Title: Rakas isänmaani - Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta
Author: Sillanpää, Frans Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rakas isänmaani - Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta" ***


RAKAS ISÄNMAANI

Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta


Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ



WSOY, Porvoo, 1919.



SISÄLLYS:

 Alkulause.
 Ohrankylvö.
 Kertomus järvestä.
 Juhlien vaiheissa.
 Aamusta iltaan.
 Aviopuolisot.
 Niemisen perheestä.
 Pikku Irjan loppu.
 Kun elämä riutuu.
 Kadonnut.
 Rakas isänmaani.



Alkulause


Vuodet vierivät kunkin yksilön kohdalla. Yksi tapa viitata siihen
perusilmiöön, jota sanotaan elämäksi, on viitata vuosiin. Vaikka
ajan-käsite ja elämän-käsite syvemmältä ottaen ovatkin toisilleen
vieraat, niin voi osuva kosketus kuluneisiin ja edessä oleviin vuosiin
hetkellisesti hiukan auttaa itse elämän olemuksen kirkastumista
ihmiselle. Sillä ihminen sitoo omaksi mukavuudekseen elämän seikat ja
sykähdykset omaan luomaansa ajan-käsitteeseen.

Näin ajatellen sanon: kolmekymmentä vuotta. Aina sieltä asti, jolloin
oli vain auringon valoa -- tai sen puutetta -- ja aurinkoisia pintoja;
jolloin keväinen koivunlehti kiilsi kellanviheriänä eikä ajatusta
vaivannut kysymys, mitä tapahtui sen hienoissa suonissa, jotka silmä
kyllä iloksensa näki; jolloin kaikki oli vain ollakseen, ei henkeä
eikä ainetta, vaan pelkkää olevaista: äidin itku, oma itku ja ilo,
tuomenkukka, lumikinos. Sieltä asti aina tähän asti, kun viimeisenä
mielteenä on astunut tajuntaan isänmaa; niin viimeisenä, että se vielä
epäilyttää...

Sieltä alkaen ovat vuodet, nuo aineettomat ohikiitäjät, näytelleet
monenlaista: tytön lempeä ja naisen rakkautta -- elämän ihaninta
harhakuvaa; miehen taistelua; lukemattomia lähimmäisiä -- toisia
ihmislapsia kohtaloineen. Hiljaisena hetkenä sinne katsoen niiden
kaikkien yhteisenä ja voimakkaimpana, ahdistavimpana piirteenä on se,
että ne ovat kadonneet. Vuodet ovat kadonneet ja yhä uusia vuosia
katoo. Ei ole mitään pelastusta siitä. En pääse sinne asti, minne
lopullisesti mennään.

Menen makuulle ja jatkan tätä ahdistavaa ajatusta pimeässä
hiljaisuudessa -- ahdistus ei ole niin pahaa silloin kun ei kukaan sitä
näe. Ja kun unen vihdoin lähestyessä päivätajunta ohenemistaan ohenee,
jysähtää siihen erillisenä, mistään johtumatta, yksi ainoa käsite:
_kuolema_. Juuri siinä tilassa se useimmiten jysähtää.

Kirkastunut sisäinen katse näkee kuoleman täällä ja lapsuuden auringon
tuolla ja niiden välissä ikäänkuin laajan alueen myriadeine kohtineen.

Mutta siellä noiden "kohtien" keskuudessa soveltuvat toiset sanat kuin
täällä "yleisnäkemyksen" kukkulalla...



Ohrankylvö


Äskettäin sattui täällä minun nykyisessä kodissani seuraava,
semmoisenaan vallan mitätön tapaus.

Äiti oli mennyt koti-ihmiseksi erääseen lähiseudun taloon, josta emäntä
oli lähtenyt Helsinkiin leikkauksille. Äiti on jo vanha ja heikko
eikä senvuoksi olisi mielellään lähtenyt kotoisilta askareiltaan
isoväkisen talon silmälläpitäjäksi, mutta kun meidän väki oli tuon
talon isäntäväestä silloin tällöin riippuvainen, ei hänen auttanut
muu kuin suostua emännän tahtoon. Isä ja minä jäimme kotiin hiukan
heikoille oloille. Oli aivan asiaankuuluvaa, että isä tällöin
joutui kivun valtaan ja minun oleskeluni kotosalla tuli jotenkin
kiusalliseksi. Minä käyskentelin ympäri tienoita ja poikkesin joskus
katsomaan äitiä, kuinka hän avuttoman näköisenä istui laajassa kyökissä
ja talon viurunaamaiset lapset hänen ympärillään nauraa röhöttivät
omille typeryyksilleen hienoksestaan tarkoittaen kiusata äitiä. Mutta
iltapäivisin minun oli tultava kotiin, kun isä oli taas kipeä...

Muuan vaimo oli äidin poissa ollessa käynyt aamuin illoin lypsämässä
meidän kutun. Mutta nyt se vaimo oli lähtenyt kaupunkiin, ja toiset
vaimot eivät olleet meidän kanssa sovussa, niin että olisivat voineet
tulla lypsämään. Äidin suu jäi tuskastuneesti raolleen, kun hän kuuli
minulta miten asiat olivat. Minä, joka en voi sietää, että ihmiset,
etenkään isäni ja äitini, tuskastuvat jostain arkiasiasta, ilmoitin
tällöin äidille, ettei kai mikään estänyt minua suorittamasta tuota
tärkeätä suurtyötä. Minulle tuotti aina erikoista tyydytystä, kun
saatoin noin laiskan levollisesti osoittaa vanhemmilleni heidän
tuskiensa äärettömän mitättömyyden...

Illalla minä hyräillen menin lypsämään, mutta kuttu ei pysynyt minun
käsiteltävänäni. -- No, oikeastaan oli maailman pienin asia, tuliko
muuan kuttu lypsetyksi vaiko ei.

Mutta vähän päästä näin kamarin akkunasta, kuinka isä meni tarhaan
päin lypsinastia kädessä. Hän meni perin hiljaa, tuijottaen eteensä
maahan, kasvoilla älytön liikkumattomuus, silloin tällöin töksähdellen
olemattomiin esteisiin. Hän laitteli itsensä sisälle matalaan koppiin,
viipyi siellä jonkun aikaa ja palasi, lypsettyään kutun. -- No, sehän
oli hyvä se. Siinä nyt ei ollut aihetta ei suruun eikä iloon.

       *       *       *       *       *

Tämä mitätön tapaus toi jonkin ajatusyhtymän kautta mieleeni toisen
tapauksen, erään kokonaisen kevätpäivän etäisestä lapsuudestani. Isä ja
äiti asuivat silloin vielä sitä omaa rakentamaansa metsätölliä, jossa
minäkin synnyin. Pienten peltojen kasvuvoima oli vasta nousemassa,
ja sen vaaliminen oli isän ja äidin ainoa mutta ankara ja voimakas
elämänaate. Ja minun on myöntäminen nyt, kun katselen sitä oloa aivan
ulkopuolelta, että siinä oli jotakin elämän alkuperäistä sisällystä,
ihanan itsetiedotonta onnea ja siis kauneuttakin. Isä tuli illalla
talosta, oli väsynyt ja harvasanainen. Mutta vähän päästä hän jo otti
rouhekopan ja lapion selkäänsä ja painui hämärtyvänä suviehtoona
kovasavista kujaa myöten alas siltaveräjälle metsänlaitaan, jossa
kyläkunnan yhteinen karja iltapäivisin seisoskeli. Siellä hän hääri
myöhäiseen, ajoi koppaansa kaiken karttuneen lannan ja kantoi ja
levitti meidän pelloille. Minä nukuin aina ennenkuin hän tuli pirttiin.

Niihin aikoihin meille oli saatu ensimmäinen oma lehmäkin, joka
sitten vuosikausia oli perheen kunnioitetuin jäsen, jolla oli omat
tapansa ja oikkunsa, niinkuin jollain vanhalla tädillä. Mentiinpä
tänä kevättalvena vielä pitemmälle: tuotiin hevonen, pikkuinen
seitsemänkymmenen markan hintainen. Naapurissa joen takana asui
ikivanha äijänrahjus ja hänen latteahampainen akkansa. He tulivat
huonosti toimeen ja kadehtivat hiukan meitä. Mutta meidän elämä oli
hiljaista ja sitkeätä nousua -- vielä siihen aikaan. Myöhemmin se alkoi
nousta nopeammin ja epävakaisemmin, kunnes kukistui -- nykyisekseen.

Menestys kiihottaa yritteliäisyyttä.

Meillä oli päästy hyvin talven yli, mikään ei ollut loppunut, ei
ihmisiltä eikä elikoilta. Eräänä pyhänä vähää ennen vapunpäivää
puhelivat isä ja äiti keskenään pirtissä hyvin pitkän tuokion.
Minusta se oli outoa ja ikäänkuin hiukan vastenmielistä; tuommoinen
liiallinen sopusointu isän ja äidin kesken etoi luontoani, niinkuin
jotkin kiusapuheet morsiamesta. Sama hempeä tunnelma vallitsi vielä
maata mennessäkin ja viivytti minulta unentuloa. Mitä ihmettä nyt oli
hankkeissa?

Aamulla sen näin. Äiti latoi valkoiseen pussiin eväitä, saappaita
ja vaatteita, ja suurusta syötyään isä lähti. Hän meni taakkoineen
pitkin tietä riihelle päin ja eteni sieltä hakaa myöten puhtaan pussin
vilkkuessa puiden välistä. Kun hän katosi näkyvistä, lehahti meidän
pihamaalle ja pirttiin se kevyt viihtymyksen sävy, joka aina vallitsi
isän poissa ollessa. Päivemmällä tuli mummokin kaukaisesta kylästään
meille käymään, ja silloin minä sain tietooni, että isä oli mennyt
tukinuittoon viikkokausiksi, rahaa ansaitsemaan... Äidillä oli koko
päivän onnellinen hykertelevä ilme, eikä hän pitänyt minusta väliä mitä
tein tai missä liikuin. Minä seurustelin alkaneen kevään kanssa aamusta
iltaan. Mieleni raukeni lämpenevien seinustoitten lemuun, tulvaveden
kohina kiihotti laulamaan, ja taivaan sinessä vaakkuvien varisten
salaviisaat retkeilyt viettelivät metsänrannalle pesiä urkkimaan. Suvi
oli tulossa ja isä oli mennyt kauas pois, pitkäksi aikaa.

Seurasi ihania viikkoja. Ruoho kasvoi ja piha tuli siistimmäksi,
kun sitä laastiin iltaisin. Kerran kun sauna lämpisi, huomasin,
että sen katolla keikkui västäräkki, ja ikäänkuin _tunsin_ sen
puhtaitten höyhenien sileyden. Koko ilmiö vaikutti siltä, kuin
olisin saanut huulilleni jonkin pienen kesäisen herkun. Kokosin
rankaläjästä puunpartoja, rakensin niistä pesän pinonrakoon ja olin
sopivinani västäräkin kanssa, että siihen hän munii, otin västäräkin
leikkikumppanikseni. Saunanpesässä leperteli tuli ja ilmaan levisi
paahdetun kahvin haju. Äiti oli paahtaessaan avannut pakarin oven,
kun ulkona oli niin leuto ilma. Mummo oli jo lähtenyt meiltä, eikä
isä vielä varmaan tulisi pitkiin aikoihin. Olimme äidin kanssa kahden
täällä kotipaikoissa. Iltaisin lukitsimme ovet ja vetäydyimme pirtin
turvalliseen hämärään. Tuntui kuin akkunoitten taakse olisi pysähtynyt
jotakin, joka ei päässyt sieltä sisälle meidän luo.

Tämä onnellisuudentunne laajentui ja vahveni suuresti sinä päivänä,
jona kyläkunta toi karjansa yhteiseen perämaahan. Karjaa oli
ensimmäisenä päivänä hiukan vartioitava, ja sen mukana tuli aina
kylästä karjatyttöjä, laukuissaan maitoa, voita, kahvia. Tuli myös
poikia aitoja ja veräjiä korjaamaan. Meillä iloittiin, paistettiin
pannukakkuja, keitettiin kahvia ja kuorittiin vispilänvarpuja. Ilmassa
tuntui oudoksestaan parhaassa iässä olevien ihmisten ja heidän
kesävaatteittensa lemua. Äiti ja minä unohdimme toisemme ja haimme
kumpikin tahollamme viehätystä vieraista. Mutta tähän huolettomaan
iloon liittyi minun mielestäni jokin hienonhieno luvattomuuden tunne.
Se johtui siitä, että isä yhä oli poissa, vaikka tämä seikka toisaalta
juuri aiheuttikin mielialan keveyden. Jotkut enteet odottivat ilon
tyyntymistä voidakseen tulla ilmi. Ajan näin kuluessa aleni aurinko,
tuli vaisu ilta ja karjat painuivat kiemurtelevaa kujaa myöten meidän
ohi kylään päin. Kellojen kalkatus ja paimenten äänet häipyivät,
värit vilkkuivat näkymättömiin. Paljon eväittenloppuja oli jäänyt
meidän hyväksi, mutta sittenkin tuntui äidistä ja minusta olo tyhjältä
vieraitten mentyä. Emme oikein tienneet miten olla tätä iltaa näin
kahden, tämmöisen päivän jälkeen. Ne odottavat enteet olivat hiipineet
meitä lähemmäksi. Isäkin oli jo ollut poissa neljättä viikkoa...

Se ilta meni kumminkin, ja niin menivät lähinnä seuraavat päivätkin,
mutta jokin näkymätön seikka himmensi yhä äidin ja minun oloa. Meiltä
ei puuttunut mitään eikä meille tapahtunut mitään. Lehmä vietiin
laitumelle, kauemmas, toisen kylän karjaan, ja se herui huomattavasti.
Kesänalku oli kaunis, peltojen multa kuivui ja tuomi alkoi kukkia
alhaalla jokikoluissa. Minä näin joka päivä aamuin illoin ihmisiä,
karjankuljettajia. Olin silloin aina yksin kotona, sillä juuri niinä
aikoina äiti vei ja toi meidän omaa lehmää toisaalla päin. Minä seisoin
kuopan seinällä ja katselin, kuinka iso punaposkinen tyttö ajoi karjaa
siitä ohi hymyillen minulle.

Joka aamu oli ilma lämpöisempi ja kesäisempi. Eräänä aamuna naapurin
äijä rupesi muokkaamaan peltoansa, kylvi sen ohralle ja sekoitti.
Meidän ohra oli vielä kylvämättä. Se oli suunniteltu kylvettäväksi
viimevuotiseen perunanjälkeen. Nyt se myöhästyi hiukan, muutamia
päiviä, sillä isää ei kuulunut vielä.

-- Nyt se teidänkin ohramaa olisi hyvässä kunnossa, -- tarvitsisi muuta
kuin kylvää, sanoa kähisi naapurin äijä ja hymyili, niin että mustat
hampaat näkyivät. -- Äiti ei pysähtynyt hänen puheilleen, vaan sanoi
mennessään jotakin, että "kyllä se pian kylvetäänkin".

Mutta isää ei kuulunut, ei vaan kuulunut. Äiti oli harvasanainen
ja joskus töykeä minua kohtaan, josta seurasi, että minä aloin
katsella häntä kummallisella tavalla. Tarkastelin hänen kasvojensa
piirteitä, hänen ruumistaan ja liikkeitään, ja mieleeni jysähti ensi
kerran eläissäni, selvästi ja mistään johtumatta, äidin _nimi_,
hänen ristimänimensä. Tätä pientä tapausta seurasi hetkellisesti
jokin kauhistava tunne. Minä pakenin sitä ja koko äidin näköä ulos
pihamaalle, alas joelle. Mutta äidin ristimänimi soi mielessäni
koko päivän ja tuotti minulle hiljaista ahdistavaa tuskaa. Äiti oli
vaimoihminen, jota isä oli joskus halannut... Se oli minulle kauhea
päivä, josta ei kukaan tiennyt.

Meni taas päiviä. Isä ei tullut. Mutta paljoa enemmän kuin isän
viipyminen painoi äitiä ja minua jokin muu epämääräinen asia; se, ettei
mitään tapahtunut. Sillä jotain aivan erityistä oli nyt tulossa, se oli
varma. Luin sen päivisin äidin kasvoista ja olin levoton. Äidin yhä
lisääntyvä töykeyskin meni ikäänkuin ohi sieluni.

Laukeeminen tapahtui sitten eräänä aamuna. Sen päivän kiihkeät
tapaukset alkoivat heti kun avasin silmäni.

Kuulin jo viimeisen uneni keskelle vierasta puhelua. Kun sitten oikein
heräsin, huomasin ensimmäiseksi, että aamu oli tavallista aikaisempi.
Muuan mies oli juuri noussut penkiltä seisaalleen ja teki lähtöä,
katseli äitiä, joka ei näyttänyt ollenkaan huomaavan häntä, vaan istui
vesissä silmin ääneti paikoillaan.

Mies sanoi hyvästi ja lähti, mutta äiti itki itkemistään. Vähän päästä
hän käänsi silmänsä sänkyyn päin, suoraan minuun, mutta ei puhunut
mitään. Sellainen äidin katse oli minulle tähän asti tuntematon, enkä
minä osannut muuta kuin pysyä paikoillani sängyssä siinä asennossa,
johon olin herännyt. Olin suoraan unesta joutunut aivan outoon
mielialaan. Ympäröivät esineet, jotka tavallisesti aamuisin kohtasin
kuin samanikäiset ja samanmieliset toverit, ne tuntuivat nyt koko
päiväksi siirtyneen jonnekin sivullepäin tajunnassani. Siellä vallitsi
nyt tuo äsken lähtenyt mies ja se tuntematon seikka, jonka hän oli
jättänyt jälkeensä. Hän oli pannut koko seisoneen elämän liikkeelle,
liike jatkui kiihkeästi hänen lähdettyään, äidin itkukin kuului tuohon
uuteen liikkeeseen. Minut valtasi heti voimakas halu liittyä samaan
menoon: kyyneleet tulivat aivan itsellään silmiini.

-- Pue ylles -- menet lehmää viemään, sai äiti sanotuksi.

... Maan ruohot ja lehtevät puut katselivat hiukan arkaillen, kun
minä ensi kerran eläissäni talutin lehmää haan läpi laitumelle. Mutta
minun mieleeni oli noussut outo vireys. Minua jotenkin miellytti tämä
kummallinen olo, en osannut pelätä lehmän puskemistakaan. Kun koto oli
jäänyt näkymättömiin, ajattelin: äiti itkee siellä ja isä ... isä... Se
mies oli varmasti tuonut jotain tietoa isästä. Olisikohan...

Minun ei tarvinnut ajatella sitä loppuun. Äkillinen itkun puuska
sai vallan, erotin kellon kannikkeesta ja vaivuin mättäälle. En
olisi voinut sanoa syytä itkuuni. Ajatus isän kuolemasta vaikutti
semmoisenaan pikemminkin vapauttavasti, tunsin kovasti rakastavani
hänen muistikuvaansa, mutta tämän rakkauden ehtona oli se, että hän
nyt oli kuollut, ehkä jo aikoja sitten. Tältä kannalta ottaen tuntui
nykyhetki villin mielenkiintoiselta. Mutta itkeä minun piti, itkeä
intohimoisesti. Itku oli kuin jotain salaista hyvää, josta sain
nautiskella näin itsekseni, kenenkään näkemättä, mielin määrin.

Itkua seurasi tyydytys ja kevyt raukeus. Vuokonkukkanen oli aivan
lähelläni ja katsoi minua niinkuin olisimme yhdessä tehneet jotain
pahaa. Lehmä oli ihmeissään poikennut tieltä ja kävellyt sinne tänne.
Minut valtasi hetkellinen kyllästys tähän tilanteeseen, nousin
tarmokkaasti ylös ja lähdin ajamaan lehmää edelleen.

Suvinen aamupäivä oli ehtinyt ihanimmilleen kun palasin. Olin itkenyt
itseni virkeäksi, näin aurinkoisen kototöllin nyt ihan uudessa valossa,
ja minussa sykähti outo halu tehdä siellä jotain oikein itse, ilman
apua nyt, kun asiat olivat näin. -- Olin vain tässä saatellut lehmän
laitumelle ja palasin nyt muihin töihin.

Saran päässä oli sahra, ja aisat kakkuloineen oli otettu ulos vajasta.
Lähestyessäni pihaa koettivat pirtin pakarin ikkunat jo matkan päästä
ilmeellään ikäänkuin sanoa minulle, mistä oli kysymys: tänäpänä
kylvetään ohramaa ... äiti kylvää ... se on raskasta ... ei ole mistään
apua ... sinä kuljetat lehmän.

Äiti tuli pirtistä ja sanomatta mitään loi minuun taas samanlaisen
laajentuneen katseen kuin aamullakin. Minä en osannut nytkään muuta
kuin ääneti seurata hänen toimiaan. Hän talutti lautakojusta esiin
hevosen ja alkoi nöyrtyneen näköisenä, tottumattomin liikkein asetella
sitä sahrain eteen. Silloin tällöin hän katseli minuun, ikäänkuin
tulkiten että: näethän kuinka meidän asiamme nyt ovat, poika parka. --
Ja minä näinkin kaikki hänen sanomattaan. Näin vielä naapurin äijänkin,
joka nousi portaitaan ylös hitaasti, niinkuin sopii vanhan, jolle kipu
on kunniaksi. Hän katseli tänne. Olin kuulevinani hänen hengityksensä
köhinän sieltä portailta tänne asti.

Minä tunsin voimakkaasti olevani äidin kanssa kahden maailmassa.
Mielessäni vallitsi koko päivän suloisen itkettävä tunnelma, johon
liittyi hempeitä mielikuvia siitä, kuinka nyt rupeisimme äidin
kanssa elämään. Äidin, hevosen ja lehmän kanssa, täällä pikkuisessa,
turvallisessa kodissa.

Tämä tunnelma saavutti hienoimman vivahtelunsa sitten illalla, kun
äiti itse oli mennyt lehmää noutamaan ja minä istuin yksin pirtissä.
Katselin suurin silmin ulos ikkunasta ja hyräilin. Näin naapurin
väkienkin liikkuvan pihassaan, mutta he olivat päivän kuluessa
siirtyneet mielestäni jonnekin niin kauas, ettei minulla ollut mitään
tunnetta heitä kohtaan. Katselin vain ja hyräilin. Päivälliset itkut
vavahuttelivat vielä huokauksiani.

Ilta tuli ja minä menin äidin kanssa sänkyyn, samoin kuin vuorokausi
sitten. Mutta nyt äiti hämärässä peiton alla syleili minua ja suuteli.
Sitä hän ei ollut tehnyt enää pitkiin aikoihin ja luulen, ettei ole
tehnyt sitä senjälkeen milloinkaan.

Kuinka se päivä olikaan ollut pitkä. Minä nukuin lopulta äidin
syleilyyn.

       *       *       *       *       *

Ohrankylvöpäivän voimakas tunnelma unohtui pian. Koko asialle
naureskeltiin sittemmin suvella, kun isäkin, parannuttuaan, oli
palannut kotiin työmailtaan. Tultiin taas hyvin toimeen, aherrettiin
ja edistyttiin. Edistyttiin aikansa ja taannuttiin sittemmin --
nykyiselleen.

Mutta aina kun minä kirjoista luen jotakin pojan rakkaudesta äitiinsä,
tulee tuo päivä mieleeni. Olen kokenut sen tunteen kerran lapsuudessa.
Silloin minua kauhisti ajatella äidin ristimänimeä, nyt se tulee vallan
helposti mieleeni eikä siinä ole mitään erityistä. Sen sijaan etoo
nyt kevyesti mieltäni, jos kuvittelen jotain sellaista, jota tapahtui
ohrankylvöpäivän iltana sängyssä, maata mentyä.



Kertomus järvestä


Minä kierrän maailmaa, en mistään seikkailuhalusta, vaan siksi,
että olen joutunut kiertämään. Kuljen paraiten mitättömillä
sivukulmakunnilla, missä elämällä on arkinen matala sävy. Siellä minun
ei tarvitse hurjastella estääkseni entisyydenkaihoa heräämästä, aikani
kuluu jähmeästi vuodenajasta toiseen, olen toisten joukossa tavallinen
mitätön yksilö. Pitkiin aikoihin en huomaa, että elämäni olisi synkkää
tai valoisaa, tunnen vain eräänlaista tyydytystä siitä, että se on
jotenkin tyhjää. On kuin hiljallensa, voimieni mukaan lyhentäisin
jotain velkaa.

Mutta joskus tulee taka-askel, en voi sille mitään. Joudun kulkemaan
pitkän taipaleen yksinäni selvän puhtaan luonnon parissa. Siinä se
vähitellen alkaa, ja ennen pitkää on edessäni järvi, maiseman ilmeikäs
katse. Kaihomielenkohtaus saapuu nyt kuin jokin vanha synti, varmana
ja voittavana, ja minä antaudun sille ehdoin-tahdoin, nautin siitä
että jälleen herpaannun kenenkään näkemättä. Järvi ei ota siihen osaa,
sen ilme minua kohtaan on jotenkin viileä. Syy ei ole sen, ehkei
minunkaan, kenpä ne voisi kaikki syyt selvitellä. Kumminkin meillä
on paljon yhteistä entisyydestä ja siksi ei meidän kahdenkeskinen
tapaamisemme koskaan ole aivan merkityksetön. Ja siksi minä nyt, kun
kaihomielenkohtaus on ohi ja minä jälleen jonkin aikaa voin katsella
asioita, entisiäkin, jotenkin kaukaa ja korkealta; siksi minä nyt
haluan kertoa mitä tiedän järvestä.

Järvi on maiseman silmä, sen katse.

Järvettömällä maisemalla on kyllä oma tunnelmansa, aivan kuin nukkuvan
ihmisen kasvoistakin voi lukea yhtä ja toista, tarkata hänen sieluaan
hänen itsensä aavistamatta. Mutta kun hän avaa silmänsä, voimme joskus
aivan yhdyttää sielumme hänen sieluunsa. Rakkaasta ihmisestä muistan
silmät, rakkaasta maisemasta, jolle olen paljon kahdenkeskistä uskonut,
muistan järven pilkotuksen. Kauhean tuskan, joka ei siedä _ketään_
näkijää, sen olen vuodattanut itkuna metsään, jonka majesteetillinen
liikkumattomuus on kuin Jumalan katse. Mutta kaikille sieluni
mieluisille soinnuille, liikkuivatpa surun tai ilon asteikossa, niille
on paras kaikupohja järven etenevä laine. Järvi on herkkä ystävä.
Siltä puuttuu metsän ylevä yksinäisyys, mutta se on aina samanikäinen
katselijansa kanssa ja senvuoksi sopiva uskotuksi. Joskus se tulkitsee
mielentilani tyvenellä katseella, useimmiten se ilmaisee sen hyräillen
kevyenä virinä, joskus se laulaa täysin äänin aallokkona. Kun nyt
sanon itsekseni: _järvi_, tulee se mieleeni sielullisena olentona,
johon tutustuin jo kahdeksanvuotiaana ja joka siitä ruveten kokonaisen
elämänvaiheen ajan oli minun silmäni ja sieluni uskollinen ystävä,
monien ihmeellisten elämysteni hyväksyvä toveri, ja sitten kerran
vieraantuneesti katsoi muualle...

