Title: Ihmislapsia elämän saatossa
Author: Sillanpää, Frans Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihmislapsia elämän saatossa" ***


IHMISLAPSIA ELÄMÄN SAATOSSA

Kertomuksia ja kuvauksia


Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.



SISÄLLYS:

 Kodin helmasta
 Nocturno
 Piika
 Vanhan Siinan vierailu
 Elon virta vilahtelee
 Niinkuin huhtikuun päivä --
 "Aikamme uros"
 Katsaus
 Renki
 Kohtaus vesillä



Kodin helmasta


Varsinainen poika-ikäni on minun muististani kokonaisuutena himmennyt.
Silloin tapahtui hiljallensa, että ne juuret, joilla alunpitäin olin
kasvupaikkaani kiintynyt, ratkeilivat toinen toisensa jälkeen. Olin kuin
ihminen, joka jostain luukusta kurkistaa ylempään kerrokseen, näkee
siellä paljon viehättävää, jota jää katselemaan jaksamatta kohottautua
sinne kokonaan. Myöhemmin voi käydä niin, että hän kyllästyy ikävään
asemaansa, yläkerta kadottaa näköviehätyksensä, kun ei siihen kumminkaan
pääse koskemaan, ja hän painuisi jo takaisin alakertaansa, mutta ei
mahdu enää luukusta. Hän jää iäksensä siihen riippumaan. Alas näkyy
pelkät ilmeettömät jalat ja ylös tuskastunut pää, eikä kummallakaan
kerroksella ole hänestä iloa, vaan haittaa. Mutta tästä ei nyt tällä
kertaa sen enempää...

Poika-iältäni säilyy siis muistissani vain hajallisia kuvia, joista en
juuri itsekään välittäisi. Sillä joskus sattuu, että ne asettuessaan
mielialani eteen voivat keskellä runollista metsätietä yhtäkkiä häiritä
koko oloani. Ja niistä alkaa tavallisesti mielikuvien verkko, joka on
niin kudottu, että sen läpi katsottuna kaikki mitä olen ollut ja elänyt,
näyttää sietämättömän epäsointuiselta. Sieltä vilahtaa mieltä etovana
ensimmäinen rakkauteni, tosiasiallinen, ei se, josta kirjoitetaan. Näen
vanhuuttaan vaappuvan pörrökarvaisen Liinu-nimisen hevosen, jonka
mitätöntä muistoa en saa poistumaan, näen kotini ... ja vaikkeivät ne
mielikuvat tuotakaan minulle mitään lempeätä hartaushetkeä, niin otan ne
kerran tyynesti katsellakseni sieltä kaukaisuudesta. Ovathan ne
kuitenkin olleita ihmiselämän tapauksia.

       *       *       *       *       *

Minun isäni ja äitini ovat ikänsä kaiken olleet pikku-eläjiä.
Kaikenlainen ahertaminen kuuluu heidän luontoonsa, ja tähän aherrukseen
liittyy aina nöyrä ja lämmin hartaus, joka ilmenee hiljaisena
valitteluna, penseä huokailu, joka on ominainen hyville mökkiläisille.
Paraiten sen kuulee siinä äänessä, joka liittyy haukottelemiseen.
Lapsesta pitäen on minussa tämän heidän pikkupiirteensä
vastavaikutuksena -- ja ihan luonnonlain välttämättömyydellä -- ilmennyt
ylimielinen välinpitämättömyys kaikesta, harkittu huolellisuuden
halveksiminen ja näin ollen jatkuva eripuraisuus isän ja äidin kanssa.
Kun isä oli kipeä ja huohotteli sängyssään, ei se herättänyt minussa
sääliä, vaan vastenmielisyyttä. Jos silloin tuli vieras, puhui hän tämän
kanssa mielellään, yhä huohotellen, mutta minä pakenin ulos. En ymmärrä
miksi, mutta aina minun on ollut mahdotonta osoittaa huomiota hänen
kivulleen, vaikka salaa olen pannut merkille, että hän joskus on
sentähden itkenyt itseksensä.

Isän kivulloisuuden takia olivatkin meidän kotielämässämme useimmat
hetket epäsointuisia. Mutta oli sellaisiakin hetkiä, joina joku onnen
harhakuva lumosi isän ja äidin sielun, niin että he tulivat
hentomielisiksi, joka taas kiusasi minua. Minua kiusasi kaikki.

Muutamat lähiseudun isännät, jotka emäntiensä tähden eivät uskaltaneet
ryypätä kaupungin aineita kotonansa, hommailivat niitä silloin tällöin
meille ja pujahtivat salavihkaa nauttimassa. Isä ja äiti tunsivat
liikutusta tästä luottamuksesta, jonka he erikoisella kunnollisuudellaan
olivat ansainneet, sillä sen tiesi jokainen, etteivät asiat meiltä
minnekään kulkeneet. Ja naapuritölleissä kadehdittiin ja katsottiin
meikäläisiä kieroon.

Kun esim. Siintolan äijä tuli meille, valtasi sekä isän että äidin mykkä
palvelevaisuus. Mentiin kamarin puolelle, jossa minä loma-aikoinani
kirjoittelin, ja siellä ruvettiin tekemään puolikuppisia. Isä punoitti
sisällisestä menestyksen ilosta, siveli leukansa alla viihtyviä
parranhaippujaan ja aina vähän päästä oli alkavinaan jotain puhua,
vaikkei ollutkaan mitään sanottavaa: "... se tota noin..." Ja äidin
suurissa silmissä näkyi hartauden loistetta, kun hän kiiruhti kamarista
pirtin puolelle, jonne joku kyläläinen kuului tulleen.

Minä en koskaan pysynyt sisällä näinä merkkihetkinä, vaan retkeilin
harvapuiselle kunnaalle, jossa minulla aidan alla oli tupakkavehkeet.
Hyräillen keskeyttämättä yhtä ja samaa laulua makasin tuntikaudet
selälläni ruohikossa ja tunsin suonissani tupakan herättämää halua kokea
jotain epämääräistä hekumaa... Sitten kävelin kotiin, josta Siintola oli
lähtenyt ja jättänyt jälkeensä lauhkean onnellisuuden mainingit. Isä
hääri alhaalla "puu-alttarillaan" kokoilemassa syliinsä jos jonkinlaista
kapulaa, jota sitten asetteli pirttiin kuivamaan kaikkiin mahdollisiin
paikkoihin. Hänen tyydytyksensä oli sitä syvempi, mitä enemmän ja mitä
erilaisempia puita oli eri ryhmiin huolellisesti asetettuna kuivamaan,
olipa sitten suvi tai talvi. Ja äiti kokoili kutun ämpäriin sotkuja
juomaksi, ja mitä monipuolisemmaksi hän sen sai, sitä liikuttavampi oli
hänen onnensa. Kun ehtoo tuli ja puita oli karttunut pirttiin ja kuttu
saanut juomansa, sanoivat molemmat "hohoi" äänellä, joka minussa vihloi
luita ja ytimiä ja herätti riitelemishalua. Minussa oli paljon poikaa,
sillä minä hommailin jo silloin itse koulunkäyntiini tarvittavat rahat.

Nyt oli käynyt hyvin, sillä Siintola oli antanut isälle luvan kokoilla
perämaasta puita, ja siksi tuli "hohoi" tänä iltana tavallista
syvemmältä sydämen pohjasta.

-- Olisihan sitä taas puita, mutta ei niitä saa millään kotiin -- hohoi.

Tiedän kyllä, että se oli rumasti, mutta ainakin silloin minun oli
mahdotonta olla siihen sanomatta:

-- Ja teitä ei saa millään lakkaamaan rutisemasta, oli asiat kuinka
hyvänsä.

Se oli ensimmäinen laukaus. Isän kasvot synkistyivät ja hän mutisi:

-- Kalva sinä hyvin vaan, poika parka. Mutta hankkisit ensin
sylyyksenkin puita ja nalkuttaisit sitten vasta. -- Hän nousi niinkuin
jotakin tekemään ja minä jatkoin:

-- Ei niillä hankkimisilla kannata teidänkään isotella.

Äiti ei puhunut mitään, mutta tempoili kiukkuisesti minulle suupieliään.
Minä sanoin hänelle:

-- Mitä te siinä nikutatte, ei se auta.

Isä meni ulos ja äiti väänsi itkua: "Kehtaat sillä lailla isääs kalvaa,
kyllä se niin monta kertaa sun tähtes..."

Isä kuului palaavan ulkoa. Minä menin ilman illallista maata ja
paukautin ovea mennessäni.

Viikon päästä oli meillä Mikkolan äijän pullo, ja se oli siksi iso, että
äijä lähti meiltä aikalailla "nauttineena". (Tämä oli "nauttimista",
kylän pojat sensijaan "renttuilivat".) Isäkin oli "nauttinut", ja
silloin väreili meidän asumuksen yllä aina erikoinen sävy.
Jokapäiväisessä elossa oli näet isän ja äidin asema jotenkin yhtäläinen:
äiti ymmärsi ja harrasti puuasioita ja isä ohjasi moitiskellen äitiä
kutunjuomakysymyksissä. Mutta kun isä oli "nauttinut" ja meni sitten
lämpöisen lempeänä sänkyyn "huokaamaan", niin silloin hän oli oikein
"meidän isä". Äiti oli ääneti hartaudesta, minä halveksimisesta.

Nyt oli Mikkolan äijä antanut heinämaata niin paljon, että sillä olisi
saattanut ruokkia kolme kuttua talven yli.

Kun siis talvi alkoi, oli metsässä puita ja ladossa heiniä, mutta ei
ollut hevosta, millä niitä kuljettaa. Hevosta... Mutta nyt osoitti isä,
että hän ansaitsi maineensa, että hän oli parhaita, huolehtivimpia
mökinäijiä. Hän ahersi kuin ahersikin niin, että joulun edellä osti
jostain töllikulmalta hevosen kolmellakymmenelläyhdellä markalla. Hän
aikoi pitää sitä talvisydämen, vedättää puunsa ja myydä sen
kevätpuoleen, saisi ehkä hyvät ruokkijaisetkin. Hevonen oli heikko ja
vanha, mutta oli huomattava, että se sentään joutui pois kurjuudesta
"oikeisiin ihmisiin", kun joutui meille.

Tätä hevosta minä halveksin alusta aikain, mutta siihen liittyy
kuitenkin yksi minun kiintyneistä muistoistani. Siitä on jo
toistakymmentä vuotta, ja sen hevosen nahasta tehdyt saappaanterät ovat
jo mädäntyneet jossain perunamaan syrjässä. Mutta vielä vähän muista
asioista...

       *       *       *       *       *

Sillä joululomalla tapahtui minussa suurenmoisin ilmiö, mitä ihmisen
yleensä sallitaan täällä ajassa kokea, nimittäin ensimmäinen varsinainen
rakastuminen. Huolimatta merkillisyydestään on sekin tapaus niin
täydellisesti kadottanut valtansa minun sieluni liikkeisiin, muuttunut
niin lievimmin sanoen yhtäkaikkiseksi, että minun on käytettävä tahtoani
voidakseni yksityiskohtaisesti sitä muistella. Ja luulen, että
useimpien, jotka ovat päässeet minun ikääni, on käynyt samoin. Mutta
silloin, silloin oli ihan varmaan toisin.

Helpoin on minun siitä nyt muistaa eräs tunnelma, joka vielä joskus voi
palata semmoisenaan. Kävelen kylän maantietä talvisena pakkasehtoona,
taivas on tähdessä. Kylän talojen ja asumusten tulet nousevat ja
laskevat askelteni tahdissa. Minun mielikuvitukseeni tekee miellyttävän
voimakkaan vaikutelman se, että jäisen avaruuden alla tuolla ja täällä
on aivan lämpöisiä kohtia, niinkuin siellä jotain olisi suloisessa
kyyristyksessä villapeitteen alla. Kaksi toisiansa syleilevää,
äärettömän hämärän kylmyyden keskellä. Ja minusta tuntuu, niinkuin oma
sieluni olisi sellaisessa kammiossa, ruumiini sisällä, mutta yksinään.
Miksi yksinään? Minä lähden jäälle kävelemään ja tulen rannalla ylenevän
kartanon päärakennuksen kohdalle. Siellä _hän_ liikkuu, hänen
huoneessaan on villamatot ja lämmin, puhdas ilma... Minä suljen silmäni,
jolloin sieluni paikalla lähtee leijaamaan, tulee hänen huoneeseensa ja
sanaa sanomatta me syleilemme, ei mitään muuta kuin syleilemme. Ja koko
ympäröivä maailma on hyytynyt jäähän.

Kunnes avaan silmäni ja tähdet ja tulet alkavat taas vaappua ylös ja
alas, kun minä onnellisena kävelen kotiin. Olen niin onnellinen, että
nähdessäni tulen saunan oheen kyhätystä tallista, menen sinne katsomaan,
vaikka tiedän isän siellä olevan Liinua ruokkimassa. Minä suorastaan
pidän isästä sillä hetkellä: kunnon hyvä maalaisukko, siellä hommailee
nyt hevosensa kanssa. Menen ovelle ja kyselen jotain ja me puhelemme
niinkuin kaksi hyvin toimeentulevaa aikuista miestä, niinkuin emme ikinä
olisi riidelleet. -- --

Minä olin nähnyt kartanon vierasneidin ensi kerran maantiellä, ja hänen
katsoessaan minuun rakastunut häneen, ja todellakin silmittömästi. Sillä
hän oli silloin kaksikymmentäkuusivuotias, hyvin täyteläinen, tumma
kaunotar. Hänen suora käyntinsä ja koko olonsa kuvasti sellaista
naissulojen majesteettia, jommoista sittemmin olen kyllikseni nähnyt
suurkaupunkien valtakaduilla. Mutta minä olin kuudentoistavuotias enkä
ollut eläissäni käynyt sisällä herrasväissä. Kun taas seuraavan kerran
kohtasin heidät maantiellä, kääntyi nuori patruuna, joka tiesi kuka
olin, minun puoleeni ja pyysi minua illalla kartanoon teetä juomaan niin
ystävällisesti, että minä aivan tyrmistyin ja tunsin huimausta.

Kuinka minä sitten sinne hankin ja sen vierailun läpi luovin, siinä
olisi aihetta erikoiseen muistelmaan. Kaikkein voimakkaimmin minuun
vaikuttivat oudot, ihanat tuoksut: huonekaluista lähtevä lemu ja hiukan
ummehtunut mutta hieno sikarinsavu. Ja kerran jouduin niin lähelle
_häntäkin_, että...

Aivan kiihtyneenä saavuin kotiin, jossa jo nukuttiin. Minua oli pyydetty
toistekin. Seisoskelin ypöyksin meidän mäellä ja kartanoon päin
katsellen tunsin voimakkaimmin ensi rakkauteni, joka nyt jälkeenpäin
muistellen, tiesi miksi, tuntuu niin vastenmieliseltä. Niin nyt, mutta
silloin oli kyllä toisin. Jotain kiihdyttävää oli siinäkin, että
rakkauteni esine oli minulle niin tuiki saavuttamaton. Ehkä se siitä
syystä pani unohtamaan koko muun maailman.

Menin vielä tallin oven taakse ja kuuntelin kuinka hevonen söi. Tasainen
narskutus kuului, kunnes se äkkiä taukosi hiljaisuudeksi. Vähän päästä
se huokasi pitkään ja syvään ja rupesi taas syömään. Palasin pihalle ja
kolkutin oveen. Isä tuli avaamaan, kyhnytti kylkeään ja massutti
suutaan, kuten hänen tapansa oli unesta herätessään. Mutta minä menin
kamarin puolelle ja rupesin kirjoittamaan runoa. Huomasin itsekin,
kuinka olin siirtynyt pitkän askeleen poispäin synnynnäisestä
maailmastani, ja sitä siirtymistä jatkui sittemmin muutamia vuosia,
kunnes kyllästyin luukusta katselemiseen...

       *       *       *       *       *

Minä olin ollut kävelemässä jäällä, ja kartanolaisia oli mäkeä
laskemassa. Yksi heistä laski suksilla minua kohden, tuli aivan
luokseni, se oli _hän_.

-- Tunsinhan minä teidät, hyvää iltaa, kuulin minä hänen äänensä
sanovan.

Minä nostin karvalakkiani enkä saanut mitään sanotuksi. Kuun valossa
näin hänen silmiensä vilkahduksen, joka näytti ilmaisevan jotakin
erityistä hyväntunnetta, sellaista, jota ihminen tuntee silloin, kun ei
mikään häiritsevä sivuseikka riko tilanteen sopusointua.

-- Tulkaa tänne rantaan tekin, siellä on veljeni pienokaistensa kanssa,
heillä on kelkkakin.

Vaistollaan hän kai huomasi, etten minä osannut mitään sanoa, jollei hän
kysellyt, ja hän rupesi kyselemään. Minun mielessäni ailahteli kaikki
sekaisin. Päivisin olin elänyt vain hänessä, iltaisin pienessä
kamarissani, mustuneen lampun valossa kirjoitellut runoja ja suureen
onneeni oli sekaantunut omituinen vakava tunne. Ja vuoteessa olin
puristanut tyhjää syliäni häntä kuvitellen, posket palavina, kunnes se
jo etoi mieltäni... Ja nyt hän hiihteli tuossa lähelläni. Minun oli hyvä
tilaisuus katsella häntä, ja hienon hieno epämieluisuuden tunne hiipi
yhteen sieluni kolkkaan. Kaikkien niitten ajatusten ja mielikuvien
jälkeen, joista olin itsekseni nautiskellut ja joissa itse olin
esiintynyt hänen rinnallaan, hänen kumppaninaan, hävisin minä tässä
hänen läheisyydessään vapisevaksi olennoksi. Hän oli nyt niin
suunnattomasti väkevämpi, siinä oli pettymys, siitä oli tuo hieno
epämiellyttävä tunne. Mutta minä seurasin häntä kuin magneettia, vaikka
mielessäni vilahti, että taas saan kotona kolkuttaa ja kuunnella
nurinat.

Minun oli helpompaa kun tultiin toisten luo. Lyöttäydyin ystäväksi
pikkupojan kanssa ja sain hänen totensa sanotuksi pari hyvää
sukkeluuttakin. Sitten jäin patruunan kanssa seisomaan mäen päälle ja me
puhelimme asiallisesti. Nyt kun _hän_ ei ollut läsnä, hämmästytti minua
oma keskustelutaitoni. Huomasin selvästi, että minuun oltiin kaikin
puolin tyytyväisiä, ja kun _hänkin_ jälleen oli kiivennyt meidän
luoksemme, menimme vilkkaasti puhellen teetä juomaan. Annoin koko ajan
itsestäni reilun turmeltumattoman maalaispojan kuvan, tuommoisen tyynen
ja rehellisen, joita nousee meidän kansan syvistä riveistä, tuon jäykän,
mutta sittenkin ihailtavan kansan. Niin voimakkaasti sellaista
kuvastelin, että sillä hetkellä itsekin todella tunsin sellainen
olevani, eikä minun enää tarvinnut pitää huolta käytöksestäni, se
muodostui itsestään tuon kuvan mukaiseksi.

Vieläpä rakkautenikin sai siitä sävynsä.

Jossain yhteydessä tuli _hän_ aterian aikana sanoneeksi minusta puhuen:

-- No, mutta eihän herra ------ ole mikään vieras.

Se oli sangen lämpimästi sanottu. Kun minä siihen hymyilin, en katsonut
häneen, vaan hänen äitiinsä, vanhaan patrunessaan. Ja minä huomasin,
että niin juuri minun pitikin tehdä, sillä vanha patrunessa vastasi
hymyyni tavattoman suopeasti.

Ilta kului. Minä olin tasaisen huumeen vallassa ja kaikki sujui kovin
helposti. Aivan vaivattomasti minä sitten ajan tultua nousin ja tein
lähtöä. Ja hyvästeltyään kysyi _hän_, milloin aioin kaupunkiin; ja sen
kuultuaan sanoi:

-- Tulkaa jo huomenna, kun mekin menemme.

Minä kävelin talvitietä ja kartano jäi taakseni metsikkönsä keskeen.
Valot loistivat akkunoista, se näytti lämpöiseltä ja suuri määrä sitä
lämpöä oli jäänyt minun ruumiiseeni, ikäänkuin tarttunut vaatteisiini.
Tällöin tunsin ensi kerran voimakkaimpana sen onnen harhakuvan, joka
sitten myöhemmin tuli minulle niin kohtalokkaaksi. Tämä tila oli minusta
ihanin. En ollut sidottu sinne, mistä tulin, mutta minä tunsin, että
minua siellä rakastettiin ja aivan toisella tavalla kuin he toisiaan
rakastivat. Rakkauteni _häneen_ oli nyt jo miltei yhtä kuin rakkaus
hänen perheeseensä, tuohon ilmapiiriin, jossa lemahti plyshi ja
sikarinsavu...

Lähenin kotia ja olin kumman levollinen sen nurinan suhteen, jonka
tiesin odottavan ovella. Katselin meidän nukkuvaa asumustamme ja näin
isän ja äidin siellä sisällä kuin joinain vieraina olentoina, joilla on
tapana tuskailla ja voivotella, mutta jotka minun puolestani kernaasti
saivat pitää tapansa. Mitä minä heidän kanssaan riitelen, olkoot mitä
ovat. Nyt minä kolkutan ja menen sisään aivan levollisena.

Kuuluu suun massutus ja kyljen kyhnytys. Hakaa kopeloidaan, temmataan ja
ovi aukenee.

"... kummallisen tavan ottanu ... yöt läpitte..."

-- Ei sitä tapaa kauan tarvitse kärsiä, minä lähden huomenna.

-- Ei huomenna suinkaan mihinkään mennä, minä lähden Siintolan kanssa
haastematkoille vieraaksi mieheksi.

-- Se on _te_, mutta minä lähden kaupunkiin.

Sanoin ja menin kamariini.

Aamulla heräsin siihen, että pirtin puolella puheltiin. Siellä oli siis
vieras. Kuului olevan Siintola.

-- Mm, mitä sillä väliä on, kyllämar minä Mikon saan kanssani, kuului
Siintola sanovan.

Isän ääni oli matala, hauskan hyväntahtoinen.

-- Kartanoon on kai soitettu, että sen pitää olla jo huomenna paikalla,
niin että täytyy sitte jo tänäpäivänä lähteä, selitteli hän Siintolalle,
ja minä olin näkevinäni siihen sivuun liitetyn silmäyksen, tuommoisen,
että: kun on _soitettu_ ja vielä _kartanoon_, niin...

Siintola lähti sitten vähän päästä ja minä nousin pukeutumaan.

Pirtissä oli jo täydessä käynnissä minun lähtöhankkeeni. Tällainen
tilanne uudistui säännöllisesti lomalta lähtiessäni ja oli minulle
ikävä, mitä ikävin. Isä tuli ja meni tuijottaen alas eteensä, kuten
vanhain miesten on tapana, ja silloin tällöin puraisten olematonta
mälliä. Valjaita oli neulottava ja kaikenlaista varaa tehtävä. Äiti oli
isälle armelias ja kysäisi joskus, mitä varten hän niin ja niin teki.
Isä sai silloin naurahtaa hänen lyhyelle ymmärrykselleen ja hiukan
härnäten selittää tarkoituksensa. Niin he ymmärsivät ja tyydyttivät
toisiaan, mutta minä kartoin osoittamasta mitään huomiota heidän
hommiinsa, oleilin ja teeskentelin haukotusta.

Meiltä oli asemalle kahden tunnin ajomatka, ja junan piti olla siellä
kolmen aikaan. Kello viidestä asti oli meidän pirtissä vallinnut
lähtötunnelma ja kello kymmenen seisoi Liinu aseissa. Läheni se
masentava hetki, jolloin piti sanoa hyvästi äidille. Ei minun häntä
ikävä tullut vähääkään, päinvastoin valtasi mieleni tyydytys, kun koti
jäi näkyvistä, mutta minun oli vastenmielistä nähdä kyynelten
kierähtävän hänen suuriin silmiinsä, joiden ruskea väri jo oli
haalistunut.

Taas oli tällainen hetki. Vaikka minusta muuten olisi ollut naurettavaa
lähteä asemalle näin tuiki aikaisin, oli se nyt mieluista. Mitä pikemmin
pois, sitä parempi. Kotoa johtavat maantienkäänteet näyttivät
malttamattomina odottavan. Tuo metsänranta tuolla! Sen taakse! Niinkuin
kuumeen lähestyessä pakotan itseni hyvin tyyneksi, niin mieleni nyt
vaistomaisesti pyrki edellepäin, kuvitellen kuinka asemalla kohtaan
kartanolaisia ja samalla koko ajan työntäen pois kiusallista
tungettelijaa, äidin silmien kuvaa. Rinnalla istuvaa isää kohtaan
minulla ei ollut niin minkäänlaista tunnetta, vain vilpitön
välinpitämättömyys...

Keli oli huononpuoleinen, tie monin paikoin paljaana. Mäissä me molemmat
nousimme kävelemään huojentaaksemme viheliäisen eläimen ponnistuksia.
Varattomuus, puolinainen puute! Vielä nytkin tunnen tuskanväreitä, kun
ajattelen kaikkea senaikuista, ja tuon hevosen laimea katse ei kai
koskaan mene mielestäni. Se oli pörrökarvainen ja hinterä, sukupuolta en
tullut tietäneeksi. Juoksu oli omituista taajaa töpötystä, sen _sai_
näet juoksemaan, kun ajaja vain kouraisi viereensä rekeen. Pikku Liinu!
Silloin minä halveksin sinua, vaikka olin nuori, sinä olit mielestäni
kuin huutolainen ja vain siitä syystä minua harmitti ajaa sinun
reessäsi. Siitä on jo kauan, minä olen senjälkeen ihmisellekin tehnyt
enemmän pahaa kuin sinulle, olen paatunut ja halveksin tunteita ja
tunnelmia. Mutta tällä hetkellä haluaisin ottaa sinua kaulasta, kohentaa
ränkiäsi ja panna loimen hiestyneeseen selkääsi. Kun tämän olen
kirjoittanut, luulen näkeväni väsyneen katseesi, joka puhuu
anteeksiantoa, ja tuntuu kuin olisin saavuttanut suuren sovituksen.
Mutta se on harhaluulo, sillä sinä hävisit pian takaisin töllikulmien
sokkeloihin. En nähnyt sinua enää...

Metsänrannassa tuli yllätys. Ohitsemme ajoi kiiltävä valjakko, kartanon
kuski. Reen perästä nyökkäsi joku, _hän!_

Mitä tämä merkitsi? Isä oli ymmällä. Kuinka he niin aikaisin menivät?
Eikö juna mennyt kolmen aikaan?

Sitä aprikoidessaan hän kourasi sivullensa ja Liinu lähti töpöttämään,
vieri kuin kerä kartanon juoksijan perässä. Emme osanneet päättää, oliko
meidän yritettävä pysyä seurassa vai jäätäväkö jälkeen. Sitä
epäröidessään isä yhä useammin kourasi sivulleen ja Liinu ravasi. Minä
arvasin kyllä asian oikean laidan, mutta haluni hehkui päästä _hänen_
seuraansa, ja siksi kiiruhdin. Kartanon reki eteni tasaisesti sulienkin
paikkojen yli, käänteissä se katosi näkyvistä, silloin saatoin nähdä
hiukan _hänen_ toista poskeaan. Nousin reestä ja juoksin rinnalla,
isäkin nousi ja me juoksimme kolmisin. Jonkinlaisen jännityksen vallassa
Liinu meni puolijuoksua ylämäetkin. Alamäissä me istuimme rekeen ja isä
kourasi sivulleen.

Koko tämä päivä muodostui sellaiseksi, jommoisten muisto palatessaan
vieläkin panee minut äkkiä äsähtämään. En mielisurmin muistelisi sitä
näin tarkoin, ellei siinä niin erinomaisesti tulisi esiin kaikki ne
tekijät, jotka loivat nuoruuteni sisällyksen. Ne mahtuvat kaikki tuohon
kuvaan: isäni ja minä, me kaksi olentoa, juosta reputamme Liinun
rinnalla, jotta pysyisimme kartanolaisten perässä, ja jotta minä
pääsisin unohtamaan kotiinjääneen -- --

Liinu kesti. Puolimatkassa se oli yltä yleensä hiessä ja alkoi sitten
vaahdota. Viimeisillä kilometreillä se jäi jäämistään, mutta me ehdimme
kuitenkin puolipäivän junalle. Isä seisoskeli asemalla junanlähtöön
asti. Vaunun akkunasta näin hänet vielä siinä suu raollaan ja alimmat
palttoonnapit auki. Taempana kaidepuun vieressä seisoi Liinu surkean
pienenä. Sillä oli heinätukko edessä, mutta se ei syönyt niitä.

_Hänen_ kanssaan oli minulla ollut arviolta kahden minuutin pituinen
iloinen keskustelu asemasillalla, isän seisoessa parin sylen päässä
tyytyväisesti myhäillen. Junan tultua _hän_ nyökäten pujahti toiseen
luokkaan, enkä minä häntä sitten enää nähnyt. Minä nousin kolmanteen
hyvästelemättä isää.

       *       *       *       *       *

Nämä tapaukset ovat jo pitkien aikojen takana.

Mitä lemmenasioihin tulee, oli tässä esitetty minun ensimmäinen
tietoinen rakkauteni. Samaan aikaan iti minussa jo kyllä tiedottomana
sekin _ensimmäinen_ rakkauteni, josta puhun runollisemmissa esityksissä.
Se oli pitkäaikainen ja muodostui sittemmin traagilliseksi. Mutta nyt
olen ja kauan ihaillut seitsentoistiaita, sellaisia, joiden sulot
kuultavat läpi, niinkuin kukkien väri milloin tummien, milloin vaaleiden
umpujen raoista. Sellaisten parissa on suurin unhotus, siellä voi
parhaiten saavuttaa nykyhetken.

Isää ja äitiä minä karttelen. Matkan päästä minä ajattelen heitä jo
lempeästi, mutta en halua nähdä heitä. Me emme kuitenkaan voi mitään
toisillemme, korkeintaan sumentaa toistemme silmiä. Yhden kerran sain
äidiltä omakätisen kirjelapun, ensimmäisen eläissäni. Siihen oli
koukerrettu: "_Meitillä ei ole nyt mitään_." Tuntui kuin hän olisi
tunkeutunut tänne asti kostuneine, haalistuneine katseineen.



Nocturno

("Elämän ja auringon" ensi aiheita)


(Preluudi)

Joutuneena tasaisen, vahvan tunnelman valtaan haluan antaa tapausten
hahmon eräälle kevätkesän yölle, jommoisen silmäni näkee entisessä
elämässä, kaukana nykyajan tuollapuolen. Mieleni on ehjä, olen lakannut
odottamasta vastausta erääseen kirjeeseeni, jonka lähetin kolme viikkoa
sitten, vähää ennen vappua. Minusta melkein tuntuu siltä, kuin olisin
itse sepittänyt olemattoman osoitteen johonkin vieraaseen kaupunkiin.
Mutta siitä ruveten ovat yöt nopeasti vaalenneet ja lämmenneet ja niillä
on kummallinen vaikutus ajantajuntaan. Juuri äsken olleet siirtyvät kuin
kevyenä häipeenä entisyyksien perille, äsken sulanut talvi on jo yhtä
kaukana kuin edellisetkin. Ilta illalta vaikutelma vahvenee, kunnes
mieli tajuaa tuon vaaleuden ikäänkuin leudoksi aineeksi, joka auringon
laskettua täyttää kukkivat puistot.

Niinpä nytkin, myöhäisenä toukokuun yönä, on kadulla näköisää, vaikka
taivas on hiukan pilvessä. Täältä ylhäältä näen ihmisten hahmot, joita
hyörii käytävillä. Luulenpa näkeväni muutakin: kuinka heidän mielensä
kulloinkin liikkuu. Kun avaan akkunan, kuulen selvästi supatusta.

Palasin äsken asuntooni -- eipä niinkään, vaan olin menossa ulos tunti
sitten. Alhaalla ovisyvennyksessä tuli vastaani pieni nuori neiti, kevyt
kuin vaahteran tuoksu puistossa tähän aikaan. Menin hänen ohitsensa,
sillä minä aioin ulos kadulle, mutta tosiaan -- hänellä oli pieni sievä
ruumis, minä käännyin katsomaan taakseni. Hän katsoi vastaan hämärän
läpi eikä pelännyt, jostain hänen puvustaan aavistin violettia väriä.
Sain kuulla, että hän etsi korvarengastaan. Se löytyi ja me menimme
sisälle käytävään porraskierteen alle, jossa viivyimme ehkä tunnin. Koko
ajan pidimme hauskaa lemmenkisaa, vaikkemme tunteneet toisiamme
hituistakaan. Moni meni hyräillen ohitsemme aavistamatta, sillä
portaille ei saa valoa enää, vaikka siellä onkin melkoisen pimeä. Hän
kätki minun lakkini selkänsä taakse, ettei se hohtaisi. Jotain
puhuakseni ehdotin minä, että viettäisimme valoisan yön yhdessä, mutta
sitä hän ei näyttänyt kuulevan, hän kuiskaili omiansa ja vaatteet
kahisivat. Lopulta hän lähti, avasi erään toisen kerroksen oven ja
häipyi sisään, johonkin perheeseen, jonka nimen luin päivisin ohi
kulkiessani. Kello oli silloin yksitoista, iltayöstä.

Niinkuin joku ohitseni ajaessaan olisi kauniisti hymyillyt. Tuollainen
soma kaupunginneiti keväisessä kävelypuvussa, siro sateensuoja
hansikoidussa kädessään. Ventovieras olento, jota hetken pidän sylissäni
hämärässä. Tuulen tuoma lemahdus puistikosta, operetin sävel, joka on
jäänyt mieleen soimaan. Kevätöinen tunnelma, tulee ja menee hipaisten
kuin henkäys sateen edellä, ei tavoita oikein ajatustakaan, sykähyttää
vain verta ja menee. Mutta jättää jonkun kielen soimaan, siitä sukeutuu
sävel, joka pyrkii jonnekin pois ja vie mielen mukanaan. Tätä
sielunsisäistä soitantoa vaalii valoisa yö, hilliten sitä kuin näkymätön
sordino...

Äskeinen sykähdys on jo aikoja sammunut. Tuon entisen, menneen kevätyön
soitanto kuuluu kaukaa sisämaan syvyydestä, jossa sen aihe kerran lie
tapahtunut ... ennen rikkimenoa...


(Nocturno)

Paisteinen päivä väsähtää, lähestyy lämmin ehtoo. Aurinko on joutunut
luoteeseen ja kasvoillaan tyydytyksen kajo katselee maanpintaa
kevätkesän lauantai-iltana. Sen katse viipyy teillä, joiden joka
käänteessä kulkijan silmälle avautuu uusi ala, hehkeä teos, jossa on
laajalti väriä: vaaleanvihreätä, kostean kellertävää ja niiden välissä
siellä täällä tummia revelmiä; peltojen sujuvat sarat, joissa
vastakylvetty siemen odottelee ensimmäistä vapauttavaa sadetta, ja
peltojen reunustoilla koivuja, joiden lehvistöissä herää huominen
sunnuntaisävy sitä myöten kuin päivä laskee ja valaistus tulee
hempeämmäksi. Ja mäessä sorjia haapoja, joiden lehdet vasta puhkeevat.
Niiden kesä on myöhäinen mutta voimakas ja vahvatuoksuinen kuin terveen
naisen.

Kun ilta ehtii, sulavat värit pehmeäksi joukkioksi, jonka seasta kuuluu
lintujen säveliä pesien tienoilta. Joku ihminen istuu tupansa portaalla,
näkee kuinka naapuri tulee kynnyksellensä, katselee äänetönnä tännepäin
ja vetää sitten ovensa kiinni. Se oli pieni tapaus keskellä illan
hartautta, niinkuin huokaus, jonka jälkeen rauha on vielä syvempi.
Portaillaistuja näkee kylän laidassa yksinäisen tuomipuun veden
vaiheilla, sen valkoinen kukkapaljous on laajentunut hämyssä ja se
näyttää pysyvän kohollaan yksityisten terttujensa varassa. Ihminen
siirtyy seisomaan piha-aidan nojalle, silmäilee siitä taivaanrantoja ja
kuuntelee käkeä, joka on niin kaukana, ettei sen ääni voita yön
yleissäveltä. Sitten hänkin sulkee ovensa, syö verkkaan illallisensa,
vähän päästä vetää akkunansa puoliverhot kiinni ja menee vuoteeseen.
Mutta sieltä hän pitkän aikaa ylimmistä ikkunaruuduista katselee
vaaleata yötaivasta ja kuulee vielä pari kellonlyöntiä ennenkuin nukkuu.

Kunnes koko tienoo on yön hartauden hallussa. Ainoastaan asumusten
ympärillä kertoo äskenjätettyjen saunojen lemu ihmisistä, jotka ovat
siirtyneet tuonne sisälle nukkumaan.

Akkunan kohdalla riippuu koivunritva, vehreä ja koskematon. Sitä
ympäröivä hienous melkein tuntuu ihossani, niinkuin hyvänlemuinen voide
kylvyn jälkeen. En pue vielä ylleni, oikaisen vuoteelle.

Mutta silloin sykähtää mieleeni muuan lämmittävä ajatus. Muistan että
kolmen tunnin matkan päässä täältä liikkuu ehkä nyt juuri eräällä
pihamaalla nuori tyttö, tuttuni lapsuudesta asti. Ehkä hän juuri nyt käy
halki pihamaan ja katselee pitkin tietä tännepäin, sillä lauantai-iltana
voi tulla joku kaukainen vieras myöhempäänkin. Hän ehkä salaa itseltään
odottaa jotakuta... Viime kesänä minä tulin kerran lauantai-iltana sinne
hänen kotiinsa ja muistan koko elämäni, kuinka kaunis hänen tukkansa
silloin oli. Vaikka aurinko oli jo alhaalla, niin hänen ruskeat
hiuksensa melkein säihkyivät sen säteissä, kun hän juoksi pitkin kujaa
ajaen edellään nuoria vasikoita. Ja kaula oli kaareutunut sitten viime
näkemän, huomasin sen, kun hän sieltä matkan päästä nyökkäsi minulle
puutarhaan.

Iloinen muistelma karkoittaa unen valoisalta kesävuoteelta. Tulee
lämmin, minä työnnän peiton syrjään ja annan ilman hyväillä jäseniäni.
Käki on tullut lähelle. Se kukkuu niin selvästi, että erotan sen äänen
soinnin. Tuokion päästä se lakkaa. Silloin kuuluu vain rastaan
monitaitteinen pakina.

... Kuinka kävikään sitten. Minä istuin toisten kanssa puolihämärässä
asuinkamarissa, jossa kaikki esineet näyttävät paikoillaan
vanhentuneilta, kotihengen asumilta. Hän tuli tervehtimään ja jäi
hetkeksi kuuntelemaan meidän puhettamme. Suvinen ehtoo oli. Hämärä
peitti silmien ilmeen, niin että oli helppo katsoa pitkään toinen
toistaan. Mutta vaikka suvi-yön valo on ohutta ja herkkää, voi se joskus
heijastua takaisin kahdesta silmästäkin, jos ne ovat suuret ja kauniit.
Voipa sattua, että joku juuri siinä valossa ensikerran huomaakin niiden
kauneuden ja katsoo niihin tarkemmin sitten kun tullaan pihamaalle,
valoisampaan.

Saunan jälkeen menivät vanhemmat levolle eivätkä enää pitäneet lukua
meistä nuorista. Ettemme olisi heitä häirinneet, siirryimme me
asumattomalle salinpuolelle, jonne minulle oli laitettu yösija.
Valvoimme kauan, kävimme telmien huoneesta huoneeseen, ajoimme takaa
toinen toistamme ja joskus juoksimme huomaamatta toistemme syliin.
Muistan siitä illasta selvimmin sen, että hänen hiuksiinsa oli jäänyt
hiukan haudotun vihdan tuoksua, ja että leikkiin hänen ja minun välille
myöhemmin tuli outo sävy. Se muuttui sanattomaksi kisailuksi, kun hän
kerran nauraen pakeni minua pieneen kulmahuoneeseen ja oikeni sinne
sohvalle. Se oli hänen seitsemästoista kesänsä, ja kävi ilmi, että hänen
nuoruutensa jo oli ummussaan, hankki kukkimaan. -- -- --

... Käen kukunta kuuluu taas kuin korvan juuresta ja rastaan laulu soi
lakkaamatta:

"Muistatko, silloin hän hankki kukkimaan, muistat-mar, muistat-mar.
Siit' on vuosi vierryt varttumista, yhtämit-taista, yhtämit-taista...
Kukkuu... Olisit äsken nähnyt, saunasta-palasi, saunasta-palasi. Niinpä
niin hän katseli. Kaunis ilta mitä-häh... Kukkuu. Mitäkö-varten,
mitäkö-varten. Pari-yötä kaunista-nukkuu kahdeksantoistiaana-herää,
kvi-rili rikkii. Hän nukkuu jo, paa-maata, paa-maata..."

Rastaan pakina on pelkkää veikistelyä, se tietää, ettei minun vielä
pitkään aikaan tule uni. Seinän takana pirtin puolella kello käy
tasaisin askelin. Hetken päästä se alkaa hyristä ja korista ja lyö
sarjan väriseviä vanhankellon lyöntejä, joista viimeinen aaltoillen
riutuu heilurin jutkahtelevaan astuntaan. Pirtistä kuuluu silloin
havahtuneita liikkeitä ja joku untuneen äännähdys, sitten hiljenee.
Kello vain käy ja rastas toimittaa, kunnes niihinkin korva tottuu, ja
koko ympäröivä maailma on yksi yhtenäinen valoisa suviyö.

Nousen vuoteelta ja menen akkunaan lynkäpäisilleni. Kylän raitilla näen
kaksi mustatakkista, leveähattuista miestä, jotka vinhasti astuvat
vieretysten keskikylälle päin. Suuren tuomen alla toinen pysähtyy,
tempaa tertun ja sovittaa hattuunsa, sitten ottaa muutamia juoksuaskelia
saavuttaakseen toisen. Heidän hahmonsa häviävät kylän huoneitten väliin.
Käki on lakannut kukkumasta ja rastaan laulu on painunut jonnekin kauas.
Tuntuu kytömaan käryä, ja kostea yöilma viillyttää kasvoja ja kaulaa.

Uni ei tule. Puen siis vaatteet ylleni ja istun paikoillani
ajattelematta mitään. Joskus hymähdän itsekseni omalle mielialalleni.
Ulkona yö yhä herkistyy, mutta minä en enää sitä huomaa, sen sävel on jo
vaiennut, tai soi se jossain syvyyksissä omalle itselleen. Minä olen
lemmestynyt ja uneton, mielessäni liikkuu jotain, joka ei tahdo sukeutua
selväksi ajatukseksi, ja minä huomaan kulmat kurtussa silmät sivuttain
kuuntelevani pirttikellon käyntiä, niinkuin sen äänestä vainuaisin
jotain, jota nyt juuri on hankkeissa.

Minä tiedän mitä teen. Ensi lauantaina menen hänen kotiinsa, silloin
saan kauniin illan ja sunnuntain. Tänne matkojen taakse aavistan, kuinka
hän nyt on ehtinyt täyteen kukoistukseensa. Näinä kauniina öinä tahdon
ajatella häntä usein, se lisää hänen kukkeutensa tuoksua siihen asti.
Nyt oikaisen makuulle vaatteet yllä, nukahdan vain hiukan herätäkseni
katselemaan aamua.

Mutta noin yksin ollen kevätkesän yönä palaa veressä kiihko, jonka tyyni
hillitseminen tekee vain vahvemmaksi. Siihen vuoteelle näkyy koivu ja
siinä on linnun pesä. Tuntiessani oman vereni kierron tajuan
voimakkaasti, kuinka mahla virtaa koivun rungossa, sen oksissa ja
lukemattomissa lehtisuonissa, ja kuinka lintujen ruumiinlämpö tekee
pitkää moninkertaista ihmetyötä pienissä munissa pitkin metsää. Ja
kosteaan ilmaan leviää kaikesta tästä näkymätön säteily: kesäyön henki.

Uni ei tule, sillä jossain tuttujen teitten takana valvoo vielä kaksi
silmää. Illalla hän vielä meni kotaan, oli haettava juotavaa yöksi.
Sieltä palattuaan hän muisti, että hänen oli pestävä valkea esiliinansa
huomiseksi, sillä tuntuu siltä kuin tulisi vieraita. Hän silittää sen
aikaisin aamulla. Ja niin hän hiljallensa kävelee heinäpientareita
myöten rantaan ja makaa siellä itsekseen tuuhean lehtiruohon seassa
pitkän aikaa, ennenkuin ryhtyy pesemään. Ja vaikkei hän ole yhtään
surullinen eikä tiedä mitään kaipaavansa, kiertyy lämmin kosteus
silmään. Palatessaan hän taittelee tuomenoksia ja vie ne salin kuistille
vaasiin. Löytää sieltä jonkun kirjan ja jää sitä silmäilemään ja
ajattelee siinä ohessa omia ajatuksiaan. Ikäänsä, kahdeksaatoista
vuotta...

