Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Julius Krohn runoilijana
Author: Trast, V. K.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Julius Krohn runoilijana" ***


JULIUS KROHN RUNOILIJANA

Kirj.

V. K. Trast



Akateeminen väitöskirja, joka Helsingin Yliopiston Filosofisen
tiedekunnan Historiallis-kielitieteellisen osaston suostumuksella
esitetään julkisesti tarkastettavaksi Historiallis-kielitieteellisessä
oppisalissa lauantaina helmikuun 25 p:nä 1922 klo 12 päivällä.



Helsingin Uusi Kirjapaino Oy, Helsinki, 1922.



SISÄLLYS:

 Johdanto.
   I. Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.
  II. Katsomus ja runoilijaluonne.
 III. Aiheitten käsittely.
  IV. Tyylin ominaisuuksia. -- Kielenkäyttö.
   V. Runomuoto.
  VI. Loppuhuomautuksia.
 Muistutuksia.
 Liite.
 Käytettyjä lähteitä.



JOHDANTO


Julkaistessani nyt tuloksia esitöistä, joita olen suorittanut
suunnittelemaani, koko Julius Krohnin elämäntyötä käsittelevää
monografiaa varten, pyydän saada lausua kiitokseni professori _Kaarle
Krohnille_ auliudesta, jolla hän on antanut käytettäväkseni Julius
Krohnin kirjeitä ja käsikirjoituksia, sekä v.t. professori _V.
Tarkiaiselle_ taitavasta opastuksesta tutkimustyössä.

Siteeraamani kohdat Julius Krohnin kirjeistä vanhemmilleen olen
tarkasti suomentanut saksasta. Muut käyttämäni Julius Krohnin kirjeet
ovat suomenkielisiä. Tekstissä esiintyvät viitenumerot viittaavat
lopussa oleviin vastaaviin muistutuksiin.

Iisalmi, tammikuun 23 p. 1922.

_Tekijä_.



Schiller-juhlassa Helsingissä marraskuun 19 päivänä 1859, jolloin
Ahlqvist luki huomiota herättäneen suomennoksensa Kello-laulusta,
esittäytyi suomalaiselle yleisölle uusi suomenkielinen runoilija Julius
Krohn. Tämä silloin 24-vuotias, kuusi vuotta yliopiston kirjoissa ollut
nuorukainen, jonka avustus juhlaan, Schillerin Sukeltajan suomennos,
vielä osoittaa vakaantumatonta tekniikkaa ja kielenkäyttöä, antoi pian
kuulla itsestään enemmän runoilijana. "Mansikoita ja Mustikoita"
kalenterin II osassa v. 1860 hän julkaisi kolmetoista runoa ja
neljätoista "iltaa" "Kuun tarinoita", tehden heti ensi iskulla nimen
Suonio, jota hän tästälähin aina runoilijana käytti, tunnetuksi ja
rakastetuksi. Samoihin aikoihin hän esiintyy juhlarunoilijana Helsingin
teaatterin vihkiäisissä.

Uusi lupaava kyky oli siis ilmestynyt rikastuttamaan köyhää
suomenkielistä kirjallisuutta. Että kirjallisuus, jonka hyväksi Julius
Krohn oli päättänyt toimia, todellakin oli köyhää, sen osoittaa
pikainenkin silmäys oloihin vuoden 1860 lopulla. Tosin silloin
kansanrunoutta oli koottu ja julkaistu runsaat määrät ja Kalevala
tuottanut mainetta suomalaiselle kulttuurille. Mutta varsinaisella
taidekirjallisuudella ei vielä ollut paljon täysipainoisia saavutuksia
näytettävänä. Näytelmärunoudessa ei oltu päästy pitemmälle kuin
Lagervallin ja Hannikaisen, Vareliuksen ja Granlundin heikkoihin
kokeisiin. Vähäiset yrittelyt eepillisen runouden alalla olivat
epäonnistuneet. Vain lyyrillinen runous oli tuottanut jonkun verran
sellaista, millä voi myöntää olevan taiteellista arvoa. H. Achrenius,
Juteini, Kemelli, Ticklén, Granlund y.m. edustavimmat suomenkieliset
runoilijat osoittivat enemmän hyvää halua ja lämmintä harrastusta
runoiluun kuin todellista runolahjaa. Poppiuksen laulun vaimensivat
taloudelliset huolet ja yleisön kylmäkiskoisuus. Kallio ennätti
rikastuttaa suomalaista lyriikkaa vain muutamilla ihanilla lauluilla.
Hänen jälkeensä oli Oksanen suomalaisen taidelyriikan huomattavin
edustaja. Vuonna 1860 ilmestyneessä "Säkenien" ensimäisessä parvessa on
muutamia siihenastisen lyyrillisen runoutemme parhaita tuotteita. Tästä
runokokoelmasta voi laskea suomenkielisen taidelyriikan varsinaisesti
alkavan, mutta huomauttamista ansaitsee samalla sekin, että "Säkenien"
taiteellista arvoa on alusta alkaen aina viimeisiin aikoihin asti
liioiteltu. Samoin on Suonion runous aikoinaan tullut jossakin määrin
yliarvioiduksi. Joka tapauksessa oli se lisä, minkä Julius Krohn v.
1860 toi suomalaiseen kirjallisuuteen, silloisissa oloissa sekä sinänsä
huomattava että hyviä toiveita herättävä.

Suomalaisen taiderunouden kehitystä olivat hidastuttaneet ja haitanneet
ne väittelyt suomenkielisen runon rakenteesta, jotka olivat jakaneet
teoreetikot ja runoilijat meillä kahteen vastakkaiseen leiriin, n.s.
korkoteorian ja laajuusteorian kannattajiin. Krohnin alkaessa runoilla
suomeksi oli tämä kiista jo loppumassa. Ahlqvistin esittämä
runomittateoria yhdisti eri mielet ja tälle pohjalle ryhdyttiin nyt
rakentamaan. Vuoden 1861 "Mehiläisessä" Ahlqvist arvostellessaan K.M.
Kiljanderin "Nadeschda"-suomennosta antaa yksityiskohtaisia ohjeita
siitä, kuinka koron ja laajuuden yhdistämisperiaatetta on sovitettava
laulantoon, mutta hän kompastelee vielä itsekin sovittaessaan
teoriaansa käytäntöön. Krohnin tehtäväksi tuli viedä tässä suhteessa
kehitystä eteenpäin, mutta vielä hänenkin tuotannossaan nähdään
runomittateorian kannalta katsoen jonkun verran häilähtelyä eri
puolille.

Kieli, jonka Krohn sai ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuvälineeksi
ryhtyessään suorittamaan kirjailija- ja runoilijatoimintaansa suomeksi,
oli vielä vailla joustavuutta, notkeutta ja täsmällisyyttä.[1]
Kuitenkin joutui Krohn omistamaan tämän kielen omakseen edullisella
ajankohdalla. Suomenkielen kehittämiselle tarpeelliset alustavat työt
oli silloin jo suoritettu. Sitäpaitsi oli käytettävinä kaksi elävää
lähdettä, jotka entistä enemmän olivat alkaneet antaa elinvoimaa
kirjakielelle: Kalevala, joka oli Krohnille tuttu ja rakas jo
kouluajoilta[2] ja joka vaikuttikin ratkaisevasti Krohnin runoiluun ja
tieteilyyn, sekä rahvaankieli. Kalevala oli jo ennättänyt synnyttää
luottamusta suomenkielisen kirjallisuuden tulevaisuuteen, vahvistaa
suomalaisuutta ja kohottaa kansallishenkeä. Runebergin ja Topeliuksen
ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalainen runous oli saanut
suomenkieltä käyttävienkin lauluninnon uutta tulta leimuamaan ja
asettamaan runoudelle korkeat vaatimukset. Vaikeuksista ja vastuksista
huolimatta olivat suomenmieliset parhaansa mukaan koettaneet toteuttaa
Snellmanin aatteita ja onnistuneet saamaan suomenkielelle yhä enemmän
arvonantoa ja ystäviä. Ei edes vuoden 1850 surkeankuuluisa asetus,
jolla tahdottiin suomenkielisen kirjallisuuden edistys tukahduttaa,
tullut käytännössä erikoisen tuhoisaksi. Saattoipa se, kuten
sortotoimenpiteet yleensä, tavallansa hyödyttääkin sorrettua. Paavo
Tikkanen viittasi siihen kirjeessään Ahlqvistille toukok. 3 p. 1855:
"Jos kielemme saapi elää ja se siksi on aivottu, niin se ainaki on
voitto, että se ahdistusten ja vainon alla on itsensä ylentänyt. Niin
ei sen tarvitse kantaa kenellenkään kiitollisuutta, vastusten kautta se
on pysynyt puhtaana, martyri-muodon kautta se voittaa lujemman
perustuksen ja saapi pyhyyden valon."[3]

Kymmenen vuotta Snellmanin "Saiman" herätyshuutojen jälkeen olivat
suomenkielen saavuttamat voitot käytännössä vielä verrattain vähäiset.
Yliopistossa oli tosin jo suomenkielen professorin virka, mutta Fr.
Polén mainitsee kirjeessään Ahlqvistille 24 p. marrask. 1854
erikoisesti merkittävänä tapauksena, että Lönnrot pitää luentonsa
suomeksi. Huhtikuun 28 p. 1855 pidetyssä juhlassa kaikuu suomenkieli
ensi kertaa yliopiston juhlasalissa ja tästä kertoessaan Ahlqvistille
kirjeessä Tikkanen pitää uutista niin merkillisenä, että huudahtaa:
uskotkos korviasi! -- Suomenkielisen väestön oikeutta oli hiukan otettu
huomioon siten, että lääninhallituksiin oli asetettu suomenkielen
kääntäjiä. Mutta yleensä olivat asiat suomenkielen luonnollisiin
oikeuksiin nähden entisellä nurjalla kannalla. Kohta alkoi kuitenkin
työ suomalaisuuden hyväksi saada vauhtia. Kreivi Bergin tultua
kenraalikuvernööriksi alkoi olla suurempia mahdollisuuksia kuin ennen
Snellmanin lausumien ajatusten toteuttamiseksi. Snellman itse tuli 1856
professoriksi ja pian sangen vaikutusvaltaiseksi tekijäksi julkisessa
elämässä. Aseman ja siihenastisen työn merkityksen täysin ymmärtäen
Snellman juuri professoriksitulovuotenaan julisti sen ajan olevan
käsissä, jolloin taiteelliselta arvoltaan täysipainoinen suomenkielinen
kansalliskirjallisuus voi syntyä. Kansakoululaitosta ryhdyttiin
suunnittelemaan, suomenkielisiä oppikouluja perustamaan. Julius Krohn
joutui astuessaan kirjallisuutemme ja suomalaisten sivistyspyrintöjen
palvelukseen vilkkaan toiminnan pyörteeseen, jolle käänne vapaampaan
suuntaan valtiollisessa elämässä avasi yhä uusia aloja.

Vielä tähänkin aikaan, 1860-luvun taitteessa, on suomenmielisten
toiminnalla aatteellinen leima. Aineellinen sivistyselämä oli
toisarvoista. Se on sen aikakauden henki, johon Krohnkin kuuluu. Se
henki määrää osaltaan Krohnin runouden ja koko kirjallisen toiminnan
laadun. Kirjallisuuden alalla oli Yrjö Koskinen v. 1855 julistanut
ohjelmaksi: "Suomalaisen kirjallisuuden pitää valloittaman kaikkien
tieteitten alat, voidaksensa jokaisen säädyn vaatimuksia ja tarpeita
jotenkin täyttää." Kun vuoden 1860 jälkeen toimintamahdollisuudet
suurenivat ja tehtävät yhä enemmän laajenivat ja moninaistuivat, oli
tämän ohjelman seuraaminen kylläkin sangen haitallista Krohnin
runoilulle. Hän säilytti kuitenkin kolmen vuosikymmenen aikana asemansa
huomattavana runoilijana. Nämä vuosikymmenet ovat suomalaisen
taiderunouden perustavaa aikaa ja niiden työssä on Krohnilla huomattava
osuus. Tuon aikakauden luonne, se kansallisromanttinen henki, joka
elähdyttää tämän aikakauden fennomaaneja, kuvastuu Krohnin runoudessa.
Täysin ymmärrettäväksi käy Krohnin runollinen tuotanto vasta sitten,
kun sitä katsotaan taustana ne valtiolliset ja yhteiskunnalliset
virtaukset, joiden aikana se on syntynyt. Toiselta puolen on Krohnin
runoilijatoiminnan seikkaperäinen tutkimus omiansa valaisemaan uudemman
suomalaisen kirjallisuuden perustavan ajan, tuon vuosien 1860 ja 1885
väliin jäävän tärkeän ja omalaatuisensa aikakauden, katsomusta ja
luonnetta.



I.

Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.


Julius Krohn, aikoinaan tuotteliain suomenkielisistä kirjailijoista,
monipuolisin suomalaisuuden työntekijöistä ja suomalaisen
kansanrunoudentutkimuksen nerokas perustaja, lähti kodista, joka oli
sangen vähässä määrin suomalainen. Hänen isoisänsä Abraham Krohn oli
kotoisin Poseritzista Rügen-saarelta. Kotiseudultaan Abraham Krohn
siirtyi köyhänä leipurinkisällinä Pietariin, jossa sittemmin rupesi
oluttehtailijaksi ja kuoli varakkaana miehenä. Hänen lähinnä nuorin
poikansa Leopold Vilhelm Krohn (synt. Pietarissa 1806) oli teknikkona
isän oluttehtaassa. Lapsia Abraham Krohnilla oli seitsemän ja
näistä suku laajeni, leviten Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja
Madeira-saarelle.[4]

Leopold Krohn sai isänsä kuoltua tehtaan hoidettavakseen ja meni v.
1834 naimisiin kauniin ja lahjakkaan, silloin 16-vuotiaan, Juliana
Dorothea Dannenbergin kanssa, jonka isä oli Pietarin saksalaisia ja
äiti, Anna Passelberg, suomalainen papintytär Inkerinmaalta.

Nuoren rouvan isä, kauppias Friedrich Dannenberg, omisti tähän aikaan
Kiiskilän kartanon, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Viipurista
Helsinkiin vievän maantien varrella, Suomenlahden rannalla. Kiiskilän
hovi on komeimpia ja suurimpia koko Itä-Suomessa.[5] Sen oli pannut
hyvään kuntoon ja omien suunnitelmiensa mukaan kaunistanut mainittu
Friedrich Dannenberg. Ukko Dannenbergin kätten työn jälkiä näkyi
talossa paljon, sillä hän oli taitava teknikko ja kokeilija, täynnä
uusia ajatuksia ja keksintöjä, joita hän uupumatta sovitti käytäntöön.
Hän oli muutenkin lahjakas henkilö, m.m. hyvin soitannollinen, mutta
luonteeltaan omituinen.[6] Kiiskilän kartanon hän möi sittemmin Leopold
Krohnille, mutta jäi sen jälkeenkin taloon asumaan. Uusi omistaja
siirtyi v. 1844 Pietarista kokonaan Kiiskilään, jota hän aluksi oli
pitänyt vain kesäasuntonaan.

Leopold Krohnin ja Julia Dannenbergin avioliitosta syntyi viisi lasta.
Vanhin syntyi Viipurissa toukokuun 19 päivänä 1835 ja sai kasteessa
heinäk. 15 p:nä, kuten kirkonkirjat osoittavat, nimen _Julius Leopold
Fredrik_. Muut lapset olivat Juliusta paria vuotta nuorempi veli
Leopold (synt. 1837) ja kolme sisarta: Emilie (s. 1841), Ottilie (s.
1844) ja Adéle (s. 1847). Perheen lisääntyessä ja lasten kasvaessa sai
elämä Kiiskilässä oman leimansa. Kiiskilän hovista tuli keskus, johon
lapset ja lastenlapset aina tilaisuuden tullen kokoontuivat eri
tahoilta. Patriarkaalinen järjestys, vanhat vakiintuneet tavat,
keskinäinen sopu ja rakkaus vallitsivat tässä monijäsenisessä
perheessä.[7] Kiiskilä oli idyllinen, uskonnollinen, sivistynyt
vanhanajan koti. Kielioloista kodissa saa hyvän käsityksen Julius
Krohnin omasta kertomuksesta. Varsinaisena kotikielenä oli saksa. Tällä
kielellä Julius lapsuudesta asti kirjoitti kirjeensä vanhemmilleen.
Sisarilleen hän, ainakin ylioppilasvuosinaan, kirjoitti ranskaksi. Että
venäjänkielelläkin oli perheen elämässä osa, näkyy m.m. siitä, että
nimitys "babinka" on perheessä vakiintunut ja että Juliuksen kirjeissä
vanhemmille vielä myöhemmälläkin ijällä tavataan venäläisiä käänteitä.
Koulusivistyksensä Julius sai ruotsinkielellä. Suomenkielellä ei tässä
monikielisessä seurassa ollut kovinkaan tukevaa jalansijaa. Julius
mainitsee itse oppineensa jonkun verran suomea palvelijoilta. Isä ei
koko elinaikanaan kyennyt lukemaan Juliuksen suomenkielisiä tuotteita.
Häntä varten poika itse käänsi sekä runojaan että suorasanaisia
kirjoitelmiaan saksankielelle antaen toisinaan näitä käännöksiään
isälle joululahjaksi. Julius Krohn itse kirjoitti vielä nuorena
ylioppilaana _Kiskilä_ (yhdellä i:llä)[8] ja osasi suomea huonommin
kuin muita lapsena kuulemiaan kieliä. Tietysti Julius Krohnin elämäntyö
myöhemmin veti hänen vanhempansa ja muut omaisensa lähemmäksi
suomalaisuuden liikettä. Onpa tämä epäsuomalainen koti osaltaan tehnyt
jotakin suomalaisuuden hyväksikin, esimerkiksi sen kautta, että Julius
Krohnin äiti oli perustamassa Tervajoen suomenkielistä kansakoulua ja
isä avusti rahalla Aleksis Kiveä.

Kaikkien johtajana ja yhdistäjänä Kiiskilässä oli perheen äiti.
Liike- ja raha-asioitten kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä,
sillä ne hoiti isä, mutta elämäntavat ja harrastusten suunnan talossa
määräsi tarmokas emäntä. Lasten kasvatukseen hän pani paljon huolta.
Hänen suurta vaikutusvaltaansa osoittaa sekin, että Julius Krohn vielä
yliopistonopettajana ollessaan usein pyysi äitinsä suostumusta
asioihin, jotka koskivat vain häntä tahi hänen omaa perhettään.[9]
Mutta Julius olikin erityisesti kiintynyt äitiinsä ja myös
äidin lempilapsi. Tätä seikkaa on Julius Krohn itse selittänyt
elämäkerrassaan sillä, että äiti hänen syntyessään oli vain 17-vuotias.
Verrattain pieni ikäero äidin ja hänen esikoisensa välillä sekä
Juliuksen ruumiillinen heikkous lähensivät äitiä ja poikaa tässä
tapauksessa tavallista enemmän. Luonteenominaisuuksissa oli näillä
kahdella myös niin paljon yhteistä, että Julius saattoi täydellä syyllä
lausua olevansa äitinsä kuva kaikissa suhteissa. Äidin vaikutus
Juliuksen luonteenkehitykseen on kieltämättä ollut sangen suuri. Avoin
ja luottavainen suhde Julius Krohnin ja hänen vanhempiensa välillä
säilyi koko heidän elämänsä ajan ja Kiiskilään saapui Julius aina, kun
siihen tilaisuutta vain oli.[10]

Kiiskilässä ja Pietarissa vietti Julius Krohn lapsuutensa päivät saaden
ensimäiset opinalkeet äidin ja kotiopettajien johdolla. Lapsuusajalta
on huomattavana tapauksena mainittava ulkomaanmatka, jonka Julius sai
kahdeksanvuotiaana tehdä Englantiin, Sveitsiin, Itävaltaan ja Saksaan.

Vuonna 1848 tuli Julius Krohn oppilaaksi Viipurin kimnaasiin. Lasten
koulunkäynnin vuoksi asettui perhe asumaan talvisin Viipuriin ja
myöhemmin ostettiin oma kaupunkitalo.

Kouluajoilta on vanhin säilössä oleva Julius Krohnin kirje äidille. Jos
tästä päiväämättömästä, lapsellisella käsialalla kirjoitetusta
kirjeestä tahtoo tehdä kirjoittajan luonnetta ja olosuhteita koskevia
johtopäätöksiä, niin huomio kiintyy siihen, että kirje on hyvin
huolellisesti kirjoitettu, paperi lyijykynällä viivoitettu ja
kirjoittaja sisällyksestäkin päättäen huolellinen miehen alku, sillä
hän kertoo, että hänellä on Kiiskilässä säilössä kaikki saamansa
kirjeet. Vuoden 1849 lopulla rupesi Julius Krohn pitämään päiväkirjaa
elämästään lukukausien aikana. Säännöllistä tämä päiväkirjanpito ei
ollut, mutta sitä jatkui parina seuraavanakin vuonna. Osa näistä
14-vuotiaan muistiinpanoista on säilynyt ja ne antavat kaikessa
lyhykäisyydessään elävän kuvan kirjoittajastaan.[11] Huomaamme, että
Julius on virkeä, iloinen lapsi, joka koulutyön ohella harrastaa
kaikkea, mitä muutkin lapset samanikäisinä, ennen kaikkea leikkejä
ja ulkoilmaelämää kaikissa muodoissa. Tanssikurssi on suuri
tapaus Juliuksen ja hänen hiukan nuoremman veljensä elämässä,
samoin tanssiaiset ja muut juhlat iloineen ja herkutteluineen.
Miekkailuharjoituksetkin miellyttävät. Mutta myös opintojaan Julius
mainitsee päiväkirjassaan. Todistusten saannin edellä joulukuussa 1849
hän ei nukkunut koko yönä, niin suuri oli jännitys. Suuri oli sitten
myös ilo, kun todistus oli paras koko kimnaasissa. "Olin äärettömän
onnellinen", sanoo kirjoittaja. Onnellisuus kohosi huippuunsa, kun
samana päivänä vielä veli vietti syntymäpäiväänsä ja saatiin tanssia
puoleen yöhön ja myös tarjoilupuoli oli "loistava".

Päiväkirjamerkinnöistä huomaa, että Juliuksen harrastukset ovat
monipuoliset, että hän suhtautuu toisinaan kriitillisesti asioihin[12]
ja että hänellä on taipumusta huumoriin ja sanaleikkeihin.
Muistiinpanoista käy myös selville, että Krohnin lapset pääsivät
kouluaikanaan silloin tällöin käymään Pietarissa sukulaisten luona.
Nämä hauskat matkat tietysti avarsivat näköpiiriä ja olivat eduksi
nuorten kehitykselle.

Opinnot kimnaasissa sujuivat Juliukselta sangen hyvin, kuten edellä
oleva viittaus päiväkirjaankin jo osoittaa. Käytös on läpi koko
kouluajan arvosteltu korkeimmalla arvosanalla, samoin ahkeruus ja
tarkkaavaisuus (paitsi yhtä kertaa). Mieliaineita, tahi ainakin niitä,
joissa Julius aina sai parhaat arvosanat, olivat historia, maantiede,
luonnonhistoria, saksa ja kreikankieli. Kreikankielen opinnoista
koulussa on Julius Krohn myöhemmin kertonut; että hän oli luokallaan
ainoa, joka otti vaivakseen etsiä sanat sanakirjasta. Toiset lukivat
ulkoa valmiin käännöksen. Mutta kun tuli kertaus, oli käännösten
muistaminen kovan työn takana, jotavastoin hänelle oli helppoa, kun oli
aikoinaan etsinyt sanat ja ne ymmärsi.[13] luonnontieteitä harrasti
Julius Krohn kouluaikanaan innokkaasti, varsinkin hyönteisten
tutkimista. Usein hän kävi hyönteisiään näyttämässä samaan alaan
innostuneelle hovioikeuden presidentti Karl Mannerheimille.[14]
Ainekirjoitus sujui hyvin tuottamatta pienintäkään vaivaa,[15] mikä
onkin ymmärrettävää, kun hänen kirjalliset harrastuksensa heräsivät
sangen varhain. Hänellä oli myös runsas oma kirjasto, josta toveritkin
lainasivat luettavaa.[16] Että vieraat kielet olivat hänelle koulussa
helppoja, on itsestään selvää. Hänen laaja kielitaitonsa herätti
huomiota toveripiirissäkin. Vain suomenkielen taito oli heikompaa.
Siinä hän sai vasta viimeisellä luokalla korkeimman arvosanan. Muut
oppilaat osasivat yleensä suomea paremmin käytännöllisesti.
Suomenkielen taitoaan näkyy Krohn kuitenkin jo kouluaikanaan saaneen
vahvistaa oleskelemalla kesäloman aikana supisuomalaisella maaseudulla.
Eräs hänen kirjeitään, joka on hänen viimeiseltä kouluvuodeltaan
(1853), on päivätty: "Laiskojen linna in Puhois 23/11 Juni". Siinä
kuvaillaan kesäelämää Oriveden rannalla. Samassa kirjeessä Krohn kuvaa
matkaa Viipurista Puhokseen. Päästyään kuvauksessaan Punkaharjuun asti
hän lausuu: "Tässä täytyy minun, rakkaat vanhemmat, vaieta, sillä tätä
ei voi kuvata, sen voi vain tuntea. Olin ylpeä, kun kirjaan, johon on
merkittävä nimi ja kansallisuus, kirjoitin olevani suomalainen."

Siis suomalainen, ja ylpeä siitä, että on suomalainen! Keskellä
kieltensekoitusta ja kosmopoliittisessa ympäristössä kasvanut
muukalaissyntyinen nuorukainen tunsi kuuluvansa Suomen kansaan. Tämä
tulos oli suureksi osaksi koulun ansiota. Viipurissa oli 1840-luvulla
Snellmanin "Saiman" ja Hannikaisen "Kanavan" vaikutuksesta tapahtunut
valtavampi kansallinen heräys kuin muualla Suomessa. "Täällä
ei ollut sitä vastassa, yhden yhtenäisen ruotsinkielisen sivistyksen
kaikkivalta, vaan sen rinnalla saksalainen ja venäläinen, mikä
teki oman kansallisen kielen alennustilan vielä räikeämmin
silmiinpistäväksi. Suomenkieli, jota kaupungin varsinainen rahvas puhui
ja sivistyneetkin lapsena oppivat, oli täällä kuitenkin käytännöllisenä
yhdyssiteenä eri kansallisuuksien välillä. Vain sitä kehittämällä
sivistyskieleksi voi ajatella yhteistunnon syntyvän."[17] Koulut
Viipurissa olivat aikaisemmin kaikki olleet saksankielisiä ja myöhemmin
perustettiin jälleen senkielinen oppilaitos, mutta v. 1846, jolloin
Julius Krohn veljensä kanssa pantiin asumaan Viipuriin valmistettaviksi
kaupungin ruotsalaiseen alkeisopistoon ja lukioon, ei Viipurissa ollut
saksankielistä koulua. Se seikka vaikutti ratkaisevasti Julius Krohnin
elämänsuuntaan. Hän samoinkuin hänen veljensä sai suomalaisen
koulukasvatuksen, sisaret sitävastoin saksalaisen.

Kansallisten harrastusten etunenässä Viipurissa olivat lukion
opettajat. He olivat m.m. enemmistönä siinä kokouksessa syyskuun 7
päivänä 1845, jossa perustettiin Viipurin suomalaisen kirjallisuuden
seura. H. Kellgren, joka matkallaan Leipzigiin pysähtyi Viipuriin
kolmeksi viikoksi, antaa kirjeessään K. Tengströmille heistä seuraavan
lausunnon: "-- -- -- pahuksen kunnon väkeä ja niin innokkaita
suomalaisia, etten luule missään tavattavan suomalaisempaa
opettajakuntaa."

Toveripiirissä, johon Krohn koulussa joutui, vallitsi myös
isänmaallinen mieli eikä tämä piiri, vaikka olikin ruotsinkielinen,
ollut vieras eikä nurja Snellmanin uudelleen entistä voimakkaampaan
eloon herättämille suomalais-kansallisille harrastuksille. Opettajilla,
joista J.G. Fabritius oli Julius Krohnin läheinen sukulainen
(naimisissa Julius Krohnin äidin sisaren kanssa), oli tietysti suuri
osuus tämän kansallisen hengen ylläpitämisessä.

Kaikesta siitä vaikutuksesta, mistä Krohnin oli koulussa vallitsevaa
isänmaallisuutta kiittäminen, hän lausuu elämäkerrassaan, että se oli
"kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen.
-- -- -- Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus
tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli
koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani."
Aivan pitkäaikaista tuo täydellinen ruotsalaisuus ei Krohnissa
kuitenkaan ollut, sillä hän kertoo itse, että "jo silloin ilmautui
koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalainen itu" ja että
hänen koulutoverinsa Kaarlo Slöörin kehoitukset suomenkielen
viljelemiseen saivat hänet ryhtymään pontevasti opiskelemaan
suomenkieltä. Koska tämä tarmokas suomenkielen opiskelu aivan
määrätietoisesti jatkui ylioppilaaksi tultuakin ja lopulta Krohnin
opinnotkin, osittain: Slöörin vaikutuksesta, tarkoittivat
suomalaisuuden suoranaiseen palvelukseen valmistumista, niin voi sanoa,
että Julius Krohnista tuli teoreettisesti suomenmielinen, ennenkuin hän
käytännöllisesti suomalaistui. Mitä se merkitsi, huomaa Yrjö Koskisen
lausunnosta, että äidinkielen tahallinen muuttaminen oli samaa kuin
"alasastuminen helvettiin".

Paitsi kansallisia harrastuksia oli Viipurin kimnaasilaisilla myös
kirjallisia. Niistä kertoo Krohn itse hauskasti elämäkerrassaan. Julius
Krohnin päiväkirjasta taas v. 1849 löydämme seuraavat muistiinpanot:
"15/11 Oikeastaan olisi tänään ollut pidettävä quartalaisten
kirjallisuusseuran kokous, jonka seuran puheenjohtaja olen, mutta kun
en ollut kirkossa, niin ei kukaan tiennyt olinpaikkaani ja senvuoksi
siitä ei tullut mitään. Kokous on siis lykkäytynyt joulukuun 1
päivään." -- "20/11 Uusi numero quintassa Modeenin toimittamana
ilmestyvää kuvitettua humoristista lehteä _Hulivili_ on taas
ilmestynyt." -- "11/11 Minäkin olen nyt alkanut julkaista sanomalehteä,
jonka nimi on Tarinatar. _Hulivili_ on lakannut ilmestymästä, mutta sen
sijaan on nyt kaksi uutta lehteä kimnaasissa: Tarinatar ja Calle." --
"6/3 K. Slöör kävi tänään hirmuisesti Tarinattaren kimppuun, mutta se
puolusti itseään myös. Viisi palstaa täytti 'Nuorukaisessa' arvostelu
ja yhtä pitkä oli vastaus."[18]

Siihen aikaan kuin "Tarinatar" perustettiin (1850), harjoitti Julius
Krohn jo runoilua. Hän mainitsee päiväkirjassaan kirjoittaneensa
isoisälle syntymäpäiväksi runon, tietenkin saksaksi. Pari viikkoa
myöhemmin on päiväkirjaan kirjoitettu pieni saksankielinen runonpätkä
keväisen metsän ihanuudesta. Tukena ja innostuttajana runotarten
palvelemisessa kouluaikana oli Krohnilla hänen ystävänsä Kaarlo Slöör.
Runsaimmat hedelmät tämä askartelu kantoi vuonna 1852. Runoilu näkyy
silloin koulutyön ohessa olleen oikein vakavan harrastuksen esineenä.
Runonsa Krohn kirjoitti useampaan kertaan puhtaaksi ja varusti usein
päiväykselläkin. Useimmat tämän kauden runotuotteet ovat
ruotsinkieliset.[19] Yksi niistä, "Till K.S.", joka on päivätty
helmikuun 19 p. 1852, on omistettu Kaarlo Slöörille ja alkaa:

    Uti trånga lärosalar
    Smägta poesiens knopp.
    Då kom du från diktens dalar,
    Lyfte späda plantan opp.

    Och ifrån den samma stunden
    Växte telningen och blef
    Snart en vacker ros i lunden
    Och än andra knoppar dref.

    Ofta då din lyras toner
    Hördes klinga i vår midt
    Och i diktens helga zoner
    Fick vår tanke sväfva fritt.

Jatko on pahoittelua sen johdosta, että Slöör sittemmin oli poistunut
toveripiiristä [yliopistoon], suureksi vahingoksi runollisille
harrastuksille.

Muita tämän kauden ruotsinkielisiä runoja on säilynyt lähes
parikymmentä Krohnin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Ne ovat nuoren
aloittelijan tekeleitä, joille on ansioksi luettava niiden sujuvuus ja
teeskentelemätön sanonta. Korjauksia on tehty koko joukko ja ne ovat
enimmäkseen parannuksia. Mitään runoa ei ole perinpohjin muutettu,
mutta muutamien yli on vedetty ristit. Kaikissa näissä runokokeissa
vallitsee ihanteellinen katsomus ja isänmaallinen henki. Pitkin matkaa
huomaa, että Runeberg ja Topelius ovat olleet oppimestareina. Syvyyttä
on näistä runoista turhaa etsiä. Sisällys on aivan yleistä laatua
olematta silti kuitenkaan pelkkää toisten jäljittelyä. 17-vuotias
runoniekka laulaa Pohjolan ihanuudesta ja sen kansan kunnosta,
runolahjan onnesta ja tyttöjen sulosta. Onnistuneimpia on "Nordbons
sång". Näppärä on myös loppusoinnuton, kansanrunouden muotoa Runebergin
tapaan lähestyvä "Basilisken". Hiukan syvemmälle pyrkii runo "Strid och
försoning", joka mahdollisesti onkin ensimäisten ylioppilasvuosien
ajoilta. Kuvattuaan ihmishengen harhailuja ja epäilyjä vertaamalla
ihmistä laivaan, joka haaksirikkoutuneena ajelehtii myrskyssä, kunnes
myrsky lakkaa, runoilija lausuu:

    Så skall ock, du irrande ande,
    En gång för dig morgonen gry,
    Då tviflenas nattliga mörker
    För sanningens dag måste fly.

    Då trött af den fåfänga striden
    Du sjunker till Frälsarens bröst
    Och finner ett svar på din fråga,
    Försoning och kärlek och tröst.

Tässä tavattu uskonnollinen tunne tuskin lienee tilapäistä tahi tehtyä.
Krohnin myöhempi tuotanto ja esiintyminen todistaa uskonnollisuutta,
jonka juuret ulottuvat lapsuuteen saakka.

Julius Krohnin luonteenlaatu osaltaan tekee ymmärrettäväksi hänen
uskonnollisuutensa. Eräs hänen lapsuudenystävistään (kauppaneuvos W.
Hackman) lausuu hänestä: "Hän oli oikein hyvä poika, tasainen, hyvä
luonne, aina valmis tekemään toisille hyvää niin paljon kuin
mahdollista. Hän olikin sen vuoksi toverien suosiossa." -- Sama kertoja
on huomauttanut, että Julius Krohn paljon harrasti purjehdusta ja
metsästystä, mutta hän oli ruvennut harjoittamaan näitä urheilulajeja
terveydellisistä syistä ja hieman liian myöhään, minkä vuoksi hän ei
koskaan ollutkaan niissä täysin varma. Sitävastoin Jac. Ahrenbergin
mielestä Krohn oli erinomainen purjehtija. Joka tapauksessa oli
Krohn jo koulussa ollessaan ennen kaikkea lukumies, virkeä ja
moniharrastuksinen. Kouluaikanaan hän tutustui m.m. useihin
maailmankirjallisuuden huomattaviin tuotteisiin, ennen kaikkea
ruotsalaisiin ja saksalaisiin runoilijoihin. Mainitseepa hän lukeneensa
sellaisenkin teoksen kuin Atterbomin "Svenska siare och skalder".
Vieraita kieliä oppi Krohn nopeasti ja käytti niitä vaivattomasti.
Huomiota ansaitsee Krohnin kehitysvuosia valaisevana seikkana, että
Krohn sanoo _ensin_ tutustuneensa ruotsinkielisiin runoilijoihin
(Runeberg, Tegnér y.m.), _sitten_ vasta saksalaisiin (Schiller, Goethe)
ja _viimeksi_ Kalevalaan. Pitkä matka kesällä v. 1853 Savoon ja
Pohjois-Karjalaan tutustutti laajemmalta kotimaahan ja kansan elämään.

Näin tulivat kouluvuodet hyvin käytetyiksi ja Julius Krohn tuli
syyskuun 22 päivänä 1853 ylioppilaaksi saaden tutkinnossa
arvosanan "laudatur" (33 ääntä). Isä oli mukana Helsingissä
tutkinnonsuoritusmatkalla järjestämässä käytännöllisiä asioita ja jäi
kaupunkiin siihen asti, kunnes näki Juliuksen täysissä juhlatamineissa
miekkoineen ja kultakalunoineen.

Heti ylioppilastutkinnon suoritettuaan ryhtyi nuorukainen harjoittamaan
opintoja yliopistossa. Hän oli saanut asunnon professori A.E. Arppella
ja pääsi pian useitten perheitten tuttavuuteen. Entinen ujous katosi
pian ja Krohn otti mielellään osaa seuraelämään, mikäli hänellä siihen
oli aikaa. Opinnot olivat kuitenkin pääasia. Krohn oli kirjoittautunut
filosofisen tiedekunnan fysis-matematisen osaston jäseneksi ja ryhtyi
aluksi kuuntelemaan kemian, eläintieteen ja matematiikan luentoja.
Hyönteisten tutkimista ja kokoamista hän edelleen innokkaasti harrasti.
Sitäpaitsi hän opiskeli piirustusta M. v. Wrightin johdolla sekä
lintujen täyttämistä. Luonnontieteisiin innostuneena hän haaveilee
pääsevänsä joskus tutkimusmatkoille kaukaisiin maanosiin. Ainakin
luulee hän jokseenkin varmasti pääsevänsä parin vuoden kuluttua
tieteellisen retkikunnan mukana Lappiin. Näissä unelmissa ja tavassa,
jolla hän niistä kertoo vanhemmilleen, on vielä koko joukko
lapsellisuutta. Lapsellisuutta osoittaa myös hänen suhtautumisensa
Sakari Topeliukseen. Krohn oli saanut Viipurissa suosituskirjeen
Topeliukselle. Mutta yleinen mielipide oli tähän aikaan niin kiihtynyt
Topeliusta vastaan, että häntä melkeinpä pidettiin maanpetturina.[20]
Tämän vuoksi Krohn vitkasteli suosituskirjeensä viemisessä aina
joulukuuhun saakka ja oli iloinen, kun hänen käydessään Topelius ei
ollut kotona. Krohn, joka miehistyttyään aina esiintyi perin
itsenäisenä antamatta yleisen mielipiteen kovinkaan paljon vaikuttaa
kantaansa, on itse myöhemmin kertonut tämän tapauksen esimerkkinä
silloisesta kehittymättömyydestään --- "ja" -- lisää tämän kertomuksen
muistoonpanija -- "tuo kertomus oli mestarillinen sen huumorin vuoksi,
jonka Krohn siihen valoi".[21]

Toverielämään otti Krohn alusta alkaen innokkaasti osaa. Kirjeessään
vanhemmilleen (lokak. 5 p. 1853) hän vakuuttaa, että ylioppilaskunnassa
yleensä vallitsee vakava henki, ja lausuu sen vakaumuksen, että
kurinpitovallan antaminen toverien käsiin olisi eduksi tapojen
valvonnalle. Veljelleen Leopoldille hän (kirjeessä marrask. 25 p. 1853)
kuvailee ylioppilaitten tiedekuntakokouksia ja antaa niille
tunnustuksensa. Myös vapaaseen seurusteluun yksityisesti toverien
kanssa jää aikaa. Niinpä hän saatuaan vanhemmiltaan lähetyksen Viipurin
rinkeliä kiittää heitä (kirjeessä marrask. 22 p. 1853) "tusinan toverin
nimessä", jotka kahdessa päivässä tekivät rinkeleistä lopun. "Monet --
hän jatkaa kirjeessään -- moittivat minua tuhlauksesta arvellen, ett'ei
minun olisi tarvinnut niin paljon jaella, mutta näin ilahdutin
useampia, jotka eivät olleet koskaan nähneet Viipurin rinkeliä."
Seurustelu toverien kanssa innostutti hänet myös yhtymään
ylioppilaslaulukuntaan, vaikka hänellä ei juuri ollutkaan ääntä.
Kirjeistä vanhemmille huomaa, että Krohn yleensä haki kunnollisten,
työteliäitten toverien seuraa.

Elämä Helsingissä oli siis hauskaa ja vaihtelevaa. Kuitenkin pyrki
silloin tällöin koti-ikävä vaivaamaan ja tuli surumielisyyden
kohtauksia. Pahimmin nämä puuskat vaivasivat Krohnia silloin, kun hän
sattui olemaan pahoinvoipa. Hän valittaa kirjeissään vanhemmilleen,
että Helsingin ilmasto ei ole hänelle terveydeksi, ja viittaa siihen,
että useat muutkin ovat Helsinkiin tultuaan sairastuneet. Tavallisesti
nämä ikävät hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Lääkkeenä niitä
vastaan oli työnteko, joka oli intensiivistä, vaikkakin Krohn sanoo
ottaneensa periaatteekseen: qui trop embrasse, mal étreint.
Työohjelmassa näkyy olleen sijaa suomenkielen harjoittamisellakin,
koskapa Krohn heti lukukauden alussa pyysi kotoaan Renvallin
sanakirjan. Ottilie-sisarelleen Krohn kirjoittaa, että hänellä
töittensä ohessa on sangen laaja kirjeenvaihto hoidettavana. Kaikkien
näitten puuhiensa lomassa hän kuitenkin jo monta viikkoa ennen
lukukausien loppua rupesi laskemaan päiviä, joiden kuluttua hän pääsee
kotiinsa lomalle. Suuri olikin riemu, kun se päivä vihdoin valkeni,
jolloin hän sai lähteä rakkaaseen Kiiskilään.

Seuraavina lukukausina jatkui elämä Helsingissä pääasiassa samaan
tapaan kuin ensimäisenäkin. Krohnin ylioppilasvuosista saa hyvän
käsityksen hänen kirjeistään, joita on runsas kokoelma julkaistu
suomeksi.[22]

Kevätlukukaudella 1854 Krohn kävi samoilla luennoilla kuin
syyslukukaudellakin. Sen lisäksi hän oli jo lukukauden alussa päättänyt
ryhtyä opiskelemaan suomenkieltä Lönnrotin johdolla heti kun tämä
astuisi virkaansa.[23] Aikeensa hän toteuttikin, vieläpä sillä tavoin,
että pääsi hyviin tuloksiin. Kannustimena oli nyt jo tietoiseksi ja
voimakkaaksi kehittynyt suomalaisuuden harrastus. Sitä todistavat hänen
sanansa kirjeessä vanhemmille vuotta myöhemmin: "Kuten tiedätte
kirjoitin viime keväänä professori Lönnrotille suomenkielisiä
kirjoitelmia, jotka silloin näyttivät sangen kirjavilta sen jälkeen
kuin hän ne oli korjannut. -- -- -- Tänään vein hänelle [taas],
ensimäisen tekeleeni ja katso, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä
virheitä -- niin, hän sanoi, että minun pitäisi antaa kirjoitukseni
Suomettareen painettavaksi! -- Ajatelkaahan, semmoinen rohkaisu
semmoisen miehen puolelta! -- -- -- Se oli runsas palkinto paljosta
ajasta ja vaivasta, jonka olin käyttänyt oppiakseni isänmaani kielen.
Miten paljon suuremmalla halulla ja kestävyydellä työskentelenkään nyt
edelleen, kun näen voivani päästä tuloksiin." Että Krohn jo vuotta
aikaisemmin suomenkielen opiskeluun ryhtyessään oli ollut tämmöisellä
kannalla, sen osoittaa maaliskuun 22 päivänä 1854 kirjoitettu kirje
vanhemmille. Tässä kirjeessä hän kertoo keisari Nikolain käynnistä
Helsingissä ja sanoo keisarin voittaneen hänen ja monien muitten
sydämen toimenpiteillään suomenkielen hyväksi. "Tästä kaikesta näkee,
että kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta." Keisarilla
oli matkallaan mukana perintöruhtinas. Krohn, joka oli mukana
perintöruhtinaalle esitellyssä ylioppilasjoukossa, kertoo ihastuneensa
perintöruhtinaaseen. Jo näiltä ajoilta lienee peräisin se ihailu, jota
Krohn runoilijana tulkitsee Aleksanteri II:ta kohtaan ja jota tuli myös
Aleksanteri III:n osaksi. Tämä ihailu on sitä ymmärrettävämpää, kun
Krohnin kodin hengessä tuntui jälkiä Pietarissa olosta.[24] Ei koskaan
tämä ihailu kuitenkaan mennyt yli niiden rajojen, jotka sille asetti
isänmaallinen, kansallinen mieli. Keisarin puheesta, jossa tämä
huomautti ylioppilaille "yhteistä isänmaata" uhkaavasta sodan vaarasta,
kertoo Krohn vanhemmilleen hieman ivallisessa äänilajissa samoin kuin
siitäkin, että keisari piti puheensa ylioppilaille venäjäksi.

Muuten tämän keisarivierailun yhteydessä jo ilmenee, ett'ei Krohn ollut
erikoisemmin mieltynyt politiikkaan -- piirre, joka säilyy hänessä läpi
elämän. Hän valittaa, ett'ei enää kuule missään järkevää sanaa, sillä
kaikki puhuvat vain politiikkaa. Varsinkin raivostuttaa häntä naisten
alituinen politikoiminen ja puhe sodasta. "Olen niin kyllästynyt tähän
teemaan, että minut voi sillä karkoittaa."

Krohnin huomion vaativatkin etupäässä opinnot. Paitsi suomenkieltä
harrasti Krohn kevätlukukaudella 1854 varsinaisten opintojensa ohella
myös englanninkieltä opiskellen sitä aina aamuisin ylös noustuaan kello
yhdeksään asti. Piirustuksen harjoittamista hän edelleen jatkoi.
Lepohetkinään hän mielellään haki seuraa kuten ennenkin. Hän oli
iloinnut päästessään perheeseen asumaan, koska hän luuli siten saavansa
paljon olla ihmisten parissa, mutta pettymyksekseen hän pian huomasikin
luulleensa tässä suhteessa liikoja. Kun tovereitakin hiukan ujostutti
tulla hänen luokseen professorin taloon, tunsi hän ajoittain itsensä
yksinäiseksi. Äidin pelon, että toveriseurat ja kekkerit Helsingissä
voisivat totuttaa juomatapaan, hän torjuu huomauttamalla, että vaikka
hän muuten onkin tullut hilpeämmäksi ja seuramielisemmäksi, niin hän
siinä suhteessa on melkein pedantti, ett'ei hän koskaan juo yli
tavallisen määränsä. Toverien pilkka ei tässä asiassa voi vaikuttaa
mitään. Häntä on monesti tämän takia sanottu "akaksi", mutta siitä ei
ole ollut mitään tulosta.

Ylioppilaaksi tultuaankin Krohn jonkun verran harjoitti omaksi
huvikseen runoilua ruotsin- ja saksankielellä. Paljon ei tästä
runoilusta ole jälkiä säilynyt eikä se voinut runsasta ollakaan syystä
että opinnot ja muut harrastukset veivät ajan. Runoilu olikin
oikeastaan luvattomaksi katsottua syrjäaskartelua, allotriaa, johon
opintojen takia ei saanut antautua kuin poikkeustapauksissa. Mutta
olipa toinenkin syy tähän vieraskielisen runoilun tyrehtymiseen. Krohn
selittää sen itse elämäkerrassaan: "Ylioppilaaksi tultuani olin
päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi.
Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi
suomistunut. Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856."

Itsensä "suomistamista" Krohn harjoitti, kuten edellä jo on
huomautettu, tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Hän pääsi verrattain
pian hyviin tuloksiin, senkin vuoksi, että hän oleskeli kesän 1857
Kaavilla ja syksyn 1858 ynnä alun vuotta 1859 Rautalammilla,
perehtyäkseen käytännöllisesti suomenkieleen. Kuvaavaa hänen
innostukselleen on, että hän opetti näinä vuosina suomea
Emilie-sisarelleen. Mutta hän ei ollut vain innostuva, hän oli myös
kestävä työssään. Lönnrotilta saatu tunnustus ei saattanut häntä
heittäytymään veltoksi, vaan entistä innokkaammin hän työskenteli
suomenkielen taitonsa kartuttamiseksi. Ankarasti arvostellen täytyy
sanoa, ett'ei hän koskaan päässyt hallitsemaan suomenkieltä aivan
täydellisesti sen pienimpiäkin vivahduksia myöten, mutta hän saavutti
jo opintovuosinaan tässä kielessä niin suuren taidon, että hänelläkin
on suuri osuus suomenkielen kehittämisessä kulttuurikieleksi. Rohkenipa
hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan ryhtyä suomentamaan Stöckhardtin
"Kemian oppikirjaa" -- siis luomaan suomenkielistä kemiallista sanastoa
ja menestyi siinä jokseenkin hyvin.[25]

Koko esiintymiskielen muuttaminen suomeksi niin perin pohjin, että
runoilukin tapahtuisi suomenkielellä, merkitsee sangen jyrkkää
käännettä Krohnin elämässä. Samoihin aikoihin kuin tämä käänne
tapahtuu, on Krohnin muussakin elämässä havaittavissa käänne.
Terveydellisistä syistä hänen täytyi olla poissa Helsingistä lukuvuosi
1855-56. Hän teki silloin virkistyksekseen pitkän merimatkan käyden
Saksassa, Englannissa, Skotlannissa, Norjassa ja Helgolannin saarella.
Kun hän syksyllä 1856 taas saapui Helsinkiin opiskelemaan, muutti hän
kokonaan opintosuunnitelmaa ja siirtyi filosofisen tiedekunnan
historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Varsinaisena syynä tähän
muutokseen oli se, ett'ei hänen terveytensä ollut kestänyt työskentelyä
laboratorioissa. Mutta lisättävä on, että niin suuresti kuin hän
harrastikin luonnontieteitä, hän sittenkin tunsi joutuneensa väärälle
uralle. Pääaineekseen hän nyt otti historian ja filosofian, nuo
poikaijän mieliaineensa, kuten hän sanoo kirjeessä vanhemmilleen.
Suomenkielen opinnoilla luonnollisesti nyt tuli olemaan entistä
huomattavampi sija työsuunnitelmassa. Näin joutui Krohn kahden
kuuluisuuden, Lönnrotin ja Snellmanin, oppilaaksi. Snellmanin
luennoista hän olikin niin intresseerattu, että hän niiden takia
kerrankin jäi keväällä Helsinkiin pitemmäksi aikaa kuin hänelle muuten
olisi ollut tarpeellista.

Entistä suuremmalla innolla jatkuivat nyt opinnot, kun terveyskin oli
taas hyvä. Julius Krohn asui nyt yhdessä veljensä Leopoldin kanssa,
joka myös opiskeli yliopistossa. Toveripiiriin kuului ahkeraa
väkeä.[26] Usein kokoonnuttiin iltapäivällä Krohnien luo ja
keskusteltiin opinnoista. "Ei mikään ole ihanampaa kuin työ",
kirjoittaa Krohn kotiinsa. Englanninkielen opiskelu jatkuu myös. Krohn
lukee alkukielellä englantilaisia ja amerikkalaisia runoilijoita
(Shakespeare, Longfellow, Bryant). Seuraelämää hän ei myöskään
laiminlyö, vaan käy ahkerasti tutuissa perheissä.

Tähän tapaan jatkuu elämä ja opiskelu Helsingissä lukuvuosina 1856-58.
Suomalaisuuden liike vie yhä varmemmin Krohnin mukanaan. V. 1856
mainitsee hän tehneensä Kaarlo Slöörin kanssa sen välipuheen, että aina
keskenään puhuisivat suomea. Hän ilmoittaa vanhemmilleen kirjoittavansa
yliopistolliset ainekirjoitusharjoituksensa periaatteen takia suomeksi,
vaikka ne oikeastaan olisi kirjoitettava ruotsinkielellä ja saisi
kirjoittaa saksaksikin. Vanhemmilleen hän kirjeissään kertoo
suomalaisuuden edistyksestä ja voitoista, ihailee Lönnrotia ja
Snellmania, mutta uskaltaa myös moittia viimemainittua, kun tämä hänen
mielestään ampuu harhaan. Suomalainen taide, etenkin Sjöstrandin
Kalevala-aiheiset tuotteet, herättää hänessä ihastusta. Lausuupa hän
myös demokraattisia ajatuksia eri kansanluokkien lähentämisestä
toisiinsa. Kun hänen vanhempansa perustivat suomenkielisen koulun,
kirjoitti Krohn heille, että he olivat toteuttaneet yhden hänen
mieliaatteitaan. Hän olikin harrastanut tämmöisiä asioita ja tuli
tunnetuksikin niiden harrastajana. Niinpä hän kehoitti A.G. Keldania
panemaan koulun pystyyn Uuraassa, kun kerran innostusta asiaan oli
olemassa, odottamatta asianomaista lupaa. Mielipiteensä kansakouluista
hän lausuu tässä yhteydessä seuraavasti: "Mitä minä toivon
kansakouluista on se, että heidän kauttansa saisimme sivistyneitä
talonpoikia ja kästeostajia, joiden tietoa ja taitoa häveten
suottaherrojen täytyisi paeta kankaalle. Jo viimein tästä asiasta
keskustellessamme väitin hyvin tarpeelliseksi opettaa tytötkin ja tämä
ajatukseni on, luettuani muiden mietintöjä asiasta, varmaunut lujaksi
vakuutukseksi. Nyt väitän siis, että jos tahdotaan toden teolla
koroittaa kansan sivistystä, niin pitää kaikin mokomin harrastaa
naisten opetusta, sillä niiden kautta leviää siunaus nousevaankin
ihmispolveen, koska sitä vastaan miestä opetettaessa ei hyödytetä muuta
kuin hänet yksinänsä."[27] -- Yliopiston varakansleri, parooni J.R.
Munck, kääntyi keväällä v. 1857 Krohnin puoleen pyytäen järjestämään
kansakoulun Hämeessä olevalla tilallansa. Krohn ei katsonut opintojensa
takia voivansa suostua ehdotukseen, mutta ilmoitti olevansa halukas
kandidaattitutkinnon suoritettuaan ottamaan vastaan vuodeksi
opettajanviran siellä. Samana vuonna Krohn muitten töittensä ohella
toimi jonkun verran opettajanakin Helsingissä. Tämä kaikki osoittaa,
että Krohn, vaikka hän toisinaan valitti olevansa epäkäytännöllinen ja
jossakin määrin sitä olikin, kuitenkin itse asiassa oli toiminnan ja
käytännön mies. Kuvaavaa hänen luonteelleen ja ajatustavalleen on
seuraava kohta vanhemmille syyskuun 21 p. 1857 kirjoitetussa kirjeessä:
"Paljon ajattelemista on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme
Humboldtin teoksesta 'Lichtstrahlen', nimittäin että joka ihmisen ennen
kaikkea pitäisi koettaa sivistää itseään, koska silloin tuo sivistys
ehdottomasti vaikuttaa myös toisiin siunausta tuottavasti. En voinut
silloin sanoa olevani samaa mieltä enkä voi sitä nytkään, vaikka olen
katsellut asiaa joka puolelta. Sillä jos toisiin vaikuttaakseen ensin
pitää itsensä olla täysin sivistynyt, niin ei siitä koskaan tule
mitään. Milloin ja kenen on mahdollista sanoa: nyt olen täysin
sivistynyt! Ja sitäpaitsi miten tuleekaan tosisivistyneeksi muuten kuin
irtautumalla yhä enemmän persoonallisista, itsekkäistä pyrkimyksistään
ja työskentelemällä korkeampien aatteitten toteuttamiseksi s.o. toisten
hyväksi. Sen vuoksi en Humboldtin auktoriteetista huolimatta voi luopua
siitä mielipiteestä, että on työskenneltävä niin paljon kuin
mahdollista yhteiseksi hyväksi, koska siten varmimmin edistää omaa
parastaan ja omaa kehitystään."

Ylioppilaitten yhteisissä riennoissa oli Krohn paljon mukana.
Ylioppilastalohankkeeseen hän innostui ja selitti sitä vanhemmilleen,
jotka aluksi eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen koko puuhaa. Asian
hyväksi pidetyssä iltamassa hän avusti pitämällä esitelmän
"Nykyisemmästä" suomalaisesta kansanrunollisuudesta.

Opintojensa jouduttamiseksi ja osaksi myös terveydellisistä syistä
Krohn asettui syksyllä 1858 erään toverinsa Östbergin kanssa
Rautalammille, ensin Arvolan, sitten Sahalan taloon. Ahkerasti hän
siellä lueskelikin, etupäässä historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa,
mutta jäipä vielä aikaa muuhunkin. Hän seurusteli rahvaan kanssa
tarinoiden iltaisin tuvassa, lukien ääneen ja kuunnellen toisten
juttuja. Täällä hän kuuli myös runolaulua ja saavutti erään
venäjänkarjalaisen laukkukaupustelijan suosion lukemalla tälle
Kalevalaa. Myöskin säätyläisten kanssa hän seurustelee, mikäli
semmoiseen jää aikaa, ihailee vanhaa, katoavaa elämänmuotoa, "the old
merry Finland", joka puhtaimpana on säilynyt pappiloissa, mutta
ymmärtää myös ihmisten veljestymisen edistyvän sikäli kuin olot
muuttuvat. Lukutyön vastapainoksi tehdään toisinaan metsästysretki.
Kirjeistä vanhemmille näkyy, että Krohn on edelleen sama hyvä poika
kuin ennenkin. Hänen hartain toiveensa on olla vanhemmilleen iloksi ja
kunniaksi. Vanhemmat puolestaan seuraavat tarkoin poikansa elämää ja
heidän huolenpitonsa ulottuu aivan yksityiskohtiin asti. Ero kodista
tuntuu ikävältä, onpa toisinaan suorastaan raskasmielisyyden puuskiakin
Ensi kertaa elämässään Krohn nyt vietti joulun poissa kotoaan. Mutta
suuren jouluilon -- niin hän kirjoitti vanhemmilleen joulukuun 5
päivänä -- voisivat vanhemmat tuottaa hänelle avustamalla vuoden 1808
sotavanhuksia, joiden hyväksi oli käynnissä varojen keräys.
Alakuloisuutta vastaan oli hyvänä lääkkeenä työ, joka sujui hyvin.
Historiaa lukiessa nousi mieleen kaikenlaisia ideoitakin. Niinpä hän
kirjoittaa maaliskuun 13 päivänä 1859 Kaarlo Slöörille: "Pietarin
arkistoissa löytyy epäelemättä Venäen lähettilästen kertomuksia
Ruotsin, siis Suomenki tilasta; mitä jos joutessas pyrkisit niitä
tutkimaan?" Vähän myöhemmin hän kirjoittaa, että hän mielellään
ryhtyisi kirjoittamaan kertomuksia Suomen historiasta Fryxellin tapaan,
jommoisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli määrännyt palkinnon,
mutta tutkintoluvut estävät semmoiseen työhön ryhtymästä.

Rautalammilla oloa jatkui maaliskuuhun (1859) asti. Sen tarkoituksena
oli jouduttaa kurssilukuja niin että Krohn keväällä valmistuisi
kandidaatiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä
tähän mainitsee Krohn kirjeessään Slöörille (maaliskuun 13 p. 1859)
sen, että suomenkielen oppimiseen on mennyt paljon aikaa. Slöör ei
pitänyt kandidaattitutkinnon jouduttamista ollenkaan tärkeänä, mutta
Krohn itse oli toista mieltä. Hän kirjoittaa Slöörille huhtikuun 9
päivänä 1859: "Minä soisin, että olisin aikoja sitten pääsnyt siihen,
että joutaisin muille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi
pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta
voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää
ensimmäisten rinnalle." Varsinaisena syynä tutkintolukujen
pitkistymiseen oli Krohnin tunnollisuus. Hän ei tahtonut mennä
tutkintoon heikoin tiedoin ja päästä läpi ilman että oli sen täysin
ansainnut. Vanhemmilleen hän vakuuttaa, ett'ei tässä ollut kysymys
turhasta kunnianhimosta, vaan hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan
semmoinen.

Luonteestaan hän muuten näihin aikoihin antaa vanhemmilleen kuvauksen,
joka tuntuu luotettavalta. Viitaten aikaisemmin Helsingissä kärsimäänsä
surumielisyyteen ja mietiskelytautiin hän sanoo kevättalvella 1858:
"Niin vaikeata kuin tuo aika minulle olikin, niin en kuitenkaan antaisi
sitä mistään hinnasta pois; sillä olen ensiksikin kadottanut melkoisen
annoksen liian suurta itseluottamustani ja sitten myös tottunut enemmän
ajattelemaan, kun taas ennen seurasin etupäässä tunteitani ja hetken
mielenliikkeitä." Rautalammilta hän kirjoittaa marraskuun 21 päivänä
1858: "Viimeisinä parina vuotena olin päässyt aikaisemmasta
sulkeutuneisuudestani; olin tullut vilkkaaksi, hilpeäksi ja
seuramieliseksi, mutta samalla myös suuriluuloiseksi, nenäkkääksi ja
huikentelevaiseksi. Ja vaikka jo yli puolen vuoden olin taistellut sitä
vastaan, ei vapautuminen näistä vioista ottanut minulle onnistuakseen.
Olin tällöin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja hoipuin sinne
tänne väliin hillittömän iloisena, väliin aivan lamautuneena. -- Jo
kesällä alkoi asia parata ja täällä vahvistaa ponteva, säännöllinen työ
tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos hyvin käy, jälleen tarpeellisen
itseluottamuksen." Työstään ja työtavastaan Krohn kirjoittaa
vanhemmilleen Rautalammilta lähtiessään: "Olen valitettavasti nähnyt,
että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua
jopa pedanttina, niin vilkkauteni kuitenkin kaikesta huolimatta on
johtanut minut hutiloimiseen ja pintapuolisuuteen. Moni seikka, minkä
luulin tietäväni, on minulle täällä antanut kovasti työtä." Krohnin
myöhempi toiminta osoittaa, että hän oli tutkijana aina erittäin
uuttera ja tunnollinen. Vilkkaus ja ideoitten runsaus -- hänellä oli
runoilijan fantasia ja häneen sopii nimitys fertile ingenium -- ovat
ominaisia hänelle tutkijana. Joskus saattoi kuitenkin omaperäisen työn
aikana jäädä jokin detalji tarkistamatta.[28]

Tultuaan Rautalammilta Helsinkiin helmikuun lopussa 1859 Krohn jatkoi
lukujaan ja aloitti kandidaattitutkintonsa suorittamalla huhtikuussa
Lönnrotille tutkinnon suomenkielessä, jonka sai suorittaa ennen
varsinaista tenttiaikaa. Suomalaisuuden edistyminen Helsingissä on
nytkin tärkeänä aiheena hänen kirjeissään vanhemmilleen. Hän kertoo
Ahlqvistin kunniaksi vietetyistä juhlista, joissa puheet pidettiin
suomeksi, ja ylioppilaitten teaatteri-näytännöistä ylioppilastalon
hyväksi, jolloin pelko, että viisinäytöksinen suomenkielinen kappale,
Hannikaisen "Antonius Putrorius", ei saisi kylliksi katsojia,
osoittautui aivan perusteettomaksi; päinvastoin kerrottiin monien,
varsinkin naisten, ennen kappaleen esitystä sitä kotonaan lukeneen.

Kesäloman Krohn vietti Kiiskilässä ja meni sen jälkeen
Helsinkiin suorittamaan tutkintoaan. Historian hän suoritti
hyvin lokakuun lopulla, mutta lopullinen valmistuminen lykkäytyi
seuraavaan lukukauteen. Maaliskuun 29 päivänä 1860 hän tuli
filosofiankandidaatiksi saaden arvosanan "maxime dignus" 12 äänellä,
pääaineina Siveysoppi ja tieteitten systeemi, Yleinen historia ja
Suomenkieli, muina aineina Estetiikka ja uudempi kirjallisuus sekä
Roomalainen kirjallisuus. Tutkintoaika oli tuntunut rasittavalta ja
tympäisevältäkin -- Krohn sanoo, että hänellä oli semmoinen tunne kuin
olisi syönyt liikaa, -- mutta pienen levähdyksen jälkeen oli mieli
entistä virkeämpi ja työkyky entisellään.

Uusia suunnitelmia olikin jo mielessä ja erilaisia töitä menossa.
Krohn oli taipunut Uno Cygnaeuksen tuumiin ja päättänyt valmistua
opettajaksi seminaariin. Tätä varten oli määrä tehdä kesällä valtion
stipendiaattina opintomatka ulkomaille. Asia tosin sitten pitkistyi ja
Krohn sai ilokseen viettää kesänsä kotonaan, mutta joka tapauksessa
hän kandidaattitutkinnon suoritettuaan ryhtyi valmistautumaan
ulkomaanmatkalle opiskelemalla pedagogiikkaa. Jo kauan sitten aloitettu
Kemian oppikirjan suomennos oli nyt myös saatava viimeisteltyyn asuun.
Sitäpaitsi hänellä oli hoidettavina entiset suomenkielen tuntinsa
tyttökoulussa ja sen lisäksi 6 viikkotuntia ylioppilaitten perustamassa
suomalaisessa kansakoulussa. Hän suunnitteli myös antologiaa, joka
sisältäisi uudempaa suomalaista runoutta. Ensimäisenä näkyvänä
tuloksena tästä suunnitelmasta oli aikaisemmin mainittu esitelmä
"Nykyisemmästä suomalaisesta kansanrunollisuudesta".

Tapansa mukaan ennätti Krohn nytkin monien puuhiensa keskellä ajatella
muitakin. Niinpä hän vähän ennen loppututkintoaan pyysi ja sai isänsä
avustamaan Aleksis Kiveä.

Kaikkia Krohnin tärkeimpiä harrastuksia ja töitä hänen filologiksi
ruvettuaan emme vieläkään ole esittäneet. On kerrottava vielä hänen
runoilustaan suomenkielellä.

Hän mainitsee sepittäneensä ensimäisen suomenkielisen runokokeensa
syksyllä 1856. Runo, jota hän tällä tiedonannolla tarkoittaa, on
"Suvilaulu".[29] Se on onnellisella hetkellä syntynyt tuote. Kieli on
sujuvaa ja kaunista ja tunnelma eheä. Tutustuminen suomalaiseen
kansanrunouteen on ilmeisesti vaikuttanut hyvää. Samoihin aikoihin
syntynyt pieni Uhland-suomennos (Äiti ja lapsi) ja myöhemmin
kirjoitettu "Suomen Neitosille maisterivihkiäisissä 29/5 1857" ovat
kielellisestikin paljon heikompia.[30]

Seuraava suomenkielinen runo, mikäli voimme Krohnin tuotantoa seurata,
on "Varpunen". Siinä hän määrittelee mahdollisuutensa ja merkityksensä
runoilijana niin vähäiseksi, että kirjallisuushistorioitsijain on
täytynyt todeta tuo itsearviointi aivan liian vaatimattomaksi.[31]
Asiain myöhempi kehitys osoitti, että Krohn tarkoitti täyttä totta
sanoessaan laulavansa vain

    Kun ääni lintuin muitten
    Ei kuulu talvella.

Runoilullaankin hän tarkoitti suomalaisuuden edistämistä ja oli valmis
tarvittaessa sen jättämäänkin, jos luuli voivansa enemmän hyödyttää
suomalaista sivistystä muunlaatuisella toiminnalla. Tämä on kaunis
todistus luonteen jaloudesta ja kansallisesta innostuksesta, mutta myös
todistus siitä, että Krohn ei tuntenut sellaista voittamatonta vetoa
runoiluun, joka pakoittaa ihmisen kaikesta huolimatta seuraamaan
runoilijakutsumustaan ja pysymään sille uskollisena.

Vuonna 1858, jolloin "Varpunen" on kirjoitettu, harjoitti Krohn
muutenkin kirjallista toimintaa, vaikka tietenkin vain sivutyönä. Hän
ilmoittaa auttaneensa Slööriä tämän sanomalehtityössä sekä avustuksilla
että korrehtuuria lukemalla, minkä vuoksi Slöör hänen vastustelustaan
huolimatta lahjoitti hänelle Vischerin Estetiikan. Rautalammilta Krohn
lähetti Slöörille keväällä 1859 siellä sepittämänsä runon "Nuoren
neidon lohdutus".

Jo ennen "Varpusen" ja "Nuoren neidon lohdutuksen" kirjoittamista oli
Krohn yrittänyt runojen suomentamista. Ensimäinen yritys (emme ota
tässä huomioon aikaisemmin mainittua vähäpätöistä Uhland-suomennosta)
oli ylen rohkea eikä onnistunutkaan. Krohn näet yritti käyttämään
suomenkielellä eleegistä runomittaa suomentamalla Malmströmin runoa
"Angelika". Kuten Ahlqvist aikaisemmin samanlaisessa kokeessa ja
kenties Ahlqvistin vaikutuksen alaisena Krohn tässä rakensi heksametrin
ja pentametrin yksinomaan laajuudelle polkien pahasti korkoa. Tulos on
huonompi kuin Ahlqvistin. Toinen suomennosyritys sen sijaan on
katsottava silloisissa oloissa sangen onnistuneeksi. Se on Runebergin
"Hurtti-ukko". Siinä on jo ikäänkuin alku suureen työhön, jonka
suorittamisesta pääansio tulee Krohnille ja jossa hän, kuten työssä
osallisena ollut B.F. Godenhjelm todistaa (Oma maa III, s. 265), on
ollut aloitteen tekijänäkin, nimittäin "Vänrikki Stoolin Tarinain"
suomentamiseen.

