Title: Taivaallisia tarinoita
Author: Lampén, Ernst
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taivaallisia tarinoita" ***


TAIVAALLISIA TARINOITA

Kirj.

Ernst Lampén



Otava, Helsinki, 1918.

Mercatorin Kirjapaino Osakeyhtiö.



SISÄLLYS:

 Verisen veljessodan kynsissä.
 Pietarin pihoille.
 Aaronin temppelissä.
 Pohjantähti.
 Väinämöisen pirtissä.
 Istunto alkaa.
 Käyntini Ainolassa.
 Kiertomatkoilla.
 Kiialaan.
 Vesikansassa.
 Impilahdessa.
 Siimes Kanervio.
 Tuonelan koskissa.
 Raadin istunnossa.
 Lauantai-ilta.
 Takaisin Väinölään.
 Lähtö Tuonelasta.



VERISEN VELJESSODAN KYNSISSÄ.


Vietettiin hurmeista maaliskuuta 1918. Punaset pistimet olivat
vilkkuneet jo kuukauden ajan epäilyttävien nuorukaisten ja miesten
käsissä. Jokapäiväisillä kävelymatkoillani Helsingin kaduilla olin
kuullut karkeita solvauksia näitten pyssymiesten huulilta.

Jokainen punakaartilaisparvi vastaantulijoita paloitteli minut myöskin
silmillään. Luin niistä: minä otan paistipuolen, tuolle annetaan
kylkipellit, pää ja sisälmykset saakoot tavalliset siviilipunaiset.

Kaikki tämä johtui siitä, että minulla on tavallista kaarevampi
ruumiinrakenne ja täyteläisemmät muodot. Olin siis heidän mielestään
kaikkein verenimijäin perikuva. Näin konkreetinen käsite oli ja ehkä on
vieläkin Suomen punakaartilaisilla siitä säätyluokasta, jota he sanovat
porvareiksi. Niin, ehkä lihavuus sittekin on paras puntari porvariston
ja köyhälistön jäseniä arvosteltaessa. Punaiset sankarit nauttivat
palkkaa, joka oli usein suurempi kuin porvarien. Siis siinä ei ollut
eroitusta. Mutta ehkä koko meteli olikin vaan laihojen kapina
yhteiskunnan lihavia vastaan, joku hirvittävä painajaisuni, sellainen
kuin muinoin Farao paralla Egyptin maalla. Laihat punikit söivät
lihavat mansikit, märehtivät ne väkevien leukapieliensä välissä,
mutta katsos, punikit eivät paisuneet hiukan vertaakaan tästä
rasvapitoisesta, verisestä ruuastaan. -- Niin loppui Faraon uni, niin
punikkien houreet.

Luin Työmiestä ja Tiedonantajaa joka päivä päästäkseni selville, mitkä
olivat taistelun päämäärät. En parhaimmallakaan tahdolla päässyt niistä
perille. Mutta kadulla kuulin, että Suomen työmiehet kadehtivat minun
ruumiillista lihavuuttani. Se oli kapinan alussa niin yleistä, että
ihmettelin kun joskus joku punainen ei herjannut minua.

Tyrmistyin tämän pintapuolisuuden edessä. Jospa nuo punaiset olisivat
sanomalehdissään tai puheissaan käyttäneet edes, olkoonpa vaikka kuinka
köykäisiä iskusanoja! En kuullut koskaan sellaista. Jospa olisivat edes
vatkuttaneet entisten vallankumousten iskusanoja, vaikka niinkin
kuluneita kuin: tasa-arvoisuus, veljeys ja vapaus, niin olisihan sekin
ollut jotakin. En niitäkään kuullut. Jospa tuo noin voimakkaasti esille
puhennut liike olisi synnyttänyt edes yhdenkään juhlarunon, jossa
päämääriä olisi ihannoitu, niin sitä olisi ollut helpompi ymmärtää ja
voinut suopeammin arvostella. Ei mitään tällaista! Innostusta sai
lietsoa yksi ainoa sana, ja se oli: _lahtari_.

Mutta ajoivathan ne köyhälistön tilan parantamista, väitettiin.
Ajoivatko ne sitä? En sitä tullut oivaltamaan. Kaikki tällaiset
tarkoitusperät hautautuivat murhien ja ryöstöjen valtavaan vyöryyn.
Johtajat kyllä ehkä hyötyivät, köyhälistö ei ollenkaan.

Ei auttanut kaikin ajoin maailmankatsomuksenikaan, pyhä kevytmielisyys,
kaiken filosofian huippu ja loppu. Tuli hetkiä, jolloin epätoivo ja
tuska valtasivat mieleni. Jo sodan syttyessä 1914 olin lausunut
mielipiteen, että sosialistit tulevat lopettamaan kansojen
teurastuksen. Olin tästä mielipiteestäni saanut kärsiä ankaria sanoja,
nuhteita ja milt'ei pakoitettu anteeksi pyyntöön. Venäjän bolschevikit
panivat rauhanhieromiset alkuun. Iloitsin. Mielipiteeni oli voittanut.
Mutta tuli toinen verilöyly, sota-löylyjä kuumempi. Alkoivat
aseettomien joukkomurhat. Alkoivat Venäjällä, siirtyivät meille.

Katkera pettymys!

Kuljin taas kadulla. Kaksi siististi puettua työmiestä tuli vastaani
Boulevardinkadulla. He asettuivat eteeni käytävällä ja huusivat
kovalla, kolealla äänellä, silmät palavina:

-- Viäläkö tuallaisen lahtarin sallitaan elävänä herrastella tässä
kaupunkissa?

Kuljin suoraan eteenpäin kuin mörssärin kuula. Miehet tekivät tietä.
Odotin pari sekuntia tavaksi tullutta selkäkuulaa. Tulin juuri
sairaalasta, jossa ystäväni takaa ammuttuna makasi heikkona potilaana.
Ei kuulunut kuulaa. Siis aseettomia Suomen työmiehiä. Kaikesta päättäen
yhtä hyvävaraisia miehiä kuin minä itse.

Mutta korvani kuulivat sanat _viäläkö, tuallaisen, kaupunkissa_. Miehet
siis länsisuomalaisia tai hämäläisiä, jotka eivät milloinkaan opi
oikein lausumaan oivallisen henkitorvensa nimeäkään "Työmies", vaan
sanovat aina "Tyämiäs".

Olen usein ennen kirjoituksissani koettanut kuvata sen Suomen heimon
luonnetta, joka asuu Päijänteen ja Kyminjoen länsipuolella. Se on tuo
kaino, hiljainen, hienotunteinen väki, joka ei koskaan selvällä päällä
ääneen naura. Sen silmät vaan kiiluvat niin salaperäisesti kuin suon
silmä. Ei tiedä, syvätkö ne ovat vai matalat? Ei tiedä mitä tuumia
silmien takana pyörii, ystävällisiäkö vai vihamielisiä. Suu ei niistä
koskaan hiisku sanaakaan. Ei suon silmästäkään tiedä, mitä sen alla
lepää, ei tiedä syväkö se on vai matala, se vaan aina kiiluu
muuttumattomana. Ei ilman tuuletkaan sen pintaan kose, se on aina vain
välkkävän tyyni. Samoin kuin länsisuomalaisen silmä. Pienet
tunteenpuuskat eivät saa sitäkään muuttamaan ilmettään, se vain hohtaa
epämääräistä loistoaan, tai kainoutta, tai hienotunteisuutta.

Olen aina ollut ymmällä tämän silmäyksen edessä, olen siihen
tuijottanut kuin antilopi boan silmän luontiin. Minulta jää suu kiinni
tämän näyn edessä. En Länsi-Suomessa puhele vieraan, ainoastaan
vanhojen tuttujen kanssa. Minä pelkään lähestyä tätä kiiluvaa silmää,
minä pelkään sitä kuin suon silmän reunoja. Niistä ei tiedä, vaikka ne
olisivat "ijätiviepiä", niinkuin Karjalassa sanotaan.

Mutta tiedän, että kiihotustilassa tämä länsisuomalaisen silmä muuttaa
muotoaan. Silloin näkymättömät pohjamudat kohoavat pinnalle. Kainous
muuttuu röyhkeydeksi, hiljaisuus karjunnaksi, ja hienotunteisuus
väkivallaksi. Olen nähnyt ja kokenut sen, kun länsisuomalainen on ollut
viinan vallassa. Silloin olen karannut tieheni, sillä näky on ollut
sietämättömän hurjaa. Raskaista psykillisistä kahleista irtipäässeen
henkiolennon hurjistelua, sitä ei jaksa katsella. Se ei ole iloa, se ei
ole riemastusta, se ei ole vapauden tunnetta, se on orgiastista raivoa,
mieletöntä, tajutonta.

Selvittyään taas hän on kaino, hiljainen, hienotunteinen ja silmä
kiiluu epämääräistä ilmettään, äsken karjuva suu on tukossa. Mutta
muuten hän on Suomen uutterin, luotettavin ja ystävällisin mies.

Nyt olin näkevinäni noitten punakaartilaisten silmistä saman humalan
uhon kuin markkinoilla. Nyt ei viina villinnyt, nyt veren ja ryöstön
himo. Mutta samanlainen oli ilme. Ehkä hunnit ja mongolitkin olivat
kainoja, ujoja, hienotunteisia paimentaessaan hevosiaan Siperian
aroilla. Mutta kun he samosivat polttaen, hävittäen Europan halki,
silloin heillä oli humalaisen hämäläisen silmä.

Oliko koko tämä punaisten verisota vaan länsisuomalainen ilmiö,
hämäläinen sielun humala. Karjalaiset ja pohjalaiset eivät ottaneet
siihen osaa. Voihan ajatella että Länsi-Suomessa, jossa maamme
suurimmat työläiskeskustat sijaitsevat, oli yllytykselle soveliaampi
maaperä. Niin kyllä, mutta muoto, johon tämä liike pukeutui, oli samaa
orgiastista, mieletöntä, tajutonta rehkinää. Oli siis vaan hämäläinen
sielun humala.

Olen vakuutettu, että tämä humala haihtuu kohta, niinkuin viinan
villityskin, että tästä kansasta tulee samanlainen työteliäs, vakava,
rehellinen väki, kuin tähänkin asti. Humalan ja pohmelon lakattua mies
on taas ihmisten parhaita.

Tällaisia tuskissani aprikoin, huomatessani mihin kuiluun oikeutettu
harrastus humalaisten käsissä oli syöksymässä.

Niinkuin vanha kuningas Saul murhemielisenä sai lohdutusta Davidin
harpunsoitosta, niin minäkin hain hoivaa musiikista. Maailmanmestarien
sinfoniiat avasivat minulle autereisempia näköaloja, jopa taivaallisia
maisemia. Pääsin aina näistä hetkellisistä tuskista, ja pyhä savolainen
kevytmielisyys valtasi mieleni.

Mutta sattui tapauksia, näinä synkkinä päivinä, joissa piili melko
lailla ilveilyn aiheitakin.

Hyvä ystäväni, arvokas, harmaahapsi valtiopäivien virkamies,
joutui eräänä keskipäivänä parin nuoremman toverinsa kanssa
pidätetyksi keskikaupungin kahvilassa. Automobiili kiidätti saaliit
Vuorimiehenkadun tutkintovankilaan. Kuulustelua valmistettiin.

Pöydän päässä istui tuo herra tuomari, entinen käsityöläinen,
synnyltään lipevä kuopiolainen. Vieressä kyyhötti kirjuri, "piisarj"
venäläisiksi sanottuna, syntyjään perkjärveläinen. Siis koko Itä-Suomi
yhdistettynä näissä kahdessa henkilössä. Tuomarin vyötäisistä roikkui
mahtava coltpistooli, joka hänen istuessaan heilui säärien välissä kuin
pendeli seinäkellossa. Pöydälle oli sovitettu kaksi kuularuiskua, aukot
tutkittavaa kohti.

Itäsuomalainen on taiteilijaluonne. Hän tahtoo esiintyä koristeellisen
kehyksen ympäröimänä niinkin kuivassa toimessa kuin tutkintotuomarin
virka on. Onko toivomiselle enää varaa, kun punahallituksen
tutkintotuomari alleviivatakseen koko valtansa täyteläisyyttä, lepäilee
kahden murha-aseen suojassa ja kolmas ase näkyy pöydän alta. Mutta
nämät tunnuskuvat olivat vaan koristeellista laatua. Aivan varmasti ei
tuomari eikä piisarj kyenneet hoitamaan kuularuiskuja, tuskin
laukaisemaan yhtään laukausta Coltistaan. Tuomari istui siinä kuin
jumalten kuningas Odin, kaksi korppikotkaa molemmin puolin istuintaan.

Vangitut odottivat masentuneina odotussalissa kuulustelun alkua. Yksi
pidätetyistä oli jo viikkoa tätä ennen ankaran tuomarin tutkittavana,
mutta taloudellisessa suhteessa juuri köykäiseksi löytty.

-- Syytetyt sisään! kuului huuto.

Tämä toiskertalainen tuupattiin ensin sisään.

Kuului tutkintotuomarin äreä karjahdus:

-- Mittee työ tuota köyhee raukkoo alavariin tänne rettuutatte, eikö
niitä kaupungista ennee löyvy sen kummempia? Antaa sen livistee
hiiteen!

Tuli kunnianarvoisen ystäväni vuoro.

Hän astui sisään arvokkain askelin, kuten pyhä Ibis lintu krokodilin
kidan eteen Niilin liejuisilla rannoilla.

-- Ahhaa! Nytpä taijettiin suaha oikee pomo kynsiimme, huudahti
tuomari.

Henkilötiedot pani piisarj paperille. Kaikin puolin mitä iloisimpia
toiveita herättäviä!

-- No, sanokeepas nyt, mitenkä työ tuumasitte sen sillan räijäyttee?

-- Minkä sillan?

-- Elekee kielastella. Nyt on piru merrassanne. Tunnustakee heti, niin
helepommalla piäsette.

-- Minä vaadin Teitä sanomaan, mistä sillasta Te puhutte.

-- Vai vaaditte! Mitä siinä Ottolinin kirjeessä seisoi?

-- Ottelinin kirjeessä? En minä pidä tapanani lukea Ottelinin kirjeitä.

Puolisen tuntia lipevä kuopiolainen tuomari sitte tiukkasi tietoja
vuoroon sillasta vuoroon kirjeestä. Lorun lopuksi tuomari lausui:

-- Mittee myö ennee siitä sillasta riiellään. Piäsette vapaaksi, kun
hankitte takkuun, ett' ette pakene kaupungista ja suavutte
tutkittavaksi kutsuttaessa.

-- Hyvä, sen hankin.

-- Mutta sen pittää olla rahatakkuu.

-- Kuinka suureksi arvostelette minun henkeni?

-- Tjah. Olisko tuo ykstuhat markkanen liikoo, kysyi tuomari ja
katsahti levottomasti tutkittavaan.

-- Voinhan senkin hankkia huomenna.

-- Mutta näin meijän kesken sannoin, piäsette jo heti vappaaks, kun
vuan lyötte selevän rahan pöytään.

-- Mistä minä selvän rahan otan näin iltamyöhällä, kun pankitkin ovat
suljetut.

-- Onhan noin arvokkaalla miehellä rahallisia tuttavia. Pulittakaa pois
rahat pöytään, niin piäsette sillä kertoo! Soittakee telefonissa.

No niin. Arvokas ystäväni tuumi, että tosin säädyllinen vuode kotona on
hauskempi kuin tila tässä salissa kuularuiskujen keskellä, mutta onhan
tuhat markkaa huimaava hinta yhdestä yökortteerista.

Hän soitti ja varakas ystävä lupasi.

-- Sohvyör, sohvyör, missä sohvyör! -- Aja heti Vironkadulle, tässä
osoite, ja tuo herra tänne, hätäili tutkintotuomari.

Sohvyör lähti. Odotellessaan chauföriä tuomari herkesi ystävälliseksi
ja rupesi tarinoimaan iloisesti syytetyn kanssa.

-- Ottakee pois tämä ystävänne osoitelippu ja repikee se palasiksi.
Tässä talossa assuu sellaista konnapoikoo, että jos ne suavat lipun
kässiinsä, niin ei teijän ystävänne henki paljon paina. Niin se on aina
soan aikana. Niin se on. Ranskassa, niin Saksassa ja niin Englannissa.
Venäjällä tuas aina ollu niin. Niinkun tiiätte, sellaista järjestystä
sanotaan atamaniksi.

-- Suokaa anteeksi, herra tutkintotuomari, atamani on kasakkapäällikön
nimi.

-- Niinkö? Ulukomaalainen sana se on. Kuulehan piisarj, miksikä sitä
tällaista järjestystä sanotaan?

-- Minusta nähen suat sannoo, miks' tahtonet.

Rikas ystävä vyöryy sisälle ja laukasee tuhatlappusen pöytään.
Tutkintotuomari nousi pystyyn, hymyili, kumarsi ja huudahti:

-- Kahtokeepas, en koske tuohon "härännahkaan", ennenkun kuitti on
valamis. -- Piisarj! Kuitti valmiiks! Mutta muista, kirjurj, maksa pois
ne 200 markkoo siihen yleiskassaan! Sinä otit eilen lainaks' sieltä.

-- Hoija sinä lainas, minä hoijan omanj!

Nyt nousi tutkintotuomari hymy huulilla pöytänsä takaa, tuhatlappunen
kourassa ja lähti saattamaan vieraitaan ulos. Syytetty oli hankkinut
kotoaan lämpimiä ja pehmeitä makuuvaatteita kaiken viipymisen varalta.
Kun siis vapauden hetki näin odottamatta koitti, pyysi hän saada jättää
varustuksensa Ottelinille, pääsyytetylle, mutta tutkintotuomari vaan
myhäillen ilakoi:

-- Ottooten vuan pois myttynne, kyllä myö Ottolin hoijetaan kun on
otettukin. Sohvyör, vie herrat kottjiin, ja vielä helekkarin kyytiä.

Tämän sanottuaan tuomari palasi pöytänsä ääreen ja coltpistooli pomppi
vatsan päällä.

Varttitunnin päästä oli Ottelinkin vapaa, sillan räijäyttäjä muka ja
vaarallinen konspiratööri.

Minun täytyy tunnustaa, että rakastan tällaista itäsuomalaista
vallankumousta enemmän kuin länsisuomalaista teurastusta. Siellä
Vuorimiehenkadulla hallitsi myöskin kaksi länsisuomalaista, isä ja
poika. Nämät hoitivat vaan teurastusta, savolaiset yksinomaan --
puoliystävällistä kiristystä.

Kun piisarj pakeni Helsingistä heti saatuaan tiedon saksalaisten
saapumisesta Hankoon, näytteli hän suuria rahapinkkojaan
kortteeriemännälleen ja sanoi:

-- Sen minä vaan voin vakuuttaa, ettei yksikään porvari voi väittää
minun koskaan esiintyneen _epäkohteliaasti_.

Aivan niin! Jos itäsuomalaiset saisivat oman luonteensa mukaan
julkilausua tuomioita, niin epäkohteliaita ne eivät koskaan olisi. Ehkä
ne mahdollisesti syytetylle sentään olisivat taloudellisesti
rasittavia!

Tämä tapaus on siihen määrin tyypillinen, ett'en ole maininnut tuomarin
enkä piisarin nimeä. Lukija on hyvä ja sijoittaa minkä nimen sopivaksi
havaitsee tuomarille ja piisarille. Se ei aiheuttane vaikeutta.

Nämät tällaiset tapaukset tuottivat ainakin hetkellistä iloa, mutta
murhat ja kidutukset, joita punakaartilaiset harjoittivat, saivat
mielet pohjiaan myöten tyrmistymään.

Kuka olisi luullut, että Suomen työmiehet vielä 1918 ovat samalla
eläimellisellä asteella kuin kalmukit ja kirgisit isonvihan aikoina tai
kuin kasakit venäläisessä armeijassa tätä nykyä! Ei kukaan olisi
uskonut, jos ennen tätä olisi väitetty, että Suomenkin kansa kykenee
raa'assa julmuudessa kilpailemaan Aasian villikansojen kanssa. Olisin
hurjasti vihastunut, jos sellaista kenenkään huulilta olisin kuullut.
Ja nyt! Nyt saapuu viesti viestin perästä kielien uloskiskomisista,
ristiinnaulitsimisista, kirkkojen saastuttamisista, pappien murhista.
Tällaistako se olikin suomalaisten työläisten uskonnonvapauden
harrastus. Sehän olikin vaan uusi inkvisitioni, uusi noitien vaino.
Tällä kertaa vaan kohdistettu kirkon omiakin miehiä ja lahtaria
kohtaan.

Jo silloin kun hyvät tuttavani Arvid Järnefelt ja Jean Boldt
rynnistivät Helsingin kirkkoihin olin yhtä kauhuissani kuin
kiukuissani. Kun sain nimettömiä herjauskirjeitä siitä, että julkisesti
olin paheksunut heidän hurjia hommiansa, lohdutin mieltäni sillä, että
sekä nämät kirkkojen rynnistäjät että nimettömät kirjoittajat kuuluivat
uskonnollisiin lahkoihin eivätkä uskonnollisen, vapaan tutkimuksen
harjoittajiin. Suuren Leo aasialaisen oppilaita.

Aasialaisuus se on yltiöpäistä tunnelmaa, se on haaveilua ilman järjen
johtoa, se on kuumeista kiihkoilua, se on jähmettynyttä dogmatiikkaa ja
säälimätöntä julmuutta tämän dogmatiikan puolustamiseksi, se on
maallisen elämän kaikkien arvojen halveksumista, se on likaa, paisetta
ja ruttoa jokapäiväisessä elämässä. Sieltä syöksyvät sekä sielua että
ruumista tuhoavat basillit meille, sieltä leviää hengellinen ja
"ruumiillinen" musta surma valkoiseen Europaan.

Olen kaikilla käytettävinäni olevilla aseilla koettanut voimieni mukaan
taistella tätä aasialaista ajatuksen ja elämän likaa vastaan. Olen
iloinnut sydämmeni syvimmistä sopista europalaisen ajatuksen voitosta
kreikkalaisessa maailmassa, renessansin aikakaudella ja erittäinkin
valistusajan vuosisadalla, ja olen arvostellut näitä ajanjaksoja
ihmiskunnan elämässä sen suuriksi ponnistusyrityksiksi irti pitkistä
mustanmustista väliajoista.

Olin riemastuksella seurannut saksalaista uusinta kirjallisuutta sekä
uskonnon, moraalin että yhteiskunnan aloilta. Olin huomannut kaikissa
näissä kirkkaan europalaisen ajatuksen, tunteen ja järjen veljellisen
sopusoinnun. Ilokseni olin myöskin huomannut, että meidän suuri
sosialistinen puolueemme otti oppia samoista aatteista.

Mutta sittenpä sodan aikaan nousi hirvittävä idän vihuri, oikea
porottava Aasian aavikonmyrsky. Ilmestyi vinosilmiä kaduillemme,
kirgiisiä lammasnahoissa ja lammasnahkaisissa turbaneissa, villiä
kasakkia, haisevia kiinalaisia, koirankuonolaisia ja heidän mukanaan
syövyttäviä tauteja ja paiseita. Ja jokaisen käsikoukussa suomalainen
tyttö aasialaisilla paiseilla saastutettu.

Puuttui vaan itämaiset kuvaukset lasten murhista, ihmisteurastuksista,
joita nykyään sanotaan pogromeiksi. Tulisiko meillekin näitä pyhiä
aasialaisia näytelmiä?

Tuli. Ja ne pani toimeen aasialaisten villitsemät suomalaiset miehet,
muka Suomen työväen nimessä. Murhenäytelmä, jota en ollut aavistanut.

Mitä hyötyä on ollut meidän monisatavuotisesta kansanopetuksestamme,
meidän pyhäkouluista, rippikouluista ja kansakouluistamme, kun kansamme
sittenkään ei ole kyennyt kohoamaan korkeammalle kuin Palestinan
juutalaiset, Aasian barbaarit ja keskiajan kristityt europalaiset. Oli
syy mikä olikaan, lankesin mustimpaan epätoivoon kaiken inhimillisen
pyrinnön hyödyllisyydestä. Ihmispeto meissä ihmisissä sittenkin on
vanhinta ja voimakkainta. Se sivistys, mikä tällaisen voisi
tukahduttaa, onko se koskaan rahvaan saavutettavissa?

Epätoivoissani hain ja sain lohdutusta siitä ilmavasta taiteenhaarasta,
joka on kaikkein vähin materiaan sidottu, musikista. Isä Haydnin
sinfoniiat loihtivat minussa esille kesäisiä kuvaelmia Tonavan ihanasta
laaksosta. Näin akasiapuiden puhkeavan ihmeen siropiirteisiin,
helakanvihreisiin lehtiinsä, nurmi tuoksui, lehdoissa räiskytteli
mustarastas riemuisia säveleitään ja avaruudessa tirskui satakunta
leivosta, tuhatkunta, niitä oli ilma täynnänsä. Wagnerin Parsifalissa
sukelsin keskiaikaiseen mystiikkaan, tuohon kuumaan erotiikkaan, jossa
ei vedetä rajaa jumalaisen ja maallisen rakkauden välillä, jossa kaikki
sulaa yhteen ihmeelliseen, miltei harhaviettiseen lemmen lumeeseen,
josta Aasian kirpeä lemu tuoksahtaa ulos. Kyllästyneenä lykkäsin nuotit
syrjään. Siinä oli "läkähtänyttä ja verta". Koetin Tschaikoffskyn 6:tta
sinfoniiaa. Venäläistä lemmen laulua! Pois sekin, vaikka niin ihanaa!
Pois aasialaisuus! Taivaallisen rauhan sain Beethovenilta. Vaelsin
hänen talutuksessaan läpi 9 sinfoniaa. Pysähdyin 5:nen sinfoniian
pitkään allegro-osaan. Siinähän oli portaat taivaaseen. Kapusin
portaita ja sieluni saapui taivaan esikartanoihin, missä ilo, riemastus
ja mielenrauha vallitsi. Soitin soittamistani, ja ilo aina täytti
olentoni. Tavotin kiinni oman pyhän kevytmielisyyteni, hankitun valkean
Savon ikipakanallisen kansan huulilta. Pyhä kevytmielisyys, maallisen
elämän ainoa lohdutus, kaiken filosofiian huippu ja loppu. Se on
kotoisin viileistä aivoista, joissa ei aasialainen kuume konsanaan ole
soluja syövyttänyt. Europalaisista aivoista!

Kun mustansurman paiseet muinoin pursusivat italialaisten ruumiissa,
pakeni Boccaccio ystävättärineen ja ystävineen korkeille vuorille
ilakoidakseen ja tarinoidakseen hulluja kaskuja. En päässyt Helsingistä
pakoon, ei annettu matkalupa-lippua. Helsinki oli saarrettu.

Mutta Beethoven neuvoi tien. Hän oli mielikuvituksensa siivillä
löytänyt taivaan. Eikö minunkin onnistuisi paeta taivaaseen. Sinne ei
vaadita lupalippua. Pois piti minunkin päästä tästä aasialaisten
saastuttamasta kaupungista ylös viileisiin avaruuksiin, yläisihin
maaemihin, alaisihin taivoisihin.

Mutta taivaaseen on hauskempi matkata seurassa kuin yksinään.
Korkeat esikuvat jo vaativat sitä. Pitää nousta taivaaseen rakkaimman
maallisen olennon kanssa. Minulla on kasvattitytär, Impi Maria, --
keltatukkainen, punakkaposkinen, hiljainen ja säädyllinen, hänet minä
otan mukaani! Impi Maria, mikä taivaallinen nimi! Avaruuksien
ruhtinattaren, taivasten kuningattaren täysi kaima. Impi Maria =
Neitsyt Maaria. Tämän nimen oli minun hiljainen tyttöni saanut kymmenen
vuotta sitte Saarijärvellä, vanhempien aavistamatta kenen kaimaksi he
hänet tekivät.

Impi Marian ja minun välillä oli tosin jokunen vuosi sitte ollut
lyhykäinen väittely eskatologisista, taivaallisista asioista, mutta
tämä loppui kohta suloisimpaan sovintoon ja yksimielisyyteen.

Istuin upean Ljungbergan huvilan suurella parvekkeella ja nautin ensi
eineekseni lemuavaa teetä ja mustanviinimarjan hienon hienoa nestettä.
Lauha louna puhalteli Itämeren virkistävää ilmaa sieramiini ja pani
aivan vieressä kasvavien, korkeitten koivujen oksat ja tertut
vipajamaan ja lepattamaan ympärilläni ja päälläni. Olin juuri
sytyttänyt ensimäisen, heikon La Crema sikarin suitsuamaan, kun Impi
Maria istuutui pöytään, kiinnitti suuret, kauniit Saarijärven siniset
silmänsä minuun ja lausui haikealla äänellä:

-- Setä, sinä et pääse taivaaseen!

-- Vai niin, oli minun lyhyt vastaukseni, sillä siinä tuokiossa en
todellakaan taivasta kaivannut. Minullahan oli taivasta paraillaan
sielussani.

Samallainen tilanne ja kohtaus uusiutui parin viikon kuluttua. Impi
Maria valitti:

-- Et sinä pääse taivaaseen, Setä!

Rupesin vainuamaan jotakin panettelua ihmisten taholta. Olisikohan joku
sanonut tytölle, että minun uskontunnustuksessani olisi korjattavia
kohtia.

-- Kuka Lelli kullalle on sellaista sanonut? kysyin.

-- Ei kukaan. Mutta et sinä pääse.

En ollut koskaan puhunut Lellilleni muusta taivaasta kuin
tähtitaivaasta, jota yhdessä olimme tutkineet, enkä liioin
eskatologillisista seikoista ylimalkaan. Tiesin, että Suomen valtio
siitä pitää tarkan huolen kouluissaan. Sentähden ihmettelin suuresti
hänen varmuuttaan näin vaikeassa asiassa, josta vaan papit ja vanhat
uskovaiset ovat selvillä.

-- Mistä sinä sen niin varmasti tiedät?

-- Tiedän minä. Et pääse.

-- Sano, miksikä en!

-- Sinulla kun on parta. Ei enkeleillä ole partaa.

Koppasin Lellini syliini, halasin häntä, ja silittelin hänen pitkiä,
keltaisia suortuviaan. Siis vaan ulkonaisista syistä eikä sisällisistä
rikoksista.

Nauroin ja leikittelin tyttöni kanssa.

-- Kuule Lelli, minä ajan joka aamu partani taivaassa. Enkö sitte
kelpaa?

-- Et kelpaa, et, et. Eihän enkeleillä ole edes parransänkeäkään, sanoi
Impi Maria, ja katsoi minuun surullisilla silmillään.

-- Eikö kellään taivaassa ole partaa.

-- Ei kellään.

-- Eikö Jumalallakaan? Impi Maria katseli ällistyneenä minuun kotvan
ajan, karkasi sitte kaulaani ja huusi:

-- On Jumalalla, on sillä. Pääset sinä taivaaseen. Impi ei tullut
ajatelleeksi, että Jumalalla on parta.

Me istuimme pitkät ajat täydellisessä sopusoinnussa taivaallinen
esimaku sieluissamme. --

Nyt kun tuli ikävä pois hullusta maailmasta pyysin Impi Mariaa
lähtemään seuralaiseksi taivaaseen.

-- En lähde, sinä aina lasket leikkiä, ja taivaassa pitää olla totinen,
sanoi Impi.

-- Kuka sen on sanonut, että taivaassa ollaan totisia. Hyvät ihmiset
ovat aina leikillisiä, pahat ja sairaat vaan totisia. Taivaassa vaan
iloitaan ja nauretaan, sillä siellä on paljon lapsia. Vanhoja
ihmisiäkin siellä lapsettaa. Tule vain Impi mukaan. Saat leikkiä siellä
Ainon kanssa lehtoloissa ja laulella hänen kanssaan joka lahdella.

-- Minkä Ainon?

-- Tuon, joka seisoo tuolla nurkassa käsi otsalla, tuon kipsisen
kuvapatsaan. Ja jos ukkonen alkaa käymään täällä maailmassa, kenen
turviin sinä pyrit, kun minä olen taivaassa.

-- No minä tulen, sanoi Impi Maria. Mutta sinun pitää esiintyä
siivosti, muuten minä jätän sinut.

Läksimme sitte eräänä maaliskuun iltana kävelemään Haaksirikkoisten
kummulle, minulla Loitsurunot kainalossa ja Impi Marialla samanlainen
kädessä. Istuuduimme penkille ja aloimme lukea loitsuja saadaksemme
siivet, millä taivaaseen kohota. Saksalaisen kirkon luona laukesi
punakaartilaisen kiväri vahingossa ja dum-dum-kuula murskasi hänen
käsivartensa. Satamassa vastasivat venäläiset matruusit kokonaisella
yhteislaukauksella. Heillä oli tapana tällä tavoin huvitteleida iltansa
kuluksi ja lähimmäistensä iloksi.

Kaamea oli ilta. Kaameat olivat nämä illan näyt. Allani pitkä rykelmä
kaikenlaisia sota-aluksia, mikä laiturissa kiinni, mikä kiinni
toisessa. Kaikki lian ja siivottomuuden vallassa. Väki kuritonta ja
väkivaltaista. Matruusit hääräsivät edestakasin ja raahasivat
ryöstettyä tavaraa aluksiinsa. Yhtä laivaa vartioitiin visusti. Sinne
oli sullottu keisarin ja keisarinnan uskotut ystävät, taikurit,
aasialaiset poppamiehet ja ylhäinen kamarirouva. Ei Helsinki ollut enää
meidän pääkaupunkimme. Se oli vaan Aasian etuvartio pohjolassa. Koko
sielullani pyrin pois tästä saastaisesta pesästä, pois avaruuden
ikikirkkaille pihoille, valoisille tanhuille. Tartuin kirjaani ja
rupesin selailemaan. Impi Maria avasi myöskin omansa ja taikominen
alkoi.

Luin:

    "En puhu omalla suulla
    Puhun suulla suuremmalla
    Maarian sulalla suulla,
    Herran hengellä hyvällä.
    En liiku omin lihoini
    Liikun luojani lihoilla
    En väiky omin väkeni
    Väikyn väellä Kaikkivallan
    Anna Luoja lentimiä
    Millä maasta nosteleime
    Pilvihin pirajavihin
    Hattaroihin haitukoihin".

Tunsin syyhyä lavoissani. Yhden'äkin pulmahtivat lumihohtoiset enkelin
siivet päällystakkini lävitse ja rupesivat lepattamaan.

-- Sinulla on jouluenkelin siivet, setä, katso lumivalkoiset siivet,
huusi Impi Maria ihastuksissaan.

Mutta ei enkelin siivet jaksaneet nostaa minua, syntistä, parrakasta,
raskasta raukkaa. Ne siivet ovat leikatut kuihtuneitten laupeussisarien
painoa silmällä pitäen. -- Luin loitsuja sivumäärin ja Impi Maria luki
toisia kohtia.

    "Huoli en enkelin evistä
    Pyhän linnun liehuskoista.
    Anna siivet sirkeämmät
    Syltä seitsemän satoa".

Tunsin siipieni kasvavan ja musenevan. Näin kokon keltasenruskeat
siivet levenevän kahdelle taholle, koppasin tytön käsivarrelleni ja
käärin vaippoihini. Nyt nousi raskas sieluruumiini ilmaan. Sivumennen
vilkasin ikkunasta sisään Vuorimiehenkadun punaiseen raastupaan.
Savolainen tutkintotuomari ja karjalainen piisarj hymyhuulin kiristivät
rasvaisia lunnaita suuren voiyhtiön, Valion, toimeenpanevalta
johtajalta.

Noustiin, kohottiin, toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi.
Impi Maria oli loihtinut itselleen aivan pienen pienokaiset siivet,
jotka myöskin lepattivat huimasti.



PIETARIN PIHOILLE.


Suuntasin lentoni Orionin ikikirkkaaseen tähtisikermään läntisellä
taivaalla. Sinnehän Väinämöinenkin purjehti, kun elämä maailmassa kävi
sietämättömäksi. Siellähän tuikkikin Väinämöisen vyö silmieni edessä.

Helsingin humu ja punakaartilaisten vahingonlaukaukset hävisivät
vähitellen kuuluvistani. Syntyi kaamea äänettömyys ja vilu viima
pyyhkieli kasvojani.

-- Paleltaako sinua, Impi Maria? kysyin.

-- Vähän sormiani ja varpaitani.

Kohta alkoi avaruus äännehtiä. Kuului kuin kaukainen ukon jyrinä,
muodoton, uhkaava, juhlallinen.

-- Setä, tuleekohan ukkonen? kysyi Impi.

-- Ei keväällä jyrise. Se on vaan avaruuden sointia. Vanhat viisaat
väittävät, että avaruuden liikehtimiset aikaansaavat sulosointuja.

Jo sukeusi yleisestä murinasta korvin kuultava sävel. Beethovenin 5:nen
sinfonian allegroosan mahtava alkumotiivi paukahti esille. Tuhannet
taivaalliset torvet sitä toitottivat. Se ei ollut pianinon kaliseva
teräskielen hely, se oli äänivyöry, joka tunkeutui korviini. Se oli
yhtä paljon mestarin oma ajatus kuin sen soittimille sovitus. Vereni
kulki pauhun tahdissa; nyt tiesin kohonneeni pienen maapallomme
turhasta hyörinästä ylös mielikuvituksen, ihmisistä ja taiteilijoista
suurimman mestarin mielikuvituksen autereisiin maailmoihin. Sodat ja
melskeet, murhat ja ryöstöt, kaikki unohtuivat. Koko avaruus oli täynnä
sulosointua. Haaveilujen ja halujen ihmemaailma avautui eteeni.
Siunasin luojaa, joka on antanut meille ihmisille tämän kalliin lahjan,
mielikuvituksen, jonka avulla pääsemme tuskistamme ja vaivoistamme.
Mielikuvitus tekee harmaasta aresta pyhän, oikean helluntain, suvisen
sunnuntain; muut ihmisen kyvyt vaan voivat kirkastaa aren. Ja
ainoastaan mielikuvituksen avulla meille taivaan portit aukenevat.
Järjellämme, silmillämme, opitulla uskolla emme sitä koskaan löydä.
Taivas on kaikilla omansa, ei toisten kaltainen, yhtä vähän kuin
kenenkään mielikuvitus on toisen kaltainen. Taivaan tuntu voi olla eri
ihmisillä vaan sukulaisluonnetta.

-- Kuuletko sinä soittoa, Impi Maria.

-- Kuulen. Onko se Porilaisten marssi?

-- Oi voi, rakkaani! Eihän taivaassa sotamarsseja toitoteta.

-- Ei, ei. Se on "Koko Maailma". Setä on usein soittanut sitä.

Lähestyttiin taivaan suurta paraadiporttia, Orionin vyötä.

-- Katso, setä, tuolla on kaljaasi.

-- Ei se ole kaljaasi, se on muu laiva, ehkä jaala tai saima. Sinä et
tunne sitä rikiä. Sellaisia ei ole Finbyssä, ainoastaan Karjalassa.

-- Siinä on maalattu kupeeseen _Väinämöinen II_, ja jotakin muuta sen
alla.

-- Alla seisoo "pinxit Akseli Gallen-Kallela". Se on se alus, jolla
Väinämöinen purjehti taivaaseen. Se makaa nyt ankkurissa ulkosatamassa.

-- Missä on Väinämöinen I?

-- Se on se laiva, jolla Väinämöinen purjehti Pohjolasta, kun Louhi
kynsillään tarttui mastosta kiinni. Tunnethan sen taulun, myöskin
Gallenin maalaama.

-- Tunnen. Hyi jee (rakkain yhteiskoululaisten huudahdussana
Helsingissä) kun se akka oli ruma.

-- Nyt me olemme oikeassa. Tässä on taivaan pääportti. Tästä on
Väinämöinenkin kulkenut. Laiva odottaa häntä ulkosatamassa. Kun
Väinämöistä tarvitaan Suomeen, silloin hän palaa tätä kautta takasin
samalla laivalla. Niin on hän luvannut. Katso tuolla lehtipuukujan
päässä häämöttää taivaan kultainen portti ja sen vieressä on Pietarin
yksityisasunto. Katso, miten ihana katto sillä on, tehty kirkkaan
valkoisista kalansuomuksista.

Astuttiin kiviselle laiturille ja minä puhaltelin Impi Marian
kohmettuneita sormia. -- Mutta miten päästä irti siivistä.

-- Ota Impi kirjasi esille. Ruvetaan lukemaan irti siipiä.

    "Oi Ukko ylijumala
    Mies totinen toimellinen
    Alla taivahan asuja
    Päällä pilvien pysyjä
    Pihet pilvestä piruta
    Käteheni oikeahan
    Joill' on varret maanmatoiset
    Terät kirjokäärmehiset.
    Niillä leikkaan lemmon siivet
    Veän pois veriset äimät.
    Ihosta inehmo raukan,
    Karvoista kavon tekemän".

Sain pihdit oikeaan käteeni ja nappasin siivet poikki juuria myöten.
Tämän tein, sillä minun siipeni olivat suuruutensa takia hankalat
kuljettaa mukana. Satamamiehet syöksyivät luokseni ja alkoivat hieroa
kauppaa. Impi ei lukenut irti siipiään.

-- Hullu mies kun leikkasit siipesi. Taivaassahan niitä juuri
tarvitaan.

-- Kyllä minä saan uudet. Minulla on kirja kainalossa, jonka avulla
siipiä sataa taivaasta kuin lumihiutaleita.

-- Myy se kirja.

-- En kirjaa myy, mutta siivet myyn.

-- Paljonko tahdot?

-- Paljonko annatte?

-- 10 Sm.

-- Liian vähän. Oletteko juutalaisia?

-- Tietysti. Minä olen satamamestari täällä, muutoin eläissäni
pieni profeetta Joonas, ehkä tuntenet raamatusta. Olin ainoa
purjehdustaitoinen pyhien joukossa, ja sentähden olen joutunut tähän
virkaan. Anna pois siivet 10:llä Sm:lla.

-- En. 15:ta vaadin.

Nyt alkoi suinaaminen ja tarkastaminen, ja siipiäni levitettiin
suoriksi ja työnnettiin suppuun kuin vanhoja housuja Narinkassa.

-- Minä maksan 15 Sm. Tässä on rahat, huusi Joonas ja pisti rahat
käteeni, koppasi siivet kainaloonsa ja juoksi kotiaan.

-- Huokealla annoit, melusivat toiset. Saatte nähdä, että hän
Niniveläisiltään nyhtää 150 Sm. Kuta pyhempi mies Israelissa ja
jumalata pelkääväisempi, sitä notkeampi liikemies. Nicht?

-- Tietysti. Niin on aina ollut ja niin aina oleman pitää. Niin nykyään
maailmassakin.

-- Vieläkö taivaan portilla kannetaan maksua, niinkuin ennenmuinoin
aasialaiset ja kreikkalaiset tarut kertoivat, kysyin satamamiehiltä.

-- Tietysti, sama maksu mikä maailman alusta on säädetty, yksi obooli,
teidän rahassa 25 penniä. Mutta ei Pietari tyydy tähän; hän vaatii aina
aluksi enemmän. Muista tinkiä! Tingi ankarasti, muuten hän nylkee
sinut, noin lihavan miehen.

-- Tätä lehtokujatietäkö sinne mennään?

-- Sitä. Kun kukkanurmi loppuu, käänny oikealle.

Edessämme, loitolla meistä kulki sankka lauma vainajia. Kaikilla
keltaiset kukat hatuissa ja ryntäillä. Ja taustalla kohosi
kilometrinlevyinen taivaanportti, kullatut tornit aina sadan metrin
päässä. Aasialais-venäläistä loistoa, venäläisen kirkon koristetta,
kultaa ja taas vaan kultaa, aitokultaa ja valekultaa.

Käännyttiin oikealle ja siellä Pietari erään portin aukossa kantoi
sisäänpääsymaksua. Hän oli pitkä ja hoikka; parta tuuhea, aasialainen
parta, hulmusi aina vyötäisiin saakka ja parrassa kiilsi kirkkaita
kalansuomuja. Tunsin hänet Rantasalmen hirvittävästä alttaritaulusta.
Me kaksi, Impi Maria ja minä, tulimme viimeisinä. Betheugeize teki jo
laskuaan ja purppuranpunainen hohde kumotti yli porttien kullan.

Laskin kaksi hopearahaa Pietarin metallikuppiin ja kumarsin niin
syvälle kuin vain voin. Impi niiasi.

-- Ohoh poikaseni, niinkö vähällä luulet taivaaseen pääseväsi. Aijoitko
antaa vaan 25 p. noin suuresta ruhosta.

-- Armas apostoli, olen lukenut Lukianoksen lukemattomista jutuista,
että taksa on yksi obooli eli meidän rahassa 25 p. hengeltä. Minä
maksan täyden lapsestakin.

-- Oletko luterilainen vai katolilainen?

-- Luterilainen suomalainen olen. Jotkut tuttavani väittävät, että
suuresti muistutan ulkomuodoltani juuri itse Lutheria. Kanta-äitini
olikin Würtembergistä.

-- Lutherilaisilta otan aina kaksinkertaisen maksun. Tekisi mieleni
ottaa sinulta, Lutherin haahmolta, kolminkertaisenkin maksun.

-- Miksi, pyhä mies, vihaat luterilaisia, uskalsin kysyä.

-- Siksi, että he halveksivat minua. Tiedäthän, ett'ette pane mitään
arvoa sille opille, että minun huostassani on taivaan valtakunnan
avaimet. Ettekä te kunnioita minun istuintani Roomassa, jolla paavit
ovat halki vuosisatojen prameilleet.

-- Mutta kävitkö sinä, Santta Pietari, koskaan Roomassa ja osasitko
sinä, arameaa haastava kalastaja, puhua Ciceron kankeaa kieltä monine
vaikeine sääntöineen ja yhtä monine oikullisille poikkeuksineen.

Pietari hiveli partaansa ja kiinnitarttuneet särjen suomukset
putoilivat maahan.

-- Nokkaviisas kysymys! Mutta voinhan sinulle näin meidän kesken
tunnustaa, koska ehtoo on, eikä lisätulokkaita enää näy, että en
koskaan ole Roomassa käynyt, enkä olisi piiskallakaan lyötynä sinne
lähtenyt, suurkaupungin vilinään. Olin vaan yksinkertainen kalastaja,
ja pisin matka, minkä koskaan olen tehnyt, oli toivioretket
Jerusalemiin. En osannut muuta kieltä kuin aramean murretta, en edes
hepreaa, vielä vähemmin kreikan kieltä. En helluntainakaan puhunut
kielillä, niinkuin pyhä taru kertoo, vaikka olinkin maistellut vähän
"makiata viinaa". -- Niinkuin tietänet, kalastaja joskus märässä
ammatissaan tulee ottaneeksi pienen tuikun --.

-- Tiedän kyllä, asun kesillä Finbyn saaressa. Itämeren äyräällä.

-- Enkä minä tähän paikkaan olisi joutunutkaan, mutta kun teillä siellä
maailmassa pyhän tarun mukaan opetettiin, että minulla muka oli taivaan
valtakunnan avaimet, niin kaikki vainajat, taivaaseen astuessaan,
rupesivat hokemaan ja haikailemaan: missä Pietari, missä pyhä Pietari,
eikö hän olekkaan porttia avaamassa? Minä asustin alussa Betlehemin
tähdessä kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sieltä komennettiin minut
tänne porttivahdiksi, tyydyttämään vainajien yhä äänekkäämpää
vaatimusta. -- Näin olen joutunut tänne. Raskas on toimeni, mutta
olisin kyllä tyytyväinen, joll'eivät vainajat olisi niin perin
kitsaita. Taksa on niin tuiki alhainen, ja maailman alusta määrätty,
enkä minä sitä enää hyväksy. Yksi obooli, mitä se merkitsee nykyään! --
Sinäkin tässä tingit tinkimistäsi. Tuollainen lihava verenimijä! Tässä
kulki juuri joukko teidän punikkianne, ja ne minä laskin ilmaiseksi,
mutta "lahtareilta" otin kaksinkertaisen hinnan.

-- Pidätkö, pyhä isä, punikkien puolta? kysyin ihmeissäni.

-- Tietysti pidän. Minähän olin köyhä kalastaja. Minä ja kaikki minun
seuralaiseni olivat juuri punikkeja. Meitä oli imetty, ja meillä oli
pahat imijämme, fariseukset, publikanit, saduseukset, Herodes ja senkin
päät. Punikki olen aina ollut ja punikki olen vieläkin.

-- Mutta ethän hyväksyne heidän hiivittäviä murhiaan ja ryöstöjään?

-- En hyväksy, mutta ymmärrän. Mestarini ei sallinut väkivaltaa. Mutta
meidän jälkeläisemme, valekristityt, ovat murhanneet, kiduttaneet ja
raastaneet pahemmin kuin teidän punikkinne. Heiltä on kirottu oppi.
Mutta oletko unohtanut vertauksen kamelista ja rikkaasta,
neulansilmästä ja taivaasta.

-- Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen arvo riipu
rikkaudesta eikä köyhyydestä, ei lihavuudesta eikä laihuudesta, vaan
siitä miten hän maailmassa elää. Kidutukset tulisissa pätseissä ovat
raakalaisten petomaisia hommia. Niistä meidän täytyy päästä, tulipa ne
punikkien tahi mustikkien taholta.

-- Elä luule inehmon lapsi, että murhista ja kidutuksista koskaan
pääsette. Ihmispeto on vanhinta ja vankinta meissä ihmisissä, ja
tilaisuuden sattuessa se puhkee esille...

-- Mutta, isä hyvä, sinun elinaikanasi sivistyneet helleenit
kammoksuivat verenvuodatusta ja kidutusta, eivätkä uskoneet tulisiin
pätseihin...

-- Suu poikki poikaseni, kun pyhä isä puhuu, huusi Pietari, ja oikasihe
pystyyn pitkin pituuttaan. Näitä sivistyneitä vastaan me köyhät
aramealaiset juuri nousimmekin. Jälkeläisemme ne kukistivat vereensä,
raakojen aasialaisten kansojen avulla, heidän pistimillään, keihäillään
ja jousillaan, kuten teidänkin punikkinne. Livautin minäkin kerran
korvan irti ylimäisen papin palvelijalta.

-- Mutta muistatko mitä mestarisi sanoi: Joka miekkaan tarttuu se
miekkaan hukkuu.

-- Hyi jee, setä, minä pelkään, vikisi Impi Maria, lupasithan olla
siivolla, ja nyt jo portilla suututit pyhän Pietarin.

-- Sovitaan pois, pyhä aramealainen, mikä on viimeinen hinta
sisäänpääsystä.

-- Malta vähän, kun sinua tarkemmin tutkin. Ethän olekkaan oikea
vainaja, eikä taida tyttökään olla. Kuuleppas, sellaisista tulokkaista
ei ole taksaa määrätty. Niistä otan, mitä haluan. Sinunlaisesi ovat
harvinaisia vieraita. Maksa pois sata markkaa itsestäsi ja puolet
tytöstäsi, muuten saat palata sinne, mistä olet tullutkin.

-- Maksa pois setä, maksa pois, minä pelkään, hätäili Impi.

Otin lompakon esille ja maksoin summan seteleissä.

-- No nyt saatte vapaasti lähteä. Sinähän maksoit 600:n punikin
puolesta. Niitä kyllä tulee huomenna enemmänkin tänne. Kulkekaa vaan
jonon jälessä, niin ette eksy tieltä.

Läksimme kiivaasti astumaan Impi Marian kanssa punaisten ja valkoisten
jälkiä.

-- Maksoitko Suomen pankin setelillä vai Kullervo Mannerin? kysyi Impi.

-- Tietysti Kullervo Mannerin. Toivottavasti Pietari juutalaisena saa
setelit säretyiksi.



AARONIN TEMPPELISSÄ.


Kun oltiin taivaan kullatusta portista päästy läpi, avautui huimaava
taivaallinen lakeus eteemme. Henkiolento kysyi:

-- Mistä maasta?

-- Suomesta.

-- Oikealle siis.

Menimme oikealle ja kuljimme virstamääriä kohti korkeita rakennuksia,
joitten ikkunoista tuikki tähtien räpyttävä valo. Kaksi marmorirappusta
kymmenen kertaa leveämmät ja korkeammat kuin Nikolainkirkon kiviportaat
johtivat näitten äärettömien rakennusten altaaneille. Vanha harmaahapsi
vanhus seisoi juhlallisin elein toisen portaan juurella.

-- Mistä maasta?

-- Suomesta.

-- Mistä syntyjänne?

-- Savosta.

-- Menkää toisille rappusille. Siellä ottaa veljeni Aaron, ylimäinen
pappi, vastaan. Niinkuin raamatusta tiedätte, on minulla hidas puhe ja
kankia kieli. En jaksa kuunnella savolaisten puhetulvaa. Mutta Aaron,
hän on tottunut teidän sukkeluuden yrityksiinne. Minun viidestä
kirjastani ette löydä yhtään sukkeluutta.

Minä kumarsin syvään ja Impi Maria niiasi, sillä vanhuksen hehkuvista
kasvoista ja ankaroista silmäyksistä tunsimme hänet Moosekseksi.

-- Se oli niin julman ja vihaisen näköinen, supatti Impi Maria.

-- Niin oli. Etkö muista että hän vihapäissään löi Jumalan itsensä
kirjoittamat kymmenet käskyntaulutkin rikki, kun Israelin lapset
tanssivat piiritanssia sen kultaisen vasikan ympärillä.

-- Tuolla on Aaron.

-- Mistä setä sen tietää?

-- Virsikirjassa lauletaan:

    Se on kuin voide kallihin
    Jok' alas päästä Aronin
    Liepeille vaatteen vuotaa.

Katso, kuinka hänen voideltu päänsä kiiltää.

-- Niin setä! Katso, nyt taas tipahti iso pisara kultakauhtanan
helmoille. Se voide lemuaa tänne asti.

Asetuimme riviin äärimmäisten joukkoon. Siinä tähtien tuikkeessa
äkkäsivät silmäni, että edessäni seisoi suuri joukko nuoria miehiä.
Toisilla oli punaiset nauhat hihoissa, toisilla valkoiset.

-- Veljessodassa kaatuneitako te ollette, huusi Aaron kovalla
kantavalla äänellä.

-- Niin ollaan, huusivat valkokaartilaiset yhteen ääneen.

-- Millä rintamalla?

-- Savon rintamalla, vastasivat valkoset.

-- Montako teitä on?

-- Meitä valkoisia on 100 miestä, mutta punasia on 150.

-- Käykää hakemassa "Työmies" lehti, sanoi Aaron kuoripojilleen.

Työmies tuotiin.

-- Mutta täällä luetaan, että punaisia kaatui vaan yksi, kaksi
haavottui, toinen lievästi. Sitä paitsi 3 hevosta ja yksi lehmä, joka
pyssyn paukkeesta säikähtyneenä oli riuhtaissut itsensä irti kytkyestä
ja hyppeli karjapihalla. Alinomaa joka päivä tätä hurjaa valhetta!

-- Otetaanko taivaaseen hevosia ja lehmiäkin, kysyi eräs valkoinen
savolainen.

-- Kuuleppas sinä nuorukainen! Heitä sinä viisastelemiset pois täällä
taivaassa. Etkö ole niitä harjoittanut kylliksesi siellä Savossa.
Sydämeenkö sinua ammuttiin, kun olet noin kiduttoman ja iloisen
näköinen?

-- Ei kun suoraan pään halki. Mutta kyllä minä sentään ennätin ampua 10
punaista kuoliaaksi, ennenkuin kaaduin.

-- Sinähän valehtelet kuin "Työmies". Mutta kaikki te savolaiset teette
niin. Tunnen teidät jo satojen vuosien takaa. -- Mutta sinä, lihava
mies siellä pienen tytön seurassa, oletko sinäkin savolainen.

-- Totuuden nimessä en sitä voi kieltää, armollinen herra
Ylimäinenpappi, sanoin nöyrästi ja lähestyin Impi Marian kanssa
voideltua pappia.

