, voiko hän siis olla
niin sokea itseään kohtaan? -- Kyllä he julistavat pilvistään lempeyttä
ja pitkämielisyyttä -- ja uhraavat rakkauden Jumalalle ihmisuhreja kuin
lieskakätiselle Molokille, -- saarnaavat lähimäisrakkautta ja
sadattelevat kahdeksankymmenvuotiaan sokean pois ovensa edestä, --
kiihkoilevat saituruutta vastaan, ja ovat kultasolkien tähden
hävittäneet sukupuuttoon Perun kansan ja valjastaneet pakanoita
vankkureittensa eteen kuin vetojuhtia. He vaivaavat päätänsä
pohtimalla, kuinka on voinut olla mahdollista, että luonto on luonut
Iskariotin, eikä varmaan paraskaan heistä tarvitsisi kymmentä
hopeapenninkiä kavaltaakseen kolmiyhteisen Jumalan. Voi teitä
farisealaisia, teitä totuuden vääränrahantekijöitä, teitä jumaluuden
apinoitsijoita! Ette te ujostele polvistuessanne ristin ja alttarin
eteen, te rankaisette ruoskansiimoilla selkäänne ja kidutatte lihaanne
paastolla. Te luulette näillä surkeilla ilveillä soentavanne silmät
siltä, jota te hullut kuitenkin nimitätte kaikkitietäväksi, aivan
niinkuin mahtimiehiä pilkkaa katkerimmin, imartelemalla heitä siitä,
että he vihaavat imartelijoita; te pöyhkeilette rehellisyydellä ja
nuhteettomalla vaelluksella, ja Jumala, joka näkee läpi sydämenne,
suuttuisi ankarasti Luojalle, ellei hän itse juuri olisi se, joka loi
Niilin hirviön. -- Ajakaa hänet näkyvistäni!

MUNKKI. Kun osaa konna olla vielä noin ylpeäkin!

MOOR. Ei vielä riitä. Nyt minä puhunkin ylpeästi. Mene ja sano
kunnianarvoisalle oikeudelle, joka heittää arpaa elämästä ja
kuolemasta: minä en ole mikään varas, joka liittoutuu yön ja unen
kanssa ja tikapuiden avulla levittää mahtiaan; mitä olen tehnyt, sen
saan kyllä kerran lukea taivaan velkakirjoista; mutta sen kurjille
asiamiehille en halua enää tuhlata sanaakaan. Sanokaa heille, että
ammattini on oikeuden toteuttamista, kosto on minun käsityötäni.
(Kääntää hänelle selkänsä.)

MUNKKI. Et siis halua sääliä ja armahdusta? -- Hyvä, sinusta olen siis
selvä. (Kääntyy joukon puoleen.) Kuulkaa nyt te, mitä oikeus tekee
minun kauttani teille tiettäväksi! -- Jos te nyt kohta jätätte tämän
tuomitun pahantekijän sidottuna oikeuden käsiin, niin teidän
hirmutyönne ovat anteeksi annetut, niin ettei muistoakaan niistä jää --
pyhä kirkko kokoaa teidät, eksyneet lampaat, uudella rakkaudella
äidinsyliinsä, ja jokaiselle teistä aukeaa tie johonkin kunnia-asemaan.
(Voittoisasti hymyillen.) No? Miltä tämä maistuu, teidän majesteettinne?
-- Siis pian: sitokaa hänet ja olkaa vapaat!

MOOR. Kuuletteko? Ettekö kuule? Mitä säpsähdätte? Miksi seisotte
noloina? He tarjoavat teille vapautta, ja te olette jo todella heidän
vankejaan, -- he lahjoittavat teille elämän, ja se ei olekaan vain
kerskuntaa, sillä te olette todellakin tuomitut, -- he lupaavat teille
kunniaa ja virkoja, ja mikä muu voi olla osanne, vaikka
voittaisittekin, kuin häpeä ja kirous ja ahdistus, -- he julistavat
teille taivaan sovitusta, ja te olette todella kadotuksen partaalla. Ei
kellään teistä ole hiuskarvaakaan, joka ei olisi helvettiin menevä.
Vieläkö mietitte? Vieläkö epäröitte? Onko niin vaikeata valita
jompikumpi, taivas tai helvetti? Tulkaahan avukseni, herra isä!

MUNKKI (itsekseen). Onko se mies mieletön! (Ääneen.) Epäilettekö tätä
ehkä ansaksi, jolla teidät saataisiin vangituiksi elävinä? -- Lukekaa
itse, tässä on yleinen anteeksiantamus kaikille. (Antaa Schweizerille
erään paperin.) Voitteko vielä epäillä?

MOOR. Katsokaa, katsokaa! Mitä voitte vielä vaatia? -- Omakätisesti
allekirjoitettu -- se on rajaton armo --, vai pelkäättekö heidän ehkä
syövän sanansa, kun olette joskus kuulleet, ettei konnille annettuja
lupauksia pidetä? -- Oo, olkaa pelotta! Johan valtioviisaus vaatisi
heitä pysymään sanassaan, vaikka he olisivatkin sen antaneet
saatanalle. Kukas heitä sitten tulevaisuudessa uskoisi? Minä voisin
vannoa, että heidän tarkoituksensa on vilpitön. He tietävät, että minä
se olen nostattanut ja kiihoittanut teidät; teitä he pitävät
viattomina. Teidän rikoksenne he lukevat nuoruudenerheiksi,
kevytmielisyydeksi. Vain minut he haluavat käsiinsä, vain minä
ansaitsen rangaistuksen. Eikö niin, herra isä?

MUNKKI. Mikä paholainen hänen sisältään puhuu? On kyllä, on kyllä niin
-- tuo mies saa minut pyörälle.

MOOR. Kuinka, ette vastaa vielä? Aiotteko vielä murtautua asein läpi!
Katsokaahan ympärillenne, katsokaahan ympärillenne! Ette toki sitä aio,
sehän olisi näissä oloissa lapsellista uskallusta. Vai mielittelettekö
itseänne kaatumaan sankareina, kun näitte minun iloitsevan taistelun
melskeestä! -- Oh, älkää uskoko sitä, te ette ole Mooreja! -- Te olette
kirottuja varkaita! Minun suurempien suunnitelmieni kurjia
välikappaleita, niinkuin halpa nuora pyövelin kädessä! -- Varkaat eivät
voi kaatua, kuten sankarit kaatuvat. Elämä on varkaille voitto, sen
jälkeen tulee jotakin hirmuista. -- Varkailla on oikeus vavista
kuolemaa. -- Kuulkaa heidän torviensa pauhua! Nähkää, kuinka uhkaavasti
heidän kalpansa välkkyvät! Kuinka, epäröitte yhä? Oletteko järjiltänne,
oletteko mielettömiä? -- Se on anteeksiantamatonta? En jää teille
kiitoksen velkaan elämästäni, häpeän ottaa vastaan uhrianne!

MUNKKI (perin hämmästyneenä). Minun järkeni sekoo, minä juoksen
tieheni! Onko tällaista kuultu?

MOOR. Vai pelkäättekö, että minä tapan itseni ja itsemurhalla teen
turhaksi sopimuksenne, joka koskee vain elävää Mooria? Ei, pojat, se on
turha pelko! Näin heitän pois tikarini ja pistoolini ja tämän
myrkkypullon, joka oikeastaan voisi olla minulle hyvin mieluinen --
minä olen niin kurja, että olen menettänyt herruuteni elämänikin yli.
Kuinka, ei vielä päätöstä? Vai luuletteko te minun asettautuvan
vastarintaan, kun te tahdotte sitoa minut? Katsokaas, näin minä sidon
oikean käteni tähän tammenoksaan, olen aivan aseeton, lapsi voi minut
kaataa --. Kuka ensimäisenä jättää päällikkönsä hädässä?

ROLLER (kiihkeästi liikuttuneena). Ja vaikka helvetti meidät yhdeksästi
saartaisi (heiluttaa miekkaansa), ken ei ole koira, hän käyköön
pelastamaan päällikköä!

SCHWEIZER (repii julistuskirjeen ja heittää palaset vasten munkin
kasvoja). Kuulamme vastaavat anteeksiantoonne! Pois, lurjus! Sano sille
senaatille, joka sinut lähetti, ettet Moorin joukossa tavannut
ainoatakaan petturia! -- Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!

KAIKKI (meluten). Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!

MOOR (riistäytyen irti, iloisesti). Nyt olemme vapaat -- toverit, minä
tunnen nyrkissäni kokonaisen sotajoukon voiman! Kuolema tai vapaus!
Ainakaan ne eivät saa ketään elävänä käsiinsä!

    (Puhalletaan rynnäkköön. Hälyä ja tuoksinaa.
    Lähtevät paljastetuin miekoin.)



KOLMAS NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

AMALIA (puutarhassa, soittaa luuttua).

    Taivaankaunis hän ol', ihanainen,
    nuorukaisten kaikkein valio.
    Katseensa kuin valo jumalainen,
    aallost' ylenevä aurinko.

    Syleilyssään mikä hurman voima,
    minkä liekin lietsoi sydämeen!
    Suu ja silmä, korva lumon kammitsoima,
    sielu hehkui sinitaivaaseen.

    Suutelonsa tulijuoma taivaan,
    ankara ja sentään autuas!
    Riemu rinnan vapisevan vaivaan,
    harpunhelke suuri, soinnukas

    oli tuima tunteensa, kun sieluun sielu
    liittyi, huulet huuliin vavisten,
    taivaan, maan kun ahmas yö kuin musta nielu
    ympäriltä rakastavien.

    Poiss' on hän -- ja turhaa, ah niin turhaa
    kaikki toivo on ja valitus!
    Poiss' on hän -- ja kaiken kesän murhaa
    säestää vain syksyn huokaus!

FRANS (astuu esiin). Jälleen jo täällä, itsepäinen haaveksijatar! Olet
pujahtanut pois iloiselta aterialta ja hämmentänyt vierasten
hauskuuden.

AMALIA. Sääli niitä viattomia iloja! Korvissasi täytyy vielä kaikua sen
kuolinlaulun, joka saattoi isäsi hautaan --.

FRANS. Aiotko siis iäti valitella? Anna kuolleitten nukkua ja tee
elävät onnellisiksi! Minä tulen --

AMALIA. Ja milloin menet jälleen?

FRANS. Oh, ei noin synkän, ylpeän näköisenä! Saat minut murheelliseksi,
Amalia. Tulen sanomaan sinulle ---.

AMALIA. Minun kai on kuultava. Frans von Mooristahan on tullut
armollinen herra.

FRANS. Aivan niin, siitähän seikasta minun pitikin tiedustaa mieltäsi
-- Maksimihan on mennyt nukkumaan isien hautakammioon. Minä olen herra.
Mutta tahtoisin olla se täydellisesti, Amalia. -- Tiedäthän, mikä olit
perheellemme, sinua pidettiin kuin Moorin tytärtä, kuolemankin yli
ulottui hänen rakkautensa sinuun, sitä kai et koskaan unhoittane?

AMALIA. En, en koskaan. Kuka sen voisikaan haihduttaa mielestään niin
kevytmielisen iloisilla aterioilla!

FRANS. Sinun on korvattava isäni rakkaus hänen pojilleen, ja Kaarle on
kuollut --. Hämmästytkö, huimaako sinua? Niin todella, se ajatus on
niin hivelevän ylevä, että se huumaa naisenkin ylpeyden. Frans polkee
jalkoihinsa ylhäisinten neitojen toiveet, Frans tulee ja tarjoaa
köyhälle, hänettä turvattomalle orpotytölle sydämensä, kätensä ja sen
mukana kaikki aarteensa ja kaikki linnansa ja metsänsä. -- Frans, tuo
kadehdittu, pelätty, antautuu vapaaehtoisesti Amalian orjaksi --.

AMALIA. Miksi salama ei halkaise tuota jumalatonta kieltä, joka puhuu
noin riettaita sanoja! Sinä murhasit rakkaani, ja Amalian pitäisi sinua
kutsua puolisokseen! Sinä --

FRANS. Ei niin rajusti, hyvin armollinen prinsessa! -- Eihän Frans
kyllä matele kuhertavana kosiskelijana edessäsi -- eihän hän kyllä ole
oppinut Arkadian lemmenjanoisen paimenen tavoin ruikuttamaan
sydänsuruaan luolain ja kallioitten kaiuteltavaksi -- Frans puhuu, ja
ellei hänelle vastata, niin hän käskee.

AMALIA. Sinä, käärme, käsket? Minuako käsket? -- Ja jos käsky torjutaan
pilkkanaurulla?

FRANS. Sitä et tee. Vielä tiedän keinoja kauniisti taivuttamaan
suurentelevan jäykkäniskan ylpeyden -- luostarin ja vankilan.

AMALIA. Mainiota, ylevää! Luostarissa ja vankilassa ikuisesti säästyä
sinun basiliskinkatseeltasi, saada kyllin aikaa uneksia, ajatella
Kaarlea. Tervetullut luostarisi, avaa, avaa vankilasi!

FRANS. Hahaa? Niinköpäin? -- Varo, nyt olet opettanut minulle keinon,
miten minun on sinua kidutettava --. Kuin tulikutrinen raivotar on
minun näköni häätävä päästäsi tuon ikuisen houreesi Kaarlesta, Fransin
hirmukuva on vaaniva aina rakkaasi kuvan takaa kuin loihdittu koira,
joka makaa maanalaisilla kultakirstuilla --. Suortuvistasi minä laahaan
sinut miekka kädessä kirkkoon, puristan sinusta esiin aviovalan,
valloitan rynnäköllä neitsytvuoteesi ja voitan ylpeän kainoutesi vielä
suuremmalla ylpeydellä.

AMALIA (lyö häntä korvalle). Tässä on sinulle ensin myötäjäisiä.

FRANS (tuohuksissaan). Haa, kuinka tämä hyvitetäänkään
kymmenkertaisesti ja monikymmenkertaisesti? -- Et tule puolisokseni --
sitä kunniaa et ole saava, -- vaan jalkavaimokseni, niin että
rehelliset talonpoikaisvaimot näyttelevät sinua sormillaan, kun
uskallat astua kadun yli. Pure vain hampaitasi -- syydä tulta ja tuhoa
silmistäsi -- minua huvittaa naisen kiukku; se vain kaunistaa sinua,
tekee sinut viettelevämmäksi. Tule -- tämä vastarinta jalostaa minun
voittoani ja sulostuttaa väkivaltaisen syleilyni nautintoa. -- Tule
kanssani kammiooni -- palan kaipuusta, nyt heti sinun on lähdettävä
kanssani. (Kokee riistää hänet mukaansa.)

AMALIA (vaipuu hänen kaulaansa). Anna anteeksi, Frans! (Kun Frans aikoo
syleillä häntä, vetäisee hän miekan Fransin kupeelta ja peräytyy
nopeasti.) Näetkös, konna, mitä voin nyt tehdä sinusta! Olen nainen,
mutta raivoava nainen. Uskallahan saastaisin käsisi koskea ruumiiseeni
-- tämä kalpa lävistää keskeltä himokkaan rintasi, ja siinä ohjaa
kättäni setäni henki. Pakene tiehesi!

    (Häätää hänet pois.)

Ah, kuinka tekee hyvää nyt. -- Nyt voin hengittää vapaasti. Tunsin
itseni väkeväksi kuin tulinen sotahepo, kiivaaksi kuin naarastiikeri,
joka ajaa takaa poikainsa voitostamylvivää rosvoajaa. Luostariin, sanoo
hän. -- Kiitän sinua siitä onnellisesta keksinnöstä. Nyt on petetty
rakkaus löytänyt tyyssijansa -- luostarin. -- Vapahtajan risti on
petetyn rakkauden tyyssija.

    (Aikoo mennä.)

    HERMAN astuu arasti esiin.

HERMAN. Neiti Amalia, neiti Amalia!

AMALIA. Onneton, miksi häiritset minua?

HERMAN. Tämän taakan täytyy siirtyä sielustani, ennenkuin se painaa sen
helvettiin. (Heittäytyy hänen jalkoihinsa.) Anteeksi! Anteeksi! Olen
teitä vastaan kovin rikkonut, neiti Amalia!

AMALIA. Nouse? Mene, en tahdo tietää mitään. (Aikoo mennä.)

HERMAN (pidättäen häntä). Ei, jääkää, Jumalan nimessä! Ikuisen Jumalan
nimessä, teidän täytyy kuulla kaikki!

AMALIA. Ei sanaakaan enää --. Annan sinulle anteeksi, mene rauhassa.
(Aikoo rientää pois.)

HERMAN. Kuulkaa siis yksi ainoa sana -- se antaa teille takaisin koko
rauhanne.

AMALIA (kääntyy takaisin ja katsoo häntä kummastuneena). Kuinka,
ystävä? -- Kuka taivaassa tai maan päällä voi minulle antaa takaisin
rauhani?

HERMAN. Sen voi yksi ainoa sana minun suustani -- kuulkaa minua!

AMALIA (tarttuen säälivästi häntä käteen). Hyvä ihminen -- voiko yksi
sana sinun suustasi murtaa auki iäisyyden salvat?

HERMAN (nousee). Kaarle elää vielä!

AMALIA (huutaen). Onneton!

HERMAN. Niin --. Vain sana vielä -- teidän setänne --

AMALIA (syöksähtäen häntä vastaan). Sinä valehtelet --.

HERMAN. Setänne --

AMALIA. Kaarle elää vielä!

HERMAN. Ja setänne --

AMALIA. Kaarle elää vielä?

HERMAN. Setänne myös --. Älkää paljastako minua. (Rientää pois.)

AMALIA (seisoo kauan kuin kivettyneenä. Sitten syöksyy hurjana pystyyn,
kiitäen hänen jälkeensä). Kaarle elää vielä!


TOINEN KOHTAUS.

    Tienoo Tonavan luona.

    ROSVOT, leiriytyneinä eräälle kukkulalle puitten alle;
    hevoset laitumella rinteillä.

MOOR. Tähän minun täytyy jäädä lepäämään. (Heittäytyy pitkäkseen.)
Jäseneni kuin katkotut. Kieleni kuiva kuin saviruukku. (Schweizer
katoaa salavihkaa.) -- Pyytäisin mielelläni teitä noutamaan minulle
tuolta joesta suullisen vettä, mutta olette kai kaikki kuolemaan asti
uupuneita --.

SCHWARZ. Viinikin on lopussa taskumateistamme.

MOOR. Katsokaas kuinka kauniisti vilja nousee. -- Puut melkein
katkeavat runsaan satonsa painosta, -- viiniköynnös kantaa varmaa
toivoa.

GRIMM. Tulee hedelmällinen vuosi.

MOOR. Niinkö luulet. -- Olisi siis ainakin yksi hikipisara maailmassa
palkittu. Yksi? -- Mutta yöllä voi sataa rakeita ja hävittää kaikki.

SCHWARZ. Se on hyvin mahdollista. Kaikki voi tuhoutua, vaikka aivan
leikkuun edellä.

MOOR. Sitähän minä sanon. Kaikki hävitetään. Miksi ihmiselle onnistuisi
se, mikä hänellä on yhteistä muurahaisen kanssa, kun kerran sekin
joutuu häpeään, mikä tekee hänet jumalien kaltaiseksi? Vai tässäkö on
hänen tarkoituksensa raja?

SCHWARZ. En tunne sitä.

MOOR. Hyvin sanoit ja vielä paremmin olet tehnyt, kun et ole koskaan
pyytänyt tulla tuntemaan sitä. -- Veikko, -- minä olen nähnyt ihmiset,
heidän mehiläishuolensa ja jätesuunnitelmansa, heidän jumalaikeensa ja
hiirennäpertelynsä, kumman kilpajuoksun onnesta: yksi luottaa ratsunsa
vauhtiin, -- toinen aasinsa vainuun, -- kolmas omiin jalkoihinsa. Nämä
elämän kirjavat arpajaiset, joissa niin moni panee alttiiksi
viattomuutensa -- ja taivaansa -- osuakseen saamaan voittoarvan, -- ja
tyhjiä ovat kaikki hänen nostamansa, -- voittoarpaa ei loppujen lopuksi
olekaan; siinä on näytelmä, veikko, joka saa vedet silmiin, vaikka se
kutittaakin pallean nauruun.

SCHWARZ. Kuinka ihana on tuolla auringonlasku.

MOOR (vaipuneena katselemaan sitä). Niin kuolee jalo sankari! --
Jumaloitavana!

GRIMM. Näytät syvästi liikutetulta.

MOOR. Kun olin vielä poikanen, oli mieliajatukseni elää kuin se, kuolla
kuin se -- (Salatulla tuskalla.) Se oli poikasen ajatus!

GRIMM. Toivon niin.

MOOR (painaa hatun silmilleen). Oli aika -- Jättäkää minut yksin,
kumppanit!

SCHWARZ. Moor, Moor, mitä hittoa? -- Aivan väri muuttuu hänen
kasvoillaan!