V. 1859 suomensi Krohn saksankielestä runon "Neidon tunnustus" ja
Schillerin "Sukeltajan". Jälkimäinen, Helsingissä vietettyyn
Schiller-juhlaan tehty suomennos, on katsottava Krohnin ensimäiseksi
esittäytymiseksi yleisölle suomenkielisenä runoilijana. Kirjeessään
vanhemmilleen marraskuun 21 p. 1859 hän kertoo tämän tekeleen
syntymähistorian. Melkeinpä lapsellinen innostuksen puuska oli saanut
hänet työhön ryhtymään keskellä tutkintokiireitä.[32] Innostuksen
hetkinä sujui runotyö Krohnilta verrattain kevyesti. Niinpä hän sanoo
tämän pitkän runon suomentamiseen käyttäneensä oikeastaan vain yhden
päivän. Suomennoksensa hän julkaisi vielä samana vuonna kalenterissa
"Mansikoita ja Mustikoita I", mikä on kylläkin ymmärrettävää, kun runo
joka tapauksessa oli juhlassa tullut yleisölle tutuksi. Myöhempiin
julkaisuihinsa hän sitä ei enää ottanut. Hänellä oli aina sangen paljon
itsekritiikkiä ja varsinkin nuoremmalla ijällään hän myös oli arka
siitä, että häntä ehkä luultaisiin itserakkaaksi.[33]

Yleisö näkyy ottaneen "Sukeltajan" suosiollisesti vastaan.
Ahlqvist arvosteli sitä sangen suopeasti lausuen: "Suurella
taidolla, sekä runollisella että kielellisellä, on 'Sukeltaja',
suomennos Schilleristä, tehty (tekijä J.K.), ehkä suomentajan
runo-mitta-perusteet, arvollisten tavuiden pitkiksi lukeminen
ja koron polkeminen, eivät ole meidän mieleiset".[34] Totta onkin,
että käännöksellä on ansionsa. Se seuraa uskollisesti ja notkeasti
alkutekstiä ja siihen on saatu alkutekstin tunnelmaa ja henkeä.
Kieltäkin suomentaja käyttelee taitavasti. Paikoittain hän onnistuu
jossain määrin jäljittelemään alkuteoksen äännemaalaustakin ("Kas
kuohuen nyt kohisee, kihisee -- -- -- kita haukkoo pohjaton hirmuisin,
Manalaan kuin viepä ois suorastaan j.n.e."). Runossa on vauhtia.
Toiselta puolen kielessä on murteellisuuksia (veistä = vedestä;
lainata = niellä; piä -- pidä; tullu, tehty noutoa, palkkoa, viinoa,
poikoa, päiveä j.n.e.) ja omituisuuksia (pikarinsa Karybdihin
langettaa; vuori jyrkkänä longottaa; alas poika jo syöstäiksee; väki
parkahtaa). Ja suomentajan runomittaperusteet ovat todella vielä
vakiintumattomat. Verrattuna Ahlqvistin samana vuonna esitettyyn,
monine puutteellisuuksineenkin taiturimaisesti suoritettuun Kellolaulun
suomennokseen on Krohnin käännös aloittelijan työtä. Krohn itse ei
myöhemmin enää parannellut "Sukeltajan" suomennosta. Paavo Cajander
käytti sitä sittemmin pohjana suomentaessaan tämän runon uudelleen,

Runoilijanimi Suonio[35] esiintyi julkisuudessa ensi kerran keväällä
1860. Silloin on "Mehiläisessä" (N:o 4) painettuna "Italian herääminen"
ja "Suomettaressa" (N:o 17) "Suksimiesten laulu". Krohnin kirjeistä
vanhemmilleen ja Slöörille näkyy, että "Suksimiesten laulu" on sinä
keväänä kirjoitettu.[36] Samoin on nähtävästi laita runon "Italian
herääminen", jonka runomittakin on sama kuin "Suksimiesten laulun".
Tämä kevät oli onnellista aikaa Krohnille, sillä hän piti aina
runolahjaa suurena onnena ja iloitsi huomatessaan itselläänkin sitä
olevan. Onnistuneitakin tuotteita kertyi pian niin paljon, että Krohnin
varsinainen debyytti kirjallisen yleisön edessä omintakeisena
runoilijana muodostui sangen onnistuneeksi, silloisiin oloihin katsoen
suorastaan loistavaksi. Se tapahtui "Mansikkain ja Mustikkain" II
osassa joulukuussa 1860. Tähän kalenteriin Krohn painatti "Kuun
tarinoita" (14 iltaa) ja 13 runoa, joista vain kaksi oli käännöksiä,
nimittäin runot "Suvilaulu", "Hurtti-ukko", "Varpunen", "Neidon
tunnustus", "Suksimiesten laulu", "Lumisateella", "Lemmen aamu",
"Iltaselle", "Onneton", "Italian herääminen", "Juomalaulu", "Sydämelle"
ja "Soittoa kuullessa".[37]

Enimmän huomiota herättivät "Kuun tarinat". Ne olivat aivan uutta
kirjallisuudessamme, ilman vastinetta aikaisemmilta ajoilta, ja niissä
ilmenevä kansallinen mieli herätti paljon vastakaikua. Ne tulivat hyvin
tunnetuiksi ja suosituiksi, kuten julkiset arvostelut ja aikalaisten
lausunnot vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin todistavat.[38] Niistä
tulikin merkkitapaus kirjallisuushistoriassamme, sillä "Kuun tarinoita"
oli ensimäinen suomenkielinen kaunokirjallinen teos, joka levisi
sivistyneisiin piireihin ja käännettiin vieraille kielille.[39]
Runotkaan eivät heikentäneet "Kuun tarinain" tekemää hyvää vaikutusta.

Sivuuttaen tässä yhteydessä kysymyksen "Kuun tarinain" taiteellisesta
arvosta kiinnitämme huomiota siihen, missä määrin ne valaisevat
Krohnin luonnetta ja kehitystä. Teos uhkuu rakkautta isänmaahan ja
suomenkieleen. Mutta tekijä ei ole niitä, joille riittää voimakas
tunne semmoisenaan. Isänmaanrakkaus velvoittaa toimintaan ja
uhrauksiin. Paikoittain saa esitys, taiteelliset näkökohdat hyljäten,
melkeinpä agitatoorisen sävyn. Runoilija on tyytymätön suomalaisten
saamattomuuteen, heidän välinpitämättömyyteensä omasta kielestään ja
kansallisesta arvostaan. Kuu, joka on nähnyt olot maapallon eri
puolilla ja eri aikakausina, on sopiva runoilijan mielipiteitten
tulkiksi: "Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se [suomenkieli] vielä
väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei
maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja
jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,
teillä on ääni ja ette laula!" Neljäntenä iltana kuu mainitsee Amerikan
uudistalolaisista, joista Cooper kertoo, ja jatkaa: "Mutta tiedätkös,
että omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään
samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä
kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen
tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!"

"Kuun tarinoista" voi myös päätellä, että tekijä on uskonnollinen ja
sovinnollinen. Hän suhtautuu lempeästi ihmisiin, hairahtuneihinkin, ja
ihailee miehuutta ja kuntoa, varsinkin sellaista, joka suorittaa
suurtekonsa piilossa maailman katseilta.

Esiintymisellään "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa Krohn sai heti
ensi iskulla huomatun aseman kirjallisuudessamme. "Sukeltajan" kautta
saavutettu huomio oli vain valmistusta tähän. Kuitenkin oli Krohn jo
ennen "Mansikkain ja Mustikkain" II osan ilmestymistä kirjallisissa
piireissä niin huomattu henkilö, että hänet pyydettiin suomenkielisen
proloogin sepittäjäksi Helsingin uuden teaatteritalon vihkiäisiin
syksyllä 1860 sen jälkeen kuin Ahlqvist oli siitä kieltäytynyt.
Tämmöinen luottamuksen osoitus oli nuorelle runoilijalle epäilemättä
mieleen, vaikka tehtävä hiukan peloittikin ja hän ensin pani vastaan.
Sen perusteella, mitä tähän asti olemme Krohnista nähneet, voimme
täydellisesti uskoa, että päävaikuttimena hänen suostumukseensa oli,
kuten hän itse sanoo,[40] pelko että vastustajien puolelta olisi ivattu
sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut
edustettuna tässä tilaisuudessa. Runotar oli tällä kertaa hieman
vastahakoinen, mutta tehtävä tuli kuitenkin suoritetuksi täysin
tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Runo "Helsingin teaterin
vihkiäisissä" on alkujaan suunniteltu draamalliseen muotoon, mutta oli
sitten, kun sen esittämisestä näyttämöllä ei tullut mitään,
muodosteltava toisenlaiseksi.

Myöskin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista ajatteli Krohn jo
näihin aikoihin.[41] Vuosia meni, ennenkuin asia toteutui, mutta
Krohnin innostus siihen pysyi vireillä koko ajan.

Vuosi 1860 ja vielä kevätlukukausi 1861 oli ahkeraa runotarten
palvelemista eli "laiskurin työtä", kuten Krohn kirjeessään Slöörille
sitä nimittää. Niinpä kertyikin vuoden 1861 lopulla ilmestyneeseen
"Mansikkain ja Mustikkain" III osaan melkoinen määrä Krohnin kynästä
lähtenyttä avustusta. Hän julkaisi siinä kuusi muodostelmaa kuningas
Taavetin psalmeista (Ps. 1, 12, 19, 23, 42 ja 139) sekä seuraavat runot
ja runosuomennokset: "Ossianin laulu auringolle", "Kultain ja
miekkain", "Lorelei", "Suomalainen maamme ruotsalaiselle", "Runoniekan
sydän", "Sotamiesten laulu", "Varotus", "Varotus tytöille", "Kaste ja
kyynel", "Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous", "Suurelle
herralle", "Neuvo", "Elämän menot", "Kova rangaistus", "Yhteen
kasvaneet koivut", "Nuoruuttaan surija", "Kultaa odottaessa" ja
"Pohjolan valkeneminen".

Yksi poikkeus ohjeeksi omaksutusta periaatteesta ansaitsee tässä
mainitsemista sitäkin suuremmalla syyllä kun se liittyy tapahtumaan,
jossa Krohnin menettely kuvaa hänen luonnettaan. Kevättalvella 1861
esitti ruotsalainen teaatteriseurue Helsingissä vähäpätöisen
ranskalaisen vaudevillen, jolloin siihen kuuluva tanssi esitettiin niin
rivosti, että se herätti huomiota. Jotkut ylioppilaat ja maisterit,
niiden joukossa Krohn, päättivät tehdä lopun tästä heidän mielestään
häpeällisestä esiintymisestä. Heidän ollessaan tässä tarkoituksessa
kappaletta seuraamassa olivat näyttelijät tosin varovaisia tanssia
esittäessään, mutta kun osa permantoyleisöä mielenosoituksellisesti
puhkesi suosionosoituksiin ja vaati tanssia toistettavaksi, alkoi se
joukko, johon Krohn kuului, hyssyttää ja viheltää. Kun tanssi siitä
huolimatta aiottiin toistaa, tulistui Krohn ja häneltä pääsi puol'ääneen
lause: "häpeä Helsingin yleisölle!" Kohta sen jälkeen hän nousi
seisomaan ja käänsi selkänsä näyttämöön päin. Tämä esiintyminen herätti
paljon paheksumista, mutta tanssin puoltajain tahditon menettely
seuraavana näytäntöiltana sai yleisen mielipiteen lopuksi kuitenkin
kääntymään mielenosoittajain puolelle. Krohn, joka nyt ensi kertaa
elämässään oli joutunut yleisen paheksumisen esineeksi, myönsi
kiivastuneensa, mutta katsoi taistelleensa oikean asian puolesta eikä
vähääkään peräytynyt kannaltaan silloinkaan kun hänen omat
hengenheimolaisensa häntä moittivat. Mielialansa hän tämän tapahtuman
johdosta toi ilmi runossa joka vastoin tavallisuutta oli
ruotsinkielinen. Sen nimi on "Studentsång" ja se julkaistiin
"Helsingfors Tidningar" lehdessä N:o 33 (v. 1861). Runon ydinajatus
näkyy säkeistöstä:

    Tiga må den fega slafven,
    Der det helga kränkes fräckt;
    Men vi höje hänmdeglafven,
    Sanning ljunge oförtäckt!
    Mannaharm,
    Manna-arm
    Blixtrar mot allt uselt ner.

Tarkoituksenmukaisinta arvatenkin oli sanoa sanottavansa tällä kertaa
ruotsiksi. Poikkeustapauksissa Krohn kirjoitti ruotsinkielisiä runoja
muulloinkin, etupäässä vain tilapäistä laatua; eikä se ollutkaan
ristiriidassa päätöksen kanssa uhrata varsinainen elämäntyö
suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.

Vuonna 1862 kirjoitti Krohn runon "Provessori Lönnrotille" tämän
erojuhlaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran Näytelmistö-sarjan II osana Krohnin suomennos Theod. Körnerin
runonäytelmästä "Die Sühne" nimellä "Syyn sovitus" "Mansikkain ja
Mustikkain" IV osassa, joka ilmestyi v. 1863, on Krohnin tuotteita vain
viisi "Kuun tarinaa", niistäkin useimmat jo v. 1861 kirjoitettuja.
Pieni esipuhe näihin uusiin kuun tarinoihin osoittaa jonkinmoista
runoilu-innon lamautumista, sillä sen sävy ei ole ollenkaan
sopusoinnussa tämän runollisen teoksen kanssa. Tuotteitten
vähälukuisuus osoittaa Krohnin runoilun tällä kertaa tyrehtyneen.

Näin ollen voi sanoa, että Krohnin runollisen tuotannon ensimäinen
kausi, joka alkaa vuodesta 1856 ja tuottaa runsaimmat tuloksensa
vuosina 1860 ja 1861, on katsottava päättyneeksi vuonna 1862. Syynä
tähän olivat monenlaiset työt sekä heikontunut terveys.

       *       *       *       *       *

Tässä yhteydessä on mainittava pari toteuttamatta jäänyttä kirjallista
suunnitelmaa, jotka kuuluvat Krohnin ensimäiseen runoilukauteen.
Kirjeestä Slöörille huhtikuun 17 p. 1861 näkyy, että Krohn suunnitteli
näytelmää, jonka päähenkilönä olisi Klaus Fleming.[42] Hiukan myöhemmin
hän suunnitteli toista näytelmää, "Ritvalan helka", johon lyhyt,
lyijykynällä kirjoitettu luonnos on Krohnin käsikirjoitusten joukossa.
Suunnitelma muistuttaa hiukan hänen sittemmin kirjoittamaansa novellia
"Viimeinen rekryytin-otto Viipurin läänissä" ja on voinut vaikuttaa
siihen. Muutamat kielelliset omituisuudet, kuten: "nyljetään",
"sängittää hänellä ei käyneen kenenkään" j.m.s., osoittavat vielä
vakiintumatonta kielitaitoa.[43]

Valmiiksi kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on yksinäytöksinen
saksankielinen näytelmä "Denker und Künstler". Kenties se on
kirjoitettu Saksassa, oleskellessa v. 1861. Tätä saattaa otaksumaan
teoksen sommittelu ja sanontatapa. Vihkosen kannella on omistus:
"Dem Dichter des 'Uriel Acosta' im Geheimen gewidmet von einem
ehrfurchtsvollen Bewunderer", sekä kunnioitusta henkivä runo. Näytelmän
henkilöt ovat: Van der Ende, lääkäri ja luonnontutkija Amsterdamissa;
Ophelia, hänen tyttärensä; Bauc Spinoza; Adrian van der Hoost, maalari;
Chis dai, synagogan lähetti; kaksi palvelijaa. -- Päähenkilö on
Spinoza, joka tahtoo Opheliaa omakseen, mutta ei saavuta tätä
päämääräänsä, koska nuorempi kilpailija, van der Hoost, menestyy
paremmin. Samalla on pyritty osoittamaan, että Spinozan asema
juutalaisseurakunnassa oli samankaltainen kuin Uriel Acostan, vaikka
loppuratkaisu muodostui vähemmän järkyttäväksi. Näytelmä on
runomittainen, ensimäistä kohtausta lukuun ottamatta. Jambiset säkeet,
joissa on 11 tahi 10 tavua, sujuvat hyvin; vain harvoin tapaa ontuvan
säkeen. Koko teos henkii ylevää ajatustapaa, lämmintä paatosta,
isänmaan- ja vapaudenrakkautta, mutta toimintaa ei ole juuri
nimeksikään. Sävy ja tunnelma on Krohnille ominainen. Karl Gutzkovin
"Uriel Acostan" vaikutus tämän teoksen syntyyn ja muotoon on niin
ilmeinen, että siinä jo oli kyllin syytä jättää teos harjoitelmana
lepäämään käsikirjoitusten joukkoon.

       *       *       *       *       *

Kuten näimme oli Krohnilla sinäkin keväänä, jolloin hän suoritti
kandidaattitutkinnon, monenlaisia töitä, ja tulevaisuuden suunnitelmana
oli valmistua opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Tämä aikomus
kuitenkin raukesi ja sen sijalle tuli uusi suunnitelma, jonka
toteuttaminen pian tuli päätyöksi ja sysäsi syrjään sekä runoilun että
muita töitä. Krohn ryhtyi suunnittelemaan väitöskirjaa suomalaisen
kirjallisuuden historian alalta. Jo alusta pitäen oli hänen
tarkoituksenaan saada tutkimuksestaan niin kunnollinen, että hän sillä
pääsisi dosentiksi yliopistoon. Jos tämä tuuma toteutuisi, suorittaisi
hän lisensiaattitutkinnon joskus myöhemmin sopivan tilaisuuden
sattuessa.

Väitöskirjatyö osoittautui pian laajemmaksi ja vaivaloisemmaksi kuin
Krohn ensin on luullut, mutta myöskin sangen viehättäväksi. Innokkaasta
suomalaisuuden miehestä oli mielenkiintoista seurata suomalaisen
kansallistunteen kehitystä ja voimistumista. Mutta juuri tämän
tieteellisen työn Krohn sanoo olleen syynä runoilun lamautumiseen ja
loppumiseen, hänen kun piti väitöskirjaansa varten, paitsi että se
vaati voimaperäistä työskentelyä, myös lukea suuri määrä runouden
nimellä kulkevia tuotteita, joissa ei ollut vähääkään runollisuutta.

Tosinhan hänellä oli tähän aikaan tilaisuus löytää toisaalta sitä, mitä
tutkimusaineisto ei sisältänyt. Hän meni nimittäin tammikuussa v. 1861
kihloihin Emilia Sofia Nybergin kanssa. Riemastuksissaan hän kirjoittaa
vanhemmilleen:[44] "En ollenkaan käsitä, kuinka sydämeni voi kestää
niin paljon onnea halkeamatta! Onni oli ajatus, josta vuosien kuluessa
olin yhä enemmän vieraantunut. Ankara velvollisuuden täyttäminen ja
siitä johtuva rauha, se oli onni, minkä olin asettanut päämääräkseni.
Ja nyt tämä riemun ylenpalttisuus!" Suunnitellen omaa kotia, josta piti
tulla yksinkertainen, sillä laajan seurapiirin ylläpitämiseen heillä ei
ollut halua eikä varoja, viettivät kihlautuneet hilpeästi joutohetkensä
yhdessä.

Tätä onnea ja samalla myös Krohnin työtekoa häiritsi kuitenkin ikävä
seikka. Liikarasitus ja taipumus mietiskelyyn oli heikentänyt Krohnin
hermoja siinä määrin, että hän usein parin tahi kolmen tunnin
työskentelystä uupui ja sai päänsärkyä. Myöskin suuremmissa seuroissa
olo rasitti häntä ja hän valitti tulleensa ärtyisäksi. Mutta kun
alakuloisuus ja lamautuminen yritti saamaan vallan, voitti hän sen
usein ajattelemalla, että semmoinen on kiittämättömyyttä Jumalaa
kohtaan, joka oli suonut hänelle niin paljon hyvää. Terveytensä
hoitamiseksi hän jätti pois koulutunnit ja harjoitti voimistelua.
Kesäksi (1861) hän aikoi mennä voimistumaan Suursaarelle, mutta isä
kehoitti menemään Marstrandiin. Ruotsissa käynti olikin Krohnille
mieleen, sillä sieltä hän toivoi saavansa aineistoa väitöskirjaansa
varten. Matka tuli myös tehdyksi ja ulotettiin Saksaan asti, jossa
Krohn nautti hoitoa Homburgin kylpylaitoksessa. Tulos oli hyvä.
Syksyllä oli terveys taas korjautunut ja työ sujui hyvää vauhtia.

Yleisiä asioita seurasi Krohn työnsä ohella tarkasti kuten ennenkin.
Kirjeissään vanhemmilleen hän selittelee v. 1862 kokoon kutsuttavan
n.s. Tammikuun valiokunnan laittomuutta, iloitsee siitä, että
venäjänkielen pakollinen opiskelu kouluissa on poistettu, ja ihailee
keisari Aleksanterin vapaamielisyyttä. "Jumala suokoon vain meidän
pitää Aleksanterimme hyvin kauan, niin voi Suomen kansa kehittyä niin
pitkälle, ett'ei mikään hallitsija enää voi pysähdyttää sen
edistystä."[45] Hän kiinnittää vanhempiensa huomiota siihen, miten
kansa on valistustyön avulla saatu kohoamaan. Hänelle itselleen omasta
kohdastaan on suomenkielen asia edelleen kaikkein tärkeimpiä
kysymyksiä. Hallituksen ymmärtämättömyys tässä suhteessa kiukustuttaa
häntä. Vaikka kaikki kiista, yksinpä kielikiistakin, oli vasten hänen
luonnettaan, antautuu hän toisinaan julkiseen polemiikkiinkin
aatteittensa puolesta. Sisar Emilie tuottaa hänelle suuren ilon
kirjoittamalla hänelle suomenkielisen kirjeen, joka osoittaa todellista
perehtymistä suomenkieleen. Morsiankin, jonka äidinkieli oli ruotsi,
oli Pietarissa sukulaistensa luona oleskellessaan Kaarlo Slöörin
johdolla niin edistynyt suomenkielessä, että pyysi Krohnia
kirjoittamaan kirjeensä suomeasi. Tämä suuremmoinen esimerkki antoi
Krohnille aihetta muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa Jaakko
Länkelälle: "Kuule, mitenkäs jos rupeaisit morsiamelles kirjoittaa
Suomeksi; minä rupesin ulkomailla ollessani ja näen että hän sillä
tavoin paraten on oppinut. Alussa hänen täytyi istua sanakirja kädessä,
mutta lopulla ei sitä sano paljon tarvinneensa. Välttämättömäksi
katson, että meidän Suomalaisten perheet tulevat ihan suomalaisiksi;
siinä ei saa olla veltto. Ja sinun morsiames kuuluu olevan jotenkin
hyvä Suomalainen, niin ett'ei siinä voi tulla sinnepäinkään niin suurta
haittaa kuin minun tyttöiselleni. Ajattele tuota tarkoin."[46]

Vaikka Krohn pysytteli kokonaan syrjässä julkisesta ja erityisesti
valtiollisesta elämästä, pelkäsi hänen varovainen, Venäjän oloja nähnyt
isänsä kuitenkin, että Krohn ottamalla osaa mielenosoituksiin tahi
muulla varomattomalla esiintymisellä panisi tulevaisuutensa
vaaranalaiseksi. Tämän johdosta kirjoitti Krohn vanhemmilleen toukokuun
3 päivänä 1861: "Te olette luullakseni ainoat ihmiset, jotka pitävät
minua yltiöpäänä, sillä muuten on minulla pikemminkin se maine, että
olen liian varovainen ja konservatiivinen. Mutta jos vain isänmaan
vapaus joutuu vaaraan, niin ei minua, niin toivon, mikään neuvo eikä
mikään ajatus tulevasta asemastani ja perheonnestani tule pidättämään
tekemästä, mitä velvollisuus vaatii; sillä onhan lähinnä Jumalaa
isänmaa korkeinta, minkä puolesta on uhrattava kaikki muu."

Kun varoitukset taas uudistuivat sen johdosta, että Krohnin "Kirje
Joulukuulta" "Mehiläisessä" 1861 vanhempien mielestä oli vaarallinen,
kirjoitti Krohn vanhemmilleen helmikuun 8 päivänä 1862, ett'ei
julkisesta arvostelusta ole mitään vaaraa eikä asianomainen siitä edes
voi vihoitella, jos vain kirjoitus on perusteltu ja tyyni. Hän jatkaa:
"Ja jos, rakas isä, välttämättömän, joskin epämieluisen totuuden
lausuminen todella olisikin vaarallista, niin voitko sinä, isä,
kristittynä ja miehenä minua tosissasi neuvoa raukkamaisesti
vaikenemaan? Että totuuden ja oikeuden puolesta taistelijat eivät aina
saa kulkea ruusuilla, sen ennusti jo Vapahtajamme sanoessaan: 'Autuaita
ovat ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on
taivaan valtakunta'. Ja olisiko koskaan mitään suurta maailmassa
tapahtunut, jos ihmiskunnan sankarit olisivat vavisseet, jos Luther
olisi pelännyt mahtavaa paavia? Mutta minä häpeän mainitessani näin
suuria esikuvia. Täytyyhän halvimmankin velvollisuuttaan täyttäessään
usein panna vaaraan terveytensä ja henkensäkin. Saako sotamies väistyä
taistelusta sentähden, että hänen vaimonsa kenties voi jäädä leskeksi?
Saako lääkäri jäädä kotiin sen vuoksi, että hänen vaimollaan ilman
häntä on ikävä? Ei, isä, et voi tosissasi tarkoittaa, että minä, kun
todella velvollisuuden täyttäminen on kysymyksessä, jättäisin tämän
velvollisuuden täyttämättä sen takia, että siitä mahdollisesti seuraa
jokin, tulevalle perheonnelleni vahingollinen seikka. Sinä tarkoitat
kaiketi vain sitä, että minulla tässä ei ollut velvollisuutta." Sen
jälkeen Krohn selittää "Mehiläisen" toimitustyötä koskevia
asianhaaroja, jotka tekivät, että hänen esiintymiseensä oli syytä ja
että hänen velvollisuutensa oli asioita arvostellessaan seurata
vilpitöntä ja varmaa vakaumustaan. Senaatti on niin umpisokea, että oli
oikein ja kohtuullista kohdistaa arvostelu siihenkin. Velvollisuuden
täyttämisessä ei voinut, ottaa huomioon edes sitäkään, että se vei
aikaa varsinaiselta päätyöltä.

Tämä pitkä ote kirjeestä on saanut tässä sijansa Krohnia kuvaavana.
Uskollisuus omille periaatteille ja pelkäämättömyys olivat hänelle
ominaisia läpi elämän.

Morsiamen kirjeestä Krohnin äidille helmikuun 25 p. 1862 näkyy, että
Krohn tähän aikaan oli hyvässä työkunnossa ja puuhasi paljon.
"Kaikki ihmiset tarvitsevat häntä", -- kirjoittaa Emma Nyberg. --
"Kaikkialla on hänellä jotakin tärkeätä toimitettavaa ja sen lomassa
väitöskirjansa, joka minusta näyttää melko kuivalta. Mutta kun hän
kuitenkin on ollut sangen terve ja on kaikesta intresseerattu, niin
olisihan väärin olla muuta kuin tyytyväinen ja iloinen siitä." Itsekin
Krohn kertoo vanhemmilleen, että Helsingissä nyt on tavallista
vilkkaampaa ja mielenkiintoisempaa. Sen vaikutti Tammikuun
valiokunnan kokoontuminen. Krohn tutustui pian useimpiin valiokunnan
talonpoikaisiin jäseniin. Erittäin miellyttävältä tuntui hänestä, kun
hänet esitettiin näille maalaismiehille Krohn-Suoniona ja he heti
sanoivat: "Hänethän me tunnemme sangen hyvin, vaikka emme vielä ole
häntä nähneet".

Tammikuun valiokunnan työssä oli Krohnillakin sen verran osuutta, että
hän suomensi osan valiokunnan pöytäkirjoista. Vanhemmilleen hän
selitti, ett'ei tämä työ tuottanut suurta vaivaa, ja maksu oli niin
hyvä, että hän sillä saattoi sittemmin suorittaa m.m. väitöskirjansa
painatuskulut. "Mutta pääsy", -- kirjoittaa hän, -- "miksi työn otin,
oli se, että tahdoin siitä vapauttaa Yrjö Koskisen, jonka on syksyllä
väiteltävä historian professoriksi ja jonka aika on paljon
kallisarvoisempaa kuin minun. Jos niin tarmokas mies kuin hän pääsee
tänne professoriksi, niin edistyy suomalaisuus täällä paljon ripeämmin
kuin tähän asti."

Kysymys tuloista, jota Krohn sivumennen tässä koskettaa mainitessaan
suomennospalkkiosta, antoi myös hiukan ajattelemisen aihetta. Naimisiin
aikovana miehenä hän olisi mielellään tahtonut järjestää taloutensa
omien ansiotulojen varaan käyttämättä hyväkseen isän hyväntahtoista
avustusta, johon hän kylläkin saattoi varmasti luottaa. Toiveet
dosentinviran saamisesta näyttivät hänestä tähän aikaan jokseenkin
hämäriltä, kun muitakin kilpailijoita näytti ilmestyvän. Samoin oli
laita neljäksi vuodeksi annettavan noin 300 ruplan suuruisen stipendin,
jota hän oli hakenut. Kolmestatoista viikkotunnista lyseossa hänellä
oli vihkonkorjauspalkkioineen tuloja 370 hopearuplaa. Hän laski
tarvitsevansa tähän lisää parisataa hopearuplaa vuodessa tullakseen
toimeen. Sellainen kunniavirka kuin jäsenyys Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran asettamassa valiokunnassa, jonka tehtävänä oli tarkastaa kaikki
seuralle painettaviksi tarjotut teokset, ei tuottanut rahatuloa, vaikka
olikin lisänä kirjallisiin ansioihin. Sen verran Kirjallisuusseuran
läheisyydessä olo ehkä saattoi auttaa, että helpommin kuin muuten voi
saada suomennostyötä. Niinpä tiedusteli Krohn tähän aikaan Englannin
kirjallisuutta tuntevilta tutuiltaan sopivaa ja suuremmalle yleisölle
tuntematonta suomennettavaa englanninkielestä.

Yksi keino tarjoutui ekonomian saattamiseksi varmalle pohjalle.
Krohnille tarjottiin lehtorin viransijaisuus Kuopiossa ja mahdolliselta
näytti saada toimi vakinaisestikin. Morsian kuitenkin piti tätä
ratkaisua vähemmän suotavana ja morsiamen isä lausui mielipiteenään,
että on väärin lähteä pois pääkaupungista, jossa voi toimia enemmän.
Krohn itse hieman epäröi. Hänen mielestään oli velvollisuus laittautua
varmaan ja riippumattomaan asemaan, mutta myös velvollisuus jäädä
Helsinkiin, jos vain saattoi olla varma siitä, että kykeni siellä
enemmän hyödyttämään muita. Viimein hän päätti pysyä ainakin seuraavan
vuoden paikoillaan, kun hänellä kerran kuitenkin oli mahdollisuus tulla
toimeen Helsingissä.

Väitöskirjatyökin oli edistynyt nyt niin pitkälle, että Krohn keväällä
1862 saattoi lausua olevansa tyytyväinen teokseensa. Alkupuolen siitä
saattoi jo antaa painettavaksi, mutta uusien lähteitten löytäminen
pakoitti lykkäämään lopullisen valmistumisen syksyyn.

Sitä ennen Krohn toukokuun 28 päivänä 1862 vietti häänsä, joitten
jälkeen seurasi matka maaseudun rauhaan lepäilemään.

Krohnin väitöskirja "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana,
ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta" tarkastettiin julkisesti
lokakuun 4 päivänä 1862. Virallisena vastaväittäjänä oli Ahlqvist.
Krohn kertoo vanhemmilleen väittelytilaisuuden menneen onnellisesti.
Hän oli tyyni, ja kun Ahlqvist tehtyään ensin muutamia kielellisiä
huomautuksia kävi käsiksi itse aineeseen, kävi keskustelu
intressantiksi ja aika kului sangen hupaisesti. Mitään painavia
muistutuksia ei tehty, joten saattoi olla jokseenkin varma
dosentinarvon saamisesta. Väitöstilaisuuden jälkeen oli Krohnin kodissa
päivälliset, joilla m.m. J.V. Snellman oli läsnä. Nuori emäntä oli
rohjennut ottaa vastuulleen tämmöisen juhlan valmistamisen, koska sen
kautta juhlapäivälliset tulivat puolta halvemmiksi kuin ne olisivat
tulleet kodin ulkopuolella. Näin saatu säästö annettiin nälkääkärsivien
avustukseksi.[47]

Vanhemmilleen, jotka yksityiskohtaisesti seurasivat poikansa
harrastuksia, Krohn kirjoitti väitöskirjansa valmistuttua syyskuun 30
päivänä 1862: "Koko teosta hallitsevan pääajatuksen olen teille
aikaisemmin jo eri tilaisuuksissa selittänyt, nimittäin sen tähän
saakka kokonaan huomiotta jätetyn tosiasian esittämisen ja
todistamisen, että ruotsinvallan aikana Suomen kansa ei ollut vailla
kansallistunnetta, ja että suomenkieli oli vielä vuoden 1700 jälkeen
yleinen seurustelukieli kaikissa säädyissä. -- -- -- Minua ilahduttaa
se varma toivo, että edellä mainitun tosiasian keksimisen täytyy
osaltaan lujittaa ja kohottaa kansallistunnetta. Sillä näkyy, ett'ei
suomalaisuus ole eilispäivänä keksitty, maitopartain aivoissa syntynyt
kuvitelma, vaan kansallisuusaate, joka vain on joksikin ajaksi
työnnetty syrjään."

Krohnin väitöskirja on perustavaa laatua suomalaisen kirjallisuuden
tutkimukselle. Ahlqvist virallisessa lausunnossaan siitä, jonka hän
antoi historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kokouksessa lokakuun
11 päivänä, toteaa tämän ja kiittää tekijän tutkijakykyä, uutteruutta
ja rakkautta tutkimusaineeseensa.

Marraskuun 29 p. 1862 Krohn nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden
dosentiksi.

Dosentiksi tulo ei Krohnin kaltaiselle moniharrastukselliselle miehelle
suinkaan merkinnyt antautumista vain tieteelliseen työhön ja
opetustoimintaan. Suomalaisuuden hyväksi oli niin paljon ja monenlaista
työtä vielä tehtävänä, että Krohnillekin tarjoutui pian taas
uudenlaatuisia tehtäviä. Jo hänen perhe-elämänsäkin muodostui alusta
alkaen sellaiseksi, että sekin oli voitto suomalaisuudelle. Seurapiiri
ei ollut suuri, mutta se oli sympaatinen. Siihen kuuluivat lähinnä
Ekbohmin, Ahlqvistin, Donnerin ja Flomanin perheet sekä joitakuita
naimattomia yliopiston miehiä. Yrjö Koskinen oli hyvin suosittu vieras
talossa. Silloisista tavoista poikkeavaa oli, että Krohnilla oltaessa
miehet ja naiset istuivat samassa huoneessa. Keskustelukielenä oli
pääasiallisesti suomenkieli, jota emäntäkin jo pystyi käyttämään.
Suomenmieliset perheet kokoontuivat muutenkin toisinaan suurella
joukolla viettämään iltaa ja harjoittamaan suomenkielistä seurustelua.
-- Kun F.W. Rothstenin v. 1862 perustaman "Suomen ystäväin liiton"
työtä jatkamaan perustettiin "Suomalainen iltaseura", kokoontui se ensi
kertaa v. 1864 Krohnin kodissa.

Perheen piirissä vietettäväksi jäi Krohnille kuitenkin vähitellen yhä
niukemmin aikaa. Töitä alkoi taas kasaantua. Ensiksikin oli jatkettava
entisiä kirjallisia yrityksiä. Kemian oppikirjan suomennokseen oli
ennen sen painattamista tehtävä alkuteoksen, uuden painoksen mukaan
lisäyksiä ja oikaisuja, mikä työ nyt jo oli verrattain kaukana Krohnin
varsinaisesta harrastuspiiristä. Aikaisemmin mainittu Körner-suomennos,
"Syyn sovitus", kuuluu myös tämän ajanjakson kirjallisiin töihin
samoinkuin muutamat Kuun tarinat.[48] Myös "Mehiläisen" toimitukseen
kuului Krohn edelleen. Vapauduttuaan vanhoista töistään hän ryhtyi
uuteen suurenlaiseen kirjalliseen yritykseen, nimittäin sepittämään
Kertomuksia Suomen historiasta nuorisolle. Tästä työstä ja sen
vaatimuksista tekee Krohn selkoa kirjeessä vanhemmilleen maaliskuun 28
päivänä 1863. Hänen silloisia ajatuksiaan ja mielialojaan kuvaavana
siteerattakoon tästä kirjeestä seuraavaa:

"Tämmöisestä teoksesta on täydellinen puute, ja kuitenkin on sellainen
lukukirja, joka esittää ja tekee tutuksi lapsille isänmaan historian
elävinä, lämpiminä kuvauksina, kansallistunnon kehitykselle mitä
tärkein. Sellaisen kirjan kautta muuttuu kansan entisyys ikäänkuin
lihaksi ja vereksi. Kaikki tunteet ja koko katsantotapa saa määrätyn
isänmaallisen luonteen. Kykenenkö luomaan teoksen, joka on tämän
korkean päämäärän mukainen, sen osoittaa tulevaisuus. Reippaasti
uskallettu on puoleksi voitettu! Valitettavasti huolettaa vain yksi
seikka, nimittäin että olen väitöskirjaani varten tarpeellisten kauhean
kuivien esitöitten kautta kadottanut runollisen vaistoni. Monet harmit
ja riidat, jotka nyt tällä hetkellä, suomalaisen aineksen valloittaessa
itselleen lujan aseman käytännöllisessä elämässä, myötäänsä kuohuttaa
sydäntä, ovat myös paljon vaikuttaneet siihen. Kun sisäinen sopusointu
on häiritty, ei voi luoda sopusointua. Toivoisin toisinaan eläväni
jossakin pikku kaupungissa kaukana taistelun telmeestä; mutta onhan
velvollisuus tarvittaessa pysyä paikallaan. -- Oli miten oli, seuraus
on nyt kerta kaikkiaan se, että olen menettänyt aikaisemman, kevyen
kirjoitustapani. Tiedän, että se takertelee ja missä se takertelee,
mutta en voi sitä muuttaa. Sama on uusimpien Kuun tarinainkin laita.
Jos on Jumalan tahto, että minun on ainaiseksi oltava vailla tätä
lahjaa, niin täytyy minun tietysti siihen taipua ja luoda itselleni
toimiala paria porrasta alempana. Itse asiassahan on kaikki työ suuren
kokonaisuuden hyväksi saman arvoista. Mutta olen kuitenkin liiaksi
tuudittanut itseni siihen suloiseen unelmaan, että voisin runouden
salamain voimalla sytyttää kylmiä sydämiä, luopuakseni niin helposti
kaikesta toivosta."

Eräässä toisessakin kirjeessä[49] lausuu Krohn, että hänen
suunnittelemiensa historiallisten kertomusten menestys riippuu kokonaan
esitystavasta, ja valittaa, että kaiken talvea ovat työn paljous ja
alituinen taistelu estäneet häntä kehittämästä runolahjaansa. Syynä
tähän asiaintilaan taas on hänen luonteensa, joka vaatii ottamaan osaa
kaikkeen: "Onhan häpeällistä katsoa kädet ristissä, kuinka toiset
puolustavat sitä, mikä on itselleenkin rakasta ja kallista."

Runolahjan kehittämiseen ei todellakaan nyt ollut aikaa. Sen sijaan
Kertomukset Suomen historiasta, -- tuo jo Rautalammilla ollessa
syntynyt ajatus, -- onnistuivat hyvin. Niistä muodostui aikanaan teos,
joka oli arvokas lisä kansalliskirjallisuuteemme. Osa näitä kertomuksia
julkaistiin ensiksi kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa".

Tämä kuvalehti on se kirjallinen yritys, joka parina seuraavana vuonna
vaati Krohnilta enimmän aikaa ja huomiota. Kun kustantaja Th. Sederholm
vuoden 1864 alusta ryhtyi julkaisemaan suomenkielistä kuvalehteä, jolle
hän ulkomaalaisen esikuvan mukaan antoi tuon mainitun nimen, niin hän
tuskin mistään olisi voinut löytää sille niin sopivaa toimittajaa kuin
Krohnin. Toiselta puolen taas Krohn mielellään rupesi lehden
toimittajaksi, sillä siinä hän pääsi toteuttamaan erästä aatetta, jonka
tärkeys hänelle oli selvinnyt: sivistynyt sääty oli saatava
harrastamaan ja oppimaan suomenkieltä, sivistyneisiin perheisiin oli
suomenkieli juurrutettava! Tämän ohjelman hän lausui selvästi julki jo
lehden näytenumerossa ja sitä hän johdonmukaisesti seurasi koko lehden
ilmestymisajan kiinnittäen samalla erityisesti huomiota lehdessä
käytettyyn kieleen ja tyyliin.[50]

Ryhtyessään toimittamaan kuvalehteä Krohn suunnitteli ohjelman
seuraavasti: Sisällyksessä tulisi olemaan tärkeänä osana, oikein
yleisöä vetävänä erikoisuutena, kertomuksia Suomen historiasta, joitten
laatimisessa Krohn oli pannut parastansa. Alkuperäisiä novelleja hän
myös aikoi sepittää, vaikka epäilikin, että hänen ihmistuntemuksensa
kenties oli liian pieni, jotta hän pystyisi luomaan eläviä tyyppejä ja
nukketeaatterimaisuudesta vapaata toimintaa. "Mutta ken ei koskaan
uskalla yrittää, se ei myöskään koskaan pääse päämäärään", oli hänen
tunnussanansa. Luonnontieteellisiä, kansantajuisesti esitettyjä ja
mieluimmin myös huumorilla höystettyjä kuvauksia oli oleva runsaasti ja
matkakertomuksia oli jo luvassa. Muuta sopivaa tulisi lisäksi.

Ohjelmansa Krohn onnistui sangen hyvin toteuttamaan. Hän osasi
kirjoittaa kevyesti ja helppotajuisesti ja sekoittaa kirjoituksiinsa
sopivan annoksen leikillisyyttä. Hyvänä esimerkkinä siitä on lehden
alkunumeroissa ollut esitys "Kahvista ja sokerista", jonka hän
aikaisemmin oli pitänyt Helsingissä kansantajuisena luentona ja joka jo
silloin tuli tunnetuksi "kahvisaarnan" nimellä. Mutta eipä hän
säästänytkään aikaa eikä vaivoja etsiessään ja muovaillessaan sopivaa
aineistoa.[51] Kiiskiläläisiä, varsinkin äitiään ja Emilie-sisarta, hän
pyysi lausumaan arvosteluja kuvalehdestä nimenomaan sivistyneitten
lukijain kannalta, sillä etupäässä semmoisille hän tahtoi kirjoittaa ja
sen vuoksi välttää kovin tuttuja ja triviaalia aiheita. Kun vuoden 1865
alussa kuvalehti levisi entistä enemmän sivistyneisiin piireihin, mutta
menetti talonpoikaisia tilaajia, joitten mielestä lehti oli liian
korkeita asioita käsittelevä ja sisälsi liian vähän sanomia ulkomailta,
niin Krohn lausui, että hänellä ei ole mitään muistutettavaa semmoista
asiaintilaa vastaan. Oli parempi, että lehti vaikutti herättävästi
sivistyneisiin, kuin että sitä lukisivat vain talonpojat, vaikkapa
suurempikin joukko.

Ulkonaiset olot vaikuttivat, että hyvin toimitettu "Maiden ja Merien
takaa" ei tullut pitkäikäiseksi. Puolivälissä vuotta 1866 se lakkasi
ilmestymästä. Korvaukseksi kokovuoden tilaajille jaettiin Krohnin
muutamien asianharrastajain avulla kokoilema "Helmivyö suomalaista
runoutta".[52] Tämä antologia, vaikka se näyttää vain vähäiseltä
sivutyöltä Krohnin muitten töitten rinnalla, oli hyvä palvelus
suomalaisuudelle harrastuksen herättäjänä suomalaista runoutta kohtaan.
"Ei kukaan ihminen", -- lausui Krohn, -- "voi kuvitellakaan, miten
paljon kaunista on hajallaan ja piilossa vanhoissa sanomalehdissä ja
muissa senkaltaisissa hämäräperäisissä paikoissa."[53]

Itsekin oli Krohn toivonut pääsevänsä kuvalehteä toimittaessaan taas
runoilunkin vauhtiin. Toivoaan hän perustelee seuraavalla tavalla:
"Tämänlaatuinen työ on toivoakseni vaikuttava minuun sangen
herättävästi ja samalla rauhoittavasti. Katkeruus, minkä monet muut
puuhat ovat synnyttäneet sielussa, häviää taas ja kenties taas runotar,
joka pelkää synkkiä kasvoja ja kolkkoja ajatuksia, ottaa kotiutuakseen
luokseni. Sepä olisi minun mieleni ja luonteeni mukaista elämää ja
toimintaa."[54]

Toiveet eivät toteutuneet vielä tällä kertaa. Työtä oli paljon, ja
uusia, aikaa vieviä toimia kasaantui pitkin matkaa. Semmoisena
mainitsee Krohn itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin
toimen. Paljon työtä vaati myös luentojen valmistaminen, kun Krohn
määrättiin hoitamaan suomenkielen professorinvirkaa Ahlqvistin ollessa
virsikirjakomitean jäsenenä. "Edullisempaa luullakseni olisi henkiselle
ihmiselleni, jos sen hartioille ei olisi niin paljon kuormaa
sälytetty", kirjoitti Krohn vanhemmilleen huhtikuussa 1866. Tämän
työtaakan lisäksi oli kestettävä kotoisia huolia, kun vaimo ja
ajoittain Krohn itsekin sairasteli.

Niinpä onkin Krohnin runoja näiltä vuosilta mainittava vain
"Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865" ja "Suomalaisille", joka
painettiin "Maiden ja Merien takaa" lehden viimeiseen numeroon v. 1865.
Jälkimäisen Krohn itse mainitsee kirjeessään sisar Ottilielle kesäkuun
2 p. 1866 esimerkkinä tuotteesta, jonka taistelun telme on synnyttänyt.
Hän kirjoittaa samassa yhteydessä: "Minun mielestäni on taistelu vain
silloin elämää, kun sitä todellakin käydään periaatteista, jotka
keskenään kamppailevat valtaan pääsystä. Mutta taistelu, johon ovat
syynä kurjat persoonalliset intressit ja vihamielisyydet (tarkoitan
nimittäin eräitten suomenmielisten käytöstä) ja niissä menee hajalle
se, mikä on yhteen kuuluvaa, ei ole elämää, vaan -- mädäntymistä. Että
tuollainen mädäntynyt ilmapiiri vaikuttaa tuhoavasti kaikkiin elämän
ituihin, runollisiin kuten muihinkin, on varsin luonnollista. Mutta --
que faire? Viime vuosikertani viimeisestä numerosta löydät kuitenkin
runotuotteen, jonka juuri tuollainen taistelu on synnyttänyt."

Aikomuksensa kirjoittaa novelleja kuvalehteen Krohn kuitenkin toteutti.
Kuvalehden ensimäiseen vuosikertaan painettiin kertomukset "Viimeinen
kosija", "Hollannin saaristossa" ja "Viimeinen Rekryytin-otto Viipurin
läänissä", ja toiseen vuosikertaan "Viimeinen kohtaukseni Neapelin
rosvoin kanssa".

Joskin omintakeiseen runoiluun nähden, Krohnin sanoja käyttääksemme,
"aikaisemmista ponnistuksista hieman herpautunut hengenvoima kykeni
vain pariin siivenlyöntiin", niin Krohn tänä aikana kuitenkin käytti
runolahjaansakin sangen hedelmällisesti. Ollessaan korvataudin takia
estettynä menemästä ulos hän ryhtyi suomentamaan "Vänrikki Stoolin
tarinoita". Tällöin jo oli olemassa se vapaaehtoinen "komitea", jota
Helsingissä mainittiin nimellä "vänrikit"[55] ja joka oli Krohnin
innostamana ottanut yhteisvoimin suomentaakseen tuon kansallistunnetta
kohottavan merkkiteoksen. Krohn nimittäin kirjoittaa vanhemmilleen
marraskuun 20 päivänä 1866: "Meitä on neljä, jotka olemme jakaneet koko
teoksen ja kokoonnumme kerran viikossa arvostelemaan valmista
työtä.[56] Silloin harjoitetaan ankaraa kritiikkiä ja paljon hylätään
ja on tehtävä uudelleen. Mutta niinpä myös käännös, mikäli jo voi
nähdä, ei tuotakaan Runebergille häpeää." Hiukan myöhemmin, joulukuun
18 p. 1866, Krohn mainitsee, että hänellä on "leijonan osa" Stoolin
tarinain käännöstyössä. Kirjeistä vanhemmille ilmenee myös, että hän
käytti paljon aikaa tähän työhön. Edistipä hän hanketta avustamalla
sitä taloudellisestikin. Pari vihkoa valmistuneita tarinain
suomennoksia nimittäin painatettiin Sederholmilla niiden saatavien
vastineeksi, joita Krohnilla oli häneltä kuvalehden toimittamisesta.
Kun näitten vihkosten menekki oli niin hyvä, että painos kohta myytiin
loppuun, otti Krohn lainaamalleen pääomalle tavallisen koron, mutta ei
mitään osaa voitosta, joka jaettiin suomennospalkkioksi köyhemmille
suomennostyön suorittajille.

Omat runonsa Krohn julkaisi v. 1865 kokoelmana "Runoelmia Suoniolta".

Historian harrastus, jonka tuloksena olivat kertomukset Suomen
historiasta nuorisolle ja sen lisäksi Gruben historian loppuosien
kompiloiminen ja Macaulayn "Englannin historian" suomennos, lienee myös
innostanut Krohnin suunnittelemaan historiallista romaania. Tästä
suunnitelmasta hän kirjoittaa vanhemmilleen maaliskuun 5 päivänä 1867:
"Aion kesäkuussa mennä kolmeksi viikoksi Viroon, osaksi filologisessa
tarkoituksessa, osaksi kootakseni, meidän kesken sanoen, detaljeja
historialliseen romaaniin, jonka pohjana ja perustana tulisi olemaan
virolaisten viimeinen joukkonousu kalpaveljiä vastaan vuonna 1343.
Tahtoisin itse nähdä kuvattavat paikat sekä tehdä havaintoja kansan
tavoista, mikä voisi antaa aiheita monenlaisiin episoodeihin."

Romaanin kirjoittamiseen ei ollut tilaisuutta, vaikka työkyky ja
työhalu syksyllä 1867, vanhempien luona Kiiskilässä vietetyn kesän
jälkeen, olikin suuri. Puhumattakaan "kiistoista ja aikaa vievistä
sivuhommista" oli Krohn taas kovasti kiinni semmoisissa töissä, jotka
kuuluivat hänen pääharrastuksiinsa. Hän oli myynyt kustantajalle
kuvalehdessä olleet kertomukset Suomen historiasta ja ryhtyi tämän
pyynnöstä täydentämään näitä kertomuksia esityksellä pakanuuden ajasta.
Samalla hän syventyi tutkimaan suomalaisen kirjallisuuden historiaa.
Nämä tutkimukset yhdessä monien muiden töiden kanssa veivät koko
lukuvuoden ja työtä jäi vielä seuraavaksi talveksikin.

Kesä 1868 toi suruja Krohnin perheeseen ja syyslukukauden alkaessa oli
asema sellainen, että Krohn katsoi välttämättömäksi lähteä sairaan
vaimonsa luo Wiesbadeniin. Virkavapauden saanti kyllin pitkäksi ajaksi
kohtasi vaikeuksia, mutta kun Ahlqvist oli omasta aloitteestaan,
Krohnin sitä pyytämättä, ilmoittanut yliopiston konsistorille ottavansa
suorittaakseen Krohnille kuuluvan kirjoitusharjoitusten korjaamisen,
pääsi Krohn lähtemään. Hän oli hyvin iloissaan Ahlqvistin
odottamattomasta ystävällisyydestä. Ikävä oli keskeyttää Suomen
kirjallisuushistorian valmistaminen, joka jo alkoi lähetä loppuansa.
Muita suunniteltuja töitä sen sijaan saattoi tehdä ulkomaillakin.
Liiallisen työn ja huolten rasittamalle miehelle, jota lääkärikin oli
kieltänyt työskentelemästä enempää kuin 4-5 tuntia päivässä, oli
vapauttava ulkomaanmatka epäilemättä hyödyksi, varsinkin kun hän jo
kauan oli toivonut sitä. Olihan historiallinen romaani juuri tällöin
tekeillä ja saattoipa ulkomailla toivoa aikaa liikenevän kaikkein
mieluisimpaankin askarteluun -- runoiluun.

Romaani ei valmistunut tällä matkalla eikä myöhemminkään. Sen sijaan
muodostui matka runotuotantoon nähden Krohnin toiseksi ja tuloksiltaan
merkittävimmäksi nousukaudeksi.

       *       *       *       *       *

Runoilijain surut ovat hedelmällisiä, sanotaan. Näyttää todellakin
siltä kuin pitäisi runoilijan kulkea suurten kärsimysten kautta
korkeimpiin saavutuksiinsa. Runoilunsa ensimäisen kauden aikana Krohn
katsoi vastoinkäymisten kasvattaneen hänessä vakavampaa mieltä ja
suurempaa nöyryyttä. Nyt olivat koettelemukset suuremmat, mutta myös
seurauksiltaan hedelmällisemmät. Suru, joka ajoittain vei aivan
epätoivon rajoille, syvensi tunne-elämää ja kasvatti voimakkaaksi
Krohnissa aina ilmenneen vakavan uskonnollisuuden. Nöyrä alistuminen
Jumalan tahtoon ja kiitollisuus siitä hyvyydestä, jota Kaikkivaltias
kurittaessaankin osoitti, määräsivät runoilijan mielensuunnan. Ilman
ankaria sisällisiä taisteluja ei tämä luottamus Jumalaan suinkaan ollut
saavutettavissa. Sen osoittavat kirjeet vanhemmille. "Mikä demoonin
valta ahdistaa sieluani ja mikä siinä on kuvittelua, mikä totta?" --
kirjoittaa Krohn marraskuun 19 päivänä 1868 Montreux'sta. -- "Toisinaan
tutkin kulunutta elämääni ja mietin, minkä vikojeni tähden Jumala on
pannut päälleni niin kauhean, tekisi usein mieleni sanoa julman
rangaistuksen. Mutta toisinaan alan jo huomata, mitä Kaikkivaltias,
Armosta rikas, tällä raskaalla kurituksella tarkoittaa. Tarkoitus
lienee, että minun on lakattava välittämästä siitä, mitä ihmiset
minusta ajattelevat ja turvauduttava kokonaan Häneen, vain Häneen.
Kuinka monta kertaa jo, kun olin aivan tuskastunut ja epätoivoinen,
olenkaan antanut itseni kokonaan Hänen käsiinsä ja ajatellut: Sinä
Sydäntentuntija tunnet sydämeni kaikki sopet ja tiedät, että tässä
suhteessa ei siinä koskaan ole ollut pahaa ajatusta. Ethän sinä tahdo
minun turmiotani. Ja silloin olen aina ollut jonkun aikaa rauhallinen.
Mutta ei ole aina helppo löytää armokättä ja tarttua siihen, kun
sielussa on myrskyä ja pimeyttä."

Rukous ja työ olivat parhaat voiman lähteet näinä vaikeina aikoina,
jolloin synkkämielisyyden puuskat Krohnissa ajoittain olivat sangen
huolestuttavaa laatua. Kolmanneksi lohduttajaksi ilmestyi pian runotar,
tuo kaivattu ja kauan loitommalla pysytellyt. Kävelyt metsissä
Wiesbadenin ympäristöissä ja sittemmin Sveitsiin siirryttyä kiipeilyt
vuorilla tekivät runoilijalle hyvää. Marraskuun 6 päivänä 1868 hän
kirjoittaa vanhemmilleen Wiesbadenista: "Virolaisilla on vanha
taikausko, että kaikki kivut voidaan manata puihin ja että tuulen
jumalatar heti kiiruhtaa lieventäville henkäyksilleen sinne, missä
ilmaan on tuotu haava- tahi muuta sairasta. Tämä syväaatteinen
taikausko on osoittautunut todeksi minuunkin nähden. Olen pari kertaa
tuonut metsästä tuomisia[57] pikku runojen muodossa. Yksi niistä on
alkuna suunniteltuun pikku vihkoon lasten lauluja ja kertomuksia, jotka
kenties saan valmiiksi jouluksi. Siinä tapauksessa lähetän
käsikirjoituksen Viipuriin Emilien lapsille. Muutenkin olen
harjoittanut jonkun verran runollista allotriaa vakavien töitten
lomassa. Olen nimittäin suomentanut Schillerin Kampf mit dem Drachen ja
-- katso, se oli varsin hyvä. Lähetän sen avustuksena Kuukauslehteen,
josta saatte sen nähdä.[58] -- -- -- Kunpa vain saisin tehdä enemmän
työtä!"

Montreux'sta marraskuun 19 päivänä 1868 lähetetyn kirjeen mukana
seurasi kuusi runoa, nimittäin: 1) "Rantakalliolla keväällä"; 2)
"Tottelemattomat jäsenet"; 3) "Puu syksyllä"; 4) "Koivu Etelässä";
5) "Armahalleni"; 6) "Kukkasten kanssa lahjaksi". -- Itse kirjeessä
sanotaan: "Myös suloinen runotar on usein vieraillut luonani. Mitä, jos
tämä murheen aika saisi taas uuden laulunlähteen sydämessäni kuohumaan!
Mikä autuus! Silloin olisi mieleni kuin äidin, joka heti lapsensa
synnyttyä unhoittaa kaikki kokemansa tuskat. Lähetän tämän mukana kuusi
pikku runoa. Kaikki eivät kuitenkaan ole syntyneet Wiesbadenissa, vaan
olen ennestään puolivalmiita täällä vain valmistanut. Niin ensimäisen,
jonka alun Ottilie varmaan muistaa. Aate tuli mieleeni, kun pitkän
nälkätalven jälkeen taas näin Tähtitornin vuorelta ensimäisen
vesiviirun. N:o 2 on jo kosinta-ajaltani 1860, mutta jäänyt silloin
keskeneräiseksi. N:o 5 niinikään silloin kirjoitettu ruotsinkielellä
puolivalmiiksi. Muut kolme ovat kokonaan Wiesbadenin kaupunki- tahi
oikeammin sanoen metsänlapsia. Ensimäinen kuuluu aikaisemmin
mainitsemaani lastenkirjaan; Emilie voisi piirtää sievän kuvan
erityisesti siihen. Toinen syntyi, kun näin pari surkeata, vaivaista
koivua Nerobergillä. -- -- -- Emilielle olkoon sanottuna, että romaani
saa vähitellen yhä selvemmät ääriviivat. Kenpä tietää, eikö lapsukainen
kevääseen mennessä jo sietäne päivän valoa. Voinen toivoa, että ihana
luonto täällä on edistävä asiaa." Vähän myöhemmin, tammikuun 7 p:nä,
Krohn kirjoittaa Kaarlo Slöörille: "Virolainen romaani muodostuu
myöskin vähitellen pääpiirteiltään, vaan ei ole vielä siksi kypsynyt,
että tohtisin ruveta kirjoittamaan. Synnytettyä lasta, vaikka ei
oliskaan muuta kuin keskonen, ei hennoisi viskata pois. Paras antaa sen
vielä kasvaa." Mutta Wiesbadenista huhtik. 20 p. 1869 Slöörille
kirjoitetussa kirjeessä hän jo epäilee romaanin valmistumista
kirjoittaen siitä: "Mitä romaaniini tulee, olen sitä kyllä aika ajalta
ajatellut, vaan eipä siitä eheää tahdo tulla. Saa nähdä, tulleeko kesä
minulle myötyisämmäksi sen puolesta. Minä epäilen, voinenko pitempää
kertomusta saada soveltumaan yhteen. Andersenin romaanit ovat juuri
peloittavaisena esikuvana minulle, mihin joudutaan, jos pienistä
kuvapalasista, joiden rakentamiseen Luoja on lahjan suonut, uskalletaan
panna kokoon suurempia. Se tulee kuitenkin repaleiseksi. Mutta koettaa
aion kuitenkin; ehkä työ tekijäänsä neuvoo." Muista kirjallisista
töistä Krohn vielä mainitsee haluavansa Montreux'ssa tapahtumapaikka
silmien edessä käydä rohkeasti käsiksi Byronin "Chillonin vangin"
suomentamiseen.

Joulukuun puolivälissä sanoo Krohn runosuonensa vuotavan niin vuolaana,
että hän ei pitkiin aikoihin enää ollut uskonut semmoista
mahdolliseksi. "Syntyy melkein aina runo joka päivää kohti. Niitä
tulisi vielä tiheämpäänkin, jos en pelkäisi liiaksi ponnistavani
voimiani." Sisar Emilielle hän lähettää kahdeksan runoa joululahjaksi
sillä ehdolla, että tämä valmistaa niistä kopion äidille. Isälleen,
joka ei pysty alkuperäisestä suomalaisesta runosta nauttimaan, hän
valmistaa niistä runomittaisia saksannoksia. Nähtävästi ovat nuo
kahdeksan Emilielle lähetettyä runoa seuraavat: "Luettuani 'Säkenien'
toisen parven", "Komeaa hautakiveä nähdessä", "L'Isle de la paix",
"Clarensin hautausmaalla", "Lempi ja Lempo", "Myrskyn ajalla
Genève-järven rannalla", "Karkuri" ja "Vakoja". Viimeksi mainittuun
runoon Krohn sanoo saaneensa aiheen eräästä "Gartenlauben" numerosta.

"Karkurista", josta laatimaansa saksannokseen Krohn ei ollut
tyytyväinen, sanotaan eräässä kirjeessä, jonka alku on kadonnut, mutta
joka ilmeisesti on seurannut sisar Emilielle joululahjaksi lähetettyjä
runoja: "Varmaan olet sinäkin monesti lukenut sanomalehdistä syvää
sääliä tuntien noista onnettomista rikollisista, jotka ikävän ajamina
läpi tuhansien vaarojen ja vaivojen etsivät tiensä kotimaahan
nähdäkseen vielä kerran rakkaan isänkodin. Semmoistahan on meillä
tapahtunut melkein joka vuosi ja se on aina minua syvästi
liikuttanut."[59]

Samassa kirjeessä kuvailee Krohn runoiluansa Sveitsissä seuraavasti:
"Kävelyillä olen enimmäkseen yksin, paljon lian takia housut
saappaanvarsiin pistettyinä ja vuorelle nousun takia vuorivuohen
sarvella varustettu sauva kädessä. Näin menen runonpyydystykselle ja
tätä riistaa näyttää vuorilla olevan vielä enemmän kuin vuorikauriita.
Komeata ja kohottavaa on todellakin seisoa korkealla ihmistelmeen
yläpuolella yksinäisellä kallionkielekkeellä ja katsella alas, missä
kaikki näyttää niin pienen pieneltä kuin lelulaatikossa. Kun ajoin
takaa _Karkuria_, nousin korkealle, niin että näin lumipeitteiset
huiput aivan lähelläni. Paperia ja lyijykynän olin sillä kertaa
varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, koska tunsin, että jotakin
pitempää pyrki ilmoille, mitä en voisi pitää muistissani. Tavan takaa
istahdin aina puun rungolle ja kirjoitin paperille pari valmista
säkeistöä. Puunhakkaajat siellä ylhäällä mahtoivat luulla minua
maalariksi."

Samaan tapaan kuin vanhemmilleen kertoo Krohn toimistaan myös
ystävälleen Kaarlo Slöörille. Slöör oli lähettänyt Krohnille Oksasen
"Säkenien" toisen parven heti niiden ilmestyttyä. Tämän runokokoelman
luettuaan Krohn Montreux'ssa marraskuun 29 päivänä 1868 kirjoitti runon
"Luettuani 'Säkenien' toisen parven" ja lähetti sen samana päivänä
päivätyn kirjeen mukana Slöörille. Kirjeessä sanoo hän m.m.:
"Kiitoksia tuhansia sydämellisiä siitä, että Säkenet lähetit tänne.
Myötäseuraavasta runosta näet, mitä niitä lukiessani tunsin. Kuinka
selvästi ilmauvat niissä Ahlqvist paran taistelut, taistelunsa hänen
'perkeleensä ja enkelinsä' välillä. Jumalan kiitos, että jälkimmäinen
näkyy voitolle pääsneen ja suokoon hänelle Herra voimaa, että hän
jaksaisi pysyä rauhan ja sovinnon tiellä. Mutta siihen pitääkin
jokaisen meistä olla hänelle avullisina niin paljo kuin mahdollista,
lempeällä, lepyllisellä kohtelulla. Vie, ole niin hyvä hänelle runoni
ja sano hänelle puolestani sydämelliset terveiset. Myös voit runon, jos
tahdot, panna lehteesi tai Kuukausilehteen.[60] -- Minussakin on tämä
syksy uudestaan aukaisnut runohettehen, luultavasti ovat sen surun ja
ikävän vedet paisuttaneet. Osaksi olen täydistänyt ennen kesken
jääneitä kappaleita, osaksi tehnyt ihan uudet. Näytteeksi lähetän
sinulle muutamat, sillä ehdolla kuitenkin, ett'et niitä mihinkään
painata etkä näytä muille kuin likeisimmille ystäville. Sillä minä
tahtoisin, jos Jumala siihen apunsa suopi, seuraavan vuoden jouluksi
myös antaa ulos runovihkosen ja siksi niiden pitäisi vereksinä pysyä."

Kirjeen mukana lähetti Krohn runot "Armahalleni", josta huomautetaan:
"kirjoitettu ruotsiksi v. 1861, vaan ei valmistettu", "Koivu etelässä"
(nähdessä Wiesbadenissa muutamia surkastuneita koivuja) ja
"Rantakalliolla keväällä nälkätalven perästä" (keväällä kesken jäänyt).

Tammikuun 7 päivänä 1869 kirjoittaa Krohn Slöörille Montreux'sta:
"Kävelyiltäni tuon jokseenkin usein tuomisia kotiin, nimittäin
runoelmia. Myrskyt, jotka ovat sydäntäni tänä syksynä mylleröittäneet,
ihmeen ihana luonto täällä ynnä viimeinkin tuo kultainen joutilaisuus
kaikista määrähetkisistä töistä ovat yhdessä vielä kerran puhkaisseet
karstakuoren, joka runosuoneni oli tukahduttanut. Nyt en pelkää enää
Vaarasen synkkää kohtaloa. Hulluus on minussa Tegnérin sanoilla puhuen
saanut miedomman muodon ja puhjennut runoudeksi. Kestäköön se tauti nyt
kaiken ikäni. Kyllä olet oikeassa, veikko kulta, kun sanot minun siksi
juuri olevan luodun. Sen minäkin tunnen nyt paremmin kuin koskaan
muulloin. Varsinkin on _Karkuri_, jota minä käskin Berndt lankoni
näyttää Sinulle, kiihoittanut toivoni ja samassa vahvistanut voimani
korkeammalle kuin tähän asti pyrkimään. Balladi ja suurempi
kertomaruno, ne, näen, ovat oikea alani. En ole luotu laulajaksi, vaan
maalariksi. -- En tiedä luvata kuitenkaan mitään novellia Seuralle,
sillä tätä nykyä ainakin pyrkivät kaikki tämmöiset aineet runomuotoon,
joka tietysti on parempi, vaan ei novellikirjastoon kelpaava. Par'aikaa
pyörii päässäni Saara Simonen Rautalammilla ja Teidän kesäidyllinne
hänen kanssaan. Mutta aine näkyy tahtovan muodostua tragediaksi. Se
olisi jo kirjoitettu, jos vaan olisi oikean sopivan runomitan siksi
löytänyt. Kuusmittaa on kovin vaikea suomeksi kirjoittaa enkä juttuani
tahtoisi kovin pitkäksi, niin kuin se mitta vaatisi. Ehkä panen eri
tapaukset, eri mittoihin niinkuin juuri Tennyson runoelmissa olen
esimerkin lukenut. -- -- -- Koskiselle, jota minä myös hänen lempeästä
kirjeestään kiitän, voit sanoa, että pari uusista runoistani juuri ovat
lapsikirjan alkua, niihin myös aion suorasanaisia kappaleita sekaan
panna. Hyvä olis, jos sitten Alexandra Såltin Frosterus piirtäisi
niihin tarpeelliset kuvat. Jouluksi näen mä on Topelius taas
kirjoittanut värsyt yhteen Pletschin kuvakirjaan. Mikä se lienee? Siitä
voit kirjoittaa. Niitä on täällä koko joukko saatavana. Ehkä joku voisi
jonkun toimittaa suomalaisilla sanoilla. Mutta suomen kieliopin
toimittamiseen saksalaisten tarpeeksi en rupea, sen voit vakuuttaa
hänelle. Uuk agathon polykoiraniee sanoo Homerus s.o. ei voi kaikkein
koirana olla. Toisten pitää profeteerata, toisten kielillä puhua.
-- -- -- Kuukauslehdelle lähetän pian Schillerin Fridolin'in, joka jo
on enemmän kuin puolekseen käännetty. -- -- --"

Kirjoittaessaan Slöörille Wiesbadenista huhtikuun 20 p. 1869
virolaisromaaninsa epäonnistumisesta Krohn jatkaa: "Lyyrillistä olen
sitä vastoin aina silloin tällöin lirittänyt. Niitä on jo pari tusinaa
yhteensä ja täällä Wiesbadenissa, kun toivottavasti pian lämpenevä ilma
taas sallii aamukävelyni, toivon sikiöitteni luvun vielä karttuvan." --
Kirjeen mukana seurasi näytteeksi runo "Ainoa hetki".

Runotuotannon runsauteen olivat syynä suotuisat olot. Tervehtyminen --
sekä runoilijan itsensä että hänen vaimonsa -- edistyi hyvällä hoidolla
ilahduttavasti, tieteellistäkin työtä tuli tehdyksi koko joukko,[61] ja
vieras ympäristö, joka alussa oli vaikuttanut kiusallisesti, oli usein
myös virkistykseksi. Näemme Krohnin taas yhtä virkeänä ja
moniharrastuksisena kuin ennenkin. Hän lukee "Kuun tarinoita" saksaksi
asuintovereilleen, ja kun huomaa niiden miellyttävän, ryhtyy
suunnittelemaan saksalaista painosta tästä teoksestaan voidakseen sen
palkkiolla avustaa tuhotulvista kärsineitä. Hyväätekevää tarkoitusta
varten hän parina iltana esittää halullisille kuulijoille kuvauksia
suomalais-virolaisesta mytologiasta. Omaksi ilokseen ja hyödykseen hän
opiskelee englanninkieltä ja toivoo pian olevansa "perfect english
gentleman", sillä hänen englanninkielen opettajattarensa on kehunut,
että hän on "very quick to catch the particularities of the
pronunciation".

Elämäänsä näinä aikoina Krohn pitää todellisena laiskurin elämänä ja
saa siitä aihetta kirjoittaa runon "Laiskuuden ylistys", joka sisältää
todeksi osoittautuneen väitteen:

    Ei työjuhtien luo
    Runotar koskahan käy.