-- Taas tipahti voidetta Aaronin päästä, supatti Impi.

-- Valehteletko sinäkin?

-- En koskaan. Muut savolaiset valehtelevat.

-- Ettekö te tiedä, mitä suuren veljeni Mooseksen kivitaulussa seisoo
Jumalan kädellä kaiverrettuna sen kahdeksannessa käskyssä?

-- Selitykseksi sananen, armollinen Ylimäinenpappi, keskeytin Aaronin.
Savolainen eroittaa kaksi lajia valhetta. Toinen, rikollinen, törkeä
valhe; toinen n.s. lipetin lasku; varsin vaaraton, suvaittava,
hyödyllinen ja huvittava ajan vietto. Tätä voisimme sanoa myöskin
mielikuvitukseksi. Ilman tätä ominaisuutta ei meillä olisi niin
rikkaita runokokoelmia kerättyinä itäsuomalaisten huulilta.

-- Pappina en tällaista voi suvaita. Raamatussa ei ole yhtään valheen,
tai, niinkuin sinä rakastat sitä nimittää, mielikuvituksen sanaa.
Viekää pois tuo valheen paise "Työmies".

-- Asian laita on se, että sen päätoimittaja myös on savolainen, ja
monet aputoimittajat niinikään. Ei kukaan savolainen niitä valheita
usko, mutta ne ovatkin aijotut vaan länsisuomalaisille.

-- No, punaiset miehet! Länsisuomalaisiako te siis olette?

-- Niin oikke, vastasivat kaikki yhdestä suusta.

-- Kuinka te annatte noitten savolaisten pettää itseänne ja näin tavoin
syöstä itsenne turmioon.

Ei kukaan vastannut. Maallinen kiihko oli heissä jo vaimentunut. He
olivat taas se siivo, hiljainen, hienotunteinen väki kuin rauhan aikana
maailmassa.

-- Mutta kuinka sinä olet täällä taivaassa, ethän sinä ole kunnolleen
kuollut, sanoi Aaron ja loi minuun ankaran katseen.

-- Minä en sietänyt yllytetyn väen humalaa siellä kotona. Olen aina
sitä paennut, kun humala on aiheutunut väkijuomista, nyt kun se johtuu
sielun sairaaloisesta huumauksesta, on se vieläkin inhoittavampaa.
Ethän pahastune tällaista tunnetta. En päässyt mihinkään pakoon tätä
hurjan typerää, mielletöntä mellastusta. Helsinki oli saarrettu. Ainoa
piilopaikka oli taivas.

-- No niin. Ennakkotapauksia on olemassa. Elä siis ole milläsikään.
Meidän Eliaksemme tuli myöskin elävänä tänne. Kreikkalainen Orfeus ja
teidän suomalainen Väinämöinen y.m., y.m., samoin.

-- Mutta miksi toit tuon tyttösi mukaasi.

-- Hän on minun kasvattityttäreni, joka minulle on rakkaampi kuin monen
isän oma tyttö. Hän pelkää ukkosta; ei voi minusta luopua. Minun
kupeellani ei pelkää mitään.

-- Laskenet lipettiä! -- Menkää siis vaan ylös portaita. Siellä
temppelissä neuvotaan yösija.

Noustiin lumivalkoisia rappusia 50 askelta. Siinä oli levähdyspenkit.
Kentän yli kulki loppumaton jono vainajia. Aaronin airut huusi:

-- Tulokkaita Vilppulan rintamalta. Härmän poikia tuli pitkät rivit,
kaikilla puukot roikkumassa vatsan päällä. Heidän vasemmalla puolella
kulki joukko venäläisiä, Vilppulassa kaatuneita.

Aaron tarkasteli tulokkaita kauan. Hänen korkea vartalonsa rupesi äkkiä
tutisemaan, hän kumartui kokoon ja aivasti seitsemän kertaa
ylimäispapillisen äänekkäästi.

-- Te venäläiset, te haisette aina niin pahalle, kuin sikopaimenet
siellä Gosenin maassa. En voi teitä puhutella aivastelematta.

Samassa Aaron tarttui tukkaansa, keräsi kämmeniinsä voidetta, ja heitti
sitä kahden käden kohti ryssiä. Anarkistit tekivät vaistomaisesti
ristinmerkit ja hieroivat voidetta kasvoihinsa.

-- Nyt teitä voi hieman jo sietää. Puhukaa!

Härmän pojat avasivat ensin suunsa. Mitä he sanoivat, en kuullut, mutta
puukon tuppejaan he heiluttelivat. Ryssät seisoivat pää kumarassa,
niinkuin orja paran jälkeläinen tekee, kun ei uskalla rehennellä. Yksi
sentään karkaisi mielensä, korotti äänensä ja huusi:

-- Bratschi, tavaritschi, matrosi, soldati i robotniki.

-- Hiljaa, hiljaa, komensi Aaron. Noita sanoja seuraa aina vaan
tuskallisinta tyhjyyttä. Vastatkaa vaan kysymyksiini?

Seurasi pitkä tutkinto.

Portaitten edusta oli jo täynnä länsisuomalaisia, Raunistulan
sankareita, Hyvinkään lentäviä ja Vihdin kaartilaisia. Aaron huusi:

-- Te olette suomalaiset tätä nykyä maailman inhoittavin murhakansa.
Rauhan aikanakin teillä oli toinen sija Europassa, italialaisten
jälkeen.

Jätin kuulustelun ja kiipesin Impi Marian kanssa ylös temppelin
portaita.

Tultiin sanomattoman suuren sisäänkäytävän eteen, josta mahtui 200
henkeä rinnan yhtaikaa astumaan sisään. Saavuttiin tavattoman suureen
eteiseen, joka oli kuin Lappeenrannan rakuunain harjoituskenttä.
Eteisen korkeassa kuvussa loisti Otava ja valaisi eteisen kirkkaaksi
kuin poutaisena päiväsydännä. Hohtoisan valkoiset pylväät kannattivat
kattoa.

Sisältä kuului jättiläismäisen orkesterin pauhua. Minä tyrmistyin.
Sehän soitti Offenbachin kuuluisaa renkutusta operasta: Orfeus
Tuonelassa.

Samassa ohjasi eräs vanha, arvokkaan näköinen juutalaisnainen
askeleensa meitä kohti ja kysyi:

-- Mitä haluatte?

-- Saisinko itselleni ja tyttärelleni hieman illallista?

-- Olkaa hyvä ja astukaa syrjähuoneeseen. Perheelliset saavat ruokailla
erikoishuoneissa. Vaikka kyllä saatte mennä suureen saliinkin, jossa
orkesteri soittaa. Mutta siellä on nyt elämä hiukan vallatonta. Sinne
on kerääntynyt joukko kaatuneita sotilaita eräästä pienestä maasta,
Suomesta, ja nämät vanhat riitaveikot juovat siellä parastaikaa
veljenmaljoja. En kehoita sinne menemään.

-- Juovatko toistensa murhaajat veljenmaljoja?

-- Sellainen on tapa taivaassa. Haudatut eivät tunne vihaa.

-- Suokaa anteeksi! Kuinka taivaassa soitetaan tuollaisia renkutuksia.
Olin kuvitellut, että täällä esitetään ylistyslauluja.

-- Kaikki ilolaulut ovat ylistyslauluja. Ja sitä paitsi oli Offenbach
juutalainen, ja tämä on Aaronin asunto. Me aasialaiset olemme luoneet
taivaat. Te europalaiset ette yhtään kunnollista ettekä yhtään, johon
kukaan enää luottaa. Te olette lainanneet meiltä taivaat. Saatte tyytyä
niihin menoihin, mitkä meillä juutalaisilla taivaassa on. Niin myöskin
meidän ruokajärjestykseen.

Vanha nainen vei meidät pienempään syrjähuoneeseen, jossa oli matala
pöytä ja makuulaverit pöydän molemmilla puolilla. Pöytä oli ihaninta
elfenluuta. Katossa säteili Sirius.

-- Rieskaako te haluatte vai hunajaa, kysyi nainen, arvaan, että teitä
janottaa pitkän matkan perästä.

Impi Maria kuiskasi hiljaa minulle: molempia.

Nainen hymähti ja sanoi:

-- Olkoon menneeksi. Tuon molempia, koska tuo keltatukka niin haluaa.
-- Tahdotteko vettä, että pesisitte jalkanne.

-- Meidän maassamme ei pestä jalkoja ruokahuoneessa, niinkuin teidän
Kaanaan maassa oli tapana, mutta käsivettä voisimme kyllä käyttää.

-- Mistä maasta te sitte olette?

-- Suomesta.

-- Murhamiestenkö maasta?

-- Niin. Häpeä tunnustaa.

-- Kaikki kansat tätä nykyä murhaavat. Se on nyt taas sitä aikaa. Mutta
sopu sodasta syntyy.

Nainen poistui huoneesta.

-- Näitkö setä, kuinka sillä naisella oli korkea nenä ja kipeät silmät.

-- Ehkä se on Lea, Jaakopin vaimo. Leasta sanotaan raamatussa, että hän
oli "pehmiä silmistään".

-- Minä kysyn, miten pikku Benjamin jaksaa. Minä pidän Benjaminista
niin hirvittävästi, sanoi Impi.

Nainen kantoi illallisen sisään. Tarjottimella oli kaksi kyrsää, kaksi
sämpylää, vohlan lihaa, rieskaa ja hunajaa, aivan sitä mitä raamatun
kertomuksissa on mainittu enkelien ja henkiolentojen nauttivan.

-- Jälkiruuaksi saatte vielä kaltiaisia.

-- Hyvä. Ette kai pahastune, jos kysyn, oletteko te Lea, patriarkka
Jaakopin vaimo?

-- Olen. Kuinka Te sen arvasitte.

-- Raamatussa on Teidän ulkomuotonne kuvattu.

-- Niin, minä kyllä sen tiedän. Se ei ole mikään kehuva kuvaus. Me
rumat naiset, meidän elämämme ei ole iloja täynnä. Minäkin olen sen
murheet kokenut.

-- Kuinka Teidän pieni poikanne Benjamin jaksaa? Minä olen itkenyt niin
lukiessani, että hänen ruissäkistään löytyi se kultamalja, sanoi Impi.

-- Minunko poikani. Ei Benjamin ollut minun poikani. Hän oli
petkuttajasisareni Rachelin huonosti kasvattama poika. Kelvoton, häijy
nuorukainen. Kerrassaan sietämätön. Ja hänen jälkeläisensä? Sinä tiedät
minkälaisia ne olivat. Teidän murhakansaannekin häikäilemättömämpiä.
Hän itse ja hänen heimonsa kanta-äitiäkin katalampi. -- Teidän
maassanne vallitsee yksiavioisuus?

-- Virallisesti kyllä. -- Mutta elkäämme syventykö tähän aineeseen.
"Pienillä padoilla on myöskin korvansa", sanotaan. -- Te sanoitte
äsken, ett'ei taivaassa vihata.

-- Niin, ei sillä tavalla, että olisi halu murhata ja tappaa, sillä
kuolleitten valtakunnassa tappo on tarkoitukseton, suorastaan
mahdottomuus. Mutta kateus, lempi ja muut inhimilliset tunteet täällä
liekehtivät kuten maankin päällä Ken maasta syntynyt on, hänellä on
aina maahisen ajatukset ja tunteet. Mitään yksinomaan sielullista
olemismuotoa ei ole olemassa, vaikka Teidän harhaoppinne sitä saarnaa.

-- Sinä olet ajattelija, Lea.

-- Kaikki rumat naiset ovat sellaisia. Kauniilla naisilla ei ole aikaa
ajatella. Heidän aikansa hupenee keimailussa.

Lea poistui kaltiaisia noutamaan. -- Syötyämme läksi Lea saattamaan
meidät makuuhuoneeseen. Kuljimme hississä 77:een kerrokseen. Ovi
avattiin upeaan huoneeseen, ja Venus tähti loimotti katossa.

-- Minun täytyy edeltäkäsin ilmoittaa, että huoneesta puuttuu kaikki
irtonaiset esineet. Täältä kautta kulkee nimittäin venäläisten tie
Suuren-Karhun tähtisikermään, ja ne vievät mukanaan, minkä irti saavat,
yksin yöastiatkin, sanoi Lea.

-- Aivan niinkuin meidän rautateillämme.

-- Niin, teidän täytyy tyytyä tähän puutteelliseen huoneeseen.

-- Onkohan vuoteissa syöpäläisiä?

-- En takaa mitään. Tämä on tosin kenraalien huone, mutta ei heistäkään
voi olla varma. -- Hyvää yötä!

Huone täyttyi yhden äkin hyvällä hajulla.

-- Ne aasialaiset kansat, ne jättävät aina hajun jälkeensä,
patschulikukan tukehduttavan lemun, muka hälventääkseen lian tuoksua,
sanoin vihamielessä.

-- Ei setä! Minä lemuan. Kun sinä juttelit Aaronin kanssa, niin minä
otin nenäliinaani yhden pisaran hänen vaatteensa liepeestä.

-- Voi sinä onneton pikku naisen alku! Nythän sinä tuoksuat kuin
myskivasikka tai ryssän nainen. Jos ukkonen rupee käymään, niin et
tuolla tuoksulla saa kavuta minun sänkyyni!

-- Minä tulen.

-- Et saa. -- Katsos, likaset ihmiset vaan lemuavat väkevästi,
venäläiset ja aasialaiset. Puhtaat kansat eivät sitä tee. Sinä olet nyt
vapaan Suomen tyttö, et saa hajuta patschulille. -- Nuku pois.



POHJANTÄHTI.


Aamulla anivarahin nousimme ylös, söimme kaltiaisia rieskan kanssa,
maksoimme Lealle ja lähetimme terveisemme Jakopille ja Rubenille.
Nousimme temppelin harjalle, jossa katto oli tasainen, niinkuin
itämailla on tavallista.

Osasimme jo ulkoa siipien loitsusanat ja rupesimme velhomaan. Kasvoi
kokon siivet lapoihini, koppasin Impi Marian syliini ja niin lähdettiin
ylös avaruuteen, kohti Pohjantähteä, jonka eräässä kiertotähdessä
suomalaiset vainajat oleilivat. Impi Maria hyräili:

    "Täällä Pohjantähden alla
    On nyt kotomaani
    Mutta tähden tuolla puolen
    Toisen kodon saamme.

    Sinne toivon siivillä
    Jo sydän pieni lennä
    Siellä kun on matkamaani
    Sinne tahdon mennä."

Avaruus äänteli. Tuhannet viulut ja harput soittelivat äärettömiltä
kaukaisuuksilta. Vähitellen selveni soitto. Sibeliuksen toisen
sinfonian andanten alkujorotusta. Noustiin nousemistamme. Koko komea
sinfonia purkautui esille. Oli kuin olisi kuljettu läpi suunnattoman
suomalaisen sinisalon. Sen tunnelman loihti sinfonian finaali esille.

Ei Impi Maria uskaltanut enää arvata soittokappaletta, vaan tyytyi
pelkään nautintoon. Ummessa silmin kiisimme avaruuden halki, koko
ympäristö soi Sibeliusta, siipeni vihelsivät, suon kostea katku pisti
nenääni. Lähestyttiin suomalaisten Tuonelaa.

Jo näkyivät Tuonelan ukset, kiviset kraniittiset muurit ja tornit.
Kaksi jättiläismäistä kivistä karhunkuvaa kohosi pääkäytävän molemmin
puolin, Takasen luomat. Kultaa ei missään, kivitekelmiä kaiken värisiä,
tumman vihreästä kraniitista vuolukiven helakkaan harmaaseen.

Astuttiin hiekkaselle rannalle. Kaunis kaareva lahti, toinen reuna
silmän siintämättömässä täynnä pitkiä kirkkoveneitä talaitten alla.
Toiset ehyet, toiset jo mädät. Suomalaiset kuuluvat saapuvan
kirkkoveneissä Orionista Pohjantähteen. Pitkä punainen vene oli vielä
ylösvetämättä, samankokoinen valkoinen vieressä, kokka vaan kiinni
hiekassa. Veljesten veneet, punikkien ja valkosten. Sovinnossa oli
kuljettu avaruuksien halki, vihan mainingit olivat laskeutuneet Aaronin
temppelissä. Ei nuori kansa kauan jaksa vihaa kantaa. Tuonelassa viha
lopullisesti tuuditetaan uneen.

Kuulin kalsketta kahden kallion lomasta. Sepän moukari paukahteli
alasinta vastaan. Pajan katosta tuprusi tuli. Portti oli auki.
Viimeiset punikit ja valkoset astuivat syltä kaulaa aukosta sisään.
Nuorten vetreet veret ovat herkät anteeksiantamaan niinkuin
kiivastumaankin, vanhan sakeat, mustat mujut hautovat kostoa. Nuorten
sovinnollinen kulku Tuonelaan toi toivon välkkeen synkkään sydämmeeni.
Nuorten haavat paranevat, vanhojen suurin vaivoin.

Pauke taukosi. Seppä ilmestyi portille sulkemaan sitä.

-- Vieläpäs on tulokkaita! Joutukaa sielut, että saan portin kiinni ja
pääsen töihini, sanoi seppä.

-- Oletko Ilmarinen, takoja ijänikuinen? Tunnen sinut Gallen-Kallelan
taulusta. Hieman kauniimpi vain olet.

-- Se olen. Mi sinä olet miehiäsi?

-- Olen inehmon lapsi. Haen Tuonelasta lohtua apeille mielaloille.

-- Taudin tappamatta, muun surman musertamatta tulit Tuonelan tuville.

-- Niin tulin. Onhan tänne ennen tullut inehmoja lohdutusta hakemaan ja
sen saatuaan ilolla ja uusilla voimilla maailmaan palanneet.

-- Äijä on tullehia, harvoja palannehia.

-- Onko Tuonelassa tilaa, kattoa Manan majoilla, missä päätäni
kallistaa, pienen tyttöni tykönä, kultakutrisen keralla?

-- Onhan Väinölä vapaa, missä veljeni viruvi, vaka vanha Väinämöinen,
laulaja laveasuinen. Sinne mennös tyttöinesi, pienen piikasi keralla.
Sielt' on lähtenyt Lemminkäinen, veitikka ylen verevä, pillojansa
piilemähän, suuren raadin rankaisema. Tullut on Väinökin Manalle, ilman
taudin tappamatta, sulle siis sopiva toveri. Lemminkäisen vuode vapaa.

-- Neuvo oudolle tie Väinölän tuville!

-- Astut ensin hongikkoa, sitte virstat vitsikköä, tulet pyhään
pihlajikkoon, joen raukean rantamille. Kulje kymin vartta, tulet
vihdoin kääntösillalle, soita kelloa kovasti, neidot sulle sillan
kääntävät. -- Kysy tietä kulkevilta, ei kysyvä tieltä eksy.

-- Mikä on sisäänpääsymaksu Tuonelaan.

-- Suomen köyhää kansaa on ilmaiseksi laskettu Manalle. Onko sulla
rautaromua matkassa, millä sepon mieltä mielitellä.

-- Ei ole. Siivet annan hoitoosi. Palaan täältä maailmalle, kun
joutunen.

-- Mene tervennä, hyvästeli totinen Ilmarinen, ahjon hiillos himmenee.

Tartuin Impi Mariaa pienestä kädestä kiinni ja läksimme juhlallisin
tuntein suomalaista Tuonelaa samoilemaan. Valtatie, pehmyt ja
hiekkanen, kuin konsanaan Suomessa, kulki humisevan hongikon halki.
Syrjäteitä poikkesi milloin oikealle milloin vasemmalle. Tienviittoja
näki jokaisessa tienhaarassa, tuttuja ja tuntemattomia nimiä. Näkyi
mökkejä, pirttejä, kartanoita, taloja ja linnoja. Vainajat olivat
rakentaneet majoja sellaisia, mihin maailmassa olivat tottuneet.
Maaperä samanlainen, kalliot samanlaiset, samanlaiset puut, kukat,
kivet kuin maassakin. Ja vainajatkin samanlaiset, vaikka vaan
kalmankalpeat.

Punikkien ja valkoisten jäljet vielä näkyivät pehmeässä hiekassa.
Pohjantähti loimotti ja hiosti kuten oma aurinkomme täällä maan päällä.
Vanamoja kasvoi honkien välit täynnänsä.

Saavuttiin korkealle vastamäelle. Mäen kukkulalla nähtiin kaksi miestä
istumassa maantien molemmin puolin, kumpikin kivellään. Kummallakin
kasvot kämmenien peitossa, selkä kyyryssä, tukka pitkänä roikkumassa
kuin auman hattu. Suru ilmeni miesten sekä asennosta että syvistä
huokauksista.

-- Terveisiä Helsingistä, huudahdin.

Toinen mies paljasti kasvonsa. Nuori, kaunis, tummasilmäinen,
mustatukka, solakka mies.

-- Terve tervehyttäjälle! lausui.

-- Mitäs miehet huokailevat? kysyin taas.

-- Onpa syytä murehtia, vastasi kaunis mies.

Samalla nosti toinenkin päätään.

Keski-ikäinen mies, laveaharteinen, tylykasvoinen, julmannäköinen. Impi
Maria väistyi lähemmäksi, aivan kiinni ruumiiseeni. Katselin visusti
miestä tunnustellakseni.

-- Olen nähnyt Teitä ennen maailmassa, mutta missä?

-- Missä lienet.

-- Helsingin raastuvassako?

-- Niinpä sitte lienet.

-- Oletko Haapoja?

-- Sinäpä sen sanoit.

-- Miksi murehdit?

Matti Haapoja huokasi syvään.

-- Kirottu Tuonela, kun ei tarjoa edes nautinnon hetkeäkään. Muilla
täällä on ilonsa ja nautintonsa, meillä murhamiehillä ei mitänä.
Jäytävä ikävä vaan. Muut lempivät, juovat, syövät ja hekkumoivat,
meiltä kaikki nautinto riistetty. Mitäpä murha Tuonelassa merkitsee? Ei
ihminen kahdesti kuole. Murhanhimo tuomittu auttamattomasti kitumaan.

Hiukseni kavahtivat kauhusta pystyyn. Mitäs jos Matti huomaa, etten
olekkaan kuollut! Hän tappaa heti minut ja Impi Marian kuin kärpäsen.
Mutta Haapoja ei luonut silmäystäkään minuun, vaan tuijotti
itsepintaisesti hiekkaseen maantiehen. Kaunis, solakka mies tuijotti
taas suoraan avaruuteen vilkaisemattakaan minuun.

-- Miksi tässä tien vieressä istutte ja surkeilette?

-- Odotamme tässä aina joka päivä punikkeja ja valkoisia saapuviksi. Ne
tuovat viestejä verisiltä kentiltä. -- Kuulitko, Hallin Janne, mitä se
Raunistulan punikki kehui?

Hallin Janneko tuo ihmeen ihana mies? Tavallaan siis tuttaviani!

-- Kuulin, vastasi Janne ja tuijotti jäykistyneenä Pohjantähteen. Mutta
kuulitko, mitä Kolikkoinmäen punikki puhui?

-- En. Kerro, kerro heti! Mitä se virkkoi? hoputti Matti.

-- Punikki sanoi, että hän on istunut monen porvarin aamuvuoteen
ääressä ja kutkutellut uhrinsa sieramia browningin piipun suulla ja
nauttinut tämän tuskasta ja hikikarpaloista. Ja kun kyllikseen oli
nauttinut, kuten lemmen suurimmasta sulosta, oli hän laskenut kuulan
onnettoman ohimoon. Miten ihanaa olisi ollut nähdä terveen miehen
kuolinkamppailua. -- Oo-o-oh. Olemme Matti parka syntyneet liian
aikaseen.

-- Oo-o-oh! Niin olemme! Meillä oli aina pelko poliiseista ja
vallesmanneista. Ei koskaan saanut rauhassa nauttia uhrinsa
irvistyksistä. Mutta mitäs punikeilla! Heillä on koko Suomen työväestö
takanaan, turvanaan, selkänojanaan. Ei hätää, ei pelkoa mistään. Et kun
raatelet vaan raukeassa rauhassa. -- Ja se Raunistulan punikki kun
kertoi, miten pappi ristiinnaulittiin kirkon alttariin, ja haavoihin
sirotettiin suolaa. Oo-o-oh!

-- Ei kaikki työmiehet sitä hyväksyneet, uskalsin tokaista väliin.

-- Ei kaikki ihmiset sellaisesta kykene nauttimaan, sanoi Matti. Se on
vaan valittujen hekkumaa. Mutta he antoivat suostumuksensa,
lupautumalla punikkeja suojella. Oi kulta-aikoja, joita ei meidän suotu
elää!

-- Niinpä niin. Ja kuka enää meitä siellä maailmassa muistelee, sanoi
Janne. Olemme laudalta lyötyjä! Niitä on satoja murhamiehiä Suomessa,
joitten rinnalla saamme häveten seistä kuin kääpiöt jättiläisten
parissa. Kuka enää puhuu Matti Haapojasta, kuka minusta! Lapsiahan me
olemme punikkeihin verraten. Meidän maineemme on mennyttä. Ennen meistä
laulettiin ja meitä mainittiin. Mitä merkitsee nykyään yksi murha? Se
on vaan korvapuustin arvossa.

-- Onko tänne saapunut naispunikkeja? kysyin.

-- On kyllä, vastasi Janne, mutta en minä heistä perusta. Rumia
latuskaisia lahnoja. Ihanammat olivat immet Kuorehvedellä.

-- Lähdetähän pois kotia, Janne! Huomenna tullahan takasin kuulemahan
tuoreita uutisia.

Molemmat nousivat pystyyn ja poistuivat metsään, taakseen katsomatta ja
meihin ollenkaan vilkaisematta.

Lähdettiin liikkeelle hiukan levättyämme.

-- Kuka oli se isompi mies? kysyi Impi Maria.

-- Se oli Matti Haapoja. Kuuluisin murhamies aikoinaan Pohjanmaalla. Ja
toinen oli Hallin Janne. Sinä olet kuullut hänestä. Lyydi Sievänen on
sinulle siitä kertonut. Lyydi on kotosin sieltä päin kuin Jannekin.

-- Kyllä minä olen kuullut. Janne oli niin kaunis ja kiltin näköinen,
mutta hyi jee kun se Matti oli julma!

Tultiin alavemmille seuduille, vitsikkoon, ja hyttyset pyrkivät
hätyyttämään aivan kuin Lapissa. Sytytin sikarin, mutta sittenkin
täytyi pistää juoksujalkaa, sillä Pohjantähden itikat olivat
verenhimoisempia kuin pahin porvari. Jo näkyi ensimäinen pihlaja mäen
törmällä. Täältä avautui pyhä pihlajikko eteemme, ihanana täydessä
kukoistuksessaan, ja kukkien lemu oli väkevän tukahduttavaa. Tien
molemmat reunat olivat tiheään asutut, huvila huvilan vieressä. Erään
portin yläpuolella seisoi "Minna Canth". En malttanut olla
pistäytymättä portista sisälle, sillä olin nuorena lyseolaisena
viettänyt monta nautintorikasta iltaa Minna Canthin hauskassa
perheessä, silloin kun 50-vuotias emäntä aloitti kirjailijauransa, ja
oli itse sielullisesti samassa kiihkeässä käymistilassa kuin me, hänen
nuoret vieraansa.

Avasin portin ja näin samassa ystävällisen kirjailijattaren istumassa
suuren, kukkivan pihlajan alla, puutarhapöydän ääressä, eräs
pieksujalka mies pöydän toisella puolen.

-- Terveisiä matoisesta maailmasta. Tunteeko rouva kirjailijatar enää
minua? kysyin.

-- Aivan hyvin. Astukaa vaan tänne perälle ja istukaa pöytään.
Kuuleppas Hoppulainen, sano Anna-Kaisalle, että hän tuo kaksi kuppia
lisää.

-- Tahdoin tavata Teitä saadakseni tietää, miten täällä Tuonelassa
ollaan ja elellään. Raamattukaan ei anna yksityiskohtaisempia kuvauksia
elämästä kuoleman jälkeen. Sen olen kyllä jo huomannut, ett'ei täällä
yksinomaan viritetä ylistyslauluja Jumalalle.

-- Aivan niinkuin maan päällä. Ihminen maasta syntynyt, muuttuu aina
maaksi, siis samanlaiseksi kuin alkuaan oli ollut. Mitään aito sieluja
ei ole olemassa koko luomakunnassa, ainoastaan sieluruumiita. --
Muistatteko meidän kiihkeitä keskustelujamme Kuopiossa maailman
kaikista, suurista kysymyksistä?

Minna Rouva heläytti huikean naurun, siristi silmiään ja säteili
ystävällisyyttä. Hän jatkoi:

-- Mitä lapsia oltiinkaan! Te nuorukaiset ja minä, etupäässä minä. En
kadu vanhan lapsellisuutta. Se on armon lahja. Se pitää nuorena ja
iloisena. Taivas on iloja täynnä. Ilo, se juuri on taivasta. Nauru,
sydämmellinen nauru, se on kiitoslaulu luojalle. Parempia
ylistyslauluja ei tunneta. Pahat ihmiset eivät koskaan naura ei
maailmassa, ei manalassa.

-- Niin, pyhä kevytmielisyys on minunkin uskontoni.

Hoppulainen ja Anna-Kaisa lähestyivät.

-- Kuka se Anna-Kaisa on?

-- Se on minun palvelijani.

-- Onko Tuonelassa piikojakin?

-- Totta kai. Anna-Kaisa on palvellut koko ikänsä. Ei tule toimeen
muuten kuin kyökissä. Hänen taivaansa on kyökki, hella on hänen
taivaallinen tanhuansa. Taivaita on monenlaisia. Kullakin omansa.

Anna-Kaisa laski kahvikupit pöydälle ja täytti kaikkien kupit.
Hoppulainen istuutui paikalleen, palaen innosta saada puuttua
puheisiin.

-- Tuomitaanko vainajia Tuonelassa?

-- Ei koskaan. Täällä vaan parannetaan.

-- Millä tavalla.

-- Lähetetään sielunvaellukselle. Kitsas tuhlarin ruumiiseen ja
päinvastoin. Juoppo vesipojan ruumiiseen j.n.e.

-- Kuka määrää vainajat sielunvaellukselle?

-- Sen määrää korkea raati. Puheenjohtajana on piispa Henrik,
varapuheenjohtajana Väinämöinen, jolla ei tosin ole äänestysoikeutta
lemmen asioissa, jäseninä Louhi Pohjolan emäntä, ainoa naisjäsen, ikävä
kyllä. Muistattehan, miten minä maailmassa touhasin naisten oikeuksien
puolesta. Vielä ovat jäseninä piispat Maunu Tavast ja Mikael Agricola.
Pöytäkirjurin virkaa hoitaa Henrik Gabriel Porthan, myöskin
äänestysoikeudella.

-- Oivallinen kokoonpano! Piispat Henrik ja Tavast edustavat
kirkkokatolisuutta, Väinämöinen ja Louhi pakanuutta, Agricola
renässanssia ja Porthan valistusaikakautta.

-- Louhi edustaa tarmolla naisasiaa. Niinkuin tiedätte, oli hän ankara
emäntä ja koko Pohjolan hallitsija. Hänellä on kaksi yksityissihteeriä,
Neidit Koski ja Vuori. Louhella ovat uudenaikaiset naiskysymykset
hiukan hämäränperäisiä, joten näitten avustus on välttämätön. Odotamme
kiihkeästi Lucina Hagmanin tuloa Tuonelaan. Hänelle on paikka varattu
itse raadissa.

-- Terveisiä Lucina Hagmanilta. Tapasin hänet äsken. Mutta häntä saatte
kauan odottaa. Hän on sekä sielultaan että ruumiiltaan yhtä
täyspitoinen kuin konsanaan Te, arvoisa Rouva, olitte parhaimmillanne
ollessanne siellä maailmassa. Hänen sielunsa on yhä edelleen täydessä
käymistilassa, niinkuin kaikilla hyvillä ihmisillä on hautaan saakka.

-- Mainiota, mainiota, ilakoi Rouva Canth. Missä Te olette saaneet
kortteerin?

-- Väinämöisen luona. Ilmarinen sanoi, että Lemminkäinen on lähtenyt.

-- Sielunvaellukselle, tuomittu. Poika parka. Vasta pääsi kotia. Taas
tuomittu vaellukselle!

-- Tappelunhalustako vai lemmen?

-- Ei taivaassa tapella. Siitä toisesta se on. En tahdo juoruta. Saatte
kuulla, saavuttuanne Väinölään. Löydättekö tien?

-- Neuvoi mulle Ilmarinen kääntösillan, josta Väinölään mennään. Miksi
siinä on kääntösilta?

-- Se on hieman arkaluontoinen asia. Väinämöinen ja Lemminkäinen asuvat
saaressa. Heillä on piintyneet pakanalliset käsitykset lemmen
oikeudesta, jota piispat eivät voi hyväksyä. Sentähden heitä
vartioidaan. Lemminkäinen lähetetään aina tuon tuostakin
sielunvaellukselle, mutta Väinämöistä ei voi lähettää. Hän on
ensiksikin puolijumala ja toiseksi on hän raadin jäsen. Kysymys on
monta kertaa ollut raadissa esillä, mutta sekä Louhi että Porthan
vastustavat jyrkästi ja Agricola ei tahdo äänestää. Neidit Koski ja
Vuori toivovat paljon Neiti Hagmanin saapumisesta. Jos Väinämöinen
saataisiin sielunvaellukselle, niin nämät kaksi neitiä selkiäisivät
ikävästä vahdinpalveluksestaan. He hoitavat nimittäin kääntösiltaa,
jottei Väinämöinen mielin määrin saa matkata Tuonelassa. Ei ole
myöskään helppoa keksiä ketään vakavaa hengen miestä, jonka ruumiiseen
Väinämöinen lähetettäisiin puhdistuakseen.

-- Elkää lähettäkö häntä vakaviin hengen miehiin. Ne ovat sielultaan
aina kiihkeitä, sanoin minä.

-- Tyynessä se kala kuttoo, huusi Hoppulainen. Ei malttanut enää
vaijeta. -- Minäkin kun joskus oon suanna katella sillä Kosken
kiikarilla yösyännä mualimata, niin ihmeitä oun nähny vakavien hengen
miesten tekevän...

-- Elä enää jatka Hoppulainen! sanoi Rouva Canth. Mutta en ole
muistanut kysyä, miksikä Te olette tulleet Tuonelaan, taudin
tappamatta?

-- Läksin Suomea pakoon. Suomessa on murheelliset olot. Meidän
työkansamme, jota aina olemme kohdelleet tasa-arvoisina veljinä, ovat
nousseet Venäjän orjakansan kanssa kapinaan kaikkia sivistyneitä
vastaan. He eivät enää ole tavoiltaan suomalaisia, vaan julmia
aasialaisia, koirankuonolaisia, nylkevät ihmisiä, polttavat
vastustajiaan ja puhkovat heidän silmänsä. Epätoivoisena kaiken
sivistyksen ja lukeneisuuden vaikutuksesta ihmispedon hillitsemiseksi,
päätin mielikuvituksen siivin karata pois Tuonelaan. En kärsinyt
katsella sellaista näytelmää, että murhasairaat miehet kiduttavat
syyttömiä ihmisiä, eikä yksikään Suomen työväen jäsen nosta asettaan
lyödäkseen kiduttajan kättä turraksi.

-- Eipäs savolaiset, karjalaiset eivätkä pohjalaiset nousseet kapinaan,
huudahti taas Hoppulainen. Eipäs kansanvaltuustossa ollut yhtään
karjalaista eikä savolaista. Länsisuomalaisia pässiä vaan ja jokunen
pohjalainen!

-- Elä kehu, Hoppulainen, virkkoi Minna Canth, muista, että olihan
itäsuomalaisiakin murhamiehiä.

-- Oli kyllä, sanoin minä, mutta etupäässä itäsuomalaiset kiristivät
rahaa ja tavaraa. Valkoisten ja punaisten rintama noudatti tarkasti
heimojen kielirajaa.

-- Kuulkeehan, kun minä sanon, keskeytti taas Hoppulainen. Ei Savon
kansa voinut nauramatta nähä, miten piiat ja rengit mukamasti luulivat
ossoovasa hoitoo koulunkäyneitten tehtäviä. Tottumustahan siihen
tarvitaan. Äkkinäinen on aina äkkinäinen. Tiiättehän työ, miten
Hölömölässä elettiin:

    Lammas lattian lakasi
    Piiat pahnoissa makasi.
    Lehmät leipoi taikinata
    Porsahat pani olutta
    Akat ammui kytkyessä.
    Emännät sikoina röhki.

Ei herroista on heinämiehiks', eikä heinämiehistä herroiks'. Ka, jos
vaihtanevat virkojaan, niin hullusti käyp'. Käyp' kuin Hölömölässä.
Tolovasia meistä kaikista tulloo, niinkuin Hölömölässä, joll'ei pysytä
omissa aisoissamme. Mualima on kiperä ja kapera. Kiität kun pysynet
kompastumatta omilla poluillasi. -- Tyttösäkkö sillä herralla on
matkassa?

-- Tyttöni, kasvattityttöni, Impi Maria, mutta omanani sitä rakastan.

-- Omanapa, omana. Ei se mies milloinkaan ihan omistaan tiiä. Naisilla
lapset on, sanoi Hoppulainen. -- Missä isä, vieläkö elää?

-- Vielä elää, mutta siirtyi Amerikkaan paremmille työnansioille.

-- Orpotyttö! Orpolaps' kuin minäkin. Mutta minulla ei ollut setiä eikä
tätiä mualimassa, ärjyviä törömökkiä vuan ja tupakarhuja.

Minna Canth silitteli Impi Marian kultaisia kutria, ja muisteli
vesissäsilmin omaa nuorintansa, Lyyliä. Hän antoi pivollisen konvehtia
Impi Marian käteen. Papereissa oli mustat reunat. Hautajaiskonvehtia!
Tuonelassa ei saa ostaa muunlaisia.

Hyvästeltiin ja lähdettiin astumaan yhä edelleen pyhää pihlajikkoa.

-- Otetaan hevonen, minua niin väsyttää, sanoi Impi Maria.

-- No nythän sinä, laps' kulta, olet ihan huima. Eihän hevoset
taivaaseen pääse. Hyvä kun kaikki ihmisetkään. Kirkossa sanotaan, että
ei sinne pääse kuin harvat valitut.

Astutaan, astutaan pihlajikkoa, pihlajikkoa. Päätä pyrkii painostamaan
huumaava kukan lemu. Jo näkyy matkan päässä virta, Tuonelan musta joki.
Rantalepät ja kukkivat tuomet reunustavat joen äyrästä. Mustat
joutsenet punaisine nokkineen soutelevat mustalla vedellä ja laulelevat
Sibeliuksen "Tuonelan joutsenta". Heille on se opetettu viime vuosina.
Ne joikuvat cellon melodiiaa. Komea lehtikuja noudattaa virran rantaa,
tervalepät virran puolella, kukkivat tuomet maan puolella. Keskellä
kovaksi tallattu viertotie. Kaarevia siltoja joen poikki. Vainajia
sillan parvekkeet täynnä. Ruuhia, veneitä soutelee virran poikki ja
pitkin. Kaikenmallisia suomalaisia aluksia. Ei kellään tunnu olevan
kiirettä. Tuonelassa on aikaa, kun ei kuolema hätyytä. Mitä et tänään
ehdi, sen teet huomenna. Ja huomenia on vuosisadottain.

Huviloita on joen varsi täynänsä. On aivan veden partaalla, on
loitompana. Kullakin huvilalla oma puistikkonsa, tuomia, pihlajia ja
suppilo-katajia. Katajat korkeita kun hongat. Virran rannalla asuvat
iloiset vainajat, hongikossa totiset. Impi hyräili:

    "Täällä on kuin kukkasilla
    Aika lyhyt meillä.
    Siellä ilo loppumaton
    Niinkuin enkeleillä."

-- Eihän nämät vainajat ole jouluenkelien näköisiä. Ei niillä ole
siipiä eikä valkoisia vaatteita, sanoi Impi ja räpytteli siipitynkiään.

-- Ei, ne ovat aivan samanlaiset kuin ihmiset maailmassa. Omissa,
erilaisissa puvuissa ja erilaisissa kengissä.

Kuljetaan joen vartta. Vainajia tuli sadottain vastaan. Pakanoita
eläinten nahoissa, ritaria komeissa puvuissa ja uusimman ajan vainajia
meidän aikuisissa pukimissa.

-- Muistatko Impi äitiäsi?

-- En, en ollenkaan.

-- Jospa se kävelee tuossa.

-- En minä tahdo tavata äitiä, en tunne, en muista häntä.

Impi tunkeutui aivan kylkeeni kiinni. Oli astuttu kolmisen tuntia, niin
näkyi pienoinen saari keskellä virtaa. Saaressa suuri karjalainen
sisäänlämpiävä pirtti. Samassa näkyi myöskin kääntösilta.

-- Hei, nyt ollaan perillä, huudahdin riemastuneena. Katso, Impi,
tuossa on kääntösilta.

-- Tämän huvilan portilla seisoo nimi A. Vuori, huusi Impi.

Huvila oli melkein kiinni sillankorvassa. Siinä asui Neiti Vuori,
yksinään. Joen toisella puolella aivan vastapäätä sijaitsi toinen
samannäköinen huvila. Siinä asui Neiti Koski. Paitsi että nämät
arvoisat neidit olivat Louhen yksityissihteerit, vanhoja kokeneita
kansanedustajia kun olivat, hoitivat he myöskin tarkkaa vahtia sillan
kohdalla. Korkean raadin arvo vaati, ett'ei sen jäsen, sen
varapuheenjohtaja Väinämöinen, antaisi lemmentunteilleen sitä rajatonta
valtaa, jota hän Kalevalan mukaan aina maailmassa oli tottunut
tekemään. Nuoret naisvainajat valittivat ankarasti, ett'eivät he
uskalla yksin kävellä metsissä, sillä jos Väinämöinen heitä siellä
kohtaa, niin alkaa hän heti kosinnan. Aino on epätoivoisena uhannut
karata muihin tähtisikermiin, joll'ei Väinämöistä saa asetetuksi.
Sentähden ovat nämät korkea-arvoiset neidit, joille naissiveys oli alku
ja loppu kaikissa heidän maallisissa pyrinnöissään, vaivojaan
katsomatta antautuneet vähemmin miellyttävään toimeen vahtia aikamiehen
askeleita lemmittyjensä luo.

Soitin porttikelloa. Terhakka nainen, leikkotukka, kähäröity pää, musta
puku, astui voimakkain askelin porttia avaamaan. Puutarhassa kasvoi
miekkaliljoja käytävän toisella puolella, toisella taas "Neitsyt
Maarian kämmeniä".

-- Sallinetteko, hyvä Neiti, päästää minut menemään tästä yli. Minä
olen määrätty asumaan Väinämöisen luokse, sanoin nöyrästi kumartaen.

-- Olkaa ystävällinen ja astukaa tänne pihamaalle. Ette kai panne
pahaksenne, jos olen hiukan utelias Teidän tulonne suhteen. Se muuten
kuuluu ikäänkuin minun virkaani. -- Kuka Teidät määräsi Väinämöisen
luo?

-- Ilmarinen Tuonelan portilla.

-- Tja, se Ilmarinen alkaa käydä hiukan vanhaksi. Häneltä puuttuu
täydelleen psykologista silmää. Hän yhdistää henkilöitä, joilla ei ole
mitään yhteistä keskenään. Mikäli minä voin asiaa tällä haavaa
arvostella, ette tule viihtymään vaka vanha Väinämöisen luona.

-- Anteeksi. Jos huhuissa on perää, ovat epiteetit "vaka, vanha" vaan
virallinen leima. Todellisuus puhuu vallan toista. -- Uskaltaako
Ilmarisen määräystä syrjäyttää?

-- No niin. Kyllä me naiset joskus uskallamme muuttaa miesten
määräyksiä, kun ne meistä tuntuvat sopimattomilta.

-- Siis aivan kuin maailmassa.

-- Niin. Kuka tuo tyttö on?

-- Se on minun kasvattityttöni.

-- Kuinka vanha?

-- Kymmenen vuoden vanha.

-- Ette kai tahtone häntä asumaan kanssanne.

-- Tyttö ei uskalla asua vieraan luona, pelkää ukkosta.

-- Ei se käy päinsä. Tietänette, että maailmassa tarkoin tutkiskelin
miesten sielunelämää. Kokemukseni on, ett'ei miehiin voi luottaa,
ett'eivät ne itsekään luota itseensä.

-- Rakastan tyttöä kuin omaani.

-- En tahdo Teistä lausua arvostelua, mutta Väinämöiseen en luota. Mitä
sanotte, jos hän rupeaa latelemaan kohteliaisuuksia tytölle, niin jos
hän suoraan sanoen kosii tyttöä.

-- Kymmenvuotiastako?

-- Niin, sellaista on sattunut. Tytöllä on pitkät keltaset kiharat,
säännölliset kasvonpiirteet, muuta ei tarvita. Väinämöinen on heti
valmis. -- Sitä paitsi tuvassa ei ole kuin kaksi vuodetta.

-- Tunnustan, ett'en tällaisia esteitä ole tullut ajatelleeksi. Ehkä
Teidän kokemuksenne miehistä pitää paikkansa. Minä olen vieras
paikkakunnalla, ja minun on alistuttava valtiaitten käskyyn. -- Mutta
missähän tyttö saisi asunnon.

-- Hän saa asua Ainon luona. Ainon huvila on tässä aivan naapuruudessa.
Minä pidän häntäkin silmällä. Hän on niin nuori, vasta 18:n maallisen
vuoden vanha.

-- Minä en mene Ainon luo, sanoi Impi. En mene!

-- Miksi et rakkaani, sanoin minä. Hän on niin kiltti. Hän osaa heittää
palloa, hän hyppää barbiita, hän laulaa kauniita lauluja ja hän ui niin
kepeästi kauas järven ja joen luodoille.

-- En mene, en mene! Tulen sinun kanssasi!

-- Onko tyttönne ehkä lellitelty? Hän vastustaa setäänsä! sanoi neiti
Vuori. -- Minä kysyn sinulta, tyttö, miksi et mene Ainon luo asumaan?
Vastaa kun minä kysyn!

Impi Maria säikähti, tarttui minua kädestä kiinni ja supatti hyvin
hiljaa korvaani:

-- Kun se Aino on ihan alasti. En minä ilkeä hypätä barbiita sellaisen
kanssa. Hyi jee!

Minä nauroin ääneen. Tämä ei miellyttänyt Neiti Vuorta.

-- Ei Aino aina ole alasti, lohdutin Impi Mariaa. Kyllä sillä on hameet
ja röijyt, ehkä p----kin.

Viimeiset sanat supatin.

-- Tyttö, sinä menet Ainon luo asumaan, sanoi neiti Vuori.

Neiti Vuori avasi portin, kulki edellä ja me marssimme perästä, Impi
Maria syrjäkaria laahaten minun talutuksessani.

-- Saa kai tyttö käydä minua tervehtimässä Väinämöisen pirtissä?

-- Louhi tulee joka aamu klo 11 siivoamaan pirttiä ja keittämään teetä.
Silloin lasken tytön sillan yli. Klo 12 alkaa korkean raadin istunto,
johon mekin otamme osaa. Silloin pitää tytön poistua Ainon luo. Kello
10 illalla menemme, minä ja Neiti Koski, levolle. Silloin käännetään
silta tälle puolelle. Se ehkä loukkaa Teidän elämäntapojanne, mutta
Väinämöisen maine vainajien silmissä vaatii tällaisia ankaroita
toimenpiteitä.

-- Olen tottunut punikkien vallan aikana Helsingissä saapumaan kuoleman
uhalla kotia jo klo 8 illalla.

-- Se on hyvä.

Aino tuli meitä vastaan. Nuori, kirkassilmäinen tyttö, keltatukkainen
kuin Impikin. Otsassa oli punainen nauha ja nauhasta riippui
kaikenlaisia kulta- ja hopearahoja, saksalaisia koltuskoita. Kaulassa
oli helminauha, kauniita Laatokan simpukan jyviä, ja rinnassa oli
risti. Aino ihastui nähdessään Impi Marian ja kuullessaan, että Impi
jäisi hänen huostaansa. Hän tarttui Impi Mariaa käsistä kiinni ja
hypitti häntä huimasti.

-- Ruvetaan heti noppasille ja tarhasille, huudahti Aino.

Impi Maria riemastui ja kävi leikkiin käsiksi täysin tyytyväisenä
oloonsa.

-- Hyvää yötä Impi! Tule huomenna klo 11 sillalle, niin pääset minun
luokseni Väinämöisen pirttiin.

Mentiin kääntösillalle ja minä ryhdyin kampeamaan siltaa virranhaaran
yli. Toisella rannalla oli neiti Koski jo vastassa. Myöskin
leikkotukka, käherretty pää ja lempeän runollinen ilme kasvoilla.

-- Tuon omituisen vieraan, sanoi neiti Vuori. Vapaaehtoisesti Manalle
lähtenyt. Ehkä tunnette toisenne.

-- Minulla on ollut kunnia tuntea Neitiä ennen muinoin maailmassa.

-- Tervetuloa vaan Manan majoille, sanoi neiti Koski. Ikäviä kuulumisia
Suomesta. Puolueet taistelevat teräasein keskenään. Meidän aikoina
tyydyttiin kynään ja puheisiin.

-- Työväen puolue on tottuneempi käyttämään kirvestä ja puukkoa kuin
kynää ja suuta. Siitä eroitus. Barbariian ikivanhat aseet ovat taas
välkkyneet Suomessamme.

Neidit vetäytyivät syrjään keskustelemaan toimintaohjelmasta. Silmäilin
saarta, missä minulla oli olosija määrätty Manalla viipymiseni ajan.
Väinämöisen pirtti sijaitsi keskellä saarta sen korkeimmalla kunnaalla,
pihlajien, tuomien ja erittäin koristeellisten katajien keskellä. Tämä
pienempi saari oli sillan kautta yhteydessä toisen suuremman saaren
kanssa. Keskellä oli korkean raadin sali. Suuri kivinen rakennus,
tornilla varustettu, muistuttava suuresti Turun tuomiokirkkoa. Saaren
kauimmassa niemen nokassa häämötti linna. Siellä asusti pyhä Henrikki.
Vasemmalla puolella niinikään Kuusiston linnan malliin tehty upea
palatsi. Piispa Maunu Tavastin asunto. Oikealla puolella aivan
rannalla majaili Mikael Agricola, suuressa mutta yksinkertaisessa
kalastajamajassa. Ranta-aitan ympärillä oli potkuja, verkkoja ja
nuottia kuivamassa pitkien tankojen päällä. Agricola oli, niinkuin
kaikki tiedämme, kalastajan poika Pernajasta eikä malttanut
joutoaikanaan olla harjoittamatta isänsä ja omaa tuttua ammattiaan
lapsuusvuosiltaan. Itse korkean raadin rakennuksessa, sen kivijalassa,
piti Henrik Gabriel Porthan kortteeria, vanhan huushollerskansa kanssa.

-- Neiti Koski saattaa Teidät perille, sanoi neiti Vuori. Meidän
yhteinen toivomme olisi, että Te tahtoisitte edesauttaa pyrintöjämme ja
koettaisitte istuttaa Väinämöiseen edes itusia kristillisyyden
korkeista siveellisyysihanteista. Muistelemme molemmat, että Te joskus
nuorempana olette lausuneet ajatuksia, jotka eivät aina ole olleet
sopusoinnussa näitten pyhien ihanteitten kanssa, mutta meidän varma
vakaumuksemme on, että Te nyt vanhemmuuttanne olette tarkistaneet
mielipiteitänne.

-- Saan kohteliaimmin kiittää luottamuksestanne. Jos en pahoittaisi
kunnioitettujen neitien mieltä, tahtoisin vaan saada lausutuksi, että
terve mies kristillisten siveysihanteitten mittapuun mukaan
arvosteltuna pysyy ala-arvoisena oliona aina haudan partaalle saakka.

-- Niin, sanokaapas muuta!

Läksimme hitaasti astumaan kunnasta ylös. Kuului laulunhyrinää
pirtistä.

-- Hän laulelee alinomaa, sanoi neiti Koski.

-- Mitäpä laulaja ijänikuinen muuta tekisikään joutessaan.
Kuunnelkaamme mitä syntyjä syviä Väinö laulelee.

Seisatuimme, kuuntelimme. Sanat kuuluivat nyt selvästi.

    "Nei-jot niemien nenissä
    Katselevat, kuuntelevat".

-- Voi onnetonta ukko rahjusta, huudahti neiti Koski. Aina vaan samat
ajatukset mielessä. En kehtaa tulla sisälle. Menkää, olkaa hyvä,
loppumatka yksinänne.



VÄINÄMÖISEN PIRTISSÄ.


Kunnioituksesta kuulua runoilijaa ja laulajaa kohtaan melkein
varpaillani hiivin Väinölän pirtin uksille. Nousin rappusia, ja
nappasin arasti ovelle.

    "Nei-jot niemien nenissä."

kuului vain sisältä. Nappasin uudelleen hiukan kovemmin.

    "Miss' on kuss' on minun kultani
    Kussa asuvi a-armahani."

alotti laulaja uutta laulua. Nyt jo kolkutin kovemmin.

-- Astu sisään vain, kuului mahtava ääni pirtistä. Mitä sinä siellä
eteisessä kolistelet?

Avasin oven ja astuin päättävästi tupaan:

-- Elä tervehenä laulaja ijänikuinen!

-- Terve tervehyttäjälle. Ilmielävä inehmon poika! Mi sinut Manalle
saattoi? Punakka olet kuin minäkin.

-- Pakenin sietämättömiä oloja Suomessa.

-- Niinkuin minäkin aikoinani.

-- Näin purtesi, ikirunoja, Orionin ulkosatamassa ankkuroituna. Milloin
palannet maailmalle lupauksesi mukaan.

-- Kohta palaan. Olot käyvät taas täällä tuiki sietämättömiksi.

-- Puhut kirjakieltä, rakas isä, et Karjalan runosointuja, kuten
veljesi Ilmarinen.

-- Oppinut olen oppineessa seurassa. Ilmari on aina ollut hiukan
niinkuin vanhan kansan miehiä, joskus yksitoikkoinenkin.

-- Mikä on sinut saattanut apeille mielialoille, kysyin.

-- Naiset, naiset! huudahti Väinämöinen, löi nyrkkiä pöytään ja kohosi
pystyyn. Hänen tuuheat kulmakarvansa nousivat korkeaksi kaareksi,
suuret siniset silmänsä leimusivat, hän siveli pitkää vyötäisille
ulottuvaa partaansa, ja toisella kädellä pyyhkieli tukkaa otsaltaan.
Samalla astui luokseni, ojensi kätensä, pudisti sitä kauan ja sanoi:

-- Jää luokseni asumaan! Rattoisaa on kahden kesken oleilla, haastella.
Tuolla vuode sinulle. Pirtissä on tilaa liikkua useammankin. Halkean
harmista ja ikävästä. Istuppa joka päivä raadissa, ja määrää vainajat
sielunvaellukselle! Ja kun tulet kotiasi, olet kuin vanki kahleissa.
Akkavallan alla. -- Lähden sinun kanssasi takasin maailmaan. Eihän se
Kristuslapsi enää taida siellä niin mahtava hallitsija olla kuin
entisaikaan.

-- Armas isä, elä vielä tule. Voit saada 4 vuotta kuritushuonetta, jos
Kristuslasta rupeat vastustelemaan.

-- No voihan vielä odotella joitakin kymmeniä vuosia, olenhan jo sitä
tehnyt useampia satoja. -- Mutta ne raadin jokapäiväiset istunnot, ne
kirjoittelemiset pöytäkirjoihin. Oh, hoh, hoh!

Väinämöinen levitti pitkät käsivartensa suoraan kattoa kohti ja
haukotteli kitansa täydeltä.

-- Ja se Porthan, joka suorastaan hekkumoi paperilunttujensa ääressä.
-- Louhi kestää paremmin. Vanha Pohjolan haltijatar. Ja onhan sillä
ne kaksi kirottua apuria, minun myrkkypaiseeni.

