Title: Rakkautta - Novelleja
Author: Jotuni, Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rakkautta - Novelleja" ***


RAKKAUTTA

Novelleja


Kirj.

MARIA JOTUNI



Helsinki, Yrjö Weilin, 1907.



SISÄLLYS:

 In memoriam
 Augusta Aurell
 Ei kannattanut
 Unta!
 Herman
 Rakkautta
 Matami Röhelin
 Josefiina
 Maantiellä
 Lähtö
 Lovisa Öhman
 Eriika
 Kirjeitä
 Päiväkirjasta



IN MEMORIAM


Sallisinko kaukaisten, vierasten, sekavien äänien tunkeutua sieluuni ja
antaisinko hetkeni rauhan häiriytyä sinun oikkujesi tähden, oi Aika?

Monet ovat sinun huvituksesi ja sydämetöntä on sinun pilasi, oi
rajaton, muuttumaton Aika. Tietämättömyyden pimeydellä lyöt sinä meitä
ja temmellytät sokeitasi turhissa kiihkoissansa.

Eikö sinua väsytä saman pilan tuhatkertainen uusiutuminen, eikö sinua
rasita saman tyhmyyden iankaikkinen kertauminen?

Kylmänä kohoaa katseesi kaiken yli. Vaieten kätket sinä meiltä
salaisuutesi.

Sillä mitä olivat ihmiset sinun edessäsi? Vain tomu ja tuhka. Mitä
tieto ja tietämättömyys? Vain päivien vaihtuva leikki. Mikä oli totta
tänään, oli valhetta huomenna. Mikä kukoisti, kuihtui ja kuoli kohta.
Vuosisadat vierivät, ajat vaipuivat ja unohtuivat, katosivat vuodet
tuhannet, sykähtäen vaikenivat kuin valtimon lyönnit.

Miksi takertua katoavaan ihmispienuuteen? Sillä eihän ollut ihmisen
syy, ettei hän enempää voinut, ei veren syy, ettei se parempaa luonut.
Niinkuin ei ollut yön syy, että se päivän mursi, ei kuoleman syy, että
se elämän taittoi. Niin --

Eikä sinun syysi, sinä ikuinen, ihana Aika, että sinun oikkusi julmia
olivat, eikä sinun kivistä sydäntäsi mikään ihmiskurjuus värähdyttää
voinut.



AUGUSTA AURELL


Oliko ketään etehisessä?

Augusta kuunteli.

Hänen ovensa avainta hapueltiin. Ovi aukeni.

"Isä, mitä sinä täällä?"

"En pääse sisään, äiti nukkuu, elä pakota minua pois, ulkona sataa."

"Sataako?"

Augusta ihmetteli sitä, vaikka tiesihän hän sen, sitähän hän oli
kuunnellut siinä koko iltayön. Hänestä oli vain tuntunut, ettei se
ollut sade, joka maata huuhtoi, ei tuuli, joka asuntoa kiersi, vaan
jokin salaperäinen luonnonvoima, joka siellä raivopäänä vapaasti puski.

"Augusta --"

"Sinä olet juovuksissa", sanoi Augusta soinnuttomasti, sillä hänen
rintaansa puristi vielä.

"Mitä sinä siitä --." Isä oikaisihen suoraksi ja hymyili. Hänen
silmissään välähti omituinen keveys, joka loukkasi Augustaa. Augusta
jäi katsomaan isän kasvoja, joiden ilme näytti hänestä julkealta. Hän
laski ajatuksissaan, mitä isän mielessä oli täytynyt liikkua,
näyttääkseen tuollaiselta.

Ja Augusta unohti, että hän äsken oli lämpimästi isää ajatellut. Sillä
eikö se ollutkin juuri isä, joka hänen elämänsä kolkoksi oli tehnyt?
Eikö kaikki ollut käynyt näin vain hänen tähtensä? Siksi, ettei isä
ollut jaksanut eikä toisin tahtonut.

"Sellainen sinä olet", sanoi hän lujasti, "ja sinä tulet minun
luokseni".

Isä koetti nauraa.

"Naura, naura sinä vain, sinä et nauraisi -- _häpeäisit_, jos sinä
ymmärtäisit, mitä olet tehnyt, ja pakottanut minut tekemään."

"Augusta."

Mutta Augusta ei voinut enää hillitä itseänsä:

"Kuinka minä olen salaa itkenyt -- sinun tähtesi. Kuinka minä olen
kiduttanut itseäni -- nääntynyt, odottaessani parempaa. Mikä helvetin
kirous on tässä elämässä, kun sitä ei muuttumaan saa? Elää minäkin
olisin tahtonut -- eikö minullakin olisi oikeuteni ollut?"

Sanat särkyivät. Häntä väsytti. Hänen kätensä vapisivat. Ja liikaa hän
sanoi.

"Mene pois."

"Ajatko, sinä?"

Augusta ei vastannut.

"Kun sinä tahdot --"

Ääni oli katkera.

"Kun _sinä_ tahdot, menen toki -- menen ja juon, sillä kerran sitä vain
Augusta Aurell miehelle menee --"

"Menee, sinäpä sen sanoit. Menee. Oletko sinä antanut kodin? Sano, mitä
sinä olet antanut. -- Paheita vain."

Hän katui samassa, että tuli niin sanoneeksi.

"Mies -- sellainen -- ha-ha-ha-haa, -- on sekin Augusta Aurellin mies.
-- Niskasta ja käynnistä, sanoit sinä ennen, jo miehen tuntee. Tunsitko
nyt, Augusta, tunsitko miehen -- -- noo, kunnollinen sen olla pitää --
sileäpäinen -- tekopyhä -- Onko se rehellinen, onko se _ihminen_ -- --
Augusta, sinä Augusta, oma tyttöni, miksi sinä niin -- että sinä ilman
rakkautta?"

Augusta painoi kädellä sydänalaansa. Kasvot olivat vaaleat ja
kivettyneet.

Mutta avonaisena tunki hänen katseensa isän silmiin.

Isä tuli tajuihinsa.

Ja Augustasta tuntui, kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt isän sisimpään,
siihen, joka heillä oli niin samanlainen.

"Isä", sanoi hän hiljaa, "isä."

"Ei niin -- elä minulle niin."

"Kun on väsynyt, ei voi hillitä itseänsä."

"Ei, sano sinä, Augusta, sinä olet oikeassa, sinä olet aina oikeassa.
-- Mutta sinä luulet, että minä tahallani -- en minä tahallani --"

Hänen äänensä katkeili.

"Sillä mitä luulet sinä ihmisen olevan? Sanovat: ihminen, vaativat
siltä -- mitään ei se ole, ei mitään -- uskotko sinä sitä?"

Augusta kuunteli. Tuntui, kuin hänen ajatuksensa eivät isän ajatusten
pohjaan ylettyisi.

"Ne syyttävät toisiansa, kun eivät tiedä. -- On isäkin pyrkinyt, mutta
kun täällä on polttanut."

Hän painoi kädellä rintaansa.

"Ja kun siellä polttaa, ei tiedä, mihin tarttua -- ja kun ihminen on
vierelläsi vieras, on elämä aina vieras -- siksi ei ilman -- jos sinä
sen ymmärtäisit."

"Isä --"

"Sinä olet Aurell, minä tiedän, minkälaista kaipaisit."

"Eikö sinua väsytä?"

"Ei. Sitä minä vain, Augusta, että _se on suku, suvun veri ja maku,
joka rakkauden määrää_ -- on sisin vaisto oikeasta -- _rakkaus,
lajivaisto_, se on hienoin vaisto, se on ihmisellä vain -- ymmärrätkö
-- ja se on tulevia varten."

Augusta nousi ylös.

"Eikö sinulla ole nälkä, isä?"

"Ruokasalin ovi on lukossa, elä mene -- äiti havahtuu. Anna minä istun
täällä luonasi kerran."

Mutta Augusta läksi, haki ruokaa.

Äänetönnä söi isä.

Äänetönnä katseli Augusta syrjästä. Hän näki isän laihojen käsien
liikkeet. Ja miten ne vapisivat. Hän näki kaulalihasten ponnistuksen.

Kuinka kaikki oli surullista.

Hän nousi, laittoi isälle vuoteen sohvalle, antoi oman peittonsa, kääri
sen isän jalkojen ympäri.

"Kiitos. Kun sinä olit pieni, Augusta, ajatteli isä aina, ettei kukaan
olisi sinulle kylliksi hyvä, ei kukaan kylliksi hyvä."

"Koeta nukkua!"

Augusta odotti, kunnes isä nukkui, katseli sitten hänen rentoa
päätänsä.

Sellainen suu. Heikko isä oli.

Mutta kenelläkään ei Augusta ollut nähnyt isän korkeaa otsaa, ei niitä
silmiä, jotka joskus toisen sisimpään katsoivat, näyttivät kaiken
ymmärtävän.

Sellaista miestä kuin isää voisi Augusta sietää virheineen.

Rakastaa sellaista kun saisi.

Augusta tunsi pistävän katkeruuden rinnassaan. Eikö hän olisi ansainnut
enemmän? Ja miksi hän oli ollut niin heikko, niin heikko, lupautunut
miehelle, jota ei rakastanut?

Mutta mitä hän siitä. Siitä oli kärsitty kyllä.

Isä säikähti unissaan.

Ei isä koskaan rauhoittua voinut. Ei Augustakaan hänen sijassaan olisi
voinut. Heissä olikin samaa. He isän kanssa kaipasivat varmaan samoin,
janosivat elämää ja vierastivat sitä samoin.

Ja ehkä olivat samat tunnot polvi polvelta veressä perityt. Ehkä se,
mitä Augusta oli omaksensa luullut, olikin toisten jo ennen ollut.

Eihän hän ollut siis mitään. Vapaakaan ei hän ollut.

Hän koetti ajatella aikoja kauas, kauas taaksepäin, hämäriä, pimeitä
aikoja, joista kaikki nykyinen oli johtunut. Oli kuin hän olisi nähnyt
ammottavat kuilut edessään aukenevan. Ajatus sotkeutui, yhä hämärtyi,
ja tuli vaikea olla.

Paljon elämää oli ollut.

Kaikki mennyt -- mennyt -- mennyt --

Sade rapisi ulkona. Ajatus palasi takaisin häneen itseensä.

Kun hän siinä elämäänsä kauempaa katsoi, kaikki pieni unohtui ja
haihtui. Kun hän sitä kokonaisuudessaan ajatteli, muuhun elämään
vertasi, jäivät rintaan kummat sävelet soimaan.

Tuntui helpolta niin ajatella, helpolta olla.

Hän sattui katsomaan kättänsä, joka sylissä lepäsi. Se oli hieno ja
valkea. Ja vapaa se oli.

Lämmin virta kulki sydämestä yli ruumiin.

Hän painoi silmänsä kiinni ja hymyili --



EI KANNATTANUT


"Kuule."

"No?"

"Minä ajattelen sittenkin, että eikö olisi parempi, että -- että --"

"Sanohan, rakas."

Akseli ojensi kätensä yli olan ja jatkoi työtänsä. Mutta Aina oli
kääntynyt ja istuutui kauemmaksi huoneen toiseen päähän.

"Siitä paikasta ajattelin", sanoi Aina, "että eikö sinun -- meidän
olisi parempi mennä ja ottaa se".

"Ja miksi?"

Akseli nosti päätänsä työstään ja katsoi ihmeissään.

"Miksi?"

"Siksi vain."

"Sinulla on sittenkin ikävä täällä maalla?"

"Ei mutta palkankin puolesta."

"Palkkojako sinä vain ajattelet?"

"Onhan pakko niitäkin ajatella."

Ainan ääni oli Akselista ärsyttävän rauhallinen.

"Ei tarvitse. Sinun ainakaan. Minä kyllä niistä huolen pidän."

"Jaa -- ei ole sanottu."

Se pääsi vahingossa Ainan suusta.

"Niinkö luulet?"

"Sinä olet jo --"

"Minä tiedän ikäni, jos sitä aiot sanoa."

Akseli oli hypännyt pystyyn ja piteli tuolin selkäpuusta.

"Ei, elä ota sitä niin arasti, Akseli. Teethän sinä mitä jaksat, mutta
tällä tavalla --"

"Tällä tavalla -- tällä tavalla sinä vain karkeutesi näytät. Minä elän,
niinkuin minä tahdon, ja teen, mitä minä tahdon, huolimatta, rahatko
vai mitkä sinä etusijalle asetat. Olin vain luullut, että olit jo
vapautunut tuollaisesta -- rihkamakauppiaismaisuudesta -- ja sinun
sielusi pohjalla piilee ajatuksia, jotka -- inhottavat minua."

"Akseli."

"Niin, ne inhottavat minua. Mistä sinä olet kärsinyt? Emmekö ole
syöneet ruokaa, niinkuin muutkin, vai sekö sinusta on tärkeintä, mitä
ruokia --"

"Akseli hyvä."

"Kun tästä nyt tuli puhe -- niin, niin katsohan", sanoi hän
lauhkeammin, "olen kyllä sitä ajatellut ja -- kärsinyt siitä, että sinä
ehkä kaipaat entistä kotiasi ja -- iloja, mutta ajattelen aina
itsekseni, ettei niitä sellaisia kannata panna päämääräksi, ei
toisenkaan tähden, vai kannattaako sinusta?"

"Enhän minä ole niin ajatellutkaan."

"Et, tietysti et, mutta että sinusta on yksitoikkoista ja liian
yksinkertaista elämä täällä maalla -- kaipaat joskus toisenlaista, se
on luonnollista."

"Niin, joskus."

Tuntui herttaiselta, että Akseli sen niin hienosti ymmärsi.

"Ja sitten minä tunnun kuivalta sinusta, elä, elä keskeytä, sinä
olit luullut minut nuoremmaksi, olit kuvitellut elämää yhdessä
toisenlaiseksi. Mutta kun se on nyt tällaista vain -- ja sitten sinulla
on hetkiä, että sinä kaipaat ihmisiä, elämää ympärilläsi, ja sinä
pelkäät jotakin, jotakin -- miksi en sitä sanoisi -- köyhyyttä ja
yksinäisyyttä."

"Niin."

"Ikävä, etten voi sitä auttaa."

Akselin ääni levisi kylmänä ja löi Ainaa vasten kasvoja.

Aina lähestyi ja tarjosi kättänsä. Hänen rintansa kosketti Akselin
käsivartta, mutta Akseli peräytyi.

"Mitä siitä niin juhlallisesti. On selvää, että täällä eletään,
niinkuin eletään, jos se ei ketä tyydytä, on oikeus --"

Hän viittasi ovea.

"Siitä ei kieltoa."

Ja hän jatkoi kovana:

"Että sen siis tiedät."

Oli paras tehdä aikanansa selvää. Hyvä, että kerrankin sai sanotuksi.

Ainan kasvot sävähtivät punaisiksi, vesi kiertyi hänen silmiinsä.

Mutta Akseli istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, naputti hiukan
sormella pöytään, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Siellä toisessa päässä huonetta istui toinen, jonka ajatukset hän
tunsi. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet. Kuinka ne olisivat
liikuttaneet!

Syvä juopa oli ihmisen ja ihmisen välillä. Mikään ei sitä vähentänyt.
Oli turhaa valhetta koko sulautumisen yksinkertainen oppi.

Ei päästy siitä, että oli synnynnäinen kammo ihmisen ja ihmisen
välillä, että vetäydyttiin takaisin, kun toista ei tarvittu.

Siellä istui nytkin Aina, vaalea, yksinkertainen nainen. Se itki siellä
varmaan, ei uskaltanut liikahtaa.

Se oli niitä ihmisiä, jotka eivät hänen verilleen käyneet. Niiden
kanssa ei sukua ollut, niiden kosketus, sielujenkin, jäi vain
ulkonaiseksi. Sisin sulkeutui ja pakeni niitä.

Että hän oli kaiken sen ennenkin tiennyt. Ottaessaankin. Mutta Aina
seisoi silloin siinä hänen edessään terveenä. Ja hän tahtoi ohjata
elämänsä kulun terveisiin uomiin.

Ohjata. Pakottaa itseänsä. Kiinnittää itseensä ihminen, joka
eläimellisellä terveydellään ahdisti hänen sielunsa liikkeitä.

Oli yksi keino, jolla hän nytkin koskemattoman vapautensa olisi voinut
säilyttää. Vahvemman etuoikeus.

Olihan Aina hänen vallassaan. Hän tiesi keinoja, joilla nöyryyttää
hänet maan tasalle, työntää hänet luotansa, särkeä hänen vähäinen
itsenäisyytensä ja vetää hänet sitten takaisin ja siirtää häneen
kaikuja omasta itsestänsä.

Vähäisen ajan hellittämätön työ. Toisella kädellä repiä, toisella
rakentaa. Hairahtamatta. Saada toiseksi ei toista voinut, vaan
kasvattaa häntä ja kuluttaa ja tukahduttaa ja tappaa sen oman tahdon
ääni.