Sanaa laiskottelu ei Krohnin käyttämänä voi ottaa kuitenkaan aivan
täydestä. Krohn itse kertoo kirjeissään tekevänsä työtä siihen asti
kuin tuntee itsensä väsyneeksi -- "ei silmänräpäystäkään enempää",
sanoo hän kirjeessä tammikuun 13 p:nä 1869 -- ja saavansa sangen paljon
valmista käsistään. Runoilussa tapahtui vuoden 1869 alussa pieni
pysähdys, joka oli aivan tilapäinen. Krohn kirjoittaa siitä
vanhemmilleen (13/1 1869): "Uusia runoja en ole nyt kirjoittanut.
Luonnollisena reaktiona yhteen aikaan melkein jokapäiväiseksi käynyttä
tuotantoa vastaan on nyt tullut seisahdus. Kohta toivon kuitenkin
saavani valmiiksi suurehkon runon, joka minulla on mielessä."

Tuo mielessä ollut suuri runo on ilmeisesti "Purjehdusretki
saaristossa", sillä tämän valmistusajaksi on käsikirjoitukseen merkitty
helmikuun 18 p. Muut ulkomailla ollessa keväällä 1869 syntyneet runot
ovat: "Ainoa hetki", "Tähden tuikkiminen", "Lempeni ja viisas
ystäväni", "Käynti Valunpajassa", "Viinitarhan edustalla", "Huhtikuun
16 päivänä 1869", "Ne ovat vait!", "Leskisillä", "Suurisuiselle
ystävälle", "Miks sua rakastan" ja "Virsi kotimaan puolesta".

       *       *       *       *       *

Krohn palasi ulkomailta kotimaahan kesäkuun 12 päivänä 1869. "Tuskin
saatoin olla kyyneltymättä", kirjoitti hän vanhemmilleen saman kuun 22
p:nä, "kun taas niin pitkän ajan jälkeen astuin kotimaan rantaan ja
omaisten ja ystävien monet iloiset kasvot lausuivat minut
tervetulleeksi." Kesän vietti runoilija vanhempiensa kodissa
Kiiskilässä.

Syksyllä oli pitkän poissaolon jälkeen taas käytävä käsiksi entisiin
puuhiin, "solmittava uudelleen moni katkennut lanka". Semmoisena
mainitsee runoilija m.m. Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisen.
Muuhun runolliseen työhön ei enää ollut aikaa, sillä uusia, aikaa
vieviä tehtäviä oli taas ilmestynyt, kuten kuraattorin toimi
Savo-Karjalaisessa osakunnassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
julkaiseman "Novellikirjaston" vaatimat suomennostyöt. Krohn kirjoittaa
vanhemmilleen Helsingistä syyskuun 27 p:nä 1869: "Olen iltaisin
_enimmäkseen_ ollut poissa kotoa komiteoissa ja kokouksissa. Paljo työ
käy ilolla ja voimalla. Siksi ei ole pelkoa liikarasituksesta. Olen
muuten ottanut järkähtämättömäksi periaatteeksi, että en muulloin kuin
aivan tavattomissa tapauksissa jatka hetkeäkään työtä, kun tunnen
puristusta päässäni."

Krohnin runollisen tuotannon toinen kausi oli täten loppunut. Se oli
ollut niin satoisa, että hän saattoi julkaista nyt uudetkin runot eri
kokoelmana. Vuonna 1865 ilmestynyt "Runoelmia Suoniolta" ilmestyi nyt
syksyllä 1869 uutena, lisättynä painoksena nimellä "Suonion runoelmia,
I, II". Siihen ennättivät mukaan myös syksyllä 1869 Helsingissä
kirjoitetut runot "Vieras lippu" ja "Tuhma, raak' on Suomalainen."

"Työ, kuten onnettomuuskin, ei tule koskaan yksin", lausui Krohn
kerran. Sen Krohn sai todeta taas nytkin ulkomailta palattuaan. Siinä
työssä, jonka hän nyt lähinnä seuranneina vuosina suoritti, oli muun
muassa melkoinen määrä suomennoksia. Äitinsä pyynnöstä hän suomensi
kokoelman K. Gerokin saarnoja. "Suomen Virallisen Lehden" ja "Uuden
Suomettaren" kaunokirjalliseen osastoon hän suomensi Walter Scottin
romaaneja, jotka sittemmin ilmestyivät kirjakauppaankin ja
innostuttivat suomentamaan vielä lisää Scottia. Sen lisäksi hän
suomensi Andersenin satuja ja Topeliuksen tekstin kuvateokseen
"Matkustus Suomessa".

Andersenin satujen suomennos ei ollut ainoa lahja, minkä Krohn antoi
Suomen lapsille. Jo ulkomailla hän oli suunnitellut lasten kirjaa.
Semmoisia valmistui pian kokonainen sarja suurempien kirjallisten
töitten lomassa, joko omien lasten huviksi tahi suorastaan kustantajain
pyynnöstä. Vuonna 1869 ilmestyi "Pienokaiset", v. 1872 "Kotieläimet",
v. 1874 "Metsä-elävät", v. 1875 "Minun äitini" ja v. 1880 "Kylän
lapset". Tähän on lisättävä vielä yhdessä Samuli Suomalaisen kanssa v.
1878 toimitettu "Pikku joululahja". Nämä teokset sisälsivät osaksi omia
runoja, osaksi mukaelmia.

Tieteellisistä töistä, joita Krohn suoritti kohta ulkomaanmatkansa
jälkeen, on mainittava kahden vuoden työn tuloksena v. 1872 ilmestynyt
"Viron kieli-oppi Suomalaisille".

Helsingin vilkas ja rauhaton elämä, josta Krohnin oli mahdoton vetäytyä
aivan erilleen, tuntui hänestä toisinaan liian rasittavalta.
Rauhallisemmissa oloissa hän arveli voivansa myös saada aikaan enemmän
ja parempaa kuin Helsingissä. Nämä arvelut eivät kuitenkaan
vaikuttaneet muutosta Krohnin elämässä. Hän jäi pääkaupunkiin
työtaakkoineen. Jos elämä siellä toisinaan tuntuikin rasittavalta,
varsinkin kun terveys oli heikko, niin sen vastapainona oli ystävyys ja
tunnustus, jota hän sai osakseen. Hän itse kertoi vanhemmilleen, että
yleisistä kiistoista ja kimppuunkäymisistä on hän saanut kärsiä
vähemmän kuin useimmat muut. Onpa hänen aatetoveriensa piirissä tullut
melkein sananparreksi, että Krohnilla on sama etuoikeus kuin muinoin
hovinarreilla: hän saa lausua totuuden julki ilman että siitä
suututaan. Tämä kertomus on yhtäpitävä Yrjö-Koskisen todistuksen
kanssa: "Kaikista 'fennomaneista' oli Krohn varmaan se, jota parhaiten
suvaittiin niidenkin kesken, jotka seisoivat ihan toisella kaunalla.
-- -- -- Hän on jaloimmalla tavalla edustanut kansallisen liikkeen
niin-sanoakseni ritarillista, sen hurskasta ja humanista puolta."[62]
Koskinen lisää vielä, ett'ei Krohnin nauttima suosio suinkaan ollut
seurauksena liiallisesta mietoudesta. "Päinvastoin Julius Krohn oli
varsin kiivas puolustamassa, mitä oikeaksi katsoi; joskus hän saattoi
tulistua silmättömäksi, jos luuli huomaavansa vähintäkään vilppiä
muissa." -- Varsinaiset kunnianosoitukset, milloin niitä, esimerkiksi
merkkipäivinä, nuorison tahi muitten kansalaisten puolelta tuli Krohnin
osaksi, eivät erikoisesti ilahduttaneet häntä, sillä hän katsoi ne
ansaitsemattomiksi. Myöskään kiittävät arvostelut hänen teoksistaan
eivät sokaisseet häntä,[63] vaikka hän toiselta puolen piti tärkeänä,
että työ, jonka suorittamiseen hän oli pannut parastansa, tunnustettiin
tarpeelliseksi. Arvonimistä hän ei välittänyt. Kun hänet vuoden 1882
promotsionissa vihittiin kunniatohtoriksi, ilahdutti häntä enemmän kuin
arvonimi se huomaavaisuus, jota tiedekunta täten tahtoi hänelle
osoittaa.

Joskus saattoi kesken kiireellisten töittenkin jokin hyvin lähellä
Krohnin sydäntä oleva asia hänet uhraamaan hetken runoilulle. Semmoinen
sydämen kyllyydestä syntynyt runo on lokakuun 14 päivänä 1871
kirjoitettu "Fenialaiset", joka aikanaan sai paljon suosiota osakseen.
Sangen suopean vastaanoton sai myös Krohnin "Tervehdyssanoja 1873
vuoden maistereille". Tämän runon synnystä puhutaan kahdessa kirjeessä
vanhemmille. Toukokuun 3 päivänä 1873 Krohn kirjoittaa: "Kuten olette
nähneet sanomalehdistä, on osakseni tullut se kunnia, että minut on
valittu promotsionirunoilijaksi. Sen johdosta olen pyytänyt vapautusta
ylioppilastutkinnosta[64] ja myönnetäänkin se minulle aivan
varmasti, koska minulla sitä paitsi on toukokuun aikana lähemmä 50
kandidaattitutkintoa." Kirjeessä saman kuun 20 päivänä ilmoittaa Krohn:
"Runoni on jo viime torstaista asti ollut aivan valmis ja jo
suurimmaksi osaksi painettukin. Se on, luulen, onnistunut paremmin kuin
odotinkaan. Olin hieman peloissani, kun aika oli niin lyhyt enkä ollut
pitkään aikaan kirjoittanut mitään runoa. Huoleni uskoin Herralle ja
ryhdyin sitten työhön varmasti luottaen Hänen apuunsa. Ja työ kävi kuin
höyrykoneella!"

Jo vuonna 1871 Krohn oli suunnitellut kuvalehden julkaisemista, mutta
huonon vuodentulon johdosta lykännyt suunnitelman toteuttamisen
seuraavaan vuoteen. Vuoden kuluttua näyttivätkin olot niin suotuisilta,
että Krohn ryhtyi toimiin asian toteuttamiseksi. Nytkin hän noudatti
vanhaa periaatettaan, että on koetettava saada aikaan niin hyvää kuin
mahdollista. Niinpä esimerkiksi tiedustellessaan, voisiko se hänen
keksimänsä ajatus toteutua, että hän lähettäisi jollekin saksalaiselle
kuvalehdelle kymmenkunta kuvaa Suomesta osaksi valokuvina osaksi
lyijykynäpiirroksina ja saisi palkkioksi klisheitä samoista kuvista,
hän nimenomaan pani ehdoksi, että klisheet on toimitettava hänelle
samaan aikaan kuin kuvat ilmestyvät saksalaisessa lehdessä. Sillä
vaikka hän tiesi, että hänen yleisönsä olisi aivan toinen kuin
saksalaisten lehtien ja että saksalaiset lehdet tähän aikaan
Suomessa olivat rarissima avis, niin hän samalla otti huomioon,
että huomatuimmat saksalaiset kuvalehdet kuitenkin tulivat
akateemiselle lukuseuralle, jonka vuoksi tässä oli valvottava,
ett'ei vahingoitettaisi suomalaisen kuvalehden mainetta.

Krohn oli vakuutettu siitä, että kuvalehti oli tarpeen vaatima, ja
tähän hän perusti laskelmansa. Siksipä hän alkoi vuoden 1873 alusta
julkaista "Suomen Kuvalehteä" hyvin toivein ja saikin lehdelleen kohta
paljon tilaajia ja suosijoita. Vanhempiaan, joiden hyväntahtoisuuden ja
harrastuksen hänen yrityksiään kohtaan hän tunsi, hän nimenomaan kielsi
ottamasta levittääkseen lehteä enemmän kuin he todella saisivat
kaupaksi, sillä välttämätöntä oli, että kaikki perustui terveeseen
spekulatioon. Kun tilaajamäärä toisena vuonna luonnollisista syistä
väheni, ei Krohn ottanut vastaan isän tarjoamaa avustusta lehden
julkaisemiseksi. Sen hän kyllä mielellään kesti, että tilaajain
vähettyä hän itse sai tehdä työnsä palkatta, mutta työnteossa häntä
kannusti se toivo, että lehti osoittautuu tarpeelliseksi ja sen asiat
paranevat. "Tunnustus ja onnistuminen pitää maailmalta väkisin ottaa,
ja sen minä Jumalan avulla teen!" -- lausui hän.

"Suomen Kuvalehti" eli kahdeksan vuotta. Tänä aikana se sai nähdä hyviä
jos huonojakin vuosia. Kun tilaajamäärä lisääntyi, teki Krohn
voitavansa lehden parantamiseksi. Niinpä oli lehdellä parhaina
aikoinaan kolme omaa puupiirtäjää ja toimituksessa apuvoimia. Kun taas
tulos tuli odotettua huonommaksi, lausui Krohn: "Rahallisesti tulen
toimeen, vaikka Kuvalehti ei tuottaisi penniäkään työpalkkaa.
Siinä ei siis ole mitään menetetty, korkeintaan hiukan loukattu
itserakkautta."[65] Vuonna 1880 Krohn aikoi lopettaa kuvalehtensä
julkaisemisen keskellä vuotta, varsinkin kun hänellä oli muita tärkeitä
töitä suoritettavana, mutta eri tahoilta saapuneitten pyyntöjen
johdosta hän jatkoi julkaisemista vuoden loppuun. Tällöin ei
suomenkielinen yleisö jäänyt enää ilman kuvalehteä, sillä
"Kyläkirjaston Kuvalehti" oli jo olemassa.

Taitavasti ja huolellisesti Krohn toimitti kuvalehteään koko sen
olemassaoloajan. Siinä hän taas oli "omassa elementissään",
vaikka hän toisinaan valittikin, ett'ei hänellä enää ollut samaa
hengenjoustavuutta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin mitkään
ulkonaiset vaikeudet eivät voineet estää ilomielin työskentelemästä.
Näin Krohn taas suoritti runsaan määrän uhrautuvaa työtä suomalaisuuden
hyväksi, erittäinkin sen aatteensa toteuttamiseksi, että sivistyneet
kodit oli saatava suomalaistumaan. "Suomen Kuvalehti", jolle aikanaan
ei maassamme ollut olemassa mitään ruotsinkielistä vastinetta, herätti
hyvin toimitettuna julkaisuna ruotsinkielisessä sivistyneistössämme
sekä harrastusta että arvonantoa suomenkieltä ja suomenkielistä
kulttuuria kohtaan.[66]

Tieteellinen työ, joka varsinkin kohdistui suomalaisen kirjallisuuden
historian tutkimiseen, sujui näinä sanomalehtimiesvuosina hyvin. Sen
sijaan ei kuvalehden kahdessa ensimäisessä vuosikerrassa ole juuri
ollenkaan Krohnin runottaren tuotteita. Mutta vuonna 1875 tapahtui
tässä suhteessa jyrkkä muutos. Lehteen ilmestyi joukko kauniita runoja,
joiden alla oli suosittu nimimerkki Suonio, ja tätä runotuotantoa
jatkui vielä seuraavanakin vuonna. Runojen sävy ja sisällys ilmaisee,
mistä tämä runsas tuotanto on aiheutunut. Raskain isku, mikä tähän asti
on runoilijaa kohdannut, -- vaimon kuolema huhtikuun 4 päivänä 1875, --
on keskeyttänyt runoilijan elämän säännöllisen kulun ja saattanut hänet
etsimään lohdutusta lyyrystään. Tämä on Krohnin runoilijaelämän kolmas
ja viimeinen nousukausi. Sen tuotannon ytimenä on "Emma"-sikermä.

Vuonna 1875 valmistuneet runot ovat säilyneissä käsikirjoituksissa
varustetut seuraavilla päiväyksillä: 22/4 Unhoitus, 23/4 Haudan
partaalla, 24/4 Mut miltä tuntui katsees, 27/4 Tyhjää, 7/5 Kahden
kesken, 9/5 Uusi sulhas-aika, 13/5 Ihmisseuroissa, 11/6 Kaikkein
vaikein, 12/6 Isä ja Helmi, 16/6 Hiljaa, 6-8/7, Sydämmen taisteluita,
1/12 Rouva Raa-Winterhjelmin albumiin, 6/12 Mun suun' on mykkä, 8/12
Sun tahtosi tapahtukoon! -- Seuraavan vuoden tuotteita ovat: Pää
pystyyn vaan!, Oi kiitos!, Keväällä 1878 ja Nimetön sormi.

Runojen päiväyksistäkin voi lukea, että ankaran iskun synnyttämä
masennus vähitellen katosi ja Krohn taas miehekkäästi tarttui työhön.
"Pää pystyyn!" on sydämen syvyydestä noussut huuto, ilman teennäisyyttä
ja tavoiteltua asennetta. Kesällä vuonna 1876 saadun kylpylaitoshoidon
jälkeen oli työkyky taas niin hyvä kuin suinkin saattoi toivoa.
Syyskuun 10 päivänä samana vuonna Krohn meni naimisiin Maria Vilhelmina
Lindroosin kanssa, joka oli hänen työtoverinsa suomalaisessa
tyttökoulussa.

Jo marraskuun 12 p. 1875 oli Krohn nimitetty Gottlundin jälkeen
suomenkielen lehtoriksi yliopistoon. Tuloja ei tämä nimitys vakinaiseen
virkaan sanottavasti lisännyt, mutta uusi toimi antoi enemmän
tilaisuutta kirjalliseen työhön. Saadakseen keskittää entistä enemmän
huomiotaan suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen Krohn jätti
pois sivutoimia ja korvasi täten johtuneen tulojen pienennyksen
supistamalla sopivasti menojaan.

Vieläkään ei Krohn kuitenkaan saanut kokonaan antautua siihen
tutkimustyöhön, joka aina oli ollut hänen elämänsä pääharrastuksena.
Virsikirjakomitean jäsenenä ja puheenjohtajana v. 1876-1880 hän sai
suorittaa vaikean ja voimia kysyvän työn. Päiväjärjestystään kesällä
1878 Kangasalan Vääksyssä, virsikirjakomitean ollessa ensi kertaa
koolla, Krohn kuvaa seuraavasti: "Päivätyön aloitan kello 7 aamulla ja
työskentelen kello 12:een tahi 1:een; iltapäivällä kello 4-7, joskus
8:aan. Voidakseni sen ohessa tehdä omiakin töitäni, joista en voinut
täysin vapautua, täytyy minun nousta 1/2 6 ja toisinaan työskennellä
illallisen jälkeenkin. Päivällä teemme lyhyemmän, illalla noin kello 7
tahi 8 pitemmän kävelymatkan notkistaaksemme paljosta istumisesta
kangistuneita jäseniämme. Pieni päivällisuni on välttämätön. Kaikki käy
kuin kellokoneisto. -- -- -- Tästä paljosta työstä huolimatta olen
terve ja iloinen, ja tulen olemaan sitä vielä enemmän, kun, kuten joku
päivä sitten, voin työskennellä ulkona."[67]

Suurin rasitus ei kuitenkaan johtunut työpäivien pituudelta, vaan
siitä, että Krohn oli komitean ainoa runoilija. Hänen osakseen siis
tuli vaivaloinen ja aikaa vievä runomuodon antaminen virsille. Hän itse
sanoo: "Ahkeruudestamme huolimatta edistyy työmme vain hitaasti. Siihen
vaikuttaa suuresti se, että meistä viidestä vain yhdellä paitsi minua
on runollisia taipumuksia ja hänkin on valitettavasti jo 75-vuotias.
Kolme muuta ovat aivan välttämättömiä vanhan virsikirjan ja tehtyjen
muutosten arvostelemisessa sekä vahtimassa ett'ei sisältöön
epähuomiossa tule vääriä tahi helposti väärinkäsitettäviä lauseita;
mutta he eivät kykene kirjoittamaan ainoatakaan säettä."[67] Puhuessaan
Krohnin osuudesta virsikirjan valmistuksessa lausui Yrjö-Koskinen:
"Yritys olisi ollut mahdoton, ell'ei Krohnilla itsellään olisi ollut
niin syvä uskonnollinen mieli ja sen ohessa se sielun nöyryys, joka ei
milloinkaan loukkautunut muiden muistutuksista."[68] Työn raskautta
lisäsi vielä sekin, että se oli joutuva koko kansan arvostelujen
alaiseksi eikä ruti vanhoillisilta piireiltä ollut odotettavissa mitään
suopeutta. Krohn itse lausui työn lähestyessä loppuaan. "Tuntien sen
sokean konservatismin, joka vallitsee monissa määräävissä piireissä, en
kovin ihmettelisi, jos ainakin aluksi kaikki tulisi hylätyksi."[69]

lopputulokseksi tuli, että se virsikirjakomitea, jossa Krohn oli niin
tärkeänä tekijänä, lopultakin antoi Suomen Seurakunnille kauan kaivatun
uuden virsikirjan. Suomen toinen yleinen kirkolliskokous v. 1886
hyväksyi pienin muutoksin komitean virsikirjaehdotuksen. Tehdyistä
muutoksista lausui Krohn: "Ihmeellistä (kuriös) on, että nuo muutokset,
jotka enimmäkseen eivät ole kovinkaan suuria, ovat voineet yhdellä
kertaa tehdä yleisesti hylätystä teoksesta kelvollisen."[70]

Virsikirjatyön yhteydessä valmisti Krohn Kansanvalistusseuran
julkaisuihin noin sadan sivun laajuisen teoksen "Suomalaisen
virsikirjan historia", joka ilmestyi v. 1880. Tämä alkujaan pikku
sivutyöksi suunniteltu tehtävä vei Krohnilta paljon aikaa, sillä
tapansa mukaan hän tutki aineensa perusteellisesti. Tulos olikin sen
mukainen.[71]

Vasta virsikirjatyön päätyttyä, jolloin myös monen vuoden aikana
kirjoitetut ja itsenäisiksi tutkimuksiksi muuttuneet kertomukset Suomen
historiasta oli saatu loppuun saatetuiksi, saattoi Krohn keskittää koko
huomionsa varsinaiseen tutkimusalaansa. Tällä hän nyt saavuttikin
suurimman tieteellisen voittonsa sovittamalla kansanrunouden
tutkimukseen keksimänsä tutkimustavan, joka vieläkin on käytännössä
suomalaisen metodin nimellä. Ilman vastaväitteitä hän ei saanut
tuloksiaan tunnustetuiksi ja suuren Kalevala teoksensa valmistuttua v.
1885 hän tiesikin, että oli odotettavissa polemiikki, joka saattoi
käydä ikäväksikin. Mutta hän oli varma asiastaan. Kun hänen äitinsä oli
huolestunut nähtyään sanomalehdistä, että Ahlqvist tulisi teoksessaan
"Kalevalan karjalaisuus" todistamaan vääräksi Krohnin teorian Kalevalan
alkuperästä, kirjoitti Krohn vanhemmilleen: "Ei se niin muitta mutkitta
käy; siihen tarvitaan enemmän kuin vain kehuskeleva ennakkoilmoitus. Se
seikka vain tekee minut kokonaan Tuomaaksi, että hän ei ollenkaan tunne
toisintoja, joita ilman ei mikään tieteellinen Kalevalatutkimus ole
mahdollinen. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen tuosta teoksesta,
sillä sen kautta kiintyy huomio kysymykseen ja totuus tulee varmasti
selvemmin ilmi, olkoonpa se missä tahansa." [72]

Hyvin ansaittu tunnustus Krohnin työstä oli, että hänet v. 1885
nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden ylimääräiseksi
professoriksi. Jo vuonna 1881 oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
palkinnut hänen Kalevala-tutkimuksensa alkuosan, kaunotieteellisen
katsauksen Kalevalaan. Tämän teoksensa osan arvostelua odotti Krohn
hieman jännittyneenä, sillä hän ei aikaisemmin ollut liikkunut
estetiikan alalla. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun niin pätevä
palkintolautakunnan jäsen kuin professori J.F. Perander hänelle lausui,
ett'ei teos antanut aihetta mihinkään mainittavampiin muistutuksiin.
Vain todella ansaittu palkinto saattoi ilahduttaa Krohnia.

Suurempien tieteellisten töitten lomassa syntynyt teos on Krohnin
"Suomen suku", joka ilmestyi v. 1887. Tästä aineesta oli Krohn
edellisenä keväänä Helsingin työväenyhdistyksen toimesta pitänyt
kansantajuisia luentoja.

Luennoitsijana Krohn oli suosittu. Yksinkertaisemmatkin kuulijat
seurasivat mielellään hänen selvää ja asiallista, mutta samalla
vilkasta ja usein leikillistä esitystään. Yliopistossa hänellä
tavallisesti oli runsaasti kuulijoita. Samoin oli hänen opetuksensa
kouluissa mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Näinollen on
luonnollista, että häntä myös usein pyydettiin juhlapuhujaksi. Hänen
puheissaan oli välitöntä innostusta ja hän puhui mieluimmin vapaasti,
ilman papereita. "Jos kirjoittaa puheensa, silloin on asia tavallisesti
myös piloilla", sanoi hän.[73]

Paitsi juhlapuhujana Krohn myös, kuten olemme jo nähneet, esiintyi
juhlarunoilijana. Hänen myöhäisimmät runotuotteensa ovatkin melkein
kaikki juhlarunoja, nimittäin "Aleksanteri II:n 25-vuotisena
hallituspäivänä" (1880), "Aleksanteri II:n muistoksi" (1881),
"Runebergin patsasta paljastettaessa" (1885), "Keisariparille heidän
Lappeenrannassa käydessään" (1885), "Turun suomalaisen lyseon
vihkiäisjuhlassa" (1887) ja "Brahen patsasta paljastettaessa" (1888).
Juhlarunon luontoinen on myös v. 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti".

Paljosta työstä Krohnin käsi niin väsyi, että hänen lopulta täytyi
hankkia itselleen kirjoituskone. Muutenkin pyrki usein ruumiillinen
heikkous häiritsemään työtä. Krohnin täytyi työkunnossa pysyäkseen
tarkoin hoitaa terveyttään. Kun Savo-Karjalainen osakunta piti hänelle
juhlan hänen erotessaan kuraattorintoimesta v. 1883, oli hän hyvin
mielissään siitä hienotunteisuudesta, että juhla liian valvomisen
välttämiseksi oli järjestetty alkamaan tavallista aikaisempaan.

Yhtä paljon terveyttään ajatellen kuin innokkaana urheilijana Krohn
iloitsi ja sydämellisesti kiitti vanhempiaan siitä uudesta veneestä,
jonka nämä keväällä v. 1888 olivat hankkineet Kiiskilään. "Se tuottaa
varmasti meille ja monille muille iloa ja ruumiin voimistumista",
kirjoitti hän vanhemmilleen. Mutta aivan toisin kävikin. Krohnille tuo
vene tuotti kuoleman ja sen kautta hänen vanhemmilleen sekä hyvin
monille muille mitä katkerimman surun. Krohn hukkui Viipurin lahteen
purjehdusmatkalla elokuun 28 päivänä 1888. Hän oli lähtenyt vesille
kahden kesken sisarensa Ottilien kanssa. Keulapurjetta paikoilleen
laittaessaan hän luiskahti veneestä mereen. Sisar, joka oli
likinäköinen ja tottumaton purjeveneen hoitoon, ei saanut häntä
pelastetuksi. Krohn oli tosin hyvä uimari ja pysytteli jonkun aikaa
veden pinnalla huutaen sisarelleen ohjeita, miten oli meneteltävä. Pian
hän kuitenkin, koska hänen yllään oli raskas päällystakki, uupui ja
huomasi ponnistelunsa turhiksi. Huudahtaen: "Hyvästi, voimani uupuvat!"
hän vaipui syvyyteen.[74] Ruumis löydettiin vasta syyskuun 3 päivänä.
Tuhatlukuisen kansalaisjoukon läsnä ollessa Julius Krohnin ruumis
haudattiin Helsingin vanhaan luterilaiseen hautausmaahan syyskuun 7
päivänä 1888. Kansalaisten mielialan tässä surujuhlassa tulkitsi ehkä
sattuvimmin Yrjö-Koskinen lausuessaan: "Se seppele, jonka laskemme
hänen haudallensa, ei ole yksistään suruseppele; se on voiton seppele
hyvin suoritetusta elämäntyöstä, voitolla päätetystä kilvoituksesta."

      *       *       *       *       *

Julius Krohnin harvinaisen runsaasta elämäntyöstä sisältää edellä oleva
esitys vain pääkohtia.[75] Tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka
Krohnin runoilijatoiminta ikäänkuin pusertui hänen muitten tärkeitten
töittensä väliin. Nuori suomenkielinen kulttuuri tarvitsi hänen
kykyänsä moniin tehtäviin ja hän antoi auliisti työvoimansa
käytettäväksi sinne, missä luuli sen parhaiten hyödyttävän yhteistä
asiaa. Työpäivät olivat pitkiä, runoilluin ei ollut aikaa. Senkin
vuoksi Krohnin koko kaunokirjallinen tuotanto on, vain pikku tekeleitä:
runoja, Kuun tarinoita, jokunen novelli. Suunniteltu historiallinen
romaani ei valmistunut. Toteuttamatta jäi muitakin kirjallisia
suunnitelmia.

Siitä huolimatta on Krohnin työ suomenkielisen sivistyksen hyväksi
perustavaa laatua myöskin runouden alalla. Hänen kirjeensä
vanhemmilleen osoittavat, että hänelle kaikista toimistaan runoilu oli
rakkain. Kenties sekin, että seurustelu runottaren kanssa hänestä oli
suloista nautintoa, sai tuon velvollisuudentuntoisen, omasta ilostaan
alttiisti luopuvan miehen supistamaan mahdollisimman vähiin ne ilon
hetket, joita runoilu hänelle tuotti. Rientäessään työhön aina sinne,
missä hän luuli parhaiten hyödyttävänsä suomalaisuutta, Krohn kenties
arvioi liian pieneksi sen työn merkityksen, jota hän olisi ollut
kykenevä suorittamaan suomenkielisen taiderunouden kehittäjänä. Olihan
hänellä ilmeiset laulun lahjat ja herkkä kieliaisti. Varmaankin hän
nuorena tunsi itsessään kehitysmahdollisuuksia kirjoittaessaan
vanhemmilleen: "Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi aina
mielessäni ajatus: 'Anch' io sono pittore!'"



II.

Katsomus ja runoilijaluonne.


Julius Krohn oli harvinaisen sympaattinen ja puhdasluonteinen ihminen.
Siitä antanee aavistuksen jo edellä oleva elämäkerrallinen katsaus.
Huomiota herättää se seikka, että aikalaiset kuvaavat Krohnin vielä
paljon sympaattisemmaksi ja merkittävämmäksi henkilöksi kuin mitä hänen
omista lausunnoistaan ja teoistaan voi päätellä.[76] Kaikki, jotka ovat
olleet tekemisissä Krohnin kanssa, ylistävät häntä miehenä, johon
sydämen sivistys oli painanut leimansa. Sydämellinen ja herkkä,
vankka periaatteissaan ja itsenäinen, mutta samalla humaaninen ja
suvaitsevainen, valoisan katsomuksen ja uupumattoman työn mies, --
siinä tavallisimmat mainesanat, jotka hänestä lausutaan. Työtoverit
muistelevat hänen aaterikkauttaan ja kykyään saada valmista käsistään,
hänen innostuvaisuuttaan ja monipuolisuuttaan. Muistellaan myös
lempeätä, usein suuripiirteiseksi kohoavaa huumoria, joka monesti antoi
valaistuksensa hänen esityksilleen. Erityisesti on tuotu esille sitä,
että hän oli positiivisen työn, ei kiistan ja hajaannuksen mies. Sydän
oli hänellä mukana kaikessa toiminnassa. Jac. Ahrenberg kuvaa häntä
sanoilla: "kokonainen ihminen, lapsi sydämessä, työn merkki käsissä ja
Jumalan leima sielun kuvastimessa. Lämminsydämisenä, lapsellisen
hurskaana, ymmärtäväisenä kanssa-ihmisiään kohtaan hän eli hengen
puhtaudessa ja työn levossa harvinaisen antautuvana miehenä, hyvänä
isänä ja jalona kansalaisena."[77]

Aikalaisten antama kuva Krohnista ei ole ihannoitu. Se näkyy siitä,
että kertojat aina mainitsevat myös vioista, joita he ovat Krohnissa
huomanneet. Semmoiset supistuvat kuitenkin vain siihen, että Krohn
saattoi toisinaan tulistua näennäisesti vähäisestä syystä ja että
hänen esiintymisensä toisinaan näytti oikulliselta. Krohnin
tulisuudesta puhuttaessa kertojat kuitenkin samalla huomauttavat siitä
sympaattisesta piirteestä, ett'ei Krohn kiivastunut persoonallisista
syistä ja että hän aina oli valmis sovittamaan ja hyvittämään, jos
luuli vähänkään loukanneensa toista.[78] Tulistumisen aiheena oli
useimmiten se, että Krohn suorana ja vilpittömänä miehenä ei voinut
sietää mitään, mikä hänestä tuntui vääristelyltä tahi vilpillisyydeltä.
Erityisesti arka kohta oli tällöin suomalaisuuden asia.

Erään määritelmän mukaan kuuluu miehen kuvaan sanan parhaassa
merkityksessä "eheä luonne ja määrästään tietoinen tahto, voimakas
toimintahalu työhön käytettynä, itsetuntemus ja itsekuri".[79] Nämä
sanat sopivat Krohniin. Hän oli miesten parhaita. Kuitenkin juuri
Krohnia ajatellessa muistamme, että hänessä oli luonteenpiirteitä,
jotka ovat naisellisia: hän oli innostuva ja helposti myös masentui
hetkellisesti. Tunne ohjasi usein hänen tekojaan, ei kylmä harkinta.
Tästä puolesta muistuttaa eräs muistosanojen kirjoittaja[80] joka
jatkaa: "Kun pitää silmällä tätä tunteen ja toiminnan välitöntä
yhteyttä ja samalla muistelee hänen mielensä ja puheensa kaikinpuolista
puhtautta, joka m.m. teki hänet kuratorina ollessaan verrattomaksi
nuorison johtajaksi, niin juohtuu ehdottomasti mieleen se lause, jota
hän käytti muistosanoissaan E. Lönnrotista, selittäessään tämän
persoonallisuuden eheyttä ja jaloutta _naisen kaltaisuudeksi_. Luulemme
kuitenkin oikeammaksi sen selityksen, että hän, samoin kuin Lönnrot ja
moni muu Suomen jaloimmista pojista, täydellä vakaumuksella seurasi
sitä ihannetta, jossa miehen voima ja naisen puhtaus täydellisimmässä
muodossaan ovat yhdistettyinä -- Kristusta."

Krohn oli saavuttanut sen, mitä Goethe nimittää ihmisen suurimmaksi
onneksi: hän oli eheä persoonallisuus. Hän oli sitä oikeastaan alusta
asti. Tämä ei merkitse sitä, että hän olisi päässyt läpi elämänsä
sisällisittä taisteluitta ja ristiriidoitta, vaan ainoastaan sitä, että
hän taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi sai paljon apua
hänessä itsessään piileviltä hyviltä voimilta. Pintapuolisten
katselijain mieleen ei juolahtanut, että esimerkiksi Krohnin elävä
uskonnollisuus oli -- kuten olemme nähneet hänen ulkomailla
kirjoittamistaan kirjeistä -- ankarien sisällisten taistelujen
syventämää.

Krohnin luonteenlaadusta ja uskonnollisuudesta seurasi, että hän ei
saattanut tinkiä moraalisista periaatteistaan ja että hän lausui
vakaumuksensa rohkeasti julki. Hänen kirjalliseen makuunsakin tämmöinen
katsomus tietenkin vaikutti.[81] Mutta yksipuolisuuksiin hän ei
siinäkään mennyt.[82] Ensi katsauksella ehkä kummastuttaa, että hän
saattoi, kuten on nähty, ihastua sellaiseenkin kirjailijaan kuin Karl
Gutzkow. Asia on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Paitsi että "Uriel
Acosta" on etevä taideteos, joka tempaa mukaansa jo pelkällä
esteettisellä tehollaan, on koko tuon näytelmän henki sukua Krohnille.
On paljon totuutta siinä E.N. Setälän sivumennen lausumassa
ajatuksessa, että Krohn runoilijana on hengeltään saksalainen.[83]
"Uriel Acostasta" taas on täydellä syyllä sanottu, että se on puhtaasti
saksalaisen hengen luoma.[84] Mutta pääasia on, että mainittu draama
ylistää ihmisen uskollisuutta vakaumukselleen. Siinä se koskettaa
Krohnin olemuksen keskeisimpiä osia.

Sisintä vakaumusta Krohnissa oli antautuminen työhön suomalaisuuden
hyväksi. Vilkkaan luonteen aiheuttama moniharrastuksellisuus sai
suomalaisuuden aatteesta kiinteän keskipisteen, jonka ympärille kaikki
toiminta kiertyi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Mutta sen
vakaumuksen synty, joka Krohnia työssä ohjasi, on itsessään
mielenkiintoinen probleemi. Sillä alunperin ei näyttänyt olevan
edellytyksiä siihen, mitä tuli tulokseksi. Krohnin runouden
ymmärtämiseksi on tarpeellista päästä selville siitä, miten hänestä
tuli suomalaisuuden työntekijä ja miten hän saavutti suomenkieltä
kohtaan suuremman rakkauden kuin moni, jonka sukujuuret ovat syvällä
suomalaisessa maaperässä.

Tätä seikkaa on Jac. Ahrenberg selittänyt uskottavalla tavalla.[85]
Hänen mielestään on Krohnin kehitys tässä psykoloogisesti
ymmärrettävissä. Krohn oli luonteeltaan lempeä, herkkä, runollinen.
Kotiseudun ihana luonto kiinnitti hänet itseensä ja painoi ainaiseksi
leimansa hänen olentoonsa. Kodilla, joka aluksi oli aivan vieras
suomalaisuuden liikkeelle, oli vielä vähemmän edellytyksiä ymmärtää
ruotsinkielen oikeutusta Suomessa. Pikemminkin ruotsinkieli, joka
uhkasi sysätä käytännössä syrjään saksankielen, oli Viipurin
saksalaisille, m.m. Krohnin äidille, vastenmielinen, kun taas
suomenkieltä kohtaan ei ollut olemassa tuommoista vastenmielisyyden
tunnetta. Julius Krohn oli nuorukaiseksi kypsyttyään epätietoinen
siitä, mihin kansallisuuteen hän oikeastaan kuului, ja tämä
epätietoisuus vaivasi häntä suuresti. Ahrenbergin kertomuksen mukaan
Krohn kerrankin kyynelsilmin pyysi hänen isältään neuvoa, mille
kansallisuudelle hän omistaisi työnsä. Kysytty kehoitti silloin Krohnia
antautumaan kokonaan suomenkielen opiskeluun, oppimaan suomenkielen
äidinkielekseen. Nämä sanat lankesivat maahan, jota Krohnin äitikin
ehkä tietämättään oli otolliseksi muokannut, ja toivat satakertaisen
sadon. Muistettakoon tässä myös, mitä edellisessä luvussa on kerrottu
oloista Viipurissa ja Viipurin lukiossa vallitsevasta hengestä, johon
rehtori Ahrenberg paljon vaikutti.

Jac. Ahrenbergin selitystä tukee B.F. Godenhjelmin kertomus siitä,
kuinka Krohn kerrankin juhlassa Suomalaisella tyttökoululla puhui
pontevasti ja lämpimästi isänmaan merkityksestä ihmiselle ja sanoi itse
saaneensa kokea, miltä tuntuu, kuu ihminen on maaperää vailla niinkuin
juureton puu.[86] Lisäksi tuli se seikka, että Krohn alkoi opiskelunsa
yliopistossa aikana, jolloin Snellmanin voimakas herätyshuuto jo oli
ennättänyt kaikua ja herättää vastakaikua, jolloin fennomaaninen
liike oli vauhdissaan ja tempasi sekä pontevuudellaan että
aatteellisuudellaan ihmisiä mukaansa ja jolloin suomenkielen
kohottaminen kulttuurikieleksi ei enää ollut kaukainen unelma, vaan
päivän kysymys. Mielenkiintoinen sattuma on, että Snellmanin kirjoitus
"Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta", jossa, m.m.
asetetaan tehtäväksi korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävän
suomenkielisen runouden luominen, ja Krohnin ensimäiset yritykset
runoilla suomeksi ovat molemmat vuodelta 1856. Krohnin kansallista
heräämistä selitettäessä on lisäksi otettava huomioon se hänen
luonteensa puoli, jonka hän itse ilmaisi tunnussanallaan: "kaikki tahi
ei mitään". Häntä, kuten hän itse lausui, ei tyydyttänyt pintapuolinen
suusuomalaisuus eikä puolinaisuus, vaan hän antoi itsensä
suomalaisuuden aatteelle kokonaan ja johdonmukaisesti.

Olemme nähneet, että tämä vannoutuminen suomalaisuuden palvelukseen
oli haitallinen Krohnin runoilulle. Filosofoimiseen riittää
puolikin ihmistä, mutta runottaret vaativat ihmisen kokonaan, sanoo
Schiller.[87] Toiselta puolen suomalaisuuden aate lyö leimansa Krohnin
runoiluun, on usein inspiration lähteenä ja vaikuttaa aiheiden
valintaan. Jo ensimäinen tutustuminen Krohnin runotuotantoon oikeuttaa
sanomaan, että yksi sen huomattavimpia piirteitä on isänmaallisuus. Jää
vain tarkastettavaksi, mikä sisällys sanalla isänmaallisuus on tässä
tapauksessa.

Krohnin ensi esiintymisen suomenkielisenä runoilijana teki loistavaksi
ensi sijassa sikermä "Kuun tarinoita", joiden varsinaisena, nykypäiviin
asti säilyneenä tehona on isänmaallinen paatos. Teoksen johdatuksessa
se purkautuu ylistyslauluksi erityisesti suomenkielelle. "Kuun tarinat"
kokonaisuudessaan antavat hyvän kuvan tekijänsä maailmankatsomuksesta
ja runoilijatemperamentista osoittaen monivivahteisina muutamat
luonteenpiirteet, jotka ovat tekijälle ominaisia: uskonnollisuuden,
sovinnollisuuden, epäitsekkään antautumisen suuren aatteen
palvelukseen. Suomalaisuus nimenomaan on sellainen asia, jolle
elämäntyö on uhrattava. Suurin se, ken enimmän tekee ja uhraa Suomen
kansan ja kielen hyväksi pyytämättä siitä itselleen etua. Sentähden on
M.A. Castrén suurmies. Eripuraisuus on ollut suomalaisten heimojen
turma: johtopäätös ja toimintaohje seuraa tästä itsestään. Epätoivoon
suomalaisten tulevaisuudesta ei suinkaan ole syytä. Tämä kansa on
kiintynyt karuun kotimaahansa, se on vuodattanut vertaan sen puolesta,
se on suorittanut salassa suurtöitä maatansa viljelykselle
valloittaessaan. Se on kansa, jossa on kuntoa ja mielenjaloutta.

"Kuun tarinat" sisältävät eepilliseen runouteen viittaavasta nimestään
huolimatta vahvasti lyyrillisiä tunneilmaisuja. Paitsi niitä kuuluu
Krohnin ensimäiseen runoilukauteen joukko lyyrillisiä runoja. Saamme
niistä lisäselvitystä siihen, mitä laatua on Krohnin isänmaallisuus.
Runoilija kiivastuu nähdessään matalamielisyyttä, joka johtaa
nauttimaan elämän hyvyyksistä kansan muitten jäsenten kustannuksella
("Suurelle herralle"). Kaikki pikkumaiset kinastelut ovat hyljättävät
("Suomalainen maamme Ruotsalaiselle"); yksimielisyys on voimaa ja
yksimielisyyteen on mitä parhaat edellytykset, sillä isänmaa on
kaikille yhteinen ja rakas:

    Siit' olkohon riita
    Ja kiistamme siitä
    Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Kansojen alkeellisimpiin oikeuksiin kuuluu vapaus elää oman luonteensa
mukaista elämää ("Italian herääminen"). Isänmaan vapautta on tarpeen
vaatiessa ase kädessä puolustettava ("Suksimiesten laulu"), isänmaalle
on elämä omistettava ("Juomalaulu"). Isänmaanrakkauden elähdyttämä työ
on Suomen kansalle ja kielelle luonut vaikeissa oloissa tulevaisuuden
edellytykset ("Pohjolan valkeneminen", "Provessori Lönnrotille") ja
semmoista työtä on edelleen tehtävä ("Taideniekkaseuran
vuosijuhlassa").

Kun Krohnin toinen runokokoelma ilmestyi, huomautti eräs arvostelija
"runoilijan laulumahdin suuresti voimistuneen". Ajan tapaukset ovat
vaikuttaneet tekijän mieleen ja antaneet runoille ikäänkuin tukevamman
pohjan.[88] Tämä Krohnin laulumahdin voimistuminen hänen toisena
runoilukautenaan on kaikkein selvimmin havaittavissa hänen
isänmaallisissa runoissaan. Aiheen käsittely niissä on syventynyt.
Runoilija on aikakautensa lapsi, kauniisti ajatteleva ja
suuria tavoitteleva idealisti. Mutta hänelle on ominaista myös
selväpiirteisyys, järkevyys, joka varjelee eksymästä mahdottomiin,
pilventakaisiin haaveiluihin. Hän on käytännöllisen toiminnan mies.
Krohnin isänmaallinen runous ei ole ylimalkaista isänmaan ylistämistä
ja siitä innostumista. Päinvastoin se on kehoitusta työhön ja suuntien
viittomista tuolle työlle. Isänmaanrakkaus velvoittaa. Isänmaa on
ylinnä kaikkein, sen onni olkoon itsekunkin silmämääränä. Yksilölle
olkoon elämän ohjeena:

    Ylempänä, alempana,
    Mitä siit' on huoltakaan,
    Kun vaan kukin portahana
    Onpi Suomen kunniaan.[89]

Työtä on tehtävä tosi innolla ja se on tarmokkaasti suunnattava
nurinkuristen, suomalaista kansaa sortavien olosuhteitten
muuttamiseksi, muuten kuljetaan onnettomuuteen ("Tuhma, raak' on
Suomalainen"). On poistettava vieraan kielen vieras lippu, joka peittää
kaikki urhotyömme ja toimemme, kaikki saavutuksemme tieteen ja taiteen
alalla ("Vieras lippu"). Tehtävä on niin suuri ja kaunis, että sitä
suoritettaessa täytyy kaikkien pikkumaisten kiistelyjen vaieta ja
unhoittua ("Suomalaisille").

Näissä lauluissa on pontta ja lämpöä. Niissä ei ole sitä taistelijan
hehkuvaa intoa, mikä ilmenee Ahlqvistin isänmaallisissa runoissa, mutta
niissä on vahva usko lopulliseen voittoon. Käytännöllinen ohjelma oli
kummallakin runoilijalla sama. Kumpikin uskoo kaksikieliseen, mutta
yksimieliseen Suomeen. Luonteensa mukaisesti he kuitenkin kumpikin
kohdastaan suhtautuvat eri tavoin tuohon tunnussanaansa. Asia ei ole
aivan mutkaton. Krohnin periaatteena oli, kuten näkyy hänen sanoistaan
ja toimistaan: kaikki tahi ei mitään! Hän ei suvainnut puolinaisuutta.
Sen mukaisesti hän kyllä oli valmis jyrkästi pitämään kiinni siitä
vaatimuksesta, että yläluokan on kokonaan suomalaistuttava. Omassa
elämässään hän tuon vaatimuksen toteuttikin aivan johdonmukaisesti.
Mutta toisiin nähden sai sananvallan myös hänen luontainen
sovinnollisuutensa ja hänen humaanisuutensa. Myöskin Suomen
ruotsinkielisen väestön oikeudet hän otti huomioon. Niin tiukasti kuin
hän vaatikin sivistyneen säädyn suomalaistumista, niin hänen kuitenkin
aluksi täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että maassa vielä oli
merkitystä ruotsinkieliselläkin kulttuurilla. Ohjelma "kaksi
kieltä, yksi mieli" oli hänessä kompromissin tulos. Niin se oli
Ahlqvistissakin. Ahlqvist oli lausunut kaukonäköisen tunnussanan: "Yksi
mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa." Olisi luullut hänen,
jyrkän ja pelkäämättömän miehen, ajavan tätä aatettaan. Mutta hänpä
meneekin ruotsinkielen hellimisessä paljon pitemmälle kuin Krohn: hän
puhuu kulttuuriveloista ja ruotsalaisuuden tarpeellisuudesta Suomessa,
ainakin toistaiseksi. Näin tulee hänenkin ohjelmakseen kaksikielisyys
ja yksimielisyys.

Yhteistä on kumpaisellekin sekin, että he vilpittömästi iloitsevat
jokaisesta uudesta suomalaisuuden voitosta. Semmoisen ilon ilmaisu
Krohnilla on m.m. runo "Luettuani 'Säkenien' toisen parven".

Krohnin toisen runoilukauden isänmaallisiin runoihin kuuluu myös
"Huhtikuun 16 p. 1869". Sen aiheena on Suomelle suurta voittoa tietävä
merkkitapaus, valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen. Luonnollisesti
runoilija samassa yhteydessä ylistää keisari Aleksanteria, jossa hän
näkee nuoren ja vielä heikon kansallisen elämämme auttajan.[90]

Isänmaanrakkaus on kiintymystä omaan maahan, kiintymystä niin suurta,
että ihminen siitä irti raastettuna ja toisiin oloihin sijoitettuna
kärsii ja surkastuu. Tätä oli Krohn taidokkaasti kuvannut jo Kuun
tarinoissa. Koti-ikävä, joka häntä ulkomailla vaivasi,[91] synnytti
runot "Koivu etelässä" ja "Karkuri". Jälkimäisen syntymästä olemme jo
aikaisemmin kertoneet runoilijan omien kirjeitten mukaan. Lisättäköön
tässä, että runoon alkujaan kuuluivat vielä seuraavat loppusäkeistöt:

    Epäillen sanot: Pohjan perän jää
    Sydämet lämpimätkin jäykistää;
    Tään pehmittänyt ois? -- Mut tulen henki,
    Ei, veikko, ole ainoo polttava.
    Polttaahan kipeästi pakkanenkin,
    Kuin helvetin sen tul' on ankara.

    Se silloin saa, mit' ei sais tulikaan,
    Muruiksi kalliotkin halkeemaan,
    Mut sydämelle särkeväisin kylmä
    Se tuntuu maastaan ajetulle vaan;
    Sentähden vieri vesin rosvon silmä,
    Siis tänne hän riens yli veden, maan.

Ilmeisesti on Slöör, jolle runoilija toimitti "Karkurin" nähtäväksi,
kehoittanut jättämään runosta pois nämä säkeistöt, koskapa Krohn
kirjoittaa hänelle Wiesbadenista huhtikuun 20 p:nä 1869: "Mitä Karkurin
loppuvärssyistä sanot on aivan totta. Se on ikäänkuin jälkisaarnaa.
Mutta yhtähyvin en ole vielä varmaan päättänyt hakkaanko hännän poikki.
Nuo värssyt ovat kuitenkin mielestäni vaikuttavaisia, vaikka ei
estetiikin sääntöin mukaiset. Minun tekee mieleni näyttää tuo kappale
Cygnaeus'elle, mitä hän arvellee. Balladiin muuten mieleni nyt taipuu
kernaimmin. Yks on minulla valmis, paitsi Kark., toinen sikiämässä. Se
laji on minulle mieleen sen puolesta että siinä saa kertoa ja kuitenkin
samalla innokkaalle tunteellekin sijaa antaa. Pelkkä lyyrillisyys on
niin haamuntapaista. Kuitenkin olen sitäkin koetellut. Esimerkiksi
(vaan ainoasti Sinun luettavakses) tämä: -- -- --"

Kirjettä seurasi runo "Ainoa hetki". Juuri kun Suonio puhui
lyyrillisyyden haamuntapaisuudesta, helähti hänen kanteleestaan kaunis,
harras, puhtaasti lyyrillinen sävel.

Uskonnollisen ja isänmaallisen tunteen onnellisesta yhtymästä on
syntynyt "Virsi kotimaan puolesta". Sen harrasta tunnetta henkivät
säkeet tulkitsevat selvästi Krohnin katsomusta, ilmaisevat hänen nöyrän
antautumisensa työhön Jumalan mielen mukaan, hänen pyrintönsä valistua
itse ja valistaa muita.[92]

Krohnin kolmannen runoilukauden isänmaalliset runot eivät tuo
mainittavaa lisää siihen kuvaan Krohnista, mikä edellä on esitetty. Ne
tosin osoittavat vieläkin suurempaa kypsyyttä kuin aikaisemmat runot,
vakaumus lausutaan harkitusti ja pontevasti, toimintaohjeet annetaan
selvästi, milt'ei ohjelmapuheen tapaan, eikä tunteen lämpö suinkaan ole
vähäisempi kuin ennen. Aikaisemmin Krohn puhui eripuraisuuden
turmiollisuudesta; nyt hän nimenomaan tuomitsee puoluekiihkon, joka
saattaa väärin arvostelemaan toisten tahtoa ja toimintaa. Hän on aina
kehoittanut työhön isänmaan etu korkeimpana silmämääränä; nytkin hän
ylistää rauhallista, miehekästä työtä, mutta viittaa erityisesti
valistustyön tärkeyteen, joka muuttaa Pohjolan Päivöläksi. Ennen
kaikkea on luotava suomenkielinen kulttuuri:

    Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
    Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.

Ken on unhoittanut velvollisuutensa köyhää isänmaataan kohtaan,
palatkoon takaisin väärältä tieltään, ja hän on näkevä, että rakkaus
tekee ihmeitä. Aina voi työskennellä luottavin mielin, sillä rakkauden
valta maailmassa on suurempi kuin vihan.[93] Tarkastaessamme Krohnin
isänmaallisuuden laatua ja verratessamme häntä muihin runoilijoihin
(Runebergiin, Topeliukseen, Oksaseen j.n.e.) me havaitsemme, että
Krohnin isänmaallisuus ei ollut maantieteellisen heimoalueen
ajattelusta syntynyttä suursuomalaisuutta, kuten Ahlqvistilla, eikä
myöskään historiallisen menneisyyden kirkastamista runoissa, kuten
Runebergilla, vaan nykyisyyttä, nykypäivien työtä suomalaisuuden
hyväksi ja tulevaisuuden uskoa. Etupäässä vain Krohnin tieteellisissä
tutkimuksissa tulee näkyviin suomalaisuuden historiallinen puoli.

Krohnin katsomusta hänen myöhäisemmät juhlarunonsa kylläkin hyvin
kuvaavat, mutta ne ovat sittenkin verrattain vähässä määrässä
persoonallisia. Tilapäisessä, tilatussa runossa, jossa runoilija
tulkitsee suuren ihmisjoukon tunteita, pyrkii joukkosielu ottamaan
puheenvuoron eikä individualisuus pääse oikeuksiinsa.

Sitä osoittaa muun muassa sekin piirre, että Krohnin uskonnollisuus on
noihin kolmannen runoilukauden juhlarunoihin jättänyt jokseenkin vähän
jälkiä. Sen laatuun voimme sitävastoin tutustua useista muista
runoista. Ensimäisellä runoilukaudellaan Krohn ei varsinaisesti tuo
esille uskonnollisuuttaan, mutta se ilmenee siinä ymmärtäväisessä
hengessä, jossa hän mukailee Taavetin psalmeja ja joka ikäänkuin jo
viittaa siihen, että Krohnista oli tuleva suomalaisen virsikirjan
uudistaja. Sivumennen se värähtää vastaan "Kuun tarinoista" ja
joistakin lyyrillisistä runoista. Se on valoisaa, kenties sovinnaista
lapsuuden-uskoa, joka on säilynyt nuoruusvuosinakin.[94] Luoja
hyvyydessään pitää kaikesta huolen ("Suvilaulu"). Ihminen elää
maailmassa lyhyen ajan, mutta hän ei maadu siihen, mihin kaatuu
("Lumisateella"). -- Krohnin toisen runoilukauden runoista ovat useat
syntyneet aikana, jolloin hän kävi ankaria sisällisiä taisteluja ja
suoriutui niistä voittajana. Hänen uskonsa kesti koetuksen. Hän alistuu
Jumalan viisaaseen tahtoon ja johtoon ("Järven rannalla"), hän luottaa
siihen, että asiat järjestyvät ihmisen parhaaksi silloinkin, kun
ihmisestä asema näyttää toivottomalta:

    Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,
    Vaikk' aina ei siintävän näy.

Tähden tuike on valo taivaallisesta isänkodista, se muistuttaa, että
äärettömien avaruuksien hallitsija pitää huolen ihmislapsistakin.

Tämmöinen uskonnollisuus selittää sen, että Krohn oli optimisti ja
pysyi semmoisena. Hänen uskonsa hyvän ja oikean voittoon ei horjunut.
Hänelle itselleen antoi näin saavutettu uskonnollinen elämä voimaa
kestämään koviakin elämän vaiheita. Sen todistavat ne kolmannen
runoilukauden tuotteet, jotka suru on synnyttänyt. Uskonnollinen
katsomus ja mieliala on entinen, luottamus Jumalaan nyt, kun usko on
kestänyt vielä uuden koetuksen, ehkä vielä vankempi kuin ennen, nöyryys
entistä suurempi, sillä ihmisen oma voima ei riitä mihinkään, mutta
Jumalan armo ja rakkaus on rajaton ("Ijankaikkinen autuus").

Sanoilla isänmaallisuus ja uskonnollisuus voimme siis kuvata Krohnin
runouden kahta huomattavaa puolta, jotka johtuvat Krohnin oman luonteen
olennaisista piirteistä. Kolmaskin Krohnin runoilijaluonteelle
karakteristinen piirre on jo tullut mainituksi: hän on lyyrikko. Hänen
hetkellinen viehättymisensä ballaadin muotoon ei puhu sitä tosiasiaa
vastaan, että hän on kauttaaltaan lyyrillinen runoilijaluonne. Mutta
hänen alaansa ei kuitenkaan kuulu se, mikä on hämärää, selittämätöntä,
aavisteltavaa, "haamuntapaista". Häntä on sanottava puhtaaksi
lyyrikoksi etupäässä sen takia, ett'ei hän ole tuottanut mitään
huomattavaa eepillisen eikä draamallisen runouden alalla. Hänen
rajoituksensa lyyrikkonakin taas johtuu siitä, että hän runoilijana
useinkaan ei kykene tuomaan esille ja lukijaansa siirtämään välitöntä
tunnetta, koska hän on runoillessaan turvautunut etupäässä
ajatuskykyynsä, jota kylläkin ohjaa hyvä maku. Tästä voimme tulla
vakuutetuksi tarkastamalla edelleen hänen runojensa aihepiiriä ja
aiheitten käsittelyä.

Lyyrikon tuotannossa tavallisesti on keskeisenä aiheena rakkaus.
Krohninkin runoudessa esiintyy tämä aihe. Mieluimmin hän käyttää siitä
nimitystä lempi, -- sanaa, jonka tunnearvo ja merkitys eivät enää ole
aivan samat kuin hänen aikanaan. Somissa, soivissa pikku runoissa saa
Krohn jo ensimäisellä tuotantokaudellaan taitavasti esille puhtaan
nuoren lemmen tunteen. Semmoisia runoja ovat esim. "Lemmen aamu",
"Iltaselle",[95] "Sydämelle" ja mukaelma "Neidon tunnustus". Nämä pikku
runot ovat vailla intohimoa, syvällisyyttä ja alkuperäisyyttäkin. Ne
vaikuttavat kovin ylimalkaisilta ja pintapuolisilta, ajattelemalla
tehdyiltä, jonkun verran naiveiltakin, mutta ovat samalla herttaisia ja
miellyttäviä. Myöskin nuoreen lempeen kuuluva ja nuoruudelle ominainen
surumielisyys antaa väriä tälle tunnelyriikalle. Onhan yhden runon
otsakkeenakin "Onneton". Mutta sekin on vain ohimenevän surumielisyyden
ilmaus, kevyt ja vieno, kansanlaulua lähentelevän sävynsä vuoksi myös
verrattain vähän persoonallinen, -- kokonaan toista kuin esim. Kramsun
samanniminen runo, joka raskaine poljentoineen huokuu joka säkeestään
synkkää toivottomuutta. -- Pian kuitenkin lempi-aiheen käsittely käy
monipuolisemmaksi, leikkivämmäksi, hieman syvemmäksikin. Runoilija
tietää jo enemmän lemmestä. Hänellä on "Varotus" pyydystämästä kovin
taitamattomasti "lemmen purppuraperhoo". "Varotus tytöille" muistuttaa
poikien mielen vaihtelevaisuudesta. Samaa asiaa käsittelee näppärästi
runo "Neuvo", jonka kuvarikkautta ja leikittelevää sävyä Snellman
ihaili.[96] Ylimalkaisempia runoja on edelleen joukossa ("Laulu
Anakreonin tapaan", "Neidon rukous"). Kaunis ja eheätunnelmainen on
"Yhteen kasvaneet koivut", joka jo viittaa, mihin suuntaan Krohnin
lemmenlyriikka myöhemmin oli kehittyvä ja millä tavoin syvenevä.

Kehityksen suuntaan ja syvenemisen laatuun lemmenrunoissa Krohnin
toisella runoilukaudella vaikuttivat suurena tekijänä runoilijan omat
elämykset. Runoilihan hän nyt sairaan vaimonsa läheisyydessä, jonka hän
oli vaarassa menettää. Tunteen syventyminen ja entistä varmempi muodon
hallitseminen sai syntymään niin kauniin runon kuin "Ainoa hetki". Tämä
runo on mielikuvituksen tuote, jolla on sievä historiansa. Sanatoriossa
oli muuan kuolemaan tuomittu keuhkotautinen, jonka näkeminen herätti
ajatuksen, mitä tuntisi se, joka semmoiseen kiintyisi. Toiselta puolen
tällä kaudella kirjoitetut lemmenrunot ("Miks sua rakastan ma",
"Armaalleni", "Ne ovat vait", "Lempeni ja viisas ystäväni"), joissa
aiheen käsittely entisiin verraten on muuttunut siinä suhteessa, että
lemmentunne keskittyy ja voimakkaana suuntautuu yhteen määrättyyn
henkilöön, eivät kuitenkaan merkitse kovin suurta etenemistä
ensimäisestä kaudesta. Useat niistä ovat jo aikaisemmin aloitettuja ja
nyt vasta viimeisteltyjä. Se on vaikuttanut niiden laatuun, sillä,
kuten käsikirjoituksista näkyy, Krohn ei koskaan tehnyt perinpohjaisia,
koko perusajatusta muuttavia korjauksia niihin runoihinsa, jotka olivat
saaneet jo osapuilleenkin selvät ääriviivat.

Suru puolison kuoleman johdosta synnytti kolmannen nousukauden Krohnin
runoilijatoiminnassa ja inspiroi Emma-sikermän runot. Näitä murherunoja
on sanottu parhaaksi, mitä Krohn on kirjoittanut.[97] Ilmeistä on, että
ne on synnyttänyt eletty, todella suuri suru. Tosin niitä lukiessa
nousee mieleen vanha kysymys, missä määrin on mahdollista suhtautua
järkyttäviin persoonallisiin kohtaloihin esteettisesti niiden
vereksinä ollessa. Ei myöskään näiden runojen vilpitön sävy esiinny
silmiinpistävänä piirteenä Krohnin muuhun tuotantoon verraten. Mutta
laulun aihe on joka tapauksessa uusi. Onnellisen kodin elämä ja henki,
kodin ilot ja surut tulevat voimakkaasti tuoduiksi esille, samoin
kiintymys puolisoon ja tuska, jonka puolison menetys synnyttää.
Harvoin on runoudessa ylistetty naista puolisona niin hartaasti kuin
Krohn tässä tekee. Syventyminen tähän runosikermään jättää sen
loppuvaikutelman, että nuo puolison muistolle omistetut laulut
sittenkin ovat syvimmin elettyä ja persoonallisinta, mitä Krohn koskaan
on laulanut. Niissä on tunteen värähtelyä ja voimaa, jommoista turhaan
saa hakea Krohnin muusta lemmenrunoudesta. Nöyrä Jumalan tahtoon
alistuminen, jonka avulla runoilija suoriutuu surustaan voittajana, on
kärsimysten ja ankarien sisällisten taistelujen tulos. Näistä
taisteluistaan ei runoilija kerro, mutta ne kuvastuvat kauniissa
runossa "Sun tahtosi tapahtukoon". Näiden taistelujen vaikutusta on,
että runossa "Pää pystyyn" on sytyttävää voimaa.

Siitä, että Krohnista oli tuleva kodin surujen ja ilojen laulaja sekä
lasten runoilija, oli jo ollut enteenä runoilijan esikoisen kuoleman
johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa".[98] Krohn löysi täten
aihepiirin, joka oli hänen temperamenttinsa mukainen ja josta hän
saattoi jotakin tehdä.

Lyyrikko on tavallisesti läheisessä suhteessa luontoon. Niin Krohnkin.
Urheilijana hän liikkui paljon ulkosalla. Näemme hänen tuotannostaan,
että hänen silmänsä oli tarkka huomaamaan yksityiskohtia ja eri
vivahduksia luonnossa, hänen mielensä avoin vaikutelmille.
Luonnonkuvauksilla on suuri sija hänen tuotannossaan. "Kuun tarinat"
sisältävät pitkin matkaa ansiokkaita luonnonkuvauksia. Siellä kuvataan
auringon nousua (3. ilta), myrskyä (9. ilta), Pohjolaa ja etelää (10.
ilta), hallayötä ja paljon muuta. Runosuomennoksissa on tarkasti
koetettu jäljitellä alkuteoksen luonnonkuvauksia ("Lorelei", "Ossianin
laulu auringolle" y.m.) Toisinaan on runoissa käytetty luonnonkuvausta
valaisemaan runoilijan omaa elämää ja mielentiloja ("Keväällä 1876",
"Illalle"). Mutta muuten on Krohnin runoissa harvoin luonnonkuvausta
semmoisenaan. Aikakauden henki ja kirjallinen maku kuvastuu Krohnin
runojen tekotavassa siinä, että hän mielellään alkaa runon
luonnonkuvauksella johtuakseen siitä johonkin yleiseen totuuteen tahi
mietelmään ("Lumisateella", "Järven rannalla", "Rantakalliolla
keväällä", "Tähden tuikkiminen"). Krohn oli aatteiden mies samoin kuin
hänen lähimmät työtoverinsa. Hän eli aikakaudella, jolloin
aatteellisuus oli korkeassa arvossa. Tämä vaikutti syvästi koko hänen
runoutensa laatuun. Krohn on tyypillinen aaterunoilija. Luonnonkuvaus
hänen runoissaan selvittää tavallisesti aatetta tahi johtaa
siihen. Usein on luonnonkuvaus Krohnin runoissa vilkasta ja
yksityiskohtaistakin,[99] luonnon ilmiöitten personifioiminen antaa
sille elävyyttä eikä siinä tunnu mitään teennäisyyttäkään, mutta
sittenkin se jää heikommaksi aatteellisen puolen rinnalla. Tämä on niin
olennaista Krohnin runoudelle, että sitä lukiessa vaikuttaa
yllättävältä poikkeukselta, kun joskus kohtaa jonkin soman idyllin,
jossa ei ole mitään sivutarkoituksia, semmoisen kuin "Viinitarhan
edustalla". Nousee tätä katsellessa mieleen K.G. Ossian-Nilssonin
väite, että kirjallisesti heikkoina aikakausina ei runoissa ole
pääasiana rytmi, vaan sisällys.[100] Krohnilla ovat sellaisetkin laulut
kuin "Juomalaulu" ja "Suksimiesten laulu" aaterunoja. Hänellä oli tuo
aatteellisuus niin verissä, ett'ei hän voinut oppia kerrassaan mitään
aikalaisensa Kiven luonnonkuvauksista.

Samanlainen aatteellisuus ilmenee Krohnin runoudessa silloin, kun hän
kuvaa kansaa. Suhtautuminen Suomen kansaan on sama kuin Runebergin ja
Topeliuksen, mutta kuvaus ei ole läheskään yhtä yksityiskohtaista kuin
näillä. Krohn kuvailee kansaa suurena kokonaisuutena vahvasti
ihannoidussa valossa. Oikeastaan ei voi mistään kansan kuvauksesta
Krohnin runoudessa puhuakaan. Vain "Kuun tarinain" neljännessä illassa
esiintyy kansan edustajana yksi perhe muutamin vedoin kuvattuna.
Muuten on vain puhe suuresta joukosta, jolle omistetaan attribuutit
jörö, umpisuinen, kömpelö, karkea, mutta myös luja, luotettava,
teeskentelemätön, uskollinen, hyväntekijälleen kiitollinen. Lisäksi
vielä: halpa maailman silmissä, mutta turmeltumaton, kehityskykyinen,
näyttänyt Saksan sotatantereilla kuntonsa. Tämä Krohnin aikakauden
isänmaallisen hengen mukainen kansan ihannoiminen ja sen kuvaaminen
koristeellisin attribuutein ei edes ole sopusoinnussa Krohnin
varsinaisen runoilijaluonteen kanssa. Juuri niissä juhlarunoissa,
joissa on tämmöistä kansan ylistämistä, Krohnin runointo helpoimmin
väsähtää, kuten esim. runon "Aleksanteri II:n 25-vuotisena
hallituspäivänä" viimeisessä säkeistössä. Tämä on se osa Krohnin
runoudessa, joka auttamattomasti jo on vanhentunut eikä enää ole
nautittavaa myöhäisemmille sukupolville silloinkaan, kun yleinen
katsomus taas muuten lähestyy hänen ihanteitaan.

Yksilökuvaus Krohnin runoudessa sen sijaan on onnistuneempaa. Tapaamme
sitä etupäässä "Kuun tarinoissa". Teoksen luonteen mukaisesti siinä ei
ole kysymystäkään mistään psykoloogisesta syventymisestä. Vain
hetkiseksi runoilija heittää valaistuksen johonkin tilanteeseen, jossa
yksilön luonne ja olemus tulevat näkyviin. Samalla antaa tekijän lempeä
ja ymmärtäväinen suhtautuminen kuvattaviinsa näille enemmän elävyyttä.
Novelleissa ei myöskään ole mitään niin suoritettua luonnekuvausta,
joka asettaisi ne yläpuolelle muita samanaikuisia suomalaisen
kertomataidon tuotteita. Aikakauden sovinnainen romantiikka on niihin
painanut leimansa. Vain kevyt kirjoitustapa on niiden ansiona. Paremman
aikaansaamiseksi ei tekijällä nuorena ollut edellytyksiäkään[101] ja
vanhempana hän ei enää yritellyt suoranaisen kertomuksen alalla.