       *       *       *       *       *

Minun syntymäkotiini ei järveä vielä näkynyt. Sitä kiersi sensijaan
syvä ja suuripiirteinen uoma, jonka pohjalla juoksi parin sylen
levyinen joki. Uoman vastarinne kohosi sorjana männikkönä, mutta joki
itse ilmestyi kotitöllini alueelle kuin salaa aidan alitse matalasta
kuusikosta ja painui jälleen pieneksi koskeksi kiihtyen tuomien ja
kiiltoleppien aarnioon. Sillalta näki sinne alas katsoen myllyn
katon ja ruuhen suun, niiden takaa aavisti pieniä puikkelehtivia
niittytäpliä. Mutta yhdestä raosta sinersi etäinen maailma, palanen
kaukometsän rantaa.

Tämä kaukorannan palanen veti mieltäni kummallisella tavalla sinnepäin.
Joen pyörteetkin riensivät alati sitä kohden päivästä päivään,
kesästä kesään ja tuntuivat ulisevan siitä keskenään niinkuin jostain
päämäärästä, jonne yhä uusilla pyörteillä oli luontainen kiire. Minä,
yksinäinen poika, istuin rannalla ja hyräilin kaivaten jonnekin,
tietämättä minne. Kaukoranta veti sekä jokea että minua; joki pääsi,
minä jäin. Tunnelmaani liittyi kuva nuorista miehistä, joita joskus
lujasti hoilaten kulki meidän ohi kylille päin pyhäiltaisin. Niillä oli
leveät hatut ja kiiltävät kellonperät ja meillä vihattiin niitä. Mutta
ne painuivat karskina metsän taa, sinne mistä kaukoranta katseli, minne
jokikin alati juoksi. Mielikuvitukseni loi sinne jotakin huimaavan
hurjaa, vallan toista kuin täällä kotona, jossa tunsin vain kaksi
elämänmuotoa: vanhat, jotka huokaillen kulkivat pieniä polkujaan, ja
lapset, joita he toruivat. Olin kuullut outoja sanoja: tanssi ...
järvi ... ymmärtämättä mitä ne olivat. Mutta sen ymmärsin, että ne
kuuluivat yhteen noiden laulavien miesten kanssa ja että ne olivat
siellä kaukorannan tienoilla. Hyräilin itsekseni: "järvellä-järvellä
tanssit-tanssit" ja mieltäni ravisteli hurjuuden väristys.

Elämänikäni muistan, kuinka ensi kerran näin sekä järven että tanssit.

Eräänä kevätkesän sunnuntai-iltapäivänä hyppelin yksinäni haassa
valkovuokkojen seassa. Koivujen välistä näin kuinka tietä pitkin meni
kaksi miestä suuret lipot olalla. Minä seisahdin heitä katselemaan.
Silloin toinen heistä omituisen sorealla äänellä huusi minulle: "Tule
nyt sinäkin Eemeli kuorreita lippoamaan." He menivät menoaan, mutta
minä jäin itsekseni taistelemaan. Nyt pääsisin, nyt näkisin! Mutta
kotoa päin tuulahti uhkaava ilmanhenki: isä ja äiti ovat siellä, kohta
tulee jo ehtoo...

Näin aatellen olin kävellyt miesten perässä pitkät matkat, ja mieltäni
vavisutti jokin lähenevä. Koto jäi, olin jo tehnyt pahaa, miksen siis
menisi loppuun asti. Haka harveni, näkyi outo tölli ja kauempana
toinen, punainen. Kodon kuva kutistui mielessäni vanhaksi ja heikoksi.
Siellä ei tiedetä mitä näen. Tuossa se on!

Nähdessäni raikkaan sinisen järven koin sellaisen hurmantunteen, että
sen vertaista sain kokea vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun ensi
kerran puhuttelin erästä tyttöä. Tuskin tulin ajatelleeksi, että kaikki
tuo sininen oli vettä, pikemmin ajattelin taivaan pintaa, jota minä nyt
olin päässyt näin lähelle. Silmäni suurenivat ja moittiva omatuntoni
vaikeni. Olisin voinut kylläisenä, tyydytettynä kääntyä tästä takaisin,
sillä tuo oli nyt järvi, olin nähnyt sen salaa yksinäni. Ja jokin ääni
sanoikin, että onnellisinta olisi, jos tästä palaisin. Mutta siihen
samaan ehti outo hekkuma: päästä aivan lähelle, kosketella... Minä
tunsin taas tekeväni pahaa, mutta lähdin kuitenkin lähemmäksi.

Koko tämän elämykseni hienoin kohta oli tuo järven ensimmäinen
pilkahdus. Koko ilta oli kyllä minulle tavaton tapaus, olin ensi
kertaa luvattomasti näin kaukana kotoa. Tulin rantaan asti, sain
sieraimiini huumaavan kaislanhajun, näin kevyet nuorteat laineet vallan
läheltä, kuulin niitten liplatuksen, joka ikäänkuin puheli minulle,
että tämmöistä se on maailma. Ja tämmöistä on leveälti, laajalti
pitkin rantoja, ja vielä noitten niemien takana, ja jossain noitten
vastarannan metsien takana. Ilta herkkeni yötä kohden, kaikki suli
yhteen, rantojen tuomet, kalliolla tanssivat miehet ja tytöt, ja siinä
alati lähellä ja kaukana suuri samanmielinen eloisa jättiläiskatse,
järvi. Minä kävelin lautalle, asetuin pitkälleni ja katselin
vedenpintaa parin tuuman päästä. Olin järven kanssa kahdenkesken, siinä
se kuiskasi minulle, että kohta kasvan suureksi eikä kotoa enää voida
kieltää minua lähtemästä pyhäiltana kylille. Silloin tulen tänne, ehkä
tuonne toiselle rannalle, sieltä näkyy nyt hämyssä laakea asumus. Tämä
on yhtä ja samaa vettä sinne asti, tässä katson sitä ihan läheltä,
mutta tuolla on kaukainen etäisyys.

Äiti tuli suuttumuksesta vapisten ja nouti minut nopeasti pois
joukosta. Sinne jäi järvi kosteaan kesäyön hämyyn. Katsoin sitä
taakseni, ja se näytti olevan pahoillaan, kun minä kiukkuisen ja
uhkailevan äidin perässä kiiruhdin metsän halki kotia kohden, jossa
ilmapiiri hämärtyi ja pieneni.

Järvi ja äiti olivat kaksi vastakkaista maailmanvoimaa.

Kymmenen vuotta myöhemmin hiipi tämä tapaus hiljallensa mieleeni, kun
katseeni osui saman lahden perukkaan, mutta toiselta puolen vesistöä,
eräästä porstuanperäkamarista läpi vihertävän ruudun. Istuimme erään
tytön kanssa ja katselimme kuunpaistetta, joka veden päälle muodosti
lahden perukasta suoraan meitä kohden tulevan hohtavan tien. Elimme
molemmat silloin ensi kertaa tällaista, ja siitä johtui, että meidän
kummankin mieli liikkui ihanasti samassa vireessä, tehden itsekseen
samoja huomioita: kuinka me nyt olimme aivan eri ihmisiä kuin ne,
jotka viime pyhänä ujostelivat toisiansa. Mutta mitään emme nytkään
puhuneet, emme silmillämmekään, sillä me katselimme molemmat järvelle,
tuota hohtavaa hopearataa. Sitä pitkin oli alati tulossa suoraan meidän
silmiämme kohden lukematon joukko pienenpieniä tervehtiviä olentoja,
niinkuin joitakin pienoishaltioita, joilla meidän kahden tähden oli
jokin salainen kiireellinen tehtävä, joka oli suoritettava nyt, juuri
tänä hetkenä. Tätä suurta asiaa varten tuntui itse aika pysähtyneen, me
kaksi olimme koko ympäröivän olevaisen keskus. Ja meistä oli karissut
pois kaikki ajan tartuttama jokapäiväisyys, oli meidän perusihmisemme
lyhyt vuoro kurkistaa sisälle jonnekin -- --

Tuttu järvi oli mukana tässä. Se näytti itse viettävän onnellisinta
hetkeään ja siksi se ei kadehtinut meitä. Lempeä ajattomuus kuvastui
sen välkkeestä, johon hämärtynyt vesilakeus oli keskittänyt valvovan
sielunsa.

Vielä on kuvaamatta se kerta, jolloin järvi, sama tuttu järvi
vieraantui minusta. Haluan tehdä sen niin lyhyesti kuin voin.

Olin elänyt voimakkaimmat vuoteni, pari kolme sellaista kesää, joina
minä keskipäivälläkin tunsin olevani kaiken keskus. En tuntenut hyvää
enkä pahaa, en rumaa enkä kaunista, tunsin vain voimallisen, sykkivän
elämäni. Silloin tapahtui paljon sellaista, jossa ei järvi ollut
mukana, oli vain pienen huoneen kiihtynyt ilmapiiri. Enkä minä silloin
pois soutaessani katsellut, oliko järvi nukuksissa vai valveilla, ja
mitä mieltä se oli. Kuumina poutapäivinä minä korkeintaan katselin sitä
mahtavana ilmiönä, joka kuvasteli omaa voimaani.

Mutta sitten minä eräänä elokuun yönä, kun kuu oli pilvessä, naputin
tuttuun ikkunaan. Kuuntelin. Kuulin ensin pöytäkellon käynnin ja
sitten laineitten tasaisen kohun, joka oudosti tuntui menevän jonnekin
ohitseni. Taas naputin ja turhaan. Näin oli käynyt jo kahdesti ennen,
mutta nyt vasta minä masennuin. Sillä kolmannen kerran naputtaessani
näin, kuinka joku siellä sisällä nousi istualleen, katseli minua ja
painautui takaisin.

Menin rantaan ja istuin veneeni luo. Olin aivan tyhjä. Laineet kulkivat
kohisten ohitseni, minua huomaamatta. Ne eivät huomanneet minua
sittenkään kun jo soutelin niiden päällä.

       *       *       *       *       *

Kuljeskelen taas maailmassa vallan mitättömänä ja näen usein järven.
Mutta meidän välimme eivät ole ehjät. Joskus tulee mieleeni muuan asia,
joka vielä voisi meitä yhteisesti kiinnittää. Sanon sille silloin:
"Sinun syvyyksiisi on painunut niin monta ihmishenkeä...?"

Mutta laineet kulkevat viileinä ohitseni, ne eivät kiellä eivätkä
käske. Niille on vilpittömästi yhdentekevää, mitä teen tai jätän
tekemättä. Tuttu järven lakeus on jälleen siinä edessäni, mutta nyt
näen siinä vain vettä, jota maa rajoittaa. Ihan ilmeetön ei se ole
nytkään. Jossain ulapan keskivaiheilla luulen nytkin erottavani
katseen. Mutta siinä katseessa ei asu enää suru eikä suuttumuskaan,
vaan suuri masentava välinpitämättömyys. Laineet liukuvat senkin ohi
ja yli, mutta aineeton katse pysyy siellä alati muuttumatta, niinkuin
kiveen hakattu tarina.

Minä olen sen katseen orja. Välillä juoksen metsään ja kätken pääni
sammaleen, mutta pian taas aavistan järven läheisyyden ja palaan sen
rannalle. Olen taas kahdeksanvuotias, jota vihastunut äiti, luonto, vie
kotiin rankaisten luvattomista retkistä. Riittäneekö ikäni katumukseen?



Juhlien vaiheissa


Oikeastaan nuo vanhat juhlat meille aikuisille merkitsevät enemmän
muistoa kuin todellisuutta, enemmän kuviteltua ihannetta kuin jotain
olevaista. Kun itsekseni ajattelen noita nimisanoja: joulu, juhannus
-- niin ne kyllä herättävät oman tunnelmansa, mutta se on väriltään
kaihoisa ja sen säkeet johtavat menneeseen aikaan; joulun nimi vie
etäiseen lapsuuteen, juhannuksen taas melkein yhtä etäiseltä tuntuvaan
miehuuden alkuun. Siinä välillä ovat poikuudenaikainen pääsiäinen ja
nuorukaisiän hentomielinen helluntai. Nyt juuri huomaan, kuinka noiden
tunnelma- ja muistosäkeiden alkukohdat todella noin järjestelmällisesti
sattuvat noihin ikäkausiin. Pääsiäis- ja helluntaitunnelmat
ovat heikoimpia sen vuoksi, että poika- ja nuorukaisvuodet ovat
kuin vierailla vuoteilla nähtyä unta. Pääsiäismuistot liittyvät
kouluaikoihin. Kuinka leudon päivän jälkeen ehtoolla maa kahertui ja
kuu nousi ja mieleni ensi kertoja paloi kylän tanhuville, jonnekin
sinne, missä huone- ja puuryhmät erottuivat tummaa taivasta vastaan;
missä keinupaikoilla hakokasojen vaiheilla parhaillaan sykähteli se,
jota vanhemmat sanoivat nuoruuden hurjuudeksi, iltahämärän hillityt
ilot, joiden sisällys silloin oli onnellisen tuntematonta... Kuinka tuo
kaipuu sitten puhtaimman valkolakin päivinä vihdoin löysi kaivattunsa
lapsuudentutussa ikätoverissa helluntain pyhinä tuomien ja mansikoitten
kukkiessa. Viettelys on kyllä minulla suuri tänä myöhäisenä iltahetkenä
vieläkin kertomaan niistä päivistä ja niistä ajoista, joista alkoivat
elämäni helluntaivuodet, silloin ja sinänsä kyllä ihanat. Ne päättyivät
sittemmin eräitten toisten vuosien kyyneliin, joiden vieriessä myös
vieri pois koko tuo aika, joka nyt tuntuu oudolta unelta...

Mutta vanhan joulun kuva on taas tullut ikäänkuin selvemmäksi.
Joulu-aattoiltoina saapuvat vaikutelmat muistosäkeiden etäisistä
alkukohdista. Suloisen yksinäinen lapsuuteni, jota eivät minkäänlaiset
tulevaisuuden suunnitelmat ja pyrkimykset hämmentäneet, se eristyy
taas sisäisen silmäni nähtäväksi, ja minusta tuntuu siinä tilassa
ollen erikoisen turvalliselta tietää, että isä ja äiti vieläkin
elävät. Joulun muisto on minulla pysyväisesti liittynyt siihen pieneen
lämpöiseen ilmapiiriin, jota isä ja äiti vallitsevat.

Koillisessa Satakunnassa tuttujen matkojen päässä valtateiltä on erään
metsäjoen töyräällä nyttemmin ränstymässä oleva pieni pirtti, minun
syntymäkotoni. Siellä tultiin hyvin toimeen. Isä ja äiti tekivät
molemmat työtä täysissä tosissaan, ja leipää, silakkaa, perunaa ja
piimää oli minun muistinaikanani jo aina puuttumatta. Lepopäivä
pyhitettiin ehdottomasti ja oli minunkin, ainoan lapsen, otettava se
askareissani huomioon. Siellä ei ollut mitään "ajan henkeä". Elämän
virta juoksi pienenä purona, saattoi lapsikin helposti ja selvästi
nähdä siinä kaiken: rannan mättäät ja pohjan kiiltohiukkaset; mitä
ulompana löytyi, se ei kuulunut meille. Juhlahetket saapuivat sinne
aikoinaan, ne olivat meidän omia erikoisia juhlia, joita mummut ja
taatat monissa polvissa olivat meitä varten viljelleet. Ja vaikka
juhlilla oli yleiset kaikkien käyttämät nimet, niin olivat meidän
juhlahetket kuitenkin yksinomaan meidän, ne saapuivat ikäänkuin ilmasta
suoraan meidän pirttiin ja pihaan, muualle poikkeamatta. Ne saapuivat
samaan tapaan meikäläisinä kuin saapuivat suru ja ilo, tuska ja toivo,
kaikki meidän pienoissielujemme tutut ja taitavat hoitelijat.

Kun jouluaaton matala päivä alkoi hiukan hämärtyä, olivat kaikki
aamun kiireet jo ohi ja juhlarauha odotteli jossain asumuksen
lähettyvillä. Sitä läheisyyttä tunteaksemme me kaikki kolme, isä,
äiti ja minä, istuimme lämpöisen pirtin hämyssä. Valmiit ruoat olivat
jossain pesän vaiheilla. Isä sanoi erikoisen sovinnollisella äänellä:
"Eikös sauna jo rupea pääsemään?" johon äiti vastasi: "Kyllä mar"
ja alkoi riisuutua. Äiti ja minä menimme ensin saunaan. Kiukaasta
kohosi suloinen joululöyly, ulkona oven takaa kuului jonkun myöhäisen
lihanhakijan ohikäyvät askeleet. Saattoi ihan selvästi havaita, kuinka
joulu laskeutui ja levisi meidän asumukseen. Minulla oli sellainen
tunne, ettemme me itse olisi voineet joulua tehdä, jollei se näin olisi
saapunut ja itse asettunut paikoilleen sillaikaa kun minä olin äidin
kanssa vihtomassa.

Ulkona vihertävällä taivaalla näkyi jo tähtiä, kun me palasimme ja
isä pihassa tuli meitä vastaan. Minä kiiruhdin edellä tyhjään pimeään
pirttiin ja ehdin kokea lyhyen hetken kahdenkesken alkaneen joulun
kanssa, ennenkuin äiti saapui. Siinä pitivät ikkunaruudut, pirtin ilma
ja vasta tuodut oljet omaa jouluaan, syvän hiljaisuuden soittaessa
jouluvirttä. Koko joulukäsitteen syvin olemus ympäröi hetken ajan
salotöllin pientä poikaa. Ikäänkuin sitä arkaillen tuli äiti ja otti
verkalleen tulen täytettyyn ja kiilloitettuun joululamppuun.

Luulen, että me koko jouluiltana tuskin sanallakaan häiritsimme läsnä
olevaa juhlahenkeä, joka ikäänkuin vaimensi äidin välttämättömiä
askareitakin, kun hän nosteli ruokia pesän edestä pöydälle. Syötiin
räätikkälaatikkoa ja sianlihaa -- ainoan kerran vuodessa. Ruokia ei
korjattu pöydältä pois eikä lamppua sammutettu, pienessä pirtissä
vartioi tuli joulun tunnelmaa koko juhlayön... Pienen pirtin asukkaat
eivät jouluyönään muistele Vapahtajan syntymää, ja jos evankeliumia
luetaan ääneen, niin se on kuin hiljaista musiikkia, jonka kauneutta
ei määrää sanojen sisällys, vaan lukemisen sanomaton hartaus, johon
kuulijat yhdessä ympäristönsä kanssa hiljallensa vaipuvat. Heidän
joulutunnelmansa on sopusoinnussa evankeliumin hengen kanssa,
mutta he eivät ajattele, että Petlehemin kaupunki tai Jerusalemin
kaupunki on olemassa missään muualla kuin heidän joulumielessään, ja
Vapahtajan syntyminen on heille tapahtuvinaan heidän oman jouluyönsä
hiljaisuudessa... Pieni poika on ehtoollisen jälkeen nukahtanut
pahnoille. Isä on oikaissut sängylle, mutta hänen ei sentään tulekaan
uni. Hänen mieleensä tulevat ne ajat, jolloin hän tähän pensaikkoon
teki tämän pirtin. Hän nousee, näkee vaimonsa ja ainoan eloon jääneen
poikansa nukkuvan noin samaan tapaan puolipukeissaan, kuin viime
joulunakin. Hän juo pöydältä kaljaa, hakee virsikirjan ja alkaa omalla
nuotillaan hyräillä jouluvirttä. On hiljaisista hiljaisin juhlayö.
Nukkujat kuulevat unensa keskellä isän veisuun, niinkuin Jumalan
hillityn puhuttelun. Sitten veisuukin vaikenee ja vain Jumalan puhe
kuuluu... Ympäröivät metsät ja kinokset ovat pirtin asukkailta sillä
hetkellä unohtuneet, on vain seinien rajoittama lampun valaisema lämmin
ala, joka ikäänkuin liikkuu, verkalleen jouluaamua kohden.

Minun syvin käsitykseni sekä arki- että juhla-asioista on peräisin
noilta ajoilta ja kaikessa hiljaisuudessa varsin vanhanaikainen, vaikka
kilpailenkin lähimmäisteni kanssa vanhojen "arvojen" mullistamisessa
ja uusien luomisessa. Sanojen ja kirjoitusten löyhässä maailmassa
vallitsee "ajan henki", jonka päämääränä on aina ja joka paikassa
loukata minun syvintäni, sitä minun olemukseni ikuisinta kohtaa, joka
silloin tällöin sumein silmin pyrkii esiin sieltä syvyydestään. Jokin
pinnallisempi vietti ajaa minuakin tuota ajan henkeä vahventamaan.
-- Ettei vain naapuri pääsisi sanomaan, etten minä ymmärrä ajan
henkeä! -- Ja jos käy niin, että naapuri yllättää minut yksinäni
hyräilemästä vanhaa jouluvirttä, niin minä häpeen, sillä "ajan henki"
ei suosi sellaista. Ei mikään ajan henki milloinkaan voi suosia mitään
ikuisuuden ilmiötä, sillä aika ja ikuisuus ovat toistensa vastakohdat.

Mutta miltä näyttäneekin päältä katsoen, niin pitää ikuisuus
kuitenkin puolensa. Kolmen vuosikymmenen kuluttua, helluntaivuosien
ja niitä seuranneiden vuosien jälkeen olen minä taas lähempänä
niitä näkemystapoja, joita oli salotöllin hennolla poikasella. On
juhannusaatto eräässä töllimäessä, jossa isä ja äiti nyt asuvat,
erinäisiä vaiheita hekin koettuaan. Kello seitsemän aikaan on aurinko
koivumetsän takana, jonka latvusten yli sen valo osuu kauaksi niitulle
suolaheinäin punaisiin latvoihin. Tiellä palaa muonamies talosta
pieneen mäkipirttiinsä, josta on hävinnyt ahtauden tunne, kun ovi on
auki, niin että hän jo pihalta näkee peräakkunan kautta läpi koko
pirtin. Iltavalo puuntaa hänenkin kasvoillaan, kun hän lähestyy oveaan.
Minä näen hänet ja hän näkee minut, kun menen meidän veräjästä haan
puolelle ja edelleen maantielle. Kahvia juodessaan hän puhelee siitä
vaimonsa kanssa; he tietävät mihin minä tähän aikaan lähden hyvä takki
yllä ja kengät jalassa.

Minä menen morsiameni luokse.

Kun pääsen hakamaiden varjosta kylän aukealle, on suoraan edessäni
taivaanrannalla helottava aurinko. Metsät ja mäet erottavat minut
matkani päämäärästä, mutta aurinko on juuri sillä kohdalla ja se
jollakin tavoin saattaa minut jo täältä asti näkemään kaikki.
Kulkiessani halki taloisten kylien vetää aurinko yhä huomiotani
sinne omaan suuntaansa, hamaan siihen asti kunnes kartanon kohdalta
käännyn hoitamattomalle kärrytielle ja ensi kerran vilahtaa tutun
harmaan töllin katto. Siinä käänteessä jää aurinko minusta sivulle,
näen vain sen punaisen valon navetan katossa ja saunan päädyssä. Näen
että lehtimaja jo on tehty ja että liinaharjainen pikkutyttö minut
keksittyään juoksee mäeltä pirttiin.

Minä ajattelen: tämmöisen ruohottuneen pienoismaiseman keskellä minä
siis vaellan tänä juhannusaattoehtoonani. Kaikki koulunkäyntini ja
opinsaantini ovat ikäänkuin laskeutuneet tämän maiseman ruohostoihin,
pieliin ja pihamaille, ovat täältä ikäänkuin löytäneet sen viihdyttävän
sovellutuksen, jota ovat vuosikausia kaivanneet. Minulla on se tunne,
että kaikkien noitten lehtevien kukkaruohojen kasvu on minulle tutumpi
kuin kenellekään, samoin ihmiskohtaloiden monimuotoinen meno ja
suuripiirteinen kaikki-yhteys. Ne tulevat täällä vastaani selvempinä
kuin millään opintiellä. Huomaan, että kaiken, mitä minulle on yritetty
opettaa, olen aina tietänyt, ja ettei tämä syvempi tietäminen ole
missään tekemisissä ajanlaskun kanssa. Leinikön ja kurjenpolven kukat
olivat yhtäläisiä minun lapsuudessani, kun minä juhannusaattoehtoona
asetin niitä pullon suuhun, samaan tapaan kuin nyt tuossa maatuneen
pirtin perä-akkunalla, jonka ohi kuljen. Olen noissa kirjavissa
kukissa tuossa akkunalla näkevinäni sitä samaa juhannusaattoehtoon
punahohdetta, joka kolmekymmentä vuotta sitten syntymäkotoni vaiheilla
ympäröi sikäläisiä leiniköitä. Ja oman olemukseni pohjalta katselee
hetken ajan kirkkain silmin sama silloinen muuttumaton ihmisolento.

Ja siihen samaan sopeutuu kaikki mitä tämä ilta sisältää. Se naisen
nimi, joka täyttää mieleni tätä piennarta edetessäni, on kuin sattuva
nimitys jollekin tunnelmalle sieltä salotöllin ajoilta, jossa
hohteestaan huolimatta tuntuu elämän kulun tinkimätön totisuus:
kun eräänä ehtoona joku kylän palvelustyttö tuli meille ja puhui
äidin kanssa kahdenkesken. Seuraava päivä oli juhannus, ja silloin
iltapäivällä tuli meille joku iloinen mies ja myöhemmin se sama
tyttö... Tämä illan kostea lemu ja ruohojen alkavat uniasennot ihan
pakottavat tuntemaan sen tapauksen tajunnassani. Minä en silloin
ollut tietoinen heidän asioistaan. Nyt kyllä tiedän, mutta kuinka
laihaa onkaan tietäminen. Pohjimmainen vaikutelmani on nyt juuri yhtä
aavistuksellinen kuin silloin.

