Title: Elämä ja aurinko
Author: Sillanpää, Frans Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämä ja aurinko" ***


ELÄMÄ JA AURINKO

Kirj.

F. E. Sillanpää



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1916.



HENKILÖT:

 Malkamäen vanha emäntä eli muori.
 _Elias_, hänen poikansa.
 _Herttua_, Eliaksen toveri ja ystävä.
 _Rikas-mies_, Eliaksen toveri.
 Malkamäen nykyinen isäntä ja emäntä.
 _Olga_, heidän tyttärensä.
 _Brunius_.
 Korkeen töllin isäntä _Ville_ ja hänen vaimonsa _Eliina_.
 _Väinö, Lyyli, Martta_ ja _Saima_, heidän lapsiaan.
 _Taave_, renkipoika Malkamäessä.
 Tuomari.
 _Harjunpään Anna_, Lyylin tuttava tyttö.
 Annan äiti.
 Vanha akka myttyineen.
 Runoilija.
 Hääväki ja tanssiväkeä.
 Miehiä ja poikia, naisia ja tyttöjä.

Tapahtuu aamuin, päivin, illoin ja öin yhden kesän kuluessa sen harjun
näköpiirissä, joka ulottuu Malkamäen vaiheilta ohi Korkeen töllin,
pohjoisesta etelään. Aika määräämätön.



PROLOGI



Kotiutunut


Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle
on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvea on ikäänkuin siroteltu kaikkialle,
sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä,
että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan
rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan. Hänen
vauhtinsa hidastuu, ikäänkuin matkan päämäärä olisi äkkiä siirtynyt
paljon kauemmaksi. Vielä ihan lähellä hän seisahtuu, kääntyy sivuttain
ja katselee maisemaa, niinkuin tahtoisi hillitä odottavaa oviaukkoa:
"älkää nyt, älkää nyt uhotko sentähden, että minä tässä tulen, eihän
siinä mitään ole että minä tulen".

Nousee sitten kuistin kolme porrasta, silmää siitäkin vielä taakseen
ennenkuin astuu porstuaan. Porstuasta on ovi auki pakariin ja siellä
askaroi äiti. -- Siinä se taas on, äiti. -- Pojan pitää sanoa jotain ja
hän sanoo: "päivää vaan". Äiti vastaa askareensa ohesta, kumpikaan ei
mene luo. Poika kääntyy toisaalle, tupaan, vetää oven perässään kiinni
ja tuntee heti ensimmäisessä hengenvedossaan uskollisen kotoisen ilman.

Kun poika näin tulee kesäksi äitinsä luo, saapuu perille kolmen aikaan
tuollaisena hyvänä päivänä kesäkuun puolella, on hän ensi hetkinä
malttamaton. Sentähden hän jo tiellä tullessaan seisahteli. Kaikkien
pielten ja paikkain pienoismaailmat ovat siinä niin somasti entisellään
tuttuine tunnelmineen, eikä tiedä mihin niistä ensin eläytyisi. Hän käy
ympäri ja tuhlaa ne kaikki tuota pikaa, niin että hänestä jo tunnin
päästä voi tuntua siltä, kuin olisi kulunut kokonainen aikakausi siitä,
kun hän istahti tähän keinutuoliin.

Hyvin hiljainen hyräily unohtui siinä pitämään kiinni kerran
herättämästään tunnelmasta. Ympäristö näytti hyväksyvän sen. Laajan
huoneen oviseinä otti vastaan iltapäivän paisteen molemmista
peräakkunoista, ja toisen sivuakkunan pielessä kumartui tuomenkukka,
ikäänkuin viitaten katsomaan ohitsensa loivaan laaksoon. Laakso
kohoovine rinteineen, taloineen taivaineen, antoi katsella itseään
niinkuin se, joka on varma viehätyksestään, hyvännäköiset silmät
katselivat kauan tuomenoksan ohi ja hyräily piti ympäristöä lumoissaan.
Asettunut mieli tunsi kuin aavistuksena ikkunan takaa seinustalta
lehtiruohon hienon hengen, ja seinäkellon käynti oli kuin jonkin seikan
yhtämittaista vakuuttelua. Ja hiljallensa tämä vakuuttelu saikin sitä
kuuntelevan ihmismielen tarkoittamaansa tilaan. Hän tajusi muutamina
hetkinä olemisen, elämän, suuren yksinkertaisuuden ja tähän tajunnan
vilahdukseen sopeutui niinä hetkinä kaikki mitä oli hänen ympärillään:
kellon käynti, kasvavan ruohon henki, päivän suloinen riutuminen -- ja
hän itse. Niinkuin hänen sisäinen ihmisensä olisi sanonut itselleen:
"tässä minä nyt istun", ja sillä tulkinnut ja selittänyt koko olemisen
arvoituksen.

Tällaisena lyhyenä hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi yksin olemassa
ihmisenä, mutta se tunne ei kauhista eikä riemastuta, siihen ei liity
surun eikä ilon vivahdusta. Silloin valvoo, aistelee ja tajuaa
yksinomaan sisäinen, perusihminen, se ikuisesti muuttumaton, joka ei
tiedä surusta eikä ilosta, ei nuoruudesta eikä vanhuudesta. Semmoisia
hetkiä kokee jokainen joskus, ehkeivät kaikki niitä semmoisiksi huomaa.

Silloin voi myös äkkiä tuntua siltä, kuin jonkun toisen tutun ihmisen,
kuolleen tai elävän, henki olisi koko ajan ollut siinä lähellä ja nähnyt
tuon minun sisäisen elämykseni. Ja kun minä siinä katson häneen, näen
minäkin koko hänen perusihmisensä aivan kuin alastomana ja jollain
tavoin avuttomana. Kunnes sisäinen silmä kyllästyy tuohon katselemiseen,
ruumis liikuttaa jotain jäsentään, havahtuu, ja perusihminen painuu
takaisin itsetiedottomuuteensa.

Keinutuolissa istujan mielen uumenissa vilahti nyt sattumalta tällainen
elämys. Se koski hänen äitiään, joka oli jossain näitten seinien
sisällä, sitä vanhaa vaimoihmistä, joka heti tuli niin oudon vieraaksi,
jos sitä katsellessaan ajatteli: "tuo on minun äitini". Ja vaikkapa ei
niitä sanojakaan ajatellut, niin liittyi sittenkin noitten ryppyisten
kasvojen näkemiseen jokin lempeän imelä tunne, joka etoi mieltä niinkuin
oma peilikuva, mutta jota ei saanut karkoitetuksi.

Poika oli hiljakkoin maailmalla viivytellessään kerran saanut äkkiä
sellaisen mielijohteen, että hänen äitinsä juuri oli kuollut. Ajatus oli
kyllä hiljalleen vaihtunut toiseen: että äiti piakkoin jo saattaisi
kuolla; mutta tätä ajatusta oli seurannut voimakas tunne siitä, miltä
silloin tulisi tuntumaan, ja ihmettely, ettei ollut sitä asiaa ennen
tullut ajatelleeksi. Se oli äidinrakkauden hartautta, jota on
miellyttävin kokea etäällä kotoa, lähellä maailman pauhua. Kun äidin
kuva siellä ilmestyy pojan mieleen, on se liikkumaton, ikäänkuin
itsetiedoton. Poika saa mitä syvimmässä salaisuudessa tarkistaa
suhteensa tuohon kuvaan, äitiinsä.

Sellaisena hartaushetkenä voi muuten sattua kummia. Nuori ihmisolento,
joka täyteen ikään tultuaan on kevyesti, itsetahdottomasti loitonnut
lapsuutensa maailmasta, siitä, johon kuului ylinnä "Jumala", hän katsoo
tällaisena hetkenä tuohon samaan lapsen jumalaan niinkuin vanhaan
tuttuun, jota hän ei koskaan ole unohtanut ja jonka suojelukseen hän ei
koskaan ole lakannut luottamasta. Suuri hyvyyden aalto käy läpi hänen
mielensä, joka sillä hetkellä antautuu kokonaan jumalalle ja äidille. --
"Vaikka äiti jo olisi kuollutkin, juuri nyt, niin hän varmasti tuntisi
tämän minun hyvyyteni sinne missä on." -- Äiti, jonka kanssa poika,
nuori ja hurja, monena kotoisena hetkenä on riidellyt, suurenee ja
kirkastuu nyt pojan kuvitelmissa. Kaikki kirkastuu, koko tähän hetkeen
asti jatkunut iloinen syntikin.

Tällainen on maailmalla viipyvän huolettoman pojan äkkiä yllättänyt
äidinrakkauden hartaus. Se alkaa päivän muuttuessa hämäräksi ja loppuu
kun tuli syttyy. Sen jälkeen on olo huokea. Häneltä pääsee laulu ja
nauru, kun hän jälleen astuu tietä pitkin ja tapaa toisia poikia.
Hänellä on jokin varmuus, että hänen äitinsä elää vielä kauan, äskeinen
mielenhätä oli kummallinen satunnaisuus, jonka muisto lievästi
häiritsee, kunnes ulkona ihmisvirrassa saa sen eksytetyksi jäljiltään.
Elämä on siksi suopea, ettei se vaadi ihmismielen salaisimpia tapauksia
näkymään pinnalle, vaan pikemmin auttaa ihmistä niitä kätkemään --
itseltäänkin.

Tuon hartauden lievästi häiritsevä muisto häipyi pojalta tyystin jo
samana iltana eikä palannutkaan enää.

Nyt se vilahti mieleen tässä keinutuolissa. Mutta äidin kuvalla oli
toinen sävy nyt, kun äiti itse oli näin lähellä. Tuntui siltä kuin äiti
olisi päässyt näkemään pojan sekä ne silloiset että nämä nykyiset
mietteet hänestä, tullut ja mennyt siitä ohi hiukan kylmäkiskoisena,
ikäänkuin sanoen: "ole vaiti, aatoksinesi".

Koko tämä vaihe olikin viipynyt pojan mielessä vain siunaaman, aivan
kuin rakastavaiset kesken lemmenkohtausta voivat unohtua tuijottamaan
johonkin ruohonlehteen, seuraamaan sen suonia ja pykäliä. Ravistakoon
suosiollinen lukija mielestään kaikki, mitä tähän asti on kerrottu,
aivan kuin rakastavainen havahtuu tuijotuksestaan ja huomaa armaansa
jälleen. Nyt on kesä, Malkamäen vanhanemännän poika Elias on tullut
kotiin; ja siihen seikkaan on kätkettynä erään kesäisen kertomuksen
alku; sellaisen kertomuksen, joka kaikkine tummine sointuineenkin
myöhemmin saa ympärilleen runouden hohteen; se on kätkettynä kuin linnun
pesä kukkivaan pensaikkoon. Koko kevätkesän ilma on täynnä pientä ja
suurta salaa. Linnut kyllä laulavat ja käet kyllä kukkuvat ja kukkain
tuoksu tuntuu. Mutta sen kaiken syvin olemus on salaperäisyys.

       *       *       *       *       *

Oli kevään kuu. Jokin näkymätön painavuus yhä keveni, nousi ylös ja
haihtui maan ilmapiiristä pois. Ja sen sijaan tuli jokin erityinen valo,
jota ei päivällä muun valon seasta erottanut, mutta kun aurinko laski,
jäi se jäljelle puistoihin puitten latvojen tasalle vaahterankukkain
keltaryöppyyn, viivytellen siellä kuin vanha unelma. Oli jo kuukauden
viimeinen päivä, ja huomisaamuna oli ilmassa pojan herätessä lämmin,
kuiva lemu. Poika viehättyi viipymään...

Gaudeamus igitur --

He ostivat itsellensä leipää, lihaa ja olutta, kantoivat ne keväiseen
kamariin ja nauttivat niitä siellä koko armaan aamupäivän. Kauempaa
kattojen yli, puunlatvojen ja savupiippujen välitse näkivät he meren
sinisen selän. Laulujensa lomassa he katselivat sitä haaveellisin
silmin, ja se taas nuorekkaasti pilkotellen myönteli heidän
mielialalleen. He kaikki kolme olivat siinä ikänsä vaiheessa, jolloin
poikuus on jäänyt taakse eikä miehuus vielä ole alkanut, mutta näiden
kummankin ikäkauden parhaat puolet yhtyvät: poikuuden huoleton
nykyhetken ilo ja miehuuden kasvava voima. Malkamäen Elias oli heistä
kolmesta kaunein, hartiakas, terveenvärinen ja lempeäsilmäinen, ja hän
myös oli se, jonka olennossa tuon ihmisiän aamupäivä selvimpänä väikkyi.
Hänen läheisin ystävänsä oli "Herttua", ja kolmas, sen huoneen asukas,
jossa he nyt kaikki istuivat, oli "Rikas-mies".

Heidän keskinäinen puhelunsa oli kevyesti pulpahtelevaa, eikä outo olisi
saanut siitä täyttä selkoa. Alinomaan sekaantui siihen pieniä käänteitä,
joiden mehu oli kotoisin yhteisten ilojen ja näin aikojen päästä myös
iloiksi muuttuneiden yhteisten huolien hetkiltä. Niitä saatettiin
toistaa milloin hyvänsä, ja ne tekivät aina vaikutuksensa. Ei niille
aina naurettu, mutta hymyiltiin, ja hymyily on naurua korkeampi. Välillä
oltiin vaiti. Malkamäki katseli kuvia, Herttua käveli akkunan luo ja
alkoi hyräillä kansanlaulua, Rikas-mies puhalteli savuja ja katseli
niitä. Tilanne oli kehittynyt siihen, että oli tehtävä jotain. Päivä
paistoi ja he lähtivät ulos lämmenneelle kadulle. He olivat viimeisiä
päiviä yhdessä, sillä suvi oli tullut ja hajoitteli ja siirteli kauas
taakse kaikkea, mitä talvi oli pitänyt koossa ja lähellä. Suvi oli
jotakin näkymätöntä, yhä lisääntyvää ja valtoihinsa ottavaa voimaa.
Tässä juuri sen tulon taitteessa oli myös jotain suruvoittoista,
niinkuin kaikessa, jolle tahdottomasti antautuu, mutta se oli niin perin
hienoa, että sitä tuskin saattoi millään tulkita vaikuttamatta hämärän
lapsekkaalta, ja kukin luuli sitä oman sielunsa pikku omituisuudeksi.
Mutta tämän katua astelevan kolmikon keskinäiseen viihtymykseen se loi
juuri tällä kertaa erikoisen leppeyden.

He astelivat merenranta-puistoa kohden ja kävelivät kohta
hiekkakäytävällä. Rannempana oli kallio ja tie kiersi sen taitse.
Avarampi taivas, auringossa sädehtivä meri ja vehmas ruoho, kesän koko
näkyväinen olemus vaati kiinteästi heitä tekemään jotakin, joka olisi
yhteydessä sen kanssa. Kallion juurella parhaassa paisteessa joittenkin
pensaitten vaiheilla oli ruohoista kenttää. Herttua poikkesi mitään
ehdottamatta tieltä ja oikaisi heti kedolle sanoen: "Kuullelkaamme
hetkinen jumalan mettiäisiä." Malkamäki ja Rikas-mies seurasivat
esimerkkiä, tulkiten väsähtäneillä liikkeillään miellyttävää
joutilaisuudentunnetta.

Istuttuaan ruohikolle tunsivat he itsekukin olevansa kuin pieni osa
ympäröivästä väreilevästä avaruudesta. Mieleen valahti sellainen
suloinen seisahtuneisuudentunne, joka on ominainen keskikesän pitkille
poutapäiville. He aavistivat takanaan olevan kaupungin paahteisine
katuineen ja näkivät edessään leviävän meren, ja ihmeellinen sopusointu
näiden kahden ilmiön välillä tuntui vallitsevan ilmassa. Kaupungin
heikko humu ja meren kevyt aaltoilu ikäänkuin tulkitsivat samaa. He
eivät paljoa puhuneet, joku sanoi jonkin lauselman kääntämättä
katsettaan. Ja kukin piti mielialansa hienonhienoja ailahteluja oman
sielunsa erikoisina pikku aarteina ja nautti niistä itsekseen.

Herttua hyräili jälleen. Kauempana tiellä liukui silloin tällöin ohitse
kiiltäviä vaunuja verkan juoksun tahdissa ja vaunuissa istui
kevätpukuisia kauniita kaupunginnaisia sulkineen ja hymyineen. He
hymyilivät kolmelle nuorukaiselle ja antoivat heille tänä päivänä
mielellään anteeksi sen poikamaisuuden, että olivat oikaisseet kedolle.
Tämä oli onnellinen hetki. Mieli etsi vaistomaisesti omista kätköistään
jotakin etäistä onnenaihetta, jota olisi voinut katsella, hypitellä
ajatuksissaan, tässä valaistuksessa. Sellainen etäinen aarre on
hienointa, mitä ihminen voi omistaa. Se on jokin pieni hetki
menneisyydestä... Laajat metsäkappalten ja järvien pilkkomat
paikkakunnat pitävät pyhää, ruoho lepää kasvamatta, taivas ja maa on
kuin sunnuntailakaistu. Ollaan vieraissa, seurustelu on tuttavallisen
hajanaista, nuoret eivät noudata vanhoja. Nuorten mielessä on voimakas
nykyhetkentunnelma, jonka heidän silmänsä ilmaisevat. Kahden ihmisen
silmät katsahtavat toisiinsa sattumalta, niin ettei kukaan huomaa. Vähän
päästä tahtoo poika uudistaa saman, mutta tyttö karttaa. Vasta
veräjällä, kun vieraat jo menevät kaukana tiellä, hän antautuu siihen
uudestaan. Poika ei tiedä, ottaako asia tosissa vai leikillä, asia on
pieni, lämmin ja salainen. Pian hän lähtee jo näiltä mailta, suvikin
lähtee hänen mukanaan. Kun kaupungista joskus näkee etäisen
taivaanrannan, on se kuin jotain ulkopuolista, jolta kaupunki
turvallisesti suojelee.

Tällainen pikkuinen lemmenmuisto on perin hienotunteinen. Se saapuu vain
silloin, kun ympäröivä maailma taas on samassa vireessä, kun sitä
ikäänkuin kaivataan tunnelmaa täydentämään. Silloin se saapuu, ja sille
antaa erityisen sulon se seikka, että se on välillä ollut unohduksissa.

Keinutuoli soutaa yhä ja hyräily pyrkii usein korkeimpaan diskanttiin.
Tämmöistä on Malkamäen Eliaksella ollut eilisestä asti, tämä on yhä kuin
samaa päivää, samaa pitkää tuntia, joka voi päättyä vain yhteen asiaan.
Eilen illalla hän tovereista erottuaan ei mennytkään kotiin, vaan käveli
ulos tullista muutamaan mäkeen, josta näki kaupungin kuin kuvattuna
taivaan, maan ja meren vaiheille. Kaupungin kuva oli kuin samanmielinen
uskottu, se tiesi nyt jo asian. Aamulla varhain hän lähti, sama pitkä
tunti jatkui yhä.

Elias näki äitinsä, koki eräitä yksinäisiä asioita hänen suhteensa,
istui keinutuoliin odottamaan. Hän odotti illan tuloa, yön pehmentävää
hämyä. Mielessä velloi hempeitä kuvia: tuolla on taivaanranta, tuolta
kohdalta harjua näkyy alas sinne pihamaalle, näkyy pirtinkatto ja
aittapolku -- -- --

Hänen sydämensä ailahti niinkuin naisen, kun hän vilaukselta akkunasta
näki kuka tuli. -- Tuli tänne! -- Askeleet jo kuuluivat, hän kiiruhti
kamarin puolelle. Hengenvedon ajaksi hän unohtui seuraamaan sydämensä
tykytystä. Hän odotti kuin laukausta. Nyt kuului ääni.

Akkunasta katsoessaan hän ei ollut erehtynyt siitä ilmeestä, jonka
kulunut talvi oli muovaillut tulijan kasvoihin ja silmiin.



Korkeen Lyylin kevät


Lumet olivat tänä kevännä nopeasti sulaneet. Talvi katosi kaikkialta
kuin näköhäiriö, hävisi siihen paikoilleen ja tuntui kohta olevan yhtä
kaukana kuin kaikki edellisetkin talvet. Talven luonteenomaisin piirre
on liikkumattomuus, kaikki pysyy paikoillaan, niin aine kuin henki.
Talven keskellä kävelevä ihminen liikkuu kuin erämaassa, hänen
ympärillään on yhtenäinen ja yhtäläinen tyhjyys ja hänellä on hetkittäin
sellainen tunne, että tätä tällaista aikaa tai oikeammin ajattomuutta on
ollut jo määräämättömän kauan ja tulee alati olemaan. Talvisydännä ei
ihmisessä sykähdä ainoatakaan elävää kevääntoivetta. Ne sykähtävät
ensikerran vasta silloin, kun jokin aistimista toteaa ensimmäisen
keväänenteen.

Korkeen Lyyliltä oli talvi päässyt poistumaan niin täysin huomaamatta,
että hän luuli heräävänsä unesta, kun hän tajusi kevään. Silmät olivat
kyllä nähneet mitä ulkona luonnossa viime viikkoina tapahtui, mutta
ajatus ei ollut siihen tarttunut enempää kuin muuhunkaan ulkonaiseen.
Salatut kyyneleet olivat viime syksynä parin viikon aikana nukuttaneet
ajatuksen, ja siitä ruveten oli töllissä vallinnut talvihiljaisuus;
rukin surina ja muut pienet askareet aamupuhteista iltapuhteisiin
kävivät raukeassa tahdissa, joka varjeli ajatuksen unta kaikilta
häiriöiltä. Kerran sanottiin, että on kynttilänpäivä ja sitten jälleen
sanottiin, että on maarianpäivä ja samaan aikaan näyttäytyi iltapäivisin
pirtin lattialla ja ikkunanpielissä hyväntahtoinen kirkkaus, joka
kummallisella tavalla palautti jonkin hyvin kaukaisen lapsuudenaikaisen
tunnelman, muiston, jolla ei ole aikaa eikä paikkaa... Sellaisesta mieli
tosin tummeni, mutta samalla siellä tuntui pehmeältä, ja kun siitä taas
heräsi askareihin, oli olo suloinen kuin itkun jälkeen. Eikä tällainen
satunnainen päivän sädekimppu, niin läheisen ymmärtävänä kuin se osuikin
tytön silmään siitä ikkunan ohipuusta ja kiinnitti laajenneen tumman
katseen hetkeksi itseensä, ei se kumminkaan vielä kevättalvella kyennyt
sielun sisimmästä herättämään sitä, minkä tämän sielun haltia oli sinne
syyspimeiden aikana salaa itkien nukuttanut. Lyyli katseli vain hetkisen
tällaista valoläikkää --jos sattui olemaan yksin pirtissä -- ja jatkoi
sitten edelleen villojen karstaamista.

Mutta mitä ei maaliskuun päivä kyennyt, sen teki huhtikuun ilta.

Korkeen Lyyli oli talvityökseen kehräillyt villalankaa kankaankuteiksi.
Rullain täytyttyä taukosi aina rukinsurina ja vyyhdinpuut rupesivat
natisemaan, kun valmis lanka solui rullasta sakaroitten varaan, joita
tytön sormi kieputti huulten hiljaa laskiessa kierrosten lukua. Kun
molemmat rullat tyhjenivät, sitoivat sirot sormet pasmalangan kiinni,
yksi vyyhdinpuunsakara taipui nivelestään ja vyyhti joutui valmistajansa
ranteitten varaan, jossa se ketterästi kiertyi sykärölle ja vietiin
siitä porstuakamarin ovipieleen pärekoppaan. Huhtikuussa ulottui
lankakasa jo paljon yli kopan reunojen. Äiti oli pari kertaa ohimennen
lausahtanut jotain siihen suuntaan, että ne jo riittivät, että
värjätäkin sai ... ja eräänä keskiviikkoiltana Lyyli tunsi tyventä iloa
ajatellessaan: "tämä on nyt sitten viimeinen vyyhti".

Lyylillä oli vielä tunnin verran herttaista joutoaikaa ennen illallista.
Hän asteli hitaasti pihamaalla viivyttelevässä päivänvalossa ja lopulta
seisahti pakarin nurkalle, ollen siinä kuin joku salaa saapunut suven
enne. Sillä koko hänen olemuksestaan saattoi nähdä, ettei hän
tavallisesti näin oleskellut. Hänen käsistään ja kasvoistaan, vieläpä
esiliinansa poimuista heijastui leppeän askartelun vivahdus, niin kuin
hänen ympärillään olisi mukana seurannut kevyt kerros arkituvan ilmaa.
Tällainen huhtikuun ilta luo kautta maanpinnan lukemattomia kauniita
näkyjä, jotka säilyvät vain siunaaman ja vaihtuvat taas uusiin, eikä
niitä useimmiten katsele muu kuin poistuva päivänkajo, joka jättää ne
jälkeensä. Pihahaavat ovat täynnä puhkeavia kukkasilmuja, jotka harmaan
ruskahtavina särkyneinä täplistöinä tekevät violetin taivaan
havaittavammaksi. Tämä hento väriyhtymä on maiseman ensimmäinen puhdas
kevätunelma kuulakkaana huhtikuun iltana. Laaja ympäristö on vielä
jalostumaton, näkyy multaa, hakoa ja viimevuoden kuloruohoa, alempana
kylä ja lyijynharmaa järven jää, jota ei enää ajeta. Siinä asuu
kevättunnelman kaihoinen osa, se on kuin riutuvan talven katse sieltä
alhaalta tänne ylös haapojen keveään korkeuteen ja niiden juurelle
seisahtaneeseen tyttöön, Korkeen Lyyliin. Hänelle se tahtoo muistuttaa
menneitä kuukausia, anoa hiukan myötätuntoa nyt poistuessaan. Ja tytön
silmissä kuvastuukin hetkisen surumielisyys. Hän ajattelee: "...
talvi ... talvi...", katse hervahtaa laajaksi, ja hän tuntee rinnassaan
hivelyä siitä, että on elänyt niin yksin; se on saavutettu sielunaarre,
joka lisää voimantunnetta kuin syvästi nukuttu uni. Sellainen voima on
tummaa ja raskasta ja voi tyyntyneitten kokemusten jälkeen purkautua
esiin hitaina kyynelinä... Mutta nyt osuikin Lyylin silmä jo
rukiinoraaseen, jonka liekehtivä vehreys vilvoitti hänen sieluaan. Ja
ikäänkuin tätä seikkaa hänelle lähempää huomauttaen, pilkahti
lämpiävästä saunanpesästä iloinen loimu.

Pirttirakennus ja pihamaa ja niiden luoma kotoisuus lehahti yhtäkkiä
tytön tajuntaan. Silmä etsi mielellään yksityiskohtia seinustoilla ja
kuluneilta portailta, jossain lähistöllä ikäänkuin piileskeli jokin,
joka veti puoleensa, kaikkialla minne katsoi, näytti siltä kuin se
'jokin' olisi juuri ollut siinä ja hävinnyt, etsivää kaunista katsetta
paeten. Pirtin takana asui vielä pohjoinen koleus, kamarinakkuna
tuijotti ilmeettömänä eteensä ketoon, muistuttaen ihmistä, joka olematta
mistään vihainen muuten vain tahtoi toistaiseksi olla yksin. Siihen ei
osunut lännen kajastus, ja siksi se jäi pihan puolelle vallitsevan
herkkyyden ulkopuolelle. Koko ympäröivä maisema oli ikäänkuin kääntänyt
kasvonsa päivänlaskuun päin, katsellen vain sitä, haluamatta nähdä
taakseen.

Ilta hienontui sitä myöten kuin ilma hämärtyi ja lännen kajo tuli
selvemmäksi. Sitä vastaan kuvastuivat puhtaina ja viileinä alastomat
lepänlatvat, jotka reunustivat Korkeen ohi kylään ja järveä kohden
alenevaa harjumetsää. Metsä pyrki aina niemekkeelle asti, jonka kärjessä
muhkeat halavapensaat sen päättivät. Ne olivat kuin metsäjoukkiosta
eronneita, hienostuneita yksilöitä, kauniita, kaarevapiirteisiä, kauas
näkyviä. Niiden kohdalla oli harmaassa jäässäkin hienompi sävy, ja
niiden takaa aavisti näkyvän sen nimittämättömän tapauksen, josta tämä
Korkeen pihamailla vallitseva tunnelma vain oli kaukaista säteilyä. Pari
rastasta lensi yhteen ääneen vikertäen sinne päin, ne olivat siksi
korkealla, että auringon valo vielä kellersi niiden vatsahöyheniä.
Tuntui melkein siltä kuin niiden sorea ääni olisi _näkynyt_ tuona
kellerryksenä.

Korkeen tummasilmäinen tytär istui jo tällöin pienellä jakkaralla
saunanpesän edessä. Lekutteleva tuli valaisi vasemman puolen hänen
kasvoistaan ja heijastui pieninä täplinä molemmista silmistä, jotka
hievahtamatta katsoivat neliruutuisesta ikkunasta kuulakkaan iltaan. Hän
oli kuin siihen ikuiseksi unohtunut unelma. Sauna oli jo selkiämässä,
savutuprut olivat tyyntyneet ja riippuivat unelmoivan pään yläpuolella
kevyenä tasaisena pintana, joka hiljaa, tuskin huomattavasti valui
ovenpäällisen alitse ulos. Tulen äänikin hiljeni niin tasaisesti, ettei
korva sitä huomannut. Missään ei kuulunut eikä näkynyt mitään
häiritsevää, kaikki olevainen koetti keskeytymättä, ikäänkuin
äänettömästi puhellen viivyttää etenevää hetkeä. Pieni kolmikulmainen
perhonen näkyi yhden ruudun yläkulmassa, sen liikkumaton kuvio piirtyi
taivaanrantaa vastaan.

Siinä istuessaan Korkeen Lyyli alkoi herätä kevääseen, heräämisen tunne
virtasi kuin jokin aine pitkin ruumista.

Ja kuten unestaherääjän ensimmäinen ajatus kohdistuu nukuttuun uneen,
joka juuri poistuu siitä läheltä niinkuin jokin suuri olento, niin
painautui Lyylin mieleen nyt vahva, laaja kuva kuluneesta talvesta. Ei
hän mitään tapauksia muistanut, hänestä vain tuntui, että jotain suurta
ja pitkää on tuolla hämärtyvässä viidakossa poispäin menossa. Se viipyy
vielä yön siellä, sitä kiusaa taivaan vaaleus, ja huomenna
auringonvalossa ei mielikuvitus enää osaa sitä palauttaa. -- Kuinka
lapsellinen minä olen ollut. Talvi menee jo pois, ja tässä olen minä,
tässä ovat käteni ja rintani. Minä itkin syksyllä silloin, olin onneton,
mutta nyt se talvi on mennyt, tuosta ruudusta sen näen. Vielä toukokuu,
neljä viikkoa, kaksi viikkoa, kuusi viikkoa. Sen minä olen... Sitten on
öitä...

Lyylin katse oli hänen huomaamattaan kääntynyt akkunasta pesän
vaikeneviin liekkeihin. Hämärä oli juuri päässyt niin vahvaksi, että
tulen loisto jo voitti ilman valon ja muodosti pesän eteen ailahtelevan
loimukehän. Ulkona oli taivas ruvennut vihertämään. Perhonen käveli
ruudulla.

Jokin pitkä, toivottomasti aloitettu kausi oli päättynyt, oli tulossa
hyvin ansaittu huoleton aika, joka ei _voinut_ olla muuta kuin
onnellinen. Mielessä käväisi tanssi ja paremmat vaatteet, valoisan yön
valvominen, kasteinen viileä ruoho, paljon jo aikaisin kuviteltua, mutta
vieläkin kokematonta... -- Minä olen tyttö. Minä olen jo
yhdeksännellätoista. Väinö on jo yhdenkolmatta; se kulki jo viime
suvena, mitähän kaikkea se tietää. Martta ja Saima ovat vielä pieniä.
Minä muistan kun ne syntyivät... Minä tiedän sellaista, jota ne eivät
tiedä.

Omituinen hurja tunne hykerrytti Lyylin mieltä, silmä hehkui eikä hän
saanut käännetyksi sitä kumottavasta hiilustasta. Vaistomaisesti hänkin
tahtoi viivyttää etenevää hetkeä. Hänen mieleensä tuli hiipien ja
tainnuttaen asioita, joita ei siellä ikinä ollut käynyt, eikä hän
ymmärtänyt, olivatko ne hyviä vai pahoja, rumia vai kauniita.

Äiti tuli saunaan valmistamaan kylpyä ja näytti oudoksuvan tyttärensä
oloa. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain Lyyliin ja liikkui tasaisesti
toimessaan. Mutta Lyylistä tuntui kuin äiti olisi päässyt näkemään
jotain salaista. Hän nousi ja tuli jälleen pihamaalle.

-- Kaada vesi pois perunoista ja pane ne vatiin, huusi äiti saunasta
hänen jälkeensä.

Pihalla viipyi vielä jätteitä äskeisestä tunnelmasta, kun Lyyli asteli
saunatietä pirttiin päin. Mutta hänestä itsestään tuntui siltä kuin
hänen äskeinen pihamaalla kokemansa mieliala olisi kuulunut viime
talveen. Hän silmäili harjulle päin metsän lapetta ja koetti kuvitella,
miltä maa siellä näyttäisi. Ilma oli koleahko, haavat olivat jo jääneet
pimentoon. Ilta tuli ikäänkuin lähemmäksi ja toi tullessaan ennen
tuntemattoman, salaisen hartauden. Pahaenteinen onni vilahti juuri siitä
ohi ja katsahti kavalasti tyttöön.

Pirtistä kuului Väinön tasainen lurittava vihellys. Hän oli siis siellä
yksin, oli jo palannut työstä. Lyyli meni pakariin. Siellä paloi takassa
tuli perunapannun alla, ja takkapielen nojalla seisoi Saima katsellen
tuleen. Kaikki oli niinkuin monesti ennen, mutta Lyylistä tuntui taas
kuin jokin hyvin kaukainen hetki hänen elämästään olisi palannut. Häntä
vaivasi kevyesti, että kaikki oli niin rauhallista ja juuri tällaista.
Miksi Saima noin mietti eikä puhunut mitään? Miksi Väinö tänä iltana
vihelteli yksin pirtin hämyssä ja vaikutti sieltä käsin niin kokeneelta
ja isolta mieheltä? Missä olivat isä ja Martta? Tapahtuuko jotain? Mutta
pian päästään makuulle, saa yksin valvoa. Silloin on olo turvallista...

Ei tapahtunut vielä mitään. Korkeessa syötiin illallinen ja mentiin
sitten saunaan. Ensin menivät äijä ja Väinö, sitten Lyyli ja pikkutytöt.
Eliina, emäntä, ei mennyt ollenkaan.

Vallitsi tavallinen arki-illan raukeus, jota kuitenkin leudonsi se, että
syötiin ja vihdottiin ilman valkeata. Siitä johtui myös, että illallisen
jälkeen hiukan puheltiin ennen maatamenoa. Puheltiin Malkamäen
puustellin uudesta isäntäväestä. Puhuttiin sitten myös entisen
vuokraajan leskestä, joka oli myynyt vuokraoikeutensa. Hän oli kaukaista
sukua Korkeen Eliinalle, sen saattoi kuulla lauseitten luonteesta.
Mitään ei puhuttu hänen pojastaan, Eliaksesta. Hänestä puhuttiin
aniharvoin ja silloinkin omituisella varovaisuudella, niinkuin olisi
pelätty koskettaa jotakin, joka hänen suhteensa oli pääasia.
Korkeelaisten iltakeskustelussa oli nyt jonkinlainen penseä sivusävy,
kun ei kukaan väittänyt mitään vastaan, ja tämä hämäräkin oli oudostaan
niin juhlallinen.

Ei mitään näkyväistä tapahtunut, ei laajemmallakaan alalla. Miksikään
tapaukseksi ei voi sanoa sitä, että siellä täällä joku nuori ihminen
tavallista kauemmin katseli taivasta, jolta ei heikko kajastus enää
kadonnut koko yönä. Jokainen sellainen katselija luuli hetkittäin
olevansa yksin maailmassa, ja ajatteli silloin arinta asiaansa, johon
ajatus uskaltaa ujostelematta ryhtyä vain tällaisena täydellisen rauhan
hetkenä, kun lähistöllä nukkuvien puhdas uni pyhittää ilmapiirin. Silmä
katsoo makuulta käsin ikkunaruudusta ulos ja aavistaa lopulta kelmeän
tähden, jonka tuikkeesta on kuvastuvinaan lapsuudenaikainen käsitys
taivaasta ja enkeleistä. Mielikuvitus luo tuon arimman asian ympärille
tapaussarjoja, jotka tuijottavaa katsetta myöten siirtyvät sinne kelmeän
tähden etäiseen maailmaan. Yö kuluu hiljallensa, ja ympäriltä kuuluu
toisten tasainen hengitys, niinkuin he alati myöntelisivät jollekin,
joka korkeuksista puhuu jotakin pitkää ja mieluista asiaa. Ajoittain
kelmeä tähti kirkastuu hiukan, se ikäänkuin lähestyy katselevaa silmää.

Entiset elämykset, aivan äskeisetkin, jäävät kauas ja tuntuvat
mitättömiltä. Unelma, jota vielä illalla pelkäsin, kirkastuu nyt ja
kohoo ylös tähden valoon ... on tullut kotiin nyt tänä iltana. Taivaan
vaaleus sanoo sen ... on tullut ja käveli siellä samaan aikaan, kun minä
seisoskelin pihamaalla. Sen kirkkaasti hymyilevä ajatus se oli, joka
täällä väipähteli kohdasta kohtaan pitkin pientareita ja lepänlatvoja;
jota minä en voinut tavoittaa... Oo, nyt se on tulossa, nyt minä
ajatuksessani lausun sen nimen selvästi, nyt: _Elias_. Elias ... vartoo
harjulla, tulee tänne päin, äännähtää, näyttäytyy. -- "Ehtoota ...
Lyyli!" -- Se on minun oma nimeni.

Lyyli kohottautui jännittyneenä puolinojaan ja katsoi ulos, jossa näytti
valoisammalta kuin maata mennessä. Saima hengitti hänen vieressään.
Toistenkin hengitys kuului, ja se tuntui nyt kehoitukselta hänelle
panemaan maata ja nukkumaan. Ikkunaruudut ikäänkuin katselivat tännepäin
nekin ja myöntelivät epämääräisesti: "Niin, niin se on, niin se on."

Tyttö jätti vaalean yön yksikseen, laskeutui makuulle ja sulki silmänsä.
Nuori poika, Elias, hänen ajatuksensa sisällys, ei enää ollut jossain
ulkona, vaan ilmassa siinä sängyn läheisyydessä. Lyyli ei avannut enää
silmiään, ja kumminkin he olivat katselevinansa toisiaan... "Lyyli,
Lyyli, nyt tulee pian suvi, ihan pian ... kyllä me olemme ... oo ...
viime syksystä asti..."

Ja niin edespäin pitkin jatkuvaa onnellista unta aamun koittoon asti.

       *       *       *       *       *

Tämä eräänä huhtikuun iltana sattunut mielenliikutus jäi pian Korkeen
Lyyliltä kauas taakse, aivan kuin esikevät unohtuu ihmisiltä vihannuuden
varttuessa. Keväälle on ominaista kaiken olleen pikainen taakse
jääminen. Kaikki laajenee alati ja voimistuu. Tämäpäivä katselee eilistä
samoin kuin täysi-ihminen muistelee lapsuutensa pikku pelkoja ja
avuttomuuksia. -- Olinpa minä hempeä silloin huhtikuussa. Se oli pelkkää
talvea kaikki tyynni. Kun lepät kukkivat, ei se vielä ollut muuta, kuin
että talvi hiukan oheni ympäriltäni ja se sai minut kyyristymään vielä
tiukemmin omaan itseeni, lämmittelemään omilla ylitalvisilla
mielialoillani.

Näin oli Lyylikin tuona huhtikuun iltana ja yönä heräämisensä onnessa
tuntenut surunvoittoisen sivuvivahduksen. Jokin syvä vaisto oli hänelle
jo viime syksynä kuiskaavinaan, että tämän hänen arimman asiansa
pohjalla piilisi uhkaava murhe, ja siitä johtuen hän vaistomaisesti oli
koko talven untansa nukkunut, luonnottomasti unohtanut viime kesän
niukat hetket. Se oli helppoa talvella, jolloin kaikki seisoi turtuneena
paikoillaan, niin ettei olisi luullut minkään elävän hangen alla. Mutta
elipä vaan hienon ruohonkin itu. Kevät tuli ja tytön teennäinen turtumus
laukesi, alkoi itsestään elpyä se sielun kohta, joka pyrki täyttämään
koko sielun aiheettoman, hurjan, tuntemattoman onnen tuoksulla. Vaisto
sanoi, että tämä onni on nyt sen tulevan murheen enne, ja pyrki sitä
tukahuttamaan, torjumaan ajatuksista sitä yhtä nimeä. Mutta kevät
yllätti ja onnentunne tuli ylivoimaiseksi kuin villi vietti. Se voitti,
mieli raukeni ja ajatus antautui lausumaan sen yhden nimen huhtikuun
yönä. Aika oli vaarallinen, sillä kesä lähestyi yö yöltä. Kun oli kerran
hellittänyt, ei enää voinut kiristää, antoi mennä vain. Sielun
neitseellisyys meni, kevät sen vei. Ja menetettyä on turha surra. Paras
sitten tieten tahtoen nauttia siitä, mistä ennen luuli voivansa
kieltäytyä. --Mitäkö tästä tulee? Sitä en osaa kuvitella. Nyt, antaa
sielun laulaa nykyhetken onnea, eletään onni läpi, ehkä se on lyhyeksi
luotu.

Mille on antautunut, siihen tottuu ja alkaa katsella sitä entistä
vastustelua kuin jotain kaukaista lapsellisuutta. Korkeen Lyylistä
tuntui kuin se ilmapiiri, jossa hän liikkui, olisi avartumistaan
avartunut. Elämäntuntu ikäänkuin siirtyi oman rinnan sisäpuolelta yhä
kirkastuvaan avaruuteen, jossa sen sykintä vahvistui ja laajeni sitä
myöten, kuin itse elämä laajeni silmän kantamilla. Ihminen itse tunti
olevansa tuon kiihtyvän sykinnän alainen. Sielun ei tarvinnut enää
kyyristyä omiin kaihoihinsa, aurinko lämmitti sitä joka päivä eri
lämmöllä. Kaikki hämärä murheenpelko oli poistunut, eikä hän enää
itsekseen kainostellut sitä yhtä nimeä. Hän odotti lähestyvää aikaa
tosin innokkaasti, mutta samalla tyynesti, ja tunsi kuinka mielensä
malttaminen kasvatti ja lisäsi voimaa. Tämä sisäisen hurjuuden vaihe
ilmeni hänen ulkonaisessakin olossaan, niin että kiusamielinen Martta jo
kerran rupesi jotain viittailemaankin, saaden vanhemman sisarensa
punastumaan. Mutta päivien vauhti kiihtyi yhä, ja Korkeen Lyylin ryhti
ja kukkeus olivat kuukauden kuluessa niin varttuneet, että hän huomasi
sen itsekin toisten katseista, ja tunsi suonissaan omituisen
miellyttävää etomista.

Se huomattiin sivullakin päin. Kerran toukokuussa Lyyli oli käynyt
kirkonkylässä asti hakemassa loimilankoja kankaaseensa. Juuri
illansuussa hän palasi sivuuttaen pirtin siellä toisen täällä. Eräässä
pirtissä istui kolme akkaa kahvivadit hyppysten nenässä. Heillä oli niin
vilkas juttu, että yksi aina huulet rakosella odotti, milloin kaksi
muuta hörppäsi kahviaan ja hänkin saisi sanoa. Vihdoin toinen ryyppäsi
vatinsa tyhjäksi ja kolmas sai sanoa... Mutta juuri silloin joku meni
ohi tietä pitkin. Se akka, joka jo oli juonut, oli juuri laskemassa
kuppiaan pöydälle, kun hän huomasi ohimenijän ja hypähti ikkunaan.
Toiset tassuttivat perässä koettaen sormennenillään säilyttää vatien
tasapainoa. Ensimmäinen palasi jo takaisin. "Korkeen tytär näkyy
olevan", sanoi hän. Toiset jäivät ihan huomaamattaan tirkistämään,
kuinka Lyyli asteli ohi. Juttu oli keskeytynyt, ja akat olivat noloja,
sillä tästä tapauksesta ei millään saanut puheenaihetta. Kukaan akoista
ei ollut nähnyt Korkeen tytärtä eikä kuullut hänestä aikakausiin, ei
sitten kun hänen kukkeutensa oli noin varttunut. Siitä olisi kyllä
voinut mainita, mutta sitten olisi pitänyt jatkaa jollain jutulla, ja se
ei sujunut. Eikä sujunut enää muukaan juttu.

Lyylikin oli huomannut akat, ja hänen sydämensä sykähti ylväästi hän
tunsi kevyttä myötätuntoa heitä kohtaan. Koko ympäröivä maailma oli
olevinaan hänen jalkainsa juuressa, hänestä tuntui kuin hän käynnillään
olisi hyväillyt maanpintaa. Ilma oli kuin lämmintä hengitystä
täynnänsä, ensi kerran tänä kevännä -- suvena. Kimalainen hyrräsi
taikinamarjapensaissa, joiden lehtisilmut muodostivat vaaleita
viirukkoja, jotka kaukaa katsoen näyttivät pysyvän ilman varassa. Oli
vielä päivä, auringon valo oli hetkeksi kiihtynyt ja muistutti äkkiä
mieleen, kuinka kirkolla kauppapuodin ulkoseinällä oli lekotellut ruskea
perhonen ja sitten taas lentänyt pois. Silloin oli keskipäivä. Aamusta
oli nyt jo hyvin pitkä aika kulunut, ja kumminkin tuo aurinko vielä oli
noin korkealla. Päiväsydämen se oli pysytellyt erillään ihmissilmästä
oman laajan ja kaukaisen kirkkautensa takana. Nyt sen loiste leutoni
tasaisesti, silmä saattoi taas katsella sen hymyilyä, josta ihmislasta
kohden liekehti jokin käsittämätön iloinen ankaruus.

Lyyli oli koko paluumatkan ajatellut asioitaan, ympäröivät maisemat
olivat niitä hänelle ikäänkuin esitelleet. Niinkuin jokin elävä olento
olisi katsellut sieltä taivaan ja maan rajaviivasta, tietänyt kaikki ja
hyväksynyt ja siten vetänyt puoleensa. Se oli tämän maailman laajuus ja
vielä suuremman laajuuden aavistus. Hänestä rupesi siinä käydessään
hiljalleen tuntumaan siltä, kuin hän olisi tulossa aikuiseksi. Hän
muisti akkojen katseen sieltä pirtin ikkunasta, muisti kotolaisten
viimeaikaiset ilmeet, ja tyven itsetunto hiipi mieleen.

Hän tuli kotipihaan ja huomasi, kuinka haapojen kukkanorkot riippuivat
villavina hahtuvina, osa oli jo putoillut alas nuoreen ruohostoon. Hän
huomasi sen nyt vasta matkalta palattuaan. Siinä oli jotakin joka jo oli
ohi. Järvi lainehti, sitäkin hän tuli ensi kerran silmänneeksi.
Niinikään lainehti etäinen ruismaa, laiho oli jo kasvanut pitkäksi ja
sen vehreys hiukan laimentunut. Lyyli muisti sen saunaillan, silloin
huhtikuussa, ja tunsi, että jotakin oli kestänyt aikansa. Kuinka
sekavaa, kuinka ihmeen sekavaa oli ollut näinä viime aikoina. Jokainen
päivä, melkein jokainen hetki oli niin erilainen ja poistui heti oltuaan
ihmeen kauas. Nyt vaikutti taas tämä kotialuekin niin pieneltä, liian
tutulta. Nuorista koivuista ikäänkuin oli alati varisemassa
vihreänkellertävää pyryä, ne olivat kauneimmalla hiirenkorvalla. Mutta
Lyylistä tuntui, että ne olivat suotta kauniit, niinkuin ei kukaan
täällä nyt olisi erikoisesti niitä katsellut. -- Harjun takana, pitäjän
aukeilla oli varmaan hupaista iltaisin. Mieluisesti huokaisten Lyyli
meni lankoineen suoraan kamariin.

Pirtissä oli hiljaista, kunnes äiti lopulta kuului kysyvän:

-- Jokos muori on poikansa kotiin saanut? -- Siellä oli joku
Malkamäestä, Taave kai.

-- Ei ole vielä, kuului sivupenkiltä vastaus. -- Perjantaina se taitaa
tulla.

Lyylin mielessä liikkuivat ajatukset kuin hyräillen: "ensi lauan-tai
ilta-ilta lauan-tai". Oli kotonakin hauska taas sentään olla näin
illalla. Tuntui kuin ne keskipitäjän avarat ilmat olisivat saatelleet
häntä tänne ja pysähtyneet pirtin yläpuolelle odottamaan. -- Mutta
minäpä olen täällä huoneissa, en näyttäydy enää koko iltana. --Minkähän
näköiseksi Taave on tullut!

Pirtissäolijat kuulivat, kuinka Lyyli lähti kamarista ja lähestyi pirtin
ovea.

Taave sanoi ehtoota, Lyyli pysähtyi, Taave nousi antamaan kättä. Sitten
äiti rupesi kyselemään lankakaupoista, ja muut olivat hiljaa. Kun tuli
vaitiolo, niin Taave rupesi tekemään lähtöä ja lähtikin. Omin väin
jäätyään pirtissäolijat alkoivat liikehtiä. Pitkän ajan päästä sanoi
Väinö, tulkiten kaikkien tekemän huomion:

-- Malkamäkeen on tainnut tulla etevämpi röökynä, hohhoi. -- Väinö
haukotteli iloisesti, niinkuin olisi lisännyt että: "saadaan nähdä".

Siihen ei kukaan sanonut mitään. Lyyli seisoi itsekseen ja näki
mielessään erään uuden asian, joka sai hänet vastenmielisesti
hymähtämään. Hän ei voinut olla hymyilemättä Taavelle, joka oli
olevinaan siinä jossain lähellä nolostuneena siitä, että Korkeen Lyyli
oli nähnyt hänen lävitsensä. Kylläpä nyt maailmassa sattui asioita.
Minkähän alkua tämä kaikki on?

Yö oli hyvin valoisa. Korkeen pihamaalla näytti yhä viipyvän sitä
tyttären mukana seurannutta keskipitäjän ilmaa.

       *       *       *       *       *

Mutta Korkeen tytär nukkui sinä yönä ja seuraavinakin vahvemmin kuin
pitkiin aikoihin. Tai hän ei itse tiennyt nukkuiko hän vai valvoi, mutta
voimakas hän tunsi olevansa. Nuori veri oli kauan ollut käymistilassa ja
virtasi nyt vahvana, kuumana ja tyvenenä. Ympärillä kävi luomakunta yhä
upeammaksi. Leveälehtistä ruohoa karttui kaikkialle, se oli kuin jokin
sivutulos koko maailman väräjävästä hurmasta. Vanha ryteikkö vaikutti
lämpöiseltä, kun sen sekaan ilmestyi tuomenterttuja. Verevät avomaan
tuomet olivat yhtenä kukkahuppuna, olisi tehnyt mieli koota poveensa,
jotenkin yhdyttää itseensä niiden henki. Kun katseli niitä läheltä, tuli
ajatus vaistomaisesti hyväilleeksi maan kohtua, josta ne saivat
voimansa. Mäessä oli paikkoja, joissa jo tuoksahti herkkä kuivan maan
lemu. Siinä oli mansikankukkia.

Näitä kaikkia ei Korkeen tytär nykyään paljoa huomannut, sillä hänen oma
mielensä oli tasapainossa luomakunnan hurman kanssa. Hän oli kuin
tiedoton osa ympäristöstään. Ei hän enää itse havainnut omaa
mielentilaansakaan eikä peitellyt sitä muilta. Oli paljon sanoja ja
asioita, joista puhuivat toisenlaiset ihmiset kuin hän, ja joihin hänen
ajatuksensa ei voinut kiintyä enempi kuin saarnaan, jota äiti luki
pyhänä. Yksi sellainen sana oli rakkaus. Ei hän tiennyt mitä se oli.

Tuskin hän näinä päivinä ajatteli sitä arkaa nimeäkään, tai hän ei enää
huomannut, että se oli ainoa, jota hän ajatteli. Hän oli jotenkin
horroksissa, mutta hänen oli hyvä olla. Lanka juoksi kerinpuilta kehille
aamusta iltaan kaksi päivää. Kehien natina oli kuin hiljaista
naurunsekaista pakinaa, jota tyttö kuunteli punoittavin poskin. Tuli
mieleen Taave ja se, josta Väinö oli haukotellen sanonut jotain
lauantai-iltana Taaven lähdettyä. Häntä hiveli, että hän silloin niin
vähästä oli ymmärtänyt Taaven asiat. Voi sinua, Taave-poju.

Keskiviikkona hän loi kankaan, ja illalla Väinö piti kataa, kun hän pani
sen tukkiin. Akkuna oli auki, pääskyset olivat saapuneet.

-- Pitäisi lähteä tästä Malkamäkeen, sanoi Väinö.

-- Mitäs siellä teet? kysyi sisar.

-- Menen sinulle kaidetta hakemaan, ilvehti veli.

Sisar ei sanonut enää mitään, vaan katseli koko ajan päreitä, joita
asetteli katakierrosten väliin.

Niisinpanoa kesti torstain ja perjantain. Perjantai-iltakin kului
sentään. Illalla tuntui omituiselta panna maata tutulle tyynylleen. Kun
hän katseli siitä ulos, tuntui siltä kuin siellä olisi ollut jotenkin
viileää, vaikka päinvastoin oli hyvin lämmin. Hän ei ajatellut mitään,
nukkui viimein.

Lauantai-aamupäivällä hän lopetti niisiinpanon. Sitten hän järjesti
itselleen makuusijan aittaan. Väinökin oli jo muuttanut
porstuanperäkamariin. Sitten hän muutti pukua. Koko ajan tuntui siltä,
kuin hän olisi näin harkiten valmistellut jotain kiellettyä tekoa. Jokin
veti alati mukanaan jonnekin. Lopultakin, lopultakin oli nyt se hetki,
jolloin hän lähti -- kaidetta hakemaan.

-- Käske Eliaksenkin nyt käydä täällä joskus, sanoi äiti. Tytär meni
aitalta veräjälle päin ja sanoi välinpitämättömästi:

-- Joko se mahtaa olla kotonakaan.

-- Kyllä-mar sen kuulit, että se jo eilen tuli, sanoi äiti.

-- En minä ole kuullut, vastasi tytär taakseen katsomatta.

Hän meni menoaan ja löi laimin kaikki ne lämpöiset aarteet, joilla
maanpinta juhli tätä hänen vaellustaan.

Hän tuli Malkamäkeen, aliseen rakennukseen, jossa vanha emäntä asui.
Tervehti vanhaa emäntää ja puhui hänelle asiansa. Tervehti myös hänen
poikaansa Eliasta, joka oli iloinen ja puhelias ja katseli häntä
rohkeasti. Lopulta emäntä lähti noutamaan kaidetta ylisiltä. Elias oli
silloin kamarin puolella, mutta tuli pian tupaan.

Nyt alkoi muuan hetki, aivan mitätön ja lyhyt hetki, jota kumminkin
muuan kaunis, nuori ihminen oli odottanut tiedottomasti koko talven ja
tietoisesti, kuvitellen ja lopulta kuvitelmistaan paatuen, koko kevään.
Oli kesä, lämmin ja tyven.

Tuossa se nuori poika nyt loistavin silmin lähestyi kamarin ovelta.
Nuori tyttö katsoi suoraan häneen. Tytön silmien ilme oli ihmeellinen,
olisi voinut sanoa, että niissä paloi lämmin viha.

Poika tuli ihan lähelle, tyttö katseli oveen, niinkuin olisi sieltä
jotakuta odottanut.

-- Mitäs sinulle kuuluu? kysyi poika. Sanat eivät mitään merkinneet,
ääni oli pääasia. Poika tarttui tytön käsivarteen.

-- Hyvää vaan, oli vastaus, jonka ohessa läikähti esiin muutamia
naurunpisaroita. Tytön vapaa käsi tarttui pojan ranteeseen. Pojan vapaa
käsi laskeutui tytön taitse hänen toiselle käsivarrelleen. He seisoivat
molemmat. Pojan asento oli kuin metsänelävän risahduksen kuultuaan.
Niinkuin ovelta käsin olisi uhannut jokin vaara. Vanhan emännän askeleet
lähestyivät. Hetki oli ohi.

-- Taitaa tämä olla vähän väljä sittenkin -- kuinka sinä sanoit,
kuusi-vai kahdeksanniitistä...?

Korkeen Lyyli meni kotiin päin. Hänestä tuntui, että kesää oli ollut jo
hyvin, hyvin kauan... Hänellähän oli kaide kädessään. Tosiaan, hänhän
oli kehrännyt lankoja talvella. Kas, kuinka ne ajat nyt äkkiä tuntuivat
mieluisilta. -- Sitten hän oli kellinyt ja luonut, pannut niisiin...
Mitä ihmettä, hankkiko aurinko laskemaan? Lyylistä tuntui, ettei hän
enää nuku ollenkaan, koskaan. Hän vain käveli viilenevää, kesäistä
iltatietä kotiin päin, Korkeeseen, kotiin-kotiin-Korkeeseen,
Kor-kee-seen.



ALKU-OSA



Kesäruno alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät
rannat, harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston
muovailemat ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken, jälleen ihmisvaistoa
kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset.
Alati jatkuvaiset taivaan alla -- niinkuin päivästä alati tulee ehtoo ja
talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo. Korkeen Lyyli, nuori
tytär, lähti juuri Malkamäestä. Siitä kertomus jo alkaa täysin innoin,
sillä tämä ilta ei pääty tähän, ei läheskään. Mutta suviehtoona ei vielä
näin aikaisin lähdetä suoraan, seisoskellaan ja viivyskellään, ei olla
lähtevinään... Myöhemmin sitten, kun kesäyön henki jo vaimentaa kaikki
liikkeet ja äänet, niin ettei pelin sointi eikä tanssin jymy kuulu
etäämmälle, ennenkuin joku käy ovesta sisään tai ulos... Nyt
seisoskellaan vielä pihamailla ja istuskellaan, katsellaan maailmoja ja
taivaanrantoja. Niiden sävyssä on ikäänkuin jotain odottavaa tietoa.

       *       *       *       *       *

Malkamäen talo ja kaunis, vaihteleva kulmakunta ... nyt ollaan
sielläpäin.

Talo on loivan laakson etelään-antavalla rinteellä, sen keskivaiheilla,
yläpuolellaan hedelmätön mäki, jossa kasvaa pensaita ja yksi pihlaja.
Pihlajan juurella kivi. Moniaalta päin tullen kiintyy katse luonnostaan
pihlajaan ja kiveen. Kevätiltaisin leikkautuu niiden yhteiskuva jyrkkänä
taivaanlakeen. Voi kuvitella, että kivi ja pihlaja katselevat silloin
etelään päin, jonne pitkin vesistön sivua etenee laajapiirteinen
harjanne. Jossain kaukana sen kupeella on rannan niemeke, jonka nenässä
kaareutuvat ne halavapensaat. Niiden vaiheilla on jo toista kyläkuntaa,
joka näkee niemekkeen sorjat pensaat samoin kuin Malkamäen tienoo
pihlajan ja kiven.

Tienoolta toiselle rientää kesäinen tie monivaiheisena kuin hauska
pakina. Yhdessä paikassa on kostea painanne, jossa rehevien palmumaisten
saniaistyppäiden välissä lirisee kylmä vesi. Siinä notkea tie ikäänkuin
lähestyy kulkijaa, ilmaisee näkevänsä hänen ajatustensa hypyn,
tietävänsä hänen lähtönsä aiheen ja menonsa määrän. Mutta se ei ilku
ujostelevaa kulkijaa, vaan iskee silmää samanmielisesti ja johdattaa
hänet muina-miehinä ylemmäs, lähemmäs ensimmäistä harmaata tölliä...

Mutta kas, lauantain aurinko meni mailleen. Viilenee ja kostenee. Viikon
kestänyt arki haihtuu pois, on pyhä-yö. Hiivitään Malkamäen tanhuville,
sieltä yön kiihkeä runo pääsee alkuun. Nyt voi hyvin piillä, näin
pyhä-yönä, ei nyt huomata. Tapahtuu kaikenlaista pientä siellä täällä
pitkin yötä, ihmislasten ajatukset tanssivat polkkaa, kun heitä mennä
vilittää mikä mitäkin polkua ja piennarta. Pian jossain tapellaan, mutta
se ei kuulu laajalle eikä häiritse kesäyön leppeätä haltiaa eikä sen
toimeliaita pikku henkiä, joiden luku on sama kuin puhjenneiden kukkien
ja lehtien.

       *       *       *       *       *

Malkamäessä on ruohoinen länteen viertävä pihamaa, jota alareunassa
rajoittaa syreeniaita, varpusten mieluinen olinpaikka. Kahden
päärakennuksen akkunarivit katselevat pihamaata. Akkunoiden sävystä voi
nähdä, missä huoneissa asutaan.

Toinen rivi on vaalea, toinen punertava. Vaalea on ylempänä ja upeampi.
Siellä asuu _Olga,_ Malkamäen nykyisen isännän ja emännän tytär. Häntä
on paras katsella salaa jostain pikku-rivin akkunan pielestä, kun hän
astelee pitkin pihamaata. Silloin voi nähdä hänen silmänsä oikein,
jollei hän satu aavistamaan, että häntä katsellaan. Hänen silmiensä väri
lienee harmaa, mutta ripset ja luomikarvat ovat mustat. Niiden varjo on
kuin aineeton harso, jonka taakse vahva ja koskaan hätääntymätön katse
helposti vetää toisen heikomman katseen.