Krohnin ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin on yhteydessä erään toisen
piirteen kanssa hänen runoilijaluonteestaan, joka piirre ansaitsee
huomiota. Hänellä on taipumusta huumoriin. Huumori on katsomusta, jonka
saavuttamiseen tarvitaan hyvä sydän ja terävä, riemukas silmä.[102]
Krohnilla oli ne edellytykset luonteessaan ja semmoisia kokemuksia
elettyinä, jotka voivat kehittää ihmisestä humoristin. Hänellä oli myös
se luonteen vakavuus, joka neuvoo, missä huumorin rajat kulkevat.[103]
Krohnin runotuotannossa ei huumori kuitenkaan päässyt anastamaan suurta
osaa. Se johtui eräästä toisesta luonteenpiirteestä: uupumattomasta
toimeliaisuudesta ja antautumisesta kaikin voimin palvelemaan
suomalaisuuden aatetta. Hänestä voisi sanoa niinkuin on sanottu
Goethestä: hänen sielunsa suurenmoinen aktiviteetti loitonsi hänet
huumorista.

Leikillisyyttä, joka on tarkoitettukin vetämään lukijan suun hymyyn,
kohtaamme m.m. runoissa "Laiskuuden ylistys", "L'Isle de la paix",
"Lempi ja Lempo", "Komea hautakivi" ja "Suurisuiselle ystävälle". Kaksi
viimeksimainittua lienee katsottava yrityksiksi sepittää kompia. Ne
osoittavat selvästi, että ivailu oli aivan mahdoton Krohnin luonteelle.
Hän ei saa itsestään irti purevaa satiiria kuten Ahlqvist.
Krohnin leikinlasku on hyvänsävyisää, leppoisaa, porvarillista
"gemyytlisyyttä". Se lisää usein hänen lemmenrunojensakin viehätystä.

Lahjoistaan liikoja luulematta Krohn teki voitavansa edistääkseen
suomenkielisen taiderunouden luomista. Rajoituksistaan huolimatta hän
tuli tehneeksi perustavaa työtä suomalaisen runokielen ja runomuodon
kehittäjänä. Ahlqvist oli jo ennen häntä suorittanut raskaimman
muokkaustyön: vakaannuttanut runomittateorian[104] ja tehnyt
merkittäviä käytännöllisiä kokeita. Krohn laajensi asteikkoa,
rikastutti ja kevensi muotoa. Näistä kahdesta runoilijasta on sanottu:
"Oksasella sanat putoilevat yksikseen ja verkkaan kuin moukarin iskut;
hänen runoilemisensa on vuorenlouhijan vaivalloista työtä. Suoniolla
runomitta juoksee helpommin ja keveämmin. Hän on ensimäinen, jolla on
lyyrillisesti soivat säkeet ja hän hallitsee monimutkaisia
runomittoja."[105]

Ahlqvist oli runoseppo, joka tekemällä teki runojaan, alinomaa niitä
muutellen ja korjaillen.[106] Krohnin runoja on, niiden aatteellisen
luonteen ja ajattelulle annetun suuren osuuden takia, usein myös
sanottu tekemällä tehdyiksi. Mutta Krohn tuotti, kuten lukuisat
tapaukset todistavat,[107] verrattain helposti ja nopeasti eikä
sittemmin enää sanottavasti hionut tuotteitaan. Olihan tosin hetkiä,
jolloin runonteko kävi hitaammin ja jolloin runoilija oli jännittyneenä
sekä epätietoinen tuloksesta, mutta sehän on tavallinen ilmiö ja
riippuu tilapäisistä tekijöistä, kuten väsymyksestä, siitä, niihin asti
piilotajunnassa tapahtuva mielikuvien yhtyminen runoiluhetkellä on
edistynyt j.n.e. Kieltämättömäksi tosiasiaksi jää, että Krohn kuuluu
improvisoiviin, kevyesti tuottaviin runoilijoihin.

Ahlqvist vetäytyi toisista suomenmielisistä erilleen, koska hänen
mielestään "uskollinen ja hiljainen työnteko paraiten sujuu, kuin sitä
tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan". Krohn sitävastoin, joka
sekä ihmisenä että runoilijana oli joustavampi luonne kuin Ahlqvist
ja vapaa kaikesta kulmikkuudesta, sopi hyvin yhteistyöhön
hengenheimolaistensa kanssa. Työntekijänä Suomalaisen Kirjallisuuden
Seurassa, kuvalehtien julkaisijana ja liikkuvana, pirteänä
toimihenkilönä monissa suomenmielisten puuhissa Krohn joutui
kosketuksiin melkein kaikkien suomalaisuuden ja nimenomaan
suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi työskentelevien kanssa. Hänestä
tuli kirjallisella alalla keskeinen henkilö, varsinkin nuorten opastaja
ja esilleauttaja. Siinä on myös yksi tärkeä puoli hänen vaikutustaan
suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

Krohn kuului siihen suomenmielisten ryhmään, jota Ahlqvist nimitti
"Santta Yrjänän lippukunnaksi". Läheinen ystävyys Yrjö-Koskisen kanssa
epäilemättä jätti jälkiä Krohnin kirjailijatoimintaan. Koskisen
ilmeiset runoilijalahjat olivat jääneet kehittämättä, mutta ankarana
arvostelijana hän vaikutti suorastaan Krohnin runoiluunkin. Työaloja
viittoen, suomenmielisten taistelua käytännöllisesti johtaen tuli
Yrjö-Koskinen paljon vaikuttaneeksi Krohniin. Mutta puoluekiistoista
pysyi Krohn erillään, niinkuin niistä pysytteli loitolla myös Ahlqvist.
Tässä nuo kaksi luonteiltaan aivan erilaista runoilijaa osoittavat
yhtäläisyyttä. Yhtäläinen on pääasiassa heidän katsomuksensa muutenkin,
yhtäläinen aihepiiri heidän runoudessaan. Runoilu oli kummallekin
heistä yhtä paljon "kielellinen yritys" kuin pakko toteuttaa
taiteellista luomistarvetta. Ahlqvistin ja Krohnin luonteiden ja
kykyjen rinnastaminen, johon etempänä vielä saamme tilaisuuden palata,
on omiansa valaisemaan kummankin runoilun laatua ja heidän aikakautensa
suomalaista sivistyselämää.

Ahlqvistin ja Yrjö-Koskisen lisäksi on Krohnin kirjallisista
aikalaisista mainittava vielä Aleksis Kivi. Niin kokonaan erilainen
kuin muiden kolmen on kuitenkin Kiven luonne, kehitys ja ilmiömäinen
runoilijakyky, että asettamalla hänet Krohnin rinnalle emme saa juuri
mitään lisää Krohnin runoilijamuotokuvaan.

Krohnin runoilijaluonteen pääpiirteet on edellä koetettu esittää
semmoisina kuin ne käyvät selville hänen persoonallisista
ominaisuuksistaan ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hän ei ollut
mikään ihmissielun syvyyksiä mittaileva etsijä eikä esteettinen
kauneudenpalvoja. Hän oli ennen kaikkea perittyjen aatteiden mies ja
mieterunoilija, jopa sillä uhallakin, että runot sen kautta eivät aina
olisikaan "estetikin sääntöin mukaiset". Krohnissa sai suomalainen
kirjallisuus omalaatuisen kirjailijapersoonallisuuden, sympaattisen ja
läpeensä kirjallisesti viljellyn. "Suonion runouden kulturoitu henki
oli omiansa hänen aikakaudelleen todistamaan, että suomenkielinen
kirjallisuus ei ollut ainoastaan rahvaan kirjallisuutta, vaan että
sivistyneetkin siitä voivat nauttia."[108] Siinä on Krohnin
historiallinen merkitys runoilijana. Mitä uutta hän on tuonut
kirjallisuuteemme, sen lausuu Eino Leino seuraavasti: "Suonion mukana
tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines:
kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen
ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus."[109] Vaikka tämä
lausunto kaipaakin hieman tarkistamista -- onhan kansaa kasvattava ja
valistava pyrkimys ilmeinen jo Juteinin runoudessa -- niin se kuitenkin
pääasiassa ilmaisee oikein sen yleisvaikutuksen, jonka Krohnin
runoudesta saa.

Runoudessaan toi Krohn ilmi parhaat pyrkimyksensä ja tunteensa niin
vakuuttavasti ja vilpittömästi, että hänen runojensa kokoelman motoksi
sopisivat Rückertin säkeet:

    Nichts geschrieben steht darinnen,
    Was nicht aus dem Herzen kam.



III.

Aiheitten käsittely. -- Vieraita vaikutuksia.


Sen, mitä edellä on sanottu Krohnin runouden yleisestä luonteesta, voi
jokainen todeta jo ensi lukemalla. Krohnille on ominaista selvyys, joka
ei jätä lukijaa epätietoiseksi siitä, mitä runoilija tarkoittaa ja
tahtoo. Aatesisällys ei kuitenkaan runoa arvostellessa ole ainoa eikä
edes tärkein huomioonotettava puoli, jos kohta silläkin on
merkityksensä. Pääasia ei ole, _mitä_ runoilija sanoo, vaan _miten_ hän
sanoo sanottavansa. Runo on taideteoksena arvosteltava esteettisen
tehon mukaan, joka sillä on.

Taideteokseksi tulee runo vasta sen kautta, että se synnyttää lukijassa
tahi kuulijassa esteettisen tunteen, esteettisen suhtautumisen
esitettyyn asiaan. Edellytykset tämmöiseen syntymiseen ovat siis myös
vastaanottajassa, ja ne ovat eri indiviideissä erilaiset. Runon
arviointi esteettiseltä kannalta näin ollen voi saada täysin tukevan
pohjan vasta sitten, kun on selvitetty sekä runoilijan että runosta
nauttijan fantasiatoiminnan laatu. Kirjallisessa erikoistutkimuksessa
ei tätä psykoloogista prosessia voi tarkastaa koko laajuudessaan, vaan
on huomio kiinnitettävä etupäässä vain runoilijan sieluntoimintoihin,
sikäli kuin niitä voi selvästi seurata.

Tässä on siis lähemmin tarkastettava niitä tekijöitä Krohnin
runoudessa, jotka yhdessä synnyttävät esteettisen vaikutuksen:
sisällystä ja muotoa, tunnelmaa ja tekniikkaa. Suurin vaikeus
tutkijalle on juuri siinä, että nuo tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä
eivätkä ole tarkasti eroitettavissa toisistaan. Jo konseption asteella
saattaa kielikuva esiintyä, kompositio vaatii varsinkin laajemmissa
tuotteissa yhä uudelleen konseptiota, rytmi tahi jokin sellainen
seikka, joka näyttää kuuluvan muodon siloitteluun, voi olla ja onkin
useimmiten perustavaa laatua koko runotuotteelle.

Goethe kertoo ihastuneena tarkanneensa erästä ilmiötä, ihaninta minkä
hän tuntee orgaanisessa luonnossa: kuinka perhosen siivet kehittyvät
huimaavan nopeasti, kasvaen kahdessatoista minuutissa puoli tuumaa
pituutta ja samassa suhteessa leveyttä. Hän selittää ilmiön niin, että
siivet ovat olleet jo edeltäpäin valmiina hienosta aineesta, joka nyt
laajenee niin nopeasti sen kautta, että siihen virtaa jotakin kimmoista
nestettä.[110] Jossakin määrin samantapainen salaperäinen ja
ihastuttava ilmiö on runon synty runoilijan mielessä. Vaikeata on
päästä seuraamaan taiteilijan työtä sen alkuasteilla ja varovasti on
siitä arveluja lausuttava. Runoilijain omien havaintojen ja
sielutieteellisten tutkimusten perusteella voi siitä kuitenkin saada
aavistuksen.

Ola Hansson kuvaa erästä mielentilaansa seuraavasti: "... Ja sieluni
eli muutamia siunattuja silmänräpäyksiä, joitten aikana elämä levisi
eteeni niin keskitetyssä ja selvässä lintuperspektiivissä kuin
Genève-järvi rantoineen ruumiilliselle silmälleni. Mitä minä näin? En
tiedä, sellaista ei voi muistaa; se on näky, joka ilmestyy sekunniksi
taivaalle ja josta kykenee säilyttämään vain epämääräisen muistelon,
väräjöivän mielialan, aavistuksen, joka saa silmän suureksi ja mielen
avaraksi, joitakin köyhiä ajatuksia, vaivaista maihinajautumaa kaiken
sen ihanuuden sijaan, joka näkymättömänä on painunut meren
pohjaan..."[111]

Tähän runolliseen tunnustukseen sisältyvän tosiasian lausuu eräs
tutkija yksinkertaisemmin sanomalla, että kuviteltuna hetkenä
taiteilijamielessä esiintyi väkevä tunteen nousu sekä siinä ohessa
äärimäisen nopea ja uudenlainen mielikuvien yht'aikainen
esiinvälähtely. Tähän liittyy myös emotionaalinen, onnellistuttava
momentti. Esteettisen tunteen pohjalta nouseva kuvittelu on saanut
katselijan vapautumaan arkinäkemyksen piiristä, irtautumaan
totunnaisesta, ymmärryksenomaisesta suhtautumisesta. "Sellainen
irtautuminen, siirtyminen kuvitteellisuuden maailmaan, ei ole yhtä
helppoa jokaiselle. Taiteilijalla on siihen kiistämätön etuoikeus.
Hänen elämyksiinsä lankee kuvitteellinen hohde taajemmin ja kestävämmin
kuin muiden kuolevaisten; hänen asianansa on kiinnittää tuo kajaste
säilyviin teoksiin, joista se havainnollisuuden voimalla heijastuu
tylsempiinkin mieliin."[112]

Pääasia on, että selityksen lähtökohdaksi otetaan tunne-elämä. Ola
Hanssonin kuvaama voimallinen tunteen nousu on kuitenkin
poikkeuksellista. Runon esihistorian valaisemiseksi on lähdettävä
siitä, että runoilijan mieltä vallitsee joku tunne tahi tunnelma.
Siihen yhtyy jokin mielikuva -- joko piilotajunnasta noussut tahi
havainnon aiheuttama, mahdollisesti jostakin kirjallisesta lähteestä
mieleen johtunut. Mielikuvaan assosioituu toisia, se vetää toisia
mielikuvia yhteyteensä. Tähän mielikuvain yhtymiseen vaikuttaa
ratkaisevalla tavalla mieltä parhaillaan vallitseva tunne eli tunnelma,
"taustatunnelma".[113] Alkuperäinen mielikuva rikastuu, syvenee,
saattaapa kokonaan muuttuakin. Tässä ei ole kysymys ainoastaan
salamannopeasti tapahtuvista kombinationista, mutta kuitenkaan se, mitä
alkuperäiseen kuvaan tulee lisää, ei liity siihen diskursiivisesti vaan
kaiken yhdistää kokonaisuudeksi esteettinen intuitio. Taiteilija saa
pidetyksi koossa mielikuvasarjan, joka muilta tahtoo lipua ohi niin,
ett'ei sitä huomata kokonaisuudeksi. "Hänen ajatustoimintansa on
hienompaa ja nopeampaa kuin toisten." Sarja synteesejä kehittää
alkuaiheesta runoteoksen.[114]

Runoilija saattaa myös olla enemmän auditiivinen kuin visuaalinen
tyyppi. Sisäisesti nähdyn mielikuvan asemasta saattaa, määrätyn tunteen
tahi tunnelman vallitessa hänen mieltään, tunne aaltoilla rytminä.
K.G. Ossian-Nilsson kertoo runojensa synnystä:[115] "Normaalinen
luomisenkulku minulla on aina ollut rytmillinen ja vaistomainen.
Ne aatteet, tunnelmat, kokemukset, joita ehkä olen tuonut ilmi,
olen aikaisemmin sisääni hengittänyt yhtä tiedottomasti ja
tarkoituksettomasti kuin ilman hapen. -- -- -- Parhaimpien luomieni
pohjana on aina rytmi. -- -- -- Rytmin etsiminen sovitettavaksi
tietoiseen sisältöön on melkein aina tuottanut minulle vaivaa, jota ei
ole palkinnut lopputulos, eheä runo. Mutta milloin rytmi on tullut
itsestään -- ilman että sitä ollenkaan olen toivonut, ollenkaan
tarvinnut -- on se (rytmi) useimmiten pakoittanut esille,
ponnistuksetta pakoittanut esille runon." -- Samanlaista on omasta
kohdastaan kertonut suullisesti Eino Leino.

Ei edes selvän mielikuvan tahi mielessä soivan säveleen tarvitse olla
alku-ituna taideteokseen. "Luulen", sanoo Schiller,[116] "ett'ei aina
elävä mielikuva aiheesta, vaan usein vain _tarve_ saada aihe,
epämääräinen pyrkimys purkamaan esiinpyrkiviä tunteita, synnyttää
innostuneita teoksia." Tämmöistä lienee tuntenut Krohnkin, kun hän
kuvailee kirjeessään vanhemmilleen "Karkurin" syntymän edellä käynyttä
mielentilaansa sanoilla: "tunsin, että jotakin pitempää pyrki
ilmoille".

Se, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena,
runoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä
runoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan
henkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja
kehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen
tilassa,[117] hän on "liikutettu", hän ei ajattele, hän on
"tarkoitukseton kuin lapsi", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin
jonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti
synnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen
mielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen
välttämätön edellytys.

Epäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä
harkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista
toimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa
tunnetussa selityksessään runonsa "The Raven" syntymästä, vaan siihen
tapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan "Poesiens logik".
Runouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka
eikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä.
Innoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio.
Mielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä
kokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy
omistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja --
vedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen -- Puskin sanoessaan: "anna
minulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen
lentävällä riimillä -- -- --". Alkuperäinen sisällinen kuva --
visuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut,
ääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] -- elävöityy ja
kehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.

Krohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan
niin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen
siten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys
kokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla
saanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: "Suvilaulu", "Soittoa
kuullessa", "Onneton", "Illalle", "Lemmen aamu". Nöyrä alistumisen
tunne on synnyttänyt runon "Sun tahtosi tapahtukoon", sitä seurannut
toivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin "Pää pystyyn vaan!", joista
samanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean
"Kuun tarinan" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä
konseptiosta.

Aikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet
olivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä.
Olemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa.
Mikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut.
Puhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni
määrä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä,
joille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa,
uskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista
katsomusta, minkä Runeberg runossaan "Bönen" antaa Lutherin lausua: "Ty
en bön, min vän, är flit och arbet". Krohnin runoudessa tuntuu vakava
ja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja
eheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten
aina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa
ydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin
pyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta.
Paremmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni
sitaatti runosta "Ijankaikkinen autuus":

    Kyll' rakasti
    Sua sieluni;
    Pyrkinyt pois
    Maan tomust' ois;
    Ja hurskauteen
    Ja pyhyyteen
    Se halavoi --
    Mut aina -- voi!
    Taas vaipui kesken lentoaan.

    Oi rakkaus!
    Oi armahdus!
    Sä rajaton,
    Sä verraton!
    Maan madon tään
    Niin viheljään
    Sä armahdit
    Ja puhdistit,
    Pyhitit omaks' lapsekses.

Krohnille vielä luonteenomaisempi on "Virsi kotimaan puolesta".
Siinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:

    Kuin tomu edessäs on maan
    Suuruudet, voimat, vallat vaan;

Mutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä.
Siihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.

Krohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet
ovat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on
kyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä
koskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin
psalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ
virsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien
tarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.

Toinen elämänpiiri, josta Krohn oli hengittänyt sisään aatteita,
tunnelmia ja kokemuksia "yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin
ilmasta happea", oli koti ja perhe. Kotipiirisiä aiheita käsitellessään
Krohn selvimmin näyttää kykynsä ja rajoituksensa runoilijana. Toivomme
voivamme osoittaa tämän ja saavamme selvän kuvan Krohnista runoilijana
tarkastamalla Krohnin runoja kutakin erikseen ja vertaamalla niitä
samalla eräitten muitten runoilijain tuotteisiin.

Niinkin pienissä tuotteissa kuin Krohnin pikku runot saattaa runon
syntyessä esiintyvä mielikuva tahi ajatusyhtymä olla joltakin toiselta
runoilijalta saatu. Tietoisena lainana semmoista ei voi pitää, mutta
muistelma ennen luetusta voi esiintyä niin elävänä, että hyvällä syyllä
saattaa puhua esikuvasta ja valaista runoilijan fantasiatoiminnan
laatua vertaamalla hänen tuotettaan siihen vaikuttaneeseen esikuvaan.
Niinpä Krohnin runo "Onneton", joka sävyltään ja sanonnaltaan on
suuressa määrin kansanlaulun tapainen, tuo mieleeu myös Franzénin pikku
runon "Skuggan". Yhtäläisyydet näissä kahdessa runossa ovat niin
suuret, että jo niiden perusteella voi puhua suorastaan Franzénin
vaikutuksesta Krohnin runouteen.[120] Toiselta puolen kylläkin runon
"Onneton" viimeinen säkeistö, joka tuntuu Franzénin vaikuttamalta, on
myös sangen lähellä kansanrunoutta. -- Kuten etempänä saamme nähdä, ei
"Onneton" ole ainoa Krohnin runo, jossa Franzénin vaikutus on
havaittavissa. Tämä vaikutus onkin hyvin ymmärrettävissä. Krohn
kertoo itse jo kouluaikanaan tutustuneensa Franzénin runouteen.
Kummankin runoilijan luonteessa on piirteitä, jotka lähentävät heitä
toisiinsa. Heillä on kummallakin valoisa, uskonnollinen katsomus,
he rakastavat kumpikin kodin piiriä ja liikkuvat runoissaankin
mielellään siinä. Krohnille ominainen selvyys ja Franzénin säkeitten
yksinkertainen koruttomuus ovat myös merkkejä sielujen sukulaisuudesta.
Sitävastoin ei Krohnissa ole Franzénin ilmeistä, joskin lievää,
kallistumista valistusajan katsomukseen päin eikä hänen taipumustaan
kosmopolitismiin. Isänmaallisen mielensä puolesta Krohn lähestyy toista
ihailemaansa runoilijaa, jonka vaikutus hänen tuotantoonsa on ilmeinen,
nimittäin Runebergia.

Runebergin runo "Hjertats morgon" on inspiroinut Krohnin sepittämään
runonsa "Lemmen aamu". Tätä saattaa otaksumaan jo se, että Krohn hyvin
tunsi Runebergin tuotannon, jonka vaikutus usein tuntuu Krohnin
runouden yleisessä sävyssä tahi suorastaan näkyy runomitoissa ja
yksityisissä piirteissä. Mainitusta Runebergin runosta "Lemmen aamu"
kylläkin eroaa aiheen käsittelyssä, mutta lähtökohta on sama. Onko
Krohnin runon alkuna mieleen noussut kuva vaiko ajatus, sitä on vaikea
varmasti päättää. Kuvien paljous ja niiden loogillinen järjestely
viittaa siihen, kuin olisi kuvia haettu valaisemaan yksinkertaista
perusajatusta lemmen onnellistuttavasta vaikutuksesta. Samalla on kuvia
haettaessa tapahtunut pieni kompastus: viimeinen säe "Ja nietokset mun
sydämessän' suli" vaikuttaa yllättävästi ja onkin ristiriidassa runon
muun sisällön kanssa, joka ei anna kuvaa talvesta nietoksineen.
Tuollainen harhaanmeno osoittaa, että runoilija vielä on nuori ja
aloitteleva. Itse aihe on nuorille runoilijoille läheinen ja olisi
voinut tulla mieleen ilman Runeberginkin vaikutusta. Mutta Runebergin
vaikutuksen tässä tapauksessa todistaa Krohnin käsikirjoitusten
joukossa oleva nuoruudenaikuinen runo "Vår och vinter", joka on vielä
lähempänä Runebergin runoa "Hjertats morgon" kuin "Lemmen aamu" ja
jonka runomittakin muistuttaa Runebergin käyttämää.[121]

Aivan yleinen ja kansanlauluissakin paljon käytetty runollinen aihe on,
että runoilija toivoo olevansa lintu, jolloin hän voisi toteuttaa
hartaan toiveensa. Sellaista on Krohn käyttänyt lähtökohtana
"Suvilaulussa" eikä siinä voi puhua vieraista vaikutuksista. Mutta kun
hän käyttää samanlaista aihetta pari vuotta myöhemmin runossa
"Varpunen", johtuu lukijan mieleen sekä Topelius että Runeberg.
Runomitta on sama kuin Runebergin runossa "Till en fågel", paitsi että
Krohnin kaikki säkeet ovat loppusoinnullisia. Sisällys taas liittyy
läheisesti Topeliuksen runoon "En sommardag i Kangasala". Varsinkin
Topeliuksen runon viides ja kuudes säkeistö ovat tässä suhteessa
huomattavia. Tietysti Krohn on runossa, jossa hän lausuu käsityksensä
kutsumuksestaan runoilijana, antanut sisäisintä itseään kuten hänen
luonteensa vaatikin. Siinä on esitetty yksi Krohnin katsomuksen ja
runouden ydinajatuksia, joka myöhemmin tulee eri vivahduksin ja yhä
voimakkaammin esille Krohnin tuotannossa: työtä isänmaan hyväksi on
tehtävä, vaikka ei olisi saanutkaan suuria lahjoja eikä voisi kohota
huomattavaan asemaan. Jo nuorena näkyy Krohn kiintyneen tähän
ajatukseen. Niinpä hän käänsi saksasta runon, jossa sama käsitys
lausutaan;[122] sen loppusäkeet kuuluvat:

    Göm det ljus ej, som du fått,
    Gud det dig att lysa gifvit,
    Om det också ej din lott
    Att som sol få stråla blifvit.

Krohnin "Varpusessa" ei näy mitään vaikutusta Poppiuksen samannimisestä
runosta. Poppiuksen aikanaan huomattava tuotanto ei ole jättänyt jälkiä
Krohnin runouteen.

Tarkastaessamme Krohnin fantasiatoiminnan laatua on edullista noudattaa
runojen kronoloogista järjestystä. Hänen ensimäisessä suomenkielisten
runojen sikermässään, vuonna 1860 kirjoitettujen joukossa, ansaitsee
huomiota runo "Lumisateella". Tietääksemme ei kukaan ole asettanut tätä
runoa Topeliuksen samana vuonna julkaiseman runon "Snöflingorna"
yhteyteen. Ensi silmäyksellä nämä kaksi runoa näyttävätkin aivan
erilaisilta. Mutta ken ottaa syventyäkseen Krohnin ajatus- ja
tunnetapaan, löytää juuri siitä todistuksen, että mainitut runot
kuuluvat yhteen. Lisätodistuksia saa itse runojen rakenteesta. Ajatus,
että ihmisen elämä on kuin lumihiutaleen leijailu ilmassa, nousee
sopivan mielialan vallitessa helposti runoilijan mieleen ilman
ulkoapäin tullutta vaikutustakin. Mutta Krohn on saanut ilmeisesti
alkusysäyksen Topeliuksen runosta, olipa esikuva sitten selvänä
mielessä tahi jo himmentyneenä muistelmana. Sen todistaa se, että
runoilija nimenomaan painostaa ihmiselämän hetkellisyyden ohella myös
sen jatkumista toisessa olomuodossa. Niin pitkälle ei nuori runoniekka
jaksa antaa fantasiansa lentää kuin Topelius runossaan, mutta hän
pyöristää siitä, mitä vertaus semmoisenaan jo tarjoaa, eheän ja
tunnelmallisen pikku runon, esteettisesti tehoavan kaikkina aikoina.
Runon lyhyet säkeet ovat Topeliuksen antaman esikuvan aiheuttamia.
Tuskinpa nuori aloittelija ilman tätä esikuvaa olisi myöskään
ymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä etua, minkä voi saavuttaa sopivalla
typograafisella asulla, nimittäin järjestämällä säkeet niin, että
silmäkin auttaa ottamaan tarpeeksi huomioon pysähdyskohdat.

Mutta ei Topelius yksin ole ollut myötävaikuttamassa runon
"Lumisateella" syntyyn. Myös Franzénilla näkyy siinä olevan osuutta.
Hänen runonsa "Hymn till jorden" ja Krohnin runo ovat muutamissa
yksityiskohdissa niin lähellä toisiaan, että Krohnilla ilmeisesti on
ollut Franzénin runo hyvästi muistissa ja siitä saatu vaikutelma
kauan mielessä, kenties juuri alku-ituna siihen, mikä Topeliuksen
vaikutuksesta sai lopullisen muotonsa. Franzénin runossa on säkeet:

    Sist när _tröttnade_ ben nedsänkt våra hvitnade hufvu'n,
    Rymme oss jemte hvarann _till ro_ i ditt heliga _sköte_.
    Vakne ånyo, vi tacke dig än, då vi _sväfve_ ifrån dig!

Krohnilla on:

    Vaan _väsyneinä_
    Horjuvat hautaan,
    Töistähän, teistään
    _Lepäjämään_.
    Kerran kun kutsuvi
    Jumalan ääni,
    _Henkinä nousevat
    Taivahasen_.

Edellisessä säkeistössä puhutaan maan _povesta_. Tämä ei ole ainoa
tapaus, vaan yksi monista, jolloin Krohn runoillessaan saa lähtökohdan
jostakin kirjallisesta esikuvasta, mahdollisesti jostakin sen
yksityiskohdasta, ja lähtee tältä pohjalta aivan itsenäisesti
käsittelemään aihetta. Tämän tietäen ja runoilijan aloittelijaksi
muistaen olisimme taipuvaiset otaksumaan, että myös runon "Sydämelle"
lähtökohtana on jokin kirjallinen esikuva. Emme voi kuitenkaan varmasti
viitata mihinkään määrättyyn tuotteeseen.

Sen sijaan runo "Italian herääminen" antaa aihetta viitata
C.W. Böttigerin runoon "Italia". Vielä paljon kauempana kuin runo
"Lumisateella" on Topeliuksen runosta, näyttää "Italian herääminen"
olevan Böttigerin runosta. Jos Böttigerin ja Krohnin yleensä voikin
jollakin tavoin rinnastaa heidän koko toimintaansa ajatellen, niin ei
ainakaan vielä vuonna 1860 sitä voi tehdä. Italian kohtalo taas oli
mainittuna vuonna ja sen edellisenä yleensä koko sivistyneen, maailman
huomion esineenä ja nuorison sympatiat Italiaa kohtaan meillä
voimakkaat.[123] Näin ollen Krohnilla kyllä oli itsellään herkässä
mielessään edellytykset intomielisen runonsa synnylle. Mutta hän
näyttää sittenkin tarvinneen lähtökohtaa runolleen ulkoa päin.
Böttigerin pitkässä runossa on m.m. seuraavat säkeet:

    Stå upp, Italia -- --
    Ditt ok från sköna skuldran hvälf!
    Stå upp på nytt och -- lef!

    Då rör sig ock Vesuv,
    Det sprutar eld den långa natt,
    Och slungar sten mot fega män:
    Det är en vink, ett tecken, att
    Italia lefver än.
    Hon lefver. -- Snart den dag skall gry,
    Då ej hon är trälinna mer.

Krohnin kuvaus tulivuoren purkautumisesta ja kehoitus italialaisille
sen tavoin _heräämään ja survaisemaan ikeet_ päältään liittyy liian
läheisesti Böttigerin runoon ollakseen vain sattuma. Ottaen huomioon
sen seikan, että Krohn tunsi melkeinpä kaiken runotuotannon, mikä
yleensä hänen aikanaan maamme sivistyneistön keskuudessa oli tunnettua,
ja että hän oli herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, olisimme tässä
taipuvaiset näkemään Böttigerin vaikutusta. Kuitenkin muistamme
samalla, että kaksi henkisesti toisilleen sukua olevaa runoilijaa
saattaa hyvinkin samoilla tavoin tuoda ilmi tunteensa tietämättä silti
luomisen hetkellä toisistaan mitään.

Krohnin virkeä kirjallinen harrastus ja olojemme pienuus oikeuttavat
pitämään selvänä, että Krohn sepittäessään "Italian heräämisen" tunsi
Wecksellin runon "Italienaren", joka julkaistiin keväällä 1859
"Papperslyktan" lehdessä. Mikä Krohnin ja Wecksellin runoissa on
yhtäläistä, se palautuu Böttigeriin. Wecksellin vaikutusta ei ole
havaittavissa, jollei mahdollisesti Krohnin runon eloisa alkukuvaus saa
syntymästään kiittää Wecksellin runon aivan päinvastaista kuvaavia
alkusäkeitä.

Samalla runomitalla kuin "Italian herääminen" on kirjoitettu
"Suksimiesten laulu". Molemmat runot julkaistiin, kuten aikaisemmin
olemme nähneet, jokseenkin samoihin aikoihin ja ovat ilmeisesti samaan
aikaan sepitetytkin. "Keväisillä hiihtoretkillä syntyneeksi" ilmoittaa
Krohn "Suksimiesten laulun". Kaivopuiston tienoilla hiihdellessään,
nuoruuden virkeyden ruumiissaan tuntiessaan, hän on tuntenut halua
purkaa urheilu-innostuksensa sanoiksi, säejaksoiksi. Jos sopiva
runomuotokin, kuten näyttää, oli jo keksitty "Italian heräämistä"
sepitettäessä, niin sitä helpommin aihe pääsi muodostumaan. Reipas
alku:

    Ylös Suomen poijat nuoret,
    Ulos sukset siepaiskaa!

saattaa kylläkin olla peräisin, kuten O.A. Kallio arvelee, Schillerin
runosta "Reiterlied":

    Wohl auf, Kameraden, aufs Pferd, aufs Pferd!
    Ins Feld, in die Freiheit gezogen!

"Suksimiesten laulu" on runona sangen näppärä ja onnistunut. Eheä
tunnelma yhdistää kokonaisuudeksi sen kolme eri osaa: hiihtoa
kuvailevan alun, karhun kaadantaa esittävän keskiosan ja isänmaallista
paatosta henkivän lopun. Runossa on vauhtia ja sen säkeet kulkevat
kevyesti ja sujuvasti kuin tottuneen hiihtäjän sukset.

Mutta tämä laulu on myös mielenkiintoinen Krohnin fantasiatoimintaa
valaisevana todistuskappaleena. Olemme jo edellä huomauttaneet ja
saamme myöhemmin tilaisuuden vielä uudelleen viitata siihen, että Krohn
säilytti kauan aiheita mielessään. Saattoi kulua monta vuotta,
ennenkuin hänen mieleensä noussut aihe tuli runossa käytetyksi tahi
lopulliseen muotoonsa muovailluksi. Tämmöinen osoittaa havainnollista
mielikuvitusta. "Suksimiesten laulu" osoittaa samaa, sillä se esittää
sangen havainnollisesti kuvasarjansa. Mutta sen sisällöstä oli
melkoinen osa ollut Krohnilla mielessä jo kahdeksan vuotta.
Koulupoikana Krohn kirjoitti runon "Nordbons sång", josta tässä
yhteydessä seuraavat säkeistöt ansaitsevat huomiota:[124]

    Vi strida mot naturen,
    Ty den är ej vår vän.
    Vi slåss mot vilda djuren
    Och emot fienden.
    Hvad skönare på jorden
    Finns än vår ädla jagt,
    När kulna höga norden
    Klädt sig i vinterns prakt.

    Vår ädla jagt den gäller
    Ej skogens rädda djur.
    Nej, nordbon trygg sig ställer
    Mot fienden på lur.
    Och mot dess bröst han vänder
    Sin trogna bössas rör;
    Han tunga ledet vänder,
    Som döden med sig för.

    När dagen då förliden
    Och solen ren gått ner,
    Då vunnen är ock striden,
    Och fiender ej mer
    I vilda skaror ströfva
    Kring nordens sköna fält,
    Ej mer de kunna röfva,
    Ty nordbon har dem fällt.

    Glad jag nu återvänder
    Hem till min fosterbygd,
    Till dessa helga stränder,
    Der frihet bor och dygd,
    Der modet ej försvunnit
    Än utur mannens barm
    Och yppighet ej hunnit
    Försvaga än dess arm.

Siinähän ovatkin jo kaikki ainekset "Suksimiesten laulun" loppuosaan ja
myös viittaus sen keskiosaan, taisteluun petoeläimen kanssa. On hyvin
luonnollista, että se peto, jota suomalainen suksimies rohkeasti
ahdistaa, on nimenomaan karhu. Koko karhukuvaus on voinut sitäkin
helpommin nousta mieleen, kun runossa "Nordbons sång" myös esiintyy
sana karhu juuri siteerattujen säkeistöjen edellä, vaikkakin toisessa
yhteydessä:

    Visst kallar man oss björnar,
    Fritt vore det vårt namn.
    Det ord oss ej förtörnar,
    Det heder är, ej skam.
    Vi slå med björnens styrka.
    -- -- -- -- --

Aivan erikoislaatuinen runo Krohnin ensimäisten runojen joukossa ja
koko hänen tuotannossaan on "Juomalaulu". Runon koko laatu on
sellainen, että pakostakin tulee etsineeksi sille esikuvaa. Se seikka,
että siinä juodaan kolme maljaa, on aivan yleislaatuinen piirre.
Ajateltakoon vain esim. sentapaisia yleisesti laulettuja juomalauluja
kuin "Hvem egnar jag mitt första glas i godt kalas?" Mutta eräät
yksityiskohdat viittaavat Körnerin runoon "Trinklied". Eräs nuori
tutkija, J.M. Töllikkö,[124] on viitannut seuraaviin yhtäläisyyksiin
näissä runoissa:

    _Krohn_:

    Nuoruus se punastuttavi posket.

    _Körner_:

    die Wange glüht.

    _Krohn_:

    Autuus taivahass' lempi on sula vaan.

    _Körner_:

    Das höchste Glück für Menschenbrust
    Das ist der Liebe Götterlust.

    _Krohn_:

    Kannun pohja jo pilkoittaa.
    Viimeisen kerran täytän mä maljain.
    Tehkää se myös!

    _Körner_:

    Jetzt sind die Gläser alle leer.
    Füllt sie noch einmal wieder!

Lisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. -- Krohn on kirjoittanut runonsa
tunnetun ylioppilaslaulun "Sjung om studentens lyckliga dag"
säveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen.
Ajatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on
johdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä.
Mitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka
ei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa
nuorekasta elämänhurmiota.

Krohnin "Juomalaulua" on verrattu Ahlqvistin runoon "Kerran
viinikellarissa". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist
kirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa
aloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, hänen
parhaita saavutuksiaan, Krohnin runo heikko harjoitelma, jolla on
vähäpätöinen sija hänen tuotannossaan. Näitten kahden runoilijan
arvioinnille taiteilijoina ei siis kyseessä olevien runojen vertailu
anna pohjaa. Mutta tekijäinsä erilaista luonteenlaatua kuvaavina
tuotteina ne sopivat kyllä rinnakkain asetettaviksi. Krohnin koko laaja
tuotanto osoittaa, että hänen luonteelleen oli vierasta sellainen
dityrambinen riemuunriehahdus, jossa pohjasäveleenä sentään soi synkkä
tietoisuus elämän katoavaisuudesta ja turhuudesta, sellainen
epätoivoinen kuolemantanssi, jommoisen ilmaisuna Ahlqvistin runo on.
Krohnin tunne-elämä ei ole niin korkealle ja eri puolille läikähtelevää
kuin Ahlqvistin, hänen luonteensa ei ole niin kulmikas ja
jyrkkäpiirteinen kuin vanhemman runoilijaveikon. Hillitty, harmooninen,
hienotunteinen Krohn on juuri sen takia, että hän joutui Ahlqvistin
rinnalle, saanut osakseen sen ansaitsemattoman mainesanan, että hän on
mieto ja epämiehekäs.

Voimme tässä vielä hiukan jatkaa Krohnin ja Ahlqvistin luonteitten
vertailua. Käsiteltävänämme olevaan aikakauteen Krohnin kirjallisessa
toiminnassa, vuoteen 1860, kuuluvat myös useimmat "Kuun tarinat".
Ahlqvist arvosteli sangen suopeasti Krohnin ensi esiintymistä ja
varsinkin "Kuun tarinoita".[125] Hän kehui "Kuun tarinain" kieltä ja
tyyliä ja lisäsi: "Vaikea on sanoa, mikä näistä tarinoista on kauniin;
sillä kauneutta on niissä kaikissa." Tämän tunnustuksen "Kuun tarinat"
kyllä ansaitsivatkin. Tosin myöhemmän ajan arvostelijat, jotka ovat
nähneet suomenkielen nopean kehityksen kirjakielenä, eivät voi myöntää,
että suomalaista proosatyyliä varsinaisessa taiteellisessa
merkityksessä olisi ollut jo 1860-luvulla.[126] "Kuun tarinainkin"
tyylissä he kaipaavat alkuperäisyyttä ja mehua. Mutta "Kuun tarinat"
ovat kuitenkin joka tapauksessa säilyttäneet taiteellisen tehonsa, ja
uusimmatkin arvostelijat myöntävät niiden taiteellisen arvon.[127]
Niiden harras, isänmaallinen mieliala saa vielä nykyisinkin
vastakaikua.

Voimakas isänmaanrakkaus, kuten voimakas tunne yleensäkin, antaa
runoilijan sanoille pontta ja tulta, mutta se saattaa myös helposti
puhjeta ilmaisuun, joka ei ole taiteellinen. Tämän vaaran on Krohn
välttänyt "Kuun tarinoissa". Hän sijoittaa kuvattavansa kauas kotimaan
rajojen ulkopuolelle tahi jo menneeseen aikaan ja antaa suomalaisen
isänmaanrakkauden ilmetä valtavana koti-ikävänä tahi uhrautuvana työnä
Suomen hyväksi. Tilannekuva puhuu itse puolestaan kaipaamatta
kaunopuheisia selityksiä. Samaa keinoa käyttää Krohn osoittaakseen
veljesriidan turmiollisuutta. Ottamalla tarinansa aiheen muinaisuudesta
hän voi suhtautua aiheeseensa täysin esteettisesti. Silloinkin kuu hän
tulee lähelle nykyaikaa ja kuvaus liikkuu kotimaassa, kuten esimerkiksi
näyttäessään meille Siikajoen taistelutantereen tahi osoittaessaan
mielenjaloutta mahtuvan matalankin katon alle, hän välttää hyvällä
aistilla kaiken turhan retoorisuuden ja suuret eleet. Tätä
taiteellisuutta "Kuun tarinoissa" tietysti Ahlqvistkin tarkoittaa
sanoessaan kaikissa niissä olevan kauneutta. Että tuo taiteellinen
saavutus oli sangen kunnioitettava isänmaallisen mielialan täyttämässä
teoksessa aikana, jolloin voimistuva kansallistunto helposti saattoi
työntää syrjään taiteelliset näkökohdat, sen osoitti Ahlqvist selvästi
siten, että vimmastui kuun pakinasta seitsemäntenä iltana. Tämä tarina
loukkasi hänen kansallista tuntoaan. Annamme Ahlqvistin itsensä puhua:
"Siinä kerrotaan, kuinka ennen muinoin, vanhan Permian aikaan,
'Norjalainen' ('Turjalainen' eli 'Ruijalainen' olisi sopinut tässä
paremmin) tuli laivoinensa Vienajoelle, kävi eräsnä yönä
kauppamatkoilta palaavan permialaisen (suomalaisen) laivan päälle,
jonka hän onneksensa ryösti, lyötyään laivuen kuolijaksi. Tätä meidän
onnettomuuden ja kurjuuden virttä on veisattu kaikilla nuottiloilla
niin paljon, että minä osaltani joudun vimmaan, milloin aina kohtaan
uuden virren samaa laatua. Iloisempata sitä vastaan olisi ollut, jos
Suonio olisi antanut Norjalaisen hiipiä makaavien suomalaisten
yö-sialle, antanut näiden herätä ajoissa ja sitten hakata Norjalaisen
väkeä, niin ett'ei yhtään kynttä olisi päässyt pois. Tapahtui
semmoisiakin varmaan sangen usein."

Tuommoinen ei todellakaan olisi johtunut Krohnin mieleen, ei silloin
eikä vanhempana. Ahlqvistin ja Krohnin runoilijaluonteitten erilaisuus
esiintyy alusta alkaen. Yhteiseen päämäärään pyrkien he täydentävät
toisiaan, eduksi alkavalle taiderunoudellemme.

"Kuun tarinoista" kirjallisena tuotteena on jo sivumennen ollut
puhetta. Ne ihastuttivat ensi kertaa ilmestyessään kirjallisuutta
seuraavaa yleisöämme aiheittensa uutuudella ja taiteellisuudellaan.
Vuosikymmenet ovat nyttemmin vähentäneet niiden viehätysvoimaa, mutta
eivät sitä hävittäneet. Tässä tarinasikermässä esitetään sarja kuvia,
jotka ovat runoilijan silmin nähtyjä ja taitavasti piirrettyjä. Joskaan
tyyli ei nykyaikaista lukijaa aina täysin tyydytä ja tekijän
käsitystapa paikoitellen tuntuu nuorekkaan naivilta, niin toiselta
puolen runoilijan vilkas mielikuvitus ja kevyesti pakinoitseva
esitystapa kuitenkin synnyttävät tarkoitetun runollisen tunnelman.
Tuskinpa missään Krohnin tuotteissa on taiteellinen tunne-ilmaus niin
hyvin onnistunut kuin näissä hänen esikoistekeleissään. B.F. Godenhjelm
on huomauttanut, että näissä kuvauksissa tuntuu Suomen kansan sydämen
sykintä ja että tekijän löytämistä aiheista jotkut ovat aivan uusia,
maailmankirjallisuudessa käyttämättömiä.[128] Vanhojenkin aiheitten
käsittely on omintakeista. Tuopihan tarinain neljäs ilta helposti
mieleen "Saarijärven Paavon" ja kolmannentoista illan tunnelma on
samanlainen kuin runon "Kuoleva soturi", mutta mistään Runebergin
jäljittelystä näissä ei voi olla puhettakaan. Ansiokkaimmat
luonnonkuvaukset koko Krohnin tuotannossa ovat löydettävissä "Kuun
tarinoista" (esim. 3., 4., 9., 10. ilta). Ensimäisen ja ainoan kerran
Krohnin mielikuvitus "Kuun tarinoissa" liitelee vapaasti maapallon joka
puolelle ja läpi koko ihmiskunnan historian. Kaikki muu Krohnin
tuotanto kohdistuu verrattain ahtaalle alalle.

"Kuun tarinain" esikuvaksi ilmoittaa Krohn itse H.C. Andersenin v. 1839
ilmestyneen "Billedbog uden Billeder". Suomenkielisen teoksen vertailu
tähän "esikuvaan" on omiaan selvittämään Krohnin runoilun laatua.
Yhtäläistä molemmissa teoksissa ja Andersenilta Krohnille siirtynyttä
on sanonnan yleinen sävy, lyhyet lauseet, ympäristön ja tilanteen
kuvaaminen muutamalla vedolla. Kuvausten havainnollisuus ja
tunnelmallisuus on "Kuun tarinain" vahvin puoli. Siinäkin on otettu
oppia Andersenilta. Andersenin kuvat ovat kuitenkin värikkäämpiä,
asettelu rohkeampaa, tunneasteikko laajempi. Niissä ilmenee satujen
kertojan rikas mielikuvitus, kuvauksia lasten maailmasta on useita ja
huumorilla on niissä melkoisen suuri sija. Krohn ei maalaa sellaisia
rohkeita yhdistelmiä kuin esim. Andersenin kuva leivosesta vanhan
neidon ruumisarkulla (10. ilta), ei kerro sellaisia tärisyttäviä
esimerkkejä jokapäiväisen elämän tragediasta kuin Andersen (esim. 3. ja
16. ilta) eikä kykene vielä katsomaan asioita humoristin kaikkea
ymmärtävin silmin, vaan hakee mielellään aiheita historiasta ja antaa
esitykselleen isänmaallisen paatoksen. Andersen on mestari, Krohn on
oppilas, mutta tässä ei oppilas toista opettajan lausumaa, vaan omaksuu
siitä sen, mikä on hänen oman luonteensa mukaista, ja luo teoksensa
itsenäisesti. Tulos tällöin lähentelee usein opettajan parhaita
saavutuksia. Yhtä vaikuttavalla, vaikka aivan toisenlaisella kuvalla
kuin Andersen, valaisee Krohn "Kuun tarinain" hallayö-kuvauksessa (4.
ilta) arkielämän murhenäytelmiä, mutta tuo siihen samalla, luonteensa
mukaisesti, puhtaasti suomalaisen tunnelman ja antaa ihmisen mielen
jalouden esiintyä koko suurenmoisuudessaan. -- Yhtäläisyys Andersenin
ja Krohnin välillä supistuu pikku piirteisiin, sivuseikkoihin,
samalla kuin niissäkin on myös kummallekin ominaista erilaisuutta.
Niinpä esimerkiksi Krohn samaan tapaan kuin Andersen käyttää
huudahduslauseita: "Oi autuas elämä, autuas kuolo!" -- "Voi lapsen
tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä!" -- "Kah, se oli kallehin kaste
kaunehimmassa ruusussa." Mutta "Kuun tarinain" luonteen mukainen ei
olisi semmoinen huudahdus kuin Andersenin: "Qvindelighet, kys Du
Digterens Harpe, naar han synger om Livets Mysterier!" -- Andersen
nähtävästi teki syvän vaikutuksen Krohnin mieleen. Kun Krohn
kymmenkunta vuotta "Kuun tarinain" ilmestymisen jälkeen kirjoittaa
Slöörille olevansa oikeastaan luotu maalariksi, niin se on kuin kaikua
Andersenin sanoista: olen maalari (Billedbog uden Billeder). Samoihin
aikoihin Krohn puhuessaan suunnitelmastaan virolaisromaanista vertaa
itseään Anderseniin.

Kiitosta ansaitsee "Kuun tarinoissa" aiheitten valinta. Kuten jo on
mainittu, on aiheitten joukossa aivan uusiakin. Mutta semmoisia ei
nuori runoilija ole voinut löytää monta. Jos koetamme seurata Krohnin
fantasiatoiminnan kulkua hänen valitessaan aiheita "Kuun tarinoihin",
niin ajatus suuntautuu, paitsi Anderseniin, harrastuksiltaan,
luonteeltaan ja temperamentiltaan Krohnin kaltaiseen runoilijaan,
Topeliukseen. Juuri siihen aikaan, kun Krohn sepitti tarinoitaan,
oli Topelius julkaissut "Silverpenningens berättelser". Tämä
tarinasikermä on voinut kylläkin antaa intoa Krohnille, m.m. ohjaamalla
hänen huomionsa kotimaan- ja maailmanhistorian tarjoamiin aiheisiin.
Topeliuksen "Sylvias hälsning från Sicilien" on ilmeisesti jättänyt
Krohnin mieleen vaikutuksia, jotka tuntuvat "Kuun tarinain" kymmenennen
illan kuvauksessa. Näyttää myös siltä kuin Topeliuksen runolla
"Farkosten på vägen" olisi ollut jotakin vaikutusta myrskyn kuvaukseen
"Kuun tarinain" yhdeksännessä illassa. -- Yhtäläisyyksistä Andersenin
ja Krohnin tarinoissa ja kuvauksissa ansaitsee huomauttamista, että
myös Andersen kuvaa ihmisiä, jotka menevät Amerikkaan onnea etsimään,
mutta kuolema on se onni, minkä he saavuttavat (Andersen 15. ilta,
Krohn 1. ilta). Andersenin kuvaus grönlantilaisten leikeistä ja
kuolevasta eskimosta (9. ilta) on saattanut ohjata Krohnin ajatuksen
Pohjan perille ja synnyttää kuvan Castrénista Siperiassa (2. ilta).
Lapsen onnea ja tyytyväisyyttä kuvaa Andersen (m.m. 17. ja 33. ilta),
samoin Krohn (11. ilta). Krohnin kahdestoista ilta kuvaa onnetonta
ihmiskohtaloa, kuten Andersenkin tarinoissaan tekee. Andersenin kuvaus
nuoresta neidosta vanhalla sankarihaudalla (7. ilta) ehkä ei ole
rinnastettavissa Krohnin kuvaukseen Siikajoen taistelutantereesta
(13. ilta), mutta sittenkin on kummankin tarinan hengessä
siirtymismahdollisuuksia fantasialle toisesta toiseen. "Kuun tarinain"
14. ilta on Andersenin inspiroima (8. ilta), vaikka itsenäisesti
kehitetty. -- Kaikista vieraista vaikutuksista huolimatta jää kuitenkin
Krohnin "Kuun tarinoille" ansioksi itsenäisyys aiheitten valinnassa ja
käsittelyssä. Kun laskemme yhteen kaikki "Kuun tarinain" ansiot, niin
emme voi olla pitämättä tätä teosta Krohnin runoilun taiteellisesti
huomattavimpana saavutuksena.

Vuonna 1860 kirjoitetut, "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa
julkaistut runot tuottivat Krohnille tunnustusta ja hyvän
runoilijamaineen. Todistusvoimainen on aikaisemmin mainitsemamme
Ahlqvistin arvostelu, josta siteeraamme vielä seuraavan kohdan:
"Lauluissansa ja kuun tarinoissa osoittaa Suonio itsellänsä olevan
melkoisen runolahjan, joka hyvin hallittuna ja huolella hoidettuna
voipi antaa Suomen kielelle kalliita hedelmiä. Hän ja Santala ovat
niitä harvoja laulunseppiä kielellämme, joiden teoksia voimme lukea
niin ett'ei kielitunnettamme raasta joka rivillä. Suonion laulun luonne
on yleisesti se vieno suru-tuntoisuus, joka on niin tavallinen ja niin
kaunis pilautumattomassa nuorukaisen mielessä, joka ei vielä ole
'maailman rantaa' koetellut. Tämän tunteen tuottamista on minusta
'Onneton' kauniin. Mutta on Suonion lauluissa varsin hilpeitäkin ja
elähdyttäviä kappaleita 'Suksimiesten laulu' ja 'Italian herääminen'
ovat täynnänsä elävätä ja ylevätä runollisuutta ja niiden vertaa
vilppaudessa tuskin lienee koko kirjallisuudessamme. 'Kuun tarinat'
tekevät omituisen lajin runoutta, jolle kaunotieteen harjoittajat
saavat löytää nimen. Minä kutsuisin niitä suorasanaisiksi runoelmiksi,
sillä vaikka kieli muotoansa on suorasanaista, kulkee se aina ylempänä
tätä suora-sanaisuutta."

Vielä on muistettava, että Krohn alusta pitäen verrattain ahkerasti
harjoitti runojen suomentamista. "Sukeltaja" ei jäänyt ainoaksi
laatuaan. Krohn on itse myöhemmin eräässä kirjeessä vanhemmilleen[129]
huomauttanut, että semmoinen työ vaikuttaa kannustavasti runoilijan
omaan tuotantoon. Runeberg oli se runoilija, jota hän nyt
käsittelemällämme ajanjaksolla enimmän suomenteli.[130] Semmoinen
esikuva on varmaankin jättänyt paljon jälkiä suomentajaansa, onneksi
Krohnin koko kehitykselle. Uupumatta hän jatkoi "Vänrikki Stoolin
tarinain" suomentamista, vaikka Ahlqvist heti alussa kiivaasti kysyi
"Mansikkain ja Mustikkain" toimittajilta, mitä tekemistä heidän
kalenterissaan oli Runeberg-suomennoksilla.[131]

Krohnin seuraava esiintyminen runoilijana, "Mansikkain ja
Mustikkain" III osassa vuonna 1861, ei suinkaan vähentänyt hänen
runoilijamainettaan. Tosin Yrjö Koskisen arvostelu koko kalenterista on
jotakuinkin ankara. Hänen mielestään teos selvästi osoittaa, että
"uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua":. Muoto
antaa runoilijalle niin paljon tekemistä, että hän ei jaksa vapaasti
kohottaa kuvituksensa lennättimiä. Tästä seuraa, että suomennokset,
joissa runollinen sisällys on ollut valmiina, ovat parhaiten
onnistuneita, kuten Suonion "Laulu auringolle". Epäröiden Koskinen
asettaa jotkut Suonion runot yläpuolelle muiden, vaan lisää samassa:
"Mutta jos emme tahdokkaan niiltä kieltää runollista arvoa, täytyy
kuitenkin sanoa, että niiden aine vielä liikkuu jotenkin ahtaassa
piirissä".[132] Sen sijaan Snellman oli suopeampi. Hän sanoo Suonion
runoista, että ne sisällyksen puolesta tavallisesti ovat hyvin
ajateltuja ja niissä vallitseva puhdas, lämmin henki vaikuttaa
lukijaan.[133] Jonkun muistutuksen runoja vastaan Snellman myös
esittää.

Nimenomaan on huomattava, että Snellman pitää epärunollisena runoa
"Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Voimme kernaasti myöntää, että
runo on heikko. Kenties itse aihe oli epäkiitollinen Krohnin
runoilijaluonteelle, niin lähellä hänen sydäntään kuin runossa
käsitelty asia olikin. Mutta Snellman lausuessaan arvostelunsa puhui
oikeastaan omassa asiassaan. Krohnin runo on jälkikaikua siitä
polemiikista, joka vuonna 1860 oli virinnyt Snellmanin ja Aug.
Schaumanin välillä ruotsinkielen tulevaisuudesta Suomessa. Schauman on
muistelmissaan selostanut kiistan kulkua[134] ja myöhemminkin on tätä
aikoinaan suurta huomiota herättänyttä väittelyä käsitelty.[135]
Snellmanin jyrkkä kanta ja taistelutapa ei tyydyttänyt kaikkia
fennomaanejakaan, vaan jotkut heistäkin asettuivat kannattamaan
yliopiston rehtorin Arppen ja Schaumanin ajatustapaa, että
ruotsinkielellä oli vielä tehtävää ja tulevaisuutta Suomen
kulttuurielämässä. Johdumme tässä taas koskettelemaan Krohnin kantaa
kielikysymyksessä. Puhuessamme Krohnin isänmaallisuudesta lausuimme,
että Krohn luonteensa mukaisesti ei suomalaisuuden asiassa tahtonut
tyytyä mihinkään puolinaisuuteen, vaan oli sangen radikaali. Hän
omaksui täydelleen Snellmanin kannan, että sivistyneistön velvollisuus
oli suomalaistua kieleltään ja mieleltään. Kansalliseen tulevaisuuteen
nähden oli Krohnin kanta sama kuin Yrjö Koskisen. Siinä suhteessa oli
Krohn jyrkemmällä kannalla kuin itse Snellman, että hän ei kannattanut
kaksikielistä ylimenoaikaa kouluissa ja kodeissa. Aug. Schaumanin ja
Snellmanin välisessä väittelyssä Krohn oli täydellisesti Snellmanin
puolella. Tämä ei estänyt häntä suomasta maan ruotsalaiselle väestölle
sen oikeuksia. Sivistyneen säädyn kielimuutoksen Krohn toivoi
tapahtuvan sovinnossa. Kaikki riita oli hänestä vastenmielistä.
Snellmanin ja Schaumanin välinen polemiikki piti kauan mieliä
kiihdyksissä. Ruotsinkielisten piirissä tietysti Schauman sai paljon
ymmärtämystä ja kannatusta. Yksi ilmaus siitä on Wecksellin runo
"Svenskan och Finskan", joka painettiin Schaumanin lehteen
"Papperslyktan" 1860. Tästä runosta on Krohn ilmeisesti saanut
lähtökohdan omalle runolleen "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Itse
perusajatus, sovinnollisuus maamme kahden eri kieliaineksen kesken, on
hänellä ollut mielessä Snellmanin ja Schaumanin polemiikin
synnyttämänä, tarve sanoa sanansa runon muodossa niinikään, mutta hän
tarvitsi sopivan lähtökohdan ja etsi sitä ulkoa päin. Saatuaan
semmoisen hän muovaili kyllä aiheen aivan itsenäisesti lopulliseen
muotoon. Wecksellin jäljittelemisestä ei Krohnia voi syyttää, vaikka
runot itse asian laadun vuoksi ovat suuressa määrin samankaltaisia.
Taiteellisesti on Wecksellin runo arvokkaampi. Itse asettelu,
suomenkieli ja ruotsinkieli vastakkain, on tehoavampi kuin Krohnin
yksipuolinen sovinnollinen puhe suomalaisen suulla. Wecksellin runo
käsittelee aihetta syvemmin ja perusteellisemmin kuin Krohnin, joka on
kuin lyhyt yhteenveto keskustelun tuloksista. Muodollisestikin on
Wecksellin runo vaikuttavampi. Sen pitkät säkeet antavat esitykselle
vakavuutta, kun taas Krohnin kevyesti luistavat säkeet tuovat sanontaan
liian nopean tempon. Vielä on Wecksellillä sekin etu puolellaan, että
hänen välineenään on hiottu, vanha sivistyskieli, kun taas Krohnin
säkeet kovin selvästi osoittavat, että "uudenmoinen runotaito Suomen
kielessä vielä käypi koulua". Näistä eduistaan huolimatta Wecksellinkin
runo sai Snellmanilta hylkäystuomion ja ansaitsikin sen, sillä
kieltämättä sekin on pääasiassa epärunollinen. Onhan m.m. Wecksellin
kauniisti muovailtu loppusäkeistö runollisesti jokseenkin vähän
vaikuttava:

        Svenskan.

    Icke mer vi bryte lansar, ingen seger så blir spord;
    Offrande åt ljuset stride vi för samma dyra jord.
    Af din framtid vill jag lära, af min forntid du igen --
    Och så evig striden varar, lika ädel vare den.

                                   ("Papperslyktan").

Samaa voi sanoa Krohnin loppusäkeistöstä:

    Siis veljeni, heitä jo pois viha, vaino!
    Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo.
    Siit' olkohon riita
    Ja kiistamme siitä
    Ken Suomea parhaiten rakastanee.

                   ("Mans. ja Must." III).

Näitten säkeistöjen vertailu osoittaa, että Wecksellin runon vaikutus
Krohniin on melkoinen, kenties suurempi kuin vieras vaikutus missään
muussa Krohnin runossa, mutta Krohn ei kuitenkaan jäljittele eikä
mukaile Weckselliä, vaan tuo esille, vaikkakaan ei varsin
onnistuneesti, oman paatoksensa ja katsomuksensa.

Runollisempi kuin "Suomalainen maamme ruotsalaiselle" on
Porthan-juhlassa 1861 laulettu "Pohjolan valkeneminen". Siinä on taas
Krohnilla muoto ollut valmiina, runo kun on kirjoitettu tutulla
säveleellä laulettavaksi. Ajatussisällys on siitä piiristä, joka tähän
aikaan pääasiallisesti askarrutti Krohnia. Hänen runoilunsa vahvat
puolet pääsevät tässä oikeuksiinsa: kyky lausua sanottavansa kauniisti
ja sujuvasti, hyvä maku, kuvarikkaus. Olematta mikään erikoisesti
vaikuttava tahi huomattava luoma oli "Pohjolan valkeneminen" kuitenkin
varteenotettava lisä silloiseen suomenkieliseen runouteen.

Muodon hallitseminen ja aiheen läheisyys runoilijan sydämelle ei
suinkaan vielä riitä synnyttämään kunnollista runoa. Krohniinkin nähden
pitää toisinaan paikkansa lause: "facit indignatio versus". Mutta ne
Krohnin runot, joihin tuo lause soveltuu, eivät ole hänen parhaitaan.
Yksi esimerkki semmoisista on vuoden 1861 tuotannossa, nimittäin
"Suurelle herralle". Vihaa ja halveksumista ei Krohn saa vaikuttavasti
esille. Hän on sovun, ystävyyden ja rakkauden runoilija.

Niinpä on "Yhteen kasvaneet koivut" kaunis ja runollinen.. Epävarmuutta
kielen käytössä osoittaa säepari:

    Oi kumppalini kulta,
    Kuin tiesit tänne tulta,

jotka onkin myöhemmin korjattu. Ajanhengelle kuvaavaa on, että tässäkin
runossa tahdottiin nähdä jotakin valtiollista sisältöä. Runoilijalta
odotettiin enemmän aatteellisuutta kuin persoonallisten elämysten ja
tunteitten esittämistä. Sen voi ottaa huomioon lieventävänä
asianhaarana, kun tarkastellessaan Krohnin runoutta havaitsee sen kovin
suurelta osalta liian vähän persoonalliseksi.

Useimmissa vuoden 1861 runoissa on sisällyksenä rakkaus. Ehein ja
tunnelmallisin niistä on ehkä "Kultaa odottaessa". Se on noita Krohnin
pikku runoja, joissa koko kuva nähtävästi on valmiina noussut tunnelman
pohjalta eikä muodonkaan haku ole tuottanut vaikeutta, sillä
kansanlaulun henki ja sävel on ollut lähellä apuaan tarjoamassa.
Kansanrunoudesta on muotopuoleen nähden saanut tukea myös näppärä ja
kuvista rikas "Neuvo", jonka Snellman lainasi "Litteraturbladet"
lehteensä (1861, N:o 12) näytteenä Krohnin suuresta taidosta
runoniekkana. "Kova rangaistus" ja "Neidon rukous" taas ovat syntyneet
Runebergin merkeissä. Lainasta ei tässä voi olla puhettakaan, mutta
kyllä Runebergin vaikutuksesta. Yleensä on Krohnin suhde Runebergiin
se, että hän ilmeisesti pitää Runebergia oppimestarinaan ja on tämän
vaikutuksen alainen, mutta verrattain harvoin hän ottaa nimenomaan
jonkin määrätyn runon esikuvakseen taikka edes käyttää yksityiskohtia
suorastaan mallinaan. Katsomus ja henki ovat Krohnilla ja Runebergilla
samat, mutta ilmaisukeinoihin ja taiteelliseen muovailuun nähden jäävät
niin Krohn kuin Ahlqvistkin pieniksi Runebergin rinnalle. He ovat
todellakin vain "kaikenlaisia laulajia ja kanteloisen kantajia". --
"Kova rangaistus", jossa itse ajatus Snellmanin mielestä tuntui hieman
pakoitetulta, tuo mieleen Runebergin "Hämnden" ja myös runon "Fågeln"
("Öppet är min flickas fönster"). "Kova rangaistus" tekee sen
vaikutuksen, kuin se olisi ajattelemalla tehty, jonkunmoista älyn
leikkiä, mutta se ei ole vailla runollisuutta. Kelpaahan, kuten Theodor
M. Meyer osoittaa,[136] elävä ajatuskin runon lähtökohdaksi ja
kannattajaksi. Runo "Neidon rukous" on myös yleissävyltään
runebergilainen ja tarjoaa vertauskohtia "Tili Frigga" runon
alkusäkeisiin tahi serbialaisen kansanlaulun "Önskningarna" loppuosaan.
"Varotus tytöille" puhuu leikillisesti poikien uskottomuudesta, kuten
Runebergkin toisinaan tekee (esim. "Vill du byta öde?"). Pikku runo
"Varotus" taasen on kenties jonkunmoista jälkikaikua Franzénin runosta
"Den sena våren", vaikka ajatus näissä kahdessa runossa onkin aivan
erilainen. Kenties Krohnin mielessä kuitenkin ovat jossakin määrin
soineet Franzénin säkeet:

    Stackars fjäril! som i dagen
    Kom att bli af kölden slagen.
    Nu der flyger fram en an'n --
    Ser du barn, så grann, så grann!
        Akta, då med utsträckt finger
        Du att honom fånga springer.
        Han på nässlan sätter sig.
        Akta barn! hon bränner dig.

Vuoden 1861 rakkausrunoissa soinnahtaa Krohnilla myös sävel
Topeliuksesta. Runomitan yhtäläisyys ja laulavaisuus pakoittaa
nimittäin asettamaan yhteen runon "Nuoruuttaan surija" ja Topeliuksen
kirjoittaman ja säveltämän "Hvem är du, fria och klara ton".
Topeliuksen ja Krohnin keskinäistä suhdetta joudumme vielä
koskettelemaan etempänä. Runoa "Nuoruuttaan surija" piti Krohn itse
nähtävästi heikkona, koska hän ei ottanut sitä runokokoelmiinsa.

Myös Körner ja Schiller vaikuttavat edelleen Krohnin runoiluun.
Edellinen olikin Krohnin mielirunoilija nuorena. Hänen vaikuttamakseen
täytyy selittää Krohnin tuotannossa oudonlaatuinen, mutta reipas ja
luistava "Sotamiesten laulu", vaikkakaan ei voi osoittaa esikuvaksi
mitään määrättyä runoa. Myöskin Petöfin vaikutus on tässä
ajateltavissa. Mutta runon alkujuuret löydetään jo nuoruusvuosilta.
Koulupoikana Krohn ruotsinsi saksasta sotamieslaulun ("Soldatvisa"),
jossa on hiukan vertauskohtia "Sotamiesten lauluun". -- Myöhemmin
Körner väistyy Krohnin fantasiaelämässä yhä enemmän taka-alalle ja sen
sijaan saa Schiller enemmän vaikutusvaltaa. Luonteitten yhtäläisyys
veti mietelmiin ja idealismiin taipuvaa Krohnia lähelle Schilleriä.
Vuoden 1861 tuotteista on "Runoniekan sydän" suuressa määrin Schillerin
arvoitusten kaltainen. "Elämän menot":

    Nuoruus nopsakenkä tepastellen
    Elon tanssiin rientävi;
    Vanhuus sauva käessä hoiperrellen
    Ringist' eri pyrkivi

lausuu toisenlaisin kuvin saman ajatuksen kuin Schillerin "Erwartung
und Erfüllung":

    In den Ocean schifft mit tausend Masten der Jüngling;
    Still, auf gerettetem Boot, treibt in den Hafen der Greis.

Vertailu on valaiseva. Krohn otti herkästi vastaan vaikutuksia eri
tahoilta, mutta sulatti ne omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja toi ne
semmoisena ilmi. Tätä on jo tähänastinen esityksemme valaissut ja lisää
valaisevia tapauksia tulemme vielä koskettelemaan.

Edellä mainittujen pienten mieterunojen joukkoon kuuluu myös "Kaste ja
kyynel". Ajatus ja vertaus ei siinä ole uusi, mutta tämmöisetkin pikku
murut rikastuttivat ja hienostuttivat vielä epävarmoin askelin kulkevaa
taidelyriikkaamme.

