Title: Kun on tunteet - Novelleja
Author: Maria, Jotuni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kun on tunteet - Novelleja" ***


KUN ON TUNTEET

Novelleja


Kirj.

MARIA JOTUNI



Kust. Oy Kirja, Helsinki, 1913.



SISÄLLYS:

 Vasten mieltä
 Untako lienee
 Kansantapa
 Kyökin puolelta
 Hilda Husso
 Kaksoiskasvettuma
 Veripäivinä
 Elämän sisältö
 Tahvo Tuomainen
 Kuolema
 Kun on tunteet
 Aappo
 Jussi Petterin naiminen
 Naapurukset



VASTEN MIELTÄ


"On ollut kosijoita, ei sen puolesta, ettei toista miestä olisi saanut.
On ollut varakkaita leskiä, jotka olisivat minusta lapsillensa hoitajaa
tahtoneet, on ollut nuorempaa miestä, nuorta kuin heinää. Roteva
oli yksikin ja kaunis kuin maalattu kuva. Ei viinan tippaa suuhunsa
ottanut, ei rahapenniään tuhlannut ja pehtori oli oikein. Vaan enpäs
mennyt, kun en mennyt. Ennen minä näin leskenäkin palveluksessa kuljen,
kun ei ole lasta, jonka tähden mennä."

"Pahako oli ensimmäinen mies?"

"Ei toki paha. Hyvä kuin pappi oli mies. Hyvä sen kanssa oli olla ne
kolme vuotta, jotka se eli."

"Sillekö sitä uskollinen sitten olet?"

"Mitenkä uskollinen?"

"Että kun pidit, niin et toista."

"Ei, mitäpä sitä uskollinen. Mitäpä se velvoittaa. Enkä minä siitä
erittäin pitänyt."

"Menitpä kuitenkin."

"Menin, se oli silloin. Menin, kun toiset toimittivat. Minä olen
sellainen, etten osaa sanoa vastaan, jos näen, että oikeassa ovat."

"Olivatko oikeassa?"

"Olivat. Kotona ei sopinut olemaan, kun meitä oli monta ja pieni
oli talo. Ja miesvainajani oli tavallinen eläjä. Mutta ajattelin jo
mennessäni, että olisi purettava, vaan en iljennyt, kun tämä oli
arvollinen talonpoika ja huivin ja kihlarahat jätin aikanaan takaisin
antamatta."

"Paljonko tämä kihloja antoi?"

"Antoi kaksikymmentä markkaa. Niin ne siellä meidän puolella,
pienemmistä taloista. Se oli näet tarkka tämä Iivana Kuparinen.
Olisihan siitä talosta viisikymmentä hyvin kannattanut antaa.
Antavathan ne toki vihkivaatteetkin, vaan ei tämä. Ja sitten piti
minun anopille siitä hyvästä laittaa paita, hame, nuttu ja esiliina
ja villalangoilla oikein kudoin sen esiliinan ja leveän tein. Kaikki
tein hyvät, uhallakin, ja niihin se kaksikymmentä melkein kuluikin.
Ja vaatetta vein siihen taloon kuin vihollisen leiriin, olisi iäkseni
riittänyt. Oli sata paitaa, hyvää alaspaitaa, niin vahvoja, että
itsestänsä vaikka olisivat seisseet, jos pystyyn olisi pannut, oli
viisikymmentä hametta, kaksikymmentä huivia, kuusikymmentä nuttua ja
viisi nenäliinaa. Kävivät ihmettelemässä koko kylän naiset, kun orsille
ne ripustin. Ja hyviä villapeitteitä oli minulla neljä, niin paksuja,
ettei niitä kukaan talvellakaan voinut pitää. Sinne jäivät taloa
rikastuttamaan, anopille jäivät kaikki kutomani. Kaksi paitaa sain ja
kengät, kun talosta läksin, siinä kolmen vuoden palkka."

"Siitä kotoasi hennoit lähteä?"

"Hennoin, kun mies kuoli. Mikä koti se oli? Mitä minä vierasta taloa
työlläni rikastuttamaan, ajattelin. Olisivathan ne pitäneet, vaan
ei pennin palkkaa. Teenpä työtä vennon vieraissa ennen, ajattelin.
Näen pennin joskus, onpa oma vapaus mennä ja tulla. Minun luontoni on
sellainen, ettei se ainaista ahdistustakaan siedä."

"Hyvähän se oli talo?"

"Hyvä. Vaan mitä minä sen hyvyydestä. Minulla kun oli aivan omassa
itsessäni, en kotiutunut siihen. Oma mieskin on vieras, vaikka sen
kanssa kymmeniä vuosia yhdessä eläisit. Ei se koti sillä kodiksi tule,
että yhdessä jonkun kanssa asut. Rakkaus kun puuttuu, puuttuu kaikki."

"Et rakastanut?"

"En. Minulla oli sulhanen ennen menoani, se oli köyhä, se oli juoppo,
se oli nikkari vain. Ei sillä ollut taloa, ei muuta, mutta sydäntä
sillä oli. Siinä oli mies minun mieleiseni. Teki se vaikka mitä, oikein
se minusta teki. Vihkirahojakin se oli säästänyt sataan ja ne minulle
toi, vaikka oli juoppo. Ja vielä viikkoa ennen vihkimistä olisi se
Kupariselle sen kihlarahat ja kulut maksanut, vaan minä sanoin, että
antaa olla, mikä on puhuttu, on puhuttu. 'Vaan olethan sinä minullekin
luvannut', sanoi se. 'Olen', sanoin minä, 'olen luvannut, en sitä
kiellä. Ja sanani kokoinen olisin ollutkin, jos sinäkin olisit pitänyt
sanasi olla maistamatta.' Eikä hän siihen mitään tainnut vastata, sillä
syytä oli hänessä siinä suhteessa. Hän itki vain, kun näki, että minä
olin mennyttä. Ja itkin minäkin, sillä minä rakastin häntä ja olisin
hänet ottanut. Olisin ottanut, vaikka juoppokin oli. Olisin hoitanut
sitä sittenkin. Vaan sisareni ei antanut, sanoi, että talon vastuksiksi
joudutte, kun perhettä tulee. Ja oikein se oli, niin sitä olisi voinut
joutuakin, näin sen. Ja kun hänellä oli järkisyyt kieltää, taivuin
minä ja otin toisen. Vaikeata se oli, minä itkin itsekseni ne vuodet
siellä vieraissa ollessani enkä kotiutunut sinne koskaan. Kun vasten
mieltä mennään, ei hyväkään hyvälle tunnu. Kun kelle ei ole luotu,
sen vierellä kaipaa. Ei sitä hyviä oloja kaipaa, ei miehen hyvyyttä,
rakkautta sitä kaipaa, ilman sitä tuntuu kuin ei kotia olisi missään."



UNTAKO LIENEE


"Eihän ne Kolehmaiset mitä rikkaita ole. Pienihän se on se talokin
siinä."

"Mitenkäs sinä sinne jouduit, sitä tässä usein olen mietiskellyt."

"Mitenkäkö jouduin? Totta tuo lienee ollut minun kohtaloni."

"Sitä et rikkautta katsonut."

"En. Mentiin vain, kun mennä piti."

"Piti. Sinnekö muka piti. Kun oli sulhastakin jos jonkinlaista. Valitse
paras. Vaan eipäs. Menepäs ulkopitäjäläiselle ja varattomalle vielä."

"Niinhän sitä sattuu."

"Ja sitten vielä, otapas miehen kuoltua vain renki ja muuta torppaan."

"Niinhän sitä, niinhän se ulkoapäin näyttää."

"Sitäpä tässä olen ihmetellyt. Joka näki sinutkin nuorena, ei sitä
uskonut. Mikä siinä, sanopas, mikä siinä sinut niille teille veti."

"Kukapa tiesi. Ei tiedä edeltäpäin kohtaloistansa."

"Niin se on."

"Sitä kun mihin ryhtyy, hiljalleen sitä tietä sitten eteenpäin luisuu.
Kun yhden askeleen astut, astut kohta toisen ja niin se menee."

"Niin se menee. Et ole tainnut tässä kotitalossasi pariinkymmeneen
vuoteen käydä?"

"Enpä ole käynyt."

"Olihan tuo nyt somasti, että tulit. Ethän meille liene vihoja
kantanut, kun taloon tultiin. Itsehän sitä kaupaksi tarjoilit."

"Itsehän sitä, kun ei muita perijöitä -- ja jonkunhan sitä piti
tässäkin asua. Hyvä vain, että sain kaupaksi silloin."

"Kun et miestäsi tänne tuonut?"

"En."

"Päivittelin minä päivittelemästä päästyäkin, että myypäs vakainen
talo, ja muuta pois ja köyhälle talonmiehelle vielä."

"Renkimiehellekös olisi pitänyt?"

"Eihän toki."

"Sitä minäkin silloin, että eihän toki. Vaikka samahan tuo olisi ollut."

"Eihän toki, ainoan tyttären ja perijän. Olisit kai saanut vaikka kenen
silloin."

"Eipä sopinut ottaa. Toiset olivat olot silloin."

"Mitkä olot?"

"Miksipä en voisi sanoakin. Sitä sinä oletkin ainoa tuttava, jolle
voi puhella. Mitäpä, jos sanon. Et sitä ehkä usko. Se oli niin, ettei
silloin enää sopinut katsoa, kenen otti. Oli pakkomenot."

"Kun en aavistanut."

"Kukapa sitä. Mitäpä minä pettämään rikkaita talon poikia, jotka
arvossa minua pitivät. Tämä oli köyhä ja tarvitsi rahoja, kun velkojat
hätyyttivät."

"Älä nyt."

"No, mitäpä tuosta, jos kerron sen vaikka alusta sinulle, kun olet
paras kasvinkumppani ja aina herttaisa. Sitä siinä ei ole mitään
sinulta salaamista."

"Älä kerro, jos --"

"En minä enää siitä niin välitä. Ennen oli toista. Kun on nuori,
arkailee suotta."

"Niinhän se on."

"Huoletonnahan sitä tässä elin ja ylvästelin. Olihan sitä hyvyyttä
yhden osalle, vanhempiakaan kun ei ollut."

"Sitä kun kirkkoonkin tulit, kääntyivät kaikki katsomaan. Ja
tanssipaikoissa olit aina ensimmäinen."

"Lienen tuota ollut. Otan hyvän, ajattelin, en huonoa huoli. Jakelin
rukkasia, katsastan ja odotan, mistä se kylliksi hyvä tulisi."

"Olihan niitä hyviä tarjolla silloin. Tämä meidänkin mies --"

"Oli. Vaan minäpä en kiirehtinyt ensin. Mikä minulla oli kotona
ollessa, hyvähän tässä oli elellä. Tämä se oli minun kamarini, niinkuin
nyt on tyttäresi kamari. Paras huone tämä oli talossa. Tapetit tässä
jo silloin oli ja ikäheinä seiniä kiersi. Istuin illoin ja aamuin
tässä ikkunan ääressä ja ompelin. Enpä tiedä vielä ketä varten. -- Ei
ole kiirettä, katselen ulos. Siinä on lahti, siellä takana tuo metsä.
Ikkuna on auki. Kuuntelen linnun laulua. Tuo salo soi kuin kannel
aamuin. Ja mieli keveissä aatoksissaan askarteli. Siinä kuluivat
päivät. Elämä oli kuin yhtä unta vain."

"Niinhän se siihen aikaan."

"Tanssien sitä mentiin."

"Tanssien."

"No, olivat sitten talkoot kerran Hassilan talossa, siellä olivat
kaikki kylän nuoret. Oli kaunis elokuinen päivä ja kaunis tuli ilta.
Kuudan oli, vaan se kohta pilviin peittyi. Oli leikattu koko päivä
ja illasteltua keräännyttiin suureen tupaan tanssimaan. Tiedät sen
Hassilan tuvan, joka on suuri kuin kirkko. Tytöt olivat sitä vielä
oksilla ja puilla koristelleet, että se tuoksusikin kuin paras metsä.
Siinä tanssitaan ja jyrytään. Pimentyy siitä ilta. Pieni kattolamppu
palaa tuijottaa katossa ja heiluu tanssin humakasta. Mitäpä se paljoa
lienee valaissut, vaan eikös joku kurillaan ota ja sammuta sitä.
Soittaja soitti keskeyttämättä, pimeä tupa kajahti vain tanssin
jytinästä. Pojat nostelivat tyttöjänsä ilmaan ja kun tyttö väsyi,
istutti hänet syliinsä. Illan pitkään alkoi väki vähetä, katosivat
parittain toisten huomaamatta.

"Minut oli saanut käsiinsä meidän renki Juhani. Se oli kylän paras
tanssija ja tyttöjen mielitietty. Komea se oli ja pitkä kuin honka,
muistatko sen Juhanin?"

"Muistan toki."

"Kenelle lienee Luoja hänetkin luonut? Sen Juhanin kanssa siinä
tanssittiin ja mentiin vinhasti kuin pahin tuulen pyörre. Huimasi se
ihan, vaan Juhani kannatti minua ja niin unohduin sen syliin. Vei siitä
viimein istumaan ja jäi seisomaan viereeni. Miksi se siihen jäi, en
tiedä. Jos se olisi mennyt, olisin huutanut takaisin. Minä hullu olin
kuin lumottu. Senkö tähden, että se oli niin kaunis ja ryhdikäs?

"'Lähdetään', sanoin minä sille.

"'Lähdetään vain.'

"'Hyvästi, talonväki', huusin minä.

"'Pannaan tulta', sanoivat.

"'Ei, jatkakaa pois', huusin minä vastaan.

"Niin sitä mentiin. Mikä lienee ollut taika siinä yössä, kaunis se
oli. Kuu oli mennyt kokonaan pilveen ja metsä oli kuin aaveita täynnä.
Kuljettiin oikotietä korven kautta kotiin. Suopuron yli tultaessa en
porraspuita siinä erottanut, vaan astuin hetteikköön. Silloin tempaa
Juhani minut syliinsä ja kantaa suon yli. Annoin kantaa, ummistin vain
silmäni. Tuntui kuin Juhani olisi ollut minun omani jo aikoja sitten.
Ja viimeisen kosteikon yli tultua ei se laske enää minua sylistään.
Nukuin sattumalta aitassa, sinne se kantaa, aukaisee oven ja panee
sänkyyn. Sitten polvistuu viereeni ja ottaa märät kengät jaloistani.
Annoin sen tapahtua, tuntui kuin sen niin pitäisi ollakin. Ei olisi
ollut minulla voimaa vastustaa. Mikä sen teki? Ehkä se tanssi siellä,
sitten äänetön korpi, se kesäyön tuoksu ja se sankka pimeys, sekö
se hurmasi minut ja saattoi hulluksi? Minä mieletön, minä rakastin
Juhania. Juhani oli kuin omani. Ja kun se kysyi: 'Lähdenkö', niin en
minä mitään virkkanut. En saanut sanaa suustani. Tajusin kaikki, mitä
tapahtui. Tämä on nyt onnettomuuteni, tätä kadun minä ikäni. Kurjana
kuljen vielä kelvoton. Kaiken sen tiesin -- vaan sanaa ei suustani
tullut. Ja niin se tapahtui."

"Voi sinua onnetonta."

"Pyysin Juhania sitten lähtemään meiltä. Ja hän läksi. Hän läksi
maailmalle, enkä tiedä, missä hän on. En ole mitään kuullut hänestä.
Mutta hän oli kuin omani, hän ymmärsi minut. Vai tuntuiko minusta vain
siltä? Olihan kaikki kuin unta vain."

"Kuinka Kolehmaisen sitten tapasit?"

"Se oli sattuma. Ei hän minua aikonut. Sattui vain kerran olemaan
täälläpäin asialla, velkojiensa luona lienee ollut, ja minulla oli
ulkopitäjällä käyntiä. Kolehmainen tarjosi kyytiä ja mitäs, minä
otin ja yhdessä ajettiin. Lumi oli sinä talvena aikaista, oli jo
joulukuun alussa korkeat kinokset. Sillä oli hyvä hevonen Kolehmaisella
ja mentiin siinä aika kyytiä. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa
keskenämme. Mutta mikä lienee Kolehmaisen päähän yhtäkkiä pistänyt,
hän ottaa ja kosii minua. Kävimme molemmat vähän hämillemme, mutta
minä mietin ensin, ennenkuin vastasin. Tämä on kohtaloni, ajattelin.
Onhan tämä mies kuin minua varten. On köyhä ja rahoja tarvitsee.
Se hyvin sopii. Ehkei onnistunut raha-asioissaan, koska sen päähän
pälkähti onneaan koettaa ja minua kysyä. Kysyi, vaikkei luullut
saavansa myöntävää vastausta. Ja siksi se hämilleen tuli. Niin se oli.
Raha-asiahan se sille oli, ja raha-asiana minäkin sitä pidin.

"'Jos suostun', sanoin, 'niin ei jäljestäpäin mitään muistuttamista?'

"'Ei muistuttamista, mistäpä sitä.'

"'Kaikesta. Vaan jos ei moitesanaa, vaikka mitä tapahtuisi, ei
selitystä, niin --'

"'Ei.'

"'Olkoon sitten päätetty.'

"Ja sillä se oli päätetty. Kyllä hän ymmärsi, mitä tarkoitin. Niin
menin Kolehmaiselle ja Kolehmainen piti sanansa. Moitesanaa en kuullut,
enkä liikaa, en hyvää en pahaa muutakaan. Ja kun keväällä pieni tyttöni
kuoli ja heikkona olin itsekin, hoiteli hän äänetönnä. Kaikki kävi
niinkuin olin tahtonutkin. Väärin olisi Kolehmaista mistään soimata.

"Mutta talon asiat menivät alaspäin. Ei Kolehmaisessa ollut talon
pitäjää. Se oli unelias, kulki metsissä, kulki syömättäkin pitkät ajat.
Suruko lienee hänen mieltänsä painanut vai mikä? Ei se mistään puhunut.
Liekö monta sanaa koko avioliiton ajalla vaihdettu."

"Olisit sinä hoitanut asioita."

"Minulta olivat kuin siivet katkenneet. En uskaltanut ryhtyä mihinkään.
Pelkäsin, että sen mieli pahenee. Olin talossa kuin vieras käypäläinen.
Sitä oli elämä kuin pysähtynyt kohdaltani. Odotin vain iltaa ja yötä
aina ja ihmettelin sitä ajan ja päivän pituutta. Ihan se jähmetytti.
Sitä olisi ennen vaikka onnettomuutta ja kurjuutta toivonut tahi muuta
elon merkkiä."

"Se on ihmisluonto sellainen."

"Sellainen se on. Mutta eikös vierineet siinä vuodet ja toisiksi ajat
vaihtuneet. Vaihtuivatpa, vaihtuivatpa. Kuoli siinä Kolehmainen. Otin
hallituksen omiin käsiini. Ja luistihan se. Talo muuttui. Nuorihan sitä
silloin vielä olin tavallaan. Olin puoliväliin neljättäkymmentä."

"Parhaillaan sitä silloin vielä on."

"Niin on. Sattui siihen silloin rengiksi tämä nykyinen mies, tämä
Eerikka. Menettelihän se miehekseen. Ja mitenkuten otin sen. Mitä?
Olethan siitä ihmisiltä kuullut?"

"Lienenhän tuota kuullut."

"Kuuluuhan ne. Vaan kuulukoot. Otin sen. Ja teki se siinä työtä kuin
omassa talossaan pari vuotta. Mutta sittenpä tein tyhmästi. Annoin sen
itseeni vihityttää. Se olisi saanut jäädä tekemättä. Sen jälkeen alkaa
tämä juoda taloa kuin omaansa. Sitä ei ollutkaan sillä sitä ymmärrystä.
Hulluhan minä olin, kun en ennen huomannut, että renki on renki. Mitäpä
olisi hänen kanssaan tarvinnut pappilassa käydä? No, möin talon,
että jonkin pennin vielä sain ja muutin torppaan. Ja siinä on elää
retusteltu."

"En sitä ole nähnytkään tätä miestäsi."

"Mitäpä hänessä lienee näkemistä."

"Kun yksinäsi kirkossakin käyt."

"Minkä harvoin käyn. Mitäpä minä hänestä matkassani kuljettelemaan.
Mitä minä ihmisistä, vaan itseäni iljettää. Olkoon aloillaan ja
antakoon minun olla aloillaan."

"Sitä sitä sattuu."

"Sattuu. -- Jos Juhanin silloin otin, ilkesi sitä näytelläkin, tai
kukapa hänet tiennee. Vaan kun mies on typerä, ei siitä ole mihinkään.
Koirakin silloin on rattoisampi. Mutta en nureksi. Sitä kun omantunnon
ääntä en kuullut, enkä ottanut sitä, joka minulle oli määrätty, kävi
näin. Parahiksi olikin. Sitä piti minunkin saada oppia se, ettei eletä
ihmisten nähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se
kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi,
häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se
sitä, vai untako lienee kaikki."



KANSANTAPA


"Päivää."

"Päivää."

"Päivää, päivää", vastasi emäntä ilostuen, kun näki naapurin
Lois-Kaisan hyyprähtävän penkin päähän.

"Pakkanenpa tuo on", sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään.

"Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?"

"Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella."

"Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?" kysyi emäntä ja vilkaisi
kehruuksistaan Kaisaan.

"Milläpä sitä -- ilman aikojaan vain", sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli
häntä vartavasten kutsunut. "Millä, milläpä sitä näin köyhä", huokasi
hän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli.
"Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain."

Vaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi:

"Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että
käynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten
kasvaneet."

"Vai porsaita", nauroi emäntä.