Mutta talon emäntä, hänen äitinsä, on liikuskellut aitoilla päin ja
nousee nyt pihaan. Hän huomaa salinpuolen akkunassa tyttärensä pään ja
käskee häntä moittien makuulle, että saa ovet sulkea. Mutta tytär ei ole
kuulevinaan ja äiti menee pirtin kuistista sisään, vilkaisee mennessään
suven tyyntä maisemaa eikä enää ajattele tytärtään. Tytär lukee
kertomusta akkunaverho olan taakse työnnettynä, vain kasvot ja tukka
näkyvät läpi ruudun pihamaalle, jossa vaikenee ja hämärtyy. -- -- --

Taas kello naksahtaa, korahtaa ja lyö, mutta vain yhden kerran,
puolilyönnin. Vaistomaisesti, tiesi miksi, hiivin minä ovelle
kuuntelemaan. Lyönti aaltoilee hetken kuin itseänsä hilliten, sitten
kuuluu tasainen käynti ja kaksi vuorottelevaa hengitystä, isän ja äidin.
He ovat jo painuneet niin syviin uniin, ettei kellon ääni enää kanna
heidän kuultaviinsa.

Ulkona seisoo suviyö ja odottaa, ikäänkuin malttamattomana katsoo
minuun, enkö jo tule. Ja yhtään mitään ajattelematta otan minä lakin
päähäni, sukat kengät käteeni ja kapuan varovasti ikkunasta ulos. Kohta
olen maantiellä, joka taholta suviyön hengen ympäröimänä, se kulkee
rinnallani toimittaen, niinkuin ystävä, joka on saanut minut taipumaan.
Mennään sinne täksi yöksi hänen läheisyyteensä! Hän on entisellään,
kauniimpi vain. Aamulla hän tulee luokse pyhä-valossa...

Hymisten jotain olematonta yhäti muuntelevaa säveltä astun pitkin
maantien syrjää, joka voimakkain kääntein etenee toisia tienoita kohden.
Pienten pirttien leveissä akkunoissa nukkuu vaaleat verhot, mutta
kukkivan kuusenlatvan yli näkyy jossain syvällä tummaa tyyntä vettä.
Suvi-yön henki on hävinnyt seurastani, olen yksin -- koko maailmassa.
Mieli liikkuu kaihon ja onnen vaiheilla, en mieti kuka olen, mistä ja
minne kuljen. Näen lähteen, kumarrun juomaan kylmää vierasta vettä,
vaikken ole janoinen. Käyn oikotietä ja näen metsässä pienen kedon,
jolle oikaisen, vaikken ole väsynyt. Otsa päin kosteata ruohoa tajuan
koko suunnattoman Maan, niinkuin olisin avaruudesta sitä tähän pintaan
asti lähestynyt.

Korpikuusi katsoo minua ja minä sitä! Katsomme kuin kaksi metsän elävää,
jotka odottamatta kohtaavat toisensa. Metsä, metsä, mitä sanot? Tiedän,
sinun takanasi siellä on muuan olento. En ole yksin, lähden sitä
ottamaan...

       *       *       *       *       *

Yö on yli puolen, kun saavun eräälle pihamaalle. Se on monen matkan
päässä sieltä mistä lähdin, noitten metsänlatvojen takaa. Pihalla on oma
kyläinen sävynsä, minulle toki tuttu ja viihtyisä. Lämmin yhä on, mutta
keskitaivas on mennyt vahvaan pilveen, ainoastaan pohjoisella rannalla
on pitkä kirkas aukeama, jota vastaan rakennusten nurkat piirtyvät. Näen
kuistin, jolta ihmiset illalla ovat siirtyneet sisälle nukkumaan, ja
mustat akkunat, joiden takaa valkeat verhot hohtavat kuin hennot haamut.
Nukkuvan talon ympärillä lämmin ilma hengähtelee niinkuin siinä jotain
olisi tekeillä salaa ihmisiltä, joiden uni on sikeimmillään. Nyt se jo
tapahtuu. Tunnen, kuinka muutamia suuria pisareita putoo päälleni, niitä
tulee yhä useampia, ja pitkin maanpintaa käy hiljainen humu, joka paisuu
tasaisesti. Se on raukean antaumuksen kohahdus nuoresta ruohosta ja
äsken kylvetyiltä toukomailta.

Nousen portaille ja koetan varovasti ovea. Se on lukossa. Mutta minä
tunnen melkein tyydytystä siitä, etten päässyt sisään, istahdan
rappuselle ja ajattelen, että siinä seinän takana makaa ihmisiä. Olen
näkevinäni, kuinka heidän rintansa nousee ja laskee, kun he hengittävät.
He näkevät pitkää tasaista unta ja saavat vasta aamulla kuulla, että
yöllä on ollut kaunis sade ja että vieras on oleskellut heidän
rappusillaan.

Istun siinä pitkät hetket, miettimättä mitään. Ehkä liikkuu tietämättäni
mielessäni kuvia monista onnen hetkistä, joita alkava kesä on tuopa. Tai
ehkä se on sade, joka niistä pakisee. Yksinänikään en ole apea, en aio
kolkuttaa, sillä tallin ylisiltä tiedän löytäväni mieluisan yösijan
siksi kunnes sunnuntaiaamu valkenee ja ihmisiä ilmestyy pihamaalle.

Vähänpäästä nousen ja kävelen sateessa avopäin kartanolla. Katselen
salinpuolen tuttuja akkunoita, joiden takana minä joskus olen liikkunut
lauantai-iltana saunan jälkeen yhdessä muutamien nuorten kanssa, jotka
tällä hetkellä nukkuvat jossain tämän talon seinien sisällä. Menen
pääoven eteen ja näen, että kuistinviereisessä akkunassa on
kiinnivedetyt puoliverhot. Niistä näen selvästi, että niiden takana joku
nukkuva hengittää, joku pää lepää pieluksella. Tai ehkä hän juuri tällä
hetkellä kääntyy vuoteessaan, puolivalveilla sipaisee hiussuortuvan
silmiltään, vetää syvään henkeään ja nukkuu taas, kuultuaan että ulkona
sataa.

Villi aavistus valahtaa olentooni. Tartun ripaan ja vedän, lautainen ovi
narahtaa liitoksissaan, niin että ääni kuuluu keskellä yötä. Palaan
takaisin katsomaan. Ilmassa käy sata kuiskausta sateen välinpitämättömän
ropinan ohella. Verhot ovat heränneet, vaikkeivät vielä liiku. Mutta ne
liikkuvat nyt... Näkymätön käsi levittää niiden välistä mustaa rakoa,
pitää sitä hetken, antaa painua kiinni. Sitten taas hetkinen sateen
välinpitämätöntä puhelua, joka ikäänkuin pistäytyy tajuntaani ja poistuu
taas. Kuulen kuinka ovia avataan, ensin ylemmät, sitten muutaman pehmeän
askeleen jälkeen alemmat. Hän seisoo hämärässä oven aukeamassa saali
hartioilla. Menen luo, näen tuttujen silmien kiillon ja kasvojen ilmeen,
joka on puoleksi naurua puoleksi hymyä. Vaikkemme ole vuoteen tavanneet,
emme puhu mitään. Hän pitää ovea kunnes minä olen päässyt hänen
ohitsensa sisälle. Hänen vartalonsa notkahtaa hiukan, kun hän ojentaa
minulle kätensä, ja hänen ruumiistaan lähtee nukkuneen lämmin tuoksu.
Minä menen edellä sisään pieneen kamariin, jossa on tuomenkukkia
pöydällä ja miltei pimeä, tuollainen juhlallinen hämärä, joka
kirkkaimpana vuodenaikana laskeutuu talon tanhualle ja huoneisiin, kun
kauan hankkinut sade lopulta puhkeaa. Istahdan vuoteen reunalle, josta
joku on noussut niin äsken, että se vielä tuntuu lämpöiseltä käteen. --
Hän jäi sulkemaan ulko-ovia, nyt hän kai lähestyy. Huoneen lämpö odottaa
häntä. -- -- --

Mutta ulkoa kuului yhä sateen humu, sen erotti sisälle asti. Ja jos se
äsken oli ollut välinpitämätöntä puhelua, ikäänkuin malttamattoman
nuoren ruohon kiusoittelua, oli se nyt omaan oloonsa jäätyään muuttunut
intohimoiseksi kuiskaamiseksi. Ihanaa väkivaltaa tehden valuivat pisarat
kymmenien tuhansien umpujen yli, ravistelivat niitä koko yön,
tunkeutuivat niiden hennoimpiin solukkoihin virkistäen ja paisuttaen.
Tämän kaiken kuuli selvästi sisälle. Ja tätä hurjaa menoa kesti siihen
asti, kunnes aurinko nousi ja rupesi järjestämään kaunista
sunnuntaiaamua herääville ihmisille. Silloin kaikki ummut, jotka eivät
ennen olleet tällaista temmellystä kokeneet, kiiruhtivat aukenemaan,
herkät heteet ja ujot emit olivat kohta levällään, ja niiden kylläisyys
virtasi ilmi vahvana tuoksuna.

Auringonsäteet tapasivat niiden lehdiltä vielä vesipisaroita, kuin
kirkkaita kyyneleitä. Ne olivat varmaan pulpahtaneet esille itse
kukkasista sillä hetkellä, jolloin puhkeamisen onni väkevästi värähytti
niiden nuorta ruumista. Ja niin ne kävivät poutaista kesää kohti kätkien
kukin pikku sielunsa syvyyteen ne uudet elämykset, joita tuo pohjaltaan
hyvä luontoemo näin yö yöltä antoi heidän kunkin itsekseen kokea.


(Finaali)

Olen kirjoittanut eräästä kevätkesän yöstä, joka joskus lienee ollut.
Sitä tehdessäni olen unohtanut vieressäni seisovan nykyhetken, tämän
toukokuun yön, joka illalla alkaessaan herätti mielessäni soitannon
entisyydelle. Se on sill'aikaa jättänyt minut, ilma on kalvennut ja kun
menen akkunaan, erotan puiston pohjalta hiekan ja vaahteran keltaisen
kukkapilven, jonka aukeamista hohtaa musta runko. On jo hyvin näköisää,
ei kannata enää lähteä kadulle, sieltä paistaa vain tyhjä kivitys hiukan
punertaen aamun säteissä.

Mutta siitä punerruksesta huomaan vähitellen, että on tulossa
sunnuntaiaamu. Kuinka hienotunteinen olet sinä elämänkulun johdattaja?
Et tahdo minun heräävän tyhjyyteen Nocturnon sävelten vaiettua, vaan
näytät näin tilaisuuden sattuessa jälleen pienessä suurta, annat
sunnuntaiaamun syvimmän rauhan kohottaa mieleni alkuperäisimpään
hartauteen, josta kaikki tämä maallinen näkyy niin pienenä, että se
kokonaisuudessaan herättää lämmintä myötätuntoa.

Enkä minä silleen tunne onnea enkä onnettomuutta. Vielä jatkuu se
häiritsemätön hetki, jona tajuan elämän, olemassaolon kulumattoman
ikuisuuden. Ajatuksessani sanon tämän sen-iltaisen pienen neidin
korvaan, kun hän siellä alhaalla nukkuu ensimmäisen sunnuntaisäteen
kohtaamana. Olen näkevinäni kuinka hän unessaan hymyillen nyökkää.

Mutta kummallista on, etten saa tähän hartauteen nostetuksi niitä maita,
joilla elin Nocturnon. Jos lähetän sinne mielikuvituksen niitä
noutamaan, ei se enää saa niistä otetta. Tämän nyt nousseen
sunnuntaiauringon säteet ovat näin pian poistaneet niistä sen
tenhovärin, johon muistelma ne vielä äsken kietoi.



Piika


1.

Toisena pääsiäispäivänä oli Sanni, Liutun talon karjapiika ja ainoa
naispuolinen palkollinen, päivälliseltä päästyään vapaa iltakarjaan
asti. Autettuaan Elliä, talon kuusitoistavuotiasta tytärtä astioitten
pesussa pakarissa hän tuli suureen siistiin pirttiin, jossa seinäkello
yksin käydä jutkautteli, ja paikoillaan uinailleet esineet näyttivät
tärähtävän ovea avatessa, aivan kuin ne olisi tavattu luvattomia
miettimästä. Sanni kiersi kylläisin askelin uunin editse pirtin
karsinanurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja jäi sinne ikkunanpieleen
seisomaan, sivuttain ulos.

Se ikkunalauta oli kokonaan hänen hallussaan. Yhdessä pielessä oli
päällekkäin katkismus ja virsikirja, sitten oli nelikulmainen peili,
jonka lasi kyllä oli halki, mutta kappaleet pysyivät hyvin paikoillaan
kehyksissä. Vielä oli pari punertavaa hiusneulaa ja kampa sekä ohilaudan
välissä kahtia taitettu joulusanoma. Kaikki tämä ynnä oma tolppasänky,
sen kohdalla seinässä riippuvat vaatekappaleet ja sen alla lystikkääseen
asentoon jäänyt kenkäpari muodostivat varsin kodikkaan kohdan, johon
päästyään vapaana hetkenä tunsi olevansa kuin kotonaan ikään, saattoi
näin katsella ulos ikkunasta ja vaikkapa hyräillä.

Mutta nyt Sanni, hetken sulattelevaa maailmaa ikkunasta katseltuaan,
rupesi sukimaan hiuksiansa ja teki sen niin vähin äänin, että jos joku
olisi ovesta tullut, niin olisi luullut sanoneensa päivää tyhjälle
pirtille. Ilmassa vallitsi vahva pyhäiltapäivän sävy, joka omituisesti
sumensi joutilaita aisteja ja ajatuksia. Hyväntahtoinen auringonvalo oli
kuin äänetöntä veisuuta, joka vielä hyräilynkajona soi äsken kirkosta
palanneen tyvenessä mielessä. Tuo väreily nousi varmaan niistä pienen
pienistä jo'ista, joita kaikkialla juosta jylitti tummenneitten teitten
keskiuomissa, niinkuin mutkikkaita, haarovia suonia. Niiden unelias
lirinä ja heijastelu täytti ulkoilman ja sädehti sieltä päivän mukana
pirttiinkin, jossa joskus vain kuului kamman kahahtava sipaisu ruskeassa
hiuspehkossa.

Kierrettyään suortuvansa nutturalle Sanni haukotteli, sivusi käsin
kupeitaan ja silmäsi vartaloaan. Kahden juhlapäivän raukea levollisuus
alkoi taas miellyttävästi painostaa, hän kallistui kuin huomaamattaan
sängylle, asettui seinään päin puoleksi suulleen puoleksi kyljelleen ja
tunsi verissään tuon leudon iltapäivän paistelun. Pyhäröijy kiristi
hiukan makuulla ollessa, hän avasi sen rinnan kohdalta, jolloin vahva
valkoinen paita painautui esiin hauskoissa poimuissa... Ja siinä ne
suoltuivat taas ajatukset niin somina, puolihämärinä tunnelmina, mieli
antautui kuin hyräillen, yksinollen, katselemaan omia asioitaan,
herkutteli kuvilla, joita tuntui virtaavan täyteläisistä jäsenistä
sulkeutuviin silmäluomiin. Niitä kuvia tuli yhä enemmän kutsumatta,
lupaa kysymättä, ja ne lisäsivät tullessaan raukeuden suloa.
Puoliunissaan hän silitti läheistä seinänrakoa ja antautui nyt, niinkuin
jo monena pyhäiltana näin sängyllä maatessaan, tuolle mielialalleen.

Se oli tänä kevännä ilmestynyt Sannin ajatuksiin ja useimmiten se tuli
juuri näin pyhäiltapäivää makaillessa, niinkuin synnillisyydellään
pyhäistä hartautta uhmaten. Sannista tuntui, että hän nyt vasta on
tulossa aikaihmiseksi, oikeaksi piiaksi, jolla näinikään on oma
sänkynsä, omat asiansa. Kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun hänellä
jo oli toisella vuodella oleva lapsi, jota hän tosiaan nyt vasta huomasi
ruvenneensa ajattelemaan. Ja hän rupesi samalla kuin itseään ujostellen
tuntemaan onnea siitä, että hänellä oli se poika, kun hänen ei tarvinnut
pitää sitä vierellään, vaan sai näin vapaana tyttönä maata sängyssään
väljässä pirtissä. Salaista riemua kätkien hän sitten silmät kiinni
piteli rintaansa ja päästi sen nyt kerrankin valloilleen: -- Antaa pojan
kasvaa siellä muorinsa tykönä töllikulmalla, minä menen kylälle, minä
menen...

Kellon käynti oli hävinnyt korvista ja muuttunut epämääräiseksi
aaltoiluksi. Pirtti ympärillä vaikeni myös yhä hiljaisemmaksi ja siirtyi
lopulta vallan pois hänen tietoisuudestaan. Mieli kurkotti kauemmas,
hämäriin kylän nurkkiin, tuoksuviin hakoihin ja navetanparvien
olkikasoihin. Lopulta se jo leijaili siellä kokonaan, jätettyään vankan
ruumiin suu rakosella, selkä kireällä hengittelemään tuohon
karsinasänkyyn villaisten pyhävaatteiden ja terveen ihon lemutessa...

Oli jo hämärä, kun Sanni äkkiä heräsi, käännähti sängyssään ja suutaan
maiskuttaen haparoi viereensä. Häntä rupesi puoliunisenakin melkein
naurattamaan, kun hän huomasi missä oli, näki hämyssä tutut ikkunaruudut
ja niiden takana tutun kappaleen iltataivasta. Olipa se somaa, kun se
siinä väänsi ja painiskeli niin että vieläkin veriä hurmasi, kunnes
häneen yht'äkkiä jysähti jotain, hän vääntäytyi irti ja huusi: ei-ei ja
heräsi.

Sanni haukotteli ohueen, sipasi kädellä kasvojaan ja yritti nukahtaa
uudelleen kuvitellen sitä äskeistä. Mutta sepä ei enää tullut. Ne
päivälliset mietteet vain soutelivat mielessä, ikään kuin unesta
vahvistuneina ja levittivät jäseniin hykerryttävän tyydytyksen tunnetta.
Ohhoh sentään, kun sitä on piika -- --

Juuri kun Sanni aikoi nousta, hän kuuli kuinka kahdet askeleet
lähestyivät pirttiä nopeasti, niinkuin jotain etsimään. Ne pysähtyivät
heti ovensuuhun ja pojan ääni sanoi: no, koetetaas nyt. Se oli
lyseolainen, talon vieras, ja toinen oli Elli. He lähtivät tanssimaan ja
lyseolainen hymisi hengästyneesti jotain säveltä. Ne pysähtelivät ja
lähtivät taas, huomaamatta Sannia hämärässä. Lopulta ne pysähtyivät
keskelle lattiaa, olivat siinä hetken ja lyseolainen sanoi liikutetulla
äänellä: "et sinä mitään osaa". Ja vähän päästä, Ellin nauraa
hykerrellessä, melkein kuiskasi: "et mitään sinä osaa -- vai osaatko
sinä". Nyt ne harppaavin askelin lähestyivät Sannin sänkyä ja samassa
vauhdissa käsi kaulalla istahtivat hänen päällensä. Tämä huvitti
lyseolaista tavattomasti, hän kaatui sänkyyn, veti Ellin perässään ja
rupesi siinä mylläkässä pusertelemaan Sannia pitkin ruumista ja
kiivaasti halaamaan. Elli tunki päätänsä heidän väliinsä ja halasi
molempia. Kun he hetkeksi pysähtyivät monimutkaisiin asentoihinsa, sanoi
Elli: "Etkö sinä Sanni navettaan lähde, äiti meni jo."

Silloin Sanni selvittelihen ylös sängystä, väänsi kiskotellen upeaa
ruumistaan ja saatuaan röijynsä nappiin laittautui navettakuntoon.
Mielessä väikkyi vielä unen jälkiä ja paikoissa tuntui sen pojan
äskeinen rutistelu, kun hän laskeutui navettapihalle huulillaan
piirilaulun hyräily. Hiukan epämukainen täysikuu oli ilmestynyt
taivaalle hänen nukkuessaan, se nousi kylästä päin ikäänkuin
piileskellen ja näytti viittaavan Sannille, niinkuin joku tuttu poika
pielen takaa...

Suloinen uhkamieli, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut, sai
haltuunsa sielun ja ruumiin. Karjalta päästyään hän menee Kivelään
ottamaan Alinaa kanssansa.

Hän painui sisään navetan ovesta. Kuin salaisia aikeita kätkien
viihtyivät tanhuat ja taivaanrannat alkavan kuutamon vaisussa valossa.


2.

Sannin lankeemus oli tapahtunut suunnilleen kaksi vuotta sitten, juuri
näin pääsiäisen aikaan, joka silloin tosin oli hiukan ylempänä
kevättalvella. Hänen sulhasensa oli ollut tuollainen ylioppilas, joita
silloin tällöin pistäytyy maaseudulle pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi.
Sannilla ei ollut vieläkään oikein selvillä kuka hän oli, mistä oli
tullut ja minne sittemmin mennyt. Samoin oli itse tapaus muuttunut
puolittain unelmaksi hänen ajatuksissaan. Poika, jonka hän senjälkeen
sai, oli vallan eri asia, jonkinlainen paha sattuma hänen tiellään,
onnettomuus, joka oli otettava olleiden onnenhetkien vastapainoksi. Kun
hän joskus muisteli niitä hetkiä, jotka oli viettänyt ylioppilaan
kanssa, ei poika koskaan tullut hänen mieleensä. Tai jos se lopulta
tuli, havahtui hän unelmistaan ja ryhtyi kiivaammin työhönsä...

Kaikki oli tapahtunut yhtenä iltana.

Hän oli tullut taloon hämärissä, kun kelmeä pääsiäiskuu kurkisti navetan
päitse koivuviidan takaa, ja nuoskea maa kahertui iltaviileässä.
Villaliina päässä ja kalossit jalassa hän oleskeli pakarissa, kunnes
talon tytöt ehtivät töistään ja he menivät keinulle. Silloin tuli sinne
ylioppilaskin, seisoi sorjana valkoinen villapaita yllään heiluvan
keinun vieressä ja katseli hämärän suojassa häntä, Sannia. Sitten se
pysäytti keinun ja pyysi päästä hänen viereensä istumaan niin
ystävällisesti, ettei Sanni ollut sellaista ikinä kuullut nuoren miehen
suusta. Mutta päästyään keinuun ei ylioppilas enää puhunut Sannille
sanaakaan, vaan alkoi ilakoida ja potkia tyttöjen kanssa, jotka istuivat
vastakkaisella laudalla. Mutta mitä hartaammin se tätä teki, sitä
selvemmin tunsi Sanni, kuinka käsivarsi painoi hänen hartioitaan ja
vahva rinnansivu lämmitti hänen rintaansa...

Kuu nousi silloin suurena ja äänettömänä, mutta aavistellen ja
enteillen, kuin joku lähestyvä onnen hetki. Keinujat hukkuivat hämärään
tummien hakojen keskeen, mutta heleässä ilmassa kuului kauas keinun
narske ja puheen helinä, osui jonkun yksinäisen korvaan, joka oli
viehättynyt sitä kuuntelemaan. Kuin ajan kulua mitaten putosi räystäältä
silloin tällöin pisara, joka maahan tultuaan hyytyi...

Keinujain sopu oli hyvin ehjä ja he päättivät lähteä kylään tanssimaan.
Ylioppilas hyppäsi keinusta, veti Sannin mukanaan ja unohtaen ottaa
käsivartensa pois hänen vyötäisiltään kysyi talon tytöltä: "Mentiinkö
heti, vai mitä?" Mentiin...

Oli jo myöhäinen, kylän talot ja töllikulmien asumukset asettuivat
nukkumaan. Mutta ne eivät kaivanneet nuoriansa kauniina pyhäehtoona.

... Kuu oli siihen aikaan täysimmillään ja paistoi vielä
aamupuolellakin, kun ylioppilas saatteli Sannia kotiin. Ilman lämpö oli
myös pysynyt muuttumatta koko yön, kaikki seisoi lempeästi paikallaan,
katsellen ja kuunnellen, kuinka aina pitkän hetken päästä putosi pisara
räystäältä ja hyytyi heti maahan tultuaan.

Sannista oli kuin hän olisi tuntenut ylioppilaan jo kauan, jostain
lapsuutensa tuolta puolen, sanattomista menneisyyksistä. He vain eivät
olleet ennen yhtyneet kuin tänä iltana, kun ylioppilas oli tanssin
aikana vienyt hänet potkukelkalla kauas maantielle ja siellä suudellut.
Eivätkä he nytkään mitään puhuneet, mitä ihmettä he olisivatkaan
toisilleen sanoneet. Se olisi ollut kuin yksin ääneen puhelemista
kuutamossa, hullua.

Matka sujui hitaasti sen tähden, ettei Sanni malttanut irroittaa
käsivarttansa ylioppilaan vartalon ympäriltä. Tavantakaa ylioppilas
sitäpaitsi pysähtyi ja tahtoi suudella, ja siinä kului aina pitkä aika.
Niin että kello varmaan oli jo kaksi, kun he tulivat Sannin kototöllin
pihalle.

Sannilla ei tähän asti ollut ollut mitään oikeata sulhasta. Hän oli
hyvien vanhempien lapsena hiukan hiljaisena luonnoltaan kasvanut täyteen
ihmiseen, saanut vahvan kauniin vartalon ja muuttanut nukkumaan pieneen
kamariin pihan toiselle puolelle. Eivätkä vanhemmat vartioineet häntä
vähääkään, vaan soivat mielellään hänen pyhäiltaisin lähtevän hiukan
kylälle. Mutta näistä eduista huolimatta odottivat naapurit turhaan,
että hän saisi jonkun seuralaisen. Ei kukaan nuori mies ollut vielä
käynyt hänen ovensa takana.

Mutta vaikka se nyt Sannille tapahtui ensi kerran, ei hänestä siinä
ollut mitään outoa eikä peloittavaa. Tuskin hän olisi säikähtänyt, jos
isä olisi sattunut ulos tulemaan. Hän kysyi piloillaan ylioppilaalta:
"Arvaas missä asun?" Tämä sattui arvaamaan paikalle, ja silloin Sanni
otti avaimen, avasi oven ja he menivät sisälle.

Kaikki mitä tapahtui, tuntui Sannista siltä, kuin hän juuri tällaista
olisi odottanut niin kauan kuin saattoi muistaa. Niinkuin keväinen
ruohonoraskin jotain odottaa, sadetta, jota ei ole vielä ikänä tuntenut.
Tosin hän joskus vastusteli, mutta ei ollenkaan estääkseen. Se tuntui
vain muuten niin veriä hurmaavan...

Tällä tavoin tapahtui aikoinaan Sannin lankeemus. Ylioppilasta hän ei
sen jälkeen tavannut, sai kyllä myöhemmin sivumennen tietää hänen
nimensä. Eikä hänellä ollut ylioppilaalta muuta muistoesinettäkään kuin
kymmenenmarkan kultaraha, jonka tämä lähtiessään oli antanut. Niin, ja
sittemmin poika. -- -- --

Niiden tanssien jälkeen ei Sanni käynyt missään huveissa eikä yöjalassa.
Ensimmäiset viikot ylioppilaan lähdettyä hän eli oudon ihmeellisessä
huumeessaan, muistuttaen koko olemukseltaan tuollaista vienoa naista,
joka jostain syystä äkkiä on tullut uskonnolliseksi. Huomattuaan sitten
(oikeastaan hänen äitinsä sen huomasi), mitä oli tulossa, ei hän enää
voinut eikä halunnutkaan minnekään. Hän pysytteli kotona joulun
tienoille ja lähti sitten, jätettyään syntyneen pojan äitinsä hoivaan,
Liutulle palvelukseen. Se oli pieni yksinäinen talo, hyvä
palveluspaikka, varsin sopiva hänenlaiselleen. Senjälkeen hän oli käynyt
vain muutaman kerran kotonaan tuomassa rahoja pojan elatukseksi ja
joskus Alinan tykönä.

Niin hän sen talven ja koko seuraavan suven pysyi tyynenä
hiljaisuudessa. Pienen talon tasainen elämä ei häirinnyt hänen mieltään,
joka tuon valtavan tapauksen jälkeen oli painunut rauhalliseen uneen. Ja
kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä eteni ympäröivä maailma hiljaa
kauemmas hänestä, käänsi katseensa johonkin poispäin. Hän itse ei
kaivannut ketään, ei odottanut eikä toivonut mitään mennessään
ruohottunutta metsätietä karjaa noutamaan. Ehkä hän hiukan ihmetteli,
kuinka kesäinen lehto oli muuttunut. Mikä siinä oli, sitä hän ei
ymmärtänyt, mutta ei se ollut entisellään. Raukea silmä ei huomannut
tuota poiskääntynyttä katsetta...

Mutta sitten tuli syksy, illat pimenivät tai näyttivät kuunvalossa
aavemaisilta. Arvatenkin alkoi tämä häntä häiritä, sillä nyt tuntui
hänestä joskus illalla maata mentyä siltä, kuin olisi hän nukkunut koko
päivän ja nyt vasta herännyt tällaiseen autioon iltaan. Hän ei koskaan
ennen muistanut tällaisia iltoja olleen. Hänet valtasi lievä ikävän
tunne, hän saattoi maata silmät auki joskus parikin tuntia, ja vaikkei
ollut mitään erityistä ajatellut, huomasi hän, että pielus oli kostea,
hän oli itkenyt. Se oli kummallista, sillä ei hän tiennyt mitään
kaipaavansa hyvässä palveluspaikassa. Eikä hän sitä isoa asiaansa ollut
miettinyt, eikä se sitäpaitsi mitään kyynelmieltä koskaan herättänyt.
Mutta tämä nyt vaivasi häntä yhä useammin. Joskus hän aikoi puhua siitä
Alinallekin, mutta tunsi samassa, ettei sellaista sopinut -- --

Kunnes satoi lumen, ja Sanni huomaamattaan nukahti taas vanhaan
rauhaansa. -- --

Mutta kun ihmiset jo olivat talveen tottuneet, helähti kevät maailmaan.
Hanget laskeutuivat kurttuihin, niiden keskeltä piipotti lämmenneitä
korsia ja koivunkyljissä ja seipäissä vipasi kuivunutta lehua muuten
näkymättömän tuulen hengessä. Sannista tuntui taaskin niinkuin olisi
unesta herännyt, mutta se tunne ei enää tullut illalla sängyssä, vaan
keskellä aamupäivää hakoja navettaan ajaessa. Ne kun tuoksuivat niin
lämpöisiltä, ja kahleitaan solistelevien lehmien muhahteleva syönti
kuului avoimista ovista siniseen maailmaan, jossa suli ja tipahteli. Hän
huomasi hyräilleensä ja puhelleensa Ellin kanssa, joka navetan perällä
ruokki pientä karjaa, lampaita ja vasikoita. Pidentynyt päivä kului
liukkain askelin, ja illalla sänkyyn päästyä ei uni taaskaan tullut.
Mutta nyt oli valvominen iloista, ja jos silmä joskus kostui, niin
tuntuivat kyynelet tulevan sieltä sisältä, jossa ihan selvästi suli
jotain. Tasainen tyttöaika ja tämä viimeinen häipyi taakse, hän tunsi
arastellen nousevansa jonnekin, josta uusia maailmoja ja asioita näkyi.
Alkava uni toi ne lähemmäksi ja kehitti monta kuvaa, joiden muisto teki
katseen ujoksi vielä päivälläkin. Iltaisin hän kiirehti töitään,
ehtiäkseen Kivelään, haki Alinan ulos, ja he kävelivät pitkät ajat
käsikoukussa rupatellen maantiellä.

Mitä pitemmälle kevät näin ehti, sitä voimakkaammin tämä uusi mieliala
otti hänet haltuunsa. Se tuntui jo ruumiissakin, sitä pakotti ja
ahdisti, niin että hänen usein täytyi vääntää vartaloaan, jonka
muotoihin hän nyt ensikerran kiinnitti huomiotaan. Ja niitä
silmäillessään tuli hän hymyillen ajatelleeksi, millaiset ne olivat
ennen pikkutyttönä... Kun pyhäiltapäivä tuli, veti häntä sänkyyn kuin
jokin vastustamaton vietti, ja hänestä tuntui sinne oikaistessan, niin
kuin olisi omin tahdoin mennyt miehen viereen. Hänen hiljaiseen hiukan
ylpeään mieleensä, joka sattuneista tapauksista huolimatta oli näihin
asti säilynyt sellaisena, jommoiseksi se kotitöllin armailla tanhuvilla
oli muodostunut, sinne virtasi nyt kuin kohisten aikaihmisten
ajatussarjoja, jotka rikkoivat tasapainon ja hivelivät... Hänhän on
piika, punakka ja vahva, parhaillaan. Ketä varten hän täällä muurin
takana pyhäöitänsä lojui poraillen ja tyhjää syliänsä pusertaen? Eikö se
ollut hänen asiansa? Jos tulee, tulkoon...

Tällaisia saattoi Sanni hautoa, vaikkei kukaan olisikaan sellaista
uskonut noista kasvoista ja silmistä, nähdessään hänen liikkuvan
askareillaan noina heleinä kevätpäivinä, joiden kirkkautta hänen
olentonsa päältä katsoen niin vienosti näytti heijastelevan.

Kunnes hän nyt huhtikuun loppupuolella, toisena pääsiäispäivänä päätti
illalla lähteä. Kuten sanottu, hän ei ollut käynyt missään huveissa
kahteen vuoteen.


3.

Siitä syystä olikin Sanni nyt Alinan kanssa tanssipaikkaa lähestyessään
viehättävässä jännityksessä. Silmissä oli kiiltoa ja puhuessaan
joutavistakin asioista hän nauraa hyritti usein.

Mutta kun tuli näkyviin tanssitalon pääty, sen saman jossa silloinkin
tanssittiin, kävi hänen mielensä äkkiä autioksi. Tuntui siltä kuin hänen
rakkaasta seurasta, kesken iloisia aikeita olisi täytynyt jäädä ikävälle
paikkakunnalle, jossa seinät ja portinpieletkin ovat tylyjä. Alinakin
tuntui siinä hänen vierellään vieraalta ihmiseltä, jonka kanssa on
pakosta joutunut yhtä tietä kulkemaan. Ihmeellinen mielijohde: tällä
hetkellä hän olisi halunnut istua kotitöllissä pienessä kamarissaan.

Mutta he olivat jo kylän raitilla ja siihen kuului pelin ääni
ikkunoista, joissa epätasainen tuli väikkyi. Ovesta syöksähti pihalle
mies näkymättömän naurunpuuskan survaisemana, katkelma valoa ja puheen
kohua tulvahti hänen mukanaan, ja rappusista tuli samassa ulos vielä
yksi mies avopäin ja kaksi naureskelevaa naista. Soi ja hurisi. Siinä
oli siis taas Sannikin tanssissa...

-- Kivelän Alina, kuului toinen naisista supisevan.

-- Niin ja Liutun Sanni. Eipä nyt vielä mitä... No voi herrajesta
sentään... Molemmat naiset tulivat luo ja molemmat nuoret miehet
seurasivat perässä tempovin liikkein. -- Likat, likat, sisälle vaan
kiiruusti, menee hyvät valssit hukkaan. -- He menivät. Toinen naisista
vei Sannia kädestä, kyseli, kuiskaili ja nauroi.

Sisälläkään ei Sanni ensin viihtynyt. Aivan niinkuin suvella siellä
lehtotiellä, tuntui täälläkin olevan jotain outoa entisestään, vaikkei
häntä kukaan erityisesti huomannut ja kaikki muuten oli tavallisellaan.
Oli väliaika, soittaja peränurkassa viritteli peliään, ja ovensuussa
nuorukaiset kisailivat istumapaikoista. Sanni seisoi Alinan kanssa uunin
edessä tyttölaumassa, joka tanssin alettua hitaasti harveni, sitä myöten
kuin lattialle ilmestyi kieppuvia vakavannäköisiä pareja. Kankeammat
pojat ottivat askeleensa pahasti poukkien, mutta talollisten pojat ja
ne, jotka olivat maailmalla kulkeneet, väänsivät polkankin niin
sievästi, ettei pääkään vavahtanut sivulle päin. Ne tiesivät, kuinka
tanssitaan, ja niiden kasvoista näki, että ne tunsivat päällään
katselijain silmäykset.

Mutta silloin raivautui ovensuusta esille kaksi jylhännäköistä
karvalakkipäätä, laskivat kämmenet toistensa olkapäälle ja lähtivät
pyörimään niin tasaisen kauniisti, ettei yksikään muu pari. He selvästi
näyttelivät tanssiaan, syvä tarkkaavaisuus asui heidän kasvoillaan,
sillä nyt katselivat kaikki heitä. Ja monen mielestä olikin myönnettävä,
että se työ siltä parilta sujui... Kaksi yhdenmittaista piikaa meni myös
aina yhdessä kaikki tanssit. Väliajatkin he seisoivat käsikädessä mitään
puhumatta -- --

Valo taisi nyt olla himmeämpi, mutta kyllä Sannista silloin toissa
pääsiäisenä täällä oli paljon kirkkaampaa. Kun he silloin tulivat
sisälle, välkehti kaikkialla, pirtin ilmassa ja penkeillä istuvien
ihmisten silmissä. Niinkuin kaikki olisivat vain sattumalta saaneet
iloisen ajatuksen lähteä tanssiin. Ei se silloin ollut näin totista.
Eihän täällä nyt jutellut muu kuin pelin ääni, ja sekin vain jotain
vanhoja asioita. Pisaroista, joita silloin tällöin tipahtaa nuoskeaan
maahan, kun kuu paistaa... -- -- --

Siinä seisoi Liutun Sanni. Hänen iloinen uhmamielensä oli hävinnyt
soiton virtaan, leuto katse vain etsi pientä myötätunnon sijaa. Sen
huomasi sivumennen nuori poika. Yrjö, sen Pirtti Eevan poika, solakka,
sirokasvoinen, sinisilmäinen, joka ei hölännyt ovensuussa, vaan tanssi
ahkerasti, ei vielä kahtakymmentä vanhempi, mutta jo maailmaa kiertänyt
ja aikaa äitinsä unohtanut. Hän katsahti sivullisen silmällä hiusrajaa
olkapäitä ja... Sillä oli vieläkin sorjempi kuin muilla... Hänen
mielessään vilahti tie täältä Liutulle ja kaikki mitä oli sen varrella.
Ei viitsinyt nyt taas mennä tanssimaankaan vaan istahti penkille,
ruumiissaan hyvän tunne, josta ei kertonut kellekään. -- --

-- Piiriä! kimahtivat naiset.

    -- Muori luuli tulevan jo varkaita,
    tuli tyttärille riiaria parhaita --

Se mies, joka tullessa oli ollut pihalla, otti Sannin. Laulu loppui ja
uusi alkoi. Sanni huomasi Yrjön sinisen silmän ja pyysi hänet. Alina
tuli ulkoa jonkun miehen kanssa, silmissä loisti vielä jokin, joka äsken
oli tapahtunut. He yhtyivät piiriin enää toisiinsa katsomatta, ja
Sannista tuntui hyvältä, että hän juuri sattui olemaan piirin keskellä.

On jo mennyt monta laulua -- --

    Maantie siliäksi sannoitettu
    on kulkuripojan kulkee --
    hei jallai jallai -- Yrjö... Yr...
    Heili on nuori ja lapsellinen,
    ei sitä jättää julkee --
    he jallai jallai...

Pelin ääni vingahtaa laulun sekaan ja lopettaa sen kätten taputukseen.
Tanssitaan, Yrjökin tanssii, ja eräästä tuntuu, kuin olisi se
toissavuotinen ylioppilas tuolla sivuhuoneessa, ja sentähden hän tanssii
näin hyvin. Yrjön kanssa onkin helppo mennä... -- -- --

Puolenyön aikaan näyttää siltä, kuin lamput rupeisivat loistamaan
kirkkaammin ja ihmiset tanssimaan paremmin. Ja niinkuin se ylioppilas
yhä istuisi sivuhuoneessa jutellen ja nauraen toisten kanssa. Alina on
taas hävinnyt jonnekin, se on aivan hylännyt Sannin, tiesi missä se jo
tällä hetkellä hyörii. Kuukin yhä paistaa... Ja Sanni tuntee samalla
kertaa haikeaa avuttomuutta ja antautuvaa turvallisuutta, silmät
alasluotuina hän aivan huomaamattaan painautuu lähemmäksi
tanssikumppaniaan ja puristaa vasemman kätensä sormilla kovaa
käsivartta, ikäänkuin tunnustellakseen millainen se on. --

Aika on lakannut kulumasta, se seisoo paikallaan. On jo aamupuoli.

Sanni lähtee tarjoiluhuoneeseen päin. -- Minne nyt? -- Minä haen Kivelän
Alinaa. -- Mitä sillä? -- Mentäisiin kotiin. -- Älä nyt vielä -- mennään
yhdessä --

Vaitiolo. Tulee valssi, ja ovensuussa lyödään kämmentä saapasvarteen:
naisten!

Sanni nyökkää Yrjöä tanssiin ja sanoo: "Sitten mennään!"


4.

Hiljaisena huhtikuun yönä näkyy kuunvalossa kauaskin, kuinka muutamasta
olkiladosta tulee ulos kaksi ihmistä. Ensin tulee nainen ja lähtee
hitaasti kävelemään maantielle päin katsomatta taakseen, mieheen, joka
vähän myöhemmin harpaten hyppää ladosta edustalle ja seisahtaa siihen.
Nainen yhä menee, mutta mies seisoo hetken kädet puolipalttoon taskuissa
ja vahva paperossin tuli hehkuu kasvojen kohdalla. Hän ei näy olevan
oikein selvillä siitä, lähteäkö naisen perässä vai jäädäkö siihen
seisomaan. Häntä ei haluttaisi kumpikaan, hän liikahtelee sinne tänne,
pälyy ympärilleen ja paperossin pää hehkuu yhä kiivaammin. Näyttää
siltä, kuin ei heidän välinsä olisi oikein selvä, vaikka he ovat kaksi
nuorta ihmistä, jotka ainakin tunnin ajan ovat viipyneet olkiladossa. Ja
tällaisena kuutamoyönä, aamupuolella!

Nainen on jo ehtinyt niin pitkälle, että miehen pian on tehtävä mitä hän
tekee. Hänen tilansa on kiusallinen. -- Eihän sitä nyt oikein näin sovi
erota tytöstä, niinkuin reestä olisi jäänyt. Mutta tuolla se menee omaa
menoaan, niinkuin palaisi joltain asialta, ei katso taakseen, ei
hiljennä kulkuaan. Hän oli tyhmä, kun hyppäsi tähän seisomaan, miksei
jäänyt sinne olkiin makaamaan niin kauaksi, että se olisi ehtinyt hävitä
näkyvistä. Mutta eihän hän sitä vielä olisi päästänyt, mikä piru sen
oikein tuli. Eihän hän sitä millään lailla viekoitellut, tuli kun toinen
salli, ja palava se oli itsekin. Mutta sitten irroittautuu ja lähtee
eikä hän tullut siinä edes käsivarteen tarttuneeksi pidättääkseen. Mutta
olisihan sitä vielä voitu olla, kun näin hyvin kaikki sattui. Saakeli...

Hän lähtee kävelemään perässä ensin niin kuin muina miehinä, mutta
päästyään riihen varjoon pistää juoksuksi, saavuttaa lopulta naisen ja
kysyä kähähtää leikillisellä äänellä ja toisen katsetta etsien:
"Mihinkäs sitä nyt niin mennään?" Naisen punakat kasvot näyttivät
kuunvalossa välinpitämättömiltä, melkein tyytyväisiltä. Hän ei muuta
kävelynsä tahtia vähääkään, vaikka mies siihen juoksahtaakin. Hän
katselee alas eteensä, niinkuin ei olisi kuullut kysymyksestä muuta kuin
äänen, tuskin sitäkään.

Niin he astuvat siinä ääneti rinnatusten, nainen lyhyeen ja tasaisesti,
mies hiukan harppaillen, ja rosoinen musta tie vain rahisee askelten
alla. Mies katselee koko ajan naista kasvoihin, mutta kun ei löydä
katsetta, alkaa hän hyräillä polkkaa, jota illalla paljon soitettiin.
Tämä kaikki ei häiritse naista vähääkään, hän on ihan yksin, ja mies
huomaa hyödyttömäksi kaiken puheen. Tämä on miehestä kaikkein nolointa,
mutta hän ei osaa kääntyä takaisinkaan, olla suuttuvinaan, sillä
_siihenhän_ hänellä ei ole aihetta. Ja hän hymisee vain polkkaansa ja on
olevinaan hyvin tyytyväinen, niinkuin tämä tällainen juuri olisi aivan
luonnollista heidän kesken.

