Title: Lammermoorin morsian
Author: Scott, Walter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lammermoorin morsian" ***


LAMMERMOORIN MORSIAN

Kirj.

Walter Scott


Englannin kielestä suomentanut Suonio [J. Krohn]



Ensimmäisen kerran julkaissut SKS Helsingissä 1871.

WSOY, Porvoo, 1925.



ENSIMMÄINEN LUKU.


    Ei ole voitto vielä aivan meidän;
    pakeni kyllä vihollinen, vaan
    mit' auttaa se, kun taas hän kohta tointuu.

                _Henrik VI. Toinen osa_.

Erään Itä-Lothianin[1] viljavista alangoista vuoristoon vievän
vuorisolan suussa oli ennen aikaan avara linna, josta nyt ainoastaan
rauniot ovat jäljellä. Sen silloiset omistajat olivat mahtavaa ja
sotaisaa paronisukua, jota, samoin kuin itse linnaakin, mainittiin
nimellä Ravenswood. Heidän sukujohtonsa ulottui kaukaiseen
muinaisuuteen ja he olivat naimisliittojen kautta sukulaisuudessa
Douglasien, Hume'ien, Swintonien, Hayden ynnä muiden sen maakunnan
voimallisten, kuuluisien sukujen kanssa. Heidän historiansa on usein
ollut kiinteässä yhteydessä Skotlannin historian kanssa, jonka
aikakirjat ovat säilyttäneet heidän urhotekojensa muiston. Ravenswoodin
linna, seisoen vartiana keskellä vuoritietä Berwickshiren eli Mersen --
tällä viimemainitulla nimellä tavallisesti mainitaan Skotlannin
kaakkoista maakuntaa -- ja Lothianien välillä, oli tärkeä sekä
ulkonaisen sodan että myös sisällisen eripuraisuuden aikoina. Sitä on
monta kertaa kiivaasti piiritetty ja lujasti puolustettu, mistä
tietysti oli seurauksena, että sen omistajat ovat historiassa
suorittaneet kuuluisan osan. Mutta tämä sukukin, niinkuin kaikki muu
taivaan kannen alla, oli ollut monien vaiheitten alainen. Sen loisto
himmeni suuresti noin 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Ja vähän ennen
vallankumouksen[2] aikaa oli Ravenswoodin linnan omistajan pakko myydä
suvun vanha perintökartano ja vetäytyä syrjäiseen, aaltojen huuhtomaan
torniin, joka törrötti kolkolla merenrannikolla S:t Abbin niemen ja
Eyemouthin kylän välillä, näkyen aution ja pauhaavan Pohjanmeren
selkien puolelle. Synkkä, viljelemätön karjamaa ympäröi tätä
ravenswoodilaisten uutta asuntoa ollen ainoana tähteenä heidän
perintömaistansa.

Lordi Ravenswoodin, tämän hävinneen suvun päämiehen mieli ei kuitenkaan
nöyrtynyt lainkaan hänen uuden tilansa mukaiseksi. Hän oli 1688:n
vuoden sisällissodan aikana pitänyt tappiolle jäävien puolta, ja vaikka
hänen onnistui säilyttää sekä henkensä että maansa, oli hän menettänyt
arvonimensä ja aateliutensa. Tosin häntä nytkin vielä nimitettiin lordi
Ravenswoodiksi, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta.

Tämä säätyarvonsa menettänyt aatelisherra oli täydellisesti perinyt
sukunsa uhkaylpeän, rajun luonteen, vaikkei sen rikkautta; ja kun hän
luuli sukunsa lopullisen häviön erikoisesti yhden miehen syyksi, niin
hän kohdistikin tähän mieheen vihansa täysin määrin. Tämä mies oli nyt
ostolla saanut omaksensa Ravenswoodin linnan sekä siihen kuuluvat
maatilukset, joita Ravenswoodin nimen perillinen kaipasi. Mainittu mies
oli syntyperäisin suvusta, joka ei ollut läheskään niin vanha kuin
Ravenswoodien ja joka vasta äskettäin suurten sisällisten sotien aikana
oli kohonnut rikkauteen ja valtiolliseen mahtavuuteen. Itse hän oli
lakimieheksi valmistuttuaan palvellut korkeissa valtionviroissa, ja
kaiken ikänsä oli häntä väitetty taitavaksi mutaisen veden onkijaksi,
valtakunnassa kun eripuraiset puolueet raatelivat toisiaan ja hallitus
kuninkaan nimessä oli virkamiesten käsissä. Niinikään sanottiin hänen
osanneen koota melkoisia rahasummia, vaikka niitä ei tässä maassa ollut
paljon saatavana, ja tuntevan niin hyvin rikkauden arvon kuin kaikki ne
erilaiset keinot, joilla sitä vielä voi kartuttaa, sekä myös miten
rikkautta oli käytettävä välikappaleena voiman ja vallan enentämiseksi.

Sen laatuinen ja sen luonteinen mies oli sangen vaarallinen vihamies
rajulle, varomattomalle Ravenswoodille. Oliko hänen käytöksensä antanut
aihetta jälkimmäisen vihaan, siitä seikasta ihmisillä oli eri mieli.
Muutamat arvelivat eripuraisuuden saaneen alkunsa lordi Ravenswoodin
kostonhimosta ja kateudesta, hän kun ei voinut suuttumatta nähdä
esi-isiensä tilusten sekä linnan, ei edes laillisella ja rehellisellä
ostollakaan, siirtyvän toisen miehen omaksi. Mutta suurimmalla osalla
yleisöä, joka ylimalkaan on yhtä taipuvainen soimaamaan rikkaita selän
takana kuin kumartamaan heitä silmien edessä, oli toinen ajatus
asiasta. He sanoivat valtiosinetinvartian -- siihen korkeaan virkaan
herra William Ashton oli kohonnut -- olleen suurissa raha-asioissa
Ravenswoodin entisen omistajan kanssa ennenkuin hän lopullisesti osti
kartanon. Ja pikemmin viitaten mahdolliseen seikkaan kuin vakuuttaen
sen todella tapahtuneen he kysyivät, kumpiko oli osannut paremmin
vaatia ja valvoa noista monimutkaisista, yhteisistä asioista tulevia
etuja. Siten he enemmänkin kuin puolin sanoin osoittivat, että
kylmäverisen lainoppineen ja taitavan valtiomiehen välttämättömästi
piti päästä voitolle tästä rajusta, tulisesta, varomattomasta herrasta,
jonka hän oli saanut kiedotuksi pauloihinsa ja raha-ansoihinsa.

Senaikuiset yleiset olosuhteet vahvistivat tätä epäluuloa. "Niinä
päivinä ei ollut kuningasta Israelissa." Siitä saakka kun Jaakko VI oli
lähtenyt Englantiin perimään rikkaampaa, mahtavampaa kruunua, oli
Skotlannissa syntynyt keskenään taistelevia aatelispuolueita, jotka
sitä mukaa kuin heidän juonensa S:t Jamesin hovissa sattuivat
onnistumaan, vuorotellen saivat kuninkaan nimessä pidettävän
hallituksen käsiinsä. Tästä hallitustavasta seurasivat samanlaiset
pahat vastukset kuin ne, joiden alaisina irlantilaisen maakartanon
lampuodit ovat isännän asuessa Englannissa. Ei ollut maassa ylintä
hallitsijaa, jonka etu todenteolla ja hänen omastakin mielestään olisi
ollut sama kuin koko kansan etu ja jolta siis alempien tyrannien
sorronalaiset olisivat voineet anoa oikeutta tai armoa. Olkoon
kruunupää-hallitsija kuinka toimeton, itsekäs ja itsevaltaan
taipuvainen tahansa, niin hänen etunsa itsenäisessä maassa ovat
kuitenkin silminnähtävässä yhteydessä koko kansan edun kanssa, ja hänen
omallekin vallallensa on selvä ja suuri vahinko siitä, jos hän
menettelee kansan etua vastaan. Sentähden tavallinen valtioviisaus,
yhtä paljon kuin tavallinen oikeudentuntokin, vaatii häntä jakamaan
tasapuolisesti oikeutta ja rakentamaan valtaistuimensa laillisuuden
perustukselle. Näinpä moni semmoinenkin hallitsija, joka on
kuuluisa itsevaltaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, on kohdellut
oikeudenmukaisesti alamaisiansa kaikissa asioissa, missä eivät hänen
oma valtansa tai omat pyyteensä ole tulleet kysymykseen.

Mutta aivan toista on, kun hallitus kuninkaan nimessä on uskottu jonkun
aatelispuolueen päämiehelle, jonka kanssa vastapuolueen johtaja
kilpailee seuraten aivan hänen kantapäillään kunnianhimon kilpa-ajossa.
Semmoinen hallitsija on ehdottomasti käyttävä lyhyttä, epävakaista
valta-aikaansa puoluelaistensa palkitsemiseen, voimansa laajentamiseen
sekä vastustajiensa sortamiseen, masentamiseen. Eipä Abu Hassankaan,
omaa voittoa pyytämättömin kaikista kuninkaan-sijaisista, unohtanut
ollessaan päivän kaliifina, lähettää tuhatta kultarahaa lahjaksi omalle
perheelleen. Eivätkä myöskään kuninkaansijaiset Skotlannissa, päästyään
valtaan puoluelaistensa voimalla, laiminlyöneet näiden palkitsemista
samalla tavalla.

Oikeudenkäyttöä varsinkin tahrasivat mitä törkeimmät vääryydet.
Tärkeämpää riita-asiaa tuskin oli ainoatakaan, jossa ei olisi ollut
syytä valittaa tuomarien juonittelua ja puolueellisuutta. Ja mainitut
virkamiehet vastustivat niin vähän kiusausta, että sananlasku: "Näytä
minulle mies, niin näytän sinulle lain" tuli yhtä todeksi kuin se oli
häpeällinen. Raivasipa tämä lainväärennys pian tietä toisillekin,
vieläkin törkeämmille, hävyttömämmille tavoille. Se tuomari, joka
käytti väärin pyhää valtaansa auttaakseen yhdessä asiassa ystäväänsä ja
kukistaakseen toisessa vihamiehensä ja jonka päätösten perusteina oli
sukulaisuus tai valtiollinen puoluehenki, ei suinkaan, niin luultiin,
voinut vastustaa lujasti kiusauksia, jotka suorastaan koskivat hänen
omaa etuansa. Ja rikkaan kukkaro, niin arveltiin, laskettiin usein
oikeuden vaakalaudalle vastapainoksi köyhän riitaveljen oikealle
asialle. Alemmat oikeusvirkamiehet eivät edes näönkään vuoksi
osoittaneet mitään arkatuntoisuutta lahjusten ottamisessa.
Hopea-astioita ja rahapusseja lähetettiin hyväntekiäisiksi kuninkaan
neuvoskunnankin jäsenille vaikuttamaan heidän tekoihinsa ja ladottiin,
niin senaikuinen kirja sanoo, aivan kuin halkopinoja lattialle, ilman
että asiaa edes hävyn tähden olisi peitelty.

Aikojen ollessa tämmöisiä ei ollut liian ankara se väite, että
valtiomies, joka oikeudenistuntosaleissa oli vanha tuttava ja
voitollisen puolueen mahtava jäsen, saattoi keksiä ja käyttää
kaikenlaisia keinoja voittaakseen vähemmän taitavan ja vähemmän
onnellisen riitaveljensä. Ja jos olisikin herra Wilhelm Ashtonin
omatunto ollut niin arka, ettei hän olisi tahtonut käyttää hyödykseen
noita etujansa, niin hänen kunnianhimoaan ja pyrkimystään vieläkin
suurempaan rikkauteen ja mahtavuuteen kiihoitti rouva Ashton mitä
voimakkaimmalla tavalla, mikä vaikutti yhtä paljon kuin muinaisajalla
Macbethin puolison uskaliaat toiveet.

Rouva Ashton oli ylhäisempää sukuperää kuin hänen miehensä, jota etua
hän käyttikin niin paljon kuin suinkin vahvistaakseen ja enentääkseen
puolisonsa valtaa sekä myös, jollei huhu ollut aivan valheellinen, omaa
valtaansa herra Ashtoniin. Rouva Ashton oli ollut kaunis ja oli
vieläkin muhkea, majesteetillinen nainen. Luonnolta oli hän saanut
suuret hengenlahjat sekä myös tulisen, intohimoisen mielen; ja kokemus
oli opettanut häntä käyttämään edellisiä hyödykseen, jälkimmäistä
salaamaan, vaikkei hillitsemään. Jumalisuuden ulkonaisia menoja hän
noudatti tarkasti ja ankarasti; vieraanvaraa suotiin hänen talossaan
loistavalla, miltei kerskailevalla tavalla; hänen puheensa ja
käytöksensä, joka noudatti senaikuista ylintä skotlantilaista muotia,
oli vakava, arvokas ja tyystin kaikkien seuraelämän sääntöjen mukainen.
Hänen tapoihinsa ei panettelun häijy hengähdys ollut koskaan ylettynyt.
Mutta siitä huolimatta, että hänellä oli näin monta kunnioitettavaa
hyvettä, kuultiin Ashtonin rouvaa harvoin mainittavan rakkauden tai
ystävyyden tuntein. Oma etu -- suvun etu, vaikka ei aina
persoonallinenkaan -- oli silminnähtävästi kaikkien hänen tekojensa
vaikuttimena; ja missä niin on laita, ei teeskentely helposti saa
teräväsilmäistä, pahansuopaa yleisöä petetyksi. Nähtiin ja sanottiin,
ettei Ashtonin rouva sulavimpienkaan kursastelujensa ja mielistelynsä
aikana päästänyt pyydystettäväänsä koskaan näköpiiristänsä, yhtä vähän
kuin haukka ilmassa kierrellessänsä kääntää silmäänsä saaliistaan.
Tästä syystä ne tunteet, joilla hänen vertaisensa ottivat Ashtonin
rouvan kohteliaisuuden vastaan, aina olivat epäilevät. Alhaisemmissa
näihin tunteihin yhtyi pelkoa, joka olikin suureksi avuksi rouvan
hankkeille, sillä se taivutti ihmisiä pikemmin suostumaan hänen
pyyntöihinsä ja sokeasti tottelemaan hänen käskyjään; mutta toiselta
puolen tämä tunne oli hänelle haitallinenkin, kun se ei voinut soveltua
rakkauden eikä kunnioituksen kanssa yhteen.

Sanottiinpa hänen miehensäkin, jonka menestykseen rouvan avut ja taito
olivat vaikuttaneet niin voimallisesti, katselevan häntä pikemmin
kunnioittavan pelon kuin luottavan rakkauden tuntein; ja jos huhussa
oli perää, oli aikoja, jolloin hän arveli liian kalliisti ostaneensa
mahtavuuden, kun oli maksanut sen kotoisella orjuudella. Tätä ei
kuitenkaan, kaikista luuloista huolimatta, voitu varmasti tietää; sillä
rouva Ashton piti miehensä arvoa omanansa ja ymmärsi hyvin, kuinka
halventavaa tälle arvolle yleisön silmissä olisi, jos nähtäisiin herran
olevan vaimonsa vallan alainen. Kaikissa puheissaan Ashtonin rouva siis
toi esiin miehensä sanoja pettämättöminä totuuksina; hän vetosi aina
miehensä aistiin ja oli kuuntelevinaan hänen mielipiteitään
sillä nöyryydellä, joka sopi kuuliaisen vaimon käytökselle niin
korkeasäätyistä ja suuriarvoista puolisoa kohtaan. Mutta kaiken tämän
alla oli kuitenkin jotakin, mikä tuntui ontolta ja petolliselta. Ja ne,
jotka tarkkasivat tätä pariskuntaa tarkoin, kenties pahansuovinkin
silmin, olivat varmat siitä, että rouva, lujemmasta luonteestansa,
vanhemmasta sukuperästänsä ja suurista, korkealentoisista toiveistansa
ylpeillen, hiukan halveksi miestänsä ja että tämä puolestaan katseli
rouvaa pikemmin epäluulon ja pelon kuin rakkauden ja ihastuksen
tuntein,

Mutta herra William Ashtonin ja hänen rouvansa hartaimmat pääpyrinnöt
olivat kuitenkin aivan samat. He eivät siis koskaan työskennelleet
muuta kuin yksistä puolin, vaikk'ei sydämellisessä sovinnossa, eivätkä
koskaan missään ulkonaisessa seikassa laiminlyöneet osoittaa sitä
kunnioitusta toista kohtaan, jonka he tiesivät tarpeelliseksi
voidakseen vaatia itselleen yleisön kunnioitusta.

Heidän avioliittoansa vahvistivat upeat lapset, joista kolme oli nyt
vielä elossa. Vanhin poika oli matkoilla; seitsentoistavuotias tyttö
sekä noin kolme vuotta nuorempi poika asuivat vanhempiensa
kanssa Edinburghissa niin kauan kuin Skotlannin parlamentin ja
valtioneuvoskunnan istuntoja kesti, mutta muina aikoma vanhassa,
goottilaistyylisessä Ravenswoodin kartanossa, johon valtiosinetinvartia
oli rakennuttanut suuria, seitsemännentoista vuosisadan tyylisiä uusia
rakennuksia.

Lordi Allan Ravenswood, mainitun vanhan kartanon sekä siihen kuuluvien
avaroiden maatilusten entinen omistaja, jatkoi vielä jonkun aikaa
voimatonta sotaansa uutta omistajaa vastaan nostaen riitoja
kaikenlaisista seikoista, jotka koskivat heidän aikaisempia
raha-asioitansa. Mutta ne ratkaistiin toinen toisensa jälkeen rikkaan,
mahtavan riitaveljen eduksi, ja vihdoin viimein kuolema teki lopun koko
käräjöimisestä haastamalla Ravenswoodin korkeamman tuomioistuimen
eteen. Hänen elinsuonensa, joka kauan aikaa oli kulumistaan kulunut,
katkesi rajusta voimattoman raivon puuskasta, joka Ravenswoodin
sydämessä riehahti hänen saadessaan sanoman tappiostaan eräässä
oikeudenkäynnissä; se oli viimeinen asia, jota hän oli ajanut mahtavaa
vihamiestänsä vastaan ja joka nojautui kenties pikemmin kohtuuteen kuin
lailliseen oikeuteen. Ravenswoodin poika oli läsnä isänsä tuskallisessa
kuolinkamppailussa ja kuuli ne kiroukset, joita vanhus syyti
vihamiestänsä vastaan ikäänkuin jättäen koston pojalle perinnöksi.
Sattuipa pian toisiakin seikkoja, jotka pojassa vielä kiihoittivat
kostonhimoa, mikä silloin oli skotlantilaisen pahin vika, kuten oli
ollut kauan aikaa.

Oli marraskuun aamu, ja valtameren rannalla törröttävät kalliot olivat
paksun, raskaan sumun peitossa, kun vanhanaikuinen, puoleksi raunioina
oleva torni, jossa lordi Ravenswood oli kuluttanut elämänsä viimeiset,
levottomat vuodet, aukaisi porttinsa, jotta isännän maalliset
jäännökset voitaisiin kuljettaa vieläkin synkempään, autiompaan
asuntoon. Loisto ja kunnianosoitukset, joista vainaja viime vuosinaan
oli vieraantunut, olivat vielä kerran vironneet eloon juuri nyt, kun
hänet oli annettava unhotuksen valtakunnan omaksi.

Lippu lipun perässä, koristeinaan tämän vanhan suvun ja sen
heimolaisten vaakunoita ja mielilauseita, kulki surullisessa saatossa
ulos pihan matalasta kaariportista. Seudun etevimmät aatelismiehet
mustimmissa suruvaatteissaan seurasivat jäljestä pakottaen pitkän
hevosjoukkonsa siihen juhlalliseen astuntaan, mikä tämmöisessä
tilaisuudessa sopi. Torvista, joihin oli sidottu mustaa silkkiharsoa,
soi pitkäveteisiä, surullisia säveliä, ohjaten saattojoukon kulkua.
Ääretön parvi alempia hautajaisvieraita ja palvelijoita lopetti jonon;
se ei ollut vielä päässyt portistakaan ulos, kun jo ensimmäiset olivat
saapuneet kappeliin, mihin ruumis oli haudattava.

Vastoin vallalla olevaa tapaa, vieläpä sen ajan lakiakin, astui
Skotlannin piispalliseen kirkkokuntaan kuuluva pappi täydessä
messupaidassaan ruumista vastaan ja alkoi lukea uskontonsa mukaisia
hautajaisrukouksia vainajan arkun ääressä. Sitä oli lordi Ravenswood
kuolinvuoteellaan pyytänyt, ja tory-puolueen herrat eli
_kavaljeerit_, jolla nimellä he itse nimittivät itseänsä -- tähän
puolueeseen enin osa vainajan sukulaisia kuului -- olivat siihen
mielellään suostuneet. Mutta piirikunnan presbyteerinen kirkonhallitus,
joka katsoi tätä menoa rohkeaksi valtansa pilkkaamiseksi, oli
valtiosinetinvartialta, valtioneuvoksista lähinnä saapuvilla olevalta,
hankkinut kieltokirjan juhlallisuuksien estämiseksi. Samassa siis kun
pappi aukaisi kirjansa, oikeudenpalvelija, jolla oli muutamia
aseellisia miehiä takanaan, käski hänen vaieta. Tämä väkivalta, josta
kaikki läsnäolijat tulisesti harmistuivat, suututti erittäin vainajan
ainoaa poikaa Edgaria, jota tavallisesti sanottiin Ravenswoodin
nuoreksiherraksi ja joka oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän löi
kädellä miekkaansa ja varoitti virkamiestä hengen uhalla sen enempää
asiaan sekaantumasta, jonka jälkeen hän käski papin jatkaa toimitusta.
Oikeudenpalvelija yritti väkisin saada tehtävänsä toimitetuksi, mutta
satamäärä miekkoja välkähti samalla ilmassa, minkä vuoksi hän julisti
vain tämän väkivaltaisen vastarinnan rikokseksi hänen virkatoimiaan
vastaan ja vetäytyi sitten syrjemmäksi. Näin hän seisoi katsellen
hautajaismenoa karsain, vihaisin silmin ja itsekseen mutisten,
ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Kylläpä vielä kadutte tätä päivää, jona
uppiniskaisuutenne kammitsoi minun jalkani."

Tämä näky olisi ollut maalarin esityksen arvoinen. Hautauskappelin
kaarioven kynnyksellä pappi, sattuneesta esteestä säikähtyneenä ja oman
itsensäkin tähden vapisten, luki kirkon juhlalliset toimitussanat
kiireisesti ja vastahakoisesti ja heitti tomua ja multaa masennetun
ylpeyden ja hävinneen rikkauden päälle. Piirissä hänen ympärillään
seisoivat vainajan sukulaiset, joiden kasvot ilmaisivat enemmän
suuttumusta kuin surua; ja paljastetut miekatkin heidän käsissään
olivat kaikkea muuta kuin sopusoinnussa heidän pukunsa kanssa, joka
ilmaisi syvintä surua. Ainoastaan vainajan pojan kasvoilla näytti
vihastus siksi hetkeksi vaihtuvan syvään sydänsuruun, kun hän näki
lähintä, melkein ainoaa ystäväänsä kannettavan esi-isien hautaholviin.
Eräs sukulaisista huomasi, että Edgar vaaleni kalmankarvaiseksi, kun
hänen, kuten lähimmän jälkeenjääneen velvollisuus vaati, senjälkeen kun
kaikki kirkonmenot oli tarkoin suoritettu, tuli laskea ruumiin pääpuoli
hautaholviin, mistä lahoavia arkkuja näkyi ryysyiksi repeytyneine
sametteineen ja ruostuneine heloineen, ja kun siten piti heittää oma
isä siihen muiden seurassa mätänemään. Mainittu sukulainen lähestyi
nuorukaista ja tarjosi apuansa, jonka Edgar Ravenswood kuitenkin
äänettömällä viittauksella torjui. Lujin mielin, kyyneltäkään
vuodattamatta täytti nuorukainen sitten viimeisen velvollisuutensa.
Kivi laskettiin nyt hautaholvin suulle, hautauskuorin ovi lukittiin ja
Edgar otti sen raskaan avaimen haltuunsa.

Saattojoukon kulkiessa ulos kappelista hän seisahtui portaille, jotka
johtivat sen goottilaistyyliseen saarnastuoliin. "Hyvät herrat ja
ystävät", lausui Edgar, "te olette tänä päivänä täyttäneet enemmänkin
kuin tavallisen velvollisuuden sukulaisvainajanne ruumista kohtaan.
Kunnon hautajaiset, joita muissa maissa suodaan halvimmallekin
kristitylle hänelle kuuluvana oikeutena, olisi tänä päivänä kielletty
sukulaisenne ruumiilta -- vaikk'ei hän suinkaan polveutunut Skotlannin
halvimmasta suvusta -- jollei teidän miehuutenne olisi suojellut hänen
oikeuttansa. Muut hautaavat kuolleensa surulla ja kyynelillä, ääneti ja
kunnioittavalla hiljaisuudella. Mutta näissä hautajaisissa on käynyt
poliiseja ja sissejä häiritsemässä; ja surumme -- se suru, jota meidän
poismennyt ystävämme saattoi vaatia meiltä -- on paennut poskiltamme
syystä syttyneen vihastuksen punan kohotessa niille. Mutta hyväpä on,
että tiedän, kenen jousesta tämä nuoli on lentoon lähtenyt. Ei kukaan
muu paitsi se mies, joka tämän haudan on kaivanut, olisi voinut olla
niin halpamielisen armoton ja häiritä näitä hautajaisia. Ja lähettäköön
Jumala minulle saman onnettomuuden tai pahemmankin, jollen tuolle
miehelle ja hänen perheellensä kosta sitä häviötä ja häväistystä, johon
hän on minut ja omaiseni saattanut!"

Suuri osa läsnäolijoista hyväksyi tämän puheen sanoen sitä täydellä
syyllä syttyneen suuttumuksen miehuulliseksi ilmaisuksi; mutta
tyynimielisemmät, älykkäämmät olivat pahoillaan lausutuista sanoista.
Ravenswoodin perillisen onni oli siksi matalalla, ettei hänen olisi
sopinut pelkäämättä nostaa vastaansa sitä vihollisuutta, joka, niin he
arvelivat, välttämättömästi seuraisi tuota julkista närkästyksen
ilmaisua. Heidän pelkonsa oli kuitenkin aiheeton, ainakin tämän
tapauksen lähimpiin seurauksiin nähden.

Hautajaisväki palasi nyt torniin. Siellä piti Skotlannista vasta
nykyään hävinneen tavan mukaisesti kallisteltaman runsaasti maljoja
vainajan muistoksi, kaiuteltaman suruhuonetta iloisella humalaisten
melulla ja tämmöisten suurten, tuhlaavaisten pitojen menoilla
vähennettämän ennestäänkin vähiä varoja sen miehen perilliseltä, jonka
hautajaisia näin kummallisella tavalla vietettiin. Semmoinenpa siihen
aikaan oli tapa, ja tässä tilaisuudessa sitä noudatettiin kaikin
puolin. Pöydässä valui viini virtanaan, rahvas mässäili pihalla,
kartanon lampuodit keittiössä sekä ruoka-aitassa; ja tuskinpa riitti
kahden vuoden tulo Ravenswoodin jäljelläolevasta omaisuudesta näiden
peijaisjuominkien maksuksi. Viini teki vaikutuksensa kaikkiin, paitsi
Ravenswoodin nuoreenherraan, mikä arvonimi kuului vielä Edgarille,
vaikka hänen isänsä oli tuomion kautta menettänyt omansa. Tarjotessansa
vierailleen maljaa, josta ei itse maistanut, Edgar pian sai kuulla
tuhansia kirouksia valtiosinetinvartiaa vastaan ynnä myös valoja, jotka
ilmaisivat harrasta huolenpitoa hänestä itsestänsä sekä hänen sukunsa
kunniasta. Hän kuunteli näitä kuohahtavia sanoja synkän surullisen
näköisenä, täydellä syyllä pitäen niitä yhtä katoavina kuin pikarin
reunalle kohoavia purppurakuplia tai ainakin kuin sitä pohmeloa, jonka
pikarin sisällys ajoi pöydän ympärillä istuvien mässääjien aivoihin.

Kun viimeinen pullo oli tyhjennetty, vieraat hyvästelivät hartaasti
luvaten apuansa -- jotka lupaukset seuraavana aamuna varmaan olivat
unohdetut, jolleivät kenties lupausten antajat pitäneet tarpeellisena
oman turvallisuutensa tähden julkisemmalla tavalla peruuttaa sanojansa.

Ravenswood kuunteli heidän jäähyväispuheitaan ylenkatsein, jonka hän
töin tuskin sai peitetyksi, ja näki viimein tuon meluavan vierasjoukon
lähtevän hänen rappiolle joutuneesta asunnostaan. Hän palasi
tyhjentyneeseen saliinsa, joka nyt, kun siellä aivan äsken vielä
kaikuneet huudot olivat vaienneet, tuntui kahta vertaa autiommalta.
Mutta olipa se sentään täynnä hahmoja, joita nuoren perillisen mieli
manasi esille -- siinä kummitteli hänen sukunsa häväisty kunnia ja
hävinnyt onni, kummittelivat hänen omien toiveittensa rauniot ja
kummitteli sen suvun voitonriemu, joka ne kaikki oli hävittänyt.
Ennestään synkälle mielelle oli tässä tarpeeksi miettimisen aihetta, ja
nuoren Ravenswoodin mietteet olivat syvät ja ihmissilmältä salatut.

Näytellessään tämän tornin raunioita -- jotka yhä vielä jyrkän kallion
kukkulalta katselevat meren aaltojen melskettä, vaikka niissä ei enää
ole muita asukkaita kuin kalalokki ja meriteeri -- talonpoika vakuuttaa
yhä vielä, että muka Ravenswoodin nuoriherra sinä onnettomana yönä
herätti tuskansa katkerilla kirouksilla jonkun häijyn hengen, jonka
pahan vaikutuksen alla tulevien tapausten kangas kudottiin. Voi, mikä
häijy henki saattaisikaan neuvoa hurjempiin tekoihin kuin mihin meidät
saattavat omat tuliset intohimomme, jollei niitä vastusteta!



TOINEN LUKU.


    "Varjelkoon Herra", virkkoi kuningas,
    "minua että ampuisit."

                    _William Bell_.

Hautajaisten jälkeisenä aamuna oikeudenpalvelija, jonka kielto ei ollut
voinut saada lordi Ravenswood vainajan hautajaismenoja estetyksi,
riensi valtiosinetinvartialle ilmoittamaan, kuinka hänen
virkatehtävänsä toimeenpanoa oli vastustettu.

Valtiomies istui avarassa kirjastohuoneessa, joka muinoin oli ollut
entisen Ravenswoodin kartanon juhlasalina. Sitä todistivat vieläkin
vaakunakuvat veistoksin koristetussa laessa, jonka holvi oli tehty
Espanjan kastanjapuusta. Samanlaisia vaakunakuvia näkyi myös ikkunain
värillisissä laseissa, joiden kautta hämärä, mutta kirjava päivänvalo
laskeutui pitkille hyllyriveille, jotka taipuivat lainselittäjäin sekä
historioitsijamunkkien raskaitten teosten painon alla -- nämä
kirjamöhkäleet olivat siihen aikaan skotlantilaisen kirjaston
enimmin luettu ja tähdellisin osa. Raskaalla tammipöydällä ja
kirjoituspulpetilla oli suuri kasa kirjeitä, anomuskirjoja sekä
pergamenttikirjoja; näiden parissa puuhailu oli herra William Ashtonin
elämän huvitus ja samalla myös vaiva. Valtiosinetinvartian ulkomuoto
oli arvokas, miltei majesteetillinen, hyvin sopiva näin korkealle
virkamiehelle. Vieras ei suinkaan, ennenkuin pitkälti ja
tuttavallisesti keskusteltuansa hänen kanssaan tärkeistä ja hänen
persoonallista etuaan koskevista asioista, voinut havaita, että herra
Ashton päätöksissään oli hiukan häilyväinen, epävakainen. Tähän
heikkouteen oli syynä hänen varovainen, pelkurimainen luonteensa; hän
itse tiesi, kuinka se sisäisesti vaikutti hänen mieleensä, minkävuoksi
hän niin hyvin ylpeydestä kuin myös valtioviisaudesta koetti
huolellisesti salata sitä muilta.

Hän kuunteli ulkonaisesti täysin vakavana liioiteltua juttua
hautajaisissa tapahtuneesta metelistä ja häväistyksestä, joka loukkasi
sekä hänen että kirkon ja valtakunnan arvoa. Ei sekään näkynyt häntä
suuresti liikuttavan, että hänelle kerrottiin kaikista niistä
soimaus- ja uhkaussanoista, joita nuori Ravenswood tai muut olivat
käyttäneet, silminnähtävästi tarkoittaen häntä itseään. Niinikään hän
kuunteli niitä huhuja, jotka poliisi oli kerännyt kokoon sangen
väärennetyssä, liioitellussa muodossa hautajaispidoissa juoduista
maljoista ja lausutuista uhkauksista. Viimein hän kirjoitti kaikki nämä
seikat huolellisesti muistiin sekä myös niiden miesten nimet, jotka,
jos niiksi tulisi, voisivat esiintyä vieraina miehinä sekä todistajina
sen kanteen vahvistukseksi, joka perustui noihin väkivaltaisiin
tekoihin. Sitten hän päästi ilmiantajan menemään ollen vakuutettuna
siitä, että nuoren Ravenswoodin omaisuuden tähteet sekä
henkilökohtainen vapaus olivat hänen vallassaan.

Kun ovi poistuvan oikeudenpalvelijan jälkeen sulkeutui, istui
valtiosinetinvartia vielä hetken aikaa syvissä mietteissä. Mutta sitten
hän kavahti istualtaan ja rupesi astumaan edestakaisin huoneessa,
niinkuin mies, joka on tekemäisillään äkillisen, ratkaisevan päätöksen.
"Nuori Ravenswood", mutisi hän, "on nyt omani -- minun omani -- hän on
itse antautunut minun käsiini, ja hänen on taipuminen tai taittuminen.
En ole unohtanut, miten jäykän, uppiniskaisen itsepäisesti hänen isänsä
puolusteli joka pykäläänsä viimeiseen asti, hyläten kaikki sovinnon
tarjoukset, kietoen minut oikeudenkäynteihin ja yrittäen ainakin
häväistä mainettani, kun hän ei muulla tavalla voinut kumota
oikeuttani. Tämä poika, joka hänen jälkeensä on jäänyt -- tämä Edgar --
tämä tuittupäinen, hurja hupsu on ajanut laivansa karille ennenkuin hän
vielä satamastakaan on päässyt. Pidetäänpä huoli siitä, ettei hän saa
tilaisuutta päästä jälleen selville selille jonkun palaavan nousuveden
avulla. Näitä muistiinkirjoitettuja tapauksia, jos niitä vain sopivin
sanoin esitetään valtioneuvoskunnalle, ei voi selittää vähemmäksi kuin
ilmi kapinaksi, jossa sekä kirkollisen että maallisen hallituksen
valtaa on pilkattu. Suuri sakko saattaisi siitä tulla; käsky panna
hänet vankeuteen Edinburghin tai Blacknessin linnaan taitaisi olla
paikallansa. Voisipa perustaa vaikka maanmaanpetoskanteen moneen näistä
sanoista ja puheenparsista; mutta Jumala varjelkoon minua ajamasta
asiaa niin pitkälle. En, sitä en tahdo -- en tahdo hänen henkeensä
koskea, vaikka se olisikin minun vallassani! Mutta sittenkin, jos hän
saa elää kunnes joku muutos tapahtuu, mitä sitten? -- Omaisuuteni
takaisinanto -- kenties kosto. Minä tiedän, että Athole lupasi apuansa
vanhalle Ravenswoodille, ja tässäpä hänen poikansa jo keräilee ja
kokoilee puoluetta itselleen oman mitättömän voimansa ponnistuksella.
Siinähän olisi heti valmis välikappale niille, jotka toivovat meidän
hallituksemme kumoamista!"

Nämä ajatukset riehuivat juonikkaan valtiomiehen mielessä, ja hän
vakuutteli itselleen, että hänen oma etunsa ja turvallisuutensa samoin
kuin myös hänen ystäviensä ja koko puolueen vaati, että nyt tarjona
olevaa tilaisuutta äärimmäisyyteen saakka käytettäisiin nuoren
Ravenswoodin turmioksi. Valtiosinetinvartia siis kävi kirjoituspöytänsä
ääreen istumaan ja laati valtioneuvoskunnan tiettäväksi kertomuksen
niistä laittomista teoista, jotka hänen kiellostaan huolimatta olivat
tapahtuneet lordi Ravenswoodin hautajaisissa. Useitten osanottajien
nimillä yhtä paljon kuin itse rikoksellakin, sen hän hyvin tiesi, oli
huono kaiku hänen hallitusveljiensä korvissa ja oli yllyttävä heitä
ankarasti rankaisemaan ainakin nuorta Ravenswoodia, _in terrorem_
(muille peloitukseksi).

Asian arkaluontoisuus vaati häntä kuitenkin valitsemaan semmoisia
sanoja, että nuoren miehen rikokseen vain viitattiin, mutta ei suorin
sanoin sanottu sitä rikokseksi; sillä tämmöinen herra William Ashtonin,
nuorukaisen isän vanhan riitaveljen syytös olisi näyttänyt vihan ja
pahansuonnin synnyttämältä. Näin hän kirjoitteli kuvaustaan ja vaivasi
päätänsä keksiäksensä sanoja, jotka voisivat osoittaa Edgar
Ravenswoodin tuon metelin nostajaksi, ilman että niissä sanoissa
kuitenkaan ilmenisi selvää kannetta. Sattuipa hän muutamana lomahetkenä
luomaan silmänsä ylöspäin ja näkemään Ravenswoodin suvun
kypärävaakunan, joka koristi yhtä niistä seinäkomeroista, mistä laen
kupukaaret kohosivat. Se oli musta sonnin pää, ja sen allekirjoitus
kuului: "Minä odotan aikaani!" Ja tapaus, johon tämä allekirjoitus
viittasi, sekaantui kummallisella, syvästi vaikuttavalla tavalla siihen
aineeseen, jossa hänen ajatuksensa paraikaa ahersivat.

Vanha tarina kertoi erään Malisius de Ravenswoodin menettäneen
kolmannellatoista vuosisadalla linnansa tiluksineen, jotka mahtava
anastaja oli ryöstänyt häneltä ja jota saalistansa tämä olikin saanut
jonkun aikaa rauhassa nauttia. Mutta viimein, komeana pito-iltana
Ravenswood, joka oli väijynyt tilaisuutta, pujahti linnaan tuoden
mukanansa pienen parven uskollisia miehiään. Vieraat paraikaa
odottelivat maltittomasti toivottuja herkkuja, ja linnan silloinen
isäntä käski tuoda kovalla huudolla ruokaa sisään.

Ravenswood, joka tätä tilaisuutta varten oli pukeutunut
muonitusmestarin vaatteihin, vastasi ankaralla äänellä: "Minä odotan
aikaani." Samassa sonnin pää, surman vanha vertauskuva, tuotiinkin
pöydälle. Tämä oli sovittu merkki, että salaliiton piti puhjeta ilmi,
ja anastaja seuralaisinensa tapettiin. Kenties oli tässä yhä vielä
tunnetussa ja usein kerrotussa tarinassa jotakin, mikä pisti
valtiosinetinvartian sydämeen ja omaantuntoon. Hän työnsi syrjemmäksi
sen paperin, jolle hän oli ruvennut kirjoittamaan kertomustansa,
lukitsi huolellisesti muistiinpanonsa vieressään olevaan kaappiin ja
läksi ulos kamarista. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut selvittää
ajatuksiansa ja tarkemmin miettiä aiotun tekonsa seurauksia ennenkuin
ne olivat tulleet välttämättömiksi.

Avaran goottilais-tyylisen etuhuoneen kautta astuessaan herra William
Ashton kuuli tyttärensä harpun soivan. Soitanto, kun soittajat ovat
näkymättömissä, herättää meissä aina ihmettelyn sekaista mielihyvää ja
tuo mieleemme lintujen luonnollisen konsertin vehmaissa lehdoissa.
Herra Ashtonkin, vaikk'ei hänen tapansa juuri ollut suoda sijaa
tämmöisille luonnollisille, yksinkertaisille tunteille, oli sittenkin
ihminen ja isä. Hän pysähtyi siis kuunnellen, miten Lucy Ashtonin äänen
hopeinen helähdys sointui yhteen soitannon kanssa. Se oli vanha sävel,
johon joku oli sovittanut seuraavat sanat:

    Ällös ihaile kaunotarta,
    rauhas istu ja sotaa karta,
    älä maista, kun viini vahtoo,
    älä puhu, kun kansa tahtoo,
    älä kuule, kun lintu laulaa,
    vältä kultaista sormuspaulaa.
    Jos jouten käsi ja sydän ois,
    niin huoleti elää, kuoliakin vois.

Tähän laulu loppui, ja valtiosinetinvartia astui tyttärensä kamariin.

Laulun sanat näyttivät olevan vain laulajan oman luonteen mukaisia.
Sillä Lucy Ashtonin erinomaisen kauniit, vaikka vielä hiukan
lapselliset kasvot olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan mielenrauhaa,
iloisuutta ja välinpitämättömyyttä maallisten huvitusten tyhjää loistoa
kohtaan. Hänen kiharansa, jotka olivat tumman kullankarvaiset, valuivat
alas molemmin puolin hohtavan valkoista otsaa, aivan kuin tummentuneet,
himmeät auringonsäteet luminietoksen kupeita myöten. Hänen katseensa
oli erinomaisen lempeä, siveä, kaino ja neitseellinen ja näytti
pikemmin pakenevan vieraan satunnaista silmäystä kuin viekoittelevan
sitä puoleensa. Jotakin madonnantapaista oli hänen muodossaan; siihen
kenties oli syynä heikko terveys tai kenties se, että hän eli
perheessä, jonka kaikkien jäsenten luonne oli tulisempi, toimeliaampi,
voimakkaampi kuin Lucyn oma.

Mutta tämä hänen hiljaisuutensa ei suinkaan johtunut siitä, että hän
olisi ollut penseätunteinen, kylmäsydäminen. Saadessaan seurata omaa
aistiansa ja sydäntänsä Lucy Ashton oli erinomaisen herkkä kaikille
romanttisille tunteille. Suurella halulla hän lueskeli salaa noita
vanhoja tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkähtämättömästä
uskollisuudesta, joihin sekaantui, niinkuin noihin tarinoihin
useimmiten, kummallisia tapahtumia ja yliluonnollisia kauhuja. Tämä oli
hänen rakas mielikuvitusmaailmansa, ja siinä hän rakenteli
pilvilinnojaan. Mutta tätä ihastuttavaa, vaikka petollista
rakennustointansa hän harjoitteli vain salaa. Omassa syrjäisessä
kammiossaan tai siinä lehdossa, jonka hän oli omaksensa valinnut ja
nimensä mukaan nimittänyt, hän mielikuvituksessaan oli jakelevinaan
palkintoja turnajaisissa tai sytytteli silmiensä säteillä urhoollisten
taistelijain sydämet; tai hän vaelsi erämaissa Unan[3] seurassa
jalomielisen leijonan suojelemana; tai oli itse olevinansa
koristelematon, mutta jalosydäminen Miranda ihme- ja taikasaaressa.

Mutta ulkonaisessa olossaan, suhteessaan tämän maailman asioihin, Lucy
mielellään taipui omaistensa voimakkaan vaikutuksen mukaan. Asiat,
joita piti valita, olivat hänelle ylimalkaan niin yhdentekeviä, ettei
hän viitsinyt vastustella, ja mielellään hän päätöksissään seurasi
ystäviensä tahtoa, sillä omassa tahdossaan hän kenties ei olisikaan
löytänyt mitään yllytintä. Jokainen lukijoistani on varmaan jossakussa
hänelle tutussa perheessä huomannut jonkun myöntyvän, hiljaisen
jäsenen, joka voimallisempien, innokkaampien henkilöiden yhteydessä
eläen aina taipuu muiden tahtoon, yhtä kykenemättömänä vastarintaan
kuin rientävään virtaan heitetty kukkanen. Ja tavallisesti käy niin,
että tämmöinen mukaantuvainen, helposti taipuva, muiden johtoa
nurisematta totteleva olento tulee niiden lempilapseksi, joiden
haluille hän näyttää kernaasti ja vastaanhangoittelematta uhraavan omat
halunsa.

Näin oli silminnähtävästi myös Lucy Ashtonin laita. Kavala, varovainen,
maallisiin asioihin kietoutunut isä rakasti häntä hellällä rakkaudella,
jonka voima välistä äkkiarvaamatta kuohahtaen saattoi tämän miehen
sydämen tavattomaan liikkeeseen. Lucyn vanhemmalla veljellä, joka vielä
ylpeämmin kuin isä asteli kunnianhimon tietä, oli lämpimiäkin tunteita.
Vaikka hän oli soturi tänä irstaisena aikakautena, piti hän kuitenkin
Lucy-siskoansa rakkaampana kuin huvitustaan, vieläpä rakkaampana kuin
sotamainettaan ja kohoamistaan korkeampiin sotilasvirkoihin. Nuorempi
veli, joka oli siinä iässä, jolloin mieli eniten haluaa joutavuuksia,
kertoi aina sisarelle, niinkuin uskotulle ystävälleen, kaikista
iloistansa ja suruistansa, onnistuneista metsäretkistänsä ja
riidoistaan kasvattajansa sekä opettajiensa kanssa. Näitä kaikkia
seikkoja, vaikka ne olivatkin mitättömiä, Lucy kuunteli maltillisena ja
osaaottavan tarkkaavaisena. Ne liikuttivat tai huvittivat Henryä, siinä
kyllin syytä Lucyn tarkasti niitä kuunnella.

Yksin äidin sydän ei tuntenut tätä hellää, voimakasta rakkautta, jolla
muut perheenjäsenet hyväilivät Lucya. Ashtonin rouvan mielestä hänen
tyttärensä pehmeys, joksi hän sitä sanoi, muka oli selvänä merkkinä
siitä, että isän halvempisukuinen veri Lucyn suonissa täytti suurimman
sijan; pilkoillaan äiti mainitsi häntä Lammermoorin paimentytöksi.
Mahdotonta oli olla aivan rakastamatta näin lempeätä, hiljaista
olentoa; mutta Ashtonin rouva piti vanhinta poikaansa, joka runsain
määrin oli perinyt hänen oman kunnianhimoisen, rohkean luonteensa,
rakkaampana kuin tytärtään, jonka hiljaisuus hänestä näytti olevan
heikkomielisyydelle sukua. Vanhin poika oli vielä yksipuolisemmin
rakkaampi äidillensä siitä syystä, että hän, vastoin skotlantilaisten
aatelissukujen yleistä tapaa, oli saanut ristimänimensä suvun päämiehen
nimen mukaan.

"Sholto-poikani", sanoi äiti, "on kannattava äidinpuolisen sukunsa
tahratonta kunniaa ja koroittava, ylentävä isänpuolistakin. Lucy-parka
ei kelpaa kuninkaan hoviin eikä vierassaleihin. Joku maalla asuva
herrasmies parhaiten sopisi hänelle aviopuolisoksi, niin rikas, että
hän voisi hankkia vaimolleen mukavan elämän, jossa Lucyn ei tarvitsisi
lainkaan vaivata itseänsä ja jossa hän ei saisi tilaisuutta vuodattaa
kyyneleitä muusta syystä kuin siitä lempeästä pelosta, että hänen
miehensä joskus ajaessaan kettua sattuisi taittamaan niskansa. Eipä
meidän sukumme tällä tavalla kohoaisi eikä sen valtakaan täten
vahvistuisi eikä karttuisi. Valtiosinetinvartian arvo on vasta äsken
saatu; sitä on koetettava lujittaa siten, että näytämme siihen jo
tottuneilta, sen ansainneilta ja valmiilta sitä puolustamaan ja
pitämään siitä kiinni. Vanhalle juurtuneelle korkeudelle ihmiset
kumartavat tottumukseksi käyneellä ja isiltäperityllä nöyryydellä;
meidän edessämme he seisoisivat kaula kenossa, jollei sitä väkisin
taivutettaisi kumarruksiin. Lammaskarsinassa tai luostarissa parhaiten
paikallaan olevalla tyttärellä ei ole kykyä vaatia kunnianosoitusta,
missä siihen vastahakoisesti taivutaan. Ja koska Jumala ei ole meille
kolmatta poikaa suonut, olisi ainakin Lucyn pitänyt olla sen
luonteinen, että olisi pojan sijan täyttänyt. Onnelliseksi sen hetken
sanoisin, jona Lucy antaisi kätensä miehelle, jolla olisi enemmän kykyä
kuin hänessä itsessään tai jonka kunnianhimo olisi yhtä matalalla
matelevainen."

Näin ajatteli äiti, jonka silmissä hänen lastensa sydämen hyveet ja
heidän vastainen kotoinen onnensa olivat aivan mitättömät säätyarvon ja
maallisen korkeuden rinnalla. Mutta, niinkuin monestikin kiivaat,
maltittomat vanhemmat, erehtyi Ashtonin rouva tyttärensä sydäntä
arvostellessaan. Sillä siinä kyti kylmimmän penseyden alla noiden
tulisten tunteitten itu, jotka toisinaan yhtenä yönä puhkeavat
ilmi samoin kuin profeetan kurpitsa ja ihmetyttävät katsojaa
ennenarvaamattomalla kiivaudellaan ja voimallaan. Lucyn sydän näet
tuntui kylmältä siitä syystä, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi
sen sytyttänyt tai herättänyt. Hänen elämänsä oli tähän asti kulunut
yksitoikkoisesti, hiljaisesti, ja olisipa ollut hänelle onneksi, jollei
sen nykyinen tyyni juoksu olisi ollut virran kaltainen, joka hiipii
kosken niskaa kohti!

"Vai niin, Lucy", virkkoi isä astuessaan sisään, kun laulu oli
vaiennut, "opettaako sinun laulusi sinua pitämään maailmaa halpana
ennenkuin olet sitä koettanutkaan? -- Se varmaankin on hiukan
ennenaikaista. Vai lauloitko sinäkin vain niinkuin muut kaunottaret,
jotka aina ovat elämän ilot hylkäävinänsä, kunnes jonkun rakastettavan
ritarin puhe väkisin taivuttaa heidät puoleensa?"

Lucy punastui vakuuttaen, ettei tuon laulun mukaan pitänyt päättää,
minkälaiset hänen omat ajatuksensa olivat, ja pani kiireesti pois
harppunsa, kun isä pyysi häntä kanssansa kävelylle.

Avara, tiheä puisto, tai oikeammin metsästys-alue levisi kartanon
takana olevan harjanteen kupeella. Kartano, joka sijaitsi alangolta
ylöspäin käyvän vuorisolan keskellä, näytti olevan ikäänkuin rakennettu
tämän tien suuhun suojelemaan salomaata, joka sen takana kohosi
majesteetillisessa jylhyydessään. Tähän ylevän ihanaan seutuun päin
läksivät nyt isä ja tytär kävelemään käsityksin, astuen komeaa
lehtokujaa pitkin, jonka ylitse kaarteli lehteväin jalavapuiden oksia
ja jonka lomista saattoi katsella kaukaisuudessa kuljeksivia
metsäkaurisparvia. Näin he kävelivät hitaasti ihaillen kauniita
näköaloja, joista herra William Ashtonkin, vaikka hänen tavalliset
toimensa olivat ihan toista laatua, osasi nauttia herkällä aistilla ja
suurella mielihyvällä. Sattuipa heille tällä kävelyllä vastaan
metsänvartia, joka pyyntiretkellä ollen kulki metsään päin jousipyssy
olalla ja koiraa taluttava poika jäljessään.

"Paistiako hankkimaan meille, Norman?" kysyi herra vastaten metsämiehen
tervehdykseen.

"Niin juuri, armollinen herra, niinpä lähdenkin. Huvittaisiko teitä
ehkä katsella pyyntiäni?"

"Ei, ei", vastasi herra katsoen tyttäreensä, jonka poski yksin siitä
ajatuksestakin, että hänen täytyisi katsella metsäkauriin ampumista,
oli aivan kalvennut, vaikka hän kuitenkaan, jos hänen isänsä olisi
sanonut tahtovansa seurata Normania, luultavasti ei olisi hiiskunut
ainoatakaan vastahakoista sanaa.

Metsämies kohotti olkapäitään. "Aivanpa omakin haluni laimenee",
virkkoi hän, "kun ei kukaan herrasväestä milloinkaan käy pyyntiäni
katsomassa. Toivon sentään, että kapteeni Sholto tulee kotiin; muuten
olisi minun paras lyödä kerrassaan rukkaset pöytään. Sillä Henry-herran
täytyy aina lukea joutavia latinalaisia lorujaan, niin että tuo kelpo
poika, vaikka hänen mielensä kylläkin tekisi metsässä kuljeksia aamusta
iltaan, menee aivan hukkaan eikä hänestä ikinä tule miestä. Eipä näin
ollut laita, olenpa kuullut, lordi Ravenswoodin aikana. Kun joku
sarvipää oli kaadettu, juoksi joka mies sitä katsomaan; ja kun otus oli
ammuttu, tarjottiin puukko[4] aina itse herralle, eikä siitä lähtenyt
koskaan vähempää kuin taalari hyväntekiäisiksi. Ja oli täällä silloin
Edgar Ravenswood -- Ravenswoodin nuoreksiherraksi häntä nyt sanotaan --
hän kun käypi ampumassa -- no, eipä parempaa ampujaa ole ollutkaan
hamasta Tristramin ajoista -- Edgar-herra kun ojentaa, niin siihen otus
jo kellähtää, uskokaa pois vain. Mutta metsänkäymisen halu on peräti
mennyt hukkaan tällä puolen vuoriharjua."

Paljon oli tässä puheessa sellaista, joka suuresti loukkasi
valtiosinetinvartiaa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että hänen
palvelijansa melkein julkisesti halveksi häntä siitä syystä, ettei
hänellä ollut sitä metsästyshalua, jota noina aikoina pidettiin oikean
aatelismiehen luonnollisena, välttämättömänä tunnusmerkkinä. Mutta
metsänriistan pyytäjä kaikissa maakartanoissa on hyvin tarpeellinen
mies, jonka sallitaan jotenkin suurella vapaudella piestä kieltänsä.
Herra Ashton vastasi sentähden vain hymyillen, että hänellä itsellänsä
oli sinä päivänä muuta ajattelemista kuin metsäkauriin pyynti;
sittenkin hän otti kukkaron taskustaan ja antoi metsänvartialle
taalarin kehoitukseksi. Mies otti sen vastaan samalla tavalla kuin
komean hotellin tarjoilija vastaanottaa kaksinkertaisen juomarahan
joltakulta maalaisherralta -- hymyllä, jossa antimen iloon sekaantuu
ylenkatsetta antajan tyhmyyden vuoksi. "Ettepä te, armollinen herra,
ole viisas palkanantaja", sanoi hän, "kun maksatte ennenkuin mitään
olette saanut. Mitäpä tekisittekään, jollen saisi sitä metsäkaurista
ammutuksi, josta te ennakolta annatte minulle tapporahan?"

"Luultavasti", vastasi valtiosinetinvartia hymyillen, "et arvaa mitä
tarkoitan, jos sinulle sanon, että on olemassa _conditio
indebiti_."

"En suinkaan, niin totta kuin elän -- se mahtaa olla joku
lakitieteellinen solmusana -- mutta 'käy oikeutta kerjäläisen kanssa,
niin' -- tiedättehän te, armollinen herra, mitä siitä lähtee. -- Mutta
tahdonpa sentään tehdä teille oikeutta myöten, ja jollei pyssyni ja
penikkani vain petä, niin saatte otuksen, jolla on kahta sormea
paksulti rasvaa rintapalassaan."

Hän aikoi jo lähteä, mutta herra kutsui hänet vielä takaisin ja kysyi
ikäänkuin sivumennen, oliko Ravenswoodin nuoriherra todellakin niin
uljas poika ja tarkka pyssymies kuin mitä hänestä ihmiset hokivat.

"Uljasko! -- onpa hänessä uljuutta yltäkyllin, sen vakuutan teille",
vastasi Norman. "Minä olin kerran Tyninghamin metsässä, kun joukko
suuria herroja oli metsästämässä herrani kanssa. Siellä oli hirvi, joka
rupesi vastakynteen, niin että kaikki pysähdyimme hyvän matkan päähän.
Pulska troijalais-ukko se olikin, parasta lajia; sarvet kymmenhaaraiset
ja otsa niin leveä kuin suurimman härän. Ja vanhan herran päälle se
karkasi, saakeli soikoon, ja olisipa tullut avoin paikka paronien
luetteloon, jollei nuori-herra olisi kuin vilahdus hypännyt otuksen
taakse ja sivaltanut sen kinnersuonia poikki väkipuukollaan. Eikä hän
silloin ollut kuin seitsemännellätoista, Jumala häntä siunatkoon!"

"Ja onko hän yhtä sukkela käyttämään pyssyäkin kuin väkipuukkoa?" kysyi
herra Ashton vielä.

"Hän ampuisi tämän hopeakolikon peukaloni ja etusormeni lomasta
kahdenkymmenen kyynärän päästä, ja minä panisin siitä vetoon naulan
kultaa. Mitä enempää voisitte vaatiakaan silmältä, kädeltä, lyijyltä ja
ruudilta?"

"Ei suinkaan enempää voisi toivoakaan, se on totta", vahvisti
valtiosinetinvartia. "Mutta me viivytämme sinua metsäretkeltäsi,
Norman. Hyvästi, kunnon Norman."

Ja hyräillen talonpoikaista lauluaan jousimies nyt jatkoi matkaansa.
Hänen laulunsa karkea ääni heikkeni heikkenemistään sitä mukaa kuin hän
joutui kauemmaksi:

    Ja munkki ne nousee kun aamukello soi,
    kun vielä on vuotehell' apotin paikka;
    ja metsämiesi lähtee kun rusottavi koi;
    jo aik' ois, veikkoset, oispa jo aika!

    Ja Bilhopen kankaill' on moni sarvipää,
    ja Shortwoodin salossa on monikin kauris;
    mut kuni lumivalkea tevanani tää,
    ei ykskään, ykskään heist' ole kaunis."

"Onko tämä mies", kysyi valtiosinetinvartia, kun metsämiehen laulun
sävel oli kuulumattomiin kadonnut, "ollut ravenswoodilaisten
palveluksessa, koska hän heistä niin paljon pitää? Arvattavasti sinä
sen tiedät, Lucy, sillä onhan sinulla omantunnon asiana pitää muistissa
jokaisen tämän kartanon lähiseudulla asuvan talonpojan historia."

"En minä juuri niin perin tarkka historiantuntija ole kuin te, isä
kulta, luulette. Mutta tiedänpä sentään, että Norman ennen aikaan
pienenä poikana oli täällä palveluksessa, ennenkuin läksi Ledingtoniin,
mistä te hänet pestasitte. Mutta jos tahdotte saada joitakin tietoja
entisestä herrasväestä, niin Liisa-mummo on paras lähde."

"Mitäpä tekemistä minulla olisi heidän kanssansa, Lucyseni", virkkoi
isä, "tai heidän historiansa ja erinomaisten avujensa kanssa?"

"Sitä en suinkaan tiedä, isä. Mutta tiedustelettehan te Normanilta
kaikenlaista nuoresta Ravenswoodista."

"Vielä vai, lapseni!" vastasi isä, heti paikalla kuitenkin lisäten: "Ja
kuka tuo Liisa-mummo sitten on? Sinähän näytät tuntevan kaikki vanhat
ämmät tällä maailman äärellä."

"Niinpä tunnenkin, kuinkas muuten voisin auttaa noita vanhoja raukkoja,
kun he ovat kovassa ahdingossa? Ja mitä Liisa-mummoon tulee, niin on
hän kaikkien vanhojen vaimojen kruunu ja kaikkien kummimuorien
kuningatar vanhojen tarinain kertojana. Hän on sokea, eukko parka,
mutta kun hän puhuu, niin tuntuu aivankuin hän osaisi katsoa sydämen
pohjaan asti. Minä, totta puhuen, usein peitän kasvoni tai käännän
silmäni poispäin, sillä näyttää aivan kuin hän näkisi, jos punastuu,
vaikka hän on jo kaksikymmentä vuotta ollut sokeana. Kylläpä maksaisi
vaivaa käydä siellä, jollei muun vuoksi, niin siksi, että voisitte
sanoa nähneenne sokean ja halvatun vanhan vaimon, jolla on niin terävä
äly ja arvokas ulkomuoto. Minä vakuutan teille, hän voisi olla
kreivillistä sukua, semmoinen on hänen puheenlaatunsa ja käytöksensä.
Tulkaa, teidän pitää tulla katsomaan Liisaa; me emme ole puolen
virstankaan päässä hänen mökistään."



KOLMAS LUKU.


    Lomasta puiden latvain korkeain
    hän savun keksi, vienon, ohuen,
    ilmoille kohoilevan tupruttain;
    todistus suotu, hauska hänellen,
    ett' asui, eli täällä ihminen.

                            _Spenser_.

Lucy oli isänsä oppaana, sillä tällä oli aina ollut niin paljon puuhaa
valtiollisista töistänsä tai seurustelemisesta vierastensa kanssa,
ettei hän ollut voinut tarkoin oppia tuntemaan omia avaroita
maatiluksiansa; sitä paitsi hän enimmän aikansa oli asunutkin
Edinburghissa. Lucy puolestaan oli äitinsä kanssa viettänyt koko kesän
Ravenswoodissa, ja osaksi taipumuksesta, osaksi muun huvituksen
puutteesta hän oli alinomaisilla kävelyillään oppinut tuntemaan
jokaisen tien, laakson ja viidakkonoron.

    "Ja kaikki purot, jotka liritteli,
    pensaitten halki juosta polvitteli."

Aikaisemmin on jo mainittu, että valtiosinetinvartian mieli ei ollut
haluton nauttimaan luonnon kauneudesta. Ja jotta häntä ei väärin
tuomittaisi, on lisättävä, että hän nautti kaksinverroin luonnon
kauneudesta, kun tämä ihana, teeskentelemätön, miellyttävä neito
huomautti hänelle siitä. Lucy, tyttären lempeydellä nojautuen hänen
käsivarteensa, pyysikin häntä alinomaa jotain ihailemaan, milloin
vanhan tammen korkeutta, milloin jotakuta odottamatonta tienmutkaa,
missä polku polviteltuansa laaksoa myöten yht'äkkiä kohosi kukkulalle,
joka tarjosi avaran näköalan alankoja pitkin ja josta sitten polku
jälleen kiemurteli pois, kätkeytyen kallioiden ja viidakkojen peittoon,
viekoitellen kävelijän vielä yksinäisemmille, syrjäisemmille paikoille.

"Kaikki tuo, kultaseni", virkkoi valtiosinetinvartia, "ei ole vastausta
kysymykseeni, kuka tuo vaimo on ja mitkä siteet häntä kiinnittävät
entisen omistajan perheeseen."

"Oi, hän oli heillä jonakin imettäjän tapaisena, luullakseni; ja hän on
pysynyt täällä siitä syystä, että kaksi hänen lapsenlastansa on teidän
palveluksessanne. Mutta hän jäi, arvelen minä, vasten tahtoansa, sillä
tuo vanha raukka aina vielä valittaa ajan ja isäntäväkensä muutosta."

"Kiitos kaunis", vastasi valtiosinetinvartia. "Hän ja hänen omaisensa
syövät minun leipääni ja juovat minun maljastani ja kuitenkin kaiken
aikaa päivittelevät sitä, etteivät enää ole entisen herrasväen
palveluksessa, joka ei koskaan osannut mitään hyödyllistä tehdä, ei
itselleen eikä muillekaan!"

"Ei, isä", sanoi Lucy, "uskon varmaan, että te käsitätte väärin
Liisa-mummon. Hän ei ole millään muotoa rahanpalvelijoita; eipä hän
ottaisi ainoatakaan penniä almuna vastaan, vaikka olisi nälkään
nääntymäisillään. Hän vain on puhelias, niinkuin kaikki vanhat ihmiset,
kun heidät saatetaan nuoruutensa juttujen jäljille, ja hän juttelee
Ravenswoodeista sentähden, että hän on niin monta vuotta elänyt heidän
palveluksessansa. Mutta minä olen varma siitä, että hän teille, isä, on
kiitollinen suojastanne ja että hän mieluummin puhuisi teidän kanssanne
kuin kenenkään muun ihmisen kanssa koko maailmassa. Tulkaa, isä,
katsomaan Liisa-mummoa."

Ja hemmotellun tyttären rohkeudella Lucy vei valtiosinetinvartiaa
siihen suuntaan, mihin hänen mielensä teki.

Kun he taas viivähtivät sellaisessa paikassa, mistä oli avara, kauas
ulottuva näköala, ilmoitti Lucy isällensä, että he olivat jo aivan
likellä hänen sokean holhottinsa mökkiä. Ja kun he olivat astuneet alas
pieneltä kukkulalta, niin mäen kupeita myöten kiertelevä polku, joka
oli kulunut eukon jokapäiväisestä käynnistä, saattoikin heidät kohta
mökin edustalle. Tämä asunto oli piilossa syvässä, synkässä rotkossa ja
oli ikäänkuin tahallaan asetettu semmoiseen paikkaan, joka oli sen
asukkaan pimentyneen elämän mukainen.

Juuri mökin vierustalta kohosi korkea kallio, osaksi kallistuen katon
ylitse ja ikäänkuin uhaten pudottaa lohkareen otsaltaan sen juurella
seisovaan heikkoon ihmisasuntoon. Tupanen itse oli rakennettu turpeista
ja kivistä ja sen yli oli kyhätty huono olkikatto, josta suuri osa jo
oli hajallansa. Ohut, sinertävä savu kohosi siitä kepeänä patsaana ja
tuprusi katon yli kallistuvan kallion valkeaa kuvetta myöten, antaen
koko näylle erinomaisen suloisen värivivahduksen. Pienessä
puutarhapahasessa, jonka ympärillä näkyi siellä täällä hajallaan
kasvavia seljapensaita harvana aitauksena, istui likellä
mehiläispesiänsä, elatuksensa antajia, vanha mummo, jota katsomaan Lucy
oli tuonut tänne isänsä.

Mitkä kovanonnen vaiheet lienevätkin tulleet elämässä mummon osalle ja
kuinka köyhä hänen asuntonsa olikin, sittenkin oli helppo huomata,
ettei vanhuudella, köyhyydellä, vastoinkäymisellä eikä kivulloisuudella
ollut ollut voimaa tämän merkillisen naisen henkeä masentaa.

Hän istui turve-istuimella, tavattoman suuren ja vanhan ritvakoivun
alla, semmoisena kuin Juudas tavallisesti on kuvattu istumassa
palmupuunsa juurella, majesteetillisen ja samalla kuitenkin alakuloisen
näköisenä. Hänen vartalonsa oli korkea, ylpeä, varsin vähän vielä
painunut kumaraan vanhuuden vaivoista. Hänen vaatteensa, vaikka ne
olivatkin talonpoikaiset, olivat erinomaisen puhtaat, siinä suhteessa
peräti eroten useimpien hänen säätyläistensä asusta, ja ne olivat myös
puetut ylle niin tavattoman huolellisesti, että näyttivät sieviltä,
oikeinpa kauniilta. Mutta tämän vanhan naisen ulkomuoto varsinkin
vaikutti kaikkiin, jotka näkivät hänet, ja pakotti useimmat ihmiset
puhuttelemaan häntä semmoisella kunnioittavalla sävyllä ja
kohteliaisuudella, mikä ei lainkaan sovellu hänen asuntonsa kurjuuteen.
Ja sittenkin eukko vastaanotti tämän kohteliaisuuden hämmästymättömällä
vakavuudella, joka osoitti, ettei hän katsonut saavansa muuta kuin mikä
hänelle oli tuleva. Hän oli aikoinansa ollut kaunis, mutta hänen
kauneutensa oli ollut uhkeaa, miesmäistä laatua, joka ei kestä yli
nuoruuden kukoistusajan. Sittenkin hänen kasvoillaan kuvastui vieläkin
voimallista intoa, syvää ajatusta ja maltillista ylpeyttä, joka, samoin
kuin hänen pukunsakin, näytti todistavan, että hän tunsi olevansa
parempi kuin hänen omat säätyläisensä. Tuskin olisi luullut
mahdolliseksikaan, että kasvot, joiden silmät olivat näkövoimaa vailla,
saattaisivat niin selvästi ilmaista sisäistä mielenlaatua. Mutta hän
piti melkein aina silmänsä ummessa, niin etteivät sokeat silmäterät
voineet vähentää hänen kasvojensa vaikutusta, jonka voimaa ne eivät
saattaneet lisätä. Hän näytti istuvan mietteissänsä; ahkerat
mehiläisjoukot olivat hyminällään kenties viihdyttäneet hänet
unhottamaan ulkomaailman, vaikkeivät kuitenkaan olleet uuvuttaneet
häntä uneen.

Lucy kohotti pienen puutarhan portin salpaa ja käänsi siten vanhan
vaimon huomion puoleensa. "Liisa, isäni on tullut teitä katsomaan."

"Hän on tervetullut, neiti Ashton, ja samoin tekin", virkkoi eukko
kumartaen ja kääntäen päänsä tulijoihin päin.

"Nyt on kaunis aamu teidän mehiläisillenne, muori", sanoi
valtiosinetinvartia, joka hämmästyen Liisan ulkonäköä oli utelias
tietämään, olisiko eukon puhekin sen mukainen.

"Niin arvelen olevan, korkea herra", vastasi vaimo, "ilma tuntuu nyt
lämpimämmältä kuin viime aikoina."

"Ettehän suinkaan, muori, itse hoitane näitä mehiläisiä? -- Kuinka te
niiden kanssa tulette toimeen?"

"Käskynhaltijain avulla, niinkuin kuninkaat alamaisiansa hallitsevat",
vastasi Liisa. "Ja onpa minulla onneksi hyvä pääministeri -- Pikku,
hoi!"

Hän vihelsi pienellä hopeapillillä, joka riippui hänen kaulastansa;
sentapaisia siihen aikaan välistä käytettiin, kun tahdottiin kutsua
palvelijoita. Pikku viisitoistavuotias tyttö tuli ulos mökistä, ei
aivan niin puhtaassa puvussa kuin hän luultavasti olisi ollut, jos
Liisan silmät olisivat voineet nähdä hänet, mutta sittenkin paljon
sievemmin puettuna kuin mitä ylimalkaan olisi sopinut toivoakaan.

"Pikku", käski emäntä, "tarjoa leipää ja hunajaa herra
valtiosinetinvartialle ja neiti Ashtonille -- kyllä he suovat
kömpelyytesi anteeksi, jos vain puhtaasti ja joutuisasti toimitat
tehtäväsi."

Pikku täytti emäntänsä käskyn sillä kömpelyydellä, jota luonnollisesti
sopikin odottaa, kulkien edestakaisin ravuntapaisin liikkein. Hänen
jalkansa ja säärensä näet pyrkivät omaa tietänsä, ja pää oli taas
toiseen suuntaan kääntynyt, ällistellen herraa, josta lampuodit sekä
muu alusväki kuulivat puhuttavan useammin kuin mitä he omin silmin
saivat nähdä. Leipää ja hunajaa tarjottiin kuitenkin viimein vaahteran
lehdellä, ja kestitys otettiin vastaan kohteliaasti kuten ainakin.
Valtiosinetinvartia, yhä vielä istuen kaatuneen puun lahonneella
tyvellä, johon paikkaan hän heti alusta oli asettunut, näytti
mielellään tahtovan jatkaa puhelua eukon kanssa, mutta ei tietävän,
mistä keksisi sopivan aiheen.

"Te olette jo kauan aikaa asunut tämän kartanon maalla?" kysyi hän
hetken vaiti oltuaan.

"On siitä nyt pian kaksikymmentä vuotta, kun ensi kerran näin
Ravenswoodin kartanon", vastasi vanha nainen, jonka puhe, joskin se oli
kohteliasta ja nöyrää, näytti kuitenkin rajoittuvan siihen, että hän
töin tuskin välttämättömin sanoin vastasi herra Ashtonin kysymyksiin.

"Te ette ole, sen päätän teidän murteestanne, tältä seudulta
syntyisin?" kysyi valtiosinetinvartija vielä.

"En, minä olen syntynyt Englannissa."

"Mutta te näytätte rakastavan tätä seutua niinkuin se olisi teidän
syntymäpaikkanne."

"Täällä", vastasi sokea vaimo, "olen juonut sekä ilon että surun
maljasta, miten milloinkin Jumala on sallinut. Täällä olin
kolmattakymmentä vuotta rehellisen ja lempeän miehen aviovaimona --
täällä synnytin kuusi lasta, joista saattoi toivoa hyvää -- täällä
Jumalan käden kautta jälleen kadotin kaikki ne siunaukset -- täällä he
kuolivat, ja tuolla, tuon puoleksi hajonneen kappelin vieressä, he
lepäävät kaikki haudassa -- minulla ei ollut muuta kotimaata kuin
heidän niin kauan kuin he elivät -- minulla ei ole muuta kotimaata kuin
heidän nytkään, kun he ovat pois menneet."

"Mutta teidän mökkinne", virkkoi valtiosinetinvartia, "on kovin
rappiolla!"

"Isä kulta", rukoili Lucy hartaasti, vaikka arasti hänen sanaansa
tarttuen, "korjauttakaa se, antakaa käsky -- se on: jos niin hyväksi
näette."

"Kyllä se vielä kestänee minun ikäni, hyvä neiti Lucy", sanoi sokea
vaimo, "en tahtoisi, että herralle tulisi siitä vähintäkään vaivaa."

"Mutta", sanoi Lucy, "teillä oli ennen aikaan parempi asunto ja te
olitte rikas ja nyt vanhoilla päivillänne saatte asua tämmöisessä
hökkelissä!"

"On se kuitenkin niin hyvä kuin ansaitsenkin, neiti Lucy. Koska
sydämeni ei ole särkynyt siitä, mitä se on saanut kärsiä ja nähnyt
muiden kärsivän, niin se mahtaa olla vahva sydän, eikä tämä vanha
ruumiinikaan saa olla sen heikompi."

"Te olette varmaan nähnyt monia vaiheita", virkkoi valtiosinetinvartia;
"mutta kokemuksesta varmaan myös olette oppinut niitä ennakolta
odottamaan."

"Olen oppinut niitä nurisematta kärsimään", kuului vastaus.

"Mutta tiesittehän te, että niitä välttämättömästi piti tapahtua
aikojen kuluessa?" arveli valtiomies.

"Tiesin kyllä, niinkuin tiesin, että se kanto, jonka päällä tai
vieressä te istutte ja joka aikanansa oli korkea, uhkea puu, kerran
välttämättömästi oli kaatuva vanhuuttansa tai kirveen iskusta. Mutta
toivoin kuitenkin, että saisin olla näkemättä sen puun kaatumista, joka
asuntoani varjosti."

"Älkää luulko", sanoi valtiosinetinvartia, "mieleni teitä kohtaan
käyvän nurjemmaksi, vaikka te kaipauksella muistelettekin menneitä
aikoja, jolloin tämä kartanoni oli toisen suvun omana. Teillä
epäilemättä oli syytä heitä rakastaa, ja minä kunnioitan teidän
kiitollisuuttanne. Tahdon vähän korjauttaa mökkiänne ja toivon, että
meistä tulee paremmat ystävykset, kun opimme toinen toistamme paremmin
tuntemaan."

"Minun iälläni", vastasi vanha nainen, "ei enää solmita uusia
ystävyydenliittoja. Kiitoksia tarjouksestanne -- se tuli hyvästä
sydämestä, sitä en epäile. Mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen enkä
voi, korkea herra, ottaa teiltä vastaan enempää."

"Olkoon niin sitten", jatkoi herra Ashton, "mutta sallikaa minun
kumminkin sanoa, että pidän teitä naisena, jolla on älyä ja sivistystä
enemmän kuin mitä teidän ulkonaisesta tilastanne sopisi päättää. Ja
sentähden pyytäisin, että edelleenkin asuisitte tällä alusmaallani
verotonna elämänne loppuun asti."

"Niin toivonkin saavani", vastasi vanha vaimo vakavasti. "Luullakseni
se oli pantu ehdoksi kauppakirjaan, kun Ravenswoodin kartano myytiin
teille, korkea herra, vaikka semmoinen mitätön seikka on tainnut
haihtua teidän muististanne."

"Kyllä nyt johtuu mieleeni -- kyllä nyt muistan", sanoi herra Ashton
vähän hämillänsä. "Minä näen, että olette liian lujasti kiintynyt
entisiin ystäviinne ottaaksenne vastaan apua heidän jälkeläisiltään."

"Ei millään muotoa, korkea herra. Kyllä minä olen kiitollinen teidän
tarjouksistanne, vaikka en niitä ota vastaan, ja soisin, että voisin
palkita teidän tarjouksenne paremmalla kuin sillä, mitä nyt aion
sanoa."

Valtiosinetinvartia katsahti eukkoon kummastuneena, mutta ei virkkanut
mitään. "Korkea herra", jatkoi vaimo syvästi vaikuttavalla,
juhlallisella äänellä, "varokaa mitä teette. Te olette syvän kuilun
äyräällä."

"Todellako?" sanoi valtiosinetinvartia, jonka ajatukset jälleen
kääntyivät maan valtiolliseen tilaan. "Onko jotakin tullut teidän
tietoonne? -- Joku salavehkeily tai salaliitto?"

"Ei, korkea herra. Ne, jotka semmoisia hankkivat, eivät kutsu
neuvotteluihinsa vanhoja, sokeita eikä vaivaisia. Minun varoitukseni on
toista laatua. Te olette kovin ankarasti kohdellut Ravenswoodeja.
Uskokaa sanani -- he ovat tulista sukua, ja vaarallista on olla
tekemisissä miesten kanssa, jotka ovat yltyneet rajuiksi."

"Vielä mitä!" vastasi valtiosinetinvartia. "Mitä meidän välillämme on
ollut, se on ollut lain tekemää, ei minun. Ja lakiin heidän pitää
vedota, jos tahtovat kumota sen, mitä olen tehnyt."

"Niin kyllä, mutta saattaapa olla, että he katselevat asiaa toiselta
kannalta ja turvaavat oman käden oikeuteen, jolleivät muut keinot
auta."

"Mitä te tarkoitatte?" virkkoi herra Ashton. "Eihän nuori Ravenswood
suinkaan ryhtyne väkivaltaisiin vehkeihin henkeäni vastaan?"

"Jumala varjelkoon minua sanomasta semmoista! En tiedä siitä
nuorukaisesta mitään, mikä ei olisi kunniallista ja rehellistä --
kunniallista ja rehellistä, sanoin minä -- olisipa pitänyt lisätä:
laajasydämistä, jaloa, ylevää. Mutta hän on kuitenkin Ravenswoodin
sukua ja saattanee 'odottaa aikaansa'. Muistakaa, herra, George
Lockhartin kohtaloa."[5]

Valtiosinetinvartia vavahti, kun hänen mieleensä äkkiä johdatettiin tuo
äskeinen hirmuinen murhatapaus. Mutta vanha vaimo jatkoi: "Chiesley,
hänen murhamiehensä, oli lordi Ravenswoodin sukulainen. Ravenswoodin
kartanon salissa, minun ja muiden ihmisten läsnä-ollessa, hän
julkisesti ilmoitti päättäneensä tehdä sen hirmuteon, joka sitten
tapahtuikin. Minä en voinut olla ääneti, vaikka semmoinen puhe ei
sopinut minunlaiselleni palvelijalle. 'Te aiotte tehdä julman
rikoksen', sanoin minä, 'josta saatte vastata viimeisenä
tuomiopäivänä.' Koskaan en voi unohtaa, millainen hänen katseensa oli,
kun hän vastasi: 'Silloin minun tulee vastata sangen monesta asiasta,
ja otanpa vastatakseni tästäkin!' Sentähden minun hyvin sopii sanoa:
varokaa, ettette lain kädellä liiaksi kovistele rajuluontoista miestä.
Chiesleyn verta on Ravenswoodinkin suonissa, ja yhdessä ainoassakin
veripisarassa on jo tarpeeksi tulta sytyttääksensä hänet siinä tilassa,
mihin hän on joutunut -- minä sanon: kavahtakaa häntä!"

Vanha vaimo oli, lieneekö hän tehnyt sen tahallansa vai sattumalta,
saanut herra Ashtonin pelkäämään. Salamurha, tuo hurja ja kauhistuttava
apukeino, jota Skotlannin paronit muinaisina aikoina niin usein
käyttivät, oli myös tänä aikana tullut kovin tiheästi käytäntöön
milloin tavallista suurempi kiusaus oli yllyttimenä tai kun murhaajan
mielenlaatu oli semmoiseen taipuvainen. Herra Ashton tiesi sen ja hän
tiesi myös, että nuoren Ravenswoodin kärsimissä häväistyksissä saattoi
olla kylliksi yllytystä tämmöiseen kostoon, joka usein on väärän
oikeudenkäytön hirvittävä seuraus. Hän koetti Liisalta salata
sydämessään liikkuvaa pelkoa; mutta se onnistui niin huonosti, ettei
kukaan ihminen, vaikka olisikin luonnolta saanut tylsemmän älyn kuin
tämä vanha eukko, olisi voinut olla huomaamatta, että tämä asia kovasti
vaivasi herra Ashtonin mieltä. Hänen äänensä kuulosti kolkolta, kun hän
vastasi Ravenswoodin nuorenherran olevan kunnian miehen, ja vaikka ei
niin olisikaan, niin Chiesleyn kohtalossa oli muka kuitenkin tarpeeksi
varoitusta jokaiselle, ketä haluttaisi omin käsin kostaa kärsimäänsä
vääryyttä. Ja kiireesti lausuttuansa nämä sanat hän nousi ja läksi
vastausta odottamatta.



NELJÄS LUKU.


    Vai hän on Capulet? Voi, siis mä sain
    henkeni velaks viholliseltain!

                          _Romeo ja Julia_

Herra Ashton astui edelleen aivan äänetönnä. Hänen tyttärensä oli
luonteeltaan ujo ja kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita sen
ajan nuorison mieleen teroitettiin, että nimittäin lapsen piti pelätä
ja sokeasti totella vanhempiansa; hän siis ei uskaltanut häiritä isänsä
mietteitä.

"Miten olet niin kalpea, Lucy?" kysyi isä äkkiä kääntyen häneen ja
rikkoen äänettömyyden.

Sen ajan sopivaisuussääntöjen mukaan -- nuori neito näet ei silloin
saanut lausua ajatustansa mistään tärkeästä asiasta, jollei erittäin
kysytty -- Lucy ei saanut olla ymmärtävinänsä mitään siitä, mitä Liisa
ja hänen isänsä olivat keskenään puhuneet. Hän sanoi siis kalpeutensa,
jonka isä oli huomannut, johtuvan siitä, että hän pelkäsi metsähärkiä,
joilla juuri tällä Ravenswoodin avaran metsästyspuiston kulmalla, missä
kulkijamme par'aikaa astuivat, oli tavallinen syöntipaikkansa.

Näitä elukoita, muinaisajoilla Caledonian saloilla vapaasti
samoilevien metsähärkien jälkeläisiä, pidettiin tavallisesti joitakuita
"herruuden ylläpitämiseksi" jokaisen skotlantilaisen aatelisherran
metsästysmailla. Muutamia nähtiin, niin tämänkin miespolven ihmiset
muistelevat, viimeksi vielä kolmen suuren herraskartanon, nimittäin
Hamiltonin, Drumlanrickin ja Cumbernauldin mailla. Ne olivat sekä
kooltaan että väkevyydeltään paljon huonontuneet vanhasta juurestansa,
mikäli voidaan päättää vanhojen aikakirjojen kertomuksista sekä niistä
mahdottomista luurangoista, joita hyvin usein löydetään soita ja
rämeitä kuivatettaessa. Urospuoli oli kadottanut uhkean, pörhöisen
harjansa ja koko eläinrotu oli nyt pieni, hoikanlainen, karvaltaan
harmaanvalkoinen tai pikemmin vaaleankeltainen, sarvet sekä sorkat
mustat. Johonkin määrin oli näissä härissä säilynyt niiden esi-isien
metsäläisluonto; niitä ei saatu kesytetyiksi, sillä ne eivät voineet
kärsiä ihmisiä; ja ne kävivät usein vaarallisiksi, jos niitä
varomattomasti lähestyi tai vallattomasti ärsytti. Tästä syystä ne on
hävitetty yllämainituista paikoista, joissa ne muuten luultavasti olisi
säilytetty skotlantilaisen salon omituisina asukkaina ja herraspuiston
sopivina koristuksina. Pari sentään, jollen väärin muista, on vieläkin
tallella Chillingham Castlessa Northumberlandissa, Tankervillen kreivin
kartanon maalla.

Niinkuin sanottu, Lucy oli katsonut sopivaksi selittää kasvoillaan
ilmenevät pelon merkit siten, että muka kolme, neljä tuommoista
metsähärkää näkyi läheisyydessä, mutta hänen kalpeutensa todellinen syy
oli aivan toinen. Sillä metsässä kävellessään hän oli hyvin tottunut
näkemään metsähärkälaumoja; eikä siihen aikaan vielä, niinkuin tätä
nykyä, pidetty syyttä ilmestyviä hermovavahduksia välttämättömästi
nuoren herrasneidon tapoihin kuuluvina. Mutta puheenalaisessa
tilaisuudessa Lucy sai pian syytä todelliseen pelkoon.

Juuri kun hän oli vastannut yllämainitulla tavalla ja ennenkuin isä
vielä kerkesi moittia häntä tästä pelkurimaisuudesta, niin muuan härkä
-- lieneekö neiti Ashtonin punainen päällysvaatteen väri suututtanut
sitä vai muuten vain juolahtanut sen päähän joku niistä julmistumisen
juonista, joihin metsähärät ovat niin helposti taipuvaiset, äkkiä erosi
laumastaan, joka oli syömässä heinäisen, tiheään viidakkoon päättyvän
nurmilakeuden yläpäässä. Eläin astui sen laidunmaalle tulleita
kutsumattomia vieraita vastaan, ensin hitaasti, polkien maata
sorkillaan, välistä aina mylvähtäen ja tonkien maata sarvillansa,
ikäänkuin olisi tahtonut kiihoittaa itseänsä raivoon ja surmatyöhön.

Herra Ashton, joka huomasi näistä liikkeistä, että härkä alkoi tulla
vaaralliseksi, tempasi tyttärensä käsivarren kainaloonsa ja rupesi
kiireesti taluttamaan häntä pitkin metsätietä, toivoen näin pääsevänsä
pois otuksen näkyviltä ja saapuvilta. Mutta tämä oli pahin keino, jonka
hän olisi voinut keksiä; sillä härkä tämän paon rohkaisemana rupesi nyt
ajamaan heitä takaa täyttä vauhtia. Lujempikin miehuus kuin
valtiosinetinvartian olisi voinut masentua. -- Mutta rakkaus lapseen,
"rakkaus, joka on kuolemaa väkevämpi", vahvisti häntä. Hän auttoi ja
talutteli tytärtänsä yhä eteenpäin, kunnes Lucy, joka pelosta oli
käynyt aivan voimattomaksi, vaipui maahan hänen viereensä. Ja nyt, kun
hän ei enää voinut auttaa tyttärensä pakoa, herra Ashton kääntyi ympäri
ja asettui Lucyn ja vimmaisen härän väliin, joka läheni täyttä vauhtia,
takaa-ajon kiihkosta yhä vielä rajummaksi yltyen, ja oli enää vain
muutamien askelien päässä heistä. Valtiosinetinvartialla ei ollut
mitään asetta; hänen vanhuutensa ja korkea arvonsa olivat syynä siihen,
ettei hän edes pitänyt kävelymiekkaa helistimenä vyöllään, niinkuin
siihen aikaan aatelisherroilla oli tapana -- ja vähänpä semmoisesta
olisikin ollut apua.

Näytti ehdottomasti siltä, että isä tai tytär tai molemmatkin
joutuisivat uhkaavan surman uhriksi -- mutta pyssyn laukaus likeisestä
viidakosta keskeytti yht'äkkiä härän juoksun. Luoti sattui niin
tarkkaan selkärangan ja pääkallon liitospaikkaan, että haava, joka
toisessa paikassa tuskin olisi hidastuttanutkaan härän juoksua, heti
paikalla vaikutti kuolettavasti. Kauheasti mylvähdellen härkä horjahti
vielä eteenpäin, pikemmin vauhtinsa kuin jalkojensa liikunnon voimalla,
kunnes se oli kolmen askeleen päässä kummastuneesta herra Ashtonista.
Siihen se sitten kellahti maahan, kaikki jäsenet mustassa
kuolemanhiessä ja vavahdellen henkitoreissaan.

Lucy makasi pyörtyneenä maassa, tietämättä ihmeellisestä
pelastuksestaan. Hänen isänsäkin oli melkein kuin pyörryksissä, niin
joutuisasti ja arvaamattomasti oli uhkaava, välttämättömältä näyttänyt
kuolema vaihtunut täydeksi vaarattomuudeksi. Hän katseli äänettömänä,
hämmästyneesti ihmetellen eläintä, joka kuolleenakin yhä vielä näytti
kauhistavalta. Niin hämärä oli vielä hänen käsityksensä siitä, mitä oli
tapahtunut, että hän olisi luullut ukkosennuolen iskun syypääksi härän
juoksun loppumiseen, jollei hän olisi huomannut miestä, joka seisoi
viidakossa oksien peitossa lyhyt pyssy kädessään.

Tämä näky herätti hänet heti selvään tietoisuuteen tilastansa -- katse,
jonka hän loi tyttäreensä, muistutti hänen mieleensä, että tässä oli
apua tarvis. Hän huusi miestä, jota hän luuli joksikin metsänvartiaksi,
ja käski hänen pitää huolta neiti Ashtonista sillä aikaa kun hän itse
kävisi apua hakemassa. Metsämiehen lähestyessä herra Ashton näki, että
hän oli vieras, mutta hänen mielensä oli niin liikuttunut, ettei hän
voinut enempää häntä tarkastella. Muutamin kiirein sanoin hän käski
metsämiehen, koska tämä oli väkevämpi ja notkeampi häntä itseään,
kantaa nuoren neidon lähellä olevalle lähteelle, jona aikana hän sanoi
itse palaavansa Liisan mökille apua hakemaan.

Mies, jonka parhaaseen aikaan tulleesta avusta heillä oli niin paljon
syytä olla kiitollisia, ei näyttänyt aikovankaan jättää hyvää työtänsä
kesken. Hän nosti Lucyn maasta syliinsä ja läksi kantamaan häntä metsän
lakeita paikkoja myöten, polkuja pitkin, jotka hän näytti hyvin
tuntevan. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli vienyt Lucyn perille asti ja
asettanut hänet maahan runsasvetisen, kirkkaan lähteen partaalle. Tämä
lähde oli ennen muinoin ollut goottilaistyylisten rakennusten kattama,
suojelema ja koristama; mutta nyt oli sen katoksena ollut kupu särjetty
ja hajallaan, ja vesisäiliönä ollut goottilaistyylinen allas oli
hävitetty. Vesi kumpuili katotonna maan povesta ja juoksi polvitellen
tietänsä särkyneitten veistokuvien ja sammaltuneitten kivien välitse.

Taru, joka ainakin Skotlannissa on alati valmis koristamaan
ihmeellisillä kertomuksilla jokaisen itsessään merkillisen paikan, oli
ollut keksivinänsä syyn, miksi tätä lähdettä oli pidetty niin suuressa
kunniassa. Eräs Ravenswoodin herra oli muka kerran eräretkellä
sattuessaan tälle paikalle kohdannut nuoren, ihanan neidon ja samoin
kuin muinoin Numa-kuningas ihastunut tähän uuteen Egeriaan. He
kohtasivat toinen toisensa perästäkin monta kertaa, aina auringonlaskun
aikana, ja metsätytön suloisuus vahvisti vielä sitä rakkauden sidettä,
jonka hänen muotonsa kauneus ensiksi oli solminut. Sitäpaitsi hänen
käytöksensä salaperäisyys teki tämän suloisuuden ja kauneuden vieläkin
viehättävämmäksi. Hän ilmestyi ja katosi aina aivan lähteen partaalla,
josta rakastaja päätti hänen käsittämättömällä tavalla kuuluvan
lähteeseen. Niinikään hän oli heidän yhdessäololleen määrännyt muutamia
ehtoja, joihin näytti myös kätkeytyvän joku salaisuus. He kohtasivat
toisensa vain kerran viikossa -- perjantai oli määräpäivä -- ja neiti
sanoi Ravenswoodin herralle, että hänen oli aina pakko lähteä niin pian
kuin iltakello soi kappelissa, joka kuului läheiseen, nyt jo aikoja
sitten raunioksi hajonneeseen erakkoasuntoon. Ilmoittipa Ravenswood
rippituolissa tämän eriskummallisen lemmenasiansa salaisuuden erakolle,
ja Sakarias piti aivan varmana ja ilmeisenä, että herra oli paholaisen
pauloissa ja surman suussa niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta.
Kaikella saarnataidon voimalla hän teroitti tätä vaaraa paronille ja
kuvasi mitä kauhistavimmalla tavalla, minkälainen tuo suloinen
lähteenhaltija muka oikeastaan oli mielenlaatunsa sekä ulkomuotonsa
puolesta, rohkeasti väittäen hänen olevan pimeyden valtakunnan
asujaimia. Rakastaja kuunteli tätä itsepintaisen uskomattomana; mutta
viimein, väsyneenä erakon lakkaamattomiin kehoituksiin, hän lupasi
kuitenkin tutkia mielitiettynsä oikeata luontoa ja olentoa. Hän suostui
Sakariaan ehdotukseen, että kun hän ensi kerralla taas olisi
lähteenhaltijan seurassa, iltakelloa soitettaisiin puolta tuntia
myöhemmin kuin tavallisesti. Erakko näet väitti, mainiten väitteensä
perusteeksi lauseita kirjasta _Matteus Malleficarum_ (noitain
vasara) sekä Sprengeruksen, Remigiuksen ynnä muiden oppineiden
pimeydenvaltojentuntijain teoksista, että muka häijy henki, jos hänet
tällä viekoituksella oli saatu viipymään yli aikansa, oli ilmautuva
todellisessa helvetin asujaimen muodossaan rakastajan kauhistukseksi ja
sitten katoava tulen välähdykseen ja tulikiven katkuun. Raimund
Ravenswood suostui tähän koetukseen uteliaana näkemään miten oli käyvä,
vaikka kuitenkin varmana siitä, että erakon luulo oli osoittautuva
perättömäksi.

Määräaikana rakastajat kohtasivat toinen toisensa ja heidän
yhdessäolonsa kesti yli tavallisen määrän, sillä munkki ei
soittanutkaan iltakelloja tavalliseen aikaan. Haltijan muodossa ei
tapahtunut mitään muutosta; mutta pitenevistä varjoista huomattuansa,
että tavallinen iltakellojen soittoaika oli jo ohitse, hän tempautui
tuskallisesti kiljahtaen irti rakastajansa sylistä, sanoi hänelle
jäähyväiset ikiajoiksi ja katosi lähteeseen sukeltamalla. Vedestä hänen
jäljestänsä nousevat kuplat olivat verestä punaiset, josta onneton
paroni päätti, että hänen ajattelematon uteliaisuutensa oli saattanut
tuon ihastuttavan salaperäisen olennon turmioon. Omantunnonvaivat ja
suloisen neidon kaipaus kiusasivat häntä koko hänen elämänsä ajan, joka
pian saikin loppunsa Floddenin taistelussa muutamia kuukausia
myöhemmin. Mutta sitä ennen hän oli kadonneen haltijaneitonsa muistoksi
koristanut lähteen, jossa tämä näytti asustaneen, ja rakentanut sen
pienen kupukatoksen -- jonka jäännökset yhä vielä näkyivät hajallansa
lähteen reunan ympärillä -- suojaksi, jotta sen vesiä ei päästäisi
sotkemaan ja saastuttamaan. Tästä ajasta saakka Ravenswoodin suku muka
oli alkanut hävitä.

Tämmöinen oli rahvaan suussa yleisesti liikkuva taru. Selittivätpä sitä
sentään muutamat, jotka olivat olevinansa muuta rahvasta viisaammat,
epäselväksi tarinaksi kauniin talonpoikaistytön kohtalosta, jota
mainittu Ravenswood muka rakasti, mutta jonka hän mustasukkaisuuden
puuskassa tappoi, jolloin tytön veri vuosi katoslähteeseen -- tällä
nimellä lähdettä tavallisesti sanottiin. Toiset puolestansa arvelivat
tämän tarun olevan vielä vanhempaa alkuperää ja syntyisin muinaisesta
pakanallisesta uskonnosta. Mutta siitä asiasta olivat kaikki yhtä
mieltä, että tämä paikka oli turmiollinen Ravenswoodin suvulle, niin
että lähteestä juonti, jopa sen reunalle saapuminenkin, oli yhtä
varmasti onnettomuutta tuottava mainitun suvun jälkeläisille kuin
vihreissä vaatteissa käyminen Grahameille, hämähäkin tappaminen
Bruceille tai maanantaisin Ord-joen yli meneminen S:t Claireille.

Tässä vaarallisessa paikassa Lucy Ashton taas veti ensimmäisen
henkäyksensä pitkällisen, melkein kuoleman kaltaisen pyörtymisen
jälkeen. Kauniina ja kalvakkana -- niinkuin tarussa mainittu
lähteenhaltija viimeisenä tuskallisena hetkenään, kun hänen oli pakko
erota rakastajasta -- istui hän nojautuen muutamaan kaivorakennuksen
lohkareeseen, ja hänen viittansa, kastuneena vedestä, jota hänen
suojelijansa runsaasti oli käyttänyt saattaaksensa hänet jälleen
tointumaan, oli painunut niin ruumiinmukaiseksi, että neidon hoikka,
ihana vartalo sitä selvemmin tuli ilmi.

Tuntoihinsa tultuansa Lucy heti ensi hetkenä muisti vaaran, joka oli
pyörryttänyt hänet -- toiseksi hän muisti isänsä. Hän katsahti
ympärilleen -- herra Ashtonia ei näkynyt missään. -- "Isäni -- isäni!",
muuta hän ei saanut suustansa.

"Herra Ashton on täydessä turvassa", vastasi oudon miehen ääni, "hän on
aivan vahingoittumaton ja tulee kohta tänne teidän luoksenne."

"Onko se oikein totta?" huudahti Lucy. "Härkä oli aivan likellä --
älkää pidättäkö minua -- minun pitää mennä isääni hakemaan!"

Lucy nousi lähteäkseen; mutta hän oli niin voimaton, ettei hän millään
muotoa jaksanut täyttää aikomustaan. Päinvastoin hän oli
kaatumaisillaan sille kivelle, jonka nojassa hän oli istunut, ja olisi
luultavasti pahasti loukkaantunut oman onnensa nojaan jätettynä.

Vieras oli niin likellä, että hän, jollei tahtonut antaa tytön kaatua,
ei voinut olla tempaamatta häntä syliinsä. Hän teki sen, vaikka hänessä
ensi hetkellä ilmeni vastahakoisuutta, mikä tuntui sangen oudolta
nuoressa miehessä, jolla on tilaisuus suojella kaunotarta. Näytti siltä
kuin neidon ruumis, niin kepeä kuin se oli, olisi ollut liian raskas
paino tälle nuorelle, väkevälle auttajalle. Sillä hän ei näyttänyt
sydämessään tuntevan vähintäkään kiusausta pitelemään Lucya sylissänsä,
vaan hän laski tytön samalle kivelle, mistä tämä oli noussut, ja
peräytyi muutamia askeleita sanoen kiireisellä äänellä: "Herra William
Ashton on täydessä turvassa ja tulee heti tänne. Älkää olko huolissanne
hänen kohtalostaan -- sallimus on ihmeellisellä tavalla pelastanut
hänet. Te, neiti, olette voimaton ettekä saa nousta ennenkuin tänne
joutuu joku sopivampi auttaja kuin minä olen."

Lucy, joka nyt oli jälleen täydessä tunnossansa, loi vieraaseen tämän
kuultuansa tarkkaavaisen katseen. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään,
joka olisi voinut estää häntä tarjoamasta käsivartensa tukea nuorelle,
hänen apuansa tarvitsevalle aatelisneidolle tai joka olisi pakottanut
aatelisneitoa hylkäämään hänen apunsa. Eikä Lucy tälläkään hetkellä
voinut sittenkään olla huomaamatta, että nuori mies näytti olevan
vastahakoinen apua antamaan. Hänen metsästysnuttunsa mustasta verasta,
vaikka sitä osaksi peittikin väljä, höllästi riippuva, tummanruskea
viitta, saattoi nähdä, että hän oli herrasmies. Metsämiehen lakki ja
siihen kuuluva musta sulka varjostivat hänen otsaansa ja osaksi
peittivät hänen kasvojansa, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat
mustaveriset, säännölliset ja ilmaisivat jaloa, vaikka jotenkin synkkää
mielialaa. Joku salainen suru tai kalvava vihantunne oli masentanut
kevyen, huolettoman hilpeyden, joka tällaisille kasvoille olisi ollut
luonnollinen. Mahdotonta melkein oli siis katsoa tähän mieheen ilman
että salainen säälin tai pelon tunne heräsi, tai ainakin uteliaisuus ja
epäilys, jotka ovat likeistä sukua edellisille tunteille.

Hänen näkynsä vaikutuksen, jonka kuvaamiseen meiltä on kulunut monta
sanaa, oli Lucy ensi silmäyksellä tuntenut; ja heti kun hän oli
kohdannut vieraan terävät, mustat silmät, hänen omansa kiintyivät
maahan ujostelevan hämmennyksen ja pelon tunteen vallassa. Mutta
puhuminen oli välttämätön asia, Lucy ainakin luuli sitä
välttämättömäksi; vavahtelevalla äänellä hän siis rupesi puhumaan
ihmeellisestä pelastuksestaan ja sanoi olevansa varma siitä, että
vieras lähinnä Jumalaa oli se, joka oli pelastanut hänen isänsä samoin
kuin myös hänet itsensäkin.

Nuori mies ei näyttänyt tahtovan kuulla näitä kiitollisuuden sanoja;
hän vastasi vain keskeyttäen Lucyn puheen: "Minä jätän teidät, neiti",
-- hänen äänessään oli jotakin jyrkkää, joka teki sen syvän soinnun
ankaraksi, mutta ei tylyksi, -- "minä jätän teidät niiden suojaan,
joiden suojelusenkeli te kenties tänäpäivänä olette ollut."

Lucy kummastui tätä kaksimielistä puhetta ja rupesi teeskentelemättömin
kiitollisuudentuntein puolustamaan itseänsä sanoen, ettei hän millään
lailla tahtonut pahoittaa pelastajansa mieltä, ikäänkuin semmoinen
pahoitus olisi ollut mahdollinen. "Kiitollisuuteni ilmilausuminen",
sanoi hän, "on minulta huonosti onnistunut -- sen näen selvästi,
vaikken voi muistaa sanojani -- mutta viipykää toki siksi, kunnes isäni
tulee -- kunnes valtiosinetinvartia tulee -- sallikaa ainakin, että hän
saa lausua teille kiitoksensa ja tietää teidän nimenne!"

"Minun nimeni ei kuulu asiaan", vastasi vieras. "Teidän isänne -- tai
herra William Ashton, niin sanon mieluummin -- saa sen sittenkin
tarpeeksi pian tietää, sillä paljon iloa ei hänelle siitä juuri liene
koituva."

"Te erehdytte", vakuutti Lucy hartaasti. "Kyllä hän on oleva
kiitollinen sekä minun puolestani että omastaan. Te ette tunne isääni
tai sitten te olette pettänyt minut perättömällä jutulla hänen
pelastuksestaan, vaikka hän on joutunut tuon raivoisan eläimen
uhriksi."

Tämän ajatuksen saatuaan päähänsä Lucy kavahti taas pystyyn ja yritti
rientää sille lakeudelle, missä tapaus oli sattunut. Ja vieraan, vaikka
hänessä auttamisen ja poistumisen halu taistelivat, täytyi
inhimillisyyden nimessä vastustaa Lucyn lähtöä niin sanoin kuin
teoinkin.

"Luottakaa aatelismiehen sanaan, kunnioitettava neiti, minä puhun
teille täyttä totta. Teidän isänne on täydessä turvassa. Te voitte itse
taas joutua vaaraan, jos uskallatte palata sille paikalle, missä
metsäkarja oleskeli. -- Mutta jos tahdotte mennä", sillä Lucy, jonka
päähän oli pistänyt, että isä yhä vielä oli vaarassa, astui hänestä
välittämättä kiireesti eteenpäin, "jos te _tahdotte_ mennä, niin
nojautukaa edes käsivarteeni, vaikka minä kenties en ole sopivin mies
teille tukea tarjoamaan."

Tästä lisäyksestä huolimatta Lucy tarttui hänen tarjoukseensa. "Jos te
olette mies", rukoili hän, "jos olette aatelismies, niin auttakaa minua
löytämään isäni! Te ette saa jättää minua -- teidän pitää tulla
kanssani -- isäni kenties on kuolemaisillaan, sill'aikaa kun me tässä
puhelemme!"

Ja kuulematta nuoren miehen anteeksipyyntöjä sekä selityksiä Lucy
tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Hänellä ei näyttänyt nyt olevan
mitään muuta mielessä kuin että hän vieraan käsivarresta saisi sen
tuen, jota vailla hän ei olisikaan päässyt kulkemaan, ja myös se hämärä
ajatus, että hän näin tehden estäisi nuoren miehen karkaamasta. Tällä
tavalla hän pakotti, melkein veti vierasta eteenpäin, kun herra Ashton
saapui paikalle, tuoden mukanansa sokean Liisan, palvelustytön sekä
kaksi puunhakkaajaa, jotka hän oli kutsunut työstä avuksensa. Hänen
ilonsa, kun hän näki tyttärensä vahingoittumattomana, vaikutti sen,
ettei hän, niinkuin muuten olisi käynyt, kovin kummastunut nähdessään
Lucyn astuvan yhtä tuttavallisesti vieraan miehen käsivarteen
nojautuneena kuin jos hän itse olisi ollut taluttajana.

"Lucy, Lucy, kultaseni, oletko pelastunut? -- Voitko hyvin?" olivat
ainoat sanat, jotka isä sai suustansa hartaasti syleillessään
tytärtänsä.

"Minä voin aivan hyvin, Jumalan kiitos! Ja voin nyt vielä paremmin, kun
näen teidätkin terveenä. -- Mutta tämä herra", lisäsi hän irtaantuen
hänen käsivarrestaan ja vetäytyen syrjemmäksi, "mitäpä hän minusta
arvellee?" Ja veri, joka sai kasvot sekä kaulan punoittamaan, ilmaisi
selvästi, miten häpeissään Lucy nyt oli siitä, että hän niin rohkeasti
oli vaatinut, oikeinpa pakottanut tätä apua antamaan.

"Tämä herra", virkkoi herra Ashton, "toivoakseni ei katune sitä vaivaa,
jonka meidän tähtemme on nähnyt, kun vakuutan hänelle, että
valtiosinetinvartia on hänelle kiitollisuudenvelassa kalleimmasta
hyvästä teosta, jonka ihminen voi ihmiselle tehdä -- tyttäreni hengen
pelastuksesta -- ja omankin henkeni pelastuksesta, sillä hän on meidät
molemmat pelastanut uljuudellaan ja nopeudellaan. Hän varmaan on
salliva, että pyydämme --"

"Älkää pyytäkö mitään _minulta_, herra", lausui vieras tylyllä,
torjuvalla äänellä. "Minä olen Ravenswoodin nuoriherra."

Seurasi äänetön hämmästyksen hetki, ja tuohon hämmästyksen tunteeseen
yhtyi myös muita, pahempia tunteita. Nuori Ravenswood veti viittansa
tiukemmalle ympärilleen, tervehti Lucyä ylpeästi ja mutisi muutamia
jäähyväissanoja, jotka kuuluivat yhtä epäselvästi kuin ne
vastahakoisesti lausuttiin. Sitten hän kääntyi pois heistä ja katosi
heti viidakkoon.

"Ravenswoodin nuoriherra!" sanoi valtiosinetinvartia toinnuttuaan ensi
hämmästyksestänsä. "Juoskaa jäljessä -- -- seisahduttakaa hänet --
pyytäkää, että hän vain hetkeksi tulisi puheilleni!"

Molemmat puunhakkaajat läksivät juoksemaan vieraan jälkeen. Mutta he
tulivat heti takaisin ja ilmoittivat hämillänsä ja sammallellen, ettei
herra ollut tahtonut palata takaisin. Herra Ashton kutsui toisen näistä
miehistä hiukan syrjään ja kysyi tarkemmin, mitä Ravenswoodin
nuoriherra oli sanonut.

"Senhän se juuri sanoi, ettei hän tule takaisin", vastasi mies
varovasti, niinkuin ainakin älykäs skotlantilainen, joka ei tahdo olla
vastenmielisen sanoman tuojana.

"Kyllä hän virkkoi jotakin muutakin, mies", sanoi herra Ashton, "ja
minä tahdon tietää, mitä se oli."

"No sitten, korkea herra", virkkoi mies katsellen maahan, "sanoi hän --
mutta eipä juuri voine olla teistä hauskaa kuulla mitä hän sanoi,
vaikka ei nuori herra luullakseni sillä mitään pahaa tarkoittanut."

"Se ei ole sinun asiasi, mies; minä tahdon kuulla hänen omat sanansa."

"No, olkoon niin", vastasi mies, "hän sanoi tällä lailla: sanokaa herra
William Ashtonille, että kun ensi kerran taas kohtaamme toisemme, niin
hän on kahta vertaa enemmän iloitseva erostamme kuin yhteentulostamme."

"Hyvä on", virkkoi valtiosinetinvartia, "hän tarkoittaa luullakseni
jotakin vetoa, jonka me olemme lyöneet metsästyshaukoistamme -- se ei
merkitse mitään."

Hän palasi tyttärensä luokse, joka nyt oli jo sen verran tointunut,
että jaksoi astua kotiin. Mutta hermojen säikähdystä pysyvämpi oli
vaikutus, jonka tämän kauhistavan tapauksen synnyttämät monenlaiset
muistot tekivät Lucyn erinomaisen herkkään mieleen. Peloittavat näyt
sekä unissa että myös hänen valveilla mietiskellessään saattoivat yhäti
Lucyn mieleen tuon raivoisan eläimen muodon ja sen hirveän mylvinnän,
kun se karkasi päälle täyttä vauhtia. Ja sitten syöksähti näissä
näyissä Ravenswoodin nuorenherran hahmo koko luonnollisessa piirteiden
ja ryhdin jaloudessaan Lucyn ja uhkaavan, väistämättömän kuoleman
väliin. Muulloinkin taitanee olla hiukan vaarallista nuorelle neidolle,
jos hän kovin usein ja kovin suurella mieltymyksellä sallii saman
miehen muiston viivähdellä mielessänsä. Mutta Lucy ei voinut sitä
välttää. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt nuorukaista, jolla olisi ollut
niin romanttinen, viehättävä ulkomuoto ja olemus kuin nuorella
Ravenswoodilla. Mutta vaikka hän olisikin nähnyt satoja, jotka olisivat
tässä suhteessa olleet yhtä etevät tai vielä etevämmät, niin nuo muut
eivät olisi kuitenkaan voineet kiintyä hänen sydämeensä samoin
voimallisin vaaran ja pelastuksen, kiitollisuuden, ihmettelyn sekä
uteliaisuuden sitein. Sanon "uteliaisuuden", sillä tietysti
Ravenswoodin nuorenherran jäykkä, epäkohtelias käytös, joka ei lainkaan
soveltunut hänen luonnolliseen ulkomuotoonsa ja liikkeittensä
sulavuuteen, herätti Lucyssa kummastusta ja myöskin osaltaan vaikutti
suuresti siihen, että muisto kiintyi hänen mieleensä. Lucy tiesi sangen
vähän Ravenswoodista ja niistä riidoista, jotka olivat riehuneet
nuorenherran isän ja hänen oman isänsä välillä; tuskinpa hänen siveä
mielensä olisi voinut käsittääkään noista riidoista syntyneitä vihan ja
katkeruuden tunteita. Mutta sen hän tiesi, että nuori Ravenswood oli
korkeata syntyperää; että hän oli köyhä, vaikka korkean ja rikkaan
suvun perillinen; ja Lucy tunsi mielessään voivansa käsittää sen
ylpeydentunteen, josta johtui, että nuori Ravenswood oli vastahakoinen
vastaanottamaan kiitollisuuden osoituksia perintökartanonsa ja
perintömaittensa uusilta omistajilta. Olisiko hän yhtä jäykästi
hylännyt heidän kiitollisuutensa ja välttänyt heidän tuttavuuttansa,
jos herra Ashtonin pyyntö olisi lausuttu siloisemmin, vähemmin jyrkin
sanoin, tai jos sitä olisi tehty mieluisammaksi sillä sulavuudella,
jota naiset niin taitavasti osaavat panna puheisiinsa, kun he tahtovat
lauhduttaa väkevämmän sukupuolen hurjia mielenpuuskia? Se oli Lucyn
omalle sydämelle vaarallinen kysymys -- vaarallinen niin alkusyynsä
kuin seuraustensakin puolesta.

Lucy Ashton sanalla sanoen kietoutui noihin mielikuvituksen pauloihin,
jotka ovat kaikkein vaarallisimmat herkkäsydämisille nuorille. Aika,
erilläänolo, toisten paikkojen ja kasvojen näkeminen olisivat
luultavasti kyllä haihduttaneet sen ihannekuvan hänen sydämestään,
niinkuin käy monen muunkin suhteen. Mutta Lucy pysyi yksinäisessä
asuntopaikassaan, missä ei ollut mitään, joka olisi voinut häiritä
hänen rakkaita kuvittelujansa. Tähän yksinäisyyteen oli varsinkin
syynä se, että Ashtonin rouva paraikaa oli Edinburghissa jonkin
valtiovehkeilyn menoa valvomassa. Herra Ashton itse oli luonteeltaan
pikemmin harvapuheinen, seuraa karttava, eikä kutsunut luokseen
vieraita muuten kuin valtiollisten hankkeittensa edistämisen tai
arvonsa kannattamisen tähden. Ei sattunut siellä siis käymään
ainoatakaan nuorta herraa, joka olisi voinut yhtä paljon tai vielä
enemmän ihastuttaa kuin se ritarillisen täydellisyyden perikuva, joksi
Ravenswoodin nuoriherra Lucyn mielessä oli muodostunut.

Näitä mielikuvittelujaan uneksiessaan Lucy tuhkatiheään kävi vanhan,
sokean Liisan luona toivoen helposti saavansa eukon puhumaan tästä
aineesta, jolle hän nyt varomattomasti oli suonut niin paljon sijaa
ajatuksissaan. Mutta Liisa ei tässä asiassa tyydyttänytkään Lucyn
toivoja ja haluja. Hän kyllä kernaasti ja innokkaasti puhui
Ravenswoodeista yleisesti; mutta erinomaisen varovasti hän näytti
karttavan kaikkea puhetta tämän suvun nykyisestä päämiehestä. Ja se
vähä, mitä Liisa hänestä sanoi, ei ollut kaikin puolin niin hyvää kuin
mitä Lucy oli toivonut. Eukko hämärin sanoin ilmaisi, että nuoren
Ravenswoodin mielenlaatu oli tyly, leppymätön, että hän oli
taipuvaisempi kostamaan hänelle tehdyn vääryyden kuin antamaan sen
anteeksi. Ja Lucy suureksi pelokseen yhdisti Liisan hämärät sanat
yllämainitusta vaarallisesta luonteesta siihen neuvoon, jonka eukko
niin hartaasti oli lausunut hänen isälleen: "Kavahtakaa Ravenswoodia!"

Mutta olihan samainen Ravenswood, josta syyttä epäiltiin semmoista
pahaa, todistanut nämä luulot perättömiksi heti sen jälkeen kun ne oli
lausuttu ilmi -- olihan hän pelastanut herra Ashtonin sekä Lucyn
hengen. Jos hänen mielessään väijyi semmoisia mustia kostontuumia, kuin
mitä Liisa hämärine varoituksineen näytti luulevan, niin olisi hän
siinä tilaisuudessa saanut vihantunteensa täydellisesti tyydytetyksi
ilman että hänen itsensä olisi tarvinnut tulla syynalaiseksi. Hän olisi
voinut vain hetkisen viivästää tarpeellista ja pelastavaa apuansa, niin
yhtä välttämätön kuin kauhistuttava surma olisi tullut hänen
vihollisensa osaksi hänen tarvitsematta käydä hänen kimppuunsa. Lucy
päätti siis tästä, että jokin salainen ennakkoluulo tai myös vanhojen,
onnettomien ihmisten tavallinen luulevaisuus oli syynä Liisan pahoihin
ajatuksiin nuoren Ravenswoodin mielenlaadusta, koska ne eivät millään
muotoa soveltuneet tämän herran jaloon käytökseen eivätkä hänen
uljaaseen muotoonsa. Tälle selitykselle Lucy perusti toivonsa ja jatkoi
edelleen lumoavan mielikuvittelukankaansa kutomista, joka oli yhtä
ihana ja katoavainen kuin hämähäkinverkko, kun se ollessaan aamukasteen
helmiä täynnä kimaltelee nousevan auringon säteissä.

Lucyn isäkin ja samoin myös puolestansa Ravenswoodin nuoriherra sillä
aikaa lakkaamattomasti, vaikkakin vakavammalla tavalla, mietiskelivät
tuota merkillistä tapahtumaa. Herra Ashton ensi toimekseen, kun hän oli
palannut kotiin, kutsui lääkärin tutkimaan, oliko hänen tyttärensä
vaarallisessa, peloittavassa tilanteessa millään tavoin vahingoittunut.
Siitä saatuaan rauhoittavat tiedot hän otti jälleen käsille
muistiinpanot, jotka hän oli kirjoittanut miehen selostuksen mukaan,
joka oli käynyt häiritsemässä lordi Ravenswood-vainajan hautajaisia.
Valtiosinetinvartia oli koulussa oppinut selittämään samoja asioita eri
kannoilta ja sittemmin harjaantunut asianajajan kaksimielisiin
juonitteluihin; sentähden hän sangen helposti sai tuon saman metelin
luonteen lievennetyksi, jota hän ensin niin huolellisesti oli koettanut
suurentaa. Hän teroitti valtioneuvoskunnassa virkaveljillensä että
nuoria miehiä kohtaan, joiden veri ja luonto on tulinen ja joilla on
niukalti elämänkokemusta, pitäisi käyttää leppeitä keinoja. Eikä hän
katsonut pahaksi vielä hiukan moittiakin virkamiehen käytöstä, sanoen
sitä muka tarpeettoman ärsyttäväksi.