Kun Malkamäen tytär raitilla menee kahden poikasen ohi ja antaa
katseensa osua heidän silmiinsä, ei heillä kahden jäätyään ole mitään
sanomista toisilleen. Heti Malkamäkeen tultuaan hän kiinnytti itseensä
Taaven, renkipojan, joka yleensä on olevinaan kovaa poikaa. Olga tunsi
siihen halua, niinkuin terve ihminen joskus haluaa jännitellä
käsivarsiaan. Mutta Taave itki jo kerran itsekseen eräänä iltana, kun
tuon naisen soitonääni oli lakannut kuulumasta toiselta puolen pihaa.
Taave oli samaan aikaan myös lukenut erään romaani-kirjan. Semmoinen oli
pikkuinen Taave, joka osui Olgan näkyviin täällä Malkamäessä, niinkuin
jokin salolla itsekseen syttyvä ja sammuva raikas luonnonilmiö. Silloin
oli uuden isäntäväen tuliaiset. Siitä on kulunut kaksi keväistä
kuukautta. Senjälkeen on tuo samainen nainen vaihtanut kevätasunsa
kesäpukuun. Se tapahtui tänä aamuna.

       *       *       *       *       *

Alkavan kesän ensimmäinen ilta ei voi torjua Malkamäen tanhuvilta eräitä
aavistuksia. On ihmisluontoja, jotka jouduttuaan samaan ilmapiiriin
eivät voi välttää voimien mittelyä... Ilmassa tuntuu sikiävän
hillittömiä mielikuvia tulevista kuukausista, jolloin auringon voima
kasvaa päivä päivältä ja sen vaikutukset ovat vastustamattomat. Mutta
vallitsevan illan ilmeestä heijastuu myös samanlainen välkähdys kuin
yöjalkaan aikovan nuorukaisen silmistä. Jos kysyt häneltä, mistä johtuu
hänen mielensä hieno hurma, niin hän hymyilee muistuttaen nuorta petoa,
eikä vastaa mitään. Hän näyttää salaa koettelevan jäntereitään ja
nauttien vyöstään ja kellonperistään lähtee hän vihellellen alapihalle
päin... Kaikki on hiljaista, mutta odottavaa. Malkamäen vanhanemännän
poika Elias saapui äsken kanssa näille maille, tähän ilmapiiriin. Hänen
nähtiin seisoskelevan ulkona senjälkeen kuin Korkeen tytär oli lähtenyt.



Ensimmäinen kesäyö


Malkamäen pihasta muutamien lehmusten vaiheilta alkaa talon tie ja
kantaakseen jyrkkyyttä kaartuu se heti vasemmalle. Siinä kaarteen ohessa
on vanha humalisto ja humaliston takaa pilkistää harmaan rakennuksen
päätyikkuna. Rakennus on jotenkin vanhanaikainen kuusiruutuisine
ikkunoineen ja pylväsportaineen. Sitä hallitsee Malkamäen vanha emäntä
eli muori, Eliaksen äiti. Heti kun muori tänä iltapäivänä sai poikansa
kotiin, tuli heidän luokseen tyttövieras, ja sillaikaa kun muori
kiipeili ullakolla kaidetta hakemassa, syleilivät nuoret toisiaan
alhaalla tuvassa.

Muorilla ei ollut aavistustakaan tästä kohtauksesta eikä niistä
elämyssarjoista, joiden yhtymäkohdan se muodosti. Että tuommoinen
kahdeksantoistavuotias kaunis tyttö on vaaleana huhtikuun yönä
valvoskellut vuoteessaan ja katsellut tähteä ja semmoisessa
aaltoilevassa ajattomassa hiljaisuudessa kuvitellut viereensä tuon saman
nuorukaisen, joka nyt tässä hengittää samaa ilmaa hänen kanssaan; ken
voisi semmoista ajatella nähdessään tytön kunnioittavan hymyn hänen
puhutellessaan pojan äitiä. Malkamäen muori, joka salaa nautti oman
poikansa komeudesta, tunsi hyviä tunteita myös orpanansa tytärtä
kohtaan, ja antaessaan hänelle kaiteen ikäänkuin siunasi hänen kankaansa
ja lupasi tulla sitä joskus katsomaan. Kuitenkin vaivasi muoria Lyylin
lähdettyä jokin käsittämätön asia, vaikkei hän mitenkään voinut
aavistaakaan, että se olisi tapahtunut tuon tytön tähden.

Ja ehkäpä se säteilikin häneen Eliaksesta. Sillä heti kun Elias äidin
askeleet kuultuaan oli irroittanut käsivartensa Lyylin ympäriltä,
valtasi hänen mielensä suloinen malttamattomuus. Hän katseli sivulta,
kuinka Lyyli hiukan kalvenneena puhui äidille, ja hän halusi kiivaasti,
että Lyyli heti lähtisi. Lyyli ei istunutkaan enää, vaan tarjosi
epäröiden kättä äidille ja sitten Eliakselle. Kädenanti oli kuin
vieraan, epäluuloisen ihmisen, josta mielellään pian eroaa. Elias
kääntyikin pois ja meni kamarin puolelle.

Siellä hän heti istahti sohvalle ja jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hän
tunsi itse, kuinka hänen silmänsä hohtivat ja katseensa hajaantui
jonnekin näkyväisen ohi, ikäänkuin välttääkseen hämärtyvän, pienen
ympäristön ilmettä, tai pikemminkin antaakseen ympäristölle
häiritsemättömän tilaisuuden katsella hänen sielunsa liikkeitä. Tässä
tilassa ollen koko hänen sielunsa tuokiotila heijastui ympäröivän
pienoismaailman esineistä takaisin hänen tajuttavakseen. Se on
yksinäisyyden ihmeellinen ja ikuinen taikatyö: Ihmisellä on ollut jokin
elämys, jota sielu jo kauan on tiedottomasti odottanut. Hetki on ohi ja
sielu on päässyt tiedottomasta jännityksestään. Ihminen etsii yksinäisen
paikan viillytelläkseen sieluaan, ja jo hetken perästä äskeinen elämys
on tuon ympäristön taikaheijastuksen kautta liittynyt entisten elämysten
sarjaan, ja ihminen katselee tuota lisääntynyttä sarjaa samoin kuin
työntekijä karttuneita tuloksiaan. Siinä on lohdutus ja osanotto.

Näin yksinäisyydenhetkinä oli varjoisa kamari ja sen matalasta akkunasta
näkyvä mäenvierikko paljoa lähempänä Eliasta kuin se salokulman tytär,
jonka kuvio samaan aikaan eteni maiseman reunaa kohti. Tuvan
sivuakkunasta sen olisi nähnyt, ja jostain sen joku lauantai-illan
katselija näkikin. Mutta kamarissa liukui aika sekunti sekunnilta, ja
poika istui sohvankulmassa tajuamatta muuta kuin oman mielensä käynnin.
Oli viehättävää antaa illan näin kulua. Elämä ei ollut tyhjää. Eilen
illalla hän oli kaupungin ulkopuolelta katsellut, kuinka tornit, katot
ja puun latvukset ääriviivoillaan tavoittelivat ylhäistä kuulautta,
lähtenyt taas palaamaan samaa kaupunkia kohden ja pitkin kaikuvia katuja
tullut omalle ovelleen, seisahtunut siinä hetken kevään viimeisenä
iltana ja todennut, että tyhjän kadun tasainen, etenevä kivitys siinä
valossa omituisesti veti puoleensa, niinkuin nuorekas ja kevytmielinen
kaupunkilainen -- se oli eilisilta. Mutta maanpinta on tähän aikaan
rikas. Jokaisesta kohdastaan se lähettää säteen ihmisen aistimiin. Ja
iltahämyssä ei tiedä, mistä kaikki säteet saapuvat, ne täyttävät ilman.
Niitulta nousee kosteaa usvaa, siellä poimuilee matala joki. Kauempaa
ylhäältä katsoen siinä ei ole mitään erikoista, mutta jos menee sen
mättäiselle äyräälle, laskeutuu rinnoilleen ja katselee sen vettä tuuman
päästä, niin se näyttää jättiläismatelijan silmältä. Nouset ylös, joki
on taas pelkkä joki, ja sormiisi on tarttunut lemuavaa rutaa. Siinä on
kesäyön tuntua. Yhtään ihmisasuntoa ei näy, mutta tuossa tulee ränstynyt
aita päin jokea. Tuntuu oudolta nyt ajatella, että joku ihminen on sen
joskus tehnyt.

       *       *       *       *       *

Oh, kuinka on hyvä olla! Tuollapäin on tyttö, joka haluaa, että minä
kosketan häntä. Hän oli äsken täällä ja meni sinne. On kuin olisi ilmaan
sille kohdalle jäänyt jotakin. Hän on tuolta kotoisin, hän on käynyt
täällä asti, mutta ei tiedä, mitä on metsänrantojen takana. Ei se tiedä
itseäänkään, ei kaulansa kaarta eikä käsivarsiaan. Jossain pensaan
varjossa yöllä voin käydä häntä käsivarsista, istuttaa hänet viereeni
mieleni mukaan... Niin, niin...

       *       *       *       *       *

Kello tulee kymmenen. Istuttuaan kauan aikaa kotonsa katonharjalla Elias
kapusi sieltä alas, seisahti tuvan nurkalle ja katseli etelään päin.
Hänen aikansa oli jo tullut ja hän tunsi omituista hivelyä ruumiissaan,
kun joku kohta hänen tajunnassaan alati kuiskasi: "Etkö jo lähde!" Mutta
toinen kohta oli sanelevinaan: "Mihin minä sitten lähtisin ... kuules
vaan korpirastasta! Mitä kaikkea tässä hiljaisuudessa nyt liikkuu,
vaikkei ole liikkuvinaan muu kuin korpirastaan kieli. Noissa
rakennuksissa nukkuu ihmisiä, äsken näkyi muutamia naisia nousevan
saunalta taloon päin hunnut päässä. Mitä tapahtuu nyt heidän unissaan?
Joko äiti on mennyt makuulle? -- Korkeen pihamaa -- niin, se on
semmoinen."

Malkamäen Taave oleskeli yksin pirtissä. Hän tiesi hyvin, ettei kukaan
enää tulisi sinne, ja siksi hän antoi aatostensa viettää lauantai-iltaa,
hykerrellen omassa vapaudessaan. Saunasta palattuaan hän loikoi sängyllä
pää kyynärvarren varassa ja kuvitteli. Hän tiesi ettei kukaan tule,
mutta hän odotti kumminkin kärsivällisesti, voimatta oikein
itselleenkään tunnustaa, mitä tai ketä. Kello kävi seinällä käymistään,
ja laaja pirtinovi pysyi liikkumatta kiinni ja näytti siltä, kuin se
olisi yksityiskohtaisesti palauttanut esiin jokaisen kerran, minkä siitä
oli joku kulkenut. Ripa näytti melkein odottavan, että siihen aivan ensi
hetkessä joku tarttuisi. Siinä ovi yhä pysyi paikoillaan, mutta yön sävy
syventyi. Taave tunsi hyvin, mitä hän nyt taas pian tulee tekemään,
mutta viipyi kumminkin sängyllä hetkestä hetkeen. Tyhjän pirtin henki
laajeni ja tuli lähemmäksi, alkoi kevyesti aaltoilla korvissa ja
muistutella pikkupoikuuden aikoja. Ei tosin mitään tapauksia, mutta
herätteli vain muuten senaikuisia tuntuja. Omituinen etova viattomuus
täytti mielen, otti ikäänkuin haltuunsa koko miehen. Olgan kuva saapui.
Se tuli ovesta hämärään pirttiin ja katsoi heti tänne sänkyyn,
silmissään sanattoman yhteisymmärryksen hehku. Tänne, tänne: näin, näin.

Koko tätä seuraava hillitön mielikuvasarja yhtyi häiriintymättä tuohon
viattomuuden vireeseen. Salaperäinen kuvitellun onnen sopusointu piti
pitkät tovit loikovaa renkipoikaa lumoissaan. Sen onnen väri oli
tummahko. Laajan laaksoalueen eräässä kohdassa on monihuoneinen talo,
jonka laulava rastas näkee kaukaa harjulta kuusen latvasta. Talon
pirtissä on paljon hämärämpi kuin ulkona taivasalla. Pirtin sopessa
hengittää tällä hetkellä Taave-niminen olento, vaikkei sitä voisi
luulla, kun katselee rakennusryhmää kaukaa ja korkealta. Sama Taave
puhuu ja nauraa kyllä vielä joskus aika vuolaasti tanssipaikan
tanhuvilla luulotellussa humalassa.

Mutta pirtin sopessa jatkui tunnelma, kesti aikansa ja alkoi lauhtua.
Taaven tajuntaan valahti äkkiä käsitys kuvitelmien lapsellisuudesta, hän
nykäisihe kärsimättömästi ja nousi lattialle liikkumaan. Ei oikein
tiennyt mitä tehdä, mutta meni kumminkin sivuakkunan pieleen
katselemaan. -- Katsellaan nyt saatana-vie sitten kerran oikein, sähisi
hän melkein ääneen ja tuijotti uhmaavan näköisenä toisen päärakennuksen
yhteen ikkunaan. Mutta ikkuna ei sanonut mitä sen takana eli. Taaven
toinen luonto vain oli koko ajan seisovinaan siinä hänen vieressään
ilkkumassa. Hän tunsi ikäänkuin uhmaavansa sitäkin. Sitten hän taas
kääntyi lattialle, ei tiennyt mitä tehdä, meni peräikkunan luo ja otti
peilin, avasi suunsa ja katseli hampaitaan. Pani peilin pois ja alkoi
hammasta purren jännitellä lihaksiaan ja tehdä tuimia iskuliikkeitä
tyhjässä ilmassa. Naurahti... Yö oli jo kulunut myöhemmälle.

Sitten hän ihan vaistomaisesti rupesi pukemaan ylleen parempia
vaatteitaan, tuntien siinä tekevänsä jotain hyvin tyhjänpäiväistä. Mihin
hän oli menevinään? Olisi edes jossain tanssit.

Hän lähti, ja astui hyvin verkkaan ja häikäilemättä pitkin pihan sivua,
luullen tuntevansa, kuinka häntä jostain katseltiin. Hän aivan oli
näkevinään silmätkin, ei tarvitsisi muuta kuin katsoa sinnepäin... Ja
hän katsoikin, koettaen näyttää yhtäkaikkiselta. Ei mitään...

Hän kulki yhtä hitaasti vanhan emännän ikkunain ohi, joissa jo oli täysi
yön sävy, harras ja vaimentava. Ruoho oli kosteata, silmään osui joku
yksinäinen kukka, jota ei ollut siinä paikassa päivällä huomannut. --
Mahtoiko Elias olla sisällä, se tuli kyllä iltapäivällä kotiin, mutta...
Hän oli aavistavinaan, että Elias on mennyt jonnekin, ja tunsi vähän
aikaa itsensä jotenkin avuttomaksi ja syrjään jääneeksi. Mutta samassa
hän näki, kuinka kaukana kylän laidassa erään töllin puodin päästä tuli
esiin mies, hyppäsi aidan yli ja eteni vilkkaasti kylän laitaa kohden.
Taaven mielessä sykähti iloisesti: siellä on tanssit jossain. Ja hän
lähti nopein askelin ja itsekseen hymisten painamaan sinne päin...

Niin etenee nuorukaisia kesäyön hämyssä, mikä minnekin päin, ja puhelias
korpirastas laulaa ääneen itsekullekin hänen aikeensa ja ajatuksensa.

Korpirastas laulaa vieläkin, ei ole vielä ihan sydänyö.

Se laulaa vehmaassa kuusistossa. Kuusten latvat ovat toinen toistaan
ylempänä pitkin loivaa rinnettä, jonka pohjalla jossain on kostea
ojanne. Ojanteessa alimpien puitten juurilla on kätköisä hämäryys, josta
puut ikäänkuin pyrkivät ylöspäin, eivät tahdo tietää, mitä siellä
juurilla on. Sillä ylhäällä kukkivien latvakruunujen tasalla asuu
kaikilta taivaan rannoilta siihen saapuva kuulakka vaaleus. Siellä istuu
rastas eräässä latvassa, ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt
pitkin rinnettä saavat nähdä sen rosotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin.
Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat
oksat niinkuin onnelliset, soreat kädet näytellen taivaan lakeudelle
tulipunaisia käpyjään. Samalla ne muodostavat monikohtaisen pinnan, joka
varjelee liialliselta huomiolta, sitä mikä piilee niiden sokkeloissa.
Siellä on rastaan pesä, lähellä laulavaa urosta. Pesästä näkyy eräästä
raosta naaraan höyheninen selkä ja kaksi kiiluvaa silmää.

Uroksen vuolas vikerrys ympäröi pesän ja emon turvallisuuden tunteella.
Emon onni on sen alla tasaisena säilyvä lämpö ja ilmassa yhä selvemmin
tuntuva yön syvyys. Niin kauan ei ole hätää, kun yö noin hievahtamatta
kuultelee uroksen laulantoa. Keskeytymättömällä sanatulvallaan se
ikäänkuin pidättelee paikoillaan koko ilmapiiriä, yhä vaihdellen lyhyitä
kerskauksia ja pitempiä hyvänsuopia selittelyjä: -- Tuleeko-vai,
tuleeko-vai -- kaikkien-hyvä-olla-on, kaikkien-hyvä-olla-on --
mitää-mitää.

Pau ... räh. Ovi lennähti auki. Soivan ja sohisevan ilmavirran mukana
kierähti hämyiselle mäelle mies-sokelma, kolme poikaa, joista yksi pian
erosi ja kaksi muuta tempautui pirtin taakse. Heidän todistajanaan ei
siellä sinä hetkenä ollut muuta kuin unohdettu seinusta ja sitä
vastapäätä katseleva ilmanranta.

-- Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja
miehiä.

Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti. Sähisevää
sanattomuutta.

-- No!

Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua. Toinen nakkasi irti ja
sivahti nopeasti nurkan ohi pihaan, toinen hävisi seinustaa pitkin
ulkohuoneitten varjoon ja sen tien pois, kuohumielin odottaen aamuyöltä
korvaavia vaiheita.

Se oli vain lyhyt hievahdus avaruuden yhdessä pisteessä. Vaaleakatseinen
yö valvoi syvissä haaveissaan, eikä huomannut sitä miksikään. Samalla
hetkellä rastas tosin lakkasi kuin salavihkaa laulamasta, mutta sen oli
aika muutenkin...

Mutta Taaveakaan ei haluttanut olla auttajansa näkyvissä, kun tämä
palasi nurkan takaa. Huippukohta oli ohi. Jupakan aikana oli yksi ja
toinen edennyt tanssipaikan tanhuvilta ja toisia juoksahti perässä.
Taave meni omia teitään ja tuli Malkamäen pihaan jostain
odottamattomalta taholta. Samaan aikaan riutui toisaalla tanssi, ja
siellä olleen väkiryhmän jälkivaiheet alkoivat ja jatkuivat monien
näkymättömien seikkojen määrääminä.

-- Rastas lakkasi laulamasta, sanoi Elias.

-- Kuuleeko tyttö? rastas lakkasi laulamasta.

Lyyli vastasi silmiään avaamatta:

-- On sydänyö.

Niinpä niin. Nyt se jo on, sydänyö. Kiihkot ovat ohi.

Kun Lyyli silloin illalla palasi Malkamäestä, tuntui hänestä koko
vainiomatkan siltä, kuin hänen tajunnassaan olisi vallinnut jokin outo
tila, jota hän ei missään unelmiensa käänteessä ollut noina
kevätkuukausinaan aavistanut. Tuomi kukki, koivun lehdet olivat jo
isoja, tie kuivaa. Kaikki nämä seikat tuntuivat puhuvan yhteen, ja
niihin liittyi voimakkain osa hänen omaa mieltään. Niinkuin ne kaikki
olisivat jo ennakolta odottaneet tätä tällaista tilannetta ja nyt täysin
eläneet siitä, että se siis tänä iltapäivänä tapahtui, että nyt päästään
eteenpäin. Hänen oma mielensä oli ylinnä siinä riemussa. Jokin sisäinen
miellyttävä kiehunta kiidätti häntä yhäti eteenpäin, kohden jotakin
uutta elämystä, mutta hänen sisinkään ajatuksensa ei sillä hetkellä
kuiskannut mitään katkonaisia sanoja siitä, missä ja millainen se elämys
tulisi olemaan. Hän vain tajusi, ettei hän voi syödä eikä nukkua eikä
mitään toimittaa, kaikki sellainen oli jäänyt entiseen elämään ja tuntui
nyt pieneltä ja turhalta. Kumminkin veti kiihko häntä kotiin päin, pois
Malkamäestä, ja mielikuvitus hyväili sitä tuttua harjupolkua, jolta
näkyi Korkeen katot savupiippuineen ja pihamaa polkuineen. Oikeastaan
hänessä vielä sykki sama odotus kuin viime viikkojen aikanakin, mutta
tuo lyhyt kohtaus Eliaksen kanssa oli vain muuttanut odotuksen
äänilajia. Kohtauksen yksityiskohdat eivät olleet hänen mieleensä
kiintyneet, ja hän ikäänkuin salasi itseltäänkin, että sellaista oli
ollutkaan. Kun hän peltoalueen laidassa katsahti taakseen, niin hän
punastui.

Metsätiellä hän huomaamattansa hyräili jotain säveltä. Tie eteni hänen
hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä
olento, sen ura syventyi puitten väliin, jossa varjoisa iltailma
viileni. Rientävä tyttö oli yksin. Mutta kesken rientoansa hän sävähti
ja seisahti ja tummat silmät tuijottivat hetken metsän pimentoon. Siinä
oli ääneti vastatusten kaksi erilaistunutta luonnonkohtaa: ikuinen,
ajaton metsä, jonka äärettömissä solumäärissä virtaili näkymättömänä
kevään paisuttama alkuelämä; ja ihmislapsi, jonka veri niinikään
sykähdellen tiedottomasti toisti tuhansien sukupolvien takaisia
sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa metsä ja ihminen katsovat
toistaan silmäterään, taitse kaikkien kuluneitten aikakausien, joina
ovat kauas, kauas toisistaan ja alkuperäisestä yhteydestään edenneet.
Näin he joskus tapaavat toisensa, ihminen tajuaa vaistomaisesti sekä
alkuperäisen yhteyden että tuon aikojen luoman pyörryttävän
etääntymisen, ja häntä hipaisee kevyt kammontunne, rakkaudenriemussakin.

Lyyli jatkoi matkaansa ja tuli jo lähellä kotoansa olevan lähdeojanteen
kohdalle. Siinä hän istahti kivelle. Ilmapiirin kotoisuus lauhdutti
hänen mielensä virettä, niin että hän rupesi tuntemaan ja tajuamaan
täsmällisemmin. Ajatuksessa vilahti hänen kotonsa, isänsä ja äitinsä ja
koko sen elämän tuntu. Tuossa oli tölli tuon mäen takana. Ja Elias...
Lyylin mielenkäynti oli tyyntynyt, se kohoili nyt ikäänkuin loivemmissa,
lämpöisemmissä laineissa. Hän tunsi tasaista halua saada Elias vielä
lähelleen ja hän ajatteli, kuvitteli suoraan, että he tapaavat myöhemmin
jossain harjulla. Tämä kuvitelma vahvistui ja varmeni, viehätti ja toi
mukanaan toisia omituisen hempeitä kuvitelmasarjoja, joiden kaikkien
taustana oli Eliaksen henkilöpiirteet. Näiden kuvitelmien väikkyessä
hänellä oli samanlainen tunne kuin rastasemolla pesässään: mitä syvin
turvallisuus oli ympäröivinään hänet, kun hän painoi kasvonsa käsiensä
kätköön. Kodon läheisyys poisti metsästä kaikki kammon väreet, jotain
hyvää ja läheistä oli ulottuvinaan siihen aivan ohimon ja kämmenen
rajaan asti, pyrkien osalliseksi hempeistä unelmista, jotka liikkuivat
pimeässä suljettujen silmien ja sormien välissä. Lyyli viipyi samassa
asennossa hetkisen vielä sittenkin, kun hän jo oli havahtunut
unelmistaan ja poistamatta käsiä silmiltään koetti siitä
kuvitella lähellään kukkivia linnunsilmiä, sammalta ja orastavia
sanajalkatyppäitä, ja saada selville, mitkä ne sanat olivat, jotka alati
toistuivat veden lirinässä. Sitten hän nousi ja lähti.

Korkeen pihamaalla vallitsi taas lauantai-ilta, sen näki parhaiten
täältä ylhäältä. Kaivonvipu, haavat, aitan ovi näyttivät siistimmiltä:
huomenna on pyhä. Kylästä tuova tie tuntui kätkevän käänteisiinsä
iloisia aikeita. Lyyli tuli pihaan, portaille ja suoraan kamariin, jonne
laski kaiteen sängyn päädyn taakse, liikuskeli hämärässä lattialla ilman
tarkoitusta. Pirtissä kuuli hankkiuduttavan saunaan. Ehtoollinen oli
juuri syöty.

-- En minä pidä nyt saunalla väliä. -- Ei minun ole nälkä.

Hän korjasi ruokia pöydältä, kävi pakarissakin ja asteli sitten aittaan
päin, meni hitaasti sisälle ja jätti oven auki. Aika kului, liikuttiin
vielä, jossain kolahti. Tyttö oli vuoteella pitkällään, äänet saapuivat
korvaan avonaisesta ovesta, mutta mieli viivytteli unen ja toden
välillä, hiljaisuuden, hyttysen soiton hyväilemänä. Laaksoista,
niituilta lähti liikkeelle hieno, viileä kosteus ja täytti ihmeteltävän
pian ja varmasti koko ilmapiirin, jossa ihmisaistin ei kumminkaan voinut
havaita hievahdustakaan. Tyttö viipyi vuoteellaan ja mieli oli kuin
sumua pajuisen ojanteen päällä; et havaitse kuinka sumu kasvaa, ja
kuitenkin se nopeasti lisääntyy. Se lisäntyy sill'aikaa kun katsot
muualle... Viileä kosteus on jo pitkän aikaa tuntunut tytön
käsivarsissa, on jo pitkä aika siitä, kun pirtin puolella viimeksi
kolahti. Tyttö nousee kuin toisen tahdosta istualleen ja näkee, että
pirtin akkunaan on vedetty puoliverhot. Yö lienee jo pitkällä, kosteus
tuo jo mukanaan lehtien lemua ja etäisten niittujen tuntua vuoteelle
asti.

Tölli nukkuu syvässä unessa, mutta raolleen jäänyt aitanovi näkyy ylös
harjulle pitkin polun aukeamaa. Se on kuin pieni, sykähyttävä seikka,
onnenenne, joita joskus ilman syytä näyttää alkavan vilahdella ihmisen
tiellä. Ja kun ihminen huomaa sellaisen enteiden leikin alkaneen, näkee
hän niitä kaikkialla, ja lumoutunut mielikuvitus etsii ja sovittelee
niille jotain merkitystä. Jokin suuri lintu humahtaa pensaasta lentoon.
Se oli naarasteiri, joka pelästyi pesästään. Nyt sen lento lakkasi
kuulumasta. Mitä se oli?

Aitanoven aukeama näkyy harjulle kahteen katsovaan silmään ja herättää
heti vereksiä mielikuvia siitä, mitä on sen aukeaman takana.
Onnellisesti kuljettuaan Malkamäestä tähän asti kaikkien suurten ja
pienten kesäyön ilmiöiden ohitse, ylitse ja alitse; tähän asti, tuon
kiven, tuon risun, noiden oksien ja tuon näköalan vaiheille, Elias
vietti oudon maltillisesti pitkää, melkein kulumatonta hetkeä. Ken näkee
aitanoven olevan raollaan, hän ei pitkästy niin kauan kuin vielä on
iltayö. Hän antaa ovenaukeaman johdatella mielikuvitustaan.

Samaan aikaan Lyyli juuri uinaili aitassa vuoteellaan täysissä
vaatteissaan. Mieluisa raukeus oli vaivuttamaisillaan hänet täyteen
uneen, ja lisääntyvä viileys pani jäsenet kyyristymään. Mutta sitten hän
äkkiä havahtui, niinkuin joku olisi sanonut, kuinka pitkälle yö jo oli
edennyt päivän rajasta. Kun hän ponnahti istualleen ja näki ovesta
pihamaan ruohon, käväisi hänen mielessään lyhyt surunvoittoisen autiuden
tunne, niinkuin ennen pikkutyttönä. Se oli vain aivan lyhyt
mielenailahdus, joka hävisi heti kun hän viileyden ajamana nousi
seisaalleen ja meni ovelle. Mutta hänen mielensä vire oli muutenkin
muuttunut. Hän näki kuin etäämpää kaikki äskeiset kuvitelmansa, kuinka
hän vielä kohtaisi Eliaksen harjulla... Hän istahti kynnykselle...
--Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana! Minähän
tapasin jo Eliaksen, se kosketti minua, siitä on jo paljon aikaa
kulunut, senjälkeen minä jo liikuin tuolla pirtissäkin; nyt on hyvä
olla ... ei se tänne tule... Kas kuinka pirtti näyttää omituiselta,
kun on näin valoisa ja siellä nukutaan verhojen takana... Väinö on
taas poissa...

Mutta yhtäkkiä tuntui kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko
olemustaan. Hän nousi ja käveli veräjälle päin, näki jossain kaukana
sumua ja kuuli korpirastaan laulua. Ja joka askeleella, minkä hän otti,
vahveni hänen ympärillään kesäyön henki, ja vaikka hän oli niin tuiki
tutulla maalla, tuntui joka askel vievän häntä yhä syvemmälle jonnekin
outoon ja ihmeelliseen, josta jo kauan sitten oli häipynyt pois kaikki
ajallinen: päivä ja auringonpaiste.

Hän ei ollut vielä huomannut Eliasta. Sillä Elias oli heti nähdessään
tytön ilmestyvän aitan kynnykselle laskeutunut maahan istualleen ja
alkanut ihmetellä ruohon lemua. Hänen ei tarvinnut katsella eikä
ajatellakaan tyttöä, tyttö oli tuleva tänne kohta. Tyttö tulikin, ja
niin he tapasivat toisensa niinkuin lukemattomina kesäöinä lukemattomat
nuoret ihmisparit ovat toisensa tavanneet äsken heränneen lemmen
hurmassa.

Sekä pojasta että tytöstä tuntui ihanalta ensi kerran häiriytymättä
syleillä toisiaan. Mutta huolimatta ihanuudesta oli siinä kuitenkin
jotain aivan toisenlaista, kuin he kumpainenkin olivat tällaisesta
kohtauksesta ja kosketuksesta ennakolta kuvitelleet. Ne seikat, jotka
heidän veriään nyt hurmasivat, olivat omituisen pieniä sivuseikkoja,
jotka eivät milloinkaan olleet esiintyneet kuvitelmissa ja joiden
olemassaolon he vasta tällä hetkellä huomasivat, kuten vaatteiden ja
ihon tuoksu, käsivarren paine niskassa ja kaulassa, sormien paine leukaa
vastaan. Poika ei ollut vielä milloinkaan suudellut naista muuten kuin
mielikuvituksessaan nähdessään kaupungin kaduilla ja tanssiaisissa
upeita kaunottaria. Tyttö tuskin tiesi sellaisesta mitään eikä ollut
koskaan kuullut sellaista mainittavan poikien ja tyttöjen salaisista
asioista puhuttaessa tai heistä niistä kiusoiteltaessa. Siitä syystä
tulivat heidän nyt saavuttamansa kokemukset tässä kohden erilaisiksi.
Poika harkitsi, että nyt hän sen tekee. Mutta kun hän sen oli tehnyt,
oli hänen ensimmäinen tyydytyksensä tieto siitä, että hän nyt siis oli
suudellut naista, että hän siis tiesi, millaista se oli, että tuossa nyt
makaa tyttö, jota hän on suudellut. Tyttö taas ei alussa ymmärtänyt
pojan aikeita, sitten hän aavisti hiukan sinnepäin ja vastusti
vaistomaisesti. Mutta kun se sitten tapahtui, raukeni hänen koko
olemuksensa sen suloon, ja hän tunsi samassa hetkessä muuttuneensa kuin
uudeksi olennoksi, joka kokonaisuudessaan halusi keskittyä
sulkeutuneiden silmäluomien alle ja siinä painautua pojan kaulan
turviin, pyytämättä muuta kuin tuon kohdan kaulasta. Läheiset
luonnonesineet tuntuivat nyt mitättömiltä ja kaukaisilta. Ajan ja paikan
suhteet valahtivat erilleen hänen tajuntansa muusta sisällöstä,
muuttuivat epämääräisiksi kuin unessa. Ne osat hänen ruumistaan, jotka
koskettivat maanpintaa, tuntuivat ikäänkuin työntävän sitä pois
yhteydestään, ja maanpinta taas painoi hänen ruumistaan ikään kuin
vasten tahtoaan, kun ei voinut toisinkaan olla.

Nyt se tapahtui toisen kerran -- -- --

Poika ei sulkenut silmiään. Päinvastoin teroittuivat hänen aistimensa
omituisesti tarkkaamaan kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia. Korva
kuulteli hetkisen rastaan jokerrusta, kunnes silmä vuorostaan alkoi
erotella yhden ruohonlehden suonia ja senjälkeen tytön alahuulen hienoja
uurteita. Kuluva hetki ei enää kiihoittanut hänen mieltään, hänen
ajatuksensa oli niin selvä, että hänen teki mieli hymähtää, nähdessään
tytön makaavan siinä hänen käsivarrellaan silmät kiinni. Mutta kun tyttö
hiukan raotti silmiään, tunsi poika samassa kasvoilleen leviävän
hurmanilmeen ja hymyilevänsä siihen tapaan, että hampaat näkyivät. --
Tyttö, tyttö, kuiskasi hän, ja tyttö sai jälleen aiheen sulkea silmänsä.

Niin viettivät Elias ja Lyyli lempensä ensimmäistä kesäyötä harjun
lappeella, puitten varjossa taivasalla, ja saivat kokea samanlaisia
tunteita ja elämyksiä kuin lukemattomat muut nuoret parit samanlaisina
kesäöinä. Mutta kumpikin he olivat siinä uskossa, että tällaista
tapahtuu vain heille. Poika oli kuullut ja kuvitellut paljon tällaisesta
kohtauksesta eikä voinut nyt torjua sisimmästään pientä ihmetystä sen
johdosta, että toteutuvan lemmen sulo olikin niin yksinkertaista ja että
sen päätekijöinä oli sarja aineellisia pikku aistimuksia, jotka olivat
sitä laatua, ettei niitä kaikkia voinut edes itselleen sanoilla tulkita,
ja tuntui melkein hienosti kiusalliselta, että oli ne kumminkin
havainnut. Mutta siitä huolimatta hänellä oli samanlainen tunne kuin
ihmisellä, joka on äkkiä rikastunut ympäristön sitä vielä aavistamatta.
-- "Tuossa on Lyyli ja se on minun. Se on ihmisen tytär, nuori -- --"
Siihen tapaan hänestä tuntui, ja kun hän sen tunteen valossa katsoi
tytön muotoja, pyrki uusi lemmenvaihe jo alkamaan hänen itsensä sitä
tahtomatta. Mutta kun hän havaitsi itsessään tämän, jäi hän pitkäksi
aikaa liikkumatta tuijottamaan tytön hiusten ohi viereensä maahan. Ja
siinä kuluivat hetket Elias-pojalta siihen asti, kunnes rastas lakkasi
laulamasta. Silloin hän puhui joitakin sanoja ja se oli onneksi, sillä
tyhjä pysähdys oli tulemaisillaan liian pitkäksi. Pojalle se jo tulikin
liian pitkäksi, sillä hän ajatteli ja harkitsi ja teki havainnoita
omassa itsessään. Ja kun hän havaitsi, että tuo hänen yhteen asentoon
pysähtymisensä oli teennäistä, pelkäsi hän, että tyttökin sen havaitsee.
Mutta tytön onni oli vielä ehjä, sillä hän ei harkinnut eikä tehnyt
havaintoja, ei arvostellut onneaan, vaan antautui sille. Ikäänkuin onnea
täydentääkseen vilahtelivat kevätkuukausien muistotkin nyt uudelleen
hänen mieleensä ja tuntuivat vasta tässä yhteydessä saavan oikean
merkityksensä, ne kuuluivat tämän hetken kokonaisuuteen.

Kaikkikokenut luonto oli läsnä kesäyön muodossa, niinkuin suuri
rauhallinen katse, joka näkee, että kaikki käy juuri samoin kuin aina
ennenkin. Korvallaan se kuuli juuri tällä hetkellä tappelun kahakkaa,
mutta silmällään se katseli kahta nuorta. Kas, näytti siltä kuin tyttö
olisi jollain näkymättömällä tavalla saanut aavistuksen tappelusta. Hän
nousi istualleen ja sanoi:

-- Nyt pitää lähteä jo --

Ja hetken päästä lisäsi hän hymyillen ja poikaa silmiin katsoen:

-- kun rastaskin jo lakkasi laulamasta.

Hetken päästä on pieni paikka jo tyhjä, eilinen ilta on kaukana. On jo
ollut lyhyt, valoisa yökin, jota tuskin on huomannutkaan se, joka
ehtoolla liikkeelle lähti. Itään on ilmestynyt aurinko, kosteanpunainen,
läikkyvä kiekko. Rivakasti käyden kädet taskussa ja hartiat hiukan
kumarassa etenee jotain kyläntakaista suopellon sivua töllinpojan hahmo.
Siitä on kolme tuntia, kun hän kuohumielin lähti tanssipaikasta. Nyt hän
on laimea kasvoiltaan ja häntä vaivaa kirkastuva päivä, kun hän lähenee
kotoaluettansa, mäkistä töllikulmaa. Kun hän hyppää aidan yli,
värähyttää risahdus koko sädehtivää ilmaa. Hän tulee puodin taitse
humaliston ohitse ja livahtaa luhtiinsa. On jo suuri päivä, vasikka
ravistelee korviaan tarha-aidan takana. Siinä meni ovestansa sisään
viimeinen yökulkija, nyt hänenkin vaatteensa jo riippuvat luhdin
seinässä, kello tikittää liivintaskussa. Jostain raosta osuu varmaankin
luhtiin rusopunainen valosuihku, niinkuin viimeinen saattaja yölliseltä
retkeltä. Mutta poika kätkeytyy peiton alle ja sulkee ajatuksessaan koko
retken kaikkinensa luhdin seinien ulkopuolelle, ikäänkuin kääriytyy
tähän kuvitelmaan, hykertää ruumistaan unohtaakseen ja vajoo uneen.

Pikkulintujen karttuva helinä on kuin vihreiden alojen vastavaikutus
auringon säteille. Käki kukkuu sunnuntaiaamua, ja kiiltorintaiset
pääskyset sinkoilevat sinne tänne Malkamäen pihamaalla. Niitten vikinä
tunkeutuu Taaven tajuntaan, hänen ajatuksensa raukenee, hän huomaa
hajamielin katselevansa pihamaata, jonne aamu hiipii. Kun hän taas
silmää ylärivin akkunaan, on siitä jo hävinnyt se öinen sävy, joka on
häntä pidellyt tässä pirtinakkunassa siitä asti, kun hän tanssista
palasi. Mutta nyt on akkuna kalsean näköinen, ikäänkuin haluton. --Mene
jo maata, hulluparka.

Mutta vielä ovat jäljellä viimeiset säkeet tämän yön runoelmasta.

Malkamäen tytär Olga nukkuu vuoteessaan, kun ensimmäisen kesäyön jälkeen
sunnuntaiaamu kirkastuu ulkona teillä, kedoilla ja vetten päällä.

Maisemat joutuvat auringon valtaan. Se oli jo taivaanrannan yläpuolella,
kun viimeiset yökulkijat pujahtelivat pesiinsä, mutta se ei silloin
vielä alkanut paistettaan, se vaan oli ilmestynyt sinne valmiiksi
odottamaan yöelämän viimeisten liikahdusten asettumista. Sen jälkeen
vasta alkavat ne salatut hetket, joita ei kukaan näe ja joina muutos
tapahtuu. Sillä suvinen aamu ei tiedä mitään edelläkäyneestä yöstä, se
on kuin eri henkilö, joka saapuu pitkin kirkastuvaa ja laajenevaa
taivaankantta ja alkaa lausua tai laulaa aivan toisenlaista runoa kuin
se oli, jota eilen illalla kuiskasi korvaasi kesäyö. Yön sisällys oli
salaperäistä, täynnä monenlaisia näkymättömiä intohimoja, jotka
saattoivat nuoret ihmislapset jättämään kotisoppensa, häviämään ulos
seikkailuille sumun ja ruohon lemuun. Mutta sunnuntaiaamun runous on
niin kirkasta ja korkeata, ettei sen tarvitse kätkeä mitään. Se ei
kuiskaa mitään yksityisen korvaan, ei kiihoita tappeluun eikä hekumaan,
jotka ovat hämärän ilmiöitä. Ne pyyhkiytyvät pois, kun aamu alkaa, aamu
ei tunne niitä. Pieni, ruohoinen kohta harjun lappeella, lähellä Korkeen
tölliä, näyttää kuultelevan taivaan äänetöntä aamusaarnaa, kun joku
aikaisin herännyt aamun katselija sattuu liikkumaan siitä ohi. Harjun
taakse paistaa aurinko tavallista tiiviimmin erään toisen asumuksen
seinustalle, ohramaahan, ja mitään aavistamatta lämmittää ja kaunistaa
niitä kiivaita jalanjälkiä, jotka siihen yöllä ovat ilmestyneet. Saman
asumuksen pirtinakkunoiden läpi se jalosti kirkastaa kaikkialla
hievahtamatta asuvan tomukerroksen. Moniaalla se myös osuu nukkuvien
ihmisten kasvoihin ja saattaa heidät heräämään. Ihminen herää ja huomaa,
että kaikki ennen häntä herännyt on antautunut aamun valtoihin, ja
antautuu hänkin. Aamu kirkastaa yöllisen lemmenhurman kuvitelmat samalla
tavalla kuin sen ruohoisen kohdan siellä harjun lappeella, ja valaisee
yöllisiä kostotuumia samanlaisella valolla kuin niitä jalanjälkiä siellä
seinustalla. Asumusten läheiset kummut ja mäet ovat aamuauringon
valtapaikkoja, niiltä se hallitsee maisemia ja ikäänkuin katselee ja
kuultelee, kuinka sen määräämä tunnelma aaltoilee ilmassa ja äänissä ja
kaikkien kappalten pinnassa, ehtii kylistä kyliin, kirkosta kirkkoon, ja
jo muutaman tunnin päästä virtailee monien urkujen alkusoitoissa.

Nyt on kello vasta kuusi. Nukkujan korvaan tunkeutuu pääskysten vikinää,
mutta hän ei tajua sitä siksi, se liittyy hänen unensa ailahduksiin.
Aurinko paistaa jo hänen kasvoihinsa, valaisee hänen tietämättään kahden
etuhampaan kärkeä ja ylähuulen uurretta; niin että jos joku niitä nyt
salaa katselisi, näkisi ne toisenlaisina kuin päivällä, ikäänkuin
jostain verhosta paljastuneina... Nukkuja vetää syvään henkeään, huulet
liikahtavat ja koholle kaartuneet ohimohiukset hyörähtävät.

Varhaisen aamun hiljaisuudessa täyttyi huone auringon säteillä. Valon
sädehtiminen oli erittäin kiihkeä sileän oven pinnalla. Ovi oli jäänyt
pienelle raolle, jonka kautta saattoi aavistaa, kuinka viereisessäkin
huoneessa aamu paisteli... Sillä nukkujan silmät olivat nyt juuri
auenneet; kas, ne näyttivät melkein sinisiltä tässä valossa. Huomaamatta
omaa heräämistään, hän pysyi vielä paikoillaan, jäsenen hievahtamatta,
vaistomaisesti tahtoen pysyttää haipuvaa unta tajunnassaan. Muuan poika
oli äsken juuri liukuvinaan siitä ohi naljailevin ilmein. Mutta kuka
ihmeellinen se oli, ja minkä sukkeluuden se sanoi mennessään? Ei
palannut enää takaisin, hiljainen ympäristö vain tuttuine esineineen
tunkeutui tajuntaan. Mutta hän viipyi yhä liikkumatta paikoillaan ja
tuijotti ovenrakoon, josta näkyi kirkkaampaa valoa. Tuntui siltä, kuin
se uni olisi häipynyt sinne ja sieltä jännittäisi hänen ajatustaan. Nyt
tapahtuu jotain. Raosta pistäytyy esiin pieni, harmaa käpälä ja alkaa
haparoida ylös ja alas. Vähän päästä ovi kevyesti narahtaa, käpälä
pysähtyy, ja sen oheen ilmestyy hento, punertava turpa ja valkoinen
rintatäplä. Se on kissa, pieni poikanen. Etukäpälä tavoittaa jo
kauemmas, ja pyöristyneet silmät tähtäävät kauhistuneen näköisinä
sängyssämakaajaa. Se näyttää kiihkeästi harkitsevan, uskaltaisiko vielä
lähestyä, mutta kun sängystä näkyvät ihmiskasvot yhä pysyvät
liikkumatta, vääntäytyy se rohkeasti sisälle ja seisoo kohta valoisalla
matolla hiukan neuvottoman näköisenä, häntä kaarella. Kun ei vaaraa
yhäkään näy, juoksahtaa se äänen kuulumatta peremmälle jääden
kummastelemaan maton kuvioita, joita ei käpälä voi erottaa, vaikka se
silmään paistaa kirkkaan punaisena. Viereinen kuvio pyrkii myös silmään,
ja kun sitä katsoo, näkyy taampaa ikkunaverhon lieve, valkoinen
säilikönkulma, näkyy kohta kohdan vieressä, tuntuu valon täyteinen ilma
ja vaaraton vapaus. Hip-hei! ja niin perältä ovelle ja ovelta perälle ja
hip-hei! Käpäläin tepastava ääni vaikenee yhtäkkiä, pysähdytään,
peräydytään vähän, niinkuin kisaisi mukana joku näkymätön. Ja sitten
taas äkkiä kauhistuneeseen pakoon.

Sängystä katselevat silmät hievahtamatta tätä menoa. Se on kuin sen
äsken paenneen unen toimia.

Mutta aamu varttuu. Kissanpoika tyyntyy laukastaan, päästää näkymättömät
kisatoverit menemään ja jää asiallisen näköisenä, kuin täysi-ikäinen
kissa, istumaan keskelle lattiaa, katse kiintyneenä akkunanruutuihin.
Yhtäkkiä se pari kertaa hyvin kiivaasti nuolaisee rintaansa, aivastaa,
ja nuolaisee taas. Sitten sen silmät alkavat hitaasti painahdella
kiinni, ja lopulta koko pikkukissa vaipuu matolle pitkäkseen. Siinä sitä
sopii katsella. Se on keväällinen poikanen, se kasvaa joka päivä, minkä
kesä lähestyy. Nyt se nukkui tuohon.

Huoneessa on taas uneliasta. Sängyssämakaaja kääntyy poispäin, hengähtää
ja irroittaa palmikon olkapäänsä alta, niin että koko musta hiuspehko
tulee näkyviin. Äskeinen uni ei enää palaa selvänä, mutta se väikkyy
miellyttävän lähellä.

Myöhemmin sekä kissa että nainen heräävät ja alkavat liikuskella
talossa.



Sunnuntai


Korkeesta menivät Ville ja Eliina kirkkoon ja Martta livahti pian
senjälkeen kylään. Saima ja Väinökään eivät enää olleet sisällä. Lyyli
hyräili yksin laakeassa pirtissä, jonka ilma oli täynnä auringon
sunnuntaisäteitä. Saattoi melkein sisälläkin erottaa, kuinka ulkona
seinustalla ruoho lemusi ja kasvoi. Vaikka oli hiljaista, pyrki korvakin
osalliseksi muitten aistien ilosta, se luuli kuulevansa, kuinka päivä
paistoi.

Koko aamun aina tähän asti oli Lyylin olo ollut niin vapaata ja
tasaista, kuin ei mitään olisi yöllä tapahtunut. Hän oli häärinyt äidin
apuna aamuaskareissa nopsemmin kuin koskaan, ja toisten
kirkkoonlähtötunnelma oli lämmittänyt häntä, hän ikäänkuin havaitsi
sellaisen tunnelman olemassaolon nyt vasta ensi kerran. Niin kauan kuin
toisia oli näkyvissä, pyrki hänen huomionsa vaistomaisesti kiintymään
kaikkiin pikkuseikkoihin, sielu pyrki täyttämään jokaisen
silmänräpäyksen jollain, millä hyvänsä, siihen asti, kunnes hän sai olla
vallan yksin. Sädehtivä sunnuntaiaamu tuntui maltillisesti, salaa
muilta, yhdessä hänen kanssaan odottavan sitä hetkeä. Vielä oli koko
yöllinen elämys painettuna sielun syvyyteen, josta sillon tällöin siinä
hääriessä vain pieni pyre nousi pinnalle, ikäänkuin veikeästi
muistuttaen, että tämä toimelias touhu on teennäistä, että sinä tyttö
odotat vain koska pääset yksin ja saat antaa vapaasti tulvia esille sen,
mitä nyt pidättelet syvyyksissä.

Kun sitten hiljaisuus alkoi, pyörähti Lyyli vielä pihalle ja silmäili,
olivatko Väinö ja Saima todellakin edenneet pois pihan piiristä. Ei
niitä kuulunut eikä näkynyt, pääskyset vain pitivät peliään sujahdellen
avoimesta navetanovesta ulos ja sisään. Niiden äänestä ja lennosta
saattoi havaita, että nekin pitivät olevansa yksin koko töllissä. Lyylin
läsnäoloa ne eivät näyttäneet ottavan lukuun. Yksi istahti hänen
kohdalleen räystäälle ikäänkuin sanoen, että katsele nyt sitten kerran
läheltä pääskysen rintaa, tyttö. Ja tytöstä sen enempää piittaamatta
näytti vain harkitsevan, millaisia kiemuroita taas lähtisi tekemään; oli
kuin ilmameren kylvystä rannalle hetkeksi istahtanut lämmin olento.

Nyt Lyyli siis oli yksin. Mutta hän istahti vieläkin pirtinportaille ja
katseli pääskysiä, tarkkasi niiden liikkeitä ja höyhenten metallikiiltoa
niinkuin jotain hyvin tärkeätä seikkaa. Ei ollut kiirettä, hän tiesi nyt
olevansa yksin ja milloin tahansa voivansa tehdä sen, minkä tiesikin
vielä tekevänsä: mennä ja oikaista pirtin sängylle, kätkeä päänsä
tyynyyn ja siinä ruumistaan huojutellen päästää viimeöiset tunteet
uudelleen tulemaan ja ajatella sitä yhtä... Mutta nyt hän vieläkin vain
katselee niemekkeen halavapensaita, kylää, ja sitten taas tätä omaa
pihaa. Siinä sivussa käväisee mielessä töllin nimi ja hänen oma nimensä,
ja kun hän samalla hetkellä katselee pihamaan polkua, näyttää se
ikäänkuin jollain tavoin avuttomalta, liian tutulta... Nyt isä ja äiti
rukoilevat kirkossa...

Tämä jälkimmäinen ajatus aiheutti outoudellaan hänen mielessään kevyen
herpaannuksen, johon liittyi jokin käsittämätön suloisen äitelä tunne.
Hän nousi ja meni pirtin sängylle pitkäkseen ja melkein ääneen hymisten
tunkeutui yöllisten elämystensä kätköihin ja antoi kaikkien ajatustensa
valtoimenaan syöksyä sen kuvan ympärille, josta ne koko aamun tähän asti
olivat pysyneet erillään jonkin erikoisen tahdonosan ehkäiseminä.

Lyyli ja Elias eivät milloinkaan olleet puhuneet toisilleen mitään
asiallista. Ollen kaukaisia sukulaisia olivat he kyllä tunteneet
toisensa lapsuudesta asti, mutta he olivat tavanneet ani harvoin ja
silloinkin aina vanhempainsa seurassa. Lapsena oli Elias joskus
leikkinytkin Lyylin ja Väinön kanssa, joka oli hänen ikätoverinsa ja
pikkupoikana jotenkin vilkas, mutta ujompiluontoinen Lyyli oli aina
pyrkinyt jäämään katselijaksi -- tummine silmineen. Isommaksi tultuaan
näki Elias Lyyliä vielä harvemmin, sillä hän ei paljoa pysynyt
kotomaissa kesäisinkään. Hän oli jo melkein unohtanut koko tytön, kun
hän taas viime kesänä tapasi hänet kirkonkylässä eräillä
vakavaluontoisilla juhlilla. He olivat silloin kumpikin äitinsä
seurassa. Äidit rupesivat puhelemaan keskenään, mutta lapset, vaikka jo
olivat täysiä ihmisiä, kulkivat toisilleen mitään sanomatta heidän
perässään. Kuitenkin aiheutti se kohtaus kummankin mielessä lyhyen
palauksen lapsuuden aikoihin, niinkuin sellaisen joskus aiheuttaa
auringon kimellys jostain pilvenrevelmästä. Sitten kerran loppukesällä,
kun pyhäpäivä oli oikein korea, lähti Malkamäen muori huvikseen Korkeen
Eliinaa katsomaan ja Eliaskin lähti, ja silloin tapahtui, niikuin kai jo
on kerrottukin, se mikä aiheutti tämän: että Korkeenkin hiljainen tytär
nyt tuossa vuoteella yksinään tuuditteli mielensä onnellista kiihkoa.
Mutta vieläkään he eivät olleet puhelleet muuta kuin joitakin aivan
mitättömiä sanoja, joita kumpikaan ei sen enempää ajatellut eikä
muistanut.

Eliaksen nykyinen kuva humahti siis Lyylin tajuntaan yhden yön kuluessa
ilman valmisteluja, ilman häämöttävää lähentymistä. Eilen aamulla ei
sitä kuvaa vielä ollut, oli vain sen kaipuu, joka sekin oli kuukausien
kuluessa omaan itseensä jo melkein turtunut. Tänä aamuna herätessä
tuntui heti, että kuva nyt on siellä, syvällä tajunnassa, että se on
sinne yöllä tuotu, ikäänkuin jätetty hänen huomattavakseen. Hän huomasi
sen, mutta otti esille nyt vasta. Nyt oli se hetki, tässä vuoteella.

Pojan ulkomuotoa ei tyttö saanut mieleensä palaamaan, mutta hänen
näkymätön olemuksensa ympäröi ja täytti tytön olemuksen, niinkuin ilma
täyttää monikohtaisen maanpinnan sopet. Tyttö kätki päänsä käsivarttensa
suojaan, niin että hän vain aavisti lähellään sädehtivän auringonvalon,
joka tällöin tuntui pojan lähestyvältä hymyltä. Koko viimeinen kohtaus
seisoi ikäänkuin paikoillaan jossain, niinkuin koko tähänastisen elämän
ansaittu saavutus. Jokin kohta tytön sielussa tuntui yhä toistavan sitä
onnellista seikkaa, että tämä päiväkin on sunnuntai, oikea sunnuntai, ja
että on suvi. Ei ole kiirettä, suven rikkaus karttuu, edessä on pitkä,
pitkä sarja pelkkiä sunnuntaita, niinkuin pieniä, sädehtiviä aurinkoja
alkaen täältä pihasta ja niin aina pitkin maisemia, joita myöten
sunnuntaisin voi liikuskella, millon missäkin, ja istahtaa katselemaan
vettä, kylää ja aurinkoa.

Tyttö ei kuitenkaan kuvitellut mitään uusia kohtauksia pojan kanssa, nuo
suviset sunnuntait hän kuvitteli vain siitä vuoteelta käsin suoraan
välittömästi jatkuviksi. Elämä oli valmis, hän tunsi kaiken
saavuttaneensa, ei sellaista asiaa voisi toistaa. Kevätkuukausien, koko
tähänastisen elämän kokooma jännitys oli suloisesti lauennut. Viime
yönäkö se siis tapahtui? Viime yönä! Ja sellaista se siis oli, minkä
tuleman piti! Poika pitää minua sylissään ja antaa suuta. Oooh ...
mm ... mm ... sellaista.

Tyttö huomasi oman kiihkonsa, niinkuin joku olisi akkunan takaa
kurkistanut, ja akkunaan katsomatta korjaili asentoaan, niinkuin olisi
vuoteella vain tavallista pyhäunta ottamassa. Sitten hän taas jatkoi
äskeistä, kertasi mielessään kaiken viimeöisen, joka yön mukana oli
poistunut jonnekin ihanaan saavuttamattomuuteen.

Ulkona edistyi sunnuntai ja mäessä viihtyivät mansikankukat, niinkuin
hohtavat silmät, joita ei päivä häikäise. Pääskysten meno jatkui
tunnista toiseen, ne kiitivät jättäen jälkeensä laulunvikerrystä kuin
sävelporeilua ilmamereen. Taivas ja maa olivat sovussa keskenään,
katselivat yhteisymmärryksin kaikkea olevaista. Ja ylinnä oli aurinko.

Tyttö nousi vuoteelta istualleen, ja silmät ilmaisivat, että hän oli
äkkiä havainnut yksinolonsa. Katse oli käsivarsien kätkössä laajentunut
ja äärimmäiset ohimohiukset olivat hienosti harittuneet. Siinä
istuessaan hän näytti siltä, kuin olisi hetkiseksi jättänyt sielunsa
ovet avoimiksi, niin että ulkoa tulvehtiva luonnontunnelma pääsi sinne
sisälle. Sellaisena hetkenä kevenee ihmislapsen kohtalo, kun hän tuntee
luonnon kanssa samalla tavoin, näkee kohtalonsa yhtenäisyyden kaiken
muun kanssa. Olipa kohtalo tumma tai valoisa, niin se tällöin saa aina
samanlaisen, hiukan surunvoittoisesti miellyttävän tunnearvon. Sen koki
nyt tämäkin töllintytär, joka viime yönä oli ensimmäisessä
lemmenkohtauksessaan. Poloinen töllintytär muuten, sillä hän eli nyt
siinä kuvitelmassa, että tuo yö oli sisältänyt kaiken. Niinkuin sen
olisikin pitänyt sisältää. Mutta tuo luonto, joka katseli tuolla ulkona,
näki kaikki ikäänkuin kauempaa ja ymmärsi, että _se_ yö oli tytöltä
iäksi mennyt. Ja niinhän tyttö itsekin sen ymmärsi.

Juuri kun tyttö oli painumaisillaan liian syvälle hiljaisen hetken
ajattomuuteen, saapuivat veli ja sisar, ja syntyi vapauttava rupattelu.
Väinöllä näkyi olevan aavistuksia Lyylin viime yöstä, oli luultavasti
lähestynyt kotoa samaan aikaan kuin Lyylikin meni aittaan. Tämä huomio
ei ollut Lyylille vastenmielinen. Kun Saima meni ulkoa hakemaan vettä
pulloon, pannakseen siihen kukkasia, katsoi Lyyli veljeään silmiin, ja
kysyi missä tanssi oli.

-- Linnassa vaan, vastasi Väinö kuin jollain uhalla. Ja hetken vaitiolon
jälkeen lisäsi:

-- Kallekin ropsi Vähänmäen Iivaria.

-- Kas kun et sinä saanut? virkkoi Lyyli.

-- Ne on eri miehet, jotka saavat, vastasi veli. Hetken päästä kysyi
Lyyli:

-- Mistä Kalle Iivarille suuttui?

-- Taave siellä ensin soitti suutaan Iivarin kanssa, kutitti Iivaria
leuan alta, ja Iivari yritti antaa takaisin, mutta Kalle tuli ja vei sen
pihalle.

-- Vai oli Taavekin, sanoi Lyyli ja hymyili omituisesti. Väinökin
hymyili merkitsevästi. Taave oli näet Lyylin vanha "sulhanen".

Tämä pieni keskustelu, jonka käänteet vain he kaksi ymmärsivät, palautti
Lyylin taas nykyisyyteen. Sädehtivä sunnuntai jäi ikäänkuin sivulle, ja
yöllinen kohtaus jollain lailla kalpeni hänen mielessään, vaikkei hän
itse sitä tahtonut huomata, vaan koetti ravistaa sen hetkeksi kokonaan
pois. Väinön puhe tuntui omituisesti ahdistelevan Lyylin taanoisia
mielenliikkeitä. Heillä ei enää ollut mitään sanomista toisilleen. Väinö
oikaisi sänkyyn makuulle ja Lyyli meni kamariin. Hän ei nyt taas
ajatellut mitään erikoista, tunsi vain olonsa hyväksi.

Sunnuntai kului taas tyvenesti, ja Lyylin mieliala lähenteli samanlaista
kuin hänellä oli ollut aamulla isän ja äidin kirkkoon hankkiessa. Mutta
päivällispöydässä tuli jälleen puhe Lyylin eilisestä Malkamäessä
käynnistä, ja äiti kysyi suoraan, joko Elias oli kotona. Lyyli vastasi
vain kahdella sanalla, mutta sittenkin hän huomasi itsekin, että äiti
kyllä erotti äänen sivusoinnun. Kun sitäpaitsi Väinö ilmeisesti tiesi
asian, ei Lyyli koko aterian aikana katsonut ketään silmiin eikä sanonut
mitään, koettaen näin pitää toisiakin äänettöminä. Ei tämäkään tilanne
ollut hänestä millään tavoin vastenmielinen, mutta kuitenkin se aiheutti
muutoksen hänen mielenkäyntiinsä, joka ei enää milloinkaan saavuttanut
samaa sävyä kuin aamupäivällä hänen vuoteella maatessaan. Hänen päivän
kuluessa kokemansa kosketukset toisten kotolaisten kanssa eivät voineet
olla häiritsemättä viimeöisen kuvan ehdotonta ehjyyttä. Lyyli tunsi
olevansa nyt jo toinen kuin aamupäivällä, ja kun ilta jälleen ehti,
valtasi hänet kummallinen epäsointuinen ikävyys. Rakastetun kuva oli
kuin liiaksi lämmennyt, mielikuvitus alkoi esitellä aivan uusia asioita.
Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa inhimillistä pariskuntaa ja kaikkea
mitä siihen kuuluu. Tämä seikka tuntui nyt aivan oudolta ja
ihmeelliseltä, kun se ensi kerran kuvastui hänelle tätä hänen sielunsa
nykyistä taustaa vastaan. Hän tuli kuin tahtomattaan näin ensi kerran
rinnastaneeksi nämä kaksi asiaa, ja huomasi ihmeekseen, että niillä oli
aivan murtava vaikutus toisiinsa. Ihmisten avioliitto ei tähän asti
ollut herättänyt hänessä sen erikoisempia ajatuksia kuin kylän talot tai
metsän puut. Se ei millään tavoin kuulunut hänen maailmaansa. Kun lempi
heräsi hänen sielussaan, ei hän tiennyt sille mitään nimeä, piti sitä
vain oman sielunsa ihmeellisenä erikoisuutena jolla ei ollut mitään
yhteyttä minkään ulkonaisen, kaikkein vähimmän ihmisten avioliiton
kanssa. Nyt tapahtui vähässä ajassa suuripiirteinen muutos. Kuvitelma
avioliitosta asettui hänen sieluunsa keskeiseksi lemmentunteen rinnalle,
jonka sävyä se samalla paljon muutti. Ja Lyyli tunsi, että tämä muutos
oli pysyväinen, ja että hän äkkiä, nyt vasta, oli kasvanut täydeksi
ihmiseksi.