Tien käänteet seuraavat toisiaan hievahtamattomien seutujen halki,
kunnes Liutun rakennusryhmä näyttäytyy kallioisen mäkensä syrjästä.
Ruokakellon katos piirtyy paisteista taivasta vasten, ja koira
haukahtaa. He nousevat sivutietä halkoliiterien ohi tallinsolaan. Mies
tuntee kyllä, että nainen menee sisälle samaa menoaan, mutta hän jää
kuitenkin siihen solansuuhun seisomaan, on siinä niinkuin odottavinaan,
että nainen katsoisi taakseen, ja hän saisi vielä viitatuksi sen tänne
johonkin.

Ja se katsookin. Vetäessään ovea perässään kiinni kääntyy nainen ympäri
ja hänen katseensa liukuu solansuussa seisovaan mieheenkin, mutta ei
pysähdy siihen. Ja ovi painuu kiinni.

Mies hymähtää ja lähtee kepein askelin samaa tietä takaisin, sytyttää
uuden paperossin ja silmäisee joskus kuutamoista taivasta. -- -- --

Erottuaan yöllisestä kumppanistaan tuli Sanni pirttiin. Hän oli jähmeän
tyyni, silmä kiintyi heti valoisiin ikkunaruutuihin ja korva tarkkasi
yön hiljaisuutta. Kellon verkkainen käynti oli kuin vanhan vakavaa
puhetta, ei kovaa, vaan suoraa ja tyyntä. Se puheli hänelle hetken koko
äänettömän pirtin kuunnellessa, mutta painui sitten jonnekin pois ja
jätti Sannin siihen katselemaan ulos ikkunasta pälveisiä sarkoja ja
riihiä. Kuu ei näkynyt tähän, mutta sen loiste lepäili ikkunan alla kuin
jokin elävä henki. Taaven, rengin, hossaava hengitys rupesi kuulumaan
ovensuusängystä. Sanni tarkkasi sitä hetken ja kuultuaan, että se oli
syvää ja sikeätä, hän vihdoin tunsi olevansa yksin.

Kaikki mitä oli tapahtunut, tuntui hänestä olevan kuin kaukana vuosien
takana, niinkuin sen olisi elänyt joku toinen, hänelle melkein vieras
ihminen. Vaikka hän vielä tunsi kaikki hermoissaan, oli hänestä niinkuin
tämä yökin vain jossain menneisyydessä olisi sivumennen häntä hipaissut.
Mielessä seisoi kaikki hetken paikoillaan, kuten tuo kuun paiste
tummentuneen maan yllä.

Ja katsellessaan siinä tuttavallista metsänrantaa tuli hänelle yht'äkkiä
sellainen mielikuva, että talo, kylä, koko maailma oli tyhjä, hän oli
ainoa eläjä. Hän oli sellaista ennenkin kokenut ja aina ihmetellyt
olikohan kellään muulla koskaan tällaista mielikuvaa... Tällaista yötä
jatkuu iankaikkisesti, hän ei hievahda tästä, hänen seuranaan on vain
tuo metsänranta... Silmien yhä sinne katsoessa joutuu Sanni syvemmälle
tunnelman lumoihin, hän seisoo kotokamarinsa ikkunanpielessä, johon
kaukainen ihmisten asuma maailma siintää vain aavistuksena. Ja vaikka
siellä sen sokkeloissa vaaniikin tuo salavoimainen tyhjyys, niin on sitä
turvallinen siitä katsella, sillä se on niin kaukana...

Kunnes hän äkkiä havahtui ja näki vastenmielisenä vilauksena kaikkea
hiljan sattunutta, tanssia, miehiä... Hän melkein hymähti itsekseen
muistaessaan miestä, joka oli varjona vaappunut hänen vierellään tallin
eteen asti ja siitä hävinnyt kuin rotta nurkan alle. -- Kaikki ne ovat
sellaisia, tunsi hän äänettömästi lausuvansa, mutta hätkähti samassa
niinkuin joku toinen olisi ne sanat hänen korvaansa kuiskannut.
Ylioppilas? Se humahti jostain siihen aivan lähelle hämärään seisomaan.
Siinä se seisoi ja katsoi häneen. Ja vaikkei Sanni katsonutkaan siihen
päin, näki hän selvästi sen kasvot, nyt ensi kerran näin
mielikuvituksessaan. Hän näki silmät ja suun, jotka hymyillen käskivät
häntä sinne hämärään. Sannin mieltä etoi, hän kiinnitti katsettaan hyvin
tarkasti johonkin kohtaan riihennurkassa, ja silloin rupesi ylioppilaan
kuva kuin tahdottomasti hyppimään ilmassa ja hävisi lopulta. Sanni jäi
siihen tuijottamaan.

Jostain syvältä kerran esille päästyään tulvi nyt ääretön
yksinäisyydentunne hänen mieleensä. Hän ei ollutkaan kotokamarissaan,
vaan kaukana korvessa pilvisenä suviehtoona, luvattomasti, kymmenen
vanhana. Hänen sisässään parkaisi intohimoinen ääni niinkuin sen, joka
on suohon uppoamassa ja hän tunsi käsivarsiensa ojentuvan ja sitten
tyhjää syleillen puristuvan ristikkäin rinnoilleen, niinkuin hän olisi
jotain tuntematonta, kauan kaivattua luokseen rukoillut. Mutta avaruus
pysyi liikahtamatta paikoillaan, ja hiljaa, ikäänkuin peläten tahdikasta
pirttirauhaa häiritsevänsä, ilmestyi silmännurkkaan kyynel, sekin
katselemaan. Ja kun se sai rauhassa tuijottavasta silmästä vieriä pitkin
poskea, tuli toisia pian perässä. Tuo kaunis liikkumattomuus värähti
hajalle, silmien kiilto sotkeentui ja kuun paiste taittui pieniksi
säteiksi. Silloin Sanni riisuutui ja meni sänkyyn peiton alle itkemään.

Mitä hän itki? Ei ainakaan uutta lankeemustansa, sillä se tuntui hänestä
tällä hetkellä niin vähäpätöiseltä, että melkein huvitti sitä ajatella.
Ei liioin ensi lempeään, sekin värjötti jossain kaukana himmeänä ja
laihana. Ei se ollut mitään sen tapaistakaan, eikä hänen pikku älynsä
voinut hänelle kirkastaa, mitä hän kaipasi. Hänen kuumenevassa päässään
humisi sekaisin kaikkea, syksyn ikävät, tämä kevään uhkamieli, jonka
lumoissa hän oli tanssiinkin mennyt. -- Kuka minä olen? -- Sanni, tässä
on minun käteni, minä olen piikana. -- Hän kohotti päätänsä. -- Tämä on
Liutun pirtti, tuolla käy kello, se on käynyt koko ajan. -- Hän oli
siinä hetken kohollaan ja katseli omia kyyneliään valoisia ruutuja
vasten. Ilmassa tuntui lähestyvän aamun ensimmäinen värähdys. Sanni
laskeutui takaisin pielukselle ja silmät rupesivat itseksensä
painuilemaan kiinni.

-- -- Hän istuu kamarinsa portaalla illalla. Ei tiedä onko kevät vai
kesä, mutta taivas on lauhkeassa pilvessä, uhkaa tulla kaunis yösade.
Hän tuntee, että joku lähestyy, hän kiepsahtaa kamariin sänkyynsä ja
odottaa. Se tulee ovesta, lähestyy puolihämärässä ja hän päästää sen
siihen viereensä ja halaa hellävaroen sen hoikkaa ruumista, joka on niin
nuori, ettei sitä ole vielä kukaan muu halannut. Ja hänen ruumiissaan
käy ihana virta; niinkuin poistuisi siitä joku suuri tuska. Silloin
rapisee oven takana. Siellä on ylioppilas raha kädessä, juovuksissa.
Sannin valtaa kauhea tuska ja hän painautuu aivan kiinni kumppaniinsa.
Peitto temmataan pois, häntä värisyttää, sillä hän on alasti, hän kiitää
jonnekin, Yrjö tanssii yksinään ilmassa, se menee siinä polkkaa niinkuin
pirtinlattialla, ilmassa vähän alempana häntä -- --

Pirtin viereisessä kamarissa nukkuva lyseolainen, joka Sannin tullessa
oli herännyt, hypisteli turhaan saadakseen pirtin karsinaan johtavan
oven auki, sillä sitä ovea ei käytetty, avain oli poissa. Eikä Sannikaan
enää kuullut hänen yskähdyksiään, hän oli pari kertaa levottomista
alku-unista havahduttuaan lopulta painunut oikeaan syvään uneen. Hän
nukkui, Sanni-tyttö, kaiken sekalaisen olon jälkeen.

Ulkona häipyi kuutamoinen huhtikuun yö. Ilma oli täynnä himmenneitten
jäätiköitten lemua, kevään aavistusta, kun hievahtamaton tienoo siirtyi
pyhäyöstä arkiaamuun.



Vanhan Siinan vierailu


Hiljaisena keskikesän ehtoona käveli vanhanpuoleinen vaimoihminen
ruohottunutta metsätietä kylältä saloja kohden. Hän palasi vieraisilta,
sen näki hänen vaaleasta raitaliinastaan ja uudesta esivaatteesta, joita
kumpaakaan ei käytetty arkioloissa. Liinasen hän nyt, kuten tavallisesti
näin yksin täällä kulkiessaan, työnsi alas olkapäilleen, niin että vain
harmaat harventuneet hiukset kireälle kammattuina peittivät päälaen,
niinkuin silkille kiahtava kalotti. Hiusrajan alapuolella kaartui
korkea, uurteinen otsa, näkyi silmät ja laihtuneet lämpöiset posket.

Tällaisena suviehtoona näinikään palatessaan kylistä kotiinsa päin oli
hän kaunis ilmiö. Vuosistaan huolimatta hän käveli kevyesti ja koko
olennossa asui viehättävän tyydytyksen tuoma sävy niinkuin nuorella
tytöllä. Pehmeäpiirteiset kasvot ilmaisivat tällaisessa tilanteessa
syvää hartautta, silmät katselivat ympäröivää pikku maailmaa, niinkuin
jotain rakasta, jota vielä saa nähdä ennenkuin kuolee: pienten
metsäpeltojen törmänteitä, latoja, aitoja ja ketoja. Että tuli taas
kerran tultua tännekin päin... Ja suvinen ehtoo panee parastaan
pitääkseen häntä häiritsemättä tunnelmansa vallassa. Joka hetki syntyy
lukematon määrä pieniä ääniä, mutta ne sulavat kaikki yhdeksi soinnuksi,
jonka korva tajuaa syväksi äänettömyydeksi; ihmisen mieli ja ilma
viihtyvät toistensa seurassa vaiti ollen. Kunnes kulkija luulee
kuulleensa jotain, pysähtyy kesken askeleen, teroittaa korvaansa ja
kuuntelee, lämmin suu puoliavoinna ja katse kiintyneenä johonkin
koivunrunkoon. Mutta korva ei kuulekaan muuta kuin korpirastaan laulun
kuusikosta ja veden kohun syvältä jokikoluista. Katse heilahtelee sinne
tänne ja pysähtyy lopulta tielle jalkojen eteen. Korva valehteli, ei
kuulunut mitään. Askel jatkuu.

Mutta nyt tänä iltana oli vanhan vaimon kasvoilla tuskainen ilme,
niinkuin loukatun lapsen, joka hyviteltäessä puhkeaa itkuun. Ja kun
viimeinen vilahdus kylästä oli ohi ja hän puikkoveräjästä tullut
matalaan hakametsään, joka todellakin tuntui hyvittelevänä tulevan
vastaan sieltä kotoa päin, silloin hän antautui itkulle, istahti sahatun
kannon päähän ja kätkien kasvot esiliinaansa päästi hillittömän huudon,
joka lopulta riutui jatkuvaksi itkunnyyhkytykseksi.

Mutta mikä on asia, joka saa vanhan vaimoihmisen, pienen, lämpöisen,
harmaahiuksen noin ilman aikojaan heinäkuun iltana rauhallisilla
poluilla itkemään? Hän ei näytä köyhältä, ei se syynä, tuskinpa
kuolemakaan. Jos häntä olisi solvattu, ei kai hän olisi tarvinnut metsää
itkeäkseen. Tuskinpa hän on itkunsa syystä täysin selvillä itsekään.
Ehkä hän on elänyt liian vanhaksi ja ollut huomaavinaan, että kaunis
maailma on kääntänyt katseensa poispäin, että sen syvä hiljaisuus on
välinpitämättömyyttä eikä tuttavallisuutta. Sellaista huomaa joskus
nuorempikin, ja aivan varma on, että joka kesän kauneimpaan ruohoon
jossain putoo joku kyynel. Niin käy, mutta se ei ole paha ollenkaan;
sillä salaisen itkun jälkeen on ihminen onnellinen. --

Antaa ihmisen itkeä aikansa, hän kyllä tyyntyy ja kävelee kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Kahden pitäjän rajamailla, kun maantienkulkija jo luulee peninkulmaisen
metsän alkaneen, tuleekin yhtäkkiä eteen laajahko töllikulma
monisoppisen sisäjärven rantatöyräillä, joita tie nousten ja laskien
noudattaa. Ne ovat kaikki oikeita vanhoja töllejä, harmaita,
malkakattoisia, paikoilleen painuneita. Muita ylempänä nurmettuneella
mäellä on ryhmyisten ikikoivujen seassa Peltomäen huoneryhmä, matala ja
laakea asuntorivi kuusiruutuisine ikkunoineen, jotka näyttävät mustilta
harmaissa seinissä. Suurempia ja pienempiä ulkohuoneita tuttavallisesti
lähekkäin kuin toistensa turviin hiipineinä. Jostain nousee kaivonvipu
ja siirottaa jokin riuku, jonka päähän on pistetty ruskea pullo
alassuin. Tuommoinen siistinnäköinen tölli, johon vaeltava kesämatkue
mielellään poikkeaa viiliä ostamaan ja jossa on tyylikäs, suorastaan
hienonnäköinen mummo, jota neidit lähdettyään kilvan kuvailevat...

Peltomäessä asuukin sellainen mummo, Siina nimeltänsä (sama joka näyttää
niin kauniilta kesätiellä). Hän on leski ja elää pienellä kaupanteolla,
annettuaan miehensä kuoleman jälkeen torpan maat talon haltuun. Pitkät
turtuneet talvet ja paisteiset kesät hän liikkuu siellä yksinään ja
tulee vielä hyvin toimeen. Elämä on niin tasaista, että tuollaisen
seurueen poikkeaminen on suuri tapaus, jonka jättämä vaikutelma säilyy
Siinan mielessä vielä viikonpäivät jälkeenpäin, voipa hän koko lopun
ikäänsä muistaa jonkun herrasmiehen lauseen ja sitä kertoa.

Mutta viime vuonna heinäkuussa sattui somasti. Siina oli pihassa,
Johannes hänen poikansa, joka on ylioppilas, oli kävellyt jonnekin kotoa
pois. Silloin tulla tupsahti värikäs pyöräilijäparvi alas tieveräjälle,
heittivät pyöränsä siihen ja rupesivat kiipeemään pihaan. Siinä oli
lystikkäästi käveleviä hoikkanilkkaisia neitejä kummallisine
kasvonpiirteineen, pitkänenäisiä herroja jotka keskenään puhuivat
ruotsia yrmeällä äänellä, niinkuin olisivat alati riidelleet, mutta
Siinalta kysyivät suomenkielellä, oliko kaljaa. Kyllä-mar, Siina vastasi
ja lähti noutamaan koettaen sivukorvalla kuulla jonkin sanan, kysyäkseen
Johannekselta, mitä se merkitsi: "... kumman ... kumman." Mitähän sekin
oli? Niin, herrat saivat kaljansa pihalle, ja pari mukia juodakseen.
Mutta herrat haistelivat vain mukejansa, pudottivat rillit päästään ja
katselivat, ja muuan neiti tuli sisälle ja kysyi eikö ollut puhtaita
juomalaseja tai vaikka kahvikuppeja. -- Miksei kyllä mitä oli. Mutta kun
neiti palasi ulos, huusi hän jo ovelta toisille, jotka pihalla jatkoivat
mukien tarkastusta: "Där ä' en studentmössa..." Pitemmälle hän ei
ehtinyt, sillä Johannes tuli juuri pirtin päästä pihalle. Neiti punastui
ja hymyili, herrat panivat tyytymättömän näköisinä rillit nenällensä.
Koko kaunis taulu värähti rikki, ja se huvitti sanomattomasti Siinaa,
joka pirtin ikkunasta katseli. Johannes tuli pirttiin ja kysyi: "Mitä
väkeä siellä pihassa on?" johon Siina vastasi: "Etkös sitä nähnyt?" Yksi
herra tuli sitten sisälle ja kysyi lyhyesti, mitä maksoi. --
Viisikolmatta penniä, -- saa olla, vastasi Siina ja sai viisikolmatta
penniä. Siina oli sitten touhussaan, että mitä se kumman -- kumman oli.
-- Te se olette, sanoi Johannes ja meni pirtin peräkamariin...

Johannes tuli tavallisesti näin heinäkuussa pariksi viikoksi äitinsä
luokse Peltomäkeen. Ennen koulua käydessään hän oleskeli kaikki kesät
kotona, mutta ylioppilaaksi tultuaan ei hän enää paljoa puhellut
oloistaan, tuli vain kesällä yhtäkkiä, toi hyvät tuliaiset, oli aikansa
ja lähti.

Kun Johannes tulee kotiin, on Siina niin iloinen, että se jo näyttää
hiukan ... hänessä voi havaita vanhuuden oireita, jotka kesä kesältä
lisääntyvät. Se kiusaa Johannesta, hänen on vaikea hillitä itseään
olemasta epäystävällinen, ja siitä syystä hän paraasta päästä
kuljeskelee pitkin mäkiä, kunnes Siina huutaa häntä syömään. Aterian
aikana on pahinta. Siinan silmä seuraa Johanneksen joka liikettä,
Johannes syö yrmeän näköisenä eikä katsahdakaan Siinaan. Sitten hän
johtaakseen Siinan huomion pois itsestään kysyy jotakin pikkuasiaa,
johtaa Siinan pitkiin kertomuksiin, joista ei sitten taas tahdo enää
loppuakaan tulla. Johannes nousee pöydästä kyllästyneen näköisenä, menee
ikkunan eteen seisomaan ja katselee poutaista avaruutta. Istahtaa sitten
muuripenkille, riisuu ruskeat kenkänsä ja ostosukkansa siihen penkin
alle. Siinalla on nyt kovin tuskallinen olo, sillä hänen on vaikea olla
kysymättä jotain: "Mihinkäs nyt menet? Onko sukkas hiestyneet?"
Johannes vaistoaa äitinsä tuskan ja ymmärtää, ettei Siina kysy mitään
sen tähden, että Johannes sellaisiin kysymyksiin tavallisesti vastaa
töykeästi. Ja nyt Johannesta taas harmittaa huomatessaan, ettei Siina
_sentähden_ uskalla kysyä, se on hänestä outoa, hän tahtoisi, että Siina
kysyisi jotain turhanaikaista ja hän saisi siihen kylmästi jotain
vastata...

Riisuttuaan takkinsa ja jalkineensa Johannes virittää paperossin, menee
ulos ja seisoskelee pihassa. Siina pirtin keinutuolissa istuen katselee
häntä salaa, kuinka housunlahkeet ovat luontevat ja kuinka somasti
sinisen paidan hiha tulee esiin liivin alta. Johannes kävelee pirtin
päähän päin, Siina hiipii kamarin puolelle nähdäkseen mihin se menee.
Johannes painuu alas koivikkoon, Siina palaa takaisin pirtin puolelle ja
ottaa Johanneksen jalkineet penkin alta syliinsä saadakseen kerran
katsella niitä kyllikseen. Sukista lähtee lievä hajuveden tuoksu,
jalkoimet ovat puhtaat ja kudos on niin tasaista ja hienoa, että missä
heidät lie tehtykin, kun on niin saatu. Kengissä ei ole yhtään ryppyä ja
nauhanreiät ovat ihmeellisesti reunustetut. Ja ne ovat kaikki
Johanneksen...

Ilta on tyyni ja leppeä, Siinakin hiiviskelee vähän ulos mäkeen, jossa
näkee Johanneksen istuvan. Hän puhelee ja hyrähtelee itsekseen, niin
että Johanneskin kuulee: "lykniksetkin siinä niin kukkivat, lyknikset
sano..." Hän tietää kukkien nimet Johanneksen kouluajoilta; silloin hän
toi Johannekselle monta kasvia.

Ja Siina iloitsee salaa, kun naapuritöllin akka menee maantiellä ja
näkee heidät siinä, mäessä iltahuvissa, hänet ja Johanneksen.

       *       *       *       *       *

Kun Johannes tänään päivälliseltä päästyään ensin voiteli kenkänsä ja
sitten rupesi partaansa ajamaan, ei Siina enää voinut hillitä itseään,
vaan kysyi niin hyvänsuovan lempeällä äänellä kuin osasi:

-- Aiotko sinä kauemmaksi mennä, kun niin laittelet?

Johannes ajeli juuri leuannippuaan eikä voinut heti vastata. Vasta
pyyhkiessään veistä hän sanoi: "ei tiedä, vaikka ma kävisin vähän
kauempanakin"; ja meni kamariin. Vähän päästä hän palasi ja kaulustaan
venytellen sanoi painavasti:

-- Minä lähden nyt Siintolaan, kai te neulotte napin minun takkiini.

Äänessä oli jotain suopeata, josta syystä Siina lankaa neulansilmään
pujottaessaan, lyöttäysi leikkiä laskemaan.

-- Jos minäkin tulen, sanoi hän niin tuttavallisesti ja samalla
itsenäisesti, että se miellytti Johannesta. Peilin edessä yhä kireätä
kaulustaan käsitellen hän sanoi hajamielisesti:

-- Tulkaa -- tulkaa.

Siina selitti sitten pitemmältä tätä asiaa: "Jos ma nyt sitten kerran
tulen, kun on kaunis ilma, en tiedä koska ma olen käynytkään, ja jos
myöhäinen tulee, niin ollaan yötä sitte..." Näitä puheita ei Johannes
enää kuullut vaan hääri hyräillen kamarin puolelle. Hänelle oli
samantekevää, tuliko äiti vai ei. Hän oli hiukan ikävystynyt ja ajatteli
nyt käydä vaikka Siintolassa.

Siina oli pian valmis, esivaate edessä ja vaalea ristiraitainen liina
päässä. Johanneksen mielestä hän oli oikein sievä, ja vaikka tällainen
liian herttainen yhdessäolo aina hiukan etoi Johanneksen mieltä, oli hän
nyt kuitenkin koko matkan hyvällä tuulella. Siina kulki milloin edellä
milloin perässä, hyrähteli, silmä siirtyi mättäältä toiselle pitkin
tuota pienoismaailmaa, joka heinäkuussa peittää maanpinnan. Luontoemo,
joka kaikkialla hienotunteisesti lempeällä kauneudellaan koetti
kiinnittää itseensä eri-ikäisiä lapsiaan, onnistui siinä helposti tämän
vanhan inehmon suhteen. Nautinnosta hymähdellen hän kumartui poimimaan
milloin vanamon, milloin orvokin, ja kun hän ei heittänyt ainoatakaan
pois, karttui niistä sievä vihko matkan kuluessa...

Peltomäestä pääsi Siintolaan paitsi maantietä myös suvisia oikopolkuja
myöten. Matka oli suurimmaksi osaksi asumatonta metsämaata, siellä joku
pikku niittu latoineen, sen halki juokseva joki, täällä korkeampi puuton
mäki, jossa viihtyy mansikka ja oravanmarja. Yhdessä kohden katkaisi
taipaleen muuan Siintolan autioista torpista. Se oli ollut paraiksi niin
kauan asumatta, että ihmistyön jäljet olivat painuneet ruohon ja
pensaitten peittoon, ja koko asumus alueineen näytti hyvin runolliselta.
Västäräkki ja leppälintu, hyvät serkukset, ahersivat kumpikin pesällään
eivätkä voineet kyllin virskuttaa olonsa oivallisuutta. Mutta muuan
horsma oli leikkisä. Se oli pujahtanut sisälle pirttiin ja pisti nyt
punaista päätään ulos ikkuna-aukosta niinkuin joku peuhaava
poikaviikari. Ja sitä sihinää, joka kävi pihamaan heinikossa
poutapäivinä! Sen keskellä näyttivät surkeilta monet pikkuesineet, joita
ihmiset joskus maailmassa olivat tarvitakseen tehneet ja sitten siihen
jättäneet: aitan seinässä luokkapainin, navetan ovessa puulukko. Pirtin
lattialla säilyi peilinkappaleita ja peräseinässä pieneen kalkkuun
jätetty ikäkulu lusikka, kuin lähteneitten viimeinen sukkeluus. Kannatti
kahlailla sihisevässä heinikossa ja panna pukunsa alttiiksi
pistäytymällä pölyisiin huoneisiin etsimään noita ihmiskätten somia
töitä. Ne puhuivat omaa syvää kieltänsä ja herättivät tunnelman.
Siintolan tyttäret tekivätkin tänne mielellään huvimatkoja, kun heillä
oli joku vieras Helsingistä. Alhaalla oli kahvinkeittoa varten
erinomainen lähde, oikea korven aarre, johon liittyi tarujakin.
(Siintolassa on kaikki arvokasta.) Pirtin seinällä oli syreenimaja hyvin
säilynyt, ja siellä oli monta hauskaa hetkeä pidetty, suuremmissa
joukoin -- todellisuudessa, parittain -- mielikuvituksessa.

Kun Siina ja Johannes pääsivät tähän asti, tuntui Siinasta siltä kuin
Siintola olisi jo siinä paikassa. Alkumatkan tunnelma hävisi ja sijaan
hiipi sama arka kylämieli, joka Siinan aina valtasi Siintolaan
tullessaan, vaikka emäntä oli hänen sukulaisensa ja hän muutenkin
Johanneksen toten oli siellä parempi tuttu. Kylämieli aiheutti, ettei
hän tuossa autiossa asumuksessakaan nähnyt mitään syvää kauneutta, se ei
kiinnittänyt ollenkaan hänen mieltään, hän tuskin näytti huomaavan sitä.
Olisipa hän vain ollut jollain muilla matkoilla, silloin olisi hän
varmaan sitä silmäillyt ja sanonut: "Vanhan Matin luokkapaininkin on
niin siihen jäänyt seinään." Mutta nyt tuntui Siinasta, että Siintolan
isäntä oli tästä juuri kulkenut, ehkä vielä haastematkoilla, (Herra
varjelkoon ihmistä haasteilta!) silloin katsellut näitä paikkoja ja
jättänyt jälkeensä jonkun näkymättömän hengen ja käskenyt sen sanoa
ohikulkijoille: "Ei nämä parane katselemisesta, nämä ovat Siintolan,
tosiperäisesti, laillisen kauppakirjan tuomion mukaan siltä kannalta kun
kihlakunnanoikeus..." Kokonainen värsy noita kummallisia sanoja, joita
ei käsittänyt, vaikka ne kuuluivat korvissa ihan tavalliselta puheelta.

Heinää kasvavien ränstyneitten peltosarkojen laidasta alkoi harvahko
haka, jossa siellä täällä hohti valkoiselta hiljan sahattu kannonpää.
Maa oli kuivaa, se kuulsi vaalean harmaana kissankäpälien, rönsyjen ja
varpujen välistä ja täytti ilman poutaisella laitumen tuoksulla. Kylä
läheni, tien mutkaan vilahti jo etäältä Siintolan siniharmaa pytinki
laajojen suoviljelysten takaa, lahden pohjukan ja kuusia kasvavan
riihimäen välitse.

Siina ja Johannes olivat vaiti koko suomatkan, kummallakin oli oma,
puoliksi itsetiedoton tunnelmansa. Maa koveni vihdoin ja he tulivat
riihen eteen, josta näkyi vaalea päärakennus, ikäänkuin äkkiä aivan
lähelle siirtyneenä. Näkyi pääty ja takaseinä, ei yhtään ovea, akkuna
akkunalta vain päästä päähän. Kivijalka jäi kirsikka- ja omenapuiden
varjoon.

Siinä on Siintola.

       *       *       *       *       *

Siinä nyt oli Siintolan talo ja tuossa, juuri puutarhanaidan vieressä
sen isäntä otti muutamia askelia ja taas seisahti. Väki korjasi heinää,
ja Siintolan isäntä pysyttelee kiireempinä aikoina työmaalla, ainakin
jossain sen läheisyydessä. Sileäksi ajelluilla kasvoillaan vaisu ilme,
joka helposti muuttuu hyväntahtoiseksi, hän liikuskelee talonsa
tienoilla, ei ole juuri koskaan kotona, mutta ei kotoa poissakaan. Hän
on miettiväinen ja sopuisa mies, mutta tarkka, tarkka... Että "Siintolan
äijä" ryyppää aikalailla, sen tietää renkikin, mutta missä ja koska, sen
tietävät vain muutamat mäkitupalaiset, tuollaiset kuudennella kymmenellä
olevat ukot ja akat, joilla on pirtti ja perunamaa; joiden toimista ei
oikein tiedä, mutta jotka kumminkin pysyvät sulilla ja hengissä ilman
vaivaisapua. Siintola on heidän mieluinen vieraansa. Hän juo usein
kahvia mäkituvissa. Mutta tarkka hän on. Kas kuinka hän askelia
ottaessaan katselee maahan, mutta seisahdettuaan silmäilee maailmaa
laajemmaltikin...

Siintolan isäntä kantaa arvokkaasti sen pikku huomion, jota hän samoin
kuin koko talon väki talon ulkopuolellakin liikkuessaan herättää. Hän ei
ole vähääkään herrastunut, mutta hän on siisti ja mukava mies, ei kiellä
mielellänsä, jos häneltä jotain pyytää, mutta tahtoo vähin unohdella,
mitä noin sivumennen on tullut lupailleeksi: puukuorman tai olkilyhteen.
Aikojen päästä pyytäjä ilmestyy kyökkiin, ikäänkuin muistuttaakseen
annettua lupausta. Emäntä rätisee jotain isännälle. Isäntä katsoo
veikeästi hymyillen vieraaseen: "kylläs ymmärrät vaimoväen". Alkaa
sitten hyväntahtoisesti kinailla, vieraan antaessa äänettömän
kannatuksensa. Mene siinä sitten huomauttelemaan puukuormista...

Siintolan emäntä on vain hiukan lihavampi kuin tavallinen töllinemäntä,
harmaaihoinen ja tavallisissa oloissa väsyneen näköinen. Hänen
ilmeistään ja äänestään ymmärtää, että häntä alati kiusaa tämän maailman
turhuus ja auttamaton typeryys. Joskus hän sanookin sanansa, hänen
sisällään rupee käymään ikäänkuin jokin kone, joka tahdottomasti
tärisyttää kasvojen lihaksia ja panee silmät liekehtimään. Kone käy
aikansa kuin soimaan viritetty kello saaden koko uneliaan ympäristönsä
ankarasti värisemään ja jättää lakattuaan korviin aaltoilevan
jumotuksen. Hän on täällä kotonaan, sillä hän on Siintolan tytär, isäntä
on muualta kotoisin.

Tyttäriä on koulutettu, salissa on fortepiano ja kamarissa telefoni.
Tyttärillä on jo kauan, ainakin viisitoista vuotta ollut hatut.
Suunnilleen yhtä monta vuotta sitten vanhin heistä toimitti Peltomäen
Johanneksen koulualalle.

Tällaisia kuvia väipähteli Siinan ja Johanneksen mielessä, kun he tallin
ohitse tulivat pihaan, kyökin portaitten eteen. Kummallinen vetovoima
oli Siintolan koko väessä. Johanneskin kotona heitä ivaili ja oikein
lämpeni kuvaillessansa itsekunkin heidän luonteensa piirteitä. Ja Siina
itse oli useamman kuin yhden kerran jäänyt siintolaisten rattailta
silloin kun oli toivonut niillä pääsevänsä. Mutta siitä huolimatta äiti
ja poika nytkin taas kauniina suvi-iltapäivänä saapuivat Siintolaan,
mieli kummallakin kylävireessä.

He menivät sisään avoimesta kyökin ovesta. He olivat aina sitä tietä
kulkeneet samoin kuin kaikki muutkin tutut ihmiset, sillä isonkuistin
ovea ei käytetty muulloin kuin juhlatiloissa. Se narisi pahasti avatessa
niinkuin vanha olento, jota suotta häiritään. Ja kun siitä pääsi
sisälle, joutui saliin, jossa sorvatut huonekalut seisoivat paikoillaan
ja sanoivat oudolle tulijalle: "Niin, tässä me seisomme, olemme jo kauan
seisoneet." Siellä sai turhaan yskiä ja liikuskella, ei kukaan tullut.

Tosin ei kyökissäkään nyt ollut ketään, mutta siellä tuntui talon elämä.
Laajan hellan alla lekutteli tuli, pata suitsutti ruuan lemua ja
kärpäset kävivät myrkkylautasella. Viereiseen asuinkamariin oli ovi
raollaan ja sieltä tulvi ompelukoneen rätinää. Kun se lakkasi, kuului
vain pienen seinäkellon naksutus, kunnes vanhimman tyttären ääni kysyi
jotain joltakin, joka taas oli seuraavassa kamarissa. Mitään vastausta
ei tullut, ja ompelukone rupesi uudelleen rätisemään.

Siinan ja Johanneksen välillä oli matkalla vallinnut leppeä suopeus,
Siina oli täysin sieluin kokenut sitä, mitä tuntee rakastetun olennon
läheisyydessä. "Nyt on Johannes tuossa, ja siitä tulee tuomari, kiitos
Jumalalle, että se on noin terve ... nyt se on kotona, tuossa minun
vierelläni, menemme Siintolaan..."

Mutta kyökkiin tultuaan meni Johannes rohkeasti kamarin puolelle ja
jätti Siinan siihen, meni niinkuin se, joka tulee kotiinsa ja heti
kiiruhtaa paikkoja katsomaan. Vaikka Siina siis jäi yksin, tuntui
hänestä siltä, kuin olisi talossa kaikilla kiire ja hän tullut
sopimattomaan aikaan, ollut hiukan tiellä. Kellon käynnistä, tulen
risahtelusta, vieläpä kärpästen surinasta hän oli sellaista kuulevinaan.
Mutta hän ei ollut sitä itsekseenkään huomaavinaan, katseli suopein
silmin ympärilleen, liikahteli varovasti paikasta paikkaan ja odotteli.
Portailta lähestyikin kuuluvin askelin kimakka hyräily, sieltä tuli
keskimmäinen tytär Alma, kädessään jokin tuoppi, jonka laski matalan
säilikön päälle, antoi kättä Siinalle ja sanoi: -- "Onpa
korpimaalaisiakin." Vaikka hän kätellessään pysähtyi, ei hänen käyntinsä
tahti siitä sotkeutunut, vaan jatkui taas hellan ääreen, jossa hän
raotti padan kantta, kohensi tulta ja kimakasti yskäisten (sen
yskähdyksessäkin oli sellainen hieno värähdys) kehoitti Siinaa menemään
kamarin puolelle. Siina ihan huojutteli ruumistaan, kylässäolon tunne
ilmeni silmissä ja kasvoilla, kun Alma hääri sinne tänne, käväisi
välillä ruokakammiossa ja mennessään sinne kysäisi jotain Siinalta.
Vastatessaan tämä nousi ja puhellen lähestyi kammion ovea. Mutta silloin
Alma jo tulikin sieltä pois ja meni hellan ääreen. Vähän päästä hän
jälleen lähti ulos ja kehoitti silloin uudelleen Siinaa menemään kamarin
puolelle. -- --

Siina jäi taas yksin ja tunsi ympärillään suuren talon hengen, jota hän
näytti kuuntelevan niinkuin jotain kaukaista ääntä kesäyönä. Avoin katse
siirtyi paikasta toiseen pitkin tummenneita seiniä, ovia ja uunin
kaakeleita, kunnes se jäi kiinni uunin ja lattian rajaviivaan,
odottamaan kevyttä huokausta, joka ilmaisi, että ajatus oli samalla
tavalla seisahtunut. Johanneksen ja vanhimman tyttären keskustelu oli
painunut salia kohden, josta alkoi kuulua yhdellä sormella lyötyjä
pianon kilahduksia.

Nuorimman tyttären Elman ääni lähestyi, käsi avasi jo kyökkiin aukenevaa
ovea, mutta hän puhui vielä jotain taakseen kamariin päin.

-- Älä vaan soitakaan, Iines, tule tänne, huusi hän ja viittoi
etusormeaan koukistaen. Nyt hän käänsi kasvonsa ja silmänsä Siinaan
päin. Niillä oli jo valmiina hymyilevä ilme, niin ettei hänen tarvinnut
sitä vähääkään muuttaa tervehtiessään. Hänkin meni keittiön ääreen, otti
kauhan, nosti vellipadan kantta ja rupesi ryystämään. Hän oli käynyt
seminaarin, oli tanakka ruumiiltaan ja tarmokas puheiltaan. Siinasta hän
ei näyttänyt paljoa perustavan, sanoi vain ohi mennen yli olkansa, mieli
täynnä jotain tärkeämpää:

-- Olettepa te kukkasiakin löytänyt.

-- Toin sulle; aattelin että jos rupeisit miniäkseni, vastasi Siina
innostuneena sukkeluuteensa, jonka Elma kuitenkin painoi alas
vaitiololla. Siinan kasvoille jäi ajatukseton hyväntahtoinen ilme, hän
unohtui katsomaan pihamaalle, sen ylälaidassa olevaan pirttirakennukseen
ja alastomiin portaisiin. Vasen käsi orvokkitupsuineen lepäsi pöydällä
naputellen kevyesti. Sormet vuoron perään jättivät kukat pöydälle ja
taas nostivat niitä. Kukat jäivät lopultakin pöydälle, kun Elma
ruokakammioon mennessään lausahti:

-- Menkää kamarin puolelle, älkää täällä istuko.

-- Täälläpä sinäkin olet, virkkoi Siina. Mutta juuri kun Siinan piti
yrittää taas Elmankin perässä sinne ruokakammion ovelle, tulla sipsahti
kamarista korea herrastyttö kevyin askelin kuin nuori varsa. Hän hymyili
nätisti ja epäröi hiukan, pitikö antaa kättä vai eikö. Hän antoi sitten
kättä ja katsoi Siinaa niinkuin olisi ollut tästä hyvin onnellinen.

-- Kukas se tyttö onkaan ... minä tunnekaan, puheli Siina myös suopeasti
hymyillen.

-- Se on nyt meidän nuorin, sanoi Elma.

-- Vai niin, mutta pian se sitten onkin kasvanut, kun en ma vuottakaan
ole poissa ollut ja sill'aikaa on noin koreaksi kerinnyt, pakisi Siina
ja tunsi viehättyvänsä tyttöön.

Mutta tyttö pyrki muihin asioihin:

-- Ai kuinka kauniita orvokkeja, huusi hän äänellä, jonka väristä
huomasi, että hän oli oikeitten herrasväkien lapsi. -- Saisinko minä
yhden?

-- Ne kuuluukin olevan miniän kukkasia, sanoi Elma ja siirtyili
kylläisin askelin luo.

Tytöllä oli jo yksi kukka povellaan ja käsin sitä hellien hän hyppelehti
pois Elman pistopuhetta paeten.

-- Iines, huusi Elma. Ääni sisälsi muutakin kuin moitteen. Siinaan
kyllästyneenä hän melkein työnsi tämän kamarin puolelle.

Vähän päästä alkaa ilmassa tuntua kahvin lemua, sellaisen ison talon
vieraskahvin, joka lemahtaa vallan toisenlaiselta kuin Siinan oma kahvi
siellä kotona. Siinan mieliala kohoo. Salista rupee kuulumaan nyt
oikeata soittoa ja jostain salintakaisesta kamarista tulee
vastaheränneen näköisenä emäntä ja tervehtii tuttavallisen
välinpitämättömästi. Hän on ilmeisesti hyvällä päällä, alkaa itse
järjestellä tarjotinta kamarin pöydälle, liikkuen hiukan väsynein
askelin ja siinä sivussa aina suopeasti tutkaisten jotain asiaa
Siinalta. Siina viihtyy oikein hyvin. Mitä hän siellä salissa tekisi,
mitä hän soittokoneen näkemisestä kostuisi, vanha ihminen.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt on jo kahvit aikoja juotu, ja Siinan sielun sisimpään pyrkii
tieto, ettei hän tule olemaan yötä Siintolassa. Puhelu emännän kanssa
alkaa olla sillä asteella, jolloin se väsähtää. Siinan ainoa tuki on se,
että Johannes on nuoren väen kanssa hävinnyt jonnekin. Vain vanhin
tytär, Hilma, joka vieraista huolimatta jatkaa jotain omaa hommaansa,
kulkee silloin tällöin Siinan ja emännän ohi. Siina on jo kerran
yrittänyt laskea sille jotain leikkiäkin, mutta on saanut äreän
vastauksen. Hilma on kookas ja järkevä ihminen, kasvoilla itsevaltias
tyytymätön ilme. Hän sanoo kaikki sanottavansa tuskastuneen moitteen
muodossa.

-- Tarvitsee lähteä, jos kerran mennään, ei yöllä mihinkään mennä,
tiuskaa hän ohi mennessään, saaden vanhan Siinan äkkiä nolostumaan.

-- Mitäs sitä minulle sanot, en suinkaan minä lähde, vastaa emäntä, ja
Hilma menee menoaan.

Jos nyt olisi kuunnellut viereisestä huoneesta, olisi ensin kuullut
Siinan kysyvän supahduksen ja sitten emännän sanovan selvällä äänellä:

-- En minä tiedä, mitkä huvit niillä on kirkolla...

... Nuoret tulevat sisään, ja vieras neiti Iines sanoo:

-- Täti, me mennään palokunnan juhliin, pääsemmekö?

-- Vaikka olisitte jo aikoja menneet, vastaa emäntä ja lähtee kyökin
puolelle, josta huutaa:

-- Näkee Hanneskin siellä pappilan väen, kun ne sitä aina kyselevät.

-- En minä vaan lähde semmoisiin juhliin, sanoo Elma ja lähtee saliin
päin. Vieras neiti ja Johannes näyttävät noloilta, vieras neiti lähtee
lopulta Elman perässä ja jää sille tielle...

-- Niin, kyllä mar minä tästä kotiin menen yksinkin, ei suinkaan siellä
satamaankaan rupea, sanoi Siina katsoa kurkotellen ulos ikkunoista.

Johannes, joka ei voinut sietää tarkoittavia lauseita, sanoi suoraan
äidilleen hiukan vihaisesti:

-- Olette yötä, sillä siitä pääsette.

Emäntä, joka viipyi kyökin puolella, ei kai kuullut tätä, koska hän nyt
vasta sanoi:

-- Ei siellä tänäpänä sada.

Hän tuli kamarin puolelle ja alkoi toimitella Johannesta vain lähtemään,
kun kerran täälläpäin liikkui ja ehkä jo taas pian meni muille maille.

-- Niin, ylihuomenna minä lähden, sanoi Johannes.

Siina kuuli sen nyt vasta, ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi. Johannes
rykäisi tylysti sen huomattuaan ja lähti saliin, josta Elma punainen
kansallispuku yllään tuiman näköisenä kiirehti jonnekin.

Hilmakin, vanhin tytär, tuli siihen hattu päässä, vaippa yllä ja
happamin ilmein sanoi äidilleen niinkuin ei Siinaa olisi ollutkaan:

-- Antaa Siinan olla yötä täällä, jos hän tahtoo.

-- Olkoon vaan, en minä ole häntä kieltänyt, vastasi emäntä ja nauroi.

Lähtemistouhu kiihtyi. Jossain Hilma ja Elma täysissä pukeissa vaihtavat
pari tulista sanaa, joiden tuloksena on, ettei Hilma menekään. Hevonen
ajetaan esiin ja siihen nousevat ensimmäisinä Johannes ja vieras neiti.
Heidän silmissään on toinen toisiinsa kohdistuva outo innostus. Siina
huomaa sen kuin salaa, ja tämä huomio karmaisee käsittämättömällä
tavalla hänen mieltään, niin että hän silmänräpäyksen ajan tuntee suurta
vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan. Mutta hän ravistaa sen pian
pois, jääden odottamaan sopivaa tilaisuutta lähteäkseen. Hän on kahden
Alman kanssa ja kysyy tältä:

-- Etkö sinä menekään?

-- En, vastaa Alma sellaisella äänellä kuin olisi hänellä joitain
ilkeitä mielessään.