"Porsaita. Sitä kun on minullakin se porsas, elävä kuin mikä kultakala,
no, sitä vasta on kehveli. Se on tätä samaa pesuetta. Jotta se porsas
on aina mielessä kuin tuo oma lapsi tai muu läheinen, jos minne lähdet.
Sitä syötät, sitä juotat ja ihan se on yhtä etevä kuin mikä muukin
ihmislapsi, joka henkosestaan huolta pitää."

Isäntä katsoa murjautti ja Kaisa vaikeni.

Kuului vain rukin hyrinää. Emäntä otti lepeen lepeeltä ja kehräsi
eikä ollut Kaisaa näkevinäänkään. Ja mikäs Kaisalla oli istuessaan
siinä lämpimässä tuvassa, istuessa siinä kädet ristissä ja peukaloita
pyöritellessä ja ajatellessa tämän maailman asioita. Noitapa ajatteli
rikasten olennoita. Mahtavatko, jos oikein ajatellaan, olla tuon
onnellisempia? Elihän täällä köyhäkin ikänsä loppuun tavalla tai
toisella, ja välikö tällä, kävikö tämän taipaleensa pumpulissa vai
villaisessako? Hee, annahan olla, tosiaankin, eikös ne ihmiset niin
ajatelleet, jotta annas kun keikistelen, jos tuota paremmalta toisen
edessä tunnun. Turha vaivapa taisi olla. No, heidän asiansa, mitäpä se
häneen kuului.

Emäntä kehräsi ja odotti, että isäntä läksisi siitä liikkeelle. Vaan ei
se lähtenyt. Siinä yhä istua murjotti, murjake, istui kuin olisi siihen
ikuiseksi istumaan pantu. No, jo oli kapine. Et siltä asiaasi toimita,
et vaikka.

Hän vilkaisi Kaisaan merkitsevästi, kun Kaisa vihdoinkin alkoi nousta.
Kaisa painui paikoilleen. Ja äänetönnä istuivat he taas ja aika kului.

"Vai porsaita", sanoi sitten emäntä.

"Porsaita, porsaitapa tietenkin."

Kului taas kotvanen. Rukki hyrisi kuten ennenkin. Isäntä veisteli ja
Kaisa oli jo saanut lämpimänsä ja pyyhki hikeä esiliinan kulmalla
otsaltansa. Kovinpa olivatkin lämmittäneet. Totta nuo kaksi taikinaa
vähintäänkin lienevät paistaneet. Antaneeko taas emäntä lämpöisiä
edes? Totta tuo, kun nimenomaan tänä päivänä tänne kutsui. Totta tuo
toki. Vaan tuo isännän murjake kun tuossa murjotti ja vahti, ettei
emäntäkään siitä ylös päässyt. Lähtisi vain siitä nyt, eipähän se
isäntä kuitenkaan jos korkeintaan jonkin visaisen sanan viskaiseisi.
Vaan eipähän siltä, onpa hänellä aikaa tässä odottaakin. Eipähän tässä
vielä nälkään kuolle, kun leivän hajukin niin täyttävältä tuntui.
Ja leivän se kuitenkin emäntä antaa. Antaa se kun antaakin. Ja jos
hyvilleen ottaa, voinokareenkin, jos voita on saanut kehvelletyksi
tuolta murjakkeelta. Vaan vielä mitä, tuskinpa saanee sunnuntaisin
omaan suuhunsakaan, vielä vähemmän poskeisen. Kyllä tuo isäntä pytyt
nuuskii ja pennin kiertää osaa. Sen on näköinenkin, nenäkin sillä on
koukussa kuin minkähän puntarin nokka.

Aikaa kului taas. Eivät ne näy siitä liikahtavan, ajatteli emäntä.
Pelkäsiköhän tuo, että hän Kaisalle kahvit keitti? Mistä aineista!
Pyönistäkö ehkä? Niitä ei viittäkään talossa ollut. Ei vaikka sydänalaa
kuinka kuivatti, ei kahvitippaa kotona kostukkeeksi saanut. Jos ei
hän tuonnoissa vuonna keksinyt naapurin saunassa Lois-Reetan kanssa
kahvin keittoa, tottavie, ilman ikänsä olla sai. Eikä se sopinut. Ei
tuollaisen miehen tähden ainakaan. Eikä minkäänlaisen.

"Vai porsaita katsomaan", sanoi hän taas Kaisalle ääneen.

"Porsaita."

"Pitääpä sitten porsaita Kaisalle näyttää", hän nousi siitä ylös ja
pisti jalkansa virsuihin. "Vaan mitäpä niissä porsaissa on näyttämistä?"

"Näytettävä, näytettävä niitä on", sanoi Kaisa.

"No, katsastetaan heitä sitten."

"Katsastetaan toki."

He mennä hyypersivät ulos.

"Kyllä se murjake nyt istua murjotti", kuiskasi emäntä porstuassa
Kaisalle ja nykäisi häntä kylkeen. "Ihan kuin olisi ikuiseksi siihen
istumaan tuomittu. Istukoon nyt."

"Hee -- istukoon."

"Se kun on tuo mies kellä minkälainen, niin se on sellainen ja
sellaisena se pysyy."

"Sellaisena se pysyy. Vaan anna tuon vahtia vain. Hyvä on taloinenkin
mies. Sen kun leivässä olet, et tyhjällä ole. Jääpä hyvyyttä vielä
jälkeläisillekin."

"Jääpi. Vaan ei kanssaihmisensä rehellisesti ei rihman kiertämää
päällensä saa. Kutoa saa, vaan langattako se kangas syntyy? Ja
vaatteisiin pitäisi verhoutua, niinkuin ihmisten tapa on. Vaan ei
penniäkään talosta. Kierrä penni vaikka mistä."

"Sitä se on, kun kerran ketä alttarille asti seurasit."

"Sitä se on. Pidä omat neuvosi sitten, jos mieli. No, pidetään, eipä
silti, onhan ne konstit, kansan ikuisesti käyttelemät. Konstit,
konstitpa on vaimoillakin."

"Hee -- konstit."

"Siellä on nytkin kellarin kupeella havukasan alla voipytty. Niin,
otapas sinä Kaisa se nyt sieltä, sitä minulla oli asiaakin, ota sieltä
ja käy taas myömässä. Myöpi hänet hintaan mihin tahansa. Ja sitten
panin pytyn alle sen jyväaitan avaimen, jotta toimikoon Antti asiansa.
Vaan katsokoon, ettei jyviä lattialle tiputa, kun säkkiin ahtaa.
Avaimen jättäköön samaan paikkaan. Niin, tietääpähän se Antti, miten
parhaiten asiansa toimittelee, eipähän se ensi kertaa liene pappia
kyydissä."

"Selväpäinenhän se Antti-poika on niissä asioissa. Totta tuo tuon kuten
ennenkin toimittaa."

"Ja osta kahvia ja sokeria ja vie Reetalle ja käske sen Leenan tulla
hakemaan rahaa, jotta kangaslangat saapi. Ja osta sinä minulle huivi
kauppiaasta. Ihan sitä alkaa päähineestäkin olla alaston."

"Vaan ajatellapa hullumpaa, jotta kun tuo Leenan reppana oli
valehdellut papin suuhun sukkelia sanoja."

"Mitä sanoja?"

"Oli valehdellut kotikehvellystä muka synniksi sanoneen."

"Hee -- vai synniksi, eihän tuo toki pappi toimessaan liene puhunut?
Lienee jotakin joutessaan narraillut."

"Toimessaan oli."

"Jokohan?"

"Oli. Vaan tuntenee tuo pappikin tuon miehisen olion ja tietänee, että
turhaa sen kanssa on riitasille ruveta, kun sovinnossakin voi olla.
Antaa murjakkeen murjottaa ja mielessään kaavailla, että kaikkea sitä
tässä elämässä vain ilmaiseksi saapi. Ojenna kätesi vain ja ota. Joutaa
tuon luulla, mikäpä häntä pahoittelemaan, kun tuon kanssa on alttarille
astunut ja tilatoveriksi ryhtynyt, niin suosii häntä, suotta. Vaikka
maksaapahan se sekin, eipähän sitä enempi mies kuin nainenkaan täällä
mitään ilmaiseksi saane, niin jotta maksettu se on se kahvikuppikin,
jonka kehveltää ja nautitsee."

"Tottahan toki."

"Näetsen mies, jonka otit, omasi on. Ja kun omasi on, toimeen sen
kanssa tule. Mitatkoon vaikka joka voinokareen kymmeneen kertaan, minä
miestä sittenkin kymmenkertaisesti kehvellän. Se on kansan tapa aina
Aatamista asti. Riita pois. Mikä minä olisin, jos riitaa rakentaisin
enkä tietäisi, mikä huoneenhallitukseen ja rauhaan sopii? Jotta anna
itsekunkin olla alallaan ja ole sinäkin alallasi."

"Oltava sitä on."

"Oltava. Sitä niin on parempi. Ja otapas sinä nyt lämpösleipä tuolta
ruokatuvan hyllyltä ja katso, ettei vieraan silmä sinua siinä näe."

"Ei näe. He-hee."

"Ja tule sitten Leenan saunaan taas, kun kahvit tulevat. Nauretaan
sitten taas näille ihmisten olosille. Se niin sydäntä keventää."

"Kahvikin kun kuumana sydäntä kiertää."

"Sitä on kuin toinen ihminen kokonaan, ei sitä tyhjiä sureksi, ei
mureksi. Että on sitä elämässä sitä onnenpuolta, minkä tarvitseekin,
siinä sitä on omassa ilossaan -- mitä, mitäpä sitä muuta kaipaakaan."



KYÖKIN PUOLELTA


-- Amaliaa-a.

-- Mitä, ruustinna?

-- Amalia on hyvä ja jättää paikalla ne työt sikseen ja tulee ylös.

-- Tuossa paikassa, kun vain nämä kastrullit huuhtaisen.

-- Jätä vaikka siihen.

-- Noo?

-- Kuule, pistä sukkelaan kahvipannu tulelle. Siellä sisällä on, noo --
arvaapas nyt?

-- Enhän minä mistä arvaa.

-- Arvaa nyt vain. Tahi sanonko minä? Su-su-sulhasia.

-- Johan sitä ihmeitä kuullaan.

-- Hertta-neidin sulhasia. Ei ne nyt aivan kihloissa vielä ole, mutta
Amalia on hyvä ja sanoo minua kohta vaikka miksi, ellei --

-- Miksi ettei --

-- Jos kerta on sallittu, niin siinä tapauksessa, Amalia, se on varma.
Kun kaksi vanhempaa tytärtä tästä niinikään vietiin, oli minulla sama
tunto. Amalia ei ollut meillä silloin vielä palveluksessa, ei, Amalia
tuli sen jälkeen, niin, oli minulla sama tunto, että tuossa ne nyt
ovat, tuo on Siviän ja tuo on Siirin, ja jo olen monta kertaa hartaasti
rukoillut, että Jumala antaisi myös Hertalle kunnon miehen.

-- Kuuluuko tämä suureenkin virkakuntaan?

-- Naapuripitäjän apulaispappi on. Sano "pastori" sille, jos puhuttelee.

-- Tuota nyt toki raskii sanoa vaikka piispaksi.

-- Nyt ne istuvat siellä salissa. Mikä onni, että uusia mattoja sattui
lattialle ja että Amalia puhdisti viime lauantaina ne huonekalujen
päälliset ammoniakilla. Mikä sinut panikin niitä puhdistamaan. Nyt ei
tarvitse tuskitella, että kun Amaliakaan ei arvannut. Vaan arvasipas.
Siitä näkee, että eikö kaikkea johda ikäänkuin korkeampi kuin ihmiskäsi.

-- Ja kaakkuakin kun sattui.

-- Niin, ajatteles, kaakkuakin. Paremmin ei voisi sattua. Tulepas
kuuntelemaan vähän tänne oven rakoon. Jätä sumppipannu, eihän se vielä
kiehu. Eikö ne miellyttävästi ja hienosti puhu? Erottaa sen puhetavasta
jo, ettei sillä entistä ole. Sö-sö-sö sitä äänen pehmeää kiekutusta,
mistä se puhui, "kaihosta" ja "kyynelistä", niin niin, siitä se alkaa,
Amalia, siitä se alkaa. Ja Hertta, miten kainona se alas katsoo.
Kullannuppuseni, äitisi antaa sinulle siunauksensa, äitisi antaa, ei
hän henno sitä kieltää.

-- Se ruustinna se kaikki niin taktilleen tietää.

-- Hys, hiljaa sinä, eikös tiedä. Pane vain se valkea esiliina, kun
menet sisään, minä tulen sinne perästä. Niiaa kauniisti ja sano:
"pastori on hyvä", jos ei heti huomaa. Eläkä raota enää niin paljon
sitä ovea, huomaavat.

-- Talonpoikaisen näköinen tuo on Herttaneidille.

-- Ai, ai, Amalia, kuinka Amalia niin ajattelemattomasti puhuu. Amalia
ottaa ulkonäön eikä ota luonteen siveellisiä puolia huomioon. Vai
talonpoikainen? Pitäisi varmaan kreivejä Amalian mielestä syrjäiseen
maapappilaan tulla. Eikö ennemminkin asiaan kuulu, että papin tytär
saa papin? "Kun sinä sait papin", sanoi ennen mammavainaa minulle,
"katso, että tyttäresikin saavat papin". Vanhin tytär saikin papin,
toinen kauppiaan, silloin kun ei pitäjän läpi pappeja kulkenut, eikä
pappa tahtonut kustantaa Siiriä vieraalle paikkakunnalle. Ja mikä on
hänen nyt ollessa, pitäjän onnellisimpia rouvia. Niin, niin, pappa oli
silloin oikeassa. Kyllä, Amalia, kyllä täytyy olla tyytyväinen, kun
syvemmin ajattelee.

-- Tähänkö pannuun minä kahvin panen?

-- Siihen. Ja tietääkö Amalia, että Amalia loukkaa samalla minua, kun
sanoo "talonpoikainen". Minun isäni oli kyllä pappi ja pappilasta
minäkin läksin, vaan en minä sanonut, että pappa on talonpoikainen,
vaikka ei hän osannut kahvelilla syödä, kun hän meille apulaiseksi
tuli. Ja täälläpähän ovat henget. Elämä, tietääkö Amalia, on
kuitenkin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa.
Vertauskuvallisesti tarkoitan. Sillä tietääkö Amalia, kun minutkin
vietiin, oli ikää jo yli kuusikolmatta ja toinen silmä lasista? Vaan
pappa ei katsonut muotoon, hän katsoi syvemmälle. Amalia, sanopas
nyt kerta todellakin, näyttääkö sinusta, että tämä on lasisilmä?
Häiritseekö tämä näköä, tarkoitan ulkonäköä?

-- Olen jo tuhannesti sanonut ja vakuuttanut, ettei.

-- Ettei. No sanopas sitten, eikö elämä ole todellakin paljon
todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Mutta vaikkapa niinkin.
Toimeen sitä tullaan. Yli kolmekymmentä vuotta olen nyt papan kanssa
yhdessä ollut ja vaikka hän oli talonpoikainen, oli hän ihminen silti.
Nuorena olen ollut Turun ja Porin läänissäkin ja nähnyt paljon maailmaa
ja ihmisiä, vaan pappaa merkillisempiä en ole nähnyt. Uskotkos sinä
sen, Amalia?

-- Uskon, uskonpa tietenkin.

-- Niin, niin, uskot. Mutta uskotkos, että on syy sysissä, jos on
sepissäkin? Sanonko vielä, yli kolmekymmentä vuotta on papan kanssa
yhdessä oltu, ja tuskin on hän kertaakaan paljasta käsivarttani nähnyt.
Joka näin säilyttää sisäisen arvokkuutensa, voi tulla toimeen vaikka
kenen kanssa, uskotkos sen?

-- Enhän minä ole niitä kaikkia niin syvällisesti ajatellutkaan.

-- Et, vaan näitä asioita pitää niin syvällisesti ajatella. Vaan eihän
Amalia näistä mitään tiedä, Amalia kun ei ole ollut miehellä. Näes,
pappakin voi olla kavaljeeri niille, jotka niin tahtovat, vaan minulle
ei, sanon, että minulle ei.

-- Minullekos ruustinna taas tarkoittaa?

-- Enhän minä Amaliasta ole sanaakaan sanonut. Se Amalia aina.
Itsestänihän minä vain puhun. Se oli helluntain pyhinä, kun meidät
yhteen vietiin. Kuukauden olin jo pappaa tuntenut ja kuitenkin istuin
kolme yötä vaate päällä kyökkikamarin nurkassa ja itkin. Vasta kun
kuulin, miten hartaasti pappa rukoili ääneen Jumalaa polvillaan toisen
huoneen lattialla, selvisi minulle elämäni arvoitus.

-- Ei ne monet nykyään enää itke.

-- Ei ne itke. Kevytmielisesti mennään vähän tuttavuuden perustuksella
ja niin edespäin. Etenkin suuressa maailmassa. Ai, ai, Amalia, niiden
elämää siellä. Amalia ei uskoisi, jos kertoisin.

-- Sanoi minulle suntion emäntä, että ne sanomalehtien kautta kuuluvat
siellä kaikki kauppansa valittelevan, eikä ne puhemiehiä eikä
vihkimistäkään kuulu kansat siellä käyttävän. Ja vihkimättömät vaimot
kuuluvat vain vaunuissa ajelevan kuin mitkäkin riikinkukot pyrstöt
pörröllään. Lieneekö totta, mitä panetteli?

-- Totta on, totta, mitä niistä salaamaan. Tietää ja tuta ne kaikki
pitää, niinkuin pappa niin kauniisti viime sunnuntaina kirkossa
saarnasi. Sillä sitäkö varten Luoja minulle järjen loi, etten
ihmettelisi, silmät ja korvat, etten näkisi ja kuulisi, ja kaikki
armolahjansa, etten Hänen töitänsä tutkisteleisi ja havaitseisi,
mikä on se maailma, jossa Hän minun kuormaani kantaa sallii? Panitko
vahvasti kahvijauhoja pannuun?

-- Panin vahvanlaisesti. Sanoi se suntion emäntä, että ruustinnakin
samaa synnillisyyttä suosii, eivät kulkeneet ennen pappilan neitsyet
kaupunkilaiskankaissa eivätkä istuneet vaunuissa taloisilla taipalilla.

-- Siinä sen kuulet. Vai vaunuissa, kun on nuo vanhat trillat, joissa
nyt ovat vähän viiluutelleet itseänsä. Oppimaton ihmisraukka. Mutta
olenko minä pyrkinyt hänen tuomarikseen, vaikka hänen synnillisen
elämäkertansa tunnen? Kun on saanut oppia ja nähdä, ajattelee jo
toisin: Olenko minä itse niin hyvä, että minä joka hetki Herralle
kelpaisin? Mistä minä tiedän, miltä minä näytän Sen edessä, joka kaikki
näkee ja kaikki tietää? Olenko paljon puhtaampi, joskin puhtaudessa
olen elämäni elänyt, olenko virhitön silti, joskaan ihmissilmällä
en elämästäni virhiä löydä? Tosin silti tuomittava on kaikkinaista
pahaa. Ja papalle minun aina täytyy sanoa tuosta, että tuomitse sinä,
pappa rakas, kaikkea kuin ihmisestä on, sinulle se kuuluu seurakunnan
paimenena ja papillisen arvosi edustajana.

-- Kyllähän rovasti näkyy ne puolet tietävän.

-- Jaa, eikös tiedä? Papparaukan täytyy jaksaa. Jos hän kotona joskus
arvonsa unohtaa, koetetaan ymmärtää se. Amalia ei huoli siitä kylillä
mainita. Panehan selvikettä vahvasti pannuun.

-- Minä pistin jo suuren nahkapalan.

-- Elä liiaksi, ettei kalalta maista. Kahvista talon tuntee ja
kahvileivistä talon tyttäret. Leikkaapas vähän paksumpia palasia siitä
kaakusta -- niin. Ja pane rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle
koriin -- niin. Opi tämä ja muista aina, rinkelit oikealle ja
peparikakut vasemmalle. Minun mammani minulle tämän opetti ja mummoni
taas hänelle jo ennenkuin sulhasia mammalla kävi. Meillä käytettiin
paljon tapoja kotona. Pappa on aina ollut niiden yläpuolella. Se on
hänen erikoisoikeutensa ollut. Pitää vain ymmärtää jokaisen ihmisen
erikoisoikeus ja arvottaa sitä. Mamma oli viisas sen ajan naiseksi.
"Rukoile, lapseni, turhamaisuus pois sydämestäsi", sanoi hän minulle,
"ja ymmärrä toisen erikoisuutta, niin riittää sinulle onnea elämäsi
iäksi". Ja Jumalan kiitos, niin on käynyt. Minä rukoilin ja minun
sydämeni on täynnä, niin -- yhä vieläkin rakkautta!



HILDA HUSSO

(Puhelimessa hotellista toiseen)


Halloo, onko se hotel Francessa?

-- -- --

-- Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel
Lundqvistia?

-- -- --

-- Jahaa, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin
puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?

-- Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kun poika
syntyi, jos Lundqvist muistaa?

-- -- --

-- Halloo, kuinka, en kuullut?

-- -- --

-- Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että
joku kuulisi, puhuu vain vapaasti.

-- -- --

-- Kiitos, poika voi hyvin. On ollut maalla nämä vuodet. Isänsä
näköinenkin oli, kun pari vuotta sitten kävin sitä katsomassa. Ihan oli
kuin Lundqvist, se minua enimmin ilahdutti.

-- -- --

-- Ei, ei mitään, en minä eläkettä sille enää.

-- -- --

-- Antoihan Lundqvist silloin sen kaksisataa. Moni ei olisi antanut
sitäkään. Kiitos vain vieläkin. Se oli kylliksi. Ei, ei toki enää.