On juhannusaattoehtoo. Minä istun yksinäni pienen töllin
porstuanperäkamarissa, sillaikaa kun pakarin liedessä kypsyy munaruoka.
Minä saan olla melkein vallan yksinäni. Vanhukset eivät millään tavoin
puutu meidän asioihimme, mutta seinien läpikin minä tunnen heidän
siunaavan suosiollisuutensa. Akkunasta näkyvät kedon kukkaset ja puun
oksat nyökkäävät minulle.

Kun minä sitten syön munaruokaa, on jo juhannusyö, vanhukset pirtin
puolella ovat nukkuneet. Mekään emme puhu mitään juhlayön valoisassa
hämyssä. Meidän on helpompi olla hiljaa, sillä meidän onnemme tunnelma
on väriltään hiukan kaihoisaa, niinkuin maan kasvot tällä hetkellä ja
niinkuin kaikki sellainen onni, jota ei tarvitse säikkyä; joka ei ole
pyrkimyksillä saavutettua, vaan on tullut arvaamattomien ansioiden
jälkeen.

Keskiyön aikaan menen, porstuan kolkkuvia permannoita kartellen,
vähäksi aikaa pihamaalle. Aurinko on poissa. Kukkaset ja puut eivät
enää nyökkää minulle, ne tuntevat, että minä tällä hetkellä kuulun
heidän maailmaansa, siihen, missä totinen lapsuus on elämän korkein
aste. Taakseni porstuan ovelle on ilmestynyt toinen. Juhannusyön
punertavan tyvenen maiseman edessä on meidän herkin ja ratkaisevin
koettelemuksemme hetki.



Aamusta iltaan

(1917)


Kesäaamuna nousen aikaisin, sillä vähitellen olen joutunut siihen, että
nämä aikaiset aamuhetket ovat ainoat, joina voin "nauttia elämästä"
s.o. tuntea eläväni. Koko ympäröivä paikkakunta hyvineen ja pahoineen
nukkuu vielä, ja jos jossain näen jonkun yksinäisen liikkujan, niin ei
se säikytä minua, sillä hänen valtansa on vielä masennettu. Kesäisen
kaikkeuden mahti tekee hänet vaarattomaksi, liitelevä pääskynen
on tämmöisellä hetkellä paljon tärkeämpi olento kuin hän. Tunnen
turvallisuutta, kun tiedän, ettei kukaan tule minua puhuttelemaan eikä
vaihtamaan ajatuksia tärkeistä kysymyksistä. Kaikki kysymykset ja
kyselijät nukkuvat mikä selällään, mikä kyljellään, ja näkevät unissaan
painajaisena oman köykäisyytensä. On pääskysten ja kukkanurmien ja
järvenpintojen elämisen hetki. Tulee mieleeni "maailmankatsomus" ja
mitä se on.

Maailman-"katsomus" on hyvä sana. Todellakin, kun katson akkunasta
ulos tänä varhaisena aamuhetkenä, niin saavuttaa minun sieluni sillä
yhdellä katseella erinomaisen kevyesti kaiken sen, minkä tarvetta se
tulkitsee tuolla sanalla. Ei niin, että minä voisin sanoilla selittää
sen olemuksen. Näen taivaan, järven, pellon, metsän, kylän, maantien
ja lennätinlangat. Mutta jos ajatuksellani syvennyn johonkin niistä,
niin joudun asiasta asiaan loppumattomiin; kaikki ne ovat yhtä
luontevia äärettömyyden lähtökohdiksi. Vaistoni sanoo, että sellainen
syventyminen on kaikkein lapsellisinta. Mutta kun minä tänä kirkkaana
ja hiljaisena hetkenä vain katson niitä, niin ne katsovat vastaan
ihan kuin persoonalliset olennot, ja tuo niiden katse sisältää kaiken
tiedon. Minä tunnen että saan tässä tuon kaiken tiedon omakseni -- taas
niinkuin monessa pienoistilanteessa tätä ennen. Mutta minun aivoni
suhtautuvat tuohon tietoon samoin kuin silmäni äärettömyyteen.

Yksinkertaisuudessaan valtava kaikkiyhteisyyden tunne täyttää sieluni
ja mieleni. Jokapäiväinen ajallisuuden tuska -- yhteiskunnan ja muiden
samanarvoisten seikkain aiheuttama -- on hetkeksi helpottanut ja minun
on hyvä olla maan pinnalla. Yleisen ihmisyyden raskas tuntu on poissa,
minulla on tilaisuus oman poveni kautta kuulla yksityisen ihmisyyden
arka ja avuton kuiskaus. Se kuiskaa ja ikäänkuin lohduttautuu sillä,
ettei sen asia milloinkaan voi iäksi menehtyä; se ikäänkuin viittaa
kesäaamun maisemaan, jonka katseessa se näkee ikuisen takeen omalle
asialleen. -- Mitkä mullistukset voisivat katkaista sen yhteisyyden
joka meidän välillämme vallitsee, minun ja kesäaamun? Jos sinä
raivoat onnen tai onnettomuuden, tuskan tai toivon tähden tai liityt
joukkoihin samantapaisissa raivoamistarkoituksissa -- ja jos sinä
sitten yhtäkkiä joudut katsomaan silmästä silmään vaikkapa tällaista
kesäaamua, niin sinä hölmistyt ja lopulta hymähdät niinkuin se, joka
huomaa raivonneensa erehdyksestä. Sillä se "sinä" joka raivosi, on aina
sellaista, jolle "minä" voi hymähtää.

Käväisee siinä sattumalta mielessäni yhtä ja toista eilisestä
ajallisuudesta uneni takaa: suuret sodat, valtojen kumoutumiset,
ihmisryhmien väliset jännitykset. On melkein huvittavaa katsahtaa
noita mahtavia asioita tässä kosteassa aamuvalossa. Eilenhän minä
niistä viimeksi keskustelin ja mitä enemmän niihin syvennyin ja koetin
osoittaa viisauttani niiden arvostelemisessa, sitä valtavammiksi ne
kasvoivat. Vielä kerran: mihin ne ovat nyt jääneet? missä on eilinen
päivä? Eikö se ole yhtä kaukana kuin tietoisuuteni ensimmäinen päivä
-- jommoista päivää ei tajuntani muuten sisällä. Kaikki ne ovat nyt
jossain tuolla ilmassa kasteisen ruohoston vaiheilla, katselevat siellä
aineettomin aamukatsein.

Pöydän kulmalla on tämän maapallon pienoiskuva -- kuten se tällä
hetkellä kiiluu tuhansien alchimillain lehtipoimuissa -- sen pintaan
osuu suoranainen auringonvalo ikkunapielen ohi, läpi ilman ja ruudun.
Näen kuvattuina Suuren valtameren ja Polynesian saaret. Erään kesän
aamuina liikkuivat siellä eräällä saarella _Loti_ ja pieni _Rarahu_
-- olen äskettäin sattumalta taas joutunut heidän lähelleen. Maan
nimi oli Tahiti ja sitä hallitsi vanha kuningatar Pomarê. Tuolla
valtameren keskellä kirkastui jo silloin aamu ja he kylpivät lähteessä.
Tällainen aamu on muuan olento, joka elää elämäänsä täällä kaikkeudessa
-- maapallolla on vain yksi aamu, joka ikuisesti etenee sen pintaa
pitkin... Kun taas katson akkunasta noita aitoja, järviä ja taloja,
niin näen selvästi, kuinka niissä on jotain, jota niissä vielä äsken ei
ollut, ne ovat vapautuneet ja laajentuneet... Polynesian aamu oli sama
kuin tämä aamu.

Aamu on kuin suunnaton aarre, jonka omistan, kun jälleen palaan siihen
huoneeseen, josta äsken lähdin. Täällä on hämärämpi, kun tänne ei
vielä osu aurinko. Vuoteessa nukkuvat yhdeksäntoista-vuotias vaimoni
ja nelikuukautinen tyttäreni rinnatusten onnellisen unen luomissa
asennoissa: yksi kukkiva oksa ja sen oheen irtautunut pienen pieni
silmu. Tuossa ne nukkuvat; peiton alta näkyy kasvot ja leuanalus ja
niiden lähellä toiset pienet kasvot ja pieni sileä leuan alus ja
ohimoille nostetut kädet.

Ne kaikki liittyvät mielialani, maailmankatsomukseni, edellisiin
aineksiin. Tämä olento, jota sanon aamuksi, on sama kuin minun
maailmankatsomukseni. Olisiko tämä teennäistä? Ei ole, sillä minä
tunnen aivan tyynesti ja vahvasti, että minun tällaisella aikaisella
aamuhetkellä on helppo olla kysymättä mitään, kaikki olevainen riittää
itse omaksi selityksekseen.

Mutta aamu menee ja jättää minut päivän kanssa kamppailemaan, päivän,
illan ja yön. Yhäti uusiutuva koettelemus.

Päivä tuo minulle tiedon, että jossain on joku voittoisa keisari,
josta minä muka en voi olla piittaamatta. Minä en tunne mainittua
keisaria, mutta minä vakuutan, että jos minulle sanottaisiin: saat
tutustua häneen tai rauhassa kuunnella Beethovenin sonaattia, niin minä
valitsisin sonaatin. Ei mikään tunnu niin tympeältä kuin mahtavuus
jollakin sellaisella alalla, jonka perustetta ei ymmärrä. Minä en
ymmärrä keisarin alaa enkä liioin sillä alalla saavutettua mahtavuutta.

Eräästä ikkunasta näen, kuinka muuan talon isäntä vie suuhunsa
keitettyä sianlihan palasta, koettaen välttää rasvaa tarttumasta
suupieliin. Suuri ikkuna, josta tämän näen, on yksi monista komeaksi
maalatussa seinässä, mutta isäntä nuolaisee välistä sormiaan ja
pyyhkäisee niitä sitten vaatteeseensa. Hänen olkapäänsä takaa näkyy
samean värinen kartiini. Seuraavissa ikkunoissa ei näy ketään,
mutta kartiinit ovat hehkeän valkoiset. Isäntä syö tarmokkaasti ja
hyvin; tavallinen ruoka-aika on jo ohi; hänellä on ollut jotain
käytävää sillaikaa kun väki söi. Hän on muuten kaikin puolin
oivallinen isäntämies. Minä olen keskustellut hänen kanssaan
yhteiskunnallisistakin kysymyksistä. Häntä ei erikoisemmin näytä
kauhistavan se tavarain tasajako, jota työväki vaatii...

"Työväki" on erittäin juhlallinen käsite. En tunne ainoatakaan sen
yksityistä jäsentä, mutta sen itsensä näin keväällä lakkoaikana. Nuo
miehet, jotka tuolla pellolla tekevät heinää sillaikaa kun isäntä syö,
ne minä tunnen hyvin. He ovat sellaisessa hullunkurisessa asemassa,
että heidän on joka viikko tultava tänne näille pelloille sen vuoksi,
että sattuvat asumaan eräässä vississä maanpinnan kohdassa. Kesken
omien töittensä on heidän tultava tänne isännän töihin, ja isäntä saa
sitten pitää kaiken, minkä he täällä tekevät työksi ja vielä hiukan
rahaa sieltä kotoa. Tämän asian kierouden he ovat hoksanneet, ovat
siitä perin vihaisia ja tahtovat, että maan pitää olla heidän eikä
isännän. Lakkoaikana oli heillä pientä aietta antaa isännälle hiukan
selkään, mutta se jäi silloin, eikä se nyt taas enää käy päinsä.

Suutari on työväen miehiä -- totisesti hän on jalkineentekijä, en
voi sille mitään. Hän on nuorehko, huonoihoinen, hän on köyhistä
vanhemmista, mutta on menestynyt. Minä tiedän, että hänellä on rahoja
ja hän on aatteensa ulkopuolella puhellut, että kun ompelukoneet
halpenevat niin hän laittaa kaksi tai kolme konetta ja ottaa sitten
miehiä neulomaan. Hän on ruma ja mitättömän näköinen ja aikoo piakkoin
mennä naimisiin.

Tämä on päivää. Näen silmilläni kaikki samat seikat, jotka näin
aikaisella aamuhetkelläni, mutta ne ovat siitä tähän asti paljon
muuttuneet. Minä vain näen ne, mutta en pääse lähelle. Paraiten sen
huomaan, jos katselen kauempaa näkyviä taloja. Kun näen maalatun
pytingin seinän, niin vaistomaisesti arvioin sen laajuuden, sitten
maalin hinnat ja kuinka suuri pääoma on kiinni maalauksissa ja koko
rakennuksissa. Kuvittelen näkeväni sen markkoina pöydällä, koko tuon
talon arvon ja sen isännän muun omaisuuden. Ihan kuin markkojen tuoksu
tulee siltä puolen maisemaa, missä kylä on.

Tuuli hengähtää ja haavan lehdet kahahtavat takanani, kun istun
pihassa. Jos oikein harkiten tahdon, voin vähän aikaa ikäänkuin pitää
kiinni siitä tunnelmasta, että koko kesäisen luonnon elämällä nytkin
on entinen hurmaava kiihkonsa. Luulen olevani niiden kiihkojen vanha
tuttu, mutta tänä päivänä ne eivät päästä minua osallisuuteensa, eivät
ole päästäneet enää monena muuna päivänä. Ne käyvät kaukana minusta,
ikäänkuin olisin loukannut niitä, ikäänkuin olisin lähennellyt niiden
vihollista. Ja niin tunnen tehneenikin. Valtavan ja tiedottoman
kaikkeuden keskellä minä olen tuskallisesti takertunut muutamiin sen
surkeihin osiin, jotka ovat -- "tietoisia".

Minun maailmankatsomukseni on kesän hehkeyden puristuksessa kuin
hätääntynyt lapsi oudossa väkijoukossa. Olen nähnyt monta ansiokasta
kuvausta sellaisista ihmisluonteista, jotka eivät ole tätä maailmaa
varten, ja aina kauhistunut sellaista ajatustakin, että minulla olisi
jotain yhteistä semmoisten kanssa. Se hetki, jona saisin varmuuden,
että olen sellainen, se olisi lopullisen masennukseni hetki.

Tänä päivänä pyrkii sellainen aavistus taas silmieni eteen. Olen
yksinäisenä poutaisen avaruuden keskellä. Isäntä joka syö, väki joka
tekee heinää, haapa jonka lehdet lepattavat -- kaikki ne etenevät
minusta. Se jokin, josta kolmekymmentä vuotta olen imenyt henkistä
elinvoimaani, se on ehtynyt. Se mitä koin aikaisin tämä päivän aamuna,
ei todellisuutena tunnu kuuluvan elämääni. Minun kohdaltani on maailma
tyhjä. Auttakaa minua, sanokaa, onko vika minussa vai maailmassa.
Vaikka minulla olisi kaikki valta ja voima, niin en minä voisi maailmaa
parantaa, sillä tyhjää ei voi parantaa. Eikö koko ihmiskuntaa paina
se, että se on sidottu pieneen Maapalloon? Jotkut taistelevat ja
käyvät sotaa. Jos joku voittaa, niin mitä hän tekee voitollaan? En näe
mitään mahdollisuutta voiton nauttimiseen. Vai vieläkö jotkut jaksavat
jatkaa siihen suuntaan mihin voitto auttaa!? Minua ei kenenkään voitto
auttaisi.

Päivä riutuu illaksi.

       *       *       *       *       *

Viiden kilometrin päässä täältä asuu muuan nuori ihmispariskunta,
jonka tunnen. Ennen minä tähän aikaan kesästä ja päivästä katselin
keltavästäräkkejä ruismaan vaiheilla. Nyt lähden vaeltamaan sen
pariskunnan luokse ikäänkuin jotain turvaa hakemaan. Heidän
puutarhassaan on kauniita kukkia ja heidän huoneensa ilmassa huokuu
musiikin henki. Matka heidän luokseen on niinkuin jokin säästöön
karttunut aarre, jonka nyt taas toistaiseksi tuhlaan.

Tulen heidän huoneeseensa, kättelen heitä, puhelen heidän kanssaan
ja nautin jotain. Kaikki nämä seikat ovat kuin pieniä olentoja,
jotka meistä riippumatta pitävät omaa menoaan. Meidän ulkomuotomme,
asentomme ja äänenpainomme kuuluvat kaikki siihen menoon, vieläpä se
tietoisuutemme, että olemme taiteilijoita, että tunnemme toistemme
saavutukset ja pidämme niitä arvossa. Se päiväinen isäntä ja hänen
väkensä ovat minulta kutistuneet vaivaisiksi kuvioiksi, joiden
väliset kireät "kysymykset" näyttävät hullunkurisilta, kun ajattelen
niitä tässä istuessani tuota rouvaa vastapäätä. Maalattujen talojen
markkatunnelma on haihtunut; jos tästä näen semmoisen talon, niin se on
vain viehättävä luonnonilmiö. Koko elämä taisteluineen ja sotineen on
tästä katsoen ensi kädessä viehättävää. Minä nautin siitä, että minulla
ja noilla ystävilläni on tämän ajan mukaiset vaatteet, että olemme
europalaisia, että joudummepa millaisiin tilanteihin tahansa, aina
löydämme niistä tämän viehätyksen, että meille ei ole olemassa muuta
kuin eleganttia.

Kun ensimmäiset pianon sävelet koskettavat ilmaa, värähtää minun
tajunnastani viimeisetkin arkipäiväisyyden rippeet. Minä ikäänkuin
joudun takaisin sinne aamuun, mutta se ei ole enää tämän päivän
aamu, vaan eräs elämäntila, minun ominainen elämäntilani. Kaunis
naisen ääni tulee ja pianon ääni siirtyy ikäänkuin syrjemmäksi. Ne
alkavat yhdessä liikkua, eikä koko ympäröivässä maailmassa -- kun se
siinä sivussa yhä jatkaa vaikutustaan minun tajuntaani -- siinä ei
ole aivan ainoata pienoiskohtaakaan, joka jäisi pois sen liikunnan
piiristä. En osaisi puhua noista lauluista alkeellisimpiakaan asioita.
Mutta jonain hyvin kaukaisena ja lapsellisena hetkenä olivat pilvet
taivaalla niin-ja-niin, oli se-ja-se hetki päivästä ja minun sieluni
osui tietoiseen yhteyteen noiden seikkojen kanssa. Se minun silloinen
sieluni tila laulaa nyt tuon laulun sävelten välistä. Minun olisi
vastenmielistä ja mahdotontakin ruveta puhelemaan tästä asiasta noiden
ystävieni kanssa.

Tulee _Ave Maria_. Sieluni sisäinen kirkkaus yhä tiivistyy. Jos
karkeasti yrittäisin siitä jotain sanoa, niin kertoisin kuinka kuolleet
esi-isäni kuuntelevat yhdessä minun kanssani. Olen näkevinäni heidät
kunkin paikoillaan, leuka nojaten kämmenpäähän ja vanhanaikaisilla
kasvoillaan ja suurissa kuvitelluissa silmissään heidän silloinen ja
sikäläinen hartautensa. Naisen ääni laulaa heille samoin kuin minulle,
kaikki me kuuntelemme samoin, ja meidän ympärillämme on jokin etäinen
yhteinen sunnuntai...

Kun taas kotiin palatessani olen taivasalla, on kuin olisin joutunut
jonnekin kylmään, vaikka on lämmin heinäkuun ilta. Mieltäni eivät
kiinnitä puut eikä pensaat, ei aidat eikä asumukset, ei taivaan viipyvä
vaaleus. Ne ovat minulle saman tekeviä kuin nuo hämärät ihmisolennot,
joita seisoo tuossa raitilla hattu silmillä ja lemahtaen kuivuneelle
hielle ja halvalle paperossille. Ne ovat naurettavan kaukana _Ave
Mariasta_, minun esi-isistäni ja ystävistäni, jotka jäivät sinne
asuntoonsa. Me ikäänkuin purjehdimme noitten muodostamassa meressä
emmekä tiedä, minne tuuli vie.

Elämä on tarkoituksetonta -- en ymmärrä kuinka kukaan on voinut toisin
väittää. Siinä on sen suurin viehätys, ettei sillä ole mitään rajoja,
enempää kuin millään muullakaan. Se on ikuisuuden ja äärettömyyden
rinnakkaisilmiö, muuan kaikkeuden ulottuvaisuus, dimensio. Voiko olla
yksinkertaisempaa seikkaa.

Kun tulen sisälle, kuulen kuinka vaimoni viereisessä huoneessa nukuttaa
lastaan ja laulaa "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi" --
sävel kuuluu kai raitille asti, sillä hetken päästä kuulen minä tähän
avonaisen ikkunani ääreen, kuinka nuo samaiset hämärät raittiolennot
alkavat hekotellen rääkyä laulun mukaan. Minä suljen ikkunan ja
kuuntelen edelleen laulua, kunnes lapsi nukkuu. On jo myöhäinen ilta.
Ikuinen aamu ikuisella kierrollaan on taas pian kulkeva ylitseni.



Aviopuolisot


Elettiin syyskesää 1916. Oli pyhäinen aamu, sää lämmin ja tyven.
Lauantai-illan sälliäänet olivat kuin pois pyyhityt teillä ja
raitteilta; niillä vallitsi vanhanaikainen rauha. Auringon valossa oli
surumielinen sunnuntaivivahdus. Ehkä se laveammilla kylän mailla oli
hiukan iloisempi, mutta siinä metsänaukeamassa, jossa Järvisen asumus
sijaitsi, ilmaisivat sen säteet jo peittelemättä syksyn läheisyyttä.

Järvisen asumus -- jolla ei ollut käytännössä muuta nimeä kuin
Järvinen -- näytti ensi katsannolta uutistorpalta. Ympärillä olevat
peltotilkut olivat ohutmultaisia ja niillä näkyi raivaamattomia
kanto- ja kivisaarekkeita. Pihassa taas seisoi tasakertaan rakennettu
katoton ja ikkunaton asuinrakennus. Mutta lähemmin katsoen huomasi,
että pelto ei ollut ohutta nuoruuttaan, ja että pirtin kehä oli
semmoisenaan ollut ajan purtavana jo ainakin kymmenen vuotta. Nurkissa
taisi olla jo lahon vikaa ja seinissä oli runsaasti semmoista harmaata
höytyä, jota vapsaiset käyttävät pesänsä kuoriaineeksi. Tässä
asumuksessa ei ollut mitään, ei sisällistä eikä ulkonaista, mikä
olisi vastannut sitä myötätuntoista mielikuvaa, joka liittyy sanaan
uutistorppa.

Pihan sivussa oli jonkinlainen ulkohuonerivi ja se kätki itseensä
senkin komeron, jossa kuusihenkinen perhe asui, oli asunut jo
kymmenisen vuotta, asetuttuaan siihen silloin kolmihenkisenä
väliaikaisesti siksi kunnes asuinrakennus valmistuisi. Alkuperäisesti
se oli suunniteltu talliksi ja oli rakenneltu lahoneen entisen pirtin
jätteistä. Ensimmäinen suvi siinä oli kulunut hauskasti. Kun ei uusi
pirttirakennus syksyksi valmistunutkaan, puserrettiin talliin hätäpikaa
suurempi akkuna ja muuri.

Siitä akkunasta paisteli vielä nyt kymmenen vuoden kuluttua tuo
surumielinen aurinko karttuneen perheen yli. Silloin tehdyssä pesässä
lekotteli tuli, ja sängyllään lojuva Järvinen saattoi siitä Kansan
Lehtensä takaa nähdä harmenneen pirtinteelmän tyhjät akkunalävet.

On omituista, kuinka pyhäaamut ovat vaarallisia tuommoisen perheen
kotisovulle. Jos elämä vaan on pitemmältä ollut yhtäläistä, niin on
jokseenkin varmaa, että sunnuntaiaamuna siinä suuruksen aikaan syntyy
riitaa aviopuolisoiden kesken.

Järvinen lojuu itsepintaisesti sängyllä ja hillitsee äkäisyyttään.
Joskus hän toisella silmällään vilkaisee, ikäänkuin todetakseen,
että sama jatkuva pikku tukaluus yhä vallitsee. Ei ole päästy
aamulla aikanaan ylös, huone on vielä siivoomatta, nuoremmat lapset
puolipukeissa. Ei ollut vettä ja vaimo ei milloinkaan käske miestä
vettä noutamaan ja mies ei huomaa käskemättä. Mutta sillaikaa kun vaimo
on vettä noutamassa, täytyy miehen nousta sängyltään estämään lapsia,
mukuloita, pahanteosta. Siitä mies tulistuu; lapsia on neljä, niitä ei
ollut pitkään aikaan määrä tulla muuta kuin yksi... Ja asuinrakennus
jää tältäkin syksyltä valmistamatta.

Pesän suussa kiehuu vellimaito yli. Järvinen syöksähtää apuun ja on
polttamaisillaan nuorimman lapsen, joka pyörii jaloissa. Hän kiroo
ihmistä, joka voi jättää maidon tulelle ja mennä pois. Nuorinta lasta
on napattava sormiin, kun se tahtoo lykätä ne kuumaan maitopannuun
pesän edessä. Se tillahtaa itkuun ja Järvinen tiuskaa vanhimman
pitämään siitä huolta. Sillaikaa repii lähinnä nuorin lattialle
pudonneen sanomalehden.

-- Voi jumalauta, ääntää Järvinen.

Semmoista se on aina, eikä se siitä parane. Ei se riipu ansioistakaan,
sillä Järvinen tietää vuoden mittaan ansainneensa kolmatta tuhatta;
hänellä on ollut pari hyvääkin urakkaa, hän on saanut makailla
viikkokausia ja kumminkin on niin paljon ansainnut. Mutta vaikka hän
ansaitsisi kymmenen tuhatta, niin on asia aina sama, puolinainen puute
ja muu tukaluus. Ei osata eikä opita. Ja mukuloita on kuin hiiriä.
Jumalauta -- sen on Järvinen toisenkin kerran sanonut sekä ääneen että
ääneti näinä kymmenenä vuotena. Järvinen on neljissäkymmenissä oleva
vetelähkö, hiukan rasvoittunut, kosteasilmäinen, riippuviiksinen mies.
Raa'aksi häntä ei voi sanoa; harvoin kuluu vuorokausi niin, ettei hän
osoittaisi hellyyttä vaimolleen.