Ensin hän vaistomaisesti yritti ikäänkuin hiukan torjua tuota muutosta,
mutta sitten hän jo antautui sille, ja hänen sielunsa voimat ottivat
tapahtuneen muutoksen nojalla vähitellen uuden tasapainon.

Vaikka Lyyli aivan varmasti tiesi, ettei Elias tänä iltana tulisi,
käveli hän kumminkin harjulle ja viihtyi siellä pitkät ajat. Eliaksenkin
kuva oli nyt aivan toinen kuin taanoin. Se ei enää väikkynyt ilmassa
jossain tässä lähellä. Lyyli katseli nyt harjulta Malkamäkeen päin,
kuvitteli eteensä rakennuksen ja jossain sen vaiheilla hän oli
näkevinään Eliaksen, rakkaan Eliaksen. Hän odotti jo Eliasta, ja kun hän
tiesi, ettei tämä tulisi, tunsi hän ikävöivänsä häntä. Lyhyt
tuskantunnekin näyttäytyi, pieni epäilys vilahti. Mutta se meni samassa
ohi, ja jäljelle jäi vain voimakas jännitys sen johdosta, että kaikki
nyt oli niin peräti toisin.

Kun hän laskeutui alas harjulta viritteli korpirastas taas kielensä
kantimia. Sen ääni soi nyt Lyylin korvaan kuin jokin kaukainen, hiukan
vieraantunut muisto. Muuan ihmisvaihe oli vuorokauden kuluessa alkanut
ja loppunut.

Malkamäessäkään ei sunnuntai ollut kulunut ihan ilman tapauksia. Elias
oli koko päivän muistellut viimeöistä retkeään ja jo päättänyt tänä
iltana lähteä samoille teille. Mutta iltapäivällä kääntyi hänen
mielenkiintonsa tilapäisesti toisaalle. Hän oli nähnyt Olgan jotenkin
läheltä ja hiukan hämmästynyt tämän katsetta. Olgan katse oli erikoinen
siitä syystä, että hän oli Eliaksen nähdessään heti muistanut sen
aamullisen unensa, muistanut vielä nähneensä Eliaksen jo eilen illalla
katolla istumassa, ja tunsi nyt heti häntä, outoa miestä kohtaan
samanlaista hempeää tunnetta kuin sitä naljailevaa nuorukaista kohtaan
aamulla unessaan.



Pudotettu orvokki


Samoihin aikoihin kuin Elias saapui Malkamäkeen, tunsi Malkamäen talon
neiti Olga aikansa tulevan pitkäksi. Sellaista tunnetta hän ei ollut
vielä ennen niin selvästi kokenut. Koko tämä Malkamäkeen muutto ja
täällä olo oli muutenkin jotain erikoista, jonka tarkoituksesta ei Olga
ymmärtänyt muuta, kuin että se omituisesti oli osunut yhteen erinäisten
muiden vaiheiden kanssa. Maaliskuun lopussa isä oli kutsunut hänet pois
kaupungista, suoraan tänne tuliaisiin. Hän oli silloin oleskellut
pääkaupungissa ja tullut hiljakkoin tuttavaksi Bruniuksen kanssa...
Täällä oli tuliaiset samana päivänä kuin hän saapui. Silloin oli täällä
muutamia sukulaisiakin ja muuan vanhanpuoleinen herra, tuomari, jolle
isä oli erikoisen huomaavainen ja nähtävästi odotti, että Olgakin olisi.
Ja hän olikin huomaavainen. Hän luuli ymmärtävänsä, mikä oli tarkoitus,
mutta kun hän näki, että asia joka tapauksessa oli aivan vaaraton,
antautui hän seurustelemaan tuomarin kanssa. Tuomari ehdotti silloin,
että he kaikki lähtisivät väentupaan katsomaan rahvaan tanssia, ja he
lähtivät.

Taave renkipoika oli päivällä kyydinnyt Olgaa kotiin ja oli nyt pirtissä
toisten joukossa. Olga huomasi seisovansa hänen rinnallaan
tungoksessa... Mutta nyt on jo ruoho kasvanut niiden asioiden yli,
silloinhan oli rekikeli ja hyvä olikin. Sellainen tuomarikin oli täällä
heikkoine yrityksineen; hänellä oli mustanharmaa puku ja punertava
paidanrinta, ne seikat olivat itsepintaisesti jääneet Olgan mieleen. Hän
ikäänkuin näki niiden liikkuvan jossain, ja niiden sisällä oli jotain,
jota sanottiin tuomariksi... Mutta sinä iltana oli ollut hyvin
virkistävää tanssia Taaven, aivan oudon sisämaanpojan kanssa. He sopivat
yhteen niinkuin vanhat tutut. Olgasta oli silloin koko ajan tuntunut,
kuin he kaikki olisivat olleet jollakin huvimatkalla täällä metsien
takana.

Mutta tänne jäätiin ja aika kului. Olga nukkui paljon, hän nukkui usein
päivälläkin. Sellaisesta päiväunesta herättyä näytti keväinen maailma
omituisen pehmeältä. Aurinko oli paistanut koko unen ajan ja jatkoi yhä
paistamistaan, tosin hiukan riutuen iltaa kohden. Kun katsoi ulos, näki
jossain vilahduksen talon töistä. Ja maanpinnan tarkoitukseton, älytön
rikkaus lisääntyi; iltapäivällä unesta herättyä sen selvimmin huomasi.
Uusia kukkia yhä ilmestyi mitättömimpiinkin paikkoihin, kukaan ei niistä
välittänyt, eivät ne itsekään. Ne näyttivät kyllästyneiltä omaan
oloonsa. Kesä oli ainoa, mitä ne saivat aikaan. Kesä kesän perään,
mitäpä siinä oli. Olga oli viidenkolmatta-ikäinen. Hän ei ollut
milloinkaan oikein kotiutunut minnekään, ja vaikka hän oli paljon ja
mielelläänkin liikkunut ihmisten parissa, oli hänen oma eristävä
voimansa kaikkialla luonut hänen ympärilleen näkymättömän piirin,
jota lähemmäksi maailma ei päässyt; aina siitä asti kun hän
viidentoistavuotiaana eräissä häissä oli tullut tarkemmin katselleeksi
morsianta ja muita naisia... Mutta täällä ei ollut ihmisiä, ja tuo
eristävä voima höltyi, hän tunsi ikäänkuin jääneensä jonnekin outoon
pensastoon vieraitten kukkien keskelle auringon paisteeseen. Aika tuli
pitkäksi. Ei tiennyt mihin ryhtyä käsillään tai aivoillaan. Kerran hän
kuuli, että kissa oli navetassa saanut pentuja. Hän kantoi koko poikueen
tänne sisälle ja katseli ja hoiteli niitä. Hän huomasi pitävänsä niistä,
niiden sokeassa hapuilemisessa oli koomillinen asiallisuuden sävy.
Niiden kanssa saattoi viettää pitkät ajat...

Unesta herättyään Olga lähti kävelemään. Lyhyt, sininen takki yllään ja
punertava huntu päässä hän eteni pihasta tietä pitkin laaksoon päin.
Taas oli päivä painumassa iltaa kohden; aamu oli kaukana, unen tuolla
puolen. Hän oli kai uneksinut jotain, jota hän ei taas enää muistanut,
mutta hänen unensa häive ikäänkuin viipyi vielä ympäröivissä
maisemissa, joiden sävy sentähden oli kummallisen sekava, ikäänkuin
ajaton. Tällaista sattui Olgalle usein, ja se lisäsi hänen
yksinäisyydentunnettaan. Hänen sielullaan ei vielä ollut yhtymäkohtaa
sen kauneuden kanssa, joka täällä upeili taivaan ja maan välillä. Hän
oli yksin, mutta se ei kumminkaan tehnyt häntä surumieliseksi. Hän vain
eli ja korkeintaan ihmetteli omaa elämistään. Joskus hän itsekseen
koetti ratkaista kysymystä, aikoiko Brunius naida hänet. Ainakin sillä
oli jotain mielessä silloin, kun se lupasi nyt kesällä käydä täällä.
--Hänelle minä kyllä voin mennä, ajatteli Olga, jos hän vain käyttäytyy
samalla lailla kuin tähän asti. Hänen naisenaan voisi olla turvassa,
ihan täydessä turvassa kaikelta... Mutta sitä ennen minä tahtoisin itse
nähdä sen asian ... itse pitää sylissäni, turvassa ... ihan nuorta,
semmoista kuin Taave ... mutta Taave ei sentään sovi ... ei siitä tulisi
mitään. -- Mutta ihanaa mahtaisi kuitenkin olla, kun _itse_ saisi olla
sellaisen tapauksen valtiaana. Saisi ihan salaa itsekseen kokea, eikä
sitten tarvitsisi olla hämillään...

Tullessaan tähän ajatuksensa kohtaan tuntui Olgasta hetken ajan siltä,
kuin ympäröivä maisema nyt olisi lähentynyt häntä. -- Niin, oikeastaan
tämä täkäläinen yksinäisyys on viehättävääkin siitä syystä, ettei täällä
milloinkaan tarvitse joutua hämilleen. Täällähän minä vasta olen
ruvennut tällaisia ajattelemaankin... Mutta täällä tosiaan sopisi kokea
kaikenlaista ... vaikka: tulisiko maailma ja elämä niistä kokemuksista
sen selvemmäksi?

Ja Olgasta tuntui tätä kysymystä harkitessaan, että hänen olonsa
sittenkin jäisi ennalleen ja että Bruniuksen kanssa varmaan olisi paras.

Mutta kumminkin hän tahtoisi kokea sen toisenkin ... ihan omin päin.

Taave äesti pellolla, sanoi hänelle päivää ja hämääntyi hiukan. Olgan
mieli meni hyväksi, sillä hän tunsi olevansa väkevämpi Taavea ja
vallitsevansa tilannetta. Tavallista tyytyväisempänä hän jälleen eteni
Taaven vaiheilta, hyräili ja oli jo havaitsevinaan maisemassa jotain,
joka kuului yhteen hänen mielialansa kanssa. -- Tulee taas kesä, ja
ehkäpä tämä kesä on erilainen kuin muut kesät.

Hän palasi sisälle ja alkoi soitella. Oli kuin aurinko olisi tänä iltana
erikoisesti viivytellyt laskuaan. Se oli perjantai-ilta, päivää ennen
Eliaksen saapumista. Myöhemmin vuoteessa unta odottaessaan hän
suunnitteli värejä pukuihinsa, joita tulisi laittamaan kesän kuluessa.
Kas, olipa se viehättävää ajankulua. Hän nukahti siihen huomaamattaan ja
aamulla noustuaan hän meni pukukomerosta etsimään sitä pukua, jonka oli
päättänyt ottaa ylleen tänä päivänä, violettia kesäpukua, jossa oli
silkkimusta vyö ja käänteet. Vasta siellä hänelle selvisi, ettei hänellä
sellaista pukua ollutkaan, hän oli tehnyt päätöksensä unessa. Tämä
hauska elämys määräsi hänen mielensä vireen koko aamupäiväksi. Sitä
muistutti kuin hymyillen sinervä pukukin, jonka hän sitten oli valinnut.
Päivä oli lämmin ja tyven, ja iltapuolella Olga sai kuulla, että vanhan
emännän poika oli tullut kotiin.

Kylvystä palatessaanhan Olga-neiti sitten illalla ensi kerran näki
Eliaksen, kun tämä istui katon harjalla ja katseli etelään päin
--Korkeen Lyylin jälkeen. Hänen suhteensa Eliakseen alkoi oikeastaan
tästä tapauksesta, sillä hänen ajatuksensa askarteli jo koko sen illan
Eliaksen seurassa. Hän oleskeli yliskamarissa, josta näki tielle. Mutta
ainoa, jonka hän näki, oli Taave, joka puoli kymmenen aikaan meni
kylille päin. Olipa hauskaa, että Taave meni. Ja vaikkei Olga sitten
enää nähnyt ketään, ei hän ollut tyytymätön eikä ikävystynyt. Kaikki
tuntui olevan paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Sunnuntaina hän päivällisen jälkeen lähti kävelylle ja otti ensi kerran
päivävarjon mukaansa. Vanha emäntä oli poikinensa ulkona tutkimassa,
kuinka keisarinkruunut ja pionit versoivat.

Monet kauniit luonnonilmiöt, jotka kesän pohjalta kumpuilevat, ovat
sinänsä lyhytikäisiä; sellainen voi tänään puhjeta, tulevan yön vallita
ja huomenna kuihtua. Eliaksen ja Lyylin ensimmäinen harjukohtaus oli
sellainen: nyt se jo huomaamatta tekee kuihtumista. On aika vielä
kallistautua sitä kohden ennenkuin se vallan häipyy. Hyvästi sitten,
ehjä kesäyö rastainesi. Monet pienoiskohtasi jäävät kutomaan muiston
taideteosta.

Eliaksen ensimmäinen tunne hänen aamulla myöhään herätessään oli kaipuu
Lyylin luo. Mutta se oli vain ikäänkuin unen jätteitä ja poistui ennen
pitkää. Jäljelle jäi onnellinen tyytyväisyyden tunne. Hän viipyi vielä
vuoteessa ja ajatteli yhä kiihtynyttä kevättään, joka nyt hänen
raikkaassa mielessään väikkyi yhtenäisenä tunnelmana, niinkuin tämä
kesäisen sunnuntaiaamun hetki. Tähän vuoteelleen hän aavisti koko
ihanuuden, tuomenkukka ikkunanpielessä suorastaan nauroi sitä.
Unenhäipeet olivat jo täysin huvenneet auringonvaloon. Eliaksen mieleen
asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka
lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: "minä elän maailmassa". Tämän
tunnelman alkutekijät vilahtelivat somasti hänen tajunnassaan. -- Kas,
ajatteli Elias, minä olen monessa muodossa lukenut ja kuullut runoelmia
elämän suloista ja olen niin tottunut niihin tapoihin, joilla niitä
tulkitaan, että olen ihaillutkin vain _tapoja,_ ja unohtanut, että
runoelmien esineitä on olemassakaan. Mutta voisiko millään tulkita tätä,
jota nyt tunnen? Elämän sulot ovat kaikkien runojen ikuinen ja
saavuttamaton päämäärä. Ne seisovat iäti paikallaan sen saavutettavissa,
joka siihen pystyy. Näin joskus voi joku ihmislapsi välittömästi
aavistaa niistä jotakin. Minä aavistan nyt, mutta onko kukaan muu
aavistanut näin kuin minä?

Kuvittelemalla koetti Elias tuoda siihen esille jonkun ihanimman
teoksen, jonka hän oli omaksunut. Mutta hän ei voinut sitä kirkkaan
aamuvalon tähden. Millään teoksella ei tuntunut olevan mitään yhteistä
tämän tilanteen kanssa. -- Nyt on vain maanpinta, jolla minä sijaitsen
näitten seinien sisällä tässä vuoteella. Yläpuolella on taivas ja
aurinko, ja siinä välillä on tämä tämmöinen elämä, jonka yleisilme
näyttää itsessään niin perin selvältä. Se ikäänkuin on valmistamassa
jotakin ja hymyilee ihmisille tämän kysyessä, milloin se valmistuu,
kuinka pitkä on valmistumis-_aika_. -- Aika, mikä se on? Ei semmoista
ole. -- --

Eliaksen tajunnassa vilahteli edelleen saman tunnelman alkutekijöitä.

Me olemme ihmisiä. Minä olen ihminen, ja Lyyli -- Ihminen --

Elias lausui tämän sanan melkein ääneen itsekseen ja ajatteli samalla
Lyyliä. Hän sai sellaisen mielikuvan, että hän tästäkäsin oli
pitelevinään Lyyliä ilmassa jossain siellä Korkeessa päin ja tästä
katselevinaan häntä sinne. Lyyli ymmärsi ja antautui hänen
pideltäväkseen. -- Sillä on ihmisen ruumis ja kaikki jäsenet, ja sen
sielussa liikkuu ihmisen mieli, joka tavoittaa minua kohden. Jonain
iltana minä taas menen sinne harjulle, ja me tapaamme toisemme
sylityksin. Ehkä en sentään mene vielä tänä iltana. Siellä säilyy
sykkivä sydän, hyvin säilyy.

Näin Elias ajatteli, ja jokin kohta hänen sielussaan oli sanovinaan,
että hän sentään tänäkin iltana menee. Mutta hän käänsi huomionsa pois
tästä hienosta ristiriidasta, jätti asian avoimeksi iltaan asti ja
tuntien päättämättömyydestäänkin nautintoa nousi ylös vuoteesta ja meni
alusillaan ikkunaan, aivan kuin olisi suorittanut jonkin tavanmukaisen
aamutoimen. Päivä kuumotti ruudun läpi avointa rintaa ja ajatus pyrki
uudelleen torkahtamaan.

Sellainen oli Eliaksen aamu. Mutta sydänpäivän ajan hän kuljeskeli
ulkosalla tyvenen paisteen ympäröimänä ja antoi maisemien nyt
sunnuntaisävyisinä vaikuttaa aistimiinsa ja herätellä tunnelmia. Hän
näki kiven ja pihlajan ja lähti talon alapuolitse kiertäen niitä taas
läheltä katsomaan. Ne ikäänkuin alenivat asemastaan, kun tuli niiden
juurelle, silmä kiintyi vain kiven ja rungon jäkäliin ja yksityisiin
oksiin. Mutta ympäröiviä aloja saattoi täältä katsella ikäänkuin salaa,
ne eivät osanneet odottaa katselevaa silmää täältä kiven juurelta. Kas
taloa, kas taivaanrantaa, kuinka ne sopeutuivat näköalaan niinkuin
laineet aaltoilevaan pintaan. Eliaksesta tuntui, kuin hän seisoisi
pienellä saarella, ja niin hän vielä kiipesi kivelle istumaan.

Siitä näki eteläiset metsänrannat kaukaisina ja hienonevina, ja ne
vaikuttivat kuin jonkin auringosta valuvan sävelen pois häipyvät
viimeiset soinnut. Kun niitä näin katseli korkealta vapaan ilman takaa,
ei mielikuvitus voinut sinne asettua, välimatka vallitsi niin
voimakkaasti katselijan tajuntaan. Sieltä ei olisi kuulunut ääni eikä
näkynyt kasvojen ilme, enempää kuin täältäkään sinne, ja siksi tuntui
Korkeen Lyylin kuvakin nyt omituisen etäiseltä, pieneltä avaruuden
osalta vain, ikäänkuin Elias olisi katsellut Lyyliäkin -- samoin kuin
maisemaa -- tämän sitä aavistamatta. Hetkeksi hän havahtui näkemään,
mikä Lyyli oli: töllintyttö noitten salojen takaa. Kuinka tämä mieliala
olikaan toisenlainen kuin se, jonka hän oli kokenut aamusella.
Päivänpaiste hymyili neuvottomana, ja Elias sai halun palata kotiin. --
Pitkä kesä on alussa ja minä vietän sen tuon talon piirissä ... niin
niin, Lyyli on sielläpäin, kyllä minä sen tiedän... Talossahan on myös
neiti, olikohan se joku niistä, joiden näin eilenillalla palaavan
saunasta... -- Sunnuntai, eilisilta, rastaanlaulu, Lyyli... Minä kaipaan
jotain, mutta mitä?

Vähäistä myöhemmin Elias istui tuvan seinustalla, ja muori tuli siihen
kanssa "suvihuviin". Poika ei ihan varmaan tiennyt, oliko äidillä
aavistusta hänen yöllisestä retkestään. Kun ei äiti mitään ilmaissut,
kiiruhti poika olemaan hänelle hyväntahtoinen. Pionit ja keisarinkruunut
nostivat maasta versovia kärkiään, ja äiti ja poika katselivat niitä
hyvillä mielin. Neilikanvarret olivat jo pitkällä. Tällainen kukkien
katseleminen oli ehkä ainoa tilanne, jossa poika tunsi rakastavansa
äitiään tämän ollessa hänen näkyvissään. Hän ilmaisi sen pysyttelemällä
lähellä äitiään ja kuuntelemalla hänen hyrähteleviä lausahduksiaan.
Siinä tuli Eliaksen mieleen myöskin se, kuinka muori oli eilen
hyvänsuopa Lyylille. -- Päiväkin jo taas riutui pyhäiltaa kohden.

Kas nyt, talon neiti menee ohi ja tietä alaspäin. Sillä on päivänvarjo.
Kas sen silmiä ja vyötäisiä. Nyt se sanoo päivää muorille. Menee
edelleen. Onko se täällä koko kesän?

Mitenkä maailma äkkiä muuttui! Olinko minä äsken siellä kiven ja
pihlajan tykönä? Mitä minä siellä tein? Olipa tämä päivä pitkä tähän
asti!

-- Oliko se talon tytär?

-- Oli kyllä.

-- Mikä sen nimi on?

-- Ol-- niin Olga kai se on.

Sekä äiti että poika koettivat itseltään ja toisiltaan salata tuon
lyhyen kohtauksen heissä herättämää miellettä. Elias hiiviskeli sisälle
tupaan, josta sopi nähdä, kuinka neiti meni tietä myöten laaksoa kohden,
seisahtui, poikkesi tieltä ja poimi kukan, näytti katselevan, olisiko
niitä siinä useampia, ja kun ei löytänyt, rupesi tekemään paluuta. Muori
viipyi vielä pihalla, ja oli odotettavissa, että hän joutuisi puheisiin
neidin kanssa. Neiti tuli heilutellen päivänvarjoaan ja yhä silmäillen
pientareita niinkuin se tekee, joka on yhden kukan löytänyt ja etsii
toista -- tai on etsivinään.

Eliaksen mieleen tulvahteli villi varmuus jostakin, jota hän ei millään
muotoa olisi voinut sanoilla selittää. Se varmuus tuli hiukan
hämmentävänä, hänen itsensä sitä tahtomatta, ja sen aiheuttivat alhaalla
tiellä liikkuvan neidin pikku käänteet ja liikkeet, päivänvarjon
heiluttelu ja kukkien etsintä, joissa joku muu ei olisi havainnut mitään
erityistä, mutta joista jokainen oli tälle katselijalle kuin lyhyt,
kuiskaava lause. Elias meni tahallaan kamarin puolelle -- samoin kuin
eilen tähän aikaan erään toisen lähestyessä. --Kas nyt se toinenkin tuli
tässä yhteydessä mainituksi. -- Ihmeellinen asia oli, ettei Eliaksen
nuori, kaunis suhde Lyyliin ollenkaan asettunut tämän hänessä nyt
kuohahtelevan tunteen tielle. Se ikäänkuin pysyi jossakin sivulla
semmoisenaan, koskemattomana, sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä
tämän nykyhetkisen kanssa. Eliaksen sielussa ei mitään entistä
luhistunut, siellä vain onnellisesti sikisi jotain uutta. Siksi ei
Eliaksen tunne ollutkaan millään tavoin surunvoittoinen vaan
riemullinen.

Onni kiiti eteenpäin. Siellä neiti jo kuului puhelevan äidin kanssa;
tulivat sisään. Onnen tuli poltti, oli sunnuntai-ilta, ja kumpikin
palava tunsi itsessään kuinka toinen paloi. Tuli oli sama ja yhteinen.

Kun Olga äsken oli päässyt muorin ja Eliaksen ohi, tunsi hän, ettei
hänen kävelymatkallaan enää ollut mitään tarkoitusta, sillä hänen
mielenkiintonsa jäi taaksepäin. Hän tunsi koko matkan, että pojan katse
piti herkeämättä kiinni hänestä, niinkuin jokin venyvä säie, joka kyllä
salli hänen edetä, mutta ei päästänyt irti. Eikä Olga pyrkinytkään.
Vaistomaisesti hän poikkesi tienoheen ja poimi mitättömän orvokin. --
Muuten on hyvä, mutta jos muori huomaa... Hetkisen askarrutti muori
Olgan ajatuksia enemmän kuin hänen poikansa, hän ikäänkuin iski
hengessään pojalle silmää: "niin niin, minä ymmärrän kaikki, mutta
katsokaa, ettei äitinne huomaa".

Ja niinkuin olisi sopinut pojan kanssa jostakin -- (tällä hetkellä Elias
juuri poistuikin tuvasta kamarin puolelle) -- Olga lähestyi muorin tupaa
verkalleen ja haluttoman näköisenä, pitäen mitätöntä orvokkia kädessään.
Ei viitsinyt panna sitä rintaansa eikä heittää poiskaan. -- Nyt muori
pian sanoo jotain.

Vanha ja nuori nainen puhelivat ja hymyilivät keskenään. Kun he
kumpikaan eivät tahtoneet pahaa toisilleen, muodostui tilanne
viehättäväksi, sanat ja hymyt ikäänkuin sopeutuivat alenevaan
pyhäiltapäivään. Puheltiin, puheltiin, ja muori pyyteli neitiä sisälle
tehden itse menoa; Olga hiukan hidasteli, mutta ei kieltäytynyt. Hän ei
ollut ennen vielä käynyt vanhanemännän puolella ja koki nyt tavallista
täyteläisempinä ne tunnelmat, joita ihminen saa mennessään ensikerran
jonkun mielenkiintoisen ihmisen ovista. Toisaalta oli muorin tupaankin
tulevinaan jotain uutta valoa ja tuoksua Olgan mukana.

Muori pyörähteli mielissään, ohjasi Olgan keinutuoliin, ja sanoi
kuuluvasti:

-- Mihinkäs meidän poika meni? -- Jaa täälläpä se on, jatkoi hän
raottaen kamarin ovea. -- Tule pitämään vieraalle seuraa. -- Neiti istuu
nyt, minä laitan kahvia, puhui hän mennessään pakariin.

Elias kuuli kaikki, viivytteli hiukan kamarissa ja tuli sitten tupaan,
jossa Olga istui -- yksinään.

Sanojen, liikkeitten ja katseitten ulkonaiset yksityiskohdat ovat
merkityksettömiä. Kohtaus oli kylläkin ratkaiseva tuleviin tapahtumiin
nähden, ja Olgan ansio oli, ettei se jäänyt heidän viimeiseksi
kohtauksekseen. Niin olisi käynyt, jos he nyt olisivat seurustelleet
niinkuin kunnon ihmisten on tapana, ja niin onkin moni lupaava kesäinen
kertomus päättynyt ensimmäisiin lauseisiinsa. Mutta heti kun Elias
ilmestyi kamarinovesta tuvan permannolle, tunsi Olga häntä kohtaan
omituista lauhkeaa tasaväkisyyden tunnetta, joka johti hänet heti
kevyeen keimailuun. Hän huomasi heti vaikuttaneensa Eliakseen niin, että
tämä takertui vaikeaan vaitioloon. Olga tajusi sen hetken merkityksen.
Uhmailevan tyynenä hän katsoi Eliakseen puoliavoimin silmin ja hymyili.
Eliaksen kasvoilla vaihteli hienonhienoina väreinä vakavuus ja hymy,
kunnes hän kääntyi katsomaan jonnekin poispäin.

Alku oli siis selvä, ja tällä kertaa taisi muorikin jotain huomata,
vaikkei hän sitä millään tavalla osoittanut, ei nyt eikä jälkeen. Nyt
hänen kattonsa alla oli kaksi nuorta, jotka tänä pyhäiltana yhdessä
lähtivät näkymättömälle retkelle röyhkeän, lyhytaikaisen lemmen
oikullisille poluille. -- Antaa heidän olla, päätti muori itsekseen
tuntiessaan jotain aavistuksia vanhassa povessaan. -- Olkoot nyt, mitä
minä siitä. -- Ja hänen oli ilo katsella nuorten muotoa, vaatteita ja
kaunista kasvua ja vilkkaalla puhelullaan viihdyttää huomattavaa
vierasta.

Kesä sai jo Olgankin lumoihinsa. Vierailulta palatessaan hän tunsi niin
voimakasta tyydytystä, että se melkein kiihoitti häntä. Hän katsoi tien
käänteessä taaksensakin ja vielä toisen kerran lehmuksen juurella. --
Niin niin, siellä poika oli akkunassa, ei enää ujoillut. Ooh, kun tulisi
huominen päivä... Vai tällainen on tämä paikkakunta, nyt minä sen näen
läheltä... Kas kuinka ilma taas viilenee. -- Minä pudotin sen orvokin
sinne lattialle; se oli lapsellista, mutta olkoon... Hän on lähin
tuttuni tästä alkaen ... mikähän sen nimi on?

Pojan nimi oli Elias ja hän otti orvokin lattialta keinutuolin vierestä,
heti kun Olga oli lähtenyt. Orvokista vielä ihan säteili päivänvarjon
väriä ja hienoa lemua, josta ei tiennyt, oliko se kukan vai käden. Elias
tuli hurjalle mielelle, meni akkunaan ja katseli julkeasti poistujan
jälkeen, antoi silmilleen täyden vallan nauttia näystään. Kun näky oli
kadonnut, tuijotti Elias lakastuneeseen orvokkiin, niinkuin olisi
vaienneelta ympäristöltään odottanut vastausta johonkin kysymykseen.
Mutta hän tuijottikin omaan nykyiseen tilaansa, jota orvokki ikäänkuin
edusti. Kas orvokilla oli olevinaan henki, sen ilme oli kuin ihmisen,
joka tahtomattaan on joutunut tilaisuuteen, jolle ei voi mitään. Se
näytti odottavan, milloin se heitettäisiin menemään.

Mutta sitä ei heitetty. Se vietiin pöytälaatikkoon ja laskettiin sinne
sinänsä joittenkin paperien päälle.

       *       *       *       *       *

Kukka kasvoi kerran paikallaan tietämättä miksi, mutta kuitenkin siinä
asui jonkinlainen jännitys, sillä oli omat vastavoimansa jossakin,
jossakin... Kautta kaiken olevaisen on kukin pienoiskohtakin sellaisessa
jännityksessä jotain toista kohtaa vastaan. Jossain jännitys laukeaa
johonkin, joka taas hakee uusia jännityksiä... Tämän kukan nyt taittoi
muuan neiti omistaen sille tuskin yhtä ajatusta --hän olisi yhtä hyvin
voinut poimia jonkin varvun, sillä koko toimi oli teennäinen. Sitten hän
kuljetteli sitä kädessään muistamatta sitä ollenkaan, kunnes hän
tietensä pudotti sen lattialle. Silloin orvokista tuli tekijä. -- Nyt se
on siellä paikoillaan. Sitä ympäröi pöytälaatikon seinät, niitä jälleen
huoneen seinät ja niin edelleen koko avaruus kaikkinensa. Muiden muassa
siellä liikkuu Eliaskin, jonka sekä sielu että kasvot nyt ovat hiukan
tulehtuneet. Hän ei tiedä, millä täyttäisi sen tyhjän välitilan, joka
alkoi Olgan lähtiessä. Sielu ja ruumis tahtoisivat omistaa kaiken, mutta
mitään ei ole odotettavissa. Maisemat ovat omaan itseensä kyllästyneitä.
Eilen illalla näytti siltä kuin ei kukaan ihminen menisi nukkumaan, nyt
näyttää kaikki odottavan unen tuloa. Mutta on epätoivoista mennä
nukkumaan sielu janoisena. --Olga ei enää tule minun luokseni tänä
iltana; ei tule, vaikka tunnen, että hän haluaisi. Nyt lähden ulos,
näkyviin.

Mutta he eivät toki tavanneet enää, ja sunnuntai-ilta pysyi Eliasta
kohtaan yhä epätoivoisen armottomana. Lopulta hän alkaa edetä
kotopihalta, kävelee jotenkin samaa rataa kuin eilen illalla, kävelee
kävelemistään, ihan vain sattumalta sinne päin. -- Voisinko taas mennä
Lyyliä tavoittamaan? -- Hän istahtaa niille vaiheille, josta Olga äsken
poimi kukkasen. Talon katseleminen siitä tuottaa hiukan viehätystä. Hän
menee Lyylin luo.

Matkalla tämä päätös jo horjuu. Korpirastas laulaa yhä yhtä
intohimoisesti, mutta Elias kuulee vain sen äänen, jossa ei ole mitään
sisällystä. -- Samaa laulua tänäkin iltana. Mitä minä nyt sanoisin
Lyylille... Minun on oltava sen kanssa, kun kerran rupesin. -- Lyyliä
ajatellessansa Elias huomasi karttavansa silloin ajattelemasta Olgaa.
Niinkuin ihminen, joka johtaa yhden vieraansa sisempään huoneeseen siksi
aikaa, kun hän hoitaa toista jossain etumaisessa huoneessa. Elias saapui
eiliselle paikalle asti ja katseli siitä Korkeen pihaan. Hetkeksi
valtasi hänet voimakas halu tehdä jotain yltiöpäistä, mennä Lyylin
aittaan, suoraan --Mutta tämän mielteen tuoma hurma oli lyhyt. Hän
havahtui pian, näki kuin ulkoapäin oman mielensä herpaantuneen käynnin
ja lähti palaamaan kotiin nukkumaan. Jostain nousi hänen mieleensä
hillitsevä voima. Se ohjasi hänet nyt malttamaan mielensä ja
kuvittelemaan tulevia pitkiä päiviä, joina kesältä sopi ottaa mitä sillä
oli antamista.

       *       *       *       *       *

Mutta katsellessaan vielä Olgan pudottamaa orvokinkukkaa hän koki kumman
tunteen: hän oli näkevinään Lyylin ikäänkuin liian tuttuna, liian
onnellisena...



Lempeä ja rakkautta


Eliaksen ja Lyylin -- ei vaan Eliaksen ja Olgan lempi jatkui ja kehittyi
seuraavina aikoina aamuin, päivin ja illoin tuulten leyhkiessä sieltä
täältä. Olga ohjasi sitä vaistojensa mukaan vuoden lyhyimpään yöhön
asti, jolloin Brunius saapui ja huomattiin, ettei Olga ollutkaan
kotosalla.

Aamut olivat ihanimmat. Olga heräsi kissanpojan tepasteluihin ja päivän
paisteeseen ja tunsi riemukseen, kuinka yö oli lakaissut pois iltaiset
ajatukset. Iltaisin häntä näet ahdistivat kaikenlaiset tuumailut.
Saattoi tulla mieleen sellainenkin seikka kuin naimisiinmeno Eliaksen
kanssa. Siihen ajatukseen liittyi aina jokin äitelä tunne, ikäänkuin
Elias olisi ollutkin hänen poikansa. Kun Olga tällöin muisti Eliaksen
lemmestyneet ilmeet, katseet ja liikunnot, joita hän oli pannut merkille
päivän kuluessa, etoivat ne hänen mieltänsä omituisen epämääräisellä
tavalla, eikä voinut sanoa, tuntuivatko ne suloisilta vai
vastenmielisiltä. Siinä ohessa ajatus hyppi huikeitten kuilujen yli,
esimerkiksi Eliaksesta Bruniukseen. -- Kello kävi seinällä ihmeissään.
Se ihmetteli, miksi nainen vuoteessaan yhä valvoi.

Mutta jos aamulla herättyä tuli mieleen niitä samoja asioita, niin päivä
lainasi niille hymyilevän sävynsä. Tällaisina aamuina Olga tunsi
olevansa nuori tyttö, jolla oli alirakennuksessa lähentelevä ystävä
Elias. Tämäkin alkava päivä oli taas täynnä lupaavia mahdollisuuksia,
ulkona odotti ilma ja aurinko, joiden alituisen läsnäolon Olga jo oli
havainnut ja siihen tottunut. Hän oli heti noustuaan erityisessä
vireessä, kaikki mitä hän teki, kaikki pikku ilmeet ja vartalon
liikkeetkin tapahtuivat kuin jonkin miellyttävän sisäisen joustimen
paineesta. Kaikkialla hän nyt näki jotain kiihdyttävää: kissanpoika
kasvoi huomattavan nopeasti, sekin seikka aiheutti jonkin elvyttävän
mielteen. Hän otti kissan syliinsä, kuljeskeli sen kanssa saliin, laski
sen pianon ala-äänille ja soitti ylä-äänillä kimeän polkan. Kaikki oli
aamulla hauskaa. Kullero kukki puutarhan sopessa keltaisina palloina.
Ikkunan ohi kulki kimalaisen hyrinä niinkuin heikkenevä kaiunväre
jostain etäisemmästä, lämpöisestä, jo aikaisin aamulla tapahtuneesta.

Kesä kasvatti kukkiaan, joiden kasvamisella ja koko olemassaololla ei
ole mitään ehdotonta tarkoitusta. Puhutaan ihmisenkin kesästä ja
verrataan ihmisen elämää kukan elämään. Ja eikö olekin se vertaus oikea?
Mikä on Olgan tarkoitus, mikä on Lyylin tarkoitus, mikä Eliaksen
tarkoitus? Sopii kysyä sitä tänä suviaamuna kulleroitten kukkiessa ja
noiden kolmen ihmisen ollessa toisiinsa niissä suhteissa, missä he nyt
ovat. Eivätkö he ole yhtä irtonaisia kuin se pallo, jolla he
sijaitsevat, sen kukkivien poimujen pohjalla -- auringon alla. Ja sama
on vastaus aina, ajasta aikaan.

Olga on lynkäpäisillään avonaisessa ikkunassa. Vaikka hänellä tällä
kertaa on Eliaksen suhteen varsin itsekkäitä haluja, niin herää
kuitenkin häntä tuossa katsellessa lämmin myötätunto häntä kohtaan. Olet
lemmenkaipuinen, älä kielläkään, ja silloin rakastat hänen ylähuulensa
uurretta, niinkuin siinä asuisi eri sielu, samoin hänen hiuksiaan ja
vyötäisiään. Hän on jo täysikasvuinen, viidenkolmattavuotias.
Tyttöaikansa alkupuolella viidentoista ikäisenä hän oli kerran eräissä
häissä, tuo samainen nainen, joka nyt katselee ikkunasta puutarhaan. Hän
on siitä ruveten paljon varttunut. Silloin hän katseli pitkään morsianta
ja sitten sulhasta, sitten toisia naisia ja toisia miehiä, joista
muutamat olivat jo ennen pitäneet häitä. Hän huomasi, että oli ero
naineiden ja naimattomien tyttöjen välillä. Ja vielä hän huomasi, että
naimattomat tytötkin olivat erilaisia, toiset ikäänkuin alati tuhlasivat
jotain ja vaikuttivat sentähden heikommilta kuin toiset, jotka eivät
tuhlanneet. Morsiamessa oli jotain jännittävää. Hän ei ilmeisestikään
ollut tähän asti tuhlannut, ja siksi tuntui nuoresta Olgasta aivan
käsittämättömältä, kuinka hän nyt saattoi ruveta tuon sulhasen vaimoksi.
Ja vaikka tällainen ihme juuri oli tapahtumassa, eivät toiset häävieraat
näyttäneet sitä ollenkaan käsittävän, vaan iloitsivat tyytyväisinä,
niinkuin kaikki olisi ollut kuten pitikin. Vieläpä hän ohimennen kuuli
hymyileviä kuiskauksia, että pian saadaan uusia häitä. Mutta Olga ei
oikein viihtynyt niissä häissä, hän kaipasi kotiin saadakseen rauhassa
nauttia tyytyväisyydestään. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän niin
itsekseen oli tajunnut tärkeän asian ja tehnyt tärkeän, hiljaisen
päätöksen: ettei hän milloinkaan tuhlaa. Kun hän pääsi kotiin, katseli
hän ensi kerran eläissään oikein vakavana kuvastimeen. Kuva tuntui
silloin ihmeellisen vieraalta, aivan kuin olisi ollut kahdenkesken
jonkun puhumattoman ihmisen kanssa; siinä oli jotain peloittavaa ja
masentavaa. Sitten hän katsoi uudestaan ja ajatteli yksinkertaisesti: --
Tuo olen minä -- minäkö -- eikö muuta --. Hän kääntyi pois, vieras
olento hävisi, ja hänestä tuntui heti kuin hänen jokainen jäsenensä
olisi erikoisesti huomauttanut olemassaolostaan, kuin olisi hän vasta
tullut tietoiseksi itsestään, ikäänkuin rajoittunut ja eristynyt
kaikesta muusta. Ja yhä selvemmin vakiintui hänessä se tieto, ettei hän
milloinkaan tuhlaa. Siitä ruveten hän myös karttoi katsomasta peiliin
niin vakavasti kuin silloin.

Sen kerran jälkeen joutui Olga moniin häihin, tansseihin ja muihin
juhliin. Hän tunsi kevyttä hurmaa, kun nuorukaiset tanssissa vetivät
häntä lähemmäksi. Hän antoi sen juuri tapahtua, mutta säilytti koko ajan
varovaisen otteen. Ja tanssin jälkeen hän katseli samoja nuorukaisia
kuin joitain kauniita ja mielenkiintoisia olentoja, joilla oli jokin
sanoin selittämätön merkitys häneen itseensä nähden, mutta jota
merkitystä hän vaistomaisesti karttoi lähemmin itselleen selvittämästä.
Hänen kotipiirissäänkin näyttäytyi silloin tällöin joku nuorimies, jota
isä ikäänkuin piti hänen edessään muutamia päiviä ja huomattuaan, ettei
asioista mitään tullut, päästi jälleen menemään. Isä ei puhunut eikä
edes viittaillut koskaan mitään, mutta aina, kun tällainen nuorimies oli
poistunut, oli hän apea niinkuin se, jota ei onni olekaan suosinut
arpapelissä, musta parta ikäänkuin vaikeni ja piti valkoisia hampaita
näkymättömissä.

Isän järjestelyt eivät sujuneet, mutta pääkaupungissa oleskellessaan
tuli Olga itsestään ajatelleeksi naimisiinmenoa. Häneen hiipi sellainen
tunne, että jokin kauan kestänyt jakso hänen elämästään pian läheni
loppuaan, että kohta tulisi aika, jolloin hän ei enää voisi nauttia
tuosta jäseniensä olemassaolosta ja pidättyvästä tuhlaamattomuudestaan,
ja että kun se kaikki loppuisi, niin silloinhan ei enää olisi mitään.
Hän sai myös syytä epäillä isänsä varallisuutta, uhkasi tulla muutos
elämäntapoihin. -- Ei-ei, ei-ei, ensikerralla katson Bruniusta silmiin,
ajatteli Olga ja samalla hänet valtasi jonkinlainen lievä hätä, niinkuin
sen, joka jyrkänteen reunalla näkee, ettei enää pääse takaisin.

Malkamäen yksinäisyydessä hän vasta oikein selvästi tajusi tämän uuden
vaiheensa alkaneeksi. Hänen kymmenen vuotta vireessä ollut sisäinen
pontimensa höltyi nyt nopeasti, hän tunsi joka hetki antavansa myöten
jollekin näkymättömälle jännitykselle. Niinkuin edellä jo on kuvattu,
heräsi hänessä samaan aikaan hurmaava halu itse hellittää ponnin ja
salaa kokea höltymisen täysi vauhti... Hän jo nautti siitä etukäteen --
ja silloin lähetettiin hänelle Elias. Yksi osa hänen olemuksestaan alkoi
silloin väristen seurata erästä toista osaa, joka omituisen tyvenesti
harkiten teki tekosiaan.

Mutta palatkaamme jo runollisuuteen, akkunassa näkyvään nykyiseen
Olgaan, kulleroitten kukkimisaikaan.

Kas, mutta Olga onkin kadonnut akkunasta, siinä ei ole enää ketään, sen
läpi näkyy salin ilmaa. Minne meni nainen? Meni ensin ulos, sitten
polkua alas, tallin taitse, aitan ohitse; nousi ylös mäkeen maanpinnan
värien ja tuoksujen liehtoessa aikeita ja ajatuksia...

Kukkia on taivasalla monenlaisia. Mutta kullakin lajilla on
vuorokaudessa hetkensä, jona sen henki ja elämä ovat herkimmillänsä.
Niinpä on hauskinta löytää ruohosta kieloja illalla, mutta Veronican
sinisilmä on selkeimmillään ennen puoltapäivää. Veronica kukkii
parhaillaan siihen aikaan, jolloin kesä juuri on varmasti vakiintunut,
ohra itänyt ja haavanlehti jo verhoo koko puun. Kukkia on kaikkialla
matalassa ruohossa, ne ovat lehtihangoissa höllässä kuin perhoset, terät
irtaantuvat helposti ja mukana seuraa kaksi hentoa hedettä.
Mäessäkävelijä tulee poimineeksi Veronican, sillä se on ensimmäisiä
edustajia kesän varsinaisesta kukkarunsaudesta. Potemilla kukkii myöskin
jo ja kurjenpolvella on suuret lehdet. Ne tuntee parhaiten Korkeen
Lyyli, sillä hän leikkaa niitä sakaksiksi lehmille, ehtoopäivällä.
Niiden päälle valellaan kuumaa vettä, ja silloin niistä lähtee tuoksu,
joka on tuttu jo pikkutyttö-kesiltä.

Voi eritellä Veronican kukan viimeistä solua myöten, voi syventyä sen
siniseen pienoismaailmaan, sieltä löytyy suonia ja tiehyitä, nestettäkin
ja pölyä. Sellaisen pienen kukanterän muoto ja sisällys ovat
nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän
vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican
vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on
luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän
innoituksen tuntu. Yli kukkien ja lehtien astuu täysikasvuinen, kaunis
nainen. Hän on seisonut mäen laella ja katsonut alas, hän ei ole itse
nähnyt mitään, mutta hän on varma siitä, että hänet on nähty. Siksi hän
nyt laskeutuu mäen laelta järven rantaan päin, jonne ei taloa enää näy.
Hän tulee ihan rantaan asti ja tuntee sen lemun. Hän ei aio mennä
uimaan, mutta aukaisee kuitenkin muutamia nappeja puserostaan, hän on
vain menevinään. -- Ei-ei, ei hän odota tänne ketään, häntä vain muuten
viehättää olla menevinään uimaan. Ilmasta on jo aikaa kadonnut aamuinen
virkeys. Nyt on jo melkein kuuma, näköpiirin laidat sumenevat
päivänsavuun. Nainen seisoo rannalla ja tuijottaa yhteen paikkaan, silmä
näkee pienoismaailman ja sielu aavistaa suuren maailman. Hän itse on
irtonainen erikoismaailma siinä välillä. Mäen takana on toinen, jota hän
tahdottomasti tuntee kaipaavansa. Korva ikäänkuin pinnistää kuullakseen,
viekö väreilevä ilma kaipuuta eteenpäin, perille päin, hänen itsensä
tahtomatta.

Olga on kierrellen tullut siihen paikkaan, josta hän kerran poimi
orvokin, ja palaa nyt taloon samaa tietä kuin silloin, Eliaksen akkunan
ohitse. Elias seisoo akkunassa, kumpikaan ei tervehdi. Kun Olga on
päässyt ohi, tulee Elias ulos. Olga seisahtuu lehmuksen juurelle. Elias
huomaa ikäänkuin sivultapäin, kuinka hän kävelee Olgan luo. Olga tuntee
ajattelevansa aivan näillä sanoilla: -- Tuossa nyt on Elias, tuossa ihan
lähestyy. Nyt minä alan --

Molemmin puolin lyövät sydämet omine valtoineen, ja sielut ikäänkuin
jäykistyneinä vetäytyvät erilleen siitä, mitä suut puhuvat. Olga nojaa
lehmukseen ja työntäen esiin jalkateränsä ja katsoen Eliasta silmiin,
sanoo vakavasti:

-- Pane kiinni minun kengännauhani, se on auennut.

Ujo sielu melkein jähmettyi siitä, mitä suu oli ääntänyt. Se oli
sanonut: _pane_ nauhat kiinni, _sinä_...

Tämä oli ensimmäinen vakava kohtaus Olgan ja Eliaksen välillä.
Molemmista tuntui senjälkeen siltä, kuin he olisivat jonkin näkymättömän
valloissa, ei omissaan. Lempi kuumeni kuin taivaiden pouta. Päivä oli
malttamaton, ilta uneton, aamu toivoa täynnä. Mitä teki Olga taas
seuraavana aamuna? Höltymisen vauhti oli korkeimmillaan: Olga katseli
jälleen suureen kuvastimeen. Hän väänsi ovet säppiin ja otti kissanpojan
syliinsä. Sen peilikuva antoi saman vaikutelman kuin se itsekin, niin
että Olga ja hänen kuvansa ymmärsivät toisensa ikäänkuin kissapojan
välityksellä, joka katseli kummankin povelta.

Hiljalleen tapahtui nyt jotakin uutta. Katsellessaan peilistä alastonta
kuvaansa tunsi Olga mielensä kohoavan outoon hartauteen. Hän kevyesti
hämmästyi kuvansa kauneutta, viime päivien ja öiden hillitön
ajatustenjuoksu ikäänkuin pysähtyi ja jäi jonnekin jälkeen, ja sijaan
tuli valtava onnellisuuden ja tyyntymyksen tunne. Vaistomaisesti hän
laski kissanpojan jonnekin pois ja palasi uudelleen kuvansa luo. Kuvan
kasvoille painui vakavuus, ja Olgasta tuntui hetkisen siltä, kuin hän
olisi näin levollisena ja hämmästymättä katsellut jotakin salaisinta ja
ihmeellisintä. Niinkuin ulkoa taivasalta olisi siihen saapunut kaikkien
puhjenneiden kukintojen näkymättömiä henkiä ja asettunut pitkin kuvan
ihoa, niinkuin perhoset kukkivan pensaan lappeille. Juuri tuo, joka nyt
näkyi peilistä, se se oli sinutellut Eliasta lehmuksen juurella, se oli
kymmenen vuotta vartioinut omaa neitsyyttään, ravinnut itseään oman
olemassaolonsa tunnulla, ja se oli vielä yhä entisellään. Ja siitä
ikäänkuin säteili sellainen tietoisuus, että se ikuisesti tulee
pysymäänkin samana ja saavuttamattomana, olkootpa erään Olga-nimisen
naisen vaiheet mitkä hyvänsä: menköön hän vaimoksi eräälle Bruniukselle,
toteuttakoon hän salaiset pikku aikeensa erään nuorukaisen suhteen...
Hänen sielunsa ikäänkuin irtaantui tuosta Olga-nimisestä, joka siinä
seisoi kaikkine jäsenineen, ja pyrki yhtymään kuvaan, jonka peili
paljasti silmien nähtäväksi.

Tämän kuvastelun jälkeen Olga tunsi tasaantuneensa, hänen sisäinen
elonsa liikkui jälleen entisessä suunnassa, mutta ikäänkuin ylempänä.
Hän oli valmis tapaamaan Eliasta, mutta hän ei erikoisesti etsinyt
siihen tilaisuutta. Hänen oli hyvä olla. Lehmuksen alla sattuneen
kohtauksen muisto tuotti jo nautintoa, se liittyi pienenä, harvinaisena
helmenä viimeviikkoisten elämysten yhteyteen. Ulkona sädehti ja väreili
suvi, eräs suvi, tämä suvi, jonka toiminnan pientä, pientä sivutuotetta
pienellä, pienellä metsientakaisella alalla voivat joskus kuvata eräät
rivit. Olga seisoi useammin kuvastimen edessä, antaen vallan
vaistollensa hän järjesti pukuunsa tai hiuksiinsa jonkin pienoiskohdan,
jonka olemassaoloa näkijä tuskin olisi voinut todeta, mutta joka
kuitenkin vaikutti yleissävyyn niinkuin lehvä suuressa puussa.

Mutta kerran taas oli vanhanemännän tuvan peräakkuna auki. Olga meni
siihen sen ääreen. Elias oli sisällä. Olgalla oli sellainen ilme kuin
olisi hän tahtonut sanoa: Mehän tunnemme tykönämme, sekä te että minä,
että meille vielä jotain tapahtuu. Saamme nähdä milloin se tapahtuu.
Siihen asti on meidän olomme malttamatonta. Ei-ei, antakaa olla --

Ääneen hän sanoi: -- Tulkaa ulos kävelemään.

He tekivät kävelyretken, sinne tänne tempovien mielialojen vallassa, ja
onnistuivat koko ajan välttämään kaikkisurmaavaa tuttavallista
keskustelua. Tällaista heidän välillään jatkui sittemmin päivästä
päivään ennen juhannusta. He eivät koskeneet toisiinsa ruumiillisesti,
ja kun heidän kummankaan sielu ei ollut maailman markkinoilla
tylsistynyt, jatkui heidän välillään tavallista tehoisampana ja
vivahdusrikkaampana se syvempi, näkymätön elämä, jota aina on olemassa,
milloin kaksi vaikka kuinka mitätöntä ihmistä tulee toinen toisensa
kanssa vaikka kuinka mitättömään tekemiseen. Ehkeivät he sitä
tietoisesti huomaa, mutta seuraavat kumminkin sen lakeja. Nuoren naisen
ja miehen välillä tuo näkymätön elämä saavuttaa suurimman tehoisuutensa,
ja sen juonteet liikkuvat tällöin sellaisissa ulottuvaisuuksissa, että
harkinnan on turha yrittää niihin syventyä, se ei milloinkaan saa niiden
kaikkia lankoja selvinä yhtaikaa käsiinsä... Silloin ensimmäisenä
pyhä-iltana ei Elias hankkinut kestää vaitioloa kahdenkesken Olgan
kanssa, mutta tylstymättömän vaistonsa mukaan Olga osasi kirvoittaa tuon
uhkaavan jännityksen, ja Elias joutui heti luontevasti vapaammalle
tolalle. Seuraavina päivinä sujui näkymätön elämäkin jo luontevasti,
vaikkakin ulkonaisissa pikku tapauksissa ilmeni hienoa sekavuutta ja
hämmennystä. Ei tarvittu muuta kuin että silmät, jaloimmat aistimet,
vain tapasivat toisensa... Niin siis juuri näitten puitten ja pensaitten
vaiheilla oli elämän sävelellä tällainen muoto; täältä, juuri tältä
kohdalta löytyi elämän loputtomasta aarniosta tämmöinen sokkelo,
tavallaan samanlainen ja tavallaan erilainen kuin kaikki muut
sokkelot... Elias kävi vallan luonnollisesti Lyyliä tapaamassa harjulla;
hän oli jo niin tottunut suutelemiseen, ettei siinä enää ollut mitään
erikoista, mutta hän ei osannut olla ilmankaan. He makasivat kedolla
vieretysten ja suutelivat suutelemistaan, ei muuta. Lyyli salli sen
vastustelematta ja mitään sanomatta tapahtua. Ja jokainen uusi
tapaaminen harjulla muodostui täsmälleen edellisen kaltaiseksi, paitsi
maanantai-iltana ennen juhannusta; silloin oli kohtauksessa hiukan uusia
sivuvivahduksia. Kun koko noilla kohtauksilla ei ollut mitään tekemistä
Olgan asioitten kanssa, ei Olga niistä myöskään mitään aavistanut.



(Taas sunnuntai)


Korkeen Lyylin ympärillä on taas sunnuntai. Kesä on kuin jokin kuviteltu
meri, jonka yli elämä joka vuosi menee aina uuden kevään rannasta edessä
olevaan syksyn rantaan. Tänä sunnuntaina on jo ehditty täydelle
ulapalle.

Tämä kesä on siitä merkillinen, että kokematonta Korkeen Lyyliä jo tähän
sunnuntaihin mennessä on suudeltu lukemattomia kertoja. Viimeksi se
tapahtui eilen illalla, menneenä yönä; Elias oli taas harjulla käymässä.
Tällainen elämä ei tietysti ollut jättämättä jälkiä Lyylin olemukseen.
Hänen katseeseensa ja liikkeisiinsä ilmestyi jokin varmuuden ja
vapautuneisuuden vivahdus, jonka läheiset kotolaiset huomasivat monessa
käänteessä. Jos Korkeeseen tuli joku emäntä käymään, oli Lyylin käytös
melkein liian itsetietoista, hän kutoi kangastaan eikä näyttänyt
ollenkaan ottavan huomioon, mitä vieras siitä lausui. Ja arvokkaan
vieraan vielä viipyessä hän saattoi uneliaan näköisenä panna syöstävät
syrjään ja lähteä ulos joillekin retkille, jotain toimittelemaan
kudontansa lomassa. Kotoelämässä hän joskus puuttui toisten puheeseen,
sanoi toisten väliin jotakin sen näköisenä, kuin ei olisi sanonut
kaikkea mitä tiesi. Omissa oloissaan hän tavallisesti hyräili, ja vaikka
pikkutytöt tai Väinökin oli jossain hyräilyn kuulumilla, saattoi hän
unohtua hyräilemään sillä lailla, kuin olisi ollut yksin. Näin kaikki
kotolaiset ikäänkuin salaa toisiltaan saivat aavistuksen asioista.
Kerran syötäessä puhuttiin jotain avioliittoonmenosta yleensä, ja pääsi
puhelu tällöin vahingossa koskettamaan Eliastakin. Kaikkiin tuli
hillitty, hieno kiihkeys, jonkinlainen kodinkeskinen syyttä ärtyilevä
maantunnustelu, jonka tarkka aisti kyllä saattoi erottaa puhuvista
äänistä. Lyylin sopi paraiksi juuri nousta pöydästä, ja siinä hän
poispäin hymyillen sanoi, ikäänkuin ärsytystä lisätäkseen: -- Elias on
kaunis poika. -- Lyyli oli jo päässyt pitkälle siitä ensimmäisestä
sunnuntaista. Hän oli kaikkien kuullen lausunut jonkin arvostelun
Eliaksesta, pojasta. Monien kiihkeiden hetkien jäljet tuntuivat.

Sunnuntait olivat sellaisia ajankohtia, joina Lyyli aina parhaiten tuli
katsoneeksi taakseen. Ja nykyisin näytti edellinen sunnuntai aina
jääneen sangen kauaksi, niin että kun täältä viikon takaa oli
katselevinaan viimesunnuntaista itseään, teki melkein mieli säälivästi
hymähtää sen lapsellisuudelle. Niin näyttivät toisena sunnuntaina
lapsellisilta ensimmäisen sunnuntain onnenhurma ja eloisat
avioliittokuvittelut. -- Ei avioliittoon niin mennä, siinä asutaan
omissa huoneissa, tulee lapsia -- minulla on kangas kuteilla, mutta
mistä saa kaiken muun. Ei voi kuvitella Eliasta hankkimassa kaikkea,
mitä avioliitossa tarvitaan. Sellainen kuvitelma on vastenmielinen.
Minun on kaikki hankittava Eliaksen tietämättä, että hän erään kerran
tullessaan löytää minut uusista huoneista ja jää sinne... Mutta häät,
vihkiminen... Kaikkea tätä ei Lyyli enää jaksanut kuvitelmissaan
järjestää, vaan kiintyi odottamaan seuraavaa harjukohtausta, hienosti
uskoen, että siitä tulee vapauttava ratkaisu noille kuvitelmien
kysymyksille. He kohtasivat taas toisensa, istuutuivat nurmelle,
oikenivat siitä pitkälleen, syleilivät ja suutelivat ja puhuivatkin
jotakin mitätöntä. Puhelu vaivasi, vaitiolo oli sittenkin parempi. He
erosivat, syleiltyään vielä seisaallaankin. Semmoinen oli se kohtaus, ja
sitten tuli taas sunnuntai-aamu. Oltiin kesän ulapoilla, rantoja ei
näkynyt... Aamuhetkellä seisahtaa tummasilmäinen tyttö kuistin ovelle ja
katsoo yli kylän, ohi niemen kärjen. Jo näin aikaisin näkyy päivänsavua
näköpiirin rannoilla, poutainen päivä on jo näin varhaisesta alustaan
asti suurisuuntainen. On sunnuntai, pian alkavat kirkoissa urut
hyräillä. Tämä sunnuntai tuntuu ikäänkuin leveämmältä, ja siinä on
ikäänkuin alkavaa vauhtia, joka tahtoo viedä jonnekin. Se johtuu tytöstä
itsestään. Hänen omassa sisäisessä näköpiirissäänkin on heti herättyä
jonkinlaista kuumaa päivänsavua, sitä on ollut siellä koko unen ajan, se
on viimeaikaisten elämysten nostattama, se lisääntyy yhä... Kun
päivänsavua tulee oikein paljon taivaan rannoille, tuntuu siltä, että
jossain on tuli päässyt valloilleen. Tuli on nyt vaarallisempi sana kuin
koskaan. Kuvittelee sen syttyneen tuolla päin, laajentuvan ja lähestyvän
tännepäin. Tästä on siis paettava tuonnepäin. Mutta sielläkin on
syttynyt tuli -- mitä se merkitsee? Ilma on kuumaa ja savu lisääntyy,
mutta läheiset puut, mäet ja ruohonkorret seisovat paikoillaan. Ihminen
on teljetty, hän ei pääse pois maanpinnalta... Tällainen kuvitelma
tuottaa miellyttävää kauhua... Päivänsavu lisääntyy, mutta ihmiset,
eläimet, maa ja kasvit ovat levollisia, vaikka taivas aurinkoineen onkin
niitä kaikkia väkevämpi. Tänään ei vielä tule ukkosta. Mutta Lyyli on
kumminkin joutunut joittenkin kuumien voimien vietäväksi, hän ei ole
enää lähimainkaan sama kuin sinä vilpoisena onnen hetkenä, joka hänellä
oli saunan pesän edessä huhtikuun iltana, jolloin kuviteltu alus, kesä,
alkoi aavistella matkaansa kevään rannasta syksyn rantaan. Viime
sunnuntaina hän ajatteli, että viikolla sattuvat uudet kohtaamiset
tuottaisivat vastauksen hänen kuvitelmissaan heränneihin kysymyksiin,
kuinka kaikki oli järjestyvä hänen ja Eliaksen kesken. Viikolla hänellä
oli ollut kaksikin kohtausta, toinen eilen illalla myöhäiseen, mutta ne
olivat vain poistaneet kysymykset antamatta mitään vastausta. Ja nyt oli
taas sunnuntai ja taivaan rannoilla päivänsavua.