Omintakeisia olivat ja tunnustusta osakseen saivat Krohnin kuusi
muodostelmaa Taavetin psalmeista. Ankara Yrjö Koskinenkin oli
tyytyväinen näihin mukaelmiin, johdonmukaisesti kylläkin, sillä
tässähän taas runoilijalla oli sisällys valmiina ja hän saattoi
suunnata koko voimansa muotoon. Oivallisiksi lisiksi suomalaiseen
virsikirjaan sanoo niitä myös Snellman. Kumpikin arvostelija kiinnittää
huomiota länsisuomalaisen korvalle outoihin muotoihin sekä sanain
lyhennyksiin, mutta pitää niitä sopivina tässä yhteydessä. -- Kiitosta
nämä runot ehdottomasti ansaitsevatkin. Paria epärunollista käännettä
lukuun ottamatta ("Kun sanoasi _solkkivi_ näin vihollisten vaino", Ps.
12; "Sill' uhkaellen _häristä_ tai mua lyöden väristä", Ps. 23) on
niiden sanonta kaunista ja tunnelmallista. Mutta pääasia on, että
niissä vallitsee oikea psalmihenki, jommoisen vain todella
uskonnollinen runoilija saa esille. Miten paljon onkaan hengellistä
runoutta, joka on muodoltaan siloiteltua, mutta hengetöntä! Krohnin
muodostelmien omintakeisuus käy myös selville, kun vertaa niitä muihin
samanlaatuisiin tuotteisiin. Valaiskoon tätä yhtenä esimerkkinä Ps. 19.
Runomitta siinä on tuttujen esikuvien mukainen. Olihan Cajanuksen
virsi:

    Etkös ole Ihmisparca
    Aivan arca
    Coscas itket ylen öitä
    Coscas suret suuttumata
    Puuttumata
    Coucon mustan Murha-töitä

saanut vanhassa virsikirjassamme (N:o 278) muodon:

    Etkös ole ihmisparka!
    Aivan arka,
    Ettäs itket, yli öit',
    Ettäs suret suuttumata
    Puuttumata
    Koukon mustan murhatöit!

joka on juuri Krohnin käyttämä runomitta. Valmistumaisillaan olevassa
väitöskirjassaan[137] Krohn oletti Cajanuksen malliksi muodollisesti
Lucidorin hautausvirren "Usle menske barn betrakta, Märk och akta
-- --", jonka runomitta on sama kuin Krohnin käyttämä. Aivan samaa
runomittaa käyttäen oli myös Runeberg virsikirjaehdotukseensa mukaillut
nyt kysymyksessä olevan psalmin 19 ("Himlars rymd sin Konung ärar").
Mutta sisällyksellisesti ovat Runebergin ja Krohnin samasta
alkuteoksesta tehdyt mukaelmat niin erilaisia, että täytyy empimättä
todeta Krohnin menetelleen täysin itsenäisesti.

Kun lukee näitä Krohnin nuoruudessaan sepittämiä hengellisiä runoja ja
sitten johdattaa mieleensä esimerkiksi nykyisen virsikirjamme virren
N:o 284 ("Mun silmän', käten' nostan"), jossa värähtelee syvä ja harras
tunne ja jolle omituiset sanamuodot ja käänteet antavat arkaistisen
sävyn kohottaen yhä virren runollista tehoa, niin alkaa selvitä, miten
äärettömän suuret ovat olleet Krohnin ansiot virsikirjamme
aikaansaamisessa. Tutkimus tuskin enää voinee täysin selvittää niitä
jälkiä, joita hänen hyvä muotoaistinsa ja esteettisesti kouliintunut
fantasiatoimintansa on virsikirjaan jättänyt.[138]

Vuonna 1861 Krohn ryhtyi myös suomentamaan Petöfiä. Tähän aikaan näkyy
mielenkiinto Petöfiä kohtaan meillä olleen melkoisen suuri.
Aikakautisissa julkaisuissa oli seikkaperäisiä esityksiä
Petöfistä,[139] hänestä pidettiin esitelmiä.[140] hänen tuotteitaan
käännettiin ruotsiksi. Tuntien Krohnin innostuvaisuuden ja
perusteellisuuden uskallamme otaksua, että hän luki Petöfin teosten
saksannoksia. Niitä oli juuri näihin aikoihin saatavissa. Vuonna 1858
oli ilmestynyt Karl Maria Kertbenyn käännös.[141] Vähän myöhemmin,
jolloin Krohn edelleen suomensi Petöfiä, tuli julkisuuteen Theodor
Opitzin saksannos (1864) ja jonkun vuoden kuluttua (1867) toinen,
helppohintainen painos siitä.[142] Petöfin runouden viehätysvoima on
niin suuri, että hyvin voimme ymmärtää Krohnin viehättymisen siihen.
Krohnin ja Petöfin runoudessa on kyllä myöhemmin jonkun verran
vertauskohtiakin. Nyt alussa näkyy erityisesti Petöfin isänmaallinen
paatos innostuttaneen Krohnia. "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa
julkaistu suomennos "Kultain ja miekkain" jo viittaa siihen. Se seikka,
että Petöfin lukuisat juomalaulut eivät ole millään tavoin vaikuttaneet
Krohnin "Juomalauluun", osoittaa Krohnin vasta vuonna 1861 ryhtyneen
Petöfiä opiskelemaan. Suomentaessaan Petöfin runoja ei Krohn vielä
kylliksi osannut unkarinkieltä, mutta suomennokset ovat kuitenkin
alkuteosten mukaisia, sillä, kuten Krohn itse ilmoittaa, O. Blomstedt
suomensi hänelle runot suorasanaisesti.

Vuodelta 1861 on myös Krohnin tunnetuin runosuomennos "Lorelei". Heineä
ei tietysti kukaan nuori saksalaisen kirjallisuuden harrastaja voi
kylmänä sivuuttaa. Tiedetäänhän m.m. Ahlqvistin lukeneen ihastellen
Heineä. Krohnin koko temperamentille oli vierasta Heinen iva ja
pessimismi, mutta hieman jälkiä on Heine kuitenkin jättänyt Krohnin
runouteen. Ja onhan Heinellä semmoisiakin runoja, joissa nuo Krohnille
vähemmän mieluisat ominaisuudet eivät esiinny, jotapaitsi Heinen
sanonnan yksinkertaisuus ja runollisuus on omiansa ihastuttamaan ketä
tahansa. Voi siis hyvin ymmärtää, että juuri "Lorelei" sai Krohnin
suomentajakseen. Krohnin kyky saada runon muoto sujuvaksi, miltei
laulavaksi, esiintyy taas tässäkin suomennoksessa. Godenhjelm huomautti
jo arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa[143] ja myöhemmin vielä
uudelleen, että "suomennoksenkin sointuisissa värsyissä ikäänkuin
kuvauu tuo aaltojen lainehtiminen, jota kuuntelija luulee huomaavansa
alkuperäisessä runossa". Suomennoksessa sen tekevät suureksi osaksi
taitavasti käytetyt l-äänteet ja huoliteltu rytmi. Myöhemmin
varovaisesti tehdyt korjaukset ovat vielä nimenomaan rytmipuolta
parantaneet. Verrattakoon esimerkiksi näitä säkeistöjä:

V. 1861:

    Net sukien kummanlaisen
    Hän laulun lauleli;
    Se laulu lumoavainen
    Sydämet vietteli.

Myöhemmin:

    Ja laulua kummallaista
    Hän lauleli sukeissaan.
    Voi sitä ken lumoavaista
    Kuul' laulua kerrankaan!

Pitkien tavujen asettaminen toisen ja neljännen säkeen loppuun kohottaa
melkoisesti runon vaikutusta ja lähentää sitä myös alkuteokseen. --
Eräs alkuperäisen runon koristeellinen kohta on tässä yhteydessä saatu
suomennoksessa vain heikosti esille, vaikka semmoinen koristeellisuus
oli Krohnin tyylin luonteen mukaista, nimittäin säkeet:

    Ihr _goldnes_ Geschmeide blitzet,
    Sie kämmt ihr _goldenes_ Haar.

    Sie kämmt es mit _goldenem_ Kamme.

Suomennoksen kokonaisvaikutus on kuitenkin varsin hyvä.. -- Valter Juva
on voinut suomentaessaan "Lorelein" uudelleen käyttää hyväkseen
kielemme nykyistä kehitysastetta, ja runotekniikan saavutuksia, mutta
suomennoksella on ansionsa uuden käännöksen rinnalla.[144]

Ennenkuin siirrymme seuraaviin vuosiin, mainittakoon tässä vielä
täydellisyyden vuoksi, että Krohn julkaisi vuonna 1861 lehdessä "Från
nära och fjerran" pienen, topeliusmaisen suorasanaisen kappaleen "Det
var ju bara en fantast" (N:o 10) ja runon "Memnonsbilden" (N:o 12).
Kerrottuaan runossaan Memnonin patsaasta Krohn lopettaa:

    Så i menskohjärtat gömd,
    Knappast anad, knappast drömd, --
    Slumrar mången ljuflig sång,
    Tills utur den kalla barm
    Kärlekslågan ljus och varm
    Väcker den till lif engång.

Sitaatti olkoon tässä sallittu tyypillisenä, luonteenomaisena
näytteenä. -- Samassa lehdessä on vielä (N:o 6) P. Mansikan "Oravan
valitus" ja O. Lyytisen "En laulamasta lakkaa" suomeksi, vieressä
ruotsinkielinen runomittainen käännös. Sekin on Krohnin työtä. Jo
edellistä lehden vuosikertaa oli Krohn avustanut painattamalla siihen
_suomeksi_ runonsa "Iltaselle" ja "Neidon lohdutus" (1860, N:o 5) sekä
ruotsiksi kuvauksen Helgolandista. Vielä aikaisemmin oli samassa
lehdessä ollut pieni palanen Krohnin "Angelica"-suomennosta. Runot
"Provessori Lönnrotille" (1862) ja "Taideniekkaseuran vuosijuhlassa"
(1865) ovat tilapäisiä tuotteita, mutta hyvin suoritettuja. Viimeksi
mainittu ansaitsee huomiota onnistuneena kokeena jäljitellä sapholaista
runomittaa. Suomenkielinen juhlarunous oli nyt saanut edustajan, joka
yli parin vuosikymmenen aikana ahkerasti ja hyvällä menestyksellä
edusti tätä runouden lajia.

Vuoden 1865 tuotteita on myös runo "Suomalaisille". Sen synnystä on jo
aikaisemmin (s. 49) kerrottu. Siinä on taas paheksumisen tunne
synnyttänyt runon, tällä kertaa verrattain onnistuneen ja omintakeisen.
Voimakas siveellinen suuttumus on runon kannattavana voimana ja samalla
on myös selvästi esitetty positiivinenkin toimintaohje. Ytimekkäät
säkeet:

    Kumpi suurna, kumpi piennä,
    Olkoon lasten riitana;
    Kyynärähän tok' ei liene
    Miehen kunnon mittana!
    Ylempänä, alempana,
    Mitä siitä huoltakaan,
    Kun vaan kukin portahana
    Onpi Suomen kunniaan!

sisältävät ajatuksen, katsomuksen, joka kulkee punaisena lankana läpi
koko Krohnin runouden jo kouluajoilta ("Uppmuntran") aina viimeiseen
tuotteeseen asti. Yksilön ja hänen onnensa vähäpätöisyydestä suuren
asian rinnalla oli Topeliuskin laulanut. Krohn lausuu saman asian
kuitenkin aivan omalla tavallaan, kun sen sijaan Paavo Cajander melkein
sanasta sanaan toistaa Topeliuksen runon "Ynglingens drömmar" lopun.

Ennenkuin siirrymme Krohnin runoilun toiseen nousukauteen, on vielä
mainittava muutama Petöfi-suomennos, kansanlaulun pohjalta nousseet
kauniit ja tunnelmalliset "Rauta" ja "Turvaton" sekä ennen kaikkea
pienokaisen kuoleman johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa":

    Mamman Luli pikkarainen
    Ivaksi maailma-matkalleen,
    Mut' jo pian lapsukainen
    Väsyi pienin jalkoineen.

    "Syliin, syliin!" itki
    "Enemp' astua en voi!"
    Kohta enkeli jo tuli,
    Lepoon Lulin päästä soi.

Kieltämättä tämä pieni runo on kaikkein kauneimpia Krohnin
kirjoittamista. L-äänteet antavat sanonnalle pehmeän, lapsellisesti
lepertelevän sävyn, mutta runo ei ole liian lapsellinen, vaan siinä
vallitsee vakava, eheä tunnelma. Sangen itsenäistäkin on tässä hyvin
tavallisen aiheen käsittely. Sovinnaisempi on esimerkiksi Ahlqvistin
"Pikku Annan kuoltua", jossa lapsen esittäminen maan päälle
vierailemaan saapuneena enkelinä on, kuten on huomautettu,[145]
runouden yleistavaraa. Choraeuksen runosta "Vid lilla Ludvigs graf" ei
Krohnin runo myöskään ole riippuvainen. Yhtäläistä kummassakin tosin
aluksi oli se, että kumpikin antaa kuolleen lapsen puhua äidilleen.
Krohnin runon päällekirjoituksena oli alkujaan "Pikku Julius
äitillensä" ja siinä oli kolmas säkeistö, joka tekee tuon
päällekirjoituksen ymmärrettäväksi. Tämä muodostelma ei kuitenkaan
tyydyttänyt Krohnia, vaan hän poisti kolmannen säkeistön, jolloin runon
nimikin oli muutettava. Vaikeata on mennä väittämään, että Krohnin runo
ensimäisessäkään muodossaan on missään tekemisissä Choraeuksen runon
kanssa, siinä määrin erilaisia ovat nuo kaksi runoa. -- Tämä runon
vertaaminen Topeliuksen ihanaan "En liten pilt" osoittaa myös Krohnin
itsenäisyyttä  ja samalla hänen arvostelukykyään, joka varjeli
yrittämästäkin tässä Topeliuksen jäljittelemistä. Tunteen aitoutta,
todistaa se, että aihe ei ole johtanut Krohnia esittämään sellaisia
mietelmiä kuin Runeberg runossaan "På ett barns graf". Krohnin runoilun
ensimäisen ja toisen nousukauden yhdistää toisiinsa kolme runoa, jotka
tavallaan kuuluvat kumpaankin. Ne ovat: "Tottelemattomat jäsenet",
aloitettu vuonna 1860, valmistettu Wiesbadenissa marraskuun 3 p. 1868,
"Armahalleni", kirjoitettu ruotsiksi vuonna 1861, ja "Lempeni ja viisas
ystäväni", josta on olemassa ruotsinkielinen, nähtävästi aikaisempi
laitos nimellä "Fantasi".

"Tottelemattomat jäsenet" muistuttaa sekä runomittansa puolesta että
yleiseltä sävyltään Runebergin leikillisiä lemmenlauluja. Tuollainen
aihe ja käsittelytapa oli kyllä Krohninkin luonteen mukainen, mutta
Runebergiltä hän on epäilemättä oppinut lisää näppäryyttä ja
täsmällisyyttä. Runo semmoisenaan ei kuitenkaan ole erikoisen
vaikuttava eikä huomattava. Syy siihen on tietenkin konseptiossa. On
lähdetty ajatuksesta, leikillisestä käänteestä ja hakemalla haettu
sille muoto. Useimmiten on tällöin tulos heikko.

Mielenkiintoisempi runo on "Armahalleni". Sen ruotsinkielistä
alkuteosta emme tunne. Suomenkieliseen runoon on olemassa
konseptiluonnos, jota on korjailtu aivan pitkin matkaa, mikä ei ole
tavallista Krohnilla. Runotar lienee ollut sitä kirjoitettaessa
vastahakoinen. Melkeinpä ainoa paikka, joka on ilman korjauksia, on
säepari:

    Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
    Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa.

Siinä on runon ydin ja lähtökohta. Runon pääsisältö voi olla muistelma
ennen luetusta. Franzénin runojen joukossa on "Varning", jossa puhutaan
rakkauden tulosta ja jonka toinen säkeistö kuuluu:

    Med bäfvan möt den gudamagt, som stiger
    In i sitt tempel, till hans tjenst beredt,
    Och i den hemlighet, han än förtiger,
    Träng ej att forska med förtidigt vett.
    Njut tyst den eld från himlen, som inviger
    Ditt rena hjerta, ack! så oförsedt.
    Men vårda den, att den ej lös må rasa.
    Ack! lifvets glädje blir så lätt dess fasa.

Ensi kertaa on Krohn tässä koettanut käyttää eleegistä runomittaa
omassa runossaan. Hän ei enää polje korkoa, kuten hän oli tehnyt
suomentaessaan Malmströmin "Angelicaa", mutta hän ei pane kylliksi
huomiota laajuuteen. Sen vuoksi on rytmi huonoa, useat säkeet
epäonnistuneita. Epäonnistuneisuutta vielä lisää loppusointujen
käyttäminen, joilla runoilija kai on koettanut pelastaa asiansa, mutta
jotka ovat aivan sopimattomat eleegiseen runomittaan.[146] -- Yksi
pikkuinen yritys käyttää eleegistä runomittaa on kylläkin vielä
aikaisempi, mutta runo on niin lyhyt katkelma, ett'ei sitä juuri voi
ottaa lukuun. Sen nimi on "Nuorukais- ja miesijän vaiheella" ja se
kuuluu:

    Oi uni sä suloinen, sano miksi jo luotani lensit,
    Miks mua hyljäten haihduit, miksikä pois pakenet.
    Tähti sa rakkauden, joka taivahallani tuikit,
    Miks tules sammunut on, vaalennut valos on.
    Suljettu paratiisini on, sen enkeli seisoo
    Portilla tulinen kalpa -- -- -- kädessään.

Näkyy, miten vaikeata Krohnin alussa oli käyttää heksametria ja
pentametria, joita hän myöhemmin juhlarunoissaan suosii ja myös hyvin
hallitsee. Voisi ajatella, että tämä katkelma, jonka sävyssä on jotakin
Ahlqvistin tapaista, on jollakin tavoin vaikuttanut runon "Armahalleni"
syntyyn, niin erilainen kuin runojen sisällys onkin. Eiväthän nämä
runot syntymäaikaan nähden ole aivan kaukana toisistaan. Jos tällä
yhteen asettamisella on oikeutusta, niin se osoittaa, miten pitkän tien
runoilijan fantasiatoiminta on kulkenut, ennenkuin runo "Armahalleni"
on saanut lopullisen muotonsa. Vuosien kuluessa saavutettu kypsyys on
alkuperäisestä subjektiivisesta minä-runosta tehnyt ulkokohtaisemman.

"Lempeni ja viisas ystäväni" muistuttaa yleissävyltään hiukan
Topeliuksen runoutta. Topeliukselta saatu, kenties tajuton laina, on
viisaan ystävän mainitseminen. Alkujaan, runon ruotsinkielisessä
laitoksessa, ei esiinny tämä sanamuoto vaan "de vises skara". Muuten
ruotsinkielinen ja suomenkielinen runo ovat hyvin lähellä toisiaan.
Voisipa melkein puhua suorastaan käännöksestä.[147]

Kaunis runo "Rantakalliolla keväällä" on myös niitä Krohnin tuotteita,
joitten aihe nousi runoilijan mieleen kotimaassa, mutta itse runon
sepittäminen on suoritettu ulkomailla ollessa. Sekin on Krohnin
fantasiatoimintaa hyvin kuvaava. Runon ajatussisällys on peräisin
kaikesta siitä, mitä runoilija ajatteli ja tunsi nälkätalven
aikana, mutta aihe tiivistyi kiinteäksi, ääriviivoiltaan selväksi
kokonaisuudeksi, kun runoilija keväällä katsellessaan Tähtitornin
mäeltä vielä jäässä olevalle merelle näki taivaanrannalla sinisen
vesiviirun ja samalla hänen mieleensä nousivat sanat, jotka ovat erään
Topeliuksen runon päällekirjoituksena: "Den blå randen på hafvet".
Siitä sai Krohnin runo lähtökohdan:

    Sä siintävä sininen reuna,
    Tuoll' takana talvisen jään!

Se on ainoa kosketuskohta Krohnin ja Topeliuksen runon välillä.
Niinkuin lentokone tarvitsee hiukan alkuvauhtia kohotakseen ilmaan,
samoin tavallisesti Krohnin runo saatuaan pienen alkusysäyksen ulkoa
päin irtautuu maakamarasta ja lähtee lentoon, ei tosin huimaaviin
korkeuksiin eikä erikoisen pitkille matkoille, mutta suorittaen
vakavasti kauniita lentoja niin korkealle, että avautuu uusia näköaloja
ja kauniita, valoisina kajastavia kokonaiskuvia. "Rantakalliolla
keväällä" on eheä, kaunis ja tekijänsä luonnetta hyvin kuvaava runo.

Samantapainen on "Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla." Siinäkin on
lähtökohtana näkökuva, luonnon ilmiö, mutta värit ja valaistus ovat
aivan toiset kuin edellisessä tapauksessa. Luonnonkuvaus tässäkin
supistuu vähiin. Runo on aateruno. Molemmille runoille on yhteistä
optimismi, luja luottamus siihen, että Jumala pitää huolen ihmisestä
eikä ole häntä unhoittanut silloinkaan, kun asema näyttää synkältä.
Mutta runossa "Järven rannalla" tekijä esittää tuon huolenpidon
nimenomaisena ehtona sen, että ihminen jättää "uhkaylpeyden",
luottamuksen omiin voimiinsa, nöyrtyy, tyyntyy ja tyytyy Jumalan
tahtoon, joka aina on armollinen ja hyvä. Sisäisten taistelujen kautta
saavutettu vakaumus puhuu tässä voimakkaasti ja vakuuttavasti. Voi
panna kysymyksen alaiseksi, onko tässä runossa aiheen käsittely
onnistunut, runo esteettisesti tehoava. Paljon riippuu lukijasta tässä
suhteessa. Huomautettakoon, että esitys runossa on melkoisen
havainnollista, kuvat esiintyvät selvinä ja mielikuvituksen
havainnollisuus näkyy kielenkäytössäkin. Yksinpä outo sanamuodostelma
"ihmissiip'" on tässä yhteydessä paikallaan. Siihen muuten sisältyy
kuva, jota on verrattain paljon käytetty runoudessa ja joka sen vuoksi
on helposti ymmärrettävä.[148]

Näkökuva ja siitä johtuneet mietelmät ovat pikku runojen "Clarensin
hautausmaalla" ja "L'Isle de la paix" synnyttäjiä. Runot ovat
vähäpätöisiä. Sen sijaan on samalla tavoin konsipioitu "Koivu Etelässä"
soma ja runollinen, sillä tekijän koti-ikävän tunne ja kiintymys
kotimaahan on päässyt esille tässä runossa. Muoto on niin
yksinkertainen ja tottuneelle runoilijalle helposti tarjoutuva, että on
turhaa hakea sille esikuvia. Krohnin mieltymys jambisiin sakeisiin,
vaikka ne ovat suomenkielellä vaikeita rakentaa, ansaitsee hänen
temperamenttiaan kuvaavana huomiota.

Vuoden 1868 runoista herätti "Karkuri" enimmän huomiota. Se onkin
Krohnin parhaita saavutuksia ja kykenee yhä edelleen löytämään
ihailijoita. Runon syntymähistoriaa on jo edellä (s. 55) esitetty.
Sanomalehtien kertomukset rikollisista, jotka koti-ikävä pakoittaa
pyrkimään läpi tuhansien vaarojen Siperiasta takaisin lapsuuden
leikkipaikoille, ovat liikuttaneet runoilijaa ja jääneet hänelle
mieleen. Ulkomailla, itse kotimaahan ikävöidessään, runoilija tuntee
noitten muistelojen tiivistyvän runon aiheeksi, ja eräänä kauniina
päivänä vuoristossa liikuskellessaan hän sepittää runon "Karkuri",
kuvauksen Korven Kustasta, joka synkkänä, myrskyisenä syysyönä saa
rauhaa ja sopusointua mieleensä katsellessaan kotitalonsa väen
rauhallista nukkumista. Kamppailtuaan sitten vielä jonkun aikaa muodon
kanssa runoilija saa syntymään taiteellisesti eheän ja vaikuttavan
runon, jossa romanttiset ja realistiset ainekset on sulatettu yhteen.
Aleksis Kiven vaikutusta ei ole huomattavissa tässä runossa eikä koko
Krohnin tuotannossa. Kivi oli itsenäinen runoili ja nero, joka loittoni
niin kauas suomalaisten runoilijatoveriensa runebergilaisista
ihanteista, ett'ei Krohnin kaltainen runoilija voinut häneltä saada
mitään vaikutuksia tuotantoonsa. Hyvä sekin, että Krohn edes ymmärsi,
joskaan ei aina täydellisesti, Aleksis Kiveä eikä Ahlqvistin tavoin
käynyt hänen kimppuunsa. Jos Kiven "Karkurit" on jättänyt joitakin
muistelmia Krohnin mieleen, niin ei näillä kuitenkaan ole mitään
oleellista merkitystä runon "Karkuri" syntyyn nähden. -- Runebergin
vaikutusta sen sijaan näkee "Karkurin" tyylissä. Runomittakin on sama
kuin "Matkamiehen näyn", johon runoon on vertauskohtia.

Minkätähden "Karkuri" tekee voimakkaan vaikutuksen lukijaan, synnyttää
esteettisen nautinnon? Sentähden, että runoilija on siihen vuodattanut
omaa itseään: ikäväänsä, rakkauttaan kotiin ja kotimaahan,
myötätuntoaan onnettomia ja hairahtuneita ihmisveljiä kohtaan.
Kun runoilija saa tämmöisen persoonallisen aineksen runoaan
kannattamaan, syntyy hyvä runo; milloin hän ei onnistu sitä kyllin
voimakkaasti saamaan esille, tulee runosta huono, olkoonpa aihe miten
mielenkiintoinen tahansa ja runon muotokin moitteeton taikkapa
taiturimainenkin. Tämän valaisemiseksi johdatettakoon mieleen Krohnin
runo "Vakoja", joka on kirjoitettu vain neljä päivää sen jälkeen kuin
"Karkuri" sepitettiin. Aihe on saatu samalla tavoin kuin "Karkurinkin":
runoilija on lukenut kuvauksen elämästä, sodan tapahtumista, ja tuo
kuvaus on häntä syvästi liikuttanut. Kuvattu tositapaus on
inhimillisesti mielenkiintoinen ja sopiva aihe taiteellisesti
käsiteltäväksi: viaton, rakkauden työtä harjoittanut henkilö saa
palkakseen hyvyydestään rääkkäystä ja häpeällisen kuoleman, sentähden
että sota sokaisee ja raaistaa ihmiset. Tästä aiheesta ei Krohn saanut
syntymään kelvollista runoa. Hän vain esittää tapauksen osaamatta tuoda
näkyviin omaa persoonallista suhtautumistaan siihen. Tämä oman
persoonallisen suhteen esittäminen, oman sydämen sykinnän kuuluviin
saattaminen on juuri sitä salaperäistä luomistyötä, jota ei voi
toiselle opettaa ja jota ei tutkimus voi täysin selvittää, vaan
ainoastaan todeta sen onnistumisen. Ylimalkaisella pateettisella
huudahduksella se ei ole suoritettu. Runoilija voi kyllä olla vilpitön
ja tarkoittaa aivan täyttä totta, mutta hänen huudahduksestaan puuttuu
tuo salaperäinen "jokin", joka tempaa lukijan mukaansa. Niin on
"Vakojan" viimeisen säkeistön laita:

    Oi ihmiskunta, ken voi lukeakaan vammas,
    Joit' yhä repii viha, käärme myrkkyhammas,
    Mi huokuin epäluulon sumut sakeat.
    Mustaapi syylliseksi myös viattomat!

Muotokin on epätyydyttävä. Sekin on seurausta todellisen inspiration
puutteesta. Muodon voisi siloittelemalia saada paremmaksikin, mutta
runo ei silti muuttuisi hyväksi. Joko on Krohn ollut "Vakojaa"
kirjoittaessaan liian järkytetty "Gartenlaubessa" olleesta kuvauksesta
voidakseen suhtautua siihen esteettisesti tahi oli hänen runoilunsa
senlaatuista, että vasta kauan mielessä olleet aiheet piilotajunnan
jatkuvan työn kautta voivat hänessä kiteytyä taiteelliseen muotoon.
Itsekin Krohn ymmärsi "Vakojan" heikkouden eikä ottanut sitä
"Valittujen runoelmiensa" kokoelmaan. Työnsä tuloksia Krohn yleensä
arvosteli tyynesti ja oikein.

Vuonna 1869 kirjoitettujen runojen joukossa on muutamia Krohnin
huomattavimpia. Tunnetuin niistä on "Virsi, kotimaan puolesta". Sekin
on todistus entisten lisäksi siitä, että ulkomailla ollessaan Krohn
koko sydämensä lämmöllä oli kiintynyt köyhään kotimaahansa ja muisteli
sitä. Onnistuneeksi tekee tämän runon se, että siinä yhtyy
sopusointuisesti kaksi Krohnin runouden huomattavinta tekijää:
uskonnollisuus ja isänmaallisuus. Näin ollen se on tekijälleen sangen
luonteenomainen. Myöskin fantasiatoiminnan laatu on samantapainen kuin
Krohnilla yleensä. Muistelmat ennen luetusta runoudesta tuntuvat
selvästi. Muoto on saatu Runebergiltä runosta "Fosterlandet". Paitsi
runomittaa on molemmille näille runoille yhteistä myös koruton,
täsmällinen sanonta. Osittain liittyy "Virsi kotimaan puolesta"
sisällyksellisestikin Runebergiin, mutta vielä paljon suuremmassa
määrin Topeliukseen. Nöyryys, oman pienuuden tunto ja siihen
tyytyminen, mutta samalla varma vakaumus, että Herra on heikoissa
väkevä ja voi käyttää pieniäkin suuriin töihin -- kaikki tuo on Krohnin
omaa katsomusta, mutta myös Topelius laulaa samaan henkeen:

    O arma land, o rika land,
    du sköna, offerkrönta strand,
    som polens isar gärdat,
    till hvilka värf har Herrans röst
    dig korat ut i tidens höst,
    när så vid nödens modersbröst
    han tusen år dig härdat?

    Böjdig i stoftet för hans bud,
    och sen stå upp, var stark i Gud
    att all din nöd betvinga!
    Och. lef, när dagens suck förgår,
    odödligt än i tusen år,
    att vittna hvad Guds makt förmår,
    Guds makt uti de ringa.

                   (Septembernatten).

Topeliuksen runo "Septembernatten" on kirjoitettu vuonna 1867, joten
sen jättämä vaikutus on Krohnin mielessä vielä hyvin tuntunut, kun
Krohn sepitti virtensä. Topeliuksen luja vakaumus, että Suomen kansa on
Jumalan valittu kansa, suuriin tehtäviin aiottu, ei ole ollut aivan
ilman vaikutusta Krohnin runoon. Mutta itsenäinen on Krohn esikuvistaan
huolimatta tässäkin runossaan. Sangen luonteenomainen Krohnille on
loppusäkeistö:

    Jos meidän kansa aina sais
    Vaan olla palvelijanais,
    Sun töitäs aina toimittaa,
    Valistua ja valistaa.

Muistuu mieleen, mitä Krohn kerran kirjoitti vanhemmilleen toisten,
valistamisesta. Sana _valo_ alkaa tästä lähin yhä enemmän esiintyä
Krohnin runoissa, mutta sen rinnalla myös sana _lämpö_.

Toinen huomattava runo vuodelta 1869 on "Vieras lippu". Jo
muodollisestikin on se uusi voitto suomenkieliselle runoudelle, siinä
kun ensi kerran _ottave rime_ soi suomenkielellä kauniina ja
täyteläisenä. Aatesisällys on siinä ilmaistu kauniisti ja
vaikuttavasti. Runossa esitetyillä ajatuksillahan onkin keskeinen asema
Krohnin koko henkisessä elämässä. Itse runon perus-ajatuskin, vieraan
kielen vieras lippu peittää kaikki suomalaisten saavutukset ja riistää
heiltä ansaitun kunnian, oli ollut kauan Krohnin mielessä. Jo
väitöskirjassaan hän sen esittää Jusleniuksen lausumana. Samaan mieheen
siirtyy ajatus, kun runoilija luettelee suomalaisten suurtekoja ja
ansioita. Mutta nuo ansiot eivät synnytä runoilijassa tyhjää ylpeilyä.
Itselleen uskollisena hän muistaa, että kaikki menestys saavutetaan
vain Jumalan tahdosta ja avulla. Siinä on kosketuskohta tämän runon ja
kotimaan puolesta viritetyn virren välillä:

    Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme
    Matalan, halvan sijan tänne loi.

Tämä Krohnilla tavan takaa esiintyvä pienuutemme ja ulkonaisen
arvottomuutemme alleviivaaminen voisi tuntua epämiellyttävältä, jos
siihen ei runoilijalla aina yhtyisi innokas vakuutus, että tästäkin
huolimatta suomalaisilla ja suomalaisella kulttuurilla on
kehitysmahdollisuutensa ja varma tulevaisuus. Tämä puoli on Krohnille
pääasia, ei vähäväkisyytemme kuvaaminen, joka vain on tausta, totuuden
vuoksi ja vaarallisten kuvittelujen välttämiseksi mainittava tosiasia.
-- Topeliusta tulee ajatelleeksi myös runoa "Vieras lippu"
tarkastellessa.

Tulevaisuutemme takia on kansan kieli kohotettava arvoonsa ja luotava
suomenkielellä kansallinen sivistys, se on Krohnin kanta. Mutta
suomalaisuus on niin heikko, historiallisten olojen luoma vääryys
suomenkieltä kohtaan niin suuri, että tuo suuri tulevaisuuden ajatus
voi jäädä toteuttamatta. Siksi Krohn omasta puolestaan uhrasi kaiken
tarmonsa ja kykynsä suomalaisuuden hyväksi, edisti sitä uupumatta
sanalla ja työllä. Siksi hän myös "joskus saattoi tulistua
silmättömäksi" suomalaisuuden puolesta. Ei ainoastaan ihmisenä ja
kansalaisena, vaan myös runoilijana. Silloin runo helposti menettää
Krohnille ominaisen lempeän, harmoonisen, idealistisen luonteensa ja
sen kautta myös suuren osan viehätystään, mutta osoittaa sen sijaan,
että runoilijassa on tulta ja voimaa. Sanonta muuttuu tällöin kiihkeän
vauhdikkaaksi, "krampaktigt forcerad" sanoo siitä Lönnbeck.[149]
Esimerkkinä tästä vuodelta 1869 on runo "Tuhma, raak' on suomalainen".
Jo ensimäisen säkeen akustinen vaikutus, milt'ei korvia särkevä
äänneasettelu:

    Tuhma, raak' on suomalainen!

antaa runolle erikoissävyn, joka on poikkeuksellinen Krohnin
runoudessa. Vääryys synnyttää vihaa ja kostoa, sanoo runoilija tässä
suomenkielen polkijoille. Näin kuljetaan onnettomuuteen.

Mutta vieläkin suurempi onnettomuus on seurauksena, jos kansa itse
hylkää oman kielensä. Tämänkin mahdollisuuden Krohn ottaa huomioon ja
varoittaa siitä pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan, aikoinaan hyvin
populaarissa runossa "Fenialaiset".

Juuri sen vuoksi, että suomalaisuus Krohnille oli kaikki kaikessa, hän
-- syystä kyllä -- suuresti ihaili ja ylisti keisari Aleksanteri II:ta.
Sen olemme jo nähneet hänen kirjeistään vanhemmilleen. Runossaan
"Huhtikuun 16 p. 1869" Krohn selvästi lausuu, että keisari on nuoren
kansallisen elämämme tuki ja auttaja. Keisarin ylistelyssä hänellä oli
vanhempana toverina ja alkusysäyksen antajana Topelius, joka oli
laulanut keisari Nikolainkin kunniaksi. Muut runoilijamme olivat tässä
suhteessa pidättyväisempiä, mutta Krohn ei välittänyt ympärillään
vallitsevasta hiljaisuudesta, vaan toi muista riippumatta esille omat
ajatuksensa ja tunteensa, kuten hänen tapansa oli.

Aleksanteri-runojen ja samanhenkisten juhlarunojen sarja, jonka
alkuna runo "Huhtikuun 16 p. 1869" on, jatkuu vasta kymmenkunta
vuotta myöhemmin, ja näillä komeilla juhlarunoilla päättyykin
Krohnin kaunokirjallinen toiminta. Mutta siinä välillä on joukko
toisenlaatuisia runoja, joiden syntymäaikana Krohnin runollinen
luomisvoima on ollut suurimmillaan ja tekniikka täysin kehittyneenä. Ne
eivät mene ulkopuolelle sen ahtaan piirin, jossa runoilija tavallisesti
liikkuu, mutta ovat somia ja miellyttäviä.

Vuoden 1869 joukossa on muutamia, joissa entiseen tapaan rakkaus on
pääsisällyksenä. Näppärä, mutta ei erikoisen runollinen, on "Ne ovat
vait!". Sen sijaan "Ainoa hetki" viehättää hartaudellaan ja
lyyrillisyydellään. Vertaus Runebergin runoon "Den enda stunden"
tarjoutuu itsestään jo päällekirjoitusten samankaltaisuuden vuoksi ja
antaa saman tuloksen kuin aikaisemmatkin vertailumme, nimittäin että
muisteluilla ennen luetusta on suuri osuus Krohnin runojen syntymässä,
ja Runeberg varsinkin on tässä suhteessa vaikuttanut paljon, mutta
vieras vaikutus on Krohnilla sittenkin vain lähtökohtana. Itse runon
muodostelu on itsenäistä. Kuitenkin on "Ainoa hetki" lähempänä
esikuvaansa kuin useimmat muut Krohnin runot. Verrattakoon vain
säkeitä:

    Oi riemuisaa,
    Oi katkeraa,
    Oi hetkeä yhtä ja ainoaa

    Den korta stunden
    Blef hos mig evigt,
    Den bittra stunden,
    Den ljufva stunden.

Runo "Miks sua rakastan" ei kohoa samalle tasolle. Armaan omistamisen
onnellistuttavaa tunnetta ei ole saatu esille niin voimakkaasti, että
se vaikuttaisi lukijaan. Tulos johtunee siitä, että runossa on liian
paljon käsitteellistä resonemangia, "tervettä järkeä" runon muodossa,
lähtökohtana ajatus eikä tunteen rytmillinen liikahtelu. Jos
tämmöinenkin runo, jonka ajatussisällys on kovin yksinkertainen ja
helposti mieleen nouseva, on syntyäkseen vaatinut kirjallisen esikuvan,
niin semmoisen kenties löytäisi Petöfin runoista.[150]

"Viinitarhan edustalla" on pieni, onnistunut lyyrillinen palanen ilman
mitään häiritseviä sivuääniä. Se on niitä harvoja Krohnin runoja,
joissa selvästi tuntuu vaikutusta Heinestä.

Laajempi kuvaus ja myös Krohnin parhaita runoja on "Purjehdusretki
saaristossa", joka syntyi siihen aikaan, kun Krohn piti ballaadia ja
suurempaa kertomarunoa oikeana alanaan. Runon syntyyn nähden selviää
Krohnin lausunnoista, että hän tässäkin taas etsi taikka odotti
ulkoapäin sopivaa muotoa lähtökohdakseen. Ilmeistä on, että sen antoi
hänelle Schillerin "Das Lied von der Glocke". Ansioksi Krohnille on
luettava, että hän tämmöinen malli silmiensä edessä on osannut hyvin
hillitä taipumustaan tehdä runoistaan aatteiden tulkkeja ja pannut
"Purjehdusretkessä" pääpainon luonnonkuvaukseen, johon mietelmät ja
ihmiselämään viittaavat vertauskohdat liittyvät kevyesti ja
luontevasti. Topeliuksen runo "Metaren" tuskin on ollut Krohnilla
"Purjehdusretkeä" sepitettäessä erikoisesti mielessä, mutta kuitenkin
sen vaikutus tuntuu. Niistä monista aineksista, joista Krohnin runo on
syntynyt, on osa peräisin Topeliuksen mainitun runon alkuosasta.
Muodollisesti on "Purjehdusretki" sangen hyvä saavutus, suorastaan
voitto suomalaiselle runotaiteelle. Aivan oikein huomauttikin
Godenhjelm arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa:[151] "Monessa
kappaleessa on hän viljellyt konstillisempiakin runomittoja, kuin mitä
meidän kirjallisuudessamme tähän asti on uskallettu käyttää. Kuinka
oivallisesti tämmöinen taiteellisempi värsynrakennus usein on häneltä
onnistunut, todistaa muun muassa 'Purjehdusretki'."

Hyvä ja Krohnin katsomusta kuvaava runo vuoden 1869 tuotteiden joukossa
on myös "Tähden tuikkiminen". Hänestä tähden valo ei ole kylmä ja
tunteeton, kuten Lauri Stenbäckistä, vaan se tuo pyhää rauhaa sydämeen,
on opastajana tiellä isänkotia kohti. Koulupoikana Krohn heikossa ja
sekavassa tekeleessä vertasi tähden tuikintaa kuolleen lemmityn
lempeään silmäykseen, kypsyneenä miehenä hänelle ei enää kelpaa
tuommoinen aihe, vaan hän tuo sen sijaan syvemmän ja runollisemman.
Krohnin elämä oli yhtämittaista kehitystä, ei vain valistamista, vaan
myös valistumista. -- Sanonnan sävy ja runomitta osoittavat Runebergin
"Flyttfåglarne" runon vaikutusta, mutta sisällys ja kuvat ovat
toisenlaiset.

Toista puolta Krohnin runoudessa edustaa pikku runo "Suurisuiselle
ystävälle". Se on hyvä ja älykkäästi sepitetty kompa, jonka kärki on
kyllä terävä, mutta tekijä kuitenkin varoo pistämästä liian syvälle.
Tyhmyys ja tyhjyys sietää hieman naurua, mutta asiaa ei pidä paisuttaa
suuremmaksi kuin se on. Kaikessa lyhyydessään tämä palanen on Krohnia
hyvin kuvaava. Ahlqvistimaisten kompien sepittämiseen ei hänellä ollut
halua eikä juuri edellytyksiäkään. Lähempänä häntä oli leppoisa
huumori, jommoinen oli Ahlqvistille aivan vierasta. Tuo huumori pääsee
Krohnin tuotannossa jokseenkin vähän esille, sillä sen työntää syrjään
Krohnille ominainen isänmaallinen paatos. Joskus se kuitenkin vilahtaa
esille kesken vakavan työn, kuten hauskassa runossa "Laiskuuden
ylistys". -- Muistaen Ahlqvistin puuttuvaa huumorin tajua ja
verratessamme hänen ja Krohnin toiminnan yleistä luonnetta me toteamme,
että Krohnin tunneasteikko oli laajempi ja monivivahteisempi, hänen
näköalansa avarammat, hänen henkensä kultturoidumpi ja eurooppalaisempi
kuin Ahlqvistin. Sen sijaan Ahlqvist on voimakkaampi persoonallisuus.
Tämän vuoksi sekä runolahjoiltaan etevämpänä ja raskaamman muokkaustyön
suorittajana suomenkielisen taiderunouden kehittämisessä Ahlqvist on
saanut ja ansainnutkin huomattavamman sijan suomalaisen runouden
historiassa kuin Krohn. Huolimatta aikalaisten ja myöhempienkin polvien
suopeista arvosteluista on Krohn kuitenkin liian paljon jäänyt
Ahlqvistin varjoon. Tämä johtui jo alusta alkaen siitä, että Krohn oli
nuorempi. Milloin kohtalo johdatti nämä molemmat runoilijat esiintymään
samassa tilaisuudessa, himmensi Ahlqvist aina Krohnin. Niin tapahtui
Schiller-juhlassa 1859, jolloin Ahlqvist luki suomentamansa "Laulun
kellosta", Krohn "Sukeltajan", niin tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin
Suomalaisen Seuran iltamassa syksyllä 1869, jolloin Krohn lausui
vaikuttavimmat runonsa "Karkuri" ja "Purjehdusretki", mutta Ahlqvistia
edusti "Koskenlaskijan morsiamet" rouva Raan lausumana. Samaa voi
sanoa, kun vertaa Ahlqvistin ja Krohnin promotiorunoja. Krohnin runous
toi sisällyksellisesti jokseenkin vähän uutta siihen, mitä Ahlqvist oli
antanut, ja aikalaisilta jäi huomaamatta se suuri työ, minkä Krohn
suoritti suomenkielisen runouden muodon kehittäjänä ja hienostuneempana
edustajana.

Siirtyessämme tarkastelussamme eteenpäin ajassa kohtaamme n.k.
Emma-runot ja mitä niiden yhteydessä on sepitetty. Nämä Krohnin
runoilun kolmannen nousukauden parhaat tuotteet ovat persoonallisempia
ja itsenäisempiä kuin mitkään aikaisemmat hänen runoistaan. Aiheensa
puolesta on Emma-sikermä uutuus kirjallisuudessamme eikä aivan
tavallinen maailmankirjallisuudessakaan. Harvoin on naiselle puolisona
laulettu niin harrasmielisiä säveliä kuin näissä runoissa. Suoranaista
esikuvaa niille ei ole, sillä ne ovat elettyä, suoraan sydämestä
noussutta runoutta. Rückertin "Liebesfrühling" ei ole näihin runoihin
jättänyt jälkiä. Joitakin kosketuskohtia on Petöfin kanssa, joka ylisti
avio-onnea. Jokin soinnahdus kenties on peräisin Franzénilta. Hakemalla
voisi löytää myös jotakin yhtäläisyyttä Böttigerin sonettisikermän
"Emma" kanssa. Olemme lausuneet todennäköistä olevan, että Krohn tunsi
Böttigerin tuotantoa. Mainittava kuitenkin on, että Krohnilla ei
itsellään ollut Böttigerin kirjoja eikä hän ainakaan ollut niin
ihastunut Böttigeriin, että olisi ottanut puheeksi muitten kanssa
Böttigerin tuotannon. Böttiger ja Krohn ovat jossakin määrin
sukulaissieluja ja tämmöisten teoksissa tavattavat yhtäläisyydet
tutkimus tavallisesti osoittaa toisistaan riippumattomiksi. Tässä
tapauksessa yhtäläisyydet supistuvat siihen, että Böttigerilläkin on
sanonta "_säde_ Emman silmästä"[152] ja että myös Böttigeriä kiusaa
ihmisseurain melu ja hänkin menee armaan haudalle, mutta kaikki
tuo on runoudessa niin yleistä, ett'ei se tässä oikeuta mitään
yhteenasettamista. Yhteistä Krohnille ja Böttigerille ylimalkaan on
halu kokeilla uusilla, vaikeilla runomitoilla, mutta Emma-runoja
kirjoittaessaan Krohn eli syvän persoonallisen surun vallassa eikä
hänellä tällöin ollut aikaa sorvata sonetteja kehittymättömällä
suomenkielellä. Hänen runonsa ovat Böttigerin sonetteihin verrattuina
muodollisesti kömpelömpiä, mutta tunne niissä sen sijaan on syvä ja
aito. Runossaan "Det lyckliga hemmet" Böttiger nimittää vaimoa kodin
sieluksi. Krohn käyttää vaimosta nimitystä "kodin henki hoitava"
("Tyhjyys"). Jos tämmöisiä yhtäläisyyksiä ajaa takaa ja niille
rakentaa, niin silloinhan koko Krohnin runouden voi konstruoida kokoon
lainapalasista. Ja kuitenkin Krohn, niinkuin tähänastiset vertailumme
toivoaksemme epäämättömästi osoittavat, oli runoilijana melkoisen
itsenäinen. Emma-sikermässä hän on sitä vielä suuremmassa määrässä kuin
muualla.

Suureen suruun ei heti voi suhtautua esteettisesti. Tunteitten
runollinen lievennys, joka on yksi runouden normeja,[153] edellyttää
jonkinmoista tunne-elämän tasapainoa. Kun se on saavutettu, kelpaa
persoonallinen menetyskin runon aiheeksi. Krohnin ensimäinen Emma-runo
"Unhoitus" on kirjoitettu, kun yli kaksi viikkoa oli kulunut vaimon
kuolemasta. Runon ytimenä ja lähtökohtana on ajatus, mutta se on
runollinen eikä saa ylivaltaa tunteen kustannuksella. Sentähden on tämä
pieni, muodollisestikin moitteeton runo sangen vaikuttava. Samaa voi
pääasiassa sanoa seuraavana päivänä kirjoitetusta runosta "Haudan
partaalla". Merkille pantavaa on, että runon heikoin kohta on siinä,
missä runoilija siirtyy käsitteelliseen refleksioon ja suorastaan
sanaleikkiin:

   "Miksi: _elo_?" kysyin ennen;
   "_Ilohan_ ois oikeempi!
   Ah nyt _ilon'_ katos tännen,
   _Elostani_ erosi."

Jokseenkin samalla tasolla kuin edelliset on "Mut miltä tuntui
katsees?" Siinäkin on refleksiota, mutta ajatus on itsenäinen ja
runollinen ja tunne kietoutuu kiinteästi siihen. Jonkun verran
vaikeatajuisena tahi hämäränä voisi kenties pitää runon loppua.

"Tyhjyys" vaikuttaa myös tunteen voimakkuudella ja sisällys siinä on
havainnollisesti esitetty. -- "Kahden kesken" runon lähtökohtana on
armaan kuvan näkeminen, joka johdattaa mieleen entiset onnen päivät. --
"Uusi sulhas-aika" sisältää muistokuvia. Loppupuolella havaittava
tunteen nousu vaikuttaa edullisesti. Säkeet:

    "Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. --
    Päässeekö vaan hän toimitettavilta?" --
    Samassa suukkonen jo sulle vastas.

tuovat mieleen Schillerin runon "Die Erwartung", varsinkin sen
loppusäkeet:

    So war sie genaht, ungesehen,
    Und weckte mit Küssen den Freund.

Tässä ei tietenkään voi väittää edes muistelman Schilleristä olevan
kysymyksessä. Suukkosista puhuu Krohn usein muuallakin.

"Ihmis-seuroissa" on hyvä kuten edellisetkin. Huomio kohdistuu siinä
loppusäkeistön sattuvaan ja omintakeiseen vertaukseen. -- "Kaikkein
vaikein" sisältää mietiskelyä, joka heikentää tunnepuolta, niin ett'ei
runo tunnu yhtä välittömältä kuin edellä mainitut. Aivan toisenlainen
on seuraavana päivänä kirjoitettu "Helmi ja isänsä". Se tekee valoisan
ja vapauttavan vaikutuksen sen takia, että runoilija siinä jo on
voittanut surunsa katkeruuden, alistunut kohtaloonsa ja ottaa taas osaa
elämään säilyttäen vainajan muiston pyhänä ja kirkkaana mielessään. --
"Hiljaa" palauttaa vielä uudelleen mieleen sen hetken, jolloin armas
lepäsi jo kylmänä ja äänettömänä, mutta nyt näyttää runoilija tuon
kuvan kirkastettuna, ihanana, semmoisena kuin sen voi nähdä vasta
sitten, kun suru on puhdistanut sydämen ja poistanut siitä kaiken
itsekkyyden:

    Mieltä riuduttava rakkaus,
    Rintaa kalvavainen kaipaus,
    Ikäväni, tunteheni kaikki
    Itsekkähät, olkaa vaiki!
    Hiljaa! -- Armahani nukkuu. -- Hiljaa!

Se on todellista, elettyä runoutta, joka ei voi jättää kylmäksi ketään,
jolla on runouden ymmärtämiselle avoin mieli. Muodon epätäydellisyys on
tällöin toisarvoinen tekijä.

"Puolen vuoden päästä" on kirjoitettu, kuten nimikin osoittaa, lähes
puoli vuotta sen iskun jälkeen, joka oli saanut Krohnin runohetteen
tulvilleen. Entinen surun tunne on taustatunnelmana tässäkin runossa,
mutta miedontuneena. Retoorisuus on saanut sijaa vertauksessa, joka
kuitenkin on hieman puutteellisesti kehitetty. Säkeissä:

    Vaan näitkö rannalla Sicilian
    Sä koskaan Etnan vuorikukkulan

tuntuu olevan muistelma Choraeuksen sanoista "förtviflans Etna"
("Menniskans värde").

Viikkoa myöhemmin kirjoitettu "Vapaa" sisältää sattuvan vertauksen,
mutta on ehdottomasti proosallinen. Sen sijaan pari viikkoa tämän
jälkeen kirjoitetussa "Ma olin rikas" on onnistuneen vertauksen lisäksi
myös runollisuutta ja tunnetta, mikä osoittaa, että elävä ajatus kyllä
voi olla hyvän runon lähtökohtana. Samana päivänä valmistunut, viikkoa
aikaisemmin aloitettu "Sydämen taisteluita" kuuluu sisällyksellisesti
Emma-sikermään, vaikka tekijä ei ole sitä siihen sijoittanut. Kuvineen,
mietelmineen ja antiteeseineen se tekee jokseenkin heikon vaikutuksen
ja antaa vähemmän kuin otsikko panee odottamaan. Tuntien tekijän
elämänvaiheet me ymmärrämme runon aiheen, runoilijan sydämen taistelut,
mutta emme runossa pääse niitä niin lähelle, että voisimme elää mukana
niissä. Aiheitten erilaisuuden vuoksi ei vertaus Ahlqvistin runoon
"Sydämeni asukkaat" tässä ole oikeutettu, mutta jos Krohn runonsa
päällekirjoituksella saa Ahlqvistin runon nousemaan lukijan mieleen,
niin lukija sitä selvemmin huomaa, että Krohn toisinaan ei saa täyttä
otetta aiheeseensa nähden. Runon teennäisyyteen viittaa sekin, että se
ei valmistunut heti runoilijan ryhdyttyä aiheeseensa. Yleensähän Krohn
tuotti helposti, usein melkein improvisoiden.

Joulukuun 6 päivänä 1875 kirjoitettu runo "Mun suun' on mykkä" on
jonkinmoista jälkikaikua "Sydämen taisteluista". Voimme sen tässä
sivuuttaa, koska Krohn ei itsekään pitänyt sitä julkaisemisen
arvoisena.

Runo "Sun tahtosi tapahtukoon" kuuluu myös sävynsä, sisällyksensä ja
syntymäaikansa puolesta Emma-sikermään paljon suuremmalla syyllä kuin
ne ennen vaimon kuolemaa kirjoitetut runot, jotka tekijä "Valituissa
runoelmissaan" on siihen sijoittanut. Alkujaan näkyykin Krohn aikoneen
yhdistää tässä käsittelemämme murherunot sarjaksi nimellä "Pimeitten
päivien ajalta". Siihen olisi "Sun tahtosi tapahtukoon" ollut kaikin
puolin arvokas loppuruno. Jo runon päällekirjoitus osoittaa, että Krohn
siinä esittää sisintä, ankarimmilla taisteluilla saavutettua
vakaumustaan. Hän voittaa taaskin kohtalonsa ja saavuttaa sielulleen
rauhan nöyrtymällä ja alistumalla Jumalan johdantaan. Ei se nytkään
käynyt helposti, mutta kun taistelu oli loppuun taisteltu, huomasi
runoilija taas selvästi, että Jumala on rakastava isä:

    Juur' ankarimpan' olit laupiain,
    Suurimman armos tuskass' annoit mulle.
    Ma näin, ett' onni onnist' autuain
    On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle.
        Herra, ma kiitän Sua!

Runo on harras ja syvä. Sekin, ken ei persoonallisesti ole kokenut
siinä ilmaistua uskonnollista tunnetta, luottaa runoilijan
vilpittömyyteen.

Kun koettelemus on kestetty, taistelu Jumalan avulla voitokkaasti
taisteltu, silloin voi runoilija sanoa rohkaisevan sanan toisillekin
kärsiville. "Pää pystyyn!" on hyvä ja voimakkaasti tehoava runo sen
vuoksi, että sillä on pitkä esihistoria. Se on askel eteenpäin kaikesta
siitä, mitä runoilija oli kokenut ja mihin hän oli päässyt
kirjoittaessaan runon "Sun tahtosi tapahtukoon". Lähes kaksi kuukautta
aikaa on näiden runojen syntymän välillä, mutta ne kuuluvat kiinteästi
yhteen. Se on asiallisesti Emma-sikermän loppuruno.

Seuraava tuote on kaunismuotoinen ja sujuva "Oi kiitos!" Sen
tunnelmallisuus todistaa, että runoilija tässäkin esittää jotakin
elettyä, jotakin lyhytaikaista, mutta kaunista, semmoista minkä muisto
ei hevin haihdu. Näin ollen tämä runo on jossakin määrin samanlainen
kuin "Ainoa hetki", mutta hillitympi, kauniimpi ja persoonallisempi. --
Heikompi on runo "Keväällä 1876", mutta siinä viehättää tekijän
toivehikas mieliala, joka on selvästi tuotu esille sanoin ja kuvin ja
värähtelee runon rytmissäkin.

Yleisempää laatua ja nimenomaan taas suomalaisuuden aatteen inspiroima
on "Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan". Se on Krohnin ainoa sonetti.
Vaikeata runomuotoa Krohn tässä hallitsee täydellisesti eikä
sisällyksessä tunnu mitään muodon vaikuttamaa pingoitusta. Sonetti on
sopiva muoto mieterunoilulle, joka nimenomaan onkin Krohnin alaa.

Toinen murhevuonna 1875 sepitetty yleisluontoinen runo on "Savonlinnan
400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Tuollainen tilattu ja
tilapäinen tuote luonnostaankin jo kuvastaa enemmän ajan yleistä
katsantotapaa ja makua kuin tekijänsä persoonallisuutta. Valaisevana
seikkana voi kuitenkin panna merkille, että tämä Krohnin runo ja
Topeliuksen samaan tilaisuuteen sepittämä ruotsinkielinen juhlaruno
hipovat samoja aloja ja osoittavat runoilijain luonteitten ja
ajatustavan yhtäläisyyttä, kun taas Cygnaeuksen juhlarunon kanssa
Krohnilla ei ole kosketuskohtia. Muodollisesti on Krohnin runo niin
hyvä kuin suomenkieliseltä runolta siihen aikaan suinkin voi odottaa.
Heksametri ja pentametri soivat jokseenkin täyteläisinä ja
moitteettomina. Taidekeinojen käyttäminen osoittaa tottumusta ja
varmuutta. Niinpä jo alkuun on vaikuttavasti sovitettu tuo
ajatusrunoudelle ominainen _alius_, jota Krohn joskus muulloinkin
käyttää:

    _Muut_ vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä.

Kenties tässä on jälkikaikua, heikko muistelma Kallion säkeestä:
"Huoleti kiitelkööt muut Alppien seutuja kauniiks". Sitä saattaa
otaksumaan eräs toinen paikka samassa runossa, jolla on myös
yhtäläisyyttä Kallion "Oman maan" erään kohdan kanssa:

    _Kontion_ suuttunehen kanss' yhä _painia löi_.

Selvää tietysti on, että Krohnilla kirjallisuuden tutkijana oli hyvästi
mielessä Kallion runo, joka oli siihenastisessa lyriikassamme aivan
erikoisuus. Laina voi Krohnilla olla tiedoton ja sitä helpommin mieleen
nouseva, kun Kivelläkin "Metsämiehen laulussa" on säe: "Karhun kanssa
painii lyön". -- Krohnin runon II osan toisessa ja kolmannessa
säkeistössä esitetty kuvaus käsittelee vanhaa aihetta, joka jo nuorena
innostutti tekijää kirjoittamaan "Kuun tarinain" viidennen illan. Lämpö
ja innostus on tässä miehuuden ajan tuotteessa sama kuin "Kuun
tarinoissakin". Veljesviha oli Krohnista suurimpia onnettomuuksia, mitä
hän tiesi.

Siirryttyämme näin juhlarunoihin meidän on mainittava ensiksi jo
pari vuotta aikaisemmin, onnellisina elämänvuosina kirjoitettu
"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille". Ne, jotka olivat uskoneet
promotiorunon Krohnin sepitettäväksi, eivät pettyneet toiveissaan. Runo
on aatesisällykseltään ja muodoltaan täysin ajan vaatimusten mukainen,
"kauniin muotonsa puolesta todellista juhlarunollisuutta" sanoi siitä
eräs arvostelija.[154] Lajiaan hyvä runo se onkin ja myös Krohnille
luonteenomainen. Siinä on mielikuvitusta, tunteen lämpöä, vakaumuksen
voimaa, selkeyttä ja kiinteyttä, samoin myös sopiva annos
retoorisuutta. Krohnille luonteenomaiset sanat _valo ja lämpö_ ovat
siinä saaneet huomattavan sijan.

Mikäli voimme seurata runoilijan fantasiatoimintaa hänen sepittäessään
tätä runoa, havaitsemme samaa kuin ennenkin. Runoilija esittää niitä
ajatuksia ja tunteita, jotka hänelle ovat läheisiä ja olennaisia, ja
menettelee runoa muodostaessaan täysin itsenäisesti hyvän makunsa ja
kritiikkinsä ohjaamana. Mutta hänen tajunnassaan oleviin mielikuviin
assosioituu muistelmia kuullusta ja luetusta, ja ne pääsevät myös
vaikuttamaan runon muodosteluun ilman että tekijä ketään jäljittelee.
Niinpä on säe:

    Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee

aivan kuin Topeliukselta saatu.[155] Laaja luonnonkuvaus runon alussa
on tosin, kuten tavallista Krohnilla, vertauskuvallinen, mutta
ansaitsee semmoisenaankin huomiota yksityiskohtaisuutensa vuoksi. Krohn
rakastaa ja tuntee luontoa, mutta hän kuvailee sitä tavallisesti
ylimalkaisin vedoin saamatta esille voimakasta tunnelmaa. Ajan
aatteellisuus ja kirjallinen maku ovat olleet johtamassa häntä tähän
suuntaan. Tosin oli lähellä sellainen luonnonkuvauksen ja nimenomaan
Pohjolan kesäyön kuvauksen mestari kuin Runeberg.[156] Mutta hän oli
Krohnille niinkuin muillekin aikalaisilleen saavuttamaton esikuva.

Runon I osan loppu esittää samoja ajatuksia kuin Ahlqvistin
promotiorunon (1869) II osan loppusäkeistöt. Runojen suurta
yhtäläisyyttä voinee pitää todistuksena siitä, että Krohn ei ole
tietoisesti lainannut Ahlqvistilta, sillä sitähän hän ei olisi tahtonut
eikä tarvinnut. Näkyy vain, miten suuressa määrin pohjaltaan
samanlainen on Krohnin ja Ahlqvistin katsomus ja kirjallinen maku.
Esitetyt yhteiset ajatukset ovat myös niin yleistä laatua, ett'eivät ne
senkään vuoksi kelpaa todistamaan tässä olevan kysymyksessä lainan.

II osan säkeistö:

    Valohon luotu ihmis-henki on --
    Valost' ei Luoja luotuansa kiellä --
    Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon,
    Yl' auringonkin kiitäköhön vielä
    Ja rientäköön halk' avaruuksien. --
    Miss' asunto on itse Taivaisen,
    Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!

herättää huomiota lennokkuudellaan. Noin rohkea rynnistely ei ole aivan
tavallista Krohnin runoudessa. Siihen verrattava on III osan viimeisen
säkeistön alku:

    Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
    Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!

Näitten paikkojen tavallista huimemmassa fantasian lennossa on varmasti
Petöfillä osuutta. Olihan Krohn suomentanut Petöfin "Runoni". Sieltä on
peräisin tuo mittasuhteitten paisutus. Mutta edellytykset tuommoiseen
voidaan löytää jo paljon aikaisemmiltakin ajoilta. Huhtikuun 9 päivänä
1859 Krohn kirjoittaa ystävälleen Slöörille: "Ensimmäisten joukkoon
meidän kyllä on kaikkein pyrkiminen, vaikka tulisiki loppu semmonen kun
Ikaros-paralle muinoin." Ken nuorena näin ajattelee ja kirjoittaa, hän
voi kyllä omasta aloitteestaankin, mutta tietysti vielä helpommin
toisten innostamana, miehenä runoilla:

    Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää!

Kuvaus tulesta runon IV osan alussa on peräisin Schillerin
"Kellolaulusta", mutta itsenäisesti muovailtu ja vain lähtökohtana
sille, mitä runoilija lopuksi vielä erityisesti tahtoo painaa nuorten
promovendien mieleen. Sillä, mitä hän puhuu eripuraisuuden tulesta, on
soveltuvaisuutensa nykyaikaankin. Koko runosta voi sanoa, että sen
varsinainen ydin, sen aatesisällys, tulee kaikkina aikoina saamaan
kannattajia. Mutta esitystapa, runoilijan suhtautuminen aiheeseensa, ei
runoutemme kohottua suurempaan taiteellisuuteen enää ole uuden ajan
lisääntyneiden vaatimusten mukainen. Silloinkin kun ajan henki yleensä
lähestyy niitä ihanteita, jotka innostivat Krohnia ja hänen
aikalaisiaan, vaikuttaa hänen juhlarunotyylinsä liian naivilta ja
vanhentuneelta. Esteettiset herkuttelijat eivät siitä voi nauttia.
Mutta kehitys-ijässä olevaa nuorisoa ja muita, joiden kirjallinen maku
vasta on varmistumassa, tämmöinen runous edelleen viehättää, kuten
oppikouluissa tekemämme havainnot ovat osoittaneet. Se on hyödyllistä
ja suositeltavaa luettavaa opiskeleville. -- Mitä tässä on sanottu
runon "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille" perusteella, pitää
paikkansa niihin muihinkin juhlarunoihin nähden, joita meidän vielä on
tarkastettava.

Vähimmän muitten juhlarunojen kaltainen on vuonna 1879 kirjoitettu
"Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi". Se osoittaa tekijän
virkeyttä ja joustavuutta aikana, jolloin muut työt taas tyrehdyttivät
vapaan runoilun. -- Seuraavat kaksi juhlarunoa, "Aleksanteri II:n
25-vuotisena hallituspäivänä" ja "Aleksanteri II:n muistoksi", ovat
jatkona siinä sarjassa, jonka "Huhtikuun 16 p. 1869" oli alkanut. Henki
kaikissa kolmessa on sama, Aleksanterin ihailu nimenomaan Suomen
hyväntekijänä kaikissa pääsäveleenä. "Se tuli sydämestä", kirjoitti
Krohn vanhemmilleen runosta "Aleksanteri II:n 25-vuotisena
hallituspäivänä". Paitsi ylistystä keisarille sisältävät nämä runot
myös Suomen kansan ihannoimista. Molemmat piirteet ovat Krohnilla
yhteisiä Topeliuksen runojen kanssa. Krohn toistaa uskollisesti kaiken
sen, mitä Topelius jo parikymmentä vuotta aikaisemmin oli sanonut
Suomen kansasta esim. runossa "Vår enda arfvelott":

    Vi äro dock ett trofast folk,
    vi höjde aldrig svekets dolk,
    vi aldrig lyft förmäten hand
    mot furste och mot fosterland.
    Vi stridt för dem med hjältemod,
    vi gett för dem vårt hjärteblod.

Mahdollisesti on myös Franzén antanut jotakin aineistoa tähän
suitsutukseen. Krohn kirjoittaa:

    Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
    Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
    Äänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös --
    Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.

Franzénilla on säkeet:

    Blott en sann välgörare sin gåfva
    Lemnar så på altaret och går,
    Och ej hör dem som hans mildhet lofva,
        Och ej ser ens deras tår.

                ("Vid Bilmarks grafsten").

Vaikka onkin ilmeistä Topeliuksen sanain toistamista se Suomen kansan
kuvaileminen, jota Krohnin keisarirunot sisältävät, niin ei tässäkään
edes voi puhua vain pelkästä lainasta semmoisenaan. Se, mitä Krohn
Suomen kansasta sanoo, on ollut hänen syvintä vakaumustaan jo
koulupojasta asti, mahdollisesti kyllä jo silloin osittain Topeliuksen
ja Runebergin vaikutuksesta. Todistuksena siitä on Krohnin runo
"Lyxen", joka on kirjoitettu helmikuun 17 päivänä 1852 ja kuuluu:

    En främling kom från söderns land.
    Skön, ung, i granna kläder;
    Han stannade på Suomis strand
    Och vandra' kring dess städer.

    Han bjöd oss rikedcm och makt
    I stället för vår heder;
    Han såg med hån cch med förakt
    På våra enkla seder.

    Men här han fann, det han ej trott
    I fattigt land sig finna:
    Förnöjsamheten med sin lott,
    Som intet mer vill vinna.

    Förgäfves han sin vara bjöd
    För priset af vår heder;
    Hvar ville hellre vara död
    Än svika gamla seder.

    O främling! Fly från denna ort
    Med dina toma luster.
    Du aldrig hade komma bort
    Till våra arma kuster.

Krohnkin on ollut tehokkaasti myötävaikuttamassa sen liiaksi ihannoivan
käsityksen syntyyn Suomen kansasta, joka hänen aikakaudeltaan siirtyi
perinnöksi seuraaville sukupolville, varsinkin Topeliuksen "Maamme
kirjan" välityksellä -- teoksen, jossa Krohnillakin on huomattava
osuus. Topelius nimittäin lainasi "Maamme kirjaan" Krohnin kuvauksia
Suomen historiasta.

Runosta "Runebergin patsasta paljastettaessa" on kaiken edellä esitetyn
jälkeen enää vähän sanottavaa. Siinä tuodaan esille yhtä ja toista,
mitä Krohnin runoudessa jo aikaisemmin on tavattu (vrt. esim.
"Suomalainen maamme ruotsalaiselle") ja siinä on myös yhtymäkohtia
Ahlqvistin runouteen sekä Topeliuksen runoon "Kantele". Kuvaavaa on,
että niin Krohn kuin Topeliuskin kosketellessaan Suomen henkistä elämää
välttävät mainitsemasta Snellmania. Vasta Krohnin runouden suoranainen
jatkaja Paavo Cajander, joka on kauempana ajassa, tuo esiin hänet
("Vapautettu kuningatar").

Tyypillinen on runo "Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa". Siinä
on silmiinpistävä loogillinen dispositio, toisin sanoen runo on
disponoitu eikä komponoitu. Runon kannattajana on loogillisesti etenevä
ajatus, jonka valaisemiseksi on haettu joukko kuvia. Tämän runon
käsikirjoituksia on Krohnin papereitten joukossa kolme kappaletta. Se
johtunee runon erikoisesta kohtalosta. Kun Krohn oli saanut runonsa
valmiiksi, pani hän sen kirjekuoreen osoitettuna Turkuun ja merkitsi
kuoreen "Sisäänkirjoitetaan" sekä lähetti pikku tyttösen viemään sitä
postiin. Tyttö pisti kirjeen postilaatikkoon, josta sen varkaat veivät
luullen saavansa rahaa. Asiasta johtui vaikeuksia, kun kadonnut
käsikirjoitus oli ainoa. Koulun vihkiäisjuhla lykkäytyi sen takia.
Muistutellen mieleensä mitä oli kirjoittanut Krohn kirjoitti koko runon
uudestaan.[157]

Krohnin viimeinen juhlaruno "Brahen patsasta paljastettaessa" on
sommittelultaan edellisen kaltainen: loogillinen ajatus on somistettu
kuvilla ja sanonnassa on juhlarunon tyyliin sopivaa retoorisuutta. --
Juhlarunon luontoinen on myös vuonna 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti",
paljon romanttisia aineksia sisältävä, Krohnille luonteenomainen runo,
jonka on synnyttänyt "katkera mieli nähdessä kuinka aivan suomalaisella
tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että naiset, niin
usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa". Näin tuo
Krohnin joutsenlaulu[158] vielä tuo voimakkaasti esille sen aatteen,
joka oli ollut keskeisin koko hänen runoudessaan ja kaikessa hänen
toiminnassaan. Samalla se sekä konseptioon että kompositioon nähden ja
muissakin suhteissa on valaiseva näyte siitä, mihin Krohn runoilijana
pyrki ja mihin asti hän epäsuotuisissakin olosuhteissa tavallisesti
pääsi. Se ei ole Krohnin parhaita saavutuksia, mutta kuvaa hyvin hänen
luonnettaan. Jonkunmoista vaikutusta sen syntyyn on voinut olla Krohnin
lähimmän hengenheimolaisen Topeliuksen runolla "Sången".