GRIMM. Piru vieköön, mikä hänen on? Voiko hän pahoin?

MOOR. Oli aika, jolloin en voinut nukkua, jos olin unhoittanut
iltarukoukseni --.

GRIMM. Oletko hullu? Annatko poikavuottesi muiston mestaroida itseäsi?

MOOR (laskee päänsä Grimmin rinnalle). Veikko, veikko!

GRIMM. Mitä -- älähän ole lapsi, pyydän --

MOOR. Kunpa, kunpa olisin lapsi jälleen.

GRIMM. Hyi, hyi!

SCHWARZ. Reipastu! Katsos tätä muhkeata maisemaa, tätä viehättävää
iltaa.

MOOR. Niin, ystävät, tämä maailma on niin kaunis.

SCHWARZ. No se oli oikein sanottu.

MOOR. Tämä maa niin ihana.

GRIMM. Aivan niin, aivan niin -- tuota puhetta minä haluan kuulla.

MOOR (vaipuen jälleen alas). Ja minä kamala tässä kauniissa maailmassa
-- ja minä hirviö tämän ihanan maan päällä.

GRIMM. Oh, oh!

MOOR. Viattomuuteni, viattomuuteni! -- Katsokaas, kaikki ovat
rientäneet ulkoilmaan, paistattamaan päivää kevään rauhallisessa
säteilyssä -- miksi minä yksin saan imeä helvetin tuskaa taivaan
iloista? -- Miten kaikki on niin autuasta, miten rauhan henki niin
lähentää kaikki toisiinsa! -- Koko maailma _yksi_ perhe ja yksi isä
tuolla ylhäällä --. Ei _minun_ isäni -- Minä vain hyljätty, minä vain
karkoitettu puhtaiden riveistä, -- minun osanani ei lapsen lempeätä
nimeä -- ei koskaan armaan kaipaavaa katsetta, -- ei koskaan
sydänystävän syleilyä. (Vetäytyen hurjasti taapäin.) Murhamiesten
ympäröimänä -- kyykäärmeitten kähistessä ympärillä -- paheeseen
sidottuna rautakahlein, hoippuen kadotuksen hautaan, tukena paheen
murtuvainen ruoko -- keskellä onnellista, kukkivaa maailmaa parkuva
armonanoja.

SCHWARZ (muille). Kummallista! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena.

MOOR (kaihomielin). Kunpa saisin palata äitini kohtuun! Kunpa saisin
syntyä kerjäläiseksi! -- Ei, taivas, en tahtoisi enempää kuin saada
olla yksi näistä päiväpalkkalaisista! -- Oh, minä haluaisin uuvuttaa
itseni niin että veri tiukkuisi ohimoistani -- ostaakseni työlläni
yhden ainoan päivällislevon, yhden ainoan kyynelen onnen.

GRIMM (muille). Kärsivällisyyttä vain! Puuska jo laantuu.

MOOR. Oli aika, jolloin ne vierivät minulta niin mieluisasti -- Oo,
rauhan päivät! -- Sinä isäni linna, te vihreät, unelmoivat laaksot? Oi
te lapsuuteni kaikki autuaat hetket, ettekö koskaan palaa, ettekö enää
koskaan viillytä polttavaa rintaani ihanalla huminallanne? -- Murehdi
kanssani, luonto! -- Ne eivät koskaan palaa, eivät koskaan ihanalla
huminallaan viillytä polttavaa rintaani. -- Poissa, poissa ainaisesti!

    SCHWEIZER (tuo vettä hatussaan).

SCHWEIZER. Juo, päällikkö, -- tässä on vettä kylliksi ja raitista kuin
jää.

SCHWARZ. Olethan veressä -- mitä olet tehnyt?

SCHWEIZER. Heh, joutavia! Olihan se kyllä viedä minulta kaksi jalkaa ja
kaulan. Luikuessani joen hietatörmää valahti hiekka vakona altani ja
minä kymmenen reiniläistä jalkaa alaspäin, -- sinkoon pitkäkseni, ja
kun juuri saan jälleen kaikki viisi aistiani toimimaan, tapaan
somerosta -- mitä kirkkainta vettä. No tähänpä se hyppy päättyikin,
tuumin, tämäkös maistuu päällikölle.

MOOR (antaa hänelle takaisin hatun ja pyyhkii hänen kasvojaan). Muutoin
ei näy niitä arpia, joita böömiläiset ratsumiehet ovat piirrelleet
otsaasi. -- Vesi oli hyvää, Schweizer, -- nämä arvet kaunistavat sinua.

SCHWEIZER. Pah, niille on kyllä vielä tilaa, vaikka kolmellekymmenelle.

MOOR. Niin, pojat, se oli kuuma ehtoopäivä, ja vain yksi mies meni --
Roller-ystävä sai kauniin kuoleman. Hänen tomunsa ylle asetettaisiin
marmoripatsas, ellei hän olisi kaatunut minun asiani puolesta. Pitäkää
se osa hyvänänne! (Pyyhkäisee silmiään.) Kuinka monta vihollista
jäikään tanterelle?

SCHWEIZER. Satakuusikymmentä husaaria, yhdeksänkymmentäkolme rakuunaa,
nelisenkymmentä jääkäriä, -- kolmesataa kaikkiaan.

MOOR. Kolmesataa yhdestä! -- Jokaisella teistä on oikeuksia tähän
päähän. (Paljastaa päänsä.) Näin nostan tikarini: niin totta kuin
sieluni elää, -- _en aio teitä koskaan jättää_.

SCHWEIZER. Älä vanno! Et tiedä, etkö vielä tule onnelliseksi ja kadu.

MOOR. _Roller-ystävän luiden nimessä: en aio teitä koskaan jättää_.

    KOSINSKY tulee.

KOSINSKY (itsekseen). Näillä seuduin sanoivat minun tapaavan hänet --.
He hei, mitäs naamoja nuo ovat? Olisivatko, -- entä jos nämä -- ovat,
ne ne ovat! -- Puhuttelenpa heitä.

SCHWARZ. Huomatkaa! Kuka tulee!

KOSINSKY. Hyvät herrat, suokaa anteeksi! En tiedä, olenko kulkenut
oikein vai eksyksiin.

MOOR. Ja keitä me olisimme, jos te olisitte tullut oikeaan?

KOSINSKY. Miehiä!

SCHWEIZER. Lienemmeköhän niiksi myös osoittautuneet, päällikkö?

KOSINSKY. Minä etsin miehiä, jotka katsovat kuolemaa päin kasvoja ja
leikittelevät vaaralla kuin kesytetyllä käärmeellä, pitävät vapautta
suuremmassa arvossa kuin kunniaa ja elämää, joiden pelkkä nimi
elähdyttää köyhiä ja sorretuita, mutta säikäyttää pelottomimpia ja saa
sortovaltiaat kalpenemaan.

SCHWEIZER (Moorille). Tuo poika miellyttää minua. -- Kuules, ystävä,
olet löytänyt etsimäsi.

KOSINSKY. Niinpä luulen, ja toivon teidät pian veljikseni. -- Voitte
siis ohjata minut oikean mieheni luo, sillä etsin päällikköänne, suurta
Moorin kreiviä.

SCHWEIZER (puristaa lämpimästi hänen kättään). Rakas nuorukainen, me
sinuttelemme toisiamme.

MOOR (lähestyen). Tunnetteko päällikönkin?

KOSINSKY. Sinä se olet -- kuka näkisi tuon ilmeesi ja etsisi toista
miestä. (Katsoo häntä pitkään.) Olen aina toivonut näkeväni miehen,
jonka katse tuhosi, hänen istuessaan Kartaagon raunioilla -- nyt en
enää toivo.

SCHWEIZER. Helkkarin poika!

MOOR. Ja mikä tuo teidät luokseni?

KOSINSKY. Oi päällikkö, ylen julma kohtaloni! Olen kärsinyt haaksirikon
tämän maailman raivoavalla merellä, minun on täytynyt nähdä
elämäntoiveitteni murtuvan maahan, ja minulle ei jäänyt jäljelle muuta
kuin kalvava muisto niiden häviöstä, joka olisi vienyt järkeni, ellen
olisi koettanut sitä tukahduttaa toimimalla toiseen suuntaan.

MOOR. Taas yksi syyttäjä taivasta vastaan? -- Eteenpäin vain.

KOSINSKY. Rupesin soturiksi. Sittenkin huono onni vainosi minua --,
läksin merimiehenä Itä-Intiaan, laivani ajautui karille. Ei muuta kuin
epäonnistuneita yrityksiä! Vihdoin kuulen kaikkialla puhuttavan sinun
töistäsi, _murhapoltoistasi_, kuten niitä nimitettiin, ja matkustin
tänne kolmekymmentä penikulmaa lujasti päätettyäni tulla palvelukseesi,
jos tahdot suostua tarjoumukseeni --. Pyydän, kunnioitettava päällikkö,
älä kiellä sitä minulta!

SCHWEIZER (hypähtäen). Kas niin, kas niin! Nyt on ystävä Roller
korvattu tuhannesti! Kelpo aseveli joukkoomme!

MOOR. Kuinka, Kosinsky? Tiedätkö myös, että olet kevytmielinen poika,
ja otat suuren elämänaskeleesi keikkuen kuin harkitsematon tyttö.
Täällä et joudakaan palloa heittämään tai keilakuulia työntelemään,
kuten kuvittelet.

KOSINSKY. Tiedän, mitä aiot sanoa. Olen neljänkolmatta-vuotias, mutta
olen nähnyt kalpojen välkkyvän ja kuullut kuulain vinkunaa korvissani.

MOOR. Niinkö, nuori herra? -- Ja oletko opetellut miekankäyttöä vain
pistääksesi matkustajaparan maahan yhden taalerin takia tai
työntääksesi aseesi takaapäin naisen ruumiiseen? Mene, mene! Olet
karannut imettäjäsi luota, kun hän uhkasi sinua piiskoilla.

SCHWEIZER. Mitä lempoa, päällikkö, mitä ajattelet? Aiotko häätää
tiehensä tämän Herkuleen? Eikö hän näytä vallan sellaiselta, kuin
tahtoisi hän ajaa Saksin marskin kapustalla Ganges-virran taa.

MOOR. Kun et onnistu tyhjäntoimittajana, niin siksikö tulet nyt ja
haluat päästä konnaksi, salamurhaajaksi? -- Murha, -- ymmärrätkö myös
sen sanan, poika? Kyllä kai olet voinut mennä rauhallisena levolle,
taitettuasi unikoita; mutta kun on murha tunnollasi --

KOSINSKY. Tahdon vastata jokaisesta murhasta, minkä sinä käsket minun
tehdä.

MOOR. Mitä, oletko niin viisas? Rohkenetko yrittää kietoa miehen
imarteluilla? Mistä tiedät etten minä näe pahoja unia tai etten kalpene
kuolinvuoteella? Minkä verran olet jo tehnyt sellaista, joka on saanut
sinut ajattelemaan edesvastuuta?

KOSINSKY. Tosin hyvin vähän vielä; mutta kuitenkin tämän matkan
luoksesi, jalo kreivi.

MOOR. Onko kotiopettajasi toimittanut käsiisi Robinin tarinan --
sellaiset varomattomat hulttiot olisi kytkettävä kaleereihin, -- ja
sekö kiihoitti lapsellista mielikuvitustasi ja tartutti sinuun
järjettömän halun kasvaa suureksi mieheksi? Kutittaako mieltäsi maine
ja kunnia? Tahdotko murhapoltoilla ostaa kuolemattomuuden? Käsitä toki,
kunnianhimoinen nuorukainen: murhapolttajille ei laakeri kasva. Rosvon
voittoa ei kruunata -- paitsi kirouksella, vaaralla, kuolemalla,
häpeällä --. Näetkö tuonkin mestauspaikan tuolla kukkulalla?

SPIEGELBERG (käyden ärtyisenä edestakaisin). Äh kuinka tuhmaa, kuinka
inhoittavaa, kuinka hävyttömän tuhmaa! Tuo ei ole oikea menettelytapa!
Minä tein toisin.

KOSINSKY. Mitä se pelkäisi, joka ei pelkää kuolemaa?

MOOR. Oivaa, verratonta! Oletpa käynyt kiltisti koulusi, olet
erinomaisesti oppinut ulkoa Senecasi. -- Mutta, rakas ystävä,
sellaisilla mietelmillä et tyydytä kärsivää luontoa, niillä et koskaan
tylsytä tuskan okaa. -- Mieti selvään, poikani! (Tarttuu häntä käteen.)
Ajattelehan, että minä neuvon sinua isänä, -- opi ensin tietämään
kuilun syvyys, ennenkuin hyppäät sinne! Jos tiedät voivasi vielä
tavoitella yhtäkään iloa maailmassa -- voisi tulla sinulle heräämisen
hetkiä -- ja silloin saattaisi olla liian myöhäistä. Täällä ikäänkuin
astut ulos ihmisyyden piiristä -- joko sinun täytyy olla korkeampi
ihminen, tai sitten olet piru --. Vielä kerran, poikani, jos sinulle
vielä jostakin toisaalta pilkehtii toivon säenkään, niin hylkää tämä
hirmuliitto, johon yhtyy vain epätoivo, jollei sitä ole perustanut joku
korkeampi viisaus --. Voi pettyä --, usko minua, voi pitää hengen
voimana sitä, mikä lopultakin on sentään vain epätoivoa --. Usko minua,
_minua_, ja palaa pois täältä nopeasti!

KOSINSKY. Ei, en pakene enää! Jos pyyntöni eivät liikuta sinua, niin
kuule onnettomuuteni tarina. Sitten sinä itse painat tikarin käteeni,
ja itse --. Asettukaa maahan piiriin ja kuunnelkaa tarkoin minua.

MOOR. Tahdon kuulla tarinasi.

KOSINSKY. Tietäkää siis, että minä olen böömiläinen aatelismies ja
minut teki isäni varhainen kuolema melkoisen ritaritilan herraksi.
Seutu oli paratiisillinen, -- sillä siinä asui eräs enkeli, -- eräs
tyttö, jota kaunistivat kaikki kukkivan nuoruuden sulot ja joka oli
puhdas kuin aamun valo. Mutta mitäs minä tätä teille! Se kaikuu ohi
korvienne -- te ette ole koskaan rakastaneet, teitä ei ole koskaan
rakastettu --.

SCHWEIZER. Hiljaa, hiljaa, päällikkömme käy tulipunaiseksi.

MOOR. Lakkaa! Tahdon kuulla sen toiste, -- huomenna -- vasta, kun olen
nähnyt verta.

KOSINSKY. Verta, verta -- kuulehan edelleen! Sanon sinulle: verta saat
sielusi kukkuralleen. -- Hän oli porvarissyntyä, saksalaistyttö, --
mutta hänen katsantonsa sulatti pois aateliset ennakkoluulot. Aralla
kainoudella otti hän vastaan vihkisormuksen minun kädestäni, ja
ylihuomenna piti minun viemän Amaliani alttarin ääreen.

MOOR (hypähtää äkisti pystyyn).

KOSINSKY. Keskeltä minua vartovan autuuden hurmiota,
kihlajaisvalmistusten kiireistä -- minut kutsutaan pikalähetin kautta
hoviin. Läksin. Minulle näytettiin kirjeitä, jotka minä muka olin
kirjoittanut, ja jotka olivat sisällöltään kapinallisia. Punastuin sitä
kataluutta -- minulta riistettiin miekkani, minut heitettiin tyrmään,
minä menin sekaisin.

SCHWEIZER. Ja sillävälin --? Edelleen vain! Haistan jo paistinkäryn.

KOSINSKY. Siellä minä viruin kuukauden päivät enkä päässyt selville
asemastani. Huolehdin Amaliani takia, jolla varmaan minun tähteni oli
joka hetki kuoleman tuskat kestettävänä. Vihdoin ilmestyi hovin
ensimäinen ministeri, onnitteli minua viattomuuteni ilmitulon johdosta
hunajaisin sanoin, luki minulle vapautuskirjelmän ja antoi minulle
takaisin miekkani. Nyt riemuiten linnaani, kiitäen Amaliani syliin, --
hän oli kadonnut. Keskiyöllä hänet oli viety, mihin, ei tietty Sen
jälkeen ei häntä oltu nähty. -- Kuin salama kävi läpi sieluni, kiidin
kaupunkiin, tutkin asiaa hovissa -- kaikki silmät keihästyivät minuun,
kukaan ei ollut ymmärtävinään --. Vihdoin keksin hänet erään salaisen
ristikon läpi palatsissa, -- hän heitti minulle kirjelipun.

SCHWEIZER. Enkö sitä sanonut!

KOSINSKY. Helvetti, kuolema ja paholainen! Siitä se selvisi: hänen oli
annettu valita -- joko oli minun kuoltava tai hänen antauduttava
ruhtinaan rakastajattareksi. Taistellen kunnian ja rakkauden välillä
hän teki päätöksensä jälkimäistä totellen -- ja (nauraa) minä olin
pelastettu.

SCHWEIZER. Mitä sinä teit?

KOSINSKY. Siinä minä seisoin kuin tuhannen salaman lyömänä. -- Verta!
se oli ensimäinen ajatukseni, ja viimeinen: verta! Suu vaahdossa minä
juoksen kotia, valitsen itselleni kolmikärkisen miekan, ja sitten
täyttä päätä ministerin taloon; sillä hän vain -- vain hän oli ollut
helvetin parittajana. Minut oli varmaan huomattu kadulta; sillä kun
tulin perille, oli kaikki ovet suljettu. Etsin, kyselen; vastattiin
hänen lähteneen ruhtinaan luo. Riennän suoraa tietä sinne; hänestä ei
oltu mitään tietävinään. Minä palaan, murran ovet, löydän hänet, aion
juuri --, silloin ryntää viisi kuusi palvelijaa kätköistään esiin ja
riistää minulta miekan.

SCHWEIZER (polkee jalkaa). Ja hän ei saanut osaansa ja sinä läksit
tyhjin toimin tiehesi?

KOSINSKY. Minut vangittiin, asetettiin syytteeseen, tutkittiin
kiduttavasti, inhoittavasti -- huomatkaas, _erikoisesta suosiosta_
ajettiin minut maanpakoon, tilukseni lankesivat hyvityksenä
ministerille, Amaliani on yhä tiikerin kynsissä, huokailee ja suree
itsensä kuoliaaksi, sillävälin kun kostonhimoni täytyy paastota ja
taipua mielivallan ikeeseen.

SCHWEIZER (nousee, hioen miekkaansa). Siinä on vettä myllyymme,
päällikkö! Siellä on jotakin poltettavaa!

MOOR (joka siihen saakka on kiihkeän liikutuksen vallassa astellut
edestakaisin, hypähtää äkkiä, rosvoille). Minun täytyy heidät nähdä --.
Ylös! Valmistautukaa! Sinä jäät joukkoon, Kosinsky! Kootkaa oitis
kapineenne!

ROSVOT. Mitä? Minne?

MOOR. Minne? Kuka kysyy: minne? (Kiivaasti Schweizerille.) Petturi,
sinä tahdot pidättää minua? Mutta autuuteni nimessä --!

SCHWEIZER. Minä petturi? -- Mene vaikka helvettiin, minä seuran sinua!

MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Paras veli, sinä seuraat minua --. Se
naisparka itkee, suree itsensä kuoliaaksi. Ylös, nopeaan! Kaikki!
Frankkiin! Kahdeksassa päivässä meidän täytyy ehtiä sinne. (Menevät.)



NELJÄS NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Maaseutua Moorin linnan lähettyvillä.
    Rosvo MOOR. KOSINSKY (kaukana).

MOOR. Mene edeltä ja ilmoita minut. Muistat kai vielä kaikki, mitä
sinun on puhuttava?

KOSINSKY. Te olette kreivi von Brand, tulette Mecklenburgista, minä
olen ratsupalvelijanne --. Älkää huolehtiko, kyllä minä osani
näyttelen, jääkää hyvästi! (Pois.)

MOOR. Tervehdin sinua, isänmaa! (Suutelee maata.) Isänmaan taivas,
isänmaan aurinko! Ja niityt ja kukkulat ja virrat ja metsät! Tervehdin
sydämestäni teitä kaikkia, kaikkia! -- Kuinka raikkaana humiseekaan
tuuli kotoisilta vuorilta, kuinka virtaakaan tuoksua ja riemua sieltä
alas pakolaispoloa vastaan! -- Autuuden, runon maailma! Pysähdy, Moor!
Jalkasi astelee pyhäkössä.