Mutta miksi sitäkään. Eihän hän sellaista varjoa tarvinnut. Parempi,
kuta kauempana oli. Helpompi, kuta vieraampi.

Ja eikö hän tiennyt, mitä ne sukulaisuudet ja rakkaudet olivat. Olihan
hän käynyt läpi ne asteet, jotka tarvitsi, vapautuakseen. Lapsellisen
epämääräisestä haaveilusta oli se alkanut ja kehittynyt raskaaksi
kaipaukseksi ja liekehtiväksi tuleksi, sitten se oli särkynyt
hermostuneen monisäikeiseksi piinaksi sielujen välille, tuskaksi, joka
kulutti itse itsensä. Loppuiko siihen? Ei. Se painui, kohotakseen taas
uutena, kirkkaana ja rauhallisena tuntona, riisuen päältä pois liian,
tehden ihmisen yksinkertaiseksi lapseksi taas. Luuli, että se siihen
pysähtyi, että jo vihdoinkin oli joutunut oman olentonsa alkulähteille
ikäänkuin. Ei, niin ei ollut. Kannusti eteenpäin jokin selittämätön
voima, jätti taaksensa kaikki -- vapaana ja tyhjänä.

Alkoi elämä yksinäisyydessä. Elämä, tahi hiipivä kuolema eikö se ollut.
Sulkeutui muulle, seurasi vain liikkeitä omassa itsessänsä.

Mutta näki sitten, mihinkä se vei. Päivät luisuivat tyhjinä käsistä.
Niiden päällä lepäsi kuoleman kirous. Elämä ei jättänyt kostamatta, kun
sen hylkäsi.

Silloinhan hän sai ajatuksen hoitaa henkistä terveyttänsä, hallita
tasapaino tahdollansa, pakottaa itseänsä, ohjata elämänsä kulku
terveisiin uomiin taas.

Siinä se oli.

Ja Aina seisoi siinä hänen edessänsä terveenä naisena, joka tervettä
elämää takasi.

Ja mikä siinä olikaan. Eikö ollut hyvä niinkin? Mitä hänkään tyhjää.

Jos jokapäiväinen elämä oli kahlehtivaa, niin oliko muuta
mahdollisuuttakaan?

Piti vain ponnistautua ymmärtämään.

"Aina, Aina", raikui hänen äänensä.

"Akseli hyvä."

"Niin."

"Etkö sinä tahtoisi ajatella."

"Sitä paikkaako?"

"Ei."

Nauru ilvehti Akselin suupielissä. Se odotti aina siinä vuoroansa.

"Mitäpä sitten ajatella?"

"Kaikkea."

"Mutta siinä viipyisi -- jaa, kuinka kauan?"

Se tuli niin notkeasti, että he naurahtivat molemmat vapautuneina.

Ettei tyhjää juhlallisuutta, ettei vain siihen taas hairahtaisi. Ei
kannattanut. Ei mikään sitä kannattanut.



UNTA!


Keskiyötä.

Berta tulee toisesta huoneesta puoliksi riisuutuneena, tukka
epäjärjestyksessä. Hänen juopunut katseensa harhailee synkkänä ja
rauhatonna ympäri huonetta.

Halvattu mies on nukkumassa lepotuolissaan huoneen nurkassa. Hänen
silmänsä tuijottavat selällään Bertaan. Hän ei voi liikuttaa itseänsä
eikä puhua.

Berta:

-- Jaa -- elossa vielä -- hauska, oikein hauska. Lepää vaan, rakas,
lepää ja vahdi, vaikka aina vahtisit.

-- Mitä tuijotat? No, tuijota, ole niin hyvä, tuijota, ikuisesti
vaikka --

-- Annas kun katselen. Kuivanut olet -- mehuton ruumis, ja pienentynyt
-- Minnepäin? Maahanpäin, jonne on matka.

-- Kesää et näe -- vai luuletko näkeväsi? Kuulut syövän, vahvasti
syövän -- Syö vaikka, tingi vaikka, kesää et näe, on jo määrät, rakas.

-- Mitä sinä -- sänkykamariinko katsot? Katso, ole niin hyvä, katso.
Pois se meni. Veljenpoikasi oli -- se pitkä. Se pelkäsi tänne tulla.
"Häiritsemme", sanoi, "mennään muuanne". "Vielä mitä, ei hän ymmärrä,
tajuton jo on."

-- Ha-ha-haa, tiedänkö minä, ymmärrätkö vielä.

-- Kuka minä olen, vastaa!

-- Et vastaa. Katsos, et osaa. Vaimosi olen, kultaseni -- vielä nyt,
ymmärrätkö -- ha-ha-haa --

-- Vielä nyt -- kohta en.

-- Jumala, katsos, armossansa korkeassa pisti sormensa tähän --
pyörittääksensä asioita vihdoinkin, noin -- hiukan toiseen kuntoon.

-- Häntä huvitti se, rakas. -- Siitä se vauhti. -- Elä pelkää, kun
Jumala itse ryhtyy ajamaan asioitansa, ei hän kesken jätä -- vai
jättäisikö? Ei -- selvää jälkeä, sitä hän laittaa.

-- Mitä minun pitikään?

-- Niin -- joimme, hivenisen -- että irtautuu -- kohoaa yhteistuntoon,
ihmisymmärrykseen -- kiitää, kiitää kauas -- ihanaan vapauteensa.

-- Ei hän osannut -- sieluton on -- koko teidän sukunne --
tyhjäsieluisia. -- Ei ne osaa humaltua -- ei nauttia. Ne hiipivät,
hiipivät paheinensa ja myrkyttävät ilman.

-- Ne on niitä.

-- Pois ajoin sen helvetin. -- Ennen humallun itsekseni -- tahi
ajattelen sitä -- sitä, sinä tiedät, sitä kuolemaasi.

-- Yötä päivää sitä toivoin -- salaa rukoilin. -- Ja kun mitä lujasti
toivoo, se tapahtuu. -- Salaiset voimat joutuvat liikkeelle ja
kuristavat toista -- noin, noin, niin ettei tiedäkään, kun on
saarroksissa kokonaan.

-- Saarroksissa, se on hauska sana, saarroksissa, ha-ha-haa.

-- Nyt on minun vuoroni nauraa -- näissä huoneissa on kaikunut
vierasten naisten nauru -- nyt kerään minä katuojista tänne kaikki --
ilman valintaa kaikki --

-- Ne kysyvät sinusta: "Milloin se kuoli", kysyvät.

-- "Kun sydän väärin löi -- noin, nips -- löi vaan kerran, silloin se
kuoli. Siinä silmänräpäyksessä."

-- "Tuliko hän autuaaksi", kysyvät ehkä.

-- "Eiköhän -- eiköhän hän tullut autuaaksi, hän oli hyvin hurskas ja
eli Jumalan pelvossa aina."

-- En sinua vihaa enkä panettele -- siitä sen näet -- miksi vihaisin?
Sinä elit niinkuin elit, siinä se, mitä se muihin kuuluu.

-- Enkä sinua unohda, rakas, käyn sinun haudallasi. -- Annas kun
kuvittelen -- kengänkorot ovat korkeat, kun tallaan maata -- silkki
kahisee ympärilläni.

-- "Hyvää päivää", sanon minä teille, "hyvää päivää".

-- Te ette vastaa -- te hymyilette, kaikki te samoin -- noin, ja teidän
leukanne on niin kummasti.

-- Te hymyilette. Se on sitä hyväntahdon, ymmärryksen hymyä -- se on
toisenlaista -- Täällä maan päällä hymyillään paljon kevytmielisemmin
-- niinkuin ei mitään ymmärrettäisi eikä ajateltaisi -- vaan te sieltä
kun asiaa katsotte --

-- Menen kotia. Se on nyt toinen, kultainen. Siellä on valoisaa -- niin
valoisaa on kaikki -- ja siellä odottaa minua se, jota olen ajatellut.

-- Niin.

-- Niin kauan kuin muistan --

-- Mutta hän jätti minut.

-- En jaksanut käsittää, mitä silloin tapahtui -- lapsi enkö ollut?

-- Siitä on kauan, kauan --

-- Niin, kauan siitä on.

-- Mutta nyt unohdin jotakin -- tärkeätä -- mitä, mitä minä unohdin?

-- Niin.

-- Senhän minä unohdin -- sen -- ettei minulla ole ketään, kenen luo
mennä, ei ketään, kenelle sanoa, että nyt olen minä voittanut.

-- Senhän minä unohdin ja se oli tärkeintä.

-- Taistella -- taistella itsensä väsyksiin -- ja kun on voittanut, ei
ole kenelle sanoa -- -- Minkä eteen taisteli -- ei ollut
tavoitettavissa -- se oli paennut -- oli paennut kaikki --

-- Miksi se on niin? Miksi ei toisin?

-- Onko oikeutta? Kuka siitä puhuu -- se, joka ei tiedä --

-- Ei pitäisi tunnustaa, ei tunnustaa mitään. Mutta jos minä sanon sen
itselleni, ei kukaan sitä kuule:

-- Että minä olen kärsinyt vääryyttä -- koko elämäni. -- Ei kukaan,
kukaan voi aavistaa, mitä minä olen kärsinyt -- -- Kun minä ajattelen,
kirvelee sieluani -- koko ruumiini huutaa, mikään, ei mikään voi sitä
sovittaa.

-- Äsken minä siellä huojutin itseäni -- unta saadakseni -- ei siellä
ollut ketään -- minä vaan yksin join -- join --

-- Minä huojutan päätäni öisin -- tuntikaudet, huojutan ja huojutan --
päässä siellä polttaa loppumaton tuska.

-- Uni ei helpota minua -- uni ei helpota minua.

-- Miksi, miksi se ei helpota -- enkö minä ole ihminen niinkuin muutkin
-- tahi mikä minä olen, kun rauhaa en löydä. -- Enhän minä muuta
pyytäisikään -- hiukan unta, unta!



HERMAN


I

Oveen koputettiin. Aliina ponnahti ylös.

Koko illan oli hän sitä odottanut, koko illan -- ja nyt.

"Kuka se on?"

"Aukaise!"

"Herman?"

"Aukaisehan."

"Odota, odota hiukan."

Aliina riisui kiireesti röijynsä, aukaisi liivin napit, viskasi
päälleen keveän aamuröijyn, hankasi käsillä poskiansa, puri huuliansa
ja katsahti peiliin.

Hän näki siellä kaksi säteilevää silmää, nuoret, herttaiset kasvot. Ja
hän hymyili kuvalleen. Katsoi, katsoi vieläkin ja hymyili.

Mutta kun hän tarttui lukkoon aukaistakseen ovea, vetäisikin hän
kätensä takaisin, napitti liivit kiinni, työnsi kädellä kasvoille
valahtaneita hiuksia ja sitten aukaisi.

"Sait odottaa."

"Ei se mitään."

"En odottanut sinua. Olen jo näin."

Hermanin katse hyväili häntä.

"Sinä olet kaunis niin. Sinä olet kaunis tänä iltana."

"Olenko, sano, varmaanko, Herman?"

"Varmaan."

Herman otti häntä vyötäisistä, nosti hänet korkealle, piteli siellä.

"Koskeeko?"

"Ei, mutta minä putoan."

"Et putoa."

"Pelottaa."

"Älä pelkää."

"Herman."

Herman kantoi häntä ympäri huonetta. Kevyenä kuin pieni lapsi lepäsi
Aliina hänen käsivarsillaan.

"Herman, pane pois."

"Minnekä? Maailman äärille sinut kantaisin, tahdotko?"

"Siellä mitä lienee, minkälaista", hän naurahti. "Sinä et tiedäkään."

Hänen äänensä helisi.

"Tiedän, siellähän aina asunkin."

"Ja sieltä lennät aina minun luokseni."

"Niin, kun siellä ei ole sellaisia kuin sinä. Siellä on toisenlaista.
Ne maat siellä eivät ole elämistä varten, ei siellä ole ihmisiä, ei
elämää, ei luontoa, ei mitään. Kaikki on sulanut siellä samaksi
äärettömyydeksi, vajonnut olemattomaksi iäisyyden äänettömässä
huminassa. Siellä, siellä ei ole mikään mitään."

Herman kuunteli omaa ääntänsä. Sitten naurahti hän:

"Uskothan minua, Aliina?"

"Oma rakkaani, ketä minä sitten uskoisin -- mutta eikö siellä ole
mitään?"

"Ei."

"Ei sinne."

"Ei, ei sinne."

Herman pani Aliinan sänkyyn ja katseli häntä. Aliinan tukka oli
valahtanut irti. Kasvot hohtivat.

"Niin -- siinä sinä lepäät."

"Minä olen iloinen."

"Oletko?"

"Kuukaudessa voi elää paljon, vuodessa paljon, ja kun minä jokaisen
päivän erikseen otan, jokaisen hetken lahjana nautin --"

"Niin minä niistä sinua kiitän."

"Herman."

"Kiitän, kiitän -- elämästä, kun se sinut minulle antoi."

"Anna, kun minä sanon."

"Kiitän, kun sinä olet nuori -- tukasta kiitän, silmistä kiitän."

"Jos minä voisin aina miellyttää sinua. -- Minä odotin sinua, Herman.
Toivoin koko päivän, että tänä iltana tulisit. Tahtoisin, että aina
täällä olisit. Minä koetan valloittaa sinut kokonaan itselleni,
miellyttää sinua, vangita sinut. Minä pelkään, mutta minä taistelen
sinusta niin kauan kuin jaksan -- niin -- niin sinua rakastan --"

Herman tunsi Aliinan hengityksen kaulallansa. Hänen toinen kätensä
laskeutui Aliinan käsivarrelle, pujottautui aamuröijyn alle ja avasi
liivin napit.

"Minä riisun sinut."

Hän piteli hetken Aliinan lämmintä, paljasta jalkaa käsissään.

"Minä riisun sinut."

"Aliina, minä riisun sinut."

Sitten sammutti hän lampun.

Yön pimeä levisi hyväillen, pehmeänä maan yli. Heitä varten.


II

Aurinko paistoi kirkkaana seinälle, kun Herman raotti silmäluomiansa.

Hän muisti, missä hän oli, ja suu vetäytyi hymyyn.

Hän käänsi hiukan päätänsä. Aliina lepäsi vielä täydessä unessa, kasvot
puoliksi tyynyyn hautautuneina. Auringon säteet särkyivät hänen
hiuksiinsa, jotka sekavina välähtelivät tyynylle. Herman otti suortuvan
ja kiersi sitä sormiensa ympäri. Se oli kevyttä ja hienoa kuin silkki.
Hän katseli Aliinan kasvoja, hänen ihonsa tuoretta väriä, katseli
silmäluomien varmaa kaarta.

"Mitähän lienee liikkunut tuon otsan takana?"

"Eipä paljoakaan, ja mitä se sitten haittasi."

Mutta kuinka hänen suunsa oli raollaan. Sehän se teki sen ilmeettömän
vaikutuksen.

Hän painoi huulensa Aliinan suulle. Aliina kiersi paljaan käsivarren
hänen kaulallensa.

"Nuku vielä, nuku."

Hän piteli häntä kuin pientä lasta luonansa.

"Nuku vielä."

Aliina painoi silmänsä kiinni ja nukkui. Herman siirsi hänet luotansa.

Sepä se oli se suu. Nyt se on kiinni.

Herman kääntyi ja kurottautui ottamaan pöydältä sikarin, joka siinä
häntä odotti.

Savu kohosi harmaana ja hienona. Hermanin silmäluomet painuivat
raolleen.

"No, ajatukset."

Mutta ajatukset eivät liikahtaneet. Ja Hermanin katse pilkisti iloisena
silmäluomien raoista.

Hän liikahti noustakseen ylös.

"Joko sinä lähdet?"

"Täytyy."

"Ei täydy, ota minut syliisi ensin."

Paidan läpi tuntui hänen ruumiinsa lämpö.

"Tukkasi on ihmeellinen, se kun kimmeltää."

"Sinä sotket sen. Ei saa sotkea."

Aliina nirpisti huuliansa, ja silmät loistivat.

"Se on veressä hänellä tuo -- ihanaa -- kunhan ei pilaantuisi, että
jaksaisi kauemminkin viehättää", ajatteli Herman katsellessaan häntä.

"Tule tänä iltana, tuletko?"

"En tiedä, riippuu --"

"Ei saa riippua!"

Herman astui ulos nuorena. Korkeana kaareutui taivas. Rauhallisena
levisi maa sen alla omine asukkaineen, omine pienine elämänmuotoineen.
Tahi pieninekö? Rikkaine ja kummallisine.

Maan pinta kuohui elämää, levotonta, vaihtuvaa. Sama elämän kiertokulku
kaikkialla. Sama sykintä syvältä maan sydämestä tänne, tänne hänen
sydämeensä saakka.

Hänen sydämensä, joka tunsi terveenä elämän nyt. Ihanata.

Vai aamun kirkas kajastusko elämän sellaiseksi väritti?

Vai oliko se sellaista? Niin kaunistako, niin kaunistako ihmissydämen
terve lyönti?