Semmoinen oli hänen virallisen kertomuksensa sisällys. Vielä suopeammat
olivat hänen yksityiset kirjeensä muutamille ystävilleen, joiden käsiin
tämän asian tutkinta luultavasti oli jäävä. Hän huomautti, että
lempeyden osoittaminen tässä tilaisuudessa olisi yhtä viisasta
valtiolliselta kannalta katsoen kuin myös kansalle mieleistä. Sillä
koska Skotlannissa hautajaismenoja pidettiin erittäin pyhinä, niin
jokainen kova rangaistus, jonka alaiseksi Ravenswoodin nuoriherra
joutuisi sen johdosta, että hän oli suojellut isänsä hautajaisia
häiritsijöitä vastaan, oli herättävä pahaa mieltä kaikilla haaroilla.
Ja lopuksi herra Ashton, muka puhuen ylevämielisen, jalosydämisen
miehen tavoin, pyysi omasta puolestansa, että mainittu asia
jätettäisiin ankarammin rankaisematta. Hän viittasi hienosti itsensä ja
nuoren Ravenswoodin väliseen suhteeseen, kun hän nimittäin oli
menestyksellä saanut lopetetuksi sen pitkän oikeudenkäyntien jakson,
jossa ravenswoodilaisten varat olivat niin vähiksi kuluneet. Hän
ilmoitti, että hänelle olisi erittäin mieleistä, jos hän täten jossakin
määrin voisi avunteollaan korvata sitä pahaa, jota hän oli tehnyt
mainitulle suvulle, vaikka se olikin tapahtunut puolustamalla
kohtuullisia oikeuksia. Sentähden hän hartaasti omasta puolestansa
pyysi, että asia jätettäisiin sikseen, ja sanoi olevansa hyvillään, jos
hän saisi ansiokseen lukea, että asia hänen puolestaan kertomuksen
perusteella ja hänen pyynnöstänsä jää sikseen. Erittäin on huomattava,
että hän, vasten totunnaista tapaansa, ei antanut puolisolleen mitään
tietoa hautajaisissa tapahtuneesta metelistä. Samoin hän tosin
mainitsi, että yksi metsähäristä oli säikähdyttänyt Lucya, mutta ei
kertonut tarkemmin tästä merkillisestä ja kauhistavasta tapauksesta.

Suuri oli herra William Ashtonin valtiollisten ystävien ja virkaveljien
kummastus, kun heille tulleet kirjeet sisällykseltään olivat aivan
toisenlaisia kuin olisi voinut odottaa. Heidän vertaillessaan saamiansa
kirjeitä keskenään joku joukosta hymyili, toinen kohotti kulmakarvojaan,
kolmas nyökäytti päätään merkiksi, että hänkin otti osaa yleiseen
ihmettelyyn; ja neljäs kysyi, oliko varmaa, että tässä olivat _kaikki_
asiaa koskevat kirjeet, jotka valtiosinetinvartialta olivat tulleet.
"Hyvät herrat, olen aivan ymmällä siitä, kun ei mikään noista neuvoista
sisällä itse asian perijuurta."

Mutta eipä ollutkaan tullut yhtään toismielistä salaista kirjettä,
vaikka asia oli sitä laatua, että semmoisen kirjeen tulo olisi ollut
mahdollinen.

"Hyvä on", virkkoi vanha harmaapää valtiomies, jonka oli onnistunut
kääntämällä kokkansa aina tuulen mukaan pysyä kiinni peräsimessä
kaikissa valtiolaivan suunnanmuutoksissa viimeksikuluneina kolmena
vuosikymmenenä. "Olisinpa luullut herra Ashtonin pikemmin suovan, että
olisi toteutunut skotlantilainen sananlasku: 'Yhtä helposti karitsan
nahka joutuu kaupaksi kuin vanhan pässinkin'."

"Meidän pitää olla hänelle mieliksi sillä tavalla kuin hän itse
haluaa", sanoi toinen, "vaikka tapa onkin semmoinen, ettemme olisi sitä
ennen arvanneet."

"Yksipäisen miehen tahtoa pitää noudattaa", vastasi vanha valtioneuvos.

"Mutta kyllä valtiosinetinvartia tätä vielä katuu ennenkuin vuosi on
umpeen vierinyt", arveli kolmas. "Ravenswoodin nuoriherra on niitä
poikia, jotka voivat laittaa hänelle vaikeasti selvitettävän vyyhden."

"No mutta mitäpä te, korkea-arvoisat herrat, tekisitte sille poika
paralle?" kysyi eräs läsnäoleva jalo markiisi. "Onhan jo kaikki hänen
omaisuutensa valtiosinetinvartian käsissä -- eihän hänellä ole
ristinropoakaan jäljellä, jolla voisi silmiänsä ristiä."

Tähänpä vanha lordi Tuuliviiri vastasi:

    "Ken ei maksa rahallansa,
    se saa maksaa nahallansa --"

semmoinenhan meillä oli tapa ennen vallankumousta. -- _Luitur cum
persona, qui luere non potest cum crumena_. -- Eikö se ole oikeata
laki-latinaa, korkea-arvoisat herrat, vai mitä?"

"Tietääkseni", vastasi markiisi, "ei voi kelläkään teistä, jalot
herrat, olla mitään syytä vaatia, että tätä asiaa ajettaisiin
pitemmälle. Sallikaamme siis valtiosinetinvartian tehdä sen suhteen
miten haluaa."

"Myönnetty, myönnetty -- jätetään asia valtiosinetinvartian
tutkittavaksi, ja määrätään toinen mies avuksi vain näön vuoksi --
esimerkiksi lordi Hirplehooly, joka makaa vuoteen omana -- hän on paras
mies siihen. -- Kirjoittakaa päätös päiväkirjaan, herra sihteeri. -- Ja
nyt, korkea-arvoisat herrat, olisi päätettävä, mitä tuon nuoren
tuhlarin, Bucklaw'n herran, sakolla teemme -- arvattavasti se on
annettava herra rahastonvartialle?"

"Piru vieköön jauhopussini sitten", huudahti lordi Tuuliviiri, "ja
teidän kätenne, joka aina kopeloi sen pohjaa! Olin aikonut ottaa sen
omaksi välipalakseni."

"Käyttääkseni yhtä teidän rakkaista sananlaskuistanne, korkea-arvoinen
herra", lausui markiisi, "te olette niinkuin myllärin koira, joka jo
nuolee huuliansa ennenkuin pussin suu vielä on avattu. -- Eihän sitä
miestä vielä ole sakotettukaan."

"Mutta se voitaisiin tehdä parilla kynänvedolla", virkkoi lordi
Tuuliviiri. "Olenhan minä näinä viimekuluneina kolmenakymmenenä vuotena
aina myöntynyt kaikkiin käskyihin, allekirjoittanut kaikennäköisiä
uskontunnustuksia, luopunut kaikesta, mitä on vaadittu, valallani
vakuuttanut kaikki, mitä on ollut valalla vakuutettava, ja pitänyt
kiinni velvollisuudestani valtakuntaa kohtaan sekä ylistyksen että
moitteenkin aikoina. Tottapa siis näiden korkea-arvoisten herrojen
parissa ei liene ketään, joka tahtoisi kieltää minulta hiukan
kielenkostuketta niin monen kovan työn perästä?"

"Se olisi todellakin sangen kohtuutonta, korkea-arvoinen herra",
vastasi markiisi, "jos olisimme arvelleet, että teidän janonne joskus
kaipaisi tyydyttämistä tai että teidän kurkkuunne voisi tarttua jokin
asia, joka tarvitsee irroittavaa huuhtelua."

Ja tähän lopetamme kuvauksen valtioneuvoskunnan istunnoista sillä
aikakaudella.



VIIDES LUKU.


    Vai tuliko kaikki soturit nää
    vain loruja kuuntelemaan?
    Ja muuan joutava kyynelkö sai
    nuo miekat seisahtumaan?

                 _Henry Mackenzie_.

Illalla, samana päivänä, jolloin herra Ashton ja hänen tyttärensä
pelastuivat suuresta vaarasta, istui kaksi outoa miestä sisimmässä
kamarissa pienessä huonossa ravintolassa tai pikemmin olutkapakassa
nimeltä Revonpesä. Tämä kapakka oli noin viiden, kuuden virstan päässä
Ravenswoodin kartanosta ja saman verran myös Wolfs Cragin tornin
raunioista, joiden molempien paikkojen välillä se sijaitsi.

Toinen vieraista oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, pitkä ja laiha
vartaloltaan; nenä oli kotkan nokan tavoin kaareva, silmät mustat,
tuikeat ja katsanto kavala, pahaa ennustava. Toinen oli noin
viisitoista vuotta nuorempi, lyhyt- ja rotevakasvuinen, verevä
muodoltaan ja punatukkainen. Hänen katseensa oli suora, uskalias ja
iloinen, ja tämä huoleton, peloton suoruus ja sisäinen rohkeus vaikutti
sen, että hänen silmänsä, vaikka ne olivat vaaleanharmaat väriltään,
olivat täynnä tulta ja voimaa. Pöydällä oli tuopillinen viiniä --
siihen aikaan viini laskettiin tynnyristä tinaisiin tuoppeihin
vieraitten varalta -- ja kumpaisellakin miehistä oli pikari edessään.
Mutta varsin vähän iloa tässä seurassa tuntui olevan. He katselivat
toinen toistansa ääneti levotonta odotusta ilmaisevin silmin,
käsivarret ristissä; kumpainenkin mietiskeli omia mietteitänsä
kumppanilleen niitä ilmoittamatta.

Vihdoin viimein nuorempi heistä rikkoi äänettömyyden huudahtaen: "Mikä
perhana sitä nuortaherraa näin kauan viivyttänee? Kun ei vain hänen
yrityksensä liene mennyt myttyyn. -- Miksikä kielsitkään minua häntä
seuraamasta!"

"Tottahan mies yksinäänkin kykenee kostamaan kärsimänsä vääryyden",
vastasi pitempi ja vanhempi miehistä. "Meidän henkemme olisi ollut
vaarassa, jos hänen tähtensä olisimme tässä asiassa menneet niin
pitkälle."

"Pelkuri olet kuin oletkin, Craigengelt", virkkoi nuorempi; "ja samaa
on moni mies ennenkin luullut sinusta."

"Mutta ei kukaan ole uskaltanut sanoa sitä minulle suoraan päin
silmiä", sanoi Craigengelt laskien kätensä miekkansa kahvalle. "Ja
jollei minun mielestäni pikainen mies olisi samanvertainen kuin
mielipuoli, niin minä --"

"Niin _sinä_?" matki toinen huolettomasti. "No miksi et sitten tee
sitä?"

Craigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi
sen sitten kovasti takaisin tuppeen. "Sentähden, että tässä pelissä on
kalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi
hurjapäisen pennun henki."

"Siinä olet oikeassa", vastasi kumppani. "Mutta entä jos nuo
kruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi
Tuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo
lieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan
putipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu
päälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit
hankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa -- mitä
minulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora
skotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini,
rouva Girnington, voi elää iankaikkisesti."

"Ei suinkaan, Bucklaw", muistutti Craigengelt, "mutta saattaapa hän
sentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin
oli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia
pantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja
pani suun säkkiä myöten."

"Entä kenenkä onkaan syy, etten minäkin ole tehnyt samalla tavalla?"
sanoi Bucklaw. "Kenenkä muun kuin pirun ja sinun ja sinun kaltaistesi,
joiden avulla olen saanut hukatuksi kelpo perintöni? Ja tästä lähtien
minun arvattavasti pitäisi sinun tapasi mukaan ruveta kuljeksimaan ja
kujeilemaan -- elää viikon päivät Saint Germainistä[6] tulleen salaisen
kirjeen nojassa -- toinen viikko vuorelaiskapinan huhulla -- saada
einepalani sekä aamuryyppyni vanhoilta jakobiittirouvilta[7] ja
lahjoittaa heille karvoja vanhasta peruukistani Chevalierin[8] kiharain
asemesta -- seurata ystävääni hänen taisteluunsa, kunnes hän on
tantereelle saapunut, ja sitten pötkiä pakoon, ettei niin tärkeä
valtiollinen vehkeilijä menisi hukkaan. Kaikki se minun kai pitäisi nyt
tehdä henkeni elatukseksi ja sen lisäksi ottaa itselleni kapteenin
arvonimi!"

"Aika korean puheen nyt luuletkin pitäneesi", sanoi Craigengelt, "ja
lasketelleesi hyvinkin sukkelia kompasanoja minusta. Onko nälkäkuolema
tai hirsipuu muka parempi tätä elämää, jota minun nyt täytyy elää
nytkytellä siitä syystä, etteivät kuninkaan varat paraikaa riitä
antamaan hänen asiamiehellensä tarpeeksi elatusta?"

"Nälkään kuoleminen olisi kunniallisempaa, Craigengelt, ja hirsipuuhun
tästä kuitenkin lopuksi tulee. -- Mutta mitä aiotkaan tehdä tuolla
Ravenswood-paralla, sitä en ymmärrä -- hänellä ei ole rahaa enempää
kuin minullakaan -- hänen maansa on kaikki kiinnitetty ja kirjoitettu
ja vuotuinen korko syö tulot puhtaaksi eivätkä siihen edes oikein
riitä. Mitä etua siis toivotkaan tästä sekaantumisesta hänen
asioihinsa?"

"Ole huoleti, Bucklaw, kyllä minä asiani ymmärrän", vastasi
Craigengelt. "Hänen sukunimensä ja hänen isänsä ansiolliset teot
v. 1689 vaikuttavat sen, että tämmöinen mies on tervetullut sekä
Versailles'issa että S:t Germainissa -- ja sitä paitsi ole hyvä ja
huomaa, että tämä Ravenswood on ihan toisenlaatuinen nuori herra kuin
sinä. Hänellä on tietoja ja taitoakin yhtä paljon kuin uljuutta ja
luonnonlahjoja; hän on käyttäytyvä ulkomailla niinkuin nuori herra,
jolla on järkeä päässä yhtä paljon kuin sydäntä rinnassa ja joka vähän
ymmärtää muutakin kuin hevosen juoksua ja haukan lentoa. Minä olen
joutunut huonoon maineeseen viime aikoina sen vuoksi, etten ole saanut
sinne saatetuksi yhtään ainoaa, jolla olisi ollut enemmän älyä kuin
mitä tarvitaan hirven jälkien keksimiseen tai haukanpojan ottamiseen
pesästä ja opettamiseen."

"Sittenkään ei hänellä ole tarpeeksi älyä keksimään pestaajan paulaa,
Craigengelt?" vastasi nuorempi mies. "Mutta älähän suutu. Tiedäthän
itse, ettet kuitenkaan uskalla käydä taisteluun; paras siis, että annat
miekankahvan olla rauhassa ja liikuttamatta ja että aivan siivosti
kerrot minulle, millä lailla osasit houkutella puoleesi Ravenswoodin
nuorenherran luottamuksen."

"Sillä lailla, että kiihoitin hänen kostonhimoansa, Bucklaw", vastasi
Craigengelt. "Hän on aina ollut epäluuloinen minun suhteeni; mutta minä
väijyin sopivaa tilaisuutta ja kävin takomaan silloin, kun hänen
sydämensä oli aivan tulikuumana hänelle tehdyn häväistyksen ja
vääryyden johdosta. Hän on nyt mennyt, niin hän sanoi ja kenties itse
uskoikin, purkamaan pahaa mieltänsä herra William Ashtonille. Mutta jos
he kohtaavat toinen toisensa, sen minä sanon, ja jos tuo lakimies
torjuu hänet luotaan, niin meidän nuoriherramme surmaa hänet. Hänellä
oli silmässään tuo välkähdys, joka aina on pettämätön merkki, kun
tahdot arvata miehen mietteet. Kävi kuinka kävikin, niin on meidän
nuoriherramme ainakin haukkuva tuota toista niin pahanpäiväisesti, että
sitä voidaan selittää hyökkäykseksi valtioneuvosta vastaan. Hänen ja
kruunun sopu tulee sillä tavoin auttamattomasti rikotuksi. Skotlannissa
tulee hänen kovin kuuma olla, Ranskaan hänen on pakko mennä, ja sinne
me purjehdimme kaikki yhdessä joukossa, tuossa ranskalaisessa
_L'espoir_-nimisessä prikissä, joka meidän tähtemme luovii
Eyemouthin kohdalla."

"Yhdentekevää minusta", virkkoi Bucklaw. "Skotlannissa ei ole paljon,
josta enää välittäisin. Ja jos tuon nuorenherran tuojina olemme
tervetulleemmat vieraat Ranskassa, niin olkoon menneeksi, Jumalan
nimeen! Sangen vähän suosiota, pelkään minä, me voittaisimme omien
ansioittemme nojalla; toivonpa siis, että hän on lennättänyt luodin
valtiosinetinvartian päähän ennenkuin hän tänne palaa. Kappale tai pari
noista valtiomies-peijakkaista pitäisi joka vuosi ampua kuoliaaksi
siksi vain, että jäljellejääneet oppisivat hiukan huutia."

"Se on aivan totta", vastasi Craigengelt, "ja se muistuttaa mieleeni,
että pitää mennä katsomaan, onko hevosillemme annettu tarpeeksi ruokaa
ja ovatko ne valmiina lähtöön. Sillä jos semmoinen teko olisi tehty,
niin eipä enää olisi aikaa antaa ruohon kasvaa heidän kavioittensa
alla." Hän astui ovelle saakka, kääntyi sitten vakavasti katsahtaen
Bucklaw'hon, ja sanoi: "Miten tässä asiassa käyneekin, tottahan sinä,
toivon minä, teet minulle hyvän työn ja muistat, etten minä ole
nuorelleherralle virkkanut yhtään sanaa, jota sopisi selittää sillä
tavalla kuin olisin hyväksynyt väkivaltaisen teon, mikä hänelle
saattanee johtua mieleen."

"Ei, ei suinkaan, ei ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut hyväksymiseen
päin", vastasi Bucklaw. "Kovin hyvin sinä tiedät, mikä vaara uhkaa
tuollaisista pahoista sanoista ja mitä on 'teolla tai neuvolla'."
Sitten hän ikäänkuin itsekseen vain lausui seuraavat säkeet:

    "Viisari virka ei, se viittaa vain
    kärjellään selvään murhan hetkeä."

"Mitä siinä itseksesi mutiset", kysyi Craigengelt levottomana kääntyen
takaisin.

"Enpä mitään -- ainoastaan pari säettä, jotka olen teatterissa
kuullut", vastasi toinen.

"Bucklaw", sanoi Craigengelt, "minusta näyttää toisinaan kuin sinä
olisit näyttelijäksi luotukin: aina olet täynnä hulivilin konsteja ja
hullutteluja."

"Niinpä minäkin toisinaan olen arvellut", sanoi Bucklaw. "Ja se
olisikin luullakseni turvallisempaa kuin että sinun kanssasi nyt
näyttelen Onnistumatonta Salajuonta. Mutta mene, toimita sinä vain omaa
osaasi ja pidä huolta hevosista niinkuin sinunkaltaisesi tallirengin
sopii. Näyttelijä! Teatteri-hulivili!" matki hän itseksensä. "Siitä
sanasta olisi pitänyt tulla miekanpisto palkkioksi, jollei Craigengelt
olisi tuommoinen pelkuri. -- Mutta eipä sentään mielestäni se virka
olisikaan hullumpia. -- Maltas -- annas kun -- niin -- minä astuisin
sisään Aleksanterina --

    "Näin nousen haudast' avuks armaallein.
    Tupesta miekat! Nuolen' edespäin!
    Kun ryntään mä, ken jäädä uskaltaa?
    Meit' johtaa lempi, kunnia opastaa!"

Samassa kun Bucklaw ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä, käsi miekan
kahvalla, lausui Lee-paran pöyhkeitä sanoja, Craigengelt palasi
takaisin säikähtyneen näköisenä.

"Me olemme hukassa. Bucklaw! Ravenswoodin varahevonen on tallissa
kietoutunut marhamintaansa ja sen jalka on aivan vialla -- hänen
tavallinen ratsunsa on arvattavasti tämänpäiväisestä työstä uuvuksissa
ja nyt ei hänellä ole verestä hevosta varalle! Hän ei pääse pois
täältä."

"Saakeli, eipä sitten päästä 'nuolen eespäin' -- tällä kertaa", sanoi
Bucklaw kuivakiskoisesti. "Mutta maltas, voithan sinä hänelle antaa
oman hevosesi!"

"Mitä! Ja itsekö jäädä takaa-ajajain kynsiin? Suurkiitos siitä
ehdotuksesta", vastasi Craigengelt.

"Entäs sitten", sanoi Bucklaw. "Jos onkin valtiosinetinvartialle
tapahtunut joku vahinko, jota minä puolestani en usko, sillä
Ravenswoodin nuoriherra ei ole niitä poikia, jotka ampuisivat vanhan,
aseettoman miehen -- mutta _jos_ tuolla onkin tapahtunut jokin
kahakka, niin ethän sinä ole siihen osallinen, et 'teolla etkä
neuvolla', niinkuin tiedät, eikä sinulla siis ole mitään pelkäämisen
syytä."

"Totta, totta kyllä", vastasi toinen hämillänsä. "Mutta muista, että
minulla on kirjeitä S:t Germainistä."

"Ne kirjeet, niin moni mies luulee, ovat vain omaa keksintöäsi, jalo
kapteeni. Hyvä on, koska sinä siis et tahdo antaa hänelle hevostasi,
niin täytyy sitten minun, piru vie, antaa omani."

"Sinunko omasi?" virkkoi Craigengelt.

"Aivan niin, minun omani", toisti Bucklaw. "Sitä ei pidä koskaan
sanottaman, että minä luvattuani auttaa kunnon miestä pienessä
kunnia-asiassa olisin ollut häntä auttamatta sekä asian toimeenpanossa
että myös asiasta selviydyttäessä."

"Sinäkö antaisit hänelle hevosesi? Mutta oletko arvellut, kuinka suuri
vahinko siitä sinulle tulisi?"

"Vahinko! Niin, Harmaasta Gilbertistä maksoin kaksikymmentä
kulta-jaakkoa,[9] se on totta. Mutta onhan hänen ratsussaankin toki
hiukkasen hintaa; ja hänen musta maurilaisensa olisi kahta vertaa
kalliimpi, jos se vain olisi terve, ja minä tiedän hyvin, kuinka se on
parannettava. Ota lihava, imeväinen koiranpenikka, nylje ja perkaa, mätä
sisus täyteen mustia ja harmaita etanoita, paistele tarpeeksi kauan ja
ripota päälle nardus-öljyä, sahramia, kanelia sekä hunajaa; voitele
sitten paistinliemellä, hieroen -- --"

"Aivan oikein, Bucklaw. Mutta sillä välin, ennenkuin hevosen
jalannyrjähdys on parannettu, vieläpä ennenkuin penikkakaan on
paistettu, sinä olet kiinni ja hirsipuussa. Luota siihen, kyllä
Ravenswoodia ajetaan aika vauhdilla takaa. Minä soisin, että olisimme
yhtymäpaikaksemme valinneet jonkin seudun, joka olisi likempänä
merenrantaa."

"Saakeli soikoon!" virkkoi Bucklaw. "Parashan sitten olisi, että
lähtisin nyt heti edeltä ja jättäisin tänne hevoseni häntä varten. --
Hs, kuule, tuolta hän tuleekin, minä kuulen hevosen kavioiden kopinan."

"Oletko varma, että vain yksi on tulossa!" sanoi Craigengelt. "Minä
pelkään, että häntä ajetaan takaa -- minusta kuuluu kuin tulisi kolme
tai neljä hevosta täyttä neliä -- olen varma siitä, että kuuluu
useamman hevosen kopinaa."

"Lorua, lorua! Se on vain talon piika, joka käydä loksuttelee
kaivotiellä puukengillään. Niin totta kuin olen kunnian mies, kapteeni,
olisipa parasta, että heittäisit kapteeninnimesi ja salaiset vehkeesi
hiiteen, sillä sinä säikähtelet yhtä helposti kuin metsähanhikatras.
Mutta tuossa on nyt nuoriherra yksinään, näöltänsä synkkänä kuin
marraskuun yö."

Nuori Ravenswood astui samassa sisään. Hän oli kokonaan kääriytynyt
viittaansa, käsivarret olivat ristissä rinnalla, katse oli tyly ja
samalla myös alakuloinen. Sisään astuessaan hän viskasi viitan yltään,
heittäytyi tuolille ja näytti olevan syvissä mietteissä.

"Mitä on tapahtunut? Mitä olette tehnyt?" kysyivät Craigengelt ja
Bucklaw molemmat yhdellä haavaa.

"En mitään", oli lyhyt, ynseä vastaus.

"Ettekö mitään? Ja olittehan lähtiessänne päättänyt vaatia tuon vanhan
veijarin tilintekoon kaikesta pahasta, mitä hän on tehnyt teille ja
koko maalle. Näittekö hänet?"

"Näin", vastasi Ravenswoodin nuoriherra.

"Vai näitte? Ja tulitte takaisin suorittamatta sitä velkaa, joka olisi
ollut hänelle jo kauan sitten maksettava?" sanoi Bucklaw. "Sitäpä en
olisi luullut Ravenswoodin nuorestaherrasta."

"Siitä vähät, mitä te luulette", vastasi Ravenswood. "En aio teille
tehdä tiliä teoistani."

"Malttia, Bucklaw", virkkoi Craigengelt keskeyttäen kumppaninsa, jonka
närkäs vastaus pyöri jo kielen päässä. "Joku seikka on varmaankin
estänyt herra Ravenswoodin yritystä. Mutta älköön hänkään panko pahaksi
semmoisten ystävien levotonta uteliaisuutta, jotka niin hartaasti kuin
Bucklaw'n herra ja minä pitävät hänen puoltaan."

"Ystävienkö, kapteeni Craigengelt!" vastasi Ravenswood ylpeästi. "Enpä
tiedä meidän välillämme koskaan olleen likempää tuttavuutta, joka
antaisi teille oikeutta ystävän nimeen. Minun luullakseni koko meidän
ystävyytemme perustuu vain siihen sopimukseen, että me yhdessä seurassa
lähtisimme ulkomaille sen jälkeen kun vielä kerran olisin käynyt
katsomassa esi-isieni kartanoa, joka on joutunut vieraille, ja kun
olisin puhutellut sen nykyistä asukasta -- omistajan nimeä en tahdo
suoda hänelle."

"Aivan oikein, herra", vastasi Bucklaw. "Ja kun me luulimme teidän
aikovan tehdä jotakin, mikä voi saattaa teidän kaulanne paulaan, niin
tämä Craigie-veikko ja minä lupasimme sangen kohteliaasti odottaa
teitä, vaikka se olisi voinut olla vähän vaarallista meidän omallekin
kaulallemme. Mitä Craigie-veikkoon tulee, niin hänestä ei ole mitään
sanottavaa, sillä jo syntyessä oli sana 'hirsipuu' kirjoitettuna hänen
otsaansa. Mutta minäpä en juuri viitsisi häväistä sukuani tämmöisellä
lopulla toisen miehen asian vuoksi."

"Hyvät herrat", lausui Ravenswood. "Olen pahoillani siitä, että teillä
on ollut hiukan vaivaa minun tähteni. Mutta pitääpä minun sentään saada
itse päättää, mitä pidän parhaana omassa asiassani, ilman että minun
tarvitsee antaa selityksiä kenellekään. Olen muuttanut päätökseni enkä
aiokaan lähteä maasta tähän vuodenaikaan."

"Ettekö muka lähtisi maasta, herra!" huusi Craigengelt. "Ettekö menisi
Ranskaan sen jälkeen kun minä teidän tähtenne olen nähnyt niin paljon
vaivaa ja rahaa kuluttanut -- sen jälkeen kun olen ollut niin suuressa
kiinnijoutumisen vaarassa ja sen jälkeen kun olen maksanut rahdin ja
odotuspäivät!"

"Herra", vastasi Ravenswood, "päättäessäni näin äkkiä lähteä ulkomaille
suostuin teidän kohteliaaseen tarjoukseenne, kun te lupasitte hankkia
minulle tilaisuuden matkustaa. Mutta en muista, että olisin sitoutunut
lähtemään matkaan, jos mieleni sattuisi muuttumaan. Vaivasta, jonka
minun tähteni olette nähnyt, olen pahoillani, ja kiitän teitä. Teidän
kulunkinne", hän lisäsi pistäen kätensä taskuunsa, "sallivat
aineellisemmankin palkitsemisen -- rahti ja odotuspäivät, kapteeni
Craigengelt, ovat asioita, joista minä en ymmärrä mitään; mutta
ottakaahan tämä kukkaro ja suorittakaa kulunkinne omantunnon mukaan."
Näin sanoen hän ojensi kapteeniksi sanotulle kukkaronsa, jossa oli
hiukka kultaa.

Mutta Bucklaw vuorostaan tuli nyt väliin. "Sormiasi, Craigie-veikkonen,
näyttää kutkuttavan halu saada tuo vihreälankainen kudos omaksesi",
virkkoi hän. "Mutta sen vannon Jumalan kautta, että silvon puukollani
hyppysesi poikki, jos ne käyvät siihen kiinni. Koska herra Ravenswood
on muuttanut päätöksensä, niin meidän arvattavasti ei tarvitse viipyä
kauemmin täällä. Mutta ensin kuitenkin pyytäisin saada ilmoittaa tälle
herralle --"

"Ilmoita hänelle mitä ikänä tahdot", sanoi Craigengelt "kunhan minä
olen ensin saanut osoittaa hänelle, kuinka paljon vastusta hänelle on
siitä koituva, jos hän luopuu meidän seurastamme, ja kun olen
huomauttanut hänelle, kuinka vaikea hänen on pysyä täällä ja kuinka
monta estettä hän myös on kohtaava ennenkuin hän sopivalla tavalla
tulee esitetyksi Versailles'n ja S:t Germainin hoveissa, jollei hänellä
ole opastajana miestä, joka on siellä hankkinut itsellensä hyödyllisiä
tuttavia."

"Sitä paitsi", lisäsi Bucklaw, "hän menettää ainakin yhden uljaan
kunnon miehen ystävyyden."

"Hyvät herrat", lausui Ravenswood, "sallikaa minun vielä kerta
vakuuttaa teille, että tämä meidän lyhytaikainen seurustelumme näyttää
teidän silmissänne paljoa tärkeämmältä kuin mitä ikänä olin aikonut.
Jos minä menen ulkomaisiin hoveihin, niin en tarvitse vehkeilevää
maankuljeksijaa esittäjäksi eikä minun myöskään tarvitse huolia
tuittupäisen puukkojunkkarin ystävyydestä." Näin sanoen hän läksi ulos
vastausta odottamatta, nousi jälleen hevosensa selkään, ja pian kuului
kavioiden etenevää kopinaa.

"_Mortbleu_!" kirosi kapteeni Craigengelt, "sinnepä minun
rekryyttini meni!"

"Niin, kapteeni", virkkoi Bucklaw, "sinne livahti lohi koukkuineen,
kaikkineen. Mutta minäpä lähden jäljessä, sillä olen saanut häneltä
enemmän hävyttömiä sanoja kuin sappeni sietää."

Craigengelt tarjoutui kumppaniksi; mutta Bucklaw vastasi: "Ei, ei,
kapteeni, kyki sinä vain uuninnurkassa, kunnes tulen takaisin. Hyvä on
maata eheässä nahassaan.

    "Vähän akat arvelevat,
    missä ukot uurastavat!"

Ja laulellen hän läksi kamarista.



KUUDES LUKU.


    "No, Willie Bewick, nyt ole mies,
    ja mitä mä sanon, kuuntele vaan:
    Jos olet mies, sehän liet kenties.
    Yli ojan tule, niin tapellaan!"

                      _Vanha laulu_.

Nähtyään mikä vahinko hänen varahevoselleen oli tapahtunut, nousi nuori
Ravenswood saman ratsun selkään, jolla hän oli tullut. Hän ei tahtonut
liiaksi vaivata hevosta ja ratsasti sentähden hiljakseen Ketunpesän
ravintolasta vanhalle Wolfs Cragin tornille päin. Yht'äkkiä hän kuuli
takanansa täyttä neliä lähenevän hevosen kopinaa ja huomasi taaksepäin
katsahdettuaan, että nuori Bucklaw ajoi häntä takaa. Tämä oli pari
minuuttia viivästynyt, sillä hän ei ollut malttanut olla antamatta
Ketunpesän isännälle muutamia neuvoja vioittuneen hevosen parantamisen
suhteen. Täten kuluneen ajan oli hän kuitenkin kovasti nelistäen
voittanut takaisin ja saavutti nyt Ravenswoodin siinä, missä tie kulki
avaran suon poikki. "Seis, herra!" huusi Bucklaw. "_Minä_ en ole
mikään valtiollinen vehkeilijä -- en mikään kapteeni Craigengelt, jonka
henki on siksi kallis, ettei sitä voi panna vaaralle alttiiksi oman
kunnian puolustamisen tähden. Minä olen Frans Hayston, Bucklaw'n
kartanon herra, eikä minua kukaan mies saa häväistä sanalla, teolla,
liikkeellä eikä katseella minun vaatimatta häntä siitä vastuuseen."

"Se on sangen hyvä, herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä", vastasi
Ravenswood mitä vakavimmalla, huolettomimmalla äänellä. "Mutta minulla
ei ole mitään riitaa teidän kanssanne enkä tahdokaan semmoista. Meidän
tiemme kotiin päin, samoin kuin myös elämäntiemme, käyvät eri suuntiin;
meillä ei ole aihetta olla toistemme tiellä."

"Eikö ole?" tiuskaisi Bucklaw pikaisesti. "Niin totta kuin tuolla on
taivas, onpa sentään, sanon minä! -- Te haukuitte meitä vehkeileviksi
maankiertäjiksi!"

"Muistakaa tarkemmin, herra Bucklaw; sillä nimellä tarkoitin vain
teidän kumppanianne, ja te tiedätte itsekin, ettei hän ole mikään sen
parempi."

"Entäs sitten! Hän oli silloin minun kumppanini, eikä kukaan saa
haukkua minun kumppaniani, ei syystä eikä syyttömästi, niin kauan kuin
hän on minun seurassani."

"Jos niin on, herra Bucklaw", vastasi Ravenswood yhä yhtä vakavasti,
"niin teidän pitäisi olla tarkempi seuralaistenne valitsemisessa, tai
saatte liiaksi tekemistä kaikkia puolustellessanne. Menkää kotiin
nukkumaan, herra, ja olkaa huomenaamulla järkevämpi vihassanne."

"Ei niin, herra Ravenswood, minä en ole sellainen kuin te luulette.
Ylpeät silmänluonnit ja viisaat sananparret eivät tässä lopeta asiata.
Sitä paitsi te haukuitte minua puukkojunkkariksi, ja teidän pitää
peruuttaa se sana ennenkuin me eroamme."

"Sitä tuskin voinen", virkkoi Ravenswood, "jollen saa parempaa syytä
huomata erehdystäni kuin mitä te nyt annatte."

"No sitten, herra Ravenswood", sanoi Bucklaw, "koska te ette tahdo
selittää loukkaustanne tai peruuttaa sitä ettekä myös määrää
kaksintaistelupaikkaa, niin täytyypä -- joskin vastahakoisesti siten
kohtelen teidän laatuistanne miestä -- teidän nyt saada minulta kova
sana ja kova korvapuusti."

"Kumpaakaan ei tarvita", vastasi Ravenswood. "Minä olen jo kylläksi
koettanut välttää kahakkaa teidän kanssanne. Mutta jos se on teidän
tosi tahtonne, niin tämä paikka on yhtä sopiva kuin joku muukin."

"Alas hevosen selästä sitten ja tempaiskaa miekka tupesta", sanoi
Bucklaw, itsekin samoin tehden. "Minä olen aina pitänyt ja sanonut
teitä kelpo mieheksi; mieleni olisi paha, jos minun täytyisi muuttaa
ajatukseni."

"Siihen ette saa syytä, herra", vastasi Ravenswood hypäten alas
hevosensa selästä ja asettuen puolustusasentoon.

Heidän miekkansa kilahti yhteen, ja Bucklaw alkoi taistelun suurella
kiivaudella. Hän oli sangen tottunut tämmöisiin asioihin ja kuuluisa
taidostaan ja nopeudestaan aseensa käyttämisessä. Tässä tilaisuudessa
ei kuitenkaan hänellä ollut etua taidostansa. Sillä hän oli
närkästyksissään huolettomasta, ylenkatseellisesta tavasta, jolla
Ravenswoodin nuoriherra kauan aikaa oli kieltäytynyt tappelusta ja
viimein siihen suostunut. Suuttumuksestaan yltyneenä Bucklaw siis
ajattelemattoman kiivaasti alkoi hyökkäyksensä. Ravenswood puolestaan,
jonka taito oli yhtä suuri ja mieli paljon tyynempi, tyytyi
pääasiallisesti suojelemaan itseään eikä edes käyttänyt hyväkseen paria
edullista tilaisuutta, jotka vastustajan kiivaus olisi hänelle
tarjonnut. Viimein Bucklaw teki hurjan rynnäkön aikoen lopettaa koko
leikin; mutta siinä yrityksessä hänen jalkansa horjahti, ja hän kaatui
lyhytruohoiselle nurmikolle, jolla he taistelivat. "Pitäkää henkenne,
herra", lausui nuori Ravenswood, "ja parantakaa elämänne, jos voitte."

"Se olisi vain rajasuutarin paikkaustyötä, pelkään minä", virkkoi
Bucklaw hitaasti kohoutuen maasta ja ottaen miekkansa. Hän oli paljon
vähemmin hämmästyksissään vastustajansa voitosta kuin mitä niin
maltittomasta miehestä olisi luullut. "Kiitoksia hengestäni, herra",
jatkoi hän. "Tässä on käteni, en kanna teille vihaa, en kovan onneni
enkä teidän paremman miekkailutaitonne vuoksi."

Ravenswood katsoi hetken aikaa häneen kiinteästi, sitten hän ojensi
hänelle kätensä. "Bucklaw", lausui hän "te olette kelposydäminen poika,
ja minä olen tuominnut teitä väärin. Hartaasti pyydän teiltä anteeksi
sitä sanaa, joka teitä loukkasi. Virkoin sen ajattelemattomasti ja
varomattomasti ja nyt uskon varmaan, että se sattui aivan väärään
paikkaan."

"Uskotteko niin todellakin, herra Ravenswood?" kysyi Bucklaw, ja hänen
kasvonsa saivat samassa jälleen luonnollisen, iloisesti huolettoman ja
rohkean näkönsä. "Sepä on enemmän kuin teiltä toivonkaan. Sillä teidän
laatuisenne miehet, herra, eivät juuri helpolla peruuta ajatuksiansa
eikä sanojaan."

"Sitä en teekään, kun kerran olen ne tarkkaan punninnut", sanoi
Ravenswood.

"Sitten te olette hiukan viisaampi kuin minä, sillä minä käyn aina
ensin kaksintaisteluun ystävieni kanssa ja perästäpäin vasta
selvittelemisiin. Jos toinen meistä kaatuu, niin asia on kuitti;
jollei, niin ihmiset ovat aina sodan jälkeen taipuvaisimmat rauhaan. --
Mutta mitä tuo hoilaava poikanulikka tahtonee?" lisäsi Bucklaw. "Kunpa
Jumala olisi lähettänyt hänet tänne muutamia minuutteja aikaisemmin!
Mutta pitihän sentään leikistä joskus tulla loppu, ja saattaahan tämä
kenties olla yhtä hyvä kuin toinenkin."

Hänen puhuessaan poika läheni ruoskien aasia, jonka selässä istui, niin
että juhta kipaisi parasta vauhtiansa, ja hoilautti, niinkuin joku
Ossianin sankareista, heille äänensä edeltäkäsin: "Herrat! -- Herrat,
paetkaa! Emäntä käski sanoa teille, että hänen talossaan oli miehiä,
jotka ovat ottaneet kapteeni Craigengeltin vangiksi ja etsivät
Bucklaw'ta ja teidän pitää, sanoi hän, ratsastaa minkä jaksatte."

"Totta tosiaan, se on aivan oikein, poikaseni", sanoi Bucklaw, "tässä
on sinulle hopeinen kuudenpennyn raha sanomasta; ja antaisin kaksi sen
vertaa kenelle hyvänsä, joka ilmoittaisi minulle minnepäin minun pitää
ratsastaa."

"Sen saatte tietää minulta, Bucklaw", virkkoi Ravenswood, "tulkaa minun
kotiini Wolfs Cragiin. On siinä vanhassa tornissa paikkoja, missä
voitte olla hyvässä piilossa, vaikka tuhat miestä tulisi teitä
etsimään."

"Mutta siitä koituisi teille itsellenne vastusta, herra Ravenswood. Ja
jollette jo kenties liene takertunut meidän jakobiittirettelöömme, niin
on tarpeetonta, että minä vedän teidät perässäni siihen pulmaan."

"Vielä mitä, ei minulla ole mitään pelkäämistä."

"No sitten seuraan teitä mielelläni; sillä, totta puhuen, en tunne sitä
lymypaikkaa, mihin Craigie-veli aikoi viedä meidät täksi yöksi. Ja olen
varma siitä, että hän, jos hän joutuu kiinni, ilmaisee kaiken toden
minusta ja kaksikymmentä valhetta teistä päälliseksi pelastaaksensa
itsensä pulasta."

He nousivat nyt hevosten selkään ja läksivät yhdessä ratsastamaan
poiketen maantieltä ja seuraten harvoin käytyjä, raivaamattomia
kangaspolkuja. Nämä herrat olivat tämmöisiin metsästysretkillään hyvin
tottuneet; muiden olisi ollut sangen vaikea saada niistä selvää. He
ratsastivat jonkin aikaa ääneti, kulkien niin joutuisasti kuin
Ravenswoodin ratsun väsymys sieti, kunnes yö vähitellen oli luonut
pimeänsä heidän ympärilleen. Silloin he hidastuttivat kulkuaan siitä
syystä, että oli vaikea pitää tietä silmällä, ja myös siinä toivossa,
etteivät he enää olleet takaa-ajajien nähtävissä tai saavutettavissa.

"Ja nyt, kun olemme vetäneet suitset tiukemmalle", virkkoi Bucklaw,
"niin mielelläni kysyisin jotakin teiltä, herra Ravenswood."

"Kysykää vain, olkaa hyvä", sanoi Ravenswood, "mutta älkää panko
pahaksi, jollen vastaa kysymykseen siinä tapauksessa etten katso sitä
sopivaksi."

"No niin, kysymykseni, suoraan puhuen, olisi tämmöinen", vastasi
Bucklaw. "Mikä vanhan pirun nimessä on voinut saattaa teidät, joka
pidätte niin pyhänä hyvää mainettanne, edes hetkeksikään antautumaan
semmoisten veijarien ja heittiöiden pariin kuin Craigengelt ja Bucklaw
ovat ihmisten silmissä?"

"Eipä mikään muu kuin se, että olin epätoivosta hurjistunut ja hain
yhtä hurjien kumppanien seuraa."

"Entä mikä oli syynä siihen, että ihan viime hetkenä rikoitte
liittomme?" kysyi Bucklaw vielä.

"Syynä oli se, että mieleni oli muuttunut", sanoi Ravenswood, "ja että
olin päättänyt jättää yritykseni sikseen, ainakin toistaiseksi. Ja nyt
kun minä olen suoraan ja selvään vastannut teidän kysymyksiinne,
virkkakaa te vuorostanne, mikä on saattanut teidät yhteyteen
Craigengeltin kanssa, joka on niin paljon halvempi teitä sekä sukuperän
että sydämen puolesta?"

"Suoraan sanoen", vastasi Bucklaw, "syynä siihen on se, että olen hupsu,
joka pelillä on nyt tehnyt lopun koko omaisuudestaan. Iso-tätini, rouva
Girnington, on hankkinut itselleen vereksen hengenkipinän, luulen minä,
ja ainoa toivoni oli, että vallankumouksella ehkä voisin voittaa
jotakin. Craigie on jonkinmoinen kortinpeluuveikkoni; hän näki,
minkälaisessa pulassa olin; hän --ainahan piru väijyy oven kynnyksellä
-- syötti minulle sen seitsemän valhettansa Versailles'sta saadusta
valtakirjastansa sekä vaikutusvaltaisista ystävistään S:t Germainissä;
hän lupasi minulle kapteeninviran Pariisissa -- ja minä olin niin tuhma
pöllö, että takerruin hänen paulaansa. Kylläpä hän nyt, sen vakuutan,
varmaan on kielinyt kruununmiehille kelpo juttuja minusta. Ja sen hyvän
sain siitä, kun olin tekemisissä viinin ja naisten ja arpanappulain,
kukkojen, koirien ja hevosten kanssa."

"Niin on, Bucklaw", sanoi Ravenswood. "Itse te olette todellakin
ruokkinut povellanne niitä käärmeitä, jotka nyt teitä pistelevät."

"Se sana sattui kohdalleen, herra Ravenswood", vastasi toinen. "Mutta
älkää pahaksi panko, olettepa tekin ruokkinut omalla povellanne suurta,
kelpo käärmettä, joka on syönyt suuhunsa kaikki muut ja on nielevä
teidät itsennekin yhtä varmaan kuin minun puoli tusinaani käärmeitä on
syövä putipuhtaaksi kaikki, mitä Bucklaw'lla vielä on tallella. Eikä
hänellä ole muuta kuin mitä on hänen lakkinsa ja saapas-anturansa
välillä."

"En saa", virkkoi Ravenswood, "paheksua tätä suoraa puhetta, koska itse
sen panin alulle. Mikäpä, puhuaksemme vertauskuvitta, onkaan teidän
mielestänne tuo himokas peto, jota minä muka hoitelen?"

"Kostonhimo, hyvä herra, kostonhimo, joka, jos lieneekin samaa
aatelista syntisukuperää kuin viininryypiskeleminen ja kaikki mitä
siihen kuuluu, kuitenkin on yhtä epäkristillinen, vieläpä vuodattaa
verta, mitä yllämainitut synnit eivät tee. Parempi on murtaa aita
päästäksensä väijymään kaurista tai kaunotarta kuin ampua vanha mies
kuoliaaksi."

"Se ei ollutkaan mielessäni", sanoi Ravenswoodin nuoriherra. "Niin
totta kuin elän, sitä en aikonut tehdä. Minä vain aioin ennen lähtöäni
käydä tuon sortajan puheilla ja moittia häntä hänen omavaltaisista
teoistaan sekä niiden seurauksista. Minä olisin luetellut minulle
tehdyt vääryydet semmoisin sanoin, että olisin järkähdyttänyt sielun
hänen rinnassaan."

"Aivan niin", jatkoi Bucklaw, "ja hän olisi tarttunut teitä kurkkuun ja
huutanut apua, ja sitten te olisitte järkähdyttänyt sielun _ulos_
hänen rinnastaan. Yksin katseellanne ja käytöksellänne te jo olisitte
säikähdyttänyt ukon kuoliaaksi."

"Muistakaa, kuinka suuret vihan syyt minulla oli", vastasi Ravenswood,
"Muistakaa, mitä häviötä ja kenen kuolemankin hänen julmasydäminen
kovuutensa on aiheuttanut -- hän on peräti hävittänyt vanhan
aatelissuvun, murhannut rakkaan isäni! Olisipa muinaisina
skotlantilais-aikoina sanottu miehestä, joka olisi semmoisia
pahantekoja rauhallisesti kärsinyt: kas, hänestä ei ole ystävälle tukea
eikä viholliselle vastusta."

"Aivan niin, herra Ravenswood, ja näenpä oikein ilolla, että perkele
viekoittelee yhtä kavalasti muitakin ihmisiä kuin minua. Sillä kun
minun tekee mieli tehdä jotakin hullutusta, niin hän heti vakuuttaa
minulle sitä kaikkein tarpeellisimmaksi, jaloimmaksi, ritarillisimmaksi
teoksi koko maan päällä, ja minä olen satulavyötä myöten upoksissa
suossa ennenkuin huomaankaan, että pinta pettää. Ja niin teistäkin,
herra Ravenswood, olisi voinut tulla murh -- -- ihmistappaja siitä
syystä vain, että rakkaudella muistelette isävainajaanne."

"Teidän puheessanne, Bucklaw, on enemmän järkeä", virkkoi Ravenswood,
"kuin mitä olisi luullut teidän käytöksestänne päättäen. Onhan se
hyvinkin totta, että pahat himomme viekoitellessaan meitä pukeutuvat
valepukuihin, jotka ovat yhtä ihanat kuin noiden häijyjen henkien,
jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan pyydystelevät ihmisiä ja
joiden luonnollista häijyyttä ei voi havaita ennenkuin heidät on
sulkenut syliinsä."

"Mutta saattaapa sentään torjua ne pois luotaan", sanoi Bucklaw, "ja
niin aionkin tehdä hyvin pian -- se on: kun vanha rouva Girnington on
kuollut."

"Oletteko koskaan kuullut, mitä eräs englantilainen pappi kerran
sanoi?" kysyi Ravenswood. "Hän lausui: Helvetinpermanto on kokoonpantu
hyvistä päätöksistä -- mikä taitaa tarkoittaa, että niitä useammin
tehdään kuin pannaan toimeen."

"Niin on", vastasi Bucklaw. "Mutta minä aionkin tehdä alun tänä
siunattuna yönä, ja olen päättänyt, etten juo enempää kuin yhden
korttelin viiniä, jollei teidän claretinne vain liene aivan erinomaista
lajia."

"Vähänpä kiusausta teille tulee Wolfs Cragissa, sanoi Ravenswood. En
tiedä, voinenko luvata teille muuta kuin katoksen suojaksenne. Kaikki
meidän viini- ja ruokavaramme, vieläpä enemmänkin, suli tyhjiin viime
tilaisuudessa.

"Kulukoon pitkä aika ennenkuin taas tarvitaan viini- ja ruokavaroja
samanlaista tilaisuutta varten", toivotti Bucklaw. "Mutta teidän ei
olisi pitänyt juoda viimeistä pulloanne hautajaisissa; se tuottaa
onnettomuutta."

"Onnettomuutta luullakseni tuottaa kaikki, mikä minuun kuuluu", sanoi
Ravenswood. "Mutta tuossa jo onkin Wolfs Crag, ja kaikki, mitä se vielä
sisältää, on teille tarjona."

Meren mainingin kohina oli jo kauan ilmaissut, että he lähenivät
rantakallioita, joiden korkeimmalle kukkulalle tornin perustaja oli
rakentanut asuntonsa niinkuin kotka pesänsä. Kalpea kuu, joka siihen
saakka oli taistellut ajelevien pilvien kanssa, paistoi nyt ja näytti
heille yksinäisen, paljaan tornin kukkulamaisella kalliolla, joka
kallistihe Pohjanmereen. Kolmelta taholtaan tämä kallio oli äkkijyrkkä;
neljäs, mantereelle päin oleva, oli ennen muinoin ollut kaivannon ja
laskusillan suojelema. Mutta silta oli nyt hajallaan ja rappiolla ja
kaivanto oli puoleksi ummessa, niin että hevosmies saattoi ratsastaa
sen yli ahtaaseen pihaan. Oikealta ja vasemmalta puolelta rajoittivat
pihaa matalat, puoleksi hajonneet tallit sekä muut ulkohuoneet;
mantereen puolelta sen sulki matala, nastallinen muuri. Ja neliön
neljännellä, perimmäisellä taholla kohosi itse torni, joka törrötti
korkeana ja kaitaisena, rakennettuna harmaasta kivestä, kimallellen
kuutamossa aivan kuin valkeaan kääriliinaansa puettu jättiläiskummitus.
Autiomman, kolkomman näköistä asuinpaikkaa olisi ollut vaikea
mielessään kuvitella. Ja meren synkkä, raskas kohina, kun laine
toisensa perästä syöksyi syvässä syvyydessä kalliorantaa vastaan,
vaikutti korvaan samalla tavalla kuin itse paikka silmään -- se ilmaisi
lakkaamatonta, loppumatonta surua, johon osaksi sekaantui kauhua.

Vaikka ilta ei ollut vielä kovin myöhäinen, niin ei ollut mitään
merkkiä, josta olisi voinut huomata, että tässä rappeutuneessa
asunnossa oli elävä asukas; yhdestä ainoasta ikkunasta -- vaikka siellä
täällä seinissä, eri korkeudella ja eri välimatkojen päässä toisistaan,
näkyi hyvinkin monta pientä ikkunaa ilman mitään järjestystä --
pilkoitti hämärä valo.

"Tuossa", sanoi Ravenswood, "istuu ainoa miespalvelija, joka on jäänyt
Ravenswoodin taloon; ja hyväpä, että edes hän on jäänyt, sillä muuten
meillä ei olisi paljon toivoa saada valoa eikä lämmintä. Mutta
ratsastakaa varovasti jäljestäni; tie on kapea, sille ei mahdu kahta
hevosta rinnakkain."

Tie kulkikin nyt todella jonkinlaista kaitaista taipaletta myöten,
jonka takana torni kohosi niemen päässä. Siitäkin näkyi, miten
Skotlannin paronit määrätessään asuntonsa sekä aseman että
rakennusmuodon aina olivat pitäneet silmällä yksinomaan sitä puolta,
että siitä tulisi vahva turvapaikka, jättäen kaiken mukavuuden
syrjäseikaksi.

Kulkien varovaisesti, niinkuin tämän jylhän asunnon isäntä oli
käskenyt, he pääsivät onnellisesti pihalle. Mutta kesti kauan aikaa,
ennenkuin Ravenswood ponnistuksistaan huolimatta sai vastauksen, vaikka
hän kovasti kolkutteli matalakaariseen porttiin ja yhä uudelleen huusi
Kalebia avaamaan ja päästämään heidät sisään.

"Ukko varmaan on lähtenyt pois", sanoi Ravenswood, "tai lieneekö saanut
halvauksen. Olisihan tämmöisellä pauhinalla pitänyt saada kaikki
seitsemän unikekoakin hereille!"

Viimein heikko, epäröivä ääni kuitenkin vastasi: "Nuoriherra --
Ravenswoodin nuoriherra, tekö se olette?"

"Niin, minä olen täällä, Kaleb, portti auki joutuisaan!"

"Mutta tekö tosiaan olette omassa lihassa ja luussa? Sillä mieluummin
katsoisin viittäkymmentä pirua suoraan silmiin kuin oman herrani haamua
tai kummitusta. -- Sentähden, vaikka olisittekin kymmenin kerroin
herrani, korjautukaa tiehenne, jollette ole tullut elävässä ruumiissa,
luissanne, lihoissanne."

"Minä tässä olen, sinä ukko hupakko", vastasi Ravenswood,
"ruumiillisessa muodossa ja elävänä, paitsi että olen puolikuollut
vilusta."

Valo katosi ylimmästä ikkunasta ja pilkoitti aukosta toisensa perästä,
hitaasti aleten. Siitä näkyi, että sen kantaja varovaisesti astuskeli
alas kiertorappusia myöten eräässä niistä pienistä torneista, jotka
koristivat ison tornin kulmia. Ukon astumisen hitauden vuoksi päästi
Ravenswood suustansa pari närkästynyttä sanaa, ja hänen kumppaninsa,
joka oli vielä maltittomampi, aivan kuin elohopea, kirosi useampaan
kertaan. Kaleb taas pysähtyi, kun salpa oli vedettävä ovelta, ja
uudestaan kysyi, olivatko he tosiaan tämän maailman miehiä, kun näin
yösydämellä pyrkivät sisään?

"Jos saisin sinut kynsiini, vanha hupsu", sanoi Bucklaw, "antaisinpa
sinulle tuntuvia todistuksia siitä, että _minä_ olen luuta ja
lihaa."

"Avaa ovi, Kaleb", virkkoi isäntä lempeämmällä äänellä, osaksi siitä
syystä, ettei hän tahtonut loukata vanhaa, uskollista hovimestariansa,
osaksi senvuoksi, ettei hän luullut kovista sanoista olevan paljoakaan
apua niin kauan kuin Kaleb oli lujan, rautalevyllä vahvistetun tammisen
oven takana.

Vihdoin viimein Kaleb vapisevin käsin työnsi syrjään salvat, avasi
raskaan oven ja seisoi nyt heidän edessään. Lekottava lamppu, jota hän
piti toisessa kädessään, toisella varjellen ja varjostaen sen liekkiä,
valaisi hänen harvoja, harmaita hiuksiaan, hänen kaljua päälakeaan ja
kulmikkaita, laihoja kasvojaan. Pelkäävä ja samalla kohtelias silmäys,
jonka hän loi ympärilleen, valon ja varjon vaihtelu hänen harmaan
tukkansa ja valaistujen kasvojen yllä, se kaikki olisi näyttänyt
kauniilta maalauksessa. Mutta matkustajillamme oli siksi kiire päästä
katoksen alle, nousevaa rajuilmaa pakoon, etteivät he malttaneet
ihailla tuota maalauksellista kauneutta.

"Tekö se olette, herra kulta? Tekö se olettekin todella?" huusi vanha
palvelija. "Minun on paha mieli, kun te niin kauan saitte seisoa ja
odottaa oman ovenne edessä. Mutta kuinka voinkaan tietää, että niin
pian näkisin teidät jälleen ja vielä vieraan herran, ja" -- (hän huusi
nyt jollekulle tornin asukkaalle ikäänkuin erikseen, äänellä, jonka
muka ei pitänyt kuulua pihalla-olijoille: 'Anna-Maija, tyttö hoi! Joudu
minkä kerkiät ja lisää puita takkaan. Ota vanha kolmijalkainen tuoli,
tai mitä muuta hyvänsä, josta mitä pikimmin saat hyvän loimun.').
"Pelkäänpä että me olemme sangen huonoissa varoissa, sillä emme
luulleet teidän palaavan useampiin kuukausiin; muuten olisi teidät
kyllä vastaanotettu säätynne mukaan, niinkuin oikeus ja kohtuus on.
Mutta sittenkin --"

"Samantekevää, Kaleb", keskeytti Ravenswood, "meidän pitää saada
hevosemme katoksen alle ja itsemme samaten miten parhaiten voimme.
Toivonpa, ettet ole pahoilla mielin siitä, että tulin takaisin pikemmin
kuin luulit?"

"Pahoilla mielinkö, korkea-arvoinen herra lordi? -- Minä olen varma,
että kaikki kunnon ihmiset suovat teille lordin nimityksen, joka teidän
jaloilla esi-isillänne on ollut kolmensadan vuoden kuluessa, eikä
siihen kysytä kenenkään peruukin lupaa. Minäkö olisin pahoilla mielin
siitä, että lordi Ravenswood käypi katsomassa yhtä omista
kartanoistaan!" -- (Sitten hän taas puhui erikseen näkymättömälle,
kulissientakaiselle kumppanilleen: 'Anna-Maija, tapa muniva kana
arvelematta. Kullakin päivällä on huoli itsestään'). -- "En tahdo
sanoa, että tämä olisi meidän paras kartanomme", lisäsi ukko kääntyen
Bucklaw'n puoleen, "tämä on vain turvapaikka, missä lordi Ravenswood
saattaa piillä -- tai ei juuri _piillä_, vaan olla poissa tieltä
metelisinä aikoina niinkuin tätä nykyä, jolloin hänen ei sovi asua
keskemmällä maassa missään paremmista, uhkeimmista kartanoistaan.
Muuten ihmiset arvelevat Wolfs Cragin ulkomuodon sen muinaisaikuisen
rakennustavan vuoksi ansaitsevankin tarkkaa katselemista."

"Ja sinä olet päättänyt, että meidän pitää nyt saada tilaisuus sitä
oikein tarkkaan katsella", sanoi Ravenswood, jota suuresti huvitti
nähdä, mitä kaikkia koukkuja vanhus keksi saadaksensa heidät viipymään
ulkona kunnes hänen liittolaisensa Anna-Maija oli sisäpuolella
valmistanut varustuksensa.

"No, vähätpä nyt kartanon ulkomuodosta, veli veikkonen!" sanoi Bucklaw.
"Annapas vain meidän nähdä sisusta ja hevosten talli, se on pääasia."

"Aivan oikein, herra -- aivan niin, herra -- epäilemättä, herra -- kun
minun herrani ja joku hänen korkea-arvoisista kumppaneistaan" --

"Mutta hevosemme, ukko kulta, meidän hevosemme -- ne saavat iänikuisen
patin, jos niiden näin kovan ajon perästä täytyy seisoa tässä kylmässä,
ja minun ratsuni on liian kallis, että antaisin sen pilattavaksi.
Sentähden sanon vielä kerran: meidän hevosemme", huusi Bucklaw.

"Kyllä -- kyllä -- teidän hevosenne -- kyllä -- minä huudan tallirengit
tänne." Ja miehen äänellä Kaleb huusi, niin että koko vanha torni
kajahti: "Jussi -- Wille -- Santeri! -- Pojat ovat kylässä tai
nukuksissa", sanoi hän vähän aikaa odotettuansa vastausta, jota,
niinkuin hän hyvin tiesi, ei kuitenkaan ollut mahdollista saada.
"Kaikki käy nurin, kun ei isäntä ole kotona. Mutta voinhan minä itsekin
ottaa teidän elukkanne hoitooni."

"Kyllä se paras taitaa olla", virkkoi Ravenswood, "sillä muuten ei
minulla ole juuri paljoa toivoa, että ne tulisivat hoidetuiksi."

"Hs, hyvä herra -- vaiti, Jumalan tähden", kuiskasi Kaleb rukoilevalla
äänellä hiljaa isännälleen. "Vaikka te ette pidä mitään lukua omasta
maineestanne, säästäkää toki minun hyvä nimeni. Ja täysi työ meille
sittenkin tulee kaikista valheistani huolimatta saada tämä yö
säädynmukaisesti vietetyksi."

"Hyvä, hyvä on, älä ole milläsikään", sanoi herra, "mene vain talliin.
Lieneehän siellä heiniä ja kauroja, toivon minä?"

"On, on, runsaasti heiniä ja kauroja!" Näin hän lausui ääneen ja
rohkeasti, mutta lisäsi hiljaa: "Onhan siellä pari kapallista
rantakauroja sekä muutama vihko luhtaheiniä, jotka hautajaisista jäivät
tähteiksi."

"Hyvä on", sanoi Ravenswood ottaen lampun palvelijansa vastahakoisesta
kädestä. "Minä itse näytän vieraalle tulta rappusissa."

"Ei se suinkaan käy laatuun, hyvä herra -- malttakaa mieltänne vain
viisi minuuttia tai kymmenen, taikka, jos oikein kauan viivyn,
neljänneksen tuntia, ja katsokaa kuinka korealta Bass-lahti ja
Pohjois-Berwickin alanko näyttää kuutamolla, kunnes olen korjannut
hevoset. Minä tahtoisin saattaa teitä niinkuin teitä tulee saattaa,
teitä, lordi Ravenswood, ja teidän korkea-arvoista vierastanne. Ja
minulla on kaikki hopeiset kynttiläjalat lukon takana, ja tämä lamppu
ei sovi -- --"

"Kylläpä se sillä välin kelpaa", sanoi Ravenswood, "eikä sinulle tule
mitään vastusta tallissa valon puutteesta, sillä jos oikein muistan, on
puoli kattoa poissa."

"Niin on, hyvä herra", vastasi uskollinen palvelija, heti kuitenkin
kerkeällä neuvokkaisuudella lisäten, "ja ne laiskurit katonkattajat
eivät vieläkään ole käyneet sitä korjaamassa, lordi Ravenswood."

"Jos mieleni tekisi tehdä pilaa sukuni häviöstä", sanoi Ravenswood
neuvoen vierasta yläkertaan, "niin saisin runsaasti aineksia ukko Kaleb
rukasta. Hänellä on sydämen asiana puhua kaikista meidän kurjaan
talouteemme kuuluvista asioista ei niinkuin ne todella ovat, vaan
niinkuin niiden hänen mielestänsä pitäisi olla. Ja totta puhuen minua
on usein huvittanut nähdä, mitä kaikkia keinoja se miesparka keksii
hankkiaksensa semmoista, mitä hänen mielestänsä talon kunnia vaatii. Ja
vielä lystillisemmät ovat hänen selityksensä, kun joku kalu puuttuu,
jonka puutteen täyttämiseksi ei hänenkään älynsä ole voinut mitään
keinoa keksiä. Mutta vaikka ei tornini suinkaan ole avarimpia, niin
onpa meidän sentään vaikea ukon avutta löytää se kamari, missä valkea
palaa takassa."

Näin sanoen hän avasi salin oven. "Tässä ainakaan", virkkoi hän, "ei
ole valkeaa eikä vuodetta."

Sali olikin todella häviön perikuva. Tässä avarassa holvikattoisessa
huoneessa, jonka lakihirret, kokoonliitetyt aivankuin Westminsterissä,
olivat päistään kömpelöillä veistoksilla koristetut, oli melkein kaikki
samassa tilassa kuin lordi Allan Ravenswoodin hautajaispitojen lopulla.
Suuri tamminen pöytä oli vielä täynnä alassuin kumotuita pikareita ja
nahkaleilejä, tinaisia tuoppeja sekä pulloja. Lasit, juhla-iloa
vähemmän kestävät astiat, olivat sirpaleina kivisellä lattialla; monta
niistä olivat vieraat tahallaankin uhranneet innostuessaan jostakusta
mieluisesta maljasta. Mutta hopea-astiat, joita tätä tilaisuutta varten
oli lainattu ystäviltä sekä sukulaisilta, oli heti huolellisesti
korjattu, kun yllämainitut, yhtä tarpeettomat kuin sopimattomat
tuhlaavaiset pidot oli pidetty ja lopetettu. Sanalla sanoen: ei näkynyt
enää mitään, mikä olisi ilmaissut rikkautta; kaikki tähteet puhuivat
äskeisestä tuhlauksesta ja nykyisestä häviöstä. Mustat verkaverhot,
jotka äsken olleessa surujuhlassa oli ripustettu koinsyömien,
repalaisten tapettien sijalle, oli osaksi revitty alas, niin että ne
riippuivat seinältä erisuuruisina riekaleina paljastaen seinän karkean
muurauksen, jota ei ollut millään kalkituksella eikä siloituksella
tasoitettu. Kaatuneet tai sikinsokin heitetyt tuolit todistivat,
minkälaiseen vallattomaan melskeeseen surupidot olivat päättyneet.
"Tässä salissa, herra Bucklaw", lausui Ravenswood lamppua kohottaen,
"tässä salissa mellastettiin silloin, kun olisi pitänyt viettää
surujuhlaa; se on oikea kosto, että se nyt on surullinen, vaikka sen
pitäisi olla iloinen."

He poistuivat tästä kolkosta salista ja menivät yläkertaan, missä
Ravenswood turhaan avattuansa pari ovea viimein opasti vieraansa
pieneen, matoilla varustettuun eteishuoneeseen. Siinä he suureksi
iloksensa löysivät jokseenkin kelvollisen takkavalkean, jonka
Anna-Maija oli saanut viritetyksi jollakin semmoisella keinolla kuin
Kaleb taannoin oli neuvonut. Iloiten sydämessään, että tässä kuitenkin
oli parempi olo kuin mitä tähän asti linnassa oli näyttänyt olevan
tarjona, Bucklaw tyytyväisenä hieroi käsiänsä valkean yläpuolella ja
kuunteli nyt paremmalla mielellä Ravenswoodin nuorenherran
anteeksipyyntöjä. "Hyvää oloa", virkkoi tämä, "en teille voi tarjota,
sillä sitä ei minulla itsellänikään ole. Siitä on aikoja, kun nämä
seinät sitä ovat nähneet, jos lienevät ikänänsä nähneet. Katoksen
suojan ja kätköpaikan, ne minä, toivoakseni, kuitenkin voin suoda
teille."

"Ne ovat kelpo asioita, herra Ravenswood", vastasi Bucklaw, "ja jos
siihen lisäksi saisi suun täydeltä ruokaa ja viiniä, niin enpä tosiaan
tänä yönä muuta kaipaisikaan."

"Pelkäänpä", sanoi Ravenswood, "että te saatte vain kurjan illallisen.
Minä kuulen juuri, kuinka Kaleb ja Anna-Maija siitä neuvottelevat.
Kaleb Balderston paralla on muiden avujensa ohella sekin, että hän on
vähän kuuro. Tästä johtuu, että paljon siitä, mitä hän on hiljaa
erikseen puhuvinansa, saa kuulla koko seura ja erittäinkin ne, joilta
hän hartaimmin tahtoisi salata pienet juonensa. -- Kuulkaapas!"

He rupesivat kuuntelemaan ja kuulivat vanhan palvelijan puhelevan
Anna-Maijan kanssa seuraavalla tavalla: "Älä ole milläsikään, älä ole
milläsikään, tyttö. Pitää näyttää iloiselta, vaikka peli olisi kuinka
huono."

"Mutta muniva kana! Siitä tulee paisti niin sitkeää kuin jousenjänne
tai saappaan pohjanahka!"

"Sano erehtyneesi -- sano erehtyneesi", neuvoi uskollinen hovimestari
lepyttävällä, matalalla äänellä. "Ota koko syy niskoillesi, älä anna
vain talon kunnian joutua pilalle."

"Mutta kana", vastusteli Anna-Maija, "huu, sehän istuu jossakin laen
kohdalla isossa salissa. Ja minua peloittaa mennä pimeään, kun haltija
voi olla siellä. Ja jos en näkisikään haltijaa, niin enpä sen paremmin
näkisi kanaakaan, sillä siellä on pilkkosenpimeä. Eikä meillä ole muuta
valoa kuin tuo sama siunattu lamppu, jota nuoriherra nyt pitää omassa
kädessään. Ja jos saisinkin kanan kiinni, pitäisihän se sitten vielä
tappaa ja höyhentää ja paistaa; ja kuinka sen teen, kun he istuvat
meidän ainoan valkeamme ääressä?"

"Älä huoli, älä huoli, Anna-Maija", lohdutti muonamestari. "Maltas
pikkusen, niin koettelen viekotella lampun heiltä."

Heti sen jälkeen Kaleb Balderston astuikin sisään aavistamatta, että
huoneessa-istujat olivat kuulleet niin paljon hänen syrjäpuheistaan.

"No, Kaleb veikkonen, onko toivoa, että saamme jotakin iltaruokaa?"
kysyi Ravenswood.

"_Toivoako_, että te saisitte iltaruokaa, lordi Ravenswood!" sanoi
Kaleb korostaen ylenkatseellisella suuttumuksella sitä sanaa, joka
ilmaisi epäilystä. "Kuinka siitä voisi olla kysymystäkään teidän omassa
kartanossanne, lordi Ravenswood? -- Vai toivoa, että saisitte
iltaruokaa, tosiaan! -- Mutta ettehän nyt huolinekaan häränlihaa? Onhan
meillä joukko lihavia kanoja valmiina vartaaseen pistettäviksi tai
halsterilla paistettaviksi. -- Ota lihava salvokukko, Anna-Maija!"
huusi hän rohkeasti, ikäänkuin semmoinen eläin olisi ollut saatavissa.

"Se on aivan tarpeetonta", sanoi Bucklaw, joka arveli kohteliaisuuden
vaativan, että hän hiukan helpottaisi pulassa olevan muonamestarin
hätää. "Kunhan teillä olisi vähän kylmää ruokaa, taikka vain
leipäpalanen."

"Aivan erinomaisia kaurakakkuja!" huusi Kaleb, paljon huokeammin
hengähtäen. "Ja mitä kylmään ruokaan tulee, kaikki, mitä meillä on,
lienee tarpeeksi kylmää -- vaikka enin osa kylmästä paistista ja
piirakoista jaettiin köyhille hautajaisjuhlan jälkeen, niinkuin oikeus
ja kohtuus vaatikin -- --"

"Kuules, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Jo on aika kerrassaan tehdä loppu
tästä asiasta. Tämä on nuori Bucklaw'n herra; hän piileksii, ja
sentähden, ymmärräthän -- --"

"Hän ei nyt ole herkempi herkkusuu kuin tekään, lordi Ravenswood, sen
takaan", vastasi Kaleb iloisesti, nyökäyttäen päätään merkiksi, että
hän ymmärsi. "Mieleni on paha siitä, että tämä herra on ahdingossa,
mutta olenpa samalla kuitenkin iloinen siitä, ettei hän paljon voi
moittia meidän talouttamme, sillä onpahan hän itsekin luullakseni yhtä
pahoissa pihdeissä kuin me. Ei, Jumalan kiitos, me emme olekaan
pahoissa pihdeissä", lisäsi hän jälleen peruuttaen myönnytyksen, joka
ensi riemunhetkellä oli livahtanut hänen suustaan, "vaikka epäilemättä
emme nyt ole niin hyvissä varoissa kuin mitä ennen aikaan olimme tai
mitä meidän pitäisi olla. Ja mitä ruokaan tulee -- mitä apua valheista?
-- onpa meillä juuri loppukimpale lampaan lapaluusta, joka vasta kolme
kertaa on ollut pöydällä, ja mitä likempänä luuta, sitä mehukkaampi
liha, tiedättehän sen, hyvät herrat. Ja -- onhan meillä kannikka
lammasmaitojuustoa sekä sirunen kelpo voita, ja -- ja -- niin, siinä
onkin kaikki, mitä voi lukuun ottaa."

Ja aivan iloisella mielellä hän nyt kantoi esille vähäiset
vieraanvaransa ja asetti ne hyvin juhlallisesti pienelle pyöreälle
pöydälle, joka oli herrojen välissä. Nämä kävivätkin kimppuun hyvällä
ruokahalulla pelästymättä aterian halpaa laatua tai niukkuutta. Ja
Kaleb palveli heitä juhlallisen kohteliaasti, ikäänkuin olisi toivonut
voivansa kunnioittavalla toimeliaisuudellaan täyttää sen puutteen,
ettei ollut useampia palvelijoita.

Mutta ah! Paljonko tämmöisissä tilaisuuksissa ulkonaiset seikat, vaikka
niitä noudatettaisiin kuinka tarkasti ja huolellisesti, voivat
haihduttaa mielestä itse ruoka-aineitten vaillinaisuutta? Bucklaw
rupesi hartaalla halulla syötyänsä aika palan lampaan lapaluusta, joka
jo kolme kertaa oli ollut veitsen alla, pyytämään nyt olutta.

"Enpä juuri taida uskaltaa kehua oluttamme hyväksi", sanoi Kaleb.
"Maltaat olivat huonot, ja hirveä ukonilma kävi viime viikolla. Mutta
sellaista vettä kuin tässä talossa on, te harvoin olette tainnut nähdä,
Bucklaw'n herra, siitä tahtoisin lyödä vetoa."

"Mutta jos teidän oluenne on huonoa, niin voittehan antaa meille tilkan
viiniä", sanoi Bucklaw irvistellen kuullessaan mainittavan sitä
puhdasta juomaa, jota Kaleb niin hartaasti kehui.

"Viiniäkö?" vastasi Kaleb hämmästymättä. "On meillä viiniäkin
yltäkyllin. Vasta siitä on kaksi päivää -- voi, että sen piti tapahtua
semmoisesta syystä -- kun tässä talossa juotiin niin paljon viiniä,
että iso vene siinä olisi voinut uida. Viinistä ei ole koskaan ollut
puutetta Wolfs Cragissa."

"Tuo sitten meille vähäsen viiniä", käski isäntä, "sen sijaan että
lörpöttelet siitä." Ja Kaleb läksi rohkeasti tähän toimeensa.

Jokaisen tyhjennetyn tynnyrin koko vanhassa kellarissa Kaleb kaatoi
alassuin ja pudisti siinä hurjassa toivossa, että claret-viinin
pohjasakoilla voisi edes saada täytetyksi sen suuren tinatuopin, joka
hänellä oli kädessä. Mutta onnettomuudeksi ne olivat jok'ainoa kovin
tarkkaan tyhjennetyt. Kaikilla puristamisilla sekä muilla tempuilla,
joita hän vanhana juomanlaskijana osasi käyttää, ei tullut kuitenkaan
kokoon enempää kuin puoli korttelia, joka näytti olevan juomakelpoista.
Mutta Kaleb oli liian hyvä kenraali jättääkseen tantereen peittämättä
tappiotaan edes jollakulla sotajuonella. Rohkeasti hän paiskasi tyhjän
pullon maahan, ikäänkuin hän sisäänastuessaan olisi kompastunut.
Kutsuen Anna-Maijaa pyyhkimään viiniä, jota ei ollutkaan kaatunut, hän
kantoi sitten toisen astian pöytään ja sanoi toivovansa, että vielä
olisi sen verran jäljellä kuin herrat tarvitsivat. Ja olipa siinä
todellakin tarpeeksi; sillä Bucklawkaan, vaikka hän oli viinirypäleen
mehun uskollisia ystäviä, ei uskaltanut uudistaa ensimmäistä
rynnäkköänsä Wolfs Cragin viinivarain kimppuun, vaan tyytyi, joskin
vastahakoisesti tosin, selvään veteen. Leposijoista huolehdittiin nyt;
ja koska salakamari määrättiin Bucklaw'lle, sai Kaleb siitä erinomaisen
soveliaan syyn, joka selitti kaikki vaillinaisuudet huonekalujen,
makuuvaatteitten ynnä muitten suhteen.

"Sillä kuka", sanoi hän, "olisi arvannutkaan, että tulisi tarve käyttää
salakamaria? Sitä ei ole käytetty Gowrien salaliiton jälkeen, enkä minä
ole koskaan uskaltanut antaa vaimoihmisen saada siitä tietoa, sillä
senhän te ymmärtänette, hyvä herra, ettei se sitten enää kauan pysyisi
salaisena kamarina."



SEITSEMÄS LUKU.


    Salissa takka musta, kylmillään,
    ei ilomaljaa pöydän päällä näy,
    ei vuode viekoittele lämmöllään.
    "Huh!" sanoi Linnen herra, "hauskaks ei tää käy."

                             _Vanha laulu_.

Tämmöiset tunteet, joista tämä kaunis vanha laulu kertoo, liikkuivat
Linnen herran mielessä kun hän tuhlattuaan koko omaisuutensa näki
olevansa ainoa hylätty asukas "autiossa asunnossaan." Ja jokseenkin
samanlaiset mahtoivat myös olla Ravenswoodin nuorenherran tunteet, kun
hän nyt istui autiossa tornissaan. Hänellä oli kuitenkin yksi etu,
josta tuhlaajapoika mainitussa laulussa ei voinut kehua, se nimittäin,
että hänen köyhyytensä, vaikka se olikin yhtä suuri, ei kuitenkaan
ollut hänen oman ajattelemattomuutensa aiheuttama. Hänen köyhyytensä
oli isän perintö, ja jos siihen lisäämme hänen aatelisverensä sekä
vielä aatelisnimen, jonka kohteliaat saattoivat hänelle suoda ja
epäkohteliaat olla suomatta aivan mieltänsä myöten, niin siinä olikin
koko perintö, minkä hän oli esi-isiltänsä saanut.

Tämä surullinen, mutta silti lohduttava ajatus johtui kenties
onnettoman nuoren aatelisherramme mieleen, hiukan lieventäen hänen
raskasta mieltänsä. Aamu, joka on yhtä edullinen tyynelle miettimiselle
kuin runoilemisellekin poistaessaan yön pimeät, rauhoitti samalla
myöskin ne myrskyiset mielenliikutukset, joiden alaisena Ravenswoodin
nuoriherra edellisenä päivänä oli ollut. Hän pääsi nyt selville
erilaisista sydämessään liikkuvista tunteista, ja hän päätti lujasti
taistella niitä vastaan ja voittaa ne kokonaan. Tyynen, kirkkaan aamun
valossa avara rämeikkö, joka mantereen puolella näkyi linnasta, oli
hauskemman näköinen. Ja toisella puolella jalon ihana meri, karehtien
tuhansin hopeavärein, levittelihe peloittavassa, vaikka samalla myös
ihastuttavassa majesteetillisuudessaan taivaan ääreen asti. Tämmöisiä
rauhallisen yleviä näköaloja ei ihmissydän saata olla ihailematta
rauhattomimpinakaan hetkinään, ja niiden majesteetillisen vaikutuksen
alla itää jaloja, kunniakkaita tekoja.

Näin täytettyänsä itsetutkimuksen tärkeän velvollisuuden tavattoman
ankaralla tarkkuudella Ravenswood ensi toimekseen läksi katsomaan,
miten Bucklaw jaksoi lymypaikassaan. "Kuinka voitte nyt, herra
Bucklaw?" kuului hänen aamutervehdyksensä. "Miltä tuntui teidän
mielestänne vuode, jolla maanpakolaisuuteen tuomittu kreivi Angus
aikoinaan makasi täydessä turvassa, vaikka kuninkaan viha häntä
tulisesti vainosi?"

"Hm!" hymähti herännyt nukkuja. "Eipä minun sovi juuri valittaa, koska
olen maannut samassa paikassa, missä niin kuuluisa mies on majaillut
ennen minua. Mutta olihan sentään patja kovinta lajia, seinät
kosteanlaiset, ja rotat pitivät suurempaa hälinää kuin mitä Kalebin
ruoka-aitan tilasta päättäen olisinkaan voinut arvata. Ja jos tuon
rautaristikko-ikkunan edessä olisi ollut luukku tai vuoteen ympärillä
uutimet, niin olisi se, minun luullakseni, ollut mukavuuden lisänä."

"Kovin vähän mukavuutta tässä onkin, se on toden totta", virkkoi
Ravenswood katsahtaen ympärilleen pienessä kammiossa. "Mutta jos
tahdotte nousta ja tulla ulos, niin Kaleb on yrittävä hankkia
aamiaisen, joka tulee paremmaksi kuin teidän eilinen illallisenne."

"Älkää suinkaan laittako parempaa, hyvä herra", sanoi Bucklaw pystyyn
kohoten ja koettaen pukeutua niin hyvin kuin kammion pimeys salli.
"Älkää, sanon minä, suinkaan laittako sitä paremmaksi, jos toivotte,
että pysyisin aiotulla parannuksen tiellä. Yksin Kalebin tarjoaman
juoman muisto on paremmin masentanut himoni saada aamuryyppy päivän
alkajaisiksi kuin mitä kaksikymmentä saarnaa olisi voinut. Ja te, herra
Ravenswood, oletteko uljaasti taistellut sydänkäärmettänne vastaan?
Niinkuin näette, minä paraikaa poljen rikki omiani toisen toisensa
perästä."

"Aloittanut olen ainakin tappelun, Bucklaw, ja olen nähnyt kauniin
näyn: enkelin, joka tuli minun avukseni", vastasi Ravenswood.

"Voi minua poloista!" sanoi hänen vieraansa, "minulle ei tule mitään
ilmestyksiä, jollei isotätini, rouva Girnington, korjaa luitansa
hautaan. Ja silloinkin mielestäni olisi hyville päätöksilleni enemmän
vahvistusta siitä lihavasta perinnöstä kuin tädin haamun ilmestyksestä.
Mutta tuosta yllämainitusta aamiaisesta puhuen, herra Ravenswood --
vieläkö piirakkaan pantava metsäkauris samoilee omin sorkin, niinkuin
laulussa lauletaan?"

"Pitää tiedustella asiaa", vastasi isäntä. Ja hän läksi kamarista
Kalebia etsimään ja löysikin hänet viimein pimeästä, vankikomeron
tapaisesta kellarista, joka aikoinaan oli ollut talon ruoka-aittana.
Siellä vanha mies oli vaikeassa työssä; hän näet hieroskeli tinapulloa
kirkkaaksi, jotta se näyttäisi hopeankaltaiselta. "Näin luullakseni se
kelvannee -- nyt varmaan se voi käydä hopeasta, jolleivät he vie sitä
kovin likelle ikkunan valoa!" Tämmöisiä toivomuksia ukko aika-ajoin
mutisi, ikäänkuin rohkaistaksensa itseään työn jatkamiseen. Mutta nyt
herran ääni keskeytti koko työn.

"Ota tämä", sanoi Ravenswoodin nuoriherra, "ja hanki mitä talouteen
tarvitaan." Näin sanoen hän ojensi vanhukselle kukkaron, joka
edellisenä iltana oli jo ollut joutumaisillaan Craigengeltin kynsiin.
Ukko punnitsi kädessään sitä vähäistä aarretta, pudistaen
hopeankarvaisia, harvoja hiuksiansa ja katsoen herraansa mitä
kipeimmällä sydämen tuskalla. "Siinäkö kaikki, mitä on tallella?" kysyi
hän surullisella äänellä.

"Kaikki mikä tätä nykyä on tallella", vastasi Ravenswood tekeytyen
iloisemmaksi kuin mitä hän ehkä toden teolla oli. "Siinä vain on
'vihreä vyötasku ja hiukkanen hopeaa', niinkuin vanhassa laulussa
lauletaan. Mutta kyllä meille joskus taas koittaa paremmat päivät,
Kaleb!"

"Mutta ennenkuin ne päivät koittavat", virkkoi Kaleb, "on, pelkään
minä, tuleva loppu siitä vanhasta laulusta ja vanhasta palvelijastakin
päälliseksi. Mutta ei käy laatuun, että minä puhun näin teille, hyvä
herra, kun te näytätte niin kalpealta. Ottakaa kukkaronne ja pitäkää
sitä taskussanne, niin että joltakin näyttää ihmisten silmissä. Ja jos
te, hyvä herra, tahtoisitte hyvää neuvoa totella, niin te ihmisten
seurassa ollessanne aina välistä ottaisitte sen esille ja pistäisitte
sen taskuun jälleen; siten ei kukaan meiltä kieltäisi lainaa huolimatta
kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."

"Mutta, Kaleb", vastasi Ravenswood, "minun aikomukseni on vielä yhä
sangen pian lähteä ulkomaille, ja minä soisin voivani lähteä rehellisen
miehen maineessa, jättämättä mitään velkaa jälkeeni, ainakaan omaa
ottamaani."

"Ja oikeus ja kohtuus onkin, että te lähdette rehellisen miehen
maineessa, ja niinpä te saattekin lähteä. Kaleb-ukko ottaa päällensä
kaikki, mitä talon tarpeeksi otetaan, ja siitä juuri taitaa tullakin
yhden miehen kantamus. Ja minä voin yhtä hyvin elää velkakopissa kuin
vapaanakin, ja teidän sukunne hyvä maine on pysyvä terveenä ja
tahrautumatta."

Ravenswood yritti turhaan saada Kalebia ymmärtämään, että hänen
vastahakoisuutensa tehdä velkaa siitä vain enenisi, jos vastuu velkojen
maksamisesta jäisi hänen palvelijallensa. Mutta hänen puheensa ei
tehnyt sen enempää vaikutusta kuin kuninkaan puheet pääministeriin,
joka on niin täydessä puuhassa koettaessaan keksiä keinoja ja neuvoja,
ettei hän kerkiä vaivata päätänsä niiden puolustamisella, jos niiden
oikeutta tai mahdollisuutta epäillään.

"Kylläpä Eva Smalltrash meille olutta lainaa", puhui Kaleb itsekseen.
"Onhan hän kaiken ikänsä ollut meidän herrasväkemme alustalainen --
kukapaties vielä ryypyn viinaakin lisäksi -- viiniä en tohdi sanoa --
hän on leski ja ostaa viininsä, puolikkaan kerrallaan -- mutta
tilkkasen minä sentään lypsän hänestä väkisin, jollei hyvällä.
Kyyhkysiä meillä on kyyhkyslakassa -- ja tottahan lampuodeilta saanee
kanoja, vaikka Chirnsiden mummo jo sanoo maksaneensa ruokaveronsa kaksi
kertaa. Kyllä me keinoja keksimme, jos vain te, herra, sallitte --
kyllä me keinoja keksimme -- olkaa huoleti -- kyllä talon kunnia
säilyy, niin kauan kuin Kaleb saa siitä huolta pitää."

Ruoat, jotka vanhus kaikenlaisilla keinottelemisillaan seuraavina
kolmena neljänä päivänä sai kokoon molempia nuoria herroja varten,
eivät olleet kovin komeita; mutta helppo on myös ymmärtää, etteivät
Kalebin vieraat olleet liian kärkkäitä ruoanhyljeksijöitä. Ja olipa
sitä paitsi nuorilla herroilla huvia Kalebin hädästä, puolustavista
selityksistä, verukkeista ja keinotteluista; ne tekivät heidän
kokoonhaalitut, epäsäännölliset ateriansa tavallaan hauskoiksikin. Ja
pakko heidän olikin tarttua kiinni jokaiseen seikkaan, joka saattoi
tuottaa vaihtelua tai huvitusta, sillä aika olisi muuten kulunut heiltä
sangen ikävästi.

Bucklaw'sta, joka ei päässyt tavallisille metsästysretkillensä ja
iloisiin juominkeihinsa, koska hänen oli pakko pysyä piilossa tämän
linnan muurien sisällä, tuli synkkämielinen, ikävä seurakumppani. Kun
Ravenswoodin nuoriherra jo oli kyllikseen harjoitellut miekkailua tai
pelannut shovel-peliä hänen kanssaan, kun hän itse oli sukinut ratsunsa
sualla, harjalla ja loimella aivan silkoisensileäksi, kun hän oli
nähnyt hevosen syövän appeensa loppuun ja rauhallisesti käyvän
makaamaan tallissa, silloin Bucklaw tuskin saattoi olla kadehtimatta
eläimen tyytyväisyyttä tämmöiseen yksitoikkoiseen elämään. "Tyhmä
luontokappale", sanoi hän, "se ei edes muistele kilpatannerta eikä
metsästysmaata eikä vihreää nurmikkoansa Bucklaw'n kartanossa; se on
aivan tyytyväinen seisoessaan seimen edessä tässä rappeutuneessa
rakennuksessa, ikäänkuin se olisi täällä ollut varsasta pitäen. Mutta
minun, vaikka minulla on sen verta vapautta kuin mitä kunniasanansa
antaneella vangilla on, ja vaikka minulla on lupa kuljeksia kaikkia
tämän tornihökkelin lokeroita myöten, on kovin vaikea saada
viheltämällä tai torkkumisella aikani kulumaan, kunnes päivällishetki
lyö."

Tämän sangen vähän lohduttavan havainnon tehtyään hän nyt kulkea
laahusteli tornin vallille, josta hän tarkasteli kaikkea, mikä saattoi
ilmestyä kaukaiselle suolle; tai hän nakkeli pienillä kivillä ja
muurista lohjenneilla savipalasilla kalalokkeja sekä meriteeriä, jotka
olivat siksi varomattomia, että kävivät nuoren tyhjäntoimittajan
saavutettaville lepäämään.

Ravenswoodilla puolestaan, jonka mieli oli verrattomasti syvempi ja
nerollisempi kuin Bucklaw'n, oli toisia huolestuttavia ajatuksia, jotka
veivät häneltä kaiken hauskuuden, samoinkuin pelkkä ikävä ja jouten-olo
hänen kumppaniltaan. Syvemmältä kuin ensi silmäys oli Lucy Ashtonin
muisto vaikuttanut hänen sydämeensä. Samalla kuin se katkera, hurja
kostonhimo, joka oli ajanut hänet valtiosinetinvartian puheille, rupesi
vähitellen asettumaan, hänen käytöksensä herra Ashtonin tytärtä kohtaan
alkoi hänen omissa silmissänsä näyttää tylyltä ja sopimattomalta niin
korkeasukuista, kaunista neitoa kohtaan. Lucyn kiitolliset lauseet ja
lempeät sanat hän oli melkein ylenkatseella hylännyt; ja jos herra
William Ashton olikin tehnyt hänelle pahaa, niin hän puolestaan, sen
hänen omatuntonsa todisti, oli nyt epäritarillisella tavalla kostanut
sen tyttärelle. Joka kerta kun nämä omantunnon moitteet kohosivat hänen
mieleensä, niin muisto Lucyn ihanasta ulkomuodosta, jonka vaikutusta se
tilaisuus vielä enemmän lisäsi, missä hän oli Ashtonin herran tyttären
nähnyt, herätti Ravenswoodin sydämessä tuskallisia ja samalla myös
rauhoittavia tunteita. Lucyn äänen suloisuus, kaikkien hänen
puheittensa hellätuntoisuus, hänen lapsenrakkautensa tulinen hartaus,
ne kaikki saivat Ravenswoodin katumaan sitä tylyyttä, jolla hän oli
hylännyt Lucyn kiitollisuuden ja samalla kuitenkin ne hyvittelivät
hänen mieltänsä mitä ihastuttavimmilla, suloisimmilla kuvilla.

Nuoren Ravenswoodin omantunnon herkkyys ja sydämen rehellisyys
saattoivat nuo muistot sitäkin vaarallisemmiksi sydämelle ja samalla
vielä enemmän taivuttivat hänen mielensä niihin. Hän oli lujasti
päättänyt voittaa kostonhimonsa, jos suinkin mahdollista; sentähden hän
vastustamatta salli, vieläpä tahallaankin yllytti mielessään niitä
ajatuksia, jotka voivat olla voimallisena apuna kostonhimoa vastaan. Ja
tunto siitä, että hän oli tylysti kohdellut vihollisensa tytärtä, aivan
luonnollisesti taivutti hänen mieltään, ikäänkuin hyvitykseksi,
näkemään Lucyssa enemmän suloisuutta ja kauneutta kuin mitä hänessä
kenties todella olikaan.

Jos joku tällä hetkellä olisi muistuttanut Ravenswoodin
nuorelleherralle, että hän vielä aivan äskettäin oli vannonut kostoa
koko sille suvulle, jonka päämiestä hän täydellä syyllä piti syypäänä
isänsä häviöön ja kuolemaan, niin hän ensiksi olisi luultavasti
kieltänyt moitteen todenperäisyyden ja leimannut sen ilkeäksi
valheeksi. Mutta tarkemmin sydäntänsä tutkittuaan olisi hänen kuitenkin
täytynyt myöntää, että siinä moitteessa joku aika takaperin sentään oli
ollut hiukan perää, joskin hänen nykyisestä mielialastaan päättäen
olisi ollut vaikea uskoa asianlaidan todella olleen semmoisen.

Hänen sydämessään liikkui nyt jo kaksi ristiriitaista, tulista tunnetta
-- halu kostaa isänsä kuolema ja siihen eriskummallisella tavalla
sekoittunut rakkaus vihollisen tyttäreen. Edellistä himoa vastaan
Ravenswood oli taistellut, kunnes se hänen mielestään oli masennettu.
Jälkimmäistä hän ei ollut mitenkään vastustellut, sillä hän ei
aavistanutkaan sen olemassaoloa. Että näin todella oli laita, sen
todistaa varsinkin se, että hän jälleen päätti lähteä Skotlannista.
Mutta vaikka hänen päätöksensä oli semmoinen, niin hän sittenkin viipyi
päivän toisensa perästä Wolfs Cragissa ryhtymättä valmistelemaan
päätöksensä toimeenpanoa. Totta on sentään, että hän asiasta oli
kirjoittanut parille kauempana Skotlannissa asuvalle sukulaiselleen,
erittäinkin markiisi A:lle, ilmoittaen heille aikomuksensa. Ja
tavallisesti, kun Bucklaw kiusasi häntä sillä asialla, hän veti syyksi
viipymiseensä sen, että hänen piti odottaa vastausta mainituilta
herroilta, varsinkin markiisilta, ennenkuin hän toimeenpani niin
tärkeän päätöksen.

Markiisi A. oli rikas ja mahtava. Hänen luultiin kyllä sydämessään
vastustavan sitä hallitusta, joka vallankumouksen kautta oli päässyt
valtaan; mutta hänellä oli ollut tarpeeksi taitoa kootakseen Skotlannin
valtioneuvoskunnassa johtonsa alle puolueen, joka läheisesti liittyi
englantilaiseen piispallispuolueeseen ja oli niin mahtava, että se
uhkasi kumota sen puolueen vallan, mihin herra Ashton kuului. Näin
mahtavan herran neuvon tiedusteleminen oli Wolfs Cragissa viipymiseen
täysin pätevä syy, joka Ravenswoodin sopi tuoda esiin puolustautuakseen
sekä Bucklaw'n että luultavasti myös omissa silmissään. Ja tämä syy sai
vielä enemmän tukea yleisestä huhusta, joka tähän aikaan nousi, että
muka Skotlannin hallituksessa oli tulossa ministerien sekä suunnan
muutos. Nämä huhut, joita toiset lujasti väittivät todeksi, toiset yhtä
jyrkästi kielsivät, kukin toiveittensa ja etujensa mukaan, ennättivät
myös Wolfs Cragin raunioiseen torniin, varsinkin Kalebin, hovimestarin
tuomina. Sillä ukko, muiden avujensa rinnalla, harrasti suuresti
valtio-asioita, ja harvoin hän teki vanhasta linnastaan retken
läheiseen Wolfs-Hopen kylään tuomatta palatessaan saaliinaan huhuja,
jotka olivat seudulla liikkeellä.

Bucklaw ei siis voinut täydellä syyllä moittia Ravenswoodin
nuortaherraa siitä, että tämä viivytti lähtöänsä Skotlannista; mutta
sittenkin hän alkoi jo kyllästyä joutilaisuuteensa, johon tämä viivytys
hänet pakotti. Ja jollei uusi kumppani olisi valloittanut niin suuresti
hänen mieltänsä, ei mikään olisi saanut Bucklaw'ta tyytymään tämmöiseen
elämään, joka oli perin vastakkainen kaikille hänen tavoilleen ja
mielihaluilleen.

"Onhan teitä aina sanottu toimelliseksi nuoreksi mieheksi, Ravenswood",
hän usein nurisi. "Mutta nyt te näytätte päättäneen elää nytkytellä
tässä aivankuin hiiri loukossaan. Se pieni erotus siinä kuitenkin on,
että tuo eläin on viisaampi ja laittaa erakkokotinsa semmoiseen
paikkaan, missä edes saa ravintoa; mutta mitä meihin tulee, niin
Kalebin anteeksipyyntöpuheet paisuvat paisumistaan sitä mukaa kuin
hänen ruokavaransa kutistuvat. Pelkäänpä, että meidän viimein käypi
niinkuin laiskiaisesta kerrotaan -- me olemme jo melkein syöneet
viimeisen lehden puusta, eikä sitten ole muuta neuvoksi kuin
pudottautua alas oksalta ja taittaa niskamme."

"Olkaa huoleti", virkkoi Ravenswood. "On meitäkin kohtalo odottamassa,
ja mekin saavutamme voiton tuossa lähenevässä vallankumouksessa, joka
jo on tehnyt monen sydämen levottomaksi."

"Mikä kohtalo -- mikä vallankumous?" kysäisi kumppani. "Meillä on jo
ollut yksi liika vallankumous minun mielestäni."

Ravenswood keskeytti hänet siksi, että ojensi hänelle kirjeen.

"Ohoo", vastasi Bucklaw, "minun unennäköni uudistuu -- olinhan tänä
aamuna unissani kuulevinani, että Kaleb pakotti jotakuta onnetonta
miestä juomaan kylmää vettä vakuuttaen sen olevan paljoa
terveellisempää vatsalle aamusella kuin olut tai paloviina."

"Markiisi A:n sanantuoja se oli", selitti Ravenswood, "joka kovan
kohtalonsa sallimuksesta oli joutunut Kalebin ylellisiä vieraanvaroja
nauttimaan; lopuksi hän sentään luullakseni sai vähän kaljaa sekä
silakkaa. -- Mutta lukekaa, niin saatte nähdä, mitä sanomia mies on
meille tuonut."

"Kyllä luen niin joutuisaan kuin voin", vastasi Bucklaw. "Mutta en
juuri ole parhaita lukijoita, eikä armollinen markiisi näy olevan
parhaita kynämiehiä."

Ystävämme herra kirjanpainajan selvien kirjasimien avulla on lukijalla
nyt tilaisuus lyhyessä hetkessä lukea kirje, johon Bucklaw'lta meni
runsas puoli tuntia, vaikka Ravenswood autteli häntä. Sisällys oli
seuraava:

     "Korkeastikunnioitettava oma serkkumme.

     Sydämellisimmät tervehdyksemme ensin. Me lähetämme tämän
     vakuuttaaksemme teille, kuinka hartaasti suomme teille onnea ja
     menestystä hankkeissanne tämän onnen enentämiseksi. Jollemme
     teoilla ole osoittaneet teille todellista hyvänsuontiamme niin
     paljon kuin me rakastavaisena sukulaisena ja veriheimolaisena
     mielellämme olisimme tahtoneet, niin pyydän, uskokaa sen
     tapahtuneen vain siksi, ettei meillä ole ollut tilaisuutta osoittaa
     hyvää tahtoamme, eikä minkään penseyden tähden. Mitä siihen tulee,
     että te aiotte lähteä ulkomaille, niin emme tahtoisi siihen tätä
     nykyä kehoittaa senvuoksi, että pahansuovat ihmiset, niinkuin
     semmoisilla on tapana, saattaisivat keksiä syitä lähtöönne, joista
     me kyllä uskomme ja tiedämme teidän olevan yhtä vapaan kuin me
     itsekin. Mutta sittenkin heidän sanansa saattaisivat käydä todesta
     niissä paikoissa, missä semmoinen luulo voisi olla teille suureksi
     vahingoksi, jota nähdessä me tuntisimme mielipahaa ja surua,
     voimatta sittenkään auttaa teitä.

     Tällä tavoin, niinkuin sukulaisen sopii, annettuamme teille
     mitättömän neuvomme ulkomaillelähtönne suhteen tahtoisimme
     mielellämme lisätä muutamia tärkeitä syitä, jotka suuresti
     saattaisivat olla teille sekä teidän isänne suvulle eduksi, jos te
     suostuisitte viipymään Wolfs Cragissa tämän elonleikkuuajan loppuun
     asti. Mutta kuinka sananlasku sanoo: Sat sapienti -- viisas saa
     puolesta sanasta enemmän viisautta kuin tuhma koko saarnasta. Ja
     vaikka olemme nämä mitättömät rivit kirjoittaneet omalla
     kädellämme, ja vaikka täydesti luotamme sanansaattajamme
     uskollisuuteen, joka meihin on kiinnitetty monin sitein, niin asia
     on sittenkin sellainen, että liukkaalla tiellä on kuljettava
     varovasti; emme siis uskalla panna paperille asioita, jotka
     mielellämme virkkaisimme teille suullisesti. Sentähden olisi
     aikomuksemme hartaasti pyytää teitä tulemaan meidän
     vuoristo-erämaahan hirviä ampumaan ja keskustelemaan niistä
     asioista, joihin meidän nyt täytyy vain monella vaivalla ja
     verukkeilla viitata. Mutta asianhaarat eivät tätä nykyä salli tätä
     yhdessäoloamme, joka siis on jätettävä semmoiseen aikaan, jolloin
     täydellä ilolla saamme puhella noista asioista, joista nyt olemme
     vaiti. Sillä välin uskokaa, että me nyt ja vasta olemme teidän hyvä
     sukulaisenne ja ystävänne, joka vain odottaa aikoja, joista jo niin
     sanoakseni hämärä haamu näkyy, osoittautuaksemme myös todelliseksi
     hyväntekijäksi. Ja siinä toivossa me sydämellisesti
     allekirjoitamme,

                                    Korkeasti kunnioitettava Herra,
                                    Teitä rakastava serkkunne,
                                                 A.

     Annettu meidän köyhästä B:n kartanostamme j.n.e.

Otsake: "Korkeasti kunnioitettavalle ja kunnioitetulle sukulaisellemme
Ravenswoodin nuorelleherralle. -- Tällä on kiire, kiire, postikiire.
Ratsasta ja riennä, kunnes se on perille joutunut."

"Mitä te tästä epistolasta arvelette, Bucklaw?" kysyi Ravenswood, kun
hänen kumppaninsa oli saanut kirjeen koko tarkoituksen ja melkein
kaikki sanat selville tavatuksi.

"Totta puhuen, markiisin ajatusta on yhtä vaikea arvata kuin
käsialaakin. Hän todella tarvitsisi avukseen 'Kirjaniekan Tulkin' tai
'Täydellisen opin kirjeitten kirjoittamiseen' ja teidän sijassanne
lähettäisin hänelle yhden kappaleen noita kirjoja sanantuojan mukana.
Hän kehoittaa teitä hyvin ystävällisesti kuluttamaan aikaanne sekä
rahaanne viipymällä tässä kurjassa, tuhmassa, sorretussa maassa eikä
tarjoa teille edes senkään vertaa kuin kartanonsa turvaa ja suojaa.
Minun luullakseni hänellä on hankkeissa jokin vehje, jossa hän arvelee
saavansa apua teiltä, jonkatähden hän tahtoo pitää teitä käsillä
käyttääksensä teitä, kun hanke on kypsä, ja samalla hän kuitenkin
tahtoo säilyttää vallan ja lähettää teidät tuuliajolle, jos hänen
valtiovehkeensä keitos ei onnistuisi."

"Hänen valtiovehkeensä? -- Te arvelette siis jonkin valtiollisen
salaliiton olevan hänellä tekeillä?" kysyi Ravenswood.

"Mitä muuta se olisi?" vastasi Bucklaw. "Markiisi on jo kauan ollut sen
epäluulon alaisena, että hänen silmänsä vilkkuvat S:t Germainiin päin."

"Eipä hän kovin helpolla saakaan minua osalliseksi tämmöiseen
hankkeeseen", virkkoi Ravenswood. "Kun muistelen ensimmäisen ja toisen
Kaarlen sekä äskeisen Jaakko-kuninkaan aikoja, niin eipä se todella
paljon kehoita miestä ja isänmaanystävää paljastamaan miekkaansa heidän
perillistensä puolesta."

"Hm!" sanoi Bucklaw. "Te olette siis kyykähtänyt maahan itkeäksenne
niitä paljaskorvaisia koiria, joita kelpo Claverhouse kohteli niinkuin
heitä pitikin kohdella?"

"Ensiksi noille koirille annettiin herjausnimi ja sitten heidät
hirtettiin", vastasi Ravenswood. "Mutta minä toivon näkeväni sen
päivän, jolloin oikeutta suodaan tasan sekä whigille että torylle ja
jolloin noita herjausnimiä ei enää saa kuulla muualla kuin
kahvilavaltioviisastelijoiden kesken, vain yksityisen pilkan ja vihan
sanoina, samoin kuin omenaämmät keskenään käyttävät sanoja luntus ja
luuska."

"Niin ei tapahdu meidän aikanamme, herra Ravenswood -- eripuraisuuden
oka on painunut kovin syvälle meidän ruumiiseemme ja sieluumme."

"Niin on kuitenkin kerran tapahtuva", vastasi Ravenswood. "Ihmiset
eivät iänikuisesti säpsähdä noista herjaussanoista, niinkuin torven
törähdyksen kuultuansa. Kun yhteiskunnallinen elämämme paremmin
järjestyy, niin sen edut tulevat niin rakkaiksi ihmisille, etteivät he
annakaan niitä alttiiksi vain joutavien valtiovehkeilyjen tähden."

"Ne ovat kauniita sanoja", virkkoi Bucklaw. "Mutta minun sydäntäni
hivelee tämä vanha laulu:

    "Kun nään hyvät viljat riihessä,
    ja whigit kaikki on hirressä,
    ja paikass' oikeass' oikeus on,
    niin riemuitsen kuni raivoton."

"Laulakaa vain niin huikeasti kuin mielenne tekee, _cantabit
vacuus_ (joutilas laulakoon)", vastasi Ravenswood. "Mutta minun
luullakseni markiisi on kovin viisas mies, ainakin hyvin varovainen
mies ruvetaksensa teille tämän laulun säestäjäksi. Minä luulen hänen
tarkoittavan jotakin vallan muutosta Skotlannin valtioneuvoskunnassa
pikemmin kuin Britannian kuningaskunnassa."

"Voi, hiisi vieköön teidän valtiojuonenne!" huusi Bucklaw, "teidän
kylmäveriset, pitkin päätä aprikoidut vehkeenne, joita vanhat herrat
tikatuissa yömyssyissä ja puuhkareunuksisissa kotinutuissa ajavat aivan
kuin shakkia pelatessaan, sysäten virasta jonkun valtiorahastonvartian
tai valtioneuvoksen aivan kuin syödään jokin torni- tai hevosnappula.
Ei, koppiset olkoot minun leikkini ja sota minun tositoimeni! Maila
olkoon leluni ja miekka ruoanhankkijani! Ja teissäkin, Ravenswood,
vaikka nyt olette olevinanne näin syvämietteinen ja viisas, teissäkin
on ainetta, joka kuohuttaa veret kiireempään juoksuun kuin mitä teidän
nykyinen, valtiollisista totuuksista saarnaileva mielentilanne sallisi.
Te olette niitä viisaita miehiä, jotka aivan rauhallisella mielellä
katselevat kaikkia asioita, kunnes veret kiehahtavat, ja sitten --
Jumala varjelkoon häntä, joka muistuttaa heille heidän omia viisaita
opetuksiansa!"

"Kenties", virkkoi Ravensvood, "te todella käsitätte luonteeni
oikeammin kuin minä itsekään. Mutta se, että oikein ajattelen, on
epäilemättä sentään johonkin määrin auttava minua myös tekemään oikein.
Mutta, kuulkaas! Minä kuulen, että Kaleb soittaa päivälliselle."

"Minkä hän aina tekee sitä kaikuvammalla kohteliaisuudella, mitä
laihempi hänen hankkimansa ruoka on", sanoi Bucklaw, "ikäänkuin tuo
helvetin helinä ja kilinä, josta kerran vielä koko kellojalka on
kellähtävä alas kalliolta, voisi muuttaa nälällä näännytetyn kanan
lihavaksi ja lampaanlavan kauriin takapaistiksi."

"Soisinpa, että saisimme edes sen verran kuin teidän pahin luulonne
lupaa, Bucklaw. Sillä Kaleb asettaa tuon yksinäisen, kannella katetun
vadin aika juhlallisin menoin pöydälle."

"Kansi pois, Kaleb! Kansi pois Jumalan tähden!" huusi Bucklaw. "Salli
meidän käydä käsiksi siihen, mitä sinulla on antaa, ilman pitkiä
esipuheita. -- Johan se seisoo tarpeeksi kohdallaan, mies", lisäsi hän
maltittomasti vanhalle hovimestarille, joka mitään vastaamatta asetteli
vatia, kunnes viimein oli saanut sen matemaattisen tarkasti seisomaan
aivan keskikohdalle pöytää.

"Mitä siinä on, Kaleb?" kysyi Ravenswoodkin vuorostansa.

"Hm, herra, kyllä te olisitte sen ennenkin saanut tietää; mutta
armollinen Bucklaw'n herra on niin kovin maltiton", vastasi Kaleb, yhä
vielä pitäen kiinni vatia toisella kädellään, kantta toisella,
nähtävästi vastahakoisena näyttämään sisällystä.

"Mutta mitä siinä on, Jumalan nimeen -- eihän toki pari kirkasta
kannusta, toivon minä, niinkuin ennen muinoin meidän rajaseuduillamme
oli tapana tarjota?"

"Hm, hm!" pani Kaleb. "Te suvaitsette, armollinen herra, tehdä pilkkaa.
-- Mutta sittenkin uskaltaisin sanoa, että se oli hyvä tapa, ja,
niinkuin olen kuullut, kunniallisen, varakkaan suvun tapa. Mutta mitä
tähän tämänpäiväiseen päivälliseen tulee, niin muistin meillä olevan
Pyhän Margareetan aaton, joka pyhä rouva oli arvoisa Skotlannin
kuningatar aikanansa, ja arvelin, että te, korkeasti-kunnioitettavat
herrat, kenties katsoisitte sopivaksi tänä päivänä, jollette
täydellisesti paastota, niin ainakin pitää ruumista voimissa jollakin
keveämmällä ravinnolla, esimerkiksi suolatulla sillillä tai jollakin
sentapaisella." Ja nostaen kannen hän näytti neljää kappaletta noita
maukkaita kaloja, lisäten matalammalla äänellä: "Eivätkä ne olekaan
aivan tavallisia sillejä, vaan suussa sulavaa lajia jokainen, ja
emännöitsijä -- Anna-Maija rukka -- on ne erinomaisella huolella
suolannut nimenomaan meidän armollisen herramme varalle."

"Hiiteen kaikki puolustuspuheesi!" kirosi nuori Ravenswood. "Käykäämme
käsiksi siileihin, koska ei parempaa ole tarjona! -- Mutta alanpa
minäkin jo niinkuin te, Bucklaw, arvella, että me par'aikaa järsimme
vihoviimeistä vihreää lehteä puusta. Ja täytynee meidän tosiaan muuttaa
majaa muonan puutteessa, huolimatta markiisin valtiojuonista ja
odottamatta mitä niistä lopuksi koituu."



KAHDEKSAS LUKU.


    Hei! Iloiten kun metsätorvi soi
    ja otus kavahtaapi piilostaan,
    ken, jossa vielä veri nuori kuohuu,
    loikoisi niinkuin kanto kaatunut,
    hyläten ilot luonnon tarjoomat?

           _Ettwald. I näytös, I kohtaus_.

Keveän aterian perästä seuraa aina keveät unet. Jos siis muistamme,
minkälaisen päivällisen Kalebin omatunto -- tai pakko, joka, niinkuin
välistä tapahtuu, piili omantunnon nimen alla -- oli Wolfs Cragin
asujamille määrännyt, niin emme liioin kummeksine, miksi heidän unensa
ei ollut kovin pitkällinen.

Aamulla Bucklaw hyökkäsi talonisännän kamariin huikeasti huhuillen,
mikä olisi saattanut herättää kuolleetkin.

"Ylös, ylös, Jumalan nimeen! -- Metsämiehet ovat liikkeellä,
ensimmäinen huviretki, jonka olen kuukauden päiviin nähnyt. Ja te
loiotte tässä, herra Ravenswood, vuoteella, jota en tiedä mistään
muusta kehua kuin että se kenties on hiukkasen pehmeämpi kuin teidän
esi-isienne hautaholvin kivilattia."

"Olisin suonut", virkkoi Ravenswood kohottaen vähän suuttuneena
päätään, "että te, herra Bucklaw, olisitte säästänyt minulta tämän
liian aikaisen leikinteon. -- Kovin hauskaa tosiaan ei ole tulla
herätetyksi siitä lyhyestä levon hetkestä, jota par'aikaa olin alkanut
nauttia valvottuani kaiken yötä mietiskellen onneani, joka on vielä
paljoa kovempi vuodettani, Bucklaw."

"Loruja, loruja!" vastasi hänen vieraansa. "Nouskaa -- nouskaa! --
Koirat ovat liikkeellä. Minä olen itse satuloinut hevoset, sillä
Kaleb-ukko huusi tallirenkejä ja palvelijoita eikä olisi varmaankaan
käynyt työhön käsiksi ennenkuin kaksi tuntia pidettyänsä saarnoja
noiden miesten poissaolosta, jotka ovat monen sadan virstan päässä
täältä. -- Nouskaa, Ravenswood! -- Kuulkaa, koirat ovat liikkeellä --
nouskaa, sanon minä -- metsämiehet ovat ajossa!" Ja Bucklaw juoksi
ulos.

"Ja minä sanon", virkkoi Ravenswood hitaasti nousten, "ettei mikään
asia voi minuun sen vähemmän koskea. Kenenkähän koiria ne lienevät,
jotka tulevat niin lähelle meitä?"

"Korkeasti kunnioitettavan lordi Bittlebrainin", vastasi Kaleb, joka
oli astunut maltittoman Bucklaw'n herran perässä isäntänsä
makuukamariin. "Enkä tiedä tosiaan, millä syyllä ja oikeudella näin
haukutaan ja paukutetaan metsästysmaillanne, jotka ovat
uhkasakonalaiset ja teidän omaksi tarpeeksenne rajoitetut!"

"Enkä minäkään, Kaleb", vastasi Ravenswood, "jollei se tapahtune sen
syyn nojalla, että he ovat omakseen ostaneet sekä tilukset että
metsästys-oikeudet ja arvelevat saavansa käyttää oikeutta, josta ovat
rahansa maksaneet."

"Olkoon vaikka niin, korkea herra", vastasi Kaleb. "Mutta ei ole
sopivaa aatelismiehelle tulla tänne ja harjoittaa tätä oikeuttansa
semmoisella ajalla, jolloin te, korkeasti-kunnioitettava herra, olette
kotona omassa Wolfs Cragin linnassanne. Lordi Bittlebrainin pitäisi
suvaita muistaa, mitä lajia hänen sukunsa on ollut."

"Ja meidän pitäisi muistaa, mitä me nyt olemme", virkkoi Ravenswood
hilliten katkeruutensa. "Mutta annapas tänne takkini, Kaleb, minä
tahdon huvittaa Bucklaw'ta tämän metsästyksen katselemisella. Olisin
itsekäs, jos uhraisin vieraani huvin itseni tähden."

"Uhraisitteko!" toisti Kaleb äänellä, joka näytti osoittavan, kuinka
perin hulluna hän piti sitä, että hänen herransa kohteliaisuudesta
täytyi myöntyä kenen mielen mukaan hyvänsä. "Uhraisitteko te! -- Mutta
suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra -- minkä takin te
suvaitsette tänä päivänä pukea yllenne?"

"Minkä vain sinä tahdot, Kaleb -- minun vaatekertojani luullakseni ei
ole kovin monta."

"Eikö monta!" toisti hänen apulaisensa. "Onhan tässä harmaa, hopealla
kirjailtu, jonka te, korkea herra, annoitte Hew Hildebrandille,
postinkuljettajallemme -- ja ranskalainen samettinen, jonka
herra-vainaja, teidän isänne, sai kanssaan hautaan -- Jumala olkoon
hänelle armollinen! -- ja herra-vainajan, teidän isänne muut vaatteet,
jotka ovat annetut perheen köyhille ystäville -- ja drap-de-berry
nuttu -- --"

"Jonka annoin sinulle, Kaleb, ja joka tietääkseni lienee ainoa
saatavilla oleva nuttu paitsi sitä, mikä eilen oli ylläni -- ole hyvä
ja anna se minulle äläkä puhu asiasta sen pitemmälti."

"Jos teidän niin tekee mieli, korkeasti kunnioitettava herra", vastasi
Kaleb, "ja onhan sittenkin nuttu tumma väriltään, ja teillä on suruaika
-- mutta en ole koskaan vielä koettanutkaan tuota drap-de-berry nuttua
-- eihän sitä sopisikaan mokoman miehen pitää -- ja kun ei teillä,
korkeasti-kunnioitettava herra, tätä nykyä satu olemaan toista
vaatekertaa käsillä -- ja se on puhtaaksi harjattu, ja kun tuolla on
naisväkeäkin -- --"

"Naisväkeä!" sanoi Ravenswood. "Ja mitä naisväkeä, sanopas?"

"Mitä minä heistä tiedän, armollinen herra? -- Minä vain katselin alas
vartiotornista ja näin heidän vilahtavan sivuitse helisevin suitsin ja
heiluvin sulkatöyhdöin, aivankuin keijukaisten joukon."

"Hyvä on, hyvä on, Kaleb", sanoi hänen herransa, "autapa nuttu ylleni
ja anna tänne miekkavyöni. -- Mitä kavioiden kopinaa pihalta kuuluu?"

"Se on vain Bucklaw, joka itse taluttaa hevoset ulos tallista", vastasi
Kaleb katsahdettuansa ikkunasta, "ikäänkuin ei olisi väkeä tarpeeksi
tässä talossa tai kuin en minä osaisi toimittaa kenen virkaa tahansa
kaikkien niiden sijasta, jotka ovat kylässä."

"Voi, Kaleb, eipä meillä olisi paljosta puutetta, jos sinulla olisi
yhtä paljon voimaa kuin tahtoa", virkkoi hänen herransa.

"Eipä teillä, korkeasti-kunnioitettava herra, toivoakseni olekaan
puutetta paljosta", sanoi Kaleb, "sillä kun kaikkia punnitsemme, niin
kannatetaanhan täällä, minun nähdäkseni, suvun kunniaa niin hyvin kuin
vain asianhaarat suinkin myöntävät -- se vain, että Bucklaw aina on
niin suulas ja nenäkäs. -- Ja tuossapa hän jo on taluttanutkin teidän
ratsunne ulos, armollinen herra, eikä ole satulalle koristeeksi
levittänyt kirjailtua lointa, jonka minä hetkessä olisin harjannut
puhtaaksi."

"Kaikki on hyvin näinkin", virkkoi hänen isäntänsä pujahtaen pakoon ja
astuen ahtaita, jyrkkiä kiertoportaita myöten, jotka johtivat alas
pihalle.

"Kaikki _saattaa_ olla hyvin näinkin", sanoi Kaleb vähän
närkästyksissään. "Mutta jos te, armollinen herra, viipyisitte
hetkisen, niin sanoisin teille, mikä _ei_ ole hyvin."

"Ja mitä se olisi?" kysyi Ravenswood maltittomasti, mutta sittenkin
seisahtuen.

