Title: Kantelettaren tutkimuksia I - Ritvalan helkavirret. Historiallise runot
Author: Krohn, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kantelettaren tutkimuksia I - Ritvalan helkavirret. Historiallise runot" ***


KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA I

Ritvalan Helkavirret. Historialliset runot.


Kirj.

JULIUS KROHN


Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1900.



  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 95 osa. I.



      Isävainajansa ystävälle
      Suomen kielen hohottajalle
      Suomen muinaisuuden valaisijalle
           l. Yrjö-Koskiselle
      hänen täyttäessään
      seitsemänkymmentä vuotta
               omistaa
      tämän tutkimussarjan
                    toimittaja.



SISÄLLYS:

  Esipuhe.

  I. Ritvalan Helka-virret

  1. Hämäläisten runollisuus
  2. Helka-virsien muistiinpanijat
  3. Helka-juhlan vietto
  4. Helka-juhlassa lauletut virret
  5. Alku-virsi
  6. Mataleenan virsi
  7. Inkerin virsi
  8. Annikaisen virsi
  9. Helka-virsien loppusäkeet
 10. Helka-juhlan alkuperä
 11. Hämäläisen runon rakenne

 II. Historialliset runot

  1. Suomen kansan historiallinen käsitys
  2. Piispa Henrikin surma
  3. Elinan surma
  4. Kaarle herttua
  5. Jaakko Pontus
  6. Kaarlo kuningas
  7. Loppukatsahdus historiallisiin runoihin

  Viiteselitykset.



ESIPUHE.


Suomalaisen kirjallisuuden historiansa oli isävainajani, Julius
Krohnin, aikomus toimittaa kolmena osana, joista ensimmäinen hänen
eläessään ilmestynyt käsitteli Kalevalaa, ja joista toisen piti esittää
keskiajan kansanrunoutta sekä kolmannen uudemman ajan kirjallisuutta.
Viimeksi mainittu täytyi kuitenkin muodollisista syistä painattaa eri
teoksena: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet 1897.

Toisen osan julkaisemiseen itsenäisellä ja muutetulla nimellä eivät
ainoastaan muodolliset syyt ole pakoittaneet. Siitä käsityksestä, että
Kalevalan-aineiset kertomarunot edustaisivat erityisesti pakanuuden
aikaa vastakohtana ilmeisesti keskiaikaisille legenda- ja
ballaadirunoille, on minun täytynyt luopua uusien Kalevalan
tutkimuksieni nojalla, jotka toivon vastedes voivani täydellisesti
esittää. Myöskin uudemman ajan kansanrunojen sovittaminen painetun
kirjallisuuden kehitysjaksojen väliin, niinkuin isävainajani oli
suunnitellut, tuotti tutkimus- ja esitystavan erilaisuuden tähden
vaikeuksia, jotka vältin paraiten irroittamalla ne kokonaan siitä
yhteydestä.

Siten kokosin ne isävainajani runontutkimuksista, jotka esittivät
kertomarunoja ulkopuolelta Kalevalan piiriä, ja koska ne miltei kaikki
löytyvät Lönnrotin "Kanteletar" nimisessä kokoelmassa, valitsin tälle
uudestaan järjestämälleni julkaisulle nimen "Kantelettaren
tutkimuksia." Nyt ilmestyvän "edellisen vihkon" lisäksi on
toivottavasti tulevana vuonna valmistuva toinen, joka "jälkimmäinen"
tulee käsittelemään laajaa ja moniosaista Luojan virttä ynnä muutamia
muita legenda-runoja sekä Anteruksen kosintaa ja Lunastettavan neidon
laulua liitteineen.

Siihen nähden että kansanrunouden tutkimuksissa
subjektiivis-esteettisellä näkökannalla on paljoa vähemmän sijaa kuin
objektiivis-tosiasiallisella, olen tässä teoksessa katsonut
velvollisuudekseni kaikki ainekset uudestaan läpikäymällä päästä
itsenäiseen vakaumukseen jokaisen tutkittavan runon suhteen ja tuoda
tämä vakaumukseni esille silloinkin, kuin se poikkeaa isävainajani
ennen julkaisemista mielipiteistä. Olen tämän voinut sitä paremmalla
omallatunnolla tehdä, kun tutkimustapani on aivan sama ja eriävät
tulokset etupäässä riippuvat niistä uusista aineksista, joita minulla
on ollut käytettävänä. Tietysti samalla yksin vastaan teoksen
tieteellisistä puutteista ja virheistä.

Muoto on minun täytynyt itse luoda, koska nämät isävainajani
käsikirjoitukset ovat enimmäkseen lyhennyksillä kirjoitettuja luentoja.
Olen koettanut saada esitykseni niin helppotajuiseksi, kuin aine
suinkin on sallinut, ja siihen nähden vieraskieliset näytteet joskus
runomitallakin, vaikka aivan vaatimattomasti, suomentanut. Samasta
syystä olen myös suomalaisten runojen toisinnoissa, milloin
murteellisuuksilla ei ole ollut esitykseeni nähden minkäänlaista
merkitystä, käsikirjoitusten usein epätarkkaa ja vaillinaista äänneasua
kirjakielen mukaisesti tasoitellut.

Helsingissä joulukuulla 1900.

Kaarle Krohn.



I.

Ritvalan Helka-virret



1. Hämäläisten runollisuus.


"Poikkinaisiahan ja nälkäkoivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten
laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon
rinnalla!" lausuu Aug. Ahlqvist 1855 vuoden Suomi-kirjaan painetussa
esityksessään Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta.[1] Pääsyyn
tähän Hämäläisten heikompaan runollisuuteen koettaa hän johtaa
yhteissuomalaiselta ajalta, n.k. Jäämien alkuperäisestä luonteesta,
joihin lukee myös Vepsäläiset, Vatjalaiset ja tietysti Virolaiset.

Tässä oletettua yhteissuomen murteiden kahtia jakoa ei kuitenkaan
kielitiede enää tunnusta. Vielä vähemmin on runontutkimuksen pitäminen
kiinni mainitusta jaosta, sen jälkeen kuin Virolaiset viime
vuosikymmenien keräyksillään ovat osoittaneet, etteivät he ainakaan ole
jäljillä Karjalaisista runovarojen runsaudessa. Ovatpa vielä edelläkin
siinä suhteessa, että heidän kokoomansa 50,000 runo-toisintoa
jakautuvat verrattain tasaisesti vironkielen koko alalle, jota vastoin
Karjalan murteiden alueet eivät likimainkaan kaikki ole runon
löytöpaikkoja.

Se tosiasia, että Tverin Karjalasta ei ole etsimälläkään saatu kuin
aivan pieni määrä runoja ja että Venäjän Karjalan kuulu laulutaito
rajoittuu Suomen rajaa lähinnä oleviin pitäjiin, on otettava huomioon
myös arvostellessa Suomen Hämäläisiä. Jos edellisten runottomuuden voi
selittää unohtamisesta johtuvaksi, niin miksi ei sama selitys kelpaisi
jälkimmäistenkin puutetta peittämään?

Tämä puolustus ei kuitenkaan kumpaisessakaan tapauksessa pitkälle
riitä. Täytyy löytyä toinen, todellisempi syy selittämään Hämeen ja
yleensä Länsi-Suomen runojen vähälukuisuutta, joka etenkin kertovaisiin
nähden on kieltämätön.

Piilisiköhän se jossain juuri Suomen Hämäläisten erityisessä
epärunollisuudessa? Mutta muistettava on, että vähemmänkin runojen
luvun luominen vaatii aivan samaa kykyä kuin suuremman määrän -- jollei
eroitusta ole laadussa. Emme siis voi päästä ratkaisuun suorempaa tietä
kuin itse runoja yksityiskohtaisesti tutkimalla sekä sisällykseen että
muotoon nähden. Ja kun on kerta kysymys hämäläisistä kansanrunoista,
niin on luonnollista, että ennen muita otamme tarkastuksen alaisiksi ne
runot, jotka edustavat Varsinais-Hämeen kansanrunoutta, nimittäin
Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virret.

Näistä Helka-virsistä erittäin löytyy kyllä valmis tuomio Ahlqvistin
teoksessa Kalevalan Karjalaisuus:[2] "Köyhä ja kuiva on niiden
runollisuus kuin ne pannaan karjalaisen runon rinnalle, vaillinainen on
niiden runo-puku ja virheellinen niiden kieli." Mutta niin ankara
tuomio vaatii ainakin uudistettua käsittelyä ennen lopullista päätöstä.



2. Helka-virsien muistiinpanijat.


Ihme kyllä, ei Porthanilla ollut vielä mitään vihiä Ritvalan kylän
Helka-virsien olemassa olosta, vaikka hän kaikin tavoin koetti saada
tietoja kansamme muinaisesta runoudestakin. Niiden löytämisen kunnia
tulee sille miehelle, joka myös Keski-Savon ja Vermlannin runot on
unheesta pelastanut, _Kaarle Akseli Gottlundille_. Jo nuorena
ylioppilaana oli Gottlund kuullut hoettavan, että naiset Sääksmäellä
pitivät vanhanaikaista juhlaa ja lauloivat runoja, joita eivät itsekään
enää ymmärtäneet. Niitä oli hän moneen kertaan kirjeellisesti
tiedustellut siellä asuvilta tuttaviltaan, vaan ilman menestystä.
Itsekin oli hän usein matkustellut Turun ja kotipitäjänsä Juvan väliä
Hämeenlinnan kautta, mutta aina sattunut kulkemaan semmoisena aikana,
jolloin ei Helka-juhlaa vietetty. Vasta v. 1824, käydessään äitinsä
asioilla Lammin pitäjässä, oli hänen tilaisuus poiketa Sääksmäen
Ritvalan kylään. Silloinkin hän tuli myöhään, 15 päivänä heinäkuuta;
sai kuitenkin, vaikka suurella vaivalla, kylän neitoset suostutetuiksi
esittämään koko juhlamenon lauluineen. Muistiin-panemansa runot ynnä
kuvauksen juhlan vietosta hän sitten painatti toimittamansa _Otavan_
toiseen osaan v. 1832.

Vähäistä ennen, 20 päivänä marraskuuta 1831, oli myös Elias Lönnrot
käväissyt Sääksmäellä ottamassa kirjaan samat laulut ynnä niiden
sävelmän, joka oli Gottlundilta jäänyt merkitsemättä. Samana vuonna,
kuin Gottlundin julkaisu ilmestyi, painatti hänkin selonteon juhlasta,
jota ei kuitenkaan omin silmin ollut saanut nähdä, sekä ruotsinnoksen
parista Helka-virrestä Runebergin toimittamaan Helsingfors
Morgonbladiin.[3] Suomenkielellä hän ne sittemmin sovitti
Kantelettarensa runojen sekaan v. 1840.

Paitsi Gottlundin ja Lönnrotin kirjaanpanoja, jotka ovat ainoat
täydelliset, löytyy jälkimmäisen kokoelmissa vielä kolmannet
tuntemattoman muistiinpanot, nekin nähtävästi Kanteletarta toimittaessa
käytetyt.[4]

V. 1846 ilmestyivät erityisenä pienenä vihkona _Ritvalan Helka-virret
pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä_ s.o. kahden hämäläisen
ylioppilaan August Blåfieldin ja Antero Wareliusen toimesta. Edellinen
oli Helka-virret uudelleen pannut paperille sokean, hampaattoman akan
epäselvän sanelun mukaan. Tästä kirjaanpanosta on kuitenkin hyvin vähän
jälkiä painetussa arkissa. Sillä sen toimitti Varelius etupäässä
Kantelettaren julkaisua noudattaen ja myös Otavan tekstiä silmällä
pitäen.

"Helka-arkki" oli julkaistu siinä hyvässä tarkoituksessa, että
Helka-virret varmemmin säilyisivät kansan muistissa. "Koska nykyisinä
aikoina vanhat laulut ja leikit näkyvät vähenevän ja unohtuvan kansassa
semmenkin läntisillä Suomen mailla, on niiden, jotka vijatointa
huvitusta hyväksyvät, kojettaminen kirjoitettuna eleellä pitää niitä
vähiä, jotka synty-paikoillamme vielä, niinkuin hämmenevä ehtoo-rusko,
muistuttavat menneitä aikoja", lausutaan sen esipuheessa. Mutta
vaikutus oli päinvastainen. Kun runot painettuina olivat helposti
käsillä saatavissa, eivät ne enää olleet kansalla pelkän muistin
varassa. Ja kun painettua sanaa kohtaan yleensä oli suurempi
kunnioitus, ei ollut kumma, jos alkuperäinen suullinen laulu-teksti
uuden "pränttäytetyn" tieltä väistyi unohduksen varjoon pikemmin, kuin
ehkä muuten muistista olisi haihtunut. Nykyisin ei enää ole saatu
Helka-virsiä kansan suusta kirjaan pannuksi muussa kuin painetusta
opitussa muodossa; arkkijulkaisu on tyystin hävittänyt kansanlaulun,
niinkuin se muuallakin maailmassa on tehnyt.

Viimeiset jäljet kansanomaisesta laulutavasta ovat 1860-luvulta,
jolloin harras muinaistutkijamme Henrik August Reinholm kävi kaksi
kertaa, vv. 1862 ja 1868, Sääksmäen Ritvalassa niitä etsimässä. Paitsi
lisätietoja juhlasta ynnä Lönnrotin muistiinpanemasta poikkeavaa
sävelmää, sai hän katkelmia itse virsistäkin, osaksi kuitenkin jo
kirjallisen vaikutuksen alaisia. Reinholmin oli aikomus kirjoittaa
laaja tutkimus Helka-juhlan alkuperästä ja oli hän sitä varten etsinyt
etäisiäkin vertauskohtia, mutta tämä hänen aikeensa ei toteutunut.
Hänen keräämänsä ainekset ovat Muinaismuisto-Yhdistyksen hallussa
muiden jälkeen jääneiden lukuisain kokoelmain joukossa.



3. Helka-juhlan vietto.


Sääksmäen Ritvalan kylän halkaisee Hämeenlinnasta Tampereelle
Vanajaveden rantaa kiertävä maantie kahteen osaan, Yläkylään ja
Alakylään, jotka kumpikin Gottlundin käynnin aikana viettivät
Helka-juhlaa, toinen Karjuveräjän-mäellä, toinen n.k. Helka-vuorella.
"Muutoin", huomauttaa Gottlund ruotsinkielisissä muistiinpanoissaan,[5]
joihin hänen esityksensä Otavassa perustuu, "olivat molemmissa
paikoissa yhtäläiset menot, niin myös kumpaisellakin kylän osalla samat
laulut. Mainitaanpa heidän jonkun kerran yhdessäkin olleen. Eikä heitä
eroitakaan muu kuin peltomaa, joten toimivat aivan toistensa nähden".

Gottlundin kuvaus Helka-juhlasta on suuremman Alakylän viettämästä.
"Helka-tuorstaina vähää ennen auringon laskua kokoontuu kylän nuoriso
_Raitin ristille_ keskellä kylää, missä kaksi raittia eli kujaa kulkee
ristiin. Oikeastaan on tämä neitosten yhtymäpaikka, sillä juhla on
nimenomaan heidän vietettävänsä. Tosin on miesväkeäkin tilaisuudessa
saapuvilla, mutta aina niin että neitosille annetaan etusija. Entisinä
aikoina on kylän poikien ollut asia kokoontua n.k. Helka-vuorelle
valmistamaan kokkoa siellä kasvavista katajoista y.m.; vasta sitten
ovat miehissä palanneet kylään katsellakseen neitosten juhlanviettoa ja
kulkeakseen heidän mukanaan takaisin juhlapaikalle. -- Kun kaikki
nuoriso on koossa Raitinristillä, astuvat neitosten parvesta esiin
paraimmat laulajat ja järjestyvät määrättyihin riveihin, tavallisesti
kaksin rivin, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä. Muu väki kulkee
heidän jäljissään, ensin naiset ja sitten vasta miehet. Toisinaan, kun
neitosten joukossa ei löydy riittävää määrää laulutaitoisia, otetaan
avuksi joku nuori nainenkin, joka edellisenä vuonna tai paria vuotta
ennen oli esiintynyt huomatuimpana laulajana. -- -- Laulaen liikkuu
koko jono ensin kirkolle päin (Tampereelle vievää) maantietä myöten
ainakin niin pitkälle kuin kylää ulottuu; sitten pyörähdetään takaisin
(Raitinristille) ja laulun yhä kajahdellessa jatketaan menoa vastaiseen
suuntaan (Hämeenlinnaan vievää) Huunan eli Montolan tietä Kurjen
ojalle[6] (kylän toiseen päähän); sieltäkin palattua (Raitinristille)
ja käytyä vähän matkaa (valtamaantien poikki menevää) Nuurolan tietä,
käännytään kolmannen kerran ja riennetään läpi kylän loivaa rinnettä
kohti, jolla on nimenä Helka-vuori,[7] vaikkei se oikeastaan mikään
vuori ole. Sinne ei kuitenkaan suoraapäätä nousta, vaan kuljetaan sen
ohi pitkin tietä Isonhaudan päähän,[8] josta viimeisen kerran
käännyttyä vihdoin saavutaan Helka-kentälle. -- -- Täällä päättyy juhla
tanssiin (entisinä aikoina) poikien tekemän tulen ympärillä, jonka
tavan kuitenkin maaherra jo kauvan oli kieltänyt, arvattavasti
tulen-vaaraa varoen, vaikkei sillä paikalla ollut sellaista mitenkään
pelättävissä. Tanssin ohella leikittiin etenkin juosten leskisillä
keskiyöhön, jonka jälkeen kukin hiljaisuudessa palautui kotiinsa."

Tätä "Helan huutamista" sanoo Gottlund Helatorstaista alkaen uudistetun
joka pyhäilta ja useimmiten myös pyhien aattoina aina Juhannukseen tai
Pietarin päivään (29/6) asti. Kaikista juhlallisin viettoaika oli
kuitenkin Helluntai,[9] jonka pyhinä kerääntyi Ritvalaan rahvasta ei
ainoastaan kaukaisemmista kylistä, vaan ulkopitäjistäkin. Myös
herrasväkeä oli usein tässä tilaisuudessa läsnä. Se oli suuri
kansanjuhla, jossa saattoi olla yht'aikaa koolla viidettäkin sataa
henkeä.



4. Helka-juhlassa lauletut virret.


Helka-virsiä, joita juhlassa laulettiin, eroitettiin neljä: paitsi
Alkuvirttä, Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virret. Niinkuin jo
nimistä näkyy, olivat siis laulun esineet, samoin kuin itse
laulajatkin, nuoria neitosia, joiden seikat esitettiin joko
varoittavana tai kehoittavana esimerkkinä. "Alkuvirsi", kertoo
Gottlund, "viritetään aina ensiksi, jonka jälkeen neitoset keskenänsä
neuvottelevat, mikä noista kolmesta romanssista olisi esitettävä;
tavallisesti lauletaan Mataleenasta ensimmäisenä iltana, Inkeristä
toisena ja Annukaisesta kolmantena. Kylän nuoret tyttöset laulavat
näitä virsiä tunteellisesti ja innostuneesti, usein kyynelsilmin; sillä
sovittamatta niitä suorastaan omaan elämäänsä, täytyy heidän kuitenkin,
kertoessaan kolmen neidon erilaatuisista esikuvista, ajatella lähinnä
omaa itseänsä".

Siitä tavasta, jolla näitä virsiä laulettiin, mainitsee Gottlund, että
"ainoasti kahdeksan etummaista neitosta virittävät värssyn eli säkeen,
jonka sitten muu kansanjoukko kertoo; toisinaan kahdessa eri otteessa:
niin nimittäin että sen ensin toistaa se osa juhlakulkuetta, joka käy
lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi
väkijoukko. Kun sitä paitsi laulua toimitetaan hyvin hitaasti ja
pitkäveteisesti, surullisella ja jotenkin yksitoikkoisella nuotilla,
niin noiden monistamisien kautta tämä tuntuu yhä enemmän pitennetyltä
ja venytetyltä".

Mainitut Helka-virret noudattavat kaikki vanhaa suomalaista runomittaa
kahdeksantavuisine säkeineen ja säkeenkertoineen. Mutta niillä on
lisäksi jotakin, joka vastaa skandinaavilaisen kansanlaulun refrängia
eli yhä uudistuvaa jälkisäettä. Jokaisen säkeen jälkeen näet laulettiin
säännöllisesti: _kaunissa joukos_. Tämän alinomaisen lisäkkeen
muisteltiin ennen olleen täydellisen runosäkeen, jonka lyhennyksestä
Gottlund kertoo muistiinpanoissaan seuraavasti: "On monesti yritetty,
väkivaltaisestikin, hävittää Ritvalan vanhanaikaista Helan huutamista.
Papisto etupäässä ja ennen muita muuan provasti Forselius[10] oli
(urun) tuomiokapitulilta pyytänyt tämän vanhan pakanallisen menon
lakkauttamista. Mutta tuomiokapituli oli sen sallinut, kuitenkin
ehdolla ettei mainittaisi Jumalan nimeä siinä jälkisäkeessä, jota joka
säkeen välissä laulettiin: _Kaunis on joukossa Jumala_."

Helka-virsien sävelmään nähden on kuitenkin mahdoton uskoa jälkisäkeen
milloinkaan olleen nykyistä pitemmän. Niiden sävelmä on näet sama kuin
erään hengellisen suomalaisen kansanlaulun: "Mikä ompi yksi? j.n.e.",
joka on mukaelma keskiaikaisesta latinankielisestä.[11]

Täytyy siis olettaa, että pois jätetty sana Jumala on ollut kaunis
sanan _sijalla_, ja että jälkisäe on alkuansa, kuulunut: _Jumala on
joukos_. Mainitun kiellon jälkeen on ruvettu laulamaan: _kaunis on
joukos_. Sitä todistaa pieni kansantarina muutamasta Pälkäneen
isännästä, joka oli mennyt katsomaan Ritvalan Helka-juhlaa ja siellä
kuullut laulettavan: kaunis on joukossa; silloin oli röyhistänyt,
rintaansa siinä luulossa, että se muka häntä tarkoitti![12] --
Myöhemmin muuntui säe vielä siten, että kaunis sana tuli tarkoittamaan
laulavaa neitosten joukkoa.[13]

Helka-virsiä laulamaan, jatkaa Gottlund, "ovat neidot aina sisariltansa
oppineet, joten niiden esittäminen on voinut tähän asti vuosittain
uudistua. -- Puhutaan yleisesti, jos ei tässä kylässä, niin kuitenkin
sivukylissä, että kun Helka-laulu Ritvalassa lakkaa, silloin tulee myös
maailman loppu. Toinenkin taru löytyy, että siinä tapauksessa
_lakkaisivat Ritvalan pellot kasvamasta_".

Viimeksimainittua kansan käsitystä valaisee vielä
Lönnrotin tiedonanto.[14] Joku aika ennen hänen käyntiään olivat
kruununpalvelijat kieltäneet Helka-juhlan viettämisen. Mutta kansa oli
ollut kieltoon tyytymätön; sillä se luotti vanhaan sananparteen: "jo
sitte mailmakin loppuu, kuin _Ridvalan Helka ja Huittulan vainio_".
Sinä vuonna jäivät tosin Helka-virret esittämättä, mutta kun seuraavana
vuonna tuli maankasvusta kato, niin pidettiin tätä taivaan
rangaistuksena ja palattiin takaisin entiseen tapaan.

Reinholm ilmoittaa Helka-juhlaa pyhitetyn viimeisen kerran v. 1867,
vaan ei enää seuraavana vuonna, jolloin hän toisen kerran kävi
paikalla.[15] Suullisten tietojen mukaan sitä kuitenkin on vielä
myöhemmin vietetty.



5. Alku-virsi.


"Se laulu", sanoo Gottlund, "jota nimitetään: ne huutavat Helkaa, on
niin ikivanha, ettei sen alkuperästä ole jälkeäkään löydettävissä. Sitä
vähemmän on löytämisen toivoakaan, koska monet yksinkertaisemmista
vanhuksista päättävät sen olevan maailman luomisen ajoilta, toiset taas
väittävät ja suuremmalla syyllä, että se ainakin on yhdenaikainen kuin
kylän perustaminen ja kukaties tätä aikaisempikin. -- -- Koko laulu on
muuten monelle vaikea ymmärtää. Semmoisten siinä esiintyvien sanojen,
joita ei sillä paikkakunnalla ollenkaan käytetä, niinkuin esim. emo,
pivo, sanottiin olevan alkukielellä, jolla tarkoitettiin maailman
alkukieltä. Ja vaikka niiden merkitys toisinaan tiedettiinkin, oltiin
hyvin tarkat niitä semmoisenaan säilyttämään, vaihtamatta toisiin
vastaaviin".

Tämä käsitys eri kielestä, jota ei enää yksikään varsia ymmärtänyt, on
arvattavasti etupäässä johtunut Helka-virsien alkusanoista. Ne ovat
kansanlaulussa todella milt'ei käsittämättömiksi turmeltuneet. Lisäksi
tulee muistiinpanojen epätarkkuus. Ei Gottlundin, eikä Lönnrotinkaan
kirjaanpano ole tarkoin äänteenmukainen, vaan enemmän tai vähemmän
normaaliseerattu. Onneksi sittenkin Gottlundin ja Lönnrotin
tavoittelema oikeinkirjoitus siksi eroavaa, että niiden
ristiriitaisuudesta joskus kuultaa läpi alkuperäinen muoto.[16] Kolmas
käsikirjoitus on taas perin taitamattoman muistiinpanijan työtä, jos
kohta sillä toisiin verraten on se ansio, ettei siinä ole tahallista
tavoittelua.

Gottlundin kirjaanpano (Antiqv. Saml. III, s. 769).

    Ruvetkasme, rohjekasme
    Älkäs Eäntämmä häväkkö
    Vaik o lapset laulamassa
    Pikkuiset pirisämässä
    Heikot virrat heittäjälle
    Annas mun käien kukata
    Meri helmet helkyttälle
    Saxan pehkinät sanelle
    Ruotiin ruaakoisten puhella
    Turun urvut uikkajoille
    Väätty vasken vaikajoille
    Käukem siukukset sinelle
    Mataroille morsiammex
    Tuokam sieltä seulan täusi
    Mataroita marka vakka
    Tehkesme sinistä silta
    Uikamme punainen porras
    Jumaloihin mennexemme
    Jumaloihin puhtaisiin.[17]

Lönnrotin kirjaanpano (S. n:o 52).

    Ruvetkaamme, rohjetkaamme
    Älkääs ääntämme hävetkö
    Vaikk' on lapset laulamassa
    Pikkuset pirisemässä
    Heikot virret heittäellen
    Annas mun käen kukata
    Merihelmet helkytellen
    Saksan pähkinät sanellen
    Ruotsin ruokkosten puheilla
    Turun urvut uikaellen
    Vääty vaske vaikaellen
    Käykääm siukkuset siveellä
    Mataroille morsiameks
    Tehkäämme sinistä siltaa
    Uikasme punanen porras
    Jumaloihin mennäksemme
    Jumaloihin puhtaisihin
    Tuokaam sieltä seula täysi
    Mataroita markka vakka.[18]

Tuntemattoman kirjaanpano.

    Ruvetkasme, Rohjeskame
    Elkäs eäntäme hävetkö
    Vaik' on Lapset laulamassa
    Pikkuset Pirisemässä
    Hejkot virret hejtäjillä
    Annas mun ke'än kukatta
    -- -- --
    -- -- --
    Tehkäm me Sinistä Silda
    Ujkame punasta porrasta
    Jumalojhin menäxämme
    Jumalojhin puhtajsen.

Toisiinsa näitä kirjaanpanoja vertailemalla ja paikoittain varovaisesti
arvailemalla voi Helka-virsien alkusanoista päästä kuitenkin
pääasiallisesti selville, niinkuin seuraava korjauksen koe osoittaa.

Alku-virsi korjutussa muodossa.

    Ruvetkasme, rohjetkasme,
    Älkäs ääntämme hävetkö,
    Vaikk' on lapset laulamassa,
    Pikkuiset pirisemässä,
    Heikot virttä heittämässä.[19]
    Annas mun käen kukata,
    Merihelmen helkytellä,
    Saksan pähkinän sanella,
    Ruotsin ruokosen puhella,
    Turun urvun uikkaella,
    Väättyvasken vaikkaella.[20]
    Käykäm siukukset sinelle,
    Mataroille morsiamekset,
    Tuokam sieltä seulan täysi,
    Mataroita markan vakka,
    Tehkäsme sinestä silta,
    Uikasme punasta porras,[21]
    Jumaloihin mennäksemme,
    Jumaloihin puhtaisin.

Alku-virsi sisältää niin muodoin hyvin elävän kuvauksen itse
laulajista, jotka kehoittavat toisiaan olemaan ujostelematta omaa
nuoruuttansa. Sillä laulun lahja on heille annettu: heidän äänensä on
verrattava käkeen, merihelmeen s.o. merenvahasta valmistettuun
helyyn,[22] Saksan pähkinäpuusta ja Ruotsin ruovosta tehtyyn huiluun,
Turun kirkon urkuihin sekä viimeksi vaskitorveen. Tuolla he jo tulevat
sinikukkia ja punakeltaisia mataroita siroittaen jalkoihinsa ikäänkuin
sillaksi eli portaaksi, nuo morsiameksi kelpaavat puhtaat[23] neitoset
menossa palvelemaan "puhtaita jumalia" s.o. pyhimyksiä, joiden hurskas
elämä on heille esikuvana.

Monikollista muotoa jumalat on tosin koetettu selittää sitenkin, että
siinä olisi säilynyt jälki alkuansa pakanallisille jumalille vietetystä
uhrijuhlasta.[24] Mutta jumalat monikossa tavataan myös muissa,
varmasti kristinuskon aikuisissa runoissa.[25] Eikä tässä kohden puhe
puhtaista jumalista mitenkään sovellu muinaissuomalaisten pakanalliseen
uskontoon.

Sitä paitsi toiset säkeet kaikki todistavat, että runo on kauttaaltaan
katolisperäinen. Vaatimaton johdatus, jossa laulajat voimiansa
vähäksyvät, jo vähin muistuttaa keskiaikaisen runouden nöyrää
lausetapaa. Vaan sitä seuraava soittimien luettelo, jossa Saksasta ja
Ruotsista tuotujen yhteydessä mainitaan myös Turun kaupungin urut,
antaa aivan epäämättömän ajanmääräyksen.

Sinikukkien ja matarojen poimintaa kuvaavat säkeet löytyvät myös
Karjalan kannaksen runoissa.

    Läkkä siskokset sinehen,
    Matarahan morsiammet,
    Keltahan emon kälykset.[26]

Mutta jatko on toisenlainen ja loppukäänne vielä kahtalainen:

    Mitä me sisot sinellä,
    Mataroilla morsiammet,
    Kelloilla emon kälykset?
    Jo meill' on sinet sinetty,
    Sekä kellat kelloteltu.[27]
    Mitä me sisot sinellä,
    Keltaheinässä kälykset,
    Matarassa morsiamet?
    Hamehia painetahan,
    Suhmanot soristetahan.[28]

Tavallisesti on tämä kaikki alkuliitteenä Neidon ja lohikäärmeen
runoon, joka on luultavasti Länsi-Suomesta Karjalaan ja Inkeriin
levinnyt.[29] Mahdollista siis on, että Hämeessäkin on laulettu runoa
värikukkain poiminnasta vaatteen "painamista" varten, josta sitten
mainitut alkusanojen säkeet ovat johtuneet.[30] Vaan ainakin
Helkavirressä seuraavat säkeet ovat sille omituisia. Nimitys markan
vakka osoittaa jo vakaantunutta painojen ja mittojen käytäntöä.

Puhe kukkien sirottamisesta sillaksi kuljettavaksi ei ole pelkkää
runollista mielikuvittelua, vaan perustuu Helka-juhlassa todella
noudatettuun tapaan. Reinholmille kerrottiin, että Helatorstaiksi
katot, pihat ja suojat siivottiin sekä kylän raitit havutettiin.[31]
T:ri A.R. Niemellekin, joka viimeksi v. 1899 kävi Sääksmäen Ritvalassa,
vielä muuan vanha nainen muisteli, että entiseen aikaan oli tapana
heittää lehtipuun oksia tielle.[32] Ja tämä tapa ei ole pohjoismainen,
vaan etäältä etelästä kristillisen tiedon mukana tänne kulkeutunut.[33]

Kaikista todistavin on kuitenkin mainittu jälkisäe, jota jokaisen
Alkuvirrenkin säkeen välissä laulettiin. Sen osoitettu alkumuoto:
_Jumala on joukos_, vastaa näet sekä ajatukseltaan että tavuuluvultaan
latinankielistä lause-tapaa: _Dominus nobiscum_ (Herra on meidän
kanssamme). Keskiaikaisissa juhlakulkueissa oli suuren kansanjoukon
tapana ottaa osaa lauluun huudahduksilla, joista yleisin oli _Kyrie
eleison_ (Herra armahda!), sekin yhtämonitavuinen. Semmoisena
tunteellisena huudahduksena, johon koko kansa yhtyi jokaisen
varsinaisten laulajain esittämän värssyn jälkeen, on siis myös
Helan-huutamisessa yhä uudistuva välisäe oikeastansa käsitettävä.

Tätä käsitystä tukevat myös seuraavat kertovaiset Helka-virret, joiden
keskiaikaisesta syntyperästä ei saata olla epäilystä eikä eri mieltä.



6. Mataleenan virsi.


Ensimmäinen varsinaisista Helka-virsistä, Mataleenan virsi, perustuu
alkuaiheeltaan raamatulliseen kertomukseen Maria Magdaleenasta. Mutta
tästä alkuperäisestä ei olekaan säilynyt mitään muuta kuin pelkkä nimi
suomalaisessa runossa, joka on pitkän ja monenkertaisen tarunkehityksen
viimeinen tulos.[34]

Historiallinen Mataleena esiintyy evankelioiden mukaan vasta Kristuksen
kuoleman yhteydessä: taampana katselemassa Hänen ristinsä juurella,
samoin katselemassa haudan kohdalla, kuhunka hän pantiin, ostamassa
hyvänhajuisia voiteita tullaksensa voitelemaan Häntä, sekä ensimmäisenä
näkemässä ja ilmoittamassa Hänen ylösnousseen. Maria Magdaleenan
edellisistä elämänvaiheista mainitaan ainoasti ohimennen, että hän oli
Galileassa seurannut ja palvellut Vapahtajaa, joka oli hänestä
seitsemän pahaa henkeä ajanut ulos.[35]

Vaan kristillinen mielikuvitus ei näin niukkoihin tosiasioihin
tyytynyt. Se koetti arvailevien yhdistelemisien avulla täydentää, mitä
raamatullisissa tiedonannoissa oli puutteellista. Niinpä se kysyi
itseltään: mikä Maria tämä on, kun muut Mariat ovat sukulaissuhteiltaan
tarkoin määrätyt? Toiseksi se teki kysymyksen: missä Maria, Marthan
sisar, joka Vapahtajansa tähden kaikki muut askareensa unohti, oli
silloin kuin Hän kuoli, haudattiin ja ylösnousi; miksi ei tätä Mariaa
mainita niiden vaimojen joukossa, jotka olivat läsnä kaikista
tärkeimpinä hetkinä Vapahtajan elämässä? Ja vastaus oli: Maria
Magdaleena on juuri sama henkilö kuin Bethanian Maria.

Sitä paitsi tehtiin mainitusta Markuksen huomautuksesta, että Maria
Magdaleenasta oli ajettu ulos seitsemän pahaa henkeä, se johtopäätös,
että hän mahtoi olla hyvin syntinen. Mutta Luukas kertoo yhdestä
syntisestä vaimosta, joka muutaman fariseuksen huoneessa itki
Vapahtajan jalkain juuressa, kyynelillä kastaen Hänen jalkojansa ja
niitä päänsä hiuksilla kuivaten ja voidellen kalliilla voiteella.[36]
Markus ja Matheus esittävät yhtäläisen tapauksen Bethaniassa pitaalisen
Simonin huoneessa: tuli yksi vaimo, jolla oli lasi turmelematonta ja
kallista narduksen voidetta, ja hän särki lasin ja vuodatti Hänen
päänsä päälle.[37] Johannes samoin asettaa tapahtuman Bethaniaan, mutta
Latsaruksen kotiin, huomauttaen että se oli Maria, joka otti naulan
voidetta, kallista ja turmelematonta nardusta, ja voiteli Jeesuksen
jalat ja kuivasi Hänen jalkansa hiuksillansa, aivan Luukkaan
mukaan.[38]

Vaikka näissä kertomuksissa selvästi kuvastuu kaksi eri tapausta:
Vapahtajan jalkojen pesu ja voitelu, katumuksen ja uskon ilmauksena,
sekä pään voitelu Hänen ruumiinsa hautaamiseksi, ovat ne kuitenkin
siksi yhtäläisiä, että helposti johtui ajattelemaan, eivätkö kenties
olleet saman henkilön tekoja. Ja kun ei ollenkaan otettu lukuun, mikä
on sielutieteellisesti mahdollista, tai mikä vääryys sillä tehtiin
yhdelle Raamatun hurskaimmista naisista, saatiin Bethanian Mariasta
sama henkilö kuin Luukkaan syntinen vaimo, jonka jälkeen oli vielä
helpompi sovittaa häneen myös Maria Magdaleenan persoona. Tämä käsitys
tavataan nimenomaan länsimaisessa kirkossa, jossa sen paavi Gregorius
Suuri virallisesti vahvisti.

Varsinaisen tarunkehityksen alaiseksi joutui kuitenkin Maria Magdaleena
vasta myöhemmin Etelä-Ranskassa. Lähellä Arlesin kaupunkia Provencessa
näytettiin pyhää luolaa (_la sainté Baume_), jossa tämä Maria muka oli
loppuikänsä elänyt. Käsikirjoituksessa 1200 luvulta on siitä säilynyt
latinankielinen legenda, jonka sisällys on lyhyesti seuraava.[39] Maria
Magdaleena, Martan ja Latsaruksen sisar, oli kuninkaallista sukua.
Nimensä hän oli saanut perintötiluksensa Magdalan mukaan; Marthalla oli
Bethania, ja tämä sisar hoiti molempia tiluksia. Sillä Maria vietti
aikansa irstaisuudessa, jonka vuoksi kadotti ylhäisen nimensäkin ja
kutsuttiin vaan "syntiseksi vaimoksi". Mutta Jeesuksen saarnan
vaikutuksesta Maria kääntyi. Pitaalisen Simonin huoneessa hän pesi
Jeesuksen jalat, kuivasi ne hiuksillaan sekä voiteli kalliilla
voiteella, jonka jälkeen sai syntinsä anteeksi; lisäksi poisti Jeesus
hänestä seitsemän perkelettä ja puolusti häntä Marthan moittiessa
talouden laiminlyönnistä. Vielä hän voiteli Vapahtajan pään. sekä oli
läsnä ristin juurella ja haudan ääressä. Kun sitten Stephanuksen
kuoleman jälkeen kristittyjä alettiin vainota Jerusalemissa, vietiin
Maria, Martha ja Latsarus muiden mukana laivaan, joka ilman peräsintä
työnnettiin merelle. Vaan onnellisesti he saapuivat Marseilleen Ranskan
rannikolle. Siellä jonkun aikaa vaikutettuaan kristinopin
levittämiseksi Maria Magdaleena vetäytyi erämaahan, jossa ei löytynyt
vettä, eikä puuta, eikä kasvia. Muutamaan luolaan sulkeutuneena hän eli
kokonaista 30 vuotta. Ruuan puute ei häntä kuitenkaan vaivannut, sillä
joka päivä määrättyinä hetkinä nostivat hänet enkelit kohti taivasta,
jossa sai lihallisin korvin kuulla yliluonnollista laulua ja tuli siten
ravituksikin. Lopuksi enkelit veivät hänet pääsiäisyönä kirkkoon, jossa
piispan kädestä saatuaan viimeisen ehtoollisen heitti henkensä. -- Myös
Marian sisar Martha kieltäysi maailmasta, vieläpä todellisemmalla
tavalla. Seitsemänä vuonna hän ylläpiti henkeänsä tammen terhoilla ja
juurilla, maan ruohoilla ja metsän omenilla, maaten puunoksilla ja
päänalaisena kivi.

Tämä pyhimystarina levisi pian yli koko katolisen maailman ja tuli
kansankielillekin käännetyksi, muun muassa ruotsiksi jo 1200 luvun
lopulla.[40] Mutta enin suosittu se oli kotimaassaan Ranskassa, jossa
Maria Magdaleenasta oli tehty kansallinen pyhimys. Todistuksena siitä
merkityksestä, joka hänellä on ollut ranskalaisten uskonnollisessa
elämässä, kohoaa vielä tänä päivänä Pariisissa _Sainte Madeleine'n_
temppeli kauneimpana kaikista kirkoista _Nôtre Dame'n_ (Meidän Rouvan
s.o. Neitsyt Maarian) katedraalin jälkeen. Taivaallinen ikipuhdas
neitsyt ja maallinen syntejänsä katuva vaimo, katolisen ja ritarillisen
keskiajan omituiset rinnakkaiset naisihanteet!

Välimeren luoteisella rannikolla, johon Maria Magdaleenan muistot
keskittyivät, sai hänen tarinansa myöskin kansanlaulun muodon.
Kansanlaulun ala ulottuu lännessä nykyisen Espanjan koillisimpaan
maakuntaan Katalooniaan, jonka kielimurre läheisesti liittyy
eteläranskalaiseen. Koska siellä alkuperäinen Mataleenan runo on
täydellisimmässä muodossa säilynyt, otettakoon tähän siitä suomennettu
näyte.[41]

    Martta nousee aamulla,
    Suoraapäätä messuun juoksee,
    Kun hän palaa kirkosta,
    Menee sisarensa luokse.[42]

    Kysyy Mataleenalta:
    "Joko messuss' olet ollut?" --
    "Mitäs minä messusta,
    En tuot' edes ajatellut." --

    "Mene, riennä, siskoni,
    Ihastuksiin joudut vielä;
    Niinkuin taivaan enkeli,
    Nuorukainen saarnaa siellä."

    Mataleena kiiruulla
    Pistää sormuksia sormiin,
    Rantehisin renkaita,
    Kultakoristeita korviin.

    Heittää kaapun silkkisen
    Yli pään ja harteillensa;
    Lähtee sitten liikkeellen
    Piltteineen ja piikoinensa.

    Astuu kirkon ovesta
    Suoraan saarnastuolin alle.
    Ensi sana saarnassa
    Sydämehen sattuu hälle.

    Toinen sana saarnassa
    Liikuttaa jo kyynelihin;
    Kolmannella sanalla
    Lankeaa hän tainnoksihin.[43]

    Saarna on jo lopussa,
    Kun hän nousee paikaltansa;
    Pysähtyypi ovella
    Vihkivettä ottaissansa.

    Katuvaisten penkillä
    Näkee miehen, sanoo hällen:
    "Virka mullen, missä mä
    Jeesuksen voin löytää jälleen?"

    "Taloon Fariseuksen
    On hän aterjalle mennyt."
    Kaikki kirkon ovelien
    Seuralaiset jättää hän nyt.

    Kiskoo renkaat kultaiset
    Korvistaan ja ranteistansa,
    Sormistaan myös sormukset,
    Silkkikaapun riisuu kanssa.

    Kun hän saapuu perillen,
    Alle pöydän paikan saapi;
    Siellä jalat Jeesuksen
    Kyynelillä kostuttaapi.

    Sitten päänsä hiuksilla
    Jeesuksen myös kuivaa jalat.
    "Mit' oot epätoivoisna,
    Mitä murheisena halaat?" --

    "Tulin rippi-isällein
    Tunnustamaan syntejäni." --
    "Toivoss' elä, tyttärein,
    Pian pääset synneistäsi.[44]

    Seitsemän kun vuotta sa
    Autioilla erämailla
    Yrteistä ja ruohoista
    Elät pyhimysten lailla."

    Erämaahan kiiruhtain
    Mataleena suoraa tietä,
    Ruohoist', yrteist' elää vain,
    Pyhää elämätä viettää.

    Määräajan lopussa
    Palajaa hän kotiin jälleen,
    Keskitiellä matkalla
    Tulee lähde vastaan hällen.

    Kätensä ja kasvonsa
    Huuhtoo hän ja huoahtaapi:
    "Ennen ken tät' ihoa
    Näki ja nyt nähdä saapi!"

    Kuuluu ääni enkelin:
    "Mataleena, mitä teit sä?
    Erämaahan takaisin
    Vuodeks seitsemäksi käyt sä."

    Määräajan lopussa
    Palajaa hän kotiin jälleen.
    Keskell' yötä kuolema
    Etehen jo tulee hällen.

    Enkelien seistessä
    Kynttilöineen ympärillä,
    Verhoo Neitsyt Maaria
    Hänet liinakäärehillä.

Ylläolevassa runossa voi helposti eroittaa kolme osaa, joita sopii
nimittää Mataleenan kääntymykseksi, tunnustukseksi ja katumukseksi.
Ensinnä on Martan kehoitus menemään messuun ja Vapahtajan saarnan
vaikutus, joista edellinen on kansanlaulun oma keksintö ja
jälkimmäinen, vaikka siihen pyhimystarinassa löytyy aihe, kuitenkin
kuvaukseltaan itsenäinen. Toiseksi tulee Vapahtajan jalkain pesu ja
kuivaaminen sekä sitä seuraava synnintunnustus; kansanomaisena
piirteenä on pidettävä, että länsimailla tuntematon voiteen käyttäminen
on jätetty pois. Kolmantena on kieltäytyvä elämä erämaassa; tässä
kohden kansanlaulu on mukaillut legendan kertomusta Martasta, eikä
Mataleenasta, ja tehnyt siitä katumus- ja parannus-harjoituksen,
vieläpä kaksinkertaisen.

Etelä-Ranskassa näistä runon kolmesta osasta ensimmäinen aina esiintyy
itsenäisenä ja omituisesti kehittyneenä kansanlauluna; samoin kolmas
osa, johon kuitenkin toinen joskus jatkona liittyy. Mutta muutamassa
Itaalian puolella löydetyssä kappaleessa on vielä toinen osa oikealla
paikallaan kolmannen edellä.[45] Varsinaisen ranskankielen alueella
seuraa ensimmäistä osaa joko toinen tai lyhyt viittaus kolmanteen,[46]
joka muuten esiintyy aina yksinään.

Tämä kolmas osa, Mataleenan katumus, on myöhemmälle runon kehitykselle
tärkein. Painettakoon siitä rinnan kaksi kappaletta, joista toinen on
eteläranskan, toinen varsinaisranskan kielestä suomennettu.[47]

      Maria Mataleena,
    Naisraukka syntinen,
    Jeesusta Kristust' etsein
    Käy ovelt ovelien.
      Myös ohi kirkon kulkein
    Ovelle kolkuttaa,
    Sisällä siell' on Jeesus:
    "Oi, Jeesus, avatkaa!"
      Johannes Pietarilta
    Kysyypi: "ken siell' on?" --
    "Maria Mataleena,
    Naisraukka onneton." --
      "Maria Mataleena,
    Mit' täältä etsit sä?" --
    "Jumala, Herra, Isä!
    Synteini päästöä." --
      "Siis sano, Mataleena,
    Sun syntis sano vaan!" --
    "Niit' on niin monta, etten
    Voi luetellakaan.
      Maa, joka minut kantaa,
    Ei mua kannattais;
    Kaupunki, jossa synnyin,
    Vajota maahan sais." --
      "Nyt vuodeks seitsemäksi
    Jäät luolan sisällen." --
    Kun vuodet umpeen vieri,
    Käy Jeesus ohitsen.
      "Maria Mataleena,
    Mit' olet syönyt sä?" --
    "Puun juurta, enkä aina
    Sitäkään kyllältä." --
      "Maria Mataleena,
    Mit' olet juonut sä?" --
    "Likaista vettä, enkä
    Sitäkään kyllältä.
      Hyv' Isäni, jos sallit,
    Käteni pesisin."
    Lyö Jeesus kalliohon,
    Ves' syöksyy esihin.
      "Käteni, valkeiks' ennen
    Kuin maito kiitetyt
    Ja tuoreiksi kuin ruusu,
    Ken teidät näkee nyt!" --
      "Maria Mataleena,
    Teit uuden rikoksen;
    Taas vuodeks seitsemäksi
    Jäät luolan sisällen." --
      "Mitenkä, hyvä Isä,
    Sen kestän onneton?" --
    "Sisares, pyhä Martta,
    Sua lohduttava on.
      Ja valkokyyhky sulle
    On ruokaa kantava,
    Ja sääliväiset linnut
    Myös tuovat juomista." --
      "Oi, älkää palauttako
    Mua enää luolahan!
    Silmäini kyynelillä
    Kätenne kostutan.
      Silmäini kyynelillä
    Jalkanne pesen ma,
    Ja pääni hivuksilla
    Ne tahdon kuivata."

         -- -- --

      Maria Mataleena
    Käy ovelt' ovelien;
    Näin pitkin maita kulkee
    Jeesusta etsien.
      Ovella viimeisellä
    Jo löytää Jeesuksen.
    "Maria Mataleena,
    Mit' täältä etsitten?" --
      "Mun isäni ja Herran',
    Synteini päästöä." --
    "Maria Mataleena,
    Mit' teitte syntiä." --
      "Mun Isäni ja Herran',
    Tein liiaksikin, oi!
    Maa, joka minut kantaa,
    Ei enää kantaa voi;
      Puut, jotka minuun katsoo,
    Vapisee yhtenään." --
    "Nyt vuodeks seitsemäksi
    Te jäätte metsähän."[48]
      "Mit', Isäni ja Herran',
    Saan siellä syödä mä?" --
    "Maria Mataleena,
    Puun juurta metsässä." --
      "Mit', Isäni ja Herran',
    Saan siellä juoda mä?" --
    "Maria Mataleena,
    Kastetta metsässä." --
     "Mill', Isäni ja Herran',
    Saan siellä levätä?"
    "On orjantappuroilla[49]
    Leponne metsässä." --
      "Mua, Isäni ja Herran'
    Taas tulkaa katsomaan!"
    Kun vuodet umpeen vieri,
    Käy Jeesus katsomaan.
      "Maria Mataleena,
    Kuin voinut oletten?" --
    "En, Isäni ja Herran',
    Oo hyvin voinut, en.
      Käteni ennen valkeet
    Kuin liljan kukkanen,
    Nyt ovat mustunehet
    Kuin nahka parkiten." --
      "Taas vuodeks seitsemäksi
    Te saatte tuomion." --
    "Voi, neljätoista vuotta,
    Se aika pitkä on!
      Mua, Isäni ja Herran',
    Taas tulkaa katsomaan!"
    Kun vuodet umpeen vieri,
    Käy Jeesus katsomaan.
      "Maria Mataleena,
    Kuin voinut oletten?" --
    "Mun isäni ja Herran',
    Voin hyvin, parhaiten." --
      "Maria Mataleena,
    Nyt menkää taivaasen;
    On ovi auki ollut
    Puol'päivält' eilisen."