(Tulee lähemmäs.) Katsos, pääskynpesiäkin linnanpihassa, -- katsos
puutarhaporttia ja tuota aidannurkkausta, missä usein kuuntelit
kutsulintua ja pidit iloa sen kanssa --. Ja tuolla alhaalla
niittylaakso, missä Aleksanteri-sankarina johdit makedonialaisiasi
Arbelan otteluun, ja sen äärellä ruohoinen kukkula, jolta heitit alas
persialaisen satraapin -- ja voittoisa lippusi hulmusi korkealla!
(Hymyilee.) Poika-ajan kultaiset kevätvuodet heräävät jälleen kurjan
miehen mielessä, -- silloin olit niin onnellinen, olit niin kokonainen,
niin varjoton oli ilosi, -- ja nyt -- katso pilvilinnojesi raunioita!
Täällä sinun piti kerran asteleman, suurena, ylväänä, ylistettynä
miehenä, -- täällä elämän uudelleen poikaikäsi Amalian kukoistavissa
lapsissa, -- täällä, täällä kansasi epäjumalana -- mutta paha
vihollisesi ei suonut sitä sinulle. (Ryntää ylös.) Miksi olen tullut
tänne! Jotta minun kävisi kuin vangin, jonka kalisevat rautakäädyt
hälyyttävät hereille vapausunelmista? -- Ei, minä palaan kurjuuteeni!
-- Vanki oli unohtanut valon; mutta vapausunelma kiiti hänen ylitseen
kuin yön salama, joka jättää jälkeensä vielä pilkkoisemman pimeän. --
Jääkää hyvästi, isänmaan laaksot! Näitte kerran Kaarle-pojan, ja Kaarle
oli onnellinen poika, -- nyt näitte miehen, ja häntä kalvoi epätoivo.

    (Kaartaa nopeasti näyttämön kauimmaiseen kulmaan, missä
    seisahtuu äkkiä, katsellen alakuloisesti linnaan päin.)

Häntä näkemättä, katseenkaan yltämättä häneen? -- Ja vain yksi muuri
oli minun ja Amalian välillä --. Ei, minun täytyy nähdä hänet -- ja
nähdä isä, -- vaikka musertuisin! (Kääntyy.) Isä, isä, poikasi
lähestyy, -- pois silmistäni, musta, höyryävä veri, pois surman ontto,
hurja, pälyilevä katse! Vain tänä hetkenä päästä minut vapaaksi!
Amalia, -- isä, poikasi lähestyy! -- (Käy nopeasti linnaa kohti.)
Kiduta minua kun päivä herää, älä erkane minusta kun yö tulee, --
kiduta minua kauhein unin, mutta tätä ainoata nautintoani älä myrkytä!
(Pysähtyy portille.) Mikä minun on, mitä tämä on, Moor? Ole mies! --
Kuolonkammoa -- hirmuaavistus -- --. (Astuu sisään.)


TOINEN KOHTAUS.

    Pylväskäytävä linnassa.
    Rosvo MOOR, AMALIA (tulevat esiin).

AMALIA. Ja uskaltaisitteko sanoa, mikä näistä tauluista on hänen
kuvansa?

MOOR. Oh, aivan varmasti. Hänen kuvansa eli aina mielessäni. (Käyden
taulun luota toisen luo.) _Tämä_ se ei ole.

AMALIA. Oikeassa olette. -- Hän oli kreivillisen suvun kantaisä ja sai
aateluuden Barbarossalta, jonka edestä hän taisteli merirosvoja
vastaan.

MOOR (yhä taulujen ääressä). _Tämäkään_ se ei ole, -- eikä tuo, -- ei
myöskään tuo, -- se ei ole niitten joukossa.

AMALIA. Miten, katsokaahan paremmin! Minä luulin teidän tuntevan
hänet --.

MOOR. Isääni en tunne paremmin! Häneltä puuttuu suun ympäriltä lempeä
piirre, mikä hänet eroitti tuhansista -- hän se ei ole.

AMALIA. Olen hämmästynyt. Kuinka? Ette ole kahdeksaantoista vuoteen
nähnyt, ja vielä --

MOOR (nopeasti, lehahtaen punaiseksi). _Tämä_ on hän! (Seisoo kuin ukon
lyömänä.)

AMALIA. Erinomainen mies!

MOOR (syventyneenä katsomaan kuvaa). Isä, isä! Suo minulle anteeksi! --
Niin, harvinainen mies! -- (Pyyhkii silmiään.) Jumalainen mies!

AMALIA. Näytte olevan hyvin liikutettu hänestä.

MOOR. Oh, erinomainen mies, -- ja hänkö on poissa!

AMALIA. Poissa, kuten parhaat ilomme katoavat. (Tarttuen lempeästi
häntä käteen.) Rakas herra kreivi, ei mikään autuus ehdi kypsyyteensä
taivaan alla.

MOOR. Aivan totta, aivan totta -- ja oletteko te jo saavuttanut tämän
surullisen kokemuksen? Te ette voi olla kolmeakolmattakaan vuotta
vanha.

AMALIA. Ja olen sen kuitenkin saavuttanut. Kaikki elää jälleen
surullisesti kuollakseen. Me pyrimme, me voitamme, vain tuskallisesti
jälleen menettääksemme.

MOOR. Te olette jo jotakin menettänyt.

AMALIA. En mitään. Kaikki. En mitään. -- Menkäämme eteenpäin, herra
kreivi!

MOOR. Niin nopeaan? Kenen kuva tuo oikealla oleva on? Minusta sen
piirteet näyttävät onnettomilta.

AMALIA. Tämä vasemmanpuolinen kuva on kreivin poika, todellinen herra
--. Tulkaa, tulkaa!

MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva?

AMALIA. Ettekö halua lähteä puutarhaan?

MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva? -- Sinä itket, Amalia?

AMALIA (poistuu nopeasti).

MOOR. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua! -- Koko hänen olentonsa
alkoi kuohua -- kyynelet vuosivat hänen poskilleen, paljastaen hänen
salaisuutensa. Hän rakastaa minua! -- Kurja, tämänkö sinä ansaitsit
häneltä! Enkö seiso tässä kuin tuomittu mestauspölkyn edessä? Tuollako
sohvalla minä vaivuin autuuteen hänen syleilyssään? Nämäkö ovat isäni
salit? (Isänsä näkemisen järkyttämänä.) Sinä, sinä -- silmäsi
tulilieskat -- kirous, kirous, tuomio! -- Missä olen? Yö silmissäni --
Jumalan hirmuja --. Minä, minä olen tappanut hänet. (Juoksee pois.)

FRANS VON MOOR (syvissä ajatuksissa). Pois tuo kuva, pois, pelkuri
raukka! Mitä epäröit ja kenen takia? Eikö minun ole ollut niinä
harvoina tunteina, joina kreivi on astellut näissä huoneissa, kuin
hiipisi helvetin urkkija minun kintereilläni --. Minun pitäisi tuntea
hänet! Hänen rajuissa, ahavoittuneissa kasvoissaan on jotakin sellaista
suurta ja tuttua, joka säpsähyttää minua --. Ei Amaliakaan ole
välinpitämätön hänestä. Eikö hän kiedo miestä hiutuvan janoavilla
katseillaan, joita hän muuten niin saidasti kieltää kaikelta
maailmalta? Enkö huomannut häneltä varastautuvan pari kyyneltä viiniin,
jonka kreivi selkäni takana nieli niin kiihkeästi kuin olisi aikonut
ahmaista sisäänsä lasinkin? Kyllä sen näin peilistä, näin sen näine
silmineni! Hohoi, Frans, katso eteesi, siinä takana piilee jokin tuhoa
synnyttävä hirmu!

    (Seisoo tutkien Kaarlen kuvan edessä.)

Hänen pitkä hanhenkaulansa -- hänen mustat, tulta tuiskivat silmänsä,
hm, hm! -- Hänen synkät, riippuvat, tuuheat kulmakarvansa! (Vaipuen
äkkiä kokoon.) Ilkkuva helvetti! Sinäkö kiidätät mieleeni sen
aavistuksen? Hän on Kaarle! Niin, nyt alkavat silmissäni kaikki
piirteet jälleen elää. -- Hän se on, naamiostaan huolimatta! Hän se on,
kirous ja kuolema!

    (Kiihkeänä astellen edestakaisin.)

Senkö takia olen riistänyt öiltäni levon, -- senkö takia kalliot
raivannut tieltä ja rotkot täyttänyt, -- olenko sen takia noussut
kaikkia ihmisyyden vaistoja vastaan, että lopultakin tämä huitukka
maankiertäjä keinottelee läpi viekkaimmasta satimestani -- Hiljaa, vain
hiljaa, jäljellä on vielä vain leikkityö --. Olenhan minä tähänkin
saakka kaahlonut korviani myöten kuolemansynneissä, niin että olisi
mieletöntä uida takaisin, kun ranta on jo jäänyt niin kauas --. Paluuta
ei enää voi ajatella -- itse armo joutuisi kerjuusauvan varaan ja
iäinen _laupeus_ tekisi vararikon, jos se tahtoisi hyvittää kaikki
minun velkani --. Eteenpäin siis kuin mies --. (Kilistää kelloa.)
Kootkoon hän itsensä isänsä hengen luo ja tulkoon! Vainajia minä
pilkkaan. -- Daniel, hoi, Daniel! -- Mitä nyt, hänetkin ne ovat jo
yllyttäneet minua vastaan! Hän näyttää niin salaperäiseltä.

    DANIEL tulee.

DANIEL. Mitä käskette, herrani?

FRANS. En mitään. Mene ja täytä tämä viinilasi, mutta nopeaan! (Daniel
menee.) Varro, vanhus, sinut minä saalistan, minä isken sinuun silmäni
niin tiukasti, että satutettu omatuntosi kalpenee naamiosi takana! --
Hän on kuoleva! Hutilus se on, joka saattaa työnsä vain puoliväliin ja
menee sitten tiehensä ja töllistelee joutilaana, mitä siitä sitten
tulee.

    DANIEL tuo viinin.

FRANS. Pane se tänne! Katso minua lujasti silmiin! Miten polvesi
tutisevat, miten sinä vapiset! Tunnusta, vanhus, mitä olet tehnyt?

DANIEL. En mitään, armollinen herra, elävän Jumalan ja sieluparkani
nimessä!

FRANS. Juo tämä viini! -- Mitä, epäröitkö? -- Tunnusta kohta, mitä olet
heittänyt viiniin?

DANIEL. Jumala auta, mitä? -- Minä -- viiniin!

FRANS. Myrkkyä olet heittänyt viiniin! Etkö ole kalvas kuin lumi!
Tunnusta, tunnusta! Kuka antoi sitä sinulle? Kreivi, kreivi sitä antoi
sinulle, eikö totta?

DANIEL. Kreivi? Jeesus Maaria, kreivi ei ole antanut minulle mitään.

FRANS (tarttuu häneen kovasti). Minä kuristan sinua, että käyt
siniseksi, sinä jääharmaa petturi! Et mitään? Ja mitä te sitten
suhkailette keskenänne, hän ja sinä ja Amalia! Tunnusta suoraan! Mitä
salaisuuksia, mitä salaisuuksia hän on uskonut sinulle?

DANIEL. Kaikkitietävä Jumala sen tietää. Ei hän ole uskonut minulle
mitään salaisuuksia.

FRANS. Kiellätkö sen? Mitä juonia te olette punoneet, raivataksenne
minut tieltä? Eikö totta: aiotte kuristaa minut nukkuessani? Leikata
kurkkuni partaa ajettaessa? Tunnusta, tunnusta! -- Tai nukuttaa minut
liemellä ikuiseen uneen? Tunnusta suoraan, minä tiedän kaikki!

DANIEL. Niin totta kuin Jumala minua hädässä auttakoon: sanani teille
nyt ovat vain puhdasta, selvää totuutta.

FRANS. Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi. Mutta eikös hän
kuitenkin pistänyt rahaa käteesi? Pudistanut kättäsi lujemmin kuin on
tapana, melkein niinkuin pudistetaan vanhan tuttavan kättä?

DANIEL. Ei koskaan, herrani!

FRANS. Eikö sanonut sinulle esimerkiksi, että hän tuntee jo sinut? Että
oikeastaan sinun pitäisi tuntea hänet? Että kerran sinulta putoavat
suomukset silmistä -- että -- mitä? Eikö hän koskaan ole sanonut
sinulle sellaista?

DANIEL. Ei viittaustakaan.

FRANS. Että erinäiset seikat estivät häntä -- että täytyi usein
naamioida itsensä, yllättääkseen vihollisensa -- että hän aikoo kostaa,
aikoo kostaa mitä katkerimmin?

DANIEL. Ei sanaakaan siihen suuntaan.

FRANS. Mitä, ei mitään? Muistelehan tarkoin! -- Että hän on tuntenut
vanhan herran tarkkaan, erittäin tarkkaan, -- että hän rakastaa häntä,
rakastaa erikoisesti, -- rakastaa kuin hänen poikansa. --

DANIEL. Jonkun sellaisen sanan muistelen kuulleni hänen suustaan.

FRANS (kalpeana). Niinkö, niinkö todella? Miten, kerro toki! Hän sanoi
olevansa veljeni?

DANIEL (säpsähtäen). Mitä, herrani? -- Ei, ei hän sitä sanonut. Mutta
kun neiti käytti häntä pylvässalissa, jossa minä olin juuri pyyhkimässä
pölyä taulujen kehyksistä, pysähtyi hän äkkiä herra-vainajan kuvan
eteen, kuin salaman lyömänä. Armollinen neiti osoitti sitä ja sanoi:
"erinomainen mies!" "Niin, harvinainen mies", vastasi hän, pyyhkien
silmiään.

FRANS. Kuules, Daniel! Tiedäthän, että minä olen aina ollut sinulle
hyvänsuopa herra, olen antanut sinulle ravintoa ja vaatetta ja
heikommalla iälläsi säästänyt sinua raskaista töistä --

DANIEL. Isä Jumala palkitkoon teitä siitä! Ja minä olen teitä aina
palvellut rehellisesti.

FRANS. Sitä aioin juuri sanoa. Et ole eläessäsi vielä sanonut minua
vastaan, sillä sinä tiedät kyllin hyvin, että olet velvollinen
tottelemaan minua kaikessa, mihin minä käsken sinua.

DANIEL. Koko sydämestäni kaikessa, ellei se sodi Jumalaa ja
omaatuntoani vastaan.

FRANS. Lorua, lorua! Etkö häpeä? Vanha mies ja uskoo joulusatuja! Mene,
Daniel, se oli tuhma ajatus. Minähän olen herra. Minua Jumala ja
omatunto rankaisevat, jos on olemassa Jumalaa ja omaatuntoa.

DANIEL (lyö kätensä yhteen). Armias taivas!

FRANS. Kuuliaisuutesi nimessä! Ymmärrätkö myös sen sanan?
Kuuliaisuutesi nimessä minä käsken: huomenna ei kreivi enää saa käydä
elävitten joukossa.

DANIEL. Pyhä Jumala, auta! Minkä tähden!

FRANS. Sokean kuuliaisuutesi nimessä! Ja sinä vastaat minun käskyni
toteutumisesta.

DANIEL. Minä? Pyhä Jumalanäiti, auta! Minä? Mitä pahaa minä vanha mies
sitten olen tehnyt?

FRANS. Tässä ei ole aikaa arvella kauan, sinun kohtalosi pysyy minun
kädessäni. Tahdotko nääntyä elämäsi loppuun syvimmässä tyrmässäni,
missä nälkä pakoittaa sinut kaluamaan omia luitasi ja polttava jano
särpimään jälleen oman vetesi? Vai tahdotko mieluummin syödä leipäsi
rauhassa ja pitää lepoa vanhoilla päivilläsi?

DANIEL. Mitä, herra, rauhaa ja lepoa vanhoilla päivillä --
murhamiehenä?

FRANS. Vastaa kysymykseeni!

DANIEL. Harmaat hapseni, harmaat hapseni!

FRANS. Tahdotko vai et?

DANIEL. En! -- Jumala minua armahtakoon!

FRANS (aikoen mennä). Hyvä, siihen sinä saatkin turvautua.

    (DANIEL pidättää häntä ja lankee polvilleen hänen eteensä.)

DANIEL. Laupeutta, herra, laupeutta!

FRANS. Tahdotko vai et?

DANIEL. Armollinen herra, täytän tänään yksikahdeksatta vuotta, ja olen
kunnioittanut isää ja äitiä, enkä tietääkseni eläessäni tehnyt
kenellekään vääryyttä äyrin vertaa, ja olen uskossani riippunut
vilpittömästi ja horjumatta, ja olen palvellut Teidän talossanne
neljäviidettä vuotta, ja odotan nyt rauhallisena autuasta loppua. Ah,
herra (syleilee kiihkeästi hänen polviaan), ja te riistäisitte minulta
ainoan lohtuni kuolemassa niin että omantunnon kyy kuristaisi minun
viimeisen rukoukseni, että minun pitäisi vaipua ikuiseen uneen
hirviönä Jumalan ja ihmisten edessä. Ei, ei, rakas, paras, rakas
armollinen herrani, sitä te ette tahdo, sitä te ette voi tahtoa
yksikahdeksatta-vuotiaalta mieheltä.

FRANS. Tahdotko vai et? Mitä tuosta porusta?

DANIEL. Tästä lähtien tahdon palvella teitä vielä hartaammin, tahdon
kuluttaa kuivettuneita jäseniäni palveluksessanne kuin päivätyöläinen,
tahdon nousta aikaisemmin, tahdon myöhemmin mennä levolle, -- ah, ja
tahdon muistaa teitä ilta- ja aamurukouksissani, ja Jumala ei hylkää
vanhan miehen rukousta.

FRANS. Kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Oletko koskaan kuullut
pyövelin kursailleen, kun hänen piti panna tuomio täytäntöön?

DANIEL. Ah, niinpä kyllä! Mutta surmata viaton --

FRANS. Olenko minä velvollinen tekemään sinulle tiliä? Saako kirves
kysyä pyöveliltä, miksi sinne eikä tuonne? -- Mutta katsos, kuinka
pitkämielinen minä olen -- minä tarjoan sinulle palkintoa siitä, mihin
kuuliaisuudenlupauksesi sinut velvoittaa.

DANIEL. Mutta tehdessäni kuuliaisuudenlupauksen minä toivoin saavani
pysyä kristittynä.

FRANS. Ei vastaväitteitä! Kuules, minä annan sinulle miettimisaikaa
vielä kokonaisen päivän. Harkitse vielä asiaa. Onnea ja onnettomuutta
-- kuuletko, ymmärrätkö? Korkeinta onnea ja surkeinta onnettomuutta!
Minä teen ihmeitä keksiäkseni kidutuksia.

DANIEL (hiukan mietittyään). Minä teen sen, huomenna minä teen sen.
(Pois.)

FRANS. Kiusaus on kova, ja tuo ei näy syntyneen uskonsa marttyyriksi --.
Olkoon siis onneksenne, herra kreivi! Todennäköisesti saatte
huomenillalla nauttia kuolinehtoollisenne! -- Kaikki riippuu vain
siitä, mitä asiasta ajattelee, ja narri se on, joka ajattelee vastoin
etuaan. Isän, joka on ehkä juonut pullon viiniä liikaa, tapaa himo, --
ja tuloksena on ihmissikiö, ja ihmissikiötä varmasti ajateltiin
viimeksi koko Herkuleen-työn aikana. Nytpä sattuu minutkin tapaamaan
himo -- ja siitä muudan ihminen heittää henkensä, ja varmaan on tässä
enemmän järkeä ja tarkoitusta kuin tuossa hänen syntymässään oli --.
Eikö useimpien ihmisten olemassaolo riipu pääasiallisesti jonkun
heinäkuunpäivän lämpimyydestä, tai jonkun vuodeliinan viehättävästä
näöstä, tai jonkun nukkuvan keittiösulottaren vaakasuorasta asennosta,
tai sammutetusta kynttilästä? -- Jos ihmisen syntymä on eläimellisen
oikun, sattuman työtä, kuka silloin joutuisi syntymisensä kieltämisen
takia ajattelemaan jotakin suuriarvoista? Kirottu olkoon imettäjiemme
ja hoitajiemme typeryys, jotka turmelevat mielikuvituksemme hirveillä
jutuilla ja painavat pehmeihin aivoihimme julmia kuvia rangaistusten
täytäntöönpanosta, niin että kylmät kauhun väreet puistattavat vielä
miehenäkin jäseniämme vastustamattomasti, kuristavat päättävimmän
rohkeutemme, lyövät heräävän järkemme pimeän taikauskon kahleisiin --.
_Murha!_ -- sen sanan ympäri ikäänkuin lepattaa koko helvetin
raivotar-parvi -- luonto unohti luoda vielä miehen lisää -- napanuora on
jäänyt sitomatta -- isältä on hääyönä ruumis liukunut käsistä -- ja koko
varjoleikki on loppunut. Siinä oli jotakin ja siitä ei tullut mitään --.
Eikö se merkitse samaa kuin: siinä ei ollut mitään eikä siitä tullut
mitään, ja tyhjästä ei sanaa vaihdeta enää --. Ihminen syntyy liejusta,
ja mataa hetken aikaa liejussa, ja lisää liejua, ja raukeaa jälleen
liejuksi, kunnes hän vihdoin tarttuu ilkeänä tahrana poikansapojanpojan
kengänpohjiin. Se on laulun loppu -- ihmisen kutsumuksen liejuinen
kiertokulku, ja siis -- onnellista matkaa, herra veli! Joku
pernatautinen leininkalvama siveysintoilija häätäköön ominetuntoineen
ryppyisiä ämmiä pois porttoloista ja piinatkoon vanhoja koronkiskojia
kuolinvuoteella, -- minä en kallista hänelle koskaan korvaani.