-- Eikös sinulla ole yksityiskirjuria?

-- Onhan se Sipi. Tuntenetko Sipi Europaeuksen.

-- Tunnen kyllä.

-- Mutta se Sipi parka, se torkkuu istunnoissa niinkuin minäkin. Ei
runojat raadinpöydän reunaa kaunista. Oih jospa saisi vielä vapaasti
hulmuta metsissä, kukutella käkösiä, soitella kannelta, ja astuskella
Karjalan lehtoloita!

-- Niin lehtoloissa voi sattua sinipiikojakin vastaan.

-- So, so poikaseni! Elä pistä! Tiiän minä, mitä Kalevalassa lukee.

-- Mutta miksi et karista päältäsi kaikki sitovat kahleesi! Heitä, jalo
isä, hiiteen koko virkasi!

-- Heitäkkö hiiteen? Tiiätkö mitä silloin tapahtuisi?
Sielunvaellukselle, kuin pyssyn suusta. Heti seuraavana päivänä. Eivät
ilkeä varapuheenjohtajaansa. Ja minnekkä sitte lähettäisivät? Jonkun
naisliikkeen johtajan ruumiiseen. Runottomaan, tunteettomaan,
lemmettömään. Ennen sentään torkun raadin kokouksissa, kuin sellaisessa
vankilassa.

-- Onko sinulla, suuri runoilija, muuten elämän huolia?

-- Kuuletko? Tiedätkö mitä suuri maine, mitä raadin varapuheenjohtajan
arvo vaatii? Ulkokullaisuutta, teeskentelyä, juhlallisuutta
arkipäiväisimmissäkin tilanteissa, hullunkurisuutta, ja taas uudelleen
ulkokullaisuutta. Et ole kantanut puolijumalan tuskallista taakkaa? Se
painaa pahemmin kuin itse Hornan kallio. -- Lemminkäistä, sitä
kadehdin. Läksi illalla, tuli auringon valetessa.

-- Miten Lemminkäinen pääsi kulkemaan kyliin, kun silta oli vartioittu!

-- Merenjumalan, Ahdin poika, ui pyhän Henrikin siltaan joka aamu,
sieltä kulki korkean raadin seinätse ja sillasta tänne. Eikä hänellä
mainetta ollut mitä säilytellä, ei arvoa mitä arastella. -- "Jolla on
kello kaulassa, sillä on pää painossa". Elä poikaseni tavoittele
mainetta, elä arvoa, se musertaa sinut, jos et ole tyhjä sielu.

-- En, en koskaan! Mutta miksi Lemminkäinen pantiin sielunvaellukselle?

-- No, katsoppas! Joka aamu kulki raatitalon ohitse, joka aamu vahti
Porthanin huushollerska, että Lemminkäinen häntä puhuttelisi. Kun ei
sitä tehnyt viiteenkymmeneen vuoteen, ilmoitti korkealle raadille
Lemminkäisen huikentelevan elämän. Raati määräsi sielunvaellukselle.
Minä, Agricola ja Porthan vastustimme, mutta muut kolme vaativat, suuna
päänä ne kaksi neitosta, jotka sinut tänne päästivät.

-- Entä Sipi?

-- Sipi nukkui.

-- Eihän apureilla ole äänestysoikeutta.

-- Ei, mutta puhevalta on, joka muuten on vastoin Tuonelan alkuperäisiä
perustuslakeja. Naisvalta kasvaa.

-- Onko Lemminkäistä ennen vaellutettu.

-- Sittenkun piispat saapuivat tänne, alinomaa. Tuhannesta vuodesta
ollut 800 vaelluksella. Aina vain palannut hullumpana takasin. Kerran
Maunu piispa oli kuullut kerrottavan ankarasta Jumalan miehestä,
Lutherista, Saksan maalla. Pantiin hänen ruumiiseen. Palasi aivan
villinä takasin. Nyt lähetettiin työmuurahaiseen.

-- Varma paikka, jos luonnontieteilijöihin saa luottaa.

-- Tulitko yksin Tuonelaan?

-- Tyttöni kanssa.

-- Vai tyttösi. Minkä ikäinen?

-- Kymmenvuotias.

-- Niinkö nuori! Minkä näköinen?

-- Immeisen näköinen.

-- Minne jätit tyttösi?

-- Ainon luo määrättiin.

-- Kuka määräsi?

-- Neidit määräsivät.

-- Neidit, neidit, neidit, turkasen neidit! Luonnottomuuden papittaret.
Neiditkö Tuonelan sijoja jakelevat. -- Luvattiinko tytölle tänne tulla.

-- Luvattiin joka aamu klo 11 aikaan.

-- Ainonko matkassa?

-- Ei kuin neiti Kosken.

Väinämöinen ei virkkanut mitään, tuijotti vaan karstaiseen
kurkihirteen.

-- Hyvä isä. Saako raadin kokouksissa syrjäinen olla kuuntelemassa.

-- Saa puheenjohtajien luvalla. Tule vaan huomenna minun ja Louhen
matkassa.

-- Ketä määrätään sielunvaellukselle.

-- Punikkeja. Niistä se on ollutkin viime aikoina vastus. -- Eikös
mennä levolle. Kuulin että sillankin jo käänsivät toiselle rannalle.

-- Tämäkö Lemminkäisen vuode?

-- Se. Minkäänlaisia unia Untamo sulle suonee Lemminkäisen vuoteessa.

-- Ei Lemminkäisen vuoteessa unet eikä haaveet viihdy, runoilijan
vuodetta ne rasittavat.

Lemminkäinen on toimen mies eikä haaveitten.

Seuraavana aamuna klo 3:n aikaan heräsin kummalliseen jorotukseen.
Vähitellen siinä vuoteessa tajuntaan tullessani kuulin sanoja ja
laulua. Avasin silmäni ja näin Väinämöisen istuvan vuoteensa laidalla
paitasillaan. Rinta oli harmaan kasvullisuuden peitossa kuin naavaisen
kuusen pinta. Joskus hän kohotti päätään pystyyn ja päästi laulun
loilotuksen noin vain aamun kuluksi. Tarkastin sanoja:

    "Suu ei kulu suudellessa
    Käsi kättä antaessa".

-- Suutelun esimakuko kuululla runojalla jo on aamutuimaansa, kysyin.

-- Entä sinulla? Taidat sinä vielä ruveta tässä kolmanneksi urkkijaksi,
neitien avuksi, sanoi Väinämöinen tuimasti.

-- Olkoon se kaukana minusta. Näen sinun aina hehkuvasta lemmestä
todistuksen vaan siihen väitteeseen, että suuret miehet ovat aina
olleet jättiläisiä lemmen leikeissä. Nimittäin suuret runoilijat,
taiteilijat ja uskonnolliset merkkimiehet. Suurille järkimiehille taas
"neidot niemien nenissä" ovat yhtä arvottomia esineitä kuin niemien
puut, kivet tai kannot.

-- Taitaa olla niin.

Vilkasin pirtin ikkunasta ulos. Mies laski potkuja jokeen aivan
Väinölän rantamilla.

-- Kuka kalastaja näin varhain aamulla on liikkeessä?

-- Näkyy olevan piispa Agricola.

-- Uskaltaisiko häntä vähän puhutella, ylhäistä kirkon miestä?

-- Nöyrä on, puhuttele vaan, sanoi Väinämöinen.

Menin rannalle ja kumarsin kunnioittavasti.

-- Quin sä oles' ten tulnu, inehmon poik' taurin tappamat? kysyi
Agricola.

-- Läksin Suomea pakohon. Asun Väinämön pirtissä. Saanko luvan kysyä,
lähteekö kaloja?

-- Quinast ei!

-- Ette pahastune, kirjallisuutemme isä, jos utelias ihminen
tiedustelee, oletteko todellakin köyhän kalastajan poika Pernajasta,
niinkuin meille jo lapsesta pitäen opetetaan. Minun on vaikea
uskoa, että suomalaisen kirjakielen perustaja olisi syntyjään
ummikkoruotsalaiselta seudulta. Olette varmaan jostakin suomalaiselta
seudulta.

-- Niin oikki. Mä olen köyhä' kalastaja' poik' Pernjäst enkä Pernjast,
Säksalo' kyläkunnast', Norrbyn kyläst'. Sitä kyläkuntaa nyt sanotaan
Finbyks.

Yllätettynä huudahdin:

-- Heti ensimäisistä sanoistanne rupesin sitä aavistamaan, että Te
olette Perniöstä, sillä murteenne on minulle hyvin tuttua. Olen ostanut
huvilan juuri Finbyn Norrbystä, ja vasta viime vuosina olen oppinut
oikein ymmärtämään ja arvostelemaan Teidän kääntämäänne raamattua. Olen
aina tähän asti luullut, että Teidän käyttämänne sana "irstas"
merkitsee jotakin hyvin rumaa, mutta nyt tiedän, että se merkitsee sen
vastakohtaa, iloa, hyvää tuulta ja leikillisyyttä. Minua sanotaan
joskus Finbyssä irstaaksi, joka alussa suuresti minua loukkasi, nyt
vaan ylvästyttää.

-- Vallan oikki. Mä olen juosnu' kaikill' Norrbyn pakoill', Hallinmeel'
ja Kaituri' ahtees', kloppin olless'. Mä juoksin siell' vaskatan ja
lamppatan kiin. Siell' mä lapsena opin sen keelen, jota nyt Soomess'
niin kehutaan.

-- Erinomaisen lystikästä kieltä, oikein irstasta! Saanen viedä sen
merkillisen sanoman maailmaan, että Te olettekin syntynyt Perniössä,
Norrbyn kylässä, ettekä Pernajassa. Se ratkaisee tähän asti niin
vaikean tieteellisen pulman. Tästä avautuu erinomainen aihe nuorelle
tiedemiehelle kirjoittaa paksu akateeminen väitöskirja, tieteelle
arvaamattomaksi helpotukseksi ja itselleen ikikunniaksi.

-- Vieläk' sielt' silakoi pyyrystettä' Norrbyn krunnilt!?

-- Joskus aivan liiaksikin. Totku' haiseva' niin!

-- Tull' sä potkui laskema' minu' ruuhhe', quin sä kerran norrbyläin'
oles'!

-- Arvoisa kirjallisuutemme isä, tulin vanhana Finbyhyn, en ole
tottunut potkuja laskemaan. Sitä paitsi ruuhet olivat rannoilla
pienoiset, eivätkä kantaneet minun ponnistella.

-- Huono sä oles' norrbyläiseks', quin et potkui taida laskea. Quin
Väinämöinen jaksaa?

-- Kyllä muuten jaksaisi, mutta valittaa niiden neitien ankaraa
maailmankatsomusta.

-- Kyll' mä vaan usein olen sill' Neiti Koskel' sanonu', ett' quin sä
ain' simmot' viittis, iki-isätäs' vastaan molkotta. Mutt' ei ole olnu'
appu. -- Hyväst nyh! Mä souran jo kottikäs'.

Läksin kävelemään saaren rantoja. Ja taas otti korviini Väinämöisen
vipajava vanhanmiehen ääni. Katselin ääntä kohti. Väinämöinen istui
kivellä kuusen juurella ja hänen silmänsä tuijottivat yli maiseman
toiselle rannalle, jossa Ainon huvila läikkyi Pohjantähden tuikeitten
aamusäteitten valaistuksessa. Kuuntelin Väinämöisen laulua:

    "Täst' on armas astununna
    Mielitietty maleksinna
    Kivet kaikki kirkkahammat
    Kannot kahta kaunihimmat."

En tahtonut häiritä ukkoa, vaan kiersin häntä suuressa kaaressa.

-- Tule vaan tänne, poikaseni, huusi Väinämöinen. Täältä näet kauniita
maisemia, pihlajalehtoja, tuomilehtoja ja katajakunnaita. Näet
huviloita ja kauniita istutuksia.

-- Niin ja oman tyttöni näen tuolla hyppivän muitten tyttöjen kera.
Onko tuo juuri Ainola?

-- Se on, lähellä ja samalla saavuttamattoman kaukana. Kirottu kohtalo,
joka aina eroittaa minut puhtaitten haaveitteni esineestä. Tuolla hän
hyppii, jota ikäni olen ikävöinnyt, puhki polveni halannut. Hyppii
muille, nauraa muille, sipattaa muille, ei minulle, ukko utralle.
Osattomana olen elänyt maailmassa, osattomaksi jään Tuonelassa.
Viisautta olen saanut runsaasti. Mutta viisaus paleltaa. Runoutta on
aivoni täynnä, mutta runous on vaan herkkua ja helyä. Ei inehmo sillä
yksistään elä. Arkielämän sulo houkuttelee, sen puute polttaa ja
kirvelee. Itkenenkö, ei parane, kaihonnenko, ei muutu elämä
kirkkaammaksi. Tässä istun kyyryssä kiven selässä, ja loitolta näen
elämäni onnen liikkuvan mulle vieraana, kylmänä, muita ihastuttaen.
Mutta, kun saaressa näen ainoastaan nämät vanhat ja tylyt naiset, niin
silmiäni joka aamu herkuttelen tällä ihanalla näyllä. -- Näin
kaihoksissa tässä istuessani aukenee sydämeni sulle. Voin, näin meidän
kesken, sulle tunnustaa, ett'en ollenkaan Kristuslasta peläten ja
häveten tänne purjehtinut. Tulin Ainon takia, polttavan ikävän ajamana.

-- Hyvä isä, ei tästä virketä kellekkään; paljon juhlallisempaa on,
että tulit Kristuslapsen takia. Kalevalahan kadottaisi kaiken
komeutensa, jos sinä, vaka vanha laulaja, vielä viimeisessäkin runossa
lankeaisit kosimispuuhiin. On sellaisia irvihampaita siellä maailmassa,
jotka väittävät, että sulla aina oli kosimisluvut huulilla, kun vain
hameen äkkäsit joko sitten vihreässä lehdossa tai taivon punakaarella.

Näin sanoin ja lohdutellakseni uskalsin taputtaa kuulua sankaria
olkapäille.

-- Mutta tuoltahan Impi Maria ja Aino tulevatkin sillan korvaan.

-- Ei se Aino kauemmas tulekkaan, huokasi Väinämöinen.

Impi Maria tuli juosten minua vastaan, mutta seisattui ihmeissään, kun
näki tuuheakarvaisen miehen, jolla silmät ja poskipäät vain olivat
paljaat. Näköpää muuten harmaitten haivenien vallassa. Impi Marian
pieni käsi hävisi Väinämöisen laveaan kämmeneen kuin uunilintu
mätäspesäänsä. Toisella kädellään Väinämöinen keräsi Impi Marian
tuuhean keltasen tukan kokoon, heilutteli sitä ja sanoi:

-- Sinullahan on, tyttö kultaseni, tukka kuin orihin olkisen harja.

Mutta Impi vetäytyi säikkyneenä minun sivulleni ja supatti:

-- Hyi jee, kun se on vanha. Minä lähden takasin Ainon luo. Ei täällä
voi hypätä barbiita. Siellä on niin lysti, niin lysti. Tule huomenna
minua tapaamaan. Aino sanoi, että hän niin mielellään tapaisi miehen,
joka ei ole vainaja. Sanoi pelkäävänsä Väinämöistä. Onko se paha?

-- Ei, se on liian hyvä. Tulen huomenna klo 11 Ainolaan, supatin.

-- Kaikki tytöt minua pelkäävät, kaikki akat haukkuvat. Viisaan miehen
tavallinen kohtalo. Naiset rakastavat rajuja miehiä, ei viisaita.
Eläimellisyyden jäännöstä! -- Lähdetään nyt pirttiin, kohta Louhi
saapuu. Louhi on minun paras ystäväni. Me kaksi pakanaa pidämme yhtä
niin Tuonelassa kuin jo maailmassakin. Kaikesta ulkonaisesta
kohteliaisuudesta huolimatta pyhä Henrikki ja Maunu piispa kohtelevat
meitä syntisempinä henkilöinä kuin raadin muita jäseniä, Agricola on
välinpitämätön. Ainoastaan Porthan ja Sipi kunnioittavat meitä. Mutta
hellempää väliä ei heihinkään synny. Louhi ja minä, yhdenikäisinä,
saman hengen lapsina, olemme toisillemme sisar ja veli.

-- Miksi Lönnrot ei ole sinun yksityissihteerinä, vaan tuo hieman
omituinen Sipi? Tiedän kyllä, että Sipi on hyvin sivistynyt mies, mutta
korkean raadin salissa vähemmin koristeellista laatua.

-- Lönnrot ei uskalla tulla meille. Pelkää Louhta. On Kalevalassaan
sanonut: "Pohjan akka, harvahammas". Tätä ei Louhi anna anteeksi kuuna
kullaisna päivänä. Elä koskaan halvenna naisen ulkomuotoa. Nolaa
muuten, elä soimaa näköä ja naisen suloa.

-- Mistäpäin Louhi saapuu?

-- Hän asuu pyhän Henrikin linnan eräässä tornissa. Tuonelankin pahat
kielet ovat mykät. Louhen maine on epäilysten yläpuolella. Niinikään
Rooman pyhittämän Henrikin. Mutta eri ruuissa he ovat. Louhi syö
kalaruokia, siikaa ja lohta, pyhä Henrikki taas vaan rostbiffiä. Hän on
englantilaista perua. Ruuanlaittajana hänellä taas on Kerttu, Lallin
vaimo.

Louhi tuli jo vastaan pirtin edustalla kaikessa haltijattaren koreassa
puvussa, valmiina raadin istuntoa varten. Lumivalkoinen huntu päässä;
kruunu pisti esille hunnun alta ja kruunun huipussa oli kärki, josta
Pohjantähden tapainen jalokivi säteili. Nenä oli jalosti kyömy, silmät
suuret ja käskevät, suu voimakas, ja kaikki hampaat tallessa. Kalevalan
kuvaus siis vihollisen valhetta ja vihapuhetta. Minuun tämä kopea
olento teki hykäyttävän juhlallisen vaikutuksen.

-- Terve karskien pohjalaisten haltijatar! Inehmon poika kumartaa
sinua, kainulaisten pelotonta amatsoonia.

-- Tule tervehenä, ojenna rauhan kämmen, elä onnellisena Väinämöisen
kuulun kurkihirren alla! lausui Louhi pehmeällä äänellään.

-- Mikä yllätys nähdä sinua noin nuorekkaana ihanien pohjantyttien
kuulu äiti! Kuvista päättäen siellä maailmassa olin odottanut
näkevinäni aivan toisenlaisen henkilön.

-- Kirotut Suomen maalarit ja kirottu Kalevala! sähisi Louhi. Hänen
haahmonsa muuttui ja silmät tulta syöksyivät. Sano sinä sille Akseli
Gallen-Kallelalle, että kun hän tänne Tuonelaan saapuu, niin häntä
odottaa minun kostoni. Louhen kosto, se on raskas. Sielunvaellusta
satoja vuosia. Minkälaiseksi hän on minut maalannut siinä taulussa,
jossa minä muka ryöstän Sampoa! Oletko häijympää naisen kuvaa konsanaan
nähnyt? Voiko ihminen joutua ilkeämmän herjauksen alaiseksi kuin tulla
kuvatuksi uudenaikaisen maalarin pensselillä. Kuinka te jaksatte sietää
sellaisia riiviöitä? Saadakseen naurajat ja ilkkujat puolelleen
kohtelevat he mitä törkeimmin kuvattavaa henkilöä.

-- Arvoisa emäntä! Ei Gallen-Kallela sentään ilkeämpi ole. Niitä on
vielä paljon sydämmettömämpiä. Kubistit esimerkiksi. Naamat ovat
erisärmäisiä kuvioita, ja värit, puolimädän ihmisruumiin. -- Lähetä,
rakas Louhi, nekin sielunvaellukselle. Niille se tekisi erinomaisen
hyvää. -- Tällä en tahdo puolustaa sinun kuvaasi "Sammon ryöstössä".
Yhdennäköisyyttä ei ole nimeksikään, sen voin nyt todeta. Kalevalassa
vika on. Terveiset kyllä vien Gallenille. Ehkä hän vielä kerran maalaa
sinut ihmisiksi. Esimerkiksi hääräävänä emäntänä "Pohjolan häissä".

-- Niin ehdota se hänelle. Jos sen tekee, lyhennän vaellusajan.

Louhi riisui juhlatamineensa yltään, järjesti vuoteet, lakaisi lattian
ja kattoi aamiaisen.

-- Tätä työtä teen vaan ystävyydestä suurta runoilijaa kohtaan ja
saadakseni hiukan virkistystä ennen ikäviä istunnoita raadissa, sanoi
Louhi sivumennen.

Hän latoi pöytään kaikenlaisia herkkuja: kalakukkoa, piirakaisia,
lehtirieskoja, talkkunaa ja pitkiä viipaleita palvattua härän lihaa.

-- Tässä on vielä rippeitä siitä suuresta härästä, jota Pohjolan häissä
syötiin. Tuntenet jutun Kalevalasta. Meillä on toinen takapaisti,
toista kalvaa pyhä Henrikki. Hän ei syö muuta kuin härän lihaa, paitsi
paastonaikana, jolloin tyytyy muikkukukkoon ja piinaviikolla vallan
kiiskeihin ja kuoreisiin. Hän on niin pyhä!

Louhi puheli vielä paljon ruuista ja juomista niinkuin hyvien emäntien
on tapana. Väinämöinen söi paljon.

-- Ei niitä raadin kokouksia kestä tyhjällä vatsalla, sanoi suuri
runoilija. Ei muut kuin Sipi. Hän elää pelkällä silakalla ja
potaatilla.

-- Missä Europaeus asuu?

-- Porthanin kyökkikamarissa.

-- Sama vaatimaton filosofi kuin ennenkin!

Syötyämme ja levättyämme läksimme kolmikannassa korkean raadin
kokoukseen. Louhi pukihe taas juhlakoristeihinsa, kruunuunsa ja
lumivalkoiseen huntuunsa. Kuljimme sillan yli, Louhi ensimäisenä
kimaltelevine timantteineen, sitte Väinämöinen ja viimeksi minä.
Tultiin sisään raatitaloon pääovesta tornin alta. Istuntosali oli aivan
kirkon tapainen, Turun tuomiokirkon malliin sisustettu, paitsi että,
hienotunteisuudesta Väinämöistä ja Louhea kohtaan, kaikki kristilliset
merkit, kuten ristit, alttaritaulut, lukkarin numerot y.m. puuttuivat.
Sipi oli jo meitä edellä saapunut. Sipillä oli vanha, ruskea, kulunut
bonjuuri yllänsä. Tahmea, silitetty rintaedusta ja kaulus, jonka ympäri
musta kanttinauha oli sidottu, peitti rinnan, mutta kaikki nämät
sivistyksen merkit olivat nyrjähtäneet viistoon, niin että karvainen
rinta näkyi toiselta laidalta. Sipi ei ollut kiireessään löytänyt
paidankauluksen nappia. Paita muuten aivan isabellanvärinen. Sipi teki
erinomaisen kohteliaita kumarruksia sekä Louhelle että Väinämöiselle.
Sipi esiteltiin minulle:

-- Minulla on kunnia tuntea Teitä, kunnioitettu runonkerääjä. Näin
Teidät kerran isänmaallisessa juhlassa Ylioppilastalossa, muistaakseni
aivan samoissa juhlapukimissa kuin nytkin.

-- Vai niin, sanoi Sipi, ja peitti kämmenellään rintansa. Missä asutte?

-- Kunnia-arvoisen Väinämöisen luona.

-- Oletteko jo tavannut Kullervon? Niinkuin tietänette, minä hänet
ensin keksin ja esittelin maailmalle.

-- Tiedän kyllä. Teidän ikiansionne!

Porthan tuli sisään aivan samassa puvussa kuin Eero Järnefeltin
taulussa Yliopiston juhlasalin seinällä. Hän kätteli minua ja kysyi:

-- Mitä olette lukenut ja tutkinut?

-- Elämää ja maailmaa.

-- Hyvä. Tunnetteko Suomen maantiedettä?

-- En niin hyvin kuin Te, dignissime olim professor eloqventiae! Mutia
olen käynyt Viitasaarella, Keiteleellä, Lumperoisilla, Konnevedellä,
Nilakalla...

-- Riittää! Sipi ole hyvä ja nosta tuoli vieraalle tuonne istuntopöydän
vasemmalle puolelle.

Neidit Vuori ja Koski astuivat sisään. Käherrettyjä päitään hieman
kumartaen istuutuivat pöytiensä ääreen Louhen tuolin taa.

Kuului kolinaa eteisestä. Kaksi piispaa lähestyi. Toinen Maunu Tavast,
täydessä katolisessa piispan ornaatissa, toinen Agricola, luterilaisen
papin kauhtanassa, paksu kultainen risti rinnalla.

Agricola kätteli minua ja esitteli Maunu piispalle.

-- Hauskaa, että tulitte meilän kokousta seuraamaan, sanoi Maunu
piispa.

Suutelin Maunu piispaa kädelle.

Kaikki istuutuivat, paitsi minä, joka kunnioituksesta jäin seisomaan ja
seuraamaan mitä tuleman piti.

Pitkä, komea mies hääräsi pöydän ympärillä. Hänen päänsä oli kalju kuin
biljaardipallo.

-- Pyhä Henrikki, huudahti mies, ja poistui pääovea avaamaan.

Pyhä Henrikki näkyi samassa avatun oven aukossa, piispanhiippa päässään
ja pitkä piispan koukerosauva kädessään. Hänen päänsä ympärillä säteili
monivärinen gloria, jommoista pyhien miesten on tapana pitää.

Kaikki kavahtivat pystyyn ja Porthan viittasi minua lähestymään.
Porthan pisti päänsä glorian taakse ja supatti jotakin pyhimyksen
korvaan:

-- Tule lähemmäksi, sanoi pyhä Henrik, do you speak english?

-- No, mylord. Olen vaan lukenut "Holy Biblen" kannesta kanteen ja
muuta helpompaa englantilaista kirjallisuutta.

-- Ei pyhä raamattu ole "helpompaa kirjallisuutta"! Minä tosin osaan
suomeakin, mutta en ole aivan varma objektisijoista. Opin ensin suomea
Raumaalla, kääntäessäni hyvin pakanallisia länsisuomalaisia, sitte
Väinämöiseltä karjalanmurretta, myöhemmin Maunu piispalta hämäläistä
l:n kanssa, vielä myöhemmin Agricolalta kirjakielen ituja, hieman
finbyläisvoittoista, ja nyt lopuksi Porthanilta ja Sipiltä uudempaa
suomenkieltä. Osaatko opettaa objektin sijoja?

-- Osaan. Se onkin minun kirottua ammattiani, Teidän pyhimyksenne.

-- Tule huomenna aamusilla klo 6 luokseni, -- Sipi neuvoo tien, -- niin
annat tunnin objektin käyttämisestä suomenkielessä.

-- Istukaamme hyvät naiset ja herrat! Lalli, kutsu punikit sisään!

Lalli! Tietysti se, kaljupää oli Lalli, jonka hiukset irtaantuivat
piispan hiipan mukana, kun hän kotiin tultuaan paljasti päänsä,
murhattuaan pyhän Henrikin Köyliön järven jäällä.



ISTUNTO ALKAA.


Punikit astuvat sisään ja istuutuvat penkkeihin. Lalli seisoo ovella.
Muutamat Härmän ja Lapuan pojat valkoisine hihanauhoineen, mutta ilman
aseita, ovat hänen apumiehiään. Kiväri, murha-ase, on turha kapine
Tuonelassa. Ei kukaan voi kuolla kahta kertaa.

Pyhä Henrikki napsauttaa sauvakäyrällään kolmasti pöytään ja virkkaa:

-- Istunto on alkanut. Pyydän raadin jäeniä ensin lausumaan ajatuksen
punakaartin mellakoista Suomessa. Väinämöisellä on sananvuoro:

-- Harhaanjohdettu kansa kasuava! Häpeän puna kuolemattomilla
poskillani ryhdyn ajatuksiani lausumaan. Tekö minun kansaani? Sitä
kansaa, joka sanan voimalla kaikki pulmalliset asiat ratkaisi. Sitä
kansaa, joka iki-ihanoissa sananlaskuissaan lausui julki elämän
ohjeita. Väkivaltaanko niissä kehoitetaan? Ei, tuhannesti ei!
Huutamisella, räyhäämisellä olette koettaneet maailmaa parantaa. Ettekö
tiedä, että ei "sanoilla siltaa rakenneta, puita siihen tarvitaan". Ja
kun ette saaneet siltaa rakennetuksi tyhjillä sanoilla, ette malttaneet
mieltänne, vaan tartuitte miekkaan. Ettekö muista, mitä Kalevalassa
sanon Lemminkäiselle, tuolle alituiselle miekkajunkkarille, kun hän
miekan ja väkivallan avulla koetti kiskoa irti onnentuojan Sammon
kivikkomäestä? Te olette yrittäneet samaa. Olette pistimillä yrittäneet
riuhtoa irti muka ijäistä onnea antavaa Sampoanne, josta ette muuten
maailmalle ole julistaneet, mikä ja minkälainen se oikeastaan on, ja
olette tulleet huomaamaan, että ei se sillä tavalla irti lähde.
Olisitte ottaneet oppia minun neuvostani. Sanan voimalla minä sen tein,
sanan voimalla se on teidänkin tehtävä, jos mielinette onnistua. Mutta
lisäksi, mihin konnamaisuuksiin te olette tehneet itsenne syypäiksi?
Mitä hirmutöitä olette harjoittaneet? Olen seurannut suomenkansan
vaiheita aivan sen lapsuusajoilta saakka, enkä koskaan ole huomannut
enkä kuullut, että suomenkansa olisi ollut taipuvainen sairaaloiseen
julmuuteen, että se olisi ihmisverta himoinnut. Aasialaiset kansat
siitä vain ovat olleet mainitut. Kuuman auringon pistämät aivot
verinäkyjä ovat uneksineet. Ei sitte mustakaappujen loistoaikojen ole
Suomessa ruumiinsilpomisista puhuttu. (Sipi nyhti Väinämöistä
sarkatakin liepeestä, Maunu piispa ja Agricola siirtelivät tuolejaan),
pyhä Henrikki napsautti kolmasti käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:

-- Louhella on sananvuoro.

-- Yhdyn täydelleen edelliseen arvoisaan puhujaan, tahdon vaan lisätä,
että olen ylpeä siitä, että minun kansani, pohjalaiset, niin suuresti
kunnostautuivat yhdessä savolaisten ja karjalaisten kanssa tässä
taistelussa itämaista hapatusta vastaan.

-- Tahtooko Maunu piispa lausua mielipidettään.

-- Tahdon torjua luotani sen epäsuoran syytöksen, mikä piili erään
edellisen puhujan lausunnossa, mikäli se koskee katolista kirkkoa. On
muistettava, että kirkko tosin harjoitti kidutusta, mutta se tapahtui
pyhän asian puolesta. Te tiedätte, kaikki, että "tarkoitus pyhittää
keinot". Mutta onko punikeilla ollut muita tarkoituksia, kuin
pelkästään itsekkäitä? Vallan anastus kansan vähemmistölle! Se ei ole
pyhä tarkoitus. Eikä sellainen koskaan onnistu. Muissa kohdin yhdyn
edellisten puhujain lausuntoon, vaikka ihmettelen pohjalaisten ja
karjalaisten kerskumista. Muistakaamme aina, että me kaikki olemme
hämäläisiä jumalan edessä.

-- Piispa Agricolan vuoro, sanoi pyhä Henrikki.

-- Suurimmalla mielipahalla ja katkeruudella olen seurannut punikkien
mellastuksia siellä maailmassa. Minulla on suruun enemmän syytä kuin
teillä muilla. Olen syntyjään länsisuomalainen, Perniön Finbystä, ja
sellaisena häpeän silmäni puhki, että koko punikkien liike sai vauhtia
etupäässä Länsi-Suomessa, Etelä-Hämeessä ja Etelä-Suomessa, tuon kansan
kesken, joka muuten on niin hienotunteista ja sävyisää. Rutto, idän
rutto, sama joka tappoi minunkin maallisen olemukseni, saastutti tämän
hyvän kansan sielun. Turun piispana häpeän, että ryöstöt tässä
kaupungissa ensin pääsivät alkuunsa. Viipuri, jossa minun kuvapatsaani
seisoo, oli paikka, jossa sekä ryöstöt että murhat olivat
kauhistuttavat. Minun suruni syyt ovat siis monet ja syvät. Mutta
Suomen ensimäisenä luterilaisena piispana voin peseytyä puhtaaksi
kaikista väkivallan ja kidutuksien syytöksistä. Polttoroviot,
kidutukset ja kuritushuoneet toisinajatteleville ovat luterilaisuuden
myöhempiä ilmauksia. Niitä en ole koskaan hyväksynyt.

-- Professori Porthanin vuoro!

-- Ikimuistoisen valistusajan ainoana edustajana tahdon saada
lausutuksi, että punikkien liikkeellä ei ole mitään yhteyttä tämän ajan
aatteitten kanssa. Minkälaista oli punikkien tasa-arvoisuus, heidän
veljeytensä, heidän vapautensa. Vihaa he lietsoivat kaikkia niitä
kohtaan, jotka eivät kuuluneet heidän joukkoonsa. Jo tuo inhoittava
nimitys "lahtari" kaikkia valkoisia kohtaan todistaa heidän
epäveljellistä mielialaansa. Entä kaikki ne julmuudet, jota he
harjoittivat veljiään kohtaan. Niiden voittaneita ei tavata
raaimpienkaan kansojen mellakoissa. Suomen kansa on tähän asti luettu
Europan valistuneitten kansojen joukkoon. Nyt sen maine on
arveluttavasti alentunut. Onko se kansalaisvapautta, kun kirjapainot,
pankit, virastot, kaikki suljetaan ja vartioidaan pistimillä ja
kivääreillä. Ei, se on vapauden irvikuva. Kaikesta tästä huolimatta en
ole koskaan laannut luottamasta näihin jaloihin aatteisiin. Kohti
tasa-arvoisuutta, veljeyttä ja vapautta sittenkin kansat kulkevat,
huolimatta niistä surmaniskuista, joita typeryys, ilkeys ja raakuus
niille aina tuontuostakin kohdistavat. Punikkien isku on ollut
syvimpiä, mikä näitä aatteita koskaan on kohdannut.

-- Tahtovatko arvoisat Neidit lausua mielipiteensä. Neiti Vuori?

-- Koska ei ole erityisesti tullut päivänvaloon, että punakaartilaiset
olisivat harjoittaneet väkivaltaa naisia kohtaan, luovumme
puhevuorostamme.

-- Herra D.E.D. Europaeus!

-- Tiedättekö punaiset miten veljesviha maailmassa päättyy? Kullervo
surmasi setänsä Untamon heimon, hän harjoitti monenmoista väkivaltaa.
Lopuksi hän syöksyi omaan miekkaansa. Sellainen on maailman meno.
Tutustukaa Kullervoon! Hän viettää nykyään täällä Tuonelassa katkeran
katumuksen hetkiä.

Pyhä Henrikki avasi suunsa ja sanoi:

-- Minun Herrani ja Mestarini on sanonut: joka miekkaan tarttuu,
se miekkaan hukkuu. Tämän opetuksen koko totuuden olette,
punakaartilaiset, saaneet omissa luissanne ja lihoissanne kokea.
Harvoin on väkivallalla ollut niin lyhyet jäljet kuin teidän
toimeenpanemalla. Mutta harvoin on väkivaltakaan ollut tylympää,
mielettömämpää ja julmempaa. Jo silloin kuin kastoin teidän rimpuilevia
esi-isiänne Kupittaan lähteessä, huomasin, että kansan hiljaisuuden,
umpimielisyyden ja säveyden takana piili itsepintainen, jäykkä ja
taipumaton mieli. Kiihotettuna tämä luonne kimmahtaa hurjuuteen ja
raakuuteen. Näette tässä edustajan sen ajan ihmisistä. Näette Lallin,
raadin yleisen syyttäjän, tämän kaljupäisen miehen, joka seisoo tuolla
oven suussa. Hän kiukustui minuun, ajoi minua takaa suksilla, niinkuin
tekin muka "lahtareita" ja kun hän saavutti minut, teki hän minulle
jämt samalla tavalla kuin te, hänen rintaperillisenne, olette tehneet
muka vihollisillenne. Hän surmasi minut pistimellä, hän ryösti minut
putipuhtaaksi, otti hiipan päästäni, otti kaapun yltäni ja hakkasi
poikki sormeni saadakseen pyhän piispansormukseni omakseen; siis aivan
yksityiskohtaisesti saman, minkä te nyt olette tehneet valkosille.
Hänen rangaistuksensa läheni yhtä nopeaan kuin teidänkin. -- Mutta,
kristiveliseni, kuunnelkaa nyt tarkkaan mitä pyhä Henrikki sanoo!
Kahdeksassa sadassa vuodessa ette ole sivistyneet sen ajan
länsisuomalaisia siivommiksi. Se herättää minussa epätoivoa. Paraneeko
ihmissuku ollenkaan aikojen kuluessa? Lalli ei minua kiduttanut; hän
vaan surmasi. Mutta te olette vielä päälle päätteeksi kiduttaneet ja
ruhjonneet uhrinne. Murheellista, perin murheellista. -- Herrani ja
mestarini sanoo, että jos veljesi sinua vaikka 77 kertaa loukkaa, sinä
yhtä monta kertaa olet hänelle anteeksi antava. Tällainen
anteeksiantamus on ihmiselle vaikeaa, muutamina kiihotuksen hetkinä
mahdotonta. Koston ja vihan halu voittaa lempeyden tunteen. Mutta
ihmisen täytyy pyrkiä tästä vihan ja koston tunteesta vapaaksi! Se
juuri on ihmisen aateluutta, se juuri kohottaa häntä eläintä
ylevämmäksi. Minä olen Lallille antanut hänen rikoksensa anteeksi, olen
unohtanut tämän ruhjotun käteni (Piispa kohotti kätensä, josta yksi
sormi oli irti hakattu, korkealle ilmaan) ja Lalli on nyt minun uskottu
ystäväni, korkean raadin palveleva jäsen. Ottakoot maailman ihmiset
tästä esimerkin! Veljesten täytyy sopia verisimmätkin riitansa, heidän
täytyy oppia unohtamaan vääryydet. "En puhu omalla suulla, puhun suulla
suuremmalla, Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä." Näin
ovat teidän esi-isänne laulaneet. Se olkoon loppu minunkin virrestäni.

Kaikki nyökkäsivät päätään hyväksyvästi, punikit painautuivat penkkiä
vastaan ja liikutus valtasi Lallin ja valkoiset vartiat.

-- Punikit astuvat ulos, raati ryhtyy neuvotteluun, lausui pyhä
Henrikki kaikuvalla äänellään.

Punikit poistuivat ja me kaikki nousimme hiukan jaloittelemaan. Maunu
piispa vei Väinämöisen syrjään ja näkyi nuhtelevan häntä. Neidit Vuori
ja Koski utelivat vielä tarkemmin minulta punikkien suhtautumisia
turvattomia naisia kohtaan ja minä ilolla totesin heidän lausuntonsa
oikeiksi. Pyhä Henrikki tiedusteli, olinko hänen puheessaan huomannut
objektivirheitä. Minä olin ihmetellyt pyhän miehen virheetöntä suomea,
jota harvoin maailmassa saa kuulla hänen arvoisilta henkilöiltä.

-- Istunto jatkuu, lausui taas pyhä Henrikki.

Asetuimme istumaan ja puheenjohtaja alotti:

-- Mielestäni kaikki nämät punikit joutuvat sielunvaellukselle
puhdistumaan ja sivistymään, mutta vaikeutta tuottaa heidän suuri
laumansa. Mistä nyt saada miehiä, joihin ne lähettää. Niistä on aina
puute. Kanssaihmisten arvosteluun ei aina ole luottamista. Olemme usein
todenneet, käyttämällä kaikkialle, yksinpä salaisimpiin soppiin
tunkeutuvia kaukoputkiamme, että mies, joka maailmassa kulkee
korkeimman kunnian esikuvana, kiikarin läpi katsottuna paljastuu
ulkokullatuksi veijariksi. -- Mutta koska meillä tässä sattuu olemaan
tuores tulokas maailmasta, niin ehkä käännymme hänen puoleensa. Hänellä
varmaan on henkilötietoja juuri sellaisia, joita kaipaamme. Pyydän
Teitä hyväntahtoisesti lausumaan ehdoituksia. Tahdon edeltäpäin
huomauttaa, ett'ei niillä henkilöillä, joihin sielunvaeltajat
lähetetään, tule olemaan mitään tuntua siitä, että heissä asuu vieras
henki. Tämä henki vaan joutuu näkymättömässä muodossa olemaan joka
hetki hyvän suojeluspatroonansa ajatusten ja aivoitusten sivistävän
vaikutuksen alaisena.

Kavahdin pystyyn, astuin kolme askelta eteenpäin, kumarsin
kunnioittavan hitaasti ensin pyhälle Henrikille, sitte ijän mukaan
kaikille muille raadin jäsenille, sitte Neideille ja Sipille ja lopuksi
tein syrjäkumarruksen Lallillekkin, joka kumarsi vastaan niin, että
takaraivo välkähti. Rykäsin ja aloin:

-- Se aavistamaton kunnia, mikä minulle on koitunut, kun tässä
pyhimysten, puoljumalien ja...

-- Suokaa anteeksi! Me vainajat emme rakasta ylitsevuotavia imarteluja.
Ehkä suvaitsette käydä suoraan asiaan käsiksi. Se on vanhaa, hyvää
englantilaista tapaa.

-- Kuten käskette, pyhä isä. Punikit ovat anarkisteja. Eivät tunnusta
mitään esivaltaa, eivät tottele omia valitsemiaan johtajiakaan, vaan
tahtovat aina itse olla määräämässä kaikki asiat omien itsekkäitten
pyyteittensä mukaan. Rohkenen sentähden esittää, eikö olisi soveliasta
hakea sellaisia henkilöitä, jotka rakastavat kunnioittaen kumartaa
korkeaa esivaltaa ja sen johtohenkilöitä. Sellaisten ruumiissa
punikeista lähtenee jos lähteäkseen tuo epäterve anarkistinen
harhaoppi. Meillä on Suomessa tätä nykyä syntymässä vankka
monarkistinen puolue, jonka tunnuslause on vanha kreikkalainen oppi:
"uk agaton polykoirana, heis koiranos esto" (Maunu piispa, Agricola,
Porthan ja Europaeus nyökäyttivät tyytyväisinä päätään) suomeksi:
monivaltaisuus ei ole hyvä, yksi hallitsijana olkoon. Monet
valtiolliset puolueet ovat jo hyväksyneet ja omaksuneet tämän opin.
Niinikään monet sanomalehdet saarnaavat sitä. Suomalaisista Uusi Päivä
ja Uusi Suometar, ruotsalaisista Hufvudstadsbladet ja Dagens Press.
Lähettäkäämme punikit näiden lehtien toimittajien ja aputoimittajien
ruumiisiin. Sitä paitsi ovat monet kansalaiset julkisesti lausuneet
mielipiteensä samaan suuntaan. Näistä saamme jo satoja monarkisteja,
joihin punikit menestyksellä voi sijoittaa.

-- Ettekö voisi mainita joitakin monarkistien nimiä, kysyi pyhä
Henrikki.

-- Voin kyllä. Erittäin monarkistinen sekä ulkomuodoltaan että
ajatustavoiltaan on senaattori Heikki Renvall. Hän sitä paitsi on
tarkasti perehtynyt siihen, miten suuressa maailmassa käyttäydytään.
Vaikka en ylimalkaan tahtoisi suositella hengen miehiä punikkien
tyyssijoiksi, he kun tavallisesti ovat häilyvien ja kiihkeitten
tunteitten vallassa, katsoisin kumminkin puhtaasti korkeakirkolliset
sopiviksi. Valtiopäivien puheenjohtaja, teologian tohtori Lauri Ingman,
on mies, jonka sielussa vallankumoukselliset mielipiteet eivät koskaan
ole kierineet. Hyvä tuttavani, prof. Theodor Homén ei myöskään ole
unhoitettava. Punikkien vankinakin hän henkensä uhalla kieltäytyi
maksamasta lunnaita punaisten rikosoikeudelle. Suulaat tuomioherrat
joutuivat liukkaassa kielenkäytössä alakynteen pieksämäkeläisen prof.
Homénin kanssa. Muita en tällä haavaa muista, mutta ehkä myöhemmin saan
antaa nimet ja osoitteet arvoisalle herra sihteerille.

-- Mutta kun nyt punikkien joukossa tavataan paljon sellaisia, jotka
suorastaan ovat rikoksellisia luonteita ilman mitään valtiollisia
pyrinnöitä, ettekö niillekin tietäisi neuvoa osoitteita.

-- Siinä tapauksessa, että yhteen henkilöön voi sijoittaa
useampiakin -- -- --

-- Se käy kyllä päinsä, jos henkilö on kaikin puolin taattu, selitti
pyhä Henrikki.

-- Tahtoisin esittää Neiti Mathilda Wreden.

-- Oivallista, huudahtivat kaikki. Hän ottaa varmaankin parantaakseen
viisi Kakolasta karannutta. Mainio ehdoitus! Olkaa hyvä, jatkakaa!

-- Niinkuin jo sanoin, hengen miehiin ei ole luottamista. Voi kyllä
joskus onnistua, mutta voi sattua aivan hullustikin. Mutta sensijaan
luotan täydellisesti filosofeihin. Meillä on koko joukko filosofeja
Helsingissä, toinen toistaan arvokkaampia, tasaisempia ja taatumpia.
Teillekin heidän nimensä kaiku on ylettynyt, niin että selkiän nimiä
mainitsemasta. Tahtoisin vaan huomauttaa kahdesta nuoremmasta.
Filosofiian dosentti Z. Castrén on jättiläinen sekä maailmankatsomuksen
syvyydessä että personallisessa hyväntahtoisuudessa. Ehdotan ainakin
kahta virvahenkeä häneen.

-- Miksei kolme, neljä, kuului ääniä.

-- Varmasti hän ne neuvoo, vaikka viisi. Toinen esteettinen filosofi,
germanologi, monarkisti, dosentti K.S. Laurila, on ehdottomasti
ensimäinen parantamaan rikoksellista, jota vaivaa hypokondria ja
unteloinen rikoksellisuus. Ehkä saan ehdottaa kolmea?

-- Mutta jos kirjailijoita ja runoilijoita punikkien joukosta
ilmeneisi, ketä silloin neuvotte?

-- Juhani Aho on paras. Hän on taistellut heitä vastaan yhtä paljon
ymmärtämyksellä kuin lujuudella. Ehdotan viis -- Valkosen armeijan
Tyrtaios, Ilmari Kianto.

-- Herra puheenjohtaja, kuului neitien istuimilta. Perustelematta
mielipidettämme sen tarkemmin, pyydämme, ettei Kiantoa oteta huomioon.

Louhi pyytää puheenvuoroa.

-- Kannatan Kiantoa. Kuka on kauniimmin ylistänyt minun kotiseutujani
kuin hän, kuka on porosta, lempieläimestäni, ennen kirjoittanut
kokonaisia nidoksia, niinkuin hän. Yksi Kiantoon!

Väinämöinen pyytää puheenvuoroa:

-- Kannatan Kiantoa. Kuka on ennen lennokkaammin kirjoittanut minun
kansastani, Vienankarjalan laulavasta rodusta kuin hän, Vienankarjala
on Kiannon henkinen maaherrakunta. Vienan kysymys on nykyään
päiväjärjestyksessä. Sieltä on jo tullut punikkeja. Kaksi Kiantoon!

-- Non passumus, sanoivat piispat.

-- Kuinka prof. Porthan äänestää.

-- Yksi Kiantoon!

-- Siis kolme kolmea vastaan, sanoi pyhä Henrikki. Puheenjohtajan ääni
ratkaisee. Ei yhtään Kiantoon! -- Olkaa hyvä jatkakaa.

-- Jos kirjailijoitten joukossa tavataan sellainen, joka aina valittaa
ja runoissaan tuon tuostakin pistää itkuksi, joka, sen pahempi, usein
sattuu, ehdottaisin vaelluspäämääräksi Helsingin Sanomain Tiitusta. En
henkilökohtaisesti tunne häntä, mutta kirjoituksistaan päättäen hän on
samalla jumalaa pelkääväinen ja iloinen. Joku itkevä romanttiko siis
häneen, jos suvaitsette. Ehkä kaksikin.

-- Kiitämme hyvistä neuvoistanne. Istunto on lopussa. Huomenna
täsmälleen klo 2, sanoi pyhä Henrikki.

Puheenjohtaja nousi pystyyn, tuli kättelemään minua ja sanoi:

-- Siis huomenaamuna klo 6 pieni luento niistä objektisijoista. Ettekai
pidä aikaa liian varhaisena. Keskiaikana alettiin työt jo klo 4:ltä
aamulla.

-- E-en suinkaan. Saavun täsmälleen. Kai Väinämöinen herää.

-- Hän nousee jo klo 2:lta. Sellainen oli tapa pakanuuden aikana.

Minä annoin Porthanille joukon kunnon miesten, monarkistien, tyynempien
runoilijoitten ja kirjailijoitten sekä siveellisten merkkimiesten
osoitteita, joitten mukaan seuraavan päivän istunnoissa vaellus oli
määrättävä. Lalli kulki siitä ohitse. Minä kättelin Lallia ja kysyin,
kuinka Kerttu jaksaa.

-- Aivan mainiosti. Kerttu hoitaa pyhän Henrikin taloutta ja minä olen
linnan talonmies ja sen ohella täällä yleinen syyttäjä.

-- Onko teitä vaellutettu?

-- Minä vaelsin läpi kaikki katoliset piispat ja pääsin tänne vasta
luterilaisen Isak Rothoviuksen kuoltua. Kerttu kulki piispojen
taloudenhoitajattarissa, mutta selkisi jo aikasemmin, piispa Martti
Skytten kuoltua. Nyt piispa pyhimys ja me olemme parhaita ystäviä. --

Läksimme Väinämöisen kanssa kotia ja jo klo 8 hän oli istunnosta
väsyneenä nukahtanut.



KÄYNTINI AINOLASSA.


Heräsin taas aamulla anivarhain Väinämöisen hyrinään. Tänä aamuna sanat
kuuluivat:

    Elä muille neito nuori
    kuin minulle neito nuori
    kanna kaulan helmilöitä
    rinnan ristiä rakenna.

-- Paljonko, isä hyvä, kello on.

-- Nouse vaan pystyyn, kohta on sinun lähdettävä pyhän Henrikin
neuvontaan.

Laitoin itseni järjestykseen, kulin sillan yli raatisaareen ja saavuin
pyhän Henrikin linnalle. Linna oli mukulakivistä rakennettu jokseenkin
Turunlinnan ikävään malliin. Seinät olivat yli 2 m paksut ja linnan ovi
oli tyrmiä, lavea, korkea ja vahvasti raudoitettu, niin että ainoastaan
vanha Lalli pakana sitä jaksoi availla ja sulkea. Soitin ovikelloa,
joka pomisi linnan pihalla kuin emäseurakunnan kirkonkello ja Lalli
tuli aukaisemaan.

-- Huoment', sanoi Lalli, pyhä Henrikki varttuu lukukammitsass'. Kuules
Kerttu, vie tämä ihmislapsi pyhän isän tyvö.

Kerttu oli vankkatekoinen, leveä nainen, Kokemäenjoen laakson rotevinta
emäntätyyppiä. Hän vei minut pyhän Henrikin lukukammitsaan, joka oli
munkin yksinkertaisesti kalustettu koppi. Akkunansyvänteessä oli pöytä
ja tuoli, ja pöydällä joukko pergamenttiin nidotulta teoksia. Kerttu
naputti eräälle sivuovelle, pyhän Henrikin makuuhuoneeseen, ja supatti:

-- Ottaaks' pyhä isä ouroi vastaan?

-- Onko hän se ihmislapsi, jota varron.

-- Kyll' hän vaan ihmin' on, mutt' ei hän vallan laps' ole.

-- Tulen heti.

Samassa pyhä piispa tulla tupsahti sisään ja kysäisi heti.

-- Kuule ihmislapsi! Olin juuri tarkastamassa eilistä pöytäkirjaa.
Siinä sanotaan: "punakaartilaisten piti, mennessään kaupunkiin
viedäkseen miestä tuomiolle, roistojen pakoituksesta ampua tavaksi
tullut selkäkuula syytettyyn." Voiko sanoa: viedäkseen miestä?

-- Voi.

-- Voiko sanoa: viedäkseen miehen?

-- Voi.

-- Voiko sanoa: viedäkseen mies?

-- Voi.

-- Mikä ammattiopettaja sinä olet! Sinähän annat sanoa miten vain. Se
on sitä uudenaikaista löyhyyttä, luonteettomuutta ja hataruutta, jota
minä en suvaitse. Meille opetettiin siellä Englannissa varmat säännöt
latinankielessä, ja Herra armahda, jos niitä loukkasi.

-- Pyhä isä! Kysytään Kertulta. Hän on kuuluisan suomenkielen tutkijan,
professori Emil Nestor Setälän mahdollinen esiäiti.

-- Kerttu, kuinka sanotaan? Sanotaanko miestä, miehen vai mies, kysyi
pyhä Henrikki.

Kerttu niiasi syvään ja sanoi:

-- Ne roistot olisi pitänyt ammuta.

Pyhä piispa ja minä katselimme toistemme kotvan ajan.

-- Minunhan piti sen tietämän jo etukäteen. Ei Kerttu tajua kieliopin
kysymyksiä, sanoi pyhä Henrikki.

-- Pyhä isä! Ei sovi sanoa sen, pitää sanoa se, joll'ette pahastu.

-- En luota enää sinuun. Odotan Setälän saapumista. Onko hän vielä
hyvissä voinnissa?

-- Aivan erinomaisissa. Ehkä saapuu 50 vuoden perästä.

-- Jään odottamaan. Viisikymmentä vuotta Tuonelassa on kuin häviävä
hetkinen maailmassa.

-- Rohkenenko olettaa, että minun apuni nyt on tarpeeton.

-- Tietysti, tietysti. Terveisiä Väinämöiselle!

Piispa ojensi kätensä, jota suutelin ja läksin.

-- No mitenkä opetus sujui? kysyi Väinämöinen kun astuin pirttiin.

-- Huonosti, huonosti. Opettaja työnnettiin pellolle.

-- Semmoista se on se viisasten saivartelu. En minä vaan milloinkaan
ole päätäni vaivannut sillä, mikä on oikein mikä väärin. Jos
seutukuntalaiset miten sanovat, ka, se on oikein.

-- Niin minäkin. Mutta sinun Kalevalassasi sanotaan näin:

    "En ollut minä tuleva
    Lohi leikkaellaksesi
    Kala palstoin pannaksesi"

kuinka voi sanoa "lohi" ja "kala", eikö pitäisi sanoa "loheksi",
"kalaksi".

Väinämöinen ummisti silmänsä, tapasi molemmilla kämmenillään päätään ja
huokasi syvään:

-- Niin, typerä olin silloin. Miksi en pitänyt kiinni sitä lohta, sitä
kaunista kalaa. Jos sen arvasin tehdä, olisi Aino nyt minun kainaloinen
kanani, minun pirttini pyyhkijä, sijani levittäjä, mesileivän
leipojani. -- Oi voi, minua, ukko utraa, vähämieltä poloista!

-- Jää hyvästi, surun sulho. Lähden Impi Mariaa tapaamaan.

-- Viivy, viivy hetken aika! -- Sano tyttösi leikkitoverille terveiset,
terveiset sulholta sulottomalta.

Kun olin päässyt sillan yli ja kääntynyt Ainolaan päin, näin
punakaartilaisen istuvan viertotien syrjässä kivellä kukkivan tuomen
juurella. Hänellä oli tuomenkukka kädessä ja silmistä kiilsi
vesikarpalot.

-- Mitä suret, vainaja, kysyin.