Tahi hänhän se taas --

Mitä helvettiä.

Aina hän vajosi tuohon samaan --

Hän hieroi käsiänsä ja naurahti itsellensä hyväntahtoisesti, niinkuin
vanhempi veli naurahtaa nuoremmalle, jota ymmärtää.


III

Päivät kuluivat, tunsi kuinka ne kädestä luisuivat tyhjinä ja
sisällyksettöminä. Pohjalle jäi vain ikävä, voimaton ikävä, joka
elämänhalun kuiviin imi.

Ei syntynyt elämäniloa, ei jaksanut repäistyä toimettomuudesta. Istui
tuntikaudet paikoillaan. Hiljaisuus tappoi elämän rinnassa. Mitään ei
sietänyt. Ajatus pyrki tulemaan, sen työnsi pois.

Tyhjyys. Se oli patoutunut rinnan alle kovaksi ja liikkumattomaksi.
Tuntui joskus, kuin se laajeneisi ja rinnan halkaiseisi ja sitten, että
se kuin käärme hiipi, hiipi siellä, kiertyi sydämen ympärille, puristi
sitä hiljalleen ja tasaisesti, imi veren ja lepäsi siinä kylläisenä.

Täytyi jotenkin särkeä kiduttavaa yksitoikkoisuutta.

Herman nousi ja läksi kadulle.

Sade huuhtoi maata ja räiskytti likapisaroita hänen jaloilleen ja
huuhtoi pitkinä viiruina hänen kasvojansa. Sen tasainen rapsahteleminen
lokaisella kadulla synnytti hänen ympärillään tuhansia hiipiviä ääniä,
jotka kohosivat kuin näkymättömät olennot maasta, tunkeilivat hänen
ympärillään, ilkkuivat, tunkeutuivat hänen sieluunsa, kohottivat siellä
pohjamudat.

Häntä rupesi ahdistamaan. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Tuska
kohosi sydämeen, patoutui siellä kovaksi keräksi.

Mitä, mitä hän tahtoi?

Hän oli joutunut Aliinan portille huomaamattansa. Oli kulunut jo aikaa,
kun hän viimeksi siellä kävi. Mitä hän siellä teki? Hän oli väsynyt
naisiin.

Mutta jonnekinhan mennä täytyi.

Hän pakotti itseänsä ja meni sisään.


IV

"Minulla on vaikea olla."

"Mikä sinulla on?"

"Minulla on vaikea olla."

"Sinä näytät kalpealta, oletko sairas?"

"En."

Aliinan rinta aaltoili. Hänen katseensa oli synkkä ja sairas.

"Sinä olet sairas."

"En."

Hän heittäytyi Hermanin kaulaan kiihkeänä.

"Herman, Herman, vie minut pois, vie minut pois!"

Mutta Herman ei jaksanut.

"Jos sinä tietäisit."

"Mitä?"

"Mikä tuska on täällä."

Hän painoi sydäntänsä.

"Sinä et välitä enää, minä tiedän sen, sinä et tahdo minua enää."

Hänen vartalonsa vääntyi taaksepäin, silmät puristuivat kiinni.

"Minä olen nuori vielä, minun täytyy elää, suonissani polttaa, jää aina
polttamaan."

"Aliina."

"Mitä sinä katsot, niin kylmästi katsot. Mene, mene pois."

Hän väänsi käsiänsä.

"Ja mitä sinä tänne tulit, kun et tarvitse minua -- mene, mene pois."

Hän heittäytyi väsyneenä sohvalle. Herman laski kätensä hänen päänsä
päälle. Jännitys laukesi ja Aliinan itku tyyntyi tasaiseksi.

Hermanin korvissa kaikuivat vielä Aliinan viimeiset sanat. Niiden
tuskallisessa jännityksessä oli vivahdus väärää. Aliina liioitteli
tunteitansa ja näytteli järkyttääkseen hänen tasapainoansa. Mutta häntä
ei siten voitettu.

Ja mitä Aliina vaati häneltä? Eihän hänellä pitäisi mitään vaadittavaa
olla. Hermanin sydän koveni.

"Sinä rakastat kohtauksia", sanoi hän, "minä en jaksa mukana olla,
vaikka mielelläni tahtoisin."

Aliina vaikeni.

"Ja minkä minä taidan, ruumiinkin ympärillä täytyy pitää jäitä, jos on
liian lämmin, niin, kaikki mätänee, ellei aikanansa haudata."

Hän näki sanojensa vaikutuksen.

Mistä hän ne sanat sai? Hän sanoi ne vain ajattelematta, ärsyttääkseen.
Ja niissä oli tehtyä ja iljettävää hänestä itsestäänkin. Hänhän se oli,
joka kohtauksia nyt rakasti. Mutta hän ei löytänyt oikeata itseänsä.

Läksisikö hän pois? Sekin tuntui liialta ja luonnottomalta.

Aliina istui siinä kyyrysissään niin pienenä ja raukkana.

Ihminenhän hän oli hänkin.

Hermanin rinnassa hajaantuivat tunnot pehmeiksi repaleiksi, jotka
turvattomina häilyivät sinne tänne.

"Minä jään tänne."

"Jää."

"Jos sinulla olisi jotakin, ottaisimme pienen ryypyn, se kaikki
sovittaa. Onko sinulla?"

"Konjakkia vain, siellä."

Herman nosti kaapista pullon ja lasit ja he joivat äänettöminä ensin.

"Älä sinä sillä tavalla, Aliina, se on turhaa."

"Tiedänhän minä."

"Eletään hetki sellaisena kuin se tulee."

"Tiedänhän minä."

"Kuinka toiselle voi antaa, mitä itselläänkään ei ole, luuletko, etten
minä tahtoisi, näithän sinä alussa, kuinka me toisin, se on nyt jo
kulunutta."

"Sinulle."

"Sinulle myös kohta, kunhan opit näkemään. Ne kuluvat aina, pohjalla
kun siinä ei ole kuin koristelematon vaihto."

"Älä viitsi nyt niin puhua."

"En, maljasi ennen, rakkaani."

"Älä, Herman."

"Ehkä se on tuo konjakki vain, menee päähän. -- Sinä istut siinä ja
odotat, pikku tyttö olet, sinä säikähdät ihmisen alastomuutta, siihen
on totuttava, siinä on kauneutensa, vaan ethän sinä ymmärrä, sinä kun
olet nainen, veren kultainen kukka, herkkää, puhtainta luontoa --
täytyy ottaa teidät eri tavalla, kauniisti ja eri tavalla."

Herman kaatoi laseihin.

"Ei minulle niin paljon."

"Ei se pahaa tee -- heti sinun silmäsi saivat toisen värin, ne olivat
äsken niin värittömät ja arat."

"Eiväthän nyt enää."

"Eivät."

Kuumat pilkut olivat kohonneet Hermanin poskille, silmiin tuli eloa.

"Päivä voi olla raskas, tuntuu joskus, ettei sen päähän pääsisikään."

"Pääsee kuitenkin."

"Pääsee. Tule tänne, Aliina." Hermanin silmiin tuli kostea ja lämmin
kiilto. "Kuinka te olette ihania, naiset -- teissä olen minä elänyt
elämäni ainoat hetket, teidän sylissänne unohtanut paljon."

"Maljasi, Herman."

Herman hymyili kaukaista hymyänsä.

"Niin, juomme, tasapainon tähden, ymmärrätkö, kun minä sanon tasapainon
tähden, niin minä tarkoitan, että täytyy ihmisen jaksaa, jaksaa vaikka
elävänä hautaansa astua."

"Rakas."

"Sanoinhan minä, ettet sitä ymmärrä, eikä tarvitsekaan. Jokainen
ihminen on oma maailmansa, ei tarvitse toisen sitä ymmärtää."

"Herman, kun sinun äänesi on kummallinen. Sinulla on kuuma, minä riisun
nuttusi."

"Annahan olla, puhellaan. -- Mitä minä sanoin? Niin, että ihminen on
oma maailmansa. Hänen rinnassaan on se maailma, ei sitä kukaan näe, ei
aavista, mitä siellä milloinkin liikkuu."

"Painanko minä polviasi?"

"Et, pane pääsi tuohon olkapäälleni -- onko hyvä -- on niin
turvallista, kun on pieni olento, joka kuuntelee, kun toinen puhuu."

"Sinua, Herman, kuuntelee aina."

"Niin, sinä rakas. Minä tunnen, mitä sinä tunnet siinä, onnellinen.
Minä tunnen aina, mitä muut tuntevat, elän heidän kanssansa, rakastan
heitä siksi. Mutta sitten väsyy, palaa itseensä, sulkeutuu muulle,
kuuntelee vain yksinäisten hetkiensä äänettömiä säveleitä, löytää
sielunsa syvyydestä aarteita, kuin elävät olennot kohoavat ne sieltä,
saavat muotoja, luovat ympärille rikkautta, jota kukaan ei näe eikä
aavista -- se on se puoli, se puoli ihmistä."

He joivat.

"Ymmärrätkö sinä?"

"Minä kuuntelen."

"Kuuntele. Sinä olet hyvä, kun kuuntelet. Sinä kuuntelet kuin lapsi,
tiedät, että teet sillä hyvää. Päivät tulevat ja menevät äänettöminä
täällä, ei ole kenelle puheleisi, eikä tarvitsekaan."

"Tahdotko lisää?"

"Kiitos, antaa olla. Sanoin, että se on se puoli. Mutta on toinenkin
puoli, kylmä järki. Järki, kylmä ja kirkas kuin kristalli. -- Kun minä
sitä ajattelen, tuntuu, tuntuu kuin minä jumaloisin jotakin ihmisessä.
-- Aliina, kaadahan, rakas."

"Järjen malja."


"Lapsi, sinä puhut, sinä et tiedä, mitä sinä sanot, se on kenties sama
kuin Jumalan malja, sinä et tiedä, siksi voit sinä sanoa. Ymmärrätkö,
mitä on täytynyt tapahtua, mikä hienostuminen luonnossa, ennenkuin
sellainen voima kuin järki on siitä puristunut. Ei, kuinka sinä sen
käsittäisit. Voima, joka kohottaa kuolevan kaiken yläpuolelle, ylös,
josta hallitsee katseellaan avaruuden ääret, mittaa syvimmätkin
syvyydet, ylös tietoisuuteen -- jumaluuteen."

Hän vaikeni.

"Ja kuka on katsellut elämää sieltä, on löytänyt kerran ihanan
nautinnon. Siellä huvittelee koko inhimillisen pienuuden monista
muodoista, ne eivät särje, ne eivät koske enää. Nauttii siitä
viileydestä, joka puhaltaa sammuksiin rinnan väräjävät liekit,
jähmetyttää naurettaviksi kuvioiksi heikkojen aivojen lahjattomat
liikkeet. Aukeaa vain laajat, jäiset näköpiirit, jossa ihminen haihtuu
pieneksi pilkuksi, jähmettyy samaan jäiseen kokonaisuuteen mitään
mielenkiintoa enää herättämättä --"

Herman vaikeni. Hänen katseensa viipyi kaukana. Kuinka hän nyt hyvin
tajusi, mitä hän tarkoitti.

"Niin, että niin voi olla --"

Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa.

Aliina ei uskaltanut liikahtaa.

"Mitä minä puhuin -- niin, istuhan vielä, niin vaikenemme. En minä enää
puhu, sinusta oli se ikävää, sinun silmäsi pyytävät muuta."

"Herman."

"Ei, enhän minä sillä, et siltä huonompi ole, sinä olet vain nainen,
elämää --"

"Maljasi."

"Vapautuaksemme, Aliina. Minä kuuntelin äsken omaa ääntäni, minua
huvitti se -- antaa äänen leikkiä sanoissa. Huviksensa. Ajatusten
kulkea niin kaukana, kaukana ja sekaantua mahdottomiksi. Se on
yksinäisen nautinto, ymmärrätkö?"

"Ymmärrän."

Herman tuijotti lasiin äänetönnä.

"Elämän ainoa rikkaus on se, mitä itsestänsä voi puristaa -- ja mitä on
sekään?"

"Sinä olet jo väsynyt, otanko minä kengät jaloistasi?"

Aliina riisui kengät hänen jaloistaan ja sai hänet vuoteelle.

"Älä välitä minusta, Aliina, älä välitä."

"Nukuhan, rakas."

Herman nukkui heti. Mutta Aliina jäi vielä istumaan.

Hän käsitti, että se oli lopussa.

Hän istui kauan ajattelematta mitään.



RAKKAUTTA


-- Mitäs, hyvästihän se meni. Se vähän siinä alussa sotki, että hän
aloitti sen tavallaan kuin väärästä päästä. Miehet, ne nyt eivät
sellaista huomaa.

-- Sitäkö ne --

-- Se siinä vain oli. Mutta kun minä kerron sen alusta, kuinka se kävi.

-- Kerrohan.

-- Ensiksi se sanoi: "Saanko luvan kysyä, onko neiti koskaan
rakastunut?"

-- No, mitä sinä sanoit?

-- Mitä. Minä sanoin, että mitä se kauppias tyhjää. Jos nuorempana
lienee tullut hullutelluksi, niin ei niistä nyt enää mitään.

-- Oikein.

-- Se oli pannut kätensä tähän näin polvelleni ja sanoi, että hän
tahtoisi oppia rakastamaan.

-- Mitä sinä siihen sanoit?

-- Mitä, mitä minä sanoin -- en mitään. Ajattelin ensin viskata sen
käden siitä pois, vaan ajattelin sitten, että ehkä kuitenkin oli paras
aikanansa katsoa, ja siinä valossa minä enemmän rupesin häntä
sietämään. Sitten hän sanoi, että olin lihonut. -- "Kauppias tyhjää",
sanoin. "Olette", sanoi hän ja koetti toisella kädellä selkääni.
"Saanko luvan rakastaa", kysyi hän. "Mitä", sanoin minä. "Jos
antaisitte lähestyä itseänne", sanoi hän. "Ja sitten?" "Rakastaa
niinkuin ihmisillä on tapana." "Ja mitä tarkoitusta varten, jos saan
kysyä. -- Ei, kauppias ajattelee ensin, eihän näillä ijillä enää --
lapsena jos on utelias ja niin edespäin, että hurmaantuu ja niin
poispäin -- mutta jos kauppias tahtoo minua kysyä, niin kysyy vain
suoraan ja ilman kiertoteitä, että minä ymmärrän sitä mukaa vastata. --
Oliko se hänen ajatuksensa", kysyin. Oli, se oli hänen ajatuksensa,
mutta ettei hän varmoja kauppoja vielä kyllä ollut ajatellut tehdä, jos
saisi ensin luvan vähän niinkuin rakastella.

-- "Ei, ennenkuin häiden jälkeen", sanoin minä, "sitten laillista
tietä".

-- "Tietysti sitten", sanoi hän, eikä hän laittomuutta
tarkoittanutkaan. Hänen ajatuksensa kulkivat juuri laillista tietä. Hän
sanoi, että hän oli aina ajatellut, että kun varoja kertyi siksi, että
oma vaimo kannattaa elättää, niin hän sen elättää, sen verran on hyvä
olla mukavuutta ja iloa.

-- "Tietenkin", sanoin minä. Ja sitten sanoin, että kyllähän minä
naimattakin toimeen tulisin. Tietysti tulisinkin. Minulla on
konttorista palkkaa jo 75 mk kuussa ja pankissa on jo liki 500 vanhan
päivän varoja. Mutta tietysti parempi on aina parempi. Jalkojen tähden
nimittäin. Ne eivät enää kohta siedä vedossa seisomista. Niissä kun on
reumatismia. Että hän nyt sen tietää, ettei jäljestäpäin tarvitse tulla
sanomaan, ettei tiennyt ottaessa. Muita vikoja ei ole, ja jos hän
kustantaa ensi kesänä parisataa niihin jalkoihin, niin voisi sen
pakotuksen kylpeä pois, ettei siinä suhteessa olisi vasta kustannuksia.

-- "Juu", sanoi hän, hän antaa, jos naimisiin mennään. -- Eikähän se
siitä somene, kun mentävä kerta kuitenkin on ja kun saa vielä sellaisen
varman ihmisen, joka ei tee mitään hämmennöksiä hänen elämässään, niin
ennen hän vähän kustantaa, sillä on hän sen verran elämässä nähnyt,
että minkä tavaran helpommalla saa, on se sitä huonompaa.

-- "Niin, oma asianne, tehkää kuten tahdotte", sanoin minä.

-- "Talo on siinä valmis."

-- "Ja liinavaatteet minä itse kyllä kustannan", sanoin minä.

-- "Ja rahaa on, jos tarvis vaatii."

-- "Ei, kiitoksia, ei ennenkuin häiden jälkeen, se on tavallinen
taksa."

-- "Sitten se on sitä myöten valmista", sanoi hän.