       *       *       *       *       *

Edellä oleva esitys Krohnin runoilijaluonteesta ja harrastusten
laadusta lienee omiansa osoittamaan, että tämä puhdassydäminen ja
hellämielinen, ihanteita tavoitteleva, mutta aina vankalla
todellisuuspohjalla pysyttelevä laulaja, joka suomenkielen varoista
houkutteli kuuluviin sointuisia ja vaivattomasti muodostuvia säveleitä,
oli aivan kuin luotu lasten runoilijaksi. Tälle alalle häntä houkutteli
luontaisten taipumusten ohella myös Topeliuksen esimerkki.[159] Olemme
runoilijan elämäkerrassa luetelleet hänen julkaisemansa lasten
kirjat.[160] Hän itse sanoo[161] näillä kirjoilla osittain
tarkoittaneensa omien lastensa tarpeitten tyydyttämistä. Sen mukaisesti
on niissä sisällyskin aluksi pienempiä, myöhemmin varttuneempia lapsia
varten. Erittäin hyvän palveluksen Krohn näillä kirjoillaan teki
suomenkielisille kodeille, sillä hänen lapsia varten sepittämänsä runot
ovat sangen hyviä, lasten käsityskannan mukaisia ja samalla runollisia,
hyvää makua kehittäviä.

Krohnin ensimäisessä lapsikirjassa "Pienokaiset" (11 Oskar Pletschin
piirustamaa kuvaa) tapaamme m.m. nuo yhä populaarit lasten laulut
"Tipu, tipu, kuulepas" ja "Mun pupu jänöni pienoinen". Seuraava kirja
"Metsä-elävät" (12 värikuvaa, H. Leutemannin piirustamia) on vain
suomennos ja suorasanainen. "Koti-eläimet" (8 väripainokuvaa,
Leutemannin) sisältää taas yhä edelleen lasten keskuudessa eläviä
"värssyjä". Tätä runokokoelmaa vastaan esitti eräs arvostelija ainoana
muistutuksenaan, että "tuommoiset sanat kuin 'ryökäleet' ja
'sontalapio' saisivat jäädä pois lasten liverryksistä".[162]
Arvostelijan huomautus saattaa olla varteenotettava, mutta nähtävästi
hän liioitteli mainitsemiensa sanojen turmiollista vaikutusta. Liika
"livertely" on myös vaarallista, ja sen vaaran on Krohn hyvällä
vaistolla välttänyt.[163] -- "Minun äitini" ei ole kuvitettu. Sen
sisällyksenä on pitkä, kuusiosainen runo, jossa paikoittain on hiukan
käytetty lähteenä myös Topeliuksen iki-ihanaa runoa "Min moder". Runon
viimeinen osa, laulunakin hyvin tunnettu "Nyt umpeen vaipui se kirkas
silmä", johtaa mieleen samanaikuisen runon "Tyhjyys" ja koko
Emma-sikermän. Loppusäkeet:

    "jok' unhottaa oman äidin voisi,
    Maan päällä petturi ilkein oisi!"

ovat jälkikaikua promotiorunon säkeestä:

    Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.

Seuraava kirja oli "Pikku joululahja. Kuvilla varustettuja värssyjä,
sepittäneet Suonio ja Samuli S." Pääasiassa se on Krohnin työtä. Hänen
runojaan siinä on 9, joukossa pitkiäkin, Suomalaisen kirjoittamia vain
3. -- Viimeinen Krohnin lastenkirjojen sarjassa on "Kylän lapset"
(kuvat Pletschin).[164]

       *       *       *       *       *

Luotakoon tässä vielä lyhyt, kokoava loppusilmäys siihen, mitä vieraita
vaikutuksia olemme havainneet Krohnin runoudessa.

Se maaperä, josta Krohnin runo aluksi sai enimmän ravintoa
kasvuvoimalleen, enimmän raaka-ainetta omaan olemukseensa
sulatettavaksi, on suomalainen kansanrunous. Kalevalan runomitalla
kirjoitetuissa runoissa on Krohnilla paljon kalevalaisuuksia ja
suoranaisia lainojakin.[165] Uudempi kansanlaulu on myös jättänyt
jälkiä Krohnin runojen sekä muotoon että sävyyn. Joskus Krohnilla,
kuten Ahlqvistillakin, on runon ensimäinen säkeistö kansanlaulua, jatko
omaa.

Suomenkielisen taiderunouden vaikutus Krohnin tuotantoon on vähäinen
siitä luonnollisesta syystä, että Krohnin alkaessa esiintyä runoilijana
oli suomenkielistä taiderunoutta olemassa varsin niukasti. Ahlqvistin
esimerkki semmoisenaan oli kylläkin kannustava. Juuri Krohnin tullessa
ylioppilaaksi, vuonna 1853, oli Ahlqvist sangen tuottelias.[166] Näiden
kahden runoilijan luonteitten erilaisuudesta ja katsomuksen
samanlaisuudesta on jo huomautettu. Tuon yhtäläisen katsomuksen ja
aatemaailman vuoksi juuri ei voi katsoa olevan Ahlqvistin promotiorunon
vaikutusta Krohnin promotiorunon samankaltaisessa kohdassa eikä
myöskään olettaa Ahlqvistin vaikutukseksi sitä yhtäläisyyttä, minkä voi
löytää Krohnin runossa "Runebergin patsasta paljastettaessa" ja
Ahlqvistin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin painetussa runossa
"Valtiollista". Krohnin runojen muotoon on tietysti runomittateoriamme
vakiinnuttaja Ahlqvist vaikuttanut, mutta Krohn jatkoi tässä Ahlqvistin
työtä kokeilemalla uusilla ja mutkikkaammilla runomitoilla, hiomalla ja
keventämällä uudenaikaisen suomenkielisen runon muotoa. Juuri tässä
suhteessa Krohnin ansiot runoilijana ovat kaikkein suurimmat.

Juhana Cajanuksen ja Kallion vähäinen vaikutus on jo mainittu. Muitten
suomenkielisten runoilijain tuotteista ei Krohn näy vaikutusta saaneen.
Se on luonnollistakin. Olihan Krohn sekä henkisesti rikkaampi ihminen
että suurempi muodon taitaja kuin muut hänen aikuisensa suomenkieliset
runoilijat, tietysti Ahlqvist ja Kivi pois luettuina.

Franzénin, Runebergin ja Topeliuksen vaikutusta olemme löytäneet hiukan
enemmän. Hengeltään on Krohn heidän heimoaan ja seuraa heidän jälkiään,
kuitenkin aina säilyttäen itsenäisyytensä. Ahlqvistin promotiorunossaan
antamaa neuvoa seuraten hän ymmärsi, että Suomen Runottarella oli vielä
paljon oppimista, ja istuutui oppia ottamaan Suomen suurimpien
ruotsinkielisten runoilijain jalkain juureen. Se oli todellista
itsenäistä oppimistyötä, ei koskaan hengetöntä jäljittelyä, ja siksipä
juuri Krohnin osaksi tulikin ensimäisenä laajennella uusin kielin
Suomen Runottaren viisikielinen kannel. Runeberg, aikakautensa
kirjallisen maun määrääjä Suomessa, painoi lähtemättömän leiman Krohnin
runouteen. Sama isänmaallinen henki, johon Krohn syvästi eläytyi
varsinkin askaroidessaan "Vänrikki Stoolin tarinain" suomennostyössä,
siirtyi Krohninkin runouteen ja hankki sille ystäviä. Runebergin
runojen taiteellinen muoto, harmoonisuus ja selvyys, oli esikuva,
ihanne, jota tavoittelemalla Krohn omasta puolestaan kohotti
suomenkielistä runoutta, nimenomaan sen muotoa, entistä suurempaan
taiteellisuuteen ja siten vaikutti kauas eteenpäin ajassa. Topeliuksen
vaikutusta on, että Krohn sai tuoneeksi suomenkieliseen kirjallisuuteen
sen laulahtelevan tunnelyriikan, jota raskasaatteisempi ja
raskasliikkeisempi Ahlqvist ei voinut tarjota. Tähän on lisäksi
vaikuttanut myös Franzén, joka osaltaan myös on johtanut siihen, että
Krohn laulaa tunteensa julki välittömämmin, naivimmin kuin Ahlqvist.
Raskasverinen, hämärä, mahtipontinen Fredrik Cygnaeus ja
ahdaskatseinen, karu Lauri Stenbäck eivät olleet Krohnin
hengenheimolaisia, mutta varmaankin on Krohnille runoilijanakin ollut
hyödyksi edellisen aatteellisuus, humaanisuus ja kulttuurivalppaus,
jälkimäisen runojen hartaus, miehekkyys ja taiteellisuus.

Suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tuli vielä sekin, että Krohn
noudatti työssään johtolausetta:

    Sun Europalt' on oppi ottaminen,
    Jos elämähän Europassa jäät.

Eurooppalaista runoutta näyttää Krohn tunteneen melkoisen laajalta.
Hänen omaan tuotantoonsa ovat vaikuttaneet kuitenkin vain etupäässä
Körner ja Schiller, joihin hän oli tutustunut jo kouluaikana.
Nuoruusvuosina tuli lisäksi Petöfi. Kosketuskohtia Tegnérinkin
runouteen on Krohnilla. Tulkitseehan Krohn samaa katsomusta kuin Tegnér
runossa "Fridsröster". Sivumennen olemme Krohnin runoja tarkastaessamme
johtuneet mainitsemaan Böttigerin ja Heinen. Silmiin pistävää on, että
slaavilainen, nimenomaan venäläinen runous ei ole suuresta
taiteellisuudestaan huolimatta kyennyt jättämään mitään jälkiä Krohnin
tuotantoon -- sekin todistus Krohnin länsieurooppalaisuudesta.

Krohn oli herkkä vastaanottamaan vaikutuksia, mutta hän sulatti ne aina
omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja painoi koko tuotantoonsa oman
henkensä leiman. Hänellä oli oma soittimensa ja hän soitti sillä omia
säveleitään. Lönnbeck vertaa tuota soitinta uudenaikaiseen kanteleeseen
ja sanoo: "Sillä voi soittaa suuren joukon mitä viehättävimpiä säveliä,
sekä kaihoisia että iloisia, mutta ei pidä yrittää antaa niille
voimakkaampaa kaikua kuin soitin sallii".[167]

       *       *       *       *       *

Julius Krohnin harras ja tuloksista rikas työ suomalaisen taiderunouden
hyväksi on suoritettu aikana, jolloin meillä korkeimpia taiteellisia
vaatimuksia täyttävää suomenkielistä runoutta ryhdyttiin luomaan, sille
perustusta laskettiin. Sentähden on Krohnilla pysyvä ja sangen
merkittävä sija runoutemme historiassa. Hän on klassikkojamme.
Häneen soveltuvat Snellmanin sanat: "Vielä silloinkin kun Suomen
kirjallisuuden omana kerran on oleva rikkaampi aartehisto lauluja ja
runoja, onnellisempien nerojen ilmoillelaulamia, palataan kuitenkin
aina niiden runoilijain luo, jotka ladun hiihtivät, tien osottivat,
heitä ja heidän laulujansa kuulemaan."

Ken palaa Krohnin luo, hän löytää muutakin kuin miehen, joka uhrasi
kaikkensa suomalaisen kulttuurin hyväksi, muutakin kuin jalon henkilön,
joka elämäntyönsä runsaitten tulosten vuoksi on suurmiehiämme. Hän
löytää _runoilijan_, herkkäsieluisen, lempeän ja esteettisesti
nautittavan. Eino Leino on pikakuvissaan suomalaisista kirjailijoista
liioitellut väittäessään, että Krohnin runous on nykyisin aivan
vanhentunutta ja vanhenee yhä. Kun suomalainen lukijakunta kehittyy ja
suomalainen kulttuuri syvenee, niin paljon uutta kamaa heitetään tieltä
pois, ja silloin pääsevät taas paremmin näkyviin Krohnin parhaat
runotuotteet, ne, joissa hän on saavuttanut suurimmat taiteelliset
voittonsa.

Krohn itse ei koskaan luullut liikoja runolahjastaan, päinvastoin hän
oli liiankin vaatimaton. Hän tyytyi ilomielin olemaan alempana portaana
Suomen kunniaan, kunhan hän sillä vain helpoitti suomalaisen runouden
kohoamista korkeuteen. Hän ei tahtonutkaan olla muuta kuin varpunen,
jonka tirskutus unohtuu, kun tulee kevät laululintuineen. Ilokseen hän
sai nähdä sen työn menestyvän, johon hän sydämensä koko lämmöllä oli
ottanut osaa. Ei koskaan ollut hänen ilonsa suurempi kuin silloin, kun
joku uusi huomattava voitto suomalaiselle kulttuurille ja nimenomaan
suomalaiselle runoudelle oli saavutettu. Suomalaisen runouden
tulevaisuudesta hän oli varma ja siksi hän lauloi riemusta värähtelevin
mielin:

    Kielemme -- -- -- -- --
    Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
    Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,
    Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
    Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.



IV.

Tyylin ominaisuuksia. -- Kielenkäyttö.


Tyylissä kuvastuu runoilijan sisin olemus. Tarkkaamalla Krohnin
tyylin ominaisuuksia koetamme vielä täydentää ja tarkistaa sitä
runoilijamuotokuvaa, joka edellisissä luvuissa on esitetty.
Havaintojemme valaisemiseksi lienee tarpeetonta tähän painattaa
täydellisiä esimerkkipoimintoja, koska aineiston jokainen helposti
löytää Krohnin runoista. Ainoastaan tyypillisimpiin seikkoihin
kiinnitettäköön huomiota.

Runouden luonteeseen kuuluu kuvakielen käyttö. Kertovalle ja ilmiöitä
tasapuolisesti tarkastelevalle runoudelle antavat _vertaukset_
selvyyttä ja tyyneyttä, mutta myöskin subjektiivisempi tunnelyriikka
käyttää niitä mielellään, sillä vertaus tuo esitykseen elävyyttä ja
havainnollisuutta lisäten sen kautta myös sanonnan tunnepitoisuutta ja
esteettistä tehoa.

Vertauksia käyttää Krohn ahkerasti. Niiden joukossa on tietysti jokin
määrä yleistä käyttötavaraa, jossa runoilijan luonteen laatu ei juuri
pääse kuvastumaan. Mutta sellaiset aivan sovinnaisetkin vertaukset,
kuten esim. "tyynnä lahti niinkuin peili vielä lepäävi", "kuin yö ol'
mielen' synkeä ja musta", "lampi läikkyväinen mielenikin on, päivän
hälinässä raukka rauhaton", "mustana kuin yö liehuivat pitkät
suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet" j.n.e.,
elävöittävät esitystä ja lisäävät sen vaikuttavaisuutta. Aivan
hedelmättömiä vertauksia ei Krohnin tuotteissa juuri ollenkaan tapaa.
Sen sijaan useimmissa hänen vertauksissaan, vaikka ne yleensä eivät ole
kaukaa haettuja, on jotakin omaperäistäkin. Siksi ne aina
vaikuttavatkin ja antavat tyylille erikoisen sävyn.

Mitä pitemmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi vertaus Krohnilla on
kehitetty, sitä omaperäisempi ja runoilijaa kuvaavampi se silloin myös
on. Esimerkkeinä mainittakoon runot "Puolen vuoden päästä", "Järven
rannalla", "Sun tahtosi tapahtukoon" ja pitkät vertaukset runossa
"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille".

Krohnilla on monesti vertauksia, jotka ovat aivan omintakeisesti
muodosteltuja ja osoittavat suurta ajatuksen ja tunteen voimaa.
Semmoinen on runossa "Ihmis-seuroissa" runoilijan vastaus ystävän
kysymykseen, miltä tuntuu suuren surun kohdattua ihmisseuroissa:

    Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
    Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla
    Tuul' ajon' yksin keikkuu avaralla,
    Kun laiva särkyi haaksirikkohon.

Vertaus, jota ei voi osoittaa lainatuksi, on tässä koko runon
kannattavana voimana ja saa unohtamaan muodon puutteellisuudet --
katkotut sanat ja proosallisen verbin "keikkuu". Runo "Purjehdusretki"
sisältää pitkin matkaa vertauksia, jotka tekevät runoilijan mietelmät
esteettistä mielihyvää synnyttäviksi. Krohnin ajatus- ja tunnetapa
kuvastuu selvästi myös säkeistössä:

    Ja henkesi jos pilkkoimeihin
    Suljettu oisi valon pelon tähden --
    Kuin kukka pantu pohjaan kellarin,
    Voit ojentaa tok' edes yhden lehden
    Ylöspäin luokse rautaristikon
    Ja kuolla tok', jos kuoleminen on,
    Näin, valon kultasätehiä nähden.

                   (Tervehdysrunoja).

Samassa runossa muodostelee Krohn tuon verrattain ylimalkaisen ja
aikaisemmin käyttämänsä vertauksen, että Suomen kansa on kuin kallio,
taiteellisesti vaikuttavammaksi:

    Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
    Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
    Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
    Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.

    Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse j.n.e.

Samoin jokseenkin paljon käytetty vertaus, yliopisto -- Suomen sydän,
on runossa "Brahen patsasta paljastettaessa" kehitetty pitemmälle.
Aivan itsenäisiä vertauksia on laulussa "Pohjolan valkeneminen".
Vertaus runossa "Tähden tuikkiminen"[168] on vilpittömän tunteen
ilmaisu. Onhan runo kirjoitettu v. 1869, jolloin Krohn ankarien
sisällisten taistelujen jälkeen nöyrästi alistui Jumalan tahtoon
tunnustaen hänet rakastavaksi isäksi.

"Kuun tarinoissa" ei ole vertauksia kovin runsaasti, mutta ne ovat
sattuvia ja kauniita, harvoin aivan sovinnaisia. Tarinain neljästoista
ilta on hyvä esimerkki Krohnin taidosta vertausten käyttämisessä. Että
runoilijan vertauksia ei saa ilman varmoja todisteita pitää lainoina,
siitä on esimerkkinä "Kuun tarinain" kolmastoista ilta. Siinä esiintyvä
runollinen vertaus -- kallein kaste kauneimmassa ruusussa on nuoren
neidon kyynel taistelutantereen hankea punaavalla isänmaansa puolesta
kaatuneen urhon veriruusulla -- tavataan Cygnaeuksen runossa "Rosorna
om våren 1808", mutta Krohn ilmoittaa nimenomaan, että hän
kirjoittaessaan vertauksensa ei tuntenut Cygnaeuksen runoa. Täysin
itsenäisiä ovat nekin Krohnin vertaukset, jotka johtavat mieleen
Schillerin, kuten esimerkiksi kuvaus tulesta liedessä ja valloilleen
päässeenä ("Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille", IV) tahi
arvoitus "Runoniekan sydän".

Krohn osoittautuu siis vertausten käyttämisessä melkoisen itsenäiseksi.
Sitäpaitsi hänen vertauksensa osoittavat hyvää runollista aistia ja
tarkkaa luonnon tuntemista. Vertausten havainnollisuus johtuu
suurimmaksi osaksi siitä, että Krohn melkein aina rinnastaa abstraktisen
konkreettiseen, henkisen aistimilla havaittavaan. Vain runossa
"Purjehdusretki" on verrattu metsän kohinaa kosken ääneen, veneen kulkua
kotkan leijailuun, veden jättämiä jälkiä emännän siivoamispuuhiin,
purjeen pullistumista sotaorhin vilkastumiseen. Pari kertaa on henkinen
ilmiö rinnastettu henkiseen, ja tulos on sangen vaikuttava. Semmoista on
aikaisemmin siteeratussa runossa "Ihmis-seuroissa", jossa kahta tunnetta
verrataan toisiinsa.

Paitsi havainnollisuutta on Krohnin vertauksissa vielä muitakin
ominaisuuksia, jotka tekevät ne esteettisesti vaikuttaviksi. Välimatka
varsinaisesta mielikuvasta sen kanssa rinnastettuun ei tosin koskaan
ole niin suuri, että vertaus tuntuisi rohkealta ja vaikuttaisi sen
kautta voimakkaasti, mutta se on kuitenkin riittävän suuri
synnyttääkseen tarkoitetun esteettisen mielihyvän. Usein ovat
rinnastetut mielikuvat myös sitä laatua, että lukijan mielikuvitukselle
jää liikkumisvapautta. Vielä pistää Krohnin vertauksissa silmiin
tarkkuus ja täsmällisyys. Kokonaisuutta, johon vertaus kuuluu, on aina
pidetty silmällä, niin että harmoniaa ei rikota. Vertauksen
yksityiskohdat on huolellisesti muodosteltu. Joku tilapäinen kompastus
tosin voi löytyä. Vanhempana, jolloin Krohn kirjoitti etupäässä
juhlarunoja, hän paisutti toisinaan vertauksensa laajoiksi. Niihin
yhtyy tällöin tavallisesti mietelmiä, jommoisiin Krohnilla oli
taipumusta jo alusta pitäen. Filosofoimista löytää vertauksien ohella
sangen monesta Krohnin runosta, joten häntä voi hyvällä syyllä nimittää
mieterunoilijaksi. Myöskin huumoria on vertauksissa joskus, esim.:
"Mutta vuodet vierivät, ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä
myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta" (Viimeinen
Kosija). Tämmöinen on kuitenkin aivan tilapäistä Krohnin puhtaasti
kaunokirjallisessa tuotannossa. Kansantajuisissa tieteellisissä
esityksissään hän sen sijaan käytti runsaammin humoristisia vertauksia.

Vertauksen ja _metaforan_ raja on epämääräinen. Voimme tässä sivuuttaa
ne rajatapaukset, joita löytää Krohnin tuotannosta, ja siirtyä
tarkastamaan selviä metaforia hänen runoudessaan. Niitäkin on
runsaasti, kuten tavallista onkin mieterunoudessa, mutta niillä ei ole
liiaksi raskautettu sanontaa. Yleensä niistä voi sanoa samaa kuin
Krohnin vertauksista. Kuitenkaan ne eivät tee niin omaperäistä
vaikutusta kuin parhaat vertauksista, vaan vaikuttavat verrattain
persoonattomilta. Tunnelmaa ne kyllä kohottavat ja osoittautuvat
hyvällä aistilla valituiksi, mutta yleensä niiden kyky herättää lukijan
mielessä assosiatioita ei ole varsin suuri.

Töllikkö[169] on aivan oikein huomauttanut, että Krohnin metaforissa
voi huomata jonkinlaista mieltymystä väreihin, loisteliaisuuden
etsiskelyyn. Ne sisältävät siis koko joukon romanttisia aineksia.
Sopinee tässä yhteydessä viitata siihen, että koulupoikana pitämässään
päiväkirjassa Krohn osoittaa ilmeistä mieltymystä väriloistoon.

Metaforain käyttö osoittaa myös Krohnin ja Topeliuksen runouden
sukulaisuuden.

Samaa sukulaisuutta voi jossakin määrin havaita myös tavassa, jolla
kumpikin elävöittää luonnon. Verrattakoon esimerkiksi Krohnin
promotiorunon säkeitä:

    Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa,
    Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee

Topeliuksen sanontaan:

    Och lunderna hålla sin aftonbön.

                       (Finlands namn).

Muuten lienee kylläkin Krohnilla usein tavattava _personifikatio_, jos
välttämättömästi tahtoo etsiä vaikutuksia ulkoa päin, pikemminkin
peräisin kansanrunoudesta. Vanhalla suomalaisella runomitalla
kirjoitetut runot ovat hengeltään ja sävyltään hyvin lähellä
kansanrunoa. Niinpä runossa "Rauta" saa rauta itse kertoa vaiheensa.
"Yhteen kasvaneet koivut" kuiskailevat, puhelevat. Mitään erikoisen
omaperäistä ei Krohnilla personifikatiossakaan esiinny, mutta
kieltämättä hän tätä esteettistä apperseptiomuotoa käyttämällä
säännöllisesti saa runoihinsa runollista väriä ja eloa ja tuo jossakin
määrin näkyviin oman luonteensa laatua. Reippautta tuovat runoon
sellaiset säkeet kuin "Suksimiesten laulun":

    Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään

tahi "Purjehdusretken" vertaukset ja metaforat, joihin sisältyy
personifikatio, kuten esim.:

    Tuossa näet ylpeä
    Seisoo kallio;
    Hänpä tahtoo kylpeä:
    Paljaaks riisui jo
    Ruumiinsa hän, veteen astui,
    Mutta vasta jalat kastui. --
    Tässä kas kuin koivu nuori,
    Metsän sorja neitinen,
    Kasvojansa hymyillen
    Kuvastaa.

Personifikation avulla esitetään elävästi myös hallan tuhotyöt runossa
"Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Samaan tapaan
"Kuun tarinoissa": "Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut
unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja
levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sen kääri joka
kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta
sydänkäpyään peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut,
se jäähdytti, se kuoletti." -- (Neljäs ilta).

Koko "Kuun tarinoille" ominainen runollinen kuudanhämy perustuu
suureksi osaksi niihin assosiatioihin, jotka kuun personifioiminen tuo
mukanaan. Samoin saattaa Krohnilla kokonaisen pitkän runon pääviehätys
perustua personointiin. Hyviä esimerkkejä siitä ovat runot "Tampereen
kaupungin satavuotiseksi juhlaksi" ja "Hyljätty äiti".

Viimeksi mainitussa runossa on ajan hengen ja kirjallisen makusuunnan
mukaisesti personoitu isänmaa. Samoin on Krohnin sydämelle läheinen
suomalaisuuden aate saanut elävän olennon ääriviivat sonetissa "Rouva
Winterhjelm'in muistikirjaan". Lempi -- Krohnilla usein esiintyvä
käsite -- on kerran elollistettu kerubiksi. Arkisemmista
personifikatioista on erikseen mainittava "Naurava käki", joskaan
tämänniminen runo ei ole vaikuttava. Runon perusajatus -- houkka se,
ken palkatta laulaa -- on proosallinen ja samoin aiheen käsittely.[170]
Ei siis riipu suinkaan vain kuvaimista ja teknillisestä taidosta, että
Krohnin useimmista runoista henkii todellinen runollisuus.

Sellainen runoilija kuin Krohn, joka rakastaa retoorista paisutusta ja
tavoittelee pateettista sanontaa, käyttää mielellään kaikkia
tuonlaatuiselle tyylille ominaisia taidekeinoja. Niinpä Krohn
vaikuttaakseen elävämmin usein asettelee vierekkäin _vastakohtia_ ja
tiivistää ne toisinaan _antiteeseiksi_. Tätä pohjaltaan kansanomaista
tyylikeinoa[171] käyttävät aivan erilaisten kirjallisten makusuuntien
edustajat, sillä se saavuttaa aina tarkoituksensa, kun vastakohta on
oikein ja terävästi muodostettu. Krohnin henkiselle rakenteelle se oli
omiaan, sillä ajatuksen selvyys ja täsmällisyys on hänen vahva
puolensa, niin paljon romantikkoa kuin hänessä onkin. Mieterunoudessa
on antiteesi paikallaan. Ihailemansa Runebergin Krohn näki ahkerasti
turvautuvan kontrastivaikutuksiin, mutta enimmän on tässä suhteessa
varmaankin vaikuttanut Krohniin toinen hänen mielirunoilijansa ja
hengenheimolaisensa, antiteesien harrastaja Schiller.

Rakkauden ja vihan johtuu runoilija helposti asettamaan rinnakkain.
Niin tekee Krohn vaikuttavasti promotiorunonsa IV osan lopussa.
Vaikutuksen tehostamiseksi hän vielä käyttää sanoja _lempi ja lempo_.
1870-luvulla teki noihin sanoihin kiteytetty antiteesi tarkoitetun
vaikutuksen. Nyt on _lempi-sanan_ tunnearvo jo muuttunut ja myös sana
_lempo_ miedontunut. Käytetty antiteesi ei enää pysty juhlamieltä
kohottamaan, mutta sopii kyllä hyvin humoristiseen esitykseen,
jommoisessa se Krohnilla myös tavataan:

    _Lempenä_ neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi.
    Miekkoinen, joka sen nai, _Lemmon_ kekälen sai!

Juhlarunoissa on usein käytetty vastakohtia. Muuallakin kuin
juhlarunoissa Krohn käyttää vastakohtia elävöittämään kuvaustaan. "Kuun
tarinoissa" niitä on (esim. 1., 2., 5. ilta); samoin kansanrunon sävyä
tapailevissa tuotteissa, kuten esim. runossa "Neuvo" (heinä heiluvainen
-- kanto, laine läikkyväinen -- jää, perho -- toukka). Tuomatta näillä,
retoorisilla kuvioilla mitään erikoisesti persoonallista piirrettä
runouteensa Krohn kuitenkin niidenkin käyttämisessä osoittaa hyvää
makua ja kehittynyttä tekniikkaa ja vaikuttaa sillä hyvää
ympäristöönsä.

Yhtä vähän persoonallisia ja tyylillisesti verrattain vähän vaikuttavia
ovat _metonymia_ ja _synekdoke_ Krohnin käyttäminä, kuten esim. "miss'
äidinsilmä on, tuo väsymättä valpas, tuo uinahtumaton?" -- "taas
huojeni huoleva rinta"; -- "sä maasi hikihelmet joit". -- Useimmin
esiintyy näin käytettynä sana rauta:

    Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa.
    Kädessäns' on rauta; sill' ikkunalta luukun murtaa pois.
    Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo!
    Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.

Enemmän tunnetta ja havainnollisuutta ja siis runollisuutta tuottaa
_kiertäen_ sanominen, vaikka sekään ei Krohnilla ole erikoisen
omaperäistä eikä kauas menevää. Tavallisesti se on kansanrunosta tahi
kielen valmiista varastosta saatua, kuten esim.: "metsän kuulu kuningas"
(= karhu); "mannun lapsi" (= ihminen), tahi vaihtelun vuoksi: "maailman
lapsi", "ilkeä inehmon lapsi", "tomun lapsi". Vaikuttava, vaikka ei
aivan harvinainen on runossa "Armahalleni" puhuttelu: "Viaton Vestali
Sä, oi tule ja tultani varjoo." Omintakeista, vaikka edelleen hyvin
lähellä kansankieltä, on sanonta: "Jos nukutella voisin ma kielin
sataisin" (= satakielenä).

_Symboolin_ käyttöön ei Krohn juuri ole turvautunut ja vain
poikkeustapauksissa hän etenee niin paljon reaaliselta pohjaltaan, että
antaa äkillisesti hämmästyttävän _muutoksen_ tapahtua. Esimerkkejä
näistä on runossa "Hyljätty äiti":

    Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
    Kohoova katto on kohta,
    Ja laajaks seinät käy ahtahat:
    Kuin keisarin linna se hohtaa.

    Ja äitis vanhan ja vaivaisen
    Näet nuoreks nuortuvan taasen,
    Ja kruunun painavi kultaisen
    Hän otsaansa kirkkahasen.

Samantapainen muutos esitetään runossa "Runebergin patsasta
paljastettaessa". Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan
viettämiseksi" on säkeet:

    Ja silmät kauan umpisokeat
    Nyt ihmein näki kaikki selvällehen.

Vain Krohnin viimeisen runoilukauden juhlarunoissa tapaa tämmöistä.

Enemmän kuin useimmat edellä kosketellut tyylilliset seikat kuvaa
yleensä runoilijaa se tapa, jolla hän käyttää _epiteettejä_. Väittääpä
Weise juuri epiteettien käytöstä ilmenevän, onko runoilija laulaja
Jumalan armosta vai eikö.[172] Epiteetit todellakin tuovat tyyliin
väriä ja valoa, loistetta ja tuoksua, eikä niitä suinkaan osaa
vaikuttavasti käyttää kuka runoilija tahansa. Varsinkin adjektiiveissa
piilee esteettinen teho,[173] jota ei jokainen saa niistä esille.

Elsterin määritelmän mukaan on epiteeteille ominaista, että ne ovat
esteettisesti arvokkaita, mutta ei asiallisesti välttämättömiä[174]
lisiä käsitteiden ilmaisuille. Tämmöistä tyylikeinoa odottaisi Krohnin
runsain määrin käyttävän. Hänellähän on kieltämättä taipumusta
laajasanaisuuteen, retoorisuuteen, pateettisuuteeu. Jo alusta alkaen on
hänen mielirunoilijoitaan ja oppimestareitaan Schiller, joka käyttää,
taitavasti epiteettejä. Ensimäisessä varsinaisessa voimainkoetuksenaan
suomenkielisenä runoilijana, "Sukeltajaa" suomentaessaan, Krohn jo
kohtasi Schillerissä tämän puolen. Suomennos osoittaa, että Krohn
tajusi epiteettien tehon. Parhaansa mukaan hän koettaa ne säilyttää
käännöksessään. Esim. säkeistöt:

    Denn unter mir lag's (das Bodenlose) noch bergetief
    In _purpurner Finsternis_ da,
    Und ob's hier dem Ohre gleich ewig schlief,
    Das Auge _mit Schaudern_ hinunter sah,
    Wie's von Salamandern, Molchen und Drachen
    Sich regt' in dem _furchtbaren Höllenrachen_.

    _Schwarz_ wimmelten da, _in grausem Gemisch_,
    In _scheusslichen Klumpen_ geballt,
    Der _stachlichte Roche_, der Klippenfisch,
    _Des Hammers greuliche Ungestalt_,
    Und _drünend_ wies mir die _grimmigen_ Zähne
    Der _entsetzliche Hai, des Meeres Hyäne_.

suomentaa Krohn:

    Alahallani _purppurankarvaista
    Syvyytt'_ oli vuorittain,
    Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha,
    Vaan _hirmuksein_ sen nähdä sain;
    Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa
    _Se helvetin kattila_ ol' majanansa.

    Ja vilskuvan siellä ma näin, _sekasin
    Mytyss yhdess_ uiksellen,
    _Monipiikkisen_ rohkan ja tursaankin
    Sekä _moukkuripään ison venkalehen_.
    Mull' irvisti _hirveät_ hampahat siellä
    _Meren kauhistus haj_, mua pyytäen niellä.

Krohn, joka katsoi olevansa synnynnäisiltä taipumuksiltaan pikemmin
maalari kuin runoilija, varmaankin hyvin ymmärsi Messingin kehoituksen:
"Der Dichter soll immer malen." Maalaamista Krohnin epiteettien käyttö
pääasiassa onkin. Hän tyydyttää näköaistin, mutta ei sanottavasti muita
aisteja. Mielellään hän esittää valoilmiöitä ja värivaikutuksia sekä
erikoisesti silmiinpistäviä ominaisuuksia.

Muihin aisteihin kohdistuvia epiteettejä on Krohnilla sangen niukasti,
siinä määrin on huomio kiintynyt näköaistin vaatimuksiin.

On nimitetty, kenties hieman epätarkasti, _karakteristisiksi
määräyssanoiksi_ eräitä epiteettejä, jotka kylläkin ovat kuvaavia
käyttäjälleen, mutta tarkoittavat enemmän tunnelman synnyttämistä kuin
ilmiön laadun tarkkaa määrittelyä.[175] Semmoisia on Krohnilla paljon.
Esim.:

    Pyhää neittä ihaellen.
    Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
    Luojan enkelien lahja lempeileväin.
    Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
    Oi sä raitis, jalo miehentyö
    Nuoruus nopsakenkä.
    Levolla makailevan Ruotsinmaan.
    Ja jonka niska jäykkä, visapuinen.
    Tää Suomen kansa jörö, umpisuinen.
    Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee.

Kauneimpia epiteeteistä ovat sellaiset, jotka antavat elottomille
esineille _elävien olentojen ominaisuuksia_ ja siis ovat tavallaan
personifikatiota, kuten esim. Krohnilla:

    Virvatuli viekas olet.
    Sukkelat on sukset meillä.
    Tuossa näet ylpeä seisoo kallio.
    Silmänsä nerokas.

Että tällöin erityisesti partisiippimuodot ovat vaikuttavia ja
elävöittäviä, sen voi todeta Krohnin runoista pitkin matkaa. Krohnin
proosatyylissä on silmiinpistävänä ominaisuutena, että hän sanoo
mielellään asian kahdella, joskus useammallakin vieretysten asetetulla
synonyymilla tahi merkitykseltään läheisesti yhteen kuuluvalla sanalla
rinnastaen ne pilkkua käyttämällä (esim. "Kuun tarinoissa". Samoin
esim. "Koottujen runoelmain ja kertoelmain" ensimäisen painoksen
esipuheessa: "sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut: -- mitä
nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos sirotellut"). Runoissa tämä
ominaisuus ilmenee samaa merkitsevien tahi merkitykseltään läheisten
epiteettien kasaamisena, joka saattaa johtaa suorastaan pleonasmiin
taikka vaikuttaa tarpeettomalta laajasanaisuudelta. Esim.:

    Orjat uskottomat, pettäväiset.
    Sä olet aarteen' armaimman, kalleimman ryöstänyt.
    Mitätön, tyhjä uni vain.

Useimmiten kuitenkin kahden epiteetin asettaminen peräkkäin
havainnollistuttaa mielikuvaa ja vahvistaa tunnelmaa ja on siis
perusteltua. Toiselta puolen taas näyttää alliteratio joskus
houkutelleen runoilijaa käyttämään epiteettejä, jotka tuovat sanontaan
epäselvyyttä ja vaikuttavat häiritsevästi, kuten esim.:

    Toinen ankaraa anovi valtikasta.
    Aurinkoisen tuimat tulet.
    Ja varjon valjun heittänyt.

Maneeriksi ei Krohnilla epiteettien käyttö koskaan kangistunut. Hän
pyrki ilmeisesti valitsemaan epiteetit aina tilanteen mukaan. Vain
muutamat määräyssanat toistuvat hänen runoissaan useamman kerran. Niitä
ovat _autuas, tyhjä, ankara_.

Viimeksi mainittu sana äsken siteeratussa esimerkissä käytettynä
("Toinen ankaraa anovi valtikasta") tuo mieleen Aleksis Kiven tyylin
(esim. "Nummisuutareissa", V näyt.: "Roomassa, koska tämä ankara valta
lankeemukseensa kallistui -- -- --".). Mahdollisesti se onkin muistelma
Kivestä. Jos tältä kannalta tarkastelee Krohnin epiteettejä, niin
kenties voi nähdä silloin tällöin hyvin lievää vaikutusta muualta.
Niinpä säkeessä: "Katkerat kyyneleehet, hurmeet _huuruavat_" on
ikäänkuin jälkikaikua Ahlqvistin erikoislaatuisista, ei juuri
esteettisesti tehoavista säkeistä: "Kohta kyllä rauta riehuu,
_verivirrat höyryää_". Antiikin kirjallisuudesta saatuihin esikuviin
taas viittaa säe "Nuo sijat miehien syöjät -- --". Mistään
jäljittelystä ei tässä voi olla kysymystäkään.

Näkyy vain tässäkin Krohnille ominainen kyky ottaa vastaan runsaasti
vaikutelmia eri tahoilta ja sulattaa ne kokonaan henkiseksi
omaisuudekseen.

Yleensä Krohn ei käytä epiteettejä niin runsaasti kuin saattaisi
odottaa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, joissa epiteettejä
tuskin on nimeksikään. Krohnin käyttämät epiteetit eivät ole erikoisen
omaperäisiä eivätkä vaikuttavia. Arvattavasti Krohn, joka ei koskaan
eksynyt luulemaan liikoja runoilijalahjoistaan, itse huomasi
taikka ainakin vaistomaisesti tunsi tämän, ja se selittää hänen
pidättyväisyytensä epiteettien käytössä. Hänen epiteettinsä eivät ole
juuri koskaan karakterisoivia, vaan jokseenkin ylimalkaisia, tunnelman
herättämistä tarkoittavia. Ylimalkaiset epiteetit ovatkin ominaisia
runoudelle, joka on luonteeltaan idealistista.[176] Semmoiseksihan
olemme havainneet Krohnin runouden. Epiteetit, jotka tavoittelevat
enemmän tunnelmaa kuin karakteristiikkaa, antavat tyylille romanttisen
värityksen. Krohnin ja hänen aikalaistensa kirjallista suuntaa voi,
kuten on tehtykin, hyvällä syyllä nimittää kansallis-romanttiseksi.
Muistettava vain on, että Krohn, jolle suomalaisuuden aatteen ajaminen
merkitsi käytännöllistä toimintaa, ei pohjaltaan ole mikään romantikko,
niinkuin sitä ei ollut Ahlqvistkaan eivätkä muut fennomaanit. Krohnin
viileä järkevyys ja hyvä maku johtivat häntä käyttämään epiteettejä
sillä tavoin, että ne eivät riko hänen tyylinsä yleisluonnetta ja että
ne kaikessa sovinnaisuudessaankin vaikuttavat elävöittävästi ja
tunnelmaa tiivistävästi. Osoittautumatta siis tämän tyylikeinon
käyttämisessä miksikään "runoilijaksi Jumalan armosta" Krohn on
kuitenkin sillä taitavasti lisännyt runojensa vaikuttavaisuutta ja
viehätystä.

Niinkin rohkea sentään saattaa Krohn joskus olla epiteettien käytössä,
että muodostuu _oxymoron_, konsentroitu antiteesi:

    Ah suloinen mun suruisuuteni,
    Ah suruinen mun suloisuuteni.

Siinä on Krohnin taipumus antiteeseihin johtanut hänet tavallisuudesta
poikkeavan epiteetin hakuun.

Epiteetti tahi tavallinen attribuutti saattaa liittyä pääsanansa kanssa
_yhdyssanaksi_. Liittosyntyisiä sanoja on Krohnin kielessä paljon. Se
osoittaa, että Krohn pyrkii saamaan sanontaansa vauhtia ja eloa.
Ainahan yhdyssana merkitsee tavallista nopeampaa ajatuksen kulkua sekä
mielikuvain tiivistymistä ja rikastumista. Kun tarkastaa yhdyssanoja
Krohnin tuotannossa tyylin kannalta, täytyy kuitenkin jättää suurin osa
niistä huomioon ottamatta. Ne ovat enimmäkseen tavalliseen
kielenkäyttöön vakiintuneita, arkisia sanoja, joilla ei mitään
erikoista tyylillistä etua ole saavutettu eikä tavoiteltukaan.
Mutta sittenkin jää vielä ylijäämä yhdyssanoja, jotka ovat
mielenkiintoisia. Semmoisten yhdyssanojen joukossa, joissa oikeastaan
vain on epiteetti liittynyt pääsanaan (kultakiehkerö, lumikaapu,
sulokuva), tapaa yleisestä kielenkäytöstä poikkeavaa sanontaa, joka
antaa tyylille erikoisvärityksen, esim.: suruvaatteet, valhekoi
(toisella kertaa: valhevalo), salaluoto, (auringon) loistovirka,
valloitusvankkuri, valloitussankari, salavimma, alhomaa, keskipuu
(= puun keskiosa), hurmetanner. Joku yhdistelmä saanee kiittää
asustaan Krohnin muukalaista kielikorvaa tahi kielen silloista
vakiintumattomuutta, kuten esim.: vuorikukkula, lempionni,
maailmamatka, neitilempi. Mutta yhdyssanojen joukossa on myös useita
tyylillisesti vaikuttavia ja hyviä muodostelmia: unhotusjyvänen,
aatevirta, murhamiellä, verivainolainen, iloparvi ("täynn' iloparvia
sirkkusien"), kaikkiluova ("Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova,
loputon"), alku-öinen pimeys (kaoksesta puhuttaessa), haluhelmi,
armolaina; tias-pikku, vyöhyt-valkeainen (koivusta puhuttaessa). Joskus
tuntuu yhdistelmä harha-iskulta tahi ei tehoa kylliksi, esim.:

    Ihmis-siip' on aivan hento.
    Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö (= harjanne).
    Tyhjä seinäkuva hengetön.

Esimerkit osoittavat myös, minkälaisesta elämänpiiristä Krohnin
yhdyssanat on saatu. Tyylille luonteenomaista on, että verrattain usein
on yhdyssanan alkuosana sana _sulo-, iki-, ihmis-_. Silmiinpistävää
myös on, että suurin osa yhdyssanoista on muodostunut kahdesta
substantiivista. Muut sanaluokat ovat paljon heikommin edustettuina.
Täten tyylissä kuvastuu enemmän käsitteellistä ajattelua kuin herkkää
tunneläikähtelyä.

Yhdyssanat johtavat meitä tarkkaamaan Krohnin kielenkäyttöä yleensä.
Siinäkin kuvastuu hänen persoonallisuutensa laatu selvästi.

Tulokseksi Krohnin proosakielen ja -tyylin tarkastelusta saadaan, että
hän kirjoittaa erittäin puhdasta, svetisismeistä vapaata suomenkieltä
ja osoittaa hyvää kieli- ja tyyliaistia. Olematta varsinaisesti mikään
sanaseppä hän käyttelee kielen varoja niin taitavasti, että kielelle
oudot ja uudet asiat saavat luontevan ja täsmällisen ilmaisun. Tämä
saavutus on sitä kunnioitettavampi, kun Krohnille tuotti vaikeuksia
hänen muukalainen syntyperänsä ja kun suomenkieltä vasta hänen
toiminta-aikanaan alettiin muodostella aikakauden korkeimman
kulttuurielämän ilmaisuvälineeksi.

Runossa jää kielenkäytölle jo itse asian laadun vuoksi suurempi vapaus
kuin proosassa, jossa kirjailija on enemmän vastuunalainen jokaisesta
käyttämästään sanasta, muodosta ja käänteestä. Runoilijaluonteensa
yleisen laadun mukaisesti Krohn runoissaan liikkuu suhteellisesti
ahtaalla alalla. Hän maalailee levein vedoin ja tuo esille
ylimalkaisesti, suurin piirtein, tunteensa ja isänmaallisen
paatoksensa, pyrkimättä kuvauksissaan yksityiskohtaiseen
karakterisointiin taikka hienojen tunnevivahdusten erittelyyn. Siltä
kannalta on kielenkäyttö hänelle helpompaa kuin asiallisessa proosassa,
mutta toiselta puolen taas tuottaa runomuoto vaikeuksia kielen
käyttämisessä. Runossa, jossa on tarkoin pidettävä silmällä sanojen ja
niiden yhtymäin esteettistä puolta, on vielä monin verroin vaikeampaa
kuin proosassa käyttää kieltä, jonka vasta täysikasvuisena on oppinut.
Ja uudenaikaisen taidelyriikankin välineeksi oli suomenkieli Krohnin
ryhtyessä runoilemaan verrattain vähän muokattu. Jo kohta alussa, v.
1861, lausui ehkä pätevin silloinen asiantuntija, Ahlqvist, Krohnin
tuotteita arvostellessaan: "Suonion kieli on kaunista ja rikasta".[177]
Jos ottaa vaivakseen tarkastaa Krohnin runoja kronoloogisessa
järjestyksessä, niin huomaa kielenkäytön niissä yhä vakiintuvan,
sanonnan täsmällistyvän ja rikastuvan. Huomaa myös syyn siihen:
runoilija on koko elämänsä ajan innokkaasti tutkinut kansankieltä ja
kansanrunoutta. Näistä lähteistä hän ammensi jo nuoruudestaan asti, ja
niin tulikin hänen osuutensa Suomen kirjakielen kehittämisessä varsin
huomattavaksi.

Kaarlo Niemisen tutkielma "Suomalaisen taiderunouden kielestä viime
vuosisadalla"[178] antaa jonkunmoisen kuvan äänne-, taivutus- ja
johto-opillisista seikoista Krohninkin runokielessä. Huomaamme siitä,
että runoilijalle suotujen kielellisten vapauksien käyttämisessä Krohn
ei suinkaan mene pitemmälle kuin aikalaisensa; pikemminkin hän
pysyttelee lähempänä normaaliproosan sanontoja. Moni nykyaikaisesta
lukijasta oudolta tuntuva tahi loukkaava muoto Krohnin runoissa on
tietoista pyrkimystä kehittää runokieltä lyhyyteen ja kartuttaa
loppusointuja. Tässä valossa on arvosteltava sellaiset säkeet kuin:

    Yks paikk' on kieltty vaan.

Suomenkielen sanojen pituus ja taipumattomuus loppusointuihin olivat
tietenkin seikkoja, joihin alkavan runoilijan huomio heti kohdistui
hänen koettaessaan käyttää suomenkieltä uudenaikaisissa runomitoissa.
Vuonna 1862 julkaisi Krohn muutamia ajatuksia näistä asioista.[179] Hän
ehdottaa m.m.:

    "Sopinee kukaties viljellä muutamia lyhennyksiä, jotka runsaalta
    kartuttaisivat sekä kaks- että ykstavuisten riimein paljouden.
    Semmoisia olisivat:

    1) vanhassa kirjakielessämme tavallinen, vaan nyt pahaksi onneksi
    hyljätty monikon 3 tekijä, esim. teit = tekivät, söit = söivät,
    näit = näkivät, vannoit = vannoivat.[180] Muissa tehdikköin ajoissa
    ja tavoissa, missä tämä lyhennys ei sopine, voisi vanhain runoin
    esimerkin mukaan käyttää yksikköä, esim. miehet menee = menevät;
    2) löynnyt = löytänyt, lennyt = lentänyt; 3) löytty = löydetty,
    säätty = säädetty; 4) leten = lentäin, rieten = rientäin; 5) pyys,
    kääns, morkkas, lentäis, kääntäis; 6) sorja, norja, palvelja;
    7) Suomalain, nuorukain; 8) autuun = autuuden, autuussa =
    autuudessa: 9) kalatuus = kalattomuus, mittömyys = mitättömyys.
    -- Kaikki nämä lyhennykset olivat vanhassa kirjakielessämme
    tavalliset, paitsi viimeinen, joka Kalevalassa on löytyvä.

    Sanain loppujen katkaisemista esi-isämme viljelivät liiaksi,
    niin että värsy siitä tuli kankeaksi ja rumaksi. Mutta muutamat
    varoisat lyhennykset eivät haittaisi meidän aikuisissakaan
    runoelmissa. Suuressa osassa maatamme (Itä-Suomessakin) ei
    suupuheessa enää kuulu loppuäänikästä Translativossa, Inessivossa
    ja määräsanain päätteestä -sti. Sen voisi runoilijakin käyttää
    hyväksensä edes parittoman tavuisissa sanoissa kun tulevat värsyn
    loppuun, esim. maass(a), taivahass(a), avarast(i). Värsyn sisässä
    sitä kuitenkin pitäis karttaa ja lopussakin, jos sana on
    kakstavuinen, koska siitä lopputavuu tulisi kovin raskaaksi ja
    kankeaksi.

    Värsyn sisässä olkoon loppuäänikkään poisheittäminen luvallinen
    ainoastaan kun seuraava sana alkaa äänikkäällä, j:llä tai samalla
    kerakkeella, johon katkaistu sana tulee päättymään, esim. maas' ja
    taivahassa, rinnass' sotamiesten, siivill' linnun sukkelilla,
    suureks sankariksi paisui; muissa sijoissa kuin Inessivossa,
    Adessivossa ja Translativossa kuitenkin ei pitäis heittää pois
    äänikästä muun kerakkeen edeltä kuin j:n. Partitivoapa sopinee
    käyttää yhtähyvin katkaistuna kuin täydellisenä, esim. marjoi ja
    marjoja."

Erikoisen rohkea ja uudistushaluinen ei Krohn siis ole ehdotuksissaan.
Mutta näitä omia sääntöjäänkään hän ei kaikkia noudattanut. Niinpä
näkyy hänen korvansa vieroneen sitä kalevalaista lyhennystä, joka yllä
on esitetty 9:nnessä kohdassa. Hänen runoissaan ei ole uudemmassa
runokielessämme viljalti esiintyviä muotoja semmoisia kuin
"onnettuutta", "toivottuutta" (-- vieläpä "varhaisvaikuttamattuutta").
Vain poikkeuksellisesti tavataan vanhalla suomalaisella runomitalla
kirjoitetussa "Suvilaulussa": "Sydämeskö sulatuutta?" Tahtoisimme lukea
tämän seikan hänelle ansioksi. Myöskään muihin uudemman runokielemme
mauttomuuksiin ei Krohn ole ollut myötävaikuttamassa. Milloin joku
nuoremman polven runoilijain käyttämä oudonpuoleinen sana soinnahtaa jo
Krohnin runoudessa tapaamallemme, on se tavallisesti käyttökelpoista
tavaraa, kuten esim. Eino Leinolla runossa "Kimmon kosto" tavattava
sana _potkee_. Krohnin "Suksimiesten laulusta" tunnemme säkeen "Jalka
potkee". -- Uusimpaan runokieleemme näkyy vakiintuneen sanalle sydän
rinnakkaismuoto _syön_, jota esim. V.A. Koskenniemi käyttää hyvin
painokkaissakin paikoissa. Tätä jo Lönnrotin käyttämää, mielestämme
rumaa muotoa Krohn välttää. Se osoittaa hyvää makua ja kieliaistia.
Todistukseksi viitattakoon vain siihen, että Eino Leino, joka sanojen
ja muotojen valinnassa on sangen ennakkoluuloton, käyttäen rohkeasti
kieltä aina sen mukaan mitä tilanne kulloinkin vaatii, ei parhaissa
tuotteissaan käytä sanaa syön = sydän.

Löydämme tietysti Krohnin runoista kuitenkin murteellisuuksia tahi
omituisia muotoja, jotka osoittavat, että hän ei aina onnistunut täysin
voittamaan kielen vastarintaa. Viipurilaiselle oli houkuttelevaa
kirjoittaa helmii, ihmissilmii, purppuraperhoo, hämärässä horjuvii,
retkii riettahien, polkui pilkkaajien, syntyy eriseuroi j.n.e. Samoin:

    Kuuluu laulu loittoo.
    Mun emä maahan puotti.
    Käsi sauvan toinen rauvan teräväisen --.
    Talonväälle syvään nukkuvalle.

Myöhemmin on runoilija itse vaihtanut "Suksimiesten laulussa" muodon
_rauvan_ muotoon _raudan_, vaikka muutos rikkoi loppusoinnun. Se
osoittaa, että Krohn pyrki mahdollisimman lähelle normaaliproosaa.
Täytyihän hänen korvassaan virheellisen loppusoinnun sorahtaa pahalta.
Nykyaikainen lukija, joka jo vaatii ehdottomasti täydellistä
loppusointua, tuskin voi olla kiitollinen tuosta Krohnin
oikeakielisyysharrastuksesta tässä tapauksessa eikä voi puolustaa sitä
tässä muulla kuin sillä, että Krohnin aikana suomenkielisessä
runoudessa ei asetettu kaikkein ankarimpia vaatimuksia loppusointuun
nähden, kun kerran kieli silloisella kehitysasteellaan oli
osoittautunut vastahakoiseksi semmoiseen. -- Muodon _talonväälle_
vaihtaminen muotoon _talonväelle_ on taas luonnollinen seikka,
pikkuasia rytminkin kannalta.

Murteellinen muoto _pauhajaa_ (pro pauhaa) esiintyy aivan tilapäisesti.
Samoin esiintyy Krohnilla suhteellisesti harvoin tuo kansanrunoudessa
tavattava, mutta taiderunoudessa arveluttava pääte _-kana_ (pro -kaan):
silloinkana, puhkeskana, luulinkana, käännykänä. Toista samanlaatuista
taiderunoudessa vähemmän toivottavaa päätettä, nim. _-nunna_ käyttää
Krohn myöskin verrattain säästeliäästi: sortanunna, paennunna (tahi
lyhennettynä: huojentanna, synnyttännä). Molempien päätteitten käyttö
kuuluu Krohnilla enemmän nuoruuden aikaan kuin myöhempien vuosien
tuotantoon. Tässä yhteydessä voi mainita myös verrattain harvoin
esiintyvät muodot sellaiset kuin: sydäntähän, veljeähän;
velvollisuunna. Jos ryhtyy poimimaan murteellisuuksia ja omituisia
muotoja Krohnin runoista, niin saalis osoittautuu Krohnin tuotannon
laajuuteen nähden melkoisen niukaksi.

Yksi kielellinen omituisuus on kuitenkin runsaasti edustettuna läpi
tuotannon: diminutiivimuotojen käyttö. Jos voisikin tässä otaksua
jonkun verran saksan- ja venäjänkielen vaikutusta, niin täytyy
kuitenkin katsoa diminutiivimuodot juuri runsaslukuisuutensa takia
luonteenomaisiksi Krohnille. Miten paljon vähemmän löytääkään semmoisia
Ahlqvistin runoista! Krohn on lempeämpi, hempeämpi, sirompi kuin
Ahlqvist. Siksi hänellä on pitkin matkaa: viinitarhasessa, ikkunaisen
alla, aurinkoinen (subst.), päivänen, pimeäinen, kurjainen, linnut
laulaa virtosia, soittain kielosia (epäselvyyden uhallakin!),
kirkkahainen, ankarainen, emäntäinen, matalainen, Suomenniemyt,
sulosilmyet -- vieläpä helminen, nieminen, akkanen (aivan kuin
sukunimiä!).

Joskus johtaa loppusoinnun tarve Krohnin käyttämään sanoja, joita hän
muuten välttää: vaiki, läksi. Rytmin takia on hänellä myös joskus
muotoja, joita muuten ei olisi syytä käyttää, esim.

    _Net_ kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo
    _Koskahan_ kuitenkaan nuoruus loistehineen.

Krohnin kielenkäytössä pistää nykyaikaisen lukijan silmään myös sana
_neiti_. Kirjakielen kehitys ei ollut vielä 1860-luvulla täysin vienyt
siihen eroitukseen, minkä kieli nyt merkitsee sanoilla neiti ja neito.
Esteettistä nautittavuutta neiti-sanan käyttö ei vielä pahasti häirinne
säkeissä semmoisissa kuin:

    Oi neiti, rangaistukseni on tosin armoton.
    Useinhan myös poika neiti-lemmen näin sytyttää.
    Metsän sorja neitinen.
    Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana.

Pikemminkin voisi odottaa, että myöhäisempien sukupolvien korvissa sana
neiti antaisi Krohnin säkeille hieman arkaistisen sävyn, joka varsinkin
viimeisessä esimerkissä, Lorelein suomennoksesta otetussa, olisi
eduksi. Kerran on Krohnilla myös _neito_: "Närkästyen neito lausui"
("Neuvo"). Murteellisuuksien lisäksi voisi Krohnin syntyperää
muistaen otaksua hänen runokielessään olevan muukalaisuuksia. Niin ei
kuitenkaan ole asian laita. Huomautimme jo edellä, että Krohnin
proosakieli on ihmeteltävän vapaa svetisismeistä. Runokieli jo
luonnostaankin vieroo muukalaisuutta. Omituista on kuitenkin, että
Krohn, joka perin taitavasti korvasi suomenkielen epäonnistuneita
lainoja ruotsinkielestä, käyttää vielä viimeiselläkin runoilukaudellaan
sanaa rinki:

    Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme.

Runosuomennoksessa "Käynti valunpajassa" tavatan sanat passata,
passari, kyttä. Siinä onkin kaikki korvaa loukkaava epäsuomalaisuus,
mitä Krohnin runoista löydämme.

Sen sijaan on Krohnin sanastossa alkuaikoina suomalaisia sanoja, jotka
hän pian itsekin huomasi epätyydyttäviksi. Poimimme "Syyn sovituksesta"
seuraavat esimerkit: luoma (= Schicksal), valju (= unfreundlich),
valjuus, suuteloilla apattaa, sydäntä hellää runnahtaa, haudan teljet
ruhdaista. Tähän kuuluu myös, nähtävästi Santalalta (esim. Heinen "Du
bist wie eine Blume" runon suomennoksesta) saatu sana hempukka. Nämä
sanat kaikki katoavat pian Krohnin runoista. Kun Krohnin runollinen
luomisvoima on korkeimmillaan, on hänen sanastonsa ylimalkaan
runollista, korutonta ja luontevaa. Jokin tyylillinen kompastus, jokin
mauttomuus silloin tällöin saattaa esiintyä, mutta ne ovat poikkeuksia.
Kun Krohn kielen varoista itse muodostaa jotakin uutta, esiintyy
tavallisesti hänen hyvä kieliaistinsa (tyynenkylmä, kantopoika). Aivan
uusia sanoja hän esittää harvoin. Kuvaavia ovat ehdotukset
_louhikäärme_ (pro lohikäärme) ja _suvenkorento_ (pro sudenkorento),
joka viimeksimainittu ei kylläkään esiinny Krohnin runoissa. Krohn
tekee uudistusehdotuksensa saadakseen käytäntöön _luonnollisemman_
sanan,[181] hän tahtoo enemmän järkeä nimitykseen. Ajatuspuoli hänessä
on voimakkaampi kuin tunnepuoli. Hän painuu mieluummin arkiseksi
käyttämällä nimitystä louhikäärme kuin antaa mielikuvituksensa lähteä
hillittömästi lentoon lähtökohtana hieman hämärä sana lohikäärme.

Yksi seikka Krohnin kielenkäytössä vielä mainittakoon. Hän kuten
Ahlqvistkin katkoo sanoja enemmän kuin nykyaikainen maku sallisi, mutta
ei enemmän kuin muut hänen aikalaisensa. Näimmehän edellä hänen itsensä
tuomitsevan liiallisen sanain katkomisen virheeksi, joka suorastaan
pilaa vanhan suomenkielisen taiderunouden. Tätä virhettä hän
parhaansa mukaan välttää. Kun Krohn alkoi runoilunsa, oli Ahlqvist
jo kielenkäyttöön nähden kohonnut auktoriteetin asemaan. On
kunniaksi Krohnille, että hän verrattain pian vapautuu Ahlqvistin
auktoriteettipainon alta. Niinpä esim. sellaista lyhennystä, että sanan
kahdesta loppuvokaalista toinen on heittynyt,[182] jommoista
Ahlqvistilla kyllä tapaa, on Krohn käyttänyt runoilukautensa alussa
vain yhdessä sanassa ja vain kaksi eri kertaa, nim.:

    Kätes armollisen alta mu' ei tempaa (Ps. 139).
    Mu' oisit surreet ja itkeneet (Nuoruuttaan surija).

                             (Mansikoita ja Mustikoita III.)

Krohnin asema suomalaisessa kirjallisuudessa on sellainen, että hänen
tyylinsä ennemmin tahi myöhemmin on otettava perinpohjaisesti
tutkittavaksi. Tällainen tutkimus voi tuoda esille ja selvittää yhtä ja
toista runoilijan sisimmästä, vaikeasti tavattavasta olemuksesta. Mutta
todennäköisesti se arvostelu, minkä tuleva tutkimus antaa Krohnin
runotyylistä, on pääasiassa sama, mikä tulee lopputulokseksi tässä
luvussa esittämistämme seikoista, nimittäin että Krohnin runotuotanto
juuri tyylillisillä ominaisuuksillaan on kehittänyt suomenkielistä
runoutta entistä suurempaan hienouteen, notkeuteen ja täsmällisyyteen.



V.

Runomuoto.


Ahlqvist kirjoitti v. 1871: "Meiltä kaikilta sekä saapi että pitääkin
vaatia enemmin säännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta
kielessä kuin uskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä
aatteissa."[183]

Koko tähänastinen esityksemme osoittaa, että Krohnin suurimmat ansiot
suomenkielisen runouden kehittämisessä ovat löydettävissä muodon
puolelta. Se vaatii siis lähempää tarkastelua.

Suomalainen taiderunous on vielä aivan nuori, mutta sen ulkonainen
rakenne on ennättänyt olla monen vaihtelun alainen.[184] Kysymys
runomitasta muodostui taiderunoutemme ensimäisinä kehitysvuosina niin
tärkeäksi, että melkein kaikki suomalaisuuden miehet pohtivat sitä.
Täten syntyi useita runomittateorioita, joiden kunkin oikeutusta
koetettiin osoittaa myös käytännössä.

1800-luvun puolivälissä oli kirjavuus tässä suhteessa suurimmillaan.
Kun Krohn aloitti suomenkielisen runoilunsa, ei runomittakysymys vielä
ollut lopullisesti ratkaistu, mutta sai kuitenkin kohta Ahlqvistin
teoriassa hyväksyttävän ratkaisun. Tämä kuvastuu Krohnin tuotannossa.
Teorian horjuvaisuus ja hyvien esikuvien harvalukuisuus vaikuttivat,
että Krohn ensimäisissä runoissaan ("Sukeltaja", "Angeelikka",
"Hurtti-ukko", vieläpä "Varpunen") liiaksi polki korkoa eikä hänellä
ollut mitään varmaa kantaa koron ja laajuuden keskinäisestä suhteesta.
Korkoteoria oli kuitenkin jo aivan voittamassa ja vuoden 1861 alussa
Ahlqvist jo yksityiskohtaisesti esitti teoriansa. Siksipä Krohnin
lukuisat vuonna 1860 kirjoitetut runot jo rakentuvat varmalle
teoreettiselle pohjalle ja ovat muodoltaan sujuvia ja hyviä. Korko on
niissä runomitan perusteena. Missä sitä vielä tilapäisesti loukataan,
siinä on kysymyksessä aloittelijalle sattunut kompastus. Laajuuden
huomioonottaminen lienee enemmän vaistomaista kuin tahallista.
Yksityiskohtainen tarkastelu selvittää asiaa tarkemmin.

Vanha suomalainen runomitta, jonka lait Porthan oli selvittänyt, antoi
1800-luvun alkupuolella aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Alkaessaan
runoilla suomeksi Krohn tuskin oli erikoisemmin saanut vaikutteita
tuosta väittelystä. Olivathan hänen opintonsa ja harrastuksensa aluksi
suunnatut toisaalle. Sen sijaan elävät esikuvat, Kalevala ja yleensä
kansanrunous, olivat häntä innostuttaneet jo kouluaikana. Niinpä onkin
Krohnin ensimäinen suomenkielinen runo, "Suvilaulu", kirjoitettu
vanhalla suomalaisella runomitalla.

Kalevalanmittaisia runoja on Krohnilla kuusi kappaletta. Muodon
puolesta ne ovat kaikkein täydellisimpiä ja sujuvimpia koko Krohnin
tuotannossa. Niitä sääntöjä vastaan, jotka nykyisin vallassa oleva
teoria on omaksunut, hän rikkoo toisinaan siten, että panee lyhyen
pääkorollisen tavun nousuun. Se tapahtuu seuraavissa kolmessatoista
säkeessä:

    Suotta _su_rekaan eneä.[185] (Neidon lohdutus.)
    Sydämeskö _su_latuutta.
    Hänpä, joka _su_ven saattoi. (Suvilaulu.)
    Otti _iki_-orjaksensa.
    Orjan selkä _su_juvaksi.
    Jalan _nelin_ juoksevaiset.
    Virun _sy_dän-verissäsi. (Rauta.)
    Ota toukka _to_veriksi. (Neuvo.)
    Jopa tunsin, _jo_pa tiesin. (Luettuani Säkenien toisen parven.)
    Kuule, _mi_tä sulle lausun.
    Mitä _ki_viä kovia.
    Mit' on _pu_roja povessas.
    Ällös _su_rullinen Suomi. (Helsingin teaterin vihkiäisissä.)

Pahemmin loukkaa korvaa kahdessa säkeessä tavattava pitkän
pääkorollisen tavun asettaminen laskuun:

    Tulost' armahan _au_ringon. (Suvilaulu.)
    Muuttuos _muu_tellessani. (Hels. teat. vihk.)

Muita virheellisyyksiä ei ole ja nämäkin hupenevat jokseenkin
huomaamattomiin muun luontevan sanonnan joukkoon. Kaunistuskeinoja,
alkusointua ja kertoa, on käytetty hyvällä aistilla.

Antiikin runomittain vaikutus suomenkielisen taiderunouden muotoon on
melkoinen. Niitä suomenkielellä jäljiteltäessä on runo mikäli
mahdollista rakennettava sekä laajuudelle että korolle. Tähän tulokseen
on tultu monien tutkimusten ja kokeilujen kautta. Kehityksen kulku
kuvastuu jossakin määrin Krohnin runoissa.

Etupäässä vain heksametri ja pentametri ovat Krohnilla edustettuina.
Nuorena hän oli kerran yrittänyt niiden käyttämistä ("Angeelikka"),
mutta huomannut itsekin tuloksen epätyydyttäväksi. Kielitaitokin oli
hänellä silloin vielä liian heikko, kuten huomaa, jos tarkastaa
joitakin säkeitä "Angeelikka"-suomennoksessa:

    Huolissais hohise, jalava, sa vavahtelevainen,
    Lehväsi paina alas haudalle Angeelikan!
    Leppänen, latvassais eikö huolta ruikuta rastas?
    Eikös, hauta, povees kaada yö kyyneliään?
    Käy tähän Angeelikkain minun kanssain varjossa kuolon
    Lehdet lueskelemaan muiston lakastunehet!
    Silma näen minä vaan, oi taivahan tyttö; lehesä
    Muotosi mulle näkyy, haahmona taas häviää.
    Enkelini sulonen, Sa kukkiessasi kaunis,
    Vielä lakastuessasi, -- kuolos', eloses olit!
    Enkeli maalla sa liehuelit -- et astunu maata,
    Maallisten himojen painoa paitsi olit.
    Sentään olois ol' osaksi jo taivahallinen täällä,
    Ennenkuin katosit, lähtevä lentoin usein.