Lyyli-tyttöä lähestyy nyt jokin seikka, joka ei enää voi palata. Se on
se seikka, joka sittemmin tuli, juhannusyönä aamupuolella tanssista
palattua. Lyyli odottaa sitä tietämättään, sillä tosiaan hän ei osaisi
sanoa sen seikan nimeäkään. Eileniltaisten hyväilyjen muisto ei sykähytä
hänen mieltään. Tuo muisto ja hänen tämänpäiväinen mielialansa ovat
ikäänkuin samassa lämpötilassa, yhteen sattuessaan ne eivät vaikuta
toisiinsa mitään. Ja kun hän kuvittelee taas uutta kohtausta, vaikkapa
huomisillaksi, niin on sen kuvitelman laita samoin kuin viimeöisen
muiston: ei sekään sykähytä. Hän ymmärtää, että sellaisia kohtauksia
tulee tulemistaan, että hänen on niihin mentävä, on mentävä aina vaan...
Semmoisen kohtauksen aikana hän ei ole valveilla eikä nukuksissa. Hän
hengittää, mutta hän ei huomaa sitä tekevänsä, hengittäminen on yhtä
ulkonainen seikka kuin keto, jonka hän ikäänkuin kaukaa tuntee olevan
päänsä alla. Hyväilyjen kiihtyminen ei samassa määrin kiihdytä häntä, se
vain hetkellisesti syventää tätä hänen tilaansa, painaa häntä lähemmäksi
tiedottomuutta, kauemmaksi tämän kedon ja tämän illan tietoisuudesta.
Siinä kedolla hän on, kauniskasvuinen ihmistyttö, ja hänen näkyväinen
olemuksensa sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen
ympärillään, mutta hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä.
On herkkä keskikesän ilta. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu
niissä samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään... Siinä kedolla
hän on, kunnes veri nousee päähän. Semmoisia ovat nuo kohtaukset ja
semmoisina ne uudistuvat.

Sunnuntaina ei voi istua kangastuoliin, vaikka tekisi mieli. Vaikka
olisi aivan ypöyksin kotona, ei sittenkään voisi ruveta kutomaan.
Huomisilta on äärettömän kaukana, ajattelemalla ei voi käsittää sen ajan
pituutta, jonka takana huomisilta on. Tuntuu sitäpaitsi mahdottomalta,
että sellainen kuviteltu huomisilta tulisikaan; niinkuin se
loukkaantuisi siitä, että sitä on ennakolta kuviteltu. Ja ulkona on
sunnuntaitunnelma leveänä ja kestävänä. Siellä on kukkia ja ruismaita,
niitä yhä vain on.

No! Mitä tuo on? Malkamäen muori! Tulee! Korkeeseen! Eliaskin! Mikä on
riemun olemus? Se on äkillisen vapautumisen tunne.

Nyt kotolaiset pääsivät siitä lopullisesti selville, nyt he näkivät
kaikki. He näkivät Lyylin sanattoman riemun hänen katseistaan ja
liikkeistään. Sitten alkoi hyväntahtoisesti ja levollisesti järjestyä se
hetki, jona Elias ja Lyyli pääsivät kahden kesken. Elias sanoi heidän
pihassa ollessaan semmoisella äänellä kuin olisi olettanut jonkun
sivultapäin olevan sitä kuulemassa: -- Näytäs, tyttö, mulle aittasi! --
Aitassa he ehtivät yhden ainoan suudelman, kun ulkoa rupesi kuulumaan
äitien puhelua. Elias käveli hitaasti ovelle, rupesi työntelemään lukon
salpaa ulos ja sisään ja virkkoi: -- Kyllä sen salvan takana tyttö
säilyy. -- Eliina sanoi pihasta: -- Se on säilyminen! ja hymyili
mielevästi.

Sunnuntaitunnelma oli Korkeen kohdalla hiukan herpaantunut, ikäänkuin
väsynyt omaan lataukseensa. Malkamäkeläisten lähdettyä sen huomasi
hyvin. Lyyli-tytön mielessä oli siinäkin ollut pingoittunut lataus,
sitten oli äkkiä, odottamatta saapunut kirvoittava voima, vapautuksen
tunne oli jo kuohahtanut. Mutta voima oli ollut heikonpuoleinen eikä
kyennytkään purkamaan latausta; siitä vain ikäänkuin valui osa pois, ja
toinen osa latauksesta jäi velttona vielä olemaan, pitkin raukenevaa
pyhä-iltapäivää. Kun Elias aitassa pelästyi pihalta kuuluneita ääniä ja
yhtäkaikkisena siirtyi ovelle salvan käyntiä koettelemaan, tunsi Lyyli
jonkinlaista väsymystä, latauksesta valui juuri silloin osa hukkaan
purkautumatta oikein. Pingoitus höltyi, mutta olo ei virkistynyt. Hän
näki siinä aitan ovessa Eliaksen kuvion ulkoilmaa vastaan ja tunsi
sentapaista tunnetta, että Elias vie häntä jotakin kohden, johon hänellä
ei ole mitään mielenkiintoa, mutta Eliaksella on. Ja kun Elias siitä
ovelta sanoi ne sanansa äidille sinne pihaan, tuntui Lyylistä siltä,
kuin olisi hänen perin uupuneena täytynyt kävellä Eliaksen perässä
pitkäveteistä turhaa matkaa sinne jonnekin, jonne Eliaksen mielestä oli
ihan välttämättä mentävä, vaikka Elias näki, että hän, Lyyli, väsyi...
Elias olikin siitä aitan ovelta astunut ulos pihalle taakseen
katsomatta, Lyyli oli sitten perästä päin tullut aitasta. Ja sitten
vieraat jo pian lähtivätkin. Lyylin mielessä oli penseä seisahdus.

Mutta Korkeeseen tuli vielä muitakin vieraita, poikkesi äitinsä kanssa
se tyttö, jonka kanssa Lyyli sittemmin meni juhannusyönä tanssiin. Tyttö
sanoi kahdenkesken: -- Täällä kävi Malkamäen Eliaskin. -- Niin kävi,
äitinsä kanssa, vastasi Lyyli. Tyttö pusersi Lyylin rannetta ja
kuiskasi: -- Se on sitten ihana poika. Lyyli hymähti. -- Se ottaa sinua
kiinni, kuiskasi tyttö edelleen äänellä, jonka voisi sanoa muistuttaneen
yöllistä kukkain tuoksua. Vastaväitteen mukana läikähti Lyyliltä
samanlainen kallis naurun pisara, kuin silloin kaidematkalla Malkamäen
muorin tuvassa. Sittenkin oli jotain uutta avartumassa, tytön sanat
olivat vaikuttaneet kuin iloinen siunaus. Tuo tyttö oli pitänyt Eliasta
unelmissaan, sen näki ja kuuli ja tunsi. Mutta Elias, koko siihen sanaan
sisältyvä maailma, liikkui häntä, Lyyliä kohden, liikkui ja lähestyi ja
oli pian tuleva aivan lähelle. Tämänpäiväinen kohtaus näyttäytyi uudessa
valossa nyt illalla, kun Lyyli äitinsä edellä kulkien palasi
saattelemasta näitä viimeisiä vieraita. Oli helppo odottaa huomisiltaa.
Tänä päivänä oli syreeni puhjennut kukkaan. Korpirastaan laulunkin taas
huomasi. Tosiaan, lähestyy juhannus... Tuolla, siellä on Malkamäki,
Elias on siellä ja oli äsken juuri täällä. Aurinko ei häikäise enää.
Tämmöisiä ovat nämä illat...

Tuli maanantai-ilta, Lyyli ja Elias olivat keskellä uutta kohtausta.
Lyyli havaitsi Eliaksen hyväilyssä uusia sivuvivahduksia, jotka
vaikuttivat häneen voimakkaasti, mutta hän ei tajunnassaan voinut
vaistota, tuntuivatko ne hyvältä vai pahalta. Mutta yö oli hyvin lähellä
jotakin määrättyä seuraavaa yötä.

       *       *       *       *       *

Elias, joka siis tänä maanantai-iltana ennen juhannusta, vuoden lyhintä
yötä vastaan, palaa harjulta, on kookas kaksikymmenvuotias nuorukainen,
hyvännäköinen ja lempeäsilmäinen.

Tämä hänen suhteensa Lyyliin, sehän oli saanut varsinaisen alkunsa jo
aikaisemmin, mutta alkoi vasta tänä vuonna kevään ja kesän vaihteessa
versoa, ja sen kaunein kohta oli se, kun hän silloin ensimmäisenä iltana
harjulta näki Lyylin aitan oven olevan raollaan, kun hän tunsi
horjumattoman varmuuden siitä, että Lyyli oli tuleva sinne ylös hänen
luokseen jo tänä ensimmäisenä iltana. Siinä oli korkokohta, jonka olemus
ei antaudu erittelyille. Kaikki, mitä siitä ruveten on tapahtunut, on
oikeastaan vallan toista, se kuvaa vain ihmisolennon satunnaisemman osan
omituisia vaiheita. Tuollainen korkokohta oli Lyylilläkin juuri samaan
aikaan kuin Eliaksella, kun hän silloin ensimmäisenä iltana aitassa
oleskellessaan tunsi, "kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko
olemustaan", ja lähti harjulle. Molemmilta tämä korkokohta sitten
luontevasti aleni ensimmäisiin suudelmiin ja jatkui sitä tasoa pitkin...
Ja toisaalla, Malkamäessä päin, tapahtui myös jotakin. Jos nyt
sattumalta kerran tapahtuisi, että jossain tiheässä metsässä olevalle
pienelle aukeamalle saapuisivat aivan yhtaikaa, eri tahoilta ja
toisistaan mitään tietämättä Lyyli, Elias ja Olga; saapuisivat ja
katsoisivat toisiaan, niin mitä silloin tapahtuisi? Ei tapahtuisi
mitään, kolme sielua vain katsoisi toisiinsa tuntematta toisiaan... Niin
tapaussarjat etenevät, eikä se ole ihmisten syy; he voisivat korkeintaan
hiukan määrätä tapausten ulkonaista muotoa, jolla ei ole mitään
oleellista merkitystä.

Tänä vuoden lyhimpänä yönä kotiin päin palaavan Eliaksen ajatukset
olivat rauhallisia ja häikäilemättömiä. Hän ajatteli läheneviä
juhannustansseja ja mitä niihin on sisältyvä. Lemmestyneet mielikuvat
kiitivät aina sinne asti, että hän nai Lyylin. Lyylistä tulee vaimo.
Niin, semmoiselta, semmoiselta juuri sitten tuntuu, kun Lyyli on vaimo.
Hän on jo aivan selvästi nyt minun vaimoni. En voi olla hänen luonaan
nyt ennenkuin tanssiyönä. Silloin on meidän häämme.

Hän melkein kuuli ajatuksestaan tuontapaista puhelua ja katsahti samassa
läheisintä ympäristöään ikäänkuin huomatakseen, oliko siinä asuva
kesäyön henki kuullut noita sanoja. Mutta tuo henki näytti siltä, kuin
se olisi tahtonut kuulla enemmän...

Naimisiinmeno-aie unohtui, ja hän ajatteli jo sitä, kuinka hänen
tällaisten ihanien kokemusten jälkeen olisi viihdyttävää jälleen astua
ystäviensä seuraan. Tästä yhteydestä palasi mielikuvitus entistä
hurjempana tulevaan tanssiyöhön ja sitä seuraaviin muihin öihin. Näin
hänen mielialansa oli erinomaisen otollinen sille, mikä häntä odotti
Malkamäen vaiheille päästyään.



Vuoden lyhin yö. -- Brunius


(Vuoden lyhin yö)

Aurinko on laskenut. Aistit kukin taholtaan välittävät ihmismielelle
vaikutelmia suviyöstä: ruisrääkkä, kaskisavu, lepänlehdet. Olga on
mäessä lepänlehvien seassa, silmät etsivät lehvien välitse sopivaa
näkösuuntaa. Elias palaa tuolla kotiin päin, Bruniusta ollaan
noutamassa.

Olgalla on sellainen tunne, että tämä hänen nykyhetkinen asemansa on
kaikin puolin perin mieletön. Se tunne tulee häneen noista
lepänlehdistä, jotka liikkumattomina sijaitsevat siinä aivan hänen
kasvojensa läheisyydessä. Ja jalkojen juuresta katsoo ja kuuntelee
matala ruoho tänne ylöspäin. Mitkä seikat ovat luoneet tämän tilanteen?
Korviin kuuluva sydämenlyönti puhuu Bruniuksesta, ja sisäinen silmä
näkee hänet kuin jonain monikohtaisena jaksona niistä tanssiaisista
tähän asti, kun hän nyt jossain tuolla lähestyy taloa. On jotain
omituisen naurettavaa siinä, että kaikki on näin käynyt Olgan ajatusten
mukaan, eikä siihen ole vaadittu sen enempää hänen puoleltaan. Mikä
Brunius on? Miltä hän näyttää? Hän kulkee katua pitkin ja näyttää
kärsivän siitä, että hänen on kuljettava tai ajettava katua pitkin
samalla lailla kuin muittenkin ihmisten. Näyttääpä siltä, kuin vaivaisi
häntä sekin, että nuo, jotka kulkevat katua samoin kuin hän, tietävät
hänen olevan rikkaan ja oppineen. Nyt tällä hetkellä Olga näkee hänet
juuri sellaisena ja muistaa samalla, että sellainen Brunius nyt lähestyy
Malkamäkeä. Vakava ja leikillinen yhtyvät ja luovat oudon, voimakkaan
mielteen. Ympäröivä kesäyö ei naura eikä itke, se ei ole oikein
läheinen. On vielä tämä ja tuleva yö ja sitten vasta on juhannusyö. Että
tämä on vuoden lyhin yö, sitä on tuskin huomannutkaan muut kuin Brunius,
joka kirjoitti Olgalle: "Olen luonasi vuoden lyhimpänä yönä."

Niin kauan kun päivää riitti, ei Olgan tarvinnut katsoa tätä
tilannettaan silmästä silmään. Hän liikkui vaivattomasti, suorittelipa
vielä jotain valmistuksiakin Bruniuksen varalta. Mutta auringon jo
ollessa alhaalla hän seisoi yläkerran päätyakkunassa ja näki, kuinka
päivän iltasäteet osuivat pellolle suolaheinien punaisiin
kukkaröyhyihin, ja kuinka Elias eteni talosta etelään päin. Silloin hän
kesken tuijotustaan odottamatta hätkähti, niinkuin olisi huomannut
jonkin kauhean laiminlyönnin. Jostain alkukesän ajalta viikkojen takaa
oli saapuvinaan hänen oma silloinen, nyttemmin jo unohtunut itsensä
huomauttamaan tuosta laiminlyönnistä ja ilmoittamaan, että oli viimeinen
tilaisuus sen korjaamiseen. Mutta Elias menee tuolla hiljallensa etelään
päin ja pian voi Brunius olla täällä. Jos hän ehtii taloon asti, en voi
enää poistua -- milloinkaan. Kauhistava ahdistus otti Olgan
maltillisesti valtoihinsa. Elias oli jo poistunut näkyvistä. Varjot
pitenivät tiedottoman tinkimättömästi, vuoden lyhin yö teki tuloaan.

Olga koetti pelastua menemällä alakertaan lähemmäksi toisia ihmisiä,
mutta se ei auttanut. Pian oli hänen taas palattava yläkertaan, jossa
pääty-ikkuna ehdottomasti veti hänet luokseen ja tarjosi hänelle
äskeisen mielentilan. Ei ollut minne mennä, tämä oli ainoa paikka, tässä
piti odottaa ja ikäänkuin katsella sen merkillisen ajankohdan menoa,
jonka kuluessa Brunius lähestyi Malkamäkeä, tätä taloa, johon hän, Olga,
ikäänkuin sitä varten jo aikaisemmin oli joutunut.

Kun Olga siinä pysyi hiljaa paikoillaan ja tuijotti taivaan rantaan,
asettui ahdistuskin ikäänkuin paikoilleen. Iltayö oli kulumassa. Olga
oli jo hetken aikaa nähnyt Eliaksen etäältä lähestyvän, ennenkuin hän
sen tajusi. Ja Brunius ei ollut vieläkään tullut. Eikö tulisikaan? Mitä?
Nyt lähestyy Elias, mutta Brunius on ikäänkuin menossa poispäin. Taas
ahdistaa. Tällainen on vuoden lyhin yö.

Vaistomaisesti hän kumminkin työnsi akkunanpuoliskon auki ja tunsi
tällöin olennossaan, että Elias huomasi hänet. Ikäänkuin jonkin tahdon
ajamana hän edelleen poistui akkunasta sellaisin elein, että Eliaksen
piti huomata, mikä oli hänen tarkoituksensa. Tilanne oli sangen tiivis
ja keskittynyt. Olga hiipi ulos sillä lailla kuin olisi pelännyt
tikapuiden tai keittiön portaittenkin huomaavan. Mäen juurella hän
katsoi taakseen: Elias seisoi alhaalla vainiolla ja katsoi tänne. Olga
kätkeytyi ja kyyristyi lepikkoon, näki kaikkialla lähellään lehvien ja
runkojen rajoittamia hämäriä pienoissokkeloita, jotka viettivät omaa
järkähtämätöntä elämäänsä. Lyhyen ajan tämä sokkeloiden omituinen
olemisentuntu täytti Olgankin mielen, tilanteen keskittynyt tiiviys
lauhtui ja hän näki kaikki ikäänkuin lepikon hengessä. Sieltä
ulkopuolelta lepikon lähestyvät tätä lymypaikkaa Elias ja Brunius
--sillä aivan varmaan Bruniuskin tulee tänä yönä, Elias lähestyy, ja
Olga ihan näkee tästä kätköstään, mitä Eliaksen mielessä liikkuu, mitä
hän aivan varmasti uskoo nyt pian saavansa kokea. Olga näkee sen salaa
Eliakselta, ja se näky on sekin jollain tavoin naurettava. Olga tahtoo
nyt ihan välttämättä, että Elias hänet löytää. Elias on jo tulossa mäkeä
ylös, Olga taittaa vahvahkon lepänrungon, niin että räsähdys kuuluu
lepikon möyheästä aarniosta. Olga laskeutuu pitkälleen epämukavaan
asentoon pienten lepän runkojen väliin, painaa kasvonsa käsiinsä ja jää
siihen odottamaan. Hänen ajatuksensa on aivan ihmeellisen kirkas, ja
hänen sisäinen silmänsä näkee koko tämän tilanteen aivan kuin ulkoa
päin, niin että häntä melkein hymyilyttää tämä meno. Hän tajuaa kaksi
maailmaa: toinen on siinä hänen kasvojensa ja maan välissä, ja siihen ei
sovi mikään tuosta toisesta maailmasta, johon kuuluu hänen hartiansa ja
koko muu ruumiinsa, lepikko, ilma taivaan rantoihin asti, ja jonka
maailman tapauksia hän siitä omasta pienestä maailmastaan seuraa. Hän
kuulee ja sisäisesti näkee, kuinka Elias lähestyy häntä kuin jotain
uskomatonta löytöä, ja hänen on hyvä olla kun hän tuntee, ettei Elias
pääse siihen maailmaan, joka on sulkeutuneiden silmien ja maanpinnan
välissä...

Seisahdus. Nouskoon runo lepikon sokkeloista kesäyön laimean taivaan
laelle. Sieltä näkee yhtaikaa monta seikkaa ja -- mikä tärkeintä
--miellyttävän välimatkan päästä.

Kas, ensi huomio täältä taivaalta katsoessa kiintyy ehdottomasti
maanpinnan muotoihin. Koko harju näkyy alusta loppuun. Se on kuin
tummanvihreä jättiläiskarhe, joka ulottuu tästä tämän viljelysalueen
laidasta tuonne tuon toisen alueen laitaan. Sen vasemmalla puolella on
monilahtinen vesistö, joka harjun suunnassa jatkuu jatkumistaan. On
vahinko, ettei ole koskaan tullut käytyä pitkin noita asumattomia
rantoja, missä harjun metsä rajoittuu veteen. Se ranta on lukemattomien
vaaksanmittojen pituinen ja täynnä niljakkaisia kiviä, joiden väliin
pujotteleiksen sormen, ehkäpä kämmenenkin levyisiä varjoisia lahtia,
joiden pohja on täynnä pienenpientä valkoista ja kirjavaa kiveä. Kun tuo
metsäinen kiviranta loppuu, alkaa kylän alla kaartuva heinäranta. Tuo
tölli kylän ylälaidassa aivan harjun juurella on Korkee; noin pitkän
matkan siis Malkamäen Elias kulkee käydessään Korkeen Lyyliä
tapaamassa... Tämä on vuoden lyhin yö, jona näitä katselemme ... ja
näemmehän me täältä tosin muutakin kuin pelkän maanpinnan ja sen
viljelykset, metsät ja vedet. Näemme aivan selvästi, että tuolta harjun
oikealta puolelta lähestyy Brunius istuen hytkyvillä rattailla Malkamäen
Taaven rinnalla... Korkeen Lyyli laskeutui äsken makuulle aitassaan
palattuaan harjulta, jossa oli Eliaksen hyväilyissä havainnut uusia
sivuvivahduksia, ja kuvittelee nyt tuon harmaan täplän, aitan, sisässä
lähestyviä juhannustansseja. Ja vaikka välimatkat ovat noin tuiki
pienet, ei hän näe eikä edes aavista Bruniusta ja Taavea maantieltä,
eikä Eliasta ja Olgaa tuolta lepikosta, vaan nukkuu...

Elias ja Olga pitävät kumpikin silmänsä kiinni maatessaan sylityksin
lepikossa. Nyt he siis ovat sylityksin. Olga tuntee nyt aivan
täydellisesti korjanneensa kaikki laiminlyöntinsä, hänen on sanomattoman
hyvä olla, sillä hän olisi voinut nyt tässä maatessaan kokea mitä
hyvänsä, mutta hän ei ole tahtonut. Hänelle riittää hyvin tieto siitä,
että olisi voinut mielensä mukaan pitää nuorta poikaa omanansa, itse
vallita tällaista tilannetta, tarvitsematta joutua hämilleen. Hänen on
hyvä olla ja siksi hän tarmokkaasti torjuu kaikki Eliaksen, nuoren
pojan, vaistomaiset yritykset. Hänen on niin hyvä olla, että hän lopuksi
tarttuu pojan päähän, ja yhä silmiään kiinni pitäen suutelee poikaa. Se
oli Olgan ensimmäinen suudelma. Sitten hän kuiskaa Eliakselle: -- Minä
lähden nyt, jää sinä tänne! Ja katoaa tuossa tuokiossa lepikkoa myöten
taloa kohden.

Yö katsoo kuin lempeä eläin, joka ei osaa puhua.

       *       *       *       *       *

Taave oli laskenut hevosen samaan mäkeen ja näki Olgan salaisen
kiireisen paluun. Taave meni pirttiin ja jäi akkunanpieleen katselemaan.
Hän näki muorin pojankin tulevan mäestä ... sitten hän meni sänkyyn ja
alkoi ajatella.

Äsken oltiin taivaan laella ja saatiin sieltä silmäys yli koko
paikkakunnan ja sen asiain. Nyt se taivaanlaki jo rupee kirkastumaan,
vuoden lyhin yö ohenee kohta aamuksi. Taivaan laen korkeudesta näkyisi
ehkä jo auringon syrjä, ja silloin ei maanpinnan katseleminen
korkeudesta tuota samaa tunnelmaa kuin kesäyönä. Sitäpaitsi useimmat
ovat nukuksissa. Malkamäen pirtin sängyssä tosin valvoskelee Taave aivan
erikoisissa ajatusaskarteluissa, ja tuolla päärakennuksen eräässä
huoneessa valvoo -- Brunius.


(Brunius)

Brunius valvoo vuoteessaan. Olga on äskettäin lähtenyt huoneesta.

Matkallaan oli Brunius jälleen saanut kärsiä muista ihmisistä, jotka
matkustivat niinkuin hänkin pitkin kesäistä maanpintaa tänne päin. Hän
oli joutunut kulkemaan yhtenä heidän parvessaan ja myöhästynyt. Kun hän
sitten lopultakin keskellä yötä pääsi uppo-outoon Malkamäkeen, tapasi
hän hämärässä tulevat appivanhempansa, joista äiti heti lähti yläkertaan
etsimään tytärtään. Mutta siellä ei ollut tytärtä. Se oli hyvin
ihmeellistä, sillä vierashan oli Olgan oma vieras, jonka hän itse oli
tänne toimittanut, jota eivät he, vanhemmat, edes tunteneet. Nyt ei
ollut muuta neuvoa kuin ohjata tulija huoneeseensa, "jonka Olga kyllä
oli päivällä häntä varten järjestänyt".

Brunius tuli hämärään huoneeseen ja yksin jäätyään seisahti keskelle
lattiaa tarkastelemaan akkunoitten valoisia ruutuja ja huoneen eri
soppia, niinkuin jotain merkillisiä mykkiä ilmiöitä, joiden keskelle hän
oli joutunut. Hän oli sukeltunut tänne tuntemattoman ihmisperheen
salaperäiseen piiriin. Jokaisessa kappaleessa ja hämärissä seinissäkin
piili jokin sellainen osa Olgan hengestä, jota hän ei tuntenut, jota
Olga ei ollut henkilökohtaisesti ilmaissut. Nyt oli Olga itse poissa,
nuo hänen henkensä tuntemattomat osat vain edustivat häntä. Oli
hiljaista ja hämärää. Brunius ei milloinkaan eläissään ollut ollut
tällaisessa tilanteessa, josta ei edes ollut pienintäkään poispääsyn
mahdollisuutta. -- Jos nyt tästä pääsisikin saman tien lähtemään,
ajatteli Brunius ja tuijotti akkunaan, niin olisi minun mahdoton olla,
kun ihmiset saavat tiedon tästä matkastani. -- Hän muisti
kirjoittaneensa Olgalle: "Olen luonasi vuoden lyhimpänä yönä." Oliko hän
todella kirjoittanut sellaisen lauseen? Siis hän, Brunius, oli nyt
joutunut tällaiseen...

Ovi kävi jossain kauempana, kuului askelia. Brunius riensi sohvalle
istumaan. Olga tuli huoneeseen, lähestyi Bruniusta ja sanoi pehmeästi,
kahdenkeskisesti:

-- Johan sinä tulit --

-- Niin tulin -- nyt minä tulin sitten.

Tähän vastasi Olga aivan lyhyellä vaitiololla ja sanoi sitten:

-- Minä istuin tuolla mäessä, kunnes tiesin sinun päässeen tänne
huoneeseesi.

Olgan olento oli omituisen lähentyvä ja lämmin. Jostain syystä ei hänen
lämpönsä kumminkaan tarttunut Bruniukseen, vaikka se ehdottomasti
ottikin hänet valtoihinsa. Olga katseli Bruniusta niinkuin olisi jostain
salaisesta riemusta tahtonut syleillä häntä. Bruniuskin jo lämpeni
ikäänkuin vasten tahtoaan. Istuen jälleen sohvalla hän toisti äskeiset
sanat: -- Niin, nyt minä sitten tulin --

Olga siirtyi hänen luokseen ja nojaten seisoviltaan käsillään hänen
polveensa sanoi:

-- Vai nyt sinä sitten tulit. -- Äänessä värähti äskeinen hillitty,
tuntematon riemu. Brunius yritti ottaa häntä syliinsä, mutta Olga
väistyi ja sanoi: -- Minä puhun huomenna isälle.

Brunius nousi sohvalta. He seisoivat vähän matkan päässä toisistaan.
Olga tuli Bruniuksen luo, otti häntä omituisen varovaisesti vyötäisiltä
ja sanoi hellästi: -- Minä menen nyt nukkumaan -- mene sinäkin.

Sitten hän poistui ja Brunius jäi taas huoneeseen yksin.

Bruniuksella ei ollut ennen ollut mitään naissuhteita. Nyt hän Olgan
lähdettyä makasi vuoteessa hiljaa selällään ja katseli rauhallisemmin
tätä kaikkea, mihin hän nyt oli joutunut. Matkalle lähtiessään hän oli
ollut vain hienossa jännityksessä, mutta tuntenut kumminkin
hallitsevansa asemaa. Hän luuli jo kokevansa avioliiton syvintä
merkitystä ja yksin ajatellessaan katseli koko ihmiselämää avioliiton
kannalta, tunsi syvästi kaikkien avioliittoa koskevien vanhojen
periaatteiden oikeutuksen. Mutta heti, kun hän tuossa hienossa
jännityksessään lähti liikkeelle, kohtasi hän kaikkialla seikkoja, jotka
eivät mitään tienneet noista hänen järkeilyistään: matkan vastukset,
renkipoika, hämärä talo, Olgan vanhemmat, Olgan poissaolo... Sitten oli
Olga ollut täällä huoneessa, menetellyt niin ja niin, ja oli nyt jälleen
poissa. -- Minä olen jollain ihmeellisellä tavalla kiinni hänessä, näen
alati hänen vartalonsa edessäni... Ja kun Brunius ajatteli, että hän
huomenna menee sen saman olennon kanssa kihloihin, tuotti se ajatus
hänelle ikäänkuin vastenmielistä tyydytystä. Hän nimittäin tajusi, että
tämä tyydytys oli vierasta, ennen koettelematonta laatua, ja mikään
sellainen ei häntä koskaan miellyttänyt. Tällä tunteella ei ollut sijaa
hänen kehittyneissä ajatusjärjestelmissään, kaikkein vähimmän niissä,
joita hän oli luonut eri sukupuolten välisistä suhteista...

Bruniuksesta on hetkeksi tullut kesäisen kertomuksen huippuhenkilö, kun
hän vuoden lyhimmäksi yöksi on saapunut tänne kaiken keskelle. Hänen
ajatuksensa kierteli vielä samaa rataa, kun aurinko jo nousi. Taavekin
oli pirtissä jo silloin nukkunut.

Juhannus lähestyi.



Juhannusta vastaan


1.

(Juhannusaatto-ehtoon runollisuus)

Juhannusaatto-ehtoon runollisuus saapuu nurkkiin, pieliin ja pihamaille
-- sillä se on etupäässä niiden runoutta -- se saapuu niihin tuona
määräpäivänään, illalla, siihen aikaan, kun aurinko ei enää häikäise.
Ollaan jo niin kaukana suvessa, että koivunlehti on täysikokoinen,
pirtin ilma ei enää ole ihmispesän kyllästetty keskus, avonaisista
ovista ja akkunoista se virtailee ulos ja leviää ja lauhtuu tanhuville.
Joku pesän pikkujäsenistä etenee pihasta pois, vainiomäkeä, aidanviertä,
lähdetietä. Matala koivunvesakko on hänen silmissään yhtäkkiä ihmeen
henkevä. Samoin pirtti täältä katsoen on kuin jokin matala ja
hyväntahtoinen vanha olento. Ja pihamaa on katselevinaan taivaanrantaa,
josta lähestyy juhannus. Illallissauhun noustessa piipusta tekee pikku
tyttö kirjavan vihkon kurjenpolvista ja leiniköistä.

Kun lehtimaja on valmis, on se kohta ketoa, joka on jäänyt sen sisään,
saanut erikoisen hengen. Majan seinäkoivut rajoittavat sen majan
lattiaksi, sille tuodaan matala lastenpöytä, jakkara ja penkki, ja jos
siihen laskeutuu käsilleen, on tunne toisenlainen kuin piharuohossa
ulkopuolella majaa. Seinäkoivun juurelle ilmestyy pian nukke, se näkee
siitä pienestä kehdostaan oksien alitse majan ulkopuolellekin, jossa
maailma näyttää avaralta ja ikäänkuin vieraammalta. Mutta sieltä näkyy
myös etäisten pientareiden suunnattomat kukka-aarniot ja rukiin yli
taivaan ranta ... lehtimajan oksien alitse ja välitse. Lehtimajan
suu on päin porstuanovea, jonka molemmin puolin on myös koivut
seisomassa kovaksi tallatussa kamarassa. Porstuan ovi on auki ja
porstuanperäkamarin ovi on auki, niin että pihasta näkee kamarinakkunan
takaisen jalankäymättömän kedon, jonne lännestä osuu auringon iltavalo
kirkastamaan survovaa hyttysparvea. Kamarin akkunalaudalla näkyy olevan
kirjava vihko kurjenpolvia ja leiniköitä, ja niiden takana akkuna, ja
sen takana kirkastuneet hyttyset, niinkuin tämän illan hauskat
kultakipunat.

Illan ja yön taitteessa nouskaamme ylemmäs.

Ilman herkkyys pitelee kevyesti laajempaakin näköpiiriä, jota vallitsee
vanha, havulatva harju. Laajan vesipinnan rantoja ja rajoja ei voi
täältä asti arvioida, mutta sen sävy on yhtä kuin kukkasten, koivujen,
pihamaiden ja katonlappeiden. Punaisesta auringosta on nyt puolet
näkyvissä, punainen valo koskettaa vielä lakeudella pitempien kukkien
latvoja, mutta niiden juuripehkossa ja pensaitten varjopuolella odottaa
jo valmiina kesäyön alku. Asumuksiin saapuneet kaukaiset juhannusvieraat
palailevat pieniltä mäkiretkeilyiltään vieraspaikkojensa pihoihin,
käyvät pirttiin ehtoolliselle. Vieraitten hevoset ja kärryt jäävät yöksi
pihaan. Lehtimajain koivut ovat neitseellisimmillään. Juhannusyö.
Aurinko on laskenut, painukaamme harjulta laaksoihin takaisin ruismaiden
ja ihmisasuntojen henkeen.

Kun juhannusyö on kaunis ja tyven niinkuin nyt, vaimentaa se kaikilta
näkyväisiltä ne piirteet, jotka päivänvalossa ovat niille ominaisia.
Kaikki pienet juhannusyön merkkitapaukset, joita nyt alkaa siellä täällä
tapahtua eri ihmisille, ne ikäänkuin siirtyvät kumottavalle
pohjoistaivaalle ja väreilevät siellä etäältä kuuluvien pelinsävelten
tahdin mukaan. Pelinsävelet kertovat sinulle, yksinäiselle katselijalle,
noista tapauksista ja täyttävät sinun mielesi muistelevalla kaiholla, ja
sinä kadehdit niitä ihmisiä, joille jotain tapahtuu tämän juhlayön
tietämiin. Joku tunsi samaa viime juhannusyönä, mutta nyt hän ei sitä
muista, sillä nyt hän rientää vaalean, uuden onnen ympäröimänä uusille,
hämyisille oville, ja ehtii rientäessään erottaa tuhannen kukan
häiritsemättömät kasvot kukkakansan alkavasta juhlatungoksesta. Pelin
ääni vaikeni. Itä, länsi, pohjoinen ja etelä ovat ne rajapylväät, joiden
sisäpuolella tämä keveä henki asuu, ulottuen ruismaasta ruismaahan,
pihasta pihaan, pitkin pientareiden koiranputkirivejä ja päivän
lämmittämiä siistejä teitä.

Ja yön syvyyteen sisältyy suuri, ikuinen, tasainen elämä, jonka
hienoimmat kiihkot näinä ehtootunteina ovat keskittyneet siellä täällä
valveilla liikkuvien ihmisten sieluihin ja silmiin, vaikka kaikki
näyttää nukkuvan.


2.

(Lyylin lähtö)

Korkeen Lyyli menee tänä yönä tanssiin. Hän hankkii hiljaksensa
puhumatta toisille, jotka kumminkin hänen hankkeensa huomaavat. Väinö
aikoo nähtävästi itsekin lähteä, lienee jo mennytkin. Lyyli ei ole ennen
tanssissa käynyt, mutta silti ei häntä kielletä. Hänelle ei puhuta
mitään.

Lyyli pukeutuu aitassa, sillä häiriytymättömyys on hänelle nyt kallis
asia: jokainen vaatekappale saa siinä ikäänkuin siunauksen, ja jokainen
kamman vetäisy tuntuu hyväilevän hiuksia ja toivottavan onnea. Lyyli
osaa tanssia, hän saa tanssia Eliaksen kanssa Linnan pirtissä. -- Nyt
hän kiinnittää vyön.

Muuten on hänen mielialansa nyt taas aivan toinen kuin koskaan ennen,
sydämessä pulpahtelee outo vallattomuus, ja mielikuvitus liehtoo hurjia
aikeita. Hän tuntee pääsevänsä perille jostakin uudesta, aivan samoin
kuin silloin sunnuntai-iltana avioliitosta. -- Tämä on nyt yöjalkaan
lähtöä, siitä puhuessa tarkoitetaan jotain pahaa. Nyt minä lähden
yöjalkaan, tanssiin. Minä olen tyttö, mutta lähden sittenkin. Minulla on
heili...

Kaikki nuo seikat: yöjalka, tanssi, heili, olivat odottavinaan ulkona
tutulla pihamaalla, yhtyäkseen seuraan heti kun hän astuu ulos aitasta.
Kuin silmää iskien ne tahtoivat nuorekkaasti hymyillä moititulle
maineelleen. Nyt tyttö tuli aitan eteen ja näki edessään polun, jota
myöten hän viimeaikoina oli iltaisin noussut harjulle. Mutta nyt hän ei
mennyt siitä, vaan meni alas navetalle ja sen takaa kylätielle.
Harjulla-käynnit ja niihin liittyvät ajatukset tuntuivat jäävän kotiin.
-- Silloin sunnuntaina Elias oli sellainen, pelkäsi toisten huomaavan.
Nyt, nyt ymmärrän sen... Täällä me kohtaamme ja täältä yhdessä tulemme,
aamuyöllä. Menemme... Hän ei uskaltanut ajatella loppuun asti: menemme
minun aittaani. Koko kotiväki tuntui tytöstä nyt vieraalta, ikäänkuin
jotenkin tiellä olevalta, mutta Eliaksen kuva oli tulevinaan lähemmäksi
häntä, kasvoillaan sama hurmaava ilme, joka silloin sunnuntaina oli
Lyylin mieltä lamannut. Nythän on juhannusyö. Kaikki tähänastinen
menettää merkityksensä, unohtuu ja etääntyy. -- Nuoren ihmisen
tämänhetkinen elämä sisältyy siihen, että hänellä on hauskat vaatteet ja
äsken pesty iho. Ja mennessään eteenpäin hän näkee rinnakkaisuutensa
metsäniitussa, joka sekin on täynnä leinikköjen keltaa ja kurjenpolvien
sinipunervaa, tupruavana sekoituksena, keskellä juhannusyötä. Ladon
seinällä suunnattoman suuria koiranputkia. Mutta notkossa nouseskelee
oudonrakenteisia, melkein mustia ohdakkeita, niinkuin joitain
peloittavia ylimyksiä, pitkiä ja hoikkia, täynnä nuppuja.

Tänä yönä voi juoda viiniä niinkin nuori tyttö, ettei vielä koskaan ole
sitä maistanut eikä ymmärtänyt. Nyt hän maistaa sitä toisten seurassa,
eikä kukaan huomaa sitä miksikään tapaukseksi. Niinikään toisten
huomaamatta hän katsoo ulos, valoisan yön salaperäisyys vetää hänen
mielensä hetkeksi syrjään ja huomauttaa vakavasti pionien ja pelargonien
läsnäollessa, että hän on tulossa immeksi.

Lyyli tunsi ikäisensä tytön, jota kohtaan hän ei milloinkaan ollut
kokenut mitään eristävää tunnetta. Tytön koti oli Korkeesta
tanssipaikalle päin noin puolivälissä. Jatkuva onni oli hienotunteisesti
ohjaillut niin, että Lyyli viikolla oli sattunut tuon tytön pariin ja
aivan luontevasti tullut sopineeksi yhteisestä tanssiin menosta. Nyt hän
poikkesi siihen asumukseen. Tytön äitikin oli vielä ylhäällä, ja vaikka
oli vanha ihminen, oli kumminkin hymyilevän suosiollinen tanssiin
meneville tyttärille. Niin tyttäret lähtivät tölleistä kohti tämän-öisiä
kohtaloitaan, ja syventyvä yö sai heistäkin yhä lisää sitä ainesta,
josta sikisi se näkymätön, vahva henki ja joka oli määrätty kestämään
vain muutaman tunnin. Malkamäen ylängöltäkin virtailee jo yöhön
samantapaisia aineksia, osaksi myös tänne tanssipaikalle päin. Sieltä
tulee Elias, kun ehtii, ja -- ihmeellistä kyllä -- myös Herttua. Taave,
renkipoika, on jo näkyvissä ja hihkaisee. Siellä on koko joukko
juovuksissa.

Korkeen Lyyli tuttavansa kanssa pääsee pihaan ja siitä pirttiin. Matkan
varrella koetut yksilölliset aivoitukset sukeltavat tuotapikaa pelin ja
tanssin humuun. Hämärä ilma kuiskaa, että Eliaskin tulee.


3.

(Juhannussauna. -- Kihlajaiset)

Malkamäen isännän hetket olivat herttaisimmillaan, hampaat välkkyivät ja
puhe oli nasevaa. Hän pyysi Bruniusta odottamaan, juoksahti Eliaksen
akkunan alle ja sanoi leikillisen käskevästi: Saunaan, saunaan! Sitten
hän Eliasta odottamatta palasi vieraansa luo, ja he laskeutuivat
hiljalleen saunalle päin. Elias saavutti heidät ahteen alla.
Esittelyssään isäntä lisäsi Eliaksen nimen jälkeen: -- suuri
maailmanmies ja naisten hulluttaja.

-- Hulluja on kenen tahansa helppo hulluttaa, vastasi Elias ja tunsi
sanoneensa jotain varsin typerää. Mutta samalla hän tunsi, että tuo
lause määräsi hänen suhteensa tuohon Brunius-nimiseen mieheen, joka
katsahti häneen hymyillen ylhäältä päin prillien takaa. Hän huomasi
sanojensa jostain syystä koskeneen myös isäntään, sillä tämän hampaat
pysyivät vähän aikaa näkymättömissä.

Pukuhuoneeseen tultuaan nämä kolme herraa alkoivat riisuutua, ja Elias
ajatteli nautiskellen: -- Vai sillä lailla, vai siinä te nyt olette!
Kyllä näen, että teillä on yhteisiä hauskoja asioita. Sinä äijä
aavistelet jotain ja nautitset. -- Saapa nähdä mimmoinen ruho sieltä
tulee näkyviin. -- Kaikeksi onneksi on tämä yö juhannusyö.

Riisuttuaan vaatteensa ja prillinsä ei äskeisestä Bruniuksesta ollut
jäljellä muuta kuin kaksi latteaa etuhammasta, jotka tavan takaa tulivat
näkyviin suuhun pyrkivien viiksien aita, niinkuin hän olisi alati
kärsinyt jostain epämukavuudesta. Hän näytti omituisen avuttomalta,
raajat olivat ruumiiseen nähden liian heikot. Silmät näyttivät ilman
prillejä kosteilta ja lempeiltä. Hän oli lukumies.

-- Onpa hartioihin tullut pahoja näppylöitä, pakisi isäntä
hyväntahtoisesti; -- pitää vihtoa nyt aikalailla ja huomenna paistaa
auringossa. Ovatko ne kauan olleet?

Tämä puhelu ei huvittanut vierasta. Hän nousi varovasti lauteille ja
vastasi siinä mennessään jotain. Isäntä laajensi asian ja lausahti:
--Mistähän niitä ihmiseen kaikenlaisia tuleekin?

Elias heitti löylyä ja sanoi: -- Ne johtuvat vatsasta. Kuinka on
hampaiden laita? Lausumansa typeryys ei enää harmittanut Eliasta, vaan
huvitti. Mutta hän oli hajamielisesti heittänyt kiukaaseen kolme
kipollista. Brunius ei tehnyt selvää hampaistaan, vaan alkoi hiipiä
lauteilta alas.

-- Tuliko liikaa? sopahti isäntä.

-- Minä en ole tottunut suomalaiseen saunaan, lausui Brunius harvaan ja
vaivautuneesti. Äänen sävy ilmaisi hänen tunteensa hänen nykyistä
seuraansa kohtaan.

Vihdottiin ja pestiin. Vilvoiteltaessa sanoi Elias:

-- Ai kuulkaas, isäntä. Jos minä tästä piakkoin otan ja nain, niin
vuokraatteko te minulle tonttimaan?

-- Kuinka vaan puhutaan. Vai aikoo mies naida, taitaa jo olla kumppani
katsottunakin.

-- No se asia nyt ei liene vaikea järjestää, vastasi Elias hymyillen ja
siveli vasemmalla kädellään oikeaa hauislihastaan. Tämäkään puhelu ei
sujunut. Elias havaitsi, kuinka Brunius koko ajan koetti sietää tätä
tilannetta, joka hänelle oli kiusallinen ainoastaan siitä syystä, että
Elias oli saapuvilla. Erotessa sanoi isäntä, taas ikäänkuin jostain
kevyesti ilkamoiden: -- Terve tuloa sitten vähän päästä talon puolelle,
pidetään siellä vähän pientä perhejuhlaa näin juhannusiltana. -- He
menivät, ja sitä mukaa kuin he lähestyivät pihamaata, sai Brunius
olemukseensa takaisin ne luonteenomaiset piirteet, jotka saunassa olivat
hetkeksi valahtaneet pois.

-- Vävy ja appi, ajatteli Elias katsellessaan poistuvien herrojen
kuvioita juhlallista iltaa vastaan. Koko tämä omituinen seikkailu, joka
nyt täytti täällä ilman, tuntui hänestä noiden kahden mitä erilaisimman
miehen yhteiseltä yritykseltä. Olgan kuva ei siihen ollenkaan sopinut.
Elias kääntyi katsomaan poispäin talosta laaksoon, josta henkäili
juhannusyö, aivan kuin hän olisi pistänyt päänsä jostain huoneen
ikkunasta ja saanut raitista ilmaa. Hänen mieltään melkein etoi tunne
siitä, että hän oli voimakkaampi Bruniusta. Sen tunteen säilyttäminen
oli hänestä lapsellista ja vastenmielistä, mutta hän ei voinut sitä
poistaa.

-- Minä menen sittenkin tanssiin. Lyyli on siellä. Nyt on juhannusyö.

Olga ei tosiaan sopinut siihen, mitä tänä iltana tapahtui. Hän meni läpi
hämärän salin, jossa Eliaskin istui toisten vieraitten joukossa, ja
hänen kasvoillaan oli selvä, helposti tulkittava ilme, ikäänkuin hän
olisi mennessään malttamattomasti sanonut: -- Älkää nyt tutkiko, mitä
tämä tarkoittaa, ja siten sotkeko peliä, jota ette lainkaan ymmärrä. --
Tietysti minä menen naimisiin. -- Olin kyllä teidän kanssanne toissa
yönä mäessä. -- No mutta mitä se tähän kuuluu? -- Olkaa vaiti älkääkä
kyselkö.

Tuntui kuin Olga olisi tämän kaiken järjestänyt ja nyt ylhäältä päin ja
tarmokkaasti -- kuten ainakin ihminen, joka harvoin johonkin ryhtyy --
ohjailisi tapauksen menoa. Elias vaistosi tämän ja jäi ikäänkuin sivulta
seuraamaan tätä Olgan tointa, jossa hän, Elias, ei voinut olla mukana.
Mutta mieluummin hän olisi mennyt tanssiin siksi ajaksi, kunnes tämä oli
ohi.

Illallista syötäessä kihlaus julkaistiin ja Olgan yhä jatkuva ilme
aiheutti, että Elias ja muut läsnäolijat vaistomaisesti pitivät koko
asiaa omituisena sukkeluutena. Bruniusta ilmeisesti vaivasi hänen oma
muukalaisuutensa, hän ei nähtävästi tuntenut oikein sointuvansa edes
morsiamensa kanssa. Kaikki olivat jollain lailla Olgan valloissa.

Illallisen jälkeen mentiin mäkeen kokkoa polttamaan. Sama se, mentiin
vain, kyllähän se sopi. Mäessä jatkui sama hienon ällistyksen tunnelma,
kunnes tapahtui, että -- kuten Herttua myöhemmin asian kuultuaan virkkoi
-- "köys katkes, laulu kuultihin":

        (Taaven laulu)

    Malkamäessä tytär on pulska,
    ja muorilla ainoo poika --
    halituli-tei, sen silivili-vei --
    ja muorilla ainoo poika.

    Likka on lonkilta leviä,
    mutta poian varsi on hoikka --
    halituli-tei, sen silivili-vei --
    ja poian varsi on hoikka.

    Malkamäestä tytär lähti
    ja kuljeskeli mettiin --
    halituli-tei, sen silivili-vei --
    ja kuljeskeli mettiin.

    Kun tuli mettässä puskan taa
    ni' ketoon kellistettiin --
    halituli-tei, sen silivili-vei --
    ja ketoon kellistettiin.

    Kelpaa joskus röökynälleki'
    renkipoian ranki --
    halituli-tei, sen silivili-vei --
    ja renkipoian ranki.
    -- -- -- -- --

Laulu kuului kiusallisen selvästi ylös mäkeen, eivätkä siellä olijat
osanneet muuta kuin juhlallisen näköisinä kuunnella, kunnes laulu särkyi
sekavaan rähäkkään. Olga säilytti asentonsa aivan hätääntymättä, sillä
tavoin ikäänkuin musertaen toisten ällistystä. Silmäkulmat pinnistyivät
pilveen, mutta katse ja suu hymyilivät, kuten ihmisen, joka aavistaa
jotain hauskaa, mutta ei vielä oikein älyä sitä. Hän katsoi Eliakseen.
Tilanteen teho oli niin valtava, että Elias Olgan katseen tavatessaan ei
voinut pidättäytyä, vaan ratkesi nauruun ja melkein vieri mäkeä alas. Ja
kun ahteen puolitiessä vielä seisoi silmät pyöreinä äsken saapunut
Herttua pelkkänä kysymyksenä äsken kuulemansa johdosta, niin vaipui
Elias maahan ja Herttuan kysyvän ilmeen yhä kiihoittamana nauroi kuin
hullu.


4.

(Taaven seikkailu)

Taaven seikkailu alkoi viidettä käydessä iltapäivällä. Hän hajoitteli
kesämaalla sontatunkioita; työ kävi aivan totunnaisesti, ja ajatukset
näkyivät kiihkeästi liikkuvan jossain etäällä työmaalta. Ajatusten
vauhti oli niin vinha, että se koko ajan näkyi pojan liikkeistä ja
aiheutti keskeytymättömän laulunhyrinän, josta ei tosin sanoja ulospäin
erottanut. Työ, ajatus ja hyräily liikkuivat mieltä hivelevässä
tahdissa. Hän pisteli ensin kärrynkorin täyteen talvellisen tunkion
muhevaa ainetta, sitten hiukan verkkaisemmin antoi talikon painua
mutaan, otti ohjakset ja kimautti hevoselle: no! Eteni siitä saran
alapäähän, jonne pienten sontaläjien jatkuva rivi johdatti. Kotvan
siellä viivyttyään hän jälleen seisoi tyhjässä korissa, ja vaatteiden
hienosti tutistessa ajoi takaisin tunkiolle. Hänellä oli tinkityö ja hän
sai sen viiteen valmiiksi.

Silloin oli hänen mielensä jo niin kevyen herkässä vireessä, ettei
hänellä ollut pahaa tunnetta edes taloa kohtaan. Kaikki tämän illan
reimat aikeet lähestyivät hetki hetkeltä toteutumistaan, hän ajoikin
käyden vainiolta taloon, lakki silmillä raukenevan auringon suojana.
Hyräily heikkeni ja muuttui lopulta vihellyksen hyminäksi, kun hän
auringon yhä laimentuessa kääntyi alapihalle. Mäessä kukkiva pihlaja
kuvasteli jo juhannusaattoehtoota, kun hän päästi sinne hevosen.

Taaven oli hauska olla iloisine aikeineen. Pirtissä hänet valtasi
hivelevä kaiho ajatellessaan, että hän nyt jättää tämän tutuksi käyneen
nurkan, että tämä ilta on viimeinen, että siihen jää se sänky. Mutta
kaiho on ihmiselle mieluisa tunne, ja Taave antautui sen valtaan,
niinkuin hän tämän huoneen ilmassa oli monta kertaa tunteen valtaan
antautunut. Syömästä palattuaan ja vaihdettuaan työvaatteet parempiinsa
ei hän kiiruhtanutkaan isännän kamariin, vaan liikuskeli taas pitkin
laajaa lattiaa, pysähtyen milloin minkin akkunan pieleen, sovitellen
hattuaan erilaisiin viistoihin ja jälleen hyräillen hulivili-laulua,
jossa tuntui kaihon väre.

-- Tuosta ovesta on se _kerran_ tullut tähän huoneeseen minua varten,
yhtenä ehtoona, eikä ollut mitään kiirettä ... voi saatana sentään.

Se oli jo etäinen asia. Mutta tällä hetkellä tuntui Taavesta ihan siltä,
että se hänen laulunsa, joka tänä päivänä oli hänen päässään kypsynyt,
ei oikeastaan loukkaa Olgaa. Kun hän kuvitteli laulavansa sitä reimasti,
niin että Olgakin kuulisi sen matkan päähän, niin hän oli näkevinään
Olgan silmissä samanlaisen ilmeen kuin silloin keväällä tanssissa. Ja
siinä saisi olla muorin poikakin kuulemassa...

Ajatus muorin pojasta karmaisi Taaven mieltä niinkuin veitsenterä lasia,
tai niinkuin olisi toisten nähden komeasti ryhtynyt nostamaan kiveä,
jota ei jaksanutkaan. Siitä suuttuu, mutta samalla järki sanoo, ettei se
ole kiven syy. Mielikuvat siitä, mitä hän oli havainnut Olgan ja muorin
pojan välillä tapahtuvan, palasivat näinä päivinä aina Taaven silmien
eteen, mutta kimmahtivat heti takaisin, pannen Taaven itsekseen
äsähtämään. Mutta nyt, kun hän oli päättänyt tämän yön tietämiin hiljaa
kadota tästä talosta, tuntui kaikki ikäänkuin selvemmältä ja kevyemmältä
ja hänen oma olonsa miehevämmältä. Avaran maailman rinnalla, jonne poika
aikoi tänä yönä paeta, olivat nämä asiat pieniä, oikealla
maailmanmiehellä pitikin olla tällaisia. Sellaisella miehellä kuin
muorin pojalla niitä on varmaan maailmalla monta, sitä ilmaisee koko sen
kiusoittava olento, verkkaiset liikkeet ja silmäin katse. Tässä Taavea
taas karmaisi, kuvitellessaan mitä Olga ja muorin poika ovat yhdessä
tehneet. Mieleen kiehahti masentava, lohduton tunne siitä, ettei kukaan
tyttö hänelle antautuisi, ettei hän pysty milloinkaan oikeaksi
huliviliksi. Häntä epäilytti jo, kuinka hän pystyisi hoitamaan sen
pullon, joka Vähässämäessä häntä odotti. Mielikuvat sinkoilivat: kuinka
hän pikkupoikana oli ihaillut isoja miehiä, joille näin suvella joskus
lauantai-ehtoona tuli ainetta... Kun saisi tänä yönä pitää tyttöä! Ja
mielikuvain ryöpyssä näkyi jälleen Olgan hurmaava kuva pojan intohimojen
keskeisenä esineenä.

Tässä mielentilassa hän nopeasti kääri työvaatteensa ja saappaansa
yhteen myttyyn, ja kätki sen sängyn pään taakse. Sitten hän painoi
hattunsa lopulliseen viistoon ja lähti isännän kamariin, peittäen
avuttomuudentunnettaan tuikealla ilmeellä. --

Oi sinä juhannusyön ikivanha taika, vaikuta nyt niin, että Malkamäen
Taave tänä yönä saa tytön. Katso kuinka kaikki on kuin sitä varten
hehkeimmillään, ilma on tyven, pihlaja kukkii ja moniaalla leviää ilmaan
pyhäisten pumpulipukujen ja ihon lemu. Koko yö on tullut kevytmielistä,
ajattelematonta tuhlausta varten. Mutta mikä on Malkamäen Taave? Onneton
olento, joka ei vielä eläissään ole tehnyt mitään miehuullista, vaikka
hän jo lähestyy kahtakymmentä. Vain kerran hän on lyönyt miestä suun
päälle, mutta silloinkin hän tunsi olevansa nulikka, joka liikkui isojen
miesten turvissa, ja vaikka hän jälkeenpäin olisi kuinka luontonsa
kanssa kiemurrellut, ei hän pitkään aikaan voinut mielestään poistaa
raukkamaista kauhun tunnetta tuon lyönnin johdosta. Eikö hänelle jo ole
kylliksi kohtaloa siinä, ettei hänestä milloinkaan voi tulla
ihailemaansa salskeata, teräväsanaista tappelijaa, ei tanssipirtin
miehekästä tyhjentäjää. Parhaina hetkinään hän sellaista kyllä
kuvittelee, mutta silloin hän ei muista itseään.

Tänä iltana hän tosin tekee kaksi miehen työtä: hän ottaa isännältä
palkkaa etukäteen ja karkaa aamupuolella yötä; ja sitten on Vähämäki
tuonut hänelle ainetta.

Isäntä katseli kirjaansa ja sanoi: -- Taave on jo ottanut niin paljon,
vuotta on vielä jäljellä iso matka. -- Aikooko Taave mennä jonnekin?
--Aion minä mennä kotioni.

Olga tuli kamarin ovelle hienona ja upeana. Taave ei katsonut häneen,
vaan tuijotti jyrkästi isäntään. Laulu tuli hänen mieleensä ja samalla
varmuus siitä, ettei hän voi sitä kertoa yhdellekään ihmiselle, vielä
vähemmän laulaa. -- Olga puhui isännälle saunaan menosta ja poistui.
Isäntä antoi rahan, Taave kääntyi ja lähti.

Kun tämä oli onnistunut näin hyvin, ei Vähäänmäkeen meno enää
jännittänyt häntä niin paljoa, vaikka siellä oli Iivarikin kotona. Tämä
seikka ilahutti häntä, sillä hän ymmärsi, ettei hän reimana miehenä
sopinut säikkyä Iivaria. Hattu viistossa hän hiljallensa eteni talosta.
-- Laulut ovat lapsellisia; piruako minä hänestä piittaan; mutta oli hän
mukava koettuna.

Koko seikkailu Olgan kanssa oli jäävinään kuin veden taakse. Vähänmäen
kuisti ja porstuanovi olivat vastassa, niinkuin jokin karskisti
hymyilevä uusi toveri. -- --

Ja viina meni suoniin, ja oli juhannusaatto-ehtoo. Ja Vähänmäen
pakarinpöydällä oli kahvikuppi ja sen laitaan kuvattuna kiemurakukkanen.
Ja suvisella ruudulla käveli kärpänen. Ja kun meni pihalle nurkan
taakse, kuuli yhtaikaa ruisrääkän äänen ja suonien tykinnän. Ja tuolla
oli vanha Malkamäki.

Taave tuijotti siitä nurkalta Malkamäkeä silmät suurina ja höpisi
itsekseen: Malkamäessä tytär on pulska ja muorilla ainoo poika...

Ja oli hauska palata sisälle. Ja kaikkein hauskinta oli, että kello jo
kävi kymmenettä. Tanssiin mennään. Tanssi ... tanssi; onpa se mukava
sana. Se on kuin yhtälajia ainetta. Tyttöasia ei nyt tullut Taaven
mieleen. Vaikka hän sitä ajattelikin, niin ei vaan kiihtynyt. Mutta peli
ja humu...

Ruistähkäin latvoissa paloi vielä punainen valo. Se valo oli kuin
tanssipaikalta tänne asti säteilevää pelin ääntä. -- --

-- Lauletaas vähän herrasväelle, sanoi Taave.

Toiset eivät oikein käsittäneet, mutta Taave alkoi kiljua lauluaan,
silmissä hymyilevä kosteus. Toiset kuuntelivat ihmeissään, ja Taaven
sisälläkin kuulteli jokin hievahtamatta ja vielä enemmän ihmeissään.

Kunnes joku rupesi hohottamaan yhtä odottamatta, kuin Taave äsken
laulamaan. Silloin he kaikki rupesivat hohottamaan ja vaipuivat maahan
istualleen. Oli hyvin epätietoista, oliko Taave sankari vai narri. Hän
hohotti itse kaikkein hulluimmin, ja se viittasi sankariin. Ja tilanne
kiepahti kokonaan hänen edukseen, kun hän sanoi:

-- Nyt pojat Linnaan ja nopsasti. -- Toisilla ei ollut siihen mitään
sanomista, muuta kuin lähteä vaan. Tämä oli ensi kerta, jolloin Taave
käski joukkoa.

Kun he kaukaa lähestyivät Linnaa, näkivät he Korkeen Lyylin ja
Harjunpään Annan menevän pihaan.

-- Kattos tätejä, jes.

-- Luuletkos, että -- --

-- Kyllä -- kummaltakin.