"Niin, se vain, jos te käskisitte jonkun herran tänne kotiin
päivälliselle. Sillä minä en voi pyytää toista vierasta paastoamaan
pyhäpäivänä, niinkuin peijasin Bucklaw'n Margareeta-kuningattarella. --
Ja totta puhuen, jos te, korkeasti-kunnioitettava herra, hankkisitte
tänään itsellenne sijan lordi Bittlebrainin päivällispöydässä, niin
minä lupaan kelpo lailla pitää huolta aamiaisesta. Tai jos te sen
sijaan vaikka vain söisitte päivällisen heidän kanssaan kestikievarissa
ja voisitte keksiä jonkin keinon maksun suhteen. Voisittehan sanoa,
että kukkaro oli teiltä unohtunut -- taikka väittää, että kestikievarin
akka ei vielä ole maksanut teille veroansa, ja luvata vähentää tämän
laskun, kun tili tulee."

"Tai keksiä jonkin muun valheen, mikä ensiksi mieleen johtuu, eikö
niin?" jatkoi hänen herransa. "Hyvästi, Kaleb, suuri kiitos siitä, että
pidät niin hellää huolta sukuni kunniasta." Ja hypättyään hevosen
selkään hän seurasi Bucklaw'ta, joka jo samassa, kun näki Ravenswoodin
jalan jalustimessa, oli täyttä neliä, niskansa silminnähtävästä
vaarasta huolimatta, lähtenyt ajamaan sitä jyrkkää polkua myöten, joka
tornin pihalta laskeutui alaspäin.

Kaleb Balderston katsoi tuskaisin silmin heidän jälkeensä ja pudisti
harvoja, harmaita hiuksiansa: "Kun ei vain heille tulisi vahinkoa! --
Mutta jopa he ovat päässeet alas tasaiselle maalle, eikä voi muuta
sanoa kuin että hevoset ovat raisut ja rivakat."

Mielensä luontaisesta maltittomuudesta ja tulisuudesta yltyneenä nuori
Bucklaw ajaa karautti hurjasti kuin tuuliaispää. Eipä ollut
Ravenswoodkaan paljoa hitaampi kulussaan, sillä hänen luonteensa
oli sitä lajia, joka vastahakoisesti herää mietiskelevästä
joutilaisuudestaan, mutta kerran liikkeelle päästyänsä väkisinkin ja
kiihkeästi pyrkii perille. Ei ollut myöskään hänen vauhtinsa liikkeelle
saattavan syyn mukainen, vaan pikemmin verrattava kiven vauhtiin, joka
yhtä hurjasti hyppii vuoren kuvetta alas, olipa sitten jättiläisen
koura tai poikanulikan pivo sen ensin pannut liikkeelle. Ravenswood
tunsi siis sydämessään ratsastuksen hurjaa iloa, mikä huvitus on niin
ominainen kaikensäätyisille nuorukaisille, että se pikemmin näyttää
olevan meidän maalliseen olentoomme kuuluva luonnonvietti, joka
tasoittaa kaikki säädyn sekä kasvatuksen erotukset, kuin tottumuksesta
syntynyt halu joutuisaan liikuntaan.

Vähänväliä metsästystorven törähdykset kajahtelevat -- niillä oli
siihen aikaan aina tapana yllytellä ja ohjata koirien juoksua --
koiralauman kova, vaikka kaukainen haukunta, etäältä kuuluvat
metsämiesten huudot, vilahdukselta näkyvät haamut, jotka milloin
pujahtelivat esille kankaan poikki käyvistä notkoista, milloin
samoilivat itse kangasta myöten, milloin etsivät tietä itselleen, kun
suo sattui eteen -- kaikki se ja lisäksi vielä kaikkein eniten oman
vauhdin ilo kohotti Ravenswoodin nuorenherran mielen, ainakin siksi
hetkeksi, niiden tuskallisten ajatusten yläpuolelle, joissa se
tavallisesti liikkui. Ensimmäinen seikka, joka jälleen johti nuo ikävät
seikat hänen mieleensä, oli se huomio, että hänen hevosensa, vaikka
sillä olikin se suuri etu, että ratsumies tunsi tarkoin seudun, ei
jaksanut pysyä ajon jäljissä. Ravenswood siis hillitsi hevosensa
juoksua katkerasti tuntien, että köyhyys kielsi häneltä hänen
esi-isiensä mieluisimman huvituksen, joka totta puhuen myös oli ollut
heidän ainoana tositoimenaan, paitsi silloin, kun he kävivät
sotaretkillä. Samassa kun hän tämän teki, kääntyi mainiolla hevosella
ratsastava vieras, joka hänen huomaamattansa oli seurannut häntä
läheltä tähän saakka, hänen puoleensa alkaen puhua.

"Teidän ratsunne on hengästynyt", virkkoi vieras osoittaen
kohteliaisuutta, jota harvoin näkee metsästysretkillä. "Saisinko
kunnian tarjota käytettäväksenne oman hevoseni?"

"Herra!" vastasi Ravenswood, enemmän kummastuneena kuin ilahtuneena
tästä tarjouksesta. "En todella ymmärrä, millä olisin tuntemattomalta
ansainnut semmoisen ystävyyden."

"Älkää sitä ruvetko turhaan kyselemään, Ravenswood", virkkoi Bucklaw,
joka tähän saakka, joskin vastahakoisesti, oli hillinnyt omaa jaloa
ratsuaan, jottei hänen isäntänsä ja suojelijansa jäisi yksin jälkeen.
"'Ota vastaan Luojan lahjat, jotka sulle suodaan', sanoo mainio Johann
Dryden -- tai maltas -- kuulkaas, ystävä, lainatkaa minulle tuo
hevonen. Minä olen havainnut, että te koko viime puolen tunnin aikana
olette ollut pahassa pulassa saadaksenne sitä hillityksi. Mutta kyllä
minä hänestä pirun kujeet ajan. Kas näin, Ravenswood, käykää minun
ratsuni selkään; se on lentävä teidän allanne niinkuin kotka."

Ja viskaten oman hevosensa Ravenswoodille hän hyppäsi vieraan hevosen
selkään ja ajaa karautti hurjaa vauhtia eteenpäin.

"Onko ikänä nähty hurjempaa miestä!" huudahti Ravenswood. "Ja te, hyvä
mies, kuinka te uskoittekaan hänelle hevosenne?"

"Sen hevosen omistaja", vastasi palvelija, "on mies, jolle te,
armollinen herra, ja kaikki teidän kunnioitettavat ystävänne olette
aina mieluisia vieraita."

"Ja omistajan nimi on --?" kysyi Ravenswood.

"Älkää panko pahaksi, armollinen herra, sen saatte kuulla häneltä
itseltään. -- Jos olette hyvä ja otatte ystävänne ratsun ja jätätte
minulle omanne, niin tavoitan teidät jälleen silloin, kun hirvi on
kaatunut; sillä jopa kuulen torventörähdyksen, joka ilmoittaa, että se
on pysähtymäisillään."

"Taitaapa se, hyvä ystävä, tosiaankin olla paras keino, millä voin
hankkia teille kelpo hevosenne takaisin", vastasi Ravenswood. Ja
hypättyään ystävänsä Bucklaw'n ratsun selkään hän riensi mitä
joutuisimmin sille paikalle, missä torventörähdykset ilmoittivat hirven
juoksun jo pian olevan lopussa.

Torven iloisiin säveliin sekaantuivat myös huudot: "Hei, Talbot! Hei,
Teviot! Joutuin, pojat, joutuin!" sekä muut samanlaiset entisajan
metsämiesten hoilotukset, joihin koirat, ollen nyt aivan saaliin
kantapäillä, vastasivat kiivaasti haukkuen vilkkaana, lakkaamattomana
kuorona. Hajalleen erinneet ratsumiehet alkoivat nyt myös lähetä
lopputapauksen tanteretta keräytyen eri haaroilta yhteiseen
keskuspaikkaan.

Lähdettyänsä ennen muita liikkeelle Bucklaw pysyikin edellä ja joutui
kaikkein ensiksi paikalle, missä hirvi kykenemättömänä enempään
juoksuun oli kääntynyt koiriin päin, taikka metsämiehen tavalla puhuen:
seisoi. Sen komea pää oli alaspäin kumarruksissa, kupeet vaahdosta
valkeat, silmät tuijottivat pelon-sekaisessa vimmassa -- siten vainottu
otus oli nyt vuorostaan peloituksena vainoajillensa. Metsämiehet
saapuivat perille toinen toisensa jälkeen ja väijyivät tilaisuutta
päästä hirven kimppuun, mikä tämmöisessä tilanteessa aina on varovasti
tehtävä. Koirat pysyttelivät jonkun matkan päässä, ilmaisten kovalla
haukkumisella sekä kiivauttaan että myös pelkoaan; ja jokainen
metsämiehistä näytti odottavan, että joku kumppaneista ottaisi tuon
vaarallisen työn tehdäkseen ja kävisi otuksen kimppuun lopettaaksensa
sen. Paikka, kankaan notko, ei ollut juuri sitä laatua, että
huomaamatta olisi voinut päästä likelle hirveä. Suuri oli siis
riemuhuuto, kun Bucklaw senaikuiselle täydelliselle kavaljeerille
ominaisella nopeudella hypähti alas hevosen selästä, äkkiarvaamatta ja
sukkelaan karkasi hirven kimppuun ja kaatoi sen maahan sivaltamalla
metsämiekallaan otuksen takasääreen. Koiralauma riensi nyt kaadetun
vihollisen kimppuun ja lopetti heti sen tuskalliset kouristukset. Ne
viettivät otuksen loppua haukkumisellaan, ja metsämiehetkin torvillaan
ja äänillään soittivat sekä huhusivat surmasäveltä niin että se kajahti
kauas läheisen meren laineita myöten.

Jahtimestari ajoi sitten koirat pois kuristetun hirven kimpusta ja
laskeutui toiselle polvelleen tarjoten puukkoansa ihanalle naiselle,
joka istui valkoisen ratsun selässä ja joka tähän asti pelosta tai
säälistä oli pysynyt etempänä. Hänellä oli musta silkkinen naamio
kasvojensa peittona mikä oli siihen aikaan yleisenä tapana, niin hyvin
siitä syystä, että iholla olisi suojaa päivänpaistetta ja sadetta
vastaan, kuin myös sen vuoksi, että jonkinlainen sopivaisuuden tunne ei
sallinut naisten peittämättömin kasvoin ottaa osaa meluiseen
huvitukseen näin sekalaisessa seurassa. Mutta hänen pukunsa
kalleudesta, hänen ratsunsa kauniista muodosta ja tulisesta luonteesta
sekä jahtimestarin osoittamasta metsämiehen kohteliaisuudesta Bucklaw
sittenkin selvästi huomasi, että tämä nainen oli metsästysjoukon ylin
henkilö. Säälien, jopa ylenkatsoenkin innokas metsämiehemme näki hänen
kieltäytyvän, kun jahtimestari tarjosi puukkoaan, jotta neito saisi
viiltää hirven rintaan ensimmäisen leikkauksen, josta oli nähtävä,
minkälainen liha otuksessa oli. Bucklaw'n olisi hyvinkin tehnyt mieli
lausua neidolle muutamia kohteliaita sanoja. Mutta pahaksi onnekseen ei
hän, viettäessään omanlaistaan elämäänsä, ollut tullut lähempään
tuttavuuteen korkeampain, parempiluokkaisten naisten kanssa. Siitä
syystä Bucklaw, vaikka hän luonteeltaan olikin rohkea, oli peloissaan
ja hämillään, kun hänen piti ryhtyä puhuttelemaan korkeasäätyistä
naista.

Pinnistäen ja ponnistaen rohkeuttansa -- hänen omilla sanoillaan puhuen
-- hän viimein sai kylliksi uskallusta toivottaakseen ihanalle
metsästäjälle hyvää päivää ja kysyäkseen, oliko huvitus hänen
mielestänsä ollut toiveitten mukainen. Neito vastasi sangen
kohteliaasti ja sievästi, kiittäen myös hiukan uljasta herraa, jonka
urhoollinen teko niin taitavasti oli lopettanut leikin, kun sekä koirat
että miehet olivat hiukan kuin pääsemättömässä pulassa.

"Hiisi vieköön puukot tuppineen!" kirosi Bucklaw, joka tämän
kiitospuheen kuultuansa oli taas kuin omassa elementissään, "ei siinä
asiassa ole mitään vastusta eikä ansiota, kun vain poika ei liioin
pelkää saavansa pari sarvea ruokasäkkiinsä. Minä olen ollut tämmöisessä
hirvenajossa sen seitsemänsataa kertaa, jalo neito; enkä ole ikänä
vielä nähnyt sitä seisovaa otusta, en maalla enkä vedessä, jonka
kimppuun en olisi uskaltanut suoraapäätä käydä. Se johtuu vain
tottumuksesta ja tavasta, jalo neito. Mutta on se sentään, sen tahdon
sanoa teille, kunnioitettava neito, tehtävä hyvin huolekkaasti ja
varovaisesti. Ja parasta on, jalo neito, että teillä siinä työssä on
tuiki terävä ja kaksiteräinen puukko, niin että voitte iskeä sekä
edestä että takaapäin, miten sopivammaksi näette. Sillä hirvensarven
pistos on vaarallinen ja myrkyllinen vamma."

"Pelkäänpä pahoin, hyvä herra", vastasi nuori nainen, jonka hymy hieman
näkyi naamionkin alta, "etten saa paljoakaan tilaisuutta käyttääkseni
teidän hyödyllisiä neuvojanne."

"Mutta aivan oikein tämä herra puhuu sentään, armollinen neiti",
virkkoi jahtimestari, joka oli aivan hartaana kuunnellut Bucklaw'n
puhetta. "Ja minä olen kuullut isäni, joka oli metsänvartiana
Cabrachissa, sanovan, että metsäkarjun purema paranee helpommin kuin
hirvensarven pistos; sillä näin sanoo vanha metsämiehen sananlasku:

    "Karjun hampahist' ei haittaa, verimato vamman auttaa;
    vaan kun pisti hirven sarvi, valmihiksi laita hauta."

"Ja jos minä saisin neuvoa", jatkoi Bucklaw, joka nyt oli omassa
elementissään ja mielellään olisi ottanut koko asian johtaaksensa,
"niin pitäisi nyt leikata hirven pää palkinnoksi koirille, jotka ovat
hellät jaloistaan ja väsyksissä. Ja jos uskaltaisin sanoa, niin pitäisi
jahtimestarin, joka perkaa hirven, juoda kelpo, iloinen pikarillinen
olutta tai ryypyllinen viinaa tämän jalon neidon terveydeksi. Sillä jos
hän perkaa otuksen kaulaansa kastamatta, niin eivät lihat kestä
pilaantumatta."

Tähän hauskaan neuvoon jahtimestari, niinkuin on helppo arvata, suostui
aivan mielellään. Ja palkinnoksi siitä hän oli niin kohtelias, että
tarjosi Bucklaw'lle puukkonsa, josta nuori neito ei ollut huolinut.
Tämän kohteliaan tarjouksen neito itsekin vahvisti.

"Luullakseni, herra", sanoi hän poistuen joukosta, "minun isäni, jonka
huvitukseksi lordi Bittlebrainin koirat tänäpäivänä ovat olleet
liikkeellä, mielellään suo, että näiden asioiden huolenpito jää niin
kokeneen miehen käsiin kuin te olette."

Sitten neito, sulavasti kumartaen hevosensa selässä, lausui jäähyväiset
ja ratsasti tappopaikalta, pari palvelijaa jäljissään, jotka näyttivät
erikoisesti olevan hänen käskettävinään. Bucklaw tuskin huomasikaan
hänen lähtöänsä; hän oli liian iloissaan siitä, että sai tilaisuuden
näyttää metsämiehen-taitoansa, välittääkseen miehistä tai naisista. Hän
seisoi pian siinä liivisillään, käärityin paidanhihoin, käsivarret
kyynärpäitä myöten veressä ja rasvassa, silpoen, leikaten ja hakaten
yhtä taitavasti kuin ritari Tristram itse ja väitellen sekä intellen
kaikkien ympärillä seisovien kanssa sisälmyksistä, rintapaloista,
kuverisasista, korpinluista ynnä muista senaikuisista metsämiehen --
taikka teurastajan, jos lukija mieluummin niin tahtoo sanoa --
ammattisanoista, jotka kaikki tätä nykyä ovat jo unohtaneet
käytännöstä.

Kun Ravenswood, seuratessaan vähän jäljempänä ystävänsä perästä, näki
että hirvi oli kaatunut, niin hetkellinen metsästys-into katosi ja
sijaan tuli jälleen hänen tavallinen vastahakoisuutensa astua
köyhtyneenä, kuten hän oli, vertaistensa tai korkeampisukuisten silmien
eteen. Hän seisahdutti hevosensa pienen mäen kukkulalle ja katseli
sieltä vilkasta hälinää ja kuunteli metsämiesten huhuilemia, jotka
iloisesti kajahtelivat kesken koirien haukuntaa sekä hevosten
hirnumista ja kavioiden kopinaa. Mutta nämä riemunäänet tekivät
surullisen vaikutuksen varattoman aatelismiehemme korviin. Metsästystä
kaikkine kiihoittavine tunteineen on aina keskiajasta saakka pidetty
aatelisherrojen miltei yksinomaisena oikeutena, ja se oli muinoin
heidän päätoimensa rauhanaikoina. Hän tunsi, että hänen varansa eivät
sallineet hänen harjoittaa metsästyshuvia, johon hänellä muuten
säätynsä puolesta olisi ollut nimenomainen oikeus; -- hän näki nykyisin
valtaan nousseitten miesten nyt käyttävän tätä oikeutta samoilla
nurmikkokankailla, joita hänen esi-isänsä olivat huolellisesti
säästäneet omaa huvitustansa varten; -- ja hänen itsensä, näiden maiden
oikean perillisen, täytyi pysähtyä syrjemmäksi metsästysjoukosta.
Tällaiset mietteet painoivat raskaasti Ravenswoodin mieltä, joka
luonteeltansa oli syväajatuksinen ja synkkä. Hänen ylpeytensä työnsi
kuitenkin pian syrjään tämän alakuloisen mielialan, ja sen viimeinenkin
jäännös jätti sijan vain suuttumukselle, kun hän huomasi, että hänen
ajattelemattomalla ystävällään ei näyttänyt olevan lainkaan kiirettä
tuoda takaisin lainattua hevostaan. Mutta Ravenswood tahtoi nähdä sen
jälleen oikean omistajan käsissä ennenkuin hän palasi kotiin. Hän aikoi
juuri ratsastaa kokoutuneen metsästäjäjoukon luokse; mutta samassa
ilmestyi hänen viereensä ratsumies, joka niinkuin hänkin oli kauempaa
katsellut hirven kaatumista.

Tämä mies näytti olevan vanhemmanpuoleinen iältään. Hänellä oli
tulipunainen, leukaa myöten kiinninapitettu viitta yllään, ja hänen
hattunsa reunat olivat alaskäännetyt, luultavasti suojaksi
päivänpaistetta vastaan. Hevonen, vahva ja vakava ratsu, oli kuin luotu
ratsumiestä varten, joka vain tahtoi katsella päivän huvitusta, itse
siihen ottamatta osaa. Palvelija seisoi vähän taempana. Kaikki nämä
seikat ilmaisivat, että ratsumies oli vanhanpuoleinen, korkeasäätyinen,
suuriarvoinen aatelisherra. Hän aloitti keskustelun Ravenswoodin kanssa
sangen kohteliaasti, mutta ikäänkuin hiukan hämillään.

"Muodostanne päättäen olette te, herra, uljas nuori mies", virkkoi hän,
"mutta sittenkin näytätte olevan yhtä haluton tähän rivakkaan huviin
kuin jos teillä olisi minun ikäni paino niskoillanne."

"Muulloin kyllä olen ottanut osaa ajoon kiivaammalla halulla", vastasi
Ravenswood. "Mutta tällä kertaa perheessämme äsken sattuneet tapaukset
ovat syynä -- ja sitä paitsi", lisäsi hän, "minulla oli ajon alussa
vain huono hevonen."

"Joku minun palvelijoistani", sanoi vieras "taisi olla niin älykäs, että
lainasi teidän ystävällenne hevosensa."

"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänen ja teidän
kohteliaisuudestanne", vastasi Ravenswood. "Ystäväni on herra Hayston,
Bucklaw'n kartanon omistaja, jonka te, uskallan sanoa, aina olette
tapaava kiivaimpien metsämiesten joukossa. Hän saa itse antaa takaisin
teidän palvelijanne hevosen ja ottaa minun ratsuni sijaan -- ja
lisätä", lopetti hän kääntäen hevosensa poispäin, "omat hartaat
kiitoksensa niihin, jotka minä tästä lainasta lausun teille."

Näin puhuttuansa Ravenswoodin nuoriherra läksi ratsastamaan kotiin
päin, kuten ainakin mies, joka on ottanut jäähyväiset seuraltaan. Mutta
vieraasta herrasta ei ollutkaan niin helppoa päästä eroon. Hänkin
käänsi hevosensa ja ratsasti samaa tietä kuin nuori Ravenswood, niin
läheltä, ettei tämä helposti voinut päästä hänen seurastaan, jollei
tahtonut ajaa sivuitse; eikä sitä sen ajan kohteliaisuus enempää kuin
vieraalle herralle hänen ikänsä ja äskeisen ystävällisyytensä johdosta
tuleva kunnioitus sallinut.

Vieras ei pysynyt kauan ääneti. "Tämä", virkkoi hän, "siis on
vanha Wolfs Cragin linna, jota niin usein on kiitetty meidän
skotlantilaisissa aikakirjoissamme." Näin puhuen hän katseli vanhaa
tornia, joka takaapäin nousevaa mustaa ukkospilveä vasten näytti
vieläkin synkemmältä. Sillä virstan matkan alalla kierrettyänsä olivat
ajossa olleet metsästäjät joutuneet takaisin melkein samalle paikalle,
missä he silloin olivat, kun Ravenswood ja Bucklaw olivat lähteneet
joukkuetta seuraamaan.

Ravenswood myönsi ynseästi ja jäykästi vieraan sanat todeksi.

"Se on, niin olen kuullut", jatkoi vieras hämmästymättä hänen
vastahakoisuuttaan, "korkeasti-kunnioitettavan Ravenswoodin suvun
vanhimpia kartanoita."

"Sen vanhin omaisuus", vastasi nuoriherra, "ja luultavasti myös
viimeinen."

"Toi -- toi -- toivottavasti ei niin käy, herra", sanoi vieras
rykäisten useaan kertaan, saadakseen äänensä selviämään ja
rohkaistakseen mieltään, joka oli hiukan kahden vaiheilla. "Skotlanti
kyllä muistaa tämän vanhan suvun monet kunniakkaat urotyöt ja muistaa
myös kiitollisuudenvelkansa sitä kohtaan. Epäilemättä, jos sopivalla
tavalla saatettaisiin kuninkaallisen majesteetin tietoon, että näin
vanha ja jalo suku on häviämäisillään -- ahdingossa, aioin sanoa --
niin keksittäisiin keinoja _ad reaedificandum antiquam domum_
(vanhan huoneen uudestirakentamiseksi) -- --"

"Voin säästää teiltä, herra, enemmän keskustelun vaivan tästä asiasta",
keskeytti hänet Ravenswood ylpeällä äänellä. "Minä olen sen onnettoman
suvun perillinen -- minä olen Ravenswoodin nuoriherra. Ja te, herra,
joka näytätte olevan aatelissäätyinen, sivistynyt mies, ymmärrätte
epäilemättä, että köyhyyttä lukuunottamatta ei ole mitään kipeämmin
koskevaa kuin vieraan sääli, jota ei ole pyydetty."

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi vanhempi ratsumies --, "en
tietänyt -- kyllä ymmärrän, ettei olisi sopinut mainita -- ei mikään
voinut olla kauempana mielestäni kuin se luulo -- --"

"Ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, herra", vastasi Ravenswood,
"sillä tässä luullakseni meidän tiemme erkanevat, ja minä vakuutan
teille, että eroamme mitä tyynimmällä mielellä, ainakin mitä minuun
tulee."

Näin sanoen hän ohjasi hevosensa kaitaiselle, kivetylle tielle, Wolfs
Cragin entiselle kujalle, johon täydesti olisivat sopineet nämä Toivon
Laulajan sanat:

    Nurmettuneella tiellä tässä harva käy,
    ei jälkeä siin' ikänänsä muuta näy
    kuin metsämiehen taikka soturin.

Mutta ennenkuin Ravenswood vielä oli päässyt eroon kumppanistaan,
saapui aikaisemmin mainittu nuori aatelisnainen seuraan palvelijansa
saattamana.

"Tyttäreni", virkkoi vieras nuorelle neidolla, jonka kasvot yhä vielä
olivat naamion peitossa, "tämä on Ravenswoodin nuoriherra."

Tietysti olisi Ravenswoodin pitänyt jotakin vastata tähän esitykseen;
mutta neidon suloisessa muodossa ja arassa ujoudessa oli jotakin, mikä
ei vain estänyt häntä tiedustelemasta, kenen kautta ja kenelle hänet
näin esitettiin, vaan ensi hetkeksi teki hänet aivan äänettömäksi.
Tällä välin se ukkospilvi, joka jo kauan oli uhkaillut Wolfs Cragin
kallioiden takaa, oli lähennyt levittäen peittonsa yhä mustempana ja
paksumpana meren ja maan yli, salaten kaukaisemmat, pimittäen lähemmät
esineet, muuttaen meren lyijynkarvaiseksi ja kankaan tavallista
tummemman ruskeaksi. Juuri nyt se parilla kaukaisella jyrähdyksellä
ilmaisi Herran voimaa, mikä siinä liikkui; ja kahden peräkkäin
välähtävän salaman valossa häämötti kaukaa Wolfs Cragin harmaat tornit
ja lähempänä valtameren vierivät aallot, joiden harjat hetken aikaa
säihkyivät punaisina ja silmiä häikäisevinä.

Ihanan metsästäjän hevonen näytti tästä säikähtyvän ja hurjistuvan.
Ei Ravenswoodin siis sopinut, jos hän piti kiinni mies- ja
aateliskunniastaan, jättää häntä siihen ainoastaan isän ja palkattujen
palvelijoiden suojaan. Kohteliaisuus vaati, niin ainakin hän itse
arveli, että hänen piti tarttua neidon hevosen suitsiin ja olla apuna
tätä levotonta eläintä hillitsemässä. Kun Ravenswood paraikaa oli
kiintyneenä tähän toimeen, huomautti vanha herra, että ukkospilvi
paisui paisumistaan -- sanoi olevansa kaukana lordi Bittlebrainin
kartanosta, missä he paraikaa olivat vieraisilla -- ja pyysi
Ravenswoodia osoittamaan heille tien lähimpään suojapaikkaan. Näin
puhuen hän heitti halukkaana ja nolona silmäyksen Wolfs Cragin torniin,
joten sen omistaja ei voinut olla tarjoamatta huoneessaan hetkiseksi
suojaa tämmöisessä ahdingossa olevalle vanhukselle ja neidolle.
Ihanan metsästäjän mielentila teki tämän kohteliaisuuden aivan
välttämättömäksi; sillä autellessaan häntä ei Ravenswood voinut olla
huomaamatta, kuinka kovasti neito vapisi ja oli levoton nähtävästi
lähenevän ukkosilman pelosta.

En tiedä sanoa, oliko Ravensvoodin nuoriherra yhtä peloissaan; mutta
ainakin oli hänessäkin hiukan samanlaista hermojen vavistusta. Sillä
sanoessaan: "Wolfs Cragin tornissa ei ole muuta tarjottavaa paitsi
katoksen suojaa, jos se kelvannee tämmöisenä hetkenä -- --", hän
pysähtyi kesken, ikäänkuin kutsun loppupuoli olisi takertunut hänen
kurkkuunsa. Mutta vanha herra, hänen väkinäinen seurakumppaninsa, ei
sallinutkaan enää peruuttaa tuota pyyntiä, joka pikemmin vain oli
arvattava Ravenswoodin sanoista kuin selvästi ilmaistu.

"Tämän ukkosilman vuoksi", virkkoi vieras, "pitää antaa anteeksi,
ettemme kursaile -- minun tyttäreni terveys on huononlainen -- hän on
vielä heikkona äskettäin sattuneesta säikähdyksestä -- meidän
häikäilemätön tunkeutumisemme Ravenswoodin herran taloon ei toivoakseni
liene peräti lepyttämätön loukkaus näihin asianhaaroihin nähden --
lapseni terveys on tietysti minulle kalliimpi kuin ulkonaisten
sopivaisuussääntöjen noudattaminen."

Ei ollut peräytymisen mahdollisuutta. Ravenswood ratsasti siis edellä,
yhä vielä taluttaen neidon hevosta suitsista, jottei se hurjistuisi
äkillisestä jyrähdyksestä. Vaikka Ravenswood oli aivan pyörryksissä
omista riehuvista ajatuksistaan, niin hän huomasi sittenkin, että
kalmankalpeus, joka oli näkynyt neidon kaulassa sekä kulmilla ja
myöskin poskipäillä, sen verran kuin näitä ratsastusnaamarin alta
näkyi, nyt muuttui ruusuiseksi punaksi; ja hämillänsä hän tunsi
samanlaisen punastuksen, salaisen henkisen yhteyden vaikutuksesta,
kohoavan omillekin poskillensa. Heidän ratsastaessaan mäkeä ylös Wolfs
Cragin tornille tarkasteli vanha vieras kaiken aikaa Ravenswoodin
kasvoilla ilmeneviä tunteita, peitellen tätä väijyilemistään muka
tyttärensä turvallisuuden huolenpidolla. Ravenswoodin tunteet, kun he
pysähtyivät hänen vanhan torninsa edustalle, olivatkin sangen sekavat.
Ja kun hän johti vieraansa kartanon rappeutuneelle pihalle ja huusi
Kalebia avuksi, oli hänen äänessään jotakin tylyä, melkein tuimaa, joka
oli kaukana siitä kohteliaisuudesta, millä kunnioitettavia vieraita
tavallisesti vastaanotetaan.

Kaleb tuli; ja ihanan vieraan kalpeus ukkosen ensi kertaa jyrähtäessä,
tai kenenkä muun ihmisen kalpeus missä pulassa hyvänsä, ei ollut mitään
sen kalmankalpeuden rinnalla, joka levisi tuskastuneen hovimestarin
laihoille poskipäille, kun hän näki näiden lisävieraitten saapuvan
taloon ja muisti päivällishetken olevan aivan lähellä. "Onko hän
hullu?" mutisi Kaleb itseksensä, "onko hän peräti hullu, kun kuljettaa
tänne herroja ja naisia, vaikka kello on lyönyt jo kaksitoista?" Sitten
hän herraansa läheten pyysi anteeksi, että oli sallinut muun
palvelusväen mennä ulos hirvenajoa katsomaan, lisäten, että "he eivät
suinkaan luulleet armollisen herran palaavan kotiin ennenkuin pimeän
aikaan yöllä, ja sinne he nyt, pelkäänpä pahoin, jäävät
nahjustelemaan."

"Vaiti, Balderston!" lausui Ravenswood ankarasti, "nyt ei ole aikaa
hulluttelemisiin. -- Korkeasti-kunnioitettava herra ja jalo neito",
virkkoi hän sitten kääntyen vieraansa puoleen, "tämä vanha mies ja
vielä vanhempi ja typerämpi piika ovat ainoat palvelijani. Ja
virvoitusaineemme ovat vielä huonommat kuin palvelusväen vähyydestä tai
talon rappiotilastakaan voisitte päättää. Mutta ne ovat kaikki teidän
käytettävänänne, millaiset lienevätkin."

Vanhempi vieras, hämmästyneenä tornin rappeutuneesta, jopa jylhästäkin
ulkomuodosta, jolle paksu, musta pilvi antoi vieläkin synkemmän näön,
ja kenties myös hiukan säikähtyneenä talonisännän ankarasta, jyrkästä
äänestä, katsahti pelokkaasti ympärillensä, ikäänkuin hän jo alkaisi
katua, että oli niin kärkkäästi vastaanottanut tarjotun suojan. Mutta
nyt ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä eroon siitä tilanteesta,
johon hän itse oli saattanut itsensä.

Kaleb puolestaan oli niin ällistyksissään siitä, että hänen herransa
näin julkeasti ja koristelematta oli ilmoittanut talonsa tyhjyyden,
ettei hän pariin minuuttiin tehnyt muuta kuin mutisi viikonpäiväiseen
partaansa, joka ei kuuteen päivään ollut partaveistä kokenut: "Hän on
hullu -- peräti hullu -- aivan hurja ja mieletön! Mutta saakeli Kaleb
Balderstonin korjatkoon", lopetti hän ponnistaen kekseliäisyyttänsä ja
neuvokkuuttansa, "jos talolle sittenkään tulee häpeää, vaikka
nuoriherra olisikin yhtä hullu kuin kaikki seitsemän viisasta
yhteensä!" Ja nyt hän rohkeasti astui esiin ja kysyi totisella äänellä,
huolimatta herransa julmistuvista kulmakarvoista ja vihaisista
silmäyksistä: "Eiköhän pitäisi tuoda jotakin keveätä ravintoa nuorelle
neidille, ja lasillinen tokai- tahi sekt-viiniä, tai -- --"

"Lopeta jo tämä sopimaton hulluttelemisesi!" tiuskaisi Ravenswood
ankarasti. "Vie hevoset talliin äläkä häiritse meitä enää tyhjillä
loruillasi."

"Teidän käskyänne, armollinen herra, minun tulee totella ennen kaikkea
muuta", virkkoi Kaleb. "Mutta sittenkin, mitä siihen tokai- ja
sekt-viiniin tulee, jota nämä jalosukuiset vieraat eivät huoli -- --"

Mutta samassa ääni, joka kavioiden kopinan ja torvien toitotustenkin
seasta kuului, ilmaisi, että Bucklaw paraikaa kapusi tornille
jalkapolkua myöten, tuoden iloisen metsästäjäseurueen pääjoukon
mukanaan.

"Perhana vieköön!" sanoi Kaleb rohkeasti, tästä uudesta
filistealaistulvasta pelästymättä, "eivätpä he sittenkään vielä saa
voittoa minusta! Tuota helkkarin vietävää -- tuossapa hän kuljettaa
tänne kokonaisen lauman, joka luulee saavansa täällä särpiä viinaa
niinkuin vettä ojasta, ja kuitenkin hän niin täydellisesti tietää,
missä pulassa me olemme! Mutta annas, jos vain saisin pois nuo
ammosuiset palvelijapedot, jotka ovat päässeet pihalle herrojensa
jäljestä -- niinhän moni mies saa virkansakin -- niin saisinpa
sittenkin vielä kaikki kohdalleen."

Millä keinoin hän tämän aikomuksensa pani toimeen, sen saa lukija
seuraavassa luvussa nähdä.



YHDEKSÄS LUKU.


    Janoisin kurkuin ja kuivin suin,
    he kutsua heti tottelivat,
    ja "kiitos" huusivat riemastuin. --
    Mut juomaa hiukkasen maisteltuaan
    suut aivan kaikk' oli ammollaan!

             _Coleridge: Vanhan merimiehen laulu_.

Hayston, Bucklaw'n herra, oli niitä hulivilejä, jotka eivät koskaan
epäile, kun heillä on kaksi vaihtoehtoa: joko ystävän loukkaaminen
taikka koirankurin jättäminen. Kun tuli tietoon, että metsästysseuran
päähenkilöt olivat menneet Wolfs Cragiin, ehdotti jahtimestari
kohteliaisuudesta, että saaliskin vietäisiin mainittuun kartanoon. Ja
Bucklaw suostui heti mielellään tähän ehdotukseen; hän vain ajatteli
sitä, kuinka Kaleb-ukko parka oli ällistyvä, kun he näin miehissä
ilmaantuisivat; varsin vähän hän sitä vastoin muisti, mihin pulaan hän
sillä oli saattava ystävänsä, Ravenswoodin nuorenherran, jonka varat
niin huonosti kannattivat näin suuren vierasparven vastaanottamista.
Mutta Kaleb-ukossa hän tapasi odottamattoman viekkaan ja valppaan
vastustajan, joka pahimmassakin pulassa oli neuvokas keksimään
kaikenlaisia verukkeita ja koukkupuheita, joilla hänen mielestänsä
talon kunnia saatiin eheänä pysymään.

"No, Jumalan kiitos!" virkkoi Kaleb-ukko itsekseen, "onpa
eilispäiväinen tuuli paiskannut ison portin toisen puoliskon kiinni, ja
tulenhan minä toivottavasti toisen kanssa toimeen, niin että sekin
saadaan eteen."

Mutta viisaana linnanisäntänä hän myös, ennenkuin sulki portin
joukolta, joka oli tulossa, niinkuin sen lähenevä iloinen melu ilmaisi,
tahtoi samassa, jos mahdollista, päästä irti sisällisistä
vihollisistaan -- ja vihollisiapa hänen silmissään olivat melkein
kaikki, jotka tarvitsivat syömistä ja juomista. Kaleb-ukko odotti
malttamattomin mielin, kunnes hänen herransa oli saattanut molemmat
korkeasäätyiset vieraat torniin, ja sitten hän ryhtyi juoniinsa.

"Eiköhän", sanoi hän vieraille palvelijoille, "nyt kun hirven pää
tuodaan tänne kaikella juhlallisuudella, meidän jotka olemme kotiväkeä,
pitäisi mennä portin edustalle sitä vastaanottamaan?"

Mutta tuskin varomattomat palvelijat tätä kavalaa neuvoa totellen
olivat rientäneet ulos, kun Kaleb paiskasi aukiolevan portinpuoliskon
kiinni, niin että kaikki tornin seinät ja muurit kajahtivat -- toisen
puoliskon, niinkuin ylempänä mainittiin, oli jo tuuli lyönyt kiinni.
Tällä lailla sisäänpääsyn suljettuansa Kaleb piti armollisesti
ulkopuolelle jääneiden metsämiesten kanssa pienen keskustelun puhellen
heille pienen, ulkonevan ikkunan tai ampumareiän kautta, josta ennen
muinoin vartiat väijyilivät portin edustalle tulevia. Muutamin harvoin
ytimekkäin sanoin hän ilmoitti heille, ettei tähän kartanoon koskaan
päivällis-aikana millään ehdolla päästetä ketään sisään, että
korkeasti-kunnioitettava Ravenswoodin nuoriherra paraikaa oli käynyt
pöytään istumaan korkea-arvoisten vieraittensa kanssa ja että
kestikievarin emännällä tuolla alhaalla Wolfs-Hopen kylässä oli
erinomaisen hyvää paloviinaa. Viimein hän laski suustaan vielä hämärän
lupauksen, ikäänkuin lasku tulisi maksettavaksi hänen herransa
kukkarosta. Mutta tämän hän lausui sangen kaksimielisellä
oraakkelimaisella tavalla; sillä samoinkuin Ludvig XIV, Ranskan
kuningas, ei Kaleb Balderstonkaan omantuntonsa tähden tahtonut ajaa
juontansa niin pitkälle, että se olisi muuttunut suoranaiseksi
petokseksi; hän tahtoi, jos mahdollista, ryhtymättä ilmi valheisiin
vetää nenästä ulkona seisovia.

Tätä ilmoitusta muutamat kuuntelivat hämmästyen, toiset nauraen; ja
ulos teljetyt palvelijat vaativat vihaisin sanoin, että ainakin heidän
piti päästä takaisin voidaksensa palvella herraansa ja hänen tytärtään.
Mutta Kaleb ei ollut sillä tuulella, että hän olisi ottanut korviinsa
ja hyväksynyt minkäänlaisia poikkeuksia. Hän piti kiinni alkuperäisistä
sanoistaan jäykän, mutta kohteliaan itsepintaisesti, tavalla, johon
eivät mitkään syyt pysty eivätkä mitkään puheet pääse vaikuttamaan.

Bucklaw, joka oli kulkenut vähän jälempänä joukossa, astui nyt esiin ja
vaati sangen vihaisella äänellä, että heidät päästettäisiin sisään.
Mutta Kalebin päätös oli järkähtämätön.

"Vaikka itse kruunattu kuningas olisi portin edustalla", ilmoitti hän,
"niin minun kymmenen sormeani ei sittenkään aukaisisi porttia, sillä se
on vasten Ravenswoodin tapaa ja tottumusta, ja siis vasten minun,
heidän pääpalvelijansa, velvollisuuttani."

Bucklaw joutui nyt vihan vimmaan, päästi suustaan enemmän kirouksia
sekä vannomisia kuin mitä tässä viitsimme kertoa, ilmoitti tuntevansa
itsensä pahasti häväistyksi ja vaati välttämättömästi saada puhua pari
sanaa itse herralle. Mutta tätäkään ei Kaleb ottanut korviinsa.

"Hän leimahtaa ilmiliekkiin aivan kuin tappuratukku, se Bucklaw-poika!"
virkkoi Kaleb itsekseen. "Mutta saakeli soikoon, jos hän saa nähdä
meidän herran silmät ennenkuin ensin hiukan on nukkunut ja valvonut.
Huomenaamuna hän on jo selvemmällä järjellä. Onko se laitaa, että hän
kuljettaa tänne koko lauman juopuneita metsämiehiä, vaikka tietää,
ettei täällä ole monta tilkkaa hänen omankaan janonsa sammuttamiseksi."
Ja hän läksi pois ikkunasta jättäen heidät, miten parhaiten voivat,
sulattelemaan ulosjäämistään.

Mutta toinenkin mies, jonka läsnäoloa Kaleb kiivaudessaan ei ollut
huomannutkaan, oli kuunnellut keskustelua mitään virkkamatta. Tämä mies
oli vieraan herran kamaripalvelija -- luotettava, suuressa arvossa
pidetty mies -- samainen, joka metsässä oli lainannut hevosensa
Bucklaw'lle. Hän sattui olemaan tallissa silloin, kun Kaleb viekoitteli
muut palvelijat ulos; tällä tavoin oli hän pelastunut heidän
kohtalostaan, josta muuten ei hänen arvonsakaan varmaan olisi häntä
säästänyt.

Tämä mies huomasi Kalebin juonen, käsitti helposti syyn tähän
käytökseen, ja kun hän tiesi isäntänsä ystävälliset aikomukset
Ravenswoodia kohtaan, ei hänen ollut vaikea päättää, miten hänen
itsensä oli meneteltävä. Hän kävi Kalebin huomaamatta samalle
keskustelupaikalle, josta tämä juuri oli lähtenyt, ja ilmoitti
metsämiehille herransa käskeneen, että hänen palvelijoittensa sekä myös
lordi Bittlebrainin väen piti lähteä läheiseen kestikievariin. Siellä
saisivat he ottaa mitä ravintoa sattuisi olemaan tarjona, ja hän oli
pitävä huolen maksusta.

Meluisa metsämiesjoukko läksi siis pois Wolfs Cragin epäkohteliaan
portin edustalta ja rupesi astumaan jyrkkää polkua alas soimaten
talonherran saitaa, halpamielistä luonnetta ja kiroillen sekä linnaa
että sen asukkaita pahoin sanoin, joiden vertaisia metsämiestenkään
suusta harvoin kuullaan. Bucklaw'lla oli monta hyvettä, jotka hänestä,
jos hän olisi elänyt edullisempien olosuhteiden vaikutuksen alla,
olisivat tehneet arvossa pidettävän viisaan miehen; mutta hänen
kasvatuksensa oli niin peräti laiminlyöty, että hänen mietteensä ja
tunteensa aina mukautuivat hänen kumppaniensa mielialaa myöten. Hän
vertasi äsken saamiansa ylenpalttisia ylistyksiä noihin pahoihin
sanoihin, joilla kaikki nyt soimasivat Ravenswoodia; hän muisti, miten
yksitoikkoisia, ikäviä Wolfs Cragin tornissa vietetyt päivät olivat
olleet ja kuinka ne erosivat hänen tavallisen elämänsä iloisesta
kulusta; hän oli vimmaisesti vihastuksissaan siitä, että hänetkin oli
jätetty ulkopuolelle, mitä hän katsoi kipeäksi loukkaukseksi -- kaikki
nämä sekavat tunteet yllyttivät häntä rikkomaan ystävyytensä
Ravenswoodin nuorenherran kanssa.

Saavuttuansa pienen Wolfs-Hopen kylän kestikievariin hän arvaamatta
näki vanhan tuttavan, joka astui alas hevosensa selästä. Se ei ollut
kukaan muu kuin arvoisa kapteeni Craigengelt, joka heti lähestyi ja löi
kättä mitä ystävällisimmällä tavalla, ikäänkuin hän ei enää olisi
muistanutkaan, ettei heidän eronsa ollut aivan sovinnollinen.
Ystävälliseen kädenlyöntiin ei Bucklaw koskaan voinut olla yhtä
sydämellisesti vastaamatta; ja tunnettuansa hänen sormiensa puristuksen
Craigengelt heti tiesi, millä kannalla heidän välinsä oli.

"Pitkää ikää sinulle, veikko Bucklaw!" huusi Craigengelt. "Onpa sentään
vielä elämisen sijaa rehellisille miehille tässä matoisessa
maailmassa!"

Sen ajan jakobiitit -- se pitää tietää, vaikka en osaa sanoa millä
syyllä he sen tekivät, -- käyttivät nimitystä _rehelliset miehet_
nimenomaan omista puoluelaisistaan.

"Näkyypä olevan muillakin", vastasi Bucklaw. "Kuinka muuten sinä, jalo
kapteeni, olisit uskaltanut tulla tänne?"

"Kuka? Minäkö? -- Minä olen vapaa niinkuin kekrin ajan tuuli, joka ei
maksa mitään vuokraa eikä veroa. Kaikki on selvillä -- kaikki on
sovittu noiden vanhojen kuolakuonojen kanssa Vanhassa Savupesässä[10]
-- Hoh, hoh! Eivätpä he uskaltaneet pitää minua viikon päiviäkään
pihdeissään. Eräällä miehellä on heidänkin joukossaan parempia
suosijoita kuin mitä sinä arvaatkaan ja hän voi ystävääkin auttaa,
vaikka pula näyttäisi pahalta."

"Loruja!" vastasi Bucklaw, joka perinpohjin tunsi miehen mielenlaadun
ja suuresti halveksi häntä. "Heitä jo mielittelemisesi ja
kielittelemisesi -- sano suoraan, oletko vapaa ja täydessä turvassa."

"Vapaa ja täydessä turvassa, niinkuin paras whigiläiskruununvouti oman
piirikuntansa maantiellä tai kuin itkusuinen presbyteriläispappi omassa
saarnatuolissaan. -- Ja minä tulin tänne tuomaan sinulle sitä sanomaa,
ettei sinunkaan enää ole tarvis pysyä piilossa."

"Arvattavasti siis sanot nyt olevasi minun ystäväni?" kysyi Bucklaw.

"Sinun ystäväsikö?" vastasi Craigengelt. "Oma tappelukukko-veikkoni!
Olenhan minä, niinkuin oppineet sanoisivat, sinun oma Achateksesi --
niinkuin kinnas ja käsi -- puu ja kuori -- ystäväsi elämässä ja
kuolemassa!"

"Sitä aion koetella heti paikalla", vastasi Bucklaw. "Onhan sinulla
aina rahaa, mistä sitä saanetkin. Lainaapa nyt minulle pari kolikkoa,
että saisin näiden kelpo poikien kurkuille kostuketta ensiksi ja sitten
-- --"

"Kaksiko kolikkoa? Vaikka kaksikymmentäkin, poikaseni -- ja vielä
kaksikymmentä on varalla."

"Vai niin -- sanotko niin?" virkkoi Bucklaw pysähtyen; sillä
luonnollisella älykkyydellään hän rupesi vainuamaan jonkin oudon syyn
kätkeytyneen näin ylenpalttisen anteliaisuuden vaippaan. "Craigengelt,
joko sinä olet kelpo mies oikein toden teolla, jota tuskin voin saada
päähäni -- tai olet viekkaampi kuin sinusta olisin arvannut, ja vaikea
on minun saada sitäkään päähäni."

"_L'un n'empéche pas l'autre_ (toinen ei toista estä)", virkkoi
Craigengelt, "koske ja koeta -- kyllä tämä kulta on niin puhdasta kuin
paras rahapajassa punnittu."

Hän laski kasan kultakolikoita Bucklaw'n käteen, ja tämä työnsi ne
taskuunsa lukematta, katsomattakaan, sanoen ainoastaan: "Minä olen nyt
semmoisessa pulassa, että täytyy ottaa pesti, tulipa se vaikka itse
pirun kädestä." Ja sitten kääntyen metsämiesten puoleen hän huusi:
"Tulkaa pois, pojat! -- Minä maksan."

"Eläköön Bucklaw!" huusivat metsästäjät.

"Ja hiisi vieköön tuon toisen, joka ottaa osaa metsästykseen, mutta
antaa metsämiesten olla kuivillaan niinkuin rummun kopat", lisäsi
toinen ikäänkuin luonnolliseksi johtopäätökseksi.

"Ravenswoodit olivat aikanansa kelpo ja kunniallinen suku tässä
maassa", sanoi eräs vanha mies. "Mutta sen kunnia on mennyt tänä
päivänä, ja Ravenswoodin nuoriherra on näyttänyt olevansa saita
saivarennylkijä,"

Tämän päätelmän tehtyään, johon kaikki kuulijat yhtyivät, he suurella
melulla töytäsivät kapakkaan ja mässäsivät sitten siellä myöhään yöhön
asti. Bucklaw'n iloisesta mielenlaadusta johtui, että hän harvoin oli
valikoiva kumppaniensa suhteen. Ja tässä tilaisuudessa, kun iloiset
juomingit tuntuivat vieläkin makeammilta tavattoman pitkän
kohtuullisuuden, melkeinpä täydellisen paaston perästä, Bucklaw oli
yhtä onnellinen nähdessään olevansa tämän juomakunnan johtajana kuin
jos hänen viinaveikkonsa kaikki olisivat olleet kuninkaan poikia.
Craigengeltillä oli salaiset tarkoituksensa, joiden vuoksi hän
kernaasti näki, että Bucklaw hullutteli niin hurjasti kuin hänen
mielensä teki. Kapteeni oli luonteeltaan raa'an sukkela ja hävytön, ja
hän osasi laulaa lystillisiä veisuja; sitä paitsi hän tunsi perinpohjin
uudelleen löytämänsä kumppanin mielenlaadun. Tällä tavoin Craigengeltin
helposti onnistui saada hänet oikein ylitsevuotavin maljoin viettämään
tätä yhtymisjuhlaa.

Ihan toisenlainen näky oli samaan aikaan Wolfs Cragin tornissa.
Lähdettyänsä pihalta mieli liian täynnä omia sekavia mietteitänsä,
jotta hän olisi voinut huomata Kalebin vehkeet, Ravenswood saattoi
vieraansa tornin isoon saliin.

Väsymätön Kaleb, joka tosi innosta tai tottumuksesta puuhaili aina
aamusta yöhön saakka, oli vähitellen saanut tämän aution salin
puhdistetuksi hautajaispidoissa hujan hajan jääneistä tähteistä ja
laittanut sen johonkin määrin siistiksi. Mutta vaikka hän kaikella
taidollaan ja ahkeruudellaan koki asettaa harvat jäljelle jääneet
huonekalut niin, että huone joltakin näytti, ei hän kuitenkaan voinut
saada salin vanhojen, verhottomain seinien synkkää, autiota vaikutusta
poistetuksi. Pienet ikkunat, jotka pilkoittivat syvien seinäkomeroiden
pohjasta, näkyivät pikemmin olevan luodut valon ehkäisemiseksi kuin
päästämiseksi sisään; ja ukkospilven raskas, musta varjo teki huoneen
vieläkin pimeämmäksi.

Ravenswood talutti kohteliaasti, kuten ainakin aatelisherra, mutta
samalla omituisen jäykästi, nuoren neidon salin peräpäähän. Mutta vanha
vieras pysähtyi ovipuolelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hatun
ja päällysviitan yltään. Samassa kuului portin räjähdys, jonka
kuultuaan vieras säpsähti, astui kiireesti ikkunan luo ja katsahti
pelokkaasti Ravenswoodiin nähdessään portin olevan kiinni ja
palvelijansa sen ulkopuolella.

"Ei ole mitään pelkäämistä, herra", lausui Ravenswood vakavasti, "tässä
huoneessa on ainakin suojaa tarjona, vaikkei juuri vieraanvaraa.
Minusta näyttää", lisäsi hän sitten, "muuten jo olevan aika tietää,
ketkä minun rappeutuneelle asunnolleni tämän kunnian suovat."

Nuori neito pysyi ääneti ja liikkumatta, ja hänen isänsä, jota kysymys
suoranaisemmin koski, näytti olevan samassa asemassa kuin näyttelijä,
joka on uskaltanut ottaa suorittaakseen vaikeamman osan kuin mistä
kykenee suoriutumaan ja jolta puhe loppuu kesken, kun hänen juuri olisi
välttämättömintä puhua. Hän yritti peittää nolostunutta mielentilaansa
sivistyneen ihmisen ulkonaisilla kohteliaisuustempuilla. Mutta
sittenkin näkyi selvästi, kuinka hänen kumartaessaan toinen jalka
laahusti eteenpäin ikäänkuin lähestyen ja toinen sitävastoin vetäytyi
taaksepäin ikäänkuin pakoon pyrkien. Samoin myös, hänen aukaistessaan
viittansa kaulusta ja ottaessaan hatun pois päästään, sormet kopeloivat
ikäänkuin jotkut nivelet olisivat olleet ruostuneesta raudasta, jotkut
raskaita kuin lyijy. Ravenswood kävi sitä maltittomammaksi mitä
kauemmin vieras viivytteli; hänenkin rinnassaan näytti riehuvan kova
mielenliikutus, vaikka luultavasti aivan toisesta syystä. Ravenswood
ponnisti koko voimansa saadakseen puhumishalunsa hillityksi; vieras
sitä vastoin silminnähtävästi oli pulassa, kun ei löytänyt sopivia
sanoja ilmaistakseen sanottavansa. Viimein kuitenkin Ravenswoodin
maltittomuus rikkoi suitsensa.

"Minä näen", sanoi hän, "että herra William Ashton ei mielellään tahdo
esittää itseään vieraaksi tässä Wolfs Cragin tornissa."

"Minä toivoin, ettei se olisi tarpeen", vastasi valtiosinetinvartia
äänettömyydestänsä päästettynä, aivankuin haamu, joka on kuullut
loitsijan käskysanan; "ja minä kiitän teitä, Ravenswoodin nuoriherra,
että te astuitte ensiaskeleen, koska asianhaarat -- sallikaa minun
sanoa: valitettavat asianhaarat -- tekivät minulle erittäin vaikeaksi
itse ilmaista nimeni."

"Eikö siis minun", kysyi Ravenswood vakavalla äänellä, "tule pitää
tämän käyntinne kunniaa aivan sattumuksen tuottamana?"

"Sallikaa minun vähän selittää", sanoi valtiosinetinvartia
teeskennellen kasvonsa rauhallisiksi, vaikka rauha kenties oli kaukana
hänen sydämestään. "Tämä on kunnia, jota minä jo jonkun aikaa olen
hartaasti halunnut, vaikkei se kenties koskaan olisi tullut osakseni
ilman tänään sattuneen ukkosilman apua. Tyttäreni ja minä olemme
molemmat yhtä iloiset siitä, että olemme nyt saaneet tilaisuuden
kiittää sitä urhoollista miestä, joka pelasti meidän kumpaisenkin
hengen."

Viha, joka riehui Skotlannin suurten aatelissukujen välillä, oli nytkin
vielä yhtä katkera kuin ennen, vaikka se ei enää niinkuin keski-ajalla
puhjennut julkisiin väkivallantekoihin. Ei siis itävä rakkaus Lucy
Ashtoniin eikä myöskään kohteliaisuudentunne vieraita kohtaan voinut
kokonaan, vaikka ne kuinkakin urhoollisesti taistelivat, kukistaa sitä
vihan vimmaa, joka pyrki nousemaan Ravenswoodin sydämessä, kun hän näki
isänsä vihollisen seisovan tässä saman suvun salissa, jonka häviö
suurimmaksi osaksi oli tämän vihollisen jouduttama. Ravenswoodin
katseet siirtyivät vuoroin isään, vuoroin tyttäreen, ja tuon
neuvottomuuden päättymistä ei herra William Ashton katsonut viisaaksi
odottaa. Hän oli nyt saanut ratsastuspukunsa riisutuksi, ja sitten hän
astui tyttärensä luo ja avasi hänen naamionsa nauhat.

"Lucy-kultaseni", sanoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja taluttaen
hänet Ravenswoodin luokse. "Pane pois naamiosi, ja lausukaamme
kiitoksemme herra Ravenswoodille avokasvoin ja suorasti."

"Jos hän suvaitsee ne vastaanottaa", oli kaikki mitä Lucy virkkoi;
mutta hän sanoi sen mitä suloisimmalla äänellä, joka ilmaisi hänen
tuntevan ja samalla kuitenkin antavan anteeksi sen kylmyyden, jolla
heitä kohdeltiin. Nämä sanat niin viattoman ja niin ihanan olennon
suusta koskivat aivan Ravenswoodin sydämen pohjimmaiseen soppeen saakka
moittien ankarasti hänen tylyyttään. Ravenswood mutisi jotakin heidän
tulonsa arvaamattomuudesta ja lämpimin sanoin ilmaistuansa ilonsa sen
johdosta, että hän sai neiti Ashtonille tarjota katoksensa suojaa, hän
tervehti tyttöä sillä tervehdyksellä, jota sen ajan tapa tämmöisissä
tilaisuuksissa vaati. Heidän poskensa olivat koskeneet yhteen ja taas
erinneet -- Ravenswood piti yhä vielä kiinni neidon kädestä, johon hän
oli ystävällisellä kohteliaisuudella tarttunut -- punastus, joka tälle
tervehdykselle antoi tavallista paljoa syvemmän merkityksen, rusotti
yhä Lucy Ashtonin ihanilla poskilla -- samassa salama, joka näytti
kerrassaan nielleen kaiken pimeyden, valaisi äkkiä koko salin. Hetken
aikaa näkyi jokainen esine aivan selvästi. Lucyn hento, häipymäisillään
oleva haamu, Ravenswoodin säännöllisrakenteinen, pulska vartalo, hänen
synkkä muotonsa, hänen silmiensä tulinen, mutta sittenkin epäröivä
loisto, vanhat aseet ja vaakunat, jotka riippuivat pitkin seiniä --
kaikki tuo ilmestyi hetkeksi valtiosinetinvartian silmien eteen
kirkkaan, punaisen loistavan tulen valaisemana. Salaman sammuttua
seurasi melkein samassa hetkessä jyrähdys, sillä ukkosilma kulki aivan
kartanon ylitse. Ja tämä jyrähdys oli niin äkillinen, niin
kauhistuttavan kova, että vanha torni järähti perustuksiansa myöten ja
kaikki sisällä-olijat luulivat sen kaatuvan heidän päällensä. Noki,
joka vuosisatoja oli saanut häiritsemättä karttua, rapisi alas
suunnattoman väljiä savutorvia myöten; muurilaastia ja tomua huiskahti
kaikilta seiniltä ja useat suuret kivetkin -- lieneekö siihen sitten
ollut syynä torniin todella iskenyt ukkosen voima vai ainoastaan ilman
kova paine -- lensivät rappeutuneista valleista irti ja loiskahtivat
alas möyryävään mereen. Näyttipä siltä kuin tornin muinainen perustaja
olisi nostanut tämän ukkosilman tahtoen siten ilmaista suuttumustansa
jälkeläisensä sovintoliitosta suvun vihollisen kanssa.

Kaikki olivat säikähdyksissään; ja valtiosinetinvartia sekä Ravenswood
saivat molemmat tehdä voitavansa saadaksensa Lucyn tointumaan
pyörryksistä. Tällä tavoin tuli nuoren Ravenswoodin osaksi toistamiseen
arkaluontoisin ja vaarallisin kaikista toimista, se nimittäin, että
piti tukea ihanaa, turvatonta neitoa, jonka muisto jo ensimmäisen
samanlaisen tilaisuuden jälkeen yhä paloi hänen mielessään, niin
valveilla kuin unissa. Jos naimisliitto nuoren Ravenswoodin ja hänen
ihanan vieraansa välillä todella oli vastenmielinen talon
haltijahengelle, niin keino, jolla tämä oli vihastuksensa ilmaissut,
oli yhtä tyhmästi valittu kuin jos hän olisi ollut vain tavallinen
kuolevainen ihminen. Monet pienet avut, jotka olivat tarpeelliset
nuoren neidon mielen rauhoittamiseksi ja hänen henkensä
toinnuttamiseksi, saattoivat pakostakin Ravenswoodin ja herra Ashtonin
välit semmoisiksi, että perintövihan muuri ei voinut olla kaatumatta,
ainakin siksi hetkeksi. Mahdotonta oli Ravenswoodin epäkohteliaasti tai
kylmäkiskoisestikaan puhutella vanhaa miestä, jonka tytär -- ja
_semmoinen_ tytär -- lepäsi heidän edessään luonnollisesta
säikähdyksestä pyörtyneenä, vieläpä lepäsi Ravenswoodin oman katoksen
suojassa. Ja kun Lucy ojentaen kumpaisellekin kätensä jaksoi kiittää
heidän avustaan, huomasi Ravenswood, että hänen sydämessään viha
valtiosinetinvartiaa vastaan ei enää ollut kaikista voimallisin tunne.

Huono sää, pahoinvointi, palvelijain poissa-olo, kaikki nämä seikat
estivät Lucyn paluuta lordi Bittlebrainin kartanoon, joka oli runsaasti
seitsemän virstan matkan päässä. Tavallisenkin kohteliaisuuden
vaatimuksen mukaan ei Ravenswood siis voinut olla tarjoamatta huoneensa
suojaa tämän päivän lopuksi sekä yöksi. Mutta tylympi ilme, joka hänen
kasvoillaan oli paljon tavallisempi, pääsi jälleen valtaan, kun hänen
täytyi ilmoittaa, miten huonosti hänen talonsa oli ravinnon puolesta
varustettu vieraita varten.

"Älkää puhuko mistään vajanaisuuksista", virkkoi herra Ashton koettaen
keskeyttää hänet ja estää häntä puhumasta tästä huolettavasta aiheesta.
"Te olette hankkeissa lähteä ulkomaille, ja talonne tietysti ei voi nyt
olla varustettuna. Kaiken sen me hyvin ymmärrämme; mutta jos te puhutte
tästä huolestanne, niin te pakotatte meidät kylästä etsimään suojaa."

Ravenswood oli siihen juuri vastaamaisillaan, mutta samassa salin ovi
lensi auki ja Kaleb Balderston hyökkäsi sisään.



KYMMENES LUKU.


    "On siinä ruokaa heille -- puol' kanaa:
    ja härskit silakat -- ne lisäks anna.
    Tuoretta lientä pane päälle vaan,
    ja sekaan lyökki, ettei haisu tunnu."

               _Rakkauden toivioretki_.

Samainen ukkosen jyrähdys, josta kaikki muut olivat hämmästyneet, oli
verrattoman muonamestarimme rohkeaan, kekseliääseen mieleen tehnyt vain
herättävän vaikutuksen. Melkein jyrinän vielä kaikuessa, ja ennenkuin
vielä oikein tiedettiin, pysyisikö torni pystyssä vai romahtaisiko se
raunioksi, Kaleb jo huusi: "No, Jumalan kiitos! -- tämähän tuli
sopivaan aikaan, niinkuin pikari maljan ääreen." Ja samassa hän sulki
keittiön oven valtiosinetinvartian kamaripalvelijan nenän edestä, kun
hän näki tämän tulevan portin ulkopuolella seisovan joukon puheilta.
"Kuinka helkkarissa tuo pääsi sisään?" -- mutisi Kaleb. "Mutta hiisi
siitä huolikoon! -- Anna-Maija, mitä sinä siellä uuninnurkassa kykit
vapisten ja vinkuen? Tule tänne -- tai pysy siellä paikallasi ja kilju
-- eihän sinusta muuhunkaan ole apua -- kuuletkos, vanha haaska, kilju
-- kilju -- kovemmin -- kovemmin, sinä naikkonen -- niin että
herrasväki salissa sen kuulee -- olethan ennen vähemmistäkin asioista
kiljunut niin että on kuulunut Bass-lahdelle asti. Ja maltas -- maahan
nuo rojut --"

Ja yhdellä sivalluksella hän viskasi maahan muutamia hyllyllä olevia
tina- ja savi-astioita. Ja näiden kilinään sekaantui Kalebin ääni,
joka huusi ja ulvoi niin kauhealla tavalla, että Anna-Maijan
ukkosen-jyrähdyksestä johtuva pelästys antoi sijaa toiselle pelolle,
että nimittäin hänen vanha palveluskumppaninsa oli tullut hulluksi.
"Hän on viskannut kaikki vähäiset saviastiamme maahan -- ainoat astiat,
mitä meillä oli jäljellä maitotilkan säilyttämistä varten -- ja hän on
nakannut lattialle lihat, jotka oli keitetty herran päivälliseksi.
Herra Jumala armahtakoon! Miesraukan pää on mennyt peräti pyörälle
ukkosen jyrähdyksestä!"

"Pidä suusi, luntus", tiuskaisi Kaleb, jonka riemu tuosta onnistuneesta
keksinnöstä nyt oli ylimmillään, ylpeimmillään. "Kaikesta nyt on neuvo
pidetty -- päivällisestä ja muusta -- ukkonen on sen tehnyt yhdellä
jyrähdyksellään!"

"Voi kuitenkin tuota poloista miestä, hän on aivan järjiltään",
päivitteli Anna-Maija katsellen häntä pelon ja säälin sekaisin tuntein.
"Voi, jospa hän jälleen tulisi järkiinsä!"

"Kuule, sinä vanha hupsu", lausui Kaleb yhä vielä riemastuksissaan
siitä, että oli keksinyt pelastuskeinon voittamattomalta näyttäneestä
pulastaan. "Pidä sinä vain huoli siitä, ettei tuo vieras pääse tänne
keittiöön -- ja vanno, että ukkosen nuoli iski alas uunintorven
kautta ja pilasi parhaan päivällisen, minkä ikinä olit laittanut --
härkäpaistin -- siankinkun -- lammaslihan -- leivokset jäniksenpojat --
metsälinnut -- metsäkauriin, ja kaiken muun. Laske valheita paksulti
vain äläkä säästä kustannuksia. Minä lähden saliin -- paiskaa sinä
kaikki huiskin haiskin niin paljon kuin mahdollista -- mutta katso
kaikin mokomin, ettei vieras palvelija pääse keittiöön."

Annettuansa nämä käskyt liittolaiselleen Kaleb riensi saliin, mutta
seisahtui kuitenkin ensin ovelle tirkistelemään raosta, jota ajan
tuottamaa etua jo useat palvelijapolvet olivat käyttäneet hyväkseen.
Hän näki siitä, minkälaisessa tilassa Ashtonin neiti oli, ja oli
tarpeeksi viisas viivytelläksensä vielä vähän aikaa, jotta
huonovointinen neiti ei vielä pahemmin säikähtyisi ja jotta myös
samalla perästäpäin tarkemmin kuunneltaisiin hänen kertomustaan
ukkosenilman tekemistä vahingoista.

Mutta heti kun hän huomasi vieraan neidin jälleen tointuneeksi ja kuuli
puheen kääntyvän siihen, minkälaista yösijaa ja ravintoa tornissa
saattaisi olla tarjona, arveli hän olevan parhaan ajan hyökätä sisään
siten kuin viime luvun lopussa jo kerrottiin.

"Voi minua poloista! -- Kun piti semmoisen vahingon tulla Ravenswoodin
suvulle, ja kun minun piti elää niin kauan, että silmäni sen saivat
nähdä!"

"Mikä nyt hätänä, Kaleb?" kysyi hänen herransa vuorostaan vähän
säikähtyen, "onko joku osa tornia hajonnut?"

"Torniko hajonnut -- ei, noki vain tulla tuprutti alas, ja ukkosen
nuoli iski suoraan keittiöntakkaan, ja kaikki kilut ja kalut ovat
hajallaan, mikä täällä, mikä tuolla, aivankuin Hotchpotchin herran
tilukset. -- Ja juuri kun meillä oli näin erikoisen suuriarvoisia ja
suurisukuisia vieraita" -- tässä hän kumarsi syvään herra William
Ashtonille sekä hänen tyttärelleen -- "eikä ole enää talossa muruakaan,
mikä kelpaisi päivällispöytään -- tai illalliseksikaan, sen verran kuin
minä näen!"

"Sen hyvin uskon, Kaleb", virkkoi Ravenswood kuivakiskoisesti.

Kaleb kääntyi nyt herraansa päin puoleksi moittivin, puoleksi
rukoilevin katsein ja puhui hänelle näin: "Ei meillä ollut juuri
mitään erikoista varustettuna; me olimme vain lisänneet hiukan
teidän tavalliseen päivälliseenne, armollinen herra -- _petti
kuuver_,[11] niinkuin Louvressa sanottaisiin -- ainoastaan kolme
lajia ja hedelmät neljänneksi."

"Lopeta nuo hullutuksesi, joista ei ole muuta kuin kiusaa, sinä ukko
hupakko!" tiuskaisi Ravenswood närkästyksissään Kalebin turhista
puuhailuista. Mutta hän ei uskaltanut kuitenkaan väittää ukon puhetta
valheeksi pelosta, että siten saattaisi syntyä vielä naurettavampia
kohtauksia.

Kaleb huomasi tämän etunsa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Mutta
ensiksi hän nähdessänsä valtiosinetinvartian palvelijan astuvan sisään
ja puhuvan salaa herralleen otti vaarin tilaisuudesta ja kuiskasi
muutamia sanoja Ravenswoodin korvaan: "Olkaa vaiti, herra, Jumalan
tähden. Jos minua huvittaa saattaa sieluni vaaraan sillä, että
valehtelen talon kunnian säilyttämiseksi, niin eihän se ole teidän
asianne. -- Ja jos te annatte minun suorittaa työni häiritsemättä, niin
lupaan olla kohtuullinen päivällislaitoksessani. Mutta jos te rupeatte
panemaan vastaan, niin minä keitän kokoon pidot, jotka kelpaisivat
vaikka herttualle."

Ravenswood huomasi parhaaksi antaa puuhaavan hovimestarin seurata omaa
mieltänsä, ja tämä siis rupesi luettelemaan sormillansa: "Eipä siinä
ollut kovin paljon ruokaa -- ainoastaan sen verran, että neljä
herrashenkilöä olisi saanut tarpeeksensa -- ensimmäinen ruokalaji:
salvokukkoja valkean kastikkeen kera ja kilipaistia ja siankinkkua
vihannesten kera -- toinen laji: paistettua jäniksenpoikaa ja
täytettyjä rapuja ja vasikkapiirakkaa -- kolmas laji: ukkoteertä -- se
on vielä mustempi nyt, kun se on noessa -- ja torttuja ja hyytelöä ja
vähän joutavia makeisia ja marjahilloa -- eikä muuta ollutkaan",
lopetti hän huomaten, että hänen herransa maltti jo alkoi loppua. "Eipä
juuri muuta mitään ollut -- paitsi vielä omenia ja päärynöitä."

Neiti Ashton oli nyt jo niin tointunut, että hän saattoi huomata, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Hän näki, että se omituinen luja rohkeus,
jolla Kaleb luetteli olemattoman päivällisensä eri ruokalajeja, oli
ristiriidassa Ravenswoodin töin tuskin hillityn suuttumuksen kanssa.
Tämä kaikki näytti hänen silmissään niin hullunkuriselta, että hän,
vaikka hän kaikin voimin koettikin taistella vastaan, purskahti
hillittömään nauruun, johon hänen isänsäkin, hiljemmin sentään, yhtyi,
ja samoin viimein Ravenswood itsekin, vaikka tiesikin pilkan koskevan
hänen omaa asiaansa. Heidän naurunsa -- sillä silminnäkijäin mielestä
voi moni asia, josta me hyvin välinpitämättöminä luemme, näyttää
erinomaisen naurettavalta -- oli semmoinen, että koko vanhan salin
seinät kajahtivat. Nauru lakkasi ja alkoi jälleen, se lakkasi ja alkoi
yhä uudelleen hillittömin purskahduksin. Kaleb seisoi sillaikaa
paikallansa, katse täynnä vakavaa närkästynyttä ja ylpeää arvokkuutta,
joka teki asian vieläkin hullunkurisemmaksi katsojain mielestä ja
kiihdytti yhä heidän nauruansa.

Vihdoin viimeinkin, kun naurajien keuhkot olivat hengästyksissä ja
heidän voimansakin melkein lopussa, Kaleb huusi vähääkään välittämättä
kohteliaisuudesta:

"Lieneepä, perhana soikoon, herrasväki syönyt oikein herrasmaisen
aamupalan, kun saattaa nauraa yhtä iloisesti parhaan päivällisen
turmeltumiselle, mitä kokin hyppysistä ikinä lienee lähtenyt, kuin jos
se olisi hauskin juttu koko George Buchananin kirjassa. Mutta jos
teidän vatsanne olisivat yhtä tyhjät kuin Kaleb Balderstonin, niin
tyytyisittepä silloin vähempäänkin kikattelemiseen näin huolestuttavan
asian johdosta."

Kalebin koristelematon närkästyksen ilmaus nostatti seuran ilon
uudelleen ylimmilleen, mikä uusi naurun hohotus ei ollut Kalebin
mielestä vain loukkaavaa talon kunnialle, vaan sen lisäksi myös
erikoisesti todisti, että hänen koreaa puhettansa, jossa hän oli
luetellut kaikki muka hukkaan menneet herkut, pidettiin naurun
asiana. "Ja kuitenkin", sanoi hän perästäpäin Anna-Maijalle,
"päivälliskertomukseni oli semmoinen, että se olisi herättänyt
ravitunkin ihmisen nälän, mutta siellä he istuivat ja nauraa hohottivat
vain sille."

"Mutta", kysyi neiti Ashton muuttaen kasvonsa mahdollisimman vakaviksi,
"ovatko kaikki nuo hyvät herkut niin peräti pilalla, ettei niistä saa
tähteitäkään kokoon?"

"Tähteitäkö kokoon, armollinen neiti? Mitä luulette saatavan kokoon
noesta ja tuhasta? Menkäähän itse alas katsomaan keittiöön --
kyökkipiika on vapistuksessa ja väänteissä -- hyvät ravintoaineet
ympäri lattiaa -- härkäpaistit -- salvokukot ja valkeat kastikkeet --
piirakat ja hyytelöt -- siankinkut ja vihannekset ja kaikki makeiset ja
namuset. -- Te saatte ne kaikki nähdä, armollinen neiti, -- se on", hän
korjasi puhettansa, "te ette nyt enää saa nähdä niistä mitään, sillä
kyökkipiika on jo lakaissut ne pois, niinkuin hänen velvollisuutensa
olikin. Mutta valkeasta hyytelöstä te sentään saatte nähdä jäljet siinä
paikassa, mihin se roiskahti. Minä pistin sormeni siihen ja maistoin,
ja se maistuukin kuin maistuukin piimältä; jollei se ole ukkosilman
vaikutusta, niin en tiedä mistä muusta se johtuisi. -- Tämä herra tässä
varmaan kuuli myös kaiken astioittemme kilinän ja kolinan, kun
posliinit ja hopeat romahtivat yhteen röykkiöön."

Herra Ashtonin kamaripalvelija, vaikka hän olikin valtiomiehen
palvelija ja siis tottunut kaikissa tilaisuuksissa kasvojensa ilmeitä
hillitsemään, tuli vähän hämilleen tästä vetoamisesta eikä vastannut
muuten kuin kumartaen.

"Minä arvelen, herra hovimestari", virkkoi valtiosinetinvartia, joka
alkoi pelätä, että tämän puheen pitkittyminen voisi olla Ravenswoodille
vastenmielinen, "minä arvelen, että jos te menisitte minun palvelijani
Lockhardin kanssa -- hän on ollut matkoilla ja hyvin tottunut
kaikenlaisiin kommelluksiin sekä vastuksiin, -- niin te toivottavasti
yhdessä keksitte jonkin pelastuskeinon tästä pulasta."

"Meidän herra tietää", sanoi Kaleb, joka, vaikka hän ei itsekään enää
toivonut saavansa toimeen mitä olisi ollut tarpeen, olisi kuitenkin
pikemmin jalomielisen norsun tavoin tahtonut heittää henkensä
yrittäessään, kuin käyttää jonkun virkaveljen apua, "kyllä meidän herra
tietää, etten minä tarvitse neuvonantajaa, kun talon kunniaa on
valvottava."

"Minä en puhuisi totta, jos sen kieltäisin, Kaleb", vastasi hänen
herransa. "Mutta sinun paras taitosi on puolustelevien verukkeiden
keksiminen, jotka eivät ravitse sen paremmin kuin tuo ukkosen pilaaman
päivällisemme ruokalista. Herra Lockhardin taito sitä vastoin kenties
on sitä laatua, että se kykenee hankkimaan jotakin noiden sinun
ruokalajiesi sijalle, joita ei nyt kumminkaan ole olemassa eikä
luultavasti ole ikänä ollutkaan."

"Te suvaitsette laskea leikkiä", virkkoi Kaleb, "mutta sen tiedän
varmaan, että asian pahimmillaankin ollessa minun ei ole tarvis mennä
kauemmas kuin Wolfs-Hopen kylään, niin saan kokoon päivällisen vaikka
neljällekymmenelle hengelle. Ei sen vuoksi sentään, että väki siellä
olisi millään tavalla ansainnut sen kunnian, että heiltä ostettaisiin
meidän armollisen herran tarpeita, sillä he tottelevat huonoja neuvoja
mitä veromunien ja verovoin tuomiseen tulee."

"Menkää ja neuvotelkaa yhdessä", sanoi Ravenswood, "mene kylään ja tee
mitä parasta voit. Me emme saa antaa vierastemme jäädä ravinnotta siitä
pelosta, ettei hävinneen talon kunniaa voida oikein kannattaa. Ja
tässä, Kaleb -- ota kukkaroni; siitä taitaa luullakseni sittenkin olla
sinulle paras apu,"

"Kukkarostako? Kukkarostako vai?" virkkoi Kaleb rientäen suuttuneena
ulos, "mitä minä tekisin armollisen herran kukkarolla hänen omalla
maallaan ja tiluksillaan? Pitäisikö meidän maksaa omasta tavarastamme?"

Molemmat palvelijat olivat nyt lähteneet, ja heti, kun ovi heidän
perässään oli sulkeutunut, rupesi valtiosinetinvartia pyytämään
anteeksi liian kovaa nauruaan. Ja Lucykin sanoi toivovansa, ettei tuo
lempeä, uskollinen ukko siitä suinkaan ollut tuskaantunut tai
suuttunut.

"Kalebin ja minun täytyy kumpaisenkin oppia, jalo neito, kärsimään
iloisin mielin tai ainakin maltillisesti sitä naurunalaisuutta, mikä
joka paikassa aina seuraa köyhyyttä."

"Te teette itsellenne vääryyttä, Ravenswoodin nuoriherra, sen vakuutan
kunniasanallani", vastasi hänen vanhempi vieraansa. "Minä luulen
tuntevani teidän asianne paremmin kuin te itsekään ja toivon voivani
osoittaa teille, että suon teille menestystä niissä ja että -- sanalla
sanoen, että teillä on edessänne parempi onni kuin mitä te
huomaattekaan. Sillä välin voin vakuuttaa teille, etten pidä mitään
niin suuressa arvossa kuin jaloa henkeä, joka kohottautuu kovan onnen
yli ja pitää kunniallisten puutteiden kärsimistä parempana kuin
velkaantumista tai antautumista muiden käskyläiseksi."

Nämä sanat valtiosinetinvartia oli lausuvinaan arasti, epäröivän
herkkätuntoisesti, lieneekö siihen sitten ollut syynä pelko, että
Ravenswoodin mieli pahoittuisi tai hänen ylpeytensä heräisi. Herra
Ashton oli pelkäävinänsä, että kajoaminen tämmöiseen aineeseen, vaikka
vain sivumennenkin ja vaikka Ravenswood itse oli sen ottanut puheeksi,
olisi liikaa rohkeutta. Sanalla sanoen näytti aivan siltä kuin halu
osoittaa ystävällisyyttä olisi yllyttänyt häntä puhumaan, mutta pelko,
että sitä pidettäisiin liiallisena sekaantumisena, olisi pidättänyt
häntä. Eipä kumma siis, että Ravenswoodin nuoriherra, joka ei vielä
ollut kokenut paljon elämää, uskoi tuossa taitavassa hovimiehessä
näkevänsä vakavuutta, jommoista todella ei olisi löytynyt koko
tusinastakaan hänen kaltaisiaan miehiä. Hän vastasi sittenkin
varovaisesti olevansa kiitollinen niille, jotka ajattelivat hänestä
hyvää; ja sitten pyydettyänsä anteeksi vierailtaan hän poistui salista
pitämään huolta heidän tarpeistaan niin paljon kuin asianhaarat
sallivat.

Hänen neuvoteltuansa vanhan Anna-Maijan kanssa saatiin
yösijavarustukset pian valmiiksi, sillä niiden suhteen ei ollut paljon
valitsemisen varaa. Ravenswood antoi oman kamarinsa neiti Ashtonin
käytettäväksi, ja Anna-Maija (aikoinaan sangen arvokas henkilö)
tarjoutui hänen kamarineidokseen puettuna mustaan silkkileninkiin, joka
ennen muinoin oli ollut Ravenswoodin mummon oma ja loistanut kuningatar
Henrietta Marian hovitanssiaisissa. Sitten Ravenswood tiedusteli
Bucklaw'ta ja kuultuansa hänen olevan kestikievarissa metsämiesten sekä
muiden kumppaniensa seurassa hän käski Kalebin käydä siellä ja
ilmoittaa, miten asiat olivat Wolfs Cragissa -- että nimittäin vanhempi
vieras välttämättömästi oli majoitettava salakamariin, ainoaan
makuukamariin, joka voitiin laittaa semmoiselle miehelle sopivaan
kuntoon -- minkä vuoksi olisi parasta, jos Bucklaw voisi hankkia
itselleen yösijan kylästä. Ravenswood puolestaan ei katsonut miksikään
erikoiseksi epämukavuudeksi viettää yönsä salissa takkavalkean ääressä,
matkaviittaansa kääriytyneenä. Ja sen ajan palvelijat Skotlannissa,
vaikka he olisivat olleet kuinka korkeavirkaisia tahansa, useinpa myös
suurisukuiset ja sivistyneet nuoret herratkin, pitivät puhtaita olkia
tai kuivia heiniä paremman puutteessa sangen kelvollisena vuoteena.

Lockhard muuten oli saanut herraltansa käskyn tuoda vähän hirven lihaa
kestikievarista, ja Kalebin piti panna parhaat keinonsa liikkeelle
talon kunnian ylläpitämiseksi. Ravenswood kyllä toistamiseen tarjosi
hänelle kukkaroansa. Mutta kun se tapahtui vieraan palvelijan nähden,
niin Kaleb arveli velvollisuudekseen olla ottamatta vastaan, vaikka
hänen sormiansa kutkutti. "Eikö hän olisi voinut salaa pistää sitä
käteeni?" murisi Kaleb. "Mutta eihän meidän armollinen herra
milloinkaan opi käyttäytymään niinkuin sopii tämmöisissä
tilaisuuksissa."

Anna-Maija sillä välin, noudattaen Skotlannin syrjäisemmillä seuduilla
vallalla olevaa tapaa, tarjosi vieraille hiukan karjansa tuotteita
"kunnes parempi ruoka joutuisi valmiiksi." Ja toisen, ei vieläkään
peräti unohtuneen tavan mukaan Ravenswood puolestaan vei herra Ashtonin
torninsa korkeimmalle huipulle, jotta hän sieltä, kun myrsky oli nyt
siirtynyt kauemmaksi, saisi ihailla avaraa, aukeata näköalaa ja
"parantaa ruokahaluansa."



YHDESTOISTA LUKU.


    "Hei, emäntä", hän sanoi näin,
    jos kukon maksan edes sain,
    ja vehnäleipäsirun vain,
    ja porsaspaistin päänkin vielä
    (Vaikken hänt' elostakaan kiellä),
    näin pahall' enpä oiskaan miellä.

                     _Chaucer_.

Kaleb oli löytöretkellensä lähtiessään salaa itsekin hiukan epäilevällä
mielellä. Hänellä oli näet kolminainen pulma edessään. Hän ei ollut
uskaltanut kertoa herralleen, kuinka hän aamupuolella (juuri talon
kunnian puolustukseksi) oli suututtanut Bucklaw'ta -- hän ei ollut
myöskään uskaltanut tunnustaa liian hätäisesti hylänneensä tarjotun
kukkaron -- ja kolmanneksi hän pelkäsi hiukan itsensäkin puolesta, jos
hänen nyt piti käydä Bucklaw'n puheilla, joka vielä oli vimmoissaan
häneen kohdistetusta häväistyksestä ja jolla sen lisäksi paraikaa
mahtoi olla melkoinen määrä viinaa päässään.

Kaleb -- älkäämme häntä väärin tuomitko -- oli aina peloton kuin
jalopeura, kun Ravenswoodin suvun kunnia oli kysymyksessä; mutta hänen
urhoollisuutensa oli sitä maltillista laatua, joka ei pidä tarpeettomia
vaaroja huvituksenaan. Vaara oli nyt sentään vain sivuseikka hänen
mielestään; pääasia oli se, että talon varojen vähyys saataisiin
salatuksi ja se kerskaus toteutetuksi, että Kaleb ilman Lockhardinkin
apua ja isäntänsä rahoja voisi hankkia ruokavaroja. Tämä omin neuvoin
toimeentuleminen oli hänelle yhtä arka kunnian-asia kuin sille
jalomieliselle norsulle, johon me häntä jo kerran olemme verranneet ja
joka saatuansa liian raskaan kuorman vedettäväkseen kernaammin murskasi
pääkallonsa hurjissa ponnistuksissaan kuin salli toisten auttaa häntä.

Wolfs-Hopesta, jota he nyt lähenivät, oli onneton hovimestari usein
ennenkin tämmöisessä pulassa ollessaan saanut apuvaroja. Mutta nyt
viime aikoina olivat Kalebin ja kyläläisten välit suuresti muuttuneet.

Wolfs-Hope oli pienoinen kylä, ja tämä kylä joka oli rakennettu hujan
hajan pitkin vähäistä poukamaa, joka oli puron laskupaikkana mereen.
Wolfs Cragin torniin, jonka maihin se ennen muinoin oli kuulunut, tämä
kylä ei näkynyt; sillä välillä oli mäenharju, joka pitkänä niemenä
pisti ulos. Wolfs-Hopen vähälukuiset asukkaat saivat siten
elatuksensa (mikä kuitenkin usein petti), että he parilla, kolmella
kalastusveneellä kävivät merellä sillinpyynti-aikana ja että he
talvikuukausien kuluessa salaa kuljettivat viinaa ja sikunaa maahan. He
pitivät Ravenswoodin herrasväkeä vanhoista ajoista perityssä arvossa;
mutta tämän suvun ahdinkojen alkaessa oli muutamain Wolfs-Hopen kylän
asukasten onnistunut hankkia itselleen täysi omistus-oikeus pieniin
maapalstoihinsa, mökkeihinsä, kaalimaihinsa sekä laitumiinsa. Tällä
lailla he siis olivat vapaat keskiaikaisen aatelisvallan kahleista ja
niistä monenlaisista kiskomisista, joilla senaikuiset perin köyhät
kartanonisännät Skotlannissa kaikenlaisten tekosyitten nojalla, useinpa
aivan ilman tekosyytäkin, rasittivat mielivaltaisesti vielä köyhempiä
alustalaisiaan. He olivat nyt, pääasiallisesti ainakin, omassa
vallassaan, mikä seikka suuresti harmitti Kalebia. Sillä hän oli
vanhastaan tottunut harjoittamaan heidän parissaan samaa rajatonta
verotusoikeutta, jota ennen muinoin kuninkaan ruoanhankkijat käyttivät
Englannissa, kun he, karaten goottilaistyylisestä linnan portista ulos
ja hankkien väkivallalla sekä kuninkaallisen oikeuden voimalla
ruokavaroja, rahatta toivat kotiin torilta kokoonhaalittua saalista
sekä kaikenlaista muuta, mitä oli saatu pakenevalta, piilopaikkoihin
kätkeytyvältä kansalta, ja panivat ryöstetyt tavarat tallelle sataan
maanalaiseen kellariin.

Kaleb piti yhä vielä rakkaassa muistossa ja suri tätä mennyttä
valtaansa, joka pienemmässä määrässä jäljitteli keskiajan kuningasten
suuria veronkantoja. Ja hänessä eli yhä vielä turha toivo, että se
peloittava oikeus ja väkivalta, joka Ravenswoodin paroneille vaati
esikoiset ja parhaat osat kaikista luonnontuotteista aina seitsemän
virstan päähän heidän linnastaan, ei ollut iäksi päiväksi kadonnut,
vaan ainoastaan unohtunut. Sentähden hänellä oli tapana joskus aina
pienellä verotuksella herättää kyläläisten muisto hereille. Tähän nämä
ensi alussa olivat aina myöntyneet, milloin enemmän, milloin vähemmän
vastaan hangoiteltuansa. He olivat näet vanhoista ajoista tottuneet
asettamaan paronin ja hänen perheensä tarpeet etusijaan ja omat
tarpeensa vasta toiseen; sentähden he päästyänsä omaan valtaan eivät
heti paikalla älynneet olevansa aivan vapaita. He olivat aivan kuin
kauan aikaa vankina ollut mies, joka vapauteen päästyäänkin yhä vielä
on tuntevinansa kahleitten puristusta käsiranteissaan. Mutta pian
sentään vapauden nauttimista seuraa myös selvä käsitys sen eduista,
samoin kuin irralleen päässyt vankikin vapaasti liikkumalla pian saa
jäsenistään katoamaan sen kömpelyydentunteen, mikä kahleista on niihin
jäänyt.

Wolfs-Hopen kylän asukkaat alkoivat siis ensin nurista, sitten
hangoitella vastaan ja lopuksi peräti tekivät tenän, kun Kaleb
Balderston kävi veronkannollaan. Turhaan muistutti tämä heille, että
yhdestoista lordi Ravenswood -- liikanimeltään laivuri, joka nimi oli
hänelle siitä syystä annettu, että hän harrasti merenkulkuasioita --
oli heidän satamansa parannukseksi rakentanut laiturin (se oli vain
kömpelösti kokoonkyhätty kiviröykkiö), joka suojasi heidän
kalastusveneitään myrskysäältä. Silloin muka oli sovittu, että
paronille tulisi ensimmäinen puolileiviskä voita jokaisesta lehmästä,
joka poiki, sekä ensimmäinen muna, sitä nimitettiin maanantai-munaksi,
minkä jokainen kana muni jokaisen viikon alkupäivänä läpi vuoden.

Talonpojat kuuntelivat ja kynsivät korvantaustaansa, rykäisivät,
tuhauttivat nenäänsä ja virkkoivat, kun heiltä vastausta pinnistettiin,
yhdestä suusta: "Enpä tiedä!" Se on nytkin vielä skotlantilaisen
talonpojan ainainen turva, kun häntä vaaditaan myöntämään jotakin, mitä
hänen omatuntonsa ei voi olla todeksi tunnustamatta, mutta mitä kenties
hänen halunsa tai etunsa yllyttäisi kieltämään.

Kaleb antoi sittenkin Wolfs-Hopen kylänvanhimmille luettelon kaikesta
voista ja kaikista munista, jotka yllämainitusta apuverosta tai
ystävällisestä lahjasta muka olivat rästiksi jääneet. Vielä hän
ilmoitti olevansa halukas vaihtamaan tämän veron muihin tavaroihin tai
rahaan, jollei heidän sopisi sitä maksaa _in natura_ (luonnossa);
ja sitten hän jätti heidät keskustelemaan, niin hän ainakin toivoi,
millä tavalla vero olisi maksettava. Mutta kyläläiset päinvastoin
päättivät lujasti vastustaa koko vaatimusta; siitä vain oltiin kahden
vaiheilla, millä perustuksella vastarinta oli tehtävä. Silloin
tynnyrintekijä, sangen tärkeä ammattimies kaikissa kalamiesten kylissä
ja tämän kylän mahtavimpia Patres Conscripti lausui näin: "Meidän
kanamme ovat jo tarpeeksi monta päivää kaakotelleet Ravenswoodin
lordien hyväksi, ja onpa jo aika, että kanat alkavat kaakotella niiden
hyväksi, jotka hankkivat sekä orret että ohrat." Yhteinen naurunhohotus
ilmaisi koko seuran suostumuksen. "Ja", jatkoi puhetaituri, "jos niin
tahdotte, niin voin panna jalkani liikkeelle ja käydä Dunsessa asti,
David Dingwallia, sihteeriä, hakemassa, sitä, joka pohjoisesta on
muuttanut tänne meidän seudullemme -- kyllä hän tämän väärän oksan saa
oikenemaan, sen takaan."

Suuri käräjäpäivä siis päätettiin pidettäväksi Wolfs-Hopessa Kalebin
vaatimusten johdosta, ja häntä itseäänkin pyydettiin tulemaan kylään
tätä varten.

Hän tuli sinne avokäsin, tyhjin suolin, siinä toivossa, että hän
saisi täyttää edelliset herransa hyväksi, jälkimmäiset omakseen,
wolf-hopelaisten kustannuksella. Mutta sinnepä toivot kaikki hupenivat!
-- samassa kuin Kaleb saapui pitkän kyläraitin itäpäähän, ratsastaa
hytkytti länsipäästä kylään David Dingwallin peloittava haamu, viekas,
kovasydäminen, kovakourainen, kaikkiin koukkuihin oppinut
nurkkasihteeri, joka oli jo ajanut asioita Ravenswoodeja vastaan ollen
herra Ashtonin pääasiamiehiä. Hänellä oli satulassa edessään
nahkalaukku, täpö täynnä kylän omistuskirjoja. Hän sanoi toivovansa,
ettei herra Balderstonin ollut tarvinnut odottaa häntä kovin kauan,
"sillä minulla on käsky ja täysi valta maksaa tai vastaanottaa
maksettavia, sovittaa ja suorittaa, sanalla sanoen, lainmukaisesti,
niinkuin sopii, selvittää kaikki molemminpuoliset selvittämättömät
oikeudet, mitä lajia hyvänsä, jotka kuuluvat tai joiden väitetään
kuuluvan kunnioitettavalle herra Edgar Ravenswoodille, jota
tavallisesti mainitaan Ravenswoodin nuorenherran nimellä -- --"

"_Korkeasti_-kunnioitettavalle _lordille_ Edgar
Ravenswoodille", lausui Kaleb mahtipontisen juhlallisesti; sillä vaikka
hän tiesi hänellä itsellään olevan sangen vähän voiton toivoa tulevassa
taistelussa, niin oli hän lujasti päättänyt, ettei ainakaan hitustakaan
kunniaa saisi mennä hukkaan.

"Lordi Ravenswoodille, olkoon menneeksi vain", sanoi asianajaja --
"arvonimistä en huoli teidän kanssanne riidellä -- jota tavallisesti
sanotaan lordi Ravenswoodin tai Ravenswoodin nuorenherran nimellä,
Wolfs Cragin paronikunnan ja kartanon perintöomistajalle toiselta
puolen, ja toiselta puolen John Whitefishille sekä muille talollisille
Wolfs-Hopen kylässä, joka on yllämainitun paronikunnan rajojen
sisäpuolella."

Kaleb omasta pahasta kokemuksestansa tiesi, että tämän palkatun
puolustajan kanssa oli ihan toista riidellä kuin yksityisten
kyläläisten kera, joiden vanhoihin muistoihin, mielentaipumuksiin ja
ajatustapaan hän olisi saattanut vaikuttaa tuhansilla syrjäsyillä,
joista ei heidän asianajajansa olisi milläänkään. Taistelun loppupäätös
todistikin, että tässä pelossa oli perää. Turhaan Kaleb pani liikkeelle
parhaan puhetaitonsa ja terävimmän sukkeluutensa, kooten yhteen kaikki
syynsä ja nojautuen niin hyvin vanhaan tapaan ja perittyyn arvoon
kuin myös kaikkeen hyvään, mitä Ravenswoodin lordit menneinä aikoina
olivat tehneet Wolfs-Hopen kyläkunnalle ja mitä heiltä vielä
vastaisina aikoina saattoi toivoa. Nurkkasihteeri piti vain kiinni
perintöostokirjojen sananmukaisesta sisällyksestä -- niissä ei hän
siitä mitään huomannut -- siitä ei ollut mitään sopimusta tehty, ja kun
Kaleb koettaaksensa, eikö ylpeydestä voisi hiukan olla apua, puhui
siitä, mitä pahoja seurauksia kyläläisille saattaisi koitua, jos lordi
Ravenswood heiltä vasta kieltäisi suojansa, ja kun hän vielä lisäksi
puolilla sanoilla uhkasi pahempaakin kostoa, niin lakimies nauroi
hänelle ylenkatseellisesti vasten silmiä.

"Minun päämieheni", sanoi hän, "ovat päättäneet parhaan voimansa mukaan
pitää huolta kylästänsä, ja minun mielestäni lordi Ravenswoodilla --
koska hän on lordi olevinansa, -- pitäisi olla tarpeeksi tekemistä
omasta kartanostansa. Ja mitä siihen tulee, että te uhkaatte
väkivaltaista ryöstöä omankäden oikeudella eli _via facti_,
lakikirjan sanoilla puhuen, niin pyytäisin herra Balderstonia
muistamaan, että muinaiset ajat ovat olleet ja menneet ja että me
asumme eteläpuolella Forth-lahtea, kaukana vuoristosta, ja että minun
päämiehissäni lienee miehiä omaansa suojelemaan. Ja jos he huomaisivat,
etteivät heidän voimansa siihen riittäisi, niin he pyytäisivät
hallitukselta korpraalin sekä neljä punatakkia avukseen, ja tottahan
niissä", irvisteli herra Dingwall, "pitäisi olla täysi turva lordi
Ravenswoodia ja kaikkia hänen tai hänen palvelijoittensa väkivaltaisia
yrityksiä vastaan."

Jos Kaleb olisi voinut koota silmiinsä aatelisvallan kaikki
ukkosennuolet, niin että tämä arvon ja etuuksien halveksija olisi
siihen paikkaan niiden säihkeestä kuoliaaksi kaatunut, niin hän olisi
lennättänyt ne nurkkasihteerille vasten otsaa seurauksista huolimatta.
Mutta asianlaita oli nyt semmoinen, että hänen täytyi palata kotiin. Ja
siellä hän sitten pysyi koko puolen päivää erillään Anna-Maijankin
seurasta ja näkyviltä, piiloutuneena omaan erityiseen koppiinsa,
kuuraten yhtä ja samaa tinavatia ja vihellellen "Maggy Lauder"-laulua
kuusi tuntia lakkaamatta.

Tämän ryöstöretken onneton loppu oli Kalebilta sulkenut pääsyn kaikkien
niiden aarteitten luo, joita Wolfs-Hopen kylästä ja sen alusmaista oli
saatavana; se oli sulkenut häneltä pääsyn siihen Kultalaan, josta hänen
aina ennen pulassa ollessaan oli onnistunut saada jotakin apua. Kaleb
näet oli vannonut, että piru saisi viedä hänet, jos hänen jalkansa enää
koskaan koskettasi kylän raittia. Hän olikin pitänyt sanansa; ja kumma
kertoa, tämä poissapysyminen tuntui, niinkuin se oli aiottukin,
jossakin määrässä rangaistukselta vastahakoisten talonpoikien
sydämessä. Herra Balderston oli mies, joka heidän mielestänsä oli
yhteydessä korkeampien olentojen kanssa, hänen läsnäolonsa oli ollut
höystönä heidän pikkuisissa juhlapidoissansa, hänen neuvonsa oli
havaittu hyödyllisiksi useissa tilaisuuksissa, ja hänen käyntinsä
ikäänkuin enensivät kylän arvoa. "Wolfs-Hope", niin kyläläiset itse
tunnustivat, "ei näytä enää samalta kuin ennen ja kuin sen olisi
pitänyt näyttää, nyt kun Kaleb herra yhä vain istua kököttää
linnassaan; mutta olivathan sentään, mitä muniin ja voihin tulee, hänen
vaatimuksensa aivan järjettömät, niinkuin herra Dingwall selvästi oli
näyttänyt toteen."

Tämmöisellä kannalla olivat linnalaisten ja kyläläisten välit. Ja nyt
vanhalla hovimestarilla, vaikka se tuntui hänestä yhtä katkeralta kuin
sappi ja maliruoho, oli nämä kaksi välttämätöntä ehtoa valittavanaan:
hänen piti vieraan aatelisherran, vieläpä (se oli vieläkin
viheliäisempää) vieraan aatelisherran palvelijan kuullen tunnustaa,
että Wolfs Crag ei millään muotoa voisi saada päivällistä kokoon -- tai
piti hänen turvautua Wolfs-Hopen talonpoikien armeliaisuuteen. Se oli
kauhistuttavaa itsensäalentamista; mutta pakko käskee mistään
säännöistä huolimatta. Tämmöiset olivat Kalebin tunteet, kun hän astui
kyläraitille.

Haluten päästä irti kumppalistaan mitä pikemmin, sen parempi, hän
neuvoi herra Lockhardin Smalltrash-mummon kestikievariin. Sieltä
Bucklaw'n, Craigengeltin ja heidän joukkonsa pitämä melu kaikui
puoliväliin kyläraittia, ja ikkunoista loistava punainen valo, voittaen
nyt jo sakenevan harmaan hämärän, sai hohtamaan kasan vanhoja
tynnyreitä, puolikoita sekä pyttyjä, jotka törröttivät päällekkäin
ladottuina tynnyrintekijän pihalla, toisella puolen raittia.

"Jospa te, herra Lockhard", sanoi vanha hovimestari kumppanilleen,
"olisitte niin hyvä ja menisitte tuohon kestikievariin, josta tuli
paistaa ja jossa, jos oikein kuulen, he paraikaa laulavat laulua
'Kylmät kaalit on Aberdeeniss'.' Siellä voitte toimittaa herranne
käskyn hirvipaistin suhteen, ja minä tulen sitten antamaan oman käskyni
Bucklaw'n yösijasta, kunhan tässä ensin olen hankkinut muut
tarpeelliset ruoka-aineet. -- Ei sen puolesta, että tuo hirvipaisti
olisi niin ylen tarpeellinen", lisäsi hän pidättäen virkaveljeänsä
napista, "päivällisaterian kokoonsaamiseksi. Mutta se olisi kuitenkin
kohteliaisuudenosoitus metsästäjille -- ja, kuulkaas, herra Lockhard --
jos he siellä tarjoaisivat teille tilkan olutta tai maljallisen viiniä
tai lasillisen viinaa, te tekisitte viisaasti, jos ottaisitte vastaan.
Sillä saattaisipa olla, että meidän oluemme linnassa ovat hapanneet --
se taitaa olla suurestikin pelättävää."

Näin hän päästi Lockhardin menemään. Ja sitten hän jaloin, jotka olivat
raskaat kuin lyijy ja sittenkin vielä monta vertaa keveämmät sydäntä,
jatkoi kulkuansa hajalleen rakennetun kylän epätasaista raittia myöten,
miettien kenenkä kimppuun ensiksi kävisi. Piti löytää semmoinen talo,
missä muinaisen, kunnioitetun ylivallan muisto vielä oli voimallisempi
kuin äsken saadun vapauden tunto ja missä hänen käyntinsä katsottaisiin
suureksi, lepyttäväksi ja miellyttäväksi armonosoitukseksi. Mutta eipä
Kalebille johtunut mieleen ainoatakaan taloa, missä asukkaan mieli
olisi ollut senlaatuinen. "Kyllä meidänkin kaalimme mahtanevat pysyä
kylminä!" arveli Kaleb, kun nyt laulun sävelet jälleen sattuivat hänen
korviinsa. Seurakunnan pappi oli tosin saanut virkansa lordi
Ravenswood-vainajan avulla; mutta he olivat sitten riitaantuneet
kymmenyksistä. Oluenpanijan vaimo -- hän oli kauan aikaa uskonut
velaksi, mutta hänen laskunsa olivat aina jääneet toistaiseksi
maksamatta; ja jollei talon kunnia sitä välttämättömästi vaatinut, niin
olipa synti saattaa leski pulaan. Ei ollut ketään, joka niin hyvin
olisi voinut tarjota ystävän apua tässä tilaisuudessa -- vaikka
toiselta puolen tuskin taisi olla toista sen vastahakoisempaa kuin
Gilbert Girder, ylempänä mainittu tynnyrien ja pyttyjen tekijä, joka
oli ollut päämiehenä kapinassa voi- ja munaveroa vastaan.

"Mutta kaikkihan siitä riippuu", lausui Kaleb itsekseen, "osaako
koskettaa ihmistä oikeaan kohtaan, niin ainakin minä luulen. Ja minäpä
satuin kerran vahingossa sanomaan Gilbertiä ventovieraaksi meidän
kylässä, ja se mies on aina siitä ajoin kantanut kaunaa meidän taloa
vastaan. Mutta onpa hänellä sentään aviopuolisonaan korea, nuori vaimo,
Joan Lightbody, sen Lightbodyn tytär, joka oli Loup-the-Dyken talossa.
Ja ukko Lightbodyn omana vaimona oli tuo Mari, joka palveli meidän
rouvan kamarineitsyenä neljäkymmentä vuotta takaperin -- olemmehan me
monta lystiä päivää viettäneet yhdessä tuon Joanin äidin kanssa, ja
hänen sanotaan nyt asuvan tyttärensä luona. Ja sillä miehellä olisi
sekä jaakon- että yrjönkolikoita, kuin vain niiden kimppuun pääsisi. Ja
osoittaisinhan täten, se on varma, hänelle kunniaa, jommoista ei hän
joukkoineen oikeastaan ole ansainnut meiltä, tuo vastahakoinen jörö. Ja
jos hän meidän tähtemme menettäisikin kaikki nuo kolikot, niin
huokealla hän sittenkin pääsisi; hän tulee aivan hyvin ilmankin
toimeen."

Kaleb luopui siis kaikista epäilyksistään ja palasi, pyörähdettyänsä
kerran ympäri kantapäällään, kiireesti tynnyrisepän talolle. Siellä hän
lupaa kysymättä kohotti salpaa ja seisoi nyt samassa hallanin eli
välilaipion takana,[12] jossa, pysyen itse näkymättömissä, saattoi
tarkastella, mitä tuvan peräpuolella tapahtui.

Toisenlaista oli viheliäinen taloudenhoito Wolfs Cragin linnassa,
toisenlaista täällä. Rätisevä lieska leimahteli ilmaan tynnyrisepän
savutorvea myöten. Emäntä, pitseissään ja puhvihihoissaan, lisäsi
paraikaa juhlapukuunsa viimeisiä koristeita ihaillen sangen sievän ja
iloisen muotonsa kuvaa rikkinäisessä kuvastimessa, jonka hän
mukavuudeksensa oli asettanut seisomaan lautashyllylle. Hänen äitinsä,
vanhan Loup-the-Dyken tytär, "muhkein muori" mitä olisi voinut löytää
kolmen penikulman alalta ylt'ympäriltä -- sitä kaikki kummitädit ja
juoruakat yhdestä suusta vakuuttelivat -- istui valkean ääressä
pöyhkeillen puolisilkkisessä hameessaan, merenvahahelmissään ja
puhtaassa myssyssään, tupruttaen savua pienestä piipunnysästä ja pitäen
huolta keittiöasioista. Sillä ennenmainitulla leimahtelevalla tulella
kiehua poristeli suuri pata tai paremmin sanoen kattila, täynnä
höyryävää raavaanlihaa ja leipäpalasia. Ja valkean edessä pyörähteli
kaksi paistinvarrasta, joita kääntämässä oli kaksi tynnyrintekijän
oppipojista istuen vastakkain kumpikin takankulmallaan. Toinen varras
painui lampaanneljänneksen painon alla; toisessa oli koristuksena
lihava hanhi ja pari metsäsorsaa. Ja olivatpa nämä esineet alakuloisen
hovimestarin huolestuneelle sydämelle ja naukuville suolille vielä
paljoa haluttavammat kuin tuo iloinen nuorikko tai sievä muori. Tämän
yltäkylläisyyden näkö ja haju oli masentamaisillaan Kalebin vähäisen
rohkeudenkin. Hän käänsi silmänsä toisaalle, hetkisen myös
tarkastellakseen vieraskamaria, ja siellä tarjona oleva näky koski
melkein yhtä syvältä hänen sydämeensä. Siellä näet oli suuri, pyöreä
pöytä katettuna kymmenelle tai kahdelletoista hengelle ja
"koristettuna" (puhuaksemme Kalebin omilla mielisanoilla)
lumivalkoisella pöytäliinalla. Pöydällä nähtiin vielä suuria
tinapikareja, olipa niiden välissä myös pari hopea-astiaa, joiden
sisällyskin luultavasti oli niiden loistavan ulkonäön vertainen; siellä
oli kirkkaita lautasia, lyhytvartisia lusikoita, teräviä,
kiilloitettuja veitsiä ja haarukoita valmiina työhön -- kaikki
katettuna ikäänkuin juhlallista pitojenviettoa varten.

"Piru tuon parisniekan ja tynnyrien kyhääjän vieköön!" mutisi Kaleb
hämmästyksissään ja kateissaan. "Onpa oikein häpeä nähdä, kuinka
mokomat ihmiset pitävät suunsa makeana. Mutta nimeni ei ole Kaleb
Balderston, jollei osa näistä hyvistä herkuista joudu Wolfs Cragiin
tänä iltana!"

Näin päätettyään hän astui tuvan perälle ja tervehti sekä äitiä että
tytärtä mitä kohteliaimmin kumartaen. Wolfs Crag oli seudun
kuningashovi, Kaleb Wolfs Cragissa pääministerinä; ja on vanha
havainto, että veronalaiset miespuoliset alamaiset joskus kylläkin
napisevat hovilaisia vastaan, jotka määräävät heille veroja, mutta että
nämä samat hovilaiset siitä huolimatta aina ovat mieluisat kauniille
sukupuolelle, sillä he tuovat näille tiedon uusimmista juoruista ja
uusimmasta kuoseista. Molemmat naiset siis yht'aikaa kiiruhtivat
Kalebin luokse, yhteen ääneen häntä tervehtien.

"Voi herranen aika! Vai tekö tulitte, herra Balderston! Oikein teidän
näkemisenne tekisi surullisenkin silmän iloiseksi -- käykää istumaan --
painakaa puuta -- isäntä tulee oikein iloiseksi, kun saa nähdä teidät
-- te ette koskaan ole nähnyt häntä niin lystillä tuulella kuin hän
tänään on. Mutta meille tuleekin pikku nupukkamme ristiäiset, niinkuin
te varmaan olette kuullut. Ja varmaanhan te nyt jäätte tänne ja
katsotte sitä puuhaa. -- Me olemme tappaneet pässin, ja yksi pojista on
pyssyineen käynyt suolla -- ainahan te ennen piditte metsäsorsia hyvänä
herkkuna."

"Ei, ei, emäntä kulta", vastasi Kaleb, "minä pistäysin vain sisään
onnea toivottamaan, ja olisi ollut vähän puhuttavaa isännälle,
mutta --", ja hän kääntyi ikäänkuin lähteäkseen.

"Ei millään tavalla käy laatuun, että te lähdette", intti vanhempi
nainen nauraen ja pitäen häntä kiinni rohkeasti, kuten ainakin vanha
tuttava. "Kukapa ties mitä pahaa siitä voi lapselle tulla, jos te sitä
tällä tavoin ylenkatsotte."

"Mutta minulla on tulinen kiire, emäntä kulta", virkkoi hovimestari,
sittenkin liiaksi vastustelematta sallien, että hänet vedettiin
tuolille. "Ja mitä syömiseen tulee", -- hän näki, että talon emäntä
juuri aikoi tuoda lautasen hänelle -- "ja mitä syömiseen tulee --
Jumal' auttakoon! -- aivanhan me olemme pakahtumaisillamme tuosta
alinomaisesta syömisestä aamusta iltaan. Se on oikein häpeällistä
ylellisyyttä. Ja sen me olemme oppineet noilta Englannin
vanukas-ahmateilta."

"Hohoo -- älkää nyt välittäkö Englannin vanukas-ahmateista", sanoi
Lightbodyn mummo, "vaan maistakaapa meidän vanukastamme -- tuossa olisi
mustaa vanukasta ja tässä valkeaa pöperrystä -- maistakaa kumpiko
teidän mielestänne on parempaa."

"Hyvät ne ovat kumpikin -- erinomaiset kumpikin -- ei voi olla
parempaa, mutta minulle, joka juuri olen syönyt päivälliseni" -- mies
parka ei ollut vielä päivän koitosta maistanut einettäkään -- "riittää
yksin hajukin. Mutta en tahdo kuitenkaan hyljeksiä teidän laitoksianne,
emäntä kulta. Jos te sallitte, pistäisin siis nuo vanukkaat
taskuliinaani ja söisin ne sitten iltapalakseni, sillä Anna-Maijan
piirakkoihin ja muihin joutavuuksiin minä alan jo kyllästyä --
tiedättehän te, Mari kulta, että aina olen pitänyt maalaisruokia
parhaina -- ja maalaistyttöjä samaten" -- hän vilkaisi tynnyrintekijän
vaimoon. "Näyttääpä tuo, totta maar, nyt vielä kauniimmalta kuin
Gilbertin taloon tullessaan ja olipa hän sentään silloinkin jo näppärin
neitonen meidän pitäjässämme ja lähipitäjissäkin lisäksi. Mutta: muhkea
lehmä, muhkea vasikka."

Naiset hymyilivät kumpikin itsekseen tästä mielistelypuheesta ja
hymyilivät taas, toinen toiseensa katsahtaen, kun Kaleb kääri vanukkaat
käsiliinaan, joka hänellä oli muassaan, aivan kuin saduissa
lohikäärmeellä on matkasäkkinsä, johon se pistää kaikki, mitä eteen
sattuu.

"Ja mitä sitten torniin kuuluu?" kysyi emäntä.

"Vai mitä kuuluu? -- Kuuluuhan parhaat sanomat, mitä vielä olette ikinä
kuulleet -- herra valtiosinetinvartia on siellä kauniin tyttärensä
kanssa ja taitaapa hän viskata tytön meidän herran jalkojen eteen,
jollei tämä tahdo ottaa häntä hänen käsistään. Ja sen takaan, että hän
silloin neuloo meidän vanhan Ravenswoodin kartanon kiinni tytön
hameenhelmaan."

"No voi herranen aika! -- No voi kuitenkin! -- Ja onko nuoriherra
mieltynyt tyttöön? -- Ja onko tyttö kaunis? -- Ja minkäväriset hiukset
hänellä on! -- Ja tuliko hän sinne pitkässä leningissä vai
metsästyspuvussa?" Kysymykset tupruilivat tuiskuna hovimestarin
korviin.

"Malttakaa -- malttakaa! Koko päivähän kuluisi, jos pitäisi vastata
kaikkiin kysymyksiinne, ja minulla on tuskin minuutinkaan aikaa. Missä
isäntä on?"

"Pappia noutamassa", sanoi Girderin emäntä, "arvoisaa herra Peter
Bide-the-Bentiä Mossheadistä. Sitä kelpo herraa vaivaa luuvalo siitä
saakka, kun hän vainon aikoina piili vuorilla."

"Vai niin! -- Whigi ja vuorilla-piileksijä -- vai semmoinen?" sanoi
Kaleb, joka ei saattanut hillitä närkästystään. "Olenpa ne päivät
nähnyt, emäntä, jolloin korkea-arvoinen kirkkoherra Cuffcushion ja
hänen messukirjansa olisi teille kelvannut ja" -- kääntyen vanhemman
naisen puoleen -- "kelle hyvänsä kunnon vaimolle tämmöisessä
tilaisuudessa."

"Kyllähän se on totta sekin", myönsi Lightbodyn muori, "mutta mitäs
tehdä? -- Joanin täytyy sekä veisata virsiänsä että palmikoida
hiuksiansa sillä tavalla kuin hänen miehensä käskee, eikä millään
muulla tavalla. Sillä Gilbert on herra ja hallitsija talossaan, sen
saan sanoa teille, herra Balderston."

"Niin, niin, ja itse hän myös taitaa hallita rahojaan?" kysyi Kaleb,
jonka toivolle isäntävalta ei juuri ennustanut hyvää.

"Joka ainoaa pennyä. -- Mutta vaatettaa hän sentään emäntänsä koreaksi
kuin satakaunon, niinkuin näette. Ei Joanilla ole juuri valittamisen
syytä -- jos onkin joku paremmassa tilassa, niin onpa kymmenen
pahemmassa."

"No niin", virkkoi Kaleb, joka, vaikka hänen rohkeutensa oli rauennut,
ei kuitenkaan vielä hellittänyt, "sillä lailla ette te juuri antanut
oman miehenne hallita. Mutta maassa maan tavalla, tai maasta pois. Ja
nyt minun pitää lähteä. -- Minä vain aioin kuiskata isännän korvaan
kuulleeni tuolla kerrottavan, että Peter Puncheon, joka oli
tynnyrintekijänä kuninkaan viinikellarissa Leithissä, on kuollut --
niin minä arvelin, että sananen, jonka minun herrani voisi virkkaa
herra valtiosinetinvartialle, saattaisi olla Gilbertille eduksi. Mutta
koska hän ei ole kotona -- --"

"Voi, mutta sopiihan teidän odottaa kunnes hän tulee kotiin", sanoi
emäntä; "minä olen aina väitellyt isännälle, että te suotte hyvää
meille; mutta hän se aina heti tulistuu pienimmästäkin satunnaisesta
sanasta."

"No niin, kyllä minä odotan niin kauan kuin suinkin voin."

"Ja onko", jatkoi mestari Girderin sievä, nuori emäntä, "onko teidän
mielestänne tuo neiti Ashton kaunis? -- Totta maar, sitäpä hänen
pitääkin olla, jos tahtoo seisoa meidän lordin rinnalla, jolla on
silmät ja käsi ja ryhti hevosen selässä istuessaan, ettei kuninkaan
pojalla parempaa. Tiedättekö sen, herra Balderston, että hän vilkaisee
ikkunaani joka kerta kun kylän kautta ratsastaa, niin että kyllä
minulla, paremmin kuin monella muulla, on oikeus sanoa minkänäköinen
hän on."

"Sen hyvin tiedän", vastasi Kaleb; "sillä olenhan minä kuullut meidän
nuoren lordin sanovan, että tynnyrintekijän emännällä on kirkkaimmat
mustat silmät koko meidän kartanon maalla. Ja siihen minä vastasin:
'Saattaa hyvin niin olla, armollinen herra, sillä samanlaiset oli hänen
äidillänsäkin ennen aikaan, niinkuin pahaksi onneksi itse olen nähnyt.'
-- Mitä, Mari? Ha, ha, haa! -- Ne olivat hauskoja päiviä ne!"

"Suus kiinni, ukkeli", virkkoi vanha nainen, "älä laskettele mokomia
joutavuuksia nuorten naisten korviin. -- Mutta kuules, Joan -- hyi
sinua, äitiä, kun et kuule, että lapsesi itkee! Varmaan on taas tuo
paha vilustaja hänessä."

Sekä äiti että äidinäiti kavahtivat pystyyn ja kipaisivat tyrkkien
toisiansa touhuisasti johonkin syrjäiseen loukeroon, mihin illan nuori
sankari oli saatu talteen. Kun näin purjehdusväylä oli saatu selväksi,
pisti Kaleb sieramiinsa virvoittavan nuuskahyppysellisen päätöksensä
rohkaisuksi ja vahvistukseksi.