Kypsyneenä runoilijana, runoilunsa toisella nousukaudella, Krohn
valittaa, että heksametriä on vaikea kirjoittaa suomeksi. Tällöin hän
oli omaksunut korkoteorian suomenkielisen runon perustaksi ja rakensi
eleegisen runomitan yksinomaan korolle, jättäen siinä määrin laajuuden
huomioon ottamatta, että se hämmästyttää Ingmanin ja Lönnrotin
aikalaisessa. Tulos oli nytkin huono. Valaisevin esimerkki on runo
"Armahalleni":

    Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
    Luojan enkelien lahja lempeileväin.
    Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
    Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
    Ilmahan korkeellen sen loimu loistava entää,
    Valkaisee valoineen yötäkin pime'impää;
    Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
    Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
    Mut voi poloa voi, jos lieden se hurjana heittäis,
    Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
    Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
    Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
    Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
    Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
    Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
    Herran asehena suurta toimehen saa.[186]

Suomenkielen prosodian tulokset eivät vielä ole kyllin runsaat
antaakseen varman pohjan runon rytmin analyysille. Mutta ei ole
tarpeenkaan ottaa kriterioksi muuta kuin tavallinen skandeeraaminen
huomatakseen, että runossa "Armahalleni" on monta rytmin puolesta
heikkoa säettä. Godenhjelm moitti Krohnin heksa- ja pentametreissä
sitä, että ne rakentuvat yksinomaan korolle, sesuuria ei niissä saada
esille ja on käytetty trokeita spondeitten asemasta -- "hyljättävä tapa
spondeista rikkaassa kielessämme".[187] Kun tarkastaa sellaisia
moitittavia säkeitä kuin esimerkiksi:

    Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
    Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
    Herran asehena suurta toimehen saa

niin huomaa, että runoilija niissä on pannut tavujen kimmoisuuden liian
kovalle koetukselle. Asianlaita on, kuten Beckman sanoo, siten, että
niin hyvin absoluuttiset tahtipituudet kuin myös se kieliaines, jolla
ne täytetään, ovat jossakin määrin kimmoisia (s.o. voivat määrätyissä
rajoissa mukautua toistensa mukaan), jolloin kuitenkin syntyy jännitys,
joka ei voi nousta kuin määrätyn korkuiseksi, ilman että kokonaisuus
rikkoutuu. Kvantiteetin merkityksen huomaa selvästi semmoisissa
säkeissä, joissa on sekaisin kaksi- ja kolmitavuisia tahteja. Yhtenä
rytmin rikkoutumisen syynä Krohnin heksa- ja pentametreissä Godenhjelm
pitää sitä, että on käytetty trokeita spondeitten asemasta. Spondeella
-- hieman epäilyttävä termi suomalaisessa runousopissa -- Godenhjelm
tarkoittaa kaksitavuista tahtia eli runojalkaa, jonka laskussa oleva
tavu on pitkä ja nousussa oleva myös pitkä (jolloin puolipitkäkin on
koron takia pitkän veroinen). Godenhjelmin muistutus on aivan
paikallaan, sillä Krohnin runoja tarkastamalla huomaa, että säkeitten
heikkoja kohtia ovat juuri ne, joissa daktylia korvaamassa ei ole
Godenhjelmin tarkoittama spondee, vaan sellainen kaksitavuinen tahti,
jonka nousutavu on lyhyt tahi laskutavu lyhyt tai puolipitkä (pyhää,
lahja, uhri, leimu, sydän, tomu, suurta, aina, hikoil[len], sitä,
osaat, ole, sinä, katsomissa, suru, mutta, siipi[kalanen]). Tietysti ei
ihan aina ole asian laita näin. On säkeitä, joissa paussi tahi
ympäröivät tahdit tekevät mainitunlaiset trokeet siedettäviksi daktylin
korvauksena, esimerkiksi:

    Ole laiskana _veikko_, sitten ei raukene ruumiis.
    Kaikki ne laiskana _eli_, laiskana loikkui ja lihos.

Yksinomaan korolle rakentuvat daktylit, joiden ensimäinen tavu on
lyhyt, tuntuvat myös toisinaan liian lyhyiltä ympäristössään (erite,
savuna, poloa, viritä, valoa, asehe[na], minäpä, sinua, olepa, unonen,
sydämet, hopean[hohtelevaisna] kohosi). Sen sijaan se Godenhjelmin
moite, että Krohn heksametreissään ei saa esille sesuuria, ei ole
täysin ansaittu.

Krohn otti yleensä huomioon asialliset muistutukset. Niin tässäkin.
Kokeilut olivat hänelle opettaneet, että Godenhjelmin huomautukset
olivat varteenotettavia.[188] Myöhemmin Krohn ei enää perustanut
heksa- ja pentametriä yksinomaan korolle, vaan otti huomioon myös
laajuuden. Entisiäkin runojaan hän myöhemmin korjaili tässä mielessä
(esim. _hopeanhohtelevana_ vaihdettu muotoon _hopeanhohtelevaisna_).
Siksipä kaikuukin hänen heksametrinsä entistä täyteläisempänä vuoden
1873 promotiorunossa, ja vieläkin parempaa se on myöhemmissä
juhlarunoissa. Laajuuden huomioonottaminen menee näissä runoissa niin
pitkälle, että lyhyt korollinen tavu usein pannaan laskuun:

    Ei tok' _yö_ valoton, ei synkeä, ei sykysyinen,
    Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö!
    Moinen kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun.
    Kirkastettuna vaan Suomen kaikk' ihanuus.
    Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta.

Sesuurikin esiintyy entistä selvempänä ja pontevampana. Jokunen
puutteellisuus laajuussuhteissa nähdään silloin tällöin. Spondeen
asemasta on trokee ja sen kautta menty kimmoisuusrajan yli esimerkiksi
seuraavissa promotiorunon säkeissä:

    Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut.
    Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen
    Korkeat harjanteet, honkaseppelepäät.
    Vankka vanne, mi vahvaksi liittää manteren kupeet,
    Musta, murtumaton, solkinen sankarivyö.
    Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa,
    Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.

Paikoittain tekee paussi trokeen käyttökelpoiseksi. Esim.:

    Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella.
    Toistapa on suviyönä, vihreä seppele päässä.

Korolle perustettuja daktyleja, joissa ensi tavu on lyhyt, on
promotiorunossa: juhannus, jalona, kepeesti, solue(leiksen), sydän,
jota ei, elämä. Runoista "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan
viettämiseksi" ja "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä"
löydämme vain kaksi korolle perustettua daktylia: Egyptin,[189]
ihaile(maan), -- sekä spondeitten asemassa: oirail(len), kohoo, asein',
halla, usein, takai(sin), eloon, sulaa(kin), oraaks', syvään, vapaan.

Usein Krohnin heksametreissä poljento luontevasti mukautuu sisältöön.
Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" saa
sanonta paikoittain hitaamman tempon, kun esitetty tunnelma on raskas
ja vakava. Esim.:

    Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä,
    Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa!
    Muut ihaelkohot vaan kun valloitusvankkuri vieree.

    Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois.
    Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen.

    Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta
    Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös.
    Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet,
    Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös.
    Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas.

Tempoa hidastuttavat täysinäiset spondeet sekä säkeitten alussa
esiintyvät daktylit, joitten korkosuhteet ovat, jos niiden
merkitsemiseksi käytetään numeroita 3-0, tavallisesti 320. Samanlainen
tekniikka esiintyy muuallakin Krohnin viimeisissä juhlarunoissa.
Viivähtelyä, lausutun mieleen painamista, edistävät myös säkeen osien
toistot -- keino, jota Ahlqvist lienee ensimäisenä meillä käyttänyt.
Esim.:

    Suojaan turvautuen, pelotoinna nieminen nientä
    Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään,
    Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta -- -- --

    Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella
    Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös,
    Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta.

Tähän verrattavaa on promotiorunon alussa oleva hidas siirtyminen
kuvasta toiseen, jolloin edellisen säkeen sanoja toistetaan
seuraavassa.

Heksametrin ja pentametrin käyttö rajoittuu Krohnilla melkein kokonaan
juhlarunoihin. Kuitenkin oli Krohn heksametrirunoilijana tehnyt
merkittävää työtä, jota eräs tutkija (W. Siukonen, Suomalaisen
heksametrin ja elegian historia. Käsikirjoitus) kuvaa sanoilla: "Hän
ikäänkuin johtaa koronpuoltajat ottamaan tarkempaan huomioon myös
laajuuden vaatimukset ja siten yhdessä Oksasen kanssa käytännössä
koettaa sovittaa näitä eri suuntia, jotka tähän saakka olivat olleet
ainaisessa taistelussa keskenään." Vaikka Krohn lopulta hyvin hallitsi
heksametriä ja eleegistä runomittaa, niin eivät ne olleet se
ilmaisumuoto, jota hänen lyyrillinen luonteensa tarvitsi. Eivät
muutkaan antiikin runomitat häntä houkutelleet. Vain kerran
hän on jäljitellyt sapholaista runomittaa ("Taideniekka-seuran
vuosijuhlassa"), tosin sangen hyvin, mutta ei ensimäisenä
suomenkielellä. Kalevalan mitta antoi, kuten olemme nähneet, hänelle
suuremman liikuntavapauden ja oli enemmän hänen luonteensa mukainen,
mutta ei sekään ollut hänelle sopivin muoto. Uudenaikaiset
eurooppalaiset runomitat viehättivät häntä enemmän. Ne olivat sittenkin
lähempänä häntä, sillä niitä hän oli käyttänyt ruotsiksi ja saksaksi
runoillessaan, niihin vieraskielistä runoutta lukiessaan eläytynyt.
Uuden ajan ihmisen tunne-elämän vivahduksia ja aatemaailmaa ilmaisemaan
kelpaavat parhaiten uudet runomitat.

Modernia runomittoja käyttäessään Krohn rakensi sen runomittateorian
pohjalle, joka hänen aikanaan oli vallassa. Ahlqvistin vakiinnuttaman
teorian mukaan suomalainen runo on perustettava korolle, mutta
laajuuskin on vielä aluksi kielen nykyisellä kehitysasteella huomioon
otettava. Suomenkielen luonteen tarkka tunteminen ohjasi Ahlqvistia
runomittateorian muodostamisessa, mutta niin paljon edellä ajastaan
Ahlqvist ei ollut, että hän olisi vapautunut vieraitten esikuvien ja
vanhan ajatustavan vaikutuksesta. Jos on voitu sanoa Euroopan suurten
sivistyskansojen runousopeista, että ne ovat olleet viimeisiin aikoihin
asti vain antiikin runousoppia, niin sitä suuremmalla syyllä voi sanoa,
ett'ei meillä runomittateorian luomisessa lähdetty suomenkielen
hengestä ja vaatimuksista, vaan tutkittiin, miten käytettävissämme
oleva kieliaines parhaiten saataisiin sullotuksi muualta lainattuihin
kaavoihin. Krohnin kuten hänen aikalaistensakin käsitys uudenaikaisesta
suomalaisesta runosta oli pääasiassa seuraava: tahdit ovat trokeita
tahi jambeja, daktyleja tahi anapesteja, ja ne ovat rakennettavat
korolle. Myös on olemassa spondee, joka voi korvata kolmitavuisen
tahdin. Kun näitä tahteja täydellisinä tahi vaillinaisina sopivasti
yhdistellään, saa runo asianmukaisen rytmin. Emme löydä Krohnin
runoista peooneja emmekä mitään kapinaa ajan yleistä naivia
käsitystapaa vastaan.

Tämmöinen on ollut Krohnin käsitys runon rakenteesta alusta pitäen.
Ensi askeleet teoriaa käytäntöön soveltaessa olivat hiukan horjuvia, ja
siksi tapaamme alussa koron polkemista:

    Parempii laulajoita
    Keväällä kun tulee,
    Niin kuunnellessaan noita
    Jo varpu vaikenee.

Tahi "Hurtti-ukon" suomennoksessa:

    Huomenna kun tappeluhun mennään,
    Aivan toista neuvoa pitää,
    Juoskoon kell' on notkeampi jalka,
    Mie en jaksakaan enää.

Tämmöiset paikat ovat aloittelijan kompastelua, sillä niitä on harvassa
ja runoilija on ne myöhemmin korjannut. Vaisto ja lisääntyvä tottumus
ohjasivat olemaan loukkaamatta korkoa ja ottamaan sen ohella
laajuuttakin huomioon, ja näin Krohn teoriansa ahtaudesta huolimatta
saa syntymään hyviä, sujuvia säkeitä. Krohnin runojen tarkastelu
osoittaa, että hänellä aina runon muodon perustana on runokaava, rytmin
abstraktio, jota hän uskollisesti ja huolellisesti koettaa seurata.

Suomenkielen yleinen luonne on kieltämättä sellainen, että sille on
ominaista aleneva, laskeva rytmi. Siksipä onkin väitetty, ett'ei
jambinen tahti runossa yleensä ole kielemme lakien mukainen, vaan
jambiset säkeemme ovat vain esitahdilla varustettuja trokeisia.[190]
Käytännön, itse runoilun kannalta kysymys jambisten säkeittemme
oikeasta laadusta on jokseenkin vähäarvoinen, sillä runossa ei, kuten
Olof Östergren sanoo, ole tärkeintä mitattava runokaava, vaan
mittaamaton henkinen intuitio.[191] Henki ottaa sanat ja aksentit
palvelukseensa ja muodostelee niitä tarkoitustensa mukaan tuoden
näkyviin runoilijan individualiteetin. Samalla runomitalla laulaa
toinen runoilija iloisia asioita, toinen murhettansa. Toiselta puolen
taas on nousevan ja laskevan rytmin yleissävyssä semmoisenaan eroitus,
jota runoilija ei voi olla huomaamatta ja hyväkseen käyttämättä.
Esitahti ja esiintyvän kieliaineksen laatu saattaa antaa suomalaiselle
säkeelle, jonka rytmiä kieliteoreetikko sanoo laskevaksi, sellaisen
sävyn, että se tuntuu sisältävän nousevia, yleneviä tahteja. Sisällys,
joka ilmaisumuodokseen tarvitsee mieluimmin tämänsävyisen poljennon,
lisää vielä sitä vaikutusta, että rytmi on nouseva. Se seikka, että
Krohn on ainakin kuvitellut kirjoittavansa jambisia säkeitä, on
vaikuttanut hänen runojensa muotoon. Tarkastaessamme Krohnin runojen
ulkonaista rakennetta voimme jättää huomiotta kysymyksen jambisten ja
anapestisten säkeittemme todellisesta laadusta ja katsoa asiaa hänen
runoteoriansa kannalta.

Havaitsemme Krohnin runoista, että hän oli mieltynyt jambiin, vaikka
hän hyvin huomasi, minkä vaikeuden suomenkielessä pääkoron esiintyminen
säännöllisesti sanain ensi tavulla ja yksitavuisten sanain
vähälukuisuus tuottaa jambisten säkeitten sepittäjälle. Luontainen
vilkkaus saattoi hänet tavoittelemaan vauhdikasta sanontaa ja ripeätä
tempoa. Tämän saavuttamiseksi näytti jambinen säe sopivammalta kuin
trokeinen. Jambisia säkeitä onkin Krohnilla enemmän kuin mitään muita.
Äskenmainitun vaikeuden voittamiseksi jambisia säkeitä sepitettäessä
salli runomittateoria sellaisen kolmitavuisen sanan käyttämisen
jambisen säkeen alussa, jonka keskimäinen tavu on pitkä tahi kaikki
kolme tavua lyhyitä. Tämmöiseen laajuudelle perustuvaan, korkoa
polkevaan, inkongruenttiin alkuun turvautuu Krohn verrattain usein.
Sitä ei voi pitää heikkoutena, varsinkin kun ottaa huomioon, että
semmoisissakin kielissä, joiden kieliaines paremmin sopii jambisiin
säkeisiin kuin trokeisiin, on vapauksia jambisen säkeen alussa.[192]
Jos säkeen alussa on sana, jolla on erikoisesti painoa, on
inkongruenttisäkeen alku sisällön laadulla perusteltu ja säe tuntuu
luontevalta. Esim.:

    Petosta, valhetta on lempi,
    Mitätön, tyhjä uni vain.

    Varkailla muilla leipää on
    Ja vettä juomanaan.

    Unhoittaa pois
    Sit' en mä vois.

    On musta yö, on synkkä syksy-yö,
    Rajusti rankkasade maahan lyö,
    Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.

    Vaarassa onko jälleen isänmaa?
    Sotako rannalla taas liikkuu täällä?
    Vihollisjoukotko taas valloittaa
    Yrittää Savon turvaa -- -- -- --.

Aina eivät Krohnilla inkongruentit jambisten säkeitten alut ole
ylempänä mainitun säännön mukaiset. Muodoltaan liian epäsäännöllisiä ja
yllättävämpiä kuin sisällys vaatisi ovat sellaiset säkeet kuin:

    Puoluekiihkona kun raivoaa. (Tervehdysrunoja, -- IV.)
    Hänet on Ranskan miekka kaatanut. (Syyn sovitus, 3 koht.)

Ne vaikuttavatkin heikoilta ja ovat katsottavat lapsuksiksi. Mutta
semmoiset ovat aivan harvinaisia Krohnin runoissa. Yleensä ja varsinkin
loppupuolella ikäänsä Krohn oli hyvin huolellinen valitessaan sanoja
jambisen säkeen alkuun, koettipa mikäli mahdollista saada siihen
sellaisen kolmitavuisen, jossa keskitavu on pitkä ja muut tavut
lyhyitä. -- Toisinaan on Krohnilla jambisen säkeen alussa kaksi
korotonta, laskuun kuuluvaa tavua, mikä kylläkin käy päinsä rytmin
tahi sujuvaisuuden siitä kärsimättä. Esim.:

    Näen sulla kauniit silmät,
    Näen sulla soman suun.
    Sua sikskö rakastan ma? --
    Niin ompi monen muun.

Kun runon rytmi on selvästi siirtynyt lukijan tajuntaan, saattaa
rohkeampikin kahden korottomaksi tarkoitetun alkutavun käyttäminen
käydä päinsä erikoisemmin haittaamatta runoa. Semmoinen säe on runossa
"Keväällä 1876":

    Sulaneitten hankien alta,

jonka kaavana tekijän mielessä on ollut

    . . | - - | - . . | - .

vaikka se luonnollisella tavalla lukien noudattaa kaavaa:

    - ... | - .. | - .

Krohn noudatti rytmin abstraktiota yleensä niin uskollisesti, ett'ei
hän huolinut ottaa luonnollista lukemista kriterioksi. Tässä esitetty
säe on runossa viidentenätoista ja runon ensimäinen inkongruentti säe.
Nelitavuisen tahdin käyttäminen tässä ei tietenkään ole ollut Krohnin
tarkoituksena.

Jambisia säkeitä käyttää Krohn kaksitahtisista aina kuusitahtisiin
asti. Lukuisimmin edustettuina ovat viisitahtiset loppusoinnulliset
jambisäkeet. Krohnin runouden lyyrillisen luonteen mukaista on, että
viisitahtiset loppusoinnuttomat jambisäkeet -- Shakespearen ja yleensä
draaman säemuoto -- esiintyy vain pari kertaa.

Yksinomaan korolle rakennettuja trokeita käyttää Krohn myös runsaasti,
lähes yhtä paljon kuin jambeja. Trokeisia säkeitäkin hänellä on
kaksitahtisista aina kuusitahtisiin asti. Juhlarunoissaan hän turvautuu
kokonaista viisi eri kertaa kahdeksantahtiseen trokeesäkeeseen, joka
kuitenkin on vain typograafisen asunsa takia sitä, sillä sesuuri jakaa
sen kahteen nelitahtiseen osaan. Malli on saatu Runebergiltä, säkeet
kun ovat muodostetut samalla tavoin kuin Runebergin runossa "Fänrikens
marknadsminne".

Kolmitavuisia tahteja, daktyleja ja anapesteja, käyttää Krohn
uudenaikuisissa runomitoissa paljon vähemmän kuin kaksitavuisia
tahteja. Poikkeuksetta hän niiden lomaan sekoittaa kaksitavuisia.
Anapesteja rakentaessaan hän ottaa huomioon myös laajuuden, kuten
nykyjäänkin tehdään. "Men Ordet har ej Klang blöt, har Lod og Duft
dertil", sanoo Georg Brandes. Se, mitä olemme havainneet Krohnin
fantasiatoiminnan laatua tarkastaessamme, saattaa otaksumaan, ett'ei
Krohn ole niitä runoilijoita, joille rytmi on runon syntymäprosessissa
aina alkukohtana, sen tunnelman ensimäisenä ilmaisuna, jonka
pohjalta runo nousee. Pikemminkin on todennäköistä, että hänellä
tavallisesti visuaalinen aines kehittyi aikaisemmin kuin akustinen ja
rytmillinen. Toisinaan hän suorastaan etsi ulkoapäin sopivaa rytmiä
tunne-ilmaisukseen. Rytmikko ja melodikko sanain varsinaisessa
merkityksessä hän ei koskaan ole ollut. Hänen mieleensä nousi kuvia ja
hän nautti niiden väriloistosta. Näemme hänessä jo nuorena taipumusta
äännemaalaukseen, jota hän runoissaan tuskin harjoittanee tietoisesti,
vaan se tapahtuu vaistomaisesti. Hänen sanoissaan semmoisinaan on usein
"Lod og Duft", vaikkakin hän yleensä tyylikeinoillaan, etupäässä
epiteeteillä, saa kuviinsa enemmän väriä ja loistetta kuin muut hänen
aikanaan esiintyneet suomenkieliset runoilijat. Onhan jo runossa
"Varpunen" alku m.m. siinä esiintyvien s-äänteitten takia kuin linnun
sirpatusta:

    Jos ruikutella voisin
    Mä kielin sataisin
    Tai kiurusena oisin
    Kohoova pilvihin.

L-äänteitten vaikutuksesta "Lorelein" suomennoksessa ja runossa "Pikku
Julius vainaa" on jo ollut puhe. Runossa "Järven rannalla" on
ensimäisten säkeistöjen raskas, tumma sävy osittain äännemaalauksella
saavutettu. Kun rytmi Krohnilla kuvaa jotakin liikettä, yhtyy siihen
ainakin jonkun verran äännemaalaustakin ("Suksimiesten laulu", "Helmi
ja isänsä"). Runoilija valitsee sanat vaistomaisesti niin, että niiden
äänneyhtymät eivät vain hivele korvaa, vaan myös antavat sanonnalle
väriä. Vaikuttavaa äänteitten asettelua, jota säkeitten inkongruentti
alku vielä tukee, on runossa "Karkuri":

    On musta yö, on synkkä syksy-yö;
    Rajusti rankkasade maahan lyö,
    Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.

Myöskin alliteratiolla saattaa olla osaa äännemaalauksessa efektin
vahventajana, kuten juuri siteeratut säkeet osoittavat. Samoin esim.
säkeissä:

    Miekkain melske kuuluu täällä,
    Kuuluu kalske kilpien.

Krohnin runoista voisi poimia paljon semmoisia paikkoja, joissa runon
pääviehätyksenä oleva sisällön ja muodon sopusointu kuvastuu myös
vokaalien ja konsonanttien melodiassa. Äänteet, joiden sointu on
pehmeä ja hillitty, kohottavat Krohnin runoille ominaista vienoa
lyyrillisyyttä. Mutta kun runoilijan mielen täyttää katkeruus ja pyhä
viha, silloin sanonnassakin ovat vallitsevina soinnultaan kovat
äänteet, esim.:

    Tuhma, raak' on suomalainen!

Nämä viittaukset riittänevät antamaan käsityksen esittämästämme
huomattavasta puolesta Krohnin runoudessa. Aännemaalauksesta ja
säkeitten melodiasta puhuttaessa onkin viittauksiin tyytyminen, sillä
"äänteitten vaihtelu säkeessä kuuluu", kuten Söderhjelm sanoo,
"sisäisimmän luomistyön salaisuuksiin, joista analyysi voi yrittää
tavoittaa vain välähdyksiä". Helposti voi äännevaikutuksia
tarkastellessaan erehtyä esittämään omia kuvittelujaan yleispätevinä
havaintoina. Tutkimusten tulokset tällä alalla ovat usein perin
häilyviä.[193]

Synnynnäinen hyvä aisti, jota runouden lukeminen vielä oli kehittänyt,
johti Krohnia, kun hän sepitti säkeitään. Kun tiedämme, että hän
erikoisesti ihaili ja uutterasti tutki Runebergin runoutta, on lähellä
se ajatus, että hän rytmillisiin ja akustisiin efekteihin nähden on
saanut paljon vaikutusta Runebergiltä. Näissä asioissa hänellä oli
kyllä koko joukko opittavaa esikuvaltaan.[194] -- Runebergin
vaikutuksesta runomittoihin Krohnilla on edellä jo ollut esimerkkejä.

Yhdistäessään säkeitä säkeistöiksi Krohn jo alusta pitäen käyttää
monenlaisia yhdistelytapoja ja saa täten syntymään vaihtelevia
runomuotoja. Hyviä esikuvia hänellä oli nähtävänään yllin kyllin,
lähinnä Topelius. Hänen runoistaan Krohn sai yllykettä pyrkiä muodon
keveyteen ja melodisuuteen. Aikaisemmat viittauksemme vieraisiin
vaikutuksiin Krohnin runoissa ovat useasti koskeneet myös runomittaa,
nimenomaan säkeistöjenkin rakennetta. Kenties luonteenomaisinta
Krohnille on jokseenkin yhtäpitkien säkeitten yhdistäminen säkeistöksi.
Mutta usein myös on säkeistön viimeinen säe lyhyempi kuin edelliset,
jolloin se ikäänkuin pyöristää säkeistön ajatuksen eheäksi
kokonaisuudeksi, rytmi hiljenee, tunne tiivistyy. ("Neidon rukous",
"Pää pystyyn!", "Sun tahtosi tapahtukoon", "Pohjolan valkeneminen").
Toisinaan taas päinvastoin säkeistön lopussa on pitempi säe tahi
pitempiä säkeitä kuin edelläolevat, jolloin tämän loppuun liittyy
tunnepaisutusta ("Ijankaikkinen autuus", "Ainoa hetki") tahi
mielikuvitus levitteleikse, liitää laajemmille liikkuma-aloille tahi
myös kokoaa tulokseksi aikaisemmin esitettyä ("Tampereen kaupungin
satavuotiseksi juhlaksi"). -- Eripituisten säkeitten vaihtelu
tavallisesti mukautuu hyvin runon sisällykseen ("Purjehdusretki",
"Suksimiesten laulu").

Vaihtelevaisuudestaan huolimatta eivät Krohnin runojen säkeistöt ole
niin konstikkaita, että mitään olisi uhrattu luontevuudesta. Ne eivät
ole tekemällä tehtyjä eivätkä pingoitettuja, mutta merkitsevät kyllä
tietoista pyrkimystä "laajennella viisikielinen kannel uusin kielin".
Vaikeuksia oli, mutta kuitenkin Krohn onnistui tässä laajentelussa
erittäin hyvin. Hänen sepittämänsä ensimäinen suomenkielinen _ottave
rime_ ("Vieras lippu") on hyvä näyte hänen taitavuudestaan vaikeitten
runomittojen käyttämisessä. Vielä vaativampaa sonettimuotoa on Krohn
käyttänyt vain kerran ("Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan") eikä hän
tässä ole uran aukaisija, sillä hänellä on edelläkävijöitä, mutta
Krohnin sonetti on kaikin puolin hyvä. Hän pani paljon huolta muotoon
ja kehitti tässä suhteessa suomenkielistä runoutta tuntuvasti, mutta
sisällys ei joutunut koskaan kärsimään muodon kustannuksella.
Selvyyteen ja täsmällisyyteen yhtyy Krohnin runoissa sanonnan
luontevuus ja muodon sulous. Silmiinpistävää on, että säe useimmiten
muodostaa ajatuksellisesti kokonaisuuden. Häiritseviä enjambementeja,
semmoisia kuin runon "Puolen vuoden päästä" alussa, esiintyy harvoin.
Yksityiskohtiin asti ulottuva huolellisuus säkeitten ja säkeistöjen
rakentamisessa asettaa Krohnin teknillisenä taiturina aikalaistensa
yläpuolelle, runomittateoreetikko ja kielivirtuoosi Ahlqvistkin mukaan
luettuna.

On vielä tarkastettava n.k. kaunistuskeinoja Krohnin runoudessa.

Kirjoittaessaan runoa Kalevalan runomitalla Krohn tietysti käytti
kertoa ja alkusointua, eikä niiden käyttäminen hänelle tuottanutkaan
vaikeuksia. Samat kaunistuskeinot, varsinkin alkusointu, siirtyivät
hänellä muihinkin runoihin. Emme voi havaita hänen menneen niiden
käyttämisessä koskaan liiallisuuksiin tahi mauttomuuksiin. Ajatus oli
hänelle tärkeämpi kuin soinnut, sanahelinä ilman täsmällistä sisällystä
oli hänelle aivan vierasta.

Mutkikkaampi asia oli loppusoinnun käyttäminen. "Suonion runoelmilla on
ylimalkain siistikäs ulkomuoto; runomitan ja loppusoinnon käytännössä
on tekijä varsin tarkka", sanoo Godenhjelm.[195] Oman aikansa
vaatimukset loppusointuun nähden Krohn siis hyvin täytti. Voinee
huoletta väittää, että hän tässä suhteessa oli yhtä etevä kuin kaikkein
parhaat hänen aikalaisistaan. Mutta myöhempi aika arvostelee asiaa
toisin. Nykyisin vaaditaan loppusoinnulta ehdottomasti täydellistä
puhtautta. Tätä vaatimusta ei Krohnin runous täysin vastaa.

Loppusointua käyttää Krohn hyvin mielellään. Hänen kootuissa runoissaan
on vain kolme semmoista runoa, missä tätä kaunistuskeinoa ei ole
käytetty, jos emme ota lukuun Kalevalan mitalla kirjoitettuja ja
antiikin runomittoja jäljitteleviä runoja. Loppusointujen suosimista
osoittaa sekin, että Krohn runossaan "Armahalleni" on varustanut
heksa- ja pentametrit loppusoinnulla ja että hän sitoo toisinaan
kolmekin säettä yhteen loppusoinnuilla. Kuitenkin tuotti loppusointujen
löytäminen hänelle suuria vaikeuksia, kuten näemme hänen ensimäisistä
runosuomennoksistaan ("Sukeltaja", "Hurtti-ukko"). Ensimäisessä hänen
julkaisemassaan runosikermässä "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa on
paljon epätäydellisiä loppusointuja ja jokseenkin samanlaisena pysyy
hänellä asia loppuun asti (vrt. esim. "Hyljätty äiti"). Tehdyt
laskelmat osoittavat, että Krohnilla loppusoinnuista noin 10 % on
epätäydellisiä.

Huomattuaan omista kokeiluistaan ja aikalaistensa sekä edeltäjiensä
tuotteista suomenkielen riimiköyhyyden Krohn ryhtyi miettimään keinoja
tämän pulman auttamiseksi. Mietiskelynsä tulokset hän julkaisi
kirjoituksessaan "Sananen riimistä suomenkielisessä runoelussa".[196]
Huomautettuaan tässä kirjoituksessaan m.m., että "pääte-riimit
runsaalta käytettynä ovat yksitoikkoiset, ikävät", Krohn jatkaa:

"Esi-isät siitä pulasta selvitteliivät sillä etteivät täysiriimejä
vaatineetkaan, tyytyen puoliriimeihin (assonanseihin). -- -- -- Mutta
muiden kielten täysiriimeihin tottuneesta korvastamme eivät juuri
puoliriimit soi suloiselta; ainakin pitäisi niiden käyttämiselle panna
ahtaat rajat. Niin sopisi esim. semmoisissa sanoissa, missä
loppuäänikkään edessä on enemmän kuin yksi kerake taikka yksi kerake ja
_i_, edellisessä tavussa vaihetellen käyttää o = u (sormi = nurmi),
e = i (helmii = silmii), ä = e (välkki = helkki), ö = y (röijy =
lyijy). Epätietoista on voineekos soinnuttaa a = o, ä = ö. Muutama
edellisen kerakkeen vaihetus lienee myös suvaittava, esim. tulva =
turva, julma = surma, sulhe = murhe, mutta tuskin muiden kuin l:n ja
r:n.

"Pääasia olisi siis, että saataisiin täysiriimein joukko enetyksi.
Pääteriimejä meillä kyllä on yltäkylläisesti, mutta niinkuin jo yllä on
mainittu ne eivät ole soivia ja ikävystyttävät, jos heitä runsaasti
viljelee. Senpä puutteen saisi autetuksi sillä, että viljeltäisiin
kolmi- ja nelitavuisia riimejä, niinkuin jo esi-isätkin tekivät.
Semmoisista on Suomen kieli erinomaisen rikas, varsinkin kun tässä
hyvinkin saisi vaihetella antipenultiman kerakkeita ja äänikkäitä,
esim. halpana = salpana, vaivoista = raivoista, lahjoitta = varjoitta,
kalmalla = kalvalla, jaloilla = paroilla, puuttumatta = muuttumatta,
virvoitellen = kilvoitellen j.n.e. Tästä olisi varsinkin se etu, että
saataisiin soivia parittoman tavuisia riimejä, jotka jotenkin
palkitsisivat ykstavuisten sanain puutteen. Varottava kuitenkin olis,
ett'ei innokkaammissa lauluissa, missä suurempaa painoa tulisi värsyn
lopputavuulle, riimiksi käytetä sanoja, joiden viimeinen tavuu on
lyhyt, esim. kauloista = pauloista; sillä niillä ei ole lopussa sitä
tarpeellista voimaa. Käytettäköön semmoisissa paikoissa ykstavuisia
sanoja taikka monitavuisia, joiden viime tavuu on pitkä, esim.
kilvoittaa = pilkoittaa.

"Kakstavuisia riimiksi kelpaavia sanoja kielessämme löytyy välttävästi,
varsinkin jos ei pelkäisi lyhyttavuisia kuin esim. pala = kala. Välttää
ne kuitenkin pitäisi daktylisessa mitassa, jossa heihin tulisi enemmän
painoa kuin mitä kykenevät kannattamaan, esim. Sittepä urhea sankari
jalo. Mutta vakaammassa trokeisessa ja jambisessa mitassa ne kyllä
kelpaisivat, varsinkin jos edellisen sanan viime tavuu on pitkä ja
viivytys siinä ikäänkuin helpoittaa painon seuraavalta lyhyeltä, esim.
Välähtipä silmiin valo. Vielä paremmat kuin nämä kokonaan lyhyet ovat
ne sanat, joiden toinen tavuu on pitkä, esim. kalaa -- palaa; sillä
niiden alkutavuun korko tulee lopputavuun pituudelle vastapainoksi
väkevämmäksi."

Tämän jälkeen kirjoittaja esittää riimien kartuttamiseksi
käytettäväksi eräitä lyhennyksiä. Hänen esittämänsä yhdeksän eri
lyhennysmahdollisuutta olemme aikaisemmin jo maininneet kielenkäytöstä
puhuessamme.

Kuten näkyy, ovat Krohnin ehdottamat menettelytavat enimmäkseen sangen
arveluttavia eivätkä ne ole saavuttaneetkaan kannatusta.[197] Ne
selittävät meille kuitenkin, että suuri osa Krohnin puutteellisista
loppusoinnuista on tahallisia, Krohnin itsensä täysin kelvollisiksi
katsomia. Semmoisia edellä esitettyihin sääntöihin perustuvia
kaksitavuisia sointupareja ovat esim.: sortuis -- murtuis, ollut --
tullut, kulkus -- polkus, sortaa -- murtaa, sormet -- nurmet, orja --
hurja, huiman -- voiman, ennen -- tännen, ihaellen -- jällen, petti --
jätti, tähden -- lehden, lempeästi -- esti. Kuitenkaan ei Krohn
läheskään aina noudata omia sääntöjään. Useat kaksitavuiset
loppusoinnut, joita hän käyttää, eivät ole hänen sääntöjensä mukaisia.
Suurin joukko näistä on sellaisia, joissa konsonantit kyllä sointuvat
täydellisesti, mutta toisen sanan jommassakummassa tavussa on pitkä
vokaali, vaikka toisessa on lyhyt, joten ei synny täydellistä
loppusointua. Niitä ovat: pyhää -- yhä, toista -- loistaa, pientä --
rientää, ryöstää -- yöstä, taivaan -- aivan, kohta -- hohtaa, hetken --
retkeen, valvoo -- kalvo, ihanuutta -- muuttaa, hiipii -- siipi, joutuu
-- soutu, perhoo -- verho, silmii -- ilmi, tarhat -- parhaat, poista --
loistaa, kastaa -- lasta, taasen -- kirkkahasen, vaino -- ainoo, soiva
-- loivaa, laulaa -- kaula, johti -- tohtii, lainaa -- paina, paistaa
-- matkalaista, karkaa -- parka, kansaa -- toisiansa, täällä --
ryntäämällä, rauha -- pauhaa, mykkä -- sykkää, Luojaa -- suoja, nuoren
-- tuoreen, työstää -- työstä. -- Vokaalien ollessa samat rikkovat taas
konsonantit soinnun seuraavissa pareissa: kuiten -- muitten,
parhaillansa -- kanssa, kaikki -- vaiki, suurta -- uutta, taitaa --
laittaa, lakkaa -- makaa, kuullen -- tuulen, kautta -- auta, neiti --
heitti, kansa -- kanssa, tiettiin -- vietiin, juotti -- vuoti, vielä --
siellä, mitään -- ikään, saanut -- laannut. -- Konsonantit sointuvat,
mutta joku vokaaleista on erilainen seuraavissa: kylmän -- silmän,
luske -- ryske, reuna -- louna, kallioita -- lohkareita, riita --
siitä, itkee -- pitkää, Väinämöisen -- jäisen, riemut -- niemyt,
lainehiksi -- kukkulaksi, sydämistä -- tuhansista, löysi --
täysi. -- Vielä tavataan seuraavat kaksitavuiset epätäydelliset
loppusointuparit: rientäis -- entäis, ihaellen -- jälleen, pyrkein --
jyrkkäin, piennä -- liene, meitä -- peittää, äiti -- heitti, rauta --
auttaa, huolet -- kuolleet.[198]

Kaksitavuiset loppusoinnut ovatkin tuottaneet Krohnille enimmän
vaikeuksia. Yksitavuisista loppusoinnuista ovat vain muutamat
virheellisiä: jäi -- ei, löi -- vei, vaan -- valistain, pää -- sä,
mä -- ylistää. -- Kolmi- ja nelitavuisten riimien ja puoliriimien
lukumäärä ei Krohnilla ole suuri. Niitä ovat: ritari -- pikari,
murheiset -- turha[i]set, vilkahtaa -- kilkahtaa, kirvoita -- virvoita,
perillään -- erillään, ankarin -- sankarin, ylpeä -- kylpeä; haivuttapi
-- taivuttapi, huiskaellen -- kuiskaellen, orjuudessaan --
kurjuudessaan, lempeämpi -- hempeämpi.

Joskus, hyvin harvoin kuitenkin, voi Krohnilla kohdata identtisiä
riimejä, joko samoja sanoja tahi samanmuotoisia eri sanoja: nojassa
päin -- nurinpäin; -- -- tulee valtaherra orjan luo -- käskyt tiuskaa,
hirmun luo. -- Tämmöiset riimit ovat vaikutukseltaan heikkoja. Eri asia
on, jos saman loppusoinnun toistaminen ei johdu riimihädästä, vaan on
taidekeino. Silloin sen teho on suurempi. Esim.:

    Lapioi, lapioi!
    Hautuumiesi, lapioi!

Runoissa "Suomalaisille" ja "Koivu etelässä" toistetaan samoja säkeitä,
jolloin samat loppusoinnutkin (liitti -- siitti; lempeämpi --
hempeämpi) toistuvat. Samanlaista tapaa joskus Krohnin juhlarunoissa.

Esittämiään lyhennyksiä käyttäen Krohn saa jonkunverran lisää
täydellisiä loppusointuja. Esim.: Jotk' omakseen jo kullan sait -- ne
ovat vait; pöytään -- löytään; tään -- niin viheljään; läikkyvän --
viherjän; pimjä -- himjä. Mutta hän käyttää muitakin keinoja riimin
saamiseksi. Niinpä hän turvautuu murteellisiin tahi muuten omituisiin
muotoihin, siis oikeastaan hätäriimiin, olkoonpa että näin saatu
loppusointu sinänsä olisikin täydellinen. Esim.: sauvan -- rauvan;
kuningas -- aikoas; nurmessa -- ilmoa; tajua -- juohtu[n]na; hylkeät --
sylkevät; oi kumppalini kulta -- kuin tiesit tänne tulta; kaati
(verbistä kaataa) -- vaatii; tätä -- emäntätä; kaikki -- vaiki;
täyttämähän -- mielellähän; kumppaliahan -- matkahan; Aleksanterimme --
rinkihimme; hirmutöitä -- hetkilöitä -- hedelmöitä; ohjaajaksi --
maailmaksi -- läksi. Riimin takia on myös käytetty toisinaan
_-nunna-loppuisia_ verbimuotoja: muistanunna -- luikahtunna.
Hätätilassa on riimin takia harvoin sanan loppuvokaali heittynyt:
levotonn' -- on. Illatiivin pääte _-seen_, pl. _-siin_, oli Krohnin
aikana vielä _-sen, -sin_, joten virheettömiksi riimeiksi saatiin:
muistihin -- vaatteisin, lintunen -- taivaasen.

Sopiva tapa säästeliäästi käytettynä riimien lisäämiseksi
on erisnimien, vieläpä vieraskielisten sanain asettaminen
loppusointupariksi. Krohnilla on: unestaan -- Porthan, Italia --
rinnasta, Luli -- tuli, Kustan -- mustan, vei -- Lorelei, Sicilian --
kukkulan; Fridolin -- lieneekin --- hartahin; Dominus -- siunaus.

Sen sijaan on perin huono keino riimin saamiseksi koron polkeminen.
Tätä vikaa oli Krohnilla alussa hiukan, mutta hän korjasi pian
tuommoiset paikat runoissaan. Esim.: keväällä kun tulee -- jo varpu
vaikenee; aivon toista neuvoa pitää -- mie en jaksakaan enää.
Korjaamatta on jäänyt: sakeat -- viattomat (Vakoja), ja hieman
lievempi: opikaan -- kumartamaan (Aleksanteri II:n 25-vuot. hallitusp.,
II).

Normalisoidessa on saatu Krohnin koottujen runojen painokseen muutama
virheellinen tahi huononnettu loppusointu. Esim. sauvan -- raudan,
hammasluske -- keihäsryske (alk. keihäsruske); mielessän', sydämessän'
(alkup. täyteläisempi _mielessäin;_ samassa runossa (Neidon tunnustus)
on kuitenkin _huulilleni_ eikä _huulillen_).[199]

Loppusoinnun käytössä ei Krohnilla ole havaittavissa mainittavaa
kehitystä täydellistä riimipuhtautta kohti. Kolmi- ja nelitavuisia
loppusointuja Krohn etsii tuotantonsa alkupuolella, mutta hänen
kolmannen runoilukautensa runoissa niiden käyttö vähenee. Humoristisen
vaikutuksen synnyttämiseksi Krohn ei käytä loppusointuja. Huumorillahan
on muutenkin vähän sijaa hänen runoudessaan. Sitä oikeutettua
vaatimusta, että saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavien
riimien tulee olla myös laajuudeltaan jokseenkin samanlaisia, Krohn
riimipulassaan tuskin on vakavasti koettanutkaan täyttää. Mutta
kunniaksi hänelle sen sijaan on, ett'ei hän käytä riimeinä sanoja
_joka, että, kun_ y.m.s., joita meillä on uudemmassa runoudessamme
nähty käytettävän hätäkeinoina. Muutenkaan hän ei uhraa sanonnan
luontevuutta loppusoinnun takia. Riimikin puolestaan hänellä usein
palvelee enemmän ajatuksen selvyyttä kuin musikaalisia tarkoitusperiä.
Vaikka loppusointu on Krohnille mieluinen kaunistuskeino, ei hän
kuitenkaan käytä sitä liiaksi. Riimileikkiä hän karttaa. Kolmeakin
yhteenkuuluvaa riimiä hän käyttää harvoin, ett'ei ajatuksen loogillinen
kulku estyisi.

Sonetti ja ottave rime koko rakenteellaan pyöristävät ajatusta ja
pyrkivät sitä ohjaamaan, loppusoinnuilla on tässä suuri osansa.
Krohnin ainoan sonetin onnistumiseen on osaltaan vaikuttanut hänen
taipumuksensa mieterunoiluun. Runossa "Vieras lippu" havaitaan, että
kolmella sointuparilla yhteen liitetyt säkeet sisältävät yhtenäisen
ajatuksen. Viimeinen säepari on useimmissa säkeistöissä lopputoistuman
(refrängin) luonteinen. Suomenkielen riimiköyhyys tekee sen, että jos
runoilija käyttää kolmea yhteenkuuluvaa täyteläistä loppusointua (ei
päätteitä), ne väkisinkin johtavat runon ajatuskulkua, koska riimeissä
ei ole valitsemisen varaa.[200] "Vieras lippu" osoittaa sen myös. Voi
tietysti tapahtua niinkin, että lähtee etsimään aasia ja löytää
kuningaskunnan, etsii loppusointuja ja löytää uusia kauneusmaailmoita.

Yleensä näyttää Krohnilla ennakolta ajateltu ajatus määräävän
loppusoinnun eikä päinvastoin. Tätä menettelytapaa helpoittaa se, että
Krohn ei pidä ehdotonta riimipuhtautta välttämättömänä ja turvautuu
myös suuressa määrässä pääteriimeihin. Hänen runonsa ovat usein, kuten
jo olemme huomauttaneet, enemmän ajatuksen leikkiä kuin tunteella
kyllästettyjä mielialan ilmaisuja. Siksi ei riimikään niissä ole
sisällyksen kannalta aivan erikoisen tärkeä tekijä. Sanonta liikkuu
helposti edeltäpäin määrätyssä kaavassa ja kaavaan kuuluvien
loppusointujen puitteissa. Persoonallisissa ja voimakastunteisissa
Emma-runoissakaan ei tunne puhkaise muodoksi valitun kaavan rajoja
sillä tavoin, että se vaikuttaisi loppusointujen yleiseen laatuun.

Säkeistöistä ovat Krohnilla hyvin useat nelisäkeisiä. Yksi- ja
kaksitavuiset loppusoinnut esiintyvät niissä kaikilla mahdollisilla
tavoilla kombinoituna. Joskus on säkeistö 5-, 6-, 7-, 8- tai
10-säkeinen, silloin tällöin on niissä kolme säettä loppusoinnussa
keskenään, mutta sen konstikkaammaksi ei loppusointujen käyttö niissä
olekaan muodostunut. Sonetti on tietysti poikkeus. Runossa
"Purjehdusretki", jossa runomuoto on vapaampaa kuin muualla, on vain
yhdessä paikassa käytetty kolmea loppusointua. Riimeillä ei siis,
varsinkaan niiden epätäydellisyyden takia, ole Krohnin runoissa
suurtakaan musikaalista merkitystä. Pikemminkin ne joissakin
tapauksissa ovat ajatuslankain solmukohtia, säkeen ja ajatuksen
loppupisteitä.

Loppusointujen laadusta vielä muutama huomautus. Suomenkielen vapaa
sanajärjestys sallii erilaatuisten sanain esiintymisen riimeinä. Niistä
Krohnin riimeistä, jotka eivät ole päätteitä, on hänen "Kootuissa
runoelmissaan", suomennokset mukaan luettuna, substantiiveja 12,6 %,
adjektiiveja 2,5 %, verbejä 20,4 %, pronomineja 2,1 %, partikkeleita
noin 8 %, lukusanoja 0,2 %. Päätteitä loppusointuina on noin 54,3 %,
jolloin riimi sitäpaitsi usein on epätäydellinen. Siis enemmän kuin
puolet loppusoinnuista on pääteriimejä. Kokonaisia 8-säkeisiä
säkeistöjä on pääteriimien varassa ja varsinkin myöhemmän kauden
juhlarunoissa on turvauduttu tähän heikosti vaikuttavaan riimilajiin.
Muissakin riimeistä ovat useat verrattain halpahintaisia. Niinpä
esiintyy tavan takaa samoja muotoja verbeistä olla (on, ois, lie),
saada ja voida, mikä tekee riimeinä käytettyjen verbien lukumäärän
näennäisesti suuremmaksi kuin se itse asiassa on. Samoin ovat jotkut
partikkelit (vaan, pois, nyt) useimmiten täyteriimeinä. Kovin usein
toistuvat myös riimeinä muutamat substantiivit, varsinkin yksitavuiset
(maa, työ, yö), samoinkuin jotkut pronominitkin. Loppusointuihin nähden
on siis tekniikka Krohnilla sangen puutteellinen. Sittenkin se on
parempi kuin Ahlqvistin, jonka riimit ovat vielä epätäydellisempiä
kuin Krohnilla, vaikka niiden joukossa on muutamia sangen hyviä.
Pääteriimejä, jotka myös ovat huonompia kuin Krohnin, on "Säkenissä"
(5. painos) 61.4 %. Substantiivien ja verbien suhde on jokseenkin sama
kuin Krohnilla (subst. 12,7 %, verb. 18,1 %), mutta partikkeleita on
loppusointuina vain 4,7 %. Ahlqvist ei tarvinnut hätäriimeiksi
partikkeleita, koska hän hyväksyi perin epätäydellisiä loppusointuja.
Mainittava on myös, että Ahlqvistilla on jokseenkin paljon
loppusoinnuttomia runoja.

Loppusointujen juurruttaminen suomenkieliseen runouteen on ollut
vaikeata työtä. Tässä on Krohn yhdessä Ahlqvistin kanssa suorittanut
huomattavan tehtävän. Miten paljon heidän laskemalleen pohjalle on
saatu rakennetuksi yhden miespolven aikana, sen osoittaa silmäys
uusimpaan suomenkieliseen runouteen. Meillä on jo koko joukko runoja,
joissa loppusoinnut soivat täyteläisinä, puhtaina ja rikkaina taipuen
luontevasti palvelemaan taiteellisia tarkoitusperiä.[201] Eino Leinon
teoksessa "Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja" on noin
puolitoista tuhatta säettä, kaikki loppusoinnullisia, suurin osa
runoiltu _ottave rime_ muotoon ja siis juuri loppusointuun nähden
vaativia säkeistöjä, jota paitsi esiintyy myös neljä yhteenkuuluvaa
loppusointua ja enemmänkin. Pääteriimejä on tosin 39,4 %, mutta ne ovat
milt'ei poikkeuksetta puhtaita, vaihtelevia ja jossakin määrin soipia.
Voi tietysti väittää, että Leinon kielellinen kokeilu osoittaa
suomenkielen sopimattomuutta monimutkaisten runsasriimisten
eurooppalaisten runomittain jäljittelyyn, mutta kieltämättä se näyttää
myös tulevaisuuden mahdollisuuksia ja osoittaa Ahlqvistin ja Krohnin
työn käyneen oikeaan suuntaan. Mainitussa Leinon teoksessa kuvastuu
myöskin eri sanaluokkien käyttämisessä loppusointuihin runotekniikan
kehitys. Loppusoinnuissa on siinä substantiiveja 24,5 %, adjektiiveja
5 %, verbejä 18,5 %, pronomineja 4,6 %, partikkeleita 6,9 %.
Substantiivien prosenttiluvun kasvaminen johtuu osittain siitä, että
kieleen on sitten Krohnin aikojen muodostettu tahi vanhoja elvyttämällä
saatu aivan uusia substantiiveja. Leinolla on siis riimeinä
substantiiveja noin kaksin verroin se määrä kuin Krohnilla ja
Ahlqvistilla, adjektiiveja samoin ja pronomineja myös paljon enemmän,
joten verbit eivät ole enää niin etualalla kuin Krohnilla. Siinä on
siis kehitys kulkenut huomattavasti eteenpäin.[202] "Substantiivin
ylivalta on luontevassa säerakenteessa aivan luonnollinen, sillä ei
millään sanaluokalla voi olla niin paljon erilaisia tehtäviä kuin tällä
sanojen yliluokalla, ja arvokkaimpana sanaluokkana, joka enemmän kuin
muut kannattaa sisällystä, ansaitsevat substantiivit paremmin kuin muut
sanat sen kunniapaikan, joka on loppusoinnulla."[203]

Olemme viivähtäneet loppusointujen tarkastelussa, koska se mielestämme
valaisee Krohnin toimintakauteen sattunutta taiderunoutemme
perustamisaikaa. Loppusointujen käytössä on Krohnin runotekniikan
heikoin kohta, vaikka hän kyllä tässäkin teki voitavansa saadakseen
syntymään mahdollisimman hyvää.[204] Mutta tässäkin heikoimmassa
kohdassaan hän on edellä ajastaan ja työllänsä vie kehitystä eteenpäin.
Krohnin kohtaloksi tuli yleensä suorittaa raskasta raivaustyötä
kulttuurimme hyväksi. Taiderunoutemme muodon kehittämisessä hänen
työnsä on vienyt mitä kauneimpiin tuloksiin ja ollut kauaskantavaa. Sen
näkivät ja ymmärsivät jo aikalaiset. Puhuessaan Ahlqvistista
ja Krohnista runoilijoina sanoo Kaarlo Bergbom: "Molempien
lyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi,
mielikuvitusta etevämpi, molemmissa on plastillinen muodostusvoima
runouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi." Oksanen on
syvempi, Suonio vaihtelevampi.[205]

Myöhemmän ajan käsitys käy samaan suuntaan. Sen ilmaisee Werner
Söderhjelm[206] seuraavasti: Oksanen ja Suonio ovat "täydellisesti
halliten runon tekniikkaa ensiksi osoittaneet suomenkielen kyvyn
yksitoikkoisista korostussuhteistaan ja kömpelöistä suffikseistaan
huolimatta oivallisesti mukautua mitä mutkikkaimpiin säemuotoihin ja
rytmeihin". Hänkin huomauttaa samalla Krohnin "vienosta ja hienosta
runollisesta tunteesta",

Krohnin tuotantoa tarkastellessamme emme ole tekemisissä taiturin, vaan
runoilijan kanssa.



VI.

Loppuhuomautuksia.


Krohn toivoi alusta alkaen, että hänen tuotteensa saisivat osakseen
asiallista kritiikkiä, josta voisi jotakin oppia. Ei voi sanoa, että
tämä toivo olisi täysin toteutunut. Kirjallisuusarvostelu meillä oli
Krohnin alkaessa vielä kehittymätöntä. Tyydyttiin tavallisesti
ylimalkaisiin kehumisiin tahi moitteisiin niitä tarkemmin
perustelematta. Parhaat kriitikkomme -- mikäli he muilta toimiltaan
joutivat arvostelemaan kirjallisuutta -- saattoivat esittää jonkun
hyvinkin sattuvan ja valaisevan huomautuksen, mutta heidän
arvosteluillaan on tilapäisyyden leima ja usein saattaa runoilijan
yleinen katsomus tahi hyvä tarkoitus arvostelijan suhtautumaan
tarpeettoman suopeasti teosten heikkouksiin. Tämä koskee Ahlqvistiakin,
vaikka hänelle arvostelijana ei ollut ominaista suopeus. Krohnin
loistava debyytti ja ilmeinen edistyminen toisessa runokokoelmassa sekä
monipuolinen, uhrautuva työ suomalaisuuden hyväksi ja sympaattinen
persoonallisuus näkyvät vaikuttaneen sen, ett'ei hän runoilijana enää
1870- ja 1880-luvulla joutunut kritiikin alaiseksi.

Ensimäinen arvostelu Krohnista runoilijana on Ahlqvistin jo
selostamamme ilmoitus "Mansikkain ja Mustikkain" II osasta. Se on
nuorta aloittelijaa ymmärtävä ja sisältää melkoista tunnustusta
Krohnille. Myöhemmin polemiikeista katkeroituneena Ahlqvist saattoi
joskus sivumennen letkauttaa Krohnin runouttakin, mutta yleensä tämä
ankara ja etenkin muotovaatimuksissaan tarkka arvostelija piti
arvossa Krohnin puhdashenkistä ja kaunismuotoista tuotantoa. -- J.V.
Calamniuksen arvostelu Krohnin ensimäisestä runokokoelmasta[207]
on aikakaudelle kuvaava. Jo arvostelun kielessä kuvastuu se
murroskausi, jolloin suomenkieltä voimalla ja väellä ryhdyttiin
taivuttelemaan korkeimman kulttuurin välineeksi. Tapaamme Calamniuksen
artikkelissa semmoisia lauseita, jotka saattavat entistä enemmän
kunnioittamaan Krohnia suomenkielen käyttäjänä, esim.: "Tähän Suonion
runous-keräykseen ovat pantut sekä suorasanaisia että runomittaisiakin
runoelmia." Mutta sisällyshän on pääasia, ja se kuvaa hyvin aikakauden
arvostelutapaa. Arvostelija lausuu, kehuttuaan ensin "Kuun tarinoita",
jotka "ovat yleiseen yhtä taitavasti ajateltut kuin ihanasti
esiteltyt", m.m. seuraavaa: "Kuun tarinoissa näkyy Suonion runotar
löytäneen itselle hyvin sopivan alan. Hänen runointonsa ei riehu
tulvana, vaan virtaelee notkeana ja selkeänä virtana, jättäen
rannoillensa kirkkaita kristalli-helmiä, joitten sisästä useimmiten
Lempi-jumalattaren punaposki pilkoittaa. Tämmöiset ovat useimmat kirjan
runomittaisista runoelmista, niinkuin esm. somat kappaleet 'Sydämelle',
'Illalle', 'Lemmen aamu'. Vaan eipä jokea kosketta. Niin se tämäkin
virta välistä kuohuu ja rajuaa, ja helmet, mitkä rannalle jäävät,
kihisevät vielä kosken raivosta. Tämmöinen kappale on 'Italian
herääminen' ja, leppeämmällä tavalla, 'Suksimiesten laulu'. -- -- --
Tämmöiset kirjat ne nousevalle suomalaiselle kirjallisuudelle tuovat
sekä ihailijoita että harrastajiakin."

Niinkuin näkyy, karakterisoi Calamnius aivan oikein Krohnin runoutta ja
sen merkitystä. Krohnille ominainen selvyys ja vilpittömyys vaikutti,
että aikalaisten arvostelut hänen runoudestaan yleensä osuvat oikeaan.
Siitä on hyvänä näytteenä "Uudessa Suomettaressa" oleva arvostelu
Krohnin toisesta runokokoelmasta[208] Arvostelija lausuu: "Sillä välin
kun muutamilla puolin epäillään suomen kielen oikeudesta olla
korkeamman sivistyksen muotona tässä maassa, saattaa suomenkielinen
kirjallisuus, näistä arveluista huolimatta, itsensä saattamistaan yhä
kelvollisemmaksi vastaamaan ei ainoastansa kansan, vaan myöskin
korkeammin sivistyneiden vaatimuksia." Asetettuaan sitten
ilmoitettavistaan kirjoista ensi sijalle _Suonion Runoelmia_, II,
kirjoittaja jatkaa: "Herra Suonio on suomalaiselle lukijastolle
vanhastaan tuttu ja rakas kirjailija ja omaisuudet, jotka ennen ovat
tuottaneet hänelle oikeutetun arvon runoilijana, löytyvät täydessä
mitassa tässäkin vihossa ja niissä uusissa kappaleissa, jotka siihen
kuuluvat. Täällä löytyy sama vakaa aisti ja ankara itsensätutkiminen
kuin hra Suonion varhemmissa runoelmissa. Herra S. ei koskaan anna
käsistään mitään vajavaista taikka keskinkertaistakaan; joka kappale on
sisällyksensä ja muotonsa puolesta luonteva kokonaisuus ja sisältää
aina jonkun kauniin ja hyvin lausutun ajatuksen. Hra S:lta ei koskaan
mielikuvitus ja tunne tempaa hänen taiteilija-järkeänsä; mutta toiselta
puolen hän on ylen paljo runoilija siksi että ymmärtäväinen
mietiskeleminen kokonaan saisi voiton ja tekisi hänen kappaleensa
prosalllisiksi. Sisällinen lämmin tuoksuu hyvää tekevänä aina niistä
meitä vastaan. Sanoa voi, että monella runoilijalla lienee sama määrä
runollista kykyä kuin Suoniolla, mutta että harvat ymmärtävät käyttää
kykyänsä paremmin kuin hän. Ell'emme erehdy osoittavat muutamat
kappaleet tässä vihkossa myöskin hänen runollisen voimansa kehitystä.
Todisteeksi siitä mainitsemme oivallisen kappaleen 'Karkuri', sydämeen
koskevan kuvauksen todellisen elämän yöpuolesta. Vihkon päättävät
muutamat etevät käännökset, muita paitse unkarilaisen runoilijan
Petöfin runoelmista."

Krohnin toista runokokoelmaa arvosteli myös B.F. Godenhjelm verrattain
seikkaperäisesti.[209] Tämä onkin pisin arvostelu, mitä Krohnin
runouden osaksi tähän asti on tullut. Godenhjelminkin arvostelussa on
se vika, että vain lyhyesti ja tarkemmin perustelematta annetaan
usealle runolle mainesana "kaunis", "soma", "sievä", "vähemmän
onnistunut" j.n.e. Toiselta puolen siinä on kyllä myös huomautettu,
missä suhteessa edistymistä entisestä on havaittavana ja mitä
heikkouksia arvostelija on runoissa huomannut. Arviointi on
tasapuolista ja oikeaan osuvaa, mutta ei tunge eikä pyrikään pintaa
syvemmälle.

Pidättyväisempi kuin muut aikalaiset ja ystävät on lausunnoissaan Yrjö
Koskinen. On jo mainittu, mitä hän sanoi "Mansikkain ja Mustikkain" III
osasta ja siinä olevista Krohnin runoista. Vielä muistosanoissaan
Krohnista, jotka Koskinen lausui Historiallisen Seuran kokouksessa
marraskuun 9 päivänä 1889, hän antaa jokseenkin niukan tunnustuksen
Krohnin toiminnalle runoilijana, sanoen siitä: "Ylipäänsä, vaikk'en
katso itseäni kykeneväksi arvostelemaan tätä puolta Krohnin
kirjallisesta toimesta, on luullakseni tunnustettava, ett'ei jatko
tässä kohden täysin vastannut niihin toiveisin, joita Krohnin
runottaren ensimäiset ponnistukset olivat herättäneet. Runollista
mielentaipumusta ei puuttunut ja tämä nähtävästi jo kodista oli
kehittynyt hienon kirjallisen kasvatuksen kautta; mutta olivatko
alkuperäiset, luonnolliset runo-hetteet liian heikkoja, vai lieneekö
alituinen työnharrastus suomalaisuuden käytännöllisillä aloilla
vaikuttanut siinä kohden haitallisesti, sitä en uskalla varmuudella
päättää. Varmaa ainakin on, että nuo harvat, joilla oli tahtoa ja kykyä
jotakin tehdä suomalaisuuden työ-alalla, siihen aikaan temmattiin
toisesta toiseen."[210]

Myöhemmän ajan arvostelijat -- Eliel Aspelin, Werner Söderhjelm, Eino
Leino, O.A. Kallio, J. Jäntti, J.J. Meyer[211] -- eivät ole tuoneet
mitään mainittavaa esille edellä sanotun lisäksi. Heidän lausuntonsa
ovat lyhyitä ja ylimalkaisia. Eino Leinon esitys, jossa koetetaan
katsoa Krohnin runoutta taustana kansalliset kulttuurivirtaukset on
liian paljon "pikakuva" tehdäkseen oikeutta runoilijalle. Se on kuin
älykästä puhetta viinilasin ääressä; se valaisee asiaa välähdyksittäin,
mutta antaa siitä vaillinaisen ja yksipuolisen kuvan.

Mutta Krohnin kirjalliseen tuotantoon kuuluu paljon muutakin kuin
runoteoksia. Hänen nauttimaansa arvovaltaa valaisee se, että muuttui
melkein säännöksi, että jokaista hänen toimittamaansa kirjateosta
ilmoitettaessa sanomalehdissä lausuttiin: toimittajan nimi jo on
takeena siitä, että tehtävä on kaikin puolin oivallisesti suoritettu.
Tietysti tuo luottamus oli ansaittua. Krohn, kuten olemme nähneet,
todellakaan ei säästänyt huolta eikä vaivaa saadakseen kunnollista
käsistään. Lisäksi vielä hän oli tuotteliain kaikista aikakauden
kirjailijoista, joten lukijakunnalla kyllä oli syytä olla hänelle
kiitollinen.[212] Yrjö Koskinenkin kehui Krohnin historiallisten
kertomusten hyvää tyyliä ja hauskaa, kevyttä esitystapaa. Mutta
puutteitahan on kaikessa ihmistyössä, varsinkin jos se suoritetaan
semmoisella vauhdilla kuin Krohn teki. Ylistelyissä mentiin
liiallisuuksiin. Krohnille ihmisenä eivät liiat kehumiset olleet
vaarallisia, mutta asian vuoksi oli hyvä, että edes joskus kuului
muutakin kuin umpimähkäistä ylistystä. Semmoinen Krohnille
runoilijanakin epäilemättä hyödyllinen poikkeus yleisestä kehumisesta
oli Ahlqvistin arvostelu "Ivanhoen" suomennoksesta.[213] Ahlqvist kyllä
antaa työlle tunnustusta ja sanoo, että "suomentaja meidän kielellä
toimittaessaan kansallemme aivan outoja aatteita osoittaa harvinaisen
taidon". Mutta sitten seuraa sarja muistutuksia, osittain
epäoikeutettujakin. Ahlqvistin muistutusten lukumäärä vielä lisääntyi,
kun hänelle jo tähän aikaan vastenmielinen Yrjö Koskinen --
"ipsissimus", kuten Ahlqvist sanoo -- nousi puolustamaan Krohnin
suomennosta. Krohn itse suhtautui arvosteluun asiallisesti, mutta ei
myöntänyt kaikkia huomautuksia paikkansa pitäviksi. Ahlqvistilta, joka
pysyi yhtä tiukasti kannallaan, hän sai kuitenkin seuraavan
tunnustuksen: "Tavallisista tämmöisistä vastaanväittäjistä poikkee
herra J.K. siinä, ett'ei hän koe solvata muistutusten tekijätä
hävittömyyksillä, ja siinä, että hän tunnustaa suuren osan
muistutuksista olevan perusteellisia, vieläpä erittäin hyödyllisiäkin
ja tärkeitä." Pahaksi onneksi puolusti Krohn työtään myös sillä, että
"lisänä on rikkakin rokassa", jonka johdosta Ahlqvist tokaisi:
"Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen
mitä tahdot." -- Tämän polemiikin jälkeen Koskinen alkoi kaivata
Krohnin historiateoksen esitystavassa "sitä klassillista
taiteellisuutta, joka jo meidänkin kirjallisuutemme täytyy panna
vaatimukseksi. Krohnin stiili on luonteva, mutta se on, jos niin
saamme sanoa, vailla sitä accentia eli lausekorkoa, joka antaisi
esitykselle ponnen ja ryhdin".[214]

Tämä episoodi, vaikka se ei suoranaisesti koske Krohnin toimintaa
runoilijana, valaisee kuitenkin aikalaisten käsitystä Krohnista
kielenkäyttäjänä ja kuvaa yleensäkin heidän suhtautumistaan Krohniin.
Ensi sijassa hän heidän tajunnassaan joka tapauksessa oli kirjailija ja
runoilija Suonio. Vuoden 1870 jälkeen ei Krohnin runous sanottavasti
joutunut arvostelun alaiseksi. "Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat"
ilmestyessään vuonna 1882 eivät antaneet aihetta mihinkään lausuntoihin
arvostelijain puolelta, mikä osoittaa, että Krohnin tuotanto silloin
oli yleisesti tunnettu. Sen aatesisällys olikin kaikille läheistä ja
omaa eikä kaivannut kommentaarioita. Krohnin runouden muodon suurta
merkitystä taiderunoutemme kehitykselle eivät aikalaiset vielä
pystyneet näkemään eivätkä ymmärtämään. Se on laaja tutkimusala
sinänsä. Nykyaika kuitenkin jo voi todeta, että Krohnin ja Ahlqvistin
laskemalta pohjalta on lähtenyt suurenmoinen runokielemme ja
runotekniikkamme kehitys, jonka nousukohtia merkitsevät nimet Paavo
Cajander, J.H. Erkko, Kasimir Leino, Eino Leino, Otto Manninen, V.A.
Koskenniemi. Kaikki he ovat nuorina lukeneet Krohnin runoutta, kaikki
he ovat jollakin tavoin hänestä hyötyneet. Krohnin runouden merkitys
suomalaisen runouden historiassa on hyvin suuri etenkin sen
muodollisten ansioitten vuoksi. Suoranaisestikin, eikä vain
välillisesti, on Krohn vaikuttanut suomenkielisen taidekirjallisuuden
kieleen ja tyyliin. Hänen asemansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa
saattoi hänet antamaan suoranaista apua toisille kirjailijan toimessa.
Yksinpä Aleksis Kivenkin kirjoituksia hän joutui korjailemaan. Pietari
Päivärinnan teosten käsikirjoituksissa on paljon Krohnin kynän jälkiä.
Aloittelevien runoniekkojen säkeitä hän auliisti "ojensi".[215]
Huomattavin nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joka on pyytänyt
ja saanut Krohnilta apua, on Johannes Linnankoski. Askolasta huhtikuun
6 päivänä 1888 lähettämässään kirjeessä,[216] jota on seurannut tekele
"Lakastunut ruusu", pyytää Vihtori Peltonen lausuntoa kyhäyksistään ja
jatkaa: "Minä olen yhdeksännellätoista ikävuodella oleva työmies;
kaikkea sivistystä vailla. -- -- -- Olen heti valmis luopumaan
yrityksistäni, kun vaan saan luotettavan arvostelun Teiltä siitä, että
ne ovat ihan joutavia."

Suoranaisia vaikutuksia sisältöön ja tyyliin ovat jotkut suomalaiset
kirjailijat myös saaneet Krohnilta. Semmoista vaikutusta on huomautettu
esiintyvän Uno von Schrowen runoissa.[217] Vaikutuksille herkän
Erkon tuotantoon on Krohn myös painanut jonkun verran leimaansa.
Päivärintakin kirjoitti Krohnin esimerkin mukaan "Kuun tarinoita".[218]
Joku soinnahdus uusimmilla lyyrikoillammekin Eino Leinoa myöten
voitaisiin ehkä osoittaa Krohnista asti polveutuvaksi. Yleensä Krohnin
suoranainen vaikutus sisällyksellisesti myöhempien kirjailijain
tuotantoon on ollut hyvin vähäinen. Syy siihen on selvä. Niinä vuosina,
jolloin Krohn lauloi viimeisiä säveleitään, pääsi uusi suunta vallalle
kirjallisuudessamme. Krohn ymmärsi hyvin, että ajat muuttuvat. Hän oli
itse runoillut ("Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi"):

    Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus,
    Teit' uusia nyt astuu nuori kansa;
    Se oikein on -- mut ain' uskollisuus
    Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!

Muutos, jonka realismin valtaanpääsy toi kirjallisuuteemme, oli
kuitenkin perinpohjaisempi kuin moni ehkä oli aavistanutkaan. Krohn
tuskin oli saattanut ajatella niin pian tulevan ajan, jolloin, Juhani
Ahon sanoja käyttääksemme ("Nuori sielu"), Runeberg oli vanhanaikainen
ja Topelius ei sopinut aikamiesten luettavaksi. Hän kuului kokonaan
edelliseen ajanjaksoon, joka seuraavan ajan mielestä oli liian naivi,
jotta siltä olisi voinut ottaa vaikutuksia taiteellisessa luomistyössä.

Eräältä kannalta katsoen voi sanoa, kuten Eino Leino, että Krohnista
runoilijana ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin
mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Mutta kun
yksipuolisesti ajatuskulusta vapautuen katsoo Krohnin runoutta
kokonaisuudessaan sen välimatkan päästä, minkä kuluneet vuosikymmenet
ovat luoneet, niin selviää, kuten toivoaksemme esityksemmekin osoittaa,
että hän runoilijana on yksi nuoren suomenkielisen runouden
klassikkoja, jonka luo kaikkina aikoina mennään ja jonka luota palataan
puhtaampana, elämän taisteluun vahvistuneempana, kuten Krohn itse aina
palasi työhönsä, käytyään onnellisessa vanhassa kodissaan Kiiskilässä!