-- Onpa syytä surrakseni.

-- Suretko punaisten onnetonta sodankäyntiä?

-- En sitä sure, suren punaisten suuria erehdyksiä. Minä liityin
punakaartiin muka valmistaakseni köyhille siedettävämmät elinehdot
maailmassa. En uskonut taivaallisiin onnenlupauksiin, joita
virallisesti saarnattiin. Vaadin onnenehtoja jo maailmassa. Ja mitä
sain kokea punakaartissa? Helvetillisiä tuskia. Kaikki ajattelivat vaan
ryöstöjä ja ryöstömurhia. Tuskin kukaan suuren, jalon asian ajamista.
Kauhukseni huomasin, että olin joutunut väärään sakkiin. Mutta
peräytymistä, poistumista ei voinut enää ajatella. Kaksi kuukautta
kuljin kuoleman tuomio alituisesti soivana korvissani. Sinä olet
petetty, olet luottanut asian oikeuteen. Suomukset putosivat
silmistäni, minä näin vain veripirun irvistelevän ikeniään. Nämät näyt
eivät suo minulle rauhaa.

Miestä vavistutti, painoi tuomentertun kasvoilleen. Hän jatkoi:

-- Mutia vielä hirvittävämpi oli hengen lähtöni. -- Jouduin vangiksi
itäisellä Uudellamaalla. Meitä oli toistakymmentä vankia, minä johtaja,
muut miehistöä, osaksi ryöstäjiä, osaksi murhaajia. Nämät minun
sotilaani olivat jo aikoja sitte murhanneet minun sieluni. En saanut
heitä talttumaan. En päässyt päällikkyydestä. En iljennyt jättää
tointani. Minäkö pakenisin paikastani, jota olin kuvitellut niin
kunniakkaaksi! -- Kun kuolemantuomioni julistettiin, riemastuin. Nyt
selkiän kunnialla hirvittävästä hommastani, ajattelin itsekseni. Mutta
seurasi vielä kauhun yö. Kolme pappia hääräsi koko yön kanssamme,
tarjoten lohdutusta ja kirkon armonvälineitä. Muut tunnustivat
syntisyytensä, ryömivät ristin juureen ja nauttivat pyhää ehtoollista.

-- Minusta loppu oli sellainen kuin olla pitää. Ryövärit ovat aina
ennen hengen lähtöään turvaantuneet ristin apuun, kuitaten sillä kaikki
rikoksensa, vahvassa toivossa päästä, pahoista teoistaan huolimatta,
nauttimaan taivaan tarjoamia nautinnoita, keskeytin surullista
vainajaa.

-- Minusta taas sellainen on kevytmielistä menoa. Ensin rikkoa kaikkia
ihmisyyden lakia vastaan ja sitte livistää muka armonvälikappaleitten
avulla, kuten koira veräjästä, riemun tanhuille.

-- Vallan oikein. Heidän tekonsa oli ollut aasialaista barbariiaa,
kuittaus myöskin ijänikuista aasialaista tapaa ihmiskunnan
kehittymättömimmiltä ajanjaksoilta.

-- Mutta minä en suostunut tähän. Rosvot olivat vihanneet minua koko
sodan ajan, nyt ne päälle päätteeksi halveksivat minua, kun en pyhää
ehtoollista nauttinut. Minä tiesin taistelleeni hyvän aatteen puolesta,
vaikka kunnottomien rikoksellisten seurassa, enkä siis tahtonut alentua
anteeksi pyyntöön enkä armoa anomaan. Päätin kuolemaa pelkäämättä
sovittaa onnettoman erehdykseni, enkä mitään rikosta. -- Papit sanoivat
minua kaikkein paatuneimmaksi. En virkkanut tähän mitään. Menin
kuolemaan pää pystyssä mutta katkeralla mielellä. Se yö oli kumminkin
tuskainen yö. Hammasta purren kestin nämät hirvittävät tunnit. Aamun
vaietessa pelasti kiväärinkuula minut kärsimyksistäni. -- Nyt kysyn
sinulta inehmo, olinko paatunut?

-- Et ollut. Surkuteltavan onneton ja turvaton olit. -- Mutta luulitko
todellakin, että köyhien tila parannetaan pistimillä? Ei pistimillä
muuta tehdä kuin murhataan.

Mies purskahti itkuun. Samassa kuului korviini iloinen laulu
kaukaisuudesta. Kuulin sanoja, ruotsalaisia ja suomalaisia:

    "Väva vallman, slå tillsamman
    Låt skidorna gå, gå."

             ja

    "Vedän verkaa, kudon sarkaa
    Anna sukkulan lentää".

Ja naurunpyrskytykset ja ilon huudahdukset keskeyttivät aina tuon
tuostakin laulun.

Kuljin ääntä kohti. Eräällä pihalla leikittiin "Vedän verkaa".
Valkokaartilaisia piha täynnä ja tyttöjä kymmenittäin. Ylinnä muita
kieppui Aino ja hänen rinnallaan Impi Maria. Impi Marian posket
punoittivat ja hänen tukkansa liehui kuin liinakon harja.

Nuoret riemuitsivat oikein taivaallisen huolettomuuden pyörteessä.
Valkoset hampaat välähtelivät Pohjantähden tuikeassa valossa. Siellä
nähtiin kaikkia Suomen uusia sotilaspukimia. Oli Vöyrin koululaisia,
oli Saksan jääkäriä, oli Härmän, oli Nivalan nuorukaisia, oli Sigurdsin
poikia, oli Nickbyn sankaria! Kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden
taitteessa. Tyttöset taas Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Lapin nuoria
impysiä, Ainon leikkitovereita, kaikki alle 20:n vuoden, Impi Maria
nuorin.

Minuun tarttui nuorten riemastus. Sain vastustamattoman halun häiritä
heitä pitämällä puheen. Tosin sisäinen ääni varoitti: "elä puhu, anna
nuorten iloita. Et sinä muuten osaakkaan puheita pitää. Sinulta puuttuu
juhlallisuuden ontto, taivaallinen lahja. Et sinä osaa sinkauttaa
suustasi juhlavalheita sillä vakaumuksella, jota siihen vaaditaan.
Tiedäthän sinä, että kun olet koettanut syytää ulos suustasi
juhlakoristeita, niin kaikki kuulijat heti ovat huomanneet, ett'et
itsekkään niihin usko. He ovat nauraneet sinulle. Onnistuneelta
juhlapuhujalta vaaditaan kyky luulotella ihmisille, että hän puhuu
tosissaan." Mutta minä puollustin puhehaluani sillä, etten ollenkaan
aijo valehdella. En malttanut, rykäsin ja huusin:

-- Nuoret ystävät!

Kisailijat herkesivät hyppimästä, seisattuivat ja katsahtivat minuun.

-- Setä, aijotko puhua leikkiä vai totta, huudahti Impi Maria
hätäissään.

-- Totta tällä kertaa, mikäli mahdollista. --

"Miksis' peljästyitte kuullessanne minun alottavan puhetta. Elkää
peljätkö! En minä aijo riitaisella enkä kiukkuisella äänellä pitää
puhettani, niinkuin entisessä kotimaassamme, Suomessa, on tapana
juhlapuhujilla, eikä minun puheeni tulee olemaan peninkuormien
pituinen. Rauhoittukaa sydämmissänne ja ottakaa vähemmän totinen
kasvojenilme käytäntöön, sillä minä aijon puhua teille _ilosta_. Ilo on
voiman todistus, ilo on terveyden todistus, ilo on hyvän omantunnon
merkki. Suru taas on joko voimattomuuden, sairauden tahi synnin tunnon
todistus. Teidän äänistänne kuulin, piiriä pyöriessänne, viattoman ilon
helyä. Olen kuullut, että teidän valkoisessa leirissänne aina vaan
kajahti ilon äänet. Riemulla ja laululla läksitte tuleen, laululla
vietitte harvat lomahetkenne. Runoja, mieltä karkaisevia, mieliä
virkistäviä, sydämmiä rohkaisevia pursusi huuliltanne. Siinä selitys
teidän arvoituksen tapaiseen menestykseen. Ilo se oli, mikä teille
voiton toi, sillä ilo on, niinkuin jo sanoin, inhimillisen
kaikinpuolisen hyveen näkyvä, eli oikeammin, korvin kuultava ilmaus.
Iloinen ihminen on voittamaton elämässä, voittamaton kuolemassa,
autuas kuolemankin jälkeen. Te ammuitte haulikoilla ja huonoilla
oravapyssyillä, vastustajanne viimeaikojen kehittyneimmillä
murha-aseilla, mutta sittenkin piditte puolianne. Ilo oli teidän
aseenanne, riemu teidän läpäisemätön kilpenne. Ilon jumalallinen kipinä
oli tipahtanut taivaasta teidän keskellenne, se teitä valaisi, lämmitti
ja ohjasi. Miksi sallimus teille tämän kallisarvoisen lahjan soi, miksi
sen riisti vastustajiltanne? Siksi että te puollustitte maailman
pyhintä alttaria, kotilieden pyhää tulta. Tämän lieden ritarit
saavat aina taivaista vahvimman aseen tuekseen, kaikki vastukset
voittavan _ilon_. Tehän olitte punaisten lihallisia veljiä, heidän
hengenheimolaisiansa, monet teistä heidän säätyläisiänsäkin, Suomen
eteenpäin pyrkiviä työläisiä! Mikä nosti teidät aseisiin? Se, että
nämät harhaanjohdetut veljenne pyrkivät ryöstöillä, murhapoltoilla,
väkivallalla ja väkirynnäköillä solvaamaan ja häpäisemään rauhallisten
ihmisten kotiliesien pyhyyttä. Se pohjolan sankareille antoi
kiivastuksen pyhän riemun, jota vastaan kaikki hornan tulikirnut
turhaan savuaan ja surmaansa suitsuttivat. -- Saapuessani tänne teidän
ilonpitoonne, tapasin tässä viertotien syrjässä onnettoman punikin,
joka kyyneliä vuodatti kukkivaan tuomenterttuun. Hän itki sitä, että
oli joutunut sakkiin, josta ilo oli karannut ja suru astunut sijalle.
Hän oli mennyt sotaan puollustaaksensa, niinkuin tekin, muka
köyhien lieden pyhyyttä, mutta huomasi kohta, että oli joutunut
pahantekijöitten leiriin. Pahantekijät ovat maailman surullisinta
väkeä. Ei murhamies naura, ei murhapolttaja riemuitse, ei kiduttaja
ilakoi. Hän on surullisen haahmon ritari. Ja sellainen ritari on jo
maailman alusta tuomittu menehtymään. Joka miekkaan tarttuu
murhatakseen, hävittääkseen ja ryöstääkseen, se varmasti miekkaan
hukkuu. Se on maailmanjärjestyksen kirjoittamaton perustuslaki.
Sentähden punikit eivät koskaan näyttäneet iloista naamaa, ei edes
silloinkaan, kun he, valheisiin nojaten, luulivat olevansa Suomen
herroja. Kulmien alta he mulkoilivat, aseet painoivat heidän
olkapäitään, ilo oli hyytynyt huulille, ei riemulauluja kurkut
toitottaneet. Kalman uho kävi koko heidän olennoistaan, surullisen
haahmon ritareista. Murhe ja suru on kuoleman vanhemmat, kalman katku
tulee surullisen ruumiista. -- Mutta te iloiset miehet, hakekaa murheen
murtama luoksenne, asettakaa hänet riviinne ja pyörittäkää piirissänne.
Ilonen ihminen ei jaksa vihata, ilonen kykenee anteeksi antamaan. Ilo
on ihmisen aateluuden merkki, pitäkää ilostanne kiinni, niin pysytte
aina ihmisinä."

Heti Aino ja Impi Maria ääntelivät yhteen suuhun:

-- Missä punikki, missä punikki istuu.

-- Tuolla tien vieressä.

Samassa hyökkäsivät tyttöset tielle ja hetken perästä vetää retuuttivat
vastaan karustavaa punikkia perässään.

-- Hei punikki, käy karkeloon! huusivat Karjalan pojat.

Mutta punikki vaan murjotti. Ei sanonut mielensä tekevän.

-- Mitäs se poju kainostelee, käy leikkiin, manasivat Savon jääkärit.

-- Minulta ilonlyönti unohtui murhamiesten sakissa. En ottanut
tyrkytettyä ehtoollista maailmassa, enkä nyt naura, en tanssi.

-- Tee tahtosi, sanoivat Kajaanin sissit. Käy sitte katselemaan, kun et
tanssia kehänne.

Piiri alkoi uudelleen. Laulu niinikään. Yleinen naurun rämäkkä puhkesi
ilmoille kun Impi Maria lauloi:

    Ja he laskivat laivansa rannoille
    Kävit maalle-e astumaan
    Ja se nuorempi kreivistä kaikista
    _Sattui pahasti kastumaan_.

Olin tytön lapsenmieltä puhtaana säilyttääkseni opettanut hänelle
tällaisen viattoman loppurivin. Muut huusivat täyttä ääntä:

    Tuli minua kihlaamaan.

Niin setä on opettanut, puollustihe Impi, kainoudesta ja häpeästä
menehtymäisillään. Luuli laulaneensa perin sopimattomia.

-- Oikein lapseni! Niin se onkin lapsen suussa, myönsivät Härmän pojat.
Ruvetaan leikkimään panttileikkiä!

-- Ruvetaan, ruvetaan, huusivat nuoret yhdestä suusta.

Kaikki juoksivat suureen suppilokatajan pyörylään, jossa oli
istuinpenkkejä ympyrässä. Punakaartilainen vaan jäi kivelle istumaan.

-- Punikki se! Tule mukaan! Juutastako sinä siinä ronkloot? Tanssitaan
oikein lahtarinpolska! huusi eräs savonjääkäri.

Tämän hän sanoi hyvällä sydämmellä ja iloisella naamalla ja punikki
lähti mukaan.

Panttileikki pantiin alulle. Minä olin nyt mukana, mutta punikki istua
murjotti penkillä. Lunastettiin pantteja monenmoisella tavalla.
"Tehtiin siltaa", "Soudettiin kirkkovenettä", "Mansikoita poimittiin
lumen alta". Minulle sattui onni, että Ainon piti "nostaa tikku
lähteestä". Minä sain tikun suuhuni, mutta eräs Karjalan veitikka oli
vuollut niin lyhyen tikun, että se hävisi täydellisesti huulieni
väliin. Ainon piti hampaillaan ottaa tikku suustani. Sehän oli
naamioittu tapa saada suutelu. Mutta leikin lait olivat ankarat
Tuonelassa yhtä hyvin kuin maailmassakin. Kaartilaiset eivät sietäneet
lakien loukkausta.

-- Mutta ei herralla olekkaan tikkua! Minä en näe tikkua suussa, sanoi
Aino ja varjosti silmiään aivan kuin Takasen kuvanveistoksessa.

-- Ei tikun tarvitse näkyä, huusivat pojat, ei tarvitse!

-- Ei tarvitse, huusi Impi Maria ja hyppi tasakäpälässä korkealle
ilmaan edestakasin, edestakasin.

Lapsi viattomuudessaan iloitsi minun muka kohta ilmenevää kainouttani.

Mutta Aino vaan vitkasteli, kiemurteli ja punasteli.

-- Ehkä Aino tahtoo ottaa tikun jonkun nuoren pojan suusta, ehdotin
jalomielisesti kyllä, mutta Aino tiuskasi:

-- En ollenkaan nuorilta pojilta! Otan siltä, keltä leikin laki määrää.

Kaksimielinen, tosinaisellinen julistus!

Aino hiipi askeleen eteenpäin, taas perääntyi. Otti neljä viis askelta,
ja karkasi hurjaa kyytiä takasin. Mutta nyt pojat olivat kiertäneet
piirin Ainon selän taakse ja Aino joutui poikain käsiverkkoon. Aino
punastui ja loi silmänsä vuoroon ylös vuoroon alas. Aino teki temppunsa
aivan erinomaisesti. Hän oli Ida Aalbergin johdolla jo harjoittanut
suurella menestyksellä näytelmäkappaleen "Ensi lempi". -- Vihdoin
rohkaisi Aino mielensä ja tuli aivan eteeni. Impi Maria huusi kohti
kurkkuaan ja hyppi tasakäpälässä. Aino supisti suutaan ja huulemme jo
sattuivat yhteen. Taas hän vetäytyi poispäin. Aivan kuin näyttämöllä.
Minä koetin näyttää lyhyttä tikkuani huulin välistä. Nyt Aino avasi
hampaansa ja painoi suutelon huulilleni. Suojeluskaartilaiset seisoivat
ahtaassa piirissä hänen takanaan. Punikkikin oli noussut pystyyn ja
minä näin hänen hymyilevän. Minä kädelläni pidin Ainoa takaraivosta
kiinni ja pörrötin hänen tukkaansa.

-- Purkaa kovasti tikusta, huusivat Härmän pojat minulle.

Ollappa Väinämöinen minun vaatteissani, ajattelin, ja samalla veti Aino
neiti tikun suustani.

-- Hurrah, hurrah, hurrah, huusivat kaikki riemun vallassa. Aino sai
tikun! Aino sai tikun.

Mutta samassa syntyi syvä äänettömyys. Pojat ja tytöt katsoivat
hiekkaan. Aino seisoi kädet sojona alaspäin, ja oli kuin käärmeen
pistämä. Verkalleen aukenivat piirin sankat rivit oikealle ja
vasemmalle. Oikealta lähestyi Neiti Vuori, vasemmalta Neiti Koski.
Neiti Vuoren mustat kiharat olivat tavallista kippurammassa ja Neiti
Kosken valkoiset samanlaiset töyhtöilivät irrallaan siveellisestä
kauhusta.

-- Soo-oh! Näinkö Te vastaatte siihen luottamukseen, minkä me Teidän
siveelliselle vakavuudellenne annoimme, sanoi Neiti Vuori ja loi minuun
säihkyvät mustat silmäyksensä.

-- Luottamuksenko? En ole koskaan aavistanutkaan nauttineeni sellaista
arvoisain Neitien puolelta. Voiko ylimalkaan kukaan terve mies päästä
tällaisesta luottamuksesta osalliseksi Teidän taholtanne. Jos minulle
sellaista on suotu, niin kiitän siitä nöyrimmästi. Olen kumminkin
aikonut elää loppuikäni tätä luottamusta paitsi.

-- Te olette päälle päätteeksi koppava, sanoi Neiti Koski. Kuinka Ainon
tukka on noin pörhöllään? En nähnyt oikein tapahtumaa, kun sankka piiri
ympäröi teidät. Mitä teitte Ainolle?

Impi Maria oli hiipinyt viereeni ja piti minua kädestä kiinni ja katsoi
peljästyneenä raivostuneisiin neiteihin. Mutta Härmän pojat alkoivat
uljaasti minua puolustaa, savolaiset anastivat heiltä suuvuoron ja kun
karjalaiset yhtyivät leikkiin, syntyi sellainen sanahelinä, että Neidit
ja minä pitkät ajat pakostakin seisoimme tuppisuina.

-- Niin, mutta suutelitteko Te Ainoa? kysyi Neiti Vuori.

-- En. Aino veti tikkua lähteestä ikiaikuisen viattoman leikin
järkähtämättömien lakien mukaisesti.

-- Vanha mies ja kehtaa antautua tuollaisiin rivoihin leikkeihin.
Ettekö tiedä, että me suuren raadin määräyksestä olemme saaneet
tehtäväksemme vaalia tämän nuoren tytön, Aino Joukamoisen,
tuonelanvaellusta, niin että hänen turmeltumaton sielunsa pysyy
kaikesta epäsiveellisestä tahrasta vapaana, sanoi Neiti Koski.

-- Aino parka, huokasi eräs savolainen.

Neidit kääntyivät ääntä kohti ja kaamea hiljaisuus laskeusi yli koko
kiihkeän nuorisoparven. Samassa kuului kaukaa laulunjorotusta:

    "Nei-jot niemien nenissä
    katselevat, kuu-unteleevat."

Väinämöinen istui ilokivellään siellä Tuonelan mustan virran toisella
puolella, näki suuren nuorisoparven ilakoimassa Ainolassa ja päästi
kaihomielisen sävelen laulupaaeltaan.

-- Niin. Meidän tilanteemme on toivoton, lausui närkästyneenä Neiti
Vuori. Tuolla vanha pakana mörisee, tässä uusi pakana punehtumatta
seisoo, vaikka itse teossa tavattu on. Ja meidän on pakko aina vaan
ajattelemaan, kuinka sukupuolisiveys saataisiin maailmassa ja taivaissa
sille korkealle, ehdottomalle kannalle, jolle Herramme ja Mestarimme...

-- Hyss', hyss', sitä nimeä ei saa taivaassa mainita, sanoi joku.

-- Hyvät Neidit! Uskallanko antaa pienen neuvon? Elkää ajatelko
niitä asioita ollenkaan. Ne ovat ajattelijan hermostolle hyvin
epäterveelliset. Minun kokemukseni maailmasta on se, että
siveellisyyssaarnaajat liian paljon ajattelevat epäsiveellisyyttä.

-- Ymmärrättekö, että tuollaisilla saivarteluillanne loukkaatte meitä?
kysyi Neiti Vuori.

-- En tahdo loukata. Säännöstä on poikkeuksia. Luen Teidät poikkeuksien
joukkoon.

-- Te olette epäsiveellinen ihminen, huudahti Neiti Koski.

-- Ei se mies ole epäsiveellinen, joka lapselleen opettaa: "sattui
pahasti kastumaan", silloin kun kansanlaulu sanoo: "tuli minua
kihlaamaan", huusi totinen Härmän poika.

-- Se on vaan savolaisen tavallista, naamioittua rivoutta, lausui Neiti
Vuori ja käänsi minulle selkänsä.

-- Ei. Ajatelkaamme vähän syvemmältä asiaa, sanoi Neiti Koski.
Tuollaiset muutokset kansanlauluihin ovat aivan välttämättömät, kun ne
lapsille ja nuorisolle tarjotaan. Minä monta kertaa siellä maailmassa
vaivasin päätäni hakemalla muunnoksia Runebergin ja Topeliuksen
runoihin. -- Ja tämä Teidän keksimänne on minusta sangen sopiva
lapsille.

-- Topeliuksenko runoihin muunnoksia, kysyin hämmästyneenä:

-- Tunnettehan runorivin "drick, njut, älska och dröm j.n.e."


-- Tunnen. Mikä oli Teidän ehdotuksenne?

-- En ole mikään runoilija, mutta olin tuumannut alun kuuluvaksi näin.

-- "Statt, upp, lovsånger sjung".

-- Mainiota, erittäin sopiva lapsille. He ymmärtävät tällaista
ajatuksen juoksua niin helposti. -- Mutta elkäämme häiritkö nuorisoa
filosofiialla, puhukaamme siitä muualla, jos Teitä haluttaa.

-- Aino ja Impi Maria menevät kahdeksi tunniksi huvilaan, sanoi Neiti
Vuori. Te jääkärit saatte mennä nyt aamiaiselle. Sinä Impi Maria tulet
huomenna klo 11 minun luokseni. Siellä saat tavata setäsi. -- Se oli
heidän rangaistuksensa.

-- Sielläkö, jossa pihalla kasvaa miekkaliljoja ja "Neitsyt Maarian
kämmeniä"? kysyi Impi Maria.

-- Niin. -- Te! Olkaa hyvä, seuratkaa meitä, sanoi Neiti Koski lyhyesti
minulle.

Lähdettiin kulkemaan tuomikkokujaa myöten Neiti Vuoren huvilalle.
Neidit kulkivat aivan ääneti, vilkaisematta kertaakaan minuun, joka
kuljin vierellä yhtä askelta jälempänä. Se oli minun rangaistukseni.

Saavuttiin Neiti Vuoren huvilapuutarhaan. Miekkaliljat ja "Neitsyt
Maarian kämmenet" seisoivat täydessä kukassa, kylminä, kalpeina,
lemuttomina. Miekkaliljat, niin sanottiin minulle, edustivat vahvaa
hallitusta, perittyä valtaistuinta, kämmenet taas alttaria. Molemmat
Neidit olivat maailmassa olleet kristillisen maailmankatsomuksen,
siveellisen elämänvaelluksen, kansallisen mielen, naisasian, y.m:n
hyvän jalot esitaistelijat Suomen ensimäisillä, ykskamarisilla
valtiopäivillä.

Minut viitattiin istumaan alas pöydän ääreen tuuhean sypressin alle.
Kahvit tuotiin pöydälle yhä edelleen täydellisen vaitiolon vallitessa.
Istuttiin kolmeen henkeen ja juotiin kuppi kahvia. Neiti Vuori lopetti
vaitiolon kysymyksellä:

-- Tiedättekö, kuinka meidän ehdoituksemme naisen naimaijän
koroittamisesta on käynyt.

-- En todellakaan voi sitä sanoa. En käy valtiopäivillä milloinkaan,
enkä lue muitten lausunnoita kuin E. Schybergsonin. Hän nimittäin
väittää lausuvansa omia ajatuksia, muut vaan puolueensa tuumia. Ja
sellaista en jaksa kuunnella. Mutta minä muistan vallan hyvin arvoisien
neitien ehdoituksen. Eikö se ollut sellainen, että naisten alin
naimaikä korotettaisiin 25:teen ikävuoteen, jotta tulevat äidit sekä
ruumiillisesti että henkisesti olisivat täysin kypsät suureen
tehtäväänsä nuorison nousevan synnyttäjinä ja kasvattajina.

-- Eikö tämä tuuhea sypressi, nämät viattomat "Neitsyt Maarian
kämmenet", nämät kelmeän puhtoset miekkaliljat ja tuo musta Tuonelan
joki, joka rauhallisena tuolla soljuu, herätä Teissä hartaampia
tunteita ja tapa Teistä leikin halua.

-- Ne herättävät minussa kyllä suurinta hartautta, mutta kaikki
valtiopäiväehdoitukset eivät sitä tee.

-- Eikö Teidän mielestänne nuoria tyttöjä ole estettävä liian aikaisin
avioliittoon, kysäsi närkästyneenä Neiti Koski.

-- Mikä on liian aikaista yhdelle tytölle, on jo milt'ei myöhäistä
toiselle. Luojamme ei luo meidät ihmiset samanlaisiksi, kaikkein
vähemmin erotisella alalla. Kaikki yleissäännöt siis hullutuksia! Ehkä
kerron tässä valaisevan esimerkin:

Te tunsitte siellä maailmassa vanhan rouva S:n. Hänellä oli koko joukon
toistakymmentä lasta. Onkopa ehkä tänne saapunut huhu, että vanha rouva
äskettäin kuoli 97:n vuoden vanhana? -- Nuorena 16 vuotisena tyttönä
ollessaan saapui naimahaluinen pappismies hänen kotiinsa ja pyysi
isältä ja äidiltä tyttöä vaimokseen. Sen ajan vanhemmat eivät
ymmärtäneet kieltää, sillä tyttö oli näennäisesti täysi nainen ja
ripillä käynyt. Häät vietettiin ja nuori pariskunta lähti hääreissulle
-- minnekkä luulette? -- Utsjoelle! Siis jalkapatikassa kymmeniä
peninkuormia soitten ja tunturien yli, läpi loppumattomien metsien.
Utsjoen pappila oli pariskunnan ensimäinen koti. -- Lapsi syntyi
17-vuotiselle äidille. Kuoliko lapsi nuoren äidin puutteelliseen
ruokaan? Ei, hän elää vieläkin. Sairastuiko äiti? Ei, hän eli 97:n
vuoden vanhaksi. Paukkavassa pakkasessa, ulvovissa lumipyryissä
elettiin vuosi vuoden perästä, ja kurki kantoi nokassaan joka vuosi
uuden, virkeän lapsen. -- Lapsista tuli tietysti, teidän päätelmien
mukaan, ala-arvoisia olioita. Ei niinkään. Vanhimmasta tuli suuren
emäpitäjän rovasti, yhdestä pojasta Suomen aikoinaan etevin
kaunopuhuja, toisesta huomattava sanomalehtimies, kolmannesta kuuluisa
arkkitehti, yhdestä tytöstä Suomen suurimman naisopiston johtaja.
Ensimäisen luokan ihmisiä joka ainoa. Sitä paitsi Jumalata pelkääviä ja
rakastavia ylitse kaikkia kappaleita. -- Kun vanha rouva haudattiin
joku vuosi sitte, tiedättekö kuka hänet hautasi? Se vanhin poikansa,
jonka 17-vuotias äiti Utsjoella revontulien valaistuksessa oli
synnyttänyt. Tämä 80-vuotias esikoinen liikkui kepeänä ja notkeana kuin
kärppä vanhan äitinsä haudan partaalla ja siunasi -- omasta mielestäni
suorastaan pyhän ruumiin -- kaikuvalla äänellä. -- Tämä esimerkki
murhaa kaikki ehdoitukset alimman naimaijän koroittamisesta.

-- Yksi poikkeus ei muuta kuin tukee sääntöä, huudahtivat molemmat
Neidit.

-- Ei niin. Mutta jos kiellätte vanhan vaimon synnyttämästä lapsia,
silloin tahdon sitä tukea. Nuorilla juuri täytyy olla oikeus elää
elämänsä niinkuin Luoja vaatii ja tahtoo, vanhoilla niinikään,
pidättymällä. Se on sitä paitsi terveysopin vaatimus. Ja se on
tärkeämpi kuin siveys. Siveyden täytyy alistua hygieniian lakien alle.
Ja kullakin yksilöllä on oma hygieniiansa, siis myöskin oma siveytensä.
Muutamilla naisilla ei saisi koskaan olla äidin oikeutta, lemmen oikeus
kyllä.

-- Te olette kevytmielinen mies, sanoivat Neidit ja karkasivat kauhusta
pystyyn.

-- En ole kevytmielinen. Minusta ihmisten onni on tärkeämpi kuin
aasialainen siveysoppi, minä kauhistun sitä, että siveysopin
epäjumalan, Moloch'in, kitaan syöstään joukko viattomia neitosia.

-- Lopettakaa! Teidän puheenne on säädytöntä, tuimistuivat Neidit.

-- Lopetan mielelläni. -- Siis täällä saan tavata Impi Mariaa huomenna.
Kysyn onko sallittua minun syleillä pientä tyttöäni tässä pyhässä
yrttitarhassa. Olen sellaiseen tottunut maailmassa.

-- Teidän mielipiteenne ovat kauhistaneet meitä. Tahdomme ensin
neuvotella keskenämme.

He poistuivat huvilan sisähuoneisiin. Hetken perästä he palasivat ulos,
ja Neiti Vuori lausui juhlallisella äänellä:

-- Jos tyttö olisi omanne, olisi asia itsestään selvä, mutta kun hän on
vaan kasvattitytär on asia arveluksenalainen. Olemme kumminkin
päättäneet, että se saa tapahtua tytön saapuessa tänne ja samoin hänen
poistuessaan Ainolaan, mutta vaan jommankumman meidän läsnäollessa.

-- Kiitän nöyrimmästi jalomielisyydestänne. Siis näkemiin huomenna!

Kumarsin ja läksin.

Väinölään päästyäni rupesin ahkeraan työhön. Kirjoitin Porthanille
kunniallisten ihmisten osoitteita maanpallolta. Olin jo edellisenä
iltana kyhännyt kokoon sata numeroa sisältävän luettelon etupäässä
opettajasäätyyn kuuluvia. Niinkuin yleensä on tunnettua sekä meidän
maassamme että muualla, kuuluu tähän säätyyn yhteiskunnan kaikin puolin
siveellisin aines. Ensimäiset nimet olivat veljekset G.R. ja V.T.
Rosenqvist, viimeinen Paavo Virkkunen. Kun tämä osoitekalenteri
julkiluettiin raadin istunnossa pääsi sen jäseniltä äänekäs ihastuksen
hyrinä, ja kaikkiin tuomittiin kolme punikkia, ensimäisiin ja
viimeiseen viisi. Sipi oli lisännyt luetteloon koko joukon omia
tuttaviaan, mutta kun Porthan huomautti, että kaikki jo aikoja sitte
olivat saapuneet Tuonelaan, luopui hän ehdokaslistastaan. -- Raatien
jäsenten joukossa tapaa aina hajamielisiä henkilöitä. --



KIERTOMATKOILLA.


Minulla oli isä Tuonelassa. Nuorukaisena ollessani oli hän jättänyt
maailman ja perheensä vanhan hyvän ystävänsä ja lukutoverinsa, erään
lääkärin, suosiollisella avustuksella. Tämä vanha toveri ja lääkäri oli
alkuaan tutkinut filosofiaa, mutta sai onnettomien perheessään
sattuneitten kuolintapausten järkyttämänä päähänpiston ruveta vanhoilla
päivillään lääketiedettä tutkimaan. Hänestä tuli lääkäri, intohimoinen
kirurgi. Kun hän tapasi vanhan ystävänsä, isäni, joka valitti
liikavarpaan vaivaavan, saapui hän isäni luo ja rupesi veitsillään
viiltelemään haavoja varpaaseen sekä pitkin että poikki. Mutta
filosoofin veitset eivät tietystikään ole kemiallisesti puhtaat. Isäni
sai verenmyrkytyksen ja kuoli kolme päivää sairastettuaan. Koska isäni
oli maailmassa tutkinut jumaluusoppia ja kreikan kieltä, ja koska hän
oli ollut hyvin vapaamielinen teoloogi, päätin saada tavata häntä,
udellakseni, miltä maailmanmeno tuntuu haudan takaa arvosteltuna.

Menin Porthanin luo kysymään, missä isäni asustaa. Porthan oli paras
Tuonelan seutujen tuntija, niinkuin hän oli eläissään oli ollut Suomen
maantieteen uutterin tutkija. Porthan antoi heti tiedon:

-- Hän asuu Kiialan kartanossa, erään Tuonelan joen sivuhaaran
poukamassa. Kiiala kuuluu olevan hänen lapsuutensa koti.

-- Niin on.

-- Hän asuu siellä kasvatusvanhempiensa luona odottaen sitkeähenkisen
oman perheensä saapumista Tuonelaan. Nykyään asuu Kiialassa myös hänen
kasvatussisarensa rouva Edelfelt perheineen.

-- Asuuko Atte myöskin siellä?

-- Kuka Atte?

-- Albert Edelfelt.

-- Ei tällä haavaa. Hän on matkustanut vanhojen kreikkalaisten
taivaaseen Castorin ja Polluksin välimaihin. Samalla kun hän siellä
tutkii vanhojen kreikkalaisten taidetta, opiskelee hän myöskin kreikan
kieltä. -- Niinkuin tietänet, aikoi Albert Edelfelt nuorena
ylioppilaana antautua kreikankieltä tutkimaan. Hän herätti suuria
toiveita opettajassaan.

-- Tiedän hyvinkin. Albert Edelfelt oli loistolahjaisimpia ilmiöitä,
mitä Suomi äiti on synnyttänyt. Hänen äitinsä taas oli henkevimpiä
naisia, mitä minä olen tuntenut.

-- Kun kulet seitsemän sivujoen yli, saavut siihen poukamaan, missä
Kiiala sijaitsee. Joen vasemmalla puolella.

Kun läksin Porthanin luota, tuli hänen huushollerskansa porstuassa
vastaan, niiasi ja sanoi:

-- Kuulin ovenraosta, että Teillä on aikomus matkata ylämaihin. Saanko
nöyrimmästi pyytää Teitä viemään sanaa eräälle tuttavalleni siellä
vesikansassa.

-- Missä siellä vesikansa asuu?

-- Siellä missä ne suuret järvet alkavat sen seitsemännen syrjäjoen
tuolla puolen. Järvien rantamilla asuu savolaisia, jotka kalastelevat
aikansa ratoksi. Nuoruuden ystäväni, Paavo Korhonen, asuu siellä
eräässä saaressa. Hän käy aina kalankaupalla Kiialassa. Pyytäkää häntä
lähettämään muikkuja meille. Minä ja professori pidämme niin paljon
muikuista, ylämaan lapsia kun olemme.

-- Onko Paavonne kuuluisa runoilija, Vihta-Paavo?

-- Se sama. Me olimme kasvintovereita maailmassa. En pääse häntä
tapaamaan, en jouda, eikä sillan yli pääse kulkemaan. Täällä on niin
ikävä! Vanhoja, ikäviä ihmisiä! Paavo oli naimaton kuin minäkin.

-- Niin Lemminkäisenkin ne karkoittivat sielunvaellukselle.

-- Minulla on kiire! Muikut palavat pannussa! Tässä on yksi konvehti
Paavolle viemisiksi Ristiina Tossavaiselta.

Ristiina katosi samassa kyökkiinsä.

Kulin kääntösillan yli ja poikkesin Neiti Vuoren huvilaan tapaamaan
Impi Mariaa. Impi Marian ei enää sallittu matkustella kanssani. Hän oli
joutunut saman siveellisen valvonnan alle kuin Aino Joukamoinenkin.
Hellästi hyvästelin armasta keltakutrista, hiussoreaa tyttöäni, läksin
taivaltamaan Tuonelan joen vasenta vartta.

Kulin linnojen ja mökkien ohi. Sjundbyn kartanossa näin Kaarina
Maununtyttären ja koko Tottien perheen. Åke Tott soitteli luuvaloisilla
sormillaan kitaraa, Kaarina istui komeassa tammituolissa harhailevin
katsein, ja hänen polvillaan näin vanhan miehen punatukkaisen pään ja
parran. Kuningas Erik, joka oli karkoitettu pois ruotsalaisten
taivaasta ja hakeutunut tänne ainoan ihmisolennon luo, jota hän rakasti
paitsi itseään. Kaarina oli kuin ilmetty Impi Maria, kultatukkainen,
hiljainen, haaveileva. Kuningas Erikin Beatrice! Hänen Impi Mariansa!
Näin paljon vanhan kansan ihmisiä, näin äsken Tuonelaan tullehia, näin
tuttuja, näin outoja. Juttelin, puhelin ja kyselin. Paljon kuulin,
paljon opin, jotka vakaannutivat sitä maailmankatsomustani, että ilo on
maallisen elämän tarkoitus, eikä murhe ja suru. Että ilo on sama kuin
rakkaus, että rakkaus on iloa, että ilo ja rakkaus on luomakunnan ainoa
prinsiippi. Että suru ja murhe ovat kuoleman esimakua, jota tulee
karttaa. Että oppi synnintunnon alituisesta viljelemisestä, murheen ja
ahdistuksen tavoittelemisesta on aasialaista mätää, epileptisten
ihmisten keksintöä. Maapallon verisintä sotaa käydään aasialaisen
sodanjumalan nimessä. Kaikki toivoivat hänen valtansa romahtamista
sodan loputtua. Sillä ainoa, mikä luomakunnassa on suurta, jaloa ja
ylevää, on ilo ja rakkaus, ja sen näkyvänä symboolina on aina tuikkavat
vahvuuden tähtivalot, ilon, lämmön, rakkauden, se on elämän lähteet.

En näistä kohtauksistani vainajien kanssa ja heidän opetuksistaan tällä
kertaa sen enempää virka. Jatkan matkakertomustani.

Tuonelan joen vartta noudattaessani näin eräässä paikassa pitkiä,
kapeita kaivoksia. Kalanistutuslaitteita. Kaivoksien ääressä hääräsi
nuori mies tarmonsa takaa. Tunnustelin häntä tuttavakseni. Aivan
oikein. Hän oli yksi punikkien säälittävimpiä uhreja, nuori ylioppilas
Omar Stenberg.

Tässä miehessä asui elämänsä keväänä harvinaisen tarmokas henki. Hän
oli saksalais-suomalaista rotua, harvinaisen onnistunutta sekoa.
Ylioppilaaksi päästyään hän matkusti Rovaniemelle, osti siellä veneen
ja lähti, koira ainoana toverina, sauvomaan Ounasjokea ylös. Piteli
ensi kertaa eläissään sauvointa käsissään. Mutta työ tekijää neuvoo.
Hän sauvoi Ounasjoen kaikki kosket ylös, 40 peninkulmaa, aina
Pallastunturin rannoille. Kalasteli siellä viikkomäärät, ja laski
samalla veneellä alas kaikki kosket Rovaniemelle takasin. Yksin
koiransa kanssa.

Seuraavana vuonna hän toimi tukkipoikana Höytiäisen reitillä, rämpi,
kahlasi ja heilutteli sestaansa, kuin paras alkuasukas. Sitte muutti
Saksaan oppiakseen kalansiitoslaitosten tekoa. Raatoi tavallisena
työmiehenä, kaivoi kanavia ja laittoi sulkuja. Toisen vuoden teki samaa
työtä Tanskassa. Tutki tarkoin ammattiansa tietopuolisesti ja
käytännöllisesti.

Tuli Suomeen, ja oli päättänyt vihkiä elämänsä Suomen kalastuksen
kohottamiseksi aikamme korkeimman kehityksen tasolle.

Osti kosken Kiikassa. Teki työtä kuin orja. Sai kaivokset avatuiksi,
rakensi sulut, istutti kaloja, ja kaivoksissa vilisemällä jo vilisi
lohen poikasia. Työmiehenä hänelle oli työläisten etu ja menestys
sydämmen asiana. Sepänsällin kanssa he yhdessä paukuttelivat pajassa ja
olivat parhaita ystäviä. -- Niin vakuutti minulle Helsingissä
käydessään.

-- Ohoj, Omar Stenberg, huusin. Lempoko sinut on tänne kiidättänyt?

Stenberg herkesi hääräämästä, katsahti huutajaan ja lähti juoksemaan
kohti. Heleänsiniset silmänsä olivat saaneet surullisen ilmeen.

-- Sinä olet murheellinen, kelmeä vainaja! Et ilon airut kuten
maailmassa.

-- On syytä surrakseni, luottamus oman kansani inhimillisyyteen on
rauennut ikiajoiksi. Onko maailmassa moista väkeä, kainoa,
hienotunteista, kömpelöä tyynenä ollessaan, kiihottuneessa tilassa
raivohulluja, vesikauhuisia koiria.

-- Kerro surmasi tapaukset? pyysin.

-- Tiedät, että kalalaitteeni jo olivat melkein valmiit. Lohenpoikasia
kanavat täynnä. Elin tyytyväisenä ja onnellisena pienessä huvilassani.
Otin osaa seutukunnan työläisten rientoihin. -- Tuli tammikuussa
suurlakko ja vallankumous. Entiset ystäväni, työläiset rupesivat
karttamaan minua, rupesivat herjaamaan minua "herraksi" ja
"lahtariksi". Jouduin valvonnan alaiseksi. Entinen työtoverini vartioi
minua visusti. Luulin, että asiat sittenkin suoriutuvat onnellisesti.
Mutta yhä hurjemmaksi kävi uhka. En enää saanut tavata ketään ihmistä.
Ei kukaan saanut tulla luokseni, en itse käydä kenenkään luona. Vein
maitoastiani talon portille, jonne emäntä salaa kättä kävi kaatamassa
päivän annoksen. Sen sain noutaa myöskin salassa kotiani. Öisin liikkui
ihmispetoja rähisten huvilani ympärillä. Makasin aina vaatteet päällä,
sauva vieressäni ja koira jalkopuolessa. Asuin yksin koirani kanssa.
Nyt jo aavistin, että henkeni lähtö oli vain ajan kysymys. Tahdoin
kumminkin vielä ennen kuolemaani tehdä seutukunnalle hyvän työn. Laskin
kaikki lohenpoikaset ulos Kokemäenjokeen, ett'eivät verihurtat pääsisi
niitä hävittämään. -- Voitko aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuivat
noina tuskan viikkoina? Olin muuttanut Kiikkaan sieluni täynnä suloisia
unelmia siitä, miten voisin seutukunnalle ja erittäin juuri työläisille
olla hyödyksi. Aijoin epäitsekkäästi antautua heitä palvelemaan. Ja nyt
nämät samat miehet, nuo kankeat, jurot, kainot, mutta hienotunteiset
ihmiset lymyivät minun nurkissani, heidän silmänsä paloivat kuin
kuumetautisella ja he kiristelivät hampaitansa ja ulvoivat herrrra,
lahtari, perkele.

-- Niin, ymmärrän tuon väen luonteen. Se on peloittavaa väkeä tuo
kansa, jonka silmät kiiluvat kuin mutalätäkkö, jonka kielessä on kolea
sointu, silloin kun se joskus sitä käyttää. En maailmassa ole nähnyt
niin salaperäistä väkeä. Mistä saisi tämän väen suoniin iloisempaa
verta? Pitäisi komentaa pohjolaisia, savolaisia ja karjalaisia
nuorukaisia joka kevät kahdeksi kuukaudeksi Kokemäenjoen laaksoon
virkistämään rodun verta, katkomaan niiden kielenkahleet ja
hälventämään niiden kummallista kainoutta, joka vihan hetkellä aina
muuttuu eläimelliseksi raivoksi.

-- Minä onneton, joka en hankkinut itselleni koskipahaista Itäsuomesta!
-- Makasin sitte surmani yönä päällysvaatteet päällä sängyssäni, koira
jalkapäässä. Olin vaipunut unenhorrokseen, olin kuulevinani askeleita
nurkissani. Silloin kilahti ikkuna rikki, käsipommi pomppasi lattialle,
räjähti ja silpoi koirani kuoliaaksi ja minut puolitainnuksiin. Tuli
toinen pommi, sytytyspommi. Huoneeni leimahti palamaan. Tuli kolmas,
käsipommi, tappoi minut. Huvilani paloi poroksi. Suomen muka työväki
ulvoi sudenulinata palavan taloni loimussa. Rakas työtoverini,
sepänsälli, loikki tanssinaskeleita tanhualla.

Nuorukainen loi jähmettyneen silmäyksen maahan. En saanut sanaakaan
suustani. Olin myöskin turtana sekä kauhusta, inhosta että häpeästä.
Olin usein lukenut turkkilaisen roskaväen julmuuksista, ja olin
kiittänyt luojaani, että meidän kansamme toki on toisenlaista.
Sivistynyttä, ihmismäistä. Ja nyt tämä herääminen häpeään. Tuoko kansa
on laulanut iki-ihanat runomme, jossa maailmankatsomus on niin
pakanallisen jaloa, ylevää ja kaunista?

-- Voitko antaa murhaajillesi anteeksi? kysyin.

Omar Stenberg tuijotti maahan ja sanoi:

-- Onko välttämätöntä antaa sellaiset teot anteeksi?

-- En tiedä onko siihen siveellistä pakkoa. Sen vaan tiedän, että on
helpompi olla, on iloisempi elää, jos voi antaa anteeksi. Vihan
kantaminen, koston hautominen rasittaa. Jo itsekkäistä syistä on siis
suotava, että antaa anteeksi. Eräs opinsuunta lupaa parhaimman
palkinnon anteeksi antamisesta, ijankaikkisen autuuden. Siinä on
itsekkäisyys koroitettu huippuunsa. Minä antaisin anteeksi, en palkan
enkä suosion toivossa, vaan hyvinvointini takia. Se on sitä pyhää
kevytmielisyyttä.

-- Työtoverini poltti minut. Tavallaan hyvä ystäväni. Hiljainen, kaino,
mutta epäluotettava niinkuin kaikki itseensä sulkeutuneet sfinksit.
Voiko sellaiselle antaa anteeksi?

-- Suomalaisten joukossa on paljon sfinksejä, peloittavia hiljaisessa
umpimielisyydessään. Tuollaisiin "aatteet" syöpyvät syvälle, kun niihin
vaan jaksaa niitä takoa. Tunnethan tarun Caesarista ja Brutuksesta.
Brutus oli suomalainen intoilija. Hänessä "aate" tappoi ihmisen.
Muistele, mitä suuri Caesar sanoi nähdessään Brutuksen murhamiestensä
joukossa. Lyhyesti vaan: et tu, mi Brute! (Sinäkin, rakas Brutukseni).
Noissa sanoissa jo piilee anteeksiantamusta, jos kohta hieman
kummasteluakin. Sano sinäkin: et tu, mi sepänsälli! Niin pääset
rauhaan.

-- Ehkä sinulla on oikein. Käyn työhöni käsiksi ja koetan unhoittaa.
Sano terveiset perheelleni ja todista että kuolin kivuttomasti.
Koettakoot hekin unhoittaa roistot. Nostakoot silmänsä kohti aina
liekehtiviä, iloa tuottavia taivaan valoja. Niistä lähtee voimaa ja
rohkeutta elämiseen, vaikkapa rosvojen pesissä.

-- Niin jatka vaan kalastushommiasi, ja pyydä Tuonen mustia mujehia;
työ on paras unohduksen tuoja. Oikea työmies on vapaa koston, murhan ja
vimman tunteista. Etkö luule, että punikkienkin verihurtat olivat
valiojoukko laiskureita, kyvyttömiä työläisiä ja järkensä puolesta
vaivaisimpia. -- Mutta ikäänkuin ihmeen kautta kimpoutuneet
kunniallisten miesten, vanhojen rehellisten työmiesten johtajiksi,
komentajiksi ja tyranneiksi.

-- Luulen kyllä, samoin kuin tiedän, että nuo "aatteitten"
intohimoisimmat jauhajat olivat kaikilta kyvyiltään maailman
viheliäisimmät.

Samassa Omar Stenberg pisti minulle kättä, hyökkäsi kaivoksilleen ja
sukelsi kanaviinsa kuin vesimyyrä. Hän pakeni kiusallisia ajatuksiaan
ja aikoi uutteran työn avulla tarttua ilon päästä kiinni. Suru, viha ja
kosto ovat raskaita kantaa niin maassa kuin taivaissa.

Läksin taivaltamaan eteenpäin. Astuin kokonaisen päivän ihania käytäviä
pitkin Tuonen joen vartta. Tulin illalla Kiialaan.



KIIALAAN.


Kulin pitkää puistokujaa myöten. Tien poskessa istui vanha "Taitta"
pärekori sylissä aivan samassa asennossa ja pukimissa kuin Edelfeltin
kuulussa taulussa.

-- Tunnetteko minua? kysyin.

-- En.

Selitin kuka olin.

-- Kaikki ovat kotona, sekä vanhat vainajat että uudet tulokkaat, mutta
Atte herra on kreikkalaisten taivaissa oppimassa pyhän evankeliumme
kieltä.

Vanha Taitta oli hoitanut kaksi miespolvea Kiialan lapsia ja rakasti
kaikkia äitinä ja piti heitä parempina muita lapsia, niinkuin ne
suurelta osalta olivatkin.

-- Nythän Atesta tulee oikea Jumalan lapsi, sanoin.

-- Atestako? Kyllä hän ennenkin on astunut Herran teitä, mutta ei
evankeliumia koskaan voi liiaksi tutkia. Menkää vaan sisälle. On
isännekin kotona.

Astuin porstuasta sisälle ja kiipesin suureen saliin, jossa Kiialan
koko sukukunta oli koossa. Siellä olivat isoisät ja isoäidit ja
äidinisät ja äidinäidit, oli isäni, oli rouva Edelfelt, joka parast'
aikaa valmistautui lukemaan Albertilta saapunutta kirjettä. Ne Albert
Edelfeltin kirjeet jalolle, etevälle äidilleen olivat merkillisiä
todistuksia siitä, miten suuret miehet useimmiten ovat äitinsä poikia,
luonnonlaadultaan ja luonnonlahjoiltaan läheistä sukua toisilleen.
Äidit ottavat hellästi osaa neropoikiensa pyrintöihin, ja pojat uskovat
äidilleen salaisimmatkin ajatuksensa. Rouva Edelfelt ja hänen poikansa
olivat henkisiä ylimyksiä molemmat, virkkuja, ahkeria ja loisteliaita
kiireestä kantapäähän. Suvun kukka oli tuo yhtä hyväpäinen ja lahjakas
mies kuin etevä taiteilija Albert Edelfelt. Suku oli tottunut
ylpeydellä kuuntelemaan hänen voitoistaan maailman taiteilijain
kiistakentällä, Pariisissa. Kukin hänessä näki sen, mikä heissä
itsessään parhainta oli ollut, kehittyneenä kauniimpaan kukkaansa. Nyt
oli taas saapunut kirje Atelta, ja suku oli kuuntelemassa.

Minun odottamaton tuloni lykkäsi hetkeksi juhlallisen toimituksen
alkamisen. Tervehdittyäni isääni ja koko Kiialan sukua, minäkin
istuuduin kuuntelemaan. Ennen lukemista saatiin katsella kirjettä.
Albert Edelfeltillä oi tapana varustaa kirjeensä kuvilla; nähtiin
akvarelleja, laverauksia ja kynäpiirroksia. Minulle annettiin koko
pinkka tällaisia kuvallisia kirjeitä Kreikasta. Yhdessä kirjeessä
pystynokka, lihavahko Sokrates tanssi piiritanssia ihmeen ihanoitten
nuorukaisten, Alkibiadeksen, Hyakintoksen ja Narkissoksen kanssa. Hän
näytti olevan autuaallisella päällä. Toisessa siro syyrialainen
Lukianos piti esitelmää Athenan hienostolle uudenaikaisista
maailmankatsomuksista. Kolmannessa kirjeessä oli neljä kynäpiirrosta,
neljä naisen kuvaa: Aspasian, Helenan, Sapphon ja Brisein.

Kun kirjeitten kuvat oli tarkastettu, alkoi lukeminen. Rouva Edelfelt
luki mehevällä, reippaalla äänellään jumaloidun poikansa kirjettä:

  Rakastettu äiti!

  Uusi Athena 2/3 1918.

Hirvittävän ikävää, ettei äiti voi olla täällä. Aivan varmaan äiti
tekisi enemmän teräviä huomioita kuin minä. Hyvä ystäväni Apelles ja
opettajani Herodotus ovat tutustuttaneet minut koko Kreikan kermastoon.
En tahdo saada rauhassa tutkia kreikankieltä, sillä aina minulla on
kutsuja. Osaan jo, Herodotoksen mukaan, sangen hyvin puhua kreikkaa. En
tosin niinkuin Demostenes ja Pindaros, mutta paremmin kuin Matheus ja
Markus. -- Tämä ei ole vielä kehumista, sillä nämät kirjoittavat
kreikkaa kuin Taitta ruotsinkieltä. -- (Yleinen naurunpärähdys salissa.
Mutta "Gubbus", eräs vanha perheen eno, joka kädet ristissä oli
viettänyt elämänsä Kiialassa ja odotellut tyynenä ja levollisena
samassa talossa kuolemaansa, ei herennyt koko iltana nauramasta,
muistellessaan Taitan kirjallisia oikkuja. Hän oli kiitollinen
sukkeluuksien arvostelija. -- Tällaisia "gubbuksia" oli jokaisessa
Suomen herraskartanossa viime vuosisadalla. Niillä ei ollut omaa
rahakukkaroa, mutta ruokaa ja juomaa yltäkyllin).

Viikko sitten oli suuret kutsut Agamemnonin luona. Siellä oli hyvin
ikävää ja kuivakiskoista, niinkuin aina kruunattujen päitten luona.
Näin kaikki Homeron sankarit koolla, paitsi Akilleksen, joka, niinkuin
äiti tietää, kantaa vihaa Agamemnonille erään rakkausjutun vuoksi.

-- Minä tiedän sen, äännähti Gubbus.