-- -- --

-- Kiitos kysymästä. Hyvin itsekin olen voinut. Kuusi vuottahan siitä
on. Luojan kiitos, olen sattunut hyviin paikkoihin. Laivassa olen ollut
siivoojattarena ja sitten hotellissa Viipurissa ja Pietarissa.

-- -- --

-- Ei, ei pojasta ole ollut minulle mitään haittaa. Suotta silloin
poliisillakin Lundqvistia pelottelin, mitä poliisi olisi siihen muka
voinut. Sitä on yksinkertainen ja lapsellinen, kun on kokematon.
Lundqvist ei muistele sitä pahalla.

-- -- --

-- Ei, ei se Lundqvistin syy ollut. Ja onpahan syy sitten! Ei syy eikä
mikään. Sattuuhan sitä, sehän on kokemattomuutta vain ja viattomuutta.
Ja kuten sanoin, ei pojasta ole haittaa. Tottahan se ihmiseksi kasvaa
ja ihmisenä kuolee, kuten muutkin, minkälaisena, se on hänen asiansa,
ei meidän.

-- -- --

-- Tietenkin sen elanto vielä vähän maksaa, vaan ei se tunnu,
kun ansaitsee kuten minäkin eikä lapsia ole muita kuin tämä yksi
Lundqvistin kanssa.

-- -- --

-- Kiitos siitä, että Lundqvist haluaisi nähdä poikaa. Saahan
Lundqvist, jos todella tahtoo, vaikka onhan se tarpeetonta. Minä kun
muuten tulin asioita järjestämään tänne, niin pistäydyin sitä samalla
katsomassa.

-- -- --

-- Käymäsiltään käymässä. Heitän nyt palvelukseni.

-- -- --

-- Ettäkö sulhasia? Se Lundqvist, se on entinen. Mutta tavallaan se on
tottakin, sitä ihmiselämässä sattuu jos jotakin.

-- -- --

-- Tarkoitan, sattuu sellainenkin hullu, joka naida tahtoo.

-- -- --

-- Niin arvelin. Arvelin ottaa miehen, kun on sopiva. On asioita, jotka
puhuvat sen puolesta. Jalat ja vanhuus.

-- -- --

-- Ystävällinen, kuten aina. Ei sievä enää. Näkisipä Lundqvist, ei
sieväksi enää sanoisi. Sitä muuttuu ihminen.

-- -- --

-- Ruotsin puolelta on. Kauppias se on, Eriksson nimeltään. Sinne
ajattelin mennä.

-- -- --

-- Poikako? Tänne jää poika. Mitä minä sillä siellä. Kun lapsi kasvaa,
mitä se enää vanhemmalla sitten? Se on vain haitaksi sille. Mitä
Lundqvist itse ajattelee?

-- -- --

-- Ei Lundqvist pelkää, en minä häntä Lundqvistin vastuksiksi toki.
Jääköön samaan paikkaan, maksan sinne eläkkeen.

-- -- --

-- Ei, Eriksson ei pojasta mitään tiedä. Mahtaisiko tuo tuosta paheta?
En usko. Vaan mitäpä se häneen kuuluu.

-- -- --

-- Ei Lundqvist vain mitenkään ajattele, että Lundqvistia tahdon
rasittaa. Ei, sehän olisi siivotonta. Vaan onhan poika tavallaan
Lundqvistinkin, ajattelin. Ja ajattelin siksi, että jos Lundqvist olisi
niin hyvä ja sen verran huolestaisi, että kun poika tulee siihen ikään,
että juoksupojaksi kelpaa, niin Lundqvist toimittaisi hänet johonkin
hotelliin.

-- -- --

-- En tietysti erityisiä vaatimuksia aseta, että muka hotelliin. Vaan
onhan sekin hyvä ala. Ala kuin ala, kunhan ihmisenä pysyy, toimeen
tulee ja on tyytyväinen. Ja sehän taas riippuu luonteen laadusta, ei
muusta, ajattelen.

-- -- --

-- Ei Lundqvist. Huolehdin itse pojasta siksi. Tottahan rahoja siksi
saan. Siitä pidän huolen. Ja onhan minulla säästöjäkin.

-- -- --

-- Ei paljon. Tuleehan niitä kuuteentuhanteen.

-- -- --

-- Niin on kertynyt.

-- -- --

-- Hee. Rikkautta jos rakkauttakin.

-- -- --

-- Ha-ha-haa. Hyvä ammatti. Tuottaahan se siivouskin yksinään, ja
sitten lahjarahat ulkoa, Lundqvist tietää.

-- -- --

-- Ha-ha-haa, ei ollenkaan, ei ainoatakaan rikasta rakastajaa.

-- -- --

-- Ei, ei, Lundqvist laskee leikkiä. En minä ole vielä kenenkään
antanut itselleni hölynpölyä rakkauksista ja muista puhua -- mitä
aikoinaan lienee Lundqvist puhunut, ei muut.

-- -- --

-- Ettäkö minä siveydessä? Ha-ha-haa, mitä se Lundqvist nyt. Tietysti
tavallaan siveydessä, aivan kuinka ottaa.

-- -- --

-- Tietysti nimityksiä kaikki. Ha-haa-haa, kokemattomat ihmiset kun
pääsevät asioita nimittelemään ja nimityksiä kaavailemaan, niin siinä
se. Järkevät ihmiset, mitä ne nimityksistä.

-- -- --

-- Mies on varakas, siinä koko rakkaus. Ja sanon suoraan, pelkään,
ettei toista tarjousta tule. On ikää jo minullakin. Ja vakituinen mies
on vakituinen.

-- -- --

-- Ei miehessä mitään erityisiä etuisuuksia, mitä sitä vielä
etuisuuksia! Ei se ole liian viisaskaan. Se on hyvä minusta. Varoja
on eikä sukulaisia, siis sopivasti sekin. Tämä kauppa, minkä teen, on
kaikin puolin edullinen. Sain myötäjäisiksi etukäteen viidentuhannen
pankkikirjan, tietääkö Lundqvist.

-- -- --

-- On tarpeeksi rahoja. Nämä viisituhatta säästän pahan sattuman
varalle, vaan ne kuusi tuhatta, ne ovat liikaa.

-- -- --

-- Ei, ei pojalle. Mutta jos Lundqvist tahtoo pitää ne, se on toista.

-- -- --

-- Ei, ei pojalle. Rahat olisivat vahingoksi hänelle. Onnellisinta
on, kun ihminen itse ansaitsee pienestä elatuksensa. Sitten on vähään
tyytyväinen ja osaa iloita. Ponnistus on paras ihmiselle. Siksi ei
rahoja pojalle. Mutta Lundqvist on hyvä ja käyttää ne itse, miten vain
parhaaksi näkee.

-- -- --

-- Niin minäkin. Miksi me kaksi vanhaa tuttavaa, joilla on ollut
hauskoja hetkiä, emme voisi olla suoria keskenämme ja puhtaasti
ajatusta ulos sanoa. En kiellä, ettei Lundqvist olisi miellyttänyt
minua enemmän kuin kukaan muu sivukulkija, ja onhan niitä
sivukulkijoita sattunut jos jonkinlaisia. Ja siksipä ajattelinkin, että
Lundqvist ottaisi ne.

-- -- --

-- Rakas Lundqvist, ei estelemistä enää. Se on nyt minun, vanhan
hupakon päähänpistoja? Sillä mitäs minä sinne vieraalle miehelle
pienistä säästöistäni viemään. Ei Lundqvist saa olla turhan arka,
Lundqvist, joka on niin rohkea, ha-ha-haa -- veijari ihan naistenkin
suhteen.

-- -- --

-- Ei, ei. Lundqvist puhuu taas piloillaan. Ei meistä enää, eikä
minusta enää. Minä tiedän Lundqvistin ma'un. Minä olen vanha ja kohta
ryppyinen. Ja Lundqvisthan pitää niin tuoreista ja raikkaista.

-- -- --

-- Ei. Lundqvist, pila pois. Ennen oli toista. Kuinka se Lundqvist oli
iloinen. Herrjestas, miten se osasikin.

-- -- --

-- Ha-ha-haa -- tavataan vain, niin jätän pankkikirjankin.

-- -- --

-- Ha-ha-haa. Se on leikkisä, kuten aina. Vietetään vain juhlat, ei
minulla mitään sitä vastaan taas.

-- -- --

-- Minua ikävä? Ei ollenkaan, tiedän sen.

-- -- --

-- Ha-ha-haa -- Se Lundqvist, kymmenille se Lundqvist niin sanoo, vaan
ei haittaa --

-- -- --

-- Kyllä tulen, aamupuoleen yötä, kun Lundqvist on vapaa. Näkemiin
sitten!

-- -- --

Ha-haa-haa, en suostu!



KAKSOISKASVETTUMA


-- Miten sinä painat siinä taas, en jaksa hengittää.

-- Niinhän sinäkin.

-- Puhuipas, että sinä uskallat puhua, eikö sinua peloita, että lyön
sinua, kun suusi avaat?

-- Ei. Jos lyöt, käypi se itseesi, painan silloin sinua vielä enemmän.

-- Uhalla teet sinä olon sietämättömäksi. Sinä olet kiinni minun
ruumiissani. Minun. Minun nesteitäni sinä imet, sydänmehuistani elät.
Jos leikkauttaisin sinut irti, mitä sitten?

-- Loppusipahan olisi. Sillä eihän sinulla ole omaa ruumista. Minun se
on. Minä synnyin ensin ja vanhemman etuoikeudella sen omanani pidän.

-- Synnyit ensin, ha-ha-haa. Miten sinä ensin synnyit? Vaan olkoon!
Joka on voimakkaampi, sillä on suurempi elämisen oikeus. Sydämeni
sykkii. Vaan onko sinulla omaa sydäntä edes? Sydämeni sykkii, raivoaa
vihasta. Ah! Siten vihata kuin minä, ei kukaan muu jaksa.

-- Ja siten rakastaa ja kärsiä kuin minä, ei kukaan muu jaksa.

-- Heikkoutta sinun alituinen kärsimisesi ja rakkautesi. Vihaan
sitä, se painaa, se on liian lähellä minua, sinussa. Eikö vihani
tunnu suonissasi, eikö kiehu se lainaveressäsi, sinä kurja, kärsivä
vaivainen? Kuristanko sinut, noin, kun sen helposti voisin? Mihin
pääsisit? Ahaa! Suupielesi vääntyvät, aina ne ovat itkunherahduksessa
kuin minkä avuttoman lapsen. Painaako elämä sinuakin muka? Painaa,
sortaa ehkä! Minua, minua ei paina, ei sorra. Minä itse painan, sorran.

-- Niin painat, niin sorrat. En jaksa enää sietää. Kurista minut
kärsimästä ja näitä helvetin tuskia tuntemasta. Olen väsynyt. Sieluni
on sairas ja levoton, se kaipaa valoa ja rakkautta, etsii hyvyyttä,
vaan ei mistään löydä. Valoa ja rakkautta, jotka terveeksi tekevät.
Tarkoitusta elämälle. --

-- Luonnon sokealle pilalle --

-- Olet voimakas. Tuhatkertaiset valheet katseesi halkoo, vaan halkooko
sitä pimeyttä, jonka takana ratkaisujen ratkaisut ovat? Taistelet
valheita vastaan, valhe kasvaa valheitten juurista, sokeana kuin raskas
ruoho kuolleitten haudoilla peittää se mustan maaperän ja saastuttaa
ilman. Miksi raivoat, miksi taistelet?

-- Olen syntynyt taistelemaan, näkemään, kärsimään ja raivoamaan.

-- Voi olemista, voi olemisen tuskaa! Kammoavat tätä kasvettumaa.
Väki katselee meitä ja nauraa, kun tuskissani vääntelehdin. Sydämeni
nääntyy. Rakastaa minua ei kukaan voi. Jossakin kuiskasi taas joku
ilkeitä sanojansa, etkö kuullut?

-- Kuiskasi oman tuomionsa, sinä heikko raukka. Rakastaa ihmistä
eivät ihmiset voi, valheitaan vain, etkö sitä tiedä. Kamalata on
elämä ja raakaa pyyteinensä. Myrkyttynyt on luonto ihmisessä ja
kirottua, kirottua koko elämänsä. Sopiutuako voisin? Rakastaako? Ei.
Oikeudentuntoni ei salli. Niin kauan kuin voimaa on minussa, taistelen,
vihaan.

-- Vaan minä olen väsynyt ja kärsinyt kauan. Anna minun levätä luonasi
kerran. Unohda heikkouteni, rakasta minua. Vain se, joka kykenee
vihaamaan, kykenee rakastamaankin.

Hän kietoi käsivartensa toisen kaulaan ja itki. Vaan toinen
työnsi ne katkerana luotansa pois ja äänetön kirous liiteli hänen
yhteenpuristetuilla huulillansa.

Sillä hän rakasti ihmistä, tulevaisuuden täydellisempää ja valheetonta
ihmistä, eikä omaa heikkouttansa eikä tuhatkertaisia tuskiansa.

(Strindbergin syntymäpäivänä 1909.)



VERIPÄIVINÄ


Veera seisoi tien vieressä huiviinsa kääriintyneenä ja odotti
sulhastansa. Kuu paistoi kalpealla taivaalla ja metsän varjot kävivät
synkemmiksi. Heikkoa risahtelua kuului metsästä. Kuin aave ilmestyi
pitkä haahmo Veeran viereen.

Äänetönnä ojensi Veera kätensä tulijalle.

"Kylmä on kätesi, Veera."

"Veljeni on se petturi, hän on ilmiantanut meidät, pettänyt asiamme,
isänmaamme. Poliisit vainoavat meitä, kohta ovat kintereillämme."

"Veljesi se on. Tiesin sen."

"Veliraukkani, säälin, ah, kuinka säälin, omaa heimoani ja vertani.
Anna minulle aseesi."

"Ei, armahani!"

"Minun on se tehtävä."

"Kuinka sitten --"

"Sinä ammut minut sitten."

"Ei. Minä teen sen."

"Ei. Ei vieras käsi, ei kosto eikä viha. Käsi, joka on häntä
tuudittanut ja hänelle palasen ojentanut."

"Jaksatko?"

"Omaa veljeäni rakastaa?"

"Armaani, oma ystäväni, miksi piti näin käydä? Raskasta on elämä. Vaan
ei ole aikaa itkeä ihmiskohtaloa. On tehtävä mitä tehdä voipi. Minä
lähden. Minä houkuttelen hänet metsään. Sinä ammut hänet täällä. Minä
piilotan ruumiin, kaivan sen yöllä maahan. Sitten pakenemme. Kukaan ei
siitä mitään tiedä. Lain koura ei meihin ulotu, ja jos ulottuisikin,
eihän se asiaa muuta. Armaani, pääsi painuu alas, epäiletkö?"

"En, ystäväni."

"Kirkkaampi kuin kuolleen lain oikeus on kärsivän ihmissydämen selvä
tunto."

"Hyvästi, tuo hänet tänne. Aseesi?"

"Tässä. Piiloudu puiden varjoon. Ja kun _se_ on tapahtunut --"

"Lepoa kaipaan -- kätesi kautta."

"Ei vielä. Vielä on edessämme pitkä taival. Ja jos on lyhyt, sen
helpompaa. Ihmisen elämä on kuin raskas uni, ja loppu -- ketä ei se
houkuttaisi? Vaan ei vielä. Ponnistakaamme viimeiseen asti, tulevat
toiset, ponnistelevat jälkeemme. Ja joskus kirkastuu, uni kepenee.
Onhan se selvää? Turhaanko ponnistelimme ja itsemme unohdimme? Turhaako
olisi sukukuntien taistelut? Turhaanko -- epäiletkö?"

"En koskaan."



ELÄMÄN SISÄLTÖ


Neiti Sofia Kunelius asui velivainajansa tyttären Eriika-Sofian
kanssa pienessä, rappeutuneessa talossa, joka oli jäänyt perinnöksi
Eriikan isältä. Isän kuoleman jälkeen nauttivat he pientä eläkettä.
Molemmat olivat he jo vanhoja, Sofia oli kohta kuudenkymmenen ja Eriika
neljänkymmenen vanha.

Heidän toimeentulonsa oli niukanlaista. Vaan kun talo oli oma, oli
asunto vuokraton, niin että mikä kului, kului kyökin puolella. Heidän
palvelijattarensa Fiina ei aina ollut talon puolta pitävä. Eipä siltä,
että sitä olisi voinut vieraalta, niinkuin Fiinalta, vaatiakaan.
Eivätkä he tahtoneet Fiinaa moittia. Olihan hän kuitenkin kuin heidän
omaa perhettänsä. Hän oli ollut heillä kohta kaksikymmentä vuotta. Ei
siis olisi tullut kysymykseenkään antaa Fiinalle mistään muistutusta,
vielä vähemmin häntä pois panna. Ja toimeenpahan oli tultu. Vaatepuoli
tahtoi kyllä jäädä liian vähälle. Vaan Luojan kiitos, eipä heillä ollut
missään käyntiä. Eriikan isän ja äidin vanhat tuttavat olivat kuolleet,
ja uusia, eipä heillä uusiakaan ollut. Luojan kiitos, ne olisivat
tehneet elämän vain levottomaksi. Näin oli heillä hyvä olla. Ja olihan
Fiina heidän turvanaan. He olivat kiitollisia hänelle siitä, että hän
jaksoi heistä huolta pitää.

Salaa merkkasivat ja ompelivat he kylälle. Fiina keräsi niitä muka
omiksi ompeluksikseen. Sillä heistä oli synti pitää sitä ammattina.
Se oli synti kuolleita vanhempiakin kohtaan. Heillä ei ollut oikeutta
alentaa heidän muistoaan ja yhteiskunnallista arvoaan. Heidän
jälkeensäpä he saivat eläkkeenkin, joka heidät hengissä piti.

Niin kuluivat hiljaisesti ja rauhallisesti päivät ja vuodet. Mitään
ihmeellisempää ei heille vuosipitkiin tapahtunut.

Vaan eikös kohdannut heitä kuitenkin suru? Neitsyt Fiina, joka aikoja
sitten oli jättänyt huikentelevat vuodet taakseen, rupesi vanhoilla
päivillään pitämään miestä luonaan. Mistä hän sen lienee korjannutkin,
ja nuorempi se taisi olla kuin Fiina. Siellä se alkoi istua
kyökkikamarissa aina, joka ilta. Sinne Fiina kestitsi häntä, niin ettei
joutunut enää heidän asioitaan kunnolleen toimittamaan. Vieläpä hän
näytti tulevan ärtyiseksi, jos vahingossa tuli kyökkiin pistäytyneeksi.

Sofia-neiti neuvotteli Eriika-neidin kanssa, mitä olisi tehtävä.
Uskaltaisikohan mitään Fiinalle sanoa? Olihan vaikea ja ehkä väärinkin
sotkeutua toisten asioihin. Ja he päättivät katsastaa ja odottaa vielä.

Hulluinta kaikista oli se, ettei raha tahtonut riittää talouteen. He
ompelivat myöhään iltasilla, vaan se ei juuri sanottavia auttanut.
Silloin päättivät he kuitenkin keskustella asiasta Fiinan kanssa.

Fiina kutsuttiin eräänä aamuna sisään ja vanhempi neiti kysyi
aristellen, että kuka oli se mies, joka Fiinan kanssa niin ahkeraan
seurusteli? Voisivat ihmiset puhua pahaa Fiinasta, jos näkevät, arveli
hän.

-- Puhukoot. Mies oli hänen sulhasensa.

-- Sulhanen? Aikooko Fiina sitten jättää heidät ja mennä naimisiin
jonkun vieraan miehen kanssa?

-- Totta se vieraan kanssa on tehtävä, jos kerran tehtävä. Ja sitä
paitsi, jos hän suoraan sanoi, asiat olivat sillä kannalla, jotta
mentävä oli.

Vanha neiti katsoi kauhuissaan Fiinaan. Hänen silmänsä olivat
pelästyneet ja niihin alkoi kihota vettä. -- Ei, ei hän ikinä ollut
niin kauheata kuullut. Ja mikä mies se oli, joka Fiinan tuhoon saattoi?
Ja miten he nyt toimeen tulivat ilman Fiinaa? Ei, se oli mahdotonta!

Kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen laihoja, kellastuneita poskiaan.

-- Jos neiti niin häpeää puolestani, voinhan hetikin lähteä.

-- Ei, Fiina. Fiina antaa anteeksi. Minusta on vain niin vaikeata
ajatella, että Fiina meidät jättää.

-- No, totta puhuen, eihän se ole sanottu, ottaako se enää minut.

-- Eikö ottaisi? Mitenkä ei ottaisi?

-- Mikä ne miehet tietää. Sattuu vielä nuori ja juoksija kuten
tämäkin. Sattuu toinen tulemaan ja vie sen. Mikäpä heidät tiennee.
-- Vaan niinhän se on ollut puhe, että se ottaisi. Ja sen puheen
päällehän sitä -- ymmärtäähän neiti, -- sen puheen päällehän sitä minä
vasta hyvyyttäni sille jaoin. Ja kun on mieheen mieltynyt, mikä on
jakaessakaan. Ja tietäähän sen jo näillä i'illä, ettei se vähemmällä
asetu, jos mies on miehen luontoinen. Jotta sitä pitää uskaltaa vain
ja luottaa. Sillä sitä kun toisen arvioipi ihmisen kokoiseksi, niin se
itsekin itseänsä ihmisenä pitää ja paremmin sanassansa seisoo. Niin se
on.

-- Niin se taisi olla.