Muistutuksia


Johdanto.

[1] Vrt. O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus I, s. 10 ja
J.V. Snellman, Finska litteraturens närmaste framtid (litteraturbladet
1856, N:o 12).

[2] Vrt. Kaarle Krohn, virkaanastujaisesitelmä 31.1.1909 (Valvoja 1909;
Finnisch-ugrische Forschungen 1909). -- J. Krohnin omatekoinen
elämäkerta Biografisessa Nimikirjassa.

[3] Tikkasen ja Polénin kirjeitä Ahlqvistille Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kirjastossa. -- Yrjö Koskinen, Kansallisia ja
yhteiskunnallisia kirjoituksia I, s. 85.


I Luku.

[4] Julius Krohnin serkku Nikolai Krohn on Lontoossa valmistanut ja v.
1888 painattanut "Perhekronikan", joka sisältää tarkkoja tietoja
Krohn-suvusta. -- "Perhekronikan" kanssa yhtäpitävästi Julius Krohn
kertoo suvustaan tunnetussa, omatekoisessa, Biografista Nimikirjaa
varten laatimassaan elämäkerrassa.

[5] Kiiskilän kartanoa ja sen vaiheita on kuvannut Helmi Krohn
kirjoitelmassaan "Kiiskilän hovi", "Otava" 1915, s. 322

[6] Kauppaneuvos W. Hackmanin lausunnon mukaan tämä Dannenberg
oli todellinen nero teknillisellä alalla. Esimerkkinä hänen
omituisuuksistaan on sama kertoja maininnut, että tyttären piti vielä
naimisissa ollessaan soittaa ukko Dannenbergille monta tuntia päivässä.

[7] Elämää Kiiskilässä on kuvannut Jac. Ahrenberg ("Människor, som jag
känt", VI) sekä Helmi Setälä romaanissaan "Vanhan kartanon tarina". --
Vrt. myös Helmi Krohnin kirjoitusta "Julius Krohn lapsena" Kenraali
Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisussa "Uutta kylvöä", H:ki,
1921.

Julius Krohnin nuorempi veli Leopold August valmistui lääkäriksi ja oli
aikanaan hyvin huomattu alansa edustaja Suomessa. Kuoli Helsingissä v.
1892. -- Sisar Emiliellä oli taiteellisia taipumuksia. Naimisissa ensin
kauppias Woldemar Hackmanin kanssa, sitten säveltäjän, Leipzigin
Thomaskirkon kanttorin Gustav Schreckin kanssa. -- Sisar Ottilie joutui
naimisiin kenraali Konst. Pelisskyn kanssa. -- Sisar Adéle oli
naimisissa O. Rullmannin kanssa ja kuoli 1875.

Julius Krohnin isä oli iloinen, lapsirakas mies. Äidistä
lausutaan "Perhekronikassa", että hän oli älykäs, monipuolisesti
sivistynyt, lahjakas, lujaluonteinen, tahdikas ja harvinaisen
velvollisuudentuntoinen. Suomenkieltä hän osasi lapsuudestaan
saakka ja kehitti myöhemmin vielä tätä taitoaan voidakseen seurata
poikansa kirjallisia töitä, joita hän joskus miehellensä
kirjallisestikin saksansi. Erikoista huomiota ansaitsevat hänen
kansanvalistusharrastuksensa, jotka ilmeisesti ovat vaikuttaneet
Juliukseen. Heti perheen muutettua Kiiskilään perusti Juliuksen äiti
orpotyttöjä varten kodin, johon hankittiin opettajatar. Kun lasten
koulun tähden oli Viipurin kaupunkiin siirtyminen, hän perusti siellä
tytöille koulun, jossa omine tyttärineen ja heidän tuttavineen opetti
ja joka lakkasi vasta sitten, kun kunta toimitti kansakouluja tyttöjä
varten. -- Vrt. Kaarle Krohn, "Vanhempaini suomenkielisyys"
(Eteläsuomalaisten tervehdys kotiseudulleen. I. Helsinki 1908).

[8] Tästä huomauttaa jo Yrjö-Koskinen ("Muistosanoja Julius Krohnista",
Historiallinen Arkisto XI).

[9] Vrt. Julius Krohnin kirjeitä vanhemmilleen eri aikoina.

[10] Eräässä kirjeessä vanhemmille, joka on päivätty Helsingissä
tammik. 6 p. ja luultavasti on vuodelta 1857, sanoo Julius Krohn
palanneensa lyhyeltä lomaltaan Kiiskilästä taasen "puhtaampana,
iloisempana, enemmän lapsena", ja jatkaa: "Es ist doch so schön die
volle Ueberzeugung zu haben, dass es doch eine Stelle gibt, wo man
herzlich geliebt wird; das stärkt und kraftigt wunderbar zu dem Kampfe
des Lebens."

[11] Rouva Aino Kallas pitää nykyisin hallussaan näitä päiväkirjoja,
joita on kolme vihkoa. Ensimäisen kannessa on: "Tagebuch für Julius
Krohn. 1 Theil. Wiburg den 23.11.1849" ja se sisältää 23 sivua. Toinen
vihko, jota on vain osa jäljellä, on ilmeisesti vuodelta 1850. Kolmas
vihko ("4:ter Theil") alkaa syntymäpäivästä 19.5.1851. Seuraavana
vuonna näkyy yritys pitää päiväkirjaa rauenneen alkuunsa.

[12] Päiväkirjan toisessa vihossa 16/10 hän sanoo saaneensa
luettavakseen mielenkiintoisen kirjan "Minnen från finska kriget" ja
jatkaa: "Se on sangen hauska, mutta monet tekijän mielipiteistä ovat
minun käsitykseni mukaan vääriä."

[13] Professori Kaarle Krohnin tiedonanto.

[14] Kauppaneuvos W. Hackmanin kertomaa. -- Mahdollisesti on Juliuksen
luonnontieteellisiin harrastuksiin vaikuttanut sekin, että hänen isänsä
lähinnä vanhempi veli August, lääkäri, oli huomattu luonnontieteilijä.

[15] Tästä mainitsee Krohn itse vielä kirjeessään vanhemmilleen
maaliskuun 10 p. 1857.

[16] Päiväkirjansa reunukseen on Krohn laatinut luetteloa kirjoistaan.
Luettelosta on säilynyt katkelma, jossa mainitaan kirjat N:o 60-115
ynnä 21 numeroimatonta. Siinä on lasten ja nuorison kirjoja
monipuolinen saksankielinen valikoima, joukossa m.m. Andersenin satuja,
Die schöne Genowefa, Das Königreich der Vogel oder die Prinzessin
Rosalinda, Der Geist des Abo-Schlosses, Aschenbrödel, Der Rattenfänger
von Hameln j.n.e.

[17] Kaarle Krohn, Kansallinen heräys Viipurissa 1840-luvulla.
Suomalainen Suomi 2. -- Vrt. myös J.J. Mikkolan kirjoittamaa
elämäkertaa Julius Krohnista Tor Carpelanin julkaisemassa "Finsk
Biografisk Handbok".

[18] Yrjö-Koskinen on edellämainitussa muistokirjoituksessaan Krohnista
(Hist. Arkisto XI) huomauttanut Viipurin ruotsalaisessa kimnaasissa
vallitsevaa henkeä kuvaavasta seikasta, että Krohn antoi lehdelleen
suomenkielisen nimen Tarinatar. Nimet Hulivili ja Nuorukainen ovat
lisätukena tälle todistuskappaleelle.

[19] Vrt. Hufvudstadsbladet, elokuun 28 p. 1918: "Julius Krohn som
diktare på svenskt språk".

[20] Vrt. esim. Th. Rein, Muistelmia elämäni varrelta, ss. 115-116, ja
Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius, III osa, luku 52.

[21] Professori E.G. Palménin kertomaa. Vrt. J. Krohnin kirjettä
vanhemmilleen 3 p. jouluk. 1853.

[22] Julius Krohn, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta.
(Julkaissut Helmi Krohn v. 1918.)

[23] Krohnin heikkoa suomenkielen taitoa osoittaa, että hän tähän
aikaan vielä kirjoittaa: Aika menee arvelessa, päivä päätä käännelessä.

[24] Niinpä vanhemmat toisinaan olivat huolissaan, että Julius
ylioppilaspiireissä lausuisi tahi tekisi jotakin poliittisesti
varomatonta -- hyvin ymmärrettävä pelko keisari Nikokin aikana
pietarilaisissa! -- Olipa muuten juuri Krimin sodan aikana johtavissa
miehissämme (Cygnaeus, Topelius) havaittavissa jonkinmoista
venäläisystävällisyyttäkin, joka puolestaan on voinut tehdä
hallitsijahuoneen nuorisollekin mieluisammaksi. Vrt. C.G. Estlander,
Ungdomsminnen, s. 210.

[25] Kirjeessään vanhemmilleen huhtikuun 25 p. 1857 Krohn sanoo
antaneensa tämän käännöksensä, mikäli sitä oli valmiina, Helsinkiin
opiskelemaan saapuneen talonpojan A. Mannisen käytettäväksi. Manninen
sanoi hyötyneensä käännöksestä ja piti sitä sujuvana ja selvänä.

[26] Seurapiiristään mainitsee Julius Krohn erityisesti filosoofi
Murmanin, Öhbergin ja Slöörit.

[27] Kirje Keldanille helmikuun 17 p. 1857. Vrt. Tervajoen kansakoulun
avustamiseen nähden Jac. Ahrenbergin kertomusta (Människor som jag
känt, VI. Julius Krohn).

[28] Esimerkkinä Krohnin työn laadusta on professori E.G. Palmén
suullisesti maininnut, että Krohn antoi Biografiseen Nimikirjaan sangen
huomattavan määrän arvokkaita elämäkertoja, mutta niiden yksityiskohdat
kaipasivat usein tarkistusta.

[29] Kalenterissa "Mansikoita ja Mustikoita II" on tämän runon
syntymävuodeksi merkitty 1855. Se saattaa olla painovirhe tahi sitten
on muisti hieman pettänyt, kun Krohn kirjoitti elämäkertansa. Suurta
merkitystä sillä ei ole, kumpi päiväyksistä on oikea -- luultavasti se
on 1856. "Suvilaulu" on joka tapauksessa Krohnin ensimäinen
suomenkielinen runo. Kuten tavallisesti Krohnilla, on tässäkin runossa
alkuperäinen muoto säilynyt myöhemmin jokseenkin semmoisenaan.
Huomattavin korjaus runon alkupuolella on, että säe "Suomehen
löyhäyttäisin" on korjattu: "Suomehen suhauttaisin".

[30] Julkaisemattomia. Krohnin käsikirjoitusten joukossa.

[31] O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus I, s. 73.

[32] Vrt. Julius Krohn, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta.

[33] Niinpä hän kielsi omaisiaan kertomasta muille siitä
tunnustuksesta, jonka hän sai Lönnrotilta edistymisestään
suomenkielessä. Rautalammilta hän lähetti kirjoittamansa
suomenkielisen puheen äidin perustaman koulun joulujuhlassa
pidettäväksi. Hän hämmästyi, kun hänelle lähetettiin kotoa tämä puhe
painatettuna erityisenä lehtisenä, mutta rauhoittui kuultuaan, että
tekijän incognito oli säilytetty. Sen hän pyytää tekemään vast'edeskin
ja lisää: "Ich habe dadurch, dass ich, wenn ich etwas mit Intresse
vollbracht hatte, allen Menschen es mittheilte, gleich als könnte es
sie interessiren, -- bei vielen den Ruf bekommen, dass ich ein
rechter Kuckuck bin. Darum möchte ich lieber, dass bei dem was ich thue
mein Name nicht genannt werde."

[34] Suometar 1860, N:o 1. Antti Outonen, Kirjeitä Kilpiselle.

[35] Otettu, kuten Krohn itse elämäkerrassaan sanoo, lähellä Viipuria
olevan Suonionsaaren mukaan. -- Helposti nousee mieleen kysymys, miksi
innokas suomalaisuuden mies Krohn ei seurannut ystävänsä Yrjö Koskisen
esimerkkiä ja muuttanut nimeään virallisestikin suomalaiseksi. Krohnin
ajatustapaa tässä asiassa valaisee A.G. Keldanille marraskuun 16
päivänä 1862 kirjoitettu kirje, jossa on allekirjoituksena: Veljes
Suonio. Sen jälkikirjoitus kuuluu: "Jos minä sinuna olisin taikka
muuna, jolla alkuperänsä on ollut suomalainen sukunimi, niin sen siksi
jälleen muuttaisin. Mutta minun, jolla semmosta ei ole, sitä
valitettavasti ei käy tekeminen. Tehkööt sen lapseni tai lasten lapset
kerran, jos Suonio nimelle olis karttunut jotain arvoa."

[36] Kirjeessään vanhemmilleen huhtikuun 26 p. 1860 Krohn kertoo
kirjoittaneensa runoja ja jatkaa: "Jos Emilie tahtoo nähdä yhden näitä
nouveaux né, niin hankkikoon itselleen Suomettaren ensi numeron."
Mainitussa "Suomettaren" numerossa on juuri "Suksimiesten laulu". --
Kaarlo Slöörille lähetti Krohn tämän runon huhtikuun 17 päivänä
ilmoittaen samalla sen syntyneen "keväisillä hiihtoretkillä".

[37] "Soittoa kuullessa" painettu aikaisemmin "Helsingfors Tidningar"
lehteen N:o 128 (v. 1860).

[38] M.m. valtioneuvos Th. Rein on suullisesti kertonut "Kuun tarinain"
herättämästä huomiosta. Samoin vähän nuorempaan polveen kuuluva
kansakoulujentarkastaja O.A.F. Lönnbom.

[39] Vrt. E.N. Setälän artikkelia Julius Krohnista "Tietosanakirjassa"
ja hänen muistokirjoitustaan "Valvojassa" 1888.

[40] Kirje vanhemmille jouluk. 1 p. 1860.

[41] Kirje Kaarlo Slöörille jouluk. 24 p. 1860. Kts. Julius Krohn,
Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta, s. 179.

[42] Nuoren ylioppilaan kirjeitä, s. 158.

[43] Näitten kielellisten omituisuuksien perusteella ei kuitenkaan voi
tätä suunnitelmaa sijoittaa aikaisempaan aikaan, vaan on se, kun
otetaan huomioon Krohnin töitten ja harrastusten laatu eri vuosina,
katsottava 1860-luvun alussa syntyneeksi. Luonnoskonseptissa on
kielenkäyttö tietenkin huolimattomampaa kuin julkisuuteen aiotuissa
kirjoituksissa.

[44] Kirje on päivätty helmikuun 30 p. 1861. Pitää olla: tammikuun.

[45] Kirje vanhemmille huhtikuun 7 p. 1861.

[46] J. Länkelän kirjekokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kirjastossa. -- Siteerattu kirje on päivätty Helsingissä jouluk. 16 p.
1861.

[47] Samankaltainen suhtautuminen puutetta kärsiviin ilmeni
muulloinkin. Niinpä v. 1866 äidin tarjouduttua suorittamaan kulut, jos
Krohn laajentaisi asuntoaan ottamalla huoneen lisää, Krohn vastaa:
"Minun täytyy ilmoittaa, ett'emme ota tarjousta vastaan ainakaan tänä
vuonna. Olemme asiaa kauan ja tarkoin punninneet ja olemme aina lopuksi
tulleet siihen tulokseen, ett'ei omatuntomme salli meidän laittautua
elämään laajemmin ja kalliimmin aikana, jolloin tuhannet ehkä nääntyvät
nälkään. Se olisi kurjuuden ivaamista. Mutta jos sinä, rakas äiti,
tahdot tuon meille määrätyn summan taikka osankin siitä käyttää
auttaaksesi muutamia ihmisveljiä yli tämän talven, niin täyttäisit
meidän molempien suuren toiveen. Ja jos apu ehkä voisi tulla
Rautalammin ja Kaavin pitäjien hyväksi, joissa oleskeluni välillisesti
olisi aiheena avustukseen, niin sehän säilyttäisi nimeni näillä seuduin
siunatussa muistossa ja olisi siis kuitenkin ikäänkuin lahja minulle.
Voin ilmoittaa Rautalammilla olevan henkilön, jonka toimeksi saattaa
uskoa jakamisen."

[48] Krohnin saamista tekijäpalkkioista mainittakoon, että hän sai
"Syyn sovituksen" suomentamisesta 20 ruplaa, "Mansikkain ja Mustikkain"
IV osassa olevista "Kuun tarinoista" 5 (tahi kenties 6) ruplaa, Kemian
oppikirjan suomennoksesta 130 ruplaa. Viimeksimainitusta myönsi
senaatti sittemmin 1,400 markan palkinnon.

[49] Kirje vanhemmille toukokuun 4 p. 1863.

[50] Vrt. kirjoitusta "Kuvalehtiemme isä", Otava, 1918, ja
"Jälkipuhetta" kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa" N:o 24, v. 1866.

[51] Niinpä hän sanoo käyttäneensä puolentoista viikon aikana joka
päivä pari tuntia sopivien lähteitten etsimiseen artikkeliin Amerikan
orjakysymyksestä ja pari kertaa jo tunteneensa kiusausta tyytyä
pintapuolisempaan käsittelyyn. (Kirje vanhemmille helmikuun 4 p. 1864.)

[52] Palkkiona "Maiden ja Merien takaa" lehden toimittamisesta Krohn
sai 240 hopearuplaa vuodessa ynnä voitto-osuutta tilaajamäärän
noustessa yli tuhannen. Tilaajia olikin ensimäisenä vuonna koko joukko
toista tuhatta, mutta niiden lukumäärä väheni seuraavina vuosina.
Toimitustyöstä saatu lisätulo oli Krohnista hyvin mieluinen, kun hän
täten sai, kuten hän itse lausui, aviomiehenä ja isänä taloudellisesti
seisoa omilla jaloillaan. Muuten Krohn mielellään lahjoitteli
tilapäisiä tekijäpalkkioitaan pois, jos siihen oli tilaisuutta. Tästä
on useampia esimerkkejä.

[53] Siteerattakoon tässä Kaarlo Bergbomin arvostelua "Kirjallisessa
Kuukauslehdessä". N:o 9, v. 1866: "Tämä hra Krohn'in yritys ei ansaitse
ainostaan suuren yleisön tähden runsasta kiitosta, vaan se on vieläkin
suureksi hyödyksi kaikille nuorille, alkaville runoilijoille. Sillä
emme tahdo sanoa, että lyyrillinen kieli suomeksi olisi päässyt
klassillisen täydellisyytensä perille sekä kieliopillisen tarkkuuden
että muotojen rikkauden puolesta, mutta todistaahan tämä kokoilema,
että lyyrillisellä runoudellamme jo on oma historiansa, jonka vaiheissa
runollinen kieli on muodostunut niin tarkaksi ja sujuvaksi, ett'ei se
enään pane esteitä taitavalle runosepälle korkeimmissakaan aineissa."
-- Albin Lönnbeck (Studier i finska vitterheten efter 1830. H:fors,
1883) sanoo, että "Helmivyössä" on valikointi suoritettu hyvällä
aistilla.

[54] Kirje vanhemmille joulukuun 8 p. 1863.

[55] M.m. johtajatar Ottilia Stenbäckin kertomaa.

[56] Kaikkiaanhan "vänrikkejä" oli viisi, nimittäin paitsi Krohnia
Slöör, Godenhjelm, Tuokko ja Rahkonen. Myöhemmin vielä P. Cajander,
K.F. Eneberg, K. Suomalainen. -- Työ vei, kuten tunnettua, hyviin
tuloksiin. V. 1877 oli oivallinen suomennos teoksesta valmiina.

[57] Sana _tuomisia_ suomeksi saksankielisessä kirjeessä.

[58] Kirjeestä Slöörille marraskuun 1 p. 1868 näkyy, että suomennos oli
aloitettu jo Suomessa ja valmistui hitaasti.

[59] T:ri V. Tarkiainen on tässä yhteydessä huomauttanut, että samaa
aihetta on käytetty v. 1867 ilmestyneessä Kiven "Karkureissa".

[60] Krohnin käsikirjoitus Ahlqvistin paperien joukossa.

[61] Yrjö Koskisen paperien joukossa on Krohnin kirje Montreux'sta
tammik. 27 p. 1869, josta (samoin kuin Krohnin vanhemmilleen
kirjoittamista kirjeistä) käy selville, että Krohnin täällä suorittaman
tieteellisen työn määrä ja laatu on kunnioitusta herättävä. Erityisesti
hän oli syventynyt suomalaisten muinaisuskoa tutkimaan ja valmistanut
kertomuksiaan Suomen historiasta pakanuuden ajalla. Omasta
terveydentilastaan hän lausuu Koskiselle: "Voi, miksi ihmisellä pitää
olla ruumis toisella tavalla rakennettu kuin henki ja halu. Pitäisi
aina olla väkevä ruumis sillä kuka työtä tahtoo tehdä. Laiskureille
sopisi riepuruumiit antaa. Minun huonompi puoleni on tänä talvena ollut
heikompana kuin koskaan."

[62] Hist. Arkisto XI.

[63] Esim. kirjeessä vanhemmille jouluk. 5 p. 1872: "Äiti, joka samoin
kuin Emmakin panee paljon arvoa ulkonaiselle tunnustukselle, voi myös
iloita siitä, että kertomukseni Suomen historiasta ovat juuri saaneet
hyvin ylistävän, vain liian imartelevan arvostelun. Tunnen teoksen
vikoineen valitettavasti liian tarkkaan, niin että minun on tingittävä
ylistyksestä pois tuntuva osa."

[64] Krohn oli ylioppilastutkintovaliokunnan jäsen 1870-1879 ja 1881.

[65] Kirje vanhemmille helmik. 6 p. 1876.

[66] Tämän tunnetun seikan valaisemiseksi on kansakoulujentarkastaja
O.A.F. Lönnbohm suullisesti kertonut esimerkkejä omista kokemuksistaan.
-- Suomen Kuvalehden lakkaamiseen vaikutti paljon se, että
Kyläkirjaston Kuvalehti tilasi vanhoja saksalaisia klisheitä ja tuli
siten halvemmaksi kuin Suomen Kuvalehti, joka teetti kalliita uusia
kotimaisia.

[67] Kirje vanhemmille kesäkuun 3 p. 1878. -- Virsikirjakomitean
jäseninä olivat, paitsi Krohnia, Tohmajärven rovasti Eerik Juhana
Andelin, kunnallisneuvos Agaton Meurman, Valkealan kirkkoherra Berndt
Sarlin ja Virolahden kirkkoherra Antti Törnudd.

[68] Hist. Arkisto XI.

[69] Kirje vanhemmille maaliskuun 25 p. 1880.

[70] Kirje vanhemmille lokakuun 5 p. 1886.

[71] Vrt. Juuso Hedbergin kiittävää arvostelua, Kirjallinen
Kuukauslehti 1880, N:o 12.

[72] Kirje vanhemmille marraskuun 29 p. 1887.

[73] Johtajatar O. Stenbäckin kertomaa. -- Vrt. Krohnista puhujana ja
esitelmöitsijänä Uusi Suometar 1888, N:o 203 (kirjoitus Julius
Krohnista).

[74] Sanomalehtien kertomukset tästä hukkumistapauksesta, Jac.
Ahrenbergin esitys siitä (Människor som jag känt, VI) ja kauppaneuvos
W. Hackmanin suullinen kertomus ovat jokseenkin yhtäpitäviä. Se onkin
luonnollista, sillä ainoa lähde, mistä on saatu valaistusta tähän
tapahtumaan, on ollut retkellä mukana olleen sisaren kertomus.

[75] Krohnin kirjallinen tuotanto on lueteltu Robert A. Renvallin
teoksessa "Finlands Universitet 1828-1890", toinen painos, H:ki 1891.
Tämäkään luettelo luonnollisesti ei anna täydellistä kuvaa Krohnin
kirjallisen toiminnan laajuudesta, koska siinä on ollut mahdotonta
luetella Krohnin lukuisia kirjoitelmia, jotka ilmestyivät monissa
aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä.


II Luku.

[76] Krohnista ihmisenä puhuvat muistelmissaan esim. Jac. Ahrenberg
(Människor som jag känt, VI), Z. Yrjö-Koskinen (Hist. Arkisto XI), E.N.
Setälä (Valvoja 1888), O. Grotenfelt (Finsk Tidskrift 1888); samoin
B.F. Godenhjelm (Oma maa III, kirjoitus toukok. 19 p.) ja Th. Rein
(Muistelmia elämän varrelta). Vrt. myös esim. muistokirjoitusta
Krohnista "Kyläkirjaston Kuvalehdessä", A-sarja 1888. Nyt jo kuolleet
E.G. Palmén ja Th. Rein ovat suullisesti kertoneet minulle muistojaan
Krohnista. Samoin on tehnyt joukko vielä elossa olevia henkilöitä,
jotka ovat tunteneet Krohnin. Kaikki nämä kertomukset ovat
harvinaisessa määrässä yhtäpitäviä.

[77] Esimerkkinä siitä, kuinka Krohn huomasi alemmassa asemassa
oleviakin, on O.A.F. Lönnbohm kertonut, että Krohn aikanaan oli ainoa
yliopiston opettajista, joka kätteli yliopiston vahtimestareita. Sama
kertoja on erityisesti huomauttanut Krohnille olleen luonteenomaista,
että hän ei koskaan loukannut toisten tunteita.

[78] Kuvaava on Ahlqvistin kirjekokoelmassa oleva pieni Krohnin
anteeksipyyntökirje, joka alkaa sanoilla: "Koko tään viikon on minua
vaivannut mielipaha siitä että minä pikaisuudessa satuin käyttämään
sanaa, joka oli sopimaton". Kirjeestä päättäen ei mitään ainakaan
mainittavampaa persoonallista loukkausta ollut tapahtunut. -- Mikään
usein esiintyvä ilmiö ei kiivastuminen Krohnissa nähtävästi ollut,
koskapa hänen kanssaan paljon seurustellut henkilö, kauppaneuvos W.
Hackman, on nimenomaan vakuuttanut, että hän kyllä on nähnyt Krohnin
innostuneena, mutta ei koskaan kiivastuneena. Samoin kertoo Jac.
Ahrenberg muistelmissaan, että hänen isänsä ja Krohn usein väittelivät
kauan ja innokkaasti, mutta tulistumatta.

[79] Werner Söderhjelm, Johannes Linnankoski. En finsk diktarprofil.
S. 194.

[80] Uusi Suometar 1888, N:o 203. Muistokirjoitus Krohnista.

[81] Vrt. Krohnin arvostelua teoksesta "Paul ja Virginia", Kirjallinen
Kuukauslehti 1875, N:o 2.

[82] Ymmärsihän hän esimerkiksi koko joukon paremmin kuin moni muu,
joskaan ei täydellisesti, Aleksis Kiveä.

[83] Muistokirjoitus Valvojassa 1888.

[84] Vrt. esim. Franz Hirsch, Geschichte der Deutschen Litteratur,
III.: "Durchweg ist es deutsch empfunden".

[85] Människor som jag känt. VI.

[86] Oma maa, III, s. 260.

[87] Kirje Goethelle elok. 29 p. 1795.

[88] B.F. Godenhjelm, Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.

[89] Vrt. kirjesitaattia edellä. -- Jo kirjoituksessaan "Pari sanaa
suomikiihkoisille" ("Mehiläinen" 1863, N:o 1) huomautti Krohn, miten
paljon tehtävää suomenmielisillä vielä oli itsensä ja kotiensa
suomalaistuttamisessa, ja miten hänen mielestään oli ajettava
suomalaisuuden asiaa.

[90] Vrt. kirjesitaattia edellä.

[91] Kirjeessä Kaarlo Slöörille Montreux'sta marrask. 29 p. 1868:
"Kaunis täällä Genève-järven rannoilla -- -- -- Mutta ah jos saisi kuin
mielellään vaihtaisin vaikka kohta kaiken sen kauneuden meidän köyhään,
armaasen kotimaahamme. Sepäs tulee onnen aika kun siihen jälleen
pääsemme."

[92] Vrt. kirjesitaattia edellä.

[93] Vrt. Krohnin kolmannen runoilukauden juhlarunoja sekä runoja
"Hyljätty äiti" ja "Feniläiset". -- Muistokirjoituksessaan Lönnrotista
("Valvoja" 1884) Krohn sanoo "melkein jo rauenneen" uskon semmoisen
ajan koittamiseen, jolloin "koko Suomen kansa taas yksin mielin, jos
kohta eri kielin, rakastaisi yhteistä isänmaata ja kaikkea, joka sen
hyvää on edistänyt". Tämmöinen mielenmasennuksen ilmaus on Krohnissa
aivan tilapäinen, kuten mainittu muistokirjoituskin todistaa.

[94] Vrt. elämäkert.

[95] Ahlqvistin huomautuksen (Mehiläinen 1861, N:o 1), että _iltaselle_
muutamissa osissa maata merkitsee illallista, otti Krohn varteen
muuttaen tämän runon nimen myöhemmin muotoon "Illalle". Niin ikään hän
korjasi runossa esiintyneen kielivirheen: _tyynen_ meille tuo! _Lopun_
päivätöille, _Levon, rauhan_ suo! Viipurilaisten puhekielessä esiintyy
tämmöinen objektimuoto.

[96] "Stycket är en liten fulländad bit, som kan säga: gör efter!"
Litteraturbladet 1861, N:o 12.

[97] J.J. Meyer, Vom Land der tausend Seenen; Eliel Aspelin, Suomi
19:llä vuosisadalla; B.F. Godenhjelm, Oma maa III, toukok. 19 p.;
J. Jäntti, Oma maa VI, s. 226. Tavallaan myös O.A. Kallio, Uudempi
suomalainen kirjallisuus I, s. 76.

[98] Verrattakoon tätä runoa ja esim. sitä tapaa, jolla Emil
Zilliacus ("Offereld") käsittelee samanlaista aihetta, niin Krohnin
runoilijaluonne esiintyy hyvin selvänä. Krohn ei tartu voimakkain
ottein aiheeseensa eikä pyri syvälle.

[99] Vrt. esim. "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille" I, tahi
"Purjehdusretki".

[100] K.G. Ossian-Nilsson, Ett stycke dikterisk genetik. Ord och Bild,
1911.

[101] Sen hän itse lausuu kirjeessään vanhemmilleen jouluk. 8 p. 1863.

[102] Vrt. H. Hoffding, Sielutieteen pääpiirteet, s. 349.

[103] Vrt. K.S. Laurila, Estetiikan peruskysymyksiä, ss. 286-304.

[104] Vrt. Toivo Haapanen, Suomalaiset runomittateoriat 1800-luvulla.
(Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.)

[105] Kuulijan sitaatti t:ri V. Tarkiaisen luennoista yliopistossa
kevätlukukaudella 1913. Vrt. Anna Vehmaa, Suonio runoilijana.
(Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.)

[106] Vrt. Aukusti Simelius, Aug. Ahlqvist runoilijana, arvostelijana
ja tyyliniekkana, I, s. 327.

[107] Kirjeistä vanhemmille löytää useita todistuksia.

[108] O.J. Brummer, Krohnin elämäkerta teoksessa "Historiallinen
lukukirja. Suomen historia elämäkertoina".

[109] Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita, s. 86. -- Tässä yhteydessä
viitattakoon lyhyesti siihen, että Krohn arvostellessaan, onko jokin
tuote, "estetikin sääntöin mukainen" nojaa jonkinmoiseen omaan
esteettiseen teoriaansa, joka on pääasiallisesti sama kuin aikakauden
kuuluisan esteetikon F. Vischerin. "Kaunotieteellinen katsaus
Kalevalaan" ja "Suomen Virsikirjan Historia" osoittavat tämän.
Edellinen teos on hyvä näyte siitä, mihin Krohn teoreettisena
esteetikkona pystyi.


III Luku.

[110] Kirje Schillerille elok. 6 p. 1796.

[111] Juho Hollon suomennos teoksessa "Mielikuvitus ja sen
kasvattaminen", I, s. 196.

[112] Juho Hollo, Mielikuvitus ja sen kasvattaminen, I, ss. 196 ja 202.

[113] Vrt. H. Söderhjelm, Känsla och föreställningsförlopp. (Psyke X.)

[114] Vrt. Hans Larsson, Intuition, 3:s pain., ss. 18 ja 29.

[115] Ett stycke dikterisk genetik. (Ord och Bild 1911.)

[116] Kirje Körnerille toukok. 25 p. 1792.

[117] Vrt. Otto Behaghel, Bewusstes und Unbewusstes im dichterischen
Schaffen, s. 5 ja seur.

[118] Behaghel, main. teos, s. 12 ja 16.

[119] Vrt. Ewert Wrangel, Dikten och diktaren, s. 71.

[120] SKUGGAN.

    Än före dig går skuggan, än dig följer,
    Än vid din sida; hon ej förr sig döljer,
    Än allt är mörker. Så är dödens bild
    Ej något ögonblick från lifvet skild.

      ONNETON.

    Päiväpaisteel' astuissani
    Varjo vieress' astuvi,
    Ei se musta, pimeäinen
    Luovu koskaan luotani.

    Josko poies paennenkin
    Iloisien joukkohon,
    Suru aina sydäntäni
    Puree kalvaa ponneton.

    Tulis yö ja aurinkoisen
    Tulet tuimat sammuttais,
    Varjo synkkä vierestäni
    Silloin ehkä katoais.

    Tulis tuoni toivottuni,
    Veisi rauhan majoihin,
    Nukkuessan' nurmen alla
    Nukkuis musta murhekin.

[121] Kaksi ensimäistä säkeistöä kuuluvat:

    Ute var det isig vinter,
    Frusen stod hvarenda blomma
    Och utöfver öde fälten
    Drifvan bredt sin hvita duk.

    Ljust det var dock i mitt sinne,
    Varmt och ljuft uti mitt hjerta,
    Ty som vårsols milda strålar
    Var min flickas ömma blick.

[122] Uppmuntran (fr. Tyskan). -- Krohnin käsikirjoitusten joukossa.

[123] Vrt. Arvid Mörne, Josef Julius Wecksell, Helsingfors 1909, s. 68
ja 266-267.

[124] Krohnin käsikirjoitusten joukossa. -- J.M. Töllikkö, Suonion
runoudesta. Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.

[125] Mehiläinen 1861, N:o 1.

[126] Vrt. V. Tarkiainen, Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä", s. 141.

[127] Vrt. Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita, s. 87 ja 91. -- O.A.
Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus, I, s. 78.

[128] Oma maa, III, ss. 266-267.

[129] Montreux, marrask. 19 p. 1868.

[130] Sivumennen mainittakoon, että runosuomennoksia tuohon aikaan
katsottiin suuremmassa määrässä suomentajan omiksi tuotteiksi kuin
nykyjään. Niinpä on "Mehiläisessä" v. 1861 runo "Sven Tuuva", alla
nimimerkki Suonio. Ei viittaustakaan, että runo on suomennos ja tekijä
Runeberg.

[131] Antti Outonen, Kirjeitä Kilpiselle. Suometar 1860. N:o 1.

[132] Mehiläinen 1862, N:o 2.

[133] Litteraturbladet 1861, N:o 12.

[134] Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland, II, s. 313 s. s.

[135] Kts. esim. Gunnar Castrén, Wecksells "Svenskan och Finskan". Nya
Argus, 1919, N:o 20.

[136] Theodor M. Meyer, Das Stilgesetz der Poesie, s. 66, 71 y.m.

[137] Suomenkielinen runollisuus, s. 76. -- Vrt. myös V. Tarkiainen,
Juhana Cajanuksen virsi. Virittäjä, 1914.

[138] Sivumennen mainittakoon virren 284 ollessa puheena, että m.m.
eräässä pelastusarmeijan "Sotahuudon" numerossa äskettäin oli tämä
virsi "korjattuna". Siinä oli m.m.: "Hän ain' on apunani, _Ken_ maan ja
taivaan loi. Ei salli jalkan' horjuu, _Sill'_ ain' on valpas hän."
Toisin sanoen korjaaja oli poistanut runollisia käänteitä ja korvannut
ne runottomilla. Tämmöinen poropeukaloitten korjaustyö juuri on omiansa
selvästi osoittamaan, miten runollinen ja hienoaistinen henkilö oli
Krohn ja miten suuri merkitys hänellä on runoutemme kehityshistoriassa.

[139] Mainittakoon erityisesti semmoinen lehdessä "Från nära och
fjerran" (1861, N:o 7-8) lukuisine runonäytteineen. Krohn avusti tätä
samaa lehteä.

[140] M.m. Krohnin avustaja Petöfin suomentamisessa, O. Blomstedt, piti
vielä paljon myöhemmin, huhtikuun 1. p. 1870, esitelmän Petöfistä
Suomalaisen Seuran vuosijuhlassa. Petöfiä siis harrastettiin meillä
useamman vuoden aikana.

[141] Dichtungen von Alexander Petöfi.

[142] Alexander Petöfis Lyrische Gedichte. Deutsch von Theodor Opitz.

[143] Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.

[144] Oma maa, III, Julius Krohn. -- Heinrich Heine, Laulujen kirja.
Suomentanut Valter Juva. Porvoo, 1917.

[145] V. Tarkiainen, Oksasen runojen kirjallisista esikuvista. Valvoja,
1914.

[146] Vrt. esim. Heinrich Viehoff, Die Poetik, Band II, Buch I, Kap.
II, § 57, Kap. III, § 102.:

[147] "Fantasi" kuuluu:

    "Att älska och att älskad vara,
    Det är en dröm, en villa blott!"
    Så skrattade de vises skara
    Åt min förmenta sälla lott.

    Är det en dröm, må intet väcka
    Mig utur den till verklighet!
    Är det en villa, må den räcka
    Från evighet till evighet!

Mielenkiintoista on, että Krohnin suomennoksen on R. Hertzberg taas
kääntänyt ruotsiksi tietämättä, että runo alkujaan onkin
ruotsinkielinen ("Min vise vän och min kärlek". Från Saimens och
Päijänes stränder).

[148] Tapaamme vielä uusimmassakin runoudessamme tämmöistä, esim. Jarl
Hemmerillä ("Öfver dunklet", s. 82): den vingsvaga själen.

[149] Albin Lönnbeck, Studier i finska vitterheten efter 1830, s. 70.

[150] Kertbenyn saksannoksessa "Tage des Eheglücks":

    Ich liebe dich, mein Lieb,
    -- -- -- -- --
    O diesen leichten Wuchs
    -- -- -- -- --
    Und Deine weisse Stirn
    -- -- -- -- --
    Die roten Wangen Dein j.n.e.

[151] Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.

[152] Tämä sanonta aivan semmoisena esiintyykin Krohnilla vain
nuoruudenrunossa "Lemmen aamu".

[153] Vrt. Ernst Elster, Prinzipien der Literaturwissenschaft,
I, s. 55.

[154] Kirjallinen Kuukauslehti 1874, N:o 1. Jälkikatsahdus menneen
vuoden kirjallisuuteen.

[155] Vrt. "Finlands namn" ("Och lunderna hålla sin aftonbön") ja
"Fridsböner i aftonens lugn" ("O du naturens tysta aftonbön -- -- --").

[156] Vrt. Jacob Tegengren, Runeberg som naturdiktare. Svenska
Litteratursällskapets i Finland Förhandlingar och uppsatser, 28.

[157] Prof. Kaarle Krohnin kertomaa.

[158] Voimme pitää tätä runoa Krohnin joutsenlauluna, sillä se on
viimeinen runo, jonka Krohn kirjoitti omasta aloitteestaan. Sen jälkeen
sepitetty on vain juhlaruno Brahen patsaan paljastustilaisuuteen.
"Hyljätty äiti" julkaistiin Suomalaisen yhteiskoulun arpajaisiin
helmikuun 2 päivänä 1888 toimitetussa tilapääjulkaisussa "Sirkkalehti".

[159] Todistuksia tähän kirjeissä.

[160] Tietosanakirjan artikkelissa Julius Krohn on tässä kohdassa
painovirhe: "Kylän lapset" on ilmestynyt vuonna 1880 eikä 1870.

[161] Biografista Nimikirjaa varten antamassaan elämäkerrassaan.

[162] Kirjallinen Kuukauslehti 1871, N:o 2. Lasten kirjallisuutta.

[163] Perustamme arvostelumme omaan kokemukseemme, johon sisältyy myös
"Koti-eläimiin" tutustuminen lapsena. Kysymyksessä olevat sanat tekevät
runossa "Nasku, nasku porsahat" oivallisen vaikutuksen eikä niihin
lapsella assosioidu sellaisia mielikuvia kuin aikuisella. Eihän sikoja
esittelevä runo saa olla turhan mieto.

[164] "Pienokaiset", "Koti-eläimet" ja "Kylän lapset" on julkaistu
uudestaan kotimaisten taiteilijain somistamina.

[165] Esimerkkejä: Muinoin houkka huokaelin, Vähätietoinen valitin. --
Keinon keksin tuskalleni, Mutkan murheelle osasin. -- Ulapan
siniselille Lakkipäille lainehille. -- En jää silloin, enkä milloin,
Enkä ilmoisna ikänä. -- Olet heinä heiluvainen, Kaikkia kumartavainen.
-- Paha aalloilla asua. -- Niin mä luulin, niin mä kuulin. -- Kuultuan
kevätkäköstä. -- Kallio sa kuun ikuinen, Vuori päivän polvuhinen, Kuule
nyt mitä sanelen, Kuule mitä sulle lausun! -- En puhu omalla suulla,
Puhun suulla suuren Luojan! En omin käsini väännä, Käsin väännän
Kaikkivallan! Sana kuule, kuule käsky, Tenhollista nyt totellos! --
Mit' on paasia sinussa, Mitä kiviä kovia, Siitä runkonsa rakennan,
Siitä kallon kalkuttelen. Mit' on puroja povessas, Ne mä suoniksi
solutan. Verivirroiksi valutan. -- Kuule nyt mitä sanelen! Todet sulle
tarkat virkan. -- Kun ei tuosta kyllin liene. -- Soittoasi kuulemahan,
Iloa ilmehtimähän. -- Vesi silmistä valuvi, Kyynel karvas poskipäille;
Jääksi jäätyvi samassa, Kynttiläksi kangistuvi. (J.M. Töllikön
poimimia.) -- Lystillinen, nuoruuden innossa sattunut kompastus on:
Jo on vanha Väinämöinen, Ukko tullunna takaisin Laulamahan,
_kukkumahan_ -- -- --

[166] Vrt. Aukusti Simelius, August Ahlqvist. I. Runojen luettelo
teoksen lopussa.

[167] Studier i finska vitterheten, ss. 68-69.


IV Luku.

[168] Jo koulupoikana kirjoitti Krohn ruotsiksi runon "Stjernan".
Tekele on aivan heikko eikä siinä ole mitään muuta yhtäläisyyttä
"Tähden tuikkimisen" kanssa kuin että tässäkin runoilija sanoo tähden
katselevan häntä _lempeästi_.

[169] J.M. Töllikkö, Suonion runoudesta. Laudaturtutkielma yliopiston
suomalaisessa seminarissa.

[170] Runon käsikirjoituksessa oli alkujaan vielä sittemmin pois
jätetty loppusäkeistö, joka ei suinkaan tehnyt tekelettä
runollisemmaksi. Se kuuluu:

    Kentiesi viisaammaksi
    Sa olet yltynyt;
    Mutt varmaan olit silloin
    Sä rakkaampi kuin nyt.

[171] Vrt. Richard M. Meyer, Deutsche Stilistik, § 140.

[172] Oskar Weise, Asthetik der deutschen Sprache. Zweite Auflage,
s. 203.

[173] Vrt. Hebbels "Tagebücher", I. 28.

[174] Ernst Elster, Prinzipien der Literaturwissenschaft, II.
Stilistik. S. 162.

[175] Weise, ed. main. teos, s. 202.

[176] Vrt. esim. Richard M. Meyer, Deutsche Stilistik, § 56.

[177] "Mehiläinen", 1861, N:o 1.

[178] Suomi IV, 14, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran "Vähäisiä
kirjelmiä" XLIV.

[179] "Mehiläinen", 1862, N:o 11. Sananen riimistä suomenkielisessä
runoilussa.

[180] Tätä keinoa käyttää Krohn säkeissä, jotka on piirretty v. 1808-09
sankarien muistoksi Lapualle pystytettyyn patsaaseen:

    Tappelit tässä sankarit Suomen,
    Heittivät henkens' eest' oman maan.
    Poikansa patsaan nostivat heille
    Vannoen vuorons' kuollansa myös.

Tässä yhteydessä se sopiikin hyvin, se kun antaa kirjoitukselle
arkaistista sävyä. Sen sijaan voidaan kylläkin olla erimielisiä siitä,
onko tämän keinon käyttäminen eduksi esim. säkeissä semmoisissa kuin:

    Jotk omakseen jo kullan sait,
    Ne ovat vait, ne ovat vait.

-- Muuten oli jo Juteini (Försök till utredande af finska språkets
grammatik) hyväksynyt runossa runomitan vaatimusten täyttämiseksi
käytettävän lyhennyksiä.

[181] Kts. Krohnin alimuist. runosuomennokseen "Louhikäärmeen tappaja".

[182] Vrt. Niemisen main. tutk., s. 26, 3. -- Krohnin mielipiteistä
sanojen katkomiseen ja yleensäkin runotekniikkaan nähden antaa
käsityksen hänen arvostelunsa Kiven "Kanervalasta" (Kirj. Kuukauslehti
1869, N:o 1) ja myös "Suomen Virsikirjan Historia".


V Luku.

[183] Kieletär 1871, 1 v.

[184] Vrt. Toivo Haapanen, Suomalaiset runomittateoriat 1800-luvulla.
(Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.) Paitsi tuossa
tutkielmassa mainittua kirjallisuutta on runomuotoa tarkasteltaessa
huomioon otettu niitä mielipiteitä, joita ovat esittäneet Onni E.
Helkiö (Uuden runomittaopin alkeita), Bernhard Risberg (Den svenska
versens teori), Natanael Beckman (Grunddragen af den svenska versläran)
ja Franz Saran (Deutsche Verslehre).

[185] Sama asia säkeen ensimäisessä muodostelmassa: "Nyt en syyttä
surekana". (Käsikirjoitus Rautalammilta huhtikuun 9 p. 1859 Slöörille
lähetetyn kirjeen mukana.)

[186] Tähän runoon on olemassa käsikirjoituskatkelma, jossa on paljon
korjattua, pyyhittyä ja kesken sanaakin hyljättyä, mutta muutokset
eivät näy ollenkaan koskevan korko- ja laajuussuhteita, vaan yksinomaan
sanain valintaa sisällön kannalta. Se osoittaa, ett'ei tekijä ole muuta
ajatellutkaan, kuin rakentaa vain korolle.

[187] Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.

[188] Krohnin tottumattomuutta osoittaa, että hänellä
käsikirjoituksessa on (kenties hajamielisyydestä) m.m. seuraava aivan
mahdoton säe: Yksi ihminen juuri päällesi sopia voi! (L'Isle de la
paix.)

[189] Ei voi aivan varmasti tietää, miten tekijä on ajatellut
skandeerattavaksi säkeen: Egyptin se tok' ei kevät-tulv' ole siunaus
peltoin. -- Lyhyen nousutavun sisältävä daktyli tahi trokee spondeen
asemasta on myös säkeessä: Tunkeutuu valistain myös _pimeimmät_ sopet
kaikki.

[190] Helkiö, main. teos, s, 10.

[191] Olof Östergren, Stilistisk språkvetenskap, s. 52. -- Vrt. myös
F. Saran, main. teos, ss. 202 ja seur.

[192] Beckmanin laskun mukaan esim. Tegnérin "Svean" 100:sta
alkusäkeestä korkeintaan 76 alkaa täysin kongruentilla jambisella
tahdilla. -- F. Saran huomauttaa varsin oikein, että vaikeus
inkongruenttien säkeitten tulkinnassa on vain näennäinen, metrikkojen
itsensä tekemä.

[193] Vrt. Johan Vising, Om språkskönhet.

[194] Vrt. Ruth Hedvall, Runebergs poetiska stil, asianom. paik.

[195] Kirj. Kuukauslehti 1870, N:o 5. -- Koska edellä juuri oli puheena
kaikkein vaativin runomuoto, sonetti, lueteltakoon tässä Krohnin
edeltäjät sonettien sepittämisessä suomenkielellä:

AUGUST AHLQVIST (OKSANEN): "_Suomalainen Sonetti_" (ilm. Suomettaressa
10.11.1854 ja Pääskyisessä v. 1857 [muutettuna], edelleen Kuopion
Sanomissa 12.9. s.v. nimellä "_Toivotus_").

YRJÖ KOSKINEN: _"Kosken-kuvia", nimimerkitön sonettiyritelmä_ (ilmest.
v. 1859 Mansikoita ja Mustikoita-nimisessä kalenterissa).

ALBERT WIALEN: _6 sonettia_, julkaistut Lännettäressä v. 1869 (aiheet:
1. perh. isä, 2. kerjäl. poika, 3. äidin hellä suhde pienokaiseensa, 4.
kehoitus "sotimahan miehuudella", mutta "hengen voimin", 5. puolustaa
omaa oikeuttaan laulaa, 6:nnen nimi: "_Ma laulan suloisuutta luonnon
Suomen_"). Vielä sonetteja v. 1875 jälkeenkin.

K.A. KOVERO: Kirj. v. 1869 sonettiyritelmän "_Eliinalle_", ilmestyi
"Kaikuja Hämeestä"-albumissa v. 1878. Myöhemmin eräs toinenkin sonetti
(v. 1899).

J.A. BERGMAN: "_Muistelma_", ilm. v. 1871 runollisessa kalenterissa
Kalervo.

RAFAEL LAETHEN: "_Suomi_", ilm. v. 1871 lehdessä "Tietosanomia Suomen
kansalle"; "_Sonetti_", ilm. v. 1873 Suomen Kuvalehdessä. Jälk. v. 1875
kolmas "Sonetti".

UNO VON SCHROWE: _3 luonnon-aiheista sonettia_ v. 1874 albumissa
"Kaikuja Hämeestä". Jälk. v. 1875 vielä 7 sonettia.

OLLI VUORINEN: _Kevättä kuvaava sonetti_ v. 1874 "Suomen Kuvalehdessä",
seur. vuonna toinen samanaih., sitten vielä enemmän.

KAARLO KRAMSU: "_Wäinämöisen takaisin tulo_" v. 1874 kirjoitettu, mutta
julkaistu vasta v. 1902.

Luettelo on ylioppilas _O. Velhon_ tekemä tutkielmassa "Sonetti
suomalaisessa kirjallisuudessa". Tutkielma on käsikirjoituksena
nykyjään Werner Söderström Osakeyhtiön hallussa, josta se on
hyväntahtoisesti annettu käytettäväksemme.

[196] Mehiläinen, 1862, N:o 11.

[197] Se, mitä Krohn sanoo assonanssista, tuntuu olevan yleinen
käsitys. Helkiö tosin puoltaa, vaikka hieman empien, assonanssin
ottamista käytäntöön, mutta hänkin määrää sille ahtaat rajat (main.
teos, s. 44). -- Kuten myös jo on aikaisemmin ollut puheena, ei Krohn
juuri ollenkaan itse käytä sitä lyhennystapaa, jonka hän esittää
lyhennysehdotustensa yhdeksännessä kohdassa. Uudemmassa runoudessamme
se on saanut paljon sijaa, mutta vaikuttaa aina hätäkeinolta ja tuntuu
teennäiseltä.

[198] Töllikön poimimia.

[199] Runossa "Yhteen kasvaneet koivut" ovat säkeet:

    Yhtehen juuret juuttui,
    Tyvensä yhtehen puuttui.

saaneet "Kootuissa runoelmissa" muodon: "Juurensa yhteen _juurtui_,
Tyvensä -- --". Kenties katsottava painovirheeksi?

[200] Esimerkkejä on paljon. Niitä löytää helposti kieltä hyvin
hallitsevan Eino Leinon runokokoelmasta "Juhana Herttuan ja Catharina
Jagellonican lauluja". Kuvaavaa on myös, että Eino Leino Danten
"Jumalaista näytelmää" suomentaessaan luopui yrityksestä käyttää
loppusointuja -- ei tietenkään senvuoksi, ett'ei hän olisi niitä
löytänyt, vaan senvuoksi, että ne kahlehtivat runoilijan
liikkumisvapauden.

[201]. Esiintyypä jo runoniekkoja, joita loppusointu houkuttelee
sanahelinään, sisällyksettömään kielen helkyttelyyn (Aarni Kouta y.m.).

[202] Verratessa Krohnin tuotannon eri kausia ei tuommoista
kehityskulkua hänen tuotannossaan näy.

[203] Josua Mjöberg, Stilstudier i Tegnérs ungdomsdiktning, s. 165.

[204] Ilmeisesti paremman loppusoinnunkin saamiseksi on esim. runossa
"Pää pystyyn" alkuperäisen luonnoksen säkeet:

    Inehmo, josko vaipuis alle vaivan,
    Silmänsä luo tok' ylös puoleen taivaan,

muutettu muotoon: "Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, Katsahtaa voi
tok' ylös taivaan puoleen."

[205] Kirj. Kuukauslehti 1870, N:o 2. Neljä vuotta Suomen
kirjallishistoriasta.

[206] Ord och Bild 1895, s. 137.


VI Luku.

[207] Kirj. Kuukauslehti 1866, N:o 2.

[208] Uusi Suometar 1869, N:o 99. Kirjallisuutta.

[209] Kirj. Kuukausi. 1870, N:o 5.

[210] Historiallinen Arkisto XI.

[211] Vrt. Eliel Aspelin, Suomi 19. vuosisadalla, s. 311. -- Eino
Leino, Suomalaisia kirjailijoita. -- O.A. Kallio, Uudempi suomalainen
kirjallisuus, I. -- J. Jäntti, Suomalainen lyyrillinen taiderunous, Oma
maa, IV. -- J.J. Meyer, Vom Land der tausend Seeen.

[212] Kuvaavaa on, että äsken siteeraamassamme "Uuden Suomettaren"
kirjoituksessa, jossa "Suonion runoelmia II" asetettiin ensi sijalle
ilmoitettavien kirjojen joukossa, oli toisena ilmoitettavana semmoinen
merkkiteos kuin Krohnin "Kertomuksia Suomen kansan historiasta, I, II",
joka "Helsingfors Dagbladin" kirjallisuusarvostelijan ja K.F.
Ignatiuksen välillä Yrjö Koskisen "Suomen historian oppikirjasta"
virinneen riidan johdosta tällöin herätti erikoista mielenkiintoa.

[213] Kieletär, 1 vihko.

[214] Kirj. Kuukauslehti 1880, N:o 3.

[215] Hänen oma terminsä eräässä kirjeessä.

[216] Krohnin papereitten joukossa prof. Kaarle Krohnin hallussa.

[217] V. Tarkiainen, Alkulause vuonna 1913 julkaistussa v. Schrowen
runojen kokoelmassa.

[218] Vrt. I. Havu, Kuun tarinoita. Otava 1919, N:o 11.



Liite.

Julius Krohnin suomenkieliset runot ja runosuomennokset


Runoelmat luetellaan siinä järjestyksessä kuin ne on kirjoitettu tahi
ensi kerran julkaistu. Krohnin omat päiväykset ovat luettelon
laatimisessa olleet hyödyksi. Ahlqvist moitti vuosiluvun panemista
runojen alle "semmoisten teoksissa, joista ei maailma kukaties koskaan
tule tietämään muuta kuin että he ovat hikoilleet kokoon pari kolme
riimaa", minkä johdosta jälkeen vuoden 1860 painetuissa Krohnin
runoissa ei ole alla syntymävuotta.

V. 1856.

 Suvilaulu. Mansikoita ja Mustikoita II.

V. 1858.

 Varpunen. Mansikoita ja Mustikoita II.
 Hurtti-ukko (suomennos).

V. 1859.

 Neidon tunnustus (suom.). Mansikoita ja Mustikoita II.
 Sukeltaja (suomennos).
 Neidon lohdutus. Från nära och fjerran, 1860, N:o 5.

V. 1860.

 Italian herääminen. Mehiläinen, 1860, N:o 4. Mansik. ja Mustik. II.
 Suksimiesten laulu. Suometar, 1860, N:o 17. Mansik. ja Mustik. II.
 Soittoa kuullessa, Helsingfors Tidningar, 1860, N:o 128.
   Mansik. ja Mustik. II.
 Iltaselle (myöh. nimenä "Illalle"). Från nära och fjerran, 1860,
   N:o 5. Mansik. ja Mustik. II.
 Lumisateella. Mansikoita ja Mustikoita II.
 Lemmen aamu.           " -- "
 Onneton.               " -- "
 Juomalaulu.            " -- "
 Sydämelle.             " -- "
 Helsingin teaterin vihkiäisissä. " -- "
 Kuun tarinoita 1-4 ilta.       " -- "

V. 1861.

 Sven Tuuva (suom.). Mehiläinen 1861, N:o 3.
 Kultain ja miekkain (suom.). Mansikoita ja Mustik. III.
 Lorelei (suom.).                       " -- "
 Ossianin laulu auringolle (suom.).     " -- "
 Kun. Taav. Ps. N:o 1                   " -- "
    " -- "     N:o 12                   " -- "
    " -- "     N:o 19                   " -- "
    " -- "     N:o 23                   " -- "
    " -- "     N:o 42                   " -- "
    " -- "    N:o 139                   " -- "
 Suomalainen maamme ruotsalaiselle.     " -- "
 Runoniekan sydän.                      " -- "
 Sotamiesten laulu.                     " -- "
 Varotus.                               " -- "
 Varotus tytöille.                      " -- "
 Kaste ja kyynel.                       " -- "
 Laulu Anakreonin tapaan.               " -- "
   Myöhemmin nimenä: Nyt on aika armastella.
 Neidon rukous.                         " -- "
 Suurelle herralle.                     " -- "
 Neuvo.                                 " -- "
 Elämänmenot.                           " -- "
 Kova rangaistus.                       " -- "
 Yhteen kasvaneet koivut.               " -- "
 Nuoruuttaan surija.                    " -- "
 Kultaa odottaessa.                     " -- "
 Pohjolan valkeneminen.                 " -- "
 Angelika. Från nära och fjerran, 1861, N:o 12.

V. 1862.

 Provessori Lönnrotille.

V. 1863.

 Syyn sovitus (suom.). -- Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia
   25. osa. Näytelmistö II.
 Kuun tarinoita 15-19 iltaan. Mansikoita ja Mustikoita III.

V. 1865.

 Taideniekkaseuran vuosijuhlassa.
 Suomalaisille. Maiden ja Merien takaa, 1865, N:o 24.

V. 1868.

 Pikku Julius vainaa.
 Louhikäärmeen tappaja (suom.).
 Rantakalliolla keväällä.
 Tottelemattomat jäsenet.
 Puu syksyllä.
 Koivu Etelässä.
 Armahalleni.
 Luettuani 'Säkenien' toisen parven. Suomal. Virallinen Lehti,
   1868, N:o 148.
 Komeaa hautakiveä nähdessä.
 L'Isle de la paix.
 Clarensin hautausmaalla.
 Lempi ja Lempo.
 Järven rannalla.
 Karkuri.
 Vakoja.

V. 1869.

 Ainoa hetki.
 Laiskuuden ylistys.
 Purjehdusretki.
 Tähden tuikkiminen.
 Naurava käki.
 Lempeni ja viisas ystäväni.
 Käynti valunpajassa (suom.).
 Viinitarhan edustalla.
 Huhtikuun 16 p. 1869. -- Uusi Suometar 1869.
 Ne ovat vait!
 Suurisuiselle ystävälle.
 Miks sua rakastan ma?
 Virsi kotimaan puolesta.
 Vieras lippu.
 Tuhma, raak' on Suomalainen.
 Sataa (suom.).
 Lausuisiko joskus Luoja mulle (suom.).

V. 1871.

 Feniläiset.

V. 1873.

 Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille.

V. 1875.

 Unhoitus. Suomen Kuvalehti       1875.
 Haudan partaalla.         " -- "
 Mut miltä tuntui katsees? " -- " 1877.
 Tyhjyys.                  " -- " 1875.
 Kahden kesken.            " -- "
 Uusi sulhas-aika.         " -- "
 Ihmisseuroissa.           " -- "
 Kaikkein vaikein.         " -- "
 Helmi ja isänsä.          " -- "
 Hiljaa.                   " -- "
 Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi.
 Puolen vuoden päästä. Suomen Kuvalehti 1875.
 Vapaa.                    " -- " 1877.
 Ma olin rikas.            " -- " 1876.
 Sydämen taisteluita.      " -- " 1877.
 Rouva Winterhjelmin muistikirjaan.  " -- " 1876.
 Sun tahtosi tapahtukoon.            " -- " 1877.
 Servialaisia kansanlauluja (suom.). " -- " 1875.

V. 187 6.

 Pää pystyyn.  Suomen Kuvalehti 1876.
 Oi kiitos!         " -- "      1877.
 Keväällä 1876.     " -- "      1877.
 Nimetön sormi.     " -- "      1876.

V. 1877.

 Nyt me riemuin laulakaamme -- --. Promotsioonikantaatti.

V. 1879.

 Tytön ikävöiminen (suom.). Suomen Kuvalehti 1879.
 Viron historialliset runot (suom.).  " -- "
 Kastevirsi.                          " -- "
 Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi. Suomen Kuvalehti 1879.

V. 1880.

  Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä.

V. 1881.

 Aleksanteri II:n muistoksi.

V. 1885.

 Runebergin patsasta paljastettaessa.
 Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään.

V. 1887.

 Turun Suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa.

V. 1888.

 Hyljätty äiti. Tilapääjulkaisu "Sirkkalehti".
 Brahen patsasta paljastettaessa.

Krohnin runokokoelmissa on tässä luettelossa mainittujen runojen
lisäksi vielä v. 1869 "Rauta" ja "Turvaton", ja v. 1882 "Taavetin 127:s
psalmi", "Ijankaikkinen autuus", sekä runosuomennokset "Runoni", "Mer'
ompi noussut", "Sodasta näin unta" (Petöfi) ja "Nuoruus" (Runebergin
mukaan). "Koottujen runojen" kokoelmasta on tekijä jättänyt pois
edellisessä kokoelmassa olleen runon "Vakoja". Mukailut Taavetin
psalmeista (1, 12, 19, 25, 42, 139) eivät ole päässeet mukaan
runokokoelmiin.

Ensimäisen (v. 1865) ja toisen (v. 1869) runokokoelman
sisällysluettelossa on tähdellä (*) merkitty ne runot, jotka ovat
aikaisemmin olleet painettuina kalenteriin "Mansikoita ja Mustikoita"
tahi kuvalehteen "Maiden ja Merien takaa". Merkintä on osittain
virheellinen ja nähtävästi ulkomuistista tehty. Kalenterin nimenäkin
esiintyy väärin: "Mustikoita ja Mansikoita."


Käytettyjä lähteitä.

I. Asiakirjoja.

_Julius Krohnin_ perillisten hallussa olevat kokoelmat: Julius Krohnin
kirjeitä vanhemmilleen (n. 420 kpl.); jäljennöksiä Julius Krohnin
kirjeistä Kaarlo Slöörille (19 kpl.) ja A.G. Keldanille (9 kpl.);
Julius Krohnin teosten käsikirjoituksia, luentojen käsikirjoituksia,
tilapäisiä kirjoitelmia, muistiinpanoja, omien teosten saksannoksia;
päiväkirjakatkelmia kouluajoilta; Julius Krohnin saamia kirjeitä.

_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ kokoelmista: Aug. Ahlqvistin, Elias
Lönnrotin ja Jaakko Länkelän saamia kirjeitä; 1850- ja 1860-luvun
suomenmielisten harrastuksia valaisevia asiakirjoja.

_Y.Z. Yrjö-Koskisen_ papereissa kirje Julius Krohnilta Montreux'sta
tammik. 27 p. 1860. Prof. G. Suolahden antama käytettäväksi.

_Savo-Karjalaisen Osakunnan_ paperit Yliopiston Kirjastossa.

_Aug. Ahlqvistin virallinen lausunto_ Krohnin väitöskirjasta.
Hist.-kielit. tiedek. pöytäkirja lokak. 11 p. 1862; säilössä
Yliopistolla.

II. Painamattomia tutkielmia.

_Haapanen, Toivo_, Suomalaiset runomittateoriat 1800-luvulla.
Yliopiston suomalaisen seminarin kirjastossa. _Siukonen, Vilho_,
Suomalaisen heksametrin ja elegian historia. V.t. prof. V. Tarkiaiselta
käytettäväksi saatu.

_Töllikkö, J.M_., Suonion runoudesta. -- Yliopiston suomal. seminarin
kirjasto.

_Vehmaa, Anna_, Suonio runoilijana. -- Yliopiston suomal. seminarin
kirjasto.

_Velho, O_., Sonetti suomalaisessa kirjallisuudessa. -- Werner
Söderström Osakeyhtiöltä käytettäväksi saatu.


III. Kirjallisuutta.

_Ahrenberg, Jac_, Människor som jag känt. VI. H:fors, 1914.

_Beckman, Natanael_, Grunddragen af den svenska versläran. Andra
upplagan. Stockholm, 1905.

_Behaghel, Otto_, Bewusstes und Unbewusstes im dichterischen Schaffen.
Leipzig, 1907.

_Brummer, O.J_., Julius Krohn. Historiallinen lukukirja. Suomen
historia elämäkertoina. Jyväskylä, 1913.

_Elster, Ernst_, Prinzipien der Literaturwissenschaft. I, II.

_Estlander_, C.G_., Ungdomsminnen. H:fors, 1918.

_Grotenfelt, O_., Julius Leopold Fredrik Krohn. Finsk Tidskrift 1888.

_Hedvall, Ruth_, Runebergs poetiska stil. H:fors, 1915.

_Helkiö, Onni, E_., Uuden runomittaopin alkeita. Porvoo, 1909.

_Hirsch, Franz_, Geschichte der deutschen Litteratur.

_Hollo, Juho_, Mielikuvitus ja sen kasvattaminen. Porvoo, 1918.

_Kallio, O.A_., Uudempi suomalainen kirjallisuus. I, II.

_Krohn, Julius_, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta. H:ki, 1918.

_Krohn, Kaarle_, Kansallinen heräys Viipurissa 1840-luvulla.
Suomalainen Suomi. 2. Porvoo, 1917.

_Krohn, Kaarle_, Suomalaisuuden liitot. Suomalaisuuden Liiton
Juhannusviesti. H:ki, 1906.

_Krohn, Nikolai_, Familienchronik für seine Kinder verfasst
von -- -- -- London, 1888.

_Larsson, Hans_, Intuition, 3. uppl. Stockholm, 1910.

_Larsson, Hans_, Poesiens logik. Lund, 1914.

_Laurila, K.S_., Estetiikan peruskysymyksiä. Porvoo, 1918.

_Leino, Eino_, Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia. H:ki, 1909.

_Lönnbeck, Albin_, Studier i finska vitterheten efter 1830. H:fors,
1883.

_Meyer, Richard M_., Deutsche Stilistik. Zweite Auflage. München, 1913.

_Meyer, Theodor M_., Stilgesetz der Poesie. Leipzig, 1901.

_Mikkola, J.J_., Julius Krohn. Finsk Biografisk Handbok, utg. af Tor
Carpelan.

_Mjöberg, Josua_, Stilstudier i Tegnérs ungdomsdiktning. Göteborg,
1911.

_Mörne, Arvid_, Josef Julius Wecksell. En studie. H:fors, 1909.

_Nieminen, Kaarlo_, Suomalaisen taiderunouden kielestä viime
vuosisadalla. Suomi IV, 14.

_Oma maa_.

_Ossian-Nilsson, K_.G_., Ett stycke dikterisk genetik. Ord och Bild,
1911.

_Rein, Th_., Juhana Vilhelm Snellmanin elämä II. Suomentanut
A. Meurman. H:ki, 1899.

_Rein, Th_., Muistelmia elämän varrelta. H:ki, 1918.

_Renvall, Robert A_., Finlands Universitet 1828-1890. H:fors, 1891.

_Risberg, Bernhard_, Den svenska versens teori. Stockholm, 1905.

_Saran, Franz_, Deutsche Verslehre. München, 1907.

_Schauman. Aug_., Från sex årtionden i Finland.

_Setälä, E.N_., Julius Krohn. Valvoja 1888.

_Simelius, Aukusti_, August Ahlqvist runoilijana. H:ki, 1914.

_Söderhjelm, H_., Känsla och föreställniugslopp. Psyke X.

_Söderhjelm, Verner_, Johan Ludvig Runeberg. H:fors, 1904.

_Söderhjelm, Verner_. Finlands yngre finska litteratur. Ord och Bild,
1895.

_Tarkiainen, V_., Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä". 1910.

_Tarkiainen, V_., Juhana Cajanuksen virsi. Virittäjä 1914.

_Tarkiainen, V_., Oksasen runojen kirjallisista esikuvista. 1914.

_Tarkiainen, V_., J.L. Runeberg suomeksi. Valvoja 1904.

_Tietosanakirja_.

_Vasenius, Valfrid_, Zacharias Topelius Hans lif och skaldegärning.
I-III.

_Weise, Oskar_, Asthetik der deutschen Sprache, 1905.

_Viehoff, Heinrich_, Poetik.

_Vising, Johan_, Om språkskönhet. Göteborg, 1897.

_Wrangel, Ewert_, Dikten och diktaren. Lund, 1912.

_Yrjö-Koskinen, Z_., Muistosanoja Julius Krohnista. Historiallinen.
Arkisto XI.

_Yrjö-Koskinen, Z_., Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia.
I-III.

_Östergren, Olof_, Stilistisk språkvetenskap, Stockholm, 1908.

Luettelossa on mainittu vain huomattavimmat tähänastiset Julius Krohnia
käsittelevät kirjoitelmat sekä semmoisia tutkimuksia, jotka enemmän
kuin muut ovat vaikuttaneet lausuttujen arvostelujen laatuun. --
Kotimaista, ruotsalaista ja saksalaista runoutta lukiessa on käytetty
runoilijain teosten eri painoksia, joiden mainitseminen sitaatteja
esitettäessä on pidetty tarpeettomana. -- Julius Krohnin kaikki teokset
on tutkimusta varten tarkastettu.


IV. Aikakauskirjoja ja sanomalehtiä.

Krohnin aikuiset aikakauskirjat (Maiden ja Merien takaa, Suomen
Kuvalehti, Kirjallinen Kuukauslehti, Mehiläinen, Papperslyktan,
Pääskynen, Från närä och fjerran) sekä sanomalehdistö ovat antaneet
valaisevaa aineistoa, joka on tullut teosta kirjoitettaessa huomioon
otetuksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Julius Krohn runoilijana" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home