-- Kävi miten kävi, ajattelin siinä itsekseni, hyvin hullusti ei tässä
käy. Mieheen kyllä ajan pitkään tottuu. Parasta aina tehdä aikanansa,
mitä tehtävä on. Ja kun tämä on varakas ja tasainen. Siinä siltä
puolelta ei ole mitään, ja muista puolista minä kyllä suoriudun. Ei
niin, ettei minusta olisi ollut köyhän miehen vaimoksi. Köyhälle minä
olin luotu. Minä olisin ollut hyvä köyhän miehen vaimo. Minä olisin
paremmin ymmärtänyt köyhän kohdan ja surkuilematta työtä tehnyt ja
kohtaa kohentanut. Mutta niin ei sattunut. Se, jota ajattelin, ei
minuun katsonut. Ei varmaan tiennyt, mitkä ajatukset mielessä
liikkuivat ja vuosia kummittelivat. "Älä ajattele", sanoin minä
itselleni, "älä ajattele tyhjää, ei hän sinusta huoli". Mutta jos
huolisi sittenkin, kangasti mielessä aina ja minä ajattelin. Kun on ne
vuodet, jolloin mentävä olisi, ajattelee. Mutta kun ei, niin ei. Se on
juuri se, että kun ei, niin ei. Ja miehiä on sitten monta. Ja niistä
muista ei toinen ole kummempi kuin toinenkaan. Eikä sekään olisi
ihmistä kummempi ollut. Näinhän minä, mikä se oli. Mutta annas, kun se
kangastaa ja mieleen kaihin jättää. -- No niin, sanoin minä sitten
tälle vielä sen, että miehen pitää olla selväpäinen ja ymmärtää sitä
maailmanjärjestystä, jonka alle on alistettu, niin että esimerkiksi kun
nainen, jonka on ottanut itseänsä varten ikäänkuin, ei vaadi vuotuista
palkkaa oloistaan, niin se työ, jonka nainen pesään tekee, on niinkuin
vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta -- niin, _sitä_
voi sanoa vaikka _rakkaudeksi_. Ymmärtääkö hän sen, kysyin minä.

-- Ymmärtää, täydellisesti ymmärtää, sanoi hän. Mutta että hän antaa
myös vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rajoja pantaisi, ja
sitäkin sopii sanoa rakkaudeksi.

-- "Juu, sopii kyllä", sanoin minä. Ja sillä se oli tehty. Huomenna
mentiin ja ostettiin sormukset.



MATAMI RÖHELIN


"Asuuko tässä matami Röhelin?"

"Justikka, käykää sisään, olkaa hyvä."

"Ehkä minulla on kunnia, ehkä se on matami itse?"

"Juu, minä olen Röhelin ja minun mieheni on myös Röhelin."

"Onko se matami kun on käynyt siellä ilmoittamassa ottavansa pienen
lapsen hoitoon?"

"Jassoo, se on neiti, neiti on hyvä ja istuu. Tässä on parempi,
toppastooli."

"Kiitos."

"Se olisi neidin oma lapsi kuin olisi ulosannettava?"

"Niin."

"Ja vanhako on lapsi, jos saa kysyä?"

"Kaksitoista vuorokautta."

"Ai-ai, neiti kulta."

"Se alkaa olla jo haitaksi."

"Tietysti, tietysti."

"Pitää matkustaa, on paikka toisessa kaupungissa."

"Tietysti, tietysti."

"Mutta jos matamin sopii ottaa se."

"Sopii, neiti on huoleti, ihan niinkuin sitä ei olisi ollutkaan."

"Minä ostan kyllä vaatteet ja leningit ja kaikki kauniit ja matami on
hyvä ja katsoo vain sen perään, ja kun ulkoilmaan viedään, pitää se
myssy stärkätä näin tästä edestä ja piipata -- onko matami nähnyt
herraslapset?"

"Jaa -- herraslapset -- niitä ne on minulla olleetkin, kaikki hyviä ja
kauniita lapsia, oikeiden ihmisten jälkeläisiä. Paljon niitä täällä
laitakaupungilla säilytetään, monessa niistä vain eletään, niistä
syödään, niistä juodaan ja niistä kaikki vippelkonstit koetaan. --
Tietäähän neiti, mitä sakea elämä sisällään pitää."

"Jaa."

"Vaan niinkuin minun mieheni sanoi, että jos sitä peliä pelaat, niin
muuta elinkeinoa ei meillä laajemmin harjoiteta. Paitsi että minä nyt
joskus jonkin ruumiin pesen, mutta lapset pidetään siistinä siltä,
ettei niinkuin monessa paikassa -- luvalla sanoen -- matoja --"

"Osch --"

"Niin, näkeekö frööken, ja nälkää. -- Vaan minä kun otan ja täytän sen
hyvästi ruualla, että veri on lihavaa ja sakeaa, sitten niitä ei haluta
huutaa, pitävät ikäänkuin raskaampaa olentoa."

"Jaa, niin, paljonko matami sitten tahtoo?"

"Kyllä sovitaan, frööken, kyllä niistä sovitaan. Frööken parhaiten
tietää, minkä verran asia on häntä helpottanut."

"Matami hyvä määrää vain ensin."

"Näkeekö frööken, jokunen antaa lapsensa kuukausittain elättää, jokunen
antaa sen summissa ulos. Joku hienompi antoi 35 kuussa, ja sitten piti
puhtaus olla ja terveyttä hoitaa ja kokonainen maito ja kaikki niin
hyvin. -- Sitten on vähempi ollut ja summissa ollut ja sitten sattuu,
kun ovat pieniä ja puristuksessa kasvatettuja, että kuolevat. Eihän
neiti ole puristanut itseänsä?"

"En."

"Ei sitten. Vaan mitä minun pitikään sanoa, -- niin, että monet
pitävät, että on onni, kun viatonna kuolee -- että sitä on niin
erilaisia elämänymmärryksiä ja monella eri tavalla voi asiata ajatella,
pahaa ajattelematta -- kukaan ei pahaa siltä tahdo tehdä -- ei,
tietysti ei. -- Vai voisiko äiti, jos suotta niinkin ajatteleisimme,
oman lapsensa hengiltä ottaa, vaikka haitaksi olisi? Ei moni. Niitä on
heikkoja sydämiä, jotka eivät voisi sitä sitten koskaan unohtaa."

"Eihän toki, kuinka matami --"

"Eihän toki, rakas neiti, eihän toki. Ei sitä voisi. Eikä ole
tarviskaan. Asian kuljettaa toista tietä. Joku sata ei merkkiä elämään
jätä ja joku lapsi, ei senkään tarvitse merkkiä jättää. Toisella on
aikaa ja se hoitaa ja tarvitsee rahaa omaan onneensa taas. Minun
mieheni, nähkääs frööken, on sellainen, se vie -- tiedättehän te
miehet, frööken."

"Jaa, matami."

"Jaa, minä poikkean -- niin, kuinkas me nyt asian ajatteleisimme --
neiti on nuori ja kaunis ihminen, ihan kuin posliinista nukki. Eihän
neidin tarvitse puutetta kärsiä?"

"Ei."

"Niin ei. Jaksaako neiti sitten maksaa kerralla 300?"

"Ja ei muuta?"

"Ei muuta. Nyt. Tahi niin, että neiti kirjoittaa sitten osoitteensa ja
nimensä ja minä kirjoitan sitten tarkemmin. Sillä jos lapsi kuolee --
niitä ei tiedä pieniä, niin on kirstuvaatteet laitettavat ja kellot ja
papit kustannettavat -- niin, näkeekö frööken, niihinkin menee pitkälle
kolmattakymmentä. Se on minulta aina mennyt. Minä kun puhtaasti
ihmisten tapaan kaikki laitan, kaikki, kaikki, ja lapsen hyvästi
hoidan, aina ajatuksen kanssa -- lapsen parhaan kyllä ymmärrän."

"Minä kaikki maksan. Että vain lapselle -- ei mitään -- että kaikki on
hyvin -- kyllä minä maksan ennen -- se on niin pieni ja sievä, matami
ei usko, se nauraa --"

"Ai, neiti kulta, sen matami kyllä uskoo."



JOSEFIINA


  JOSEFIINA, pelastusarmeijan kapteeni.
  AMANDA, palvelijatar.

AMANDA: Huh -- huh, kun siellä on kuuma.

JOSEFIINA: Kuuma, minäkin läksin vähän jäähdyttelemään.

AMANDA: Pitkältä se jaksaakin saarnata tämä. Kuuluu olevan se entinen
Laiska-Lassi.

JOSEFIINA: Kas, eikös se ole Amanda? Puhui niin tutusti. Tunnetteko
minua vielä, neiti?

AMANDA: Jo toki. Josefiina --

JOSEFIINA: Niin, Josefiina. Muistipas. Ajattelin jo, että tunteekohan
tuo, kun niin eri teitä on vaellettu, eikä Jumala niin moneen vuoteen
ole yhteen saattanut. Niin, niin kulkevat ihmiset täällä. --
Palvelijanakos ollaan?

AMANDA: Mitenkäs muuten.

JOSEFIINA: Ja niin koketisti puettu.

AMANDA: Mitenkä niin?

JOSEFIINA: Kun on rimsuhameet ja kaikki. Vaan enhän minä tuomitakseni,
en, en toki. Mikä minä olen, Amanda sen ymmärtää. --

AMANDA: Ja sitä ollaan jo kapteenina ja rouvanakin jo lietänee.

JOSEFIINA: Sanoo rouvana, ei toki rouvana vielä, kunhan kapteeninakin
ensin. Jumala kun tähän palvelijakseen kutsui. On hän toki minusta
huolen pitänyt, varannut minulle hyvän kohdan, paremman kuin monille
muille.

AMANDA: On tainnut.

JOSEFIINA: Kaikinpuolin paremman. Tässäkään ei työn pakkuuta, ei muuta
kuin ollaan ja matkustellaan. Tällainen kirkko se on paras
tämänsäätyisille. On kuin kotonaan -- ja kuule, marjassa kun ennen
yhdessä käytiin -- muistatko?

AMANDA: Muistan toki.

JOSEFIINA: Ja kaikesta puheltiin ja luvattiin puhua vastakin. -- Niin,
kuule, onko sinua jo kysytty?

AMANDA: Ei.

JOSEFIINA: Kyllä ne kohta kysyvät. Noin lihava ja punakka. Sinun pitää
liikkua enemmän, että huomaavat.

AMANDA: Enpä minä miehistä.

JOSEFIINA: Ole vaiti. Vai onko paikka parempi?

AMANDA: Onpa se. Yksi herra hoidettavana, eikä vaimoväestä vastusta.

JOSEFIINA: Vai niitä maita. Eipä sitten tietenkään. Jos vielä perintöjä
odottanet. Mutta kuulehan, on se Jumala antanut minulle paremmat kohdat
-- niin, sinulle sen sanon, on se antanut paremmansorttiset
rakastajatkin.

AMANDA: Elähän.

JOSEFIINA: Juu -- konttoristi oli se ensimmäinen, Isaksonin kaupasta,
siitä teidän kirkkonne viereltä.

AMANDA: Kyllä tiedän.

JOSEFIINA: Ja sitten, uskopa tahi elä, koulunopettaja oli oikein se
toinen, sillä oli virat ja pelit.

AMANDA: Ja vaimot?

JOSEFIINA: E-hei. Onko sitä pakko muiden -- onpa miehiä, Luojan kiitos,
maailma täynnä.

AMANDA: Vai niin sitä sinä.

JOSEFIINA: Niin, on sitä mulla ollut jo romantiikkaa -- mitä?

AMANDA: Onpa ollut -- ihanko sinä sitten -- no, pulska tuota oletkin.

JOSEFIINA: Pulskaksi ne ovat kaikki tähän asti sanoneet, mitä tuota
sitten lienee.

AMANDA: Eikö ne vaimokseen pyydelleet?

JOSEFIINA: Pyh -- mitä miesten sanoista. Kun rakastuvat, ovat pehmeitä
kuin tuo yksi lankavyyhti, kietaisi vaikka sormensa ympäri.

AMANDA: Ha-ha-ha-haa.

JOSEFIINA: Saa niille sydämessään kerrankin nauraa. -- Ja kuule, sitten
minä satuin tänne armeijaan. Jumala käänsi sydämeni kerran ja sen
jälkeen tulin tänne jääneeksi, ja elettävähän sitä on, samahan se
millä, ja täällä tapasin sen Kattaisen sitten --

AMANDA: No?

JOSEFIINA: Phy -- elä virka, eihän siitä mihin -- se kuolee kohta.

AMANDA: Sekö --

JOSEFIINA: Se juuri se sama Kattainen.

AMANDA: Se sulhasesi?

JOSEFIINA: Ei se, vaan sen sulhasen veli. Taikka se on oikeastaan niin,
että lupauduin sitten salaa sen sulhaseni veljelle, kun se itse on
keuhkotaudissa ja kuolee ja kun Jannelta silloin kuoli entinen vaimo --
se on Janne se, joka pyyti minua, kun paremmin tarvitsee vaimon, kun se
jää tänne maan päälle elämään vielä ja on terve ja vahva ja niin
herttaisaverinenkin, kuultaa kuin tuo yksi mansikkamarjan kylki vain.

AMANDA: Te odotatte sitten sen toisen kuolemaa?

JOSEFIINA: Mitäs, sitähän sitä tietenkin.

AMANDA: Mutta se on synti.

JOSEFIINA: Mikä synti? Jumalahan hänet itse pois kutsuu.

AMANDA: Vaikka.

JOSEFIINA: Ja jos eläisi, kyllähän minä sitten Kattaisenkin ottaisin,
kun kerran lupasin, vaikka Janne se on toista, ei se ruikuttele, se kun
sieppaa naisen itselleen, niin sitä on sitten sen ja sillä hyvä.

AMANDA: Onko sekin armeijalainen?

JOSEFIINA: Ei toki. Se on Isaksonin hevosrenki, se Kattainen oli, mutta
ihmeesti se kestää kitua.

AMANDA: Jumala tahtoo teitä koetella.

JOSEFIINA: Tahtoo. -- Minä kohta tässä vähättelen.

AMANDA: Mitä --

JOSEFIINA: Mokomastakin, en paremmin sano.

AMANDA: Mitä, Jumalaako tarkoitat?

JOSEFIINA: Ei, Kattaista. Kyllähän Jumala minun kuormani tietää ja
kaikki lopulta hyväksi kääntää ja lapsen kanssa luokseen korjaa.

AMANDA: Minkä lapsen?

JOSEFIINA: Sen, joka siitä entisestä vaimosta Jannelle jäi. Kuuluu jo
huonona kituvan sekin.

AMANDA: Mitä mies ajatteleisi, jos tietäisi, ja mitä Jumala ajattelee?

JOSEFIINA: Janne tietää ja Jumala tietää kanssa, mitä minä toivon, ja
ymmärtävät sen. Ja muuten, Jumalasta ja miehistä elä mulle sano, niistä
on mulla omat ajatukseni ja niitä en sotke. -- Tietenkin, tarpeenhan ne
ovat molemmat ja hyvät, mutta ei ne niin -- eihän niitä niin sydän
kourassa pelätä tarvitse.

AMANDA: Kyllä. Jumalaa toki -- jos hän käy rankaisemaan.

JOSEFIINA: Ikäänkuin ei Hänellä muuta työtä olisi. Ja mitä huvia
Hänellä olisi ahdistaa meitä -- ylistetäänhän Häntä ja kiitetään aina
kaikesta.

AMANDA: Vaikka.

JOSEFIINA: Sano mitä sanot, en minä luule Hänellä olevan suurtakaan
moitteen sijaa minussa. Jos joku paikka ei niin rikulleen sattuisikaan,
eikö Hän ymmärtäne. -- Ja siksi toisekseen, itsehän Hän ihmisen
kuvakseen loi, mieheksi ja vaimoksi Hän heidät loi --

AMANDA: On se vähän niinkin -- katsohan, taitavat tulla jo sinua
hakemaan.

JOSEFIINA: Ne minua laulamaan. Hyvästi sitten -- hyvästi. Mutta eikö
sinustakin, kun ihmiskohtaa ajattelee, se huvi siinä vain ole, että --
rakastella -- puhtaasta sydämestä tietenkin -- ja kuule, minä rakastan
ihan kerrassa --

AMANDA: Joudu, veikkonen.

JOSEFIINA: Hyvästi. Toiste sitten. -- Mutta usko pois, tuollaisen
rimpsuhameen minäkin vielä laitatan.

AMANDA: Ha-ha-haa --



MAANTIELLÄ


"Päivää."

"Päivää päivää."

"Mistä matka?"

"Kirkonkylistä tuolta."

"Asioissako se Pekka siellä oikein?"

"Mitenpä lie --"

"Taitaa niissä sulhaspuuhissaan kuleksia?"

"Ei tuota niissä, he-he."

"Ne kielivät sitä Pekkaa jo kuulutetun."

"Kuulutti mitä kuulutti, ei niistä kaikista kuulutuksista."

"Purutko tuli?"

"Oisi tuota nekin, vaan ei sopiutuneet tässä."

"Vai ei sopiutuneet."