-- Niin se oli. Ja minkä hän sitten itse tälle asialle taisi? Ihminen
oli luotu sellaiseksi. Hänessäkin jo tässä toissa vuonna yhtäkkiä
heräsi se halu, että miten-kuten päästä vain naimisiin. Jo ihan
aatteelliselta kannalta hän sitä ajatteli. Hyvähän paikkakin oli,
eipä siltä, mutta pyrki yhä ajatteluttamaan, että olivat sittenkin
onnellisempia ne, jotka perheellisinä retustelivat. Sillä ontoksi se
kävi elämä ilman sitä, ontoksi kuin tuo laho kanto!

-- Niinhän se on.

-- Niin se on. Jotta eikö tuo liene ollut parasta sittenkin, että näin
vain kävi ja aikanaan kävi, tulipa tuosta nyt onnea tai onnettomuutta.
Ptyh -- mikäpä hänet muka enää onnettomaksi teki? Tiesihän tämän elämän
onnettomuudet. Tahi turhan onnelliseksi? Ikäänkuin ei tiennyt, että
tulemattahan tulematon jäi, niin hänelle kuin muillekin. Tuli vain
se, jota tarvitsikin. Täytettä elämään tuli. Ja eikös sitä sovi olla
siitäkin tyytyväinen?

-- Sopii. -- Jos Fiina on hyvä ja odottaa vähän.

Sofia-neiti pujahti Eriikka-neidin kamariin ja ehdotti hänelle, että
he ottaisivat sen Fiinan miehen tähän. Sitten ei Fiina heitä jättäisi.
Eihän se heitä oikeastaan häirinnyt ja pitihän oppia sopiutumaan. Mitä
Eriika siitä arvelee?

-- Se oli oikein. Olihan Fiina kuin omaa joukkoa. Eikä Fiinatta toimeen
tullut.

-- Ei tullut. Ja pitihän oppia sopiutumaan. Eikö se ollut Jumalankin
tahto? Miksi heillä toinen tahto olisi?

-- Niin, Sofia.

He ilmoittivat toisessa huoneessa odottavalle Fiinalle päätöksestään.
Heidän puolestaan siis voi Fiina mennä naimisiin vaikka paikalla, kun
vain pyytää miehen muuttamaan heille. Saavat kyökkikamarissa asua.
Luuleeko Fiina, että hän voisi siihen suostua?

-- Menköön suolle silloin koko jänishousu, jos ei suostu. Nythän se
tämäkin naimiskauppa oli varma. Ei pääse mies sanomaan, ettei kannata
naida eikä huoneita vaimoa varten pitää.

-- Mikä virkamies se on, jos saa kysyä?

-- Muurarismies, mikäs muu.

-- Kunpa hän nyt vain täällä viihtyisi.

-- Menköön suolle, jos ääntäkään sinnepäin päästää. Sitä ei nyt enää
häneltä kysytä, viihtyikö vai oli viihtymättä.

Ja niin se oli päätetty. Ensi sunnuntaina kuulutettiin heidät ja kahden
viikon päästä siitä oli häät.

Ja tosiaankin, alussa ei heille talous tullut sen tiukemmalle eikä
miehestä ollut heille yhtään haittaa. Päinvastoin. Kantoihan puut
toki sisään ja haki veden. Ja olipa kuin turvansa takana, kun mies
oli talossa. Pieni vika hänellä tosin oli. Hän joi aina palkkansa
sunnuntain seuduissa, vaan silloin hän pysyi enimmäkseen poissa kotoa.
Niin etteivät he häntä moittimaan päässeet. Ja kelläpä sitä ei vikoja
ollut. Ellei vikoja ollut, ei ollut ihminenkään. Ymmärsiväthän he toki
sen verran miehistäkin luontoa.

Vasta' sitten kun Fiina synnytti muutaman kuukauden kuluttua pojan
ja piti apuvaimo ottaa, tuntuivat lisämenot enemmän, ja elämä tuli
entistään ahtaammaksi. He ompelivat ahkeraan ja koettivat tukkia niitä
menoja nurkumatta, vaikka se kävi vaikeaksi.

Mutta mitä siitä, jos vaikeata oli, kun heille oli tapahtunut sellainen
ihmeellinen ilo, että heille oli syntynyt pieni, elävä lapsi. Kyllä
oli siunattu se ajatus, ettei laskea Fiinaa pois. Minkä ilon se nyt
heille tuotti. Kyökkikamari muuttui kaiken keskustaksi. Siellä lepäsi
poikanen kehdossaan. Molemmat vanhat neidit hoitelivat ja katselivat
sitä ihmeissään. Koskaan he eivät olleet ennen lasta niin likeltä
nähneet. Se oli ihmeellisen pieni ja lämmin olento. Se oli kuin ihminen
ainakin, hennompi ja somempi vain. Sen olento oli heistä niin ihana
ja herttainen, se lämmitti heidän sydäntään. Eikä se synnistä varmaan
mitään tiennyt eikä maailman murheesta. Sen sielu oli niin kirkas ja
puhdas, että sitä ajatellessa täytyi itkeä ihan. Ja se itku puhdisti
heidän sydämiään ja he tunsivat voivansa rakastaa maailmaa ja ihmisiä
pyytämättä itselleen mitään. Ja eikö ollutkin se elämän tarkoitus?

Nyt olivat he sen vasta oppineet. Eivät he ennen olleet siitä mitään
tienneet. Rakastaa kaikkia kuten omia lapsiansa.

Kuinka he eivät olleet sitä ennen tienneet? Ja sehän oli niin selvä,
sehän elämälle vasta sisällön antoi.

Niin, Fiina, hän oli ollut oikeassa elämän sisällön suhteen. Mutta
mistä hän tiesi sitä kaivata, kuka oli hänelle sitä opettanut, se heitä
usein ihmetytti.



TAHVO TUOMAINEN


Tuomaiset olivat varakkaita eivätkä tarvinneet elatuksestaan
huolehtia. Tahvo Tuomainen ei itse ollut eläessään käynyt töissä.
Lainaili vain rahoja ja nosti korot. Mitäs, kun oli mitä antaa,
niin jaksoihan niistä tuon puuhan toki pitää. Rahat kasvoivat kuin
uhalla, itsestäänkin, vaikka he eivät olleetkaan ahneita eikä saitoja,
lainailivat silloinkin, kun takaisinsaanti oli epävarmaa, ja suorastaan
auttoivatkin ihmisiä, sillä olihan se Jumalankin käsky.

Ja kun heillä ei ollut perillistä kenelle säästää eivätkä itse
jaksaneet pääomaa kuluttaa, tuntui heistä hyvältä ihmisiä ihmisten
tavalla kohdella, ja tuntui niinkin, että tässä ajallisessa ajassa sitä
oli katsottava jo eteensä, jos mieli paikkaa siellä paratiisissa.

Mutta eivät he, niinkuin monet, kaupan takeen hyvyyttään harjoittaneet.
He olivat hyviä sydämestään. Siksi olivatkin he onnellisia.

Näkihän sen vieraskin, että emäntä se sen onnen taloon tuotti. Eihän
Tuomainen itse suinkaan ollut paha mies, kävihän se kirkossa ja seurasi
Jumalan sanaa, mutta parempi vielä oli emäntä ja tarkemmin vielä pyrki
Hänen käskyjänsä noudattamaan.

Ja vaimostahan se kaikki tämä maallinen onni riippuu. Jos vaimo on
kiero, ei elämää suorista mikään, jos se tahtoo minkä tuhota, tuhoaa
se. Vaan jos se oikeaan ja hyvään pyrkii, siunaus seuraa sen askeleita.
Vaimo kirkastaa pahankin miehen mielen, saati sitten hyvän, saati
sitten sellaisen kuin Tuomaisen, jonka mielessä ei ollut mitään
synnyntävikaa.

Jos ei viaksi katsottane sitä, ettei hän tehnyt työtä. Mutta ei tullut
tehdyksi, kun sitä pääomaa oli ja se askarteleminen vierastutti ja
tuntui vaikealta. Miten lienee tottunut sellaiseksi alun perin? Eivät
ne Tuomaiset alkujaan sellaisia olleet. Eivät siihen aikaan ainakaan,
kun omaisuudelleen pohjan laskivat.

Ne pohjat olivat lasketut kotiviinapolton kultaisina aikoina, noina
aikoina, jolloin kannatti ostaa viljaa summakaupoissa, poltattaa
sitä ja myydä viinana kaupungin porvareille. Tuomaalassa poltettiin
viljaa enemmän kuin missään muualla niillä seuduin ja kerättiin rahoja
kymmenintuhansin, miten kaikki lie kerättykään. Niin ettei tulevilla
sukupolvilla ollut muuta huolta kuin kanna korot ja peri langenneet
lainat. Eikä se raha ollut vielä ehtinyt miestä pahentaa, lujaa
juurta kun oltiin. Omaisuus osattiin salata ja itse töissä käydä.
Vasta Tahvon aikana omaisuuden suuruus pääsi huutoon. Mökkiläiset
olivat näet nähneet, että Tahvolla oli uusia seteleitä kirstu täynnä.
Pajasta suoraan kuului raha muka tulevan pakkoina, joita Tahvo
sunnuntai-iltoina saksilla pienenteli. Olivat näkijät nähneet, liekö
ollut totta?

Mutta jos Tahvo itse ei askarrellut, askarteli sen sijaan emäntä.
Hän oli pieni ja lihava lellukka, jonka suusta ei kukaan ollut
kuullut pahaa sanaa. Itse liikkui hän navetat ja aitat, piti huolen
taloudesta ja miehestänsä. Eikä käynyt Tuomaalassa sitä vierasta,
jota emäntä itse ei olisi haastatellut ja jolle omin käsin ei olisi
tarjouksia tarjoillut. Eikä emäntä vanhempanakaan tapojansa jättänyt.
Kun jalat jäykistyivät, otti hän tottuneen kyökkipiian, ja kun piika
kihlautui naapuripitäjään, otti hän torppari Lampaisen Esterin
ruoanlaitto-oppiin. Ja oppihan se Esteri keittotaitoa ja siisteyttä,
vaikka oli vasta kahdeksantoista vuotta vanha silloin.

Emäntä otti varta vasten Lampaisen Esterin, sillä hänestä tuntui,
kuin he olisivat Lampaisille ikäänkuin velkaa. Lampaiset olivat
näet ennenvanhaan menettäneet maansa Tuomaisille. He olivat olleet
viinaan meneviä, ja siksi heitä ei ollut elämässä onnistanut niinkuin
Tuomaisia. Siksi sanoikin emäntä isännälle, että se viisisataa, minkä
Lampainen oli ennenvanhaan lainannut, sai heidän kuoltuaan jäädä
anteeksi, eikä sen korkoja saanut kiristää, jouti olla, vaikka ne
olivat jo kymmenen vuotta olleet maksamatta. Ja etenkin ruokavaroja
lähetteli emäntä runsaasti Lampaisille.

Lampaisen torppaan koituivat siten väljemmät ajat. Näki toki
särvintäkin ja jonkin rahapennin väliin. Saisi vain toisiakin lapsia
siitä hiukan suuremmiksi ja hyviin palveluspaikkoihin, niin mikäs,
menihän se. Ja Lampainen, joka ei ollut kehakimpia työmiehiä, alkoi
haaveilla paremmista oloista. Mitähän, jos pyytäisi Tuomaalasta vielä
lisälainaa, ostaisi lehmän tahi pari ja möisi maidon maitona? Mitähän,
jos Tuomaalan emännälle esittäisi asian, eiköhän tuo olisi asian
puolella? Esiteltävä se oli, kun sopiva hetki tuli.

Mutta sopivaa hetkeä ei tullut. Se asia jäi emännälle esittämättä.
Sattui niihin aikoihin näet, että Tuomaalan emäntä yhtäkkiä kuoli,
halvaus tahi muu äkkitautiko lienee tavannut. Terveeltä jalaltaan se
kaatui, ei lähdöstään mitään tiennyt. Ja vasta viisissäkymmenissä oli.
Kesken ikääsi lähdepäs, ihminen, kun kutsumus tulee, lähde, älä vastaan
sano, sillä ääntäsi ei enää kuulla. Jos oli hyvä ja rakas tämä maailma,
jätä se, jätä ainiaaksi ja painu vain sinne, josta et koskaan takaisin
palaja.

Niin tuli kiire lähtö emännälle, ettei sanaakaan lähtiessään kerinnyt
sanoa. Ei hyvästiä toverilleen heittää edes. Sehän se Tahvoa kovasti
suretti, kun ei hänkään puolestaan ehtinyt anteeksi pyytää, jos jotakin
rikettä elämän varrella olisi sattunut, ja ainahan sitä oli tietenkin
sattunut, kun tämä ihminen ei koskaan ole tekojensa herra.

Tahvo aivan typertyi suruunsa. Hän ei tajunnut kuolemaa. Jos sitä
kuinka ajatteli, ei ajatus siihen pystynyt. Äsken oli ihminen siinä
edessäsi ja nyt ei ollut, ei ollut häntä missään. Pois meni ja jätti
autiot sijat. Jos häntä kuinka etsit, et mistään löydä, jos kuinka
kaipaat, et enää tapaa. Ja kun kasvoja muistelet, niitä hyviä, et
muistakaan enää, unohtuvat nekin. Kuin uni haihtuu vain kaikki, haihtuu
omakin elämä. Kun sitä ajattelet, et lopulta tiedä, olitko elänyt
mitään, vai hourettako oli kaikki.

Haihtuu, haihtuu ihmisen elämä -- mitäpä tuossa. Vaihtuuhan taivaskin
tähtinensä, särkyy, murtuu, muuttuu kaikki. Mikään ei sinänsä säily.
Ja mikään kun ei ole omaasi, pois sinulta viedään. Totu vain pois
kaikkeen, sydämen tyhjyyteenkin, siihenkin, ettet edes suremaan kykene.

Tahvonkin suru haihtui, vaikka se oli hänet ensin viedä. Muutaman
kuukauden kuluttua ei hän osannut enää surra. Tuntui turralta vain ja
ruumista painosti. Vanhuusko lienee tullut. Olihan tuota ikääkin, kun
jo kuusikymmentä. Kummako, ettei elämä enää elämältä tuntunut?

Talon silmälläpidon jätti isäntä Esterille. Esteri sai määräykset
antaa. Muu työväki pyrki nureksimaan, kun palvelijalle oli komento
uskottu. Ja kun Lampainen tuli laina-asialleen taloon, eivät malttaneet
olla siitä hänelle pistelemättä.

"Esterihän se on nyt emäntänä tässä", sanoi joku.

"Mitäs sanoisit, Lampainen", sanoi toinen, "jos tyttäresi jäisi tähän
emännäksi?"

"Johan te --"

"Mieleen taitaisi olla?"

"Ollaanpa täällä leikkisiä", sanoi Lampainen.

"Älä sano, jos totta olisi. On se joskus ennenkin köyhän lasta onni
potkaissut."

"Ei siitä Esteristä emäntää tule", sanoi eräs eukko väliin, "rouva
tuosta tullee, jos tullee. Herroja ne on sen sulhaset."

"Ketä herroja", kysyi Lampainen.

"Eikös se Lampainen tiedä, kirkonkylän herroja. Vihkimistä vaillahan se
on Esteri sen kirkonkylän puukhollarin rouva."

Sepä kuulosti pahalta. Ei Lampainen enää mitään udellut, menihän
pihamaalle ja polttaa tuhnutteli piippuansa. Jokohan tuo onnettomuus
tapasi ja nyt, kun näytti, että Esterille olisi voinut onnikin koitua.
Eikö pitänyt kirouksen vain seurata tätä Lampaisten sukua, kun se
seuraamaan oli ruvennut? Tyhjiä taisivat olla haaveet väljemmistä
ajoista.

Ja Lampainen puikahti porstuaan ja odotti, kunnes Esteri siitä kulki.

"Kuulehan, Esteri."

"No?"

"Käynpähän asiaan suoraan käsiksi, jos sinulla on kiire. Sanoivat, että
sinä sen kirkonkylän puukhollarin kanssa niinkuin kihloissa olisit."

"Ei ole totta, että kihloissa."

"Niinpä nuo sanoivat, että se oli sinua tervehtinyt."

"Lienee tervehtinyt."

"Mitenkäs sitten?"

"Mikäs, pois on matkustanut, minkäs taitaa."

"Eihän sinun ole pakko sanoa, vaan sano, jos tahdot, sano isälle
rehellisesti, lupasiko tuo enemmän kuin piti?"

"Lupasi."

"Ja sinä -- tuota, kun siitä pidit, ikäänkuin, siihen ikäänkuin luotit?"

"Luotin."

"Ja että tiedät jo, mikä on edessä?"

"Tiedän."

"No, mitä piti sanoakseni, tuota, etkä tiedä, minne se meni?"

"En, eikä siitä mitään, jos tietäisi."

"Vai niin on asiat."

"Älkäähän äidille vielä --"

"Ei äidille. Mutta kuulehan, onko se isäntä mitä --"

"Mitäs se?"

"Jos niinkuin --"

"Ei --"

"Puhuivathan nuo väet sen sinua hyvällä silmällä katselevan. Jospa se
--?"

"Ei ole totta."

"Älähän sano."

Lampainen ei itsekään uskonut siihen, sanoihan vain suotta Esterille
niin. Mieli kävi apeaksi, niin ettei sitä laina-asiaakaan iljennyt
Tuomaiselle esittää. Jättää ne piti sellaiset haaveet.

Hän mietti jos mitä, eikä keksinyt keinoa. Mutta sitten iskeytyi
hänen mieleensä aatos, että saada vain Esteri Tuomaiselle. Olihan
mahdottomampiakin tapahtunut. Kun saisi näön vuoksi heille vähän väliä,
ainahan sitä sitten jo jäljillä olisi.

Mitähän, jos sitä kuitenkin rikkaaksi pääsisi? Ihan se ajatus huimasi.

Ollapa rikas, sitten sitä tuntisi ihminen olevansakin. Ei olisi pakko
kestään välittää, eläisi omaa elämäänsä omassa nurkassansa. Eikä
työtä tarvitseisi koskaan tehdä. Tupakoisi ja katseleisi vaikka,
miten pilvet kulkevat, päivät vaihtuvat ja ilmat muuttelevat. Istuisi
keinutuolissaan ja miettisi mitä milloinkin mieli tekisi, miettisi,
eikä aika koskaan kesken loppuisi.

Eläisi kuin tuo Tahvo Tuomainen ihan. Ei kiirehtisi, ei huolehtisi,
antaisi asioiden järjestyä itsestänsä, järjestyivätpä nuo miten tahansa
tahi olivat järjestymättä.

Ihan se ajatus jännitti. Lampainen liikkui kuin toinen ihminen, kuin
se, jolle yhtäkkiä oli suuri perintö tullut tietoon. Hän katseli
ihmisiä toisin silmin, kuin ne olisivat äkkiä loitontuneet hänestä ja
käyneet hänelle samantekeviksi. Hänen oli vain ajateltava itseänsä,
omaa kohtaansa ja omaa lastansa. Nyt piti heidän pitää puoliansa ja
pelastua tuhosta ja köyhyydestä, jos mahdollista ihmiskeinoin.

Piti keksiä vain keinoja, ja hän niitä jotenkin toki keksi. Ja
nokkelahan se oli Esterikin. Ei sen järjen puolesta tarvinnut ketään
hävetä.

Lampainen odotteli joulunpyhiä, jolloin aikoi mennä Tuomaalaan.

Tuomaalassakin odotettiin pyhiä. Jo emäntävainaan ajoista oli Tahvanan
päivää vietetty suurellisesti. Nyt, niinkuin ennenkin, tulla kuhahti jo
aamuhämärissä naapurin isäntiä. Siinä syötiin ja juotiin ja iltasilla
ryypättiin jo vahvemmin, niin että punertelivat ukkojen poskipäät ja
tyhjää sanaa veppasivat sänkiset leuat. Uupuivat vankat miehet. Isäntä
itse ei vain uupunut. Hän piti aina varansa. Maistoihan vain siksi,
että mieli pysyi vireänä ja ruumis siksi keveni, että leikinlaskuille
kykeni.

Kun vieraat olivat menneet ja hän asetteli Esterin kanssa
juomatavaroita paikoilleen, naurahteli hän ja taputti Esteriä, niin
hyvältä ja kotoiselta tuntui pitkistä ajoin. Eihän sitä aivan turta
vielä ollut eikä kuollutkaan. Vielähän tuota eli ihan niinkuin ihminen
ainakin. Olikohan noilla muilla ollut hauskaa edes?

"Käypäs, Esteri, tuvanpuolellakin katsastamassa, ovatko saaneet
kylliksensä."

Esteri meni mieliksi. Tuvassa olivat väet jo illastaneet ja istuivat
jutellen vielä. Lampainen itse istui pöydän latvakulmalla poltellen
piippuansa. Mutta kun Esteri tuli, nousi hän, kopisti piippuansa
lieteen ja meni porstuaan odottamaan Esteriä.

"Onko siellä vieraita vielä?"

"Ei ole enää."

"Ryyppikö se?"

"Vähän."

"Mitäpä jos koettaisit nyt?"

"Ei sitä viitsi."

"Pakkohan sinun on jotakin tehdä."

"Olisihan se."

"Voisit paneutua jotenkuten samaan sänkyyn, näön vuoksi. Minä tulisin
yöllä vierasmiehen kanssa, siinä koko juttu."

"Ei taida tulla mitään."