    (Poistuu.)


KOLMAS KOHTAUS.

    Toinen huone linnassa.
    Rosvo MOOR toiselta puolen, DANIEL toiselta.

MOOR (nopeasti). Missä neiti on?

DANIEL. Armollinen herra! Sallikaa miespolon pyytää teiltä jotakin!

MOOR. Se on sinulle sallittu. Mitä tahdot?

DANIEL. En paljoa ja kaikki, niin vähän ja sentään niin paljon --
sallikaa minun suudella kättänne!

MOOR. Sitä et saa, hyvä vanhus (syleilee häntä), jota minä haluaisin
nimittää isäkseni.

DANIEL. Kätenne, kätenne, minä pyydän!

MOOR.  Et saa.

DANIEL. Minun täytyy! (Tarttuu siihen, katsahtaa sitä ja lankeaa
polvilleen hänen eteensä.) Rakas, hyvä Kaarle!

MOOR (säikähtää, tyyntyy, vieraasti). Ystävä, mitä sanot? En ymmärrä
sinua.

DANIEL. Niin, kieltäkää vain, tekeytykää vain toiseksi! Hyvä, hyvä! Te
olette aina paras, verraton nuori herrani. -- Rakas Jumala! että
minulla vanhalla miehellä oli vielä iloa -- minä hölmö, etten teitä
kohta --. Oh herra Jumala! Niin olette siis tosiaankin palannut, ja
vanha herra on nurmen alla, ja olettepa jälleen --. Mikä sokea aasi
minä olinkaan (lyöden otsaansa), etten teitä ensi vilaukselta --. Voi
hyväseni! Kukas sitä olisi uneksinutkaan! -- Ja mitä minä rukoilin
kyynelin. -- Jeesus Kristus! Tässähän hän taas seisoo vanhassa tuvassa
ilmielävänä!

MOOR. Mitä puhetta tuo on? Oletteko herännyt kuumetaudista, vai
tahdotteko näytellä ilveilyä kanssani?

DANIEL. Huh sentään, huh sentään! Ei ole kaunista noin puijata vanhaa
palvelijaa --. Nämä arvet! Hee, muistatteko vielä -- suuri Jumala,
mihin hätään minut saatoitte silloin, -- minä olen aina rakastanut
teitä niin, mitä sydäntuskaa te silloin saatoittekaan tuottaa minulle
-- te istuitte sylissäni, muistatteko vielä -- tuolla pyöreässä tuvassa
-- eikö niin, pulu? Olette varmaan sen unhoittanut -- kuten käenkin,
jota niin halukkaasti kuuntelitte -- ajatelkaahan, käki on siruina,
paiskattu mäsäksi -- vanha Sanna sen oli murskannut lakaistessaan
huonetta, -- niinpä niin, ja silloin te istuitte sylissäni ja huusitte
"heppaa", ja minä juoksin noutamaan heppaa --. Herra Jeesus, miksi
minun vanhan aasin pitikin juosta pois? -- Ja kyllä minun selkäpiitäni
viilsivät kylmät ja kuumat väreet, kun kuulin parkunan tuolta
eteisestä, juoksen sisään, ja siellä veri valuu virtana ja te maassa
pitkällänne, te olitte -- pyhä Jumalan äiti! Oli kerrassaan niinkuin
sangollinen jäistä vettä olisi valunut niskaani -- mutta niinhän käy,
kun ei molemmin silmin vartioi lasta. Suuri Jumala, jos olisi sattunut
silmään, -- sattui kuitenkin oikeaan käteen. "Ei ilmoikänäni", sanoin
minä, "saa lapsi minulta käsiinsä veistä tai saksia tai muuta
teräkalua, sanoin, olivat onneksi herra ja rouva matkoilla, -- jaa jaa,
tämä on minulle varoituksena iäksi päiväksi", sanoin, -- Herra Jee,
Herra Jee, minä olisin voinut joutua paikastani pois, olisin, Herra
Jumala sen teille antakoon anteeksi, jumalaton lapsi -- mutta Jumalan
kiitos, se parani onnellisesti, jättäen vain ruman arven.

MOOR. En käsitä sanaakaan kaikesta puheestasi.

DANIEL. Eikö vain, eikö vain, eikö sekin ollut aikaa? Kuinka monta
sokerileipää ja korppua ja mantelileivosta olenkaan pistänyt suuhunne,
olen aina pitänyt teistä enimmän, ja muistatteko vielä, mitä sanoitte
minulle tuolla tallissa, kun minä nostin teidät vanhan herran raudikon
selkään ja annoin teidän ratsastaa suuren niityn ympäri? "Daniel,
Daniel, annahan kun minä kasvan tästä suureksi mieheksi, niin sinä
tulet sitten minulle pehtoriksi ja ajelet minun kanssani." "Tulen,
tulen", sanoin minä ja nauroin, -- "jos Jumala lahjoittaa ikää ja
terveyttä ja te ette häpeä vanhaa miestä", sanoin, "niin minä pyydän
teitä luovuttamaan minulle tuolta kylästä pikku talon, joka on jo hyvän
aikaa seisonut tyhjillään, ja sinne minä varustaisin kellariini
parikymmentä nassakkaa viiniä ja pitäisin viinitupaa vanhoilla
päivilläni." -- Niin, naurakaa, naurakaa vain! Eikö niin, nuori herra,
sen olette jo kerrassaan unohtanut? Vanhaa miestä ei haluta tuntea,
silloin tekeydytään niin vieraaksi, niin korkeaksi, -- oh, mutta
tehän olette minun hyvä nuoriherrani -- hiemasen kyllä ollut
huikentelevainen, -- älkää pahastuko minuun! -- Niinkuin nuori veri
useimmiten on -- lopultahan kyllä kaikki voi sentään korjaantua.

MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Niin, Daniel, en tahdo enää salata
asiaa. Olen holhokkisi Kaarle, kadonnut Kaarle! Mitä Amaliani tekee?

DANIEL (puhkee itkemään). Että minä vanha rahjus saan kokea vielä tämän
ilon, ja herra vainaa itki turhaan! -- Jo, jo on aikanne, valkopää,
hauraat luut, painukaa ilolla hautaan! Herrani ja mestarini elää, minun
silmäni ovat nähneet hänet!

MOOR. Ja hän tahtoo pitää lupauksensa -- ota tämä, kunnon harmaapää,
raudikon sijasta! (Työntää hänelle kouraan raskaan kukkaron.) En ole
unhoittanut vanhaa miestä.

DANIEL. Mitä, mitä teette! Aivan liiaksi! Te olette erehtynyt!

MOOR. Enpä ole, Daniel! (Daniel aikoo langeta polvilleen.) Nouse, sano
minulle, mitä Amaliani tekee?

DANIEL. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Oo Herra Jee! -- Amalianne, oh,
hän ei kestä sitä, hän kuolee ilosta.

MOOR (kiivasti). Hän ei ole minua unhoittanut!

DANIEL. Unhoittanut? Mitä te taas turhia! Unhoittanut teidät?
Olisittepa ollut täällä, olisittepa ollut näkemässä, miltä hän näytti
kun tuli sanoma teidän kuolemastanne, jota armollinen herra
levitytti -.

MOOR. Mitä sanot? Veljeni --

DANIEL. Niin, veljenne, armollinen herra, veljenne -- kerron siitä
teille toisella kertaa enemmän, kun aika sallii --, ja kuinka kauniisti
neiti torjui hänet, kun hän teki neidille jok'ikinen Jumalan päivä
tarjouksiaan ja tahtoi tehdä hänet armolliseksi rouvaksi. Oh, minun
täytyy, täytyy lähteä sanomaan hänelle, viemään hänelle uutista! (Aikoo
mennä.)

MOOR. Seis, seis! Hänen ei tarvitse sitä tietää, ei kenenkään tarvitse
sitä tietää, ei veljenikään --

DANIEL. Veljenne? Ei, ei kuolemakseni, hän ei saa sitä tietää! Hän nyt
ei ainakaan! -- Ellei hän tiedä jo enemmän kuin mitä saisi tietää --.
Oo, minä sanon teille, kyllä niitä on pahoja ihmisiä, pahoja veljiä,
pahoja herroja -- mutta vaikka minä saisin kaikki herrani kullan, en
haluaisi olla paha palvelija -- Armollinen herra pitää teitä kuolleena.

MOOR. Hm, mitä siinä muriset?

DANIEL (hiljempään). Ja kun sitä vielä osaa herätäkin niin
äkkiarvaamatta kuolleista -- Teidän veljenne oli herra vainaan ainoa
perillinen --

MOOR. Vanhus! Mitä mutiset hampaittesi välitse, ikäänkuin kielelläsi
pyörisi hirmusalaisuus, joka arkailee tulemasta esiin, vaikka sen
pitäisi tulla? Puhu selvemmin!

DANIEL. Mutta minä tahdon ennemmin kaluta vanhoja luitani nälissäni,
ennemmin juoda janooni oman veteni, kuin ansaita murhateolla ylellisen
hyvinvoinnin. (Poistuu nopeasti.)

MOOR (hypähtäen, kolkon hiljaisuuden jälkeen). Petosta, petosta! Kuin
salama lyö läpi sieluni! _Konnanjuonia!_ Taivas ja helvetti! Et sinä,
isä! _Konnanjuonia! Murhaajaksi, rosvoksi_ konnanjuonien takia! Hän on
tahrannut minua! Väärentänyt, salannut kirjeeni, -- muka sydän
rakkautta täynnä -- oh, minä mieletön narri -- "hänen isänsydämensä
rakkautta täynnä" -- oh, konnuutta, konnuutta! Olisi riittänyt minun
puoleltani polvillenilankeaminen, kyynel olisi riittänyt, -- oh minä
kirottu, kirottu, kirottu hullu! (Rynnäten päin seinää.) Olisin voinut
olla onnellinen -- oh veijaria, veijaria! Kavaltanut minulta
konnuudella elämäni onnen! (Juoksee raivona edestakaisin.) Murhaajaksi,
rosvoksi konnanjuonien takia! -- Hän ei muka kantanut edes kaunaa, ei
muka pahaa ajatusta sydämessään -- Oh, paholainen, käsittämätön,
vaaniva, alhainen ilkiö!

    KOSINSKY tulee.

KOSINSKY. No päällikkö, mitä viivyt? Mitä nyt? Näytät aikovan jäädä
tänne kauemmaksikin aikaa?

MOOR. Pois, satuloi hevoset! Meidän täytyy vielä ennen auringonlaskua
ehtiä rajan taa!

KOSINSKY. Lasket leikkiä.

MOOR (käskevästi). Nopeaan, nopeaan! Älä enää vitkaile, jätä kaikki! Ja
älköön kenenkään silmä huomatko sinua! (Kosinsky poistuu.)

Minä pakenen näistä huoneista. Vähinkin viivyttely voisi nostattaa
minut raivoon, ja hän on isäni poika --. Veli, veli, sinä olet
saattanut minut maailman kurjimmaksi, minä en ole sinua koskaan
loukannut, et ole menetellyt veljen lailla --. Korjaa rauhassa
tihutyösi sato, minun läsnäoloni älköön kauemmin katkeroittako
nautintoasi -- mutta totisesti, et menetellyt veljen lailla! Pimeys
peittäköön iäksi tekosi, ja kuolema älköön sitä paljastako!

    KOSINSKY (palaa).

KOSINSKY. Hevoset ovat satuloidut; voitte nousta ratsaille milloin
tahdotte.

MOOR. Ahdistaja, ahdistaja, mihin niin hätä! Enkö saa enää nähdä
Amaliaa?

KOSINSKY. Riisun jälleen oitis satulat, jos niin tahdotte. Tehän
käskitte minun kiiruhtamaan päätäpahkaa.

MOOR Vielä kerran, vielä jäähyväiset! Minun täytyy juoda pohjaan tämän
autuuden myrkkymalja, ja sitten --. Seis, Kosinsky, vielä kymmenen
minuuttia -- tuolla linnanpihan takalistolla -- ja sitten me kiidätämme
sieltä!


NELJÄS KOHTAUS.

    Puutarhassa.

AMALIA. Itket, Amalia? -- Ja millä äänellä, millä äänellä hän sen
lausui -- minusta oli kuin luonto nuorentuisi -- se ääni herätti lemmen
nautitut keväimet! Satakieli helkkyi kuten muinen, kukat tuoksuivat
kuin muinen -- ja minä lepäsin riemun huumaamana hänen rinnallaan. Ah,
vilpillinen, uskoton sydän? Kuinka tahdot kaunistella väärää valaasi!
Ei, ei, pois sielustani, sinä pettävä kuva! En ole rikkonut valaani,
sinä ainokainen. Pois sielustani, te vaanivat, jumalattomat toiveet!
Sydämessä, missä Kaarle hallitsee, ei kukaan muu mies maan päällä saa
sijaa --. Mutta miksi, sieluni, aina niin, niin vasten tahtoani tämän
vieraan puoleen? Eikö hän kietoudu niin lujasti yhteen ainokaiseni
kuvan kanssa? Eikö hän ole ainokaiseni ikuinen saattaja? -- "Sinä
itket, Amalia?" -- Ah, minä pakenen häntä! -- Pakenen! -- Älköön
silmäni koskaan nähkö tätä vierasta!

    Rosvo MOOR avaa puutarhan portin.

Amalia (säpsähtää). Kuule, kuule! Eikö portti narissut! (Huomaa Kaarlen
ja hypähtää ylös.) Hän -- minne? Mitä? Ovatko jalkani juuttuneet
maahan, etten voi paeta --. Älä hylkää minua, taivaan Jumala! Ei, sinä
et saa riistää minulta Kaarleani! Sielussani ei ole tilaa kahdelle
jumaluudelle, ja minä olen kuolevainen neito! (Ottaa esiin Kaarlen
kuvan.) Sinä Kaarleni, ole suojelushenkeni tätä vierasta, tätä lemmen
häiritsijää vastaan! Katse sinuun, sinuun, vääjäämättä, -- ei yhtään
jumalatonta silmäystä häneen! (Istuutuu mykkänä -- silmä lujasti kuvaan
kiintyneenä.)

MOOR. Kas, armollinen neiti? Ja suruissaan? Ja kyynel kuvalle
putoomassa! (Amalia ei vastaa.) -- Ja ken on tuo onnellinen, joka saa
enkelin silmät välkkymään? Saanko minäkin nähdä sitä jumaloitua --.
(Koettaa nähdä kuvaa.)

AMALIA. Ei, kyllä, ei!

MOOR (perääntyen). Haa, ja ansaitseeko hän tuota jumalointia,
ansaitseeko hän!

AMALIA. Kunpa olisitte tuntenut hänet!

MOOR. Olisin kadehtinut häntä.

AMALIA. Ihaillut, tahdotte sanoa.

MOOR. Haa!

AMALIA. Oi, te olisitte häntä niin rakastanut, -- niin paljon, niin
paljon oli hänen kasvoissaan, -- hänen silmissään, -- hänen äänensä
sävyssä, mikä niin muistuttaa teitä, mitä niin rakastan --

MOOR (katsoo maahan).

AMALIA. Tuossa, missä te nyt seisotte, hän seisoi tuhannet kerrat -- ja
hänen vierellään se, joka hänen vierellään unhoitti maan ja taivaan --,
täältä hänen katseensa kulkeutui ympärillä kukoistavaan maisemaan, --
se näytti tuntevan tuon suuren, kiitollisen katseen ja kaunistuvan oman
mestarikuvansa mieltymyksestä, -- täällä hän sai ylevällä soitollaan
ilmojen laulajat vaikenemaan, -- täällä tästä pensaasta hän poimi
ruusuja, ja poimi ruusuja minulle, -- täällä, täällä hän lepäsi
rinnallani, huulet hehkuen minun huuliani vasten, ja kukat kuolivat
mielellään rakastavain askelten alla --.

MOOR. Häntä ei enää ole olemassa?

AMALIA. Hän purjehtii raivokkaalla merellä -- Amalian rakkaus purjehtii
hänen mukanaan, -- hän vaeltaa tiettömiä hiekka-aavoja, -- Amalian
rakkaus saa polttavan hiekan hänen edessään viheriöimään ja villiviidat
kukkimaan, -- päivä paahtaa hänen paljastettua päätään, Pohjolan lumi
kiristää hänen anturoitaan, myrskyrakeet pieksevät hänen ohimoitaan, ja
Amalian rakkaus tuudittaa häntä myrskyn soidessa --. Meriä ja vuoria ja
ilmojen ääriä rakastavain välillä, -- mutta sielut riistäytyvät
tomuvankiloistaan ja tapaavat toisensa rakkauden luvatussa maassa --.
Te näytätte surulliselta, herra kreivi?

MOOR. Rakkauden sanat herättävät minunkin rakkauteni.

AMALIA (kalveten). Mitä? Te rakastatte toista? -- Voi, mitä olen
sanonut?

MOOR Hän luuli minun kuolleen ja pysyi uskollisena
kuolleeksi-luullulle. Hän kuuli jälleen minun elävän, ja hän uhrasi
minulle pyhimyskruununsa. Hän tietää minun harhaavan erämaissa ja
nääntyvän kurjuudessa, ja hänen rakkautensa kiitää läpi erämaitten ja
kurjuuden minua etsien. Hänenkin nimensä on Amalia, kuten teidän,
armollinen neiti.

AMALIA. Kuinka kadehdinkaan teidän Amaliaanne!

MOOR Oh, hän on onneton tyttö, hänen rakkautensa on kiintynyt
kadotuksen omaan, eikä -- sitä palkita ajassa eikä iäisyydessä!

AMALIA. Ei, taivaassa se saa palkkansa! Eikö sanota, että on olemassa
parempi maailma, missä murheelliset iloitsevat ja rakastavat tapaavat
toisensa?

MOOR Niin, maailma, missä verhot putoavat alas ja rakkaus tapaa
rakkauden kauhistavana. -- Ikuisuus on sen nimi --. Amaliani on onneton
tyttö.

AMALIA. Onneton, vaikka te rakastatte?

MOOR. Onneton, koska hän rakastaa minua! Entä jos minä olisin
murhamies? Entä jos teidän rakastettunne, neiti, voisi jokaisesta
suudelmasta kertoa teille surmatyön? Voi Amaliaani! Hän on onneton
neito!

AMALIA (hypähtäen iloisesti ylös). Ah, kuinka onnellinen tyttö olen!
Minun ainokaiseni on säde Jumalasta, ja Jumala on armo ja laupeus? Hän
ei voisi nähdä kärpäsenkään kärsivän --. Hänen sielunsa on yhtä kaukana
verisistä ajatuksista kuin keskipäivä on sydänyöstä.

MOOR (vetäytyy nopeasti erään pensaan taa, tuijottaa seutua).

AMALIA (laulaa, säestäen luutulla).

    Lähdet, Hektor, -- vaan jos kuolemaasi?
    Monta miestä Akilles jo kaasi
    jälkimainehiksi Patrokloon.
    Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön,
    kuka jumalien tahdon täyttöön,
    jos sä kohta vaivut Kokythoon?

MOOR (ottaa vaieten luutun ja laulaa).

    Kallehin, tuo tuimin peitsistäni!
    Verileikkiin -- tie on edessäni --.

(Heittää pois luutun ja pakenee.)


VIIDES KOHTAUS.

    Likeinen metsä. Yö. Keskustassa vanha rappeutunut linna.
    ROSVOJOUKKO lepäämässä maassa.

ROSVOT (laulavat).

    Rietas rosvoelämämme
    meille huvitust' on vain.
    Hirteen huomenn' ennätämme,
    tänään päiv' on riemukkain.

    Vapaata elämä on tää,
    ei käy se orjantyöksi.
    Öin metsä meitä viihdyttää,
    työhetkemme on myrskysää,
    saa meillä päivä yöksi.
    Merkurius se meist' on mies,
    meit' ajallaan ain auttaa ties.

    Tänään mielimme pappeja tervehtää,
    tilanvouteja lihavia
    taas huomenna tutkia; muusta jää
    osaks Herran huolehtia.

    Ja punaneste tulinen
    työn jälkeen jälleen maistuu,
    se uusii voiman, miehuuden,
    me veljeks saamme jokaisen,
    ken helvetissä paistuu.

    Isien kauhu kuolon-omain
    ja parku äitein kodittomain
    ja tyrske kurjain tytärten
    -- kuin soitto meille suloinen!

    Ah, kuollessaan kun he värisevät,
    kuin vasikat märkinä ynisevät,
    -- sitä nähdä silmämme himoitsee
    ja ne äänet korvaamme hyväilee.