Jos näitä kappaleita sekä edellä esitettyä kataloonialaista toisiinsa
vertaa, niin huomaa helposti, että viimeksimainittu edustaa alkumuotoa,
josta ensin eteläranskalainen ja sen välityksellä varsinaisranskalainen
toisinto on kehittynyt. Uudistetun katumuksenharjoituksen aiheena
kataloonialaisessa on ainoasti turhamaisuus, eteläranskalaisessa
ilmaantuu myös tyytymättömyys ruokaan ja juomaan, joka pohjoisempana jo
alkaa syrjäyttää alkuperäisen aiheen.

Romaanilaisesta germaanilaisen kansanlaulun piiriin siirtyessään on
runo Mataleenan katumuksesta saanut aivan uuden johdannon. Siihen on
näet yhdistynyt toinen keskiaikainen runo, joka perustuu raamatulliseen
kertomukseen Samarialaisesta vaimosta.[50] Missä näiden kahden runon
yhteensulautuminen on tapahtunut, on vaikea varmasti päättää. Saksassa,
jota lähinnä ajattelisi, ei ole Mataleenan virttä löydetty ja
Samarialaisen vaimonkin runo on tavattu ainoasti pienellä
slaavilaisella kansan-jäännöksellä, Vendiläisillä Lausitzissa.

Kaunis neiti Aria käy pyhänä vettä noutamassa. Tulee vanha mies, joka
häneltä pyytää juomista. "Vesi ei ole puhdasta, siinä on pölyä ja
lehtiä." -- "Vesi on kyllä puhdasta, mutta sinä olet saastainen." --
"Todista se!" -- "Lähdepäs kirkkoon, sepel (neitsyyden merkki) päässä!"
Hänen lähtiessään ruoho edessä kuihtuu, verta jäljissä tiukkuu.
Kirkkotarhassa tulee hänen ympärilleen yhdeksän päätöntä poikaa. "Äiti,
vieläkö käyt sepel päässä?" -- "Antakaa anteeksi rikokseni!" -- "Me
kyllä antaisimme, mutta ei Jumala." Hän menee kirkkoon, ottaa
vihkivettä, laskeutuu polvilleen alttarin eteen ja tekee ristinmerkin,
mutta samassa vajoo maan sisään.[51]

Tosin Vendiläiset ovat suuren osan laulujansa Saksalaisilta
lainanneet, mutta juuri tästä runosta on tavattu yhtäläisiä toisintoja
myös ulkopuolella Saksaa: Tshekkiläisillä, Puolalaisilla ja
Vähä-Venäläisillä.[52] Missä määrin yleensä nämät slaavilaiset kansat
-- tosin kaikki katolisen vaikutuksen alaiset -- ovat välittömästi tai
välillisesti lainanneet runoja Saksalaisilta, on kysymys, joka yhä
odottaa ratkaisuansa.

Englannissakin on muistiinpantuna kansanlaulu, jonka alkuna on kertomus
Samarialaisesta vaimosta.[53] Neito menee kaivolle pesemään. Tulee
tietä pitkin vanha pyhiinvaeltaja, joka kysyy juoma-astiata. "Minulla
ei ole pikaria eikä kannua." -- "Mutta jos tulisi Roomasta rakastajasi,
niin pian ne löytäisit." Neito vannoo, ettei hänellä ketään rakastajaa
ole ollut. "Vaiti, valapatto! Yhdeksän lasta olet synnyttänyt ja eri
paikkoihin haudannut." -- "Luulenpa, että olette se hyvä vanha mies,
johon koko maailma uskoo. Määrätkää minulle katumuskoe!" -- "Seitsemän
vuotta ole katukivenä, toiset seitsemän kellon läppänä, kolmannet
apinan vahtina helvetissä."

Vaikeampi on eroittaa, onko tämän runon loppuosassa mitään jälkeä
Mataleenan runosta. Katumuskokeen pyytäminen sitä tosin muistuttaa,
samoin seitsemän vuoden aika. Mutta edellinen piirre perustuu yleiseen
katoliseen ajatustapaan ja jälkimmäinen vuosimäärä esiintyy myös
toisessa englantilaisessa ballaadissa "Julmasta äidistä", joka
rangaistuksensa kärsii nimenomaan samantapaisissa tukalissa eri
asemissa.[54]

Toiselta puolen on huomattava, että viimeksimainittu ballaadi, joka
tavataan Saksassa ja Tanskassakin, on juuri liitteenä siinä
Samarialaisen vaimon ja Mataleenan runon yhdistyksessä, joka on yleinen
skandinaavisissa maissa. Sen saksalaisissa toisinnoissa[55] paimen
löytää lapsen ontelosta puusta ja vie taloon, jossa parast'aikaa
vietetään häitä. Lapsi ilmoittaa, että morsian on hänen äitinsä, joka
on yhden lapsen veteen hukuttanut, toisen rikkaläjään tai hiekkaan
haudannut ja kolmannen heittänyt onteloon puuhun. Morsian toivottaa,
että paholainen hänet veisi, jos se on totta; joka tapahtuukin.

Sitä paitsi on Mataleenan lähteellä käynti skandinaavilaisessa
kansanlaulussa niin läheisesti englantilaisen runon kaltainen, ettei
niiden yhteisestä alkuperästä voi olla epäilystäkään. Jos ei siis tahdo
olettaa englantilaista runoa skandinaavilaisesta johtuneeksi,[56] niin
täytyy päättää että se Samarialaisen vaimon runon toisinto, joka
tavataan Mataleenan virren yhteydessä, ja mahdollisesti itse
yhdistyskin on jo ennen runon leviämistä skandinaavisiin maihin
muodostunut. Ja koska Mataleenan virsi on todistettavasti kulkenut
Tanskan kautta ei ainoastaan Ruotsiin, vaan myös Norjaan,[57] niin on
todennäköisintä, että mainittujen runojen yhteen sulautuminen on
sittenkin tapahtunut Pohjois-Saksassa, vaikka siellä uskonpuhdistus
tyystemmin on poistanut katolisuuden jäljet kuin pohjoismailla.

Varmaa kaikissa tapauksissa on, että ranskalainen runo Mataleenan
katumuksesta on perustuksena skandinaavilaisen Mataleenan virren
jälkiosalle. Suomennettakoon näytteeksi yksi ruotsalaisista
toisinnoista,[58] koska ne ovat tutkittavaamme suomalaista runoa
kaikista lähinnä.

        Mataleena käy vesilähteellen,
            -- Ruskotti ilta --
    Herra Jeesus ilmestyi etehen,
        Vihreän lehmuksen alla.

        "Saisinko juoda?" -- "Jos joutaisin,
    Niin hopeapikarin noutaisin." --
        "Salamiestä jos sulla ei ollut ois,
    Niin paljaasta pivostas juoda vois." --
        "Salamiestäkö mulla? En mihinkään
    Ole syypää syntiin ja häpeään!" --
        "Mataleena, noin älä puhu sä,
    Olit lapsen kolmenkin äitinä.[59]
        Sä yhden synnytit veljellen,
    Sen mustahan upotit jokehen;
        Ja toisen synnytit isällen,
    Sen punaiseen upotit merehen.
        Sait kolmannen pitäjän papilta,
    Se synti oli suurin kaikista."[60]
        "Mua, Herra Jeesus, ah armahda!" --
    "Minull' ei ole sinulle armoa." --
        "Mua, Herra, jos tahdot, siis rankaise!" --
    "Vuotta seitsemän metsässä käyskele!" --
        "Mitä saankaan metsässä syödä mä?" --
    "Koivusta varisseita lehtiä." --
        "Mitä saankaan metsässä juoda ma?" --
    "Oksilta varissutta kastetta."--
        "Ja minkä saan metsässä vuotehen?" --
    "Kovan vuoren ja sammalet päällä sen." --
        "Ja mikä on siell' ajanrattoni?" --
    "Sua karhut ja leijonat vaanivi."
        Kun seitsemäs vuos' meni umpehen,
    Taas Jeesus ilmestyi hänellen.
        "Milt' tuntui ruokasi metsässä?" --
    "Kuin syöden enkelein evästä." --
        "Milt' tuntui juomasi metsässä?" --
    "Kuin juoden enkelein viiniä."
        "Milt' tuntui vuotehes' metsässä?" --
    "Kuin maaten hienolla silkillä." --
        "Ajanrattosi oliko millainen?" --
    "Kuin enkelein kera leikiten." --
        "Paratiisiss' istuin on varallas',
    Sen saat sinä vahvasta uskostas'."
        Heittäytyen Jeesuksen jalkoihin,
    Mataleena ne kostutti kyynelin.

Jos ensiksi tarkastamme ruotsalaisen runon refrängi-säkeitä, niin
huomaamme helposti, että ne hyvin vähän runon ajatusta tai tunnelmaa
ilmaisevat. Tanskalaisissa toisinnoissa[61] sitä vastoin näillä
väli- ja jälkisäkeillä on selvästi kertomuksen kulkua säestävä
merkitys: _Jesus, o Herre min!_ (Jeesus, mun Herrani), joka muistuttaa
Mataleenan puhuttelutapaa ranskalaisissa kappaleissa ja alkuansa
perustunee Johanneksen esitykseen kohtauksesta pääsiäisaamuna,[62] sekä
_Magdalena bad alt till vår Herre_ (Mataleena yhä rukoili Herraamme)
tai pelkästään Maria Magdalena. Viimeksimainitusta on Ruotsissakin
joskus nähtävänä jälki välisäkeen muodossa: _Sjelfver hon allena_ (Hän
itse yksin).[63]

Ruotsalaisilla sen sijaan ovat kertovaiset säkeet paremmin säilyneet.
Niissä esiintyy tavallisesti myös nimi _Magdalena_ taikka joku sen
väännöksistä (_lilla Lena, Helena, Adelin_); harvemmin _Maria_ tai sen
muunnos, niinkuin aina Tanskassa ja Norjassa, milloin neidon nimeä itse
kertomuksessa ollenkaan mainitaan. Mataleenan selitys kotiin
unohtuneesta hopeapikarista vastaa tanskalaista: "antaisin, jos saisin
käsiini hopeamaljan". Pari ruotsalaista kappaletta[64] sitä
toisintelevat enemmän englantilaiseen tapaan: "minulla ei ole pyttyä
eikä pannia (spann)!" Vapahtajan vastaus sisältää ajatuksen: "jos
olisit puhdas neitsyt, niin pitäisin kätesikin kyllin puhtaina niistä
juodakseni". Tanskan toisinnoissa tämä kohta puuttuu tai on sekava,
mutta se on säilynyt Norjassa sekä Färön saarilla, jossa lisäksi
verrataan: "jos olisit puhdas, niinkuin äitini Maria".[65] Ruotsissa
tavataan vielä joskus englantilaisenkin kaltainen vastaus: "jos tänne
saapuisi salamiehesi, niin antaisit juoda paljaasta kädestäsi".[66]

Se osa runoa, joka kuvaa Mataleenan katumusta, on ruotsalaisissa
kappaleissa kehittyneempi kuin missään muissa.[67] Niissä ei ole
ainoasti väritystä ja vaihtelua syömisen ja juomisen kuvauksessa,
etenkin tanskalaisiin nähden, joissa on yksinkertaisempi ja
alkuperäisempi vertaus leipään ja viiniin s.o. pyhään ehtoolliseen.[68]
Vaan ruotsalaisissa on lisäksi keskustelu makuusijasta, joka puuttuu
tanskalaisista, vaikka se löytyy jo varsinaisranskalaisessa runossa.
Ranskassa on Mataleenan makuupaikka orjantappuroilla taikka puun
lehdillä, Ruotsissa paitsi kovalla vuorella myös orjantappuroilla tai
puun juurilla,[69] joten tämänkin piirteen kulkeutuminen muun runon
mukana lienee epäilemätön.[70] Vielä on ruotsalaisissa kappaleissa puhe
ajanratosta tai levosta, joksi luvataan sekä karhujen ja jalopeurain
että susien ja peikkojen seuraa tai lohikäärmeitten ynnä muitten
matojen sähinää, vaikka se sitten kuulostaakin enkelien tai urkujen
soitolta.[71] Tämä lisäys on nähtävästi vasta Ruotsissa syntynyt ja
arvatenkin on sen aiheuttanut kirjallisen Mataleenan legendan kertomus
taivaallisesta musiikista, jota hän joka päivä enkelien käsivarsilla
yläilmoihin kohoten sai kuulla.

Viimeksi on huomattava, että näytteessämme sekä eräässä toisessa
kappaleessa[72] Mataleenan katumusta seuraa Vapahtajan jalkojen pesu,
samoin kuin ennen esitetyssä eteläranskalaisessa. Ilmiö on
selitettävissä joko siten, että sama jatko on välisilläkin runoalueilla
löytynyt, vaikka myöhemmin kadonnut, taikka että se on Mataleenan
legendasta uudestaan kansanlauluun sovitettu. Joka tapauksessa täytynee
olettaa, että se ruotsalaisesta kansanlaulusta on sitten suomalaiseen
runoon siirtynyt.[73]

Olemme vihdoinkin tulleet Ritvalan Helka-juhlassa laulettuun Mataleenan
virteen. Mainitusta kolmesta kirjaanpanosta saamme sille seuraavan
kirjakielelle sovitetun muodon.

    Mataleena neito nuori
    Kauvan se kotona kasvoi,
    Kauvan kasvoi, kauvas kuului,
    Tykönä hyvän isänsä,
    Kanssa armahan emonsa.
    Palkin polki permannoita[74]
    Hänen korkokengillänsä,
    Hirren kynnystä kulutti
    Hänen hienohelmallansa,
    Toisen hirren päänsä päältä
    Hänen kultakruunullansa;
    Rautaisen rahin kulutti
    Astioita pestessänsä,
    Kulman pöydästä kulutti
    Hopeapäällä veitsellänsä.

    Mataleena neito nuori
    Meni vettä lähteheltä
    Kultakiulunen kädessä,
    Kultakorva kiulusessa.
    Katseli kuvasiansa:
    "Oh minua, neito parka!
    Pois on muoto muuttununna,
    Kaunis karvani kadonnut:
    Eipä kiillä rintakisko,
    Eikä hohda päähopea."

    Jeesus paimenna pajussa,
    Karjalaisna kaskismaissa,
    Anoi vettä juodaksensa.

    "Ei ole mulla astiata,
    Ei ole kannuni kotona;
    Pikarit pinona vierit,
    Kannut halkoina kalisit."

    "Pistäpäs pivon[kin] täysi,
    Kahmalon täysi kanniksele!"

    "Mitäs puhut, Suomen sulha,
    Suomen sulha, maiden orja,
    Isäni ikäinen paimen,
    Ruotsin ruodoilla elänyt,
    Kalanpäillä kasvatettu,
    Karjalaisna kaskismaissa!"

    "Siis mä lienen Suomen sulha,
    Suomen sulha, maiden orja,
    Isäsi ikäinen paimen,
    Ruotsin ruodoilla elänyt,
    Kalanpäillä kasvatettu,
    Karjalaisna kaskismaissa;
    Ellen mä elkiäs sanele."

    "Sano kaikki, mitäs tiedät!"

    "Kussas kolme poikalastas?
    Yhden tuiskasit tulehen,
    Toisen vetkaisit vetehen,
    Kolmannen kaivoit karkehesen.
    Sen kuin tuiskasit tulehen,
    Siit' olis Ruotsissa ritari;
    Sen kuin vetkaisit vetehen,
    Siit' olis herra tällä maalla;
    Sen kuin kaivoit karkehesen,
    Siit' olis pappi paras tullut."

    Mataleena neito nuori
    Rupes vasta itkemähän,
    Itki vettä kiulun täyden,
    Pesi Jeesuksen jala'at,
    Hiuksillansa kuivaeli.
    "Itsepäs lienet Herra Kristus,
    Kuin mun elkeni sanelit!
    Pane minua, Herra Jeesus, --
    Pane minua, minkäs tahdot,
    Soihin, maihin portahiksi,
    Jaloin päälle käytäväksi,
    Joka tuulen turjotella,
    Laajan lainehen ladella."

Suomalainen Helka-virsi ei niinmuodoin ole muuta kuin poikki Euroopan,
kautta monen kansan ja kielen, Välimereltä Itämerelle vyöryneen
lauluaallon viimeinen harja. Se on kieltämättä mukailu lähimpänä
olevasta ruotsalaisesta runosta. Mutta kuinka paljon itsenäisempi
mukailu se kaikkiin muihin verraten tässä pitkässä runon-siirtymisen
sarjassa on! Ranskalainen tutkija Doncieux antaakin suomalaisesta
runosta sen arvostelun, että tämä on "mukailu, jonka yksityispiirteissä
on runsaasti elävää ja outoa paikallisväritystä".[75]

Mataleenan virren johdanto kuvaa hänen pitkää oloansa neitona kodissa
ja komeaa esiintymistään: korkokengissä, hienohelma hameessa,
kultakruunu päässä ja hopeapää veitsi vyöllä. Tätä johdantoa on myös
säilynyt muutama säe eräässä Mataleenan virren katkelmassa, joka on
muistiinpantu Ruovedellä Satakunnassa:[76]

    Mataleena neitsy nuori
    Kasvoi toi kotona kauvan.

Sitten seuraa länsisuomalainen Miniän runo. Voisiko siitä päättää, että
mainittu johdanto on Mataleenan virttä suomennettaessa sepitetty
lisäys?

Mutta aivan yhtäläisillä säkeillä alkaa toinenkin Kantelettaren runo:
"Katrin kosiat" (III. n:o 45) ja samoin vielä viimeinen Kalevalan
runoista, Marjatan eli oikeammin Marketan runo.[77] Tutkittava on
niinmuodoin, mihinkä noista kolmesta puheenaolevat säkeet alkuansa
kuuluvat.

Varsinais-Inkerissä ne tavataan yksinomaan Katrinan runon
yhteydessä.[78]

    Katrina kotikananen,
    Kotokukka lillukkainen,
    Kauvan kasveli koissa,
    Kauvan kasvoi, riistoin viipyi,
    Enemmän emosen luona,
    Kauvan luona kantajansa.
    Hiiren kynnystä kulutti
    Hienoillahan helmoillahan,
    Toisen hirren päänsä päältä
    Kultasäppälin kukilla;
    Kahen puolen kaksi pieltä
    Remelillä korkealla.

         -- -- --

    Katrina kotikananen,
    Kati kokko linnukkainen,
    Kauvan kasveli koissa,
    Enemmän isonsa luona,
    Vieri luona veljyensä.
    Hirren kynnystä kulutti
    Kultakanta kottiloilla;
    Toisen hirren päänsä päältä,
    Kultaseppelin kukilla;
    Reunalla tinaremelin
    Kahen puolen pihtipuolet.

Marketan runoon, joka on todistettavasti Virosta Varsinais-Inkerin läpi
kulkenut, liittyy tämä kotitytön kuvaus vasta Karjalan kannaksella.
Katrinan runon vaikutusta ilmaisee säkeen:

    Marketta korea neito,

muuntuminen monessa kappaleessa:

    Marketta kotikananen,

jonka rinnalla, joskus samassakin kappaleessa,[79] on säilynyt:

    Katrina kotikananen.

Marketan runossa ovat mainitut säkeet hyvin eheinä tallentuneet Suomen
ja etenkin Venäjän Karjalassa, missä myös tämän runon sekaantuminen
Neitsyt Maarian virteen on tapahtunut. Painettakoon rinnan näyte
kumpaiseltakin runoalueelta:[80]

    Marjatta korea neito,
    Kauvanpa koissa kasvoi,
    Kauvan kasvoi, viikon viipyi,
    Piti viiet vitjat poikki,
    Kuuet vyölliset kulutti;

    Puolen palkkia kulutti
    Ummiskengän uurtehilla;
    Pion pihtipuolisia
    Hienoilla hijainsa suilla;
    Puolen kynnystä kulutti
    Heleillä helmoillahan;
    Toisen puolen päänsä päältä
    Sileällä silkillähän.

         -- -- --

    Marjatta korea neito
    Viikon istui isän koissa,
    Kokotteli Koijolassa,
    Kuuet vyölliset kulutti,
    Viiet vitjat poikki saattoi,
    Ison koissa istuessa,
    Emon koissa astuessa.
    Lahkon latjetta kulutti
    Umpikengän uurtehella,
    Ison koissa istuessa,
    Emon koissa astuessa;
    Hirren kynnystä kulutti
    Hienosella helmallahan;
    Hirren kamoata kulutti
    Leveällä lentallahan.

Mutta vielä Vienan läänissä voimme löytää näitä säkeitä Katrinan nimen
yhteydessä.[81] Niiden vanhemmuus Katrinan runossa Marketan runoon
verraten ei siis ole epäiltävissä. Kysymys voi vaan olla siitä, ovatko
ne Katrinan vai Mataleenan runossa alkuperäisemmät. Tässä suhteessa on
huomioon otettava, että ne ovat Katrinan "kotikanasen" runossa
oleellisemmat kuin Mataleenan virressä, jossa tuntuvat pikemmin
lisäkoristeelta. On hyvin luultavaa, että Katrinan runo on aikoinaan
löytynyt länsimurteenkin alalla, joten se on voinut vaikuttaa
Mataleenan virteen.[82]

Ilman yhteyttä seuraavan kertomuksen kanssa ei kuitenkaan johdanto
Helka-virressäkään ole. Siihen liittyy luontavasti Mataleenan valitus
lähteen luona kauniin muotonsa muuttumisesta sekä kiiltävän rintasoljen
ja hopeisen pääkoristeen tummenemisesta. Mutta myös tämä on
skandinaavilaiseen lauluun verraten suomalainen lisäpiirre. Tuskin on
luultavaa, että tässä olisi säilynyt jälki kataloonialaisen Mataleenan
turhamaisesta valituksesta, niinikään veden luona, että hänen kasvonsa
ja erittäin kätensä ovat katumusvuosina mustuneet. Joka tapauksessa on
paikka ja sovitus aivan toinen: se on omantunnon ääni, joka jo ennen
Jeesuksen ilmestymistä muistuttaa Mataleenalle, ettei kaikki ole
entisellään. Koko alkuosa Mataleenan virttä on siis Suomessa
itsenäisesti muodostunut, olkoonpa sitten toisten suomalaisten runojen
avulla. Perin suomalainen piirre on myös Jeesuksen esiintyminen
alhaisen palvelijan muodossa (paimen, sulha s.o. renki, orja), joka
tyytyisi kädestäkin juomaan, jollei Mataleena häntä kopein sanoin pois
häätäisi.

Helka-virren kuvaus Mataleenan kolmesta surmatusta lapsesta on
niinikään verrattain itsenäinen ja ehdottomasti esteettisempi
skandinaavilaista esikuvaansa. Koko tuo mauton luvattomien yhteyksien
luettelo on siitä poistettu, ja sen sijaan sanottu, mitä noista
lapsista olisi tullut, jos olisivat saaneet elää. Muutos on
mahdollisesti tapahtunut Piispa Henrikin surmavirren vaikutuksesta,
niinkuin seuraavista kahden toisinnon säkeistä voi päättää:[83]

    Lapsi maalta vierahalta
    Se oli herra Henterikki,
    Vaan joka Ruotsissa yleni,
    Se oli Eerikki _ritari_.

         -- -- --

    Oli hemme Heinerikko,
    Toinen Eerikki _ritari_;
    Toinen kasvoi kaupungissa,
    Toinen _Suomessa_ sikisi.

Löytyy kuitenkin toinen runo, jonka jäljen vielä paremmalla syyllä voi
olettaa tässä piilevän. Se on "Leinon lesken" runo, jota lauletaan
yleisesti Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella ynnä vielä
Itä-Karjalassakin. Pantakoon tähän ensin runon puitteet:

    Talo täss' on ennen ollut,
    Talo ennen, linna muinoin,
    Joss' on nyt kumea korpi.
    -- -- --
    Leski liehui linnassansa:
    "En ole leski, en ole leino,
    Enk' ole varaton vaimo;
    Kolme on poikoa minulla."
    -- -- --
    Puuttui surma kuulemahan.
    Tappoi -- - --
    "Nyt olen leski" j.n.e.

Lesken kolme poikaa ovat Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella
tavallisesti:

    Yksi Ruotsissa rovasti,
    Toinen piisma pappilassa,
    Kolmas herra tällä maalla.[84]

         -- -- --

    Yksi Ruotsissa rovasti,
    Toinen piispa pappilassa,
    Kolmas on kotona herra.[85]

Mutta muutamissa Karjalan kannaksen toisinnoissa, joissa runon
alkuosana on Laivaretki ja soutaminen lesken linnan alle, samoin kuin
useimmissa Itä-Karjalan kappaleissa,[86] esiintyvät lesken pojat
enemmän maallisina mahtimiehinä. Kolmas niissäkin tavallisesti
nimitetään: herra tällä maalla, mutta toiset kaksi ovat vaihdellen:
Ruotsissa rovasti ja Puolassa polari, Puolassa polari ja Piiassa ritari
tai Piiassa ritari ja Ruotsissa kuningas.[87]

Tässä runossa löytyvät siis täydelliset vastineet kaikille Mataleenan
poikain kuvitelluille arvoasteille: Ruotsissa ritari -- herra tällä
maalla -- pappi paras (s.o. piispa). Voidakseen vaikuttaa Mataleenan
virteen on Leinon lesken runon tietysti täytynyt olla aikoinaan
Hämeessäkin laulettu. Mutta ei mikään vastustakaan runon
länsisuomalaista alkuperää: se on Virossa tuiki tuntematon ja Inkeriin
nähtävästi Suomen puolelta levinnyt, niinkuin piispa sanan vääntyminen
piismaksi Länsi-Inkerissä osoittaa.[88]

Omintakeisin suomalaisessa Helka-virressä on sittenkin sen loppu. Koko
kertomus katumusharjoituksesta, joka ranskalaisessa kansanlaulussa on
pääasia ja vielä ruotsalaisessa kehitetty, on yksinkertaisesti jätetty
pois. Sen asemella on Mataleenan ehdoton turvautuminen Jeesuksen armoon
ja tyytyminen alhaisimpaan asemaan elämässä, joka vaikuttaa
verrattomasti runollisemmin. Mataleenan virren loppusäkeet ovat
luultavasti lyyrillisten runojemme avulla muodostuneet,[89] niinkuin
seuraavistakin esimerkeistä tekisi mieli päättää:[90]

    Soisi minun kyläiset naiset,
    Soisi _suohon_ sortuvani,
    _Maahan_ vaajaksi vajovan,
    Soille _sotkuportahiksi_,
    Sillaksi likasijoille,
    Palkoiksi pahoille maille;
    Lipeä on lihainen silta,
    Äsken liukas luinen silta,
    _Jaloin päällä käytäväksi_,
    Helmoin hersuteltavaksi j.n.e.

ja:

    Kuhun _tuuli tutjuttaapi_ --
    Sinne tutjahan minäkin.

Kantelettaressa, jossa "Mataleenan vesimatka" on kolmannen kirjan eli
"virsilaulujen" 5:ntenä kappaleena, on Lönnrot näitä loppusäkeitä vielä
laajentanut muitten runojen avulla. Mataleena, ensin pyydettyään päästä
soihin, maihin portahiksi, sitten pyrkii

    Silloiksi meren selälle,

ja viimeksi rukoilee:

    "Tunge hiiliksi tulehen,
    Kekäleiksi valkiahan,
    Lahopuiksi lainehille,
    Joka tulen tuikutella
    Valkiaisen vaikutella!"

Nähtävästi on Lönnrot tahtonut sovittaa Mataleenan rangaistuksen niiden
kolmen paikan mukaan, joihin surmatut pojat ovat kätketyt: tuleen,
veteen ja karkeaan s.o. maahan.

Paitsi mainittua Ruoveden katkelmaa, on Sääksmäen Helka-virsi ainoa
Mataleenan virren kappale, joka länsisuomen alalla on tavattu.
Itä-Suomessakaan ei siitä mitään todellista jälkeä ole, jos johdannon
lukee Katrinan runoon kuuluvaksi.

Näyttää tosin siltä, kuin suomenkarjalaisessa Ogoin ja Hovatitsan
runossa piilisi joku säe Mataleenan virttä. Hovatitsa, papin poika,
näet Ogoilta, jonka hänen äitinsä,

    Matalena matala nainen,

on lähettänyt meren rannalle, pyytää:

    "Anna vettä maljasella,
    Anna vettä, anna kättä!"

johon Ogoi vastaa:

    "Enkä anna vettä, enkä anna kättä".[91]

Veden pyytämisellä on kuitenkin tässä selvästi toinen tarkoitus kuin
Helka-virressä, nimittäin: kosimisen. Mataleenan nimi on tässä äidillä,
eikä tyttärellä, jolta vettä pyydetään; sitä paitsi on se äidilläkin
tilapäinen, yhdessä ainoassa kappaleessa tavattava. Toisessa esiintyy
runomittaan sopivampi:[92]

    Matrevna matala nainen,

mutta tavallisesti on äiti nimetön. Yhtäläisyys on niinmuodoin aivan
satunnaisena pidettävä.

Myös Venäjän-Karjalassa ilmaantuu säkeitä, jotka Mataleenan virttä
muistuttavat. Päivölän-virressä selitetään kuokkavieraana pitoihin
saapuvalle Lemminkäiselle, että on:[93]

    "Pikarit pinoihin pantu,
    Kannut kannettu kokohon",

tai:

    "Pikarit pinoihin luotu,
    Tuopit roukkoihin rovittu."

Vastaavat säkeet Mataleenan virressä eivät kuitenkaan siinä tunnu
oikein asiaan kuuluvilta, vaan perästäpäin lisätyiltä. Koska ei
myöskään voi olettaa, että Päivölän-virsi olisi ollut Hämeessä
tunnettu, niin ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että joku kolmas runo
on molempiin vaikuttanut. Pohjois-Inkerissä löytyykin seuraavanlainen
pitoruno:[94]

    Hyppää nokkaa, karkaa nokkaa!
    -- -- --
    Miks' et eilen meillä käynyt,
    Kun olvet jokena juoksit,
           Toisin:
    Viinat virtoina vilahit.
    Olvet läikyit lähtehessä,
    _Tuopit rotjassa romait,
    Pikarit pinon välissä_.
           Toisin:
    _Pikarit pinoissa vieri_.

Ettei esillä oleva Helka-virsi ole idemmäksi levinnyt, osoittaa
paraiten se Mataleenan runo, jota todella vielä lauletaan
Varsinais-Inkerissä Hevaan puolella. Siitä on kaksi täydellistä
kirjaanpanoa, jotka yhteensovittamalla kuuluvat:[95]

    Mateliina neito kauno[96]
    Kiusin kirkkohon menevi,
    Päätä kauten kamppalihin,
    Sukassa sinertävässä,
    Kaputissa kirjavassa,
    Löysi verkoja murusen,
    Säteriä kappalehen,
    Vei veran keritsijälle,
    Saattoi Saksan suutarille.
    Suloitteli suutaria:
    "Suutari sulainen herra,
    Räätäli pojut Kalervon!
    Tee sie tästä suuri suupa,
    Suuri suupa, kauno kaapu;
    Tee sie kaita kainaloista,
    Riski rintojen kohasta,
    Avara alaisin puolin;
    Laai sulkut suita myöten,
    Löyhyt helmoihin levitä."
    Suutari sulainen herra,
    Räätäli pojut Kalervon,
    Laati tuosta j.n.e.
    -- -- --
    Mateliina synnin vaimo
    Sai pillat tehneheksi.
    Kiusin kirkkohon menevi,
    Päätä kauten kamppalihin.
    Astui kirkkohon jalan,
    Toisen kirkon rappusille.
    Kiesus kirkui kirkon päältä,
    Luoja lauloi laavitsalta,
    Jumala jakun nenältä:
    "Mataleena synnin vaimo!
    Älä kierrä kirkkoamme,
    Kamppaliamme kaota.
    Kolme on lasta vyösijalla:
    Yksi on ismaro isosi,
    Toinen vedro velvyesi,
    Kolmas on vateruesi." --
    "Anna anteeksi Jumala,
    Luoja lainaksi latele!
    Sain pillat tehneheksi." --
    "Kaksi mie annan anteheksi.
    Vaan en kolmatta lupaa.
    Annan ismaron isosi,
    Annan vedro velvyesi,
    En anna vateruttasi;
    Kuomast' on kovemmat synnit,
    Vaterast' on vaikeammat."

Tämä runo on nimittäin virolaista syntyperää. Tosin on Virossa nykyisin
ainoasti alkuosa ja sekin harvoin paperille pantu. Yksi toisinnoista,
joka on Viljannin kaupungin lähiseuduilta, otettakoon suomennoksineen
näytteeksi.[97]

      Jeesus läks niaale kõndimaie
    Jõulu pikile pühile,
    Paastu palve reedielle.
      Küsis süüa Maarialta.
    "Ei ole anda, Jeesukene!
    Leib on armas allitanud."
      Küsis juua Maarialta.
    "Ei ole anda Jeesukene!
    Kibu on kuldane kujunud,
    Vitsad vasksed vajunud."
      Küsis kaaru Maarialta.
    "Ei ole anda, Jeesukene!
    Kaarad salve sammeldanud."
      Küsis einu Maarialta.
    "Ei ole anda, Jeesukene!
    Einad kuhja kopitanud."
      Ära piab Jeesus surema
    Siia Maaria majasse,
    Püha risti ooneesse.

         -- -- --

    Jeesus läksi astumahan
    Joulun pitkinä pyhinä,
    Paaston rukousperjantaina.
    Pyysi ruokaa Maarialta.
    "Ei ole antaa, Jeesunen!
    Leipä armas on homehtunut."
    Pyysi juomaa Maarialtal
    "Ei ole antaa, Jeesunen!
    Kippa on kultainen kuivunut
    Vanteet vaskiset painuneet."
    Pyysi kauroja Maarialta.
    "Ei ole antaa, Jeesunen!
    Kaurat hinkaloon sammaltui."
    Pyysi heiniä Maalialta.
    "Ei ole antaa, Jeesunen!
    Heinät pielekseen märäntyi."
    Jeesuksen täytyy kuolla
    Sinne Maarian majahan,
    Pyhän ristin huonehesen.

Toiset kaksi ovat Suuren Jaanin pitäjästä niinikään Viljanninmaalta
sekä Amblasta Järvamaalta.[98] Edellisessä pyytää Jeesus Maarialta myös
ohria, joiden sanotaan olevan oraina pellolla; jälkimmäisessä samoin
vastataan, että heinät ja kaurat ovat vielä kasvulla, sekä juomista
pyydettäissä, että olutammeet ovat kellarissa, avaimet vanhemman vyöllä
ja vanhemmat kirkkotiellä.

Mutta paitsi näitä uudempia muistiinpanoja löytyy muudan vanhempi
käsikirjoitus vuosisadan alkupuolelta Kadrinan pitäjän kirkkoherran,
sittemmin superintendentin A.F.J. Knüpfferin suuressa ja arvokkaassa
kokoelmassa Varsinais-Virosta,[99] joka maakunta on Inkeriä lähinnä.

    Jöulo laul.

    Jesu läks agga söitemaie
    Jöulo öse esmisselle,
    Maria Marta öhtaalla;
    Söitis Madlie maiaje,
    Sallerpigade pidduje.
    "Anna Madli süakseni,
    Ja veel peäle juakseni!"
    Madli varsti vasta kostis:
    "Mis annan Jesul' süakseni
    Ja veel jure juakseni?
    Leib on armas hallitanud,
    Kibbo kulles kuivetanud;
    Vannemad kirrikoteela,
    Vöttemad vannema vööla."
    Jesu Madlid ähvardanud:
    "Oot, oot Madli, no, no Madli!
    Kül ma näggin mis sa teggid,
    Kolmeed vodeed maggasid,
    Ühhed so ennese voded,
    Teised ristivenna voded,
    Kolmandad vadderi voded."

    Madli lassis pölvelissa,
    Löi russika rindoje,
    Kui se tammise kurrika,
    Höbbedase pärje lauda.
    "Anna andeks Jesukene,
    Lasse lahjaksi Jummala!
    Sedda teggin hullutassa,
    Ruttasin rummalutassa!"

         -- -- --

    Joululaulu.

    Jeesus läksi ajamahan
    Jouluyönä ensimmäisnä,
    Maarian-Martan aattona;
    Ajoi Mataleenojen majahan,
    Solakkain neitojen pitoihin.
    "Anna Mataleena syödäkseni,
    Ja vielä päälle juodakseni!"
    Mataleena heti vastasi:
    "Mitä annan Jeesukselle syödä
    Ja vielä lisäksi juoda?
    Leipä armas on homehtunut.
    Kippa kulta kuivettunut;
    Vanhemmat on kirkkotiellä,
    Avaimet vanhemman vyöllä."
    Jeesus Mataleenaa uhkaellut:
    "Odota Mataleena, ole siivolla!
    Kyllä mä näin, mitä teit;
    Kolmet vuotehet makasit,
    Yhdet omat vuotehesi,
    Toiset ristiveljen vuoteet,
    Kolmannet kummi-isän vuoteet."

    Mataleena laskihe polvilleen,
    Löi nyrkin rintahansa,
    Niinkuin tammisen kurikan,
    Hopeaisen kampauslaudan.
    "Anna anteeksi Jeesunen,
    Laske lahjaksi Jumala,
    Sitä tein hulluudessani,
    Joudutin tuhmuudessani!"

Sitten runo jatkuu kertomuksella Jeesuksen kuolemasta ja
ylösnousemisesta.

Jos tätä virolaista vertaa edellä esitettyyn inkeriläiseen runoon, niin
täytyy päättää, että ne johtuvat yhteisestä alkuperästä. Mataleenan
kolme lasta ovat kumpaisessakin: isän (virolaisessa enese on
erehdysmuoto), luonnollisen veljen tai ristiveljen sekä vaterin s.o.
kummi-isän. Ja alkuperäisenä lähteenä on ollut skandinaavilainen
kansanlaulu, jossa samoin ikään: isä, veli ynnä pitäjän pappi s.t.s.
rippi-isä esiintyvät. Suomenkielelle on niinmuodoin Mataleenan runo
saatu kahta eri tietä: suoraan ruotsinkielestä mukaeltuna
Länsi-Suomessa sekä vironkielen välityksellä Inkerinmaalla.

Minkä ajan kuluessa Mataleenan runo on tehnyt tuon pitkän vaelluksensa
ja milloin se on viimein Suomeen saapunut, voimme myös suunnilleen
arvata. Mataleenan latinankielisen legendan aikaisimmat jäljet ovat
yhdennentoista vuosisadan keskivaiheilta; sitä varhaisempi ei
tietenkään kansanlaulu voi olla, Mutta se on kaikesta päättäen
tuntuvasti myöhempi. Jo alkuperäisessä romaanilaisessa huokuu
verrattain myöhäkatolinen henki, joka sen skandinaavilaisessa muodossa
käy aivan silmiinpistäväksi. Tässä näet kuvataan yhteyttä papin kanssa
isän ja veljen rinnalla suurimmaksi synniksi (_sockenpräst -- synden
störst, syndade allra mest_), joka edellyttää katolisten pappien
aviokiellon vakaantumista kansankäsityksessä pohjoismailla. 1300 luku
on siis ainakin skandinaavilaiselle runolle aikaisin mahdollinen.

Saman piirteen jälleen poistaminen suomalaisessa Helka-virressä vie
meidät vielä myöhempään aikaan, etenkin jos otamme huomioon sen uuden
ajan tuulahduksen, joka myös kaikkien katumusharjoitusten hylkäämisessä
runon lopusta ilmenee.

Ja koska mainittu epäesteettinen piirre on sekä Virossa että
Inkerinmaalla säilynyt, niin todistaa sen muuntaminen nimenomaan Hämeen
Suomalaisten runollista aistia.



7. Inkerin virsi.


Toinen Helka-virsistä siirtää ajatuksemme keskiajan hengellisestä
legenda-runoudesta samanaikaiseen maalliseen ritarirunoiluun.
Ritariromansseja eli -ballaadeja on keskiajalta säilynyt ääretön joukko
germaanilaisillakin kansoilla: Englannissa, Saksassa, Alankomailla,
Tanskassa ja Norjassa sekä Ruotsissa. Kaikki ne ovat yhtä runoutta ja
yhtä suuntaa ne ovat kulkeneet, nimittäin lännestä itään ja etelästä
pohjoiseen päin. Sama virtaus on aikoinaan ulottunut Suomeenkin.

Inkerin virsi kuuluu siihen sarjaan ballaadeja, jossa kerrotaan
uskollisesti odottavasta naisesta: määräajan umpeen mennessä
pakoitettuna viettämään häitä toisen kanssa hän saa vielä ajoissa
omansa takaisin. Aihe on yleinen koko Euroopassa; paitsi
germaanilaisissa, tavataan se myös romaanilaisissa, kreikkalaisissa ja
venäläisissä kansanlauluissa.[100] Mutta se kansanlaulu, josta Inkerin
virsi on mukailu, on erityisesti skandinaavilainen.[101] Se on
alkuperältänsä tanskalainen ja sen täydellisin, vanhoissa
aatelissukujen käsikirjoituskokoelmissa säilynyt teksti kuuluu:[102]

        Herra Jumala, jospa sen saisin,
    Jonk' omaksein haluaisin!
    Niin poistuisi suru ja huoli.
        Herra Laamanni pukeuu puuhkihin,
    Käy luhtihin luo vähän Inkerin.[103]
    Niin poistuisi j.n.e.
        "Sua tervehdin, Inkeri ylpeä!
    Mua kauanko odotat neitsynnä?" --
        "Jos täytymys on, sua odotan,
    Ma talvea täyttä kahdeksan.
        Sua odotan, tahdon sen näyttää,
    Ma kahdeksan talvea täyttä." --
        "Siit' ajasta puolehen tyytyisin.
    Jos odotat talvea neljäkin."
        Kului neljä vuotta, ja neitoaan
    Sukulaiset nyt keräy naittamaan
        Herra Toordille, joka on kullasta
    Äverjäämpi kuin Laamanni mullasta.
        Viis päivää häit' ovat juonehet jo,
    Viel' ei ole taipunut morsio.
        He yhdeksän päivää juonehet on,
    Vaan morsian on yhä taipumaton.
        Mut kymmenentenä iltana,
    Hänet ottivat he väkivallalla,
        Ja taluttivat morsiushuoneesen,
    Hääsoihtuja edellä kantaen.
        Hän seisoi jo luhtinsa sillalla,
    Niin laivan hän eroitti salmessa:
        "Nään laivan ma purjehin kiitävän!
    Herra Laamanni saapunut lieköhän?
        Nään siniset ja ruskeat purjehet,
    Joit' ompeli sormeni pienoiset.
        Viherjäiset ja ruskeat purjehet nään,
    Joit' ompeli salaa mun sormenpään'.
        Herra Pietari, mun rakas veljeni![104]
    Vie rannalle viesti sun siskosi."
        Herra Pietari rajusti ratsastaa,
    Hyvän orhinsa laukkahan kannustaa,
        Pysäyttäen hiekalle valkeellen,
    Johon Laamanni laskevi aluksen.
        "Herra Pietari, mun rakas veljyein,
    Kuink' elävi Inkeri, morsiamein?"[105] --
        "Hyvin elävi Inkeri morsio,
    Nyt hänen on häitänsä juotu jo." --
        "Neljä vuott' olin poissa ja viidennen
    Olin sairasna varjossa saaruen,
        Alla saaren ma sairasna lepäsin;
    Voi, että en sinne ma kuollutkin!
        Hyi häpeä parantajanaisten,
    Jotk' auttoi mun elämään taasten!
        Jos pielet ja purjehet kirota vois,
    Jotka rannalle toi eikä rannalta pois!
        Hyi häpeä kivien ja karien,
    Jotk' ehynnä päästivät aluksen!
        Voi, etteivät nuo sinilaineet
    Mun laivaani tuhota tainneet!" --
        "Herra Laamanni, kiiruhda! Vielä sä
    Hänet löydät tän' iltana neitsynnä." --
        "Herra Pietari, mun rakas veljeni!
    Mulle annatko harmajan orhisi?
        Jos lainaat orhisi harmajan,
    Sulle laivani kullatun lahjoitan."
        Herra Laamanni ratsasti vallan
    Kuin maa olis polttanut allaan.
        Herra Laamannin tullessa valkeat
    Häähuoneen jo ovelta loistivat.
        Häähuoneen hän lukitsi jälkeensä:
    "Herra Toordille sanokaa terveisiä!"
        Herra Toordille pian sana tuotu on:
    "Herra Laamanni luona on morsion."
        Herra Toord yli hääpöydän hypähtää,
    Mesi ruskea lattiaan läikähtää.
        Auk' oven hän jalalla potkaisee,
    Niin seisoo kauan ja katselee.
        Tuoll' lepäsi morsian ihana
    Herra Laamannin käsivarrella.
        "Mitä minusta, ties Herra Jumala!
    Noita kahta en ikänä eroita.
        Viel' lahjoitan kakstoista lastia
    Sulle häiksesi olutta ja viiniä." --
        "Teitä lahjasta kiitän; jos huolitten,
    Herra Toord, niin saatte mun sisaren'."
        "Teille kiitos suomasta sisaren,
    Vähän Kirstin jos saan, hyvin tyytynen."
        Nyt ilo ja riemu on ylinnä,
    Kun yhdessä juovat he häitänsä!
        Niin poistuvi suru ja huoli.

Huomattavia eroavaisuuksia muissa tanskalaisissa kirjaanpanoissa on
varsin vähän; yhdessä niistä Inkeri lupaa odottaa ei ainoastaan
_kahdeksan talvea_, vaan tarvittaessa _yhdeksännenkin_.

Ruotsissa on kuuluisa kansalaisemme Aadolf Iivar Arvidsson ensimmäisenä
löytänyt kysymyksessä olevan runon[106] ja julkaissut siitä kolme eri
toisintoa, joista kaksi vanhain käsikirjoitusten ja yhden suullisen
sanelun mukaan. Kaikissa näissä pikku _Inga_ lupaa odottaa
_viisitoista_ vuotta ja kauemminkin, jos vaan on mahdollista. Hänen
häitään juodaan päivä, kaksi, kolme (A ja B) tai useampia päiviä: 2, 5,
7, 12 (C). Herra Lagmanin kilpailijana esiintyy nuori herra Thord (B,
vrt. A), Thor eli Thore (C).[107] Loppu on itsekussakin kappaleessa
erilainen. Kansan suusta muistiinpannussa on se vaillinainen, mutta
nähtävästi tanskalaisen tapainen. Veljen kehoitettua Lagmania
kiiruhtamaan seuraa välittömästi: "kaksitoista tynnöriä olutta ja
viiniä lahjoitan Lagmanille morsiamen lisäksi", sekä vastaus: "siinä
tapauksessa annan sinulle vastalahjaksi sisareni, pikku Kirstin".
Toisessa käsikirjoituksista Lagman ryöstää morsiamensa kesken
häätanssia ja surmaa sitten kaksintaistelussa kilpailijansa. Toisessa
taas morsian karkaa itse meren rannalle, astuu laivaan ja lähettää
sieltä terveiset häätaloon. Molemmat muunnokset ilmaisevat muiden
runojen vaikutusta. Jälkimmäinen onkin oikeastaan toinen runo, johon
erinäisiä säkeitä Inkerin runosta on sekaantunut.[108]

Myöhemmistä ruotsinkielisistä kirjaanpanoista on huomattava ainoasti
Suomen Ruotsalaisilta Turun saaristossa saatu.[109] Siinä Lagermanin
pyytäessä odottamaan vuoden tai kaksi, Deielill (s.o. pikku neiti)
lupaa odottaa vaikka kaksikymmentä. Kun häntä sitten väkisin puetaan
toisen morsioksi ja hänen häitänsä aletaan juoda kaksi, kolme, viisi
päivää, hänen silmänsä koko ajan vilkkuvat merelle päin. "Näen
Lagermanin laivoineen purjehtivan maata kohti!" hän äkkiä huudahtaa.
"Vähäisenkin kalastajaveneen nähdessäsi heti ajattelet Lagermanin sillä
purjehtivan!" -- "Näenhän minä hänen sinikeltaisen lippunsa, jonka omin
sormin olen ommellut." Toisena puhujana on arvattavasti Deielillan
veli, jota hän sitten pyytää ratsastamaan rantaan. "Hyvää päivää, herra
Peder, rakas lankomieheni, kuinka Deielilla voi?" kysäisee heti
Lagerman. "Hyvin kyllä", vastaa veli, "tänä päivänä on hänen häitänsä
juotu". Lagerman vaalenee. "Älähän hätäile", lohduttaa toinen, "vielä
hänet tapaat neitsyenä". Lagerman ratsastaa, nopeammin kuin lintu,
häätaloon, jossa syleilee ja suutelee morsiantaan kiitokseksi hänen
uskollisuudestaan. Lopuksi Lagerman tarjoo viisikymmentä tynnöriä
olutta ja saman verran viiniä sulhasen, herra Hjortin, miehille
hääkustannusten korvaukseksi.

Siihen nähden että runon loppu ruotsalaisissa kappaleissa niin monella
tavalla on typistynyt, vääntynyt ja muuntunut, ei ole ihme, jos se
suomalaisesta Helka-virrestä kokonaan puuttuu. Mainitusta kolmesta
kirjaanpanosta saamme sille seuraavan muodon:

    Lalmanti iso ritari[110]
    Varas se vakuhun neidon,
    Antoi kättä kätkyelle,
    Isoin kimpuin kihlaeli,
    Suurin sormuksin lunasti:
    "Kokotteles vuotta viisi,
    Vuotta viisi, vuotta kuusi,
    Kanssa kahdeksan kesää,
    Ynnä yhdeksän suvea,
    Vuosikausi kymmenettä;
    Kuin sa kuulet kuolleheni,
    Ottakos uros parempi,
    Älkös sä pahempatani, --
    Älkös sä parempatani,
    Ota muutoin muotohitses."

    Eerikki vähä ritari
    Valhekirjan kannatteli,
    Valhekirjan kiiruhulta:
    "Lalmanti on sodissa voit'tu,
    Pantu maahan paineluissa."

    Inkeri ihana neito
    Vietihin vihintupahan,
    Väen kihlat annettihin,
    Väen ei vihillen saatu,
    Eikä miehin, eikä miekoin,
    Eikä uljasten urosten,
    Eikä vaimojen valiten (?),
    Eikä neitten kauneuden (?).

    Inkeri ihana neito
    Istui se lutin solassa.
    Sekä istui että itki,
    Katsoi idän, katsoi lännen,
    Katsoi poikki pohjasehen,
    Näki kykkärän merellä.
    "Jos sa lienet lintuparvi,
    Niin sä lähde lentämähän;
    Jos sa lienet kalaparvi,
    Niin sä vaipunet merehen;
    Jos sa lienet Lalmantini,
    Laske purtes valkamahan."