Kuorma lähtee liikkeelle. Hilma kävelee ensin, mutta nousee sitten
portilla hänkin kärryihin. Avoimesta kamarin akkunasta katselevat lähtöä
Alma ja Siina. Siina huutaa jotain sukkelaa äänellä, jonka pitäisi olla
leikkisää, ja nauraa hiukan liian kovaa. Alma on sillaikaa mennyt
hyräillen pois. Siina näkee lakastuneen kukkavihkonsa akkunalla ja menee
kyökkiin hakemaan emäntää, kasvoillaan nauravan itkun himmerrys...

Siina löysi kyökistä isännän ja emännän ja huomasi heti, että he olivat
riidelleet, sillä emännän suupielissä tempoili vielä kiukun jätteitä.
Mutta isäntä oli Siinalle kovin ystävällinen ja sanoi vielä, kun Siina
jo oli ulos tulossa:

-- Mihinkä se nyt sellainen kiire on?

       *       *       *       *       *

Kun kaikki ihmisen asiat ovat kauttaaltaan tuollaisessa vallan pienessä
epäsoinnussa, tuntuu suloiselta istua jossain mitättömässä paikassa ja
ajatella, että nyt tällä hetkellä ei yksikään ihminen osaa aavistaa tätä
kohtaa, jossa olen. Ja noilta kiviltä, puilta ja kannoilta ei tule
mitään mielipahaa, ja vaikka maailmassa tapahtuisi millaisia
mullerruksia, niin eipä vain hiventäkään muutu se olo, joka täällä
vanhastaan vallitsee. Vaikka tullaan ja sahataan metsästä suuret puut
pois ja kannot vähän aikaa muistuttavat elävien olentojen katkaistuja
kauloja, niin ei tarvita muuta kuin yhden kesän päivänpaisteet, kun
sinne raiskiolle jo taas on asettunut oma häiriintymätön sävynsä.
Ihminen, joka tulee sinne itkien, voi jo hetken päästä saada kummallisen
halun nauraa, noin vain ilman asian aihetta vääntää kasvolihaksensa niin
että syntyy oikein välittömän naurun ilme. Ja mieltä ihan ärsyttää, kun
ei saavuta kyllin tehokasta ajatustakaan tulkitakseen kaiken sen
rajatonta mitättömyyttä, jonka keskeltä on metsään paennut. Hymähtelee,
melkein vääntelehtii ajatellessaan kaiken sen noloutta, jonka antoi
häiritä mielensä viihdyttävää tasapainoa.

Ja kuivunut maa suitsuttaa lääkitsevää lemuansa ja jossain suhahtaa
heikosti tuulenväre sen merkiksi, että ihminen on jo aikoja unohtanut
sekä itkunsa että ne kiihtyneet ajatukset, jotka sitä seurasivat. Hän jo
hyräilee ja silmissä viipyvä tulehdus vain lisää hänen tunnelmansa
hempeyttä. Ja luonnon voimakas alkuhenki tuudittelee häntä yhä
syvemmälle siihen ajattomuuteen ja asiattomuuteen, joka kaikessa
olevaisessa on pohjimmaisena, ja jonka täällä tajuaa heti tultuaan,
mutta joka metsänlaidassa jo rupeaa hukkumaan ajan ja asiain aallokkoon.

Kun pieni purtilo lahden tyvenestä joutuu avoveden laitaan, tyrskähtää
se vettä täyteen. Se ei uppoa, mutta luovii ikänsä vesilastissa. Joku
lapsi, jonka toiveissa ei vielä ole mitään asiallista, voi nähdä sen
vaivan että vetää purtilon maihin, kaataa veden pois ja uittelee sitä
sitten lahden tyvenessä.

Lapset ahertelevat mieluimmin sellaista, josta ei ole hyötyä.

       *       *       *       *       *

Tämä ei kuulunut kertomukseen, vaikka tulikin puheeksi. Piti jatkaa
siitä, kun Siina itki siellä kannon päässä istuessaan. Itkun syy oli
tietysti niin henkilökohtaista laatua, että tuntuu tympeältä mennä
sanomaan, miksikä sitä luulee. Mutta Siintolan Hilma, se tytär sen kyllä
olisi sanonut, jos olisi ollut näkemässä. Olisi tullut ja mennyt ja
moneen kertaan tuskitellut: "Kuka teidän mielenne sitten tietää,
olisitte ollut yötä, eihän teitä kukaan pois käskenyt..."

Aikansa istuttuaan Siina huokasi ja lähti keventynein mielin. Matkan
kuluessa ilma pimeni, ja pohjoinen taivas meni pilveen, niin ettei enää
voinut erottaa lehtimetsäin vihreyttä. Luoteessa näkyi auringon jälkeen
kuin punaista sauhua.

Autioitten töllien kohdalla lenteli lepakoita, ja Siina oli aina vähän
päästä tallaamaisillaan sammakoita, joita hyppeli poikki tien. Taivaalla
näyttäytyi silloin tällöin kuu ja sen läheisyydessä yksi tähti. Kaikki
lähestyvän syksyn merkkejä.

Päästyään pirttiinsä lukkojen taakse Siina keitti itselleen kahvin.
Senjälkeen hän istui kauan pöydän ääressä katsellen ulos suurentunein
silmin. Siinä tuli yhtäkkiä mieleen poissaolevan Johanneksen ylihuominen
lähtö. Mutta kun vain tuijotti yhteen kohtaan, niin ei sekään ajatus
saanut valtaa, se vaihtui siihen, että Johannes nyt on siellä juhlissa.
Kuin Siinan itsensä huomaamatta valuivat sitten ryppyisiä poskia pitkin
jälkikyyneleet, tulkiten tyyntyneitä ajatuksia, jotka enimmäkseen olivat
entisten aikojen muistelemista...



Elon virta vilahtelee


Nyt vielä aikojen päästä muistan elävästi sen tunteen, jonka vallassa
olin eräänä joulukuun aamuna, kun heräsin asunnossani Helsingissä
yhdessä Nannan kanssa... Se oli epämääräistä aavistelevaa pelkoa
jostakin joka lähestyi. Herkkätuntoiset ihmiset kokevat sitä usein,
etenkin jos hyvä onni ilman nähtävää syytä pitemmälti heitä suosii.
Niinkuin joskus loppukesällä, kun ihana pouta päivä päivältä yhä
jännittyy, niin että koko huikaiseva avaruus on täynnä kuumaa, hienoa,
väräjävää sädettä; voi silloin yht'äkkiä tuo ääretön pilvettömyys tuntua
kaamealta, niinkuin sen polttava hymyily olisi jonkin häikäilemättömän
intohimon pakottama. Tai kuvitelkaa tainnuttavaa hyväilyä, joka
vähitellen käy yhä arveluttavammaksi, kunnes ilmenee lopullinen
tarkoitus: kuristaminen.

Tuollainen nimettömän vaaran lähestyminen vaikuttaa toisaalta kuin
hienon-hieno stimulus. Sillä kertaa, josta tässä on puhe, minä pakenin
sitä sisämaahan toivoen, että saisin sinne tiedon lähestyvästä
tapauksesta, jonka tulosta olin aivan varma, vaikka en aavistanutkaan
miltä taholta se tulisi. Mutta sitä ei kuulunut sinne, päinvastoin
kaikki pikku tapaukset lisäsivät odotuksen sähköä. Istuessani siellä
tammikuun päivänä eräällä ladonovella tunsin tosin hetkeksi vapautuneeni
tuosta kammottavasta, se tuntui hetkeksi jääneen ympäröivien metsien
ulkopuolelle, mutta tuollainen vapautuksen hetki antoi minun vain
selvemmin tajuta koko painon suuruuden, varsinkin kun ymmärsin, että se
taas kohta tuli laskeutumaan ympärilleni. Mikä on tuo paino?
Kykenemättömyys onnen pitämiseen, onnen tuoma tuska.

Mitä voimakkaammin tällöin elää puhdasta aistielämää, sitä helpompaa on
unohtaminen. On varottava hetkeäkään seisahtumasta, ettei tulisi
katsoneeksi taakseen, mitä seuraa kintereillä. On odotettava jotain
suurta vapauttavaa seikkaa. Jos sellainen tulee, seuraa tyyntymys ja
rauhallinen olo, juoksu päättyy turvalliseen paikkaan, jossa ei ole
ketään. Tapahtuu täydellinen, suloinen seisahdus koko elämän menossa.
Sellaista olen nyt kokenut.

Kun näet sittemmin kävelin katua toistaen älyttömästi sanoja: "Nanna on
kuollut, Nanna on kuollut!" -- tuntui tuo näkymätön hyväilevä kuristus
hiljallensa kirpoavan. Katsottuani hyvin kauan yhteen kohtaan liikutin
jäseniäni, käänsin silmäni muualle ja näin ympärilläni paljon pieniä
yksityiskohtia, jotka kummallisella tavalla tuntuivat olevan peräti
tärkeitä tämän maailman kaikkeudessa. Kustakin tällaisesta
pikkuhavainnosta alkoi ajatussarjoja, jotka lyhyessä ajassa kutoivat
vahvan verhon sen eteen, mikä juuri on päättynyt, ja kiinnittivät
sisäisen katseen uusille aloille, johtivat sielun ja mielen uuteen
alkavaan kauteen...

Aikaiset aamuhetket oli vietetty minun asunnossani. Ensin oli oltu
Seurahuoneella tanssiaisissa. Jo sinne mennessäni olin tuntenut vahvaa
nimetöntä onnea ja tyydytystä, joka sitten lisääntymistään lisääntyi.
Aluksi johtui ehkä iloni siitä, että istuessani iltahämyssä asunnossani
olin tullut ajatelleeksi vanhempiani, päättänyt aikaisin aamulla lähteä
sinne metsiin heidän luokseen, pitkän matkan taakse, tullut tästä
päätöksestä malttamattomaksi ja lähtenyt illalla tanssiaisiin yötä
kuluttamaan, aamua odottamaan. Melkein heti sisään tultuani näin
toisella puolen salia Nannan. Hän oli taas tullut maalta kaupunkiin, ja
nyt olimme molemmat tulleet tänne tanssiaisiin. Mieleni ailahti
lämpöiseksi. Tätä siis oli se edellä vallinnut nimetön onnellisuuteni
aavistanut.

Me emme rientäneet toistemme luo, katsoimme vain toisiimme emmekä
kiirehtineet. Yleensä olimme sangen vähän puhuneet toistemme kanssa.
Emme puhuneet mitään silloinkaan maalla tanssiaisissa, kun ensi kerran
tapasimme, tai jos aluksi puhuimmekin jotain mitätöntä, niin emme
kumpikaan kuunnelleet mitä sanoimme. Erään kuusiaidan takana syleilimme
ja jo ensimmäisissä kosketuksissa syntyi meidän välillämme monta
sanatonta sopimusta, ja ihanaa on, ettemme koko aikanamme niitä
hiventäkään rikkoneet.

Me emme tavanneet usein, se oli meidän pelastuksemme, emmekä milloinkaan
sopineet kohtauksesta. Meidän suhteemme oli intohimoinen, mutta se oli
ikäänkuin aineeton, meidän ei tarvinnut ponnistella pidättyäksemme
ruumiillisuuksista. Milloin jouduimme kosketuksiin, olimme tosiaan
niissä avaruuksissa, joista runoilijat puhuvat, ja kun sieltä palasimme,
kiiruhdimme eroamaan. Hyvästimme olivat aina lyhyet.

Tällaiset suhteet ovat harvinaisia, mutta niitä on, sen tiedän. Ne ovat
vaikeita siitä syystä, ettei niissä enää ole mitään kehittymisen varaa
ylöspäin, ja kauhistavaa on kuvitellakin pudottavan alas sellaisesta
korkeudesta. Me olimme ehkä hiukan voimattomia, sillä ainakin minua, ja
arvattavasti meitä kumpaakin, alkoi oudosti painostaa tuo valtava
korkeus, vaikka kohosimmekin sinne vain silloin tällöin. Meidän
sisimmässämme alkoi kuulua ääniä, jotka kysyivät, milloin ja minkälainen
oli loppu oleva. Me lykkäsimme vastaamisen, ja vastaus tulikin sitten
ulkoapäin jotenkin pian ja sellainen kuin se tuli...

Olimme siis Seurahuoneella, ja kaikki oli järjestetty kuin meitä varten,
siellä oli myöskin Peltomäki morsiamineen ja Aartio. Nanna ja minä
kohtasimme toisemme heidän seurassaan keveästi ja kiihtymättä. Aloimme
viettää yötä yhdessä heidän kanssaan ja kaikki sujui hyvin. Odotimme
hetkeämme, joka oli tuleva.

Kun sitten neljännellä aamutunnilla siirryimme meille, alkoi seuran
yhteishenki laimentua. Muisteltiin pitkät tuokiot Hakalaa, Verneriä,
omituista iloista miestä, joka nyttemmin oli hävinnyt jonnekin. Joku
tuli siinä yhteydessä maininneeksi yleisnimen _nainen_, ja tämä
hairahdutti Aartion pois tahdista. Hän rupesi puhumaan naisesta ja
kertoi, että ihanin nainen, minkä hän oli tavannut, oli eräs torpantyttö
maalla. Hänelle tuli halu puhella yhä enemmän samasta torpantytöstä ja
antaa meidän aavistella yhtä ja toista. Kuinka hän ei ollut katsellut
koko tyttöä muuta kuin yhden ainoan illan jossain tanssipirtissä ja
sitten yön...

Tämä Aartion pakina oli ainoa soraääni koko yhdessäolomme aikana.
Peltomäki, jolla on tarkat hermot, tunsi sen heti, nousi ja lähti
morsiamineen. Aartio seurasi heitä. Me jäimme Nannan kanssa
häikäilemättä sisälle, ja minun on mainittava ystävieni kunniaksi, että
he olivat kyllin kypsiä ollakseen tekemättä mitään toverillisia
huomautuksia.

Me jäimme kahden. -- -- --

Minä olin horjahtamaisillani, mutta Nanna ehti estää sen. Hän kysyi:

-- Eikö sinun jo tarvitse lähteä?

-- Kyllä, kyllä minun tarvitsee jo. Minä lähden heti, mennään yhdessä.
Odota, minä järjestän vähän.

Tulin työhuoneeseeni, muutin pukua ja asetin laukkuuni muutamat pullot,
jotka olin ottanut mukaani Seurahuoneelta. Nanna oli sen ajan yksin
toisessa huoneessa. Kokosin vielä lehden joulunumeroon tulevat
kirjoitukset yhteen ja vein eteisen pöydälle. Sitten huusin Nannaa ja me
ajoimme aamuhämyssä ensin yhdessä hänen asunnolleen, josta minä jatkoin
yksinäni asemalle.

Päivä oli tyven ja pilvinen, jommoisia usein on juuri joulun edellä, kun
ihmiset valmistuvat juhlaan. Suloisessa puoliunessa minua vietiin
poispäin, iltaan asti. Olin menossa maailmasta toiseen ja näiden
maailmojen suuri erilaisuus vaikutti sen, että taakseni jääpä tuntui
lapsellisen kauniilta ja liikkumattomalta niinkuin jokin epämääräinen
unelma.

Matkalla oli pieni kaupunki, jossa olin yötä. Makasin koko yön illasta
aamuun asti vitivalkoisessa perhevuoteessa ja tunsin jälleen matkalle
lähtiessäni itseni tyveneksi ja vahvaksi. Ohi kiitävä maisemakin
ikäänkuin vahveni, sain kuin syliini nuo mäet ja kuusikot ja tunsin
kasvoillani tuoreen puhtaan ilman. Joku osa minun olennostani, joka
kauan oli nukkunut, alkoi heräillä ja tajuta vastaan tulevia
vaikutelmia. Lapsuus, Hilja... Olin ollut isää ja äitiä kohtaan
kiittämätön poika: en ollut käynyt heitä katsomassa moneen vuoteen, en
nähnyt niitä paikkoja, joissa lapsena liikuin, jonka vuoksi ne nyt
tuntuivat kumman pieniltä, ikäänkuin vanhuuden kutistamilta, aidat,
veräjät ja asumukset. Matalan, sumean taivaan alla siellä täällä
kyyrysillään pieniä töllejä ja niiden välillä nöyrästi luikertelevia
polkuja. Sameat ikkunaruudut, jotka hievahtamatta katsovat vaisua
iltapäivää, luovat mieleen pienen elämän perussäännön: hiljaa, säästäen
ja varovasti. Kun vaate rikkuu, niin se paikataan, mutta jollei ole
mitään tehtävää, ei sytytetä tulta, vaan istutaan hämyssä tai
pesänloimossa. --

Tie, kaitainen ja mutkikas ura piirretty hankeen, kiertelee aidan
vieruja ja painuu välillä matalaan sekametsään. Pienet näreet kummine
lumikuvioineen ilmaisevat hämärän metsän ajatusta, joka on pysähtynyt
paikalleen; syvä liikkumattomuus, jossa tumpelin helinä kiirii oksien
alitse pimentoihin ja yhtyy siellä aaltoilevaan hiljaisuuteen. Tutut
veräjäaukot, kujanteet ja metsämoisiot tuovat mieleen yhden ja toisen
pikkutapauksen muistin syvyyksistä, jossa ne ovat säilyneet niinkuin
hämärä kajo jostain entisestä elämästä. Päivä on juuri paraiksi
laskenut, silmä lakkaa tekemästä asiallisia havaintoja, ajatus raukenee
iltaa aavistaen, kääntyy sisäänpäin: Missä olenkaan ollut? Tässä minä
nyt ajan kujaa...

Kun tulin aidan kulmaukseen, josta meidän tölli peltoineen näkyi,
huomasin, että joen uoma oli paljon syvemmällä, kuin muistissani olin
kuvitellut. Havua kasvava vastaranta kohosi kuin tunturin rinne, tausta,
jota vastaan meidän katonharjat ja savupiiput piirtyivät. Uoman
alimmista puista näkyi tähän vain tuuheat latvat. Siellä on
näkymättömissä monimutkainen myllykolu, kokonainen kohiseva maailma
lapsuuden ajoilta. Kolun tuolla puolen ylhäällä penkereellä on
naapuriasumus, Jokela, Hiljan koti. -- -- --

Saunanovesta leiskuva loimu leikki viimeisten päivänvalon jätteiden
kanssa oven edessä lastukkaalla, jossa isä hakkasi lepänrankoja. Isä
tirkisteli outoa hevosta, reestä noustuani hän lopulta tunsi minut, kun
sanoin terveisiä Helsingistä ja kysyin oliko äiti kotona. Isä sanoi
ilosta värähtävällä äänellä, että äiti taisi olla pirtissä, ja jatkoi
hakkuutaan. Musta polku lähti lastukkaalta johdattamaan minua pirttiin.

Kun porstuan palkit kolahtivat, kuului sisältä lyhyt supatus ja
kahvikupit helähtivät. Minä tiesin, mitä se merkitsi, avasin oven ja
näin pesävalkean valossa pöydän ääressä kaksi naista, toinen nuori ja
kukkea, toinen, äitini, vanha ja kovin ryppyinen. Kumpikaan ei näyttänyt
minua tuntevan, äiti katsoi suurilla sumentuneilla silmillään, kunnes
minä levollisesti käskin hänen vetää kupit esille vain, sillä kyllä sitä
nyt oli tarjottava.

Jassoo, sanoi hän silloin pitkään, -- kun minä aattelin, että se on taas
se Ville...

Ja sitten sitä puhetta, sitä puheen ja naurun paljoutta, jolla hän
koetti hämmentää itsepintaisesti esiintulevia kyyneleitä. Ääni tahtoi
väkisinkin pettää, kaikki rypyt hänen kasvoissaan elivät, ja kun minä
sanoin jotain, vavahteli pää ja huulet liikkuivat. Sitten hän taas
kiepsahteli edestakaisin villaliiveineen ja tallukkaineen, kaatoi
kahvia, puhui ja naurahteli.

Nyt hän huomasi, etten minä vielä ollut tervehtinyt vierasta. Hän
vaikeni ja silmäsi meitä kumpaakin tutkivasti.

-- Ei se tunne enää, sanoi hän sitten, iskien silmää vieraalle, joka
pysytteli hiukan varjossa.

Mutta ei tarvittu muuta kuin että vieras tähän hymyili ja sai kuopan
poskeensa, kun minä jo tunsin Hiljan. Mutta millaiseksi hän oli tullut!
Kasvanut suureksi, hiukset vahvistuneet ja povi täynnä rintaa. Lämmin
ilo sykähti meidän tervehtiessämme, ja kun äiti yhä puheli riemussaan,
saimme me aiheen hymyillä keskenämme. Kun minä silmäsin hänen
vartaloaan, kuunteli hän tarkasti äidin puhetta, kohensi hiukan ryhtiään
ja korjasi kaulahuiviaan. Vähän päästä hän pikaisesti vilkaisi minuun ja
osui näkemään suoraan minun silmieni pohjaan. Ja äidin tietämättä, mitä
suuria tapahtui, olivat erovuodet meidän väliltämme jo aikaa hävinneet,
me olimme lähellä toisiamme, kuin yhdeksän vuotta sitten...

Hilja nousi silmät kirkkaina lähteäkseen.

-- Tulkaa vihtomaan vaan ja ota poika kanssa, sanoi äiti ja lisäsi
minulle: "Ota sinä lamppuun valkea ja kaada lisää kahvia, minä menen
ehtookarjalle."

-- Hyväs_ti_, sanoi Hilja ovelta äidin olkapään yli pannen koron viime
tavulle.

Porstuassa kuului jo äidin puhelu, kun hän selitti, että oli tarpeetonta
hyvästellä niin lyhyttä aikaa varten. -- -- --

Sen tunnelman, joka minut yksin pirttiin jäätyäni valtasi, tahtoisin
tulkita hyräilyllä. Lekutteleva pesänloiste valaisi pienen alan
ympärilläni, minä tuijotin tuleen ja kuuntelin sen melkein äänetöntä
pakinaa. Ja kohta minusta tuntui, niinkuin olisin istunut siinä hyvin
kauan, aika oli seisahtunut, sitä ei ollut ollenkaan. Koko ympäröivä
maailma oli supistunut siihen paisteisen pesän eteen, tuossa aivan
lähellä alkoi musta pimeys kuin itse äänettömyys. Eikä minulla ollut
muuta entisyyttä kuin minkä olin tässä istunut, eikä mielessäni muuta
ihmistä kuin Hilja, joka äsken meni, niin että viime sana vielä soi
korvissani...

Tik-tak, tik-tak. Kello käy peräseinällä ja pesän viimeinen liekki
kujeilee sen vakavilla kasvoilla, ikäänkuin tehden pilaa sen
ponnistuksista saada aikaa kulkemaan. Nyt liekki sammui ja pimeys
laskeutui pirttiin kuin raskas huokaus. Kellon askeleetkin häipyivät
syvään äänettömyyteen, ja lyhyen hetken tuntuu siltä, kuin elämä olisi
lakannut.

Kunnes pihalta kuuluu läiskähdys, kun äiti lyö navetan ovea kiinni.
Jokelassa Hilja ottaa tulta, tavoittaa lamppua sytyttääkseen. Minäkin
otan tulen.

Muurin holvissa alkaa silloin liikkua, sieltä tulee esiin pörröinen
kissa, vanha Mirri itse, silmät iän sumentamina. Silittäessä se köyristi
selkäänsä niinkuin nuorempanakin, se kävi jo heikommin, mutta yhtä
sydämellisesti, ikäänkuin se olisi sanonut: "Minä olen jo tullut näin
vanhaksi, eikö se iltamaito jo ala kuulua?" -- --

Pieni elämä virtaa täällä. Äiti tulee lypsinkiulu kädessä, ja Mirri saa
maitonsa kuppiin, jonka minä pienenä olen puusta purastinut. Tulee isä,
riisuu jalkineensa muurin holviin, ja kun äiti kaataa hänelle kahvia
mustasta pannusta, pyyhkii hän hiestynyttä päälakeaan.

Ilta on, kohta sauna selkiää, ja naapurista, Jokelasta, tullaan meille
vihtomaan...

Me oleskelemme pirtillä, emme puhu toisillemme mitään, sillä Jokelassa
on äsken sammutettu valkea ja he ovat kohta täällä. Kuuluu jo puhetta ja
äiti hymisee itsekseen hääriessään: "tulevat jo". Porstuassa kolahtaa
tutusti, ja Hilja vääntäytyy sisään käsivarrellaan arviolta kaksivuotias
ihmislapsi, jolla on punaiset posket ja hassun totiset silmät.

-- Siin' on sulle poika, sanoo hän laskien lapsen minun eteeni. Minä
tunnen punastuvani, aivan kuin hän toisten kuullen olisi viitannut
johonkin salaiseen. Pitelen poikaa ja kysyn:

-- Mitä ihmettä sinä nyt olet tehnyt? Onko se sinun?

-- Minun se on, mutta mitäs sinulla on näyttää?

Poika seisoo siinä huppuihinsa käärittynä. Minut valtaa hetkeksi melkein
vastenmielinen nolous, mutta Hiljan silmissä on lämmin hymy, kun hän
sanoo:

-- Kuka käskee olla poissa niin kauan, että ehtii ihmeitä tapahtua.

Vanhoja naurattaa, ja Hiljan kasvoilla on onnellinen ilme niinkuin sen,
joka syystä tuntee olevansa kaikkien rakastama. Hän istuu viereeni ja
nostaa pojan minun syliini, painaen sormellaan minua rintaan ja kysyy
pojalta:

-- Viljo, kuka tämä on, onko se isä?

Poika näyttää terävällä etusormellaan isoisäänsä ja sanoa sihauttaa:
"isä".

-- Mutta kuka tämä sitten on? jatkaa Hilja. -- Onko se setä?

Poika katselee minua silmillään ja suullaan, mutta ei sano mitään, alkaa
vain raappia kaulustani ja tempoa kravattiani. Kohta me olemme hyvät
tutut. Vähän päästä poika jo nauraa hekotti, kun minä tirkistelin sitä
sormieni välistä. -- --

Tässä pienessä tutussa piirissä on mieliala jo hyvin herttainen. Hilja
on unohtunut minun viereeni istumaan, puhelee siinä kädet helmassa äidin
kanssa eikä näytä muistavan, että minua ja poikaa onkaan. Koko hänen
olennossaan kuvastuu leuto turvallisuuden tunne. Minä voisin laskea
käsivarteni hänen vyötäisilleen aivan hiljaa ja luonnollisesti, kukaan
ei panisi siihen huomiota, hän vaistomaisesti nojaisi minuun
keskeyttämättä puhettaan...

Vanhat äijät puhuvat pitkää juttua, nyt he nauravat makeasti jollekin
käänteelle, jota minä en tullut tarkanneeksi. Se oli varmaan hiukan
mehevä, koska äiti leikillään tiuskaisee:

-- Menkää nyt jo siitä saunaankin!

Puhettaan keskeyttämättä alkavat äijät riisuutua, juttu jatkuu koko ajan
kun riisumme paitasillemme. Minua he eivät paljoa huomanneet,
pysähtyivät ulkona kylkiään kyhnytellen ja antoivat minun pujahtaa yksin
edellä saunaan aivan kuin ennen pikkupoikana.

Vasta lauteilla kysäisi Hiljan isä minulta, kuinka Helsingissä
vihdottiin. Minä selittelin, ja hän alkoi sitten laveasti kertoa, kuinka
hän nuorra miessä oli kanssa kaupungissa vihtonut... -- -- --

Tuo Jokelan Hilja, jonka nyt näen tuossa aikaihmisenä paitahihasillaan
pukemassa poikaansa, oli lapsena minun kasvinkumppanini. Me olimme
samanikäiset, emmekä siihen aikaan juuri tunteneet muita ihmisiä kuin
toisemme ja omaisemme. Suvisin olimme päiväkaudet yhdessä, istuimme
pienessä koskessa kivien välissä ja annoimme veden vilistä yli
ruumiimme, kahlasimme sillan alle ja kiipesimme pitkin kammottavia
arkkuja, joiden kuvat häilyivät veden kalvossa, ja joille istahti
kauniin vihreitä korentoja. Joskus loppukesällä emme hyvässä
mansikkapaikassa huomanneet, kuinka taivas meni pilveen ja ukkonen
jymähti. Silloin me juoksimme latoon suojaan ja palasimme kotiin vasta,
kun ilta-aurinko välkkyi kastuneissa puissa, ja kylän karja seisoskeli
siltaveräjällä...

Nyt oli jo kymmenettä vuotta siitä kun me viimeksi tapasimme ja erosimme
melkein vihassa. Olimme silloin viidentoista ikäisiä. Minä kävin koulua
ja harrastin suvisin kasvien keräilemistä, hän paimensi lehmää kaukana
kotoansa, ja erään paisteisen elokuunpäivän me istuimme yhdessä
ladonovella. Iltapäivällä rupesimme jostain syystä telmimään, väänsimme
tuntikausia heinissä, niin että hänen hiuksensa lopulta olivat täynnä
korsia. Muistan että hän löi ja purikin minua, ja kun minä juoksin pois,
jäi hän istumaan ladon kynnykselle, tukka yhtenä pehkona, ja katseli
minun jälkeeni.

Minä olin senjälkeen pitkät ajat kulkenut ihmeellisiä teitä, kunnes nyt
taas olin täällä. Ja tuossa nosti Hilja pojan käsivarrelleen, nyökkäsi
ja sanoi minulle: "Käy nyt meilläkin!" -- -- --

Kun me jälleen olimme omin väin, sain minä vähitellen kuulla, kuinka
Hiljan oli käynyt. Hän oli ensin ollut palveluksessa, kunnes hänen
äitinsä kaksi vuotta sitten kuoli. Hän tuli silloin kotiin ja sai
samalla viikolla Viljon.

-- Entä missä sulhanen on?

-- Ei ne siitä tiedä oikein, mutta kai se Ameriikkaan meni. Se oli vähän
semmoinen maailman mies...

Minä menen maata kamarin puolelle ja olen iloinen, että taas kerran olen
päässyt käymään kotonakin.

       *       *       *       *       *

Taivas alkaa selkiytyä jouluksi. Aamuhämyssä kiiltelee tähtiä sen
ohuessa kannessa, joka kaakkoa kohden muuttuu vaalean keltaiseksi;
siellä palaa koivuviidan sisällä päivänkoi. Kuu, joka on paistanut
ihmisten nukkuessa, riutuu sen valoon kalpeana kuin aamuun unohtunut
öitsijä. Pirtissä huomataan, että ulkona on päivä, ja sammutetaan
lamppu. Silloin syttyy ikkunaruuduille punainen aamukimmellys, joka niin
hyvin sopii yhteen tieltä kuuluvan tahdikkaan lumennarinan kanssa.

Mutta vielä kestää pitkältä aamua, ennenkuin päivänsyrjä näkyy. Äiti ja
Hilja ovat siksi ehtineet toimittaa leipomisensa, lämpöiset kakut ovat
jo kopassa, ja he juovat kymmenkahviaan Jokelan pirtissä, kun ahdetta
alas laskevat suurkylän miehet, jotka palaavat saloniituilta jouluheinän
hausta. Leveät kuormat lakaisevat tien tasaiseksi ja vetävät hankeen
molemmin puolin hienoa viirukkoa. Jossain on tienohessa syvät jalansijat
ja kelkanjäljet ristikkäin, siinä on väistytty syrjään kuorman tieltä.

-- Jouluruohoa viedään.

-- Täytyy vähän viedä, se on nyt jo likellä.

-- Niin on ja hyvällä puolella.

-- Juu. -- Noh!

Kelkkamiehen mielessä viipyy vaikutelma noista heinäkuormista, kun hän
nousee ahdetta pienen töllialueen ylälaitaan ja mennä vilkkuu siellä
metsänpuolella puiden välissä omaa tölliään kohden, joka on kaukana
perämaissa. On jouluaatto, keskipäivä, jossa jo on lähestyvän hämyn
aavistusta. Kun mies on ehtinyt kokonaan metsän peittoon, tuntuu hämärä
selvästi. Jossain pilkotaan puita. Tuntuu viehättävältä tehdä jotain
oikein arkista työtä, juuri vähää ennen kuin painutaan pirttiin saunaa
odottamaan.

Ja juuri sillä hetkellä, jolloin höyryävistä saunoista kuuluu vihdan
rapsutus, silloin alkaa joulu. Se ilmestyy kenenkään huomaamatta
tanhuville, koko vihertävän tähtisen taivaan alle. Muutaman hetken siinä
vielä on jotain juhlallista odotusta, silloin kun pihoissa liikkuu
saunasta ääneti palaavia ihmisiä. Mutta kun ovet heidän jälkeensä ovat
painuneet kiinni, silloin on rauha vihertävän taivaan alla.

Lamput palavat koko yön. Minä istun pirtin keinutuolissa, ihostani
lähtee vielä kylvyn lemu. Isä ja äiti hengittelevät sängyissään
puolipukeissaan, pöydällä on ruokia. Joulu, lapsuus...

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden aattoehtoo. Äiti on erityisesti kutsunut Jokelan väen meille
vihtomaan ja aikoo tarjota heille illallista ja teetä, sillä mehän
olimme Tapanin ehtoona Jokelassa. Hilja tuli silloin liina päässä posket
punaisina meille ja vei meidät heti siitä paikasta. Hänellä oli
potkukelkka, minä painoin hänet siihen ja me mennä vilistimme kauas
toisista edelle. Seisoimme kuin kaksi pylvästä Jokelan veräjällä, kun
isä ja äiti lopulta saapuivat. Senjälkeen minä en ole tavannut Hiljaa...

Nyt äiti on järjestänyt vastaanoton ja kysyy vieläkö minulla on jotain
pullossa ja kuinka sitä tarjottaisiin. Minä käskin hänen tuoda vajaan
haarikallisen sahtia ja kaadoin sen sitten täyteen whiskyä. Siitä tuli
erinomaista, me teimme äidin kanssa mykkiä eleitä sitä maisteltuamme.
Kyllä äijät nyt tietävät saavansa! Vaimoväkeä varten minulla oli
makeampaa ainetta ihmeellisessä saviastiassa.

Ennen saunaanmenoa minä tarjosin kaikille pikarilliset. Hilja oli tänä
iltana harvapuheisempi, minuun hän ei katsonut kertaakaan. Hänen
silmissään ja liikkeissään oli jonkinlaista pehmeätä raukeutta, kun hän
otti lasinsa ja alkoi sitten riisuutua. Illallisen tähden menivät naiset
tänään ensin, ja äiti huusi Hiljalle:

-- Sitäkös siellä hameella teet kastumassa, olette te niin monta kertaa
yhdessä vihtoneet, ja kai se jo siihen ikään vaimoihmisiä nähnyt on.

Mutta Hilja meni jo porstuassa. Me miehet jäimme pirttiin, jossa tuoksui
räätikkä ja perunakeitto. Joimme kulauksen lämmintä sahtia, ja piippujen
kärinä säesti yksivakaista puhelua. -- -- --

Kun kello tuli yksitoista, oli Jokelan äijä jo pari kertaa sanonut
minulle, että kun minä olin niin harvinaisen reilu mies, niin olin
tehnyt hyvin tyhmästi lähtiessäni sinne kouluihin tutkimaan. Hän oli
itsekseen sitä surrut. "Olisit pysynyt täällä ja nainut tuon meidän
tytön."

Kun lähdön aika tuli, ei sanottu ollenkaan: "ei mar, pitää tästä
lähteä", kuten tavallisesti. Nyt lähdettiin vilkkaasti asiaa puhuen,
ihan kuin sivumennen. Hilja otti pahnoilta nukkuneen Viljon ja lähti
edellä, me äijän kanssa kaulatusten perässä Jokelaa kohden. Äijä nukkui
heti, kun minä sain hänet leveään peräsänkyyn, Viljo ei herännyt
ollenkaan, kun Hilja laski sen vaarin viereen. Siinä hengittivät isoisä
ja tyttärenpoika, toinen harvaan ja raskaasti, toinen nopeaan, tuskin
kuultavasti. Kohta kello löi kaksitoista, ja uusivuosi alkoi. Siitä
hiukan havahtuen vanha äijä suutaan massuttaen kääntyi seinään päin,
veti syvään henkeään ja nukkui vielä sikeämpään. Pikkupoika makasi siinä
hänen vieressään pulleat jäsenet riipuksissa, aivan kuin se
päivänpaisteessa olisi nukahtanut jonnekin kiven juureen.

Me emme Hiljan kanssa puhuneet mitään, kuten näytti sentähden, ettemme
häiritsisi nukkuvia. Me liikuimme varpaillamme ja katselimme toisiamme
hymyillen, korvat tarkkoina pienimmällekin äänelle, ikäänkuin meillä
olisi ollut jotain kujetta tekeillä toisilta salaa. Minä hiivin
ovensuusängylle istumaan ja rykäisin yht'äkkiä äänekkäästi. Hilja teki
ankaran ilmeen ja heristi sormeaan. Seurasi pitkä äänettömyys, minä
nojasin lämpimän muurin kylkeen ja katselin tähtiä, Hiljan olennossa oli
sellainen sävy, kuin olisin juuri sanonut hänelle jotain, johon hän ei
vastannut. Hän meni hitaasti pöydän luo, jonne jäi pitkäksi aikaa
seisomaan hypistellen jotain kädessään. Ilmaan meidän välillemme oli
ilmestynyt jokin uusi henki, jonka lähestymistä emme olleet huomanneet.
Kunnes nyt havaitsimme, ettemme enää hetkiin olleet muistaneet sängyssä
nukkuvia lähimmäisiämme.

Lampun nopea surina säesti kiitäviä hetkiä. Ulkona paloi tähtitaivas ja
pensaikossa teitten vierillä ja riihien tienoilla hiipivät pakkasyön
henget. Siellä kirkkailla hangilla tuntui siltä kuin olisivat vanhat
kaukaiset ajat lähestyneet nukkuvaa nykymaailmaa, niinkuin joku vanha
kertomus siellä juuri olisi tapahtunut.

Meidän lamppumme oli laajoilla aloilla ainoa, joka paloi. Mutta kun
Hilja katsoi ulos, näki hän, että yö oli hyvin kirkas, ja sammutti
silloin hänkin lampun. Yön henkien äänetön sähinä tuli meitä lähemmäksi,
Hilja tuli hitain askelin, pää painuksissa minun viereeni ja laski
äänettömästi kätensä kaulalleni.

Pitkät ajat eri teitä kuljettuamme tapasimme taas kuin sivumennen
toisemme tänä yönä tässä tuvassa. Ja ympärillämme kaikkialla levisivät
ihanat suojelevat metsät niinkuin asumaton avaruus ja kirkas talviyö,
jonka tunnelmaan sisältyivät monet kauniit ihmisunelmat ja -vaiheet
aikojen takaa.

Kasvot päin minun kaulaani kuiskasi Hilja: "Minkätähden sinä olet ollut
poissa niin kauhean kauan, en minä luullut sinun enää tulevan, se oli
hirveätä."

Hän itki hillitysti ja syleili minua kuin olisi pelännyt hukkuvansa. Sen
jälkeen ei vaihdettu enää sanaa. Nykyhetken onni, ainoa oikea ja
väärentämätön, täytti taas meidän sydämemme, niinkuin tuo äänetön
soitanto koko avaruuden tähtitaivaan alla.

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden jälkeisissä päivissä on jotain iloisen arkista. On kuin
aurinko taivaanrannalta tirkistäessään iskisi silmää, pirttikellon
naksutuksessa on toimeliaampi sävy. On uusi vuosiluku, jota lapset
lyijykynällä riipustavat ovipieliin ja kirjankansiin. Uusi almanakka on
vielä aivan siisti, sen lehdet rapisevat kuin herrasväestä saatu
paperiraha, ja jos avaa sen, niin lehtien valkeus oikein tuntuu silmään.
Sieltä näkee kuinka paljon päivä jo on pidentynyt, ja kuinka pitkä on
kynttilänpäivään.

Eräänä iltapäivänä tulee sisarenikin palveluspaikastaan käymään. Hänkin
on naisistunut ja omaksunut kaikenlaista pientä ja sievää, mistä lienee
oppinutkin. Hän on huomaavinaan, että minä olen tullut surullisen
näköiseksi. Sinä aikana minkä hän viipyy kotona, tuntuu siltä kuin
pirtin ilma olisi jotenkin laajentunut, ja minun on huomattavasti
kevyempi ollakseni.

Tosin jumalan päivätkin koettavat oloani keventää antamalla auringon
kirkkaasti paistaa puhtaille hangille. Saadakseni huomioni pysymään
ulkopuolella itseäni lähden jo aamulla aikaisin taivasalle ja teen
harkitusti havaintoja maasta ja ilmasta. Poikkeen tölliin ja minut
viedään kamariin, jonne jään pitkäksi aikaa yksinäni. Otan pöydältä
kirjan ja luen sen kannesta kodikkaan kirjoituksen: _Lauri Kivimäki on
tämän kirjan oikia omistaja, joka tämän varastaa, sitä piru rakastaa_.
Vahva kotipuolen tunnelma vallitsi minun mielessäni. Laihakaulainen
hempeäsilmäinen poika oli hyvä lukemaan. Tietysti sen pitäisi päästä
koulualalle, koskei sillä kuulu olevan yhtään halua pieneen käskyntekoon
kotona.

Poika nuhjaa äitinsä ohessa ja höpähtelee siinä jotakin. Äiti sivumennen
kuulostaa, mikä pojan sisällä palaa, ja sanoo sitten minulle suopeasti;

-- Isä toi sille tässä tulkkikirjan kaupungista ja se on sitä nyt
lukenut. Lues nyt Myllymäelle ruotsia...

On vielä sahtiakin jäljellä ja siistissä talvipäiväisessä pirtissä
joulukuusi, jossa on sanomalehtipaperista leikattuja koristuksia.

Pirtin ja sahdin lämmittämänä minä tulen ulos ja hiihtelen joenuomaa
kohden. Kun jo olen matkan päässä, tulee poikakin pihalle takkisillaan,
katselee hetken värjötellen jälkeeni ja juoksee sitten kipankapan
takaisin pirtin lämpöön.

Minä hiihdän viettävää rinnettä ja näen etäällä siintävän taivaanrannan
siinä kohden, missä joenuoma kulkee metsässä. Alimpana näkyy sieltä
puolittain puunlatvojen takaa tasasyrjäinen pilvijono, siniharmaa
lakeus, joka kuvaa kaukana olevan aukean maailman elämää. Koko sinnepäin
etenevä maisema on mahtavuudessaan niin tyven, että tuo
etäisyydentunnelma varsin vahvana saapuu tänne asti. Kun istahdan sille
tutulle ladonkynnykselle, valtaavat mieleni nykyiset asiat, ei herääkään
mitään muistojen hartautta.

-- Antaa mennä vain, antaa mennä! Minä olen irti, minun on paettava
kaikkialta, sillä aina minua etsii jokin. Totisesti, mikä onni
olisikaan, jos pääsisin löytymättömiin ja mielessäni kevyesti,
itsestään, säilyisi tämä tila. Kun saisi olla ikänsä kaiken sellaisessa
ihanassa tiedottomuudessa, joka nyt silloin tällöin läikähtää sieluuni,
kun ei yksikään olento maanpäällä tiedä tätä paikkaa, jossa istun.

Viivy nyt tämä mieli, niin kauan kuin vähänkin sopii. Tämä on sittenkin
kaiken nautinnon korkein hienostunein hetki, tällaista varten kaikki muu
on ollut. Viivy, kohoa. Minä tunnen nämä metsät kuin verhot ympärilläni,
kuin suojelevat jättiläisseinät, joiden läpi ei teho se ikuinen, joka
siellä ulkopuolella alati ajaa ihmistä edellään. Tunnen, että se nyt jo
levotonna etsii minua, kohta se minut tavoittanee. Viivytä, armias, tätä
hetkeä! --

Ilma kuulee rukouksen ja muuttuu hämäräksi, jonka suojassa voin siirtyä
siihen ainoaan pirttiin, johon nyt tahdon käydä. Sieltä löydän toisen
ihmisen, jonka hämy on tehnyt harvapuheiseksi. Äsken lepäsin suloisemmin
kuin tiesi koska. Nyt antaa mennä taas. Ei katsota taakse, siellä on se
ikuinen.

Myllymäkeläiset eivät näe Jokelasta tulta tänä iltana. Vanha Jokela on
talossa päivätyössä eikä tule yöksi kotiin. Arvatenkin siitä syystä on
Hilja mennyt aikaisin nukkumaan...

Mutta eräänä iltana ennen loppiaista, kun palasin Hiljan luota ja hiivin
pirtissä nukkuvien vanhempieni ohi kamariini, löysin pöydältä kasan
kortteja ja kirjeitä. Ne olivat myöhästyneitä joulukortteja ja
uudenvuodenonnitteluja, jotka olivat löytäneet tiensä tänne. Eräs kirje
oli tällainen:

     -- Mihin te olette hävinnyt? Olen hakenut teitä pitkin Helsinkiä
     ja kysellyt kaikilta tovereiltanne. Toivon, että tämä nyt tulee
     Teille ajoissa. Meillä on nimittäin rekiretki täällä loppiaisena,
     minun syntymäpäivänä; ja pyydän teitä tulemaan minun toverikseni.
     Runar B. pyysi minua, mutta minä sanoin, että olen ja pyydetty.