    Ja Tuoni huoleti tulla saa,
    kun ahtaiksi käy ajat!
    Me sonnustaumme, kiillottain
    koreiksi kenkärajat,
    vilua vastaan tulijuomaa naukun kulauttain,
    hip hei, ja sitten palkan saantiin, niinkuin siivin vain.

SCHWEIZER. Tulee yö eikä päällikkö ole vielä täällä!

RAZMANN. Vaikka lupasi kahdeksan lyönnillä olla luonamme.

SCHWEIZER. Jos hänelle on tapahtunut jotakin pahaa -- silloin, toverit,
me sytytämme tulipaloja ja murhaamme kaikki imeväisetkin!

SPIEGELBERG (vetää Razmannin syrjään). Sananen, Razmann.

SCHWARZ (Grimmille). Emmekö lähetä vakoojia?

GRIMM. Antaa hänen olla! Hän ottaa sellaisen saaliin, että me saamme
hävetä.

SCHWEIZER. Siinä sinä, hitto vie, petyt! Ei hän lähtenyt luotamme sen
näköisenä, että hänellä olisi ollut konnankujeita pääkopassaan. Oletko
unhoittanut, mitä hän sanoi viedessään meidät kankaan yli? -- Joka
varastaa nauriinkaan pellolta ja minä saan sen tietää, häneltä putoaa
pää täällä, niin totta kuin nimeni on Moor. -- Me emme saa rosvota.

RAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Mitä se tarkoittaa -- puhu selvemmin!

SPIEGELBERG. Hss, hss! -- En ymmärrä, mitä käsitystä sinulla tai
minulla on vapaudesta, kun me vedämme vankkureita kuin härät ja samalla
rummutamme ankarasti riippumattomuutta --. Se ei minua miellytä.

SCHWEIZER (Grimmille). Mitähän juonia tuo höyrypää kutonee?

RAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Puhut päälliköstä?

SPIEGELBERG. Hss sentään! -- Kyllä hänellä on korvat kaikkialla
joukossamme --. _Päälliköstä_, sanot? Kuka hänet on nostanut
päälliköksi meille? Vai eikö hän ole anastanut tätä arvoa, joka
oikeutta myöten olisi minun? -- Kuinka, senkö takia panemme peliin
henkemme, koemme kaikki kohtalon kiusat, että lopulta vielä sanomme
onneksemme olla orjan alamaisia? -- Tahdottomia alamaisia, kun voisimme
olla ruhtinaita? Jumaliste, Razmann -- se ei ole minua koskaan
miellyttänyt.

SCHWEIZER (toisille). Niin -- sinäpä oletkin oikea sankari survomaan
kivillä sammakoita --. Jo hänen nenänsä kajaus, kun hän niistää sitä,
voisi säikäyttää sinut neulansilmästä läpi --.

SPIEGELBERG (Razmannille). Niin -- ja vuosia minä olen jo kuvitellut:
muuttua sen seikan pitää. Razmann -- jos sinä olet se, jona olen sinua
pitänyt, -- Razmann! -- Häntä kaivataan, puolittain pidetään menneenä
miehenä, -- Razmann, minusta näyttää, että hänen paha hetkensä on
käsissä -- mitä? Ethän sinä edes ala punoittaa, kun vapauden kellonääni
soi sinulle? Eikö sinulla ole rohkeutta ymmärtää edes rohkeata
vihjausta?

RAZMANN. Haa, saatana? Mihin verkkoon kiedot mieltäni.

SPIEGELBERG. Onko se tarttunut? No hyvä, seuraa! Huomasin, minne hän
hiipi --. Tule! Ainahan kaksi pistoolia voi osua, ja niin olemme me
ensimäiset, jotka niitä imeväisiä kuristelemme. (Koettaa viedä hänet
mukaansa.)

SCHWEIZER (vetää hurjana veitsensä). Äh, haaska! Paikalleenpa
muistutitkin minua Böömin metsistä! -- Etkö se sinä rehja juuri alkanut
vinkua, kun huudettiin vihollisen tulevan! Silloin minä kirosin kautta
sieluni -- Mene hornaan, salamurhaaja! (Pistää hänet kuoliaaksi.)

ROSVOT (hälisten).
Murha, murha! -- Schweizer, Spiegelberg, -- eroittakaa ne!

SCHWEIZER (heittää veitsen hänen päälleen).
Siinä! -- Heitä vaan henkesi -- Rauhassa toverit --. Älkää välittäkö
siitä joutavasta. Se lurjus on aina ollut myrkyllinen päällikköä
kohtaan, eikä hänellä ole yhtä naarmua koko ihossaan --. Vielä kerran,
älkää välittäkö --. Äh sitä heittiötä! -- Tahtoo selän takaa käydä
surmaamaan miestä! Selän takaa miestä! Senkö takia hiki on kirvellyt
selkänahkaamme, että saisimme poistua maailmasta salavihkaa kuin
kulkukoirat. Sinä konna! Olemmeko me sen takia tehneet tilamme savuun
ja tuleen, että lopulta kuolla kupsahdamme kuin rotat?

GRIMM. Mutta piru vie, toveri, mitä teillä oli keskenänne --. Päällikkö
raivostuu.

SCHWEIZER. Se jääköön minun huolekseni. -- Ja sinä, jumalaton
(Razmannille) olit hänen kätyrinsä, sinä! -- Häviä silmistäni --. Niin
Schufterlekin teki; mutta nytpä hän roikkuukin hirressä Sveitsissä,
kuten päällikköni hänelle ennustikin -- (Kuuluu laukaus.)

SCHWARZ (hyppää pystyyn). Kuulkaa pistoolinlaukaus! (Taas laukaus.)
Taas! Halloo! Päällikkö!

GRIMM. Kärsivällisyyttä! Hänen on ammuttava kolmannesti!

    (Kuuluu vielä laukaus.)

SCHWARZ. Hän se on! -- On! -- Pidä varasi, Schweizer, -- vastatkaamme
hänelle! (Ampuvat.)

    MOOR, KOSINSKY (tulevat esiin).

SCHWEIZER (astuu heitä kohti). Tervetullut, päällikköni! -- Minä olen
ollut hiukan malttamaton sinun poissaollessasi. (Vie hänet ruumiin
luo.) Ole sinä tuomarina minun ja tämän välillä -- hän aikoi surmata
sinut _takaapäin_.

ROSVOT (hätkähtäen). Mitä? Päällikön?

MOOR (tuijottaen pitkään, kiivaasti). Mikä valvovan Kostottaren
käsittämätön ohjaus! -- Eikö juuri tämä viritellyt minulle
houkutusvirsiä? -- Pyhitä tuo veitsi salaperäiselle rankaisevalle
jumalattarelle! Sinä et tätä tehnyt, Schweizer.

SCHWEIZER. Jumaliste, minä sen todella tein, eikä se piru vie ole
kehnoin kaikista tähänastisista teoistani. (Poistuu nyrpeillään.)

MOOR (miettiväisenä). Ymmärrän -- taivaan ohjaus -- ymmärrän -- lehdet
putoavat puusta, ja minun syksyni on tullut -- -- Viekää tuo pois
silmistäni! (Spiegelbergin ruumis kannetaan pois.)

GRIMM. Anna meille määräyksiä, päällikkö, mitä me tästäpuolin teemme.

MOOR. Kohta -- kohta on kaikki täytetty. -- Tuokaa luuttuni. -- En ole
enää löytänyt omaa itseäni sieltä palattuani --. Luuttuni, sanon --.
Minun täytyy sävelillä herättää entinen voimani --. Jättäkää minut!

ROSVOT. On keskiyö, päällikkö!

MOOR. Ne olivat sentään vain teatterikyyneliä --. Minun täytyy kuulla
Roomalaislaulua, jotta uinuva hengettäreni virkoaa jälleen --. Luuttuni
tänne --. Keskiyö, sanotte?

SCHWARZ. Kohta ohikin. Silmäluomiamme painaa kuin lyijy. Kolmeen
vuorokauteen ei ole unta maistettu.

MOOR. Vaipuuko unen lääkeneste konnankin silmään? Miksi se karttaa
minua? En ole koskaan ollut pelkuri tai heittiö --. Pankaa maata --
huomenaamulla käymme etemmäs.

ROSVOT. Hyvää yötä, päällikkö! (Painautuvat maahan ja nukahtavat.)

    (Syvä hiljaisuus.)

MOOR (ottaa luutun, soittaa).

        BRUTUS.

    Rauhan maa, sua viime roomalainen
    tervehtii: jo minut helmaas suo!
    Muistan murhatyöt Filippin vainen,
    sieltä tuskantieni tuo.
    Cassius, miss' oot? -- On Rooma oma turman!
    Veljen sotajoukko sortui jo.
    Lohdun saan vain yhden vielä: surman!
    Kaikk' on maa jo raunio!

        CAESAR.

    Ken se astuu vuoren vieremätä
    urhon vapaan askelin?
    Ah, jos silmäni ei petä,
    roomalainen on se kuitenkin.
    -- Tuoko tiesi Tiberiltä sinut?
    Kukkuloillaan Rooma kestääkö --?
    Orvon vuoks oon paljon murehtinut:
    Caesaritta sen saa häviö.

        BRUTUS.

    Ah, ken valoon kutsui sinut, vainaa?
    Iskut kolmenkolmatt' tikarin
    eikö voineet sua Manan uneen painaa?
    Vaiti korska, vaiti murhekin!
    Tulialttari Filippin imi
    kuiviin veret vapauden.
    Hautaas vaivu! -- Koht' on Rooman nimi
    muisto vain, kun Brutus käy luo Minoksen.

        CAESAR.

    Brutus, ah? Myös Brutus -- kuin hän voikaan
    nostaa miekan iskuhun?
    Sinuun katsoin niinkuin isä omaan poikaan:
    maailma ois ollut omas sun!
    Mene -- roomalaisist' olet suurin,
    kun löit miekkas isäs sydämeen,
    mene, huuda alla Rooman muurin:
    Brutus roomalaisista on suurin,
    miekkansa löi isäns' sydämeen!
    Mene -- nyt ei mua enää hyli
    Manan tumma syli --.
    Musta laivuri, nyt Lethen yli!

       BRUTUS.

    Isä, jää! -- Mä tunnen taivaan alla
    yhden vain, jot' itse Caesar voi
    veroisenaan pitää kunnialla:
    pojan nimen hälle soi.
    Caesar yksin saattoi Rooman turmaan,
    Brutus yksin kaatoi Caesarin;
    missä Brutus elää, suistuu Caesar surmaan.
    Vastasuuntiin käymme kumpikin!

(Laskee luutun pois, astelee syvissä miettein edestakaisin.)

Kuka olisi minun takaajani? -- Kaikki on niin synkkää -- kuin
umpisokkelossa, -- ei ulospääsyä, ei johtotähtiä -- kunpa olisin
vetänyt viimeisen henkäykseni --. Kunpa olisi lopussa tämä turha
varjoleikki --. Mutta miksi polttava _onnennälkä_, miksi pyrkimys
saavuttamattomaan täydellisyyteen, miksi täyttymättömäin aikeiden
lykkääminen toistaiseksi vaikka tämän vähäisen esineen vähäinen
painaminen (pitää pistoolia kasvojensa edessä) tekee viisaan ja hullun,
pelkurin ja urhon, jalon ja konnan yhdenveroisiksi? Onhan sieluttomassa
luonnossa niin jumalallinen sopusointu, miksi järjellisessä pitää olla
tällaista epäsointua? -- Ei, ei, siinä on jotakin enemmän; sillä minä
en ole vielä ollut onnellinen.

Luuletteko, että vapisen? Surmaamieni miesten henget, minä en vapise!
(Väristen ankarasti.) -- Teidän arka kuolinuikutuksenne, teidän
mustenevat kasvonne, teidän hirveinä ammottavat haavanne, nehän ovat
vain katkeamattoman kohtalonketjun renkaita ja ne ovat alunperin
seurauksia minun ilonpidoistani, imettäjieni ja holhoojaini oikuista,
isäni luonnonlaadusta, äitini verestä. -- (Kauhun värisyttämänä.) Miksi
Luoja antoi minulle saman osan kuin oli Perilluksen härällä, jonka
hehkuvassa vatsaontelossa ihminen paistui?

(Käy käsiksi pistooliin.) _Aika ja iäisyys_ -- jotka yksi ainoa hetki
sitoo toisiinsa! Hirmuinen avain, joka sulkee taakseni elämän vankilan
ja avaa eteeni ikuisen yön asunnon -- sano minulle, oh sano minulle, --
_minne_, minne lasket minut? -- Vieraaseen, ennen käymättömään maahan!
-- Katsos, se näky herpaisee ihmisluonnon, kuolevaisen jännevoima
raukeaa, ja mielikuvitus, aistiemme ilkamoiva matkija, saa
herkkäuskoisuutemme silmien edessä väikkymään outoja haamuja --. Ei,
ei, mies ei saa horjahdella --. Ole millainen tahansa, _tuntematon
haudantakaisuus_, kunhan minulle jää tämä oma minuus uskolliseksi --.
Ole millainen tahansa, kunhan oma minuuteni seuraa mukanani sinne --.
Ulkonaiset asiat heijastuvat mieheen vain pinnalle --. Minä olen oma
taivaani ja helvettini.

Kunpa jättäisit yksin minun haltuuni jonkun poroksipoltetun maailman,
jonka olet tuominnut pois silmistäsi ja missä minua odottaisivat vain
yksinäinen yö ja ikuinen autius! -- Silloin minä kansoittaisin mykän
tyhjyyden mielikuvitukseni luomuksilla ja minulla olisi koko ikuisuus
aikaa paloitellen tutkia yleisen kurjuuden sekasortoista kuvaa. -- Vai
tahdotko johtaa minut aina uusien syntymäin ja aina uusien kurjuuden
näyttämöiden kautta aste asteelta tuhoa kohti? Enkö voi katkaista
haudantakaisessa elämässä minulle kehrättäviä elämänlankoja yhtä
helposti kuin tämän? -- Sinä voit tehdä minut tyhjäksi -- tätä vapautta
et voi minulta ottaa. (Lataa pistoolin. Pysähtyy äkkiä.) Mutta
kuolisinko siksi, että pelkään elämän tuskaa? -- Tunnustaisinko
kurjuuden olleen minulle ylivoimaisen? Ei, tahdon kestää sen! --
(Heittää pois pistoolin.) -- Ylpeyteni lannistakoon tuskat! Tahdon elää
elettäväni loppuun.

    (Pimeys sakenee.)

HERMAN (tulee metsän läpi). Kuules, kuules, huuhkain huhuu kamalasti --.
Kylässä lyö kello kahtatoista --. Hyvä, hyvä, konnantyö pysyy
salassa, -- tässä sopessa ei ole ketään kuulemassa. (Astuu linnan luo
ja koputtaa.) Tule ylös, poloinen tornissa-asuja! Ateriasi on valmis.

MOOR (hiljaa peräytyen). Mitä tuo merkitsee?

ÄÄNI (linnasta). Kuka koputtaa? Hermanko olet, kaarneeni?

HERMAN. Herman olen, kaarneesi. Nouse ristikon luo, syömään. (Huuhkajat
huhuilevat.) Kamalasti yötoverisi ääntelevät, vanhus --. Maistuuko?

ÄÄNI. Nälkä oli kova. Kiitos Sinulle, kaarneen lähettäjä, leivästä
tässä erämaassa! -- Ja miten rakas lapseni voi, Herman?

HERMAN. Vaiti, kuuntele! Kuin joku kuorsaisi. Etkö kuule mitään?

ÄÄNI. Mitä, kuuletko jotakin?

HERMAN. Tuulen huokauksen tornin raoissa. Yösoittoa, joka panee hampaat
lyömään loukkua ja kynnet sinertymään --. Kuules, taas --. Yhä olen
kuulevinani kuorsausta. -- Sinulla on seuraa, vanhus --. Huu, huu!

ÄÄNI. Näetkö jotakin?

HERMAN. Jää hyvästi, jää hyvästi --. Kamala paikka tämä on. Painu alas
onkaloosi -- tuolla ylhäällä on auttajasi, kostajasi --. Kirottu poika!
(Aikoo mennä.)

MOOR (astuu esiin kauhuissaan). Jää!

HERMAN (huutaa). Voi minua!

MOOR. Jää, sanon minä!

HERMAN. Oh, oh, nyt on kaikki tullut ilmi!

MOOR. Jää! Puhu! Kuka olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? Puhu!

HERMAN. Armoa, oi armoa, ankara herra! -- Kuulkaa vain sana, ennenkuin
surmaatte minut!

MOOR (vetäen miekan). Mitä saan kuulla?

HERMAN. Olette kyllä hengen uhalla kieltänyt minua -- En voinut muuta
-- en saanut tehdä toisin -- Jumala on taivaassa --. Hän on oma isänne
-- minun kävi kovin surku häntä --. Lyökää minut maahan!

MOOR. Tässä piilee salaisuus. Esiin se! Puhu! Tahdon tietää kaikki.

ÄÄNI (linnasta). Oh, oh! Sinäkö Herman siellä puhut? Kenen kanssa
puhut, Herman?

MOOR. Tuolla alhaalla vielä joku -- Mitä täällä tapahtuu? (Juoksee
tornin luo.) Onko siellä joku vanki, jonka ihmiset häätivät luotaan?
Tahdon päästää hänet kahleistaan. Ääni, huuda vielä! Missä on ovi?

HERMAN. Oh, armoa, herra! Älkää tunkeutuko kauemmas, herra -- säälikää
ja menkää ohi! (Asettuu hänen tielleen.)

MOOR. Neljät telkeet! Pois ne -- Selko täytyy tulla -- Nyt turvaudun
_ensi kerran_ apuusi, varkaan taito. (Ottaa esiin tiirikoita ja avaa
ristikkoportin. Alhaalta astuu ylös _vanhus_, luurangoksi kuihtuneena.)

VANHUS. Armoa onnettomalle! Armoa!

MOOR (hätkähtää). Tuo on _isäni_ ääni!

VANHA MOOR. Kiitos Sinulle, Jumala! Vapautuksen hetki on tullut.

MOOR. Vanhan Moorin henki, mikä sinut on häätänyt haudastasi? Oletko
vienyt mukanasi toiseen maailmaan jonkun synnin, joka on sinulta
katkaissut tien paratiisin porteille? Minä annan pitää messuja, jotta
harhaava henki löytää kotinsa. Jos olet kaivanut maahan leskien ja
orpojen kalleuksia, jotka vetävät sinut lähtemään huutaen ulos tänä
keskiyön hetkenä, niin minä riistän maanalaisen aarteen louhikäärmeen
syleilystä, sylkeköön hän sitten tuhansia punaliekkejä päälleni ja
purkoon terävät hampaansa kalpaani! -- Vai tuletko antamaan vastauksesi
kysymykseeni, ratkaisun iäisyyden arvoitukseen? Puhu, puhu, minua ei
kelmeä kauhu saa haltuunsa!

V. MOOR. En ole henki. Tunnustele minua, minä elän -- oh, kurjaa,
surkeata elämää!

MOOR. Mitä, sinua ei ole haudattu?

V. MOOR. Minut on haudattu -- toisien sanoen: kuollut koira makaa
isieni hautakammiossa ja minä -- olen jo kolme kuukautta umpeensa
nääntynyt tässä kolkossa maanalaisessa luolassa, johon ei yksikään
valonsäde tunkeudu, johon ei lämmin tuulenleyhke koskaan tunnu, johon
ei koskaan saavu ystävää, jossa villit korpit koikkuvat ja keskiöiset
huuhkaimet huhuilevat --.

MOOR. Taivas ja helvetti, kuka sen on tehnyt?

V. MOOR. Älä kiroa häntä! -- Sen on poikani Frans tehnyt.

MOOR. Frans, Frans? -- Oh ikuinen sekasorto!

V. MOOR. Jos olet ihminen ja jos sinulla on ihmissydän, vapauttaja,
jota en tunne, niin kuule isän kurjuutta, minkä hänelle ovat
valmistaneet hänen poikansa. Jo kolme kuukautta olen valittanut sitä
kuuroille kiviseinille; mutta vain ontto kaiku vastasi valitukseeni.
Jos siis olet ihminen ja sinulla on ihmissydän --

MOOR. Tuo pyyntö voisi manata villipedot esiin luolistaan!

V. MOOR. Makasin juuri tuskanvuoteella, olin tuskin alkanut hiukan
toipua ankarasta taudista, kun luokseni tuotiin mies, joka ilmoitti
esikoiseni kaatuneen eräässä taistelussa sekä toi mukanaan hänen
verensä punaaman miekan ynnä hänen viimeiset jäähyväisensä ja sanan,
että minun kiroukseni oli ajanut hänet taisteluun ja kuolemaan ja
epätoivoon.

MOOR (kääntyen järkytettynä poispäin). Ilmeistä!