"Käyköön onneni aivan nurin", ajatteli hän itsekseen, "jos tuo
hanhenpaisti tänä iltana saa luikahtaa herra Bide-the-Bentin tai
mestari Girderin vatsaan." Ja sitten kääntyen vanhemman
vartaankääntäjän, noin yksitoistavuotiaan pojan puoleen ja pistäen
hänelle rahan käteen hän sanoi:

"Tässä olisi kaksitoista pennyä, poikaseni, vie ne Smalltrashin
emännälle ja pyydä, että hän taas täyttäisi rasiani aivastuspulverilla.
Kyllä minä sill'aikaa kääntelen varrasta sinun puolestasi -- ja sinä
saat siellä sirusen mesileipää vaivastasi."

Niin pian kuin vanhempi poika oli lähtenyt tälle asialle, katsoi Kaleb
toista jäljelle jäänyttä paistinkääntäjää vakavasti ja lujasti silmiin,
nosti pois tulelta sen vartaan lintupaistineen, jota hän oli luvannut
hoitaa, paiskasi hatun päähänsä ja patikoi matkaansa paisti kädessä.
Hän seisahtui kestikievarin ovelle vain sen verran, että kerkesi
lyhyesti ilmoittaa, "ettei siksi yöksi linnassa ollut vuodetta herra
Bucklaw'lle."

Liian lyhyesti oli Kaleb tämän sanomansa ilmoittanut, ja se muuttui
jyrkän epäkohteliaaksi, kun se kestikievarin emännän suun kautta saapui
perille. Bucklaw siis, niinkuin luultavasti tyynempi, vakavampikin
mies, suuttui kovasti. Kapteeni Craigengelt teki sen ehdotuksen, johon
kaikki läsnäolijat hurraten suostuivat, että lähdettäisiin tuota vanhaa
kettua (hän tarkoitti Kalebia) ajamaan takaa ennenkuin hän pääsisi
luolaansa ja että häntä sitten vaipalla lennätettäisiin. Mutta Lockhard
ilmoitti käskevällä äänellä oman herransa sekä lordi Bittlebrainin
palvelijoille, että valtiosinetinvartia panisi suuresti pahakseen
pienimmänkin loukkauksen Ravenswoodin nuorenherran palvelijaa
kohtaan. Lausuttuaan nämä sanat tarpeeksi painavalla tavalla, jotta
takaa-ajotuumista tulisi loppu, hän poistui kestikievarista, vieden
mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat kaikkia ruokavaroja, mitä
oli saatu kokoon. Tällä tavoin kulkien hän saavutti Kalebin juuri kun
tämä oli jättänyt kylän taakseen.



KAHDESTOISTA LUKU.


    Vai teiltä jotain odottaisin? -- Ma teiltä
    kyll' äsken kerjäsin -- ei, pahempi --
    varastin avuntyön -- ja kaikkein pahin --
    näin tehden eksyin aivan harhallen.

                _Rahaton, mutt'ei neuvoton_.

Lystikäs kuva olisi siitä saatu, jos olisi maalattu tuon pienen pojan
kasvot, ainoan vieraanmiehen, joka näki Kalebin rikoksen, joka loukkasi
sekä omistus- että kohteliaisuuslakia. Hän istui liikkumatta, ikäänkuin
hän olisi silmin nähnyt jonkin niistä kummituksista, joista hän oli
kuullut talvisin iltapuhteilla tarinoita kerrottavan. Näin tehden hän
kokonaan unohti oman tehtävänsä ja oli pyörittämättä varrastaan, josta
seurasi, että tämän illan tapaturmien luku vielä eneni, sillä
lammaspaistin toinen puoli kärventyi aivan sysimustaksi.
Hämmästyksestään hän heräsi vasta silloin, kun sai aika kolahduksen
Lightbodyn muorilta, joka (jos lieneekin muissa suhteissa ollut nimensä
kaltainen) oli ruumiiltansa vakaa ja taitava käyttämään käsiänsä; sitä
oli hänen miesvainajansakin, niin huhu kertoi, saanut omassa nahassaan
kokea.

"Miksi sinä annoit paistin kärventyä, sinä keskenhautomaton epatto?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Ja mihin toinen joutava on joutunut?"

"En tiedä", änkytti hämille joutunut poika.

"Ja missä on herra Balderston? -- Ja ennen kaikkea -- missä,
kirkkoneuvoskunnan ja kirkonkokouksen nimessä, niin sanoakseni, missä
on toinen varras, jossa hanhi ja sorsat olivat?"

Samassa Girderin emäntä astui sisään ja yhtyi äitinsä torumisiin
huutaen pojan toiseen korvaan, sillä aikaa kun vanha muori kiljui
toiseen. Siten he saivat onnettoman nulikan niin peräti sekaannuksiin,
ettei hän moneen aikaan voinut kertoakaan kerrottavaansa. Ja vasta kun
vanhempi poika oli tullut takaisin, alkoi aavistus asian todellisesta
laidasta hämärtää naisten mielessä.

"No voi herranen aika!" kummasteli muori Lightbody, "kukapa olisi
uskonut että Kaleb Balderston olisi tehnyt vanhalle tuttavalle
semmoisen koirankurin!"

"Voi sinua sen vietävää!" kirosi mestari Girderin emäntä. "Ja mitä minä
nyt sanon isännälle? -- Hän hakkaa minut pieniksi palasiksi, vaikkei
olisi ainoatakaan muuta naista koko Wolfs-Hopessa."

"Pidä suusi, sinä hupsu", lohdutti äiti. -- "Ei, ei toki -- pitkälle
asia on mennyt, mutta siihenpä ei sentään vielä ole tultu. Sillä jos
hän lyöpi sinua, niin hän saa lyödä minuakin, ja minäpä olen saanut
paremmatkin miehet pysymään matkan päässä -- älä koske, niin --
muutamista torasanoista ei paljon lukua."

Kavioiden kopina nyt ilmaisi, että tynnyrintekijä ja pappi olivat
tulossa. Hevosten selästä maahan astuttuaan he heti pyrkivät
takkavalkean ääreen, sillä ilta-ilma ukkosen jälkeen tuntui kylmältä ja
metsä oli kostea ja kolkko. Nuori emäntä, luottaen pyhäpukunsa ja
valkean myssynsä lumousvoimaan, kävi ensi rynnäkköä vastaanottamaan.
Äiti puolestaan, aivan kuin vanhojen soturien komppania roomalaisessa
legionassa, pysyi taempana valmiina apuun, jos hätä tulisi. Molemmat
koettivat estää, ettei tapahtunut vahinko heti tulisi ilmi, äiti
puuhailemalla mestari Girderin ja valkean välillä ja tytär siten, että
hän tervehti erityisellä hartaudella pappia ja miestänsä, ilmaisten
suruaan ja pelkoaan sen johdosta, että he ehkä olivat vilustuneet.

"Vilustuneetko?" matki isäntä ynseästi -- sillä hän ei ollut noita
herroja ja isäntiä, joiden vaimot sijaishallitsijoiden nimellä ovat
todellisia hallitsijoita -- "kyllä me tarpeeksi vilustumme, arvaan
minä, jollette päästä meitä takkavalkean ääreen."

Näin sanoen hän raivasi tien kummankin suojelusrivin läpi. Ja kun hän
aina piti kaikkea omaisuuttaan tarkasti silmällä, niin ensi
katsahduskin jo ilmaisi hänelle, että toinen varras hyvänmakuisine
taakkoineen oli poissa. "Mitä perhanaa, vaimo -- --"

"Hyi, häpeä!" huusivat molemmat naiset. "Ja vieläpä herra
Bide-the-Bentin kuullen!"

"Suokaa anteeksi", sanoi tynnyrintekijä, "mutta --"

"Meidän sielujemme pahan vihollisen mainitseminen --", virkkoi herra
Bide-the-Bent.

"Suokaa anteeksi", toisti tynnyrintekijä.

"Saattaa meidät hänen kiusauksilleen alttiiksi", jatkoi arvokas
nuhtelija, "ja se kehoittaa ja tavallansa pakottaa hänet luopumaan
juonitteluistaan muiden sieluparkain kanssa ja lähtemään niiden luokse,
jotka puheessaan tiheään mainitsevat hänen nimeänsä."

"Niinhän se on, niinhän se on, herra Bide-the-Bent, mutta mitä enempää
ihminen voi tehdä kuin pyytää anteeksi?" virkkoi tynnyrintekijä. "Mutta
sallikaa minun vain kysyä näiltä vaimoilta, miksi hanhi ja metsäsorsat
vietiin pöytään ennen meidän tuloamme?"

"Ei niitä ole viety pöytään, Gilbert", selitti emäntä, "vaan --
vahinko -- --"

"Mikä vahinko?" kysäisi Gilbert silmät tulistuneina. "Eiväthän ne vain
liene joutuneet hukkaan, toivon minä? Häh?"

Emäntä, joka kovasti pelkäsi miestänsä, ei uskaltanut mitään vastata;
mutta hänen äitinsä riensi apuun, käsivarret kohotettuina ikäänkuin
tulevan vastauksen varalta.

"Minä ne annoin pois eräälle tuttavalleni, Gilbert Girder -- entäs
sitten?"

Hänen ääretön rohkeutensa hämmästytti hetkeksi Girderin aivan mykäksi.
-- "Vai _te_ annoitte hanhen ja metsäsorsat, parhaat palat meidän
ristiäispidoistamme, eräälle ystävällenne, te vanha raakki! Ja mikä
_hänen_ nimensä sitten on, virkkakaa se, olkaa niin hyvä?"

"Ei kukaan muu kuin kunniallinen herra Kaleb Balderston Wolfs
Cragista", vastasi vanha Mari viipymättä ja taisteluvalmiina.

Nyt mestarin vimma tulvi yli kaikkien rajojen. Jos hänen vihansa
jostakin seikasta saattoi kiihtyä vielä entistään tulisemmaksi, niin
juuri siitä, että tuo tuhlattu lahja oli annettu ystävällemme
Kalebille, jota tynnyrintekijä, lukija jo tietää mistä syistä, vihasi
leppymättömästi. Hän kohotti piiskaansa anoppiansa vastaan; mutta tämä
puolusti paikkaansa lujasti, järkähtämättä, ja heilutteli rohkeasti
rautaista kauhaa, jolla hän vastikään oli kaatanut kastiketta
lammaspaistille. Hänen aseensa epäilemättä oli parempi, eikä hänen
käsivartensa ollut myöskään heikompi kuin vastustajan. Mestari Gilbert
siis katsoi edullisemmaksi heti kääntyä oman vaimonsa puoleen, joka
sillä välin oli hyrähtänyt tuskalliseen itkuun papin suureksi sääliksi,
joka todellakin oli vilpittömimpiä, hyvänsävyisimpiä, mitä maailmassa
on ollut. -- "Ja sinä hupsu luntus, joka istut kättäsi liikuttamatta
ja katselet, kuinka tavaroitani tuhlataan laiskalle, juopolle,
kelvottomalle, koinsyömälle palvelijalle siitä hyvästä vain, että hän
kutkuttelee hullun vanhan ämmän korvia joutavilla loruilla, joissa joka
toinen sana on valhetta. Kyllä minä opetan sinua -- --"

Mutta nyt pappi sekaantui asiaan sekä sanoin että myös teoin ja
Lightbodyn muori puolestaan asettui tyttärensä eteen heilutellen
kauhaansa.

"Enkö minä muka saisi kurittaa omaa vaimoani?" huusi tynnyrintekijä
aivan vimmoissaan.

"Kurittakaa vain omaa vaimoanne, jos niin tahdotte", vastasi Lightbodyn
muori. "Mutta _minun_ tyttäreeni te että saa sormellannekaan
koskea, sen takaan."

"Hävetkää, mestari Girder!" lausui pappismies. "Minä en olisi uskonut
saavani nähdä, että te tällä lailla päästäisitte syntisen vihanne
valloilleen rakkainta lähimmäistänne kohtaan. Ja vieläpä päälliseksi
tänä iltana, kun teillä on kristityn isän pyhin velvollisuus
täytettävänä. Ja mistä syystä koko tämä melu? -- maallisen ylellisyyden
vuoksi, joka on yhtä arvoton kuin tarpeeton."

"Arvotonko?" huusi tynnyrintekijä. "Hanhi, jonka vertaista ei ole ikänä
nähty millään sänkipellolla haasoittelemassa -- ja kaksi metsäsorsaa,
niin hyvänmakuista kuin parhaat höyhenensä-kastelijat."

"Olkoon vaikka niin, naapuri", keskeytti pappi. "Mutta katsokaapa,
kuinka ylenpalttisia herkkuja vielä on jäljellä teidän valkeanne yllä
pyörimässä. Olen minä niitä päiviä nähnyt, jolloin kymmenen tuommoista
kauraleivän möykkyä, kuin nuo pöydällä tuossa, olisivat olleet makeata
herkkua yhtä monelle miehelle, jotka näkivät nälkää, piillen vuorilla
ja soilla ja luolissa pyhän evankeliumin tähden."

"Ja sepä minua kaikista eniten suututtaakin", lisäsi tynnyrintekijä,
haluten saada edes jonkun ottamaan osaa hänen vihaansa, joka ei
suinkaan syyttä ollut syntynyt. "Enpä siitä olisikaan pitänyt niin
suurta melua, jos tuo naikkonen olisi edes antanut paistin jollekulle
puutteessa olevalle pyhälle miehelle tai kelle muulle ihmiselle tahansa
kuin tuolle ryöstelevälle, valehtelevalle, väkivaltaa tekevälle
tory-lurjukselle. Ratsastihan hänkin siinä kirotussa nostoväen
joukossa, jonka vanha tyranni Allan Ravenswood -- hän ainakin on jo
mennyt oikeaan paikkaansa -- johti Bothwellin sillan päähän
kokoontuneita pyhiä miehiä vastaan. Mutta se luntus kun antoi parhaat
palat meidän pitopöydältämme mokomalle -- --"

"No niin, Gilbert", lausui pappi, "mutta ettekö te juuri siinä huomaa
korkeampaa tuomiota? -- Hurskasten sukua ei nähdä leipäänsä
kerjäilemässä. Huomatkaa, että tuon mahtavan sortajan poika nyt on niin
pahassa pulassa, että hänen pitää elättää henkensä teidän pöytänne
muruilla."

"Ja paitsi sitä", pisti nyt emäntä väliin, "eipä se ollutkaan lordi
Ravenswoodia varten, jos tuo mies vain tahtoisi kuulla, mitä ihminen
puhuu. Sitä apua tarvittiin valtiosinetinvartian ravitsemiseksi --
niinhän sen herran nimi lienee, joka nyt on tuolla Wolfs Cragissa
vieraisilla."

"Herra Wilhelm Ashtonko muka olisi Wolfs Cragissa!" huusi kummastunut
vanteitten ja tynnyripuiden omistaja.

"Ja käsi kädessä lordi Ravenswoodin kanssa", lisäsi Lightbodyn muori.

"Hullu hupakko! -- Tuo vanha juoruttelija ja juonittelija saisi sinut
vaikka uskomaan, että kuu on vihreästä juustosta leikattu kannikka.
Valtiosinetinvartia ja Ravenswood muka! Nehän ovat niinkuin kissa ja
koira, jänis ja jahtihurtta."

"Ja minä sanon, että he ovat kuin mies ja vaimo, vieläpä paljoa
paremmassa sovussa kuin muutamat pariskunnat", vastasi anoppi. "Ja sitä
paitsi Peter Puncheon, joka oli kuninkaan tynnyrintekijänä, on kuollut,
ja hänen paikkansa on avoinna, ja -- --"

"Jumala varjelkoon, voitteko hillitä kiljuvia kurkkujanne?" tiuskaisi
mestari. Yllämainittu selitys, se on huomattava, oli tullut niinkuin
kaksiääninen laulupätkä oopperassa kahdesta suusta. Sillä nuorempi
nainen rohkaistuneena siitä, että taistelu kallistui tähän suuntaan,
toisti vielä kimakammalla äänellä jokaisen sanan niin pian kuin hänen
äitinsä sai sen sanotuksi.

"Emäntä ei puhu mitään muuta kuin täyttä totta, mestari", virkkoi
Girderin pääsälli, joka toran aikana oli tullut sisään. "Minä näin
valtiosinetinvartian palvelijain juovan ja mässäävän Smalltrash-muorin
luona, tuolla vastapäätä meitä."

"Ja onko heidän herransa Wolfs Cragissa?" kysyi Girder.

"On maar", vastasi luotettava mies.

"Ja hyvässä sovussa Ravenswoodin kanssa?"

"Totta siltä näyttää", vastasi sälli, "koska se sinne meni
vieraisille."

"Ja Peter Puncheon on kuollut?"

"On niinkin -- Puncheon-ukon tynnyri on viimein vuotanut kuivaksi",
vakuutti sälli. "Monta viinan tilkkaa hän onkin viilettänyt kurkkuunsa
eläessään. -- Mutta mitä vartaaseen ja paisteihin tulee, mestari, niin
satula ei vielä ole riisuttu teidän tammanne selästä, ja minä voisin
lähteä ajamaan takaa ja tuoda ne takaisin, sillä herra Balderston ei
mahda olla kaukana kylästä."

"Tee niin, Wille, -- ja kuules -- minä virkan sinulle, mitä sinun pitää
tehdä, kun hänet saavutat."

Hän vapautti naiset läsnäolostaan ja antoi Willelle salaiset käskynsä.

"Se juuri oli viisas tuuma", murisi anoppi tynnyrintekijän jälleen
sisään astuessa, "kun hän lähettää viattoman poikaparan ajamaan
asestettua miestä takaa. Sillä tiedättehän sen, että herra
Balderstonilla on aina miekka kupeillaan ja puukko vyöllään vielä sen
lisäksi."

"Tottahan te, toivon minä", lausui pappi, "olette hyvin ajatellut tätä
tekoanne, niin ettette synnytä sillä toraa. Sillä ken toran nostaa,
vaikkei hän itse löisikään, -- minun velvollisuuteni vaatii sitä
muistuttamaan -- ei suinkaan ole syytön."

"Älkää siitä olko millännekään, herra Bide-the-Bent", vastasi Girder.
-- "Eihän näiden akkojen ja alttarimiesten välillä tahdo saada
suunvuoroakaan. -- Kyllähän minä itse parhaiten tiedän, mille puolelle
oman kakkuni käännän. -- Joan, tuo ruokaa pöytään, ja siihen se asia
saa loppua."

Eikä hän sanallakaan enää sinä iltana kajonnut kadonneeseen ateriaan.

Sillä välin sälli, ratsastaen isännän oman hevosen selässä ja
noudattaen isännän omia käskyjä, ajaa karautti aika vauhtia
näpistelijän jäljissä. Helppo on ymmärtää, ettei Kalebkaan liioin
viivytellyt matkallansa. Jättipä hän rakkaan loruamisensakin, jotta
kulku paremmin joutuisi. Sen hän vain oli sanonut herra Lockhardille,
että hän muka oli antanut ruokakauppiaan emännän kiireesti paistaa
linnut, sillä hän pelkäsi, ettei Anna-Maijalla, joka oli tuosta
ukkosen-jyrähdyksestä säikähtynyt aivan sekaannuksiin, olisi
keittiötakkansa täydessä loistossaan. Ja ottaen sen syyksi, että piti
niin aikaisin kuin mahdollista joutua Wolfs Cragiin, hän kipaisi
sellaista vauhtia, että hänen kumppalinsa tuskin jaksoivat pysyä
rinnalla. Jouduttuaan Wolfs Cragin ja kylän välillä kohoavan harjun
kukkulalle hän luulikin jo päässeensä pois takaa-ajon piiristä. Mutta
samassa alkoi kaukaa kuulua hevoskavioiden kopinaa ja huhuilevaa ääntä.
"Herra Kaleb -- herra Balderston -- herra Kaleb Balderston -- hoi! --
odottakaa vähäsen!"

Kaleb, niinkuin on helppo ymmärtää, ei kovin kiireesti totellut
tätä kehoitusta. Ensiksi hän ei ollut kuulevinansa sitä ja tahtoi
uskotella kumppaneilleen, että se vain oli tuulen suhinaa. Sitten hän
väitti, ettei maksanut vaivaa sen tähden seisahtua. Ja vasta sitten,
kun ratsumiehen haamu iltahämärästä alkoi tulla näkyviin, hän
vasta-hakoisesti seisahtui. Ponnistaen kaikki voimansa taisteluun
saaliinsa puolesta hän asetti vartalonsa majesteetilliseen asentoon,
ojensi eteenpäin vartaansa paisteineen, joka hänen kourassaan näytti
yht'aikaa sekä keihäältä että kilveltä, ja oli tehnyt lujan päätöksen
ennemmin antaa tappaa itsensä kuin riistää käsistään mitä oli
anastanut.

Mutta suurestipa hän kummastui, kun tynnyrintekijän sälli lähelle
tultuaan alkoi puhutella häntä kunnioittavasti ja sanoi: "Isäntäni on
oikein pahoilla mielin sen johdosta, että hän sattui olemaan poissa
silloin, kun te kävitte hänen talossaan, ja vielä enemmän surullinen
sen vuoksi, ettette joutunut jäämään ristiäispitoihin. Ja hän oli siksi
rohkea, että hän lähetti tämän pienen lekkerillisen ranskanviiniä ja
ankkurillisen viinaa, koska tornissa on vieraita eikä liioin
vieraanvaraa varustettuna."

Olen kuullut kerrottavan tarinaa vanhanpuoleisesta herrasta, joka
juoksi kahleistaan irti päässyttä karhua pakoon, kunnes hänen voimansa
peräti uupuivat. Toivottomuuden hurjuudessa herra kääntyi silloin
Nallea vastaan ja uhkasi häntä kävelykepillään. Se näky herätti pedossa
henkiin muiston saamastaan kasvatuksesta, niin ettei Nalle repinytkään
herraa palasiksi, vaan sen sijaan kohosi takakäpälilleen ja alkoi
tanssia köntystellä polskaa. Suuri tietysti oli vanhan herran ilo, joka
jo oli luullut joutuneensa surman suuhun ja niin arvaamattomasti oli
pelastunut. Ja yhtä suuri oli nyt myös kunnon ystävämme Kalebin ilo,
kun hän huomasi, ettei vainooja millään muotoa aikonutkaan ryöstää
hänen saalistaan, vaan aivan päinvastoin vielä toi hänelle lisää. Hän
kohensihe kuitenkin heti ylpeään asentoonsa, kun sälli, kumartuen alas
satulastaan, jossa hän istui kahden tynnyrin välissä, kuiskasi Kalebin
korvaan: "Ja jos Peter Puncheonin paikka jollakin lailla voitaisiin
saada kallistumaan heidän puolelleen, niin Gilbert Girder on siitä
osoittava kiitollisuuttansa sekä tavalla että toisella. Hän tahtoisi
mielellään puhua siitä asiasta herra Balderstonille, ja te saatte
nähdä, että hän taipuu helposti kuin pajun virpi kaikkeen, mitä te ehkä
häneltä pyydätte."

Kaleb kuunteli tätä kaikkea vastaamatta mitään muuta kuin ne sanat,
joita kaikki mahtavat herrat Ludvig XIV:stä alkaen ovat käyttäneet:
"Kyllä mietin asiaa." Ja sitten hän lisäsi ääneensä, niin että herra
Lockhardkin sen kuulisi: "Se oli sangen kohteliaasti tehty, että
mestarisi lähetti nämä juomat, kyllä minä muistan sopivalla tavalla
puhua siitä herralleni, lordi Ravenswoodille. Ja kuules, poikaseni",
lopetti hän, "voisithan sinä ratsastaa aina tornille saakka, ja jollei
kukaan palvelijoista vielä olisi kotona -- mikä kylläkin on pelättävää,
sillä he lystäilevät yöt päivät, kun kerran näkyvistä pois pääsevät --
niin voisit kantaa nämä tynnyrit porttivahdin tupaan. Se on ison portin
oikealla puolella, ja porttivahti on pyytänyt luvan saada käydä jonkun
tuttavansa luona, niin ettei kukaan sinua ole estävä."

Saatuansa nämä käskyt sälli ratsasti edelleen; ja laskettuaan tynnyrit
autioon porttivahdintupaan hän palasi kenenkään kysymättä, mikä hänen
asiansa oli. Näin toimitettuaan isäntänsä asian ja tervehdittyään
Kalebia ja hänen kumppaleitaan lakkiaan kohottamalla, kun hän
kotimatkalla ajoi heidän sivuitsensa, poika kerkesi vielä isäntänsä
taloon, niin että sai osansa ristiäispidoista.



KOLMASTOISTA LUKU.


    Kuin pauhatessa syksymyrskyjen
    karisseet lehdet lentää hajallen,
    tai riihen ovest', ilman kantamina,
    akanat ajelevat haipuvina --
    näin, koska Luojan henki puhaltaa,
    myös ihmispäätös haipuu, hajoaa.

                 _Nimetön_.

Kaleb, kun hänet viimeksi jätimme, oli ylpeimmillään siitä, että hänen
monenlaiset hankkeensa Ravenswoodin suvun kunnian kannattamiseksi
olivat niin hyvin onnistuneet. Tarkastettuaan ja järjestettyänsä kaikki
eri ruokalajit hän huomasi, ettei sen herramaisempaa ateriaa ollut
tarjona ollut Wolfs Cragissa lordi Ravenswood-vainajan hautajaisten
jälkeen. Suuri oli vanhan palvelijan riemu, kun hän koristi vanhan
tammisen pöydän puhtaalla pöytäliinalla ja sitten latoi sille
halstarilla paistettua hirvenlihaa sekä lintupaistinsa, vähänväliä
luoden herraansa ja hänen vieraisiinsa silmäyksen, joka ikäänkuin
moitti heidän taannoista luottamuksensa puutetta. Ja monta tarinaa,
enemmän tai vähemmän todensekaista, sai Lockhard sinä iltana kuulla
Wolfs Cragin muinaisesta komeudesta ja sen paronien silloisesta
vallasta koko ympäristössä.

Tuskinpa silloin talonpoika piti vasikkaansa tai karitsaansa omanaan,
ennenkuin oli kysynyt tekikö lordi Ravenswoodin mieli ottaa sitä. Ja
aina heidän oli herralta pyydettävä lupaa ennenkuin saivat mennä
naimisiin siihen aikaan, ja monta lystiä juttua kerrotaan vielä siitä
oikeudesta ynnä muistakin. "Tosin", jatkoi Kaleb, "nämä nykyiset ajat
eivät ole entisten hyvien aikain kaltaisia, jolloin herralle annettiin
mikä herralle tulee. Mutta totta on sittenkin, niinkuin tekin, herra
Lockhard, johonkin määrään olette tainnut huomata, että me
ravenswoodilaiset yhä vieläkin koetamme harjoittamalla paronivaltaamme
laillisella ja oikealla tavalla pitää vereksessä muistissa tuota
talonpoikien kohtuullista ja sopivaista alamaisuutta herraansa kohtaan,
joka muuten on jo melkein unohtumaisillaan tässä nykyisten aikain
yleisessä vallattomuudessa ja sekasorrossa."

"Hm!" pani Lockhard. "Ja saanko luvan kysyä, herra Balderston,
sanokaapa mulle, olkaa niin hyvä, onko väki tuossa kylässä halukas
tottelemaan teidän sanojanne? Sillä täytyypä minun tunnustaa, että
Ravenswoodin kartanon maalle, joka nyt on minun herrani
valtiosinetinvartian omana, teiltä jääneet alustalaiset eivät juuri
tahdo olla nöyrintä lajia.

"Voi, herra Lockhard", vastasi Kaleb, "pitäisihän teidän ottaa sekin
lukuun, että siellä on ollut omistajan muutos ja että entinen herra
saattoi helposti saada heiltä avukseen kaksikin riuhtaisua, kun uusi
tulokas töin tuskin saa yhden. Ja uppiniskaista, vastaanhangoittelevaa
joukkiota he ovatkin olleet ikänsä, nuo Ravenswoodin alustalaiset, ja
paha on heidän kanssansa tulla toimeen, kun he eivät tunne herraansa.
Ja jos teidän isäntänne kerran herättäisi heidän vimmansa, niin
tuskinpa koko maakuntakaan saisi heitä kukistetuksi."

"Totta maar", arveli Lockhard, "jos niin on laita, niin olisipa sitten
minun mielestäni viisainta, että punoisimme yhteen teidän nuoren lordin
ja meidän nuoren kauniin neidin tuolla ylhäällä. Ja herra Ashton voisi
juuri ommella kiinni teidän vanhan paroninkartanonne tyttärensä hihaan;
kylläpä hän pian taas saisi itselleen toisen samanlaisen keinotelluksi
jonkun muun käsistä, semmoinen terävä pää hänellä on."

Kaleb pudisti päätään. "Hyvä olisi", sanoi hän, "hyvä olisi, jos se
kävisi laatuun, herra Lockhard. Mutta onpa tästä suvusta vanhoja
ennustuksia, joiden toteutumista en tahtoisi nähdä näillä vanhoilla
silmilläni, jotka ovat jo liian paljon pahaa nähneet."

"Ohoh, eipä huolta ennustuksista!" vastasi Kalebin virkaveli. "Jos vain
nuo nuoret rakastuisivat toisiinsa, niin siitä tulisi korea pariskunta.
Mutta, puhuakseni suuni puhtaaksi, istuupa meidän salinnurkassamme
rouva-pahus, joka tähän niinkuin kaikkiin muihin asioihin pistää
nenänsä. Mutta ei sentään haitanne juoda heidän terveydekseen, ja siis
täytän matami Anna-Maijankin kupin mestari Girderin kanarianviinillä."

Sillä aikaa kun keittiössä pidettiin näin iloista puhetta, oli myös
salissa istuva seura yhtä hauskasti viettänyt aikansa. Kerran
päätettyään suoda valtiosinetinvartialle vieraanvaraisuutta sen verran
kuin talossa sitä oli tarjona Ravenswood piti velvollisuutenaan
kohdella vieraitaan hyvillä mielin olevan isännän herttaisella,
kohteliaalla tavalla. Ja semmoiseksi kuin ihminen teeskenteleikse -- se
on usein huomattu -- semmoiseksi hän monesti todellakin tulee. Tunnin
tai parin kuluttua Ravenswood omaksi kummastuksekseen huomasi olevansa
juuri sillä mielellä kuin isäntä, joka hartaasti koettaa voimiensa
mukaan huvittaa mieluisia, kunnioitettuja vieraita. Kuinka suureksi
osaksi tähän mielenmuutokseen oli ollut syynä neiti Ashtonin ihanuus ja
vilpittömyys sekä myös iloisuus, jolla hän kärsi kaikkea, mikä täällä
oli epämukavaa -- ja kuinka suureksi osaksi valtiosinetinvartian
sujuva, hauska puhetapa (sillä hänellä oli erinomainen kyky puhua
korvaa miellyttäviä sanoja) -- sitä lukija omalla älyllään arvailkoon.
Mutta kumpainenkin vaikutti Ravenswoodin mieleen.

Herra Ashton oli harjaantunut valtiomies, hän tunsi perin pohjin
kuninkaan hovit ja ministerien salakamarit ja tiesi kaikki ne
monenlaiset valtioasioiden mutkat, jotka olivat tapahtuneet
seitsemännentoista vuosisadan viimeisinä merkillisinä vuosina. Hän
taisi siis omasta kokemuksestaan tarinoida miehistä ja tapauksista
tavalla, joka kiinnitti kuulijan huomiota; ja hänellä oli sitä paitsi
se erinomainen taito, että hän osasi välttää jokaista sanaa, joka olisi
voinut olla hänelle vahingoksi, mutta sittenkin saada toiset ihmiset
uskomaan, että hän puhui ilman pienintäkään varovaisuutta tai
umpimielisyyttä. Ravenswoodistakin, vaikka hänen sydämessään kyti
pahoja ennakkoluuloja ja todellisiakin vihan syitä, tuntuivat herra
Ashtonin tarinat sittenkin sekä huvittavilta että opettavilta. Ja
valtiosinetinvartia, jonka sisälliset tunteet alussa olivat olleet niin
suurena haittana, kun hänen piti esittää itsensä, liikkui nyt
puheissaan erinomaisen taitavan, mesikielisen lakimiehen koko
sulavuudella ja sujuvuudella.

Hänen tyttärensä ei puhunut paljoa, mutta hän hymyili, ja kun hän
puhui, niin hän osoitti nöyrää lempeyttä ja halua olla mieliksi, mikä
Ravenswoodin kaltaista ylpeää miestä miellytti enemmän kuin
säihkyvinkään sukkeluus. Ja mikä oli kaikista parasta, nuoriherra ei
voinut olla huomaamatta, että hänen vieraansa, -- lieneekö siihen
kiitollisuus ollut syynä vai jokin muu -- kohtelivat häntä tässä
autiossa, huonosti varustetussa salissa yhtä suurella kunnioituksella
kuin jos hän olisi voinut tarjota mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta
korkean säätynsä mukaan. Mitä kaikkea puuttui, sitä ei huomattukaan;
tai jollei voitu olla jotakin huomaamatta, niin kehuttiin vain niitä
keksintöjä, joilla Kaleb oli osannut täyttää tavallisten tarvekalujen
puutteen. Ja jos joskus ei voitukaan olla hiukan naurahtamatta, niin
nauru kuitenkin oli hyväntahtoista lajia, ja usein siihen liittyi jokin
taitavasti lausuttu mielittelysana, joka osoitti, kuinka suuressa
arvossa vieraat pitivät isäntänsä persoonallisia avuja ja kuinka vähän
huolivat kärsittävänä olevista pienistä epämukavuuksista. Ja ehkäpä
ylpeyden tunne sen johdosta, että Ravenswood näki omia ansioitansa
pidettävän kaikkien kovan onnen tuottamien puutteiden yltäkylläisenä
korvauksena, hiveli hänen sydäntänsä vieläkin enemmän kuin herra
Ashtonin puheet ja Lucyn kauneus.

Tulipa levon aika. Herra Ashton ja hänen tyttärensä menivät kumpikin
makuukamareihinsa, jotka olivat paljoa paremmin koristetut kuin mitä
olisikaan voitu toivoa. Anna-Maijalla olikin ollut apuna tarpeellisia
varustuksia tehdessään eräs kylän muija, joka oikeastaan vain oli
tullut katsomaan, mutta Kalebin kynsiin jouduttuaan pakotettiin siksi
illaksi kotiorjan ammattiin. Hänen ei sallittukaan enää palata kylään
tarinoimaan nuoren aatelisneidon puvusta ja ulkomuodosta, vaan hänen
täytyi ruveta auttamaan wolfs-cragilaisten talouspuuhissa.

Senaikuisen tavan mukaan Ravenswoodin nuoriherra itse saattoi
valtiosinetinvartian makuukamariin, ja Kalebkin kulki jäljestä. Tämä
asetti pöydälle kaksi kömpelösti valettua talikynttilää (semmoisia
siihenkin aikaan nähtiin vain talonpojilla); ne olivat kiinnitetyt
solmuiksi väännettyihin rautalankoihin, kynttiläjalkojen asemasta;
mutta siitä huolimatta Kaleb toimitti tämän tehtävänsä yhtä
juhlallisesti kuin jos hänellä olisi ollut vahakynttilöitä. Hän katosi
nyt, mutta palasi hetken kuluttua jälleen tuoden mukanaan kaksi
saviruukkua (posliinit, sanoi hän, eivät olleet olleet käytännössä
rouvavainajan kuoleman jälkeen); toisessa ruukussa oli kanarianviiniä,
toisessa viinaa. Edellisen juoman hän kehui, huolimatta siitä, että
petos luultavasti heti tulisi huomatuksi, olleen jo kaksikymmentä
vuotta Wolfs Cragin kellarissa; "vaikka tietysti ei minun oikeastaan
sopisi puhua, armolliset herrat, teidän läsnäollessanne. Ja tämä viina
-- se on mainiota juomaa, makeaa kuin mesi ja väkevää kuin Simson. Se
on jo ollut tallella tässä talossa noiden merkillisten juominkien
ajoista asti, jolloin James Jenklebrae löi vanhan Micklestobin
herran kuoliaaksi rappusten yläpäässä. Syynä siihen oli häväistys
korkeasti-kunnioitettavaa rouva Muriendia kohtaan, joka tavallaan oli
meidän herrasväen sukulainen. Mutta kuitenkin -- --"

"Mutta lopettaakseni jutut kerrassaan, Kaleb", virkkoi
valtiosinetinvartia, "olkaa hyvä ja tuokaa minulle tuopillinen vettä."

"Jumala varjelkoon, että te, korkea-arvoinen herra, tässä talossa
joisitte vettä", vastusti Kaleb, "sehän olisi häväistystä näin
kunnialliselle suvulle!"

"Yhtä hyvin, koska herra valtiosinetinvartia niin haluaa", sanoi
Ravenswood hymyillen, "voisit ehkä sentään antaa myöten. Sillä jollen
väärin muista, on tässä talossa vettäkin juotu, ei kovin kauan sitten,
ja vieläpä hyvällä halulla."

"No miksei, jos herra valtiosinetinvartia niin haluaa", myönsi Kaleb;
ja tuotuansa tuopillisen Luojan luomaa puhdasta juomaa hän jatkoi:
"Tuskinpa muualla saisittekaan moista vettä kuin mitä ammennetaan
täällä Wolfs Cragin kaivosta. Mutta sittenkin -- --"

"Sittenkin meidän nyt pitäisi jättää herra valtiosinetinvartia rauhaan
tähän meidän kurjaan makuuhökkeliimme", virkkoi Ravenswood keskeyttäen
puheliaan palvelijansa, joka heti kohta syvään kumartaen vetäytyi oven
suuhun, valmiina avaamaan oven herrallensa, kun tämä lähtisi
salakamarista.

Mutta herra Ashton esti isännän lähtemästä: "Minulla olisi sananen
puhuttava herra Ravenswoodille, Kaleb, ja luulen, ettei hän pane
pahaksi, vaikka lähtisitte ennen häntä."

Uudestaan ja vielä syvempään kumarrettuaan Kaleb läksi -- ja hänen
herransa jäi liikkumatta seisomaan melkoisesti hämillänsä odotellen,
miten tämä päivä vielä loppuisi, joka oli ollut niin täynnä
arvaamattomia tapauksia.

"Herra Ravenswood", virkkoi herra Ashton, hänkin vähän hämillään, "minä
toivon, että te tunnette hyvin kristinopin säännöt ettekä siis anna
auringon laskea vihanne yli."

Ravenswood vastasi punastuen, ettei tänä iltana nähnyt mitään
tilaisuutta täyttääkseen tätä kristinopin säätämää käskyä.

"Minun mielestäni olisi sentään", vastasi hänen vieraansa, "kun muistan
niitä monenlaisia riitoja sekä oikeudenkäyntejä, joita valitettavasti
tiheämmin kuin mitä olisi ollut suotavaa tai tarpeellista oli
korkeasti-kunnioitettavan lordi Ravenswoodin, teidän isänne, ja minun
välillä."

"Minä olisin suonut, korkeasti-kunnioitettava herra", sanoi Ravenswood,
jonka sydämessä kukistetut tunteet pyrkivät taas valloilleen, "että
näitä seikkoja olisi mainittu missä hyvänsä ennemmin kuin minun isäni
katon alla."

"Jokaisessa muussa tilaisuudessa olisin tämän pyynnön arkaa luonnetta
pitänyt pyhänä", virkkoi herra Ashton, "mutta minun pitää nyt jatkaa
mitä kerran aioin sanoa. -- Minunkin sydämeni on jo liiaksi surrut sitä
arkatuntoisuutta, joka esti minua hartaasti rukoilemasta sitä, mitä
kuitenkin monesti pyytelin, nimittäin että pääsisin teidän isänne
puheille -- sen kautta olisi paljon voinut välttyä sekä surua häneltä
että minulta."

"Se on totta", myönsi Ravenswood hetken arveltuaan, "minä olen kuullut
isäni sanovan, että te, herra valtiosinetinvartia, olitte ehdottanut
suullista keskustelua hänen kanssaan."

"Ehdottanutko, hyvä herra Ravenswood? Minä todella ainoastaan ehdotin
sitä, mutta minun olisi pitänyt anella, rukoilla, kärttää sitä. Minun
olisi pitänyt murtaa maahan väliseinä, jonka omaa etuansa pyytävät
ihmiset olivat rakentaneet meidän välillemme. Sitten hän olisi nähnyt,
minkälainen minä todella olin, kernas uhraamaan melkoisen osan
laillisista oikeuksistani lepyttääkseni hänen vihansa, joka, se täytyy
minun tunnustaa, oli aivan luonnollinen. Sallikaa, nuori ystäväni, --
siksi minä tahtoisin saada nimittää teitä, -- sallikaa minun puhdistaa
itseäni ja sanoa, että jos teidän isänne ja minä olisimme olleet yhtä
kauan toistemme kanssa puheissa kuin minä nyt tänäpäivänä hyvän onneni
suosimana olen saanut viettää teidän seurassanne, niin olisi kenties
maamme vielä saanut iloita miehen elosta, joka vanhan aatelistomme
parissa oli kunnioitettavimpia. Ja sitten olisi minulta välttynyt se
suru, että minun täytyi vihamiehenä erota miehestä, jonka mielenlaatua
ylimalkaan pidin niin suuressa arvossa ja kunniassa."

Hän kohotti nenäliinansa silmilleen. Ravenswood oli myös liikutettu,
mutta odotti kuitenkin sanaakaan sanomatta tämän omituisen tunnustuksen
jatkoa.

"Tarpeellista ja sopivaa on", jatkoi valtiosinetinvartia, "että te
saatte tietää meidän välillämme olleen monta seikkaa, joiden suhteen
tosin halusin saada tuomarin päätöksellä lailliset oikeuteni tarkoin
määrätyiksi, mutta en kuitenkaan koskaan aikonut ajaa vaatimuksiani
kohtuuden rajoja kauemmaksi."

"Herra valtiosinetinvartia", lausui Ravenswood, "tarpeetonta on, että
te sen enempää puhutte tästä asiasta. Minkä laki teille suo tai on
suonut, se teillä on -- tai sen te saatte. Ei minun isäni enkä minäkään
olisi ottanut vastaan mitään armolahjaa."

"Armolahjaako? -- Ei suinkaan -- te ymmärrätte sanani aivan väärin",
vastasi herra Ashton, "tai paremmin sanoen: te ette ole lainoppinut.
Monikin oikeus, katsokaa, voi lain edessä olla hyvä ja tuomion edessä
tulla hyvin päätetyksi, mutta kunnian mies ei kuitenkaan huoli sitä
joka tilaisuudessa käyttää."

"Sitä pahempi, herra valtiosinetinvartia", sanoi Ravenswood.

"Ei, ei", vastasi hänen vieraansa, "te puhutte niinkuin nuori
asianajaja; teidän sydämenne vie voiton järjestä. Meidän välillämme on
vielä monta seikkaa ratkaisematta. Voitteko moittia sitä, että vanha,
rauhaa haluava mies ollessaan nyt vieraisilla nuoren aatelisherran
luona, joka on pelastanut kuolemasta hänen tyttärensä ja hänet itsensä,
soisi saavansa mainitut seikat ratkaistuksi mahdollisimman suotuisalla
tavalla?"

Vanha mies piti näin puhuessaan lujasti kiinni Ravenswoodin kädestä,
joka ei vastustanutkaan; ja nuoriherra, mikä hänen ensi päätöksensä
lieneekin ollut, ei saattanut vastata muuten kuin myöntäen.
Toivotettuansa sitten vieraalleen hyvää yötä hän jätti keskustelun
jatkamisen huomispäivään.

Ravenswood riensi saliin, jossa hänen tuli viettää yönsä, ja astui
jonkun aikaa edestakaisin lattialla epätasaisin, kiireisin askelin.
Hänellä oli verivihollisensa kattonsa alla; mutta hänen tunteensa tätä
miestä kohtaan eivät olleet perivihollisen, joskaan ei totisen
kristitynkään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ei voisi antaa herra
Ashtonille anteeksi niinkuin kristityn velvollisuus olisi vaatinut,
mutta ei myöskään voinut pysyä kostotuumissaan, niinkuin perivihollisen
sopi. Hänen käytöksensä, niin hänestä tuntui, oli halpamaista,
häpeällistä kaupan hieromista, jossa toisella puolella oli viha isää
vastaan, toisella rakkaus tyttäreen. Ravenswood kiroili itseään
kävellessään näin edestakaisin kuutamossa ja siinä rusottavassa valossa,
joka lähti sammuvista kekäleistä. Hän tempasi rautaristikkoiset ikkunat
väkisin auki ja paiskasi ne jälleen kiinni, ikäänkuin raittiin ilman
tuulahdus ja sen puute, kumpaisetkin, olisivat yhtä paljon kiusanneet
häntä. Viimein kuitenkin tämä intohimojen kuohuva koski oli kylliksi
raivonnut; Ravenswood heittäytyi tuolille, jonka hän oli valinnut
leposijakseen siksi yöksi.

"Jos todella", tämmöiset olivat tuon intohimojen ensi kohahduksen
jälkeen nousevat ajatukset, "jos hän todella ei vaadi mitään muuta kuin
mitä laki hänelle suopi ja jos hän sovittaa selvät, lailliset
oikeutensakin kohtuuden mukaisiksi, mitä syytä minun isälläni
oikeastaan oli valittaa? -- Mitä syytä on minulla itselläni? -- Ne,
jotka ennen meitä omistivat meidän vanhat perintömaamme, kaatuivat
esi-isieni miekkoihin jättäen talonsa ja elonsa voittajille. Meidät
kaataa lain voima, jota vastaan ei Skotlannin ritariston voima nyt
kestä. Ruvetkaamme siis antautumisneuvotteluun tämän ajan voittajain
kanssa, aivan kuin tekisimme, jos olisimme piiritetyssä linnassamme
eikä olisi mitään avun toivoa. Tämä mies saattaa olla toisenlaatuinen
kuin minä luulin; ja hänen tyttärensä -- mutta häntä olen päättänyt
olla ajattelematta."

Hän kääri viittansa ympärilleen, nukahti ja näki unta Lucy Ashtonista,
kunnes päivän valo tirkisti sisään rautaristikon lävitse.



NELJÄSTOISTA LUKU.


     Kun ystävämme, sukulaisemme pulassa pääsemättömässä on, me maailman
     miehet emme ojenna hänelle auttavaista kättä, vaan päinvastoin
     häntä jaloin poljemme, pulahan painain vielä syvemmälle. Niin
     minäkin tein sulle, tos' on se: -- mut nyt kun itse alat hiukan
     nousta, mä voin ja tahdon auttaa sua.

     _Miten vanhoja velkoja uudella tavalla maksetaan_.

Valtiosinetinvartia kävi lepäämään vuoteelle, joka oli paljoa kovempi
hänen tavallista makuusijaansa, ja hän vei mukanaan kunnianhimoiset
mietteet sekä valtiolliset tuskat, jotka pehmeimmältäkin
untuvapatjalta, komeimmaltakin vuoteelta karkoittavat unen. Hän oli
tarpeeksi kauan aikaa jo purjehtinut aikansa ristiaaltojen ja virtojen
keskitse tunteakseen niiden vaarallisuuden ja käsittääkseen, kuinka
tarpeellista oli laskea laiva myötätuuleen, ettei se myrskyssä joutuisi
haaksirikkoon. Hänen avujensa laatu ja niihin kiinteästi yhtyvä
luonteen pelkuruus olivat tehneet herra Ashtonista joka puolelle
taipuvan miehen. Hän oli samanlainen kuin aikanansa Northamptonin
kreivi, tuo vanha tuuliviiri, joka, kun häneltä kysyttiin millä
taidolla hän oli aina osannut pysyä paikallaan kaikissa valtiollisissa
myllerryksissä, Henrik VIII:n hallituksesta samaan Elisabetin aikoihin
asti, suoraan tunnusti syyn olleen sen, että hän oli pajun eikä tammen
sukua. Herra William Ashtonin viisaus oli siis joka tilaisuudessa ollut
siinä, että hän piti tarkasti silmällä kaikkia muutoksen enteitä
valtiotuulissa ja aina, ennenkuin vielä taistelun onni oli ratkaistu,
ongiskeli itselleen suosiota siltä puolueelta, jonka puolelle voitto
näkyi olevan kallistumassa. Hänen asianhaaroja myöten taipuva
mielenlaatunsa oli hyvin tunnettu, ja kumpaisenkin puolueen johtajat
halveksivat häntä siitä syystä. Mutta hänen luonnonlahjoistaan oli apua
ja hyötyä, ja hänen lakitietojansa pidettiin suuressa arvossa. Nämä
avut olivat niin huomattavana vastapainona mainitulle vialle, että
vallanpitäjät kunakin aikana mielellään käyttivät ja palkitsivat häntä,
vaikkeivät he luottaneet häneen täydellisesti eivätkä katselleet häntä
suurella kunnioituksella.

Markiisi A. oli ponnistanut kaikki voimansa saadakseen Skotlannissa
ministerinmuutoksen toimeen, ja hänen hankkeensa olivat viime aikoina
olleet niin viisaasti tuumitut ja niin taitavasti toimeenpannut, että
olikin sangen luultavaa, että hän lopulla pääsisi voitolle. Ei hän
kuitenkaan pitänyt voimaansa niin suurena ja luotettavana, että olisi
laiminlyönyt mitään keinoa, jolla hän saattoi saada lisärekryyttejä
lippunsa alle. Valtiosinetinvartian taivuttamista puolelleen hän piti
erittäin tärkeänä, ja eräs ystävä, joka tunsi perinpohjin herra
Ashtonin mielenlaadun sekä asianhaarat, otti hänen käännyttämisensä
toimekseen.

Tämä herra tuli Ravenswoodin kartanoon peitellen todellista
tarkoitustansa kohteliaisuuskäynnin nimellä ja huomasi, että pelko,
joka paraikaa pahimmin kiusasi valtiosinetinvartiaa, oli pelko
Ravenswoodin herrasta, joka muka uhkasi hänen henkeänsä. Sokean
ennustajan Liisa-mummon puheet, Ravenswoodin äkillinen ilmaantuminen
hänen alusmailleen aseet kädessä, juuri sen jälkeen, kun häntä oli
varoitettu tämän miehen puolelta uhkaavasta vaarasta, nurjamielisyys ja
ylpeys, jolla Ravenswood oli vastannut hänen ylenpalttisiin
kiitoksiinsa parhaaseen aikaan saadusta avusta, -- kaikki nämä seikat
olivat syvästi vaikuttaneet valtiosinetinvartian mieleen.

Huomattuaan, mistä täällä tuuli kävi, markiisin valtiollinen asiamies
rupesi heti herättämään toisenlaistakin epäluuloa ja pelkoa, joiden
piti yhtä voimallisesti vaikuttaa herra Ashtoniin. Teeskennellyn
ystävällisesti hän tiedusti, oliko herra Ashtonin monimutkainen
oikeudenkäynti Ravenswoodien kanssa jo aivan loppunut ja ratkaistu,
niin ettei enää ollut mitään vetoamisen mahdollisuutta jäljellä.
Valtiosinetinvartia vakuutti sen jo olevan peräti ratkaistun; mutta
tiedustelija oli asiasta liian hyvin perillä antaakseen siten pettää
itseään. Hän viittasi selvin todistuksin, että muutamat kaikkein
tärkeimmät pykälät, jotka olivat tulleet ratkaistuksi hänen edukseen ja
Ravenswoodien tappioksi, olivat nyt, Skotlannin ja Englannin
yhdistymisen jälkeen, uudestaan tarkastettavina Britannian yhteisessä
ylähuoneessa, jota riidanratkaisijaa herra Ashton, tietämättä itse
minkä vuoksi, suuresti pelkäsi. Tämä ylähuone näet oli nyt ylin
vetoamis-aste entisen Skotlannin parlamentin sijasta.

Valtiosinetinvartia koetti jonkun aikaa väittää tämmöistä vetoamista
laittomaksi; mutta viimein ei hänelle jäänyt muuta neuvoa kuin
lohduttava toivo, ettei nuorella Ravenswoodilla luultavasti olisi
parlamentissa ystäviä, joilla olisi voimaa saattaa näin tärkeä asia
puheenalaiseksi.

"Älkää lohdutelko itseänne sillä perättömällä toivolla", sanoi viekas
ystävä. "Sillä mahdollista on, että kun parlamentti kokoontuu jälleen,
niin nuorella Ravenswoodilla on siinä enemmän ystäviä ja suosijoita
kuin teillä."

"Sitäpä tahtoisin nähdä", virkkoi herra Ashton ylenkatseellisesti.

"Ja kuitenkin", tiesi ystävä, "tämmöistä on nähty ennen ja meidän omana
aikanammekin. Hallituksen ohjaksissa on nyt useita, jotka vielä
muutamia vuosia sitten piileskelivät surmaa peläten; moni mies syö nyt
hopealautaselta, jonka täytyi puuvadiltakin särpiä velliänsä; ja moni
kenopää maassamme on nyt lyhyessä ajassa kumartunut maan tasalle. Mitä
Scottin, Scottstarwetin kartanon herran 'Skotlannin valtiomiesten
horjahteleva tila', jonka huvittavan kirjan käsikirjoituksen te minulle
näytitte, on meidän aikuisten 'horjahtelujen' rinnalla!"

Valtiosinetinvartia vastasi syvään huoaten: nämä onnen vaihtelut eivät
todellakaan olleet uusia Skotlannissa, vaan semmoisia on nähty jo ennen
mainitun pilkkailevan kirjailijankin aikoja. "Monta vuotta sitten",
lisäsi hän, "Fordun väitti jo vanhentuneeksi seuraavaa sananlaskua:
_Neque dives, neque fortis, sed nec sapiens Scotus, praedominante
invidia, diu durabit in terra_ (Ei mikään rikas, ei urhokas eikä
viisaskaan skotlantilainen voi kauan menestyä tässä maassa, jossa
kateuden valta on niin suuri)."

"Ja se on varmaa, kunnioitettu ystäväni", jatkoi toinen, "etteivät edes
teidän monivuotiset vaivanne valtion palveluksessa eikä teidän syvä
lakitietonne voi pelastaa teitä tai estää teitä lankeamasta, jos
markiisi A:n puoluelaisen onnistuu päästä Britannian parlamenttiin.
Tiedättehän, että lordi Ravenswood-vainaja oli hänen läheinen
sukulaisensa, hänen rouvansa kun oli viidennessä polvessa Tillibardinen
ritarin perillisiä. Ja minä olen varma siitä, että hän on ottava nuoren
Ravenswoodin siipiensä suojaan, niinkuin hyvän suvunvanhimman ja
heimolaisen sopii. Miksei hän sitä tekisi? -- Ravenswood on toimelias,
virkeä nuorukainen, joka itsekin voi auttaa asiaa kielellään ja
kädellään. Semmoiset juuri voivat toivoa apua sukulaisiltaan, ei nuo
saamattomat, kykenemättömät Mephibosetit, joista vain on kiusaa
jokaiselle, ken heidät huostaansa ottaa. Ja jos siis näitä Ravenswoodin
juttuja ruvetaan uudestaan penkomaan ylähuoneessa, niin saattepa nähdä,
että markiisilla vielä on hanhi höyhennettävänä teidän kanssanne."

"Se olisi paha palkka", sanoi valtiosinetinvartia, "monivuotisista
vaivoistani valtion palveluksessa ja suuresta kunnioituksesta, jota
vanhastaan olen osoittanut markiisille sekä hänen suvulleen."

"Olisi kyllä", vastasi markiisin asiamies, "mutta turha on muistella
tehtyä palvelusta ja vanhaa kunnioitusta, korkeasti-kunnioitettava
herra -- vereksiä palveluksia ja uusia kunnioituksen osoituksia
markiisin kaltainen mies vaatii näinä iljankoaikoina."

Valtiosinetinvartia huomasi nyt selvästi, mitä hänen ystävänsä
varoituksillaan tarkoitti; mutta hän oli liian varovainen antaaksensa
mitään ratkaisevaa vastausta.

"En tiedä", sanoi hän, "mitä palvelusta markiisi voi minunlaiseltani
vähäkykyiseltä mieheltä vaatia, joka palvelukseni ei olisi jo aina
ollut hänelle alttiina, tietysti sikäli kuin sopii velvollisuuksiini
kuningasta ja isänmaata kohtaan."

Näin hän ei siis ollut luvannut mitään, vaikka oli ollut lupaavinansa
kaikki; sillä loppulisäys peitti kaiken sen, mitä ikänä hän perästäpäin
saattoi katsoa hyväksi sovelluttaa siihen. Ja sitten herra Ashton
vaihtoi keskusteluaihetta eikä sallinut enää ottaa tätä puheeksi.
Vieraan täytyi lähteä saamatta tuota vanhaa, viekasta valtiomiestä
ilmoittamaan salaisia ajatuksiaan tai antamaan mitään lupausta
vastaisen käytöksensä suhteen; mutta sen hän sittenkin selvään näki,
että hän oli saanut Ashtonin pelon sangen hellästä kohdasta herätetyksi
ja siten lasketuksi vastaisen, ratkaisevamman ehdotuksen perustuksen.

Kun hän sitten teki markiisille tiliä toimestaan, niin he olivat
molemmat sitä mieltä, ettei pitäisi antaa valtiosinetinvartian pelon
jälleen kadota, vaan sitä piti virittää vereksillä aineksilla,
varsinkin niin kauan kuin hänen puolisonsa oli poissa. Sillä rouvan
ylpeä, kostonhimoinen, vallanhaluinen henki, sen he hyvin tiesivät, oli
luultavasti saava miehen horjuvan miehuuden vahvistetuksi. Ja Ashtonin
rouva, sen he myös tiesivät, piti järkähtämättömästi kiinni nyt
vallassa olevasta puolueesta, jonka kanssa hän oli läheisessä liitossa
sekä alinomaisessa kirjeenvaihdossa. Ja lopuksi vielä Ashtonin rouva
vihasi (ilman mitään pelkoa) Ravenswoodin sukua, jonka ikivanhan arvon
rinnalla hänen miehensä äsken saavutettu korkeus näytti mitättömältä;
hän vihasi sitä sukua niin tulisesti, että olisi heittänyt oman
perheensä edun vaaroille alttiiksi, jos hän vain saattoi toivoa sillä
keinoin saavansa tuon vihollisen peräti kukistetuksi.

Mutta rouva Ashton oli nyt poissa. Sama asia, joka niin kauan oli
viivyttänyt häntä Edinburghissa, oli sittemmin pakottanut hänet
matkustamaan Lontooseen. Siellä hän samalla toivoi voivansa tehdä
jotakin haittaa markiisin juonitteluille kuninkaan hovissa; sillä tuo
kuuluisa Marlboroughin herttuan rouva, joka monessa suhteessa oli
hyvinkin samanluontoinen, oli Ashtonin rouvan harras suosija. Piti siis
kovasti ahdistella herra Ashtonia, ennenkuin rouva kerkesi kotiin;
alkutoimekseen markiisi senvuoksi kirjoitti Ravenswoodille kirjeen,
josta eräässä edellisessä luvussa on ollut puhe. Se oli varovaisin
sanoin kyhätty, niin että markiisilla oli vapaa valta sittemmin auttaa
sukulaistansa niin paljon tai niin vähän kuin hänen omien vehkeittensä
menestys saattoi sallia. Valtiomiehenä markiisi ei tahtonut sitoa
sanaansa tai tekeytyä suojelijaksi niin kauan kuin hänellä ei ollut
mitään apua annettavana. Mutta sittenkin, olkoon se hänen kunniakseen
sanottu, hän myös hartaasti halusi auttaa Ravenswoodin nuortaherraa
eikä ainoastaan käyttää hänen nimeänsä pelättinä valtiosinetinvartiaa
kohtaan.

Kirjeenviejän matka kulki aivan herra Ashtonin kartanon ohitse;
sentähden hän oli saanut käskyn, että hänen hevosensa piti pudottaa
kenkänsä lähellä kylää, joka sijaitsi kartanon puistoportin suulla. Ja
sillä aikaa kun kylänseppä asetteli sitä paikoilleen, piti
sanansaattajan valittaa tätä välttämätöntä viivytystä ja ikäänkuin
maltittomuutensa vimmassa päästää suustansa tieto, että hän oli
viemässä kirjettä markiisi A:lta Ravenswoodille, asiasta, josta riippui
elämä tai kuolema.

Sanoma tästä, vielä paljon suurennettuna, saapui pian eri haaroilta
valtiosinetinvartian korviin, ja jokainen kertoja erittäin painosti
sitä seikkaa, miten kiireissään kirjeenviejä oli ollut ja kuinka ihmeen
lyhyessä ajassa hän oli matkansa suorittanut. Huolestunut valtiomies ei
vastannut näihin kertomuksiin mitään; mutta salaa Lockhard sai käskyn
väijyä kirjeenviejän takaisintuloa, olla häntä vastassa kylässä,
viekoitella, jos mahdollista, häntä väkevillä juomilla ja kaikilla
muilla keinoilla, hyvillä tai pahoilla, ja koettaa saada tietää, mitä
tuo kirje sisälsi. Mutta tätä väijymistä oli jo ennakolta aavistettu,
jonka takia kirjeenviejä palasi aivan toista, pitempää tietä, ja sillä
keinoin kiersi hänelle viritetyn paulan.

Jonkun aikaa turhaan odotettuaan valtiosinetinvartia antoi käskyn
herra Dingwallille kuulustella tarkoin hänen turvissaan olevilta
wolfs-hopelaisilta, oliko sellainen markiisi A:n palvelija todellakin
saapunut Wolfs Cragin torniin. Tästä saatiin helposti vahvistavia
tietoja. Sillä Kaleb oli eräänä aamuna kello viideltä käynyt kylässä
lainaamassa "kaksi haarikallista olutta sekä vähän suolakalaa" ja
kirjeenviejä parka oli koko vuorokauden ajan sairastanut Smalltrashin
mummon kestikievarissa sen johdosta, että häntä oli ravittu "härskeillä
silakoilla ja hapanneella oluella." Tällä tavoin tuli markiisin ja
hänen köyhtyneen sukulaisensa välinen kirjeenvaihto, jota herra Ashton
välistä oli väittänyt joutavaksi kummitusjutuksi, niin todistetuksi,
ettei enää ollut mitään epäilemisen sijaa.

Valtiosinetinvartian pelko kiihtyi tästä sangen suureksi. Vetoamisia
tavallisien tuomarien päätöksistä parlamenttiin, joita ennen aikaan
pidettiin laittomina, oli viimeaikoina, Claim-of-Right-asetuksen
astuttua voimaan, monta kertaa tehty ja useasti sallittukin. Ja sangen
suuri syy oli herra Ashtonilla pelätä asian päätöstä, jos Britannian
yhteinen ylähuone otti käsiteltäväkseen Ravenswoodin nuorenherran
vetoamisen. Se ehkä katsottiin vaatimukseksi, johon oli syytä, kenties
ratkaistiin viimein kohtuuden vapaamielisten sääntöjen mukaan,
jotka eivät olleet valtiosinetinvartian asialle yhtä edulliset kuin
lain kirjain. Sitä paitsi valtiosinetinvartia, päättäen niistä
tuomio-oikeuksista, joita hän itse oli kokenut valtakuntain
yhdistymisen edellisinä onnettomina aikoina, täydellä syyllä saattoi
pelätä, että parlamentissakin mahtoi vallita sama vanha sananparsi,
joka Skotlannissa oli liioinkin tuttu: "Näytä minulle mies, niin näytän
sinulle lain." Englantilaisten tuomarien jalosta, juonittelemattomasta
menettelytavasta ei siihen aikaan Skotlannissa paljon tietty; ja tuon
menettelytavan leviäminen tähän maahan olikin parhaita etuja, jotka
tulivat Skotlannin osalle valtakuntien yhdistymisen kautta. Mutta se
oli siunaus, jota valtiosinetinvartia, elettyänsä aivan toisenlaisissa
oloissa, ei voinut aavistaakaan. Jos hänen valtiollinen valtansa
katoaisi, niin oli muka samassa myös hänen riita-asiansa hukassa. Ja
jokainen hänelle tuleva uusi tieto osoitti yhä luultavammaksi, että
markiisin vehkeet tulisivat onnistumaan; valtiosinetinvartia piti siis
tuiki tarpeellisena ruveta hakemaan itselleen suojaa nousevaa myrskyä
vastaan. Hänen luonnollinen pelkuruutensa teki hänet sovinto- ja
lepytystuumiin taipuvaksi. Tuo metsähärkäjuttu, niin hän arveli,
saattoi, jos sitä taitavasti käynti hyväkseen, antaa aihetta suulliseen
keskusteluun ja sovinnontekoon nuoren Ravenswoodin kanssa. Siinä
tilaisuudessa hän aikoi, jos mahdollista, urkkia tietoonsa, mitä
Ravenswood itse arveli oikeuksiensa laajuudesta sekä näiden oikeuksien
toteuttamisen mahdollisuudesta; ja kenties, koska toinen riitaveli oli
niin rikas, toinen niin perin köyhä, saatettiin silloin asiasta hyvällä
sopia. Ravenswoodin kanssa sovittuaan hänellä oli vapaat kädet hieroa
kauppaa markiisi A:n kanssa. "Ja paitsi sitä", hän virkkoi itselleen,
"teen jalomielisen työn, kun näin autan tämän hävinneen suvun
perillisen jaloilleen; ja jos uusi hallitus todellakin rupeaa hartaasti
ja voimallisesti pitämään hänen puoltansa, niin eipä tiedä, vaikka
minun hyvä tekoni tulisi vielä palkituksikin."

Näin arveli herra William Ashton, peitellen omanvoitonpyyntöänsä
hyväntekeväisyyden kuorella, mikä itsepetos ei olekaan aivan
harvinainen. Ja päästyänsä kerran tähän saakka hänen mielikuvituksensa
alkoi lennellä vieläkin kauemmaksi. Hän rupesi miettimään: "Jos
Ravenswood pääsee korkeaan luottamusvirkaan ja jos semmoisen avioliiton
kautta suurin osa hänen ratkaisemattomia vaatimuksiansa saataisiin
tyydytetyksi -- niin eipä hän olisi pahin mies, jolle Lucy voisi
sattua. Tuomio, joka suvulta riisti lordin nimen, saattaa tulla
peruutetuksi; lordi Ravenswood on vanha, arvokas aatelismies; ja tämä
avioliitto vahvistaisi jollakin lailla omistusoikeuteni enimpään osaan
Ravenswoodin omaisuutta ja tekisi tähteitten poisantamisen vähemmän
vastenmieliseksi."

Pää täpö täynnä näitä sekavia ja monenlaisia tuumia valtiosinetinvartia
päätti lähteä vieraisille lordi Bittlebrainin kartanoon, johon häntä
oli usein pyydetty tulemaan; sillä tavoin hän näet saapui muutamien
virstojen päähän Wolfs Cragista. Lordi itse sattui olemaan poissa,
mutta rouva, joka sanoi odottavansa isäntää pian palaavaksi, otti
vieraat kohteliaasti vastaan. Hän ilmaisi suuren ilonsa sen johdosta,
että hän sai tutustua neiti Ashtoniin ja käski viedä koirat metsälle
valtiosinetinvartian huvia varten. Tämä suostuikin aivan mielellään
ehdotukseen; sillä hän toivoi siten saavansa tilaisuuden katsella
lähempää Wolfs Cragia, ja kenties hänen onnistuisi tutustua sen
omistajaankin, jos metsästysmelu ehkä houkuttelisi hänet ulos autiosta
asunnostaan. Lockhard oli saanut käskyn puolestaan myös pyrkiä Wolfs
Cragin asukasten tuttavuuteen, ja me olemme jo nähneet, miten hän
asiansa toimitti.

Tuo sattumalta noussut ukkosilma oli valtiosinetinvartialle, kun hän
nyt haki tilaisuutta tutustumiseen nuoren Ravenswoodin kanssa,
suuremmaksi avuksi kuin hän rohkeimpina hetkinään oli uskaltanut
toivoa. Hän ei enää niin pahasti pelännyt nuorenherran persoonallista
vihaa, siitä saakka kun hän oli alkanut pitää peloittavina hänen
laillisia oikeuksiansa ja hänen voimaansa toteuttaa näitä oikeuksia.
Hän näet teki sen oikean johtopäätöksen, että ihmiset vain
toivottomassa pulassa ollessaan ryhtyvät hurjiin tekoihin. Mutta
säpsähtipä sentään hänen sydämensä salaisesta pelosta, kun hän huomasi
olevansa Wolfs Cragin tornin muurien sisällä; sillä sen autius ja
vanhuus teki tämän tornin sangen soveliaaksi väkivallan ja koston
harjoittamiseen. Eikä Ravenswoodin tyly kohtelu alussa enempää kuin
herra Ashtonin oma vastahakoisuuskaan ilmoittaa, keitä vieraita oli
saapunut tämän katoksen suojaan, juuri viihdyttänyt tätä pelkoa. Kun
herra Ashton siis kuuli, miten portti väkivallalla paiskattiin heidän
perässään kiinni, soivat hänen korvissaan uudestaan nuo Liisan sanat:
"Te olette syvän kuilun partaalla."

Mutta sitten taas suora kohteliaisuus, jota Ravenswood osoitti heidän
enemmän tutustuttuaan toisiinsa, oli viihdyttänyt mainitun muiston
nostaman pelon; eikä herra Ashton saattanut myöskään olla huomaamatta,
että Lucyn suloisuus ja ihanuus oli saanut aikaan tämän muutoksen
isännän käytöksessä.

Kaikki nämä ajatukset tunkeilivat hänen mielessään, kun hän astui
salakamariin. Rautainen lamppu, huonekaluista tyhjä kamari, joka
pikemmin oli vankihuoneen kuin tavallisen lepokammion näköinen, kolkko,
lakkaamaton loiskina, joka kuului, kun laineet syöksyivät tornin
perustuksena olevaa kalliota vastaan -- kaikki se synkistytti ja
hämmästytti hänen mieltänsä. Hänen omat onnistuneet vehkeensähän
pääasiallisesti olivatkin olleet syynä tämän aatelissuvun häviöön!
Herra Ashton oli kavala luonteeltaan, mutta ei julma. Hänen oma
aiheuttamansa hävityksen ja onnettomuuden näky tuotti siis hänellekin
tuskaa, aivan kuin hellätuntoisen talonemännänkin sydäntä pahoittaisi,
jos hänen täytyisi omin silmin katsella niiden lampaitten ja
kananpoikien tappamista, jotka kuitenkin hänen omasta käskystään saavat
surmansa. Mutta aina kun hän taas ajatteli noita kahta hänelle tarjona
olevaa ehtoa -- että hänen täytyisi joko antaa suuri osa saalista
Ravenswoodille takaisin tai ottaa hänet liittolaisekseen ja oman
perheensä jäseneksi -- hänen tunteensa olivat sittenkin samanlaiset
kuin luulisi hämähäkin tunteitten olevan, kun sen verkon, tuon niin
suurella taidolla kokoonpannun monisolmuisen kudoksen, satunnainen
luudan pyyhkäys on peräti hävittänyt. Ja sitten oli vielä kysymys, jos
hän tähän asiaan antautui, vaarallinen kysymys, johon moni muukaan
kunnon aviomies, kun hänen tekisi mieli vapaana olentona tehdä
päätöksiään, ei löydä tyydyttävää vastausta -- nimittäin: "Mitä vaimoni
-- mitä rouva Ashton tästä on sanova?" Viimeinpä hän tuli päätökseen,
josta heikonpuoliset sielut usein hakevat itselleen turvaa. Hän päätti
odottaa, miten asiat itsestään järjestyisivät, käyttää hyväkseen
kaikkia esiintulevia asianhaaroja ja järjestää menettelynsä niiden
mukaan. Tämä toistaiseksi lykkäämisen keino viihdytti viimein hänen
henkensä lepoon.



VIIDESTOISTA LUKU.


     "Pieni kirje minulla olisi teille, sen tuomisesta älkää minuun
     pahastuko. Se on tarjous, jonka ystävyys käskee minun esittää; eikä
     se suinkaan ole loukkaus teille, sillä en tahdo mitään muuta kuin
     oikeutta kumpaisellekin puolelle."

                               _Kuningas eikä kuitenkaan kuningas_.

Aamulla, kun Ravenswood ja hänen vieraansa jälleen tapasivat toisensa,
oli nuorenherran mieli taas melkein yhtä synkkä. Hänkin oli viettänyt
yönsä pikemmin mietteissä kuin nukkuen; ja rakkaus Lucyyn, jota hän ei
kuitenkaan voinut olla tuntematta, sai kovasti taistella sen vihan
kanssa, jota hän oli sydämessään niin kauan kantanut Lucyn isää
vastaan. Että hänen nyt tuli ystävällisesti puristaa sukunsa vihollisen
kättä, kestitä tätä vihollistaan vieraanaan kattonsa alla ja
seurustella hänen kanssaan tuttavallisen kohteliaasti ja lempeästi, se
oli nöyryytys, johon ei hänen ylpeä henkensä vastustelematta tahtonut
taipua.

Mutta jää oli nyt kerran murtunut, ja valtiosinetinvartia oli päättänyt
estää, ettei se uudelleen saisi mennä umpeen. Hänen tuumaansa kuului
sekin, että hän tahtoi mutkikkaalla ja lakitieteellisellä kertomuksella
heidän sukujensa välisistä riita-aiheista hämmentää ja sekoittaa
Ravenswoodin ajatukset. Täydellä syyllä hän arveli, että niin nuoren
miehen olisi vaikea käsittää harjaantuneen lakimiehen selityksiä
luvunlaskuista ja tilinteoista, sakotuksista ja tuomiopäätöksistä,
lampuotien veron ja maaomaisuuden panttaamisesta ja päätöksistä
laillisen hakemus-ajan loppumisen suhteen. "Tällä tavoin", arveli herra
Ashton, "on minulla oleva se etu, että tekeydyn aivan suorapuheiseksi
ja että riitaveljeni sittenkin saa sangen vähän selkoa kaikista
selityksistäni." Hän veti siis Ravenswoodin syrjään erääseen
salinikkunan komeroon ja palasi eilisiltaiseen keskusteluaineeseen. Hän
sanoi toivovansa, että hänen nuorella ystävällänsä olisi hiukan malttia
kuunnellakseen tarkkaa, kaikkia haaroja myöten käyvää selitystä noista
onnettomista seikoista, jotka olivat olleet riidanaiheina herra
Ashtonin ja Ravenswoodin kunnioitettavan isävainajan välillä. Nuoren
Ravenswoodin kasvot lensivät tulipunaisiksi; mutta hän ei virkkanut
mitään. Ja valtiosinetinvartia, vaikka hänen kuulijansa äkillinen
punastuminen ei ollutkaan hänelle mieleen, alkoi kertoa juttua eräästä
20,000:n markan velasta, jonka hänen isänsä oli antanut nuoren
Ravenswoodin isänisälle. Hän aikoi juuri ruveta selittämään, millä
velanhakutempuilla tämä suuri summa oli tullut kiinnitetyksi
Ravenswoodin maaomaisuuteen -- kun nuoriherra keskeytti hänet.

"Tässä paikassa", lausui hän, "minun ei käy kuuleminen herra Ashtonin
selitystä meidän välisistämme riita-aiheista. Tässä paikassa, missä
isäni surusta särkynein sydämin kuoli, en voi tyynellä mielellä tutkia
hänen onnettomuutensa syytä. Minä ehkä liiaksi muistelisin olevani
isäni poika ja unohtaisin, mitä velvollisuuksia minulla on vieraitani
kohtaan. Se aika on kuitenkin tuleva, jolloin nämä asiat otetaan
keskusteltaviksi semmoisessa paikassa ja semmoisessa kokouksessa, jossa
meillä kumpaisellakin on oleva yhtä suuri puhumisen kuin kuuntelemisen
valta."

"Jokainen aika", vastasi valtiosinetinvartia, "ja jokainen paikka on
sovelias sille, joka ei hae muuta kuin oikeutta. Mutta minusta näyttää
siltä kuin minulla olisi oikeus ennakolta saada jokin selitys niistä
syistä, joiden perustuksella te aiotte yrittää kumota sen laillisen
päätöksen, joka niin hyvin ja viisaasti on tullut tehdyksi meidän
laillisissa oikeusasioissamme?"

"Herra Ashton", lausui Ravenswood innokkaana, "ne maat, jotka nyt ovat
teidän käsissänne, suotiin minun ensimmäisille esi-isilleni palkinnoksi
siitä, että he miekallaan olivat avustaneet englantilaisia vihollisia
vastaan. Kuinka ne ovat luiskahtaneet meidän hallustamme pitkien
lakitemppujen nojalla, jotka eivät näytä olleen ostoa eikä panttausta
eikä myöskään velkaryöstöä, vaan kaikkien näiden asioiden sanoin
selittämätöntä, monimutkaista sekoitusta -- kuinka vuosikorkoja on
luettu pääoman lisäksi ja kuinka kaikkia lain sekä polvia että pauloja
on käytetty, kunnes omistusoikeutemme perintömaihimme oli sulanut
typötyhjäksi, niinkuin jääkynttilä päivänpaisteessa -- kaiken sen te
tiedätte paremmin kuin minä. Minä tahdon kuitenkin uskoa nähtyäni
teidän vilpittömän käytöksenne minua kohtaan, että olen suureksi osaksi
tuominnut väärin teitä itseänne ja että teidän, taitavan, harjaantuneen
lainoppineen silmissä saattoi moni asia näyttää oikealta, joka minun
oppimattoman mielestä ei ole kovin kaukana vääryydestä eikä törkeästä
sorrosta."

"Hyvä herra Ravenswood", vastasi herra Ashton, "sallikaa minun sanoa,
että minullakin on ollut teistä yhtä väärä käsitys. Minulle oli
uskoteltu teitä hurjaksi, ylpeäksi, tuittupäiseksi nuorukaiseksi, joka
on valmis pienimmästäkin syystä viskaamaan miekkansa oikeuden
vaakalaudalle ja ryhtymään noihin raakoihin, väkivaltaisiin keinoihin,
joista järjestetty yhteiskunnallinen hallitus jo aikaa sitten on
vapauttanut Skotlannin kansan. Koska me siis kumpikin olemme väärin
tuominneet toisiamme, niin miksi nuori aatelisherra olisi vastahakoinen
kuuntelemaan vanhan lakimiehen sanoja, sen verran ainakin, että tämä
saisi selittää, mitkä heidän välisensä riita-aiheet ovat olleet?"

"Ei, korkea herra", vastasi Ravenswood, "Britannian ylimysten
kokouksessa, joiden kunniantunto epäilemättä on heidän säätynsä
vertainen, -- siinä ylimmässä oikeuspaikassa meidän tulee tästä
keskustella. Britannian miekkaakantavat lordit, Britannian ikivanhoista
suvuista syntyneet herrat päättäkööt, saako meidän suvultamme, joka ei
ole halvin heidän joukossansa, ryöstää sen maakartanon, monen
sukupolven isänmaallisista harrastuksista saadun palkinnon, saako sen
ryöstää samalla lailla kuin halvan käsityöläisen pantti joutuu
koronkiskurin omaksi heti kun lunastusaika on loppunut. Jos he
puolustavat velkojan ahnetta kovuutta ja kaikkia ahmivaa
koronkiskomista, joka alkaa syödä maita kuin koi kangasta, niin siitä
on oleva suurempi vahinko heille itselleen ja heidän perillisilleen
kuin Edgar Ravenswoodille -- minulla ainakin on vielä miekkani ja
päällysvaatteeni jäljellä, ja voin saada paikan soturien riveissä,
missä ikänä sotatorvi soi."

Lausuttuaan nämä sanat lujalla, vaikka surullisella äänellä hän kohotti
silmänsä ja äkkiä kohtasi neiti Ashtonin katseen. Lucy oli heidän
huomaamattansa kuunnellut puhetta ja katseli Ravenswoodia niin
hartaalla innolla ja ihmetyksellä, että hän hetkeksi oli unohtanut
toisen voivan huomata sen. Ravenswoodin jalo muoto ja kauniit silmät,
jotka paloivat sukuylpeyttä ja oman arvon tuntoa, hänen äänensä
sulosointuiset ja tuntehikkaat sävelet, hänen onnensa häviö ja
välinpitämättömyys, jolla hän näytti olevan valmis kärsimään ja
kestämään pahintakin, mikä saattoi häntä kohdata, -- kaikki nämä
tekivät hänet vaaralliseksi tytölle, joka jo ennestäänkin oli
taipuvainen mielessään suomaan sijaa hänen muistollensa. Kun heidän
silmänsä kohtasivat toisensa, niin he punastuivat kumpainenkin
tulisesti sydämensä kovaa liikutusta ja välttivät sitten toistensa
katseita.

Herra Ashton oli tietysti tyystin tarkastellut heidän kasvojansa. "Eipä
minun", puhui hän itsekseen, "tarvinnekaan pelätä parlamenttia eikä
vetoamisia; minulla on voimallinen keino, jolla saan tämän tulisen
nuorenherran asettumaan, jos hän paisuisi liian vaaralliseksi. Tätä
nykyä minun pitää kuitenkin varoa, etten mene liian kauaksi. Kala on
ongessa, ei pidä liian hätäisesti tiukata siimaa -- voi olla hyvä, että
minun vallassani on päästää se irti, jos näen, ettei maksa vaivaa vetää
kalaa maalle."

Näin itsekkäästi ja armottomasti perustaessaan hankettansa Ravenswoodin
rakkauteen Lucya kohtaan ei hän vähääkään ajatellut, mikä tuska voisi
edelliselle tulla tämmöisestä leikittelemisestä hänen sydämellään. Ja
yhtä vähän herra Ashton ajatteli, että hänen omakin tyttärensä täten
saattoi joutua onnettoman rakkauden uhriksi; tuntui siltä kuin hän
olisi pitänyt Lucyn mieltymystä nuoreenherraan vahakynttilän leimuna,
jonka voi mieltään myöten sytyttää ja sammuttaa. Mutta ankaraa
rangaistusta maailmojen hallitsija valmisteli tälle tarkkasilmäiselle
ihmismielten tutkijalle, joka kaiken ikänsä oli hankkinut itselleen
etuja viekkaasti yllyttämällä muiden ihmisten haluja ja himoja.

Kaleb Balderston tuli nyt ilmoittamaan, että aamiainen oli pöydässä;
sillä näinä runsaan ravitsemisen aikoina tuli illallisen tähteistä
vielä yltäkylläinen eine. Niin myös Kaleb muisti syvästi kumartaen
tarjota valtiosinetinvartialle aamuryypyn suuresta tinakupista, jonka
reuna oli persiljan ja kuiriruohon lehdillä koristettu. Näin tehden hän
tietysti pyysi anteeksi, ettei hän voinut, niinkuin sopivampi olisi
ollut, tarjota ryyppyä suuresta hopeapikarista, se kun muka oli
par'aikaa Edinburghissa kultasepällä kullattavana.

"Edinburghissa se tosiaankin lienee", virkkoi Ravenswood; "mutta missä
paikassa ja mitä varten, siitä luullakseni ei sinulla eikä minullakaan
ole tietoa."

"No olkoon niinkin!" myönsi Kaleb kärkkäästi. "Mutta onpa jo mies ollut
seisomassa meidän portillamme tänä aamuna -- sen minä ainakin tiedän.
-- Tiedättekö te, armollinen herra, tahdotteko päästää hänet
puheillenne vai ei?"

"Pyrkiikö hän minun puheilleni, Kaleb?"

"Ei hän vähempään tyydy", vastasi Kaleb. "Mutta olisi sentään parasta,
että te ensin ikkunasta hiukan tarkastaisitte häntä ennenkuin me
aukaisemme portin -- ei pitäisi juuri ketä hyvänsä päästää tänne
sisään."

"Mitä, luuletko hänen olevan oikeudenpalvelijan, joka tahtoo viedä
minut velkavankeuteen?"

"Oikeudenpalvelijako, joka tulisi teitä viemään velkavankeuteen,
vieläpä teidän omasta linnastanne! -- Te teette pilaa Kaleb-ukosta tänä
aamuna, armollinen herra." Mutta sittenkin hän seuratessaan
Ravenswoodia ulos kuiskasi tämän korvaan: "En tahtoisi mitenkään
halventaa ketään kunnon miestä teidän silmissänne, armollinen herra;
mutta tarkastaisin kuitenkin tuota miestä kerran tai pari, ennenkuin
päästäisin näiden muurien sisälle."

Eipä se sentään oikeudenpalvelija ollutkaan, mutta ei mikään halvempi
henkilö kuin kapteeni Craigengelt. Hänen nenänsä punersi niin koreana
kuin vain kelpo viinaryyppy voi saada sen punertamaan; hopealla silattu
lippalakki oli hiukan kallellaan hänen mustalla valetukallaan; miekka
riippui vyöltä, pistooleja näkyi satulataskuista; pukuna hänellä oli
vaalenneilla kultanauhoilla reunustettu ratsastusnuttu -- sanalla
sanoen, hän oli ilmikuva semmoisesta, joka huutaisi rehelliselle
miehelle: kukkaro tänne!

Tunnettuansa Craigengeltin Ravenswood käski avata portin. "Minun
tietääkseni, kapteeni Craigengelt", sanoi hän, "teidän ja minun välillä
ei ole niin tärkeitä asioita, ettemme saattaisi keskustella niistä
tässäkin paikassa. Minulla on vieraita kartanossani tätä nykyä, ja
tapa, jolla me viime kerralla erosimme toisistamme, olkoon selityksenä,
miksi en pyydä teitä sisään."

Craigengelt oli aika mestari mitä hävyttömyyteen tulee, mutta sittenkin
hän joutui vähän hämilleen tästä epäkohteliaasta vastaanotosta. "En
minä suinkaan", virkkoi hän, "tahdo väkisin pyrkiä teidän vieraaksenne,
herra Ravenswood -- minä tulin vain kunnialliselle asialle ja tuon
teille sanan eräältä ystävältänne; muuten ei teillä, herra Ravenswood,
olisikaan syytä valittaa tätä kutsumatonta tuloani."

"Sanokaa sanottavanne lyhyesti, herra", sanoi Ravenswood; "sillä siten
minä vähemmin paheksun teidän käyntiänne. Kuka herra on niin
onnellinen, että on saanut teistä sanansaattajan?"

"Minun ystäväni herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä", vastasi
Craigengelt ylpeillen tärkeästä tehtävästään ja sillä rohkeudella,
jonka hänelle luottamus lähettäjän tunnettuun miehuuteen antoi, "on
mielestään saanut teidän puoleltanne osakseen kohtelun, joka ei juuri
ollut niin kunnioittava kuin mitä hänelle olisi tuleva, ja siitä hän
vaatii teitä miekkasille. Minulla on tässä", hän otti paperiliuskan
taskustaan, "tarkka mitta hänen miekastansa; ja hän pyytää teitä jonkun
ystävänne seurassa ja samanlaisella aseella varustettuna tulemaan mihin
paikkaan tahansa, joka ei ole kauempana kuin virstan päässä tästä
linnasta; ja minun tulee silloin olla läsnä vieraanamiehenä tai
todistajana hänen puoleltaan."

"Kaksintaistelua -- ja yhtäläisiä aseita", matki Ravenswood, joka,
niinkuin lukija muistanee, ei voinut tietää vähimmälläkään tavalla
loukanneensa äskeistä Wolfs Cragin vierasta. "Totta puhuen, kapteeni
Craigengelt, joko te olette keksinyt perättömimmän valheen, joka ikänä
teidän kaltaisen miehen päähän on juolahtanut, tai on teidän
aamuryyppynne ollut jokseenkin väkevä. Mikä olisikaan villinnyt
Bucklaw'n, jotta hän lähettäisi minulle tämmöisen sanan?"

"Mitä siihen tulee, herra", vastasi Craigengelt, "niin minua on
käsketty muistuttamaan teille tuosta teostanne, jota minä, niinkuin
ystävän tulee, en voi muuksi nimittää kuin epäkohteliaisuudeksi, sitä
nimittäin, että te ilmoittamatta minkäänlaisia syitä karkoititte hänet
talostanne."

"Se on mahdotonta", vastasi Ravenswood. "Hän ei voi olla semmoinen
hupsu, että pitäisi välttämättömyyden pakkoa loukkauksena. Enkä
myöskään usko että hän, joka tuntee minun ajatukseni teistä, kapteeni,
olisi käyttänyt teidänkaltaisenne, halpa-arvoisen, joutavan miehen apua
tämmöisessä asiassa; sillä tietysti ei minun käy pyytää ketään kunnian
miestä yhdessä teidän kanssanne toimittamaan kaksintaistelussa
todistajan virkaa."

"Minäkö halpa-arvoinen ja joutava!" huusi Craigengelt korottaen
ääntään ja tavoitellen metsäpuukkoansa. "Jollei ystäväni asia vaatisi
etusijaa ja olisi ratkaistava ennenkuin omani, niin pyytäisin teitä
huomaamaan -- --"

"Minä en voi huomata mitään, mitä te voisitte selittää, kapteeni
Craigengelt. Tyytykää siihen ja tehkää minulle se palvelus, että
lähdette pois täältä."

"Perhana!" mutisi puukkojunkkari; "ja senkö vastauksen minä saan
kunniallisesta sanomastani."

"Sanokaa Bucklaw'n herralle", vastasi Ravenswood, "jos hän todellakin
lienee lähettänyt teidät, että hän lähettäköön minulle sanan
suuttumuksestaan jonkun semmoisen miehen kautta, joka on sopiva
välittämään senlaatuisia asioita hänen ja minun välillä; sitten minä
joko annan selityksen tai taistelen hänen kanssaan."

"Ainakin, herra Ravenswood, te lähettänette minun kauttani herra
Bucklaw'lle hänen tavaransa, jotka ovat jääneet tänne teidän
haltuunne."

"Mitä tavaroita Bucklaw'lta on jäänyt tänne, herra", vastasi
Ravenswood, "ne minä lähetän hänelle palvelijani välityksellä, koska
teillä ei näy olevan mitään valtakirjaa häneltä, jonka perustuksella
teillä olisi oikeus ne saada."

"Hyvä on, herra Ravenswood", virkkoi Craigengelt, jonka suuttumusta ei
seurausten pelkokaan enää saanut hillityksi, -- "te olette tänä aamuna
kohdistanut minuun suuren häväistyksen ja loukkauksen, mutta vielä
suuremman toki itseenne. Aateliskartanoko tosiaan tämä olisi!" jatkoi
hän katsoen ympärillensä; "pahempi se on rosvopesää, mihin matkustajia
viekoitellaan siksi, että heiltä saataisiin ryöstää heidän
omaisuutensa."

"Sinä hävytön lurjus!" tiuskaisi Ravenswood kohottaen keppiänsä ja
tavoitellen kapteenin hevosen suitsia, "jollet paikalla lähde sen
enempää hiiskumatta, niin minä piiskaan sinut kuoliaaksi."

Kun Ravenswood teki tämän liikkeen, niin puukkojunkkari pyörähti niin
äkkipäätä hevosensa ympäri, että tämä miltei horjahti maahan.
Craigengelt sai kuitenkin suitsilla hevosen pidätetyksi, kiidätti ulos
portista ja ajaa karautti takaisin kylään päin.

Kääntyessänsä lähtemään pihalta Ravenswood näki, että
valtiosinetinvartia oli tullut ulos ja kuunnellut heidän puhettaan,
kuitenkin seisoen niin paljon syrjässä kuin kohteliaisuus vaati.

"Minä olen", virkkoi herra Ashton, "nähnyt tuon miehen kasvot ei
kovinkaan kauan sitten. -- Hänen nimensä on Craig -- Craig -- jotain
sentapaista, eikö niin?"

"Craigengelt on sen lurjuksen nimi", vastasi Ravenswood; "sitä nimeä
hän ainakin tätä nykyä käyttää."

"Craig-in-guilt"[13] tokaisi Kaleb väliin laskien sukkeluuden. "Jos hän
nyt on Craig-in-guilt, niin saattaapa hänestä vielä joskus tulla
Craig-in-peril, jos jostakin minun näkemästäni miehestä. Tuolla
heittiöllä on hirsinuora kirjoitettuna otsaansa, ja tahtoisinpa lyödä
vetoa vaikka mistä, että hänen kaulaliinansa vielä joskus punotaan
hampusta."

"Te olette tarkka kasvojen tutkija, kunnon Kaleb", sanoi
valtiosinetinvartia hymyillen; "minä voin vakuuttaa teille, että se
herra jo on ollut sangen lähellä semmoista ylennystä. Sillä nyt minä
aivan hyvin muistan, että noin kaksi viikkoa takaperin käydessäni
Edinburghissa näin herra Craigengeltin, tai mikä hänen nimensä lienee,
sangen tiukassa tutkintopinteessä valtioneuvoskunnan edessä."

"Mistä syystä?" kysyi Ravenswood hiukan uteliaasti.

Tämä kysymys johti juuri siihen juttuun, jonka kertomiseen
valtiosinetinvartia jo kauan aikaa oli halukkaasti odotellut sopivaa ja
soveliasta tilaisuutta. Hän kaappasi Ravenswoodia käsivarresta ja vei
hänet takaisin saliin. "Vastaus teidän kysymykseenne, vaikka se asia
onkin naurettavaa laatua, ei sovi muiden kuin teidän omien korvienne
kuultavaksi."

Saliin tultuansa hän veti jälleen Ravenswoodin syrjään erääseen
ikkunakomeroon, minne neiti Ashton, niinkuin on helppo ymmärtää, ei
uudestaan tullut heidän keskusteluansa häiritsemään.



KUUDESTOISTA LUKU.


    -- -- -- Ja tämä isä
    myöskenteleepi tytärtänsä, tahtoo hänet
    tukkeeksi panna vanhan riita-haavan,
    tai viskata, kuin Joonas profeetta
    viskattiin, myrskyn viihdykkeeksi mereen.

                                  _Nimetön_.

Valtiosinetinvartia aloitti kertomuksensa ulkonaisesti
välinpitämättömänä, vaikka hän kuitenkin tyystin tarkasteli, minkä
vaikutuksen se teki nuoreen Ravenswoodiin.

"Te tiedätte, nuori ystäväni", virkkoi hän, "että epäluulo on meidän
rauhattomien aikojemme luonnollinen vika ja saattaa parhaat ja
viisaimmatkin miehet uskomaan viekkaitten hylkiöiden valheita. Jos minä
joku aika takaperin olisin ottanut tämmöiset valheet korviini tai jos
olisin se kavala valtiomies, joksi teitä, herra Ravenswood, on opetettu
minua epäilemään, niin te ette olisi, niinkuin nyt, aivan vapaana
mieltänne myöten minua vastaan puolustamaan luultuja oikeuksianne
valittamalla parlamenttiin ja nostamalla käräjäjuttuja. Te olisitte sen
sijaan nyt Edinburghin linnassa tai jossakussa muussa vankihuoneessa;
tai jos olisittekin sen kohtalon välttänyt, niin se ei olisi käynyt
päinsä muulla keinolla kuin ulkomaille pakenemalla, jolloin siitä
luultavasti olisi ollut seurauksena maanpakolaisuustuomio."

"Herra valtiosinetinvartia", sanoi Ravenswood, "minä toivon, ettette
laske leikkiä tämmöisestä aineesta -- mutta sittenkin minusta tuntuu
mahdottomalta, että se voisi olla totta."

"Viattomuus" vastasi valtiosinetinvartia, "on aina rohkea ja joskus,
sangen luonnollisesta syystä, liiankin uhkarohkea."

"Sitä minä en voi ymmärtää", virkkoi Ravenswood, "kuinka
viattomuudentuntoa missään tapauksessa voi sanoa uhkarohkeudeksi."

"Varomattomuudeksi sitä ainakin saattaa sanoa", virkkoi herra Ashton;
"sillä se saattaa meidät siihen väärään luuloon, että muista tuntuu
silminnähtävän selvältä se, mitä vain me itse tunnemme. Minä olen
nähnyt veijarien juuri tästä syystä puhdistavan tekojansa paljon
paremmalla menestyksellä kuin mitä viaton mies saman epäluulon alaisena
olisi osannut. Tuommoisella lurjuksella ei ole viattomuuden tuntoa
kannatuksenaan, sentähden hän käyttää hyväkseen kaikkia lain juonia, ja
joskus hän voi, jos hänen asianajajansa on taitava mies, pakottaa
tuomarit julistamaan hänet viattomaksi. Muistan esimerkiksi herra
Coolie Condiddlen mainion asian; häntä syytettiin hänen haltuunsa
uskottujen tavaroiden varastamisesta, ja hän olikin syyllinen, niinkuin
koko maailma tiesi; siitä huolimatta hän pääsi vapaaksi, pantiinpa
vielä sittemmin paljoa rehellisempiä ihmisiä tuomitsemaan."

"Sallikaa, että pyydän teitä palaamaan itse asiaan", sanoi Ravenswood.
"Taisittehan mainita minun olleen jonkun epäluulon alaisena?"

"Epäluulon alaisenako, herra Ravenswood? -- Niin, oikein -- ja voinpa
teille näyttää todistuksiakin siitä, jos ne vain sattuivat tulemaan
matkaani. -- Kuules, Lockhard" -- palvelija tuli -- "tuopas tänne pieni
laukkuni, jossa on lukko, se, josta minä käskin sinun pitää erityistä
huolta -- ymmärrätkö?"

"Kyllä, armollinen herra." Lockhard läksi, ja valtiosinetinvartia
jatkoi, ikäänkuin puoleksi itsekseen puhellen.

"Luullakseni ne paperit ovat minun muassani -- arvattavasti, sillä,
koska minun piti oleskella näillä seuduilla, on luonnollista, että
panin ne mukaan. Ainakin ne ovat kotonani Ravenswoodin linnassa, sen
tiedän varmaan -- ja kenties te olisitte hyvä -- --"

Samassa Lockhard tuli ja toi nahkasalkun hänelle. Valtiosinetinvartia
otti siitä pari paperia, jotka koskivat valtioneuvoskunnalle tulleita
tietoja tuosta kapinasta -- siksi sitä oli nimitetty -- lordi Allan
Ravenswoodin hautajaisissa ja jotka todistivat, miten herra Ashton oli
pannut kaikki keinonsa liikkeelle nuorta Ravenswoodia vastaan aiotun
oikeudenkäynnin estämiseksi. Nämä paperit olivat huolellisesti valitut
siten, että ne kiihoittivat, mutta eivät tyydyttäneet Ravenswoodin
luonnollista uteliaisuutta tämän asian suhteen, ne kun ainoastaan
selvästi osoittivat, kuinka herra Ashton tuossa vaarallisessa
tilaisuudessa oli ollut puolustajana ja sovittajana hänen ja
senaikuisen epäluuloisen hallituksen välillä. Annettuansa isännälleen
tutkittavaksi nämä ainekset herra Ashton kävi aamiaispöytään istumaan
ja rupesi iloisiin puheisiin osaksi Kaleb-ukon kanssa, jonka
viha Ravenswoodin kartanon anastajaa vastaan alkoi jo tästä
kohteliaisuudesta leppyä, osaksi tyttärensä kanssa.

Paperit läpi luettuaan nuori Ravenswood seisoi minuutin tai parin ajan
syvissä, tärkeissä mietteissä, käsi otsaa vasten painettuna. Sitten hän
kiireesti silmäsi papereja uudestaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut
etsiä niistä jotain piilevää salajuonta tai väärennyksen jälkeä, joka
häneltä ensi lukemisella ehkä oli jäänyt huomaamatta. Mutta toinen
lukeminen nähtävästi vain vahvisti sitä käsitystä, joka oli ollut
ensimmäisen silmäyksen seurauksena. Ravenswood kavahti siis
kivirahilta, jolla istui, astui valtiosinetinvartian luokse, tarttui
häntä käteen, puristi sitä hartaasti ja pyysi kerran toisensa jälkeen
anteeksi sitä, että hän oli luullut pahaa herra Ashtonista juuri samaan
aikaan, jolloin tämä, niinkuin näkyi, oli suojellut hänen persoonaansa
ja puolustanut hänen käytöstään.

Valtiomies otti nämä kiitokset ensi alussa vastaan taitavasti
teeskennellen kummastusta, sitten samoin teeskennellen sydämellisyyttä.
Kyyneleet tulvivat Lucyn sinisilmistä, kun hän näki tämän
arvaamattoman, liikuttavan näyn. Että nuori Ravenswood, joka äsken
vielä oli ollut niin ylpeä ja vähäsanainen ja jonka Lucy oli aina
luullut kärsineen vääryyttä, nyt anoi anteeksi hänen isältään, se oli
yhtä kummastuttava kuin myös ilahuttava ja liikuttava näky.

"Pyyhi silmäsi, Lucy", virkkoi hänen isänsä; "mitä itket sitä, että
isäsi, vaikka hän onkin lakimies, on havaittu olevan suora,
kunniallinen mies? -- Mistä te, hyvä herra Ravenswood, kiittelette
minua", jatkoi hän kääntyen nuorenherran puoleen, "jota ette itsekin
olisi tehnyt minun sijassani? _Suum cuique tribuito_ (jokaiselle
annettakoon mitä hänelle tulee), semmoinen oli roomalaisten laki, sen
minä opin Justinianuksen lakikirjaa tutkiessani. Paitsi sitä, ettekö
ole jo ylenpalttisesti, tuhansin verroin maksanut veikanne sillä, että
pelastitte rakkaan lapseni hengen?"

"Mutta", vastasi Ravenswood katumuksen itsesyyttein, "se vähäinen
avuntyö, jonka teille tein, oli vain ikäänkuin luonnonvaiston
aiheuttama; mutta se, että _te_ piditte minun puoltani, vaikka
tiesitte, miten paljon pahaa minä teistä ajattelin ja kuinka
taipuvainen olin osoittamaan teille vihamielisyyttä, se oli
jalomielinen, miehuullisen ja maltillisen viisauden hedelmä."

"Loruja!" virkkoi valtiosinetinvartia; "kumpainenkin meistä teki vain
oman luonteensa mukaan; te käyttäydyitte kuin uljas soturi, minä kuin
rehellinen tuomari ja valtioneuvos ainakin. Meidän kenties olisi ollut
mahdotonta toimittaa toinen toisemme osaa -- ainakin minä olisin sangen
surkea toreadori ja te, hyvä herra Ravenswood, olisitte luultavasti,
vaikka teidän asianne olikin hyvä, puolustanut sitä huonommin kuin
minä, joka olisin neuvoskunnan edessä ollut teidän asianajajanne."

"Jalomielinen ystäväni!" lausui Ravenswood; -- tällä lyhyellä sanalla
"ystävä", jota valtiosinetinvartia oli jo useasti käyttänyt hänestä,
vaikka hän itse sen nyt ensi kerran päästi suustaan, avasi Ravenswood
periviholliselleen ylpeän, mutta kunniallisen sydämensä koko
luottamuksen. Nuori Ravenswood oli samanikäisten nuorukaisten parissa
tunnettu mielevyydestään ja terävästä älystään, mutta samalla myös
sulkeutuneesta, itsepäisestä ja närkästyvästä mielestään. Hänen
epäluulonsa, vaikka se olikin sitkeää, oli kuitenkin sitä laatua, että
se saattoi sulaa kiitollisuuden ja rakkauden vaikutuksesta. Ja tyttären
todellinen suloisuus yhdistyneenä isän aloitettuun avuntekoon sai sen
aikaan, että nuo kostonvalat, joita Ravenswood isänsä hautajaisten
jälkeisenä iltana oli niin vimmatusti vannonut, nyt haihtuivat hänen
muistostaan. Mutta olipa ne jo kuultu ja kirjoitettu kaikkeuden
kirjoihin.

Kalebkin oli tänä merkillisenä hetkenä läsnä, eikä hän voinut selittää
näin kummastuttavaa näkyä miksikään muuksi kuin että avioliitto
molempien perheitten välillä oli solmittu ja Ravenswoodin kartano
luvattu nuoren neidon myötäjäisiksi. Mitä Lucyyn tulee, ei hän,
kuullessaan kuinka tulisesti Ravenswood pyysi anteeksi kiittämätöntä
kylmäkiskoisuuttaan, voinut muuta kuin hymyillä kyyneleisin kasvoin; ja
ojentaen kätensä nuorelleherralle hän sanoi tälle liikutetulla äänellä,
kuinka suuresti iloiten hän näki syntyvän tämän täydellisen sovinnon
isänsä ja pelastajansa välille. Valtiomiehenkin sydämeen vaikutti se
harras, suora, jalomielinen kieltäytyminen, jolla nuori Ravenswood
luopui perintövihastaan ja aivan epäröimättä pyysi häneltä anteeksi.
Herra Ashtonin silmissä kiilsi kyynel, kun hän katseli tätä nuorta
paria, jossa molemmat ilmeisesti olivat rakastuneet toisiinsa ja
näyttivät kuin toistensa onneksi luoduilta. Hän ajatteli, miten
korkealle Ravenswood ylevähenkisellä, ritarillisella mielenlaadullaan
saattaisi kohota monessa suhteessa, jossa herra Ashtonin oli pakko
jäädä jälkeen lyhyen sukujohtonsa ja pelkurimaisen luonteensa vuoksi.
Paitsi sitä hänen tyttärensä -- hänen rakkain lapsensa näytti olevan
kuin luotu onnellisesti elämään yhdessä näin valtavan hengen kanssa;
näyttipä yksin Lucyn hieno, hento, joustava vartalokin ikäänkuin
vaativan tukea semmoiselta vahvalta ruumiilta ja miehuulliselta
mieheltä kuin Ravenswood oli. Ja pitipä herra Ashton kauemmin kuin vain
lyhyen hetken tätä avioliittoa luultavana ja suotavana; kokonainen
tunti kului ennenkuin Ravenswoodin köyhyys ja rouva Ashtonin varma
suuttumus johtuivat hänelle mieleen. Aivan varma on, että tuo tavaton
lempeys, jota valtiosinetinvartia näin suoraan oli osoittanut, salaa
yllytti Ravenswoodin ja Lucyn kytevää rakkautta ja viekoitteli heidät
molemmat siihen luuloon, että heidän yhtymisensä olisi hänelle erittäin
mieluinen asia. Sanotaanpa hänen itsensäkin kauan aikaa tämän rakkauden
onnettoman lopun jälkeen myöntäneen sen seikan todeksi. Hän varoitti
silloin kuulijoitansa, etteivät he koskaan sallisi sydämelleen valtaa
järjen yli, ja vakuutti kipeimmän surun, mikä elämässä oli kohdannut
häntä, juuri johtuneen siitä, että hän kerran vähäiseksi hetkeksi oli
antanut tunteensa päästä voitolle itsekkyydestä. Jos asia oli niin, sai
hän, sitä ei käy kieltäminen, pitkällisen ja kovan rangaistuksen sangen
lyhytaikaisesta hairahduksesta.

Vähäisen väliajan jälkeen valtiosinetinvartia jatkoi keskustelua.
"Kummastellessanne sitä, että näette minun olevan rehellisemmän miehen
kuin mitä luulitte, hyvä herra Ravenswood, teiltä näyttää kadonneen
koko uteliaisuutenne tuon Craigengeltin suhteen; mutta tulipa silloin,
samaa asiaa tutkittaessa, teidänkin nimenne puheeksi."

"Se heittiö!" sanoi Ravenswood. "Meidän yhteiset toimemme olivat hyvin
lyhytaikuista lajia, ja hullu olin, kun hänen kanssaan ollenkaan
rupesin tekemisiin. -- Mitä hän minusta kertoi?"

"Sen verran", vastasi valtiosinetinvartia, "että hän sillä herätti
suuren pelon muutamissa meidän uskollisista, viisaista miehistämme,
jotka ovat halukkaat miestä hutkimaan paljaan epäluulon tai palkattujen
vakoojain kielimisten nojalla. Kaikenlaisia joutavuuksia teidän
aikomuksestanne muka mennä Ranskan tai tuon pretendentin,
kruununtavoittelijan palvelukseen, en muista enää kumpaako se oli.
Mutta markiisi A----, joka on teidän parhaita ystäviänne, sekä eräs
toinen mies, jota muutamat ihmiset sanovat teidän häijyimmäksi,
omanvoitonpyyntöisimmäksi vihamieheksenne, eivät kuitenkaan millään
tavalla ottaneet korviinsa noita puheita."

"Suuressa kiitollisuudenvelassa olen kunnioitettavalle
ystävälleni", virkkoi Ravenswood, -- "mutta sittenkin", hän puristi
valtiosinetinvartian kättä, "olen vielä enemmän kiitollinen
kunnioitettavalle vihamiehelleni."

"_Inimico amicissimo_ (ystävällisimmälle vihamiehelle)", sanoi
valtiosinetin vartija vastaten kädenpuristukseen. "Mutta tuo nuori
herra -- herra Bucklaw -- minä pelkään, tuo nuori herra -- minä kuulin
tuon heittiön mainitsevan hänen nimeänsä -- on sangen huonon taluttajan
käsissä."

"Hänellä on tarpeeksi ikää voidaksensa itse ohjata askeleitaan",
vastasi Ravenswood.

"Tarpeeksi ikää kenties, mutta ei tarpeeksi älyä, jos hän on ottanut
tämän heittiön uskolliseksi Achateksekseen. Toipa tuo lurjus esiin
kanteen häntä vastaan -- se on, me olisimme saaneet sen hänen
vastauksistaan tutkinnossa, ellemme olisi panneet enemmän huomiota
todistajan omaan huonoon maineeseen kuin hänen todistuksensa sanoihin."

"Herra Bucklaw", sanoi Ravenswood, "on luullakseni kunniallinen mies
eikä suinkaan taivu mihinkään halventavaan, häpeälliseen tekoon."

"Moneen mielettömään tekoon hän sentään saattaisi taipua, sitä ette
tekään voi kieltää, herra Ravenswood. Kuoleman tapauksen kautta hän on
pian saava kelpo maatilan, jollei jo liene sitä saanut. Vanha rouva
Girnington -- kunnon akka muuten, vaikka hänen piintynyt häijyytensä
vaikutti sen, ettei kukaan maailmassa voinut tulla toimeen hänen
kanssansa -- on luultavasti nyt jo kuollut. Kuusi perinnön osakasta on
kuollut toinen toisensa perästä kartuttaen hänen rikkauttaan. Minä
tunnen ne maat hyvin, ne ovat minun maitteni rajalla -- se on mainio
aateliskartano."

"Minä olen iloinen siitä," sanoi Ravenswood, "ja olisin vielä
iloisempi, jos tietäisin, että Bucklaw, hänen onnensa täten muuttuessa,
samalla myös muuttaisi seurakumppaninsa ja elämäntapansa. Craigengeltin
ilmestyminen hänen uskottuna ystävänään ei juuri ole hyvä enne hänen
siivosta elämästään."

"Craigengelt on pahan ilman lintu, se kyllä on totta", virkkoi
valtiosinetinvartija. "Hän vain vaakkuu vankihuonetta ja hirsipuuta. --
Mutta minä näen, että Kaleb on jo aivan maltiton, kun emme käy
aamiaiseen käsiksi."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


    Kotihin jääkää, kuulkaa ukon sana.
    Miks vieraan lieden ääreen pyritte?
    Savumme lämpimämp' on heidän tultaan,
    kotoinen ruoka terveellinen, vaikka
    on koruton, mut herkut ulkomaiset
    on myrkylliset, vaikka makeat.

                      _Ranskalainen Portto_.

Ravenswood jätti nyt ensi tilaisuuden tarjoutuessa vieraansa antaen
heidän valmistautua matkaan, jolla ajalla hän itse ryhtyi niihin vähiin
järjestelyihin, jotka oli suoritettava, ennenkuin hänen sopi päiväksi
tai pariksi lähteä Wolfs Cragista. Välttämätöntä oli, että hän tästä
asiasta puhui Kalebin kanssa, ja haettuaan hän löysi tämän uskollisen
palvelijansa hänen nokisesta, rappeutuneesta komerostaan. Kaleb oli
kovin iloinen vierasten lähdöstä, ja paraikaa hän laski, miten kauan
tähteiksi jääneet ruokavarat säästäväisesti käyttäen saattaisivat vielä
riittää Ravenswoodin herran pöydän tarpeisiin. "Hän ei ole mikään
vatsan palvelija, Jumalan kiitos; ja Bucklaw on poissa, joka söisi
vaikka hevosen satulankin alta. Krassisalatti ja palanen ohrakakkua,
siinä on kyllin meidän nuorenherran aamiaiseksi samoin kuin minullekin.
Sitten tulee päivällinen -- eipä ole juuri paljon lihaa jäljellä
lapaluussa; mutta kyllä sitä sentään kelpaa paistaa -- kyllä sitä
kelpaa paistaa aivan hyvin."

Hänen riemulliset laskunsa keskeytyivät, kun Ravenswood astui sisään ja
vähän hämillään ilmoitti aikovansa ratsastaa valtiosinetinvartian
seurassa Ravenswoodin linnaan ja jäädä sinne päiväksi tai pariksi.

"Armollinen Herra taivaassa varjelkoon!" sanoi vanha palvelija kalveten
yhtä valkeaksi kuin hänen kädessään ollut pöytäliina.

"Miksi niin, Kaleb?" kysyi hänen herransa. "Miksi armollisen Herran
taivaassa pitäisi varjella minua käymästä valtiosinetinvartian luona
vieraisilla?"

"Voi herra!" päivitteli Kaleb, "voi herra Edgar! Minä vain olen teidän
palvelijanne, eikä minun siis kävisi laatuun näin puhua -- mutta minä,
teidän vanha palvelijanne -- minä olen palvellut sekä teidän isäänne
että myös isänisäänne, muistelenpa nähneeni hänenkin isänsä, lordi
Randalin -- mutta silloin minä olin vain pieni pahanen."

"Ja mitä siitä, Balderston?" kysyi Ravenswood. "Mitä kummaa sillä on
tekemistä sen asian kanssa, että minä kävisin tavallisella
vieraskäynnillä naapurini luona?"

"Voi herra Edgar -- armollinen herra, arvelin sanoa!" vastasi
hovimestari, "tottahan teidän omatuntonnekin sanoo teille, ettei teidän
isänne pojan sovi seurustella tuonkaltaisten miesten kanssa -- ei siitä
suvun kunnia kartu. Vaikka hän olisikin tehnyt sovinnon teidän
kanssanne ja antaisi teille kaiken omaisuutenne takaisin, niin liika
kunnia tapahtuisi sittenkin hänen suvulleen tämmöisen avioliiton
kautta. Ei minun pitäisi kieltää -- sillä tuo nuori neiti on sievä ja
suloinen. -- Mutta pitäkää paikkanne ollessanne heidän kanssaan
tekemisissä -- minä sen joukkion hyvin tunnen -- sitä suuremmassa
arvossa he teitä pitävät."

"Ohoh, Kaleb, menetpä sinä vieläkin kauemmas kuin minä", sanoi
Ravenswood peittäen jonkinmoisen hämilläolonsa väkinäisellä naurulla.
"Nythän tahdot minua vävyksi tuohon perheeseen, vaikka äsken et
tahtonut sallia minun käydä heillä vieraisilla. -- Mitä se merkitsee?
-- Ja kalmankalpealta näytät vielä kaiken lisäksi."

"Voi herra, herra", voivotti Kaleb uudelleen, "te vain nauraisitte
minulle, jos sen kertoisin. Mutta Tuomas Runoseppä, jonka kieli ei
koskaan pettänyt, lausui ennustuksen teidän suvustanne, joka varmasti
on käyvä toteen, jos te tänäpäivänä menette Ravenswoodin linnaan. --
Voi, voi, että sen piti toteutua minun aikanani!"

"Mutta mitä se sitten on, Kaleb?" kysyi Ravenswood, joka tahtoi
viihdyttää palvelijansa pelkoa.

Kaleb vastasi, ettei hän koskaan ollut ilmaissut niitä sanoja yhdenkään
ihmiskorvan kuullen; itse oli hän kuullut ne vanhalta papilta, joka oli
ollut lordi Ashtonin isän rippi-isänä siihen aikaan, kun Ravenswoodit
vielä olivat katolilaisia. "Mutta monta kertaa", lisäsi hän, "olen
lausunut noita hämäriä sanoja itsekseni, ja voi, poloinen, päiviäni!
vähänpä arvasin, että ne tänä päivänä kävisivät toteen!"

"Lopeta jo voivottelemisesi ja anna minun kuulla tuo riimirenkutus,
joka on sinulle nostanut päähän tuommoisia tuskia", käski Ravenswood
maltittomasti.

Vapisevalla äänellä ja pelosta aivan kalpeana Kaleb nyt päästi suustaan
seuraavat säkeet:

    "Viimeinen Ravenswood kun kotiin ratsastaa,
    kuollutta neitoansa kosimaan,
    Orhinsa Ahdin virtaan uppoaa,
    ja päältä maan nimensä katoaa!"

"Ahdin virran minä tunnen aivan hyvin", sanoi Ravenswood. "Ainakin
luulen sinun tarkoittavan tuota liejuhiekka-rantaa, joka on tämän
tornin ja Wolfs-Hopen kylän välillä. Mutta miksi kukaan täysijärkinen
mies ajaisi siihen oriillansa -- --"

"Voi, älkää sitä koskaan tiedustelko sanallakaan, herra -- Jumala
varjelkoon meitä tietämästä, mitä tuo ennustus tarkoittaa. -- Mutta
pysykää te vain kotona ja antakaa vierasten yksinään lähteä. Me olemme
jo kyllin tehneet heille; mitä enempää vielä tekisimme, se olisi
pikemmin suvun kunnialle halvennukseksi kuin enennykseksi."

"Kuule, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Minä kiitän sinua koko sydämestäni
hyvästä neuvostasi tässä tilaisuudessa. Mutta koska en menekään
Ravenswoodiin morsianta kosimaan, en kuollutta enkä elävääkään, niin
toivon, ettei oriinikaan uppoa Ahdin liejuhiekkaan, varsinkin kun olen
sitä aina kovasti pelännyt sen jälkeen kun rakuunapartio siihen hukkui
kymmenen vuotta takaperin. Isäni ja minä näimme tästä tornista, miten
he ponnistelivat voimiansa päästäksensä nousevaa luodetta pakoon; mutta
he hukkuivat siihen paljoa ennen kuin heille ennätettiin apuun."

"Ja hyvin he sen ansaitsivatkin, nuo Etelämaan lurjukset!" virkkoi
Kaleb. "Mitä he läksivätkään urkkimaan meidän hiekkarantojamme pitkin
estäen kunnon ihmisiä tuomasta tilkkasen paloviinaa maahan? Joka kerta
kun näin heidät siinä puuhassa, teki minun aina mieli laukaista heitä
tuolla vanhalla kanuunalla, joka on tornin etelävallilla, jollen olisi
pelännyt sen halkeavan."

Kalebin pää oli nyt aivan täynnä haukkumisia Englannin sotamiehiä ja
tullipalvelijoita vastaan, niin että hänen isäntänsä sai helposti
tilaisuuden päästä hänen kynsistään ja mennä vierastensa luokse. Kaikki
oli nyt valmiina matkaan; ja kun yksi valtiosinetinvartian
tallirengeistä oli satuloinut Ravenswoodinkin hevosen, niin he nousivat
hevosten selkään tornin pihalla.

Kaleb oli suurella työllä ja vaivalla aukaissut linnanportin molemmat
puoliskot selkosen selälleen ja itse käynyt viereen seisomaan koettaen
kunnioittavalla, mutta samalla kuitenkin ylpeällä ryhdillään saattaa
unohduksiin, että hänen laiha, lakastunut ja huononnäköinen persoonansa
seisoi siinä yksin täydellisen, paroninkartanoon kuuluvien
porttivahtien, palvelijain ja univormuihin puettujen palkkalaisten
parven sijasta.