Taaven sitä sisäistä kuuntelijaa etoi tämä keskustelu aivan
ihmeellisesti. Hän hihkaisi ja se auttoi.

Läheltä kuullen tuntui pelin ääni iloisesti rähisevän sen johdosta, että
aurinko kumminkin oli laskenut.


5.

(Tanssit)

Tanssipaikka on semmoinen paikka, jossa monien ihmisten yksi-öiset
kulkuradat kohtaavat toisensa, monella muotoa yhtyvät, kieppuvat yhdessä
ja jälleen eroovat aamupuolella, hajaantuakseen usein eri ratoja ja eri
yhdistelmissä kuin ovat yhtyneet. Jos kuvittelee, että jokaisen
tanssissakävijän jälkeen koko yön jää punainen viiru, niin olisi näin
syntyneitä kuvioita taivaan laelta hauska katsella juhannusyönä. Siellä
täällä pitkin vihreätä maanpintaa näyttäisi vihreyden keskellä makaavan
jokin jättiläismäinen alku-eläin, jonka täplämäisestä ruumiista
tunkeutuu ympäröivään vihreyteen hienoja, punaisia lonkeroita. Ja jos
onnistuisi näkemään läpi eläimen kuoren (pirtinkaton), näkisi tuon
punaisen lonkeroaineen eläimen sisällä jatkuvan ja sotkeutuvan yhteen.

Tanssi ... tanssi ... kuten Taave viinapäissään toisti sitä sanaa
itsekseen; se ei muodostu läsnäolevista ihmisistä eikä heidän
tahdikkaista liikkeistään, vaan heidän aivoituksistaan ja tunteistaan.
Jos jälkeenpäin luettelee poissaolleelle kaikki, jotka olivat läsnä, ei
hän siitä saa mitään käsitystä itse tanssista, sillä tanssin oleellinen
kohta on sen näkymätön henki, joka muodostuu kaikista niistä
näkymättömistä ajatussäteistä, jotka yhdessä pölyn ja soiton kanssa
täyttävät hämärän ilman. Yksilö häviää tanssissa, ja hänen viehätyksensä
on siinä, että hän liikkuu tuossa tanssin sekoitetussa hengessä niinkuin
jossain suojelevassa ainemeressä, hänen aivoituksensa voi suloisen
turvallisesti piillä kaikkien aivoitusten yhteisjoukkiossa. Tanssiin
saapuminen ja sieltä lähteminen on turvattomampaa, ja senvuoksi koettaa
jokainen suorittaa ne salavihkaa. Mutta tanssin kestäessä tuntee
jokainen oman pienuutensa kokonaisuuden rinnalla. Joku joka on tanssinut
ahkerasti, pistäytyy ulos ja näkee siellä seisoskelevia hämärähköjä
olentoja. Ne ovat kokonaisuuden heikkenevää äärtä, jonka olemassaolo on
hyvin tarpeellinen, sillä ilman sitä rajoittuisi tanssi-kokonaisuus
liian jyrkästi. Seisoskelijain tajunnassa on tuo ulospistäytyjä taas osa
tiiviimmästä keskuksesta, jonka lämmöstä he heikompina aineksina
riittävästi nauttivat täältä sivulta. Itse lempeä juhannusyö näyttää
lukeutuvan kaikkein huomaamattomimpiin sivulla seisojiin.

Koko tanssiväki on yhtenäistä, tasaista joukkoa, toiset hiukan
voimakkaampia, ja peli on samassa vireessä joukon ajatusten kanssa,
sävel on koossapitävä ja kirvoittava voima. Jollei se jaksa kaikkea
kirvoittaa, purkautuu ylimäärä tappelun tupsahduksena.

Elias ja Herttua ovat ilmestyneet ovensuu-joukkoon. Heidän kummankin
kasvoillaan on äsken koetun voimakkaan ilon ja viininjuonnin jälki-ilme.
He eroavat hieman liian paljon muusta väestä, mutta tanssi on jo niin
pitkällä, ettei se seikka enää häiritse. Lyyliä ei näy pirtissä, ja
Elias mukautuu heti siihen ajatukseen, ettei häntä ole koko tanssissa.
Saman tekevä, he ovat Herttuan kanssa taas yhdessä ja kahden.

Mutta samassa ilmestyy kamarinovelle ensin Linnan emäntä ja hänen
viereensä Lyyli. Eliaksen mieli lämpenee. Äskeisten tapausten taustaa
vasten tuntuu Lyyli nyt suloisen kevyeltä ja helpolta hallita. Yö tulee
ihanaksi, mutta minne saisi Herttuan!

Kas, Taave meni ottamaan Lyyliä. He kulkevat ohi ja Lyyli katsoo
Eliakseen tummissa silmissä outo hurma. -- Kuka se oli? kysyy Herttua.
-- Se on se, vastaa Elias. Herttua ymmärsi koko pitkän kertomuksen tämän
enempää siitä kuulematta.

Herttua katseli tyttöjä toivovin silmin. Taave jätti Lyylin ja Elias
meni häntä ottamaan. Nyt Malkamäen muorin poika ja Korkeen tytär
tanssivat yhdessä. Mutta niin kauan kuin ollaan tanssissa, eivät he
tunnusta itselleenkään, mitä he kumpikin sydämessään tuntevat. Mutta he
ovat vielä kahdenkeskenkin tänä yönä, sen näkee heidän päältäänkin, he
kulkevat kahden kaukana täältä, ulkosalla, jossa nyt omiin oloihinsa
jääneenä nuokkuu äskeisen juhannusaatto-ehtoon henki.

Sillä nyt on jo yösydän. Korkeen tytär katselee taas yksinään, Malkamäen
Elias meni äsken ulos.

Pirtin nurkalla tuli Taave häyryssä silmin Eliasta vastaan. Elias sanoi
rauhallisesti: -- Mitä perkelettä sinä teet lauluja minusta ja
toisenmiehen morsiamesta?

Taave luovi myristen ohi vastaamatta mitään. Rintapielessä riippuvasta
pihlajantertusta näki, että miestä väsytti. Taave ei poikennutkaan
sisälle, vaan meni toisen nurkan taakse. Elias palasi sisälle ja näki
Herttuan tanssivan Harjunpään Annan kanssa. Herttua puheli tytön
korvaan, ja tyttö kainosteli onnellisena. Elias nautti tuosta näystä
sanomattomasti.

Tanssin tunnelma oli saavuttanut korkeimman kohtansa. Yksi ja toinen
tiesi jo, kenen kanssa lähtisi täältä. Taave oli yhä ulkona. Siellä
nurkan takana, jonne hän äsken meni, hän korvillaan kuuntelee tanssin
humua ja silmillään katselee Malkamäkeen päin. Suu on vääntynyt itkuun.
Ei hän minnekään karkaa, ei hän lähde Malkamäestä, ei hän voi. Humala on
haihtunut, hän muistaa, että hän eilen illalla lauloi laulun ... ja
häntä tympäisee. Hän seisoo siinä seisomistaan ja kuulee kuin toisesta
maailmasta, kuinka joku tulee pirtistä ulos ja kiljaisee:
_jesus-siunakkoon!_ ja toinen sanoo: _menet-menet, ei se parane_. Kalle
siellä taas vie Iivaria pihalle. Iivari huutaa Taaven nimeä, mutta
Taavessa se ei vaikuta ei näkyväistä eikä näkymätöntä liikettä. Hän on
vaistomaisesti ihan hievahtamatta, niinkuin jänis pensaassa. Vasta kun
Iivarin melu on edennyt kauas ja lopulta lakannut kuulumasta, hoippuu
Taave pirttiin, jossa tanssi taas käy rauhallisesti, vaikka väki onkin
kenenkään huomaamatta hiukan vähentynyt. Taave ei jaksa edes ujostella,
vaikka hänestä tuntuukin, että kaikki katsovat häneen. Hänen suurin
onnensa on tällä hetkellä siinä, että pääsee pelimannin viereen nurkkaan
istumaan. Siihen hän näkee kuinka muorin poika tulee kamarin puolelta,
käsi Korkeen Lyylin vyötäisillä ja lähtee tanssimaan, huulilla ja
silmissä sama hymy, joka ennen on Taavea kiusoittanut. Se hymy näyttää
lähtevän ihan sen takistakin, mutta se on nyt Taavelle yhdentekevää...
Sitten se toinen herra ottaa Lyylin, ja muorin poika ottaa Harjunpään
tyttären. Joitakuita lähtee taas pois. Taave on unessa. Mutta unen
läpikin hän näkee, että muorin poika aikoo viedä Korkeen tyttären ja se
toinen poika Harjunpään tyttären. Sitten hän muistaa, kuinka Iivari
sanoi: 'kyllä lähtee'. Kaikki tanssijat ovat hänen mielestään hirveän
totisia, niinkuin suorittaisivat jotain tinkityötä. Tanssi on kestänyt
jo hyvin kauan. Uni tulee.

Niinpä alkaakin jo uni tulla moniin tylsistyneisiin silmiin, eikä polkka
enää tartu korvaan. Istuskellaan, päivä paistaa. Kas, kuinka onkin
kirkasta, erottaa jo tomukerroksen vaatteissaan ja jalkineissaan.
Pirtinovi on auki, sieltä tulee kosteaa viileyttä. Monet kasvot, joita
näki yöllä, ovat jo kauan sitten hävinneet, ja jäljellä olevien
kasvoilla näkyy omituinen nääntynyt tarmokkuus. Malkamäen muorin poika
ja Korkeen tytär ovat myös hävinneet. Pelimannin vieressä istunut
renkipoika herää, kun peli lakkaa soimasta. Viimeisetkin lähtevät
hyväntahtoisena loppujoukkona ulos valkoiseen aamuun. Siinä olivat
Linnan juhannustanssit.

Herttua on jälkijoukossa. Hän on virkeä, sillä hän tietää, että paras on
jäljellä. Hän kysyy tytöltään:

-- Saako teille tulla?

Tyttö vastaa: -- Ei.

-- Herääkö pappa ja mamma?

Tyttö vastaa: -- Herää.

Mutta näitä sanoessaan tyttö hymyilee, ja ääni on kuin harmaata silkkiä.


6.

(Tanssin jälkeen)

Sillaikaa kun nämä tapahtuivat, oli nurkissa, pielissä ja pihamailla
säilynyt juhannusyön runollisuus, niinkuin pitkä rauhallinen
luonnonilmiö olemukseltaan perin vieraana kaikille kihlajaisille,
lauluille ja tansseille. Se on pitänyt hallussaan tyveniä, valoisia
tanhuvia, joilla ihmisasumusten henki sekaantuu ympäröivän maiseman
henkeen. Se on tyvenellä valollaan vaimentanut kaikilta näkyväisiltä ne
piirteet, jotka päivän valossa olivat niille ominaisia. Se on harjulta
katsellut kukkasten, koivujen, katonlappeiden ja vedenpintojen
sopusointua ja pihoissa nukkuvia kaukaisten vieraitten rattaita.
Harjulta se myöskin on nähnyt töllin matalan kamarinakkunan, joka antaa
jalankäymättömälle ylenevälle kedolle. Se on laskeutunut yli
puunlatvojen ja tuon kedon kukkapehkon, saapunut kamarinakkunan
ruudulle, ja sen läpi katsellut pientä huonetta, jossa ei ole ketään.
Mutta akkunalaudalla, ihan ruudun takana, on kirjava vihko kurjenpolvia
ja leiniköitä. Se on kasvavan pikkutytön tekemä, se on ruudun takana...

Aurinko sallii maan ja ilman jatkaa tätä hetkeään neljä tuntia ja vielä
vähän yli. Mutta sitten sen on noustava ja maan ja ilman on käännettävä
katseensa sitä kohden, pois omista sisäisistä hienouksistaan. Mutta
aurinko ei ole äkillinen, se ei tahdo yllättämällä päästä näkemään
alaistensa hienoimpia, arimpia asioita. Se tulee hitaasti esiin, ja jos
joku sen ensimmäisistä säteistä pääsee jotain näkemään, niin se on
hienotuntoinen eikä vielä herätä... Kun säteitä tulee useampia, saapuvat
ne lehtimajan koivujen luo ja aloittavat iloisen pikku pakinan, eivät
tiedä mitään yöllisistä, ja koivunlehtien nuortea pinta välkkyy hymystä.
Säteet jäävät siihen lehtien kanssa pakinoiden odottamaan, milloin itse
auringon syrjä tulee näkyviin taivaan rannalle. Kukko huomaa sen ja
kiekaisee. Silloin viimeisetkin kohdat havahtuvat yöllisistään. Säteitä
on jo akkunaruuduillakin, mutta kaikki nurkat, pielet ja pihamaat,
harjut ja katonlappeet ehtivät hyvin yöllisistä asioistaan itse aurinkoa
vastaan, niin ettei tämä mitään huomaa. On aamu.

Yksi suuri tapaus loppuu ja toinen alkaa niin verkalleen, että
maanpinnalla, valmistuessaan yöstä päivään, on aikaa katsella
sivulleenkin. Eilen ehtootunteina, silloin kun yö alkoi, lähti
asumuksista liikkeelle nuoria ihmisiä, joiden sieluihin ja silmiin
näyttivät keskittyneen elämän hienoimmat kiihkot. Nämä ihmiset ja
yötänsä alkava maanpinta olivat silloin myötätuntoisia ja läheisiä
toisilleen. Ihmiset painuivat harjun taakse, ja heidän lähtöpaikoillaan
alkoi yö. Nyt on aurinko palannut, ja jo palailevat ihmisetkin. Mutta
maanpinnan ja ihmisen välillä ei nyt vallitse samaa kiihkeätä
läheisyyttä kuin ehtoolla, sillä nyt he kohtaavat toisensa auringon,
heitä kumpaakin ylemmän nähden. Mutta mitään sanomatta he kumminkin
voivat katsella toisiaan ja toistensa ilmeistä ikäänkuin arvata, mitä
yöllä on tapahtunut.

Lyyli ja Elias laskeutuvat jo harjupolkua alas Korkeeseen. He eivät puhu
mitään toisilleen, mutta silti on heidän sielujensa välillä mitä
vilkkain vuorovaikutus. Sentähden he ovatkin vaiti. Vaitiolon sisällys
alkoi erityisesti jännittyä siitä hetkestä, jolloin he ylhäällä harjulla
sivuuttivat tavallisen kohtaamis- ja eroamispaikkansa. Tällä kertaa he
tulivat sen ohi pysähtymättä, ja kumpikin koetti olla niin, kuin ei
pysähtyminen olisi mieleenkään muistunut. Aamu oli vielä hiukan
viileähkö ja siksi oli heidän kulkemisessaan jotain hätäilevää, niinkuin
pääasia nyt olisi ollut päästä lämpöiseen... Tuolla lailla nyt Lyyli ja
Elias aikaisen aamuauringon valossa tulevat Korkeen pihaan. Lyylin on
käynyt hyvin tanssissa, hänellä oli koko ajan se tunne, että Elias
hänestä pitää, että hän on tanssiväen paras tyttö. Aamupuolella,
havaitessaan Herttuan ja Harjunpään Annan lähentymisen, hänelle tuli
kiire halu päästä Eliaksen kanssa pois näkemästä sitä. Tanssiessaan hän
kuiskasi Eliakselle: "Mennään kotio jo!" Elias pusersi häntä ja vastasi:
"Mennään vaan!" Tästä sananvaihdosta alkoi se vaitiolo, joka vielä
jatkui, kun he tulivat Korkeen veräjästä pihaan ja siitä aittaan. Aitan
ovi painui heidän perässään kiinni ja jäi ikäänkuin jännittyneen
näköisenä olemaan kiinni kaksi tuntia. Kokonaista kaksi aamutuntia.
Auringon valo on jo siksi kirkasta --ja muutenkin tämän juhla-aamun
tähden sulkeutukoon ovi. Olkoon tämä musiikkinäytelmä. Soittimet
toistelevat aiheita näiden ihmisten aikaisemmista kohtauksista ja
tunnelmista, ja katsojat pitävät jännittyneinä silmällä taustassa olevaa
sulkeutunutta aitanovea. Soittimet kertaavat aiheita aina ihanasta ensi
kohtauksesta asti, jolloin poika lausui: "Kuin olet voinut?" ja tyttö
vastasi: "Hyvin vaan!" Sitten kesäöitä harjulla rastaanlauluaiheineen...
Ja sävelten kannatuksilla liittyy koko tämä tarina kuulijan
maailmankuvaan, ja yhä kiinni pysyvä aitanovi on silmälle sama, mitä
sävelet ovat korvalle...

Kunnes sävel hiljenee ja lupaa jotain pian tapahtuvan. Sivustalla näkyvä
tuvanovi aukenee ja tytön isä pistäytyy ulkosalle. Tästä tietämättä
raottuu samassa myös aitanovi, mutta vetäytyy kiireesti jälleen kiinni.
Isä huomaa sen ja katsoo vähän aikaa kiinteästi sinne päin. Hän ei
kumminkaan mene aittaan... Soittimet tulkitsevat hillittyä jännitystä...
Isä menee takaisin pirttiin, ja parin hengenvedon päästä aukenee aitan
ovi uudelleen. Nuorukainen tulee ulos ja menee läpi pihan pakotetun
rauhallisena, niinkuin tahtoisi sanoa: "Tiedätte hyvin, että minä aina
vastaan teoistani."

Ja katsojat näkevät nuorukaisen etenevän pyhäaamuisessa maisemassa,
jossa siellä täällä näkyy maitiaisten valkoisia siemenhöytöpalleroita
kaikkinaisten kukkivien kasvien seassa; etenevän sinne päin, missä
tapahtuivat edellisten näytösten lepikkokohtaus, kamarikohtaus ja
kokonpolttokohtaus lauluineen.

Aitan ovi jää olemaan kiinni.


7.

(Ystävykset)

Elias tuli tupaan, silmäsi vuoteeseen, jossa Herttua nukkui, ja istahti
sitten keinutuoliin. Aamun kirkkaus ahdisti väsynyttä, yhtäkaikkista
mieltä. Elias katseli ystäväänsä, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi
katsellut tämän yön tapauksia eilenillasta asti ja aivan
ulkokohtaisesti, niinkuin ne eivät olisi häntä ollenkaan koskeneet.

Herttua heräsi ja suoritettuaan tavalliset heräävän ihmisen eleet jäi
läheisesti hymyillen katselemaan Eliasta. Sitten hän raukeasti lausui:

-- Arvaas, onko rakkaus kaunista?

-- On se, itsessään, vastasi Elias silmät kiinni.

-- Arvaas, onko se rumaa?

-- Hm, sitä en voi sanoa.

-- Se on sangen rumaa, kun sitä oikein ajattelee, ellottavaa.

-- Sinä olet häväissyt sitä, sanoi Elias viisaammalla äänellä.

-- Kuinka ja koska rakkaus häväistään?

-- Melkein aina silloin, kun rakkaus on niin sanottua onnellista, kun
toisin sanoen päästään sen perille.

-- Mistä sinä olet saanut tuon viisauden?

-- Minä olen sen lukenut jostain kirjasta ja sitäpaitsi olen sen sangen
hiljakkoin, kuinka sanoisin, _mitä hiljakkoimmin_ kokenut, sanoi Elias
haukotellen ja meni kopeloimaan Herttuan laukkua. Herttua mietti eikä
seurannut ystävänsä hommia. Yhä eteensä katsoen hän hajamielisesti otti
Eliaksen ojentaman viinilasin ja virkkoi:

-- Minä olen myös hiljakkoin lukenut erään kirjan tahdon vapaudesta. En
muista siitä mitään, mutta minun mielestäni tahto on vapaa, mutta niitä
on useita. Sen tavallisen arkitahdon eteen tulee joskus juhlatahto, ja
toteuttaa itsensä ylivoimaisesti. Kun se on poissa, on arkitahto hiukan
nolona sentähden, että toinen on vähän aikaa julkeasti isännöinyt
temppelissä. Maailmanjärjestelmän suurimpia vikoja on se, ettei kaksi
vastakkaista tahtoa voi yhtaikaa toteutua saman seikan suhteen.

Hän joi lasin puolilleen ja katsoen tiukasti ystäväänsä sanoi:

-- Muuten, veljeni...

Hän ei viitsinytkään jatkaa, vaan joi lasin pohjaan, laski sen vuoteen
viereen lattialle, käänsi kylkeään ja painuen pitkäkseen sanoi vain:

-- Jos tietäisit, niin itkisit.

Elias istahti vuoteen laidalle, pani kätensä Herttuan olkapäälle ja
sanoi:

-- Voi veljeni, kun itse tietäisit.

Herttua nyökäytti siinä kyljellään maaten vain päätänsä eikä sanonut
mitään.

Se lataus, jota purkaakseen ystävät usein pitkänkin matkan päästä
hakevat toisiaan ja purkauksen sopivasti tapahduttua mielellään jälleen
eroavat uutta latausta kokoomaan, -- se lataus oli nyt näiltä
ystävyksiltä tällä kertaa purkautunut. He makasivat jo molemmat, ja
toinen sanoi veikeyttä tavoitellen päätään kääntämättä: -- No, terve nyt
sitten. -- Ja toinen vastasi, virallisesti korostaen jälkitavua:
-- Ter-ve.

Ulkona oli alkanut pitkä juhannus_päivä_. Rakennuksen toisessa päässä
teki Eliaksen äiti jo nousua, mutta ylhäällä talossa nukkuivat äsken
kihlattu Olga, Bruniuskin nukkui ja Olgan isä, ja Taave...

Ja Korkeessa nukkui jo Lyyli -- ja siellä aurinkoisessa tanssihuoneessa
nukkui tomukerros. Siinä ovat juhannusyön viimeiset tähteet, yön, joka
ei koskaan tule takaisin samanlaisena. Ei tule enää tämä juhannusyö
--eikä sen takainen aika.



KESKI-OSA



Auringon alla


Aatto on juhlista korkein.

Mutta kukkakansan juhlan aatto pääsi ohi kuin huomaamatta, ei oikein
osaa sanoa milloin se olikaan. Ehkäpä se oli silloin kun Lyyli oli
lähtenyt kotopihastaan tanssia kohden, kun ei hän enää ollut kodon
näkyvissä, kun Korkeessa vanhukset ja pikkutytöt jo olivat nukahtaneet,
eikä yksikään ihmissilmä katsellut Korkeen tanhuvia. Sama aattotunnelma
näyttäytyi Malkamäen Taavelle, kun hän seisoi Vähänmäen nurkan takana ja
kuunteli yhtäaikaa ruisrääkkää ja omien juopuneiden suoniensa tykintää
ja silmät hajallaan katsoi näköpiirin rantaa ja tiedottomasti yritti
hyrätä laulunsa alkua. Mutta niistäpuolin tuskin kukaan huomasi juhlan
varsinaista alkua: toiset nukkuivat, toiset pitivät kihlajaisia, toiset
tanssivat koko yön, jotkut tappelivat ja monet olivat aamua tyttöjen
luona.

Ja juhannuspäivänä oli juhla jo menossa ja kaikki aattotunnelmat
kauempana kuin milloinkaan. Näytti aivan luonnolliselta, että pihlaja ja
koiranputki kukkivat, että leinikkö ja käenkukka kirjavoivat niittyjen
painanteita, että oltiin pyhävaatteissa, ja että auringon iltavalo
tuolla lailla kujeili riippakoivun lehvissä; että parvekkeella
laulettiin, ensin koko laulu sanoineen ja sitten sama laulu vielä niin,
että kaikki äänet hyräilivät. Laulu saattoi täysin antautua itselleen,
oli riittävä pyhä-ilta ja ulkona vartioi pyytämättä käskemättä kesän nyt
jo varmaksi vakiintunut täyteliäisyys. Huomispäivä oli oleva tämän
jatkoa, sitten ylihuominen, ensi pyhä ja vielä sitäkin seuraava pyhä, ja
niin edespäin kohden kesän laajinta ulappaa.

Vehreyttä ja kukkia on jo niin paljon, ettei siihen joukkoon enää osaa
odottaa uusia kukkia, ennenkuin huomaa, että joku taas on ilmestynyt,
joku, jonka muistaa kaikilta edellisiltäkin kesiltä. Sillä lailla niitä
tulee yhä uusia ja kesän jatkuvaisuus säilyy. Pihlaja on siinä menossa
huomaamatta lakannut kukkimasta ja eräänä iltana sinä keksit, että
juhannuksesta on viikko kulunut. Kävelet puhdasta, kovaa tietä ja
molemmin puolin on rukiinlatva pääsi tasalla, korsimeren pinnalla
punertaa tähkäkerros pitkämielisen ilta-auringon valossa. Pienen pieniä
survovia itikkaparvia viihtyy tien yläpuolella, ne näyttävät siinneen
tien ja rukiin yhteisestä iltatunnelmasta... Mutta korkean rukiin
juurella on jo hienoa hämärän tapaista ja ikäänkuin viileämpää, tähkät
ikäänkuin pyrkivät nousemaan jostakin, josta ne eivät halua mitään
tietää, ne vain tahtovat viivyttää siellä ylhäällä poistuvan auringon
punaa. Aurinkoa vetää jokin sitä itseään vahvempi hellittämätön voima
alaspäin, mutta painuessaan se kyllä omasta puolestaan myöntyy kaikkeen,
hellittää päiväisen kireytensä, muuttuu punaiseksi ja antaa
lukemattomien ihmiskasvojen, kukanlatvojen ja rakennusten päätyjen
katsoa itseään päin silmiä. Mutta sitten se laskee, useita minuutteja
aikaisemmin kuin juhannuksena. Juhannus on jäänyt.

Kevätrannikon viimeisiä runollisia saaria kesän ulapoille tultaessa
olivat vuoden lyhin yö, kihloihin meno ja vähän sivulle päin aamuyö
tanssin jälkeen. Juhannuspäivän ajan ne vielä näkyivät selvinä ja
yksityiskohtaisina, mutta kun sitten useamman päivän auteret asettuivat
väliin, niin ne yhtyivät yhä kauemmaksi jäävään kevään rannikkoviivaan,
ja ne, jotka ulappaa etenivät, lakkasivat katsomasta niihin, katsoivat
ulapan rannattomuutta ja sitten toisiaan. Tämä katseenkääntäminen
tapahtui eräänä poutapäivänä.

Brunius ja Herttua olivat poistuneet Malkamäestä heti juhannuksen
jälkeen. Kesän koko kukkeuden ajan liikkuivat siellä Olga ja Elias.
Vuoden lyhimpänä yönä heillä oli ollut kohtaus, joka ei ollut päättynyt
minkäänlaiseen ratkaisuun, vaan päinvastoin lisännyt sitä näkymätöntä
jännitystä, joka heidän välillään jo ennestään vallitsi, heti ensi
kohtaamisesta alkaen. Juhannusyön tapaukset olivat heille kummallekin
sen laatuisia, että niiden täytyi joko purkaa jännitystä tai lisätä sitä
kaksin verroin. Jälkimmäinen vaihtoehto kävi toteen, Eliakselle oli
juhannusyö ollut aivan erikoinen merkkitapaus, hiukan samantapainen
kuin ensimmäinen kesäyö ensimmäisine suudelmineen, vaikka
ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti laajempi. Mutta nytkin oli hänen
jälkitunnelmansa pääperustana se tieto, että oli kokenut sitä, mitä oli.
Hänellä oli kymmenvuotiaan mieli, kun hän ihmetteli niitä teitä, joita
kaksikymmenvuotias oli äsken kulkenut. Hän ikäänkuin vakuutteli
itselleen, että niin todellakin oli tapahtunut, ja vakuutellessaan hän
tarkasteli käsiensä ja sormiensa selkäpuolia niinkuin joitain olentoja,
jotka olivat seuranneet häntä pikkupojasta tähän asti, ja nyt myöskin
ihmettelivät.

Kolme päivää juhannuksen jälkeen hän vasta näki Olgan jostain kauempaa,
niin ettei tämä häntä huomannut. -- Siellä menee nainen, ajatteli Elias.
Hän aivan itsekin havaitsi, kuinka hän nyt katseli Olgaa toisin silmin
kuin viimeksi. Olga oli nainen ja hän, Elias, oli mies. Oli omituista,
kuinka mitättömältä seikalta Olgan kihloihinmeno nyt tuntui. Siellä
käveli Olga, mutta hän, Elias, oli ollut Lyylin luona ... oli siis
jotenkin yhtäkaikkinen asia, halusiko tuo nainen, joka tuolla käveli,
vielä tuntea häntä vai eikö halunnut. Olga meni juhannusiltana kihloihin
semmoisen miehen, Bruniuksen kanssa, ja Taave poika oli tilaisuutta
varten tehnyt laulun Olgasta ja Eliaksesta: -- "Malkamäestä tytär lähti
ja kuljeskeli metsiin..." Elias tunsi olevansa sisäisesti kylläinen ja
hyvinvoipa. Tuntui kumminkin hyvältä, että Olgan koti oli saman talon
piirissä, että hän joka yönsä nukkui sadan askeleen päässä siitä missä
Elias. Ja hyvältä tuntui sekin, että juhannus oli ohi, että oli
poutaisia aikoja ja että maailmaa oli kaikkialla noiden näköpiirien
takanakin; että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset maailmassa
muodostivat oman ryhmänsä, jonka elämällä oli oma sisällyksensä; että
maailmassa oli tyttöjä ja nuorukaisia.

Olga oli yksi tytöistä, täysi-ikäinen ja kookas. Mentyään kihloihin ja
jäätyään sulhasestaan tänne Malkamäkeen hänkin tunsi olonsa tasaiseksi,
mutta se tasaisuus oli ikäänkuin velvoitettua. Vaikka hän kuljeskeli
mäessä yksinään, oli hänellä kumminkin sellainen tunne, että ihmiset
hänet näkevät ja ajattelevat nähdessään, että hän on kihloissa. Nuo
kuvitellut katseet pitivät yllä hänen tasaisuuttaan. Hänen ei tarvinnut
erikoisesti ponnistaa ollakseen kulkematta Eliaksen akkunan ohitse, hän
liikkui mieluummin ylhäällä mäessä. Sieltä mäestä katsoen hän huomasi
uuden, kauniin alan, koivureunaisen, matalan niemekkeen malkamäestä
pohjoiseen. Niemekkeen keskusta ja latva oli hakattu aukeaksi ja sen
laidassa oli lato, mutta niemekkeen tyvessä oli vanha kallio, jonka
laella kasvoi kääkkyrämäntyjä ja juurella möyheätä lehdikkoa. Hän meni
sinne halki heinämaan, joutui kallion juurelle pienelle aukeamalle,
istahti siihen ja lopulta riisuutui. Oli jo heinäkuu ja pouta.

Mutta mikä on se, joka alati painaa hänen oloaan, niinkuin epämukava
vaate? Vaikka hän on siinä aivan vapaana, kenenkään näkemättä, kaukana
talosta, niin ei sittenkään ole hyvä. Aurinkoinen taivas ja vihreät
lehdet ikäänkuin sanovat: -- Tämmöisiä me olemme, emme voi toisempia
olla. Tämä on kesää, emme me muuta voi tarjota. -- Mutta Olgaa sittenkin
vaivasi jokin, häneltä puuttui jotakin ja erikoisen selvästi huomasi sen
tällaisessa yksinäisessä täydellisen rauhan paikassa. Niinkuin olisi
kuluva elämä jotenkin hänet jättänyt, niinkuin olisi kihloihinmeno ja
siinä tällä tavalla näin oleminen ollut jotakin, jota elämä vieroi, jota
se, tuo elämä, ei ryhtynyt vastustamaan, mutta ei liioin seurannut häntä
tällä kihloissaolon tiellä. Näissä päivissä alkoi olla samanlaista
tuntua, kuin niissä aikaisemman kevään viikoissa ennen muorin pojan
tuloa ja sen seikkailun alkua.

Vieläkin selvemmin hän tajusi poudan karttumisen, ja että se tästä
puolin päivä päivältä yhä tulisi karttumaan. Koko tuo taivas ikäänkuin
oli menossa jonnekkin, se oli jo etääntynyt kauas, mutta hän, Olga oli
siinä pensaitten vaiheilla unohtuneena, jäi jäämistään kaikesta tuosta
jonnekin etenevästä, johon kuului väreilevä ilma, poutainen taivas ja
koko maanpinnan yleisolemus. Hän oli kihloissa, oli huomaamattaan
joutunut outoa, peloittavan tasaista tietä kulkemaan. Tosiaan, nyt hän
huomasi: näinä viime aikoina hän oli hengessään vielä vallan
seurustellut kihlattunsa kanssa, ja juuri sillaikaa oli ilma ja taivas,
tuo "elämä", tuo ... päässyt hänestä noin kauaksi. -- Hän ponnahti
seisaalleen, niinkuin jostain hätääntyneenä. -- Yhä selveni. Hän näki
noiden juhannusten edellisten viikkojen elämän, näki itsensä siinä; näki
kuin jonkin onnellisen taideteoksen yleisvaikutelman. Ja samalla näki
uudelleen sen hienoisen tolkuttomuuden tunteen, joka oli täyttänyt
aikaisemman kevään ajat, kun hän täällä yksin oli ja nukuskeli ... ja
samaa oikeastaan oli ollut kaikki sitä ennenkin ... miehet, joita isä
oli tuonut häntä piirittelemään... Bruniuksen asia on selvä, se on
toista se... Mutta tämä olotila, jossa nyt kuljen, sekin on aivan
toista ... minä olen jäänyt jostakin...

Hän alkoi kiireesti pukea vaatteita ylleen, niinkuin olisi ollut
viimeinen rientävä tilaisuus korjata jotakin. Kuitenkaan hänellä ei
ollut mitään selvää ajatusta siitä, mitä hänen nyt tilansa huomattuaan
piti tehdä. Tähän hän vain ei enää voinut jäädä kylpyään jatkamaan,
jonnekin oli mentävä, liikuttava. -- Tämä kedon kohta tässä kallion
juurella tuntui nyt melkein rakkaalta, se ikäänkuin näytti innostuneen
varmalta, että hän, Olga, vielä ehtisi mukaan, kun vain pian lähtisi...
Olga lähti kotia kohden kiireesti. Kallio jäi sinne paikoilleen, mutta
sen luo palataan vielä monesti. Siellä parhaiten tuntuu karttuva pouta,
se, jota tavoittaen Malkamäen Olga tuolla rientää.

Olga, kookas, kaunis nainen, riensi jonnekin tässä poudassa, ja
ajatukset ikäänkuin hienosti tärisivät siinä menossa. -- Poika, Elias,
on minusta vieraantunut. Kuinka käyttäydyin silloin juhannusiltana? Ja
se laulu... -- Taas Olga näki tuon keinotekoisen olonsa näinä viime
päivinä, kuinka hän muka ei ollut Eliasta muistanut, kuinka hän oli
ollut "kihloissa" tyhjille huoneille ja mäen pensaillekin ja yksin
kävelevälle itselleen. -- Kihloissa hän tietysti oli, se oli varmaa ja
selvää, ei sitä enää tarvinnut muistaa, se seikka ikäänkuin säilyi
jossain tuolla kotona kamarissa. Sitä seikkaa ei koskenut tämä hehku,
tämä oli muuta ... jotakin oli jäänyt omiin valtoihinsa, sillaikaa kun
hän päivästä päivään vaistomaisesti tuijotti kihloissaoloonsa.

Kallion juurelta lähtiessään ei hän ollut mitään tekoa suunnitellut,
mutta hänen itsensä sitä tajuamatta oli ensimmäinen teko kumminkin ihan
selvä... Hän oli ollut pitkät ajat erossa Eliaksestaan, odottanut ja
epäillyt. Nyt on hänellä suloinen, jännittävä epävarmuus, onko Elias nyt
palattuaan entisellään, ja saako hän akkunan ohi kulkiessaan nähdä
hänet, niinkuin silloin, sinä hetkenä, kun he rakastuivat. Onko Elias
akkunassa ja hymyilee hänelle! Poudat ovat alkaneet...

Olga tuli ja käveli hiljallensa ylöspäin tuttujen akkunoitten ohitse.
Kun Elias tuli akkunaan, niin hän punastui ja tunsi silmiensä kostuvan.
Hymyily ja pään nyökkäys eivät ollenkaan olleet hänen omissa
valloissaan, ja siksi ne ilmeisesti hämmästyttivät akkunassa seisovaa
poikaa. Kumpikaan ei saanut mitään sanotuksi. Muutamien minuuttien
kuluttua siitä, kun Olga oli mennyt akkunoitten ohi, ilmaisi taivas ja
maa ja koko näköpiiri sekä Olgalle että Eliakselle sen uuden ikäänkuin
ajattoman sävynsä, jonka ne olivat saavuttaneet sillaikaa, kun he olivat
tuijottaneet kevätrannikon viimeisiin häipyviin saariin. Nyt he kaukana
kesän ulapalla, näin eräänä päivänä lakkasivat katsomasta niihin;
katsoivat ulapan rannattomuutta ja toisiaan. Oli selvää, että he näin
äkillisestä katseen kääntämisestä tunsivat kevyttä huimausta sen illan.
Mutta seuraavana päivänä eivät he enää sitä muistaneet. Pouta oli heidät
käsittänyt, ei näkynyt rantoja eikä rajoja, ei poudan eikä kesän. Mennyt
juhannus ja siihen päättynyt aika kuului heistä kummastakin niin
etäiseen vaiheeseen, ettei ollut varmaa, oliko sitä elettykään. Olga
kirjoitti kirjeensä Bruniukselle sillä tavoin, kuin jos jossain
korkeassa juhlassa olisi pistäytynyt sivuun pesemään kätensä lisätäkseen
olonsa miellyttävyyttä. Kirjoitettuaan hän jälleen meni soittamaan ja
soitti niin kauan, kuin näki... Sen jälkeenkin hän vielä liikkui ulkona
ja saattoi siellä nähdä Eliaksenkin. Laakso-alueen takaa ohi lehmusten
ja yli taloon nousevan tien näkyi myös auringon punainen syrjä, joka
omituisesti toi mieleen jonkun kaukaisen entisen kesän... He eivät
joutuneet puheisiin, jokin pidätti heitä.

       *       *       *       *       *

Olgan avioliittoon meno järjestettiin ja kaikkien siihen kuuluvien
tapausten päivät määrättiin. Ne olivat mieluisia tehtäviä. Kun tiesi
hääpäivänsä, saattoi ikäänkuin pidellä käsissään aikaa tästä siihen
asti. Se muodosti jonkinlaisen kokonaisuuden, oli kuin yksi ainoa
kuviteltu poutainen näköala, jonka jokainen kohta oli sykähyttävän
sisältörikas. Sen vuoksi oli suloisen tuskallista siihen ryhtyä.

       *       *       *       *       *

Olga on myös hätääntynyt Eliaksen suhteen ja yhä kuluvan ajan suhteen,
ja se pidättää heitä joutumasta puheisiin. Elias menee ohi talon, niin
että Olga hänet näkee, menee mäen lapetta ylös ja kiipee kivelle
istumaan. Hän on ilman lakkia, paidanrinta napittamatta ja avojaloin.
Olga näkee hänet ullakon akkunasta. Olga tulee ulos sidehuntu päässä ja
etenee heinämaan halki pohjoista kohden, tulee kallion juurelle asti,
niinkuin tosiaan olisi jo kotona päättänytkin sinne mennä. Hän aukoo
vaatteitaan mutta ei riisu niitä, sillä eihän hän aio kylpeä... Hän on
ryhtynyt tuohon monikohtaiseen, sisältörikkaaseen, jota hän ikäänkuin
pitelee käsissään -- aikaa tästä häihin. Tämä nyt on yksi pienoiskohta
siitä kokonaisuudesta, hän on nyt näin tullut tähän kallion juurelle...
Mutta tämä ei ole mitään, ei mitään... Olga tuntee, ettei tämmöinen
ollenkaan kuulu siihen. Tämä on tylsä harha-askel. Sillä hänhän ei
odotakaan tänne ketään. On vastenmielistä ajatellakin, että joku nyt
tulisi hänen perässään.

Hän nousee ja palaa kotiin ajattelematta mitään. Siinähän se salaisuus
on: ei pidä ajatella mitään. Hän kulkee verkkaisin, notkuvin askelin, ja
vaikkei hän vähääkään kuvittele, että joku sitä näkisi, huomaa hän
keimailevansa ja nauttivansa siitä itse, yksin... Siinä tunteessa on
tämän häihin johtavan pouta-ajan oikeata suloa. Hän ei enää toiste tee
tuollaista tarkoituksetonta matkaa kallion juurelle.

       *       *       *       *       *

Elias ei näe Olgaa muutamiin päiviin ja hän vaistoaa kyllä, että
sellainen näkemättä oleminen kasvattaa tuoksua tähän poutakauden
huumaavimpaan kukkaan. Sillä Olga on hänen. Ja ihan toinen Olga,
kuin se oli, joka tahtoi häntä halata vuoden lyhimpänä yönä, ja
sitten ällistyttää kihloihin menemällä. Se Olga meni sitä tietä
olemattomiin ... tämä on vasta sen jälkeen kuin huomaamatta ilmestynyt
jostakin. Tämä kulkee toisia teitä... Siitä edellisestä oli Elias
äskettäin vielä ajatellut: "On yhtäkaikkista, haluaako se nainen jatkaa
minun kanssani vuoden lyhintä yötä. Jos haluaa, niin minäkin haluan." --
Mutta tämä on toista, tässä ei ole ollenkaan kysymyksessä mikään
haluaminen. Tässä on jotakin kohtalomaista.

Elias tunsi tehneensä mieltä etovan virheen silloin, kun hän niin
tarkoituksellisesti oli kävellyt talon ohi mäkeen ja istuskellut siellä
kivellä avopäin. Oli ihan kuin luonnonlakien mukaista, että Olga poistui
talosta toisaalle päin: hänellä, Eliaksella, oli tilaisuus korjata
virheensä palaamalla sillaikaa vähin äänin kotiin ja pysymällä sitten
näkymättömissä. Hän tunsi jälleen olevansa oikeassa tahdissa tämän
huumaavan kohtalon kanssa. -- Jonkin seikan tajuaminen kohtaloksi
tuottaa aina huumausta.

Pitkällinen pouta kasvatti näköpiirin laitoihin päivänsavua, joka
omituisesti himmensi paikallisuuden tunnetta. Joinakin hetkinä tajusi
vain elämän ja auringon. Päivän mittaan ei aurinkoa voinut katsoa, sen
alla täytyi vaeltaa aivan kuin se olisi sieltä ylhäältä yhäti seurannut,
tekikö elämä tehtäväänsä, ja omia tarkoituksiaan varten kasvattanut
päivän savua. Ei enää tullut mieleen, että maailmaa oli kaikkialla
näköpiirin takanakin ja että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset
muodostivat turvallisen, maailmaa vallitsevan ryhmän. Elias tuskin
tajusi muiden olemassaoloa kuin itsensä ja tämän nykyisen huumaavan
erikoiselämänsä auringon alla päivänsavun rajoittamassa maailmassa.

Päivät pitkät hän kulki ulkosalla ja nautti siitä tiedosta, ettei kukaan
olisi osannut hakea häntä sieltä, missä hän oli. Niin hän joutui sen
kallion laelle, joka oli sen koivureunaisen niemekkeen juuressa.
Malkamäki näkyi sinne aivan oudolta taholta, näki yhtäaikaa talon ja
poudan. Vahventaakseen vaikutelmaa hän nousi mäntyyn, kääkkyräisten
oksien sekaan. Tästä puolin hän kulki joka päivä sinne kalliolle, mutta
ei heinämaata pitkin talon näkyvitse, vaan kiertoteitä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä Olga ajatteli: -- Kuukausi on vielä aikaa häihin. Tänään
minä tosiaan voin mennä kylpemään sinne hauskaan paikkaan. -- Ja hän
lähti yhtäläisin notkuvin, onnellisin askelin, kuin silloin viimeksi oli
täältäpäin palannut, ja tunsi tyydytystä siitä, ettei hänen menollaan
ollut hiventäkään mitään muuta tarkoitusta kuin kylpeminen.

Hän tuli kedolle kallion juurelle ja laittautui kylpemään. Hänen oli
aivan erikoisen hyvä olla. Hän oli taas täysin mukana siinä, josta
taannoin tässä samassa paikassa oli tuntenut jääneensä: tuossa ilman,
auringon ja maan nimittämättömässä yleisolossa. Jokainen kohta, jota hän
siitä makuulta tuli tarkanneeksi, näytti hillitsevän hänen onnellista
oloaan. Suuri koivu nousi maasta pensaikon keskeltä ja sen ylimmäiset
pienet lehvät rajoittuivat taivaan lakeen; juuri eli toisin kuin latva,
mutta molemmat tarvitsivat toisiaan. Siihen havaintoonsa hän tuijotti
kauan, niinkuin olisi keksinyt siinä jotain rinnakkaista omalle
nykyiselle tilalleen...

Antaakseen auringon paistaa kaulaansakin hän selällään maaten taivutti
päätänsä hiukan taaksepäin, niin että näki alhaalta ylöspäin pitkin
kallion kuvetta, näki kääkkyräisen männynkin. Sydän tytkähti rajusti,
mutta hän salasi sen taivaanlaeltakin, jota hän samassa huomasi
kiinteästi tutkivansa. -- Tuossa korkeudessa tuolla ... tuntuu siltä
kuin sinne joka hetki ilmestyisi jotain, jota en oikein erota.

Hän ei enää katsonut ylös mäntyyn, vaan jälleen noihin koivun latvoihin,
jotka nyt näyttivät olevan levottomassa jännityksessä, vaikka hän olisi
niitä kuinka tyynesti katsellut. Nyt oli pouta auringon alla.

Olga viipyi siinä asennossaan, kunnes tunsi polttoa ihossaan. Silloin
hän jäseniään oikaisten taas katsoi ylöspäin pitkin kallion kuvetta ja
männyn kääkkyröitä, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin poudan heijastelua
kaikkialla.

Poutaa oli siis jatkuva huomennakin.

       *       *       *       *       *

Nyt oli jo ne ajat, jolloin vahvassa ruohostossa vallitsivat
päivänkakkara, suurikukkainen kurjenkello ja angervo eli vormu. Niitä
kasvoi moniaalla rinnatusten antaen ylenpalttisesti tilaisuutta
ikivanhaan ihmettelyyn: kuinka samassa maassa pienistä, mitättömistä
siemenistä saattoi kasvaa noin erilaisia kukkia. Päivänkakkarat ovat
kuin tyyliteltyjä, sädehtiviä, viattomia silmiä, jotka eivät lakkaa
kummeksumasta aurinkoa, sillaikaa kun kurjenkellon kuvut riipuksissa
toinen toisensa yläpuolella elävät omasta sinestään. Vormu on korkea ja
väkevätuoksuinen. Näitä kukkia ei kukaan tule murtaneeksi juhannuksen
aikaan.

Nyt ne kukkivat, ja niiden heijuvalta kukanreunalta katsellen näkisi
pienoisen, mutta silti kaikkisisältävän ja -ilmaisevan kuvaelman näin
pitkälle ehtineestä maanpinnan kesästä. Näköala ulottuisi muutaman
kymmenen perhossiiven työnnin päähän joka suunnalle yli heinäkasvien
korsimetsän. Sillä nyt on myös heinäkasvien valtakausi, niiden
tähkäröyhyt ovat leveimmillään useat heilivät, toiset ovat jo heilineet.
Niiden mätästävät tyvet täyttävät tasasoukilla aluslehdillään kaikki
muiden kasvien välit ja muodostavat monisokkeloisen aarnion, joka
ylhäältä kukan reunalta katsoen huimaa ja vetää puoleensa, niin että
mielellään jälleen hukuttaa katseensa autereiseen pienoisilmapiiriin,
johon silloin tällöin jostain ulkopuolisesta näkymättömyydestä ilmestyy
perhonen tai sudenkorento ja jälleen häviää heinänröyhyjen taakse...
Sellaista on elämä erään ladon seinustalla päivänkakkaran, hirvenkellon
ja vormunkukan vaiheilla.

Päivänkakkaran tiiviitten keltaisten kehräkukkatorvien välissä asuu
neulankärjenkokoisia mustia eläviä. Ne eivät liiku sieltä minnekään eikä
niillä ole maailmasta eikä elämästä muuta käsitystä kuin hyvin heikko
tajunta siitä, että ovat olemassa. Mutta eräänä päivänä tapahtui
suunnaton mullistus eräässä päivänkakkarassa ladon seinustalla lähellä
hirvenkelloa ja vormunkukkaa. Päivänkakkara kaikkine mustine elävineen
tempautui paikoiltaan ja kiiti jonnekin ilmassa, kunnes lakkasi
kiitämästä, mutta ei sittenkään pysynyt paikoillaan. Valkoinen
laitakukka irtaantui käsittämättömällä voimalla ja hävisi jonnekin,
sitten seuraava ja niin kasvoi aukko laitakukkien säteistöön, samalla
kun kuului jokin höpisevä yksitoikkoinen ääni. Muuan mustista elävistä
oli siinä menossa joutunut päivänvaloon ja näki hirvittävän käden, joka
tempoi laitakukkia, ja suun, joka toisti sanoja. Kauempana näki vielä
silmät, jotka seurasivat kätten työtä. Musta elävä oli kauhuissaan
hävityksestä ja niistä näköaloista, jotka sen ympärillä keikkuivat
ylös-alas. Mutta kun kaikki laitakukat olivat olemattomiin hävinneet,
jäivät suuret silmät hievahtamatta tuijottamaan päin elävää. Sitä kesti
sangen kauan. Mutta sitten lähestyi elävää pitkä karanko, taitettu
heinänkorsi ja rupesi itsepintaisesti tyrkkimään, kunnes elävä havaitsi
olevansa sen korren murretussa päässä ja taas kiitävänsä halki
avaruuden. Sitten elävä putosi johonkin väljään, viileään siniseen
pussiin, ja kun se siellä oli päässyt jaloilleen, ei kortta eikä silmää
enää näkynyt. Liikutuksen turruttamana viipyi elävä hetken paikoillaan
ja lähti sitten varoen tarkastelemaan tätä uutta, ihmeellistä
sinimaailmaa. Tullessaan ensikerran kellokuvun reunalle, näki se vähän
matkan päässä heinäntähkäröyhyjen yläpuolella valtavan vormunkukinnon,
joka ikäänkuin lupasi uusia vielä paljon ihmeellisempiä seikkailuja,
mutta ei sanonut millaisia ne tulisivat olemaan. Olipa maailma
pyörryttävän laaja tuonne päin. Pieni, musta elävä oli sen yhdessä
laidassa. Takanapäin maailma päättyi sinikuvun umpinaiseen pohjaan.

       *       *       *       *       *

Näin sekaantuvat suuruuden ja pienuuden käsitteet. Mutta se ei ole
vaarallista, sillä jos putoo, niin jonnekin sitä aina putoo, ja
kaikkialla on olevaista. Koko tämä poutainen avaruus on täynnä kohtia,
joista lähtien huumaantunut ajatus voi painua kuinka syvälle ja levitä
kuinka laajalle tahansa... Tuolla Elias lähestyy Malkamäkeä. Hän loikoi
äsken pitkät ajat niemekkeellä ladon seinustalla ja varjellakseen
runsaitten elämystensä kukkuraa läikkymästä pois hypisteli
päivänkakkaroita ja kellokukkia, kunnes elämän ja auringon
tämänpäiväinen tasapaino alkoi höltyä iltaa kohden... Ja jos runon katse
kulkee satatuhatta kukanväliä etelää kohden, voi se siellä sattumalta
keskellä tulevaa yötä osua valvovaan ihmissieluun, joka tuntuu
kummallisen tutulta.



Kolmekymmentä päivää ja yötä


Kun Elias silloin juhannusaamuna aikaisin oli Lyylin aitasta lähtenyt ja
ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, jäi Lyyli yksin aitan pimeyteen. Jokin
hieno, punainen valosuihku tosin pääsi sisälle jostain raosta, jota ei
mikään muu silmä olisi keksinyt kuin auringon silmä. Lyyli jäi
vuoteeseensa valvomaan ja odottamaan, milloin hänen tajunnastaan
poistuisi tämän yön tapausten jälki! Hän tunsi sen jäljen aivan kuin
lyönnin jälki tuntuu kauan sen jälkeen kun lyönti annettiin. Pitkään
aikaan hän ei ajatellut mitään yksityiskohtaista, hän vain seurasi
jäljen jatkuvaa tuntumista. Täytyi maata ihan hiljaa, ei voinut
jäsentään järkyttää. Minkä tähden se oli tarpeellista, sitä ei tyttö
tiennyt, mutta vaistomaisesti hän vain säilytti saman perusasennon, joka
hänellä oli ollut Eliaksen poistuessa. Hänestä tuntui semmoiselta, että
jokin, joka nyt vielä on kohollaan entisessä hahmossaan, heti luhistuu,
jos hän hiukankin liikuttaa jotain jäsentään.

On tapahtunut suuri, pitkä onnettomuus, jonka merkitystä ei nyt vielä
tällä hetkellä tajuta, mutta jonka Lyyli nyt on siinä näkevinään aitan
pimeydessä valvoessaan. Se on laaja onnettomuusvaihe, jonka alaisina
ovat olleet kaikki ihmiset, vieläpä nämä viimeiset päivätkin
semmoisinaan ja taivas ja ilmakin. Ne ovat kaikki mitään näkemättä
innokkaina eksyneet tuota laajaa onnettomuusvaihetta toteuttamaan ja
olleet koko ajan sellaisen harhatunteen vallassa, että heidän elämänsä
on tuona aikana ollut tavallista sisältörikkaampaakin. Eliaksen ja
hänen, Lyylin, viimesunnuntainen kohtaus oli ollut jo täyttä
onnettomuutta, ja nyt vasta näin katsoen selveni se hänen silloinen
aamupäiväinen ahdistuksensa, ihmeellinen päivänsavun paljous ja siihen
liittynyt mielikuva ympäröivästä, tänne telkeävästä maanpinnan palosta.
Silloin onnettomuus jo oli täydessä vauhdissa. Ja sitten
maanantai-iltana harjulla... Elias oli tehnyt niin ja niin, aivan kuin
olisi tietoisesti onnettomuutta valmistanut. Ja sitten tanssit, koko
tanssiväen yhteentulo ... illan varjossa hyvin edistyvä onnettomuus
johdatti ne kaikki sinne Linnaan ... hänenkin, Lyylin, täytyi mennä
sinne, vaikkei milloinkaan ennen ollut käynyt. Ja Harjunpään Annan ja
sen Herttuan ... kaikki oli onnettomuuden yhä tiivistyvää kudosta. Lyyli
muisti, miltä hänestä oli tuntunut nähdessään Annan ja Herttuan
lähestymisen; hän oli vaistomaisesti sitä kavahtanut ja pyrkinyt
Eliaksen turvissa pois ja ollut onnellinen, kun pääsi lähtemään, eikä
ollenkaan epäillytkään ottaa Eliasta mukaansa tänne vuoteeseen asti. Se
oli vaistomaista onnettomuuden pakenemista. Se, mitä sitten oli
tapahtunut, oli sinänsä pieni sivuseikka, jolla ei nyt ajatellen ollut
ulottuvaisuutta tätä vuodetta kauemmaksi, vaikka se olikin outo ja
ihmeellinen asia. Ei olisi kannattanut sitä niinkään paljoa vastustaa,
kun kerran se käsittämätön laajempi onnettomuus jo oli sellaisessa
vauhdissa. Tämä tässä tapahtunut, se oli pienen pieni sivuseikka, jota
eivät nuo laajemman onnettomuuden alaiset olisi käsittäneet edes samaan
yhteyteen kuuluvaksikaan... Mutta he eivät nytkään vielä tienneet minne
päin heidän vauhtinsa heitä vei. Lyyli oli näkevinään Eliaksen kasvot.
Niistä kuvastui tuo kiihkeä vauhti kauhistavan selvänä. Elias oli tullut
tänne aittaan ja tehnyt Lyylille niin, ihan kuin sivumennen ja jonkun
salaisen tahdon pakottamana, ja sitten taas kiiruhtanut pois jonnekin,
tiedottoman onnettomuuden alaisena. Voisiko hän, Lyyli, tästä juosta
Eliasta tavoittamaan? Ei voisi, ei voisi. Hän ei voisi siitä liikahtaa.
Koko avaruus näkisi hänen päältään onnettomuuden, kaikki tajuaisivat
siinä hetkessä koko asian, näkisivät viime päivien menon, näkisivät jo,
kuinka hänen, Lyylin, on käynyt, että hän on niin ja niin -- ooh! ne
seikathan ovat yhteydessä toisten kanssa ... minä olen ... Lyyli voihki
unessa, sillä hän oli lopulta nukkunut siihen jatkuvaan
kuvitelmasarjaansa aitan pimennossa ehdottomassa hiljaisuudessa, jonka
omituinen katkeamaton aaltoilu oli estänyt kuvitelmiakin katkeamasta.
Unen pinnan alla joku ikäänkuin selitti, mitä Elias oli hänelle tehnyt
ja mikä uusi asia, uusi ääretön maailma, oli sen teon kanssa jatkuvassa
yhteydessä. Unen vauhti kiihtyi saatuaan uutta tilaa. Tuo laajan
yleisonnettomuuden kuvitelma jäi johonkin vanhaan maailmaan, josta hän
oli noussut tänne; uuteen, jossa hän kiitää eteenpäin lapsi
hartioillaan; eikä ole enää onnea eikä onnettomuutta, on vain
käsittämätön meno jonnekin. Se lapsi hänen hartioillaan on Annan lapsi
ja lapsella on aivan selvästi Annan äidin sielu... Kiitäessään he
menevät läheltä harjua hän näkee kuinka Anna, Herttua ja Taave tanssivat
polkkaa pitäen kolmisin kiinni toisistaan ... yksi rastas istuu maassa
ja huutaa niille jotakin, mutta ne eivät kuule ... ja Eliaksen äiti
tulee silmälasit päässä siihen tarkastamaan, niinkuin he olisivat jotain
hänelle kuuluvia käynnissä olevia koneita, joissa on kaiteitakin...
Kaikki on unta ja menoa.

Korkeen Ville ei puhunut mitään siitä, mitä oli havainnut aamulla ulkona
käydessään. Lyyli sai häiritsemättä nukkua myöhäiseen. Hän heräsi vasta
aamiaisen aikoihin. Sellaisten unien jälkeen näytti juhannuspäivä Lyylin
väsyneisiin silmiin oudolta ja kaukaiselta. Ihmiset viettivät tällaista
päivää erikoisesti, ikäänkuin siten sanattomasti tunnustaisivat
toisilleen jotakin. Onko näillä mailla yöllä tapahtunut mitään
onnettomuutta? Kaikki ainakin näyttää olevan paikoillaan. Ovatko isä ja
Saima ja äiti ja Väinö hengissä? Ovat kyliä, syövät aamiaista ...
tänäkin päivänä he syövät. Mutta kuinka on mahdollista, että tämä päivä
on tällainen, vaikka viime yö oli sellainen? Onko kahta asiaa jotka
olisivat niin vieraat toisilleen kuin juhannusyö ja itse
juhannuspäivä... Elias; hän oli täällä yöllä ja teki niin... Unessa
kuultu selitys jysähti Lyylin tajuntaan: minä saan lapsen, saan
semmoisen... Tuntuu ihan siltä, kuin Harjunpään Anna jo tietäisi sen,
niinkuin ajattelisi Anna nyt tällä hetkellä samaa kuin hän, Lyyli...
Mutta missä on Elias nyt? onko hän missään? voiko hän tällaisessa
päivänvalossa olla missään? -- Unessa koettujen elämysten sävy väikkyi
kaikkialla ilmassa. Mitä nyt on tuleva? Voiko oleminen tällä lailla
jatkua? Tämä on juhannuspäivä --

Lyyli ei koko päivänä saanut näkyväisestä elämästä mitään otetta. Hän
kulki, otti askelia, istui ja katseli, vieläpä puhelikin mutta ei saanut
oikeata otetta mistään. Sellaisen päivän jälkeen on ilta kamala. Ilta
tulee kuten ennenkin, mutta sielu ei osaa ottaa sitä vastaan, kun
sielulla ei ole ollut oikeata päivää, ei yksikään päivän luoma elämys
ole sieluun tarttunut. On sellainen tunne kuin jos aamulla raittiina ja
hyvin nukkuneena nousisi ylös, pukeutuisi, seisoisi sitten vähän aikaa
järkähtämättä paikoillaan, riisuisi, sukisi tukkansa ja menisi jälleen
nukkumaan. Sellainen on luonnotonta... Ilta tulee, hiljenee, mennään
nukkumaan. Lyyli ei ymmärrä, että on mennyt kokonainen päivä tai: vasta
ainoastaan yksi päivä aamusta tähän asti... Hän ei saa otetta
illastakaan. Jossain kaukana tuntuu siltä kuin hänen olisi kovasti uni,
mutta nukkumaan meno, vuoteeseen oikaiseminen tuntuu mahdottomalta, yhtä
vaikealta kuin valvominenkin. Missä hän valvoisi? Minne istuisi? Jossain
ulkona. Ei, kaikki nukkuvaisetkin katselisivat häntä. Jossain
muinaisuudessa hän näihin aikoihin aina meni harjulle ja tapasi siellä
Eliaksen... Mutta nyt on Elias lähtenyt pois, hän ei ole missään, hän ei
voi olla missään tämmöisenä iltana.