V. MOOR. Kuulehan edelleen! Kuultuani sanoman menin tainnuksiin. Minua
pidettiin varmaan kuolleena; sillä kun jälleen tulin tajuihin, makasin
jo arkussa ja käärinliinani sisällä kuin kuollut. Raaputin arkun
kantta. Se avattiin. Oli synkkä yö, poikani Frans seisoi edessäni. --
'Mitä?' huusi hän kamalalla äänellä, 'aiotko elää ikuisesti?' -- ja
samassa paukahti kansi kiinni. Näiden sanojen jyly oli hervaissut
tuntoni; kun jälleen heräsin, tunsin, että arkkua nostettiin ja
kuljetettiin vaunuilla noin puolen tunnin aika. Vihdoin se avattiin --
seisoin tämän holvin suulla, edessäni poikani sekä se mies, joka oli
tuonut minulle Kaarlen verisen miekan. -- Kymmenesti halasin hänen
polviaan ja pyysin ja rukoilin ja syleilin häntä ja vannotin -- hänen
isänsä rukous ei yltänyt hänen sydämeensä --. 'Alas rähjä!' jymisi
hänen sanansa, 'hän on elänyt kylliksi!' ja armotta työnnettiin minut
alas, ja poikani Frans sulki ristikon jälkeeni.

MOOR. Se on mahdotonta, mahdotonta! Te houritte.

V. MOOR. Ehkä hourin. Kuulehan edelleen, mutta älä suutu! Niin makasin
kaksikymmentä tuntia, eikä kukaan ajatellut hätääni. Eikä ainoankaan
ihmisen jalka ole astunut koskaan tähän erämaahan, sillä yleisesti
kerrotaan, että isieni haamut laahaavat kalisevia kahleitaan näissä
raunioissa ja keskiyön aikaan mumisevat kuolinlaulujaan. Vihdoin kuulin
oven jälleen käyvän; tämä mies toi minulle leipää ja vettä ja selitti
minulle, että minut oli tuomittu nälkäkuolemaan sekä että hän pani
henkensä alttiiksi tullessaan tuomaan minulle ruokaa. Siten minä olen
pysynyt vaivoin hengissä tämän pitkän ajan, mutta tavaton kylmyys,
mädän haju pesässäni, pohjaton murhe herpaisevat voimiani, kalvavat
ruumistani. Tuhannesti olen kyynelin rukoillut Jumalalta kuolemaa;
mutta rangaistukseni mitta ei varmaan vielä ole täysi -- tai sitten
minua odottaa vielä joku ilo, kun olen niin ihmeellisesti kestänyt.
Mutta minä kärsin syystä -- Rakas Kaarle, rakas Kaarle! -- Hän kuoli,
ehtimättä harmaapääksi.

MOOR. Kylliksi! Ylös, tönkit, jäämöhkäleet! Laiskat, tunnottomat
unikeot! Ylös, eikö kukaan aio herätä! (Laukaisee pistoolin nukkuvien
rosvojen yli.)

ROSVOT (hätääntyen). Hoi, hohoi, mitä nyt?

MOOR. Eikö tämä tarina ole herättänyt teitä unesta? Itse kuolonuni
olisi havahtunut! Katsokaas, katsokaas, maailman lait ovat tulleet
pilaksi, luonnon siteet ovat poikki, vanha epäsopu vallitsee, poika on
surmannut isänsä.

ROSVOT. Mitä päällikkö sanoo?

MOOR. Ei, ei surmannut, se sana on kaunistelua! -- Poika on tuhannesti
runnellut isäänsä, pistänyt, kiduttanut, nylkenyt häntä! -- nekin sanat
ovat vielä liian inhimillisiä -- sitä tekoa itse synti häpeää,
ihmissyöjäkin vavahtaa, sitä ei maailmojen alusta ole yksikään piru
tullut ajatelleeksi -- Poika on oman isänsä, -- oh, katsokaa, katsokaa,
hän on vaipunut tajuttomaksi, -- tähän holviin on poika teljennyt
isänsä -- kylmään, alastomuuteen, nälkään, janoon --. Oh, nähkää,
nähkää, -- hän on minun oma isäni, tunnustan sen nyt!

ROSVOT (juoksevat esiin ja ympäröivät vanhuksen). Sinun isäsi? Sinun
isäsi?

SCHWEIZER (astuu kunnioittaen lähemmä, polvistuu hänen eteensä).
Päällikköni isä, suutelen sinun jalkojasi! Sinun käskysi mukaan toimii
tikarini.

MOOR. Kosto, kosto, kosto sinun kärsimyksistäsi, loukattu, häväisty
vanhus! Näin katkaisen tällä hetkellä iäksi veljessiteet. (Repäisee
vaatteensa ylhäältä alas.) Näin minä taivaan nähden kiroon jokaisen
pisaran veljeni verta! Kuulkaa minua, kuu ja tähdet, kuule minua,
keskiyön taivas, jotka katselette konnantekoa! Kuule minua,
kolminkertaisesti kauhistava Jumala, joka siellä ylhäällä tähtien
tuolla puolen hallitset ja tuomitset ja kostat ja singoitat liekkejäsi
yöhön! Tässä minä polvistun, tässä minä nostan kolme sormeani yön
kauhun keskeltä, -- tässä vannon -- ja syösköön minut luonto ulos
piiristään kuten petoeläimen, jos rikon valani --, vannon, etten
tervehdä päivännousua, ennenkuin isänmurhaajan veri höyryää aurinkoa
kohti, tämän kiven eteen vuodatettuna! (Nousee.)

ROSVOT. Se on paholaisentyötä! Sanottakoon meitä konniksi! Ei, kaikkien
hirviöitten nimessä, niin hirveitä emme ole koskaan tehneet!

MOOR. Niin, ja teidän tikareihinne kaatuneiden ja minun tulipaloissani
ja hävityksissäni tuhoutuneiden nimessä -- ennen älköön murhan ja
ryöstön ajatus palatko jälleen rintaanne, ennenkuin tuon jumalattoman
veri tahraa purppuranpunaiseksi teidän kaikkien puvut --. Ette kai ole
koskaan kuvitelleet joutuvanne korkeimman Herran aseeksi? Kohtalomme
sekasortoinen vyyhti on selvinnyt! Tänään, tänään on näkymätön mahti
aateloinut toimintamme! Rukoilkaa sitä, joka on säätänyt teille tämän
jalon osan, joka on johtanut teidät tänne, joka on tehnyt teidät
arvokkaiksi toimimaan synkän tuomion julistaja-enkeleinä! Paljastakaa
päänne! Polvistukaa tomuun ja nouskaa pyhitettyinä ylös! (Polvistuvat.)

SCHWEIZER. Käske, päällikkö, mitä meidän on tehtävä!

MOOR. Nouse, Schweizer, ja kosketa näitä pyhiä hapsia! (Vie hänet
isänsä luo ja antaa hänelle käteen hiuskiehkuran.) Muistathan vielä,
miten kerran halkaisit pään siltä böömiläiseltä ratsumieheltä, joka jo
heilutti miekkaansa minun ylläni, ja minä olin hengästyneenä ja
uupuneena ponnistuksista vaipunut polvilleni? Silloin lupasin sinulle
palkkion, kuninkaallisen; sitä velkaani en ole vielä tähän saakka
voinut suorittaa --

SCHWEIZER. Sen vannoit minulle, se on totta, mutta salli minun jäädä
iäkseni velkojaksesi!

MOOR. Ei, nyt tahdon maksaa. Schweizer, vielä ei ole kuolevaista
kunnioitettu kuten sinua nyt! -- Kosta isäni puolesta! (Schweizer
nousee.)

SCHWEIZER. Suuri päällikkö! Tänään olet ensi kerran antanut minulle
aihetta ylpeyteen! Käske, missä, miten, milloin minun on surmattava
hänet!

MOOR. Minuutit ovat kalliit, sinun on riennettävä --. Valitse
ansiokkaimmat joukosta ja vie ne oikopäätä kreivin linnaan! Raasta
konna vuoteeltaan hänen nukkuessaan tai hekumoidessaan himon sylissä,
kahmaise hänet aterialta, jos hän on juopuneena, kisko hänet
ristiinnaulitun kuvan edestä, jos hän rukoillen on siinä polvillaan --.
Mutta sanon sinulle, painan sen mieleesi, älä tuo häntä minulle
kuolleena! Joka raapaiseekaan hänen ihoaan tai kajoaa hänen
suortuvaansa, sen minä lyön kappaleiksi ja heitän ne nälkäisten
korppien saaliiksi! Minun täytyy saada hänet käsiini ehyenä, ja jos
tuot hänet ehyenä ja elävänä, niin saat palkaksesi miljoonan; henkeni
uhalla minä varastan ne joltakin kuninkaalta, ja sinä pääset vapauteesi
kuin taivaan tuuli --. Jos olet ymmärtänyt minut, niin riennä
tehtävääsi!

SCHWEIZER. Kyllin, päällikkö -- tässä käteni vakuudeksi: näet palaavan
joko kaksi tai et yhtään. Tulkaa, Schweizerin murhanenkelit! (Lähtee
miehineen.)

MOOR. Te muut hajautukaa metsään --. Minä jään tänne.



VIIDES NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Moorin linnassa. Näyttämöllä näkyy sarja huoneita. Synkkä yö.
    DANIEL tulee, käsissään lyhty ja matkamytty.

DANIEL. Jää hyvästi, kallis synnyintalo --. Olen seiniesi sisällä
nauttinut niin paljon hyvää ja rakasta herra-vainaan eläessä --
kyyneleni kostuttakoot tomuasi, sinä kauan mullassa lahonnut! -- Niitä
kannattaa kyllä vanhan palvelijan vuodattaa hänen tähtensä. -- Tämä oli
orpojen suoja ja hyljättyjen pakopaikka, ja tämä poika on tehnyt sen
murhaluolaksi --. Jää hyvin, kallis lattia -- kuinka usein onkaan vanha
Daniel sinua lakaissut --. Jää hyvin, rakas uuni, Daniel-vanhus eroaa
sinusta raskain sydämin --. Kaikki oli sinulle tullut niin tutuksi --
saat tuntea tuskaa, vanha Elieser --. Mutta Jumala armossaan varjelkoon
minua kaikista pahojen juonista ja petoksesta --. Tyhjänä tulin tänne,
tyhjänä lähden jälleen -- mutta sieluni on pelastettu.

    (Kun hän aikoo lähteä, syöksyy FRANS yöpukeissaan sisään.)

DANIEL. Jumala minua varjelkoon! Herrani! (Sammuttaa lyhdyn.)

FRANS. Petosta, petosta! Henget syöstään esiin haudoistaan -- ikiunesta
hälyytettynä mylvii Manala minua vastaan: _Murhaaja, murhaaja!_ -- Kuka
siellä liikkuu?

DANIEL (kauhuissaan). Auta, pyhä Jumalanäiti! Tekö se olette, ankara
herra, tekö huudatte läpi holvikäytävän niin kamalasti, että kaikki
nukkujat heräävät?

FRANS. Nukkujat? Kuka käskee teidän nukkua? Pois, sytytä kynttilä!
(Daniel poistuu, tulee toinen palvelija.) Tällä hetkellä ei kukaan saa
nukkua! Kuuletko? Kaikkien pitää olla pystyssä, -- aseissa, -- kaikki
kiväärit ladattuina --. Näitkö niiden hiipivän tuolla kaarikäytävää
pitkin?

PALVELIJA. Kenen, armollinen herra?

FRANS. Kenen, pölkkypää, kenen! Niin kylmästi, niin tyhjästi kysyt:
kenen! Vaikka minua ahdisti kuin pyörtymys! Kenen, aasi, kenen! Kiusa
ja kuolema! Kuinka myöhä yö on?

PALVELIJA. Juuri nyt huutaa yövartija kahta.

FRANS. Mitä, pitääkö tämän yön kestää tuomiopäivään saakka? Etkö kuule
melua likeltä? Et mitään voittohuutoja? Et mitään nelistävien hevosten
kapsetta? Missä on Kaar--, kreivi, tarkoitan?

PALVELIJA. En tiedä, herrani.

FRANS. Et tiedä? Kuulutko sinäkin siihen koplaan? Lemmon
tietämättömyydestäsi minä puristan sydämen pois kylkiluittesi välistä!
Pois, nouda pastori!

PALVELIJA. Armollinen herra!

FRANS. Murisetko? Vitkailetko? (Ensimäinen palvelija kiiruhtaa pois.)
Mitä, kerjäläisetkinkö vannoutuvat minua vastaan? Kadotus ja kuolema!
Kaikki salaliitossa minua vastaan?

DANIEL (tuo kynttilän). Herrani --

FRANS. Ei, en minä vapise! Se oli pelkästään unta. Kuolleet eivät nouse
vielä --. Kuka väittää minun vapisevan ja olevan kalpea? Minunhan on
niin helppo, niin hyvä olla.

DANIEL. Te olette kuolonkalpea, äänenne värisee ja kangertaa.

FRANS. Minussa on kuumetta. Sanohan vain, kun pastori tulee, että
minussa on kuumetta. Minä isketän huomenna suonta, sano niin
pastorille.

DANIEL. Käskettekö minun tipauttamaan hiukan elämänbalsamia
sokeripalaan.

FRANS. Tipauta tosiaankin! Pastori ei saavu aivan heti! Ääneni värisee
ja kangertaa, annahan elämänbalsamia sokeripalaan tipautettuna!

DANIEL. Antakaa minulle ensin avaimet, noudan alhaalta kaapista --

FRANS. Ei, ei, ei! Jää tai minä lähden kanssasi. Näet, etten minä voi
olla yksin! Voisin niin helposti, näethän -- pyörtyä yksin ollessani.
Antaa olla, antaa olla, se menee ohi, sinä jäät.

DANIEL. Oo, te olette arveluttavasti sairas.

FRANS. Niin kyllä, niin kyllä! Ei muuta. -- Ja sairaus häiritsee aivoja
ja hautoo esiin hulluja ja kummia unia. -- Unet eivät merkitse mitään
-- eikö niin, Daniel? Unethan tulevat vatsasta, ja unet eivät merkitse
mitään -- näin juuri hupaisen unen. (Vaipuu voimatonna maahan.)

DANIEL. Jeesus Kristus! Mitä tämä on? Georg, Konrad, Bastian, Martin,
antakaahan edes elonmerkkiä itsestänne! (Ravistaa häntä.) Maria
Mataleena ja Joosef, tulkaahan toki järkiinne! Ruvetaan vielä sanomaan,
että minä olen hänet saanut hengiltä. Jumala minua armahtakoon!

FRANS (hourien). Pois -- pois! Miksi ravistat minua niin, hirmuinen
luuranko? -- Kuolleet eivät vielä nouse --

DANIEL. Oi taivaan hyvyys! Hän on järjiltään!

FRANS (nousee raukeana). Missä olen? -- Sinä, Daniel? Mitä minä puhuin?
Älä välitä siitä! Olen puhunut valhetta, mitä se sitten lienee ollutkin
-- tule, auta minut ylös! Se oli vain pyörtymyskohtaus -- kun en -- kun
en ole oikein nukkunut.

DANIEL. Olisi edes Johan täällä! Huudan apua, kutsun lääkärin.

FRANS. Älä! Istuudu viereeni tähän sohvaan! -- Niin. Sinä olet
ymmärtäväinen mies, kelpo mies. Kuules, kun kerron!

DANIEL. Ei nyt, toiste! Minä vien teidät vuoteeseen, lepo on teille
parasta.

FRANS. Ei, pyydän sinua, kuuntele kun kerron ja naura minulle vasten
kasvoja! -- Katsos, minun oli kuin olisin syönyt kuninkaallisen atrian,
ja sydämeni oli tyytyväinen ja minä makasin humaltuneena linnanpuiston
nurmella, niin äkkiä -- oli keskipäivän aika -- äkkiä, mutta sanon
sinulle, naura minulle vasten kasvoja!

DANIEL. Niin äkkiä --?

FRANS. Äkkiä kohtasi uinuvaa korvaani hirveä ukonjyräys. Hapuilin
vavisten pystyyn, ja katsos, silloin minusta koko ilmanranta näytti
liekitsevän ja vuoret ja kaupungit ja metsät sulavan kuin vaha
pätsissä, ja ulvova tuulenpuuska pyyhki merta ja maata ja taivasta, --
silloin kaikui ikäänkuin vaskipasuunoista: "Maa, luovuta kuolleesi,
luovuta kuolleesi, meri!" ja paljas maankamara alkoi vääntelehtiä ja
syytää esiin pääkalloja ja luurankoja ja leukaluita ja raajoja, jotka
kokousivat ihmisruumiiksi ja lainehtivat eteenpäin loputtomana,
myrskyävänä ihmismerenä. Samassa katsoin ylöspäin, ja tiedätkös! minä
seisoin jylisevän Sinain juurella, ja ylläni oli ja allanikin sama
hurja meno, ja ylhäällä vuoren laella istui kolmella suitsuavalla
tuolilla kolme miestä, joiden katsetta luomakunta pakeni.

DANIEL. Sehän on aivan ilmielävä viimeisen tuomion kuva!

FRANS. Eikö ole todella hullu juttu? Silloin astui esiin eräs, joka
loisti kuin tähti-yö; kädessään hänellä oli rautainen sinettisormus,
jota hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Ikuinen, pyhä,
oikea, väärentämätön! On vain _yksi_ totuus, on vain _yksi_ hyve!
Onneton, onneton on epäilevä maan matonen!" -- Sitten astui esiin
toinen, jolla oli kädessään välkkyvä kuvastin; sitä hän piteli nousun
ja laskun välillä, ja puhui: "Tämä kuvastin on totuus; teeskentely ja
naamiot eivät kestä --." Silloin minä säikähdin ja samoin muu kansa;
sillä me näimme tuon hirmukuvastimen näyttävän käärmeen-, tiikerin- ja
leopardinnaamoja. -- Sitten astui esiin kolmas, jolla oli kädessään
vaskivaaka; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui:
"Astukaa tänne, Aatamin lapset -- minä punnitsen ajatukset vihani
vaa'assa ja teot suuttumukseni punnuksilla!"

DANIEL. Jumala minua armahtakoon!

FRANS. Kaikki seisoivat valkeina kuin lumi; jokaisen rinnassa tykytti
tuskallinen odotus. Silloin minä olin kuulevinani omaa nimeäni
huudettavan ensimäiseksi vuoren jylisevältä laelta, ja minä jähmetyin
sydänjuuriani myöten ja hampaani kalahtelivat vastakkain. Vaaka alkoi
kiivaasti kilistä, kallio jylisi, ja hetket vierivät ohi toinen
toisensa jälkeen vasemmanpuolisen vaakakupin luo, ja kukin heitti
toisensa jälkeen siihen _kuolemansynnin_. --

DANIEL. Oh, Jumala armahtakoon teitä!

FRANS. Sitä hän ei tehnyt! -- Vaakakuppiin kasvoi kokonainen vuori,
mutta toinen, täynnä sovituksen verta, piti sitä vielä ylhäällä
ilmassa. Vihdoin tuli eräs vanhus, murheen murtama, raivokkaan nälän
kalvama. Kaikkien katseet kääntyivät oudostuen poispäin miehestä, minä
tunsin hänet, hän leikkasi kiehkuran hopeahapsistaan, heitti sen
syntien vaakakuppiin, ja katsos, se vaipui, vaipui äkkiä syvyyteen, ja
sovituksen vaakakuppi heilui ylhäällä! -- Silloin kuulin äänen
kajahtavan suitsuavalta vuorelta: "Armo, armo jokaiselle maan ja
manalan syntiselle! Sinä yksin olet kadotettu!" -- (Syvä vaitiolo.) --
No, miksi et naura?

DANIEL. Voinko nauraa, kun ruumistani karmii? Unet tulevat Jumalalta.

FRANS. Hyi toki, hyi toki! Älä sano niin! Sano minua narriksi,
typeräksi, taikauskoiseksi narriksi! Sano rakas Daniel, pyydän sinua,
pilkkaa minua oikein!

DANIEL. Unet tulevat Jumalalta. Minä rukoilen teidän puolestanne.

FRANS. Valehtelet, sanon minä, -- mene heti kohta, riennä, juokse
katsomaan, missä pastori viipyy, käske hänen joutua, joutua! Mutta
sanon sinulle, että sinä valehtelet!

DANIEL (mennessään). Jumala armahtakoon teitä!