Valtiosinetinvartia vastasi Kalebin syvään kumarrukseen ystävällisin
jäähyväissanoin, samalla kumartuen satulasta hovimestarin puoleen ja
solahuttaen hänen käteensä juomarahan; sillä semmoisen siihen aikaan
vieraat lähtiessään aina antoivat sen kartanon palvelijoille, jossa he
olivat käyneet. Lucy hymyili vanhalle miehelle tavallisella
suloudellaan, lausui jäähyväisensä ja antoi lahjansa mitä
miellyttävimmällä äänellä ja sulavimmalla kädenliikkeellä. Tämä käytös
aivan epäilemättä olisi taivuttanut ukon sydämen hänen puoleensa,
jollei tuota Tuomas Runoseppää ja herra Ashtonin voittamaa riita-asiaa
olisi ollut. Mutta asian ollessa nykyisellään olisi Kaleb voinut puhua
herttuan sanoilla Shakespearen näytelmässä _Miten haluatte_:

    "Paremmin tekosi mua miellyttäisi,
    jos toinen mies vain oisi isäsi."

Ravenswood piti kiinni neiti Ashtonin hevosen suitsista rohkaisten
Lucyn pelokasta mieltä ja taluttaen varovaisesti hänen hevostansa sitä
kalliopolkua myöten, joka johti kankaalle. Mutta yhtäkkiä yksi
palvelijoista, jotka seurasivat jälempänä, tuli ilmoittamaan, että
Kaleb huhuili kovalla äänellä pyytäen herraansa takaisin puheilleen.
Ravenswood tunsi, että näyttäisi oudolta, jollei hän noudattaisi tätä
kutsua, vaikka hän salaa itsekseen kiroili Kalebin ylen rohkeaa
avuliaisuutta. Hänen täytyi siis jättää Lockhardille se mieluisa
velvollisuus, jota hän oli ollut täyttämässä, ja palasi takaisin
portille. Sinne saavuttuansa hän alkoi jokseenkin närkästyneenä kysellä
syytä Kalebin huhuilemiseen; mutta kunnon ukko huusi: "Hst, herra! hst!
suokaa minun vain virkkaa sananen, jota ei käynyt sanominen ihmisten
kuullen. -- Kas tässä" -- hän pisti äsken saamansa rahat Ravenswoodin
käteen -- "tässä on kolme kultakolikkoa -- kyllähän te tarvitsette
rahaa matkalla. -- Mutta kuulkaa, hst!" -- sillä Ravenswood rupesi
vastustelemaan tätä lahjaa -- "älkää siitä hiiskuko sanaakaan, katsokaa
vain, että ensimmäisessä kylässä, jonka läpi kuljette, saatte ne
särjetyksi; sillä nämä kolikot ovat upi-uudet, vasta rahapajasta
päässeet, ja siis hiukan liian helpot tuntea."

"Sinä unohdat, Kaleb", virkkoi Ravenswood koettaen saada palvelijaansa
ottamaan takaisin rahat ja päästämään irti suitset, "sinä unohdat, että
minulla itsellänikin vielä on muutamia kultakolikolta jäljellä. Pidä
sinä nämä itse, vanha ystäväni. Ja nyt vielä kerran: hyvästi! Minulla
on tarpeeksi rahaa, sen vakuutan. Tiedäthän itsekin, että elantomme
sinun toimesi kautta on maksanut meille sangen vähän, tuskinpa yhtään
mitään."

"No hyvä", sanoi Kaleb; "nämä käytetään sitten teidän tarpeisiinne
toisen kerran. Mutta katsokaa vain onko teillä tarpeeksi. Sillä
pitäähän teidän sukunne kunnian ylläpitämiseksi antaa vähän juomarahaa
palvelijoille. Ja pitäähän teillä olla jotakin näytettävänä, jos joku
sanoisi: Herra Ravenswood, panetteko kolikon vetoon? Sitten te voitte
ottaa esille kukkaronne ja vastata: Miksikä en? Mutta pitäkää vaari,
ettette kuitenkaan suostu vedon ehtoihin ja pistätte kukkaron takaisin
taas taskuunne, ja -- --"

"En tätä kauemmin voi kärsiä, Kaleb -- minun pitää todella jo lähteä."

"Ja te siis kuitenkin lähdette?" virkkoi Kaleb hellittäen Ravenswoodin
hevosen suitset kädestään ja muuttaen saarnaavan äänensä tunteelliseksi
ja surulliseksi. "Ja te siis _kuitenkin_ tahdotte lähteä huolimatta
siitä, mitä olen kertonut ennustuksesta ja kuolleesta morsiamesta ja
Ahdin liejuhietikosta? -- No niin! itsepäisen miehen pitää saada seurata
omaa päätänsä -- se joka hiiteen pyrkii, menköön hiiteen. Mutta pitäkää
sentään vaari hengestänne, herra, jos menette puistoon metsästämään --
älkää juoko haltijan lähteestä. -- Hän on mennyt! Hän on jo kapean tien
alapäässä kiitäen kuin nuoli tytön perässä! -- Pää on tänäpäivänä
silvottu poikki Ravenswoodin suvulta aivan kuin minä napsahuttaisin
sipulin taimen pään poikki!"

Vanha palvelija seisoi kauan aikaa katsellen herransa jälkeen, usein
pyyhkien pois silmiin nousevan sumun voidakseen niin kauan kuin
mahdollista erottaa Ravenswoodin pulskan vartalon muista ratsumiehistä.
"Taas kiinni tytön hevosen suitsista -- aivan kiinni tytön hevosen
suitsissa! -- Viisaastipa pyhä profeetta puhui: Tästä teidän myös pitää
nähdä, että vaimolla oli valta kaikkien miesten yli. -- Ja ilman tätä
tyttöä meidän häviömme ei olisi tullut perinpohjaiseksi."

Sydän täynnä tämmöisiä surullisia aavistuksia Kaleb palasi tehtäviinsä
Wolfs Cragiin heti kun hänen huolensa esinettä ei enää voitu erottaa
matkajoukosta, joka poistuessaan näytti yhä pienemmältä.

Sillä välin matkustajat kulkivat iloisesti tietänsä. Kerran päätöksen
tehtyään ei Ravenswood ollut niitä miehiä, jotka toimeenpanossa
epäilevät tai häilyvät. Hän nautti täysin siemauksin sitä iloa, jonka
neiti Ashtonin seura tuotti hänelle, ja hänen harras, kohtelias
keskustelunsa Lucyn kanssa oli niin leikillistä kuin hänen
mielenlaatunsa ja sukunsa tila suinkin sietivät. Valtiosinetinvartiaa
suuresti ihmetytti, kuinka syvämielisesti nuori Ravenswood puhui ja
kuinka tavattoman paljon hän oli hyötynyt tieteellisistä
harjoituksistansa. Valtionsinetinvartian virka- ja seurustelutapa
vaikuttivat sen, että hän oli sangen taitava tuomari tämmöisissä
asioissa; ja hän osasi myös pitää suuressa arvossa erästä nuorenherran
avua, jota hän itse oli peräti vailla -- nimittäin Ravenswoodin
pirteää, neuvokasta uljuutta, joka ei näyttänyt tietävän mistään
pelosta tai epäilyksestä. Sydämessään valtiosinetinvartia iloitsi
siitä, että hän oli saanut näin pelättävän vastustajan lepytetyksi, ja
samalla hän myös pelon sekaisella mielihyvällä ajatteli, mitä mainioita
töitä tämä nuorukainen saattaisi saada toimeen, kun vain hovisuosion
tuuli kerran paisuttaisi hänen purjeitansa.

"Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa", arveli hän, sillä hänen
mieleensä kohosi aina Ashtonin rouvan haamu vastustamaan tätä hänessä
nyt vallitsevaa ajatusta. "Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa Lucyn
naimisliitosta kuin että sangen vaarallinen riita tulee hyvällä
sovitetuksi ja että me saamme jalomielisen, uljaan, hyvälahjaisen ja
korkeasukuisen vävyn? -- Että me saamme vävyn, joka varmaan on kohoava
korkealle heti kun tuuli kääntyy hänen puoleensa, vävyn, jonka voima
juuri on siinä, mikä meissä on heikkoa, nimittäin vanhassa sukujohdossa
ja miekkamiehen luonteessa? -- Eihän toki järkevä vaimo panisikaan
vastaan -- mutta, voi!" -- Hänen todistelemisensa keskeytyi tähän, kun
hän muisti, ettei Ashtonin rouva aina ollut järkevä sillä tavalla kuin
hän sen sanan ymmärsi. -- "Jos hän pitäisi jotakuta Mersestä kotoisin
olevaa raakaa maajunkkaria parempana kuin tätä uljasta nuorta herraa
ja sitä hänen mukanaan seuraavaa etua, että saamme huokeilla
sovittajaisilla Ravenswoodin kartanon omistuksen itsellemme
vahvistetuksi -- niin se todella olisi hupakon teko!"

Näin mietiskeli vanha valtiomies, kunnes he joutuivat lordi
Bittlebrainin kartanoon, missä he ennen tehdyn sopimuksen mukaan
aikoivat syödä päivällisensä ja vähän levähtää, ennenkuin iltapuolella
jatkoivat matkaansa.

Heidät otettiin ylenpalttisen vieraanvaraisesti vastaan, ja
korkeasukuinen isäntäväki osoitti varsinkin aivan erinomaista
kohteliaisuutta Ravenswoodin nuorelle herralle. Seikka näet oli se,
että lordi Bittlebrain oli hankkinut itselleen lordi-arvonsa
suurimmaksi osaksi jollakin taidon verukkeella, viisaanmiehen
maineellaan, jonka todellisena perustuksena oli vain sangen tavallinen,
arkipäiväinen puhelemisentaito ja ajanmuutosten tarkka vaarinottaminen,
sekä lopuksi sillä kyvyllään, että hän osasi niille, jotka parhaiten
palkitsivat, tehdä pieniä valtiollisia palveluksia. Hän ja hänen
rouvansa eivät kuitenkaan olleet täydellisesti perehtyneet uuteen
arvoonsa, sillä aika ei vielä ollut totuttanut heitä siihen; siitä
syystä he olivat sangen halukkaat seurustelemaan veljien ja vertaisten
tavalla semmoisten kanssa, jotka olivat syntymästään saakka kotiutuneet
tuohon korkeaan ilmapiiriin, mihin heidät vasta oli alemmasta paikasta
korotettu. Ja heidän erinomainen kohteliaisuutensa Ravenswoodille taas,
niinkuin luonnollista, korotti hänen arvoansa valtiosinetinvartiankin
silmissä. Sillä vaikka herra Ashton täydellä syyllä halveksi lordi
Bittlebrainin taitoa ylimalkaan, niin hän kuitenkin piti häntä
erinomaisen terävä-älyisenä miehenä kaikissa semmoisissa asioissa,
jotka koskivat hänen omaa etuansa.

"Soisinpa, että vaimoni olisi tämän nähnyt", ajatteli hän itsekseen;
"ei kukaan tiedä niin hyvin kuin Bittlebrain, kumpaisellako puolella
leipää voi on; ja hän liehakoitsee nuoren Ravenswoodin edessä niinkuin
kerjäläisen rakki kokille. Ja rouvakin ajaa paksupäiset neitinsä
vinkumaan ja klaveeria rämpyttämään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, valitkaa
ja ottakaa! Eivät he näytä minun Lucyni rinnalla paremmilta kuin
tarhapöllö joutseneen verrattuna, ja sentähden he saavatkin viedä
mustapintaiset otsansa toiselle torille."

Kestityksen loputtua meidän matkalaiset, joilla oli vielä pitempi
matkan puoli kulkematta, nousivat jälleen hevostensa selkään; ja sen
jälkeen kun valtiosinetinvartia, nuori Ravenswood sekä kaikki
palvelijat olivat saaneet piiskaryyppynsä, kukin säätynsä mukaista
juotavaa, jatkoi koko joukko matkaansa.

Pimeä jo oli, kun he saapuivat Ravenswoodin kartanon lehtokujalle, joka
pitkänä ja suorana kulki kartanon etuseinää kohti. Kujan kumpaistakin
vartta reunustavat suunnattomat jalavapuut huojuen huokailivat
yötuulessa, ikäänkuin niiden olisi ollut sääli vanhojen herrojensa
poikaa, jonka piti nyt palata heidän varjoonsa uuden isännän
kumppanina, melkeinpä pelkkänä joukon jatkajana. Jokseenkin
samantapaiset tunteet painoivat Ravenswoodin omaakin mieltä. Hän
vaikeni vähitellen ja jättäytyi vähän jäljemmäksi, oltuansa siihen
saakka ylen harras taluttamaan neiti Ashtonin hevosta. Hän muisti vielä
hyvin, miten hän eräänä päivänä yhtä myöhäisenä iltana seurasi isäänsä,
kun he iäksi poistuivat siitä kartanosta, josta he olivat sukunimensä
ja aatelisarvonsa saaneet. Vanhan kartanon laaja etuseinä, jota hän
muisti katselleensa siinä tilaisuudessa monta kertaa luodessaan
silmänsä taakse, näkyi silloin "mustana kuin murhevaate." Samainen
etuseinä oli nyt valaistu monella kynttilällä, joista muutamat loivat
kauas öiseen pimeyteen kiintonaista, paikallaan pysyvää valoansa,
toiset liikkuivat ikkunasta ikkunaan ilmaisten, että sisällä puuhattiin
ja askaroitiin heidän tulonsa johdosta, josta tieto edeltä ratsastavan
palvelijan mukana jo oli ennakolta joutunut. Tämä muutos kartanon
ulkomuodossa vaikutti niin syvästi Ravenswoodin sydämeen, että vanhat
totutut vihantunteet hänen perintökartanonsa uutta omistajaa vastaan
heräsivät osaksi uudestaan ja että hänen kasvonsa saivat tylyn, ankaran
muodon, kun hän hypättyänsä maahan satulasta astui vieraan omaksi
joutuneen kartanon eteiseen, vieraan lukuisan palvelijajoukon
ympäröimänä.

Valtiosinetinvartia aikoi juuri tervehtiä Ravenswoodia sillä
ystävällisyydellä, joka näytti olevan heidän viimeaikaisen suhteensa
luonnollinen seuraus. Mutta huomattuansa muutoksen nuorenherran
muodossa hän hillitsi itsensä ja otti vieraansa vain vastaan syvään
kumartaen, ikäänkuin osoittaen, että hänkin hyvin käsitti Ravenswoodin
kasvoilla ilmenevät tunteet.

Kaksi palvelijaa, jotka kumpikin kantoivat paria suunnattoman suurta
hopeista kynttiläjalkaa, saattoi nyt edeltä astuen herrasväen avaraan
saliin, jossa verekset muutokset todistivat Ravenswoodin kartanon
nykyisten omistajien suurta rikkautta. Niiden lahonneitten tapettien
sijalla, jotka hänen isänsä aikana osaksi peittivät tämän komean
huoneen seiniä, osaksi riippuivat alas repaleina, oli nyt lattiasta
lakeen asti ylettyvä laudoitus, jonka lakireunus, samoin kuin myös
kaikkien neliöpintojen reunukset, oli koristettu kukkaiskiehkuroilla
sekä linnuilla. Ja niin taitavasti oli nämä koristeet leikattu
tammipuuhun, että näytti aivan siltä kuin linnut todella olisivat
paisuttaneet kurkkuansa ja räpyttäneet siipiään. Muutamia vanhoja
muotokuvia, jotka esittivät Ravenswoodin-suvun sankareita täysissä
sota-aseissa, sekä pari vanhaa rautavarustusta oli tämän salin seinillä
ennen riippunut; nyt niiden tilalla nähtiin Wilhelm kuninkaan ja
Marian, hänen puolisonsa, sekä herra Thomas Hopen ja lordi Stairin,
kahden kuuluisan skotlantilaisen lakimiehen, kuvat. Myöskin oli siellä
valtiosinetinvartian isän ja äidin kuvat. Jälkimmäinen jörötti ynseänä,
juonikkaana ja juhlallisena, päässään musta myssy pitkine riippuvine
nauhoineen. Edellisellä oli mustasilkkinen geneveläinen patalakki, joka
oli niin tiukasti päähän kiinni litistynyt kuin olisi tukka ollut
ajettu; ja tämän lakin alta tuijottelivat ryppyihin puristuneet,
äkäiset puritaanilaiskasvot päättyen harvaan punertavaan pujopartaan.
Sanalla sanoen, koko miehen ulkomuoto oli semmoinen, ettei siitä voinut
sanoa, ilmaisiko se enemmän ulkokullatun vai saiturin ja veijarin
luonnetta. "Ja siksikö" ajatteli Ravenswood, "minun esi-isieni kuvat
revittiin alas omilta rakentamiltansa seiniltä, että tämmöiset
linnunpelättimet saisivat sijaa!" -- Hän katsoi niihin jälleen, ja
hänen näin katsellessaan Lucyn kuva (neiti Ashton ei ollut astunut
yhdessä heidän kanssaan saliin) ei loistanut enää yhtä kirkkaana kuin
ennen hänen mielessään. Paitsi yllämainittuja riippui salin seinillä
vielä pari kolme hollantilaista _drôleries_, jolla nimellä siihen
aikaan nimitettiin Östaden sekä Teniers'n maalauksia; ja olipa siellä
myöskin italialaisen mestarin tekemä kuva. Lisäksi oli vielä
kokovartalokuva valtiosinetinvartiasta juhlallisessa virkapuvussa, ja
rouva hänen rinnallaan silkissä sekä kärpännahkaturkiksessa, pöyhkeä
kaunotar, jonka kasvojen ilme kuvasi Douglasien, hänen esi-isiensä,
ylpeyttä. Maalari, vaikka hän olikin taitava mies, ei ollut kuitenkaan
osannut -- lieneeköhän todellisuus häneen vaikuttanut vai salainen
veitikkamaisuus viekoitellut häntä -- saada herran muotoon sitä
peloittavaa majesteettisuutta ja valtavuutta, josta käy ilmi, että
isännällä on täysi valta omassa kodissaan. Silminnähtävää oli ensi
katsahduksellakin, että valtiosinetinvartia, vaikka hän pitikin
valtikkaa kädessään ja pöyhkeili kultakoruissa, kuitenkin oli
akkavallan alla. -- Tämän komean salin permanto oli muuten kalleilla
matoilla peitetty, suuria pystyvalkeita oli palamassa kaksinkertaisissa
kamiinitakoissa, ja kymmenen hopeista kynttilähaarukkaa, joiden
kirkkaissa pinnoissa kimalteli niiden kynttiläin loisto, valoi koko
huoneeseen päivän valkeuden vertaisen valon.

"Saanko tarjota jotain virvokkeita, herra Ravenswood?" kysyi herra
Ashton, joka oli halukas lopettamaan tämän kiusallisen äänettömyyden.

Mutta hän ei saanutkaan vastausta; sillä Ravenswood oli niin täydessä
toimessa tarkastellessaan salissa tapahtuneita monenlaisia muutoksia,
että hän tuskin oli kuullut valtiosinetinvartian kysymystä. Mutta kun
yllämainittu virvokkeiden tarjous toistamiseen lausuttiin lisäten, että
illallinen kohta olisi valmis, ei hän voinut olla heräämättä
mietteistään. Ja hän huomasi samassa myös tekevänsä sangen
pehmeäluontoisen, jopa naurettavan vaikutuksen, jos hän antoi
ulkonaisten asianhaarojen täten vallita itseään. Hän pakottautui siis
keskusteluun herra Ashtonin kanssa osoittaen niin suurta huolettomuutta
kuin vain hänen vallassaan oli.

"Ette saa kummeksia, herra Ashton, että uteliaana katselen niitä
parannuksia, joita te olette tässä huoneessa tehnyt. Isäni aikana, kun
vastoinkäymisemme pakottivat hänet elämään hiljaisuudessa, tätä
huonetta käytettiin sangen vähän; minä vain leikittelin täällä, kun
ilma ei sallinut minun päästä ulos. Tuossa komerossa oli pieni
työhuoneeni, missä talletin muutamia puusepän aseita, jotka Kaleb oli
hankkinut minulle ja joita hän oli opettanut minua käyttämään. Tässä
nurkassa, jossa nyt kaunis, hopeinen kynttilähaarukka riippuu, oli
minun onkivapojeni, metsästyskojeitteni, jousieni ja nuolieni paikka."

"Minullakin on nuori hupakko", virkkoi valtiosinetinvartia, joka
mielellään olisi kääntänyt puheen toiseen suuntaan, "joka on melkein
samantapainen. Hän ei ole koskaan hyvillä mielin, paitsi silloin, kun
pääsee metsään. -- Kummapa, kun ei häntä nyt näy. -- Lockhard, --
lähetäpä Will Shaw Henrik-herraa noutamaan. -- Hän mahtaa olla,
niinkuin tavallisesti, Lucyn helmoissa kiinni -- se tyttö hetukka,
herra Ravenswood, vetää meitä kaikkia perässään mihin ikänä tahtoo."

Mutta ei tämäkään tyttären mainitseminen, niin taitavasti kuin se
olikin keksitty, kääntänyt Ravenswoodia omasta puheenaiheestaan.

"Meidän täytyi", sanoi hän, "jättää tähän huoneeseen muutamia
rautahaarniskoita ja muotokuvia -- saisinko kysyä, mihinkä ne on
pantu?"

"Niin", vastasi valtiosinetinvartia vähän hämillään, "kartano
korjattiin meidän poissa-ollessamme -- _cedant arma togae_ (aseet
jättäkööt sijaa rauhanpuvulle), se on meidän lakimiesten mielilause,
niinkuin tiedätte. -- Ja onpa sitä tässä asiassa, pelkään minä,
liiankin tarkoin, puustavin mukaan, noudatettu. -- Minä toivon -- minä
uskon niiden olevan hyvässä korjuussa -- minä tiedän varmaan antaneeni
sellaisen käskyn -- saisinko toivoa, että te, sitten kun ne ovat
löytyneet ja saatetut hyvään kuntoon, tekisitte minulle sen kunnian ja
ottaisitte ne lahjana minulta, hyvittäjäisiksi siitä, että ne
sattumalta siirrettiin pois sijoiltansa?"

Nuori Ravenswood vastasi jäykästi kumartaen ja jatkoi sitten käsivarret
ristissä rinnalla huoneen katselemista.

Henrik, liian hellitelty viisitoista-vuotias poika, töytäisi nyt sisään
ja juoksi isänsä luokse.

"Tiedättekö, isä, Lucy on tullut kotiin niin ilkeänä ja itsepäisenä,
ettei huolikaan tulla talliin katsomaan uutta ponyhevostani, jonka
Robert Wilson on tuonut Gallowaystä."

"Minun mielestäni oli sangen tyhmää, että pyysitkään häntä sinne
tulemaan."

"Sitten isä on yhtä ilkeä kuin Lucy", vastasi poika. "Mutta annas kun
äiti tulee, kylläpä hän teitä kumpaistakin kynsii!"

"Pidä nokkela suusi, sinä pikku hävytön nulikka", torui isä. "Missä on
maisteri?"

"Mennyt häihin Dunbariin -- toivottavasti hän siellä saa lihahakkelusta
päivällisekseen"; ja niin hän rupesi laulamaan vanhaa skotlantilaista
laulua:

    "Dunbarissapa hakkelusta sai --
          vallera, valleralla!
    Parempaa on ja pahempaakin kai --
          vallera, valleralla!"

"Olenpa, näen minä, suuressa kiitollisuuden velassa herra Corderylle
hänen hyvästä huolenpidostaan", sanoi herra Ashton. "Ja virkapas,
Henrik, kuka sitten on pitänyt sinua silmällä minun poissa ollessani?"

"Norman ja Robert Wilson -- paitsi itseäni."

"Metsänvartia ja tallirenki paitsi sinun omaa hupakkopersoonaasi --
todella soveliaita hoitajia nuorelle lakimiehen alulle. -- Ethän sinä,
veikkonen, taida oppia koskaan muita lainsääntöjä kuin niitä, jotka
rajoittavat metsäkauristen ampumista, lohien pyytämistä ja -- --"

"Ja metsäkauriista johtuu mieleeni", tokaisi nuori huimapää aivan
pelkäämättä, epäröimättä keskeyttäen isän puheen, "Norman on ampunut
hirven, ja minä näytin sen sarvet Lucylle, ja hän sanoi, että siinä oli
vain kahdeksan haarukkaa, ja hän kertoi, että te olitte ajaneet hirveä
lordi Bittlebrainin koirilla ollessanne tuolla Lännessä, ja sen
sarvissa -- kuulkaa mitä Lucy sanoo -- oli muka kymmenen haarukkaa --
onko se totta?"

"Saattoi niissä olla vaikka kaksikymmentäkin, vähät minä siitä tiedän.
Mutta jos menet tämän herran puheille, niin hän voi kertoa sinulle
kaikki sellaiset asiat. -- Mene, Henrik, kysy häneltä -- hän on
Ravenswoodin nuoriherra."

Näin puhellessaan isä ja poika olivat seisoneet valkean ääressä; ja
Ravenswood, vetäydyttyänsä salin toiseen päähän, seisoi selin heihin,
katsellen muka erästä seinältä riippuvaa kuvaa. Poika juoksi hänen
luoksensa, nykäisi häntä takin helmasta liiaksi lellitellyn lapsen
rohkeudella ja sanoi: "Kuulkaa, herra -- kertokaapas minulle!"

Mutta kun Ravenswood kääntyi hänen puoleensa, niin Henrik nähtyään
hänen kasvonsa hämmästyi äkkiä ja peräytyi pari kolme askelta ja
tuijotti sitten Ravenswoodiin pelon ja hämmästyksen ilmein, mikä oli
hänen kasvoiltaan kokonaan karkoittanut sen tavallisen nokkelan
vilkkauden.

"Tule tänne, pikku mies", sanoi Ravenswood, "niin kerron sinulle kaikki
mitä hirvenajosta tiedän."

"Mene herran luo, Henrik", käski isä, "ethän ole ennen ollut noin
jörö."

Mutta kehoitukset ja käskyt eivät vaikuttaneet poikaan vähääkään.
Päinvastoin hän katseltuansa nuorta Ravenswoodia tarkasti kääntyi,
hiipi varovaisesti, ikäänkuin olisi kananmunia myöten astuskellut,
isänsä luo ja likistyi häneen niin lähelle kuin mahdollista. Ravenswood
katsoi kohteliaisuuden vaativan, ettei hän kuuntelisi taistelua isän ja
tämän vallattoman lapsen välillä, minkä vuoksi hän käänsi jälleen
päänsä seinäkuvien puoleen, huolimatta siitä, mitä he keskenään
puhuivat.

"Miksi et tahdo puhella herra Ravenswoodin kanssa, sinä pikku narri?"
kysyi valtiosinetinvartia.

"Minä pelkään", vastasi Henrik sangen matalalla äänellä.

"Mitä sinä pelkäät, pöllö?" kysyi isä vähäisen sivaltaen häntä
kaulukseen. "Mitä kummia sinä pelkäät?"

"Miksi hän on niin ritari Malisius Ravenswoodin kuvan näköinen?" kysyi
poika puolestaan kuiskaavalla äänellä.

"Minkä kuvan, sinä hupsu?" sanoi isä. "Tähän asti olen luullut sinua
vain tyhjäntoimittajaksi, mutta nyt pelkäänkin, että olet pölkkypää
pöllö."

"Sanoinhan minä, että hän on vanhan Malisius Ravenswoodin näköinen ja
hän on niin kerrassaan sen näköinen kuin hän olisi astunut esiin kuvan
kehyksistä. Kuva on tuolla ylhäällä, vanhan paronin kamarissa, missä
pyykkiä pestään, ja sillä on rautavarustukset päällään eikä nuttu
niinkuin tällä herralla -- eikä tällä myöskään ole partaa ja viiksiä
niinkuin kuvassa -- ja toisenlainen röyhelökin on hänellä kaulassa eikä
kaulus niinkuin tällä -- ja" --

"Ja miksikä tämä herra ei saisi olla esi-isänsä näköinen,
poika-hupakko?" kysyi valtiosinetinvartia.

"Niin, mutta jos hän on tullut ajamaan meidät kaikki pois tästä
kartanosta", sanoi poika, "ja jos hänellä on kaksikymmentä miestä
takanaan valepuvussa -- ja jos hän sitten sanoo kolealla äänellä:
_Minä odotan aikaani_ -- ja jos hän surmaa teidät takkakivelle,
niinkuin Malisius teki tuolle toiselle herralle, jonka veren jäljet yhä
vielä ovat näkyvissä?"

"Hss, joutavaa lörpötystä!" virkkoi valtiosinetinvartia, jolle nuo
häijyt, hänen mieleensä tunkeutuvat muistot olivat myös kiusallisia. --
"Herra Ravenswood, Lockhard on juuri ilmoittamassa, että illallinen on
pöydässä."

Ja samassa Lucykin astui saliin toisesta ovesta, muutettuansa ylleen
toisen puvun matkan jälkeen. Hänen kasvojensa erinomainen,
neitseellinen ihanuus, joita vain tuuheat kultaiset kiharat
varjostivat, -- hänen keijunkaltainen vartalonsa, jota ei nyt paksu
ratsastuspuku peittänyt, vaan joka oli puettu tummansiniseen silkkiin
-- hänen käytöksensä ja erittäinkin hänen hymyilynsä suloisuus -- ne
haihduttivat niin joutuisasti, että Ravenswood itsekin sitä ihmetteli,
kaikki ne synkät, häijyt mietteet, jotka vähän aikaa olivat
painostaneet nuorenherran mieltä. Lucyn kasvoissa, jotka olivat niin
viattoman suloiset, Ravenswood ei huomannut pienintäkään jälkeä
pujopartaisen, mustalakkisen puritaanin pingoitetuista rypyistä,
ei hänen vaimonsa jäykkyydestä ja kuivakiskoisuudesta, ei
valtiosinetinvartian silmien viekkaudesta eikä hänen puolisonsa
kasvoilla vallitsevasta kopeudesta. Lucy näytti ikäänkuin olevan joku
maan päälle laskeutunut enkeli, aivan toista sukua kuin ne raaemmat
kuolevaiset, joiden keskellä hän armollisesti tahtoi vähän aikaa
oleskella. Niin voimallisesti vaikuttaa kauneus nuoreen intomieleen.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


    Ma kyllä väärin teen,
    ja pelkäänpä, ett' isän valitus
    taivaasta rangaistusta langettaa
    tään lapsen epäkuuliaisen päähän.
    Mut järki sanoo myös, ei isätkään
    saa liian tiukoin ohjin pidätellä
    lastensa rakkautta, estäen
    Jumalan luomaa pyhää tunnetta.

             _Sialta on helmi kadonnut_.

Vieraanvaraisuus Ravenswoodin kartanossa oli yhtä merkillinen
ylellisyytensä kuin Wolfs Cragin suoma vajavaisuutensa puolesta, joskin
sitä koetettiin turhaan salata. Valtiosinetinvartian sydämessä liikkui
kenties ylpeä tunne tämän johdosta; mutta hän oli liian kohtelias
päästääksensä sitä näkyviin. Päinvastoin hän oli mielihyvällä
muistelevinansa Balderstonin "vanhan-pojan ateriaa", niin hänen sanansa
kuuluivat, ja pikemmin vastenmielisesti kuin nautinnolla katselevinaan
ylellisyyttä omassa, herkkujen painon alla huokaavassa pöydässään.

"Me seuraamme vain toisten esimerkkiä", sanoi hän, "mutta minä olen
kasvatettu rahvaan tapaan isäni herkuttomassa pöydässä, ja mielelläni
minä, jos vaan vaimoni sekä lapseni sallisivat, jälleen tyytyisin
kauravelleihini ja lampaanlapaan."

Tämä oli vähän liikaa. Ravenswood ei vastannut muuta kuin: "Erilaiset
säädyt -- erilaiset varallisuuden kannat, aioin sanoa", paransi hän
puheensa, "vaativat myös erilaista taloudenpitoa."

Tämä kuivakiskoinen vastaus lopetti kaiken keskustelun siitä aineesta,
eikä ole tarpeellista, että me saamme tietää, mikä toinen aine sitten
sijaan tuli. Ilta kului iloisilla, jopa ystävällisilläkin puheilla; ja
Henrikkin oli jo sen verran unohtanut ensihetkisen pelkonsa, että oli
julman ritarin Malisius Ravenswoodin, "Kostajan" perillisen ja elävän
kuvan kanssa solminut sopimuksen hirven-ajosta. Seuraavaksi aamuksi oli
tämä huvitus määrätty. Aikaisin aamulla näkikin toimellisia metsämiehiä
sekä hyvin menestyvän metsästyksen. Sitten tuli päivällinen, ja harras
pyyntö, että Ravenswood vielä viipyisi päivän, sekä esitettiin että
myös sai suostumuksen. Tämän päivän Ravenswood jo oli määrännyt
lähtöpäiväkseen; mutta hänelle muistui mieleen, ettei hän vielä ollut
käynyt sukunsa vanhan, uskollisen palvelijan, Liisa-mummon luona, ja
kohtuullinen kohteliaisuus vaati, että hän käyttäisi yhden aamupuolen
tämän entisen seuralaisensa mielen hyvitykseen.

Käyntiin Liisan luona siis päivä määrättiin, ja Lucy läksi Ravenswoodia
opastamaan. Henrik tosin tuli kolmanneksi parveen, niin että heidän
kävelynsä ei näyttänyt _tête-à-tête_'ltä (kahdenkesken ololta);
mutta kahdenkesken he todentoella kävelivät kuitenkin, sillä tuhansia
pieniä seikkoja yhä sattui, jotka kokonaan käänsivät pojan huomion pois
siitä, mitä hänen kävelykumppalinsa puhuivat. Väliin oli joku naakka
käynyt istumaan oksalle niin likelle että nuoli kantoi; väliin jänis
piipoitti polun poikki, ja Henrik kohta läksi koirineen ajamaan sitä
takaa; toisinaan hänellä oli pitkä keskustelu vastaan tulevan
metsänvartian kanssa, joka viivytti häntä, niin että hän jäi pitkän
matkan jäljelle; toisinaan hänen piti tutkia joku mäyrän pesä, jolle
juoksi pitkät matkat edeltä.

Ravenswood ja Lucy puhelivat sillaikaa keskenänsä hartaasti, miltei
kuin likeiset ystävät. Lucy ei voinut olla ilmoittamatta, kuinka hän
surkutteli Ravenswoodia, jonka sydämeen tietysti koski nähdä ennen
hyvin tutut paikat niin peräti muuttuneina; ja niin lempeästi neiti
Ashton tämän säälinsä ilmoitti, että se Ravenswoodin mielestä sinä
hetkenä täydellisesti korvasi kaikki hänen vastoinkäymisensä. Muutamia
sanoja, jotka tätä tunnetta ilmaisivat, pääsi hänen suustaan, ja Lucy
niitä kuunnellessaan enemmin ujosteli kuin suuttui. Eikä voikaan liioin
moittia häntä siitä, että hän oli niin varomaton ja kuunteli näitä
sanoja, jos muistaa, että hänen isänsä sallima suhde heidän välillään
melkein antoi Ravenswoodille luvan käyttää tämmöisiä sanoja. Sittenkin
Lucy koetti kääntää puhetta toisaalle, mikä onnistuikin; sillä
Ravenswoodkin oli poikennut yli aikomansa rajan, ja hänen omatuntonsa
oli heti varoittanut häntä, kun hän näin oli lausumaisillaan rakkauden
sanoja herra William Ashtonin tyttärelle.

He lähenivät nyt Liisa-mummon mökkiä, joka viime aikoina oli paljoa
paremmaksi korjattu ja siis tällä kertaa näytti paljoa sievemmältä,
vaikkei kenties maalarin silmissä yhtä viehättävältä kuin ennen. Eukko
istui tavallisella sijallaan riippukoivun juurella paahdellen itseänsä
syksyisen auringon paisteessa vanhojen ja heikkojen ihmisten
äänettömällä nautinnolla. Vierasten tullessa hän käänsi kasvonsa heitä
kohti. "Minä tunnen teidän astuntanne, neiti Ashton", sanoi Liisa;
"mutta se herra, joka teidän kanssanne tuli, ei ole teidän isänne."

"Ja miksi niin luulet, Liisa?" virkkoi Lucy; "tai kuinka voit sen niin
varmaan päättää tällä kovalla maaperällä ja ulkoilmassa?"

"Minun kuuloni, lapsi, on tarkistunut sen jälkeen kun silmät tulivat
sokeiksi, ja nyt voin erottaa vienoimmatkin äänenvaihtelut, jotka ennen
aikaan kuuluivat minunkin korviini yhtä epämääräisinä kuin nyt teidän
korviinne. Pakko on ankara, mutta kelpo opettaja, ja sen, jonka silmät
ovat pimenneet, on pakko hankkia itselleen tietoja toisin keinoin."

"No niin, sinä tunsit, että se oli miehen astuntaa; sen myönnän",
virkkoi Lucy. "Mutta miksi, Liisa, se ei voisi olla isäni astuntaa?"

"Vanhan miehen astunta, kultaseni, on pelkurimainen, varovainen --
jalka kohoaa verkalleen maasta ja asetetaan epäröiden jälleen maahan.
Mutta se, jonka nyt kuulin, on nuorukaisen pirteä, luja astunta, ja --
jos niin eriskummallisen asian saisin päähäni -- niin sanoisin sitä
jonkun Ravenswoodin astunnaksi."

"Sinulla tosiaan", sanoi Ravenswood, "on niin tarkka korva, että
töintuskin sitä uskoisin, jollen nyt itse olisi ollut todistajana. --
Minä todellakin olen Ravenswoodin nuoriherra -- entisen isäntäsi
poika."

"Tekö!" sanoi vaimo hämmästyksestä miltei kiljahtaen, -- "tekö olette
Ravenswoodin nuoriherra -- täällä -- tässä paikassa ja tämän tytön
seurassa? -- En voi uskoa sitä. -- Antakaa minun vanhan käteni koetella
teidän kasvojanne, niin että sormet saavat tutkia eivätkö korvani ole
pettäneet."

Ravenswood laskeutui eukon viereen turvepenkille ja antoi Liisan
vapisevalla kädellä koetella hänen kasvojaan.

"Niin on todella!" päätti Liisa. "Nämä ovat Ravenswoodin kasvot yhtä
hyvin kuin se ääni, jonka kuulen, on Ravenswoodin -- Ravenswoodien
ylpeät, kauniit kasvonpiirteet ja rohkea, käskevä ääni. -- Mutta mitä
te täällä teette, Ravenswoodin nuoriherra? -- Mitä teette täällä
vihamiehenne tiluksilla ja hänen lapsensa seurassa?"

Liisan posket tulistuivat, kun hän näin lausui, samoinkuin luultavasti
keskiajalla olisivat tulistuneet jonkun vanhan vasallin posket, jonka
läsnäollessa hänen nuori läänitysherransa olisi osoittanut esi-isäin
hengestä turmeltumisen merkkejä.

"Herra Ravenswood", selitti Lucy, joka paheksui tämän tutkinnon
moittivaa luonnetta ja siis halusi lyhentää sitä, "herra Ravenswood on
tullut vieraisille isäni luokse."

"Vai niin!" sanoi vanha vaimo kummastuneella äänellä.

"Minä tiesin", jatkoi Lucy, "että hänestä olisi hauska, jos veisin
hänet teidän mökkiänne katsomaan."

"Missä, totta puhuen, Liisa", lisäsi Ravenswood, "toivoin saavani
ystävällisempää kohtelua."

"Se on oikein ihme!" mutisi vanha vaimo itsekseen. "Mutta Herran tiet
eivät ole samat kuin meidän tiemme, ja hänen tuomionsa tulevat
täytetyiksi keinoilla, joita emme me likimaillekaan ylety käsittämään.
-- Kuulkaa, nuoriherra", lausui hän sitten, "teidän esi-isänne olivat
leppymättömät vihassa, mutta kuitenkin kunnialliset; he eivät pyytäneet
vihamiehiänsä turmioon teeskennellyn ystävyyden peitteen alla. -- Mitä
teillä on tekemistä Lucy Ashtonin kanssa? -- Miksi teidän jälkenne
käyvät samaa polkua kuin hänen? -- Miksi teidän äänenne kajahtaa
yhtaikaa ja sopusoinnussa herra William Ashtonin tyttären äänen kanssa?
-- Nuori mies, se, joka tahtoo kostaa kunniattomilla keinoilla -- --"

"Vaiti, vaimo!" tiuskaisi Ravenswood vihaisesti. "Perkelekö sun kielesi
panee liikkeelle? -- Kuule sanojani, että tällä nuorella neidolla ei
koko maan päällä ole ainoatakaan ystävää, joka mieluummin antautuisi
vaaralle alttiiksi varjellaksensa häntä väkivallasta tai loukkauksia
vastaan!"

"Ja jos niin on laita", virkkoi vanha vaimo muuttuneella, surullisella
äänellä, "niin sitten Jumala teitä molempia auttakoon!"

"Aamen! Liisa", sanoi Lucy, joka ei ollut käsittänyt sokean vaimon
sanojen tarkoitusta, "ja antakoon sinulle järkeä ja iloisemman mielen.
Sillä jos edelleen, sen sijaan että sinun pitäisi lausua ystäväsi
tervetulleiksi, pidät tämmöisiä puheita, niin hekin saattavat ruveta
ajattelemaan sinusta samaa kuin muut ihmiset."

"Ja mitä sitten muut ihmiset ajattelevat?" kysyi Ravenswood, jonka
mielestä vanhan vaimon puhe tuntui myös sekavalta.

"He ajattelevat", kuiskasi Henrik Ashton, joka juuri oli saapunut
paikalle, Ravenswoodin korvaan, "että Liisa on noita-akka, joka olisi
poltettava silloin, kun muutkin noita-akat Haddingtonissa poltettiin."

"Mitä te sanotte?" sanoi Liisa kääntyen pojan puoleen, sokeat kasvot
aivan punaisina vihastuksesta; "että muka minä olen noita-akka, joka
olisi ollut poltettava niiden turvattomien raukkojen kanssa, jotka
Haddingtonissa murhattiin?"

"Näettekö nyt", kuiskasi Henrik jälleen, "ja minä kuiskasin kuitenkin
vienommalla äänellä kuin kyntörastas ruikuttaa!"

"Jos koronkiskuri ja sortaja ja köyhän miehen kasvojen polkija ja
vanhojen rajapyykkien siirtäjä ja vanhojen sukujen hävittäjä pantaisiin
samalle roviolle minun kanssani, niin sittenpä sanoisin: pistäkää tuli
alle, Jumalan nimeen!"

"Tämä on hirmuista!" virkkoi Lucy. "En ole koskaan nähnyt tätä
turvatonta vaimo-parkaa tämmöisessä tilassa. Mutta ikänsä ja
köyhyytensä vuoksi ei häntä sovi moittia. -- Tule, Henrik, lähdetään
nyt -- hän tahtoo puhua herra Ravenswoodin kanssa kahden kesken. Me
menemme kotiin päin ja levähdämme vähän 'Haltijan lähteen äärellä',
lisäsi hän Ravenswoodiin kääntyen."

"Ja, Liisa", virkkoi poika, "jos tunnet jonkun jäniksen, joka juoksee
metsäkaurislaumojen läpi ja saa ne ennen aikaansa poikimaan, niin voit
sanoa sille terveiseni ja ilmoittaa, että jos Normanilla ei ole
valmista hopealuotia häntä varten, niin minä lainaan yhden takkini
napeista siihen tarpeeseen."

Liisa ei vastannut mitään niin kauan kuin sisar ja veli olivat niin
lähellä, että he olisivat kuulleet. Sitten hän sanoi Ravenswoodille:
"Vai tekin suutuitte minuun rakkauteni vuoksi? -- Ei kumma, että se
loukkasi vieraita -- mutta tekin olette suutuksissa!"

"En ole suutuksissa, Liisa", vastasi Ravenswood, "minä vain
kummastelen, että sinä, jonka terävää älyä olen niin usein kuullut
kehuttavan, lausuit ilmi näin loukkaavia ja perättömiä oletuksia."

"Loukkaaviako?" virkkoi Liisa. -- "Niin, ainahan totuus on loukkaava --
mutta perättömiä ne eivät suinkaan ole."

"Ja minä sanon sinulle, vaimo, ne ovat perättömiä", vastasi Ravenswood.

"Sitten maailma on muuttanut tapansa ja Ravenswoodit perityn luonteensa
ja vanhan Liisan äly on vielä sokeampi hänen silmiään. Milloinka joku
Ravenswood on käynyt vihamiehensä talossa muussa kuin koston tuumissa?
-- Ja tänne te olette tullut, Edgar Ravenswood, joko turmiollisissa
tuumissa tai vielä turmiollisemmissa rakkauden hankkeissa."

"Ei kumpaisissakaan", vakuutti Ravenswood, "siitä annan kunnian-sa
-- -- tarkoitan, sen vakuutan."

Liisa ei voinut nähdä, miten Ravenswoodin poski punastui, mutta hän
huomasi, että nuoriherra oli kahden vaiheella ja peruutti lujemman
vakuutuksen, jonka hän ensin oli ollut liittämäisillään kieltoonsa.

"Näin siis on asian laita", lausui Liisa, "ja senpätähden tyttö
lupasikin odottaa Haltijan lähteen äärellä! Usein on sitä paikkaa
väitetty ravenswoodilaisille turmiolliseksi paikaksi -- usein on niin
ollutkin -- mutta tuo vanha sananparsi ei ole koskaan ollut niin tosi
kuin tänä päivänä."

"Sinä teet minut hulluksi, Liisa", sanoi Ravenswood. "Sinä olet vielä
hupsumpi ja taikauskoisempi kuin Balderston-ukko. Oletko sinä niin
huono kristitty, että luulet minun nyt aikovan nostaa sodan Ashtonin
sukua vastaan, niinkuin muinaisina verisinä aikoina oli tapana? Vai
luuletko minua semmoiseksi narriksi, etten voi kävellä nuoren neidon
kanssa häneen heti silmittömästi rakastumatta?"

"Ajatukseni", vastasi Liisa, "ovat minun ajatuksiani. Ja jos
ruumiillinen näköni ei voikaan nähdä ympärilläni olevia esineitä, niin
näänpä sentään kenties sitä selvemmin tulevia tapahtumia. Oletteko
tullut ajatelleeksi, että teidän pitäisi saman pöydän ääressä, joka
ennen oli teidän isänne oma, istua alimmaisena, nykyisen ylpeän isännän
sukulaisena ja seuralaisena? -- Että teidän tulisi elää hänen
armoillaan -- seurata häntä kaikkialla kavaluuden ja juonittelun
syrjäpoluilla, joilla hän paremmin kuin kukaan muu osaa teitä opastaa?
-- että te saisitte luut kaluttavaksi hänen saaliistaan, sitten
kun hän ensin on itse syönyt lihat? -- Voitteko aina puhua niinkuin
herra Ashton puhuu, ajatella niinkuin hän ajattelee, antaa
valtiopäivä-äänenne niinkuin hän antaa, ja voitteko nimittää isänne
murhaajaa rakkaaksi apeksenne ja kunnioitettavaksi suojelusherraksenne?
Ravenswoodin nuoriherra, minä olen teidän sukunne vanhin palvelija ja
minä näkisin mieluummin teidät arkkuun laskettuna ja haudattuna!"

Myrsky, joka nyt nousi Ravenswoodin mielessä, oli sanomattoman suuri.
Liisa oli koskettanut tuntohermoa, jonka nuoriherra suurella vaivalla
oli hetkeksi saanut turtumaan. Ravenswood astui kiireisin askelin
edestakaisin pienessä puutarhassa ja huusi: "Vaimo! Sinä olet jo haudan
partaalla ja kuitenkin tohdit kehoittaa herrasi poikaa verityöhön ja
kostoon?"

"Jumala varjelkoon!" lausui Liisa juhlallisesti. "Ja sentähden juuri
soisin, että te lähtisitte pois tästä onnettomasta maan-äärestä, missä
teidän rakkautenne yhtä paljon kuin teidän vihannekin uhkaa tuottaa
välttämätöntä turmiota, ainakin häväistystä sekä teille että myös
muille. Minä tahtoisin, jos tässä kuivettuneessa kädessä vain olisi
siihen voimaa, varjella Ashtoneja teiltä ja teitä Ashtoneilta, ja
kumpaisiakin heidän omilta himoiltaan. Teillä ei saa olla mitään -- ei
yhtään mitään tekemistä heidän kanssaan. Lähtekää pois heidän
läheisyydestään; ja jos Jumala onkin päättänyt iskeä kostonsa sortajan
sukuun, niin älkää olko välikappaleena."

"Minä tahdon miettiä sanojasi, Liisa", virkkoi Ravenswood
rauhallisemmin. "Minä uskon, että tarkoituksesi on uskollinen ja
rehellinen, mutta sinä käytät kuitenkin ylenmäärin vanhalle
palvelijalle tulevaa puhumisen vapautta. Mutta nyt, jää hyvästi! Ja jos
Jumala minut joskus parempiin varoihin saattaa, niin kyllä muistan
laittaa elämäsi hiukan mukavammaksi."

Näin sanoen hän pisti kultarahan eukon käteen; mutta Liisa ei tahtonut
ottaa sitä vastaan; ja Ravenswoodin yrittäessä väkisin antaa sitä, raha
putosikin maahan.

"Antakaa sen hetken aikaa olla maassa", sanoi Liisa, kun Ravenswood
kumartui sitä nostamaan. "Ja uskokaa minua, tämä kultaraha on
vertauskuva hänestä, jota te rakastatte. Hänkin on yhtä kallisarvoinen,
sen myönnän; mutta saadaksenne hänet teidän täytyisi alentaa itseänne
maan tasalle. Mitä minuun tulee, niin on minulla sangen vähän tekemistä
kullan ja maallisten halujen kanssa. Ja paras sanoma, jota minä
toivoisin, olisi se, että Edgar Ravenswood on sadan penikulman päässä
esi-isiensä maalta eikä koskaan enää aio palata tänne."

"Liisa", sanoi Ravenswood, jonka mieleen juolahti, että tämä kiivaus
johtui jostakin muusta salaisemmasta syystä kuin siitä, mitä sokea
vaimo olisi saattanut arvata tämän satunnaisen käynnin johdosta,
"äitini kehui aina sinun viisauttasi, älyäsi ja uskollisuuttasi. Sinä
et ole mikään hupsu, niinkuin Kaleb Balderston, joka säikähtää jokaista
varjoa ja pelästyy kaikkia vanhoja, taikauskoisia sananparsia. Virka
siis minulle selvään, missä vaara piilee, jos tiedät sen uhkaavan
minua. Jos tunnen sydämeni, niin on se vapaa kaikista sellaisista
tunteista neiti Ashtonia kohtaan, joita sinä luulottelet. Minun on
keskusteltava välttämättömistä asioista herra Ashtonin kanssa -- kun ne
ovat selvillä, lähden täältä. Ja yhtä vähän halua kuin sinulla on nähdä
minua jälleen täällä, yhtä vähän, sen voit hyvin käsittää, on minulla
itsellänikin tulla takaisin tähän paikkaan, joka on niin täynnä
surullisia muistoja minulle."

Liisa käänsi sokeat silmänsä maahan ja näytti vähäksi ajaksi vaipuneen
syviin mietteihin. "Minä tahdon sanoa teille totuuden", sanoi hän
viimein kohottaen päätänsä, "minä tahdon virkkaa teille syyn pelkooni,
olkoon suoralla puheellani hyvät tai pahat seuraukset. -- Lucy Ashton
rakastaa teitä, Ravenswoodin herra!"

"Mahdotonta", väitti Ravenswood.

"Tuhannesta seikasta olen sen todeksi nähnyt", vastasi sokea vaimo.
"Hänen ajatuksissaan ei ole liikkunut mitään muuta kuin teidän
muistonne siitä saakka kuin te pelastitte hänet kuolemasta; sen minun
tottunut älyni on huomannut hänen omista puheistaan. Kuultuanne sen --
jos todella olette kunnian mies ja isänne poika -- te tämän syyn vuoksi
pakenette hänen näkyviltään. Hänen rakkautensa on sammuva niinkuin
lamppu, jonka liekki ei saa palamisen ainetta. Mutta jos viivytte
täällä, niin on hänen turmionsa tai teidän, tai kumpaisenkin,
välttämätön seuraus tästä onnettomasti syttyneestä rakkaudesta. Minä
ilmoitin vastahakoisesti teille tämän salaisuuden; mutta ettehän tekään
olisi kauan ollut sitä itse huomaamatta, ja parempi on, että te sen
minulta kuulette. Lähtekää nyt, Ravensvoodin nuoriherra -- te olette
kuullut salaisuuteni. Jos te vielä tunnin ajan viivytte herra Ashtonin
katoksen alla aikomatta kosia hänen tytärtänsä puolisoksenne, niin
olette petturi -- ja jos aiotte yhdistää itsenne sukulaisuuden siteillä
tähän mieheen, niin olette mieletön, turmioon tuomittu hullu."

Näin puhuttuaan vanha vaimo nousi, otti sauvansa, astua horjahteli
mökillensä, meni sisään ja lukitsi oven jättäen Ravenswoodin omien
ajatustensa valtaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


    Kodissaan syrjäisessä suloisempi
    hän on kuin Kreikan puroin najadit,
    tai neito Vellamon, jok' yksin istuu
    rannalla meren.

                          _Wordsworth_.

Ravenswoodin mietteet olivat sangen sekavat. Hän näki nyt äkkiä
joutuneensa siihen pulaan, jota hän jo jonkun aikaa oli pelännyt.
Seurusteleminen Lucyn kanssa oli tosin tuntunut hänestä viehättävältä,
melkeinpä lumoavalta; mutta sittenkään ei hän ollut koskaan saanut
kokonaan voitetuksi sisällistä vastahakoisuuttaan naida isänsä
vihamiehen tytär. Eikä Ravenswood vielä silloinkaan voinut taivuttaa
mieltään pitämään näiden molempien sukujen välistä liittoa
mahdollisena, kun hän oli jo antanut anteeksi sen pahan, minkä herra
Ashton oli tehnyt hänen isällensä, ja kun hän alkoi tuntea
kiitollisuutta valtiosinetinvartiaa kohtaan siitä ystävällisyydestä,
jota tämä oli ollut hänelle osoittavinaan. Mutta nuoriherra tunsi
sydämessään Liisan sanojen olevan täyttä totta ja että hänen nyt piti
kunniansa vuoksi joko heti lähteä Ravenswoodin kartanosta tai kosia
Lucy Ashtonia vaimokseen. Ja olipa mahdollista, että Lucyn rikas,
mahtava isä kuultuansa tämän kosinnan hylkäisi ja epäisi sen --
rukkasten saanti Ravenswoodin kosiessa Ashtonin tytärtä olisi ollut
liian suuri häväistys. "Minä suon Lucylle kaikkea hyvää", lausui
Ravenswood itsekseen, "ja hänen tähtensä olen valmis antamaan anteeksi
kaiken sen pahan, minkä hänen isänsä on tehnyt suvulleni. Mutta en
tahdo koskaan -- koskaan enää nähdä häntä!"

Tämän päätöksen hän teki katkeralla sydämen tuskalla tultuansa
tienhaaraan, josta toinen polku kulki Haltijan lähteelle, missä hän
tiesi Lucyn odottavan häntä, toinen pitempää mutkatietä kartanolle.
Ravenswood seisahtui hetkiseksi, ennenkuin hän poikkesi jälkimmäiselle
polulle; hän mietiskeli millä tavalla hänen piti selittää tätä
kummalliselta näyttävää käytöstään. Hän oli juuri mutissut itsekseen:
"Äkillisiä sanomia Edinburghista -- mikä tekosyy hyvänsä -- kun vain en
enää viivy täällä", -- samassa nuori Henrik tuli juosten hänen luokseen
ja sanoi aivan hengästyksissään: "Herra Ravenswood, herra Ravenswood,
teidän pitää saattaa Lucy takaisin kartanolle, minä en jouda. Norman
odottaa minua, ja minä saan seurata häntä ympäri koko metsän enkä
tahtoisi jäädä pois, vaikka saisin kultakolikon. Ja Lucya peloittaa
palata yksin kotiin, vaikka kaikki metsähärät nyt jo ovat kuoliaaksi
ammutut, ja sentähden teidän pitää nyt heti mennä Lucyn luokse."

Kun vaa'an lautaset ovat aivan tasapainossa, niin höyhenkin saa toisen
niistä painumaan. "Ei käy laatuun", tuumi itsekseen Ravenswood, "että
jättäisin tämän nuoren neidon yksikseen metsään. Ja mitä haittaa siitä
onkaan, jos näen hänen vielä yhden kerran sen jälkeen kun niin monta
kertaa olemme yhdessä seurustelleet. -- Paitsi sitä vaatiikin
kohteliaisuus, että ilmoitan hänelle aikomukseni lähteä täältä."

Näin rauhoitettuaan mieltänsä sillä, että tämä neuvo muka oli viisas,
jopa aivan välttämätön, hän poikkesi sille polulle, joka vei hänet
turmiota tuottavalle lähteelle. Henrik, samassa kun hän oli nähnyt
Ravenswoodin kääntyvän sinne päin, katosi kuin salama toiseen suuntaan,
seurataksensa metsänvartiaa tuolle retkelle, joka heille molemmille oli
niin hupaisa. Mutta Ravenswood, tarkemmin tutkimatta käytöksensä
sopivaisuutta, astui kiireisin askelin lähteelle, jonka ääressä hän
tapasi Lucyn yksinään raunioilla istumassa.

Hän istui eräällä kivellä, joka kuului lähteen entiseen, hajonneeseen
kattorakennukseen, ja näytti katselevan, kuinka vesi iloisena,
kimaltelevana kuplien kumpuili esiin sen kaarevan, pimeän holvin alta,
jonka rakkaus -- tai kenties katumus -- oli sen suojaksi rakentanut.
Lucy Ashtonin näin istuessa ruutuiseen viittaansa kääriytyneenä, pitkät
kiharat osaksi nauhoistaan irtaantuneina ja hopeanvalkoiselle kaulalle
valuneina, olisi taikauskoinen voinut luulla häntä murhatuksi lähteen
haltija-neidoksi. Mutta Ravenswood ei nähnyt hänessä mitään muuta kuin
erinomaisen kauniin neidon; ja tämä neito hänen silmissään näytti
vieläkin kauniimmalta kuin ennen -- kuinka muuten olisi voinutkaan olla
-- nyt kun hän tiesi, että hän oli kiinnittänyt häneen rakkautensa.
Lucya katsellessaan Ravenswood tunsi päätöksensä sulavan kuin vahan
päivänpaisteessa, ja hän kiirehti sentähden esille piilopaikastaan
läheisestä viidakosta. Lucy tervehti, mutta ei noussut siltä kiveltä,
jolla hän istui.

"Hulivili-veikkoni", virkkoi neiti Ashton, "on jättänyt minut, mutta
minä luulen hänen palaavan muutamien minuuttien kuluttua. Sillä vaikka
hyväksi onneksi mikä asia hyvänsä huvittaa häntä aina hetken, ei mikään
sentään voi huvittaa häntä kauemmin kuin lyhyen hetken."

Ravenswood ei hennonut ilmoittaa Lucylle, että veli oli lähtenyt
kaukaiselle retkelle, jolta hän ei niinkään pian palaisi takaisin. Hän
istuutui nurmelle vähän matkan päähän neiti Ashtonista, ja molemmat
olivat tuokion ääneti.

"Minulle tämä paikka on hyvin mieluinen," sanoi Lucy vihdoin, ikäänkuin
vaitiolo olisi tuntunut hänestä tukalalta. "Tämän kirkkaan lähteen
solina ja puiden suhina ja raunioitten välissä tiheästi kasvavat ruohot
sekä metsäkukkaset, ne kaikki ovat kuin runoelma. Muistanpa sitä paitsi
kuulleenikin, että tästä paikasta on olemassa vanha tarina, josta minä
niin paljon pidän."

"Tämän paikan", vastasi Ravenswood, "sanotaan tuottavan turmiota minun
suvulleni. Ja on minulla itsellänikin hiukan syytä niin sanoa, sillä
tässä paikassa ensi kerran näin neiti Ashtonin -- ja tässä paikassa
minun myös täytyy sanoa hänelle jäähyväiset ikipäiviksi."

Veret, jotka tämän puheen alkupuoli oli ajanut Lucyn poskipäihin,
katosivat taas heti, niin pian kuin hän kuuli sen loppupuolen.

"Jäähyväiset meille, herra Ravenswood!" huudahti hän. "Mitä on
tapahtunut, koska teidän on pakko kiirehtiä pois? Kyllä tiedän, että
Liisa vihaa isääni -- ei pidä isästäni, aioin sanoa -- enkä oikein
käsittänytkään hänen mieltään tänä päivänä, hän oli niin salaperäinen.
Mutta minä tiedän varmaan, että isäni on täydestä sydämestään teille
kiitollinen siitä suuriarvoisesta avusta, jonka teiltä saimme. Sallikaa
minun toivoa, että me kerran voitettuamme teidän ystävyytenne emme
turhista syistä sitä jälleen menetä."

"Tekö menettäisitte minun ystävyyteni, neiti Ashton?" virkkoi
Ravenswood. "Ei -- mihin ikänä kohtaloni vie minut -- mikä onni ikänä
minulle lieneekin suotu -- teidän ystävänänne, teidän hartaana
ystävänänne olen minä suorittava työni ja kärsivä vaivani. Mutta minun
kohtaloni käskee, ja minun täytyy lähteä, ettei minun turmioni lisäksi
tulisi vielä muidenkin ihmisten turmio."

"Voi, älkää lähtekö meiltä, herra Ravenswood!" pyysi Lucy; ja
viattomuudessaan, lempeydessään hän laski kätensä Ravenswoodin viitan
liepeelle ikäänkuin pidättääkseen nuortaherraa. "Te ette saa lähteä
meiltä. Minun isälläni on valtaa ja muutamilla hänen ystävillään on
sitä vieläkin enemmän. -- Älkää lähtekö ennenkuin olette nähnyt, mitä
hänen kiitollisuutensa saa aikaan teidän hyväksenne. Uskokaa minua, hän
on jo kirjoittanut neuvoskunnalle teidän puolestanne."

"Saattaa niin olla", vastasi Ravenswood ylpeästi. "Mutta omalla
voimallani enkä teidän isänne avulla minä tahdon saavuttaa onnen sillä
elämäntiellä, jolle nyt lähden. Kaikki, mitä minulla on mukanani
viemistä, on jo valmiina -- miekka ja viitta, uljas sydän ja vahva
käsi."

Lucy peitti kasvonsa käsillään, mutta kyyneleet tulvivat sittenkin
sormien lomitse esille. "Antakaa minulle anteeksi", sanoi Ravenswood
tarttuen Lucyn oikeaan käteen, jonka tämä vähäisen vastusteltuansa
antoi hänelle, vasemmalla yhä edelleen peittäen kasvojansa, "minä olen
kovin jyrkkä, kovin tyly, kovin jäykkä luonteeltani, enkä osaa oikein
kohdella niin hentoa ja niin herkkätuntoista olentoa kuin te olette.
Unohtakaa, että tämä synkkä haamu on kulkenut teidän elämäntienne
poikki -- sallikaa minun lähteä, ja olkaa varma siitä, ettei mikään
kipeämmästi koskeva suru voi sattua minulle tämän hetken jälkeen, joka
erottaa minut teistä."

Lucy itki yhä itkemistään; mutta hänen itkunsa ei enää ollut yhtä
katkera. Sillä joka kerta, kun Ravenswood yritti ilmoittaa aikovansa
lähteä, hänen sanansa yhä uudestaan ilmaisivat, miten kernaasti hän
tahtoi olla lähtemättä. Viimeinpä, sen sijaan että olisi sanonut
lopullisesti jäähyväiset, hän lupasi Lucylle ikuisen rakkautensa ja sai
saman lupauksen vastaukseksi. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, aivan
hetkellisen hurman yllytyksestä, että heidän huulensa samoin kuin
heidän kätensäkin olivat jo lupauksen vakavuuden vahvistaneet,
ennenkuin Ravenswood oli oikein ennättänyt ajatella, mitä seurauksia
tästä hänen teostaan oli johtuva.

"Ja nyt", sanoi Ravenswood hetken aikaa tuumittuansa, "minun pitää
mennä herra William Ashtonin puheille -- hänen pitää saada tieto
kihlauksestamme. Ei saa edes näyttää siltä kuin Ravenswood oleskelisi
hänen kattonsa alla salaa houkutellen hänen tyttärensä rakkautta."

"Et suinkaan aio puhua isälleni tästä asiasta?" virkkoi Lucy epäröiden;
ja sitten hän lisäsi hartaasti: "oi, älä, älä tee sitä! Kohtalosi
elämässä pitäisi ensin olla varmaan määrätty, sinun paikkasi ja
tulevaisuutesi vakavalla kannalla, ennenkuin käyt isäni puheilla. Hän
kyllä rakastaa sinua, sen tiedän varmaan -- hän kyllä on suostuva, sen
toivon -- mutta äitini -- --"

"Sinun äitisikö, Lucy armaani?" kysyi Ravenswood. "Hän on Douglasin
sukua, ja tämä suku on kolme kertaa tullut liitetyksi naimisten kautta
minun sukuuni silloinkin, kun Douglasien loisto ja valta oli
korkeimmillaan. Mitä sinun äidilläsi voisi olla minua vastaan?"

"En sanonut, että hänellä olisi jotain vastaan", vastasi Lucy. "Mutta
hän on hyvin arkatuntoinen oikeuksiensa suhteen ja saattaisi vaatia,
niinkuin äidillä onkin oikeus, että häneltä ensiksi pyydettäisiin
suostumusta."

"Tehkäämme niin", sanoi Ravenswood. "Lontooseen tosin on pitkä matka,
mutta kerkeää sentään kirje mennä sinne ja vastaus tulla takaisin
kahdessa viikossa. Voinhan olla vaatimatta, että herra Ashton heti
antaisi ratkaisevan vastauksen pyyntööni."

"Mutta", vastusteli Lucy, "eikö olisi parempi, jos odottaisimme -- jos
odottaisimme vaikka vain muutamia viikkoja? -- Jos äitini saisi nähdä
sinut -- tutustuisi sinuun -- sitten hän myös varmaan suostuisi. Mutta
te ette tunne yhtään toisianne, ja tuo vanha riita sukujemme
välillä -- --"

Ravenswood kiinnitti Lucyyn terävät, mustat silmänsä, ikäänkuin hän
olisi tahtonut katsoa hänen sydämensä viimeisimpään perukkaan saakka.

"Lucy", lausui hän, "minä olen sinun tähtesi luopunut kostotuumista,
jotka jo kauan aikaa kytivät mielessäni ja jotka melkein pakanallisin
menoin olin vannonut panevani toimeen -- niistä kaikista minä luovuin
sinun ulkonaisen kauneutesi tähden, ennenkuin vielä tiesinkään, mikä
kallis aarre sen alla piilee. Sinä päivänä, jona isä-raukkani oli viety
hautaan, minä illalla leikkasin kiharan tukastani, viskasin sen tuleen
ja vannoin vimmoissani ja vihoissani kostavani isäni vihollisille,
kunnes he minun jalkojeni edessä vääntelisivät samoin kuin tuo
kärventyvä hävityksen vertauskuva."

"Se oli kuolemansynti", virkkoi Lucy kalveten, "että vannoit niin
hirmuisen valan."

"Sen myönnän", vastasi Ravenswood, "ja vielä suurempi olisi rikokseni,
jos sen täyttäisin. Sinun tähtesi minä luovuin näistä kostotuumista,
vaikka en itsekään oikein tiennyt, mistä syystä vihani masentui,
ennenkuin toisen kerran nähtyäni sinut huomasin, kuinka suuri sinun
valtasi oli minuun."

"Mutta miksi nyt", kysyi Lucy, "manaat esille nuo hirmuiset tunteet,
jotka ovat niin perin vastakkaisia niille tunteille minua kohtaan,
joiden sanot liikkuvan sydämessäsi -- ja myös niille tunteille, jotka
minä sinun kiihkeitten vaatimuksiesi pakosta olen tunnustanut?"

"Siitä syystä", vastasi Ravenswood, "että tahtoisin mieleesi painaa,
kuinka kalliin hinnan olen maksanut rakkaudestasi ja kuinka suuri
oikeus minulla on vaatia sinulta uskollisuutta. En tahdo sanoa, että
sinun rakkaudestasi olen maksanut sukuni kunnian, ainoan jäljelle
jääneen perintöni -- mutta vaikken niin sano enkä ajattelekaan, niin
maailma saattaa sekä sanoa että ajatella."

"Jos tunteesi ovat semmoiset", virkkoi Lucy, "niin olet julmalla
tavalla leikitellyt minun kanssani. Mutta ei vielä ole liian myöhäistä
sitä lopettaa -- peruuta sanasi ja lupauksesi, joita et voinut antaa
minulle tahraamatta kunniaasi -- olkoon se, mikä on tapahtunut,
ikäänkuin tapahtumatonta -- unhoita minut -- ja minäkin koetan
unhoittaa --"

"Älä ymmärrä minua väärin", sanoi Ravenswood. "Sinä ymmärrät minua
aivan väärin, sen vannon kaikkien niiden asioiden kautta, joita pidän
tosina ja kunniallisina. Kun minä mainitsin sen kalliin hinnan, jonka
annoin sinun rakkaudestasi, niin tein sen vain siksi, että näkisit,
kuinka kalliissa arvossa pidän sinun rakkauttasi, siksi, että
keskinäinen siteemme siitä vielä vahvistuisi, ja siksi, että siitä,
mitä olen tehnyt saadakseni sydämesi omakseni, arvaisit kuinka haikea
tuskani olisi, jos sinä joskus rikkoisit lupauksesi."

"Ja miksi, Ravenswood", vastasi Lucy, "luulisit sen mahdolliseksi?
Miksi näin kiivaasti puhut minulle uskottomuudesta? Senkö vuoksi, että
pyydän sinua vielä vähän aikaa olemaan puhumatta isälleni asiasta?
Vaadi minulta minkälaista uskollisuudenvalaa tahansa; vaikkei valaa
tarvitakaan minun uskollisuuteni vahvistamiseksi, niin se ehkä
kuitenkin voi vahvistaa sinun uskoasi."

Ravenswood pyysi anteeksi, selitti sanansa, jopa kävi polvilleenkin
saadakseen Lucyn leppymään. Ja Lucy, joka oli yhtä leppyisä kuin
teeskentelemätön, antoi pian anteeksi sen loukkauksen, jonka
Ravenswood epäilyillään oli saanut aikaan. Erimielisyys päättyi siis
siten, että nuori pari vahvisti liittonsa vertauskuvallisella menolla,
jota vielä tätä nykyäkin joskus Skotlannin talonpoikainen kansa
käyttää. He mursivat kahtia ja jakoivat keskenään sen ohuen kultarahan,
jota Liisa ei ollut Ravenswoodilta vastaanottanut.

"Ja tätä säilytän aina povellani", vakuutti Lucy ripustaen rahan
kaulaansa ja peittäen sen huivillaan, "jollet sinä, Edgar Ravenswood,
vaadi sitä pois minulta. Ja niin kauan kuin se riippuu kaulassani, ei
minun sydämeni ole koskaan salliva kenenkään muun rakkautta kuin
sinun."

Samoin vakuuttaen Ravenswoodkin ripusti rahanpuoliskon sydämensä
kohdalle. Ja nyt viimeinkin heille juolahti mieleen, että heidän
puhellessaan oli sangen pitkä aika kulunut, niin että ihmiset
kartanossa saattoivat ihmetellä tätä viipymistä, jopa olla
levottomiakin sen johdosta. Samassa kun he nousivat lähteäksensä
lähteen luota, jonka äärellä he olivat solmineet liittonsa, viuhahti
nuoli ilmassa ja iski korppiin, joka istui kuivalla oksalla vanhassa
tammipuussa, aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat oleskelleet.
Lintu räpytti siipiään lentäen pari kyynärää ja putosi sitten maahan
Lucyn eteen, jonka vaatteille pari veripisaraa pirskahti.

Neiti Ashton säikähtyi tästä kovin, ja Ravenswood alkoi hämmästyneenä
ja suuttuneena katsoa ympärilleen keksiäkseen ampujan, joka oli
näyttänyt taitoansa tällä arvaamattomalla, epäsuotuisalla tavalla. Hän
ei pysynytkään kauan piilossa; se oli Henrik Ashton, joka nyt juoksi
heidän luoksensa jousi kädessä.

"Kylläpä tiesin, että hämmästyttäisin teitä", riemuitsi hän, "ja
tiedättekö, te olitte niin toimessanne, että minä toivoin linnun
putoavan -- loiskis! -- teidän päänne päälle, ennenkuin sen
huomaisitte. -- Mitä tuo herra Ravenswood paraikaa kertoilikaan
sinulle, Lucy?"

"Minä juuri puhuin sisarellesi siitä, miten laiska poika sinä olet, kun
annoit meidän odottaa täällä näin kauan", sanoi Ravenswood auttaaksensa
Lucya, joka oli hämillään.

"Minuako te odotitte? Sanoinhan minä, että teidän piti saattaa Lucy
kotiin, koska minä aioin seurata Norman-ukkoa hänen kiertomatkallaan
Hayberryn metsässä, johon tietysti oli kuluva runsas tunti. Ja nyt
me olemme saaneet selvän kaikista metsäeläinten poluista ja
piilopaikoista, sillaikaa kun te täällä istuitte Lucyn kanssa laiskana
lörppönä."

"Hyvä, hyvä on, Henrik", sanoi Ravenswood. "Mutta saa nähdä, millä nyt
voit puhdistaa itsesi, kun pidän tutkintoa tuon korpin tappamisesta.
Tiedätkö, että kaikki korpit ovat Ravenswoodin herrojen suojelun
alaisena ja että korpin tappo jonkun Ravenswoodin läsnäollessa tuottaa
turmiota ja olisi oikeastaan puukonpistoksella rangaistava?"

"No niinhän Normankin sanoi", vahvisti poika. "Hän tuli minun kanssani
pyssyn kantaman päähän ja kertoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt korpin
istuvan niin lähellä eläviä ihmisiä, ja toivoi, ettei se merkitsisi
mitään pahaa. Sillä kaarne on arimpia siivin siukovista, jollei se ole
kesy. -- Mutta minä hiivin hiipimistäni yhä likemmäksi, kunnes olin
päässyt kuudenkymmenen askeleen päähän, ja sitten -- viuhtis! --
nuoleni lensi, ja tässä korppi nyt makaa, se on totinen tosi! Eikö se
ollut hyvin ammuttu? -- Ja kuitenkin, sen voin kehua, en ole vielä
jousella ampunut -- kuin korkeintaan kymmenen kertaa!"

"Se oli aika hyvä laukaus, tosiaankin", kiitti Ravenswood, "ja kyllä
sinusta tulee tarkka pyssymies, jos vain hartaasti harjoittelet."

"No juuri niinhän Normankin puhuu", vastasi poika. "Mutta eipä se
olekaan minun vikani, jollen tarpeeksi harjoittele. Sillä jos minulla
olisi valta, niin enpä paljon muuta tekisikään; mutta isä ja maisteri,
ne aina välistä toruvat. Ja tuo neiti Lucykin teeskenteleikse ja käskee
minua työhön, vaikka kyllä hän itse joutaa istua laiskana lähteen
äärellä koko päivän, kun vain on kaunis nuoriherra puhekumppanina --
olen minä nähnyt hänen niin tekevän sen seitsemänkin kertaa, uskokaa
minua."

Näin puhuessaan poika katsahti sisareensa, ja kesken vallatonta
loruilemistaankin hän huomasi, että tämä puhe koski kipeästi Lucyyn,
vaikka hänen oli mahdoton käsittää, mikä siihen oli syynä tai miten
syvälle se koski.

"Älähän Lucy", lohdutti hän, "älä itke! Ja jos olen sanonut jotain,
joka kävi väärää tietä, niin peruutan sanani jälleen. Ja sitä paitsi,
mitä herra Ravenswood siitä välittää, vaikka sinulla olisi satakin
sulhasta? Älä siis senvuoksi pistä sormiasi silmiin."

Ravenswood ei ensi hetkessä ollut oikein hyvillään siitä, mitä oli
kuullut; mutta hänen terve järkensä ymmärsi pian tämän puheen
vallattoman poikanulikan loruksi, jolla tämä koki kiusata sisartaan
hänen arimmasta kohdastaan. Mutta vaikka Ravenswoodin mieli oli sitä
laatua, joka ei helpolla ota vastaan ulkoa tunkeutuvia ajatuksia eikä
myöskään helpolla päästä kerran vastaanottamiaan, niin Henrikin lorut
herättivät sittenkin hämärän epäluulon. Hän rupesi pelkäämään
joutuvansa tämän kihlauksen kautta samaan tilaan kuin roomalaisessa
voittojuhlassa voitettu vihollinen, joka on pakotettu kulkemaan
triumfivaunun perässä seuraten voittajaa, joka ei välitä muusta,
kunhan saa ylpeytensä tyydytetyksi sotavankinsa häväistyksellä.
Ravenswoodilla, sen sanon vielä kerran, ei ollut mitään todellista
syytä semmoiseen pelkoon eikä edes voi sanoa, että hän täydellä todella
olisi ollut semmoisessa pelossa. Mutta ylpeyden ja köyhyyden yhteinen
vaikutus herätti jonkinlaista epäluuloa tämän miehen mielessä, josta
tuo tunne, jolleivät asianhaarat olisi olleet niin onnettomia, samoin
kuin kaikki muutkin halvat tunteet olisi ollut kaukana.

He saapuivat kartanoon, missä herra Ashton, huolissaan heidän pitkästä
viipymisestään, tuli jo eteisessä heitä vastaan.

"Jos Lucy", sanoi valtiosinetinvartia, "olisi ollut jonkun muun
seurassa kuin teidän, joka olette näyttänyt voivanne täydellisesti
turvata häntä, niin olisin minä, sen tunnustan, ollut sangen huolissani
ja lähettänyt väkeä häntä etsimään. Mutta Ravenswoodin nuorenherran
seurassa, sen tiedän, minun tyttärelläni ei ole mitään pelkäämistä."

Lucy alkoi selittää heidän pitkän viipymisensä syytä; mutta koska hänen
omatuntonsa ei ollut aivan puhdas, niin joutui hän hämille kesken
selitystään. Ravenswood yritti tulla avuksi, koetti kertoa seikan
laveammalta ja tyydyttävästi; mutta hänkin kietoutui pian samaan
hämminkiin, aivan kuin mies, joka yrittää vetää kumppaniansa suosta
ylös ja uppoaa samaan sitkeään lietteeseen. Oli aivan mahdotonta, että
näiden nuorten rakastuneitten hämilläolo olisi jäänyt huomaamatta
meidän teräväsilmäiseltä lakimieheltämme, joka sekä luonteeltaan että
virkansa kautta oli tarkka arvaamaan kaikki ihmismielen mutkat. Mutta
hänen nykyiseen aikeeseensa kuului, ettei hän ollut huomaavinaan mitään
tällaista. Hän näki mielellään Ravenswoodin nuorenherran sidottuna,
mutta itse hän tahtoi olla vapaa; hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,
että rakkaus, jonka hän toivoi tyttärensä sytyttävän Ravenswoodissa,
saattaisi myös sytyttää Lucyn omankin sydämen. Tosin Lucyn mielessä
saattoi herätä vähäinen romanttinen mielisuosio Ravenswoodia kohtaan,
jonka salliminen sittemmin muuttuneiden asianhaarain tai rouva Ashtonin
taipumattoman vastahakoisuuden vuoksi ehkä nähtäisiin sopimattomaksi.
Mutta se mielisuosio, niin valtiosinetinvartia luuli, saataisiin
silloin helposti haihtumaan ja unohtumaan sillä, että Lucyn kanssa
käytäisiin Edinburghissa tai vaikkapa Lontoossakin saakka ja että
hänelle lahjoitettaisiin kimppu Brysselin pitsejä tai että hänen
ympärilleen ilmaantuisi puolitusinaa suloisesti leperteleviä kosijoita
pyrkien sen sijaan, josta hänen täytyisi luopua. Tämmöinen oli herra
Ashtonin tuuma siinä tapauksessa, että asiat huonosti kävisivät. Mutta
niiden luultavampaan loppupäätökseen nähden oli Lucyn hetkellistä
mielisuosiota Ravenswoodia kohtaan pikemmin yllytettävä kuin
vastustettava.

Jälkimmäinen loppupäätös oli valtiosinetinvartian mielestä sitä
luultavampi, koska hänelle tänä samana aamuna oli tullut kirje, jonka
sisällyksen hän heti luki Ravenswoodille. Postilaukun kantaja oli
valtiosinetinvartialle tuonut paperikäärön ennenmainitulta ystävältä,
joka salaa puuhaili kootakseen joukon isänmaanystäviä liittoon, minkä
johtajana tulisi olemaan herra Ashtonin pahin peloitus, tuo toimellinen
ja kunnianhimoinen markiisi A----. Tällä hyvällä ystävällä, niinkuin
muistamme, oli yrityksessään herra Ashtonia kohtaan ollut sen verran
menestystä, että valtiosinetinvartia ainakin ääneti kuunteli hänen
tarjouksiaan, vaikkei hän niihin antanutkaan suoraa, suostuvaista
vastausta. Tämän oli asiamies kertonut lähettäjälleen, joka siihen
vastasi vanhalla ranskalaisella sananparrella: "_Chateau qui parle,
et jemme qui écoute, l'un et l'autre va se rendre_" (Linna, joka
rupeaa keskusteluun, ja nainen, joka kuuntelee, ovat kumpainenkin
antautumaisillaan). Sillä valtiomies, joka vastaamatta kuuntelee
ehdotusta hallitustavan muutoksesta, oli markiisin mielestä aivan
samassa tilassa kuin linna, joka rupeaa keskusteluihin, ja nainen, joka
kuuntelee tarjouksia. Siitä syystä hän oli päättänyt piirittää
valtiosinetinvartian likemmältä.

Tuotu käärö sisälsi siis kirjeen tuolta ystävältä ja liittolaiselta
sekä toisen itse markiisilta, jossa tämä suoralla tavalla pyysi
kursastelematta käydä katsomassa valtiosinetinvartiaa. Heidän piti
matkallaan etelään päin kulkea sen tienoon kautta, tiet olivat huonot,
kestikievarit mitä kurjimmassa tilassa; valtiosinetinvartia oli
vanhastaan erään markiisin kirjeenvaihtajan likeinen tuttava, vaikkei
niin paljon hänen itsensä; mutta olivathan sentään herra Ashton ja
markiisi sen verran tuttavat, että tämmöinen vieraskäynti saattoi
näyttää aivan luonnolliselta ja että se tuttavuus saattoi tukkia suun
niiltä, joiden ehkä teki mieli selittää sitä valtiolliseksi
salavehkeilyksi. Herra Ashton siis heti suostui pyyntöön, mutta samalla
hän kuitenkin lujasti päätti, ettei hän antautuisi heidän hankkeisiinsa
tuumankaan vertaa syvemmälle kuin mitä _järki_ (sillä hän
tarkoitti omaa etuaan) selvään oli näyttävä soveliaaksi.

Kaksi seikkaa oli tässä tilaisuudessa, jotka näyttivät
valtiosinetinvartian mielestä erittäin edullisilta: se että Ravenswood
oli hänen luonaan ja että rouva Ashton oli poissa kotoa. Siinä, että
Ravenswood oleskeli hänen katoksensa alla, oli hänen mielestään vahva
este kaikkia vaarallisia ja vihollismielisiä hankkeita vastaan, joihin
mainittu nuoriherra muuten markiisin avulla olisi ehkä ryhtynyt. Ja
Lucy, sen herra Ashton käsitti, oli tätä nykyä isänsä viivytys- ja
odotustuumiin nähden paljoa soveliaampi talonemäntä kuin hänen
äitinsä, joka varmaan tavalla tai toisella oli ylpeydellään ja
leppymättömyydellään häiritsevä valtiosinetinvartian viisaita vehkeitä.

Hartaisiin pyyntöihinsä, että nuoriherra viipyisi hänen luonansa
markiisin käynnin yli, herra Ashton tietysti sai helposti suostumuksen;
sillä nyt Haltijan lähteen äärellä tapahtuneen rakkaudentunnustuksen
jälkeen ei Ravenswoodia enää haluttanutkaan äkisti lähteä. Lucy ja
Lockhard siis saivat käskyn tehdä varustuksiaan kumpikin omassa
piirissään, niin että aiotut vieraat saatettaisiin ottaa vastaan
komeudella ja ylellisyydellä, mikä siihen aikaan Skotlannissa vielä oli
sangen tavatonta.



KAHDESKYMMENES LUKU.


    _Maralb_. "Isäntä, nyt vieras herra tuli,
    hevosen seläst' astui jo" -- --

    _Overreach_. "Pois sisään,
    ja tee kuin sanoin. Onko
    tuo riemastava soitanto, min käskin,
    jo valmis häntä vastaanottamaan?"

    _Miten vanhaa velkaa uudella tavalla maksetaan_.

Herra William Ashton oli viisas mies, taitava lainoppinut ja
asianmukaisten menettelytapojen syvä, käytännöllinen tuntija; mutta
sittenkin hänen mielenlaadussaan oli muutamia kohtia, jotka paremmin
soveltuivat hänen luontaiseen pelkuruuteensa ja ylöspäin pyrkiessään
käyttämiinsä viekkaisiin juoniin kuin siihen korkeaan arvopaikkaan,
johon hän oli päässyt. Näistä kohdista näkyi, että hänen älynsä, vaikka
se olikin hyvin viljelty, alkujaan ei ollut muuta kuin tavallinen, ja
että halpa mieli, joskin huolellisesti kätkettynä, piili hänen
sydämensä pohjalla. Hän näytteli mielellään rikkauttansa kerskaavalla
tavalla, ei niinkuin mies, jolle ylellisyys tottumuksesta on tullut
tarpeeksi, vaan niinkuin se, jonka silmissä ylellisyydellä vielä on
uutuuden viehätys. Mitättömimmistäkin pikkuseikoista herra Ashton itse
piti huolta; ja Lucy näki ylenkatseen punan nousevan Ravenswoodin
poskille, kun valtiosinetinvartia tämän kuullen täydessä toimessaan
puheli Lockhardin, vieläpä vanhan emännöitsijänkin kanssa asioista,
joita aatelisperheissä isäntäväki tavallisesti ei ollenkaan ajattele
siitä syystä, että niiden laiminlyömistä pidetään mahdottomana.

"Minä en liioin kummeksisi", virkkoi Ravenswood eräänä iltana
poistuessaan salista, "jos herra Ashton olisikin ylimalkaan hiukan
levoton; sillä markiisin tulo tänne on kunnianosoitus, ja se on
kunnianosoituksena vastaanotettava. Mutta minä olen jo aivan väsynyt
kuulemaan noita jonninjoutavia pikku kyselemisiä maitohuoneen ja
ruoka-aitan, jopa kanakopinkin tilasta -- malttini on aivan
loppumaisillaan. Helpompi on kärsiä köyhyyttä Wolfs Cragissa kuin tätä
kiusoittavaa rikkautta Ravenswoodin kartanossa!"

"Mutta sittenkin", vastasi Lucy, "minun isäni juuri pitämällä huolta
tällaisista pikkuseikoista sai omakseen tämän kartanon -- --"

"Jonka minun esi-isäni menettivät siitä syystä, etteivät pitäneet
niistä huolta", jatkoi Ravenswood. "Olkoon niinkin, mutta raskas on
kantomiehen taakka sittenkin, vaikka se olisi kultaa."

Lucy huokasi; hän näki liiankin selvään, että Ravenswood ylenkatsoi
hänen isänsä tapoja ja tottumuksia, ylenkatsoi tätä isää, jota Lucy
niin kauan oli pitänyt parhaana, rakkaimpana ystävänään ja jonka
rakkaus oli niin usein ollut Lucyn lohdutuksena, kun hän äitinsä
halveksivan tylyyden johdosta oli suruissaan.

Pianpa rakastavaiset havaitsivat olevansa erimielisiä toisissakin,
tärkeämmissä asioissa. Uskonto, rauhan synnyttäjä, oli noina
eripuraisuuden aikoina niin väärin ymmärretty ja käsitetty, että sen
säännöistä ja ulkomenoista oltiin aivan erimieltä, vieläpä
vimmaisimmalla vihalla riideltiin. Valtiosinetinvartia, joka kuului
whigpuolueeseen, oli tietysti uskonnoltaan presbyteriläinen, ja hän oli
muutamissa tilaisuuksissa katsonut tarpeelliseksi osoittaa
kiivaampaakin hartautta tämän kirkkokunnan puolesta kuin mitä hänen
sydämessään toden teolla lienee ollut. Hänen lapsensakin tietysti
olivat samaan uskontoon kasvatetut. Mutta Ravenswood, niinkuin jo
tiedämme, kuului episkopaaliseen kirkkoon. Usein hän siis Lucyn kanssa
puhellessaan moitti muutamien hänen uskolaistensa silmitöntä kiivautta;
ja Lucy sitä vastoin vihjaili, vaikkei juuri selvään lausunut,
pitävänsä kauhistuksena sitä uskonnollista penseyttä, joka, niinkuin
hänelle aina oli opetettu, välttämättömästi seurasi piispojen
hallitusta kirkkokunnassa.

Tällä tavoin, vaikka heidän keskinäinen rakkautensa näytti pikemmin
enenevän kuin vähenevän sitä mukaa kuin he paremmin tutustuivat toinen
toiseensa, kumpaisenkin mieleen sittenkin sekaantui myös vähemmin
hauskoja tunteita. Lucy, vaikka hän niin hartaasti rakasti
Ravenswoodia, samalla kuitenkin salaa sydämessään myös pelkäsi häntä.
Hänen henkensä oli jalompaa, majesteetillisempää laatua kuin niiden
ihmisten, joiden kanssa Lucy siihen saakka oli seurustellut; hänen
ajatuksensa olivat rohkeammat, vapaammat; hän halveksi useinkin sitä,
mitä Lucy oli oppinut pitämään erikoisen pyhänä. Ravenswood puolestaan
huomasi, että Lucy oli hiljainen, taipuvainen olento, joka, niin
ainakin Ravenswoodin silmissä näytti, oli muodostuva aina siksi, miksi
ne, joiden seurassa hän eli, tahtoivat häntä muodostaa. Ravenswood
tunsi, että lujempimielinen toveri, joka hänen kanssaan lähtisi elämän
merelle samoin kuin hän itsekin huolimatta siitä, oliko vastamyrsky vai
myötätuuli -- semmoinen toveri olisi enemmän hänen oman luonteensa
mukainen. Mutta Lucy oli niin kaunis, niin hellän rakastava, niin
erinomaisen lempeä ja hyvä! Ravenswood olisi siis mielellään, jos
mahdollista, tahtonut hänet luonteeltansa lujemmaksi ja rohkeammaksi,
ja suuttuikin välistä, kun Lucy niin suuresti pelkäsi, että heidän
rakkautensa ennen aikojaan joutuisi vanhempain tietoon. Mutta samalla
Ravenswood huomasi, että tämä miltei heikkouden tapainen mielenhentous
teki Lucyn vielä rakkaammaksi hänen sydämelleen; sillä olihan tämä
neito olento, joka vapaasta tahdosta oli turvautunut hänen suojaansa ja
ottanut hänet onnensa tai onnettomuutensa haltijaksi. Tämmöisinä
hetkinä Ravenswoodin sydämessä liikkuvat tunteet olivat samanlaiset
kuin ne, jotka skotlantilainen ikimuistettava runoseppä Johanna Bailley
sittemmin näillä sanoin niin kauniisti tulkitsi:

    -- -- -- "Sä köynnöskasvi suloinen,
    jok' olet hennon vartes kiinnittänyt
    kovahan kallioon -- ei kiinny minuun!
    Oon jäykkä, myrskysäissä paatunut;
    mut rakastaa jos mua tahtoisit,
    mä rakastaisin sua hartahasti,
    uskollisesti myös, vaikk'en ma tosin
    näin suloiselle kumppaniksi kelpaa."

Luonteitten erilaisuus näytti siis tavallansa vain vahvistavan heidän
rakkautensa kestävyyttä. Jos he ennen tuota innostuksen hetkeä, jolloin
he tarkemmin ajattelematta lupasivat uskollisuutta toisillensa,
olisivat täydesti tunteneet toistensa mielenlaadun, niin on kyllä
luultavaa, että kovin suuri pelko olisi estänyt Lucyä rakastamasta
Ravenswoodia. Ja tämä kenties silloin olisi pitänyt Lucyn hiljaisuutta
ja taipuvaisuutta typeryytenä eikä olisi arvellut hänen ansaitsevan
mitään huomiota. Mutta nyt he olivat sidotut toisiinsa; ainoa, mitä
Lucy nyt pelkäsi, oli se, että ylpeys joskus voisi saattaa hänen
rakastajansa katumaan tätä liittoaan. Eikä Ravenswood puolestaan
pelännyt muuta kuin että Lucy, jonka mieli oli niin kovin taipuisa,
saattaisi hänen poissaollessaan tai esteitten vastaantulossa totella
seuralaistensa kehoituksia tai käskyjä ja luopua lupauksestaan.

"Älä sitä pelkää", sanoi Lucy, kun tämä epäluulo kerran puolin sanoin
pääsi livahtamaan hänen rakastettunsa suusta. "Peilit, jotka ottavat
vastaan kaikkien esineitten kuvat sitä mukaa kuin nämä eteen sattuvat,
ovat tehdyt kovista aineista, lasista tai teräksestä. Mutta pehmeämmät
aineet kerran oltuaan jonkun vaikutuksen alaisina säilyttävät jäljen
muuttumattomana."

"Se on runoutta, Lucy", vastasi Ravenswood, "runoudessa on aina vähän
petosta, ja usein on kaikkikin valetta."

"Usko sitten, kun peittämättömin, suorin sanoin vakuutan sinulle",
sanoi Lucy, "että tosin en voi mennä naimisiin vanhempieni luvatta,
mutta ettei myöskään pakottamalla eikä viekoittelemalla minua saada
antamaan toiselle kättäni, ennenkuin sinä itse olet luopunut minulta
saamastasi oikeudesta."

Nuorella parilla oli kyllin aikaa tämmöisiin selityksiin. Henrik oli
nyt harvemmin heidän kumppaninaan; hän kuunteli vastahakoisena
oppilaana opettajansa selityksiä tai harjoitteli hartaalla halulla
metsänvartiain ja tallirenkien johdon alaisena. Ja valtiosinetinvartia
vietti aamupuolensa työhuoneessaan kirjoitellen kirjeitä kaikenlaisille
ihmisille ja huolestuneessa mielessään punniskellen niitä eri tietoja,
joita saapui hänelle joka haaralta tuosta odotetusta muutoksesta
Skotlannin hallituspiireissä sekä kumpaisenkin vallasta taistelevan
puolueen otaksutusta voimasta. Toisin ajoin hänellä oli toisenlaisia
puuhia, hän kun itse milloin tällä, milloin tuolla tavalla järjesteli
varustushankkeita markiisi A:n käyntiä varten, joka oli jo kahdesti
jonkun välttämättömän viivykkeen vuoksi lykkäytynyt tuonnemmaksi.

Näissä monenlaisissa sekä valtiollisissa että taloudellisissa
puuhissaan ollen hän ei näyttänyt huomaavankaan, että hänen tyttärensä
välttämättömästi aina piti seurustella vieraan nuorenherran kanssa. Ja
naapurit, niinkuin naapureilla on tapana kaikissa maissa, suuresti
moittivat häntä siitä, että hän salli tuon nuoren parin välisen
tuttavuuden muuttua näin likeiseksi. Ainoa luonnollinen selitys oli se,
että hän aikoi heistä avioparia; mutta todellinen syy ei ollut mikään
muu, kuin että valtiosinetinvartia viivytteli ja lykkäsi toistaiseksi
päätöstänsä, kunnes hän oli saanut selville, kuinka harras markiisin
huolenpito Ravenswoodin asioista todella oli ja miten paljon voimaa
sillä herralla saattoi olla niitä edistämään. Herra Ashton oli
päättänyt olla sitoutumatta sinne tai tänne ennenkuin nuo seikat olivat
hänelle aivan selvinä ja tiettyinä; ja niinkuin viekkaat ihmiset
monestikin, hän surkealla tavalla takertui omiin pauloihinsa.

Niihin, jotka ankarimmin moittivat sitä, että herra Ashton salli nuoren
Ravenswoodin niin kauan aikaa oleskella kattonsa alla ja lakkaamatta
seurustella talon tyttären kanssa, kuului myös Girningtonin kartanon
uusi omistaja ja hänen uskollinen kumppaninsa ja viinaveikkonsa. Me
olemme jo tutustuneet molempiin näihin herroihin Bucklaw'n ja kapteeni
Craigengeltin nimillä. Edellinen oli nyt viimein saanut iso-tädiltään
periä avarat tilukset sekä myös melkoisen rahasumman. Tällä
jälkimmäisellä oli hän lunastanut takaisin isänsä kartanon, jonka
nimellä hän yhä vielä kernaimmin kuuli itseään mainittavan. Kapteeni
Craigengelt tosin oli ehdottanut muka erittäin edullisena rahan
kasvamisen keinona sitä, että ne olisi pantu Law'n pankkiin, joka juuri
silloin perustettiin; olipa kapteeni tarjoutunut vartavasten
matkustamaan Pariisiin sen asian vuoksi. Mutta Bucklaw oli vahingostaan
kuitenkin sen verran viisastunut, ettei hän ottanut korviinsa
Craigengeltin keksimiä keinoja, joiden kautta hänen nykyään
takaisinsaatu rikkautensa saattoi joutua vaaranalaiseksi. "Sen
perästä", sanoi hän, "kun sain syödä hernekakkua, juoda hapanta viiniä
ja maata salakamarissa Wolfs Cragissa, minä olen pitävä hyvää ruokaa ja
pehmeää vuodetta suuressa arvossa niin kauan kuin elän, ja pidän huolen
siitä, ettei minun ikänä tarvitse enää turvautua semmoiseen
vieraanvaraisuuteen."

Craigengelt huomasi siis pian pettyneensä ensi hetken toivossaan, että
hänelle Bucklaw'n herrasta koituisi hyvä lypsylehmä. Mutta sittenkin
vuoti hänellekin monta etua hänen ystävänsä uudesta onnesta. Bucklaw ei
ollut koskaan ollut herkkusuu kumppaneitaan valitessa. Hän oli tottunut
pitämään semmoisten miesten seuraa huvittavana, joiden kanssa tai
joille hän saattoi nauraa, miten milloinkin mieli teki. Hänellä piti
olla kumppani, joka, skotlantilaista sananpartta käyttäen, otti vastaan
"niin hyvin ruoskan kuin ruoankin"; kumppani, joka osasi ottaa osaa
kaikkiin huvituksiin sekä sisällä että ulkona ja joka, jos isännän
mieli teki viinapulloa (se ei niinkään harvoin tapahtunut), säästi
häneltä yksinään-juopumisen häpeän. Siitä seurasi, että Craigengelt oli
Girningtonin kartanossa usein nähty, miltei ainainen vieras.

Tämmöinen seura ei Bucklaw'lle voinut milloinkaan eikä millään
mahdollisella tavalla olla hyväksi, vaikka tosin vaara siitä ehkä
väheni, että hän niin perinpohjin tunsi syöttiläänsä luonnonlaadun ja
niin täydellisesti ylenkatsoi häntä. Mutta asiain semmoisinaankin
ollessa oli erittäin suuri syy pelätä tuon huonon seurakumppanin
turmelevan kaikki hyvät avut, jotka hänen isäntänsä ehkä oli luonnolta
saanut.

Craigengelt ei ollut koskaan antanut anteeksi sitä ylenkatsetta, jolla
Ravenswood oli tempaissut hänen kasvoiltansa miehuuden ja rehellisyyden
tekokuoren. Ja Bucklaw'n vihan kiihoittaminen häntä vastaan oli
vaarattomin kostokeino, joka johtui tämän viekkaan, ilkeän, mutta
pelkurimaisen miehen mieleen.

Hän muistutteli siis yhä Bucklaw'lle tuota asiaa, ettei Ravenswood
ollut ruvennut hänen kanssaan kaksintaisteluun; ja kaikilla tavoin hän
koetti saattaa suojelijansa siihen luuloon, että kunnia vaati tämän
asian ratkaisemista viipymättä lähtemällä Ravenswoodin puheille. Mutta
vihdoin Bucklaw jyrkästi käski hänen olla vaiti tästä asiasta.

"Minun mielestäni", sanoi hän, "herra Ravenswood ei ole käyttäytynyt
minua kohtaan niinkuin kunnon aatelismiehen sopii, enkä ymmärrä millä
oikeudella hän lähetti minulle röyhkeän vastauksen, kun minä vaadin
häntä miekalla teostaan vastaamaan. -- Mutta hän pelasti kerran
henkeni, ja kun asiaa nyt oikein mietin, niin luulen, että me olemme
nyt kuitit. Mutta jos hän toisen kerran sattuisi minun tielleni, niin
alkaa meidän välillämme uusi tili, ja silloin Ravenswoodin nuoriherra
kavahtakoon."

"Kavahtakoon vaan, totta maar!" toisti Craigengelt. "Sillä kun sinä
pääset vauhtiin, Bucklaw, niin on hänellä miekan kärki nahassaan ennen
kolmatta pistoyritystä, siitä panisin vaikka mitä vetoon."

"Silloin et ymmärrä asiasta hiukkaakaan", vastasi Bucklaw. "Ethän
olekaan nähnyt hänen miekkailevan."

"Minäkö en asiasta ymmärtäisi hiukkaakaan?" vastusteli syöttiläs, --
"sepä todella on sukkelaa leikinlaskua! -- Ja vaikken olekaan koskaan
nähnyt Ravenswoodin miekkailevan, niin enkö sentään ole käynyt
_monsieur_ Sagoonin opissa, joka oli paras _maitre d'armes_
Pariisissa? Enkö ole käynyt _signor_ Pocon luona Firenzessä, ja
_meinheer_ Durchstossenin luona Wienissä, enkö ole nähnyt kaikkia
heidän temppujaan?"

"En tiedä missä lienet käynyt, missä et", sanoi Bucklaw. "Mitä sitten,
jos oletkin?"

"No ei muuta kuin että piru minut vieköön, jos olen nähnyt yhdenkään
ranskalaisen, italialaisen tai saksalaisen osaavan käyttää jalkaansa,
kättänsä ja silmäänsä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Bucklaw."

"Tuo on luullakseni valetta, Craigie-veikko", vastasi Bucklaw. "Mutta
osaanhan minä sentään pitää puoltani harjoitusmiekalla, sotamiekalla,
tikarilla tai sapelillakin -- ja onpa siinä sen verran kuin
aatelismiehen tuleekin osata näitä asioita."

"Ja kaksikin sen vertaa kuin mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän miestä
sadasta osaa", kehui Craigengelt. "He oppivat hiukan tokaisemaan
pistomiekalla ja sitten ovat tuntevinansa jalon miekkailutaidon
perinpohjin! Kerran kun kävin Rouenissa v. 1695, menin erään ritari de
Chaponin kanssa ooppera-teatteriin, ja siellä me tapasimme kolme
englantilaista keikaria -- --"

"Tuleeko siitä pitkä juttu?" kysäisi Bucklaw keskeyttäen hänet aivan
kursailematta.

"Miten tahdot", vastasi syöttiläs, "sillä emme me siinä asiassa juuri
vitkailleet."

"Sitten minä tahdon sen lyhyenä", päätti Bucklaw. "Onko se lysti vai
surullinen?"

"Saakelin surullinen, sen vakuutan, niin se ainakin heistä tuntui.
Sillä ritari ja minä --"

"Sitten en sitä huoli yhtään kuulla", keskeytti Bucklaw. "Täytäpäs
pikari täti-eukkoni klaret-viinillä, olkoon hänen sielunsa autuas! Ja,
niinkuin Vuoriston sananlasku käskee: 'Älä ryyppyä puheella katkaise'."

"Niinhän oli vanhalla herra Evan Dhullakin tapana sanoa, silloin kun
minä rautaisten poikien kanssa kävin sotaa v. 1698. Craigengelt, niin
hän usein sanoi minulle, te olette kelpo poika ja samalla paras, joka
on pivossaan pitänyt terästä, mutta teissä on yksi vika."

"Jos hän olisi tuntenut sinut niin kauan kuin minä", keskeytti Bucklaw,
"niin olisipa hän löytänyt pari tusinaa vikoja lisäksi. Mutta hiiteen
kaikki pitkät jutut; esitäpä joku malja, mies."

Craigengelt nousi, hiipi varpaillaan ovelle, tirkisti ulos, sulki sen
varovasti, palasi paikalleen, työnsi kuluneen, kultasilaisen hattunsa
toiselle korvalleen, otti lasin oikeaan käteensä, kosketteli vasemmalla
tikarinsa pontta ja lausui: "Merentakaisen kuninkaan terveydeksi!"

"Kuulepas, kapteeni Craigengelt", sanoi Bucklaw. "Minä en huoli
ilmaista ajatuksiani tästä asiasta, sillä minulle on kunnioitettavan
Girnington-tätini muisto siksi rakas, etten tahtoisi saattaa tätä
häneltä perittyä taloa tiluksineen vaaraan kapinoimalla vallitsevaa
hallitusta vastaan. Tuo Jaakko-kuninkaasi Edinburghiin, kapteeni,
kolmenkymmenentuhannen sotamiehen kera, sitten tahdon sanoa, mitä
arvelen hänen oikeudestaan kruunuun. Mutta mitä siihen tulee, että
pistäisin kaulani nuoran solmuun ja saattaisin hyvät laajat tilukseni
niiden rangaistusten alaisiksi, jotka 'sitä asiaa varten ovat päätetyt
ja säädetyt', niin enpä olekaan niin hullu, sen saat nähdä. Jos siis
mielesi tekee heiluttaa puukkoasi ja pikariasi kapinallisia maljoja
juoden, niin saat mennä muualle hakemaan itsellesi juomaa ja
juomaveljiä."

"Olkoon vaikka niinkin", suostui kapteeni Craigengelt. "Esitä sitten
malja sinä itse, ja minä lupaan, oli se millainen hyvänsä, juoda lasin
pohjaan, vaikka se olisi peninkulman syväinen."

"Ja minä aionkin esittää maljan, joka sen vaivan maksaa, poikaseni",
sanoi Bucklaw. "Mitäpä jos joisimme neiti Lucy Ashtonin terveydeksi?"

"Olkoon menneeksi", vastasi kapteeni tyhjentäen pikarinsa. "Onhan se
sievin tyttönen koko Lothianissa. Sääli vain, että vanha kettu, hänen
isänsä, on viskaamaisillaan hänet tuon pöyhkeilevän tyhjätaskun,
Ravenswoodin nuorenherran syliin."

"Eipä se vielä niin taattu asia lienekään", vastasi Bucklaw äänellä,
joka, vaikka hän sitä koki kylmäkiskoiseksi teeskennellä, kuitenkin
herätti kumppanin kärkkään uteliaisuuden. Eikä siitä herännyt vain
uteliaisuus, vaan samassa myös se toivo, että hän voisi päästä
salaisuuden perille ja siten tulla isännälleen välttämättömän
tarpeelliseksi. Sillä pelkkään armoillaoloon ei Craigengelt suinkaan
tahtonut tyytyä, heti kun vain tilaisuus tarjoutui viisaudella tai
viekkaudella sitoa Bucklaw'n suosio lujemmalle.

"Minä luulin", virkkoi hän hetken vaiti oltuaan, "asian jo olevan aivan
ratkaistun -- he seurustelevat aina yhdessä, eikä mistään muusta puhuta
Lammerlaw'n ja Traprain'in välillä."

"Puhukoot vain mitä tahtovat", kuului vastaus, "mutta minäpä tiedän
asian paremmin. Ja minä esitän vielä kerran neiti Lucy Ashtonin maljan,
poikaseni."

"Ja minä joisin sen vaikka polvillani", sanoi Craigengelt, "jos
tietäisin, että tuo tyttönen olisi niin sukkela ja peijaisi tuota pirun
vietävää espanjalaisen poikaa."

"Ja minä pyytäisin, ettet toista kertaa yhdistäisi 'peijata' sanaa
neiti Ashtonin nimeen", virkkoi Bucklaw ankarasti.

"Sanoinko 'peijaisi?' 'Hylkäisi', arvoisa isäntäni, -- 'hylkäisi',
aioinkin sanoa, Jupiter auttakoon!" vastasi Craigengelt. "Ja minä
toivonkin, että tyttö hylkää hänet niinkuin joutava kortti
piketti-pelissä viskataan pois ja ottaa herttakuninkaan sijaan,
poikaseni! -- Mutta kuitenkin --"

"Mutta mitä?" kysyi isäntä.

"Mutta kuitenkin kuuluu olevan aivan varmaa, että he kävelevät kaiket
päivät kahdenkesken maita ja metsiä."

"Ne ovat hänen isähupakkonsa hullutuksia -- kyllä ne pian saadaan pois
tytön päästä, jos ne lienevätkään siihen pujahtaneet", vastasi Bucklaw.
"Ja nyt kaada lasisi täyteen jälleen, kapteeni, minä tahdon sinua
oikein ilahduttaa -- minä tahdon ilmoittaa sinulle salaisuuden --
salavehkeen -- solmuun saattavan salavehkeen -- solmu kuitenkin vain
vertauskuvallisesti käsitettynä."

"Naimisliiton?" kysyi Craigengelt, ja hänen nenänsä venyi pitkäksi.
Sillä hän pelkäsi, että hänen paikkansa Girningtonissa, jos ruoanantaja
menisi naimisiin, tulisi paljoa vähemmän taatuksi kuin iloisten
nuorenmiehen päivien vallitessa.

"Oikein, juuri avioliiton, mies", virkkoi Bucklaw. "Mutta miksikä sinun
uljas henkesi on näin masentunut, ja miksi purppura poskiltasi näin
vaalenee? Pöydässäni tulee aina olemaan kulma ja sillä lautanen ja
lautasen vieressä pikari, ja tuo lautanen ja pikari täytetään aina
sinua varten, vaikka kaikki hameet Lothianin maakunnassa vannoisivatkin
päinvastoin. -- Mitä, veikkonen! Minä en ole semmoinen mies, jota voi
kytkyestä taluttaa!"

"Niin minä kyllä sanoisin", virkkoi Craigengelt, "ja moni muukin minun
hyvistä ystävistäni. Mutta piru vieköön ja ymmärtäköön mistä syystä,
mutta eivätpä vaimot ole milloinkaan kärsineet minua, ja heidän on aina
onnistunut ajaa minut pellolle ennenkuin lempiviikot ovat loppuneet."

"Jos olisit edes pysynyt paikallasi kunnes ne viikot olivat kuluneet
loppuun, niin olisit ehkä kuitenkin saanut hyvän vuosi-eläkkeen", sanoi
Bucklaw.

"Mutta eipä se minulta koskaan onnistunut", vastasi alakuloinen
syöttiläs. "Niinpä esimerkiksi lordi Castle-Cuddy -- me olimme kuin
käsi ja kinnas -- minä ratsastelin hänen hevosillaan; minä lainailin
rahaa väliin häneltä, väliin muualta häntä varten; minä kasvattelin
hänen jahtihaukkojaan ja neuvoin häntä, miten hänen piti vetonsa lyödä.
Ja kun hänen mieleensä juolahti naida, niin minä naitin hänelle Kaisa
Gleggin, johon luotin niin lujasti kuin ikänä mies voi naiseen luottaa.
Ja piru vie, pois hän toimitti minut talostaan, niinkuin pyöriä olisi
jaloissani ollut, ennenkuin hän oli kaksi viikkoa ollut rouvana!"

"Entäs sitten!" vastasi Bucklaw. "Minussa, luullakseni, ei ole mitään
Castle-Cuddyn tapaista, eikä Lucyssa Kaisa Gleggin näköistä. Mutta tämä
asia, katsopas, on menevä menoansa huolimatta siitä, onko se sinulle
mieleen vai ei. Ainoa kysymys on vain se, tahdotko siinä olla apuna?"

"Apunako?" huudahti kapteeni. "Sinulle, sinä talokas herrani, sinä
lelli-poikaseni, jonka hyväksi minä vaikka patikoitsisin paljain jaloin
maailman ääreen saakka! Virka minulle vain aika, paikka, asia ja
asianhaarat, niin saat nähdä, enkö auta sinua kaikissa autettavissa
asioissa!"

"Hyvä on; sinun tulee siis ratsastaa kolmesataa virstaa minun asiani
tähden", sanoi syöttäjä.

"Vaikka tuhat, ja pieneksi kirpunharppaukseksi sen sanoisin sittenkin",
vakuutti syöttiläs. "Minä lähden heti käskemään, että satuloivat
hevoseni."

"Parempi on, että viivyt siksi, kunnes saat tietää minne sinun tulee
mennä ja mitä tehdä", virkkoi Bucklaw. "Tiedäthän, että minulla on
sukulainen Northumberlandissa, rouva Blenkensop nimeltään, joka köyhänä
ollessani valitettavasti unohti vanhan tuttavuutemme, mutta nyt on taas
kääntänyt kasvojensa paisteen minun puoleeni, heti kun onneni aurinko
uudestaan koitti."

"Piru vieköön kaikki semmoiset kaksikieliset luntukset!" huudahti
Craigengelt jalomielisesti. "Mutta sen minä voin sanoa John
Craigengeltistä, että hän pysyy ystävänsä ystävänä myötä- ja
vastoinkäymisessä, köyhyydessä ja rikkaudessa, ja sen sinäkin, Bucklaw,
olet kokenut."

"En minä suinkaan ole ansioitasi unohtanut", myönsi suojelija. "Kylläpä
muistan, että sinä, minun ollessani pahimmassa pulassa, tahdoit pestata
minut Ranskan kuninkaan tai pretendentin palvelukseen. Ja muistan
senkin, että sinä myöhemmin lainasit minulle parikymmentä kolikkoa,
koska, niinkuin minun varma uskoni on, olit kuullut sanoman vanhan
Girningtonin rouvan halvauksesta. Mutta älä sentään ole näin
alakuloinen, Jussi; uskonhan minä kuitenkin, että sinä ylimalkaan suot
minulle hyvää, ja paha onnesi on vaan siinä, ettei minulla paraikaa ole
parempaa neuvonantajaa. Mutta rouva Blenkensopiin palatakseni, hän, se
sinun pitää tietää, on Marlboroughin herttuan rouvan paras ystävä."

"Mitä Saara Jennigsinkö ystävä?" huudahti Craigengelt. "No, on hän
sitten hyvää lajia!"

"Suus kiinni ja pidä torylais-lorusi omana ilonasi, jos mahdollista",
sanoi Bucklaw. "Kuule nyt, tämä northumberilainen serkkuni on
mainitun Marlboroughin herttuan rouvan kautta tullut rouva
Ashtonin, tuon valtiosinetinvartian puolison, tai paremmin sanoen,
valtiosinetinvartian vartian hyväksi tuttavaksi. Tämä rouva on ollut
niin armollinen ja paluumatkallaan Lontoosta poikennut Blenkensopin
rouvan luo vierailemaan ja on paraikaa siellä serkkuni vanhassa
kartanossa Wansbeck-joen varrella. Näillä rouvilla, katsos, veikkonen,
on aina ollut tapana ja tottumuksena pitää aviomiehiään aivan
mitättöminä semmoisissa asioissa, jotka koskevat perheellisiä oloja. Ja
niinpä he nytkin ovat suvainneet herra William Ashtonin mieltä
tiedustelematta ottaa keskenään puheeksi avioliiton, joka tulisi
solmittavaksi Lucy Ashtonin ja minun kunnioitettavan itseni välillä;
rouva Ashton ajaa asiaa itsemääräämänään valtuusmiehenä aviomiehensä ja
tyttärensä puolesta, ja eukko Blenkensop samalla lailla, ollen minun
pyytämättäni niin armollinen, että ajaa minun asiaani. Olinpa, niinkuin
ymmärtänet, ensin hiukan ällistyksissäni, kun sain tietää, että tämä
liitto, joka koskee minua jokseenkin likeisesti, jo oli melkein
valmiiksi solmittu ennenkuin minulle siitä hiiskuttiin sanaakaan."

"Saakeli soikoon, jos se on rehellisen pelin sääntöjen mukaista",
vastasi ystävä. "Ja mitä, virkapas, sinä vastasit?"

"Ensi hetkenä, totta puhuen, arvelin lähettää sen liiton hiiteen ja sen
solmijat yhteen matkaan, nuo toisten asioihin sekaantuvat ämmät.
Toisena hetkenä minä nauroin sydämeni pohjasta. Ja kolmantena viimein
tulin siihen lujaan päätökseen, että asia ei sentään olisikaan
hullumpi, vaan minulle sangen sovelias."

"Minä luulin, ettet ollut koko tyttöstä nähnytkään kuin sen yhden
ainoan kerran -- ja silloinkin oli hänellä ratsastusnaamio silmien
peittona. Näin minä varmaan muistan sinun sanoneen."

"Niin onkin. Mutta minä ihastuin kuitenkin suuresti häneen silloin. Ja
tuota Ravenswoodin roistomaista tapaa kohdella minua -- kun hän ajoi
minut pois oveltaan lakeijain ruokakumppaniksi siitä syystä, että
hänellä muka oli valtiosinetinvartia tyttärineen vierainaan tyhjässä
nälkälinnassansa -- piru vie, Craigengelt, sitä en anna hänelle
anteeksi ennenkuin olen hänelle kostanut kelpo kepposella!"

"Toisin ei sinun pidäkään tekemän, jos sinulla on ydintä luissasi",
kehoitti Craigengelt, joka näki, että asia nyt kääntyi hänelle
mieleiseksi. "Ja jos sinä häneltä viet tuon tyttösen, niin siitä hänen
sydämensä särkyy."

"Vielä mitä", vakuutti Bucklaw; "hänen sydämensä on ylt'ympäri
järjellä ja filosofialla vannehdittu -- josta hyvästä et sinäkään,
Craigie-veikkonen, tiedä enempää kuin minä, Jumala parantakoon! --
Mutta minä tahtoisin saada hänen ylpeytensä masennetuksi, sitä minä
tarkoitan."

"Maltas", sanoi Craigengelt, "nythän minä tiedänkin syyn, miksi hän oli
sinulle niin epäkohtelias vanhassa hujanhajaisessa tornissaan. Ei hän
hävennyt sinun seuraasi -- ei, ei suinkaan! -- Hän pelkäsi, totta maar,
että sinä kävisit väliin ja veisit tytön häneltä!"

"Mitä, Craigengelt?" kysyi Bucklaw. "Luuletko todella sitä? -- Mutta
ei, ei! -- Hän on saakelin paljon pulskempi mies kuin minä."

"Kuka -- hänkö?" huusi syöttiläs; "onhan hänen pintansa musta kuin
hakkisen. Ja mitä vartaloon tulee -- kylläpä hän on pitkä mies, sitä ei
voi kieltää -- mutta kas nopea, vahvaraajainen, keski-kokoinen -- --"

"Rutto sinut korjatkoon!" kirosi Bucklaw keskeyttäen hänet, "ja
minutkin, joka lorujasi kuuntelen! Sinä kehuisit vartaloani, vaikkapa
olisin kyttyräselkä. Mutta mitä Ravenswoodiin tulee -- hän ei ole
säästänyt minua enkä minäkään aio säästää häntä -- jos _voin_
viedä tytön häneltä, niin vien hänet!"

"Jos muka voit? Tuhat tulimmaista! Sinä _ehdottomasti_ viet hänet
-- rouva, kuningas, ässä, minun valttivaltiaani! Hän saa paittion,
toisen paittion, ja ajetaan pellolle!"

"Lopeta toki hetkeksi korttilorusi", sanoi Bucklaw. "Asia on nyt jo
niin pitkälle kehittynyt, että minä olen suostunut sukulaiseni
ehdotukseen, myöntynyt huomenlahjan ja myötäjäisten määrään j.n.e. Ja
kaikki menee solmuun, heti kun Ashtonin rouva saapuu kotiin, sillä hän
se yksin hallitsee tyttärensä ja poikiensa asioita. Nyt minun vain
pitäisi lähettää joku luotettava ystävä sinne muutamia papereita
viemään."