Iita tulee kantaen puisella ikeellä kahta täysinäistä sankoa. Hän näkee
että maito on jäähtynyt ja tuli sammunut ja hän tuntee että ilmassa on
ärtymystä. Mutta hän ei ala. Hän toimittaa maidon uudelleen tulelle,
vispilöi siihen ryynit ja käskee vanhimman tytön sekoittaa. Itse hän
ottaa luudan ja ryhtyy lakaisemaan. Hänen kyllästymisensä miestä
kohtaan lähentelee jo vihaa.

-- Mitä sinä tuiskit? sanoo mies.

-- En minä mitään tuiski. Mene pois siitä, että-mä saan sängyn siivota.

Kyllä tämä on, ähkäisee mies noustessaan.

-- No mikä nyt taas?

-- Koko tämä komento.

Mies menee pihamaalle, seisahtaa ja katselee kaikkia näitä paikkoja,
ikäänkuin nautiskellen niitten huonosta kunnosta. Tähän nautiskeluun
kuuluu vielä se, että hän uudelleen ryhtyy mielessään laskemaan niitä
muhkeita ansioita, joita hänellä vuosien mittaan on ollut. Harva äijä
näillä paikkeilla lyö häntä hyppysiin. Viidettä sataa hän on ansainnut
sitten juhannuksen; on kutkuttava nautinto ajatella, että ne eivät
ole riittäneet, ettei vielä tänäkään syksynä tule kysymykseen pirtin
valmistaminen.

Mutta aurinko paistaa, ja sisällä tuolla könsässä häärii Iita. Se
häärii -- eikä vika ole yksin senkään. Se on tavallinen vaimoihminen
-- se on oikein hyväkin vaimoihminen. On mukuloita pirtillinen, eikä
vielä ole tullut sen huonommaksi. Järvinen muistaa sen uuden puvun,
joka viime rahansaaliista sille laitettiin. Hän kaivaa paperossin,
sovittaa sen imukkeeseen ja ajattelee valoisammin. Päivä paistaa yhä
lämpöisemmin hänen vetelähköön olemukseensa, kellot kuuluvat, ruoka on
valmista.

Ja kun Iita, Järvisen sisään astuessa, juuri vie vellivatia pöytään,
laskee Järvinen kämmenensä hänen olkapäälleen. Iita on tyyntyneen
näköinen, ei ole kylmä hyväilylle, mutta ei antaudukaan. Hän sanoo:

-- Silakoita ei ole enää. Tuonko-ma sen voin lopun?

Mies ja vaimo, jotka ovat kymmenen vuotta eläneet yhdessä ja saaneet
neljä lasta, ovat niin sitoutuneet toisiinsa, ettei heitä mikään erota.
Kaikki ne hempeät, hienot seikat, jotka kaukaisena morsiusaikana
sykähyttelivät, ovat jo moneen kertaan kuluneet ja tympeytyneet,
mutta sijaan on kasvanut ikäänkuin yksi suuri seikka, joka ei ole
sykähtelyjen kanssa missään tekemisissä. Pikemmin se on yhteydessä iän
karttumisen kanssa, suurien ja pienien laiminlyöntien kanssa, elämän
velton, välttämättömän menon kanssa. Aamut, päivät ja illat ovat kuin
yhtämittaista hangottelua tuota näkymätöntä seikkaa vastaan, mutta
se pitää. Se ikäänkuin odottaa jotain suurempaa, erikoista tapausta,
paljastuakseen silloin koko mahtavuudessaan.

Syönnin jälkeen istuu Järvinen jo keinutuolissa nuorin lapsi sylissään
ja laulaa niin että kellanruskeat hampaat välkkyy. Lapsi nukkuu ja
Järvinen pälyy salavihkaa Iitan silmistä, olisiko se vihainen, jos hän
nyt lähtisi kylälle. Joutilaana pyhäpäivänä pääsee perheensä kahlitsema
äijämieskin kylän pihoissa ja pientareilla hiukan henkäisemään
sällielämän viehätystä. Kun pääsisi, kun voisi muutamiksi kesän
viikoiksi päästä rennosti elämään, vielä tällä iällä. Mutta siellä
ei ole tuota ämmää -- se on se... Mutta olisi se vähästä mukavaa
muutenkin. Täällä maatuu, ämmänkin kanssa.

Järvinen nostaa lapsen sängylle hyvin hellävaroen, ikäänkuin viitaten
vaimolleen, että näin minä taas lapsenkin nukutin. Sitten hän
hidastellen ottaa nallihattunsa ja lähtee; hän käyttää pyhäisin aina
nallia.

Näin on siis tämä pyhäaamu kulutettu, omalla tavallaan, kuten kymmenet,
sadat aikaisemmat.

       *       *       *       *       *

Mutta saman sunnuntain iltapäivä sisälsi taas kiivasta tempomista tuota
kasvanutta näkymätöntä aviosidettä vastaan.

Järvinen palasi kylältä silminnähtävästi hyvällä tuulella ja ilmeisesti
jotain uutta aikoen. Iita puolestaan ei voinut, ei parhaalla
tahdollaankaan voinut mitään sille, että hän miehessään sellaista
havaitessaan aina alkoi murjottaa.

Kylältä lähti miehiä vallitöihin Helsingin puoleen. Siellä oli toisia
kotona käymässä ja ne olivat tuntikausia kertoneet, mimmoista elämä
oli noilla työmailla. Järvinenkin istui siellä heitä puhuttamassa,
ja hänen mielensä raikastui, tuli hyvä olla, vanha tuttu toveruuden
henki heräili paisteisena sunnuntaina pihamaalla istuskellessa. Ei hän
mitenkään harkinnut lähtöä, mutta kotiin kävellessään hän huomasi, että
hän jo oli päättänyt, oli sopinut toisten kanssa, lainannut yhdeltä
rahaakin. Nyt oli hivelevä kiire. Kotoasumus, Iita ja lapset olivat
pieniä harmittomia seikkoja. Oli melkein mukavaa, että ne olivat, että
oli jotain jätettävää.

Sisälle astuessa tuntuu kyllä kiusalliselta, kun niin varmaan tietää,
että Iita jo etukäteen murjottaa eikä tule tähän asiaan eläytymään. Se
on niin varma ja vanha asia se. Ja se tekee niin pirun vaikeaksi asian
esittämisen.

Seuraa tuo tavallinen meno. Järvinen sanoo asian ja kipenöi jo
sanoessaan. Heti kun Iita sitten on siihen masentuneesti hymähtänyt, on
miehellä avoin tilaisuus päästää kipenät näkyviin.

-- Tämä on sitten yhtä kirottua -- et ikinä, et ikinä sinä... Mies ei
löydä sanaa. Vaikka hän on vallan varma lähdöstään, on hän kumminkin
hänkin jollakin lailla lysähtävinään. Pahimmin tehoo häneen se, kun
Iita ei _puhu_ mitään. Hän ikäänkuin aavistaa koko sen erikoisen
maailman, josta käsin Iita tähän asiaan suhtautuu. Jos se puhuisi, niin
sitä voisi vastustaa. Mutta tuota sen vaitioloa vastaan tuntee mies
niin kiusallisen selvästi oman masennuksensa teennäisyyden. Kumminkin
hän jatkaa omaa murjotustaan, sillä sovittuun lähtöön on vielä kolmatta
tuntia. Hän ei ole huomaavinaan, kuinka Iita alkaa hääriä, hakee
pussin, paitoja, sukkia. Vasta kun Iita kysyy: "otatko sinä molemmat
työhoususi?" hän havahtuu ja vastaa:

-- Mitä minä sitten otan -- en suinkaan minä mihinkään lähde kun sinä
tuolla lailla mökötät.

Iita huokaa entistä syvempään ja Järvinen jatkaa istumistaan, koko
ajan ajatellen lähtöhetkeä. Sillä lailla pyritään, pyritään minuutti
minuutilta. Lopulta päästään jollakin lailla puheen alkuun. Iita
taipuu, mikä siinä auttaa. Hän ilmaisee taipumisensa tuskastuneesti
huomauttaen, että ompelukoneestakin tulee asiamies pian kuukausimaksua
perimään.

-- Eikö sulla enää ole?

-- Mistä sitä olisi?

Järvinen antaa hädissään kympin. Sitten rupeekin jo lähtöaika
lähenemään. Täytyy kiirehtää nyt jo. -- Kyllä minä rahaa sitte lähetän
oitis kun ma tilin saan. -- Iita hymähtää siihenkin.

Mutta Järvistä eivät nyt pienet hankaluudet saa häiritä. Hän lähtee
työmaille, huomaamattaan hän jo hyräilee saappaita sitoessaan. Ja hän
on malttamaton kun Iita vielä on ruvennut jotain neulomaan. Monesti hän
on noista lähtöneulomisista tulistunut, mutta nyt hän ei tulistu.

Lähteissään hän pyrkii halaamaan Iitaa. Iitan kasvoilla on niinkuin
jotain hymyntapaista kun hän torjuu hyväilyn.

Kohta menee Järvinen jo herttaista metsätietä kylälle päin.
Auringonvalo on vallan toisenlaista kuin aamulla mennessä. Hän on
raikas ja vapautunut. Pienessä talli-pirtissä istuu vaimo silmissä
laimeat kyyneleet, jotka hiljallensa huuhtoilevat pois tyttöaikaisten
sulojen heikkoja jätteitä.



Niemisen perheestä


Kalle Nieminen oli äitinsä ainoa poika; isä oli kuollut juuri niihin
aikoihin, jolloin Kalle tuli mieheksi.

Ihmiset olivat omituisesti kiinnittäneet huomiotansa Niemisen väkeen.
Niemisläisten elämässä oli ikäänkuin jotain liian sopusointuista. He
puhuivat avoimesti kaikista asioistaan, mutta sittenkään eivät ihmiset
mielestään heistä mitään tienneet. Nieminen oli muurari ja oli suvet
melkein yhtä mittaa Tampereella. Talvisin hän teki nikkarin töitä
kotonansa. Tiettävästi hän siis ansaitsi melkoiset rahat, mutta ne
eivät näkyneet missään. Niemiseltä ei kuulunut mitään erityistä, piha
ja nurkat olivat aina puhtaat ja sisällä vallitsi tasainen elämä. Kun
sitten Nieminen Tampereella sairastui lavantautiin ja siihen kuoli,
niin ihmisten mielissä hienosti tulvahti, niinkuin olisi tapahtunut
jotain erinomaista. Vaikka toisistaan riippumattomien ihmisten suhteet
näennäisesti ovat aivan yhtäläisiä, yhtäkaikkisia tuttavuuksia, niin
vaikuttaa kumminkin yhden kuolema eri lailla kuin toisen. Paikkakunnan
mahtavimman isännän kuolema ei olisi tehnyt semmoista vaikutusta
kuin Niemisen. Siinä oli ikäänkuin jotakin kaunista, jota itsekukin
tunsi, virkkamatta siitä mitään toiselle. Oli kuin Niemisen kuolema
olisi todellakin juuri nyt pitänytkin tapahtua, sitä ikäänkuin vaati
se vakava sopusointu, joka aina oli säilynyt Niemisen asumuksen ja
perheen ympärillä. Läheisten tajunnassa kuului siihen sopusointuun
myöskin se, että Kalle oli heidän ainoa poikansa ja nyt juuri päässyt
kahdenkymmenen vuoden ikään. Hän oli suorakasvuinen ehjävärinen mies,
poskissa ajamatonta vaaleata karvaa.

Isän kuoltua joutui Kallen kannettavaksi suurempi vastuu tuon hienon
niemisläisen hengen säilymisestä. Perheen toimeentulossa ei ollut
mitään erityistä vastattavaa, mutta kumminkin Kalle tunsi isän
kuoleman jälkeen jollakin lailla kohonneensa. Kun hän kahden viikon
päästä sai sahalta tilinsä, olivat rahat ikäänkuin tärkeämpiä; hän
antoi ensikerran ne äidillensä. Äidin ja pojan taloudelliset välit
muodostuivat täten itsestään. Kallella ei ollut täyttä selkoa perheen
varoista, mutta kun hän sitten meni naimisiin, antoi äiti hänelle
kaikki ne rahat, mitä hän oli ansainnut kahtena vuotena isän kuoleman
jälkeen.

Siihen aikaan kun Niemisen Kalle jo julkisesti seurusteli tulevan
vaimonsa kanssa, seisoskeli hän myös joskus toisten poikain kanssa
kylän raitilla. Vaisto sanoi, että tällainen raitilla seisoskelu oli
hänelle näissä oloissa välttämätöntä, vaikka sydämessään tunsikin
olevansa siinä avuton ja saamaton. Se oli hänen elämänsä suuri ja
synkkä salaisuus, ettei hänellä ollut vähääkään todellista sällihenkeä;
muutamanlaiset rivoudet esimerkiksi olivat hänelle suorastaan
vastenmielisiä, vaikka hän sydämellisimmin nauroi niitä kuullessaan. Se
voittamaton hyväntunne, jota hän aina tunsi kotiin palatessaan, sekin
oli sitä samaa onnetonta lapsekkuutta: yhdestä polun kohdasta katsoen
oli pirtin päädyssä vieläkin se sama kiusallisen lämmin henki, joka
siinä oli ollut jo kiertokoulua käydessä. "Isä on kuollut, minä olen
tuon asumuksen mies, minä olen seuraa Selman kanssa."

Seurustelu Selman kanssa avasi hänelle sentään jonkinlaisen oikotien.
Hän vaistosi, ettei hänen nyt miesten lukuun päästäkseen välttämättä
tarvinnut kehittyä täyteen sällimäisyyteen; naimisiin hankkiva mies
oli yhtä täysi mies kuin sällikin. Raitilla seisoskelu oli kuitenkin
välttämätöntä ja kaikkein vaikeinta oli raittijoukosta luontevasti
suoriutua Selman seuraan. Täytyi suvaita ja pitää "kivana" sakin
henkeä, kuulla reimoja hyväntahtoisia rivouksia, nähdä toisten
leikillisesti kiusoitellen halailevan ja pusertelevan Selmaa
maantiellä. Sillä tämä oli joka tapauksessa Niemisen Kallelle kevyin
ja rauhallisin tie Sarvan Selman luokse. Ja Selman kanssa kahden
päästyään sai hän vapaasti hengittää, sai täysin päästää valloilleen
tuon perusheikkoutensakin. Hän ihan tietoisesti havaitsi Selmassa
_lapsellisuuksia_ ja nautti näistä havainnoistaan salaa sanomattomasti.

Mutta vähäpätöisemmissäkin ihmisen kehityskausissa on aina jokin
huippukohtansa. Kerran taaskin oli Niemisen Kalle yhtenä pyhäehtoona
poikien kanssa raitilla. Oltiin rauhallisella ja haluttomalla tuulella,
vaikka oli tanssitkin tiedossa työväen Pirtillä. Silloin lähestyi
joukkoa Huikun Jalmari, talon isäntä. Talollisia kohtaan tunsi joukko
yleensä kertakaikkista tylsää vihaa, joka ei kyllä tullut sanottavammin
näkyviin puheina eikä tekoina, se vain eli sameana ja jatkuvana.
Mutta Huikun Jalmarin suhteen voitti ihailu vihan, sillä Jammu oli
aika poika. Sillä oli talo Tampereellakin ja sen tiedettiin siellä
olevan tuttua "eri humujen" kanssa. Ja oman kylän poikien kanssa se
oli melkein hyvissä väleissä. Joukko näki nimittäin Huikun Jammussa
hartaimmat mieskohtaiset unelmansa toteutuneina. Talonjussi se kyllä
oli ja kapitaali, mutta ei se ollut sitä laatua, jota vihattiin.
(Niemisen Kallella, sivumennen sanoen, oli tässäkin kohden sisälliset
ikävyytensä: hänellä ei ollut mitään erityistä paikkakunnan talollisia
vastaan -- muita kuin Huikun isäntää, jota hän oli lapsuudestaan asti
kartellut. Kaikilla niemisläisillä oli tässäkin sama kanta.)

Huikun äijä siis lähestyi joukkoa viikset ja silmät kosteina, alkoi
veistellä poikien kanssa ja lasketella kullekin sopivia sukkeluuksia,
etenkin tyttöasioissa. Niemisen Kalle oli jännittynyt ja pyrki pysymään
niin huomaamattomana kuin suinkin, kasvoilla punastunut hymy. Mutta jo
se huomasi hänetkin ja sanoi jotain sakeaa Selmaan viittaavaa. Kalle
ei osannut vastata, hänen nenäänsä tunki jo Huikun hengen lemu. Huiku
otti rehevästi leikitellen häntä niskasta ja yritti heiluttaa, ja kun
Kalle punnersi vastaan, niin Huiku samaan tapaan tuttavallisesti sanoi
kiusoitellen: "Älä yhtään sankaile, kyllä minä sinun sentään vielä
lannistan." Kallen kasvoille oli unohtunut hymy, mutta silmät kostuivat
ja poskien puna kuumeni, kun hän työnsi toisella kädellään Huikua
poispäin, niin että se takaperin kammertui ojaan. Asia ei enää voinut
jäädä silleen. Kallen oli toistamiseen ja kiivaammin survaistava Huiku
ojaan.

Tällä kohtauksella oli Kalleen nähden monet pienet vaikutukset.
Samana iltana hän ilmestyi Selman kanssa Pirtille tanssiin ja tunsi
siellä koko ajan olonsa aivan erilaiseksi kuin ennen. Ikävältä se
ei tuntunut, vaan juhlalliselta ja ikäänkuin turvallisemmalta. Tuli
oudosti täälläkin mieleen, että hän on Niemisen asumuksen mies, on sama
kuin isävainaa eläissään. Ja Selman kanssa hänellä oli tanssin jälkeen
paljon puhumista, sellaista josta ei päiväsaikaan koskaan puhuta
oikean pariskunnan kesken. Se alkoi siitä, mitä Huiku oli maantiellä
naljaillut, ja päättyi kyyneliin, jotka olivat runsaammat ja rajummat
kuin missään muussa heidän kihlausaikansa yökohtauksessa.

Kalle ei ollut äitinsä kanssa koskaan puhunut Selmasta. Nyt puhuttiin
kylällä, kuinka Kalle oli kahdesti paiskannut Huikun ojaan ja mistä
syystä se oli tapahtunut. Siinä asiassa oli äidillekin paljon
sulatettavaa, sillä hänen tajunnassaan oli Kalle yhäti pikkupoika,
jota ennen kaikkea oli estettävä kiintymästä vieraaseen ilmapiiriin.
Erinomaisen varovasti ja etovin tuntein hän siis kerran johdatti puheen
Selmaan, sitten tyttöihin yleensä ja lausui heistä joitain hienoja
epäilyksiä siihen suuntaan kuin Huikukin oli raitilla naljaillut. Mutta
heti samassa käsittivät sekä äiti että poika, että oli tapahtunut
vaikea loukkaus niemisläistä henkeä vastaan. Äiti katui sitä puhettaan
syvästi; vielä kahden vuoden päästä se tuli hänen mieleensä, kun Kalle
Selman kuolinpäivänä, tottumattomasti verhottu lapsi sylissään, taas
muutti Niemiselle äitinsä tykö. Hän otti lapsen Kallelta ja purskahti
rajuun itkuun.

Kallen avioliitto ei ottanut oikein sujuakseen, vaikka he kolme,
äiti, Selma ja Kalle, panivat paraansa varjellakseen sitä kaikilta
häiriöiltä. Mitään varsinaisia häiriöitä ei oikeastaan sattunutkaan,
mutta muuten vain oli kaikki ikäänkuin pysähtynyt paikoilleen,
ensimmäisten päivien tunnelma viipyi viipymistään. Lapsen syntymisestä
oli kyllä niinkuin jotain uutta alkavinaan, mutta ei sekään päässyt
vauhtiin. Selma ei koskaan oikein toipunut synnytyksestä. Sitä
toipumista odotettiin ja odotettiin -- kunnes Selma kuoli. Kalle ei
sanottavammin murtunut, vaan pikemminkin parantui Selman kuoleman
jälkeen. Ensimmäisinä päivinä hän puheli ihmeellisen paljon äitinsä
kanssa, enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän vain istuskeli kotona,
puheli ja hyväili lasta ja kyseli äidiltänsä, millä iällä lapselle
mitäkin tulee tapahtumaan. Jos hän olisi osannut oloaan tarkastaa,
olisi hänen täytynyt sanoa, että hän oli tavattoman onnellinen. Tässä
kaikessa oli jotakin niin kovin ehjää. Mutta kun asiat ovat täpärällä,
voi pienikin seikka tehdä suuria... Kun Kalle oli menossa ilmoittamaan
Selmaa haudattavaksi, sattuivat menomatkalla asiat niin, että Huiku sai
tilaisuuden sanoa Kallelle nämä sanat: "No, et sinäkään saanut ämmääs
kauaa viljellä." -- Huiku ei ollut Kallelle siitä silloisesta ollenkaan
vihainen, mitäs niistä pöhnäpäissä sattuneista. Kalle oli mies niinkuin
muutkin ja sen vuoksi saattoi Huiku sille ämmän kuoleman johdosta sanoa
niin miesmäisen osaaottavasti kuin konsanaan.

       *       *       *       *       *

Niin elelivät sillä paikkakunnalla Niemiset ja Järviset, niin myös
Muikut ja Mattilat ja Mikkolat. Ja samanlaista "paikkakuntaa" on
kaikkialla, suuria ja pieniä ihmispesiä on sijoittuneina soveliaisiin
maanpinnan paikkoihin. Ja ihmisten äärettömät elämyssarjat risteilevät
ja koskettavat toisiaan ja luovat seikkoja, jotka näyttävät olevan
kokonaan toista kuin ihmiset ja heidän aivoituksensa. Se on siitä, että
tietoisinkaan ihminen ei tiedä mitä hän on -- tietää vielä vähemmän
kuin "tiedoton". Se on kaikki niin yksinkertaista, mutta jatkuvasti
viehättävää.

Selman kuoleman jälkeen tunsi Niemisen Kallekin vain luisuvansa siihen,
mikä maailmassa hänen ympärillään yhä jäyhempänä nouseskeli. Hänhän
oli hiljaisessa hengessään pitänyt onnettomana salaisena kohtalonaan
sitä luonteensa piirrettä, ettei hänellä ollut mitään oikeata
kykyä tuohon nouseskeluun, ei edes tuohon vaatimattomaan kotikylän
raittielämään. Mutta juuri Selman kuoleman jälkeisinä aikoina tapahtui
ikäänkuin järjestelmällisesti, hiljallensa, hyvin pieniä asioita,
jotka muuttelivat Kallen sisäisiä näköaloja. Sitä voisi ehkä verrata
johonkin lahoomisilmiöön luonnossa. Tuo viimeinen kohtaus Huikun kanssa
silloin kuolinilmoitusmatkalla oli jo pieni, mutta paha romahdus
yhdellä näköalan kulmalla. Siihen nimittäin jostain selittämättömästä
syystä hiipi mukaan se tosiasia, että Huiku oli _talollinen_. Oli vielä
niinkuin jotain kohtalon kiusaa siinä, ettei yksikään raittisälli
sanonut hänelle niin sanaakaan sen johdosta, että Selma oli kuollut;
he olivat kaikki sattumalta tavatessa niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Muuten tunsi Kalle yhä enemmän saavuttavansa sitä miehuuden
selkänojaa, jota sällien seurassa tarvittiin. Häneltähän oli jo vaimo
kuollutkin ja jäänyt pieni lapsi; ja hän oli vain yhtä jäykkä ja
oleili sakissa. Hän alkoi irtaantua äidistäänkin, hän havaitsi sen
itsekin. Ei hän tosin voinut myöntää, että tämä uusi suunta nyt olisi
mitenkään ollut sen parempaa kuin entinenkään. Elämä kyllä jotenkin
laajentui, mutta samalla se myöskin ikäänkuin tyhjentyi. Mutta ei se
entinen sisällyskään äiteineen ja muine semmoisineen enää tuntunut
miellyttävältä. Ja yhä selvemmäksi kävi hänelle se elämän ilmiö, että
oli talollisia ja että hän ei kuulunut niihin. Jonain satunnaisena
hetkenä hän tosin tunsi, että hänellä tässäkin kohden oli ristiriitaa
sakkihengen kanssa; hän ei vähääkään kadehtinut talollisia eikä pitänyt
heitä mitenkään ylempinä olentoina ja sen vuoksi vihattavina. Hänen
tunteensa heitä kohtaan oli jotakin aivan toista alkuperää.

Kallen äiti havaitsi tuon uuden suunnan hiipimisen aivan selvästi,
mutta hän ei osannut sanoa siitä muuta kuin että se oli hänelle
vierasta. Hänen ei tullut mieleensäkään sellainen ajatus, että Kalle
mitenkään huonontuisi. Selman kuolema ja lapsen eloon jääminen olivat
vanhuksen huomaamatta suuresti hienontaneet ja lämmittäneet hänen
äidinrakkauttaan, ja niinpä hän melkein tyydytyksellä suhtautui Kallen
alkavaan vieraantumiseen, vaikka jo tapahtui joskus niinkin outoa, että
poika sanoi äidilleen jotain vihaisesti. Kaikkien sattuneiden tapausten
jälkeen ei Kalle hänen mielestään voinut juuri toisenlainen ollakaan;
jos joku elämän suunta katkesi, niin otti elämä tietysti toisen suunnan.

Marraskuussa 1917 oli Niemisen Kalle jo mukana silloisessa
joukkotoiminnassa. Haulikkoa hänellä ei kyllä ollut, mutta koko
sunnuntaipäivän hän oleili joukoissa kirkonkylän vaiheilla ja näki
kaikki asetoimet ja muut tarkastukset. Maa oli jäässä ja rattaanpyörät
tärisivät, kun joku talollinen saattoi pyssyjänsä esikuntaan. Illalla
Kalle tuli kotiin, joi kahvia äitinsä kanssa ja hymyili hänelle,
niinkuin olisi tavoitellut veikeyttä kertoessaan päivän tapauksista.
Iltapimeässäkin hänen vielä teki mieli lähteä jonnekin; äitinsä
ihmeeksi hän lähti ulos, sanoen menevänsä "vähän vaan". Hän käveli
ja seisoskeli ulkosalla. Järvellä meni laiva, tulet sammutettuina,
siellä saatettiin pois ryssäpoikia ja naapuripitäjän miehiä. Ehkä
siellä vietiin pyssyjäkin. Maailmassa oli uusi henki. Vanha henki
talollisineen, isän aikoineen, hempeine tunnelmineen oli jossakin
kyyrysillään pimeässä ja ikäänkuin toivoi, että tätä pimeyttä nyt vain
jatkuisi. Ilma oli kostean raikas ja raaka, täyteläisesti tulkiten
sällimäisyyden, oikean sakkihengen juhlallista puolta, semmoista mikä
sisältyy sanaan työväki silloin kun se oikein sanotaan... Ensi kerran
tunsi Kalle vapautuneensa tuosta salaisesta kykenemättömyydestään. Hän
tunsi tuon raa'assa marraskuun illassa vallitsevan nykyisyyden leyhkän
omakseen. Tämä on työväen aikaa; työväellä on taloja, sanomalehtiä,
omia isoja herroja. Sällit ovat maailmaa kulkeneet, ei niitä petetä
eikä voiteta.