    "Mistäs tunnet Lalmannikses?"

    "Tu[l]ennasta tunnen pur[ren],
    Kahden airon laskennasta;
    Toinen puoli uutta purtta,
    Toinen silkkiä sinistä,
    Silkki Inkerin kutoma,
    Kauvan neidon kaidehtima.
    Minun nuorin veljykäisen,
    Ota ohrilta orihis,
    Iduilta ikälihainen,
    Maatajalka maltahilta,
    Aja vasta Lalmantia!"

    "Terve, nuori näärämiehen,
    Kuinka Inkeri elää?"

    "Hyvin Inkeris elää,
    Viikkokausi häitä juotu,
    Toinen lahjoja ladeltu,
    Kolmas ann'ttu antimia."

Vaikeinta on löytää oikea muoto säkeille 25-28. Ajatus niissä on kyllä
selvä: Inkeriä ei saada viedyksi, ei miehin eikä miekoin, eikä uljahin
urohin, eikä myös valituin vaimoin, eikä kaunehin neitoin; mutta
tekstin korjaaminen käsikirjoitusten perustuksella ja samalla runomitan
vaatimusten mukaan on epäilyttävä tehtävä. Instruktiivi-sijan
unohtuminen kansankielestä on tämän sekaannuksen laulutavassa
aikaansaanut, niinkuin eri käsikirjoitusten lukutavoista selvästi
näemme.

        Gottlundin:

    Ei miehiin, eikä miekkan,
    Eikä uljoisten uroisten,
    Eikä vaimojen valiten,
    Eikä neitten kauneuven.

        Lönnrotin:

    Eikä miehin, eikä miekan,
    Eikä uljasten urosten,
    Eikä vaimojen valitten,
    Eikä neitsen kauneuden.

        Tuntemattoman:

    Ej kä Uljasten, ej kä Udosten,
    Ej kä vaimohen valitten,
    Ej kä neyten kauneutta,
    Ej kä miesten, ej kä mjekon.

Kansanlaulussa väärinkäsityksen kautta turmeltunut on myös 42:s säe.
Sen kirjoittavat:

 Gottlund: Tunnen nasta, tunnen purteet;
 Lönnrot: Tunnen nasta, tunnen purtesta;
 Tuntematon: Tunnen nastan, tunnen purten.

Korjaus on Lönnrotin keksimä ja luultavasti oikein osattu.

Sitä vastoin on Lönnrotin lisäys ja muutos 44:nteen säkeesen hyvin
epäiltävä: (tunnen)

    Toisen puolen purjehesta,
    Uus' on toinen purjepuoli.

Jos se on varovasti oikaistava, niin on seuraavassa säkeessä uudelleen
esiintyvä sana toinen liikanaisena jätettävä pois. Silloin olisi
lähinnä säkeen muoto:

    Puoli uutta purjehessa.

Mutta jos tahtoo pursi sanan säilyttää, olisi vielä ajateltavissa
muoto:

    Puoli on punaista purtta,
    Toinen silkkiä sinistä.

Eräässä Venäjän-Karjalan häärunossa, jossa kuvataan sulhasen venettä,
löytyykin säepari:[111]

    Puoli on punaista purtta,
    Toinen haahen haljakoissa,

joka viittaa samantapaiseen kahden värin käyttämiseen, kuin
skandinaavilaisessa ballaadissa.

Lönnrot on tämän Helka-virren painattanut Kantelettareensa nimellä
"Inkerin sulhot" (III. n:o 9). Asiallisen muutoksen on hän tehnyt
ainoasti viimeiseen säkeesen, joka enemmän vaihtelun ja paremman
loppuponnen aikaansaamiseksi on muodostettu:

    Kolmasi on kuoletettu.

Suomalaisesta Inkerin virrestä ei Sääksmäen toisinto ole ainoa meille
säilynyt. Inkerinmaalla on siitä löytynyt koko joukko katkelmia, sekä
muutamia eheämpiäkin kappaleita, ei kuitenkaan yhtään, joka olisi
Helka-virttä täydellisempi.

Läntisimmässä Inkerissä, Narvusin tienoilla, sitä ei tosin ollenkaan
tunneta. Soikkolassa on siitä yleisemmin vaan keskiosa tallella, "Meren
neidon ja metsän sulhon" runon jatkona; samoin Hevaan puolella, jossa
se vuorostaan usein vielä jatkuu Tulenluvulla, niinkuin seuraavasta
esimerkistä näkyy.[112]

      Meren tyttö, metsän sulho,
    Korven korkea senihka,
    Mieltä yhtenen pitävät,
    Yhtehen ajattelevat,
    Yli metsän mielet käyvät,
    Läpi korven tiet koverat.
    Niin sanoi merestä neito,
    Läkäeli lainehesta:
    "Hoi sie suuri metsän sulho,
    Korven korkea senihka!
    Kun sie ollet miussa mielin,
    Ollet mielin ottamassa,
    Ei siulle piä rekeä,
    Eikä Saksan saanikkea,
    Eikä ostantaoroa.
    Neito aallossa asuvi,
    Ve'en pinnassa pysyvi,
    Vesi alla, tuuli päällä,
    Keskessä vene matala,
    Venosessa neito nuori,
    Neito nuori ja verevä,
    Neito kauno ja kavala,
    Neito ihme ja ihala."
      Kiistoin neito kihlattihin,
    Kiistoin kihlat kannettihin,
    Väen vietihin vihille,
    Väen sormus vaihettihin,
    Väen pantihin parihin,
    Väen vietihin talohon;
    Ei mennyt tupahan neito.
    Neito seisoi porstuassa,
    Itse seisoi, itse itki,
    Itse katsoi merelle:
    "Mikä on myttynen meressä?
    Ollenee tuo olkimytty,
    Lieneneekö lehtimytty,
    Vai on suuri joutsenjoukko,
    Vai suuri kalainen parvi?"
    Ei tuo ollut joutsenjoukko,
    Eikä ollut kalainen parvi,
    Eikä ollut olkimytty,
    Eikä ollut lehtimytty.
    Istui itse Ilmaroi[nen]
    Jääkattila käessä,
    Jääkääky kattilassa;
    Mikä oli paljolta palanut
    Sitä jäällä jäähytteli;
    Mikä oli korppunut kovasti,
    Sitä hyyllä hyyröitteli.

Täydellisemmin on keskiosa Inkerin virttä säilynyt kahdessa Hevaan
puolen kappaleessa,[113] joissa on ainoasti jompikumpi mainituista
yhdistyksistä.

    ("Kronstadtin saaren kasvanta"
    ja Saaren neidon kosinta.)

    -- -- --
    Suku suuri, heimo helle,
    Suku neittä naittamahan,
    Neittä viemähän vihille.
    Kiusin kihlat kannettihin,
    Suotta sormus annettihin;
    Ei mene neito vihille.
    Neito istui ikkunalla,
    Itse istui, itse itki,
    Katsoi neitonen merelle,
    Loi hän silmänsä selälle,
    Näki myttysen meressä.
    "Mikä myttynen meressä?
    Lienetkö sie lehtimytty,
    Vai sie ollet olkimytty,
    Vai lienet kalainen parvi,
    Vai sie lienet joutsenjoukko?
    Kuin sie lienet lehtimytty,
    Niin sie lehtosin leviä;
    Kuin sie lienet olkimytty,
    Oikiele olkiloiksi;
    Kuin lienet kalainen parvi,
    Niin sie pohjahan pakene;
    Kuin sie lienet joutsenjoukko,
    Niin sie nouse lentämähän!"
    Ei tuo ollut lehtimytty,
    Eikä ollut olkimytty,
    Eik' ollut kalainen parvi,
    Eikä ollut joutsenjoukko.
    Oli itse Ilmaroinen j.n.e.


    (Meren neito ja metsän sulho.)

    -- -- --
    Kun tuo suuri metsän sulho
    Meni neittä ottamahan,
    Neito seisoi porstuassa,
    Ei viitsi tupahan mennä
    Soreutta sulhasmiehen,
    Uuen miehen uhkeutta,
    Nuohinaisen notkeutta.[114]
    Neito katsovi merelle.
    "Mikä myttynen meressä?
    Olleneeko olkimytty,
    Lieneneekö lehtimytty,
    Vai ollee kalainen parvi,
    Vai ollee joutsenjoukku?
    Kuin sie ollet joutsenjoukku,
    Niin sie nouse lentämähän;
    Kuin ollet kalainen parvi,
    Niin yksin kaloin katoa;
    Kuin sie lienet lehtimytty,
    Niin sie lehin leviä;
    Kuin sie ollet olkitukku,
    Niin yksin olin ohene!"

Inkerin virren alkusäkeet ovat vielä Hevaalla harvinaiset ja esiintyvät
aivan toisessa yhteydessä.[115]

    Saroinmanni 1.
    Kalamanni mies kavala,
    Rahoi neion kätkyehen,
    Suuren sormuksen kätehen.

Runo sitten jatkuu paolla ja piilopaikan hakemisella. Nimi Kalamanni,
joka tässä esiintyy, on epäilemätön väännös Lalmannista.

Mutta Venjoen tienoilla lähinnä Pietaria on säilynyt säkeitä sekä
alusta että keskeltä, jopa loppupuolelta Inkerin runoa. Neidon nimikin
tulee näkyviin eräässä Venjoen toisinnossa, joka alkaa lorulla, mutta
jatkuu Hevaan tapaan tulenluvulla.[116]

    -- -- --
    _Inkerö_ oli _vähäinen neito_,
    Jos vähäinen, niin hyväinen,
    Kiistoin neittä kihlottihin
    -- -- --
    Istui itse Ilmaroinen j.n.e.

Sitä paitsi on useita kirjaanpanoja, joissa myös Lalmannin kilpailijan,
herra Thordin eli Thorin, nimen voisi arvella piilevän. Ne alkavat
säännöllisesti:

    Poika tuima Tuurikkainen,[117]
      l. tuhma Tuurikkainen,
      l. _Tuurin_ Tuurikkainen
    Poika veitikka verevä,
    Rahoi neion kätkyehen,
    Suuhun sormuksen sovitti,
    Kasvoi neito kaunokainen,
    Yleni ylen hyväinen.

Runon jatko on sitten kahtalainen. Yhdessä Venjoen kappaleessa siihen
liittyvät ainoasti seuraavat Inkerin virren säkeet:[118]

    Ois tuo kiistan kihlaeltu,
    Väkisten vihille viety;
    Ei tuo suonut suuri Luoja,
    Luvannut hyvä Jumala,
    Tuota kiistan kihlaella,
    Väkisin vihille vieä.

Mutta muissa kirjaanpanoissa neitoa kositaan Salme-runon tapaan eri
paikkoihin, niinkuin: rannan maalle, Liissilään, Tuuteriin tai yleensä
"kaikin paikoin". Kahdessa kappaleessa, joista toinen täydellisempi on
Inkeröstä, toinen vaillinaisempi Veinjoelta, kertomusta vielä
jatkuu neidon vastauksen johdosta: "_Tuuri ompi minun omani_"
seuraavasti:[119]

    Tuli _Tuurin_ sotahan mennä.
    Neito karkasi katolle,
    Katsoi suurelle merelle:
    "Mikä mytty lie meressä:
    Liekös mytty lintumytty,
    Vai lienee kalainen kaari,
    Vai tuo lienee ihmisraukka?
    Kun lie mytty lintumytty,[120]
    Niin sie läkkä lentämähän;
    Kun lienet kalainen kaari,
    Niin sie pohjahan pulaha;
    Kun sie lienet ihmisraukka,
    Niin sie soua rantuelle."
    Neito haastoi vellollensa:
    "Mene tuonne rantuelle!"
    "Terve, terve miun vävyni;
    Terve uusi näälämiesi!
    Missä viivyit viikon päivät,
    Päivät kuukauen kulutit?" --
    "Mie raukka rahoja raa'oin,
    Verassa vihille mennä,
    Paperissa papin etehen."

Varsinais-Inkerin itäisestä osasta on myös talteen saatu kaikista ehein
toisinto, kahdessa toisiaan täydentävässä kappaleessa.[121]

    A. Rahaseppä, maan itara,[122]
    Rahoi neion kätkyessä,
    Suuren sormuksen sisähän;
    Käs' oli lyöty kätkyessä,[123]
    Sana saunan lautasilla.
      Tuo sulho sotahan läksi --
    Soreainen soutamahan -- --
    Viipyi vuoen, viipyi toisen,
    Kokonaista kolmet vuotta.
    Neito etsi emosen päätä
    Illan suussa suntakina,
    Oven suussa, orren alla,
    Katsoi ulos ikkunasta,
    Vesivietrojen välitse,
    Alta muien astioien:
    "Tuosta soutavi venonen,[124]
    Sekä laiva lainehtivi."
      Miepä karkasin kaulle:
    "Kun sie lienet lehtipielys,
    Niin sie lehiksi lennä;
    Kun sie lienet heinäpielys,
    Niin sie kaau karheheksi;
    Kun sie lienet poikapolkka,
    Niin sie pohjahan pulaha:
    Kun sie lienet miun omani,[125]
    Soua tänne rantuelle."
    Sousi laiva rantuelle,
    Tuolta astu armahani.
    -- -- --

    B. "Terve, terve, miun vävyni,[126]
    Terve, nuori nääläseni!
    Mitä kuuluvi sotahan'?" --
    "Ei kuulu mitä kutana;
    Sovitti soat Jumala,
    Asetti ijäisen rauhan.[127]
    Mitä kuuluvi kotihin?
    Eikös naitu miun omani,
    Eiks viety verellistäni?"
      Veikko vasten vastaeli:
    "Jo ois naitu siun omasi,
    Jo ois viety verellisesi,
    Ilman maire mammattasi.
    Toits emolle tuomisia?" --
      "Toin mie laivan lattarista
    Vakan valmista rahaa."

Inkerin virren selveneminen Inkerinmaalla, sitä lännestä itään käsin
tarkastaessamme, todistaa tietysti runon kulkeneen päinvastaista
suuntaa ja tulleen Suomesta Karjalan kannaksen kautta luultavasti
luterilaisten Savakkojen ja Äyrämöisten mukana 1600:n tienoissa.
Karjalan kannaksen runoissa sitä tosin ei löydy, mutta tällä
läpikulkualueella on moni muukin runo kadonnut.

Että se Hämeestä on varmaan Karjalaan asti levinnyt, vakuuttaa vielä
seuraava Ilomantsista tavattu Inkerin virren toisinto.[128]

      Latman Tyyri, Tuori nuori
    Piennä piian pestaeli,
    Sormukset sovitti suuret,
    Antoi kättä kätkyelle.
      Vaikka tuolla viikon viivyin,
    Viivyin tuolla viisi vuotta,
    Viisi vuotta, kuusi vuotta,
    Seisoin seitsemän keseä,
    Ja kaoin kaheksan vuotta,
    Ympäri yheksän vuotta,
    Kyllä kymmenen keseä.
      Nousi neito nostamatta
    Yheksän ylisen päälle,
    Näki mustasen merellä,
    Sinertävän lainehella.
    "Jos lienet ve'esen vaahti,
    Vesi vaahtesi kaota;
    Jos lienet kalainen karja,
    Pursto pohjahan purauta;
    Vaan kun lienet lintukarja,
    Nouse siivin taivahalle;
    Vaan kun lienet Latman Tyyri,
    Latman Tyyri, Tuori nuori,
    Tule kohti omia maita,
    Tule pursi puittomia,
    Vene väljiä vesiä!"

Heti ensi säkeessä ilmaantuvat molempain sulhasten nimet. Muoto Latman
edellyttää, samoin kuin Sääksmäen Lalmanni, aikaisempaa Ladman muotoa,
joten ruotsalaiseen Lagman sanaan nähden ei ole tapahtunut muuta
äänteellistä muutosta, kuin konsonanttiryhmän gm:n siirtyminen dm:ksi.
Nimet Tyyri, Tuori sekä mainesana nuori vastaavat täydellisesti
ruotsalaista: _unge herr Thor_.

Ilomantsin toisinnossa merkillisimmät ovat kuitenkin ne säkeet, joilla
kuvataan neidon katsomista merelle. Tämä kohta, joka Helka-virressä on
ainoa verrattain itsenäinen luoma, on siinä vielä runollisemmaksi
kehitetty. Satunnaista ei siis liene, että juuri sama kohta on saanut
sijan myös Ilomantsin Kilpakosintarunossa ja siitä levinnyt
vienanpuolisiin Kilpakosinnan toisintoihin, joista taas Lönnrot on
ottanut sen Kalevalaansa, 18:nnen runon alkuun, missä Ilmarisen sisar
puhuttelee Väinämöisen purtta (ss. 61-96). Suomalainen runotar on sen
silminnähtävästi tuntenut omakseen.

Tämän Helka-virren ikää määrätessä on otettava huomioon muutamat
säkeet, jotka siihen ovat eksyneet piispa Henrikin surmarunosta,
niinkuin seuraavasta vertailusta selvästi näkee.

      Inkerin virressä.

    Ota ohrilta orihis,
    Iduilta ikälihainen,
    Maatajalka maltahilta.

      Piispa Henrikin runossa.[129]

    Ota ohrilta oroinen,
    Iduilta isoilihainen,
    Maatajouhi maltaisilta.

_Iso_lihaisesta ja maatajouhesta (jonka häntä maahan ulottuu) ovat ihan
ilmeisiä väännöksiä ikälihainen ja maata-jalka, etenkin kun tässä on
kysymys kiireisestä ratsastuksesta. Samasta alkulähteestä johtunut on
arvattavasti myös kilpakosijan nimitys: Eerikki vähä ritari.

Inkerin virsi siinä muodossa, kuin se on Sääksmäellä säilynyt, ei siis
saata olla varhaisempi Piispa Henrikin surmarunoa, jonka syntymäaika on
etempänä osoitettava rajoittuvan vuosien 1300 ja 1500 välille.
Ruotsalaisten ritariballaadien kukoistusajan asettaa professori Henrik
_Schück_ vv. 1275-1425 vaiheille,[130] niin ettei myöskään Inkerinmaan
ynnä Ilomantsin toisintoja eikä yleensä Lalmannin ja Inkerin laulua
suomalaisessa runopuvussa voi ajatella aikaisemmaksi 1300 lukua.



8. Annikaisen virsi.


Kolmas ja viimeinen Helka-juhlassa esitetyistä kertomarunoista,
Annikaisen virsi, vie meidät ritarilinnojen elämästä kaupunkilaisten
porvarien piiriin. Se kuvaa tapausta niiltä ajoin, jolloin saksalaisten
Hansa-kauppiasten laivoja yhtenään majaili, yli talvenkin, Suomenniemen
rannikolla. Sillä välin ennättivät nämät kauppamiehet tehdä
läheisimpiäkin kuin asioimistuttavuuksia. Hansakaupunkien asetukset
kuitenkin ankarasti kielsivät heitä menemästä lailliseen avioliittoon
sen maan tyttärien kanssa, jossa he kauppaansa pitivät, etteivät he
siihen maahan ja kansaan pysyväisesti kiintyisi. Seurauksena olivat
monet onnettomat suhteet, joista paikkakunnan väestö sai niin paljon
kärsiä, että niiden muiston on runon muodossakin jälkimaailmalle
säilyttänyt.

Annikaisen virteen nähden on meidän tyytyminen kahteen kirjaanpanoon,
Gottlundin ja Lönnrotin; tuntemattoman käsikirjoituksessa sitä ei
löydy. Kirjakielelle sovitettuna se kuuluu:

      Annikainen neito nuori[131]
    Istui Turun sillan päässä,
    Kaitsi kaupungin kanoja,
    Neuvoi Turun neitosia.
      Nousi pilvi luotehesta,
    Toinen lännestä läheni.
    Se kuin nousi luotehesta,
    Se muuttui neiden haaksi;
    Se kuin lännestä läheni,
    Se muuttui Kestin haaksi.
      "Jo mun kerran Kesti petti,
    Hukutteli huoran poika,
    Söi mun syötetyt sikani,
    Joi mun joulutynnyrini.
    Minun pieni pellopaitan
    Tahtoi verkaista hametta,
    Minun verkainen hamehen
    Tahtoi vyötä kullatuista;
    Minun vyöni kullatuinen
    Tahtoi raskaita rahoja;
    Minun raskahat rahani
    Tahtoi nuorta kauppamiestä;
    Minun nuori kauppamiehen
    Tahtoi mennä muille maille,
    Muille maille vierahille.
    Puhui purjehen sijahan,
    Kantoi hahtehen kalunsa." --

Tämä virsi esiintyy Lönnrotin Kantelettaressa (III. n:o 32) nimellä
"Kestin lahja".[132] Omituinen siinä onkin kauppamiehen nimitys Kesti,
joka johtuu ruotsin sanasta gäst (vieras) sekä tavataan keskiajan
asiakirjoissa suku-nimenä, esim. Kauppi Gest 1478 ja Lauri Gesti 1481
Tyrväällä.[133] Vastaava sana gost (vieras) oli myös Venäjällä
Novgorodissa Hansa-kauppiaan nimityksenä. Kestin mainesana runossa
"huoranpoika" viittaa vielä siihen, että hän itsekin oli syntynyt
samanlaisesta luvattomasta yhteydestä, jota tässä kuvataan.

Annikaisen, samoin kuin Inkerin virressä, puuttuu loppu. Sen puutteen
kuitenkin hyvin korvaavat Inkerinmaalla löydetyt toisinnot.

Paraimmat Annikaisen virren kirjaanpanot ovat Hevaan puolelta; niihin
liittyy myös yksi Soikkolan Väärnojalta, jonka muistelija toisissakin
runoissa noudattaa Hevaan laulutapaa.[134] Tähän painettu on
täydellisin kappale, toisesta on ainoasti huomattavimmat eroavaisuudet
sivulle merkitty.[135]

      Annikke Turusen tyttö,   (Toisinnoissa B, C, D Annikka)
    Turun tyttö, Saaren neito,
    Poltteli Turulla tulta,
    Alla vuoren valkeutta,     (B ja D: vallin)
    Turun uudessa tuvassa.     (D lisää: Turun koissa korkeassa)
      Kesät Kestiä piteli,
    Talvet juotti miestä jouten, (S: kesän -- talven; D: kesän;
    Kesät syötti kellerihin,      C: talven)
    Talvet tammikammarihin,    (S: kesän -- talven)
    Kuukauet kivikotihin.      (C: -- kivikodassa,
    Lihat otti, leivät otti,   Viikon viinahuonehessa).
    Voit otti, oluet otti,     (Tässä kappaleessa: otti, mutta muuten
    Kalat otti kaikenlaiset,   aina: osti).
    Kalatsut kaheksanlaiset,   (Nähtävästi myöhempisyntyinen säe).
    Viienlaiset viinat otti,   [S lisää: Luulipa Kestin kestäväisen).
    Kestin syöä, Kestin juoa,
    Kestin kestiä piteä;
    Kestitteli Kestiänsä,
    Eipä tuo Kesti kestäkänä.
      Kesti toivoi keseä:      (E: uotteli)
    "[Kun] Kiesus kesän tekisi,
    Maaria lumen sulaisi,
    Saisin paatissa paeta,
    Venosessa vieretellä,
    Laivassa lihutta syöä,     (Tämä ja seuraava säe löytyvät ainoasti
    Lyöä luita lainehesen."    tässä kappaleessa).
      Tuopa Luoja kuulevainen,
    Maaria älyäväinen,
    Niin Kiesus kesän tekevi,  (S: keritti)
    Maaria lumen sulasi;
    Kesti paatissa pakeni,
    Venosessa vieretteli.
      Annikke, Turusen tyttö,
    Turun tyttö, Saaren neito,
    Rannalla rukoelevi:
    "Tuo Jumala pohjoistuulta, (S: Luo tuulesi luotehelle -- kakolle
    Anna vastaissaetta,        -- itään -- pohjaiseen).
    Käännä laiva kallallehen,
    Sysäele syrjällehen,       (S lisää: Kesti vieretä vetehen).
    Aja ankkurit kivihin,
    Mastit maille lykkäele;    (Säkeet 40-43 löytyvät ainoasti tässä
    Saisit rannikot rahutta,   kappaleessa. Kaksi viimeistä eivät
    Kivet pienet penninkiä."   yhtään sovellu runon ajatukseen).
      Tuopa Luoja kuulevainen,
    Maaria älyäväinen;
    Toi Jumala pohjoistuulen,
    Antoi vastaissatehen,
    Käänsi laivan kallellehen,
    Sysäeli syrjällehen,
    Ajoi ankkurit kivihin,     (S: Kesti vierähti vetehen).
    Mastit maille lykkäeli.    (C: Kesti pohjahan putosi).
      Annikke, Turusen tyttö,
    Turun tyttö, Saaren neito,
    Annikke kutittelevi:
    "Kuti, kuti, kieto Kesti,  (B: keito)
    Kieto Kesti, lieto leski!  (Nähtävästi myöh. synt. säe).
    Et ole Annin syömi(si]llä, (S: Oi sie Kesti kelmin kuutti,
    Etkä Annin juomi[si]lla,    Oi sie Kesti kelmin poika!)
    Etkä Annin voipaloilla,
    Annin käärykakkaroilla,
    Ei ole Annin villavaippa,  (E lisää: Eikä Annin päänalaiset).
    Eikä Annin höyhenpatja;
    Meren vaahi on vaippanasi,
    Meren tuuli turkkinasi,    (Tois. runosta lainattu säe)[136]
    Meren aalto pääsi alla!"   (S: Meren paasi patjanasi).

Molemmat toimivat henkilöt sekä heidän suhteensa inkeriläisessä
runossa: Annikka ja Kesti "kelmin poika", yli talven syöttäminen ja
juottaminen sekä petollinen poislähtö ovat aivan samat kuin
sääksmäkeläisessä, niin ettei niiden yhteen kuulumisesta voi olla
epäilystäkään, vaikkei ole ainoatakaan molemmille yhteistä säettä. Sitä
paitsi löytyy Hevaan tienoilla toisinto, joka on muutamassa suhteessa
vielä lähempänä Helka-virttä; se näet alkaa varoituksella sekä sisältää
tämän viimeiselle säkeelle sananmukaisen vastineen.[137]

      "Elköön tehkä tyttö toinen,
    Kuin tein minä poloinen;
    Tein mie itse itselleni
    Iäkseni itkukaupan,
    Kuukseni kujerruskaupan.
      Kesän Kestiä lepytin,
    Talven miestä taivuttelin.
    Kun mie sain kesähän skelmin
    Ja sukan sulahan maahan,
    Suotta suuttui Kestin skelmi
    _Kantoi laivahan kalunsa_,
    Venehesen vei elonsa."
      Annikka rukoelevi:
    "Tuo Jumala Turja-tuuli,
    Saa Luoja rajuinen ilma
    Kaa'a Kesti kellallensa,
    Kaa'a laivat kallellensa!"
    Toi Jumala Turja-tuulen j.n.e.
      Annikka kutittelevi:
    "Kuttii, kuttii, Kestin kelmi!
    Ei ole aina Annin patjat,
    Eik' ole Annin pääalaiset;
    Meren huuve hurstinasi,
    Meren paasi on patjanasi."

Aivan samantapainen kappale on muistiinpantu myös Narvusissa,
läntisimmässä osassa Inkerinmaata.[138] Muuten on siellä, samoin kuin
Soikkolassa, ennen mainittua poikkeusta lukuunottamatta, säilynyt
ainoasti alkuosa Annikaisen virttä kahden eri runon johdantona, joista
toinen kertoo metallisista "Merenkosioista" (Kant. III. n:o 38) ja
toinen saamattoman "Sulhonsa kylvettäjästä" (III. n:o 49). Täydellisin
näistä katkelmista kuuluu:[139]

    Annikka Turusen tyttö,
    Turun tyttö, Saaren neito,
    Turun morsian mokoma,
    Istui Turun ikkunalla.
    Itse istui, itse itki,
    Itse itselleen saneli:
    "Älköön tehkö toinen tyttö,
    Niinkuin tein minä poloinen,
    Kesät miestä jouten syötin,
    Talvet miestä jouten syötin,
    Kesät syötin kellerihin,
    Talvet tammitynnyrihin,
    Lihat ostin, leivät ostin,
    Kalat ostin kaikenlaiset,
    Tupakat turulta tuotin."

Toisista kappaleista puuttuvat joko kuusi ensimmäistä tai kolme
viimeistä tai kaksi sen edellä käyvää säettä, taikka ovat ainoasti
alkusäkeet säilyneet. Nähtävästi on siis Annikaisenkin virren kulku
Varsinais-Inkerissä ollut idästä länteen. Näiden katkelmien myöhempää
ikää todistaa myös tupakan mainitseminen nautintotavarain joukossa sekä
tammitynnörin säännöllinen esiintyminen tammikammarin asemella. Mutta
niissä on tallella myös yksi hyvin vanha piirre; säe: "Istui Turun
ikkunalla" kuuluu näet kaikissa muissa kappaleissa:

    Istui Turun sillan päällä,[140]

joka täydesti vastaa toista säettä Helka-virressä.

Jos taas siirrymme Hevaalta itään ja pohjoiseen päin, Venjoelle sekä
Nevan yli Pohjois-Inkeriin, tuntuu runo tosin kuvaukseltaan
kuivemmalta, niinkuin hyvin huomaa seuraavista näytteistä, joista
edellinen on Venjoelta ja jälkimmäinen Vuoleelta.[141]

    Annikka Turusen tyttö,
    Turun tyttö, Saaren neito,
    Poltteli Turulla tulta,
    Alla vallin valkeaista,
    Piti pitkiä hihoja,
    Levehiä kauluksia.[142]
    Neuvoi Turun neitosia:
    "Te tytöt minun sisoni!
    Älkäät miestä mielistelkö,
    Miehen mieltä nouatelko,
    Kuin tein minä poloinen;
    Aloin miestä mielistellä,
    Miehen mieltä nouatella.
    Lihat ostin, leivät ostin,
    Voit ostin, oluet ostin,
    Kalat ostin kaikenlaiset,
    Ahvenet monimakuiset,
    Tupakat Turusta tuotin,
    Piiput pitkiltä vesiltä."
      Suotta suuttui Keistin kelmi,
    Kantoi rannalle kotinsa,
    Venehesen vei elonsa.
      Annikka rukoelevi:
    "Tuo Jumala suuri tuuli,
    Rakenna rajuinen ilma,
    Kaa'a laiva kallellehen,
    Sysäele syrjällehen."
      Toi Jumala suuren tuulen j.n.e.
    Annikka kutittelevi:
    "Kutti, kutti, Keistin kelmi!
    Ei ole aina Annin vuoe,
    Eikä Annin päänalaiset, Eikä aina Annin vaippa;
    Meren vaaht' on vaippanasi,
    Meren tyrski tyynynäsi,
    Meren aallot päänaloina."

         -- -- --

    Annukka Turusen tyttö,
    Turun tyttö, Saaren neito,
    Istui Saaren[143] sillan päässä,
    Neuvoi Turun[144] neitosia:
    "Te älkäät, tytöt typerät,
    Miehen mieltä nouatelko,
    Niin kuin mie tytön typerä
    Miehen mielen nouattelin,
    Miehen mielen, Kestin kielen.
    Voit ostin, tupakat ostin,
    Kalat ostin kaikenlaiset.
      Teki konstin konnanruoka,
    Vei rannalle rahansa,
    Venehesen vei elonsa."
      Annukka rukoelevi:
    "Tuo Jumala pohjatuulta,
    Lännestä lähetä tuulta,
    Vie venonen kallallensa,
    Sysähytä syrjällensä."
      Toi Jumala pohjatuulen j.n.e.
    Rahat vierivät vetehen.
    Annukka kutittelevi:
    "Ei ole aina Annin armot,
    Eikä Annin päänalaiset."

Mutta kokonaisuutena tämä muoto on täydellisempi, kuin molemmat
Hevaanpuoliset, joista puuttuu toisesta varoituksen esitys ja toisesta
kuvaus varoittajasta. Se on lisäksi säilyttänyt Helka-virren säkeen:

    Neuvoi Turun neitosia.

Voi siis hyvin olettaa runon kulkeneen Suomesta Pohjois-Inkerin kautta
Hevaalle. Että se on Suomesta Inkeriin siirtyneitten luterinuskoisten
mukana vaeltanut, todistaa myös kreikanuskoisen laulajan huomautus
ennenmainitussa Soikkolan Väärnojan kappaleessa: "tätä runoa sanotaan
Suomalaisten virreksi."

Itä- ja Pohjois-Inkerissä tavataan kuitenkin myös lyhyemmän Hevaan
toisinnon kaltaisia kappaleita, jotka ilman mitään johdantoa alkavat
varoituksella.[145] Toiselta puolen ilmaantuvat siellä, samoin kuin
Länsi-Inkerissä, alkusäkeet yksinänsä "Meren kosijain" runon
johdantona. Tämän Virosta kautta Inkerin vaeltaneen runon mukana ne
ovat sitten kulkeneet yli Rajajoen Suomen puolelle, leviten Savoon ja
sekä Suomen että Venäjän Karjalaan.[146] Viimeksi tavataan Vienan
läänissä säe:

    Annikki on Saaren neiti,

Ilmarisen sisaren nimityksenä Kilpakosinta-runossa, siis samassa
paikassa, johon säkeitä Inkerinkin virrestä on kiintynyt.

Täydellisempiä Annikaisen virren kappaleita on Itä-Suomessa löydetty
ainoasti kaksi, toinen luultavasti Suistamolta ja toinen Enosta.[147]
Kumpaisessakin on alkuperäisen johdannon sijaan tekaistu uusi ja
muutenkin näkyy niissä vieraitten runojen vaikuttamaa sekaannusta.

    Ennen heitän herkut ruuat
    -- -- --
    Elköhöt nyt nykyiset,
    Nyt nykyiset nuoret neiot,
    Ja nykyiset morsiammet,
    Vasta kasvavat kanaset,
    Nouatelko miesten mieltä,
    Miesten mieltä, kiurun kieltä;
    Niinkuin mie poloinen nouin,
    Nouattelin miehen mieltä,
    Miehen mieltä, kiurun kieltä.
    Voit ostin, tupakat ostin,
    Lihat ostin, leivät ostin,
    Kalat ostin kaikenlaiset,
    Tuotin viinat Viipurista,
    Suolat Saksan kaupungista,
    Oluet omilta mailta.
    -- -- --
    Läksi Anni katsomahan:
    Venehesen vei elonsa,
    Kantoi rantahan kalunsa,
    Työntävi venon vesille
    _Muille maille mennäksensä_,
    Heitti neion itkemähän,
    Kultansa kujertamahan.
      Annikki rukoelevi:
    "Hoi Ukko, ylijumala,
    Mies vanha taivahassa,
    Luota pilvi luotehesta,
    Toinen lännestä lähetä,
    Kolmas iästä iske, --
    Säre tuo veno vesiltä,
    Nokka korpenen kohota,
    Kanna kaaret kalliolle,
    Viskoa vilulle maalle!"
      Jopa Anni kukittelevi:
    "Kutti, kutti, poika parka!
    Meren tyrskyt tyynynäsi,
    Meren vaahet vaippanasi,
    Aallot on alasinasi;
    Ei ole Kirstin kirjatyyny,
    Eikä Annin villavaippa,
    Eikä utunen uuvi[n]."

         -- -- --

    Niin sanoi minun emoni,
    Varoitteli vanhempani:
    "Ellös vainen, neiti nuori,
    Vasta kasvaja kananen,
    Rengin reilihin ruvetko,
    Kauppoihin kasakkamiesten,
    Joutolaisten juominkihin.
    Renki petti reilistänsä,
    Joutomiesi juomingista,
    Kaupoistaan kasakkapoika.
    Kuin näki kesän tulevan,
    Kantoi rannalle kalunsa,[148]
    Venehelle vei elonsa,[149]
    Heitti raukan rannikolle,
    Iäksensä itkemähän,
    Kuuksensa kujertamahan."
      "Ukkoseni -- --,
    Nosta pilvi luotehelta,
    Hurjoa hukuttamahan,
    Mielipuolta painamahan!"
      "Kutti, kutti, keito kesti,
    Keito kesti, leino leski!
    Ainako sull' Annin tyynyt,
    Ainako Annin päänalaset,
    Aina Kirstin kirjovaipat?
    Meren tyrsky tyynynäsi,
    Aalto päänalasinasi,
    Meren vaahti vaippanasi".[150]

Edellinen toisinto ilmeisesti johtuu pohjois-inkeriläisestä (_kiurun
kieli < Kestin kieli_) ja on verrattain myöhäiseen aikaan (molemmissa:
tupakat) pitkin Laatokan länsirantaa kulkenut.[151] Ukon, ylijumalan,
avuksi huutaminen ei sen vanhemmuutta todista, sillä se on tullut tähän
loitsurunoista selvästi kristillisen rukouksen sijalle; vaikkei
ottaisikaan sitä mahdollisuutta lukuun, että itse Ukko _yli_-jumalana
on vasta kristinuskon kehittämä käsite.[152] Ainoa alkuperäisempi on
siinä säe:

    Muille maille mennäksensä,

jossa luultavasti on säilynyt vastine vielä muutamalle Helka-virren
säkeelle.

Jälkimmäisestä toisinnosta ynnä Meren kosiain yhteydessä säilyneestä
johdannosta on Lönnrot muodostanut Kantelettaren runon "Turusen neiti"
(III. n:o 13), käyttäen lisäksi säkeitä myös muista runoista, jopa
toiseen paikkaan painetusta Helka-virrestäkin. Sen johdosta että Enon
toisinto vielä jatkuu seuraavasti:[153]

    Muut kaikki keseä toivoi,
    Yksi pelkäsi petäjä,
    Kuorensa kolottavaksi,
    Varaeli vastakoivu,
    Oksansa otettavaksi;[154]
    Suot sulaa, maat sulaa j.n.e.

on Lönnrot sovittanut kesää toivomaan ei ainoastaan Kestin ja hänen
laivansa, vaan myös Kestin lapset ja entisen emännän.[155] Runon
alkuperäiseen juoneen ei tämä lisäys kuitenkaan sovellu, sillä
ristiriita ei perustu kaksinaiseen naimiseen, vaan Kestien
naimakieltoon.

Annikaisen virren syntymäpaikkana on Turun ympäristö. Siinä kuvastuu
keskiaikainen Turku siltoineen ja valleineen, kivisine kesäkotineen
sekä tammisine talviasuntoineen. Hyvin sopiva Turun asemaan on myös
Kestin haahden ilmestyminen lännestä. Länsisuomalaista syntyperää
todistavat niinikään sanat semmoiset kuin paatti, tyyny, kelmi 1.
skelmi, jotka inkeriläisissä toisinnoissa tavataan. Neitsyt Maarian
mainitseminen viittaa myös varmasti katoliseen aikaan.

Kysymys on vaan siitä, onko runo varhaisemmalta vai myöhemmältä
keskiajalta, kuvaako se vanhaa Koroisten Turkua Rantamäellä vai vuoden
1300 tienoilla nykyiselle paikallensa siirrettyä "uutta" Turkua.
Valtioarkeoloogi J.B. Aspelin[156] on edellisen paikan puolesta tuonut
esiin todistuksina Kantelettaresta säkeet:[157]

    Istuvi Turun _korolla_,
    Turun _kosken_ korvasella,

sekä Annikaisen nimityksen Saaren neito, jotka kaikki sopivat siihen
Koroisten niemeen tai milt'ei saareen, jonka Vähäjoki muodostaa
laskiessaan koskena Aurajokeen. Kumminkin on huomioon otettava, että
mainitut säkeet tavataan yksinomaan Vienan läänin kappaleissa,[158]
joiden todistusvoima on kaikista heikoin. Ja mitä nimitykseen "Saaren
neito" tulee, on se nähtävästi lisätty vasta Inkerinmaalla, jonka
runoissa "Saari" tarkoittaa nimenomaan Kronstadtia eli Retusaarta.

Uuden Turun puolustukseksi voisi myös viitata inkeriläiseen säkeesen:

    Turun uudessa tuvassa.

Mutta pääasia on, että Hansa-kaupan varsinainen valta-aika Suomessa oli
1300 ja 1400 luvulla. Ja toisiin Helka-virsiin nähden on luultavampi
että jälkimmäinen vuosisata on Annikaisen virren syntymäaika.

Sekä aiheeltaan että kokoonpanoltaan on Annikaisen virsi täydesti
itsenäinen. Tosin löytyy ruotsalainen ballaadi,[159] joka hyvin
muistuttaa sen loppuosaa. Nuorukainen ja neitonen ulkosaarella
heittävät arpaa siitä, kumpi heistä kauvemmin eläisi. Sekä
ensimmäisellä että toisella kerralla voittaa neitonen. Silloin
nuorukainen työntää veneen rannasta. Neitonen rannalta huutamaan: "auta
minua täältä pois, olenhan morsiamesi!" -- "Jos et huoli uida, niin
uppoa, kyllä minä saan kauniimman!" Neitonen ui liki maata ja kivelle
istahtaen rukoilee Kristusta nostamaan tuulen. Tuuli nousee
pohjoisesta, nuorukaisen vene kaatuu kumoon. "Auta minua, olenhan
sulhasesi!" -- "Jos et huoli uida, niin uppoa, kyllä minä saan
kauniimman!"

Yhtäläisyys molempien runojen välillä on kuitenkin ainoasti yksityiseen
piirteesen rajoittuva, että se saattaa olla aivan satunnainen. Yhtä
hyvin voisi Annikaisen virren loppusäkeitä verrata erääsen kohtaan
Tegnérin Frithiofin sadussa, jossa Frithiof valittaa:[160]

    Blåa bolstrar bäddar
    Ran i djupet åt oss
    Men mig bida dina
    Bolstrar, Ingeborg.

    Sinipatjat pöyhii
    Meille merehen Ran,
    Mutta mua vartoo
    Patjas', Ingeborg.

Luonnollisesti on mahdoton olettaa todellista yhteyttä, jo siihen nähden
että suomalainen runo oli Tegnérin aikana ihan tuntematon. Mutta
muutenkin on tästä esimerkistä helppo nähdä, kuinka vähän
todistusvoimaa on yhdellä ainoalla yhteisellä piirteellä, tässä
tapauksessa yhteisellä vertauskuvalla. Sillä erilaisuus vertauskuvan
esittämisessä on siksi ilmeinen: Frithiofin suussa se on epämiehekäs ja
äitelä, vaan Annikaisen ivallisessa mielenpurkauksessa on sillä
katkeran huumorin kärki, joka yksin tekee runollisesti mahdolliseksi
koko vertauskuvan käyttämisen.

Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virsillä on kaikilla oma
tarkoituksensa niitä esittäviin neitosiin nähden. Ne muistuttavat heitä
olemaan elämässä puhtaita, uskollisia ja varovaisia. Selvä
kasvatuksellinen eli pedagooginen silmämäärä on siis huomattavana
näissä virsissä, joita määrättiin nuorten tyttöjen laulettaviksi
katolisessa pyhäkulkueessa.

Näillä runoilla on myös kaikilla kolmella eri syntyperänsäkin:
hengellisen, ritarillisen ja porvarillisen elämän ajatuspiiristä. Ne
siis puolestansa todistavat, että keskiajan loppupuolella Suomen
papisto ja aatelisto sekä kaupunkien väestö käyttivät suomenkieltä,
eivätkä ainoastaan jokapäiväisessä puheessaan, vaan myös ilmaistessaan
runollisempia tunteitansa, Siihen aikaan oli suomalainenkin kansanlaulu
sanan täydessä ja oikeassa merkityksessä kansan laulu.



9. Helka-virsien loppusäkeet.


Keskeneräisen Annikaisen virren jälkeen lauletaan vielä joukko säkeitä,
joiden ajatus ei ole minkäännäköisessä yhteydessä sen sisällyksen
kanssa. Näissä säkeissä voi eroittaa kaksikin eri ajatusjaksoa.

Edellinen säejakso sisältää kertomuksen hirvestä, jonka vaahdosta ja
karvasta kasvaa onnea tuottava puu.

    Hikos hirvi juostuansa,[161]
    Joi hirvi janottuansa,
    Heränteestä lähtehestä;   30
    Siihen kuolansa valutti,
    Siihen heitti haivenensa.
    Siihen kasvoi tuomu kaunis,
    Tuomuhun hyvä hedelmä;
    Karkas siihen kataja kaunis,   35
    Katajahan kaunis marja.
    Joka siitä oksan otti,
    Se otti ikäisen onnen;
    Joka siitä lehvän leikkas,
    Se leikkas ikäisen lemmen.   40

Muodoltaan nämät säkeet hyvin muistuttavat loitsua eli n.k. syntyrunoa.
Jonkunlaiseen lemmen taikaan ne viittaavatkin. On kevätkesä, tuomen
aika. Tosin on katajastakin puhe, mutta se voi olla myöhempi lisäys.
Paitsi runomitan virheellisyyttä ja kaunis sanan epärunollista
toistamista, on huomattava, että tässä on kysymys lehtevän oksan
taittamisesta -- muuksi kuin lehvän t. lehden on käsikirjoitusten
lemmen vaikea lukea jo alkusoinnun vuoksi.

Yhtäläisiä piirteitä ei olekaan vaikea keksiä loitsurunoissamme.
Ensimmäiselle kahdelle säkeelle tavataan selvät vastineet pienessä
Karjalan kannaksella lauletussa runossa:[162]

    Kaari on kaunis taivahalla,
    Kaaressa vesipisara,
    Pisarassa pieni l. Luojan lampi,
    Lammissa vene punainen,
    Venehessä miestä kolme.
    Mitä miekkoiset tekevät?
    Hiien hirviä sukivat,
    Petran poikia pesevät:
    "Juokse, juokse, Hiien hirvi,
    Pure varpa _juostuasi_,
    _Juo_ järvi _janottuasi_."

Tämä tosin ilmoitetaan "tanssi"-lauluksi. Mutta paitsi alkusäkeitä,
jotka ovat yleisestä loitsusta, esiintyvät myös kysymyksessä olevat
loppusäkeet Varsinais-Inkerissä loitsurunoon kuuluvina. Koska tämä runo
on hyvin harvinainen eikä ennen julkaistu, sopinee se painattaa tähän
täydellisenä kolmen kirjaanpanon mukaan, jotka kaikki ovat
Hevaalta.[163]

    Juoksi hirvi Hiien maalta,
    Potki Puolan kankahalta,
    Puri varvan juostessahan,[164]
    Joi järven janosissahan.
    Juoksi uutehen tupahan,
    Saksan suurehen salihin,
    Herran herkkuhuonehesen.
    Näki kyyn oloa juovan,
    Maon vierrettä vetävän;
    Iski kyytä kylkiluihin,
    Ala maksojen matoa.
    Kyy itki kylkiähän,
    Mato kaljui maksojahan.
    Kuka on kyien lypsäjäinen,
    Matojen valuttajainen?
    Se on kyien lypsäjäinen.
    Ken meren lukut lumovi,
    Saapi saatanan avaimet,
    Saapi salvat saatanalta.
    Marketan emo mokoma,
    Tuo meren lukut lumovi,
    Saapi saatanan avaimet,
    Saapi salvat saatanalta;
    Tuo oli kyien lypsäjäinen,
    Matojen valuttajainen.
    Kyy lypsi punaisen maion,
    Mato valkean valutti,
    Ra'intahan rautaisehen,
    Vaskireunahan vatihin.
    Sekalutta seulottihin
    Seulalla teräksisellä,
    Kipeille voitehiksi,
    Haavoille parantehiksi.

Enimmin vastaavia säkeitä on kuitenkin löytynyt itäsuomalaisesta Ison
tammen synnystä.[165] Muuan Kajaanin kihlakunnassa muistiin pantu
kappale sisältää selvästi kuvauksen hirven juoksusta ja karvansa
kadottamisesta:[166]

    Vilja ennen maata juoksi,
    Kave muinen kankahia,
    Jopa villat siitä vieri,
    Karvat kantahan repesi,
   Tuohon kasvoi kaunis tammi.

Toisessa kappaleessa, joka on saatu Ilomantsista, on tuomi
säilynyt:[167]

    Kuutar itki kultiahan,
    Päivätär hopehiahan,
    Vierähti vesipisara
    Kaunihille kasvoillensa,
    Kaunihilta kasvoiltahan
    Riveälle rinnallensa,
    Tuosta vierähti norohon,
    Tuosta kasvoi kaunis tuomi,
    Yleni rutimon raita.

Kolmannessa, Pielisjärveläisessä katkelmassa, tavataan loppuponsi aivan
semmoisenaan:[168]

    Puu kasvoi pyhälle maalle,
    Tammi virran vieremälle,
    Raita maalle rautaiselle;
    Kuka siitä oksan otti,
    Se otti ikuisen onnen;
    Kuka siitä lehen leikka[s],
    Se leikkas ikuisen lemmen.

Viimeksimainitut säkeet ilmaantuvat myös useassa Venäjän Karjalan
tammenrunossa, esim. Latvajärvellä:[169]

    Kenpä siitä oksan otti,
    Se otti ikuisen onnen;
    Ken on lehvän leikkaeli,
    Se taittoi ikuisen taian;
    Ken on siitä latvan taittoi,
    Leikkasi ikuisen lemmen.

Sopii siis ajatella, että nämät Helka-virren säkeet edustavat
länsisuomalaista loitsuntapaista "Tuomen syntyä", joka Itä-Suomeen
levitessään yhtyi Virosta vaeltaneesen Ison tammen runoon, sitten kuin
tästä alkuansa kertovaisesta runosta oli Itä-Karjalassa laitettu
loitsu. Tuomen synty hengästykseen juosseen hirven kuolasta vastaa
täydellisesti Käärmeen syntyä juostessaan uupuneen Juutaksen
kuolasta,[170] joka on niinikään länsisuomalainen ja silminnähtävästi
kristillinen loitsuluku.

Pakanuuden-aikuisina ei missään tapauksessa ole pakko
pitää tutkittavina olevia säkeitä. Puitten pyhittäminen oli
katolisuskoistenkin tapana, jotka niihin myös pyhimyskuvia
kiinnittivät. Ja suomalaisista lemmenloitsuista huokuu kauttaaltansa
katolinen henki. Yleisesti käännytään niissä rukouksella Neitsyt
Maarian puoleen. Tosin on suoranainen lemmennosto-pyyntö harvinainen,
niinkuin säkeissä:[171]

    Neitsyt Maaria emonen,
    Rakas äiti armollinen!
    Nouse lemmen nostantahan,
    Kunnian kuku[ta]ntahan. --

Vaan tavallisesti tahdotaan häneltä puhdistus- ja kaunistusvettä,
esim.:[172]

    Neitsyt Maaria emonen!
    Tuo pullo puhasta vettä,
    Kannu kullankarvallista.
    Mistä vettä, kusta mettä?
    Vettä Juortanan joesta,
    Pyhän virran pyörtehistä,
    Joll' on Ristus ristittynä,
    Kastettuna kaikkivalta;
    Jolla neito pestänehen j.n.e.