"Niin totta kuin tämä on kelpo viiniä, minä sinun tähtesi
ratsastaisin hamaan maailman ääreen asti -- vaikka Jerikon muurille ja
Johannes-papin tuomio-istuimelle saakka!" huusi kapteeni.

"Hyvä on, kyllä uskon, että sinä mielelläsi teet jotakin minun
hyväkseni ja paljon oman hyötysi vuoksi. Nuo paperit, katsos nyt, voisi
kuka hyvänsä viedä sinne; mutta sinun pitäisi vähän enemmänkin tehdä.
Sinun pitää rouva Ashtonin kuullen, sivumennen ja ikäänkuin asia ei
olisi mitään erinomaista, mainita pari sanaa siitä, että Ravenswood
oleskelee Ashtonin kartanossa ja alinomaa seurustelee neiti Lucyn
kanssa. Ja myös voit lisätä, että kaikki naapurit tietävät markiisi
A----nkin olevan tulossa sinne ja aikovan, niinkuin luullaan, solmia
avioliiton Ravenswoodin ja neiti Ashtonin välillä. Tahtoisinpa kuulla
mitä rouva Ashton kaikkeen tähän sanoo; sillä, piru vieköön, enpä
kehtaisi kilvoitteluun lähteäkään, jos Ravenswood, joka jo onkin aika
kappaleen matkaa edellä, lopulta vie voiton."

"Eipä hitustakaan edellä -- siksi se tyttönen on liian viisas ja siinä
uskossa minä nyt juon hänen terveydekseen vielä kolmannen kerran. Ja
jos tämä aika ja paikka vain olisi sopiva, niin minä joisin sen maljan
polvillani kumarruksissa, ja ken ei siihen tahtoisi yhtyä, sille
sitoisin hänen omat suolensa sukkanauhoiksi sääriin!"

"Kuules, Craigie-veikkonen!" sanoi Bucklaw. "Sinä menet nyt
korkeasäätyisten rouvien seuraan, ja sentähden kiittäisin sinua, jos
vähäksi aikaa voisit unohtaa nuo rosvomaiset kirouksesi ja vannomisesi.
Aion sentään myös kirjoittaa heille, että olet karkea, oppimaton mies."

"Niin, oikein", vastasi Craigengelt. "Suora, karkea, rehellinen,
kursailematon soturi."

"Eipä kovin rehellinen eikä kovin soturimainen sentään. Mutta olit
minkälainen olitkin, asiani vaatii, että minä otan sinut apumiehekseni,
sillä minun pitää kannustaa Ashtonin rouvaa joutuisampaan liikkeeseen."

"Kyllä minä häneen kannustimet isken kantapyöriä myöten", vakuutti
Craigengelt, "ja hänen pitää rientää tänne täyttä neliä, niinkuin
lehmä, jolla on koko pesäkunta ampiaisia ympärillään ja häntä
kierroksessa kuin korkkiruuvi."

"Ja kuules, Craigie-veikkonen", lisäsi Bucklaw, "nämä saappaasi ja
nuttusi kelpaavat kyllä 'pullon ääressä', niinkuin teatterissa kerran
kuulin lausuttavan, mutta ovat ne sentään vähän liiaksi rasvaiset
teepöydässä istuaksesi. Hankipas siis, ole niin hyvä, itsellesi
siivompi ulkokuori, ja tästä saat rahaa kustannusten suorittamiseksi."

"Älähän, Bucklaw -- totta maar, mies -- sinä loukkaat minua. Mutta jos
sentään", lisäsi Craigengelt pistäen rahat taskuun, "tahdot saattaa
minut niin suureen kiitollisuudenvelkaan, niin täytyyhän minun
totella."

"Hyvä on, pois hevosen selkään ja matkalle vain!" käski Bucklaw, "heti
kun olet saanut ratsastuskapineesi kuntoon. Sinä saat ottaa mustan
töpökorvan ratsuksesi -- ja kuules, minä annan sen sinulle lahjaksi
kokonaan."

"Minä juon ensin puolikorttelia toivottaen hyvää menestystä asiallesi",
vastasi lähettiläs.

"Kiitoksia, Craigie-veikko, siihen minäkin vastaan pikarilla. Enkä minä
tiedä asialle muuta estettä kuin jos isä tai tytär rupeaisivat
niskoittelemaan, mutta kylläpä äiti sittenkin, jos huhussa on perää,
saa heidät taivutetuksi niinkuin pajunvesat. Muista vaan, ettet
vihastuta häntä jakobiitti-loruillasi."

"Niin oikein, se on totta -- hän on whigiläinen ja vanhan Marlborough'n
Saaran ystävä -- no, Jumalan kiitos, kyllä minä osaan nostaa minkä
lipun hyvänsä, kunhan minua kyljestä nykäistään. Minä olen tapellut
yhtä urhoollisesti John Churchillin kuin Dundeen ja Berwickin herttuan
lipun alla."

"Kyllä sen mielelläni uskon, Craigie-veikkonen", virkkoi talon isäntä.
"Mutta, Craigie, käypä, ole niin hyvä, kellariin ja noudapa meille
pullo 1678 vuoden Burgundin viiniä -- se on neljännessä hinkalossa
oikealla puolella. -- Ja kuule, Craigie-veikkonen, voisithan tuoda
vaikka puolen tusinaakin, kun kerran noutamaan lähdet. -- Hei, tästäpä
tulee hauska yö!"



YHDESKOLMATTA LUKU.


    Ja kohta he näkivät iloiset miehet,
    ja vaunut neljin hevosineen.

                 _Herttua herttuan päälle_.

Craigengelt läksi toimeensa niin pian kuin hänen varustuksensa olivat
valmiit ja suoritti matkansa niin joutuisasti sekä toimitti tehtävänsä
niin sukkelasti kuin Bucklaw oli toivonut. Herra Bucklaw'n
kirjeentuojana hän oli molemmille rouville hyvin tervetullut vieras; ja
niiden silmissä, jotka ennakkosuosiolla ottavat vastaan uuden tuttavan,
saattavat, ainakin jonkun aikaa, tämän tuttavan virheetkin näyttää
avuilta ja hänen puutteensa kiitettäviltä puolilta. Molemmat rouvat
olivat tottuneet sivistyneeseen seuraan; mutta he olivat jo ennakolta
vakuutetut siitä, että herra Bucklaw'n ystävän piti olla hauska,
siivotapainen mies, ja he lumosivat itse silmänsä eriskummallisella
tavalla. Totta sentään on, että Craigengelt oli nyt siivosti puettu, ja
se oli sangen tärkeä seikka. Mutta jos jätämmekin ulkomuodon
huomioonottamatta, niin hänen roistomainen, hävytön puhetapansa
selitettiin kunnialliseksi kursailemattomuudeksi, joka olikin soturille
sopivin; hänen kerskauksensa kävi urheuden, hänen törkeät sananpartensa
sukkeluuden nimellä. Mutta ettei joku ehkä luulisi minun tässä panneen
omiani ja ettei myös molempia rouvia tuomittaisi väärin, tulee minun
vielä lisätä eräs seikka. Rouvien älyn sokeuttamiseen ja heidän
suosionsa taivuttamiseen vaikutti suuresti se, että kapteeni
Craigengelt saapui aivan parahiksi juuri sinä hetkenä, jolloin he
ikävöivät kolmatta kumppania tredille-peliin; ja tässä, niinkuin
kaikissa muissakin peleissä, sekä sellaisissa, jotka vaativat taitoa,
että niissä, jotka riippuivat vain onnesta, oli meidän arvokas
kapteenimme perin tottunut mestari.

Kun Craigengelt näki päässeensä näin hyvään suosioon, alkoi hän
parhaansa mukaan käyttää tätä suosiotaan elättäjänsä asian
edistämiseksi. Hän havaitsikin pian Ashtonin rouvan olevan hyvin
mieltyneen tuohon naimakauppaan, jota rouva Blenkensop, osaksi
ystävyydestä sukulaistansa kohtaan, osaksi halusta solmia avioliittoja,
oli ehdottanut; siinä suhteessa Craigengeltin tehtävä oli siis helppo.
Koska Bucklaw oli nyt tuhlari-elämästään luopunut, niin oli hän juuri
senlaatuinen mies, jollaisen rouva Ashton halusi saada Lammermoorin
paimentytölleen. Sillä näin oli Lucy saava hyvät varat ja tavoiltaan
tasaisen maajunkkarin, ja hänen kohtalonsa oli äidin mielestä taattu
mitä täydellisimmällä, onnellisimmalla tavalla. Muun perintönsä
kanssa oli Bucklaw sitäpaitsi saanut jonkinlaisen äänioikeuden
parlamentinjäsenen vaalissa läheisessä kreivikunnassa, missä Douglasin
suvulla ennen aikaan oli ollut suuret tilukset. Ja Ashtonin rouvan
rakkaimpia toivoja oli, että hänen vanhin poikansa Sholto saisi
kreivikuntansa edusmiehenä istua Britannian parlamentissa, jolle
toivolle sukulaisuus Bucklaw'n kanssa saattoi olla sangen edullinen.

Craigengelt, joka tavallaan ei suinkaan ollut älyä vailla, huomasi pian
miltä haaralta Ashtonin rouvan toiveiden tuuli kävi, ja käänsi laivansa
sen mukaan. "Ei ole mitään, joka voisi estää Bucklaw'ta pääsemästä
parlamenttiin, kyllä hän kilvoittelussa saisi voiton, joutuisi
ensimmäisenä perille. Kahden serkun, kuuden kaukaisemman sukulaisen,
hänen kamaripalvelijansa ja voutinsa", vakuutti Craigengelt, "kaikkien
näiden äänet on hänellä käsissään, ja Girningtonin kartanon isännälle
on osittain rakkaus, osittain pelko aina hankkinut saman verran ääniä
lisäksi. Mutta Bucklaw ei välitä tämmöisestä etunenässä seisomisesta
enempää kuin mitä minä huolin _birkie_-pelistä -- oikein on sääli,
että hänen valtiollinen vaikutusvoimansa ei ole hyvän johdon alainen."

Kaiken tämän Ashtonin rouva imi mieleensä halukkain, kärkkäin korvin,
tehden sydämessään sen päätöksen, että hänessä olisi kyllä miestä
tulevan vävyn vaikutusvallan johtamiseen esikoisensa Sholton sekä
kaikkien muiden asianomaisten eduksi.

Nähtyänsä rouvan näin taipuvaiseksi, kapteeni, puhuaksemme Bucklaw'n
sanoin, kävi kannustamaan hänen päätöstänsä siten, että hän puolinaisin
sanoin mainitsi, miten asian laita oli Ravenswoodin kartanossa, kuinka
kauan aikaa entisen isäntäväen perillinen oli jo siellä oleskellut ja
mitä kaikkia joutavia juoruja (vaikka hän, piru vieköön, ei niitä
suinkaan uskonut) naapuristossa siitä kulki. Kapteenin toimitettavaan
osaan kuului, että hänen ei pitänyt olla välittävinänsä noista
huhuista; mutta hän huomasi heti Ashtonin rouvan kuumoittavista
poskista, värisevästä äänestä ja säihkyvistä silmistä, että tarkoitettu
peloitus oli vaikuttanut. Rouva Ashton ei ollut saanut kirjeitä
mieheltänsä niin tiheään ja säännöllisesti kuin mitä miehen
velvollisuus rouvan mielestä olisi ollut kirjoittaa. Ja näistä
tärkeistä seikoista, miehen käynnistä Wolfs Cragin tornissa sekä
vieraasta, jota hän niin ystävällisesti piti kartanossaan, rouva ei
ollut saanut ainoatakaan sanaa tietää, ennenkuin hän kuuli sen nyt
sattumalta oudolta herralta. Tämä vaitiolo oli rouvan mielestä
maanpetoksen salaamista, miltei todellista kapinallisuutta hänen
valtaansa vastaan; ja salaa hän sydämessään vannoi rankaisevansa siitä
valtiosinetinvartiaa niinkuin salaisista vallankumousvehkeistä tavattua
alamaista ainakin. Tämä suuttumus riehui hänessä sitä tulisemmin,
kun hänen täytyi salata se rouva Blenkensopilta ja kapteeni
Craigengeltiltä, joista edellinen oli Bucklaw'n sukulainen,
jälkimmäinen hänen uskottu ystävänsä. Ja kun nyt alettiin pelätä, että
hänen miehensä valtioviisaudesta tai pelkuruudesta saattaisi mieluimmin
haluta Ravenswoodia vävyksi, rouva kiihtyi vielä monta vertaa
kiivaammaksi saadakseen tuon toisen avioliiton toimeen.

Kapteeni oli tarpeeksi taitava insinööri havaitaksensa, että hänen
ruutimiinansa oli syttynyt. Ei hän siis yhtään kummastunut, kun hän
vielä samana päivänä kuuli Ashtonin rouvan päättäneen lähteä
Blenkensopin rouvan luota aikaisemmin kuin mitä ensin oli aiottu, ja jo
seuraavana aamuna, heti aamun valjettua, matkustaa Skotlantiin päin
niin suurella kiireellä kuin silloisten teiden tila ja kulkuneuvot
suinkin sallivat.

Voi poloista valtiosinetinvartiaa! -- Ei hän voinut aavistaakaan
millainen myrsky oli tulossa kiitäen niin nopeasti kuin vanhanaikuiset,
kuuden hevosen vetämät vaunut suinkin saattoivat kulkea. Hän, niinkuin
Don Gayferos, oli "unohtanut kauniin ja uskollisen puolisonsa", eikä
pitänyt murhetta mistään muusta paitsi odottamastaan markiisi A:n
käynnistä. Varmat tiedot tiesivät kertoa, että mainittu korkea herra
nyt viimeinkin aivan varmasti oli tekevä hänelle sen kunnian ja saapuva
hänen kartanoonsa kello yksi päivällä, siis tavallista myöhempään
päivällisaikaan, ja tämän sanoman seurauksena oli suuri puuha ja hälinä
kartanossa. Valtiosinetinvartia juoksi kamarista kamariin, piti
kellarissa neuvottelua hovimestarin kanssa, vieläpä uskalsi pistää
keittiöönkin nenänsä pelkäämättä mahdollista kahakkaa kokin kanssa,
joka uhkaylpeydessään usein ylenkatsoi Ashtonin rouvankin käskyjä.
Viimein, saatuansa varman tiedon siitä, että kaikki valmistuspuuhat
olivat täydessä käynnissä hän kutsui tyttärensä ja Ravenswoodin
penkereelle kartanon edustalle, jotta tältä korkealta paikalta
voitaisiin jo hyvin kaukaa huomata markiisin tulo. Siinä odottaessaan
hän astuskeli hitain, joutilain askelin edestakaisin penkerettä myöten,
joka vahvan kivimuurin ympäröimänä muodosti kartanon edustan, kohoten
yhtä korkealle kuin rakennuksen toinen kerros. Pihaan sitä vastoin
ajettiin ulkonevan kaariportin kautta, jonka litteälle katolle
penkereen puolelta päästiin muutamia matalia, leveitä, mukavia portaita
myöten. Koko kartano oli puoleksi sotaisen linnan, puoleksi
aatelisherran asuntopalatsin näköinen; ja vaikka se muutamissa
suhteissa oli aiottu suojelukseksi, näkyi kuitenkin, että vanhat
Ravenswoodin herrat sitä rakentaessaan olivat luottaneet mahtavuutensa
turvaavaan voimaan.

Tästä hauskasta kävelypaikasta avautui ihana, avara näköala silmien
eteen. Ja -- se seikka liittyy lähimmin meidän nykyiseen aineeseemme --
sinne näkyi kaksi tietä, toinen lännen, toinen idän puolella; ne
kulkivat molemmat, kumpikin haaraltaan, kukkulan poikki, joka oli
vastapäätä kartanon asemana olevaa mäkeä, ja lähenivät lähenemistään
toisiansa, kunnes ne kartanon kujaportin luona yhtyivät. Läntistä tietä
kohti kaikki kolme olivat nyt kiinnittäneet silmänsä odottaen markiisin
tulon ilmoittajien ilmestymistä; valtiosinetinvartia teki sen
tuskallisesta levottomuudesta; hänen tyttärensä katseli siitä syystä,
että hän tahtoi olla isälleen mieliksi; ja Ravenswood, vaikka hän salaa
sydämessään oli suutuksissaan tästä joutavasta hätäilystä, noudatti
heidän esimerkkiään tehdäkseen Lucylle mieliksi.

Heidän odotuksensa ei muuten kestänytkään kauan. Kaksi edeltäjuoksijaa
valkeissa vaatteissaan, mustat patalakit päässä ja pitkät sauvat
kädessä, näkyi etumaisimpana. Niin nopea oli heidän juoksunsa, että he
ilman liikaa vaivaa pysyivät aina, sen verran kuin heidän virkansa
vaati, vaunujen ja hevosten edellä. Yhä lähemmäksi he saapuivat juosta
harppaellen pitkin askelin ja pitäen koko ajan tasaista vauhtia
keuhkoja koettelevassa toimessansa. Näiden loistavien tähdenlentojen
jäljestä, jotka kiitivät semmoisella kiireellä kuin verikoston pyytäjä
olisi ollut heidän kantapäillään, läheni tomupilvi, joka tuprahteli
ilmassa markiisin vaunujen edessä vieressä tai takana ratsastavien
palvelijoiden hevosten kavioista.

Korkean aateliston etuoikeudet esiintyivät siihen aikaan paljon
silmäänpistävämmällä tavalla kuin tätä nykyä. Palvelijoitten lukumäärä
ja komeat univormut, suurellinen matkustamistapa ja saattojoukkona
olevien aseellisten miesten arvoa vaativa, melkein sotaisa ulkomuoto,
se kaikki vaikutti osaltaan, että sellainen herra heti havaittiin
paljoa korkeammaksi olennoksi kuin tavallinen, parin palvelijansa
seurassa kulkeva maajunkkari. Ja mitä kauppamiehiin tulee, niin heidän
mieleensä olisi yhtä vähän juolahtanut kilpailu komeudessa korkean
aateliston kanssa kuin matkia itse kruunupään kuninkaan loistoa. Herra
Ashtonin huomio oli kokonaan kiintynyt tähän näkyyn ja myös
vastaanottolaitosten ajattelemiseen, jotta ei asia olisi jäänyt vain
unohduksiin; siitä syystä hän tuskin kuulikaan, kun hänen poikansa
Henrik huusi: "Tuolta tulevat vielä toiset vaunut, isä, itäistä tietä
-- voivatko nekin olla markiisi A:n?"

Vihdoin viimeinkin, kun poikanulikka hihasta nykäisten oli väkisin
vetänyt hänen huomionsa puoleensa,

    hän silmänsä loi sinne, ja --
    näk' ilmestyksen hirveän.

Todentotta toisetkin vaunut, kuusi hevosta edessä, neljä ratsastavaa
palvelijaa ympärillään, lähenivät paraikaa idästäpäin laskeutuen harjun
rinnettä alas; ne kulkivat semmoista vauhtia, että oli sangen
epäiltävää kumpiko näistä eri haaroilta tulevista ajopeleistä ensiksi
ennättäisi kujan suulle. Toiset vaunut olivat siniset, toiset vihreät;
ja meteli, joita muinoin siniset ja vihreät vaunut Rooman tai
Konstantinopelin kilpatantereilla nostattivat, eivät mitenkään
olleet suuremmat sitä, jonka tämä kaksinainen näky herätti
valtiosinetinvartian mielessä. Kuka ei muistaisi noita hirvittäviä
sanoja ranskalaisen, kuolemankielissä olevan hekumoitsijan suusta, kun
eräs hänen ystävänsä, poistaaksensa hänestä sen mielettömän ajatuksen,
että muka kummitus aina määrättynä aikana ilmestyi hänelle, saattoi
huoneeseen miehen, joka oli samalla tavalla puettu kuin ilmestys, jonka
kuoleva väitti nähneensä. "Herra Jumala!" huusi viimeisillään oleva
syntinen, joka luultavasti näki sekä todellisen että myös
valekummituksen, "nyt heitä on kaksi!"

Melkein yhtä tuskallinen oli myös valtiosinetinvartian hämmästys, kun
odotettu vieras ilmestyi kahtena haamuna. Pahoja aavistuksia lensi
hänen mieleensä. Ei mikään naapuri voinut näin ennakolta ilmoittamatta
tulla tähän aikaan, kun kursailu oli pyhänä tapana. Varmaan se on
vaimoni, kuiskasi sisäinen ääni hänessä, ja tätä ajatusta seurasi
pelokas aavistus siitä, mikä saattoi olla syynä näin äkilliseen,
ennakolta ilmoittamattomaan palaamiseen. Hän tunsi olevansa "teosta
tavattu." Että vieraat, joiden seurassa hänet nyt pahaksi onneksi
tavattaisiin, olisivat rouvalle sangen vastenmieliset, ei siitä ollut
epäilystäkään. Hänen ainoa toiveensa kohdistui nyt rouvan herkkään
sopivaisuudentuntoon, joka kenties oli estävä pahan mielen
riehahtamasta julki. Mutta niin suuri oli sittenkin hänen huolensa ja
pelkonsa, että markiisille aiotut vastaanottomenot joutuivat hänen
päässään peräti sekaannuksiin.

Tämä pelko muuten ei ahdistanut yksistään herra Ashtonia. "Se on äitini
-- se on äitini!" virkkoi Lucy vaaleten kalmankarvaiseksi ja lyöden
kätensä yhteen, kun hän katsahti Ravenswoodiin.

"Ja jos se olisikin rouva Ashton", vastasi Ravenswood kuiskaten, "niin
mitä sitä tarvitsee näin säikähtyä? -- Pitäisihän toki äidin
kotiintulosta niin pitkän poissaolon jälkeen syntyä aivan toisia
tunteita kuin pelästystä ja hämmästystä."

"Sinä et tunne äitiäni", sanoi neiti Ashton äänellä, joka oli pelosta
melkein tukahduksissa. "Mitä hän sanoo, jos hän näkee sinut tässä?"

"Minä olen viipynyt täällä liian kauan", lausui Ravenswood jotenkin
ylpeästi, "jos hänen pahastumisensa minun täälläolostani teitä niin
peloittaa. -- Rakas Lucyni", lisäsi hän sitten rauhoittavalla ja
lohduttavalla äänellä, "sinä pelkäät kovin lapsekkaasti Ashtonin
rouvaa. Onhan äitisi aatelisnainen -- sivistynyt nainen -- nainen, joka
tuntee maailmaa ja tietää kuinka hänen tulee kohdella miestänsä ja
miehensä vieraita."

Lucy vain pudisti päätään. Ja ikäänkuin hänen äitinsä jo virstan
päästä, missä hän nyt vasta oli, olisi voinut nähdä ja tarkastella
hänen käytöstään, hän poistui Ravenswoodin luota ja tarttuen Henrik
veljensä käsivarteen hän talutti hänet penkereen toiseen kulmaan.
Valtiosinetinvartiakin riensi kartanon pääportille pyytämättä
Ravenswoodia tulemaan kanssaan. Tällä tavoin hän jäi yksin seisomaan
penkereelle, ikäänkuin kaikki talon asukkaat olisivat pelänneet ja
karttaneet häntä.

Tämä ei ollut mieleen miehelle, joka oli yhtä ylpeä kuin köyhä ja joka
uhraamalla syvälle juurtuneen vihansa ja tulemalla herra Ashtonin
vieraaksi luuli suoneensa armon eikä vastaanottaneensa. "Lucylle vielä
antaisin anteeksi", virkkoi hän itsekseen, "hän on nuori, ujo ja
peloissaan, kun hän äitinsä tietämättä on solminut näin tärkeän liiton.
Mutta hänenkin pitäisi muistaa, kenen kanssa hän on sen solminut, eikä
antaa minulle syytä luulla, että hän häpeää valintaansa. Ja mitä
valtiosinetinvartiaan tulee, niin hänestäpä näkyy kaikki äly, rohkeus
ja henki paenneen heti kun hän näki vilaukseltakin rouvansa vaunut.
Minun pitää odottaa, mitä tästä tulee; ja jos havaitsen olevani liikaa,
niin kylläpä täälläoloni pian loppuu."

Nämä epäluulot mielessään hän poistui penkereeltä, meni talliin ja
käski, että hänen hevosensa pidettäisiin valmiina, jotta hän, jos hänen
mielensä tekisi, voisi lähteä ratsastamaan.

Sillä välin ajomiehet molemmissa vaunuissa, jotka Ravenswoodin
kartanossa olivat nostaneet niin suuren hämmästyksen, huomasivat toinen
toisensa lähetessään kukin eri haaralta kujan suuta. Ashtonin rouvan
ajomies ja kyytimiehet saivat heti käskyn kiirehtiä edelle, jos
mahdollista; sillä rouva tahtoi ennättää miehensä puheille ennen
vierasten tuloa, keitä he sitten olivatkin. Mutta markiisin ajomies
piti kiinni herransa kunniasta sekä omastansa. Huomattuansa, kuinka
hänen kilpaveljensä lisäsi vauhtia, hänkin, seuraten luonnettansa, mikä
kaikilla hevosmiehillä kaikkina aikoina on ollut sama, päätti yrittää
päästä ensiksi perille. Molemmat ajomiehet, tuimasti tuijottaen
toisiinsa ja kiihoitellen hevosiaan kovilla piiskanlyönnillä,
karauttivat siis kilpaa alas rinnettä, niin että vaunuja seuraavien
ratsumiesten täytyi kiihdyttää vauhtiansa pieneksi neliksi. Tästä
tietysti valtiosinetinvartian hämminki vielä kiihtyi; sillä hänelle
suotu lyhyt miettimisen aika lyheni ajomiesten kiireen johdosta
vieläkin lyhyemmäksi.

Ainoa herra Ashtonin jäljellä oleva toivo oli nyt se, että
mahdollisesti jommatkummat vaunut voisivat kaatua kuperkeikkaa, jotta
hänen vaimonsa tai vieraansa siinä saattaisi taittaa niskansa. Eikä
meille ole jäänyt selvää tietoa siitä, kumpaiselleko hän mieluummin
olisi suonut tämän kohtalon; mutta syytä on luulla, ettei hänen surunsa
kummassakaan tapauksessa olisi ollut aivan lohduton. Mutta tämäkin
toivo haihtui. Sillä Ashtonin rouva, joka ei suinkaan pelännyt
kaatamista, huomasi kuitenkin, että tämä hänen kilvoittelunsa
korkeasäätyisen vieraan kanssa saattaisi näyttää naurettavalta, koska
matkan määränä oli hänen oman kartanonsa portti. Lähemmäksi kujan suuta
jouduttuansa hän siis käski ajomiehensä hillitä hevosia ja päästää
vieraan vaunut edelle, jota käskyä mies suurella mielihyvällä
tottelikin, koska se juuri parhaaseen aikaan pelasti hänen kunniansa;
sillä markiisin hevoset olivat paremmat tai ainakin vähemmän väsyneet.
Ajomies vähensi siis vauhtiansa ja salli vihreiden vaunujen
saattomiehineen ensiksi saapua kujalle, johon ne töytäsivätkin
tuuliaispäänä. Ja markiisin kultakoristeinen ohjaaja niinikään heti kun
hän huomasi etusijan myönnetyn hänelle, viihdytti vauhtinsa
hiljaisemmaksi ajoksi. Tällä tavalla hän läheni nyt korkeiden
jalavapuiden varjostamaa kujaa myöten koko saattojoukkonsa ympäröimänä;
ja Ashtonin rouvan vaunut seurasivat vähän jäljempänä, vielä hitaammin.

Kartanonsa edustalla, sen portin suulla, josta vierasten piti ajaa
pihalle, seisoi nyt herra William Ashton, pää aivan pyörryksissä. Hänen
vieressään seisoi hänen tyttärensä ja nuorempi poikansa ja taempana
suuri joukko korkeampia ja alempia palvelijoita, mitkä livreoissa,
mitkä tavallisissa vaatteissa. Skotlannin aatelisherroilla siihen
aikaan oli aivan ylenpalttinen joukko palvelijoita; sillä niitä oli
huokealla palkalla saatavissa, koska maassa oli verrattomasti enemmän
miehiä kuin työpaikkoja.

Maailmaa kokeneella miehellä on aina niin suuri kyky hillitä itseään,
ettei hän kaikkein pahimmassakaan pulassa voi kovin kauan olla
hämmästyksissään. Herra Ashton siis, kun markiisi astui alas
vaunuistaan, otti hänet tavallisella kohteliaisuudellaan vastaan, ja
saattaessaan vieraansa suureen saliin, lausui toivonsa, että matka oli
onnistunut hyvin. Markiisi oli pitkävartaloinen, pulska mies, jonka
kasvot ilmaisivat ajatusta ja älyä, ja jonka silmissä jo kadonneen
nuoruuden hilpeyden sijalla paloi nyt kunnianhimon tuli. Myös ilmeni
hänen muodossansa rohkeutta ja ylpeyttä, jota tavaksi tullut
varovaisuus ja puolueen päällikössä luonnollinen halu miellyttää
ihmisiä kuitenkin hiukan lievensivät. Hän vastasi kohteliaasti
valtiosinetinvartian kohteliaisiin kysymyksiin, ja hänet esitettiin
neiti Ashtonille, jolloin herra Ashton ei kuitenkaan voinut olla
ilmaisematta, mitä hänen mielessään pyöri. Hän näet esitti tyttärensä
sanoilla: "Vaimoni, rouva Ashton."

Lucy punastui, markiisi näytti kummastuvan talonemännän erinomaisesta
nuoruudesta, ja vaivoin valtiosinetinvartia sai ajatuksensa sen verran
kootuksi, että hän saattoi selittää: "Tyttäreni, aioin sanoa, herra
markiisi. Mutta asia oli se, että näin vaimoni vaunujen ajavan kujan
suuhun juuri teidän jäljessänne, ja --"

"Ei tarvita selityksiä, korkeasti-kunnioitettava herra", vastasi
vieras, "sallikaa minun pyytää, että menisitte puolisoanne
vastaanottamaan; minä jään tänne neiti Ashtonin tuttavuutta tekemään.
Mieleni on paha, että ajomieheni ajoi talonemännän sivuitse hänen oman
kujansa suussa; mutta minä luulin, sen te, herra Ashton, ymmärrätte,
että rouvanne yhä vielä oli Englannissa. Sallikaa minun pyytää, että
jättäisitte kaikki kursailemiset sikseen ja rientäisitte lausumaan
hänelle tervetuliaiset."

Tätä juuri valtiosinetinvartia olikin halunnut, ja hän siis viipymättä
käyttikin hyväkseen markiisin antamaa kohteliasta lupaa. Hän tahtoi
ennakolta käydä puolisonsa puheilla ja kahdenkesken ottaa vastaan hänen
suuttumuksensa ensi puuskan; siten oli rouva Ashtonin mieli kenties
johonkin määrin asettuva, niin että hän saattoi sopivalla
kohteliaisuudella tervehtiä vieraitaan. Vaunujen seisahtuessa oli siis
kohteliaan aviomiehen käsi ojennettuna rouvaa vastaanottamassa. Mutta
Ashtonin rouva ei ollut miestään näkevinänsäkään; hän ei käyttänyt
ojennettua kättä tuekseen, vaan pyysi apua kapteeni Craigengeltiltä,
joka nyt seisoi vaunujen oven vieressä hopeasilainen hattunsa
kainalossa ja joka koko matkallakin oli jo toimittanut _cavaliere
servente_'n, kohteliaan seurakumppanin virkaa. Tämän kunniallisen
herran käsivarteen nojautuen rouva Ashton astui pihan poikki, lausuen
pari käskyä palvelijoille, mutta ei sanaakaan miehelleen. Turhaan
koetti tämä vetää rouvan huomiota puoleensa; hän sai vain pikemmin
takaa seurata kuin saattaa häntä saliin, jossa he tapasivat markiisin
hartaassa keskustelussa Ravenswoodin kanssa; Lucy oli paennut pois heti
kun sai siihen tilaisuuden. Kaikkien kasvot, paitsi markiisin,
ilmaisivat nyt hämilläoloa. Sillä Craigengeltkin, vaikka hän oli
hävytön luonteeltaan, sai töin tuskin peitetyksi pelkonsa nähdessään
Ravenswoodin; ja kaikista muistakin tuntui tämä arvaamaton
yhteensattuminen sangen tukalalta.

Hetken aikaa odotettuansa, että herra Ashton esittäisi
hänet vaimolleen, markiisi päätti tehdä sen itse. "Herra
valtiosinetinvartia", lausui hän kumartaen rouva Ashtonille, "esitti
juuri vähän aikaa sitten minulle tyttärensä vaimonaan -- hän saattaisi
nyt yhtä hyvin sanoa teitä, rouva Ashton, tyttärekseen, niin vähän
teidän ulkomuotonne on muuttunut siitä, millaisena muistan sen nähneeni
muutamia vuosia sitten. -- Sallitteko kenties vanhan tuttavan olla
täällä vieraana?"

Hänen tervehdyksensä oli siksi kohtelias ettei siihen voinut tulla
muuta kuin myöntävä vastaus. Markiisi jatkoi sitten: "Tämä, rouva
Ashton, on sovintokäynti, senvuoksi rohkenen esittää teille ja teidän
suosioonne sulkea serkkuni, Ravenswoodin nuorenherran."

Ashtonin rouva ei saattanut olla tervehtimättä; mutta hänen
kumarruksensa ilmaisi ylpeyttä, miltei ylenkatsetta. Ravenswoodkaan
puolestaan ei saattanut olla kumartamatta; mutta kumartaessaan hän
vastasi toisen ylenkatseeseen samanlaisella ylenkatseella.

"Sallikaa", lausui nyt rouva, "että teille, herra markiisi,
esitän erään _minun_ ystäväni." Craigengelt, sillä rohkealla
hävyttömyydellä, jolla hänenlaisensa miehet ovat osoittavinaan
seurustelutottumusta, teki markiisille pienen kumarruksen heilahuttaen
kultasilaista hattuaan.

Rouva kääntyi nyt miehensä puoleen. "Sinä ja minä, Ashton", sanoi hän,
ja ne olivat ensimmäiset sanat, jotka hän virkkoi miehelleen, "olemme
kumpainenkin saaneet uusia tuttavia sen jälkeen kun läksin kotoa --
anna minun esittää sinulle uusi ystäväni -- kapteeni Craigengelt."

Kapteeni kumarsi uudestaan ja heilahutti kultasilaista hattuaan, johon
tervehdykseen valtiosinetinvartia vastasi ilmoittamatta, että he jo
ennestään olivat tuttavia. Hän teki sen pelokkaalla kiireellä, josta
kävi ilmi, miten kernaasti hän olisi tahtonut saada rauhan ja sovinnon
rakennetuksi itsensä ja vaimonsa, samoin kuin myös molemminpuolisten
liittolaisten välille. "Sallikaa minun esittää teidät Ravenswoodin
nuorelleherralle", virkkoi hän Craigengeltille jatkaen entistä
rauhantointa. Mutta Ravenswood suoristi pitkän vartalonsa ja vastasi
painokkaalla äänellä, katsahtamattakaan hänelle esitettyyn mieheen:
"Kapteeni Craigengelt ja minä tunnemme jo toinen toisemme perinpohjin."

"Perinpohjin -- perinpohjin", mutisi kapteeni, ikäänkuin
kaksinkertainen kaiku, ja heilahutti taas hattuaan vaikka paljon
vähemmän kuin edellisellä kerralla, jolloin tuo liike oli
ystävällisesti koristanut hänen kumarrustaan markiisille ja
valtiosinetinvartialle.

Lockhard astui nyt sisään, perässään kolme palvelijaa, jotka toivat
viiniä ja voileipiä; sillä sellaista suunavausta oli tapana tarjota
ennen päivällistä ruokahalun herättämiseksi. Ja kun vieraat olivat
käyneet niihin käsiksi, pyysi rouva Ashton anteeksi, että hänen oli
pakko ottaa miehensä hetkiseksi heidän seurastaan, koska hänellä oli
tärkeä asia puhuttavana. Markiisi tietysti pyysi, ettei rouva suinkaan
antaisi heidän estää häntä tehtävistään. Ja Craigengelt, kiireesti
kaadettuaan kurkkuunsa lasillisen väkevää kanarianviiniä, riensi ulos
kamarista; sillä kolmen kesken jääminen markiisi A:n ja Ravenswoodin
nuorenherran kanssa ei näyttänyt hänestä juuri hauskalta. Edellisen
korkea arvo liiaksi painosti hänen rohkeuttansa, ja Ravenswoodin hihaa
hän oikein vapisten pelkäsi.

Syyksi äkilliseen lähtöönsä hän sanoi sen, että hänen muka piti
huolehtia hevosestansa ja tavaroistansa; eikä hän muuttanut päätöstään
sittenkään, vaikka rouva Ashton käski Lockhardin pitää tarkkaa huolta
siitä, että kapteeni Craigengeltille annettaisiin kaikki apu, mitä hän
suinkin saattoi tarvita. Markiisi ja Ravenswood jäivät näin kahden
kesken puhelemaan siitä tavasta, jolla heitä oli kohdeltu. Rouva Ashton
puolestaan meni omaan kamariinsa, johon hänen miehensä seurasi jäljessä
jotenkin samannäköisenä kuin tuomittu pahantekijä.

Heti kun aviopari oli astunut kamariin, puhkesi rouvan tulinen luonto
ilmi, jota hän tähän asti, ulkonaisen sopivaisuuden tähden, oli
suurella vaivalla hillinnyt. Rouva Ashton lukitsi oven, otti avaimen
lukosta, ja sitten, katse täynnä ylpeää majesteetillisuutta, jota ei
ikä vielä ollut masentanut, silmät leimuten rohkeutta ja vihastusta,
hän lausui juuri pelästyneelle miehellensä seuraavat sanat: "Minun
herrani, en ole juuri kummastunut niistä uusista tuttavista, joita te
minun poissaollessani olette itsellenne hankkinut -- sillä he ovat
aivan teidän sukuperänne ja kasvatuksenne mukaiset. Ja jos jotain muuta
toivoin, niin mielelläni myönnän, että se oli väärä luulo ja että siitä
luulosta hyvin olen ansainnut sen harmin, jonka te olette minulle
tuottanut."

"Eleonora kulta -- oma vaimoni", vastasi valtiosinetinvartia, "maltahan
toki hiukan mieltäsi, niin että voin todistaa sinulle, miten tällä
teollani olen tarkasti pitänyt silmällä sukuni kunniaa yhtä hyvin kuin
sen etuakin."

"_Sinun_ sukusi etua sinä kyllä täydellisesti osaat pitää
silmällä, sen tiedän", virkkoi vihastunut rouva, "ja samoin oman sukusi
kunniaa, jos siinä lienee mitään silmällä pidettävää. -- Mutta
koska _minunkin_ sukuni etu ja kunnia, paha kyllä, siihen on
erottamattomasti yhdistetty, niin ethän pane pahaksi, jos minäkin pidän
asiaa silmällä sen verran kuin se minua koskee."

"Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä?" kysyi aviomies. "Mistä sinä
olet niin suutuksissa? Mistä syystä sinä niin kauan poissaoltuasi heti
paikalla tällä tavoin moitit minua?"

"Kysy omaltatunnoltasi, William, mikä syy on saattanut sinut siihen,
että luovut valtiollisesta puolueestasi ja periaatteistasi ja että, sen
verran kuin minä voin nähdä, olet naittamaisillasi ainoan tyttäresi
hävinneelle kerjäläisjakobiitille, joka kaiken lisäksi vielä on sukusi
perivihollinen?"

"Mitä terveen järjen ja tavallisen kohteliaisuuden nimessä minun muka
olisi pitänyt tehdä, armollinen rouva?" vastasi aviomies. "Voinko minä,
tavallisinta sopivaisuuden sääntöä rikkomatta, ajaa talostani nuoren
aatelisherran, joka, niinkuin pari päivää sitten tapahtui, oli
pelastanut tyttäreni hengen ja myös omani?"

"Pelastanut sinun henkesi muka! Olen minäkin kuullut tuon
jutun", pilkkasi rouva, "kuinka vihainen lehmä säikähdytti
valtiosinetinvartiaa ja kuinka se poika, joka tappoi lehmän, on
mainitun valtiosinetinvartian silmissä ollut täysi Guy Warwick --
pianpa saisit samanlaisesta syystä kutsua kaikki Haddingtonin
teurastajat vieraiksesi."

"Rouva Ashton", änkytti valtiosinetinvartia, "tämä on jo liikaa --
suostuisinhan minä mihin uhraukseen hyvänsä, joka sinut lepyttäisi, jos
vain virkkaisit mitä tahdot."

"Mene sitten alas vierasten luokse", käski ankara rouva, "ja ilmoita
Ravenswoodille, että nyt, kun kapteeni Craigengelt ja muita ystäviä on
tullut taloon, sinulla ei enää ole sijaa hänelle kartanossasi -- minä
odotan myös nuorta herra Haystonia, Bucklaw'n kartanon omistajaa, tänne
tulevaksi."

"Herra Jumala, Eleonora!" huudahti aviomies. "Ravenswoodko ajettaisiin
pois siksi, että Craigengeltille, kurjalle kortinlyöjälle ja vakoojalle
olisi sijaa? -- Se oli jo paljon, kun sen verran hillitsin itseni,
etten heti paikalla käskenyt tuota heittiötä ulos talostani, ja
suuresti kummastuin, kun näin hänen sinun seurassasi tulevan tänne."

"Koska näit hänen minun seurassani tulevan", vastasi heikompi
aviopuoliso, "niin siitä olisit voinut ymmärtää, että hän on sopiva
seurakumppani. Ja mitä Ravenswoodiin tulee, ei hänelle tapahdu mitään
muuta kuin mitä hän itse, sen minä varmaan tiedän, teki eräälle arvossa
pidettävälle ystävälleni, joka pahaksi onnekseen joku aika sitten
sattui olemaan hänen luonaan vieraisilla. -- Mutta tee nyt päätöksesi
-- sillä jollei Ravenswood lähde tästä talosta, niin minä lähden!"

Herra Ashton astui edestakaisin kamarissa mitä tuskallisimmassa
levottomuudessa. Pelko, häpeä, ja suuttumus taistelivat sitä
kuuliaisuutta vastaan, jota hän tavallisesti osoitti rouvallensa.
Vihdoin hän teki sellaisen päätöksen, minkä pelkurimaiset ihmiset
tekevät tavallisesti tällaisessa pulassa ollessaan; hän ryhtyi
puolikeinoon.

"Suoraan sanoen, korkea armonne, en voi enkä tahdo ottaa syykseni
tuollaista epäkohteliaisuutta Ravenswoodia kohtaan, jota te vaaditte --
semmoista ei hän ole minulta ansainnut. -- Jos sinä tahdot olla hurja
ja oman kattosi alla häväistä aatelissukuista miestä, niin en voi sitä
estää. Mutta en ainakaan tahdo olla tämmöisen mielettömän teon
välikappaleena."

"Vai et tahdo?" kysyi rouva.

"En, niin totta kuin Jumala on taivaassa, korkea armonne!" vastasi
aviomies. "Vaadi minulta jotakin, mikä soveltuu tavalliseen siivouteen,
esimerkiksi, että vähitellen jättäisin tuon tuttavuuden, tai muuta
sellaista -- mutta että minä ajaisin hänet ulos talostani, siihen en
tahdo enkä voi suostua."

"Sitten sukumme kunnian valvominen tälläkin kertaa, niinkuin usein
ennen, on jäävä minun vaivakseni", sanoi rouva.

Hän kävi istumaan ja kirjoitti kiireesti muutamia rivejä. Mutta juuri
kun hän aukaisi oven kutsuakseen kamaripalvelijansa eteisestä, yritti
valtiosinetinvartia vielä kerran estää häntä tästä päättäväisestä
teosta. "Ajattele, mitä teet, Eleonora; sinä teet veriviholliseksemme
nuoren miehen, jolla luultavasti on oleva voimaa kostaa meille -- --"

"Oletko koskaan nähnyt ketään Douglasia, joka pelkäisi vihollista?"
kysyi rouva ylenkatseellisesti.

"Niinhän se on, mutta hänessä on ylpeyttä ja kostonhimoa, joka riittää
sadalle Douglasille ja vieläpä sadalle pirullekin päälliseksi. Ajattele
toki asiaa vielä tämä yö!"

"En hetkeäkään kauemmin", vastasi rouva. "Kuulkaa, neitsyt Patullo, te
viette kirjeen nuorelle Ravenswoodille."

"Ravenswoodin nuorelleherralleko, armollinen rouva?" kysyi neitsyt
Patullo.

"Niin, Ravenswoodin nuorelleherralle, jos häntä niin tahdotte
nimittää."

"Minä pesen käteni tässä asiassa", sanoi valtiosinetinvartia. "Menen
puutarhaan katsomaan, että Jardine poimii talvihedelmiä jälkiruoaksi."

"Tee niin", vastasi rouva katsahtaen hänen jälkeensä äärettömän
ylenkatseellisesti, "ja kiitä Jumalaasi, että tänne jääpi joku, joka
osaa suojella suvun kunniaa yhtä hyvin, kuin sinä osaat valita
talviomenoita ja päärynöitä."

Valtiosinetinvartia viipyi puutarhassa jokseenkin kauan, kunnes rouvan
virittämä ruutimiina sillä aikaa kerkeäisi räjähtää, ja niin hän
ainakin toivoi, Ravenswoodin vihastuksen ensi vimma vähän asettuisi.
Kun herra Ashton vihdoin palasi saliin, antoi markiisi paraikaa käskyjä
muutamille palvelijoilleen. Hän näkyi olevan kovasti suutuksissaan ja
heti keskeytti herra Ashtonin anteeksipyynnön siitä, että oli niin
kauan antanut korkean vieraan olla yksin.

"Arvattavasti, herra Ashton, on teilläkin tieto tästä eriskummallisesta
kirjeestä, jonka teidän rouvanne on armollisesti lähettänyt
_minun_ sukulaiselleni Ravenswoodille" -- (_minun_ sanaa hän
erittäin painosti). "Ja tietysti te ette kummeksu, kun sanon
jäähyväiset. Minun sukulaiseni on jo lähtenyt arvellen jäähyväisten
sanomisen omasta puolestaan tarpeettomaksi, koska tämä eriskummallinen
häväistys on kuitannut kaiken ennen osoittamanne kohteliaisuuden."

"Minä voin vakuuttaa, herra markiisi", puolusteli herra Ashton itseään
pitäessään kirjettä kädessään, "etten tiedä mitään tämän kirjeen
sisällyksestä. Minä tiedän vain, että rouva Ashton on hyvin
äkkipikainen, ennakkoluuloissaan itsepäinen, ja mieleni on kovin paha,
jos hän on tehnyt jotain loukkaavaa, tai jos te olette katsonut sen
loukkaukseksi. Mutta toivon sentään teidän, herra markiisi, muistavan,
että naisen -- --"

"Pitää käyttäytyä sivistyneen naisen tavoin niitä kohtaan, joilla on
korkea säätyarvo", täytti markiisi keskeytyneen lauseen.

"Niin juuri, herra markiisi", virkkoi onneton valtiosinetinvartia,
"mutta rouva Ashton on sittenkin nainen --"

"Jolle, minun arveluni mukaan", keskeytti markiisi taas, "pitäisi
opettaa mitä velvollisuuksia hänen säätynsä vaatii. Mutta tässähän
tulee rouva itse, ja minä tahdon saada kuulla hänen omasta suustaan,
mistä syystä hän näin eriskummallisella, arvaamattomalla tavalla on
häväissyt minun likeistä sukulaistani meidän molempien ollessa hänen
vieraanaan."

Rouva Ashton astui nyt sisään. Hänen riitansa herra Ashtonin kanssa ja
sen jälkeen seurannut keskustelu hänen tyttärensä kera eivät olleet
kuitenkaan estäneet häntä huolehtimasta myös ulkomuodostaan. Rouva
Ashton astui sisään juhlapuvussa; ja hänen katseensa ja käytöksensä
majesteetillisuus sopikin hyvin yhteen niiden loistavien vaatteitten
kanssa, joita sen ajan aatelisnaiset käyttivät tämmöisissä
tilaisuuksissa.

Markiisi A. kumarsi ylpeästi, ja rouva vastasi tähän tervehdykseen
yhtä mahtavasti ja kylmästi. Vieras otti sitten herra Ashtonin
liikkumattomasta kädestä kirjeen, jonka hän hetkeä ennen kuin rouva
tuli, oli hänelle antanut. Markiisi aikoi ruveta puhumaan, mutta rouva
keskeytti hänet heti. "Minä näen, herra markiisi, että te tahdotte
ottaa puheeksi seikan, josta vain on harmia. Minun on paha mieli, että
juuri tällä hetkellä piti tulla esille tämmöinen asia, sillä en
tahtoisi vähimmässäkään määrässä häiritä sitä kunnioitettavaa
vastaanottoa, mikä teille, herra markiisi, olisi tuleva. Mutta näin on
laita: herra Edgar Ravenswood, jolle kirjoitin tämän teidän kädessänne
olevan kirjeen, on väärinkäyttänyt hänelle tässä talossa osoitettua
kohteliaisuutta sekä herra Ashtonin mielenlaadun hiljaisuutta ja
viekoitellut nuoren tytön kihloihin, josta suhteesta ei tytön
vanhemmille ole annettu mitään tietoa ja johon nämä vanhemmat eivät
ikänä voi suostua."

Molemmat herrat vastasivat yht'aikaa. "Mahdotonta, että minun
sukulaiseni -- --" sanoi markiisi.

"Ja vielä mahdottomampaa, että minun tyttäreni Lucy -- --" sanoi
valtiosinetinvartia.

Rouva Ashton keskeytti jyrkästi molemmat ja vastasi kumpaisellekin.
"Herra markiisi, teidän sukulaisenne, jos herra Ravenswoodilla todella
on se kunnia, on yrittänyt salaa viekoitella tämän nuoren, kokemattoman
tytön rakkauden puoleensa. Herra William Ashton, teidän tyttärenne on
ollut kyllin typerä suodaksensa enemmän suosiota, kuin mitä hänen olisi
pitänyt, näin sopimattomalle kosijalle."

"Ja minun mielestäni, rouva", virkkoi valtiosinetinvartia, jolta hänen
tavallinen malttinsa ja kärsivällisyytensä loppui, "jollei teillä ollut
mitään parempaa meille kerrottavana, niin olisitte voinut pitää
tämänkin perhesalaisuuden ilmaisematta."

"Suokaa anteeksi, herra Ashton", vastasi rouva kylmäkiskoisesti; "mutta
herra markiisilla on oikeus vaatia selitystä siitä tavasta, jolla minun
on ollut pakko kohdella tuota nuorta miestä, hänen sukulaistaan,
niinkuin hän sanoo."

"Tämä syy", mutisi valtiosinetinvartia itsekseen, "on keksitty sen
jälkeen kun teko jo oli tehty. Sillä jos siinä lieneekin perää, niin
eipä hän Ravenswoodille kirjoittaessaan sitä voinut tietää."

"Ensi kerran minä kuulen tästä asiasta", sanoi markiisi; "mutta koska
te, armollinen rouva, itse olette tämän arkaluontoisen aineen ottanut
puheeksi, niin sallikaa minun sanoa, että minun sukulaisellani olisi
syntyperänsä ja sukunsa nojalla oikeus vaatia kosintansa tyynimielistä
kuuntelemista tai ainakin kohteliasta kieltoa, jos hän onkin ollut
siksi rohkea ja kohottanut silmänsä herra William Ashtonin tyttäreen
saakka."

"Teidän pitäisi muistaa, herra markiisi, mitä sukua neiti Lucy Ashton
on äitinsä puolelta", sanoi rouva.

"Kyllä minä muistan, että te polveudutte -- Angus-suvun nuoremmasta
haarasta", vastasi markiisi, "ja teidän, armollinen rouva -- suokaa
anteeksi, että niin sanon -- ei pitäisi unohtaa, että Ravenswoodit ovat
kolme kertaa naimisen kautta liittyneet sen vanhempaankin haaraan.
Älkää, armollinen rouva -- kyllähän minä näen, mikä asian juuri on --
vanhaa, juurtunutta vihaa ei ole helppo voittaa -- sen vuoksi minä
annan paljon anteeksi -- muuten en olisikaan voinut enkä tahtonut
sallia sukulaiseni lähteä yksinään aivan kuin tästä talosta ulos
ajettuna -- mutta minä toivoin voivani sovittaa asian. Enkä tahdo
nytkään erota vihoissani teistä -- en lähde ennenkuin päivällisen
jälkeen, jolloin tapaan Ravenswoodin nuorenherran muutamien virstojen
päässä täältä. Meidän pitää puhua tästä asiasta tyynemmällä mielellä."

"Sitä juuri minäkin hartaasti haluaisin, herra markiisi", sanoi herra
Ashton kiireesti. "Eleonora, me emme saa sallia, että herra markiisi A.
lähtee suuttuneena meiltä. Meidän pitää väkisinkin pidättää hänet
täällä päivällisen yli."

"Meidän kartanomme", vastasi rouva, "ja kaikki, mitä se sisältää, on
tarjona herra markiisille niin kauan kuin hän meille tahtoo tehdä sen
kunnian ja viipyä täällä. Mutta mitä siihen tulee, että vielä
keskustelisimme tästä harmillisesta asiasta -- --"

"Suokaa anteeksi, armollinen rouva", keskeytti markiisi, "mutta en voi
sallia teidän ilmaista kovin hätäistä päätöstä näin tärkeästä asiasta.
Minä näen, että paraikaa vielä enemmän vieraita on tulossa; ja koska
hyvä onneni nyt on suonut minulle tilaisuuden uudistaa entisen
tuttavuuteni rouva Ashtonin kanssa, niin toivon, ettei minun tarvitse
menettää tätä minulle niin kallista onnea jonkun harmittavan
keskustelun vuoksi, ei ainakaan ennenkuin olemme ensin keskustelleet
hauskemmista asioista."

Rouva hymyili, kumarsi ja ojensi kätensä markiisille, joka täten
talutti hänet ruokasaliin; sillä senaikuinen, kursaileva kohteliaisuus
ei sallinut vieraan ottaa talonrouvan käsivartta kainaloonsa, niinkuin
talonpoika kirkonvihkiäisjuhlassa taluttaa kultaansa. Neiti Ashtonin
sija oli tyhjä, ja syyksi hänen poissaoloonsa ilmoitettiin, ettei hän
voinut aivan hyvin. Päivälliset olivat komeat, oikeinpa ylelliset, ja
kestivät myöhään iltaan asti.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


    Kova ol' onni isälläin,
    kovempi mulla on;
    hänt' armaans' seuras pakohon,
    mä lähden yksinäin.

                        _Walker_.

En yritäkään kertoa miten vihastus ja suru sekaisin riehuivat
Ravenswoodin sydämessä, kun hänen tällä tavoin täytyi lähteä
esi-isiensä muinaisesta asunnosta. Rouva Ashtonin kirje sisälsi
semmoisia sanoja, että hänen oli mahdoton hetkeäkään kauemmin viipyä
tämän kartanon katon alla, jos hänessä oli hiukankaan sitä
omanarvontuntoa, jota hänessä kenties oli vähän liiaksikin. Markiisikin
arveli itseänsä samalla häväistyksi, mutta kuitenkin tahtoi vielä
hieroa sovintoa. Hän antoi siis sukulaisensa yksinään lähteä otettuaan
Ravenswoodilta sen lupauksen, että hän odottaisi häntä tuossa pienessä
kapakassa, joka oli nimeltään Sammakon pesä, joka, niinkuin lukijani
ehkä muistanevat, sijaitsi puolitiessä Ravenswoodin kartanon ja Wolfs
Cragin tornin välillä, noin seitsemän, kahdeksan virstan päässä
kumpaisestakin paikasta. Sinne markiisi lupasi saapua samana iltana tai
seuraavana aamuna. Jos hän olisi noudattanut vain omia vihastuksen
tunteitaan, niin olisivat ne yllyttäneet häntä heti lähtemään; mutta
hän ei tahtonut mielellään, ei ainakaan yrittämättä, jättää niitä
etuja, joita hän oli toivonut käynnistään valtiosinetinvartian luona.
Ja Ravenswood samaten, kesken vihastuksensa tulisintakin vimmaa, ei
mielellään tahtonut hylätä sitä sovinnon toivoa, joka perustui herra
Ashtonin hänelle osoittamaan ystävällisyyteen sekä myös markiisin
puolustukseen. Mutta Ravenswood itse oli heti paikalla lähtenyt,
viipymättä sen pitempää aikaa, kuin mitä matkatavarat välttämättömästi
vaativat.

Ensi alussa hän kannusti hevostaan kovaan juoksuun puiston kautta
kulkevaa tietä myöten, ikäänkuin nopea kulku olisi voinut vaimentaa
hänen rinnassaan riehuvia sekalaisia tunteita. Mutta kun seutu kävi yhä
jylhemmäksi ja autiommaksi ja kun kartanon tornin huiput olivat
peittyneet kokonaan puiden taakse, niin hän hillitsi vauhtiansa,
ikäänkuin antaakseen sijaa noille tunteillensa, joita hän turhaan oli
koettanut tukehduttaa. Tie, jota hän kulki, kävi Haltijan lähteelle ja
Liisan mökille päin; eikä hän voinut olla muistamatta sitä turmiollista
taikavoimaa, jonka taikauskoiset ihmiset hokivat edellisellä paikalla
olevan, eikä myöskään niitä varoituksia, jotka Liisa oli turhaan
hänelle lausunut. "Vanha tarina ei puhunutkaan perättömiä", sanoi hän
itsekseen, "ja Haltijan lähde on todellakin saanut nähdä Ravenswoodin
perillisen viimeisen hullun teon. -- Ja totta Liisakin puhui", jatkoi
hän, "minä olen nyt siinä tilassa, jota hän ennusti -- tai, oikeammin
sanoen, minä olen vielä paljon pahemman häväistyksen alainen. En
olekaan isäni suvun sortajan syöttiläänä ja perheenjäsenenä, mitä vanha
ennustaja-eukko pelkäsi, vaan olen viheliäinen kurja, joka on pyrkinyt
tuohon alentavaan paikkaan ja joka on saanut ylenkatseellisen kiellon."

Meidän täytyy kertoa tämä juttu samalla tavalla kuin se on meille
kerrottu; ja jos otamme lukuun, miten pitkä aika on jo kulunut tässä
kerrotuista tapahtumista ja kuinka halukkaat kaikkeen ihmeelliseen ne
ihmiset ovat, joiden suun kautta tämä juttu on kulkenut, niin eipä se
olisikaan täydellisesti skotlantilainen tarina, jollei siinä tulisi
myös hiukan näkyviin skotlantilaista taikauskoa. Ravenswoodille näet
kerrotaan hänen lähetessään Haltijan lähdettä tapahtuneen tämmöisen
ihmeen. Hänen ratsunsa, joka asteli hitaasti, pysähtyi äkkiä kesken
vakavaa, tasaista kulkuaan, korskahti, kavahti pystyyn eikä liikahtanut
eteenpäin kannustimista huolimatta, aivan kuin se äkkiä olisi huomannut
jotain säikähdyttävää. Ravenswood näki nyt naishaamun valkeassa tai
oikeammin harmaassa viitassa aivan samalla paikalla istumassa, missä
Lucy oli kuunnellut hänen onnetonta rakkaudentunnustustaan.
Ravenswoodille johtui ensi hetkenä mieleen, että Lucy kenties oli
arvannut mitä tietä hän oli kulkeva puiston kautta ja rientänyt tälle
tutulle, yksinäiselle paikalle lievittääkseen omaa ja rakastajansa
surua viimeisillä jäähyväissanoilla. Tässä luulossa hän hyppäsi maahan
hevosensa selästä, kiinnitti suitset oksaan ja astui kiireesti lähdettä
kohti, hartaasti, vaikka hiljaisella äänellä lausuen sanat: "Neiti
Ashton! -- Lucy!"

Nämä sanat kuultuaan nainen kääntyi hänen puoleensa ja Ravenswoodin
ihmettelevät silmät tunsivat, että siinä oli vanha, sokea Liisa eikä
Lucy Ashton. Hänen eriskummallinen pukunsa, joka oli pikemmin ruumiin
hikiliina kuin elävän naisen puvun kaltainen, Liisan vartalo, joka, sen
hän huomasi, oli tavallista pitempi, ja eniten kaikesta se, että tuo
sokea, vaivainen, vanhuuttaan kykenemätön ihminen oli täällä yksinään,
niin kaukana asunnostaan (sangen pitkän matkan päässä, jos muistamme,
kuinka huonovointinen eukko oli) -- kaikki nämä seikat yhteensä
ihmetyttivät, melkeinpä peloittivat häntä. Ravenswoodin lähetessä
nainen verkalleen nousi istualtaan, kohotti ryppyisen kätensä,
ikäänkuin kieltäen häntä tulemasta, ja hänen lakastuneet huulensa
liikkuivat nopeasti, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Ravenswood
seisahtui; ja kun hän hetken kuluttua jatkoi kulkuaan, niin Liisa tai
Liisan haamu liikkui tai liukui taaksepäin viidakkoon, yhä katsellen
tulijaan. Pian peittivät puut koko ilmestyksen; ja Ravenswood, joka ei
voinut voittaa sitä varmaa, peloittavaa oletusta, että tämä olento ei
kuulunut tähän maailmaan, pysyi ikäänkuin maahan juurtuneena sillä
paikalla, missä hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen näystä. Viimein
kuitenkin hän rohkaisten mielensä astui likemmäksi sitä paikkaa, jossa
haamu oli ollut istuvinaan; mutta ruoho ei ollut siinä painunut maahan
eikä mitään muutakaan jälkeä ollut, josta hän olisi voinut päättää
näkynsä olleen todellisen ja maallisen.

Mieli täynnä outoja ajatuksia ja sekavaa pelkoa, joita luonnollisesti
herää jokaisessa, joka on ollut näkevinään yliluonnollisia näkyjä,
Ravenswood palasi hevosensa luo. Näin tehden hän vähänväliä katseli
taakseen, hiukan pelokkaana, ikäänkuin odottaen näyn ilmestyvän
uudelleen. Mutta haamu, lieneekö se sitten ollut todellinen ilmestys
vai tulistuneen, kiihtyneen mielen tyhjä kuvitelma, ei tullut enää
näkyviin. Hevonen kuitenkin oli aivan hiessä ja säikähdyksissä,
ikäänkuin se olisi tuntenut sitä pelon tuskaa, jota sanotaan
yliluonnollisen olennon nostavan luontokappaleissakin. Ravenswood nousi
satulaan ja ratsasti hitaasti edelleen, aika ajoin viihdyttäen
hevostansa, joka sisällisesti värisi ja vapisi, ikäänkuin se olisi
pelännyt jokaisen metsälakeuden auetessa näkevänsä jotain uutta
kauhistusta. Vähän aikaa arveltuansa ratsastaja päätti tarkemmin tutkia
tätä asiaa. "Olisiko mahdollista, että silmäni olisivat pettäneet
minua", sanoi hän, "pettäneet minua niin kauan aikaa? -- Vai onko tuo
vaimo olevinaan niin vaivainen paremmin herättääkseen ihmisten
surkuttelua? -- Mutta sittenkään ei hän liikkunut elävän, todellisen
olennon tavalla. -- Pitäneekö minunkin taipua kansan uskoon ja luulla,
että tuo kurja nainen on liitossa pimeyden vallan kanssa? -- Siitä
tahdon saada selkoa -- en salli omien silmienikään pettävän."

Tällä tavoin epäillen hän saapui Liisan puutarhan pienelle portille.
Istuin koivun juurella oli tyhjä, vaikka ilma oli ihana ja päivä vielä
korkealla. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli sieltä naisen huokauksia ja
itkua. Ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, ja sen vuoksi hän
vähän odotettuansa nosti salpaa ja astui sisään. Autio suruhuone tämä
todella oli. Viheliäisellä vuoteellaan makasi kuolleena viimeinen
Ravenswoodin suvun palvelijoista, joka oli asunut vielä entisen
herrasväkensä tiluksilla. Henki oli hänestä juuri ikään lähtenyt; ja
pikku tyttö, joka eukon viimeisinä hetkinä oli ollut läsnä, väänteli
käsiään ja itkeä voivotteli lapsen tavalla puoleksi peloissaan,
puoleksi suruissaan emäntänsä ruumiin vieressä.

Ravenswood sai vaivoin lapsiparan pelon asettumaan, sillä hänen
äkillinen tulonsa ensi hetkenä pikemmin säikähdytti kuin lohdutti
häntä. Ja kun hän oli saanut hänet viihdytetyksi, niin tytön ensi sanat
olivat: "Te olette tullut liian myöhään." Tiedustellessaan, mitä nämä
sanat tarkoittivat, Ravenswood sai sen vastauksen, että vainaja heti
tuntiessaan kuolemantuskan ensi oireet oli lähettänyt erään talonpojan
herraskartanoon pyytämään Ravenswoodin nuorta herraa puheilleen ja että
eukko sitten maltittomasti oli odottanut häntä. Mutta köyhän
sanansaattajat ovat hitaat, huolimattomat. Mies, niin perästäpäin
saatiin kuulla, ei ollut joutunut kartanoon ennenkuin Ravenswood oli jo
lähtenyt; ja vieraiden palvelijoiden puheet olivat häntä niin suuresti
huvittaneet, ettei hän kovinkaan pian ollut muistanut palata Liisan
mökille. Sillä välin eukon tuska näytti vain kiihtyvän sitä mukaa kuin
ruumiillisetkin kivut; ja käyttääksemme Pikun, hänen ainoan auttajansa
sanoja, "hän rukoili hartaasti, että vielä kerran saisi nähdä entisen
herransa pojan ja uudistaa varoituksensa." Hän kuoli samana hetkenä,
kun kaukana olevan kylän kello löi yksi; ja Ravenswood muisti
sisäisesti kauhistuen kuulleensa kellon heläjävän metsän takaa vähää
ennen kuin vainajan haamu -- siksi hän oli nyt taipuvainen sitä
luulemaan -- oli hänelle ilmestynyt.

Kunnioitus kuollutta ja myös luonnollinen säälintunne hänen
pelästynyttä palvelijaansa kohtaan vaativat Ravenswoodia jollakin
tavalla pelastamaan Pikun tästä tilasta. Vainaja, niin tyttö kertoi,
oli toivonut tulevansa haudatuksi yksinäiselle vanhalle hautausmaalle
likelle Sammakon Pesän kapakkaa. Tätä hautausmaata sanottiin Erakon
kirkkomaaksi, ja siellä lepäsi muutamia Ravenswoodin suvun jäseniä sekä
paljon heidän alustalaisiaan. Ravenswood piti velvollisuutenaan
noudattaa tätä vainajan toivetta, mikä on hyvin tavallinen Skotlannin
rahvaan parissa. Hän lähetti siis Pikun läheiseen kylään noutamaan
avuksi muutamia naisia ja vakuutti hänelle sillä välin viipyvänsä
ruumiin luona; sillä Skotlannissa, samoin kuin myös muinoin
Tessaliassa, ei arvella käyvän laatuun jättää kuollutta ilman
silmälläpitoa.

Tällä tavoin Ravenswood sai neljänneksen tuntia tai vähän runsaamminkin
istua yksinään vartioimassa saman eukon ruumista, jonka irtautunut
henki, jolleivät hänen silmänsä aivan olleet pettäneet, juuri äsken oli
ilmestynyt hänelle. Tämä outo tapahtumien yhteensattuma vaikutti
syvästi Ravenswoodin mieleen, niin rohkea kuin hän olikin luonteeltaan.
"Liisa kuoli hartaasti haluten nähdä minua. Olisiko siis mahdollista",
semmoinen oli aivan luonnollisesti hänen ajatustensa juoksu, "että
hartaat, kiihkeät halut, jotka täyttävät sydämen juuri kuolinhetkenä,
saattavat vielä elämän loputtuakin kestää, rikkoa henkien maailman
ankaran raja-aitauksen ja tuottaa vainajan eteemme elävän ihmisen
muodossa ja näössä? -- Ja miksikä tuo haamu sai ilmestyä silmin
nähtävänä, mutta ei saanut sanoa sanottavaansa korvin kuultavasti? --
Ja miksikä saa tämmöinen luonnon sääntöjen rikkominen tapahtua, vaikka
sen tarkoitusta ei kuitenkaan anneta ilmi? -- Turhia kysymyksiä ne ovat
kaikki, joihin ainoastaan kuolema, kun se kerran saattaa minut
samankaltaiseksi kuin tämän kalmankarvaisen, lakastuneen ruumiin
edessäni, voi antaa vastauksen."

Näin puhuessaan hän levitti liinan ruumiin kasvoille, joita hän ei
tahtonut sen kauemmin katsella. Sitten hän istahti vanhaan tammiseen
nojatuoliin, jonka Liisa oli osannut anastaa omakseen silloin kun
Ravenswoodin isän lähdettyä velkojat, palvelijat, virkamiehet ja
oikeudenpalvelijat kilpaa ryöstivät kartanoa. Näin istuen hän koetti
niin paljon kuin mahdollista poistaa äskeisen tapauksen luonnollisesti
nostattamia taikauskoisia tunteita mielestään. Olihan hänellä
muutenkin, ilman noiden yliluonnollisten näkyjen kauhistusta, kyllin
syytä olla synkällä mielellä; sillä aivan äsken vielä oltuaan Lucy
Ashtonin suosittu rakastaja ja itse herra Ashtonin kunnioitettu ystävä
hän nyt istui täällä yksinään ja suruissaan vartioimassa pitäjän
vaivaisen yksin heitettyä, hylättyä ruumista.

Tästä surullisesta toimesta hän pääsi kuitenkin paljon pikemmin kuin
mitä hän oli voinutkaan toivoa siihen nähden, että kylään oli vainajan
mökiltä jokseenkin pitkä matka ja että ne kolme ämmää, jotka
sieltä -- käyttääksemme sota-ammattiin kuuluvaa sanaa -- tulivat
"vahdinvaihtoon", olivat sangen vanhat ja huonovoimaiset. Jos heitä
olisi kutsuttu mihin muuhun toimeen hyvänsä, niin nuo kolme arvokasta
muijaa olisivat kiiruhtaneet paljon vähemmin; sillä yksi heistä oli jo
kahdeksankymmenen vuoden vanha tai sen ylikin, toinen oli halvattu, ja
kolmannen jalka oli tapaturmasta tullut rammaksi. Mutta kuolleen
ruumiin hoito on Skotlannin talonpoikien mielitointa, sekä miesten että
naisten. En tiedä sanoa, lieneekö siihen syynä kansan mielenlaatu, joka
epäilemättä on vakava ja haaveksivainen; vai lieneekö se jälkimuistoa
muinaisesta katolilaisuudesta, jonka ajalla hautajaiset aina olivat
juhla-aikoja eläville. Ja pitojen viettäminen, runsaat ruoat ja hyvä
humala päässä olivat, niinkuin nytkin vielä, yhdistyneet eroamattomasti
vanhanaikuisiin skotlantilaisiin hautajaisiin. Yhtä hauska kuin
hautajaisjuomingit, _dirgie_, olivat miehille, yhtä huvittavaa
naisille oli ruumiin valmistaminen arkkuun pantavaksi. Vääntyneitten
jäsenten oikaiseminen tätä surullista työtä varten käytetyllä laudalla,
ruumiin pukeminen puhtaisiin liinavaatteisiin ja villaisen peiton
levittäminen sen yli, kaikki nämä puuhat olivat kylän vanhojen ämmien
toimena, joka tuotti heille erikoista synkkää huvitusta.

Muijat tervehtivät Ravenswoodia irvistelevällä hymyllä, joka toi hänen
mieleensä Macbethin ja noita-akkojen kohtauksen päivänpaahtamalla
Forresin kanervikkokankaalla. Nuoriherra antoi heille hiukan rahaa ja
käski heidän hoitaa ikäsisarensa kuollutta ruumista, johon toimeen he
sangen mielellään ryhtyivätkin. Samassa he ilmoittivat, että pitäisi
lähteä ulos tuvasta, jotta he saattaisivat aloittaa surullisen työnsä.
Ravenswood suostuikin kernaasti lähtemään; hän vain ensin kehoitti
ämmiä pitämään ruumiista hyvää huolta, ja kysyi heiltä, missä hän voisi
tavata haudankaivajan ja kirkonpalvelijan, jotka hoitivat tuota autiota
Erakon kirkkomaata, niin että lepopaikka, minkä Liisa mummo itse oli
valinnut, saataisiin kuntoon.

"Eipä ole vaikea löytää John Mortshenghiä", virkkoi vanhin muija, ja
hänen lakastuneilla poskillaan liehui yhä vielä sama irvistelevä
hymyily. "Hän asuu likellä Sammakon Pesää, missä kapakassa on pidetty
jos joitakin lystejä juominkeja -- sillä maahanpaniaiset ja
mahaanpaniaiset nehän aina ovat rajanaapuruksia."

"Aivan niin, kyllä se on totta, kummi", todisti ontuva ämmä nojautuen
kainalosauvaan, jolla hän kannatteli vasempaa, lyhyempää jalkaansa.
"Sillä muistanpa kuinka tämän meidän edessämme nyt seisovan
Ravenswoodin herran isä pisti nuoren Blackhallin kuoliaaksi miekallaan
jonkun pahan sanan vuoksi, joka oli päässyt hänen suustaan, kun he
istuivat ryypiskellen viiniänsä, viinaansa tai mitä se lienee
ollutkaan. Sekin poika astui tupaan iloisesti laulaen kuin leivonen ja
kulki ulos jalat edellä. Minä olin siellä ruumista käärimässä, ja olipa
se, kun veret saatiin pois pestyksi, aika sievä ruumisvenkale."

Helppo on ymmärtää, että tämä ajattomalla ajalla kerrottu juttu vielä
joudutti Ravenswoodin lähtöä tästä inhoittavasta, pahaaennustavasta
seurasta. Mutta astuessaan sen puun luokse, johon hänen hevosensa oli
sidottu, ja kiristäessään satulavyötä hän ei kuitenkaan voinut välttää,
että häntä itseään koskeva puhe kahdeksankymmen-vuotisen ämmän ja
ontuvan muijan välillä kuului hänen korviinsa pienen puutarhan
pensasaidan kautta. Nämä molemmat olivat käydä köpitelleet puutarhaan
poimimaan rosmarineja, aaprotteja sekä muita väkevähajuisia kukkasia,
joita piti sirottaa ruumiin päälle tai savutukseksi polttaa takassa.
Halvattu raukka, joka oli tulomatkasta kovin uuvuksissa, oli jäänyt
ruumista vartioimaan, etteivät noidat eivätkä pahat henget pääsisi sen
kimppuun.

Seuraavien matalalla, käheällä äänellä lausuttujen sanojen kuulemista
Ravenswood ei voinut välttää.

"Kas tässä on tuore ja täysikasvuinen myrkkyputki, Anni Winnie -- --
moni mummo ennen muinoin ei olisi tarvinnut muuta hevosta lentääkseen
vuorien ja vaarojen yli kuutamossa ja virvatulien palaessa,
laskeutuakseen viimein alas Ranskan kuninkaan viinikellariin."

"Niin kyllä, kummi! Mutta itse pirukin on tähän aikaan muuttunut yhtä
kovasydämiseksi kuin herra valtiosinetinvartia ja muut suuret herrat,
joiden on rinta kuin limsiökivestä. He pistelevät ja piinailevat meitä
ja puristavat meitä pihdeissään siitä syystä, että muka olemme noitia.
Mutta eipä, vaikka sen seitsemänkin kertaa olen lukenut rukoukseni
takaperin, paholainen kuitenkaan ole antanut minulle mitään apua."

"Oletko koskaan nähnyt paholaista?" kysyi toinen.

"En", vastasi vanha ämmä; "mutta olen minä sentään nähnyt hänestä unta
monta kertaa, ja taitaapa se päivä tulla, jona he polttavat minut
lavalla. -- Mutta eipä hätää, kummi! Onhan meillä tämä Ravenswoodin
nuorenherran antama kolikko; sillä tuotamme kylästä leipää ja olutta ja
tupakkaa ja tilkan viinaa puolikuppisiksi ja pienen murusen makeaa
sokeria -- ja olkoon piru olemassa tai olematon, sisko, kyllä tästä
sittenkin tulee hauska yö."

Hänen näin puhuttuaan ämmän nahkaiset leuat päästivät jonkunlaisen
peloittavan, vaakuvan naurunhohotuksen, joka jossakin määrin muistutti
huuhkajan huhuamista.

"Hän on rivakka ja avokätinen mies, tuo nuoriherra", virkkoi Anni
Winnie, "ja pulska poika -- leveä hartioiltaan ja hoikka vöiltään --
hänestä tulisi korea ruumis -- tahtoisinpa minä saada pestä ja pukea
häntä."

"Hänen otsaansa on kirjoitettu, Anni Winnie", vastasi
kahdeksankymmenvuotias ämmä, "ettei mikään naisen käsi eikä miehenkään
ole ojentava hänen ruumistaan -- eikä ruumislauta koskaan tule hänen
selkänsä alle -- hiero sinä siis muualla kauppaa, sillä minun tietoni
on saatu varmasta paikasta."

"Tuleeko hänen siis kaatua tappotantereelle, Liisa Gourlay? Onko
hän saava surmansa miekasta vai luodista, niinkuin moni hänen
esi-isistäänkin?"

"Älä kysele enempää -- ei hänelle ole niinkään onnellinen kohtalo
sallittu", vastasi tietäjä.

"Kyllä tiedän, että sinä olet viisaampi muita ihmisiä, Liisa Gourlay.
Mutta kukapa sinulle tämän ilmoitti?"

"Älä siitä ole milläsikään, Anni Winnie", vastasi vanha ämmä. "Kyllä se
tieto on varmasta paikasta saatu."

"Mutta sanoithan, ettet koskaan ole nähnyt tuota häijyä sielunonkijaa",
kysyi hänen utelias kumppalinsa vielä.

"Onpa tietoni sentään yhtä varmasta paikasta saatu", vastasi Liisa,
"niiltä, jotka hänen kohtaloansa ennustivat paljoa ennen kuin hänelle
pantiinkaan ensi paita ylle."

"Kuule, hänen hevosensa kavioiden kopina kuuluu", virkkoi toinen; "se
ei soi siltä kuin hänellä olisi hyvä onni matkassaan."

"Joutuin, joutuin", huusi halvattu ämmä tuvasta; "tehkäämme kaikki ja
lukekaamme kaikki luettavat. Sillä jos kuolleen ruumis ei pian tule
oikaistuksi, niin se vääntyy ja irvistää, että parastakin miestä
hirvittää."

Ravenswood oli nyt jo niin kaukana, ettei hän voinut enempää kuulla.
Hän ei välittänyt kansan yleisestä uskosta noitien voimaan,
ennemerkkeihin ja ennustuksiin, joka usko muuten hänen aikakaudellansa
ja hänen kotimaassaan oli niin luja, että sitä, joka lausui
epäilyksensä julki, katsottiin melkein samanlaisella kammolla kuin
uskotonta juutalaista tai muhamettilaista. Ravenswood tiesi myöskin,
että yleinen usko noituuden mahdollisuuteen usein vaikutti vanhojen,
voimattomien, köyhien ja juuri näistä syistä epäluulon alaisina olevien
akkojen mieleen, niin että he, kun sen lisäksi vielä tuli kuoleman
pelko ja julmien kidutusten tuska, päästivät suustaan noita
tunnustuksia, joilla seitsemännellätoista vuosisadalla Skotlannin
tuomio-istuinten pöytäkirjat ovat niin ylenmääräisesti täytetyt ja niin
häpeällisesti tahratut. Mutta aamulla nähty näky, oli se sitten
todellinen tai tyhjä mielikuvitus, oli hänessä herättänyt taikauskoisen
tunteen, josta hän turhaan koetti päästä irti. Ja se asia, joka hänen
oli toimitettava tuossa pienessä kapakassa, Sammakon Pesässä, ei ollut
juuri sitä laatua, että se olisi voinut rauhoittaa hänen mielensä.

Hänen piti käydä Mortshengh'in luona, joka oli vanhan Erakon kirkkomaan
haudankaivaja, ja puhua tälle miehelle Liisan hautajaisista. Mies asui
likellä sitä paikkaa, mihin Liisan ruumis oli pantava lepoon, ja niinpä
Ravenswood vähäisen virvoitettuaan voimiansa ravinnolla lähti
hautausmaalle. Se sijaitsi niemekkeellä, likeisiltä vuoriharjuilta
virtaavan puron polvessa. Sisältään ristinmuotoinen, vuoreen kömpelösti
hakattu luola oli täällä erakkomajana, jossa joku saksalainen pyhimys
muinaisina aikoina oli kidutellut ruumistansa; siitä oli koko paikka
saanut nimensä. Rikas Coldinghamin luostari oli sitten myöhempinä
aikoina rakentanut tähän paikkaan kappelin, josta ei kuitenkaan enää
ollut mitään jälkeä, vaikka siihen kuuluvaan kirkkomaahan yhä vielä,
niinkuin tässäkin tilaisuudessa, joskus haudattiin ruumiita. Muutamia
punakatajia kasvoi yhä vielä siellä täällä muinaisen pyhän tarhan
piirin sisäpuolella. Sotureita ja aatelisherroja oli entisinä aikoina
useampiakin haudattu tähän paikkaan; mutta heidän hautakivensä olivat
hajallaan, heidän nimensä kuluneet tuntemattomiksi. Ainoat vielä eheänä
säilyneet muistomerkit olivat ne pystyt kivet, jotka osoittivat
alhaisen kansan hautoja. Haudankaivaja asui yksinäisessä mökissä aivan
likellä kirkkomaan uutta muuria. Tämä asunto oli niin matala, että se
melkein maahan asti ulottuvine olkikattoineen, jolla kasvoi paksulti
kynsilaukkaa sekä muuta ruohoa, oli itsekin nurmettuneen hautakummun
näköinen. Tiedustellessaan Ravenswood sai tietää, että viimeisen lapion
liikuttaja oli poissa kotoa, häissä; sillä hän ei ollut ainoastaan
seudun haudankaivaja, vaan myös viulumies. Nuoriherra siis palasi
Sammakon Pesän kapakkaan käskettyään sanoa, että hän seuraavana aamuna
tulisi jälleen tuon miehen puheille, jonka apu oli välttämätön sekä
peijaisissa että pidoissa.

Vähää myöhemmin saapui Sammakon Pesään myös eräs markiisin
edeltäratsastajista tuoden sen sanoman, että markiisi seuraavana aamuna
tulisi sinne Ravenswoodin luo. Ja tämä, joka muuten olisi palannut
vanhaan asuntoonsa Wolfs Cragiin, viipyi siis kapakassa saadaksensa
tavata korkeasäätyistä sukulaistansa.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


     _Hamlet_. Eikö tässä miehessä ole yhtään tuntoa siitä mitä tekee?
     -- Hän kaivaa hautaa ja laulaa.

     _Horatio_. Vanha tottumus on tehnyt, ettei hän työnsä laatua
     muistakaan.

     _Hamlet_. Niinpä se on. Joutilaan kädessä on herkin tunto.

                                 _Hamlet, V näytös, I kohtaus_.

Kauheat, peloittavat näyt häiritsivät yhä Ravenswoodin unta, ja
valveilla ollessa häntä ahdistelivat tapahtuneitten seikkain synkät
muistot sekä myös tuskallinen tulevaisuuden pelko. Hän oli luultavasti
ainoa kaikista tässä kurjassa hökkelissä maanneista matkustajista, joka
ei valittanut majansa huonoutta eikä tuntenut yösijansa epämukavuutta.
"Ruumis silloin vain on arka kaikelle, kun mieli on jouten." Aamulla
Ravenswood nousi aikaisin; hän toivoi raittiissa aamuilmassa saavansa
sen virvoituksen, jota ei yö ollut suonut hänelle. Hän läksi taas
astumaan tuolle yksinäiselle hautausmaalle päin, joka oli noin puolen
virstan päässä kapakasta.

Kepeä sininen savu, joka jo tuprueli ilmaan erottaen elävän miehen
asunnon kuolleitten majoista, todisti, että haudankaivaja nyt oli
kotona ja liikkeellä. Pieneen kirkkomaahan astuessaan Ravenswood
tapasikin ukon kaivamassa puolitekoista hautaa. "Kohtaloni", ajatteli
Ravenswood, "näkyy aina vievän minut suru- ja kuolinpaikkoihin. Mutta
tämä ajatus on lapsekas, enkä tahdo antautua sen valtaan. Ei
mielikuvitukseni toistamiseen saa pettää aistimiani." Vanhus
Ravenswoodin lähetessä lakkasi työstään nojautuen lapioonsa, ikäänkuin
hän olisi odottanut hänen käskyään. Ja kun nuoriherra ei heti puhunut,
niin haudankaivaja aloitti puheen omalla tavallaan.

"Te mahdatte olla häävieras, herra, arvaan minä?"

"Mistä syystä niin luulet, veikkonen?" vastasi Ravenswood.

"Minulla on kaksi elinkeinoa, herra," virkkoi iloinen vanha mies,
"viulu, herra, ja lapio. Kansan kartuttaminen, herra, ja väen
vähentäminen. Ja pitäisipä minun kolmikymmenvuotisen kokemuksen nojalla
arvata silmistä kumpaako apuani tulija tahtoo."

"Sittenkin arvasit väärin tänä aamuna", vastasi Ravenswood.

"Vai väärin?" virkkoi vanha mies tuikeasti katsoen häneen. "Saattaapa
niin olla, tosiaan. Sillä vaikka teidän otsanne on tasainen, huomaan
minä siinä kuitenkin jotain, joka on yhtä paljon haudan kuin häiden
sukua. No, no, lapioni ja kuokkani täyttävät yhtä mielellään teidän
käskynne kuin viuluni koppa ja jousi."

"Minä pyytäisin sinua pitämään huolta siitä, että muuan vanha muija
pääsee kunnialla hautaan -- Liisa Gray, joka asui vuorenalustalla.
Ravenswoodin kartanon metsässä."

"Liisa Grayko! Sokea Liisa!" sanoi haudankaivaja. "Vai on hän viimein
mennyt! Sekin taas on kellon helähdys, joka käskee minunkin pitämään
itseäni valmiina. Muistanpa hyvin vielä, kun Albert Gray toi hänet
tänne meidän maahan -- sievä tyttönen hän silloin oli ja piti
englantilaiskaulaansa hyvin kenossa meidän parissamme. Mutta sittenpä
hänen ylpeytensä aika lailla masentui, sen voin sanoa. Vai on hänkin
mennyt!"

"Hän kuoli eilen", virkkoi Ravenswood, "ja pyysi, että hänet
haudattaisiin tänne miehensä viereen. Tottahan sinä tietänet, missä hän
lepää?"

"Minäkö tietäisin missä hän lepää?" vastasi haudankaivaja
skotlantilaisen omituisen kiertelevään tapaan. "Kyllähän minä tiedän,
missä mikin paikka on tässä kirkkomaassa. Mutta te puhuitte Liisan
haudasta? -- Jumal' auttakoon! -- Eipä hän tavallisessa haudassa taida
kestää, jos se on totta, mitä ihmiset hänestä ennen aikaan hokivat. Ja
jos kaivan sen kuuden jalan syvyiseksi -- noidan hauta ei saa olla
tuumaakaan matalampi, muuten hänen omat noitakumminsa ja kaimansa pian
kuorivat ruumiin hikiliinoista, vanhasta tuttavuudesta hiukkaakaan
huolimatta -- ja jos kaivan sen kuuden, tai vaikka vaan kolmenkin jalan
syvyiseksi, niin kukapa siitä työpalkan maksaa, virkkakaapas se, olkaa
niin hyvä?"

"Minä sen maksan, veikkoseni, niinkuin muutkin kohtuulliset kulungit."

"Kohtuulliset kulungitko?" toisti haudankaivaja. "No niin, olisihan
tässä hautasijan hinta -- ja kellon soittamispalkka (vaikka totta
puhuen, kello on rikki) -- arkku -- ja minun päiväpalkkani -- ja minun
pieni virkasaatavani -- ja tilkka viinaa sekä olutta peijaispitoja
varten. Luullakseni te ette saa häntä hautaan kunnialla, niinkuin
sanotaan, vähemmällä kuin kuudentoista Skotlannin markan kulungilla."

"Kas tässä on ne rahat ja vähän ylikin, veikkoseni", sanoi Ravenswood.
"Pidä vain huoli siitä, että hauta tulee oikeaan paikkaansa."

"Te mahdatte olla joku eukon englantilaisista sukulaisista, sen
takaan", virkkoi harmaapää pääkallojen vartia. "Muijan sanotaan olleen
korkeampaa sukuperää kuin hänen miehensä. Te teitte aivan oikein, kun
annoitte hänen pureskella suitsirautojansa niin kauan kuin hän eli ja
te teette aivan oikein kun nyt, hänen kuoltuaan, laitatte hänet
kunnialla hautaan: sillä tästä on teille itsellenne enemmän etua kuin
hänelle. Sukulainen jääköön vain oman onnensa nojaan niin kauan kuin
elää ja jaksaa kantaa omien pahojentekojensa rangaistuskuormaa. Mutta
eihän sovi antaa hänen tulla haudatuksi koiran tavalla, josta koko
häpeä tulee suvulle -- mitäs siitä raato itse tietää?"

"Ethän sentään arvelle parhaaksi, että ihmiset olisivat välittämättä
myös sukulaistensa häistä?" kysyi Ravenswood, jota virkansa piiriin
rajoittuva haudankaivajan armeliaisuus suuresti huvitti.

Vanha mies loi terävät, harmaat silmänsä häneen kavalasti hymyillen,
osoittaen siten, että hän oli käsittänyt kokkapuheen. Mutta kohta hän
pitkitti jälleen entiseen vakavaan tapaansa: "Häistäkö? -- Kukapa ei
pitäisi lukua häistä, joka vähänkin huolii maan täyttymisestä? Häät, se
on tietty, ovat vietettävät kaikenlaisilla pidoilla ja ystävien
kutsuilla ja musiikin helinällä, harpuilla, säkkipilleillä ja
kanteleilla. Tai myös kelpo viuluilla ja huiluilla, jos noita ennen
mainittuja vanhanaikuisia soittokoneita olisi vaikea saada."

"Viulu yksinkin, luullakseni", vastasi Ravenswood, "täyttäisi tarpeen,
vaikka kaikki muut soittokoneet puuttuisivat."

Haudankaivaja taas katsoa tuijotti häneen ennenkuin vastasi: "Se on
tietty -- se on tietty -- jos vain aika mies on jousen varressa. --
Mutta tuossa", lisäsi hän, ikäänkuin kääntääkseen puheen toisaalle, "on
Albert Grayn pitkällinen majapaikka, jota te tiedustelitte -- kolmas
kumpu tuon suuren, litteän hautakiven takana, joka kuuden jalan
mittaisena seisoo jonkun Ravenswoodin haudalla. -- Sillä sitä sukua ja
heidän joukkiotaan on täällä yltäkyllin -- piru heidät periköön! --
vaikkei tämä sentään ole heidän päähautauspaikkansa."

"Sinä et siis heitä erikoisemmin rakasta, noita ravenswoodilaisia?"
kysyi nuoriherra, jolle hänen suvulleen sivumennen sattunut siunaus ei
ollut kovinkaan mieleen.

"Kukapa heitä rakastaisi, sen tahtoisin tietää", vastasi haudankaivaja.
"Kun heillä oli varoja ja valtaa, niin he käyttivät niitä kumpiakin
väärin. Ja nyt, kun heidän päänsä on maan tasalla, niin harva sitä
taitaa surra, vaikka kauankin kestäisi, ennenkuin he saavat päänsä
jälleen pystyyn."

"Vai niin!" sanoi Ravenswood. "Enpä minä ole koskaan kuullut
sanottavan, että tuo onneton suku olisi ansainnut vihaa
kansalaisiltaan. Että he nyt ovat köyhiä, sen myönnän -- lienevätkö he
siitä syystä ylenkatsottavia?"

"Kyllä sekin vaikuttaa paljon asiaan", virkkoi Erakon kirkkomaan
haudankaivaja. "Uskokaa pois. Enpä kumminkaan tiedä, mistä muusta
syystä minua ylenkatsottaisiin -- ja ihmiset, nähkääs, eivät suinkaan
pidä minua yhtä suuressa arvossa kuin mitä pitäisivät, jos asuisin
kaksikerroksisessa, liuskakattoisessa kartanossa. Mutta mitä
ravenswoodilaisiin tulee, niin olen heitä nähnyt kolme polvikuntaa, ja
piru vieköön, eipä toinen ollut toistaan parempi."

"Minä luulin, että heitä pidettiin suuressa kunniassa tällä maan
äärellä", virkkoi ravenswoodilaisten jälkeläinen.

"Kunniassako! No katsokaapas, hyvä herra", sanoi haudankaivaja. "Mitä
ensiksi ukkovaariin, vanhaan lordiin tulee, niin minä ollessani nuori
pojan-heitukka asuin hänen maallaan ja olisin silloin puhaltanut torvea
kilpaa kenen kanssa hyvänsä; sillä siihen aikaan oli henkeä keuhkoissa.
Ja kun muistan tuota torvensoittaja Marinea, jonka olen kuullut
toitottavan, kun korkea oikeus tulee käräjäpaikkaan, enpä hänestä
silloin pitänyt suurempaa lukua kuin maitosuusta, joka puhaltaa
savikukkoa. -- Saa nähdä olisiko hän osannut soittaa 'Satulaan ylös!'
tai 'Hevosen selkään, mars!' tai 'Pulskat pojat, laukkaan!' yhtä hyvin
kuin minä -- eihän hänellä ollutkaan oikeaa nuottia!"

"Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä vanhan lordi Ravenswoodin
kanssa, veikkoseni?" kysyi Ravenswood, joka, niinkuin hänen tilassaan
oli luonnollista, hartaasti halusi kuulla enemmän soittoniekan
ensimmäisestä keskusteluaineesta. "Mitä hänen muistoansa liikuttaa tämä
valitus nykyisen torvensoittotaidon huonoudesta?"

"Juuri sen verran", vastasi haudankaivaja, "että minulta salpautui
hänen palveluksessaan keuhkojeni henki. Minä, katsokaas, olin
torvensoittajana hänen linnassaan ja sain palkkani siitä, että
toitottelin aamunkoitossa ja päivällisen aikaan ja joskus muulloinkin,
kun talossa oli vieraita ja herra käski. Ja kun hän nosti väkensä ja
patikoi matkaan Bothwellin sillalle vastahakoisia Länsimaan whigejä
vastaan, niin minunkin täytyi, syystäkö vai syyttä se lie ollut, nousta
hevosen selkään ja patikoida matkaan muiden kanssa."

"Ja aivan syystähän se oli", sanoi Ravenswood, "koska olit hänen
palvelijansa ja alustalaisensa."

"Hänen palvelijansa, sanotte te?" vastasi haudankaivaja. "Niin tosin
olin -- mutta minun toimenani oli torvella kutsua ihmiset lämpimän
päivällisaterian ääreen, tai jos pahinta sattui, kunnialliseen hautaan.
Eipä minua oltu pestattu toitottamalla käskemään heitä veriselle
vuorenrinteelle, missä ei ollut muuta haudankaivajaa kuin vaakkuva
varis. Mutta malttakaas -- kylläpä saatte nähdä, mitä siitä seurasi ja
onko minulla syytä lukea rukouksia ravenswoodilaisten puolesta.
Me, nähkääs, läksimme eräänä koreana kesäaamuna, kesäkuun
neljäntenäkolmatta, tuhatkuusisataa ja seitsemänkymmentä yhdeksän -- se
oli päivä, kuukausi ja vuosi. Rummut rämisivät, pyssyt paukahtelivat,
hevoset hyppivät ja harppailivat. Hackstoun, Rathilletin herra,
puolusti siltaa pyssyineen, peitsineen, miekkoineen ja viikatteineen,
sen verran kuin muistan. Ja me ratsumiehet saimme käskyn mennä joen yli
kahlauspaikasta -- minä en voi kärsiä jokien poikki kahlaamisesta,
saatikka silloin, kun toisella rannalla on tuhansia asestettuja miehiä.
Siellä oli vanha Ravenswood, joka heilutteli miekkaansa päänsä päällä
ja käski meidän tulla jäljessään ikäänkuin olisi ollut markkinoille
mentävä. Siellä Kaleb Balderston, joka yhä vielä on elossa, puuhasi
takajoukossa ja vannoskeli Gogin ja Magogin kautta pistävänsä
teräksensä ensimmäisen miehen vatsaan, joka pakoon kääntyisi. Siellä
oli myös Allan Ravenswood, silloinen nuoriherra, kädessään pistooli,
hana vireessä -- Jumalan kiitos, ettei se vahingossa lauennut -- hänpä
minulle, jolla tuskin oli henkeä omain keuhkojeni tarpeeksi, huusi:
'Soita, pelkuri! Soita, sinä sen vietävä pelkurilurjus, taikka minä
räjähdytän aivosi rikki!' Ja tulipa, uskokaa pois, torvestani semmoista
sotatoitotusta, että munivan kanan kaakatus sen rinnalla olisi kuulunut
kauniilta."

"Hyvä on, katkaise tämä juttu lyhyemmäksi", sanoi Ravenswood.

"Lyhyemmäksikö? -- Olisipa minuakin miltei lyhyemmäksi katkaistu
nuoruuteni parhaassa kukoistuksessa, Raamatun sanoilla puhuen. Ja siitä
asiasta minulla juuri onkin syytä valittaa. No niin, veteenhän meidän
täytyi jokaisen loiskahtaa, päinpäätimysten, pysyit pystyssä tai
kaaduit kellellesi -- ja hevoset tungeskelivat toinen toistaan,
niinkuin järjettömillä luontokappaleilla ja yhtä järjettömillä
ratsumiehillä on tapana. Ja koko viidakko toisella rannalla oli kuin
leimussa ja lieskassa whigiläispyssyjen tulesta. Ja juuri kun minun
hevoseni oli jälleen saanut pohjaa jalkansa alle, niin eräs
mustapintainen Länsimaan mies -- minä muistaisin hänen kasvonsa vielä
sadankin vuoden perästä -- silmä kiilui kuin haukan, ja parta oli leveä
kuin tämä lapioni -- paukahdutti pitkän, mustan pyssynsä puolen
kyynärän päässä minun korvastani? -- Jumal' armahtakoon! Minun hevoseni
pyörähti ympäri, ja minä kumarruin hevosen kaulan toiselle puolelle, ja
luoti viuhahti toista puolta sivuitse. Ja meidän rivakka vanha herra
antoi tuolle whigille semmoisen sivalluksen miekallaan, että pää lensi
aivan kahdeksi kappaleeksi, ja se lurjus lompsahti, raskas kun oli,
minun päälleni."

"Pitäisihän sinun pikemmin olla kiitollinen vanhalle lordille, minun
ymmärtääkseni", sanoi Ravenswood.

"Vai kiitollinen vielä! Saakeli soikoon! Siitäkö muka, että hän ensin
ajoi minut surman suuhun kysymättä tahdoinko vai enkö -- ja siitäkö,
että hän sitten lompsahutti niskaani tuommoisen lurjuksen, joka puristi
kaiken hengen keuhkoistani? -- Minä olen aina ollut ahdashenkinen sen
jälkeen enkä ole voinut astua kahtakymmentäkään askelta läähättämättä
niinkuin myllärin koni."

"Eipä tainnut sinusta sitten enää olla torvensoittajaksi?" kysyi
Ravenswood.

"Minustako? Se on tietty, etten enää kelvannut siihen virkaan", vastasi
haudankaivaja; "enpä sen perästä olisi saanut pajupilliäkään enää
vinkumaan. Mutta olisin sentään tullut toimeen sangen hyvin, sillä minä
sain palkkani ja vapaan asuntoni pitää eikä minulla ollut muuta
tehtävää kuin vinguttaa viulua heille. Mutta kaiken sen vei minulta
Allan, viimeinen lordi Ravenswood, joka oli vielä paljon pahempi
isäänsä."

"Mitä", kysyi Ravenswood, "ottiko minun isäni -- vanhan Ravenswoodin
poika, aioin sanoa -- ottiko viimeinen lordi Ravenswood sinulta pois
sen eläkkeen, jonka hänen isänsä oli sinulle suonut?"

"Niin teki kuin tekikin", vastasi vanha mies; "sillä hän antoi omien
asioittensa mennä hiiteen ja siten oli syynä siihen, että herra Ashton
pääsi meille päsmäriksi, joka ei anna mitään ilmaiseksi. Se se heti
ajoi minut pois niinkuin muutkin köyhät raukat, joilla oli täällä ollut
leipäkannikkansa ja kaljakorttelinsa ja loukkonen, mihin päänsä
kallistaa, niin kauan kuin herraskartanossa asiat olivat säntillään."

"Jos lordi Ravenswood suojeli alustalaisiansa niin kauan kuin vain
hänen varansa kannattivat", sanoi Ravenswood, "niin pitäisi heidän toki
jälkeenpäin olla häntä vihamielin muistamatta."

"Ajatelkaa te siitä miten tahdotte", vastasi haudankaivaja. "Mutta
minua ei saa uskomaan, että hän teki oikein itseänsä tai meitä hänen
alustalais-raukkojansa kohtaan, kun hän käyttäytyi tuolla lailla. Hän
olisi voinut vakuuttaa meille mökkimme ja maatilkkamme elinajaksemme.
Sillä nyt minä, vanha mies, asun tässä kurjassa hökkelissä, joka
pikemmin sopisi kuolleen kuin elävän ihmisen asunnoksi ja jossa luuvalo
tekee minusta lopun; ja John Smithillä on minun sievä, pieni torppani,
jossa on lasi-ikkunat -- kaikki siitä syystä, että Ravenswood hoiti
asioitansa niinkuin hupsu."

"Se on kyllä totta", myönsi Ravenswood, jonka omaantuntoon tämä koski.
"Tuhlauksesta seuraa monta muutakin rangaistusta paitsi mitä tuhlari
itse saa kärsiä."

"Mutta", lisäsi haudankaivaja, "kylläpä tuo nuoriherra Edgar on kostava
suvullensa kaiken sen pahan, joka minun osakseni on tullut."

"Vai niin?" kysyi Ravenswood. "Kuinka niin luulet?"

"Hänen sanotaan aikovan naida Ashtonin tyttären; ja annas kun se rouva
saapi hänet peukalonsa alle, niin kas sepä pian puristaa hänen niskansa
pehmeäksi. Jumala varjelkoon, jos minä hänenä olisin! Kyllä se rouva
laittaa löylyn kuumaksi kaikille, jotka tulevat häntä lähelle. Ja
pahinta, mitä sille pojalle voin suoda, on siis se, että hän vaan
noudattaisi omaa viisasta päätään ja kävisi liittoon isänsä vihollisten
kanssa, jotka ovat oikealta omistajalta anastaneet hänen talonsa ja
tilansa ja niin myös minun kelpo kaalimaani."

Cervantes on aivan oikein sanonut, että hullunkin ylistys hyvittää
mieltä. Samoin moitekin usein koskee meihin kipeästi, vaikka
halveksimme niitä ajatuksia ja arveluita, joihin se perustuu.
Ravenswood siis, jyrkästi uudistettuaan käskynsä vanhan Liisan
hautaamisesta, erosi kiireesti haudankaivajasta, sydän täynnä sitä
tuskallista tunnetta, että tavalliset ihmiset, niin ylhäiset kuin
alhaisetkin, luultavasti kaikki puhuivat hänen kihlauksestaan Lucyn
kanssa aivan niinkuin tämä raaka, itsekäs talonpoika.

"Ja minä alensin itseni tämmöisten juorupuheitten alaiseksi, ja vielä
päälliseksi minut hylättiin! Lucy, sinun uskollisuutesi pitää pysyä
kirkkaana ja puhtaana kuin timantti, muuten ei sekään voi lohduttaa
minua siinä häpeässä, jolla ihmisten juorut ja äitisi kohtelu ovat
tahranneet Ravenswoodin perillisen nimeä!"

Hän kohotti silmänsä ja näki markiisi A----n, joka Sammakon Pesään
tultuaan oli lähtenyt sukulaistaan vastaan.

Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän pyysi anteeksi, ettei ollut
tullut jo edellisenä iltana. "Niin oli aikomukseni", virkkoi hän,
"mutta jälleen seikka, joka tuli minun tietooni, pakotti minut
viipymään kauemmin. Minä sain kuulla, serkku", jatkoi hän, "että teillä
on täällä ollut eräs rakkausasia, ja vaikka minulla olisi hiukan syytä
suuttua siitä, kun ette ilmoittanut sitä minulle, joka tavallaan olen
teidän sukunne päämies -- --"

"Älkää panko pahaksi", vastasi Ravenswood. "Kyllähän olen hyvin
kiitollinen, että te pidätte huolta niin hellästi minun asioistani --
mutta _minä_ olen _itse_ sukuni päämies."

"No niin -- no niin", sanoi markiisi, "jos tarkasti puhumme
sukutaulujen ja sukujohdon puustavin mukaan, niin te epäilemättä olette
mitä sanotte -- mutta minä tarkoitan, että te, koska tavallaan olette
minun holhoukseni alainen -- --"

"Minun pitää olla niin rohkea ja sanoa, korkeasti-kunnioitettava
herra", vastasi Ravenswood, ja jyrkkyys, jolla hän keskeytti puheen, ei
juuri ennustanut pitkää sopua näiden korkeasäätyisten sukulaisten
välillä. Mutta hänenkin puheensa keskeytti nyt taas pieni
haudankaivaja-ukko, joka läähättäen läheni ja kysyi, eivätkö armolliset
herrat suvaitsisi kuulla vähän musiikkia kapakassa ollessaan, sillä
"virsillähän vähät oluet jatketaan."

"Emme me huoli musiikkia", vastasi Ravenswood jyrkästi.

"Te ette ymmärrä, armollinen herra, mitä te hylkäätte", virkkoi
viulumies kaltaistensa tavallisella julkealla rohkeudella. "Minä osaan
soittaa 'Teetkö sen vielä kerran' ja 'Vanhan miehen koni kaatui'
kymmenen kertaa paremmin kuin Patrik Bierniekään. Minä tuon viuluni
niin joutuisaan, ettei sillä aikaa kerkiäisi vääntää yhtään ruumisarkun
ruuviakaan kiinni."

"Mene tiehesi", sanoi markiisi.

"Ja jos te, armollinen herra, lienette ehkä Vuoriston herroja", jatkoi
itsepintainen soittoniekka, "niinkuin teidän murteestanne tahtoisin
päättää, niin osaanpa myös soittaa laulun _'Liggeram Cosh', 'Mullin
Dhu ja 'Atholen tädit_'."

"Mene tiehesi, mies; sinä estät meidän keskusteluamme."

"Taikka, älkää pahaksi panko, armollinen herra, jos te kenties satutte
olemaan hiukan 'rehellinen'",[14] hän puhui nyt hiljaisella, salaisella
äänellä, "niin osaanpa soittaa 'Killicrankie', ja 'Kuningas perii
omansa kerran', ja 'Vanhat Stuartit palaavat taasen' -- ja kapakan
emäntä on siivo, lörpöttelemätön vaimo, joka ei ole kuulevinaan eikä
tietävinään, mitä maljoja ikänä juodaan ja mitä lauluja soitetaan hänen
talossaan -- hänen korvansa ei huoli muusta paitsi hopean helinästä."

Markiisi, jota joskus luultiin jakobiittilaisuuteen taipuvaiseksi, ei
voinut olla naurahtamatta; hän viskasi miehelle taalarin ja käski hänen
mennä palvelijoille soittamaan, jos mieli teki, mutta jättää heidät
rauhaan.

"No hyvä, armolliset herrat", virkkoi mies vielä, "minä sanon siis
teille hyvästi. Minulle teidän kolikkonne on hyväksi hyödyksi, ja
teillä on oleva suuri vahinko siitä, ettette saa kuulla musiikkiani,
sen sanon teille. Mutta nyt menen kotiin ja kaivan haudan valmiiksi
yhtä joutuisaan kuin saisin uuden viulunvingutuksen sävelletyksi. Ja
sitten panen pois lapion, otan toisen elättäjäni ja matkustan teidän
väkenne luokse katsomaan, onko heillä paremmat korvat kuin heidän
herroillaan."



NELJÄSKOLMATTA LUKU.



"Voin sanoa teille, hyvä serkkuni", virkkoi markiisi, "nyt kun olemme
päässeet irti tuosta hävyttömästä viulunvinguttajasta, että olen
yrittänyt keskustella teidän rakkausasiastanne herra William Ashtonin
tyttären kanssa. En ole koskaan sattunut näkemään tuota nuorta neitoa,
paitsi pari minuuttia tänäpäivänä. En myös tunne hänen persoonallisia
avujaan. Minä voin siis häntä loukkaamatta lausua teille sen
imartelusanan, että kylläpä te olisitte voinut paremminkin tehdä."

"Herra markiisi", sanoi Ravenswood, "minä olen teille hyvin kiitollinen
siitä, että olette minun asioistani pitänyt niin hellää huolta. Mutta
en aikonut millään muotoa vaivata teitä neiti Ashtonin suhteen. Ja
koska minun kihlaukseni tämän nuoren neidon kanssa on tullut teidän
tietoonne, niin voin ainoastaan sen sanoa, että minä kyllä olen
punninnut niitä syitä, jotka estävät minun naimisliittoani herra
Ashtonin tyttären kanssa, ja että minä arvattavasti olen löytänyt
vastasyitä, jotka peräti kumoavat nuo esteet, koska tässä asiassa olen
näin kauas mennyt."

"No, no, Ravenswood, jos te vain olisitte sallinut minun puhua
loppuun", vastasi korkeasäätyinen herra, "olisi teiltä tämä selitys
voinut säästyä. Sillä enhän minä epäillytkään, että teillä oli syitä,
jotka teidän mielestänne kumosivat kaikki esteet; päinvastoin rupesin
kaikin keinoin, joita minun sopi käyttää, taivuttelemaan Ashtoneja
teidän toivomuksiinne suostumaan."

"Minä olen teille hyvin kiitollinen, että te minun pyytämättänikin
ryhdyitte auttamaan minua", virkkoi Ravenswood, "varsinkin kun varmaan
toivon, ettette te, herra markiisi, ole suinkaan mennyt yli niiden
rajain, joissa minun omienkin pyyntöyritysteni sopii pysyä."

"Siitä", vastasi markiisi, "voitte olla aivan huoleti. Minä itse tunsin
hyvin tämän asian aran luonteen saattaakseni likeisen sukulaiseni liian
alentavaan tai epäiltävään tilaan Ashtonien suhteen. Mutta minä osoitin
heille, mitä kaikkia etuja heille tulisi, jos heidän tyttärensä pääsisi
naimisen kautta niin suuriarvoiseen sukuun, joka vielä lisäksi on
heimolaisuudessa Skotlannin parhaitten sukujen kanssa. Minä selitin
tarkkaan, kuinka likeisessä sukulaisuudessa ravenswoodilaiset ovat
meidän kanssamme; viittasinpa myös puolella sanalla minne päin
valtioasiat luultavasti kallistuvat ja mikä väri arvattavasti pääsee
valtiksi parlamentissa. Minä sanoin rakastavani teitä niinkuin omaa
poikaani tai veljenpoikaani tai muuta sellaista, eikä vain niinkuin
kaukaista sukulaista, ja lisäsin huolehtivani teidän asiastanne aivan
kuin olisi se omani."

"Ja mikä päätös näitä teidän kunnioitettavia puheitanne seurasi,
korkeasti kunnioitettava herra?" kysyi Ravenswood kahden vaiheilla,
pitäisikö hänen suuttua vai olla kiitollinen tästä sekaantumisesta.

"Kyllähän, nähkääs, valtiosinetinvartia itse olisi ottanut järkevät
syyni korviinsa", vastasi markiisi. "Hän ei mielellään menettäisi
virkaansa, mikä nyt pian voisi tapahtua. Ja totta puhuakseni, hän
näytti olevan mieltynyt teihin ja ymmärtävän mitä etuja ylimalkaan
heille voisi tulla tästä avioliitosta. Mutta hänen rouvansa, joka on
itse valttiässänä talossa -- --"

"Mitä rouva Ashton virkkoi?" kysäisi Ravenswood. "Ilmoittakaa minulle
tämän eriskummallisen keskustelun loppupäätös -- minä jaksan kärsiä
kaikki."

"Siitä olen sangen iloinen, serkkuni", sanoi markiisi, "sillä minä en
julkene kertoa puoliakaan hänen sanoistaan. Sanalla sanoen -- hänen
päätöksensä on järkähtämätön -- eikä olisi parhaan aatelistyttökoulun
johtaja saattanut ylpeämmällä ylenkatseella antaa kieltävää vastausta
virkaheitolle irlantilaiselle upseerille, joka olisi pyrkinyt jonkun
Länsi-Intian kahvipohatan tyttären puheille, kuin mitä tämä rouva
Ashton osoitti hylätessään kaikki sovintoehdotukset, jotka minun
suinkin sopi tuoda esiin teidän puolestanne, hyvä serkkuni. En voi
ymmärtää, mitä hän ajattelee. Korkeampisäätyiseen sukuun hän ei juuri
voi saada tytärtään, se on varma. Raha ja maaomaisuus, ne olivat ennen
pikemmin herra Ashtonin huolena kuin rouvan. Hän tosiaan taitaa vihata
teitä siitä syystä, että teillä on se säätyarvo, jota hänen
puolisollaan ei ole, ja kenties myös sen vuoksi, että te olette vailla
tätä maakartanoa, joka hänen aviomiehellään on. Mutta minä vain turhaan
kiusaisin teitä, jos puhuisin siitä pitemmältä -- nyt me olemme jo
saapuneet kapakkaan."

Ravenswood seisahtui ennenkuin astui mökkiin, jonka kaikista raoista --
eikä niitä ollut juuri vähän -- tupruili savua todistaen, että
markiisin matkakokki koki parastansa, saadakseen aikaan kelpo aterian
ja niin sanoakseni kattaakseen pöydän keskelle erämaata.

"Korkeasti kunnioitettava herra markiisi", virkkoi Ravenswood, "minä jo
mainitsin, että te vain sattuman kautta olette saanut tiedon asiasta,
joka muuten, sen verran kuin minä siihen voin, olisi pysynyt salassa
teiltäkin, minun sukulaiseltani. Mutta koska tämä salaisuus ei voinut
jäädä kahdenkeskiseksi salaisuudeksi minun ja sen ainoan ihmisen
välille, jota se koskee, paitsi minua, niin en ole pahoilla mielin
siitä, että se on tullut teidänkin tietoonne; sillä minä näen selvään,
että te kohtelette minua kuin ainakin jalomielinen sukulainen ja
ystävä."

"Kyllä minä pidän sen hyvässä tallessa, uskokaa se, Ravenswoodin
nuoriherra. Mutta olisin iloinen, jos kuulisin teidän sanovan, että
luovutte tätä neitoa pyytämästä, sillä te tuskin voitte pyytää häntä
halventamatta itseänne johonkin määrin."

"Siitä, herra markiisi", vastasi Ravenswood, "tahdon päättää itse ja
osaankin tehdä sen, toivoakseni, yhtä arkatuntoisesti kuin suinkin joku
ystävistäni. Mutta minulla ei olekaan mitään sopimusta solmittuna herra
ja rouva Ashtonin kanssa. Ainoastaan neiti Ashtonin kanssa olen puhunut
asiasta, ja minun käytökseni on kokonaan riippuva hänen käytöksestään.
Jos hän yhä edelleen, köyhyydestäni huolimatta, pitää minua parempana
kuin noita rikkaampia kosijoita, joiden puolesta hänen sukunsa puuhaa,
niin voin tämän uskollisen rakkauden tähden suostua tuohonkin
uhraukseen -- minä voin hänen tähtensä uhrata korkean sukuni vähemmän
silmiinpistävät edut ja syvään juurtuneen perintövihani. Mutta jos
neiti Ashtonin mieli tästä arkaluontoisesta asiasta muuttuisi, niin
ystäväni, toivoakseni, pitävät häpeäni salassa, ja vihollisteni
vaitiolosta minä kyllä pidän huolta."

"Nuo ovat kelpo nuorenherran sanoja", virkkoi markiisi; "mutta minä
puolestani pidän teitä niin suuressa arvossa, etten soisi tätä asiaa
pitkitettävän. Herra William Ashton oli kyllä jokseenkin taitava
lainvääntäjä pari vuosikymmentä takaperin, ja oikeuden edessä
väittelemällä sekä parlamenttivaliokunnissa esimiehenä istumalla onkin
hän saanut asiansa sangen hyvälle kannalle. Tuo Darian-asia antoi
hänelle hyvän töytäyksen eteenpäin, sillä hänellä oli tarkat tiedot
ja järkeä päässä, niin että hän ajallaan möi osakkeensa. Mutta paras
mehu on jo hänestä otettu. Ei mikään hallitus huolisi häntä siitä
hinnasta, jota hän, tai oikeammin hänen vaimonsa, vaatii. Ja hänen
päättämättömyytensä ja rouvan röyhkeys vielä, sen verran kuin minä voin
arvata, tehnevät sen, että häneltä vilahtaa kauppa-aika sivuitse, ja
että hän sitten hyvinkin huokeaan tarjoo itseään, kun ei kukaan enää
huoli maksaa mitään. Minä en puhu mitään neiti Ashtonista; mutta sen
vakuutan teille, että sukulaisuudesta hänen isänsä kanssa ei teillä ole
mitään hyötyä eikä kunniaa, paitsi että hän kenties suostuu antamaan
teille tyttärensä myötäjäisinä takaisin jonkun osan isältänne
ryöstetyistä tiluksista. Mutta, uskokaa minun sanojani, paljon enemmän
te niistä saatte takaisin, jos teillä on rohkeutta lausua hänelle
totuus vasten silmiä parlamentin ylähuoneen edessä. -- Ja minä tahdon
olla se mies, hyvä serkkuni", lopetti korkea herra, "joka ajaa teille
ketun liikkeelle, ja pianpa hän saa katua sitä päivää, jolloin hän
hylkäsi tämän sovintotarjouksen, mikä oli liiankin kunniallinen hänelle
ja mitä _minä_ ehdotin sukulaiseni puolesta."

Jotain näissä markiisin sanoissa oli, joka ampui maalin ylitsekin.
Ravenswood ei voinut olla huomaamatta, että hänen korkealla
sukulaisellaan varmaan oli muitakin syitä suuttua kosimistarjouksen
hylkäämisen johdosta, paitsi niitä syitä, jotka koskivat nuorenherran
etua ja kunniaa; mutta sitä ei Ravenswoodin sopinut valittaa eikä
kummastua. Hän ei siis vastannut muuta kuin että hänen rakkautensa
koski ainoastaan itse neiti Ashtonia; että hän ei halunnut mitään
varojensa tai valtansa lisäystä valtiosinetinvartian avun ja voiman
välityksellä; että hän ei millään ehdolla luopuisi sanastaan, paitsi
jos neiti Ashton itse selvään ilmoittaisi tahtovansa kihlauksen
rikotuksi. Ja viimein hän pyysi, että markiisi tekisi hänelle mieliksi
ja olisi tätä nykyä asiasta sen enempää puhumatta; sen edistymisestä
tai loppumisesta, niin Ravenswood lupasi, saisi markiisi aina tietoja.

Pian tulikin markiisille paljon hauskempia ja miellyttävämpiä
puheenaiheita. Sanansaattaja, joka Edinburghista oli saapunut
Ravenswoodin kartanoon ja sieltä hänen jälkiänsä myöten oli seurannut
Sammakon Pesään, toi kääröllisen hyviä sanomia. Markiisin valtiolliset
hankkeet olivat onnistuneet sekä Lontoossa että Edinburghissa, ja
hänellä oli nyt jo melkein käsissään se ylivalta, jota hän niin
hartaasti oli halunnut. -- Kokin laittama ateria tuotiin nyt pöytään,
ja herkkusuu olisi kenties ryhtynyt siihen sitä suuremmalla
nautinnolla, kun ruoan hyvyys oli niin täydellisenä vastakohtana
ruokasalina olevan hökkelin kurjuudelle.