Tähän marraskuun iltaan sisältyi Kallen korkein tunnelma tällä alalla;
kun se oli koettu pimeässä hiljaisuudessa, niin ei se voinut ehjänä
soveltua muunlaiseen tilanteeseen. Kallen kehitys tähän suuntaan
pysähtyi taas tähän iltaan, tuli samanlainen pysähdys kuin aikoinaan
avioliittoon mennessä. Hänen suhteensa näihin uusiin asioihin jäi
paikoilleen ja hänen huomaamattaan se tietysti taantuikin uutta
kaikkein mahtavinta romahdusta kohden, josta jälleen uusi syvällisin
kausi oli alkava. Sen kauden ensimmäisiin nyyhkytyksiin tahdomme hänet
saattaa.

Kallen sileät vaaleahaiveniset kasvot kävivät totisiksi, kun
helmikuun alussa kaksi kylän arvokkainta sälliä -- toinen oikeastaan
palstatilallinen -- päätä pahkaa saapui hänen luokseen, ihan niinkuin
mennään vieraanmiehen kanssa jotain velkaa irtisanomaan. He ottivat
tupakkia, istuivat tuoleillaan ja puhuivat toistaan säestellen ensin
ilmoista ja sitten pääasiasta. Se oli sitä, että Kallen oli nyt
kanssa yhdyttävä. Kun oli pyhäpäivä ja nämä olivat tuttuja ikämiehiä,
jotka eivät koskaan olleet niemisläisille pahaa sanaa antaneet, niin
tarjosi Kallen äiti heille kahvia ja otti osaa puheluun, todeten, että
työkansan asema kyllä on hädänalainen, mutta ettei sitä sentään pitäisi
ruveta aseilla auttamaan. Taisipa hän mainita jotain Jumalastakin,
johon miehet hyväntahtoisesti naureskellen vastasivat, että Jumala
on kapitaalin puolella, ei meidän siihen ole turvaamista, ja että
jollemme me nitistä porvaria, niin nitistää porvari varmasti meidät.
Vielä he sanoivat, niinkuin olisivat lukeneet ulkoa jotain painettua
kirjoitusta, etteivät he nykyisissä olosuhteissa voi vastata sellaisten
henkilöiden turvallisuudesta, jotka eivät ota osaa kansan vapauden
puolustukseen. Vaikka lause tämmöisten ihmisten kesken oli muodoltaan
perin keinotekoinen, niin äiti ja poika kumminkin täydellisesti
tajusivat sen sisällyksen, ja äiti sanoi, ettei mikään asia voi
vaatia lesken ja orpolapsen ainoata turvaa, johon miehet kiiruhtivat
selittämään, ettei Kallen suinkaan tarvinnut lähteä rintamille, kyllä
niitä on, jotka sinne menevät. Kallea tarvittaisiinkin esikunnassa.
Sitten miehet jo lähtivätkin ja sanoivat vielä mennessään hyvin
ystävällisesti, että kyllä on vaan parasta yhtyä sakkiin sen, joka
huolitaan. Pyrkii niitä semmoisiakin, joista ei huolita.

Oli onneksi äidin ja pojan keskinäisille väleille, ettei heillä miesten
lähdettyä ollut juuri mitään puhumista. Ilmassa tuntui lähestyvien
uhkaavien tapausten paino, jonka alta eivät niemisläisetkään voineet
vetäytyä. Seinät ikäänkuin kävivät läpinäkyviksi ja kaiken maailman
ihmiset yhtenä joukkona katsoivat tänne päin. Niin Kalle kuin hänen
äitinsä näkivät todellakin kaikki muut ihmiset tällä hetkellä vain
_yhtenä_ joukkona; sillä seikalla, että he sotivat keskenään, ei ollut
mitään kiinnevoimaa niemisläisten tajuntaan. Koko tämän vakavan ja
ahdistavan kysymyksen suhteen he eivät aavistaneet muita näkökohtia
kuin yksilöllisiä.

Tunnin päästä miesten lähdettyä tuli äiti, lapsi käsivarrellaan Kallen
tykö ja sanoi: "Etkö sinä jo lähde?" johon Kalle vastasi: "Kai mar minä
tästä kanssa lähden." Murhenäytelmä oli alkanut.

       *       *       *       *       *

Se oli alkanut ja ensimmäinen uuvuttava näytös kesti tasan seitsemän
viikkoa, kynttilänpäivästä palmusunnuntaihin. Kalle meni tietä
pitkin Rinnelle päin paremmat vaatteet ja uusi villapaita yllään ja
mielessä tunne siitä, että tämä hänen menonsa ei ole ollenkaan hänestä
riippuvainen. Hänen ohitsensa ajoi hiljallensa kaksitoista hevosta,
laitiot täynnä eri asennoissa loikovia miehiä, laulaen jotain uutta
laulua -- "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on". Ne eivät sanoneet
päivää eivätkä lakanneet laulamasta hänen kohdallaan. Ne pysähtyivät
Rinnen kohdalle, melusivat ja menivät sisälle. Kun Kalle sinne saapui,
niin siellä syötiin, Rinneska toi Kallellekin voileivän, joka oli tehty
nopeasti ja tasoittelematta. Samalla hän sanoi jonkin leikkisän ja
ystävällisen sanan tervetuliaisiksi. Muutamia muitakin naisia hääri
ruokatoimissa ja kaikki he olivat erinomaisen reippaita ja ikäänkuin
pitotunnelman vallassa.

Se oli kynttilänpäivä. Ja siitä hetkestä ruveten olivat Niemisen Kallen
tottumattomat aistit yhtämittaisen oudon sohinan vallassa. Se muistutti
lievää jatkuvaa kuumetta, joka ei tee kipeätä, vaan tuntuu joskus
melkein nautinnolliselta, kun silmät katselevat toisten toimia ja
mielikuvitus liittää niihinkin vaistomaisesti samanlaisen tahdottoman
kuumetunteen. Ne, jotka eivät tänne kuuluneet, poikkesivat nöyrän ja
köykäisen näköisinä pyytämään kulkulupaa; toiset olivat kovasti hevelin
puheliaita. Sanomalehdet vilisivät Helsingin päämiesten määräyksiä;
pian supistiin myös murhista, jota sanaa tosin ei koskaan käytetty.
Päivät pitenivät, kaateiset tiet kertoivat tuhansista kuormista,
jotka hiljaisina jonoina olivat liukuneet kirkonkylää kohden ja siitä
eteenpäin.

Kallen elämyksistä oli oudoin ja hänen sisimmälle luonnolleen
oikeastaan vastenmielisin paikkakunnan talollisten tavaton nöyryys. Ei
niitä tarvinnut kahta kertaa käskeä; muutamille annettiin joskus pelkän
huvin vuoksi jokin määräys, jonka he naurettavalla täsmällisyydellä
täyttivät. Eräältä kerran huomaamatta jäi semmoinen noudattamatta,
ja se ilmestyi seuraavana päivänä esikuntaan ja tarjosi vapisevalla
äänellä sataa markkaa. Sanottiin, että pitää olla sata viisikymmentä.
Sillä ei ollut mukana muuta kuin sata neljäkymmentäseitsemän markkaa,
jonka vuoksi sai antaa sen sata markkaa ja vaihtaa saappaansa
Letku-Jussin tallukkaisiin.

Niin jatkettiin ja tämän uuden elämän juuret tunkeutuivat yhä
syvemmälle vanhan elämän kasvinaloille. Eräänä päivänä seisoi Huiku
tiellä talonsa kohdalla, kun Kalle oli menossa noutamaan säästöpankista
rahoja. Kallen oli tuskallista kulkea Huikun ohitse sen säälittävän,
lähentelevän vakavuuden vuoksi, joka asui Huikun muuten naljaisilla
kasvoilla. Kalle meni menojansa, vaikka Huiku teki toverillisen
pehmeällä äänellä hänelle jonkin kysymyksen, että joko tämän kulman
kyytimiehet ovat palanneet. Huiku lähti hänen jälkeensä ja huusi
nimeltä. Kalle pysähtyi vastenmielisesti. Huiku pisti hänen käteensä
suuren setelin ja puhui, että jos pitäisit vähän minun talo-huononi ja
henki-huononi puolta, vaikka kyllä tavaraa saatte senpuolesta... Kalle
ei hennonut olla ottamatta seteliä, vaikkei hän koko asiaan pannut
vähintäkään mielenkiintoa.

Kalle oli itse juuri menossa ottamaan isompia rahoja säästöpankista.
Miesten palkkarahat eivät olleet saapuneet aikanansa ja sen vuoksi
täytyi nyt ottaa täältä.

Tämmöisellä yksinäisellä pankkimatkalla pyrkivät Kallea muutenkin
kiusaamaan eriskummalliset ajatukset. Ei tosin minkäänlaista varjon
väikähdystäkään sinne päin, että tässä olisi mitään väärää tai
rikollista. Kallen tajunnassa ei oikea- ja vääräkysymyksellä näiden
asioiden kanssa ollut niin minkäänlaista kosketuskohtaa. Jos hän nyt
keskellä päivää menee ja ottaa säästöpankista kymmenentuhatta miesten
palkoiksi, niin on se yhtä luonnollista kuin se olisi ollut luonnotonta
vielä silloin marraskuussa. Hän oli kyllä havainnut, että jotkut olivat
kahmaisseet jotain omiksikin hyvikseen, ja se tuotti hänelle aina
melkein ruumiillista kipua. Paljon sitä oli semmoistakin, mutta se ei
ollut pahinta. Pahinta oli, näin yksin ajatellen, se, että hän, Kalle
Nieminen, ja ne muut siellä Rinnellä olivat joutuneet näin tavattomaan
asiain aallokkoon, josta ei näkynyt rantaa ei edessä eikä takana.
Peräytyä ei voinut, siihen ei ollut mitään muuta mahdollista muotoa
kuin lahtarien tulo ja siihen ja sen seurauksiin ei Kallen mielikuvitus
pystynyt. Mutta entä jos tämä jatkuu ja menestyy? Mitä sitten? Mitä
tämä oikein on? Ruvetaanko vielä työtä tekemään? Miksei koskaan puhuta
töistä? Kuinka ensi kesä ollaan? Mikä tästä oikein peräksi tulee? Nyt
on Rinnellä jo hirvittävästi kaikenlaisia asioita. Se menee ja puhuu
sitä räntti-kieltänsä aamusta iltaan.

Asioiden rannaton -- ja kuten Kallesta pohjaltaan tuntui -- älytön
ja tarkoitukseton aallokko, se Niemisen Kallea tässä kaikessa eniten
huimasi ja sen vuoksi hän syvimmässään niin kovasti himoitsi rauhaa
näistä kaikista. Sellaisissa asiain sokkeloissa eleleminenhän oli
tunnusmerkillisin piirre siinä kuvassa, jonka Kallen vaistot olivat
lahtarimaailmasta luoneet. Niillähän ne juuri olivat protokollat ja
asiakirjat; nehän eivät saaneet junaa kulkemaan ilman asiakirjojaan,
mansettejaan, virkojaan. Kallen mielestä oli jotain toivottoman
naurettavaa siinä, että heikäläistenkin oli semmoisia yriteltävä:
pöytäkirjoja ja valtakirjoja.

Tällaisten yksinäisten ahdistavien arvelujen jälkeen oli hänelle
kymmenentuhannen ottaminen pankista yhtä mitätön asia kuin yhden
tuhannen ottaminen äsken Huikun sormista.

Ja käymään vedetty kello kävi laahusti yhä käyntiään. Sadat tylstyneet
aivot tuhertelivat tuhansien kopelosormien välityksellä pykäliä ja
"traportteja". Moni hämärä velvollisuus täytettiin sellaisella riitaan
asti kehittyvällä tarkkuudella, että sitä täytyi jumaltenkin nauraa. Ja
sillaikaa kulkivat nuoret ruokaantuneet huligaanit kaula sangalla ja
hymisivät hiljaa itseksensä sitä vaikutusalojen suunnatonta rehevyyttä,
mikä nyt oli auennut. Mutta penikulman päässä jyskivät tykit jo
toista kuukautta ja yhä uudet hevosjonot laahasivat sinne ammuksia ja
etäisten maanpaikkojen miehiä. Siellä olivat lahtarit, joita ei kukaan
ollut nähnyt. Kuultiin, että heitä oli kaatunut taas senkin järven
jäällä kuusisataa. Mitä lahtarit _oikeastaan_ olivat ja mistä niitä
oli niin paljon? Minkä vuoksi he lähtivät kaatumaan? Jos oli Niemisen
Kallelle punaisten taistelu hämärää, niin oli lahtarien taistelu aivan
käsittämätöntä, ja sen vuoksi niiden voitonmahdollisuus ei tullut hänen
mieleensä enempi kuin toistenkaan täkäläisten mieleen. Kuka voisi
voittaa kaikki maailman sällit, kun ne näin ovat yhtyneet? ja vielä
Venäjän sällit, jotka ovat niin paljon ylempänä näitä kotoisia?

Niin sitä kyllä sopi luullakin. Mutta maarianpäiväehtoona vielä
hämärissä vonkuivat tykit niin kiihkeästi, että Koivisto, vanha
kaljupää äijänrehju, jolla oli kirjoittelemisen intohimo, ei enää
viipynyt pöytänsä ääressä. Hän oli yötä päivää "laatinut" jotakin,
parta oli jäänyt ajelematta, hän oli kuin tautivuoteelta noussut,
kun hän meni puhelimeen. Aikansa yritettyään kunnollista puhelua
hän huomasi puhuneensa yksin. Tykinjyske ja kiväärinrätinä olivat
katkenneet. Maailmaan oli äkkiä tullut kuumeinen hiljaisuus. Mikä
nyt oli? Ei ollut Rinnekään kotona, se oli päivällä jo mennyt sinne
rintamille päin. Rinneska ja lapset katselivat kauhistunein silmin. Ei
kukaan tiennyt mitään muuta kuin että oli sydäntä leikkaava hiljaisuus.
Vanha Koivisto, joka oli ollut lukemattomissa toimissa puheenjohtajana
ja piti sitä seikkaa elämänsä murtumattomana perustana, hänkin vapisi
ja vaikutti naurettavalta yrittäessään pitää tavanmukaista esitelmäänsä
jostakin kratekiikasta. Yksi sanoi: "Eikös Koivisto enää kirjoittele?"
ja kun kaksi sälliä toisiinsa merkitsevästi katsahtaen lähti ulos, niin
hän jatkoi: "Ne miehet kirjoittele vielä tänä yönä."

Jäällä näkyi ensimmäisiä pakolaiskuormia mustina liikkuvina
läjinä. Rinneska ei saanut mitään selvää vastausta telefonista.
Kyökissä retkotti vielä äsken tuotu sianruhon puolikas ja avattu
voitynnyri. Koivisto sai aikaan, että mentiin taloista määräämään
hevosia. "Ja jos kysytään kuka käski, niin sanokaa, että Taipaleen
yhdistyksen puheenjohtaja." (Puheenjohtajasta Koivisto puhui vielä
mestauspaikallakin.) Vasta yhdeltätoista tuli Rinne yhdessä jonkun
kirkonkylän esikuntalaisen kanssa. "Mikä nyt on?" kysyi Rinneska.
"Helvetti nyt on", sanoi Rinne ja meni suoraan puhelimeen.

Lopullinen lähtöpolska oli alkanut. Puhelimessa puhuttiin nyt paljon
asioita, joita jännittyneet korvat kuuntelivat pitkin pitäjää ja joita
sittemmin naureskeltiin komppanian ruokapöydässä. Seitsemän viikkoa oli
kulunut siitä varman kirkkaasta kynttilänpäivästä, jolloin Niemisen
Kalle lähti Rinnelle. Nyt oli palmusunnuntai kohta valkenemassa.
Perheellisten miesten ja naisten kasvoissa asui seisahtunut kauhu,
kun he sonnustivat itseään ja omiaan pakomatkalle, mutta nuorten
ruokaantuneitten huligaanien silmissä paloi sellainen elämisen
riemu, kuin olisi heille nyt vasta alkanut se, jota odotellen he
tähän asti olivat vetelehtineet. Ja se olikin heille alkanut, sillä
monet näistäkin tiesivät jo, missä jäähtyvää yksityistä verta äsken
isketyistä haavoista parhaillaan huppelehti.

Niemisen Kalle sai tilaisuuden pakoyönä neljän aikaan pikimmältään
käydä kotona. Hänen mielensä oli jo laskeutunut olosuhteiden tasalle,
hän tiesi, että muutamia paikkakuntalaisia oli juuri surmattu, ja se
seikka vaikutti häneen omituisen vapauttavasti. Hänestä ihan tuntui,
ettei hän ole ollenkaan ollutkaan mukana näiden toimissa. Se vanha
raittihenki ikäänkuin pisti päänsä esiin ja nauroi hänelle, että
hän sittenkin vain oli seitsemän viikkoa täysissä tosissaan ollut
sen asiaa auttamassa. Hän tunsi olevansa melkein vanhan Koiviston
veroinen, jonka kaljua päätä ja näivettyneitä aivoja hän koko ajan oli
tuntenut säälivänsä, koska niiden ärtynyt ahertelu aina oli tuntunut
niin surullisen naurettavalta. Eihän siihen kirjoittelua tarvita kuin
porvareita tapetaan. Ja sitähän se oli ollut: se vanha sakkihenkihän
tässä pohjimmaisena oli ollut. Kansanvaltuutetut ja muut prokuraattorit
-- hm -- he olivat varmaan semmoisia vanhoja Koivistoja, jotka luulivat
tässä tosiaan olevan jotain asiaakin... Kalle käveli tietä pitkin,
kuunnellen hirvittävää hiljaisuutta ja muistellen äitiänsä ja lastansa,
jotka puoliuneliaina olivat jääneet kotiin aikomatta paeta... Nyt
siis tulevat ne lahtarit, joitten olemusta hän ei ymmärrä. Nyt ne
tulevat ja hän, Niemisen Kalle, jää yksin ottamaan niitä vastaan, hän
osaa niille sanoa monta asiaa joita nekään eivät ollenkaan tiedä. Hän
on jo kerran nähnyt yhdet veriset turkit, joista sanottiin, että ne
ovat lahtarivainaan. Silloin häntä jo säälitti, sillä hänestä tuntui,
että se lahtari oli kuollut saamatta tietoa kaikista asioista. Nyt ne
tulevat ja hän saa niille selittää...

Aamu-yö oli todellakin kovasti hiljainen. Ei laukausta, ei edes
pakenijain muminaa kuulunut, vaikka kaksituhatta miestä ja joukoittain
muuta väkeä oli jonkin tunnin aikana tästä ohi paennut.

       *       *       *       *       *

Kun Niemisen Kalle siis tunsi itsessään, ettei hänellä perästäkään ole
mitään yhteyttä näitten sällien kanssa, niin ei hän liioin pelännyt
sitä, mitä tuleva oli. Hän pistäytyi vain johonkin tuttuun tölliin
odottamaan vangiksi joutumistaan. Sisäisiä pettymyksiä oli Kalle paljon
kokenut ja pettymys tuli tästäkin. Kun ensimmäiset valkonauhaiset
tulivat siihen tölliin, ajatteli Kalle: nyt minä siis näen niitä
läheltä. Ja hän näkikin, mutta näiden olemus oli tykkänään vieras
kaikille hänen mahdollisille kuvitelmilleen. Nämä olivat punakoita
kyömynenäisiä pohjalaisia, joille hänellä, Niemisen Kallella, ei
voinut olla mitään selitettävää. Matkalla ne vain puhelivat siitä,
jätettäisiinkö ukko kankaan laitaan vai viedäänkö herja perille.

Mitä lähemmäksi päämajoja päästiin, sitä selvemmin ailahteli ilmassa
se vieras itsetietoisuus, jolla ei ollut Kalle Niemiseltä mitään
opittavaa. Jos hän näille kertoisi huomiostaan, ettei hän sentään
kuulukaan paenneitten punaisten joukkoon, että hänellä on vanha äiti
ja lapsi, niin nämä nauraisivat. Siinä tuli vastaan kuorma, jossa oli
vanha Koivistokin; saattomiehet huusivat jotain näille saattomiehille.
Kalle ymmärsi asian; hänen luontoaan karmaisi, niinkuin olisi lievä
salama jatkuvasti kulkenut hänen ruumiinsa läpi. Entisyys, vieläpä
eilinenkin, oli äkkiä siirtynyt huimaavan kauaksi. Siellä jossain oli
hänellä ollut äiti ja lapsikin ja vielä kauempana Selma, lapsellinen
Selma. Silmäkulma pyrki kuumenemaan, mutta hän puri hampaitaan.
Salamantunne jatkui yhä tainnuttavampana, kohta kai hän siitä pääsee.
Tässä eteisessä lemahtaa sikarinsavu, pihamaalla kävelee Huiku.
Vormupukuinen herra menee sisään ovesta. Eivät nämä ole lahtareita,
nämä ovat jotain muuta, josta ei punaisillakaan ollut aavistusta.

Kallen hätä oli suuri. Se ei johtunut niin paljon kuolemanpelosta
kuin siitä tunteesta, että hänen ja näiden ihmisten välillä on tuo
hirvittävä ymmärtämättömyyden kuilu; ettei hän mitenkään voi näille
sanoa sitä jotakin, jota nämä eivät tiedä ja joka kumminkin olisi
kaikki kaikessa. Hätääntyneet aivot koettivat hirvittävässä tuskassaan
hakea jotakin. Ei mitään puolustusta, ei armon pyyntöä, niistä ei
nyt ole kysymys. Mutta jotakin, jotakin; hänellähän ei ole mitään.
Aikaisimman lapsuuden kultahetket tulevat etäisyydestään aivan lähelle
ja vaativat häneltä jotakin. Ne eivät ole koskaan aikaisemmin noin
tulleet; nyt ne tulevat ja kysyvät, mitä hänellä on. Ja hän tuntee,
että hänellä pitäisi olla niille jotakin näyttämistä. Kohta hänet
ammutaan eikä hän ehdi enää mitään hankkia. Auttakaa, auttakaa...

Rakkaus poikaan tuli Niemisen Kallelle siksi mitä hän etsi. Hän ei
ollut sitä rakkauttaan koskaan tietoisesti tuntenut, nyt se humahti
hänen tietoisuuteensa pelastavana ja uuvuttavana Hän on laiminlyönyt
Viljon, se ryömii nyt kotona ja odottaa. Hänen sielunsa ja ruumiinsa
täytti suloinen, järjetön varmuus siitä, että hän vielä saa ottaa pojan
syliinsä. Kuolema, kuolema, eihän se ole mitään erinomaista. Hän pääsee
vielä Viljon luo, Viljon ja Selman.

Kallen varmuus ei horjahtanut koko tutkinnon aikana. He sopivat
erinomaisen hyvin yhteen tuomarin kanssa. Kalle ei horjahtanut vielä
sittenkään, kun tuomari lopuksi sanoi tjah -- ja oli pitkän ajan vaiti.
Hiukan malttamattomuutta hän tunsi, olisi pitänyt kaikki pikemmin käydä.

-- Tjah, sanoi tuomari taas, kyllä asia on niin, että minun on
kysyttävä, mikä on teidän viimeinen toivomuksenne.

Kalle ei tahtonut osata sitä sanoa.

-- No, eikö teillä ole mitään? kysyi tuomari tiukemmin.

-- Kävisin katsomassa äitiä ja Viljoa, sanoi Kalle vihdoin. Itku oli
tulemaisillaan ja hänestä tuntui, kuin hän olisi pilannut koko asian
sillä, että sanoi sen.

-- Mikä se Viljo on? kysyi tuomari. -- Se on minun poikani. -- Kuinka
vanha? -- Toisella vuodella. -- Joko se puhuu? -- Puhuu se vähän. --
Onko sinne pitkä? -- Viisi kilometriä.

Tuomari katsoi kelloaan ja sanoi: -- Te saatte käydä sanomassa hyvästi
äidillenne ja Viljolle. Tulkaa sitten yhdeksältä tänne silloin teidät
ammutaan.

Huiku hääri sotamieheksi muuttuneena toisten joukossa pihassa ja
kun näki Kallen tulevan ulos ilman vartijaa, hyökkäsi kiinni hänen
käsivarteensa ja alkoi huutaa, että mihin tämä pankkirosvo laputtaa.
Tuomari tuli kanssa portaille ja Kalle sai mennä. Koko kohtaus ei
muuten tehnyt Kalleen niin minkäänlaista vaikutusta.

Hän tuli kotiin, näki äitinsä itkettyneet silmät ja sanoi, että hänen
on yhdeksältä oltava jälleen tutkittavana. Äiti näkyi heti arvaavan
asian oikean laidan. -- Onko sinulla edes tupakkia? kysyi äiti. Kalle
huomasi, ettei hänellä tosiaan ollut. Äiti toi jonkun laatikon lopun
omista kätköistään ja meni sitten keittämään kahvia.

Kahvi juotiin mitään puhumatta. Viljossa oli hiukan kuumetta ja yskää
ja hän oli sen vuoksi itkuinen. Mutta kun isä sitten otti sen syliinsä
ja sanoi: "hyvästi nyt pikku kulta", niin se hymyili, näytti sormellaan
seinään ja äänsi: "kelloh -- kelloh". Äiti sanoi: "Älä huolehdi
Viljosta, kyllä me toimeen tulemme -- Jumalan avulla". -- Viimeiset
sanat sanoessaan ratkesi itkuun.

       *       *       *       *       *

Minä joka tätä kirjoitan, tunsin hyvin Niemisen Kallen lapsuudesta
asti ja sain kapinan aikana tilaisuuden jotenkin tarkoin seurata hänen
toimiaan. Tunsin myös hyvin paikkakunnan mielialan ja tiesin, mikä
häntä kirjaimellisen säädännön mukaan odotti. Mielipahani oli suuri,
kun en saanut olla sillä paikkakunnalla silloin, kun Kalle tuomittiin.
Olisin ehkä voinut tehdä jotain hänen armahtamisekseen.