Tuntui siltä kuin olisin istunut sadan saksalaisen sotamarskin kanssa
pöydässä. Selkäpiitä pakoitti, kun koetin pysyä yhtä suorana kuin
hekin. Agamemnon joi minun maljani, ja sanoi eläissänsä tavanneen
paljonkin skyytalaisia, mutta ne olivat silloin pitkäpartaisia,
nahkoihin puettuja miehiä ja syöpäläisiä täynnä. En tässä pönäkässä
seurassa tahtonut oikaista häntä, ett'en ollenkaan ole skyytalainen,
että skyytalaiset vieläkin ovat pitkäpartaisia ja täynnä samojen
syöpäläisten rintaperillisiä. En taivaassakaan pääse vapaaksi tuosta
ihmisten harhaluulosta, että olen venäläinen. Mutta tänne on saapunut
viesti, että nyt Suomi vihdoinkin on aivan vapaa valtakunta. Eläköön
Suomi, eläköön Suomen iloinen tulevaisuus! Nyt sinä olet suomalainen
äiti ja minä olen suomalaisen äidin poika. Eläköön Suomi, Runebergin
ylistämä maa! (Kaikki noustiin pystyyn ja huudettiin eläköön; Gubbus
vielä kolme kertaa muitten herettyä)

Paistiin päästyämme Nestor piti pitkän puheen Trojan sodasta, mutta
Thersites keskeytti häntä alinomaa. Minun mielestäni aivan oikeilla
huomautuksilla. Thersites sanoi, että kreikkalaiset olivat raakalaisia
ja trojalaiset sivistyneitä. Hän väitti, että Kreikan koko kehuttu
sivistys oli juuri saanut ensimäiset itunsa Trojasta, että Menelaos
vaan oli pröystäilevä prusthollari ja Paris hieno salonkikeikari. Ajaks
ajoi heti tämän perästä Thersiteen ulos. -- Hän kuuluu olevan perin
tottunut tällaiseen juhlan loppuun. -- Ovessa hän vielä huusi: "Helena
teki vallan oikein, kun jätti sinut, Menelaos, takkuinen tallipässi, ja
nousi hienon Pariksen kaljaasiin." Kaikki olivat kovin kuohuksissaan
paitsi Odysseys, joka vaan vilkutti minulle silmää. Nestorin puhe oli
juuri yhtä perusteellinen ja raskas kuin Helsingin oppineitten
juhlapurkaukset.

Kun kahvipöydissä istuttiin ja juotiin likööriä, erästä "Damaskos
mustika" nimistä nestettä, avasi Odysseys tarulippaansa. Ei yksikään
Haikon kippari osaa niin tuhottomia valehdella kuin tämä vanha
meriseikkailija. Hän kertoi kerran kovassa myrskyssä purjehtineensa
hädässään valaan suusta sisään, nousseen siellä saareen ja sytyttäneen
saaren puut palamaan, niin että valaan täytyi oksentaa hänet ulos.

-- Topp, topp, sanoin minä, se on pyhä kertomus, mutta Joonas sen teki,
etkä sinä, loistava kertoja.

-- Mitä sanot! Pyhäkö kertomus? Eikö kaikki minun kertomukseni ole yhtä
pyhiä ja tosia kuin teidän skyytalaisten. Ne ovat vaan paremmin ja
runollisemmin kerrotut. Sitä paitsi minun kertomukseni ovat satoja
vuosia vanhemmat kuin teidän. Ja luotettavammat kuin teidän. -- Mistä
kaupungista ja maasta sinä oikeastaan olet kotosin? kysyi Odysseys.

-- Helsingin kaupungista, Suomesta.

-- Minkä meren rannalla se kaupunki sijaitsee?

-- Itämeren pohjoiskolkassa.

-- Oo, kyllä minä siellä olen käynyt. Olen maannut yhden yön Helsingin
satamassakin.

-- Suo anteeksi, pyhä Odysseys, siihen aikaan kun sinä urheilit merellä
oli Helsinki vielä meren alla.

-- Niin olikin. Mutta kirkontornit näkyivät kumminkin selvästi pinnan
yläpuolella.

-- Mahdottomia, sanoin minä. Ei silloin vielä kirkkoja ollutkaan.

Mutta nyt keskeytti Nestor minut ja sanoi suopean alentuvaisesti:

-- Kuule muukalainen! Kun Odysseys kertoo pyhiä juttujaan, niin sinun
täytyy uskoa. Kullakin kansalla on pyhät kertomuksensa. Ei minkään
kansan tarinat ole toisiaan pyhemmät. Barbaarit vaan väittävät
sellaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois.

Tämä oli jo puoleksi uhkaavaa kieltä, niin että vaikenin ja Odysseys
jatkoi juttujaan. Mutta Nestor, joka oli nähnyt minun haukottelevan
hänen puheensa aikana -- suo anteeksi rakas äiti tämä kasvatuksen
puute, mutta en voinut sitä estää -- oli yhä edelleen pahalla päällä ja
kysyi äkkiä:

-- Etkö usko Zeystä, Apolloa ja Dionysosta olleen?

-- Tietysti, tietysti, sanoin välttääkseni riitaa.

-- Sitäpä jo luulinkin. Onhan ne yhtä hyviä kuin sinunkin jumalasi. Ja
yhtä monta niitä on kuin sinullakin -- enemmänkin. --

Herodotos vei minut syrjään ja ehdoitti, että lähdettäisiin kotia. Hän
sanoi, että Thersiteksellä oli kyllä oikein. Kreikan sankarit olivat
barbaareja ja kovin karkeasanaisia, niin että heidän kanssaan oli
hieman vaikeaa seurustella varsinkin pikkutunneilla.

Minä lohdutin Herodotosta sillä, että moni Suomen kansan kuuluisimpia
uroita voi vielä meidän päivinäkin käydä pikkutunneilla nuhteetonta
Trojan sotaa sekä ystäviensä että vihamiestensä kanssa ja heitä
vastaan. Meillä on monta, jotka ovat sitaisseet Thersiteen manttelin
ympärilleen.

       *       *       *       *       *

Kun kirje oli luettu, hajaantui perhe, kukin askareilleen. Minä
seurasin isääni hänen asuinhuoneisiinsa. Epäröin, miten alkaisin
kyselyni isäni nykyisestä maailman käsityksestä. Löysin vihdoin sopivan
lähtökohdan:

-- Olen lukenut pappissäädyn pöytäkirjoista, että arkkipiispa kerran
keskeytti sinun puhevuorosi seuraavilla sanoilla: "herra tohtori,
tahdon huomauttaa, että olette luterilainen pappi". Pöytäkirjojen
mukaan sinä vaikenit, etkä jatkanut puhevuoroasi. Miksi vaikenit?

-- Siksi, että olin luterilainen pappi, niinkuin arkkipiispa sanoi.

-- Pappisvala siis esti sinua lausumasta julki sisimmät ajatuksesi.

-- Niin.

-- Mutta ajatuksiasi se ei voinut kahlehtia.

-- Ei.

-- Ovatko ajatuksesi haudan takana muuttuneet.

-- Eivät.

-- Esimerkiksi mitkä ajatukset olet huomannut oikeiksi.

-- Ei taivaassa ole kidutuskammioita toisille, toisille taas riemun
asuntoja. Ihmiset eivät ole toisiaan niin paljon parempia, että moinen
eroitus olisi oikeutettu. Jumala on rakkaus, eikä hänelle sovi pyövelin
toimi, kiduttajan ammatti. Tämä harhaoppi on tuottanut ihmiskunnalle
suurempia murheita ja tuskia kuin verisimmätkin sodat.

-- Mutta sitä opetetaan vieläkin maassamme valtiomahdin pakoituksesta.

-- Niin. Se on valitettavaa.

-- Mitä ajatuksia vielä olet huomannut tosiksi.

-- Ilo on elämää, ja elämä on iloa. Suru on tautia, suru on mätää, suru
on kuoleman tuntua. Terve ihminen on iloinen, ja iloinen ihminen on
terve. Iloinen on työkykyinen, iloinen on työnhaluinen, iloinen on
siveellinen. Iloinen ihminen on Luojansa lempilapsi, surullinen
siedettävä potilas.

-- Olit siis elämässäsi enemmän helleeni kuin israelilainen.

-- Niin olin. Kreikkalaiset filosofit ja Europan suuret kirjailijat
olivat minun parhaat ystäväni ja seurakumppanini.

-- Niin, ja luonnon suuri yrttitarha oli sinun rakastetuin temppelisi.
-- Mutta sitä et maailmassa julki julistanut.

-- En. Tiedäthän mitä arkkipiispa sanoi.

-- Minä en ole luterilainen pappi. Minua ei samat kahleet paina.

Isäni ei virkkanut mitään. Samassa tuli perheen miehiset jäsenet sisään
viettämään iltaansa isäni seurassa. Kirje oli saapunut Atelta myöskin
enollensa, jossa sisarenpoika kertoi eräästä kekkeristä kuulun
Aspasian, Perikleen puolison luona. Se oli juuri saapunut ja Gubbus oli
perin utelias kuulemaa sen sisältöä. Gubbus sanoi:

-- Olen jo unohtanut kuka Aspasia, Sappho ja Briseis olivat. Selitä
sinä lyhykäisesti, mitä naisia ne olivat:

Isäni kertoi:

-- Aspasia oli yhtä kuulu kauneudestaan kuin viisaudestaankin. Otti
osaa seuroihin ja keskusteluihin yhdessä lahjakkaitten miesten kanssa,
Atenan kuninkaan Perikleen hovissa. Hänen aikanaan Atenan vaimot eivät
esiintyneet ahtaimman perhepiirin ulkopuolella. -- Sappho oli
kuuluisa naisrunoilija Joonian saaristosta. Hänen maineensa eli
himmentymättömänä koko vanhanajan sivistyneessä maailmassa.
Herkkätunteinen, itsenäinen runoilijaluonne, joka muun muassa keksi
oman värssymitankin, jota vielä meidänkin aikoinamme hieman muutellen
jäljitellään. -- Briseis oli taas kuvakaunis sotaorja, joka oli
saaliinjaossa joutunut Kreikan uljaimmalle uroolle, Akilleelle. Mutta
pääjohtaja Agamemnon riisti Briseiksen Akilleelta. Tästä suuttui
Akilles eikä enää ottanut osaa koko kreikkalaisten sotaan. Hukka oli
periä kreikkalaiset, kunnes Akilles taas suostui tappelemaan. Helenan
sinä Gubbus kyllä tunnet ja muistat.

-- Tietysti, tietysti. Kuka ei häntä tuntisi. Helenahan oli todellisen
naisen perikuva, onnellinen kaikkien miestensä kanssa.

-- Et sentään tietäne että Helena Trojan valloituksen jälestä vielä
joutui moniin naimisiin, ja että hän taivaissa muutti Akilleen luo
asumaan, hänenkin rouvakseen.

-- Kunhan se pakana vaan ei viettelisi Attea pauloihinsa, huokasi
Gubbus.

-- Ei Attea niinkään helposti vietellä. Ei ainakaan niin vanha
"galantta" kuin Helena on. Maallisia vuosia hänellä pitäisi tätä nykyä
olla ja suunnilleen 3,000 kappaletta, lohdutin minä.

Nyt ryhdyttiin kirjettä lukemaan.

  5.3.1918.

  Rakas Eno!

Eilen oli minulla vaikea päivä. Vielä nytkin tunnen ruumiini perin
raukeaksi. Pääsin kotia vasta kuudetta käydessä aamulla.

Sain nimittäin aamulla pienen kirjelapun Aspasialta, jossa hän pyysi
minua tulemaan päivälliselle. Herodotos oli nimittäin kertonut, että
minä olin kotosin maasta, jossa naisilla oli kaikki samat valtiolliset
oikeudet kuin miehilläkin. Tämä oli siihen määrin herättänyt sekä
Sapphon että hänen mielenkiintoaan, että he tahtoivat keskustella
kanssani. Kirjeen lopussa Aspasia sanoi: "olen kutsunut päivällisille
myöskin kaksi vanhan kansan edustajaa, kuningatar Helenan ja Brisein,
kaksi Kreikan kaikkein kauneinta naista, jotta Te, maalarina, myöskin
saisitte meidän ikävien puhelujen lomassa herkutella silmiänne. Tämän
olen tehnyt Apelleksen nimenomaisesta kehoituksesta. Suonette anteeksi,
ett'en ole kutsunut yhtään miespuolista vierasta, sillä me tahdomme
omistaa Teidät täydelleen koko illan kuluessa."

Vavistuksella menin näille päivällisille, joissa tulin istumaan
maailman kuuluisinten naisten seurassa, ja juttelemaan maailman
henkevinten runoilijattarien ja lumoojattaren kanssa.

Kun tulin Aspasian hoviin, Perikleen palatsin sivurakennuksessa --
Aspasia on eronnut miehestään, eräästä Athenan teurastajasta, ja
muuttanut takaisin Perikleen luo; muutteleminenhan on tavallista
meidänkin aikanamme; "variatio delectat", ensin kuninkaalla, sitte
teurastajalla ja uudelleen taas kuninkaalla -- tuli kaksi oreaadia,
metsänneitoa, minua vapauttamaan päällysvaatteistani. He lemusivat
vastaniitetylle heinälle ja olivat iloisempia ja tuttavallisempia kuin
kamarineitsyet meillä. Tuntuipa vähän siltä kuin olisivat tahtoneet
minut omiksi vieraikseen eikä emäntäväkensä. Pan jumala on opettanut
heidät pahoille tavoille.

Pääsin nymfien käsistä lempeillä ponnistuksilla ja astuin Aspasian
salonkiin.

Aspasia nousi ylös ja tuli kättelemään minua. Hän oli solakka, pitkä
nainen, suuret, viisaat silmät paloivat ihmeen tutkivina paksujen
silmäripsien alta. Näki heti, että hän oli yhtä paljon henkisesti
virkku kuin ruumiillisesti terve ja vaativa. Heti hänen perässään
kiiruhti Sappho minua kättelemään. Hänellä oli raukeat, miettivät
silmät, hänen askeleensa olivat veltot; hänestä taas näki, että koko
hänen huomionsa oli kohdistettu vaan omaan itseensä. Hän ikäänkuin aina
tuntui kuuntelevan, miltä mikin vaikutelma soi hänen sielussaan.
Niinkuin meidänkin lyyrikoilla on tapana.

Mutta Helena ja Briseis eivät nousseet ollenkaan paikoiltaan. He vaan
lepäsivät puolimakaavassa asennossa kumpikin eri puolilla pitkää
katettua pöytää. Yllään oli heillä täydellinen kokoelma Trojasta
ryöstettyä tavaraa. Heidän kepeän puvun kaikista vahvoista kohdista
riippui kultaesineitä, rahoja, kuita, tähtiä ja kukkia. He olivat
omistaneet koko aasialaisen mielettömän koreilun halun. Käsivarret
olivat paljaat, kaula avoin, selkä avoin, rinnalla kaksi kultaista
kilpeä, jotka peittivät silloinkun peittivät. Kuinka paljoa
arvokkaampia olivatkaan Aspasian ja Sapphon lumivalkoiset pukimet ja
yksinkertainen tukkalaite. Sappholla oli tavallinen jakaus päässä.
Helenan ja Brisein käherrys oli mestariteos, monen tunnin uutteran työn
hedelmä. Aivan kuin assyrialaisilla kuninkailla muinoin. Aspasian ja
Sapphon pukimet olivat sanalla sanoen europalaisia.

Helena, ojensi minulle kätensä, jota suutelin, mutta Briseis ojensi
nauraen minulle poskensa suudeltavaksi. Aspasia punastui ja supatti
minulle, että Briseis vaan on sotasaaliina otettu sivistymätön tyttö,
vaikka hänestä suuren kauneutensa tähden riideltiin, ja hänen
henkilönsä oli vähällä tehdä tyhjäksi koko Trojan sodan menestymisen.
Aspasia, joka on opetellut nykymaailman hienoston kieltä, lisäsi: "elle
est trop sans façon avec les jeunes gens".

-- Atella on perin ikävä tapa aina kaikkein mielenkiintoisimmissa
kohdissa käyttää ranskan kieltä. Etkö tahtoisi, veliseni, kääntää tuon
kohdan? sanoi Gubbus, jonka ranskankielen taito oli unohtunut maailman
myrskyissä.

-- Käännän sen luettuani kirjeen, vastasi lukija.

Pöytä oli katettu erittäin aistikkaasti kukilla, hehkuvilla ruusuilla
ja kalpeilla liljoilla. Astiat olivat kaikki taideteoksia. Mutta ruoka
oli yksinkertaista, niinkuin Athenassa oli tapana, ei semmoista, jota
Rooman barbaarit söivät.

Asetuttuamme patjoillemme nousi Aspasia pystyyn, tarttui lasiin ja
lausui:

-- Terve tulemastasi seuraamme poika Pohjantähden alainen! Terve sinä,
sen maan asukas, jossa naiset ovat tasa-arvoiset miesten kanssa! Se
todistaa, että te sen maan miehet olette jaloja henkilöitä, ette
tyranneja, ette julmureita, ette haaremin herroja kuten aasialaiset,
ettekä kohtele naisianne, kuten kreikkalaiset, ala-arvoisempina
olioina. Et tiedä mitä me Hellaan naiset olemme kärsineet. Tuo ikuinen
taistelu meillä etelän naisilla päästä viettämään elämää, joka olisi
suunniteltu meidän tarpeita eikä vaan miesten hekkumaa silmälläpitäen,
kävi ylivoimaiseksi. Teidän naisenne Hyperborean jäisillä kentillä ovat
onnistuneet paremmin. Kohdistan ihailuni sinuun, sen maan miehinen
edustaja, sillä ilman teidän myöntymistänne ei naisten vapautus
kahleista olisi onnistunut.

En voinut olla keskeyttämättä Aspasiaa.

-- Minun äitini on paras ystäväni, paras auttajani, paras neuvojani,
paras lohduttajani. Häntäkö pitäisin ala-arvoisena oliona? Pidän häntä
minuun verraten yli-ihmisenä. Tunnen muitakin naisia minun veroisiani,
minua parempia. Heiltäkö ihmisarvon täyteläisyys kiellettäisiin?

Gubbus huudahti:

-- Bravo Atte, bravo! Oikein sanottu!

-- Tiedättekö, jatkoi Aspasia, mitä meidän suuri puhujamme,
Demosthenes, kerran lausui? Hän sanoi, että miehellä pitää olla yksi
vaimo lastensa äitinä, toinen kodin työjuhtana ja kolmas hänen
huvinukkenansa. Eikö meillä naisilla siis olekkaan omaa tarkoitusta?
Emmekö synny ja kasva ollenkaan itseämme varten, kehittyäksemme ja
sivistyäksemme itsenäisiksi olioiksi. Miehiä vartenko vaan synnymme?
Niinkuin orjat syntyvät omistajaansa varten.

Briseis huudahti:

-- Minä olin sotaorja. Ihanaa on sotaorjan asema, kun hän vaan on
haluttu tavara. Oo miten ylentävää oli nähdä, kuinka miehet tappelivat
keskenään minun omistamisestani. Oo miten suloista on joutua
voimakkaimman miehen saaliiksi! Akilles, Akilles, maailman kuuluisin
sotauros oli minun, kuulkaa, oli minun. Minä kasvoin miehiä varten, ja
olin iloinen ja olen vieläkin iloinen muistellessani Trojan tanhuita,
kreikkalaisten valkoisia telttoja.

Briseis oli haltioituneena kohonnut pystyyn, heilutteli lasia ja hänen
valkoiset hampaansa välähtelivät.

-- Ei Akilles ollut sinun, mutta sinä olit Akilleksen, sanoi Sappho ja
painoi Briseiksen hellällä väkivallalla lepolavitsalle ja asetti
mustasukkaisena rintakilvet paikoilleen.

-- Tästä huomaat muukalainen, missä syy on piillyt meidän orjuuteemme.
Syy on ollut meissä itsessämme ja on vieläkin. Nainen on elänyt vaan
miestään eikä itseään varten, sentähden on häntä kohdeltu orjana.

-- Mutta, kaunis puhuja, elikö Xantippakin vaan miestään varten ja
oliko hän miehensä orja, uskalsin taas keskeyttää.

Kaikki purskahtivat heleään nauruun, Sapphokin hieman ikäänkuin
hymyili.

-- Mutta mikä mies, mikä mies! huudahti Briseis. Maailman ikävin
saivartelija. Hänen ironiiansa ei naurattanut ketään. Hänen
kysymyksensä olivat taulaakin kuivemmat. Hän oli Agamemnoniakin
ikävämpi.

-- Niin Xantippa parka, hän on vieläkin sielunvaelluksella, sanoi
Aspasia. Hänen sielunsa on pirstottu miljooniin osiin ja osia hänestä
tavataan yli koko maanpallon. Xantipan rangaistus on muuttunut miesten
itsensä rangaistukseksi. -- Oletko Suomessa huomannut hänen henkensä
paloja?

-- Sen pahempi, paljon.

-- Sellaiset kaikki naiset ovat, jotka eivät tahdo miehiään
mielistellä, sanoi Helena. Aasialainen oppi on, että nainen on luotu
miestä varten, ja että mies on vaimon pää. Minä, spartatar syntyjään,
olen sen kokenut hienon Pariksen seurassa. Olin hänen kanssaan yhtä
onnellinen ja tyytyväinen kuin Menelaoksenkin kanssa. He olivat
molemmat miehiä, siinä selitys. Nainen kaipaa miehen tukea, vasta
häneen liittyneenä on hän ihminen.

Helena oli lavitsallaan loikoillessaan tuon tuostakin nykäissyt
purppuraisella kengällään kuvettani. Pyysin kerran kohteliaasti
anteeksi, niinkuin sivistynyt tapamme vaatii. Mutta Helena vaan nauroi
heleintä nauruaan ja sanoi:

-- Sinäkö pyydät anteeksi, minähän sen tein. Oletko kutkuisa?

Aspasia, Sappho ja minä vaihdoimme silmäyksiä. Hälventääkseen tätä
ikävää välikohtausta, nousi Sappho ylös, hitaasti ja arvokkaasti, avasi
haaveilevat silmänsä ja lausui mehevällä altollaan pitkän runon, omalla
keksimällään sappholaisella runomitalla.

En voi kääntää Sapphon runoa, siksi monimutkaiset olivat hänen notkeat
käänteensä. Paljon selvempää sentään ajatuksen juoksu oli, kuin
maapallon uudenaikaisten lyyrikkojen tekeleissä. Sisältö oli
seuraavanlainen:

Ihana on maailma, ihana luojan luoma luonto, mutta ihaninta yli kaiken
on luomakunnan kruunun, kauniin naisen, sulo. Runo oli omistettu
Briseikselle, joka välinpitämättömänä sitä kuunteli ja nipisti
sormiensa välistä viinirypäleen limaisia siemeniä lentämään kohti
Sapphoa. Toiset sattuivat, toiset lensivät suhisten hänen haaveilevien
silmiensä ohitse. Jokaiselta sattumalta Sappho vaan hymyili
rohkaisevasti Briseikselle.

-- Mutta, rakas suurrunoilija, sanoi Aspasia, sinähän pidät tavallaan
Helenan ja Briseiksen puolta.

-- Niin, lyyrikkona en voi olla johdonmukainen. Tunteeni sanovat yhtä,
järkeni toista. Nainen on enemmän tunteitten ja vaistojen ihminen kuin
järjen. Järki voi kyllä olla terävä kuin veitsi, mutta tunteitten
syövyttävissä pyörteissä terä tylsyy aivan tökeröksi.

-- Nainen minäkin olen ja tunteellinen, mutta järki minulla on miesten
veroinen ja henkevyys sama. Sentähden en tahdo alentua poljettavaksi
orjaksi. Minä olen luotu ihmiseksi niinkuin mieskin, minä olen
Aspasia enkä mikään miehen välikappale. Minua on syytetty
epäsiveellisyydestä ja uskonnon halveksimisesta. Ainoastaan jalon
Perikleen suuri kaunopuheisuus pelasti minut kansan raivolta. Miksi
olin epäsiveellinen? Siksi ett'en tahtonut joutua telkien taakse
niinkuin muut Athenan naiset miehen huvinukeksi. Miksi uskontoja
halveksin? Siksi, että kaikki nuo kansanuskonnot ovat miesten
kokoonpanemia. Uskonnot juuri kaikkein syvimmälle painavat alas naisen
ihmisarvoa. Vimmastun ajatellessani kaikkia noita aasialaisia
uskontosääntöjä, joissa nainen on eläinten, karjan ja muun omaisuuden
arvossa, sanalla sanoen saastainen olento. Minä, Miletoksessa syntynyt,
tunnen tuon viheliäisyyden. Sentähden sieluni hekkumoi saadessani
vieraanani tervehtiä miestä Suomesta, jossa naiset ovat saavuttaneet
unelmieni maailman. Sinä Sappho, laula toinen laulu. Ylistä naisen
muitakin ominaisuuksia, elä vaan hänen aistillista suloa.

-- Ei Sappho, huusi Helena, laula Sulottarien ylistykseksi, niiden,
jotka tulivat mieheni Pariksen eteen saamaan suloutensa palkinnon.

-- Ohei, Aspasia, kirkasi Briseis! Sinä olet yhtä suloinen, kuin älykäs
ja henkevä! Leikkikäämme Sulottarien ja Pariksen kohtausta. Tuossa
meillä on ihana, komea mies, Pohjantähden poikia. Asettukaamme hänen
eteensä, sinä, Helena ja minä. Antakaamme hänen arvioida kuka meistä
suloisin on.

Samassa Briseis rupesi riisumaan päältään kepeitä pukimiaan. Aspasia ja
Sappho karkasivat pystyyn estääkseen häntä, mutta Briseis riuhtasihe
irti.

-- Kieltäkää häntä, pyysi Aspasia minua.

-- Elä riisu itsesi alasti! En rupea palkintotuomariksi, sanoin
Briseikselle.

-- En sinua tottele! Mutta jos sinussa on miestä tehdä kuin Akilles
teki, taivuttaa minut polvellesi ja vitsoa kuin lasta, silloin minä
sinua tottelen ja -- lemmin.

-- Se ei sovi minun äänilajilleni! Jätän toimituksen Akilleelle, samoin
myöskin toimituksen palkkion.

Briseis heitti syvästi halveksivan silmäyksen minuun, mutta riisuutui
naisen itsepäisellä uhalla ilkialasti. Hän seisoi siinä Sulottarien
asennossa edessämme, aivan sellaisena, jommoisena olemme tottuneet
heidät näkemään lukemattomissa kuvanveistoksissa.

-- Meilläkin on sellainen täällä Kiialassa, huomautti Gubbus.

-- Peittäkäämme hänet, hätäili Sappho. Antakaa jotakin verhoksi.

Minäkin rupesin tapailemaan frakkini taskuja, jos löytäisin ehkä jonkun
sanomalehden. Povitaskussa oli jotakin. Vedin sen sieltä näkyviin.
Vanha Taitta oli tapansa mukaan kätkenyt vähäisen uudentestamentin
sinne -- ennen lähtöäni. Sappho tarttui heti kirjaan kiinni ja aikoi
sillä verhota Briseista. Mutta hullaantunut Briseis tempasi kirjan
Sapphon kädestä ja kysyi:

-- Onko tämä Iliadi, jossa minusta niin paljon puhutaan. Mikä tämä on?
Lu-u-kas. Ajakshan sen olla pitää.

Samassa hän heilautti kirjan ilmaan ja kauniilla jalallaan potkasi sen
menemään, niin että kirja lusahti nurkkaan.

-- Helena! Lähdetään pois täältä. Olemme sopimattomassa seurassa. Me
emme ole nykyajan naisia. Ja nuo kristityt miehet, ne ovat niin nuivia,
tunteettomia ja elämän kieltäjiä. Niinkuin meillä ennenmuinoin vanhat,
ikäloppu naiset.

Hän verhosi itseään hiukan, tarttui Helenan käteen, joka mielellään
häntä seurasi, ja huudahti:

-- Eläköön Akilleksen muisto!

-- Eläköön Paris, huusi Helena.

He hävisivät verhojen taa ja samassa veivät mukanaan aasialaiset
väkevät narduksen lemut.

-- Briseis elä mene, odota minua? huudahti Sappho.

-- Et kai jättäne minua yksinäni vieraamme kanssa, sanoi Aspasia.

Huomasin, että oli aikani lähteä, jonka tähden kimmahdin pystyyn,
tartuin lasiini ja pidin lyhykäisen puheen:

-- Arvoisat Hellaan naiset, kuulut halki vuosisatojen! Te olette
ensimäiset naiset maailmassa sekä järkenne että suloutenne kautta
ikimuistettavat. Sappho, sinä olet lumonnut aikalaisesi kauniimmilla
runoilla kuin kukaan mies, sinä Aspasia olet kilvoitellut kuulun
Perikleen kanssa sirossa käytöksessä, henkevässä seurustelussa ja
ikijärkevillä ajatuksillasi. Te panitte alulle europalaisen naisen
sivistysnousun. Teidän alotteesta ovat meidän maamme naiset saaneet
rakennetuksi sen yhteiskunnan, jossa heillä on sama valta kuin
miehelläkin. En tiedä, seisommeko me suomalaiset millään muulla alalla
korkealla kehityksen kannalla kuin juuri naisen kunnioituksessa. Meillä
ei naisella ole enää arpeakaan orjan merkistä otsallaan. Tietäkää, että
meidän maassamme juuri riehuu veljessota niin julma ja aasialaiseen
malliin harjoitettu, että häpeästä ja hämmästyksestä haluaisi huutaa:
vuoret peittäkää meidät, tietäkää, että kaikkia niitä julmuuksia, josta
Aasia on ollut kuulu kautta vuosituhansien, on harjoitettu meillä,
mutta yksi on jäänyt harjoittamatta. Naista ei ole väkivalloin
kohdeltu. Nainen on murhattu, mutta murhattu kansalaisena eikä
kidutettu naisena. Aasialaiset uskonnot kieltävät miestä himoitsemasta
toisen vaimoa, aasintammaa tahi muuta mikä hänen omansa on, mutta me
suomalaiset olemme aina osanneet huomata eron vaimojen, tammojen ja
muun tavaran välillä. Niinpä nuo järkensä menettäneet julmurit ja
rikoksellisetkin.

-- On teilläkin arpia näkyvissä naisen orjuuden ajalta, keskeytti
Sappho liikutettuna. Teidän naisilla ei ole kunniallista äidin
oikeutta. Nainen kantaa, synnyttää ja vaalii lasta, mutta hänen nimeään
ei lapsi voi kantaa muuta kuin häpeällä. Voiko häijympää ajatella?
Kunniattomimmankin isän, roiston, konnan nimi on kunniallisempi kuin
jaloimman naisen. Tällaista kauhistuneena vieläkin katselen.

-- Vika on aviovaimoissa, jatkoi Aspasia. Nämät vastustavat
kunniallista äidinoikeutta, sillä jos äidinoikeus on kaikilla, eihän
heidän oikeutensa enää ole sen kunniallisempaa kuin muittenkaan. --
Mutta eivät kaikki aviovaimot ole Helenoja ja Briseiksiä. Jalojen,
järkevien europalaisten aviovaimojen malja! Kohdistan sen sinun äitisi
muistolle, suuri maalari! Olemme Apelleksella nähneet jäljennöksenä
hänen kuvansa, henkevän poikansa tekemän. En epäile sanoessani, että se
kuva juuri on sinun mestariteoksesi, ylinnä kaikkia muita. Sinä olet
siihen kuvaan saanut mahtumaan koko rajattoman kunnioituksesi ja
rakkautesi äitiäsi kohtaan. Olet luonut esikuvallisen mallin
europalaisesta naisesta, joka suurilla luonnonlahjoillaan ja
tosinaisellisella tunteellaan hallitsee ympäristöään, joka ei vaadi
mutta saa kunnioitusta, josta, niinkuin sanoit, arpikin naisen orjuuden
tilasta on hävinnyt otsalta. Sapphon ja Aspasian ikikunnioittava
tervehdys hänelle!

Liikutettuna kuuntelin tätä puhetta. Hyvästelin näitä kuuluja naisia,
sillä Herodotos odotti minua saapuvaksi symposioniin, joka samana
iltana vietettiin Lukianoksen luona.

Tästä yhdessäolostani Kreikan kuuluisinten ajattelijain seurassa
kirjoitan samalla selostuksen seuraavassa kirjeessäni. Ehkäpä osoitan
sen setä Kristianille, joka ennestään on tutustunut kreikkalaisten
viisasten ajatussuuntiin.

  Rakas Setä!

  6.3.1918.

Herodotos vei minut Lukianoksen luo. Tämä vanhanajan kuuluisin
satiirikko asui hyvin yksinkertaisessa talossa. Ainoa, mikä todisti,
että saavuttiin sivistyneen ihmisen asuntoon, oli lukematon joukko
erinomaisia taideteoksia, marmorisia, elfenluisia ja pronssisia
kuvapatsaita hänen pienessä puutarhassaan. Ei nykyajan europalainen voi
kuvitellakaan, mikä taideteosten rikkaus vallitsee sivistyneen
kreikkalaisen kodissa. Yhtä vähän kuin hän voi aavistaa, mikä korkea
taiteellinen arvo on huonekaluilla ja astioilla. Kaikki käsin tehtyä,
ei mikään tehdastavaraa.

Puvussaan hän myöskin oli pyrkinyt suurimpaan yksinkertaisuuteen. Ei
kukaan olekkaan niin murhaavasti ivannut roomalaisnousukkaitten
pukukoreutta, heidän palvelijainsa monilukuisuutta ja heidän
ylenpalttisen runsaita aterioitaan kuin juuri talon isäntä, Lukianos.
Rooma oli hänestä raa'an loiston tyyssija, Athena taas vaan kuulu
filosofeistaan ja köyhyydestään.

Lukianos itse tuli meitä vastaan puutarhan käytävällä ja johti meidät
katottomaan saliinsa.

-- Olen kutsunut, sanoi Lukianos, tänne edustajia muutamista
filosofisista kouluista, jotta sinun skyytalainen oppilaasi saisi
kuulla, mitä he arvelevat maailman menosta. En takaa, että sananvaihto
tulee tapahtumaan ilman kiihkoa. Mutta niinkuin tiedät, aatteen miehet
aina riitelevät keskenään ja halveksivat toisiaan. Kuinka nykyään on
maailmassa tämän asian laita? kysyi Lukianos minulta.

-- Aivan samalla lailla, rakas Lukianos. Meidän kirkkokuntamme ovat
perineet teidän filosofienne riidanhalun. Kukin kirkko luulee
tuntevansa ainoan tien autuuteen. Kaikki muut tiet johtavat Kerberoksen
kitaan.

Lukianos hymyili kauan ja vilkutti silmäänsä, sanoen:

-- Ihmiset ovat aina ihmisiä. Suvaitsemattomia, tuomitsevia, typeriä.
Itse muka oikean opin enkeleitä, muut persialaisia "saatanoita". Kas,
minä tunnen sekä enkelit että saatanat. Olen Mesopotamian syyrialaisia.
Hieman niinkuin teidän profeettojenne pikkuserkku. Eräs suortuva minun
tukkaani riippuu vieläkin syyrialaisen jumalattaren temppelissä. Se on
minun ympärileikkaukseni, sanoi Lukianos ja hymyili.

-- Olen lukenut sinun kirjasi ja oppinut niistä paljon. Ihmetellen olen
huomannut, että te sen ajan helleenit niin monessa suhteessa olitte
meitä kehittyneemmällä kannalla.

Samassa astui saliin mies, gentlemanni kiireestä kantapäähän. Tukka
voideltu, parta ajettu, purppuraan puettu ja valkoinen ruusu
rinnassaan.

-- Epikuros, sanoi Lukianos, tässä näet Herodotoksen skyytalaisen
oppilaan. -- Suonet anteeksi, ett'en muista nimeäsi, arvoisa
skyytalainen.

Herodotos astui luo ja esitteli:

-- Albertos Aristides Edelfelt.

-- Joll'et paheksune, sanon sinua Aristidekseksi. Athenassa eli muinoin
mies sillä nimellä. Kuuluisa mies, sanoi Epikuros.

-- Hän oli saanut sen päähänpiston, että tahtoi loistaa ennen muita
rehellisyydellään, herättäen siten kateutta kaikissa sekä tuttavissa
että tuntemattomissa. Sen takia hän ajettiin maanpakoon. Kuinka nykyään
rehellisyys palkitaan maailmassa? kysyi Lukianos.

-- Minun kuulemani mukaan ei rehellisyys tällä haavaa ole kurssissa
maailmassa. Kaikkein rehellisimmätkin ovat ruvenneet "jobbareiksi",
sanoin.

-- Hiob! sanoi Lukianos miettien. Tuttu syyrialainen nimi. Jonkunlainen
profeetta, muistaakseni. Hän oli tänään rikas, huomenna rutiköyhä,
mutta lohduttelihe lauseella: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon
Herran nimi. Ymmärrän nyt. Skyytalaiset ovat aina kernaasti
varastaneet. Ja aina kiittäneet Herraa, kun epärehellisyys on
onnistunut.

-- En ole skyytalainen. Kansani on päin vastoin tähän asti ollut
Aristideksen oppilaita. Mutta nykyään ovat kaikki Europan kansat
skyytalaisia.

Tulvi uusia vieraita sisälle. Kaikilla oli kasvojen ilmeissä selvästi
kuvattuna heidän koulunsa suunta. Plato, jumalallinen, loi silmänsä
avonaisesta katosta ylös taivaisiin. Herakleitos kulki itku silmissä
hänen perässään. Demokritos nauroi ääneen ja Krysippoksella,
stoalaisella, oli otsa huolestuneissa rypyissä.

Minut esiteltiin kaikille, mutta ei kukaan jaksanut muistaa
barbaarisia nimiäni Albertos ja Edelfelt, vaari kaikki sanoivat aivan
yksinkertaisesti vain: oi Aristides. Lukianos näytti Platolle
kunniaistuinta pöydän päässä sanoen:

-- Filosofeista ensimäinen, suuri Plato, suvaitsetko istuutua
kunniapaikalle, kun alennuit noudattamaan kutsuani ja jätit tärkeät
tutkimuksesi sikseen. Saanko kysyä, mitkä pulmalliset seikat tätä nykyä
ovat pohdinnan alaiset akatemiassa.

-- Me tutkimme valtio-oppia.

-- Onko sinulla, rakas mestari, eteviä oppilaita?

-- On joitakin. Hyperboreasta on saapunut eräs mies, muistaakseni
Snellman nimeltä, joka on erittäin huvitettu valtio-opista. Hän on
maailmassa jo kirjoittanut yhden osan tästä aiheesta, ja nyt hänellä on
tekeillä minun opastuksellani toinen osa, josta juuri tänä iltana piti
väiteltämän, mutta hän sai äkkiä esteen. Ikäviä kuulumisia entisestä
kotimaastaan.

Herodotos nousi pystyyn ja sanoi:

-- Minun oppilaani, tämä Aristides, on juuri hänen kansalaisensa.

-- Vai niin, sanoi Plato. Snellmanin teoksesta huolimatta teidän
kansallanne näkyy olevan hämärät käsitykset ihannevaltiosta.

-- Kuinka kauan sinä olet ollut yhteistyössä tuon skyytalaisen kanssa?
kysyi Epikuros.

-- Jo toista kymmentä vuotta.

-- Onko se valtio-oppi niin vaikeaa filosofiiaa, kysyi taas Lukianos.

-- Se on kaikkein vaikeinta. Kas filosofiia, niinkuin uskontokin,
jakaantuu kahteen osaan, taivaalliseen ja maalliseen. Taivaallinen
filosofiia on erittäin viehättävää ja helppoa. Antaa vaan
mielikuvituksen liidellä yläilmoissa, aatteita sikiää nopeasti ja
runsaasti kuin sieniä sadeilmoilla. Mutta maallinen filosofiia, se on
perin vaikeaa. Olevaiset olot ja luonnonlait vaikuttavat perin
häiritsevästi ajatusten lentoon.

-- Annas kuulua, mikä teidän yhteistyötä enin on häirinnyt, kysyi aina
naurava Demokritos.

-- Se naisten yhteinen omistaminen.

Krysippos stoalainen nousi ylös, rypisti ankarana silmäkulmiaan ja
torui:

-- Vanha mies, etkä lakkaa tuota kevytmielisyyttä saarnaamasta. Eikö
sinua ala hävettää?

Lukianos, joka pelkäsi riidan heti alussa saavan liian kiivaan
luonteen, koetti johtaa kysymyksen toiseen suuntaan. Hän pyysi:

-- Oi rakas kunniajäsen, selvitä lyhyesti Snellmanin kanta.

-- Hän väittää kiven kovaan, hullu mies, että naisenkin elämällä on oma
tarkoituksensa, että naisellakin pitää olla valtiollisia ja
yhteiskunnallisia oikeuksia.

Demokritos nauroi ja huusi:

-- Sellaisessa yhteiskunnassa minä tahtoisin asua. Siellä ei naurun
aiheista varmaankaan olisi puutetta.

Aina itkevä Herakleitos nousi pystyyn ja lausui haudantakaisella
äänellään:

-- Rakkaat veljet! Mikä maailman meno muuta on kuin ijankaikkista
hautajaissaattoa. Ihmispolvet syntyvät toinen toisensa perästä. Mitä
varten? Kulkeakseen kohti hautojansa. Lapsen syntyessä näen jo hänen
hautansa avautuvan. Missä ikinä liikkuneekin, niin kulkee hän kohti
kuolemaa, kohti hautakammioitaan. Toisella on pitempi matka haudalle,
toisella lyhyempi. Mutta hauta on kaikkien ihmisten päämaali.

Hän purskahti itkuun ja Krysippos pyyhkieli myöskin kyyneleitään.
Hetken perästä hän jatkoi.

-- Ei nainenkaan synny miestä varten, eikä itseään varten. Hänkin
syntyy vain hautaansa varten. Siis hänellä olkoon samat oikeudet
ruumissaatossa kuin miehelläkin.

Epikuros, jonka kieli jo vähin alkoi sammaltaa, tarttui maljaansa ja
kiljasi:

-- Eläköön nainen! Hän syntyy ruoanlaittajaksi, purppurankutojaksi,
pehmeitten villavaatteitten neulojaksi. Eikä vain hautaa varten...

Samassa alkoi isoäänistä puhetta kuulua ulkoa. Uusia myöhästyneitä
vieraita. Sisään astui nuorukainen niin kauniin ja uljaan näköinen,
että tuskin koskaan sellaista olen nähnyt. Herodotos supatti korvaani:

-- Alkibiades!

-- Terve Kreikan kuuluisuudet, huudahti Alkibiades remuavasti. Minä
tuon mukanani vielä mahtavamman valtin kuin täällä onkaan. Europalaisen
sivistyksen luojan.

Sali täyttyi hyvien tuoksujen lemulla. Ovesta astui sisälle kaksi
naisellisen ihanaa poikasta, ja heidän askeleissaan itse ukko Sokrates.

200

Kaikki kavahtivat pystyyn kunnioituksesta suurta vainajaa kohtaan.
Plato tarjosi kunniasijan opettajalleen ja mestarilleen. Mutta tämä
epäsi ja sanoi.

-- Kunniasijoilla paleltaa, minä istun näitten kainojen nuorukaisten
viereen jonnekin pöydän ääreen. He eivät ilenne istua vieressäni
kunniapaikoilla.

Sokrates ja kainot nuorukaiset valitsivat paikkansa aivan vastapäätä
Herodotosta ja minua. Supatin Herodotoksen korvaan sopivan tilaisuuden
sattuessa:

-- Ketä ovat nuo nuorukaiset eli ehkä oikeammin valepukuiset naiset?

-- Toinen on Hyakintos, toinen Narkissos. Ne ovat Sokrateen seuralaisia
ja majailevat samassa huvilassa kuin hän.

Hyakintos lemusi väkevästi, aivan henkeä salpaavasti, mutta Narkissos,
hän säteili vaan puhtautta, punasia poskia ja sinisiä silmiä.
Huilunsoittajattaret salin perällä virittivät paimenlauluja ja teorbin
puhaltaja liritteli Pan jumalan ja Oreadien lemmenloiluja. -- Naurava
filosofi Demokritos huudahti iloisena:

-- Kuule mestarimme Sokrates? Kuinka Xantippa jaksaa? Täällä
keskusteltiin juuri siitä, ketä ja mitä varten nainen on luotu?

Herakleitos painoi nauravan filosofin alas paikoilleen ja nuhteli
synkän näköisenä häntä:

-- Etkö tiedä, että Xantippa parka on yhä edelleen sielunvaelluksella.
Miksis joutavia latelet? Tiedäthän, että suuri luoja lähettää meille
miehille vaimoja, jotta hautajaistuntu ei häviäisi mielestämme.
Xantippa oli tällainen suuren luojan armoitettu lähetti. Juuri hän
antoi koko Sokrateen filosofialle sen syvän ja vakavan leiman. Onko
kukaan kuolevainen astunut kuoleman kynnyksen yli samalla
levollisuudella kuin Sokrates. Hänen kotielämänsä oli yhtäjaksoista
valmistusta tähän hänen suurenmoiseen kuolemaansa. Xantipalle olkoon
kiitos ja kunnia!

Mutta Demokritos oli puhetuulella ja kysäsi iloisesti:

-- Oi jumalallinen Plato! Sinun kertomuksesi siitä skyytalaisesta
filosofista jäi kesken. Mitkä ne ikävät uutiset olivat, jotka hän oli
kotimaastaan saanut?

-- Siellä oli syntynyt verinen veljessota. Ajatelkaapa hyvät Kreikan
miehet. Nyt puhutaan maailmassa yleisesti, että köyhälistön täytyy
päästä yhteiskunnassa kaikki asiat määräämään. Minun ja skyytalaisen
viisaan mielipiteet taas ovat hallitusasioissa aivan samat. Jumalten
nimissä, filosofit maailmaa hallitkoot eivätkä oppimattomimmat.

Samassa kuului ääni eteisestä:

-- Mitä sinä vanha kunniankukko höpiset. Filosofit ovat nahjuksia,
hajamielisiä höperöitä. Eiväthän ne ole edes herroja omissa huoneissaan
saati sitte maailman hallitsijoita.

Röyhkeä puhuja astui samassa sisään. Tukka oli takkuinen, kaappu oli
likainen ja kaapun alta näkyi karvainen rinta. Lian haju pulmahti
huoneeseen. Lukianos nousi ylös, meni häntä vastaan ja sanoi:

-- Onneton Kyniskos! Ei sinua ole kutsuttu iltamiin.

-- Minä viis välitän sinun kutsuistasi. Lepäsin tuolla vastapäätä
tallin ylisellä. Näin että tänne kerääntyi noita itserakkaita
houkkioita ja päätin saapua tänne sanoja vaihtamaan. -- Niinkö että
filosofitko maata hallitsemaan?

Ei kukaan ryhtynyt riitaan, sillä ennestään tiesivät, että kyynikot
niin silmittömästi haukkuivat ja käyttivät karkeita sanoja.
Narkissos ja Hyakintos nousivat pöydästä ja menivät lepertelemään
huilunsoittajattarien kanssa. Kun ei kukaan vastannut Kyniskoksen
kysymykseen, jatkoi hän itse:

-- Tietäkää se, te muka sivistyneet, että nyt on teidän etsikkonne aika
koittanut. Nyt käy Europan sivistyksen kuten muinoin Kreikan ja Rooman.
Köyhälistö nousee ja kukistaa koko teidän kehutun yhteiskuntanne. Se on
uutta orjain kapinaa. Niinkuin muinoin, niin nytkin taide ja tiede
tuhotaan, kirjastot poltetaan ja marmoriveistoksista poltetaan kalkkia
niinkuin tiedätte keskiaikana käyneen kristityssä Europassa.
Tieteileminen ja viisastelu julistetaan pannaan ja yksinkertainen
barbaarielämä koroitetaan kunniaan. Me kyynikot, koirat, tulemme
maailmaa hallitsemaan niinkuin keskiaikana jumalan koirat =
dominikaanit ja kerjäläismunkit tekivät. Muistakaa että tätä meidän
voima-aikaa kesti kokonaista tuhatta vuotta. Meidän kyynikkojen halpa
kaappu verhosi maailman mahtavinta hallitsijaa, Rooman paavia. Maailman
köyhälistön diktaattori tulee taas ottamaan tämän kaapun kunnialliseksi
virkapuvukseen.

En malttanut enää kuunnella, vaan rupesin huonolla kreikankielellä
väittämään vastaan.

-- Tuntematon filosofi. Muukalainen olen tässä seurassa, mutta nykyisen
Europan tunnen hyvin. Ei Europan köyhälistö vihaa tiedettä eikä
taidetta. Päinvastoin se pyrkii omistamaan sen. Ei se rakasta
raihnaisia pukuja, niinkuin te ja kerjäläismunkit, nuo jumalan koirat,
vaan se tahtoo pukeutua puhtaasti. On siis ero olemassa teidän ja
heidän kapinan välillä.

-- Valehtelet barbaari, huudahti Kyniskos. Niinkuin en minä tietäisi
mitä skyytalaiset proletäärit tahtovat. Juuri sivistyneistön häviötä.

Lukianos keskeytti Kyniskoksen puhetulvan tarttumalla paistinluuhun,
joka lepäsi lautasella, ja tarjoamalla sen Kyniskokselle. Kyniskos
tempasi luun Lukianoksen kädestä ja pisti sen likaisen kaappunsa alle
ja hävisi yhtäkkiä kuin oli tullutkin. Hänen jättämänsä lemu hävisi
myöskin vähitellen. Painostava tunnelma vaan ei tahtonut häipyä.
Silloin nousi isäntä ylös ja rohkaisi mieliämme seuraavilla
lohduttavilla sanoilla:

-- Arvoisat vieraani. Kyniskos maalasi eteemme synkän tulevaisuuden
kuvan. Minä, joka elin teitä myöhemmin ja vavistuksella ajattelin sitä
aikaa, jolloin Hellaan sivistys vaipuisi hautaansa kohti, tiedän, miten
kaamea se tunnelma oli. Olen saanut kokea, että pahat aavistukseni
toteutuivat. Järjen valo sammutettiin ihmisiltä kokonaiseksi tuhanneksi
vuodeksi. Mutta ainaiseksi sitä ei koskaan voi tukahduttaa. Sinne jäi
meidän ihanien kaupunkiemme raunioitten alle tulisoronen. Se kyti
kytemistään. Se ei tosin loistanut, mutta ei se tyystin sammunutkaan.
Meidän kirjastomme poltettiin muka pirullista viisautta sisältävinä,
mutta jäihän lehtiriekaleita jäljille. Sinultakin Krysippos on hävinnyt
kaikki sinun 700 teostasi. Mutta kipinästä on uusi loimu syttynyt,
papyrysriekaleista on uusi viisaus versonut esille, samanarvoinen kuin
meidänkin. Europa on taas maailman valon keskus. Käännyn sinun
puoleesi, oi Aristides hyperborealainen! Ilmoita maailmaan, että ainoa
keino välttää barbariian vallalle pääsemistä on valistaa kansa
pohjakerroksia myöten. Orjia ei saa maailmassa olla, sillä orja nousee,
karistaa ikeen niskastaan ja voi silloin sivistystä ja sivistyneistöä.
Nykyajan skyytalaiset ovat rautakourin pidetyt henkisessä pimeydessä,
nyt ne ovat heränneet ja tuho uhkaa taas meidän alkamaamme valistusta.
Meidän aikoinamme oli orjalaumat lukuisammat kuin nykymaailmassa,
sentähden oli romahdus niin suuri. Teidän orjilla on dogminsa, niinkuin
muinoin meidänkin aikoina. Ja dogmien puolesta taistellaan aina
säälimättömällä vimmalla. Terveen järjen malja!

Nyt Sokrates oli lämmennyt, kohosi pystyyn ja lausui:

-- Lukianos on viitannut dogmien vaarallisuuteen. Olen yhtä mieltä. Ei
koskaan saa antaa aatteitten vallata mieltä niin, että ihmisyys häviää.
Onhan niin, hyvät ystävät, että ihmisen aivoihin mahtuu paljon
erilaisia aatteita. Niihin ei ainoastaan mahdu, niihin väkiseltäkin
tunkeutuu sellaisia. Eikö teistä siis tunnu nurinkuriselta, että
ihminen sulkee pois näitä erilaisia aatteita ja rupeaa hautomaan vain
yhtä. Tämä yksi aate valtaa vähitellen koko ihmisen sielun, kun hän
ainoastaan sitä ruokkii. Sen sijaan, että hänen sielunsa yrttitarhassa
kasvaisi joukko erilaisia kauniita kukkia, kasvaa siinä vaan yksi ainoa
laji. Ja sellainen yrttitarha ei ole kaunis. Sellainen puutarhuri olisi
teidän mielestänne tietysti hullu, joka puutarhassaan viljelisi vaan
yhtä kasvia. Mutta yhtä hullu on sellainen ihminenkin, joka vain
rakastaa yhtä aatetta, ja nyhtää juurineen ylös kaikki muut myöskin
oikeutetut aatteet, niinkuin tuo Kyniskos. Tällainen ihminen on
yksipuolinen. Ja yksipuolisuutta seuraa aina viha muita ihmisiä
kohtaan. Koko ihmishistoria on täynnä todistuksia siitä, mitä turmiota
yksipuoliset ihmiset ovat saaneet aikaan. -- Olettehan kuulleet niistä
riidoista, joita Epikuroksen, Zenon ja Krysippoksen jälkeläiset
ovat panneet toimeen keskenään. Samoin olette lukeneet, mihin
verisiin sotiin uskonnolliset liikkeet ovat antaneet aihetta. Eikä
ainoastaan sotiin, vaan mielettömiin julmuuksiin. Aate on tappanut
inhimillisyyden. -- Mutta pidättäkää nauruanne. Mitä sanotte siitä,
että valtiollisten puolueitten jäsenet vihaavat toisiaan ja tappelevat
keskenään kuin koirat. Puoluepukarit! Onko ihmiselle ala-arvoisempaa
kuin myydä sielunsa puolueelle ja sen ohjelmille. Mutta nämät
puoluepukarit kulkevat kaduilla toistensa ohi tervehtimättä, vihaisesti
mulkoillen toisiinsa. Ja mistä syystä? Järkevälle ihmiselle
jonninjoutavista syistä. Naura Demokritos! Naura!

Filosofit nauroivat kaikki paitsi Herakleitos, jonka systeemissä
nauru oli mahdoton tunteen ilmaisu. He nauroivat pilkaten, sillä
puoluekysymykset olivat heidän mielestään filosofille ala-arvoisia,
halveksittavia kysymyksiä.

-- Mutta hyvät ystävät! Nykyään maailmassa harjoitetaan kauheita
julmuuksia. Mitä luulette, onko siihen syynä julmurien raakuus vaiko
heidän aatteensa? Jos kerran voimme historiasta todeta, että hyvinkin
sivistyneet ihmiset ovat harjoittaneet julmuuksia, silloin siihen
tietysti ei ole syypäänä raakuus vaan jokin muu syy. Minun
käsittääkseni juuri yksipuolisesti kehitetty aate. Nyt köyhälistöllä on
se aate vallalla, että muut yhteiskuntaluokat sortavat heitä. Tämä aate
on heidät vallannut täydelleen. He eivät ajattele muuta, he eivät suo
muille aatteille jalansijaa. Tämä yksipuolinen yhden aatteen
viljeleminen se juuri on tehnyt heidät julmiksi. Eikä suinkaan raakuus.
Sivistyneet kansat ovat aatteen hurmiossa aina julmemmat kuin
raakalaiskansat. Tässä oppineessa seurassa ei minun tarvitse tuoda
esille todistuksia. Sanon vain: ei kristillisen kirkon kidutukset pantu
toimeen raa'an kansan puolelta. Päinvastoin. Sen ajan sivistyneimmät
sen tekivät. Aate oli tappanut ihmisyyden. -- Hyvät ystävät!
Muistakaamme aina olla ennen kaikkea ihmisiä, vasta toisessa ja
kolmannessa sijassa kansalaisia ja puoluemiehiä. Muistakaa:
yksipuolinen aate tappaa inhimillisyyden.

-- Oikein puhut, viisasten ensimäinen, huudahti Alkibiades, aate tappaa
ihmisyyden. Heittäkäämme siis aatteet hiiteen. Niitä on jo jauhettu
liiaksikin tänä iltana. Olkaamme ihmisiä. Hei huilunsoittajattaret,
puhaltakaa iloisia tanssisäveleitä! Minä tahdon karkeloida.