"Ei sopiutuneet."

"No, eipä auta sitten muu kuin vihintä."

"Mitäpä tuota."

"Mikä ettei?"

"Tokko tuota."

"Mikäs on vaimolla vikana?"

"Näkyy sitä vikaa olevan itsekussakin."

"Nehän sitä sanoi, että työteliäs ihminen se on, joko siltä nyt siellä
selkä katkesi -- että työteliäs ne siitä Riittastiinasta sanoi."

"Työteliäs, työteliäs ihminen, ei sen puolesta, vaan kovin on muuten
rohmu."

"Vai on rohmu?"

"Rohmu. Se siihen mökille kapristiin ensi kuulutuksen pyhänä sitä
järjestystään pitämään. Pitäköön kun pitää, se karja sen ihmisensä
tahtoo -- kyllähän tämä sitä karjaa ja muutenkin, mikäpä siinä,
vaimoihminen, vaan annas kun se voita lokkasi kakulleen, no jo
ihmettä."

"Vai lokkasi."

"Lokkasi. Nokare se ei ollut mikään mennessään suupalalla, ei se sitä
siloittamaan eikä tasoittamaan kuin tuo muu ihminen, 'vedä pitempään
tuota', sanoin minä, vaan ei se sitä vetämään -- eikä se niin että yhtä
palasta paljaaltaan. Ja kun siitä sanalle sakenin, se terhentämään,
että hän menee muualta palveluspaikkaa hakemaan, jos tässä särpimettä."

"Vai niin tuo."

"Niin; sanot niitä pitäväsi, vaan voilla ei meillä emäntiä lihoteta --
sanoi se äitivainaa aina ennen, että siitä sen, Pekka, oikean vaimon
merkin tiedät, ettei se kuivaa leipäpalaa suunsa sivu kierrä."

"On se sitäkin."

"On se -- jo se Riittastiina hökäystiin lähteä siitä, vaan minä
kielottelemaan, että palvelusihminenhän se on otettava tähänkin, ja jos
tästä ei nyt tään enempää tästä kaupasta sakia, niin sopii sitä
tässäkin."

"Siihenkö se jäi?"

"Siihenhän se jäi, se siihen neljällä markalla kuun sitten ja talon
kengät ja pitovaate -- vaan se suuhunsa sen kaikki, ei niin että penni
kiertyisi taskuun, se sitä voita ja sitä kahvia minulta ostaa kiehittää
-- ja kun on omissaan, ostakoon, mitäpä minä hänestä."

"No jo on."

"No jo on, sitä minäkin. Muuten tuo on ihminen, enemmän kuin kunnon
ihminen ja riski, se siinä pojan tehdä kapristi sivussa viime
viikolla."

"Vai jo pojan."

"Jo."

"Se on Pekan poika?"

"He-he, kenenkäs se muiden, sitähän se on minun perua."

"Joko siitä papille sanoit?"

"Sanoinhan tuota."

"Eikö pappi nuhdellut?"

"Mitäpä se olisi nuhdellut."

"Niin, mitäpä tuo."

"Se kun on pantu niillä keinoin lisääntymään tuo ihminen, niin mikäpä
auttoi, eipä tuo niistä puuhista ole irti pappikaan."

"Eipä ei, mitäpä sitä pappikaan."

"Minä sitä vähän niinkuin kysyin, että onko hänellä käyntiä sielläpäin,
että jos olisi ristittää ja ripittää niitä siinä, että jos mikä
tapaturma ja se siinä ristimättä kuolisi, niin mitenkuten tiedäpäs se
viimeisellä tuomiolla siellä toisten jalkoihin sotkeutuisi."

"No, sanoiko tuo olevan sielläpäin käyntiä?"

"-- niin minä manasin, että jos se pappi ei sinnepäin, niin ne on
kirkolle kyydittävät."

"Sanoiko tuo olevan käyntiä?"

"Sanoi, että kun hän tuo nahkoja sinne suutarin mökille, kun kuului
saappaan tietto olevan, niin sanoi, että samalla hän käypi, osta vain
kahvit siksi."

"Vai kahvit."

"Kahvit, johan nuo nyt raskii, jos ei entistä -- on sitä pastorilla
meistä nurkkakuntalaisista huolta, sitä kun syntyy ja kuolee ja elää
ihmisellisissä menoissa tämä syntinen -- vaan ei tuo tuosta pahaa
tykännyt, nauroi vain ja vakuutti tulevansa."

"Mikä siinä, että se ei niihin purkuihin ryhtynyt?"

"Ei ryhtynyt -- kovin se niillä hintaa piti."

"Vai piti, paljonko tuo tahtoi?"

"Sanoi 5 markkaa tahtovansa, pyytelin siinä, että eikö se pastori
huokeammalla, kun sitä ollaan vain mökin miehiä ja se kihlattu morsian
palvelusihmisiä, vaan ei sanonut voivansa, sanoi että se juoksee
joihinkuihin tuomiokirjoihin, mihin juossee."

"Niihinhän se."

"No, joutaapahan sitten kuulutus olla voimassaan, eipähän se siinä
kiikastane, onpahan siinä se ihminenkin paremmin kuin lain varjon alla
ja pitääpä hänet siinä leivän leipojana ja karjan katsojana, kun sitä
ei kuitenkaan vaimoihmisettä --"

"Vihitä pois."

"Sanoi se pappikin ja naureskeli, että vihitä pois, Pekka, että kyllä
hän vihkii, vaan minä sanoin, että joutipahan olla, pysyypä se siinä
vihkimättäkin, jos sen siihen vihkii, niin se siinä sitä voita lokkii
kuin mikäkin voilokki."



LÄHTÖ


"Ukko, nousetko siitä ylös."

"Noustaanpa, noustaanpa -- mikä hätänä?"

"Niitä tuli nyt sinne tupaan."

"Vai tuli, joutaapa tulla."

"Tokko tuosta kohenet!"

"Pitääköön tuota, oliko ne mitä miehiään?"

"Ne niitä poliisimiehiä näkyivät."

"Vai niitä ne, no, sietääpä, sietääpä tästä sitten vähitellen koheta."

"Voi, voi, nyt ne vievät sinut, kun ehätitkin kulettelemaan niitä
hirvenlihoja, johan minä sanoin, että sakottavat sinua vielä. Olisi
Matti itse joutanut kaupita kaatamansa."

"Kaupittu mikä kaupittu."

"Maksetaan pois se sakko, eiköhän nuo tuota, jos oikein pyytäisi --"

"Johan sinä nyt, jopa jo, niinkuin ei tästä sinne joutaisi."

"Sinne sen mieli näkyy palavan, enkö minä sitä, että sinne sen mieli
palaa."

"Ehee, vai palaa."

"Kun viimeisiä henkiään tuossa haukkomassa, jalat kuin mitkäkin pölkyt,
ei ylös enää omin voimin pääse."

"Hätäkös siellä on istuessa?"

"Mene tiedä, jos tuota kuollet tuonne vielä."

"Mikäpä tuossa, jos tuota tuotakin."

"Linnassa, voi-voi --"

"Kuoltavahan sitä on kuolevan kuitenkin."

"Kun synnillisenä siellä, et armon osuuteen joudu. Haettaisit papin,
kun lähtö lähenee."

"Vai papin, ehee --"

"Että suurinta syntiään tuossa sovittaisi, ennenkuin hetki on myöhä."

"Syntiäkö, syntiäkö tuota lienee ollut täällä tekemässä?"

"Kun olisi mennä tuntoonsa itsekunkin, tämä lihojen myyntikin,
mitenkuten sekin synnin puolelle pantanee, ottaneeko tuo tuosta
helpottuakseen, että sitä tässä ajallisessa ajassa sovitellaan?"

"Niin, mitenpä, mitenpä tuo tuosta ottanee."

"Ja jos sinulle niinkuin se lähtö -- niin sitä on sitä rikettä minunkin
puolellani. -- Tässä tuonoissa vuonna kun otin sen 25-pennisen, jota
kaipasit, otin kirkonkukkaroon viedäkseni, se kun se lehmäkin poti
sinä vuonna, vaan se synti sokaisi, että sinne kukkaroon pistin siitä
10-pennisen -- sitä sitten sillä lopulla join kahvia suntion mökillä --
niin että elä sinä siitä viimeisellä tuomiolla päälleni kanna."

"Ho, joutaapa, joutaapa olla kantelematta -- ehee -- sitä kaikenlaisia
hupakoita, minkä sinuakin, lähdepäs parisenkymmentä vuotta vanhemmalle
kömpyrälle -- ehee -- nuori ihminen -- no se teetättää."

"No nyt se --"

"Vaan taisivatpa, taisivatpa ne pettyä nyt tuomariherrat, jos tästä
jollakulla päivällä -- se on tuo turvotus tainnut tänne sydänalaan
kohota, kovin se jäykentää -- koetapas."

"Niinpä näkyy, voi-voi tokkiinsa."

"Jotta -- ehe -- eipä tainnut olla niin asetettu, jotta sitä sakkoaikaa
istuisi enää tämä, jos hyvilleen ottaa."

"Eipä istu, näkyisipä olevan maksun asia."

"Vai maksun, no sitä kuulee, tuo joku kun tuota tarinataan pitää,
kuuleepa kuulee --. Et niitä rahapennejä muka enää tarvitse -- no jo
tarvis loppui. -- Tokko tuota tietänet, missä nuo ovatkaan? -- Siellä
ne ovat aitan katonrajassa, siinä hirrenkolossa sukanterän sisässä,
jotta ota ja anna ne sille Matille."

"Tottapahan annetaan."

"Se on niin, jotta se on se Matti otettavasi tähän mökille ikäänkuin
sitä isannuutta pitämään, kun minusta aika jättää -- se on jo puhuttu,
jotta se naipi sinut."

"Hyvä isä siunatkoon."

"Ja ne kirstulaudat ovat liiterin ylisillä, niiden pehkujen alla, jotta
anna Matin pistää, pistää ne kokoon. -- Minä Matille siitä jo koommin
mainitsin -- no, ja se on se hevonen tietenkin lainattava, jos sitä
niinkuin minua sieltä perimään rupeaisi --"

"Periä, periähän sitä toki pitää."

"Ja jos tuota sitten kuitenkin sen kaksi neljännestä niitä kahvia
lisäksi, jos tässä Matin kanssa niitä hautajaisentapaisia piteleisi --
ne kihlat sopii juoda samalla -- ja jos tässä nyt, näin kun näyttää,
käypi -- niin kuitenkin sitä siinä juhannuksen seutuvilla pappiloihin
-- jotta, ehee, mikäs siinä --"

"Voi tokkiinsa."

"Niin, jotta antaisi tuon mökin pysyä, pysyä tuossa paikoillaan, jotta
ei tuota tuosta hävittäisi. -- Se entinen ukko, tarinoipi siinä
vanhassa, vanhassa juttusessa, jotta se entinen ukko aina kirstussaan
potkaisi, kun se näki eukon kujeet -- jospa tuo pitänee minun jättää
tuo potkiminen sikseen -- ehee -- vai maksaisikoon tuo vaivan --"

"Mitähän puhunee vielä --"

"Sitäpä tässä vielä arvelen, jotta oisikoon nuo mitenkuten muuttaa
toiset jalkarievut tälle matkalleen?"

"Minä annan."

"No, jospa heidät."

"Tuossa on kuivat -- jos minä ne lähtökahvit arvasin kiehauttaa, jos
tuota ei enää tään koommin --"

"No, annapa, annapa nuo itkut olla itkemättä -- tiesit kaiketi, jotta
ei sitä yli ikäänsä kukaan elä, saati sitten vanha -- vai kahvit,
kahvit tässä vielä -- ehee -- no sitä jotakin --"

"Joko se nyt lähtee?"

"Mikäpä tässä, lähdettävä mikä lähdettävä."

       *       *       *       *       *

"Voi, voi, nyt se jo meni -- olisin tuolle kättä antanut ja hyvästit
sanonut, vaan kun ei enää katsonutkaan -- -- tuolla se nyt menee, voi,
voi, eihän tuo raukka enää astumaan kykene, mennä köntystää, mennä
köntystää, voi, voi, ja sille tielleen se uppoo --"



LOVISA ÖHMAN


Oli lauantai-ilta niinkuin silloinkin. Kuinkas kauan siitä olikaan?
Niin, yli kolmekymmentä vuotta.

Neiti Lovisa Öhman asui pienessä ullakkokamarissaan silloin niinkuin
nytkin. Se vain, että äiti ja isä silloin vielä elivät ja asuivat
alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin
puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vain, että silloin oli ihana
auringonpaiste ja kukat tuoksusivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt
ei hänellä ollut ainoatakaan kukkaa ja päivä oli pilvinen ja raskas.

Mutta se oli Ernstin päivä. Joka lauantai oli Ernstin päivä.

Kuinkas kauan siitä olikaan? Niin, yli kolmekymmentä vuotta.

Kuinka aika kuluu.

Silloin oli Ernst serkku nuori luutnantti ja hän -- hänellä oli
päällään valkea hame, rinnassa kaksi ruusua ja kaulassa oli hänellä
sininen silkki.

He eivät olleet köyhiä silloin, kun isäkin vielä eli. Nyt ei hänen
tarvinnut sitä muistoissaan hävetä. Kuinka hän kiitti siitä Jumalaa.

Hän muisti sen päivän niin selvään, niinkuin se eilen olisi ollut. Jos
kaiken muun häneltä veivät, muistoa siitä päivästä eivät kuitenkaan.

Ernstin päivä.

Hän lukitsi ovensa, asetti pöydälle sen kahvikaluston, jota silloin oli
käytetty ja jonka hän oli piilottanut sairautensa aikana, etteivät sitä
möisi rohtorahoja saadakseen. Hän söi ennen vain kerran päivässä ja joi
kuumaa vettä lämpimikseen syksyisin, ettei tarvinnut paljon puita
uuniin tuhlata, mutta sitä kahvikalustoa ei hän vieraille antanut.

Hän laittoi kahvia joka lauantai. Laittoi samoin kuin silloin ennen ja
joi sitä samassa matalassa nojatuolissa kuin silloinkin, kun he kahden
hänen kamarissaan kahvia joivat.

Ja hän puheli nytkin Ernstin kanssa. Hän ei huomannut, ettei kukaan
vastannut. Vastaukset olivat hänen sydämeensä uurretut.

Ernst oli piirustanut muistikirjaansa.

"Jätä minulle yksi lehti."

Ernst repäisi hänelle yhden, siinä oli kaksi ruusua, ne, jotka silloin
olivat hänen rinnassansa. Kuinka hyvin se Ernst piirsi.

"Sinun omia ruusujasi."

"Minä säilytän tämän."

"Säilytätkö? Ja kun minä tulen, näytä sitä minulle, siitä näen, että
olet muistellut minua. Tahdotko?"

"Tahdon."

Hän painoi päänsä alas.

Mutta ilo virtasi läpi hänen ruumiinsa. Hän oli onnellinen. Hän olisi
tahtonut nauraa.

Ja sitten joi Ernst kahvia.

"Älä puraise sitä mantelia, Ernst", huudahti hän.

"Miksi, tahdotko sinä sen?"

"En, tahi tahdon. Se on niin kaunis, Ernst."

"Minä pistän sen suuhusi."

"Ei, anna se minulle."

"Tule ottamaan."

Ernst nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Kuinka ne välkkyivät.

Hän meni Ernstin luo, mutta Ernst piteli häntä kädestä ja katsoi häntä
silmiin.

Häntä raukaisi suloisesti. Ernst tahtoi -- hänkin tahtoi. Mutta se oli
synti, eikä saanut tapahtua. Sitten vasta, kun Ernst tuli tuonnempana
ja tahtoi hänet omaksensa, sitten vasta. Hän veti kätensä pois,
kääntyi, painoi käsillä kasvojansa.

Kuinka hän oli monesti kiittänyt Jumalaa, ettei se kuitenkaan
tapahtunut, ettei kukaan ollut häntä suudellut, ei Ernstkään, koska ei
kerran oltu sallittu, että Ernst tulisi hänen omaksensa.

Ei hän ollut siitä nurkunut yhtään. Jumalan tahto oli niin. Ehkä Jumala
tahtoi säästää häntä syvemmistä ristiriidoista.

Sillä kun isä kuoli, tuli elämä niin ahtaalle, ettei heillä ollut
välttämättömintäkään. He vuokrasivat pois huoneensa, asuivat äidin
kanssa ullakkokamarissa, he rupesivat virkkaamaan, virkkasivat, mutta
se ei tahtonut riittää elämiseen eikä korkorahoiksi siihen pieneen
velkaan, joka isältä vielä jäi.

Silloin helpotti hänen tuskaansa, kun hän kuuli, että Ernst oli mennyt
kihloihin toisen kanssa. Hänestä ei kuitenkaan Ernstille olisi ollut.
Niin köyhänä ei hän ikinä olisi Ernstille mennyt.