Sain kumminkin vielä kuulla hänestä. Tapasin vanhan tuttavani
tuomarin, joka vuosistaan huolimatta oli jättänyt kihlakuntansa jonkun
nuorukaisen haltuun ja itse ruvennut kenttätuomariksi, "koska tiesi,
että poikaklopit mielellänsä tekevät tyhmyyksiä", kuten hän sanoi.
Keskustelimme ja hienokseen väittelimme kuolemanrangaistuksesta. Kesken
kaiken hän kysäisi, tunsinko minä yhtä Kalle Niemistä kotokylästäni.
-- Kyllä, vastasin minä innostuen. -- Mimmoinen mies se oikein oli?
-- Minä kerroin mitä tiesin ja arvelin. -- Jaa, sanoi hän ja sytytti
uuden sikarin, sillä pojalla oli kyllä vahva syntisäkki, mutta se
oli niin reilun näköinen, että minä armahdin sen. Hän kertoi sitten
kuulustelusta ja tuomiosta ja jatkoi:

-- Minä sain Laurilan (suojeluskunnan päällikön) puolelleni, että
jos se tulee yhdeksältä eikä ruikuta, niin se armahdetaan ja Laurila
ottaa sen takuullansa pakkotöihin. Se tuli, ja naama yhtä silkona kuin
lähteissään, ei ollut nähtävästi itkenytkään. Kun se oli vähän aikaa
seisonut porstuassa, niin minä käskin sen sisälle ja ilmoitin asian.
Minulla oli oikein teatraalinen tunnelma, kun se vihdoin lysähti maahan
niinkuin lankavyhti ja minun yksinkertainen sielutieteeni oli osunut
oikeaan.

Me emme enää osanneet jatkaa väittelyämme kuolemanrangaistuksesta.
Silloin tällöin sanoi tuomari vain "juu -- juu" ja puhalteli savuja
sikaristaan. Luultavasti me molemmat koetimme mielikuvituksessamme
eläytyä Niemisen Kallen kahteen kotiinpaluuseen, jotka tapahtuivat
samana iltana, mutta olivat toisiinsa jotenkin samassa suhteessa kuin
kuolema ja ylösnousemus.



Pikku Irjan loppu


Kukapa olisi uskonut, että pikku Irja Kyllikkikin, räätäli Malmion
nelivuotias tyttö, sai uhrata henkensä semmoisessa sodassa, jossa
suomalaiset tuota pikaa hankkivat itselleen täydellisen itsenäisyyden
ja jossa molemmat taistelevat puolet ilmoittivat taistelevansa
vapauden puolesta. Malmion koko perhe kyllä tuhoutui siinä sodassa. He
pakenivat ensin toisten mukana ja Malmio itse joutui monituhantiseen
vankileiriin, jossa ennen tuomiotaan kuoli, "lihavampana kuin koskaan
eläissään ja valkoisena kuin lumiukko", kuten ehdollisesti vapautetut
palatessaan kertoivat. Malmion rouva taas oli niin ajattelematon ja
ansioitansa käsittämätön, että palasi jo parin penikulman päästä
takaisin, kun Irjan kuoltua hänen toinenkin lapsensa oli sairastunut.
Hän tuli lapsineen paikkakunnalle ihan vapaasti keskellä päivää --
vanha Korkee häntä vielä viimeisillä virstoilla kyyditsikin -- ja
samana iltana hänet ammuttiin että paukahti. Sairas vanhempi tyttö
kuoli sitten kanssa jossakin.

Mutta pikku Irja oli itsepintaisesti säilyttänyt hengenkipinäänsä niin
vaikeissa olosuhteissa, ettei olisi luullut sodankaan enää häneen
pystyvän. Ensin oli kuukausimääriä odotettu hänen kuolemaansa, sitten
oli jo lakattu odottamasta, alistuttu hänen jatkuvaan kurjuuteensa
ajatellen, että tottapahan kuolee kun hänen aikansa tulee. Niihin
aikoihin oli helppo unohtaa yksityisiä tukaluuksia, oli niin paljon
yleistä. Vasta kun tämä unho sodan pyörteissä oli tullut täydelliseksi,
oli Irjankin aika tullut; hän ikäänkuin tahtoi näyttää, että hän
kaikista pauhinoista huolimatta kykenee hetken ajan kiinnittämään
itseensä ainakin yhden ihmisen koko huomion.

Pikku Irjan tapaturma oli sattunut Tampereella loppukesällä 1916; joka
on vähänkin taipuvainen taikauskoon, saattaa nyt jälkeenpäin helposti
tulla siihen vakaumukseen, että tuolla onnettomuudella oli enteellinen
merkitys. Se räätälimestari, jonka työssä Malmio silloin oli, oli
ruvennut jollakin lailla rettelöimään tarihvista, ei ollut noudattanut
tarihvia; ja oli sitäpaitsi ajanut pois yhden sällin. Miehet jättivät
silloin mestarille lakon uhkan ja lähtivät kesken iltapäivää kävelemään
kaupungille. Malmionkin liikehti rauhallisen rentona helteistä
kotikatuaan ylöspäin, poikkesi portista pihaan ja näki silloin yhden
kaupungin lääkärin tulevan alas heidän portaita. Mikäs siellä nyt
oli? Hän tuli kyökkiin, jossa ei ollut ketään, mutta kamarista kuului
liikettä ja uupunutta nyyhkytystä; ovi oli raollaan.

Isän ja äidin kohtaus tämmöisessä tapauksessa, kun avioliitto on
näinkin pitkälle ehtinyt, on vaikea -- usein ruma. Miehen silmissä on
päällimmäisenä kiukkuinen syytös, kun hän niillä hakee vaimon silmiä:
sinä olet vetelä ja sinä olet huolimaton. Vaimo on mielestään jo
muutenkin tarpeeksi onneton, ja kun hän huomaa miehen silmissä tylyä,
niin vastaavat hänen silmänsä samalla mitalla. Ja tämän sanattoman
esikeskustelun jälkeen ei vaimo tahdo saada sanotuksi mitä Irjalle
on tapahtunut, sillä hänen pitäisi yhtaikaa samalla iskulla saada
musertavasti näytetyksi, ettei hän ole vähääkään syypää. Hän vaihtoi
kolme sanaa Heinoskan kanssa, sillaikaa irtosi Irja hänen kädestään ja
kun hän vielä jotain sanoi siihen asiaan, oli Irja juossut pyykkitupaan
ja juonut livekiveä. -- Se oli siis sinun ämmämäistä vetelyyttäsi
sittenkin. Mitä lääkäri sanoi? -- Vaimo ei vastaa.

Malmio oli kuvitellut, että kotona pitkästä aikaa tulee sisältörikas
hetki, kun hän kertoo uhkaavasta lakosta. Siitä ei nyt tullut mitään
kun sattui tämmöinen herpaannuttava sivutapaus. Eikä koko lakosta
tullut mitään, mestari suostui miesten vaatimuksiin, mutta kävi niin
nolosti, että se erotettu sälli oli jo ehtinyt livistää kaupungista,
jotenka vaatimusta hänen takaisinotostaan ei mitenkään voitu täyttää.
Mestari kyseli pirullisen hurskaan näköinä miehiltä, mitä hänen tässä
suhteessa oli tehtävä.

Tyttö ei kuollut, vaikka luultiin, se eli vaan, eli ja korisi. Kaiken
mitä se yritti syödä, se heti antoi ylön. Se laihtui ja itki hiljaista
uikuttavaa itkua. Pellavainen tukka kävi entistä kiharampaan.

Malmion perheessä vallitsi suuri kyllästyminen. Isä ja äiti riitelivät
usein: tulot eivät tahtoneet riittää. Irja tarvitsi alituista holhousta
ja se joutui vanhemman siskon huoleksi. Mutta siihen tarvittiin pakkoa
ja niin kuului Malmiolta usein molempien lasten itku yhtaikaa. Heidän
toimeentulonsa oli jo ollut niin hyvä, että heidän oli kannattanut
sillä hiukan kopeillakin. Nyt uhkasi koko perhe rappeutua, sen saattoi
jo nähdä naapurimuijien katseista. Ja vaikka kaupungista maalle
muuttaminen aina on mitä nöyryyttävin teko, niin tuli se kumminkin
Malmion rouvan mieleen semmoisina hetkinä, kun Irja oli nukahtanut ja
vanhempi tyttö päässyt pihalle leikkimään. Jos he nyt muuttaisivat
hänen kotiseudulleen, niin hän olisi sentään paljoa korkeammassa
arvossa nyt kuin sieltä lähteissään, sillä silloin hän oli ollut piika.
Näin ajatellessa tuntui siltä kuin Irjakin olisi nukkunut pitempään ja
rauhallisemmin.

Malmiota itseäkin kyllästytti. Vapaa-aikansa hän vietti jokseenkin
tyystin Työväentalolla, mutta sielläkin oli nykyään tympeätä. Puhe
alkoi keskiajan feotaalilaitoksesta ja päättyi nykyajan kapitalismiin;
mitä useampi sen oppi ulkoa, sitä useammin sen kuuli, ja sitä
tylsemmältä se tuntui. Jos muuttaisi maalle -- pitämään tuota samaa
puhetta. Ja pitkästä aikaa tapahtui, että kun mies teki ehdotuksen,
niin vaimo hillitsi itsensä eikä kivahtanut vastaan. Samana syksynä
he jo muuttivat, ja hämäränä iltana sanoi kylän raitilla yksi vaimo
toiselle: "Se Alviinakin on muuttanut tänne miehinensä." -- "Niin aina;
joko niillä kuinkakin on perhettä?" -- "On niillä kaksi tyttöä;
toinen on semmoinen huono, kun on saanut livekiveä, antaa ylön vaan
kaikki -- --."

       *       *       *       *       *

Kukaan ei ole mielellänsä sairaan korisevan pikku Irjan parissa. Äiti
jättää Irjan Helmille ja Helmi jättää Irjan yksinään. Irjan on aina
jano, eikä tahdo saada hengitettyä. Irja kuulee usein puhuttavan siitä,
että hän kuolee pian. Mutta hän ei kuole vielä, hän pääsee ohi matalan
alkutalven. Silloin tällöin hän on lääkärin käsissä kuihtuneena,
uikuttavana, kiharatukkaisena. Vaikka hän itkee, taipuu hän silti
nöyrästi lääkärissä käyntiin. Matkalla hän katselee taloja, joista
toiset ovat ystävällisen, toiset tylyn näköisiä. Äiti tuntuu olevan
lähempänä taloja kuin Irjaa. Irja kuolee pian, mutta Irjan pitää
ensin tehdä tämmöisiä matkoja. Eipäs Helmi koskaan pääse tämmöisille
matkoille. Janottaa ja polttaa ja kurkku korisee.

On yksitoikkoinen talvinen iltapuhde. Seinän takana hurisee räätälin
kone aina vähän päästä pitkän kiihkeän hurinan ja vaikenee taas. Äiti
on kyllästynyt Irjan ruokkimiseen, ottanut sen syliinsä ja tuntee
silmissään kosteata. Hänen mieleensä tulee Jumalakin niinkuin jokin
voitettu, muistonakin kiusallinen seikka joltain entiseltä elämän
asteelta. Ei edes sairas lapsi siinä hänen sylissään sovi yhteen
Jumalan kanssa. -- Tuolla hurisee ompelukone, se ansaitsee hyvin, mutta
mikään ei meillä enää riitä ja joka päivä on katkerasti todettava
riippuvaisuus ympäristön talollisista. Ei ole sen tympäisevämpää
kuin Jumalan ajatteleminen näissä oloissa, tässä ummehtuneen kankaan
lemussa. Eikä pääse eroon tästäkään onnettomasta, ei kuole tämäkään.
Kuinka olikaan olevinaan silloin kun tämäkin syntyi ja sille nimeä
valittiin: Irja Kyllikki, uh! -- Malmion rouva tunsi kasvoissaan
väänteitä ja nytkähtelyjä ja tunsi että ne olivat rumia.

Pikku Irja olisi nytkin melkein mieluummin muualla kuin äidin sylissä.
Hän ei kumminkaan pyri poiskaan, mutta kun äiti aikoo ruveta häntä
riisumaan, niin hän panee vastaan. Hänellä on tällä hetkellä suunnaton
vastenmielisyys riisumiseen. Äiti tekee väkistä ja Irjan käheä itku
kuuluu isän korviin. Isä tulee, Irja näkee isän silmät ja viikset ja
parkaisee kiihkeämmin. Isä läiskäyttää häntä sormillaan takapuoliin.

-- Älä sitä onnetonta hakkaa, sanoo äiti väsyneesti.

-- Meneekö Irja nukkumaan, vai? tiukkaa isä.

Itku kuivaa kurkkua, siellä on ikäänkuin kuumia neuloja, jotka yhä
syöpyvät. Kuihtuneet kasvot ovat itkiessä nuhraantuneet, tukka näyttää
luonnottoman kiharalta ja vahvalta. Irja painaa päätänsä tyynyyn ja
tuntee siitäkäsin taas tänäkin iltana pienen olemuksensa ympärillä
yhden eletyn, hyvin tavallisen päivän äärettömän sisällyksen, joka
polttavaa kurkkua myöten yhäti koskettaa häneen.

Sillä lailla jatkuu päivien raskas sarja. Kun ei luonto saa lasta
paranemaan, niin se muovaa hänen elämälleen näissä poikkeusoloissakin
jonkinlaisen ehjyyden. On välillä joulunpyhät, Irjan kärsimys on
leppeämpää. Sitten aurinko alkaa paistella kamarin lattialle ja pikku
Irjan ajatus kääntyy ensi kerran selvästi kauemmaksi taaksepäin: että
ennenkin on ollut tämäntapaista auringonvaloa, että on niinkuin tässä
olemisessa jotain palautuisi. Yllään nuhraantuneita vaatekappaleita
hän istuu yksin kamarin lattialla, ja kun ei kukaan näe, painaa päänsä
lämmenneeseen riepumattoon, kuvitellen olevansa piilosilla hiljaisuuden
kanssa. Menee päiviä, joina ei ompelukone ole hurissut ollenkaan.
Kurkkuakaan ei aina polta, tuntuu niinkuin siellä olisi vain kuivaa
puuta. Isä ja äiti ja Helmi ovat kukin tekemässä jotakin, jota heidän
pitääkin tehdä. Kun on näin hyvin hiljaa, niin sitten ei ahdista niin.

Näin liikkuu pikku Irjan sielu jatkuvien päivien aarnioissa koskaan
palaamatta semmoiseen sokkeloon, synkkään tai valoisaan, jossa se ennen
on käynyt. Hän ei koskaan enää itke kiihkeästi ja jotkut jo arvelevat,
että hän sentään paranee nyt kun on suvi ja päivänpaistetta. Mutta tämä
hiljainen muutos ei johdu paranemisesta, vaan siitä, että näkymätön
ilmapiiri pikku Irjan ympärillä on muuttunut ja yhä muuttuu. Irjasta
tuntuu, niinkuin isä ja äiti ja Helmikin olisivat tulossa jollakin
lailla sairaiksi; ei niin, että heidän tarvitsisi itkeä, mutta muuten
vaan he ovat tulossa samanlaisiksi kuin Irja. Isällä ja äidillä on
vielä jotakin hyvin pitkällistä toimitettavaa ennenkuin he pääsevät
ihan Irjan tasalle; he toimittavat sitä monien muiden ihmisten kanssa,
joita heillä käy ja joiden luona he käyvät; eivätkä he koskaan enää
vihastu Irjalle. Helmin tekee mieli olla siellä missä isä ja äitikin,
mutta mielellään hän on myös Irjankin luona. Irja ei enää muista
semmoista kuolemaa, josta aikaisemmin puhuttiin; tämä on jotakin muuta,
johon he kaikki ovat valmistumassa; ei se ole kuolemaa, kun isä ja äiti
ja Helmikin ovat siihen tulossa, ja eiväthän he ole juoneet livekiveä
eivätkä siis kuole.

Huolimatta noista hienoista näkymättömistä sielunliikunnoista ei
Malmion Irja ulkonaisesti enää ollut mikään miellyttävä nähtävä.
Hänen kasvoillaan, käsillään ja vaatteillaan oli omituinen taipumus
aina pysyä hiukan nuhraisina, ja kuihtuneeseen ruumiiseen nähden oli
tukan luonteessa ikäänkuin jotain suhdatonta. Hänen olemuksessaan
oli jotain sanomattoman hentoa, joka ikävän näköisen pinnan alta
kiusasi herkkätuntoista ihmistä. Lääkäriäkin vaivasi epämukava tunne
aina kun hän hoiti Malmion tyttöä, vaikkei se millään tavalla ollut
hankala potilas. Ja kun santaläjässä oli leikki parhaillaan ja Irja
tulla paarusti siihen viereen, niin tulivat leikkijät haluttomiksi,
vaikkei Irja mitenkään häirinnyt leikkiä, ei muuta kuin katseli ja
korisi. Helmi kyllä tällöin, nyttemmin jo, erosi toisten joukosta ja
tuli holhoamaan Irjaa poispäin; hän ei yhtynyt toisten haluttomuuteen,
tahtoi ikäänkuin pitää Irjan puolta heitä vastaan. Se oli uusi piirre
Helmissä.

Isän ja äidin tympeytyneeseen elämään taas oli vallankumous tuonut
suurta virkistystä. Heidän silmänsä tosiaan aukenivat ja heidän
tajuntaansa valui mahtavana tunne siitä, kuinka hekin taas pääsevät
tyhjyydestänsä kohoamaan siihen asemaan, mikä heille kuului. Kuinka
saattaakin ihminen kangistua oleviin oloihin. Kun Malmion rouva
ajatteli näitä talojen emäntiä, niin häntä sekä harmitti että
säälitti. Ne kulkevat vuodesta vuoteen pakarin, puodin ja navetan
väliä päällyshame nostettuna vyötäisille ja kasvoilla ainaisen
aherruksen tylsä ilme. Ne eivät ole milloinkaan nähneet ainoatakaan
teatterikappaletta, eivät tiedä teatterista muuta kuin että se on pirun
puolella samanlainen laitos kuin on kirkko jumalan puolella. Ne eivät
tiedä mikä mies oli Tarviini ja mikä oli Marksi. Niiden tietämättömyys
oli suorastaan ilmiömäistä. Mutta kun Malmion rouva meni taloon, niin
ei emäntä yhtään pysähtynyt retkellään pakarista navettaan, vaan antoi
hänen kulkea perässään ja siinä puhua asiaansa, ja ennenkuin vastasi
hänen puheeseensa, niin huusi jotain piialleen. Malmion rouva ei
semmoisesta loukkaantunut, häntä vain ylväästi hymyilytti tämä hurskaan
moukkamaisuuden mahti.

Malmion pariskunnan henkinen elämä virkistyi ja kohosi. Monta
unohtunutta elämystä elettiin uudestaan, hienoina vivahduksina puolisot
jälleen näkivät toisissaan ne piirteet, jotka kerran olivat saaneet
heidät yhtymään. Pienistä asioista ei enää tullut kinoja, tuo suuri
yhteinen nousu vei niiltä maun ja kärjen. Tämä oli kuin yhä edistyvää
soitantoa. Oli suloista saada uusi sanomalehti käteensä, kun tiesi että
siinä aina oli uusia nousun viestejä. Nyt vasta alkoi selvitä sekin
asia feotaalilaitoksesta nykyajan kapitalismiin. Niin, juuri niinhän se
oli. Porvarit -- miksi heitä vihata, kehittymättömiä olentoja, joille
todellinen tiedon maailma, kaikenlaisista opistoista huolimatta, oli
niin tuiki tuntematonta. Malmion rouva muisteli kaupungista tuttuja
perheitä, jotka olivat samalla tiedon asteella kuin hekin. Kaikki he
nyt nousevat, mutta kyllä heille on tilaa. Me olemme tällä paikalla
ainoat kehittyneet, tavallaan kuin herrasväkeä... Mielessä vilahti,
että heillä sitten on palvelija...

Nämä olivat Malmion rouvan pieniä, pieniä sydämen iloja tähän aikaan.
-- Nyt elämä kohoo, entisyys on unta... Minun runoni painetaan...
Sairas pikku Irja vain oli huomattavin entisyyden viipyvistä
jäännöksistä. Äiti -- ja isäkin -- pitivät siitä yhä parempaa huolta
aina kun vain sopi. Harvoin se heille kyllä sopi, sillä aika riensi
sitä kohden mikä tuleva oli. Yhä huimemmin ja yhä kauemmaksi jäivät
taakse ne ajat, jolloin Irjan onnettomuus sattui. Irjalla itsellään ei
tietysti ollut mitään täsmällistä käsitystä siitä mitä tapahtui; sen
hän vain käsitti, että maailmassa oli nyt paljon semmoista, mikä oli
paljon tärkeämpää kuin hän ja hänen kipunsa.

Kunnes hän eräänä yönä hyvin pitkien aikojen kuluttua heräsi siihen,
että isä otti hänet syliinsä, kääri äidin vanhaan takkiin ja kantoi
rekeen. Helmi oli silloin jo reessä valmiina.

       *       *       *       *       *

Keskellä levotonta yötä riehuu Malmioska kirkonkylän tiellä. Hän on
sotkeutumaisillaan kiitävien hevosten jalkoihin, kun hän tavoittaa
suitsipieliin ja huutaa: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita!"
Yhdessä reessä on kahdeksankin miestä, kasvoillaan villiintynyt
ulkoilman luoma ilme. Toisessa reessä on korkea röykkiö laatikoita ja
niitten päällä kolme miestä. Toisia juoksee jalkaisin. Tuolla tulee
yksi ratsain ja ulvoo: "Oo, rinta puhke, rinta puhke!" Se on kirkiisi.
Se sivaltaa ohi ajaessaan Malmioskaa piiskalla, mutta Malmioska yrittää
yhä kiihkeästi palauttaa pakenijoita. Kahden puolen tietä on pimeitä
herrasasuntoja.

Keskellä humua pysähtyy reki tien sivuun, hiukan ojaan kallistuen, ja
Malmioska temmataan reen luo. Hän tuntee raa'assa yöilmassakin Irjan
uikutuksen, tuntee Helmin muodon ja älyää lopulta miehensäkin. Koti?
kuinka koti jäi? Mies ottaa ensin Irjan syliinsä, työntää vaimon
tilalle ja antaa sitten Irjan hänen syliinsä, istuu poikkipuolin vaimon
jalkojen päälle ja sivaltaa hevosta, naapuritalon tuttua harmaata. Reet
kalahtavat yhteen, kirotaan. Perässä tulevat tykkirattaat. Suu toistaa
itkien: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita" -- ja mielessä
käväisee jokin hellä tunne miestä kohtaan.

Pikku Irjan hiljainen korina se vain kuuluu äidin korvaan
tämmöisessäkin menossa. Mutta mitä pikku Irjan hämärtyvässä sielussa
nyt liikkuu, sitä ei tavoita joustavinkaan mielikuvitus. Mutta sen
tajuaa, että hän on hyvin keskeinen olento tässä joukossa. Hän edustaa
sitä tulevaa polvea, joka ei koskaan tule; jonka ei enää tarvitse jäädä
odottamaan, mitä tästä "lopuksi" tulee; jonka kohdalta tämä siis on
valmista.

Heikko ääni sanoo: "Antakaa häppää, äite, antakaa."

-- Ei lapsikulta, jumalan tähden... Kun äiti korjaa lapsen peitteitä
tuntee hän, että poski on tulisen kuuma.

Pitkä jäätie rahisee monisataisen hevosjonon alla. Etupää pääsee
jo maihin ja samalla leviää saattueessa jokin tieto kenenkään sitä
sanomatta. Kukin saa sen nähdä kun ehtii kohdalle: tien vieressä on
nukertuneena lihava herrasmies sukkasillaan.

-- Häppää, äite, antakaa häppää.

Hevosjono kaikkinensa etenee yhä samaa vauhtia. Aamun valjetessa
päästään rautatieasemalle. Huppujen sisältä ei ole enää kotvaan
kuulunut häpänpyyntöä, mutta hengitys on käynyt lyhyemmäksi ja
läähättäväksi. Joskus koko huppu kiihkeästi hytkähtää. Äiti hokee:
"Herra jumala -- lapsikulta."

Asemalla he jossain kolossa pääsevät istumaan ja saavat vettä, jota ei
pikku Irja kumminkaan enää juo, vaikka huulet elehtivät. Silmät ovat
raollaan ja niistä vilkkuu valkoista. Tampereella 1916 alkanut kärsimys
päättyy. Kun äiti alkaa päästellä huppuja, huomaa hän, että isä on
koonnut lapsen ympärille kaikkein likaisimmat ketteet, joita äiti ei
viime viikkoina ole ehtinyt pestä.

Pikku Irja oli kuollut ensiksi. Sitten kuoli äiti, joka ammuttiin
kauhean kiihoituksensa vuoksi. Sitten kuoli Helmi, joka pakomatkalla
myös oli saanut taudin, ja sitten kuoli isä vankilassa. Sitten
suomalaiset jo saavuttivatkin täydellisen itsenäisyyden ja sitten alkoi
kiihkeä, vaikka aseeton taistelu kuninkuudesta ja tasavallasta.



Kun elämä riutuu


On heinäkuun loppupuoli, aikainen aamu. Vanha tuttu tunne kesän
katoovaisuudesta vivahtelee jo aamuauringossakin, sen kirkkaus
on jäykempää. Heinätyö on lopullaan, ruis vaalenee. Siellä
täällä katsahtaa toisestaan tietämättä ihmissilmä ulos aamun
koskemattomuuteen, ja elettyjen vuosikymmenien kertyneet elämykset
ovat kunkin silmän taustalla hetkisen saapuvilla ikäänkuin antamassa
väriä tämänkin hetken elämykselle. Ja päivä, vanha, iäti kiertävä
jättiläisilmiö, nousee taas ja ottaa kaiken elämän haltuunsa -- elämän
ja kuoleman. Valtava on tämmöinen aamuhetki, kun miljoonat erilaiset
ihmissielut siirtyilevät unen todellisuudesta päivän harhaan.