FRANS. Hylkyväen viisautta, hylkyväen pelkoa! -- Eihän ole vielä
todistettu, ettei mennyt ole mennyttä tai että tähtien yllä valvoo joku
silmä --. Hm, hm, kuka viritti sen virren korvaani? Kostaako siis
tuolla tähtien yllä joku? -- Ei, ei! Kostaa, kostaa! Hirveänä kuulen
kuiskeen ympärilläni: "Kostaako tuolla tähtien yllä joku? Kuinka menet
vielä tänä yönä tahtienpäällisen kostajan eteen?" "Ei!" vastaan minä,
"vain pelkuruutesi tahtoo paeta siihen surkeaan piiloon, -- autiota,
yksinäistä, mykkää on tuolla tähtien yllä --." Mutta jos sentään olisi
muutakin? Ei, ei, ei ole! Minä vaadin, ettei ole! Mutta jos sentään
olisi? "Onneton sinä, jos kaikki rikoksesi sinulle luettaisiin vielä
tänä yönä!" -- Miksi käy sellainen vavistus läpi ytimieni? --
Kuolema -- miksi se sana minua niin ahdistaa? Tilinteko tuolle
tähtienpäälliselle kostajalle, -- ja jos hän on vanhurskas, parkuvat
orvot ja lesket, sorretut, kiusatut hänen oikeuttaan, -- jos hän on
vanhurskas -- miksi he ovat saaneet kärsiä? Miksi minä olen heiltä
perinyt voiton?

    PASTORI MOSER astuu esiin.

MOSER. Te haetitte minut, armollinen herra? Olen hämmästynyt. Ensi
kerran elämässäni! Mielittekö pilkkailla uskontoa, vai alatteko vavista
sen edessä?

FRANS. Pilkata tai vavista, aivan sen mukaan, miten vastaat minulle. --
Kuule, Moser, tahdon todistaa sinulle, että olet narri tai että haluat
pitää maailmaa narrinasi, ja sinun on vastattava minulle. Kuuletko?
Henkesi uhalla sinun on vastattava minulle.

MOSER. Te haastatte erään korkeamman olennon tuomioistuimenne eteen. Se
Korkeampi vastaa teille kerran!

FRANS. Nyt minä sen tahdon saada tietää, nyt, tällä hetkellä, etten tee
häpeällistä tyhmyyttä ja huuda ahdistuksessa avukseni hylkyväen
epäjumalia. Olen usein pilkaten nauranut viinin ääressä: "Ei ole
Jumalaa!" -- Nyt puhun kanssasi vakavasti ja sanon: "Ei ole Jumalaa!"
Sinun on torjuttava hyökkäykseni kaikin mahdollisin aseinesi; mutta
minä puhallan ne tieltäni yhdellä henkäyksellä.

MOSER. Kunpa voisit yhtä helposti puhaltaa tieltäsi ukkosen, joka
kymmenien tuhansien sentnerien painoisena on ahdistava ylpeätä
sieluasi! Sen kaikkitietävän Jumalan, jonka sinä hullu ja ilkiö häädät
pois hänen luomakunnastaan, ei tarvitse käyttää kuolevaisen suuta
puolustuksekseen. Hän esiintyy yhtä suurena sinun hirmuteoissasi kuin
milloinkaan hyveen voitonhymyssä.

FRANS. Erinomaisen hyvä, pappi! Noin miellytät minua!

MOSER. Minä edustan tässä suurempaa herraa ja puhun ihmisen kanssa,
joka on maan mato kuten minäkin, ja jota minä en halua miellyttää.
Tosin minun olisi osattava tehdä ihmeitä, ennenkuin voisin pusertaa
tunnustuksen itsepäiseltä pahuudeltasi; -- mutta jos sinun vakaumuksesi
on niin varma, miksi kutsutit minut keskiyöllä?

FRANS. Kun olen ikävissäni eikä shakkipelikään tahdo maistua ensinkään.
Haluan vähän huvia, haluan vähän kinailla pappien kanssa. Tyhjällä
säikytyksellä et masenna rohkeuttani. Tiedän kyllä, että joka on
joutunut alakynteen täällä, hän toivoo iäisyyttä; mutta hän pettyy
surkeasti. Minä olen aina lukenut, että olemuksemme ei ole muuta kuin
veren sykettä, ja viimeisen veripisaran mukana katoaa meistä myös henki
ja ajatus. Se kärsii aina ruumiin heikkoudesta, eikö se siis häviä, kun
ruumis häviää, hajoa kun ruumis lahoo? Annapas vesipisaran eksyä
aivoihisi, ja elämäsi muuttuu äkisti tajuttomuudeksi, minkä vain miltei
olematon raja eroittaa olemattomuudesta ja minkä jatkuminen on kuolema.
Tunto on muutamien kielten väräjöintiä, mutta murtunut soitin ei enää
kaiu; jos minä puratan seitsemän linnaani, jos murskaan tämän Venuksen,
niin sopusointu ja kauneus on ollutta. Kas siinä on teidän kuolematon
sielunne!

MOSER. Tuo on epätoivonne järkeilyä. Mutta oma sydämenne, joka noin
todistellessanne sykkii tuskasta vavisten rinnassanne, se tuomitsee
teidät valheesta. Nämä järjestelmäin lukinverkot repii yksi ainoa sana:
"sinun täytyy kuolla!" -- Minä kehoitan teitä kokeeseen: jos vielä
kuolemassa pysytte ylväänä, jos periaatteenne eivät silloinkaan jätä
teitä pulaan, niin tunnustan voittonne; jos teitä puistattaa kuolemassa
vähinkin vavahdus, onneton olette silloin! Olette pettynyt!

FRANS (sekaantuneena). Jos minua kuolemassa puistattaa?

MOSER. Olen nähnyt paljonkin sellaisia kurjia, jotka siihen saakka
uhmailivat jättiläisten tavoin totuutta mutta itse kuolemassa tulee
erehdys ilmi. Haluan seisoa kuollessanne vuoteenne ääressä, -- mieleni
tekisi nähdä jonkun sortovaltiaankin loppua, -- haluan seisoa vieressä
ja katsoa teitä suoraan silmiin, kun lääkäri tarttuu kylmänkosteaan
käteenne ja tuskin löytää vaivoin tykyttävän valtimon ja katsahtaa ylös
ja sanoo teille, kohauttaen olkapäitään kamalaksi merkiksi: "Ihmisapu
on turha!" Varokaa silloin, oh varokaa toki silloin, ettette näytä
Richardilta ja Neerolta!

FRANS. En, en!

MOSER. Tuokin vastaväite kaikuu silloin myöntämyksen parkaisuna --.
Sisäinen tuomioistuin, jota ette koskaan voi lahjoa epäilyksen
keksinnöillä, se nousee silloin ja käy käräjiin teitä vastaan. Mutta se
on nousu kuin elävältähaudatun herääminen hautuumaan povesta; siinä
herää mielipaha kuin itsemurhaajassa, kun hän on jo viiltänyt
kuolinhaavan ja katuu; siinä välähtää salama, joka hetkessä valaisee
ylt'yleensä elämänne sydänyön; silloin näkyy katse, ja jos te vielä
silloin kestätte, niin tunnustan voittonne!

FRANS (käyden huoneessa levotonna edestakaisin). Papin lorua, papin
lorua!

MOSER. Nyt ensi kerran viiltävät iäisyyden miekat teidän sielunne läpi,
ja nyt ensi kerran liian myöhään. -- Ajatus _Jumala_ herättää hirmuisen
naapurin, jonka nimi on _tuomari_. Katsokaas, Moor, teillä on tuhansien
elämä sormenne päässä, ja joka tuhannesta te olette tehnyt onnettomiksi
yhdeksänsataayhdeksänkymmentä. Ollaksenne Neero teiltä puuttuu vain
Rooman valtakunta, ja vain Peru, ollaksenne Pizarro. No luuletteko
Jumalan sallivan, että yksi ainoakaan ihminen elää kuin raivo hänen
maailmassaan ja kääntää kaikki ylösalaisin? Luuletteko, että nuo
yhdeksänsataayhdeksänkymmentä ovat syntyneet vain turmioonsa, vain
leikkikaluiksi pirullisiin huvituksiinne? Oh, älkää uskoko niin! Hän
tulee teiltä kerran vaatimaan jokaisen minuutin, minkä te heiltä olette
tuhonnut, jokaisen ilon, minkä te olette heiltä myrkyttänyt, kaiken
täydellisyyden, josta olette estänyt heidät, ja jos te vastaatte
puolestanne, Moor, niin tunnustan voittonne.

FRANS. Ei enää mitään, ei enää sanaakaan! Vaaditko minua sietämään
synkkämielisiä houreitasi?

MOSER. Nähkääs, ihmiskohtalot ovat keskenään peloittavan kauniissa
tasapainossa. Tässä elämässä vaipuva vaakakuppi tulee nousemaan
tulevassa, tässä elämässä nouseva vaipumaan maahan tulevassa. Mutta
täällä kärsitty ajallinen tuska tulee siellä olemaan ikuinen
voitonriemu; täällä nautittu hetkellinen voitonhurma vaihtuu ikuiseen,
loputtomaan epätoivoon siellä.

FRANS (käyden hurjana häntä kohti).
Salama suusi vaientakoon, sinä valheen pappi! Minä repäisen pirullisen
kielen kidastasi!

MOSER. Tunnetteko niin varhain totuuden painon? Enhän ole vielä tuonut
ensinkään todistuksia esiin. Päästäkäähän minut ensin todistuksiin
asti --.

FRANS. Vaiti, mene helvettiin todistuksinesi! Sanon sinulle: sielu
häviää, eikä sinun tarvitse siihen vastata mitään!

MOSER. Sitä manalaisetkin pyytävät parkuen, mutta taivaan Herra
pudistaa päätään. Luuletteko voivanne välttää rankaisijan kättä
olemattomuuden autiudessa? Jos te astuisitte ylös taivaaseen, niin hän
on siellä; jos te vuoteenne helvettiin rakentaisitte, katso, hän on
myös siellä; jos te sanoisitte yölle: peitä minut! ja pimeydelle: kätke
minut! niin täytyy pimeyden paistaa ympärillänne, ja sydänyö on
muuttuva päiväksi ympärillänne, -- mutta kuolematon henkenne kauhistuu
sanaanne ja saa voiton sokeasta ajatuksesta.

FRANS. Mutta minä en tahdo olla kuolematon -- olkoot muut, ken haluaa,
minä en tahdo estää. Minä tahdon pakoittaa hänet hävittämään minut,
minä tahdon ärsyttää hänet raivoon, jotta hän raivossaan minut tuhoaa.
Sano, mikä on suurin synti, mikä nostaa tulisimmin hänen kiukkunsa!

MOSER. Tunnen vain kaksi. Mutta niitä eivät ihmiset tee, eivätkä
ihmiset niitä kosta.

FRANS. Ne kaksi?

MOSER (hyvin painokkaasti). _Isänmurha_ on toinen, _veljenmurha_ toinen
--. Miksi niin kalpenette äkkiä?

FRANS. Mitä, vanhus? Oletko liitossa taivaan tai helvetin kanssa? Kuka
sen on sanonut sinulle?

MOSER. Onneton se, jolla on ne molemmat sydämellään! Hänelle olisi
parempi, ettei hän olisi syntynyt! Mutta olkaa rauhallinen, teillähän
ei enää ole isää eikä veljeä!

FRANS. Aah -- mitä, etkö tiedä mitään muuta syntiä? Mieti vielä --
kuolema, taivas, ikuisuus, kadotus kajahtaa suusi puheesta -- et
ainoatakaan muuta syntiä?

MOSER. En ainoatakaan muuta.

FRANS (vaipuu tuolille). Tuho, tuho!

MOSER. Iloitkaa, iloitkaahan! Ylistäkää onneanne! -- Olettehan kaikista
julmuuksistanne huolimatta pyhimys isänmurhaajan rinnalla. Se tuomio,
joka teitä kohtaa, on tuon toisen osalle määrättyyn verrattuna
rakkauden veisu, -- hyvitys --

FRANS (karaten pystyyn). Mene hornan kitaan, turmanlintu! Kuka sinun
käski tänne tulla? Mene, sanon minä, tai minä isken lävitsesi.

MOSER. Voiko papin loru hälyyttää tuollaisen filosoofin sotisopaan?
Puhaltakaa vain se tieltänne yhdellä henkäyksellänne! (Poistuu.)

FRANS (vääntelehtii nojatuolissaan. Syvä vaitiolo).

    ERÄS PALVELIJA kiireesti.

PALVELIJA. Amalia on lähtenyt tiehensä, kreivi von Brand on äkkiä
kadonnut.

DANIEL (tulee hädissään).

DANIEL. Armollinen herra, ratsastajia ajaa tulista vauhtia polkua alas,
huutaen "murhaa, murhaa", -- koko kylä on kauhuissaan.

FRANS. Mene, laita kaikki kellot soimaan yht'aikaa, kaikkien on
lähdettävä kirkkoon, -- kaikkien polvistuttava -- rukoiltava minun
puolestani, kaikkien vankien on päästävä vapaalle jalalle, -- minä
korvaan köyhille kaikki kaksin ja kolmin verroin, minä -- mutta
menehän, -- huuda toki rippi-isää, jotta hän pyyhkii siunauksellaan
pois syntini --. Etkö vielä ole mennyt?

    (Melu tulee äänekkäämmäksi.)

DANIEL. Jumala antakoon anteeksi raskaan syntini! Miten minä taas osaan
tuon ymmärtää? Tehän olette aina häätänyt hurskaan rukouksen pois
talosta ja tanhuilta, olette heitellyt minua niin usein postilloilla ja
Raamatuilla, tavatessanne minut rukoilemassa --

FRANS. Ei enää sanaakaan siitä --. _Kuolema!_ Näetkö, _kuolema_! --
Tulee liian myöhä --(Kuuluu Schweizerin hälyä.) Rukoilehan, rukoile!

DANIEL. Sanoinhan teille aina, -- te niin vihasitte hurskasta rukousta,
mutta varokaa, varokaa, kun hätä käy mieheen käsiksi, kun sielunne on
hukkumaisillaan, niin te antaisitte kaikki maailman aarteet yhdestä
kristityn huokauksesta --. Nähkääs, te häpäisitte minua, tähän te nyt
joudutte, nähkääs nyt!

FRANS (syleilee häntä kiihkeästi). Anteeksi, rakas, hyvä kulta-Daniel,
anteeksi, -- minä puetan sinut kiireestä kantapäähän, -- rukoilehan, --
minä toimitan sinulle häät --, minä -- mutta rukoilehan, minä vannotan
sinua, polvillani minä vannotan sinua --. Piru vie, rukoile!

    (Melua teillä. Huutoa, rymyä.)

SCHWEIZER (ulkona). Rynnätkää, iskekää! Murtautukaa sisään! Näen valoa,
tuolla hän varmasti on!

FRANS (polvillaan). Kuule rukoukseni, taivaan Jumala! -- Tämä on ensi
kerta -- eikä se varmaan vastakaan tapahdu --. Kuule minua, taivaan
Jumala!

DANIEL. Mitä, mitä te nyt? Tuohan on jumalatonta rukoilemista!

    (Väen vilinää.)

HÄLYÄ VÄKIJOUKOSTA. Varkaita! Murhaajia! Kuka rymyää niin kamalasti
keskellä yötä!

SCHWEIZER (yhä ulkona). Iske ne takaisin, veikko. -- Piru se tulee
noutamaan teidän herraanne. -- Missä se rietas on joukkoineen? --
Pidähän vartiota linnan ympärillä, Grimm --. Hyökätkää kehysmuurille!

GRIMM. Noutakaa sytykkeitä --. Me tuonne ylös tai hän alas sieltä. --
Tuikkaanpa tulta hänen saleihinsa.

FRANS (rukoilee). En ole ollut tavallinen murhamies, Herra Jumala, --
en ole takertunut pikku asioihin, Herra Jumala --.

DANIEL. Jumala meitä armahtakoon! Hänen rukouksensakin tulevat
synniksi.

    (Kiviä ja tuohuksia lentää. Ikkunaruudut lyödään sisään. Linna palaa.)

FRANS. En voi rukoilla, -- täällä (lyö rintaansa ja otsaansa), kaikki
täällä niin autiota, niin nääntynyttä! (Nousee.) Ei, en tahdokaan
rukoilla, -- taivas ei saa tätä voittoa, tätä pilkkaa ei helvetti tee
minulle --

DANIEL. Jeesus Maaria! Auttakaa, pelastakaa, koko linna on tulessa!

FRANS. Kas tässä, ota tämä miekka. Joutuin! Pistä se selästä lävitseni,
etteivät nuo konnat ehdi päästä minua häväisemään.

    (Tuli loimuaa yhä valtavampana.)

DANIEL. Siunatkoon, siunatkoon! En tahdo auttaa ketään liian aikaisin
taivaaseen, vielä vähemmin liian aikaisin -- (Juoksee tiehensä.)

FRANS (tuijottaen kamalasti hänen jälkeensä, hetken kuluttua).
Helvettiin, aioit sanoa --. Todellakin, vainuan jotakin sellaista --.
(Mielipuolisesti.) Ovatko nuo heleitä liverryksiä sieltä? Teidänkö
sähinäänne kuulen, manalan kyyt? -- Ne syöksyvät ylös, piirittävät
ovet. -- Miksi niin arkailen tuota lävistävää kärkeä! -- Ovi ryskyy,
murtuu -- turha yrittää pois --. Aa, armahda sinä siis minua! (Sieppaa
hatustaan kultanyörin ja kuristaa itsensä.)

    SCHWEIZER miehineen.

SCHWEIZER. Verihurtta, missä olet! -- Näittekö, miten ne pakenivat?
Onko hänellä niin vähän ystäviä? Minne se konna on kätkeytynyt?

GRIMM (kompastuu ruumiiseen). Seis, mitäs tässä on tiellä? Valoa tänne!

SCHWARTZ. Hän on ehtinyt ennen meitä. Pistäkää miekkanne tuppeen,
täällä hän makaa kuin kissanraato.

SCHWEIZER. Kuollut? Mitä? Kuollutko? Kuollut minun avuttani? -- Petosta
se on --, katsotaanpa, kuinka näpsästi hän hypähtää jaloilleen!
(Pudistelee häntä.) He hei! Täällä on vielä murhattavia isiä!

GRIMM. Älä vaivaa itseäsi! Hän on kuollut kuin kivi.

SCHWEIZER (astuu syrjään). Niin, hänellä ei ole hauskaa! Hän on kuollut
kuin kivi --. Palatkaa sanomaan päällikölle: "Hän on kuollut kuin
kivi." -- Minua hän ei näe enää. (Ampuu luodin otsaansa.)


TOINEN KOHTAUS.

    Näyttämö sama kuin edellisen näytöksen viimeisessä kohtauksessa.

    VANHA MOOR (istuu kivellä). ROSVO MOOR (vastapäätä).
    ROSVOJA (siellä täällä metsässä).

ROSVO MOOR. Häntä ei kuulu vielä? (Lyö tikarilla kiveä niin että
säkenöi.)

V. MOOR. Anteeksianto olkoon hänen rangaistuksensa, -- minä kostan
kaksinkertaisella rakkaudella.

R. MOOR. Ei, sieluni vihan nimessä, ei niin! Minä en tyydy siihen! Hän
vieköön mukaansa iäisyyteen suuren häpeänsä! -- Minkä takia minä
kukistin hänet sitten?

V. MOOR (puhjeten itkuun). Ooh lapseni!

R. MOOR. Mitä, sinä itket häntä -- tässä paikassa?

V. MOOR. Sääliä, oh sääliä! (Pusertaen kiihkeästi käsiään.) Nyt -- nyt
kohtaa tuomio lastani?

R. MOOR (kauhistuen). Kumpaa?

V. MOOR. Oo, mitä sinä nyt kysyt?

R. MOOR En mitään, en mitään.

V. MOOR Oletko tullut pilkkaamaan minun tuskaani?

R. MOOR (Itsekseen.) Pettävä omatunto! -- Älkää välittäkö sanoistani!

V. MOOR. Niin, olen omaa poikaani kiduttanut, ja oman poikani piti
minua jälleen kiduttaa, se on Jumalan johdatus. -- Oh, Kaarle, rakas
Kaarle, jos häilyt autuaana henkenä ympärilläni, anna minulle anteeksi,
oh anteeksi!

R. MOOR (nopeasti). Hän antaa teille anteeksi. (Alakuloisemmin.) Jos
hän ansaitsee käydä teidän pojastanne. -- Hänen täytyy antaa teille
anteeksi.

V. MOOR. Oh, hän oli liian jalo minun pojakseni. -- Mutta minä menen
häntä vastaan -- kyyneleineni, unettomine öineni, kalvavine näkyineni,
syleilen hänen polviaan, huudan, -- huudan ääneen: "Olen tehnyt syntiä
taivasta vastaan ja sinun edessäsi. En ole sen arvoinen, että sinä
kutsut minua isäksesi."

R. MOOR (hyvin liikutettuna). Hän oli teille rakas, tuo toinen
poikanne?

V. MOOR. Taivas sen tietää. Miksi minä sallinkaan ilkimielisen pojan
juonten sokaista silmäni! Ylistettynä isänä minä kävin isien keskellä.
Ympärilläni kasvoivat poikani kauniisti, toivorikkaina. Mutta --
kirottu olkoon se hetki! -- paholainen hiipi toisen sydämeen, minä
uskoin käärmettä, -- molemmat lapseni ovat hukassa. (Peittää kasvonsa.)