Puhe sukulaisten välillä kääntyi myös iloisemmille poluille ja elähytti
vielä heidän iloaan. Markiisi puhui hyvillä mielin laveasti suuresta
vallasta, jonka hän luultavasti nyt pian oli saava käsiinsä, ja siitä,
miten hän silloin toivoi voivansa sen avulla olla hyödyksi
sukulaiselleen. Ravenswood puolestaan ei voinut muuta kuin yhä
uudelleen ilmaista kiitollisuuttansa, jota hän todellakin tunsi, vaikka
hän kyllä arveli, että siitä aineesta oli liiaksikin puhuttu. Viini oli
kelpo lajia, vaikka Edinburghista asti tuotu pienessä lekkerissä; ja
markiisi, kun hänellä oli näin hyvä ateria edessään, ei ollut
milloinkaan kovin kiireissänsä.

Niinpä sattuikin, että heidän lähtönsä viivästyi kahta tuntia
myöhemmäksi kuin mitä alkuansa oli aiottu.

"Mutta mitä se tekee, hyvä, nuori ystäväni?" virkkoi markiisi. "Eihän
teidän Wolfs Cragin torninne ole kauempana kuin seitsemän, kahdeksan
virstan päässä täältä, ja tottahan se voi tarjota sukulaisellenne
markiisi A----lle vieraanvaraisuutta yhtä hyvin kuin herra William
Ashtonille."

"Herra Ashton pääsi torniini väkirynnäköllä", vastasi Ravenswood, "ja
vähänpä iloa hänelle, niinkuin monelle muullekin voittajalle, tuli
valloituksestaan."

"No, no!" virkkoi markiisi A----, jonka arvontunto nautitusta viinistä
oli vähän höltynyt, "pitääpä minun kaikesta päättäen hieman mielistellä
teitä ennenkuin suotte minulle suojaa katoksenne alla. -- Kas näin,
juodaanpa tämä pikari tyhjäksi sen nuoren neitosen terveydeksi, joka
äskettäin vietti yönsä Wolfs Cragissa ja tuli siellä hyvin toimeen. --
Eipä minun luuni ole niinkään herkkätuntoiset kuin hänen, ja olen
päättänyt nukkua tämän yön samassa kamarissa, missä hän silloin oli,
joten saan kokea, miten rakkaus voi pehmentää kovat vuoteet."

"Teidän vallassanne, herra markiisi, on ottaa niskoillenne mitä
lihankidutuksia mielenne tekee", sanoi Ravenswood. "Mutta sen minä
sanon teille, että kyllä vanha passarini hirttää itsensä tai heittäytyy
muurilta mereen, jos te niin äkkiarvaamatta tulette meille vieraaksi --
minä vakuutan teille, meidän talomme on typötyhjä kaikesta."

Mutta tähän tunnustukseen markiisi ei vastannut muulla kuin että hän
vakuutti olevansa väliäpitämätön kaikesta mukavuudesta ja päättäneensä
lujasti käydä Wolfs Cragin tornissa. Yksi hänen esi-isistäänkin, sanoi
hän, oli siellä ollut pidoissa ennenkuin hän yhdessä silloisen
Ravenswoodin lordin kanssa läksi Floddenin tappeluun, jossa he molemmat
saivat surmansa. Näin ahdistettuna Ravenswood pyysi saada ratsastaa
edeltä, jotta hän voisi varustaa vastaanottoa sen verran kuin ajan ja
asiain täpäryys sallivat. Mutta markiisi vakuutti tahtovansa pitää
häntä seurassaan eikä suostunut muuhun kuin että sanansaattaja
lähetettäisiin ennakolta viemään onnettomalle hovimestarille Kaleb
Balderstonille tietoa aiotusta rynnäköstä.

Ravenswood kävi pian sen jälkeen markiisin pyynnöstä sukulaisensa
vaunuihin istumaan. Ja kun he matkalla tulivat vielä tutummiksi, niin
korkea herra ilmoitti tarkemmin, mitä keinoja hänellä oli mielessä
sukulaisensa onnen edistämiseksi siinä tapauksessa, että hänen omat
valtiolliset hankkeensa menestyisivät. Hän tahtoi lähettää Ravenswoodin
meren taakse salaiselle, erittäin tärkeälle asialle, jota ei voitu
uskoa kenellekään muulle kuin korkeasukuiselle, taitavalle ja täydesti
luotettavalle miehelle; semmoisen toimen uskominen oli osoittava suurta
luottamusta henkilöön, jolle se annettiin, ja se oli siis oleva
nuorelleherralle sekä kunniaksi että eduksi. Meidän ei tarvitse
tarkemmin selittää tämän lähettiläsmatkan laatua eikä tarkoitusta.
Riittäköön se, että Ravenswood suostui mielellään; sillä hän iloitsi
suuresti siitä, että nyt näki edessään tilaisuuden päästä nykyisestä
varattomuudestaan ja joutilaisuudestaan omavaraiselle kannalle ja
kunnialliseen työhön. Hän kuunteli vielä hartaalla halulla niitä
tarkempia selityksiä, joita markiisi piti nyt tarpeellisena antaa
hänelle, kun Wolfs Cragiin lähetetty sanansaattaja palasi takaisin
tuoden Kaleb Balderstonin nöyrimmät terveiset sekä sen vakuutuksen,
että "kaikki, sen verran kuin vain ajan täpäryys salli, varustettaisiin
korkeiden herrojen säädynmukaista vastaanottoa varten."

Ravenswood tunsi hyvin hovimestarinsa puhetavan luottaakseen liiaksi
tähän vakuutukseen. Hän tiesi, että Kaleb teki samoin kuin Espanjan
kenraalit 16-- vuoden sotaretkellä, jotka ylipäällikkönsä Oranian
prinssin suureksi harmiksi aina vakuuttivat väkensä olevan
täysilukuisen ja täydellisesti varustetun. Sillä he olisivat mielestään
halventaneet omaa arvoansa ja häväisseet Espanjan kunniaa, jos olisivat
tunnustaneet miesten tai ampumavarojen puutteen, ennenkuin
tappelupäivänä asian ilmituleminen oli välttämätön. Ravenswood katsoi
siis tarpeelliseksi varoittaa markiisia, ettei hän liiaksi luottaisi
Kalebin komeaan lupaukseen, koska se ei suinkaan ollut minään takeena
sangen huonoa varustusta vastaan.

"Te arvaatte varanne liian vähäisiksi, Ravenswoodin nuoriherra",
vastasi markiisi, "taikka tahdotte tuottaa minulle arvaamattoman ilon.
Sillä tästä ikkunasta näen aika valon sillä puolella, missä, jos oikein
muistan, Wolfs Cragin pitäisi olla. Ja tuosta loistosta päättäen, joka
lähtee teidän vanhasta tornistanne, eivät vastaanottovarustukset
suinkaan liene aivan vähäisiä. Muistan, että teidän isännekin kerran
samalla lailla petti minua, kun noin kaksikymmentä vuotta sitten
menimme hänen tornillensa aikoen metsästää pari päivää haukoilla. Mutta
sittenkin me silloin vietimme aikamme yhtä hauskasti Wolfs Cragissa
kuin jos olisimme olleet omassa metsästyskartanossani B----ssä."

"Korkeasti kunnioitettava herra, te saatte, pelkään minä, kokea, että
Wolfs Cragin nykyisen omistajan vieraanvarat ovat jokseenkin
supistuneet", vastasi Ravenswood, "joskin hyvä tahto, sitä tuskin
tarvinnee lisätä, on entisellään. Mutta minäkään en paremmin kuin te,
herra markiisi, voi selittää, mistä tuo kirkas, loistava valo Wolfs
Cragin yläpuolella johtuu. Tornin ikkunat ovat harvassa ja pieniä, ja
alikerran ikkunat eivät näy tänne siitä syystä että pihamuuri on
edessä. Minä en ymmärrä, mikä luonnollinen valaistus näin voisi
loistaa."

Kauanpa ei valon syy pysynytkään salassa. Melkein samassa saattavat
ratsumiehet pysähtyivät, ja Kaleb Balderstonin ääni kuului vaunun
ikkunan edustalta, surusta ja pelosta sortuneena: "Voi, voi, hyvät
herrat! -- Voi, voi, korkeat, armolliset herrani! -- Voi, voi,
poiketkaa oikealle! -- Wolfs Crag palaa kamareineen, kaluineen --
kaikkine kalleine koristuksineen sekä sisältä että ulkopuolelta --
kaikkine koreine huonekaluineen, maalauskuvineen, tapetteineen,
kirjailuineen, verhoineen -- kaikkine kaluineen päivineen, ikäänkuin ne
eivät olisi mitään parempaa kuin herneenpalkoja ja herneenvarsia! --
Poiketkaa oikealle, hyvät herrat, olkaa niin armolliset -- teille on
hiukan ruokaa varustettuna Smalltrashin mummon luona. -- Mutta voi, voi
kuitenkin tätä päivää ja voi minua, jonka on täytynyt se elävin silmin
nähdä!"

Ravenswood hämmästyi ensi hetkessä sanattomaksi tästä uudesta
arvaamattomasta vahingosta. Mutta vähän ajan perästä toinnuttuaan hän
hyppäsi alas vaunuista, sanoi kiireesti jäähyväiset korkeasäätyiselle
sukulaiselleen ja alkoi astua mäkeä ylös tornille päin, jonka palo, nyt
täyteen voimaan ja vauhtiin kiihdyttyään, kohotti ilmaan korkean
punertavan tulipatsaan, niin että valtameren selän vierivät aallotkin
kimaltelivat.

"Ottakaa hevonen", huusi markiisi suuresti liikutettuna tästä nuoren
holhottinsa uudesta, arvaamattomasta vastoinkäymisestä; "ja tuokaa
ratsuni tänne. -- Ja kiirehtikää, te lurjukset, katsomaan, eikö saisi
osaa huonekaluista pelastetuksi tai kenties koko tulipalonkin
sammutetuksi -- ratsastakaa, te lurjukset, niinkuin kuolema teitä
ajaisi takaa!"

Palvelijat läksivät heti liikkeelle kannustaen hevosiansa ja huutaen
Kalebia, että hän neuvoisi tien. Mutta tämän melunkin voittaen kajahti
huolellisen hovimestarin ääni: "Ei, ei, miehet, -- ei, seisahtukaa --
kääntykää takaisin, Herran tähden! -- Menköön tämän maailman tavara
hukkaan, ihmishenkiä ei saa vielä lisäksi mennä. -- Tornin kellarissa
on kolmekymmentä tynnyriä ruutia, jotka tulivat Dunkirkestä vanhan
lordin aikana -- tuli ei luullakseni voi enää olla kaukana siitä
paikasta -- poiketkaa oikealle, pojat, Herran tähden -- oikealle! --
Asettakaamme niin, että mäki on meidän ja vaaran välillä -- jos kenelle
Wolfs Cragin tornin kulmakivi kolahtaisi päähän, niin sepä ei enää
tohtoria kaipaisi!"

Helppo on uskoa, että tämä ilmoitus sai markiisin ja hänen palvelijansa
kiireesti poikkeamaan sille tielle, minne Kaleb käski, ja he veivät
Ravenswoodinkin kanssaan, vaikka asiassa oli paljon, jota hän ei
millään muotoa voinut ymmärtää. "Ruutia!" huusi hän tarttuen kiinni
Kalebiin, joka turhaan pyrki pakoon, "mitä ruutia siellä olisi? Kuinka
näin paljon ruutia voi minun tietämättäni olla minun talossani, sitä en
käsitä."

"Mutta minä sen käsitän", keskeytti hänet markiisi kuiskaten, "minä sen
aivan hyvin käsitän -- mutta, Jumalan tähden, älkää tällä kertaa
kyselkö häneltä enempää."

"Kas niin", virkkoi Kaleb riistäytyen irti ja korjaten rutistuneita
vaatteitaan, "tottahan te, armollinen herra, nyt uskonette, kun tämä
korkeasti-kunnioitettava herra markiisikin todistaa asian. --
Muistattehan, armollinen herra markiisi, että sinä vuonna, jolloin
William kuningas kuoli -- --"

"Hst, hst, veikkoseni!" keskeytti markiisi. "Kyllä minä selitän asian
herrallesi."

"Mutta eikö kukaan wolfs-hopelaisista", kysyi Ravenswood, "tullut sinua
auttamaan ennenkuin tuli pääsi tällaiseen vauhtiin?"

"Kyllähän heitä tuli, tuli aika joukko noita lurjuksia!" sanoi Kaleb.
"Mutta totta puhuen, en minä ensi hädässä tahtonut päästää heitä
sisään, kun meillä tornissa oli niin paljon hopea-astioita ja muita
kalleita kaluja."

"Piru vieköön tuon hävyttömän valehtelijan!" huusi Ravenswood, joka
ei voinut enää hillitä suuttumustaan. "Siellä ei ollut luodinkaan
vertaa --"

"Ja paitsi sitä", lisäsi hovimestari koroittaen ääntään sangen
epäkunnioittavalla tavalla, niin että herran sanat jäivät
kuulumattomiksi, "tuli kiihtyi niin kiireesti, kulkien juhlasalin
tapetteja ja veistoksia myöten. Ja heittiöt pötkivät pakoon kuin
hiiret, heti kun ruudista saivat vihiä."

"Olkaa niin hyvä", pyysi markiisi Ravenswoodia, "älkää häneltä kyselkö
enempää."

"Ainoastaan yhtä asiaa vielä kysyn, korkeasti-kunnioitettava herrani --
mihinkä Anna-Maija parka on joutunut?"

"Anna-Maijako?" vastasi Kaleb. "Eipähän minulla ollut aikaa huolehtia
hänestä -- hän on arvattavasti tornissa odotellen kauheata
kuolemaansa."

"Niin totta kuin taivaassa on Jumala", virkkoi Ravenswood, "minä en
tästä kaikesta saa mitään selkoa! Uskollisen vanhan palvelijani henki
on vaarassa, herra markiisi -- en salli nyt kauemmin pidättää itseäni
-- minä lähden ainakin sinne katsomaan, onko todella vaara niin suuri
kuin mitä tämä vanha hupsu sanoo.

"No sitten niin totta kuin minä syön teidän leipäänne", sanoi Kaleb,
"voin vakuuttaa, että Anna-Maija on hyvässä turvassa ja tallessa.
Itsehän minä talutin hänet ulos tornista ennenkuin läksin tänne. Kuinka
olisin voinut unohtaa vanhan palvelussisareni?"

"Minkätähden sitten ensin kerroit toisin?" kysyi nuori herra.

"Kerroinko minä toisin?" vastasi Kaleb. "Sitten minä varmaan
hourailin, tämä kauhea yö on saattanut pääni pyörälle. -- Mutta
tallella Anna-Maija on, ei ole ainoatakaan elävää sielua tornissa enää
-- sitä parempi heille -- sillä aika heilahduksen he muuten saisivat."

Tämän uuden kertomuksensa Kaleb vakuutti vielä toistamiseen todeksi.
Senvuoksi Ravenswood, vaikka häntä olisikin suuresti haluttanut nähdä
sitä turmiotapausta, joka oli perinpohjin hävittänyt hänen esi-isiensä
asunnon, antoi puoliväkisin viedä itsensä Wolfs-Hopen kylään. Siellä
oli sekä kestikievarin että sen lisäksi meidän hyvän tuttavamme,
tynnyrintekijänkin talo varustettuna tulevia korkeita herroja
vastaanottamaan, ja vieraanvaroja oli niin runsaasti, ettei sitä
selittämättä käsittäisikään.

Mainitsematta on vielä jäänyt, että Lockhard oli onkinut Kalebilta
tiedon siitä, millä tavalla ruoka-aineet viimekertaisiin päivällisiin
oli saatu, ja että valtiosinetinvartia, jota se seikka suuresti
huvitti ja joka tahtoi olla Ravenswoodille avuksi, oli hankkinut
tynnyrintekijälle sen kruununviran, minkä toivokin yksin oli jo
täydesti lohduttanut häntä hanhipaistin hukkaanmenosta. Mestari
Girderin virkamääräys oli sitten tuottanut Kaleb-ukolle arvaamattoman
ilon. Hänen näet oli pakko muutamia päiviä herransa lähdön jälkeen
käydä mainitussa kalastajakylässä jotakin välttämätöntä asiaa
toimittamassa. Hän hiipi hiljaa kuin kummitus tynnyrintekijän oven
taakse peläten, että häneltä vaadittaisiin tietoja siitä, kuinka hänen
puhumisensa tynnyrintekijän puolesta oli menestynyt, tai että -- sehän
oli vielä luultavampaa -- häntä haukuttaisiin siitä, että hän
oli antanut valheellisia lupauksia. Ja yhtäkkiä hän suureksi
säikähdyksekseen kuuli nimeänsä huudettavan kolmi-äänisesti, sopraano,
tenori ja basso-äänellä, jonka kolmilaulun suorittivat mestari Girderin
vaimo, vanha Loup-the-Dyken emäntä ja talon isäntä. "Herra Kaleb --
herra -- herra Kaleb Balderston! Ettehän toki käyne kuivin suin
meidän kynnyksemme ohitse, kun me olemme teille niin suuressa
kiitollisuudenvelassa?"

Tämä saattoi olla pilkkaa yhtä hyvin kuin tosipuhetta. Kaleb, joka
pelkäsi pahinta, sulki siis korvansa mainitulta kolmilaululta ja astui
jörönä tietään, vanha hattu painettuna silmille ja silmät kiintyneinä
maahan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiana lukea, kuinka monta kiveä
näkyi epätasaisessa kylänraitissa. Mutta äkkiä hän huomasi olevansa
piiritetty, aivankuin muhkea kauppalaiva Gibraltarin salmessa
(naislukijani suokoot tämän tervalta haiskahtavan vertauksen anteeksi)
kolmen algerilaisen rosvo-aluksen välillä.

"Jumal' auttakoon, herra Balderston!" huusi Girderin emäntä.

"Kukapa sitä olisi uskonut niin vanhasta tuttavasta ja ystävästä?"

"Hän kun ei edes siksi aikaa pysähdy, että saisin hänelle lausua
kiitokseni", virkkoi mestari itse, "vaikka minä en suinkaan ole liian
kärkäs siihen toimeen! Eihän toki toivoakseni meidän välillämme liene
konttia kannettu, herra Balderston? -- Jos joku on sanonut teille,
etten ole kiitollinen tuosta kuninkaan tynnyrintekijän virasta, niin
annas kun läimähytän häntä kirveelläni -- sen minä teen."

"Hyvät ystäväni -- ystävä-kullat", virkkoi Kaleb, joka yhä vielä epäili
asian todellisuutta, "mitä kaikista näistä pitkistä puheista? --
Koetetaanhan aina auttaa ystäviä, ja välistä se onnistuu, välistä ei --
mutta minulle nuo kiitokset ovat aina olleet sulaksi kiusaksi -- niitä
en ole koskaan kärsinyt."

"Eipä, totta tunnustaen, herra Balderston, teille suinkaan olisi liioin
kiusaa minun kiitoksistani", sanoi suorapuheinen vanteittenvääntäjä,
"jos vain teidän hyvästä tahdostanne olisi kiittäminen -- olisinpa
pannut hanhen ja metsäsorsat ja tuon lekkerillisen viiniä laskun
vastapuolelle, ja niin olisimme olleet kuitit. Hyvä tahto, veikkoseni,
on karsinoitunut tynnyri, joka ei pidä sisässään mitään juotavaa. Mutta
hyväteko, näet, se on niinkuin uusi, eheä ja tiheä tynnyri, jossa voi
säilyttää vaikka kuninkaan kielenkostuketta."

"Ettekö vielä ole kuullut siitä paperista", kysyi anoppi, "jolla John
on määrätty kuninkaan tynnyrisepäksi? -- Ja vaikka melkein jokainen
mies, joka ikänään oli kiinnittänyt vanteen tynnyriin, haki sitä
paikkaa!"

"Minäkö en olisi kuullut!!!" huusi Kaleb, äänellään ilmaisten kuinka
suuresti halveksittava tämä epäilys oli (vaikka hän nyt vasta huomasi,
mistä tuuli kävi). "Minä muka en ole kuullut, sanoi tuo naikkonen!!!"
Ja heti paikalla hänen arka ja horjuvainen hiivintänsä muuttui
miehekkääksi, majesteetilliseksi astunnaksi, ja hän kohensi
pystylippaisen hattunsa korkeammalle ja vilkaisi sen alta
aatelispalvelijan koko ylpeydellä, niinkuin päivä pilven takaa.

"Epäilemättä hän on kuullut siitä", virkkoi hyvä emäntä.

"Juuri niin, epäilemättä olenkin siitä kuullut", sanoi Kaleb, "ja
tahdonpa nyt, emäntä-kultaseni, ensiksi suudella teitä, ja toivottaa
teille, mestari, paljon iloa uudesta virastanne, nyt kun te tiedätte,
kutka ovat teidän ystävänne, kutka _ovat_ auttaneet teitä ja
_voivat_ auttaa teitä. Minä arvelin olevan parasta, etten
ensi-alussa olisi tietävinänikään koko asiasta", lisäsi Kaleb, "kunnes
saisin nähdä, olitteko oikeasta hopeasta tehdyt vai väärentäjän
käsialaa -- ja oikealtapa helisi, poika, oikealta!"

Näin sanoen hän sangen armollisella majesteetillisuudella suuteli
molempia naisia ja ojensi kätensä iloisen suojelijan tavalla mestari
Girderin kovapintaisen kouran hartaasti puristettavaksi. Tämän
täydellisen ja hänelle niin ilahduttavan sovinnon jälkeen Kaleb ei
tietystikään -- sen lukija helposti uskonee -- kieltäytynyt, kun häntä
pyydettiin suuriin pitoihin, joihin kaikkien kylän pohattojen piti
tulla, vieläpä hänen entisen vastustajansakin, sihteeri Dingwallin.
Näissä pidoissa Kaleb tietysti oli suosituin, enimmin kunnioitettu
vieras. Ja nyt hän aika taitavasti syötti koko seuraa kehumisillaan,
kuinka muka Ravenswoodin nuoriherra aina suostui kaikkiin hänen
pyyntöihinsä, ja sitten samaten valtiosinetinvartia Ravenswoodin,
valtioneuvoskunta valtiosinetinvartian ja viimein kuningas
valtaneuvoskunnan kaikkiin pyyntöihin. Siitä seurasi, että ennen
pitoseuran hajaantumista (mikä tapahtui, totta puhuen, pikemmin
varhaiseen kuin myöhäiseen päivän aikaan) jokainen kylän pohatoista oli
jo kiipeävinänsä johonkuhun viralliseen korkeuteen niitä toivon
tikapuita myöten, jotka Kaleb oli kuvitellut hänen eteensä. Sinä
merkillisenä päivänä kavala hovimestarimme sai jälleen käsiinsä koko
entisen valtansa kyläläisten yli, yhtä rajattoman kuin silloin, kun
hänen herrasväkensä vielä oli onnen kukkuloilla. Ja karttuipa hänelle
sen lisäksi vielä uusikin alamainen. Nurkkasihteerikään -- tuo
asianajaja itse -- niin suuri on virkojen saamisen halu -- ei ollut
mies vastustamaan sen viekoituksen voimaa. Tilaisuuden tarjouduttua hän
veti Kalebin syrjään ja rupesi ystävällisellä surkuttelemisella
puhumaan kreivikunnan henkikirjoittajan huononevasta terveydestä.

"Hän on kelpo mies -- erinomainen mies, herra Kaleb -- mutta -- kuinka
sanoisinkaan -- mutta me olemme heikkoja kuolevaisia kaikki tyynni --
pystyssä tänä päivänä, huomenna, aamukukon kiekuessa, haudassa! Ja jos
hänelle vahinko tapahtuu, niin onhan toinen mies pantava sijaan -- ja
jos te voisitte kääntää asian minun puolelleni, niin kyllä osoittaisin
kiitollisuutta -- kintaallinen kultakolikolta -- ja kuulkaas, hyvä
ystävä, jotakin sievää teille päälliseksi -- ja minä saisin nämä
Wolfs-Hopen miehet nöyrästi sopimaan Ravenswoodin nuorenherran -- minä
tarkoitin sanoa lordi Ravenswoodin kanssa. Jumala siunatkoon armollista
herraa!"

Lempeä hymyily ja ystävällinen kädenpuristus oli sopivin vastaus tähän
ehdotukseen -- ja sitten Kaleb karkasi iloisesta seurasta peläten, että
hänen muuten pitäisi sitoutua nimenomaisilla lupauksilla.

"Jumal' auttakoon!" virkkoi Kaleb, kun hän ulos päästyään saattoi
hillitsemättä päästää valloilleen sen ylpeyden ja riemun, jotka
paisuttivat hänen rintaansa. "Onko koskaan nähty mokomaa
keltanokkaparvea! Onpa kalalokeissakin ja rasvakuikissa tuolla
Bass-lahdella kymmenen vertaa enemmän älyä. Herra Jumala, vaikka olisin
itse pääkuvernööri, niin he eivät olisi voineet nöyremmin -- ja, täyttä
totta tunnustaen, tuskinpa minä itsekään olisin osannut paremmin
peijata heitä kuin mitä he peijaisivat itseänsä. -- Ja entäs
nurkkasihteeri sitten -- ha, ha, haa! -- ha, ha, ha, haa! Voi herranen
aika sentään, kun minun oli sallittu elää niin kauan, että sain itse
nurkkasihteerinkin nenästä vedetyksi! -- Vai henkikirjurin virkaa!!! --
Mutta minulla on vanha velka kuittaamatta tuolle miehelle; ja jotta se
tulisi suoritetuksi, pitää hänen saada kumarrella yhtä paljon kuin jos
virka vihdoin todellakin tulisi hänelle. Ja siitä ei juuri liene kovin
suurta toivoa, jollei meidän nuori herramme paremmin opi tämän maailman
menoja, ja niitä hän ei oppine ikänään, pelkään minä."



VIIDESKOLMATTA LUKU.


    Miks tuolta kaukaa leimuaa -- miks kipinät
    näin niinkuin tähdenlennot säihkyin kiitävät?
    Häviön sadett' on se, kotis onneton
    tuo kotkanpesä hehkuvainen on.

                                _Campbell_.

Viime luvun lopussa kerrotut seikat selittävät meille sen, että
Wolfs-Hopen kylässä kaikki oli niin valmiiksi varustettu markiisi
A----n sekä Ravenswoodin nuorenherran vastaanottoa varten ja että
heidät otettiin niin suurella ilolla vastaan. Tuskin oli Kaleb
virkkanut sanan tornin syttymisestä, niin koko kyläkunta oli jaloillaan
rientääkseen sammuttamaan. Ja kun mainittu Ravenswoodin suvun
uskollinen palvelija sai heidän intonsa ehkäistyksi sillä, että hän
puolin sanoin ilmoitti tornin kellarien peloittavasta sisällyksestä,
niin tämä este ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin että into kääntyi
toiseen suuntaan. Ei siellä oltu koskaan ennen nähty niin suurta
salvokukkojen ja syöttöhanhien ja muun siipikarjan murhaamista; ei
koskaan sen vertaista savustettujen kinkkujen keittämistä; ei ikänä
semmoista juustokakkujen, torttujen, Selkirkin kakkujen, teeleipien
ja pikkuleipien leipomista -- joista kaikista herkuista ei nykyinen
polvi ole enää perinyt mitään tietoa. Eikä ollut ikinä ennen ollut
Wolfs-Hopen kylässä senkaltaista tynnyrien laskemista ja homekaulaisten
pullojen aukaisemista. Kaikki köyhemmät talot olivat avoinna markiisin
palvelijoille; sillä näiden tulohan muka oli enteenä siitä armon
sateesta, joka tästä lähtien oli vuodattava runsaan siunauksensa
Wolfs-Hopen kylään, jättäen koko muun Skotlannin poudasta paahtumaan.
Kirkkoherra pyysi saada vallasvieraat pappilaan; hänen silmiensä näet
sanottiin halukkaasti katselevan läheistä parempaa seurakuntaa, jonka
kirkkoherra sairasteli. Mutta Kaleb oli tämän kunnian määrännyt
tynnyrintekijälle, hänen vaimolleen ja anopilleen, jotka heille
suodusta armosta iloitsivat niin että vedet tulvivat silmiin.

Monin niiauksin ja kumarruksin korkeasukuiset vieraat talutettiin
pöytään, jossa vieraanvarat olivat niin hyvät, etteivät senkaltaiset
isännät koskaan ole tarjonneet parempaa senkaltaisille vieraille. Ja
vanha emäntä, joka ennen muinoin oli palvellut Ravenswoodin kartanossa
ja vakuutti tuntevansa herrasväen tavat ja menot, laitteli kaikki
asiat niin paljon kuin mahdollista senaikuisen muodin mukaan.
Tynnyrintekijän talo oli niin tilava, että kumpaisellakin vieraalla oli
eri makuukamarinsa, mihin heidät saatettiin säädynmukaisilla
kunnianosoituksilla siksi aikaa, kun komea illallinen tuotiin pöytään.

Ravenswood ei yksin jäätyään voinut hillitä tuhansia sydämessään
raivoavia tunteita, vaan hän läksi ulos kamarista, ulos talosta, ulos
koko kylästäkin, ja nousi joutuisaan samaa tietä mitä oli tullut sen
mäen harjulle, joka esti tornia kylään näkymästä. Hän tahtoi nähdä
esi-isiensä asunnon lopullisen häviön. Jotkut joutilaat poikanulikat,
katseltuansa ensin kuinka herrat ajoivat kylään vaunuissaan kuusi
hevosta edessä, riensivät nyt myös samalle mäelle. He juoksivat toinen
toisensa perästä Ravenswoodin ohitse huutaen toisilleen: "Tulkaa
katsomaan kuinka tuo vanha torni lentää kappaleina ilmaan niinkuin
sipulin kuoret!" Tämän kuullessaan Ravenswood ei voinut olla
suuttumatta. "Ja nämäkö ovat minun isäni vasallien poikia", virkkoi hän
itsekseen, "samojen miesten, joita sekä laki että kiitollisuus
velvoittivat seuraamaan meitä taistelujen, tulen ja veden kautta. Ja
nyt on heidän lääniherransa kartanon häviö heistä vain huvittava näky!"

Näiden tuskallisten ajatusten katkeruus ilmeni siinä kiivaudessa, jolla
hän huusi, kun joku häntä hihasta nykäisi: "Mitä sinä tahdot minulta,
koira?"

"Koira minä olen, ja vanha koira päälliseksi", vastasi Kaleb, sillä hän
se oli ollut niin rohkea; "ja koiran palkka on minulle luultavasti
tuleva -- mutta eihän se auta enempää kuin hyppysellinen nuuskaa, sillä
minä olen liian vanha koira oppiakseni vielä uusia konsteja tai
tottuakseni uuteen isäntään."

Hänen näin puhuessaan Ravenswood saapui harjun kukkulalle, johon Wolfs
Crag näkyi. Tuli oli jo aivan sammumaisillaan, ja Ravenswoodin suureksi
kummastukseksi näkyi nyt vain hämärää rusotusta pilvissä tornin
yläpuolella, ikäänkuin loppuun palaneen tulen kekäleitten kajastusta.

"Ei ole mahdollista, että torni olisi jo räjähtänyt ilmaan", sanoi
Ravenswood. "Me olisimme kuulleet räjähdyksen. Jos siinä olisi ollut
neljättä osaakaan siitä ruudin paljoudesta, mitä sinä sanoit olevan,
niin se olisi kuulunut kolmen penikulman päähän."

"Niinhän se luultavasti olisi tehnyt", vastasi Kaleb totisesti.

"Sitten tuli ei ole mahtanut päästä alas kellareihin?"

"Arvattavasti", vastasi Kaleb yhtä järkähtämättömän totisesti.

"Kuule, Kaleb", virkkoi herra, "minun malttini ei kestä nyt enää
kauemmin. Minun pitää itse mennä katsomaan miten Wolfs Cragin laita
on."

"Sinne te, armollinen herra, ette saa mennä", vastasi Kaleb lujasti.

"Ja miksikä ei"? kysyi Ravenswood tuikeasti. "Kuka tai mikä minua
estäisi?"

"Juuri minä", sanoi Kaleb yhtä lujasti.

"Sinäkö, Balderston!" vastasi herra. "Sinä näyt unohtaneen, kuka olet,
luulen minä."

"Mutta sitä minä en luule", virkkoi Balderston. "Sillä minä voin kertoa
teille kaikki tornin asiat täällä tämän harjun kukkulalla, yhtä hyvin
kuin jos olisitte itse siellä. Älkää vain vihastuko ja alentako
arvoanne näiden poikien tai markiisin silmissä, kun menette tuonne
alas."

"Puhu suusi puhtaaksi sitten, vanha hupsu", vastasi herra, "ja anna
minun kuulla parhaat ja pahimmat kerrassaan."

"No niin, paras ja pahin sanoma on vain se, että torni tuolla seisoo
eheänä ja rikkomatta, yhtä hyvässä korjuussa ja yhtä tyhjänä kuin
teidän lähtiessänne."

"Vai niin! -- Entäs tulipalo?" kysyi Ravenswood.

"Ei puhettakaan tulipalosta, paitsi vähän turvevalkean kekäleitä ja
kukaties joku kipinä Anna Maijan piipunnysässä", vastasi Kaleb.

"Mutta leimu!" kysyi Ravenswood "Tuo korkea leimu, joka näkyi parin
penikulman päähän -- mistä se sitten tuli?"

"Ho, ho! Onhan se vanha ja tosi sananlasku:

    "Pienikin näkyy kynttilä
    kauas kun yö on pimeä."

"Sytytin vain vihkosen kanervaa ja pehkuja pihassa palamaan sen jälkeen
kun olin lähettänyt pois tuon palvelijalurjuksen. Ja puhuakseni totista
totta, kun te taas toiste lähetätte tai tuotte tänne jonkun, niin
tuokaa vain herrasväkeä, eikä mitään vieraita palvelijoita, semmoisia
kuin tuo Lockhard-pahuus, joka yhtenään tirkisteli ja tarkasteli ja
katsasteli talouden nurjaa puolta meidän talon kunnian häväistykseksi
ja pakotti minut saattamaan sieluni helvetin omaksi sillä, että laskin
suustani valheen toisensa perästä kiireemmin kuin voi lukeakaan.
Mieluummin minä sytyttäisin tornin oikein toden teolla palamaan ja
palaisin sinne itsekin päälliseksi kuin tahtoisin antaa talon kunniaa
häväistä tuolla lailla."

"Tuhannen kiitosta siitä tarjouksesta totta tosiaan, Kaleb", sanoi
herra, joka töin tuskin saattoi hillitä nauruansa, vaikka hän samalla
myös oli vähän suutuksissaan. "Entäs ruuti? Onko niitä tornissa?
Markiisi näkyi tietävän jotain semmoista."

"Ruuti! -- Ha, ha, haa! -- Markiisi! -- Ha, ha, haa!" nauroi Kaleb.
"Vaikka te, armollinen herra, löisitte päänikin poikki, enpä nyt voisi
olla nauramatta -- markiisi -- ruuti! -- Sitäkö olisi siellä? Kyllä
kai! Ja tiesikö hän siitä? Tiesi kyllä! Markiisi tiesi sitä olevan, ja
se oli juuri taas temppu. Sillä kun en saanut teitä, armollinen herra,
tyydytetyksi muulla puheellani, niin minä laskettelin jonkun sanan
lisäksi tuosta ruudista ja narrasinpa sillä markiisin käymään itse
asiaan käsiksi."

"Mutta sinä et vielä ole vastannut kysymykseeni", sanoi Ravenswood
maltittomasti. "Millä lailla ruuti sinne tuli, ja missä se nyt on?"

"Voi, tulihan se, jos tahdotte sen tietää", vastani Kaleb salaisella
katseella kuiskuttaen, "silloin kun täällä piti nostettaman pikku
kapina. Ja markiisi ja muut Pohjoismaan suuret herrat, ne olivat kaikki
samassa puuhassa. Ja monta kelpo pyssyä ja miekkaa kuljetettiin tänne
Dunkirkestä paitsi tuota ruutia. Hirmuisen paljon vaivaa meillä olikin
tuodessa niitä torniin yön pimeydessä, sillä sen te ymmärrätte, ettei
jokaisen pitänyt saada vihiä tämmöisistä arkaluontoisista hankkeista.
Mutta jos te nyt tahdotte palata kestikievariin illalliselle, niin
kerron teille kaikki tyynni matkalla."

"Ja nämä poika-raukat", kysyi Ravenswood, "tahdotko, että he istuvat
tässä kaiken yötä odottamassa siksi kunnes torni, joka ei edes
palakaan, räjähtäisi ilmaan?"

"En suinkaan, jos te, armollinen herra, tahdotte, että he menevät
kotiin. Vaikka", lisäsi Kaleb, "eipä siitä tulisikaan heille liiaksi
vahinkoa; he kiljuisivat vähemmin huomenna ja nukkuisivat sikeämmin
illalla. Mutta olkoon niinkuin te tahdotte, armollinen herra."

Kaleb lähestyi siis poikanulikoita, jotka seisoivat mäen kukkuloilla,
ja ilmoitti heille ankaralla äänellä armollisten herrojen, lordi
Ravenswoodin ja markiisi A----n käskeneen, ettei torni saisi räjähtää
ilmaan ennenkuin seuraavana päivänä päivällisajalla. Pojat kuultuaan
tämän lohdullisen ilmoituksen hajaantuivat. Pari heistä sentään seurasi
Kalebia saadaksensa enemmän tietoja asiasta, varsinkin paistinvartaan
vääntäjä, jonka Kaleb oli peijannut. Hän kiljui: "Herra Balderston!
Herra Balderston! Onko torni sitten sammunut aivankuin vanhan ämmän
taula?"

"Niin onkin, nulikka", vastasi hovimestari. "Luulitko, että semmoisen
lordin kartano kuin lordi Ravenswoodin palaisi vain palamistaan
huolimatta siitä, että hän itse omin silmin on katsomassa? -- Pitää
aina", jatkoi Kaleb, päästyänsä irti ryysyisestä kantapojastaan ja
tultuaan likemmäksi herraansa, "taivutella poikia, niinkuin viisaat
miehet sanovat, sinnepäin mihin heidän tulee kääntyä, ja ennen kaikkea
muuta opettaa heitä pitämään parempia ihmisiä kunniassa -- --"

"Mutta etpä vielä, Kaleb, olekaan virkkanut minulle, mihin nuo aseet ja
ruudit joutuivat", sanoi Ravenswood.

"No niin, mitä aseihin tulee", vastasi Kaleb, "niin kävihän niinkuin
kehtolaulussa veisataan:

    "Yks meni sinne, yks meni tänne,
    yks tais harakan pesään mennä."

Ja mitä ruuteihin tulee, niin vaihtelinhan niitä aina milloin
tilaisuutta tuli, hollantilaisille ja ranskalaisille kippareille viinaa
ja geneveriä vastaan, ja näin siitä oli apua talolle monta monituista
vuotta -- hyvää vaihtokauppaa se olikin, kun annoin pois sen, mikä
lennättää ihmisen sielun ruumiista, ja sain sijaan sielun kostuketta ja
virvoitusta. Ja sitä paitsi säästin muutamia nauloja teitä varten, että
olisi varalta, kun teitä halutti mennä ampumaan -- muuten en näinä
nykyisinä poloisina päivinä suinkaan olisi tietänyt mistä saada ruutia
teidän huvitustanne varten. -- Ja sanokaapa nyt, hyvä herra, koska
teidän vihanne on lauhtunut, enkö ole tätä suorittanut hyvin ja ettekö
voi paljoa paremmin tuolla alhaalla kuin mitä olisitte voineet teidän
oman torninne raunioitten sisäpuolella, niinkuin meidän asiamme --
Jumala paratkoon! -- tätä nykyä ovat?"

"Kylläpä taidat olla oikeassa, Kaleb, luullakseni. Mutta ennenkuin
poltat tornini todenteolla taikka leikilläkin, saattaisipa sentään
minulla olla oikeus saada tietoa sinun salahankkeistasi."

"Hyi hävetkää, armollinen herra!" vastasi Kaleb. "Kyllähän minun
kaltaisen vanhan ukkorähjän hyvin sopii valehdella talon kunnian
kannattamiseksi; mutta se ei kävisi laatuun semmoiselle herralle kuin
te. Ja sitä paitsi, nuorilla ihmisillä ei ole tarpeeksi ymmärrystä; he
eivät osaa käyttää pientä hätävaletta parhaimmalla tavalla. Mutta tämä
tulipalo -- sillä tulipalosta sen nyt tulee käydä, vaikka minun
täytyisi polttaa vanha talli maahan tehdäkseni asian uskottavammaksi --
tämä tulipalo, paitsi sitä, että siitä saamme syyn pyytää mitä ikänä
tarvitsemme lähikylistä ja alhaalta satamasta -- tämä tulipalo on
sellainen, että se on kääntävä kunniaksi talolle montakin seikkaa,
joista minun on täytynyt kaksikymmentä kertaa joka päivä lasketella
valheita joutilaille nulikoille ja naikkosille, ja pahinta kaikista oli
se, että he eivät sittenkään tahtoneet uskoa."

"Se oli kova onni tosiaan, Kaleb. Mutta enpä käsitä sentään, kuinka
tästä tulipalosta olisi apua totuudenhalullesi tai uskottavuudellesi."

"No siinäpä se onkin!" virkkoi Kaleb. "Enkö juuri sanonut, ettei
nuorilla ihmisillä ole tarpeeksi ymmärrystä? -- Mitä apua minulla siitä
muka olisi, kysyi hän? -- Siitä koituu hyvin uskottava syy, jolla voi
hoitaa talon kunniaa parikymmentä vuotta eteenpäin, jos sitä taitavasti
käytetään. -- Missä ovat talon maalauskuvat? sanoo joku nokkela. -- Tuo
suuri tulipalo Wolfs Cragissa! vastaan minä. -- Missä ovat talon
hopea-astiat? kysyy toinen. -- Tuossa suuressa tulipalossa. Kukapa
silloin olisi muistanut hopeita, kun henki oli hädässä! -- Missä ovat
käymä- ja talousvaatteet! -- Missä ovat tapetit ja seinäkoristeet? --
Missä komeat vuoteet, uutimet, peitot, päänalaiset ja kirjaillut
kankaat? -- Tulipalo -- tulipalo -- tulipalo! -- Käyttäkää tätä
tulipaloa hyvin, niin se on korvaava kaikki, mitä teillä ei ole, mutta
pitäisi olla -- ja onhan tavallansa tämmöinen hyvä syy, millä puutteen
voi peittää, parempi kuin itse puuttuvat kalut. Sillä ne kuluvat ja
menevät rikki ja häviävät aikaa myöten; mutta hyvä selitys, jos sitä
käyttää ymmärtäväisesti ja varovasti, saattaa tuottaa apua
aatelisherralle ja hänen suvulleen Jumala tiesi kuinka kauan!"

Ravenswood tunsi liian hyvin hovimestarinsa itsepäisyyden ja
itserakkauden ruvetaksensa enemmän taistelemaan tätä asiata vastaan.
Hän jätti siis Kalebin iloitsemaan onnistuneesta keksinnöstään ja
palasi kylään, jossa markiisi sekä hyvät talonemännät jo olivat vähän
huolissaan -- edellinen Ravenswoodin poissaolosta, jälkimmäiset siitä
pelosta, että heidän keittotaitonsa tämän viivytyksen vuoksi saattaa
tulla häväistyksi. Kaikki huoli nyt jälleen hälveni, ja he kuulivat
ilolla sen sanoman, että tuli tornissa oli sammunut pääsemättä
kellareihin. Se oli ainoa seikka, jonka Ravenswood katsoi sopivaksi
ilmoittaa hovimestarinsa salahankkeesta.

He kävivät nyt kelpo illalliseen käsiksi. Mutta mestari Girderiä ja
hänen emäntäänsä ei saatu millään pyynnöllä istumaan samaan pöytään
korkea-arvoisten vierasten kanssa, vaikka he olivatkin omassa
talossaan. He seisoivat lattialla, kunnioittavasti ja huolellisesti
palvellen pöydän ääressä istuvia herroja. Semmoinen oli sen ajan tapa.
Vähemmin kursaileva oli vanha muori, jolle ikä ja tuttavuus
Ravenswoodin kanssa antoi rohkeutta. Hän käyttäytyi puoleksi kuin
ravintolan emäntä, puoleksi kuin yksityisen talon rouva, jonka vieraat
ovat korkeampaa säätyä kuin hän itse. Hän pyysi, jopa käskikin vieraita
ottamaan niitä ruokia, jotka hänen mielestään olivat parhaat; ja
tottelipa hän myös aivan mielellään heidän pyyntöjään, maistellen
hiukkasen kaikista herkuista, kehoittaakseen vieraita esimerkillään.
Usein hän kuitenkin jätti syömisensä kesken ja valitti, "että herra
markiisi söi niin vähän -- että nuoriherra kalusi paljasta luuta --
että tietysti tässä pöydässä ei ollut mitään niin korkea-arvoisille
herroille kelpaavaa -- että lordi Allan Ravenswood, olkoon hänen
sielunsa autuas, mielellään otti '_ön verr_', se, sanoi hän,
merkitsi viinaryyppyä latinaksi -- että paloviina oli suoraan Ranskasta
tuotu; sillä huolimatta kaikista Englannin tullisäännöistä ja
tullinuuskijoista eivät Wolfs-Hopen alukset vielä ole unohtaneet
Dunkirken tietä."

Nyt tynnyrintekijä tyrkki anoppiansa kylkeen, mutta siitä ei ollut
muuta hyötyä kuin että ämmä jatkoi puhettansa hänestä.

"Eipä tarvitse tyrkkiä tuolla tavalla, John", pitkitti muori. "Eihän
sitä kukaan ole sanonut, että _sinä_ tiedät, mistä tämä viina
tulee. Eikä sinun sopisikaan tietää sitä, sinä kun olet kuninkaallinen
tynnyriseppä. Ja mitä", jatkoi hän Ravenswoodin puoleen kääntyen,
"siitä huolii kuningas tai kuninkaan rouva tai keisari, mistä minun
kaltaiseni vanha ämmä ostaa hyppysellisen nuuskaa tai tilkkasen viinaa,
jolla sydäntänsä virvoittaa?"

Näin päästyään pois siltä harhatieltä, jolle hän luuli poikenneensa,
matami Loup-the-Dyke suurella kielevyydellä ja melkein vierastensa
avutta hoiteli keskustelua kaiken iltaa, kunnes herrat, kieltäen
lasejansa enää täyttämästä, pyysivät häneltä luvan saada kumpikin
vetäytyä makuukamariinsa.

Markiisille oli varustettu _dais_-kamari, joka kaikissa mökkiä
paremmissa taloissa oli tämmöisiin juhlatilaisuuksiin pyhitetty.
Nykyaikaista seinäin kalkitsemista ei silloin vielä tunnettu, eikä
tapetteja nähty muualla kuin aateliston ja rikkaampien maakartanon
isäntien huoneissa. Tynnyrintekijä, joka oli jokseenkin varakas ja
jokseenkin ylpeä mies, oli sen sijaan noudattanut pienempien
maakartanon isäntien ja papiston tapaa. He näet tavallisesti koristivat
vieraskamariensa seiniä nahkaisilla verhoilla, jotka olivat
Alankomaissa tehdyt ja joissa oli vaskilevyillä kirjailtuja puita sekä
eläimiä. Olipa niissä myös monta voimakasta, opettavaa sananpartta,
joita, vaikka ne olivat hollannin kielellä kirjoitetut, kuitenkin
käytännössä noudatettiin yhtä tarkasti kuin jos ne olisivat olleet
selvää Skotlannin murretta. Nämä seinäverhot tekivät kamarin jotenkin
synkän näköiseksi, mutta vanhoista tervatynnyrin laudoista tehty tuli
kamiini-takassa tuprueli iloisesti savutorveen. Ja sänky oli varustettu
puhtailla, hohtavan valkoisilla lakanoilla, joilla kenties ei kukaan
ollut ikänä maannut ennenkuin ne tässä juhlallisessa tilaisuudessa
otettiin esille. Yöpöydällä vuoteen vieressä oli vanhanaikuinen peili
kullatuissa kehyksissä; se oli aikanaan kuulunut herraskartanon
hajonneeseen kalustoon. Rinnakkain sen kanssa seisoi pitkäkaulainen
pullo täynnä Firenzen viiniä sekä myös melkein yhtä korkea lasi,
samanmuotoinen kuin se, jonka Teniers tavallisesti on maalannut omaan
käteensä kuvatessaan itseänsä keskellä kyläjuominkia. Vastakuvana
näille molemmille ulkomaalaisille vahdeille seisoi peilin toisella
kupeella kaksi vahvaa skotlantilaista vartiaa, nimittäin tuoppi täynnä
väkevää olutta, sekä norsunluusta ja ebenpuusta tehty pikari, joka oli
hopeavanteilla vyötetty, John Girderin omaa tekoa ja hänen sydämensä
ilo. Nämä olivat siellä janon varalta, ja lisäksi nähtiin vielä
melkoisen suuri rieskaleivän möhkäle; näillä varoilla varustettuna
olisi luullut tämän huoneen hyvin voivan kestää parin kolmen päivän
piiritystä.

Muuta ei nyt ole lisättävää kuin että markiisin palvelija oli
siellä palvelemassa. Hän levitteli herransa kullalla kirjaillun ja
Brysselin pitseillä reunustetun yönutun suunnattoman tilavalle,
nahkapäällyksiselle nojatuolille, joka oli niin päin käännetty, että
istuja saattoi nauttia siinä jo yllä mainitusta hauskasta
takkavalkeasta. Me voimme siis jättää korkean herran yölevollensa
luottaen siihen, että hänellä oli paljon hyötyä noista häntä varten
suurella puuhalla hankituista varustuksista, jotka olemme niin tarkkaan
maininneet siitä syystä, että ne kuvaavat sen ajan tapoja Skotlannissa.

Yhtä suurella tarkkuudella emme huoli katsella nuoren Ravenswoodin
herran makuukammiota, jossa talon isäntä ja emäntä tavallisesti itse
lepäsivät. Sen seinät olivat verhotut heleävärisellä, Skotlannissa
kudotulla villakankaalla. Koristuksena riippui tuijottava John Girderin
kuva, jonka oli maalannut joku ranskalainen nälkäkurki, Jumala ties
millä tavalla jouduttuaan Vliessingistä tai Dunkirkestä tänne
tullivarkaan jaalassa. Siinä kuvassa olivat tosiaan meidän itsepäisen
ja ylpeän, mutta älykkään mestarin kasvojen piirteet nähtävinä; mutta
_monsieur_ oli myös osannut panna katsantoon ja koko ulkomuotoon
jotain ranskalaista sulavuutta, joka soveltui niin huonosti kuvatun
miehen omaan jäykkään vakavuuteen, että sitä oli mahdoton nauramatta
katsella. Mutta John ja hänen kotiväkensä ylpeilivät sittenkin tästä
kuvasta. Naapurit sitä vastoin moittivat heitä yhtä paljon, väittäen,
että tynnyrintekijä teettämällä tämmöisen kuvan ja vielä lisäksi
uskaltamalla ripustaa makuukamariinsa oli yrittänyt korkeammalle kuin
hänen sopi, vaikka hän olikin kylän rikkain mies. Hän oli poikennut
oman säätynsä rajan yli ja astunut herrasväen maaperälle. Sanalla
sanoen, hän oli tehnyt äärettömän turhamaisen ja uhkaylpeän teon.

Muut varustukset Ravenswoodin makuukamarissa olivat samanlaiset kuin
_dais_-huoneessa.

Sangen varhain aamulla, niinkuin siihen aikaan oli tapana, markiisi
A---- ja hänen sukulaisensa suoriutuivat matkaansa jatkamaan. Ennen ei
kuitenkaan päästy lähtemään kuin runsaan aamiaisen jälkeen, jossa
tilaisuudessa kylmä ja paistettu liha, kauravelli, viini ja paloviina
sekä myös maito kaikissa mahdollisissa muodoissa, todistivat taas samaa
halua kunnioittaa vieraita, jota kohtelias talonväki jo oli illallakin
osoittanut. Lähtöhankkeitten hälinä kaikui nyt pitkin Wolfs-Hopen
kylää. Laskuja maksettiin ja käsiä puristettiin ja hevosia satuloitiin
tai valjastettiin vaunujen eteen ja juomarahoja jaeltiin. Markiisi
antoi kultakolikon juomarahoiksi Girderin palvelijoille, jonka kolikon
Girder ensin kovin halusi pitää omaksi tarpeekseen; ja Dingwall,
nurkkasihteeri, vakuuttikin hänellä olevan täyden oikeuden siihen,
koska hän oli omasta kukkarostaan maksanut kaikki ne kulungit, joiden
korvaukseksi lahja annettiin. Mutta vaikka hänellä täten oli laki
tukenansa, ei John kuitenkaan kehdannut sumentaa äskeisen
vierasvaraisuutensa loistoa jonkunlaisen maksun vastaanottamisella. Hän
siis vain ilmoitti rengeilleen, että hän pitäisi heitä senkin
vietävinä, kiittämättöminä lurjuksina, jos he sillä rahalla ostaisivat
tilkankaan paloviinaa muualta kuin hänen aitastansa. Ja koska
juomarahat epäilemättä tulisivat menemään tähän tarkoitukseen, niin hän
lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että markiisin lahja tällä tavalla
oli lopulta kokonaan joutuva mestari Girderin omaan kukkaroon, hänen
nimensä ja maineensa joutumatta häväistyksi.

Sillä aikaa kun valmistettiin lähtöä, Ravenswood ilahutti vanhan
hovimestarinsa sydäntä sillä, että varovaisesti (hän näet tiesi Kalebin
vilkkaan mielikuvituksen) ilmoitti hänelle, miten hänen onnensa
luultavasti oli muuttuva myötäisemmäksi. Näin puhuen hän antoi
Balderstonin haltuun enimmän osan vähiä varojansa vakuuttaen, mikä
vakuutus hänen täytyi useat kerrat toistaa, että hänellä oli
riittävästi rahoja varmassa tiedossa. Siitä syystä hän varoitti
Kalebia suosionsa menettämisen uhalla pitkittämästä vehkeitänsä
wolfs-hopelaisten kellareita, kanakoppeleita tai muuta tavaraa vastaan,
oli se mitä lajia hyvänsä. Ja siihen kieltoon vanha palvelija
suostuikin kernaammin kuin mitä hänen herransa oli luullut.

"Se olisikin tosiaan häpeä", sanoi Kaleb, "kunniaton teko ja synti, jos
minä kiusaisin näitä ihmisparkoja, kun meidän herrasväkemme saattaa
tulla omilla varoillansa kunniallisesti toimeen. Ja taitaisipa myös
olla viisainta", lisäsi hän, "ainakin nyt suoda heille hiukan
loma-aikaa, niin he sitä kernaammin taipuisivat vasta, jos te,
armollinen herra, jotain tarvitsisitte."

Näin suoritettuaan tämän asian ja otettuaan sydämelliset jäähyväiset
vanhalta palvelijaltaan Ravenswood meni korkeasukuisen heimolaisensa
luokse, joka paraikaa nousi vaunuihinsa. Molemmat talon eukot, vanha ja
nuori, saatuaan kaikessa kunniallisuudessa suutelon kummaltakin
korkealta vieraaltaan, seisoivat hymyillen ja niiaillen talonsa
kynnyksellä, kun vaunut, kuusi hevosta edessä, suuri joukko
kolistelevia ratsumiehiä jäljessään, ajaa jyristivät ulos kylästä. John
Girder seisoi myös kynnyksellään. Hän katseli väliin oikeaa kättänsä,
jolle juuri äsken oli tapahtunut se suuri kunnia, että markiisi ja
lordi olivat sitä puristaneet; väliin taas hän vilkaisi talonsa
huoneisiin, jotka olivat aivan mullin mallin kestien jäljeltä. Näytti
siltä kuin olisi mestari mielessään verrannut keskenään saamaansa
kunniaa ja kuluneita kulunkeja.

Vihdoin viimein aukeni sitten hänen oraakkeleita lausuva suunsa.
"Käyköön joka mies ja joka nainen omaan työhönsä, ikäänkuin ei
maailmassa olisikaan tuommoisia eläviä kuin markiisit ja majesteetit,
herrat ja herttuat sekä armolliset lordit. Siivotkaa talo, korjatkaa
ruoan tähteet, ja jos on jotain, joka ei yhtään maksa säästämisen
vaivaa, niin antakaa köyhille. Ja kuulkaa, anoppi ja vaimoni, sitä minä
teiltä pyytäisin, ettette koskaan enää hiiskuisi minulle ainoatakaan
sanaa, ei hyvää eikä pahaa, tästä tämänpäiväisestä joutavasta puuhasta.
Mutta pitäkää kaikki lorunne siitä omana ja juomaeukkojenne tietona,
sillä pääni on jo aivan pyörryksissä siitä."

Johnin valta oli melkoisen suuri, ja kaikki riensivät siis tavallisiin
askareihinsa, jättäen isännän rakentamaan pilvilinnoja, jos hänen
mielensä teki, sen korkean suosion perustukselle, jonka hän maallisten
varojensa kulutuksella oli saanut.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


    Nyt sain ma Onnen reudotuksi rekehein,
    ja mun on syyni, jos se pääsee käsistäin.
    Se, joka luovi vasta-onnell' ankaralla,
    se kyllä myötätuulell' osaa kulkea.

                        _Vanha näytelmä_.

Matkalaisemme saapuivat Edinburghiin ilman sen merkillisempiä
tapahtumia, ja Ravenswood, niinkuin ennen oli sovittu, kävi
korkeasukuisen ystävänsä luo asumaan.

Sillä välin tuo jo kauan odotettu valtiollinen muutos tapahtui, ja
tory-puolue pääsi Anna kuningattaren sekä skotlantilaisessa että
englantilaisessa neuvoskunnassa vähäksi aikaa valtaan. Tämän
valtiovehkeen syytä ja seurauksia ei meidän kuitenkaan tarvitse
tarkemmin tutkia. Siinä kyllin, kun sanomme, että se vaikutti
valtiollisiin puolueisiin heidän aatteittensa luonteen mukaan.
Englannissa melkoinen osa episkopaalista puoluetta, etunenässä Harley,
josta sittemmin tuli Oxfordin kreivi, olivat erottavinaan omat
periaatteensa jakobiiteista ja saivat siitä syystä liikanimen
oikulliset. Skotlannin piispalaiset eli kavaljeerit, jolla nimellä he
itse nimittivät itseään, olivat sitä vastoin lujemmat, vaikkeivät juuri
yhtä varovaiset valtiollisissa toimissaan. Heidän mielestänsä kaikki
nämä muutokset olivat vain valmistuksia siihen, että Annan kuoltua
hänen veljensä[15] Pyhän Yrjön ritari kutsuttaisiin kuninkaaksi. Hänen
puolestansa vainoa kärsineet olivat nyt sydämessään äärettömän
toivehikkaita; he luulivat nyt saavansa täyden korvauksen vahingostaan,
vieläpä lisäksi voivansa kostaa valtiollisille vihollisilleen.
Whig-puolueen suvuilla sitä vastoin oli edessään sama sorto, joka heitä
Kaarle II:n ja Jaakko II:n hallitessa oli rasittanut, sekä myös
samanlaiset omaisuuden ryöstöt, jotka Wilhelm kuninkaan aikana olivat
kohdanneet jakobiitteja.

Mutta enemmän vielä kuin muita säikähdytti tämä valtiollinen muutos
sitä varovaisten miesten polvea, joita aina on jokaisessa kansassa ja
joita on vielä runsaammin vieraan vallan alaisessa maassa, niinkuin
Skotlanti silloin oli -- noita ihmisiä, joita Cromwell nimitti
"Sallimuksen noudattajiksi", se on toisin sanoin, niitä, jotka aina
taipuvat vallalla olevan puolueen puoleen. Moni näistä riensi markiisi
A----n luokse ilmoittamaan luopumustansa toisesta puolueesta. Ja koska
oli helppo havaita, kuinka hellää huolta hän piti sukulaisensa
Ravenswoodin nuorenherran asioista, niin he olivat kiihkeät ehdottamaan
keinoja, joilla edes joku osa hänen omaisuudestaan olisi takaisin
saatava, hänen lordi-arvonsa uudelleen hankittava ja isää vastaan tehty
tuomio kumottava.

Vanha lordi Tuuliviiri oli olevinaan hartaimpia tämän asian ajajia.
"Sydäntäni särkee pohjimmaiseen perukkaan asti", vakuutti hän, "kun
näen niin uljaan nuoren herran, jonka aatelinen sukuperä on niin vanha
ja epäämätön, tämmöisessä pahassa pulassa, nuoren miehen, joka -- se
merkitsee vielä enemmän kuin kaikki muu yhteensä -- on markiisi A----n
oma heimolainen, sillä tätä korkeaa herraa", vakuutti hän, "minä
kunnioitan yli kaiken, mitä on tämän ilman kannen alla." Ja "omalta
vähäpätöiseltä osaltaan hänkin vaikuttaakseen näin vanhan suvun
auttamiseen" lordi Tuuliviiri lähetti kolme Ravenswoodin suvulle
kuuluvaa puitteetonta muotokuvaa sekä kuusi korkeaselkäistä nojatuolia,
joiden turkkilaisille istumatyynyille Ravenswoodin vaakuna oli
kirjailtu. Niin tehdessään ei hän vaatinut takaisin pennyäkään pääomaa
eikä korkoja siitä summasta, jonka hän oli maksanut mainituista
tavaroista ostaessaan ne kuusitoista vuotta takaperin, silloin kun
huonekalut lordi Ravenswoodin kaupunkiasunnossa Edinburghissa,
Canonkadun varrella, menivät vasarakaupalla.

Mutta lordi Tuuliviirin säikähdykseksi, joka oli vielä suurempi kuin
hänen kummastuksensa, vaikka hän oli tuntevinansa jälkimmäistä enemmän,
markiisi otti sangen kylmäkiskoisesti tämän lahjan vastaan. Jos hän
tahtoi, niin korkea herra markiisi ilmoitti, tyydyttää Ravenswoodin ja
tämän nuorenherran ystäviä, piti hänen vielä lisäksi antaa takaisin
melkoisen laaja lampuodin tila, joka oli pantattuna lordi Tuuliviirille
suhteettoman pienestä summasta ja johon mainittu lordi, Ravenswoodin
asioiden jouduttua rappiolle, oli keinoilla, joissa sen ajan lakimiehet
olivat sangen taitavia, osannut hankkia itselleen täyden
omistusoikeuden.

Vanha, tuulen mukaan kääntyvä lordi hangoitteli kovasti tätä vaatimusta
vastaan valallaan vakuuttaen, ettei hänen ymmärryksensä mukaan
nuoriherra millään muotoa tarvinnut tätä maatilkkua heti paikalla
takaisin, koska hän nyt epäilemättä oli saava parhaan osan maitansa
herra William Ashtonin käsistä. Tätä takaisinsaamista lordi Tuuliviiri
lupasi kernaasti auttaa kaikin voiminsa, niinkuin oikeus ja kohtuus
olikin; ja lopuksi hän vielä vakuutti mielellään jättävänsä
luonnollisen kuolemansa jälkeen puheenalaisen talon perinnöksi
nuorelleherralle.

Mutta kaikista näistä verukkeista ei ollut mitään apua. Lordi
Tuuliviirin täytyi luopua siitä talosta saaden takaisin saman summan,
josta se oli pantattu. Hänen täytyi tähän suostua, hänellä kun ei ollut
muuta keinoa päästä vallanpitäjien suosioon. Mutta hän oli kotiin
palatessaan kovasti surullinen ja suutuksissaan ja valitti uskotuille
ystävilleen: "Ainahan tähän asti on minulle jokaisesta valtiollisesta
muutoksesta ja mullistuksesta ollut joku pieni hyöty omissa
rauhallisissa asioissani. Mutta tämä nykyinen muutos -- saakeli
soikoon! -- on vienyt yhden siipeni parhaista sulista!"

Samalla lailla meneteltiin useampien muidenkin suhteen, jotka olivat
Ravenswoodien onnen haaksirikosta saaneet palan. Etenkin uhattiin herra
Ashtonia vetoamisella Englannin ylähuoneeseen ja niiden tuomiopäätösten
kumoamisella, joiden nojalla hän oli omistanut Ravenswoodin kartanon
alusmaineen. Hänelle kuitenkin nuori Ravenswood sekä Lucyn tähden
että myös hänen luonaan nautitun vieraanvaraisuuden vuoksi piti
velvollisuutenaan osoittaa julkista suoruutta. Hän kirjoitti entiselle
valtiosinetinvartialle -- sen viran herra Ashton oli nyt menettänyt --
ja tunnusti suoraan olevansa kihloissa neiti Ashtonin kanssa ja anoi
häneltä hänen tytärtänsä vaimokseen vakuuttaen, että hän sitten
mielellään tahtoi sovittaa kaikki heidän välillään olevat raha-asiat
semmoisella tavalla, jonka herra Ashton itse katsoisi edulliseksi.

Tämän kirjeen viejä sai vielä toisenkin kirjeen, jossa Ravenswood pyysi
rouva Ashtonilta anteeksi kaikkea sitä, millä hän tietämättänsä ehkä
oli pahoittanut häntä, puhui rakkaudestaan neiti Ashtoniin, ilmoitti
siitä seuranneen liiton, ja rukoili viimein, että rouva osoittaisi
olevansa oikea Douglas niin nimeltään kuin myös luonteeltaan ja
jalomielisesti unohtaisi vanhat ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän
vakuutti viimein, että Ashtonin suku oli saanut ystävän ja rouva itse
kunnioittavan, rakastavan, nöyrän palvelijan allekirjoittaneesta
Edgarista, Ravenswoodin nuorestaherrasta.

Kolmannen kirjeen Ravenswood lähetti Lucylle ja sananviejä sai käskyn
koettaa jollakin salaisella keinolla saattaa sen neiti Ashtonin omiin
käsiin. Tämä kirje sisälsi mitä innokkaimmat vakuutukset hänen
muuttumattomasta rakkaudestaan ja sanoi, että se muutos, joka näytti
tapahtuneen kirjoittajan onnessa, pääasiallisesti oli vain apukeino,
jonka avulla heidän väliset esteet saataisiin poistetuiksi. Ravenswood
kertoi millä keinoin hän oli yrittänyt viihdyttää Lucyn vanhempien,
varsinkin äidin vihaa, ja puhui toivostansa, että se hänelle
onnistuisi. Ja jollei niin kävisikään, olisi tällä vihalla, arveli hän,
aikaa raueta sillä välin kuin hän olisi poissa Skotlannista tärkeällä,
kunniaa tuottavalla lähettiläsmatkalla. Ja hän toivoi ja uskoi, että
Lucyn uskollisuus, johon hän varmasti luotti, oli tekevä tyhjäksi
kaikki yritykset rikkoa heidän rakkauden liittoaan. Kaikkiin kolmeen
kirjeeseen saikin Ravenswood vastaukset, vaikka eri teitä ja aivan eri
sanoilla.

Rouva Ashton lähetti vastauksen hänen oman sanansaattajansa kera, joka
ei saanut viipyä Ravenswoodin kartanossa kauemmin kuin siksi, että
rouva oli saanut kirjoitetuksi seuraavat rivit:

     Herra Ravenswoodille Wolfs Cragissa.

     Käteen.

     Herra tuntematon.

     Minulle on saapunut kirje allekirjoituksella Edgar, Ravenswoodin
     nuoriherra, jonka kirjoittajasta ei minulla ole varmaa tietoa,
     koska mainitun suvun aatelis-arvo on lakkautettu lordi Allan
     Ravenswood vainajan maanpetoksen vuoksi. Mutta jos te, herra,
     kenties lienette se, joka sillä tavalla on nimensä
     allekirjoittanut, niin tietäkää, että minulla on täysi äidin valta
     neiti Lucy Ashtoniin, jonka vallan nojassa minä peruuttamattomasti
     olen määrännyt hänet semmoisen kunnian arvoisen miehen omaksi. Ja
     jollei niin olisikaan, herra, niin en ottaisi sittenkään vastaan
     mitään naimisliiton tarjoomusta teiltä tai teidän sukulaiseltanne
     siitä syystä, että heidän kätensä aina on taistellut alamaisten
     vapautta ja Jumalan asettaman kirkon itsenäisyyttä vastaan. Teidän
     nykyinen onnen välkähdyksenne, herra, ei millään muotoa voi muuttaa
     vakiintunutta periajatustani tässä asiassa. Sillä minä olen
     ennenkin, samoinkuin Daavid kuningas, nähnyt häijyt korkeassa
     vallassa ja täydessä kukoistuksessa niinkuin viheriäisen
     laakeripuun; mutta aika kului ja he katosivat, eikä heidän
     sijansakaan enää heitä tuntenut. Minä tahtoisin, että te
     painaisitte nämä asiat mieleenne omaksi eduksenne, sen verran kuin
     ne teitä liikuttavat, ja pyydän että te tästä lähtien antaisitte
     olla rauhassa allekirjoittaneen, joka soisi aina saavansa pysyä
     teidän tuntemattomana palvelijananne.

                                    _Margareta Douglas eli Ashton_.

Noin kaksi päivää sen jälkeen kun tämä ylen loukkaava kirje oli tullut,
nuori Ravenswoodin herra käveli Edinburghin Isolla kadulla. Töytäisipä
silloin mies häntä vastaan, jonka, kun hän nosti lakkiaan anteeksi
pyytäen, Ravenswood tunsi Lockhardiksi, herra Ashtonin uskotuksi
palvelijaksi. Tämä mies kumarsi, livahutti hänelle kirjeen käteen ja
katosi. Kirje sisälsi neljä tiheään kirjoitettua arkkia, joista,
niinkuin taitavien lakimiesten kirjoituksista useinkin, ei kuitenkaan
voitu saada paljon muuta selvää kuin että kirjoittaja oli sangen
vaikeassa välikädessä.

Herra Ashton puheli laveasti siitä, kuinka suuressa arvossa ja
kunniassa hän piti rakasta nuorta ystäväänsä ja kuinka suuressa arvossa
ja kunniassa hän piti markiisi A----ta, hyvin rakasta, vanhaa
ystäväänsä. Hän sanoi luottavansa siihen, että he kaikissa hankkeissaan
häntä vastaan pitäisivät pyhänä laillisen oikeuden tuomiot ja
säädökset. Hän vakuutti, ottaen ihmiset ja enkelit todistajikseen, että
jos Skotlannin ylioikeuden päätös Englannin ylähuoneessa tulisi
kumotuksi, niin siitä hänen maallensa seuraava vahinko oli tuntuva
paljon kipeämmästi hänen sydämessään kuin tämmöisestä laittomasta
menettelystä hänelle itselleen johtuva tappio, olisipa se miten suuri
hyvänsä. Hän lateli paljon koreita sanoja jalomielisyydestä ja
velvollisuudesta antaa anteeksi molemminpuolista vääryyttä; niin myös
hän viittasi siihen, että onni on vaihtelevainen, mikä aina on
heikomman puolen mielilause. Hän valitti innokkaasti ja hiukan
moittikin sitä, että hänet niin ylen kiireesti oli erotettu
valtiosinetinvartian virasta, jota hän kokemuksensa nojalla oli osannut
hoitaa valtion hyödyksi. Olisipa pitänyt suoda hänelle tilaisuutta
selittää mielipiteensä ja tutkia, erosivatko hänen ajatuksensa
valtiollisissa asioissa niin perinjuurin nykyisten vallanpitäjien
ajatuksista. Hän oli varma siitä, että markiisi yhtä rehellisesti kuin
hän itse tai kuka muu hyvänsä tarkoitti kansan etua; ja jos he,
keskusteltuaan yhdessä olisivat voineet sopia siitä, millä keinoin tätä
kansan etua oli edistettävä, niin olisi nykyinen hallitus saanut hänen
kokemuksensa ja voimansa avukseen. Ravenswoodin ja tyttärensä välisestä
kihlauksesta hän puhui lyhyin sekavin sanoin. Hän paheksui, että nuori
pari oli sopimattomaan aikaan solminut tämmöisen liiton, ja pyysi
Ravenswoodia muistamaan, että hän ei ollut koskaan millään tavalla
kehoittanut siihen. Vielä hän muistutti, että tämä liitto, koska se oli
tehty _inter minores_ (holhouksen alaisten välillä), ilman neiti
Ashtonin luonnollisten holhoojien suostumusta, oli aivan tyhjä ja
mitätön lain edessä. Tämä ajattelematon teko, lisäsi hän, oli rouva
Ashtonin mielessä nostanut ankaran vihastuksen, jota tätä nykyä ei
ollut mahdollista viihdyttää. Samoin oli hänen vanhin poikansakin
eversti Sholto Douglas Ashton aivan yhtä mieltä äitinsä kanssa. Herra
Ashton ei siis saattanut millään tavalla asettua ajamaan heille niin
vastenmielistä asiaa, ilman että perheessä syntyisi turmiollinen,
auttamaton eripuraisuus. Tätä nykyä ei siis koko asiaa ollut
ajatteleminenkaan. Aika, lääkäreistä paras, toivoi hän, oli kaikki
parantava.

Jälkikirjoituksessa herra Ashton lausui muutamia selvempiä sanoja,
jotka näyttivät viittaavan siihen, että hän oli taipuvainen
lainkäynnittä myöntymään jokseenkin suuriin uhrauksiin välttääkseen
sitä Skotlannin lain häväistystä, että Ravenswoodin paronikunnan
suhteen skotlantilaisessa ylioikeudessa tehdyt päätökset kumottaisiin
(hänen mielestään ainakin, kaikessa nöyryydessä puhuen)
_ulkomaisen_ oikeuden sekaantumisella.

Lucy Ashtonilta Ravenswood jollakin salaisella tavalla sai seuraavat
rivit: "Minä sain sinun kirjeesi, mutta mitä suurimman vaaran uhalla;
älä koeta kirjoittaa uudestaan ennenkuin ajat muuttuvat paremmiksi.
Minua kovasti ahdistetaan, mutta tahdon uskollisesti pysyä sanassani,
niin kauan kuin saan pitää järkeni terveenä. Minua lohduttaa se, että
sinulle käy onnellisesti ja hyvin, ja lohdutusta minä tilassani
suuresti tarvitsenkin." Kirjeen alla olivat kirjaimet L.A.

Tämä kirje nostatti Ravenswoodin mielessä mitä pahimman pelon.
Huolimatta Lucyn kiellosta hän yritti useampaan kertaan lähettää
hänelle kirjeitä, jopa päästä hänen puheilleenkin. Mutta kaikki hänen
yrityksensä tehtiin tyhjiksi, eikä siitä seurannut muuta kuin että hän
harmikseen havaitsi Ashtonien huolellisesti ja tarkasti vartioivan,
jotta nuorien kirjeenvaihto kävisi mahdottomaksi. Nuori Ravenswoodin
herra oli tästä vastoinkäymisestä sitä enemmän pahoillaan, kun hänen ei
käynyt kauemmin enää viivytteleminen lähtöänsä tuohon tärkeään, hänelle
uskottuun lähettilästoimeen. Ennen lähtöänsä hän antoi Ashtonin kirjeen
markiisi A----n käsiin, joka hymyillen vastasi herra Ashtonin armonajan
nyt olevan ohitse ja vakuutti, että entinen valtiosinetinvartia sai nyt
kokea, kummalleko puolen aitaa aurinko paistoi. Suurella vaivalla
Ravenswood sai markiisilta edes sen lupauksen, että vetoaminen
parlamenttiin keskeytettäisiin siinä tapauksessa, että herra Ashton
taipuisi suostumaan naimisliittoon nuorenherran ja Lucyn välillä.

"Tuskinpa suostuisinkaan", virkkoi markiisi, "että te tällä tavoin
hukkaatte perintöoikeutenne, jollen olisi aivan varma siitä, että rouva
Ashton eli rouva Douglas, eli miksi hän itseänsä nimittäneekään, on
itsepintaisesti pitävä puolensa. Eikä hänen miehensä uskalla hiiskua
vastaan."

"Mutta kuitenkin", sanoi Ravenswood, "pyytäisin, että te,
korkea-arvoinen herra, katsoisitte kihlaukseni liitoksi, jota ei saa
rikkoa."

"Luottakaa kunniasanaani", vakuutti markiisi, "minä tahdon auttaa
teitä, vaikkapa teidän hullutuksissannekin. Ja nyt ilmoitettuani teille
oman mieleni asiasta tahdon yrittää, tilaisuuden tarjoutuessa, auttaa
teitä sillä tavalla kuin teidän mielenne tekee."

Ravenswood ei voinut muuta tehdä kuin kiittää jalomielistä
sukulaistansa ja suojelijaansa ja jättää hänelle täyden vallan
ajaa kaikkia hänen asioitaan. Sitten hän läksi ulkomaille
lähettilästoimeensa, jolla matkalla hänen, niin luultiin, piti viipyä
muutamia kuukausia.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


    Näin onko naista koskaan kosittu?
    Ja onko koskaan saatu naista näin?
    Mä tahdon häntä.

               _Rikhard III_.

Kaksitoista kuukautta oli kulunut sen jälkeen kun Ravenswoodin nuori
herra läksi ulkomaille. Hänen oli luultu voivan aikaisemmin palata
takaisin; mutta hänelle uskottu valtiotoimi, tai jos yleistä huhua oli
uskominen, toinen häntä itseään koskeva asia viivytti häntä yhä vielä.
Sillä välin olivat seikat herra Ashtonin perheessä muuttuneet tavalla,
jonka saamme kuulla seuraavasta keskustelusta Bucklaw'n ja hänen
uskotun viinaveikkonsa ja syöttiläänsä, tuttavamme kapteeni
Craigengeltin välillä.

He istuivat kumpikin kulmallaan suunnattoman, hautakivennäköisen,
kivilaatoista kyhätyn takan äärellä Girningtonin kartanon
matalalakisessa salissa. Halkovalkea leimui iloisesti liedessä;
ympyriäinen, tamminen pöytä heidän välillään kannatteli tuopillista
kelpo klaret-viiniä, kahta lasipikaria sekä monenlaisia herkkuja. Mutta
sittenkin, kaikista näistä mukavuuden ja virvoituksen apukeinoista
huolimatta, oli talon herran muoto epäröivä, arveleva ja huolestunut;
ja syöttiläs sai koettaa keksintötaitonsa kaikkia voimia estääkseen
suojelijaansa pahan mielen puuskasta, jota Craigengelt aina suuresti
pelkäsi. Pitkän vaitiolon jälkeen, jona aikana ei kuulunut muuta kuin
rummutusta, kun Bucklaw löi saappaansa kärkeä takkaa vasten,
Craigengelt vihdoin viimein uskalsi puhjeta sanoihin:

"Vieköön minut piru vaikka kaksikin kertaa", sanoi hän, "jos olen ikänä
nähnyt miestä, joka on vähemmän sulhasen näköinen! Saakeli soikoon,
jollet pikemmin ole semmoisen miehen kaltainen, joka on hirteen
tuomittu!"

"Sulimmat kiitokset näistä koreista sanoista", vastasi Bucklaw. "Mutta
sinulla taitaa se paikka aina olla mielessä, johon luultavasti viimein
myös joudut. -- Ja virkapas, kapteeni Craigengelt, jos armollinen herra
niin suvaitsee, miksi minun pitäisi olla iloisen näköinen, minä kun
olen surullinen, oikein saakelin surullinen?"

"Ja sepä se juuri minua kummastuttaa", virkkoi Craigengelt. "Tämä
naimiskauppa, joka on paras koko meidän kreivikunnassa ja jota sinä
niin hartaasti halusit, on nyt melkein valmiiksi solmittu, ja kuitenkin
olet allapäin, pahoilla mielin, niinkuin karhu, jolta pennut on viety."

"Enpä tiedä", vastasi Bucklaw äreästi, "tokko vetäisinkään solmun aivan
kiinni, jollen jo olisi tässä asiassa käynyt niin pitkälle, ettei enää
sovi hypätä taaksepäin."

"Hypätä taaksepäin!" huusi Craigengelt taitavasti teeskennellen
kummastusta. "Sittenhän päästäisit varman pelin hyppysistäsi. Hypätä
taaksepäin! Mitä, eikö tuon naikkosen raha -- --"

"Nuoren aatelisneidon, pyytäisin sinua sanomaan", keskeytti Bucklaw.

"No, no, en minä mitään loukkausta tarkoittanut. Eivätkö neiti Ashtonin
myötäjäiset vedä vertoja parhaimmillekin Lothianin kreivikunnassa?"

"Aivan oikein", vastasi Bucklaw. "Mutta minä en huoli hiukkaakaan hänen
myötäjäisistään -- minulla on kyllin omaakin rahaa."

"Entäs äiti, joka rakastaa sinua niinkuin omaa lastansa?"

"Enemmänkin kuin lastansa, luullakseni", virkkoi Bucklaw. "Muuten ei
siitä rakkaudesta olisi paljonkaan."

"Ja eversti Sholto Douglas Ashton, joka toivoo tätä naimiskauppaa
hartaammin kuin kaikkea muuta maailmassa?"

"Siitä syystä", vastasi Bucklaw, "että hän minun avullani toivoo
tulevansa valituksi parlamenttiin ----n kreivikunnasta."

"Ja isä, joka on yhtä kiihkeä saamaan tämän naimiskaupan solmituksi
kuin ikänä minä olen ollut kiivas korttipelin panosrahaa voittamaan?"

"Niin kyllä", virkkoi Bucklaw samalla halventavalla tavalla; "herra
Ashton on niin viisas, että hän koettaa ainakin saada varmaksi tämän
jokseenkin hyvän naimisliiton, koska hän ei voi tyttärensä myömisellä
pelastaa suurta Ravenswoodin kartanoansa, jonka Englannin ylähuone pian
on ryöstävä hänen kynsistään."

"No entä, mitä sanot itse nuoresta neidistä?" kysyi Craigengelt. "Onhan
se korein tyttö koko Skotlannissa -- ja rakastithan sinä häntä niin
tulisesti, niin kauan kuin hän oli itsepintainen; ja nyt kun hän on
suostunut ottamaan sinut ja rikkomaan kihlauksensa Ravenswoodin kanssa,
sinä sanot 'pass', niinkuin korttipelissä sanotaan. Totta puhuen,
Bucklaw, piru on sinut riivannut, sinä kun et enää ollenkaan tiedä mitä
tahdot ottaa, mitä jättää."

"Minä tahdon yhdellä sanalla sanoa sinulle mitä mielessäni liikkuu",
vastasi Bucklaw nousten ja ruveten astumaan edestakaisin. "Minä
tahtoisin tietää, mikä piru on syynä tähän äkilliseen muutokseen neiti
Ashtonin mielessä?"

"Mitä sinä siitä huolit", virkkoi Craigengelt, "koska tämä mielenmuutos
on sinulle eduksi?"

"Minä tahdon sanoa sinulle mitä ajattelen", vastasi talon herra. "En
ole koskaan paljon ymmärtänyt noiden hienojen aatelisnaisten menoja, ja
voivat ne olla yhtä oikulliset kuin piru itse. Mutta tässä neiti
Ashtonin mielenmuutoksessa on jotain, joka on niin pirullisen äkillistä
ja liian tärkeää ollakseen vain hänen oma oikkunsa. Tahtoisinpa vannoa,
että rouva Ashton osaa käyttää kaikkia kojeita, joilla ihmismielen saa
taipumaan, ja niitä kojeita on yhtä monta kuin on kuolaimia ja suitsia
varsoja varten."

"Ja jos niitä ei olisi", virkkoi Craigengelt, "millä helvetin tavalla
sitten saisimmekaan varsat opetetuiksi?"

"Se on totta sekin", sanoi Bucklaw pysäyttäen astumisensa lattialla ja
nojautuen tuolin nojaan. "Ja paitsi sitä, onhan Ravenswood kuitenkin
vielä tiellä. Luuletko, että hän antaa takaisin Lucyn lupauksen?"

"Aivan varmaan hän niin tekee", vastasi Craigengelt. "Mitä varten hän
kieltäisi, koska hän kuitenkin tahtoo naida toisen tytön ja neiti
Ashton toisen miehen?"

"Ja uskotko sinä todella", kysyi Bucklaw, "että hän aikoo naida tuon
ulkomaalaisen aatelisneidon, josta huhu kertoo?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Craigengelt, "mitä kapteeni Westenho siitä
kertoi, ja heidän häittensä suurista varustuksista."

"Kapteeni Westenho", sanoi Bucklaw, "on liiaksi sinun kaltaisesi,
Craigie-veikkonen, että hän kelpaisi siksi, mitä herra Ashton sanoisi
'uskottavaksi vieraaksimieheksi.' Hän juo kuin mies, kiroilee kuin
mies, ja osaapa hän, pelkään minä, myös hiukan valehdella ja
puijaillakin vielä päälliseksi. Ne ovat kylläkin kelpo avuja,
Craigie-veikkonen, jos niitä sopivalla paikalla käytetään; mutta ne
maistuvat kuitenkin liiaksi rosvolta, jotta tekisivät hyvän vaikutuksen
oikeuden edessä."

"No hyvä", sanoi Craigengelt, "mutta uskotkos sitten eversti Douglas
Ashtonin sanaan, joka kuuli markiisi A----n (se herra ei älynnytkään
hänen olevan saapuvilla) julkisessa seurassa kertovan, että hänen
sukulaisensa oli saattanut asiansa paljon paremmalle kannalle eikä enää
huoli vaihtaa isänsä kartanoa hävinneen uskonkiihkolaisen
vaaleaposkiseen tyttäreen ja että hänen puolestaan Bucklaw ottakoon
vaan Ravenswoodin kuluneet kengät pitääksensä?

"Sanoiko hän niin!" huusi Bucklaw riehahtaen hillittömään
vimmastukseen, jommoiset puuskat hänellä eivät olleet harvinaisia.
"Saakeli soikoon! Jos minä sen olisin kuullut, olisinpa kiskonut
häneltä kielen suusta kaikkien hänen armastensa ja armolaistensa ja
Vuoriston tappelukukkojenkin nähden! Miksikä ei Ashton iskenyt
miekkaansa sen miehen läpi?"

"Piru vie, jos sen tiedän", virkkoi kapteeni. "Hyvin ansaittu palkka se
olisi epäilemättä ollut. Mutta markiisi on vanha mies, ja hänen
kimppuunsa käymisestä olisi ollut enemmän vaaraa kuin kunniaa. Parempi
olisi, että ajattelisit, miten saisit neiti Ashtonin suojelluksi
häväistykseltä, kuin että pyrkisit semmoisen miehen kimppuun, joka jo
on liian vanha kaksintaisteluun ja istuu niin korkealla istuimella,
ettei sinun kätesi sinne yletykään."

"Kylläpä se kuitenkin joskus _on ylettyvä_", sanoi Bucklaw, "ja
hänen sukulaiseensa Ravenswoodiin myös vielä päälliseksi. Sillä välin
tahdon pitää huolta siitä, ettei heidän aiheuttamansa häväistys tuota
vahinkoa neiti Ashtonille. On se saakelin ikävä asia sentään, ja minä
soisin, että se olisi jo suoritettu. Tuskinpa tiedän, miten häntä
pitäisi puhutella -- mutta täytä pikarit, Craigie-veikkonen, ja
juokaamme hänen maljansa. Ilta on jo kulunut myöhään ja kelpo
klaret-viinistä tehty yömyssy on parempi kuin parhaatkin
miettimismyssyt koko Euroopassa."



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


    Tää on meillä puheenaineen' aina.
    Yöll' ei hän tältä puheelt' unta saanut.
    Pöydäss' ei saanut syödä rauhassa.
    En muusta puhunutkaan kahden kesken
    ja seuroissakin siihen viittailin.

              _Shakespeare. Hairauksia_.

Seuraavana aamuna Bucklaw ja hänen uskollinen Achateksensa Craigengelt
ilmestyivät Ravenswoodin kartanoon. Herra ja rouva ottivat heidät mitä
kohteliaimmalla tavalla vastaan, ja samoin teki myös heidän poikansa ja
perillisensä eversti Ashton. Änkytettyään ja punastuttuaan (sillä
vaikka hän muissa asioissa oli tarpeeksi rohkea, niin oli hän kuitenkin
lammasmaisen ujo, niinkuin ainakin ne ihmiset, jotka harvoin ovat
oleskelleet sivistyneessä seurassa) -- Bucklaw vihdoinkin sai suustaan
sen pyynnön, että saisi viimein puhella neiti Ashtonin kanssa heidän
lähenevästä liitostaan. Herra Ashton ja hänen poikansa katsahtivat
rouvaan, joka aivan huolettomasti vastasi Lucyn tulevan heti herra
Bucklaw'n puheille. "Mutta minä toivon", lisäsi hän hymyillen, "että
koska Lucy on niin nuori ja niin äsken viekoitettu kihloihin, jota hän
nyt kovasti häpeää, niin te, hyvä Bucklaw, ette pane pahaksi, jos hän
mielellään soisi äitinsä olevan läsnä tässä keskustelussa."

"Totta puhuen, hyvä rouva", sanoi Bucklaw, "sitä juuri minäkin
puolestani olisin pyytänyt. Sillä minä olen niin vähän oppinut sitä,
mitä kohteliaisuudeksi sanotaan, että varmaankin vahingossa laskisin
suustani joitakuita hirvittäviä tyhmyyksiä, jollette te auttaisi minua
tulkitsemaan sanani."

Näin Bucklaw ujoutensa hämmästyksestä tällä ratkaisevalla hetkellä
unohti täydestä syystä heränneen pelkonsa, että rouva Ashton
vastustamattomasti piti tyttärensä ajatukset kurissa, ja näin hän
menetti tilaisuuden saada omalla tiedustelemisellaan selvää Lucyn
sydämen oikeista tunteista.

Muut herrat läksivät ulos, ja vähän ajan kuluttua astui rouva Ashton
sisään tyttärensä kanssa. Lucy oli ulkomuodoltaan samanlainen kuin
edellisissäkin tilaisuuksissa, joissa Bucklaw oli nähnyt hänet,
ja hän osoitti pikemmin mielenrauhaa kuin liikutusta. Mutta
tarkkasilmäisemmänkin tarkastelijan olisi ollut vaikea päättää, oliko
tämä mielenrauha toivottomuuden vai huolettomuuden synnyttämä.
Bucklaw'n mielessä riehuivat hänen omat tunteensa, niin ettei hänessä
ollut tarkkaa naisen sydämen tutkijaa. Hän laski änkyttämällä suustansa
sekavan puheen, hämmentäen aivan yhteen kaikki ne pari kolme asiaa,
joista hän tahtoi puhua, ja lopetti jyrkästi kesken ennenkuin hän vielä
oli päässyt oikeaan päätökseen. Neiti Ashton kuunteli tai oli
kuuntelevinaan, mutta ei virkkanut yhtäkään sanaa vastaukseksi. Hän
vaan piti silmänsä tuikeasti kiinni pienessä koruompeluksessaan ja teki
sormillansa ahkerasti työtä, lieneekö se sitten johtunut vanhasta
tottumuksesta vai tapahtunut tietämättä. Rouva Ashton istui vähän
syrjempänä, melkein piilossa syvässä ikkunakomerossa, johon hän oli
nostanut tuolinsa. Tästä paikasta hän nyt äänellä, joka kylläkin soi
lempeältä ja leppoisalta, mutta sittenkin oli hiukan käskevä, milt'ei
pakottava, kuiskasi: "Lucy kultaseni, huomaa -- oletko kuullut, mitä
Bucklaw sanoi?"

Tieto äidin läsnäolosta näkyi kadonneen onnettoman tytön muistista. Hän
säpsähti, pudotti neulansa ja antoi hätäillen ja melkein yhdessä
hengenvedossa kaksi perin vastakkaista vastausta: "Kyllä, äiti -- en,
äiti -- suokaa anteeksi, en kuullutkaan."

"Siitä ei tarvitse punastua, armaani, ja vielä vähemmän siitä tarvitsee
näin vaaleta ja säikähtyä", virkkoi rouva Ashton astuen esiin.
"Tiedämmehän me, ettei neidon korva saa olla kovin kärkäs miehen sanoja
kuulemaan. Mutta sinun pitää muistaa, että herra Bucklaw puhuu asiasta,
jota sinä jo aikaa sitten olet luvannut suosiollisesti kuunnella.
Tiedäthän, kuinka suuresti me, sinun isäsi ja minä, haluamme tämän
erittäin onnellisen asian toteutumista."

Rouva Ashtonin äänessä tuntui kehoittavainen, melkein ankara käsky,
mutta se oli huolellisesti ja taitavasti peitetty mitä lempeimpään
äidinhellyyden kuoreen. Tämä ulkokuori oli aiottu Bucklaw'ta varten,
jota olikin helppo pettää. Itse kehoituksen sisällys sitä vastoin oli
tarkoitettu säikähtyneelle Lucylle, joka hyvin ymmärsi, mitä hänen
äitinsä puolet sanat tarkoittivat, vaikka niiden oikea merkitys olisi
miten taitavasti tahansa ollut muilta salattu.

Neiti Ashton istui suorana tuolillaan ja loi ympärilleen katseen, joka
ilmaisi pelkoa ja toista vieläkin kiihkeämpää tunnetta; mutta hän pysyi
yhä edelleen aivan ääneti.

Bucklaw oli sillä välin astunut edestakaisin kamarissa, kunnes hänen
mielensä oli rauhoittunut; mutta hän seisahtui parin kolmen kyynärän
päähän Lucyn tuolista ja puhkesi seuraaviin sanoihin:

"Olenpa, pelkään minä, ollut riivattu hupsu, neiti Ashton. Olen
yrittänyt puhua teille semmoisin sanoin, jollaisia minulle on väitetty
nuorten herrasneitojen mielellään kuuntelevan, mutta te luullakseni
ette ole ymmärtänyt mitä puhelin. Eikä se kovin kumma ollutkaan, sillä,
piru vie, ymmärränkö sitä itsekään! Mutta nyt tahdon sen sanoa
mutkistelematta ja suorilla Skotlannin sanoilla: teidän isänne ja
äitinne ovat suostuvaiset kosintaani, ja jos teille kelpaa
aviomieheksenne suora, nuori poika, joka ei aio koskaan kieltää teiltä
mitä ikänä teidän mielenne tehnee, niin sitten panen teidät emännäksi
paraaseen taloon kaikissa kolmessa Lothianissa. Te saatte asua rouva
Girnington-vainajan talossa Canon-kadun varrella Edinburghissa, saatte
käydä missä tahdotte, tehdä mitä tahdotte ja nähdä mitä tahdotte, sehän
on suoraa puhetta. Sitä vain vaadin, että nurkka pöydässäni on varattu
eräälle kelvottomalle, vanhalle leikkikumppanilleni, jonka minä
mieluummin tahtoisin ajaa pois kuin pitää, jollei se pirun vietävä
pahus olisi saanut minua uskomaan, etten voi tulla toimeen ilman häntä.
Ja siis toivon, ettette paheksu Craigie-veikkoseni seuraa, vaikka
olisikin helppo löytää paljon parempiakin miehiä."

"Hyi teitä, Bucklaw", pisti rouva Ashton taas väliin. "Kuinka te voitte
luullakaan, että Lucy paheksuisi tuon suorapuheisen, rehellisen,
hyvänluotoisen miehen, kapteeni Craigengeltin seuraa?"

"No niin, armollinen rouva", vastasi Bucklaw; "mitä Craigie-veikon
suoruuteen, rehellisyyteen ja hyvään luonteeseen tulee, niin ne
luullakseni ovat toinen toisensa vertaisia -- mutta se ei kuulu
ollenkaan tähän. Se poika tuntee minun tapani ja on minulle hyödyksi,
ja minä, niinkuin jo sanoin, en voi tulla toimeen ilman häntä. Mutta
kaikki tämä ei kuulu asiaan, sillä kun kerran olen saanut niin paljon
rohkeutta, että uskalsin suorin, selvin sanoin kosia, niin tahtoisin
myös kuulla suoran, selvän vastauksen neiti Ashtonin omasta suusta."

"Hyvä Bucklaw", sanoi rouva Ashton, "säälikäämme Lucyn kainoutta. Minä
vastaan teille hänen kuullen, että hän on jo luvannut tässä asiassa
totella isäänsä ja minua. -- Lucy kultaseni", lisäsi hän, ja hänen
äänessään ilmeni taas samaa ulkonaista lempeyttä ja sisällistä ankaraa
käskeväisyyttä, josta jo huomautimme, "Lucy, armas kultaseni, puhu
itse, eikö ole totta mitä minä sanoin?"

Hänen uhrinsa vastasi vapisevalla, kolealla äänellä: "Minä _olen_
luvannut totella teitä -- mutta yhdellä ehdolla."

"Tyttäreni", selitti rouva Ashton herra Bucklaw'n puoleen kääntyen,
"tahtoo sanoa odottavansa vastausta tuolta mieheltä Wienistä tai
Regensburgista tai Pariisista, missä hän lieneekään, kirjeeseensä,
jossa Lucy vaati häntä päästämään siitä lupauksesta, johon tuo mies on
hänet viekkaudella kietonut. Ettehän suinkaan, hyvä ystäväni, pane
pahaksi, että Lucy tässä asiassa on niin arkatuntoinen; se onkin meidän
kaikkien yhteinen asia."

"Aivan niin, aivan oikein", sanoi Bucklaw, ja sitten hän puoleksi
hyräili, puoleksi lausui seuraavat säkeet vanhasta laulusta:

    "Vanhasta rakkaudesta ensin luovu,
    ja sitten vasta uuteen lempeen suovu."

"Mutta olisinpa luullut", lisäsi hän vähän aikaa ääneti oltuaan,
"että teillä olisi jo ollut aikaa saada kuusikin kertaa vastaus
Ravenswoodilta. Piru vie, haluttaisipa minua mennä itse noutamaan sitä
vastausta, jos neiti Ashton tahtoo suoda minulle sen kunnian ja uskoa
minulle sen toimen."

"Ei millään muotoa", sanoi rouva Ashton, "meillä on ollut suuri vaiva
saada poikani Douglas (jolle se toimi paremmin sopisikin) estetyksi
lähtemästä niin vaaralliselle matkalle. Ja luuletteko, että me sallimme
teidän, hyvä ystäväni, joka olette meille melkein yhtä rakas, mennä
tuon hurjan miehen luo tämmöiselle hurjalle asialle? Kaikki meidän
ystävämme arvelevat, ja niinpä sinunkin, Lucy kulta, pitäisi arvella,
että koska tuo kelvoton mies ei ole sanaakaan vastannut kirjeeseesi,
tämä vaitiolo, niinkuin muulloinkin aina, on pidettävä suostumuksena.
Ja liittoa kahden ihmisen välillä on pidettävä mitättömänä, kun toinen
ei valvo enää oikeuttansa. Herra Ashton, joka ymmärtää semmoiset asiat
paraiten, sanoo niin aivan selvään; ja siis, Lucy kulta -- --"

"Äiti", vastasi Lucy tavattoman innokkaasti, "älkää minulta vaatiko
enempää -- jos hän antaa minulle onnettoman lupaukseni takaisin,
sitten, sen jo sanoin, saatte tehdä minulle mitä tahdotte -- sitä ennen
olisi suuri synti niin Jumalan kuin ihmisten edessä, jos tekisin
niinkuin vaaditte."

"Mutta, armaiseni, jos tuo mies itsepintaisesti on vastaamatta -- --"

"Kyllä hän _vastaa_", vakuutti Lucy; "nyt on kuusi viikkoa kulunut
siitä, kun hänelle lähetin jäljennöksen edellisestä kirjeestäni
luotettavan sanansaattajan kautta."

"Et suinkaan! Ethän voinut -- ethän tohtinut -- --" sanoi rouva Ashton
kiivaudella, joka aivan poikkesi hänen teeskennellystä sulavuudestaan.
Mutta hän oikaisi kohta puheensa: "Lucy, armas kultaseni", virkkoi hän
mitä lempeimmällä moittivalla äänellä, "kuinka sinulle saattoi tulla
sellaista mieleen?"

"Ei se tee mitään", sanoi Bucklaw. "Minä kunnioitan neiti Ashtonia
tämän arkatuntoisuuden tähden, ja ainoa, mitä soisin, olisi että hän
olisi valinnut minut sanansaattajakseen."

"Ja kuinka kauan, olkaa hyvä, neiti Ashton, ja virkkakaa", kysyi äiti
pilkaten, "meidän pitää odottaa teidän Pacoletinne, teidän ilmojen
kautta lentelevän sanansaattajanne tuloa, koska ette voinut uskoa
asiaanne meidän mitättömille, tavallisille, lihaa ja verta oleville
postimiehillemme?"

"Minä olen laskenut tarkasti viikot, päivät, tunnit ja minuutit", sanoi
Lucy, "ja viikon kuluttua vastaus on tuleva, jollei hän ole kuollut. --
Saanko rukoilla teitä, herra", hän kääntyi Bucklaw'n puoleen, "että
pyytäisitte äitiäni suomaan minulle armon aikaa tässä asiassa?"

"Minä tahdon hartaasti pyytää sitä rouva Ashtonilta", vastasi Bucklaw.
"Niin totta kuin olen kunniallinen mies, neiti Ashton, minä kunnioitan
teitä tämän hienotunteisuuden vuoksi. Ja vaikka tämän kosintani
onnistuminen on nyt minulle kalliimpi sydämen toivo kuin koskaan ennen,
luopuisin siitä heti paikalla, jos sitä asiaa niin ajateltaisiin, että
teille tulisi siitä hetkenkään mielipahaa."

"Sitä ei herra Bucklaw'lla luullakseni ole syytä pelätä", sanoi rouva
Ashton vihastuksesta vaaleana, "koska tyttären onni on oman äidin
huolena. -- Saanko kysyä, Lucy, mitä sanoja viimeinen kirjeesi
sisälsi?"

"Aivan samat sanat, äitini", vastasi Lucy, "jotka te käskitte minun
edelliselläkin kerralla kirjoittaa."

"Viikon kuluttua", sanoi äiti teeskennellen jälleen äänensä lempeäksi,
"voimme siis, armas kultaseni, toivoa tämän viivyttelemisen loppuvan."

"Neiti Ashtonia ei saa kiirehtiä", virkkoi Bucklaw, jonka tunteitten
tylsyys ei suinkaan ollut syntyisin mistään sydämen pahuudesta.
"Sanansaattaja voi tulla estetyksi tai viivytetyksi. Muistanhan minä,
kuinka kerran koko päivä meni hukkaan matkalla siitä syystä vain, että
hevoselta kenkä oli pudonnut. -- Malttakaas, kun katsahdan almanakkaani
-- kahdeskymmenes päivä tästä lukien on pyhän Juudan päivä, ja
edellisenä päivänä pitää minun olla Caverton Edgessä katselemassa herra
Kittlegirthin mustan tamman ja Johnson jauhokauppiaan nelivuotisen
varsan välistä kilpajuoksua. Mutta voinhan ratsastaa sieltä yötä myöten
tänne, tai myös voi Craigie-veikko kertoa minulle miten kilpailu
päättyi. Ja toivon, että sillä välin, samoin kuin en itse ole kiusaava
neiti Ashtonia enemmillä vaatimisilla, tekin, armollinen rouva ja herra
Ashton ja eversti, olette niin hyvät ja suotte neiti Lucyn
häiritsemättä ja rauhassa tehdä päätöksensä."

"Herra", sanoi neiti Ashton, "te olette jalomielinen."

"Mitä siihen tulee, neiti Ashton", vastasi Bucklaw, "en luulisi olevani
muuta kuin suora, hyväsydäminen nuori poika, niinkuin jo ennen sanoin,
joka mielellään tekisi teidät onnelliseksi, jos te neuvotte häntä miten
se olisi tehtävä."

Näin puhuttuaan hän lausui jäähyväisensä liikutetummalla mielellä kuin
mikä muulloin oli hänelle tavallista, ja läksi pois. Rouva Ashton
saattaessaan häntä huoneesta vakuutti hänelle, että Lucy täydelleen
tunsi ja käsitti hänen rakkautensa vakavuuden: myös rouva pyysi häntä
ennen lähtöään käymään herra Ashtonin puheilla, "koska", lopetti hän
iskien Lucyyn tuikean katsahduksen, "Pyhän Juudan päivänä meidän
kaikkien pitää olla valmiit _nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme
painamaan_."

"Nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan!" toisti Lucy hiljaa
itsekseen, kun ovi painui kiinni. "Nimemme allekirjoittamaan ja
sinettimme painamaan -- ja niin tehtyämme kuolemaan!" Ja lyöden
laihtuneet kätensä yhteen hän vaipui tuolia vasten, jolla istui, ja
lepäsi sitten ikäänkuin tunnottomana.

Pian kuitenkin hänet herätti hänen veljensä Henrik, joka peuhaten astui
sisään ja huutamalla muistutti, että Lucy oli luvannut antaa hänelle
kaksi kyynärää punaista nauhaa solmukoristeiksi hänen uusiin
sukkanauhoihinsa. Lucy nousi mitä maltillisimmin, aukaisi pienen
norsunluisen lippaan, haki siitä pyydetyn nauhan esille, mittasi sen
tarkkaan, leikkasi sen sopiviin kappaleihin ja solmi siitä semmoisia
koristeita kuin poika halusi.

"Älä vielä pane lipasta lukkoon", sanoi Henrik, "sillä minun pitää
vielä saada vähän hopealankaa, millä kiinnittää tiukusia haukkani
jalkahihnoihin -- vaikka eihän tuo uusi haukka niitä ansaitsisikaan.
Sillä tiedätkös, vaikka meillä on ollut niin paljon vaivaa saada se
pesästä, aina tuolta Possosta, Mannor-Waterista saakka, niin eipä siitä
näytäkään tulevan mitään parempaa kuin tavallinen raatelija; se vain
kastelee kyntensä peltopyyn veriin, ja sitten päästää sen taas lentoon.
Ja mitä muuta se lintuparka sitten voi tehdäkään, ymmärtäähän sen,
paitsi että se kituu ja kuolee lähimpään kanervikko-mättääseen tai
orapihlajapensaaseen, mihin se ryömii piiloon?"

"Aivan niin, Henrik -- aivan niin", virkkoi Lucy pitäen poikaa kiinni
kädestä, annettuansa hopealangan. "Ja on maailmassa muitakin
raatelijoita kuin sinun haukkasi ja muitakin vaivaisia lintuja, jotka
tahtoisivat kuolla rauhassa, mutta eivät löydä mitään pehkoa eikä
pensasta, mihin päänsä kätkisivät."

"Ohoh, sepä on taas korea puhe sinun romaaneistasi", sanoi poika, "ja
Sholto sanoo, että ne ne ovat pääsi pyörälle panneet. Mutta jo kuuluu
Norman viheltävän haukkaa; minun pitää mennä kiinnittämään hihnat
jalkoihin."

Ja hän kiiruhti huolettomana ja iloisena, kuten lapsi ainakin, jättäen
sisarensa katkerien mietteitten valtaan.

"Näyttää olevan sallittu", virkkoi Lucy, "että jokaisen elävän olennon,
niidenkin, joiden tulisi osoittaa minulle eniten rakkautta, pitää
luopua minusta ja jättää minut ahdistajieni käsiin. Ja oikein onkin,
että niin on. Yksin ja ilman neuvonantajaa minä kietouduin tähän
vaaralliseen tilaan -- yksin ja ilman neuvonantajaa pitää minun myös
irtautua tästä taikka kuolla."



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


                        Ei seuraa muuta,
     kuin synkkä, musta alakuloisuus,
     epäilys toivoton, sen julma veli,
     ja niiden kannoill' joukko kalmankarva
     turmelevaisten tautein, kipujen
     eloa kalvavaisten.

                  _Shakespeare. Harhauksia_.

Vaikea olisi ymmärtää, miten Bucklaw, joka muuten todella, niinkuin hän
itsekin sanoi, oli hyväsydäminen, antautui tässä kosinnassaan kokonaan
rouva Ashtonin johtoon. Mutta lukijan pitää muistaa, että siihen aikaan
skotlantilaisissa perheissä tyttäriä pidettiin sangen kovassa kurissa.
Skotlannin tavat tässä, niinkuin monessa muussakin asiassa, olivat
samat kuin ranskalaiset ennen Suurta Vallankumousta. Nuoret,
korkeampiin säätyihin kuuluvat neidot pääsivät harvoin seuraelämään
ennen naimisiinmenoaan ja olivat sekä lain että tavan vuoksi
vanhempiensa tarkan holhouksen alla. Ja nämä vanhemmat pakottivat heitä
kovinkin usein oman mielensä mukaisiin naimisliittoihin, aivan
huolimatta itse asianomaisten sydämistä. Tämmöisissä tapauksissa kosija
ei voinut morsiameltaan vaatia mitään muuta kuin että hän ääneti
suostui vanhempiensa päätökseen. Tutustumiseen oli sangen vähän
tilaisuutta, varsinkin likempään tutustumiseen. Kosijan piti
valitessaan päättää ulkomuodon mukaan, aivan kuin Shakespearen
näytelmässä "Venetsian kauppias" rakastajat valitsevat rasioita ja
heittävät sattuman nojaan, mikä voitto heille oli tuleva tässä
onnenpelissä, josta he olivat arvan ottaneet.

Ei voi siis kovin kummeksua, koska sen ajan tapa oli semmoinen, että
Bucklaw'n herra, joka hurjan elämänsä vuoksi oli jokseenkin
vieraantunut sivistyneestä seurasta, ei paljon välittänyt valitun
morsiamensa rakkaudesta; olisipa moni tunteellisempi, kokeneempi,
älykkäämpikin mies luultavasti pitänyt siitä yhtä vähän lukua. Bucklaw
tiesi, että Lucyn vanhemmat ja ystävät pitivät kokonaan ja tärkeistä
syistä hänen puoltaan, ja sehän oli kaikkien mielestä pääasia.

Todellisuudessa oli sitä paitsi markiisi A---- Ravenswoodin lähdettyä
ajanut tämän asioita tavalla, joka oli tehnyt miltei aivan
mahdottomaksi hänen sukulaisensa naimisliiton Lucy Ashtonin kanssa.
Markiisi oli Ravenswoodin harras, mutta ei viisas ystävä; tai paremmin
sanoen, hän, niinkuin ystävät ja suojelijat useinkin, teki sen mukaan
mitä hän itse arveli sukulaisensa todelliseksi eduksi, vaikka tiesi
niin tehdessään toimivansa aivan hänen tahtoansa vastaan.

Markiisi näet ministerivaltansa koko voimalla hankiskeli vetoamista
Britannian ylähuoneeseen saadakseen ne oikeudentuomiot kumotuksi,
joiden nojalla Ravenswoodin perintömaat olivat joutuneet herra Ashtonin
omiksi.

Tämmöinen vetoaminen, vaikka se nykyään onkin tavallinen, oli silloin
vielä aivan outo Skotlannissa; siitä syystä vastapuolueen lakimiehet
pitivät kovaa melua väittäen sitä yhtä oudoksi kuin laittomaksi ja
väkivaltaiseksi sekaantumiseksi maan oikeudenkäyttöön. Ja koska tämä
hanke niin suuresti suututti vieraitakin, jotka vain kuuluivat samaan
valtiolliseen puolueeseen kuin Ashtonit, niin on helppo arvata, mitä
Ashtonit itse arvelivat ja puhuivat heitä uhkaavasta tuntuvasta
tappiosta. Herra William Ashton, jonka mieli oli vielä enemmän
maallisille tavaroille ahne kuin pelkurimainen, oli lähenevästä
vaarasta toivottomassa tuskassa. Hänen poikansa ylpeämpi sydän kuohui
vimmaa, kun hän näki toivotun perintönsä menevän käsistään. Ja rouva
Ashton, heistä kaikista kiivasluontoisin, piti Ravenswoodin tai
pikemmin Ravenswoodin suojelijan käytöstä loukkauksena, joka vaati mitä
tulisinta, verisintä kostoa. Eipä siveä, luottavainen Lucykaan voinut
olla taipumatta hänen ympärillään yhä ilmilausuttujen ajatusten mukaan
ja arvelematta, että Ravenswoodin käytös oli liian hätäilevää ja tylyä.
"Minun isänihän", huokaili Lucy, "lausui hänet tervetulleeksi tähän
kartanoon ja kehoitti likempään tuttavuuteen meitä tai ainakin salli
sitä. Pitäisihän Ravenswoodin toki muistaa se ja osoittaa
kiitollisuuttansa edes sillä, ettei hän niin ylen kiivaasti vaatisi
omiksi luultuja oikeuksiaan. Minä olisin hänen tähtensä mielelläni
luopunut kahta vertaa kalliimmistakin maista; mutta hän vaatii tätä
kartanoa itselleen kiivaudella, joka osoittaa, ettei hän lainkaan
muista kuinka kipeästi se asia minuakin koskee."

Näistä asioista ei Lucy kuitenkaan voinut kellekään muulle kuin
itselleen valittaa, sillä hän pelkäsi muuten vielä enentävänsä
kaikkien sukulaistensa vihaa rakastajaansa vastaan. Moittivathan he
muutenkin kaikkea, mitä Ravenswoodin puolesta tehtiin, sanoen sitä
laittomuudeksi, sorroksi ja väkivallaksi, jonka vertaa ei oltu nähty
pahimpien Stuart-kuningasten pahimpina aikoinakaan. Ja häväistystä se
heidän mielestään oli Skotlannille, että sen oppineitten tuomarien
päätöksiä vedotaan ylemmän oikeuden tarkastettavaksi, jonka jäsenet
tosin olivat korkeata sukuperää, mutta eivät olleet saaneet mitään
oppia mistään siviililaista, ja luultavasti erityisesti halveksivat
Skotlannin lakia. Luonnollinen seuraus tästä muka vääryydestä, jota
herra Ashtonia vastaan hankittiin, oli se, että kaikin tavoin ja
kiihkein yllytyksin yritettiin saada Lucya luopumaan kihlauksestaan
Ravenswoodin kanssa; sillä olihan tällainen suvun verivihollisen kanssa
tehty liitto muka häpeää ja syntiä ja teki vanhempien tuskan vielä
katkerammaksi.

Mutta Lucyn mieli oli sittenkin luja; yksinäänkin ja ilman auttajaa
olisi hän jaksanut paljon kestää. Hän olisi kestänyt isänsä
tyytymättömyyden; hänen valituksensa valtaanpäässeen puolueen muka
itsevaltiaasta käytöksestä; hänen lakkaamattomat moitteensa
Ravenswoodin kiittämättömyydestä; hänen loppumattomat selityksensä
millä kaikilla keinoilla saattoi kiertää tehtyjä sopimuksia tai saada
ne mitättömiksi; kaikki ne lauseet siviililaista, kaupunkilaista ja
kirkonlaista, jotka hän tuekseen veti esille; ja hänen laveat luentonsa
_patria potestas_-laista (isän vallasta).

Lucy olisi myös maltillisesti kestänyt tai vihastuksella torjunut
luotansa veljensä, eversti Douglas Ashtonin katkerat soimaukset ja
törkeät haukkumiset; niin myös muiden sukulaisten ja ystävien rohkeat,
kiusalliset sekaantumiset. Mutta mahdotonta Lucyn oli ajan pitkään
kestää tai väistää rouva Ashtonin lakkaamattomia, alituisia
ahdisteluja. Sillä tämä rouva oli nyt lykännyt syrjään kaikki muut
mielihalunsa ja koonnut kaikki henkensä voimat tähän tehtävään, jotta
hän saisi tyttärensä kihlauksen rikotuksi ja naittamalla hänet
Bucklaw'lle rakennetuksi rakastavien välille elinkautisen muurin. Vielä
paljon syvemmälti kuin hänen miehensä tunsi rouva Ashton ihmissydämen
kaikki pohjukat. Hän tiesi siis tällä keinoin voivansa häneen, jota hän
piti verivihollisenaan, iskeä syvimmän, tuntuvimman kostonhaavan. Ja
tämä tarkoitus kiihoitti niin, ettei häntä estänyt kohottamasta kättään
sekään tieto, että isku oli ensiksi lävistävä hänen oman lapsensa
sydämen. Tämän peloittavan, lujan päätöksen tehtyään rouva Ashton
tutkiskeli kaikkia tyttärensä sydämen pohjukoita ja perukoita
teeskennellen käytöksensä milloin millaiseenkin muotoon, sitä mukaa
kuin luuli tarkoitukselleen edulliseksi, ja vähitellen koetellen
kaikenlaisia julmia keinoja, joilla ihmismielen voi saada rikkomaan
tehdyn päätöksensä. Muutamat näistä keinoista olivat tavallisempaa
laatua, niitä ei tarvitse kuin sivumennen mainita. Toiset olivat
ominaisia sille ajalle sekä tässä merkillisessä tapauksessa osallisille
henkilöille.

Kaikkein tärkeintä oli se, että kaikki kirjeenvaihto molempien
rakastavien välillä saatiin katkaistuksi; kultansa sekä valtansa avulla
saikin hän tyttärensä saapuville pääsevät siinä määrin käskyjensä
alaiseksi, ettei mikään piiritetty linna ole koskaan ollut tiukemmasti
saarrettuna kuin neiti Ashton. Mutta sittenkään ei kukaan ulkonäöstä
päättäen, olisi arvannut Lucyn olevan minkään vartioimisen alainen.
Ravenswoodin alueen raja oli hänen suhteensa aivan kuin noitalinnoja
ympäröivä näkymätön taikapiiri, jonka kautta ei mikään luvatta voi
päästä ulkoa sisään eikä sisältä ulos. Tällä tavoin kaikki kirjeet,
joissa Ravenswood ilmaisi Lucylle mitkä välttämättömät syyt pidättivät
häntä ulkomailla, ja samoin myös jokainen kirjoitettu lippu, jonka Lucy
lähetti hänelle mielestänsä luotettavaa tietä myöten, joutuivat äidin
käsiin. Tietysti nämä ryöstetyt kirjeet, varsinkin Ravenswoodin,
sisälsivät paljon semmoista, mikä vielä kiihoitti rouva Ashtonin vihaa
ja vahvisti hänen itsepintaisuuttaan, vaikka hänen syvälle juurtunut
vihansa ei olisi tarvinnutkaan mitään kiihoitusta. Hän poltti aina
kirjeet luettuaan ne läpi; ja niiden kadotessa savuksi ja tuhkaksi
liehui aina hymy hänen kokoonpuristetuilla huulillaan ja leimahti
riemunsäihke hänen tuikeista silmistään, todistaen rouva Ashtonin
varmaa uskoa, että nuorten rakastavien toiveet pian olisivat savuna ja
tuhkana.

Tavallisesti onni suopi menestystä niille, jotka osaavat nopeasti
tarttua kiinni jokaiseen sen tarjoamaan tilaisuuteen. Mannermaalta oli
näet saapunut huhu, joka oli syntynyt, niinkuin muutkin huhut aina,
muutamista todennäköisiltä näyttävistä seikoista, mutta oli kaikkea
tosiperustaa vailla; tämä huhu tiesi Ravenswoodin nuorenherran aikovan
mennä naimisiin erään rikkaan, korkeasukuisen ulkomaan neidon kanssa.
Tähän huhuun kumpaisetkin valtiollisesta vallasta ja kansan suosiosta
taistelevat puolueet Skotlannissa tarttuivat kiinni; sillä he
nostattivat aina mielellään valtiollisia kiistoja kaikkein
yksityisimmistäkin seikoista, jotka koskivat toisia tai toisia
puoluelaisia.