Joskus vielä anotaan lisäksi koristeita, "kultia kulmille ja päälle
hyviä hopeita":[173]

    Jotta kirkko kiitteleisi,
    Kaikki kansa katseleisi;
    Paras on pappi kirkossahan,
    Minä vieläkin parempi.

Silloinkin kun Neitsyt Maarian nimi puuttuu, on lemmennosto-runoilla
enimmiten selvästi kristillinen leima, kuten seuraavassa:[174]

    Nouse lempi liehumahan,
    Kunnia kupahumahan,
    Yli kuuen kirkkokunnan,
    Yli seitsemän pitäjän.
    (Tai: Yli kappelin kaheksan.)
    -- -- --
    Kun mä taitan taikavastan,
    Lempivastan liekahutan,
    Justihin Juhannus-yönä,
    Pienen Pietarin välillä;
    Mik' on lehtien luku,
    Niin on luku sulhasien j.n.e.

Yllämainitut Helka-virsien säkeet selvästi osoittavat, että
laulajaneitoset, sen yleisen siunauksen ohella, jonka Helan
huutamisesta uskoivat maan kasvulle olevan, itselleen vielä erikseen
toivottivat lempionnea. Ja miksi eivät olisi sitä toivoneet?
Esiintyiväthän he keskellä kukkivaa luontoa, lehviä ja kukkasia
kantaen, itse kukkeimmassa ijässään ja äänen heleinnä kaikuessa.

Helka-virsien viimeiset säkeet kuuluvat:

    Jeesuksen jätän sijahan',[175]
    Maarian hyvän majahan',
    Hyvä on toiste tullakseni,
    Parempi palatakseni,
    Ennen tehdyille teloille,
    Aiotuille anturoille.
    Kenenkä telat tekemät,
    Kenenkä anturat alomat?
    Jeesuksen telat tekemät,
    Maarian anturat alomat.

Ylläolevia säkeitä on Lönnrot Kantelettaressaan koettanut sovittaa
Annikaisen virteen, jolloin ne saisivat melkein pilkallisen
merkityksen: Kesti heittää petetylle neidolle valepyhät jäähyväiset ja
lupaa palata takaisin entistä suhdettansa jatkamaan.[176] Mutta kaksi
kaikkein viimeistä säettä osoittavat sovituksen peräti mahdottomaksi.

Laulajain, hurskasten katolisten neitosten, omaksi lausumaksi
sitävastoin hyvin soveltuu ajatus: "Jumalan haltuun! Näkemään asti!
Tulemme toistekin pyhäkulkueessa samaa tietä, jota Jeesus ja Maaria
ovat edellämme kulkeneet."

Tämän vähäisen loppuvirren ensimmäiset säkeet ovat idempänäkin
säilyneet. Sakkulassa tiedetään lauletun häiden lopussa:[177]

    -- -- --
    Jätän tänne jäähyväiset,
    Jätän Jeesuksen sijahan,
    Maarian tähän majahan.

Samoin muutamassa Pielisjärvellä muistiinpannussa jäähyväisrunossa
lopetetaan:[178]

    Pois lähen talosta tästä,
    Heitän Jeesuksen sijahan,
    Maarian tähän majahan,
    Hyvä on toiste tullakseni,
    Kaunis kapsutellakseni.

Helka-virren viimeiset säkeet siis lienevät katolisella ajalla
yleisesti käytettyjä, runomuotoon puettuja hyvästelysanoja.



10. Helka-juhlan alkuperä.


Olemme jo nähneet, että Helka-virret, samoin kuin niiden sävelmäkin,
kauttaaltansa ovat katolisperäisiä, vieläpä myöhäkatolisia. Mutta
voimmeko siitä päättää, että itse Helka-juhlan menot ovat näiden
runojen kanssa samanikäisiä.

Uusimmassa tämän aineen tutkimuksessa t:ri Niemi vastaa kysymykseen
kieltävästi. Hänen esiintuomansa perusteet ovat lyhyesti
seuraavat.[179]

1. Jos juhla olisi katolisen papiston alkuunpanosta syntynyt, olisi
siihen pitänyt jäädä kirkollinen leima; mutta mitään jälkiä litanioista
tai hengellisistä virsistä ei siinä tavata, päinvastoin ovat juhlassa
esitetyt laulut tavallisia kansanrunoja.

2. Jos papisto olisi tahtonut panna juhlakulkueen toimeen, olisi toinen
lähempänä Sääksmäen kirkkoa oleva iso kylä, Huittula, soveltunut paljoa
paremmin siihen tarkoitukseen, kuin kaukaisempi Ritvala.

3. Jos tapa olisi kirkon synnyttämä, pitäisi sen olla yleinen.

4. Itse papistosta on lähtenyt se käsitys, että Helkajuhla "vanhana
pakanallisena menona" olisi hävitettävä, niinkuin Gottlundin
kertomuksesta näkyy.[180]

5. Myös kansa väittää, että juhla on ollut olemassa "maailman alusta"
tai ainakin kylän perustamisesta saakka.

6. Se kansan käsitys, että pellot lakkaavat kasvamasta, jos näitä
menoja ei ylläpidetä, viittaa pakanuuden aikuiseen kevät-uhrijuhlaan
maanviljelyksen menestykseksi.

Viimeksi mainittua väitettä kuitenkin vastustaa t:ri Niemen
tiedonanto toisesta epäilemättömästi katolisaikuisesta ja papiston
toimeenpanemasta juhlakulkueesta meidän maassamme. Oravaisissa
Pohjanmaalla muistellaan olleen tapana hyvän vuodentulon
saavuttamiseksi kulkueessa kantaa ympäri pitäjän entisessä kirkossa
säilytettyä pyhän Martin kuvaa, silloin kun lähinnä olevat pellot
olivat kylvetyt, samalla messuten ja litaniaa laulaen.[181] Aivan
luonnollista onkin, että katolisena aikana, yhtä hyvin kuin
pakanallisena, maata viljelevän kansan pyhät menot etupäässä
tarkoittivat maankasvun menestystä. Huomattakoon tässä yhteydessä myös
pieni piirre eräässä Mataleenan virren tanskalaisessa toisinnossa, joka
päättyy säkeihin:[182]

      Mataleena nyt istuvi taivaassa,
    Ja rukoilee kaikkien puolesta:
      Jyvän puolesta, joka on oraana,
    Että hyvin se kasvaisi pellolla j.n.e.

Mitä tulee kansan omiin arveluihin juhlastansa, niin on huomattava että
kansan muisti tapahtumien suhteen yleensä rajoittuu pariin, kolmeen
sataan vuoteen ja että se etenkin kaukaisempiin ajanmääräyksiin nähden
on pettäväinen.

Yhtä vähän luotettava on 1700 luvun papiston käsitys siitä, mikä on
pakanuudenaikuisena pidettävä. Että he selvästi katolisiakin muistoja
vainosivat muka "pakanallisina", on aivan ilmeistä. Tähän nähden myös
vaatimus, että Helka-juhlan pitäisi olla yleisemmin säilynyt,
ollaksensa kirkon synnyttämä, kadottaa merkityksensä.

Samoin raukeaa kysymys, miksi ei kirkkoa lähempänä olevassa Huittulan
kylässä ole Helan huutamisen tapaa säilytetty. Ettei sekään aikoinaan
liene aivan osaa-ottamaton ollut, osoittanee kukaties Lönnrotin kuulema
sananlasku, jossa Ritvalan Helka ja Huittulan vainio rinnatusten
mainitaan.

Ritvalassa vietetyn juhlan katolista alkuperää ei myöskään vastusta,
että sen virret ovat kansanrunoja. Milloin kansan keskiaikaisissa
pyhäkulkueissa sallittiin ottaa osaa lauluun, sai se laulaa omalla
kielellään ja omia sävelmiään. Läheisenä esimerkkinä kansanlaulun
käyttämisestä rukouksenkin tavoin mainittakoon pyhän Yrjänän virsi
(_sancti Örjans visa_), jota Ruotsalaiset lauloivat ennen Brunkebergin
taistelua 1471; siinä voitettuaan Tanskalaiset Sten Stuure vanhempi
vielä rakensi pyhälle Yrjänälle erityisen alttarin Tukholman
Isoonkirkkoon 1488.

Mutta pääasia on, että Helka-juhlan menoihin on jäänyt kirkollinen
leima. Sitä eivät todista ainoastaan alku- ja loppusanoihin jääneet
viittaukset: "Jumalan joukossa" kuljettamisesta, "Jumaloihin menosta",
kukkien siroittamisesta ja tuomen lehvien taittamisesta, joita on
edellä koetettu selittää, vaan ennen kaikkea niinkuin professori Eliel
Aspelin on suullisesti huomauttanut, itse juhlan menoissa kulkueen
edestakaisin käydessään muodostama risti.

Mutta, muistuttaa t:ri Niemi, mitenkä on tältä kannalta käsitettävä se,
että juhlakulkue lopulta nousee mäelle kokkoa polttamaan yötä vasten?
Kirkkoko olisi ohjannut kansaa mäille, joilla juuri pakanuudenaikuiset
pyhät paikat sijaitsivat? Tähän voi tosin huomauttaa, että katolinen
kirkkokin mielellään valitsi näkyviä paikkoja kappeleitansa ja
ristinkuviansa varten. Vaan myönnettävä on, että Hela-valkeitten
polttaminen -- vaikkei sitä vielä ole perinjuurin tutkittu -- hyvin
saattaa olla pakanuuden ajoilta johtunut tapa.

Solmu ei liene tässäkään tapauksessa ratkaistava muulla kuin
yksinkertaisesti poikkipanemalla: katolinen pyhäkulkue virsineen ja
menoineen, joka samoaa vuoren ohitse, on eroitettava vanhemmasta
vuorella pyhitetystä kokkovalkeasta, jonka ympärillä ei näitä virsiä
enää laulettu.

Alkuperäiselle pyhäkulkueelle täytyy ajatella ainoasti yhtä määrättyä
päivää vuodessa ja semmoiseksi soveltuu Helka-juhlan pääpyhä Helluntai,
joka on samalla koko Sääksmäen pitäjän vanha kirkkopyhä. Oliko
aikoinaan pyhäkulkuekin yhteinen kaikelle pitäjälle vai ainoasti
erityiselle kylälle, ja kulkivatko jälkimmäisessä tapauksessa
Ritvalaiset "jumaloihin" aina kirkolle asti vai oliko heillä pienempi
pyhäkkö omassa kylässään, ovat kysymyksiä, joihin tuskin voitaneen
toivoa täyttä selvitystä. Mutta epäilemätöntä on, että pyhäkulkueen
yhdistäminen Länsi-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla vielä
tavattavaan "Hela-valkeitten" polttamiseen on juuri säilyttänyt tämän
kulkueen menoineen ja lauluineen viime aikoihin asti Sääksmäen Ritvalan
kylässä.



11. Hämäläisen runon rakenne.


Onko siis edellä esitettyjen Helka-virsien runollisuus niin köyhä ja
kuiva, niiden runopuku niin vaillinainen ja kieli niin virheellinen,
kuin on väitetty? Niiden sisällys on jo esitetty; mutta tämän
kysymyksen täydellinen ratkaisu vaatii vielä muotopuolen tarkastamista.

Professori Ahlqvist on koettanut todistaa,[183] että vanha runomme
nykyisessä muodossaan ei ole voinut syntyä yhteissuomen aikana, koska
runon mitta säkeissä semmoisissa kuin: "hete heiluva selällä; lasken
lehmäni leholle; vetelete veen kalana" j.n.e., välttämättä edellyttää
karjalanmurteen mukaista kerakkeiden astevaihtelua. Eli toisin sanoen,
sellaisten säkeitten soveltumattomuus n.k. hämäläismurteihin
osoittaisi, että runomme muodollisia vaatimuksia nämät murteet yleensä
eivät voi täyttää.

Mutta aivan yhtäläisen johtopäätöksen, vaikka vastakkaiseen suuntaan,
voisi tehdä semmoisista Helka-virsien säkeistä kuin:

    Pesi Jeesuksen jala'at (Mat. 62);
    Pane minua, minkäs tahdot (Mat. 67);
    Kanssa _kahdeksan_ kesää,
    Ynnä _yhdeksän_ suvea (Ink. 8-9);
    Niin sä lähde lentämähän (Ink. 36).

Miten mahdottomat ne ovat olleet itäsuomen murteelle muuntaa, osoittaa
paraiten Lönnrotin yritys Kantelettaressa sovittaa Helka-virretkin
Kalevalan "runokielelle". Näiden säkeitten suhteen on hänen täytynyt
joko muuntaa sanan muoto tai koko sana taikka rikkoa runon mitta:

    Kiesuksen jalat _pesevi_;[184]
    Pane minua, minnes _tahot_;
    Kanssa _kaheksan_ keseä, --
    Ynnä syksyä _yheksän_;
    Niin sä _lähe_ lentämähän.

Toinen murre ei siis itsessään ole toista mahdollisempi mukautumaan
ahtaasen runopukuun; kumpainenkin sen vaikeuksista omalla tavallaan
aivan yhtä hyvin suoriutuu.

Helka-virsille ominaisia kielellisiä ilmiöitä, joita runonrakennuksessa
tulee lukuun ottaa, on vielä huomattava ääntiöiden keski- ja
loppuheitossa. Murteellinen keski-heitto esiintyy verrattain harvoin:
Inkerin virressä _voit'tu_ (= voitettu, v. 19) ja _an'ttu_ (= annettu,
v. 58). Yleisempi on runomittaan vaikuttava loppu-i:n heitto.

Supistuvaisten verbien imperfektissä se on aivan tavallinen: rupes
(Mat. 60), hikos ja leikkas (Loppus. 28, 39, 40); varas se (Ink. 2)
voisi kuitenkin yhtä hyvin olettaa kuuluneen varasi, ja säe: "Karkas
siihen kataja kaunis" (Loppus. 35), olisi parempikin muodossa:

    Karkasi kataja kaunis,

jos tälle nähtävästi myöhäsyntyiselle säkeelle on annettava
todistusvoima.

Yhtä selvä on loppu-i:n käyttämättömyys toisen persoonan suffiksissa:
elkiäs (Mat. 47), orihis (Ink. 49), poika-lastas (Mat. 49), muotohitses
(Ink. 15); ainoasti kaksi- ja lyhyttavuisen sanan yhteydessä esiintyy
kerran -si pääte:

    Isäsi ikäinen paimen (Mat. 43).

Ensimmäisen persoonan suffiksissa sitävastoin on loppu-i useammin
säilynyt; säännöllisesti yksi- ja kaksitavuisissa sanoissa: vyöni (Ann.
19), sikani (Ann. 13), kannuni (Mat. 30),[185] vaihdellen
kolmetavuisissa: kuolleheni (Ink. 11), Lalmantini (Ink. 39), mutta
hamehen' (Ann. 17),[186] ja samoin nelitavuisissa, vaikka päinvastoin:
veljykäisen' (Ink. 48), näärämiehen' (Ink. 53), pellopaitan' (Ann. 15),
kauppamiehen' (Ann. 23), mutta pahempatani, parempatani (Ink. 13-14),
siis riippuen ensi tavuun ääntiön pituudesta.

Näitä kielellisiä seikkoja lukuunottaen ei Helka-virsistä ole
löydettävissä monta varsinaisesti virheellisenä pidettävää säettä.
Lyhyt ensi tavuu nousussa tavataan tosin muutamia kertoja:

    Sano kaikki, _mitäs_ tiedät (Mat. 48);
    Siit _olis_ pappi paras tullut (Mat. 58);
    Jos sa lienet _kala_parvi (Ink. 37).[187]

Mutta nämät harvat virheet voivat olla myöhemmin runoon tehtyjä.
Ainakin kolmannen säkeen voi Inkerinmaan toisinnoista päättäen arvata
alkuaan kuuluneen:

    Jos lienet kalainen parvi.

Toiselle löytyy Leinon lesken runossa alkuperäisempi muoto. Ja
ensimmäisen on Lönnrot kukaties oikein korjannut, muuttamalla
Kantelettaressa mitäs sanan muotoon minkä. Sitä paitsi eivät paraatkaan
itäsuomen runoseudut ole vapaita juuri tämäntapaisesta runomitaliisesta
virheestä. Liian raskas tai kevyt ensi tavuu tavataan myös toisinaan,
esim.

    Kolmannen kaivoit karkehesen (Mat. 52)

ja

    Se muuttui neiden l. Kestin haaksi (Ann. 8, 10).

Vaan siinä onkin sitten melkein kaikki, mitä voi muistuttaa
Helka-virsien runomittaa vastaan.

Mitä alkusointuun tulee, niin säe semmoinen kuin

    Hänen kulta-kruunullansa (Mat. 11),

edellyttää kr-yhtymän säilymistä sanan alussa. Lönnrotin yritys
Kantelettaressa muuntaa sitä enemmän itäsuomalaiseen äänneasuun:

    Hänen kulta-ruunullansa,

sen selvästi osoittaa.

Säkeen kerto on Helka-virsissä aivan yhtä säännöllinen kuin missä
muissa Suomen runoissa hyvänsä. Se on paikoittain kolmin- ja kerran
(Alkusanoissa) kuusinkertainen. Runollista köyhyyttä siinä ei suinkaan
tunnu. Viimeinen syytös kielen virheellisyydestä näissä virsissä on
vaikea ymmärtää muuten, kuin että se tarkoittaa kirjaanpanojen
vaillinaista ja virheellistä asua taikka myöskin niitä väännöksiä,
jotka ovat syntyneet vanhojen, jokapäiväisestä käytännöstä pois
joutuneiden sanojen ja muotojen väärinkäsityksestä. Mutta että
Helka-virsiä sepittäessä olisi tehty kielivirheitä, ei voitane millään
todistaa, jos semmoista voidaan ajatella edes mahdolliseksi, kun on
kysymys kansanrunoilijasta ja hänen omasta kotimurteestaan.

Muodollisessakin suhteessa Hämäläisten runous, mikäli sitä Helka-virret
edustavat, siis hyvin pitää paikkansa karjalaisen runon rinnalla.
Mitään esteitä ei runomitta ole voinut panna sen kehittymiselle.

Mikä sitten on päävaikuttimena hämäläisten ynnä yleensä
länsisuomalaisten runojen vähäisempään lukuun, joka itäsuomalaisiin
verraten on ilmeinen? Epäilemättä runoalueiden maantieteellinen asema
sekä runojen leviämisen suunta lännestä itään. Siten on kahden puolen
Karjalan kannasta kokoontunut suurin osa sekä länsisuomalaisista että
virolaisista runoaineksista, joihin lisäksi tulevat vielä Karjalaisten
omat luomat, länsisuomalaisia kuitenkin tuskin lukuisammat. Ja koko
tämä kolminkertainen runoaalto on vyörynyt kapeassa uomassa "kahden
Karjalan" välillä; savolaiselle alueelle on siitä ainoasti heikko
sivulaine ulottunut ja länsisuomen runoalue on siltä jäänyt milt'ei
kokonaan hedelmöittämättä.[188] Virossa on tosin heikko vastavirtakin
idästä länteen huomattavissa niiden harvojen länsisuomalaisten ainesten
suhteen, etupäässä loitsujen, jotka ympäri Suomenlahden Inkerinmaan
kautta ovat sinne kiertäneet. Mutta Viron puolella on milt'ei joka
ainoassa pitäjässä runolaulu viime aikoihin asti elänyt. Sitävastoin
Länsi-Suomessa jo 1600 luvulla, jolloin Käkisalmen läänin ja
Inkerinmaan yhdistettyä Ruotsin valtakuntaan, Virosta Karjalaan kulkeva
runovirta oli voimakkain, alkoi vanha runo väistyä hengellisten virsien
ja uudempien kansanlaulujen tieltä.[189] Lukuunottamatta lasten
tuuditus- ja leikkirunoja sekä loitsulukuja, joita käytännöllinen tarve
on ylläpitänyt, on aniharva runo Länsi-Suomessa muuten kuin jonkun
erityisen aiheen johdosta 1800 luvulle tallentunut.[190] Säilyttävänä
aiheena on ollut joskus paikallinen muisto, esim. Elinan surma
Vesilahdella, toisinaan joku vuosittain vietettävä juhla, niinkuin
voimme nähdä Länsi-Suomessa monin paikoin lauletusta Tapanin virrestä
sekä juuri esitetyistä Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virsistä.



II.

Historialliset runot.



1. Suomen kansan historiallinen käsitys.


Kuuluisa italialainen oppinut _Domenico Comparetti_ on tunnetussa
Kalevalan tutkimuksessaan lausunut mielipiteenänsä, että Suomen kansan
runoudessa kokonaan puuttuu historiallinen käsite. "Katolisella ajalla
on tosin muutamiin uskonnollis-historiallisiin tapauksiin runomuoto
sovitettu, sekä myöhemmin, jälkeen uskonpuhdistuksen, joihinkuihin
maallisenkin historian tapahtumiin; mutta ne aineet ovat vähäisiä ja
vähäpätöisiä; vanha kertovainen sankarirunous, Kalevalan runous, on
jäänyt ulkopuolelle historiaa. Suomalaisten muinaiset kosketukset
germaanilaisten ja liettualais-slaavilaisten kansojen kanssa, joista
kielitutkimus tietää kertoa, ovat sille tuntemattomat; vanhojen
skandinaavilaisten viikingien ryöstöretket suomalaiselle alueelle ja
suomalaisten kostoretket Ruotsin puolelle ovat siltä unohtuneet; myös
Novgorodin vaiheet, joissa Suomalaisilla oli niin suuri osa,
Ruotsalaisten valloitukset Suomessa, alituiset ja kiihkeät taistelut
Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tämän maan omistamisesta sekä
Suomalaisten osanotto niihin, kahtia jakaantuneina, vieläpä
Suomalaisten vanhat keskenäiset, Hämäläisten ja Karjalaisten väliset
kiistat, ovat kaikki jääneet ilman vähintäkään muistoa Kalevalan
runostossa. -- -- Ainoa todellinen kansa, joka siinä kuvastuu, ovat
Lappalaiset. -- -- Mutta sekin ajatus, että Kalevalassa olisi kaikua
entisistä kahakoista eteenpäin tunkeutuvien Suomalaisten ja heidän
tieltään pohjoiseen päin väistyvien Lappalaisten välillä, on
ehdottomasti hylättävä."[191]

Historiallista hänen mielestään Kalevalan kertovaisissa runoissa ei ole
mitään muuta kuin Suomalaisten ja Lappalaisten välinen _kilpailu
loitsutaidossa_, joka selvimmin Väinämöisen ja Joukahaisen
kilpalaulannossa ilmenee. Syynä tähän historiallisen aineksen
puutteesen hän pitää Suomalaisten shamanismin eli noitauskonnon, joka
kiinnittää koko huomion henkimaailmaan, niin ettei todellisille
oloille, teoille ja tapahtumille riitä harrastusta.

Voisi mennä vielä pitemmälle ja kieltää Kalevalalta senkin
historiallisen perustuksen, joka tässä on sille kuitenkin myönnetty.
Väinämöisen kanssa kilpaileva Joukahainen ei näet milloinkaan esiinny
"Lappalaisena" kansanrunoissa. Säkeet:

    Olipa nuori Joukahainen,
    Laiha poika Lappalainen,

esiintyvät rinnan vasta Uudessa Kalevalassa ja ovat Lönnrotin
yhdistämiä.[192] Yhtä vähän todistava on kertomus "laihasta pojasta
Lappalaisesta", joka Väinämöiselle pitää viikoista vihaa ja
ylenkauvaista kadetta sekä yrittää häntä ampumaan; sillä sitä ei
missään tavata itsenäisenä runona, vaan on se myöhempi luomisrunoon
liittynyt kasvannainen. Se johtuu nähtävästi eteläisemmästä "Lauri
Lappalaisen" runosta,[193] jossa samoin oravaa ammuskellaan ylitse,
alitse ja viimein kohti.[194] Lisäksi on huomattava, ettei
Sampo-runoissakaan, joissa kuitenkin lähinnä luulisi jotain
historiallista piilevän, Lappi käsite Pohjolan rinnalla esiinny
useammin kuin kerran Vanhassa ja kaksi Uudessa Kalevalassa,
kumpaisellakin kerralla Lönnrotin sovittamana.[195]

Mutta samalla kuin Kalevalan kertovaisilta runoilta on riistetty se
historiallinen merkitys, että ne kuvaisivat edes Suomalaisten ja
Lappalaisten henkistä voittosilla oloa, kumoutuu myöskin selitys, joka
perustuu Suomen kansassa oletettuun erityiseen luonteentaipumukseen.

Shamanismiksi nimitetään Siperian kansojen ja sen johdosta myös
suomalais-ugrilaisten pakanallista uskontoa, mutta sama noita- ja
henkiusko tavataan vielä Afrikassa ja Amerikassa ja on se aikoinaan
ollut Euroopankin, niinkuin koko maailman kansojen yhteisenä uskonnon
muotona. Loitsurunous on tosin jotain Suomen kansalle erikoisempaa,
vaan jo se seikka, ettei sitä Lappalaisilla juuri nimeksikään ole,
varoittaa sitä pitämästä alkuperäisen shamanismin ilmauksena. Kun vielä
ottaa lukuun, että Ruotsalaisilla on samansisältöisiä, jos kohta
lyhyt- ja suorasanaisia loitsulukuja, niin Suomen kansan ylen runsas
loitsurunous on pikemmin pidettävä todistuksena sen taipumuksesta
runollisuuteen. Ilmeneehän sama taipumus myös sananlaskujen ja
arvoitusten, osaksi satujenkin, pukemisessa suomalaisen runon muotoon.

Syynä siihen, ettei Kalevala esitä ainoatakaan senaattori Comparettin
luettelemista historiallisista tapahtumista, on hyvin yksinkertaisesti
sen runojen myöhemmyys. Kalevalan kertovaisten runojen joukossa on
tuskin yhtään, josta sen näennäisesti pakanallinen leima ei tyystemmin
tutkiessa ikään kuin haihtuisi; 1300 luku on aikaisin, mihin
toistaiseksi millään varmuudella voidaan päästä.

Vertauksen vuoksi huomattakoon, mitä etevä ranskalainen
tutkija _Gaston Paris_ lausuu muualla Euroopassa kansan suussa
säilyneistä kertovaisista runoista. Osoitettuaan että Ranskan
kansanlauluilla (chansons), joihin myös Katalonian (cansons) ja
Pohjois-Itaalian (canzoni) läheisesti liittyvät, on vielä vastineensa
Varsinais-Espanjassa (romances), Ranskan Bretagnessa (gwerziou),
Englannissa ja Skotlannissa (ballads), skandinaavisissa maissa
(kämpeviser), Alankomailla ja Saksassa (Volkslieder) sekä Kreikassa
ynnä slaavilaisilla alueilla, hän lisää:[196] "Minä tahdon vaan
muistuttaa, ettei mikäli tiedän ainoakaan mainituista runoryhmistä ajan
puolesta huomattavasti eriä siitä, minkä olen luullut voivani
ranskalaiselle määrätä; kritiikki on niiden ajanmääräyksiä vienyt
vähitellen likemmäksi meidän aikaamme. Lukuunottamatta yksityisiä
poikkeuksia, joista on varmat todisteet vaadittava, sopii sanoa,
että koko tämä lyyrillis-eepillisen runouden erinomainen kukoistus
puhkesi ilmi Euroopan eri maissa melkein samoihin aikoihin, s.t.s.
viidennellätoista tai aikaisintain neljännellätoista vuosisadalla." Ei
mikään estä meitä tähän lausuntoon pääasiallisesti yhtymästä myös
Suomen kansan runoihin nähden.

Jos siis tahdomme varmalla perustalla arvostella Suomen kansan
historiallista käsitystä, on meidän täytymys rajoittua keskiajan
loppupuoleen ja uuden ajan alkuun. Osoittavatko niiltä ajoin
säilyneet, tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja
vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta? Siihen
kysymykseen vastaaminen vaatii ennen kaikkea näiden runojen
yksityiskohtaista tarkastusta.



2. Piispa Henrikin surma.


Aikaisin historiallinen tapahtuma, jota meille kansanruno kuvaa, on
Suomen ensimmäisen kristinopin saarnaajan, piispa Henrikin surma. Missä
määrin tämä kuvaus on historiallinen, käy paraiten selville, jos
tarkastelemme niitä lähteitä, joista tietomme piispa Henrikistä
johtuvat ja joista runokin silminnähtävästi on ammentanut.

Vanhin tiedonlähteemme[197] on pyhän Eerikin latinankielinen
elämäkerta, kirjoitettu niinkuin myös runomitallinen vuorolaulu samasta
aineesta luultavasti vuoden 1273 tienoilla, jolloin hänen maalliset
jäännöksensä suurilla juhlallisuuksilla siirrettiin Upsalan uuteen
tuomiokirkkoon. Siinä tosin vain sivumennen kerrotaan, mitenkä tuo
kuulu Ruotsin kuningas koottuaan sotajoukon ja otettuaan mukaansa
Upsalasta autuaan Henrik piispan, suuntasi retkensä Suomalaisia vastaan
ja mitenkä hän voitollisena palasi, _jätettyään tänne mainitun autuaan
Henrik piispan, joka sittemmin täällä saavutti marttyyri-kruunun_.

Vähäistä myöhempi on pyhän Henrikin oma elämäkerta, joka on niinikään
latinankielellä sekä suorasanaisena että runomitallisena säilynyt.
Kokoonpantu on sekin kirkkopalvelusta varten, kolmannentoista
vuosisadan lopulla, jolloin tämän Suomen kansallispyhimyksen jäännökset
tuotiin Nousiaisista Turkuun. Mutta vaikka siinä luonnollisesti
kertomuksen päähenkilöön on koko huomio kiinnitetty, ei siitä
merkillistä kyllä löydä mitään todellista tiedonlisää, paitsi että
hänen mainitaan olleen Englannista syntyisin. Eerikin elämäkerran
laihat lauseet ovat siihen otetut milt'ei sanasta sanaan ja höystetyt
tyhjillä koruloruilla, jotka ainoasti kirjoittajan tietämättömyyttä
todistavat.[198] Piispa Henrikin surmaan on kyllä syykin ilmoitettu
seuraavin sanoin: "Kun hän puuhasi Suomen kirkon rakentamista ja
vahvistamista, viisaasti ja uskollisesti, tapahtui että hän erästä
miehentappajaa teon kauheuden tähden tahtoi rangaista kirkkokurilla,
jotta ei liiaksi helppo anteeksisaanti yhä yllyttäisi rikoksiin.
Mainittua autuuden apukeinoa tuo onneton verenvikainen halveksi ja
lisäsi vaan lopullista tuomiotaan, vihaa pitäen sille, joka häntä
terveellisesti ojensi. Niinpä kelvoton karkasi oikeuden pitäjän ja
hänen oman autuutensa innostelijan kimppuun, jonka julmasti surmasi."
Jo Porthan kuitenkin huomauttaa,[199] mitenkä mahdoton on olettaa
moisen raa'an pakanan siihen aikaan välittäneen mistään kirkon
hengellistä rangaistuskeinoista.

Vielä vähemmän tosiasiallista on tietysti siinä ihmetöiden luettelossa,
joka pyhäin elämäkertaa säännöllisesti seuraa. Mainittavat niistä ovat
ainoasti kaksi ensimmäistä, jotka myös kansanrunoon ovat vaikuttaneet.
Kun murhamies -- latinankielisessä legendassa aina nimetön[200] --
palaa kotiinsa, kehuen että oli karhun tappanut, tavoittaa hän
päästänsä hiippaa, jonka oli ryöstänyt surmatulta piispalta; vaan
silloin seuraavat mukana kiinni tarttuneina pääkallon nahka ja liha.
Seuraavana keväänä -- piispa Henrikin surma kuvataan tapahtuneeksi
talvella -- löytyy hänen poikki hakattu sormensa sormuksen kera
jääpalaselta, jonka päällä korppi koikkuu.

Kansan suusta muistiin pantuna tavataan pyhän Henrikin legenda ensi
kerran ruotsinkielisessä käsikirjoituksessa, joka on päivätty
Nousiaisten pappilassa 18 p. Toukok. 1674. Allekirjoittaja on pastori
Albertus Daavidinpoika, joka ilmoittaa sen muistiin panneensa
vanhojen ihmisten suupuheitten mukaan.[201] Tarkastusmatkallansa
Pohjois-Suomeen[202] oli pyhä Henrik Nousiaisten pitäjässä Killaisten
kylässä joutunut Lalli nimisen talonpojan kotiin tämän poissa ollessa
ja pyytänyt ruokaa, juomaa y.m., tietysti rehellistä maksua vastaan.
Mutta Lallin emäntä oli ollut kovin raaka ja epäystävällinen, vastannut
hänelle hävyttömästi ja tykkönään kaikki kieltänyt. Sen vuoksi oli pyhä
Henrik antanut palvelijoilleen käskyn ottaa väkisin, vasten tämän
tahtoakin, mitä tarvitsivat, vaan jättää ottamastaan kunnollisen
maksun; jonka he olivat tehneetkin ja lähteneet tiehensä. Kun sitten
isäntä renkinensä oli palannut metsästä, oli emäntä alkanut pahoin
panetella pyhää Henrikiä, että hän oli ottanut ruokaa, juomaa y.m.
väkisin ja jättänyt lastuja sijalle maksusta. Tästäpä julmistuneena ja
kiukustuneena oli Lalli renkineen lähtenyt häntä takaa ajamaan ja
tavoittanut Kiulon järvellä, kahdeksan peninkulman päässä Nousiaisista,
siellä murhannut hänet ja lyönyt kuoliaaksi. Siinä oli hän myös ottanut
pyhän Henrikin hiipan, pannut sen päähänsä sekä palannut iloiten ja
riemuiten kotiinsa. Vastaan tuleva emäntä oli häntä tervehtinyt ja
kummastellut:

    "Custa Lalli lakin saanut,
    Mies paha hyfven hytyrin?"

Samassa oli Lalli tavoittanut hiippaa päästänsä, jolloin nahka ja tukka
pääkalloa myöten oli seurannut mukana. Vielä kerrotaan pyhän Henrikin
seuruelleen tiellä ennustaneen kuolematansa ja sen johdosta neuvoneen
palvelijoillensa, että ottaisivat pari iestämätöntä nuorta härkää ja
antaisivat niiden vetää hänen ruumistaan; mihinkä nämät ensin
seisahtuisivat, siihen oli merkiksi risti pystytettävä, jommoinen
seisookin Nousiaisissa Repolan pellolla; kuhunka sitten laskeutuisivat
makuulle, siihen hän olisi haudattava ja hänen ainaiseksi muistokseen
rakennettava kirkko, joka on juuri pyhän Henrikin nimikko Nousiaisissa.
Viimeksi mainitaan, mitenkä hänen kuolemansa jälkeen Juhannuksen aikaan
sokea ukko poikansa kera oli soutanut yli Kiulon järven, jolloin poika
oli nähnyt korpin jääpalasella jotain nokkimassa ja ilmoittanut asian
isälleen. Tämän käskystä likemmä soudettua, oli siellä näkynyt sormi
kultasormuksen kera, jonka luota korppi oli lähtenyt lentoon. Sitä oli
ukko pyytänyt poikaansa antamaan, pyyhkinyt sillä silmiänsä ja saanut
sen avulla heti näkönsä takaisin.

Muutamia vuosia myöhemmin ilmestyi sama tarina painettuna
latinankielellä Turun papin Andreas Hasselqvistin väitöskirjassa
_Rosa orbis arctoi_ 1682. Eroavaisuuksista siinä huomattakoon: pyhällä
Henrikillä on seurassaan ainoasti yksi tulkkinsa, jonka käskee jättää
kolmenkertaisen raha-arvon väkisin ottamiensa elintarpeitten sijalle;
Lalli yksin ajaa häntä takaa ja huutaa hänelle jälkeen, jolloin hän jää
odottamaan ja paljastaa päänsä tervehtiäkseen; Lalli lyö hänet
kuoliaaksi kirveellä, iskien samalla peukalon poikki kohotetusta
kädestä; läheisestä kylästä lainattu härkäpari päästettynä vapaasti
kulkemaan vasta kolmannella kerralla pysähtyy Nousiaisten kirkon
paikalle.

Tässäkin, samoin kuin kuin edellisessä, tavattavat suomenkieliset
säkeet:

    "Custa Lalli Lakin saanut,
    Häijy Mies Hyvän Hytyrän?"

viittaavat siihen, että kertomus ainakin osaksi on ollut alkukielellä
runomitallinen.

Varsinainen todistuskappale suomalaisen runon olemassaolosta ilmestyi
kuitenkin vasta Gregorius Halleniusen maisteriväitöksessä Mynämäen
kihlakunnasta 1741.[203] Se sisältää ne sanat, joilla piispa Henrik
ennen kuolemaansa puhuttelee seuralaistansa eli tulkkiansa:[204]

    Minun piltin piscuhuni,
    Ot' mun luuni lumelda,
    Pane silki säckihin.
    Ot' sitt' vähäiset häriät,
    Jotc' eij ijkän ikes ollet,
    An vapana vaelda,
    Äl' heit' estä erhetyxist,
    Cuhung' ensist seisatt[a]vat,
    Sijhen risti rakettackon;
    Toisen cusa tavottawat,
    Cappel caunis tehtäkön;
    Colmannen cusa Kerran,
    Kirco coconans coottacon,
    Mina sisälle pandacon.

Selityksessä sanotaan härkien toisen kerran pysähtyneen Moision kylän
läheiselle mäelle ja kolmannen kerran Nous-Mäelle.

Samat säkeet tavataan myös toisessa runonkatkelmassa, joka löytyy
käsikirjoituksena Porthanin jälkeenjääneitten paperien joukossa.[205]
Niiden edellä käy pyhän Eerikin varoitus:

    "Minun velien Henrich,
    Älä mene maalle Suomen!
    Kyll sin on monda menny,
    Mutt ei ole jälle tullu,
    Eikä paljo palainut;"
    (johon pyhä Henrik vastaa):
    "Osotan liha Jumalani,
    Näytän kalkin Kaunin,
    Eiköst he hävene häjy."

Vielä on tässä kirjaanpanossa säilynyt Lallin emännän panettelu:

    "Täsä olli ruotzi, trani sax[a],
    Hän otti leippä u[u]ni pääld,
    Heitti lastuja sian,'
    Otti olta tynyrist,
    Paiskais mulda tapill,
    Otti heiniä ladost,
    Heitti lastuja sian,"

ynnä kuvaus Henrikin takaa-ajosta:

    Lalli otti Laakaris,
    Benti pitkän keihäs,
    Ja Ouleva ison otas.

Ruotsinkielisessä alkuselityksessä luetellaan niinikään Lalli, Bendt,
Oloff veljeksinä, jotka ovat kotoisin Nousiaisten Alakylästä Rankilan
tilalta. Lopuksi mainitaan kolmeviikkoisen lapsen lausuneen nuo sanat:
"Mistä Lalli -- --?"[206]

Ensimmäisen jotenkin täydellisen kirjaanpanon piispa Henrikin
surmarunoa julkaisi Porthan selityksissään Paavali Juustenin piispain
kronikkaan.[207] Sille omituisista piirteistä on huomattavin, että
Lallin emännällekin on annettu nimi: Kerttu (Chertu). Hänen
panetellessaan Lallille "Hämehen Heinirichiä", sanoo paimen patsahalla
hänet valehtelijaksi. Sama paimen on Lallin vastassa, hänen palatessaan
kotiin piispan lakki päässä ynnä sormus sormessa, joita molempia
koettelee irti kiskoa. Tämän ilmoitetaan olevan Hämäläis-Suomalaisille
tunnetun runon,[208] jota vastoin kaikki edellä mainitut runokatkelmat
ovat varsinaisesti länsisuomalaisia.

Tämä kappale oli myös ainoa, joka oli Lönnrotilla käytettävänä
Kanteletarta kokoonpannessaan (III. n:o 7). Mutta 1856 vuoden
Suomi-kirjaan painatti Lönnrot kaksi uutta toisintoa, jotka ylioppilas
T. Reinius oli muutamaa vuotta ennen löytänyt runonkeräysmatkallansa
Etelä-Pohjanmaalla. Ne ovat viime vuosisadan käsikirjoituksia,
Toholammin kappalaisen Antti Kustaa Törnuddin tallentamia. Toinen,
lyhyempi niistä on tämän isän Lohtajan kirkkoherran Antti Törnuddin
omalla kädellä muiden kokoomainsa runojen joukkoon kirjoittama; toinen
täydellisempi on jonkun talonpojan painokirjaimien mukaan paperille
piirtämä.[209]

Jälkimmäiselle löytyy yliopistomme kirjastossa siinä määrin yhtäpitävä
vastine, että molemmat voivat olla ainoasti jäljennöksiä samasta
alkuperäisestä, Viimeksi mainittu, prof. E.N. Setälän ensi kerran
julkaisema,[210] on Andreas Israelinpojan Kampin eli Heikkilän kopioima
v. 1739 joulunpyhinä Heikkilän talossa jossain Vaasan puolella
Pohjanmaalla. Toisiinsa vertailemalla saamme niille seuraavan yhteisen
äänneasun.

      Kaksi oli pyhää miestä,[211]
    Kaksi kansan ruhtinasta,
    Ristiveljestä jaloa;
    Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
    Toinen maalla vierahalla.
      Pian kasvoit pinnelliset,
    Yksin voilliset ylenit.
    Lapsi maalta vierahalta,
    Se oli herra Henterikki;
    Vaan joka Ruotsisa yleni,   10
    Se oli Eerikki ritari,
    Ruotsin kuuluisa kuningas.
      Sanoi herra Henterikki
    Eerikillen veljellensä:
    "Läkkämme Hämehen maallen,
    Maallen ristimättömällen,
    Paikallen papittomallen,
    Kivikirkkoja teettämähän,
    Kappelita rakennuttamahan."
      Sitten Eerikki ritari     20
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Veikkoseni, vaimon poika!
    Paljon on sinne mennehitä,
    Ei paljon palannehita,
    Enämpi evännehitä." --
      "Toki lähden, en totelle.
    Jos minä tapettanehen,
    Maan kuningas kaattanehen,
    Toinen jäänevi jälillen."
      Sitten herra Henterikki   30
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Pilttiseni pienoiseni,
    Vantti vaaksan korkuhinen!
    Ota korjani kodasta,
    Pane korja kohdallensa,
    Perällensä pienikirja,
    Anturoillensa aseta.
    Ota ohrilta oroinen,
    Iduilta isoilihainen.
    Maatajouhi maltaisilta.   40
    Aisat tammiset aseta,
    Ohjat suoniset ojenna,
    Pane ränget mursunluiset,
    Valjahat majavaamiset,
    Harman kaulan kahden puolen.
    Pane luokka kynnäppäinen
    Harjallen hyvän hevoisen."
      Sitten herra Henterikki
    Ajella karuttelepi.
    Virman peuroja viritti   50
    Jälisänsä juoksemahan,
    Latoi se lauman laulajita
    Päänsä päällen lentämähän,
    Otsaansa virvottamahan;
    Karhu oli rautakahlehisa,
    Teeri rautainen kukersi;
    Karhun rautaisen kidasa;
    Jänöin valkoisen hypitti
    Edesänsä filtin päällä.
      Sanoi piltti pikkuruinen,   60
    Vantti vaaksan korkuhinen:
    "Jo minun tulepi nälkä."
      Sanoi herra Henterikki:
    "Jo pian taloi tulepi
    Lalloila takaa lahden.
    Ota kyrsä uunin päältä
    Ota olutta kellarista,
    Heitä penninki sijahan;
    Heinät heinähuonehesta,
    Kaurat kaurahinkaloista,   70
    Heitä penninki sijahan."
      Paha vaimo pannahinen,
    Satasyöjä sappehinen,
    Sepä kirkui kiukahalta,
    Parkui patsahan nenästä:
    "Lahka Lalloi kotihin saapi,
    Vielä se luunsi luistelepi,
    Vielä päänsi päristelepi,
    Suonensi sirottelepi!"
      Sitten herra Henterikki  80
    Kiiruhti taloista poies.
      Lalloi kuin tuli kotihin,
    Valehteli vanha naara:
    "Poikaiseni nuorempani!
    Jopa on täsä sitten käynyt
    Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa!
    Otti kakun uunin päältä,
    Otti olutta kellarista,
    Heitti tuhkia sijahan;
    Heinät heinähuonehesta,   90
    Kaurat kaurahinkaloista,
    Heitti tuhkia sijahan."
      Sivui Lalloi lahtarinsa,
    Piilun pitkän kirvehensä,
    Lykkäisi lylyn lumellen,
    Kuin oli vuoltu, vuoleskeltu;
    Syöksi kalhun kaljamallen
    Kuin on talvisen jänöisen.
      Lalli hihti hirmuisesti,
    Lyly juoksi vinhiästi,   100
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvakon sijasta.
      Sitten herra Henterikki
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Lalloi hihtäin tulepi
    Pitkä keihäs kainalosa.
    Tunsi hän tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päällen saavan:
    "Pilttiseni pienoiseni,
    Vantti vaaksan korhuhinen!   110
    Katsokkos kiven takaa --
    Ei ole kilpiä kivesä --
    Katsokkos takaa tammen,
    Varjosta hyvän hevoisen,
    Kuhunka luuni lentelepi,
    Suoneni sirottelepi.
    Ne sinä verkahan vetele,
    Sinilankoihin sitele,
    Sivu kaikki kaunihista,
    Aseta oroin rekehen.   120
    Kuhunka orit tauvonnevi,
    Siitä härkä pantakohon;
    Kuhunka härkä tauvonnevi,
    Siihen kirkko tehtäköhön,
    Kappeli rakettakohon,
    Herran Hentrikin nimehen.
      Tosa on härkä tauvonnunna
    Nousiaisten hietamaahan,
    Hietakankahan nenähän.
    Siihen herra Henterikki   130
    Ensimmäinen haudattihin,
    Kirkko myöskin rakettihin
    Herran Hentrikin nimehen.
      Vaan ei poika pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhinen,
    Keksinyt lumen sisältä
    Pyhän miehen peukalota,
    Sormia isoin isännän,
    Kultasormuksen keralla,
    Ennen kuin kesäsydännä,   140
    Kuin kevät oli ihana,
    Jää oli järvestä sulannut, --
    Niin sitten kesäsydännä
    Pienen jäänpalaisen päällä
    Tuuli aalloisa ajeli
    Sormia pyhän urohon.
    Kultasormuksen keralla,
    Ihmisillen nähtäväksi,
    Tunnusmerkiksi jaloksi,
    Jotta ei suonut suuri Luoja,   150
    Eikä sallinut Jumala,
    Veden alle vaipumahan,
    Eikä hukkahan tulemahan,
    Pyhän miehen peukalota,
    Sormia isoin isännän,
    Kultasormuksen keralla.
      Lalli pahin pakanoista,
    Julmin Juudasten seasta,
    Joka tappoi pyhän miehen,
    Pispan herran Henterikin,   160
    Otti korkian kypärän
    Pyhän miehen, pispan päästä,
    Pani päähänsä omahan,
    Kallohonsa ilkiähän,
    Meni kiltinä kotihin.
      Vaimo kehräis tortillansa,
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Mistä on Lalloi lakin saanut,
    Mies häjy hyvän kypärän?"
      Lalli nosti lakkiansa,   170
    Hiukset lakkihin imevyit,
    Kaikki kamara keralla,
    Luikois luusta irrallensa,
    Kaikki kallosta erannui.

Loppuosa runoa, niinkuin professori Setälä huomauttaa, on myöhempi
liite, jonka runomitan äkillisestä ontumisestakin voi eroittaa.

      Tuli turpa turvattomaksi,
    Pää paha paljahaksi,
    Nahattomaksi kuin naudan pää,
    Paljahaksi pahan panna.
      Sen teki suuri Luoja,
    Salli väkevä Jumala,   180
    Imeheksi isoiksi,
    Tunnusmerkiksi jaloksi.
      Nyt on pispa ilosa,
    Lalli piinasa pahasa.
    Pispa enkelein kansa laulelee,
    Ilon virttä veisailee.
    Lalli Hiidesä hihtelepi,
    Lylyinensä luistelepi,
    Piinan savuhun sakiähan,
    Sauvallansa satuttelee.   190
    Pirut pahoin pistelevät,
    Helvetin heltehesä
    Sielu parkaa vaivailevat,
    Piinailevat hirmuisesti.
      Varjele sieltä meitä vaka Jumala,
    Ja estä totinen Luoja,
    Saata salihin taivahasa,
    Ilohon ijankaikkisehen,
    Päästä häjystä mailmasta.

Mutta muussa runossa ei ole monta virheellistä säettä. Paitsi neljää
säettä (vv. 132, 157, 159, 172), joissa samoin kuin muutamissa
Helka-virsienkin säkeissä on lyhyt pääkorollinen tavuu nousussa, on
ainoasti toiset neljä (vv. 18-19, 54, 153), jotka eivät mitenkään
näy runomittaan mahtuvan. Merkillistä on, että näissä kaikissa
esiintyy kolmannen infiniitivin illatiivi -mahan, joka Hämeen ja
Etelä-Pohjanmaan murteissa esiintyy myös lyhennettynä _-h-n_
päätteisenä. Mainitut säkeet ovat siis mahdollisesti korjattavat:

    v. 54: Otsa'ansa virvottahan;
    v. 153: Eikä hukkahan tulehen;
   vv. 18-19: Kivikirkoja tekehen, Kappelita rakentahan
  tai:
       Kivikirkot teettämähän, Kappelit rakennuttahan.

Piispa Henrikin surmarunon ijästä on jo Porthan lausunut, että se ei
voi olla vanhin mahdollinen.[212] Tätä lausuntoa on kyllä koetettu
kumota,[213] mutta yhtähyvin se vielä pitää paikkansa niin käsitettynä,
että kansanrunon täytyy olla ainakin myöhempi sitä latinankielistä
legendaa, johon se pääasiallisesti perustuu, eli siis vuotta 1300.
Semmoinen tieto kuin Porthanin julkaisemassa hämäläisessä toisinnossa,
että Henrik oli kotoisin Kaalimaasta s.o. Gaelin maasta eli Walesista,
viittaa selvästi opilliseen lähteesen. Tosin syy piispan surmaan on
runossa peräti eriävällä tavalla esitetty, Mutta sekin on nähtävästi
perästäpäin keksitty. Jo nimitykset Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa
edellyttävät muukalaisten väkivaltaista vierailemista tapana, johon
kansan oli aikain kuluessa täytynyt tottua. Itse Lallin nimikin tuntuu
myöhempisyntyiseltä. Jos otamme huomioon, että hänen veljeinsä nimet
Pentti ja Olavi ynnä vaimon Kerttu s.o. Gertrud ovat kaikki
ruotsinkielen ja kristinuskon mukana tulleita, niin nimi Lalli tuskin
voinee olla muu kuin väännös Laurista. Aiheena siihen, että juuri se
tuli piispan murhaajalle valituksi, saattaa ajatella olleen "lakki"
sanan vaatiman alkusoinnun tuossa yleisimmin säilyneessä runon
säkeessä: "Kusta Lalli -- --".[214] Historiallisesti alkuperäistä ei
tietysti sekään ole, että piispa Henrik juuri ennen surmaansa olisi
ennättänyt tai edes tahtonut ajatella maallisten jäännöstensä
korjaamista ynnä niiden pyhittämistä ristillä, kappelilla ja kirkolla;
tämmöisten pyhien paikkojen määrääminen vetojuhtien vapaan kulun tai
muuten ikään kuin arvan kautta oli keskiajalla yleinen tapa.[215]

Kysymys voi siis ainoasti olla siitä, kuinka myöhään vuoden 1300
jälkeen kansanruno on muodostunut. Aikaisin kirjallinen todistuskappale
sen olemassa olosta on Maskun Hemmingin _Piae cantiones_ nimisen
keskiaikaisen virsikokoelman suomennoksessa, joka ilmestyi painosta v.
1616. Siinä virressä näet, jonka aineena on kristinuskon tuominen
Suomeen, lauletaan piispa Henrikistä:

        suomeksi:

    Jäi tännä pyhä Piispa Henrich
    Pakanoit opettaman.
      Jollen pahoin palcan maxoi
    Lalli paha pacana,
    Pyhän Piispan murhalda tapoi,
    Vuodhatt veren viattoman.

        latinaksi:

    Sanctus praesul hic Henricus
    Comes fit exilij.
      Subit poenas patienter
    Palmam per martyrij,
    Adest lictor vehementer
    Potum dans exitij.