Alkibiades tarttui Hyakintoksen ja Narkissoksen käsipuolesta kiinni ja
kiidätti heidät keskilattialle, jossa rupesi vallattomasti
teutaroimaan. Mutta viisasten ensimäinen, vanha Sokrates, sitaisi
viinirypäleen oksan kosteille ohimoilleen, nousi ylös ja pyöri kohta
huimasti nuorten miesten seurassa. Epikuros koetti tehdä samoin, mutta
polvinivelet olivat liian vetreet. Nektarilla ja ambrosialla on
taivaissa sama vaikutus kuin sampanjalla maailmassa. Demokritos sekä
nauroi että hyppi. Herodotos ja minä temmattiin mukaan. Plato nousi
pystyyn ja katseli ylös avonaisesta katosta taivaan vahvuudelle.
Herakleitos yksin istui ja murjotti paikoillaan, ja vaikka huilut ja
teorbit viheltelivät korvia huumaavasti, niin hän vain hyräili laulua:
Mä kuljen kohti kuolemaa.

Nauru ja ilo olivat ylinnä, sillä kaikki muut, paitsi Plato ja
Herakleitos, olivat juoneet sekoittamatonta ambrosiaa. Alkibiades
tapansa mukaan rupesi sekä meluamaan että siirtelemään huonekaluja ja
pudottelemaan astioita. Kuinka olikaan, niin hän kaatoi telmiessään
lampun lattiaan.

Yön pimeys laskeusi saliin. Lukianos hoputti palvelijoita hakemaan
uutta valaistusta. Hamuiltiin ja haparoitiin pimeässä ja haettiin
istumasijoja. Silloin kuului kimakka kirkuna huilunsoittajattarien
taholta. "Valoa, valoa", huusivat kaikki. "Soittajattaria on kohdannut
onnettomuus!"

Samassa palvelijatkin saapuivat juosten, uudet lamput käsissään. Sali
pulmahti samassa valoisaksi. Mutta näky, mikä silmiämme nyt kohtasi,
oli tyrmistyttävä.

Eräs soittajattarista takoi Herakleitosta huilullaan päähän minkä
jaksoi ja huusi:

-- Tuo itkupussi tahtoi väkisin minua suudella.

Kaikilta pääsi hämmästyksen höpinä:

-- Herakleitos! Herakleitos! Sinäkö siellä? Sinäkö siellä?

Mutta Lukianos kiljasi:

-- Eläköön Herakleitos! Aate ei ole tappanut ihmistä.

Ja Demokritos nauroi:

-- Oikein, rakas Herakleitos. Sinä kävit neuvomassa hautajaistunnelmaa.
Tyttö kirkasi haikeasti, kuin taitavin ruumiinitkijä.

Herakleitos vetäytyi syrjähuoneisiin ja kuului itkevän. Krysippos lähti
häntä lohduttamaan. Mutta me muut hyvästelimme isäntäämme, sillä oli jo
keskiyö.



VESIKANSASSA.


Paavo Korhonen tuli Kiialaan kalankaupalle. Toin terveiset Kristiina
Tossavaiselta, suuren kansanrunoilijan leikkitoverilta. Annoin myöskin
karamellin Paavolle.

-- Sitä Tossavatarta vain aina lapsettaa. Luulee olevansa punakka
paimentyttö, vaikka on kurttuinen ämmä. Suun imellos aina mielessä.

Paavo pisti karamellin liivintaskuunsa ja sytytti brunapriiman
palamaan.

-- Muikun puutteessako ne siellä raadin jäsenet huokailevat?

-- Muikun? Ei Louhi, ei Väinämöinen eikä Porthan kuulu kuukauteen
saaneen maistaakkaan kalakukkoa.

-- Ei se Porthan niinkään kukosta välitä, nuorena kun muutti
Viitasaarelta, mutta se Tossavatar on niin utakka kukkomies, ettei
mokomata. Herra Europaeus taas ei kuulu muuta syömistä kaipaavankaan.

-- Pääsenkö teidän veneessä Aholan saareen Paavo Ruotsalaista
tapaamaan.

-- Osannetteko soutaa?

-- Olen osannut ennen muinoin, nykyään on ruumiini hieman vieraantunut
tästä urheilusta. Perää osaan pitää.

-- Sikaako uittaa?

-- Osaan sitäkin, mutta osaan meloakin. Olen syntyjäni Saimaan
rannoilta.

-- Kun melonette koko matkan, niin tulkaa mukaan. Minä sitte soudan.

Lähdettiin soutamaan. Järvet olivat kuin ota ja anna Keski-Suomen
vesistöä. Oli saaria, oli lahtia, oli salmia, oli selkiä. Paavo souti
hiljasen verkkaan, niinkuin tottunut kalamies tekee. Kaukaa näkyi Pisan
kalju, Kinahmin vuoret ja jylhä Tahkomäki. Siellä vuorten keskellä
sijaitsi Aholan saari, jossa merkillinen mies, Paavo Ruotsalainen, asui
suuren pietistalauman ympäröimänä.

-- Kalasteleeko se Ruohtalainen.

-- Ei se tahdo oikein kunnolleen malttaa. Levoton on luontonsa. Ei
raski pitää suutaan kiinni, haastelee alinomaa siitä suuresta
synnistään ja synnintunnostaan, mutta eihän ne ahvenet sellaisesta
välitä. Ehon valtahan se ahvenella on tarttua onkeen jos tahtoo.
Niinkuin ihmiselläkin. Ei ne tiedä synnistä tämän taivaallista. Ne ovat
suruttomia, kuten suurin osa ihmisiäkin. Ja Paavo vihaa suruttomia.

-- Ketä vainajia täällä asustaa?

-- Savolaisiapa ne tahtovat olla kaikki tyyni, paitsi sellaisia, jotka
käymäseltään pistäytyvät. Kävi se Runeperkin täällä kalalla menneellä
viikolla.

-- Kuka häntä souteli näillä vesillä?

-- Minut ne hakivat?

-- Runomitallako te toisianne puhuttelitte?

-- Ei lähe Runeperkiltä suomalainen runo. Hyvä kun lähtisi tavallinen
puhekkaan. Pahasti suomi kakerteli suussaan. Ongittiin ahvenia ja
saatiin kumpikin 100 kappaletta, niin sanoi, että hän sai liika paljon.
Lie tarkoittanut yhtä paljon. Valitti ett'ei ystävistään ole
kalatovereiksi. Topelius ei jaksa soutaa ja Kiven ovat lähettäneet
vaellukselle.

-- Vai vaellukselle! Mitäs se Kivi on rikkonut?

-- Kuului ottaneen päänsä täyteen ja tapelleen oikein
nurmijärveläisiks'. Niinhän ne Hämeen miehet ovat aina tehneet. Selvänä
ne jurrottavat kuin kiisket pohjakuopassa, humalassa leiskavat kuin
mulloset koskessa. Sanoi Juhani Ahoa hartaasti odottavansa. Se kuuluu
jaksavan soutaa ja meloa, ja onkivan kuuluu perhosilla ja sontiaisilla.
Liekkö siinä perää?

-- Totta on. Joka kevät se kulkee Helsingin katuja suuri
raamatuntapainen kirja kainalossa, täynnä teko-perhosia, -sontiaisia,
-sudenkorennolta, -ukonkoiria ja senkin päitä.

-- Juuttaan kalako se niitä syö?

-- Ei kun lohet ja harjukset.

-- Loihtiiko se niitä raamatun lehtien välissä?

-- Mitä tehneen! Olihan se pyhä Pietari kalamiesten esikuva. Aho
kääntää hänen epistoloitaan selevälle savonkielelle talaviseen aikaan,
kesällä se taas venelastittain soutaa silakoita maihin. -- Yksinkö se
Runeberg kävi täällä?

-- Ei, olihan sillä runoilija Oksanen matkassaan.

-- Onkiko Oksanen?

-- Ei onkinut. Kunnioituksesta suurta runoilijaa kohtaan se vain
pujotti lierot väkärautaan. Muuten hoiti tulkin tehtävää. Osasi hyvästi
savonkieltä. Tuittupäinen mies. Minullekin kivahti kun vastatuulessa
räiskähti vettä veneeseen:

-- "Kuulehan sinä, s----n Puavo, jos et sinä herkiä räiskyttelemästä vettä
kuuluisan runoilijan kintuille, niin minä paiskoon sinut riipan
jatkoks' tuonne sullaan." Muuten oli lystikäs mies. Tarjosi ryyppyjä
suurelle runoilijalle ja minulle ja otti itsekin. Ei meistä yksikään
illan suussa enää eroittanut ahventa kiiskestä, salakkata särestä.

-- Illan suussa on Suomen runoilijoita usein vaivannut samanlaiset
näköhäiriöt.

-- Ryyppeekö Aho?

-- Ei kun palan painoksi. Mutta eihän se Aho olekkaan runoilija, hän on
vain kirjailija. Suomen vakituiset runoilijat ovat vieläkin sitkeitä
istujia juhlapöytien ääressä, niinkuin sinäkin muinoin niissä
Rautalammin häissä. Aamun suussa niillä on silmät punaisina kuin
särillä. Mutta runo ei luista muuten kylmissä maissa. Sinä kuolit
onkimatkalla veneeseen. Ei muut kuin laklattava aalto, rannan koivut ja
pohjakivet nähneet sinun ummistavan silmäsi kuoleman uneen. Olitko
ryypännyt ennen kuoleman hetkeäsi?

-- En. Jos olisin sen tehnyt, en olisi vielä silloin kuollut.

-- Niin juuri. Jos Runebergilläkin olisi ollut taskumatti mukanaan, kun
hän seistä värjötti ampumakopissaan teeren kuvien alla, ei olisi
halvaus häntä kohdannut, ja arvaamaton joukko ihanoita runoja olisi
pulpunnut esille Suomen iki-iloksi ja iki-kunniaksi.

-- Oletko sinäkin ryyppymies, niin kauniisti latelet viinan
siunauksista?

-- Tuskin paljoa häävimpi kuin Ahokaan, mutta minä taas en olekkaan
koskaan runoillut, en ainakaan rakkauslauluja. -- Tahtoisiko arvon
Vihta-Paavo tuikun?

-- Sain Kiialassa pari kolme. Mutta ei se Kiialan viina taho pysyä
piässä. Veelläkö lienöön sekotettua.

-- Paavo Ruotsalaisella kai sitä on tarjota. Ainahan niillä heränneillä
sitä tavaraa on.

-- On muilla, ei Paavolla. Ei ne Paavon viinat joudu vieraita
odottamaan. Kunpa edes riittäisi talonväellekkään. Mutta itse se aina
huitturissa hoippuu. Kun me sen Runeperkin ja Oksasen kanssa käytiin
maissa Aholansaaressa, kuului kova mökä talosta. Heränneet riitelivät
hurjasti keskenään, mistä pikku asiasta lienevätkään toraa pitäneet --
ei niiden riidoista muut mitään tajua -- ja joivat nektaria Paavon
luona. Kohta Paavo tulikin rantaan, kun kuuli, että vieraita oli tullut
veneellä mutta eihän se muuta kuin hoki:

-- Hui hai, Rupsan pojat, ruukiss' on joulu! Hän herkesi juopuneemmaksi
kuin olikaan, näyttääkseen muka meille, että hän oli paatunut syntinen,
oikea synnin orja. Runeperk kysyi:

-- Mite' hän sano'?

Oksanen selitti, että Rupsa on kestikievari lähellä Juvan tehdasta ja
Aholansaari on taas Syvärissä, siellä ihan naapuruudessa. Mutta Oksanen
lopulta vihastui ja huusi Paavolle:

-- Suu poikki Paavolta! Mitä sinä vanha varis yhtä sammoo vatkutat. Ei
myö olla uskovaisia, hoasta kerrankin järkee. Säästä Rupsajuttusi
uskovaisillesi. -- Mutta Ruohtalainen vaan huitoi käsivarsillaan ja
rähisi:

-- Hui, hai Rupsan pojat, ruukiss' on joulu!

-- Oletko sinä rakas Vihta-Paavo usein käynyt kaimaasi katsomassa,
kysäsin.

-- En muulloin kun soutaessani vieraita kalamiehiä. Juhannuksen aikana
sousin piispa Agricolaa näillä vesillä, ja silloin niinikään poikettiin
Aholansaaressa.

-- No miten Paavo ja Agricola sopivat keskensä?

-- Huonostippa, huonosti. Paavo oli sattumoilta selvällä päällä eikä
reuhannut. Kysyä tokasi vaan heti Agricolalta:

-- Kuule sinä arvon piispa, Luteruksen oppipoika, voiko suruton periä
taivaan?

-- En mä simmot ymmärrä, vastasi piispa. Mike suruton on? Lutherus ja
minä olimme iloisia miehiä. Olemme perineet taivaan niinkuin sä, ja
muut syntise' ihmise'.

-- Harhaoppinen oot, harhaoppinen. Vielä tulee tuomio, sitä minä
odotan. Silloin nähdään iloitsetteko te suruttomat. Helvetti teidät
perii.

-- El' sä molkota! Kyll' vaan lait' ihminen taivaan aina perii.

-- Vai lait' ihminen? Kunnon miestäkö tarkoittanet. Tiiätkö, miten muka
kunnon miehille käy. Ei muuta kuin niskat nurin ja putii palavaan
pätsiin!

-- Syntipukitko taivaan perivät? kysyi Agricola.

-- Sinäpä sen sanoit, huudahti Paavo. Syntipukit juuri taivaassa
peräpenkillä istuvat ja lait' miehet jäävät ulos tuiskuun ja
tuprakkaan. Näin sanoo raamattu. Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja
viimeiset ensimäisiksi. Sinun pitää joka päivä tuntea synnin painavan,
synnin repivän lihassasi, silloin olet oikea kristitty, silloin sinulle
taivaan portit aukenevat ja lyödään selkiselälleen.

Paavo Korhonen hymähti ja jatkoi:

-- En malttanut olla ääneti vaan kysyin: "joka päiväkö sinä, kaima
kulta teit syntiä?"

-- Joka päivä, ja joka yö ihminen tekee syntiä. Sinä Korhonen et sitä
tuntenut omassa tunnossasi; sinä olit suruton.

-- Mitä syntiä sinä joka päivä ja yö teit? kysyin edelleen.

-- Kaikkia sekä sielun että ruumiin syntiä.

-- Et tuota liene ollut humalassa joka yö. Enhän minäkään, suruton
maailmanmatti, sentään joka yö pidoissa laulanut. Vaikka kertoivathan
ihmiset siellä minun kotipuolessani että markkinoilla kuuluit vuoroon
veisanneen vuoroon hihkuneen.

-- Ei suruttoman veisuu veisuulle tunnu. Mutta kun syntinen parkasee
sielunsa tuskassa, silloin se veisuu on kuin hulttiokoiran älähdys, kun
sitä herra kalikalla heittää.

-- Tahallasiko syntiä teit, että hälinä kauas kuuluisi?

-- En tarvinnut tahallani tehdä, synti asuu aina veressä.

-- Niinhän ne pahat kielet kertoivat teistä heränneistä, että te
vaimoinne haudan partaalla jo heittelitte lämpimiä silmäyksiä nuoriin
tyttölöihin. Puolen vuoden perästä olitte jo uusissa kihloissa. Ja
kaikki teidän mahtimiehenne kuolivat kolmannen jopa neljännen vaimonsa
syliin, pirteinä sulhaspoikina loppuun saakka.

-- Se on sekä Jumalan että ihmisten lain mukaista. Se on synnin lakia,
sanoi Ruotsalainen.

-- Niin, mutta taisitte te joskus loukata ainakin Mooseksen lakia, sen
kymmentä ja kuudetta käskyä. Muistelen kuulleeni, että te syyttelitte
toisianne monenlaisista rikoksista.

-- Niin, niin, syntiä, syntiä me teimme, sentähden me toivomme armoa,
parasta armoa, kun kerran suurtuomio tulee. Sitä minä odotan, ja
ikävissäni täällä Tuonelassa ryypiskelen. Ah, milloinka se Kristus
tulee tuomiolle! Minä vihaan tätä Tuonelaa, jossa suruttomat saavat
nokka pystyssä rehennellä ynnä vanhurskaitten kanssa.

Silloin Agricola suuttui ja sanoi minulle:

-- Paavo Korhone, soura viekkaast' tonn' käsin, emmä enää kerk' kuulema
ton' forviti = itserakkaan äijän praakaust'. Täll' tunnill' ahvene'
nappava'. -- Ja me soudettiin "viekkaast" -- sillä kai se piispa lienee
tahtonut sanoa vikkelään -- muutaman luodon kupeeseen, jossa käsnäpäitä
lahnoja ja ahvenia sai ongella.

Paavo pisti tulen piippuunsa ja souteli äänetönnä edelleen. Kotvan ajan
kuluttua hän taas ryhtyi juttusille. -- Savolainen ei pidä pitkiä
puhelun lomia.

-- Tuo Paavo Ruohtalainen on viisas mies ja sukkela suustaan. Se
sutkauttaa ja näsäyttää niin että tulta silmissä iskee. Mutta
muutamissa asioissa se on löylyn lyömä. Sitä sanottiin minun
nuoruudessani Löyhkä-Paavoksi. Se oli jo aika-ajoittaan vähän niinkuin
hullujen kirjoissa. Kuuluipa itsemurhaakin tuumineen.

-- Tällaisia kiihkohermoisia, eteviä miehiä on ilmestynyt niinkauan kun
ihmisiä maailmassa on ollut. He ovat kaikki samanlaisia. Hermot heikot,
tunteet kiihkoisia, mutta äly erittäin elävä. Et niitä saa sanoilla
kytketyiksi. He antavat teräviä vastauksia, ja järjen juoksu on
nuhteeton. Niinkuin useinkin mielenvikaisilla. Yksi ainoa pettää. Se on
se pohja, jonka päälle he rakentavat oppinsa ja mielikuvituksensa. Se
on ventoa, hullua, kestämätöntä. Kaikki muu on kirkasta ja
järkiperäistä. Paavolla lähtökohta on ventoperäistä, muu kaikki pätevää
järkeä.

-- Niin, sitähän se hokee, että ihmisen alati täytyy tuntea synnin
painoa. Ihmisen täytyy vuoroon tehdä syntiä, vuoroon katua. Ja kun ei
jaksa syntiä tehdä, niin pitää luulotella muille, että synti vain aina
on mielessä. Mutta kun siitä yhdestä synnistä -- tietänet mitä
tarkoitan -- aina vaan paukuttaa, niin kuulijoissa sen tunnon helposti
herättää. Varsinkin naisissa. Heillä se aina on vähän vireillä, meillä
miehillä vain aika ajoittain. Ja ne naiset, ne niin mielellään siitä
synnistä kuulevat puhuttavan, jonkatähden naiset aina Paavoa
ympäröivät. Oli niitä miehiäkin joukossa, mutta harvakseen. Naisia
sadottain istui lattioilla ja kuunteli tarkkaan, miten Paavo kehui
olevansa suuri syntinen, aina vain synti mielessä. Tiedättehän, miten
Savossa sanotaan, kun illalla rupeaa raukaisemaan: "Puhutaan
rakkaudesta, niin ei nukuta". Ei ne naiset nukkuneet, kuin Paavo
pauhasi synnistään.

-- Naiset aina kerääntyvät profeetan ympärille. Niin on ollut ennen,
niin on nytkin ja niin tulee aina olemaan. Naiset ovat kiihkohermoisia,
niinikään profeetta. He sopivat mainiosti yhteen. Naiset kuvittelevat
kuulevansa Jumalan sanaa, vaikka heillä vain on edessään kiihkoinen
mies, joka supattelee ärsyttäviä tunnustuksia.

-- Ei ne terveet naiset milloinkaan liittyneet Paavon joukkoon, jatkoi
Korhonen. Kahdentoista lapsen äidit pysyivät poissa. Eikä se Paavon
ensimäinen vaimokaan milloinkaan suostunut hänen tuumiinsa. Äkäinen
kuului olleen kuin turkinpippuri. Kuului heittäneen kirveelläkin
miestään. Kun vain ei olisi nyt kotosalla. Meille tulee äkki lähtö, jos
eukko on tuvassa.

-- Kummakos se! Profeetta kävi pikimältään kotonaan, jo lähti taas
kuukausiksi saarnamatkoille. Jätti vaimon ja lapset pettua jyrsimään.
Helpompi juopon vaimon kohtalo kuin profeetan emännän. Ei ihmekkään,
että käsirysyä joskus syntyi. Vaimo oli terve ihminen, ja rakasti siis,
korkean luonnonlain mukaan, lapsiaan, ei kulkuri miestään, joka perheen
tuuliajolle jätti. -- Lönnrot väitti nähneensä heränneitä Kajaanissa,
mutta sanoi säälineensä heitä, sillä kaikki olivat hermotautisten
näköisiä ja tapaisia.

-- Kävin minäkin Ruohtalaisen kokouksessa kerran siellä Rautalammilla.
En kärsinyt kauan katsella, en kuunnella. Pois piti lähteä. Voihkinata
ja huokauksia. Rupesipa eräs akka piehtaroimaan ja ulvomaan. Olipahan
vain sellainen heppana eukko, naimaton, lapsirikas. Mutta Ruohtalainen
kivahti, kun näki minun tekevän poislähtöä ja huusi: "Sinäkin Korhonen
vaan rallattelet niitä renkutuksiasi, tartu virsikirjaan kiinni ja
tunnusta syntisi. Suruton oot, kaima parka, ei sun laulus taivaassa
kelpaa". En vastannut muuta kuin että "en minä niitä taivasta varten
sepitäkkään, rautlampelaisille vain ratoksi. Hullumpia juttuja ja
sutkauksiahan sinä suustasi puotat kuin minä. Luuletko sinä, että ne
Moosekselle ja profetoille kelpaavat". -- Samalla livahdin pellolle, ja
Ruohtalainen kuului saarnaavan "elä istu siellä kuin pilkkaajat
istuvat", sillä tarkoittaen minua, vaikka en eläissäni pilkannut
kirkkoa, en kirkonmiehiä, en kirkonmenoja; vallesmanneja vain ja
papinpoikia ja hävyttömiä häikäleitä. -- Mutta tuollahan se
Aholansaaren venevalkama jo on!

Pitkä, huiskea, laiha mies näkyi seisovan rannalla. Oli onkimatkalle
valmistautumassa. Miettivän näköinen oli, tutki siimojaan, nenä
pystyssä ja kippurassa kuin hauen koukku.

-- Kunhan se ensimäinen akkasa vaan ei olisi kotonaan, sanoi Korhonen
ja käänsi päätään kepeästi puolelle jos toisellekin. Pelkään, vanha
poika, tupakarhuja.

Soudettiin rannemmalle. Korhonen nousi pystyyn ja kysyi:

-- Kuuleppa, kaima kulta, onko se vanha vaimosi kotosalla?

-- Marjaan meni. Kuka sinulla on tuolla perässä sikaa uittamassa? Iso
on kuin heinäruko?

-- Onpahan vaan elävä ihminen. Halusi sinua haastatella.

Ruotsalainen heti herkesi iloiselle päälle, rupesi huitomaan käsillään,
niinkuin juopuneilla on tapana.

-- Terve miehelle, vanha suruton rekilaulujen seppä, huudahti
Ruotsalainen ja pisti Korhoselle kättä. Terve sinäkin, surun laakson
airut!

Ruotsalainen tarkasti minua kiireestä kantapäihin ja loi tutkivan,
terävän silmäyksen minuun. -- Tätä tunkeilevaa silmäystä ne heränneet
ennen muinoin maailmassa kovasti kavahtivat. Paavo oli muka terävä
ihmistuntija.

-- Ootko sinä tuhlaajapoika vai sen vanhempi veli, kiljasi Paavo ja
ojensi minulle kätensä.

-- En kumpanenkaan!

-- Tuhlaajapoika oot, näen sen silmistäsi.

-- En ole. En ole isältäni perinyt pennin pyörääkään. Minulla on
säästöpankissa satoja markkoja. Sikopaimenkaan en koskaan ole ollut.
Tuhlaajapoika en ole. Kitupiikki olen.

-- Sitte sinä olet sen vanhempi veli, tuo tekopyhä raukka. Sinussa on
itsevanhurskauden synti.

-- Olkoon se kaukana minusta! Sinun silmäsi pettävät, Paavo parka. En
ole kumpanenkaan. Olen tosin aina matkoilla kuten tuhlaajapoikakin.
Olen kulkenut maat mantereet, kauempana kuin tuhlaajapoika konsanaan,
mutta aina palannut joku ropo taskussa kotia. En koskaan vanhempien
edessä ole vararikkoa tehnyt, niinkuin, sen pahempi, usein vieläkin
tapahtuu matoisessa maailmassamme. Tekopyhä taas en ole liioin ollut!

-- Sinä viisastelet.

-- En viisastele. Mutta sinun sairaaloinen itserakkautesi joskus iskee
harhaan. Niinkö sinä luulet, ettei muita ihmisiä olekkaan kuin
tuhlaajapoikia ja sen vanhempia veljiä. Vähänpä ihmisiä tunnet. Minä
olen keskimäinen veljeksistä.

-- Ei hänestä raamatussa lueta.

-- Raamattu on vaan kirja. Ei siinä kaikista ihmisistä lueta, mutta
avarassa maailmassa on paljon seikkoja, josta raamatussa ei hiiskuta
sanaakaan.

-- Pilkkaatko raamattua?

-- En. Minä tunnen raamatun ja osaan antaa sille sen arvon, mikä sille
tulee.

-- Kovin olet koppava poika. No mikä se keskimäinen poika sitte oli.

-- Se oli nöyrä mies, joka rakasti molempia veljiään, eikä vaan
tuhlaajapoikaa. Tuhlaajapoika ei ole mikään ihanne ihminen, niinkuin
sinä luulet. Ei tuhlaajapojasta koskaan kunnon eläjää tule, yhtä vähän
kuin mätähongasta rakennuspuita. Mikä on mätä kerran, se on mätää.
Synnintunnostaan huolimatta on tuhlaajapoika aina mennyttä kalua. Hän
tartuttaa mätää ympärilleen. Tuo nenätön tuhlaajapoika on aina
vaarallinen ilmiö isän huoneessa. Niinpian kun hän voimistuu hieman,
hän lankeaa uudestaan. Nuorten palvelijattarien kauhu! Ei sovi hänestä
iloita eikä häntä kunnioittaa, sääliä kyllä ja rakastaa. Vanhempi veli
oli ehkä hieman ikävä, kodin kunniankukko, mutta luotettavampi kuin
tuhlaajapoika. Usko pois Paavo, ilo on jumalisempaa kuin suru.
Keskimäinen veli oli oikea isän poika. Vanhempi veli oli ikävä
murjottaja, mutta huonoin kaikista oli tuhlaajapoika. Joll'et kovin
suuttuisi, tahtoisin väittää, että hän oli huonompi ja syntisempi kuin
sinäkin, Paavo parka. Et piisaa tuhlaajapojalle. Jumalan kiitos!

-- Suruton olet, ihmisparka! Tuomittu olet.

-- Niin olen. Ja suruttomana tahdon elää, sillä suruton ei vihaa, ei
tuomitse ketään. Suruton tahtoo elää ja suo muillekin elämisen
oikeuden. Te surulliset luulette olevanne maan suola, mutta olettekin
vaan tuomitsevia pippuripusseja, ja itserakkaita raukkoja. -- Nyt
tiedät, minä olen suruton keskimäinen veljes.

-- Oleppa, vaikka olisit pahnan pohjimainen. Mutta hullusti sinun käy
viimeisellä tuomiolla. Sanot tuntevasi raamatun. Tietänet siitä, että
vain viheliäiset ihmiset autuuden perivät.

-- Mutta ethän sinä itse ollut viheliäinen ihminen. Sinähän vain
tekeydyit viheliäiseksi. Olet tutkinut minua. Suvaitsetko että tutkin
sinua. Mikä synti sinua vaivasi, kun nuorena miehenä karkasit kotoasi
hakemaan lohdutusta vanhalta hurskaalta neljänkymmenen peninkuorman
päästä?

-- Minä olin suuri syntinen, suurin maailmassa, huokasi Paavo.

-- Et tahtone tautia avoimesti tunnustaa, yhtä vähän täällä kuin
maailmassa. Teillä oli vaan yksi synti. Kaikki sen tiesivät tarkemmin
sanomattakin. Niinkuin saaristossa kalalla tarkoitetaan silakkaa niin
teilläkin synnillä tarkoitetaan sitä ihmisen intohimoa, joka on
väkevintä ja samalla pyhintä, aina hereillä, aina saatavissa kuin
silakka ranta-asukkaan ateriasta, kaiken elämisen ehto, luomakunnan
ainoa tarkoitus. Sitä te sanoitte synniksi, vaikka ilman sitä
ihmiskuntaa ei voi ajatellakaan. Sinä nuorena tätä tunnetta säikähdit,
sillä sinussa, niinkuin monessa muussa henkevässä nuorukaisessa, se
ylivoimaisena puhkesi esille, niin että se muuttui harhavietiksi. Minä
supatan sen sinulle korvaan (Supatin sanan Ruotsalaisen korvaan). Elä
ole milläsikään Paavo! Et sinä ainoa sellainen ole ollut maailmassa,
etkä tule olemaan! Kaikki herkkähermoiset nuoret miehet ovat sellaisia.
Pelastuit siitä, kuten niin monet muutkin. Se on kaikkien taiteilijain
penikkatauti. Kaikkien, joilla on mielikuvitusta. Et sinä saa
ylvästellä sillä, että syntinen olit; miehiä ne on muutkin. Eikä se
mikään harvinainen tauti ole. Yleisin kaikista.

-- Koppava olet. Luulet tutkivasi sydämmet ja munaskuut, sanoi
Ruotsalainen, nyt jo luopuen kaikista muka juopuneen eleistä.

-- Se tauti se juuri tekee herkkäviettiset miehet ja naiset
uskonnollisiksi. Sitä tautia te kaikki heränneet mahtimiehet poditte.
Ja kun sinä siitä taudista saarnasit ja pauhasit, niin sanasi sattuivat
kuulijain arimpaan kohtaan. He heräsivät ja ihmettelivät, että oivalsit
heidän helmasyntinsä. -- Mutta kuuleppas, rakas Paavo, sitä tautia
seuraa aina sairaaloinen itserakkaus, sairaaloinen halu kuuluisuuteen
ja maineeseen. Sinä et viihtynyt kotonasi. Sinun piti päästä seuroihin,
joissa ihmiset ihaillen kuuntelivat sanojasi, joissa jokainen silmä
sinua seurasi, joissa kuoleman hiljaisuus vallitsi, kun sinä suusi
avasit. Mutta kaikki sinun seuralaisesi olivat herkkähermoisia, saman
taudin potilaita. He janosivat myöskin kuuluisuutta, mainetta ja
huomaavaisuutta. Sentähden he pukeutuivat körtteihin, jotta kaikki
ihmiset viittaisivat ja supattelisivat: "katso tuossa kulkee herännyt,
tuossa astuu pyhä mies". Kysyn tässä: eikö itserakkaus, turhamaisuus ja
maineen halu ollut sittekin sinun helmasyntisi, kaikkia muita syntiäsi
kuumempi?

-- Sinähän saarnaat kuin suuren leipäpitäjän paras pappi, hymähti
Ruotsalainen.

-- Niin, elä tästäkään ole pahoillasi! Sinulla on ollut
edelläkävijöitä, sinulla on oleva seuraajia. Erämaasta ilmestyy aina
tällaisia pitkätukkaisia profeetoita, mikä mihinkin hassuun pukuun
puettuna. Jos Nilsiässä kompuroisi kamelia, niin sinäkin olisit
teettänyt itsellesi körttipuvun kamelinkarvoista, jos Nilsiässä olisi
ollut lihavia heinäsirkkoja ja kimalaisia, niinpä sinäkin olisit niitä
ahminut ja niiden nesteitä juonut. Näitten puutteessa keikaroit
hurstipaidoissa ja piikkohousuissa ja söit pettua, mutta et juonut
hunajaa vaan hieman kuivempia nesteitä.

Syytäessäni näitä sanoja suustani tunsin jonkun nykivän
takinlievettäni. Paavo Korhonen supatti hätäisesti korvaani:

-- Lähdetään hyvän sään aikaan liikkeelle. Marjamiehet näkyvät palaavan
kotiaan rantakiviä myöten.

Hän pisti kättä Ruotsalaiselle ja livahti veneeseen. Ei minun auttanut
muu kuin seurata häntä. Kättelin Ruotsalaista ja syöksyin veneen
perään.

-- Melokaa nyt, jos jaksanette, hätäili Korhonen.

Kokka kohisi, kun Korhonen veti airoillaan. Ruotsalaista kuului
naurattavan meidän hätäinen lähtömme. Hän oli ihmistuntija ainakin
Korhosen sieluun nähden.

Ei pitkään aikaan virketty sanaakaan. Korhonen kiskoi venettä
hartiavoimillaan. Katsahdin taakseni. Ruotsalainen tervehti
sydämmellisesti vanhaa vaimoaan ja näkyi ystävällisesti häntä
puhuttelevan. -- Äkäpussi talossa on parempi turva kuin huono
vahtikoira.

Vihdoin keskeytin vaitiolon:

-- Korhonen hoi! Eikös jo uskallettaisi hieman jutella. Eihän Aholan
saarta enää kunnolleen näykään. -- Suurilla miehillä on usein pahat
akat.

-- Niin on tuolla Ruohtalaisella ainakin. Se ajoi minut kerran ulos
tuvasta, kun vähän maisteltiin kaiman kanssa. Ei muuta kuin kiljasi ja
sanoi miehelleen: "vai rupeat sinä jo suruttomia kokoomaan ryypyillesi!
Etkö enää tyydy heränneitten seuroihin. Lystimpihän se tuo Korhonen
taitaisi olla kuin nuo vanhat Niskaset ja Naskaset, mutta pois
viinamiehet talosta! Taivaassahan sitä nyt ollaan eikä Nilsiän
perukoilla." -- Pitipäs Ruohtalainen suunsa kiinni; eipäs suupaltto
hirvinnyt tikahtaa sanaakaan. Minä olen aina pelännyt kiukkuisia
akkoja. Kun niihin järki pystyisi! Mutta suuria lapsia ne naiset aina
ovat.

-- Niin, lapsen pehmeät lihakset naisilla iät kaiket on. Lienevät
aivotkin samanlaiset. -- Mutta ihmeellinen se Paavo Ruotsalainen
sittenkin oli miehekseen. Ei ollut saanut muuta sivistystä kuin
rippikoulussa, mutta siitä huolimatta itse rippikoulun pitäjät ajoivat
hänen luokseen oppia saamaan. Ja mitä hän opetti? Ei muuta kuin sitä
yhtä samaa, että synti painaa, synti vaivaa. Se on, koko maallinen
elämä oli muka syntiä. Ja tätä hullua sadatusta kuulemaan kerääntyi
kansaa laumoittain. Paavo oli herkkähermo-potilas, ja tautiaan hän
tartutti kaikkiin, jotka olivat vastaanottavaisia. Hänen seurakuntansa
oli niinikään hermotautista. Siitä kantaa Lönnrot todistusta. Niinkuin
ruumiin rutto tarttuu ja leviää, niin sielunkin sairaus tarttuu
miehestä toiseen. Paavo rakasti esiintyä viheliäisenä, rakasti
sadatella itseään. Niin, sekin on tautia, pyhää tautia. Tuo orjan
tilanteen ihannoiminen, tuo Herran patukan suuteleminen on nykyään
todettu aivan yksinkertaiseksi ruumiilliseksi taudiksi. Ja tätä tautia
potevat kerääntyvät suurissa laumoissa eri seurakunniksi. Niihin kuuluu
sivistyneitä ja sivistymättömiä suloisessa sovussa. Kaikkia yhdistää
yhteinen merkillinen hermojen taipumus. Paavon ympärillekin kokoontui
sekä rahvasta että hienostoa. Hänestä tehtiin kahden hiippakunnan
piispa, Suomen vihkimätön arkkipiispa. Ja hänen hiippakuntaansa kuului
suuriruhtinaskunnan kaikki herkkähermoiset uskovaiset. -- Mutta
niinkuin rutto toisin ajoin raivoaa laajemmin ja yleisemmin, toisin
ajoin vaimenee, niin tämäkin henkinen tauti aika ajoittan kulovalkean
tavoin leimahtaa liekkeihin ja ryskäen kulkee maita mantereita taas
sammuakseen kuin sytykkeitä puuttuu. Ajantietojen hämärimmistä
kaukaisuuksista tällaiset liikkeet tunnetaan. Ne ovat aina olleet
samanluontoiset. Tuprahtavat äkkiä ilmi liekkiin, ja sammuvat taas
vähitellen. -- Liikkeen johtajia sanotaan profeetoiksi, ja väitetään
heitä Herran lähettämiksi. Usein heidän oppinsa ovat epäkäytännöllistä
laatua, mutta voivat myöskin joskus sisältää varmoja, maallisia
tarkoitusperiä. Silloin niiden elämänikä lasketaan sadoissa, jopa
tuhansissa vuosissa. Ja ihmiskunta polvistuu näiden harhakuvien eteen.

-- Mutta ovatko ne harhakuvia? kysyi Korhonen.

-- Ovat. Ne ovat mielikuvituksen utuisia otaksumia. Ainoastaan
pätevästi todistetut opit pysyvät halki aikojen. Ne eivät koskaan
tupsahda äkkiä ilmi tuleen, ne kytevät hitaasti, ne lämmittävät aina ja
valaisevat tasaisesti.

-- Vieläkö körttiläisiä on Suomessa tätä nykyä? kysyi taas Korhonen.

-- Taitanee olla siellä täällä Pohjanmaalla ja Savossa. Kulkutaudin
luonnetta sillä liikkeellä ei enää ole; sitä ilmenee samalla tavalla
kuin joka vuosi tuhka- ja tulirokkoa. Mutta voi kohta koittaa se aika,
jolloin se taas kulkee metsäpalon tavoin yli maan.

-- Minnekkä minä teidät soudan, kysyi Korhonen.

-- Soutakaa sinne, mistä helposti pääsen Tuonen pauhaaville koskille.
Minä aikoisin lähteä venekyydissä alas Väinölään.

-- Tästä se on lyhyin tie koskille Impilahden kautta. Mutta siellä
Impilahdella asuu vaan nuoria, naimattomia neitosia. En tiedä,
uskaltanetteko sen kautta kulkea. En minä vain, vanha poika, ole sinne
milloinkaan hirvinnyt pistää nokkaani. Kuuluvat laulelevan niin
kauniisti, että järki mieheltä menee.

-- En minä tyttöjä pelkää. Eikä ne mieheltä mieltä vie. Yhä ne vaan
sitä lisäävät. Tietäähän Korhonen, mitä Lemminkäinen sanoi Saaren
tytöistä. Pelkäsin heitä, "kuin havukka kylän kanoja". Niin Luoja
tahtoo, että tyttöjä pelätään. Minä yritän astua tuohon vaaralliseen
lahteen. Soudetaan vain sinne.

-- Minusta nähden kyllä saatte mennä sinne, mutta minä soudan heti
Impilahden valkamasta kotia.



IMPILAHTI.


Se oli suuri maakunta, jossa etupäässä asui naimattomia naisia,
kaikenikäisiä, kaikenlaatuisia naisia, jotka eivät olleet saaneet
nauttia avioelämän suloa, sen lapsiriemuja ja sen kuluttavia riitoja ja
toria. Lahti oli syvä ja pitkä, se oli kuin vuono, jota ympäröi
alppimaiset rantavuoret. Suuret lumivalkoiset monikerroksiset
kivirakennukset pilkistivät esille tuuheitten lehtipuitten välistä.
Viisaitten neitsyitten rakennusten pitkällä sivulla nähtiin maasta
katonrajaan asti ulottuva Kristuksen pronssinen kuva ristinpuussa,
tyhmien neitsyitten rakennuksia koristi rivi punaisia lyhtyjä katon
rajassa.

Väinämöinen oli useasti kertonut tämän seudun luonnon ihanuuksista,
kuinka siellä joka lähteen reunalla istuskeli valkopukuisia naisia,
kauniita, keltatukkaisia, jotka matkamiehelle tarjosivat raitista,
kirkasta vettä, ja pitivät seuraa ikivaahteroitten suojaisessa
varjossa. Häntä ei oltu koskaan laskettu tähän ihanaan Impilahteen
jumalallisen arvonsa vuoksi, mutta Lemminkäinen, vedenjumalan poika,
oli ankeriaan muodossa uinut vastavirtoja joka ilta vuonon ihanille
rantamille.

Astuskelin vuonon rantoja pitkin kaunista käytävää, joka vuoroon
sukelsi kallioitten tunneleihin, vuoroon kulki kukkivien laaksonpohjien
yli. En ollut kauan astuskellut, kun kuulin laulua mutkittelevan tien
kaukaisuudesta. Illalla kotiinsa palaavia impiä. Laulun ääni läheni ja
paisui. Jo näin eturivin astujat. Jo kuulin laulun:

    Hei henttuni silimillä sinisillä
    Ja poskilla punasilla
    Niillä mä itseni ilahutan
    Kuin rikkaat tuhansilla.

Tyhmiä neitsyitä siis! Kun tulivat kohdalleni, seisattuivat
ällistyneinä kuolevaisen haahmoni takia, ja yksi kysyi:

-- Minnekkäs pappa astuu?

-- Ketä olette, suruttomat vainajat? kysyin vastaan.

-- Enkeleitä, niinkuin näet.

-- Mutta ketäs olitte maailmassa?

-- Tupakkaenkeleitä! Etkö tunne hajusta?

-- En. Avaruuden vihainen viima on pyyhkäissyt pois lemunne. Mistä
kaupungista olette?

-- Helsingistä "trustin" tehtaasta.

-- Tekö minua silmillänne söitte siellä kadulla punikkien vallan aikana
maaliskuussa?

-- Kaikki lihavat miehet olivat silmiemme ruokaa siellä maailmassa.

-- Oi te typerät tupakkaenkelit! Teidän ajatuksenne ovat yhtä lyhyet
kuin hiuksenne ovat pitkät ja takkuiset. Miksi minun vertani janositte,
miksi tahdoitte silpoa sisukseni? Ettekö tienneet, että juuri minä olin
teidän työnne ja toimeentulonne vankin perusta ja pohja. Minähän poltan
15 sikaria päivässä. Minut ja muut lihavat miehet murhaamalla olisitte
särkeneet ammattinne tukipylväät. Muita teidän pyrintönne olivat yhtä
lapsekkaasti suunnitellut kuin punikkien ylimalkaan. Jos te olisitte
voittaneet, olisivat useimmat henkiset ja aineelliset toiminta-alat
joutuneet seisahduksiin.

-- Elkää enää riidelkö! Eikö pappa tule meitä hälsaamaan tuonne ylös
vuorille, jossa näette punaisten lyhtyjen kuumottavan?

-- En malta! Rakastan enemmän teidän kättenne töitä kuin teidän
mahdollisesti rakastettavaa seuraanne.

Tupakkaenkelit tekivät halveksivan ruumiinliikkeen, sytyttivät
savukkeen ja läksivät eteenpäin marssimaan laulaen yhä arveluttavampia
renkutuksiaan.

Jatkoin matkaani. Jo alkoi kuulua edestäpäin toisen ryhmän laulua. Näin
kaukana pitkän jonon valkoharsoisia impiä lähenevän. Heillä oli
myrtinoksat kassapäissään, ruusuja rinnalla ja helakoita unikukkia
vyötäisillä. Hitain askelin he kulkivat tietä pitkin, käsivarret
käärittyinä toistensa vyötäisille. He lauloivat vaan yhtä laulua:

    Sitte kuu-toa helskyttäisin
    Papinpaita-a kangasta
    Kihlasormus se kiilteleisi,
    Voi mua hullua neitoa!

En tahtonut tavata näitä osattomia, onnettomia impiä. Vetäydyin
suppilokatajan taakse ja tirkistelin sieltä. Sääli valtasi sydämeni,
kun näin heidän kaihoiset silmäyksensä. Kuivuuden polttamia kukkasia?
-- Kesti tunnin verran, ennenkuin impien jono oli sivuuttanut minut. He
poikkesivat syrjätielle ylös kotiinsa vuoristoon heti lumirajan
alapuolella. He hakivat viileyttä kuumalle kaiholleen.

En ehtinyt ottaa monta askelta, niin jo pöly ilmaisi, että uusi jono
oli tulossa. Niinikään valkopukuisia neitoja. Heillä oli palmunoksia
käsissään, orjantappurakukkia hiuksissaan, rukouskirja kainalossa.
Silmät olivat kohdistetut yläilmoihin ja hartaudella he veisasivat:

    Enkeli taivaan lausui näin:
    Miks' peljästyitte säikähtäin?
    Mä suuren ilon ilmoitan
    Maan kansoille nyt tulevan.

He poikkesivat valtatieltä ja läksivät kapuamaan ylös vuorelle, jonka
rinteessä kilometrin pituinen rakennus läikehti ilta-auringon valossa,
musta korkea kuva peloittavana roikkumassa keskellä rakennuksen seinää,
kaiken väriloiston ja vehmauden epäsointuisena kummituksena.

Astuin edelleen. Kaksi mustapukuista naista astuskeli hitaasti
vastaani. Pitkiä he olivat ja solakoita. Toinen kuletti toista kädestä.
Toinen näytti olevan sokea.

Se, joka toista kuletti, korotti äänensä ja alkoi kauniilla kirkkaalla
äänellä laulun, omituista kyllä saksankielellä täällä suomalaisten
Tuonelassa. Hypähdin tiepuoleen kuunnellakseni. Pitkäveteinen, kiehtova
ääni huudahti:

    Allmächtige Jungfrau, hör' mein Flehen!
    (Kaikkivoipa Neitsyt kuule huutoni).

Siis katolilainen! Olisiko ehkä keskiajalta? Pienen loman jälkeen hän
jatkoi:

    Zu dir, Gepriesne, rufe ich!

    (Sinua, Ylistetty, huutelen).

Näin samalla naisia, jotka lymyivät tien poskessa ja supattelivat
laulajalle:

-- Augusta, Augusta, kerro hulluja juttuja!

Mutta laulaja ei näkynyt heistä välittävän, ei heitä kuuntelevan:

    Lass mich im Staub vor dir vergehen.
    Mach, dass ich rein und engelgleich,
    eingehe in dein selig Reich.

    (Tahdon vaipua jalkaisi juureen tomuun!
    Suo minun puhtaana ja enkelinkaltaisena
    astua Sinun autuaille asuinsijoillesi).

Siis Elisabetin rukous Tannhäuaeristä.

Musta surupari oli saapunut kohdalleni. Kysyin:

-- Ketä olette, hitaat vaeltajat?

Laulaja katsahti minuun säikähtäen. Sokea ei nostanut päätäänkään.
Molempien kasvoista kuulti näkyviin vielä ihmeen ihanat piirteet,
syvien arpien runtelemat. He seisahtuivat ja näkevä kysyi matalalla
äänellä.

-- Oletko kuollut vai elävä?

-- Eläjä olen.

-- Elä häiritse meitä!

Hän seisahtui, mutta jatkoi lauluaan.

    Wenn je ein sundiges Verlangen
    ein weltlich Sehnen keimt in mir,
    So rang ich unter tausend Schmerzen
    dass ich es tödt' in meinem Hertzen!

    (Jospa syntinen halu,
    jospa maallinen kaiho vielä minussa vesoo,
    niin taistelen tuhansin tuskin,
    tukahduttaakseni sen sydämestäni).

-- Kuinka, ihana laulaja, käytät saksankieltä suomalaisten taivaissa?

-- Olen puolalais-saksalainen Königsbergistä. Lapsena opin tämän
hehkuvan laulun operassa käydessäni. Helsingissä elin hurjaa elämää,
Helsingissä kuolin. Sentähden olen täällä, suomalaisten taivaissa.

-- Suonet anteeksi uteliaisuuteni. Ken olet?

-- Tuntenetko minut? En sano sinulle isäni kunniakasta nimeä, sanon
nimen, jolla minut tunnettiin Helsingin herrain piireissä. Olen "Tyska
Augusta". "Eldoradon" palossa sain vammoja, jotka veivät hautaan ja
tänne. Oletko kuullut siitä palosta ja kävitkö Eldoradossa?

-- Olen kuullut, mutta en käynyt. En vielä silloin ollut akatemian
vapaa kansalainen. -- Kuka on tuo onneton, solakka toverisi.

-- Sanokoon itse, jos haluaa.

Keltatukkainen sokea mietti hiukan:

-- Minua sanottiin -- "Svenska Ebba!"

-- Mitä vammoja sait Eldoradossa, kysyin uudelleen "Tyska Augustalta".

-- Kun kerran taas saan nähdä ja puhutella elävää ihmislasta, tahdon
avata sydämmen ja kertoa sinulle kärsimystein historian:

Asuin kymmenen muun onnettoman tytön kanssa Eldoradossa Helsingin
syrjäkadulla. Olin ainoa saksatar, saapunut Räävelin kautta Helsinkiin.
Muut olivat ruotsikkoja ja jokunen suomalainen tyttö. -- En kärsi
kertoa elämästämme siellä kurjuuden pesässä. Oli hauskoja huumauksen
hetkiä, mutta hirvittävän painavia ikävän, katumuksen ja häpeän pitkiä
tunteja. Mutta -- minua ylläpiti kaikessa tässä loassa yksi pyhä
ajatus. Minä halusin äidiksi, rakastin intohimoisesti saada omaa lasta
kiikutella. Kun olin jonkun uljaan, iloisen miehen tuttavuudessa, oli
polttava rukoukseni jumaläidin puoleen: -- olen katolilainen kuten
äitinikin -- "anna minun vaivaisen saada poika, ja minä alan uuden
elämän!" Rukoilin ja rukoilin, ja kauhea elämäni sujui siedettävästi --
toivossa. Mutta rukoustani ei kuultu. Ei kukkia verso yleisellä
maantiellä! -- Mutta samassa talossa asui työläisperhe, talonmies ja
vaimonsa ja heillä oli yksi poika iloinen ja vilkas. Kun muut tytöt
päivisin viettivät raukeaa, vetelehtivää elämää, silloin minä juoksin
talonmiehen perheen luo ja leikittelin lapsen kera. Rahani kulutin
lapselle, puin hänet, syötin häntä parhaimmilla herkuilla, ja sain
vapaasti hellitellä häntä. Tämä pieni poika oli minun kirkas
aamutähteni likaisen yön jälkeen.

-- Silloin tapahtui se suuri onnettomuus. Eräänä suurena isänmaallisena
juhlana täyttyi salimme ja kammiomme juhlivia patrioteja. He olivat
saattaneet naisensa juhlasta kotia ja saapuivat lukemattomilla
ajureilla meille juhlaa jatkamaan. Meillä tanssittiin ja riemuittiin ja
ryypättiin. -- Isänmaalliset suuret juhlat olivat meidän talon
asukkaille kaikkein rasittavimpia. -- Tässä humussa pääsi tuli irti.
Humalaisten sammutusyritykset eivät onnistuneet. Kohta oli koko
rakennus ilmiliekissä. Vähissä vaatteissa kaikki karkasivat ulos. --
Silloin muistui mieleeni talonmiehen poika, minun silmäteräni. Heidän
porstuansa jo paloi. Mutta itse eivät näkyneet aavistavan vaaraa. He
olivat tottuneet nukkumaan kovassa yöjyrinässä. Sitä jyskytystä, huutoa
ja temmellystä oli aina pihallamme. Minä syöksyin palavan porstuan läpi
perheen luo, herätin heidät, koppasin pojan syliini, hyökkäsin taas
ulos. Pelastin pojan hengen, annoin hänet palosotilaalle, mutta omat
kevyet vaatehepeneeni olivat syttyneet palamaan. Sain pahoja
palohaavoja, vietiin sairashuoneeseen. Kasvot olivat yhdessä ruvessa.
Olisin parantunut, mutta palosotilaitten kylmät ruiskuryöpyt, jotka he
suuntasivat minuun sammutustarkoituksissa, sekä kylmä, kirkas keväinen
yö synnyttivät keuhkokuumeen, johon kuolin.

Kuului metsästä säheitä ääniä:

-- Tyska Augusta! -- Tyska Augusta! Elä puhele sen miehen kanssa. Tule
tänne kertomaan meille hulluja juttuja!

-- Ketä ovat nuo naiset?

-- Ne ovat hienoja neitejä, jotka aina vaivaavat minua. Tahtovat vaan
kuulla hulluja juttuja.

-- Pelastuivatko pojan vanhemmat?

-- Pelastuivat ikkunasta, mutta palaneet olisivat ehkä kaikki, sillä ei
kukaan humaltuneista tytöistä muistanut talonmiehen kohtaloa.

-- Sinä teit suuren työn, suurimman, minkä ihminen tehdä voi. Oman
henkesi uhalla pelastit kolmen henkilön hengen. Niin tekee luomakunnan
kaikki todelliset naispuoliset oliot. Äidin rakkaus voittaa
uhraavaisuudessa kaikki muut ihmistunteet, kaikki opitut hyveet. Sinä
et ollut luotu "tytöksi", sinä olit luotu "äidiksi". Olit väärällä
elämän uralla. Tämä pyhä tunne sinut pelasti. Sait anteeksi, mitä
luojaasi vastaan rikkonut olit.

Svenska Ebba avasi suunsa ja puheli hiljaisella äänellä:

-- Istuin hourailevan Augustan tautivuoteen äärellä ja hän aina vaan
hyräili tätä samaa ihanaa laulua, jonka äsken kuulitte. Se syöpyi
minuunkin. En enää ollut iloinen maailmassa, en humussa, en humalassa.
Korvissani vaan soi:

    "Mach, dass ich rein und engelgleich
    Eingehe in dein selig Reich."

Kunnes onnettomuus kohtasi minutkin.

-- En maassa enkä taivaissa vielä ole tavannut niin hartaita
"puhtauden" palvojia kuin te, onnettomat tytöt. Ehkä onkin niin, että
entiset ilotytöt rukoilevat taivaallista impeä nöyrimmin ja hartaimmin.
-- Mutta saanko tietää, miten sinä ihana Ebba, kadotit näkösi.

-- Surutarinani on tällainen. Augustan kuoltua keväällä oli minun
elämäni käynyt raskaaksi. Korvani kuulivat keskellä uniani vaan hänen
laulujaan. Kammioni siltapalkit polttivat jalkaini alla. Voitko tajuta,
miltä tuntuu, kun lattia rupeaa polttamaan kuin kuuma hella. Ääni
sisässäni soi: "pois täältä, pois, pois!" Minne? En tiennyt minne. Ei
ole helppoa jättää sellainen elämä. Tahdon voima on kuihtunut
valvottuina öinä. -- Tuli eräänä heinäkuun päivänä nuori, kaunis mies
luokseni. Tuli elämöimään, tuli hekkumoimaan, tuli rahojaan tuhlaamaan.
Tuli maalta muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin. Hänen kanssaan päätin
tukahduttaa jäytävän ikävän. -- Kaksi päivää oli elosteltu. Oli
tyhjennetty nautinnon malja pohjasakkoja myöten. Ilta-aurinko pilkisti
hiostavasti sisään paksujen akkunaverhojen läpi. Pöytämme oli tahmea
alkohoolijuomien tähteitä. Hengitystäni rupesi ahdistamaan. Pois tästä
likapesästä ulos kirkkaan auringon alle! Hermostuneet korvani taas
kuulivat selvän selvästi harhaääniä. Huusin miehelle: "kuuletko
karjankellojen kilkatusta, tunnetko niitetyn heinän tuoksua?" Olin
nuorena palvellut Jämtlandin vuorimaissa paimentyttönä. Ne kutsuivat
minua ulos. Puhelin kuin mieletön. Mies kuunteli ja kauhistui. Häneen
tarttui minun hurmioni. Otettiin koriin evästä, kuivaa ja märkää,
syöstiin kadulle ja kulettiin haltioituneina läheiselle merenrannalle.
Saatiin vene, soudettiin ulos Hietalahden satamasta. Helpottuneena
hengitin raikasta meri-ilmaa, rupesin rallattelemaan taalalaisia
polskia. Lauloin ja ilakoin. Kammottavat äänet kaikkosivat korvistani.
Lukemattomia seurueita souteli veneissä lahdella. Oli tyyni ja lämmin.
Toverini souti ääneti ja hiljaa. En seurannut hänen toimiaan. Olin
haltioissani. Olin kotonani Jämtlandissa ja paimensin karjoja korkeilla
laitumilla. Pamauksen kuulin, silmiäni vihlaisi kuin tulen liekki olisi
niihin sattunut, tuuskahdin veneenpohjalle. Kuulin vielä kaksi
laukausta. -- Mies oli ensin ampunut minut, sitte itsensä. Minä jäin
sokeana elämään, hän kuoli. Kuka hän oli, sitä en tiennyt. Miksi sen
teki, ei siitäkään kuoleva ehtinyt virkkaa sanaakaan. Me olimme puhtaan
elämän janon hurmiossa. Hän yhtä haltioitunut kuin minäkin.
Mielettömänä sokaisi minut. Kahden vuoden pimeyden perästä pääsin
tänne.