Lyyli saattoi mennä vuoteeseen, kun hän meni sinne riisuutumatta ja
siinä mielessä, ettei aio nukkua. Tunsipa hän jonkinlaista lepoakin, ja
ajatusten käynti tuli hiukan kevyemmäksi ja alkoi levollisemmin
keskittyä Eliaksen kuvan ympärille. Täällä hämyssä se kuva saattoi tulla
aivan lähellekin, kun tajunnasta eristyivät pois kaikki paikallisen
ympäristön vaikutelmat. Eliaksen kuva tuli, mutta se ei katsonut häneen,
Lyyliin, se ikäänkuin häpesi jotain: sitä, että tietämättään oli ollut
toimivana osana tuossa laajassa onnettomuudessa, jonka Lyyli viime yönä
Eliaksen teon jälkeen yksin valvoessaan niin selvästi oli nähnyt
sisältyvän kaikkeen viimeaikaiseen. Elias häpesi sitä, ja oli aivan
luonnollista, että hän häpesi sitä. Sillä hän oli menetellyt
käsittämättömän pahasti toimittamalla itsensä pois olemasta, vaikka hän,
Lyyli, jäi olemaan. Milloin Elias lakkasi olemasta? Vähää ennen sitä
tekoaan, jonka luonnetta ei voi kuvata millään laatusanalla, eikä edes
sanoa kuka sen teki. Sillä Elias se ei enää ollut... --Yhtäkkiä Lyyli
kauhistui, kun huomasi olevansa juuri sillä samalla tilalla. Hän ei
kumminkaan voinut nousta ylöskään, vaan koetti pelastua sillä, että
kätki kasvot käsiinsä. Siihen hykertyessään hän sai kuvitelman, että se
olisikin ollut oikea Elias, joka sen teki. Oikea Elias! Milloin Lyyli
oli tavannut oikean Eliaksen? Hän ehätti ajatuksensa kohtauksesta
toiseen, siitä viimesyksyisestä tämänkeväisiin ja aina näihin aikoihin
asti. Mistään niistä ei _nyt_ löytynyt oikeata Eliasta. -- Tyttö oli
nuori ja oppimaton, eikä kukaan ollut hänelle selittämässä, että oikeata
Eliasta ei ollut olemassa muualla kuin hänen oman henkensä
aartehistossa.

Yö näkee tytön tulevan ovelle ja istahtavan kynnykselle sivuttain
ulospäin. Hänen olonsa ilmaisee, että hän on toivottoman kauan
tuijottanut siihen yhteen asiaan: Eliaksen poismenoon. Ja hän on kysynyt
kysymistään, kenen kanssa hän siis on ollut sellaisissa tekemisissä. Ja
kun ei ole saanut mitään vastausta, on tapaus ruvennut tuntumaan yhä
kaameammalta. Kun lapsi syntyy, niin kuinka se voi olla olemassa,
kun sillä ei ole isää... Isä ... se on semmoinen, joka on tehnyt
semmoista ... ja minä olen äiti... Tässä tyttö voihkaisi ääneen, nousi
vuoteelta ja tuli ovelle, mielessä epätoivoinen hätääntynyt harhaluulo,
että Elias on jossain tuolla ulkona, lähestyy häntä, kun Lyyli jo on
luullut hänen menneen pois; hänen täytyy tulla, oikean Eliaksen. Mutta
ulkona oli vain päättyneen juhannuksen rauentama yö, joka ei sekään
tiennyt mihin käyttää hienoja kauneuksiaan, kun juhannus jo oli ohi.
Mitään Eliasta ei siellä ollut eikä tietysti voinutkaan olla.

Vielä ei ole ensimmäinen vuorokausi umpeen kulunut, ja niitä on
kolmekymmentä tytön edessä, ennenkuin mitään tapahtuu.

Mutta vaikka päivät olisivat kuinka pitkiä, ei niitä kumminkaan viikkoon
kuulu muuta kuin seitsemän, ja lyhyistä päivistäkään ei viikko täyty sen
pikemmin. Jos menemme viikoksi muille maille ja palaamme sitten taas
näin yöllä katsomaan tätä aitanovea, niin on vallan varmaa, ettei tyttö
enää istu kynnyksellä. Luulemme myös huomaavamme, että yö on tullut
juuri hiukkasen himmeäksi, ja tyttö ainakin on kadonnut kynnykseltä.
Onko hän ehkä tehnyt pahaa itselleen, kun poika hänet jätti? Ei ole
tehnyt, sen tuntee jo tämän ilman hengestäkin, joka on melkein enemmän
kuin rauhallinen. Jättikö poika sitten hänet? Siihen kysymykseen tämä
rauhallinen ilma kyllä vastaa myöntävästi, ja me tunnemme sen itsekin
tykönämme, mutta siinä asiassa on jotakin ärsyttävää. Olisiko pojan heti
silloin aamulla pitänyt jäädä tänne? --Ei suinkaan. -- Olisiko hänen
ehkä pitänyt lähteissään sanoa jotakin. -- Ei, ei! -- Niin, nähkääs, hän
oli jättänyt tytön jo paljoa ennen, hän oli jättänyt tytön jo ennenkuin
oli häntä nähnytkään. -- Kuinka se on mahdollista? -- Onpahan vain...
oikea Elias ei muuten olekaan jättänyt tyttöä, se on vielä tällä
hetkellä tytön vieressä, hänen hengessään. Kiusallista on vain se, että
kun tyttö katsoo ulos ovesta, yleensä: ulos omista onkaloistaan, ei hän
näe oikeata eikä näennäistä Eliasta. Se on kolkkoa. -- Missä tyttö nyt
on? -- Nukkuu aitassa, tiettävästi.

Taas asettuu seitsemän päivää perätysten, viikko on taas valmis. --
Entäs nyt? Ovi on yhä kiinni ja yö on selvästi himmeämpi kuin
juhannusyönä. Olemme olleet katselemassa elämän ja auringon tasapainoa
-- kuinka on tytön laita? -- Yhtäläisesti. Nukuskelee yönsä kutakuinkin
ja kutoo päivisin kangastaan, jonka kaiketi pian saa valmiiksikin, koska
tukki näkyy ohenevan ja päreitä on putoillut paljon permannolle. On
hiukan laihtunut, mutta sellaisiin silmiin kuin hänellä on, sopiikin
laihuus paremmin. -- Niin, sillähän on sentään työ -- eikö hän ole
saavuttanut mitään selvyyttä? -- Onhan hän tavallaan saavuttanut.
Ajatelkaa, hän on saanut tietää, ettei siitä juhannusyöllisestä ole
hänelle mitään seurauksia. Eikö tällä seikalla tässä yhteydessä ole
aivan erikoinen, kuinka sanoisi, tunnearvo. Kukaan ei ole hänelle
milloinkaan kertonut mitään tämäntapaisista asioista. Silloin
juhannusaamuna hän luuli jonkun unessa hänelle selittäneen sen silloisen
asian merkityksen, kun se horroksen aikana jysähti hänen tajuntaansa.
Siitä seikasta ei tosin tullut hänen ajatuksensa kiinnepistettä,
niinkuin olisi luullut. Kiinnepisteenä oli se, että se Elias, jonka
kanssa oli seurustellut, ei ollutkaan sama kuin oikea Elias... Ja nyt
hän aivan omalla vaistollaan tajusi tuon, ettei ollutkaan odotettavissa
mitään seurausta.

-- Sepä havainto mahtoi aiheuttaa yksiä ja toisia liikkeitä tytön
mielessä?

-- Kyllä se aiheutti. Häneenhän syöpyi silloin aamulla kuvitelma jostain
laajasta nimittämättömästä onnettomuudesta, jota kohden kaikki, yksinpä
taivas ja ilmakin oli menossa ja josta hän ei uskaltanut varottaa.
Myöhemmin hän sitten unohti tuon kuvitelman, mutta jollain lailla se
säilyi hänen alitajunnassaan ja määräsi sen sävyn, joka näkyväisellä
maailmalla oli hänen silmissään noina vaikeina aikoina. Turtunein mielin
hän odotti jotakin, ja samoin näytti hänestä luonto odottavan. Mutta kun
hän nyt teki tuon omakohtaisen havaintonsa ja ymmärsi sen kielteisen
merkityksen, hävisi hänen sekä ulkonaisesta että sisäisestä näköalastaan
entinen sävy kokonaan. Koko olevaisuus alkoi saada hänen silmissään
jonkinlaisen tylsyyden ilmeen. Ei siis edes tavallista onnettomuutta
ollut tapahtunut. "Oikean Eliaksen" käsite alkoi aivan huomaamatta
häneltä unohtua, mutta sen sijaan hän huomasi ajattelevansa aivan uutta
Eliasta, jonka olemassaolo oli mitä helpoin käsittää minä aikana
vuorokaudesta ja millaisen sään vallitessa tahansa. Tämä Elias vietti
päiviään Malkamäessä, oli Malkamäen muorin poika, sen ja sen näköinen,
käytti sen ja sen laisia vaatteita ja oli hänelle, tytölle, jotenkin
yhtäkaikkinen olento. Nyt ei tytöllä enää ole mitään kiintoajatuksia.
Päiväkauteen hän tuskin ajattelee muuta, kuin mitä askareeseen kuuluu.
Hän näkee kuinka loimet kutoessa nousevat ja laskevat ja kuulee
kimalaisen surinaa ja seinäkellon käyntiä...

-- Eikö hänen mieleensä näinä aikoina koskaan liene tullut minkäänlaisia
itsensätuhoomisen ajatuksia?

-- Tuskin on tullut; ei ainakaan nyt enää. Ehkäpä se joskus silloin
pahimpina hetkinä osui hänen mieleensä, kerran yöllä hän hiukan outoon
tapaan liikkui tuolla rannassa. Mutta varmaan sellainen teko näytti
hänestä lapselliselta, näihin hänen asioihinsa sopimattomalta. Eikähän
siinä tällaisessa tapauksessa juuri mitään makua olisi ollutkaan.
--Mutta kas, silmä erottaa jo tähden taivaalta.

-- Niin näkyy! Vaikka päivisin on kesän valo ja lämpö vielä
korkeimmillaan.

Välillä on tavallisia kuumia päiviä, joina kumminkin puhaltelee nuorekas
tuulikin. Taivaalla on valkoreunaisia pilvitupruja, jotka alati
vaihtavat muotoaan, vaikkei silmä voi sitä vaihdosta havaita. Mutta
neljännellä viikolla juhannuksesta lukien pilvet tosiaan pysähtyivät, on
tullut tyven. Pilvet rupeavat latvoistaan heikosti punoittamaan,
niinkuin vuorenhuiput, jotka nousevat sumusta. Ilma on ahdistavan tyven.

Korkeen ollaan lehdessä. Vähää ennen päivällistä tulee Lyyli sieltä
yksikseen kotiin. Hän astelee hitaasti ja hiljallensa, päivä on kuuma.
On omituisen viihdyttävää aina havaita hänen ulkoasussaan tuo sama
läpikäyvä piirre: on hänen yllään millainen pusero, hame ja esiliina
tahansa, aina muodostuu niihin samat poimut, jotka aina antavat saman
vaikutelman, ihan kuin ne olisivat monessa polvessa perittyjä. Se johtuu
siitä tavasta, jolla tekee työtä. Silloin huhtikuun iltana hän seisahti
haapojen juurelle katselemaan, nyt hän palaa lehdestä; näiden kahden
hetken välisten tapausten kautta kulkee tuo ulkoasun tiedoton,
naisellisen työnteon luoma sävy kuin jokin viihdyttävän surunvoittoinen
jatkuvaisuus... Porstuan ovi ja kamarin ovi ovat auki, Lyyli pääsee
kamariin asti, niin etteivät pirtissä olijat huomaa. Pirtissä on äidin
kanssa joku tuttu akka kylältä. Puhelulla on hyvänlainen vauhti, ja se
suuntautuu kuin itsestään läpi seinän tänne Lyylin tajuntaan. Puhelu
liikkuu Lyylin omassa maailmassa, kulkee töykeästi sen rajojen
sisäpuolella. Lyyli seisoo ja kuuntelee, hän tuskin muistaa, keitä ne
ovat, jotka pirtissä puhuvat. Niinkuin eivät korvat kuulisikaan, vaan
osuisivat sanat välittömästi sieluun.

... Herttua on Juhannusyönä saattanut Annaa tanssista ja ollut siellä
lopun yötä. Annaa on kasvatettu vetelästi, se äiti on sitä koreillut ja
sen kanssa hempeillyt jo siitä asti kun rinnalta vierotti. Siinä oli
kirkossakäynnit ... minä olen aina sanonut, ettei se hienous tiedä
hyvää. Kun ei ole tavallista töllinämmää korkeammalle päässyt, niin ...
jos sinne poikkee ja jotain puhuu, niin ei se muuta kuin inuu ... niin
kuin mun... -- -- --

... Ja se on maailmassa nähty iankaiken, ettei se tie hyvää, kun
tavallinen meikäläinen rupee... -- -- --

Sanottiin sitä jo semmostakin, että Malkamäen muorin poika olis täällä
ollut samana yönä, mutta minä sanoin oitis, että... -- -- --

Tästä hetkestä voi sanoa alkaneen Lyylin vihan, sellaisen
hiljaisen-hiljaisen, jolla ei ole kiirettä, joka aikoo maltillisesti ja
herkutellen vihata loppuun asti. Askareet sujuivat hyvin, eikä yön
unissa näkynyt mitään. Äiti kohteli häntä niinkuin kohdellaan sellaista,
joka ei muka itse ole tietoinen omasta erikoisesta merkityksestään.
Näihin aikoihin Lyyli muuten tuli kiinnittäneeksi huomiota
kotolaisiinsa, hän ikäänkuin näki heidän olossaan jonkinlaisen vahvan
turvallisen jatkuvaisuuden, joka ei ollenkaan tiennytkään mitään noista
ulkopuolisista vaiheista, joiden alaiseksi hän, Lyyli, oli tänä suvena
eksynyt. Kotolaisten meno oli pitkän aikaa kulkenut jossain poissa hänen
näkyvistään, mutta nyt se jälleen rupesi tulemaan ikäänkuin lähemmäksi,
tuo ehdoton vakiintunut jatkuvaisuus. Lyyli huomasi lähestymisen eikä
pannut vastaan, mutta ei itsekään millään lailla tarttunut siihen... Hän
kuuli silloin lehtipäivänä kamariin, ettei äiti ryhtynyt sen akan kanssa
hänestä puhumaan, vaan vetäytyi pois ja käyttäytyi niin, että akkakin
piti parhaana lähteä pois. Mutta kun tytär ja äiti senjälkeen jossain
ulkosalla osuivat yhteen, ei kummankaan eleissä ollut jälkeäkään siitä,
mitä toinen oli kokenut akan kanssa ja mitä toinen oli kuunnellut. --
Sellaiset eivät koske meitä, me kuulumme näitten tanhuoitten perheeseen.
Sinä et uskonut sitä kokematta. (Ääneen:) -- Tuo vettä ennenkuin syömään
rupeat; vasikalla ei ole juomaa!

Joskus tuli Lyylin mieleen Harjunpään Anna ja sen lempeä luonto. Se etoi
häntä, hän muisti akan äänen ja välittömästi sen ohessa Eliaksen. Kuinka
kävisi, jos hän tapaisi Annan ja Eliaksen? Pakenisiko hän? Tuskin vain.
-- Kun ehtisi jo syksy! -- Pian taitaa tulla ukkosilma. Kun pääsisi sen
ohi, niin sitten syksy alkaa...

Ukkosilma ei tullut sinä eikä seuraavanakaan päivänä, vaikka
jostain kauempaa punertavien pilvien takaa kuuluikin uhkaavaa
jyrinää. Yöt olivat kuumia. Ukkonen kävi Korkeen kohdalla vasta
kolmantenakymmenentenä päivänä juhannuksesta lukien. Lyyli istui ukkosen
ajan kamarissa yksinään. Ukkonen oli jo aikoja painunut Malkamäkeen päin
ja ilma virkistynyt, kun Lyyli tuli pihalle. Veräjällä seisoi Taave ja
puheli Väinön kanssa. Taave oli nyt lopullisesti poissa Malkamäestä ja
piti väliaikaista asuntoa Vähässämäessä. Oli nyt liikkunut jossain
täälläpäin ja teki paluuta ukonilman jäljessä. Hän oli reiman näköinen.
Tiesi mistä he Väinön kanssa olivat puhelleet, mutta kun Lyyli meni ohi,
sanoi Taave puhuen Väinölle, mutta osoittaen äänensä Lyylille:

-- Elias otteli tänään aurinkokylpyä morsiamen kanssa -- Lyyli!
Viimeisen nimen hän lisäsi sen vuoksi, ettei Lyyli ensin näyttänyt
kuulleen, mitä hän sanoi.

-- Ottakoon, kiljaisi Lyyli ja juoksi aittaan. Siellä hän yritti saada
itkua tulemaan, mutta se ei vaan tullut. -- Herra Jumala taivaassa,
miksen minä saa olla ... mitä minä olen tehnyt... Herra Jumala ... niin
olen tehnyt ... minä olen mennyt ... mitä vielä tulee.

Siellä liikkui sitten joku muukin vieras, jolle isä kuului puhuvan,
ettei se ukkonen vielä siihen jäänyt, kun se juhannuksesta asti on
hankkinut. Sitten hiljeni. Äiti tuli kysymään, eikö hän tule
illalliselle. -- En, vastasi tytär, eikä äiti kysynyt enempää. Lyyli jäi
yhtämittaa yöksi aittaan. Tämä oli kolmaskymmenes ilta juhannuksesta
lukien.

Malkamäen piirissäkin oli tämä päivä ollut erikoinen. Lyylin entinen
Elias oli retkillään sielläpäin joutunut kauimmaiseen kohtaansa.



Maan ja ilman sähkö


Pieni, musta elävä ei vaan ole päässyt pois kellokukan kuvusta. Sen
ikävä on jo sanoin kuvaamaton, sillä se on jo tänäkin aamuna yön
kohmeudesta herättyään senkin sadannen seitsemännentoista kerran käynyt
läpi kaikki viisi näivettynyttä hedettä, kalunnut niiden möyheät
tyvipakurat, joiden alla se aivan varmaan tietää olevan jotain suuhun
otettavaa, kun vain jollain voimalla saisi niiden väliset raot
aukenemaan. Mikä on tämä kukkanen, jossa ei asu ketään, ja johon ei
ulkoapäinkään saavu kukaan, jonka hunajat ovat kovissa uumenissa ja
heteet kuin mitäkin kuivia suikaleita. Mitä on virkaa tuolla mahtavalla
luottihaarukalla, jonka kolmen kaaren näen tavoittavan taivasta? Ja
elävä vaeltaa taas pitkin sinikuvun viileätä seinää kellon reunalle
asti, josta näkyy huima korsimetsä ja sen juurella puoleensa imevät
kuilut ja sokkelot. Kun uskaltaisi mennä reunan yli! Mutta silloin
putoisi tuonne syvyyteen, josta ei ikinä selkiäisi tuonne kaukaisiin
päivänkakkaroihin. Ja se hirviöhän repi sen minun oman kukkaseni, tempoi
kuin vietävä jotain höpisten ensin pois kaikki laitakukat ja sitten
kaivoi minut kauhistavaan haltuunsa ja pudotti tänne. Muistan sen
suunnattomat silmät... Ei reunan yli, ei! Ja tuolla tuo mahtava
vormukukinto seisoo, monen perhossiiven lyönnin takana, huimaavassa
korkeudessa, vielä korkeammalla kuin tämä... Mutta onpa toki kaunis
päivä, ja tämä näköala se on jotakin, kun katselee sitä turvallisen
matkan päästä tämän ihmeellisen teltan reunasta. Koiranputki näkyy jo
kasvattavan hedelmiään tuolla kahdenkymmenen perhossiiven lyönnin
päässä.

Musta elävä suki lentoon kykenemättömiä siipiään ja koetti asettua
välinpitämättömäksi omasta asemastaan. Olihan tässä ihmeellisessä
sinessä sentään parempi kuin korsimetsän nielevässä ikuisuudessa. Ja
pian alkoi korkeuksista taas erottaa perhosen ja sudenkorennon, ja se
oli ikuinen ihme, että ne pääsivät korkeammalle kuin taivas, että taivas
ikäänkuin nouseskeli niiden liikkeiden mukaan aina ylöspäin...

Mutta ihme on sekin, joltain isommalta alustalta katsoen, että sama
kuluva aika vangitun ja vanginneen mielestä on niin erilaisen pitkä tai
lyhyt. Se panee epäilemään ajankäsitteen oikeutusta. Vai onko aikoja
yhtä monta kuin ajan viettäjiäkin?

Tehtyään tuon kepposensa mustalle elävälle oli Elias -- siksi täytyy
häntä yhä nimittää -- koko iltapäivän kuljeskellut ympäri haan
viidakossa, etäisemmillä pelloilla, palannut takaisin kalliolle, ei
kumminkaan noussut enää männynoksalle, vaan kapusi alas sille paikalle,
jossa äsken oli nähnyt toisen ihmisen, istahti siihen ja antoi
kyllästetyn kesän vaikuttaa aistimiinsa. Ilma väreili kuumuudesta, ja
punahuippuiset pilvet näyttivät hikoilevan. Kaikki oli kuumaa ja
sähköistä, pieni liinalla päällystetty nappikin, jonka hän keksi ruohon
seasta. Hän otti napin ja lähti rantaan päin. Siellä hän ensin laski
napin viereensä maahan, riisui sitten vaatteensa, sijoitti napin
hampaittensa väliin ja sillä lailla meni veteen, ui ja loikoi taas
rannalla. Ilman kuumuuden saattoi nähdä. Maanpinta kaikkinensa näytti
tasaisesti kiinnittävän voimaansa, niinkuin olisi ollut päivätyössä.
Pieni kerttu-lintu sujahteli äänetönnä pensaan piirissä niinkuin jokin
lehu, joka hiukan häilähteli kuumuudessa. Poika loikoo siinä lähellä
nappi kädessä. Elämä sijaitsee rannattoman ja rajattoman poutaisen
avaruuden keskellä.

Mutta tällaisessakin kesän vahvuudessa pääsee päivä iltaan. Elias on
unohtanut mustan elävän, sillä hän on kierrellessään nähnyt satoja
päivänkakkaroita ja kellokukkia muitakin lajeja kuin hirvenkelloja, ja
pienempiä ja suurempia eläviä. Hänhän näki ihmisenkin, jonka yllä ei
ollut verhon vähääkään. Päivän vaikutelmat luovat aina ihmiselle
iltatunnelman, siihen ovat osallisina kaikki pienet ja unohtuneetkin
vaikutelmat, jotka ovat verrattavissa pöly- ja hunajahiukkasiin
mehiläispesässä. Pojan "pöly- ja hunajasaalis" oli tänä päivänä ollut
runsas. Hän istui keinutuolissa. Se on jo sisältörikas keinutuoli, sillä
poika on istunut siinä joka päivä ensimmäisestä illasta asti, ne ovat
tätä kesää kokeneet, sekä poika että tuoli. Talon Olgakin on istunut
siinä, ja nyt istuu siinä taas Elias...

Tapansa mukaan hän hyräilee ja katselee hellävaroin päivän karttunutta
saalista, koko tämän poutakauden saalista. Sen antama yleisvaikutelma on
ulottuvaisuudeltaan sangen valtava, mutta se on myös niin kevyt ja niin
herkkä, ettei sitä uskalla sanoilla paljon kosketella. Auttaisiko, jos
sanoisi, että hän siinä keinutellessaan ja ylimmästä ruudusta ulos
katsellessaan kymmeniä kertoja perätysten hyryää Taaven laulun toista
säkeistöä, silloin tällöin tehden omituisia karskiuden ja uhman
liikkeitä, jotka ovat aivan itsetiedottomia ja näyttäisivät sivullisen
silmään älyttömiltä, sillä hyryävä ääni on sisäisestä nautinnosta aivan
pehmeä...

Ja millainen ihana johdanto tähän korkeaan poutakauteen hänellä,
Eliaksella on ollut. Koko Lyyli-vaihe näkyy kuin jostain metsien takaa
suunnattoman mielenkiintoisena ja alkuperäisenä, hän näkee sen jo
muuttuneena paikkakunnan tulevien ihmispolvien kansankertomukseksi.
Kuinka Malkamäen kauniilla pojalla oli täällä Malkamäessä sen- ja
senlaiset vaiheet. -- Mutta Korkeessa oli tytär tummasilmä, joka
synnytti hänelle lapsen... Elias eli jo vallan siinä kaukaisessa
tulevassa ajassa, ja siksi häntä ihanasti hurmasi ajatus siitä, että
Korkeen tytär saa lapsen... Tragiikka on aina hienointa nautittavaa...

Tämmöistä oli tämä ilta juuri siihen aikaan, jolloin pieni, musta elävä
alkoi syvimmin katkeroitua, kun aurinko laski. Eliaksen elämyskokoomus
oli suuri, mutta niin herkkä, että hän varoi siihen liikoja koskemasta.
Oli vahinko, ettei vuoteessa enää sopinut hyräillä... Mitä hän olikaan
äsken hyräillyt? -- "-- tämän pojan torpanmaa". --Mutta kun on
valmistunut viettämään yön nukkumatta, niin uni tuleekin, niin ettei
huomaakaan. Elias nukkui aamuun asti. Ja huomispäivänä osuvat taas
yhteen vangitun ja vanginneen, elävän ja Eliaksen erilailla kuluneet
ajat.

Tänä aamupäivänä Elias tunsi aivan erikoista halua syventyä
kukkasmaailmaan, ihan kuin se olisi nyt yhtäkkiä jostain syystä tullut
erinomaisen tärkeäksi ja tämä päivä olisi ennakolta määrätty sitä
varten. Hän tunsi pakottavaa halua saada yleensä jotakin aikaan siihen
mennessä, kunnes päivän valta oli ehtivä korkeimmilleen; jotakin, mistä
tuntisi tyydytystä, tuollaista, että on saanut jotain valmiiksi... Heti
noustuaan hän ryhtyi katselemaan huonekasveja, pelargoneja ja
verenpisaroita ja ajatteli: -- Tuossa nuo nyt kasvavat astioissaan.
Pelargonia kasvatetaan vain oksista juurruttamalla, tuokin on jostain
toisesta otettu oksa. Voisi ajatella kaikki ne pelargonit, jotka ovat
sellaisessa peräkkäisessä suhteessa toisiinsa, asetetuiksi yhteen
paikkaan sitä suhdetta kuvaavaan ryhmään. Millainen valtava kuvaelma
siitä syntyisi. Siellä täällä olisi aukkoja: ne ovat väliltä pois
kuolleita yksilöitä. Ja kaikkien tällaisten huonepelargonien alku
löytyisi jostain kaukaisesta maasta; joitain vaiheita myöten tuokin
pelargoni johtaa siihen ... tuokin törröttäisi jossain kohdassa sitä
ryhmää. Onko kukaan muu koskaan tullut tällaista ajatelleeksi? --(Kello
on jo kymmenen.)

-- On hievahtamaton pouta, kun astun ulos tuvasta. Tahdon tuijottaa
kaikkiin noihin maanpinnan kasveihin, että oikein näkisin, mitä ne ovat.
Tuossa on ruismaan laita. Nämä äärimmäiset korret näen ihan selvästi,
näen korren jokaisen solmun ja lehtitupen ja ylinnä tähkään johtavan
osan, joka on kova ja umpinainen. Tähkän eri okaita en enää oikein
erota, vaikka tähkä pysyykin hievahtamatta, ikäänkuin odottaen, että
näkisin okaiden määrän. Erotan ajatuksissani maasta kämmenen kokoisen
alan ja voin sanoa, että siinä kasvava olkimäärä on kymmenen ja
viidenkymmenen välillä. Mutta jos minulta äkkiä kysytään, millä välillä
on koko vainion olkimäärä, niin sanon: sadan tuhannen ja sadan miljoonan
välillä; enkä edes tiedä, olenko sanonut oikein. Ja kuitenkin näen joka
ainoan oljen. -- Mutta jos tuolta sadan sylen päästä poistetaan yksi
olki, niin en sitä huomaa. -- En, mutta jos sieltä poistetaan
satatuhatta olkea, niin huomaan sen selvästi. Olisipa hauska nähdä,
kuinka monennen oljen poiston jälkeen minä sen huomaisin. --Sellainen on
ruismaa, ja sen sisältä katselee minuun sinisiä, uteliaita silmiä.
Ruismaa on meri, ja nuo siniset ovat sen meren eläviä. Ne aivan
ilmeisesti tuntevat tyydytystä siitä, ettei koko tuo sekava
kasvijoukkio, joka joka taholta ympäröi ruismaata ja pientareita myöten
tunkeutuu sen keskellekin, pääse tavoittamaan niitä, noita sinisiä
silmiä. Sellainen on ruismaa ja sen sinisilmät. -- (Nyt on puolipäivä.)

-- Katselisinko nyt takkiaisia ja lehmuksia, tummanvihreitä väkeviä
kasveja. Olen aivan näkevinäni niiden rungoissa kulkevat putkijänteet ja
kuinka niissä neste virtaa hamaan lehtisuonten haaroihin asti. Lehdet
ovat toimettoman näköisiä, mutta niiden alapinnalla on suurenmoisia
kaksoisovia, jotka johtavat viheriään valtakuntaan. Niillä ovilla
liikkuu sama ilma, jota minä hengitän ja joka liikkuessaan voi huvikseen
kaataa suuren puun. Lehden viheriässä valtakunnassa valmistetaan vallan
näppärästi salaperäisiä aineita auringonvalosta, joka saapuu niin ja
niin kaukaa ilmattoman alan takaa, ja suoloista, jotka saapuvat aivan
pimeitä teitä myöten maan pinnasta. Rungon sisällä on todellakin ihan
pimeä. Mutta ihmeellisintä on se, että tuossa on hengetön maanpinta ja
tuosta lähtee elävää tuoksua. Missä kulkee ehdoton raja kuolleen ja
elävän välillä? Takkiainen ja lehmus ovat ylpeitä sisällyksestään. Ne
ikäänkuin viittaavat -- (Kello on yksi) -- viittaavat lähtemään
ylemmäksi, jollekin ylävämmälle paikalle ja sieltä yhdistämään samaan
katselmukseen ilman, auringon ja pilvet. Minä menen heinämaata pitkin,
hermoni värisevät, kun ennakolta tiedän, mihin askeleeni vievät, ne
kuumenevat, kun tiedän kuinka tänään käy.

Elias tulee kalliolle, mutta ei nyt kiipeä männyn oksalle, vaan asettuu
maahan. Hän on paljain päin ja avojaloin. Kuuman avaruuden yleiskuva
tungettelee hänen tajuntaansa, mutta siellä on vastassa toiset voimat.
Näiden sisältä ja ulkoa päin tulevien voimien välillä syntyy tainnuttava
jännitys. Aurinko paistaa ja punalatvaiset pilvet uhkaavat jo
jyrinälläkin. Mutta heinämaata pitkin, violetin kellokukkapälvekkeen
vaiheilla, tulee jotakin. Avaruuden yleiskuva turkuttaa itseään
viimeisen kerran. Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, he lentävät
aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla
keto-aukeamalla lehottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä
kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti
hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa.
Lähellä koivun latvaa on yksi lehvä kellastunut... Tämä on kesää.

Ihmissielut yksinään ja suhteissa toisiinsa -- mitä ne ovat?

On mahtava kuviteltu vuori. Vuoren pinnassa on lukemattomia luolansuita,
joita tutkiessasi et paljon viisastu; ne johtavat pimeyteen ja
useimmista ei mahdu sisäänkään muuta kuin tuskin kätesi. Mutta
kuvittele, että on taikaside, jonka silmillesi sidottuasi pääset ja
mahdut sisälle luoliin. Siellä otat siteen pois ja näet erään
ihmissielun avarat alat; alkupuoli voi olla ahdastakin, mutta kauempana
kyllä laajenee, eikä käytävien haaroilla ole loppua. Ja jos jossain
seisahdut, oitis siinä paikassa laajenee ilman mitään sopusuhtaa,
mihinpäin vain katsot, niin ulottuu. Eikä voi antaa mitään nimeä niille
seikoille, joita näet. Tulet ulos, otat pois siteet, ja edessäsi on
tavallinen, ehkäpä varsin tylsän näköinen luolan suu. Ja aivan lähellä
sitä on toinen. Teet sinne samanlaisen matkan ja siellä on kaikki
samanlaista ja erilaista -- kuten koivut metsässä. -- Mutta kun luolia
on noin taajassa, niin kuinka niiden kaikkien rajattomat alat mahtuvat
tuohon vuoreen? Eivätkö ne sisälly toisiinsa? -- Sitä en tiedä. Vuori on
kumminkin kaikkien ihmissielujen yhteys ja luolat ovat yksityisiä
sieluja. -- Mutta jos kuvittelisi louhivansa hajalle tuollaisen luolan
-- ilman silmien sidettä. -- Mitä siitä selviäisi? Luolahan häviäisi
sitä myöten kuin louhisit.

       *       *       *       *       *

Se mikä äsken liikkui kellokukkapälvekkeen vaiheilla, on nyt saapunut
kallion juurelle.

       *       *       *       *       *

Korkeen Lyyli -- se tyttö siellä -- lopettelee muuten juuri näinä
hetkinä sitä usein mainittua kangastaan, ja se pieni elävä siellä
kellokukan kuvussa on lakannut odottamasta vapautumistaan ja kuvittelee
elävänsä sillä, että katselee kaukaista vormunkukintoa. Se on asettunut
aivan kellon laidalle. -- Mutta mitä nyt?! Elävä ehtii nähdä jotain
suurta ja valkoista lysähtävän vormun vaiheille, vormu heilahtaa kerran,
valkoinen järkkyy vielä maassakin, vilahtaa jossain ne kauhistavan tutut
eiliset silmät ja sitten -- niin, sitten sai pienen, mustan elävän
puolesta tapahtua mitä hyvänsä. Elävä mykeltelee jossain kauhistavan
suloisessa, valkoisessa, pölyävässä ainejoukkiossa. Se yrittää
vaistomaisesti sipaista siipiään, mutta putoo samassa jonnekin, putoo
samanlaiseen, valkoiseen, pölyävään tuoksuvaan. Taas heilahtaa ja taas
värähtää jonnekin. Mitä oli koko vuorokauden vankeus tämän rinnalla. Kun
ehtisi sieltä jonnekin...

Kyyristyköön mielikuvitus kahden silmäparin väliin, niin ettei mitään
muuta näy kuin nuo silmäparit, joista toiset silmät ovat vaaleanruskeat
ja toisten pitäisi olla harmaat. Ruskeat silmät katsovat harmaisiin
aivan oudosti, sillä ne näkevät niiden harmaudessa ennen näkymättömiä
mustia pisamia, niinkuin hienoja reikiä. Harmaat silmät näyttävät nyt
jonkin oudon luontokappaleen silmiltä, ne ilvehtivät omasta salaisesta
nautinnostaan, ja läheisestä suusta kuuluu neljä kauhistavan tavallista
sanaa. Sanojen ilmeinen tarkoitus on tehdä toiseen samanlainen
vaikutelma kuin jos näkisi jonkun tutun ihmisen sivumennen nostavan
vuoresta kallion ja laskevan sen järveen. Sanat täyttivätkin sen
tarkoituksensa.

Ja ikäänkuin sanojen vaikutusta täydentääkseen lähestyi ukkonen. Ukkonen
lähestyi peloittavasti vaatteita, jotka joku oli unohtanut kedolle...
Oli paljon muutakin, jota ukkonen nyt tullessaan ei voi sivuuttaa:
kukkaset ja niissä asuvat pienet elävät, koko äärimmilleen kehittynyt
poutakausi...



Rajuilma

Kaikki oli vaiennut ja aitan pimeydessäkin saattoi tuntea, että
ulkonakin jo oli pimeä, sellainen hiukan tyly pimeys, joka näin illalla
myöhään saattaa sisältää syksyn ajatuksia jo heinäkuun lopulla. Oli
tosiaan niin hiljaista tällä hetkellä, ettei se voinut ennustaa mitään
hyvää; ukkonen väijyi vielä jossain harjun takana. Pilvet olivat kuin
jotain väkeä, joka synkän näköisenä vielä näin myöhään toimitti
käskettyä tehtävä-sarjaa, ottamatta huomioonsa maan päältä jostain
niihin suunnattua kysyvää katsetta. Ei voinut arvioida, milloin uusi
rupeama räjähtäisi, mutta tämän alkaneen pimeän aikana se tulee
tapahtumaan. On seisovassa ilmassa sellainen tuntu, että jokin vielä
odottaa ansaitsemaansa rangaistusta, odottaa nöyränä ja totisena, sillä
pilvien alta ei pääse minnekään. Odottavan seurana ovat kaikki pimeät
talot ja kummitusmaiset puut ja pensaat...

Tunne nukkuvien läheisyydestä voi yksinään valvovalle olla hyvin
erilainen, riippuen hänen omasta mielentilastaan. Kuinka kaunis olikaan
se tunnelma, joka eräänä viime huhtikuun yönä vallitsi Korkeen tuvassa,
kun Lyyli yksinään mieluisasti valvoi ja kuunteli toisten hengitystä ja
siinä uskalsi ajatuksissaan sanoa sen nimen, jonka mieleentuoma kuva oli
kuin luotu liikkumaan siinä kuulakassa yössä, kun haapa kukki ulkona ja
Lyyli valvoi sisällä nukkuvan sisarensa vieressä. Silloin hän ei olisi
ollenkaan tahtonut nukkua, mutta nukkui kumminkin omaan tiedottomaan
hymyynsä ja toisten hengityksen juhlalliseen tasaisuuteen. Nyt tänä
pilvisenä yönä kolmekymmentä päivää jälkeen juhannuksen ovat asiat tuiki
toisin. Lyyli, sama Lyyli on elossa ja makaa nytkin yksinään valveilla
aitassa. Hän ei nyt kuule toisten hengitystä ja hänestä tuntuukin siltä,
kuin eivät toiset hengittäisikään; kuin ne tämän yöhetken ja hänen,
Lyylin vuoksi pidättäisivät hengitystään --ikuisesti. Niinkuin olisi
aivan selvää, ettei tästä enää minnekään päästäisi, ettei enää aamu
valkene. Kaikki ovat kuolleet, hän, Lyyli, yksinäinen on unohdettu
tänne. Hänen ei ole annettu kuolla, sillä hän ei ole kuoleman arvoinen,
kuolema ja hän ovat kaksi seikkaa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan.
Kyky kuolla, se oli se liikuttava, hellyyttä herättävä ominaisuus, joka
etenkin tällä hetkellä niin selvästi liittyi isän, Saiman, äidin, Väinön
olemukseen. Heillä on edessään kuoleman tyven ilta, kaikilla ihmisillä,
he kaikki nukkuvat hengittämättä hänen, Lyylin ympärillä, kun hän näin
hiljaa valvoo ja näkee jonkin epämääräisen nimettömän kuvan lähestyvän
itseään siitä maailmasta, jolle tämä kuoleman käynti on samaa kuin
ensimmäiset kevään värähdykset. Tämä on jo sellainen tulevaisen kevätyö,
ulkona on vahva, harras, pilvinen pimeys ja haapojen täysi-ikäiset
lehdet ovat kuin kohoova joukko herkkiä henkiä, jotka vartioivat tätä
oudon kevätyön hartautta. Hän Lyyli ei nytkään nuku, ja vaikka hän on
arka ukkoselle, ei hän kumminkaan muista pelkoa. Ei ole mitään
pelättävää, kun kaikki nukkuvat hengittämättä ja on uuden kevään yö,
joka johtaa sen käsittämättömän kesän onnelliseen pitkään päivään, jonka
hurmaavia, hänelle yksin ominaisia vaiheita ei mieli vielä osaa edes
hahmoilleen kuvitella. Tätä tulevan kesän yleisnäkyä säestää nyt
ympärillä nukkuvien juhlallinen hengittämättömyys.

Nyt on aikakin kuollut, sekin nukkuu hengittämättä, niinkuin nuo kaikki
sen elämäntoverit kaikkialla ympäristössä. Ulkona ei enää aikaankaan ole
ollut pilvinen yö, siellä on ajattoman ja aineettoman kevään yö, jonka
Lyyli näkee maatessaan silmät kiinni vuoteessaan, jota hän nyt ei muista
vuoteeksi. Omituisen kirkastuneina hän näkee kohtauksia edellisestä
kaukaisesta valvomisestaan, levottomasta elämästään. Ensin hän näkee
Taaven veräjällä puhumassa Väinön kanssa. Taave katsoo häneen hymyillen
ja sanoo jotain sellaista ajallista, jota hän, Lyyli, ei ymmärrä, ja
siksi vain hymyilee hänkin Taavelle. Siitä johtuen hän näkee ne
viimesyksyiset yöt ja tässäkin olossaan tuntee, kuinka hän itkee ihanaa
itkua kaivaten jotakin, joka on lähellä, mutta ei vain tule viereen.
Mutta sitten se jo tuleekin viereen, tulee ja rakastaa häntä kaikella
rakkaudella. Sen kuva on yhä se ikuisesti sama, jonka hän tuntee. Se
tulee ja tekee hänelle jotakin, jota hän ei ollenkaan ymmärrä, mutta
jonka hän mielellään sallii tapahtua, koska se on se, joka sen tekee.
Teon tapahtumista hän ei ollenkaan tajuakaan, mutta hän tajuaa, että
tästä alkaa jokin onnen korkein jatkuva ylänkö...

Tähän jatkuvan onnen ylänkötunnelmaan Lyylin mielenkiinto pysähtyy,
ikäänkuin tarttuu siihen kiinni ja jännittyy siinä pysymään. Kaukaa
omasta ruumiistaan hän tuntee, että sekin on jollain tavoin jännittynyt.
Estääkseen tuota saavutettua jännitystä laukeamasta mieli siellä
ylängöillään vilkkaasti silmäilee ympärillä leviävää yhä kiihtyvää onnen
määrää, ikäänkuin siten pyrkiäkseen unohtamaan jännittävän
kiinnipitelemisen. Ja niin yhä jatkuu jatkumistaan alkanut tapaus,
ylängöllä-olo, rakas ikuinen tuttu kuva on kiinni hänessä... Jyrähtelee
yhä kovemmin, on jo kauan jyrissyt, autuus ilmenee jyrinänä. Jyrinässä
on jotain ankarasti kohoilevaa, joka ikäänkuin alati vaatii häntä
tunnustamaan, että tämä autuuskin pohjaltaan on totista, melkein
ankaraa. Ja riemumielin ja onnesta nöyränä hän yhä hurmaantuneemmin
ilmein tulkitsee, että hän sen tunnustaa. Jyrinä vaikenee siitä
hetkeksi, menee pois, mutta palaa taas kuin mieletön yhä ankarammin sitä
samaa tunnustusta vaatimaan. Ja yhä hurmaantuneemmin ilmein hän toistaa
tunnustuksensa, kunnes hän lopulta laukeaa valtavaan itkuun. Siitä vaan
vieläkin pauhina kiihtyy, nyt se aivan kosketti häneen, hän tuntee sen
jossain kaukana aivoissaan. Hän itkee, itkee rajusti, hänen tajuntansa
täyttää puoliksi unelma ja puoliksi jo todellisuus. Hänen ympärillään on
olevinaan sauhua, kuuluu kohoileva ukkosen pauhu; hän itkee ruumis
jännittyneenä, vaikka hän jo huomaakin, että kaikki jännitys on
tarpeetonta, että se ylänkötunnelma pysyy, vaikka hän hellittääkin
otteensa; mutta kuva on vielä hänessä kiinni, se vain on, enää tekemättä
mitään. Hän itkee ja tuntee omituisesti pehmenevänsä.

Äidin lämmin, uninen kuiskutus kuuluu hänen korvassaan:

-- Mikä sinun on? Löikö sinuun salama? Mitäs tänne tulitkaan tämmöisenä
yönä.

Itku hivelee yhä suloisemmin; hän nousee äidin auttamana ja tuntee
seisovansa kuin vierailla jaloilla. On juuri sydänyö. Äiti on siinä
hänen vieressään pimeässä, he hapuilevat yhdessä ovea kohden. Tytöllä on
muun ohessa sellainenkin tunne, kuin olisivat kaikki kolmenkymmenen
päivän ja yön kohlut yhtenä ainoana jähmeänä iskuna nyt juuri
verekseltään häneen sattuneet, ja äiti sen jäljeltä kuljettaisi häntä
pois. Hän hoippuu pihalla märässä ruohossa, näkee hämärästi synkkiä
pilviä ja niiden välissä omituisen vaaleita revelmiä, niinkuin olisi
koko ilmapiiri jonkin luonnottoman järkytyksen muodottomaksi ruhjoma,
niin että sen henki suihkuaa siitä maahan hillittömänä sateena. Porstuan
ovi aukee, kuin sekin häntä hoivaten. He tulevat porstuaan ja aikovat
mennä pirttiin, kun Lyyli hätkähtää takaisin ja hänen suustaan kuuluu:
-- Ei pirttiin! Äiti ei vähääkään vastusta, vaan sopertaa kuiskaten
niinkuin unessa säikähtäneelle pikkulapselle. -- Kamariin -- mennään
kamariin. -- Lyyli antaa hoivata itsensä sinne. Äiti sanoo toisella
äänellä sängyssä olevalle Väinölle: -- Mene sinä pirttiin! -- ja Väinö
häviää heti kuin varjo. Lyyli tajuaa kaiken, mutta mikään ei herätä
hänen tajunnassaan vastavaikutusta, hän nyyhkyttää ja asettuu sänkyyn.
He ovat kahden äidin kanssa, ja äiti jatkaa pikkulapsen lohdutteluaan,
joka tälle lapselle nyt tuntuukin leppoisan hyvältä, huolimatta siitä,
ettei hän äitinsä kanssa ole tällä lailla sylityksin ollut kymmeneen
vuoteen. Kuiskutuksensa ohessa sanoo äiti samalla äänellä: -- Onko se
tehnyt sinulle pahaa?

Tytär ymmärtää kysymyksen himmeässäkin tajunnassaan, nyyhkytys muuttuu
itkuksi jälleen. Äiti jatkaa vielä: -- Sano nyt onko... Itkun seasta
erottuu jotain sen tapaista kuin: -- En minä tiedä --

Äiti ei kysy enää eikä yritä itkuakaan hillitä. Hän istuu hiljaa ja
katsoo pimeässä tyttärensä hahmoa. Sitten hän sanoo puolittain
itsekseen:

-- Voi lapsiparka sinua nuorella iälläs'!

Äiti ei olisi voinut lähemmin sanoa, mitä seikkaa hän surkutteli. Eikä
tytärkään siitä lauseesta tajunnut muuta kuin äänen hivelyn. On ollut
rajuin ukkosilma, mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Se on ajanut Lyylin
pois aitasta, jonne hän jo keväällä siirtyi nukkumaan omista ihanista
syistään. Se ei ole tappanut häntä, mutta pois hän on sieltä nyt tullut
kesken yötä, jotenka ei ole mahdollista, että hän siellä enää öitänsä
eläisi. Tämä aitasta tulo jos mikään on Korkeen Lyylille uuden, kestävän
vaiheen alku.

Itkun jälkinyyhkytykset käyvät vielä, niinkuin jossain kaukana etääntyvä
ukkonen. Sanomaton lapsellisuudentunne on täyttänyt Lyylin mielen, kun
hän näin ulkonaisesta syystä jälleen on tullut joutuneeksi äitinsä
hoivaan. Äiti on jo vanha, mutta se osaa vielä hyvin kaikki äidin eleet
ja kuiskaukset. Se antaa vielä suutakin, vanha vaimo isolle
tyttärelleen, ja siinä suunannissa värähtää joitakin kauhistavan syvällä
piilleitä värähdyksiä, sentapaisia joita tuntee kuolettavasti
ruhjoutunut ihminen tajutessaan ympärillä häärivien lähimmäisten
äärimmäiset aputoimenpiteet.

Lyylin mielessä liikkuu jo kuin lupaa kysyen pikku seikkoja, joita hän
äsken on havainnut. Kun Väinö meni täältä kamarista pirttiin, kuului isä
puhuneen jotain matalasti, niin ettei kuuluisi. Ja Lyyli muistaa nyt
muistuttelematta, ettei se seinän läpi kuulunut ääni ollut moittiva. Ja
samassa yhteydessä hän muistaa, kuinka hän ennen pikkuisena nukkui isän
vieressä isän selän takana ja tunsi hänen ihostaan lähtevän omituisen
turvallisen lemun. Hiljallensa nousee myös alitajunnasta käsitys äsken
vallinneesta ukkosesta, kuinka jyrähdykset jakso jaksolta yhä lähenivät
ja kovenivat ja viimein suoraan koskivat häneen, kuinka hän ei voinut
lähteä aitasta pirttiin, vaan ponnistautui omaan jännitykseensä. On jo
hyvin monta tuntia siitä, kun hän meni aittaan, se aika on kuin jonkin
korkean, mustan mäen takana, jonka yli hän siitä tähän on kulkenut. Nyt
tuntee jo varmasti, ettei ukkonen enää uusiinnu, se on ohi nyt, se on
kestetty. Silloin tällöin tyttö vielä hytkähtelee vuoteessa; äiti on jo
mennyt pirttiin, kun ei enää ole mitään pelättävää.

On melkein suloista kuunnella ukkosen hiljaista jyryä, kun se on
varmasti etenemässä poispäin. Räystäät pudottelevat viimeisiä
jälkipisaroitaan, aamun ensi valkeneminen näkyy, tuntuu ja kuuluu.
Aurinko se vain vielä aikoo nousta. Se on vertaamattomasti suurempi kuin
kaikki elämän tapaukset, sillä joka aamu se nousee juuri samalla
hitaudella kaiken elämän yli. Vaikka se niin toistaa samaa polvesta
polveen, ei siihen kyllästytä, eikä toivota sen toisin tekevän...
Räystäät pudottelevat pisaroitaan, ja koko aikaisen aamun avaruus
ikäänkuin tulee esiin nöyrästä kyyristyksestään ja hymyilee --
äskeiselle kauhulleenko, vai tästä taas alkavan uuden elämän toivolleko?
Elämään, olemiseen kuuluu tämmöiset tapaukset, kuin tämä viimeöinen...
Siellä ukkonen menee pois ja mennessään vielä puhuu siitä samasta
käynnistään, joka oikeastaan on juhlatapaus ... kun edelläkäyneiden
pitkien poutapäivien luomat ja kokoomat äärettömän monet näkymättömät ja
käsittämättömät pienoisseikat mahdollisimman kiihkeästi ja pian
asetetaan paikoilleen, niin että ovat valmiit siirtymään ikuisuuteen. On
juhlallista ajatella, kuinka neulankärjen kokoinen musta elävä jossain
monikohtaisen maanpinnan pisteessä erään yksityisen vormunkukinnon
alueella on kautta taivaiden ulottuvan rajuilman käsissä. Hillitön,
jyrisevä vesivirta valuttaa sen suloisen vastustamattomasti alas
korsimetsän juuripehkon syvyyteen. Sen juhlallisuuden käsittää menehtyvä
pikkueläväkin siinä hämärän pienoismaailmansa keskuksessa, äärettömien
vesimäärien valuessa jostakin. Miljoonia tämäntapaisia suunnattomia
pienoisnäytelmiä on tapahtunut rajuilman aikana, joka nyt on ohi.

Ihmisasumukset ovat sentään paikoillaan, talot ja töllit. Mutta niiden
räystäiltä putoilevat vesipisarat herättävät sellaisen mielikuvan, että
ne ovat joittenkin, seinien sisällä ihmisaivoituksissa tapahtuneiden
järkytysten jälkimaininkeja. Nyt on jo helppo järkytetynkin jälleen
nukkua, sillä nyt tuntuu jälleen ilmassa toisten lähellä nukkuvien
hengitys, niinkuin ihmeen turvallinen, mistään milloinkaan järkkymätön
pohjimmainen jatkuvaisuus.



LOPPUOSA



Uudet ihmiset


Ukkonen oli ollut jotenkin kovaluontoinen ja liikkunut tavallista
laajemmalla alalla. Se oli raivonnut pitkin harjun itäpuolta Korkeen
tienoilta Malkamäkeen asti, ja aamulla havaittiin, että se monin paikoin
oli laonnut maanpinnan kasvullisuutta ja kaatanut puitakin. Korkeessa
sattunut isku oli ollut kovempi, kuin yöllä oli osattu arvatakaan.

Aitan katto oli harjalta pirstautunut ja päätyseinästä oli kohdastaan
irtautunut ja jäljettömiin kadonnut suuria laikkiaisia. Ihmeteltiin sitä
seikkaa, että seinään syntyneet syvennykset olivat puhtaan valkoiset,
niinkuin puu olisi kylmiltään ruhjoutunut eikä ollenkaan kärventynyt. Ja
Lyyli, joka iskun sattuessa oli nukkunut aitassa, oli nyt koko päivän
kaikkien toisten hellyyden esineenä. Tätä hellyyttä ei tosin ilmaistu
sanoilla eikä teoillakaan, mutta se tuntui ilmassa. Hän oli kuin jokin
kallis ja tarkasti varottava kapine; oli aivan kuin joku suuri herra
olisi häntä kosinut. Se oli kaikki ukkosen aikaansaamaa. Tuli helposti
mieleen sellaisia aavistuksia, että Lyylillä vielä on jotain erikoista
edessään.

Oli omituista, ettei tämä hellä huomio nyt tällä kertaa ollut ollenkaan
Lyylille vastenmielinen. Mutta iltaa kohden se häntä kumminkin
omituisesti raukaisi, ja hän tunsi tarvetta hetkiseksi poistua
kotolaisten näkyvistä yksinäisyyteen. Ja ihan luonnollista oli, että hän
nyt nousi ylös harjulle, että häntä halutti nähdä, miltä _siellä_ nyt
näytti. Hänen mieltään ihan hiveli, kun hän tunsi lähestyvän oleskelun
raitistuneiden näköalojen keskellä. Hän ei ottanut lukuunkaan sitä
mahdollisuutta, että tapaisi siellä entisen Eliaksen.

Elias oli hänkin jotenkin herkkä ukkoselle, vaikkei hänen
vankannäköisenä miehenä sopinut sitä ilmaista. Hänen äitinsä sen
kumminkin aina huomasi pienistä seikoista, kuten yleensä äidit, joilla
on ainoa poika, huomaavat poikansa mielenliikkeet selvemmin kuin omansa.
Ukkosen käydessä Elias mielellään istui yhdessä äitinsä kanssa eikä
kovimman jyrinän aikana puhunut mitään, vaikka äiti siunasi salaman
välähtäessä, täten vaikenemalla ikäänkuin hyväksyen äitinsä menettelyn.
Kun ukonilma lakkasi, niin Elias jälleen ilmeisesti nauttien jätti
äitinsä ja poistui retkilleen ulkosalle.

Tällä ukkoskerralla ei Elias vielä ollut kotosalla, kun ensimmäiset
selvemmät jyrähdykset kuuluivat ja sade lankesi. Hän oli istunut siellä
metsässä sielu ja mieli melkein tyhjinä, katsellut eteensä kuivaan
laidunmaahan, jonka ruoho oli hänelle toistavinaan noita ihmeellisiä
sanoja, jotka hän äsken juuri oli kuullut ladon seinustalla eräästä
suusta heinikon keskeltä, alas taipuneiden angervojen vaiheilta. Nyt oli
menossa pilveen. Tosiaan, pilvet liikkuivat, yhtyivät ja synkistyivät
huolimatta siitä, että poika istui kannon päässä ja tunsi omassa
itsessään tapahtuneen suuren pysähdyksen. Hänen mielensä oli pysähtynyt
katselemaan Olgaa, jonka nuo neljä sanaa olivat ikäänkuin tuoneet
luonnottoman lähelle ja sitten äkkiä temmanneet huiman kauaksi, aivan
kuin joskus unessa jonkun hyvän ystävän kasvot yhtäkkiä tulevat aivan
kiinni unennäkijän kasvoihin ja siinä hehkuvat jotakin käsittämätöntä
julmaa vimmaa. Kun sitten herättyään tapaa tuon ystävän, kauhistaa tuo
unessa koettu omituinen lähestyminen, olo on vaikeaa, ja voi sattua,
että ystävykset vähitellen alkavat vieraantua, melkein pelätä toisiaan.
Jossain pienoismaailmassa on tapahtunut silminnäkemätön mullistus. Äsken
juuri oli Elias nähnyt Olgan liian läheltä, ja siinä oli sen kertomuksen
kirvoittava loppu. Mutta tämmöisestä seisahduksesta huolimatta pilvet
yhä ennustellen kokoutuivat ja synkistyivät, jyrähtikin jo lähempänä ja
satoi. Eliaksen kertomus ei siis vielä ollut loppunut, vaikka hänestä
itsestään tällä hetkellä siltä tuntuikin. Mutta näköpiiri ilmaisi
toista.

Kun Elias tuli kotiin, oli pakarissa äidin luona vanha, pyylevä ja
hiukan viurunaamainen kulkuakka. Hän istui jakkaralla vieressään
vaatemyttyjä, oli kuin jokin oudon kesy vanha lintu pesimäpaikallaan.
Hän pakisi, hymyili ja iski silmää joillekin vieraille asioille, joita
kertoi semmoisella äänellä, kuin olisi tahtonut auttaa vanhaa emäntää ja
sittemmin poikaa ymmärtämään noita asioita, joita nämä vaistomaisesti
vieroivat. Ukkonen lähestyi ja räjähteli kovemmin. Silloin akka muun
pakinansa ohessa vain sivumennen huomautti jotain ukkosestakin, niinkuin
joku, joka innokkaasti näyttää ja selittää jotain monikohtaista seikkaa
ja siinä sivussa huomaa jonkin samaan yhteyteen kuuluvan pienoisseikan,
Mistä juuri tuommoinen akka oli nyt tänne tullut ja poikennut? Ukkonen
uhkasi lujemmin ja akka istui siinä naama viurussa, olemuksellaan
omituisesti vahventaen kiihtyvää ukkostunnelmaa. Siinä akan lähellä
ollessaan tuntui Eliaksesta melkein siltä, kuin akka olisi koko
tämänpäivän laajan elämysjakson näkyväinen tähänastinen saavutus, jonka
jokin näkymätön ilvehtivä käsi oli työntänyt siihen äidin ja hänen luo
ukkosen ajaksi; jota he eivät päässeet pakoon enempi kuin painajaista.
Niinkuin tuo akka olisi aivan hyvin tiennyt kaiken äskeisen mahdottoman
ja tässä äidin kuullen ja ukkosen käyden liian peittelemättä
veikistellyt siitä tiedostaan. Hän virkkoikin jotain Eliakselle
inhottavasti hymyillen, ja tämän hymyilyn ja akan koko salaperäisen
olemuksen Elias muisti vielä viikkoja myöhemmin silloisissa uusissa
vaiheissa.

Nyt hän jätti akan siihen äitinsä huoleksi ja poistui pakarista sinne
hämärän kamarin sohvalle, jonne ennenkin oli pujahtanut, ensin Lyylin ja
sitten Olgan ensikertaa saapuessa tämän katon alle. Sinne ei rajuilmaa
niin selvästi nähnyt eikä kuullutkaan, siellä oli turvallisempaa.
Kaikessa viimeaikaisessa aina tuohon akkaan asti hän oli selvästi
tuntevinaan tämän erikoisen kesän järkkymättömän johdon. Se pyrki
jonnekin, eikä tuon tuntemuksen salaperäisyyskään häntä enää
kauhistanut. Edellispäivien kiihtynyt aurinkoinen ylellisyys; sitten ne
tapaukset, jotka johtivat heinikon sanoihin; pilvien liikunnot; akka;
olisi hullunkurista väittää, ettei siinä jaksossa näkyisi tämän
kesävaiheen ankarat erikoiskasvot. Tämän havainnon selvyys vapautti
omituisesti Eliaksen mieltä ja toi aavistuksia jostain vielä
suloisemmasta vapautumisesta, siitä, että tämä päivä vei hänet sille
tolalle, jolta hän jo oli ollut poikkeamaisillaan. Aavistuksilla ei
ensin ollut mitään täsmällistä muotoa, mutta senkin ne saivat pian. Se
saapui mieleen ja vahvistui niin suloisen hiljaa, ettei sohvalla istuva
poika voinut sen saapumista oikein itselleenkään ilmaista -- koko tänä
iltana. Mutta ukkosen käyntiä hän ei enää ollut tarkannut pitkään
aikaan, se oli vaimentunut, akkakin oli lähtenyt pakarista. Koko tuo
äsken niin uhkaavan lähellä liikkunut tapausjakso oli jäänyt tehottoman
kauaksi, ja sen johto kadottanut voimansa häneen nähden. Elias tunsi nyt
kokonaan päässeensä pois tuolta viimeaikaiselta taholta, ukkonen kävi jo
miellyttävän kaukana, ja jossain sielläpäin Elias ikäänkuin näki sen
hillittömän, kohtalokkaan vauhdin, josta hän äsken oli pelastunut sillä,
että havaitsi sen. Siellä kiitävät kaikki nuo seikat. Ne neljä
kauhistavan tavallista sanaa: _"onko nyt mielesi hyvä",_ pilvet, akka...
Mutta hän, Elias, oli täällä turvassa, ja hänen uusilla aavistuksillaan
oli jo selvä, ikäänkuin laajeneva muoto ja suunta. Ja aavistusten luoma
näköala eteenpäin oli niin uutuuden kirkas, että hänen oli helppo
ylevästi malttaa mielensä sen suhteen. Hän halusi nukkua ja hän
nukkuikin koko yön niin syvästi, ettei tiennyt mitään yöllä
vallinneesta, paljon ankarammasta rajuilmasta, jonka Korkeen Lyyli oli
niin voimakkaasti kokenut. Aamulla herätessään hän heti tunsi, kuinka
yhä jatkui se ylevän onnellinen mieliala, jonka eilen illalla salaa
selventyneet uudet aavistukset olivat luoneet. Saamansa uutinen yöllä
vallinneesta rajuilmasta oli kuin virkistävä enne. Hän oleskeli koko
päivän sisällä ja vasta viiden aikaan lähti etelään päin. Näillä
edellytyksillä siis nuo kaksi lapsuudentuttua nyt tapasivat toisensa
kolmenkymmenen päivän ja yön perästä ensikerran tanssiyön jälkeen...

Elias tulee harjupolkua ja näkee Lyylin ikäänkuin liian äkkiä, vaikka
Lyyli seisookin täällä ja katsoo toisaalle päin. Miksi Eliaksen mieliala
nyt himmenee? miksei hän kulje Lyyliä kohden tuota onnellisempana? Tutut
puut kasvavat kahden puolen polkua. Tyttö ei ole vielä huomannut
lähestyvää poikaa. Nyt huomasi.