"Jätä lapsellisuus. Että muka rakastaa -- mitä sille perustamista.
Ajattelehan, että tuossa olisi nyt mies, jonka saat, joka nyt sinulle
ties mitä vannoi. Miten käy. Menee vuosi, pari, sinut unohtaa,
maantieltä vaikka jo toisen ottaa. Mitä tämä, tämä elämä muka? Se on
kuin pilaa, pilaa vain, ei muuta. Näet, ole jos kuinka hyvä, tyhjää se
on. Mies on väljä, ei se välitä sinusta. Näithän tuon. Poispas juoksi,
kun tosi tuli eteen. Surrapas tätä, tätä pilaa. Ei kuin kova kovaa
vastaan. Puraise luontosi ja kulje niitä teitä, joiden päähän näet,
etpä eksy. Ja kuka sinua enää sitten auttaa, kun apua tarvitset?"

"Niin --."

"Ja kun olet rikas, elä miten tahdot, tee mitä tahdot -- No, mitä,
mitäs sanot?"

"Mitäpä minä."

"Koetatko?"

"Pitänee koettaa."

"Mene sitten", kuiskasi Lampainen kiihtyneenä. "Minä vahdin ja tulen
sopivana hetkenä. Katsos, eihän siitä ole kenellekään vahinkoa."

Esteri meni saliin ja jatkoi töitänsä. Hänen sydämessään kuohahteli.
Hän tunsi, että isä oli oikeassa ja että nyt, jos koskaan, oli sopiva
hetki toimia. Hän tunsi katkeruutta, häntä oli petetty. Miksi ei hänkin
pettäisi? Eihän siitä todellakaan ollut kenellekään vahinkoa. Turtahan
se Tuomainen jo oli. Eikähän se kauan eläisikään --

Hän laittoi isännän tilan suureen sänkyyn, jossa isäntä oli nukkunut
leskeytensä aikana. Hän pöyhötteli hyvin patjat, tyynyt, levitteli
lakanat. Isäntä seurasi hänen liikkeitänsä ja ihasteli hänen näköänsä.

"Olet sitä nuori, Esteri", sanoi hän. "Lienetkö paljon päälle
kahdenkymmenen?"

"Nuorihan sitä on isäntäkin vielä."

"He-hee, vai nuori. Eipä taitaisi nuorten vierelle kelvata?"

"Ei ikä miestä pahenna."

"Se tuo Esteri! Olisipa nuorempi vielä, niin vaikka kosisi. Vai
antaisiko se Esteri rukkaset?"

"Isäntäpä on leikkisä."

"Onkos Esteri katsastanut peiliin milloin? Katsastapas."

"Nyt se isäntä --"

"Katsasta nyt. Katsasta tuohon isoon peiliin. No? Miltä näyttää?
He-hee." Isäntä tulla köpitti ja nykäisi Esteriä leuan alta.

"On se ikävää tuon yksinäisen olo", sanoi hän. "Ei puhetoveria, ei
muuta."

"Saapihan isäntä niitä."

"Nukkuisit sinä tuossa toisessa sängyssä, olisi rattoisampi. Enhän minä
sinulle häiriöksi olisi."

"Enhän minä pelkääkään."

"Tule pois, -- olisi rattoisampi."

Esteri laittoi tilan toiseen sänkyyn. Eihän hän enää tälle mitään
tainnut, kun isäntä itsestään kutsui. Hyvinhän se sattuikin. Varmaan ei
toiste sellaista tilaisuutta tullut.

Ja kun Esteri oli sammuttanut lampun ja mennyt omalle vuoteelleen,
kysyi isäntä, eikö sitä likemmäksi uskallettu tullakaan, eihän hän
pahaa tee, vanha mies.

Esteri sanoi, ettei hän sitä pelännytkään.

Ja Esteri kääräisi yöröijyänsä tiukemmalle ja meni isännän tilalle.
Isäntä laski leikkiä ja naurattelihe. Hänestä oli niin rattoisaa
nyt, kun ei tarvinnut yksin olla, eikä yksin valvoa. Oli tuo Esteri
hyvä tyttö, kun häneen luotti. Kyllä hän sen palkitsi vielä. Ei hän
pahaa toki Esterille tahtonut, ei toki niin hyvälle lapselle, kun ei
muillekaan.

Siinä jutteli hän joutavia kuin vanha ukko lapsenlapsellensa ja Esteri
kyyrötti sängyn laitaa vasten.

"Onko Esterillä ollut sulhasia?"

"Ei ole."

"Älä ota köyhää äläkä talotonta."

"Mistä sitä talollisia?"

"Asioipi vain niin, että saapi. Onhan sitä moni köyhä saanut."

"Kun lie kenellä näköä ja kykyä asioida."

"Onhan Esterillä näköä ja kykyä. Ja kun tuossa noin sievästi palvelet
minua, vanhaa, niin jospa -- ja onhan se Esteri kuin oma lapsi ja
sanoihan se emäntävainaakin aina, että muistetaan Esteriä palkita toki."

"Hyvähän se oli emäntä aina ja hyvää tahtoi."

"Hyvä, oh-hoh, oh-hoh."

"Ikäväpä taitaa olla."

"Ikävä."

"Ei taitaisi kukaan sen paikkaa täyttää."

"Ei täyttäisi."

"Jospa isäntä koettaisi etsiä."

"Ei sitä enää, ei sitä toki sen vainaankaan tähden. Ja mitä minä
vaimolla enää, hautaan kaatuva -- ei sitä enää se puoli, ei se puoli
minua milloinkaan, sitä kun muuta ihmisyyttä vain on, niinkuin siinä
vainajassakin. Olikin siinä ihminen, jonka kanssa sopi elellä. Tyhjätpä
jätti sijat, eikä tästä jälkeenjääneestä enää. Vaan kohtahan ne ovat
lähdöt, kohta, kohtapa ovat lähdöt -- sinne -- tavanneeko hänet sitten
siellä?"

He vaikenivat. Isäntä joutui raskaisiin mietteisiinsä. Hän muisteli
vaimovainajata. Kuinka rikasta se oli elämä silloin sen kanssa, sen hän
taas tunsi. Ei se tuntunut enää elämä elämältä, ei koti kodilta. Sitä
oli kuin käypäläinen, kuin vieras, joka oli, minne lienee, harhateille
joutunut ja kaipasi kotiinsa aina. Kaikkea sitä näkyi puuttuvan, kun
sitä ainoataan puuttui, kun vaimoaan kun valoaan puuttui. Kun se valo
sammui, pimeni maailma. Ja mennyt oli mennyttä, ei se takaisin tullut.
Ja jäljellejääneen mieltä kalvoi ainainen ikävä -- teki mieli jo päästä
pois täältä sinne, jossa ei kaipausta tuntenut ja jossa koti oli.

Sillä tottahan se oli koti siellä, koska tämä täällä ei koti
ollut. Tottahan siellä oli oikeat olot, koska tämä täällä oli kuin
vieraissakäynti.

Yö oli pimeä, pakkastähdet tuikkivat taivaalla. Tuomainen ei nukkunut.
Hän näki siitä sängystänsä palan tähtitaivasta ja hän mietti yhä
raskaita mietteitänsä. Hän oli unohtanut Esterinkin, joka kyyrötti
sängyn laitapuolella niin hiljaa, ettei sen hengitystäkään kuulunut.

Rapinaa kuului porstuasta, Tuomaisen mietteet keskeytyivät.

Ovenripaan tartuttiin ja ovi aukeni. Valoa tulvahti sisään ja kun
Tuomainen kohotti päätänsä, näki hän ovensuussa Lampaisen ja rengin,
jolla oli lyhty kädessä. Lampainen kysyi aralla äänellä, että olisiko
isäntä hyvä ja tulisi katsomaan, mikä mustalla ruunalla on, kun se
tallissa hirnuu ja pärskyy ja on ihan märkänä hiestä. Liekö tauti mikä.

Isäntä huohottaa ja koettaa nousta ylös ja sanoa jotakin, mutta ei saa
sanaa suustaan. Renki on kohottanut lyhtyä ja valaisee sänkyä, jossa
isäntä ja Esteri ovat saman peiton alla.

"Esterikö se", sanoo Lampainen. "Ei häiritä, ehkäpä se ruuna asettuu."

"Nyt näit", sanoo hän porstuassa rengille, "että jos vaikka oikeuteen
asia tulisi, voit näkemäsi päälle valan vannoa".

"Näkyipä olevan."

"Minä maksan vierasmiespalkkiosi runsaasti."

Ja niin meni Lampainen Tuomaisen puheille aamusilla ja pahoitteli, että
kun sattui näkijöitäkin, eiköhän olisi parasta vihittää.

Ei sitä Tuomainen vastustanutkaan. Ei mitään virkkanut, sanoihan vain,
että tehkää kuten tahdotte. Ja Lampainen järjesti asiat. Tuomaista ja
Esteriä kuulutettiin heti. Tuomaisen sukulaiset koettivat saada kaupat
puretuksi, mutta eivät saaneet.

Ja Lampainen sanoi, että näkeehän tuon Esteristä päältäpäinkin, että
vihkimistä vailla se on Tuomaisen emäntä, eikä kukaan tiennyt siihen
mitään sanoa.

Tuomainen itse pysyi äänetönnä. Ei ne tienneet toiset hänen mieltänsä.
Eikä hän tarkalleen tainnut tietää itsekään. Hän ikäänkuin tunsi
vaimovainajansa lempeän äänen, joka sanoi, ettei hänen sopinut
rangaistusta kiertää. Ehkä Luojalla oli omat tarkoituksensa siinä.

Mutta häntä itseänsä vaivasi yhä useammin ikävä. Hän kaipasi pois
täältä, pois tästä erhetysten maailmasta.

Lampaiselle antoi hän ohjat käsiin. Mutta vihittyä alkoi Esteri vieroa
isäänsä. Hän ei antanut isän jäädä Tuomaalaan, vaan avusti häntä
torppaan. Ja kun Esterille keväällä syntyi poika, ristitti Tahvo
Tuomainen sen kaimaksensa. Olihan se hänen perijänsä.



KUOLEMA


Akka Pärsky seisoi kädet puuskassa lieden luona, jossa musta kahvipannu
kiehua porisi. Lois-Kaisa istui ovensuupenkillä, siunaili ja huokaili.
Pärsky itse makasi oljilla nurkassa ja kamppaili kuoleman kanssa.
Hänen heikot jäsenensä vapisivat. Jo toista kuukauteen ei hän ollut
sanottavaa sisäänsä ottanut. Väliin vaipui hän pitkään unenhorrokseen,
ja koriseva hengitys hiljeni joskus kokonaan. Luuli, että se jo siihen
loppui. Vaan eipäs vielä. Sitkeässä se ihmishenki oli, kun sattui.

Akka Pärsky käveli kädet puuskassa mahtavana kuolevan luo ja kuunteli.

"Ei, ei se loppunut vielä. Eläköön, ei sen puolesta. Joutaa kai. Eihän
tuo enää syökään."

Salaa toivoi hän kuitenkin, että loppu jo tulisi. Pois joutaisi,
ajatteli hän, noin huonokin kun jo on ja terveiden tiellä ja
rasituksena. Pois joutaisi, kun Luoja vain armossaan korjaisi, eipähän
siitä enää työhön kuitenkaan ole.

Niin ajatteli hän nyt, vaan oli hän toisinkin ajatellut. Alussa
säälitti häntä sairas. Surkumielin kertoi hän silloin kaikille, että
Pärskykin se vain sairastelee.

"Mikä sillä on?"

"Mitä lienee keskuselimistön vikoja."

"Ei ole tohtoriin kuljetettu?"

"Ei, mitäpä se siitä someni. Jos Luoja katsoo parhaakseen hänet
pois korjata, turhaa on potkia tutkainta vastaan. Jos taas Hänen
aikomuksensa on vielä elonpäiviä antaa, ei tohtorin lupaa siihen
kysytä."

Vaan kaikkeen väsyy. Akka Pärskykin väsyi säälimiseen ja hellään
ajattelemiseen, kun sairautta yhä vain kesti. Hän alkoi nyt jo odottaa,
milloin tuonen viikate miehen nääntyvän elämänkorren taittoi. Jos se
olisi tapahtunut ajoissa, olisi ero ollut kaunis. Kaunis muisto olisi
hänelle jäänyt sekä miehestään että oman sydämensä hyvyydestä. Vaan
kun niin ei tapahtunut, tuhrautui koko ajatus kauniista lopusta. No,
minkäpä sillekään taisi?

Terveen ja elämään jälkeen jäävän salaisessa voitonriemussaan seisoi
akka Pärsky kädet puuskassa lieden luona ja katsoi, kun pannu kiehua
porisi. Täysin siemauksin veti hän henkeensä kahvin tuoksuavaa höyryä.

"Jollekulle", virkkoi hän ja nipisti huuliansa yhteen, "jollekulle on
mies ollut rikkauden lähde. Minulle tuo on sattunut noin, että jos et
itse edestäsi riehkaissut, riehkaisematta muilta jäi."

"Voipipa olla niinkin", huokasi Kaisa.

"Koiran kuria olisi elämä ollut ilman omaa tarmokkuutta."

"Sitä se."

"Koiran kuria koko elämä. Joshan ei lie paljon muuta muutoinkaan."

Hän sanoi vain niin, vaan mielessään ajatteli hän, että eipä pahaakaan
hätää, täällä olivat henget, olipa hän salaa saanut itseänsä varten
säästetyksikin. Mitenkä, olihan sitä kohta liki neljättä sataa. Sillä
senhän hän oli aina tiennyt, että ukko loppui ennen kuin hän. Jos ei
säästänyt, mistä sitten miehen kuoltua rahat tempaisi? Siksipä heidän
mökissään oli akka se, jonka käden kautta pennit kulkivat ja jolla
kukkaro oli. Akka hoiti kaikki juoksevat asiat, ukko sai työstään ruoan
ja vaatetta, minkä sitä näin suutarismies vähän tarvitsi.

Ukko kääntelihe ja heittelihe oljilla.

"Mitä se nyt? Kärpäsetpä taitavat syödä. Vai loppuko jo lienee?"

Ukko ojenteli käsivarsiansa ja voihki hiljaa.

"Pahasti taitavat nyt asiat olla", sanoi Kaisa.

"On ne niin pahasti ennenkin olleet." Vaan kuitenkin kulki hän hitaasti
lattian yli ja kumartui sairaan puoleen.

"Mitä? Taitaapa lähtösi jo tulla? Kovin olet jo kalman lyömä. Siunaa
nyt vain itsesi ja muistele syntiäsi."

Ukko liikutti huuliansa, yritti sanoa jotakin, vaan ei saanutkaan
sanotuksi.

"Eihän sinulla vain ole rahoja ollut, ei minkäänlaista salakassaa?
Sano, sano selvempään. -- Onko?"

Hän näki, ettei nyt loppu ollut kaukana, ja häntä rupesi pelottamaan,
että jos mies oli kaupunkirahoista salaa säästänyt ja nyt ne jäivät
tielle tietymättömälle. Kun se saisi sanotuksi vain, eihän nyt enää
ollut syytä peittää.

Hän pudisteli kuolevaa olkapäistä ja koetteli saada häntä tajuihinsa
ja vastaamaan, vaan mies ei jaksanut saada ääntänsä kuuluville. Vaimo
pudisteli häntä yhä.

Äkkiä jäykistyi miehen ruumis ja kävi raskaaksi hänen käsissään.
Suu jäi auki ja silmät raolleen. Hän oli kuollut. Akka laski hänet
käsistään.

"Nyt se Pärsky loppui."

"Voi, voi armias kaitenkin."

"Tulkaapas, Kaisa, niin syynätään sen vaatteet. Jos siellä oli
salakassa. Ja oli kaiketi sillä jossakin."

Hän veti sukat miehensä jaloista, käänsi ne nurin. Tarkasti
alusvaatteet, penkoi Kaisan kanssa oljet ja aukaisi rieputyynyn ja etsi
sieltäkin. Mitään ei löytynyt. Hiki kohosi hänen päälleen ja juoksi
norona hänen lihavilla kasvoillansa. Vaan hän jatkoi yhä etsimistänsä.

"Tuolla on sen kengät", sanoi Kaisa ja osoitti penkin alle.

Penkin alla pimeässä nurkassa oli vanhat pieksut. Akka Pärsky veti ne
esille. Tarkasti toisen, mitään ei ollut, tarkasti toisen ja siellä,
likaisen jalkarievun nurkassa, oli solmu. Hän pyyhki hikeä otsaltansa
ja aukaisi henkeään pidättäen solmun.

"Kas tätä, enkö jo sanonut, kassapa sillä oli, ja hullu olisi ollut,
jos ei kassaa ollut ja varaansa pitänyt. Eikö ole puhdas viisimarkkanen
tuo ja toista markkaa hopeaa tuossa? Katsos pakanaa, ei se niin tyhmä
ollutkaan kuin luulin. Varansa piti kuin mies."

"Tokkohan tuo syntiselle sielulleen sovitusta löysi?"

"Tottahan tuo toki tuotakin teki."

"Tottahan tuo toki."

"Vaan oikein tuo lienee ollut Jumalan armollinen tahto, kun mieleeni
vihjauksen lähetti niistä rahoista. Mene tiedä, jos rievut aukaisematta
poltin tahi jos ne vieras korjasi. Syntyy olla kiitollinen kuitenkin.
Nostapas, Kaisa, tuo kahvipannu tulelta, kaikkiakin, kun se unehtui ja
liian pitkään kiehui. Kannattaapa nyt laudallenostokahvit ryypätä."

Ja ruttuista viisimarkkasta suoristellen istuutui hän penkin päähän,
pyyhki hihalla hikeä kasvoiltansa ja lepäsi.

Hänen mieltään hyvitti yhä tuo raha. Ihan se kiitollisena ajattelemaan
pani, että joskaan ei Pärsky-vainaja ihan miesten miehiä ollut, niin
ei aivan huonoimpiakaan. Olipahan sekin aika mennyt, joka oli yhdessä
eletty, oli mennyt ja täälläpähän olivat henget. Nyt oli Pärsky vain
hautaan hoidettava ja suruaika kunnialla vietettävä.

Kaisa laittoi kupit pöytään, ja he ryyppäsivät kahvit. Kahvin tuottama
lämpö lisäsi hyvinvoinnin ja mielihyvän tuntoa. Yhtenä nostivat he
ruumiin penkille ja Kaisa laittoi vedet ja alkoi pestä ruumista, jonka
pesusta hänelle oli jo aikoja sitten markka luvattu.

Kädet puuskassa seisoi akka Pärsky ja katseli Kaisan hommia. Hän
ihmetteli, että se Pärskyn ruumis oli niin keltainen ja pieni,
kutistunut ja kuiva kuin pahainen kapahauki. No, pääasia, että Luoja
hänet vihdoinkin kirkkauteensa korjasi. Lepää nyt vain rauhassa
ja kiitollisena siinä, kun raskaista vaivoista pääsit, sanoi hän
mielessään miehelleen. Lepää pois vain, Pärsky. Mikä on nyt ollaksesi,
kun et kipuakaan tunne? Näethän nyt, että kuolema se on kuitenkin paras
asia aikanansa.



KUN ON TUNTEET


"Minäkö onnellinen? Ehee -- miksi minä onnellinen olisin? En minä ole
onnellinen?"

"Kun on vasta nainut ja niin edespäin."

"No, nainut? Onhan sitä nainut, se on totta. Mutta vastoin tahtoani
minä naimisiin menin."

"Miksi vastoin?"

"Sitä kun on köyhä, saa tehdä vastoin tahtoaankin, kun sattuu."

"Pakottivatko Viian vanhemmat?"

"Mitäs minä vanhemmista. Muuten ei minulla niitä olekaan. On se äiti
ollut. Isänpuoli on olemattomissa. Näin palvelusihmiselle mistä niille
kaikille isiäkään?"

"Kukas sitten pakotti?"

"Se pakko pakotti. Kun on näet köyhä, tulee ajattelemattakin mennyksi.
Ei niin, ettei köyhäkin tietäisi, että tyhmyys on tyhmyys, vaan menepäs
ja tee se kuitenkin."

"Niin se on."

"Niin se on. Se oli minun elämäkertani näet sellainen: Kun oli
siellä maalla se Antti, siellä kotipuolessa, ja se oli pulska ja
punaverinenkin kuin tuo palsaminkukka ihan ja se minulle niitä
tunteitaan oikein rakkaudeksi nimitteli ja minä sille kanssa
rakkaudeksi niitä omiani nimittelin, suotta -- se näet, että muka
rakkaus, se huvittaa -- suotta, mutta annas, kuka sitä ei huimana
vaikka mitä laskettele, jo piruillessaankin, kun on nuori. No, se Antti
kantoi minulle rinkelit markkinoilta ja kaikki, ja minä olin Antille
kohtelias ja rakas, mikäs siinä -- ainakinhan minä ihmisistä pidän, ja
nytkin kun joku puhuttelee ja sanoo: niin se on, sanon minäkin: niin
se on. Mitä varten minä ihmisiä vastusteleisin? -- Mutta se Antti se
minua erityisesti miellytti. Tuo se on minun, ajattelin, ja olisihan se
ollutkin, ellei tämä Matin pahus, tämä körökki siihen väliin sattunut.
Pahan nenällä se siihen sattuikin, ja ei muuta kuin alapas minua
tahtoa. Sitä näet kun olin pestautunut kaupunkiin, niin eikös ole tämä
Matti siinä samassa pihassa renkinä. En minä sitä ensin huomannutkaan,
vaikka ei minulta mies jää huomaamatta, etenkin jos se on pulska. Vaan
mitäs Matti, vähäinenhän se on tämä Matti ja mitätön. Vaan eipähän se
estänyt sen tulla töksähtämästä eteeni ja sanomasta jotta: 'Viia.'

"'Ka, Mattihan se on', sanon minä.

"'Matti, Matti on.'

"'Mitä Matille kuuluu?'

"'Mitäpä sitä.'

"'Mitäpä sitä.'