R. MOOR (etääntyy hänestä kauas). Ikuisesti hukassa!

V. MOOR. Oh, tunnen syvästi tosiksi Amalian sanat, jotka koston henki
toi hänen suuhunsa. "Turhaan sinä ojentelet raukenevia käsiäsi poikaasi
kohden, turhaan pyydät tarttua Kaarlesi lämpöiseen käteen, ei hän
koskaan seiso vuoteesi ääressä --."

R. MOOR (ojentaa hänelle kätensä, kasvot poispäin kääntäen).

V. MOOR. Jospa Kaarle näin ojentaisi minulle kätensä! -- Mutta hän
makaa kaukana ahtaassa majassa, nukkuu jo ikiunta, ei kuule koskaan
tuskani ääntä. -- Voi minua! Kuolla vieraan käsiin --. Ei yhtään poikaa
enää, ei yhtään poikaa enää sulkemassa silmäluomiani --.

R. MOOR (kiihkeän liikutuksen vallassa). Nyt sen täytyy tulla ilmi --
nyt. (Rosvoille.) Jättäkää minut! -- Ja sentään -- voinko minä sitten
antaa hänelle takaisin hänen poikaansa? -- Enhän voi enää antaa hänelle
hänen poikaansa --. Ei, en voi tehdä sitä.

V. MOOR. Mitä, ystävä, mitä äsken puhelit hiljaa?

R. MOOR. Poikasi, -- niin, vanhus -- (änkyttäen) poikasi on -- iäksi
hukassa.

V. MOOR. Iäksi?

R. MOOR (hirveän ahdistuksen vallassa katsoen taivasta kohti). Oh, tänä
hetkenä vain -- älä anna sieluni raueta -- tänä hetkenä vain tue minua!

V. MOOR. Iäksikö sanoit?

R. MOOR. Älä kysele enää! Iäksi, sanoin!

V. MOOR. Vieras, vieras, miksi vedit minut esiin tyrmästäni?

R. MOOR. Mutta jospa -- jospa minä nyt keinottelisin häneltä siunauksen
itselleni niinkuin varas ja hiipisin pois saatuani kalliin saaliin? --
Sanotaan, ettei isän siunaus mene koskaan hukkaan.

V. MOOR. Onko poikani Franskin hukassa?

R. MOOR (syöksyy hänen jalkoihinsa). Minä mursin tyrmäsi salvat --.
Siunaa minua!

V. MOOR (tuskaisesti). Miksi sinun, isän pelastajan, pitikin tuhota
hänen poikansa! -- Näes, taivas ei väsy armahtamasta, vaikka me surkeat
maan madot käymme nukkumaan katkerin mielin. (Laskee kätensä rosvo
Moorin päälaelle.) Tulkoon osallesi onnea säälisi verran!

R. MOOR (nousten kaihomielisenä). Oh, missä on miehuuteni? Jäntereeni
raukenevat, tikari luisuu kädestäni.

V. MOOR. Kuinka suloista onkaan kun veljekset elävät sovussa kuin
kaste, joka Hermonilta valuu Siionin vuorille. Opi tuntemaan se
ihanuus, nuori mies, niin taivaan enkelit paistattavat päivää
sädekehäsi loistossa. Viisautesi olkoon harmaapään viisautta, mutta
sydämesi -- sydämesi olkoon kuin viattoman lapsen!

R. MOOR. Ah, suo minun tuntea sen ihanuuden esimakua! Suutele minua,
jalo vanhus!

V. MOOR (suutelee häntä). Ajattele, että tämä on isäsi suudelma, niin
minä ajattelen suutelevani poikaani --. Osaathan itkeäkin!

R. MOOR. Minä ajattelin sitä isäni suudelmaksi. -- Minä onneton, jos he
nyt tuovat hänet!

    Schweizerin TOVERIT tulevat äänettömänä surusaattona, päät
painuneina ja verhotuin katsein.

R. MOOR. Taivas! (Peräytyy arkana ja koettaa piiloutua. Saatto kulkee
hänen editseen. Hän katsoo poispäin. Syvä vaitiolo. He pysähtyvät.)

GRIMM (painuneella äänellä). Päällikköni!

    (Rosvo Moor ei vastaa, vaan peräytyy vielä.)

SCHWARZ. Jalo päällikkö!

    (Rosvo Moor vetäytyy yhä taaemmas.)

GRIMM. Me olemme syyttömät, päällikköni!

R. MOOR (katsahtamatta heihin). Keitä te olette?

GRIMM. Et käännä katsettasi meihin! Uskollisiin miehiisi.

R. MOOR. Onnettomuudeksenne olette olleet minulle uskolliset!

GRIMM. Viimeiset jäähyväiset uskolliselta Schweizeriltäsi -- hän ei
palaa enää, soturisi Schweizer.

R. MOOR (kiihkeästi). Ette löytäneet siis etsittäväänne?

SCHWARZ. Löysimme kuolleena.

R. MOOR (riemastuen). Kiitos Sinulle, kohtaloitten ohjaaja! --
Syleilkää minua, veikot! -- Armahdus olkoon tästä lähtien tunnussana --.
Nytpä on sekin kestettynä, -- kaikki kestettynä.

    MUITA ROSVOJA. AMALIA.

ROSVOT. Helei, helei! Saalis, etevä saalis!

AMALIA (hapset hajallaan). He väittävät kuolleitten nousseen ylös hänen
käskystään -- setäni elävän tässä metsässä --. Missä hän on. -- Kaarle,
setä! -- Aah! (Syöksyy vanhuksen luo.)

V. MOOR. Amalia, tyttäreni Amalia! (Pusertaa häntä rinnalleen.)

R. MOOR (hypähtää taapäin). Kuka saattoi tämän näyn silmieni eteen?

AMALIA (syöksähtää vanhuksen luota rosvo Moorin luo ja syleilee häntä
riemastuneena). Olen tavannut hänet, oi taivas, olen tavannut hänet!

R. MOOR (riistäytyy irti, rosvoille). Lähtekää! Perivihollinen minut on
kavaltanut!

AMALIA. Sulhoni, sulhoni, raivoathan! Aa, riemustako? Miksi minä
olenkin niin tunteeton, onneni huumauksessa niin kylmä?

V. MOOR. Sulho? Tyttäreni, tyttäreni! Sulhosi?

AMALIA. Iäti hänen, iäti, iäti minun! -- Oh taivaan vallat, keventäkää
minulta tämä surmaava nautinto, etten minä tukahdu taakkani alle!

R. MOOR. Irroittakaa hänet kaulastani! Tappakaa hänet, tappakaa tuo
(osoittaa vanhusta)! -- Surma periköön minut, teidät! Kaikki! Tuho koko
maailmalle! (Aikoo paeta.)

AMALIA. Minne? Mitä, rakas? Iäinen autuus, loputon riemu -- ja sinä
pakenet?

R. MOOR. Pois, pois! -- Onnettomin morsiamista! Katso itse, kysy itse,
kuule! -- Onnettomin isistä! Salli minun iäksi paeta täältä!

AMALIA. Tukekaa minua, Jumalan tähden, tukekaa minua! Silmissäni niin
mustenee --. Hän pakenee!

R. MOOR. Liian myöhään! Turhaan! Kirouksesi, isä! Älä kysele minulta
enempää! Minä olen, olen saanut -- kirouksesi, -- kirouksesi! Kuka
minut houkutti tänne? (Syösten miekka kädessä rosvoja vastaan.) Kuka
teistä, te manalan sikiöt, houkutti minut tänne? Tämä olkoon siis
tuhosi, Amalia! Kuole, isä, kuole minun surmaamanani kolmannen kerran!
-- Nämä pelastajasi ovat rosvoja ja murhamiehiä! Kaarle poikasi on
heidän päällikkönsä!

    (Vanha Moor heittää henkensä.)

AMALIA (seisoo ääneti ja jäykkänä kuin kuvapatsas. Kammottava
äänettömyys ylt'ympäri).

R. MOOR (syösten erästä tammea päin). Niiden sielut, jotka minä
tukahdutin rakkauden kiihkoissa -- niiden, jotka minä surmasin pyhän
unen helmaan, -- niiden, -- hahahaa! Kuuletteko ruutitornin räjähtävän
synnyttävien äitien päitten päällä? Näettekö liekkien hulmahtavan
rintalasten kehtoihin? Siinä on hääsoihtuja, siinä on morsiusmusiikkia,
-- oh, Tuomari ei unohda niitä, hänellä ne on selvillä, siksipä minulta
on poissa lemmenriemu! Siksi minulle rakkaus on kidutus! Siinä on
kosto!

AMALIA. Se on totta, taivaan Ruhtinas, se on totta! -- Mitä minä olen
tehnyt, syytön uhrilammas? Olen rakastanut tätä miestä!

R. MOOR. Tämä on enemmän kuin mies voi kestää. Olenhan kuullut kuoleman
viuhuvan vastaani useammasta kuin sadasta putkesta, enkä ole sitä
väistänyt askeltakaan, nytkö minun pitää oppia vapisemaan kuin nainen?
Vapisemaan naisen edessä? -- Ei, nainen ei säikähdytä miehuuttani --.
Verta, verta! -- Tämä on vain hetkellistä naisekasta puuskaa! -- Minun
täytyy maistaa verta, niin se menee ohi! (Aikoo paeta.)

AMALIA (lankee hänen kaulaansa). Murhaaja, paholainen! En voi laskea
sinua, enkelini.

R. MOOR (viskaa hänet syrjään). Pois, viekas käärme, sinä pilkkaat
raivostunutta -- mutta minä vaadin taisteluun itse sortovaltiaan
kohtaloni --. Mitä, itketkö! -- Oo, te petolliset, ilkeät tähdet! Hän
on itkevinään, - ikäänkuin joku sielu voisi surra minun osaani! (Amalia
lankee hänen kaulaansa.) -- Aah, mitä se on? Hän ei sylje kasvoilleni,
ei torju minua luotaan -- Amalia! Oletko unhoittanut, tiedätkö myös,
ketä syleilet, Amalia?

AMALIA. Ainokaiseni, iki-omani!

R. MOOR (rajattoman onnen hurmaamana). Hän antaa minulle anteeksi, hän
rakastaa minua! Minä olen puhdas kuin taivaan tähti, hän rakastaa
minua! -- Kyynelin kiitän sinua, armahtava Jumala! (Vaipuu polvilleen,
itkien rajusti.) Sieluni rauha on palannut, tuska on raivonnut loppuun,
helvettiä ei enää ole --. Katso, oi katso, valon lapset itkevät,
itkevää paholaista syleillen -- (Rosvoille.) Itkekäähän myös! Itkekää,
itkekää, olettehan niin onnellisia --. Oh, Amalia, Amalia! (Unohtuvat
äänettömään syleilyyn ja suuteluun.)

ERÄS ROSVOISTA (astuu kiukustuneena esiin). Seis, petturi! -- Laske
oitis irti tuo käsi, tai minä sanon sinulle sanan, joka saa korvasi
soimaan ja hampaasi kauhusta kalisemaan! (Ojentaa miekan heidän
välilleen,)

ERÄS VANHA ROSVO. Muista Böömin metsiä! Kuuletko, epäröitkö? -- Böömin
metsiä sinun on muistettava! Uskoton, missä ovat valasi? Unhoittuvatko
haavat niin pian? Kun me panimme edestäsi peliin onnen, kunnian ja
hengen, kun me seisoimme suojanasi kuin muuri, otimme sinuun tähdätyt
iskut kilpinäsi vastaan -- etkö silloin nostanut kättäsi rikkumattomaan
valaan, vannoen, _ettet jätä meitä koskaan_, kuten mekään emme ole
sinua jättäneet? -- Kunniaton! Valanrikkoja! Ja sinä käännyt luopioksi,
kun portto ulisee?

KOLMAS ROSVO. Hyi hitto väärää valaa! Uhratun Rollerin henki, jonka
sinä huusit Manalasta valasi todistajaksi, punastuu haudassaan
raukkamaisuuttasi häveten ja nousee sieltä aseineen rankaisemaan sinua.

ROSVOT (sekasortoisesti, riistäen auki vaatteitaan). Katsos tänne,
katsos, tunnetko näitä arpia? Sinä olet meidän! Sydänverellämme olemme
lunastaneet sinut orjaksemme, sinä olet meidän, vaikkapa arkkienkeli
Mikael joutuisi itse Molokin kanssa kahakkaan sinun tähtesi! -- Lähde
kanssamme! _Uhri uhrista! Amalia on uhrattava ennen joukkoa!_

R. MOOR (laskee irti Amalian käden). Loppu on käsissä! -- Minä aioin
kääntyä ja päästä isäni luo; mutta taivaan Herra kielsi sen.
(Kylmästi.) Minä älytön narri, miksi aioinkin sellaista? Sillä voiko
suuri syntinen vielä kääntyä? Suuri syntinen ei voi koskaan kääntyä, se
minun olisi pitänyt tietää aikoja --. Ole rauhassa, pyydän, ole
rauhassa! Niinhän onkin oikein. -- Minä en halunnut silloin, kun _Hän_
etsiskeli minua; nyt kun minä etsin häntä, ei _Hän_ välitä. Onko mikään
kohtuullisempaa? -- Älähän katso noin kauhistuneena --. Hänhän ei
tarvitse minua. Eikö Hänellä ole luomakuntaa yllinkyllin? Yhtä vailla
hän voi niin hyvin olla, ja se yksi olen nyt minä. -- Tulkaa, toverit!

AMALIA (vetää hänet takaisin). Pysähdy! Isku, kuolinisku! -- Hyljättynä
jälleen! -- Vedä miekkasi ja sääli minua!

R. MOOR. Sääli on siirtynyt metsän pedoille, -- en surmaa sinua.

AMALIA (halaten hänen polviaan). Oo, Jumalan tähden, taivaan armon
tähden! Enhän pyydä enää rakkautta, tiedän kyllä, että tuolla ylhäällä
tähtemme pakenevat vihollisina toistensa luota -- pyydän vain kuolemaa!
Hyljätty, hyljätty! -- Tunne synkintä pohjaa myöten: hyljätty! En voi
sitä kestää. Näethän, sitä ei mikään nainen voi kestää. Pyydän vain
kuolemaa! Katsos, käteni vapisee! Minulla ei ole rohkeutta itse iskeä.
Minua peloittaa välähtävä rauta --. Sinullehan se on niin helppoa, niin
helppoa, olethan tappotaituri, vedä miekkasi, niin minä saan onneni!

R. MOOR. Pyydätkö yksin olla onnellinen? Pois, en surmaa naista!

AMALIA. Aah, murhamies! Sinä voit tappaa vain onnellisia, mutta käyt
elämään-kyllästyneitten ohi! (Ryömii rosvojen luo.) Armahtakaa minua
siis te, pyövelin oppilaat! -- Katseissanne on niin verenjanoinen
sääli, joka on kurjan lohdutus -- mestarinne on mitätön, pelkuri
kerskaaja.

R. MOOR. Nainen, mitä sanot? (Rosvot kääntyvät poispäin).

AMALIA. Ei yhtään ystävää? Ei näissäkään yhtä ystävää? (Nousee.) Ah
niin, opettakoon siis Dido minut kuolemaan! (Aikoo mennä, eräs rosvo
tähtää häntä.)

R. MOOR. Seis! Tohditko -- Moorin lemmitty kuolkoon vain Moorin
surmaamana! (Surmaa Amalian.)

ROSVOT. Päällikkö, päällikkö! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?

R. MOOR (tuijottaa ruumista). Hän on saanut osansa! Joku kouristus
vielä, sitten se on valmista --. No, kas niin! Onko teillä vielä
jotakin vaadittavaa? Te uhrasitte tähteni hengen, hengen, joka ei enää
ollut teidän omanne, vaan täynnä inhoa ja häpeää --. Minä surmasin
sovitukseksi teille enkelin. No niin, katsokaahan tarkoin tänne!
Oletteko nyt tyytyväisiä?

GRIMM. Olet maksanut velkasi korkoineen. Olet tehnyt, mitä ei kukaan
toinen tekisi _kunniansa_ vuoksi. Lähde nyt eteenpäin!

R. MOOR. Sanotko sinä niin? Eikö sentään ole kohtuutonta korvata konnan
henki pyhimyksen hengellä? -- Oh, minä sanon teille, että jos jokainen
teistä nousisi häpeälavalle ja antaisi nyhtää hehkuvilla pihdeillä
lihaansa pala palalta irti, ja tämä kidutus kestäisi yksitoista
kesäpäivää, niin se ei vielä korvaisi hänen kyyneliään. (Katkerasti
nauraen.) Arpenne, Böömin metsät! Niinpä niin, ne oli kyllä
hyvitettävä.

SCHWARZ. Tyynny, päällikkö! Tule mukaamme, tässä sinun ei ole hyvä
viivytellä. Johda meitä edelleen!

R. MOOR. Seis -- sana vielä, ennenkuin lähdemme --. Pankaa mieleenne,
raakalaiskäskyjeni vahingoniloiset kätyrit -- että _tänä hetkenä_ minä
lakkaan olemasta päällikkönne --. Häpeällä ja kauhulla minä lasken nyt
kädestäni verisen valtikkani, jonka alaisina te uskottelitte olevanne
oikeutetut konnanjuoniin sekä pimentämään taivaan valon synkeillä
töillänne --. Lähtekää oikeaan ja vasempaan --. Tästä lähtien meillä
älköön ikipäivinä olko yhteisiä asioita.

ROSVOT. Aah, kunnoton! Missä ovat siivekkäät suunnitelmasi? Olivatko ne
saippuakuplia, jotka nainen puhaltaa olemattomiin?

R. MOOR. Voi minua narria, joka luulin hirmuteoilla luovani maailman
kauniimmaksi ja tukevani lakeja laittomuudella! Nimitin sitä kostoksi
ja oikeudeksi --. Oh Sallimus ylpeydessäni uskoin voivani hioa umpeen
miekkasi lovet ja korjata puolueelliset tekosi -- mutta, ah turhamaista
lapsellisuutta, tässä minä seison nyt kammottavan elämän päässä ja
tunnen kalisevin hampain, parku sydämessä --, että _kaksi minunlaistani
ihmistä tuhoaisi perinpohjin koko siveellisen maailmanjärjestyksen_.
Armoa, armoa poikaselle, joka tahtoi puuttua ennen sinua sinun
tehtäviisi, -- kosto on _sinun_ yksin. _Sinä_ et tarvitse ihmiskättä.
Eihän kyllä ole enää minun vallassani sovittaa menneisyyttä, -- mikä on
murskattu, se pysyy murskattuna, -- mitä minä kaadoin, se ei ikinä
nouse enää --. Mutta minulle jäi jotakin, jolla voin sovittaa häväistyt
lait ja korjata jälleen loukatun järjestyksen. Se tarvitsee uhria, --
uhria, joka nostaa sen majesteetin loukkaamattomuuden koko ihmiskunnan
nähtäviin -- minä itse olen se uhri. Minun itseni se vaatii kuolemalla
kuolemaan.

ROSVOT. Ottakaa häneltä miekka pois, hän aikoo tappaa itsensä.

R. MOOR. Te houkat! Te ikuiseen sokeuteen tuomitut! Arvelette kai, että
yksi kuolemansynti vastaa toisia kuolemansyntejä? Arvelette kai, että
sellainen jumalaton epäsointu palauttaa maailmanjärjestyksen
sopusoinnun? (Heittää halveksien aseensa heidän eteensä.) Elävänä
saakoon pyöveli minut käsiinsä. Minä lähden ja jättäydyn itse oikeuden
käsiin.

ROSVOT. Kahlitkaa hänet! Hän on menettänyt järkensä.

R. MOOR. Eipä sillä, etten minä uskoisi sen tapaavan minut aikanaan,
jos ylemmät vallat niin suovat. Mutta se voisi yllättää minut unessa
tai saada kiinni paossa tai vangita miekoin ja pakkokeinoin, ja silloin
minä olisin menettänyt senkin ainoan ansion, että olen vapaaehtoisesti
antautunut sovittamaan kuolemalla syyni. Miksi koettaisin varkaan
tavoin yhäkin pelastaa elämää, jonka olen jo aikoja taivaan tuomion
mukaan hukannut?

ROSVOT. Antaa hänen mennä! Se on suuruudentavoittelua. Hän aikoo
ansaita hengellään joutavaa ihailua.

R. MOOR. Tekoni voisi herättää ihailua. (Hetken mietittyään.) Muistan
tänne lähtiessäni puhutelleeni erästä miespoloa, joka tekee päivätöitä
ja jolla on yksitoista lasta elossa. On luvattu tuhat kultarahaa sille,
joka tuo sen suuren rosvon elävänä oikeuden käsiin. Sitä miestä sopii
auttaa. (Poistuu.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rosvot - Viisinäytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.