Ja hän sairastui silloin. Häntä rupesi väsyttämään. Mikään ei häntä
vaivannut ja kuitenkin hän kuihtui. Kyynelkään ei vierähtänyt silmästä,
ja kuitenkin tuntui kuin sydän aina itkisi.

Hän ei tainnut sille mitään. Hän pyysi anteeksi Jumalalta. Rikollinen
ei hänen mielensä ollut. Hän oli selvillä siitä. Ei hän nurkunut.
Mitään ei hän pyytänyt. Mutta hän ei tainnut sille mitään, että hän
ajatteli Ernstiä aina, että hän odotti iltaa ja yötä, saadakseen häntä
rauhassa ajatella.

Niin, nyt oli hän saanut rauhassa ajatella. Äitikin kun kuoli kohta.
Nyt oli hän ajatellut. Niin, kuinkas kauan -- yli kolmekymmentä --

Niin, niin --

Kuinka aika kuluu.

Ja iltasilla kun hän rupesi nukkumaan ja rieputyyny tuntui kovalta
muistuttaen häntä siitä köyhyyden alennuksesta, joka oli riistänyt
häneltä oikeuden Ernstiin, voihkasi hän ääneen, kuin joku olisi häntä
takaapäin pistänyt. Hänelle teki niin pahaa muistella sitä äkkiä ja
sillä tavalla varustautumatta.

Hän kohosi vuoteelleen istumaan, risti kätensä ja rukoili, etteivät
hänen ajatuksensa väärään hairahtaisi. Eikö elämä ollut antanut hänelle
parastansa? Kuinka kauan sieti ihmisluontoa taltuttaa, ennenkuin se
oppi oikein ymmärtämään?

Vanhat piirteet puristuivat ankaroiksi. Sitten kohenti hän rieputyynyä
ja painautui tyytyväisenä vanhoille matoille lepäämään.

Ja hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän muisti taas sitä päivää, Ernstin
päivää, siihen ei mitään ikävää liittynyt, se päivä oli hänen onnensa
korkea huippu -- kuinka, kuinka hän kiitti siitä Jumalaa.



ERIIKA


Soitto täytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat keveinä ja
asettuivat tanssia varten.

Serkukset Anna ja Eriika kulkivat käsikkäin salin poikki.

"Näitkö sinä hänet, Eriika?"

"Kenet?"

"Sulhasesi."

"Entisen, tarkoitat. Älä pelkää, ei minua haittaa, jos hän on täällä."

"Minä kärsin, kun en tiennyt, miksi se tapahtui."

"Rakas."

Eriikan ääni oli varma ja lämmin. Se oli siis ollut tuskaton leikkaus.

"Näen, että tahtoisit tietää, Anna. Kysy vain. Minulta voit kysyä, tahi
minä sanon suoraan, siinä ei ollut --" musiikki sotki hänen äänensä,
niin että hänen täytyi kumartua ja kuiskata Annan korvaan, "siinä ei
ollut sitä, jota sanovat rakkaudeksi."

Sitä sanoessaan näytti hän saaneen kiinni jostakin ajatuksesta. Katse
kirkastui. Omituinen valo läikähti hänen kasvoilleen, niinkuin ihana
näky olisi hänen silmiensä ohi kiitänyt.

"Minä tiesin sen."

"Äiti olisi tahtonut ja olisihan se saanut tapahtua."

"Ei, ei saanut."

"Se tapahtuu kuitenkin joskus."

"Sinä et saa."

"Vaan jos täytyy."

He olivat joutuneet salin perälle, jossa äiti ja sisaret istuivat.

"Katso, äiti näyttää vielä niin nuorelta", kuiskasi Eriika, "voisi
vielä vaikka itsekin --"

"Eriika --"

"Eläke isän jälkeen on liian pieni näin monelle."

Kun he istuutuivat, tunsi Eriika, kuinka äiti tarkasti hänen
kasvojansa. Hän tiesi äidin huolen. Eriika alkoi näyttää kuluneelta ja
vanhalta. Häntä oli vaikeampi jo kaupaksi saada. Mutta äidin ei
tarvinnut huolehtia. Hän tahtoi ponnistaa, hän osasi miellyttää ja
vetää puoleensa, jos tahtoi, ja hän tahtoi tehdä valinnan viisaasti,
saavuttaa, mitä äiti, mitä hän itsekin nyt tahtoi. Sillä kun hän purki
entisen kihlauksensa, joka oli äitiä ja sisaria ajatellen tehty, ja kun
hän ennen purkamista oli kysynyt lupaa ja neuvoa äidiltä, oli äiti
sanonut: "Jos et voi tämän kanssa, en tahdo pakottaa, se olisi väärin.
Minä luotan sinuun kuitenkin, rakas lapsi."

"Ymmärrän."

"Sinä olet järkevä."

"Kyllä, äiti."

Se oli lupaus, joka häntä painoi ja velvoitti, niin kauan kuin hän
toisen leipää söi ja toisen palvelijat häntä palvelivat.

Ja äiti oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa. Riippumattomuutta ja
rauhaa Eriika kaipasi. Hän oli saanut kärsiä niiden puutetta. Nyt
täytyi siitä loppu tulla.

Äiti oli oikeassa. Ei auttanut muu kuin viisaasti mennä. Rakkaus oli
ylellisyystavaraa, jota ei kannattanut heidän huomioon ottaa eikä
odottaa.

Hän ymmärsi sen, eikä hän olisi sitä odottanutkaan, mutta häntä
katkeroitti kuitenkin hiukan, mikä lienee katkeroittanut.

Kun hän katseli salin häikäisevää komeutta ja kuunteli puheen keveätä
kohinaa, joka pehmeänä ja hyväilevänä upposi sävelten mahtaviin
aaltoihin, painui hänen mielensä alakuloiseksi.

"Anna", kuiskasi hän serkulleen, "kuinka ihmiset näyttävät iloisilta."

"Eriika", sanoi äiti, "olet unohtanut puuterin, silmänaluksesi ovat
niin väsyneet."

"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylös, "tulen pian takaisin."

"Pukuhuoneen pöydällä laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda hänen
jälkeensä, ettei hän yksin."

Eriika oli jo lähtenyt. Hän ei huomannut Annaa, joka tavoitti hänet ja
kulki hänen vierellään. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu
hulmahteli heidän ympärillään ja ikäänkuin verkkona laskeutui Eriikan
silmien eteen ja etensi esineet hänestä. Hän kulki kuin unissaan oikein
tajuamatta. Hermoissaan tunsi hän levottomuutta. Hänestä oli
käsittämätöntä, jotakin käsittämätöntä kaikessa. Loppumaton ihmismeri,
joka aaltoili hänen ympärillään, puhetta ja naurua, joka jäi hänen
jälkeensä ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.

Mitä hän etsi -- mitä hän tahtoi -- mitä teki hän täällä?

Häntä värisytti. Sitten kulki näkymätön käsi pitkin hänen ruumistansa,
hiveli, tyynnytti ja lamautti hänen hermonsa jäykiksi ja kylmiksi. Hän
ei voinut liikauttaa itseään. Hämäryys katosi. Välähti valoa ja tutut
kasvot ilmestyivät yhtäkkiä hänen silmiensä eteen ja katosivat samassa.

Hetki vain ja kaikki oli ohi.

"Mikä sinulle tuli?"

"Ei mitään, ei mitään", kuin tuskan huuto pääsi se hänen huuliltansa.
Hän tarttui Annan käsivarteen, hänen täytyi levätä.

"Sinä olet aivan kalpea."

"Tukahduttaa."

He tulivat pukuhuoneeseen.

"Odotetaan, että pääsemme suuren peilin eteen. Missähän se laukku
lienee?"

"Minä etsin. Istu sinä sen aikaa."

Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyynäspäällään outoon, kylmään
pöytään. Kuinka elämä olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei
olisi häntä vaivannut? Kun hän oli heikompi, tulivat hänen hermonsa
rauhattomiksi, sydämessä oli puristusta ja kädet tekivät liikkeitä,
joita hän ei voinut hallita, mutta joita muut eivät olleet vielä
huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyivät. Kenties hän luulotteli, kenties
se oli mielikuvitusta, kuitenkin näki hän ne ilmielävinä, sellaisina
kuin hän oli ne nähnyt, kun Eriika hänen mallinaan oli istunut.

Hän oli heikentynyt sen ajan jälkeen. Hän kulutti silloin itseänsä,
tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun hän
istui hänen edessään tarkasteltavana, antoi hän hänen katseensa hallita
itseänsä. Se katse tunki hänen sydämeensä, sieluunsa, ruumiiseensa,
kaikkialle. Sen edessä ei Eriika ollut mitään, sen edessä täytyi hänen
alistua, ja paljastua. Hänellä ei saanut olla mitään peitettävää, ei
mitään sisimpää, ei pyhäkköä, jonne sillä toisella ei olisi ollut
oikeutta astua. Kuinka hän oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka hän
vain himoitsi, himoitsi heittäytyä sen katseen raiskattavaksi? Hän oli
halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada
alistua, ja yksi nautinto, kärsiminen, oman kurjuutensa tunto.

Rakastiko hän sitä vierasta, joka oli vallan hänen ylitsensä ottanut ja
leikitellyt ne muutamat viikot hänen sairaalla sielullaan ja jättänyt
hänet vaatimatta mitään muuta?

Ei, hän ei rakastanut. Jos sitä olisi vaadittu, olisi hänen täytynyt
rakastaa ja kaikkensa antaa. Hänellä itsellään ei ollut mitään
määräämisvaltaa eikä tahtoa itsensä yli. Hänen sielunsa oli pienen
pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mitä siellä tahdottiin ja
ajateltiin, tahtoi ja ajatteli hänkin. Tarvittiin vain vähäinen ilme,
pieni vivahdus siinä katseessa, ja hän ymmärsi totella. Se oli selvää,
se puhui hänelle tarkemmin kuin vuosien läheisyydet olisivat puhuneet.
Sanoja eivät he tarvinneet, niitä ei monta vaihdettu. Kaikki oli selvää
ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten hänelle, avautua,
olla hänen omansa. Kenties tarvitsi toinen häntä vain työtänsä varten.
Käytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? Hänen asiansa ei ollut
tutkia sitä. Ei hän edes sitä ajatellut.

Eriika oli silloin kihloissa. Hän purki kihlauksensa. Kenellekään
toiselle ei hän silloin tahtonut kuulua, kenellekään toiselle ei tiliä
itsestään tehdä. Oli helpompaa ja selvempää niin.

Ja kun hän sanaa sanomatta matkusti pois ja jätti Eriikan, tuntui
Etiikasta, kuin hän olisi saanut suuren lahjan, oman elämänsä, oman
itsensä takaisin.

Mutta kuitenkin tunsi Eriika vielä hänen läsnäolonsa, tunsi, ettei hän
voinut enää olla yksin, siellä kaukana ihmiserämaassa kulki toinen,
jolla oli oikeus häneen, joka seurasi häntä, minne ikinä hän meni,
jonka kuva oli hänen sieluunsa poltettu, niin että hän oli näkevinään,
että hän näki hänet välistä edessänsä elävänä.

Se oli sairautta. Hänen hermonsa olivat niin ärsyytyneet, ettei hän
vielä kokonaan ollut voinut vapautua siitä. Hän oli viime aikoina
taistellut koko sielunsa voimalla. Hänen täytyi tulla terveeksi ja
kokonaistua, vaikka kaikki oli särkynyttä ja repaleista ja hän oli
heikko siitä sairaudesta ja niistä monista myönnytyksistä ulkonaisille
oloille, äidille, kaikelle sille pakolle ja velvoitukselle, jota elämä
oli täynnä.

Mutta hänen edessään kangasti selvä elämä, vapaa vaihto ja terve
ruumiiden yhteys, joka säilytti inhimillisen vapauden ja oli toista
kuin tämä sairas, salainen tuska. Siihen oli ponnistettava.

Omituista ponnistusta koko elämä, mitä ponnistusta ja täytymistä --
kuinka kauan? Siksikö, kunnes saavutti äidin puolitylsän ja tunnottoman
tilan?

"Eriika, meidän täytyy joutua, tässä on puuterirasia."

"Sinä löysit sen, kiitos, olin unohtaa. Tanssi on tainnut jo alkaa?"

"Se on alkanut."

He olivat tulleet salin ovelle.

"Katso", kuiskasi Eriika serkulleen, "eikö nämä ihmiset säälitä sinua?
Etkö luule, että jokaisella näillä on pienet ikävyytensä -- ettei elämä
ole läheskään sitä, miltä se näyttää."



KIRJEITÄ


I KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Minua liikutti, kun kyselit niin paljon oloistani. Kiitos. Minulla
    on hyvä olla.

    Mies on kiivas ja epäluuloinen, niinkuin olen varmaan ennenkin
    kertonut, ja ikävyyksiä sattuu, mutta kyllä ne menevät aina ohitse
    ja niistä on huviakin tässä yksitoikkoisuudessa.

    Poika on sinun näköisesi. Aivan. Ole hyvilläsi. Ei mies mitään
    aavista. Ei pojasta ole minulle suurtakaan vastusta, älä
    pelkää. Hän on pieni poika vain. Hänelle puhelen kuin toverille
    vahingoittamatta häntä, kun hän ei ymmärrä. Hän on hiljainen ja
    katsoo kauan yhteen paikkaan. Olisi ikävä, jos hänestä tulisi
    raskasmielinen tahi sellainen heikko, joka takertuu pikkuseikkoihin.

    Luulen, etten suuresti uskalla kajota hänen kasvatukseensa, etten
    pilaisi häntä. Eiköhän jokainen menne sinne, jonne mentävä on?

    Muistelen sitä aikaa, jolloin yhdessä elimme. Se on syöpynyt
    syvälle mieleeni.

    En osaa enää kirjoittaa. Sanat kangertavat. Ja turhaahan on liiaksi
    kirjoittaa, kun sanottavaa ei ole.

    Muistathan joskus

    _Nettaasi_.

    Olin unohtaa onnitella palkankorotuksesi johdosta. Kohta voinet
    siis mennä naimisiinkin. Ethän kuitenkaan, rakas?


II KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Ikävä, että olet niin pelannut. Älä laske kassavaillinkiin
    mitenkään. Ennen vaikka ammu itsesi. Miksi et tänne ennen
    kirjoittanut? Se oli tyhmästi ja varomattomasti. Sähkötin sinulle
    juuri ja kysyin summaa. Rahat täytyy saada vaikka mistä. Mieheni ei
    ole kotona, niin että minulla on mahdollisuus, jos ei muuten niin
    konttoripuolelta jollakin hätävalheella. Niin että ole huoleti,
    rahat saat. Ja ne ehtivät.

    Jos siitä jäljestäpäin on pientä ikävyyttä, selviää se. Mieheni on
    ollutkin parempi viime aikoina. Olen hillinnyt itseni ja näyttänyt
    hiljaiselta. Se häntä miellyttää.

    Mutta minä kaipaan kuitenkin sinun luoksesi. Minä kaipaan joskus
    niin, että tuntuu kuin tulisin hulluksi, minun pitäisi saada huutaa
    ja repiä itseäni. Veri on käynyt sairaaksi ja hillittömäksi, kun on
    ollut liian kauan saamatta rakastaa.

    Ja sinä olet ihana mies.

    Jos minä saisin lämmittää käsiäsi ja peittää öisin hiuksillani
    avonaisen rintasi. Minä muistan, missä siinä oli pieni, pieni luomi.

    Muistatko sinä, missä minulla oli?

    _Nettasi_.

    Älä siis ajattele sen surullisemmasti koko asiaa, kyllä se selviää.
    Odotan sähkösanomaasi juuri.


III KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Hyvä, että kaikki on onnellisesti ohi. Minun täytyy nyt tavata
    sinua, maksoipa vaikka henkeni.

    Rahoista tuli täällä aika sota. Mieheni raivosi kuin hullu.

    Mutta en sanonut, minne minä ne panin, ja sinä käsität, minkälainen
    raaka mies voi olla.

    Nyt on kärsitty kärsittävä. Olen taas ylhäällä. Mutta minä vannoin
    itsekseni, että sovitukseksi täytyy minun saada tavata sinua.

    Kun tulee tilaisuus, pistäydyn junaan ja karkaan. Sähkötän
    matkalta, että nyt tulen.

    Minun täytyy päästä. Olen käynyt kuin sairaaksi. Usein puristan
    nyrkkiäni ja tuntuu kuin sydän lakkaisi lyömästä. Öisin
    vääntelehdin vuoteellani ja puristelen rintojani tuskissani
    ja lepään sitten liikkumattomana ja katselen pimeään. Mitkään
    ajatukset eivät silloin mieltäni hyvitä. On jotakin väärää
    elämässä, jota en käsitä.

    Kuulin mieheni sanovan tässä joku päivä sitten eräälle vieraalleen:

    "Muutamat naiset ovat kyllästymättömiä, lienee veressä vika."

    Ehkä hän ajatteli minua. Hän luulee minua erääseen
    konttoripalvelijaan. Eihän siinä mitään ole, mutta luulkoon.