Valoisassa, laakeassa pirtissä lähestyy kello neljää. Kahdesta
sängystä kuuluu hengitystä. Toinen on ovensuussa sisääntullessa
oikealla kädellä, ja siinä makaa loimen alla tämän asumuksen mies,
jäyhäkasvoinen, kaljupäinen, vanhuuden kaluama isä. Hänen päänsä
takana on kuusiruutuinen ikkuna kukkasineen, silmälaseineen ja
virsikirjoineen, joista näkee että ne ovat sillä samalla paikalla jo
vuosikymmenien aamuauringoissa lämmitelleet. Hämärässä peränurkassa
on äidin sänky. He ovat ikäloppuja mäkitupalaisia, jotka ovat kahden
jääneet tähän pirttiin. Pirtin ilmassa leyhyy omituisen viehättävä
vanhuuden lemu ja seinissä, ikkunapielissä ja monen monissa esineissä
ovat pienimmätkin raot, rikkoutumat ja oksan kohdat vahvasti
yksilöityneet. Tällainen viehkeä tuvan sisus asukkaineen, sehän on
kuvaavien ja kertovien taiteiden lempiaiheita. Ja nautinnollista onkin
antaa mielikuvituksensa vaikkapa tällaisena aikaisena suviaamun hetkenä
liukua päivän mukana tupaan, istahtaa muuripenkille ja siitä katsella
nukkuvaa muoria ja vaaria, joiden pitkä elämä on sisältänyt paljon
pieniä julkisia ja suuria salaisia vaiheita, nyt jo tyyntyneitä ja
unohtuneita. On rauhoittavaa ja kohottavaa todeta elämän ääretön ja
totinen suuruus tällaisissa sen yksinkertaisimmissa kohdissa.

Mummu nousee ensiksi. Taata makaa vielä hiljaa sängyssään, mutta mummu
ei ollenkaan huoli katsoa, joko hän on valveilla. Neljäkymmentä vuotta
on aamunousu aina tapahtunut tähän samaan tapaan... Mummu menee ja
täyttää ensin kahvipannun, panee sen hellalle ja tekee tulen alle.
Sitten ottaa käsi luontevasti määrätyistä paikoistaan myllyn ja rasian
ja suorittaa jauhamisen. Kun se on tehty, alkaa kiehumisen odotus,
tulen hiljaa kohistessa ja aamun edistyessä.

Ei tarvitse muuta kuin seurata näitä kahvinkeittohetkiä, vuodesta
ja vuosikymmenestä toiseen, voidakseen piirtää tämän vanhentuneen
avioparin sisäisen historian. Oli ennen toivorikkaita nousun aikoja.
Kun äiti silloin nousi sängystään, peitti hän ensi työkseen pojan
nuorekkaat jäsenet, jotka unessa liikehtiessään olivat paljastuneet.
Ja kahvin kiehumista odottaessaan hän jo puheli isälle, useimmiten
kertoen uniaan niinkuin joitain todellisuuden tapauksia, mainitsematta
että ne olivat unia. Isä kuunteli makuullaan puolella korvalla, silmän
katsoessa ikkunasta ulos ja aivojen harkitessa alkavan päivän monia
toimia. Kahvin juotuaan he siihen aikaan molemmat painuivat ulos ja
leivän palanen ja maitotuoppi jäivät sängyn viereen odottamaan ainoan
pojan yksinäistä heräämistä.

Mutta siitä on aikoja kulunut. Isä ja äiti ovat jo viidentoista vuoden
ajan saaneet herätä ilman poikaa, ja niinä vuosina on heidän elämänsä
hiljallensa riutunut ja aamuhetkiin on tullut kiireetön, nöyrtynyt
sävy. Suuri totinen seikka lähettelee näinä kirkkaan hartaina hetkinä
herpaantuvaan tajuntaan ensimmäisiä aavistuksia lähestymisestään:
kuolema, se on jossain lähimailla; kuolema, se odottelee jo, vaikka
päivä vieläkin näin nousee... Mummu haukottelee kevyesti ja hänen
unenrippeiset silmänsä jäävät värähtämättä katsomaan hyötykasvuista
marjatonta varelman oksaa; katse ikäänkuin jättää tajunnan vartioimatta
ja heti sinne valuu yhä vahvistuvana tuntemuksena jonkinlainen
yhteenveto kuluneesta elämästä: nykyisyyden tilanne asettuu
menneisyyden taustaa vastaan. Nyt on hiipivä puute, jota ei enää käy
torjuminen; taata ei enää voi sille mitään, se vain on masentunut
siitä, että puut tänä syksynä ensikerran loppuivat ennen rekikelin
tuloa. Poika oli unohtunut jo kauan sitten, mutta aina oli kumminkin se
tieto, että sekin jossain elää; kävi täälläkin kolme vuotta takaperin
pulskana ja herrasmaisena, vieraantuneena, oli jo konttoristi.
Silloin äiti huomasi, että hän oli täysin kadottanut poikansa. Ja
pojan läsnäolo hävitti vielä kauniin kaipauksenkin niin että äiti oli
melkein onnellinen, kun poika taas lähti. Eikä pojasta sittemmin mitään
kuulunutkaan, isä ja äiti saivat häiritsemättä riutua. Mutta keväällä
oli tullut kirje sen tuntemattomalta vaimolta että oli urhoollisesti
taistellut isänmaan puolesta ja kaatunut, ollut ryhmäpäällikkö... Ja
sen jälkeen on monena kahvinkeittotuokiona vedet tulleet vanhan äidin
silmiin. Hän on salaa vilkaissut nukkuvan isän kaljuun päälakeen,
ikäänkuin sieltä tukea etsien; sillä suurin tuska on siinä, että pojan
kuolema on niin käsittämätön, joskus melkein ärsyttävä. Mummu ja taata
ovat vanhoja ja yksinkertaisia, he eivät milloinkaan elämänsä aikana
ole tarvinneet eivätkä käyttäneet sitä sanaa: isänmaa. He eivät tiedä,
mikä se on, he eivät käsitä sitä eivätkä enää voi oppia käsittämään.
Punakaartilaisetkin puhuivat aina valtiosta, se on sitä yhtä ja samaa,
ja siihen käsittämättömään piti pojankin hävitä. Mutta sen mummu
käsittää, ettei heillä ole enää entisiä siistejä halkopinoja, että
suola loppuu, ettei saa vanha huono enää kahviakaan. Jouluna, viime
jouluna sitäkin vielä oli... Kuolema, se odottaa, ei kyllästy. Mummun
silmät ovat taas kosteat: kuinkahan me hautaan pääsemme? mistä talosta
hevonen annetaan? ja mitä meidän päällemme pannaan arkuun?

Mutta kahvi on valmistunut ja nostetaan pöydälle selkiämään. Ja
sill'aikaa menee mummu nytkin, tänäkin aamuna, keinutuoliin toisen
akkunan eteen ihan taatan pään taakse, panee lasit päähänsä, avaa
Virvottajan siltä kohdalta, missä merkkinä on pojan joskus lähettämä
painettu joulukortti, ja alkaa lukea päivän lukua. Hän tietää, että
taata on hereillä ja kuuntelee lukua. Ja hän tietää senkin, mitä taatan
riutuvassa mielessä liikkuu, ja että taata puolestaan näkee hänen
mielensä liikunnot. Tämän maailmalle tuntemattoman hartauden jälkeen
juodaan kahvi, ja päivän askartelut alkavat.

       *       *       *       *       *

Mummun ja taatan toimeentulo on kyllä jo heikkoa, mutta lopussa se
ei vielä ole. Säädyllisesti elävälle kansalaiselle heidän elämisensä
on käsittämätöntä, sillä kunnan apua he eivät vielä ole pyytäneet.
Heillä on perunat omasta kohden ja sitten heillä on kuttu, joskus
kaksikin. Kuinka he voivat keinotella leivän, se on arvoitus. Kutun
heinät he saavat lempeäluontoiselta isännältä, joka järjestää asian
niin, ettei se näytä armopalalta: mummu ja taata ovat tekevinään
niistä jonkinlaista korvaustyötä. Heinän saa taata tehdä vainion
keskellä olevista kivikkomäistä ja pensaikkojen välistä. Häneltä kuluu
siihen toista kuukautta, ja se aika on täynnä ponnistusta, huolta ja
uupumusta, sillä se on kaikki sirpillä leikattava, moneen kertaan
kuivailtava ja sitten nuoralla kannettava kotimäkeen.

Näihin asti on taatan heinätyö sentään vielä jotenkin sujunut; kun
pienet suojat ovat täyttyneet, on hän tuntenut jonkinlaista vaisua
iloakin saavutuksestaan. Hän on viivyskellen katsellut heinälatoaan,
perunamaataan ja halkopinoaan, ja hänellä on ollut selvä mielle tulevan
talven elämästä.

Mutta tämä sodanjälkeinen suvi on tuonut taatalle ikäänkuin jonkin
laajan näkymättömän vastustajan, joka kaikkialla seuraa hänen
töksähteleviä askeleitaan ja lepohetkinä painaa mieltä, niinkuin
istuisi hartioilla suuri, harmaa lintu. Kun hän vainion mäessä
niittäessään pahasti lankeaa ja satuttaa lonkkansa, niin on se
vastustaja siinä vieressä katsomassa, kuinka harmin ja avuttomuuden
kyynel väkisin vierähtää silmästä päivettyneelle kuihtuneelle
poskelle. Ja kun hän sitten koettaa mummulta salata, kuinka hänen on
käynyt, sanoen jalkaa vain muuten särkevän, niin on se taas väkisin
läsnä hänen katseessaan ja päästää mummun aavistamaan asian laidan.
Suvi tuntuu pitkältä ja hitaalta, ja ensi talven elämän kohdalla on
mielikuvissa kaamea tyhjyys, ajatus ei ponnistaenkaan ylety tulevaan
suveen. Kaikista itsevakuutteluista huolimatta tuntuu tämä tämänsuvinen
heinänteko omituisen turhalta ja kyllästyttävältä, vaikka kutut
määkivät aituuksessaan niinkuin ennenkin.

Taata oli kyllä tänäkin aamuna hereillä jo silloin kun mummu nousi. Hän
näki vanhan vaimonsa ilmeistä, että se ajatteli poikavainaata ja että
sitäkin jo näin aamusta alkain painoi elämän kuihtumus. -- Jos minä
kuolen, niin se jää vallan ihan yksin, silloin ei se enää istu tuossa
aamupannuaan kiehuttamassa... Ei saada edes silakoita tänä syksynä,
ei saada mistään sitä rahaa, jonka ne maksavat -- saataisiin edes
suolaa maidon sekaan. Taas näkyy tulevan kirkas kuuma pouta -- minun
on mentävä niittämään -- on mentävä vaan -- ehtoopäivällä minä saan
korjata ne ruot sieltä -- pitää koota vaan heiniä. Ennen oli toiset
ajat.

Ja taatan ajatus pyrkii nyt taaksepäin yhtä eloisasti, kuin se
aikoinaan pyrki eteenpäin. Hän vetää syvään henkeään, niinkuin
vielä nukkuisi, ja mieli asettuu petollisesti nautiskellen johonkin
onnelliseen menneisyyden kohtaan. Hän maiskuttaa suutaankin ja kykertyy
leppoisampaan asentoon, siinä kun mummu nostaa pannun pöydälle.

Mutta se on vain lyhyttä harhaa. Sillä kun mummu ottaa Virvottajan,
raapaisee taatan sisimmässä: Jumalan sanakin on tullut hänelle
vieraaksi. Kuolema odottelee jossakin, hänellä on vielä aikaa
päästä siksi Jumalan sanan turviin, mutta hän ei pääse, siinäkin on
se näkymätön vastustaja. Ennen oli tämä suviaamuinen Virvottajan
luku hänen päivänsä kaunein hetki, mummun luku valui hänen unessa
puhdistuneeseen tajuntaansa yhdessä auringon valon kanssa ja ulkona
odotti lupaava menestyvä työ. Ne seikat sopivat yhteen, ja kesäinen
ripillä käynti... Oh, taatan tuska lisääntyy. Tänä kesänä tapahtui
ensikerran, että mummun ja taatan oli jäätävä pois siitä rippikirkosta,
johon olivat kirjoittautuneet. Talosta oli kyllä luvattu heille hevonen
mutta kun taata pyhäaamuna köpitti sitä noutamaan, niin olivatkin
kaikki hevoset takamaan laitumella, josta ei niitä enää voinut lähteä
hakemaan, eikä olisi taatassa ollut hakijaakaan. Emäntä ne oli isännän
tietämättä sinne lähettänyt. Taatan palatessa pääsi mummulta itku,
kun hän alkoi riisua yltään muistorikkaita kirkkovaatteitaan; hän
laski vitipuhtaan nenäliinan pois ja pyyhki kyyneleltä rystöihinsä.
He eivät jaksaneet jalkaisin mennä; mummu oli jo pelännyt sitäkin,
kuinka taata pääsisi kirkon portaat ylös. -- He olivat ottaneet
kauniin tunnelmansa etukäteen, ja niin se luhistui. Seuraava rippi oli
huomisena sunnuntaina, ja sinne heidän nyt sitten oli määrä varmasti
saada hevonen. Tämän kaiken taata muisti, kun mummu rupesi lukemaan
Virvottajaa, ja koko luvun ajan pyöri hänen ajatuksensa tuskallisesti
noissa yhä karttuvissa häiriöissä.

Mutta päivä on kuuma jo aikaisesta aamusta. Talojen laajoilla
heinämailla lämpiävät upeat kylvöheinät seipäissään, niiden sato on
tänä suvena ollut kaksinkertainen. Muonamiehiä lähtee tönöistään
taloja kohden päivätöihin, heinänkorjuuseen, jättäen sameamieliset
vaimot lapsiliutoineen päiväkaudeksi oman onnensa nojaan. Taatakin
menee piennarta pitkin sirppi kädessä ja kepin avulla tarkoin
asetellen vapisevia askeleitaan. Karttuva päivänpaiste lämmittää hänen
kuihtunutta niskaansa ja ikäänkuin ärsytellen näyttelee hänelle hänen
omien heinämaittensa runsaita aarteita, kivikkoisten vainiomäkien
monikukkaista, kovakortista ruohopehkua.

       *       *       *       *       *

Taata tulee päivälliselle. Hän on tehnyt kovasti työtä, sillä huomenna
on sunnuntai ja sen suhteen täytyy heinäntekonsa niin järjestää, ettei
keskeytys tule haitalliseksi. Hänellä on nyt luokona isot alat sekä
entisiä rukoja että tänään niitettyä. Hän on ärtynyt ja huohottaa
helteen uuvuttamana, ja vaikka mummu koettaa olla niin huomaavainen
kuin suinkin ja leppeästi kysähdellä hänen töitään, viipyy taatan
kasvoilla kumminkin tuskastunut ilme. Ennenkuin hän mitään vastaa,
laahustaa hän vesiämpärille ja juo, ilmeisesti enemmän kuin olisi
tarpeellista ja sitten vasta huohotuksensa ohessa vastaa tuskin
kuuluvasti. Mummu nostaa pöydälle vadin, jossa on höylättyä leipää;
perunat ja suolattu maidon tilkka ovat siinä jo odottamassa.

Taata syö äänetönnä ja tavantakaa pyyhkäisten sormiansa housujensa
sääriin; se liike on vaistomainen ja peräisin niiltä ajoilta, jolloin
vielä oli jotain pyyhkimistä, lihanpalanen tai ainakin silakka...
Taata syö, ja ulkona paahtaa heinäkuun helteisin aurinko maanpinnan
tummuneeseen vihantaan, perunamaahan ja siistiin heinänsänkeen. On
tämän kesän kuumin päivä ja ihan tyven, mutta hyönteisten kiihkeässä
hyrinässä on alakuloinen sointi: kesän katoovaisuus.

Koillisella taivaalla oli pieniä hyvin tummia pilvenrippeitä, mutta
taata ei usko niistä tänä päivänä satavan. Huomenna niistä sataa ja he
kastuvat kirkkomatkallansa, kun eivät päässeet viime sunnuntaina. Kun
olisi taas sekin matka tehtynä, kun eivät taas veisi niitä hevosia,
sitten ei ole taas rippiä kolmeen viikkoon, tulee kylvökiireet eikä saa
perästäkään hevosta.

Taata kulkee pöydän vierestä sängyllensä yrittäen röyhtäystä, joka
ei kumminkaan tule. Tekee mieli hiukan oikaista, vain hyvin hiukan
nukahtaa, vaikka onkin lauantai. Mummu on mennyt juottamaan kuttua,
on hiljaisuus, kärpäset ja seinäkello vallitsevat tupaa, taata on
nukahtanut.

Mutta kellon pitkä viisari ei ole vielä päässyt yhtä numeronväliä,
kun hän jo havahtaa, on kai nähnyt pahaa unta. Mitään ei kuulu eikä
ole kuulunutkaan, mutta taatan uni on mennyttä. Eikö sittenkin kuulu
jotain? Kolisteleeko mummu siellä, vai? Jyrähtää, jyrisee. Onko hän
nukkunut kauan? Ei hän ole ollenkaan nukkunut. Sade tulee -- taatan
silmäkulmissa tuntuu kuumaa, hän on hervahtamaisillaan itkuiseen
avuttomuuteen. Ei hän jaksa huomennakaan kirkkoon, hän tuntee jo, ettei
hän jaksa Mutta heinät on korjattava; loppu tulee, mutta heinät on
korjattava. Ukkonen käy. Rappusilla tulee mummu vastaan silmät totisina
ja osaaottavina ja kysyy, tarvitseeko hänen tulla. Taata on niin
ärtynyt, ettei vastaa mitään, omien askelten töksähtely ärsyttää vielä
enemmän. Hän rientää taakkavitsa kädessä, mummu jää...

Talon miehetkin rientävät ajaen juoksujalkaa. Epätoivo tuo taatan
mieleen semmoistakin, että ne voisivat siinä sivussa siirtää hänenkin
heinänsä, mutta eihän sitä voi, ei, ei... Taata on jo luokonsa laidassa
ja haravoi, koko ajan tuntien voimiensa vähyyden työn paljouden
rinnalla. Uskomattoman pian on hänellä kumminkin taakka valmiina, hän
katsoo, eikö mummu jo ole tullut että auttaisi selkään. Ei ole tullut,
tuolla asti se vasta tulla laappii. Taata tulistuu ja alkaa yksin
yrittää taakkaa selkäänsä. Mutta se on liian suuri. Ukkonen paukahtaa
jo pään päällä, taata yrittää toisen kerran, mutta kaatuu maahan asti
pitkälleen. Päässä humisee huominen kirkkoon meno, heinien kastuminen,
ensitalvisen elämän mahdottomuus, kuolleen pojan kiittämättömyys...
Mummu on jo ehtinyt paikalle, mutta ei uskalla puhua mitään.

Elämän riutumuksen tuska on vanhan pariskunnan saavuttanut. Heidän
mökkinsä ja pihansa on tuolla pitkähkön välimatkan päässä, ja taivaalta
katsovat armahtamattomina synkät pilvet.

Loppu ei kumminkaan vielä tullut. Taata nousi sittenkin sai mummun
avulla punnerrettua taakan selkäänsä ja mummu yritti tavanmukaisesti
vielä raapaista siitä varisteitakin. Noin viisi askelta hän pääsi.
Silloin valahtivat sekä taakka että taata maahan ihan yhtaikaa.
Mummu päästi äänekkään nyyhkäyksen, sillä hän ymmärsi heti, mitä oli
tapahtunut. Taata jaksoi vielä luoda mummuun yhden silmäyksen, joka oli
ihmeellisen lempeä, melkein nauravainen, niinkuin joskus maailmassa
hyvin, hyvin kauan sitten.

Sadetta ei kumminkaan tullut pisaraakaan koko päivänä; vasta yöllä sato
runsaasti. Ilmastosuhteet olivatkin koko suven olleet maataloudelle
harvinaisen suosiolliset.



Kadonnut


Martti Virtanen -- nimi ei ole ollenkaan tekaistu, vaan on semmoisenaan
löydettävissä tämän pitäjän kirkonkirjoista kymmenien muitten
Virtasten joukosta. Mutta mieltäni leikkaa, kun kuvittelen, että
joku asiantuntematon tulisi sattumalta luoneeksi itselleen hänestä
mielikuvan kirkonkirjojen tiedonantojen nojalla. Sieltä nimittäin
näkyy, että hän on parinkymmenen ikäinen mies, renki, rangaistu
varkaudesta ja kapinan aikana kadonnut tietymättömiin. Siis ihka
tavallinen punaryssä-suomalainen otsahiuksineen ja luihuine silmineen,
joka jossain käänteessä on saanut ansaitun palkkansa ja sen tien
hävinnyt.

Mutta näin saadussa virallisessa mielikuvassa ei ole ainoatakaan
piirrettä, joka vastaisi kyseessäolevaa elävää -- nyttemmin kuollutta
-- ihmistä. Joka taas kohdaltaan todistaa, kuinka vähän semmoisilla
kirkonkirjatiedoilla on arvoa pastorinkanslian ulkopuolella.
Martti-vainaa oli ainaisesta muhevan muikeasta hymystään huolimatta
perin onneton ihmislapsi; miestä ei hänessä vielä kolmannen
kymmenensä alussa ollut rahtuakaan. Hän oli kuuro, risainen, kömpelö,
paksuposkinen renkipoika. Tunnen hyvin hänen elämäkertansa. Hänen
äitinsä, pieni mitätön ihmisemo, kuoli siihen aikaan, kun kolmivuotiaan
Martin korvia pahimmillaan särki. Isä, pyöreäpaikkainen rehevän
puhelias äijä, oli vähän aikaa tosissaan ja toimitti sitten itsensä
uusiin naimisiin pariakymmentä vuotta nuoremman kunnon ihmisen kanssa,
joka ei paljoa puhellut, mutta kasvatti Marttia kärsivällisesti ja
vakavasti, niin ettei kylän ihmisillä ollut siihen mitään sanottavaa.
Hän oli itse naimisensa taitteessa saanut lapsen, ja Martti sai nyt
olla "lapsentyttönä". Kuurossa Martissa ei ollut mitään tavallisen
poikaviikarin sielunpiirteitä, eikä hän osannut asettua vastahankaan,
kun äitipuoli opetti hänet sukkaa kutomaan. He asuivat silloin pienessä
tönössä maantien varrella, ja siinä kedolla oleili Martti pienen
sisarpuolensa kanssa sukankudin käsissä kesän pitkät päivät vanhempien
ollessa vieraan töissä. Meidän asumus oli siinä lähellä, ja usein sai
äitini mennä luikkaamaan, kun viikaripojat poikkesivat kiusaamaan
Marttia. Martti vain oli ja hymyili pienet silmät killillään ja
päästeli omituisen mölähtäviä veikeitä lausahduksia, joiden kuuroille
ominainen alkuperäisyys pakostakin nauratti aikuisia.

Sillä lailla Martti kuteli sukkiaan toiselle kymmenelle. Hän ei paljoa
oppinut tämän maailman pahuutta, ei kaikkein törkeimpiä sanoja eikä
lauluja, sillä kukaan ei viitsinyt niitä moneen kertaan hänen korvaansa
kiljua. Se pahuus, mitä hänessä ilmeni, oli sekin sävyltään erikoista,
puhtaasti luonnon kasvattamaa. Lukemaan hän oppi verraten helposti,
ja hauska oli kuulla, kuinka hän suvisin ulkona kedolla paukautteli
sanoja kuuron-äänellään. Olipa hän saanut päähänsä jonkinlaisen
nuotinjonotuksenkin aapisessa olleeseen lauluun "Täällä pohjan tähden
alla". Niitäkin esityksiä saimme me naapuriasumusten ihmiset huviksemme
kuunnella. Kaikki, mikä tuli Martilta, oli aina huvittavaa ja suopean
matkimisen arvoista.

Siinä neljän-viidentoista iässä täytyi Martin sitten yrittää
vieraan palvelukseen. Siinä oli todellakin yrittämistä. Isäntä
pyrki väkisinkin kyllästymään häneen työmaalla, Martti kun ei ollut
eläissään muuta oppinut kuin lasta hoitamaan ja sukkaa kutomaan
ja oli päällisiksi varsinkin ulkosalla kuuro kuin seinä. Se oli
surullisen lystillistä ponnistelua. Martissa oli kumminkin se suuri
etu, ettei hän osannut niskotella ja että hän syvällä hartaudella
ymmärsi oman vajavaisuutensa. Ja pian hän sentään oppikin valjastamaan
hevosen ja ajamaan sitä, sai kuin saikin jo jonkinlaisen olkikuorman
riihiladosta navetanparveen. Ja sitten ei hänen palkoistaan ollut
paljoa murehtimista. Häntä sanottiin milloin harjoittelijaksi, milloin
pehtooriksi.

Vielä hullumpaa oli iltaisin pirtissä, kun ei ollut isäntää ohjaamassa.
Pirtissä ei tehty muuta puhdetyötä kuin hyvin karkeata kujetta, ja
selvää on, että Martti kaikin puolin kykenemättömänä tällöin joutui
ikävään asemaan. Hän möläytteli vanhoja lauseitaan ja nauroi niille,
kun toisetkin nauroivat. Mutta kun toiset kävivät häneen käsiksi,
hieroivat nenää lattian märkyyteen, avasivat housut j.n.e., niin hän
ei osannut muuta kuin surkeasti pyristellä vastaan. Siitä kehittyi
sitten jokin oiva tepponen, jolle vielä seuraavanakin päivänä
räkätettiin, kun Marttikin toisten mukana hemppaloi työmaalla. Vasta
aikojen päästä Martti oppi sanomaan: "älä jumalauta". Sekin kuului niin
hullunkuriselta hänen suussaan, mutta ilmaisi sentään jonkinlaista
kehitystä.

Martissa ei ollut muuta ruumiin vikaa kuin kuurous, hän oli päinvastoin
ruumiiltaan turpea, hyvinvoipa vetkale. Aikanaan hänessä siis
kehittyivät tavallisen nuorukaisen arkaluontoisetkin taipumukset, eihän
sille mitään voinut. Mutta niitä ei ohjattu oikeaan, terveeseen ja
jaloon suuntaan, vaan niin päinvastoin kuin suinkin mahdollista. Siitä
seikasta tuli uusi numero pirtti-iltojen ohjelmaan, ja ajettiin sitä
joskus niin pitkälle, että kerran muuan taloon yöpynyt torppari näki
parhaaksi ruveta pitämään isällistä komentoa. Kuurous oli ihmeellisesti
tylstyttänyt Martin vaistoja, hän ei osannut ujoilla, ja niitä harvoja
raakuuksia, mitä hänen oli onnistunut kuuloonsa saada, hän nyt käytti
missä hyvänsä. Siitä tuli lopulta sellainen sekasorto, että sitä jo
naurettiin pitkin kylää. Vakavimmatkin äijät nauroivat, nauroivat sillä
lailla, että silmät olivat vihaisessa kurtussa, mutta suu hymyili.
Martin äitipuolen oli lopulta puututtava asiaan, toiset rengit saivat
isännältä kelpo saarnan, ja niin asia vähitellen vaimeni ja unohtui.