Eliaksen mieli himmenee himmenemistään, jokin sitoo hänen sieluaan,
tahtoo pidättää häntä, mutta hän menee vain, menee luokse asti. Ja
niinkuin hänen sieluansa yhä kiusallisemmin sitovat jotkin näkymättömät
seitit, niin liikkuu hänen ruumiinsa, äänensä, kätensä vapaammin,
yhtäkaikkisemmin kuin konsanaan. Pääasia oli jo tapahtunut ennenkuin he
olivat sanaa, tuskin katsetta vaihtaneet, mutta kuitenkin Elias hyvällä
äänellä virkkoi:

-- Katsos ihmistä! -- ehtoota.

Lyyli ei juuri kieltänyt kättään, vieläpä hän tarjosi katseenkin, mutta
katseen takaa näkyi uusi, outo ihminen. Tai ehkäpä tuttu jostain --

Elias tietysti vaistosi heti kaiken: että eilinen salaperäinen
tapausjakso oli ollut leikkiä sen rinnalla, mikä nyt tästä alkoi. Mutta
yhtä vaistomaisesti hän käyttäytyi niin, kuin ei olisi mitään huomannut;
että hänen ja Lyylin välillä ei sovi, ei saa olla mitään ihmeellistä.
Hänen mielessään ikäänkuin liikahti jokin sentapainen kuvitelma, että
Lyyli on hänen vaimonsa, jolla nyt on sattumalta omia juoniaan, joihin
hän, Elias, ei aio panna huomiota, vaan on hyvä ja kevyt niinkuin
ennenkin; että Lyylin juonilla ei ole mitään ratkaisevaa merkitystä;
juonitelkoon vaan, ei hän kumminkaan mihinkään pääse...

-- Istummeko tähän, vai menemmekö ylemmäs? kysyi Elias ja -- istui itse.

Lyyli ei istunut, vaan alkoi liikahdella alaspäin kotiaan kohden.

-- No mikä nyt on? kysyi Elias sellaisella äänellä, kuin he olisivat
eilen illalla viimeksi hyvinä eronneet; niinkuin olisi miehenä kysynyt
vaimoltaan. Eliaksen toinen minuus seurasi koko ajan kiusaantuneena tuon
puhuvan ja liikkuvan minuuden vaiheita. Vastaukseksi Lyyli antoi
katseen, joka oli kuin sormella osoitus. Elias tunsi, että hänen
ottamansa asento kävi epämukavaksi, ja kun Lyyli yhä siirtyili kotiin
päin, nousi Elias maasta ja meni hänen rinnalleen, alkoi kävellä hänkin
alaspäin. Ja hän kuuli oman äänensä lempeästi kysyvän:

-- Oletko sinä jostain vihainen?

Ja samalla tunsi ikäänkuin naulalla raapineensa jotain veristä paikkaa.
Tytössä pääsi irti jotain tähän asti hillittyä, hän lähti kiivain
liikkein puolijuoksua alas päin ja jätti pojan. -- Vai niin.

Vai niin. -- -- --

Mutta maan pinnalla näkyi vielä äskeisen rajuilman jälkiä: puu oli
kaatunut ja pirstautunut, joku kukassa oleva korsi oli lamassa. Ne
olivat siinä tilassaan totisen näköisiä, eivät ottaneet mihinkään lukuun
Eliaksen viisasta katselemista. Olivat sen näköisiä, kuin olisi poika
liian nuorena pyrkinyt puuttumaan sellaisiin asioihin.

Eiliset tapaukset, pilvien synkistyminen, ukkonen -- sekin yöllä
vallinnut, jota hän ei ollut nähnyt -- ne nousivat takaisin sieltä,
mihin jo olivat painuvinaan. Ja se akka, se ikäänkuin saapui uudelleen,
ikäänkuin kysymään, eikö Elias nyt tahtoisi myöntää sitä, mitä hän,
akka, jo eilen oli sanonut...

Elias asteli hitaasti pohjoista kohden.



Lehti tummenee


Nyt rakasti Malkamäen Elias Korkeen Lyyliä, lapsuutensa tuttua,
tummasilmäistä tyttöä monivaiheisen salotien takaa. Tiekin tuli hänelle
tutuksi tänä suvena, etenkin syyskesän vaimentuneina iltoina, lehtien
tummentuessa. Ja tien takana löytyvä tyttö, jota hän kesän ensimmäisenä
sunnuntaiaamuna herätessään oli kuvitellut hypittävänsä käsivarsillaan,
se näyttäytyi nyt hänen mielikuvitukselleen vahvana, täyteläistyneenä,
häntä itseään ikäänkuin painavampana. Tähän mielikuvaan liittyi nyt myös
Lyylin kotoinen ympäristö, niinkuin jokin suojeleva ja hänen kanssaan
samanmielinen olento. Hän näki Lyylin liikkuvan Korkeen huoneissa ja
pihamaalla, ja hänen laajentunut, totinen katseensa oli aina
suuntautunut jonnekin kauemmas, eikä hän kääntänyt sitä milloinkaan
sinne päin, josta Eliaksen silmät häntä olivat seuraavinaan.

Tällaiseen tilaan Eliaksen mieli hievahti tuona iltana, jona hän
juhannusyön jälkeen ensikerran harjulla tapasi Lyylinsä. Koko hievahdus
tapahtui hetkessä, niinkuin ihminen heinäkuun lopulla yhtäkkiä voi
havaita, että syksy jo näkyy, vaikka keskipäivän paiste on entistä
kiihkeämpi. Lehtien vihreys on entistä voimallisempi ja taivaanrannan
rajaviiva on kylläisen möyheä, koko näköpiiri on ikäänkuin
nautinnoistaan rehevöitynyt eikä ole niin herkkä ilmoille ja tuulille
kuin juhannuksen aikaan. Se ei ujostele rehevyyttään, sillä se tuntee
voimansa, se sinuttelee aurinkoa, joka silloin tällöin menee vaisuun
pilveen. Mutta pilvestä sataa, ja kun sateen jälkeen illalla taas
aurinko paistaa näkyy syksy ihan selvästi. Se näkyy ilmasta. Siitä on
kesä mennyt pois. Kesä asuu kyllä lehtimetsissä, mutta ilmasta on
hävinnyt kaikki kiihkeämpi sisällys.

Palatessaan Korkeen harjulta tuona outona iltana, päivää jälkeen
rajuilman, oli Eliaksen mieli tyven, melkein hyvä. Hän hyräili
kulkiessaan ja silmällä oli halu tehdä levollisia, ulkokohtaisia
havaintoja ympäristössä, kuten niitä alati tekee viisas ja kokenut
ihminen. Hänellä ei ollut mitään kiirettä ryhtyä aprikoimaan
äskentapahtunutta, se asia ikäänkuin seisoi nyt juurevasti paikoillaan,
se ei ollut enää kevyt, eikä siis ollut mitään pelkoa, että se mitenkään
haihtuisi tai hupenisi. -- Siellä se nyt kulkee eikä katso minua kohden,
ja juuri niin onkin hyvä. Mutta tuo on oikeastaan sangen hieno ilmiö
tuokin, kun ilta-aurinko paistaa noin puitten runkojen juuripuoleen,
tuonne oksien alapuolelle; ei näe mitä tietä säteet siihen saapuvat,
mutta siinä ne nauravat. Kello on siis kohta yhdeksän. Auringon
laskuaika on merkitty almanakkaan, ja aurinko laskee kuin laskeekin
juuri silloin... Kas nyt tulvahtaa mieleeni Lyylin asia...

Elias avasi juuri veräjää ja havaitsi siinä, kuinka hänen
kädenpäällystänsä oli ruskettunut. Hän katsoi toistakin kättään ja jäi
veräjän nojalle lynkäpäisilleen rauhassa miettimään. Veräjän takana
kasvoi puitten juurella lehmien sotkemaa saniaista, ja niiden seasta
siirotti yksinäinen kurjenkello, sama kasvilaji, jonka kukkakupuun hän
kauan sitten, toissa päivänä, huvikseen oli siirtänyt pienen hyönteisen
päivänkakkarasta. Hoikan kellokukan juurella oli lehmän jälkiä. Kaikki
nämä seikat yhdessä viimeisten tapausten kanssa ja ikäänkuin noiden
auringonvalon iltarippeiden välityksellä puhelivat Eliakselle, kuten
vankka miestoveri puhelee vertaiselleen ja jatkaa sitten vaivattomalla
vaitiololla.

Näiden Elias-pojan veräjämietteiden taustana oli vahva ja vallitseva
tunne siitä, että hänelle nyt vallan äsken oli tapahtunut jotain perin
merkitsevää, jonka merkityksen hän hetki hetkeltä tahtomattaan yhä
selvemmin käsitti, niikuin jo kauan odotettavissa olleen suuren
välttämättömyyden. Tai niinkuin olisi johonkin suureen kysymykseen
löytänyt yksinkertaisen vastauksen, jota ei vielä tähänastisessa
elämässään ollut huomannut. Hän oli näkevinään yhtaikaa monen-monia
kohtia entisyydestään, ja kaikki ne kohdat olivat henkilöineen ja
aivoituksineen jonkinlaisina järjettöminä kuvaelmina häilyvinään
ilmassa, ja hänen oma silloinen itsensä niiden mukana. Mitä kaikkea hän
olikaan toimittanut, elänyt keskikesän öinä erään Lyylin kanssa, sitten
erään Olgan kanssa, ja eräs, jota sanottiin Herttuaksi, oli ollut hänen
ystävänsä. Mutta nyt oli olemassa vain yksi keskeinen seikka, tumma
totinen katse, joka ei koskaan kääntynyt tännepäin, mutta siitä
huolimatta vallitsi kaikkea. Ja sitä katsetta tästä kuvitellessaan
saattoi mielikuvitus nähdä katseen lähteisiin, erääseen ihmishenkeen,
jonka lähellä Elias tänä iltana ensikerran tunsi olleensa ja sen
olemassaolon ensikerran todenneensa. Tänä iltana, äsken juuri, mutta --
jokin kohta pojan sielun uumenissa vakuutti, että sama henki sittenkin
oli hänelle tuttu jostain käsittämättömästä entisyydestä, oli vain nyt
palannut hänen eteensä pitkän unhotuksen takaa. Tuo hämärä tutunomaisuus
vaikutti sen, että tämä nykyhetkinen tilanne tuotti Eliakselle
epämääräistä tyydytystä. Vaistomaisesti hän piti äskeistä tapausta
varmana hyvän enteenä, hän oli onnellinen siitä, että hänen silmänsä
olivat auenneet, että hän ajoissa (kuten hän nyt luuli) oli löytänyt sen
ihmishengen, jota ilman hänen oma henkensä olisi ollut yksin
avaruudessa.

Hänen henkinen olemuksensa ikäänkuin seisoi tuon suuren tapauksen edessä
koko illan. Veräjällä hän viipyi siihen asti, kunnes ympäröivä näköala
asettui nukkumaan. Luonto tosiaan näihin aikoihin jo nukahti öisin
auringon kadottua, se ei enää käyttänyt sen poissaolo-aikaa mihinkään
kiihkoihin. Se nukkui näinä öinä, tietäen että tulee kuutamo-iltoja,
jolloin taas on toinen elämä jyrkkien valojen ja varjojen vaiheilla.

Eliaskin käveli kotiin nukkumaan. Hän rakasti Korkeen Lyyliä, eikä ollut
ketään muuta koskaan rakastanut. Varmin tae tämän rakkauden vakavuudesta
oli se, että se oli tällaisten suuripiirteisten vaiheiden tulos.

       *       *       *       *       *

Niin, rakkaus onkin aina vakavaa, kuten perimmiltä periltään kaikki,
mitä on. Rakkaudella on tosin keväinen aikansa, jolloin se hymyilee,
mutta sen hymynkin pohjalta näkyy usein sellainen välke, kuin se
tahtoisi haastaa vastakatseen pohjattoman vihan mittelyyn. Rakkauden
kevätaika kuluu ajattomassa hurmassa, kun tietämättään odotetaan sitä
hetkeä, joka on tuleva, rakkauden rajuilmaa, joka kyynelsateen valuessa
järkyttää kaikki kevään kiihdyttämät, sinne tänne tempovat rakkauden
aineosat paikoilleen. Kun se rajuilma on käynyt alusta loppuun, alkaa
pitkällinen, raikas, vakaa onnen aika, jonka kuluessa voi tuulla ja
sataa, paistaa ja olla pilvessä, mutta ei enää painostaa, kun rajuilma
puhdisti taivaat. Niin käy joskus, ja sellaiseen kaikki rakkaus alussaan
pyrkii.

Mutta rakkaus on suuri koe, joka ei aina onnistu. Voi sattua, että
rajuilman tullessa toinen nukahtaa eikä herää -- toteutuu vuosisatojen
tarina tyhmistä neitseistä. Mutta onko nukkuja syyllinen? Eikö tarvita
puhdasta omaatuntoa voidakseen nukkua niin sikeästi, ettei herää
rajuilmaan?

       *       *       *       *       *

Kesän lehdet tummenevat, myöhäisessä iltahämärässä ne näyttävät
mustilta.

Elias palaa taas harjulta, kolme vuorokautta edellisen käyntinsä
jälkeen. Hän on nyt totinen eikä huomaa ympäristöään, hän näkee
silmissään vain yhden ainoan näköalan -- sen, jonka ääreltä hän nyt
palaa.

Hän saapui jo aikaisin iltapäivällä harjulle, tämän kesän tuttuun
paikkaan. Siellä hän levollisena seisoi ja katseli alas Korkeen pihaan,
jossa asumuksen ihmisiä silloin tällöin liikkui. Iltailma oli kevyt ja
kuulakka vallinneiden ukkosten jälkeen. Pari kertaa hän jo oli nähnyt
Lyylinkin liikkuvan pihassa ja molemmilla kerroilla vaistomaisesti,
kuulumattomasti yskäissyt. Kolmannella kerralla hän vihelsi, vaikka
hänestä samalla tuntui, kuin joku takaapäin olisi yrittänyt vaimentaa
hänen vihellystään. Lyyli pysähtyi, katsoi ylös ja meni sitten sisälle.
Elias istui kedolla hämärään asti. Hän ei odottanut Lyyliä tulevaksi,
hänestä melkein tuntui siltä, kuin Lyyli olisi ollut täällä ja lähtenyt
vihassa; niinkuin vielä jatkuisi viime kerta... Siinä hän istui hämäriin
asti, nousi sitten seisaalleen, katseli kauan alas hämärtyvään pihaan ja
lähti sitten kotiin päin. Mielensä pohjassa hän jo tajusi, että
tällaista tulisi nyt jatkumaan -- yhäti jatkumaan, että aleneva harjun
lape erotti hänet Korkeen tanhuvista, joilla Lyyli-niminen liikkui
etäisenä, muualle katsoen. Se mieleen jäänyt näky teki hänet totiseksi
niinkuin ihmisen, joka huomaa, ettei hänen jostain loukkaantunut
lähimmäisensä ymmärrä hänen katumustaan.

Kun hän kotiin tultuaan meni vuoteeseen, ei hän ajatellutkaan
nukkumista, mutta unettomuus oli tällä kertaa kaikkein mieluisinta. Yhä
vain oli olevinaan se sama silloinen hetki, jolloin hän Lyylin katseen
pohjalta näki uuden ihmisen. Pimenevässä kuuttomassa yössä se nyt tuntui
juhlalliselta, niinkuin ei se olisikaan ollut mikään epäsointuinen ja
vastenmielinen hetki, vaan joittenkin luonnon peruslakien mahtava ja
äänetön toteutumishetki, joka oli hänelle annettu, jonka arvoinen hän
siis oli ollut. Sen katseen pohjalta näkyneen uuden ihmisen
tutunomaisuuskin alkoi hänelle siinä pimeässä valvoessaan häämöttää
selvempänä. Se tuli kaukaisilta ajoilta, niiltä, jolloin Korkeen pikku
Lyyli tummine silmineen laimeasti seurasi Eliaksen ja Väinön leikkejä...
Ja sitten he taas tapasivat kirkolla, silloin he jo rakastivat... Ja
sitten niinä kevätkesän öinä harjulla, kun rastas lauloi ja oli se
herkin runollisuus, jonka huomaa nyt vasta täältä katsoen. -- Elias siis
näki tällä kertaa yhtenäisenä peräkkäisenä, mutta etäisenä sarjana
kaikki ne onnelliset kohtaukset, mitä hänellä oli Lyylin kanssa ollut
lapsuudesta tämän kesän onnenhetkiin asti. -- Ja nyt on näin. Miksi?

Nyt se kysymys täydellä painollaan ensi kerran jysähti Eliaksen
tajuntaan. On todellakin aivan totta, ettei hän tähän hetkeen asti tämän
nykyisen asian edessä seisoessaan ollut ottanut pienimpäänkään lukuun
juhannusyön tapausta. Se oli ollut jotakin, joka ei millään tavalla
kuulunut tähän, mikä nyt oli kysymyksessä, joka aivan kuin omasta
halustaan pyrki pois mielestä, jonnekin, minne hyvänsä. Jota hän ja
Lyyli eivät _saaneet_ muistaa yhteentullessaan. Mutta mikä juopa heidän
välillään siis silloin viime kerralla yhteentultaessa oli? Jos se oli
_se,_ niin silloin se oli ylipääsemätön. Se oli se. Hänen ja Lyylin
suhteessa oli tähän asti näyttäytynyt hänelle vain kaksi vaihetta: se
kaukainen kevätkesäinen, ja sitten tämä nykyinen käsittämätön. Nyt oli
näyttäytynyt lyhyt ja musta, poistyöntävä ja poistyöntyvä vaihe siinä
välissä. Tässä unettoman vuoteen tuskallisuudessa muuttui käsittämätön
kauhealla tavalla käsitettäväksi.

Mutta jos se on saanut kuulla minun Olgan kanssa...? Tämän
mahdollisuuden kuvitelmaan liittyi kuin jonkinlainen heikko
pelastuksentoivon hiven. Ajatus rupesi kiihkeästi arvelemaan, mitä teitä
Lyyli olisi voinut saada tietoonsa hänen ja Olgan välisen.
Mahdollisuuksia oli jos kuinka monta, ja mielikuvitus kehitteli niitä
yhä todenmukaisemmiksi. Jos se on sitä, niin ... ja äskeisen jysähdyksen
jälkeen tuntui nyt melkein suloiselta hetkisen uskoa, että se oli sitä.
Sillä sitä seikkaa -- Olgan kanssa -- saattoi Elias millään tavalla
masentumatta tässä yön hiljaisuudessa kyllä katsoa silmästä silmään,
siitä hän ikäänkuin tunsi voivansa vastata, sanoa: --semmoinen minä
olen, en kiellä sitä. -- Tällä hetkellä ei Olga paljoa Eliakselle
merkinnyt. Olga ikäänkuin seisoi siinä jossain lähellä ja vain odotti,
tarvittiinko häntä tässä asiassa vai eikö. Olga oli mitä pienin ja
harmittomin sivuasia ja se, mitä hänellä, Eliaksella, oli ollut Olgan
kanssa, oli hänestä tällä hetkellä samanarvoinen seikka, kuin
rakastavaisen mielestä on joku rakastetun pieni, herttainen helmavika.

Näissä kuvitelmissa -- että Olgan asia olisi vieroittava syy --pysytteli
Eliaksen mieli pitkän aikaa. Kunnes taas jysähti takaisin se juhannusyön
lyhyt, musta vaihe, ja nyt äskeistä masentavampana. Jos Lyyli olikin
saanut kuulla Olgan asioista -- juhannusyön tapaus oli kumminkin. Se oli
mustana ja poistyöntävänä -- mutta mikä teki sen sellaiseksi? Ja Elias
kävi mielessään läpi koko sen tapauksen menon, näin synkkänäkin vielä
sykähyttävän. Kohta kohdalta hän inhosi itseään yhä enemmän, mutta
samalla näin muistellessaan käsitti, ettei hän silloin mitenkään olisi
voinut toisin menetellä. Synkkyyden aihe pakeni yhä syvemmälle ja
muuttui samalla masentavammaksi, peruuttamattomammaksi.

Sellainen oli Eliaksen toinen ilta, sellainen oli viides, sellainen oli
seitsemäs. Hän ei päivien ja öiden kuluessa niiden lukua eikä
järjestystä muistanut. Joskus hän päivällä havahtui siihen, että aurinko
paisteli leppeästi, että oli loppukesä ja maanpinnan ruohostoon oli
ilmestynyt sellainen tumma väri, joka johtuu puutuneista korsista ja
lakastuneista pikku kukinnoista. Arohumala kukki pientareilla, ja mäissä
helottivat kultapiisku ja matarat. Suruvaippa-niminen perhonen lepäsi
siivet levällään haavanrungolla, niinkuin hopeareunainen, pieni
sametinpalanen... Olga, siinä menee Olga akkunan ohitse. Elias on
sattumalta akkunassa. Olga ilmeisesti oudoksuu Eliaksen oloa ja ilmettä,
mutta ei kumminkaan ota sitä kevyesti. Olga ei sitä oikein ymmärrä,
mutta kumminkin se jotenkin tarttuu häneen. Hän kävelee ylös taloon ja
tuntee, että hänen ja Eliaksen välillä yhä on jokin katkeamaton
yhdyslanka, mutta etteivät he kumpikaan nyt halua toistaan koskettaa.
Jokin osa Olgan olemuksessa tahtoisi uusia viimeisen poutapäivän
tapauksen, mutta toinen, ikäänkuin vanhempi osa, pitää sitä
yhtäkaikkisena. Olga kulkee häitään kohti ja vaistomaisesti hän odottaa
häiltä selitystä tähänkin. Häät ovat jo pian... Olga kuvittelee
mielellään, kuinka Elias siellä nytkin oleskelee vanhan emännän
rakennuksessa.

Päivät kuluvat, ja niiden kuluessa tummenee lehti yhä. Keskipäivä on
hyvin kuuma, sirkat pitävät ääntä. Keväällinen kissanpoika on jo melkein
täysikokoinen, emo on siihen kyllästynyt ja pakoilee sitä. Keskipäivällä
ärsyttelevät pääskyset sekä emoa että poikaa, kun ne loikovat pihamaan
ruohossa.

Elokuu on menossa, kuutamo valmisteleiksen. Ensin se on kapea ja sen
rata on lyhyt ja matala. Ilta illalta se alkaa saada ilmettä, vähitellen
se valaiseekin. Päivä on lyhentynyt ja hämärä jyrkentynyt, kuu alkaa
saada valtakuntansa jälleen hallittavakseen. -- Hääkutsut on lähetetty.
Häät ovat viikon päästä -- viiden päivän päästä -- kolmen päivän päästä.
Elias ei ole käynyt etelässä päin sitten kuin hääkutsu saapui.

Kolmea päivää ennen häitä on kuu tullut täydelle. Illoissa on nyt
loppukesän vahva sisällys. Auringonlaskun aikoihin ovat ruskopilvien
viirut sen näköisiä, kuin olisi ne maalattu lännen lakeen joittenkin
urkujen soidessa, niin että viiruihinkin on jäänyt urkujen ääntä
muistuttava ilme. Hetkistä myöhemmin ovat viirut poissa. Mutta jossain
pelto-alueitten välissä on puhtaaksi perattu haavikko. Sen juurirunkojen
välitse näkyy iltaruskon viimeinen muodostus, yhtenäinen kellertävä
läikkä, niinkuin jokin etäinen nuotio, tai niinkuin päivän ja koko kesän
helteistä selinnyt ja jäähtynyt kirkas erittymä. Yötaivas ulottuu
lopulta ihan sen lähelle. Ja sillaikaa kun sitä olet katsellut, on
selkäsi takana noussut kuu.

Kuu on täydellä ja hallitsee valtakuntaansa. Se hallitsee keinutuolissa
istuvaa nuorukaistakin. Nuorukainen on päivien ja viikkojen aikana yhä
kulkenut samaa rataa, jota hän jo kulki toisena ja neljäntenä iltana
rajuilman jälkeen. Nyt on niistä jo kulunut monta iltaa, kolmen päivän
perästähän ovat Malkamäessä häät. Se vaellus on muuttunut nuorukaisen
elämäntehtäväksi, ja kerta kerralta hän yhä selvemmin aavistaa, että
jokin päämäärä häntä sittenkin lähestyy; joskus tuntuu siltä, kuin
lähestyvät häät olisivat se päämäärä, mutta sitten tuntuu taas, että
häät ovat tässä sivuseikka. Nyt on kuu täydellä. Tänä iltana hän, Elias,
lähtee etelään myöhemmin kuin muulloin. Tämä seikka antaa tälle retkelle
jotakin heikkoa erikoisjännitystä, niinkuin nyt jo olisi jotakin uutta
tulossa tähän vaellukseen.

Äsken nousseen kuun valo on vielä heikkoa ja punaista, kunnes se pääsee
ylemmäksi taivaalle. Se kohoo ja valkenee, sillaikaa kun poika etenee
tietänsä, nousee ylemmäs ja painuu alemmas monivaiheisen tien mukaan.
Kun poika pääsee harjulle töllin yläpuolelle, on alhaalta näkyvä pihamaa
niin kirkas, että hän erottaa aitan ovesta avaimenreiän rautaisen
kehyksen.

Kaikki, mitä hänen mielessään on tällä hetkellä, on kuutamon
vaimentamaa, pehmeän hyvää. Jos hän on tehnyt paljon pahaa, on senkin
ympärillä nyt hyvyyden häive, ja kaikki maailmassa koettu kärsimys on
nyt tästä nähden kultaa kalliimpi. -- Voin mennä ainakin oven taakse,
lähestyä hänen untaan ja salaa päästä osalliseksi noiden tanhuoiden
kalliista hengestä... Siellä nukkuu ... minä tunnen, että meidän
henkemme nyt lähestyvät toisiaan ja ymmärtävät ... hänen katseensa on
ensi kerran minuun kääntynyt. Nyt täytyy tulla jotakin!

Kuu nousee yhä korkeammalle ja muuttuu yhä valkoisemmaksi. Vähin äänin
poika on tullut pihaan. Sisällä nukkuvat ihmiset, mutta itse
pirttirakennus on olevinaan valveilla. Se on kuin jokin olento, joka ei
puhu eikä ilmaise mitään, se vain katselee arkailevaa tulijaa. Tulija
lähestyy aitan ovea, ja pirttirakennus katselee häntä yhä samalla
liikkumattomalla silmällä. Kuukin jo katselee häntä, mutta ei kuun eikä
pirtin katseissa ole vähintäkään mielenkiintoa. Nuorukainen seisoo kauan
oven edessä, rauhallisena ja mihinkään ryhtymättä. Lopulta hän
sormellaan hivelee avaimenreiän kehystä, ei niinkuin se, joka sisään
pyrkii, vaan muuten, vain hivelläkseen. -- Ympärillä viipyy totinen yö.
Monen ihmispolven luoma pihamaa on omissa oloissaan, ikäänkuin kertoisi
kuutamolle jotain hyvin pitkää ja hyvin kaukaista tapausta. Aitan oven
eteen ilmestynyt nuorukainen ei herätä sen huomiota.

Mutta jopa herätti huomion, koko pihamaan kotoinen kuutamotunnelma
valahti pois. Aitan ovi nimittäin aukeni ja Väinö kurkisti ulos
alusvaatteisillaan. Sanoin kuvaamattoman tympeät, teennäisen reippaat
tervehdykset vaihdettiin.

-- Eikö Lyyli enää nukukaan täällä?

-- Ei, se makaa kamarissa.

-- Vai niin, minulla olisi ollut sille vähän asiaa, mutta kai minä sen
näen päivälläkin.

       *       *       *       *       *

Vuorokautta myöhemmin:

On nautinnollista kevyesti hypistellä sellaista asiaa, joka luulee
olevansa tärkeä ja musertava.

Tänä iltana on pilvessä. Päästyään vuoteeseen ottaa Elias asiat esille.
Ensin hän ajattelee ylihuomenna tulevia häitä. Sitten hän ajattelee
muita asioita. Nekin ovat varsin selviä. Hän päätti seuraavana päivänä
käydä Korkeessa.



Elokuun sadepäivä


Aamu olikin sateen vallassa. Elias katsoi herätessään ikkunasta
ikkunaan, ruudusta ruutuun ja näki kaikkialla tasaisesti putoavaa vettä.
Muutamaan hetkeen hän ei muistanut eileniltaista unettomuuttaan eikä
päätöksiään, sitten ne kyllä pikimmältään pistäytyivät hänen mieleensä,
mutta poistuivat heti, ja jäljelle jäi vain sateen jatkuva tunnelma.
Siinä tunnelmassa oli jotain vahvaa ja asiallista, sade oli nyt vettä,
eikä hopeaa, kuten kesäkuussa, jolloin aurinko usein paistoi sateen
sekaan. Tämä sade virutti eikä enää virkistänyt.

-- Päivä. Tämäkin on yksi päivä. Kuinka monenlaisia päivät ovatkaan. Ja
kaikki ne kumminkin ovat päiviä.

Taas meni poika akkunaan ja jäi katselemaan tuttua näköpiiriä. Sieltä
sateen seasta se ikäänkuin silmäsi häneen ja ilmaisi tuntevansa samaa
kuin hänkin: että tämän kesän kertomus jo on ehtinyt lauhtuviin
loppulukuihinsa, tai oikeastaan jo päättynytkin, juhannuksen aikoihin...
On merkityksetöntä, mitä kertomuksen henkilöille tapahtuu sen jälkeen,
kun kertomus on loppunut ja siihen merkityksettömään jaksoon sisältyy
usein kuolemakin. Henkilö jää vain odottamaan jakson loppumista. Joskus
sadesäällä kumminkin joku näköpiirin etäinen laita odottamatta valkenee,
ja lempeä harhakuvitelma alkaa huumata henkilöä, niinkuin jossain hänen
henkensä avaruuksissa viriäisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin
äänin. Hän katselee tuota kirkasta pilvenrepeämää pää taaksepäin
valahtaneena ja tavoittelee hyräillen noiden näkymättömien viulujen
säveliä. Tällaista sattuu ihmislapsille toistensa tietämättä.

Elias katseli sadetta ja koetti levollisesti arvailla, mitä hän
lähitulevina aikoina tulisi tekemään, miten elämään. Hän tunsi, että
hänen pian oli tehtävä jotain erikoista, jokin sisäinen paine pakotti
häntä sellaiseen. Ihminen, jonka on kaikin puolin käynyt huonosti, ei
äkkiä ja sattumalta, vaan siten, että onnettomuus pitemmän ajan kuluessa
sitkeästi ja johdonmukaisesti ympäröi häntä yhä vahvemmalti; sellainen
ihminen voi lopulta aivan nautinnokseen rypeä tässä onnettomuudessaan.
Hän voi jonakin päivänä kohottaa suupielensä muikeaan ivahymyyn ja
päätänsä nyökytellen kääntyä joka taholle katsomaan, kuinka kauniisti
vastoinkäymiset on järjestetty aivan mitättömiä pikkuseikkoja myöten. Se
tuottaa hänelle suoranaista iloa, eikä hänellä ole mitään hätää. Hän
sanelee kuiskaten ja yhä muikeasti hymyillen: -- No mikä tällä kaikella
oikein nyt on olevinaan tarkoituksena, arvoisa herra Kohtalo tai
Sallimus tai mikä herran nimi lienee? En oikein huomaa, mitä herra
luulee minulle voivansa. Mutta siltä varalta, että herra yleensä luulee
minulle jotain voivansa, tahdon huomauttaa, että se on mitä lapsekkain
erehdys. Minulta ei nähkääs voida riistää mitään, sillä minulla ei ole
eikä tule olemaan mitään, jonka ominaisuuksiin kuuluisi jonkinlainen
arvo. Sanotaan, ettei maailmassa ole mitään ehdotonta, mutta minäpä
tiedän yhden ehdottomuuden: kaikki mitä minuun kuuluu, on minulle
itselleni ehdottoman arvotonta. Jos siis arvoisa herra riistää minulta
jotain, jolle herra luulee minun panevan jotain "arvoa", vaikuttaa se
minuun juuri yhtä järkyttävästi, kuin jos annatte kaikkivaltiaan
salamanne iskeä tuohon tiellä viruvaan oljenkorteen, niin että se
tuokiossa käy läpi aineen kaikki kolme olomuotoa. Minun niinsanottu
onneni ja valitettavasti erinomaisen vaatimaton henkeni ovat
mitä suurimmalla auliudella milloin tahansa arvoisan herra
Kohtalo-Sallimuksen käytettävinä. -- Nähkääs vielä: minä voin tästä
huvikseni tallustella naapuriin ja sanoa hänelle, että hän on inhottavin
luontokappale. Ja sitä sanoessani ei valtimoni kiihdy hiukkaakaan, ei
ainakaan henkinen valtimoni. Tämä riippumatta ollenkaan siitä, hyökkääkö
naapuri minun päälleni, vai sanooko hän vain: --"Jaha-jaha, onko teillä
muuta asiaa?"

Tällainen on onnettomuudesta paatunut ihminen. Hän tulee metsästä
aukeaman laitaan ja alkaa tyvenesti arvioida, mitä hän siinä näkee. --
Tuota seikkaa sanotaan kauniiksi tuosta-ja-tuosta syystä. Mutta
kauneusvaikutelman vallassa oleminen on lapsellista itsensä pettämistä.
Kukin tekee itselleen kauneuden, mitään itsessään kaunista ei ole, eikä
siis liioin voi määritellä, mikä on kaunista, ei edes olettamalla, että
sitä yleensä on.

Näin onnettomuudesta paatunut ihminen kävelee ja puhelee itsekseen,
tulee vihellellen kotiin, syö aikalailla, menee levolle ja nukkuu oikein
hyvin, ajatellen: -- Ähä-kutti, onpa kelpo sija allani.

Mutta seuraavana päivänä on taas sama edessä, eikä tuota onnetonta
lopultakaan auta muu, kuin mennä ja kutittaa pääonnettomuuttaan leuan
alta. Aivan kuin jotain kuritonta pikkupoikaa, jonka ärhentely jo menee
mauttomuuteen, käydään kiinni korvanipukasta ja, käytettävää sormivoimaa
miksikään arvioimatta, puserretaan hymyillen, istualta, vasemman käden
sormilla niin, että nipukka ajettuu. Tuo huuditon kahdeksanvuotias
lakkaa tällöin pitkäksi aikaa ilvehtimästä.

Ohimennen sanottakoon, että tuo täysikasvuinen itse ensin antoi
kahdeksanvuotiaalle tilaisuuden tuohon kurittomaan ärhentelyyn.

Elias puheli äitinsä kanssa. Se tapahtui harvoin ja aivan erikoisen,
hillityn alttiuden vallitessa molemmin puolin, jossain erikoisessa
mielialankäänteessä. Kumpikin halusi näennäisesti mitättömien puheiden
yhteydessä ja melkein puolittain tylysti saada puretuksi jotain
toisilleen. Elias aloitti:

-- Taitaa tulla taloon hiukan huono hääilma.

-- Mm, vastasi muori.

Vaitiolo.

-- Aiotkos sinä mennä häihin? kysyy muori.

-- Mm, -n tiedä.

Vaitiolo, pitempi äskeistä.

-- Minä en taid'olla oikein hyvissä väleissä morsiamen kanssa, sanoi
Elias.

-- Mitä sinä sitten morsianten kanssa niin pahoissa väleissä olet, koska
kuuluu itselläskin olevan.

-- Jaa, vai on itsellänikin.

-- En minä tiedä, mutta sanotaan Korkeen tyttären olevan.

-- Jaa, no mitäs te siitä pitäisitte?

-- Minulle se ei tee suvea eikä talvea. Itsellensä jokamies nai, teki
sen sitten hyvin tai huonosti.

-- Niin minustakin.

Loppu.

Elias lähti ulos ja tunsi mielensä ihmeen kevyeksi. Oikeastaan oli se
ihan turtunut yhä kiristyvistä asioista. Mutta ajatus ei taipunut niitä
asioita nyt ollenkaan aprikoimaan. Hän vain tunsi liikuskelevansa ja
katselevansa maailmaa sellaisin ilmein ja elein, kuin jos hänen
ympärillään olisi samalla tavoin liikuskellut ja katsellut toisia,
outoja ihmisiä. Hän silmäili maisemaa, niinkuin tottunut matkamies
silmäilee jotain uutta paikkakuntaa, jolle on muitten mukana yksinään
joutunut. Minnekähän sitä nyt menisi, mitenkä päivänsä kuluttaisi? -- No
niin, tehdäänpä niin, päätti hän ihan kuin sattumalta ja lähti etenemään
kotopihasta etelää kohden.

Sade oli lakannut, mutta pilvet riippuivat taivaalla mustansinisinä
repaleina. Etelän ranta, jonka aurinko jo oli sivuuttanut, oli kuin
jyrkkä, korkea kallioseinä ja sen ilme kuin loukatun, itkettyneen
ihmisen. Mutta itä ja pohjoinen olivat puhdistuneet ja ikäänkuin
siirtyneet kauemmaksi, ja niissä vallitsevaan tunnelmaan liittyi
Malkamäen talokin täältä katsellen, kevyenä ja raittiina niinkuin se,
joka vaarasta päästyään unohtaa, että hän hädissään jo kääntyi
Jumalankin puoleen... Elias katseli taivasta, jota hän ei ollut
tämmöisenä milloinkaan nähnyt. Sillä korkeuden näköalat eivät
milloinkaan toistu samanlaisina, enempi kuin niitä katselevan ihmisen
mielentilatkaan. Mutta kummassakin on aina kohtia, jotka tuntevat
toisensa vanhastaan, ovat joskus ennen merkitsevällä hetkellä katsoneet
toinen toistaan. Ja niin jokin pilvenrepeämä voi, muistuttamalla jotain
hetkeä käsittämättömästä menneisyydestä, paljonkin vaikuttaa, tämän
nykyisen uuden mielialan sävyyn... Eliaksen taakse jäi korkea Malkamäki,
josta tytär, Olga-niminen, huomenna oli menevä miehelään, mutta etelässä
riippuvan lyijypilven vaiheilla oli Korkeen tölli. Kävelevän pojan
turtuneessa mielessä asui sellainen pakottava tunne, että hänen siellä
oli suoritettava jokin teko, joka oli turha, mutta välttämätön. Äsken
ulos tullessaan hän oli ikäänkuin sattumalta sen huomannut, sanonut: no
niin, tehdäänpä niin, ja nyt hän oli menossa sitä suorittamaan. Siinä
mennessään hän ihan selvästi huomasi, kuinka taivas kirkastui.
Lyijypilvi oli kadottanut kaameutensa, se oli jo häviämään päin. Aurinko
ei ollut kaukana.

Alkumatkan pysyi menijän mieli tasaisesti tilassaan. Mutta kuusistossa
tuoksui ilma kastuneelta sammalelta, ja vallitsi kaikkein vuodenaikain
syvin hiljaisuus. Etenevä poika tunsi luonnottoman levollisuutensa
järkkyvän, kun hän läheisyydessään totesi tuon hienon hiljaisuuden, joka
ei ollut häntä vastaan, vaan tuntui ymmärtävän. Hän huomasi jo tulleensa
jotenkin lähelle määräpaikkaa, ja hän istahti kivelle tiepuoleen.
Lyhyessä hetkessä häipyi hänen murheensa metsän henkeen, niinkuin
myrkkypisara valtamereen. Kaikki nuo väsähtäneen matkamiehen
yhtäkaikkiset ilmeet ja eleet sulivat pois. Hän oli yksin metsässä,
istui siinä kivellä, kallis auringonvalo pilkahti puitten välissä,
hengen avaruuksissa virisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin.
Oli kuin jonkin arkipäivänä pidetyn juhlan ehtoopuoli. -- Tosiaan, häät
lähestyvät, Olga, nuori nainen, vihitään huomenna.

-- Mutta kas taivasta. Se on ikuinen, se ei katoo kuin kesä, se vain
kirkastuu syksyllä ja jalostuu ... menee välillä pilveen, itkee kun on
liian kauan jakanut onneaan. Taivaan onni, se on etäinen ... taivas on
etäinen, se sallii itseään tuta vain yhdellä aistilla, jaloimmalla ...
ei niinkuin kukkain onni, joka on kaikkien aistien tyhjennettävissä.
Mutta taivas on auringon läheisin. Tuolla näen nyt sen oikean taivaan.

Tällaisia ajatuksia vilahti sanomattomina pojan mielen lävitse. Poika
oli sama, joka keväällä ennen tänne tuloaan lauleli ja joi olutta
toisten kanssa eräässä rakennuksessa puiston partaalla lähellä merta.
Jos katsoo tuohon kivelle hänen muotoaan, voi todeta, että hän on kuin
onkin sama mies. Taivas ei nytkään ollut hänelle vihainen, mutta se oli
sateen jälkeen kirkas ja kaukainen. Poika katsoi sitä nöyrästi, taivas
ikäänkuin tunsi sen, mutta se ei katsonut takaisin häneen, vaan hänen
ohitsensa, kauemmas, muita maita.

Mutta sittenkin, vieläkin, valahti kivellä istujan mieleen lempeä,
suloinen harhakuvitelma. -- Lyyli on itkenyt paljon, hänen täytyy minun
silmäini pohjalta nähdä minun oma entinen itseni. Kun menen hänen
eteensä, hän hymyilee häpeillen viimeaikaisia asioita, tämä päivä on
kirkastuva, ja me ilmoitamme asiamme, että toistenkin kasvoille
asettuisi sama hymy... Nyt on jo syyspuoli, viljankorjuu ... käy vielä
hyvin ... rakas rakas ... sinä ymmärrät.

Hän nousi ja lähti eteenpäin. Kymmenet sisäiset äänet huusivat häntä
kääntymään takaisin. Tehty teko nousi esiin musertavana,
ylipääsemättömänä, anteeksiantamattomana, Lyyli-niminen ihminen oli
etäällä kuin taivas. -- Käänny takaisin, käänny takaisin! Mene yksinäsi
muille maille! -- En voi, en voi. Minun on tehtävä jotain, on tehtävä.

Ja hän tiesi, että hän vastustamattomasti menee tuohon asumukseen, joka
nyt tuntui hänestä vieraammalta kuin koskaan ennen. Sisäiset äänet
huusivat hänelle, että hän tällä korjaamisyrityksellään tekee lopullisen
lopun kaikesta, hän tunsi selvästi, että niin tulisi käymään, mutta niin
täytyi käydä. Hän ei harkinnut mitään, mitä hän tulisi sanomaan tai
tekemään. Hän laskeutui pihaan. Leikatun ruohon sänki lemusi. Lyijypilvi
riippui taas järven päällä ja loi sen pintaan oman värinsä ja
tunnelmansa. Pirtin akkunat näyttivät sinimustilta. Hiljaisuus,
iltapäivä. Ei enää peräytymisen mahdollisuutta.

Pirtin ovi aukeni ja sulkeutui, niinkuin olisi syyllinen johdettu
lakitupaan.

Pirtin ilma, Lyylin omaiset, Lyyli itse lieden luona ei nosta
katsettaan.

Pari tuskallista sanaa äsken vallinneesta ilmasta. Isä nousee seisomaan
ja katselee akkunasta taivaanrantaa. Äiti istuu jäykkänä ja äänetönnä.
Saima hiipii Martan luo. Lyyli kohentaa tulta.

-- Minun olisi sinulle Lyyli vähän kahdenkeskistä, tulisitkos tuonne
kamariin. Vai onko siellä Väinö? (Miksi hän sitä kysyi?)

Puhe ei vaikuta Lyyliin enempää kuin kuuroon. Äänettömyys on niin
ylivoimaisen masentava, että se puhujaan vaikuttaa omituisen
tyynnyttävästi, niinkuin suorittaessa tärkeää, mutta hyvin-sujuvaa
tehtävää.

-- Menet vaan, kun Elias käskee, sanoo isä ehdottoman tinkimättömällä
äänellä.

Tyttö käänsi katseensa päin poikaa, tummissa silmissä kiehui kostea
uhma. Poikakin nousi. Kaksi ihmislasta seisoi siinä vastatusten,
kummassakaan ei tuntunut olevan värähdystäkään jäljellä niistä kahdesta,
jotka liikkuivat täällä kymmenen viikkoa sitten, ja joilla oli sama nimi
kuin näillä. Tai näille ei tällä hetkellä sopinut mikään nimi. He olivat
vain kaksi ihmislasta.

Tyttö odotti, että poika lähtisi ensin liikkeelle. Poika meni edellä
ensin pirtin ovesta porstuaan, siitä kamariin, näki silmillään tutun
kenkäparin muurin vieressä ja istahti sitten sängylle. Pian oli tämä
asia loppuva. Tyttö seisahti oven luo, niinkuin olisi aikonut samassa
palata takaisin. Lyijypilvien väri ja tunnelma leijui yhä silmissä.

-- Etkö istu? sanoi Elias jollain tavoin hymyillen ja laski kämmenensä
viereensä sängylle, tuntien tällä puheella ja liikkeellä syvästi
inhoittavansa kumppaniaan.

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi poikaa jalkoihin.

-- Etkö sinä enää ollenkaan ymmärrä minua? kysyi taas poika ja ajatteli
jatkoksi: näin minä nyt puhun.

Tyttö odotti vaitiollen, milloin toinen lopettaisi tämän hetken. Kun ei
poikakaan heti jatkanut, aikoi tyttö poistua.

-- Yksi kysymys vielä, Lyyli. Etkö sinä ole...

-- Mitä? kuului tytön ääni ensikerran. Silmät näyttivät voivan leimahtaa
tuleen.

-- raskaana?

-- Ehen, kuului melkein hyvänsuopa ääni. Hampaat näkyivät, ja sivulta
lähetetty katse käväisi nopeasti kysyjän jaloista silmiin ja takaisin.
Katse näytti siltä, kuin olisi naurava salama halkonut lyijypilveä.
Vartalo hävisi nopeasti ovesta sellaisin liikkein, kuin se olisi sinä
hetkenä tiedottomasti tahtonut tuoda ilmi kaikki luonnonluomat ihanat
mittasuhteensa.

Poika jäi sängylle istumaan ja katselemaan vuoratun oven naularivejä,
muurin tiilirivejä, syyttömän näköistä kenkäparia ja niin edespäin. Hän
istui siinä tuokion ajattelematta mitään. Porstuassa kuului joku menevän
ulos. Poikakin nousi ja lähti ulos. Pihassa seisoi isä ja näytti
katselevan sateista järventakaista taivasta. Siinä olivat haavat, sauna,
aitta...

-- Ei tainneet Eliaksen asiat oikein luonnistua, sanoi isä siitä
paikaltaan ja katsoi päin. Pojan kasvoilla oli punoittava, älytön hymy,
ja hän sanoi:

-- Ei oikein.

Silloin isä liikahti äkkiä, niinkuin olisi tullut lyömään, ja sanoi:

-- Ei, kyllä se on paras, että kukin pysyy omissaan.

Hän ei tullut lyömään, vaan meni ja otti seinustalta vannepuun ja alkoi
sitä taivistella.

-- Niin kai sitten -- no hyvästi vaan, sanoi poika.

Isälle ei tuottanut pienintäkään ponnistusta olla vastaamatta tähän.

Metsään päästyään tunsi Elias olonsa jälleen hyvin kevyeksi, hän hyräili
hiljalleen ja nautti kaihoisanraikkaasta ilmasta, jossa taas tuntui
tuleva ilta. Erikoisesti häntä viehätti muistaissaan, mitä äiti oli
päivällä viittaillut. Hän ikäänkuin näki sivulta päin Malkamäen muorin
pojan rakastelemassa Korkeen tytärtä. Jaa, se ei ollut yhtään hullua,
päinvastoin hyvin kaunista ja somaa. Poika katsoo näin suven aikana
siellä tytön itselleen. Kyllä Lyyli olla osaa...

-- Ho-hoi, huomenna on sitten häätkin. Ihanat kesän päättäjäiset. Olga
on kaikkien näkyvissä. Mutta minä olen oleva lähempänä häntä kuin
yksikään.

Talon vaiheilla oli itse isäntä ja kysäisi näytellen valkoisia
hampaitaan:

-- Entäs tuleeko se palstan kauppa?

Ja Elias vastasi iloisella melkein ilvehtivällä mielenkiinnolla:

-- No ei nyt sentään taida tulla. Minä tuolla juuri riiailin erästä
tyttölasta, mutta ei se saamarin otus luvannut huolia.

Isännän hampaat peittyivät mustaan partaan ja hän oli sen näköinen, kuin
olisi toinen hävyttömästi kurkottanut hänelle kieltään. Sanat olivat
koskeneet sitä juhannusiltaista palstaa, mutta sanojensa takaa olivat
nämä kaksi miestä hetkisen olleet näkymättömässä käsikähmässä jostakin
heille kummallekin epäselvästä pitkällisestä syystä. Isännällä oli ollut
vielä varattuna lause: -- Tottakai mies häihin tulee! mutta sen hän
jätti sanomatta...

Häitten läheisyys tuntui nyt jo ilmassa malttamattomana odotuksena. Ja
Elias tajusi heikosti, etteivät nämä tapaukset vielä olleet edes
ehtineet hänen syvimpään tietoisuuteensa asti. Sai nähdä, milloin ne
sinne asti pääsivät.



Häät


Olgalla oli siis mustat hiukset ja kulmakarvat, silmät olivat harmaat ja
vartalo jotenkin kookas ja tanakka. Etenkin vyötäisten kohdalta hän oli
huomattavan vahva ja muutenkin jollakin tavoin erikoinen, niin että
kiihkomieliset nuorukaiset tavallisesti kiinnittivät häikäilemättömän
katseensa niille vaiheille. Nilkat ja jalkaterät olivat nimittäin sen
ohessa sangen sirot, josta syystä vartalon vahvuus vaikutti kevyeltä. Ja
varjoisain silmien ilme näytti rauhallisesti virkkovan: "Eikö minun
ruumiini olekin hyvä ja puoleensavetävä?" Kun silmät näin saivat kiinni
kiihkomielisen nuorukaisen häikäilemättömän katseen, eivät ne ollenkaan
moittineet, vaan ikäänkuin totesivat tutuksi käyneen ilmiön, niinkuin
olisivat sivumennen katsoneet peiliin. Sormet olivat suurehkot ja
luisevat, ne sopivat parhaiten yhteen silmien kanssa.

Tällainen tytär oli Malkamäen nykyisen isännän ja emännän ainoa
jälkeläinen, jolle tänä elokuun päivänä oli määrä pitää häitä ja
pidettiinkin. Päivä oli aamusta aikain kirkas, niinkuin sopikin olla.
Olga heräsi vuoteessaan, mutta ei heti noussut ylös, sillä sitä myöten
kuin tajunta herätessään avautui, tunkeutui siihen lähestyvän vihkimisen
tuntu. -- Tänään se tapahtuu, tuo aurinko on jo sitä varten taivaalla.
Se on noussut, peruuttamattomasti... Tuossa peruuttamattomuuden
tunteessa oli jotakin hetkellisesti kauhistavaa ja vieroittavaa, joka
sai kuumuuden tulvahtamaan päähän ja jäseniin. Teki mieli sittenkin
hypätä vuoteesta ja rientää jonnekin, ryhtyä johonkin viime tingassa,
jollain tavoin lykätä tämä asia tuonnemmaksi, päästä pakoon
Bruniukselta, niin ettei häntä ikänä näkisi, etääntyä muille
paikkakunnille ja tulla siellä toimeen, vapaana... Brunius tulee tänään,
jokin turma tappaa hänet matkalla, rutistaa aivan... Tämä kuvitelma oli
Olgasta vähän aikaa niin hurmaava, että hän aivan eläytyi siihen
niinkuin suuren arpaonnen mahdollisuuteen. Hän kuvitteli, kuinka hän
sitten surupuvussa suuren ihmisjoukon nähden saattaa Bruniusta hautaan,
ja ihmiset näkevät hänen upean muotonsa, joka on omituisessa
kiihdyttävässä ristiriidassa surupuvun kanssa. Ja hän tuntee siinä,
voimakkaammin kuin ennen, nautintoa siitä, ettei ole milloinkaan
tuhlannut.

Tuhlannut... Elias...

Onnellisten hautajaiskuvitelmien jatkoksi liittyi nyt välittömästi taas
Eliaksen kuva. Ihmeellinen, ennentuntematon halu painautua Eliaksen
turviin; ja varma tunne siitä, että Elias voisi suojella. -- Elias on
vahva ja on nähnyt minut kokonaan, silloin poutapäivänä, ja siksi hän
minua näin nyt hallitsee. Minä menen Eliaksen kanssa, me tulemme
toimeen... Tavan takaa hän korjasi makuuasentoaan, ikäänkuin
vaistomaisesti torjuakseen pois tämänpäiväistä todellisuutta, ja
hätääntynyt mieli piti kaikin tavoin kiinni noista vapaista
kuvitelmista. Silmät kiinni, näin-näin, ja Eliaksen kanssa pois... --
Ooh -- aika kuluu, ja lopulta on minun tästä noustava... Brunius
tulee ... vihitään... Tahdon pysyä tässä, silmät kiinni... Olga puristi
tyhjää syliään ja jännitteli ruumistaan, ja mielikuvitus toi yhtenä
ryöppynä esiin kaikki nuorukaisen häikäilemättömät katseet. Silmät
kiinni maatessaan hän aivan tunsi, kuinka hän kiiti pois jonnekin noiden
lukemattomien katseiden turviin, josta hänen ei tarvinnut nähdä
häävalmistuksia. Siellä hän leijuu niiden katseiden kannatuksilla...
-- Kas, uni tulee vielä. Mutta kun hän huomasi olevansa
nukahtamaisillaan, niin hän havahtui siihen huomioon. Ja lähes
kuudenkolmatta ikäisenä hän siis nousi viimeiseltä tyttömakuultaan.
Tässä toisessa havahtumisessa raukenivat näet kaikki hätääntyneet
mielikuvat, ja jäi lopullisesti muistelematta moni kesäinen elämys,
mihin mieli äsken oli tuntenut halua uudelleen eläytyä. Ne ikäänkuin
jäivät vuoteeseen, josta Olga oli noussut. Olga alkoi asiallisesti elää
tätä päivää semmoisena, kuin se oli edessä. Mutta vuosien kuluttua hän
voi joskus unissaan joutua oloihin ja tiloihin, jotka ihmeellisesti
hivelevät tuttuudellaan, vaikkei hän enää muista mitään sellaista
koskaan hipaisseensakaan.

Kolmenlyöntiin on vielä aikaa kuusi tuntia. Se on mitä kauneinta
jälkikesän aamupäivää, joka kuluu hitaasti, mutta ehtii sittenkin pian.
Puolipäivän vaiheilla koivunlehdet välkyttelevät auringonvaloa, ja
huojuvien oksien varjot kiitelevät ylös alas pitkin valkoisia runkoja.
Lepänlehdet näyttelevät hohtoreunaisille pilville harmaita alapuoliaan,
koko lehtevän mäenlappeen yli etenee tällöin tuulen käydessä kuin kevyt
vilunpöyry. Omenapuussa sujahtelee harmaa pikkulintu häistä tietämättä,
ja aivan sen lähellä aurinkoisimman vehmauden päällä lekuttelee
valkosiipinen perhonen. Toinen perhonen lekuttaa toiselta suunnalta ja
menee ohi. Päivänpaiste on hellää ja hyvää, se antaa vielä aikaa sille,
joka valitti kesän kuluneen huomaamatta. On jo puolipäivä, morsianta ei
enää saa nähdä muut kuin ne, jotka häntä puettavat. Lähistöllä asuu
sellaisiakin, joita ei ole häihin kutsuttu, ja heillekin on tämä päivä
malttamaton ja pitkä. He odottavat nyt jo hämärän tuloa, hääiltaa,
katsojaväen aikaa... Kello on kaksi, kaukaisempia vieraita on jo tullut,
heitä liikuskelee puutarhassa ja heidän juhlavaatteidensa näkö poistaa
lopunkin arkitunnun koko alueelta. Joku arkipukuinen kutsumatta jäänyt
kulkee talon ohi kuin jokin sopimaton epähieno ilmiö, jota ei häävieraan
sovi huomata, vaikka hänet tuntisikin. Hääpukuiset pojat syövät
odottaessaan viinimarjoja ja laskevat keskenään leikkiä, jossa kuitenkin
tuntuu odotuksen kankeus. Päivä paistaa mustiin vaatteisiin. Tuossa on
päärakennus, siellä jossain morsian valmistuu. Eliaskin on toisten
tuttujen mukana marjoja syömässä. Nuorukaiset ovat toisilleen
kohteliaita ja kankean iloisia.

Vielä ei hetkeen aleta; mitä olisi tehdä. Päivä on ihmeen kaunis, mutta
se on sivuasia, se on melkein yhtä kuin tuo ohi kulkenut arkipukuinen.
Kukaan ei nyt kiinnitä huomiota päivään semmoisenaan. Päivä ... sen
yhteyteen kuuluivat yksityiset tapaukset pitkin kesää, sellaisia on
sattunut monelle näistä häävieraista, ja morsiammellekin ja monelle,
jotka eivät nyt ole täällä. Mutta ne tapaukset ja päivät eivät nyt kuulu
asiaan. Yö pääsee häissä sittenkin lähemmäksi juhlijoita. Yö
kuutamoineen on kuin vieraitten viihtymiseksi järjestetty seikka, jota
voidaan mennä katsomaan parittain, joskus yksinkin. Kaikki tietävät
silloin löytävänsä sieltä ulkoa yön, sadunomaisen hyväluontoisen tontun,
joka ei tee häätalolle pahaa...

Eikä juhlijoista moni nyt ajattele morsiantakaan, hänen läsnäolonsa
tunnetaan vaistomaisesti, hän on yhtä kuin tämä juhla. Häntä puetaan
monen huoneen takana äärimmäisessä kulmahuoneessa, hän tulee jo
valmiiksi. Salissa ja muissa huoneissa on supattelevia vieraita.
Äärimmäisessä kulmahuoneessa silmää morsian peiliin, huntu päässä.
Samalla hän sivumennen silmää ikkunasta ulos lakeudelle ja näkee siellä
unohdetun päivän raukean surunvoittoisena paistelemassa, ja hänen
tajunnassaan käväisee aivan pikaisesti kummallinen mielleyhdistelmä:
varhaisempi entisyys, tämä kesä ja tämä nykyhetki sisältyvät kaikki
siihen silmäykseen, jonka maisema häneen luo. Salista kuuluu:
tiiru-laaru-trom; se on viulu. Isä tulee hakemaan. Kun tytär ottaa
ensimmäisen askeleen lähteäksensä saliin, jysähtää hänen mieleensä
sulhasen kuva ja nimi, Brunius, Brunius; niinkuin hän nyt vasta olisi
koko seikan ymmärtänyt. -- Brunius, se on sama mies, jonka hän silloin
näki tanssiaisissa, joka seurusteli hänen kanssaan, kirjoitti, oli
täällä juhannuksena ja on nyt jossain tuolla edessäpäin, isä vie minut
sen luo. Brunius ei ole mikään miehen nimi, vaan erityisen käsitteen
nimi, ja tuo isän käsivarsi, johon minä nyt nojaan, kuuluu sekin siihen
Brunius-käsitteeseen. Mitä hän nyt tekee minun kanssani näiden ihmisten
nähden, jotka ovat vartavasten pukeutuneet ja saapuneet katselemaan.
Ovatko nämä häät? Mikä minua vie saliin? Isä on kuin jonkin hirviön
lempeä mutta peräänantamaton käsi. Nyt salin ilma aukee, tuossa on
kaikki...

Matkalla pukuhuoneesta saliin Olga ehti näin täydellisesti havaita tuon
salaperäisen oikullisen mahdin, jonka valloissa nyt olivat hän itse, isä
ja kaikki nuo vieraat. Isä vei, hän meni, ja noiden ihmisten katseet
imivät ja työnsivät häntä. Mitään tämäntapaistakaan ei ollut hänen
kuvitelmiinsa sisältynyt silloin, kun hän oli alkanut kiinnitellä
Bruniusta itseensä. Olga tunsi nyt olevansa jonkin tuntemattoman tahdon
alainen. Sillä hetkellä kun isä luovutti hänet Bruniukselle, etoi Olgan
mieltä koko isän olento. Brunius taas oli kuin jokin syytön, siisti
sivullinen. Astuessaan vihkimäryijylle hän vielä muisti aamulliset
vuoteessa kokemansa tunnelmat. Ne ikäänkuin kimmahtivat päin hänen
tajuntaansa ja siitä takaisin ja jättivät jälkeensä sen tiedon, että
Elias on täällä, jossain hänen takanaan. Hän on itse tällä hetkellä
Eliaksen ikäinen, tainnuttavan nuori -- ja viaton, niinkuin hänkin.
Siihen tunteeseen ikäänkuin kevyesti nojasi hänen tajuntansa koko
vihkimisen ajan...

Pappi puhuu pitkään asiallista puhettaan.