    Hiivin pois kuuntelemasta ja ajattelin vielä niitä sanoja.

    En luule, että olen kyllästymätön, mutta täytyyhän olla joku,
    jota rakastaa, muuten ei aika kulu tässä toivottomassa elämässä.
    Ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat siveellisiä, mutta niillä on
    kai aina kiirettä työtä tahi ovat sitten hyvin rauhallisia ja
    tyytyväisiä ihmisiä.

    Myöhemmin. Kuule, rakas ystävä. Sattumalta sain rahoja käsiini.
    Matkustan ylihuomenna. Silloin sopii. Mies matkustaa asioilleen. Se
    sattui ihanasti. Siis torstaita vasten olen luonasi.

    Minkälainen lienee asuntosi, minkälainen sänkysi, minkälaista
    kaikki?

    Tule siis iltajunalle vastaan. Torstaina.

    Älä muita yöksi luoksesi ota. Ethän, rakas? Kaipaan luoksesi,
    vierellesi. Sinun kätesikin on niin vahva. Muistan kuinka siinä
    suonet kulkevat.

    Jos sinulla ei ole kotona mitään väkevämpää, niin käy ostamassa,
    niin juhlimme. Rahoja minulla on ja saat mitä ylitse jää, jos
    tahdot.

    Minulla on uusi, ihana alushame. Saat sitten nähdä. Se on
    keltainen, silkkinen. Se on kuin vangituista auringonsäteistä,
    jotka kaipaavat pois maasta.

    Kun on vain yksi elämä, olisi meidän pitänyt saada olla enemmän
    yhdessä.

    Mutta se ei ole autettavissa ja siksi on turhaa sitä surra.

    Näkemiin, rakkaani!

    _Nettasi_.


IV KIRJE

_Rakas Seni!_

Ei Jumalakaan voine aavistaa, että silloin luonasi olin. Mieheni ei
ollut palannut matkaltansa. Olin niin kiitollinen Jumalalle.

Kiitos sinulle kaikesta, kaikesta. Ei kukaan tiedä, mistä kaikesta,
minä vain ja sinä, oma rakkaani.

Kuinka elämä on nyt ollut jännittävää? Tunnen eläväni taas. En voikaan
sietää tasaista elämää.

Siinä se juuri on. Minä kärsin ennen vaikka mitä, mutta tasaista
elämää minä kammoan. Kun mieheni raivoaa ja hyökkää päälleni, tunnen,
että niin on oleva, se on elämää ainakin. Minä kaipaan sitä välistä.
Minun täytyy saada olla niin alhaalla, ettei alemmaksi voi painua,
minun täytyy saada tuntea itseni niin verhottomaksi ja kurjaksi, että
jokaisella sivukulkijalla on oikeus potkaista minua. On kuin olisi
tuska elää ruoskimatta itseänsä. Ehkä luonto tuntee kammoa, kun täytyy
olla ihmisenä.

Mutta elää ihmisenä, se on sittenkin ihanaa ja vaihtelevaa. Sellainen
yö, kuin se siellä luonasi, kannattaa taas kuukausia kitua.

Muistan sen sängyn. Se oli liian pieni meille. Ja minun olkapääni tuli
kipeäksi, kun laita painoi sitä. Jos mieheni aavistaisi, että luonasi
olin, tappaisi hän varmaan minut.

Kun katselen vaatteitani, niitä, jotka silloin päälläni olivat,
lämpenee sydämessäni.

"Rakas", sanon, "muistatko häntä? Muistatko, kun siellä olimme?"

Ja sinä, Seni rakas, muistatko sitä yöpaitaa? Eikö se ollut ohut?
Minulla ei ole niitä kuin se yksi. Täällä en sitä käytä. Toiset
yöpaitani ovat vieraita. Mutta se on minun ystäväni, kun olen tukehtua
ikävästä, panen sen päälleni. Sillä on sinun hyväilevä kosketuksesi,
sinun lämpimän ruumiisi tunto.

On ihanaa, kun sinä rakastat. Sinä yksin osaat oikein naista rakastaa.
Sellaista miestä kuin sinua pitäisi kaikkien naisten rakastaa ja
ihailla. Sellaisella olisi oikeus kulkea kuin kulovalkea ylitsemme ja
polttaa meidät. Ja onnellinen, joka poltetuksi tulisi.

Hyvästi! Että sinä minua kaipaat. Kuinka onnellinen minä olen.

_Nettasi_.


V KIRJE

    _Rakas Seni!_

    On aika kulunut. En ole voinut kirjoittaa.

    Älä säikähdä, minulla on ikävä asia sanottavana. Lapsi syntyy
    meille taas, olen kammokseni sen huomannut.

    Mitä minä teen? Mitä minä teen? Teen mitä ikinä, mutta se ei
    saa nyt tapahtua. En jaksa enää valehdella, eikä se ole nyt
    mahdollista. Kaikkea, minkä tekee, seuraa kosto, tiedän sen. Nyt on
    koston vuoro. Ja minä pelkään.

    Tunnen mieheni. Hän on säälimätön. Jos hän sen huomaa, on elämä
    hirvittävää.

    Olen niin väsynyt ja tahtoisin melkein pois. Jos sinä tietäisit
    keinon. Kuvittelen mielessäni, että tulisin luoksesi viimeisen
    kerran ja saisin leponi sinun kätesi kautta.

    Mutta se on kuvittelua, se ei sovi. Sen täytyy tapahtua täällä, jos
    tapahtuakseen.

    Tuska pakkauttaa sydäntäni. Mitä minä teen? Mitä minä teen? Jos
    olisi keinoja, joilla ehkäistä, niitä en kuitenkaan tiedä.

    Olen rukoillut Jumalaa ja kerjännyt, ettei niin tapahtuisi. Se
    ei auta, se ei auta. Seni, kirjoita, kirjoita pian, minun täytyy
    selvitä tästä.

    _Nettasi_.


VI KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Kaikki vaara on ohi, rakas Seni. Pelotin suotta mieltäsi. Luulin,
    että elämä oli mennyttä, etten mitenkään enää selviäisi. Se on
    selvinnyt siitä kuitenkin. Kaikista luonnollisimman keinon silloin
    unohdin, rakas Seni.

    Mieheni oli viime yönä luonani. Älä siis pelkää, että saan kärsiä
    tähtesi, kun lapsi syntyy. Nyt ei voi epäilystäkään syntyä siitä,
    että se olisi muiden. Kuinka minä olen onnellinen. Se oli siis
    tyhjää taistelua se pelko, lapsellisuutta kaikki! Minä vain
    suurentelin ja kenties valehtelin koko tuskan. Miksi en heti
    selvästi ja kylmästi ratkaissut asiaa, niinkuin olisi pitänyt
    ja niinkuin sinäkin varmaan olisit neuvonut, jos olisit ehtinyt
    vastata kirjeeseeni?

    On kirkas mieleni taas. En ole tällaista rauhaa juuri koskaan
    tuntenut. Paha on voitettu ja paennut. Kaikki on nyt hyvin. Maailma
    leviää ympärilläni selvänä, selvänä pienimpiä soppiansa myöten.
    Eikä siinä ole mitään peljättävää.

    Eikä ole mitään toivottavaa eikä tahdottavaa enää. Kaikkea on
    saanut. Sekä hyvää että pahaa. Vaikka en tiedä, kumpi on tärkeämpää
    ollut. Molemmat yhtä välttämättömiä, yhtä rakkaita värittämään
    elämää ja kuulastamaan sen läpinäkyväksi, niin kirkkaaksi kuin se
    nyt mieleeni kuvastuu.

    Pyydän sydämestäni anteeksi, rakas ystävä, kun en jaksanut hillitä
    itseäni. Mutta sinä ymmärrät pienen tyttösi, joka ei ole kasvanut
    vahvaksi ja taitavaksi vielä. Katsele sinä häntä, jos muuten et
    siedä, niinkuin minäkin katselen, ikäänkuin hän eläisi kaukana
    menneissä ajoissa, sellaisissa ajoissa, jotka pelottavat hänen
    arkaa sydäntään ja sotkevat hänen omat ajatuksensa kaikenlaisilla
    vanhan vanhoilla uskoilla ja luuloilla. Niin minun täytyy ajatella,
    kun minulla on vaikea olla enkä selvyyttä löydä. Minun täytyy kysyä
    itseltäni, mikä on minun oman olentoni sisin, sotkemattomin ajatus.
    Ja jos minä sen löydän, on se mielestäni ihmeellinen ja uusi, aivan
    kuin uutuuttaan kirkas koriste. Kaikki muu ympärilläni on vanhaa
    ja tuhatvuotista, jota täytyy ajatella kaukaa, ymmärtääkseen sen
    arvoa ja omituisuutta, ja samoin ajatella ihmisiä kaukana menneissä
    ajoissa, sietääkseen heitä ja rakastaakseen heitä kaukaa. Istuin
    illalla itsekseni oveni kynnyksellä. Kuu valoi valoaan huoneen
    lattialle. Minuun koski se valo. Se oli liian kirkasta.

    Istuin tylsänä. Ajatukseni olivat kuolleet. En kaivannut sinua.
    Rakkaus, sanoin itsekseni, rakkaus. -- Mutta se sana kuoli mitään
    kaikua minussa herättämättä. Ihmettelin, miksi oli sellainen sana
    ja mitä oli se sana. En uskonut, että olin koskaan mitään tuntenut,
    en sitä tuskaakaan, joka oli viimeksi lähinnä ollut. Ja oliko sitä
    ollut? Enhän minä varmaan tiennyt. Mitä se olisi ollut?

    Askeleita kaikui toisesta huoneesta. Ihmettelin, että oli toinenkin
    elävä olento suljettuna samoihin huoneisiin kuin minä. Mutta sinun
    askeleitasi ne eivät olleet.

    Ei sinun askeleitasi! Se ajatus vihlaisi yhtäkkiä läpi ruumiini.
    Kaipaus täytti väkivaltaisena sieluni. Tunsin vain yhtä. Rakastin
    sinua. Niin se oli. Rakastin. Miksi en siis saanut olla sinun
    kanssasi? Elää ja kärsiä sinun kanssasi, sinun orjanasi?

    Menin huoneeseeni ja suljin oven. Kauanko lienen siellä ollut, kun
    oveen koputettiin.

    "Mikä asia", kysyin.

    "Avaa!"

    "En voi, toisen kerran."

    "Avaa."

    Minä avasin. Hiukseni olivat hajallaan. Olin kammannut ne juuri
    sinua varten. Kynttilöitä paloi rivi pöydälläni, kuihtuneet ruusut
    olivat esillä, olin rukoillut puolestasi ja muistellut menneitä.

    "Mitä tämä on?"

    Mieheni ääni vapisi vihasta.

    "Mitä kujeita tämä taas on."

    "Älä koske niihin!"

    "Rakastajalta, älä uskottele, ei sinulla sitä kuitenkaan ole."

    "Mitä jos on, mitä sitten, se on kuitenkin -- on jo kauan ollut."

    Ärsytin häntä uhalla. Minun täytyi. Että kidutukselle jokin loppu
    tulisi.

    Hän kiskaisi minua tukasta ja laahasi minut maahan.

    "Valehtelija!"

    "Revi, ei se koske", huusin, "revi kovemmin -- rakastan toista --
    revi, rakastan kuitenkin."

    Hän läähätti. Minä nauroin. Hänen sydämensä kun on vialla.

    Jäin lattialle lepäämään ja muistelin sinua. Kynttilät valaisivat
    huonetta. Valkeiden seinien hämäryys kaareutui holvina ylläni. Minä
    unohdin kaikki. Ajattelin vain sinua. Mikä minä olin, että olin
    sinut saanut? Mitä minä olin tehnyt, että olin niin onnellinen,
    minä, joka olin vain ahdas, ahdas ihminen?

    Lepäsin siinä, en tiedä kuinka kauan.

    Hiivin sitten hiljaa mieheni luo, hänen huoneeseensa ja pyysin,
    ettei hän tällä kertaa olisi enää vihainen, se olisi tarpeetonta.
    Hän istui ääneti, kenties hän katui taas. Eikö hän ole ihminen,
    kuten minäkin, ajattelin, tarvitse toista, kuten minäkin?
    Ymmärsinhän minä häntä.

    Rupesin sanomaan hänelle jotakin, mutta hän ei kuunnellut minua
    enää. Hän vei minut vuoteelleen ja minä olin siellä koko yön.

    Yöllinen kohtaus on vaaraton. Mieheni pitää sitä oman kiivautensa
    ja ärsyytyneen luontoni vikana. Ja onhan niitä ennenkin niin
    monenlaisia ollut. Ja luonnollista, kahdelle eri ihmiselle, kun
    ovat pakotetut yhdessä olemaan, eivätkä niin toisistaan välitä,
    sattuu jos jotakin.

    Rinnassani tunnen taas vähän pistosta. Satunnaista väsymystä.
    Muuten on hyvä olla.

    Kun ummistan silmäni ja ajattelen, soivat tuhannet äänet sisässäni.
    Mitä se on? Mitä se on? Minä kuuntelen ja kuuntelen. Se on
    varmaankin vain ruumiini veri, joka niin ihanasti humisee ja
    huoletonna suonissa sykähtelee valmistaessaan uutta elämää, jota
    kuitenkin rakastan.

    Ole siis iloinen ja muista, että olet onnellinen. Ajattele, miten
    voisi olla ja miten kuitenkin on.

    _Nettasi_.


VII KIRJE

_Rakas Seni!_

Kirjoitit herttaisesti. Tiesin kyllä, että ymmärrät olla iloinen. Sinä
rakas. Panen mielessäni käden sydämellesi ja tunnustelen, kuinka se
iloisena ja ylpeänä sykähtelee. Rakastan iloa, iloa ennen kaikkea ja
sinun hyviä ajatuksiasi, Seni rakas.

En yhtään huomannut, että se pieni jokapäiväinen tapaus kosketteli
niin monia "suuria kysymyksiä", nyt kun niistä leikilläsi kirjoitit,
vasta huomasin. Läksit siveydestä saakka. Sieltä ei sovi minun lähteä.
Kysyin kyllä silloin itseltäni, olenko tehnyt vasten tahtoasi? En. Se
riittää. Olenko tehnyt väärin? Miksi väärin tekisin? Mikä sattuu, mikä
on välttämättömyys, se tulee tehdyksi itsestään. Muu jää. Ja jos pahan
karttaa, jää se sydämeen asumaan kuitenkin, onko silloin sen parempi.
On mikä on, miksi on syntynyt -- tahi en tiedä.

Näet, ettei sinun siis kannata kuitenkaan olla ylpeä minusta eikä minun
ajatuskyvystäni, pikku poikani. Tyttösi on tyhmä, pysyy aina, aina
tyhmänä. Sinun asiaksesi jää selvitellä kysymykset, sen verran kuin
niitä tarvitsemme.

Mutta emme niitä paljon tarvitsekaan. Kulkekoot tapaukset teitä mitä
hyvänsä, ilman enempiä määräyksiä ja harkintaa. Jokaisella tapauksella
lienee omat lakinsa ja syynsä, joita ei tarkkaan tunne.

Mitä minä vielä ajattelinkaan?

Niin, hillittömyys ei kuitenkaan ole hyvä, olen nähnyt. Mutta ei
miettiminenkään, se tekee elämän yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Paremmin
sellainen tapa, että ymmärtää ajattelematta ja rakastaa ja iloitsee
siitä, mistä iloita voi.

Monet "sarjat kysymyksiä" katoavat. Jää aikaa yhdelle erikoiselle
tunteelle, jonka ihanuudesta nauttii aina, rakas. Siten vetää loistavat
verhot kuivan elämän eteen. En syytä sitä siitä, että se on kuivaa.
Älköön sekään syyttäkö minua siitä, että se ikävystyttää minua ja on
minusta liian köyhää tyydyttääkseen halujani.

Jos näin pysyisi äänetön ymmärrys ihmisen ja elämän välillä, kysymykset
kuolisivat, oma rakkaani, niitä ei kaipaisi, vai kaipaisiko sinusta,
Seni?

Muistatko, kun ensi kerran tapasimme toisemme? Siitä saakka ei muilla
ihmisillä ole mitään arvoa ollut. Sinä olit se, jonka edessä en mitään
verhoja tarvinnut. Näin heti, mikä sinä olit, koko olentosi tunsin.
Vielä nytkään en sinua paremmin tunne.

Mikä on sellainen? Äänetön ymmärrys. On siis pantu jotakin erikoista
eri ihmisten välille, sitä ei itse luo, sille ei itse mitään taida.
Kuinka siis tekojansa hallitseisi?

Mutta mikä ajattelee mitenkin. Eri ihmiset eri tavalla. Ja kaikki ovat
oikeassa, ei osiksi, vaan kokonaan.

On niin omituista sitä ajatella.