Ebba lopetti kertomuksensa. Samassa kuului hirvittävä kirkuna sieltä
suuren palatsin pihamaalta, jossa pronssinen kuva oli pystytetty.
Vihasia, kimeitä naisääniä kuului, jotka huusivat:

-- Missä on taivaallinen ylkämme? Sinulle uhrasimme onnemme ja
tunteemme siellä maailmassa. Missä sinä nyt olet? Tuoko patsas vain?

Samassa alkoi hirvittävä kivitys. Pronssinen patsas kumisi ja kilisi.
Ja kirkuvat äänet leikkasivat ilmaa.

-- Mitä meteliä siellä pidetään? kysyin.

-- Mielipuoliset immet, joita on niin paljo, kivittävät joka ilta kuvaa
ja kirkuvat.

-- Ei korvani kestä tuota kirkua. Jatkan matkaani. Hyvästi
surkuteltavat, autuaat immet.

Läksin juoksujalkaa eteenpäin, paeten melua. Naiset viidakosta
karkasivat tielle ja alkoivat maaritella:

-- Svenska Ebba, kerro hulluja juttuja!

Kohta kajahti taas tyttöjen äänet.

    Doch, konnt ich jeden Fehl nicht büssen,
    so nimm dich gnädig meiner an,
    Dass ich mit demutvollem Grüssen
    als würd'ge Magd dir nahen kann.

    (Jospa en mahdakkaan vikojani sovittaa,
    Ota minut armolliseen huomaasi,
    Jotta nöyrästi tervehtien voisin
    kunnon impenä sinua lähestyä.)

Juoksin yhälleen, sillä kiusattujen impien kimakat huudot vielä
vihloivat korviani. Samassa kuulin äänen tien vierestä:

-- Minne se mies juoksee?

-- Pakoon! Pakoon pahoja ääniä.

Vanhahko nainen istui kivellä, kirja kädessä ja nenälasit silmillä.

-- Noitako naisten ääniä te pakenette? Te olette itse syypää siihen,
että he niin kirkuvat. Te miehet! Te vaaditte naisilta sitä, mitä ette
itseltänne.

-- Olette siis naisasian etutaistelija?

-- Olin maailmassa "Tulisoihdun" ja "Nousevan Koston" avustajia. Olin
tulinen sosialisti. Taistelin vääryyksiä vastaan erittäinkin naisen
elämän alalla. Vaadin köyhille riittävästi leipää ja naisille
riittävästi lempeä. Tasajakoa niin yhdessä kuin toisessa tapauksessa.
Tuossa näette tulokset nykyisestä järjestyksestä. Toisilla liian vähän,
toisilla liian runsaasti. Molemmat menehtyvät.

-- Kuinka Teitä ei lähetetty sielunvaellukselle?

-- Kuolin jo lokakuussa ennen punikkien meteliä. Kyllä Neidit raadin
edessä vaativat minua vaellukselle, mutta minä härisin vastaan.
Väinämöinen ja Louhi yhtyivät täydellisesti minuun, Porthan piti minun
ajatuksiani järkevinä ja Agricola ei pitänyt niitä aivan mahdottomina.
Hän muisteli Lutherin sanoneen, että ilotyttö useinkaan ei ole huonompi
kuin nunnakaan. Mutta pyhä Henrik ja piispa Maunu olivat kauhuissaan ja
kiukuissaan ja Neitien kiharat säkenöivät liekkejä.

Samassa taas parahti naiskuoro laulamaan. Äänet tulivat jostakin
lehdosta aivan läheltä. Sanat kuuluivat selvästi:

    O sanctissima, o piissima
    Dulcis virgo Maria!
    Mater amata! Intemerata!
    O-o-ra-a, O-o-ra pro nobis!

    (Oi sinä kaikkein pyhin ja hurskain
    Sulo impi Maaria.
    Äiti armahin, saastumaton
    Rukoile puolestamme).

-- Kuka täällä latinaa laulaa? kysyin.

-- Naantalin nunnat ja muut katoliset immet keskiajalta. He asuvat
tuolla lehdossa eräässä komeassa luostarissa. Joka ilta he ylistävät
taivaan kuningatarta, joka aamu niinikään. Joka yö taas... No, tästä en
kehtaa kertoa. Kuuluvat olevan vihanvimmoissa siitä, että Lemminkäinen
lähetettiin sielunvaellukselle. Lemminkäinen saapui joka ilta auringon
laskettua luostariin ja lähti aamun sarastaessa. Vielä näkee
köysitikapuun jäljet muurissa, josta Lemminkäinen kiipesi luostariin.
Samanlaiset jäljet kuuluvat näkyvän jokaisen naisluostarin muurista.

-- Mitä kirjaa luette?

-- Se on saksalainen aikakauskirja "Die neue Generation."

-- Oivallinen julkaisu! Kuinka pitkältä vielä kestää tätä Impilahtea?
Minussa on herännyt kipeä kaipuu pois tyynien naisten seuraan.

-- On sitä vielä joitakin peninkuormia. Olette tilaisuudessa vielä
kokemaan, että minä olen oikeassa. Minä elin "als würdge Magd", mutta
luuletteko, että kukaan minua silti kunnioitti. Haukkuivat vaan
"vanhaksi piiaksi". Kirkossa jumaloidaan "puhdasta impeyttä", kirkon
ulkopuolella sitä ivataan ja pilkataan. Onko siinä oikeutta ja
kohtuutta? Vastatkaa mies!

-- Ei ole. Te olette palvelleet aasialaista aatetta. Se on
harhaviettisten miesten keksimä, luonnoton ja seurauksiltaan tuhoisa.
Luoja ei salli, että hänen lakejaan loukataan. -- Mutta Te olette
terveen ja terhakan näköinen.

-- Minut ylläpiti pyhä viha.

-- Saatte vihata vielä satoja vuosia, ennen kuin muutosta saatte
aikaan. Ihmiset eivät palvele luojaansa vain omia keksimiä jumaliaan.
Ja jumalat ovat ihmissyöjiä.

-- Niin, ja miehet ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen.

-- Ja naiset niitä hartaimmin palvelevat.

-- En minä, en minä, huudahti nainen ja nenälasit tipahtivat syliin.

Koska huomasin, ettei sanatulvalla olisi rajaa, hyvästelin ja läksin.
Tapasin vielä kymmeniä kotia palaavia impilaumoja. Mikä veisasi virsiä,
mikä rakkauslauluja, mikä rekilauluja.

Mutta naisen ainoa ilon lähde on kumminkin rakkaus sen kaikissa
ilmenemismuodoissa, karkeimmasta henkevimpään. Suurin ja pyhin on äidin
rakkaus. Naisen aateluus.

Sentähden on Tuonelan Impilahtikin murheellisin paikka taivaissa, sillä
kunniallinen äidinoikeus suotakoon aina naiselle. Suuri luoja sitä
vaatii.

Naisten kanssa on mentävä tuomiolle hellävaraa kuin silmää kosketellen.
Sentähden ei punikkinaisiakaan oltu lähetetty sielunvaellukselle muuta
kuin poikkeustapauksissa. Ainoastaan ilkeimmät tupakarhut.

Riensin joutuin pois päin. Pääsin Impilahden rajojen tuolle puolen.
Vielä soivat korvissani ihanat äänet, surkuteltavat äänet, sairaaloiset
äänet, harhaviettiset äänet:

    "Mach dass ich rein und engelgleich
    eingehe in dein Seligreich".



SIIMES KANERVIO.


Yö läheni ja hain kattoa pääni päälle. Yhden huvilan portilla seisoi:
Siimes Kanervio.

-- Siimes Kanervio? Olin lukenut tuon nimen äskettäin. Missä? Ja missä
yhteydessä? Tuores vainaja hän ainakin oli. Sen tiesin.

Kolkutin huvilan ovea. Mies tulee avaamaan, mutta saa ainoastaan
vaivalla oven auki. Kun tämä vihdoin onnistuu, kysyn, onko hän Siimes
Kanervio ja saanko yökorteeria hänen luonaan.

-- Astukaa sisään vaan, sanoi huvilan asukas.

Nyt näin, että hänen kaikki sormensa olivat poikkileikatut.

-- Suokaa anteeksi, mutta kuka Te olette? Olen lukenut Teistä, mutta en
muista, minkä tapauksen yhteydessä.

-- Olin Hämeenlinnassa punaisten miliisipäällikkö, jonka punikit
surmasivat.

-- Nyt muistan, Te käskitte ampumaan erään roiston, joka oli aikeissa
murhata 200 aseetonta henkilöä Hämeenlinnan kaupungissa. -- Te olitte
siis ainoa koko punaisten joukossa, joka uskalsitte panna henkenne
alttiiksi, kun näitte, mihin kuiluun koko liike oli suistumassa.

-- En tiedä, olinko ainoa, mutta muuta en voinut tehdä.

-- Kuinka liityitte heidän joukkoonsa?

-- Olin jo nuorukaisesta saakka saanut sen aatteen päähäni, että
varallisuus voisi olla tasaisemmin jaettu eri ihmisten välillä. En
saanut rauhaa sydämmelleni, kun näin uutteran työläisperheen kituvan,
silloin kun suuret laiskurit mässäsivät.

-- Kituuko uuttera työläisperhe koskaan ja kutka Suomessa ylenmäärin
mässäilevät?

-- Hm! Eivät eroitukset varallisuudessa ole niin suuret meillä kuin
muualla, ei epäkohdat niin räikeät, mutta korjattavia kohtia on
olemassa ja hyvällä tahdolla mahdolliset korjata. Tätä hyvää tahtoa
minussa oli. En toivonut veljessotaa, enkä luullut sen niin veriseksi
käyvän. -- Olin kumminkin virassani, virkaatekevänä nimismiehenä nähnyt
paljon kurjuutta ja murhetta syntyvän juuri ihmisten sydämmettömyyden
ja armahtamattomuuden takia. -- Sentähden liityin sosialistien
joukkoon. Kun kerran liityin heihin, tahdoin myös kantaa edesvastuun
siitä. Kauhukseni kuulin puoluetoverieni kammoksuttavista töistä,
vihanvimmoissani näin tällaisia. Ajatus lensi päähäni: sinä itse olet
edesvastuussa kaikista näistä tihutöistä. Joll'et nouse tätä raivoa
asettamaan, kuolet omantunnon vaivoihin. Tunsin jo olevani kuolemaan
tuomittu, mutta tahdoin kuolla rauhoitetuin tuntein. Minä yritin päästä
syyllisyyteni tunteesta, mutta se ei onnistunut. Ääni vaan manasi
minua: Sinä, juuri sinä olet edesvastuunalainen. Veri huutaa kostoa,
sinun on vuodatettava veresi, muuten et pääse veren velasta.

-- Omituinen ajatus! Nykyajan siveysopin mukaan ihminen on syypää vaan
omiin rikoksiinsa ei muitten. Ihmisen aivotus on sittenkin
lukuunotettava ei vaan itse teko. Sattuman kautta tapahtunut rikos,
ilman tarkoitusta, ei ole rikos. Se on tapaturma. Teissä näkyy asuvan
vanhan ajan käsitys rikoksesta, joka oli tahra samanlainen kuin lika,
joka voi räiskyä yhtä hyvin viallisen kuin viattoman niskoille. Puhutte
kuin israelilainen ja toimitte kuin Mucius Scaevola.

-- Olenkin lukenut klassikkoja Helsingin suomalaisessa
normaalilyseossa. Clotho, Lachesis ja Atropos väänsivät värttinöitään
ja kutoivat mustaa elämänlankaani.

-- Te siis itse tuomitsitte itsenne syypääksi rikoksiin, joita ette
ollut tehnyt.

-- Niin, minä, minä itse olin syypää, ja edesvastuunalainen.

-- Kunnioitan Teitä, vaikka en ymmärrä. Te ette tahtonut
verenvuodatusta, Te vastustitte sotaa, mutta sittenkin aijoitte kuolla
murhamiesten puolesta. Kuulkaa, ei kukaan voi kuolla toisten syntien
edestä, kunkin täytyy sovittaa omat rikoksensa. Teidän käsityksenne on
aasialaista perua, Te aijoitte antautua syntipukiksi, aijoitte
viattomana karitsana kuolla toisten syntien takia.

-- Ei niin, ei ollenkaan niin. En mielestäni ollut viaton, enkä
suinkaan kuollut toisten puolesta. Sovitin vaan omat erehdykseni, sen
erehdyksen, että olin liittynyt puolueeseen, jonka tekotapoja en
hyväksynyt.

-- Luulenpa melkein, että Te valkoisten vankina ja heidän
tuomioistuimensa edessä, olisitte julistettu syyttömäksi niihin
rikoksiin, joista itse syytitte itseänne.

-- Niin luulin minäkin, sentähden en antautunut heille, vaan omille
miehilleni. Tiesin ett'eivät he tunteneet armoa. Tahdoin vaan ennen
kuolemaani julkijulistaa koko kansalleni, että, vaikka kohta
rikollinen, en hyväksynyt punikkien murharaivoa.

-- Niin eivät ajatelleet liikkeen johtomiehet.

-- Eivät. Minä pidänkin heitä syyllisinä jokaiseen murhaan. Laivan
kapteenin täytyy olla viimeinen uppoavassa aluksessa, he jättivät sen
ensimäisinä, ennen kokkipoikiakin. Märssipojat hukkuivat, päällystö
pelastui. Se on vastoin merilakia, se on vastoin kaikkia lakeja. Me
olimme kaikki ryhtyneet uhkarohkeaan tekoon, minä olin päättänyt
vastata tästä teosta ja sen olen tehnyt. Kenen omatunto sallii
vetäytymistä edesvastuusta, hän sen tehköön, minua oli opetettu toisin.

-- Kuka oli opettanut?

-- Isä ja äiti.

-- Kunnioitettavia ihmisiä! Mikä toimi isällänne oli?

-- Kansakoulunopettaja.

-- Taas uusi esimerkki siitä, että näissä perheissä elää korkeat
aatteet ja jalo henki.

-- Isäni oli sitä paitsi kansakoulujen luojan, U. Cygnaeuksen,
kasvattipoika.

-- Mainiota. Nyt ymmärrän Teitä. Uros on aina pitkän sankarisarjan
luoma. Vanhojen tarujen mukaan jumalien poika.

-- Pidättekö minua sankarina. Mielestäni olin ainakin rikollinen.

-- Aivan varmasti enemmän sankari kuin rikollinen. Kuolittehan ainakin
niitten miliisien puolesta, jotka ampuivat roiston. Tehän ette
suostuneet ilmaisemaan heidän nimiään, vaikka kidutuksilla koetettiin
pakoittaa.

-- Mutta sehän oli aivan luonnollista. Minähän olin käskenyt heitä
ampumaan. Minunhan piti vastaaman tästäkin työstä.

-- Oikein kyllä teitte, mutta tällaisia me muut ihmiset kunnioitamme
sankareina. Suomen suuren sosialistisen puolueen johtomiehet eivät
nostaneet sormeaankaan estääkseen verilöylyjä, vielä vähemmin katsoivat
velvollisuudekseen vastata heidän, eipä edes omistakaan töistään.
Sellaisia ei sanota sankareiksi. -- Oliko kuolemanne tuskallista?

-- Kaikki muut tuskat kärsin, mutta nälkäkuolema oli kauheinta. Ei
piiskaamiset, ei polttamiset, ei jäsenien katkomiset olleet niin
kauheita kuin nälkä ja jano.

-- Mitä Te ajattelitte Suomen kansan sivistyksestä, kuin Te olitte sen
kourissa.

-- Ei väkijoukolla koskaan ole sivistystä. Yksityisillä ihmisillä
kyllä. Rahvas on aina rahvasta. Joukoissa he polkevat kaikki
jalkoihinsa. Kaikki joukkoliikkeet ovat tuhoisia. Lumihiutaleet
leijailevat kepeinä ilmassa, mutta lumivyöryt hävittävät kaikki
allensa. "Odi profanum vulgus" lauloi jo Horatius. Se soi korvissani,
kun veri valui suonistani.

-- Voiko olla murheellisempaa kuin joutua joukon jalkoihin. Siinä ei
auta vastalauseet, eivät omat ajatukset. Jos et kule ihmisvirran
mukana, niin sorru pois. Ihmisvirta ei tunne armoa. -- Te olitte
joutunut rahvaan liikkeeseen. Te ette kuulunut siihen, Te pyritte
toiseen suuntaan, sentähden Te murskattiin jalkojen alle.

-- Aivan luonnollinen tapaus siis, huokasi Kanervio, aivan
luonnollinen. En siis voi kantaa vihaa ketään kohtaan. En enää
muistakkaan, kutka ja minkänäköiset kiduttajani olivat. Ne olivat vaan
yksilöitä Suomen työväen suuresta armeijasta. Olivatpa tuskin
syyntakeisia. Minä olin noussut heitä vastaan, tahdoin kulkea omaa
tietäni, sentähden kävi minulle kuin ihmiselle väkitungoksessa, joka
pyrkii ihmisvirtaa vastaan. Hän kaatuu maahan ja hänen selkärankansa
katkiaa.

-- Ettepä todellakaan voi ketään vihata, kellekään kostaa. -- Ainoa
oppi tästä on, ettei koskaan saa kuulua joukkoihin, pitää aina kulkea
yksin. Ihminen ei saa pyrkiä lampaita matkimaan; lammas on katraseläin,
ihminen on henkinen sissi. -- En tosin huomaa Teidän tehneen
minkäänlaista rikosta, mutta sen erehdyksen teitte, että liityitte
nöyränä jäsenenä katraaseen, suomatta itsellenne oikeutta arvostella
sen toimia. Luonnonlain ikiankaroitten sääntöjen mukaan Te murskattiin.
Mutta Teidän kuolemanne oli kaunein, komein, sankarillisin, minkä
tunnen koko kirotusta mellastuksesta. Sellainen omaperäinen ihminen
kuin Te ette voi kuulua puolueisiin. Sellaisiin kuuluvat lampaat,
oinaat ja pässit, ja nämät syöksyvät suin päin kuve kupeessa kiinni
sinne, minne suurisarvisin oinas niitä johtaa. Jos sarvipää oinas
syöksyy järveen, polskahtaa katras samaan sulaan, jos oinas
hölmöyksissään karkaa kohti suden suuta, seuraa nöyrä katras
orjallisesti hänen jälkiään. Katraan jäsenet eivät siveellisesti vastaa
eivätkä voi vastata mistään; ne vastaavat vaan kukin hengellään. Te
pyritte katraasta irti. Teidät hukka peri heti. Tiedättehän, miten
Länsi-Suomessa lapset sanovat johtavan oinaan puhuttelevan kairastaan:

    "Kuka teist' on kipiä-ä-ä-ä?
    Mää-ä-ä-ä!
    Mikä sull' on kipiää-ä-ä-ä?
    Pää-ä-ä-ä!"

Niin totta toisen kerran, katraan "pää-ä" on aina kipiä. Kellä pää ei
ole kipiä, hän elköön liittykö katraaseen. Siellä voi pää mennä turhan
päiten -- johtavien oinaitten typeryyden tai ilkeyden takia. Sääli
tervettä päätä, lampaitten päät menkööt!

-- Mutta katras on voimakkaampi kuin yksinäinen oinas tai pässi, väitti
Kanervio vastaan!

-- On kyllä. Mutta jos kiihkoiset pässit ovat johdossa, silloin
katraankin voima on köykäiseksi löytty. Silloin hukka perii koko
katraan. Niinkuin kävi teidän joukon. Nyt on katras hajallaan, mikä
viaton karitsa määkii missäkin: "Mull' oli kipiä pää-ä-ä-ä!"

-- Mutta uudet oinaat voivat taas kerätä katraan kokoon.

-- Voivat kyllä, mutta toivokaamme, että niillä oinailla on terve
pää-ä-ä! Ikävä vaan että Te olette joutunut tänne. Ehkä Teidän päätä ja
sydäntä tarvittaisiin maailmassa. Arvostelen Teidän tekoa ylen
suureksi. Te olitte harvinainen ilmiö punikkien laumassa, mutta ette
ainoastaan punikkien, vaan harvinainen ylimalkaan ihmiskunnassa.
Ette mitään muutosta aikaansaanut punikkien menettelyssä, ette
uhrikuolemallanne ylimalkaan mitään voittanut ihmiskunnalle,
voitittehan vaan itsellenne suurimman voiton, omantunnon rauhan. Tämä
kuolemanne hyödyttömyys ei vähennä tekonne suuremmoisuutta. Kanervion
nimi menee tulevaisuuteen uljaimman miehekkyyden seppeleen ympäröimänä.

-- En mainetta tavoitellut.

-- Suurin maine tulee joskus sitä tavoittelematta.

Juteltiin vielä ennen levolle menoa yhtä ja toista punikkien
psykologiiasta, Aleksis Kiven sankarien luonteista verrattuina meidän
ajan punikkeihin. Toivoin tapaavani vielä Kiven Tuonelassa ja aijoin
keskustella hänen kanssaan tästä asiasta, niin ett'en tällä kertaa
selosta iltapuhdejuttujamme Kanervion kanssa. Kanervio oli iloinen
suoritetusta urotyöstään, minä iloinen saadessani häntä kehua.



TUONELAN KOSKISSA.


Seuraavana aamuna hakeuduin taas Tuonelan joen rannoille. Aikomukseni
oli koskiveneellä laskea hurauttaa kaikki Tuonelan kosket Väinölän
tuville saakka.

Tuonelan joen niskassa, siinä missä se lähtee suuresta vesireitistä,
asuivat vannotetut koskenlaskijat. Sitä sanottiin Vaalaksi
skandinaavialaisen kohtalon jumalattaren nimen mukaan. Vanha Vaala
eukko vaani kosken reunalla ja valitsi uhrinsa. Tuonelassa hän ei
hyötynyt, mutta vanhalta maalliselta muistiltaan hän vietti aikansa
nimikkopaikassaan ja muisteli entisiä aikoja, jolloin koppasi verevän
pojan, urhean miehen tai kalpean immen uhrikseen.

Tapasin vannotettujen joukossa vanhan tuttavani, Vähäojan, jonka Vaala
oli salakavalasti houkutellut vaahtoiseen linnaansa Mankalan kiehuvassa
Iso-Käyrässä.

Vähäoja purskahti itkuun nähdessään minut. Lohduttelin häntä sillä,
että hänen leskellään ja kahdella pojallaan oli hyvä taloudellinen
asema maailmassa. Toin hänelle mieskohtaiset terveiset.

-- Mutta ne onnettomat, iloiset ylioppilaslaulajat, jotka minä syöksin
Vaalan valtakuntaan, niitä minä säälin, huokasi Vähäoja.

-- Elä huokaile heitä. He olivat valmiit Tuonelalle. Olivathan he
ylistäneet Tuonelaa riemuitsevin äänin laulajaisissa, seuroissa ja
toveripiireissä:

    "Siell' on lapsen lysti olla
    Illan tullen tuuditella
    Helmassa Tuonelan immen."

Elä surkeile heitä, surkeile avuttomia vanhempiaan, äitejä ja isiä.
Yhden nuorukaisen isä suri itselleen kuoleman taudin. Kohta hän on
täällä. Ennenkuin käki kukahtelee Mankalassa tänä kesänä, laskee hän
sinun veneessäsi alas poikaansa tapaamaan.

-- Niinpä niin. "Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma." Niin kuuluivat eloon jääneet laulajat
hyräilleen Iso-Käyrän honkaisella rantajyrkänteellä meille hukkuneille.
Poissa olin minäkin Suomen vainosta ja riidasta. Kuullut olen paljon
punikeilta ja valkosilta, jotka tästä ovat kulkeneet. Olen kuullut
heidänkin hyrisevän: kaukana kavala maailma.

Astuttiin Vähäojan pitkään tervaveneeseen. Vene täyttyi kohta nuoria
miehiä, nuoria naisia. Ne olivat kaikki punikkeja.

-- Ette ole sielunvaellukselle tuomituita, sanoin ihmetellen.

-- Emme, meitä on paljon Tuonelassa vapaalla jalalla. Tahtoisitteko,
että kaikkien pitäisi joutua sielunvaellukselle?

-- En suinkaan. Kyllä raati tietää, mitä se tekee. Oliko teidän
vapautus yksimielistä.

-- Kaikki äänestäjät vapauttivat. Neidit kuuluivat tahtoneen lyhyempää
vaellusta. Väittivät, että me kaikissa tapauksissa olimme rikkoneet
maan perustuslakeja. Kapinallisia ei muka koskaan saa armahtaa. Ei
Jumalakaan armahda ketään, joka häntä vastaan nousee. Hän etsii isäin
pahoja tekoja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen, saati sitte itse
syyllisiä.

Mutta Neidit ovat sekä uskovaisia että entisiä edustajia. He
näkivät meissä vaan kapinallisia kaikkea sitä vastaan, mikä heistä oli
pyhää ollut, alttari ja perustuslaki. Louhi ja Väinämöinen eivät
sanoneet tuntevansa muuta perustuslakia kuin Luojan kirjoittamaa
ihmisten sydämmiin, ja siinä perustuslaissa on paljon sijaa suotu
armahtavaisuudelle. Kuta korkeammalta taholta kirjoitettu perustuslaki
on annettu, sitä julmempi se on kapinallisille. Sitä armahtamattomampia
sen kannattajat.

Laskimme juuri ärjyvää Kinahmen koskea. Musta aalto syöksyi kokasta
sisään ja täytti veneen puolilleen.

-- Ohoi vannotettu, laske tarkkaan! Täällä on yksi hukkuva joukossa,
huudahtivat miehet.

Pahimmasta ryöpystä päästyämme ohjasi Vähäoja veneensä rantaan. Hänen
kätensä vapisivat kuin vilun väreissä.

-- En voi laskea, kuin kuoleva ihminen on veneessä. On lorua että
meillä laskumiehillä on rautaiset hermot. Kerran eläissään kumoon
laskenut perämies on kuolemaan merkitty, ja hänen venemiehensä
niinikään. Minä en uskonut tätä sääntöä, rupesin laskemaan, vaikka olin
kerran ohjannut ihmisiä kuolemaan. Vaala eukko otti seuraavalla
kerralla minut. Nyt en laske, kuin kuoleva on veneessä.

Mutta punikkien joukossa oli Oulusta kotosin oleva, hän tarttui
viilettimeen ja hänen ohjauksessa laskettiin loput koskia.

Jatkettiin keskustelua matkatoverien kanssa.

-- Kuinka jouduitte punakaartiin? kysyin lähimpinä istuvilta.

-- En saanut työtä. Käsky oli, että työttömien piti tarttua aseisiin.
Koetin välttää joutumista kaartiin, sillä olin jo kuullut sen toimista
sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Hain rengin paikkaa kolmesta
talosta, mutta ei huolittu. Oli jo miehiä talon tarpeiksi, ehkä vähän
liiaksikin. Ei auttanut muu kuin tartu kivääriin.

-- Ettekö periaatteellisista syistä tahtonut kieltäytyä?

-- En hyväksynyt aseihin tarttumista, mutta olin äänestänyt
sosialistien mukana ja olin sosialisti. Olinhan työmies. Olivathan
kaikki toverini työmiehiä. Mihinkä olisin kuulunut? Vastustin viime
tinkaan saakka; lopuksi ei vastustus enää auttanut. Mitä olisitte
tehnyt minun asemassani?

-- En tiedä! Ettekö tienneet mikä onnistumatonta kapinaa seuraa?

-- En varmasti. En ollut koskaan lukenut, miten kapinallisia
kohdellaan. Sen vaan luulin muistavani, että Anjalan liiton miehet
saivat armahduksen, paitsi yhtä, joka mestattiin. Olin lukenut sen
jostakin kirjasta kirjastossamme.

-- Luulitteko voittavanne?

-- Me luultiin kaikki, että voitto oli taattu. Alussa olimme varmat
siitä, kaikki lehtemmehän sitä toitottivat, mutta emme silloin
liittyneet kaartiin. Liityimme vasta myöhemmin. Silloin ei voiton
varmuus ollut enää yhtä luja. Mutta silloin oli pakko liittyä. Juuri
tämä myöhäinen liittyminen meidät pelasti rangaistuksesta.

-- Ette siis ilolla kantaneet asetta.

-- Emme suinkaan! Ei kukaan kantanut ilolla asetta. Eivät nekään, jotka
olivat liittyneet kaartiin aivan alusta saakka. Pitihän heidän toimia
vihollistensa keskellä, aina heidän näkyvissään. Ei ihmisellä ole sitä
luontoa, että hän ilakoi vihamiestensä ahdistuksesta heidän silmiensä
edessä. Vielä vähemmin me, jotka puolipakolla olimme sinne joutuneet.

-- Niinpä niin! Sitä minäkin ihmettelin. En koskaan nähnyt iloista
punikkia. Kaikki olivat tuskaisten näköisiä. Oliko niin, että teitä
hävetti liikkua asioillanne?

-- Nyt sen voin tunnustaa. Niin oli. Jouduin Helsinkiin. Piti
marssia katuja pitkin. Kaikki kadulla kävelijät olivat meidän
verivihollisiamme. Kaikki katselivat meihin inholla. Ei sellainen
marssiminen ollut hauskaa. Tietäkää, että runsas toinen puoli olisi
paiskannut aseensa nurkkaan, jos olisi kehdannut. Muutamat sen
tekivätkin.

-- Entä murhamiehet, eivätkö nekään riemuinneet?

-- Riemuitsivat kyllä, kun olivat saaneet uhrinsa hyvät kengät
jalkaansa ja paksun lompakon taskuunsa, mutta se ilo ei ollut
pitkäaikaista, eikä se ilo tarttunut muihin, ei se riemastuttanut
muita. Päinvastoin. Ehkä herätti kateutta. Sellainen tunne ei naurata.

-- Kaikki työ, jota ei tehdä ilolla, on kirottua työtä. Sellainen ei
koskaan onnistu. Mutta kai sentään joukossa oli joitakin intoilijoita,
jotka taistelivat hyvän aatteen puolesta tai luulivat taistelevansa
sellaisen puolesta, eivätkö he lietsoneet ilon ja toivon tunteita?

-- Niitä oli vähän. Ei heitä kuunneltu. Roistot olivat suuna päänä.
Eivätkä he joutaneet eivätkä tahtoneet kuunnella köyhälistön
auttamisesta, köyhälistön aseman parantamisesta. Sellaisiin puheisiin
oltiin kyllästytty vaalitilaisuuksissa. Nyt se oli miestä, jonka puhe
oli verisin, jonka suusta pulppusi koston huuto. Tällaiset puheet eivät
naurata. Joskin joku naurahti, ei se ollut virkistävää naurua. -- Ei,
en mitään iloa tuntenut, enkä nähnyt muidenkaan iloitsevan. Kateudella
kuulimme, että valkoisten leirissä loppumaton ilo oli vallalla, että
siellä vietettiin loma-aikaa kuin urheilujuhlissa. Meillä oli
hautajaistuntu aina vaan sydämissä.

-- Kuinka sitte menetitte henkenne? Kaatumallako vai sairauden kautta?

-- Lähetettiin rintamalle. Kaaduin Vilppulassa. Siinä kaikki. Meidät
pantiin vaarallisimpiin paikkoihin. En hengenlähtiessäkään voinut
tuntea tyydytystä. En tiennyt, minkä puolesta olin taistellut.
Köyhien puolesta en ainakaan. En myöskään köyhälistön oikeuksien
laajentamiseksi. Meillähän jo oli kaikki mahdolliset oikeudet. Minä
kuolin täydellisesti ymmällä siitä, minkä puolesta heitin henkeni.
Jospa olisin edes saanut kuolla jonkun jalon aatteen hyväksi, olisi
ehkä kuolema ollut helppoa. Jospa olisin saanut kuolla isänmaatani
varjellessa, mikä ilon aihe viimeisessä hengenvedossani. Nyt
vaivuin kuolemaan haisevan ryssän kupeella. Hän kiukussaan syyti
ymmärtämättömiä sanoja suustaan. -- Oli kai liittynyt meihin ryöstön
toivossa, ja joutui näin pennittömänä pois kiistakentältä. Kummako
siis, jos mies parka oli apealla päällä. -- Ei tämä naapuruus liioin
minun kuolevaa mieltäni kohentanut. Sanon suoraan, että hammasta purren
valmistauduin Tuonelan matkalle. Luuletteko, että toinen puoli meidän
kaatuneitamme läksi maailmasta juuri samanlaisilla tunteilla?

-- Luulen kyllä. Juuri tuo tyhjyyden tunne koko teidän aherruksissanne
mahtoi olla kaameinta. Se veti teidän kasvonne niin murheellisiksi.
Kamalat olivat teidän toimeenpanemat murhanne, inhoittavat teidän
ryöstönne ja omaisuuden järjetön hävittäminen, mutta kamalinta kaikista
oli tarkoitusperienne usvaisuus. Köyhälistön diktatuuri? Mitä se
merkitsi. Sitä tuskin kukaan teistä oivalsi. Ja mistä syystä
köyhälistön diktatuuria? Senkötähden, että tsaarin diktatuuri oli
maahan tallattu. Mutta köyhälistöhän sen polki jalkainsa alle juuri
diktatuurin turmiollisuuden takia. Ja nyt pyrkii köyhälistö uudistamaan
samanlaista diktatuuria. Ja myönnettäköön se kernaasti; verisempää
diktatuuria ei mikään tsaari meillä ole harjoittanut.

-- Kuulimme mekin joskus siitä tiktatuurista mainittavan.

-- Mitä sillä ymmärrettiin?

-- Sitä, että herrat väkipakolla pantaisiin hoitamaan sellaisia
virkoja, joihin me emme kyenneet, kuten lääkärin ja opettajan toimia.
Mutta tuomarin ja vallesmannin virat joutuisivat meille.

-- Eikö tämäkään selitys tuottanut teille iloa?

-- Emme iloinneet mistään -- -- --.

Mutta sanokaapa vielä kerran. Mitä olisitte tehnyt meidän asemassamme?
Ajatelkaa, että olisitte ollut työmies työmiesten joukossa. Kaikki
nousevat miehissä taistelemaan, vaativat teitä tekemään samoin. Mitä
olisitte tehnyt?

-- Saanko tehdä vastakysymyksen? Noudattivatko kaikki kutsua?

-- Eivät kaikki. Kaikkein rohkeimmat eivät sitä tehneet eivätkä
kaikkein kehnoimmat ja itsekkäimmät. Tahdotteko nyt vastata?

-- Nyt vastaan. En ole laumaeläin. Ihmisten suuri enemmistö kulkee
laumoissa. Tässä sentään toveruustunne olisi ehkä vieroittanut minut
luopumaan kaikesta arvostelusta ja poispysymisestä.

-- Niin, monet olivat vaikuttimet meilläkin, mutta hauskoja, ylentäviä
aikoja ne eivät olleet. Murheella menimme kohti kuolemaa. Se oli
kaikesta katkerinta. Murheella muistelemme holhokkejamme maailmassa. Ei
Tuonen lehto tunnu rauhan lehdolta, ei ainakaan nyt. Ehkä aikojen
kuluttua.

-- Milloin näitä aikoja heretään itkemästä, ei tietäne kukaan; milloin
muistelemasta? Ei konsanaan.

Oltiin laskettu koskia tuntimääriä. En ollut niitä joutanut
tarkastelemaan, niin suurella mielenkiinnolla olin jutellut toverien
kanssa ja tarkasti olin heitä kuunnellut. Hirvittävin mahti tätä nykyä
maailmassa tuntuu "puoluekuri" olevan. Se on se Molok jumala, joka
surmaa perheitten onnen. Puoluekuri se punaisten kapinassa rinnasti
rehellisen, kunnon työmiehen roiston, murhamiehen ja rosvon kanssa,
kunnon mies sai kärsiä roiston puolesta ja saa kärsiä roiston mainetta
kautta aikojen.

Mutta sen olin huomannut, että rannoilla yhtämittaa huhuiltiin venettä
seisattumaan ja ottamaan lisämatkustajia. Meidän veneeseen ei enää
mahtunut ketään, niin ahdaten täynnä se oli. Kysyin Vähäojalta:

-- Onko täällä aina näin vilkas liike Tuonelan joella.

-- Aina, aina vaan! Tuonelassa kun ei saa pitää hevosia täytyy ihmisten
joko kävellä tai pyrkiä venekyytiin.

-- Eikö milloinkaan ole ehdoitettu, että hevosetkin pääsisivät
Tuonelaan. Onhan niillä samanlaiset keuhkot, sydän ja aivot kuin
ihmiselläkin. Muisti vielä paljon parempi kuin ihmisillä.

-- Ei siitä monta vuotta ole kun uudestaan oli herätetty kysymys
hevosten laskemisesta Tuonelaan, mutta kirkkokansa oli noussut
raivoihinsa. Se oli uhannut nousta kapinaan, jos tällainen häväistys
pantaisiin toimeen. -- Nyt on uudelleen saapunut raadille pyyntö
samasta asiasta. -- Kirkkokansa oli jo sekä suuresti yllätetty että
harmissaan siitä, että kaikki joutuivat kuoltuaan samaan tilaan
Tuonelassa. Se oli odottanut itselleen suloisen autuuden ja muille
ankaran kidutuksen, niinkuin Suomen valtionuskonto neuvoo. Nyt sen
sijaan kaikenlaisilla juuttailla on yhtä hyvä olo kuin heilläkin. Jos
vielä hevosille pyritään hankkimaan oikeutta päästä Tuonelaan, silloin
kirkkokansan kärsivällisyys kuuluu loppuvan, ja se lupaa nousta
kapinaan. Sentähden on Tuonelassa niin sanomattoman vilkas veneliike.

-- Mille kannalle raati asettuu?

-- Kaikki hylkäävät hevosen, mutta Louhi haluaisi saada jonkun poron ja
Kristiina Tossavainen akiteeraa kovasti Neitejä vaatimaan vanhoille
vaimoille oikeuden pitää kissoja, mutta koska jo on otettu niin
kirkkokansan mielestä puolustamaton askel kohti löyhyyttä ja
hataruutta, että kaikki ihmiset perivät samanlaisen taivaan, aikovat he
voimainsa takaa vastustaa kaikkia uusia ehdoituksia taivasoikeuden
laajentamiseksi.

Oli jo iltapäivä kun saavuttiin Raatisaaren näkyviin. Minun piti nousta
piispa Agricolan laiturissa maihin. Vene laskettiin laituria kohti.
Piispa oli juuri päässyt istunnosta, oli riisunut päältään kirkollisen
asunsa ja pukeutunut köyhän kalastajan pukuun lähteäkseen ilta-ahvenia
onkimaan. Me tervehdimme kaikki kunnioittavasti vanhaa piispaa,
punikitkin yhtä nöyrästi kuin maailmassa pitäjänsä rovastia. Mutta
piispa ei huomannutkaan meidän kohteliaisuuden osoituksia, näkyi vaan
hääräilevän ja hakevan jotakin laiturinsa ympäristöltä. Minä nousin
laiturille ja hyvästelin matkatovereitani, joitten kova kohtalo oli
syvästi liikuttanut minua. Olinhan heidän kansalaisensa, olinhan
ennenkin ollut työmiesten hyvä ystävä, missä kunniallisen työmiehen
olin tavannut, olinhan heidän lähimmäisensä. Heidän onnettomuutensa ei
ollut vierottanut minua heistä, ehkä päinvastoin. Nämäthän olivat
kaikki kunniallista väkeä, jommoisten kanssa meidän täällä maailmassa
täytyy elää sovinnossa ja ystävyydessä, jos mieli ollenkaan ajatella
tulevaisuutta valoisana.

Samalla kun olin noussut veneestä tarttui Vähäoja viilettimeen ja
ohjasi vakavasti, vapisemattomin käsin eteenpäin kun kuolevainen oli
poistunut veneestä. Vene katosi Tuonen joen mustalla pinnalla sivu
pyhän Henrikin linnan pois näkyvistäni. Käännyin Agricolan puoleen ja
kysyin:

-- Mitä sinä, arvoisa piispa, haet?

-- Mult' telavus' troppotinkork.

-- Troppotinkork?? Sallinet, että kysyn, onko troppotinkork kala vai
lintu?

-- Sä oles finbyläin', etk' tierä mikä troppotinkork on.

-- Jo tiedän, jo tiedän, kun sain vähän aikaa fundeerata. Luulin ensin,
että se oli joku raamatullinen sana. Sehän on sama kuin rohtopullon
korkki.

-- Niin, se on sit' uutta soomenkeelt', em'mä semmottii pruuk'
arkiolossa.

Rupesin hakemaan ja löysinkin kohta korkin, jonka annoin piispalle.

-- Takk, takk vaa, nyt pitää rustaman onkenraaka ja siim' reiraan.
Kyll' ny vaa kala syö, paljast' vaa pääse lait' tavall' framill'.

-- Onko Väinämöiselle sattunut mitään ikävyyksiä minun ollessani
matkoilla.

-- Kyll' vaa ne emma' jutteleva' yht' toist, mutt' ei heitti ole
uskomist'.

-- Ei ollenkaan. Ämmät näkyvät pysyvän ämminä taivaassakin.

-- Jämt' oikki!

-- Olkoon onneksi! arvoisa kirjallisuutemme isä.

-- Takk', takk' bara!

Läksin Väinämöisen pirttiin. Väinämöinen halasi liikutettuna minua
oikein karjalaiseen tapaan. Sanoi olleen ikävän yksin elellä pirtissä.
Sanoi juorujen taas liikehtineen Tuonelassa.

-- Onko Ainoa ja Impi Mariaa näkynyt?

-- Tuolla ne ovat leikkineet päivät päästään Ainolan tanhuilla nuorten
poikien kera, Aino ylinnä. Olen heidän kisojaan seurannut, en heitä
tavannut.

Läksin Impi Mariaa tapaamaan. Menin Neiti Vuoren huvilaan, josta
lähetettiin sana tytöille saapua hänen luokseen. Aino ja Impi tulivat
juoksujalkaa huvilaan. Syleilin hartaasti tyttöstäni ja kysyin:

-- Oletko ikävöinyt setääsi?

-- En ollenkaan, en ollenkaan! Täällä on niin lysti olla Ainon luona.
Piiritanssia leikitään joka päivä ja hypätä barbiita. Aino on jo
oppinut sen leikin ja hyppää niin hyvin. Kenkäin kärjet ovat vaan niin
kuluneet. Onko täällä suutaria?

-- Tuonela on täynnä suutaria. Suutarit kuolevat nuorina, sanoi Aino,
joka ei edes uskaltanut antaa kättäkään minulle.

-- Oletteko vetäneet tikkua lähteestä, kysyin supattamalla.

Aino punastui eikä virkkanut mitään, mutta Impi vikisi:

-- Ollaan joskus.

Hetken perästä erottiin. Väinölässä mentiin aikasin illalla levolle ja
makasin matkasta väsyneenä sikeän unen Lemminkäisen vuoteessa.



RAADIN ISTUNNOSSA.


Aamulla Väinämöinen taas nousi ylös Pohjantähden sarastaessa, herätti
minut ja valitti vaikean istunnon sinä päivänä olevan edessä. Oli
nimittäin saapunut raadille kirjelmä, jossa pyydetään, että Tuonelaan
myöskin saisi laskea hevosvainajia. Väinämöinen pelkäsi, että asia
menee myttyyn, kun arvatenkin piispat jyrkästi tulevat sitä
vastustamaan. Pyysi minuakin saapumaan kokoukseen, kun jo kerran
ennenkin olin siellä käynyt ja tehnyt raadille palveluksia.

Seurasin siis Väinämöistä kokoukseen. Myöhästyimme, niin että raadin
muut jäsenet jo istuivat odottamassa. Pyhä Henrikki nyökkäsi hieman
minulle päätä; näki selvästi, että hän halveksi minua, kun en sen
paremmin ollut voinut neuvoa häntä objekti-sijojen käyttämiseen.

Pyhä Henrikki nappasi käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:

-- Istunto alkaa. Sihteeri on hyvä ja lukee anomusehdotuksen.

Porthan nousi pystyyn ja lausui:

-- On uudelleen saapunut Korkealle Raadille anomusehdotus, jossa joukko
Manalan asukkaita pyytää raatia käsittelemään kysymystä, eikö olisi
mahdollista saada muutamille kaikkein tärkeimmille nelijalkaisille
eläimille pääsyoikeutta Tuonelaan. Koska kirjelmä jo on ollut
kierrolla arvoisain jäsenten luona, ei liene välttämätöntä, että se
kokonaisuudessaan julkiluetaan. Ehkä lyhykäisesti kumminkin saan
esitellä perustelut ja ponnen. --

_Ensimäinen perustelu_.

Koska Manala tätä nykyä kansoittuu nopeammin kuin ehkä milloinkaan
ennen suurten sisällisten vainojen, sotien, nälän ja kulkutautien
kautta, niin että Tuonelan takamaatkin joutuvat asuttaviksi, rupeaa
kulkuneuvojen riittämättömyys vallan haitallisesti vaivaamaan.
Sentähden ehdoitetaan ainakin hevosten laskeminen Tuonelaan.

_Toinen perustelu_.

Koska Tuonelassa jo tavataan eläimiä kuten joutsenia, laululintuja ja
kaloja, ei anomuksen tekijät voi huomata syytä olevan hylkiä
nelijalkaisiakaan, varsinkin kun niistä asukkaille niin arvaamaton
hyöty koituisi.

_Kolmas perustelu_.

Koska monet nelijalkaiset eläimet sekä luustonsa että lihastensa
puolesta niin aivan erehdyttävästi muistuttavat ihmisen ruumiin
rakennetta, ei liene syytä juuri niiltä kieltää jatkuvaa elämää
kuoleman jälkeen.

_Neljäs perustelu_ (koskeva erityisesti lehmiä).

Koska Tuonelassa käytetty juoma, nektari ja ambrosia, jos kohta
lievästi alkohoolipitoisia, kumminkin vaikuttavat vastenmielisiä
tunteita monissa äsken tulleissa raittiusmiehissä ja koska Suomen kansa
halki vuosisatojen on tottunut nauttimaan palanpainonaan lehmän
antimia, ei liene ennenaikaista laajentaa Tuonelaan pääsyoikeutta
myöskään tälle eläinlajille.

Ponsi taas kuuluu seuraavasti:

_Kaiken ylläsanotun perustuksella anomme me, allekirjoittaneet, että
Korkea Raati, peruuttaen edelliset päätöksensä, määräisi, että vuoden
1919 alusta ainakin hevoset perisivät Tuonelan, ja jos mahdollista
myöskin nautaeläimet_.

Pyhä Henrikki avasi keskustelun:

-- Arvoisat raadin jäsenet. Yhä vaan uusiutuvat nämä raamattua ja pyhiä
oppia niin syvälti loukkaavat harrastukset. Inholla olemme jo useita
kertoja hyljänneet tällaiset anomukset. Mutta ajan henki on sellainen.
Kaikki kunnioitus perinnäisoppeja kohtaan katoaa katoamistaan
vainajienkin piireistä. Uuden ajan höllyys, löyhyys ja auktoriteetin
puute saapuu turmeltuneesta maailmasta vainajien mukana tänne pyhään
Tuonelaan. Murhemielellä näen turmeluksen, pilkan ja riettauden suurta
nousua niin maassa kuin taivaissa. Se on tuon ihmisjärjen, joka on
pirusta peräsin, levoton halu ja kiihko sekaantua sellaisiin
seikkoihin, jotka eivät kuulu sen tuomio- eikä sen arvosteluvallan
alle. -- En tahdo kieltää keskustelua, vaikka pidän äänestyksen
tuloksen taattuna. -- Varapuheenjohtajalla on sananvuoro.

Väinämöinen kohotteli kulmakarvojaan, ryki ja loihe lausumaan:

-- Minua miellyttää enin toinen perustelu. Meillä ratkipakanoilla
siellä maailmassa oli se käsitys taivaasta, että siellä elettiin kuin
maailmassa. Taivaassa linnut lauloivat puissa, kalat uivat järvissä,
hevoset hirnuivat niityillä ja lehmät ammuivat ahoilla. Nyt täällä
joutsenet joikuvat Tuonelan joilla, lohet hyppivät koskissa, mutta
nelijalkaisia tänne ei vaan lasketa. Suomen naapurikansoilla oli
runsaasti nelijalkaisia eläimiä taivaassaan. Kun norjalaiset kävivät
Karjalassa kaupalla, kertoivat he, että Tor jumala ajoi kahdella
pukilla, että toisilla jumalilla oli nimikkoeläiminä kissoja jopa
karjujakin. (Hyi! huudahtivat neidit). Kertoivatpa vielä, että kauniit
mustatukkaiset neidot, (Väinämöisen silmät haaveilivat hetkisen
avaruuksissa ja hän piti pitkän loman) että kauniit neidot
korskuvien ratsujen selässä ajaa hurauttelivat läpi ilmojen, pitkin
lepikköpolkuja. Nyt minä kysyn: miksi ei meilläkin niin voisi olla.
Miksi meidän täytyy noudattaa tuota vanhaa aasialaista käsitystä, että
taivaassa vain etupäässä asustaa ihmisiä ja vain muutamia eläimiä kuten
kyyhkysiä ja laululintusia. Miksi meidän aina täytyy kantaa aasialaisia
kahleita, emmekö voi ne karistaa päältämme. Olkaamme vapaita
suomalaisia, ja järjestäkäämme taivaamme oman mielemme mukaan. Minä
kannatan hevosia. Hevosella pääsee vanhakin mies liikkumaan laajalti,
ei vain kotinurkissa. Äänestän siis, että hevosetkin perivät Tuonelan.

-- Pohjolan emännän vuoro, sanoi pyhä Henrikki.

-- Kannatan vaka vanha varapuheenjohtajaa joka kohdassa. Tahtoisin vaan
lisätä omasta puolestani, että peura on pyhä eläin. Minä olen sitä aina
kaivannut täällä Tuonelassa. Äänestän siis hevosen ohella myöskin poron
päästämistä Tuonelaan.

-- Mitä piispat Maunu ja Micael arvelevat?

-- Non possumus, non possumus! (Aivan mahdotonta).

-- Prof. Porthan!

-- Se ihmiskehityksen ajanjakso, jota minä edustan, oli
vapaamielisyyden aikakausi. Sille ei ollut vierasta sekään ajatus, että
me, eläimet ja ihmiset, kaikki olemme saman luojan samalla lailla
luomia olentoja. Ei siis periaatteellisesti näy olevan mitään estettä
sille järjestykselle, että me ihmiset ja eläimet täällä Tuonelassakin
voisimme elää viervieressä, auttaen toisiamme ja tukien toisiamme.
Minua vaan peloittaa, että, jos hevonen ja nautaeläimet päästetään
tänne, kohta seuraa anomus, että kaikki muutkin eläimet saisivat saman
oikeuden. Niinpä kissat ja koirat ja muut riitelevät elukat. Varon,
että Tuonelan taivaallinen arvo monen silmissä arveluttavasti alenisi,
sillä luontokappale on, siitä ei päästä mihinkään, tunteittensa
valloilleen laskemisessa hillitsemättömämpi ja häikäilemättömämpi kuin
ihminen. Luontokappale ei ymmärrä peitellä ei vihansa eikä lempensä
puhkeamista ilminäkyviin mitä sopimattomimmissa tilaisuuksissa. Vaikka
siis järkeni ei vastusta anomusehdoitusta, eivät tunteeni myönnä sen
toteuttamista. Vastustan siis hyväksymistä.

-- Tahtooko herra D.E.D. Europaeus lausua mielipiteensä.

-- Tahdon kyllä. Puhun ainoastaan hevosten puolesta. Mikä on uros ilman
ratsua. Vasta ratsun selässä kaikki hänen ylevät hengen ja ruumiin
ominaisuutensa ilmenevät kaikessa loistossaan. Katselkaa Akseli
Gallen-Kallelan upeaa Kullervokuvaa. Ratsu on uroon välttämätön
jalustin. Ratsun puutteessa Kullervokin täällä Tuonelassa kulkee pää
kumarassa. Mutta antakaapa hänen kavuta oriin selkään, niin saatte
nähdä, mikä lumoava mies tämä minun löytämäni nuorukainen on.
Hiuskeltainen korea oriin olkisen selässä, se vasta on näky, jota
kannattaa katsella. Katselkaa kaukoputkella maailman kaupunkeihin.
Missä näette uroon kuvapatsasta ilman hevosta? Meidänkin uroomme
liikkuivat mielellään ratsun selässä; pitääkö heidän täällä taivaassa
aina vain jalan tallustella. Minä sanon teille, heidän maineensa siitä
kärsii. Pyydän siis raadin jäseniä äänestäessään ottamaan huomioon
tämänkin seikan.

-- Haluavatko neidit käyttää puheenvuoroa? kysyi puheenjohtaja.

Neiti Vuori lausui:

-- Täällä on vedottu siihen, että aasialaisissakin taivaissa on
kyyhkysiä ja laululintusia ja sen perustuksella vaadittu mitä
inhoittavimmillekin, karvaisille nelijalkaisille pääsyoikeutta
Tuonelaan. Totta on, että niin on asian laita. Mutta onhan selvää, että
taivaaseen lasketaan vaan sellaisia eläimiä, jotka voivat vainajissa
herättää siveellisiä tunnelmia. Mikä on enemmän omiaan ylentämään
ihmisvainajan mieltä kuin aamulla visertelevä pikkulintunen, joka
riemuitsevalla äänellään ylistää Luojaa kaikesta siitä hyvästä, minkä
hän meille arvottomille vainajille lahjoittanut on. Eikö ihminen saa
esimerkkiä kyyhkysestä, joka kuhertelee puun oksalla ystävänsä kanssa,
miten hänenkin tulee karttaa riitaa lähimmäisensä kanssa ja vain
puhella sellaisia asioita, jotka toveria voivat miellyttää. Mutta nyt
tahdotaan laskea lehmät taivaaseen. Minä vaan kysyn: tahtooko kukaan
läsnäolevista väittää, että lehmän ammunta, sonnin hinkuminen ja
mullikan möyryäminen ovat Luojan ylistämistä? Eipä suinkaan.
Ymmärtäväthän kaikki, että tuollaiset äänet juuri tulevat hämmentämään
sitä hiljaista juhlallisuutta, mikä Tuonelan tanhuilla vallitkoon.
Tahdon vielä lisätä, että kylläinen lypsylehmä aina siellä maailmassa
teki sekä vastenmielisen että suorastaan epäsiveellisen vaikutuksen
minuun. Olen sitä mieltä, että meidän palvelustyttöjemme vapaa elämä
siellä maailmassa suureksi osaksi johtuu juuri heidän jokapäiväisestä
yhdessäolostaan näitten ikuisista siveyslaeista täysin piittaamattomien
elukoitten seurassa. En siis soisi, että kukaan äänivaltaisista raadin
jäsenistä alentaisi tämän arvokkaan neuvoston mainetta antamalla
äänensä ainakaan nautaeläinten hyväksi.

-- Olemme siis valmiit äänestämään, sanoi pyhä Henrikki.