Kuinka harvoin sittenkin tulemme ajatelleeksi elämän moninaisuutta ja
yrittäneeksikään luoda siitä itsellemme ulkokohtaista kuvaa. Koko elämän
olemusta emme milloinkaan käsitä, se on samanlainen kuin äärettömyyskin.
Mutta me joudumme eläissämme näkemään tapaussarjoja perätysten ja tuossa
yksitoikkoisessa peräkkäisyydessä on, jos osaamme sitä nähdä, suuri
runollisuus, joka ensin masentaa ja sitten virvoittaa. Ensin se
masentaa, kun löydämme itsemme aarniosta, jossa seuraa vain sokkelo
sokkelon perään, eivätkä sokkelot lopu milloinkaan. Tuossa on nyt talo,
jossa parasta aikaa pidetään tyttärelle häitä. Siinä on heti kolme
seikkaa, sokkeloa: talo, tytär, häät. Talo on ikivanha, tiesi milloin se
on rakennettu ja kuka sen rakensi. Kauan aikaa sitä hallitsi muuan mies,
jolla oli vaimo ja poika. Poika oli ainoa lapsi, ja senvuoksi oli
hänellä lapsuudessaan aikaa elää perusteellisesti monet pikkuseikat. Hän
eli elämyksiään, ja talo pysyi yhä paikoillaan. Hän palasi taloon
monenlaisella mielellä, ja talon henki sai suojella monta verevää
haavetta... Mutta sanat ovat liian hidasliikkeisiä tulkitsemaan tätä
asiaa. Pitäisi johtaa tapausten ja seikkojen sarjoja niin moniaalta
yhtaikaa siihen, kun morsian äärimmäisestä kulmahuoneesta meni saliin
vihittäväksi Bruniuksen kanssa -- joka juhannussaunassa sanoi, ettei hän
ole tottunut suomalaiseen kylpyyn... Muistamme ne kolme nuorukaista,
jotka kevään yhtyessä kesään olivat pitkällään kaupungissa
merenrantapuiston nurmikolla. Siitä tuohon, mitä äsken näimme morsiamen
mielessä tapahtuvan, siinä on pieni näköala tuohon peräkkäisten
tapausten runollisuuteen... Talossa pidetään nyt häitä tyttärelle. Tytär
on nainen, yksi elämänaarnion pikku ihmeitä, eräs sokkelolaatu. Nainen
tulee tänne maailmaan tietämättään, hänet saatetaan tänne ja
kasvatetaan. Hän kasvaa ja imee joillakin näkymättömillä juurilla
olevaisuuden, kaikkeuden maaperästä, niinkuin kasvi imee mullasta ja saa
heleät värinsä auringonvalon myötävaikutuksella. Mikä naisen
kasvamisessa ja väriensaannissa vastaa auringonvaloa, sitä en osaa
sattuvasti sanoa. Mutta olevaisuuden, kaikkeuden maaperä on
paikallisesti yhtä vaihtelevaa kuin multakin, ja sen mukaan vaihtelevat
molempien maaperien kukatkin. Muutamilla alueilla ei kasva eräitä
kukkia. Joskus aiheuttaa tämän seikan myös sopivien hyönteisten puute...
Kaiken kaikkiaan, naisia on kuten kasvejakin monenlaatuisia ja -värisiä.
On kukkiessaan jotenkin hillityn värisiä, sittemmin värittömiä mutta
satoisia -- rukiita, ihan kuin rukiita. Sitten on aivan puhtaan
valkoisia, omenankukkia suuret määrät yhdessä -- irtireväisty,
yksinäinen omenankukka näyttääkin jotenkin avuttomalta -- ja niiden
hedelmäkin on kaunis ja punertava. (Malkamäen pienemmässä rakennuksessa
on juhannuksesta asti asunut sellainen sekä hedelmä että kukkanen, eräs
lääkärin leski ja hänen tyttärensä, joista ei tätä ennen ole ollut aikaa
eikä tilaisuutta mainita.) Sitten on suuria, sinipunervia kukkia,
harvinaisia ja yksitellen kasvavia. Ne herättävät meidän
mielenkiintoamme kukkina, vaikkemme voi ymmärtää, minkätähden niitä
maailmassa kasvaa. Emme ole aivan varmoja, vaikka ne olisivat hiukan
myrkyllisiäkin. Niiden hedelmäinkantoa emme enää huomaa, se tapahtuu
joskus myöhemmin, muun ruohon seassa. Sitten on vielä sametinpehmeitä
metsäkukkia, niinikään yksinäisiä ja kovin herkkiä pitelemiselle ...
varmaan moni voi muistoissaan nähdä tapauksia... Niin naiset, nuo pikku
ihmeet ovat monenlaisia, ja heidän vaiheitaan katsellessamme meidän
silmämme useimmiten avautuvatkin näkemään elämänaarnion moninaisuutta ja
sen runollisuutta. Esimerkiksi naisen vihillemeno tuolla tavoin ja
niillä edellytyksillä kuin äsken näimme. Puhutaan paljon vanhempien
pakottamisesta ja esitetään siitä juontuvia voimakaspiirteisiä
kertomuksia. Myös puhutaan lapsellisesta rakastumisesta ja sellaisen
rakkauden onnettomasta kuolemasta. Sopii epäillä, onko näitä kumpaakaan
tapausta aivan puhtaasti sellaisinaan olemassa. Sanottiinhan Olgankin
joskus järkeilleen, että Bruniuksen kanssa olisi muka turvallista olla,
että tämä voisi hyvin varjella naisensa ikävyyksiltä tässä maailmassa.
Mutta jo kihlausaikanaan oli Olga itsekin unohtanut tuon perusteen, ja
jotkin muut seikat työnsivät häntä eteenpäin alettua tietä hamaan
vihkimishetkeen asti. Ja kun nyt katselee Olgaa edessään ja muistaa
vaikkapa vain hänen tämänkesäisiä menettelyjään, niin ymmärtää, että tuo
tilanne hänen vihille mennessään oli juuri sellainen, johon hänen piti
joutua; että se omituinen ilmakehä, joka häntä on ympäröinyt koko
kertomuksen ajan, on ollut vain tuon lähestyvän omituisen tilanteen
ennakkoväreilyä. Näemme sokkeloissa järjestelmällisyyttä, vaikkemme näe
järjestelmän alkua emmekä loppua. Olga seisoi nyt kaikkien niiden
voimien yhtymäkohdassa, joita hän tähän asti huvikseen oli päästellyt
irti, ikäänkuin aikeissa ryhtyä ratkomaan sokkelojärjestelmää. Hetki oli
erinomaisen otollinen johonkin suureen, tavattomaan tekoon, joka
kehittää ihmisen luonnetta, hänen sisäistä kuviotaan enemmän kuin
kymmenen tavallisen elämän vuotta, ja voi tosiaan reväistä valtavan
aukeaman keskelle elämän aarniota. Olga vaistosi, kuinka tämä hetki
tarjosi hänelle tilaisuutta sellaiseen nimittämättömään suurtekoon.
Mutta hän seisoi vain paikoillaan ja ikäänkuin odotti, mitä seuraa, kun
hän ei teekään mitään. Ja siinä odottaessaan hän ikäänkuin nojasi
pieneen seikkaan, Eliaksen läsnäoloon. Ja niin siinä menee ohi hetki,
joka ei tarjoudu toista kertaa, sokkelot jatkuvat.

Pappi on jo päässyt puhumasta.

Ja kaikki jännitys huojentuu ja sulaa poloneesiin. Kuinka onkin päästy
aamun kirkkaudesta tähän asti! Nyt soi jo poloneesi, pehmoinen
virvoittava aine, tai virta, joka nostaa ja keinutellen kantaa pois
siitä äskeisestä jähmeästä olosta, jonka lävitse poloneesiin päästiin.
Ulkona jalostuu iltapäivän kulta, tässä se jo on mukana. Kaikkia
näköpiirin ääriä myöten se toistaa poloneesin käyntiä. Puutarhassa
reseda tuoksuu. Kaikkien säveltä kuulevien ihmisten jäseniin virtaa
sävel-aine ja taikoo niistä kaikkinaisen iän pois, niin että jäljelle
jää vain pelkkä ihmisyys. Häät ovat alkaneet.

Poloneesin jälkeen seuraa ensimmäisten valssitunnelmien hienoin aika,
hämärän tullessa, valojen syttyessä. Soiva valssi on kuin suuri parvi
ilmassa leijuvia henkiä. Jokaisen tanssiparin korvain juuressa kiertää
ja puhuu sellainen henki koko tanssin ajan, vietellen noudattamaan
kevytmielisiä liikkeitä ja huikentelevia ajatuksia. Se puhuu kullekin
erikseen, ja jokainen luulee olevansa sen kanssa kahdenkesken. Joskus
tanssiva mies vetää naistaan lähemmäksi, silloin valssin sävel saapuu
heidän kasvojensa ja ruumiittensa väliin ja he kaikki kolme koskettavat
toisiaan. Näin keinuu koko tanssisali, ja soittimista valuu yhä uusia
liikkeitä ja ajatuksia. Ennenkuin tulet syttyivät, kiintyi jonkun
nuorukaisen silmä erään tytön vartaloon. Tyttö huomasi sen ja
tanssiessaan hän katsoi sivulla seisovaa nuorukaista silmiin. Tästä
nuorukainen rohkaistui ja silmäilemistä jatkui, kunnes valot syttyivät,
jolloin he jälleen katsoivat silmästä silmään, mutta kummankin katseessa
ilmeni tällöin pieni ivan häive. Eivätkä he näissä häissä päässeet tätä
astetta pitemmälle, vaikka tyttö oli pukuunsa uhrannut niin paljon
huolta ja hurjia toiveita ja vaikka se sopi hänelle niin hyvin... Oli
melkein surullista nähdä, kuinka hyvin se sopi.

Valssi virtaa jakso jaksolta, ei osaa arvata, milloin se loppuu. Valot
ovat jo palaneet kauan, ulkona on tullut pimeä. Jo kolmen aikaan
tapahtui vihkiminen, ja jo sitä ennen saapuivat ensimmäiset vieraat,
keskellä päivää, ja nyt ovat valot jo palaneet kauan. Nuo ja nuo vieraat
täällä olivat ensimmäisiä. Tuntuu jo melkein siltä kuin häät olisivat
mennyttä. Soiton väliajassa ei enää värähdä malttamattomuutta, ja joku
innokkaimpia ja parhaita tanssijattaria voi viipyä näkymättömissä
kokonaisen valssin ajan. Häät jatkuvat jatkumistaan, mutta ulkona on
kuu.

Ai! Kuu! Se on nyt ihan pyöreä, ja kun ensimmäiset tulevat ulos sitä
katsomaan, liittyy se juuri syrjällään Malkamäen korkeimpaan kohtaan,
niinkuin punainen pää tummaan, istuvaan jättiläisruhoon. Pää on hiukan
kallellaan, ikäänkuin yrittäisi herra leikillisesti nähdä olkapäällään
aivan lähellä kaulaa sijaitsevaa kiveä ja pihlajaa. Ja katsos mitä se
tekee, tanssisävelten yhä kuuluessa sisältä talosta! Se antaa
temppunäytteen. Kun se muka ei näe tuota nenäkästä pihlajaa ja kiveä,
jotka pyrkivät sen poskelle, niin mitä muuta kuin antaa pään ihan
hiljaa-hiljaa irtautua tummasta ruhosta ja etääntyä sivulle päin,
vähääkään hievahtamatta kalleltaan ja kasvot samassa viurussa. Kuu on
saapunut juhlatalon liepeelle antamaan näytöstään, eikä sitä ajeta pois,
vaikka paras tanssijatar puolenyön aikaan voikin olla kateissa
kokonaisen valssin ajan. Mutta hän saapuu huomaamatta ovensuuhun, juuri
kun polkkamasurkka on alkanut. Hän seisoo siinä korkeana ja hyrää
kimeästi jotakin huulet suljettuina ja silmät kiintyneinä tanssiviin,
niinkuin tahtoisi lähellä seisovalle, salaa silmäilevälle nuorukaiselle
ilmoittaa, että on huomannut tämän silmäilyn, vaikkei pidäkään
tarpeellisena katsoa. Koko hääsalin ihmiset, tanssijat, seisojat ja
istujat muodostavat joka hetki määrätyn suuren ryhmän, joka asennoillaan
ja ilmeillään yhdessä läsnäolevan musiikin kanssa tulkitsee juuri sen
hetken sisällystä.

Ja ulkona kuu yhä vain jatkaa jatkamistaan tuota yhtä
päänirroittamistemppua, joka on sen ainoa. Nyt se on jo parin sylen
päässä tummasta ruhostaan. Kivi ja pihlaja katsovat sen perään
koomillisen kaihomielisinä, kun poski pääsikin pakoon niiden
kutkutukselta. Näyn luonne on yhtäältä leikillinen, mutta samalla siinä
on totiseksi tekevä sivuvivahdus, niinkuin nauravan kääpiön käytöksessä.
Pää irtaantuu yhä kauemmaksi tummasta ruhosta, eikä kumpikaan näytä
siitä irtaantumisesta kärsivän.

Poika ja tyttö katselevat yhdessä kuuta, puhumatta mitään. Kuun edessä
ei ole tarpeellista puhua. Ei voi sanoa, ymmärtääkö kuu pojan ja tytön
asian, mutta se katselee niin salaperäisen kursailematta ja suurenmoisen
hämmentymättä, että sen mielellään antaa nähdä. Poika laskee vasemman
kätensä tytön vyötäisille, tyttö tarttuu siihen käteen, ikäänkuin
hillitäkseen, ettei se saisi varomattomasti ravistetuksi hänen
kasvoiltaan kuun kirkkautta. Poika ymmärtää sen eikä olekaan varomaton.
Sisällä on soitto vaiennut, sitten lyödään muutamia alkusointuja ja
täyteläinen naisääni alkaa laulaa. Kuutamossa seisovat poika ja tyttö
kuuntelevat, he ovat kahden, laulaja ei tiedä heistä. Pojan käsi ei
hievahdakaan tytön vyötäisiltä, ja tytön hillitsemistä varten siellä
oleva käsi tosiaankin lepää pojan kädellä. Kuukin kuuntelee paisteineen,
kuinka nainen sisällä laulaa. Nämä ovat Malkamäen häät. Laulu kuuluu
kuin jostain tämän tapauksen yläpuolelta, häätalossa ovat kaikki muut
äänet vaienneet, ja hetkisen tuntuu näistä kahdesta kuuntelijasta siltä,
kuin ei talossa olisi ketään, vaan tuo laulu kuuluisi jostain talon
takaa, heille kahden. Ja vaistomaisesti he koettavat päästä selville,
mikä se totuus on, jota laulu heille puhuu. -- On erinomainen tilaisuus
nähdä millaista onni on. Se on totista, kirkasta ja ajatonta.

Kuu näyttää ikäänkuin lakanneen kujeestaan. Nämä ovat Olgan ja
Bruniuksen häät... -- -- --

On yhä häät. On sellainen hetki, joka kuluu hitaasti, tunnelma on
loivenevan aallon pohjassa. On väliaika.

Morsian ja sulhanen istuvat rinnatusten ja ovat vaiti. Elias seisoo
yksinään ovipielessä, käsivarret rinnan yli ristissä. Hän katselee
morsiusparia, etenkin morsiamen pukua, ja kuvittelee mielessään siihen
rinnalle sen puvun, joka samalla morsiamella oli poutapäivänä. Muutenkin
tuntuu siltä, kuin tämä hetki näissä häissä vastaisi, koko kuluneeseen
kesään rinnastaen, niitä pouta-aikoja. -- Tuossa se morsian nyt istuu,
jota minä olen pitänyt omanani, joka sanoi minulle ne neljä sanaa.
Kuvittelen hänen nyt juuri äänettömästi sanovan ne minulle uudestaan.
Tuo olento se siis oli; enpä ole häntä tällä lailla milloinkaan saanut
katsella... Lyyli, missä hän nyt on? Hän on jossain siinä pimeydessä,
joka ympäröi tätä kohtaa, jossa on häät. Lyyli on siellä ja minä olen
täällä. Mutta kukaan näistä ei tiedä, mitä minulle eilen tapahtui
Korkeessa. Jos se kohtaus yhtäkkiä ja yhtaikaa työntyisi kaikkien noiden
tajuntaan, niin ne hyppäisivät paikoiltaan ja alkaisivat kiivaasti
etsiä, missä minä olen. Lyyli on siellä ja ikäänkuin odottaa, että minä
vihdoinkin saisin valmiiksi sen jonkin, jota hän odottaa. Se on se
Lyyli, johon tutustuin vasta hiljakkoin, jonka ulkopinta: silmät, suu ja
vartalo, eilen sillä lailla liekehti, mutta sisus, itse Lyyli, koko ajan
pysyi liikkumatta sen ulkopinnan takana, ikäänkuin moitti minua siitä
onnettomuudestani, ettei minulla ollut valmiina sitä jotakin... Tässä
istuvat ihmiset noin raukeina ja tuhlaavat tietämättään jännittävän
kallista aikaa... Nyt morsian sanoi jotain sulhaselle, sulhanen vastaa,
tummien, pehmeiden, lyhkäisten viiksien alta näkyy kaksi valkeata
etuhammasta. Tuota morsianta olen minä syleillyt...

Morsian sanoi sulhaselle:

-- Mitä sinä pidät Eliaksesta?

-- Kenestä?

-- Malkamäestä.

Näin morsian kysyi sulhaselta tuosta nuorukaisesta, josta
kihlajaisiltana oli laulu kuulunut.

Sulhanen vastasi: -- Talonpoikainen.

Oli kuvaavaa, etteivät he tätä ennen olleet nuorukaisesta sanaa
vaihtaneet. Heidän tähän asti läheisin kohtauksensa oli se, joka
tapahtui vuoden lyhimpänä yönä kamarissa Bruniuksen saavuttua. He olivat
sittemmin vaistomaisesti varoneet koskemasta Taaven lauluun ja
Eliakseen. Bruniuksen mielessä oli laulu ja sen aihe tuon häntä
ympäröivän ja hänelle vieraan maailman voimannäyte; tuon kaiken, johon
hän ei itse tuntenut vähääkään kuuluvansa, mutta johon Olgasta, hänen
morsiamestaan, kuului kauhistavan suuri osa, ja joka juuri senvuoksi
näinä viime aikoina oli kiusallisen usein asettunut hänen tajuntansa
eteen, ikäänkuin vaatien häntä siihen ryhtymään. Itse, omassa
mieskohtaisimmassa olossaan, hän ei tuntenut tuota maailmaa
tarvitsevansa, mutta nyt oli käynyt niin, että Olga oli erottamattomasti
yhtynyt häneen -- ei yksin vihkimisen kautta, vaan syvemminkin -- ja
missä ikänä hänen, Bruniuksen, sielu tai henki nyt liikkui, aina kulki
sen mukana myös Olgan henki ja sen perässä taas aina tuo hämärtyvä
jatko: Olgan katkeamaton suhde tuohon vieraaseen maailmaan, jossa
säännöttömät yllätykset olivat mahdollisia. Brunius tunsi joutuneensa
ikäänkuin liekaan, mutta liekaköysi (Olga) oli semmoinen, että se
toisessa päässään ajautui ja sulautui johonkin tuntemattomuuteen ja
toisessa taas sulautui häneen, Bruniukseen, hänen oman olemuksensa
rajoittamattomaksi osaksi; eikä Brunius nyt enää voinut nähdä selvää
ylimenokohtaa, rajaa, itsensä ja tuon vieraan maailman välillä, josta
laulu oli kuulunut ja jonka lähimmäksi päässyt edustaja hänelle oli
Elias.

Siksi oli Bruniukselle hyvin vastenmielistä sanoa Eliaksesta mitään
arvostelua, ja kun hän oli sanonut tuon sanan: talonpoikainen, tunsi hän
saapuneensa vastenmielisen lähelle tuota Olgan vierasta osaa ja
ryhtyneensä sen kanssa tekemisiin niinkuin jonkun vertaisen kanssa. Se
näyttikin heti tapojaan, sillä Olga sanoi:

-- Kun tietäisit, kuinka me olemme täällä ... sinun poissa ollessasi.

-- Niinhän laulu kertoi, vastasi Brunius hymyillen.

Tämä oli jo melkein sietämätöntä, mutta onneksi Olga vaikeni. Eliasta
kohtaan ei Bruniuksella ollut juuri mitään muuta tunnetta, kuin että
tuli vastenmielisesti huomanneeksi hänet toisten joukosta. Hän melkein
ihmetteli, että sellainen nuorukainen oli täällä hänen häissään noin
vapaasti ja rauhallisesti. Eliaksella ja Olgalla sai olla mitä yhteistä
tahansa, ne seikat eivät milloinkaan voineet saavuttaa Bruniuksen
sisäisintä itseä. Ennen näitä aikoja sentapaiset seikat tuskin
saavuttivat edes hänen ulkopuolista tietoisuuttaan, mutta nyt, kun Olga
oli yhtynyt häneen, tunsi hän alati niiden olemassaolon kiusallisena,
tarpeettomana ja senvuoksi käsittämättömänä painona, häipyvänä jatkona.
Jonkin, ehkä tosin pienemmän osan Olgan olennosta hän tunsi sisältyvän
tuohon omaan sisäisimpään itseensä.

Tällaisissa oloissa Bruniuksen eläminen nykyisin tapahtuu ja siitä
lähtee jatkumaan, kun hän näistä häistä häipyy. Häät on. Elias on
kadonnut ovelta.

       *       *       *       *       *

Salissa laulaa kvartetti. Keväällinen tuomari on bassossa. Olga istuu
Bruniuksen vieressä, mutta hän on tällä hetkellä unohtanut
vierustoverinsa ja katselee ja kuuntelee, ihmeellistä kyllä, tuomaria.
Tuomari on tähän asti jäänyt häneltä jotenkin huomaamatta. Mutta nyt on
hääyötä kestänyt jo niin kauan, että läsnäolijain tajunta on
läpikotaisin eläytynyt häähenkeen; ei kukaan muista, että arki on
takana, ja vielä vähemmän, että se on edessäkin. Ollaan kuin matkalla,
hiljaisesti nousten jonnekin, josta ei enää palata. Ei palata sinne
alas, mistä lähdettiin: pukeutumisesta, eilisestä päivänvalosta. Nousu
ei enää moneen tuntiin ole ollut jyrkkää, puolenyön jälkeen ei ole enää
noustu ollenkaan, mutta on pysytty siellä, minne ennen puoltayötä
päästiin. Ihmiset ovat kokoontuneina aine, jolla on sellainen
ominaisuus, että kun siihen jostain saapuu hieno, salaperäinen,
näkymätön käyte-aine, niin siitä tulee juhla; aivan kuin viini käy.
Tunnelmat nousevat tyveninä, hivelevinä kuplina.

On kiiruhtamaton, täyteläinen hetki. Tuomarin basso virtailee kuin
itsestään, niinkuin tietämättä, että sitä kuunnellaan. On kuin laulajat
henkilöinä olisivat vaiti, ja heidän läheisyydessään suuri ihmisjoukko
on kuuluvan laulun turvissa yhtaikaa vaiti. Ympäröivän, syksyä kohden
painuvan, kuun valaiseman tienoon keskellä on tällainen kohta. Yksi
ihminen, Olga, istuu ja katselee laulavaa tuomaria, mutta tuomarin
tutun, maailmassa tyventyneen hahmon ohi hän sisäisillä silmillään näkee
jotakin, jota hän ei millään muotoa osaisi selittää. Jotain sanatonta,
mutta liikuttavan selvää valuu laulun mukana johonkin hänen olemuksensa
sellaiseen osaan, jolla ei ole nimeä. Mieli voi onnellisena
pingoittumatta viivähtää kaikissa elämän kohtauksissa, kaikissa. Eikä
mikään, mitä on tehnyt tai aikonut tehdä, ole pahaa, vaikka joku vaiston
osa on sellaista joskus kuiskannut. Ei se ole pahaa, sillä se kuuluu
johonkin sellaiseen, johon kuuluu kaikki; jota hän ei osaisi selittää,
mutta jonka hän näkee ikäänkuin tuossa laulavassa tutussa tuomarissa.
Tai ulkonaiset silmät ovat ikäänkuin sattumalta unohtuneet nojaamaan
tuomariin, sillaikaa kun sisäiset silmät katselevat ohi sinne jonnekin,
johon kaikki kuuluu, koko jatkuva tarina, Bruniukselle meno, Elias...

Tämä laulunkohta oli vielä hienon-hieno koroke, korkein kohta mihin
näissä häissä päästiin. Sitten alkoi taas varovaisesti, hiljallensa
valssi soida, ja sen tahtien välissä vivahteli aamun läheisyys. Mutta
vielä ei kukaan vieraista ollut poistunut, morsian saattoi hetken olla
näkymättömissä, ei kukaan sitä miksikään huomannut. Morsian on
huomaamattansa kulkeutunut jonnekin äärimmäiseen huoneeseen, joka ei ole
vieraitten käytettävissä, jossa on pimeätä ja jossa saliin saapumaton
kotoisuus pitää omaa juhlaansa. Sinne ei kukaan osu suoraan, mutta
jonkun matkan päässä akkunasta on maassa rakennuksen varjon ja kuun
valaiseman välinen jyrkkä raja. -- Tänne Olga huomaamattaan kulkeutui,
ennenkuin hän satunnaisen, sopimattoman, hurmaavan mielijohteen vallassa
meni vanhan emännän puolelle, jossa Elias istui...

       *       *       *       *       *

Vanhan emännän puolelle porstuanperäkamarin sohvaan kuuluu ylhäältä
talosta tanssin humu, mutta ei oikein erota mitä tanssitaan. Se lienee
kumminkin polkkaa.

Elias istuu siellä yksin pimeässä, kauempaa katsoen näkisi vain
valkoisen juhla-rinnan paistavan. Hänellä on nyt hiukan samantapainen
sisäinen hetki kuin Olgalla oli äsken ylhäällä häätulien valossa
mieskuoron laulaessa. Eliakselle on käynyt näin:

Katseltuaan tavallista tiiviimmin morsianta ja sulhasta siitä hääsalin
ovensuusta hän hiljallensa poistui häähuoneesta ja tuli tänne alas.
Tullessaan hän näki katsojaväkeä, näki jossain käänteessä Korkeen
Väinönkin, Lyylin veljen... Väinö oli paremmissa vaatteissaan, hän,
Elias, oli juhlapuvussa, valkoinen rinta avoinna. He huomasivat juuri
toisensa, mutta he eivät tämmöisessä tilaisuudessa katseillankaan,
sanattomastikaan vaihtaneet mitään keskenään. Väinön ei olisi tarvinnut
täällä olla... Elias antoi ohimennessään sivuuttamilleen katsojapojille
semmoisen kuvan itsestään, että hän on ylhäällä häissä, mutta hänellä on
jotain muille kuulumatonta mentävää äitinsä puolelle, jotakin, jonka
merkitystä he, katsojapojat, eivät käsitä.

Mutta moni katsojapojista olisi hänen menonsa kyllä käsittänyt, jos
olisi sen ilman sanojen välitystä saanut tietoonsa. Elias meni vain
sinne kamarin sohvalle istumaan.

Hän vain istui sohvalla ja ilman mitään järkeilyä totesi itselleen, että
ne häät nyt ovat, ja että Korkeen Lyyli ei kuulu tähän häitten
maailmaan, eikä oikeastaan hän itsekään. Ja että oli jotain surullista
siinä, että Väinö oli tuolla ulkona katsojaväen joukossa, että Väinö
yleensä oli olemassa. Hän ei vihannut Väinöä ja hän tunsi, ettei
Väinökään häntä vihaa. Mutta Väinön olemassaolo oli jollain lailla
epämukava. Ehkäpä juuri tuosta syystä, etteivät he vihanneet.

Niinpä hänen mielensä oli tuskin missään vireessä, siinä vallitsi,
kuinka sanoisi, juhla-arki. Tyytymätön hän ei ollut mihinkään.

Ihan kuin hän olisi tiennyt kuka tuli! Ovi raottui, siinä oli Olga,
sanokaamme oikea Olga.

Kun oli kumminkin jotain sanottava, kun ei tätä kohtausta oltu millään
katseilla eikä muilla sellaisilla valmistettu, sanoi Olga.

-- Täälläkö sinä istut?

Eliaksen ei enää tarvinnut sanoa mitään. Hänen valkoinen rintansa
paistoi pimeässä ja Olga istahti hänen viereensä, huntu päässä. He
istuivat siinä puhumatta mitään ja tekemättäkään mitään, ihan vain
niinkuin kaksi ihmistä sohvalla istuu. Ja totuus on, ettei heidän
kummankaan mielessäkään ollut mitään juhlallisuutta, eivät he
muistelleet eivätkä kaihoilleet, eivät ajatelleet että: "Tuossa nyt
istuu Olga" tai: "Tuossa nyt istuu Elias." He istuivat melkein niinkuin
järkevien kihlautuneiden on tapana istua isommassa seurassa:
rinnatusten, mutta ajattelematta toisiaan ainakaan tietoisesti.

Kun siis vanha emäntä odottamatta ilmestyi ovelle ja sanoi:
--_Hävetkää!_ ei se heihin kumpaankaan juuri mitään vaikuttanut. Yhdet
rattaat vierivät tietä pitkin. Sehän muistutti Olgalle, että hän pian
oli poistuva tästä talosta, eikä hänen siis tarvinnut olla täällä vanhaa
emäntää häpeemässä. Elias taas ei muuten äitinsä näkemisestä välittänyt.
Se oli hänelle niin kaukaista, ettei olisi ollut ihmeellistä, vaikka hän
olisi siitä noussut ja kysynyt: -- Jaa --mitä se olikaan? Mutta hän
olikin jäänyt yksin, kuuntelemaan etäistä tanssia, jota hän arveli
polkaksi, aamupolkaksi.

Sillä aamu tosiaan ahdisteli jo häitä -- siinä ne siis menivät, ja
paljon jäi kertomatta! Meillä, jotka kaikkea olemme sivulta seuranneet,
on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan... Mitä
sanottiinkaan silloin niistä ensimmäisistä suudelmista sinä
lauantai-ehtoisena yönä, kun oli kuusenkävyt, ja rastaanlaulu helposti
vallitsi ilmaa... "Ja pienen ketoaukeaman henki oli hienotunteinen eikä
tahtonut ilmaista heille itseään. Vielä näin myöhään oli hyvin kuulakka
ja lämminkin, oli kuin lämpö ja kaikki, mikä aistimiin saapui, olisi
saapunut alhaalta maanpinnan kasvullisuudesta, josta suurin osa vielä
versoi. Näin he jo heti ensimmäisenä iltana pääsivät tapaamaan toisiaan
ja näkivät kumpikin toistensa välähtävissä silmissä tämän kuulakan,
versoja kasvavan, lauantai-ehtoisen yön, kun he eri teitä saapuen,
ennakolta sopimatta tapasivat toisensa, ja vetivät toisensa maahan
istumaan..." Siihen tapaan kai siitä illasta sanottiin.

Lopuksi vielä tämän hääyön kulusta. Kun se oli edennyt kauemmaksi
Malkamäen laesta, unohtui pian se alkuperäinen pään irtaantuminen. Kuu
muuttui varsin totiseksi, kuten leikinlaskijakin joskus muuttuu. Vaikka
palauttikin mieleensä tuon alkukuvan silloin, kun kuu jo oli toisella
puolella taivasta, niin ei se enää vaikuttanut leikilliseltä, vaan
ikäänkuin syvällisemmällä. Silloin ajatellen ei edes sen pienen, mustan
elävän tarina olisi vaikuttanut leikilliseltä... Nyt on kuu laskemassa
luoteeseen, semmoiselle kulmalle, jossa ei koko tämän kertomuksen
kuluessa ole milloinkaan käyty. Kuutamot, niiden sisällys on
toisenlainen kuin kesän. Vain saadaksemme tähän menoon nähdä vielä yhden
kuutamon olkoon kerrottu se, mitä nyt vielä seuraa.



EPILOGI



Runoilijan syysmatka


Syksy on aivan toista kuin suvi, suvi on toista kuin kevät, ja niin
edespäin. Kaikki maailmassa olleet syksyt, suvet, keväät ja talvet
muodostavat sarjan erilaisia maisemia, jotka mielikuvitus jonain hetkenä
voi nähdä jossain epämääräisen etäisyyden päässä avaruuden äärillä
leijumassa. Näin kuvitellen katoaa niiltä koko se ominaisuus, jota
ilmaistaan vuosiluvulla. Ajan käsite häviää ensin ja sitten paikan, ja
lopulta häviää käsite niiden olevaisuudesta. Milloin, missä ja mitä
olivat keväät, kesät, ihmiset, hyönteiset, tapaukset? Oliko niitä
ehdottomasti olemassakaan? Menkää aamulla näyttämölle, jossa illalla on
näytelty: kaikki viimeisen näytöksen laitteet ovat paikoillaan, ja
himmeässä katsomossa on tyhjä tuoli toisensa vieressä...

On siis tarpeetonta lähemmin määritellä, minä syksynä tapahtui, että
muuan runoilija lähti liikkeelle kammiostaan. Runoilija oli jonain
sopusointuisena hetkenä saanut kuulla niistä viehättävistä liikkeistä,
joiden moninaisuudesta tämä kirja on kokoomus. Hän oli saanut kuulla --
tai sielunsa silmillä nähdä -- kaikki kevyinä miellyttävinä
kosketuksina, ja hänet oli vallannut tuollainen ajattomuuden tunnelma.
Hän näki kaikki tämän kirjan tapaukset edessään pitkähkönä hetkenä
kammionsa tutussa äänettömässä hämärässä. Se aihe, jota hän siihen
aikaan kypsytteli, alkoi tämän johdosta omituisesti keinahdella hänen
tajunnassaan, ikäänkuin olisi etsinyt säveltä tullakseen ensikädessä
ilmi hyräilynä. Hän oli saanut aiheen jo kerran nuorukaisena ajellessaan
yksin pitkät matkat syyskesäistä tietä. Hän oli silloin ensin ruvennut
hyräilemään jotakin ja vallan huomaamattaan muodostanut hyräilyynsä
sanat:

    Riiasin kerran tyttölasta
    meiän vainion takaa --
    tuli-ii-i, tuli-aa-a -- meiän vainion takaa, --
    Mammani myönsi, pappani kielsi --
    nyt tyttö jo maassa makaa.
    Tuli-ii-i, tuli-aa-a -- nyt tyttö jo maassa makaa.

Kun hän huomasi mitä hän hyräili, valtasi hänet voimakas innoitus, ja
ennenkuin matka loppui, katseli hän sisällisillä silmillään laajaa alaa,
jota tuntui olevan ihana raivata runolle. Runon nimeksi tulisi
"Kansanlaulu". Hän kumminkin hyräili ja suunnitteli sillä kertaa liian
kiihkeästi, koko aihe rupesi etomaan hänen mieltään ja runo jäi
runoilematta. Mutta nyt vuosien kuluttua aihe oli jälleen palannut esiin
ja nuortunut tämän kirjan aiheista. Vaikkei niillä ja hänen
"Kansanlaulu"-aiheellaan ollutkaan mainittavaa yhteyttä, tuntuivat ne
kuitenkin omituisesti virkistävän toisiansa. Runoilija muisti vielä ne
sanat, joita hän oli yksikseen rattailla ajaen hyräillyt, hän kirjoitti
ne nyt paperille ensi kerran, hyräili niitä ja hyräillessään sai
ajatuksen mennä katsomaan niitä maita, joilla äskettäin oli suven
sulojen keskellä väreillyt lempi ja rakkaus.

Tullessaan niille maille runoilija löysi punakeltaisen syksyn.
Tottuneena harkitsevaan havaintojentekoon ja erittelyyn hän katsoi
keltaista koivua niinkuin jotain henkilöä ja ikäänkuin odotti, että puu
siinä ilmaisisi hänelle luonteensa kuvaavimman piirteen. Ilmavassa,
sirossa lehtimetsässä oli valo hentojen pilvien siivilöimää, hyvin
tasaista. Hän oli siirtävinään koko näkynsä kankaalle, tekevinään siitä
taulun. Pitkin vainiontakaista mäenlapetta ikäänkuin nouseskeli viidan
pimennosta keltaisia ryöppyjä, tulen ja kullan värit ihan tupruilivat
omasta voimastaan, ne ikäänkuin säteilivät puiden omasta olennosta
auringon yhä pysyessä ohuen harson takana. Koko hänen suuripiirteinen
"Kansanlaulu"-aiheensa tuntui mahtuvan piiloon yhden kostean
koivunlehden alle. Oli sellainen hiljaisuus kuin joittenkin
odottamattomien asiain edellä.

Runoilija tuli taloon ja sai kyllä luvan asua siellä muutamia päiviä.
Mutta talossa ja sen ympärillä vallitsi sama odottava, ahdistava
hiljaisuus, ikäänkuin olisi elämä, koko yleinen olevaisuus, turtunut
omaan käsittämättömyyteensä odotettuaan tuhannentuhatta vuotta ratkaisua
arvoitukseensa, petyttyään taas näissäkin yksikesäisissä yrityksissään.
Kaikkialla näkyi sänkeä ja ilmassa ailahteli leikatun yrtin lemua.
Talosta oli tytär viety miehelään, ja yleensäkin tuntui runoilijasta
siltä, kuin olisi täältä juuri hiljakkoin poistunut -- mitä? -- sitä ei
voinut määritellä. Ruohot oli leikattu, tytär viety. Miksi oleskelivat
täällä isäntä ja emäntä? Mitä heidän elämänsä sisälsi. Ja vanha emäntä
vain asui omalla puolellaan. -- Miksi tulin minä tänne? kysyi runoilija
itseltään.

Tai oikeammin hän vain hymähti itsekseen, sillä syvimmässään hän kyllä
tiesi sen lapsellisen syyn, jonka tähden hän oli tänne tullut. Siinä on
pitkälti kertomista. Hän ei ollut tullut "Kansanlaulun" tähden, matkan
todellisuushan ilmeisesti vaimensikin hänen kammiossa herännyttä
innoitustaan. Tämä innoitus oli vain ollut sopusoinnussa erään toisen,
keskeisemmän innoituksen kanssa. -- Runoilija oli kahdenkymmenen
vaiheilla ollessaan kokenut mitä kauneimman rakkaudenonnen sillä
paikkakunnalla, jolta hän oli kotoisin. Sen yhteydessä tuli vieläkin
hänen mieleensä juhannuspäivän lehditettyjä lattioita ja myös tällaisia
myöhäsyksyn alastomia kuutamoita. Siitä oli monta vuotta, se oli
päättynyt masentavasti, ja sen jälkeen hänestä vasta tuli huomattu
runoilija. Mutta hän eleli yksikseen eikä pitänyt runoilijamainettaan
suuressakaan arvossa. Hän tunsi irtonaisuutensa, käveli öisin katuja
pitkin ja katseli yönaisia, mutta ei voinut lähestyä heitä. Missä hän
vain näki naiskuvia, etsi hän niistä joitain erikoisia piirteitä ja
osteli niitä itselleen. Hän muisteli entistä rakastettuaan, jonka kuva
hänen tajunnassaan oli täydellisesti sulautunut käsitteeksi
puoleensavetävästä naisesta yleensä ja hänestä tuntui, että hän vielä
tapaa hänet jossain ja he voivat toisiaan silmiin katsoen yhdessä
ymmärtää elämän surunvoittoisuuden. Mutta sitä tilaisuutta ei tullut, ja
vuodet menivät, menivät ... tarkoituksetonta menoaan, ja runoilija
kuljeskeli kaduilla ja viivyskeli tanssisalien ovilla uneliailla
aamutunneilla. Ei ollut kiirettä kotiin. Häntä vaivasi lemmenkaipuu,
mutta hän salasi sen ja paljon muutakin --

Tänä syksynä hän erikoisen selvästi tajusi vaelluksensa irtonaisuuden.
Hän oli viettänyt kesänsä kaupungissa noissa ikuisissa unelmissaan,
muttei ollut syksyn tullen mitään saavuttanut. Palasi tuttuja
sisämaasta, tapasivat toisiaan lämpöisinä iltoina tummanvihreitten
lehvien alla lamppujen valossa. Heidän olonsa näytti sisältörikkaalta,
ja runoilija tunsi itsensä osattomaksi, kuluneen kesän jälkeen. Noiden
toisten kaksi onnellista tunnelmaa oli häneltä jäänyt kokematta:
keväinen lähtö kaupungista vihreänkeltaisten vaahterankukkien alitse ja
syksyinen saapuminen samaan kaupunkiin samojen vaahterain tomuttuneiden
tummien lehvien alle lamppujen valoon, kun ravintoloiden tytöillä vielä
oli valkoiset puserot ja mustat hameet...

Ja kun sitten muuan nuorukainen jossain sopessa sivumennen kosketteli
tämän kirjan kahta naispuolista päähenkilöä, aivan samoin kuin joku
romaanihenkilö jossain käänteessä muistellen mainitsee jonkun vierailla
mailla kauan sitten tapaamansa naisolennon, niin kiihtyi runoilijan
mielikuvitus heti luomaan kesäisiä kuvia, joissa hän itse oli
päähenkilönä. Hänestä tuntui, että kohtalo oli tuhlannut noiden naisten
kesäisen suosion sellaiselle, joka ei ymmärtänyt sen arvoa, tuolle
nuorukaiselle, joka ei osannut eritellä eikä tietoisesti todeta
ihmiselämän hienoimpia suloja. Niin runoilija arveli ja lohduttelihe
osattomuudessaan sillä, että katsoo yläpuolelta sekä nuorukaista että
hänen kauniita seikkailujaan, koko elämän ja olevaisen moninaisuutta,
omaa vuosientakaista lemmentarinaansa; katsoo ja arvostelee niitä
ulkokohtaisesi ja lainaa niille mielenkiintoaan niiden todellisen arvon
mukaan. Hän tunsi samalla olevansa kypsä luomaan "Kansanlaulunsa" ja
lähti sisämaahan verkkaisena, levollisena, hiukan surunvoittoisena,
kuten kokenut ja kehittynyt ihminen.

Tästä kaikesta johtui, että runoilija talossa yksin istuessaan hymähti
itsekseen. Hän oli niin elävästi kuvitellut sitä, joka meni miehelään,
että hän aivan oli odottanut tapaavansa hänet täällä. Niiden harvojenkin
piirteiden mukaan, jotka runoilija oli nuorukaisen puheista koonnut,
olisi tuon miehelään menneen pitänyt suostua runoilijaan, ja heillä
olisi täällä metsien takana tällaisessa talossa ollut ihana yö. He eivät
olisi toisiltaan mitään kysyneet, heillä ei olisi ollut yhteistä muuta
kuin ajaton onnensa ja sanaton toistensa ymmärtäminen. Tänne tullessaan
oli hän sitten vaistomaisesti koko matkan tehnyt havaintoja syksyisessä
luonnossa, päästäkseen katsomasta tuota lapsellista harhakuvaa silmästä
silmään ja pidättääkseen sitä sillä tavoin sielunsa lähettyvillä niin
kauan kuin mahdollista.

Mutta talossa hän vasten tahtoaan alkoi havaita kielteisiä seikkoja:
ruoho oli leikattu ja tytär viety, talossa viipyvien ihmisten ja
runoilijan oma olo tuntui ihmeen tarkoituksettomalta, eikä hän täällä
itse paikalla mitenkään voinut eläytyä kuulemaansa kesäiseen
kertomukseen.

       *       *       *       *       *

Se näkymätön suhde, joka runoilijan mielikuvituksessa oli muodostunut
hänen ja miehelään menneen naisen välillä, oli kokonaan aistillinen.
Runoilija kuvitteli naisen ruumiinmuotoja ja silmäin ilmettä ja
hyväilevänsä niitä. Tähän mielikuvaan kuului, että nainen oli
kevytmielinen ja sielultaan suloisesti syntinen. Sellaisen naisen kanssa
saattoi elää vain yhdessä vaiheessa, elämän tosiolojen ulkopuolella,
ajattomassa huumeessa, jonka kiihtynyt mielikuvitus kyllä uskoi voivan
jatkua pitkältäkin. Nyt mielikuvan rauetessa valtasi runoilijan
omituinen sielullinen hervahdus. Jossain hermoissaan hän tunsi
vastustamatonta kutkaa, joka pakotti nauramaan, mutta tämä nauru ei
ollut itkustakaan kaukana. Hän tuijotti akkunasta niitettyä pihamaata,
ja ruohon sänki ja koko maisema näytti hänestä ehdottoman älyttömyyden
perikuvalta. Ja siinä tuijottaessaan hänestä tuntui kuin olisi koko
avaruus, ja kaikki mitä siinä on, seisonut siinä hänen takanaan ja
ympärillään ja odottanut häneltä ainoalta apua ja selvitystä tuohon
ikuiseen älyttömyyteen. On helppo sanoa, että joku ihminen silloin ja
silloin tunsi olevansa yksin maailmassa. Mutta runoilija tunsi sen
tunteen tällä kertaa niin voimakkaasti, että hän lyyhistyi sohvalle ja
rupesi ääneensä nyyhkyttämään.

Kukaan ei häirinnyt runoilijaa, hän sai rauhassa itkeä itkunsa loppuun.
Hämärsi jo, kun hän havahtui ja tunsi paljon avartuneensa ja
rauhoittuneensa. Mieli alkoi etsiskellä onnellisia aatteita,
aistillisuuden lumeet olivat haihtuneet. Kaikkeuden käsittämättömyys,
joka äsken oli tuntunut tympeältä, alkoi säteillä ylevän suuruuden
loistetta. -- On ihanaa sentään olla tällaisessa ihmeellisessä meressä,
jossa laajinkin katse, niin sisäinen kuin ulkonainen, valitsee vain
pienen kuplan alan, jonka suuruus on vertaamaton ja asema
määrittelemätön itse kaikkeuteen nähden. Minunkin ympärilläni on
tuollainen kupla, ja niin on kaikkien olioiden. Hänellä, joka meni
miehelään, on tällä hetkellä ympärillään oma näköpiirinsä, oma kuplansa.
Kas, mikä viehätys piilee tällaisessa ajatuksessa!

Runoilija oli kuullut tämän kirjan naispuolisista päähenkilöistä
kerrottavan eri iltoina, ensin miehelään menneestä. Kun hän oli jo
innostunut lähtöönsä, oli hän toisena iltana antautunut muutamien
nuorukaisten viiniseuraan. Kun he kaikki jo olivat humaltuneet, oli tuo
samainen nuorukainen hänelle kuumasti supissut toisestakin
päähenkilöstä, siitä, joka jäi salolle. Viinin lämmössä oli runoilija
silloin nähnyt hänetkin edessään ja tuntenut vissillä tavalla häneen
suhtautuvansa. Tämän suhteen ydin oli suuri, kaikki sulattava
myötätunto. Mitään tietoista aistillisuutta ei tämän kuvittelun
yhteydessä hänen mieleensä tällöin syttynyt. Hän kuvitteli tarttuvansa
tuota salolle jäänyttä käteen, katsovansa häntä silmiin, syleilevänsä
häntä ja suutelevansa ja vihdoin tekevänsä kaikki, mitä mies niin
edespäin voi tehdä naiselle, mutta näillä kuvitteluilla ei ollut
sellaista tietoisen synnillisyyden sivuvivahdusta, joka oli ollut
ytimenä hänen kuvitteluissaan miehelään menneestä naisesta. Tuolle
salolle jääneelle hän olisi antanut kaikki kiihkeät hyväilynsä
korkeimmaksi tunnustukseksi hänen naisellisesta ylevyydestään,
pyytämättä itse muuta kuin saada ne antaa. Miehelään mennyttä hän oli
kuvitellut kanssansa yhdenvertaiseksi, samanmieliseksi, hiukan
elähtäneeksi naistoverikseen tuon yhteisen ihanan yön järjestämisessä.

Salotytön kuva ei kuitenkaan ollut sillä kertaa pysyvämmin jäänyt
runoilijan mieleen. Mutta nyt itkemästä päästyään hän muisti, mitä
nuorukainen oli puhunut viinin ääressä. Koko se tilaisuus palautui
ikäänkuin liikkumattomana kuvaelmana hänen mieleensä ja sulautui tuohon
viehättävään avartuneeseen kaikkeudenkuvaan. Hän näki viinin lämmittämän
nuorukaisen puhumassa suven suloista, harjusta, aittapolusta ja aitasta.
Hän näki nuorukaisen silmissä surullisen ilmeen, joka tuntui
kiihtyneesti, mutta silti tiedottomasti vaativan selitystä kaikkeen. Hän
katsoi ulos ikkunasta alastomaan syksy-iltaan, johon nousevan kuutamon
valo alkoi sijoittua. -- Näin katseli varmaan joku ihminen tällaisessa
mielentilassa tuota kuutamoa tuhannen vuotta sitten, ja kumminkin
tuntuu, kuin se tapahtuisi vasta nyt ja minä olisin se ihminen, ajatteli
runoilija ja lähti ulos.

Hän toivoi löytävänsä harjun juurella sijaitsevan töllin. Ilma oli
kylmähkö, käsiä paleli, hän työnsi ne taskuihin ja lähti niska kyyryssä
etelää kohden, jossa harju muodosti kohokkeen taivaan ja metsän
rajaviivaan. Hän kulki kulkemistaan ja oli varma siitä, että osui
oikeaan. Tänne taivasalle tultuaan tuntui hänestä heti siltä, kuin olisi
menossa toimittamaan jotakin aivan asiallista asiaa, joka ei hänen
mieltään erikoisesti kiinnittänyt, mutta jota ei kuitenkaan voinut
jättää toimittamatta. Hän hyräili eloisasti ja katseli kuutamon
ikuisen-ihmeellistä valoa, jonka kuvaamisessa runoilijat olivat
kilpailleet. -- Runoilija!... Minähän olen myöskin runoilija, en
ainakaan ole muuta ... tämän kansan lapsi, tämä kansa on joskus tullut
näihin metsiin, ja silloinkin on näin paistanut kuu... Ja nyt minä
kuljen sinne tölliin. Varmaan olen jo lähelläkin, tämä noro tuntuu juuri
semmoiselta. Tästä siis se nuorukainen on kulkenut monenlaisella
mielellä... Runoilija! Tämmöistä on olla runoilija...

Nähdessään harjulta töllin runoilija kyllä aavisti osuneensa oikeaan,
mutta samalla jotenkin pettyneensä. Hän oli mielikuvituksessaan
kuulemansa perustalle aivan täsmällisesti muovaillut tämän näköalan,
rakennusten muodon ja aseman. Kun hän nyt todellisuudessa, vaikkapa
kuunkin valossa, niitä katseli, näki hän niissä jotain laihaa ja
ikäänkuin liiaksi asiallista, ja hetkisen hän epäili, tokko tämä
ollenkaan oli se korkeimman runollisuuden tyyssija, jota hän oli
lähtenyt etsimään. Mutta samassa hän ymmärsi, että tällä kertaa
oikeastaan oli yhdentekevää, minne hän oli joutunut ja oliko niitä
kertomuksen paikkoja ollenkaan olemassakaan.

Töllissä näyttiin vielä oltavan ylhäällä, joitakin ihmisiä hyöri
mustalla pellolla kuun valossa.

Runoilija ei harkinnut mitään, vaan suoritti ihan vaistomaisesti
kaikki ne teot, jotka hänet tästä harjulta johtivat töllin
porstuanperäkamariin. Hän poimi maasta muutamia kiviä ja pisteli
taskuihinsa, yhden hiukan isomman hän otti käteensä ja laskeutui sitten
reippain askelin töllin pihaan ja seisahti siihen. Läheisellä
perunamaalla leikattiin varsia. Kaksi miestä, ja yksi nainen leikkasi,
kaksi pienempää tyttöä kanniskeli varsia kasoihin puolitekoisen haasian
luo. Runoilija lähti kävelemään vakojen yli heitä kohden, nosti
vanhemman miehen edessä lakkiaan ja sanoi:

-- Hyvää iltaa, voisikohan asumuksessa saada yösijaa?

Mies seisoi ja katsoi, toisetkin pysähtyivät työstään. Runoilija tunsi
sydämensä kovasti tytkyvän, kun hän näki nuoren naisen kasvot
kuunvalossa. Kuinka nopeasti ihmisen mielialat vaihtuvatkaan aistimusten
vaikutuksesta! Runoilija tunsi jo jumaloivaa kiihkoa tuota naista
kohtaan, kuten oli taanoin tuntenut viinin ääressä lämpöisessä
ravintolassa. Hän näki heti naisen piirteissä ja olennossa ne seikat,
jotka sitä nuorukaista olivat sitoneet: kaulan, ohimot ja vaatteiden
poimut, silmien pehmeän välkähdyksen kuun valossa. Runoilijan äskeiset
mietteet olivat jääneet kuin suurien vaiheitten taakse. Hän tunsi
olevansa mitä tavallisimmassa nuorenmiehen mielentilassa, tuommoisessa,
jonka nuorukaiset polvesta polveen oppivat heitä edellä olevilta
naistensuostuttelijoilta ja joka ulkonaisesti ilmenee kevyenä
sukkeluutena ja eräänlaisten ilmeiden ja asentojen vaistomaisessa
teennäisyydessä. Runoilijan mieli oli itkusta virkistynyt kuin lehdikko
sateen jälkeen. Sateen ensimmäinen vaikutus on hieno puhtaus, mutta heti
kun päivä pilkistää, alkaa lehto lemuta ja kasvaa. Mitä hurjimmat
intohimot syöksyivät runoilijan sydämeen, ja suullaan hän lörpötteli
yhtämittaa, havaiten omissa äänenväreissään tuon intohimon sivusointuja.
Suu puhui sitä, kuinka hän näitä kivennäisiä etsiessään ja tutkiessaan
oli eksynyt näin kauas ja tahtoisi mielellään olla yötä, jatkaakseen
vielä aamulla etsiskelyään, mutta aivot ajattelivat sellaista, jota
tuskin voi sanoa: -- Huomaatko sinä tyttö minun äänestäni, että olen
sinuun syttynyt, huomaa nyt! Kas näin minä kuvittelen juuri nyt
syleileväni sinua, ja sinun täytyy hermoissasi tuntea tämä minun
kuvitteluni. Et katso enää tänne päin, mutta kuvitteluni voimalla minä
tungen puserosi läpi sinun sydämeesi tämän mielialani... Oo, sinä tunnet
jo rakkauden sulon, et ole siitä tietämätön... Nyt käännyn pirttiin päin
enkä ole sinua näkevinäni, mutta meillä on aikaa, sillä ihan varmaan
saan olla täällä yötä.

Runoilija ymmärsi, että hän sai olla yötä porstuanperäkamarissa. Hän jäi
sinne sängylle istumaan siihen tapaan, kuin olisi hänen ollut siinä vain
hetken aikaa jotain odotettava. Pakarista kuului tulen rätinää ja
porstuasta askelia, tuntui tavallinen kamari-ilman hieno lemu, taas
kuului askelia ja pirtinoven käynti. Nyt pirtissä syötiin, mutta
sanaakaan ei siellä puhuttu. Akkunan takana käymättömällä nurmella
vallitsi kuutamo, mutta metsänsyrjä oli pimennossa. -- Nyt minä siis
istun tässä kamarissa tämän sängyn laidalla, ajatteli runoilija, ja
tunsi kasvojensa samassa vääntyvän omituiseen peikkomaiseen
virnistykseen, ja silmänräpäyksen ajan hän tunsi olevansa vain kuutamon
siihen luoma kummitus. Suuri on ero aamun ja illan välillä: huomisaamuna
runoilija kiiruhti äänetönnä metsätietä takaisin taloon päin ja viskeli
taskustaan kiviä tiensivuun. Mutta nyt tällä kuutamohetkellä hänen
tajunnassaan ei ollut mitään käsitystä olleesta eikä tulevasta, oli vain
paikalleen seisahtunut nykyhetki, joka oli pakottanut hänet tuohon
ihmeelliseen, älyttömään virnistykseen.

Nuori nainen oli äsken perunamaalla ojentunut suoraksi ja katsonut
runoilijaan ikäänkuin jostain korkealta, niiden hienojen vaiheittensa
takaa. -- Sellainen tyttö seisoi juuri täällä keskellä mustaa
perunamaata, ja minä, joka olen syntynyt vallan muualla enkä ole täällä
milloinkaan ennen käynyt, satuin tulemaan juuri tänä iltana.

Ja runoilija koetti kuvitella, millä kohtaa tyttö nyt oli pirtissä, oli
katsovinaan häneen läpi seinän ja kuiskasi äänettömästi, mutta niin että
huulet kävivät sanojen mukaan: -- _Tule tänne, tyttö!_ Hän toisti tätä
monta kertaa ja oli aivan varma, että tytön sielu kuuli sen. Oli selvää,
ettei tyttö tullut, mutta kuvitelma hyväili runoilijaa auliisti. Siinä
vilahti hänen mielessään hänen nuoruutensa rakkaus, joka näihin asti oli
antanut hänen sielunsa säveleeseen tumman soinnun. Tässä kiihkon tilassa
tuntui se nyt omituisen pieneltä, melkein lapselliselta seikalta. Tämä
oli hänelle uusi havainto, ja hän unohtui hetkeksi sitä tarkkaamaan.

Samalla hän kumminkin hiipi ovea kohden, ja juuri sillä hetkellä, kun
joku oli tulossa ulos pirtistä, raotti runoilija kamarin ovea.

-- Tuota ... voisikohan neiti toimittaa minulle _pikkiriikkisen_ pisaran
maitoa?

"Neiti" hymähti jotain vastaukseksi, ja kääntyi takaisin pirttiin. Vasta
senjälkeen runoilija veti kamarin oven kiinni ja sähähti itsekseen,
niinkuin vesi kuumalle raudalle. -- Pikkiriikkisen, pikkiriikkisen...
Runoilija voihki. -- Töllin vaimo toi maidon.

Noin kolmeen tuntiin runoilija ei saanut unta. Nämä tunnit muodostuivat
samansisältöisiksi kuin monesti ennenkin, jolloin hän tiesi, että kaunis
nainen oli yötä samoissa suojissa. Hän liikkui hiljaa huoneessaan,
kuunteli läpi seinän ja uskalsi joskus rykäistäkin. --Huomatkoot, että
olen mieletön, en tule tänne enää toista kertaa. Mutta miksi on maailma
sellainen, ettei tyttö nyt mitenkään voi hiipiä tänne minun luokseni...
Mikä on tällaisen inhimillisen tunteen pohja? Ihmissuvun jatkuminen.
Tulee maailmaan lapsi, jonka ilmeet ovat samanlaiset kuin vanhuksen.
Sitä hoidetaan asiallisesti, lemuavia riepuja on nuorassa kuivamassa.
Lapsi poraa ja äiti laihtuu... Äiti, se sana tuo mieleen jotain
lakastunutta ja näivettynyttä. Joskus isä kantaa lasta; se on
luonnotonta... Kaikki tuo on pohjana tälle tunteelle, jota nyt tunnen.
Se on pohjana minun runoilemisellenikin. Rakkaus, se suuri
maailmanvoima. Rakkaus, niin, se on rakkaus.

Runoilija toisteli sitä sanaa, ja kaikki nuo ajatukset lihavasta ja
pehmeästä pikkulapsesta tulvahtelivat hänen mieleensä uusina
kiihdykkeinä tuottaen jonkinlaista äitelää, luonnotonta viehätystä. Hän
kuvitteli sellaisen lapsen tuolle tytölle, joka oli pirtissä, ja tämän
kuvitelman suhdaton sopimattomuus yhä lisäsi viehätystä. Yhä kiihtyen
hän äänteli kurkullaan jo rohkeammin ja haparoi väliseinää, niin että
rapina saattoi kuulua pirtin puolelle. Lopulta runoilija kyllästyi
yrityksiinsä ja meni vuoteeseen -- kuten niin monesti ennen tällaisissa
tilaisuuksissa.

       *       *       *       *       *

Tähän saa loppua kertomus lapsekkaasta runoilijasta, heikko
hyvästijättö-säkeistö koko menneen kesän runoelmalle. Viehättävää on
katsoa tästä taakseen, nähdä kauempaa ne kevyet kosketukset, joihin tuo
yksinäinen sielu joutui menneen kertomuksen kanssa. Hän nukkuu nyt
siellä töllin kamarissa, jonka ilmaan joskus kesän aikana kaikenlaisten
tuotujen kukkien mukana on saattanut eksyä pieniä, outoja hyönteisiä,
ailahdus kesän ajatonta henkeä. Nyt katselee sinne hervahtanutta
pikkuruista runoilijaa vanha kuu "korkeuden sininiitulta". Runoilija on
nukkunut -- kuten monesti ennen -- siihen kuvitelmaan, että hän nyt
vihdoinkin aloittaa elämänsä alusta.

Mutta tässä valossa ei mikään ole naurettavaa, kaiken raukenevaisuus
vain on ilmeinen. Minne ikuisuuksiin ovat joutuneet kuusten latvain
punat, joiden tunnelma vallitsi mieltäsi lukiessasi "Ensimmäistä
kesäyötä!" Ja eikö sinusta tunnu siltä, kuin olisivat jo aikoja kuolleet
ne ihmiset, jotka kesän aikana koskettivat toisiaan käsin ja katsein? Ja
eikö toisaalta tunnu siltä, kuin kaikki katseet, tapaukset, kesien
heidepilvet ja maisemat, runoilijat kivineen ja mielenkäynteineen,
keväiset ja syksyiset kaupungit ja niin loppumattomiin; eikö tunnu
siltä, kuin ne kaikki aineettomana käsitteiden aaltona etenisivät
avaruudessa kuun ja tähtien seassa, jossa ei ole paikkaa eikä aikaa.
Tämmöistä olet näkevinäsi, jos kuvittelet suljetuin silmin istuvasi
jossain ylävämmällä paikalla tämän viimeisen luvun koleassa kuutamossa.
Siinä kylmenee ruumiisi, ja ennen pitkää sinä varmaan kuvittelet
piileväsi kesäisen kellokukan kuvussa, jonka heiluvat pienoisnäköalat
sinä suurennat omien suhteittesi mukaisiksi. Ja siinä et teekään väärin.
Sieltä näet sorjien kortten yli maata, ilmaa ja vettä, ja taivaalla
hehkuu kaikkivaltias tuli. On sellainen epämääräinen kesäinen hetki,
jolloin muutamien ihmisten keskinäiset vaiheet juuri olivat eräällä
määrätyllä asteella. Jolloin yksi istui ruskeana ylhäällä kalliomännyn
oksalla, toinen punertavaan puettuna lähestyi kallion juurta halki
violetin kukkapälvekkeen, ja kauempana päivänsavun takana kutoi kolmas
kangastaan, ja hänen silmissään tuijotti liikkuviin loimiin
perusinhimillinen ikuinen kaipaus ja murhe, seuranaan kimalaisen surina
ja seinäkellon väsähtänyt astunta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämä ja aurinko" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.