"'He, otapas tuo', sanoo ja painaa kouransa käteeni ja mennä jurpeltaa
talliin.

"Ka, kymmenmarkkanen. Antoikohan tuo tuon nyt minulle omaksi,
ajattelen. Totta tuo antoi. Ja kun minä olin köyhä tyttö ja palkkaa
vain kuusi markkaa kuussa ja se kengissä kului, niin ajattelin, jotta
hyväpä olikin, että antoi, ostanpa nyt Antille kintaat ja laitan
itselleni oikein röijyn kaupungin malliin, minulla kun oli vain suoria
nuttuja, jotka kyllä siihen asti olivat omiansa, ei sen puolesta. No,
laitoin röijyn kun laitoinkin ja punaisesta pomasiinista laitoinkin. Ja
sievä se oli.

"Mutta jos se piloillaan sen rahan antoi, töksähtää sitten mieleeni, ja
tahtoo rahansa vielä takaisin. No, alapas sitä pelätä, niin että kun
sen näen, puitan aina pakoon. Mutta se minua kuin uhalla kiertämään.
Jos se mitä virkkaa, ajattelen, repäisen röijyn päältäni, viskaan
mörrikän eteen ja sanon: 'Pidä roskasi.' Mutta se ei mitään virka eikä
se ehdikään, minä kun puitan aina pakoon. Vaan eikö kerta jo kadulla
huuda: 'Viia, äläs jätä.' Minä en jättänyt. Enhän minä miten uskaltanut.

"'Minne matka?'

"'Tiihosen puotiin, menen meidän sialle jauhon hakuun. Meidän
sianköniläs se vasta syöpi jauhoja, en minä ikinä sellaista sikaa
ruokkisi, se vasta pakana --' ja juttelin siitä siasta pitkät matkat,
ettei sille Matin mörrille jäisi suun vuoroa sitä kymmenmarkkastaan
takaisin tahtoa. Antaapahan ollakaan, kun tullaan siinä sen kelloseppä
Viikin kohdalle, eikös tämä tahtomaan:

"'Lähdetäänpäs, Viia, ja ostetaanpas sormukset tuolta.'

"'Lähdetään vain', sanoin minä. Mitäpä minä tyttörukka muutakaan olisin
uskaltanut. Katsonpa piruillessanikin, ajattelin toisekseen, ostaako
tuo. Ostihan pakana, en paremmin sano.

"'Nyt sitä on kihloissa', sanoi Matti kadulle tultua.

"'Niinpä taitaa olla', sanoin minä. Mutta ajattelin itsekseni, että
annahan olla, kun palkkani saan, näytän, olenko kihloissa. Saat rahasi,
sormuksesi ja röijynkin. 'Pidä roskasi', sanon, 'en sitä minä itseäni
mokomiin myy'. Vaan pidin vielä omina tietoinani, mitäpä minä siinä
nyt, olisi vielä sitä kymmenmarkkasta tahtonut, pakana.

"No, onnitteli sitten kotona emäntä, että muka kun kihloissa, ja minä
niiasin. Ja onnittelivat toiset ja minä niiasin kaikille. Mitäpä minä
muuta! Ja emäntä päivittelemään, että kun hän ei tiennyt, ja minä
sanoin, että kukapa hänet tiesi; vaan tämä Matti kun tahtoi, niin mikäs.

"'Mikäs, oikein se on', sanoi emäntä. 'Onhan Matti hyvä mies.'

"Voi olla, mitäpä minä hänen hyvyyksistään, enpä minä niistä kuitenkaan
kostu.

"Ja olisihan vielä kaikki voinut käydä hyvin, ellei tämä Matin pahus
vyöräydy iltasilla sinne aittaani.

"'Ei nyt Matin pitäisi suuttua', sanon minä kielitellen, 'minä maksan
Matille pois Matin rahan, kun tässä kykenen. Ei tainnut nyt näistä
kihloista vielä mitään tulla.' 'Miksi ei', sanoi Matti. 'Jos toista
vielä odottaisi', sanoin minä. Vaan Matti suuttui silloin. Sen pyöri
silmätkin päässä kuin mitkä väkkärät ja se ärjyi, ettei hän siedä
pilkkaa.

"'Anna olla nyt', sanoi se, 'äläkä enää vikuroi, kun rehellisen ihmisen
kelkkaan rupesit. Anna olla, muista se. Vikuroimista minä en siedä.'

"Mitäpä minä, yksinäinen naisolio, muuta kuin antaa olla. Ties, vaikka
olisi puukolla mahaan pistänyt, jos vastustin.

"No, Matti jäi aittaan ja siitä sitten kuulutuksille seuraavalla
viikolla. Häiksi osti Matti minulle oikein mustan leninkikankaan ja toi
rintakukan, jossa oli ruusattuun harsotähteen ommeltu enkeli samassa,
ja se harso oli kuin mitäkin utua ja värssy oli oikein sen takana, no
se vasta soma kuje ja minulla on se piirongin päällä vieläkin. Jotta
hyvähän se Mattikin, ei siltä, parastaan se pani, limonaadit osti
häiksi ja muut, ja kun sanoin, että joutavaa tuhlaat, sanoi se vain,
että kun on mieluinen morsian, ryyppää häntä vähän vettä sakeampaa toki.

"Hyvä olisi muuten ollut, vaan pahan nenälle se Antti sattuu
kirjoittamaan sieltä maalta, juuri hääpäivän aamuna sen näppiini sain,
sattuu kirjoittamaan, jotta syksyllä hän tulee niinkuin minua perimään.
Ihan se vihille astuessa itketti, kun ajattelin, ettei nyt ollutkaan
Antilla enää minussa perimistä.

"Ja itkin vihillä niin, että nenäliinan olisi saanut vääntää, jos olisi
tahtonut. Sanoi se pappikin Matille, jotta 'olepas nyt Matti kiltti
tälle vaimollesi, kovin se näkyy hienotunteinen olevankin'.

"'Oltava on', sanoi Matti.

"Ja ollut se onkin.

"'Mikä ihme se sinut siihen eteen silloin viskasikin ja mikä ihme se
sinulla sen kymmenmarkkasen silloin annatti', utelin sitten Matilta.

"'Mikä, etkö sitä tiedä? Nätti kun olet ja punaiset posket', sanoi se
vain.

"Olisipa niitä sitten Anttikin saattanut katsella, niitä poskia,
ajattelin, vaan en sanonut.

"No, minä nyt olisin yhden Antin sitten jo unohtanutkin kuka ties,
mutta eikös se tule syksyllä kaupunkiin, niinkuin oli sanonutkin.
Meille siihen vielä tulee, minä olen siinä kotosalla hellan kupeella
sian potaatteja survomassa, se oli meillä oma sika jo silloin. Niin
eikös ilmaannu siihen ja sano:

"'Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat
tainneet jo toiset perijät käydä?'

"'Toiset', sanoin, 'toisetpa ovat käyneet'. Ja vihlaisi niin pahasti
sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua
varten luotu.

"No, pyyhin potaatista käteni ja lyötiin kättä.

"'Antti istuu, ryypätään nyt kahvit', sanon. 'Ei nyt siltä vihoja
kanneta.'

"'Mitäs tyhjästä', sanoo Antti ja istuutuu.

"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin
keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin
suuren mukareen -- Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee
vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka,
-- sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin
havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet --"



AAPPO


"Terve."

"Terve."

"Mitäs Aapolle kuuluu?" "Eipä mitään erinäisiä. Mitä vain Lassille
itselleen?"

"Onpa sievoiset ilmat."

"Sievoiset. Vilja kasvaa, niin että suhina kuuluu."

"Joko ne teillä on kesannot kynnetty?"

"Johan ne eilen, lauantain nimissä puolipäiviltä lopetin, lopetin sen
itäpellon siinä. Niin tuota sitten aattelin, että jospa olisi lähteä
kuulemaan sitä etämaan pappia, joka kuuluu tulleen tähän Hukanniemeen
sanaa selittämään."

"Niinhän se kuuluu. Ja niinhän sitä minäkin -- jotta heitänpä nuo
verkot tuonne selkäluodolle, jos sattuisi joku ahven leikillään
käväisemään, heitän, heitänpä ja samalla kuulostan tämän vieraan papin
pakinata."

"Eihän niitä aina tänne satu, tänne salomaille."

"Eipä ei, ei satu. Se tämäkään lähetyspappi kun ei kuulu
pariinkymmeneen vuoteen käyneen synnyinmaassaan."

"Vai ei? No, missäpä keisarikunnassa hän reissaili?"

"Kukapa sen tiennee, missä lie Aahriikan maassa reissaillut."

"Vai Aapriikan."

"Aahriikan."

"No, mitäpä se siellä Riikin maassa kuleksi?"

"Pakanoita, pakanoitapa kuuluu kastaneen."

"Vai pakanoita. No sitä on siellä Riikin maassa vielä niitä pakanoita?"

"Niitä vain, niitä vain on."

"No, jo jotakin. Ja tämä niitä kastoi?"

"Kastoi."

"Tähän Suomen uskoon?"

"Tähänhän sitä. Tässä kun on se oikea Jumala."

"Tässähän se on."

"Se tämä kolmiyhteinen, sehän se autuaaksi tekee, kun vain on sen
oppiin kastettu."

"Sehän se sitä kuuluu tekevän. Näet kun se pystyy, niin mikäs."

"Mikäs. Kun hän kerta omaksi kuvakseenkin loi tämän ihmisen."

"Joo, hän se kuuluu luoneen, kuvakseen se sen, se on tietty."

"Kuvakseen."

"No, aatoskohan lienee ollut Hänellä minkälainen, kun menepäs ja
kansoita tämä maa sitä Riikin valtakuntaa myöten? Mitäpähän, mitäpähän
Hän siinäkin aatteli?"

"Tottapa Hän sen sopivaksi kolkaksi niille pakanoille aatteli. Kuumahan
siellä kuuluu olevan. Totta siellä olisi palanut tämä nahkalla
päällystetty ihminen."

"Vai niin on kuumat paikat."

"Kuumat kuuluu olevan."

"Katsos vainenkin."

"No, kun se leipäkin kasvaa ja paistuu puussa, ei kun ota ja syö vain.
Eikä niillä pakanoilla kuulu vaatekertoja olevan."

"Vai ei vaatekertoja. No, tuota, ihanko alasti?"

"Ihan kuuluvat olevan."

"Naispuoletkinko nuo, tuota, ihan alasti juossoot?"

"Naispa, nais- kanssa."

"Liekö tuolla itikoita?"

"Totta noita, vaan ne kun ovat paksunahkaisiakin nämä pakanat."

"Vai paksu. Ihanko noilla on muuten ihmisen muoto, että kaikki ruumiin
paikat paikoillaan?"

"Paikoillaan ovat."

"No, mitähän aatteli aattelija, kun luopas pakanoita ja kansoitapas
niillä ne Riikan valtakunnat. Mitä, mitäpä Hän sillä reistaili?"

"Totta tuo sitä, jotta se sen valtakunta leviäisi sinne asti."

"Kun tuo ei alun perin tuota tuonne ajatellut ja alunperin noita tähän
Suomen uskoon opettanut."

"Lieneepä Hänellä kaikessa omat aivoituksensa."

"Lienee."

Aappo jäi huuli lerpallaan ihmettelemään sitä ja piippu unohtui suuhun
panematta. Ihmetteli siinä Hukanniemen aitan portailla istuessaan sitä
outoa, mitä oli Lassilta kuullut, ei sitä tahtonut oikein tajuta, että
oli sellaisia maailmoita ja sellaisia olijoita.

Pääskyset tirskuivat siinä Aapon pään päällä, niiden pesiä kun oli
aitan räystään alla. Siinä tirskuivat ja lentelivät.

Loipas pääskyset, ajatteli Aappo, loipas tuoksuiset pihlajat, loipas
kukkaiset nurmikot tuohon, tyhjästä kaikki. Miksi, miksi ei siis luonut
pakanoita ja niille leipäpuita. Kaiken kun osasi ja kaikki taisi.

Oli kaunis sunnuntai-aamu. Väkeä oli kokoontunut aika lailla siihen
Hukanniemen nurmikkopihalle. Näkyiväthän ne tulleen sieltä kotoa Maija,
veljen vaimo ja piika Annakin. Totta ne maitse --

Kävi joku töppäisemässä Aapolle kättäkin ja kysyi kuulumiset. Vaan
Aappo vastasi yksikantaan. Hänen päätänsä vannehtivat vain nuo uudet
aatokset.

Jo ilmaantui pihamaalle itse lähetyssaarnaajakin. Hän oli pitkä ja
laiha olio. Hänen eteensä kannettiin pieni, valkoisella liinalla
katettu pöytä kukkivan pihlajan varjoon. Ja ristien kätensä aloitti
hän kirkollisen toimituksensa, veisasi ensin virren, luki tekstin ja
aloitti sitten saarnan.

Hän kuvaili voimakkain värein Ovambomaan ja Ondongan oloja, kertoi
lähetyssaarnaajani vaikeuksista ja Jumalan sanan voitollisesta kulusta,
miten se saa kokonaiset heimokunnat kuningattarineen kääntymään tähän
oikeaan ja ainoaan autuaaksi tekevään oppiin. Ja että tämä työ kantaisi
runsaampia hedelmiä, olisi meidän onnellisempien autettava veljiä ja
sisaria siellä, sillä ovathan nuo mustaihoiset saman isän lapsia,
vaikka me tapaammekin heidät vasta taivaan ilosalissa isän kotona.

Kun virsi oli veisattu, pani lähetyssaarnaaja kiertämään lautasen,
johon jokainen sai laskea roposensa. Samalla ilmoitti hän, että häneltä
saa tilata lähetyssanomia ja ostaa hyvää kirjallisuutta, parasta mitä
suomen kielellä löytyy. Kerääntyihän lautaselle joku kuparikolikko
ja pari viisikolmattaista, ja kun kirjallisuus kannettiin pöydälle
nähtäväksi, oli siinä ihmistä ympärillä sakeana rykelmänä. Vanhemmat
asettelivat silmälaseja nenälleen ja tarkastelivat perusteellisesti
kansiluvut. Lukutaidottomille se sattui kirja nurinpäinkin ja he
tarkastivat, kunnes kuvista vahingon keksivät. Tutkittiin niitä
tarkkaan ja ostettiin viimein mikä viidellä, mikä kymmenellä pennillä
osui saamaan. Varsinkin kuvamekkoja olisi ostettu.

Sattui Aapollekin sellainen kuvaniekka ja hän koetti tavailla sitä,
vaan eivät silmät saaneet urakkata. Oli siinä neekerin kuvakin. Sekös
oli ihme. Piti sitä Lassillekin näyttää.

Kun lähetyssaarnaaja huomasi Aapon hartauden, tuli hän ja kättä lyöden
tarjosi hänelle lähetyssanomia.

"Siinä on paljon herättävää lukemista."

"Maksaako tuo vielä paljonkin?"

"Eihän se paljon", sanoi Lassi.

"On kovat nuo ajat", sanoi Aappo.

"Mökinmieskö olette", kysyi pappi.

"Onhan sitä vähän sitä mökin räppänätä."

"Onpa", sanoi Lassi, "mökkihän tällä on, niin että outo luulisi
taloksi, eikähän se ole kuin kyläkunnan pulskimpia paikkoja ja tämä
Aappo niitä varmimpia, varmimpia eläjöitä."

"Vai niin."

"Niin. Poikamies kun vielä on eikä rintaperillistä, ja sitä rahanroskaa
kirstut täynnä."

"Vai naimaton."

"Naimatonhan se tämä."

"Sitä kun näillä main eivät ne leivät kasvakaan puussa", sanoi Aappo,
"niin mikä sitä uskaltaa niitä elätettäviä."

"Sitä kun on tämä Aappo sellainen hiljainen myyristäjä, niin on jäänyt
se perhe tekemättä, vaan ei se niin tarkka ole kuin näyttää."

"Ottakaa pois sitten, isäntä, lehti, autatte samalla Jumalan
valtakunnan leviämistä."

"No, jos tuota auttaisi. -- Onko niissä kuviakin? Nuo silmät kun eivät
muusta ota urakkaakaan."

"Onhan niissä kuviakin." Ja lähetyssaarnaaja näytti Aapolle numeroa,
jossa oli kuvattu koko kuninkaallinen perhe, jonka Suomen miehet olivat
kääntää humauttaneet.

"No, onpa on. Kääntäneetpä ovat Suomen pojat siihen kuninkaita."

Aappo innostui ja tilasi lehden. Tulivat siihen Maija ja Annakin ja
Aappo näytti heille sitä kuninkaallista perhettä ja Maijalle sanoi
hän: "Ottakaapa, Maija, tuo lehti hameenne taskuun, siinä on teille
lukemista."

"Lukekoon Anna", sanoi Maija. "Siltähän se luku sujuu."

"Siltä. Tältä Annalta se luku sujuu", sanoi Aappokin.

Hankittiin siinä paluumatkaa, kateltiin talonväkiä hyvästiksi ja
pappiakin. Aappo tarjosi Maijalle ja Annalle kyytiä venheessänsä, että
tyhjät jalkavaivat säästyisivät toiseen kertaan.

Läksivät Maija ja Anna Aapon mukana rantaan. Anna heitti pois
mustan vihtoriinisen pyhänuttunsa ja kohotti ylös vaaleanpunaista
päällyshamettansa, ettei se kastuisi, ja istuutui soutamaan. Emäntä
istuutui keskelle venettä ja Aappo perään.

Oli aivan tyyni, järvessä ei pienintäkään viriä, taivas oli sininen
ja kirkas. Vene kulki hiljaisten saarien lomitse. Kuului vain airojen
tasainen loiske, kun Anna veteli voimakkailla käsivarsillaan, joiden
yläosaa vain paidanhiha peitti. Huivi oli valahtanut tuhtolaudalle,
niin että aurinko paistoi suoraan hänen ruskettuneeseen niskaansa ja
kiilteli hänen tiukasti kammatulla tukallaan. Vahva se on tuo Anna,
vetelee kuin mies. Niin sitä pitää naisen ollakin, ajatteli Aappo.

Mikään ei häirinnyt äänettömyyttä, kaikki istuivat he aatoksissaan ja
mieli oli harras kuin kirkossa.

"Saarnamies se oli", sanoi Maija, kun kotirantaan tultiin.

"Saarnamies", sanoi Aappokin.

Mutta Anna ei virkkanut mitään.

"Otapas, Anna, nyt se lehti", sanoi Aappo syötyä, "niin kuulostetaan,
mitä siinä on".

Anna luki ja väki kuunteli kuin ihmettä. Oli, olipa ne maita siellä ja
kansoja nekin kansat. Ja ihmisiksi niitä kaikkia kutsuttiin. Ihmisiksi
vain, vaikka tuskin olisi niiden puhettakaan ymmärtänyt, jos puheikkain
olisi päässyt.

Ja kun lehti oli luettu, otti Aappo sen Annalta, meni pihamaan
nurmikolle pitkällensä, köllötti siinä mahallansa kyynäspäiden varassa
ja katseli kuninkaallista perhettä, jonka Suomen pojat olivat kääntää
humauttaneet tähän kolmiyhteisen uskoon.

Katseli sitä siinä niin, että raukaisi. Pää nyykähti käsivarrelle ja
miehekäs, syvä kuorsaus kuului.

Ja niin tapahtui, että lehden tilaus teki sen käännöksen Aapon
elämässä, että hänestä tuli harras sanankuulija. Anna sai toimittaa
lukijan virkaa. Ja joka sunnuntai piti Annan istua siihen peräikkunan
pieleen ja lukea Aapolle lähetyslehtiä.

Niiden kautta uusi, ihmeellinen maailma aukesi Aapolle. Arkenakin
usein, kun työltä jouti, pyrki mieli sinne kaukomaihin. Se elämä
siellä oli outoa ja ihmeellistä. Kuvittele jos kuinka kummallista,
et sittenkään voi kaikkea kuvitella. Oli siellä jos jotakin. Nekin
onnen maat, eivätkö ne liene sielläpäin olleet. Niinpähän oli näillä
pakanoillakin jo valmista tämä maa ihmisen asuttavaksi. Et tarvinnut
kyntää, et niittää, et kylvää, et koota riiheen. Ojenna vain puuhun
kätesi, ota hedelmä ja syö. Oli, olipa ne maat. Niin sitä pitikin luoda
maailma niinkuin tämä kolmiyhteinen loi, kun se kerran luomaan rupesi.

Kumma, kun ei mitään näistä ennen tiennyt.

Niin kului hiljalleen pari vuotta. Mikään ei enää muuttanut Aapon
totuttuja elintapoja eikä pakana-asioiden harrastusta. Anna oli hänelle
välttämätön lukijaksi.

Mutta sattui sitten syksyllä uusi renki taloon, ja se alkoi hienostella
Annaa. Kunnon renkihän se oli, ei sen puolesta. Vaan häpeätä tuo olisi,
jos Anna ei nyt talossa pysyisi, pysynyt kun oli jo liki kymmenen
vuotta, paimentytöstä asti. Jokohan se nyt ottaisi ja tuolle rengille
menisi, vakainen lukijakin vielä?

Se kävi ihan Aapon luonnolle se ajatus. Kulki siinä kotosalla aina
nyreissään ja katsasteli asian menoa. Lukijan, lukijan ne nyt tästä
veivät.

Sanoi siitä eräänä lauantaina puolipäivän aikaan Maijalle, että
pitäisi sitä joutessaan tässä kirkossakin käydä, että jos Maija sitä
eväänpuolta vähä konttiin pistäisi.

"Pannaan toki evästä kirkkomiehelle. Kovin se Aappo on ruvennut niitä
autuuden asioita harrastamaan."