Niinkuin näkyy on säe:

    Lalli paha pacana,

jolla ei ole mitään vastaavaa latinankielisessä alkutekstissä, otettu
eteläpohjanmaalaisen toisinnon säkeestä:

    Lalli pahin pakanoista (v. 157).

Mutta vielä varhaisemman ajanmääräyksen saamme, jos otamme lukuun
runomme edellä huomautetun vaikutuksen Sääkmäen Ritvalan Helka-virsiin.
Siitä arvaten voimme ainakin vuoden 1500 panna myöhäisimmäksi runon
syntymisajaksi, ja pitäen kiinni vuodesta 1300 sen aikaisimpana rajana,
emme siis erehtyne jos päätämme piispa Henrikin surman runoon pannuksi
keskiaikamme jälkimmäisellä puoliskolla. Ennen keskiajan loppua oli se
myös saavuttanut täydellisimmänkin muotonsa, yllä painetun
eteläpohjanmaalaisen, johon juuri Helka-virsissä säilyneet säkeet
kuuluvat.

Selvää on, näet, ettei tätä runoa ole aina ja joka paikassa samalla
tavalla laulettu, vaan että se on vaihdellut, kasvanut ja kehittynyt.
Helposti voikin eroittaa varsinaisesti länsisuomalaiset katkelmat
Hämeen Suupohjan kappaleista. Huomattakoon esim. edellisissä härkäparin
valjastaminen ja kolme kertaa seisahtuminen, joka on nähtävästi
alkuperäinen piirre; sitä vastaa yhden härän yhden kerran pysähtyminen
hämäläisessä tai ensin oriin ja sitten vasta härän uupuminen molemmissa
eteläpohjanmaalaisissa toisinnoissa.[216]

Onko piispa Henrikin surmarunoa Itä-Suomessakin tunnettu, on hyvin
epäiltävää. Tosin tavataan siellä muissa runoissa samantapaisia
säkeitä, mutta useimmissa tapauksissa voi osoittaa, ettei tämä runo ole
ainakaan suoranaisesti vaikuttanut.

Niin esim. vastaavat täydellisenä tähän painetun runon säkeitä 16-17 ja
107-108 Vienan läänin Sampo-jaksossa:[217]

    Tuonne tuuli tuuvitteli
    Pimeähän Pohjolahan
    _Paikoille papittomille,
    Maille ristimättömille_.
    Jouvuin puulle pyörivälle,
    Varvalle vapisevalle,
    _Jo tunnen tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan_.

Mutta edellinen säepari tavataan myös lukuisissa loitsuissa, joista se
on varmaan Sampo-runoon ja mahdollisesti myös piispa Henrikin surmaan
otettu. Jälkimmäinenkin yhdistys on yleisempää laatua, kuin että se
kumpaiseenkaan runoon erityisesti kuuluisi. Virossa se esiintyy
nähtävästi oikeampaan paikkaan sovitettuna Maretan (= Marketan,
Marjatan) runossa:[218]

      See tundis tusad tulema,
    Hädäpäevad peale kaima,
    Pani poja põesaaie j.n.e.

      Hän tunsi tuskain tulevan,
    Hätäpäiväin päälle käyvän,
    Pani pojan pensahasen.

Niinikään säkeet 23-24 löytyvät Vuokkiniemellä Väinämöisen Tuonelassa
käynnin yhteydessä:[219]

    Äiä on sinne mennehiä,
    Ei paljo palanneina.
    Vähä sieltä tullehia.

Vaan nekään eivät loitsurunoissa ole tuntemattomat, esim. eräässä
sotarukouksessa Kajaanin puolella:[220]

    Varjele vaka Jumala,
    Sorkista sotahevoisten --
    Äiä on sinne mennehiä,
    Vaan vähän palannehia.

Säkeillä 95-98 on vastineensa parissa Venäjän-Karjalan Hirven
hiihtorunossa:[221]

    Lykkäsi lylyn lumelle
    Kuin on voina vuolakkeena,[222]
    Kantoi kalhunsa sivulle
    Kuin on kiitävän havukan.

    Lykkää lylyn lumelle,
    Solahutti suopetäjän,
    Kuin on ruskean reposen
    Eli valkean jäniksen.

Hirven hiihtorunossa niitä ei etelämpänä löydy ja ovat ne siis myöhempi
lisäys. Etteivät ne Lallinkaan hiihdon yhteydessä ole syntyneet, tekee
luultavaksi siinä seuraava jatko. Säkeet 101-102 johtuvat näet
ilmeisesti metsästysluvuissa yleisestä säeparista:[223]

    Tuli suihki suksen alta,
    Savu sauvani nenästä.

Lisäksi on mainittava, että lyhyemmässä Suupohjan toisinnossa esitetään
"Hämeen Heinerikon" ja Eerikki ritarin kasvamista eri paikoissa lapsena
seuraavalla tavalla:[224]

    Joka kasvoi kaupungissa,
    Se kasvoi kanan munilla;
    Joka Suomessa sikisi,
    Suomen suurilla härillä.

Näille löytyy näennäinen vastine muutamassa Kullervo-runon
muistiinpanossa Soikkolasta:[225]

    Untoi Suomessa yleni,
    Söi Suomen sianlihoja;
    Kaukoi kasvi Kaarostassa,
    Kaarostan kananmunilla.

Säkeet ovat Kullervo-runossa niin harvinaiset, etteivät ole voineet
siihen alkuansa kuulua. Vaan yhtä satunnainen ja sopimatonkin lisäys ne
ovat piispa Henrikin runossa. Jos niillä on mitään todellista yhteyttä,
niin voi se ainoasti siitä johtua, että kumpaisetkin ovat jostain
kolmannesta runosta lainatut.

Lisäksi voisi piispa Henrikin ajon kuvaukseen, vv. 50-59, verrata
sulhasen ajon esitystä Venäjän-Karjalan häärunoissa:[226]

    Kuus' oli kullaista kakoista
    Vempelillä kukkumassa,
    Seitsemän siniotusta,
    Länkilöillä laulamassa.
    -- -- --
    Oliko ruskea reponen
    Eessä tietä noutamassa,
    Vai oli valkoinen jänönen
    Jälessäsi juoksemassa,
    Jottei pystyis noiannuolet j.n.e.

Yhtäläisyys on vaan liiaksi vähäinen, että voisi todellista yhteyttä
olettaa. Jonkunlaisena suojelevana taikana voi tosin eläimiä molemmissa
tapauksissa ajatella. Mutta piispaa ympäröivien eläinten kesyys lienee
etupäässä osoitteena hänen pyhyydestään. Kuitenkin jää siltäkin
kannalta katsoen näihin säkeihin muutamia kysymysmerkkejä. Miksi on
karhu rautakahlehissa? Tarkoittaako se todellista karhua, jota on
opetettu reen takakannoilla seisomaan mahtavan herransa suojana? Vai
onko se ainoasti rekeen kiinnitetty karhun kuva, koska sen myös
sanotaan olevan rautaisen, teeri rautainen kidassa? Ja mitenkä on
käsitettävä, että lintujen toimena oli myös vilvoitella piispan otsaa
-- talvella?

Lopuksi jää jäljelle mahdollisina todistuskappaleina piispa Henrikin
surmarunon leviämisestä idemmäksi säe: "Piltti pieni piikaseni",
Latvajärven Arhipan laulamassa Luojanvirren toisinnossa,[227] sekä
nimitys Ruoan Ruotsi Ilomantsin kilpakosinta-runossa.[228] Yöntytön,
hämärän neidon kysymykseen:

    "Kunne menet Ruoan Ruotsi?"
    Ruotsi varsin vastoavi j.n.e.

Olemme kuitenkin jo nähneet, mitenkä yksinäinen sanayhtymä, niinkuin
Annikki Saaren neito, on voinut kulkea Vienan lääniin asti, ilman että
itse Annikaisen virttä on milloinkaan niin pohjoisessa laulettu. Jos
mainitut sanat ovatkin esillä olevasta runosta alkuansa lähteneitä,
jota ei saa ehdottomasti varmana pitää, niin ovat ne hyvin voineet
jonkun muun runon mukana niin kauas itään eksyä.

Piispa Henrikin surma on siis puhtaasti länsisuomalainen runo sekä
syntyynsä että leviämiseensä nähden. Kuvauksen kauneuteen ja runomitan
sujuvaisuuteen katsoen se kehittyneimmässä ja täydellisimmässä
muodossaan vetää täydesti vertoja Itä-Suomen paraille kertomarunoille.

Mutta voiko sitä pitää historiallisena runona? Se ei ole suoranaisesti
itse tapauksen johdosta runoiltu, vaan paljoa myöhemmin kirjallisen
legendan nojalla sepitetty. Legendassakaan ei ole historiallisesti
perustettua muuta kuin se tosiasia, että Englannista kotoisin oleva
Upsalan piispa Henrik seurasi Eerik kuningasta hänen ristiretkellänsä
Suomeen, jonne jäi hänen jälkeensä kristinuskoa levittämään sekä sen
puolesta kuolemaan. Nämät harvat pääpiirteetkin on professori Schückin
oppilas Knut Stierna tutkimuksessaan Eerik Pyhästä yrittänyt pyyhkäistä
pois historian lehdiltä. Hän epäilee, että Upsalassa on ollut paavin
vahvistamaa piispaa ennen vuotta 1164 sekä että Eerik Jedvardinpoika,
joka hallitsi vaan viisi vuotta (1156-60) ja ainoasti osaa Ruotsin
maata, joka lisäksi oli pakanuuden puoltajan Blot-Svenin tyttären poika
ja itse epäluulon alainen erään munkkikunnan vainosta, on ennättänyt,
voinut tai edes tahtonut tehdä ristiretkeä Suomeen. Samoin kuin hän
kuningas Eerikin pyhyyden koettaa johtaa sekoituksesta toiseen Eerik
nimiseen muukalaiseen lähetyssaarnaajaan, joka saarnatessaan
Pohjois-Svealaisille sata vuotta aikaisemmin ansaitsi marttyyrikunnian
mestauksen kautta, tahtoo hän myös pyhän Henrikin tarinan pitää siitä
pelkkänä toisintona. Yhtäläisyyksinä hän huomauttaa: että mainittu
Hericus peregrinus oli luultavasti Englannista kotoisin, niinkuin
kaikki muut 1000 luvulla tunnetut kristinopin levittäjät Ruotsissa;
että hän vaikutti juuri Upsalan tienoilla; että häneltä hakattiin pää
poikki; sekä että nimet Eerik ja Henrik latinankielisessä
kirjoituksessa helposti sekoittuvat: HERICUS HÈRICUS.

Tosin Knut Stiernan todistelutapa ei tunnu täysin vakuuttavalta ja on
sitä vastaan historioitsijain puolelta tuotu painaviakin uusia
todistuskappaleita,[229] Mutta oikeaksikin oletettuna ei se kuitenkaan
muuta käsitystämme siitä, voiko Piispa Henrikin surmarunoa lukea
historiallisten joukkoon. Sillä epäilemättömänä pysyy, että Suomenkin
kansalle on tuotu kristinusko ja että se kallein lahja, minkä kansamme
konsanaan on vastaanottanut, on vaatinut ei ainoastaan yhden, vaan
useamman todistajan hengen. Ja tämä tosiasiallinen tausta piispa
Henrikin surmarunossa antaa sille kieltämättä enemmän historiallista
viehätystä, kuin minkään yksityisen piirteen todenmukaisuus.



3. Elinan surma.


Historiallinen on myös runo Elinan surmasta, joka perustuu
tositapaukseen. Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä
_Klaus Djeknistä_, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan
aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa
siitä aviosta. Tämä hänen vaimonsa oli nimeltä Elina ja kotoisin
Orkovakkisista Mynämäellä (nykyisessä Mietoisten kappelissa). Itse hän
omisti läheisen Nyänäisten kartanon ja mainitaan v. 1390 Hämeen
tuomarina sekä Pohjois-Suomen ja Maskun tuomarina vv. 1407-1434. Hänen
toinen puolisonsa oli Laitilan Isontalon Kirsti, joka hänelle synnytti
kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Yhden tyttärensä häitä hänen
tiedetään viettäneen v. 1418, niin että edellisen vaimon surman on
täytynyt tapahtua jo 1300 luvun loppupuolella.[230]

Kansanruno on kuitenkin koko seikan siirtänyt lähes sata vuotta
eteenpäin ajassa ja sovittanut Klaus Djeknin tyttärenpoikaan Klaus
Kurkeen. Tapahtuman paikan runo asettaa Laukon kartanoon Vesilahdella,
jonka tiedetään olleen Klaus Kurjen hallussa. Hänen virkaansa Ylisen
Satakunnan tuomarina soveltuu hyvin kuvaus teeskennellystä
käräjämatkasta Pohjanmaalle s.o. Laukosta pohjoisessa oleviin pitäjiin.
Myös runon loppu mukautuu Klaus Kurjen kohtaloon. Verrattain nuorena
hän katoaa tietämättömiin -- vuoden 1474 jälkeen häntä ei enää mainita,
jota vastoin Klaus Djekn eli hyvin vanhaksi.

Tämä paraassa ijässä olevan vaikutusvaltaisen miehen äkillinen
poistuminen keskeltä toimintaansa on epäilemättä antanut kansan
mielikuvitukselle aiheen häneen sovittamaan vanhan sukutarinan. Hänen
oman sekä hänen jälkimmäisen vaimonsa Elina Stenbockin nimien
yhtäläisyys tietysti vielä helpoitti tarinan siirtoa.

Esimerkin samantapaisesta siirrosta, vaikka päinvastaiseen suuntaan, on
professori Schück osoittanut Ruotsissa.[231] Siellä löytyy kaksi
tositapauksellista ballaadia, joista toinen kuvailee Eerik XI:n kälyn
Benedictan ryöstöä Vretan luostarista v. 1245 ja toinen hänen
tyttärensä Ingridin, jo kihlatun morsiamen, väkivaltaista anastusta
v. 1288. Mutta noudattaen periaatetta, ettei kaksi kolmannetta, on
myöhempi kansanrunous vielä Benedictan äidistä pannut kokoon
kertomuksen, että hänetkin muka olisi ryöstetty, joka ei ainoastaan ole
todistamatonta, vaan myös vääräksi todistettavissa. Samalla tavalla,
huomauttaa professori Schück, esiintyvät Ranskankin sankari-runoissa
(Chansons de geste) samat seikkailut, ainoasti hiukan toisinneltuina,
alkuperäisen uroon sekä isän että pojan myöhemmin sepitetyissä
elämäkerroissa.

Tarinan pukeutumisen runomuotoon voisi ehkä ajatella johtuvan
semmoisten skandinaavilaisten ritariballaadien esimerkistä, joissa on
aiheena hyljätyn jalkavaimon kosto. Muutamassa niistä kerrotaan,
mitenkä Kirsti niminen tulee Herr Pederin häihin, katselee joka nurkan
nähdäkseen, minne sulhanen ja morsian ovat asettuneet, ja sitten
sytyttää kartanon tuleen, jossa kaikki hääväki saa surmansa.[232]
Toisessa ballaadissa herttuan jalkavaimo katselee, kuinka tämä
laittautuu kosimaan kuninkaan tytärtä, joka on laivalla tullut rantaan:
"sitä neitoa et ikänäsi saa!" Samoin herttuan tuodessa morsianta
linnaansa, hän katselee ja lausuu uhkaavia sanoja, jotka toteuttaa
myrkyttämällä molemmat. Herttuan veli lopuksi poltattaa ilkiön.[233]

Yhtäläisyydet näiden laulujen ja Elinan surmarunon välillä ovat
kuitenkin liiaksi yleisiä, että ne oikeuttaisivat minkäänlaista
todellista yhteyttä olettamaan. Semmoiset yhteensattuvat piirteet kuin
Kirsti nimi ja polttamalla surmaaminen ovat sitä vähemmän todistavia,
kun suomalainen runo juuri niiden suhteen voi nojautua yksityiseen
todelliseen tapahtumaan.

Sitä paitsi löytyy toinen suomalainen paikallistarina, joka on siksi
yhtäläinen, että se on helposti voinut sekaantua Klaus Djeknin julman
teon muistoon ja vaikuttaa, että hänen toisesta vaimostaan Kirstistä,
vastoin ilmeistä todellisuutta, tehtiin palvelija ja jalkavaimo.
Nykyisen Salon kauppalan läheisyydessä Kärkään tilalla muistellaan
muinoin eläneen erään Horn-suvun jäsenen, joka oli kyllästynyt nuoren
ja kauniin puolisonsa rakkauteen ja mieltynyt yhteen hänen
kamarineitsyeensä.[234] Tämän kun teki mieli menettää emäntänsä,
päästäkseen itse sijaan, viekoitteli hänet luhtiin, johon jo edelläpäin
oli laittanut talon pulskimman rengin elikkä satuloitsijan, Pertteli
nimisen, salpasi salaa oven ja meni kantelemaan, kun isäntä tuli kotia,
emännän muka uskottomuutta. Vihoissaan -- tai ainoasti teeskennellen
vihastusta -- isäntä pani luhdin palamaan ja poltti siinä elävältä sekä
viattoman vaimonsa että parhaan palvelijansa.[235] Kun eivät oman maan
senaikuiset tuomioistuimet niin mahtavalle ja rikkaalle miehelle mitään
voineet, toimittivat poltetun vaimon sukulaiset asian paavin kuuluviin,
joka julisti hänet kirkon kiroukseen, kunnes synteinsä sovitukseksi oli
rakentanut kolme kirkkoa kivestä ja vaeltanut paljain polvin niiden
väliä. Säästääkseen vaivojaan oli silloin Horn rakennuttanut Uskelan,
Halikon ja Perttelin kirkot hyvin liki toisiaan; siitä huolimatta
kuluivat hänen polvensa, ennen kuin oli määränsä loppuun kontannut, ja
hän vaipui kuolijaaksi Lustojan ahteella. Syntisenä vielä hän
puetettiin säkkiin ja tuhkaan sekä siten haudattiin.[236]

Nähtävästi on jälkiosa tarinaa syntynyt sen johdosta, että haluttiin
selitystä, miksi mainitut kirkot olivat rakennetut niin vähän matkan
päähän toisistaan. Perttelin kirkkoa sanotaan vanhimmissa kirkon
arkiston asiakirjoissa vuodelta 1440 vielä uudeksi. Tarina ei
siis voi olla sanottavasti aikaisempi. Että sen alkuosa on Djeknein
suku-muistoista riippumaton, osoittaa eroavaisuus poltettuihin
henkilöihin nähden: toisella puolen on vaimo ja renki, toisella vaimo
ja lapsi.

Molempien tapausten yhdistäminen on huomattava Elinan surmarunossa,
jossa Klaus Kurki polttaa vaimonsa, renkinsä ja vielä vastasyntyneen
lapsensa. Vaikka viimeksi mainittu runon juoneen nähden tuntuu ainoasti
vaikutuksen enentämiseksi keksityltä lisäykseltä, ilmenee kuitenkin
runon omasta sekä Klauksen valituksesta, että juuri lapsen menettäminen
vaimon ohella on tässä pääasia; rengistä ei ole sen enempää puhetta,
kuin että hän taivaassa saa kunnioittavasti seista oven edessä. Tuntuu
siltä, kuin runossa kuvattu teko ja teon syy eivät täysin yhteen
soveltuisi, ja se seikka on tuskin muuten selitettävissä kuin
olettamalla, että Klaus Djeknin ilkityöhön, joka oli sovitettu Klaus
Kurjen nimelle, liittyi vielä Hornin tarinan sisältämä juoni. Tämä
suurin kaikista erikoisrunoistamme on siis sekä aineksiltaan että
kokoonpanoltaan perin suomalainen.

Elinan surmasta löytyy neljä eri kirjaanpanoa, kaikki Vesilahdelta.
Pisin ja täydellisin (A) on Lönnrotin,[237] joka niinkuin tiedämme
oleskeli siellä kotiopettajana. Lönnrotin käsikirjoituksissa on
toisistakin kaksi (B ja C) säilynyt,[238] joita molempia hän on myös
käyttänyt runoa kokoonpannessaan Kanteletarta varten (III. n:o 8).
Säkeitten paikoilleen sovituksesta on huomattava, että vv. 9-10 ovat
kansanrunossa (B) veljien lausumat kosinnan jälkeen:

    Istu kaicki pöydän pä[äs]sä:
    "Elina minun sisaren,
    Ejko mu[u]ta ylpiämpä,
    Kuin on Klaus Kurki?"

Sitävastoin vv. 45-46 ilmaantuvat säkeitten 16-18 ja 6-8 välillä (C);

    Nousit kaicki seisovalle.
    "O mun muori kuldaiseni,
    Älä minua Clavull anna!" --
    "Mistäs sinä Clavun tunnet?"

Lisäyksistä ovat etupäässä mainittavat sananlaskun-tapaiset säkeet
347-348:

    Itku ei Laukosta laka'a,
    Valitus Vesilahesta.

Vielä Kantelettaren ilmestymisen aikaan mainitsee Lönnrot
muistutuksessa ruotsinnokseensa, joka on painettu Suomi-kirjaan 1842,
vanhojen naishenkilöjen runoa laulaneen. Mutta tämänkin, samoinkuin
Helka-virret, on kansan muistista syrjäyttänyt arkkijulkaisu, joka
nimellä Laulu Klaus Kurjen surmaamasta Eliinasta ilmestyi painosta
Turussa v. 1847. "Tämä laulu", sanotaan sen loppulauseessa, "jota vielä
1818-22 vuosien aikoina laulettiin monelta sen aikaselta vanhalta
ihmiseltä Vesilahdessa, erinomattain Hinsalan kylässä -- joka on
Ruottin virstan paikoilla Laukosta -- on tähän otettu 'Kanteletar'
nimisen kirjan kolmannesta osasta. -- -- Tähän on se muutettu sille
puheen-parrelle, jolla sitä Vesilahdessa lauletaankin, ja lisätty niin
monella värsyllä, kun siihen vissiin on tietty, usiamman Laulajan
todistuksesta, kuuluvan". Lauluarkkiin lisätyt säkeet ovat otetut
neljännestä Gottlundin kokoelmissa säilyneestä toisinnosta (D), joka on
suomalaisena kirjailijana tunnetun, Vesilahden Hinsalan kylässä
lapsuutensa viettäneen Juhana Fredrik Granlundin paperille panema.[239]

Elinan surma on merkillinen vilkkaasta ja lyhyestä esitystavastaan sekä
näytelmäntapaisuudestaan. Koko toiminta liikkuu keskustelujen kautta
eteenpäin. Selittäväisiä välisäkeitä ei tapaa aina eri kohtaustenkaan
välillä, eikä yleensä muulloin kuin joku muutos paikassa tai ajassa on
ilmaistava taikka kuin se tapa, jolla jotain tulee lausuttavaksi, on
erittäin huomautettava,[240] esim. Elinasta: _vaka neitsynen vastaapi_,
Kirstistä: _salaa sanoi_ ja Klauksesta: _puhui suusta kiivahasta_ (A).
Jos siis semmoiset säkeet eriävällä tavalla painettaisiin ja jos eri
näytökset ja kohtaukset sekä eri henkilöjen puheet tavanmukaisesti
merkittäisiin, niin runo loppuarvosteluineen muistuttaisi muodoltaan
jonkunlaista vanhanaikuista draamaa.

Näytteen painattamiseen on sitä suurempi syy, kun Lönnrot omaa
kirjaanpanoansa, joka siksi paraiten soveltuu, ei ole -- omituista
kyllä -- aivan täydellisesti käyttänyt Kantelettaren laitokseensa.
Kielen ja runomitan puolesta ei tämä, yhtä vähän kuin muutkaan
kappaleet, ole enää korjattavissa; ajan hammas on runoa, jolla ei
niinkuin Helka-virsillä ollut säännöllisen juhlamenon pyhittämää
laulutapaa, siinä määrin kuluttanut, ettei sen alkuansa tarkoitettua
muotoa vertailevankaan tutkimuksen ole mahdollinen joka kohdassa
löytää.

ELINAN SURMA.

Näytelmäntapainen kansanruno.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

    _Elinainen neitty nuori
    Meni aittahan mäellä
    Vaskivakka kainalossa,
    Vaskiavain vakkasessa_.

Elina:

    Tuollapa tulee Klaus Kurki!

Äiti:[241]

    Mistäs tunnet Klaus Kurjen?

Elina:

    Tunnen tuiman käytännöstä,
    Jalan jalon heitännöstä.[242]

Toinen kohtaus.

    _Klaus tuo mäelle tuli,
    Sadat miehet saattamassa,
    Sadat satulahevoset,
    Miehillä kultakannukset,
    Hopiahelut hevosilla_.

Klaus:

    Onko teillä neityttä myydä,
    Piikaa vasteeni pidettyy?

Joku talonväestä:

    Hepo meillä mäellä myydän,
    Kartanolla luukavia,
    Vaan ei piikaa pihalla myydä,
    Eikä kaupita kartanolla.
    Kyll' on meillä tupiakin:
    Tupa meill' on yljän tulla,
    Tupa tulla, toinen mennä.
    Talli meill' on hevoset panna,
    Vaja varsat valjastella;
    Naula meill' on satulat panna,
    Laskea hevoisten helut.

Kolmas kohtaus.

    _Klaus tuo tupahan tuli,
    Miekallans' oven avasi,
    Tupellansa kiini tunki.
    Elinan viisi veljestä
    Istuit kaikki pöydän päässä,
    Nousit kaikki seisotellen_.

Klaus:

    Onko teillä neityttä myydä,
    Piikaa vasteeni pidettyy?

Joku veljeksistä:

    Ei ole meissä neittyin myyjää,
    Eikä naisten naittajata;
    Astu toisehen tupahan,
    Kysy ensin äidiltäni.

Neljäs kohtaus.

    _Klaus tuo kävi käskettyä
    Tuonne toisehen tupahan_.

Klaus:

    Onko teillä neityttä myydä,
    Piikaa vasteeni pidettyy?

Äiti:

    Pi[i]jat meill' on pikkaisia,[243]
    Kaikki keskeen kasvavia.

Klaus:

    Olispa tuo vähä Elina,
    Nuori nainen naitavalla.

Äiti:

    Ei taida vähä Elina
    Panna työhöön palkollista,
    Ruokkia isoo pereettä,
    Katsoo isoo tarhakarjaa.

Klaus:

    Kyll' on mulle Kirsti piika,
    Joka panee työhöön palkollisen,
    Ruokkii myös ison perehen,
    Katsoo ison tarhakarjan.

 _Tuopa vähä Elinainen,
 Vaka neitty nen vastaapi_:

    Kyll' on sulle Kirsti huora,
    Joka mun poltattaa tulella,
    Pahoin päiviin (!) kuolettaapi.

Klaus:

    Ei ole Kirsti kiivas piika,
    Eikä huora huone[e]ssani,
    Vaan on töissä toimellinen,
    Saattavainen sanoissansa:
    Siksi kauan siellä ollut,
    Kauan karjani katsonut,
    Pannut työhöön palkollisen,
    Laittanut ruan pereelle.

    _Kukas hullu muu kuin piika,
    Jollei hullu, niin on himmi,
    Otti kihlat, anto kättä_.

Viides kohtaus.

    _Käsi Klauksen povessa
    Kävi Klaun kartanolla_.

    _Kirsti katseli klasista,
    Välkisteli västäröistä_:

Kirsti:

    Ah jos sitäkin olisis,
    Joka tuon välin pahennais,
    Saat[t]ais asiani entiselle!

TOINEN NÄTTÖS.

    _Vuosi vuodelta kuluupi,[244]
    Eipä kuulunut kylissä,
    Eikä nähty naapureissa,
    Tuon välin pakentajata,
    Menettäjää mielisuosion;
    Eikä toista tarvittuhan
    Kirstin ollessa kotona,
    Huonehessa häijyn huoran_.

Ensimmäinen kohtaus.

Kirsti (salaa sano Klaukselle):

    Uolevi emännän makasi.

Klaus

    _Tuopa tuohon vastajapi,[245]
    Puhu suusta kiivahasta_:

    Jospas tuottelet todeksi.
    Mitäs saattelit sanoiksi,
    Sinunpa mä silkissä käytän,
    Elinan tulella poltan.
    Viisi verkasta hameetta
    Annan kaikki käydäksesi,
    Ennen kuin Elina prouvan;
    Kantaakses avaimet annan,
    Ennen kuin Elina prouvan;
    Lukut lupaan lukitakses,
    Ennen kuin Elina prouvan.

Kirsti:

    Ohoh Klaus kultaseni!
    Mene Aumasten ladolle,
    Pikkuniittusten nimille,
    Ole kauas keräjille
    Menevänsä Pohjanmaalle.

Toinen kohtaus.

    _Klaus kävi kammarihin
    Etehen Elina prouvan_.

Klaus:

    Ohoh vähä Elinani!
    Käärä säkkihin evästä,
    Voita pikku vakkasehen;
    Käsky kävi keräjille
    Mennäkseni Pohjanmaalle.

Elina:

    Oh mun Klaus kultaseni!
    Älä tuolla kauvan viivy;
    Viikot on viimeiset käsissän,
    Päivät viellä viimeisemmät.
    Älä tuolla paljoo puhu.
    Puhu puolilta puhejas,
    Puhu toiste toinen puoli.
    Älä tuolla joukoissa juo.
    Juo vaan puolilta janojas,
    Juo sitte toiste puoli.
    Älä uloos tieltä astu.
    Astu puolisaappahissa,
    Astu toiste toinen puoli.

    _Klaus tuo kävi kammarista
    Ajo Aumasten ladolle,
    Pikkuniittusten nimille_.

Kolmas kohtaus.

    _Kirsti tuo kotahan kävi
    Pienten vaattein pesolle,
    Paitain Elina prouvan.
    Elina kodan kohella[246]
    Kuuli kovan kolkutuksen,
    Paukkinan patajen luonna_.

Elina:

    Oh mun Kirsti piikaseni!
    Älä kolki niin kovasti
    Minun pieniä vaattejani;
    Ei net ole täällä saadut,
    Vaan on äitini kutonut.

    _Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
    Kolkei vielläkin kovemmin
    Prouvan pieniä vaatteeja;
    Huora tuo kuoppia virutti,
    Polt[t]i puolilta poroksi_.

Elina:

    Huora häijy kiukkuhinen!
    Älä kolki niin kovasti
    Minun pieniä vaatteejani.
    Älä, portto, polta niitä!

Kirsti:

    Huorat nuot hyvätkin piijat,
    Vaan ei portot puoletkan.[247]

    _Elina tuo kodasta kävi
    Pahoin mieliin kammariinsa
    Itteksensä siellä itki_.

Neljäs kohtaus.

    _Tuonnepa tuo Kirstikin tuli,
    Huora häijy hävitöinen_.

Kirsti:

    Oh mun prouva kultaseni!
    Pitäkäm pienet pitoiset,
    Kansa kempit kestapidot,
    Isäntämme pois ollessa, --
    Niinkuin ennenkin on tehty.
    Ottakamme orja työstä,
    Häijy härkäjen perästä.

Elina:

    Oh mun Kirsti piikaseni!
    Tee sä itte, mitäs tahdot.
    Iske ensin muut tynnyrit,
    Iske kaiketkin tynnyrit;
    Älä iske sitä tynnyrii,
    Joka on pantu minua vasteen.

    _Kirstipä tuokoon mutkan muisti,
    Piti kempit kestapidot,
    Juotti joukon, joi itekkin,
    Iski ensin sen tynnyrin,
    Joka oli pantu prouvaa vasteen_.

Elina:

    Oh mun Kirsti piikaseni!
    Toisin teit, toisia käskin.

KOLMAS NÄYTÖS.

    _Jopa aurinko aleni
    Taivahalla tasasella,
    Laski läntehen levolle_.

Ensimmäinen kohtaus.

    _Kirsti kävi kammarihin
    Etehen Elina prouvan_.

Kirsti:

    Mihees prouva maata menne,
    Että sianne sioitan?
    Uotin uuteen tupahanko
    Ylimmäisen portin päälle?

Elina:

    Raskas siell' on raskaan maata,
    Raskas siell' on raskaan nosta,
    Uotin uudessa majassa,
    Tuvassa tuntemattomassa.
    Tee vaan Klauksen tupahan,
    Paremmat on tutut paikat.

Kirsti:

    Miekat siell' on välkkäväiset,
    Raudat siell' on hohtavaiset,
    Pyssyt siell' on paukkuvaiset.

Elina:

    Miekat miehillä sodassa
    Vaaroin veriset välkkyyvät,
    Siellä raudat raateleevat,
    Siellä pyssytkin paukkuuvat;
    Seinällä ovat sidotut
    Väsynneenä väijymästä.
    Tee siis sinne yösianni.
    Pane kaksin villavaipat,
    Pane kaksin vuodiliinat,
    Pane kaksin päänaluset,
    Pane kaksin lakanatkin.

    _Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
    Pani viidet villavaipat,
    Pani viidet vuodiliinat,
    Pani viidet päänaluset,
    Pani viidet lakanatkin.

Elina:

    Oh mun Kirsti piikaseni!
    Toisin teit, toisia käskin.

Toinen kohtaus.

    _Kirsti kävi kammarista,
    Meni Uolevin majalle_.

Kirsti:

    Uolevi ylimmäinen trenki!
    Prouva teitä sinne käski.

Uolevi:

    Mitästä mä tuolla tehne?
    Totta ma tuonne sentän käyne.

    _Kirsti pikemmin perässä,
    Yhdeksät lukut lukitsi,
    Sadat teljet teljetteli_.

Kolmas kohtaus.

    _Juoksi Aumasten ladolle,
    Pikkuniittusten nimille_.

Kirsti:

    Ohoh Klaus kultaseni!
    Ompa Uolevi nytkin siellä,
    Lukut ovein lukittuna.
    Telkeet päällä teljettynä.

Klaus

    _Tämä täältäpä tuleepi,
    Kiivas kiirutti kotia,
    Alla päin, pahoissa mielin,
    Tulen tuoheseen sytytti,
    Pisti tervaksen tulehen,[248]
    Valo valkeen nurkan alle_.

NELJÄS NÄYTÖS.

    _Sauvu suitseepi tulinen,
    Liekki tuima leimahtelee,
    Polttaa huone[e]n huonehelta.
    Viell' on paikka palamata,
    Viell' on Elina elossa_.

Ensimmäinen kohtaus.

Elina

    _Laski lapsensa pienuisen,
    Itkeväisen ikkunalle_:

    Ohoh kultan, Klaus kultan!
    Älä polta poikalastas,
    Vaikkas poltat pojan tuojan.
    Älä sormustas kadota,
    Vaikkas kantajan kadotat.

Klaus:

    Pala portto poikineskin,
    Maailman lautta lapsineskin!
    Ei se ole minun poikan,
    Vaan on ison Uolevin poika.
    -- -- --[249]

    _Tuopa tuolta Elina prouva
    Varo Uoti veljetänsä_:

    Ohoh Uoti, oma veljen!
    Mene käske äitinni tänne,
    Pyydä joudulla tulemaan,
    Puhu paremmin kuin onkan.

Toinen kohtaus.

Uoti:

    Oh mun nuori kultaseni!
    Tyttärenne teitä kutsu,
    Pyysi joudulla tulemaan.

Äiti:

    (Kun tuo puki pukuansa[250]
    Puki kaikki eestakasin):

    Voi minua vaivasta vaimoo!
    Kuinka hameetin hameeni,
    Hameetin kaikki eestakaisin.
    Kuinka liekän tyttäreni?

Uoti:

    Hyvin kyllä, muori kulta.

Äiti:

    Voi minua vaivasta vaimoo!
    Kuinka sukin sukkiani,
    Sukin kaikki eestakaisin.
    Kuinka liekän tyttäreni?

Uoti:

    Hyvin kyllä, muori kulta.

Äiti:

    Voi minua vaivasta vaimoo!
    Kuinka kenkiin kenkiäni,
    Kenkiin kaikki eestakaisin.
    Kuinka liekän tyttäreni?

Uoti:

    Hyvin kyllä, muori kulta.

    _Tuli tielle edemmäksi.
    Sauvu Laukosta näkyypi,
    Sauvu Klauksen kartanosta_.

Äiti:

    Voi minua vaivasta vaimoo!
    Sauvu Laukosta näkyypi,
    Sauvu Klauksen kartanosta.
    Mitäs tuolla tehtänekän?
    Kuinka liekän tyttäreni?

Uoti:

    Hyvin kyllä, muori kulta,
    Lampaita siellä lahdattihin,
    Sikoja siellä korvettihin,
    Kukkoja siellä kuukattihin,
    Kanoja siellä kaltattihin,
    Pienen prinssin ristiäisiksi,
    Pienen poikasen poluksi,
    Poikalapsen polkumiksi.

Kolmas kohtaus.

Äiti:

    _Kuin kävi Klauksen kartanolle,
    Laski kohta polvillensa
    Maahaan vävynsä etehen_:

    Ota pois tuo tuolta tulesta,
    Vaka vaimo valkehesta!

Klaus:

    En ota tuota tulesta,
    Porttoo pojes valkehesta,
    Siksi valkeen vintinkin,
    Hyvän huonehen hävitin.

Äiti:

    Anna mennä muille maille
    Elkeänsä piilomahan,
    Töitänsä häpe[i]lemään.

Klaus:

    Olkoon siellä Uolen huora,
    Palakohon poikain portto!

Neljäs kohtaus.

    _Kirsti tuo puodiin poi[k]kesi,
    Sieltäpä tuo kruutia kanto,
    Kanto Klauksen kätehen.

Kirsti:

    Pane panni pahoja jauhoj[a],
    Tervatynnyrin sekahan,
    Että paremmin palaisis.

Äiti:

    Ohoh vähä Elinani!
    Mahdois olla mieliin kieliin,
    Mieliin kieliin porton kanssa,
    Kärsiä Kirstin kiukkuja.

Elina:

    Ohoh oma muori kultan!
    Ei ole syytä vähintäkän,
    Neulaa silmätöintäkän,
    Tein kaikki, mitä taisin,
    Tein päälläkin vähäsen.

Epiloogi.

    _Se oli meno parahan prouvan,
    Nuoren Elina emännän,
    Kansa kauniin kasvoiltansa,
    Että töissänsä taitavan,
    Puhtaan aina puheissansa,
    Siivon puolisanoissakin.
    Kauan kaipaa kansa kaikki,
    Itkee sinua alalliset,
    Ikävöitsee ylemmätkin.

    Olis ottanut hyvästi
    Itkevältä äidiltänsä,
    Vaan jopa raukesi raukka,
    Lenti liekkien sisähän,
    Rinnalle poikainen pieni_.

VIIDES NÄYTÖS.

    _Se oli meno parahan prouvan,
    Se oli hukka huonehenkin,
    Kansa kaunihin tavaran,
    Sekä kullan kiiltäväisen
    Että hopian hohtavaisen.

    Klaus tuo asu Kirstinensä
    Uotin uudessa tuvassa.
    Kaikki kaikkinansa katovat,
    Laiho puuttuupi pellolta,
    Eikä kasva kauramaatkan:
    Kulo poltti parahat paikat,
    Kuiva kukisti loputkin.
    Hevoisia talli täynnä,
    Nautoja navetto täynnä,
    Kuolit kaikki korsi suuhun,
    Kaaduit kaurajen nojalle_.

Ensimmäinen kohtaus.

    _Klaus istu kynnykselle,
    Sekä istu että itki.
    Jesus äijänä käveli_.

Jesus:

    Mitäs itket, Klaus Kurki?

Klaus:

    Kyll' on syytä itkemistä,
    Siit' on sydämen kipeä,
    Ettän poltin puolisoni,
    Sytytin syleni täyden,
    Vaimon valkeella valotin,
    Poltin pienen poikaseni.
    Hevoisia talli täynnä,
    Nautoja navetto täynnä,
    Kuolit kaikki korsi suuhun,
    Kaaduit kaurajen nojalle.

Jesus:

    Kyllän tiedän Elina prouvan.

Klaus:

    Missäs on sitte Elina prouva?

Jesus:

    Ylemmäises taivaassa,
    Kuuden kynttilän edessä,
    Jesuksen jalkain juuressa,
    Pikku poikainen sylissä,
    Uolevi oven edessä.
    Kyllä myös tiedän Klaus Kurjen.

Klaus:

    Missäs on sitte Klaus Kurki?

Jesus:

    Alammaises helvetissä,
    [Alammaisen portin alla],
    Kannukset vähän näkyyvät.
    Jalat alta kiilustaavat.
    Kyllä viellä tiedän Kirsti huoran.

Klaus:

    [Missäs on sitte Kirsti huora?]

Jesus:

    Alammaises helvetissä,
    Alammaisen portin alla,
    Palmikoita vähän näkyypi,
    Silkit päihin sidottuna.

Loppukohtaus.

    _Klaus tuo ajohon lähti.
    Pisti pillit säkkihinsä,
    Soitti suolla mennessänsä,
    Järähytti järven päässä,
    Karahutti kankahalla,
    Ajo päin sulaan merehen,
    Aaltoihin upottikse.

    Se oli meno nuoren miehen,
    Kansa nainehen urohon:
    Kirsti rakkina perässä_.

        Kirja on kirjoitettuna,
        Löytty Laukosta mäeltä.

Elinan surmaruno ei ole yksistään muodoltansa draamallinen. Myös
luonteiden kuvauksessa on jotakin erityisempää, jotakin enempää,
verraten tavallisiin ritari-balladeihin.

Erinomaisella lemmellä ja yksityiskohtaisella huolella runo ennen muita
esittää Elinaa, jossa se on tahtonut meille näyttää todellisen vaimon
kuvan koko suloisuudessaan ja nöyryydessään sekä itsensä kieltävässä,
kaikki kärsivässä rakkaudessaan.

Klauksen kosiessa Elina ei oikein uskaltaisi ruveta niin suuren talon
emännäksi, mutta hänen ahdistaessaan ei henno kieltääkään, varsinkin
kun uroon uljuus nähtävästi jo on voittanut sijan neidon sydämessä.
Sillä runo kertoo, kuinka Klauksen kaukaa näkyessä Elina oli hänet heti
tuntenut tulennasta, "jalon jalan heitännöstä", sillä ilmaisten
puolinaista pelkoansa, puolinaista ihmettelyänsä.

Silloin kuin Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinään, puhkeaa esiin
Elinan hellä rakkaus ja huolehtiminen hänen pyynnössään, ettei tuolla
suinkaan kauvan viipyisi. Eikä hän sitä ainoastaan oman tilansa tähden
pyydä, vaan kehoittaa häntä varovaisuuteen myös itsensä tähden, joka
tarkoitus toisinnossa (C) erittäin ilmaistaan:

    Nijns kauvan elä[ä] saat
    Pohjan Noittajen seas.

Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijan muuanne, arvellen, että
Klauksen kamarissa on välkkyvät paljaat miekat ja ladatut pyssyt, ei
Elina siihen suostu, vaikka häntä kenties hiukan peloittaa, osoittaen
siinäkin kiintymystä kaikkeen miehensä omaan.

Vaan kirkkaimpana Elinan rakkaus leimahtaa ilmi silloin, kuin hän
keskellä tulen liekkejä puhuttelee Klausta. _Äitinä_ hän tahtoisi toki
lapsensa pelastaa ja ojentaa siitä syystä itkevän pienokaisen
ikkunasta. Mutta Klaukselta hän saa ainoasti kamalimman solvauksen
vastaukseksi. Silloin Elina vielä ojentaa Klaukselle kätensä, nöyrästi
pyytämällä, että ottaisi talteen edes oman lahjoittamansa
kihlasormuksen. Toisinnossa (C) nimenomaan sanotaan:[251]

    Elina klasist sormens pisti,

ja lisätään, että Klaus:

    Mjekan tupestansa otti,
    Veti oitis Sormen poicki.

Varma kuolema silmäin edessä Elina muistaa vanhaa äitiänsä ja samassa
toisinnossa rukoilee:

    Kaikki nurkat palakon,
    Tämä vettä vuotakon,
    Sixi kuin mä Muorini näen!

Uoti veljeänsä, jota pyytää äitiä noutamaan, hän myös huomaa neuvoa
äidille asiasta hellävaroin puhumaan.

Vaan äidin sydän on herkkä hätäilemään. Aivan verrattomasti on runo
kuvannut hätäytyneen äidin mielentilaa hänen takaperoisessa
pukeutumisessaan. Kuitenkin vasta matkalla vaaran todellinen laatu
äidille selvenee. Granlundin kirjaanpanossa (D), jossa muutenkin tämä
kohtaus on täydellisimpänä, äiti ensin näkee savun ja sitten tuntee,
kuinka:

    Tuima käry tulee täältä!
    Kuinka liekän tyttäreni''

Perille tultuansa hän hämmentyy niin, ettei ymmärrä tyttärensä
syyttömyyttä puolustaa, vaan heittäytyy heti polvilleen Klauksen eteen
rukoillakseen hänelle armoa tai edes rangaistuksen lievitystä.

Elina kärsii tämänkin, oman äidin käytöksessä piilevän syytöksen yhtä
hiljaisesti, kuin miehensä julkiset häväistykset sekä Kirstin
aikaisemmat salaviittaukset. Vaimon ehdoton uskollisuus on siinä määrin
hänen omaa itseänsä, ettei hän voi ottaa sitä keskustelun alaiseksi.
Vasta sitten, kun äiti, jolle jo hiukan hämärtää asian oikea laita,
alkaa valitella sitä, ettei hän ollut elänyt sovinnossa Kirsti piian
kanssa, loppuu hänen enkelinkaltainen kärsivällisyytensä ja hän
viattomuutensa täydessä tiedossa ilmoittaa, ettei hänessä ollut
vähintäkään syytä, että hän oli koettanut kaikki, mikä hänen voimassaan
oli, ja vähän siitä päällekin. Toisinnossa (C) hän kohtaloonsa alistuen
viimeksi lausuu:

    Tämä nurcka palakoon,
    Koskan Muorini näin!

Runo lopuksi antaa peittelemättömän tunnustuksensa Elinalle sekä
tulkitsee sitä vilpitöntä surua ja kaipausta, joka hänen muistoonsa
liittyy.

Klaus Kurki on kopea ja kuumaverinen ritari. Heti pihalle tultuansa hän
ylpeästi kysyy, onko häntä varten pidettyä piikaa, ja kun hänelle
vastataan, ettei kartanolla kaupita muita kuin hevosia, niin hän
väkivaltaisesti tunkeutuu tupaan, uudistaen saman kysymyksen. Sitä
kunnioitusta, jota hänen esiintymisensä herättää, kuvaa Elinan veljien
nouseminen seisoalle, kun he vastaavat, että hänen oli astuminen
toiseen tupaan äidin pulleille. Sitten kun Kirsti hänelle valheita
latelee, hän hetipaikalla tarttuu onkeen, ruveten epäilemään Elinaa. Ja
nähtyänsä renki Uolevin Elinan makuuhuoneessa, hän tarkemmin tutkimatta
uskoo Kirstin kanteen todeksi sekä päättää polttaa syylliset, josta
päätöksestä häntä ei enää saa peräytymään Elinan hellä käytös eikä
äidin nöyrä rukous. -- Luonteeltaan hän ei kuitenkaan ole pahanilkinen
mies, vaikka tulinen ja pikainen. Tehtyä tekoansa hän katkerasti katuu
ja lopulla omantunnon vaivoissa ajaa aaltoihin.

Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan.
Heti Klauksen tullessa nuoren emännän keralla, hän tuota kateellisin
mielin katselee ja toivottaa heidän välinsä rikkoutumista ynnä entisten
suhteitten palajamista.[252] Mihin asemaan hän on tottunut, ilmaisee jo
se tapa, jolla hän vielä tohtii Klausta kahden kesken puhutella: "Ohoh
Klaus kultaseni!" Tämän äkki-pikaisen luonteen tuntien hän laskettaa
ilkeimmän valheen, antaen lisäksi kavalan neuvon, mitenkä muka asiasta
saisi selvän. Klauksen poistuttua hän pesukodassa rupeaa kolkkimaan
emäntänsä vaatteita, purkaakseen niihin kärsimätöntä kiukkuansa.
Toisinnossa (B, vrt. D) paikalle saapunut Elina ensiksi kysyy:

    "Mitäs kålkittet Kårassa,
    Paukotat patojen luon?"

johon Kirsti ei malta olla vastaamatta ilkeällä viittauksella siihen,
mitä hänen mielessänsä liikkuu:

    Huoran huopia virutan,
    Pahan pårton va[a]ttehia.

Kun Elina, joka on liiaksi puhdas semmoiseen puheesen puuttuakseen,
lempeästi selittää, ettei hänellä ole minkäännäköistä oikeutta näiden
vaatteiden pahoin pitelemiseen, jotka eivät olleet talon tekoa, vaan
oman äidin kädestä lähteneitä, Kirsti siihenkin "mutkan muistaa", niitä
vielä kovemmin kolkkimalla ja lopuksi pahasti polttamalla. Ilolla hän
näkee, kuinka tämmöinen loukkaus äidin muistoa vastaan saa Elinan
hetkeksi tulistumaan, sillä se antaa hänelle tilaisuuden puolustelevaan
ja samalla purevaan vastaukseen. Toisinnossa (C) tämä kohtaus on vielä
elävämmin esitetty.

Elina:

    O mun Kirsti pijkaiseni!
    Älä klappa nijn kovasti
    Nijn kovin kovasti
    Minun finiä vaateitani;
    Ej ne ole täälä saatu,
    Vaan mun Muorini kotona.

(Ei vastausta.)