Markiisi A---- lausui ajatuksensa julkisesti ja peittelemättä, joskaan
ei juuri kapteeni Craigengeltin kertomilla raa'oilla sanoilla, niin
kuitenkin Ashtoneille kyllin loukkaavalla tavalla. "Minun mielestäni",
sanoi hän, "tämä huhu on hyvin uskottava, ja hartaasti soisin sen
toteutuvan. Semmoinen naimisliitto olisi paljon sopivampi ja
kunniallisempi kuin jos Ravenswood ottaisi vanhan whigiläisen
lakimiehen tyttären, jonka vehkeet ovat saattaneet hänen isänsä melkein
täydelliseen häviöön."

Vastapuolue sitä vastoin, muistamatta kuinka juuri Ashtonit eivät
tahtoneet ottaa korviinsa Ravenswoodin kosintaa, soimasi nuorenherran
kevytmielisyyttä ja kavaluutta, ikäänkuin hän olisi viekoitellut Lucy
Ashtonin kihloihin ja sitten oikullisesti ja syyttä hylännyt hänet
toisen neidon tähden.

Huolta pidettiin siitä, että tämä huhu saapuisi Ravenswoodin kartanoon
kaikkia mahdollisia teitä myöten; sillä rouva Ashton ymmärsi hyvin,
että saman huhun saapuminen niin monelta haaralta välttämättömästi oli
saattava sen todennäköiseksi. Muutamat siis kertoivat asian tavallisena
huhuna; toiset täytenä totena. Milloin sitä kuiskuteltiin Lucyn korvaan
ilkkuvalla pilkanteolla, milloin ilmoiteltiin totisen, vakavan
varoituksen äänellä.

Lucyn veljeä Henrikiäkin käytettiin kiusauksen välikappaleena. Eräänä
aamuna hän töytäisi sisarensa kamariin kädessä pajunoksa, jonka hän
sanoi äsken tulleen Saksasta Lucyn käytettäväksi.[16] Lucy, niinkuin
olemme nähneet, rakasti hellästi tätä veljeänsä; hänen ajattelematon
pilkkansa koski siis tällä hetkellä kipeämmin kuin kaikki vanhemman
veljen harkitut loukkaukset. Tyttö-raukan suru ei ollut kuitenkaan
vähääkään vihansekainen. Hän syleili poikaa ja sanoi hiljaa: "Henrik
parka! Sinä puhut vain mitä sinulle on käsketty"; ja sitten hän
purskahti hillittömään itkuun. Se liikutti pojan sydäntä, vaikkei hän
iältään eikä luonteeltaan ollut syvätunteinen. "Piru minut vieköön",
sanoi hän, "jos vielä tuon sinulle, Lucy, tuommoisia kiusansanomia.
Sillä sinua minä rakastan enemmän", hän suuteli pois sisarensa
kyyneleet, "kuin koko tuota muuta joukkoa. Ja minä annan sinun
ratsastaa harmaalla pony-hevosellani; ja sinä saat vaikka ajaa neliä,
jos tahdot -- niin, ja saat mennä vaikka kylän toiselle puolelle, jos
sinua haluttaa."

"Kuka sinulle on sanonut", kysyi Lucy, "ettei minun sallita mennä niin
kauaksi kuin haluan?"

"Se on salaisuus", vastasi poika. "Mutta saatpa nähdä, että jos yrität
päästä kylän taakse, niin hevoseltasi kenkä katkeaa tai sen jalka tulee
vaivaiseksi tai linnan kello rupeaa soimaan tai jotain muuta tapahtuu,
joka sinut palauttaa kotiin. -- Mutta jos kerron sinulle enemmän näistä
asioista, niin Douglas ei annakaan minulle olkavyötä, jonka hän minulle
lupasi, ja sentähden jää hyvästi nyt."

Tämä puhe saattoi Lucyn mielen vielä synkemmän surulliseksi. Sillä hän
näki nyt selvästi, mitä hän jo jonkun aikaa oli aavistanut, että hän ei
ollut paljon paremmassa kuin väljässä vankeudessa isänsä kodissa. Tämän
kertomuksen alussa mainittiin, että hänen mielenlaatunsa oli
romanttinen, että hän kernaasti lueskeli hempeitä rakkaustarinoita ja
että hän aina kuvitteli olevansa noiden tarinasankarien asemassa,
joiden seikkailut, paremman lukemisen puutteessa, olivat täyttäneet
hänen mielensä. Mutta nyt oli siitä haltijan sauvasta, jolla hän
yksinäisyydessään oli huvikseen loihtinut esiin monenlaisia kuvia,
tullut noidan-ase, pahojen henkien käskynalainen välikappale, jonka
nostattamat haamut kauhistuttivat itse loitsijaa. Lucy tunsi, että
hänen omat sukulaisensa katselivat häntä epäluulolla, ylenkatseella,
inholla, melkeinpä vihalla; ja hänestä tuntui ikäänkuin se mies, jonka
tähden hän oli joutunut tämän vainon alaiseksi, olisi myös hylännyt
hänet. Todistukset Ravenswoodin uskottomuudesta vahvistuivatkin päivä
päivältä.

Tähän aikaan palasi ulkomailta eräs onnenonkija, nimeltä Westenho,
Craigengeltin vanha tuttava. Meidän kunnon kapteenimme, joka ilman
erityistä käskyäkin säännöllisesti ja hartaasti edisteli rouva Ashtonin
tuumia, sai helposti tämän ystävänsä rupeamaan apumieheksi. Kapteeni
Westenho siis empimättä todisti tosiseikkoja suurentamalla ja
lisäämällä olemattomia, että muka Ravenswoodin häät olivat aivan
lähellä.

Näin kaikilta haaroilta ahdistettuna ja melkein toivottomaksi
tuskastuneena ei Lucy enää jaksanutkaan tuota alinomaista surua ja
kiusaa vastustaa. Hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi, jopa toisinaan,
vasten luonnollista ja oikeaa tapaansa, vastasi rohkeasti ja tulisesti
niille, jotka kiusasivat kauan ja liian kovaa häntä. Hänen
terveytensäkin heikkeni, ja hänen kuumeisesti hohtavat poskensa ja
epävakainen katseensa todisti sitä tautia, jota nimitetään sydämen
kuumeeksi. Useimmissa äideissä olisi tämän tuskan näky herättänyt
sääliväisyyttä; mutta rouva Ashton, jonka mieli oli päätöksissään luja
ja kova, katseli tätä Lucyn ruumiin ja sielun heikkenemistä samalla
tunteella, jolla vihollisen insinööri tarkastelee piiritetyn kaupungin
tornien horjahtamista hänen tykkitulensa alla. Tai paremmin sanoen,
rouva Ashton piti noita äkillisiä puuskia ja mielen epätasaisuutta
varmana merkkinä siitä, että Lucyn lujuus alkoi horjua, samaten kuin
onkija koukkuun tarttuneen kalan nykäyksistä huomaa, että pian on aika
vetää saalis maalle. Ja jouduttaakseen ratkaisua rouva Ashton vielä
lopuksi ryhtyi keinoon, joka oli hyvin sen ajan luonteen ja
taikauskoisuuden mukainen, mutta jota lukija epäilemättä on pitävä
inhoittavana ja todella pirullisena.



KOLMASKYMMENES LUKU.


    Siell' asui noita, ryysyin puettu,
    tahallaan köyhä, tuskin ravittu;
    hän valitsi tään seudun aution,
    ett' työnsä pirullinen, kirottu
    ois salainen ja huomaitsematon,
    ja kaukaa tuottais surman, turmion.

          _Keijujen kuningatar_.

Lucy Ashtonin sairaus vaati pian oppineempaa hoitoa kuin mitä talon
naispalvelijat saattoivat antaa. Gourlay mummo, jota joskus myös
nimitettiin Boudenin noita-akaksi, oli se henkilö, jonka rouva Ashton
nyt sangen tärkeistä syistä valitsi tyttärensä hoitajaksi.

Tämä eukko oli oppimattoman kansan parissa saanut suuren maineen
tautien parantamiskyvyllään, varsinkin _panematautien_ eli
käsittämättömien tautien lääkitsemisellä, joille eivät oppineet
tohtorit voineet mitään. Hän käytti osaksi kuunvalolla poimituista
heinistä keitettyjä lääkkeitä, osaksi loitsusanoja ja noitatemppuja,
jotka toisinaan kenties tekivät hyvän vaikutuksen sairaan mieleen.
Semmoinen oli Gourlay mummon julkinen ammatti, ja sitäkin jo, niinkuin
on helppo ymmärtää, naapurit sekä seudun papisto katselivat
epäluuloisesti. Mutta salassa hän vielä syvemmältä harjoitti
kiellettyjä tieteitä. Sillä vaikka tuo oletettu noituuden rikos oli
julman rangaistuksen alainen, oli kuitenkin aina niitä, joille nälkä
tai mielen katkeruus antoi niin suuren rohkeuden, että he rupesivat
tähän vihattuun, vaaralliseen noidan ammattiin. Antoihan näet sen
peloittava vaikutus heille valtaa ympäristön kansan keskuudessa, ja he
saattoivat aina saada muutamia vähäisiä ropoja tuon luullun taidon
harjoittamisella.

Gourlay mummo ei tosin ollut niin hullu, että hän olisi kehunut
olevansa liitossa paholaisen kanssa; sillä se olisi ollut suorin keino
päästä polttolavalle ja tervatynnyrien keskelle. Hänen haltijansa,
vakuutti hän, oli hyvien haltijain sukua. Sittenkin hän ennusti onnea,
selitti unennäköjä, keitti lemmenjuomia, hankki selvän varastetuista
kaluista ja solmi sekä purki naimiskauppoja, tehden sitä kaikkea yhtä
taitavasti kuin jos hänellä, niin kuin naapurit yleisesti luulivat,
olisi ollut itse Belzebub apuna. Pahin seikka tässä noidan-ammatissa
oli se, että noidat tavallisesti olivat semmoisia ihmisiä, jotka
tiesivät olevansa kaikkien ihmisten vihan alaisia, eivätkä siis
välittäneet, nostattivatko heidän tekonsa ihmisten vihaa vai ei.
Todellisia rikoksia usein tehtiin noituuden peiton alla. Ja se inho,
jolla me oikeuden pöytäkirjoista luemme näitä kurjia olentoja vastaan
tehdyistä tuomioista, vähenee jossakin määrin, kun huomaamme, että
useimmat heistä olivat myrkyttäjiä, parittelijoita ja pirullisia
salaisten kotirikosten toimittajia ja siis täydelleen olivat ansainneet
heille tuosta olemattomasta noituuden rikoksesta määrätyt julmat
rangaistukset.

Semmoinen oli Gourlay mummo, jonka rouva Ashton katsoi sopivaksi
hoitajaksi tyttärelleen saadakseen Lucyn viimeisenkin tahdonlujuuden
peräti masennetuksi. Vähemmän korkeassa arvossa oleva nainen ei olisi
uskaltanut käyttää tätä keinoa. Mutta rouva Ashton oli niin korkea
säädyltään ja niin luja luonteeltaan, ettei hänen tarvinnut huolia
ihmisten puheista. Yleisesti sanottiinkin, että hän oli valinnut
tyttärelleen parhaan ja taitavimman sairaanhoitajan sekä parantajan
koko sillä seudulla. Sitä vastoin olisi alhaisempisäätyistä, jos hän
olisi tehnyt saman, epäilemättä soimattu ja arveltu, että hän oli
ottanut avukseen ihmiskunnan pahimman vihollisen liittolaisen ja
kumppanin.

Ämmä älysi joutuisasti ja puolista sanoistakin tehtävänsä, rouva
Ashtonin tarvitsematta sitä suoraan selittää. Gourlay mummo olikin
monin puolin sangen sopiva tähän hänelle uskottuun toimeen, joka
onnistuakseen vaati jotenkin suurta ihmissydämen ja ihmishimojen
tuntemista. Hän huomasi, että hänen ulkomuotonsa, jonka jo näimme
silloin, kun tapasimme hänet sokean Liisan kuolinhuoneessa,
kauhistutti Lucyä. Ja vaikka hän tätä vaistomaista kauhua piti
anteeksiantamattomana loukkauksena ja siitä syystä rupesi sydämessään
vihaamaan tyttö-parkaa, aloitti hän kuitenkin toimensa sillä, että hän
koetti viihdyttää ja hävittää tätä inhoa. Se onnistuikin häneltä sangen
pian; sillä hänen teeskennelty lempeytensä ja hellä huolensa, jommoista
Lucy ei viime aikoina ollut muilta paljon saanut, heikensi ämmän julman
ulkomuodon vaikutusta. Hänen huolellinen apunsa ja todellinen taitonsa
tekivät, että Lucy rupesi kuuntelemaan hänen sanojaan, vaikkei hän
vielä niihin täydelleen luottanutkaan. Ja pian ämmä, sairashuoneen
ikävyyttä muka lievittääkseen, alkoi täyttää Lucyn mielen tarinoilla,
joita kertoilemaan hän oli ylen taitava ja joita Lucy, lukemiseen
ja miettimiseen tottuneena oli erittäin taipuvainen kuuntelemaan
hartaalla korvalla. Ensi alussa hänen tarinansa olivat lempeää,
huvittavaa laatua --

    Öill' aina tanssivista keijusista,
    ja itkein vaeltavista morsiamista,
    korkeista torneista, joiss' ilkeät
    noit'-akat vankejansa pitävät.

Mutta vähitellen ämmän tarinat saivat synkemmän, salaisemman luonteen.
Ne olivat sitä laatua, että ne olisivat tehneet rauhattomaksi
vähemmänkin uskoon taipuvaisen mielen, vähemmänkin herkkäuskoisella
aikakaudella, varsinkin kun niitä kerrottiin sydänyöllä lampun valossa
ja kun noidan vapiseva ääni, värähtelevät, kalmankarvaiset huulet ja
kohotettu luiseva etusormi vahvensi vielä niiden vaikutusta. Vanha
velho huomasi pääsevänsä voitolle ja alkoi nyt vähitellen vetää
loitsupiiriä yhä ahtaammalle sen onnettoman uhrin ympärille, jonka
mieleen hän vaikutti. Tarinoissaan hän kosketteli nyt muinaisia
Ravenswoodien vaiheita, joiden mahtavuuden ja suuruuden maineen
taikauskoinen kansa oli varustanut niin monella ihmeellisellä
lisäyksellä. Tarina lähteen haltijasta kerrottiin laveasti ja
kaikenlaisin kauhistavin seikoin höystettynä. Kalebin kerran mainitsema
ennustus tuosta kuolleesta morsiamesta, jota viimeisen Ravenswoodin
piti kosia, selitettiin salaisella tavalla. Ja ihmeellinen näkykin,
joka oli ilmestynyt Ravenswoodille metsässä -- hänen lukuisten
kysymystensä kautta Liisa-mummon mökissä oli siitä levinnyt hiukan
tietoa -- tuli myös puheenaiheeksi, joka varustettiin monilla
liioitteluilla.

Lucy ei olisi pitänyt paljonkaan lukua näistä tarinoista, jos ne
olisivat koskeneet toista sukua tai jollei hänen oma mielensä nyt olisi
ollut niin synkkä. Mutta siinä tilassa, jossa hän nyt oli, se ajatus
voitti kaikki muut ajatukset, että hänen rakkautensa olikin
pahansuopien voimien alainen. Taikauskon pilvi synkistytti nyt vielä
enemmän hänen mieltänsä, joka oli jo ennestäänkin musta surusta,
tuskasta, epäilyksistä ja ahdistavasta vainonalaisuudesta ja
yksinäisyyden tunteesta. Hänen hoitajansa kertomuksista oli moni
kaikkine asianhaaroineen niin suuresti hänen oman kohtalonsa kaltainen,
että Lucy vähitellen rupesi puhelemaan ämmän kanssa semmoisista
surullisista aineista ja alkoi johonkin määrin uskoa sydämensä
salaisuuksia hänelle, vaikka hän yhä vielä katsoi häntä vaistomaisella
kauhulla. Gourlayn mummo osasi kyllä käyttää tätä pintapuolistakin
luottamusta. Hän johdatti Lucyn mieleen tulevaisuuden tiedustelemisen
keinot -- epäilemättä paras keino, jolla saa järjen sekaantumaan ja
rohkeuden masentumaan. Enteitä selitettiin, unia tulkittiin ja muitakin
temppuja luultavasti tehtiin, joilla senaikuisten tietäjien oli tapana
kääntää ja lumota herkkäuskoisten kuulijainsa silmät. Mainittu on siinä
tuomiossa, joka Gourlayn ämmästä langetettiin -- hyvänä lohdutuksena on
kuitenkin tieto siitä, että valtioneuvoskunnan asettama oikeus
sittemmin tutki, tuomitsi ja poltatti tuon vanhan ilkimyksen
North-Berwickin kentällä -- siinä tuomiossa, sanon minä, on mainittu,
että hän, monen muun rikoksen ohessa oli näyttänyt saatanan voiman ja
viekkauden avulla nuorelle aatelisneidolle peilissä sen nuorukaisen,
jonka kanssa sanottu nuori neito oli kihloissa, ja oli siinä näyssä
tuota nuortaherraa paraikaa muka vihitty toisen naisen kanssa. Mutta
tästä, samoin kuin muutamista muistakin päätöksen pykälistä nimet ja
aika näyttää tahallansa jätetyn pois luultavasti siksi, että häväistys
säästyisi niiltä suvuilta, joita asia koski. Jos Gourlayn mummo
todellakin oli tehnyt semmoisen silmänkääntäjän-konstin, niin on
selvää, että hänellä sen petoksen toimeenpanemisessa oli ollut paljon
voimallisempikin apu kuin mihin hän omine varoineen tai omalla
taidollaan olisi kyennyt. Oli kuin olikin, tämä salainen näkyjen
näyttäminen teki luonnollisen vaikutuksensa, se saattoi nimittäin neiti
Ashtonin rauhattomaksi. Hänen mielensä tuli epätasaiseksi, hänen
terveytensä huononi päivä päivältä, hänen käytöksensä tuli
hourailevaksi, alakuloiseksi ja vaihtelevaiseksi. Hänen isänsä, osaksi
arvattuansa syyn näihin pahoihin enteisiin, käytti isäntävaltaansa
rohkeudella, jota hänessä harvoin huomattiin, ja ajoi ämmän talostaan.
Mutta nuoli oli jo ammuttu ja sulkia myöten painunut haavoitetun
metsäkauriin kupeeseen.

Vähän aikaa noita-akan lähdön jälkeen Lucy Ashton, kun hänen
vanhempansa taas ahdistelivat häntä, vastasi heille kiivaudella, joka
hämmästytti heitä: "Minä näen, että taivas ja helvetti ovat tehneet
liiton estääkseen minua tulemasta Ravenswoodin vaimoksi. Mutta minun
kihlaukseni sitoo minua kuitenkin, enkä tahdo enkä voi lupauksestani
luopua Ravenswoodin suostumuksetta. Kunhan saisin sen tiedon", lopetti
hän, "että Edgar vapauttaa minut sanastani, niin tehkää minusta mitä
tahdotte, siitä en huoli. Koska timantit ovat kadonneet, mikä arvo
olisikaan rasialla?"

Itsepäinen ääni, jolla Lucy sanoi nämä sanat, hänen silmistänsä
säihkyvä tuima tuli ja hänen lujasti kokoonpuristetut kätensä
ilmaisivat selvään, ettei vastaan puhuminen tässä auttaisi. Ainoa,
minkä rouva Ashton viimein kavaluudellaan sai aikaan, oli se, että hän
itse sai määrätä sanat, joilla Lucyn piti kysyä Ravenswoodilta, aikoiko
hän pysyä sanassaan vai luopuisiko hän "heidän onnettomasta
kihlauksestaan", niinkuin sanat kuuluivat. Täten saatua etuaan rouva
Ashton käytti niin viekkaasti ja taitavasti, että kirjeen lukija,
sanoista päättäen, ei voinut muuta käsittää kuin että Lucy vaati
rakastajaansa luopumaan liitosta, joka oli kumpaisenkin etujen ja
halujen vastainen. Mutta eipä rouva Ashton tähänkään petokseen vielä
tyytynyt; hän katsoi lopulta parhaaksi kokonaan hävittää tämänkin
kirjeen toivoen, että Lucyn viimeinen kärsivällisyys loppuisi ja hän
kuulematta päättäisi poissaolevan Ravenswoodin syylliseksi. Mutta tämä
toivo petti kokonaan. Se aika tosiaan oli jo kauan mennyt, jonka
kuluessa vastaus mannermaalta olisi voinut saapua. Lucyn sydämessä yhä
vielä kytevä pieni toivonkipinä oli siitä melkein kokonaan sammunut.
Mutta se ajatus, että kirje kenties ei ollutkaan saatettu rehellisesti
perille, ei tahtonut irtaantua hänen mielestään. Viimeinpä uusi keino,
jota hänen äitinsä koetti, antoi Lucylle arvaamattoman tilaisuuden
saada selvän siitä, mitä hän niin hartaasti halusi tietää.

Kun tuo helvetin palvelija oli kartanosta karkoitettu, niin rouva
Ashton, joka aina mietiskeli kaikenlaisia keinoja, päätti käyttää aivan
toisenlaista apumiestä vaikuttaakseen Lucyn mieleen. Tämä apumies oli
arvoisa herra Bide-the-Bent, jo ennen mainittu presbyteriläinen pappi,
joka oli erittäin ankara tapojen ja uskon puhtauden tulkitsija. Hänen
apuansa rouva Ashton haki ajatellen samalla tavalla kuin tyranni
murhenäytelmässä:

    "Tään liiton papin saarna rikkokoon,
    uskollisuuden sanokoon hän synniks."

Mutta rouva Ashton pettyi tämän apumiehen valitsemisessa. Kirkkoherra
tosin helposti taipui hänen puolelleen eikä ollut yhtään vaikea saada
häntä inhoamaan sitä asiaa, että jumalaapelkääväisen, jumalisesti
elävän presbyteriläisperheen tytär joutuisi aviopuolisoksi
nuorukaiselle, jonka isä oli ollut verenjanoinen episkopaalinen ja
vainooja ja jonka kaikki esi-isät kalvosimia myöten olivat punanneet
kätensä Jumalan pyhien verellä. Semmoinen naimisliitto kirkkoherran
mielestä olisi ollut aivan samaa kuin jos joku Sionin tytär olisi
mennyt naimiseen moabilaisen pakanan kanssa. Mutta vaikka herra
Bide-the-Bentillä oli uskokuntansa ankarat periaatteet ja ankarat
ennakkoluulot, oli hänellä myös tervettä järkeä, ja hänen sydämensä oli
tullut helläksi juuri vainojen takia, joiden kärsiminen muulloin
tavallisesti koventaa sydämet. Kahdenkesken neiti Ashtonin kanssa
puhellessaan hän näki suurella säälillä hänen tuskansa eikä voinut sitä
seikkaa sanoa muuksi kuin kohtuulliseksi, että Lucy tahtoi saada tietoa
Ravenswoodilta heidän välisen juhlallisen liittonsa suhteen. Ja kun
Lucy valitti hänelle olevansa tuskallisessa epäilyksessä, tokko hänen
kirjeensä oli tullut perille, niin vanha mies rupesi astumaan pitkin
askelin edestakaisin huoneessa, pudisti harmaata päätään, nojautui
useamman kerran hetkeksi norsunluupontiseen sauvaansa ja mietiskeltyään
kauan aikaa myönsi viimein hänenkin mielestään Lucyn epäluulossa olevan
niin paljon perää, että hän tahtoi itse auttaa häntä uudessa
yrityksessä.

"En voi olla huomauttamatta, neiti Lucy", virkkoi hän, "että teidän
arvoisa äitinne tässä asiassa on ylen kiivas, vaikka tosin hänen
kiivautensa johtuu siitä, että hän haluaisi teille parasta etua sekä
tässä että toisessa elämässä -- sillä tuo mies on vainoojien sukua ja
itsekin vainooja, kavaljeeri eli kapinoitsija ja pilkkaaja, joilla ei
ole perintöä Jessessä. Mutta sittenkin olemme me velvolliset
harjoittamaan oikeutta kaikkia kohtaan ja täyttämään lupauksemme ja
liittomme niinhyvin muukalaisille kuin omille veljillemme. Sentähden
minä, minä itse, tahdon auttaa teitä ja saattaa teidän kirjeenne tuon
miehen, Edgar Ravenswoodin käsiin, toivoen, että siitä on seuraava
teidän vapautuksenne niistä pauloista, joihin hän on teidät kietonut
syntisellä tavalla. Ja koska en tässä asiassa tahdo tehdä mitään
enempää enkä vähempää kuin mitä teidän kunnioitettavat vanhempanne ovat
sallineet, niin pyytäisin teitä uudestaan kirjoittamaan saman kirjeen,
jonka te korkea-arvoisan äitinne sanelun mukaan ennenkin kirjoititte,
mitään lisäämättä ja mitään pois jättämättä. Ja minä lähetän sen
kirjeen niin varmasti, että sen pitää tulla perille. Ja jos sittenkään
teille, kunnioitettava nuori neito, ei tulisi vastausta, niin käy
päättäminen, että tuo mies ääneti tahtoo luopua siitä ilkeästä
liitosta, vaikka hän kenties ei kehtaa julkisesti antaa teille sanaanne
takaisin."

Lucy suostui hartaasti kunnioitettavan kirkkoherran neuvoon. Uusi
kirje kirjoitettiin aivan samoin sanoin kuin edellinenkin, ja herra
Bide-the-Bent antoi sen sitten Santeri Moonshinelle vietäväksi. Santeri
Moonshine oli näet kuivalla maalla ollessaan harras kirkon vanhin,
mutta heti kun hän astui laivaansa tuli hänestä rohkein kaikista
tullivarkaista, jotka ikänä ovat laskeneet kokkansa tuuleen Skotlannin
itärannikon ja Campveren välillä. Sielunpaimenensa käskystä hän otti
saattaaksensa kirjeen semmoiseen paikkaan, josta se varmaan oli pääsevä
perille siihen pääkaupunkiin, missä Ravenswoodin nuoriherra nyt
oleskeli.

Tämä poikkeus on ollut tarpeellinen, jotta voisimme ymmärtää
edellisessä luvussa kerrotun keskustelun neiti Ashtonin, hänen äitinsä
ja Bucklaw'n välillä.

Lucy oli nyt samassa tilassa kuin merimies, joka uiden aaltojen ajamana
myrskyisellä merellä pitää kiinni yhdestä ainoasta laudasta, josta hän
toivoo pelastusta. Mutta hänen kätensä, joilla hän pitää laudasta
kiinni, heikkonevat heikkonemistaan, ja yön musta pimeys ympäröi häntä,
paitsi silloin kun ukkosen leimaukset välkähtävät valaisten vaahtopäitä
laineita, joihin hän pian on vaipuva.

Viikko mateli sivuitse viikon perästä, ja päivä päivän jälkeen. Pyhän
Juudan päivä koitti, viimeinen armon päivä, jonka Lucy itse oli
määrännyt; eikä vieläkään ollut mitään kirjettä eikä sanomaa
Ravenswoodilta tullut.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.


    Kuink' kauniit on nää nimet, aivan toista
    kuin kirkkokirjan tuherrukset muut!
    Sulhasen puustavit ens-rivin täyttää,
    pystyssä, vaikka hoikkana kuin kuuset;
    sen alla morsiamen kirjoitus
    niin onpi hieno, hentokainen kuin
    jasmiinikukat hänen tarhassansa.

                                _Crabbe_.

Pyhän Juudan päiväksi, niinkuin jo sanottu, ei ollut Ravenswoodilta
tullut mitään tietoja eikä kirjettä; mutta sen sijaan saapui Bucklaw
uskotun ystävänsä Craigengeltin kanssa. He tulivat jo aikaisin aamulla
vahvistamaan aiottua kauppaa sopimuskirjan allekirjoittamisella.

Tämä sopimuskirja oli huolellisesti kokoonpantu herra Ashtonin oman
valvonnan alaisena; ja oli päätetty, että neiti Ashtonin heikon
terveyden tähden, niin ainakin sanottiin, tässä tilaisuudessa, jolloin
paperit olivat allekirjoitettavat, ei saisi olla läsnä ketään muuta
paitsi ne, joita asia lähimmin koski. Samoin myös oli päätetty, että
vihkiminen oli toimitettava neljäntenä päivänä sopimuskirjan
allekirjoittamisen jäljestä; se pykälä oli rouva Ashtonin päästä
kotoisin, siksi, että Lucylla olisi niin vähän kuin suinkin aikaa
peräytyä ja ruveta jälleen vastahakoiseksi. Sangen vähän näytti sentään
olevan syytä semmoiseen pelkoon. Lucy kuunteli kaikkia näitä päätöksiä:
toivottomuuden tyynellä välinpitämättömyydellä tai pikemmin sillä
tylsyydellä, joka oli hänen sydämensä liiallisen ahdistuksen ja
hämmästyksen seurauksena. Niin vähän tarkka silmä kuin Bucklaw'n ei
hänen käytöksessään huomannut suuresti muuta kuin tavallista ujoutta
nuoressa neidossa, joka, sitä ei hänkään kuitenkaan voinut olla
näkemättä, totteli ystäväinsä tahtoa tässä asiassa tuntematta rakkautta
sulhasta kohtaan.

Kun Bucklaw oli toimittanut tervehdyksensä, sai neiti Ashton vähäksi
aikaa jäädä yksikseen; sillä hänen äitinsä tahtoi, että allekirjoitus
tapahtuisi keskipäivällä, jotta avioliitto tulisi onnelliseksi.

Lucy antoi pukea ylleen mitä hänen seuralaisensa tahtoivat, ja hänen
pukunsa oli siis sangen komea. Hänen leninkinsä oli valkeaa silkkiä,
Brysselin pitseillä reunustettu, ja hiukset olivat koristetut
ylenpalttisesti jalokivillä, joiden loisto näytti hyvin
eriskummalliselta Lucyn kasvojen kalpeuden ja rauhattomien silmien
himmeyden rinnalla.

Tuskin hän olikaan vielä valmiiksi puettu, niin Henrik tuli jo
noutamaan halutonta morsianta juhlasaliin, jossa kaikki oli varustettu
sopimuskirjan allekirjoittamista varten.

"Kuulepas, siskoseni", virkkoi poika, "olen sentään iloinen siitä, että
otit Bucklaw'n etkä tuota Ravenswoodia, joka näyttää aivan
espanjalaiselta suurelta herralta, joka on tullut meiltä leikkaamaan
kaulaa poikki ja polkemaan ruumiitamme jaloin. Ja iloinen olen, että
avara meri tänä päivänä on meidän välillämme, sillä en koskaan voi
unohtaa, kuinka minä pelästyin, kun näin hänet ensi kerran ja luulin
vanhan ritari Malisiuksen kuvan astuneen ulos kehyksistään. Sanopas
minulle totuus, etkö sinäkin ole hyvin iloinen siitä, että pääset
hänestä?"

"Älä kysele semmoisia, Henrik kulta", vastasi hänen onneton sisarensa;
"ei ole monta asiaa tässä maailmassa, joka nyt enää voi saattaa minut
iloiseksi tai surulliseksi."

"No niinhän nuoret morsiamet aina puhelevat", sanoi Henrik. "Älä siis
ole niin synkkämielinen, Lucyseni, sillä toista virttä varmaan laulat
vuoden kuluttua, -- ja minähän nyt saan olla sulhaspoikana ja ratsastaa
sinun edelläsi kirkolle; ja kaikki meidän sukulaiset ja ystävät ja
kaikki Bucklaw'laiset seuraavat sitten jäljessä ratsain ja rivittäin --
ja minä vedän ylleni purppuranpunaisen, kullalla ommellun nutun ja
sulkatupsuhatun ja saan miekkavyön, jossa on kaksi reunusta, toinen
kullasta, toinen Espanjan pitseistä, ja sitten saan tikarin miekan
sijasta -- oikeastaan olisi miekka enemmän mieleni mukainen, mutta isä
ei tahdo siitä kuulla puhuttavankaan. Kaikki vaatteeni ja paljon muita
tavaroita tulee tänä iltana Edinburghista Gilbert ukon kanssa
kuormamuulien selässä -- ja minä tuon sitten ne tänne ja näytän
sinulle, heti kun ne ovat tulleet."

Pojan lörpötys keskeytyi tähän, sillä rouva Ashton, jota tyttären
viipyminen huolestutti, tuli häntä noutamaan. Mitä suloisimmasti
hymyillen hän otti Lucyn käsivarren kainaloonsa ja talutti hänet
saliin, jossa häntä jo odotettiin.

Muita ei ollut läsnä kuin herra Ashton ja eversti Douglas Ashton --
jälkimmäinen täydessä juhla-univormussaan -- Bucklaw sulhaspuvussa ja
Craigengelt, joka suojelijansa kukkaron avulla oli saanut upiuudet
vaatteet kiireestä kantapäähän asti ja oli ylt'yleensä koruompeluilla
peitetty. Viimeksi tuli vielä herra Bide-the-Bent; sillä
oikeauskoisissa presbyteriläis-perheissä pidettiin papin läsnäoloa
välttämättömän tarpeellisena kaikissa juhlallisemmissa tilaisuuksissa.

Viiniä ja muita virvokkeita tuotiin sille pöydälle, jolle sopimuskirjat
olivat jo levitetyt allekirjoittamista varten.

Mutta ennenkuin vielä käytiin toimeen tai virvokkeiden nauttimiseen,
kehoitti pastori Bide-the-Bent, herra Ashtonin viitattua, läsnäolevia
hänen kanssaan yhtymään lyhyeen rukoukseen, jolla hän aikoi anoa
siunausta näiden korkea-arvoisten henkilöiden väliselle liitolle.
Aikakautensa ja virkansa suorapuheisuudella, joka salli selvin
viittauksin vedota yksityisiin ihmisiin, hän sitten rukoili, että
toisen asianomaisen sydän saisi parannusta palkinnoksi hänen
alistumisestaan vanhempiensa tahtoon; ja että tämä morsian, kun hän oli
täyttänyt lapsenvelvollisuutensa Jumalan käskyn mukaan kunnioittamalla
isäänsä ja äitiänsä, saisi siitä luvatun siunauksen, pitkän elämän
täällä maan päällä ja sitten autuaan osan paremmassa maailmassa. Vielä
hän rukoili, että sulhanen luopuisi niistä turhuuksista, jotka
eksyttävät nuorison jalat oikealta tiedon tieltä; että häntä ei enää
huvittaisi oleskella turhanpäiväisten, joutavien kumppanien,
pilkkaajien, peuhaajien ja yöhön myöhään pikarin ääressä istujien
kanssa (tässä paikassa Bucklaw vilkaisi Craigengeltiin) ja että hän
luopuisi semmoisesta seurasta, joka viepi harhateille. Sopiva rukous
herra ja rouva Ashtoninkin puolesta lopetti viimein tämän esirukouksen,
joka siis tarkoitti kaikkia läsnäolevia, paitsi Craigengeltiä, joka
arvoisan kirkkoherran mielestä jo taisi olla aivan auttamattomasti
kadotuksen oma.

Nyt käytiin päivän toimeen. Herra Ashton allekirjoitti sopimuskirjan
lakimiehen tavallisella juhlallisuudella ja tarkkuudella; hänen
poikansa teki samoin soturin huolettomuudella; ja Bucklaw, piirrettyään
nimensä kaikkiin paikkoihin niin kiireesti kuin vain Craigengelt sai
sivut käännetyksi, pyyhki lopuksi kynänsä kapteenin uuteen
pitsikaulukseen.

Nyt oli neiti Ashtonin vuoro kirjoittaa nimensä, ja hänen valpas
äitinsä talutti hänet pöydän ääreen sitä varten. Ensiyrityksellään hän
koetti kirjoittaa musteettomalla kynällä; ja kun se seikka huomattiin,
yritti hän useamman kerran kastella kynää siihen aitohopeiseen
musteastiaan, joka seisoi pöydällä. Mutta aina valpas rouva Ashton
auttoi tätä vajanaisuutta. Olen tuon turmiollisen sopimuskirjan nähnyt
omin silmin, ja niissä selvissä kirjaimissa, joilla nimi Lucy Ashton
joka sivulle on kirjoitettu, näkyy vain yhdessä ainoassa kohdassa aivan
pieni värähdys, osoittaen minkälaisessa mielentilassa hän oli
kirjoittaessansa. Mutta viimeinen allekirjoitus on keskeneräinen,
musteella tahrattu. Sillä juuri kun hän kirjoitti sitä, kuului
laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa lähenevän portilla, sitten
astuntaa ulkokäytävää myöten, ja ääni, joka käskevästi ajoi
vastustelevat palvelijat pois tieltä. Kynä putosi Lucyn käsistä ja hän
huudahti heikolla äänellä: "Hän on tullut! Hän on tullut!"



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.


    Mä tunnen äänen -- hän on Montague!
    Tuo, poika, tänne miekkani!
    Nyt saatavansa vihdoin saapi hauta,
    sen minä vannon kunniani kautta.

                 _Romeo ja Julia_.

Tuskin oli kynä kerinnytkään pudota neiti Ashtonin kädestä, kun ovi
lensi auki, ja nuori Ravenswood syöksyi sisään.

Lockhardin ja toisen palvelijan, jotka olivat turhaan koettaneet estää
hänen kulkuansa käytävän yli eteisen kautta, nähtiin seisovan
kynnyksellä, jäykistyneinä hämmästyksestä, ja sama hämmästys levisi
heti myös juhlasalissa oleviin. Eversti Douglas Ashtonin hämmästykseen
sekaantui vihastustakin; Bucklaw'ssa ilmeni ylpeätä ja teeskenneltyä
välinpitämättömyyttä; muissa, jopa rouva Ashtonissakin ilmaisihe
pelkoa; ja Lucy oli tästä arvaamattomasta ilmestyksestä jähmettynyt
ikäänkuin kiveksi. Ilmestykseksi sitä hyvällä syyllä sopikin sanoa,
sillä Ravenswood oli paljon enemmän haudasta nousseen kuin elävän
vieraan näköinen.

Hän seisoi aivan keskellä lattiaa, vastapäätä sitä pöytää, jonka
ääressä Lucy istui, ja Lucyyn juuri hänen silmänsä tuijottivat,
ikäänkuin ei ketään muuta olisikaan ollut läsnä, ilmaisten syvintä
surua ja tulisinta vihastusta. Hänen musta ratsuviittansa, joka
toiselta olkapäältä oli luisunut alas, roikkui alas hänen toista
kuvettansa myöten leveinä poimuina, niinkuin Espanjan viitta ainakin.
Koko hänen komea pukunsa oli matkasta ryvettynyt ja kiireisestä
ratsastamisesta rypistynyt. Hänellä oli miekka kupeella ja pari
pistoolia vyössä. Hänen leveälippainen lierihattunsa, jota hän ei
sisään tullessaan ollut ottanut päästään, pimensi vielä enemmän hänen
mustanpuhuvia kasvojansa. Niissä näkyi surun hävittävät jäljet sekä
myös kalmankalpeus, mikä seuraa pitkällistä sairautta; kaikesta tästä
hänen luonteeltaankin hiukan ankara ja tulinen muotonsa sai vielä
tylymmän, melkeinpä hurjan näön. Hatun alta alas valuvat sotkeutuneet,
sekautuneet hiukset sekä myös hänen liikkumattomuutensa tekivät hänet
pikemmin marmorikuvan kuin elävän miehen näköiseksi. Hän ei virkkanut
ainoatakaan sanaa, ja koko muukin seura pysyi ääneti melkein kaksi
minuuttia.

Vihdoinpa tämän äänettömyyden katkaisi rouva Ashton, jonka luonnollinen
rohkeus sillä aikaa oli jo osaksi palannut. Hän kysyi syytä tähän
luvattomaan sekaantumiseen.

"Se on kysymys, äiti", lausui hänen poikansa, "joka sopivimmin tulee
minun suustani -- minä vaadin Ravenswoodin herraa seuraamaan minua
semmoiseen paikkaan, missä hänellä on parempi tilaisuus siihen
vastata."

Mutta Bucklaw esteli sanoen: "Ei kukaan mies maan päällä saa riistää
minulta etuoikeuttani vaatia selitystä Ravenswoodin herralta. --
Craigengelt", lisäsi hän matalalla äänellä, "piru sinut vieköön, mitä
sinä tuossa seisot ja tuijottelet, ikäänkuin näkisit kummituksia? Nouda
miekkani tänne etuhuoneesta."

"Minä en kenenkään hyväksi", virkkoi taas eversti Ashton, "luovu
oikeudestani vaatia edesvastuuseen tätä miestä, joka on suvulleni
tuottanut ennenkuulumattoman häväistyksen."

"Malttakaa mieltänne, hyvät herrat", sanoi Ravenswood, kääntyen tylyllä
katsannolla heitä kohti ja kohottaen kättään, ikäänkuin kieltääkseen
heidän taistelunsa. "Jos te olette yhtä kyllästyneet elämään kuin minä,
niin kyllä löydän sopivan paikan ja ajan taistellakseni jompaakumpaa
tai kumpaakin vastaan. Mutta nyt ei minulla ole aikaa joutaviin
riitoihin narrien kanssa."

"Narrienko!" huusi eversti Ashton puoleksi paljastaen miekkansa, ja
Bucklawkin kaappasi sen kahvasta, jonka Craigengelt juuri samassa oli
tuonut hänelle.

Mutta herra Ashton, joka pelkäsi poikansa henkeä, riensi molempien
nuorten herrain ja Ravenswoodin väliin huutaen: "Poikani, minä käsken
-- Bucklaw, minä pyydän, olkaa rauhalliset, kuningattaren ja lain
nimessä!"

"Jumalan lain nimessä!" lausui herra Bide-the-Bent, hänkin astuen nyt
kohotetuin käsin Bucklaw'n, everstin ja heidän vihansa esineen välille.
"Jeesuksen nimeen, joka toi rauhan maan päälle ja hyvän suosion
ihmisten keskelle -- minä pyydän -- minä rukoilen -- minä käsken teitä
välttämään väkivaltaa! Jumala vihaa verenhimoisia -- se, joka miekkaan
tarttuu, hän miekkaan hukkuu."

"Luuletteko te minua koiraksi, herra", tiuskaisi eversti Ashton
kiukkuisesti kääntyen hänen puoleensa, "taikka vielä halvemmaksi
eläimeksi, kun tahdotte, että minun pitäisi kärsiä tämmöistä
häväistystä isäni talossa? -- Antakaa minun mennä, Bucklaw. Hänen pitää
käydä kaksintaisteluun minun kanssani tai, niin totta kuin tuolla
ylhäällä on taivas, minä pistän hänet kuoliaaksi tällä paikalla!"

"Te ette saa koskea häneen", kielsi Bucklaw; "hän säästi kerran
henkeni, ja vaikka hän olisi itse piru, joka olisi tullut koko tätä
kartanoa asukkaineen päivineen perimään, niin hänelle pitää
rehellisesti antaa tilaisuus puolustaa itseänsä."

Tämä molempien nuorten herrojen vihan kiista antoi Ravenswoodille
tilaisuuden huutamaan tylyllä, kovalla äänellä: "Ääneti! -- Se, joka
todella hakee vaaraa, odottakoon sopivaa aikaa, jolloin hän sen on
löytävä. Minun tehtäväni täällä on pian täytetty. -- Onko tämä teidän
käsialaanne, neiti Ashton?" lisäsi hän leppeämmällä äänellä, ojentaen
neiti Ashtonille hänen viimeisen kirjeensä.

Vapiseva "on" sana pääsi pujahtamaan Lucyn huulien välistä -- niin voi
parhaiten sanoa, sillä ei tuntunut siltä kuin hän olisi sen tahallansa
lausunut.

"Ja onko tämäkin teidän käsialaanne?" Hän ojensi hänelle kihlauskirjan,
jonka he molemmat olivat allekirjoittaneet.

Lucy pysyi ääneti. Pelästys ja toinen vielä voimallisempi, sekavampi
tunne olivat saattaneet hänet niin peräti hämmennyksiin, että hän
tuskin käsitti, mitä häneltä oli kysytty.

"Jos te, herra", virkkoi herra Ashton, "aiotte tuohon paperiin perustaa
jotakin laillista vaatimusta, niin älkää toivokokaan saavanne siihen
mitään vastausta muuten kuin oikeuden edessä."

"Herra William Ashton", lausui Ravenswood, "minä pyydän, että te ja
kaikki muut, jotka minua kuulette, ette väärin ymmärtäisi aikomustani.
Jos tämä nuori neiti omasta vapaasta tahdostaan vaatii minulta takaisin
tämän paperin, niinkuin hänen kirjeestään päättäen voisi luulla, niin
on se paperi minulle vähemmänarvoinen kuin mikä karissut kuiva lehti
hyvänsä, jota tämä syystuuli ajelee kangasta myöten. Mutta minä tahdon
ja minun pitää saada kuulla totuus hänen omasta suustaan -- ennenkuin
sen olen saanut, en lähde tästä paikasta. Murhata minut kenties voitte,
koska teitä on niin monta. Mutta minä olen asestettu mies -- ja
hurjistunut mies -- enkä tahdo kuolla ilman veristä kostoa. Semmoinen
on minun päätökseni, oli se teille mieleen tai ei. Minä _tahdon_
kuulla neiti Ashtonin päätöksen hänen omasta suustaan -- hänen omasta
suustaan, kahden kesken ja ilman vieraita miehiä tahdon sen kuulla.
Valitkaa siis", lausui hän, oikealla kädellään paljastaen miekkansa ja
vasemmalla samassa tempaisten pistoolin vyöltään ja vetäen hanan
vireeseen; mutta miekan kärjen ja pistoolin suun hän sittenkin käänsi
lattiaan päin, -- "valitkaa siis, tahdotteko nähdä veritulvan tässä
salissa vai tahdotteko sallia minulle ratkaisevan keskustelun kihlatun
morsiameni kanssa, jota keskustelua minun on oikeus vaatia niin hyvin
Jumalan kuin Skotlanninkin lain mukaan?"

Kaikki perääntyivät kuullessaan hänen puheensa tuiman äänen ja
nähdessään sitä seuraavan rohkean teon; sillä todellisen hurjuuden
tuimuus melkein aina voittaa kaikki sitä vastustavat heikommat himot.
Pappi oli ensimmäinen, joka sai sanan suustansa. "Jumalan nimeen",
lausui hän, "kuulkaa rauhan ehdotusta minulta, Jumalan halvimmalta
palvelijalta. Mitä tämä kunnioitettava herra tahtoo, on johonkin
määrään kohtuullista, vaikka hän vaatii sitä ylen väkivaltaisella
tavalla. Sallikaa hänen saada kuulla neiti Lucyn omilta huulilta, että
neiti Lucy velvollisuutensa mukaan on suostunut vanhempiensa tahtoon ja
katuu liittoansa hänen kanssaan, ja sen vakuutuksen saatuansa hän on
rauhassa palaava omaan kotiinsa eikä ole enää oleva meille haitaksi.
Voi! Onhan vanhan Aatamin voima uudestisyntyneissäkin suuri -- pitäähän
meidän siis osoittaa pitkämielisyyttä niitä kohtaan, jotka ollen vielä
katkeruuden sapessa ja vääryyden orjuudessa antavat maallisten himojen
hillitsemättömästi yllyttää itseään. Antakaamme siis Ravenswoodin
nuorenherran puhella pari sanaa neiti Ashtonin kanssa, niinkuin hän
tahtoo. Siitä on vain seuraava hetkellinen sydämentuska tälle
kunnioitettavalle neidolle, koska hän nyt peruuttamattomasti on antanut
vanhempiensa tahdon mukaan lupauksensa. Tapahtukoon, sanon minä, tällä
tavalla. Minun virkani velvoittaa minua kehoittamaan ja pyytämään
teitä, kunnioitettavia läsnäolijoita, suostumaan tähän sovinnon
ehdotukseen."

"Ei koskaan!" vastasi rouva Ashton, jonka vimma nyt oli jo voittanut
hänen ensi hämmästyksensä ja pelästyksensä, "ei koskaan tämä mies saa
puhua kahdenkesken minun tyttäreni, toisen miehen kihlatun morsiamen
kanssa. Lähteköön tästä kamarista kuka tahtoo, minä jään tänne.
_Minä_ en pelkää hänen hurjuuttaan enkä hänen aseitaan, vaikka ne
näyttävät", rouva loi silmänsä everstiin, "kovasti peloittavan muutamia
samaa sukunimeä kantavia."

"Jumalan tähden, hyvä rouva", rukoili kunnianarvoisa pappi, "älkää
kaatako öljyä tuleen. Ravenswoodin herralla, siitä olen varma, ei
suinkaan voi olla mitään sitä vastaan, että te olette läsnä, siihen
nähden, että tämä nuori neito on niin heikossa terveydentilassa ja että
teidän äidin velvollisuutenne sitä vaatii. Minäkin tahdon jäädä tänne;
kenties harmaat hiukseni voivat estää liikaa kiivastusta."

"Pysykää vain täällä minun puolestani, herra", vastasi Ravenswood, "ja
pysyköön rouva Ashton myös, jos hän katsoo sen sopivaksi. Mutta muut
menkööt ulos."

"Ravenswood", sanoi eversti Ashton kulkien hänen sivuitsensa mennessään
ulos, "tästä minä ennen pitkää vaadin teidät edesvastuuseen."

"Tehkää niin", vastasi Ravenswood, "milloin vain teitä haluttaa."

"Mutta minulla", virkkoi Bucklaw puoleksi hymyillen, "on etuoikeus
päästä teidän puheillenne, minulla on vanhanlainen velka
suorittamatta."

"Tehkää miten mielenne tekee", vastasi Ravenswood. "Suokaa minun vain
tänäpäivänä olla rauhassa, niin huomenna on rakkain tehtäväni taistella
teidän kanssanne kunnes tulette tyydytetyiksi."

Muut herrat läksivät ulos huoneesta; herra Ashton yksin vain viipyi.

"Ravenswoodin herra", sanoi hän lepyttävällä äänellä. "Sen verran kuin
minä tiedän, en ole ansainnut, että te panette toimeen minun kodissani
tämmöisen häiriön ja hävityksen. Jos te tahdotte pistää miekkanne
tuppeen ja seurata minua työhuoneeseeni, niin voin näyttää teille mitä
vakuuttavimman todistuksen, että teidän nykyisestä laittomasta
käytöksestänne ei voi -- --"

"Huomenna, herra Ashton -- huomenna -- huomenna kuulen mitä ikänä
tahdotte selittää", toisti Ravenswood keskeyttäen hänet. "Mutta tällä
päivällä on oma pyhä ja välttämätön tehtävänsä."

Hän viittasi oveen päin, ja herra Ashton läksi ulos.

Ravenswood pisti miekkansa tuppeen, laski hanan alas ja pani pistolin
takaisin vyöhönsä, astui lujasti ovelle, jonka hän lukitsi -- otti
sitten, takaisin tultuaan, hatun päästänsä, pyyhkäisi hajalle valuneet
hiuksensa kasvoiltansa ja katsahti Lucyyn silmillä, joissa äskeinen
vihan tuli oli nyt suonut sijan surulle. "Tunnetteko te minua, neiti
Ashton?" kysyi hän. "Minä olen yhä vielä Edgar Ravenswood."

Tyttö pysyi ääneti, ja Ravenswood jatkoi yhä kiihtyvällä innolla. "Minä
olen vielä sama Edgar Ravenswood, joka rakkaudesta teihin laiminlöi
pyhän velvollisuutensa ja oli vaatimatta kostoa kunniansa
häväistyksestä. Minä olen se Ravenswood, joka teidän tähtenne on
antanut anteeksi vihollisilleen, vieläpä ystävyydessä lyönyt kättä
onnensa sortajan ja rosvoojan, isänsä petkuttajan ja murhaajan kanssa."

"Tyttäreni", vastasi rouva Ashton keskeyttäen hänet, "ei suinkaan voi
epäillä, että te todella olette sama mies. Teidän puheenne myrkyllinen
katkeruus muistuttaa hänelle kylliksi, että hänen isänsä verivihollinen
puhuu hänelle."

"Malttakaa mielenne, rouva, minä pyydän", vastasi Ravenswood. "Minun
pitää saada vastaukseni neiti Ashtonin omasta suusta. -- Vielä kerran
sanon, Lucy, minä olen sama Ravenswood, jolle te soitte juhlallisen
lupauksenne ja jonka nyt tahdotte peräyttää ja rikkoa."

Lucyn verettömiltä, väriseviltä huulilta ei kuulunut muuta kuin sanat:
"Se oli minun äitini."

"Hän puhuu totta", sanoi rouva Ashton. "_Minä_ se olin, joka,
Jumalan ja ihmisten lain kautta minulle tulevan äidinvallan nojalla
neuvoin häntä ja yllytin häntä peruuttamaan tämän turmiollisen,
ajattelemattomasti solmitun liiton ja hävittämään sen niinkuin itse
Raamattu käskee."

"Raamattu!" kertasi Ravenswood ylenkatseellisesti.

"Lukekaa hänelle ne tekstin sanat", sanoi rouva Ashton kääntyen papin
puoleen, "joiden nojalla te itse, vaikka varovaisen vastahakoisesti,
julistitte mitättömäksi kihlauksen, josta tämä väkivaltainen mies niin
kiivaasti puhuu."

Pappi otti raamatun taskustaan ja luki siitä seuraavat sanat: "Jos joku
nainen vannoo valan Herralle ja sitoo itsensä valalla, ollessaan isänsä
kodissa nuoruudessaan; ja jos hänen isänsä kuulee sen valan ja siteen,
jolla hän on sielunsa sitonut, ja jos hänen isänsä häneen tyytyy;
sitten kaikkien valainsa pitää pysyä, ja jokaisen valan, jolla hän on
sielunsa sitonut, pitää pysyä."

"Eikö juuri niin ollutkin meidän laitamme?" keskeytti Ravenswood.

"Hillitse maltiton mielesi, nuori mies", vastasi pappi, "ja kuule mitä
sitten pyhässä tekstissä seuraa: Mutta jos hänen isänsä ei suostu
siihen sinä päivänä, kun hän sen kuulee, niin ei mitkään hänen
valoistaan eikä hänen lupauksistaan, joilla hän on sielunsa sitonut,
pidä pysymän; ja Herra on antava hänelle anteeksi, koska hänen isänsä
ei suostunut."

"Ja eikö", pisti rouva Ashton nyt tulisesti ja riemullisesti väliin,
"eikö ollut meidän asiamme juuri semmoinen, johon tämä pyhän Raamatun
paikka sopii? -- Voiko tämä mies kieltää, että me tytön vanhemmat heti
kun kuulimme valasta tai lupauksesta, jolla meidän tyttäremme oli
sitonut sielunsa, paheksuimme sitä mitä selvimmin sanoin ja
kirjallisesti ilmoitimme tälle miehelle päätöksemme?"

"Ja siinäkö kaikki?" vastasi Ravenswood Lucyn puoleen katsahtaen.
"Tahdotteko luopua vannotusta uskollisuudestanne vapaasta tahdosta ja
keskinäisestä rakkaudestamme tuommoisten kurjien, ulkokultaisten
sanasolmujen vuoksi?"

"Kuulkaa häntä!" sanoi rouva Ashton papin puoleen katsoen. "Kuulkaa
Jumalan pilkkaajaa!"

"Jumala hänelle anteeksi antakoon", vastasi herra Bide-the-Bent, "ja
valistakoon hänen tietämättömyyttänsä!"

"Kuulkaa, mitä minä teidän tähtenne olen uhrannut", lausui taas
Ravenswood yhä vielä puhuen Lucylle, "ennenkuin te suostutte siihen,
mitä teidän nimessänne on tehty. Turhaan ovat parhaat ystäväni
kiihkeästi kehoittaneet minua saadakseen minut peruuttamaan päätökseni;
turhaan ovat he huomauttaneet, mitä vanhan sukuni kunnia vaatisi.
Kuolleetkin ovat nousseet haudasta minua varoittamaan, mutta minä en
ole heidänkään varoituksistaan huolinut. Tahdotteko te palkinnoksi
tästä uskollisuudestani lävistää sydämeni juuri sillä aseella, jonka
sokea luottamukseni on antanut teille käteen?"

"Herra Ravenswood", vastasi rouva Ashton, "te olette saanut kysyä
kysyttävänne niinkuin tahdoitte. Mutta näettehän, että minun tyttäreni
on aivan kykenemätön teille vastaamaan. Minä siis tahdon vastata hänen
sijastansa ja antaa teille vastauksen, johon teidänkin täytynee tyytyä.
Te tahdotte tietää, haluaako Lucy Ashton vapaaehtoisesti, että kihlaus,
johon hän on tullut viekoitetuksi, rikottaisiin. Teillä on omassa
kädessänne hänen kirjeensä, jossa hän pyytää sanaansa takaisin; ja
vielä selvempänä todistuksena hänen tahdostaan on tämä naimisliitto
Bucklaw'n herran kanssa, jonka hän tänä aamuna on allekirjoittanut
tämän arvoisan kirkkoherran nähden."

Ravenswood katsoi osoitettuun paperiin ikäänkuin kiveksi jähmettyneenä.
"Ja onko neiti Ashton", kysyi hän papilta, "petoksetta ja pakoituksetta
allekirjoittanut tämän paperin?"

"Sen vakuutan niin totta kuin virkani on pyhä."

"Tämä tosiaankin", lausui Ravenswood tylysti, "on vastustamaton
todistus, ja tarpeetonta sekä epäkunniallista olisi, jos vielä
tuhlaisin sanojani mitättömiin moitteisiin. -- Tässä, neiti
Ashton", hän laski Lucyn eteen sen paperin, joka sisälsi heidän
allekirjoittamansa kihlauksen, sekä myös kultarahan puoliskonsa, "tässä
ovat teidän ensimmäisen kihlauksenne vahvistukset; olkaa uskollisempi
tässä uudessa liitossanne. Minun vain pitää vielä vaivata teitä sillä
pyynnöllä, että antaisitte pois vastaavat merkit, jotka ovat
todistuksena minun liian suuresta luottamuksestani -- tai pikemmin
sanoen, minun erinomaisesta hulluudestani."

Rakastajansa vihaiseen katseeseen Lucy vastasi silmänluonnilla, joka
näytti, ettei hän käsittänyt paljon mitään. Osaksi hän kuitenkin näkyi
älynneen Ravenswoodin sanat; sillä hän nosti kätensä, ikäänkuin
päästääkseen auki sinisen nauhan, joka oli hänellä kaulassa. Tätä
aikomusta hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään; mutta rouva Ashton
leikkasi nauhan poikki ja irroitti siitä kultarahan puoliskon, jota
Lucy siihen asti oli salaa povellaan kantanut. Lucyn kopio
sopimuskirjasta oli jo jonkun aikaa ollut hänen äitinsä hallussa.
Ylpeällä niiauksella rouva ojensi molemmat Ravenswoodille, joka
saadessaan kultakappaleen käteensä oli suuresti liikutettu.

"Ja näinkö hän kantoi sitä", puhui hän itsekseen, "näinkö hän kantoi
sitä omalla povellaan -- aivan lähellä omaa sydäntään -- silloinkin kun
-- -- Mutta valitukset eivät nyt auta", sanoi hän pyyhkäisten
silmästänsä siihen uhkuneen kyyneleen ja tuli jälleen tylyn ja vakavan
näköiseksi. Hän meni kamiinitakan luo ja viskasi paperit sekä
kultakappaleet tuleen, tallaten niitä kantapäillään, ikäänkuin
perinjuurin hävittääkseen kaikki.

"En tahdo kauemmin", sanoi hän sitten, "olla täällä vastenmielisenä
vieraana. -- Siihen pahaan, mitä te minulle suotte, ja siihen pahaan,
mitä te minulle olette tehnyt, rouva Ashton, en tahdo vastata muuta
kuin että soisin tämän olevan viimeisen vehkeenne teidän tyttärenne
kunniaa ja onnea vastaan. -- Ja teille, neiti Ashton", jatkoi hän Lucyn
puoleen kääntyen, "ei minulla nyt enää ole muuta sanottavaa, kuin että
rukoilen Jumalaa, että te ette tulisi kaikkien ihmisten puheen aiheeksi
tämän teidän oikullisen ja tieten taiten tehdyn petoksenne tähden."
Näin puhuttuaan hän kääntyi ympäri ja läksi ulos huoneesta.

Herra Ashton oli sillä välin pyynnöillään ja käskyillään pidätellyt
poikaansa sekä Bucklaw'ta syrjäisessä huoneiston osassa, jotta he eivät
uudestaan tapaisi Ravenswoodia. Mutta kun tämä astui suuria portaita
myöten alas, antoi Lockhard hänelle kirjeen, jossa oli Sholto Douglas
Ashtonin nimi allekirjoituksena. Se sisälsi, että Ravenswoodin herra
antaisi tiedoksi, mistä hän neljän, viiden päivän kuluttua olisi
tavattavana, koska kirjeen lähettäjällä olisi suoritettava tärkeä
tehtävä hänen kanssansa, niin pian kuin eräs välttämätön perheasia
ensin oli loppuun saatu.

"Vastatkaa eversti Ashtonille", sanoi Ravenswood vakavasti, "että minä
olen Wolfs Cragissa tavattavana milloin vain hänen aikansa paraiten
sallii."

Ja kun hän sitten astui ulkoportaita alas, jotka johtivat kartanolle,
tuli taas Craigengelt häntä vastaan tuoden sanan, että Bucklaw'n herra
toivoi, ettei Ravenswood lähtisi vielä Skotlannista, ei ainakaan
kymmeneen päivään, koska Bucklaw mielellään tahtoisi lausua hänelle
kiitoksensa sekä entisestä että myös äskeisestä kohteliaisuudesta.

"Sanokaa herrallenne", vastasi Ravenswood kiivaasti, "että hän
valitkoon aikansa. Hän on tapaava minut Wolfs Cragissa, jollei toinen
jo ennättäne sitä ennen täyttää hänen tarkoitustaan."

"_Minun_ herralleniko!" huusi Craigengelt, jonka rohkeus nyt
paisui siitä, kun hän näki eversti Ashtonin ja Bucklaw'n seisovan
kartanon eduspenkereellä. "Sallikaa minun sanoa, ettei minulla
tietääkseni ole mitään herraa maan päällä ja etten salli semmoista
puhetta!"

"Mene sitten helvettiin ja etsi herraasi sieltä!" huusi Ravenswood
antaen valtaa vihastukselleen, jota siihen saakka oli hillinnyt.
Samassa hän työnsi Craigengeltin luotaan niin kovasti, että tämä
vierähti rappusia alas ja jäi siihen tunnottomana makaamaan. --
"Hullupa minä olenkin", virkkoi Ravenswood heti itsekseen, "kun tuhlaan
vihaani tuommoiselle kurjalle koiralle."

Ravenswood nousi nyt hevosen selkään, jonka hän tullessaan oli sitonut
kiinni lähellä olevaan aitaukseen; sitten ratsasti hän hyvin hitaasti
Bucklaw'n ja eversti Ashtonin sivuitse nostaen hattuansa kumpaisellekin
ja katsoen lujasti heitä suoraan silmiin, tervehtien heitä tällä
mykällä tavalla, ja he vastasivat tervehdykseen yhtä tylysti ja
vakavasti. Ravenswood jatkoi hitaasti kulkuansa kunnes hän saapui kujan
suuhun, ikäänkuin näyttääkseen, että hän pikemmin olisi suonut
tulevansa estetyksi kuin karttanut sitä. Mutta portista ulos päästyänsä
hän käänsi hevosensa ympäri ja katsoi hetken aikaa kartanoa kiintein
katsein. Sitten hän kannusti kelpo ratsuaan ja ajaa karahutti tiehensä
yhtä tulisella kiiruulla kuin noidan vallasta karannut paha henki.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.


    Ken tulevi morsiushuoneesta?
    Se on Asrael, enkeli kuolon.

                       _Thalata_.

Edellä kerrotun kauhistuttavan tapauksen jälkeen Lucy kannettiin omaan
kamariinsa, jossa hän jonkun aikaa makasi aivan tunnottomana. Myöhemmin
seuraavana päivänä hän kuitenkin näytti jälleen tointuvan. Hän oli taas
rauhallinen ja vakava, vieläpä havaittiin hänessä jonkinlaista
kevytmielistä iloisuuttakin, mikä ei millään tavoin ollut sopusoinnussa
hänen tilansa ja mielenlaatunsa kanssa ja jota vähän väliä taas
katkaisivat syvän äänettömyyden ja alakuloisuuden tai oikullisen
närkästyksen puuskat. Rouva Ashton pelästyi kovasti ja kysyi
kotilääkärinsä neuvoa. Mutta Lucyn suoni ei sykkinyt tavallista
kovemmin; lääkäri ei siis tiennyt muuta kuin että tauti oli sielussa,
jonka tähden hän neuvoi kohtuullista liikuntoa ja huvitusta. Neiti
Ashton ei virkkanut koskaan sanaakaan siitä, mitä juhlasalissa oli
tapahtunut. Olipa syytä epäillä tokko hänellä oli siitä muistoakaan;
sillä usein nähtiin hänen nostavan kättänsä kaulaansa, ikäänkuin hän
olisi hakenut sinistä nauhaa, joka häneltä ryöstettiin. Ja sitten hän
aina mutisi kummastuneena ja pahoilla mielin, kun ei voinut sitä
löytää: "Se oli viimeinen side, joka kiinnitti minua elämään."

Kaikista näistä peloittavista merkeistä huolimatta rouva Ashton ei
kuitenkaan tahtonut viivyttää tyttärensä häitä; sillä hän oli jo
liiaksi sekaantunut siihen asiaan voidakseen peräytyä. Paljon vaivaa
hänellä sentään oli saada asian nurja puoli salatuksi Bucklaw'lta.
Sillä hän näki selvään, että tämä, jos hän olisi havainnut tyttäressä
vähänkin vastahakoisuutta, olisi heti rikkonut kihlauksen äidin
suureksi häpeäksi ja häväistykseksi. Rouva Ashton päätti siis, että
häät, jos Lucy yhä oli tekemättä vastarintaa, piti vietettämän
ennenmäärättynä päivänä; hän näet toivoi, että hänen tyttärensä
rauhaton mieli asuntopaikan, tilan ja säädyn muutoksesta parantuisi
paljon joutuisammin ja täydellisemmin kuin tohtorin antamista, hitaasti
vaikuttavista rohdoista. Herra Ashton, jolla sukunsa koroittaminen ja
oman itsensä puolustus markiisi A----n hankkeita vastaan aina olivat
silmien edessä, saatiin myös helposti suostumaan tähän päätökseen.
Tuskinpa olisi hän muutenkaan ollut mies sitä vastustamaan, vaikka
olisi tahtonut. Mitä nuoriin herroihin, Bucklaw'hon ja everstiin tulee,
niin he väittivät, että sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, olisi
häpeällistä lykätä häitä tuntiakaan myöhemmäksi kuin mitä oli määrätty;
sillä muuten kaikki varmaan luulisivat heidän sen tehneen sentähden,
että Ravenswoodin väkivaltainen käynti ja uhkaukset olivat säikyttäneet
heitä.

Bucklaw tosin ei olisi suinkaan vaatinut tämmöistä liikaa kiirettä, jos
hän olisi käsittänyt neiti Ashtonin terveyden tai pikemmin mielen
todellisen tilan. Mutta sen ajan tapa tämmöisissä tilaisuuksissa ei
sallinut muuta kuin aivan lyhyitä, harvoja keskusteluja sulhasen ja
morsiamen välillä; ja rouva Ashton käytti tätä tapaa niin taitavasti,
ettei Bucklaw saanut nähdä mitään eikä tietää onnettoman morsiamensa
terveydestä ja tunteista.

Häitten edellisenä iltana Lucylle tuli taas kevytmielisyyden puuska,
niin että hän nuoren tytön tavallisella ilolla tarkasti kaikki
häävaatteet y.m., jotka oli varattu kutakin perheen jäsentä varten.

Aamu koitti kirkkaana ja iloisena. Häävieraat kokoontuivat uhkein
parvin likeltä ja kaukaa. Siinä iloisessa juhlassa olivat läsnä
herra Ashtonin sukulaiset sekä rouvan vielä korkeampisäätyinen suku,
niin myös sulhasen kaikki sukulaiset ja ystävät, kaikki komeissa
vaatteissa ja jalojen ratsujen selässä, jotka olivat nekin koreissa
valjaissa ja siloissa. Olipa paitsi näitä vielä melkein jokainen
arvokkaampi presbyteriläisperhe seitsemän penikulman alalla katsonut
velvollisuudekseen saapua tähän tilaisuuteen, jota pidettiin
jonkinlaisena voittona markiisi A----sta, koska hänen sukulaiselleen
sen kautta oli tapahtunut häväistys. Komea aamiainen oli vieraiden
tultua tarjona, ja heti kun pöydästä noustiin, huudettiin: "Hevosten
selkään!" Morsian astui Henrik veljensä ja äitinsä välillä. Hänen
eilinen iloisuutensa oli muuttunut syväksi surullisuuden varjoksi, joka
ei sentään näyttänyt luonnottomalta näin tärkeänä hetkenä. Hänen
silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat, mitä ei oltu moneen
aikaan nähty. Tämä hänen kasvojensa ihmeellinen ihanuus ja hänen
pukunsa komeus vaikutti sen, että hänen astuessaan ulos nousi yleinen
ihastuksen humina, johon eivät naisetkaan voineet olla ottamatta osaa.
Hääväen noustessa hevosten selkään herra Ashton, joka oli rauhan mies
ja kaikkien menojen tarkka noudattaja, torui Henrik poikaansa siitä,
että tämä oli vyölleen ripustanut omituisen pitkän sotamiekan, jonka
hän oli veljeltään everstiltä lainannut.

"Jos sinulla pitää olla ase", sanoi isä, "tässä rauhallisessa
tilaisuudessa, niin mikset ottanut sitä lyhyttä tikaria, joka sinulle
tuotiin Edinburghista?"

Poika puolustautui selittäen, että tikari oli kadonnut tietämättömiin.

"Sitten olet kai sen itse pannut piiloon", virkkoi isä, "siitä turhasta
halusta, että tahdoit pitää kupeellasi tuommoista kummitusta, joka
olisi saattanut kelvata ritari William Wallaselle. -- Mutta samapa se,
nouse nyt hevosen selkään ja pidä huoli sisarestasi."

Poika teki kuten käskettiin ja sai sijansa komean saattojoukon
keskuksessa. Siihen aikaan hänen päässään pyöri vain hänen oma
ulkomuotonsa, miekkansa, kultasilainen nuttunsa ja sulkatupsuhattunsa,
niin ettei hän huomannut mitään muuta. Mutta myöhemmin hän aina
kuolinpäiväänsä saakka muisti, että hänen sisarensa käsi, joka
kosketteli häntä, kun Lucy istui satulassa hänen takanaan, tuntui
kylmältä ja kostealta kuin hautakiven marmori.

Loistaen kauas mäkien ja alankojen yli tämä uljas hääsaattue saapui
viimein pitäjän kirkolle, jonka he täyttivät melkein aivan täyteen.
Sillä herroja ja naisia -- palvelijoista puhumattakaan -- oli toista
sataa läsnä. Vihkiminen toimitettiin presbyteriläisten menojen mukaan,
johon kirkkokuntaan Bucklaw'kin nyt oli katsonut parhaaksi kääntyä.

Kirkon edustalla jaettiin runsaasti almuja lähiseutujen vaivaisille, ja
jaon toimittajana oli John Mortsheugh, joka vastikään oli tullut
muutetuksi autiolta Erakon kirkkomaaltansa haudankaivajan virkaan
Ravenswoodin kylän kirkkoon. Gourlayn mummo, kahden ikäsisarensa kanssa
-- (samoja, jotka olivat häntä auttaneet sokean Liisan ruumista
kääriessä) -- istui syrjässä laakealla hautakivellä, kateellisesti
katsellen heille tulleita osia. "Olisipa John Mortsheugh", virkkoi Anni
Winnie, "voinut muistaa vanhoja aikoja ja vanhoja kummejansa, vaikka
hän onkin niin korea tuossa uudessa, mustassa nutussaan. Minä vain
olen saanut viisi silliä, en kuutta, eikä tämä näy olevan oikea
kuuden-pennyn raha, ja onpa tämä lihapalakin, tohdin sanoa, unssin
vertaa keveämpi kaikille muille annettuja paloja. Ja se vielä
päälliseksi on suonikasta polvipalaa, kun sitä vastoin sinun palasi,
Leena, on takareittä."

"Minunko vai, sanoi hän?" mutisi halvattu ämmä, "minun palani on
puoleksi luuta, luullakseni. Kun suuret herrat antavat jotain siitä,
että köyhät vaivaiset käyvät heidän häissään ja hautajaisissaan,
pitäisi ainakin antaa semmoista, josta on apua, luulisin minä."

"He eivät annakaan lahjojansa", virkkoi Gourlay mummo, "rakkaudesta
meitä kohtaan -- eivätkä myöskään huoli siitä, saammeko ravintoa vai
kuolemmeko nälkään. Kylläpä he antaisivat meille vierinkiviä
leipäpalojen sijasta, jos siitä olisi apua heidän turhamaiselle
komeudenhalulleen. Ja kuitenkin he vaativat meiltä kiitollisuutta,
siksihän he sitä sanovat, aivankuin olisivat antaneet lahjansa
todellisesta rakkaudesta ja suosiosta."

"Se oli aivan oikein sanottu", vastasi toinen ämmä.

"Mutta kuules, Liisa Gourlay, sinä, joka olet vanhin meistä, sanopas,
oletko koskaan nähnyt suurempia ja koreampia häitä?"

"Enpä juuri muista nähneeni", vastasi Gourlay mummo. "Mutta
toivottavasti pian taas näen yhtä suuret hautajaisetkin."

"Ja se huvittaisikin minua aivan yhtä paljon", virkkoi Anni Winnie.
"Sillä ruokaa saadaan yhtä runsaasti, eikä tarvitse nauraa ja
irvistellä ja vetää suutansa iloiseksi ja toivottaa onnea tuolle
helkkarin herrasväelle, joka kohtelee meitä niinkuin järjettömiä
luontokappaleita. Minä mielelläni käärin hautajaispalan esiliinaani ja
laulelen vanhaa lauluani:

    "Kun leivän liinahani ja pennin pussiin saan;
    ei siitä hyöty sulle, ei paha mullekaan."

"Se on oikein, Anni", sanoi halvattu akka. "Jumala suokoon meille
viheriäisen joulun ja lihavan kirkkomaan!"

"Mutta sitäpä tahtoisin sinulta kysyä, Gourlay kummi, koska sinä meistä
olet vanhin ja viisain, kuka ensimmäisenä tästä iloisesta hääjoukosta
saa käydä pitkälleen?"

"Näetkö tuota maan mainiota tyttöä tuolla", sanoi Gourlay ämmä, "joka
kiiltää ja kuultaa yltyleensä kullasta ja kalliista kivistä, hän, jota
nostetaan valkean hevosen selkään, satulaan tuon purppuranuttuisen
hätäkellon taakse, jolla on pitkä pamppu kupeellaan?"

"Mutta sehän onkin morsian!" huudahti toinen ämmä, jonka kylmässä
sydämessä liikahti kuitenkin hiukka sääliä. "Sehän on itse morsian! Voi
voi! Niin nuori, niin hyvä ja niin kaunis -- vai sen, hänen aikansa
niin lyhyt?"

"Minä sanon sinulle", vakuutti ennustaja, "hänen hikiliinansa on jo
noussut hänelle kaulaan, uskokaa pois, ken tahtoo. Hänen
tiimakellossaan ei ole enää monta hiekkajyvää karisematta, eikä se
kummaa olekaan -- kun sitä on niin kovasti ravistettu. Lehdet
karisemistaan karisevat nyt puista, mutta hän ei ole elävin silmin
näkevä niiden tanssivan ja pyöriskelevän kuin keijukaiset Martinpäivän
tuulessa."

"Sinähän hoitelit häntä kolme kuukautta", virkkoi halvattu eukko, "ja
sait siitä kaksi punaista kolikkoa, jollei minulle ole valhetta
kerrottu."

"Niin, niin", vastasi Gourlay ämmä katkerasti irvistäen. "Ja lupasihan
herra Ashton minulle vielä kelpo punaisen puvunkin kaupan päällisiksi
-- polttolavan ja kahleet ja tervatynnyrin, tyttöseni! -- Eikö se ole
kunnon juomarahaa, -- kun minä valvoin yöt päivät hänen kituvan
tyttärensä kanssa. Mutta pitäköön hän vain sen palkan oman armollisen
rouvansa varalta, kummit."

"Olenpa jo kuullut huhun" sanoi Anni Winnie, "että tuo armo ei ole
aivan armollinen rouva."

"Näettekö häntä tuossa", sanoi Gourlay mummo, "kuinka hän kiemailee
ratsastaessaan harmaalla ruunallansa kirkkomaalta? -- Onpa hänessä
enemmän pirun juonia, tuossa vaimossa, joka noin komeana ja koreana
tuolla ratsastaa, kuin kaikissa Skotlannin noita-akoissa, jotka ikänä
ovat kuutamolla lentäneet North-Berwickin nurmikon yli."

"Mitä te noita-akoista puhutte, te sen vietävät ämmät!" tiuskaisi John
Mortsheugh. "Teettekö te tässä taikojanne aivan kirkkomaan keskellä
manataksenne turmiota sulhaselle ja morsiamelle? Pois kotiin nyt, sillä
jos minä otan siimani käteen, niin te joudutte perille kiireemminkin
kuin mitä tahtoisitte."

"Huh, hyvänen aika!" vastasi Gourlay ämmä. "Nytpä muka koreillaan ja
keikistellään uudessa, mustassa nutussa ja hyvin jauhoitetussa tukassa,
ikäänkuin ei oltaisi ikänä nälkää nähty! Ja varmaanhan sitten
vingutetaan viulupahaista tänä iltana herraskartanossa, mihin muutkin
kaikki käsisahurit monen virstan päästä taitavat tulla. Saapas vain
nähdä, John, kestänevätkö sinun kielesi -- siinä se temppu on,
poikaseni."

"Kuulkaapas vieraat miehet", sanoi Mortsheugh, "kuinka hän uhkaa
minulle vahinkoa ja noituu minua. Jos jotain pahaa tänä iltana sattuu
minulle tai minun viululleni, niin kyllä siitä laitan mustimman
yöllisen retken, jolla hän ikänä on käynyt. Minä vedän hänet
pappiskokouksen ja kirkkoneuvoskunnan eteen -- olenhan minä itsekin
puoli pappi, nyt kun olen unilukkarina asutussa pitäjässä."

Näiden ämmien ja koko ihmiskunnan välinen viha teki, että
juhlalaitokset eivät nostattaneet heidän mielihyväänsä; mutta niin ei
ollutkaan muun kansanjoukon laita. Hääjoukon komeus, koreat puvut,
tuliset ratsut, kauniiden naisten ja jalojen herrojen iloinen näky
vaikuttivat niinkuin tuleekin katsojien mieleen. Lakkaamattomat huudot:
"Eläköön Ashtonit ja Bucklaw't!" sekä pistoolien ja pyssyjen pamaukset,
joilla morsianta tervehdittiin, todistivat, kuinka suurella
mielihyvällä kansa katseli hääjoukkoa, seuratessaan sen paluumatkaa
kartanolle. Joku vanha talonpoika tai hänen emäntänsä tosin irvisteli
tuon äsken kohonneen suvun komeudelle muistellen hävinneiden
ravenswoodilaisten aikoja. Mutta hekin tunkeilivat sittenkin
kartanolle, himoten sitä hyvää ruokaa, jota siellä tänä päivänä oli
tarjona niin köyhille kuin rikkaillekin, ja tunnustivat siten, että
"siellä herra, missä herkut."

Näin palasi Lucy isänsä kotiin, kaikki sekä rikkaat että köyhät
seurassaan. Bucklaw oikeutensa mukaan ratsasti nuorikkonsa rinnalla;
mutta tottumattomana tähän outoon asemaan hän pikemmin koetti vetää
kansan huomiota puoleensa komeudellaan ja ratsastustaidollaan kuin
yrittämällä puhella kahden kesken Lucyn kanssa. He saapuivat
onnellisesti kartanolle kesken tuhansia riemullisia hurraahuutoja.

Niinkuin tiedämme, vietettiin vanhaan aikaan häitä juhlallisella
komeudella, jonka nykyajan hienompi aisti on hylännyt. Häävieraat tässä
tilaisuudessa saivat ylenmäärin runsaan päivällisen, jonka tähteet, sen
jälkeen kun palvelijat olivat niistä kyllänsä saaneet, jaettiin
hurraavalle kansalle; ja niihin vielä lisättiin niin monta
tynnyrillistä olutta, että ilo ulkonakin nousi pian yhtä korkealle kuin
sisällä huoneissa. Herrat joivat sen ajan tavan mukaan pitkin
siemauksin kallista viiniä; naiset puolestaan, valmistuttuaan
tansseihin, joilla hääilo aina päättyi, odottivat suurella halulla
herrojen tuloa juhlasaliin. Vihdoin viimeinkin viinin juojat, kun ilta
jo oli jokseenkin myöhään kulunut, tulivat miehissä naisten huoneeseen,
jossa he, viinistä ja ilosta vilkastuneina ja pantuansa pois miekkansa,
taluttivat maltittomaksi käyneet parinsa saliin. Musiikki kuului
parvelta, kaikuen kohokuvin koristettua lakea myöten. Tavan mukaan
olisi oikeastaan morsiamen pitänyt aloittaa tanssi; mutta rouva Ashton,
pyytäen tyttärensä puolesta anteeksi ja sanoen, että Lucy ei voinut
hyvin, tarjosi sen sijaan oman kätensä Bucklaw'lle.

Mutta juuri kun hän sulavalla liikkeellä kohotti päätään odottaen sitä
soiton säveltä, jolloin hänen vuoronsa olisi ollut aloittaa tanssi,
huomasi hän äkkiä arvaamattoman muutoksen salin koristuksissa ja
hämmästyi niin, ettei voinut olla huudahtamatta: "Kuka on uskaltanut
vaihtaa seinäkuvia?"

Kaikki katsahtivat seinille, ja -- kas kummaa! -- herra Ashtonin isän
kuva oli poissa, ja sen sijalla vanhan ritari Malisius Ravenswoodin
kasvot näyttivät säihkyvän vihaa ja kostoa salissa koolla olevalle
joukolle. Vaihto luultavasti oli tehty sillä aikaa, kun sali oli
tyhjänä, ja jäänyt huomaamatta, kunnes kynttilät ja tulisoihdut
seinälle kiinnitetyissä pitimissä oli sytytetty palamaan tanssin
ajaksi. Ylpeät ja tuittupäiset herrat vaativat, että nyt heti
tutkittaisiin, kuka oli syynä tähän talon isännälle ja heillekin
tehtyyn häväistykseen. Mutta hämmästyksestänsä toinnuttuaan rouva
Ashton sanoi sen vain olevan hullutusta, jonka kartanossa elatuksensa
saava hupsu tyttö on tehnyt. Tämän tytön taipuvaiseen mieleen olivat
muka Gourlay mummon tarinat "entisestä herrasväestä", niin rouva
Ashtonin sanat kuuluivat, nähtävästi vaikuttaneet. Hämmästystä
herättänyt kuva vietiin paikalla pois, ja rouva Ashton aloitti tanssin
niin sulavalla ja majesteettisella ryhdillä, ettei hänestä jo
kadonnutta nuoruuden kukoistusta paljon kaivattukaan ja että melkein
oli perää vanhojen ylenpalttisissa ylistyksissä, jotka kehuivat rouva
Ashtonin tanssitaidon suuresti voittavan kaikki nykyisen polven
tepastelut.

Käytyänsä jälleen paikalleen istumaan rouva Ashton ei kummastunut, kun
näki, että hänen tyttärensä oli lähtenyt ulos. Hän meni jälestä haluten
lievittää sitä vaikutusta, jonka aivan luonnollisesti niin
säikähdyttävä tapaus kuin kuvien vaihto oli tekevä Lucyn mieleen.
Luultavasti hän havaitsi pelkonsa perättömäksi, sillä hän palasi noin
tunnin kuluttua ja kuiskasi jotain sulhasen korvaan, jonka jälkeen tämä
luopui tanssista ja katosi salista. Soittoniekat nyt soittivat minkä
jaksoivat, tanssijat pyörivät kaikella nuoruuden, ilon ja riemun
innolla -- mutta äkkiä kajahti kiljahdus, niin kimakka ja läpitunkeva,
että tanssi ja soitanto keskeytyivät siihen paikkaan. Kaikki seisoivat
liikahtamatta; mutta kun samanlainen kiljahdus kuului vielä
toistamiseen, tempasi eversti Ashton tulisoihdun seinältä, otti
morsiuskamarin avaimen Henrikiltä, joka sulhaspoikana sitä talletti, ja
riensi sinne. Herra ja rouva Ashton sekä pari muutakin läheisintä
sukulaista seurasivat häntä. Hääjoukko jäi hämmästyneenä odottamaan
heidän takaisintuloaan.

Kamarin ovelle jouduttuaan eversti Ashton koputti ja huusi, mutta ei
kuulunut muuta vastausta kuin heikkoa valitusta. Viipymättä hän nyt
aukaisi oven, mutta vastassa oven takana lattialla oli mytty. Kun oli
ovi saatu aivan auki, nähtiin sulhasen ruumiin makaavan kynnyksellä, ja
lattia sen ympärillä oli tulvillaan verta. Hämmästyksen huuto kajahti
kaikkien läsnäolevien rinnasta; ja tämä uusi peloituksen merkki kutsui
koko muunkin joukon liikkeelle, joka alkoi meluten virrata
makuuhuoneeseen päin. Mutta eversti Ashton, kuiskattuaan äitinsä
korvaan: "Hakekaa Lucya, hän on murhannut Bucklaw'n!" -- vetäisi
miekkansa tupesta, kävi oven suuhun seisomaan ja julisti, ettei hän
päästäisi ketään ihmistä sisään, paitsi papin sekä vieraiden joukossa
olevan lääkärin. Heidän avullansa Bucklaw, joka yhä hengitti,
nostettiin maasta ja kannettiin toiseen huoneeseen, johon hänen
ystävänsä, epäluuloisina ja nuristen, kokoontuivat lääkärin päätöstä
kuulemaan.

Sillä välin rouva ja herra Ashton muutamien apulaisten kanssa turhaan
hakivat Lucya; hän ei ollut morsiusvuoteessa eikä koko kamarissakaan.
Kun ei huoneessa ollut mitään salaovea, ruvettiin jo ajattelemaan, että
hän oli heittäytynyt ikkunasta ulos. Mutta eräs hakijoista, valaistuaan
tulisoihdullansa lattiaa, huomasi jotakin valkoista kamiinitakan
nurkassa. Siellä istuikin onneton tyttö, tai pikemmin sanoen kykki kuin
jänis -- hiukset hajallaan -- yönuttu repaleina ja vereen tahrattuna --
silmät tuijottelevina ja koko muoto väänneltynä niinkuin hurjan
mielenvikaisen. Kun hän huomasi olevansa löydetty, rupesi hän laskemaan
mielettömiä ääniä suustaan, irvistelemään ja osoittelemaan hakijoita
verisillä sormillansa ilkkuvan hullun eriskummallisella tavalla.

Naisia kutsuttiin nyt kiireesti avuksi, ja onneton morsian vedettiin
piilopaikastaan esille, mitä ei muuten kuin väkivoimalla saatu aikaan.
Kun hänet kuljetettiin kynnyksen ylitse, katsahti hän alas ja virkkoi
ensimmäiset todelliset sanansa, irvistelevällä ilkkumisella kysyen:
"Vai te jo kannoitte pois kauniin sulhasmiehenne?" Kauhistuneet
apulaiset veivät hänet toiseen syrjäiseen kamariin, jossa hänet
sidottiin kiinni, niinkuin hänen tilansa vaati, ja vartioitiin
tarkasti. Vanhempien sanomatonta tuskaa -- kaikkien vieraitten
kauhistusta ja hämmästystä -- kummankin asianomaisen ystävien
keskinäisiä vimmaisia riitoja, johon vimmaan liiaksi nautittu viinakin
oli suurena yllyttimenä -- kaikkea tätä sekamelskaa ei voi täydelleen
kuvatakaan.

Lääkäri oli ensimmäinen, jonka sanoja hiukan rauhallisemmin ruvettiin
kuuntelemaan. Hän julisti, että Bucklaw'n haava, vaikka se olikin syvä
ja vaarallinen, ei ollut suinkaan kuolemaksi, mutta että se kuitenkin
voisi tulla hengenvaaralliseksi, jos häntä paljon häirittäisiin ja heti
ruvettaisiin kuljettamaan pois. Tämä päätös viihdytti suuresti
Bucklaw'n ystäviä, jotka ensi alussa olivat väittäneet, että hänet oli
kaikin mokomin kuljetettava pois tästä talosta lähimpään jollekulle
heistä kuuluvaan kartanoon. Nytkin vaativat he siihen nähden mitä oli
tapahtunut, että neljä heistä saisi jäädä ystävänsä sairasvuoteen
ääreen vartioimaan ja että sitä paitsi vielä tarpeeksi suuri parvi
heidän palvelijoitaan täysin asestettuina saisi sen ajan asua
kartanossa. Eversti Ashtonin ja hänen isänsä suostuttua tähän ehtoon
läksivät muut sulhasen sukulaiset ja ystävät pois talosta, vaikka jo
oli myöhäinen, pimeä yö. Lääkäri kutsuttiin sitten katsomaan neiti
Ashtonia, jonka tilan hän sanoi sangen vaaralliseksi. Toisiakin
lääkäreitä lähetettiin paikalle noutamaan. Kaiken yötä Lucy houraili.
Aamulla hän kääntyi aivan tunnottomaksi. Seuraavana iltana sanoivat
lääkärit, että hänen tautinsa ratkaiseva hetki oli tuleva. Ja niin
tapahtuikin. Sillä pyörryksissä herätessään hän tosin oli jotenkin
rauhallisella mielellä ja salli muuttaa tai korjata yövaatteitaan.
Mutta niin pian kuin hän oli kädellään koskenut kaulaansa, ikäänkuin
hakien tuota onnetonta sinistä nauhaa, tulvahti hänen mieleensä
hirvittävien muistojen parvi, jota ei hänen henkensä eikä ruumiinsa
kestänyt. Hän vääntelehti kauheissa kouristuksissa, kunnes viimein
kuolema teki niistä lopun, ilman että Lucy oli voinut sanallakaan
selittää tuota hirveää tapahtumaa.

Piirikunnan tuomari, joka saapui seuraavana päivänä nuoren neidon
kuoleman jälkeen, tutki tämän turmiollisen tapauksen kaikki seikat;
toimittaessansa tätä tuskallista velvollisuuttaan hän kuitenkin koetti
säästää surevan perheen tunteita niin paljon kuin mahdollista. Mutta
tutkinto ei tuonut ilmi mitään selitystä sille yleiselle luulolle, että
morsian äkillisessä hulluuden puuskassa oli murhannut sulhasen kamarin
kynnykselle. Surma-ase löydettiin lattialta veren tahraamana. Se oli
sama tikari, joka oli ollut määrätty Henrikin kannettavaksi
hääsaatossa, mutta jonka hänen onneton sisarensa oli luultavasti
kätkenyt silloin, kun sitä ja muitakin häävarusteita näytettiin.

Bucklaw'n sukulaiset toivoivat, että hän terveeksi tultuaan antaisi
jonkun selityksen tästä pimeästä asiasta ja he ahdistelivat häntä yhä
kyselyillään, joita hän ensi alussa vältti syyttämällä heikkouttansa.
Mutta kun hänet oli viety omaan kotiinsa ja hän alkoi olla varmalla
paranemisen tiellä, kutsui hän kokoon kaikki sekä miehet että naiset,
jotka olivat luulleet saavansa tiedustella häneltä sitä asiaa. Hän
kiitti heitä siitä huolesta, jota he hänen puolestaan olivat
osoittaneet, sekä heidän tarjoamastaan avusta ja huolenpidosta. "Mutta
sittenkin, hyvät ystävät", lopetti hän puheensa, "tahtoisin teroittaa
teille mieleen, ettei minulla ole mitään tarinaa kerrottavana eikä
mitään minulle tehtyä pahaa kostettavana. Ja jos vasta joku nainen
rupeaa tiedustelemaan minulta tuon onnettoman yön tapahtumia, niin
pysyn ääneti ja olen pitävä sitä naista semmoisena, joka on näyttänyt
tahtovansa rikkoa kaiken ystävyyden meidän välillämme, sanalla sanoen,
en ole ikänä enää puhuva hänelle yhtään sanaa. Mutta jos joku herra
minulta semmoista kyselee, niin olen pitävä sitä loukkauksena, joka
tarkoittaa aivan samaa kuin jos hän pyytäisi minua kanssansa Herttuan
kujaan[17] tulemaan, ja minä toivon, että hän on käyttäytyvä sen
mukaan."

Näin jyrkkä julistus ei tarvinnut sen enempiä selityksiä, ja pian
saatiin nähdä, että Bucklaw oli noussut sairasvuoteelta viisaampana ja
vähemmin kevytmielisenä miehenä kuin mitä hän sitä ennen oli ollut. Hän
luopui Craigengeltin seurasta määrättyään hänelle kuitenkin niin hyvän
eläkkeen, että kapteenin, jos hän käytti sitä viisaasti, ei tarvinnut
pelätä köyhyyttä eikä siitä seuraavia kiusauksia.

Bucklaw meni myöhemmin ulkomaille eikä enää ikänä palannut Skotlantiin.
Ei myöskään tiedetä hänen koskaan puolella sanallakaan maininneen
mitään, mikä olisi koskenut hänen onnetonta naimisyritystänsä.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.


    Kell' ois niin kova sydän, tunteeton,
    jok' ei ois, kuultuaan tään turmion,
    synkimpään surulauluun puhjennut.
    Kun jalo ritar', aimo sankari,
    niin arvaamatta surmans kohtasi,
    ja uskaltaissaan outoon paikkahan
    sai siinä kuolon kovin surkean.

                            _Runoelma_.

Me olemme rientäneet edeltä kertoaksemme Bucklaw'n paranemisesta sekä
myöhemmistä elämänvaiheista, niin ettei sitten olisi tarvis keskeyttää
kertomusta niistä tapauksista, jotka onnettoman Lucy Ashtonin
hautajaisia seurasivat. Tämä surullinen juhlallisuus vietettiin
syksyisenä, sumuisena päivänä, niin pienin saattojoukoin ja niin vähin
menoin kuin suinkin mahdollista. Muutamat aivan lähimmät sukulaiset
seurasivat ruumista sille samalle kirkkomaalle, jonka kautta Lucy vähän
ennen oli morsiamena kulkenut, kenties silloinkin yhtä vähän vapaasta
tahdosta kuin nyt hänen hengetön, liikkumaton ruumiinsa. Kirkon
vieressä olevan paikan oli herra Ashton määrännyt sukunsa leposijaksi;
tähän nyt laskettiin maan omaksi, nimettömään, päiväämättömään kirstuun
verhottuna, tämä neito, joka oli ollut niin suloinen, niin ihana ja
niin viaton, vaikka hän lopulta oli pitkällisen, hellittämättömän
vainon johdosta tullut hulluksi. Sillä aikaa kuin saattoväki puuhasi
hautakammiossa, istuivat meidän tuttavamme, kolme kylän ämmää, jotka
ruumissaatto, vaikka aika oli tavattoman varhainen, oli viekoitellut
sinne niinkuin haaska korpit, taas laakealla hautakivellä, pitäen
tavallista jumalatonta puhettansa.

"Enkö minä sanonut", virkkoi Gourlay mummo, "että noiden komeiden
häitten perästä tulisi pian yhtä komeat hautajaiset?"

"Minun mielestäni", vastasi Winnie mummo, "tässä on sangen vähän
komeutta. Ei ole annettu ruokaa eikä juomaa, ei muuta kuin joutava
kymmenen pennyn ropo köyhille. Eipä juuri maksanut vaivaa meidän
vanhojen kulkea näin pitkää matkaa tämmöisen mitättömän saaliin
vuoksi."

"Vaiti, kurja!" huusi Gourlay ämmä. "Eiväthän kaikki almut, jotka
heiltä olisi voinut saada, maista puolta vertaakaan niin makealta kuin
tämä koston hetki! Tuossahan nyt ovat ne samat, jotka neljä päivää
takaperin koreilivat tepastelevien hevostensa selässä, ja nyt he
astuvat tänä päivänä yhtä kuivin suin ja yhtä selvin päin kuin mekin.
Silloin he vain kiilsivät kullassa ja hohtivat hopeissa -- nyt he ovat
mustissa niinkuin varikset. Ja tuo neiti Lucy, jota inhotti, kun kunnon
vanha akka tuli häntä lähelle -- nytpä saisi vaikka sammakkokin käydä
kykkimään hänen kirstulleen eikä hän säpsähtäisi sen kurnutusta. Ja
rouva Ashtonin rinnassapa mahtaa nyt hyvä helvetin tuli palaa. Ja herra
Ashton hirsipuineen ja rovioineen ja kahleineen, mitäpä hän nyt arvelee
noista noitatempuista omassa kodissaan?"

"Ja lieneekö se totta vai ei", mutisi halvattu vaivainen, "että pahat
henget hinasivat morsiamen vuoteesta ylös savupiippuun riippumaan ja
että sulhasen pää oli väännetty aivan nurinniskoin?"

"Vähät on väliä siitä, kuka sen teki ja kuinka se tehtiin", sanoi
Gourlay mummo. "Mutta sen minä tiedän, ettei se mitään puolitekoista
työtä ollut, ja kylläpä nuo herrat ja rouvat sen päivän ikänsä
muistanevat."

"Ja onko se totta", kysyi Anni Winnie, "koska siitä niin paljon tiedät,
onko se totta, että vanhan ritari Malisiuksen kuva astui seinältä alas
ja nosti metelin heidän kaikkien nähden?"

"Ei", vastasi Gourlay muori; "mutta se on totta, että hänen kuvansa
tuli salin seinälle -- ja minä hyvin tiedän, millä tavoin se sinne tuli
-- se oli heille varoitukseksi, että ylpeys saattaa lankeemukseen.
Mutta on tässäkin, kummit, yhtä hauska kummitus kuin suinkin se oli; ja
se juuri ikään astuu tuohon hautakammioon. Näittehän te, että
kaksitoista saattajamiestä, mustat harsot hatuissa ja mustat nutut
päällä, astui parittain sinne alas rappusia myöten?"

"Mitä siitä sitten, jos näimme?" sanoi yksi kumppaneista.

"Minä luin heidät", jatkoi toinen akka kiireesti, sillä se näky oli
sitä laatua, jota hän ei ollut voinut katsella muulla kuin hyvällä
halulla.

"Mutta etpä huomannutkaan", riemuitsi Gourlay ämmä ylpeillen
tarkemmasta huomiokyvystään, "että sinne meni kolmastoistakin joukkoon,
josta muut eivät tietäneet mitään. Ja jos vanhassa sananparressa on
perää, niin yksi parvesta ei saa kauan olla tämän maan päällä. Mutta
tulkaa pois, kummit. Jos me kauemmin täällä viivymme, niin kaikki paha,
mikä siitä tulee, luetaan meidän syyksemme -- ja että siitä jotain
hyvää tulisi, sitä ei kukaan heistä saa luullakaan."

Tällä tavoin nuo vanhat, pahaa-ennustavat noita-akat läksivät pois
kirkkomaalta, vaakkuen niinkuin korpit, jotka ennustavat ruton tuloa.

Hautajaismenojen päätyttyä saattoväki myös huomasi, että heidän
joukossaan oli yksi mies liikaa, ja tämän keksintönsä he kuiskaten
ilmaisivat toinen toiselleen. Epäluulonalainen henkilö, samanlaisessa
surupuvussa kuin muut, seisoi melkein tunnottomana, nojautuen
hautakammion pieleen. Sukulaisten kuiskaukset, jotka ilmaisivat
kummastusta ja suuttumusta, keskeytti eversti Ashton, joka isänsä
poissaollessa oli surujoukon päämiehenä. "Minä tiedän", kuiskasi hän,
"kuka tuo mies on. Hänellä on tai ainakin hänellä tulee pian olemaan
yhtä suuri surun syy kuin tämä meidän. Antakaa minun puhutella häntä,
älkääkä häiritkö juhlallisuutta tarpeettoman melun nostamisella." Näin
puhuttuaan hän erosi sukulaisten seurasta, nykäisi tuntematonta
viitasta ja virkkoi äänellä, joka ilmaisi hänen sydämensä hillittyä
liikutusta: "Seuratkaa perästäni."

Tuntematon tämän äänen kuultuaan heräsi niinkuin unesta ja seurasi
häntä ikäänkuin tietämättänsä. He astuivat niitä hajanaisia portaita
myöten, jotka hautakammiosta kohosivat hautausmaalle. Muukin
saattojoukko tuli perästä, mutta jäi yhteen parveen hautakammion ovelle
seisomaan, peloissaan katsellen eversti Ashtonin ja vieraan liikkeitä.
Nämä puhelivat nyt kiivaasti keskenään, seisoen vanhan kuusen juurella
kirkkomaan kaukaisimmassa kulmassa.

Tähän syrjäiseen paikkaan eversti Ashton oli vienyt tuntemattoman, ja
sitten hän äkkiä kääntyen ympäri lausui ankaralla, vakavalla äänellä:
"Varmaankin minä puhun Ravenswoodin nuorelleherralle?" Ei mitään
vastausta kuulunut. "Varmaankin", kysyi eversti uudelleen, vapisten
yltyvästä vimmastaan, minä puhun sisareni murhaajalle?"

"Te olette maininnut minua kovinkin sopivalla nimellä!" vastasi nyt
Ravenswood kolealla vapisevalla äänellä.

"Jos te kadutte pahaa tekoanne", sanoi eversti, "niin se katumus ehkä
auttaa teitä Jumalan silmien edessä, mutta minun edessäni ei siitä ole
mitään apua. Tässä", jatkoi hän ojentaen Ravenswoodille paperiliuskan,
"on minun miekkani mitta ynnä myös ajan ja paikan määräys. Päivän
noustessa huomen-aamulla hietikkorannalla, joka on itään päin
Wolfs-Hopen satamasta."

Ravenswood piti paperia kädessään ja näytti olevan kahden vaiheella.
Viimein hän sanoi: "Älkää yllyttäkö vieläkin hurjemmaksi miestä, joka
jo on hurjana. Nauttikaa elämästänne niin kauan kuin se on teille suotu
ja antakaa minun hakea surmaani toisen käden kautta."

"En koskaan, en ikänä!" huusi Douglas Ashton. "Te kuolette minun käteni
kautta tai saatte tehdä minun sukuni turmion täydelliseksi, sillä että
tapatte minutkin. Jos te ette suostu rehelliseen kaksintaisteluun, niin
tahdon käyttää teitä vastaan jokaista tilaisuutta ja häväistä teitä
kaikella mahdollisella tavalla, kunnes Ravenswoodin nimi tulee kaiken
kunniattomuuden varsinaiseksi nimitykseksi, niinkuin se jo nytkin on
kaiken ilkeyden perikuva."

"Se ei koskaan tapahdu", lausui Ravenswood tulisesti. "Jos niin on
sallittu, että minun pitää olla viimeinen Ravenswoodin nimen kantaja,
niin vaatii velvollisuuteni sen entisiä omistajia kohtaan, että meidän
nimemme minun mukanani häväistyksettä katoaa. Minä otan siis vastaan
teidän vaatimuksenne ja suostun sekä aikaan että paikkaan. Arvattavasti
olemme siellä kahdenkesken?"

"Kahdenkesken me taistelemme, ja yksinään on henkiin jäänyt palaava
siltä taistelutantereelta."

"Sitten Jumala armahtakoon sen sielua, joka on surmansa saava", lausui
Ravenswood.

"Niin olkoon!" sanoi eversti Ashton. "Sen verran suon hyvää sillekin
miehelle, jota verisimmin vihaan ja tulisimmasta syystä. Nyt menkää,
sillä meitä tullaan häiritsemään. Hietikkorannalla itään päin
Wolfs-Hopen kylästä -- päivän noustessa -- ei muuta asetta kuin
miekat."

"Hyvä on", vastasi Ravenswood, "en minä petä."

He erosivat; eversti Ashton yhtyi muiden hautajaisvieraitten seuraan,
ja Ravenswood nousi hevosensa selkään, joka seisoi kirkon takana puuhun
sidottuna. Eversti palasi isänsä kartanoon muiden kanssa, mutta erosi
illalla heistä jollakin tekosyyllä, muutti yllensä ratsastusnutun ja
ratsasti Wolfs-Hopen kylään, jossa hän oli yötä kestikievaritalossa,
ollakseen aamulla sitä likempänä taistelupaikkaa.

Siitä ei ole tietoa, millä tavoin Ravenswood vietti tämän onnettoman
päivän. Myöhään illalla hän tuli Wolfs Cragiin ja herätti vanhan
palvelijansa Kalebin, joka ei ollut luullut hänen enää yöksi palaavan.
Sekavia huhuja neiti Ashtonin surkeasta kuolemasta sekä kuoleman
salaisesta syystä oli jo Kalebinkin korviin saapunut, niin että vanhus
oli suuresti peloissaan ajatellessaan, miten tämä sanoma oli vaikuttava
hänen herransa mieleen.

Eikä Ravenswoodin käytös juuri helpottanut ukon pelkoa. Palvelijansa
vapiseviin pyyntöihin, että hän olisi hyvä ja nauttisi hiukan
virvokkeita, nuoriherra ensin ei vastannut mitään, ja sitten äkkiä ja
kiivaasti viiniä vaadittuaan joi aivan vasten tapaansa sangen suuren
määrän. Kun ei herra huolinut mistään ruoasta, rukoili vanhus
lempeästi, että hän antaisi saattaa itsensä makuukamariin. Kolme, neljä
kertaa hän sai uudistaa tämän pyynnön, ennenkuin Ravenswood viimein
äänettömällä pään nyökkäyksellä ilmoitti suostumuksensa. Mutta kun
Kaleb vei hänet mukavasti varustettuun kamariin, jossa hän, Ashtonien
luota palattuaan, tavallisesti oli nukkunut, seisahtui Ravenswood
jyrkästi kynnykselle.

"Ei tänne", lausui hän tylyllä äänellä. "Saata minut siihen kamariin,
missä isäni kuoli; siihen kamariin, missä _hän_ makasi silloin,
kun he olivat meidän tornissamme yötä."

"Kuka? kysyi Kaleb, jonka mieli oli liiaksi pelästyksissä ollakseen
kerkeä älyämään.

"_Hän_, Lucy Ashton! -- Tahdotko tappaa minut sillä, että pakoitat
minua mainitsemaan sen nimen?"

Kaleb aikoi sanoa, ettei kamari ollut hyvässä kunnossa: mutta hän
vaikeni, kun näki herran närkästyneen, maltittoman katseen. Hän neuvoi
ääneti ja vapisten tietä, asetti lampun aution huoneen pöydälle ja
yritti laittaa jotain vuoteentapaista; mutta hänen herransa käski hänen
mennä, äänellä, joka ei sallinut mitään viivytystä. Vanhus läksi, mutta
hän ei mennyt nukkumaan, vaan rukoilemaan, ja aika ajoin hän hiipi
herransa kamarin ovelle nähdäkseen, oliko Ravenswood jo levolla. Mutta
raskas, tasainen astunta kuului sieltä kaiken yötä, ainoastaan joskus
syvät huokaukset hetkeksi keskeyttivät sen. Ja usein kajahtavat raskaan
saappaan koron iskut osoittivat kovinkin selvästi, että kamarin onneton
asuja välistä ei saanut tuskansa puuskia hillityksi. Vanhan Kalebin
mielestä aamu, jota hän ikävöi, ei tahtonut koskaan koittaa. Mutta
aika, joka aina samaa vauhtiaan kuluu, jos tuntuukin sen vieriminen
meidän kuolevaisten silmistä joskus hitaammalta tai kiireemmältä, toi
viimein kuitenkin aamunkoiton myötänsä, ja rusottava valo kohosi
kimaltelevan valtameren ääreltä. Oltiin nyt marraskuun alussa, ja ilma
oli näin myöhäiseksi syys-ajaksi sangen kaunis. Itätuuli oli puhaltanut
kaiken yötä, ja nouseva luode vieri lähemmäksi tornin perustuksena
olevia kallioita kuin tavallisesti.

Ensimmäisen valon säteen välkähtäessä Kaleb läheni Ravenswoodin
makuukammion ovea ja näki raon kautta, että hänen herransa mittaili
paria kolmea miekkaa, joita talletettiin kamariin kuuluvassa
seinäkomerossa. Yhden näistä miekoista Ravenswood valitsi mutisten
itsekseen: "Se on lyhyempi -- olkoon hänellä etu siinäkin niinkuin
kaikissa muissa suhteissa."

Tästä, mitä hän näki, Kaleb hyvinkin ymmärsi, mille asialle hänen
herransa aikoi mennä ja kuinka turha kaikki esteleminen olisi. Hän
tuskin kerkesi pujahtaa pois oven takaa, josta hänen herransa oli
vähällä tavata hänet, niin äkisti Ravenswood nyt tuli ulos ja meni
talliin. Uskollinen palvelija astui jälessä, ja herransa rutistuneita
vaatteista sekä kalman kalpeista kasvoista hän sai vahvistuksen
luulolleen, että Ravenswood oli koko yön viettänyt unetonna, lepoa
nauttimatta. Alas tultuaan Kaleb tapasi herransa hevosta satuloimassa
ja tarjousi, vaikka hänen kätensä yhtä paljon kuin äänensäkin
vapisivat, auttamaan häntä siinä toimessa. Mutta Ravenswood torjui
äänettömällä viittauksella luotaan avun ja talutettuaan hevosen pihalle
oli juuri nousemaisillaan selkään, kun harras rakkaus herraansa
kohtaan, Kalebin voimallisin tunne, taas voitti hänen pelkonsa. Äkkiä
vanha palvelija viskautui polvilleen Ravenswoodin jalkojen juureen ja
syleili hänen polviansa huutaen: "Voi herrani! Voi herrani! Tappakaa
minut, mutta älkää lähtekö tuommoiseen hirveään toimeen! Voi herra
kulta! Odottakaahan vain tämä ainoa päivä vielä -- huomennahan herra
markiisi A---- saapuu tänne ja kaikki tulee hyväksi."

"Sinulla ei enää ole mitään herraa, Kaleb", sanoi Ravenswood pyrkien
irti hänestä. "Miksi sinä, vanha mies, nojautuisit kaatuvaa tornia
vasten?"

"Mutta _minulla on_ herra", huusi Kaleb, yhä pidellen kiinni
hänestä, "niin kauan kuin Ravenswoodin perillisessä on hengen
hivahdusta. Minä vain olen palvelija -- minä olin jo syntyessäni teidän
isänne -- teidän isoisänne palvelija -- minä synnyin Ravenswoodin suvun
palvelukseen -- olen elänyt sen palveluksessa -- minä kuolisin, jos
sillä voisin heitä palvella! -- Pysykää vain kotona, ja kaikki tulee
hyväksi!"

"Hiljaa, hullu mies, hiljaa, hullu vanha mies", sanoi Ravenswood.
"Tästä lähtien ei mikään tässä elämässä, joka minua koskee, tule enää
hyväksi, ja onnellisin olisi se hetki, joka joutuisaan lopettaisi
elämäni!"

Näin sanoen hän irtaantui vanhan miehen käsistä, hyppäsi hevosen
selkään ja ratsasti portista ulos. Mutta siinä hän kääntyi ja viskasi
Kalebille, joka riensi häntä vastaan, raskaan kukkaron, joka oli täynnä
kultaa.

"Kaleb!" virkkoi hän kalman hymy huulillaan, "sinä saat jakaa perintöni
perillisilleni." Ja sitten hän käänsi jälleen hevosensa ympäri ja
jatkoi matkaansa mäen rinnettä alas.

Kulta putosi pihan kiville kenenkään huomaamatta; sillä ukko juoksi
katsomaan, mitä tietä hänen herransa kulki. Ravenswood poikkesi
vasemmalle, pienelle, epätasaiselle polulle, joka kallion harjaa myöten
kulki meren rannalle ja johti jonkunlaiseen valkamaan, missä torniin
kuuluvia veneitä ennen aikaan oli pidetty. Nähtyään, että hän poikkesi
sille tielle, Kaleb riensi idänpuoleiselle vallille, jonne näkyi
melkein koko hietikkoranta miltei Wolfs-Hopen kylään saakka. Selvään
hän näki herransa ratsastavan sitä suuntaa niin joutuisasti kuin vain
hevonen jaksoi. Silloinpa äkkiä taas johtui Balderstonin mieleen tuo
vanha ennustus, että viimeisen Ravenswoodin herran piti hukkua Ahdin
virtaan, joka oli puolimatkassa tornin ja hietikkorannan välissä,
Wolfs-Hopen pohjoispuolella. Kaleb näki herransa kulkevan turmiollisen
paikkaan saakka, mutta etempänä ei hän enää koskaan tullut näkyviin.

Eversti Ashton oli vimmaisessa kostonhimossaan rientänyt määräpaikalle.
Hän asteli kiivaasti edestakaisin maltittomana katsellen torniin päin,
josta hänen vastustajansa oli määrä tulla. Nyt, kun aurinko oli noussut
ja koko pyörö näkyi itäisen meren yläpuolella, hän huomasikin
ratsumiehen, joka kiiti häntä kohti niin kiireesti, että selvästi
saattoi huomata hänen olevan yhtä kiivaan. Mutta äkkiä tämä näky
katosi, ikäänkuin ratsumies olisi sulanut ilmaan. Ashton pyyhki
silmiänsä ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen ja riensi sitten sille
paikalle, jonka läheisyydessä toiselta puolen rientävä Balderstonkin
tuli häntä vastaan. Ei näkynyt missään jälkeäkään hevosesta eikä
ratsumiehestä; sen he vain näkivät, että äskeiset itätuulet ja korkea
luodevesi olivat paljon laajentaneet hetteikön tavallisia rajoja.
Epäilemättä siis onneton ratsastaja -- sen todistivat kavioiden
jäljetkin -- ei ollut hätäisessä kiireessään muistanut pysyä vahvalla
hietikolla, likempänä kallion juurta, vaan oli ajanut suorinta,
vaarallisinta tietä. Ainoastaan yksi jälki hänestä oli jäänyt, musta
sulka oli hänen hatustaan kirvonnut, ja sen nyt nousevan luoteen
vierivät laineet toivat rantaan Kalebin jalkojen juureen. Vanha mies
nosti sen maasta, kuivasi ja pisti poveensa.

Wolfs-Hopen asukkaat kuultuansa hirmusanoman kiiruhtivat nyt kaikki
paikalle, mitkä maata myöten, mitkä veneillä; mutta heidän
hakemisestaan ei ollut mitään apua. Lietteikkö tavallisella
itaruudellaan, niinkuin tämmöisissä tapauksissa ainakin, piti
saaliinsa. Tämän kertomuksen loppu on nyt lähellä. Markiisi A----,
säikähtyneenä hänelle saapuneista hirvittävistä huhuista ja
peloissaan sukulaisensa puolesta kerkesi seuraavana aamuna Wolfs
Cragiin juuri parahiksi saadakseen surusanoman. Vielä kerran haettiin
hänen käskystänsä ruumista, mutta turhaan. Sitten hän palasi
Edinburghiin ja unohti keskellä valtiollisten vehkeiden verkkoa sangen
pian tämän surkean tapauksen.

Niin ei ollut Kaleb Balderstonin laita. Jos maalliset edut olisivat
voineet vanhusta lohduttaa, niin hänen loppuelämänsä olisi ollut
onnellisempi kuin ikänä hänen siihen asti vietetyt päivänsä. Mutta koko
elämä tuntui hänestä nyt tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Koko hänen
ajatusjuoksunsa, kaikki hänen tunteensa, hänen ylpeytensä ja pelkonsa,
hänen ilonsa ja surunsa, ne olivat aina olleet mitä kiinteimmässä
yhteydessä tuon sammuneen suvun kanssa. Hän ei nyt enää jaksanut pitää
päätään pystyssä; hän jätti kaikki entiset mielipaikkansa ja
askareensa. Ainoa, mikä nyt enää näkyi huvittavan häntä, oli istuminen
ja mietiskeleminen niissä huoneissa, missä nuori Ravenswood viimeksi
oli asustanut. Kalebia ei ruoka ravinnut eikä lepo virvoittanut; ja
osoittaen uskollisuutta, jommoista ilmenee usein koirissa, mutta hyvin
harvoin ihmisissä, hän kitui vielä vuoden ajan tässä kerrotun
onnettomuuden perästä ja kuoli sitten.

Ashtonin sukukaan ei pysynyt kauan pystyssä Ravenswoodien loputtua.
Herra Ashton saattoi vielä hautaan vanhimman poikansa, joka sai
surmansa kaksintaistelussa Flanderissa; ja Henrik, hänen toinen
perillisensä, kuoli naimatonna. Rouva Ashton yksin eli hyvin vanhaksi,
ollen ainoa jälkeenjäänyt koko siitä onnettomien ihmisten joukosta,
jonka turmioon hänen leppymätön vihansa oli ollut syynä. Emme tahdo
emmekä uskallakaan väittää, ettei hän olisi salaa sydämessään tuntenut
tuskaa ja hakenut sovitusta vihastuneen Jumalan kanssa; mutta
ympäristönsä nähden hän ei koskaan näyttänyt mitään omantunnon vaivaa
eikä katumusta. Hänen ulkomuodossaan kuvastui aina vain sama rohkea,
ylpeä, taipumaton henki kuin kertomiemme surkeiden tapauksien
edelläkin. Komea marmorinen hautapatsas säilyttää jälkimaailmalle hänen
nimensä, säätynsä ja hyveittensä muistoa; hänen uhrinsa sitä vastoin
ovat molemmat jääneet sekä hautakiveä että hautakirjoituksia vaille.



VIITESELITYKSET:


[1] Lothianeiksi nimitetään maakuntaa Edinburghin, Skotlannin
pääkaupungin ympärillä.

[2] Vallankumoukseksi nimenomaan sanotaan Englannin historiassa sitä
tapausta, jolloin Oranian prinssi Wilhelm v. 1688 karkoitti maasta
Jaakko II:n.

[3] Una ja Miranda ovat siihen aikaan hartaasti luettujen romaanien
henkilöitä. _Suom. muist._

[4] Jolla haavoitettu otus oli lopullisesti tapettava.

[5] Lockhart oli hovioikeuden presidenttinä ja ammuttiin pistoolilla v.
1689 Edinburghin Isollakadulla. John Chiesley, hurja mies, joka sen
teki, oli kostoon yltynyt siitä syystä, että arveli kärsineensä
vääryyttä tämän presidentin julistaman omavaltaisen tuomion kautta.

[6] Karkoitettu kuningas Jaakko IX asui S:t Germainissa Ranskassa.
_Suom. muist._

[7] Jakobiiteiksi sanottiin Jaakko kuninkaan puoluelaisia. _Suom.
muist._

[8] Chevalierin eli ritarin nimellä tarkoitettiin Jaakko II:n poikaa.
_Suom. muist._

[9] Jaakko kuninkaan kuvalla varustettuja kultarahoja. _Suom. muist._

[10] Auld Reekie. Sillä nimellä nimitettiin leikillisesti Edinburghin
kaupunkia.

[11] Kaleb tarkoitti: petit couvert = pikku arkipäivälliset. _Suom.
muist._

[12] Vanhanaikaisissa skotlantilaisissa talonpoikais-asunnoissa oli oven
edessä väliseinä, joka esti kylmän ilman tunkeutumasta tuvan perälle.

[13] Craig-in-guilt = Kurkku pahanteossa; Craig-in-peril = Kurkku
vaarassa.

[14] Stuartien puoluelainen.

[15] Jaakko II:n poika.

[16] Pajunoksan kantaminen englanninkielessä merkitsee samaa kuin
suomeksi "saada rukkaset."

[17] Kävelypaikka likellä Edinburghia, jossa tavallisesti
kaksintaistelut tapahtuvat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lammermoorin morsian" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.