     -- Voikaa hyvin ja muistakaa vaan tulla. Minulla on ikioma uusi
     rekipeitto ja uudet ohjakset. Onnellista uutta vuotta.

     Toivottaa -- --

Kyllä näki, että pieni itsevaltiatar oli tottunut ajamaan tahtonsa
toteen, sillä kirje tuli perille, vaikka osoite oli herttaisesti päin
mäntyä. Siinä oli yhden naapuripitäjän nimi alleviivattuna ja erään
läheisen kappelikunnan nimi ilman viivaa. Ja ylihuomenna oli loppiainen.

Olin kauan valveilla ja kärsin siitä, etten heti voinut lähteä. Kun
minun kumminkin oli täältä lähdettävä, niin tuiki tarkoituksetonta kuin
se olikin. Ah, siellä on taas Nannakin. Pian, pian...

Aamulla oli tunnelma arkinen ja äidin vettyneet silmät vain lisäsivät
minun intohimoani päästä lähtemään. Aurinko nousi mitä kauneimmin, mutta
minulla ei ollut aikaa seurata sen vivahduksia, koetin kiiruhtaa. Isällä
oli paljon hommaa saadakseen kirkkoreen esille, siihen heiniä ja
peittoja. Vaikka hän oli muuten hidas, touhusi hän kovasti, kun johonkin
lähdettiin, se oli vanha asia. Äitikin yritti liikkua, mutta ei tiennyt
mitä tehdä, koetti laskea jotain sukkelaa isällekin, mutta isä vain meni
ja touhusi.

Äiti haki uudet sukat, asetteli niitä kääryyn ja puheli:

-- Annan vielä edes viimeiset sukat, en minä enää muutakaan voi, käteni
ovat jo niin huonot, ettei niillä tee enää mitään, en minä ymmärrä
kuinka ne ovatkin semmosiksi tulleet; vaikka kai sulla sukkia on, mutta
ovat he niinkuin jotain muistoa, en suinkaan minä sua kumminkaan enää
näe, kyllä tää jo on mun viimeinen talveni, minä olen jo tullut niin
huonoksi -- tässä ääni ulahti kimeäksi nyyhkytykseksi -- mutta tulisit
nyt sentään joskus katsomaan jos-häntä elonpäiviä olisi, vaikkei täällä
mitään ole, se on jo niin huonoa meidän, mutta saisi edes nähdä. -- Hän
itki edelleen.

Todella oli äiti kovin vanhentunut, nyt minä sen vasta huomasin. Kasvot
olivat aivan harmaat ja kellertävä tukka oli tullut tuhkan väriseksi.
Mutta hänen ruumiinsa oli yhtä lämmin kuin kauan sitten, silloin kun hän
otti minut selkäänsä, kun porasin kylätiellä tai pelkäsin karjaa. Nyt
minä isona miehenä katselin häntä, hän oli jo lapsi, kasvoillaan avuton
itkunilme.

Isä tuli hermostuneen näköisenä, joi turkit yllä kahvia ja sitten
lähdettiin.

-- Et käynyt edes Jokelassa hyvästiä sanomassa, huusi äiti.

-- En minä nyt kerkiä.

-- Kyllä minä vien terveisiä.

Äiti hyppäsi vantiksille ja pitäen kiinni minusta tuli saattamaan. Näin
siinä hänen laihan, suonikkaan kätensä, joka sinersi pakkasessa. Hän
seurasi, kunnes isä käski hänen palata kotiin pois jäätymästä. Silloin
hän pudottautui tielle ja huusi sieltä hyvästiä.

Oli hyvä aamukeli, tumpeliääni helisi taas lumisissa metsissä.
Vastaantulija kuuli sen ensin lähestyvän, sitten taas etenevän, lopuksi
se jäi aaltoilevana soimaan hänen korvissaan, säestämään ajatuksen
tasaista käyntiä hänen astuessaan yksinäisellä tiellä. Hän astuu pitkän
metsätien, huomaa että aurinko alkaa laskea ja pakkanen kiristyä.
Lähestyessään tölliään hän vielä kuulee jotain korvissaan ja muistaa,
että häntä vastaan tuli tiellä kaksi miestä hevosella.

Lounaisella taivaalla viipyy silloin päivänkilo, kaukana vainion takana
näkyy teeriä koivunlatvassa. Jäätyneen ikkunan läpi, ruudunkulmassa
olevasta aukeamasta katselee töllin pikkupoika, kuinka aidanvieritietä
menee mies. Ja kun mies on hävinnyt näkyvistä, jää poika tuijottamaan
punaisena palavaa taivaanrantaa, keksii jonkun tähden eikä huomaa,
kuinka pirtti sill'aikaa hämärtyy ja pimenee.

Niin on kulunut tammikuun päivä.

       *       *       *       *       *

Junavaunussa minä vain kuvittelin huomista iltaa. On satanut lunta,
metsä on koristeellisessa asussa ja kuun viimeinen neljännes riippuu
taivaalla kuin iso paperilyhty. Tanssitaan tilavassa talvihuvilassa,
jossa minä tunnen kaikki huoneet ja komerot yläkerrassakin. Kuulen
korvissani sävelen ja otan kasvoilleni sen ilmeen, joka niillä on oleva
huomeniltana.

Katson myös ulos pimenevään ilmaan. Sen reunassa näen mustat
kaukometsät, joiden takaa tulen. Tulee mieleeni, että isä jo on ehtinyt
kotiin hevosineen. Hän istuu äänetönnä pirtissä äidin kanssa, äiti itkee
salaa ajatellessaan pitkää talvea, joka on edessä. Hänen mielensä sulaa
siinä pehmeäksi, hän kaipaa jotain ihmistä ja kävelee Jokelaan viemään
Hiljalle terveisiä.

Hätkähdin. Niinkuin olisi suuri näkymätön hämähäkki lähestynyt
takaapäin. Oli paha ollakseni ja junakin vielä pysähtyi. Mutta silloin
kuulin takaani kaksi iloista, nauruun helähtävää tytönääntä. Minä tunsin
heidät, he olivat menossa samaan juhlaan kuin minä. Täynnä odotuksen
hurmaa he kertoivat minulle kilvan, että siellä tulee oikein suuret
tanssiaiset --

Illalla sitten tanssittiin suuressa salissa. Tunti kului toisensa
jälkeen. Myöhemmin eräällä väliajalla toinen niistä eilisistä tytöistä
lauloi. Nanna ja minä istuimme silloin vieretysten ja kaikki muutkin
istuivat paikoillaan kuunnellen ja tuntien mikä mitäkin, pieniä
mielikuvia jonkin kaukaisen tapauksen piiristä.

Kunnes taas helähti tanssisävel nykyhetkestä.

Viimeisellä kerralla kun tanssin Nannan kanssa, tuntui vähän aikaa siltä
kuin olisin käsivarrellani pitänyt jotakin, joka ei ollut lihaa eikä
verta vaan ainoasti kaunis, sinertävä hymyily tummien ripsien takaa,
suunnaton, liiallinen elämänonni. Unohdin hänet ja koko nykyhetken,
mieli meni muualle, niinkuin äsken laulua kuullessa, mutta paljon
ylemmäs. Tuntui tarkoituksettomalta enää jatkaa mitään.

Sitten tanssi loppuikin. Naiset pukivat ylleen pehmeitä turkkeja
nuorukaisten auttaessa. Sitten he kaikki kilisevin kulkusin, hiljallensa
tyyntyvin mielin ajoivat poispäin talosta. Tähdet kiiluivat kautta koko
taivaan, mutta kuu oli jo laskenut. -- Pyhien aika oli taas ohi.

Odottaen, odottaen elelin edelleen. Kunnes kuudentena iltana sain
kuulla, että Nanna oli kuollut kolmen aikaan. Kuulin sen kadulla. Mutta
huoneeseeni päästyäni asetuin lattialle istumaan ja viheltelin hiljaa
virren nuottia. Olin tavattoman kevyellä mielellä, tunsin ettei minun
tarvinnut paeta mitään, kaikki oli sovussa. Oman sieluni sisällä tai
niinkuin ilmojen korkeudessa oli humahtelevinaan mahtavia akordeja.

Niin se siis laukesi.



Niinkuin huhtikuun päivä --

Maisemapiirroksia


-- On ihan niinkuin huhtikuun päivä, sanoo naapuritöllin akka pihastaan
meidän äidille tänne meidän pihaan. Se käy sukkeluudesta, ja äiti vastaa
nauraen:

-- Ni-hin on, melkein...

Ja päivä paistaa heidän kummankin kasvoihinsa, kun he hitaasti, välillä
aina sulanutta maisemaa vilkaisten, painuvat kumpikin porstuansa ovesta
sisään.

... Joka vuosi minä tajuan alkaneen kevään yhtäkkiä, jollain määrätyllä
hetkellä, jostain valovivahduksesta. Se saattaa viipyä vain siunaaman
aikaa rakennuksen päädyssä niinkuin peilillä heijastettu valoläikkä tai
niinkuin suunnattoman suuri utuinen perho, joka siihen jostain lehahtaa,
aivan liikkumattomana antaa auringon sädehtiä siivissään ja häviää taas
kuin outo ajatus. Se ei ollut siinä ollenkaan minua varten, se on ollut
ehkä ennenkin ja muuallakin, nyt satuin vain minä sen näkemään. Se ei
sanonut mitään, tuli vain ja meni, mutta minä tunnen, että se _tiesi_
jotain, jota ei täälläpäin vielä tiedetä.

Sentapaisesta saattaa ensikerran tajuta saapuneen kevään. Eilen ehtoolla
kuuden aikaan minulla oli sellainen hetki.

Meidän pirtti on tasaisen, kauniin koivumäen syrjässä. Uunin ja suuren
kaapin välissä, aivan kiinni sivuakkunassa on pöytä, jolla kahvipannu
vallitsee kuppien ja muiden astioiden keskellä, kuunnellen seinäkellon
astuntaa. Kello on luultavasti äsken lyönyt kuusi, mutta minä en ole
sitä vähääkään havainnut. Se on mennyt ohi korvieni, niinkuin ystävän
yksinäinen lausahdus kahden istuttaessa. Kaatelen kahvia ja juon,
silmäni katsoo koivikkoon näkemättä siellä mitään. Tuollainen
seisahtunut katse, jota myöten ihmisen sisäinen olemus hiljaa itsellänsä
soluu sinne minne katsoo.

Mutta koivikossa tapahtuukin jotain. Valkeiden runkojen väliin virtaa
enemmän valoa, niinkuin lähestyisi sieltä takaa jokin näky, joka
yksinoloani hyväkseen käyttäen aikoo ilmestyä minulle. Valo lisääntyy
yhä, pitkin metsikköä se keskittyy runkoihin, jotka toinen toisensa
takaa vilkkuen näyttävät sielullisilta olennoilta kukin
yksityispiirteineen: yksi on suora, toinen länkevä, yksi sileä, toinen
hasutuohi. En ole ennen huomannut, että niitä olisi noin paljon ja noin
tiheässä, ja että niiden välissä vilkkuisi tuollainen valosoitto. Silmä
tulee siinä viivähtäneeksi ja korvan takana pirtin aaltoileva
yksinäisyys herättelee kaunista kuvitelmaa: koivikko on täynnä naurua,
punertavaa, valkohampaista naurua. En näe enää runkoja vaan jotakin,
joka on niiden välissä: veitikkamaisia tytönsilmiä ja leveästi
hymyileviä hahmoja, jotka kaikki katsovat tännepäin yli pirtin, ja minä
käsitän, että siellä on aleneva aurinko...

Kun en sitä itseänsä tähän näe, on mielikuvitus sitä alttiimpi. Tuo
koivunkylkien hymyilevä hohde on kuin valaistus pientä kuvaelmaa varten:

"Juro, voimallinen olento on koko talven viipynyt metsänrannan takana,
jossa hänellä on laaja työmaa. Niin ovat viikot ja kuukaudet kuluneet.
Mutta kerran kevätpuoleen hän tunsi ilmassa tuoksua, josta tuli mieleen
neitseellisyys, kummallinen asia, joka ei ikinäaikoina ollut käväissyt
hänen ajatuksessaan. Hän viipyi työmaalla kauemmin ja katseli, ja
seuraavana aamuna taas tuli aikaisemmin ja illalla taas viivytteli.
Mutta hänet oli huomattu, ja eräänä iltana vilahteli punertavaa naurua
puitten välissä. Hän ei antanut tämän itseensä paljoa vaikuttaa, vaan
painui vähän päästä väsyneen näköisenä pois ja jätti hymyilevät hahmot
sinne. Mutta mennessään hän huomasi, kuinka hänen sisässään vasten hänen
tahtoaan virisi suloinen tunne: koko se nauru oli sinne siinnyt hänen
omasta yksinäisestä ajatuksestaan ja hän tunsi kaipaavansa sitä niinkuin
isä nuorta lastaan."

Tällainen on kuvitelma, jonka elän pöydän ääressä koivikkoa
katsellessani. Mutta kuka on tuo juro olento? Onko se itse aurinko, vai
onko se minun oma unohtunut sieluni?

Huit...! Koivikon hymy häviää. Mikä se oli? Huhtikuu, huhtikuu! -- -- --

Aurinko on laskenut. Kuun ensimmäinen neljännes on taivaalla kirkkaana
ja korkealla. Mutta sen valo ei tunnu vielä ollenkaan, sillä paljon
päivänvaloa on jäänyt riutuneitten teitten pienoisvesistöihin ja taivaan
lakeen. Länsitaivas on laimean keltainen, terhakat kuusenlatvat
piirtyvät viileän näköisinä sitä vastaan. Yhdessä kohden on puitten
välissä syvä loma. Sen pohjalla näkyy siniharmaa tasapinta, niinkuin
vilahdus kaukaisen meren selältä.

Kun minun takkavalkeani hiiltyy, on ilmassa yhtä paljon sekä päivän että
kuun valoa. Mutta jo muutamien hiljaisten hetkien päästä on jälkimmäinen
voittanut. Koivikko on herännyt äskeisestä harhastaan ja pitää aivan
levollisena kuutamoa. Minä huomaan, kuinka sielussani vähitellen sikiää
hyväileviä ajatuksia, jotka pyrkivät jonnekin aivan oudoille aloille.
Kas, minä muistelen _häntä_, kaukaista asiaa, lempeätä kevätiltaa monen
talven takaa.

       *       *       *       *       *

Aamulla ei aurinko enää näytä niinkään jäyhältä ja vakavalta. Se
paistelee aivan puhtaalta taivaalta ja levittää maan pinnalle
toimeliasta sävyä. Sen valaisema koivuhaka näyttää iloiselta, mutta nyt
hymyilevät koivujen omat valkoiset rungot, niiden välissä ei väiky
mitään mielikuvia. Aurinko tekee suurta työtään eikä nyt näytä muistavan
muuta. Se nostattaa maasta käsittämättömän suuret vesimäärät, aukoo
haapojen kukkasilmuja ja keittää pihkaa koivujen varpurykelmissä, jotka
ylhäällä tavoittavat taivaan sinistä kantta. Puolipäivään asti sen
toiminta on pelkkää nousua, vauhdin lisäämistä, se on jatkuva suuri
tapaus, jota ei voi nimittää. Ja sen ohella sattuu lukemattomia pikku
seikkoja. Aivan valkoisia hattaroita kertyy vähitellen taivaalle tiesi
mistä, mutta ne vain lisäävät päivän häikäisyä. Ja hieno tuuli, jota ei
tunne eikä juuri näekään muusta kuin kuivasta lehusta, joka vipajaa
seipään sivussa, se on maanpinnan lievä vastavaikutus auringon säteille.
Päästään puolipäivään, seinustat lemuavat kuloruoholle ja sulaneelle
maalle, jossain vasikka ammahtaa...

Mutta juuri sillä hetkellä ensimmäinen pieni valkohattara kuin
piloillaan asettuu suuren auringon eteen estäen sitä näkemästä, mitä
tapahtuu. Jostain ilmasta pyrähtää näet musta parvi kasassa olevien
heinäseipäitten kärkiin, valahtaa siitä saman tien ruskeaan
sänkipeltoon, jossa pian liikkuvien mustien ohessa näkyy keltaiset nokat
ja kuuluu narskuva pakina, niinkuin uusien asukasten tullessa tyhjään
taloon. Riennetään katsomaan kuinka kaikki on, ymmärretään, arvostellaan
ja pakistaan. Kun on kulunut kaksi minuuttia, on selvä, että kottaraiset
ovat tulleet jo aikoja sitten, se on jo vanha asia...

Nyt asettuu yhä uusia hattaroita auringon eteen, kohta vain sen hymy
kuultaa niiden läpi, kun se suopeasti sallii hattaroiden pitää peliään.
Valaistus himmenee, ikäänkuin hiukan viilenee, yli maanpinnan käy
värähdys, että jotain tapahtuu ylhäällä verhojen takana. Niinkuin siellä
pidettäisiin äänekästä iloa, joka vain ei kuulu tänne alas. Niinkuin
sinne auringon tanhuville olisi tullut niitä eilisiä koivutyttöjä,
oikein julkisesti tutuiksi lyöttäytyen, ja nyt tahtovat toteuttaa monet
mielijohteensa. Ne ovat tulleet kevään ristiäisiin. Iloiset liikkeet
kajastuvat heikosti maanpinnalle, keksitään jotain ja kysytään saako
niin tehdä...

Jo aukenee yhdestä kohdin pilviuudin, ja alas valahtaa valokimppu, aivan
kuin joku siellä leikkisi jättiläispeilillä. Se osuu metsänlappeeseen,
jonka tummanvihreä väri heti tahdottomasti kirkastuu, niinkuin olisi
siinä juhannus paraillaan. Peiliä käännetään, valkoinen huvila koivikon
keskellä joutuu valokimpun piiriin, ja kohta väikkyy siellä muuan
päiväjuhla, jota viime suvena vietettiin valkoisin hamein ja punaisin
nauhoin. Mutta aivan näkymätön värähdys riittää jälleen kaikki
muuttamaan. Huvila on jo kolkko ja asumaton, mutta hyvin kaukana
vesistön takaisella kylänrinteellä näköpiirin laidassa on helteisin
heinäkuun pouta päivänsavuineen.

Välillä valo hetkeksi tasoittuu, niinkuin annettaisiin peiliä kädestä
toiseen, maisema näyttää raukean uneliaalta, ja siitä osuu silmään monta
kohtaa, joita ei huomaa kirkkaina hetkinä. Kuuluu siinä kuin sivumennen
ensimmäisen käenpiian piipitys, mutta se ei jaksa vaikuttaa maisemien
mielialaan, jota tuo vaimennettu valo pitää odotuksen vallassa.

Tuuli tohahtaa, se tulee katsomaan, miksi on pysähdytty. Ei, ei olekaan
pysähdytty. Tuulen viemänä kiitää valoläikkä jo pitkin kaukometsien
latvoja ja ruskeita heinäpeltoja, jotka sen sivutessa tulevat kuin
siistimmiksi. On päiväsydän. Auringon säteet, jotka sinkoavat maahan,
jäävät siihen ahertamaan kukin pienelle alueelleen, sulattavat,
kuivaavat ja tunkeutuvat lopulta maahan, jossa tekevät ruohonidun
levottomaksi. Ja kun tällaista tapahtuu laajalla alalla, nousee siitä
ilmaan väreily, ikäänkuin säteitten yhteistyöstä syntyvä ääni, johon
korva on tottunut niin ettei sitä kuule. Väreilyn seassa lentää laiha
kevätvaris yli alueen, sen kuvio siirtyy taivaalla valkeasta harmaaseen,
harmaasta taas valkeaan ja humahtaa siitä leveään heleänsiniseen. Se
äännähtää muutaman kerran oudolla äänellä ja siihen vastaa toinen haan
laidasta yhden kerran, lyhyt tärkeä keskustelu, koskeva rakenteilla
olevaa pesää. Harakka luovii tanhuvilta pelloille päin, pitkä pyrstö
seuraa perässä niinkuin jokin huonosti kiinnitetty lisäke, jonka
odottaisi irtautuvan tuuleen. Harakka ei puhu mitään, päiväsydämen
juhlatunnelma hillitsee sen kielen.

Se tunnelma on nyt hehkeimmillään, se asuu maassa, ilmassa ja noiden
hohtopilvien takana. Jos pysähdyt tirkistämään, mistä kaikki tuo tulee,
näet taivaalla laajan alueen, jossa siellä täällä on kirkas repeämä,
mutta et tiedä, minkä takana niistä kulloinkin tuo kujeileva silmä
piilee, mistä tuo loihtiva valokimppu lähtee. Joka revelmä on yhtä
häikäisevä, ja koko ajan kun katsot, pysyy siellä kaikki kevyesti
paikoillaan. Mutta käännäpäs pääsi ja katso taas, niin näet aivan toisen
yhdistelmän kuin äsken, ja sinulle vain hymyillään hohtoreunojen välistä
tai lähetetään päin kasvojasi häikäisevä valokimppu. -- Kas tällaista se
on, huhtikuun päivä.

Odotus on lauennut, maa ja ilma käsittää mistä on kysymys. Huomaat
kuinka eriväriset peltosarat puhtaina raitoina seuraavat toisiaan
näköpiirin laitaan, jossa tumma metsä sitoo viimeisen raidan taivaan
sineen. Harmaa laakea kylä kuuntelee päiväsydämen ääniä. Kuinka
käenpiika huutaa koivikossa niinkuin olisi jo viikon huutanut, ja
kottaraiset viheltelevät talon puistossa, jonne näyttävät kotiutuneen.
Varpuset kirkuvat hirsiläjällä lokaisen raitin ohessa ja kukot laulavat
yli voimiensa, niinkuin juopuneet nuorukaiset talosta taloon.
Etäisempien ääni muistuttaa katkonaisia posetiivin säveliä, joita tuuli
tuo. Riutuneitten teitten keskiuomissa juoksee myriaadeja vesivirtoja.
Vastamäen ahteessa ne hohtavat kirkkaana metalliverkkona, joka
liikkumatta pysyy paikoillaan, vaikka vesi alati juoksee.

Lukemattomia ääniä, ilman väreilyä ja kaukometsien siintoa. Huhtikuun
päivä...

       *       *       *       *       *

Mitä nyt! Ilma synkkenee aivan vakavasti, melkein sormia paleltaa, ja
kukkojen laulu kuuluu uhkaavan kovana ja selvänä. Tuleeko talvi?

Auringon päällä on vahvalti pilviä, joiden väri muistuttaa liejuista
vettä. Etelän puolella se valuu jyrkästi alas metsään kaamean näköisenä
kuin keräisi itseensä suunnattomia luonnonvoimia. Puuttuu vain salaman
välähdys.

Mutta mieli ei käy siitä apeaksi. Tämä luonnon suuripiirteinen oikku
vaikuttaa kuin nuoren tytön epäystävällinen niskanheitto, kun silmien
loiste lupaa... Jäätävä henkäys keväisen maan yli kiihottaa kesän
odotusta.

Ensin sen ilmaisee harvapuinen haka, jossa maanpinta on vanhan
lehtivanukkeen peitossa. Siellä rapisee jo ennen kuin ilmassa huomaa
mitään. Sataa rakeita. Paisuneen kevätpuron ulina kilpailee yhäti
kiihtyvän rapinan kanssa.

Ja kesken kaiken, pyryn ollessa sakeimmillaan, repeää pilvimuuri, ja
aurinko viehättävän seurueensa ympäröimänä katselee avoimin kasvoin tätä
näytelmää. Suvi ja talvi...

       *       *       *       *       *

Noin pari tuntia pyryn tauottua minä lähdin kävelemään ja katsomaan,
miltä maailma näyttää.

Satanut lumi oli saman tien sulanut, se oli ollut omiansa virkistämään
rukiin orasta, joka nyt vihersi heleämmin. Auringon valo tuli
repaleisten, hiukan levottomien pilvenjäännösten välistä ja levitti
ilmaan lähenevän illan aavistusta. Tunnelma on miellyttävän raukea kuin
lemmenleikin jälkeen. Tai paremmin ehkä tuntuu siltä, kuin olisi
päivällä joku juhlakulkue mennyt läpi kylän.

Tulen keskelle laajaa vainioaluetta, jossa tien vieressä seisoo kaksi
suurta haapaa. Pysähdyn niitten seuraan. Peltojen äärillä on nuorta
hakamaata, josta nyt jo kuuluu monta uutta laulua. Koiraspeipposet
helistävät yhtä ja samaa säveljaksoaan, joka suusta suuhun kulkee kautta
haan. Ja siinä välissä koettaa keltasirkku saada lyhyen sanansa
sanotuksi...

-- On, on se kiuru... Kylläpä tämä on rikas päivä. -- Haapojen
kukkanuput aivan elävät silmissä, kun ne huomaavat minun iloni.
Totisesti on suuri ero elpyvän haavanoksan ja savisen sänkipellon
välillä, josta se kohoo. Mutta sieltäpä se kumminkin kohoo. Minä
tarkastelen sitä kauan, hymähdän omalle lapsekkuudelleni, mutta en voi
kuitenkaan mitään sille, että mielessäni syttyy ajatus toisensa jälkeen,
mitä kummallisimpia ajatussarjoja, jotka lopulta tuntuvat liikkuvan itse
oksassa. Tämä lienee seuraus pitkällisestä yksinäisyydestä; katoaa pois,
jahka suvi tulee. -- -- --

Kylässä menee joku nainen saunaa lämmittämään. Tie, jota hän kulkee, on
aivan sula ja näyttää täältä kaukaa ruskealta. Naisella on päässä vaalea
liina, se vilahtelee iloisesti, tuntuu siltä, kuin liina liikkuisi omin
valloin. Se johtuu siitä, että ilma taas on hiukan pimentynyt, kun
taivas on mennyt pilveen. Minä palaan kotiin, lakaistulle pihamaalle.
Huomaan, että on jo ilta. Sauna on lämminnyt ja selitteleiksen savun
jätteistä...

On vain vuorokausi kulunut siitä eileniltaisesta, mutta se tuntuu jo
jääneen yhtä kauas kuin viime talvi. Tämä päivä on ollut niin pitkä ja
monivivahteinen, että sen jättämä vaikutelma nyt illan tullen lievästi
väsyttää mieltä. Tuntee kuin hienoa kuumetta liian voimakkaitten
aistimusten ja mielikuvien jälkeen. Mätänevän kuloruohon ja lahopuun
lemu kiihottavat vieläkin. Linnut eivät tosin enää laula, sillä ilmassa
on hiukan kaamea sävy. Lännessä näet ovat pilvet kokoontuneet jäyhäksi
röykkiöksi, jonka alareunasta aurinko vaisusti katselee. Sekin on
väsynyt kokopäiväiseen kujeiluunsa. Kuuta ei näy; se oli kaunis eilen
illalla, kun kevät vielä oli talven puolella, mutta nyt on jo
kesä-kevät. Sade on tulossa.

Ja niinkuin vanha hyräily palaa mieleeni sama tunnelma, joka ennen
pienenä ollessa tällaisina iltoina minut aina valtasi. Juuri kun sadetta
tai ukkosta odotettiin, ja pirtissä istuivat isä, äiti ja joku tuttu
kylänihminen ennen saunaan menoa, silloin halusin minä retkeillä pois
kotopihalta haan taakse, jonne pirtti ei enää näy, mutta sen läsnäolon
kumminkin miellyttävästi aavistaa. Pimennyt ilma ja alkava ukkonen
vallitsi siellä jo täydellisesti, niinkuin olisi ollut kaukana
takamaalla, kuuli synkän illan uhkaavat tohahdukset, sai kahden kesken
katsoa silmästä silmään myrskyä, joka siinä kenenkään aavistamatta jo
vaani, odottaen yön tuloa. Mutta kun se ensi kerran ulvahti, saattoi
juosta kotiin, hiukan märkänä, tavoittelevat kauhut kintereillä...

Järven rannassa siinä kohden, missä joki laskee, on jo sulat vedet, ja
laakea ruohoton rantakaistale kaartuu siinä pehmeänä ja upottavana
vettyneeltä kaislalta lemuten. Sen ja kovan maan rajassa kurkottavat
pajut vettä kohden kukkivilla latvoillaan. Niiden valkeus on heleämpi
nyt pimenevässä illassa kuin päivän valossa, ja välistä juoksevan joen
vilinä panee nekin hiukan väräjämään.

Kullakin paikalla on oma aikansa, jona sitä on katseltava, jolloin sen
tunnelma on vahvin. Tällaista joensuuta ja järvenrantaa on katseltava
pilvisenä huhtikuun ehtoona, kun sade on lähellä ja pajut valkoisissaan.
-- -- --

Puolen tunnin päästä on porraskivi kirjava. Sade alkaa ja paisuu hiljaa
ja varmasti. Luonnossa on jotain lähestyvää, se ikäänkuin kyyristyy
kokoon, vetää päällensä pimeän peiton ja antaa sataa kaiken yli, mikä
päivällä toimeliaana väreili. Mutta se ei ole enää kuoleman unta. Sen
unelmat liikkuvat kesän intohimoja kohden, nousevat maasta ja täyttävät
ilman, joka siitä syystä nyt pimeässä sateessakin uhkuu lämmintä
lupausta.



"Aikamme uros"

Kaksi kirjettä


     Hyvä Ebba

     Kiitän sinua siitä aivan erikoisesta ystävällisyydestä, jota nyt ja
     aina olet minulle osoittanut. Mikään ei olisi tietysti hauskempaa
     kuin saapua luoksesi tanssiaisiin, mutta -- ei sovi nyt. On
     tapahtunut kaikenlaista, jota en oikein viitsisi sinulle, naiselle,
     yksityiskohtaisesti kertoa. Ei tosin mitään odottamatonta,
     päinvastoin olen syvimmässä tiedossani jo kauan ollut selvillä
     siitä, että niin tulisi käymään. Olen tuntenut sen lähestyvänä
     välttämättömyytenä, yrittänyt tosin salata sitä itseltänikin
     samalla tavalla kuin ympäristöltäni, jonka toisaalta olen -- ehkäpä
     sinunkin -- huomannut samaa ajatusta kätkevän ystävällisten
     katseittensa pohjalle. Koko luonteessani ilmennyt pulppuileva
     nykyhetken ilo on ollut vain tuon salaisen tiedon aiheuttama
     sielullinen reaktio, tarkoitettu sitä sotkemaan. Olen näyttänyt
     itsestäni erästä kuvaa, joka liikkeitä, äänenpainoja, vieläpä
     mielentiloja myöten on ollut näennäinen. Niinkuin näyttelijä, joka
     kesken näytöksen voi pahoin, mutta kestää miehuullisesti loppuun
     asti, jolloin hän viimeisin voimin laahustaa sivuhuoneeseen ja
     toisten avulla saa päältään epämukavan puvun ja peruukin. Eikä
     kukaan yleisöstä aavista, mitä viimeinen aaria häneltä kysyi.

     Minä pelastuin loistavasti yleisöltäni, siitä on todistuksena se,
     että minut vielä kutsutaan aristokraattisiin tanssiaisiin. (Tämä ei
     tarkoita sinua loukata, mehän emme ole kahden maailmassa.) Nyt on
     minun kuvani lakannut olemasta; niinkuin ihmiset teatterista, niin
     rientää minunkin yleisöni siellä paljoakaan minua kaipaamatta. Ja
     minä -- olen taas pitkästä aikaa tavallinen mäkitupalaisen poika,
     niinkuin en olisi ikänä Helsinkiä nähnytkään. Noitten kurttuisten
     vanhempieni ymmärtämätön aherrus on tuottanut kielteisen sadon,
     heidän turhamaiset toiveensa ovat elämän ehtoolla pettyneet. Ja ne
     lukemattomat pikku-setelit, joita suojelijani vuosien kuluessa
     vierailuilla ovat käteeni pistelleet, ne voidaan nyt merkitä
     kansantaloudelliseksi tappioksi. Se jalo uhrautuvaisuus, jota
     kirkonkylän neidit osoittivat järjestäessään minun kouluaikanani
     pikkuiltamat minun avustamisekseni, se on nyt saanut
     tragikoomillisen värityksen. Tässä minä nyt olen, heidän
     "maisterinsa" ja "tohtorinsa", oleskelen ja kuljeskelen täällä
     mäkituvassa, syön perunoita ja juon kahvia. Maantiellä minua vielä
     tervehditään lakkia nostamalla, mutta naapuritöllin akka näyttelee
     jo minua tirkistellessään arveluttavasti latteita etuhampaitaan.
     Luulen, ettei minun käy täälläkään pitkälti oleminen.

     Tällä hetkellä on minun ikävä sinua enemmän kuin ketään muuta.
     Tunnen sinun olevan jossain lähelläni, jos suljen silmäni, näen
     kuvasi silmäluomissani, ikäänkuin sanattomasti keskustelisit
     kanssani. Jos sinä luet tämän sopivassa mielentilassa, olen varma,
     että sinäkin tunnet samaa ja voit sielussasi pelastaa sen, minkä
     tämä kirje asettaa vaaraan, nim. meidän ehjän toistemme
     ymmärtämisen. Siihen luottaen minä sinulle näin kirjoitankin,
     vaikka itsessään on kovin kummallista, että mäkiräätälin poika
     puhelee jalosukuiselle Ebba ------lle kuten kunnon sisarelleen.
     Mutta katsos, Ebba, sinähän et tiedä minusta juuri mitään, vaikka
     olemmekin niin läheiset. Ja kun minulla nyt on sellainen tunne,
     että meidän hyvä välimme on muutenkin jonkun verran vaarassa, niin
     täytyy minun käyttää sinulle sanoja ilmaisukeinona sellaisistakin
     asioista, jotka näin kosketellessa helposti värähtävät rikki tai
     synnyttävät tympäisevän juhlallisuuden... Me istumme siis nyt vain
     vähän aikaa hämärissä, ja tuttavallinen keskustelumme on hiljakseen
     pyrkinyt ja lopultakin joutunut siihen arkaan asiaan, jonka me
     kumpikin tunnemme olevan meidän välillämme, siihen hiljaiseen
     skandaaliin, jonka minä näytän tehneen, mutta jossa minä syvemmältä
     katsoen olenkin vain luonnonlakien tahdoton välikappale. Tällainen
     tunteellinen keskustelu ei ole niin vaarallinen siinä tapauksessa,
     että heti sen jälkeen pitkäksi aikaa erotaan. Ja mehän olemme jo
     eronneet, tiesi puhelemmeko enää koskaan suullisesti. Vaihdetaan
     nyt nämä yhdet kirjeet ja sanotaan sitten hyvästi. Sinä ja minä...

     Kun sinä tulit minun tielleni, olin minä juuri kenenkään
     aavistamatta sivuuttanut huomattavan vaiheen elämässäni.
     Lapsuudenrakastettuni (siitähän en ole sinullekaan mitään
     maininnut), hän joka siihen asti oli antanut itsetiedottoman
     sisällyksen elämälleni, oli nyt äkkiä muuttunut vieraaksi
     ihmiseksi. Ja hän oli tehnyt sen sellaisten seikkain jälkeen, että
     hänen silloin jos koskaan olisi pitänyt tuntea olevansa yhtä minun
     kanssani. Erotessamme viimeksi olin lähtenyt melkein suoraan hänen
     sylistään, ja vaikkemme välillä olleet sanaa vaihtaneet, oli hän,
     kun jälleen aikojen päästä hänet tapasin, vieras ihminen.
     (Sivumennen: voitko sinä, nainen, selittää tämän? Hän itse ei sano
     mitään.) Minut valtasi melkein samanlainen surunvoittoinen tunnelma
     kuin ennen pikkupoikana lähtiessäni täältä syrjäisestä mäestäni
     kansakouluun. Aavistin, että uudet ajat olivat alkamassa, ja
     halusin kiireesti vaihtaa ympäristöä, saada uusia suhteita uusiin
     ihmisiin, unohtaa. Silloin kutsui serkkusi minut luokseen ampumaan
     pari viikkoa ennen lukukauden alkua, ja siellä me tapasimme
     toisemme eräänä iltana. Ja siitä alkoi se uusi aika, jota
     kauneimmalta puolen kuvaa ystävyyteni sinuun. Niin niin, sellainen
     soma rajapyykki sinä olet.

     Sehän oli hyvin tunnelmallinen elokuun ilta, jona me tutustuimme.
     Me olimme Harryn kanssa palanneet järveltä ja pelasimme
     päivänhämyssä shakkia, kun sinä tulit. Tervehdittyämme me
     istuuduimme jatkamaan peliä, ja sinä jäit sitä seisaalta
     seuraamaan. Muistan, että sinulla oli huivi päässäsi. Kun minä
     mietin siirtoa kovin kauan, otit sinä minun hevoseni ja siirsit.
     Minä en sanonut mitään, katsoin sinuun, mutta sinä katsoit vain
     peliä. Juuri kun Harry oli tehnyt vastasiirron, tuli hänen äitinsä
     sisään, sinä huusit hänelle iltaa, ja jo jutellen hänen kanssaan
     siirsit minun toista hevostani ja sivumennen kuiskasit: shaktorni!
     ja poistuit sitten tätisi seuraan sen enempää meistä välittämättä.
     Peli kesti pimeään asti, mutta minä voitin saatuani sen tornin.

     On ihan varmaa, että miehen ja naisen tuleva suhtautuminen
     toiseensa riippuu paljon heidän ensimmäisen kohtauksensa sävystä.
     Sinusta ja minusta tuli sinä iltana ystävät, heti niin läheiset,
     etten ainakaan minä usko meidän "sielujemme" koskaan vieraantuvan
     toisistaan, vaikka olosuhteet estäisivätkin meitä enää tapaamasta.
     Minun sortuneelle sydämelleni oli tällainen ulkonaisestikin arvokas
     ystävyys lääkitsevää palsamia ja ihanaa on nyt muistella niitä
     aikoja. Ei ollut rahahuolia, sillä minulla oli hyvä luotto ja
     lainaamista olin pienestä pitäen oppinut pitämään hyvin viattomana
     asiana. Elin kahta elämää, tyhjää ja sisältörikasta. Kun olin
     ulkona sinun tai toverieni seurassa, oli oloni miellyttävä,
     viehkeä, ja minä nautin siitä kuin vanki raittiista ilmasta, hiukan
     melankolisesti. Erosin vähitellen entisistä maatiaistovereistani,
     joilla ei ollut muuta harrastusta kuin työnsä, josta he puhuivat
     keskenään sentimentaalisella hartaudella, aivan kuin nämä mäkiäijät
     täällä pikku aherruksistaan, lämpenivät ja menivät sitten kotiin
     työtään jatkamaan. Taiteitten ja kirjallisuuden parissa keksin
     monta kaunista soppea, joissa viipyminen tuotti unhotusta, koko
     tajunta ikäänkuin siirtyi joihinkin eri maailmoihin, joissa ei
     kukaan muu tuntunut ennen käyneen. Ja sieltä palatessa seurasi
     mukana jotain, joka arkielämälle, sen rumemmillekin puolille, antoi
     hohteen omasta hohteestaan. Ja kun kaikki tämä kehittyi vereksessä
     mäkitupalaismaaperässä, oli tuloksena mieltäkiinnittävä ilmiö,
     johon halusta tutustuttiin. Jokapäiväinen seurusteluni sinun
     kanssasi tuotti minulle kuitenkin suurinta onnea. Kannatti elää
     päivä tavatakseen illalla sinut. Ja sinusta erottuani olisi minun
     ollut mahdotonta mennä kotiin ja ryhtyä työhön, sillä niin
     tyytyväinen olin, että minun välttämättä piti vielä viipyä hetkinen
     jossain, missä ei huomio kohdistunut -- omaan itseeni.

     Mutta jos en tavannut sinua enkä löytänyt mitään sopivaa
     iltapaikkaa, silloin -- oli tyhjää. Otin kurssikirjan ja selailin,
     mutta kaikki mitä siinä oli, tuntui jääneen jonnekin hyvin kauas,
     sinne mihin entinen maatiaisseuranikin. Kaikkein salaisimmassa
     sydämessäni kuiskasi sitäpaitsi joku ääni: sinä olet jo hienosti
     rappiolla, et sinä ikänä mitään suorita. Ja minä vastasin: en ole
     rappiolla, sillä olenhan täysi herrasmies sisältä ja ulkoa, hoidan
     pukuni ja käyn ainoastaan ensiluokan paikoissa, niin -- ja
     seurustelen Ebban kanssa. Jos mäkiräätälin poika on pelkän
     persoonansa avulla saavuttanut sellaisen aseman kuin minä, on siinä
     kylläksi sisältöä hänen elämälleen, hän voi huoleti kääriytyä
     itseensä ja palata takaisin. Koettu rakkaus, sivistys,
     intelligenssi! Minä olen olemassa ja siinä on kylliksi! -- Vielä
     myöhään saatoin nousta makuulta, pukeutua ja lähteä johonkin
     yökahvilaan yksin istumaan, nauttimaan.

     Sattui joskus, että päivällä tein hiukan työtä. Sen jälkeen oli
     ilta kaikkein ihanin. Astuin kadulle sielussani voimakas illusioni:
     minä olen huomattu yhteiskunnan jäsen, tutkija, minun teoksiani on
     vielä kirjakaupan ikkunassa... Poikkean omaan parturiini, jossa
     puhun ruotsia. Huomaan, että minulla vielä on se lakki, jonka
     kerran sain eräältä tädiltä joululahjaksi. Pistäyn ostamassa uuden,
     annan lähettää vanhan kotiin nauttien siitä tiedosta, että niin on
     tapana tehdä. Ostan vielä hansikkaatkin. Vedän tottuneesti setelit
     lompakostani, puotipalvelijat ovat sulavia, ja minua huvittaa
     kaikki sanomalehtikivahdukset niitten sopimattomasta käytöksestä.
     Tietysti ne näkevät kuka on plebsi ja käyttäytyvät sen mukaan. On
     sentään hauskaa työskennellä kehittyneessä yhteiskunnassa!

     Sellaisessa mielentilassa tapaan sinut ja me kävelemme yhdessä.
     Tunnen että minusta säteilee sytyttävä hyvyys ja älykäs iloisuus.
     Sinä olet kukkeimmillasi, ja meidän kummankin on soma olla. Se
     tunne ei ole intohimoa, se on tasaista vahvaa onnea siitä, että me
     jollain tavoin sovimme yhteen, noin vain ilman mitään aikomuksia.
     Erottuani sinusta lähden kotiin varmempana kuin koskaan, poikkean
     vain juomassa kupin kahvia. Kotona minä selaan rakkaita
     kurssikirjoja, erottelen jaksot sormieni väliin ja lasken: siihen
     ja siihen mennessä tuo, siihen tuo. Silloin suoritan, laitan
     asunnon ja -- eiköhän meidän välillämme sittenkin liene muutakin
     kuin ystävyyttä? Mietin siinä jaksot sormieni välissä. -- Ja se
     selviää minulle yhtäkkiä: tietysti me menemme naimisiin.
     Malttamattomana valvon myöhäiseen suunnitellen tulevaisuuden
     yksityiskohtia.

     Näin pitkälle saatoin mennä unelmissani. Minä tosiaan kuvittelin,
     että meistä joskus tulisi pariskunta, ja tukahutin iloisilla
     suunnitteluilla ne äänet, jotka pyrkivät sanomaan, että se oli
     tuiki mahdotonta. Saatoin vielä seuraavanakin päivänä työskennellä
     päiväkahviin asti, joka sen jälkeen maistui erinomaiselta, samoin
     kuin konsertti illalla, virkistyksenä työn lomassa. Tosin minulta
     sitten parina päivänä jäi lukeminen vähempään, täytyi käydä
     lainaamassa rahoja, siksi kunnes ehdin saada pankista omiani.
     Sitäpaitsi oli luettava joku mielikirjailijani hurmaava uutuus...

     Sitten kävi ilmi, että pankkilainani minun aavistamattani oli
     loppunut, minun oli siis elettävä muutama kuukausi käsilainoilla.
     Mutta sitten kävi vielä ilmi, etten minä enää uutta lainaa
     saanutkaan, ja sitten kaikki muu hyvin nopeasti. Minulta otettiin
     puku ja peruukki... Aikoja jo olivat kuvittelut sinun suhteesi
     kadottaneet tehonsa. Vanha nuoruudenlempeni syventyi sitä mukaa
     kuin näytökseni lähestyi loppuaan ja _hän_ yhä selvemmin osoitti,
     että kaikki oli mennyttä. Hohho-jajaa! Lopultakin siis oltiin
     perillä. Miellyttävä traagillisuuden tunne täytti sieluni, muistot
     ravitsivat. Kokemusteni ketjuun oli vielä liittynyt mitä
     arvokkaimpana helmenä perinpohjin tuntemani onneton rakkaus. Ja jos
     sanon sinulle oikein toden, niin on se minulle näin onnettomana
     paljon mieluisampi ja koko tunne paljon voimakkaampi kuin mitä se
     oli onnellisimpina hetkinään.