    O mun Kirsti pijkaiseni!
    Älä klappa niijn kovasti
    Minun finiä vaateitani;
    Ej ne ole täälä saatu,
    Vaan mun Muorini kotona.

(Ei vieläkään vastausta.)

    Älä klappa, Kirsti Huora,
    Minun finiä va[a]teitani!
    Sill' ej ne ole täälä tehdyt,
    Vaan mun Muorini kotona.

Kirsti:

    Olispa mun lukua,
    Vaicka parka palkollinen!
    Olet Sinäkin Iso Emändä
    Ollut Olevin ohesa,
    Pitkä-parran parmahissa.

Eikä Kirstiä sekään tyydytä, että näin on saanut emäntänsä pahoille
mielin, hän rientää perässä kamariin, jossa Elina itseksensä itkee,
ja rupeaa ehdottamaan pitoja isännän poissa ollessa. Kestien
aikaansaaminen ja talonväen juovuttaminen on näet hänen aikeittensa
toteuttamiselle välttämätön. Kiusaantunut Elina antaa hänelle
suostumuksensa, kuitenkin sillä ehdolla, että yksi tynnöreistä, joka
oli nimenomaan ristijäisiä varten säästetty, jätettäisiin koskematta;
Kirsti tietysti sen ensimmäiseksi iskee. Mutta kun hän tällä
kiusanteollaan, samoin kuin tuodessaan makuuvaatteita enemmän kuin oli
määrä, saa väsähtyneeltä emännältään ainoasti lyhyen, tyynellä
arvokkaisuudellaan masentavan vastauksen: "toisin teit, toisia käskin",
niin hän päättää viipymättä ryhtyä kostotuumiensa lopulliseen
toimeenpanemiseen. Hän houkuttelee ylimmäisen rengin Uolevin muka
rouvan käskyjä kuulemaan makuuhuoneesen, jonka oven salpaa lukkoon, ja
kutsuu sitten Klauksen katsomaan. Eipä Kirstin mielestä Elinan
palaminenkaan tapahdu tarpeeksi joutuisaan, vaan peläten että Elinan
äiti saisi Klauksen taivutetuksi peräyttämään päätöstään, hän muistaa
puodissa löytyvän ruutia, jota kantaa Klaukselle käteen, pyytäen sitä
panemaan tervatynnörin keralla. Toisinnon (C) mukaan hän julkenee nyt
Klausta toistenkin kuullen puhutella, varoittaessaan mitenkään myöten
antamasta:

    "Älä vaan, mun Olavus kultan!"

Runo ei ole voinut sattuvammin lausua halveksivaa tuomiotansa
ilkeäsisuisesta Kirsti piiasta, kuin antamalla hänen _rakkina_ juosta
järveen Klauksen perästä.

Aikaan nähden, milloin runo voi olla kokoonpantu, on ylläoleva ruudin
eli pahojen jauhojen ilmaantuminen, samoin kuin paukkuvaisten pyssyjen
Klauksen tuvan seinällä, erittäin huomattava. Näitä mainitaan ensi
kerta Viipurissa ja Savonlinnassa v. 1483. Elinan surmaa ei siis voi
pitää sepitettynä niinkään välittömän vaikutuksen johdosta, siinäkään
tapauksessa että katsoisi runon olevan oikeassa ja asiakirjain
väärässä. Se perustuu kansanmuistelmaan, ja silloin on helppo ymmärtää,
että kului joku aika Klaus Kurjen katoamisesta, ennenkuin hänen
muistonsa tuli tarun omaksi ja saattoi sekoittua vanhempaan tarinaan.
Sen synty täytyy niin muodoin siirtää 1500 luvulle.

Keski- ja uuden ajan vaihteesen viittaavat muutamat muutkin seikat.
Klaus Kurjen saattojoukon lukuisuus ja komeus soveltuu erinomaisesti
keskiajan ylimyksen esiintymiseen, jonka rikkaus on historiallisestikin
tunnettu. Mutta vielä hänen tyttärensä poika komeilee yhtä loistavalla
seurueella lähtiessään sotaretkelle Juhana herttuata vastaan v. 1563.
-- Huomattava on myös _klasin_ kertosanana esiintyvä västärä, josta
Kirsti kurkistelee Klauksen ja Elinan Laukkoon saapuessa. Se vastaa
ruotsalaista sanaa _fönster_ ja tarkoittaa puuikkunaa, jommoisia vielä
lasistenkin rinnalla käytettiin. -- Kirstin ehdotus, että saisi tehdä
Elinalle sijan ylimmäisen portin eli toisinnossa (B) holvin päälle,
viittaa siihen lupaan, joka aatelisilla oli Kalmarin unioonin
kestäessä, vahvistaa kartanoitaan. Jos se ei ollut kivestä, niin
ainakin rakennettiin koko piha umpeen, joten yksistään portin kautta
oli pääsy sisään.[253] Tämä rakennustapa kuitenkin säilyi ainakin 1600
luvulle. -- Kertomus Elinan olosta _ylimmäisessä taivaassa eli
ymmärkissä_ (B ja D; ruots. himmelrike), jossa hän istuu _kuuden
kynttilän edessä_, lapsi sylissä ja toisinnon mukaan (C) vielä:

    Kulda Kirjainen kädes,

nähtävästi kuvailee valaistua kirkkoa, jossa rukoillaan kirjan avulla.
Jos tätä kirjaa voisi ainoasti ajatella painetuksi, olisi se yhtä
tärkeä todistuskappale kuin ruudin mainitseminen runossa; vaan sitä
välttämättömyyttä ei tietysti ole.

Kaikista tarkimman ajanmääräyksen saisimme, jos voisimme päästä
varmuuteen siitä, kuka on ollut todellinen Elina rouva, jonka muistoa
kaikki kansa Vesilahdella, sekä ylhäiset että alhaiset, niin syvällä
kaipauksella säilyttivät. Ettei se ole voinut olla Klaus Djeknin vaimo,
Mynämäellä syntynyt ja lyhyen ikänsä elänyt, lienee itsestään selvää.
Siksi tarkoin piirtein on runossa Elina kuvattu: "paras prouva,
kasvoilta kaunis, puheissa puhdas ja siivo, sekä töissä taitava", että
tällä on täytynyt olla paikkakunnalla hyvin tunnettu esikuva. Mutta
Elina nimisiä rouvia Laukon kartanossa tunnetaan siltä ajalta kolme:
paitsi mainittua Klaus Kurjen toista puolisoa, Klauksen tytär
ensimmäisestä aviosta sekä tämän pojan vaimo Elina Grabbe. Viimeksi
mainittu ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, koska eli avioliitossaan
ainoasti muutamia vuosia, ja senkin ajan miniänä appelassa.
Lyhytikäinen oli myös Elina Stenbockin avioliitto, 1460 luvun
loppuvuosilta 1470 luvun keskivaiheille; eikä hänen asemansa
lapsettomana leskenä, jos hän Klaus Kurjen luultavasti tapaturmaisen
kuoleman aikana vielä eli, ollut omiansa antamaan tilaisuutta
laajemmalle tuntuvaan vaikutukseen. Sitä vastoin on Klaus Kurjen
ainoalla Elina nimisellä tyttärellä ollut kaikki mahdollisuudet luoda
itselleen pysyväisempää jälkimuistoa. Tämä Fru Elin, piispa Arvid
Kurjen sisar ja koko nuoremman Kurki-suvun kantaäiti, oli vuodesta 1489
naituna äidinpuoliselle serkulleen, Knuutti Eerikin pojalle. Hänen
miehensä oli kotoisin Ruotsista, vaan siirtyi Suomeen ja oli ainakin
vv. 1512-1535 Pohjanmaan ja Satakunnan laamannina, esiintyen myös
Laukon herrana (_till Laucko_, ennen _till Näs_) sekä vuodesta 1523
valtaneuvoksen arvonimellä. V. 1538 mainitaan molemmat vainajina, joten
heidän suoranainen vaikutuksensa Vesilahdella ulottuu vähintäin
kolmelle vuosikymmenelle. Että he tämän ajan ovat hyvin käyttäneet,
siitä on paraana todistuksena 1535 vuoden asiakirjassa Elina rouvan
miehelle annettu kunnianimi _gamle godeman_ (hyvä vanha mies).[254]

Jos siis runon kuvaus Elinasta on muisto Klaus Kurjen tyttärestä, eikä
puolisosta, niin on runon syntymäaika siirrettävä edellämainitun
kuolemasta vielä enemmän eteenpäin eli 1500 luvun jälkimmäiselle
puoliskolle. Puutteellinen runopuku saisi myös siten osaksi
selityksensä.

Onko Elinan surmarunoa laulettu ulkopuolellakin Vesilahden pitäjää, on
hyvin vaikea ratkaistava. Sääksmäellä lauletussa Inkerin virressä on
tosin pari säettä:

    Mistäs tunnet Lalmannikses?
    Tu[l]ennasta tunnen pur[ren],

jotka muistuttavat Elinan surman säkeitä (B, vrt. C, D):

    Mistäs tunnet Klaus Kurjen?
    Tulennasta tunnen tuiman.

Molemmille yhteinen on myös säe:

    Sekä istui että itki (Ink. v. 31, El. V. 1).

Huomattava on, että näitä säkeitä, joihin ei ole mitään aihetta Inkerin
virren skandinaavilaisissa esikuvissa, ei myöskään tavata sen
inkeriläisissä ja ilomantsilaisissa toisinnoissa. Mutta sittenkin on
yhtäläisyys liiaksi yleinen, eikä tekstiin nähden täysin taattu, että
näiden säkeiden voisi varmasti olettaa johtuvan Elinan surmarunosta,
joka lisäksi on todennäköisesti syntynyt myöhemmin kuin Helka-virret.

Vielä arveluttavampaa on niistä yhtäläisistä säkeistä, joita Itä-Suomen
ynnä rajantakaisilla alueilla on tavattu, päättää Elinan surmarunon
niin kauas kulkeutuneen. Niissä tapauksissa, joissa todellista yhteyttä
silminnähtävästi on olemassa, voi päinvastoin osoittaa, että tämä runo
ei ole toiseen yksinomaan itäsuomalaiseen vaikuttanut, vaan että löytyy
kolmas Länsi- ja Itä-Suomelle yhteiseksi oletettava runo, josta
molemmat ovat lainanneet.

Selvimmin se näkyy Elinan surman loppusäkeistä: "pisti pillit
säkkihinsä, soitti suolla mennessänsä ja karahutti l. kajahutti (B, D)
kankahalla", joille löytyy täydellinen vastine Karjalan kannaksen
Kullervo-runossa, missä tämä Kalervon poika tehtyään luikun tai pillin
lehmänluista:[255]

    Soitti suolle mennessänsä,
    Kajahutti kankahalla.

Ne eivät näet siihenkään paikkaan voi kuulua, koska puuttuvat
alkuperäisemmissä Varsinais-Inkerin toisinnoissa. Johtuneet ne ovat
vähäisestä paimenrunosta, joka ei ole ainoasti Karjalan kannaksella,
vaan myös kerran Savossa kirjaanpantu. Viimeksimainittu kappale
kuuluu:[256]

    Kävin piennä paimenissa,
    Lassa lammasten ajossa,
    Tein mä luikun lehmän luusta,
    Pillin Kirjon kinterestä,
    Torven Torstikin jalasta.
    Soitin suolla mennessäni,
    Kajahutin kankahalla,
    Kuului tuo sepän pajahan,
    Seppä seisahtui pajahan,
    Vasara vajoi kätehen,
    Pihit pystyhyn putosi. --

Tämän ja Elinan surmarunon välillä punnitessa ei saata olla
epäilystäkään, että ne edellisestä ovat sovitetut jälkimmäiseen,
johon vielä hyvin huonosti sopivat.[257] Sillä suorasanaisessa
kansantarinassa muistellaan Klauksen parihevosilla ajaneen Päireniemen
kalliolta järveen.

Elinan kehoitusta, että Klaus matkallansa varovasti käyttäytyisi,
vastaa kieltämättä Vienan läänin Lemminkäis-runoissa äidin
varoitus:[258]

    Astu puolella aselta,
    Istu puolella sijoa,
    Juo puoli pikariasi,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman parempi puoli,
    Niin sinusta mies tulevi,
    Uros selvä selkiävi,
    Miesten seurojen sekahan.

Mutta Venäjän Karjalassa esiintyvät samat säkeet myös yleisempänä
vanhempain varoituksena matkaan lähtevälle pojalle:[259]

    Jos jouvut johonkuhun,
    Tapahut mihin tahansa,
    Juo puoli j.n.e.
    Äsken sinusta mies j.n.e.
    Läpi käymähän keräjät,
    Jutut julki polkemahan.

Sitten seuraavat ohjeet, miten vaimo on valittava. Niin ikään
häärunoissa emo neuvoo morsianta käyttäytymään uudessa kodissa:[260]

    Istu puolella sijoa,
    Astu puolella aselta,
    Anna toisen toinen puoli,
    Paremman parempi puoli.

Yhtäläinen on Klauksen eväitten vaatimuksen laita, jotka myös
muistuttavat Lemminkäisen pyyntöä pakoretkelle lähtiessä:[261]

    Säästä säkkihin evästä,
    Vuolla voita vakkasehen.

Nekin tuntuvat paraiten johonkin paimenrunoon kuuluvilta. Siihen
toisinnossa (C) vielä sovitetut lisäsäkeet:

    Lijkkiö Sijan Liha,
   Ja karpio kanan munia,

tavataan myös eräässä lasten lorussa Marttilan pitäjästä
Varsinais-Suomesta:[262]

    Huis humma Huittisiin,
    Tätin tykö vieraasiin,
    Täti leipoo suuren kakun,
    Pane[e] paljon voita päälle --
    Liikkiöllisen sianlihaa,
    Karpiollisen kananmunii.

Aitassa käynti, kysymys onko neittä myötävänä ja vastaus, että ainoasti
hevosen kauppa on kartanolla, ilmaantuvat myös Karjalan kannaksen ja
Varsinais-Inkerin kosintarunoissa, esim.[263]

    Läksin Konnusta kosihin
    -- -- --
    Anoppi korea muori
    Oli aittahan menevä.
    Kysyttelin, lausuttelin:
    "Onko teillä neittä myyä,
    Tahi kaupita kanaa?"
    Tuo varsin vastaeli:
    "Ei ole tässä neion kauppa;
    Turull' on tupakan kauppa,
    Tamman kauppa tanterella,
    Neion[264] nelisnurkkasessa."

         -- -- --

    Ajoin Konnulta kosihin
    Ämmä aitasta tulevi.
    Aloin ämmältä kysellä:
    "Onko neittä pois panoksi?"
    Ämmä vasten vastaeli
    "Ei neittä kaulla myydä,
    Hevoskaupp' on kartanolla,
    Neion kaupp' on kammarissa."

Sama kysymys ja vastaus tavataan vielä Viron puolella.[265] Tuntuu siis
siltä kuin ne olisivat kosintamenoissa yleisesti käytettyjä
sananparsia. Häätapoihin perustunee myös Klauksen väkivaltainen sisään
tunkeutuminen, joka muistuttaa, että morsian entiseen aikaan oli
ryöstettävä.[266]

Yksistään aitassa käynnin nojalla tuskin voinee Elinan surmarunon
vaikutusta olettaa, vaikka siinä joskus ilmaantuu vielä _jauho- t.
kuivevakka_ akan kainalossa.[267] Tosin yhdessä Pohjois-Inkerin
kappaleessa kuvataan meno aittaan tarkoin yhtäläisillä säkeillä:[268]

    Vaskivakkanen käessä.
    Vaskiavain vakkasessa.

Mutta samoilla seuduin on muistiin pantu Elinan surma kokonaisuudessaan
arkkijulkaisusta opittuna ja murteellisesti käsiteltynä,[269] niin että
mainituissa säkeissä on kirjallinen vaikutus luultavin.[270]

Viimeksi on huomattava nimitys: _Elina emäntyeni_, myös _hyvä, puhas_
tai _pyhä emäntä_ eräässä Länsi-Inkerin runossa. Siinä kerrotaan,
mitenkä uros umpiruotsalainen tai saksalainen kosii Konnun tai
Kalaniemen neitoja ja saa vastaukseksi:

    Tapa nainen ennen naitu,
    Tapa entinen emäntä!

Hän löytää vaimonsa saunassa ja käskee tämän valmistautua kuolemaan; ei
kuitenkaan surmaa polttamalla, vaan mestaamalla. Kun hän sen jälkeen
menee samoja neitoja uudestaan kosimaan, saa hän heiltä ehdottomasti
kieltävän vastauksen:

    Tapoit naisen ennen naiun,
    Taiat tappaa minutkin.[271]

Sama runo on muutaman Suomen Karjalaan kulkeutuneen toisinnon mukaan,
vaikka ilman naisen nimeä, painettu Kantelettareenkin otsakkeella
"Hannus Pannus" (III. n:o 16).

Tällä runolla ei kuitenkaan ole Elinan surman kanssa asiallisesti
yhteistä muuta kuin naisen surma, toisella tavalla sekin suoritettu;
itse aihe ynnä loppuponsi eriävät tykkönään.[272] Tuskin siis voinee
muuta olettaa, kuin että nimi Elina on alkusoinnun vaikutuksesta
liittynyt sanaan emäntä.[273]

Samoin tavataan vielä kaukana Vienan läänissä muutamassa
loitsuluvussa:[274]

    Elina metsän emäntä.

Mutta niin viehättävältä kuin tuntuisi ajatus, että Laukon "paras
prouva" yhä eläisi hyvänä metsänhaltijana Venäjän-Karjalaisten
mielikuvituksessa, ei siitä voi kiinni pitää. Eikä tarvitsekaan; sillä
Vesilahdella sepitetyn ja säilytetyn kansanrunon kautta on Elina rouvan
muisto jo saanut pysyväisen paikkansa sivistyneen Suomen kansan
historiallisessa ja runollisessa tietoisuudessa.



4. Kaarle herttua.


Historiallinen siinäkin merkityksessä, että on sepitetty välittömästi
historiallisen tapauksen johdosta, on Kaarle herttuan runo, joka
kuvailee hänen retkiänsä Suomeen vv. 1597 ja 1599 yhtenä yrityksenä.
Siitä on löytynyt kaksi kirjaanpanoa, toinen Porthanin kokoelmissa
yliopiston kirjastossa, toinen Turun linnassa. Jälkimmäinen on
valitettavasti kadonnut, niin että siitä on ainoasti kopio
käytettävänä.[275] Koska ei kumpaistakaan käsikirjoitusta ole ennen
julkaistu, sopii ne tähän painattaa muuttamatta vanhanaikuisessa
asussaan.[276]

A. Porthanin käsikirjoitus.

    Hyvä Herra Hertu Karle,
    Ruotzin Kuuluisa Kuningas,
    Isäns maan iso Isändä,
    Vahva Suomen Valda-Herra,
    Hangitzeepi Haaxiansa,
    Laitelexi laivojansa.

    Purjet raakaiset rakensi,
    Hahden suuren hartioilla.
    Oli hahti hangittuna
    Päällä purjehet punaiset,   10
    Viheriäiset viirin päällä.
    Tuli Suomehen sotihin,
    Taka vettein tappeluihin,
    Laviasti juoxi laiva,
    Haaxi suuri harmasti,
    Ohitzen siliän vuoren,
    Kohden kaicki kuohui paikat
    Kiukuitzen kivet siniset,
    Kaicki kalliot ohitzen.
    -- -- --
    Andoi souta Suomen vaimon.   20
    -- -- --
    Hyvä Herra Hertu Karle,
    Isäns maan iso Isändä,
    Vahva Suomen Valda-Herra,
    Näki maan, havaitzi rannan,
    Istui Ilposten mäelle
    Jalkojansa levättämään,
    Hengiensä vedättämään.
    Kirjan Linnahan lähätti
    -- -- --
    Suomen Sonnien sekahan,
    Kanungitten kartanoihin.   30
    -- -- --
    Noit pahat puhuit pahasti:
    -- -- --
    "Heitä heittäkäm merehen,
    Haaxi halvoixi hakatkam,
    Paatti puixi paiskatkamme!"
    Hyvä Herra Hertu Karle,
    Ruotzin kuuluisa Kuningas,
    Isäns maan iso Isändä,
    Sai tietä pahan sanoman;
    Purren puomihin pysätti,
    Löysi tulda tuttesestans,   40
    Takelita taskustansa.
    Neuvoi sitten huoviansa,
    Puhui sota palveljoillens:

    "Kulkekamme Kupitzalle,
    Käykämme hanhenpajuhun."

    Sodan siirsi sivullensa,
    Toisen toisell' puolellansa,
    Kolmannen pani etensä.
    Kumisi kuparit trombut,
    Pärmäiset kovan pärisit,   50
    Vaski torvi vaikiasti.
    Läxit pyssyt pyhkämähän,
    Jalka joutzet jahkamahan;
    Ammui linnan lipin lapin,
    Kastarit ylösalaisin,
    Miestä reitehen osaisi,
    Löi hepo lautaisehen,
    Pääsit suohon suuret Herrat,
    Alhoon isot Isännät.
    Pääsi Kurcki kuusistohon,   60
    Arvei alhohon pakeni;
    Harteviki haavistohon,
    Anti pitkä poicki tiehen,
    Steni [f]incki tien oheen.
    Kovan hyppäis koucku huovi,
    Tomu suitzi, tuhka tuoxui.
    Huovi häjjy Hämesehen,
    Kosken kova vahaisen,
    Häjjin juonisen jokehen.
    Siitä hauvit hauckelit,   70
    Ahvenat otit osansa.
    Siin' oli harma hangittuna,
    Satuloittuna Savicko.
    -- Hyvä Herra Hertu Karle

    Hyppäis hyvän säelle,
    Annoi juosta jouhi hännän,
    Samota satula seljän,
    Ala Vihurin vihaisen.
    Piikat itkit Joanasa,
    Vaimot Narvasa valitit,   80
    Että miehet mestattihin. Etc.

         -- -- --

B. Turun linnan kk:n kopio.

    Hyvä Herra Hertu Carle,
    Ruotzin Cullainen Cuningas,
    Vahva Suomen Valdamies,
    Isän maan Iso Isändä,
    Hangiskeli hahdrians,
    Laitteli laivans,
    Tyrin varta valmisteli,
    Suomen tielle toimitteli;
    Oijensi pisimät pirtet,
    Suurten hastrin hartioill,   10
    Ylensi purjet punaiset,
    Kirjois Raacansa rakensi.
      Tuimast sijt tulit venhet,
    Hartast myös hahdet suuret,
    Covasti ison cocoiset,
    Picaisesti pitkät järvet,
    Läpi laski lainehita,
    Cohdastansa couckupaicat,
    Järiestänsä järvet suuret,
    Syrjällänsä syvimät Sundit.   20
    Calliot vaelsi caarittain,
    Carttain taittet taamba,
    Poitzi juoxit paxut mäet,
    Sivuitzen sitkiät vuoret.

      Randahan sijt laivoja rakensi,
    Tuli Turun vierrahaxi,
    Suomen suurexi hyväxi,
    Linnan lijaxi vierrahaxi.
      Suomehen sijt Saatuansa,
    Papin luotohon panduansa,   30
    Ruskian Calliohon ruvettuansa,
    Linnan alla tulduansa,
    Leijrins levitti kedolle,
    Meren rannalle rakensi,
    Anckurins asetti merheen,
    Maalle carvahti? Cappalens,
    Laivans kijnitti lainehille,
    Venhens istutti vesille;
    Randa raskui, meri häälyi,
    Calliot covincaiasit,   40
    Hahdet hartasti vapisit,
    Pyssyt parvuit partahilla.
      Astui sijt maalle manderelle,
    Istuden Isposten mäelle,
    Hengeänsä vetämähän,
    Jalcoiansa levättämän.
      Lähetti kirjan kijruhusti,
    Varhain paperin rahdun,
    Nopiasti hyvän sanomansa,
    Caunin Cullaisen puhensa,   50
    Suomen sonnein kylihin,
    Surten Sangarten Salihin,
    Tothollarein tupihin,
    Linnan vahvinden vajoihin:
      "Enmä tullut sotia varten,
    Engä varten tappelusten,
    Vaan Suome sovittaman,
    Angaroita asettaman,
    Tappeluxia taittamahan,
    Rijdoia ratki rickomahan,
     Vääriä oikein kändämähän,
    Tottelemattomia torumahan."   60
      Ilkiät sijt Isännät linnan,
    Pappien poiat pannaiset,
    Turun suutaritten sugusta,
    Caria coiran Codosta,
    Covasti Covat puhelit,
    Häijysti häpiämättömät,
    Valiusti valiut vastaisit,
    Pahasti pahan tapaiset,   70
    Purit huulda, väristit päätä,
    Callistelit Callojansa,
    Mulistelit muotoansa,
    Ruotzin sotan vastan;
    "Hertuan merhen heitämme,
    Hahdet halgoxi ricomme,
    Venhet säriem vesille."
      Hyvä Herra Hertu Carle,
    Ruotzin Cullainen Cuningas,
    Se kyll lausui lapsillens,   80
    Puhui poicaen tygö:
    "Lähtekämme lijcumahan,
    Vahvasti vaeldamahan".
      Culki sijte Cupitzalle,
    Harpaisi hanhen pajustohon,
    Crapsais Turun Calliolle,
    Jopa jouduttin Talli mäkehen,
    Johon sijrsi laumansa,
    Laitti, levitti leijrinsä,
    _Sädän_? siirsi sivullansa,   90
    Toisen toiselle puolellansa,
    Siehen rattat rakensi,
    Asetti myös arckelijns,
    Culietti kupari pyssynsä,
    Vaivaisi vaski Cappalens.
      Hyvä Herra Hertu Carle,
    Ruotzin Cullainen Cuningas,
    Pyssyt päästi pylvimähän,
    Nuolet suret culkemahan,
    Vidiat pitkät vingumahan,   100
    Cupari covin kilisi,
    Cansa caicki vaski torvet,
    Puu pillit pärisit secahan,
    Pärmät vahvasti pärisit,
    Cansa caicki calvolaudat,
    Orhi hirnui, cangas caicui,
    Harniskaiset hartioilla,
    Rautamiehet Rutzoilla,
    Vahvistetut vahvoil aseill.

      Hyvä Herra Hertu Carle,   110
    Ruotzin Cullainen Cuningas,
    Otta tulda tuttisestans,
    Väkevitä vierrestänsä,
    Hampunuoran hartioldansa,
    Vyöldänsä viritys nuorran,
    Cohta rutia rakensi,
    Väncki pannun panepi.
      Covin sijt kirppuisit kipinät,
    Luodit läxit lendämähän,
    Sauvu sateli perästä,   120
    Sivut poicki miehet silloin.

Niinkuin helposti huomaa, täydentävät molemmat käsikirjoitukset
toisiaan. Jälkimmäisestä puuttuu loppu, mutta alku- ja keskiosa on
paljoa laveampi. Tämän tekstiä kuitenkin haittaa turmeltunut runomitta,
johon nähden edellinen taas on etevämpi. Virheellisiä säkeitä Porthanin
kappaleessa ei ole monta. Lyhyt pääkorollinen tavuu esiintyy nousussa
viisi kertaa, (vv. 43, 44, 46, 54, 67), vaan pitkä pääkorollinen
laskussa ainoasti yhden kerran (v. 45), silloinkin paikannimessä.[278]
Lisäksi on muutamia näennäisesti ontuvia säkeitä, jotka kuitenkin ovat
helposti oikaistavissa:

  vv. 26-27 Jalkoja levättämähän,
            Henkeä vedättämähän;
     v. 70. Siitä hauvit haukkaelit.[279]

Tämä kirjaanpano siis osoittaa, että vielä 1600 luvun alussa jotenkin
tyydyttävästi käytettiin vanhan runon mittaa Turunkin tienoilla.

Että Kaarle herttuan runo on lähellä Turkua sepitetty, todistaa paitsi
kielimurretta paikannimien tarkka luettelo: Papinluoto, Ruskea kallio,
Ilposten mäki, Kupitsa, Hanhenpajusto, Turun kallio, Tallimäki; joiden
lisäksi itse kaupungissa mainitaan: Tothollarien tuvat ja Kanunkien
(s.o. tuomiokapitulin jäsenten) kartanot. Runon yhdenaikuisuutta itse
tapahtumain kanssa ilmaisevat useat toimivien henkilöin nimet, joiden
olisi ollut mahdoton kauvan kansan muistissa säilyä: (Aksel) Kurki,
Arvei (Stålarm), Harteviki (Henrikinpoika, Vuolteen herra), Antti
(Boije?) ja Steeni Fincke.

Näin yksityiskohtaiset tiedon-annot panevat kuitenkin epäilemään,
missä määrin tämä oikeastaan on kansanrunoa. Tosin jokaisen runon
täytyy olla alkuansa jonkun yksilön sepittämä, mutta oikea kansanruno
ei ole ainoastaan tiedoton tekijänsä nimestä, vaan myös hänen
olemassaolostaan. Kertomistapa etenkin jälkimmäisessä toisinnossa (sijt
-- sijt -- sijt) muistuttaa meille alituisesti, että tässä on joku
kertomassa, joka hyvin tuntee kaikki asianhaarat sekä osaa ne
järjestyksessä esittää.[280] Sittenkään ei voi kieltää, että Kaarle
herttuan runossa vielä on jonkun verran kansanrunon viehätystä, jos
sitä uudempain kansanrunoilijain, esim. Paavo Korhosen, kertovaisiin
sepitelmiin vertaa.

Viimeksi on mainittava, että Porthanin kokoelmissa oleva käsikirjoitus
etc. merkin ja väliviivan jälkeen jatkuu seuraavilla uutta kappaletta
alkavilla säkeillä:

    Suohon pääsit Suomen Herrat,
    Alhohon isot Isännät;
    Kovan parkuit knikti parat,
    Paruit Herrain palveljatkin,   85
    Linnoja rikottaisa,
    Kastareita kaateisa.
    Ilcka ilkiä isändä,
    Pää keroi, sininen lacki,
    Ei konna tapella tainu,   90
    Eikä sammacko sotia,
    Että joi joka kyläsä,
    Joka Knapin kartanosa.

Vaikka kaksi ensimmäistä säettä ovat samat kuin Kaarle herttuan runossa
(A. vv. 58-9), niin ainakin loppusäkeet osoittautuvat aivan eri
runoksi. Se on nähtävästi katkelma runollista kuvausta Nuija-sodasta.
Toisen katkelman samaa tai samanaiheista runoa on Porthan julkaissut
tutkimuksessaan _De poesi fennica_.[281]

    Kivijärven kiltit miehet,
    Vastingin vahvat uroot,[282]
    Nujat nurkisa pitävät,
    Sopeisa sota aseet,
    Pimiäsä pitkät varret;   5
    Joilla huovia hosuvat,
    Ryytteriä rytkyttävät.
    Sieldä Saarelle samovat,
    Urot oitze oikenevat,
    Sota aseis sotimahan.   10
    Veri parskui paidan päälle,
    Suolet singoilit sisäldä,
    Ryyttereist ryvetetyistä,
    Huovista hosotetuista etc.

Ei ole satunnaista, että juuri Nuija-sota, joka herätti Suomen
talonpoikaisen kansan omantakeisempaan toimintaan, myös nosti
historiallisen kansanrunoilun yläpuolelle sitä yksityiselämän kuvausta,
jota Elinan surmaruno edustaa. Kuitenkaan se ei ole kohonnut
korkeimmalle, yleis-kansalliselle katsantokannalle, vaan pysyttelekse
väliasteella sääty- eli puolueharrastusten piirissä. Perussävelenä
siinä ei ole vielä kansallinen yhteistajunta, vaan katkeruus ja viha
sortavaa ylimysluokkaa vastaan. Kuvaavaa on, etteivät talonpoikien omat
päällikötkään, niinkuin Ilkka, saa muuta kuin ivaa osakseen. Runon koko
kiintymys ja ihailu keskittyy Ruotsin puolelta anottuun auttajaan,
Kaarle herttuaan, "hyvään herraan, kullaiseen kuninkaasen". Historiasta
tiedämme, että Suomen rahvas uskoi aloittaneensa Nuija-sodan hänen
nimenomaisesta käskystään ja hänen saattaneen asiat lopullisesti hyvään
päätökseen; tunnemme myös, kuinka halpamaisesti sama rahvas kesken
taistelua kavalsi itse valitsemansa johtajat. Itsenäisyyteen
tottumattoman kansan käsitys ilmenee siis runossa täysin ajan- ja
todenmukaisesti.



5. Jaakko Pontus.


Kauvan ei kuitenkaan kestänyt, ennen kuin Kaarle herttuan oma poika,
Kustaa II Aadolf, yhdisti valtakuntansa eri kansallisuudet, säätyluokat
ja puolueet suuriin maailmanhistoriallisiin tehtäviin, joissa Suomenkin
kansa sai nimensä pysyväisesti piirretyksi ihmiskunnan muistolehdille.
Kolmenkymmenvuotisen sodan vaikutus kansallistunnon heräämiseen maamme
sivistyneissä on kylliksi tunnettua. Mutta varsinaisen kansan
käsitykseen ei tämä sota niin näkyväisiä jälkiä jättänyt, kuin
läheisemmät valloitussodat Suomen itärajalla ja Itämeren maakunnissa,
joiden taakan Suomen kansa sai suurimmaksi osaksi kantaa ja joiden
merkityskin oli jokaiselle Suomalaiselle selvä. Samasta syystä itse
sankarikuningas, joka näissä taisteluissa vasta opetteli vanhempain ja
kokeneempain päällikköjensä avulla, kansan tajunnassa jäi syrjään sen
miehen rinnalla, jolle suomenpuolisten sotaliikkeiden lähin johto jo
kuninkaan isän aikana oli uskottu.

Jaakko Pontuksenpoika De la Gardie on se historiallinen henkilö, jonka
maine on ollut pysyväisin Itä-Suomen rahvaan kiitollisessa muistissa.
Hän oli tosin vierasta syntyperää, mutta ei tullut muukalaisena,
tuntemattomana Karjalan kansan keskuuteen. Olihan hänen isänsä Pontus
De la Gardie aloittanut sen Suomen historiassa unohtumattoman työn,
jonka poika loppuun suoritti: Käkisalmen läänin yhdistämisen
ratkeamattomilla siteillä suomenpuoliseen Karjalaan. Paraan osan
lapsuutensa aikaa oli hän kasvanut Suomessa, äidinäitinsä luona Vääksyn
kartanossa Kangasalla. Häntä saattoi siis Suomen kansa pitää omana
miehenään, ja hän puolestaan ansaitsi kansansa tunnustuksen ei
ainoastaan sotaisella toiminnallaan, vaan myös käytännöllisillä
toimenpiteillään. Näistä kiinteimmin kansan mieleen painunut on
Karjalan kulkuneuvojen parantaminen, joiden tarkoituksena tosin
etupäässä oli sotaretkien helpoittaminen, vaan joiden kautta myös
siirtolaisasutuksen leviäminen valloitettuihin maakuntiin ja siten
niiden todellinen yhteenliittäminen tuli edistetyksi.

Puntuksen teitä, siltoja ja kaivantoja näytetään vielä monin paikoin,
eikä ainoastaan semmoisia, joita hän todella on teettänyt, vaan
muitakin samanaikuisia yrityksiä, esim. nykyisen Saimaan kanavan
tienoilla tavattavia vanhoja kaivantoja, mitkä tiettävästi eivät ole
hänen toimestaan syntyneitä. Puntus nimi Karjalan rahvaan käsityksessä
edustaa kokonaista kehityskautta sen elämässä; verrattakoon: _Sant
Henrikin tiet ja sillat_ Länsi-Suomessa.[283] Kun näihin näkyväisiin
muistoihin liittyi vielä paikallisia tarinoita, on Puntus käsite
kehittynyt yhtä kansanomaiseksi kuin muinaiset _Meteli, Jätti ja
Hiisi_.

Paikallistarinasta oli se sitten helposti siirrettävissä yleisemminkin
sadun piiriin.[284] Kun tuota ihmeteltiin, miten muiden käyttäessä
tavallisia maanteitä Pontus pääsi ikäänkuin näkymättömänä kulkemaan
metsien halki soihin tekemiensä siltojen avulla, kuinka hän
piiritettynä pujahti vihollistensa käsistä yön pimeydessä kaivantonsa
kautta, ja mitenkä hänellä aina riitti miehiä ja rahaa laajoja
sotaretkiänsä varten, ei voitu tulla muuhun päätökseen, kuin että hän
mahtoi olla suuri ja mahtava loitsija. Hänen tarvitsi esim. vaan ottaa
makuutyynystään höyheniä ja puistaa tai puhaltaa niitä ilmaan, niin
heti ilmestyi hevosmies joka höyhenestä hänen puolestaan sotimaan;
vankeudestakin hän vapautui hiekkaan piirustamalla laivan kuvan ja
siihen puhaltamalla, niin että se vei hänet läpi ilman kotimaahan ja
mukana vielä vieraan maan hallitsijan, jonka hän oli houkutellut
piirustuksen sisäpuolelle ja josta sitten sai summattomat lunnaat.
Senaikuisen käsityksen mukaan ei loitsutaito ollut mahdollinen ilman
paholaisen välitystä. Tältä hänen kerrotaan ensin lainanneen rahoja,
pannen tietysti sielunsa pantiksi, vaan väärällä nimellä. Kun
paholainen oli sitten häntä velkonut, oli hän ilmoittanut oikean
nimensä, ja tämän sitä turhaan kirjoistansa hakiessa, oli hän yhteen
kirjoista saanut piirretyksi Vapahtajan nimen ja siten vallannut
itselleen taikakapineen, jota kaikissa yrityksissään menestyksellä
käytti. Ja lopulta hän siitä sitoumuksesta kokonaan suoriutui; kun
paholainen oli tullut häntä hakemaan saunasta, oli hän pyytänyt saada
ensin valmiiksi pukeutua, vaan siitä sovittua oli hän jättänyt toisen
saappaanvarren puoliväliin vetämättä ja varoi sitä sitten enää
milloinkaan oikaisemasta. Toisen tarinan mukaan hän kuoltuaan jäi
makaamaan komeaan palatsiinsa Tukholmassa, jolle ainoasti kuninkaan
kartano veti vertoja. Siellä hän vielä nytkin nukkuu, iso käärme
lattialla ja naulassa miekka, joka heiluu myötäänsä. Oven päälle on
kirjoitettu, että: "huomenna hakemaan." Vaan se on aina huomenna, eikä
tule milloinkaan sen likemmäksi. Niinkuin kaikki tiedämme, on Jaakko De
la Gardien pitkällisestä viipymisestä sotajoukkoinensa Venäjällä
säilynyt kansanmuisto sananlaskunkin muodossa, joka jo viime
vuosisadalla on muistiinpantuna.[285]

    Lähtee suvi, lähtee talvi, mutta ej lähde Laiska Ja[ak]ko.

Nämät säkeet yhdessä seuraavien Sakkulassa Käkisalmen puolella
muistiinpantujen kanssa:

    Jalo herra Jaakko Puntus,
    Hän teki sillat soien päälle,
    Maanteitä jokein ylitse,

sanottiin olleen jäännöksiä Jaakko Puntuksen _maavirrestä_.[286] Onko
semmoista runoa koskaan löytynyt, on kuitenkin epäiltävää; luultavimmin
ovat viimeksi mainitut säkeet tilapäisesti tekaistut edellä esitettyjen
suorasanaisten paikallismuistojen johdosta. Sitä vastoin lauletaan
yleisesti koko Karjalan kannaksella Jaakko Pontuksenpojan meriretkestä
Riian linnaa vastaan. Mainitun kaupungin valloituksessa v. 1621 oli hän
todella osallisena ja jäi sen jälkeen jatkamaan Liivinmaan anastusta
Puolan vallan alta.

Vanhimmat kirjaanpanot tätä runoa ovat suomalaisen kieliopin tekijänä
tunnetun Valkjärven kirkkoherran Juhana Stråhlmanin sekä hänen poikansa
Kaarle Teodorin, jälkimmäinen vuoden 1812 tienoilta. Molemmat ovat
milt'ei yhtäpitäviä.[287]

    Jaakko Puntus, jalo herra,
    Viisas Viipurin isäntä,
    Laski laivoja merelle,
    Pani poikia sisälle;
    Veti päälle purjehensa,
    Kuin pisimmän pilven rannan.
    Laski päivän, laski toisen,
    Laski kohta kolmannenkin,
    Laski riskin Riian alle,
    Ison kaupungin kuuluisan.
    Pani pyssyt pöykkämähän,
    Sekä joutset joukkamahan,
    Tykit tykähtelemähän.
    Sanoi riski Riian herra:
    "Jaakko Puntus, jalo herra!
    Tule siivolla sisälle,
    Alle linnan kunnialla;
    Oltt' on kyllin juoaksesi,
    Mettä mielin syöäksesi."

Vielä täydellisemmin saamme kokoon runon säkeet uudemmista samoilla
seuduin muistiinpannuista lukuisista toisinnoista, vaikka eivät
niissäkään kaikki piirteet kerrallaan esiinny. Otettakoon näytteeksi
eräs Ahlqvistin kirjaanpanema toisinto, joka on kaksijatkoinen,
niinkuin huomaa, jos silmäilee ensin vasemman ja sitten oikean palstan,
vaan luettuna vuorotellen vasemmalta sekä oikealta, silloin kuin vasen
puoli on tyhjä, antaa hyvin eheän käsityksen Jaakko Pontuksen runon
alkuperäisestä muodosta.[288]

    Jalo herra Jaakko Puntus,
    Ruotsin kuuluisa kuningas.
    Laittoi laivoja merelle,
    Niinkuin sorsa poikiansa;
    Laittoi laivoihin väkeä,
    Kuin kana munasiansa;
    Veti päälle purjehia,
    Kuin pimeän pilven reunan;
    Pani tuulet tuulemahan.
    Ja aallot ajelemahan.
    Sousi Riian linnan alle.

    Alkoi tyyrätä tykillä,
    Valkkunilla vangutella;
    Alkoi linna liikahella,
    Torin latvat torkahella.
    Puhui Puola linnastansa:

    "Elä riko Riikoani,
    Pura Puolan linnoani;
    Tule siivolla sisähän,
    [Sovinnolla suojuksehen.][289]
    Saat olutta juoaksesi,
    Mettä syöä mielin määrin."
    -- "Ei mesi merestä puutu,
    Eikä puutu Puntukselta."

         -- -- --

    Laittoi tuulet tuulemahan,
    Ja aallot ajelemahan.
    Ajoi lesken linnan alle,
    Kysyi linnasta lihoa,
    Ja kalaista kaupungista,
    Väelle väsynehelle,
    Urohille uupuneille.
    Linnan vanhin vastaeli:
    "Ei ole linnassa lihoa.
    Ei kaloa kaupungissa.
    Väelle väsynehelle,
    Urohille uupuneille."
    Jalo herra Jaakko Puntus
    Alkoi tyyrätä tykillä,
    Valstingilla vaivaella;
    Alkoi ketjut keikahella,
    Torin latvat torkahella.
    Leski liehui linnassansa:
    "Jalo herra, Jaakko Puntus.
    Elä riko linnaistani,
    Pura Puolan linnoani;
    Tule siivolla sisähän,
    Tasaisesti tanhuahan;
    Kaikk' annan avaimet sulle.
    Kyll' on linnassa lihoa
    Ja kalaista kaupungissa,
    Kyll' on kysta, keitettyä,
    Valmista, varistettua,
    Väelle väsynehelle,
    Urohille uupuneille."

Ulkopuolelta Karjalan kannaksen on löydetty alkuosa runoa Savossa sekä
pari täydellisempää kappaletta Suomen Keski-Karjalassa, Ensin mainittu
on Gottlundin jo v. 1818 Juvalla kirjaanpanema, omintakeisten
vertauskuvainsa puolesta huomattava katkelma.[290]

    Ja[ak]ko Pultus, jalo herra,
    Viisas Viipurin isäntä,
    Laski laivoja merelle.
    Laski päivän, laski puolen,
    Laski osan kolmattakin.
    Niin on saaria selällä,
    Kuin on mastia merellä;
    Niin on honkia salolla,
    Kuin on mastia merellä.

Toinen Keski-Karjalan kappaleista löytyy ylioppilas Z. Sireliusen
keräelmissä vuodelta 1847, luultavasti Sortavalan tienoilta.[291]

    Jalo herra Jaakko Pontus,
    Ruotsin Kaarle, kaunis herra,
    Ruotsin kuuluisa kuningas,
    Laittoi laivoja merelle
    Vaskisesta valkamasta,
    Laittoi tykit laivan päälle;
    Laittoi Laatokan merelle,
    Laittoi tuulet tuulemahan,
    Meren tyrskyt työntämähän;
    Päivät peitti purjehilla.
      Ajoi Riian linnan alle,
    Alkoi ampua mereltä;
    Alkoi torit toukaella,
    Linnan vallit vaarahella.
      Venäläinen, vainolainen,
    Sanovi sanalla tällä:
    "Älä riko Riikastasi,
    Riko Riikan kaupunkia;
    Tule siivolla sisähän,
    Kapinatta kaupunkihin!"
      Kysyi linnan vanhimmalta:
    "Onko linnassa lihoa
    Ja kaloa kaupungissa'?"
      Linnan vanhin vastaeli:
    "Kyll' on linnassa lihoa
    Ja kaloa kaupungissa
    Miehille väsynehille,
    Urohille uupuneille."
    Moni sortunen satula,[292]
    Moni vemmel kynnäppäinen,
    Riian virassa viruvi,
    Haonlailla happanevi.[293]

Runo jatkuu lorulla Venäläisestä, vainolaisesta, joka "tappoi isoni,
tappoi emoni" j.n.e.; se myös selittää, mitenkä runoon on voinut tulla
Riian kaupungin puoltajaksi Venäläinen. Vertaus päivän peittämisestä
purjeilla tavataan joskus Karjalan kannaksellakin;[294] siitä löytyy
vielä seuraava mahdikas muunnos:[295]

    Meret peitti miehillänsä,
    Maat peitti hevosillansa,
    Saaroset satuloillansa,
    Rahoillansa rannat peitti.

Kuvaus sodan jälkijätteistä Riian virrassa esiintyy myös etelämpänä
eräässä Kurkijoen toisinnossa:[296]

    Moni mies, moni hevonen,
    Moni saarninen satula,
    Moni herra höyhenhattu,
    Moni vemmel kynnäppäinen,
    Moni miekka kultavästi,
    Riian virrassa viruvi.

Toinen kappale, jota Lönnrot on käyttänyt Kantelettaren julkaisuunsa
(III. n:o 11 "Puntuksen sota"), on hänen oma muistiinpanemansa
ensimmäisellä keräysmatkallansa v. 1828 Kesälahdella.[297] Siinäkin
ilmaantuu Puolasta huolimatta vainolaisena Venäläinen, jonka kuitenkin
Lönnrot on muuttanut: Viholainen. Hänen lisäyksiään muista runoista on
paitsi vihollisen tapettavien luetteloa (vv. 4-8), oluen pyyntö (vv.
19-27), joka on lainattu edempänä mainittavasta Iivanan virrestä.

Viipurin, Käkisalmen ja Pietarin välisellä alueella todennäköisesti
syntyneenä, ei Jaakko Pontuksen runo ole juuri voinutkaan semmoisenaan
laajemmalle levitä; se näet ei oikein soveltunut muiden kuin Ruotsin
puolta pitävien luterinuskoisten laulettavaksi. Kreikanuskoiset
Karjalan kannaksella sen tosin muuttamatta säilyttivät, mutta muualla
joko riistettiin sen yltä koko historiallinen puku taikka käännettiin
tämä nurin päin.

Edellinen menettely havaitaan Varsinais-Inkerissä, jossa Jaakko
Pontuksen runoa on keskiosa yhdistetty virolaisperäiseen ja puhtaasti
tarulliseen Ison härän runoon, esim.[298]

    "Pentti pieni linnassa,
    Pentti pieni linnan vanhin,
    Kati kauno, Pentin vaimo!
    Onko lientä keitettyä,
    Vana varistettua,
    Väelle väsynehelle,
    Nuorisolle nousevalle?
    Onko leipää linnassasi
    Ilman leivän leipomatta?
    Onko voita vuoren alla
    Ilman kirnun k[i]ertämättä?
    Onkos linnassa lihutta
    Ilman härän tappamatta?"
    -- "On mulla härkä tieossa,
    Ei ole suuri, eik' ole pieni,
    On kuin oikea elokas;
    Päivän lensi pääskölintu
    Härän sarvien väliä" j.n.e.

Tavallisesti on tämä runoyhtymä vielä liittynyt jatkoksi niinikään
virolaisperäiselle ja myös Kalevalan-aineiselle kuvaukselle vanhain ja
nuorten soutamisesta, esim.[299]

    -- -- --
    Sousit Pentin linnan alle,
    Pentti on pieni linnan herra.
    Niin vanhat kysyttelevät:
    "Onka lientä keitettyä,
    Varia varistettua?"
    Niin nuoret kysyttelevät:
    "Onka linnassa lihutta,
    Onka voita vuoren alla?"
      Pentin vaimo vastaeli:
    "Ei ole linnassa lihutta,
    Eik' ole voita vuoren alla,
    Ilman hällön tappamatta,
    Mulliken murentamatta" j.n.e.

Niinkuin näemme on itse Jaakko Pontuksesta, joka on sekoitettu yhteen
alkuperäisesti puolalaiseksi ajatellun linnan vanhimman kanssa nimitys
_Pentti_ vielä muistona. Lihan kysymisen rinnalla esiintyy liemen ja
leivän, vieläpä voin päälle pyytäminen. Että ainakin viimeksi mainittu
piirre on runoon varsinaisesti kuuluva, tulee kohta osoitettavaksi,
jolloin myös lausetapa _vuoren alla_, toisinaan _vuoren maassa_ tai
_vorennoilla_ saa selityksensä.[300] Kalankin kysyminen on säilynyt
yhdessä kappaleessa.[301] Vielä on huomattava jälki linnan ampumisesta
toisinnon säkeissä:[302]

    Sousi Pentti linnan alle.
    Liitoksesta linna liikkui,
    Jäsenestä maa järähti.
    "Onko linnassa lihutta" j.n.e.

Jälkimmäinen menettely, "Ruotsin" puolisille Karjalaisille voitollisen
tapauksen päinvastaiseksi kääntäminen, nähdään Sortavalan takaisen
Raja-Karjalan runoissa. Riian linnan piirittäminen on niissä Viipurin
linnaan sovitettu ja valloittajana esiintyy _Petri kuuluisa kuningas_.
Jaakko Pontus tavataan kuitenkin harvoin linnan puolustajana,[303] vaan
on enimmiten pysynyt entisellä paikallaan, ikään kuin Pietari Suuren
liikanimenä, esim.[304]

    Petri on kuuluisa kuningas,
    Kuulisti herra Suomenniemen,
    Jalo on herra Jaakko Puntti,
    Viisas Viipurin isäntä
    Kovin syäntyi Ruotsin päälle,
    Erin vieroisen vihaltui.
    -- -- --
    Työnti tuonne lapsikarjan
    Kuin on sotka poikuehen.