"Sitä ajoissa kun niitäkin, niin ei hätä tule."

"Hyvä se on."

Pani Maija evästä ja Aappo läksi kirkolle ja viipyi siellä pyhäiltaan
saakka.

Ja kun hän tuli kotiin, oli Lassi ehtinyt jo heille kirkolta ennen
häntä. Siellä se tuvassa jo istui. Mikähän kiire sen siihen jo lennätti?

"Oli tällä Lassilla uutista", sanoi Maija, "niin ehätti toki kertomaan."

"Vai uutista", sanoi Aappo ja laski kontin penkille.

"Uutista, uutista oli", jatkoi Maija ja huusi ovesta: "Anna, tulehan
nyt tänne."

Anna tuli.

"Se tämä Lassihan se ihmeitä kertoi", sanoi Maija. "Kertoi sinua
kirkossa kuulutetun."

"Minua", ihmetteli Anna ja katsoi toisesta toiseen. "Mitä se nyt Lassi?
Kuulutetun? He-he-hee."

"Jos liekin pappi valehdellut", sanoi Lassi. "En tuota arvannut kysyä."

"Valehdellutpa on", nauroi Anna. "Kenen kanssa ne muka kuuluttivat?"

"No, tämän Aapon."

"Ha-ha-haa", sekös Annaa nauratti. Hän kuivasi huivinnurkalla silmiään.
"He-he-hee."

"Mitäs tämä Aappo itse siihen sanoo? Kirkossahan se oli Aappokin. Mitäs
se itse sanoo tämä sulhanen? Liehän toki kuullut?"

"Sano noille, kun eivät usko, sano", sanoi Lassi, joka rupesi jo
epäilemään, että mitä tässä oikein oli.

"Mitä tuossa sanomista", sanoi Aappo. "Miksipä ei olisi kuulutettu?
Kun Lassi sen jo tuntui sanoneen, niin mikäs, mitäpä syytä on kellään
rehellisen miehen sanoja epäillä."

"Vai kuulutettu", Maija löi käsiään yhteen. "Tätä Aappoa ja Annaa
kuulutettu?" Anna veti huivia silmilleen. "Osasipa olla tämä Annakin
tietymätön", ihmetteli Maija.

"Mistäpä se Anna tiesi", sanoi Aappo. "Vasta kai Anna sen nyt kuuli."

"Jottako ei tiennyt? Mitenkä Aappo sen sitten järjesteli?"

"Sitä vartenhan ne on papit, jotta ne ne asiat järjestelevät, jos niin
sattuu ja tarve vaatii."

"Totta kai Aappo ensin Annalta kysyi."

"Mitäpä minä sitä Annalta kysymään. Tietäähän sen kysymättäkin."

"Tottahan jotakin sanoit, aikeistasi näet."

"Ei tullut sanotuksi."

"Sitä on sulhasmies."

"No, laitapa Anna nyt kahvit tässä, niin ryypätään", sanoi Aappo ja
pani kirstunsa avaimen Annan helmaan. "Ota sieltä kamarin kirstusta
sokerit ja kahvit."

Anna otti Aapon kirstun avaimen ja meni porstuanpohjakamariin. Ihan se
ujostutti, jos tässä piti niinkuin morsiamena liikkua, kun tuo Aappokin
kamariinsa jo käski ja avaimen antoi. Olisihan se nyt itsekin vielä --

Hän otti Aapon kirstusta kahvit ja sokerituohisen, jonka äänetönnä pani
Aapon eteen. Aappo hakkasi sokeria veitsellä ja luuvasaralla, sillä
aikaa kun Anna punakkana hääräili lieden ääressä.

No, Anna vihittiin Aappoon ja muutti Aapon kamariin asumaan. Tahtoi se
ujostuttaa vieläkin, kun talollisen kanssa ihan. -- Olisi se välttänyt
muukin hänelle.

Olihan se sievää elämä nyt. Sievä oli se Aapon kamarikin. Sohvasänky
oli heillä sivuseinällä siinä, pieni pöytä ikkunan ääressä, Aapon
kirstu peränurkassa ja Annan oven suussa. Maijalta oli Anna saanut
virkatun pöytäliinan ja naapurin emännältä verenpisaran. Vielä oli
Aappo tehnyt hyllyn, jolla hän piti lähetyssanomia ja tupakanlehtiään.

Miesten mieshän se oli Aappo, niin tarkka ja hiljainen, jotta ei mihin
panna. Ja hyvä ja nöyrähän se oli Annakin. Lienevät sellaisia niillä
parhailla kaukomailla.

Mutta ilman lähetyssaarnaajaa ja sitä lukuhalua ja renkiä olisi
Aapolta jäänyt tämä teko tekemättä. Olipas meininkiä ja aatosta kaiken
aattelijalla, Luojalla näet, sillä kolmiyhteisellä. Totta tuo aatteli,
jotta reistaanpa heidän kanssaan, kun heidät kerran loin, reistaanpa
suottakin ja johdan yhteen ja onnenkin annan, kun vain osannevat ottaa.



JUSSI PETTERIN NAIMINEN


Pekka Ratinen, tämän Jussi Petterin isä, oli aikoinaan ollut
torpanmies. Joukkuetta oli hänellä vain Maijastiina, se vaimonpuoli,
kaksi tyttöä ja yksi pojan jukura, se Petter eli Jussi Petter. Mutta
laiska kun pappa oli ja vapaamielinen näiden maallisten asioiden
suhteen, joutui hän pois siitä kodosta, jonka he Maijastiinan kanssa
olivat kaivaneet ja rakentaneet viettävän ja ahoisen Töllinmäen
syrjään. Eihän se ollut heidän pesänsä niitä maailman parhaita ehkä
jostakusta. Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä olivat vain sitä ahon
kovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa
sivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä,
vaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä
siinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän
sitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli sovussa elää retusteltu
jo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun
muillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia. Ja olisi
siinä elelty edelleenkin, vaan pois häätivät. Oli Pekka Ratinen muka
liian laiska, kun makaili aina. Makailihan se Pekka ja olihan se Pekka
laiska, eiväthän he sitä kieltäneetkään. Jokaisella on omat vikansa,
ja siksipä he nurkumatta jättivätkin kotonsa ja muuttivat naapuriin
loisiksi.

Tytöt sai Maijastiina lapsenlikoiksi ja sinne ne joutuivat, minne
lienevät joutuneet maailman kululle. Pieni Jussi Petter kulki emännän
askareilla ja kohta aikuisten töilläkin. Äiti kehräsi naapurinemännille
ja kävi kasakkana. Ja topakka kun oli Maijastiina, niin mikä,
pitiväthän ne sitä. Niinpä meni se elämä siinäkin, meni, eipä tarvinnut
Pekka Ratisen vain maallista ruumistaan vaivailla. Minkä lämpimikseen
pakkasella vähän halkoja pilkkoi ja tupakkaa pienenteli. Mitäpä
tyhjästä ahertamisestakaan olisi ollut, vaimonkin kun Luoja oli antanut
hänelle hyvän, ei poikkitelaista sanaa se sanonut, vieläpä rakasteli
Pekkaa ja pyrki leikkisästi aina papaksi puhuttelemaan. Niin että onni
se oli yksillä, kesä kaikilla, minkä hänelläkin, kun sen Maijastiinan
sai.

Ja lykästi heitä muutenkin, tahi oikeastaan se sitä poikaa, Jussi
Petteriä lykästi. Hän onnistui näet pääsemään ison Penttilän
hevosrengiksi, vaikkei ollut vielä kahtakymmentäkään täyttänyt ja vasta
viime vuonna oli päässyt Herran pyhälle ehtoolliselle. Se oli oikea
onnen potku. Ei sitä monia niin potkitakaan. Luvattiin Petterille 90
markkaa rahassa, talosta piturivaatteet ja kaksi paria kenkiä sekä
markkinamatka. Jussi Petter sai oikein vaateaitan omiin nimiinsä,
niin kuin isot rengit ainakin, ja sinne hän vei pyhävaatteensa ja sen
pienen, punaisen kirstun, jonka hän oli teettänyt viime keväänä omia
tavaroitaan varten.

Talon piian, Leenakaisan, aitta sattui olemaan ihan vieressä, niin
että se Petter kuuli aina Leenakaisan liikehtimisen ja Leenakaisa taas
Petterin.

Ja somalta se tuntui sen Petterin elämä. Leikintekoa oli työ, eipä
häntä se väsyttänyt, työt kääntyivät vain käsissä. Ihan se pyrki
laulattamaan niinkuin isoja renkejä ainakin, mutta kun kaino oli ja
hiljainen, jäi ilolaulut laulamatta.

Se Asikaisen Leenakaisa, se piika, ei se ollut pekkaa pahempi
sekään. Kääntyivät ne työt senkin käsissä, teki mitä sattui ja joka
kohtaan joutui. Oli se reilu naiseksi. Mutta joshan sillä oli reilu
liikuntapuoli, oli reilu suupuolikin. Suuri oli suu pakanalla, ihan
korviin asti, sopi siitä sana. Mitäpä hän tyhjää ketään haikaili, oma
herransa kun oli. No, eivätpä suuttuneet, pitivätpä häntä talossa
mielellään, vaikka oli muuten törkysiivoinen naiseksi. Kuljeksi aina
hameenhelmat vyötäisten alle nostettuina, niin että paljaat pohkeet
vain vilkkoivat. Olkia oli sen tukassa ja ruumenenpölyä nenällä. Mutta
silmät sillä läikähtivät, kun sattui, ja tukka, se punaisenruskea, oli
paksu ja tuuhea kuin hevosen harja.

Lapsia oli sillä kaksi isätöntä. Ne olivat aina kintereillä. Hän
hösitti niitä pois luotaan ja elleivät totelleet, tempasi hän varvun ja
ripoitteli sillä jaloille. Muuten ei hän niitä kasvatellut, antoi olla
omilla hoteillansa.

Meni Jussi Petteriltä siinä Penttilässä syystalvi ja tuli kevätpuoli.
Sai tehdä nyt sen markkinamatkan. Sitä markkinamatkaa oli Petter jo
kauan odottanut. Hänellä kun ei ollut omituista piippuakaan, sekin oli
hankittava, ja tupakkaa, että pääsisi aikamiesten kirjoihin. Sellainen
oikea letkuvarsi se piti sieltä nyt ostaa.

Läksivät siitä Leenakaisan kanssa yhdessä talon vanhalla hevosella.
Ajaa köröttivät ja lystiä se oli. Tiuku helisi somasti, hanget
narskuivat ja ruuna juosta rupsutteli. Lystiä se oli, ajaa minkä
tahtoo, syödä minkä jaksaa ja istua kupsottaa Leenakaisan kupeella
samojen nahkasten alla.

Ja perillä, kun letkuvarsi oli ostettu ja hakattua herrain tupakkaa,
tunsi Jussi Petter miehuutensa kasvavan. Hän juotatti Leenakaisalla
korppukahvit ja käytätti häntä panoraamassa. Ja Leenakaisa, eikös tuo
pakana mennyt ja ostanut hänelle kirjavan kaulahuivin. Ihan sitä piti
siitä hyvästä Leenakaisaa teatterissa käyttää komeljantteja katsomassa.
Somia eläjöitä ne olivat, kuin marakatteja ikään. Ja jo oli vaatekerrat
päällä, et niitä olisi ihmisiksi uskonut. Mistä kaukaa lienevät olleet,
toisista maanpaikoista. Ne kujeilivat pensaikoissa ja eivätkö liene
puhelleetkin. Sanoi Leenakaisa, jotta puhuvat ne tätä ihmiskieltä, vaan
ei tuota kuullut Petter. No, ei mokomampaa. Suikkelehti niitä siinä
puoli tusinaa kuitenkin, mitä lienevät suikkelehtineet, levittelivät
käsiään ja huutivatkin. Ja yksi tytön pakana kun kyykötti pensaan
takana piilossa ja herrasmies, musta kuin paras pääskynen, suikkelehti
etsiä sitä tyttöä, niin Leenakaisa puukkasi Petteriä kylkeen ja osoitti
sormellaan ja selitti, että tuota se nyt etsii, niin Petteriäkin se
nauratti ja yhtenä he nauraa höröttivät, kun se ei löytänyt. Niin
suhahti Petter Leenakaisalle: "Anna kun neuvon tuon tuolle", ja kovaa
huusi hän alas sinne komeljantille: "Elä etsi, tuolla se on tyttö tuon
pensaan takana." Raikui vain sen Petterin ääni ja naurattipa muitakin,
kun Petter neuvoi. Vaan tuli mies ja sanoi, että pois muka, että
häiritään näytelmää. Vaan Leenakaisaa se sapetti, ja kun hän rupesi
riitelemään, niin että sinkoili, niin kaikki kääntyivät katsomaan sitä
ihmettä, taisivat ensi kertaa riitaa kuulla, komeljanttikin niiltä
unohtui, vaikka se huusi lavalta minkä kerkesi, vaan Leenakaisan ääni
kuului toki ylinnä. "Lähdetään pois", sanoi Petter. "Lähdetään", sanoi
Leenakaisa, "jo nuo nähtiinkin marakatit". Päivitteli Leenakaisa, että
kaikella ne rahaa kiertävät ja hintaa pitävät, toista oli karuselli ja
toista sekin oikea apina, joka oli panoraaman pihassa.

"No, mitä siinä", arveli Petter, "soma noita oli kuitenkin nähdä."

Ja naureksivat he niille jo kotimatkalla ja lystiä se oli. Lystiä oli
siinä reessäkin taas kököttää, vielä lystimpää kuin mennessä. Ihan
se pyrki vehtuuttamaankin. Ja Jussi Petter yritteli eikä Leenakaisa
suuttunut, nauroi vain ja pureksi rinkeliä, joita Jussi Petter oli
ostanut rihmallisen Leenakaisalle.

Ei se ollut hullumpaa sen Leenakaisan kanssa tuttavuutta tehdä. Lystiä
se oli.

Ja niinpä kesällä jo kertoivat, että Leenakaisa ja Jussi Petter
ne yksissä kuplehtivat vesakoissa ja niittylöillä. Eivätkö tuhmia
vehtaille.

"Saisi tuo Leenakaisa jo jättää tuon vehtailemisensa. Kaksi lasta jo
ennestäänkin", sanoivat.

Kuuli isä Pekkakin huhun ja tuli taloon muka verkkoja paikkaamaan.
Mutta ei hän mitään keksinyt.

Tyhjää puhetta, ajatteli hän. Eihän tuo nyt Petter noin järjetön liene,
että neljissäkymmenissä olevata -- ja lapsihan se Petter oli vielä
niihin hommiin, että tyhjää ne taas akat..

Mutta eikös pahan nenällä tuo Jussi Petterin pakana saunassa kaataa
hulauta kipollista lämmintä vettä sen Leenakaisan niskaan. Ja
Leenakaisa nauraa höröttää vain, kiepaisee hameen päältään ja huitoo
sillä Petteriä. Syntyypä siitä heille käsikähmä. Jo piti viskata isän
näkemään sitä. Jussi Petter puittaa lauteille ja miehet nauravat.
Leenakaisa ei ole tietä pannakseenkaan, ammentelee vain märkä
piikkopaita päällään vettä ja porauttelee taas kuumia löylyjä kiukaasta.

Synti niillä on mielessä, arveli isä. Ja saunan jälkeen hiipi hän aitan
taakse saadakseen selon asiasta.

Kun Leenakaisa tuli viimeiseksi saunasta, istuutui paitasillaan aitan
kynnykselle ja aikoi kammata jouhiansa, kuuli isä, kun Leenakaisa kysyi:

"Jokos Petteriä nukuttaa?"

"Eipä tuo."

"Elä tule vielä. Mitähän se isäsi?"

"Mitä minä isästä, pysyköön erillään, ei minulla ole hänen kanssaan
mitään tekemistä."

"Tottahan, alaikäinen."

"Anna olla, minä näytän, olenko alaikäinen."

"He-hee."

Ja isä Pekka kuuli, kuinka Jussi Petter aukaisi aitan oven ja tuli
Leenakaisan aittaan. Leenakaisan ovi narahti saranoillaan, säppi
rapsahti kiinni ja isä hiipi hiljaa pois.

Kovinpa oli Jussi Petter jo ylpistynyt. Sen koulua se kävikin. No,
annahan olla.

Kertoi siitä isä Pekka Penttilän isännälle kuulemansa ja pyysi
houkuttelemaan poikaa ja Leenakaisaa, että eroasivat ajoissa. Yhtä ne
pitivät. Isäntä ei ottanut oikein uskoakseen, vaan lupasihan tuo sitten
koettaa.

Ja isäntä kutsui Jussi Petterin oikein kamarinpuolelle. Jussi Petter
arvasi asian ja sanoi:

"Saisiko talosta lauantaiksi hevosta?"

"Mitä sinä hevosella?"

"Olisi kirkolla käyntiä."

"Vai kirkolla."

"Kirkolla."

"Elähän, ettäkö muka asiaakin olisi?"

"Sen tapaista. Olisi tuon Leenakaisan kanssa käyty pappia
tervehtimässä."

"Ähää, vai pappia."

"Pappia."

"Heitä pois ne vehkeet, poika."

"Ei heitetä. Ja jos isäntä niinkuin puhemieheksi tahtoisi --"

"Vai puhe -- jotta puhemieheksi oikein -- joo, eipä muka muuta
puutukaan kuin puhe -- puhemies -- joo. Se isäsi, se Pekka Ratinen se
tässä pyyteli, että jos katsastaisit, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt."

"Enpä minä isälle sitä --"

"Etpä isälle, se on tietty. Mutta, sanopas, mitä sillä itsekään teet?"

"Vaimonpuolellako -- vai?"

"Sehän se -- vaan kuulepas, jos odottaisit?"

"Mitä hyvää, ei se sen autuaammaksi."

"Jospa nuorempia, kun näkyy se vaimon tarve olevan -- ottaisit,
ottaisit nuorempia."

"Ei niistä nuoremmista."

"Niinhän se. Vaan kun, mitä ne sanoivat, sanoivat sen
neljissäkyrnmenissä muka olevan."

"Pilaakos se ikä? Eikö työhön pysty, vai?"

"Pystyy, eipä siltä."

"Sitä minäkin, jotta pystyy se."

"Pystyy, pystyy se Leenakaisa siihen työhön."

"Piti sen pystyä."

"Vaanpa kun on noita lapsia hankkinut."

"Niitä pyrkii tulemaan ihmiselle, se on nyt seikka se, jotta tulee
niitä. Kun se on järjestys ja meininki, jotta lapsesta muka ihmisen
kasvaa. Hulluhan se on meininki, vaan ei tuo liene ihminen oma
tekemänsä, Luojan tekemäksi ne sitä panettelevat -- vai mitä?"

"Niinhän sitä."

"Sitä niinkuin isäntämiehetkin kun siihen syntiin lankee, niin mitä
sitten palvelusväki."

"No, niinhän se. Onhan se niinkin."

"Niin se on. Jotta mitäs siinä?"

"Mitäs siinä. Vaanpa se isäsi, se kun --"

"Liekö tuo isä työssä hionnut minun tähteni, vai mitä?"

"Ei tuo liene."

"Ei. Ja jos kuka on nähnyt, niin sanokoon."

Kukapa sitä oli nähnyt, että Pekka Ratinen olisi työssä hionnut.
No, mitäpä siinä, kun sitä ei oltu nähty. Niin jotta, mitäpä sille
Petterille enää pystyi sanomaan, kun se näytti noin koulunkäynyt olevan.

Ja siihen se isännältä jäi. Sanoihan sitten pihamaalla, kun näki
Leenakaisan:

"No, oikeinko sitä naimaan?"

"Mitäs."

"Kun tuota olet tuon näköinenkin."

"Mitäpä kukaan näölleen. Lukihan se isäntä Jumalan sanasta viime
sunnuntaina, että taitaako joku enää äitinsä kohtuun takaisin mennä ja
sieltä jälleen ulos tulla -- että minkäs minä tälle näöllekään."

"Mitä tuosta maitoparrasta on sinulle mieheksi."

"Toverin minä siitä, en minä miestä. Miehiä on ollut ja saa aina."

"Mitä sitä toverilla maaton?"

"Lapsia on ruttoisampi yhtenä elätellä. Ja siitä se Petter miehistyy,
kun minä sitä syötän. Ja syötetään vielä Pekka Ratinenkin, sanokaa se
vain sille."

"Jokohan syöttäisitte?"

"Syötetäänhän pappaa toki."

Minkäpä niille taitaa, arveli isäntä, päänsä ne pitävät. Ja sanoi
isäntä Pekka Ratiselle, että pankoon esteet, kun poika on alaikäinen.
Vaan ei Pekka Ratinen sanonut uskaltavansa, jos ikänsä Petter-poika
siitä vihoja kantaa ja hänet jättää avustamatta. Mitäpä sitä Jussi
Petterille enää, kun ei isäntä itsekään sanonut mitään tainneensa.
Leenakaisaa koetteli hän vielä kielitellä.

"Kuule", sanoi hän, "nuorihan se on Jussi Petter sinulle".

"Nuorihan se on. Saisihan se olla vaikka parisenkymmentäkin vuotta
vanhempi, ei ikä pahaa tekisi."

"Luovu sinä siitä."

"Luopuisinhan minä, vaan kun se pitää hameen helmasta kiinni, ei tuo
liene ihmistä ennen nähnytkään kuin tällaista."

"Lienet viekoitellut?"

"Alaikäistä. Johan siitä pystyisi lakikin rankaisemaan."

"Sitä lapsillesiko sinä sitä isää?"

"Niillehän sitä, mitäpä minä isällä itse enää. Niillehän sitä. Ne kun
syövätkin kuin sudet."