     Nyt olen piirtänyt sinulle vahvimmat viivat, jotka kuvaavat
     sisällisen kehitykseni rataa kolmena viime vuotena. Siitä kuvasta
     näkyy, kuinka ne voimat, jotka minua ovat kuljettaneet, aina ovat
     ihan sopivissa paikoissa tiepuolessa minua odottaneet saadakseen
     yhdessä aikaan tuon hauskan radan. Nyt se rata on lopussa ja voimat
     ovat lakanneet vaikuttamasta. Eikä minusta tunnu ollenkaan
     hullummalta katsoa taakseni.

       *       *       *       *       *

     Sinun kauniin kuvasi näin vielä äsken jossain. Mutta kun luen mitä
     tähän asti olen kirjoittanut, valtaa minut tuskallinen pelko siitä,
     kuinka olet jaksanut tämän oikein käsittää. Kyynillisesti sanon
     itselleni: saa nyt nähdä, kuinka tämä siihen ihmiseen vaikuttaa. Ja
     minusta tuntuu, niinkuin sinun kuvasi kääntyisikin pois ja
     häviäisi, ja minä itse samalla kadottaisin lopunkin tajuntani
     kaikesta, mitä on ollut ja on. Mutta kun siinä tilassa istun
     muutaman minuutin, palaa sinun kuvasi takaisin, ja minulla on taas
     sama tunne kuin sinua kätellessäni, että oletkin lähempänä minua
     kuin koskaan, ettei tässä kirjeessä ole sanaakaan sinulle uutta,
     olet vain odottanut, että minä sen itse joskus sanoisin. Ja että me
     sittenkin yhdessä olemme kokeneet kaksi lämmintä totuutta: että
     ihmiset siinä, mikä koskee heidän sympatiojaan, s.o. heidän
     sisäisintä itseään, ovat ennakkoluulottomia luonnon lapsia (nim. ne
     ihmiset, jotka yleensä ovat jotain) ja että (suo anteeksi tämän
     lauseen banaalisuus) mies ja nainen voivat olla ystävät.

     Nyt olen sinulle tarpeeksi puhellut. Sano nyt sinä pari sanaa, ja
     sitten menkäämme kumpikin taas tämän maailman pariin, niinkuin ei
     mitään olisi tapahtunut. Sinä kai menet kohta naimisiinkin. Hyvästi
     nyt ja voi hyvin, sinä!

                                                 Werneri


     Rakas Werner poikaseni!

     Mitä se on, ettet tullut tanssiaisiin? Jolleivät ne saiturit anna
     sinulle enää rahaa, olisit ilmoittanut minulle, minä olisin sinulle
     vipannut. Olisit sitten vasta ollut "mäkitupalaisen poika", jolla
     syntyperälläsi sinä muuten ylpeilet paljoa enemmän kuin aateliset
     omallaan. Et sinä ole mikään mäkituvan poika, kun olisitkin. Sinä
     olet herrasmies ja päällisiksi aika lailla veltostunut. Sinut tekee
     vain tavallisia herroja mieltäkiinnittävämmäksi se, että olet
     älykkäämpi kuin useimmat heistä ja että sinulla on ollut niin
     romantinen kasvupaikka, jolla nyt kerskut. Mutta minäpä olen
     aatelia, senkin "tupalainen". Äitini on vapaaherratar ja isoäitini
     oli kreivitär, että tiedät.

     Kirjeesi herätti niin monta ajatusta minussa, etten oikein tiedä
     kuinka kaikki sinulle kirjoittaisin. En ole tottunut tällaisia
     asioita näin tulkitsemaan. Älä kuitenkaan pelkää, että olisin
     kirjeesi tähden tullut sinulle vieraammaksi. Pidän sinusta enemmän
     kuin luuletkaan, vaikka onkin sietämätöntä, että sinäkin olet
     sellainen. Kyllä te pojat olette kummallisia. Jos on joku, joka on
     ahkera, on hän ikävä ja kehittymätön, jos taas joku on sellainen
     kuin sinä, ei hänessä ole yhtään energiaa. Kyllä tyttöjen joukossa
     on paljon hienompia, sellaisia kuin se sinunkin tyttösi varmaan on
     ollut. Vaikken häntä tunnekaan, niin en yhtään usko, että te
     olisitte sopineet toisillenne, sinä vain petät itseäsi ja
     tahtoisit, että hänkin jatkaisi sellaista, mikä ei sovi. Mutta hän
     on sinua parempi siinä, että hän lopetti. Minä en tiedä, ettekö te
     ymmärrä naista, vai ettekö ole ymmärtävinänne. Sinusta luulisin
     pikemmin jälkimmäistä. Muistele vain tarkasti, kuinka sinä
     käyttäydyit häntä kohtaan _silloin_ ja _etenkin_ sen jälkeen, ja
     varmasti huomaat jotakin, joka on äärettömän epähienoa ja
     huomaamatonta sinun puoleltasi. Sillä kun hieno tyttö, jollainen
     hän varmaan kirjeestäsi päättäen on ollut, kun hän rakkaudessaan
     antaa kaikkensa ajattelematta seurauksia, jotka voivat hänelle olla
     niin raskaat, silloin hän uskoo, että toinen ymmärtää hänen
     rajattoman luottamuksensa ja antaa sille arvoa. Ajattele, että hän
     antaa silloin yhdellä kertaa kaikki. (Suo sinä nyt anteeksi tämän
     lauseen banaalisuus. Se on kyllä kulunut, mutta sen totuutta ette
     te ikinä voi kylliksi arvioida.) Silloin riippuu kaikki
     hiuskarvasta, ja jos ei suhde ole ollut se oikea, silloin se tulee
     ilmi ja nainen huomaa sen niin pienestä, ettei sitä voi sanoilla
     selittääkään. Hienon tytön mielestä ei siinä asiassa ole mitään
     rumaa; jos hän rakastaa, ei hän omassa sielussaan häpeä sitä. Jos
     hän huomaa, että toinenkin _todella_ häntä rakastaa, on hänen
     onnensa sen jälkeen niin suuri, ettei se voi tulla suuremmaksi,
     eikä hän välitä, vaikka ihmiset saisivat aihetta häväistäkin häntä.
     Mutta jos hän huomaa pettyneensä, on hän langennut, häneltä on
     kaikki mennyt iäksi, vaikkei kukaan sivullinen saisikaan koskaan
     mitään tietää. Moni tyttö on tällaista kokenut ja tuntee sen niin
     elävästi.

     Mutta millaisia olette te pojat! Kun joku hieno luonnollinen tyttö,
     joka ei ole jo pienestä teihin tottunut, rakastuu teihin, ei hän
     peitä sitä tarpeeksi. Silloin te kerskutte siitä toisillenne ja
     sanotte, ettette te itse ole yhtään rakastuneet, muuten vain
     hakkailette, kun tyttö on kaunis. Tyttö parka on niin rakastunut,
     ettei hän huomaa mitään sellaista ja suostuu teidän kanssanne
     siihen äärimmäiseen asti. Silloin hän vasta huomaa ja pakenee
     teitä. Ja silloin te olette onnettomasti rakastuneita ja kerrotte
     taas toisillenne, kuinka pitkälle olette tytön kanssa menneet, ja
     itkette itseksenne, että hän siitä huolimatta teidät niin äkkiä
     hylkäsi, ja ahdistatte tyttöä vaatien selitystä sellaisesta, jota
     ei voi selittää enempi kuin luonnonvoimia. Kuinka halpamaista!
     Sinusta en usko sellaista, että olisit kertonut muille kuin
     minulle. Ja minä uskon, että sinä sydämessäsi itsekin ymmärrät,
     mitä tässä olen kirjoittanut, ja syytät vain itseäsi.

     Minä olen varma siitä, ettette olisi sopineet yhteen. Sinä ja minä
     olisimme sopineet, ja minä näen selvästi, että sinä vain tahdot
     vietellä minulta tätä tunnustusta, kun puhut, että minun puoleltani
     kaikki olisi ollut pelkkää ystävyyttä. Aivan niinkuin se sinun
     nihilismisikin on vain pelkkää koketeeraamista; kyllä sinä olet
     onneton ja suret sitä. Minä näin heti silloin alussa, että sinulta
     puuttui jotain, niinkuin joku vieteri, ja minä toivon kaikessa
     hiljaisuudessa voivani olla sinulle sellainen. Et sinä mistään
     onnettomasta rakkaudesta ollut työtä tekemättä, sinä vain luulet
     sellaista, kun olit itse ilman karakteria. Minulle sinä annoit vain
     ystävyyttä, kun sydämessäsi, ehkä tietämättäsi, tunsit, ettei
     sinulla ollut voimaa eikä uskallusta minua ottamaan, ja häntä sinä
     yhä ahdistit, vaikka syvin vaistosi varmaan sanoi, että kaikki on
     lopussa. Sinä vain hait jotain ulkonaista syytä siihen
     kukistumiseesi, josta nyt puhut niin ylimielisesti. Sillä jos
     sinulla nyt olisi hyvä virka, niin ymmärräthän sinä, että me
     menisimme yhteen ja sinä unohtaisit hänet helposti. Mutta sinä olet
     nyt pelannut pelisi niin huonolle kannalle, etten minä enää voi
     siirtää sinun hevostasi niinkuin silloin. Mutta kun sinä minua
     kohtaan aina olet ollut hieno ja luottavainen, ja kun tiedän, että
     sinussa yhä on jotain, olen minä nyt tosiaan sinun ystäväsi,
     luultavasti ainoa todellinen. Minä tunnen ja ymmärrän sinua niin
     hyvin, ja ihminen pitää kaikesta, jota ymmärtää.

     Mutta minä käyn jo viittäkolmatta, olen käynyt kaikki koulut ja
     kurssit, mitä rouvana tarvitsee, enkä aio jäädä vanhaksipiiaksi.
     Sillä huolimatta aateluudestani en ole mikään suuri
     persoonallisuus, vaan ihan tavallinen porvarityttö. (Joku ilkiö
     onkin väittänyt, että meidän suvun kantaisä olisi ollut Erik XIV:n
     kokki.) Sitäpaitsi olen hiukan kokenut, ja minulla on sellainen
     taipumus, että osaan mukautua. (Se on muuten meidän yhteinen suuri
     piirteemme.) Sulhaseni on kunnon mies ja hyvin minun mieleiseni.
     Häät on kuitenkin päätetty lykätä siksi, kunnes hän on päässyt
     dosentiksi. Minä suoritan sillä aikaa kandidaattitutkintoni
     loppuun, kun kerran olen tullut niin paljon sitä varten tehneeksi.
     Mutta kun olen kirjoittanut sinulle tällaisen kirjeen, niin siitä
     näet, mitä sinä minulle merkitset. Nyt erotessamme tahdon hiukan
     kiusoitella sinua, Werner poikaseni. Annan kuvani tulla viereesi ja
     kuiskata korvaasi tällaisen lupauksen: jos sinä tulet minun
     luokseni miehenä, joka on voittanut maailman, sen sijaan että
     maailma jo luuli voittaneensa hänet, silloin ... sinun kaikkein
     salaisimman-salaisin unelmasi. Ikävä kyllä ei ihmeitä juuri enää
     tapahdu. Ihanaa olisi kuitenkin nähdä edes yksi eläissään. Mutta
     siihen asti pysykäämme erillämme. Ole sinä nyt jossain poissa ja
     minä menen tuota ihmettä odottaessani -- ehkä naimisiin.

     Hyvästi nyt ja koettakaamme molemmat voida hyvin.

     "Ystäväsi" Ebba

     J. K. Ymmärrä nyt sinäkin minua oikein. Jos me voisimme jotakin
     tehdä, niin minä olisin valmis, mutta emmehän voi mitään. Joinakin
     hetkinä olen hyvin onneton ja epätoivoissani ajattelen jos jotain.
     Mutta emmehän me voi piiloutua mihinkään, on elettävä vain.
     Koettakaamme siis elää! Miksi pitää aina käydä näin? Muistaisit nyt
     joskus edes minkä näköinen minä olen ja mitä äsken... Voi kun sinä
     nyt _voisit_ jotain.

     Uh, tätä hempeyttä -- hyvästi. --



Katsaus

Ent. ylioppilaan papereista


Edellisistä papereistani näkyy, etten minä pitkään aikaan juuri ole
ollut hentomielinen. Se johtuu siitä, etten tässä maailmassa enkä sen
esineissä jälkeen kevätvuosieni ole nähnyt mitään ihanaa säteilyä,
paitsi pikku Aadan silmissä, kun pari kertaa vuodessa joudun hänen
leikkikamariinsa, ja hän huutaen jälleennäkemisen ilosta hyökkää
kietomaan yksitoistavuotiaat käsivartensa kaulani ympäri... Noina
kevätvuosina, silloin kun olin onnellinen, oli tietysti toisin, mutta
siltä ajalta ei ole mitään papereita, ei ollut mistä kirjoittaa. On
tosin muutamia runoja eräästä "hänestä", mutta niitä sopii lukea vain
iloisessa seurassa ja säestäen suurenmoisilla äänenpainoilla ja eleillä.
Silloin ne tekevät vaikutuksensa, sillä ne ovat nuoren pojan
vaikerteluja koomillisen ensilempensä tuskissa. Samaa tarkoitusta
varten, tovereita huvittaakseni, olen viime vuosien kuluessa tullut
tehneeksi nuo muutkin muistiinpanot. He kuuntelevat mielellään pikku
muistelmia yhteisistä ilojen ja huolien hetkistä.

Mutta koska nyt on merkki-ilta ulkonaisessa elämässäni, jommoista ei
liene ollut sen jälkeen, kun minua tästä samaisesta tuvasta lähdettiin
viemään kaupunkiin koulua käymään, niin olen nyt päättänyt hiukan
nautiskella tunteellisuudesta, etenkin kun ei minulla tästä huomiseen
ole ainoatakaan tulevaisuudenhuolta eikä mitään tehtävää. Oikein
mieltäni etoo asioitteni hyvä järjestys: ihka uudet huopasaappaat, hyvä
kirves ja varma tieto siitä, milloin pitää lähtemäni ehtiäkseni junaan.
Edessä on uudenvuoden-yö, ja tämä aikahan on sinänsä hyvinkin
tunnelmallista monelle. On korkojenmaksut ja muut...

Lähimmän aiheen tälle "katsaukselle" antoi se, että äsken hiivin täältä
kamarista pirtin puolelle, jossa lamppu on jätetty palamaan siihen asti
kunnes uusivuosi alkaa. Tällainen tilanne: lamppu palaa, isä nukkuu
sängyssään uunin vieressä, äiti peränurkassa, ei muuten ole minulle
mikään outo. Se oli hyvin tavallista joululoman aikaan, silloin kun ei
meillä vielä ollut tätä pientä kamaria pirtin perässä, ja minä istuin
yksin valvoen ja lukien tai tyhjänpäiten onnesta nautiskellen. Isän
paljas päälaki näkyy peiton alta, samoin jykevät kasvot, joissa minä
näin salaa katsellen huomaan joitakin outoja lempeitä piirteitä.
Pikkuinen vanha äiti on sängyssään vallan peittojen ja huppujen sisällä,
sillä hän on jo viluinen. Seinällä kukkatauluinen kello, pöydällä
kahvikuppeja, uuninsuussa musta pata. Kaikki tämä, jota lapsena lienen
rakastanutkin, vaikutti nyt sieluni autiudessa kuin hyytävä viima
laajalla lakeudella, herätti liikkeelle sisimmät lämmön tähteet, monet
taakse jääneet hetket, rakkauteni hiipivinä mielikuvina. Rakkaus,
rakkaus, sepä se... Ja juuri tässä pirtissä, tuossa punaisessa
keinutuolissa minä, isän ja äidin nukkuessa, valvoin tuntikausia,
pitkinä, tyynen onnellisina joulunpyhinä, kymmenen vuotta sitten. En
silloin ajatellut tuota sanaa, josta sittemmin olen kuullut niin monta
syvämietteistä keskustelua.

Nyt on jo tullut kylmä. Vedän siis verhojani tiukemmalle, kyyristyn ja
lämmittelen.

       *       *       *       *       *

Eilen kymmenen vuotta sitten tuikkivat tähdet hyvin kirkkaasti. Minun
silmäni siirtyi yhdestä toiseen, ja niilläkös oli nyt sanottavaa, niiden
tuike oli yhtä ainoata hyvänsuopaa virnettä, sillä ne olivat hiljakkoin
nähneet sellaista, jota ei yksikään ihminen ollut nähnyt eikä
aavistanut. Ja nyt ne tuikkivat siitä toisilleen ja minulle. Minä kyllä
tiesin mitä se oli, kohotin vielä sängystä päätäni ja katsoin hymyillen
yhdestä ruudusta ulos. Siellä ne tuikkivat, sen näkyi jo tietävän koko
taivas. Mutta vain läheisimmät siitä oikein kiiluivat, kaukaisilla oli
varmaan muuta katseltavaa.

Päivää aikaisemmin minä näet makasin selälläni sängyllä eräässä
pirtissä, paljon suuremmassa kuin tämä meidän. Pimeä juuri alkoi, ja
akkunan läpi piirtyi musta muurinkulma iltataivasta vastaan. Pirtissä ei
ollut muita kuin minä, joka olin pitkäaikainen vieras ja saatoin
senvuoksi näin hetkeksi eristäytyä, kun talon väki hääri mikä missäkin
laajoilla tanhuvilla tai toisissa huoneissa. Jossain pihalla meni joku,
mutta ilma oli leuto eikä askel narissut. Alapihalla nousi ja laski
kaivonvintti, mutta sen ääntä vaimensivat navetan edessä olevat suuret
hakokasat. Pakarissakin taisi olla joku, jos olisi mennyt katsomaan.
Mutta pirtin lämpö oli miellyttävä, ja kun minä koko päivän olin
telminyt toisten lasten kanssa, olin mielelläni vähän aikaa yksin. Olin
vielä melkein pikkupoika, viidentoista vanha. Kuuntelin aaltoilevaa
hiljaisuutta ja katselin muurinkulman ohi tähtiä.

-- Hyy-hyy hyryllyryllyy-lyy... Porstuassa joku hyräili luullen olevansa
yksin. Tuli pakarista pirttiin päin. Ovi aukeni ja tuokion päästä painui
raskaasti kiinni. Pari lyhyttä tytönaskelta, seisahdus, ja taas muutamia
epätasaisia askelia jalalta jalalle. Kohta näin tulijan hahmon seisovan
muurin edessä lämmitellen käsiään pesän hengessä. Hetken aikaa hän
kuunteli, liikahti hiukan ja taas kuunteli. Sitten hän hitaasti läheni
minua ja jäi kumartuneena seisomaan sängyn viereen. Hän ei nähnyt
mitään, kumarteli vain sinne tänne koettaessaan tirkistää pimeyteen,
jossa minä pidätin hengitystäni. Lopulta hän rupesi hapuilemaan
käsillään, tavoitti minua ensin poskeen ja sitten käsivarteen, jolloin
minun käteni tuli kiertyneeksi hänen ympärinsä ja hän heittäytyi minun
ylitseni sänkyyn. Minä puristin häntä yhä jostain syystä, jota en siinä
silmänräpäyksessä ymmärtänyt, ja hän painoi päätänsä minun kainalooni
kuin lämmintä etsien. Tunsin hänen kaulansa, josta vielä lähti
pikkutytön tuoksu, koko hänen kiinteän kevyen ruumiinsa pitkin
pituuttaan, palmikon sormieni alla ja kengän koron, joka painoi
nilkkaani. Siinä me kisasimme, ja outoa oli, ettemme sanoneet sanaakaan
emmekä nauraneet. Huulet osuivat vastakkain ensin vahingossa, sitten jo
hakien toisiaan tahdottomasti, kuin vasta heränneet luonnon voimat...
Kun käsivarteni väsyi, nostin häntä parempaan asentoon ja halasin
voimakkaasti, en intohimosta, vaan sen kummallisen tunteen kiihottamana,
että siinä sylissäni oli elävä tyttö, minua nuorempi. Häneen se vaikutti
yhtä oudosti. Ensin väännettyään vastarintaa hän lopulta jäi liikkumatta
makaamaan käsivarret minun rintani ympärillä, palvelustytön sängyssä,
pimeässä pirtissä.

Askelia kuului, mutta ne eivät tulleet tänne. Me olimme kumpikin ensi
kertaa kahden maailmassa, ja meistä tuntui kun olisimme salaa tehneet
jotain sellaista, joka oli vallan tuntematonta meitä ympäröivälle
maailmalle. Olimme joskus kuulleet sen puhuvan rakkaudesta, mutta tuota
sanaa me olimme vaistomaisesti vieroneet.

       *       *       *       *       *

Muutamilla aloilla on elämäni varmasti ollut yhtä sisältörikasta kuin
monen muun. Varsinkin viime vuosina minulla on ollut monta aistimellisen
onnen hetkeä. Mutta en ole niistä oikein voinut nauttia, enempi kuin
viinistä, jota juon, sillä minua kiusaa aina epäilys, ettei se ole
puhdasta. Olen kärkäs keksimään sivumakuja. Minun pitäisi nähdä sen
kukkivan, kypsyvän ja käyvän... Hiljakkoin suutelin tanssiaisissa erästä
neitiä. Hänellä oli pehmeä ruumis, jonka ympärillä leijui tungetteleva
hajuveden lemu. Ja hän katsoi minua häikäilemättä hymyillen silmiin ja
-- sanoi jotain.

       *       *       *       *       *

... Muuten tuosta illasta tuli hyvin hauska sitten, kun lamppuun
otettiin valkea ja toisiakin tuli pirttiin. Minun kultani oli silloin
poissa ja ilmestyi vasta vähän päästä, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, harvasanaisena, ruskeissa silmissä uneksiva, hiukan
hymyilevä kiilto ja kasvoissa kuultava väri. Ehkä hiukan tavallista
enemmän kiiltoa silmissä ja punaa poskipäissä, mutta ei sitä kukaan
huomannut hänestä, lapsesta. Hän meni ensin muurin eteen, seisahti
kevyesti ja nuori katse paloi puolipimennossa. Sitten hän lähestyi
lamppua ja jäi nojaamaan veljensä olkapäähän. Me istuimme tai seisoimme
siinä kaikin ja lauloimme laulukirjasta yhteisesti monta tuttua laulua.
Karjatytöllä oli hyvä ääni ja hän osasi paljon lauluja. Mutta
pikkupojalla oli halu lasketella aikamiehen sukkeluuksia, joille me
kaikki nauroimme, vieläpä jylhännäköiset rengitkin, jotka nuhistelivat
ovensuussa kauempana valosta. Nauru voitti laulun ja me aloimme telmiä.
Tapahtui silloin sellaistakin, että _hän_ kaikkien nähden istahti minun
polvelleni. Mutta ei sitä siinä ilossa kukaan miksikään huomannut. Me
olimme niin nuoria ja lapsuudentovereja.

Kello oli kaukana peränurkassa, emmekä me huomanneet, mitä se oli. Se
taisi sitäpaitsi käydä väärin. Mutta kun renki jo kotvan nukuttuaan
heräsi hillittyyn kikatukseen ja alkoi unissaan mumista, oli meidän
mentävä maata pieniin porstuanperäkamareihin. Huomista aamua odottamaan.

Porstua oli umpipimeä, mutta ulkona vihersi taivas tähtien loisteessa.
Joulu oli ohi.

       *       *       *       *       *

Minun muistissani, ehkä mielikuvituksessani, on muuan ehjä kokonaisuus,
niinkuin sarja musiikkia, sellolla. Seitsemän vuotta pelkkää kaunista
ilmaa, seitsemän aurinkoista suvea ja yhtä monta helisevää talvea
tähti-iltoineen. Minä säilytän sitä kuin saituri salaista aarrettaan;
joskus, kuten nyt, kuvittelen sen esiin kaikkien niitten verhojen
sisältä, joita myöhempi aika on sen ympärille kerännyt, ja katselen sitä
taas.

Seitsemän vuotta kaunista ilmaa, ruskeita kesiä ja punertavia talvia. Ja
missä viihtyy kaunis ilma parhaiten? Laakean talon tilavilla tanhuvilla
ja monissa huoneissa, joiden välillä ovet ovat auki, niin että näkyy
rivin päästä päähän. Siellä voi kesällä poutapäivänä tuntua siltä, kuin
talo olisi tyhjä, voi kulkea huoneesta toiseen tapaamatta ketään. Eikä
talo kumminkaan ole autio, sillä monen avonaisen oven läpi kuuluu,
kuinka kello käy pirtin peränurkassa, ja yht'äkkiä survaisee ulkoa lievä
tuulenhenki ikkunaverhoa. Niinkuin joku olisi kurkistanut sisään ja
tervehdittyään vierasta taas kadonnut toimiinsa. -- "Istu nyt täällä
hetkinen, kaunis ilma pitää sinulle seuraa."

Mutta istuttuasi hetkisen menet sittenkin ikkunaan, sillä sinusta tuntuu
kuin se äskeinen tuulenhenki olisi kiiruhtanut takaisin jonkun luokse,
niinkuin siellä olisi joku puutarhassa. Ja siellä onkin: omenapuun
oksien lomitse näet talon nuoren tyttären, kainalossaan
raparperinlehtiä. Et näe juuri muuta kuin esiliinan ja isot viheriät
lehdet. Hän huomaa sinut, nyökkää jostain lehvän raosta ja rientää
sisään. Sinä saat istua ja puhella hänen kanssaan pakarissa, kun hän
silpoo raparperia. -- "Äiti lähti katsomaan, saavatko vasikat vettä
kaukomäessä. Pojat ovat heinässä rantapellolla."

Surisee ja väreilee. Kimalainen luovii ikkuna-aukossa aikoen tulla
sisään, pakisee hetkessä kaikki poutapäivän kiireet ja hurahtaa takaisin
hehkuvaan ulkoilmaan, joka laajoilla, laajoilla aloilla on täynnä elävää
sihinää. Se tulee monilta heinämailta, joilla työ käy leveänä ja
vaimentunein äänin.

On jo oltu hetkinen vaiti. Hän silpoo lehtiä ja katsoo vain työhönsä.
Mutta juuri sillä hetkellä kun emännän askel kuuluu porstuassa, hän
nostaa päänsä ja menee keittiön ääreen eikä pane enää mitään huomiota
siihen, kunka sinä tervehdit kuumuuden uuvuttamaa emäntää ja alat
vilkkaasti puhella hänen kanssaan. Vain kerran, sopivan ajan ollen, hän
katsoo sinuun kumartuessaan tulta kohentamaan.

Ja kaunista ilmaa on koko päivä, eikä ikkunoita eikä ovia suljeta. Ja
kaunis on yökin, kun nuoret valvovat myöhäiseen. Vielä puolenyön aikaan
tulee joku salin ovesta ja astuu halki pihamaan pirtin puolelle. Hän on
vienyt vieraalle juotavaa ja hiukan viivähtänyt. -- -- --

Mutta talvella on helisevä pakkanen ja ikkunat jäässä, kun ajat pihaan.
Jostain sulaneesta raosta on kumminkin joku sinun tulosi huomannut, ja
sinut viedään porstuanperäkamariin, jossa tuntuu lämmitetyn muurin lemu
ja hyvin lievä paperossin tuoksu. Tytär tuo kahvia, nyökkää, melkein
hyrähtää ilosta ja poistuu taas. Etkä sinä saa koko päivänä häntä
puhutella, sillä hän on kiinni taloudessa... Mutta iltahämyssä tähtien
syttyessä sinä loiot yksin pirtin sängyssä. Joku käy pirtissä pikimmin,
mutta ei huomaa sinua. Kunnes kuulet tutut askeleet, eikä pimeäkään estä
sinua katsomasta tulijaa silmiin, kun hän astuu suoraan sinun luoksesi.
Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin kahisevaa liikettä, kunnes paikallaan
oleva ääni kysyy: "Lähdetkö kyytimään minua?" -- "Minne?" --
"Suutariin." -- "Mitä siellä?" -- "Minun pitää hakea kenkäni." "Millä
mennään?" -- "Mennään kelkalla."

Ja ulkona palaa tähtitaivas, monen salainen uskottu. Laskiessasi alas
piha-ahdetta kuulet navetan ovesta kahleitten kalinaa ja piian hyräilyä.
Ja metsäniemekkeen takana on suutarin asumus, siellä istutaan
pesänloimossa, ja ilomielinen naapurivaimo lurittaa suutarinvaimon
pikkulapselle purpurin säveltä. Ja sinun kaulahuivisi ja talon neidin
hiihtolakki vaikuttavat tavattoman hienoilta suutarin tuvassa, niin että
kaikki vaikenevat, ainoastaan suutari, ranne lonkkaa vasten, puhuttelee
neitiä.

Kotimatka kestää kauan, mahdollisimman kauan sen tähden, että ... on
talvi ja koko salinpuoli kylmillä. Vieraan on nukuttava
pirttirakennuksessa, ihan hallitusväen asuinkamarin viereisessä.
Suutarilta palaajat sanovat sentähden jo porstuassa hyvää yötä
toisilleen.

Ja huomenissa on taas kaunis ilma ja loppiainen. Ja taas tulee ehtoo, ja
sillon soi pihassa tumpelin ääni. Talosta lähdetään juhliin, kahdella
hevosella.

       *       *       *       *       *

Niinä seitsemänä kauniina vuotena hän kasvoi ja varttui. Muistan kesän,
jolloin hän vielä istui pihamaan ruohossa ja kaikki valkoiset pitsit
saivat näkyä eikä siinä ollut mitään pahaa. Sitten muistan, kuinka hän
minusta näytti epäedulliselta, kun hameet pitenivät ja molemmat palmikot
kierrettiin pään ympäri. Siihen aikaan näin hänet liivisillään
pukeutumassa, hän hymyili ja karttoi. Hän oli kasvanut nopeasti ja
näytti hontevalta. Niihin aikoihin minä kävinkin heillä harvemmin ja
satuin aina seuraan, niin ettemme joutuneet kahden kesken. Sitäpaitsi
minulla silloin oli kaupungissa ystävä, muuan pieni sievä
slaavilainen...

Näin paistelivat parin kesän päivät hiukan sinne tänne, kunnes minä taas
kerran jouduin heille yksin ja näin hänen illansuussa ajavan vasikoita
kujalla. Ja samana iltana minä sain hänet kulmakamarissa yksin syliini
ja huomasin, että hän oli jo saanut vartalon. Jotain uutta sykähti,
muuttunut tuoksu hiuksissa. Me olimme jo isoja, ja meidän rakkautemme
asui jo veressä. Mutta se oli kaunis ja koskematon, kuin ennen pieninä,
niihin aikoihin, jolloin me kisasimme pirtin sängyssä...

Mutta sitten sattui, että minä seuraavana kevätkesänä eräänä yönä
sunnuntaita vastaan tulin hänen kotiinsa niin myöhään, että ovet jo
olivat lukossa. Niinikään sattui, että hän siksi kesäksi oli siirtynyt
yksin nukkumaan salinpuolelle ja huomasi sieltä minut, kun liikuin
pihamaalla. Ja sinä kauniina yönä hän kahdeksantoistavuotiaana,
onnellisen lemmen hurmassa tuli avaamaan minulle oven ja päästi
sisään...

Silloin oli taivas pilvessä, yö oli kuin harsojen takana. Vain sen lämpö
oli lähellä. -- -- --

Tähän voisin nyt lopettaa hartaushetkeni, niinkuin saituri salaisen
aarteensa palvomisen. Kaunis musiikkisarja lähenee loppuaan, lyhyt
finaali päättyy pitkään pianissimoon, se kurkottaa yhä kauemmaksi,
ohenee ja etenee, ja koko ollut kauneus valuu sitä myöten jonnekin
pois... Kauniit ilmat loppuvat, tulee pyryä ja joskus myrskyääkin...

Tuon kauniin yön jälkeen tuli sunnuntai, joka vielä oli kaunis, mutta
jotenkin viileä. Iltapäivällä minun jo oli lähdettävä. Muistan, että hän
seisoi rappusilla ja huiskutti valkeata liinaa, kun tie käänsi minut
pois näkyvistä. Hän siis jäi sinne...

Minä kuljeskelen loppukesän siellä täällä enää häntä kohtaamatta, kunnes
syksyn alkaessa lähdin pimeyttä pakoon pääkaupunkiin. Siellä oli
viihdyttävää kävellä esplanaadin iltavalossa vahvalehtisten
tomuttuneiden puitten alla, tai istua penkille jonkun tuntemattoman
viereen, joka katseli kävelijöitä niinkuin minä. Sellaisessa alkusyksyn
illassa on jotain yhtenäistä sielua. Maisema on vain mieliala, mutta
tällainen kaupungin ilta on tuttu olento, joka pian oppii ymmärtämään
jokaista, joka siinä liikkuu, ja kuiskaa hänen korvaansa unhotusta ja
nykyhetken iloa... Jostain kuuluu vähän soittoa, ja ohitseni kulkee
ihmisiä, joita en tunne, mutta joiden kanssa jotenkin kuulun yhteen.
Tulee tuttujakin, nuoria miehiä kesämailtaan, iloineen ja salaisine
suruineen, hyviä rakkaita tovereita. Hei, elämä!

Sinä syksynä aloin elää hiukan iloisemmin kuin ennen, vahvan voiman
tunne täytti sieluni, valvominen oli hauskempaa kuin nukkuminen. Lähdin
tanssiaisiin ja tutustuin siellä ihmeen hienoihin ja kauniisiin
tyttöihin, jotka katselivat minua hymyillen ja osoittivat minulle
lapsellista luottamusta. He nojasivat huomaamatta minuun seisoessaan
vieressäni ja tulivat huumaavan lähelle tanssiessaan... Menin kerran
ravintolaan, raikas ilo pulpahteli, ja minä ihmettelin, kuinka minulta
tähän asti oli jäänyt näkemättä kokonainen rikas maailma, joka soitteli
vuotavan viinin lirinässä. Silloin tapahtui joskus, että minä kesken
kaiken muistin häntä, kuinka hän heilutti minulle valkeata liinaa vielä
erään yön jälkeisenä päivänä. Intohimoinen lemmentunne karsi ruumistani,
ja mielessäni raivosi epätoivo, kun en tänä yönä voinut päästä hänen
viereensä. Mutta kun joulu tulee, silloin ... silloin ovat hämärät. Ja
hän on minun, sillä hän huiskutti minulle liinaa. Ooh, ja ilman mitään
hyppäystä muuttui unelma todeksi, kun lämmin, pehmeä yöpukuinen nainen
kietoi käsivartensa kaulani ympäri. Ja maljat kuohuivat, niistä oli pian
juotava, ettei neste juossut maahan. Tällä hetkellä tulee mieleeni,
kuinka muuan tyttö silloin sanoi minulle: "Nyt sinä poika petät ensi
lempesi." Mutta sen se sanoi vain hyvänä sukkeluutena voitonriemussaan,
sillä hän voitti. Ja maljat taas kuohuivat. Hei, elämä, hei! --

Kun joululle tullessani lähestyin rakkaita kotimaisemia, täytti mieleni
salainen levottomuus. Mitä syvemmälle painuin metsiin, sitä selvemmin
olin jossain edessäni, puiden välissä heillä päin näkevinäni hänen
katseensa. Hän seisoi pihamaalla ja katseli minua suurilla ruskeilla
silmillään. Kotiin tultuani minä heti kautta rantain johdin puheen
häneen. Mutta ei hänestä mitään erinomaista kuulunut, sen jälkeen kuin
minä keväällä olin ollut siellä. Kaipa hän hyvin voi. -- Niin, olinhan
minä siitä melkein varmakin...

Mutta kun olin ollut kotona pari päivää, kuljeskellut ympäri näitä mäkiä
ja tervehtinyt naapureita, aloin kaivata häntä. Kun täältä pienestä
pirtistä käsin ajattelin, kuinka hän siellä liikkuu tilavilla tanhuvilla
ja monissa huoneissa, ruokkii pientä-karjaa ja vie puita
kulmahuoneeseen, silloin minulle ilmestyi hänestä aivan uusi kuva, joka
voimakkaalla kirkkaudellaan hävitti entisen. Minä näin hänet _naisena_,
yksinäisenä, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan paitsi minä, joka
hänet salaa omistin. Minua liikutti ajatellessani, kuinka hän pitkän
syksyn oli kaivannut, salaa ikävöiden huoannut monena iltana, silmissä
lempeä kiilto. Näin laajat metsät hänen ympärillään ja tunsin hellyyttä
vanhoja puita kohtaan, jotka olivat kuulleet hänen huokauksensa ja ehkä
lohduttaneet... Minä rakastin häntä ja tarvitsin häntä juuri nyt kaiken
jälkeen. Jotain aukeni ja laajeni sielussani, se oli tyynen onnellinen
tunne siitä, että me olemme kaksi ihmistä, jotka soimme yhteen,
ihmeellisessä vieraassa vilinässä kuljemme käsi kädessä, niin ettei
kumpikaan ole yksin... Kuljin hyräillen. Tarkastelin huvikseni eri
tähtiä.

Herra Jumala! -- Kerran kävelyllä ollessani pysähdyin äkkiä, niinkuin
edessäni olisi seisonut irvistelevä peto. Herra Jumala, mikä minä olen
ollut! Sarja mielikuvia välähti aivoissani: puolen vuotta hän on ollut
kuolemaisillaan ja minä olen istunut jossain pöydän ääressä jutellen, ja
vaikka joka hetki on tullut sana, en ole mennyt häntä katsomaan enkä
sanomaan sitä, mikä vielä oli sanomatta...

Minä tulen, minä tulen! -- Hänen luokseen, hänen luokseen! -- -- --

Voiko kukaan kuvitella ihanampaa tunnelmaa, kuin olla matkalla tapaamaan
salaista rakastettuaan silloin, kun jostain syystä tuntee rakastavansa
häntä enemmän ja syvemmin kuin koskaan. Ei yksikään ihminen edes samassa
talossa aavista, mitä on sykkinyt jo vuosien kuluessa, mitä kaikkea on
tapahtunut juuri täällä kahden nuoren kesken talvi-iltoina ja kesäöinä.
Ei kukaan aavista, ja kuitenkin: ennenkuin tervehtiessäsi olet ehtinyt
häneen asti, on sinun sieluasi jo hyväillyt, syleillyt, suudellut lämmin
katse, joka silmänräpäyksessä sanoo, että kaikki on ennallaan,
ennallaan...

Mutta kun minä nyt tulin heille, oli siellä paljon muitakin vieraita.
Niitä istuskeli molemmissa asuinkamareissa, joku setä oli pirtissä, ja
muutamia naishenkilöitä kuului olevan pakarissakin. Heillä oli
sukukokous, ja minua, joka myös olin tämän vanhan suvun kaukaista
jättöä, tervehdittiin ilolla. Minä tulin ja tervehtelin erinomaisen
reippain liikkein, jostain syystä en katsonut häneen, ennenkuin olin
hänen edessään. Hänen pitkä katseensa oli minusta hiukan epäselvä, se ei
sanonut mitään, luultavasti sen tähden, että oli niin monta katselijaa.
Vanhemmat ihmiset lausahtelivat minulle yhtä ja toista, ja hän hävisi
pakariin, arvatenkin järjestämään tarjoilua.

Käsittämätön kylmäntunne valtasi minut yhtäkkiä. Mikä nyt oli? Mikä ihme
näissä huoneissa nyt oli? Miksei päivänpaiste välkähdellyt, vaikka ilma
vielä oli kirkas?

-- Kuinkas se elämä nyt on mennyt? kysyi isäntä.

-- Onhan se, vastaan minä...

Hän palasi pakarista, mutta jäi toiseen kamariin puhelemaan, ei tullut
enää äskeiseen seuraansa, johon minä olin liittynyt. Näin ovesta hänen
profiilinsa ja kuinka hän hymyili jonkun puheelle. Selvästi hän tunsi,
että katselin häntä, mutta ei kääntänyt päätään kertaakaan. Saipa hän
jostain syystä asian nousta ja asettui senjälkeen niin, etten häntä
nähnyt...

Selvä --.

       *       *       *       *       *

Tähän päättyivät minun kevätvuoteni. Alkoi sammua ihana säteily
maailmasta ja sen esineistä, ne loittonivat yhä kauemmaksi, ensin
huomaamatta, pienten toiveiden pitäessä vastaan, mutta sitten yhä
selvemmin, kunnes sieluni nyt kulkee tyhjän tyynenä ja rauhallisena,
yksinään maan ja taivaan välissä, kuin aution talon puutarhassa. Ei, ei
suinkaan yksin. Ystävien lukumäärä yhä kasvaa. --

Sillä matkalla en saanut tavata häntä kahdenkesken; lienen vaihtanut
hänen kanssaan pari väkinäistä sanaa toisten kuullen. Elin sitten talven
hiljaisemmin, suvea odottaen, ja kun se tuli, lähdin taas hänen
luokseen. Mutta hän oli entisellään. Tosin hän seurassa hymyili
sukkeluuksilleni ja saattoi joskus kysyäkin minulta jotain, josta minä
tulin hurjan iloiseksi. Mutta kun hän huomasi sen, sanoi hän pari
tarkoittavaa lausetta, joista minun piti ymmärtää, jos minulla oli
hiukankin älyä. Mutta sitä minulla ei ollut, sillä seuraavan joulun
aikaan minä taas menin hänen luokseen. Me jouduimme yhdessä paikkaan,
jossa tanssittiin. Silloin näin, että hän halveksi minua. Hänen kaunis
suunsa ja suuret lämpimät silmänsä ilmaisivat sen sanattomasti ja siis
luotettavammin kuin mitkään lauseet. Seuraava talvi oli minulle ... hm,
ei maksa vaivaa sepitellä. Annoin taas maljojen kuohua pitkästä aikaa,
mutta aamupuolella istuin yksin asunnossani ja sen voin tähän
kirjoittaa, että silloin usein itkin, jollei nimittäin luonani ollut
vieraita. Minä itkin, kyyneliin asti ja kerran oli minulla viiden aikaan
aamulla valmiina hänelle kirje, ensimmäinen ja viimeinen, mitä olen
hänelle kirjoittanut. Pahaksi onneksi sen lähettäminen ei jäänyt
seuraavaan päivään.

En odottanutkaan mitään vastausta, eikä sitä tullutkaan. Hengitin jo
kevään huoletonta ilmaa, ja minusta karisivat viimeisetkin
tulevaisuudentoiveet ja suunnitelmat, niinkuin lumet hiljalleen
kuivuvilta kaduilta. Elin elääkseni, eikä se ollut hullumpaa. Hyvät
rakkaat toverini pudistelivat keskenään päitään ja sanoivat viimein
humalassa ollessaan minulle suoraan, että olin rappiolla, johon minä
nauraen vastasin, että niin olinkin, ja ettei vaadittu erittäin tarkkaa
silmää sitä huomatakseen. Kun olin jo nähnyt monen kesäkuun auringon
nousevan mitä erilaisimpien vaaleitten öitten jälkeen, tuli mieleeni,
että lähtisin isän ja äidin luo maalle. -- -- --

Hiljainen rappiollejoutuminen on hyvin ihmeellinen asia. Minun sanotaan
nyt olevan rappiolla, ja kaiketi olenkin, mutta kun yritän saada
selville, mikä prosessi minussa siis on tapahtunut, mikä on tämän
rappiotilan olemus, niin en pääse puuta pitemmälle. Minä vihaan ja
rakastan samoja asioita kuin ennenkin, eetilliset ja esteettiset
vaistoni ovat aivan samat kuin ennenkin. Elän yksinkertaisemmin ja
kaikki mitä teen on paljon hyödyllisempää kuin mitä tein ollessani
lupaava nuorukainen. Raha? Sitä minulla ei ole omasta kohden koskaan
ollut, mutta olen vakuutettu, että sitä nyt rappiolla ollessani ennen
pitkää tulee jonkun verran olemaan. Innostus (tai sen puute) siihen
työhön, jota näihin asti olen toimitellut, on aina ollut sama. Mistä
kohden minä siis olen rappiolla? Jos olen, niin enkö ole ollut aina?
Sillä minä en ole muuttunut, toiset vain ovat muuttaneet suhdettaan
minuun, lakanneet tuhlaamasta rahojaan minun välitykselläni, sanoen:
"Sinähän olet rappiolla."