Johtui siitä mieleeni, että mitähän jos yhtäkkiä näkisi kaikki ihmiset
ja saisi seurata ja katsella niitä, kuten Jumala katselee. Kuinka ne
toistensa edessä ovat ja kuinka ne itsekukin tärkeinä kulkevat suurissa
elämäntehtävissään. Ja niiden ajatukset näkisi ja kaiken sen omituisen
ja sydäntä hivelevän, joka jo sanaan ihminen liittyy. Miltähän
tuntuisi? Nauraakohan Jumala koskaan? Sopiikohan se hänelle, ettei
syntiä olisi? Jos sopii, luulen hänellä olevan monta kertaa hauskaa
katsella tänne alas.

Kenties astuin rajan yli. Ehkä ei ole oikeutta arvella tällaista?
Mutta sanoin sen kunnioittaen samalla. Vaikka mikä lienee, että tunnen
itseni syylliseksi kuitenkin, vaan kun rupesin ajattelemaan sitä,
että katsoisin tänne alas, niin rupesi sydämeni ilosta niin somasti
vääntymään, niin somasti. Minkä minä sille taidan.

Ajattelen nyt, että se on syntiä ja tulee kostetuksi. Mutta kun mietin,
ei minulle voisi tehdä mitään, josta pahasti säikähtäisin. Kaikkea olen
ajatellut, kaikkeen varustautunut jo viime kerran jälkeen. Ero sinusta
olisi kovin -- muulla ei mitään väliä.

Niin, että vaikka ajattelen rangaistusta, en tällä kertaa voi katua.
Jään sittenkin nauttimaan jostakin hyvin hauskasta, jota en näe, vaan
jota aavistan olevan maat ja taivaat täynnä. Täältä alhaalta taivasten
tuonne puolelle helähtelee räiskyvä, äänetön ilo. Se ei ole Jumalasta,
ei ihmisestä, se on ulkopuolella heitä ja se ilvehtii heille molemmille
-- sentähden huumaa ja pelottaa täydellä sydämellä yhtyä siihen. Mutta
jos sinä yhdyt, ja sinä yhdyt, niin yhdyn minäkin, silloin ei minua
mikään pelota, oma rakkaani.

_Nettasi_.


VIII KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Sanoit, että voisit mennä kohtakin naimisiin sen tytön kanssa. Ei,
    Seni, älä sitä vielä tee. Jos hänestä tulee vastus koko elämäsi
    iäksi. Tyhmä vaimo on hirveä riippa miehen kaulassa. Ja jos hän
    vahtisi sinua ja olisi onneton. Onneton ihminen on ikävin olento
    maan päällä.

    Mutta ennen kaikkea ajattele ensin ja odota. Ajattele. Sanoit
    hänellä olevan varoja. Se on tosin hyvä, mutta täytyisi olla
    vapaamielinenkin voidakseen olla kanssasi.

    Mutta puolueettomasti asiaa katsoen ymmärrän sinut täydellisesti.
    On ihmiselämässä jokin aika, jolloin kaipaa vakiutua ja panna
    pakolliset rajat väsyttävälle hapuroimiselle. Ja sanottakoonpa
    naimisesta mitä tahansa, on se tarkoituksenmukaisin laitos siinä
    suhteessa. En tarvitse selittää, enkä osaa sitä selittää. En
    ole ollut onnellinen, mutta en ole koskaan katunut enkä ollut
    onnetonkaan. Tämä oli paras mahdollisuus silloin, niinkuin sinäkin
    sanoit. Ja kun myy itsensä, myy mahdollisimman korkeaan hintaan.
    Rikkaudesta ja muustakin nauttii edes joskus, mutta miehestä, kun
    on hyvän rakastajan sylistä hänelle hypännyt, ei niinkään välitä.
    Ja että erehtyy ottamaan ahtaasti naimisseikkoja, on minusta,
    niinkuin sinustakin, Seni kulta, suurta ahtautta ja lahjattomuutta
    tiedossa, taidossa ja ymmärryksessä.

    Tästä en enää puhu. Tiedän, että minkä sinä teet, teet oikein.

    Jään odottamaan ja rukoilen puolestasi, että hyvin kävisi.

    _Nettasi_.


IX KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Kirjoitit, että se on tapahtunut ja että se oli välttämättömyys.
    Sen minä kyllä uskon. Eikähän siinä mikä auta. Kun nyt vain olisit
    mahdollisimman paljon voittanut.

    Yhtä vain pelkään, että rahat voivat olla vaarallisia sinun
    käsissäsi. Varo sitä, rakas ystävä. Ota huomioon se, että ne kerran
    loppuvat, äläkä anna sen sitten mieleesi vaikuttaa. Päivä kuin
    päivä.

    Ja laske se, minkälaisen tahdin tulevan vaimosi suhteen voit
    kauimmin säilyttää. Ihaninta, jos voit olla toveri. Kerro silloin
    hänelle vaikka kaikki, jos hän on kypsynyt, mutta ellei, niin
    varustaudu. Ole rehellisesti sitä, mitä tunnet, ettei pettymyksiä
    tapahdu. Minulta, minulta puuttui tahtia. Ja se tuli siitä, kun
    unohdin, että olin tekemisissä vieraan kanssa, enkä jaksanut
    hillitä itseäni. Toiset eivät sitä ymmärrä. Niiltä puuttuu
    mielikuvitusta. Niitä kohtaan on tahti parhain. --

    Kun se tunto, että sinä menet ja jätät minut, vakiutui minussa,
    levisi ympärilleni kuin kuoleman rauha.

    Nyt oli siis lopussa kaikki se kaunis, joka minun elämälleni arvon
    antoi. Mitä minä elin, elin vain siinä, muu ei mitään ollut.

    Mutta on jotakin suurta meidän yläpuolellamme, jonkinlainen oikeus,
    johon meidän täytyy sanatonna alistua. Se on kuin kuolema, jolle
    emme mitään taida. Pienet pyyteet vaikenevat. On niin selvää.
    Onkohan kuolemakin yhtä selvää?

    Rykimiseni on kiihtynyt. Voi sattua, että tämä on viimeinen
    talveni. Voi sattua toisinkin. Jos se sattuisi, niin ei mitään
    mielenosoituksia. Anna niiden itseksensä pistää minut hautaan.
    Tiedänhän minä sinut ja tiedän niin tarkkaan kaiken eletyn. Enkä
    sitä kadu.

    Olen ollut monta kertaa hyvin onnellinen. Mutta miksi siitä nyt
    puhuisin?

    Sinulle hyvää toivottaen

    _Nettasi_.



PÄIVÄKIRJASTA


I

"Jahaa, oletteko kaupungissa", sanoi hän minulle, kun hän minut kadulla
tapasi.

Sydämeni seisahtui. Niinkö vain, niinkö vain hän sanoi.

"Olen matkustanut", sanoin hiljaa.

"Jaa."

"Asioille, ostoksille."

"Niin pitkän matkan."

Pitkän. Sanoiko hän pitkän? Minusta se ei ollut pitkä. Ei mikään matka
olisi minusta pitkä. Saadakseni häntä nähdä -- vain syrjästä nähdä.
Palatakseni jälleen takaisin ja kaivatakseni entistä enemmän.

Ja täällä kotona ei enää jaksanut. Elämä täällä oli sairasta. Yötä
päivää häntä ajattelin. Kaipasin hänen hyvyyttänsä, kaipasin niitä
sanoja, joita hän ei koskaan sanonut, kaipasin sitä lämpöä, joka elämän
hedelmöittää ja sille sisällön antaa.

Ei, hän ei sitä tiennyt.

Tunsin siinä seisoessa hänen katseensa poskellani, kaulallani, se olisi
tahtonut tunkeutua syvemmälle, varmaan nähdäkseen, olinko onnellinen.

Minä naurahdin, vaikkei olisi tarvinnut. Pelkäsin, että hän seuraisi
ajatuksiani.

"Ja miehenne, kuinka hän jaksaa?"

"Kiitos, voi hyvin."

On monta kysymystä, joka on tehnyt minulle pahaa, tavallista sanaa,
joka on koskenut minuun, katsetta, joka on loukannut minua, ja kun minä
niitä muistan, säpsähdän kuin piiskan iskun saanut.

Sattui eräs tuttava silloin kulkemaan ohitsemme.

"Hän on nyt eronnut miehestänsä", sanoin hätäissäni.

"Jaa, niin on."

"En käsitä", sanoin, "kuinka niin voi tehdä, kuinka voi erota
miehestänsä".

Hän hymähti, niinkuin lapselle hymähdetään. Luuliko hän, että niin
tosiaankin ajattelin?

"Ettekö käsitä?"

"En, kuinka minä käsittäisin?"

"Eivät rakastaneet, yksinkertaisesti."

"Rakastaneet? Ehkä ne eivät sitten rakastaneet --"

Näin koko sarjan kohtauksia heidän elämästänsä. Kuinka minä kaikki ne
niin hyvin tunsin. Eivät rakastaneet --

Sehän se oli. Sehän se siinä oli.

Rintaani ahdisti.

"Tietysti, tietysti --"

"Kuinka me nyt tähän johduimme?"

"Niin, kuinka?"

Aurinko paistoi hänen silmiinsä. Hymy välähti hänen katseessansa. Tahi
oliko se vain auringonsäde, joka leikki siinä hänen silmäripsillänsä?

Tahi näkikö hän alastomuuteni, aavistiko, kuinka avuton olin, kun
hairahdin sellaista puhumaan? Mutta minä tunsin hänen katseensa
hyväilyn. Ja minä katsoin vain, enkä mitään peittänyt.

Lausuin pari sanaa. En muista mitä. Hän hymyili minulle. Niin, hän
hymyili --

Tahi erehdyinkö, niinkuin monesti ennenkin? Kenties ei hän
hymyillytkään.

Tarkastin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja aurinko raukaisi
hänen väsyneitä silmäluomiansa, niin että ne peittivät nyt katseen
kokonaan.

Kenties ei hän hymyillytkään. Jos minä sen tietäisin. Miksi olisi hän
minulle hymyillyt?

Ja minä huomasin, ettei hänen kauluksensa ollut puhdas. Ei kauluskaan
puhdas! Ei ollut kuka olisi huolehtinut. Ja minä, minä täällä vain
aikaani tuhlasin enkä voinut auttaa.

Olisin tahtonut hänelle käteni ojentaa ja jotakin sanoa. Mutta ei
sopinut. Olisin tahtonut sanoa hänelle kaikki. Mutta ei sopinut.

"Milloin matkustatte pois", kysyi hän.

"Niin pian kuin voin. Mieheni odottaa -- hän on sellainen --"

Sanoin sen kevyesti ja valoisasti.

"Onnellista."

Nyökäytin päätäni ja hymyilin.

Kadulle paistoi aurinko näännyttävästi. Sydäntäni pakahdutti outo tunto.

"Hyvästi, täytyy kiirehtää", sanoin.

"Hyvästi, ehkäpä vielä tapaamme."

Kuljin kotia.

Jäin tuijottamaan kauaksi ikkunastani päivän paahtamille, harmaille
kaduille. Se oli vieras maailma. Ei ollut siellä mitään minulle. Ei
ystävällistä ajatusta, ei ymmärrystä, ei mitään.

Sydäntäni pakahdutti outo tunto.

Missä, missä oli sitten minun paikkani?


II

Olen kotona maalla. Täällä on minun paikkani. Täällä on jälleen nuori.
Täällä täytyy kuunnella rintansa ääntä. Täällä odottavat minua metsäni,
omat puuni ja nurmeni, joille hiljaa puhelen kuin omille lapsilleni.

Omenapuut ikkunani alla kukkivat. Kukkarangat, lumivalkeat ja puhtaat
kuin hohtavat unelmat, ne minua ymmärtävät. Ne puhuvat minulle
auringosta, rakkaudesta, joka hedelmän kantaa. Te kultaiset, elämäni
kauneimmat ajatukset, te ruokitte taas sieluni kaipausta, puhkaisette
vapaat väylät niille sitkeille, kuolemattomille ajatuksille ja
unelmille hänestä -- hänestä -- hänestä --


III

Voimakkaana leviää metsä tämän ihmisasunnon ympärillä. Oma metsäni,
jonka humina on minut tuhannesti tuudittanut unelmiini, omat puuni,
joita kohti olen tuhannesti käteni ojentanut ja kaivannut.

Kaivannut.

Kuljen yksin metsäni polkuja ja ajattelen.

Niin, häntä minä aina ajattelen.

Puhelen hiljaa itsekseni. Puhelen, kuin hän siinä vierelläni kulkisi ja
pienimmänkin ajatukseni lukisi.

"Ota minua kädestä. Se on sinua varten."

Hän hymyilee.

Rakastan hänen hymyänsä. Vuosia olen sitä rakastanut.

Metsä sakenee edessämme. Sammalet hohtavat vihreyttänsä ja uppoutuvat
houkutteleviksi pehmeiköiksi. Puiden latvat päämme päällä humisevat
ikuista hymniänsä. Jokainen puu on väräjävä kieli, johon tuulet
puhaltavat ja soittavat eri säveleitä, jotka kietoutuvat samaksi
mahtavaksi hyminäksi, hymniksi elämälle.

"Tunnusteles metsän tuoksua, kuinka se on voimakasta ja raakaa."

"Se on mullan, veren tuoksu."

"Katso mikä pyhäkkö tuolla."

"Minä vien sinut sinne", kuiskaa hän ja minä painaudun lujasti pitkin
hänen ruumistansa.

"Kuinka sinun poskesi hohtavat."

"Niinkö --"

"Ja huulesi polttavat."

"Polttavatko --"

Minä kuljetan huuliani pitkin hänen kaulaansa ja painan ne hänen
paljaalle rinnallensa.

Hän tempaa minut syliinsä ja minä kierrän käsivarret hänen kaulallensa
ja kuiskaan hänen korvaansa:

"Sinä -- sinä --"

Hän ymmärtää minut.

Ruumistani polttaa. Ja minä tiedän, mitä minä tahdon. Tahdon kerrankin
tyydyttää kaipaukseni, monet tukahdetut haluni. Tuntuu kuin ne olisivat
pohjattomat kuin meret, joiden ääriä ei koskaan tavoita -- mutta meidän
täytyy, vaikka tuskasta huutaisimme --.

Ja minä kuiskaan:

"Sinun pitää rakastaa minua voimakkaasti kuin metsän peto -- ruumis
sairaana kuin muillakin eläimillä, jotka maassa tuolla kiemurtelevat,
kun eivät haluansa tyydyttää saa -- niin -- niin sinun pitää --"

Hän ymmärtää minut. Hän ymmärtää, _etten se ole enää minä, ei minun
oma ääneni, vaan elämä minussa, tulevien sukujen elämä, joka kauttani
elämäänsä kaipaa_. Ja hän ymmärtää, ettei minulla ole oikeutta
tukahduttaa sen ääntä.

Ja hän tempaa minut luoksensa.

Hänen hengityksensä on lyhyttä kuin eläimen.

Mutta minä kärsin, kärsin siitä itsekseni ja kaipaan -- kauas -- minne,
minne minä kaivannen aina?


IV

Aurinko valaa kirkkauttaan lumisten hankien yli, jotka taaskin
peittävät maata, tätä ihmisten maata. Vuosikymmenet vierivät, ihmiset
vaihtuvat, uneksivat, uupuvat, ymmärtämättä, mitä tapahtuu ja mitä on
tapahtunut.

Mitä on tapahtunut? Rinnassani nyyhkyttää. Mitään ei ole tapahtunut.

Olen harhaillut täällä vain yksin, yksin, kaivannut sitä, jota missään
ei ole -- mitään muuta ei ole tapahtunut.

Tapahtuiko sinulle? Tapahtuuko kenellekään?

Sinä lepäät nyt siellä kylmässä haudassasi -- sinne sinä jouduit --
mitään muuta ei ole tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Olen yksin, nyt vasta yksin, kun tunnen, että mitään muuta
mahdollisuutta ei koskaan olisikaan. En ole sitä ennen ymmärtänyt.

En ole ennen ymmärtänyt.

Seison äänetönnä ja katson.

Huurteiset puut kimaltelevat, miten ne kimaltelevat särkyvän puhtaina
taivasta vasten. Auringon kultaiset säteet taittuvat hankiin ja
leikkaavat ilmaa.

Mikä kirkkaus kaikkialla, kaikkialla. Rauha, josta en ennen ole mitään
tiennyt, äänettömyys, kuulakkuus, joka tunkee läpi sydämeni.

Nyt näen, että ulkopuolella meitä on kauneutta, lepoa, jota mikään ei
häiritse, puhtautta, iäisyyttä, joka yksin tuskan vaientaa.

Iäisyyttä, jossa elämä oli vain lyhyt uni, äänetön huokaus. -- Vain
unta, satua, vain sammuva kaipaus --

Rakastan kuitenkin sitä satua, sitä kipeää kaipausta, kuinka sitä
rakastan kaikkine tuskinensa.

Polvistun maahan ja kiitän kaikesta, mitä olen saanut, ja kaikesta,
mikä on saamatta jäänyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rakkautta - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.