"Sattuipa tuo toki työntekijä."

"Sattui. Enpä minä miestä pärevakassa pidettäväksi otakaan. Villat minä
vakassa pidän."

"Lieneekö ikää tällä morsiamella, kun on suu niin pieni?"

"Ei kuin puolisataa vuotta. Sitä jo jaloilla silloin juoksin, kun pappa
Ratinen oli paratiisissa ja siivillä vielä lensi."

"Näyt olevan koulut käynyt."

"Muut, pait en laiskain koulua. Siinä jos ahkera on ja tarkan työn
tekee, ei syömään jouda, ellei muut suuhun pistä. Vaan pistetään se
Pekka Ratiselle, elkää hätäilkö, ei teiltä leipä puutu."

Leenakaisa nyökkäsi päällään ja silmät läikähtelivät, kun se nauroi,
kieppasi hameen helmat ylös ja humppasi töilleen.

Mitäpä sitä auttoi enää itsensä Pekka Ratisen muuta kuin koetella
pysyä suosiossa. Ja siksi toisekseen, mitäpä hän sotkeutumaan
toisten asioihin. Hulluhan hän olikin. Johan tuo näkyi Jussi Petter
miehistyneen, niin että tottapahan tiesi mitä teki. Eikä se hullumpi
ollut Leenakaisakaan, kun tarkalleen otti. Ihminenhän tuo oli tuokin
ja kunnon ihmiseltähän tuo näytti. Jospa tuo oli onneksi hyvinkin tuo
naiminen.

Jopa pyrkivät tulemaan Pekka Ratiselle haaveet mieleen. Sinne kun olisi
päästä vielä sinne entiselle mökille, sinne Töllinmäen aholle. Sinne
jos Jussi Petter nyt Leenakaisan kanssa lähtisi. Laajentaisi sitä alaa
siinä vaikka, vaikkapa sitten koko mökin hirsistä rakentaisi. No, vielä
se tuo Leenakaisa sen Petterin kanssa sen rakentaakin. Sattui niin
roimakka ja hyvä ihminen se Leenakaisa. Ainahan he sen kanssa toimeen
tulivat. Ja totta puhuen, siinä omalla mökillä ne olivat lystimmät
päivät olleetkin. Kesäaikana etenkin, siinä aholla kun vain kohotteli,
niin aurinko kun paahtoi kivien kupeita ja selkää, niin että sekaisin
ne siinä ajanlaskut nukkuessa menivät. Oli se siunattua. Siunattua
se oli se elämä. Ja siinä sitä mansikkaakin kun ennen kasvoi, ihan
punanaan hohti. Jo oli Luojan viljaa. Olisi vain ollut poimijoita. No
nyt, nythän ne Leenakaisan lapset, nehän ne nyt poimivat. Eikös vain
tarpeen olleet nekin. Tyhjäänpä melusi tässä hänkin. Niin se oli, että
jos mitä teki, tyhmästi teki. Jouti siis olla tekemättä. Ei elämässä
vikaa, siunattua se oli, se oli vain tuo ihmisen luonto niin härski ja
häijy, että sotkeudupas vain ehdoin tahdoin toisten, kunnon ihmisten
asioihin.



NAAPURUKSET


Olipa Luoja luonut tämän maailman ihanaisen, eipä parempata tarvinnut.
Oli järvet tuolla Esalanmäen alla, kalaa läksi sieltä kun nostit, oli
metsät vanhat ja suuret kuin parhaat pilaristot, jotka taivasta kohti
kohosivat, ja rannoilla rehevät ja leppoisat lehdot. Ja tässä keskellä,
tässä mäen viettämillä niityt uhkeat ja uhkeat pellot. Ei kuin käänsi
maata ja siementä vähän rippasi, niin se viljan kasvoi.

Oli, rakentajapa oli ollut, joka tämän maailmankin rakensi. Pitipä
sanoa, että kaikki se kohdallensa laittoi. Mikä sitten asustaessa
näillä asuinsijoilla, puutettakaan kun ei mistään ollut.

Mistäpä sitä puutetta, kun vain työtä teki, tahi muuta elämänhäiriötä,
kun vain sopuisuutta itsellä riitti.

Ja riittihän sitä, kun vain syntiä vastaan taisteli. Ja mikä oli
taistellessa näin kesäisin etenkin.

Kummastipa tuo hellitti aurinko nytkin. Kirkas oli taivas, ei kuin
jokunen pilvenlonkare köllehti laiskana siellä täällä. Hellittipä,
hellittipä maata nyt tuo aurinko kerran.

Oli ruis kypsää jo siinä. Ei kuin ota ja leikkaa, leikkaa Luojan
parasta viljaa.

Esaias Huttunen seisautti hevosensa siinä mäen rinteellä kesantopeltoa
kyntäessään, pyyhkäisi hikeä otsaltansa ja katsahti kartanolleen päin.

Peltojen keskellä, mäen nyppylällä heloittivat punaiseksi maalatut
rakennukset. Ne olivat hänen. Toisella mäellä, aivan rajatusten, oli
veli Petterin talo.

Eivät sattuneet sille veli Petterille pellotkaan aivan samat.
Kivikompaa oli jo maa.

Huttunen kiirehti hevostansa, ei sitä joutanut tässä seisottelemaan.
Kynti taas rinnettä ylös, rinnettä alas. Maa kääntyi, tuoksusikin se
tuo voimakas multa ja väkevyyttään ihan uhkui.

Eivät, eivät sattuneet veli Petterille pellot aivan samat.

Vaikka olivatkin heidän maansa niin rajatusten, että peräpellot
toisissaan ihan kiinni. Pieni notkelma oli talojen välillä, mutta samaa
tilustahan nämä olivat isävainajan ja heidänkin aikana olleet.

Ja olisivat vieläkin, ellei se Petter olisi nainut sitä Serahviinaa. Se
Serahviina sehän se oli syynä siihen, että heille Petterin kanssa ero
tuli. Nainenhan se sen eripuraisuuden maailmaan tuotti, se oli tietty.

Seisautti Esaias taas hevosensa eikä voinut olla silmäilemättä
Pekkalanmäkeä.

Samoin peltojen keskellä, omalla mäennyppylällään ne heloittivat senkin
Petterin punaiseksi maalatut rakennukset. Tupa lämpisi sielläkin,
savukiemura kohosi tuvan piipusta, totta ne leipää nyt leipoivat kuten
Esalanmäelläkin. Serahviina näkyy kantavan maitopyttyä aitasta tupaan,
totta ne rieskovatkin.

Lapsia teuhasi siellä pihalla ja kanat kaakottivat. Hyvä sillä oli
Serahviinalla tuo kukko. Piti Sohvillekin sellainen saada.

Kuului tuo elämä hänenkin mäeltään, jos Pekankin. Mitähän ne nyt
siellä? Lapsiako se Sohvi siellä nyt taas torui?

Yhtäkkiä kuului sieltä julma huuto:

"Esaias, Esaii-aas."

"Mikä hätänä", huusi hän vastaan.

"Pekkalan siat ovat meidän potaattimaassa."

Esaias heitti ruunan keskelle vakoa, kohotti piikkohousujansa ja juosta
hynttäsi kyntövitsa kourassa pehmeätä peltoa pitkin pihamaalleen.
Siellä potaatissa olivat Sohvi ja lapset sikoja hösittämässä.

"Sikojako ne, kun toisten viljelyksissä."

"Ässh, menettekö, pakanat."

Sohvi hösitti niitä leipälapiolla. Hänen kätensä olivat kyynäspäitä
myöten taikinassa. Hyllähteli vain, kun hän, lihava ihminen,
juoksenteli siinä pään ympärillä leivontahuivi, piikkopaita ja punainen
alushame päällään, juoksi väkyyksensä niiden sikain, pakanoiden perässä.

Siat vinkuivat ja öhkivät, Esaias ja Sohvi öhkivät ja ähkivät,
lapset kiljuivat ilosta ja jännityksestä hyppiessään paitasillaan
potaattipenkkien välissä ja hösiessään niitä suuria sian juntsikoita.

Saivat ne piiritykseen. Mutta ei niitä talosta pois ajettu. Hösitettiin
vain navettaan ja sinne teljettiin.

"Olkaapa nyt siellä, pekanmäkeläiset", sanoi Esaias telkeä asettaessaan.

"Ja pysykää siellä, että opitte vasta vierasten mailla liikkumaan",
sanoi Sohvi.

"Pitäähän ihmistenkin tietää, mitä rauhaan sopii, saati sitten
sikojen", sanoi Esaias housujaan nostellen.

"Rapsauta sinä nyt, Esaias, niitä pekkalaisia."

"Rapsun sietävät."

"Lähetä piika Tiina viemään sanaa sinne."

"Kuules, Tiina", sanoi Esaias Tiinalle, joka hiilikoukku kädessä seisoi
tuvan ovella, "juoksutapas Pekkalaan sana nyt."

Tiina viskasi hiilikoukun kädestänsä.

"Juoksuta se sana Petterille, että jollei tule hakemaan sikojansa
Esalanmäeltä ja maksa hyvällä niiden syönnöksiä, niin rapsun saavat."

"Ja kysy", sanoi Sohvi, "eikö siellä ole kissoja nähty."

Esaias oli hyvillään noista sioista. Sietikin se Petter jo muistutuksen
taas.

Pistäytyi siitä maitoaittaan, kun kerran kartanolla oli, ja ryyppäsi
piimän sintua puolisen tuoppia.

Ja pulskalta tuntui olo, kun kynnöksilleen palasi. Ne nämä kesäiset
päivät tällaiset, ne vasta päiviä olivat. Auringonpaiste kuin valmis
kulta valui maahan ja rikkautta tuotti. Olikin tuota hyvyyttä antanut
jo heidän osalleen, ei sitä voinut kieltää.

Olihan sitä Pekkalassakin, vaikkei ihan niin paljon. Silmäilytti se
Esaiasta taas sinne Pekkalanmäelle päin ja hän näki sieltä Tiinan
tulevan.

Saapahan nähdä, mitä se Petter nyt. Eiköhän sitä sapettane. Siellä se
pihalla näkyi tepastelevan. Jopa tiuskasi lapsilleen. Ähää, taisipa se
suututtaa.

Näki Esaias siinä kyntäessään, kuinka Pekkalan isäntä kohta asteli
heille päin. Sovintoa kai se hieromaan.

Ei Esaias ollut tietävinäänkään, kynti kynnöksensä loppuun eikä
kiirehtinyt. Joutipahan Petterkin odottaa.

Esaiaksen pihamaalle tultua alkoi Petter hieroa sovintoa, lupasi kaksi
kappaa sovittajaisia.

Mutta Esaias ei suostunut niin vähästä sikoja antamaan, vaati neljää
kappaa.

Se oli Petteristä kuitenkin kohtuutonta. Hän tinki edes kolmeen, mutta
Esaias ei peruuttanut.

Kun sovintoa ei tullut, meni Esaias tupaan eikä ollut Petteristä enää
tietävinäänkään.

Petter istuutui kaivon kannelle, tupakoi ja odotti. Eipä ollut
kiirettä, kun iltapuolella oli jo päivä. Kun saunaan illaksi ehti,
vähätpähän muusta.

Kohosikin savu jo sieltä Pekkalanmäen saunasta, kohosihan tuo
Esalankin. Molemmat saunat olivat loivien mäkien alla lähetysten saman
lahden rannalla. Kohosi sieltä kaksi värisevää savukiemuraa ja haihtui
tuulettomalle taivaalle.

Pekka odotti Esaiasta, mutta Esaiasta ei vain kuulunut. Joutipa
olla, istuu tässä nyt, vuosiapa tuosta oli vierinyt, kun hän oli
kotitalollaan käynyt. Tuskinpa olisi nytkään viitsinyt, vaan se
Serahviina houkutteli, että sopii pois hyvällä ja toimittaa samalla
omaakin asiaansa. Niin, parastahan se on olla nöyrä, kun tarvis vaatii,
ja näyttää ylpeyttään taas toisessa paikassa.

Siivollahan sitä aluksi elettiin ennen, ei se Esaiaksen vaimokaan niitä
helmasyntejään ennen näytellyt, ennenkuin Petter nai Serahviinan. Sitä
näillä vaimoilla kun oli eri ajatukset elämästä, Sohvi piti kissoista
ja Serahviina ei kissoja sietänyt.

Oli näet se Sohvin kissankoirikas päässyt Serahviinan maitoaittaan ja
syönyt piimivästä pytystä kerman ja kaatanut toisen pytyn lattialle,
että jo oli näky, kun Serahviina aukaisee aamusilla oven.

Tietenkin se Serahviinaa suututti. Ja sisukas kun oli, toimitutti hän
salaa kissan pois päiviltä. Siitä se alkoi.

Sohvi siitä äkämystyi, ja kun tiesi milloin Serahviinan olevan
nukkumassa aitassaan, sohoi pitkällä hangolla aitan alle ja huusi:
kiss-kiss.

Rauha oli lopussa, alituista riitaa syntyi, niin että sitä ei kestänyt
mikään. Kun eukot suuttuvat, ei niiltä kekseliäisyys lopu. Sohvi ei
sanonut Pekkaakaan enää muuksi kuin Ärrä-Petteriksi, Petter kun, Luojan
tahtohan se tietenkin oli, ei osannut ärrää sanoa. Ja Sohvin lapsetkaan
Petterin pihamaalla kulkiessa eivät muuta kuin hyrräsivät ärrää kuin
kehräävät rukit.

Poishan sitä piti lähteä Pekan matkueen ja siihen Pekkalanmäelle
pesivät.

Tuli sitten raja-aita pantavaksi naapurusten välille ja kun kumpikin
vierasmiesten kuullen kävi uhkaamassa, että ellei aita siihen ja siihen
päivään mentäessä ole valmis, vetää kumpikin toisensa oikeuteen.
Ja niin aloittivat molemmat ähmissään työn, toinen ylä- ja toinen
alapäästä rajaa. Ja kun keskipalkoille tulivat vastatusten, ei
kummankaan sisu antanut myöten aloittaa sananvaihtoa. Menivät uhallakin
toistensa sivu, ja kun ei toinen, niin ei toinenkaan pysäyttänyt
työtänsä. Niin kohosi kaksi uutta närevitsaksista aitaa vieretysten
rajapyykistä rajapyykkiin niin lähellä toisiansa, että tuskin porsas
olisi mahtunut välissä kääntymään. Maantien kohdalle teki kumpikin
portin, toinen maalasi sen punaiseksi, toinen siniseksi.

Mutta kalat kuljeksivat järvissä sekaisin. Ja eräänä keväänä tapasi
pekanmäkeläinen rysänsä kuivalta maalta. Seuraavana päivänä olivat
esanmäkeläisen merrat korkeimman kuusen latvassa ja risuja pullallaan.
Sitten tarkastutti Esa oikein lautamiehenä kaurahalmeensa, jonka
Petterin lampaat olivat haaskanneet, ja putosipa Petteriltä kokonainen
hehto sovittajaisia.

Ja nyt tämä uusi jykkeli. Vaati vielä neljä kappaa, vaikkeivät siat
olleet vielä kiven kuvettakaan tongaisseet, saati sitten suurusta
suuhunsa saaneet.

Jos olisi muistuttaa Esaiakselle iäisistä asioista. Mitähän se, eiköhän
se sitä suututtaisi.

Esaias oli näet kerran ennen sairastaessaan alkanut sulatella
sydäntään, kun pelkäsi kuolevansa. Oli Sohvi kutsuttanut papin ja
pappikin oli vakuuttanut, että lähtö se nyt tulee. Esaias itse ei ollut
vielä uskonut, oli vain tinkinyt vastaan. Vaan pappi oli tiukannut ja
käskenyt Esaiasta aikanaan katumaan ja muistelemaan syntejään. Esaias
ei ollut sanonut mitään erityisempiä muistavansa, vaan Sohvi oli tullut
väliin ja ruvennut luettelemaan ne rysäjutut ja muut. Oli Esaiaksen
pitänyt luvata papille, että hän pyytää anteeksi pekkalanmäkeläisiltä.
Niin kutsuttiin sitten Petter ja Serahviina Esalanmäelle ja Esan
kamariin, jossa Esa teki sitä kuolemata ja katumista. Vaimot itkivät
tämän lihan heikkoutta ja ihmismielen turmelusta, ja Esa pyysi
anteeksi ja pyysi, etteivät pahalla muistaisi häntä, onhan sitä tullut
riidelleeksi, vaan sopuhan se olisi ollut paras alun perin.

"Sopuhan se olisi ollut paras", arveli Petterkin.

"Kun sen olisi vain tiennyt", sanoi Esa.

"Eihän sitä mistä tiennyt", jatkoi Petter. "Vaan kun sinä olisit ollut
sen raja-aidan tekemättä. Hullutushan siitä tuli. Nytkin viime viikolla
katosi meiltä yksi emälammas. Sitäkös etsittiin ja haikailtiin. Ja
eivätkös eilen löydä sitä kuolleena sieltä aitojen välistä."

"Ka, senkös pirkkulin vuoksi jätitte porttinne auki. -- Vai raja-aidan
tekemättä! Ähää! Vai minä muka sillä lampaanne. -- En minä ole
kissaakaan vielä toiselta tappanut, saati sitten lammasta."

"Ähäs", sähähti Serahviina. "Onpa siinä kuoleva."

"En minä mikään kuoleva ole, kuka sitä on sanonut." Esa kohosi
tilaltaan ylös.

Poishan pekanmäkeläisten piti mennä. Ja turhaa se oli koko
anteeksipyyntö, sen papin hullutusta kaikki. Mutta nauroi sille Pekka
ja se Esaa suututti.

       *       *       *       *       *

Pekka istui ja poltteli yhä piippuaan, mutta Esaa ei vain kuulunut.
Sohvi kulkea humppasi jo rainta kädessä eikä ollut näkevinäänkään
Petteriä. Lehmikujaan teki Tiina jo savuja ja lehmän ammuntaa kuului
kujalta.

Jopa nousi lehmisavu sieltä Pekkalastakin. Näkyi Serahviina jo lypsyllä
liikkuvan ja lapset juoksentelivat sen perässä.

Sattui lautamies tulemaan siihen Esalanmäelle ja tervehti Petteriä.

"Mitenkä sitä sinä täällä", kysyi lautamies.

"Nuo siat mistä aitojen yli lienevät kulkeneet."

"Anna rapsu."

"Ne meidän siat, näet."

"Ahaa."

"Se kun liikoja syönnöksistä tahtoo, pysyhän tässä vierassamiessä."

Jo Esaiaskin oli nähnyt lautamiehen ja tuli tervehtimään.

"Sitä rapsuja juoksutat?"

"Niitähän sitä. Sivu tästä kulin."

"Kun tähän satuit, niin rapsautapas tätä Petteriä, tämän siat, näet."

"Maksanhan minä sovinnolla."

"Jos maksanet?"

"Sen kolmisen kappaa."

"Ei kuin neljä."

"Olkoon menneeksi. Maksetaan hyvällä. Lähetä Tiina vaikka paikalla
hakemaan, niin potaatit saat."

"Kuules Sohvi", huusi Esaias hyvillään lehmikujaan, "lähetäpäs Tiina
hakemaan Pekkalasta neljä kappaa potaatteja. Keittääpä, keittääpä
vaikka potaattipuuron illalliseksi."

"Ja siat sinä lasket."

"Ka, lasken."

"Tämä lautamies kuulkoon sen", sanoi Petter. "Ja tämän saman
vieraanmiehen kuullen sanon minä, että ellet maksa viittä markkaa
ruunastasi, joka naapurimaan kautta kiersi meidän halmeeseen, niin
rapsauta, lautamies, tätä Esaiasta."

"No, pirkkuli."

Mutta nyt naurahti Petter, pani tupakkaa piippuunsa ja veteli sitä
niin, että nenä notkui, eikä ollut Esaiasta enää näkevinäänkään. Esa
ruopi korvallistaan, syljeksi ja töpeksi. Nytpä se harmin paikan teki.

"Nuo elukat", ähki hän.

"Ne elukat, ne ovat rasituksia", ivaili Petter.

"Hä?"

"Kun tuo Esalan kissankoirikas juoksee raja-aidankin yli toisten
kissojen luo."

Harmitti se Esaa vielä enemmän, kun Petter siinä pistelemään rupesi. Ja
hän sanoi:

"Nuo Pekkalan varikset ne kun meidän ohrapellossa yökaudet ärriä
särkevät, niin että tärisee -- häh?"

"Eipähän omantuntosi tärinä untasi estäne."

"Hä?"

"Vaikka se kerta tärisi niin, että anteeksi pyysit."

"Kuulkaapa vierasmieskin tämän juttusia. Minäkö anteeksi
pekkalanmäkeläisiltä -- mitä! Eiköön tuota rapsua tuollaisesta
valheesta saisi -- mitä?"

Sähisi se Esa, vaan Petter kohosi jo lähteäkseen, kun oli saanut
asiansa loppuun. Läksi siitä se Petter kotiinsa päin.

Oli ilta jo käsissä, kun Petter asteli hitaasti piippua poltellen
kotiaan kohti.

Aurinko laski jo lahden taa, kultasi Pekkalan ruishalmeiden kypsää
viljaa ja heitti Pekkalan ikkunasta kimpun kirkkaita säteitä Esalaa
kohti. Molempien saunojen lakeisesta kohosi hieno auer kirkasta
iltataivasta vasten.

Rauhaisa oli luonto, äänettömät metsät ja hiljaiset saaret, jotka
kuvastuivat tyynen järven pintaan. Ihanaiset, ihanaiset olivat
asuinsijat, eipä parempata tarvinnut tämä ihmislapsi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kun on tunteet - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.