Mutta silloin näin Väinämöisen kumartuvan piispaan päin ja supattelevan
ahkerasti jotakin hänen korvaansa. Piispa kuunteli tarkkaan, arveli
vähän aikaa, mutta sitte hän äkkiä kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

-- Meillä oli suuri apu nykyään läsnäolevasta vieraastamme, silloin
kun pulmallinen kysymys punikkien lähettämisestä sielunvaellukselle oli
esillä, josta vielä tahdon lausua kiitollisuuteni. Varapuheenjohtajamme
ehdoittaa, että raati nytkin suvaitseisi kuunnella hänen mielipidettään
tästäkin asiasta. Ehkä saan pyytää ihmislasta lausumaan ajatuksensa
tästä Tuonelan polttavasta kysymyksestä.

Punastuen korviani myöten korkeasta kunniasta kavahdin pystyyn ja aloin
monin kumarruksin:

-- Korkeasti kunnioitettu Herra Pyhimys ja arvoisat raadin jäsenet!
Niinkuin jo eräs arvoisa puhuja on huomauttanut, ovat kaikkien
europalaisten kansojen taivaat järjestetyt aasialaisten, lähemmin
sanoen, syyrialaisten ijänikuisten perustuslakien mukaan. Europalaiset
kansat, jotka viime aikoina ovat tulleet niin kuuluisiksi monien perin
hyödyllisten keksintöjensä kautta, eivät, kumma kyllä, ole keksineet
omaa taivasta, vaan ovat orjallisesti jäljennelleet itämaisia esikuvia.
Tästä on ollut seurauksena, että europalaisten taivaat ovat käyneet,
kuinka sanoisin, epäajanmukaisiksi, hieman vanhentuneiksi ja
kaipaisivat korjauksia. Pidän käsiteltävänä ollutta anomusehdotusta
tällaisen vakaumuksen ilmauksena. Kiinnitin erityisesti huomioni
kolmanteen perusteluun. Siinä mielestäni lausuttiin ajatuksia, jotka
olisivat tarkan harkinnan arvoisia. -- Mehän kaikki tiedämme, ett'ei
elämä lopu kuolemalla, vaan jatkuu taivaassa ijankaikkisesti. Tämän
pyhän opin olemme perineet viisailta, miettiviltä ja haaveilevilta
aasialaisilta. Saman oppisuunnan mukaan ei tällaista haudantakaista
elämää jatku muille kuin ihmisille. Meitä lähinnä seisovat eläimet
jäävät tällaisesta elämästä osattomiksi. Tästä kohdasta uskaltaisin
lausua poikkeavan mielipiteeni. -- Jos katselemme eläinten luustoa,
niin se aivan hämmästyttävällä tavalla muistuttaa ihmisen
luunrakennetta, niinkuin perustelussa vallan oikein on mainittu. Olen
usein maan alta löytänyt luunikaman. En ole ollut miestä päättämään,
onko luu aikoinaan kuulunut ihmisen, koiran, vasikan, lampaan tai pukin
luurakennukseen. Muoto samanlainen, aine samanlaista. Kaikkihan
tunnemme vanhan aasialaisen tarinan Harpagosta, joka söi poikansa
keitetyt lihat. Ei hän muodosta eikä mausta voinut tuntea syöneensä
ihmislihaa, vaan luuli nauttineensa viattoman karitsan paistia.
Eläinten sisälmykset ovat kuin ota ja anna ihmisen sisälmyksien
kaltaisia. Tässä pyhässä seurassa tuskin uskaltanen viitatakkaan siihen
oppiin, jota tätä nykyä maailmassa saarnataan, että nimittäin ihminen
olisi kehittynyt eläimistä, olisi vain kirkas helmi luomakunnan kruunun
huipussa. -- Kun siis ihmisen ruumis ja sielu kuoleman jälkeen nousevat
ylös taivaalliseen elämään, niin eikö voitaisi myöntää, että sellainen
mahdollisuus myöskin olisi olemassa eläimiin nähden. Sitä paitsi
tavataan eläimissä sielunominaisuuksia, jotka voisivat kaunistaa ketä
ihmistä tahansa. Ajatelkaammepa koiran uskollisuutta ja kiintymystä
hoitajaansa! Sehän on suuremmoista! Sellaista ei todellakaan tavata
kaikissa ihmisissä. Esimerkkejä voisi luetella yhtä loistavia
loppumattomiin. Myönnän kyllä, että on eläimiä, niinkuin kissat ja
pukit, joitten ominaisuuksista voi olla eri mieltä, mutta ylimalkaan
kaikilla eläimillä on luonteenominaisuuksia, jotka ovat erittäin
arvokkaita. (Väinämöinen murahti mieltymystään ja Louhi sanoi: poro on
tyytyväisin olio koko luomakunnassa). -- Näin ollen minusta tuo
yliolkainen eläinkunnan kohtelu kuoleman jälkeen tuntuu epäoikeutetulta
ja kiittämättömältä. Muistelkaamme, mikä arvaamaton etu niistä on ollut
meille kaikille ihmisille maallisen elämämme aikana. Elkäämme
unhoittako noita pahoin soimatuita lehmiäkään. Eikö moni pieni lapsi
ole heidän maitonsa avulla jäänyt henkiin, kun äidin ruoka on käynyt
riittämättömäksi. Tuhansien palleroisien todellinen kasvatusäiti on
sittenkin ollut juuri -- ammuva lehmä. Sitäkö meidän tulisi halveksia,
sentähden ettei sille ole suotu ihanaa lauluääntä. Minä tahtoisin
laajentaa rakkauskäsitettämme. Sinun ei ainoastaan tule rakastaa
lähimmäistäsi, vaan jumalan luomaa koko luomakuntaa. Vasta silloin
sinun rakkautesi on laaja ja syvä. Eläköön ijankaikkisesti ihmistä
palveleva eläinkunta!

Väinämöinen ja Louhi nousivat ylös paikoiltaan ja tulivat liikutettuina
kättelemään minua. Agricola nousi myöskin istuimeltaan ja sanoi
kyynelsilmin minulle puhtaalla kirjakielellä:

-- Vanhempani kertoivat että minunkin äitini oli kuoleman kynsissä
minut synnytettyään, mutta että henkeni säilyi vain köyhän perheemme
ainoan vuohen maidolla.

Puheeni eläinten hyväksi oli järkyttänyt korkean raadin jäsenten
mielet, niin että äänestyksen tulos näytti epäiltävälle. Silloin nousi
Neiti Koski paikoiltaan ja, pelastaakseen tilanteen, lausui:

-- Herra puheenjohtaja! Tahdon vaan ilmoittaa, että jo maailmassa tämän
ihmislapsen maailmankatsomus leimattiin "matalaksi".

Sanoi ja istuutui tuolilleen. Mutta en minäkään tahtonut hellittää,
vaan pyysin puheenvuoroa ja sanoin:

-- Korkeudessa se ei vedä vertoja Neiti Kosken maailmankatsomukselle,
sillä tämä leijailee ilmassa, puhkasee pilvet ja tähtitarhat, kulkee
tuulen tuuditeltavana pilvilinnana ilman perustusta ja pohjaa. Minun on
matalampi, mutta makaa laajan perustan ja syvälle upotetun kivijalan
varassa. Jokainen kerros liittyy toiseen. Siinä ei ole ammottavia
aukkoja. Se on sanalla sanoen europalaisen maailmankatsomus.

Pyhä Henrik kohosi pystyyn ja lausui:

-- Äänestys toimitetaan joskus toisten.

Hän tarttui hiippaansa, kumarsi ja lähti.

Ja hevoset ja lehmät odottavat vieläkin Tuonelaan pääsyoikeuttaan.



LAUANTAI-ILTA.


Vanhan maallisen tapansa mukaan kerääntyivät Runebergin toverit kerran
kuukaudessa Runebergin huvilaan viettämään lauantai-iltaa. Mieleni
paloi sinne. Olin Kiialasta ottanut suosituskirjeitä, sillä Runeberg
oli aikoinaan ollut arvossa pidetty vieras Kiialassa. Olin itsekin
pienenä poikana kuikkinut suuren runoilijan akkunan alla ja luulin
nähneeni ikkunasta jonkun haivenen ukon tuuheasta parrasta. Sentähden
päätin yrittää pyrkimään heidän illanviettoaan kurkkimaan.

Läksin Ainoa ja Impi Mariaa tapaamaan, sillä Aino kuului hyvin löytävän
tien huvilalle. Ainon ja Impi Marian kanssa aloimme astua tietä pitkin.
Aino oli paneutunut juhlapukimiin. Kullat kuulti kulmilla, hiukset
olivat silkillä sitaistut ja risti riippui rinnalla.

-- Oletko ennen käynyt Runebergin luona? kysyin Ainolta.

-- Olen kyllä. Lönnrot haki minut kerran sinne eräänä lauantai-iltana.

-- Mitä sinulle sanottiin?

-- Mikä sanoi mitäkin. Eräs vanha herra rupesi vähän niinkuin
kosiskeleman minua, aivan niinkuin Väinämöinen aikoinaan, sanoi Aino ja
helähti nauramaan. Mutta silloin Runeberg sanoi jotakin ruotsiksi, ja
vanha viisas jätti minut rauhaan.

-- Olikohan se ehkä Fredrik Cygnaeus? kysyin.

-- Sinnepäin se nimi oli. Huonosti he puhuivat suomea. Runeberg kysyi:
"onko Aino ikävä taivasa?" Mutta yksi puhui aivan mainiosti. Se sanoi:
helekkarj kuin sinä Aino oot nätti tyttö. Minä luulin Lapin tyttöjä
jorottariksi ja möröttäriksi, mutta nyt ymmärrän Väinämöistä paremmin.

-- Oliko se nimeltään Oksanen.

-- Niin se oli. Kehuivat sen tehneen "Savolaisten laulun", jota nuoret
Tuonelaan tulokkaat niin usein laulelevat.

-- Tunnetko sinä Impi yhtään Runebergin runoa?

-- Tunnen. "Porilaisten marssin" ja "Juokse porosein".

-- Niin se "Juokse porosein" on oikein minun lauluni, ilakoi Aino.
Usein istumme talvi-iltoina yhdessä Louhi Pohjolan emännän kanssa ja
laulelemme sitä laulua.

Näin rupatellessamme saavuimme vihdoin Runebergin asunnolle.
Lauantai-illan jäsenet olivat jo saapuneet ja istuivat pitkän pöydän
ääressä parvekkeella huvilan ulkopuolella. Pöydän päässä istui itse
isäntä, vastapäätä istui Nervander ja pitkällä sivulla Topelius,
Oksanen, Cygnaeus, Lönnrot y.m.

Astuin rohkeasti esille ja laahasin kainostelevia tyttöjä kädestä.

-- Ohoi, huudahti Cygnaeus, tuoltahan tulee itse Aino.

Lönnrot nousi ylös ja tuli kättelemään Ainoa ja vei hänet Runebergin
luo. Kun Topelius näki pienen tytön seurassani, nousi hänkin
paikoiltaan ja tuli hymyillen utelemaan, kuka pikku keltatukka oli.
Impi ei virkkanut sanaakaan, ei ymmärtänyt Topeliuksen suomea. Minä
esittelin itseni Topeliukselle, joka muisti minut, minä kun olin monena
vuonna talvipakkasessa ajanut Tikkurilasta Koivuniemeen laulajien ja
laulajattarien seurassa tervehtiäkseni häntä syntymäpäivänään tammikuun
14 p:nä.

Topelius vei minut pöytään ja esitteli minut Suomen suurmiehille. Toin
terveiset Kiialan koko perheeltä, jonka kanssa Runeberg eläissään
ahkerasti oli seurustellut. Pöytä notkui nektari- ja ambrosia-astioita,
sillä sellainen ylellisyys vallitsi suurmiestemme illanvietoissa. Minä
sain paikan aivan Runebergin vieressä, kunnian, jonka kainostellen otin
vastaan.

Mutta suurta runoilijaa näkyi vaivaavan tyttöjen läsnäolo näin
miehekkäässä juhlatilaisuudessa nektarilasien hengessä, niin että hän
kohta kääntyi Topeliuksen puoleen ja sanoi ruotsiksi:

-- Gå och plocka blommor med flickorna, bästa Zachris, så är du snäll.
(Käy poimimassa kukkasia tyttöjen kanssa, rakas Zachris, niin olet
kiltti.)

Topelius teki työtä käskettyä, tarttui Ainon ja Impi Marian käsistä
kiinni ja lähti taivaltamaan metsään. Tämä kaunis kolmikko katosi kohta
näkyvistämme kanervikkoon, jonka terttuja ryhtyivät katkomaan.

-- Mitä sinä poikaseni tahdot juoda, kysyi Runeberg, nektariako vai
ambrosiaa. Et tuntene jumalien juomia. Sanon sinulle, että nektari
muistuttaa konjakkia, ambrosia taas hieman ruotsalaista punssia.

-- Jos sallinette, niin juon mieluummin ambrosiaa, sanoin päättävästi.

-- Niinkuin tahtonet. Me juomme tosin melkein kaikki nektaria,
ainoastaan Topelius ja Lönnrot nauttivat ambrosiaa. Niinkuin ehkä
aikakirjoista tiedät ei meidän aikanamme tunnettu sitä ihmislajia, jota
nykymaailmassa "vesipojaksi" sanotaan. Skål!

Ja Runeberg teki minulle sen suuren kunnian, että joi veljenmaljat
kanssani. Sanoi olleensa isäni opettaja.

Kun tämä pyhä toimitus oli päättynyt, nousi Cygnaeus pystyyn ja huusi:

-- Tuolta saapuu Aleksis Kivi. Terve tulemastasi takasin, poika parka!
Sinäpä vasta köhäisen ja nuhaisen näköinen olet. Kenenkä ruumiissa olet
ollut sielunvaelluksella?

-- Sanoivat sitä maailmassa Matti Helenius-Seppäläksi, vastasi Kivi
alakuloisena.

-- Kuule ihmislapsi! Kuka se Matti Helenius-Seppälä on? kysyivät kaikki
yhteen ääneen minulta.

-- Suomen ehdottomin vesipoika sekä tietopuolisesti että käytännössä.
Vesiselvä ja kirkas kuin Exelcior timantti.

-- Minkälainen kortteeripaikka sinun sielullasi oli? kysyi Nervander.

-- Ajatelkaa kosteata kellaria, niin ymmärrätte sen pitemmittä
selityksittä, vastasi Kivi ja niisti nenäänsä. Pelkäsin saavani
sielullisen keuhkotaudin.

-- Ota nyt heti pitkä nektarituikku, että äänesi hieman selviää, sanoi
Runeberg ja täytti Kiven lasin reunoja myöten. Mutta kuinka sinä pääsit
näin ennen aikojasi vapaaksi? Sinullehan määrättiin vaellusta kahdeksi
vuodeksi.

-- No se Tomas Adlercreutz, jota paukautin poskelle sinä onnettomana
yönä, oli lähettänyt armahduspyynnön korkealle raadille, jossa
perusteli anomustaan sillä, että murheellinen aika vallitsee Suomessa,
niin että yksi vuosi jo korvaa rikoksen oikeastaan lievää laatua. Raati
oli suopealla päällä. Neidit olivat olleet sattumalta hieman sairaita,
eivätkä olleet läsnä istunnossa. Tämä minut pelasti.

-- Minne se Ahlqvist-Oksanen hävisi, kysyi joku.

-- Kaikki ihmiset vierovat ja kiertävät entistä kompastuskiveään, sanoi
Nervander.

-- Kerro Kivi, miltä Suomessa nyt näyttää, pyysivät kaikki.

-- Rumalta, hyvin rumalta. Kansa on hullaantunutta. En ole vielä
ehtinyt koota ajatuksiani. Olen vielä kauhun vallassa.

-- Luulenpa melkein, että kaikki ovat muuttuneet nurmijärveläisiksi
siellä Suomessa, huomautti Nervander.

Kivi ei virkkanut mitään, tuijotti vaan eteensä ja ryki lakkaamatta
ankaran vesiparannuksensa johdosta. En malttanut enää vaijeta, vaan
kimposin pystyyn ja aloin selostaa:

-- Arvoisat Suomen suurmiehet! Ei sopisi minun anastaa puhevaltaa tässä
kuulussa seurassa, mutta kun olen tuores tulokas Tuonelassa ja suuri
runoilija Kivi on saanut äänensä epäkuntoon sopimattomien hoitokeinojen
kautta, uskallan lausua yksinkertaiset mietelmäni Suomen hirvittävien
tapausten johdosta. Eivät tapahtumat Suomessa ole outoja. On sellaisia
ennenkin sattunut. Ei tosin todellisessa elämässä, mutta kuvitellussa.
Kaikkihan tunnemme Kiven kuuluisan romaanin "Seitsemän veljestä".
Siinähän on punaisten kapina jo täsmälleen kerrottu. Nuo seitsemän
veljestä olivat saaneet päähänpiston toteuttaa maailmassa mitä laajinta
"svaboda" käsitettä. Eivät tahtoneet esivalloista mitään tietää. Eivät
tahtoneet kirjojen kimpussa kiikkua. Aivan niinkuin meidän
vallityömiehemme.

Kivi katsahti hämmästyneenä minuun ja muut alkoivat ääntelemään.

-- Mitäs hullutuksia tuo ihmispoika latelee.

-- Oletko sinäkin syntynyt Nurmijärvellä tai Tuusulassa, kysäisi
Nervander minulta.

-- En kun Kuopiossa.

-- Ehkä Kuopion takana, arveli Nordström.

-- En kun juuri kaupungissa, tuomiokirkon juurella, Snellmanin puiston
laidassa, lähemmin sanottuna, Halosen talossa.

En pistopuheista välittänyt enkä hämmentynyt vaan jatkoin reippaasti:

-- Muistelkaa veljesten luonteita. Ettekö luule, että kullakin
veljeksellä oli vastineensa punaisten kapinassa. Siellä oli tupsupäitä
Juhania, hurjia kiivastuksen miehiä, jotka juovuspäissään tekivät mitä
tekoja vain. Puhuttiin kapinan aikoina hurjistuneista "Hyvinkään
lentävistä". Ette ehkä tietäne, että Hyvinkää on Nurmijärveä, että nämä
lentävät juuri olivat veljesten jälkeläisiä, ehkä äpäriä, Jukolan
salopirteissä syntyneitä, Hyvinkään kylän erämailla. Oli punaisten
joukossa hitaita, jäyhiä Tuomaita, oli hiljaisia metsänkävijöitä
Laureja, oli järkeviä Aappoja, jotka koettivat hillitä toisten rajuja
tunteen puuskia, olipa ehkä Eerojakin. Ehkä harvakseen.

-- Entä Simeonia? kysyi joku.

-- Aivan varmasti niitäkin. Ulkokultaisia on aina suurissa joukoissa.

-- Yleiseuropalainen liikehän se oli eikä nurmijärveläinen. Vaikeaa on
sinun sovitella molempia yhteen, sanoi joku.

-- Niin kyllä. Lainaliike se tosin oli. Mutta se tapa, jolla se pantiin
toimeen, oli supisuomalainen eli oikeammin puhdas hämäläinen liike,
aito nurmijärveläinen.

-- Onhan se nokkela yhteensovitus, mutta vain sinun aivojesi työtä,
sanoi Lönnrot.

-- Ei, ennen minua sen eräs mies oivalsi. Hän oikeammin aavisti sen jo
ennen punaisten kapinaa.

-- Oliko se Kivi itse?

-- Ehkä hänkin, mutta vielä varmemmin sen on tehnyt Akseli
Gallen-Kallela "Seitsemän veljeksen" kuvituksessa. Ottakaamme esille
kirja!

Runebergin kirjastosta tuotiin kirja korukansissa nähtäväksi. Kaikki
keräytyivät kirjan ympärille. Minä jatkoin:

-- Katselkaa kansikuvan tyyppejä! Siinähän näette joukon miehen päitä.
Ovatko nämät kuuluisia veljeksiä? Eivät ole. Mielikuvituksemme ovat ne
luoneet kauniimmiksi. Mutta ne ovat juuri "Hyvinkään lentäviä".
Näkeehän sen jo liehuvista tukkatöyhtöistä. Katselkaamme sisäkuvia.
Tuossa pakenevat veljekset härkiä. Mutta nehän ovat juuri
punakaartilaisia eivätkä "veljeksiä". Joka kerta kun näin Helsingin
kaduilla punakaartilaisjoukkoja, pujahtivat nämä Gallenin kuvat
mieleeni. Kummallinen taiteilija tuo Gallen. Sielunsa silmillä hän näki
mitä tuleman piti. Kummallinen kaukonäkijä tuo Kivi. Hän kirjoitti
"Seitsemässä veljeksessään" punakapinan historian ja kuvasi sen
henkilöt. Hän loihti esille hämäläisiä tyyppejä, ja samalla hän piirsi
myöskin punakaartilais-joukot.

-- Niinpä niin, sanoi Cygnaeus. Gallen on suuri taiteilija eikä vain
piirustaja, hän on aavistaja ei vain näkijä, ennustaja eikä vaan
realisti. Kivi niinikään löysi nurmijärveläisen sielun pohjimmaisen
perustan. Senpätähden hän on kuvannut tyyppejä, jotka aina tulevat
uusiutumaan niinkauan kun nurmijärveläisiä maailmassa elää, ja he
jotakin maailmassa toimittavat.

-- Niin. Mutta arvoisat vainajat, jatkoin uudelleen. Katselkaa
viimeistä kuvaa! Mitä arvelette Gallenin sitä tehdessä ajatelleen.
Siinä näette keskellä kuvaa puun, ehkä jonkinlaisen hyvän ja
pahantiedon puun, ja ympärillä näette lukemattoman joukon pääkalloja.
Eihän tällainen loppukuva sovellu kirjaan "Seitsemän veljestä".
Siinähän kaikki loppuu sikeimpään rauhaan ja tyydytykseen. -- Mutta
punaisten kapinan loppukuvaksi se aivan erinomaisesti soveltuu. Nuo
pääkallot! Mitä ne muuta ovat kuin ne tuhannet valkoisten ja punaisten
pääkallot, joita madot maan alla nyt parastaikaa puhdistavat kaikista
pehmeistä aineksista. -- Suuret taiteilijat ovat peloittavia
ennustajia, visionärejä.

-- En pääse siitä, että kuvat ovat babiaanin kuvia. Lukiessani veli
Runebergin kuvauksia sain, luvalla sanoen, Suomen kansasta vallan
toisenlaisen käsityksen, sanoi Nervander.

-- Niin, sanoi Nordström, Runeberg tutki Suomen kansaa herraskartanon
salinikkunoitten läpi, Kivi taas tutki samaa oliota aivan äärestä,
mutta Gallen tirkisteli esinettä suurennuslasin läpi. Gallen näki
kansan basillitkin.

Nyt avasi Runeberg suunsa ja lausui:

-- Hyvät ystävät ja vainajatoverini sekä sinä elävä ihmislapsi! Minua
on syytetty siitä, että olen ihannellut suomalaisia liiaksi, että olen
siis antanut niistä väärän kuvan. En sitä myönnä. Olen korostanut
kansan hyviä puolia, saadakseni ne päivän valoon ja luodakseni
noudatettavia esikuvia nuorisolle nousevalle. Olen ollut tietoinen tuon
kansan heikoista puolista. Mutta minä kysyn teiltä: millä kansalla
sellaisia ei ole? Kysyn vielä teiltä: eikö jokaisen europalaisen
kansan köyhälistö olisi käyttäytynyt samalla tavalla samanlaisessa
tilanteessa kuin Suomen kansan punaiset. Kiihoitus oli ollut
häikäilemätön, painostus hirvittävä ja voitto varmaa varmempi.
Tällaisissa olosuhteissa kaikki kansat lankeavat, ei vain minun
kansani. Väärin on siis mustata omaa kansaa. Minä pysyn järkähtämättä
omissa maalauksissani. Ne ovat sittekin tosia. Minun kuvaukseni pitävät
paikkansa, vaikkapa niitä suurennuslaseilla tarkastettaisiin. Minun
kuvaamani Suomen kansan malja! Skål!

Kaikki tyhjensivät ilolla lasinsa. Kivi täytti uudelleen lasinsa, joi
sen pohjaan ja sanoi:

-- Ei minun ja Runebergin kuvauksissa ole oleellista eroitusta.
Sanoissa kyllä, mutta ei asiassa. Molemmat ovat rakkaan tunnelman
lapsia, molemmat ovat syntyneet suurimman ilon vaikutuksesta.
Onnellisimmat elämäni hetket olivat ne, jolloin veljesten kuvat
täyttivät sieluni. Luulen, että Runebergin sielu oli tulessa, kun hän
kirjoitti "Paavonsa" ja "Duvansa". Pohjaltaan ovat nämä henkilöt samoja
miehiä. Juon kolmannen maljan tämän kansan kunniaksi.

Nyt kavahti Cygnaeus ylös ja piti lennokkaan puheen. En muista sitä
sanasta sanaan, mutta alussa hän huomautti siitä, että 70 vuotta on
kulunut umpeen, kun kerran hän Gumtähden niityllä puheessaan selosti
Suomen nimen merkitystä. Silloin oli ruusunhohteiset ajat.
Isänmaallinen tunnelma puhkesi ensimäisiin nuppuihinsa. Silloin oli
touon teon ja suurten toiveitten aika. Luokkataistelun kaamea nimi oli
silloin vielä tuntematon käsite Suomessa. Mutta ajan virta ei koskaan
pysähdy paikoilleen. Se kiitää eteenpäin. Se paisuu, se vyöryy aina
uusille aloille. Uutta, aina vaan uutta sen pinnalla kelluu, sen
pohjalla pyörii. -- Nyt hän tahtoo lausua sanansa Suomen kansan
luonteesta. Hän tahtoo erittäin kohdistua siihen heimoon, joka
suomalaisen nimeä parhaiten edustaa. Se on hämäläiseen heimoon. Tämän
heimon hiljaisuus, hienotunteisuus, umpimielisyys, mutta luotettavuus
ja vakavuus se sittenkin on suomalaisen kansan silmiinpistävin
tunnusmerkki. Se on sittenkin se pohjalasti, joka pitää Suomen alusta
pystyssä pahoissa pyörteissä, hirmumyrskyissä ja virran väkevissä
tyrskyissä. Sekin joskus voi menettää tasapainonsa, voi kiihoituksen
vallassa tehdä ajattelemattomia tekoja, mutta tasapainon saavutettuaan
se taas turvallisena ja tyynenä soluu virran mukana kuin kelohonka
koskessa. Ajatelkaammepa vain, minkälaisen elämän ehtoon Kiven
veljekset saavuttivat. Vikuroituaan aikansa, uhmattuaan kaikkea, mikä
yhteiskunnassa sitoo ja kahlehtii nuoren rajatonta vapautta janoovaa
sielua, he järkiinsä palattuaan muuttuivat vakavia vakavammiksi,
yhteiskunnan tukipylväiksi. -- Niin on käypä Suomen köyhälistönkin.
Villittynä se erkani kyläläisistään, ja aikoi perustaa Jukolansa
erilleen muusta maailmasta, aikoi viettää salolaisen vapaata elämää.
Nyt se on huomannut erehdyksensä. Nyt koittaa se aika, jolloin se palaa
takasin entiseen kyläänsä, ja alkaa viettää elämäänsä sovinnossa
naapuriensa kanssa. Siitä tulee taas se luotettava, sitkeä väki, jota
se ennenkin on ollut -- Suomen kansan menestymisen tae. Kuta
laajemmalle perustalle valtion turvallisuus lasketaan, sitä lujempana
se seisoo. Siitä mielipiteestä hän ei sanonut luopuvansa, vaikkapa
järkyttäviä tapauksia onkin sattunut. Sovinnon aikaansaaminen on oleva
kaikkien järkevien kansalaisten ainoa pyrintö. Sovinnollahan Jukolankin
veljekset jättivät salonsa ja ryhtyivät ahkeraan työhönsä sukulaistensa
ja kylänmiestensä piirissä. Niin on käypä nytkin. Siitä on takeena
juuri hämäläisen heimon perinnäisominaisuus, hiljaisuus, vakavuus,
luotettavaisuus. Eläköön Suomen kansan vakavin aines, hämäläinen heimo.

Haltioituneina kaikki tyhjensivät nektarilasinsa.

       *       *       *       *       *

Kun Suomen kansan tulevaisuus näin oli saatu maalatuksi toivon
hohtoisin värein, käytiin muihin kysymyksiin käsiksi. Sydänyö oli jo
sivuutettu ja Pohjantähti jo teki nousuaan. Yhä enemmän muuttuivat
keskustelut ryhmäjutteluiksi. Minä jouduin keskusteluihin Topeliuksen
ja Lönnrotin kanssa, me kun olimme ainoat, jotka nautimme ambrosiaa. --
Topelius oli saattanut tytöt kotia illan hämyssä. -- Kivi oli
nukahtanut käsivarsiensa varaan pöydän reunalle. Nektari oli
vaikuttanut väkevästi hänen Vantaan veden huuhtelemiin sisuselimiinsä.
Mutta muut olivat pirteitä, ja puheita pidettiin ainakin yhtä monta
kuin pohjalaisen ylioppilasosakunnan vuosijuhlissa.

Aamupuoleen yötä alkoivat jo ryhmät liikehtiä. Joku ehdotti
piiritanssia. Maljojen lomassa pyörittiin ympäri vanhojen
piiritanssi-laulujen tahdissa. Erittäin suosittu oli Franzénin
merkillinen taivaslaulu "Glädjens blomster", sillä siinä oli sana
"hopp", jonka kohdalla kaikki hypähtivät ilmaan. Tämä oli
poikamaisuutta, joka oli opittu maailmassa, mutta kotiutunut myöskin
Tuonelassa pikkutunneilla.

En ole koskaan rakastanut koko yön valvomisia. Ne ovat luonnottomia, ne
ovat ikäviä. Kellä ei ole aito suomalaista jäyhyyttä ja kestävyyttä, se
ei niitä jaksa tyynellä mielellä sietää. Mutta enhän minä kehdannut
livistää tieheni, kun suurmiehemme vielä olivat mitä iloisimmassa
touhussa. -- Pohjantähti nousi yhä ylemmäksi taivaan vahvuudelle.
Pyörittiin ja hulmuttiin jo kymmenettä kertaa piirissä ja laulettiin:

    "Glädjens blomster i jordens mull
    ack visst aldrig gro.
    Kärlek själv ju försåtlig är
    för din hjärtas ro.
    Men här ovan för hopp och tro
    blomstra de evigt friska.
    Hör du ej hur andar ljuvt
    om det tili hjärtat viska."

    (Ilon kukkaset maan mullassa
    eivät koskan idä.
    Lempikin on vaarallista
    sydämmesi rauhalle.
    Mutta täällä ylhäällä
    kukoistavat ne ijäti tuoreina toivossa ja uskossa.
    Kuule kuinka hengettäret
    siitä sydämmellesi kuiskivat).

Samassa kuulin portilta tytön himmeän äänen tuskaisena huutelevan:

-- Setä, setä!

Vilkasin sinnepäin, niin näin Impi Marian ja Ainon hohtoisat posket
punottavan portin ristikon takaa.

Hyvästelin kiittäen kaikkia suurmiehiä ja lupasin viedä terveiset
maailmaan, että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. "Pax paritur
bello", oikea "treuga Dei", jumalan rauha, sellaisen sanoi Runeberg
kohta syntyvän maailmaan. Jota minä myöskin rohkenen toivoa. Läksin
tallustelemaan odottavien tyttöjen luo.



TAKAISIN VÄINÖLÄÄN.


-- Kuinka sinä, setä, kehtasit olla koko yön poissa. Ethän sinä
milloinkaan maailmassa niin tehnyt.

-- Rakas lapsi, sanoin hiukan sammaltaen, en maailmassa koskaan niin
suurten miesten illallisella ole ollut. Katsoppas, vanhaan hyvään
aikaan illalliset usein venyivät niin pitkiksi, että ne hipoivat
aamiaista. Aivan niinkuin pohjolan kesäyöt, jolloin iltarusko ja
aamurusko antavat suuta toisilleen. Runeberg on itse tästä laulanut
ikimuistettavan runon: hur mänskan glömmer natten lång, att gå tili
vila där (kuinka ihminen unohtaa kokonaisen pitkän yön menemästä
levolle pohjolassa).

Rupesin hyräilemään tätä kaunista laulua, mutta se ei ollenkaan
miellyttänyt säädyllistä tyttöäni, joka vain vikisi:

-- Hyi jee, setä, et saa laulaa. Jos vielä neidit kuulevat. Ne ovat
niin vihasia, niin vihasia.

-- Olivatko neidit todellakin vihasia? kysyin Ainolta.

-- Kyllä ne olivat. Sanoivat, että ei Suomen suuret miehet ole sopivia
esimerkkejä nykyaikaiselle polvelle. Niillä oli aivan omat
siveellisyyskäsityksensä, joita naismaailma tätä nykyä ei enää voi
hyväksyä.

-- Naismaailma! Niin sillä naismaailmalla on omat ajatuksensa,
miesmaailmalla omansa. Edelliset ovat passiivisia tai kielteisiä,
jälkimäiset aktiivisia tai myönteisiä. Niiden välillä on olemassa
suloinen ristiriita, jonka täytyy loppua jälkimäisen voittoon, silloin
kun ei edellinen voita. Voi silloin maailmaa!

-- Mitä sinä, setä parka, puhelet! Ei Impi sitä ymmärrä. Ymmärrätkö
sinä Aino? kysyi Impi Maria.

-- En, en ollenkaan. -- Mutta mitä ne neidit tuolla hääräävät? kysäisi
Aino ja varjosti silmiään nähdäkseen, mitä sillan korvassa tapahtui.

Siellä neidit kiskoivat kumpikin köydestään nuottaa maihin ja huusivat
apua minkä jaksoivat. Aino ja Impi Maria läksivät juoksemaan niin että
tukat hulmusivat. Väsyneenä yön valvomisesta koetin ehättää perästä.
Kaikki kolme tartuttiin köysiin kiinni ja alettiin kiskoa oikein
hartiavoimilla. Hitaasti nousi nuotta Tuonelan väkevästä virrasta. Se
huomattiin jo hetken perästä, että kummallisen suuri kala peppuroi
nuotassa. Siinä ponnistellessani liukkailla rantakivillä liukastivat
jalkani ja minä mätkähdin istualleni. Samassa pettivät neiti Koskenkin
jalat ja hän syöksyi hervottomana syliini. Nuotta oli pääsemäisillään
valloilleen, mutta en hellittänyt, eikä neiti Koskikaan. Siinä me
soljuimme rantamudassa, kunnes Aino hyökkäsi apuun ja auttoi meidät
pystyyn. Uudet hurjat ponnistukset pantiin käyntiin ja vihdoinkin
saatiin nuotta kuiville.

Kolmen kyynärän pituinen, paksu lohi oli kippurassa nuotan perässä.
Selvitettiin se sieltä ulos ja ruvettiin huoatessamme sitä ihailemaan.
Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt mokomaa venkurata. -- Minnekkä
viedä saalis? Väinölä oli lähinnä.

Minä tartuin pääpuoleen, neidit kannattivat keskiruumista ja Aino
piteli pyrstöä. Impi Maria hypiskeli tasajalassa siinä ympärillä ja
ilakoi ääneensä. Impi avasi ovet ja me kannoimme lohen sisään ja
laskimme sen keskilattialle. Samassa lohi päristelihe ja me lensimme
mikä minnekkin tuvan nurkkiin. Aino sai niin kovan puustin korvalleen
lohen pyrstöstä, että hän purskahti itkuun.

Siinä se lohi haukotteli ja kitaset tekivät vimmatusti työtä.

-- Missä Väinämöinen on? kysyi Neiti Vuori.

-- Niin missä hän on? toisti Neiti Koski. Menkää tytöt väleen Louhen
luo ja pyytäkää hänet tänne!

Tytöt karkasivat ulos. Me kolme tuvassa olijaa seisoimme ääneti, emme
vilaisseetkaan toisiimme. Pahat aavistukset hiipivät aivoihimme. Emme
virkkaneet mitään, mutta kaikkia vaivasi ajatus:

-- Onkohan tuo itse Väinämöinen. Kalevalassahan kerrotaan, että hän
osasi tempun muuttautua kalaksi. Olisikohan tuo vanha pakana koettanut
yöllä karata saaresta lohen haahmossa, mutta pimeässä ja Tuonen
mustassa virrassa uinut nuottaan, jonka neidit kaiken varalta olivat
virittäneet viistoon joen poikki.

Louhi syöksyi sisään, seisattui keskilattialle ja tarkasti visusti
kalaa. Yhtäkkiä hän kiemurteli onnettomana käsiään ja huudahti
tuskaisena:

-- Se on Väinämöinen. Onneton ukko utra! Joko sinä taas olet joutunut
lempesi narriksi. -- Kaikki pois tuvasta. Minä aijon loihtia Väinön
entiselleen. Mutta silloin ei saa kukaan kristisielu olla
lähimaillakaan, sillä minun loitsuni ovat pakanallista perua ja ovat
tehottomat kristittyjen läsnäollessa. Te neidit, menkää huviloihinne ja
sulkekaa visusti ovenne. Tytöt, laputtakaa kotianne.

Louhi seisoi selkä suorana ja kädet puuskassa ja oli niin käskevän
näköinen, että neidit nurkumatta poistuivat tuvasta ja tytöt jo heidän
edellään. Jäimme kahden tupaan. Louhi silmäili kotvan aikaa minua.
Lopetin äänettömyyden ja sanoin:

-- Ehkäpä saisin jäädä tupaan, niin kirjoittaisin sinun loitsusi
paperille. Epäilen, onko henkiinherätys-loitsuja kerättyinä
Kirjallisuuden seuran arkistoon.

-- Minusta on hieman tuntunut siltä, kuin sinä et olisi oikein vankka
kristitty, sanoi Louhi ja epäröi.

-- Niin, armas Pohjolan emäntä, olen hieman lukenut erästä tiedettä,
jota sanotaan filosofiiaksi, sammalsin minä. Ja sillä tieteellä on se
turmiollinen ominaisuus, että se tappaa ihmisessä taikauskon.

-- Siinä tapauksessa ehkä et ole niin vaarallinen, mutta kun et usko
taikojeni tehoon, on parasta, että poistut tuvan eteiseen.

Astuin ulos ja Louhi alkoi molittaa. Sitä kesti ainakin puolisen
tuntia. Pohjantähden hiottavat säteet alkoivat aivan ihmeellisesti
raukaista minun yön valvomisesta ja ambrosian vaikutuksesta
herpautunutta ruumistani. Vihdoin ovi aukeni ja Louhi virkkoi:

-- Astu tupaan.

Menin sisälle. Väinämöinen lepäsi vuoteessaan, tukka ja parta vielä
aivan likomärkinä. Hampaat löivät loukkua ja vilun väreet puistattivat
ruumista. En tahtonut virkkaa Väinölle mitään, eikä minulla ollut
mitään sanottavaakaan. Minua vaan raukaisi armottomasti.

-- Joll'et pahastu, Louhi kulta, niin menen minäkin levolle.

-- Tee tahtosi. Missä olet ollut? Oletpa oikein sairaan näköinen.

-- Kävin Suomen suurmiesten iltamissa ja siellä tulin viipyneeksi vähän
kauemminkin.

-- Hyvä kun jo näin aikaisin saavuit. Olen kuullut että ne kestävät
kolme päivää peräkkäin, niinkuin Pohjolan häät muinoin.

Riisuuduin ja menin levolle, sillä aikaa kun Louhi hoiteli Väinämöistä.
Mutta Väinämöinen pääsi unen päästä kiinni ja kuorsasi kohta kuin
puolijumala ainakin. Louhi toi tuolin vuoteeni viereen ja omisti
huolensa lempeän äidin tavoin nyt minulle.

-- Panisitko kylmät kääreet otsalleni, nämä Tuonelan ruoat ja juomat
ovat hiukan outoja, ei vatsa tahdo niitä helposti sulatella.

-- Heti kohta saat kääreet.

Louhi ryhtyi toimiin ja hääräsi näköjään ihastuneena pyttyineen ja
riepuineen.

-- Oletko sinä tottunut tällaisiin askareihin? Niin luontevasti sinulta
sujuvat hommat, kysyin.

-- Olenpa hyvinkin. Ennen muinoin Pohjolassa, kun vielä isäntä eli ja
Lemminkäinen kävi meillä, sattui usein, että sain vaihtaa kääreitä sekä
isännän että vieraan otsille. Iloisia aikoja, menneitä aikoja,
muistorikkaita aikoja, sanoi Louhi ja hänen siniset silmänsä vettyivät.

-- Lemminkäis-parka, kun aina vain saa tallustella sielunvaelluksella,
sanoin suurimmalla myötätunnolla.

-- No sen Lemminkäisen laita on nyt vähän niin ja näin. Ei lemmen
jumala voi heretä lemmettömäksi. Senhän jo arvaa sanomattakin. Mutta ei
raadin kristilliset jäsenet sitä tahdo tajuta. Lähettävät aina vain
vaellukselle, ja mies tulee sieltä kahta hullumpana takasin. Viimeksi
kun tuli maailmasta, niin rupesipa lääppimään ja haparoimaan minuakin
ja neidit sattuivat näkemään, niin ett'en minäkään iljennyt häntä
puolustaa. Olisivat ehkä selvittäneet sen minulle häpeälliseen
suuntaan.

Samassa alkoi Väinämöinen äännellä vuoteessaan. Kuunneltiin, mitä hän
ehkä tahtoisi.

    "Nei-jot niemien nenissä"

kuului ukko taaskin hyräilevän.

-- Mitä sinä vanha lemmenhöperö siinä murahtelet. Kiitä luojaasi, että
vielä hengissä olet, sanoi Louhi ja komensi häntä kääntymään seinään
päin kylelleen, että paremmin uni maittaisi.

Vähitellen vaivuin horroksiin ja uneen, ja Louhi jäi yksin vartioimaan
meidän rauhallista lepoamme.



LÄHTÖ TUONELASTA.


Seuraavana iltana tulivat neidit tapaamaan minua. Väinämöinen ei ollut
kotosalla. Neiti Vuori sanoi:

-- Me varroimme koko edellisen yön teitä kotia tulevaksi, emmekä
saaneet unen rahtuakaan silmiimme. Te suvaitsitte tulla vasta aamulla.
Emme kumpainenkaan ole tottuneet, niinkuin niin monet Suomen
aviovaimo-parat, valvomaan öitä juhlivien miestensä takia.
Ymmärrättehän, että meidän nykyään, vanhoilla päivillämme, on
mahdotonta tottua tällaisiin elämäntapoihin.

-- Ikävää, että olette minun takia viettäneet rauhattoman yön. Jos
olisin tiennyt, että minun vaellukseni täällä Tuonelassa on niin tarkan
puntarin nokassa, olisin ehkä saapunut aikaisemmin. Mutta Suomen
suurmiesten aviovaimot näkyvät ottavan valvomiset kevyemmin.

-- Niin juuri heidän takia meidän sielumme ovat kuohuksissa. Eikö ole
ollut anteeksiantamatonta tuo elämä, jota meidän suurmiehemme ovat
viettäneet. Valvottaneet vaimojaan, valvottaneet palvelijoitaan, ja
itse mässänneet öitä, kaksi, kolme peräkkäin. Hyväksyttekö sellaista?

-- En. Minä en hyväksy, että ollenkaan juhlitaan kotona. Siellä on
isäntä sidottu ja vieraat ovat sidotut, vaimo ja palvelijat taas
vaivatut. Minä juhlin aina ulkona. Koti on oleva pyhäkkö, jonne ei
vieraitakaan saa pistäytyä, muuten kuin kutsumalla.

-- Siis hyväksytte täydelleen, että lähetimme Teitä poiskutsumaan
Runebergin luota. Mutta nyt tahtoisimme lausua toivomuksen, että Te
joko muutatte majaa tai jätätte Tuonelan. Meillä on raskas työ
vartioidessamme Väinämöistä, emme kaipaa lisähuolta. Teillä kai ei ole
sitä vastaan mitään muistuttamista, että lähetämme tytöllenne sanan
saapua lähtövalmiina huomenna klo 10 tänne Väinölään.

-- Ei ole.

Neidit läksivät. -- Seuraavana aamuna Impi Maria tuli luokseni.
Väinämöinen vetisteli lähdön hetkenä, halasi minua ja sanoi:

-- Vie terveiset Suomeen ja sano, että kohta minä täältä palaan oman
kansani keskuuteen. Ei tätä jaksa enää kauemmin kestää. Naiset
määräävät, ja säätävät, miten aikamiesten tulee elää. Mutta koeta saada
ne pykälät poispyyhityiksi siitä rikoslaista, jossa säädetään
kuritushuonetta sille, joka vastustaa Kristuslasta. En uskalla sitä
ennen tulla. Minun aikanani sai ihminen ajatella ja lausua, mitä
halusi. Eikö Suomessa vieläkään oivalleta, että suukapula on orjan
rangaistus.

-- Koetan parastani. Ehkä viidenkymmenen vuoden perästä voit palata.
Sano terveiset kaikille tutuille. En ehdi käydä hyvästillä, näin äkki
lähtö kun tuli eteen.

Astuimme sillan yli, jonka toisella rannalla Aino oli vastassa.
Kohteliaat hyvästit heitettyämme neideille, läksimme astumaan
viertotietä pitkin kohti Tuonelan porttia.

Tytöt hyppelivät edessäni maantiellä ja Aino pyysi Impi Mariaa
saapumaan hänen luokseen asumaan, kun kerran myötämöisin Tuonelaan
saapuu. Kulkiessani siinä perässä ajatuksiini vaipuneena kuulin jonkun
kysyvän:

-- Poisko se mies lähtöö tyttösä kansa Tuonelasta?

Tunsin Hoppulaisen äänen. Hän oli lakaisemassa Minna Canthin pihaa.

-- Pois piti lähteä.

-- Miks' näin välleen?

-- Ajettiinpa pois.

-- Minkä tautta?

-- Ei ilo ja kevytmielisyys taivaassa kelpaa.

-- No, sese vasta tiällä kelepookin. Oonhan minäkin tiällä. Enemmänhän
tiällä on iloisia immeisiä kuin mualimassa. Lähen suattamaan teitä
portille asti, niin suan tarinoija.

Hoppulainen liittyi meihin, niin että meillä molemmilla, Impi Marialla
ja minulla, oli mieleiset puhekumppanit.

Hoppulainen ryhtyi monin sanoin ja loistavin vertauksin selvittelemään
minulle oikean taivaan meininkiä. Ei minun tarvinnut muuta sen kun
kuuntelin. Sanoi Minna Canthin joskus lukeneen erään italialaisen
kertomusta Tuonelassa käynnistään. Ei ollut se Hoppulaista
miellyttänyt, sanoi vain:

-- Hapan mies, oikea möröttäjä. Lie ollut alapeita mahassa.

-- Mitä lie ollut, vastasin. Oli se vähän sen näköinen potilas. Taisipa
kaikilla sen ajan ihmisillä olla alapeita mahassa.

Hoppulainen yhä yltyi ja manasi italialaisen Tuonelan virran pahimpaan
kinahmeen.

Saavuttiin vihdoin Tuonelan portille. Ilmarinen haettiin esille pajasta
ja minä pyysin siipiäni. Ilmarinen kiinnitti siivet visusti lapoihini
ja tätä tehdessä kysäsi!

-- Mitenkä se velimies jaksaa? Eikö siltä tytöt ala lähteä mielestä?

-- Ei ihan lopen. Uhkaa kohta lähteä takasin Suomeen.

-- Ettekö kieltäneet?

-- En kun käskin. Suomessa tarvitaan kyllä viisaita miehiä, iloisia
miehiä, laulavia miehiä tätä nykyä. Enemmän kuin ennen. Nyt tarvitaan
loihtijata, joka sulkee verihaavojen vuodon. Muuten hukumme hurmeeseen
ja katkeruuteen.

-- Näkemisiin Tuonela ja Tuonelan vainajat! huudahdin ja kättelin
saattajia.

Haukan siivet rupesivat liipottelemaan. Syöksyttiin suureen avaruuteen.
Äkkiä hävisi koko reunaton hiekkalahdelma miljoonine kirkkoveneineen
silmistäni. Suuri, peloittava äänettömyys ympäröi meidät. Mutta taas
kuului kaukainen, hiljainen jymy kuin kalevantulen loimutessa. Jymy
laajeni, jymy kasvoi, ääniä kuului yltympäri. Kohta eroitin sävelen.
Yhdeksännen Beethovenin sinfonian finaalin teema sukelsi esille:

_Freude schöner Götterfunken_. Vähitellen liittyi soittokone toisensa
perästä tähän ilon purkaukseen. Jo soitti koko avaruus. Ne eivät olleet
viulun kieliä, eikä puhaltimien toitotuksia, ne olivat vaan ääniä
olemattomista koneista, vielä autereisempia kuin öljyisin viulun sävel.
Nyt alkoi ihmisäänet soida, ne yhtyivät pauhuun ja kohta minä vaivuin
mitä hurmaavimpaan ruumiin nautintoon. Suljin tyttöni syliini ja
ummistin silmäni. Lankesin loveen, niinkuin loitsija muinoinen, jouduin
samanlaiseen ilon hurmioon kuin suuri säveltäjä itse ikiluomaansa
säveltäessään. Itse luomisen ilo valtasi sieluni. Ja äänet huusivat:

    Freude schöner Götterfunken
    Tochter aus Elysium.
    Wir betreten feuertrunken
    Himmlische dein Heiligtum,
    Deine Zauber binden wieder,
    Was die Mode streng geteilt.
    Alle Menschen werden Bruder,
    Wo dein sanfter Flügel weilt.

    (Ilo ihanin jumalten kipinä.
    Tytär autuaitten tanhuilta.
    Astumme tulirinnoin
    Sinun taivaalliseen pyhättöösi.
    Sinun taikasi liittää yhteen
    Minkä kiihko on rikki repinyt.
    Kaikki ihmiset kaulaavat veljinä toisiaan
    Missä sinun siipesi suhina humahtaa).

En nähnyt mitään, en tajunnut, mistä äänet pursusivat esille, ne vaan
täyttivät avaruuden, ne olivat avaruuden liikehtimisen ääniä. Ilon
ylistys olikin ehkä maailmankaikkiuden koneen rätinää, niinkuin kalske
on höyrykoneen. Se on itse luomistyön touhun ääntä.

Nöyrästi taas kumarsin hengessäni luojaa, joka on antanut meille
ihmisille lahjan, autuaallisimman ja iloisimman, taivaita hapuilevan
mielikuvituksen. Sillä ihminen katkoo aineellisuuden kahleet, sen
avulla se kuulee ja näkee ihanuuksia, joita ruumiillinen korva ja silmä
eivät eroita.

Soljuimme avaruuksien halki. Äänet julkijulistivat Ilon ylistystä yhtä
helakoilla äänillä.

Olin rakkaassa, kultakutrisessa tytössäni todellakin piteleväni
ihmiskuntaa, jota halusin rakastaa niinkuin suuri Beethoven sitä
rakasti. Puhutaan että jumala rakasti ihmisiä niin että hän kuoli
heidän puolestaan. Ihmiskunnan jättiläisiä on vallannut sama ääretön
rakkaus. Suuret nerot ovat uusien arvojen luojia. Ja luojan ainoa
kiihotin on rakkaus. Ilman rakkautta ei mitään luoda kokoon. Kaikki
uusi ja kelpoinen syntyy vain rakkauden kautta, henkisen ja
ruumiillisen rakkauden kautta.

Kuinka miehekästä tällainen rakkaudentunne onkaan! Ei suuri uros vihaa
vihollistaan. Hän sen surmaa, jos voi, tai surmataan. Mutta vihan,
koston tunnetta hän ei haudo. Se on pikkusielujen hekkumaa, sillä
heidän luonteelle kosto, viha, kiukku ja pikkumaisuus ovat ominaisia.
Uros kykenee rakastamaan ei ainoastaan yksityishenkilöitä vaan myös
ihmiskuntaa kokonaisuudessaan ja luomakuntaa äärettömyyksineen.

Huimaavan korkeat sopraanot livertelivät yläilmoissa niin kevyesti ja
luontevasti kuin huilut. Ei sitä maallista kiekumista, joka
parhaimpiakin sopraanoja vaivaa näissä vaativissa juoksutuksissa. Ne
olivat mielikuvituksen sulosointuja, ilosta pakahtuvan sydämen
purkauksia. Ja tulirinnoin ne vaan toistivat:

"Freude, Freude! Freudig wie ein Held zum Siegen, laufet Brüder eure
Bahn."

Tämän iloisen rakkauden syntysanat julkijulistettiin niinä
vuosisatoina, jolloin europalainen sivistys alkoi vesomaan.
Kreikkalaiset, juutalaiset ja roomalaiset viisaat sitä julistivat.
Keskiajan mustina päivinä ilon ja rakkauden tähdet sammuivat. Murhe,
ahdistus ja raakuus peittivät ihmisiltä taivasten valot. Mutta silloin
tällöin tuo kreikkalaisten viisasten julistama oppi ylitsevuotavasta
rakkaudesta hurmaa jonkun jalon sielun. Siihen haltioitui Schiller, se
pani Beethovenin aivosolut vipajamaan suurimpaan, taivaallisimpaan
hymniin ilon ja rakkauden ylistykseksi, mikä koskaan sävelletty on.

Mutta ilo on Luojan ihanin tulisoihtu, se tulisoronen, joka lämmittää,
valaisee ja ohjaa ihmistä oikeille teille. Koko avaruus jymisi sille
kunniaa, taivaan ranta ja taivaan vahvuus oli täynnä ääniä, jotka
julkijulistivat:

    Freude, schöner Götterfunken.
    Tochter aus Elysium.

Ilo on Elyseumistä kotosin, taivaallisilta tanhuilta, joilta juuri
laskeusin, ja ilo on rakkauden äiti. Murheen viljelijät barbaarit, ovat
julmaa väkeä, sillä he palvelevat murhetta, surua ja sitä aina
seuraavaa vihaa, toraa, riitaa, toisen halveksimista.

    Seid umschlungen Millionen.

niin lauloivat taivaalliset äänet.

Koko avaruus soitteli Ilon ylistystä tuhansilla harpuilla, huiluilla ja
trumbuilla. Iloisena laskeusin taivaasta rakas Impi Maria sylissäni
kohti murheellista maatani. Iloisena tapasivat jalkani maata
"Haaksirikkoisten kummulla." Ilo asui ilmassa Helsingin ilmakehän
kaikissa kerroksissa, sillä väki odotti joka hetki vapauden voittoa.

Oli ilta kun laskeuduttiin Haaksirikkoisten kummulle. Läksimme
juoksujalkaa kotia, ettei klo 8 tavattaisi ulkona, jolloin Helsingin
kaduilla henki oli kaupalla.

Korvissani vain yhä edelleen humisivat taivaalliset äänet:

    Freude, schöner Götterfunken.
    Alle Menschen werden Brüder,
    Wo dein sanfter Flügel weilt.

Ilo on parantava kansamme veriset haavat. Se on opetettava meidät
hymyilemään eikä vain irvistelemään verisiä ikeniämme. Verikirjallisuus
oli surmannut ihmisten ilon! Se oli tehnyt ihmiset surullisiksi ja
murheellisiksi. Ja suru ja murhe ovat mätänemisen oireita. Ilo on
terveyden ja voiman, hyvän omantunnon ja anteeksi antavan mielen näkyvä
ilmaus.

Pyhä kevytmielisyys leimahtaa ilmiliekkiin suurina koettelemusten
aikoina. Se on mustimman murheen raikuva vastalause. Se on se
oljenkorsi, joka pelastaa ihmiset vaipumasta epätoivon imevään
pyörteeseen. Se on sen suuren salaman välähdys, joka puhkaisee
synkimmän taivaan pilven.

Mutta raskasta ja vaikeaa on tavallisen ihmisen saada kiinni tästä ilon
tulisorosesta synkkinä kurituksensa aikoina. Ainoastaan ihmiskunnan
henkisille jättiläisille se onnistuu, puolijumalille ja jumalille.

_Alussa oli ilo ja se ilo oli jumalan tykönä ja jumala oli se ilo_.

Ilolla maailma luotiin, ilolla maailmaa hallitaan. Riemulla kaikki uusi
luodaan. Ilman sitä ei mitään kelpoista synny.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taivaallisia tarinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.