Olen äsken lukenut Maeterlinckia ja hän sanoo, että ulkonaiset vaiheet,
hyvät tai huonot työt eivät koskaan muuta ihmisen perusolemusta. Paha
ihminen on paha, vaikka hän määrätyissä olosuhteissa näyttää tekevän
yhtämittaa pelkkää hyvää. Sama on hyvyyden laita. Rappiolle joutuminen
on siis aivan pinnallinen asia, sattuma, niinkuin arpi poskessa. Se on
seuraus yhteentörmäyksestä yksilön muuttumattoman perusluonnon ja yhtä
muuttumattoman yhteiskunta-aatteen välillä. Fyysillisessä mielessä
rappiolle joutuvat ne, jotka... Mutta mitäpä niistä nyt tässä. -- -- --

Jonkinlaisena jälkikirjoituksena voisin kertoa, mitä viime kesän lopulla
tapahtui. Kauan sitten oli mennyt kesäkuu, äsken heilahtanut kuin
huomaamatta heinäkuu, päivät salaa lyhenivät ja tyyntyivät hehkustaan.
Oli jo elokuu, kun minä äidin kanssa saunan porstuassa sitelin vihtoja.
Äiti, jolle aina oli sanomaton nautinto minun kanssani näin jotain
toimitella, hyräili itsekseen, päivä paisteli maisemille jälkikesän
lauantairauhaa, sydäntäetova sopusointu lepäili luonnossa. Se vaikutti
minuunkin kuin aalulla kauan telmineeseen lapseen, mielikuvia hiipi
sieluuni kuin unen tullessa, vuodet unohtuivat nykyhetkeen asti sitä
mukaa kuin päivä laski. Ja niinkuin miellyttävä huume karsi olentoani
tämä unhotus. Olin onnellinen kun ilta ehti, sillä minä olin jostain
saanut sellaisen horjumattoman tunteen, että hän nyt on kokenut jotain,
joka on saanut hänet entistä onnea kaihoamaan... Vielä myöhään, kun
toiset jo hankkivat makuulle, on hän hävinnyt jonnekin, kuljeskelee
rannassa päin ja satunnaisesta mielijohteesta poimii kellokukkia. Sitten
hän syreenipensaikon seasta ilmestyy pihan laitaan ja menee salin
kuistista ylös kädessään sininen kukkavihko... Ja hämärtyvänä iltana
astuu nuori poika pitkät matkat maantietä, läpi nukkuvien taloryhmien,
poikkee oikopoluille, menee aidan vierua ja usvaisia pikku niittuja,
nousee töllien kotipolkuja, painuu pihan läpi metsään. Jo näkyy
ruokakello, kaivonvintti kodan päässä, pihakoivu ja pakarinakkuna.

... Taas olin pihamaalla. Mutta salin puolella ei nyt näyttänyt nukkuvan
ketään. Pirtin ovi sitävastoin oli lukitsematon, ja minä makasin siellä
sängyssä, josta renki oli mennyt yöjalkaan. Seuraava päivä kului
tyynesti, mutta entinen kylätunnelma ei syttynyt minuun eikä
talonväkeen. Meni aamiainen, meni päivällinen ja minä jäin toiseksi
yöksi. Hän on hiljan ollut pahasti sairaana ja silloin valmistunut
kuolemaan, päässyt niin pitkälle, että oli sydämessään antautunut sille.
Mutta kun se ei häntä ottanutkaan, oli hänen sielunsa mennyt syvään
lamaan. Tästä kai johtui, että kun minä, nähdessäni hänen myöhään
kulkevan halki pihan, huusin häntä luokseni salin rappusille, hän
todella tuli, kalpean kauniina, hitain, väsynein askelin ja istahti
minua vastapäätä, toiselle puolelle.

Hän koetti estää minua puhumasta asioita, jotka eivät kestä sanoja,
kysymällä heti jotain kuulumisia. Mutta minä en voinut vaieta. Minä
puhuin ja puhuin, ja kun ei hän mitään vastannut, aloin puolustella
itseäni. -- Ei kannata puhua, oli hänen vastauksensa. Minä kysyin:

-- Eikö sitä sitten enää millään voi auttaa?

Hän vastasi oudon selvällä ja rauhallisella äänellä:

-- Ei.

Seurasi neljännestunnin vaitiolo. Minä pitensin sitä aivan
teatterimaisesti ja annoin kasvojeni kuvastaa tuskaa. Sitten aloin puhua
taas, siirtyen vähitellen leikilliseen tapaan. Hän ei yhtynyt leikkiin,
huokasi vähän päästä syvään ja nousi lähteäkseen. Minä pyysin saada
hänen kätensä ja sitä heilutellen laskin yhä sakeampaa leikkiä ja sanoin
lopulta -- _morjes_. Me erosimme. Minä menin jähmeänä maata ja nukuin
varsin hyvin.

Lemmen enkelit eivät leijaile siellä, missä asioista keskustellaan...
-- -- --

Minun luonteessani on eräs mahdollisuus, jonka on nähnyt ainoastaan hän,
ainoa rakkaani. Kun meidän rakkautemme lapsuuden ensi värähdyksistä sitä
mukaa, kuin meidän ruumiimme vuosien kuluessa varttuivat, oli kehittynyt
korkeimpaan ja arimpaan kohtaansa, oli se hienoimman kristallikorun
kaltainen, joka riippuu silkkilangasta. Mutta hämärässä pielessä seisoi
pahahenki ja nauroi äänetöntä nauruaan, sillä se näki jo mitä tapahtui.
Se nyökkäsi, ja tuli esiin partainen, hekotteleva olento, joka
sierottuneella kädellään kohmasee silkkilangan poikki, niin että
kristalli putoaa pirstaleiksi. -- Mistä minä tiesin, että tuollainen
lasi maksaa niin paljon? -- Ja että kaikki olisi täydellistä, rupeaa
olento punaisena ja inhottavasti myhäillen kokoilemaan lasinpalasia
yhteen: -- Kyllähän tämän tästä vielä voi laittaa... -- -- --

Loppukesälläkin voi vielä heinäladossa maatessaan nähdä pitkiä, kauniita
mielikuvia unta odotellessaan...

On elokuussa häät. Kutsu on tullut. Isä ja äiti eivät aio mennä, he ovat
vanhoja ja yksinkertaisia ja hiukan ... ei ole sopivia vaatteita. Mutta
he ovat varmoja, että minä menen, sillä minä olen hiljan palannut
kaupungista ja jo tilannut talosta hevosenkin puolikolmen ajaksi. Ja
minä hommailen ja näytän hankkivan, pöydälläni on kukkia
kristallivaasissa, hopeapuitteissa. Ja äiti ajattelee:

-- Se onkin aina niin pitänyt siitä. Lapsena jo yhdessä laskittelivat.
Nyt näyttää melkein suru olevan, on iloinen, mutta silmät ovat
kummallisen kosteat.

Renkipoika paremmissa vaatteissaan tulee, orihevosella. Minä panen
vaasin kukkineen koteloon, vien rattaille ja sanon pojalle:

-- Vie nämä taloon ja toimita morsiamelle. Aja pulskasti pihaan, etkä
saa tulla alas rattailta, vaan käännyt heti takaisin. Muista se.

Isä ja äiti ovat neuvottoman näköisiä, niinkuin äkkiä, kesken sulan
sovinnon, olisin heille irvistänyt. Minä hymyilen ja sanon äidille:

-- No, keittäkää nyt kahvia.

Hän näyttää loukkaantuneelta, mutta tottelee, ja vähän päästä kuulen
hänen matalalla äänellä sanovan: tule juomaan.

Tullessani on minulla kädessäni hieno pullo, jonka avaan ja lasken
pöydälle. Haen pikarit ja nyökkään isää juomaan. Hän on ollut
lehteämässä, paidanhihat ovat paikatut ja rikkinäiset. Hiukan
väkinäisesti hän yhtyy tähän pilaan ja juo vaihtamatta ilmettä.

Sitten otan pyssyn seinältä ja hankin ulos. Silloin äidin ryppyiset
kasvot alkavat värähdellä, vääntyvät hillittömään itkuun, ja hän
kallistuu huutaen vuoteeseen. Näin ollaan hetki. Sanaakaan ei sanota,
mutta isä on käynyt punaiseksi ja näyttää olevan valmis lähtemään minun
perässäni.

Silloin menen äidin luo, lasken käteni hänen hytkyvälle olkapäälleen ja
sanon:

-- Älkää yhtään pelätkö, äiti, en minä mitään pahaa tee itselleni.

Ja isään katsomatta menen ulos. Painun painumistani metsiin, jotka tylyn
näköisinä vartioivat omaa hiljaisuuttaan arkisena elokuun iltapäivänä,
hiukan kosteana.

Ja hääpäivä kuluu kuin kuluukin, muuttuu muistoksi, ensin läheiseksi,
sitten kaukaiseksi ja unohtuu lopulta pitkiksi ajoiksi. Vain joskus,
kymmenen vuoden päästä, alkaa joku kertoa tähän tapaan:

-- Silloin ja silloin, kun oli niitten häät...

... Uni tulee. -- -- --

Tuli armias syksy taas, ja minä lähdin pääkaupunkiin. Kävisi liian
yksitoikkoiseksi kirjoittaa kaikesta, mitä viime lukukautena sattui,
vaikka siinä olisikin varsin paljon kerrottavaa ja kuvattavaa. Yleisesti
ottaen oli suurin kumma se, että minulla koko ajan säilyi jonkinlainen
ihana ajattelemattomuus, elämä tyydytti minua, vaikken tehnyt suurin
mitään. Luulen sen johtuneen siitä, että yhä olin opiskelevainen ja että
aavistin opiskeluaikani pian loppuvan. Osaksi se ehkä johtui pimeästä
vuodenajasta. Oltiin paljon sähkövalossa.

Vain yhden ainoan kerran sanoin tanssiessani erääseen heleään korvaan:
"Teillä on kauniit hiukset, neiti; näyttäkää ne minulle valloillaan."
Hän nyökkäsi puoliavoimin silmin. -- Muistan, että hänellä oli lyhyt
jakaus keskellä, siinä näkyi valkoinen iho, josta mustat hiukset
nousivat niinkuin tiheä heinä. Hiuksissa oli järvikaislan lemu...

Lomakin alkoi, mutta se ei saanut minun "sielussani" aikaan ainoatakaan
värähdystä. Jouluaattona pääsin kotiin ja ehdin vielä saunaan. Lyhyesti
sanoen nuo neljä kuukautta eivät jättäneet minuun pienintäkään jälkeä,
"sieluni" lienee liikahtanut tuskin hiuskarvan verran entiseltä
paikaltaan. Niin tasaista oli.

Olin taas täällä. Odottaessa tulivat päivät pitkiksi, minä lähdin taas
_hänen_ kotiinsa, en hänen tähtensä, vaan sanomaan hyvästi
lapsuuden-tutuille paikoille siellä päin. Sillä minä kirjoitin hiljan
eräälle entiselle toverilleni, joka oli tukkipomona. Tätä veitikkaa oli
minun kirjeeni paljon huvittanut: -- Puhalsitpa tältä hyvältä
yhteiskunnalta kelpo summan. No tule tänne nyt, saat työtä meidän
metsissä, kunnes pääset Amerikkaan. Mutta varo huopasaappaat.

Ne minä varoin ja nyt luulen, etten enää tule _häntä_ näkemään, sillä
minun on tämän jälkeen hiukan vaikea palata näille maille. En saa
tietää, koska hän menee naimisiin, synnyttää lapsia ja kuolee. Jolleivät
tähdet sitä minulle ilmaise.

_Sitä_ ... en tee ensiksikään äidin tähden. Ja sitten minulla on
sellainen ihmeellinen levollisuus, ikäänkuin olisi minulla alussa jokin
suuri työ, en vain huomaa mikä se on. Mutta uskon sen vielä tulevan
eteeni, joskus olen suorastaan toivorikas.

Ainakaan ei kukaan estä minua, missä liikunkin, ottamasta lakkia
päästäni ja sanomasta tähdille:

-- Hyvä on, tuikkikaa vain iloisemmin tuonne päin. Varmaan hän nyt
katselee teitä.

Nyt sanon niille viimeisen kerran hyvää yötä tästä pieniruutuisesta
ikkunasta, joka on välittänyt päättyvän nuoruuteni ihanimmat
tähtikatselmukset. Ehkäistäkseni ilkeitä kyyneleitä sanon nyt niillekin
puoliääneen _morjes_, kuten viimeksi hänelle elokuun hämyisellä kuistin
ovella.



Renki

Ihmismielen kuvaus


Porstuasta kuului painavia, raukeita askelia, ovi aukeni ikäänkuin
askelten tahtia seuraten ja pyhäisen pirtin ovensuuhun ilmestyi roteva,
hiukan notkoselkäinen nuori mies. Liikkeissään hän näytti varsin
vastenmielisesti käyttävän pientäkään osaa niistä suurista voimista,
joita hänen ruumiinsa sisälsi, ja kasvoilla asui nähtävästi vakinainen
nolo jurous. Ne toivat mieleen alastoman kivenkyljen. Näkyi selvästi,
että hän pikkupoikana oli ollut ruma, sillä silmiin ja nenään oli jäänyt
vallitsevaksi lapsuudenaikainen sävy.

Määräperäisin liikkein hän kaivoi taskustaan imukkeen, puhalteli sitä
hetken, väänsi kaappinsa oven auki ja kopeloi sieltä paperossin. Kun
ensimmäinen savu aikansa kadoksissa oltuaan, jälleen puhaltui pirtin
hiljaiseen ilmaan, näyttäytyi polttajan kasvoilla lyhyt elonhäive. Silmä
jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan suoraan eteenpäin, joka hänelle saattoi
tapahtua ainoastaan yksin ollessa, ja vasen jalka rupesi kevyesti
naputtamaan permantoa hänen istuessaan sänkynsä laidalla. Pyhäpäivän
hiljainen raukeus valui hänen tajuntaansa, ja hän tunsi olevansa melkein
tyytyväinen. Pieni pyöreä peili odotti ikkunalaudalla. Itseään
ujostellen nuori mies myöntyi ottamaan sen käteensä ja kuvaansa
katsellen rupesi hyvin tarkkaavasti hivelemään silmäkulmaansa, niinkuin
siinä olisi ollut jotain vikaa. Samalla hän katsahti yli pirtin muurin
taakse päin, josta kuului nukkuvan Sannin, karjapiian, rauhallinen
hengitys. Ulkoa näkyi akkunoitten läpi maarianpäivän kirkas puhtaus, ja
pirtin perältä toisti kellon käynti uuvuttavasti jotakin epäselvää
sanaa: Eeme ... lih -eeme ... lih -eeme ... lih.

Kuvaa katsellessa tuntui siltä kuin olisi mielessä säikkynyt joku
luvaton halu, jota varmassa rauhassa sai kyllikseen tyydyttää. Kello
herkesi toistamasta hänen nimeään, sen käynti häipyi hänen korvistaan,
mutta sen sijaan hän itse huomasi ajatuksissaan yhä sanovansa: Eemeli,
Liutun Eemeli. Hänet valtasi kevyt sisäinen kiihko, sillä kuva vaikutti
häneen niinkuin joku omantunnon pohjalta noussut salainen pahe, joka nyt
siinä oli silmin nähtävänä. Tämä muistutti sitä tunnetta, jonka joskus
sai unissaan, kun oli halaavinaan jotakuta vastenmielistä ihmistä. Kuva
etoi mieltä, mutta samalla se kiinnitti silmiä, ja ympäröivä yksinäisyys
yllytti katsomaan silmästä silmään sitä asiaa, joka häntä alati,
itsetiedottomastikin vaivasi: omaa muotoaan. -- Minä olen ruma, kuuli
hän jonkun äänen sanovan sisässään, ja tunsi omituista nautintoa siitä,
että kerran näin ihan häiritsemättä sai antautua sen tiedon valtaan.
Voimakas oman olemassaolonsa käsittäminen pani hänet hetkeksi unohtamaan
ajan ja ympäristön. Kaikki oli supistunut siihen kasvojen ja peilin
väliin. Peilistä näkyi pieni matala nenä ja harmaat silmät, niinkuin
vilahdus jostain vaanivasta haltijasta, jota ei voinut olla
katselematta. -- Tuommoiset ne nyt siis ovat... Eemeli...

Hänen mieleensä tulee joskus, että hän jo on kolmenkolmatta vuotias, ja
se seikka vaikuttaa häneen melkein kuin oman kuvansa näkeminen. Sillä
näin yksin ollessa, mielen palatessa syvimpään perusasentoonsa, tuntuu
hänestä juuri samanlaiselta kuin on tuntunut koko muistinajan, että
kuluva aika ikäänkuin kiertää hänen sisällään, viemättä häntä minnekään.
Hänen sielunsa seisoo nyt ihan samalla paikalla kuin pikku poikana,
hänen ensi kertaa pitemmältä peiliin katsellessaan. Sama tuskastuttava
tunne siitä, että pitää näin olla olemassa, ihmisenä, tämmöinen
Eemeli...

Mutta ikäänkuin pitkästä paikoillaan pysymisestä turtuneena järkähtää
hänen mielensä ja rupee tahdottomasti liikkumaan. Suu painuu uhkaavaan
kaareen ja alkaa ääneti toistella kirosanoja, hänen niitä sen enempää
itse ajattelematta. Käsivarretkin kaipaavat liikettä, hän kiskottelee
niin että päätä huimaa, panee peilin pois ja nousee kävelemään perälle
päin pöytää kohden.

Sanni liikahtaa unissaan. Eemeli seisahtuu, tarkkaa kuinka Sanni vetää
syvään henkeään ja nukkuu jälleen. Äskeisen jäljeltä on hänen mielensä
vielä herkkä huomioille. Sannin kireä selkä liikuttaa häntä omituisesti,
ja hänestä tuntuu, kuin hän ensi kertaa katselisi Sannia suoraan.
Päivisin hän häntä välttää, melkein murahtelee hänelle, ei tiedä mistä
syystä. Mutta näin salaa pyrkii silmä kumminkin katsomaan, ja silloin
valahtaa mieleen aina outo tunne, jonka nimeä hän ei osaa sanoa, mutta
joka häntä tungetellen vaivaa. Nytkin hän on menevinään vain
sivuakkunaan katselemaan, kuinka kevät edistyy riihen tykönä, vaikkei
siinä ole mitään katseltavaa. Mutta siihen saattaa nähdä myöskin Sannin
ohimon ja sen yksityiskohdat: hiuskiehkuran ja korvalehden sokkelot. Nyt
hänen herkistynyt mielensä ei kykene tätä havaintoa torjumaan, se
sukeutuu yhdeksi sanaksi, joka tunkeutuu vastustamattomasti ajatukseen:
tyttö! -- Tyttö, jolla on lapsi sen ylioppilaan kanssa. Tuossa nyt
nukkuu eikä aavista, että minä häntä silmäilen.

Kerran ujoutensa voitettuaan valtaa tämä lämmin nimetön tunne Eemelin
kokonaan. Hän tuntee tyydytystä siitä, että Sanni nukkuu tuossa lähellä
ja hän tässä varoen valvoo. On kuin jokin näkymätön hyvä olento jostain
katselisi häntä, sanaa sanomatta, ymmärtäen kaikki kysymättä. Äskeinen
etova tunne on poistunut ja hänen on oudon hyvä olla. Hän ei soisi, että
Sanni nyt heräisi, ja siksi hän ei vihelläkään ääneen, ainoastaan
hymisyttää hengitystä huultensa välissä.

Pirtin henki liikkuu ilmassa tasaisen kellonkäynnin elähyttämänä. Se ei
enää toista Eemelin nimeä, se sanoo jotain muuta, jota hän alkaa
ymmärtää, vaikkei osaa kuvitella sitä miksikään sanaksi. Tuntuu
samanlaiselta kuin suvisena sunnuntaina marjaisella aholla, tai -- kuin
tämä olisi hänen oma pirttinsä ja Sanni --

Äh, peilikuva!

Eemeli kääntyy pois, ovipieltä kohden, paeten tuota viimeistä
mielikuvaa, joka itsepintaisesti kuiskaa korvaan. Mutta silloin Sanni
äkkiä herää, sipasee käsin kasvojaan ja kysyy, niinkuin epäilisi
Eemelillä olleen joitakin sala-aikeita:

-- Mitä sinä siinä seippailet?

-- Ilmoja vaan kattelen, että lähtiskö tästä ehtoolla iltamiin, vastaa
Eemeli äänellä, jonka hyväntahtoisuus häntä itseään kovasti nolostuttaa.

-- Tottakai sinä menet Lempiäs kattoon, sanoo taas Sanni ja yrittää
vielä asettua nukkumaan, mutta kun uni ei tule, nousee hän ylös ja rupee
sukimaan tukkaansa.

Eemelin mieli on herahtanut kovin hyväksi. Melkein hempeällä äänellä hän
naurahtaen vastaa:

-- En minä sitä --

       *       *       *       *       *

Mennessään ehtoolla halki matalan hakametsän kylälle päin Eemeli
vihelteli hiljallensa. Kello kävi seitsemättä, aurinko oli äsken
laskenut. Viidakon tuhannet varvut särkivät loistavan taivaanrannan
pieniin pirstaleisiin, kiiltävän hopean värisiin. Alempaa vilkahti
luoteen taholta pilvensyrjä niinkuin laaja, vaaleansininen vuorenlaki.
Tähtiä ei enää näkynyt. Se ennusti huhtikuuta.

Tie yhtyi isompaan ja alkoi kohota kylää kohden. Taivaanranta laajeni ja
sitä vastaan piirtyi enää vain yksinäisiä puita kaikkine varpuineen
juuresta latvaan asti. Viileää kirkkautta vastaan näytti kaikki jyrkästi
mustalta, puut, kivet ja huoneryhmät. Luoteen sinipilvi oli jo ehtinyt
muuttua tummanpunervaksi viirukoksi, joka pohjoisessa oheni raueten
kalseaksi joukkioksi. Kaakosta oli kuu noussut puolitaivaalle, mutta sen
valo ei tuntunut ollenkaan. Sen alapuolelle levisi syvä sini.

Pitkän pyhärauhan kylläisyys tuntui ilmassakin. Monivärisen iltataivaan
alla kylän tanhuvilla seisoskeli ja liikuskeli nuorta väkeä telmien ja
äännellen. Ilman ohuessa valossa väreili jotain lähestyvää. Kuun
alapuolella kävi sini yhä tummemmaksi ja lännen kajo pieneni piiriltään,
muodostaen aukon, jonka kautta tänne, tämän taivaan alle, osui jonkin
kaukaisemman kirkkauden loiste. Paikkakunta ikäänkuin eristyi
laajemmista avaruuksista omaksi alueekseen.

Eemelin mieli oli iloinen. -- Nyt kaikki ovat liikkeellä, ajatteli hän.
Kaikki tytöt, jotka äsken tekivät navetta-askareitaan, ovat hämärän
turvissa kadonneet taloista ja ovat nyt jossakin täällä kylän vaiheilla.
Työväentalo seisoo tuolla pellolla, sinne kaikki menevät, siellä niitä
saa katsella. Saa nähdä, joko Sanni on siellä.

Hyräillen mielessään saksanpolkkaa ja kuvitellen sen askelia hän
käyntiään hidastuttaen tuli tienristeykseen, jossa oleskeli joukko
poikia. Hänen ilmestymistään ei kukaan huomannut. Lammin Yrjö matki
juuri jotain, jolle kaikki nauroivat, ja siinä naurun pyörteessä
alkoivat solua Pirtille päin.

On luultavaa, että Eemelin onnellisin hetki oli silloin, kun hän näin
toisten joukossa sai tulla sisään valoisaan tanssipirttiin, jossa jo
peli soi ja parit pyörivät. Se aika siellä kotona päivällä, jolloin
ajatukset tekivät raskaita retkeilyjään, se oli nyt kaukana kuin joku
pikkupoikuuden muisto, joku kauan sitten voitettu lapsellisuus.
Pohjimmaisena asui nyt tunne siitä, että hän on täysi mies, Liutulla
renkinä. Siinä ovensuussa seisoessaan hän vaistomaisesti tuli
tarkanneeksi lähellä seisovan toisen pojan nenää, ja nyt niinkuin aina
ennenkin vertaili sitä salaa omaansa. Ja ilokseen hän huomasi, että se
oli leveämpi kuin hänen omansa. -- Ehkei minun nenäni olekaan mikään
erityisen ruma, ehkä se on ihan tavallinen, aprikoi hän jossain mielensä
sopessa ja ilman mitään syytä pistäytyi ulkosalle, koetteli sormin
nenänvarttaan niinkuin se olisi syhynyt. Sitten hän hyräillen, mielessä
iloinen varmuus, katseli hetkisen loistavaa kuuta ja lännessä yhä
viipyviä ruskonrippeitä, kuunteli pelin ääntä ja tanssin jytinää. Toisia
tuli samassa ulos ja Eemeli palasi pirttiin.

Ovessa tuli Yrjö vastaan kiroillen ja pauhaten:

-- ... herrojen loppu...

-- Ole vai, ei se osaa polkkaa, kyllä minä sen tiedän, suostutteli
toinen.

Eemeli ymmärsi, ettei Sanni ollut tullut Yrjölle tanssiin. Jonkinlainen
häpeän tunne karahti hänen mieleensä ja hän jäi suu raollaan katsomaan
Sanniin, joka seisoi muurin tuolla puolen kehenkään katsomatta. Sitten
hän silmäsi ovelle päin, jonne Yrjö oli mennyt, ja tunsi mielessään
kaksi kiusallista asiaa, joita ei olisi tahtonut tuntea, nimittäin
myötätuntoa Sannia ja vihaa Yrjöä kohtaan. Päästäkseen näistä hän rupesi
alta kulmainsa katselemaan Husarin Lempiä.

Lempi visersi siellä juuri jonkun tytön kanssa, mutta huomattuaan
Eemelin hän lähti pitkin teennäisin askelin tätä kohden, kumartaa
hetkautti veitikan tavoin ja sanoi: "Tules nyt polkkaa mun kanssani."
Eemeli, joka ei luullut oikein osaavansa polkkaa, viivytteli vähän, ja
silloin soitto hidastui ja lakkasi. Kerran vain Lempi vilkaisi
pelimanniin päin ja samassa huusi: "Piirihin kaikki yhtykäämme, vapaus
nauttikaamme!" ja tempasi Eemelin keskelle.

Eemeli teki kierroksensa, ja kun tuli hänen aika ottaa pari, otti hän
Sannin. Tämä oli sekä hänestä että Sannista varsin ällistyttävää, mutta
sen tehtyään tunsi Eemeli mielessään ikäänkuin jotain juhlallista
nousua. Uusia ihmeitä tapahtui. Eemeli, joka ei milloinkaan ollut
pyytänyt tyttöä tanssiin, pyysi tänä iltana Lempiä saksanpolkkaan.
Lempikös hänelle lörpötti, kunnes loppujen lopuksi kävi niin, että
Eemeli joutui saattamaan Lempiä kotiin, kuutamossa, kiillepintaisten
keväthankien välkkyessä.

Eemeli oli laskenut kätensä Lempin vyötäisille, niinkuin tapana oli
saattotiellä. Niin kauan kun oltiin isossa joukossa, jossa kaikki
kävelivät sillä lailla, ei se Eemelistä tuntunut paljon miltään, oli
vain mukavaa olla kerran niinkuin muutkin. Mutta kun he Husarin tiellä
jäivät kahden, ei Eemeli enää voinut käsittää, miksi pojat niin
hartaasti olivat tyttöjen kanssa sylityksin, kahdenkeskenkin. Lempi oli
hänestä tällä kertaa sangen vieras olento. Se oli vallan herennyt
lörpöttelemästäkin ja tuntui välinpitämättömästi sallivan hänen pitää
käsivarttaan uumillaan. Mutta Eemeli ei osannut irroittaakaan. Pitkään
toviin he eivät enää olleet mitään puhuneet. Eemeli koetti tälle
vaikenemiselle antaa luonnollisuuden leiman kävelemällä laiskasti,
niinkuin tämmöinen saatteleminen olisi hänelle perin tuttua, melkein
yhtäkaikkista.

Kun he tulivat Husarin kyökin portaille, nousi Lempi hiipien niitä ylös
ja Eemeli seurasi samoin, sen enempää asiaa ajattelematta. Joku häntä
ikäänkuin tahdottomasti vei, hänestä oli mahdotonta enää palata.
Portaissa ja ovissa oli perin hankala säilyttää kainalo-otettaan, mutta
hän ei uskaltanut sitä päästää, sillä silloin menisi kaikki vallan
pilalle. Kuu valaisi kirkkaasti kyökin lattian, vesisaavin ja pöydälle
pesemättä jääneet astiat. Tämmöistä siis nyt oli tämä, jota hän oli
usein kuvitellut. Taikka tietysti se oli paljon suurenmoisempaa oikeilla
tyttöpojilla, sillä tämä nyt ainakaan ei ollut mitään. Lempi tuntui
hänestä yhä vieraammalta ja hänessä itsessään tapahtui jotakin
sellaista, jota hänen oma tajuntansa vain sivulta seurasi. Hän tuli
veitikkamaiseksi, tempasi Lempin kanssansa sängynlaidalle istumaan ja
alkoi häntä puserrella ja väänneskellä. Lempi koetti irroittautua käsin
ja nousta ylös, mutta Eemeli pidätti häntä vyötäisistä ja kuiskasi: "No
älä nyt niin ole." Lempi yhä kiskoi niinkuin hevonen kiinni istunutta
kuormaa, Eemeli pidätteli ja tunsi yhä lisääntyvää noloutta siinä
toisessa tajunnassaan. Lopulta hän laski Lempin menemään ja jäi tylsänä
istumaan paikoilleen.

Kun pääsisi jotenkin täältä lähtemään, mutta eihän sitä mitenkään voi.
Täytyy ainakin kuluttaa aikaa.

Hän rupesi oikein perinpohjin tutkimaan kuuvalon kuvioita ja oli vallan
unohtavinaan Lempin, joka seisoi perä-akkunan pielessä. Aika kului
hitaasti niinkun junan tuloa odottaessa, jolloin tyyni malttavaisuus tuo
parhaan tyydytyksen. Oikeastaanhan oli varsin somaa viipyä tällaisessa
tilanteessa. Hän ei enää ollenkaan harkinnut, kuinka täältä lähtisi,
istui vain. Ja Lempi seisoi paikoillaan...

Kaikki kestää aikansa. Eemeli nousi ja meni Lempin luo taas sellaisin
laiskoin askelin. "Tule nyt", kuuli hän sanovansa jotenkin imelällä
äänellä. Mutta kun Lempi survaisi pois hänen kätensä, otti hän hänet
syliinsä, kantoi vuoteeseen pitkälleen ja oikeni sinne itsekin, kauheaan
ahtauteen ja epämukavuuteen. Hän alkoi tarkoituksettomasti vääntää,
Lempin pyristellessä vastaan. Hän tunsi jo hiukan kiihtyvänsäkin ja
hoki: "Älä nyt, älä nyt", vaikka hän koko ajan jossain vaistonsa
perukoissa tunsi, että Lempi häntä jo inhosi samoin kuin hän Lempiä. Hän
herkesi vääntämästä, ja he jäivät niihin asentoihinsa jälleen pitkäksi
aikaa.

Eemeliä rupesi lopulta pitkästyttämään. Hän kopeloi Lempin velton käden,
puserteli sitä ja sanoi: "Morjes nyt sitten." Mutta vieläkin hän
viivytteli, oli olevinaan veikeä ja sanoi moneen kertaan hyvästinsä.
Yrittipä hän vielä ruveta uudestaan vääntämäänkin, mutta väsyi pian,
hellitti ja hitaasti, yhä veikeillen, meni ovelle ja siitä ulos.

Eemelistä tuntui hyvältä, niinkuin olisi tullut kuumasta riihentomusta
raittiiseen ilmaan. Tyyni kokeneisuuden tunne valtasi hänet, hän
vihelteli hiljalleen ja ajatteli, ettei olisi hullumpaa, jos joku olisi
salaa nähnyt hänen tulevan Husarin kyökistä, ja siitä sitten hiukan
puhuttaisiin perästäpäin. Hän pani merkille, että kuu oli kulkenut parin
sylen matkan sill'aikaa kun hän oli siellä kyökissä, se paistoi nyt
lounaasta. Tuntui oudolta nähdä kuuta sillä kohtaa taivasta.

Kummallista kuinka kaikki ne iltaiset värit ja vivahduksetkin olivat
hävinneet. Oli aivan asiallinen ja tyyni talviyö, vaikka jo oltiin
maaliskuun lopussa. Kyllä siitä tulee myöhäinen kevät tänä vuonna.

Juuri siinä missä Liuttu tuli näkyviin, muisti hän jälleen Lempin, näki
edessään kaikki sen liikkeet ja ilmeet siellä iltamassa. Ja hän näki ne
nyt jonkinlaisessa yhteydessä, jota hän ei sen paremmin osannut
itselleen selittää, ainoastaan ymmärsi, että ne olivat juuri sellaiset,
kuin Lempillä pitikin olla. Kaikki mikä yleensä koski Lempiä, oli
Eemelistä nyt niin yhdentekevää, ettei mikään.

Mutta mukavaa oli taas tulla omaan pirttiin. Tosin se hänestä tuntui
jotenkin muuttuneelta, kello vain kävi eikä pakinoinut, ja kuun
valaisema ilma näytti aivan arkiselta, ei ollenkaan niin salaperäiseltä,
kuin joskus ennen yöllä herätessä. Mutta maailmahan tämä on, jumaliste,
eikä mikään paratiisi. Ei täällä nuhjaus auta, elää täällä pitää,
saakeli. Ohhoh.

Päästyään sänkyyn hän rykäisi tomuttunutta kurkkuaan. Sanni teki
sängyssään valveilla olevan liikkeen, siveli kasvojaan ja haukotteli.
Eemelistä tuntui nyt hauskan turvalliselta, kun kuuli Sannin valvovan,
eikä se mielikuva, joka häntä päivällä oli ujostuttanut, nyt tuntunut
niinkään nololta. -- On se tyttö kanssa kokenut tässä maailmassa yhtä ja
toista, tietää se nämä asiat... Mutta olkoon nyt vielä.

Eemeli haukotteli ääneen. Sanni oli ihan hiljaa ja äänsi sitten vähän
päästä:

-- Jokos nyt pääsit Lempin vierestä?

-- Jo, vastasi Eemeli ja rupesi painumaan uneen. Unen tapaukset
häilyivät ensin siellä täällä, mutta siirtyivät sitten hänen omaan
tulevaan pirttiinsä. Hän oli mutisevinaan Sannille jostain, kun ei se
käsittänyt, että...

Kuu paistoi jo sivuakkunasta, valaisten kirkkaasti Sannin sängynpäätyä
ja hiukan himmeämmin vastaisella seinällä olevaa Eemelin kaappia.



Kohtaus vesillä

Lakit. kand. Johannes Peltomäen muistelma


Ollessani täällä morsiameni kotona juhannusta viettämässä, sattui
minulle juuri tänä juhannuspäivänä yllättävä tapaus. Kohtasin nim.
entisen toverini Werneri Hakalan, jonka minä ja muut hänen ystävänsä jo
aikoja sitten luulimme iäksi hävinneen näköpiiristämme. Jotta tämän
odottamattoman kohtauksen voimakas sävy oikein kävisi ilmi, kerron sen
kaikkinensa alusta alkain.

Päivä oli lämmin ja tyven. Puolipäiväkahvin jälkeen minä lähdin nuorten
naisten kanssa rantaan hauskuttelemaan. Heitä oli kolme kappaletta:
morsiameni, hänen nuorempi sisarensa ja heidän kesävieraansa. Tuleva
sievä kälyni loikoi häikäilemättä nurmikolla selällään kädet ristissä
silmien päällä ja teki siitä lyhyen ehdotuksen: mennään uimaan. Aate
otettiin vastaan suosiollisesti ja minun käskettiin hävitä tieheni. Minä
hidastelin leikilläni, kunnes he uhkasivat riisuutua minun nähteni. Otin
silloin veneen ja soutelin ulos selälle.

Minä en pidä minkäänlaisista mielialoista enkä sen semmoisista. En voi
katsella pitkälti peiliin, ja minua ärsyttää vielä enemmän, milloin
sisäinen peilikuvani joskus tulee tunkeilevaiseksi. Se vaikuttaa samoin
kuin ahdas kaulus tanssiaisissa, pyrin kaikin tavoin ravistamaan sen
pois. Itseni suhteen onnistun siinä helpommin, mutta kun joudun
todistajaksi johonkin tilaisuuteen, jossa "elämän suuri tragiikka" tai
joku muu sellainen kummitus häiritsee elämän järjestettyä
täsmällisyyttä, kun tapahtuu jotain tavatonta, jota minun sitten pitäisi
"ymmärtää", silloin olen piinassa. On hiukan noloa sitä kirjoittaa,
mutta totta on, että kärsin talonpoikaisesta syntyperästänikin. Siinä on
ikäänkuin jonkinlainen tahdittomuus, jota en voi auttaa. Se jotenkin on
epäsoinnussa minun muun kuvioni kanssa. Vaikka voin sanoa, että tunnen
käytöstavat, osaan pukeutua enkä ole enää köyhä enkä rumakaan, niin
seuraa minua kumminkin jokin nimittämätön vaiva. Sana _nousukas_,
milloin sen kuulen, vaikkapa pahaa tarkoittamattakin sanottavan,
haavoittaa minua aina, enkä kiellä, että olen kadehtinut muutamia
tovereitani -- m.m. tuota Hakalaa -- siitä, että he ihan
silminnähtävästi herkutellen voivat antautua jonkun sivistynyttä
syntyperää olevan kanssa oikein vaihtamaan ajatuksia nousukkaisuudesta,
vaikka ovat niinkin syvästä rivistä kotoisin, kuin juuri Hakala. Ja
minun on myönnettävä, että siitä puhuminen heidän suussaan vaikuttaa
heihin itseensä nähden edullisesti, ikäänkuin kohottaa heidät tuon
käsitteen yläpuolelle. Minä kadehdin heitä, mutta en voi itse heidän
tavallaan ravistaa tuota epämukavuutta yltäni.

Niin, minä siis soutelin selälle ja pakostakin tulin tänä ihanana
päivänä todenneeksi oman tilani. Lämmin, onnellinen näköala vaati minua
myöntämään, että itsekin olen onnellinen. Karehtiva vedenpinta levisi
ihan siitä edestäni uimahuoneen rappusiin asti, joita myöten hitaasti
laskeutui alas ensin kaksi yhdessä ja sitten kolmas yksinään. Tunsin
heidät kyllä hahmoviivoistaan tänne asti. -- Vuoden päästä on tuo kolmas
ilomielin tuleva omakseni, mutta tämä onni nostattaa mieleeni salaista
levottomuutta. On kuin joku vilpittömimmästä sydämestään lahjoittaisi
minulle hienon soittimen, luullen tuottavansa sillä minulle suurinta
iloa. Mutta minä en ole tottunut sitä käsittelemään ja tunnen raskaasti,
että opetteleminen nyt jo on myöhäistä. Lahjoittamisesta voi tulla
fiasko.

Huomattuani mitä ajattelin, hytkähdin ja käännyin katsomaan taakseni
keksiäkseni jotakin hetkellistä havaittavaa. Siellä näkyi tukkilautta
leveänä ja laakeana, yhdessä laidassa ponttoo mataline telineineen. Se
näytti hyvin somalta hienossa juhannusvalossa, karehtivan veden päällä.
Soudin sitä kohden aikoen sivuuttaa sen niin läheltä, että näkisin
ponttoon yksityiskohdat ja tukkimiehen, joka istui varppi vyyhdellä
vorokkiin nojaten. Jo näin kaikki. Tukkimies oli Werneri Hakala.

Tuntiessani hänet hipaisi mieltäni kaksi tunnetta, jotka tämä kohtaus
sittemmin jatkuvastikin piti minussa vireillä, ikäänkuin sivulla päin,
itseni sitä tahtomatta. Ne olivat nolon säälin ja tyynnyttävän lohdun
tunteet.

Hakala oli tavallaan ollut keskuksena siinä varsin lämminhenkisessä
toveripiirissä, johon minäkin aikoinani kuuluin. Kaikki pitivät hänestä,
vaikkei hänessä ollut mitään ihailtavaa. Hän oli iloinen, heikko luonne,
teräväpäinen, ja alusta alkain määrätty menemään rappiolle. Mutta sitä
emme kukaan ajatelleet hänen tullessaan meitä vastaan Aleksilla, sillä
hänen huoletonta persoonaansa oli viihdyttävä tavata sekä myötä- että
vastoinkäymisissä. Täydellisesti vapaana kaikesta itsekkäisyydestä hän
iloitsi vilpittömästi meidän muiden menestyksistä, ja kun hän
ehdottomasti kieltäytyi nostamasta sormeaankaan tämän elämän
kilpailussa, niin ei hän myöskään kadehtinut ketään eikä ujoillut
jälkeenjäämistään. Me olimme kaikki taanneet häntä tai lainanneet
hänelle, mutta emme olleet silti hänelle pahoillamme. Me ikäänkuin
palkkasimme hänet yhteiseksi varjoksemme.

Eikä meidän sitten niin erittäin ollut häntä ikäväkään, kun hän hävisi.
Kun hän hävisi, niin hävisi kerrassaan ja se oli hyvin tahdikkaasti
tehty. Meidän oli hauska puhella hänestä sellaisena kuin hän oli ollut,
unohtaen, että hän vieläkin oli jossain. Hän oli meille vainaja, jonka
varjopuolia ei muisteltu.

Mutta jos edes pääpiirteet olivat totta siinä hänen kirjoittamassaan
kertomuksessa, jonka hän ponttoolla minulle luki, oli hän kuitenkin
tänäkin aikana saanut kokea yhtä ja toista. Tosin luulen, että suurin
osa siitä kertomuksesta on hänen oman mielensä purkausta ja että
valtioneuvoksetar, josta hän puhuu, on hahmoteltu erään näyttelijättären
mukaan, jota hän lapsellisesti ihaili, oltuaan aikansa onnettomana
jonkun hämärän talonpoikaiskaunottaren tähden ja senjälkeen väsytettyään
myös Ebba ------in, jota hän puhutteli ystäväkseen. Hänen kuvauksensa
helsinkiläisistä perhetanssiaisista on niinikään aivan väritetty. Näihin
puutteihin katsomatta on hänen kertomuksensa varsin mielenkiintoinen,
sillä sen läpi kuultaa hänen luonteensa koko rangattomuus, halu olla
ylimielinen luulotelluille kärsimyksilleen. Tämä läpinäkyminen juuri
aiheutti sen, että minun säälini häntä kohtaan nyt on noloa, etten enää
mielisurmin tahtoisi häntä nähdä, ja että samalla tunsin itseni tyynen
onnelliseksi niitten pikku epäilysten jälkeen, joita hiipi mieleeni
aamupäivällä. Tajusin voimakkaammin kuin koskaan inhimillisen
yhteiskunnallisuuden vietin ja iloitsin tuntiessani sen vahvuuden omassa
itsessäni. -- -- --

-- Oletko sinä antautunut metsäalalle, kysyin minä muka aavistamatta
todellista asiantilaa.

-- Ei, kyllä minä olen tosissani, vastasi hän.

-- Vai niin, sinä olet sitten oikein noin niinkuin "Olavi".

-- Mikä lienen.

Me olimme viimeksi olleet yhdessä minun kandidaattijuhlassani, josta
muistan, kuinka hän aamupuoleen loikoili matolla samppanjapullo sylissä
ja jokelsi: "Eläköön syvien rivien mukaanottaminen." Pari päivää
senjälkeen hän kadulla pyysi minulta lainaksi viisi markkaa ostaakseen
hansikkaat. Nyt halusin tietää, oliko hän ostanut ne tätä tointa varten.

-- Ei, ne kädessä minä tanssin läksiäiseni suuresta maailmasta. Siinä
jutussa on paljon hauskaa, maltas, minä olen kirjoittanut siitä komean
historian. Saat kuulla.

Ja kysymättä katsomatta, huvittiko asia minua ollenkaan, hän teennäisen
reippaasti meni majakan puolelle, avasi vanhan tutun laukkunsa ja veti
esiin hiukan papereita.

-- Kun ei tässä nyt muutakaan ole. -- Vai kuinka?

Minä nyökkäsin.

-- No niin. Hän rykäisi ja teki sellaisen ilmeen kuin olisimme yhdessä
saaneet käsiimme jotain hauskaa, jota salaa luimme. Koko lukemisensa
ajan hän piti samaa teennäistä äänensävyä, jossa kumminkin tuntui
lisääntynyt sydämentykytys. Näin kadotti tämä tilanne kaiken makunsa.

-- No niin. Tämän lapsen nimi on

      _Perheessä_

ja se on seuraavaisesti kuuluvainen:

Viimeisenä ylioppilaskesänäni suosi minua satumainen onni. Juuri ennen
loistokauteni loppua tahtoi sallimus saada minun kohdalleni komean
leimauksen, aivan kuin hiipuva tuli ennen sammumistaan joskus leimahtaa.
Kun lähin tulevaisuuteni jo alkoi hienosti himmennellä värejään, suotiin
minulle vielä tilaisuus pitkinä kesäpäivinä mitä täydellisimmin unohtua
nykyhetken onneen, jota aina olen pitänyt korkeimpana.