         -- -- --

    Petri kuuluisa kuningas,
    Moskovan hyvä molotsa,
    Laittoi laivansa merelle;
    Jalo herra Jaakko Pontus,
    Viekas Viipurin isäntä,
    Laittoi lapset laivoloihin.
    -- -- --
    Kovin suuttui Suomen päälle
    Vihastui Viipurin päälle.

Viipurissa on häntä vastassa _Matti Lauren poika_, toisinaan _Omosen
poika_, jolta hän kysyy, ei ainoastaan lihaa, kalaa ja joskus
leipääkin, vaan myös:[305]

    "Onko voita Volmarissa?"

Kun tämä pilkoillaan hänelle tarjoaa vanhaa hevosen raatoa, niin hän
rupeaa ampumaan linnaa sillä seurauksella, että mainittu Matti jo alkaa
rukoilla:[306]

    "Oi Petri kuuluisa kuningas!
    Tule siivossa sisähän,
    Kunnioissa kartanoihin,
    Ilman pyssyn pyrkämättä,
    Jalon rauan jaukamatta.
    Ota kultia kypärä,
    Hopeita tynnyrimäärä."

Siihen tarjoukseen kuitenkin Petri halveksivasti vastaa ja lopuksi
lausuu:[307]

    "Saan mie maata miekallani,
    Tapparallani tahonkin."

Niinkuin näkyy, esiintyvät tässä melkein kaikki Jaakko Pontuksen runon
piirteet. Ja jos vielä voisi olla kahden vaiheilla, kumpi runoista on
alkuperäisempi, poistaa viimeisenkin epäilyksen nimitys Volmari, joka
ei ole säilynyt Karjalan kannaksella ja Varsinais-Inkerissäkin aivan
vääntyneessä muodossa tavataan, vaikka se kieltämättä juuri tähän
runoon kuuluu. Volmar niminen kaupunki näet löytyy likellä Riikaa ja
soveltuu se sille hyvin toisintonimeksi. Volmarin linnan nimi on muuten
historiallisestikin liittynyt Jaakko de la Gardien sankarimuistoon;
kahdeksantoista-vuotiaana hän sitä toisen nuoren päällikön kera mitä
urhoollisimmin puolusti Puolalaisia vastaan kolme kuukautta v. 1601.

Suomen Itä-Karjalasta on Jaakko Pontuksen runo Petrin nimelle
muutettuna siirtynyt Aunuksenkin puolelle. Keski-Aunuksessa, jossa
tämän runon sanotaan olevaa kaikista yleisimmän, sitä lauletaan
seuraavaan tapaan.[308]

    Petri on kuuluisa kuningas,
    Moskovan hyvä molotsa,
    Laati laivoset merehen.
    Mi on mäessä mäntysiä,
    Se on Petrin purjepuita.
    Työnti kirjat kiirehesti,
    Paperit pakon perässä,[309]
    Viisahasen Viipurihin;
    Viisas oli Viipurin isäntä,[310]
    Suomenniemen sotiherra.
    Kovin syäntyi, kovin suuttui
    Murteli mustia hapenia.[311]
    Työnti sotkuen vesille,
    Emälinnun poikuehen.
    Päivän ampui alatse,
    Toisen ampui päällitse.
      "Oi sinä seppo Ilmollinen![312]
    Tao keijo 3:lla sulalla,
    Vaskivarsi varaisempi;
    Ammun kirjavahan kivehen."
    Kilpasti keijo kivestä,
    Meni keijo merehen,
    Perin tietämättömähän.
      "Oi sinä seppo Ilmollinen!
    Tao keijo 6:lla[313] sulalla" j.n.e.
    Meni keijo taivosehen,
    Perin tietämättömähän.

         -- -- --

      "Onko linnassa lihoa
    Tulian vierahan varahan,
    Käkijälle, kuulujalle?
    Onko voita vodvarjoissa
    Käkijälle, kuulujalle? •
    Onko kaloja kaupungissa?"
    -- "Mulloin kuoli musta ruuna,
    Vasta[314] vaipui valkea varsa,
    Siikoniemen sillan päähän",
      Kovin syäntyi Ruotsin päälle,
    -- -- --
    "Laai keijo 9:llä sulalla" j.n.e.
    Ampui kirjavahan kivehen,
    Meni kivi meren taakse.
      Jalo herra J-- --
    Työnti sotkuen vesille,
    Emälinnun poikuehen.
    Päivän ampui alatse,
    Toisen ampui päällitse,
    Kolmannen kohti osasi.
    Pani räystähät räpyhyn,
    Herran huonehen helyhyn.
      Antoi avaimen kätehen
    Hopeaiselle tarelkalle:
    "Ota kultia kyllältäsi!"
    -- "Tunnen Ruotsin kullat, hopeat."

Muodoltaan täydellisimpänä Petrin virsi kuitenkin esiintyy
Pohjois-Aunuksen runoalueella, jonka toisinnoista seuraava sopinee
näytteeksi.[315]

    Petri on kuuluisa kuningas,
    Herra suuri Suomenniemen,
    Piti pilvessä käräjän,
    Tarkan tuuman taivahassa,
    Sekehessä selvän tuuman.
    Laittoi viestit Viipurihin,
    Sanomat Savon rajalle;
    Viisas on Viipurin isäntä,
    Kaunis Matti Lauren poika.
      Petri kuuluisa kuningas,
    Suuri herra Suomenniemen,
    Laittoi viestit Viipurihin:
    "Onko linnassa lihoa,
    Onko voita vontarissa?"
      Viisas Viipurin isäntä,
    Kaunis Matti Lauren poika,
    Matti varsin vastaeli:
    "Mulloin uupui musta ruuna,
    Vaipui valkea hevonen,
    Mieron mäkeä noustessahan;
    Siinä on ruoka vierahalle,
    Vierahalle, tulevalle,
    Saavalle, käkeävälle."
      Petri kuuluisa kuningas,
    Suuri herra Suomenniemen,
    Tuosta suuttui, tuosta syäntyi,
    Murti suuta, murti päätä,
    Murti mustoa haventa.
    Satuloitsi sa'an hevosta,
    Miekoitti tuhannen miestä,
    Yhtenä kesäissä yönä.
    Mipä oli mäellä mäntylöjä,
    Se on merellä purjepuuta.
    Laski laivoja merelle
    Kuin on sotka poikiansa.
    Jo menevi alle linnan,
    Alle Viipurin asuvi;
    Viisas on Viipurin isäntä,
    Kaunis Matti Lauren poika.
      Petri kuuluisa kuningas,
    Suuri herra Suomenniemen,
    Puhui suulla puhtahalla,
    Sovinnossa sormitteli:
    "Anna linnat liikkumatta,
    Hyvän pyssyn pyrkimättä,
    Jalon jousen jaukkamatta,
    Tinapyssyn pyrkimättä!"
      Matti vasten vastaeli:
    "Ei sinä pitkänä ikänä
    Linna lähe liikkumatta,
    Tinapallin paiskamatta,
    Tinarullin ruiskamatta.
    Kolme on luotia kovia,
    Tynnyri teräksisiä."[316]
      Pantihin pyssyt pyrkimähän.
    Jalot jouset jaukkamahan,
    Jaukkoi päivän jaukkoi toisen,
    Jaukkoi päänä kolmantena;
    Honkahuonehet horisi,
    Kirkko kirpitsöin levisi.
    Tuohet töhtynä tömisi.
      Painoi Matti jo pakohon,
    Pisti Matti piilosehen.
      Rutjoi Ruotsia rukohon,
    Tasapäitä tanterehen,
    Lieripäitä liettehesen.
    Linnan otti liikkumatta,
    Kaiken niemen ottamatta.

Siihen löytyy vielä täydennys eräässä toisessa kappaleessa,[317]

    Petro oli kuuluisa kuningas,
    Tuosta suuttui, tuosta syäntyi,
    Tuosta viikoksi vihastui.
    Nosti päivän purjepuuta,
    Toisen nosti stiirupuuta,
    Kohta kolmannen kohenti.
    Laski päivän, laski toisen,
    Laski päänä kolmantena
    Alle Viipurin vihannan.
    Ampui päivän, ampui toisen
    -- -- --
    Linnan seinät liikuttihen.
    Matti oli kaunis Lauren poiki
    Otti kultia kyperän,
    Hopeita huopin täyen,
    Itse virkki, noin pakisi:
    "Petro kuuluisa kuningas,
    Sotiherra Suomenniemen!
    Ota kultia kyperä,
    Hopeita huopin täysi."
    -- "K--n konna kultihisi,
    P--n hopeihisi!
    Ruostuneet on Ruotsin kullat,
    Saastuneet Saksan hopeat."

Viimeksi ilmaantuu sama runo Vienan läänissä siinä muodossa, kuin
Lönnrot sen on useammista toisinnoista kokoonpannut Kantelettaressa
(III. n:o 10) nimellä "Viipurin linnan hävitys".[318] Siinä ei ole
ainoastaan Jaakko Pontuksen nimi, niinkuin jo Pohjois-Aunuksessa,
kokonaan kadonnut, vaan myös Petri näkyy väistyneen Iivana niinen
tieltä. Siinä on myös uudempia lisäyksiä, jotka melkein kaikki kansan
laulutapaan perustuvat, puhtaasti tarunomaisista runoista, esim.
Lemminkäisen äidin varoituksesta (vv. 13-18), Tieran kenkiytymisestä
(vv. 23-26), Väinämöisen laivaretkestä (vv. 45-48, 153-4) y.m.[319]
Samoin säkeen "Iivana iso isäntä" kertosäe "Meiän kuulu kullan solki"
(v. 2) on selvästi Kullervo-runoista lainattu.

Voisi siis ajatella, että myös Iivana nimi on myöhemmin Petrin sijalle
sovitettu. Ja sitä arvelua lisäksi vahvistaa se seikka, että "Petri
kuuluisa kuningas" vielä Vienan läänissäkin joskus tavataan joko
Iivanan rinnalla taikka aivan yksin.[320]

Mutta toiselta puolen on huomattava, että Matti Laurenpoika, joka on
Itä-Karjalan, Pohjois-Aunuksen ja Vienan läänin toisintoryhmille
yhteinen, tuskin voinee tarkoittaa muuta historiallista henkilöä kuin
Matti Laurinpoikaa, sukunimeltä Kruus, joka oli Viipurin linnan
isäntänä vv. 1583-1598. Hän oli siis toimeensa nimitetty vuotta ennen
kuin tuo kuuluisa Iivana IV, liikanimeltä Julma, kuoli ja saattoivat
hänen nimeensä hyvin liittyä kansan muistissa tämän venäläisen
hallitsijan suuntaamat yritykset Viipurin linnaa vastaan samoin kuin
tämän pojan Feodorin aikuiset hävitysretket, joiden alaiseksi hänen
hallitsemansa lääni erittäin v. 1592 joutui.

Sitä mahdollisuutta, että Iivana nimi on voinut pysyä ainoasti Vienan
läänissä, vaikka on Petrin tieltä kadonnut etelämpänä, tukee vielä
Volmarin linnan nimen esiintyminen täällä alkuperäisessä muodossaan,
joka Pohjois-Aunuksessa on aina vääntynyt: "onkos voita _vontarissa t.
porvalilla_?"[321]

Myös muita hyvin alkuperäisiä piirteitä on säilynyt Iivanan virressä,
niinkuin sitä on laulettu Latvajärvellä, joka kylä muutenkin on hyvin
tunnettu ei yksistään kauniisti kehittyneestä, vaan verrattain
vanhanaikuisestakin laulutavastaan.[322]

      Meiän Iivana isäntä,
    Meiän kuuluisa kuningas,
    Laittoi laivoja lahelle,
    Niinkuin sotka poikiahan,
    Tavi laittoi lapsiahan.
    Miekoitti tuhannen miestä,
    Satuloitsi sata hevosta,
    Niinkuin telkkä tehtyjähän,
    Pieni lintu lapsiahan.
      Työnsi Viipurin lin--
    "Onko linnassa olutta,
    Ilman olven panematta,
    Iivanalle iltaseksi,
    Venäläiselle veroksi?"
      Lausui Matti Laurin poika,
    Viisas Viipurin isäntä,
    Sepä varsin vastaeli:
    "Hevot on k-- tallilla,
    Iivanalle iltaseksi" j.n.e
      Meiän Iivana isäntä,
    Meiän kuuluisa kuningas,
    Murti suuta, murti päätä,
    Työnsi linnahan sanoja:
    "Onko linnassa lihoa,
    Ilman härän tappamatta,
    Ilman sonnin sortamatta,
    Iivanalle iltaseksi" j.n.e.
      Lausui Matti Laurin poika,
    Se on varsin vastaeli:
    "Akka on vanha kiukahalla,
    Kuiva reisi kuorrallettu,
    Iivanalle iltaseksi" j.n.e.
      Iivana meiän isäntä,
    Meiän kuuluisa kuningas,
    Murti suuta, murti päätä,
    Pani pyssyt pyykämähän,
    Jäntehet järäjämähän,
    Avokurkut ammomahan,
    Alla Viipurin vihannan,
    Alla suuren Suomen linnan.
    Ampui päivän, ampui toisen,
    Jo päivänä kolmantena
    Kivet on kirkkoa jälellä,
    Patsahat papin tupoa,
    Räystähät rämyin menevi,
    Torit maahan torkahteli.
      Lausui Matti Laurin poika,
    Viisas Viipurin isäntä,
    Pani avaimet kultaiselle luoalle,
    Siitä noin sanoiksi virkki:
    "On kaikkia linnassa" j.n.e.

Lausetapa "torit torkahteli" johtuu selvästi Jaakko Pontuksen runosta,
vaikka se välillä olevasta Petrin virrestä on pois jäänyt; on kuitenkin
mahdollista, että se jonkun muun runon välityksellä olisi tähän
paikkaan tullut. Sitä vastoin ei ole satunnaista, että lihaa pyydetään
"ilman härän tappamatta",[323] joka vie meidät Varsinais-Inkeriin asti,
siis runon leviämis-alueen vastaiseen päähän. Alkuperäinen voi kukaties
myös olla, vaikk'ei sitä missään muualla tavata, kuin tässä ainoassa
toisinnossa, oluen kysyminen, sillä siihen viitannevat Jaakko Pontuksen
runon loppusäkeet, jotka Lönnrotin muistiinpanossa Kesälahdelta
eheimpänä esiintyvät.[324]

    On olutta juoaksesi,
    Saatu mettä syöäksesi,
    Ei mesi merestä puutu,
    Olut Riian kaupungista.

Jaakko Pontuksen runoa täytyy ajatella välittömästi syntyneeksi
Riian linnan valloituksen johdosta eli 1620 luvulla, muuten ei voi
selittää liivinmaalaisten paikannimien säilymistä kansan muistissa.
Helppotajuisena lauluna se tietysti nopeasti levisi Itä-Suomessa ja
tuli kreikanuskoistenkin Karjalaisten kuuluville, jotka sen viipymättä
mieleiseksensä muodostivat niiden tietojen mukaan, joita vanhuksilla
vielä siihen aikaan oli Iivana Julmasta ja Viipurin linnan isännästä,
Matti Laurinpoika Kruusista. Tämä muodostus levisi Vienan lääniin asti,
jossa se semmoisenaan pysyi. Mutta etelämpänä Raja-Karjalassa kehittyi
Pietari Suuren aikana uusi toisinto, jossa Iivana nimen tunnetumpi
Petri syrjäytti, vaan Matti Laurinpoika siitä huolimatta jäi
paikoilleen.

Viimeksi on mainittava, että yhdessä Vienan läänin kappaleessa Iivana
suorittaa sotaoritta ei ainoastaan "alle suuren Suomenniemen, alle
Viipurin vihannan, Ruotsinmaahan rohkeahan", vaan samalla:[325]

    Inarehen ilkeähän,
    Kuolan linnahan kovahan.

Myös eräässä Pohjois-Aunuksen kappaleessa esiintyy Matti "viisas
Viipurin isäntä, herra suuri Suomenniemen", vielä arvonimellä:[326]

    Kova herra Kuolan linnan.

Mainitut säkeet ovat näet jäännöksiä toisesta Jaakko Pontuksen runosta,
jota tunnettu runonkerääjämme Taneli Europaeus on löytänyt yhden
ainokaisen kappaleen, luultavasti Ilomantsista.[327]

    Jalo herra J[aakko Puntus],
    Vii[sas Viipurin isäntä],
    Savon mahtava majori,
    Jok' oli vahva tappelija,
    Sorea soan kävijä,
    Joka voitti Venäin vallan;
    Yks oli jäänyt Koolan linna
    Etähällä itämaalla.
    Sanoi tuonkin saa'aksensa,
    Jopa joutui kulkemahan;
    Käkesi välehen käyä,
    Tulla jälen tuntuessa.
    Tuonnepa viipyi viikommaksi,
    Katoi kaikeksi ijäksi.
    Tuolla Jaakko jaksettihin,
    Herra suuri surmattihin,
    Koolan linnahan kovahan,
    Ilärihin ilkeähän.

Tämä runo nähtävästi kuvaa niitä onnistumattomia yrityksiä, joita
Jaakko De la Gardien ja jo hänen isänsäkin Pontuksen aikana tehtiin
Venäjän Lapin valloittamiseksi. Lähinnä sopinee ajatella sitä
sotaretkeä, joka Pohjanmaalta käsin tehtiin talvella 1611 Vienan meren
rannalle ja Kuolan suuhun; vaan täällä torjuttiin hyökkäys ja itse
retki yli tunturien näkyy olleen kovin turmiollinen etenkin
ratsuväelle.[328]

Se historiallinen kansanrunous, joka Jaakko Pontuksenpojan nimeen
liittyy, täyttää niin muodoin kaikki tämmöisen runouden vaatimukset.
Sen perustuksena ovat tositapaukset, joilla on yleiskansallinen
merkitys, se on välittömästi niiden vaikutuksesta syntynyt ja se on
puhtaasti kansanomainen. Siinä on lisäksi persoonallisena keskuksena
isänmaallinen sankari, jonka ympärille jo useampia sekä runomitallisia
että suorasanaisia tarinoita alkaa kiertyä. Mahdollisuus kehittyä
yhtenäisemmäksi historialliseksi kertomarunoksi ei siitä enää ole aivan
kaukana. Ja kukapa tietää, mitä Karjalan kansan vilkas mielikuvitus ja
kieltämätön kokoonpanokyky vielä olisi voinut luoda, jos kansanruno
olisi saanut häiritsemätönnä elää ja kasvaa, eikä Ison Vihan viikate
olisi orastavaa kansallista itsetuntoa rahvaassakin maata myöten
tasoittanut.



6. Kaarlo kuningas.


Kaarle XII:n verinen jättiläishaamu ei kuitenkaan ole ohitse kulkenut
jättämättä varjoa kansanrunoutemme kuvastimeen, jos kohta Suomen
puolella oli kuvaamattomissa kärsimyksissä kyynellähde ehtynyt ja
runosuoni kuivunut. Myös rajantakaisiin, Venäjän puolta pitäviin
Karjalaisiin vaikuttivat Ison Vihan tapaukset mieltä järkyttävästi ja
löysivät vastakaiun heidän vielä elinvoimaisessa runoudessaan.

Lönnrotin Mehiläisessä 1836 vuoden Kesäkuun numerossa tapaamme "Kaarlo
kuningas" nimisen runon, joka on pantu kokoon useammista Vienan
läänissä muistiinpannuista toisinnoista;[329] myöhemmin se on painettuna
myös Kantelettareen (III. n:o 12) nimellä "Kaarlon sota". Se alkaa:

    Läksi Kaarlo kaupungille,
    Verolle verikäpälä,
    Ruotsin murha murkinalle,
    Pillomus on Piiterille.

Venäjän väki häntä odottaa tulevaksi yhtä hartaasti, kuin Kalevalassa
Joukahainen Väinämöistä väijyessään:

    Illoin ammuin vuotetahan,
    Kerran keskipäivälläkin;

ja hänen varalleen, samoin kuin Ilmarisen emäntä Kullervolle:

    Ne leipoi kivisen leivän,
    Kakun paistoi kallioisen.

Sillä välin on jo Kaarlo kuningas ilmestynyt sinisessä
sotilaspuvussaan:

    Kaarlo kaukoa näkyvi,
    Sinisorkka sinnempätä,
    Kahen luotosen lomatse,
    Päällitse satamasaaren.

Lihan ja oluen vaatiminen hänen puoleltaan ei oikeastaan kuulu tähän
runoon, vaan lienee Lönnrotin sovittama Iivanan virrestä, joka siihen
joskus on sekaantunut.[330] Sitä vastoin on runossa oleellinen piirre
Venäläisten vastarinta:

    Ei ne anna ampumatta,
    Eikä syötä syöksemättä,
    Ampumalla antelevi,
    Syöksemällä syöttelevi.

Tykkitaistelu käy pian Kaarlon laivastolle tuhoisaksi ja hänen itsensä
tulee niin kuuma, että hän pyytää kurkkunsa jäähdykkeeksi saada
ostaakseen vettä. Kun hänelle vastataan, että laivan alla on sitä
kylliksi, hän selittää, että meren vesi on kaikki verellä, ja vannoo,
jos vaan hengissä pois pääsee, olla ikänään takaisin palajamatta.

Runo nähtävästi kuvailee Kaarle XII:n Suomeen lähettämän ylipäällikön
_Yrjö Juhana Maydellin_ onnistumattomia yrityksiä vasta perustetun
Pietarin kaupungin ynnä Kronstadtin, "satama saaren", varustuksien
takaisin valloittamiseksi vv. 1704-1706. Siihen on kuitenkin myös
yhdistetty suuren Pohjan sodan loppupäätös, niin että sen voi arvella
syntyneen, niin pian kuin tämä alkoi olla tunnettu ja kansallekin
selvä.

Kysymys on vaan vielä siitä, missä runo on sepitetty? Etteivät Vienan
läänin asukkaat ole voineet viehättyä niin kaukaisia tapauksia
kertomaan, lienee itsestään ymmärrettävä. Meidän täytyy etsiä runon
alkukoti siinä mainittujen paikkojen lähiseuduilta, ja todella
löydämmekin Hevaalla Varsinais-Inkerissä toisinnon ilmeisesti samaa
runoa.[331]

      Venäen kuningas viekas,
    Ruotsin rohkea kuningas,
    Hiutti vuoen hilpulia,[332]
    Sata vuotta saapelia,
    Tuhat pyssyjä puhasti,
    Tälle maalle tullessahan,
    Ihalalle, korealle.
      Kulki Kuippanan selälle,
    Sai hän Saaren kulmaiselle,
    Mittasi meren syvyttä,
    Katsoi kaivon korkeutta.
      Sanan Saarehen lähetti,
    Sanan Saaren vanhemmille,
    Teki kirjan kiirehesti,
    Paperin pakon perästä:
    "Saako tulla Saarenmaalle,
    Saako Saarehen sukua,
    Ilman pyssyn pyrkimättä,
    Tinaluoin loiskamatta?
    Annatko avaimiasi,
    Lupaelet lukkujasi?"
      Vahatukka linnan vanhin
    Katsoi kiusin kirjan päälle, Pahasti paperin päälle,
    Kirjan vastahan lähetti:
    "En anna avaimiani,
    En lupaa lukkujani,
    Ilman pyssyn pyrkimättä,
    Tinaluoin loiskamatta,
    Vaskipallon paukkamatta."
      Venäen kunervo viekas,
    Ruotsin rohkea kuningas,
    Pani pyssyt pyrkimähän,
    Tinaluoit loiskamahan,
    Vaskipallon paukkamahan.
    Niin siellä linnan alla,
    Siell' on verta päälle polven,
    Tahnaa jalan tasan j.n.e.

Paitsi tätä kappaletta on Hevaan puolella vielä kirjaanpantu pari
katkelmaa, joissa Saaren eli Kronstadtin ohella on Pietarinkin nimi
säilynyt. Toisessa se kohta kuuluu:[333]

    Tahtoi tulla tälle maalle,
    Tahtoi Saarehen salaa,
    Petoksella Petteriin,
    Ilman pyssyn pyrkimättä,
    Ilman luoin loiskamatta,
    Vaskipallon palkkamatta.

Selviä jälkiä siitä, että tämä runo todella on kulkenut tuon pitkän
matkan Inkerinmaalta Venäjän-Karjalaan, on säilynyt edellä esitetyssä
Petrin virressä. Jo Suomen Itä-Karjalan toisinnoissa esiintyy sekä
kiireinen kirjan ja pakollinen paperin lähetys että vaatimus päästä
sisään ilman pyssyn pyryämättä,[334] jotka eivät kumpikaan saa
selitystänsä Jaakko Pontuksen runosta. Jälkimmäinen piirre tavataan
myös Pohjois-Aunuksessa vielä enemmän inkeriläisen mukaisena: paitsi
"pyssyn pyrkimättä", myös "tinapallin paiskamatta". Hyvin huomattavaa
on, että nämät säkeet eivät esiinny Vienan läänissä Iivanan, vaan
Kaarlon nimen yhteydessä, joka myös puolestaan todistaisi, että Petrin
virsi on kehittynyt Iivanan virrestä. Sitä vastoin on edellinen piirre
säilynyt, paitsi Keski-Aunuksessa, vielä Vienan läänissä Uhtuella,
jossa sekä Petri että Iivana ynnä molemmat yhdessä esiintyvät.[335] Jos
mainitulla verrattain yleisellä säeparilla, jolle tavataan vastine myös
Kaarle herttuan runossa (B. vv. 47-48):

    Lähetti _kirjan kijruhusti_,
    Varhain paperin rahdun,

on todistusvoimaa ja jos tahdomme pitää kiinni Iivana nimen
vanhemmuudesta Petriin nähden, niin on runojen keskinäinen suhde
seuraava. Suomen Raja-Karjalassa on Jaakko Pontuksen runo 1600 luvulla
muutettu Iivanan nimelle ja semmoisena kulkeutunut Vienan lääniin.
Sitten on 1700 luvulla Kaarlon virsi vaeltanut Inkerinmaita asti saman
matkan päähän. Mutta Itä-Karjalassa on Iivanan ja Kaarlon runon
sekoituksesta sekä muutamista suorasanaisista muistelmista[336]
muodostunut uusi Petrille omistettu runo, joka vuorostaan on lähtenyt
liikkeelle pohjoista kohti, tavoittanut Vienan läänissä sekä Iivanan
että Kaarlon virret, ja niihin toisinaan uudestaan sekoittunut,
voimatta niitä kuitenkaan enää, niinkuin etelämpänä, kokonaan
syrjäyttää.

Jälkenä Kaarlon virren kauttakulusta lienee lisäksi Pohjois-Aunuksen
Petrin virressä loppu, jossa kuvataan Matti Laurinpojan pakoa ja
Ruotsin "tasapäitten l. lieri-päitten" ruhjomista. Samantapaisia
mainesanoja Ruotsin sotureille tavataan näet Kaarlon virren
toisinnoissa, vaikkei Kantelettaren kokoonpanossa, esim.[337]

    _Myssypäit' on myllistetty,
    Pyöräpäitä pyöritetty,
    Lakkipäitä langetettu_.

Tai:

    Lankeavi lakkipäitä,
    Pyöräpäitä pyörittävi;
    Kehräpäitä kellittävi.

Paitsi tätä Kaarlon virttä löytyy Varsinais-Inkerissä vielä toinen
historiallinen runo, joka luultavasti on samoilta ajoilta.[338] Sitä
lauletaan aivan yleisesti Soikkolassa ja vaikka vaillinaisemmin myös
Narvusissa; mutta Hevaalla on siitä enää hyvin vähän jälkiä, niin että
sitä, samoin kuin Elinan surmarunoa Vesilahdella, voi pitää
paikallisena lauluna, joka ei ole syntymäsijoiltaan ulommaksi
siirtynyt.

Alkusäkeistä ei heti saa selkoa, kumpainen sotapuolue on
päällekarkaajana, niissä näet esiintyvät rinnan:[339]

    Venäjän kuningas viekas,
    Herra viekas Venhäläinen

ja:

    Ruotsin rohkea isäntä t. kuningas,

joskus sekaisinkin:[340]

    Ruotsin viekas Venhäläinen.

Milloin jompikumpi kansallisuuksista yksin esiintyy, niin se on aina
Venäläinen. Runon jatko kuitenkin myöhemmin osoittaa, että tässä täytyy
olla puhe ruotsalaisesta päällikköstä, joka:[341]

    Hypitti hevosiahan,
    Kankaroitti kaarojahan,
    Hallia hevosiahan,
    Ruskehia ruuniahan,
    Valkehia varsojahan,
    Meiän maalle tullessahan,
    Meiän maalle mairehelle,
    Iloiselle Inkerelle,
    Leveälle leipämaalle,
    Kaunihille kakkumaalle,
    Soreahan Soikkolahan.

Sitten kuvataan, kuinka hän täällä:

    Mittoi meret miekkoillahan,
    Arvoi arsinaisillahan,
    Tempoi tervanuorillahan,
    Tuon sai syvää merta,
    Tuon syvää, tuon hyvää,
    Kolkanpään kylän kohalta,
    Väärnojan kylän väliltä,
    Harjavallan hartialta,
    Nenovehen niemyeltä.
    Tuohon leirinsä levitti,
    Tuohon laati laakerinsa.
    Tuossa seisoi seitsen vuotta,
    Katseli kaheksan vuotta;
    Söi lehmät levätessähän,
    Lampahat lamoessahan.

Pitkällinen odotus ja katseleminen on joskus seuraavilla säkeillä
esitetty:[342]

    Katsoi ilmat, katsoi kalmat,
    Katsoi mättähät merestä,
    Katsoi Iivanan mäelle,
    Katsoi Narvan kallahille;
    Iivanan mäki iloisa,
    Narvan kaunis kallahainen.

Vielä kerrotaan mitenkä:[343]

    Tuohon saivat Saksan laivat,
    Vierivät Viron venoset,
    Tuossa ohrat ostettihin,
    Tuossa kaurat kaupattihin,
    Rukihit lunastettihin;
    Kauravakka kaksin ruplin,
    Ruisvakka yhdeksin ruplin.

Mutta vihdoin saapui vihollinenkin:[344]

    Jouduit Moskovan molotsat,
    Kaaduit Kaprion kasakat,
    Iivanlinnan isvossikat.
    Tuoss' alkoi sota sotia,
    Tuohon leiri leikottihin,
    Alkoi tappelu tasoa;
    Laakeri laotettihin.

Että voitettu oli Ruotsalainen, ilmoitetaan nimenomaan yhdessä
Narvusin puolen toisinnossa:[345]

    Vasta Ruotsi voitettihin,
    Sotajoukko saatettihin.

Lopussa on kuvaus hirveästä verilöylystä:[346]

    Äijä heitä leikattihin,
    Viel' enemmin ammuttihin,
    Paljo virtaa pakeni,
    Enemmin jokea juoksi;
    Niin tytyi joki mokoma,
    Selvä virta seisattaigi.
    Sai kuulu kuninkahille,
    Linnan herroille helinä,
    Paljon tietä pappiloille;
    Alkoi kurtella kuningas,
    Linnan herra henkäellä,
    Pappi paljo huokaella:
    "Jo väsy väkemme meiän,
    Katoi kallis armiomme."

Välistä esitetään sodan yleinen päätöskin:[347]

    Venäen kuningas viekas,
    Otti suotta Suomen linnan,
    Kiusin Viipurin kivessä,
    Nauruin otti Narvan linnan.

Että runo on Länsi-Inkerissä ja nimenomaan Soikkolan niemekkeellä
syntynyt, osoittavat selvästi siinä esiintyvät paikannimet. Tänne
vievätkin meidät sotatapaukset v. 1708. Maydellin sijaan asetettu uusi
perin kykenemätön ylipäällikkö _Yrjö Lybecker_ oli tehnyt
hyökkäysretken Länsi-Inkeriin ja vallannut muun muassa Kaprion linnan.
Mutta siellä sai hän onnettomuudekseen käsiinsä myös erään
suunnitelman, joka ilmaisi Venäläisten muka olevan hankkeissa suurilla
sotajoukoilla katkaista hänen paluumatkansa. Asiasta enempää selkoa
ottamatta hän kiiruhti pikamarsseissa Kolhanpään eli Harjavallan
niemekkeelle, jonka läheisyydessä tiesi ruotsalaisen laivaston olevan.
Täällä piti hänen kuitenkin viipyä kokonainen kuukausi, ennen kuin sai
väkensä laivoihin sijoitetuksi. Mutta kaikki hevosensa, 5000
luvultansa, täytyi hänen teurastuttaa, kun ei voinut niitä mukanaan
kuljettaa. Sitä paitsi jäi häneltä myrskyn tähden rannalle vielä 800
saksilaista sotamiestä; nämät todella joutuivat taisteluun vihollisten
kera, jossa he mitä urhokkaimmin pitivät puoliansa ylivoimaa vastaan
yhdeksän tuntia, kunnes heidät voitettiin sekä suurimmaksi osaksi
surmattiin.[348]

Mainittu kansaa hämmästyttävä hevosten paljous kuvastuu heti runon
alussa. Ja sitä seuraava meren mittaaminen viittaa laivastonkin
ilmaantumiseen paikalle. Jälkeen jääneiden soturien verinen ottelu
paikalle vihdoin saapuvain Venäläisten kanssa esitetään hyvinkin
elävästi. Ainoa tositapaukseen soveltumaton piirre on seitsemän,
kahdeksan vuoden aika leirin pidossa. Mutta sehän on kansanrunon
omaista; ja kuukauden aika tuntui sotaväen rasittaman kansan mielestä
kylläkin pitkältä.

Kuvaavinta molemmissa Kaarle XII:n aikuisissa runoissa on se, ettei
niissä kerrota voitollisen Venäjän yrityksistä, vaan tappiolle joutuvan
Ruotsin hyökkäyksistä, vaikka laulajat olivat edellisen vallan
puoltajia. Eroituksen molempain taistelevain välillä on kansa
osoittanut hyvin oivaltavansa antamillaan mainesanoilla "viekas" ja
"rohkea". Ja ne olivat jälkimmäisen viimeiset ponnistukset, jotka
karjalaisissa Inkerikoissa herättivät halun omintakeiseen ja
välittömään historialliseen runoiluun.



7. Loppukatsahdus historiallisiin runoihin.


Nyt voimme uudistaa kysymyksen: osoittavatko Suomen
kansan tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja
vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta?

Ainesten jakautuminen eri aikakausille: kristinuskon maahan tuonnin,
Nuija-sodan ja Kaarle herttuan, Kustaa Aadolfin ja Jaakko de la Gardien
sekä Kaarle XII:n ja Pietari Suuren ajoille, ei ainakaan todista, että
Suomen kansan runoudessa peräti puuttuisi historiallinen käsite.

Entä ainesten laatu? Sitä oikein arvostellaksemme on meidän
luotava vertaileva silmäys läheisen ja yhtäläisissä oloissa eläneen
Ruotsin kansan samanaikaisiin tuotteihin.[349] Ruotsalaisissa
ritariballaadeissa esiintyvistä historiallisista aiheista
huomattavimmat ovat, paitsi (sivulla 140) mainittua kahta naisen
ryöstöä, Birger Jarlin pojan kuningas Waldemarin ja hänen tanskalaisen
puolisonsa Sofian perheelliset välit ynnä niistä johtuvat selkkaukset.
Näiden ohella voidaan osoittaa joitakuita samantapaisia seikkoja
vähempiarvoisista ylimyksistä runoon pannuksi. Niitä esittäväin
ballaadein rinnalla, jotka lisäksi ovat paremmin tanskan- kuin
ruotsinkielisinä säilyneet, ei Elinan surmarunon yksinäisenäkään
tarvitse hävetä; historiallisen tapahtuman laatu on kaikissa aivan
sama, yksityistä elämää kosketteleva. Mutta suomalaisella puolella
painaa vaa'assa myös Piispa Henrikin surma, jonka tapaista
legenda-runoa ei Ruotsin pyhimyksistä paljoa rikkaampi tarusto ole
luonut.

Vielä on Ruotsalaisilla useampia lauluja ratkaisevista tappeluista
keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa, niinkuin Brunkebergin 1471,
Brännkyrkan 1518 ja Stångebron 1598.[350] Näiden kansanomaisuus on
kuitenkin enimmiten vielä epäilyttävämpi kuin Kaarle herttuan runon,
joka on lähimpänä vastineena Suomessa. Niin tarinantapaista ja
kuitenkin täysin historiallista kansanrunoa, kuin Jaakko Pontuksen
Riian-retki, ei niiden joukossa ole ainoatakaan.

Jos taas ainesten lukua tahdomme koneellisesti laskea, niin saamme
suomalaisista runoista kokoon kymmenkunnan. Ruotsalaisten ainesten
määrää ei ole aivan helppo tarkalleen sanoa; saammeko sen nousemaan
kaksinkertaiseksi suomalaisiin verraten, riippuu siitä, missä määrin
otamme lukuun ruotsinkielellä luultavasti löytyneet, vaan yksistään
tanskankielellä säilyneet ainekset, sekä miten asetamme rajan
kansanrunon ja yksityisen sepittämän välille.

Vertaus Ruotsin ja Suomen kansan historiallisten runojen kesken,
etenkin jos vielä otamme huomioon, että edellinen on ollut
suhteellisesti johtavassa asemassa, ei siis suinkaan ole Suomalaisille
masentava. Kaikista vähimmän voi huomata minkäännäköistä eroitusta
näiden kansojen historiallisessa käsityksessä.

Loppupäätökseksi täytyy tulla, että Suomen kansa, sen
maantieteelliseen, valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan katsoen,
on runollisesti käsitellyt historiallisia aiheita sen verran, kuin
kansanrunolta yleensä voi odottaa. Suuremman historiallisen
kertomarunon vaatiminen niissä oloissa, joissa se on elänyt, menee yli
mahdollisuuksien.

Kykyä ei ainakaan voi väittää Suomen kansalta puuttuneen laajemmankin
kokonaisuuden käsittämiseen ja luomiseen. Sillä tämän työn se on
todellisuudessa suorittanut ilmankin historiallisia aiheita. Siitä ovat
todistuksena ne runojaksot Väinämöisestä ja Ilmarisesta sekä
Lemminkäisestä, jotka se pelkistä mielikuvituksen aineksista on osannut
yhteen kutoa. Ja näiden Kalevalan-aineisten ohella löytyy vielä yksi
yhtenäinen runojakso, Suomen kansan raamatun-aineisista runotiedoista
koottu Luojan virsi, joka seuraavassa tutkimuksessa tulee
esitettäväksi.



VIITESELITYKSET:


[1] S. 102.

[2] S. 176-7.

[3] 1832, n:ot 41-42.

[4] Sen voi päättää Kantelettaren toisintosäkeestä Inkerin virren
lähesviimeiseen säkeesen. "Toinen lahjoja jaettu" (III, s. 250), joka
perustuu tähän käsikirjoitukseen; Gottlundin ja Lönnrotin
kirjaanpanoissa on: lareltu eli ladeltu.

[5] Antiqvariska Samlingar III, s. 763-8 (Muinaismuisto-Yhdistyksen
hallussa).

[6] Gottlund kirjoittaa: "kurjan orja dike". Oikaisu on t:ri A.E.
Niemen Virittäjässä 1900, s. 19.

[7] T:ri Niemen mukaan (sam. s. 20) se nykyisin kutsutaan nimellä
Leetimäki eli Paavonmäki, jota vastoin Gottlundin mainitsema Yläkylän
_Karjuveräjänmäki_ varsinaisesti tunnetaan "Helka-vuoren" nimellä.

[8] "Till en sandkulle, som kallas _Iso hautan piää_."

[9] Otava II, s. 13, 15; vrt. Hels. Morgonbl. 1832, n:o 42.

[10] Juhana Fonselius nimisen kirkkoherran huomauttaa Gottlund Otavassa
(II, s. 29) olleen Sääksmäellä vv. 1735-1741 (pitää olla: 1733), mutta
ei ole hänen ajaltansa löytänyt tällaista asiata tuomiokapitulin
pöytäkirjoissa.

[11] T:ri Ilmari Krohnin tiedonanto; vrt. Suomen kansan sävelmiä I, n:o
166 ja Runosävelmiä n:o 11 stereotypeeratun Kalevalan Selityksissä.

[12] Maist. Severi Nymanin tiedonanto; oli usein lapsena kuullut.

[13] Huomattava kuitenkin on, että Gottlundin, niinkuin myös
tuntemattoman, käsikirjoituksessa esiintyy _kaunissa_ yhdellä i:llä.
Mutta Lönnrot kirjoittaa loppumuistutuksessa: "joka radin välillä
sanotaan: kauniissa joukossa". Kantelettaren nuottiliitteessä on hän
säkeen muuntanut kuuluvaksi: kaunonen joukko.

[14] Hels. Morgonbl. 1832, n:o 42.

[15] M. M. Y:n kok. 72, s. 9.

[16] Niin esim. Gottlund kirjoittaa: neiro, neiron. Lönnrot taas:
neito, neidon, joista ainoasti keskimmäiset muodot ovat todella
kuultuja. Gottlundin teksti Otavassa eroaa, toisinaan hiukan hänen
säilyneestä käsikirjoituksestaan (kts. Mataleenan virttä vv. 21,
65-66); mahdollisesti on hänellä ollut toinenkin, kadonnut kirjaanpano.

[17] Eroavaisuuksia Otavaan painetussa: 2. Elkäs eäntämme hävetkö -- 3.
Vaikk' on -- 4. pirisemässä -- 5. Virret -- 6. käjen -- 7. helkyttellä
-- 8. pehkineet sanella -- 9. Ruotin ruakoisten - 11. vaikkajoille --
12. Käykäm' -- 13. morsiameks -- 14. täysi -- 15. markan -- 16. siltaa
-- 18. männäksemme -- 18, 19. Jumaloihiin.

[18] Lönnrotin myöhempiä päällekorjauksia: 1. Ruvetkasme, rohjetkasme
-- 2. Älkäs -- 5. heittäjällä t. heittäjillä -- 7. helkytellä -- 8.
sanella -- 9. ruokosten puhella -- 10. uikkaella -- 11. vaikkaella --
12. Käykäm s. sinelle -- 13. morsiameksi -- 14. Tehkäsme sininen silta
-- 18. Tuokam s. seulan -- 19. markan -- 18, 19. Säkeet merkitty 1;
siis edelle.

[19] Vareliusen korjaus: Heikot virret heittiöillä, on mahdoton, sillä
vaikka laulajat voisivatkin kutsua itseään enemmän kuin vaatimattomasti
"heittiöiksi", eivät ainakaan saata virsiään tunnustaa "heikoiksi". Säe
on turmeltunut seuraavien säkeiden vaikutuksesta. Jo Gottlund
huomauttaa, että tässä voi olla kysymyksessä laulaja tahi "virren
heittäjä".

[20] _Käen, merihelmet -- -- urvut, vasken_ ovat joko kaikki
korjattavat yksiköllisiksi taikka myös kaikki monikollisiksi, jolloin
_annas mun_ sijassa täytyy ajatella olleen jonkun sanan merkityksellä
alkakaamme.

[21] Sopii myös korjata: _sininen -- punainen_. Uikasme selittää
Varelius merkitsevän kulkekaamme (uiden?) tai, Gottlundin mukaan,
olevan saman kuin liikatkaamme s.o. laulakaamme, laulain tehkäämme.
Kumpikaan selitys ei tyydytä. Mordvan kielessä on t:ri H. Paasonen
huomauttanut löytyvän sanan _ui-fta-m_, joka merkitsee aloitan.

[22] Wiedemannin virolaisessa sanakirjassa tavataan merehelmes
merkityksellä: Bernstein.

[23] Lönnrot huomauttaa nimenomaan, että ainoasti kunnialliset ja
siveät neitoset saivat ottaa osaa tähän pyhään juhlaan.

[24] Lönnrot Helsingfors Morgonbladissa; vrt. Niemi Virittäjässä 1900,
s. 33.

[25] Esim. Juhannus jumalten seppä (Lönnrot, Q. 27; Ahlqvist, B. 290);
Hiietkin hikoelevi, Jumalatkin lämpiävi (Lönnrot, A. II. 10, n:o 2),
jossa pahan ja hyvän vastakohta ei ole pakanuuden aikuinen; köyhien ja
vaivaisten kutsuminen Jumalisten juominkihin (kts. Kalevala 20: 6,
565), joka perustuu raamatulliseen vertaukseen.

[26] Neovius, n:o 677, Sakkulasta.

[27] Neovius, n:o 832, Sakkulasta.

[28] Reinholm, XII. n:o 40, Lempaalasta.

[29] Kts. Käkisalmen albumissa Itä-Rajalta (1894) tutkimusta: "Neito ja
lohikäärme".

[30] Sopisi tosin myös ajatella, että Helka-virsien alkusanat ovat
aiheuttaneet yllämainitun runon syntymisen idempänä. Vaan todistaa ei
ole voitu, että niitä siellä olisi ollenkaan tunnettu. K.A. Franssilan
väitöskirjassa Iso tammi liitteineen (s. 120) on verrattu säettä:
Jumaloitiin mennäksemme, länsi-inkeriläisen tammenrunon säkeesen: Menin
juottohon Jumalan, mutta tälle löytyy täydellisempi vastine säkeessä:
Jumalisten juominkihin (kts. ed. siv. alh.).

[31] M. M. Y:n kok. 72, s. 20.

[32] Virittäjä 1900, s. 20.

[33] T:ri Niemi (sam. s. 51-52) tosin huomauttaa lättiläisten tavasta
Juhannuksena koristaa piha lehtipuun oksilla ja käydä poimimassa
Juhanneksen kukkia, joita sekä taikoja varten että seppeleiksi päähänsä
käyttävät, mutta niiden levittämisestä tielle tallattavaksi ei ole
tietoa.

[34] Kts. Geijer och Afzelius, Svenska folkvisor, ny uppl. utg.
Bergström och Höijer n:o 85, II. s. 333; Grundtvig, Danmarks gamle
Folkeviser n:o 98, II. s. 530; F.J. Child, The English and Scottish
popular ballads n:o 21, I. s. 228; E. Rolland, Recueil de chansons
populaires VI; sekä G. Doncieuxin tutkimusta aikakauskirjassa Revue des
traditions populaires 1891, s. 257.

[35] Kts. Mark. 15: 40-16: 9.

[36] Luukk. 7: 36-38.

[37] Mark. 14: 3; Math. 26: 6-7.

[38] Joh. 12: 1-3; vrt. 11: 2, jossa se jo ennakolta mainitaan.

[39] Vincentius Bellovacensis, Speculum historiale IX, s. 93; myös
Jacobus a Voragine, Legenda aurea, c. XC.

[40] G. Stephens, Ett fornsvenskt legendarium I, s. 263 (Samlingar
utgifna af Svenska Pornskrift-Sällskapet IV).

[41] Rolland, VI. s. 14 (k); vrt. s. 19 (m). Keskisoinnun sijaan on
käytetty loppusointua.

[42] Koko säejakso m:n mukaan; k:ssa on ainoasti ensimmäinen säe
kahdesti uudistettuna.

[43] Tämä säe sekä seuraava m:n mukaan; k:ssa Mataleena kolmannella
sanalla peittää kasvot kaapullansa, neljännellä nousee paikaltansa ja
viidennellä menee kotiansa.

[44] Kuusi säettä (Mit' oot -- -- synneistäsi) m:n mukaan; k:ssa on
ainoasti kaksi säettä: "Riittää, Mataleena, olet saanut anteeksi; mutta
kuitenkin seitsemäksi vuodeksi j.n.e."

[45] Rolland, VI. s. 21 (n).

[46] Doncieux, s. 268.

[47] Rolland, VI. s. 27 (r) ja 22 (o). Keskisoinnun sijaan on näihinkin
loppusointu sovitettu.

[48] Bois de Beame (Luolan metsään).

[49] Toisin: puun lehdillä (Rolland VI. s. 26, p.).

[50] Tämäkin tavataan kansanlauluna Katalooniassa (Doncieux, s 269)
mutta erilaisena ja verraten vähän Raamatun kertomuksesta poikkeavana,
niin ettei voi päättää sen vaikuttaneen germaanilaiseen kansanlauluun
eikä päinvastoin. Että sen loppuun joskus jo sielläkin on liitetty joku
säe Mataleenan virttä, ei todistane muuta kuin että tämä yhdistys on
hyvin luonnollinen ja helposti mieleen johtuva.

[51] Haupt und Schmaler, Volkslieder der Wenden I. n:o 290; toisinto
II. n:o 197.

[52] Doncieux, s. 259; Child V. s. 288.

[53] Child, n:o 21, I. s. 232.

[54] Child, n:o 20.

[55] Child, I. s. 219.

[56] Doncieux (s. 271-2) pitää sekä englantilaista että vendiläistä
runoa, joka kuitenkin on eriävämpi, skandinaavilaisesta johtuneina;
jälkimmäinen olettaminen lienee ainakin mahdoton runojen yleiseen
kulkuun nähden.

[57] Grundtvig, III. s. 889.

[58] Grundtvig, II. s. 531, Sv. B (= Atterbom, Poetisk Kalender 1816,
s. 20); vrt. Sv. C (= Geijer o. Afzelius, n:o 85).

[59] O:n mukaan; B: kahden.

[60] Nämä kaksi säettä O:n mukaan lisätty.

[61] Grundtvig, n:o 98 A ja B, joista jälkimmäinen on muistoonpantu
Färön saarilla tanskankielellä. Sitäpaitsi löytyy vanhempi kirjaanpano
Färön omalla murteella.

[62] Joh. 20: 16.

[63] Grundtvig, II. s. 530 (Ruots. G). Magdalena sanan väännöksenä on
myös pidettävä ruotsalainen refrängi (Ruots. C): Solen skiner öfver
enen (Aurinko paistaa yli katajan!).

[64] Grundtvig, II s. 533-6 (Ruots. A. ja D.).

[65] Sam. (Färöl.).

[66] Sam. (Ruots. A; vrt. G).

[67] Sam. esim. Ruots. O: _löf på lindeträden -- som ... vid kungens
ord, dagg på lindelöfven -- klara vin_; F: _knoppar uppå linderna --
mandelen fin, daggdroppar uppå gräsena -- mjöd och vin_.

[68] Sam. Tansk. B: _dit Brød, dit Vin_; A: _det Vin_.

[69] Sam. Ruots. D: törnen och taggar; O. linderötter.

[70] Norjalaisillakin se joskus tavataan: kampestene små -- dynene blå
(Grundtvig III. s. 891).

[71] Grundtvig, II. s. 535-6.

[72] Sam. (Ruots. A).

[73] Suomen Ruotsalaisten toisinnoissa ei sitä kuitenkaan löydy (kts.
Album utgifvet af Nyländingar VI. s. 227; Nyland III. n:o 32, s. 105).

[74] 6. G(ottlundin käsik.): Palki (pain. Polki) polki permannolta;
T(untemattoman): Polki Palki permanojta; L(önnrotin): Palkit polkit
permantonsa. -- 8-15. Järjestys L:n ja T:n; G. 13-15, 8-11. -- 20. G:
kuvan siaansa (pain. siansa); L: kuvan siansa; T: kuva Sijanssa. -- 22.
G. ja L.: muoto; T: muoton. -- 23. G: karmina; L: kadonunna; T: kadonu.
-- 24. T: kiskon; G ja L: kisko. -- 25. T: hopen; G: hopeeni; L: hopea?
(vrt. kaikilla hopia v. 15). 33-34. Ainoasti G:lla, puuttuu L:lla ja
T:lla, -- 33. [kin] on pantu täytteeksi, koska on mahdoton sanoa, onko
luettava pivoni, niinkuin muoto vaatisi, vai pivosi, joka on ajatuksen
mukaisempi. -- 34 G:n käsik.: kannikselle, pain. kanniksella. -- 37.
G:n kk: Iseni, pain. Isäini; L: Isäni; T: Isänsä.-- 43. G: Isäis; L:
Isäsi; T: Isäni. -- 47. T: sanelle; G ja L: sanelen. -- 53-58.
Järjestys G:n ja L:n; T:n: 53, 56, 55, 58, 57, 54. -- 61. T: täuden; G
ja L: täysi. -- 62. G: jalat; L: jalahat; T: jalaat. -- 64. L ja T; G:
Jesus. -- 65. Puuttuu G:n käsik. -- 66. Puuttuu G:n pain. -- 69 1/2. G
lisää: Joka porton käutäväksi.

[75] Une imitation amplifiée, avec des details d'une vive et étrange
couleur locale (Doncieux, s. 261).

[76] Paldani, n:o 1 b.

[77] Vanha Kalevala 32: 1-8; vrt. Uusi Kalevala 50: 1-16.

[78] Tömeroos ja Tallqvist, n:o 72; Porkka, 1. n:o 140, Hevaalta; vrt.
m.m. vielä: Porkka, III. n:o 109 Soikkolasta ja Alava, 1892, n:o 157
Narvusista.

[79] Reinholm, XI. n:o 333. Kuvaus kulutuksesta Karjalan kannaksella
kuitenkin tavallisesti rajoittuu kuusiin vyöllisiin ja viisiin
vitjoihin sekä Katrinan että Marketan runoissa. Kynnyksen kulutus
helmoilla ja orsien seppelillä esiintyy kuitenkin muutamassa Marketan
runon kappaleessa: Ahlqvist, A. n:o 275, Sakkulasta. Kts. myös Ad.
Neovius, Ur Finlands historia, publikationer ur de Alopaeiska pappren,
s. 813.

[80] Lönnrot, Q. n:o 85, luultavasti Enosta ja Karttunen, n:o 197,
Suuloasaaresta Pohjois-Aunuksesta; vrt. vielä Lönnrot, A. II. 3, n:o
43, Vuonnisesta Vienan läänistä, joka on yksin määrännyt Lönnrotin
yhteensovituksen Vanhassa Kalevalassa.

[81] Cajan, n:o 169, Latvajärveltä, samoin Polén n:o 180. Sitävastoin
Lönnrotin Kantelettareen painattama "Katrinan kosiat", joka ilmoitetaan
olevan Suomen Karjalasta, on pantu kokoon eri toisinnoista, joista yksi
(Lönnrot, E. n:o 195) tuo esiin Katrinan kotikanasen nimen ilman kotona
olon kuvausta ja toinen (Lönnrot, U. n:o 61) tämän kuvauksen
sovitettuna Marketan nimelle, jolle sitten ilmestyvät Katrinan kosiat.

[82] Suurin vaikeus on määrätessä Katrinan runon alkuperäistä muotoa.
Kantelettaren painetussa samoinkuin enimmissä Varsinais-Inkerin ja
Karjalan kannaksen kappaleissa kerrotaan syynä, miksi hänen niin kauvan
täytyy olla kotona naimatonna, että hän on siivoton; niin pian kuin hän
rupeaa peseytymään, saa hän monelta taholta kosijoita. Kuitenkin on
sekä peseytyminen sulhasia miellyttääkseen jo Virossa tavattava (kts.
Franssila, Iso tammi, s. 230) että erittäin eri paikoista tulevat
kosijat virolaisista Salmen y.m. kosintarunoista johtuneet; ne ovat
voineet runoon liittyä vasta sen levittyä Länsi-Suomesta Itä-Suomeen ja
Inkeriin. Runon alkuperäistä ajatusta kukaties edustavat muutamat
länsi-inkeriläiset toisinnot, jotka kertovat että Katrinan kauvan
kotona oloa ei isä eikä äiti pane pahakseen, vaan: "Alkoi vertoa vellon
nainen, Siit' vast' vertoi vello itse" (esim. Alava, 1892, n:o 157).

[83] Kts. E.N. Setälän vasta mainittavaa tutkimusta, Länsi-Suomi II. s.
16-17, 31.

[84] Esim. Porkka, II. 215, Narvusista. Joskus esiintyy myös linnassa
likatti, esim. Europaeus, III. 3, n:o 208, selitetty: legat.

[85] Esim. Ahlqvist, A. 258 Sakkulasta; vrt. 539 Lempaalasta, jossa
myös on säilynyt muoto: "kolmas herra näillä mailla".

[86] Niistä kaikista puuttuu alkuperäinen johdanto ja enimmissä käy
Laivaretki edellä; sen sijaan on loppuosa laajempi sen kautta, että
surma tappaa ainoasti yhden pojan kerrallansa.

[87] Saxbäck, n:o 316 Vuoleelta ja Saukko, n:o 7 Kurkijoelta, -- Polén,
n:o 111, Itä-Karjalasta. -- Polén, n:o 186 ja Europaeus I. n:o 49,
samoin.

[88] Myös Pohjois-Inkerissä kerran: Pajula, n:o 89, Vuoleelta.

[89] Siinä tapauksessa tietysti on olettaminen, että samoja lyyrillisiä
runoja on aikoinaan länsimurteenkin alalla laulettu, vaikkei siellä ole
ainoatakaan senkaltaista runoa löydettävissä. Itäsuomen lyyrillisten
runojen syntyperä on kuitenkin kokonaan tutkimaton, niin että on vielä
aikaista tehdä mitään pesäjakoa mahdollisten länsisuomalaisten ja
varmasti löytyvien virolaisten ainesten välillä.

[90] Polén, n:o 192, Itä-Karjalasta sekä Törneroos ja Tallqvist, n:o
37, Varsinais-Inkeristä, Kts. O. Relander, Kuvakielestä vanhemmassa
suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa, s. 64-66.

[91] Polén, n:o 108; vrt. n:o 199: "Anna vettä juoakseni!" -- "En anna
vettä, enkä kättä, enkä tiellä tervehyttä."

[92] Europaeus, G. n:o 485.

[93] Lönnrot, A. II. 6. n:o 66, Latvajärveltä ja A. II. 5. n:o 49,
Lonkasta. Vrt. Kalevala 27: 91-2.

[94] Saxbäck, n:o 499, toisinto: Pajula, n:o 693, Vuoleelta; vrt. myös
Groundstroem, n:o 144, Narvusista, jossa sitä nimitetään "emännän
lauluksi".

[95] Porkka, I. n:o 246 ja Alava, 1891, n:o 1289; vrt. myös
Groundstroem, n:o 16.

[96] 1. (Porkan) mukaan; A(lavalla): synniin (= syntinen) vaimo. -- 10.
A:lla puuttuu. -- 11-12. A:n mukaan; P: Suutari sulloin poikoi,
Kupernaatti Narvoin herra. -- 16, 18. A:lla puuttuu. -- 19. A:n mukaan;
P: Löyhyten helmoista. -- 20-21. Nk. 11-12. -- 29. P:n mukaan käy
edellä kertomus (oik. Neitsyt Maarian) omenan syömisestä ja raskaaksi
tulemisesta; sitten seuraa: M. tuli s.v. -- 30. A:n mukaan; P:lla
puuttuu. -- 33-34, 36. A:lla puuttuu. -- 37. P:lla puuttuu. -- 38. A:n
mukaan; P: neito kauno. -- 41-44, 48-54. A:lla puuttuu. -- 45-47. P:lla
puuttuu.

[97] J. Peet, 1879, n:o 257 ja melkein sama E.K.S. 4:o 2. s. 268 (A.
Grenzstein, 1872, n:o 3), molemmat t:ri J. Hurtin kokoelmissa.

[98] Hurt, II. 20. s. 660 (J. Tammann n:o 24) ja II. 14. s. 259 (J. Ney
n:o 2).

[99] Tarton oppineen virolaisen seuran kokoelmissa E H 62. IX. n:o 18.

[100] Child, I. s. 198-200.

[101] Sitä lähinnä on eräs englantilainen (Child, I. n:o 17 "Hind
Horn"), jossa myös odottava on ainoasti kihlattu, jota vastoin Saksassa
ja kaikkialla muualla on kysymys jo vihitystä vaimosta.

[102] Grundtvig, n:o 387 A (Axel Olrikin toimittamassa uudessa sarjassa
II, s. 8).

[103] _Langmand -- Inger-lille -- Thoer l. Thoerd_.

[104] _Her Peder_.

[105] Käsik. erehdyksestä _Kiersten_, joka on Laamannin sisaren nimi.

[106] Svenska fomsånger I, n:o 24.

[107] Tässä kappaleessa myös mainesanalla rikas, niinkuin Tanskassa.

[108] Sen lähteenä on tanskalainen "Rosengaard och Hillelille"
(Grundtvig, III, s. 57, n:o 124), joka on muutenkin siinä määrin
Inkerin runon kaltainen, että toisen täytyy olla osaksi toisen
mukaelma. Kuningas Valdemarilta voittaa Rosengaard lautapelissä
Hillelillen. Neidolta sitten kysyy, kuinka kauan hän suostuu odottamaan
ja saa vastaukseksi: 15 vuotta. Sitten neidon veljet rupeavat häntä
naittamaan rikkaalle Valravnille. Kaksi päivää on jo häitä juotu, kun
pieni renkipoika tulee ilmoittamaan, että laiva näkyy salmessa,
kultaisin ja viherjäisin (ruotsalaisessa: silkkisin) purjein, ja että
Rosengaard itse on laivassa. Morsiustaloon viedessä sitten morsian
karkaa, niinkuin ylempänä. -- Erimielisyyttä on vaan siitä, kumpi
runoista on katsottava alkuperäisemmäksi. Kts. Olrik, sam. s. 4 ja
Schück, Svensk historisk tidskrift 1891, s. 298-9.

[109] L.W. Fagerlund, Anteckningar om Korpo och Houtskärs socknar
(Suomen Tiedeseuran Bidrag'eissa XXVIII) s. 192, n:o 3.

[110] 1-2. Järjestys L(önnrotin); G(ottlundilla) 2-1 sekä niiden edellä
sama säe kuin 21; T(untemattomalla) ainoasti 21 ja 2. -- 3. L:n mukaan;
G: ketkyä (sel. kätkyveehen); T: kätkejälle. -- 4. G, L ja T: Ison
kimpun. -- 5. L:n mukaan; G ja T: Suuren sormuksen. -- 8. G ja L:
keseä; T:lla puuttuu. -- 11 1/2. L:lla lisäsäe: Kaiketi kadonneheni. --
13-14. Järjestys G:n; L:lla 14-13. -- 17. G ja T: valeh kirja; L:
valhekirjat. -- 20. G. ja T: paimen luissa; L: paineloissa. -- 21.
G:lla yksistään tässä paikassa. -- 22. G: Väein vietiin viintupa (sel.
vihkitupaan); L: Väen vietiin viintupahan; T: Väen vietiin vihintupaan.
-- 25-28. Kts. runon jälkeen seuraavaa selitystä, -- 32. G ja L: itään,
länteen; T: itän, lentän. -- 40 1/2. G:lla välissä: Erikki vehä ritari.
-- 42. Kts. runon jälkeen seuraavaa selitystä, -- 44. G ja L
yhtäläisesti; T:lla puuttuu. -- 53. G: naeru-miehein (seil lankomies);
L: näädäntiehen. -- 56. G ja L: juotu; T: juonu. -- 57. G: lareltu; L:
ladeltu; T: jaettu. -- 58. G. L ja T: annettu.

[111] Berner, n:o 58.

[112] Porkka, I. n:o 270.

[113] Europaeus, III. 3. n:o 248 ja Alava, 1891, n:o 1297.

[114] "Kaikkia häpäisi", laulajan selitys; vrt. Helka-virren vv. 25-8.

[115] Alava, 1891, n:o 1315 ja Porkka, I. n:o 473; vrt. III. n:o 62,
Soikkolasta, jossa ne ilmestyvät Saaren neidon kosinnan ja Kulta-neidon
taonnan välillä, kuitenkin ilman nimeä.

[116] Europaeus, J. n:o 435.

[117] Itse nimi Tuurikkainen kuuluu kuitenkin toiseen runoon, joka
vastaa Kalevalan runoa Kullervon sisaresta.

[118] Reinholm, XI. n:o 349; sama Europaeus, J. n:o 286.

[119] Europaeus, III. 2. n:o 5 ja J. n:o 37-1; toiset kaksi (sam. III.
2. n:ot 270 ja 291) ovat keskeneräisiä.

[120] Myös lintuparvi tavataan kerran Hevaalla (sam. III. 3. n:o 24);
muuten on Inkerissä tarkemmin määrätty joutsenjoukko.

[121] Törneroos ja Tallqvist, n:o 217 ja Europaeus, III. 2. n:o 215;
kolmas kappale (sam. III. 2. n:o 50) on aivan lyhyt ja sekava.

[122] = ritari? B: Rahamies maanitähan.

[123] B: Kapaloiss' on kauppa tehty.

[124] B: Mikä myttynen meressä?

[125] B: vävyni.

[126] A: omani.

[127] A: Luoja laitteli hyvästi; seuraavat säkeet puuttuvat kokonaan.

[128] Ahlqvist, B. n:o 72.

[129] Kts. Länsi-Suomi II, s. 18-19.

[130] Illustrerad svensk litteraturhistoria 1. s. 152.

[131] 1. L: Annikkainen; G: Annukainen. -- 8. G. neiren; L. neitte. --
11-14. Järjestys G:n; L:lla: 11, IS, 14, 12. -- 15. L:n mukaan; G:n
käsik. pello-paita, pain. pelto-paitain. -- 17. L: hamehen; G: hameeni.
-- 18. L:n ja G:n käsik.; mutta painettu: kullattua.

[132] Lönnrotin siihen liittämistä Helka-virsien loppusanoista kts.
seuraavaa lukua. Lönnrotin lisäämistä välisäkeistä on huomattava
ainoasti: Jätti pienen pellapaian (s.o. lapsen!), joka johtuu
väärinkäsityksestä.

[133] R. Hausen, Bidrag till Finlands historia I, s. 369, 376.

[134] Porkka, III. n:o 202. Kts. J. Krohn, Kalevalan toisinnot II. 1,
s. 66, n:o 189 ja Franssila, Iso tammi s. 156.

[135] Porkka, I. n:o 278: toisia lueltakoon: Porkka, I. n:o 279 (B);
Groundstroem, n:o 30 (O) ja Alava, 1891, n:o 1301 a (D); Putkonen, n:o
10 (E); yllämainittu Soikkulan toisinto on merkitty S:llä.

[136] Vrt. eräässä pohjois-inkeriläisessä toisinnossa tämän säkeen
muotoa: Meren tuul' on turvanani (Saxbäck, n:o 720). Muualla ei säe
esiinny Annikaisen runossa.

[137] Porkka, I. n:o 280, Medussista.

[138] Europaeus, III. 3, n:o 186.

[139] Alava, 1891, n:o 671. Narvusista.

[140] Esim. Porkka, II. n:o 174, Narvusista; III. n:o 470, Soikkolasta.

[141] Europaeus, J. n:o 432 ja Alava, 1894, n:o 414.

[142] Tämä ja edellinen säe esiintyvät ainoasti tässä kappaleessa,
edellinen myös "Maien" runossa (Porkka, I. n:o 289).

[143] Tai: _Turun_ (Europaeus, III. 2, n:o 99, Markkovasta,
itäisimmästä Inkeristä).

[144] Tai: Saaren (Saxbäck, n:o 195, Vuoleelta).

[145] Esim. Europaeus, III. 2 n:o 113 Markkovasta ja Saxbäck, n:o 247
Vuoleelta. Molemmissa esiintyvät omituiset loppusäkeet: Eikä Anni suuta
anna, Meren ahven antelevi; jälkimäisessä on vielä säilynyt kuvaus:
Kesät syötin kellerihin, Talvikauet kammarihin.

[146] Kts. Franssila, Iso tammi ss. 282-4.

[147] Polén, n:o 187 ja Lönnrot, Q, n:o 62, Ahlqvist B. n:o 169
Ilomantsin tienoilta.

[148] Tästä ynnä neljästä seuraavasta säkeestä yhdessä neidolle
lausutun varoituksen kanssa löytyy toisinto myös Ahlqvistin kokoelmissa
(B. n:o 63 luult. Ilomantsista).

[149] Alkuansa kirjoitettu: V. v. vesille, sitten korjattu:
Venehejnsä, vaan poispyhitty; viimein vesille sanan päälle
kirjoitettu: elonsa.

[150] Näitä loppusäkeitä tavataan joskus muihinkin yhteyksiin
sekaantuneina, esim. Andberg, n:o 9, Th. Hultin n:o 6 sekä Neovius, Ur
Finlands historia s. 812.

[151] Sekä Kurun kieli että tupakat löytyvät myös eräässä katkelmassa
Jaakkiman tienoilta (Lönnrot, E. n:o 428).

[152] Kts. Stereotypeeratun Kalevalan Selityksiä s. 172. Lieneekö
pilven nostaminen luoteesta ja, lännestä missään yhteydessä pilven
nousemisen kanssa samoista ilmansuunnista Helka-virressä?

[153] Tosin toisella palstalla, niin että se ehkä voi olla eri runokin,
vaikkei ole uutta runoa osoittavaa viivaa käsikirjoituksessa.

[154] Oikeastaan eri runoa, kts. Pajula, n:o 612, Vuoleelta.

[155] Kantelettaren alkuperäisessä käsikirjoituksessa on säkeitten
järjestys: 39, 43, 40-42, 43; josta näkyy, että ensin on ainoasti säe:
_Kesti toivovi keseä_ lisätty tämän lyyrillisen runokappaleen eteen.

[156] Suomen Museo 1898, ss. 1-2, 5-6.

[157] III. n:o 13, v. 2 ja n:o 38, v. 2.

[158] Myös Lönnrot, U. n:o 4 on Venäjän, eikä Suomen Karjalasta. Se on
kirjoitettu irtonaiselle lipulle, jolla myös on venäjän-karjalainen
runo Kaarlon sodasta.

[159] Arvidsson, n:o 105, II. s. 166.

[160] Kts. X. "Frithiof på hafvet."

[161] 28. L: hikos; G:n käsik. hikkoi, pain. hikois. -- G: juostuansa;
L: juostessansa, -- 30. G: herantiestä; L: heranteesta. -- 33. G:n
mukaan; L: Kasvoi sihen tuomo k. -- 38. G: onnen; L: oksan. -- 39: G ja
L: lemmen.

[162] Ahlqvist, A. n:o 31, Pyhäjärveltä; toisintoja: sam. n:o 372,
Raudulta; Sirelius, n:o 20, Pyhäjärveltä; Slöör, IX. n:o 11,
Lempaalasta; Saxbäck, n:o 193, Vuoleelta.

[163] Alava, 1891, n:o 1301 b; Borenius, E. III. kokoelmassa; Porkka,
I. n:o 318. Että sen ja edellä painetun runon välillä on todellista
yhteyttä, osoittaa Lönnrot, Q. n:o 362 Enosta (vrt. myös S. n:o 118).
Siinä venemiehet lähettävät sukimansa ja pesemänsä Hiiden hirven
juoksemaan sinne, kussa kyyt olutta juovat, madot vierrettä vetävät,
jonkatähden emäntäraukat vähemmän olutta saavat. Sama painettuna:
Kantele IV. s. 26 ja Loitsurunoja s. 145 "Oluen sanat."

[164] 3-4. B:n mukaan; P: varvut -- järvet; A:lla puuttuu. -- 6-7. A:n
mukaan; B ja P: Koreahan t. Korkeahan kornitsahan. -- 9. P: vieryttä; A
ja B: verryttä. -- 10. B ja P; A: Ampui. -- 12-25. P:lla puuttuu. --
16-19, 21-23. B:lla puuttuu. -- 27. A:n mukaan, samoin kuin koko loppu;
B: raitaisehen; P:lla puuttuu. -- 28-33. B: Otti kaatui maito maahan
sekä B ja P: tuohon kasvoit puut punaiset, Puut punaiset, maat siniset.
Nämät säkeet kuuluvat oikeastaan runoon retkestä ihmemaalle, joka on
tullut Inkeriin Viron puolelta; yhdistystä hirvi -- puut ei siis voi
verrata samanlaiseen yhdistykseen Helka-virressä. Yhtä vähän merkitsee
virolaisperäisen Ison tammen runon sekaantuminen A:n alkuun. Omituista
vaan on, että vielä eräässä Vienan läänin toisinnossa (Europaeus, K.
n:o 85) olutta juovan kyyn ja vierrettä vetävän madon veristä kasvaa
kaunis tammi; hirvi on kuitenkin kadonnut ja sen sijalla Väinämöinen
kiskoo kärsän käärmeeltä, pään madolta.

[165] Kts. Franssila, Iso tammi ss. 388, 358, 375.

[166] Lönnrot, A. II. 8, n:o 11.

[167] Ahlqvist, B. n:o 33.

[168] Lönnrot, Q. n:o 282.

[169] Lönnrot, A. II. 6, n:o 91; vrt. Franssila, sam. s. 404.

[170] Kts. Lönnrot, Loitsurunoja s. 286.

[171] Ahlqvist, B. n:o 115, Suomen Karjalasta.

[172] Polén, n:o 100, sam.

[173] Krohn, n:o 7093, sam.

[174] Polén, n:o 97; vrt. 103, sam.

[175] 41. G ja L: siaani. -- G: majaini; L: majaani. -- 43, 47. L:llä
puuttuu. -- 50. Tämän jälkeen on L:lla vielä uudestaan säkeet 43-44.

[176] Myös runon hirvestä ja tuomesta, jonka Lönnrot on väliltä pois
eroittanut, on Varelius arkkijulkaisussaan koettanut liittää Annikaisen
virteen sepittämällä pitkän yhdistävän runokappaleen, johon ajatuksen
sai Gottlundilta (kts. Otava II. ss. 23 ja 44).

[177] Neovius, n:o 914.

[178] Lönnrot, Q. n:o 312.

[179] Virittäjä 1900, s. 34 ja ss.

[180] Kts. s. 13.

[181] J. O. I. Rancken, Några traditioner från Vörå (ylipainos
Vasabladetista), Vasa 1862, s. 13.

[182] Rolland, VI. s. 42.

[183] Kalevalan Karjalaisuus, s. 64.

[184] Edellä käy: _itki_; huomaa alkusoinnunkin puute, joka johtuu
muutoksesta: Jeesus -- Kiesus.

[185] Mahdollisesti kuitenkin muoton' (Mat. 22).

[186] Mahdollisesti myös hopehen' (Mat. 25).

[187] Myös Ink. 32 on vielä korjattunakin virheellinen; mutta
kukaties on se toisin korjattava, esim. _Katsoi läntehen, itähän_.
Käsikirjoitusten lukutapa: katsoi itään, k. länteen on jo siitä syystä
mahdoton olettaa alkuperäiseksi, että h kahden ääntiön välissä yleensä
on säilynyt.

[188] Muudan mahdollinen poikkeus tulee vast'edes puheiksi. Muuten tämä
koskee myös loitsurunoja. Tosin Franssila (Iso tammi s. 472) luettelee
joitakuita loitsuja, joiden arvelee levinneen Itä-Suomesta länteen.
Mutta useimmat ulottuvat ainoasti savolais-alueelle. Ainoasti yksi
vertailuista, Haudan syntyä koskeva, kohdistuu länsimurteen alueelle,
mutta siinä on yhtäläisyys ylen vähäinen, minkäännäköistä johtopäätöstä
oikeuttaakseen: nimetön akka tulee _pajan ovelle < _tietäjä eukko_
Marketta vie poimimansa lastut sepän pajaan (sam. s. 344, 334).

[189] Virossa on uudempi kansanlaulu verrattain heikko.

[190] Esimerkki semmoisesta on _Miniän runo_ (kts. Lönnrotin Mehiläinen
1836 Maalisk.), josta löytyy monta toisintoa.

[191] II Kalevala, s. 42, 149; saksal. käämi. s. 56-7, 224-5.

[192] U. K. 3: 21-2 ja 6: 23-4. Lönnrotin yhdistys perustuu
harvinaisiin sekamuotoihin, joissa Joukahainen ja ampuja Lappalainen
tavataan toistensa sijalla.

[193] Europaeus, Pieni runonseppä, ss. 9-13; Kanteletar, (3:as painos)
III. n:o 69.

[194] Laiha poika Lappalainen tavataan Itä-Karjalassa, jossa kertomus
Väinämöisen ampumisesta ensinnä ilmestyy, joskus myös Hirven hiihtäjän
runossa, jonka alku on Lauri Lappalaisen runon kaltainen (esim.
Basilier, n:o 90, 159 ja Krohn, n:o 7558); tavallisempi on siinä
kuitenkin Kauppi Lappalainen.

[195] V. K. 23: 422; U. K. 43: 384 ja 10: 73.

[196] Journal des Savants, 1889, s. 673.

[197] Tämän ja seuraavan suhteen kts. Scriptores rerum Svecicarum
medii aevi II. ss. 270-343; Henrik Schück, Meddelanden från det
litteraturhistoriska seminariet i Lund IV. Knut Stjerna, Erik den
Helige, en sagohistorisk studie (Lunds Universitets Årskrift 34. 1.
n:o 2); E.N. Setälä, Piispa Henrikin surmavirsi (Länsi-Suomi II).

[198] Vrt. esim. Eerikin elämäkerrassa: coadunato _exercitu et assumpto
secum ex ecclesia Upsalensi beato Henrico_ Episcopo, versus Finnones
_expeditionem dirigit_; ja Henrikin: _assumpto secum ab ecclesia
Upsalensi beato Henrico_ collectoque _exercitu_ contra nominis Christi
et populi sui inimicos _expeditionem dirigit.

[199] Opera selecta I. s. 107.

[200] Suomen Muinaismuistoyhtiön Aikakauskirjassa I. s. 74 löytyvä
ruotsinnos Scriptores rerum Svecioarum kokoelman painettua tekstiä on
sovittanut tähän paikkaan nimen mainitun teoksen rivinalaisesta
muistutuksesta "Lalli, nomen occisoris servant carmina Fennonum
vetusta"; sen mukaan myös O. A. Forsström, Suomen Keskiajan historia s.
55.

[201] Painettu teokseen Scriptores r. S. II. s. 336-7.

[202] S.o. pohjoiseen osaan Varsinais-Suomea.

[203] Dissertatio gradualis Wirmoensis in Finlandia territorii
memorabilia continens II. s. 2.

[204] "Colloqium quod rhytmo Fennico ad posteros transmissum ita
sonat."

[205] K. Grotenfeltin julkaisema Suomi-kirjassa III. 1. s. 266, sekä
Setälän n:o IV.

[206] "Lapsi, joka tuskin osasi puhua" tavataan tässä kohden Lallin
emännän asemalla myös eräässä toisessa käsikirjoituksessa, joka on
säilynyt Palmskiöldin kokoelmissa (Setälä, n:o VI). Se on lyhyt
ruotsinkielinen muistiinpano, jossa suomalaisesta runosta ainoasti
mainitut kaksi säettä esiintyvät.

[207] Opera Selecta I. s. 102 (Setälä, n:o I).

[208] Runoi wijsa -- -- Tvast-Finnobus satis nota.

[209] Setälä, n:o II B ja III.

[210] Sam. n:o 2 A.

[211] 1. A ja B: pyhä. -- 6. Setälän sel. pinnalliset -- lihavat. -- 7.
A:n mukaan; B: yxi vuotiset. -- 9. A: Heinäricki ja Hendricki; B:
Henderjki. -- 11, 20. A: riddari; B. rijdari. -- 18. A: Tiettämähän; B:
tetäm mähän. -- 19. A: mukaan; B: Cappelja Rakendamahan. -- 22. A:
veickosemi; B: veikosenj; vrt. suffiksi -mi A 32, 84, B 32; -ni B 84;
-ni ja. -mi B 110. -- 26. A: lohen, B: Lähden; A ja B; tottele, pitkän
ja lyhyen äänteen merkit ovat usein sekaisin. -- 29. A: iälellen; B:
jällilen. -- 32-33. A: Pilti ja vantti sekä corkuhinen, mutta ainoasti
tässä paikassa, seuraavissa niinkuin aina B: pildi ja vandi ynnä
corkuhujnen. -- 36. A ja B: perällensi. -- 38-45. A ja B: 41-45, 38-40.
-- 51. A: Jäliesänsä; B: Jällisänsä. -- 54. A: Otzansa virgottamahan;
B: otzahansa, vjrvotamahan. -- 65. A: Tacoa lähden; B: takoja Lähdet;
vrt. hämäl. toisinnossa: On lalli lahden tacana, Hyvä neuvo niemen
pääs. -- 68, 71. A:n mukaan; B: pennjngit. -- 75. A ja B: Parku. --
79. A:n mukaan; B: sirgotelepi. -- 87. A: kacun; B: cakon. -- 97. A ja
B: kalia maallen. -- 102. A:n mukaan; B: Savu sauvan somman tjestä. --
106. A: Cainalosza. -- 111, 113. A: tacga ja takoa; B: taka. -- 112.
B:n mukaan; A: kilpeä kivestä. -- 115-6. -ni. sekä A että B. -- 119.
A:n mukaan; B: caunjhisti. 158. B:n mukaan; A. segasta. -- l65 A:n
killdinä, B: ejldinä; vrt. mots, gild = ylpeä. -- 166. B:n mukaan; A:
torittansa. -- 170-74. A:n mukaan; B: Imejnyit -- cajken camaran --
luista eranut. -- 190. A: satuttele; B: sattutek. -- 193. A: parca; B:
parka.

[212] -- nec remotissimae esse aetatis -- (Opera selecta I. s. 105).

[213] Lönnrot, Suomi 1856, s. 56; vrt. Setälä, s. 5.

[214] Vrt. Florinusen sananlaskua: Lalli etzi lackians, lallin lacki
pään laella.

[215] Vrt. runoa Lempäälän kirkon palosta ja uusien kirkonpaikkojen
määräämisestä arpomalla, siten että tulipalosta pelastuneet pyhimysten
kuvat asetetaan lautalle, joka lasketaan järveen aaltojen ajeltavaksi.
Tästäkin 1400 luvun alkupuolella sepitetystä, tavallansa
historiallisesta runosta löytyy esitys tekijän jälkeenjääneissä
Kantelettaren tutkimuksissa, mutta koska sen säilyneet katkelmat ovat
vailla runollista arvoa, edustaen sitä paitsi enemmän Paavo Korhosen
tapaista kuin varsinaista kansanrunoilua, ja koska lisäksi siitä jo on
olemassa painettu tutkimus Suomen Museossa (1894, s. 157), on se tästä
teoksesta jätetty pois.

[216] Sekin ajatus näkyy kuitenkin jo Varsinais-Suomessa toisen
rinnalla kehittyneen, kts. Muinaismuistoyhtiön Aikakauskirja III,
s. 104.

[217] Kts. Niemi, Vanhan Kalevalan eepilliset ainekset n:o 8,
vv. 62-72.

[218] Knüpffer, Tarton kok. EH 62. VIII. n:o 7.

[219] Niemi, VKEA. n:o 112, tv. 50-2.

[220] Sam. n:o 16, vv. 24-7.

[221] Sam. n:o 66, vv. 52-55; n:o 64, vv. 5-8.

[222] Lähempänä säettä 96 on kuitenkin länsisuomalaisen Tapanin virren
säe: (Kuin tuo veitenpää vesonne), _Jot' on vuosi vuoleskeltu_ (esim.
Lönnrot, S. n:o 154).

[223] Esim. Gottlund, n:o 464, Juvalta.

[224] Setälä, n:o III.

[225] Länkelä, VII. n:o 11; vrt. Groundstroem, n:o 242.

[226] Borenius, I. n:o 42, Suurjärveltä.

[227] Niemi, VKEA. n:o 272, v. 46.

[228] Esim. Europaeus, G. n:o 656. Vrt. _Ruma Ruotsi, palkan piika_
Iro-neidon l. Neitsyt Maarian runossa (Europaeus, H n:o 155).

[229] Kts. Finsk tidskrift 1898, II. s. 317.

[230] Kts. K.A. Bomanssonin ja V. Valimin kirjoituksia Historiallisessa
arkistossa I. s. 1 ja XVI. s. 104.

[231] Svensk historisk tidskrift 1891, s. 291-301.

[232] "Herr Peders Slegfred", Grundtvig, n:o 210, IV. s. 212. Se
tunnetaan Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa sekä Färön saarilla;
vastineensa on sillä myös englantilais-skotlantilaisissa ja
romaanilaisissakin lauluissa (Child, n:o 73, II. s. 179).

[233] "Hertugens Slegfred", Grundtvig, n:o 207, IV. s. 201.

[234] A(ntero) V(arelius) Suomettaressa 1854, n:o 22 lisäl. ja Z.
Topelius, Finland framstäldt i teckningar, s. 110. Toisintoja: Borgå
Tidning 1844, n:o 72; G.P. Armfelt, La Finlande, Guide et manuel du
voyageur, s. 128; Muinaismuisto-yhd. aikak. VI. s. 42, vrt. 44.

[235] Borgå Tidningin kertomuksessa isäntä omasta ehdostaan sytyttää
tuleen komean kartanonsa, surmatakseen nukkuvan puolisonsa;
tallirengistä ei siinä ole puhetta.

[236] B. T:n mukaan hänen piti polvillaan ryömiä koko rakennusaika,
jonka vuoksi hän sitä työtä myös niin kiireesti kuin suinkin
toimitutti. -- Armfeltin esityksessä hän tuomittiin pyhiinvaellukseen
polvillaan, määräyksellä että missä paikoin väsymys pakoittaisi häntä
levähtämään, sinne olisi kirkko rakennettava.

[237] S. n:o 156.

[238] S. n:o 25 (B) ja 33 (C).

[239] Gottlund, n:o 684 (D).

[240] D-toisinnossa kuitenkin joskus ilmoitetaan, että joku "sanoi",
ilman erityistä aihetta.

[241] Että äiti on kysyjänä, ei käy nimenomaan tästä kirjaanpanosta
selville, vaan kyllä toisesta kahdesta (C ja D), joissa puhujat ovat
reunaan tai rivin alle merkityt.

[242] B, C ja D oikeammin: Jalon jalan h.

[243] Sulkumerkkeihin pannut kirjaimet ovat selvyyden vuoksi lisättyjä.

[244] Kk. _vuodelle ja vuodelta_ päällekkäin.

[245] Kk. _vastahapi ja vastajapi_ päällekkäin.

[246] Päälle korj. kohalla.

[247] Käsikirj. puolettakan, myöh. korj. puoletkana; D: puoletkaan.

[248] Oikeastaan: tiilikin, mutta i-pilkut tuntuvat myöhemmin
lisätyiltä.

[249] Kuusi säettä siirretty neljännen kohtauksen alkuun B:n, C:n ja
D:n mukaan.

[250] Kk. puukuansa.

[251] Tässä tosin puuttuu lapsen ulos ojentaminen; mutta tois. D
todistaa, että tämä järjestys on kansanomainen; vrt. myös B. Lönnrot on
Kantelettaressa muuttanut järjestyksen, niin että Elina ensin vaimona
ja sitten äitinä vetoo miehensä tunteesen.

[252] Kantelettaren säkeet 75-76 ovat Lönnrotin lisäämät ja esittävät
ainoasti ulkonaista syytä Kirstin kiukkuun: toisen käskyn alaiseksi
joutumista.

[253] Uotin uusi tupa, johon Kirsti tahtoo houkutella Elinaa on siis
portin yläpuolella olevassa luhtirakennuksessa; vertaa sitä luhtia,
johon Hornin vaimon hänen kamarineitsyensä todella saa viekoitelluksi
menemään ja jossa hän sitten myös poltetaan. Tässäkin kuvastunee
Djeknin ja Hornin tarinain sekaannus.

[254] Gottlund, Historiska notiser ang. Kurckska ätten s. 29. Miehen
nauttimasta aikaisemmasta kansansuosiosta mainitaan siinä esimerkkinä,
että hän v. 1506 yksimielisesti valittiin "Pohjois-Suomen" laamanniksi.

[255] Esim. Slöör, VII. n:o 26.

[256] Gottlund, n:o 19, Juvalta. Myös muita säkeitä tästä runosta on
Karjalan kannaksen Kullervo-runoon kiintynyt, esim. Saxback, n:o 299
(siinä myös 1 pers. muoto: soitm).

[257] Säkeet: _Järähytä järven päässä, Kajahuta kankahalla_, löytyvät
eräässä itäsuomalaisessa loitsussa ukkosesta käytettynä (Europaeus, H.
n:o 29).

[258] Niemi, VKEA. n:o 125 vv. 130-7. Vrt. Kal. 26: 393-418.

[259] Lönnrot, A. II. 6, n:o 67, Latvajärveltä.

[260] Castrén, n:o 25.

[261] Niemi, VKEA. n:o 116 vv. 141-2. Vrt. Kal. 29-34.

[262] Hildén, n:o 45.

[263] Saxbäck, n:o 464 Vuoleelta ja Stråhlman, Skuoritsasta, n:o 65.

[264] Kk. _Ei oo_ (!).

[265] Neus, Ehstnische Volkslieder, n:o 77, Varsinais-Virosta, joten on
mahdollista, että se on Inkerin puolelta tullut ja siinä tapauksessa
verrattain myöhään (vrt. _Turul on tubaka kaupa_).

[266] Häärunojen olemassa oloa Länsi-Suomessa ei kuitenkaan voi
mainittujen säkeiden nojalla olettaa, vaan täytyy toistaiseksi pitää
häärunoja virolais-inkeriläis-karjalaisen runouden tuotteina.

[267] Esim. Porkka, I. n:o 123, Serepetasta ja II. n:o 93, Narvusista.

[268] Ahlqvist, A. n:o 542, Lempaalasta.

[269] Pajula, n:o 740, Vuoleelta.

[270] Samoin Stråhlman, Venjoelta n:o 11, jossa Elinan surman neljä
ensimmäistä säettä: _Elimäinen neito nuori_ j.n.e. ovat toisen runon
alkuun sekaantuneet.

[271] Kts. esim. Länkelä, VIII. n:o 4 ja Porkka, III. n:ot 94, 98
Soikkolasta; sam. II. n:ot 62 ja 71 Narvusista. Hevaalla on runo
verrattain harvinainen ja esiintyy siellä _Helena hyvä emäntä_ (Porkka,
I. n:o 128), samoin joskus Itä-Karjalassa (Polén, n:o 194). Muodossa
Helena tai Helinä se on vielä siirtynyt Karjalan kannaksen ja
Itä-Karjalan Marketan runoon, tämän äidin nimeksi.

[272] Länkelän toisinnossa säe: _Elä viime viikkojasi_, joka voisi
muistuttaa Elinan sanoja: _Viikot on viimeiset käsissän_, on ainoasti
siinä tavattava, siis satunnainen ja sitä paitsi runon ajatukseen
sopimaton.

[273] Elina niminen on myös paha sepän emäntä Varsinais-Inkerin
Kullervo-runoissa; joskus kuitenkin on Elinalla vielä mainesana _hyvä_
(Alava, 1892, n:o 390 Narvusista ja Porkka II. n:o 181 Hevaalta), joka
osoittaisi nimen tähän lainatuksi yllämainitusta runosta.

[274] Lönnrot, A. II. 3, n:o 16.

[275] Julius Krohnin oma kopioma.

[276] Kokoonpanoja molemmista, kirjakielelle sovitettuja, ovat sekä
tekijä Suomen Kuvalehdessä 1880, s. 275, että Lönnrot Kantelettaren
kolmannessa painoksessa (III. n:o 52) julkaisseet.

[277] A. 64. f:n sijalla on oikeastaan pitkä s. -- A. 72. Sivulla: _Ny
rad_. -- Päälle kirjoittamalla korjattu A:ssa 8: hartioille; 28:
lähetti; 68: vahaiseen.

[278] Luultavasti korjattava: _Käykäm Hanhen-pajustohon_ (vrt. B. v.
85), joten siihen tulee edellinen tavallisempi virheellisyys.

[279] Sitä vastoin ovat säkeet 15 ja 57 aivan oikeat, sillä alkuansa
pitkä a ja o sanoissa harmasti ja hepo on jaettava kahdelle tavuulle.
Säkeessä 20 on souta ja säkeessä 38 tietä luettava lyhyellä a:lla ja
ö:llä (vrt. tuta).

[280] Vapaa tästä kertomistavasta ei ole Piispa Henrikinkään runo;
Elinan surmassa esiintyy subjektiivinen piirre runon surkutellessa
Eliinaa: _Itkee sinua_; j.n.e.

[281] Opera selecta III. s. 359. Sama Åbo Tidningar 1777 s. 75, jossa
ilmoitetaan sitä vielä yhden ja toisen kansanmiehen laulavan. Lyhyempi
ja hiukan eriävä ote löytyy painettuna samassa lehdessä 1776 s. 66.
Kts. seur. siv. muist.

[282] 2. Vahvat V. urohot. -- 3. Nuijan nurkasza pitääpi. -- 4.
Puuttuu. -- 5. Pimeäszä pitkä-varren. -- 6. Jolla H. hosuupi.
-- 7. Ryyttäriä rynkyttääpi.

[283] Kts. J.E. A(spelinin) kirjoitusta Suomen Museossa 1895. s. 51

[284] J.E. A(spelin) Morgonbladetissa 1876, n:o 186; Reinholmin kok. 49
ss. 137, 155 j.m.; Schvindt, Kansantaruja Laatokan luoteisrannikolta s.
19; Krohn, esim. n:o 1755 Pohjanmaalta.

[285] J. Hallenberg, Gustaf II Adolfs historia II. (1790) s. 561.

[286] Neovius, n:o 111.

[287] Neovius, Ur Finlands historia s. 820.

[288] Ahlqvist, A. n:o 369 ja 424 b, Raudusta.

[289] Hakasiin pantu on tästä toisinnosta puuttuva, mutta muuten
yleinen kertosäe, esim. Saxbäck, n:o 49.

[290] Gottlund, n:o 168. Sitä paitsi löytyy G:n kokoelmissa
irtonaiselle lipulle kirjoitettu kokoonpano (n:o 720), joka alkaa: Hyvä
Herra, Hert. Caarle, Ruotsin kuuluisa kuninkas, ja jatkuu ensin tämän
katkelman säkeillä 3-9 ja sitten muulla Pontuksen runolla, jonka eri
toisinnoista näkyy sovitetun säkeitä sivulle ja väliin.

[291] Sirelius, n:o 242.

[292] Sel. _monikaltainen_; ehkä luettava _saarninen_.

[293] Kk. Hakalainen h.

[294] Ahlqvist, A. n:o 180, Pyhäjärveltä: _Peitin p.p., Lahet laivoilla
sokaisin_.

[295] Neovius, A. n:o 269, Sakkulasta; vrt. myös Slöör. IV. n:o 19.

[296] Reinholm, XII. n:o 1 e; vrt. Gottlundin kokoonpanoa.

[297] S. n:o 221.

[298] Groundstroem, n:o 238, Soikkolasta.

[299] Porkka, 111. n:o 186, Soikkolasta.

[300] Porkka, III. n:o 184 ja Alava, 1892, n:o 552, Soikkolasta.

[301] Porkka, III. n:o 189, sam. _Onko -- -- kaupungissa kalan
hyvyyttä_.

[302] Törneroos ja Tallqvist, n:o 377 tois.

[303] Basilier, n:o 66, Suojärveltä.

[304] Basilier, n:o 63, sam., ja Europaeus, G. n:o 589.

[305] Paitsi edellisissä muistutuksissa mainittuja toisintoja kts.
Europaeus, G. n:o 561, Selander, n:ot 125, 134 ja Härkönen, n:o 289.

[306] Basilier, n:o 63.

[307] Europaeus. G. n:o 561.

[308] Päätoisinto: Europaeus, H. n:o 67 (muistutuksissa merk. A);
Borenius, I. n:o 6 (B) ja 10 (C), Seämärvestä ja Pyhäjärvestä.

[309] Tämä ja edellinen säe lisätty B:n mukaan.

[310] Samoin B:n mukaan; C:ssä seuraava säe liittyy tämän edelliseen ja
kuuluu: S. _sotiherrah_.

[311] Säe A:ssa lisätty kahta säettä edelle; paikka B:n ja C:n mukaan.

[312] A: Il --; C: Ilmollinen; B:ssä puuttuu koko taottaminen.

[313] Kk. on ainoasti: _Tao_, mutta kun edellä on puhe 3:sta ja
jälkeenpäin 9:stä sulasta, on 6 luku tässä kohden ainoa ajateltava.

[314] C:n mukaan; A: _Vainon_; B: _Tänä vuonna_.

[315] Karttunen, n:o 205, Suuloasaaresta.

[316] Vanhemmassa Europaeusen kirjaanpanossa (G. n:o 25. Repolasta)
nämät kaksi säettä esiintyvät lisäyksenä runonpyynnön johdosta
annettuun kopeaan vastaukseen.

[317] Karttunen, n:o 75, Saarenpäästä.

[318] Ennen sitä Mehiläisessä 1836 Tammik. nimellä Viipurin linna.

[319] Kukin näistä vieraista lisäyksistä esiintyy vaan yhdessä
kappaleessa. Samoin lopussa vv. 155-9, jonka ainoassa vastineessa
(Lönnrot, A. II. 9 n:o 42) säkeen 156 sijalla on: _Törhönen
töpöttelevi_. Tämä Iivanan kertosanana käytetty Törhönen on tavallinen
sukunimi ja osoittanee, että tämäkin lisäys jostain muusta runosta
johtuu. Törhösen runosta on Europaeus kappaleen kirjoittanut (G. n:o
590) _Törhöset töihin puututtih, Iivana Omossun poika_ (vrt. Matti
Lauren pojan väännöstä _Omosen poika_) -- -- _Annettih tietä ukko
Pedrih_.

[320] Lönnrot, A. II. 5, n:o 84 ja Europaeus, K. n:o 311. Yhdessä
Keski-Aunuksen kappaleessa laulaja selittää, että Viipurin linnan
puolustaja oli _Karla_ (Borenius, I. n:o 6).

[321] Karttunen, n:o 222, Lubasalmesta.

[322] Lönnrot, A. II. 6, n:o 127; täydennyksen tapainen n:o 129
sisältää erittäin vielä kullan ja hopean tarjouksen.

[323] Se tavataan myös yhdessä Uhtuen toisinnossa (A. II. 5, n:o 84).

[324] S. n:o 221; myös Europaeus, J. n:o 232, Toksovasta.

[325] A. II. 9, n:o 42.

[326] Europaeus, G. n:o 25.

[327] H. n:o 13.

[328] Yrjö-Koskinen, Suomen kansan historia, 2 painos, s. 200.

[329] Kts. erittäin Lönnrot, A. II. 2, n:o 16 Akonlahdesta ja A. II. 5,
n:o 30 Lonkasta.

[330] A. II. 9, n:o 66, Uhtuelta, jossa Iivana vaatii linnasta lihaa
veroksi verikäpälän; muutenkin ovat molempien runojen säkeet siinä
sekaisin.

[331] Porkka, I. n:o 302.

[332] Vrt. ruotsin _hellebard_, piilukeihäs.

[333] Porkka, I. n:o 305, Medussista; vrt. Groundstroem, n:o 39.

[334] Basilier, n:o 63.

[335] Europaeus, K. n:o 311, Lönnrot, A. II. 5, n:o 84 ja A. II. 9,
n:o 42.

[336] Ratsastaminen Viipurin linnan edustalle, nopeasti kuin lintu,
sekä selon ottaminen, miltä puolen linnaan pääsee (kts. Basilier
n:o 63).

[337] Lönnrot, A. II. 2. n:o 16 ja Europaeus, K. n:o 139.

[338] Siitä löytyy Lönnrotin kokoonpano Kantelettaren 3:nnessa
painoksessa: "Sota Narvan tienoilla" (III. n:o 56).

[339] Esim. Länkelä, VII. n:o 6; Europaeus, III. 3. n:o 221;
Groundstroem, n:o 216 b; Alava, 1892, n:o 479.

[340] Porkka, III. n:o 268-9, 271.

[341] Porkka, III. n:o 271 ja Alava, 1891, n:o 903.

[342] Porkka, III. n:o 269; vrt. 268.

[343] Sam. III. n:o 270 ja Alava, 1892, n:o 548.

[344] Porkka. III. n:o 267 ja Alava, 1892, n:o 479.

[345] Ruotsalainen, n:o 586.

[346] Länkelä, VII. n:o 6 ja Alava, 1891, n:o 903.

[347] Porkka, III. n:o 267. Vrt. Länkelä, VII. r±:o 7, jossa paitsi
Narvaa, mainitaan otetuiksi Iivanlinna, Kaprio, Petteri, Kronstadt,
vieläpä Moskova! Mahdollisesti eivät nämät loppusäkeet ollenkaan tähän
runoon kuulu. Samassa Länkelän kappaleessa kerrotaan Ruotsin rohkean
isännän _istuneen_ Iivanan mäellä ja katsoneen Narvan kaavanista, sekä
Venäjän kuninkaan asettuneen häntä vasten ampumaan; lopuksi kerrotaan
Ruotsin nousseen istuinpaikaltaan ja juosseen 9 yötä yhden vyönsä
vyötännällä.

[348] J. Mankeli, Finlands krigshistoria I. s. 218-9.

[349] Missä määrin Ruotsalaisilla voi arvella olleen historiallisia
runoja jo pakanuuden aikana, Islantilaisten tarinoista y.m. päättäen,
ja olivatko ne oikeastaan kansanrunoja, ovat kysymyksiä, jotka jäävät
ulkopuolelle tätä vertailua.

[350] Geijer ja Afzelius, n:ot 99, 100 ja 102; niihin liittyy myös n:o
101: Kustaa Vaasasta ja Taalaalaisista. Sitä paitsi on huomattava
historiallisten lähteitten mukaan kokoonpantu kuvaus taistelusta Lenan
luona v. 1208.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kantelettaren tutkimuksia I - Ritvalan helkavirret. Historiallise runot" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.