Tohtorinna, jonka luona asuin, toimitti minulle kotiopettajanpaikan
hienoon helsinkiläisperheeseen, joka vietti kesäänsä huvilassaan
Uudellamaalla. Sellaisesta olin itse jo aikoja unelmoinut. Viihdyttävä
huvila peleineen, leikkeineen, värikkäine pukuineen ja päivänvarjoineen,
kesäisine suhteineen! Kas siellä voisi unohtaa sen mikä on takana: oman
nousukkaisuutensa, ja sen mikä on edessä: ikuisen uppoamisen vaaran.
Voisi kukkia sen kertansa, joka ihmiselle on suotu.

Saamistani ennakkotiedoista päättäen oli tämä perhe täysin ihannettani
vastaava. Herra oli ensiluokan virkamies, arvoltaan valtioneuvos. Olin
usein nähnyt hänen kuvansa aikakauslehdissä hänen moninaisissa
luottamustoimissa saavuttamiensa merkkitapausten johdosta. Rouvasta sain
kuulla, että hän oli hienona pidettyä aatelissukua ja tyttönä ollut
maankuulu kaunotar, jonka monia hauskoja huimapäisyyksiä vieläkin
muisteltiin. Eipä siis ihme, että mielikuvitukseni toimi vilkkaasti
niinä päivinä, joina hankin lähtöäni.

Minä tulin ja asemalla oli minua vastassa perheen ainoa poika,
hyvännäköinen kuusitoistias nuorukainen, jolle minun piti opettaa
suomea. Me olimme molemmat yhtä nolot ja kummallekin olisi ollut
mieluisampaa että renki yksin olisi tullut vastaan. Mutta matkalla me jo
aloimme tutustua. Hän oli Lorenz nimeltään, hoikkaruumiinen,
puhdasihoinen ja ujo. Vääntäessään minulle suomea hän teki suorastaan
avuttoman vaikutuksen ja saavutti sillä heti minun myötätuntoni. Hän ei
kylläkään tuntunut olevan luotu oppimaan vieraita kieliä, mutta koska
hän vaikutti tunnolliselta ja uutteralta, en vielä langennut epätoivoon.
Minulla oli kokemusta opetuskyvystäni: olin kerran saanut ikäiseni tytön
oppimaan algebraa.

Jouduin suoraan päivällispöytään ja sain heti tutustua kaikkiin perheen
jäseniin. Valtioneuvos oli harmaatukkainen, hiukan Stolypinin näköinen
mies. Hän puhui matalalla äänellä, minulle ainoastaan välttämättömimmät
vuorosanat. Muuten huomasin kyllä, että hän lausahteli yhtä ja toista,
jota ei olisi sanonut, jollen minä, vieras, olisi ollut läsnä. Häntä
näytti ikäänkuin kevyesti vaivaavan se, että minunlaistani henkilöä
perheessä tarvittiin, ja tämän jo tällöin alkaneen suhteensa minuun hän
sitten säilytti koko kesän ajan.

Valtioneuvoksetar sitä vastoin teki minuun heti ensi hetkestä
lämmittävän vaikutuksen. Hän oli vaaleaverinen ja vuosistaan huolimatta
vielä joustava ja säteilevä. Hänellä oli hiukan tyttöaikaista veitikkaa
silmissään ja kiihoittavimmat naiskädet mitä olen nähnyt. Olisi luullut
hänen vasta täyttäneen kolmekymmentä, vaikka vanhin lapsista, neiti
Astrid jo oli kahdeksantoistavuotias. Perheen nuorimmat olivat tyttöjä,
nimiltänsä Inni ja Märtha. He näyttivät tuskin huomanneen minun tuloani,
olivat sieviä ja hiukan vallattomia.

Aterian jälkeen piti valtioneuvos minulle salissa jonkinlaisen
virkaanastujaispuheen. -- Olisi tärkeätä, että Lorenz oppisi, hän on jo
kerran jäänyt luokalle, olisi koetettava suullisestikin harjoittaa ja
sitten tietysti käännöksiä. Olemme ajatelleet niitä ja niitä tunteja
suulliseen, niitä kirjoitukseen. Kuinka on, poltatteko? Vai ette, se on
hyvä.

Tämän jälkeen menimme Lorenzin kanssa yläkertaan ja minun asumiseni
perheessä alkoi. Ensimmäiset tunnit olivat kovin pitkiä. Ennen
illallista en nähnyt enkä kuullut muita perheen jäseniä kuin rouvan,
joka käväisi katsomassa kuinka olin asettunut huoneeseeni.

Ensimmäinen viikkokin oli tietysti minulle hiukan kankea. Lorenz oli
täysi lapsi, jonka kanssa en löytänyt mitään yhteistä kiinnityskohtaa.
Tunnilla hän pani parastansa ja näytti onnettomalta, jos jokin seikka
kävi yli hänen ymmärryksensä. Tunnin jälkeen hän aina katosi lyömään
pikkutyttöjen kanssa krokettia. Kerran minä yritin liittyä seuraan ja
olla leikkisä. Mutta se ei onnistunut oikein. Lorenz tuli sanattomaksi
kunnioituksesta, Inni nyrpisti nenäänsä ja Märtha sanoi: "Sinä naurat
niin hassusti, katso näin." Hän väänsi suunsa väärään ja hekotti
kauheasti.

Perheen esikoinen, neiti Astrid, kulki kuin työnjohtaja työmaalla, aina
arvokkaana ja lyhytsanaisena. Joskus hän joutui puhelemaan minunkin
kanssani, oli noin lievästi eri mieltä, ja sanottuaan sanansa
huolellisesti korostettuina siirtyi hyräillen huoneeseen, jossa minä
jostain syystä en näyttänyt saavan käydä. Hän muuten oli ottanut
tehtäväkseen opastaa minua ihmistavoille ja se tapahtui kautta rantain
etenkin ruokapöydässä. Ensimmältä huomautuksia tuli varsin tiheään, ja
pikkutytöt saivat hämmästyksekseen moitteita rikkomuksistaan, joita
eivät suinkaan tehneet. He panivat voimakkaan vastalauseensa, jota
sitten toistivat senkin seitsemän kertaa kiduttavan vaitiolon vallitessa
meidän muiden kesken: rouva ei ollut kuulevinaan, Astrid hymähti, Lorenz
punastui ja valtioneuvos lopulta käski lasten vaieta.

-- Mutta en minä tiputtanut kastiketta asetin reunalle, jankkasi pikku
Märtha uhkaavan korkealla äänellä vielä sittenkin.

Minulta jäi jäämistään ilmoittamatta, että olin syyllinen, kunnes rouva
sanoi:

-- Asti erehtyy, se oli mamma.

Toisen kerran tulin käyttäneeksi veistä irroittaakseni nahkaa ja eviä
keitetystä hauenpalasesta. Kun sain sen selväksi, laskin veitsen pois ja
otin haarukan oikeaan käteeni muistellen jotain, että "kalaa on tapana
syödä vain haarukalla". Neiti Astrid katseli minua pitkään käsiin, minä
tunsin, että nyt olivat asiat hullusti, vaikken silloin vielä
ymmärtänyt, missä virhe piili. Astrid kääntyi lasten puoleen ja sanoi
päällään tahtia nyökäten:

-- Mutta Märtha, kuinka monesti olen sinulle sanonut, että sinä _et saa_
vaihtaa haarukkaa kädestä toiseen!

Märtha parka oli jälleen syytön ja nosti äläkän. Mutta samassa huomasin,
kuinka valtioneuvoksetar lehahti punaiseksi ja sanoi niin ivallisesti,
etten luullut hänen moista osaavan:

-- Vous vous trompez, mademoiselle. C'était moi et c'était _complétement
comme il faut_.

Saman päivällisen jälkeen valtioneuvos lähti kaupunkiin ja illemmalla
tuli vieraita, muutamia lähiseudun rouvia, joiden nimiä en enää muista.
He katselivat minua häikäilemättä lornettinsa läpi ja pudottelivat
nenäliinojaan, joita minä nostelin kuin paras hovimies. Joukossa oli
yksi nuori rouva, aika veitikka, joka näytti olevan valtioneuvoksettaren
hyvä ystävä. Kerran kuulin sivulta päin, kuinka hän sanoi
neuvoksettarelle: "Mutta hänhän tekee suorastaan sivistyneen
vaikutuksen"; johon neuvoksetar nyykäytti päätään. Enempää en kuullut,
mutta näin kuinka vieras rouva heristi sormeaan. Hän oli muuten
tavattoman hyväluontoinen, joutuipa kerran puhelemaan minunkin kanssani.

Vähän sen jälkeen kun vieraat olivat lähteneet, kuljin minä ison
verannan läpi mennäkseni ylös huoneeseeni. Rouva istui yksin verannalla.
Minä kumarsin hänelle hyvää-yötä, mutta hän sanoi veikeästi hymyillen:

-- No nostakaa nyt minunkin nenäliinani, tehän näytte olevan siihen
näppärä.

Hän oli pudottavinaan nenäliinansa, mutta ei pudottanutkaan. Minä kumarsin
syvään.

-- Teistä kai tuntuu täällä hiukan oudolta, jatkoi hän vakavammin. --
Istukaa. -- Vai kuinka?

-- Niin, minä en ole ennen ollut perheessä.

-- Niin, se on hullunkurista, mutta juuri siitä syystä teiltä vaaditaan
niin hirveästi. Mutta älkää välittäkö ... ei teillä ole mitään syytä. --
Huomaatte kyllä vielä, etteivät kaikki osaa käyttäytyä, jotka luulevat,
ei ollenkaan.

Sitten hän puheli vielä pitkän aikaa iskien joskus minulle silmää,
nähtyään että minä ymmärsin. Palvelija toi vielä lasin teetä, ja minä
sain tehdä selvää elämästäni ja vaiheistani. Hän tiedusteli millainen
äiti minulla oli, kuinka olin joutunut kouluun ja kaikenlaista.
Lähtiessäni hän tarjosi kättä ja kysyi samalla, kuinka Lorenz edistyi.
Oo, kuinka kaunis ja lämmin käsi hänellä oli, ja mikä nuoruus välähteli
hänen silmäkulmistaan! Minulla oli taskussani yksi Lorenzin kirjoitus
korjattuna. Näytin sitä hänelle, mutta hän ei ottanut sitä käteensä,
vaan katseli yhdessä minun kanssani. Hän oli minua hyvin lähellä,
hänestä lähti hieno elävä tuoksu, minä tunsin sen, se oli kuin
heilimöivän maarianheinän, ja hänen sirot sieraimensa liikkuivat kun hän
hengitti. Minä puhuin tarpeettoman pitkään, mutta hän pysyi paikallaan
ja katseli paperia hymysilmin. Kun hän oli nähnyt kaikki, käärin paperin
hitaasti kokoon ja pistin taskuuni.

Ulkona hämärsi hiukan, sillä ilta oli kulunut myöhäiseen.

Tämän illan jälkeen tunsin vakiintuneeni uuteen asemaani ja viihtyväni
siinä hyvin. Huomasin, että ikkunastani oli mitä kaunein näköala
järvelle, ja saatoin unohtua sitä katselemaan puoliyöhön asti. Tästä
lähtein pidin ikkunani auki yötä-päivää, joskus kuulin askelia
hietakäytävältä puutarhasta ja tunsin ne miellyttävästä tahdista. Kerran
iltapäivällä kuulin taas askeleet ja samalla huudettavan: herra
professori! Menin ikkunaan, siellä oli neuvoksetar ottamassa sisälle
kukkia, ja pikkutytöt kieppuivat hänen liepeissään.

-- Ottakaa vaasi sieltä uunin komerosta ja tulkaa saamaan vähän
kaunista!

Kun tulin alas, kysyi hän, mitä minä tein kaiket päivät siellä ylhäällä,
miksen liiku ulkona.

-- Vai lueskelette. Mitä vielä, te rallattelette yhtenään. -- Ja sitten
hän matki muuatta pahanpäiväistä maalaispolkkaa, jota minä todellakin
olin itsekseni vihellellyt. Hän oli aika hauskalla mielellä ja antoi
minulle mitä kauneimpia kukkia...

Muuten oli tämä päivä, joka nyt alkoi hiukan illahtaa, ollut keskikesän
ihanimpia. Kun tulin huoneeseeni, lenteli siellä äänettömänä suuri
perhonen. Minä kävelin edestakaisin ja viheltelin, perhonen ei ollut
millänsäkään, istahti hetkeksi minun kukkaviholleni ja lehahti sitten
ulos häviten puutarhan moniväriseen kirjavuuteen. Heittäysin vuoteelle
pitkäkseni ja annoin ajan kulua, lämpimän tuulettoman heinäkuun
iltapäivän, jolloin ylenpalttinen valon säteily vaimentaa kaiken
näkyväisen elämän hiljaiseksi, puoliuneliaaksi, mutta jolloin elämä
myriadeissa alkuahjoissaan kiihtyy korkeimpaan hehkuunsa, värit ja
tuoksut täyttävät maan ja ilman sihisevällä väreilyllään. Ja ihminen,
jonka on käynyt hyvin, tuntee sen kaiken omassa veressään.

Havahduin siihen, että alhaalta salista alkoi kuulua kiivasta soittoa.
Se oli tuota samaa äskeistä polkkaa. Vähän päästä yhtyi siihen rummun
ääni, joka kutsui kahville. Kello oli siis viisi.

Näin kuluivat päivät tämäntapaisten miellyttävien tunnelmien vallassa.
Minä viheltelin usein, opin lyömään tennistä ja ratsastamaan ja
sitäpaitsi paljon pieniä asioita, joista en ennen ollut välittävinäni.
Valtioneuvoksettaren henki tuntui yhä selvemmin kaikkialla, joka päivä
hän soi minulle jonkun ystävällisen huomion, ja minun oli ihmeen helppo
olla häntä kohtaan moitteeton. Toisten koleus ei haavoittanut minua
vähääkään, minä istuskelinkin mieluimmin yksin kamarissani ylhäällä.

Mutta kun aurinko on paistanut monta päivää, tulee ihminen vähitellen
ruskeaksi ja voimakkaaksi. Lämmin valo tunkeutuu hänen lävitsensä, ja
kun yöt sitten vähitellen hämärtyvät ja viilenevät, niin hän tuntee
valvoessaan yksin vuoteessaan, kuinka auringon kokooma voima hänessä
tiivistyy ja sykkii, ja hänen silmänsä näkevät ja aivonsa ajattelevat
paljon ihmeellistä. Hänen on lämmin ja hän oikoo pimeässä paljaita
käsivarsiaan, kunnes uni lopulta jatkaa ajatuksia. Useimmiten on aamu
niin kirkas, että iltaiset ajatukset sen valossa tuntuvat mahdottomilta,
mutta seuraava päivä on monivivahteinen aamusta iltaan asti, jolloin
ajatukset taas palaavat ja yhä voimakkaampina.

Pitkinä jälkikesän päivinä, joina tomaatit ja omenat alkavat punertua,
taivaanrannoilla sakenee päivänsavu ja ilmakerroksissa jännittyy
kuumeinen sähkö tulevia ukkosilmoja varten, liikuin minä enemmän ulkona,
kävelin laakeitten peltojen keskellä, josta taivaankannen voi nähdä
kokonaisena kaukaisia ääriään myöten. Kun kuumuus painoi perheen jäsenet
hajalleen, minkä mihinkin soppeen, kutsui neuvoksetar minua lyömään erän
tennistä. Mutta se ei sujunut siinä helteessä, ja kun hän keksi, että
luin ranskaa, vietimme senjälkeen monta hetkeä lehtimajassa lukien
Prévost'ta ja hymyillen kun hän teki suuripiirteisiä sukelluksia --
lätäköissä.

Ja päivät yhä kuluivat tuoden mukanaan vivahduksia, niin hienon-hienoja,
etteivät kestä kuvausta. Neuvoksettaren kanssa me noin miellyttävästi
totuimme toisiimme, hän lakkasi olemasta erikoisen huomaavainen, mutta
vaikutti minuun sitä lämmittävämmin, hän veti minua puoleensa yhä
voimakkaammin, herätti minussa tunteita, puhtaita kuin hänen silmiensä
avoin loiste. Iltaisin minun tuli myöhään uni sen tähden, että odotin
taas huomista päivää.

Kerran tällaisena päivänä elokuun lopulla valtioneuvoksen perhe teki
venematkan järven taakse ja minä olin mukana. Me istuimme ensin jollakin
kalliolla, valtioneuvos poltti sikariaan, rouva valmisti itse jotain
nautittavaa, sillä palvelijaa ei ollut matkassa. Nuori väki hyppi siellä
täällä. Lorenzilla oli omat hommansa, näin luonnon helmassa hän
muistutti kaunista rotuvasikkaa. Neiti Astrid ohjasi järkevästi
pikkutyttöjen aherrusta. Minä sain pitkästä aikaa puhella jotain
valtioneuvoksen kanssa, kunnes rouva pyysi minua kanssaan noutamaan
vettä jostain lähteestä, jonka hän tiesi. Lähde oli jonkun matkan päässä
syvänteessä, sinne oli kavuttava jyrkkää tietä, ja minä sain joskus
auttaa häntä kädestä. Silloin tapahtui, että hän kerran nauraen survaisi
minua, hänen käsivartensa joutui minun kainalooni, hänen hiustensa
tuoksu ailahti kasvoilleni ja minä huomasin, että olin suudellut hänen
kättänsä ja kyynärvarttansa monta kertaa perätysten. Samassa hetkessä
välähti minussa tuhat ajatusta siitä, mitä olin tehnyt. -- Nyt, nyt oli
kaikki rikki, kaikki kaikki... Mutta hän oli ihana ihminen. Hän katsoi
hiljaa nauraen kauas eteensä, veti kätensä pois ja sanoi ainoastaan:
"no-no-no-no-no-no". Palattuamme takaisin ja koko retken ajan hän oli
erinomaisella tuulella, nauroi, keksi kaikenlaista ja puhui. Hän ei
kertaakaan katsonut minuun, mutta hänen huulistaan näin, ettei hän ollut
loukkaantunut, pikemmin näytti hän olevan jonkun hiljaisen miellyttävän
tunteen vallassa.

Kotiin tultua syötiin illallista. Minä olin hiukan nolo, kun hän
tuttavallisesti, mitään sanomatta ojensi minulle teelasin, ja pöydästä
noustua pujahdin heti ylös suoraan vuoteeseeni. Palautin vielä kerran
mieleeni sen, mitä oli tapahtunut, ja koetin arvostella tekoani eri
puolilta. Vuoron perään tuntui se minusta lievemmältä ja raskaammalta.
Silloin koputettiin:

-- Oletteko vuoteessa? -- Se oli hän. -- No pysykää siellä sitten. --
Hän tuli sisään kainalossaan vuodehuopa, jonka levitti peitteeni päälle.
Minä kiittelin ja estelin.

-- Jaa-jaa, mutta mitä teidän mammanne sanoisi, jos minä antaisin --
(matalalla äänellä) -- hänen tuhman poikansa vilustua. No hyvää yötä
vaan.

Hänen kasvoillaan oli hymyilevä moite, kun hän nyökkäsi minulle hyvää
yötä ja katosi jälleen. Siellä hän jo meni rappusissa. Minä olisin
tahtonut juosta hänen jalkoihinsa, pitää päätäni hänen sylissään ja
tuntea ohimoillani hänen kätensä...

Tämä oli minun onnellisimpia hetkiäni. Ajatus hänen kätensä
kosketuksesta värisytti minua. Ulkoa tuli huoneeseen viileä henki, joka
sisälsi aavistuksen, että kaunis kesä läheni loppuaan. Ikkuna olisi nyt
saanut olla kiinni, mutta minä en tahtonut nousta lämpimän peitteen
alta, sillä minusta tuntui, niinkuin joku pääni takaa olisi pitänyt
minua syleilyssään.

       *       *       *       *       *

Tällä kohtaa Hakala hiukan pysähtyi ja minä vedin esiin
paperossilaatikkoni. Tarjoustani odottamatta hänkin kurkotti paperossin
ja saatuaan tulta minun tulestani kysyi: "Vieläkös jaksat?" Tilannehan
sitoi minua kokonaan. Minua etoi jo ennakolta se jälkitunnelma, joka oli
seuraava tätä purkausta. Minä nyökkäsin hartaasti, hän taas rykäisi ja
jatkoi aivan asiallisella äänellä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että siinä
mikä nyt seurasi, todellakin oli jotain lukemisen arvoista.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän päästä Lorenz suoritti ehtonsa ja minä lähdin
valtioneuvoksen perheestä. Kuljeskelin siellä täällä järjestelemässä
asioitani, nukuin monissa vuoteissa ja saavuin syyskuun puolivälissä
pääkaupunkiin. Olin apealla mielellä, eikä työ sujunut. Huolettoman
kesän aikana olin niin tottunut perhe-elämään, että tavallinen
ylioppilaselämä päivällishuolineen tuntui onnettomalta; minut valtasi
haluttomuus, annoin päivien tulla ja mennä. Syksy oli pitkälti kaunista,
joskus lähdin kaupungin ulkopuolelle katsomaan kellastuneita maisemia,
istuin kahvilassa, ja tulin kotiin, jossa pitkälläni laulelin, kunnes
tuli pimeä ja tähdet syttyivät. Naapurini soitti pianoa hämärän
tullessa, ja jos minä olin syönyt ja huoneeni oli lämmitetty, syntyi
minussa voimakas tunnelma.

Kului kuukausi ja toinenkin. Valtioneuvoksettaren olin nähnyt kaksi
kertaa, toisella kertaa hän iloisesti nyökkäsi ajaessaan ohi
ystävättärensä kanssa, joka myös tervehti. Valtioneuvos kyllä tuli usein
vastaani, mutta hän ei huomannut koskaan, tai ei ehkä muistanut kuka
olin. Neiti Astrid ei liioin useimmiten huomannut.

Valtioneuvoksetarta minun tosin oli iltaisin ikävä, mutta kun en häntä
pitkään aikaan tavannut, tuntui se aika, jona olin ollut häntä lähellä,
siirtyvän yhä kauemmas. Sitäpaitsi vaativat mielenkiintoani monet
sellaiset asiat, jotka olivat omiansa kaikkia kesämuistoja himmentämään.
Taloudellinen puoli --

Näin kuluivat päivät tyhjässä oleskelussa, minä oikein uhalla kartoin
ryhtymästä mihinkään. Siihen aikaan aloin vetäytyä pois
toveriseurastakin. Myin kelloni ja elin vaistojeni mukaan. Ymmärsin
hyvin, ettei tätä voinut kovin kauan jatkua, mutta kun ei minulla ollut
aavistusta, mihin suuntaan muutos tulisi tapahtumaan, niin en hätäillyt,
odotin.

Oltiin jo marraskuun lopulla, kun minä kerran alkavassa hämyssä makasin
sohvalla ja kuuntelin tuntemattoman naapurini pianonsoittoa,
lapsenlepertelyä ja silloin tällöin helähtävää naisen naurua. Käytin
tällaiset miellyttävät hetket aina hyvin tyystin unohtaakseni entisen ja
tulevan, silmät kiinni nautin pelkästä verenkierrosta suonissani. Tai
vaivuin mitä hulluimpiin kuvitteluihin: Oma vaimoni siellä soittaa. Minä
olen täällä omassa huoneessani ja kuuntelen, kun hän soittaa päivällisen
jälkeen hämärissä ulkomuistista. Näin hänen kauniit kätensä, kaulansa ja
lempeät silmänsä, joissa vielä piili veitikan vilahdus niiltä ajoilta,
jolloin häneen rakastuin. Ja hänen soittonsa oli kuin hiljaista
hämäräpuhelua, johon minun ei tarvinnut vastata mitään, pysyin
paikoillani ääneti kun hän lopetti. Hän hiipii tänne. On ihanaa näin
omata koti, perhe, lämpöiset huoneet --

Kuulin että kirje putosi eteiseen ja menin jotain tehdäkseni katsomaan.
Sattumalta se olikin minulle, pieni kotelo ja sen sisällä kortti. Niin,
kyllä kirjaimet olivat selvät, neiti Astrid pyysi minua lauantaina
heille tanssiaisiin. Kun käänsin kortin, luin ihmeen levollisena
toiselle puolelle kirjoitetut sanat: Tulkaa, ette saa jäädä pois. --

Se oli valtioneuvoksettaren käsialaa.

Seuraavat päivät varustauduin, sonnustin itseäni sekä aineellisesti että
henkisesti. (Muun muassa ostin ne hansikkaat. -- No niin.) Kun lauantai
tuli, lähdin, tarkkaan, minuutilleen harkittuani sopivan ajan,
ensimmäisiin ja luultavasti viimeisiinkin perhetanssiaisiini. Lämmin ja
iloinen odotus täytti mieleni, sain taas nähdä valtioneuvoksettaren ja
puristaa hänen kättään. Ehkä saan puhella hänen kanssaan kahdenkesken.
--

Siinä oli ovi. Rohkeasti ja sulavasti sisään vaan.

Sisääntulo, joka julkisessa esiintymisessä aina on vaikeinta, onnistui
minulle hyvin. Eteisessä lausuivat valtioneuvoksetar ja neiti Astrid
minut tervetulleeksi, jonka jälkeen tuttu palvelija, jota en nyt ollut
näkevinäni, auttoi päältäni. Valtioneuvosta itseään en nähnyt, ja kun
myöhemmin yritin herättää hänen huomiotaan saadakseni tervehtiä, en
siinä onnistunut.

Samassa alkoi ensi valssi soida, ja muuan pitkä nuorukainen tuli ja vei
neiti Astridin. Sisäkkö tuli ja supatti jotain rouvalle, ja vei muassaan
hänet, niin että minä jäin yksin. Menin rohkeasti salin ovelle
katselemaan, kiskoin uusia hansikkaita käsiini ja koetin näyttää
toimintahaluiselta. Ehkä täällä tulee hauskaakin, kuka sen tietää.

Alku ei tosin ollut oikein lupaava. Seura oli ensiluokkainen ja siis
minulle jotenkin tuntematon, esitelty olin vain parille neitoselle
kesällä. Useimmat tunsin kyllä ulkomuodolta, olin heidät kadulla
kuljeskellessani usein nähnyt, mutta nyt he katselivat minua niinkuin
ravintolassa sanomalehden myyjää. Salin perällä istui muutamia
täysi-ikäisiä suurdaameja. Heitä oli hauskin katsella silloin kun he
liikkuivat. Yhdellä heistä oli kieltämättä hyvin kauniit silmät, mutta
hän oli jollain keinoin hävittänyt vatsansa aivan olemattomiin ja se
teki hänet naurettavaksi, vallankin jos kuvitteli, miltä hän näyttäisi
alasti. Ja kun hän käveli, liikkuivat jalat ainoastaan polvista.

Nuorista herroista olisi minun oikeastaan kaksi pitänyt tuntea, sillä
olin työskennellyt heidän kanssaan samassa laboratoriossa, mutta heillä
oli aina näyttänyt olevan jotain minua vastaan, ja tänä yönä he
lopullisesti minut musersivat. He puolestaan olivat kyllä minulle hyvin
mielenkiintoisia, tavallisia pääkaupungin nuorukaisia, kaulat hiukan
kenossa. Toinen, pitempi, sama joka oli hakenut neiti Astridin ensi
valssiin, oli muuten muodoltaan kaunis ja käytti ulkona naisten shaketin
muotoista päällystakkia. Hänellä oli erinomaisen hienostunut ääni ja
puheessaan omituinen ynähtelevä sävy, niinkuin sairaalla lapsella.
Toinen taas huvitti minua perinnöllisyyden kannalta. Häntä vaivasi
nimittäin tahdoton pääntutiseminen, ja koska hänellä oli hyvin vanha
nimi, ymmärsin, että hän on perinyt tuon vian esivanhemmiltaan, jotka
monessa polvessa olivat pelkästä sukutietoisuudesta päätään
heiluttaneet. Hän olikin kerran kadulla yhden aikaan yöllä puolen tuntia
riippunut kaulassani ja selittänyt sukujuurtaan, ja silloin erityisesti
huomauttanut sitä seikkaa, että hänen suonissaan virtasi kyllä
aatelistakin verta, mutta että hänen sukunsa oli aina halveksinut
aateliskirjaa.

Mutta nyt he olivat juhlallista poikaa, ja katkeroittivat minun ensi
askeleeni salonkialalla. Minä itse oikeastaan rikoin välit. Tapasin
heidät salin ovella ja sanoin heille julkeasti hymyillen päin kasvoja,
että nyt sitä oltiin tanssiaisissa. Tämä tosiasia vaikutti heihin kuin
hävytön herjaus, he hymyilivät neuvottomasti, muuttivat väriä ja
hävisivät. Kuitenkin minä voin vakuuttaa, että olin sanonut sen
ainoastaan lähennelläkseni heitä, koska olin yksin. En ollut ajatellut
sitä pistopuheeksi.

Mutta niiltä miehiltä puuttui sydämen hyvyys. He vainosivat ja
loukkasivat minua pitkin yötä.

Eritoten he ottivat asiakseen estää minua tanssimasta
velvollisuustanssiani talon neidin kanssa. Se ei onnistunut, ei voimalla
eikä viekkaudella, jonka tähden toistaiseksi peräydyin. Mutta tanssin
makuun minä pääsin kuin pääsinkin. Ennenkuin yö oli puolilla, olin
tanssinut molempien niitten neitien kanssa, jotka tunsin kesäiseltä.
Mutta heidän kanssaan en ollut samassa vireessä. He keskustelivat
huonommin kuin ravintolatytöt, ja kun yritin toista, sievempää kerran
vetää lähemmäksi, nauraa kirskahti hän niinkuin olisin kutittanut häntä
jalkopohjaan.

Minä heitin sikseen ja lähdin kävelemään sivuhuoneisiin.

Pikkutyttöjen kamarissa oli nuorta kasvavaa väkeä, sieltä kuului
miellyttävän soreaa ääntä, kerrottiin kovasti kertomuksia, jokainen
tahtoi jotain kertoa.

-- No Runar kertoo!

-- Oli kerran yks jassi, joka kutsuttiin kanssa tanssiaisiin. Hän ei
ollut koskaan ollut tanssiaisissa ja kun hän tuli sisään niin hän tahtoi
tanssia kaikkien tyttöjen kanssa, otti heistä kiinni ja lähti viemään
heitä, ja kun toiset ottivat kaikki tytöt, niin hän seisoi ovella näin,
kädet seläntakana näin, ja sitten hän kääääveli nääääin...

Minä astuin äkkiä sisään, niinkuin etsiäkseni jotakuta. Syntyi nolo
hiljaisuus, kunnes muuan nuori tyttö keikautti somasti pyöreätä
vartaloaan ja juoksi tiehensä vääränä pidätetystä naurusta, joka oven
takana pääsi valloilleen.

Eräs toinen tyttö kysyi hassun vakavasti:

-- Runar kuinka sitten kävi?

Suloin purskahti koko seura hillittömään nauruun, johon minäkin yhdyin
hymyllä, niinkuin sellaisen sopii, joka ei ole oikein selvillä naurun
aiheesta, vaan nauraa pelkästä myötätunnosta muuta seuraa kohtaan.

Valtioneuvoksetar tapasi minut, kun istuskelin yksinäni. Hän istahti
lähelleni ja sanoi:

-- No kuinkas teiltä on syksy mennyt?

-- Kiitos kysymästä, on se mennyt.

-- Mutta kai kesä sentään hauskempi oli, vai kuinka?

-- Kyllä, kyllä oli. Hetken vaitiolo.

-- Mutta ette te saa tanssiaisissa näin istuskella, enkä minäkään.
Mennään saliin.

Tarjosin käsivarteni ja hän otti sen vastaan, katsoen samalla veikeästi,
niinkuin että: tokko uskallan. Koko ruumiini värähteli ja minä
ajattelin, että nyt juuri tällä hetkellä hänen kätensä on minun
kainalossani. Tulimme salin ovelle. Muuan neiti tuli juuri siinä
vapaaksi, ja valtioneuvoksetar viittasi häntä luokseen nähtävästi aikoen
esitellä meidät. Tiesin tuosta neidistä että hänkin oli aatelia ja
kuuluisa siitä, että osasi nolata nuoria miehiä aivan säälimättä, mikä
seikka ei kuitenkaan estänyt näitä joukoittain polvistumasta hänen
eteensä, sillä joltisellakin varmuudella kerrottiin, että hän oli
sadantuhannen arvoinen sinä päivänä, jona hänen vaarinsa kuolisi, ja
vaari kävi jo yhdeksättäkymmentä.

Neiti ei voinut tietysti valtioneuvoksettaren tähden kieltäytyä, ja me
lähdimme tanssimaan. Minulla ei ollut hänelle mitään valmista sanottavaa
eikä, kumma kyllä, hänelläkään minulle, ja puolen kierrosta me mietimme
kilpaa. Hän voitti ja sanoi, päästi kuin pyssyn suusta:

-- Mutta kylläpä te olette ruma! -- Kieltämättä hiukan hämmästyin, mutta
kauan en viivytellyt:

-- Kiitän teitä suoruudestanne, neiti, mutta minusta ette ole kylliksi
ylhäinen voidaksenne olla noin originelli. -- Kun häneltä ei kuulunut
tähän mitään vastausta, vein hänet kumartaen paikoilleen ja pujahdin
itse ulos, menin porraskäytävään hetkeksi seisomaan.

Tällä hetkellä hävisi minusta kaikki juhlakuume, vaivuin
luonnontieteellisiin mietteihin kesken kaiken. Ajattelin ihmistä,
kuuluva lahkoon _primates_: kädet ainoastaan eturaajoissa, käynti pysty,
puhekieli, karvaisuus hyvin heikko, kulmahampaat pienet. Sytytin
paperossin ja istuin portaalle hyvinvoipana ja rauhallisena kerratakseni
yleiskatsausta tästä asiasta. Siirryin anatomiasta ekologiaan: he
pukeutuvat, kokoontuvat yhteen, yksi pannaan soittamaan ja toiset
alkavat hyppiä. Se on sentään aika somaa ja näin katsoen varsin
suuripiirteistä.

Minut herätti mietteistäni salissa alkava valssi. Minähän, saamari
soikoon, en vieläkään ollut tanssinut talon neidin kanssa, sehän
lähenteli jo sopimattomuutta. Päätin vakavasti tehdä sen mitä pikimmin
ja menin sisään.

Onni näytti olevan minulle myötäinen, sillä neiti Astrid tuli juuri
lähelläni vapaaksi. Menin hänen eteensä ja kumarsin, hän nousi, mutta
ennenkuin käsitinkään, vei se pitkä poika häntä jo puolilattiassa. No
mitäs tästä, minä palasin paikoilleni seisomaan ja tanssiaiset
jatkuivat. Seuraava tanssi oli naisten. Neiti Astrid tuli pyytämään
minua, muttei puhunut mitään koko tanssin aikana enkä minäkään.

Illallisen jälkeen tuli ensin valssi ja sitten alkoi masurkka. Siihen
meni melkein koko nuoriso. Pitkä poika johti Astridin kanssa. Minä
kuljeskelin taas ovelta ovelle, olisin mielelläni lähtenyt kotiin, mutta
minunhan täytyi pyytää neiti Astrid yhteen tanssiin, kun olin kerran
tullut päättäneeksi. Odotin, ja kun vihdoinkin näytti tilaisuus tulleen,
oli jo aamupuoli. Neiti Astrid seisoi ovella silmät puoliummessa
nauttien jälkipuolenyön tunnelmasta. Minä silmäsin oliko ympäristö
turvattu, kumarsin ja hän oli jo käsivarrellani, kun -- ah -- se
tutiseva poika alkaa suorastaan kiskoa häntä minulta. Hänen ystävänsä
pitkä poika seisoi lähimailla ja hymyili nenällään, niinkuin sopikin,
sillä tämähän _oli_ jo koomillista.

-- Anteeksi, sanoin, mutta minä pyysin paljoa ennen.

-- Niin mutta minä olin tilannut, toimitti tutisevainen, ja neiti Astrid
sanoi suomeksi: "Niin, meillä oli sopimus."

-- No miksi jumaliste sitten lähditte minulle, huusin minä sillä
äänellä, kuin olisin saanut hänet kiinni ärsyttävästä typeryydestä.

Neiti tahtoi välttää skandaalia, jonka minun läsnäoloni jo muutenkin
hankki saada aikaan, katsoi ymmärtäen ja ymmärrystä pyytäen ritariinsa,
sanaton sopimus syntyi ja neiti aikoi tulla minulle. Mutta minä kumarsin
ja sanoin: "Voitte mennä hänelle, minä tahdoin ainostaan oikeuteni!" ja
siitä paikasta, hyvästiä sanomatta lähdin tanssiaisista.

Muistan, että kotiin tultuani olin aika pahalla tuulella. Kirjoittelinpa
minä siinä frakki yllä mietelmiäkin aristokratiaa vastaan, väitin sen
olevan sulaa roskaa, haalistunutta museotavaraa. Mutta aamulla ne minua
jo naurattivat, samoinkuin nuo omituiset tanssiaiset, joissa olin
edellisen yön oleskellut. Olipa valtioneuvoksetar valmistanut minulle
soman kepposen, se veitikka, toimittaessaan minut sinne. Samalla
muistin, että muuan nuori mies, heidän perhetuttavansa, oli jo maalla
puhunut minulle jotain valtioneuvoksettaren vallattomista
päähänpistoista, jotka eivät suinkaan aina seurapiiriä miellyttäneet.

       *       *       *       *       *

Tässä Hakala taas vaikeni ja katseli papereitansa, mutta ei puhunut
mitään. Hän kuvasteli unohtaneensa sekä minut että muun ympäristön.
Vähän päästä hän veti syvään henkeään ja jatkoi sitten:

       *       *       *       *       *

Piakkoin näiden tanssiaisten jälkeen tapahtui se, mikä jo jonkun aikaa
oli ollut odotettavissa: yksityisasiaini hoito kävi minulle
mahdottomaksi, minun oli jätettävä pääkaupunki ja hävittävä jonnekin.
Vaihdoin silloin enempää pohtimatta tykkänään maailmaa. Se kävi melkein
yhtä helposti kuin olin kuvitellut, ja nyt olen jo kappaleen kolmatta
vuotta ollut kadoksissa ja unohtanut koko nuoruuteni valoisan ja
varjoisan seikkailun, kuin kauniin yö-unen päivän kuluessa.

Mutta toissapäivänä, sunnuntaina, kosketti minua vielä pieni henkäys
entisestä maailmastani, niinkuin päivällä valovivahdus, pilvenhattara
tai sellainen voi panna nähdyn unen välähtämään läpi mielen.

Jotain käsittämätöntä tietä sain viikko sitten tänne tukkilautalle
sanoman, että vanha äitini oli kuollut. Valistunut ja hyväluontoinen
ponttoopäällikkö, joka lienee jotain aavistanut minun entisyydestäni,
antoi silloin minulle luvan lähteä osoittamaan äitivainajalle viimeistä
palvelusta.

Isällä ei ollut varoja, enempi kuin minullakaan, toimittaa mitään
hautajaisia, niin että me kirkosta palattuamme istuskelimme kahden
kotona. Aikani kuluksi selailin säilikönlaatikoita, joissa oli suuret
määrät kirjeitä, enimmäkseen minun kirjoittamiani koulu- ja
ylioppilasajoiltani. Joukosta löysin yhden minulle osoitetun
avaamattoman kirjeen. Se oli aikansa hakenut minua pääkaupungista,
kunnes muuan tuttu oli sen toimittanut tänne. Pieni kirjelappu naisen
käsialalla, jonka tunsin, oli tällainen:

_Arvaan että Teille taas on oltu pahoja. Tulkaa torstai-iltana tänne,
vakuutan ettette tapaa mitään pahaa_.

Tunsin tämän luettuani ensi kertaa entisyydenkaihoa. Oloni oli autio;
kun ei elänyt enää äitikään. Istuskelin isän kanssa pirtissä ja
pihamaalla pari tuntia. Iltapuolella sitten jätin hänet hyvästi ja
lähdin takaisin työmaalleni. Kun sitten myöhemmin soudin vesistöä
alaspäin saavuttaakseni lauttani, näin siellä täällä somissa
rantapoukamissa nuoria ihmisiä, jotka liikkumattomiin asentoihinsa
vajonneina vehreyden keskellä hiljaa hyräilivät jotakin, ilmaisten
sopivilla lauluilla toisilleen, mitä eivät hennonneet sanoin pidellä,
tulkitsivat mennyttä entisyyttä tai leudonsivat nykyhetkensä onnea
pehmeällä surumielisyydellä.

Ja tänään on kaunis juhannuspäivä, viheriänpunertavien ruismaiden
rantapenkereet ovat täynnä kukkia (kuten näet). Pojat lähtivät kaikki
maihin ilonpitoon ja minä jäin yksin ponttoolle. Tulin hentomieliseksi,
katselin sievää kirjelappua, tarkastin joka kirjainta erikseen ja
ajattelin: "tämä on hänen kirjoittamansa". Näin hänet edessäni, ainoan
ihmisen sieltä päin, kun hän eräänä iltana kirjoitti pienen kirjelapun
ja saatuaan sen valmiiksi katseli sitä hymyillen kynä kädessä ja sulki
sitten kuoreen.

Ehkä hän senjälkeenkin joinain uneliaina kesäpäivinä on ajatellut minua,
kaivannut sitä nuorukaista, joka niin omituisesti ilmestyi ja katosi
hänen näköpiiristään. Joka kerran eräänä iltamyöhänä puheli hänelle
siellä verannalla ja joka sitten viikkoja myöhemmin eräässä pensaikossa
niin sydämellisen anteeksiannettavasti unohti... Tässä kohden hän
varmaan ajatuksissaan hienosti hymyilee, huokaa ja tuntee miellyttävänä
aavistuksena, että minun usein on häntä ikävä.

Tälläkin hetkellä hän kulkee siellä hymyilevien, kumartuvien kukkien
keskellä, pitkin päivää aamusta iltaan etsien esinettä hyväilevälle
katseelleen, hän, rakas, rakas ihminen.

       *       *       *       *       *

Tähän loppui Hakalan kertomus. Viimeiset sanat: _rakas, rakas ihminen_,
hän lausui syvällä paatoksella, niinkuin olisi jossain iltamassa
esiintynyt. Muuten hän oli huomattavasti liikutettu ja katseli hitaasti
silmiään räväytellen johonkin pois.

Auttamaton juopa oli auennut minun ja entisen hyvän toverini välille.
Hänen lukiessaan olin huomannut, kuinka hän muutamissa kohdissa antoi
äänensä omituisesti vihloa, niinkuin olisi hän suunnannut sanansa
minuakin vastaan. Hän ei ollut sitä tekevinään enkä minä ollut sitä
huomaavinani, mutta varmaan me sen mielessämme kumpikin tunsimme, ja
olimme hiukan nolostuneita. Minulla liittyi tähän kummallinen häijy
sääli, kun näin hänen heikon ja kärjettömän raivonsa. Minussa kasvoi
nopeasti vakaumukseksi se hienonhieno epäilys, jota aina olin vasten
tahtoanikin tuntenut, kun olin kuullut hänen lahjojaan ylistettävän.

Muuten olin tyytymätön siihenkin, että tällainen epäsointu oli häirinnyt
tasaista juhannusmieltäni. Poskeni hehkuivat enkä osannut sanoa hänelle
muuta kuin: "jaa-ha". Kaikesta huolimatta tuntui eroaminenkin vaikealta.
Silloin hän silmäsi selälle päin, elostui ja sanoi:

-- Kuka neitonen tuolta tulee?

Morsiameni oli tulossa etsimään minua ja oli päässyt huomaamattamme
jotenkin lähelle. Minä virkoin:

-- Se on vain minun eräs, kuinka sanoisin, sukulaiseni. Pitääkin lähteä,
no terve vaan.

Nyt vasta hän huomasi sormukseni ja häneltä pääsi välittömästi:

-- Ai faan!

Tässä hänen kykynsä petti. Hänen äänessään ilmeni paitsi luonnollista
hämmästystä, myös selvästi havaittava kateuden pyre. Hän kadotti
huolettoman asenteensa, jonka varassa hän tähän asti jotenkin luuli
olevansa minua ylempänä, ja hetki olisi tullut kiduttavaksi, ellen minä
näin mukavasti olisi päässyt lähtemään.

Mutta vielä sittenkin kun jo olin päässyt maihin sukuperheeni turviin,
läikähti mieleeni etova tunne joka kerta kun muistin tuota kohtausta. On
jotain epäsiistiä tuollaisissa seikoissa, joista kaunokirjallisuudessa
puhutaan: "kappale ihmiselämää", "ihmislapseni tarina" j.n.e. En
mielelläni filosofeeraa, mutta kuitenkin haluan lopettaa tämän
muistelman seuraavalla lauseella:

Elämä on tasainen virta, ja yksilön elämän tarkoitus on katsoa, että
virta hänen kohdaltaan on selvä. Tuollaiset Hakalan tapaiset ilmiöt ovat
saviviiruja virran pinnassa. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista eikä
ihannoitavaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihmislapsia elämän saatossa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.