Martti vaelsi edelleen elonsa epävakaista tietä. Hän joutui rengiksi
toiseen kylään ja oli siellä samassa talossa pari vuotta. Hänen
kuulonsa näytti iän mukana hiukan parantuvan, ja samalla parani
myös hänen asemansa renki- ja soovaripiireissä. Hänestä ei kuulunut
mitään erinomaista ennenkuin kolmantena kevättalvena, jolloin hän
sekaantui siihen onnettomaan perunajuttuun. Oli samassa kylässä muuan
harmaaihoinen, harvahampainen jäykkäniskainen Pajusen Kalle, jonka ääni
aina oli painuksissa ja takinkaulus neulalla kiinni -- (kuoli sittemmin
Lappeenrannan vankileirissä) -- ja tämä Kalle oli siitä erikoinen,
ettei hän ollut koskaan Marttia sortanut. Hänen oli sen vuoksi helppoa
saada Martti apulaisekseen, kun hän pimitti perunoita saman talon
kuopasta. Martti joutui kolmeksi kuukaudeksi linnaan; Kalle itse sai
yhdeksän kuukautta.

En ollut ollut Marttia lähellä sen jälkeen, kun hän kotitönöstään lähti
maailmalle. Mutta hänen linnasta päästyään jouduimme taas vuosikaudeksi
lähekkäin. Minä muutin asumaan samaan taloon, jossa hän nyt oli
renkinä, vieläpä niin, että renkipirtti koko leveydeltään rajoittui
meidän huoneistoon: välillä oli suljetut ovet.

Minun huligaanivihani oli silloin sähisevimmillään. Kun etäältä näin
tulevan vastaani soovarinnäköisen nuorukaisen, puristuivat käteni
nyrkkiin ja arvioin heti hänen mahdolliset ruumiinvoimansa, taitonsa
ja rohkeutensa ja vertasin niitä omiini, kuvittelin nyrkkeileväni
hänen kanssaan. Hylkäsin tarjolla olevan edullisen asuinpaikan omista
salaisista syistäni: lähimailla oleili pari sälliä, joiden kanssa
en tosin ollut koskaan joutunut tekemisiin, mutta joita erikoisesti
vihasin. Tämä talo viehätti minua nimenomaan sen vuoksi, ettei siinä
ollut renkejä muita kuin Martti ja toinen häntä nuorempi, melkein
lasten luokkaan kuuluva. Kumminkin olin ensimmäisenä iltana jännittynyt
ja hain tilaisuutta yhteenottoon poikien kanssa saadakseni heti
kertakaikkisen yliotteen. Se tulikin, kun pojat rupesivat kopeloimaan
meidän puolelle johtavaa ovea. Minä tempasin oven auki ja tiuskaisin.
Myöhemmin menin sitten muina miehinä pirtin puolelle ja tarjosin
pojille paperossit.

Pian huomasin, ettei vanhasta tutusta Martista ollut linnassakaan
tullut sitä olentoa, jota vihasin. Hän kuuli nyt jo läheltä auttavasti,
hymyili ja yritti jutella, ollen aina myöntyväinen kaikkeen, mitä minä
sanoin. Usein kun iltani tuli pitkäksi, menin pirtin puolelle poikia
katsomaan, kuuntelin Martin alkuperäisiä kuvauksia vankilaelämästään ja
koetin hyvin ovelasti tehdä häneen kehittävää ja jalostavaa vaikutusta.
Martti katseli minuun luottavaisesti pienillä silmillään ja hymyili
turpeilla poskillaan. Jos ei ketään kyläläistä sattunut pirttiin
poikkeamaan, oli meidän iltamme varsin ehyt, kunnes kaikin menimme
nukkumaan.

Pojat menivät nukkumaan yhteiseen sänkyynsä muurin viereen. Se oli
aina surkeassa kunnossa. Piika, joka joskus kävi pirttiä siivoomassa,
ei tavallisesti koskenut poikien makuusijaan, enintään hiukan
oikoi peittoa. Jalkopäästä nousivat oljet esiin pitkänä suikkuna,
ja alusraiti oli yhteen myttyyn hieroutunut. Poikien likaisia
vaatekappaleita ajelehti pahnojen seassa, kun ei ollut niille
soveliaampaakaan säilytyspaikkaa.

Pirtti oli tavattoman suuri, hiukan ränstynyt ja vetoinen. Pojat
kyyristyivät yhteen kaattuvansa alla. Minä saatoin omalle puolelleni
kuvitella, kuinka tähden tuike osui sisään pienistä kuusiruutuisista
ikkunoista, ja kuulin selvästi, kuinka pojat siinä maatessaan
omituisella hartaudella lausahtelivat erittäin syvämietteisiä
ajatuksia; kaksi kohtaloaan toteuttavaa yhteen kyyristynyttä
ihmislasta, joitten ulkonaisesta olosta etsimälläkään on vaikea löytää
mitään tavallista kauneutta.

Sitten tuli vallankumous ja muuta semmoista, johon me
pirttikeskusteluissamme hyvin kaukaa ja puolueettomasti koskettelimme.
Maailmassa meidän ympärillämme kävi ja kuhisi, mutta me teimme töitämme
kauniin suven vallitessa, niinkuin muinakin suvina. Eräänä päivänä
huomasimme, että maantienristeyksessä loikoili sakki miehiä, ja sakista
nousi punainen vaate, jossa oli merkit 8 T. T. P. Kun oli päivälliseltä
päästy, lähti sieltä kolme miestä tai nuorukaista meidän pirttiin,
jossa sitten tapahtui lyhyt kohtaus: isäntä tuli ja ajoi heidät saman
tien ulos, ja he menivät "harmaatakkisilla" uhaten.

Martti oli seurannut kohtausta niinkuin jotakin hänelle kokonaan
kuulumatonta asiaa, ihaillen vain isännän reippautta. Martti oli
tavallisesti pyhäehtoisin käynyt työväentalolla tanssissa. Mutta noin
kuukauden päästä eräänä tyvenenä sunnuntaiehtoona hän istui yksinänsä
pirtissä ja lauleli sillä tavalla kuin ihminen laulaa luullessaan
olevansa vallan yksin. Ymmärsin asian: Martin ei enää ollut menemistä
työväentalolle eikä paljon minnekään. Kuulin hänen jonottavasta
hyräilystään, kuinka hänen yksinäisyyden tunnelmansa oli harras ja
jatkuva. Laulut olivat kaikki haaveellisia ja siistejä, ja minua
ihmetytti, mistä tuo puolikuuro poika oli ne oppinut. Nuotti oli
huonokuuloisen toivotonta hapuilua, tahtien korkokohdat tulivat aina
omituisesti ulvahtaen.

    Meit ihmiskurjia säälein
    hän kulki kuolemaan --
    Se tie vie viimein taivaaseen.
    Mutta tuskien tie on se...

Martti yhä hyräili ja ajatteli asioitaan. Sitten hän hiljallensa
hiiviskeli jonnekin mäkiin.

Tämä oli viimeisiä rauhallisen tyveniä pyhäiltoja, joina Martti saattoi
noin laulella ja minä häntä kuunnella. Meitä ympäröivän elämän meno
sai yhä kiihkeämmän vauhdin, yhä vinhemmin ajettiin eteenpäin elämän
täristävää tietä. Siinä tärinässä oli kunkin katsottava eteensä, ettei
pudonnut tiepuoleen; ei ehtinyt hyräillä eikä hyräilyjä kuunnella.
Martti maksoi yhdistykselle kolmekymmentä markkaa rikkurirahaa, teki
sen hyvittelevästi sääriään ja hartioitaan hetkutellen. Silloin oli
jo vauhti hyvin pitkällä, mutta Martti tunsi siitä ruveten olonsa
turvallisemmaksi. Ei hän muuta pelännyt kuin uusia lakkoja. Sillä
yhdistyksessä oli sanottu, ettei se ollut sillä kolmellakymmenellä
markalla hyvä; "kun nyt taas lakko tulee, niin muistat sitten yhtyä
riviin -- niin".

Martti kävi taas iltamissa ja oli muutenkin sopuväleissä sällien
kanssa. Ei häntä enää kiusailtukaan, sälleillä oli niin paljon muuta
uhoa, johon ei Martti kyennyt. Martti sai olla, kuinka hän tahtoi; ei
vaadittu enää lakkoonkaan. Martti koetti hajasäärin seisoa sakissa
ja kuunnella. Kun pysyisi mukana; mutta ei tahdo pysyä. Hauskaa ja
jännittävää tämä on. Juhlallista oli nähdä, kuinka yhdistyksen pojat
kävivät ottamassa isännältä pyssyn. Sitten kului taas viikkoja ja yhä
jännittävämpiä pyhäehtoita. Kunnes taas tultiin pyssyjä tahtomaan.
Sitten tultiin jo tahtomaan leipää ja maitoa. Pohjoisessa alkoi
paukahdella, Martti näki ensi kerran kiväärin ja pajunetin ja tunsi
vapisevansa. Lahtarit olivat nousseet työväkeä kukistamaan "ja työväen
tartti kansa ruveta sotiin". Martti häpesi ja pelkäsi, kun hän liikkui
talon töissä, pelkäsi ja häpesi. -- --

On se yö, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan "pakoyöksi".

Pojat eivät mitään tiedä, mutta jännityksen he tuntevat. Eivät ole
pitkään aikaan sattuneetkaan näin molemmat olemaan yhtaikaa kyydistä
vapaina, mutta nyt ovat. Uni ei tule eikä maita puhelukaan. Jotakin on
varmaan tulossa, muutakin kuin kyytiin menoa.

Yö kuluu. Maantieltä kuuluu silloin tällöin hiukan liikettä, mutta
isäntää ei kuulu pirttiin, ei siis ole tullut kyytikäskyä. Isäntä on
nuoremman renkinsä kanssa piilottanut hevoset, mutta Martti ei tiedä
siitä, hän vain odottaa kyytikäskyä. Puolenyön aikaan lyödään ovelle.
"Kuka siell' on?" -- "Minä", kuuluu uhkaava vastaus, ja kun pojat
hiukan vitkastelevat, huutaa hän "jumalauta" ja riuhtaisee ovirähjän
auki. Kiväärin tukki kolahtaa permantoon. Poikien kauhu asettuu hiukan,
kun he sähkön viritettyään näkevät, että se on tuttu mies, Peltoniemi,
oman talon muonamies. Hänen hiuksensa ovat hiestä suortuvilla ja raivo
uhoo hänen ilmeestään.

-- Missä teidän hevoset on?

-- En minä tie'.

-- Missä teidän hevoset on? kysyn minä, huutaa hän uudestaan ja käy
nuorempaa, Paavoa, kurkusta.

-- En minä tie', parkuu Paavo. -- Mistä minä tien, talliin ne ehtoolla
jäi.

Outoja miehiä tuprahtaa pirtti täyteen.

-- Ei ole hevosia enää, sanoo heille Peltoniemi äreästi. He menevät,
ja Peltoniemi sanoo Martille: -- Tiedät sitten, Martti, että tänä yönä
pääset hengestäs, jollet aikanansa siivoo itteäs. Ensimmäinen lahtari
nitistää sun ennen aamua. -- --

Taas ovat pojat pirtissä kahden, taas on hiljaista, kammottavan
hiljaista. Ei suju puhelu. Martti on kauheassa mielentilassa. Jokainen
kellonheilurin heilahdus tuo ensimmäistä lahtaria likemmäksi ja vie
etäämmälle niitä, jotka äsken lähtivät. Ei kuulu enää tieltä reen
rahinaa. Kohta ei uskalla enää lähteä. Kuolema, nyt odottaa kuolema.

Martin sielun hämärissä onkaloissa puhaltaa kylmä viima. Paavo vain
katselee kauhuissaan hänkin; kummaltakaan ei ole itku kaukana.

Arkakin rohkaistuu silloin, kun varma kuolema on edessä. Marttihan on
käynyt yhdistyksessä ja maksanut sakkorahatkin. Kohta hänet tapetaan,
kuolema... Työväki tapetaan nyt kaikki. Kello on yksi. Pojat eivät
jaksa puhua sanaakaan; he pukeutuvat molemmat. Paavo ei aio lähteä,
hänen kauhunsa ei ole täsmällistä, hän vain ikäänkuin kyyristyy kokoon.
Nyt Martti menee.

Martti on mennyt. Sängyn pahnoihin on jäänyt hänen risainen paitansa ja
penkin alle moneen kertaan paikatut ja taas rikkuneet saappaat. Paavo
on yksin pirtissä. Martti on hänen tajunnassaan jo iäksi kadonneena,
ikäänkuin tähän yöhön menehtyneenä. Paavo hiipii arasti ulos pirtin
nurkalle. Ei kuulu enää mitään varmaa, vaikka kauhun herkistämät korvat
ovatkin kuulevinaan hiljaisuudessa Martin juoksua ja läähätystä. Tai ei
enää elävän Martin, vaan sen menehtyneen, vainaan...

Sillä lailla Virtasen Martti siis meni, ihmiskunnan eteenpäinmeno vaati
hänet uhrikseen. Hän ei koskaan palannut eikä hänestä mitään kuulunut.
Joku vankilasta palannut väitti nähneensä hänet seuraavana aamuna
naapuripitäjän kirkolla, pölhön näköisenä kivääri kourassa. Siellä
oli vain pieni joukko, joka hajaantui ja suurimmaksi osaksi ammuttiin
metsissä, ja hän oli varma, että se oli ollut Martinkin loppu, se kun
vielä oli kuurokin.

Kuinka sitten lieneekin, poissa hän on.



Rakas isänmaani


Minä en voi puhua isäni maasta, sillä isälläni ei tähän asti vielä ole
ollut maata. Se tuntuu kyllä omituiselta, sillä hän tulee piakkoin
seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi ja hän on suurimman osan noista
vuosistaan käyttänyt nimenomaan juuri maan käsittelyyn. Parhaan
voimansa päivinä hän yhdessä äitini kanssa melkein luonnon tilasta
raivasi hyötyisäksi pelloksi semmoisen alan, että se hänen lausuntonsa
mukaan hyvin riitti meidän kokoisen perheen elatukseksi. Se oli ensin
hyvin hallanarkaa maata, mutta siinä tapahtui semmoinen ihme, että
halla muutaman vuoden perästä lakkasi siihen kajoomasta: sanon ihme sen
vuoksi, ettei siinä toimitettu mitään vesiperäisten maitten kuivausta.
Ja saavuttamansa ominaisuudet se maa on säilyttänyt ainakin ne kymmenen
vuotta, mitkä se on ollut talon hallussa. Isäni muutti näet voimiensa
vähentyessä vähäisempään mäkitupaan, jonka "tiluksiin" kuuluu vain noin
kymmenen kapanalaa maata, ja siinä hän on jatkanut samaan tapaan. Hän
ei voi enää liikkua ilman keppiä, mutta vielä äsken näin hänet maassa
polvillaan jotakin tuhertamassa. Viime aikoina olen koettanut saada
häntä uskomaan, että yhteiskunta nyt valmistelee hänelle tilaisuutta
saada ostaa tämä pirtin sija ja tuo perunamaa omiksensa, mutta hän
hymyilee siihen omituisen muikeasti, niinkuin sanoisi, että kylläpä
osaa se yhteiskunta vanhaa miestä härnätä.

Ne suhteet, joissa isäni on maahan ollut, ovat kuitenkin, sittenkin,
kyenneet kiinnittämään tajuntaani sen käsitteen, jota ilmaistaan
isänmaa-sanalla; se on tullut yhtä luonnollisesti kuin soitannollinen
tuntoni, jota ei sitäkään ole koskaan harkiten kehitetty. Ne ovat
kasvaneet itsellänsä niinkuin jäsenet ruumiiseeni. Olen tänä kesänä
jostain syystä tullut erikoisesti syventyneeksi isänmaa-tunteeseeni.
Isänmaanrakkaus oli pitkät ajat sellainen käsite, jota en voinut
ajatellakaan ilman äitelää sivumakua, enkä siitä puhua muuten kuin
ivalla, joka sekin tuntui tylsältä. Isänmaa: siinä sanassa oli
hölmöyteen asti naiivin puolisivistyksen tuoksu.

Mutta sentapaisissa sisäisissä asioissa sattuu ihmiselle laajoja
lasku- ja nousukausia. Sellaiset seikat kuin rakkauden eri alat, nehän
_ovat_ elämänarvoja ja pysyvät semmoisina meistä poloisista yksilöistä
riippumatta. Nuo meidän juhlallisen nuorekkaat "kieltämisemme",
joista me usein puhumme ainakin naamioidulla ylpeydellä, ovat tarkoin
arvostellen peräti surkeita, sillä ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin
nöyrään tunnustamiseen.

Tämän viljavan suven hetkinä olen työtä tehdessäni ja levätessäni taas
tuntenut isänmaanrakkauden hivelevän tajuntaani niinkuin aurinkoisen
tuulettoman laineen. Mieleeni ovat monesti muistuneet samanlaiset
hetket isäni torpan paisteisilta pientareilta. Tunnen halua saada
jollakin lailla konkreettisesti omikseni joenrannan pienoisniemekkeiden
hiljaiset tuokiotilat, kuunvalon kotoni porraskiveltä jonain iltana
kun riihi lämpiää, joulu- ja juhannusöiden salaperäiset lumot, jotka
johtavat alkujuurensa vieraitten viimeaikojen tuolta puolen, aikaan
haihtuneitten sukupolvieni kummallisen tutuista ilmapiireistä.
Kaikkien suurten asioitten runkopiirteet ja hahmoviivat kulkenevat
juuri tuollaisia yksiöllisiä, koskemattoman hienoja pienoisseikkoja
myöten; sikäli kuin niiden ihmeellinen ytimekkyys ihmiselle kirkastuu,
kirkastuvat hänelle myös nuo "suuret asiat" todella suurina ja
yksinkertaisina.

Minä voin nöyrästi, hiukan arkaillen tunnustaa, että taas rakastan
isänmaatani. On himmenevä ehtoo heinäkuun lopulla. Taivas on pilvessä,
mutta muuttuu pohjoisessa ensin viheriäksi ja siitä alempana
keltaiseksi; keltaisessa on pitkiä ja kapeita tummansinisiä viiruja.
Minun ja taivaanrannan välissä ovat tutun maiseman metsät lämpöisenä,
pimeänä vyöhykkeenä. Nukutaan jo kaikkialla, ja se kai vaikuttaa, että
mielikuvitukseni näkee tuossa tummassa vyöhykkeessä kirkastunutta
elämää. Tätä näkemystä on kovin vaikea sanoilla kosketella, se hajoo
omaan lapsellisuuteensa. Näen siellä liikkuvan tuttuja aarteita ja
niiden aarteiden luojia, ympärillään omituinen ajattomuuden valaistus.
Noihin lapsuuteni elämyksiin sointuvat siellä ihmeellisen ehjästi
suuren runoilijan aivoitukset ja vaiheet, ja suuren säveltenkuulijan
rikkaudet ulottuvat vaivattomasti pohjoisen taivaan keltarantaan,
niinkuin oman yksityisen sydämeni tulkitsematon kaipaus. Tunnen olevani
läheinen tuttu noiden miesten kanssa, joiden jylhistyneet muodot näen,
pysähtyneinä kuulemaan omia töitään tuon tumman juovan hengessä:
"Siell' on hieno hietakehto -- kaukana kavala maailma." Ja vaikka on
tyven yö, näen myös kirkkaita, kiihkeitä päiviä, ja vaikka on lempeä
suvi, näen jäisen talven hyyrrettä.

Näin sanat panevat parastaan koettaessaan vangita yksinäisen ihmisen
kesytöntä näkemystä. Mutta aivot saavat tietonsa suoraan, ilman
sanoja, ja niitä vaivaa ristiriita: on ensin ollut monikohtainen
käsite, tuollaisten yksinäisten näkemysten kokoomus -- isänmaa, sana
on syntynyt ja sitä on paljon käytetty, kunnes käytäntö, sana, on
luonut uuden käsitteen. Ja myöhäisenä heinäkuun ehtoona saapuu sanan
kasvattama käsite puhtaan näkemyksen rinnalle.

       *       *       *       *       *

Rakas isänmaani, jossa eräänä kuulakkaana syyspäivänä olen syntynyt;
jonka ketojen ja niittyjen kukkamerissä olen viattomana viisivuotiaana
kahlannut; jonka taisteluja olen tyyntyneenä aikamiehenä seurannut!

On päivä. Naapurimökin vaimo on yksin kotona lastensa kanssa,
ollut jo toista viikkoa. Yksi lapsista, pieni heikosti kehittynyt
vaivainen, kuoli eilen tulirokkoon. Me teimme sille yksissä neuvoin
pienen vaatimattoman arkun, ja tänään hän on pyytänyt minua kanssansa
saattamaan sitä hautaan. On kuuma aika, sitä ei voida pitää kotona
kauempaa, ei voida odottaa isän paluuta.

Me menemme veneellä kapeata vesistöä, hän perässä istuen arkku
polvillaan, minä soutaen. Rannikoilla kahden puolen leviää isänmaa
moneen ristiin aidattuna; me yritämme joskus sanoilla kajota sen
näkyväisiin ilmiöihin, mutta vaikenemme taas pian, ikäänkuin pienen
vainaan vaatimuksesta; se on nyt kiltimpi kuin se on koskaan ollut,
äidin ei tarvitse sitä enää torua eikä lyödä. -- Me laskemme veneemme
hautausmaan kulmaan ja käymme kantamuksinemme sisään tutusta
rautaportista hiekkakäytävää, joka heti haarautuu moniaalle päin. Pian
olemme tehtävämme tehneet, vaimo lähtee kylälle asioilleen ja minä jään
tänne häntä odottelemaan.

Tunnelma on heti yksin jäätyäni sangen vahva, vaikka epämääräinen.
Vainajat vain nukkuvat tässä mykässä rauhassa ja paimentavat omaa
totuuttansa, joka on heille kaikille täysin sama; varhaisemmille ja
myöhemmille, rintalapsille, miehille ja vanhoille mummoille. Ja minusta
tuntuu niinkuin olemustani painaisi kaikki se, mikä erottaa minun
elävän maailmani tästä haudatusta maailmasta. Se painaa sen vuoksi
etten voi torjua vakaumusta, että täällä ollaan lähempänä totuutta.

"Olet harrastellut isänmaatasi; mitä on siis sinulla, isänmaa, meille
sanomista, koska katselet meidän hautojamme? Voisitko ehkä korjata pois
nuo lakastuneet kukkaset; ne unohtuivat tänne niiltä, jotka pitivät
puheita?"

"Me olemme täällä kaikki yhden arvoisia. Se tapa, millä olemme
kuolleet, kuuluu sinne teidän elämänne puolelle, ei tänne. Meidän ei
täällä sallita edes tietää sitä."

"Tutustu meihin; huomaatko ettei kukaan meistä vihaa sinua?"

Käsitteellinenkään isänmaallisuus, joka tänne kiviaitain yli
ikäänkuin säteilee ympäröivästä maakunnasta, sekään ei voi tänä
vuonna välttyä koskettamasta hautausmaita. Täällä ovat sankarihaudat,
juhlalliset kummut, joilla on suuriarvoinen merkitys isänmaallisen
tunteen ulkonaisina kiinnekohtina. Se tunne viihtyy kansanjoukoissa
juhlahetkinä, eikä se tunkeudu arkkuihin asti. Se pysähtyy kukitettuun
kumpuun ja heijastuu siitä takaisin hermoväreitä nostattaen, niinkuin
sotamarssin tenhoisa poljento. Se on tämänmaailman aartehistoa, eikä
sillä ole mitään tekemistä sankaruuden syvimmän olemuksen kanssa.

Kaikki, jotka tuolla makaavat, olen nähnyt ruumiina ja todennut
heidän kasvojensa viimeiset juonteet. Monella oli hymy ja melkein
kaikilla näytti olevan salaisuus, jonka olivat saaneet tietää juuri
tajuntansa sammuessa. Tuo salaisuus oli varmaan muutamille ollut hyvin
raskas, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet. Ehkäpä se oli heille
sisältänyt sen, että heidän elämänsä oli siihen hetkeen asti ollut
rumaa erehdystä, ja että heidän ainoaksi arvolliseksi teokseen täällä
jäi tuon erehdyksen ja sen suuruuden toteaminen. Sillä eivät kaikki,
jotka ovat kaatuneet, ole olleet sankareita, ja elämän erheellisyys voi
olla sekä rumaa että kaunista... Yksi näistä kaatuneista istui kolmea
päivää ennen loppuansa erään tuvan penkillä. Hän ei paljoa liikkunut
eikä puhunut, katse oli tyly mutta avoin. Sotamiehet puhuivat ja me
puhuimme, pidimme yllä kulunutta lepertelyä vihollisten julmuuksista.
Hänen tylyt silmänsä ottivat kiihkeästi osaa keskusteluun, ja jossain
sopivassa kohdassa hän sanoi matalalla äänellä painavasti, ja katsoen
päin sitä, joka sattui edessä olemaan: _"Kyllä ne koiria ovat."_ Sitten
he jo pian lähtivätkin; he olivat kymmenien penikulmien takaa saapuneet
ja olleet siinä tuvassa vain neljännestunnin. Neljän päivän perästä
näin sen miehen ruumiin, joka oli puhunut koirista. Hänen ilmeensä oli
vieläkin sanovinaan vihollista koiraksi, ja hänestä ikäänkuin virtasi
jokin suunnaton paine, joka teki, että hänen ehjät ja muuttumattomat
kasvonsa olivat kammottavat nähdä. Oli kuin olisi satanut sieluun, kun
sen jälkeen katsahti kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen kasvoja. Ne
ilmaisivat, että viimeinen salainen totuus oli tullut vaivattomasti ja
autuuttavana.

Sankarikummun kukkasilla on erikoinen asema: niiden latvojen loisto
hivelee juhlatiloissa kansalaisjoukon isänmaallista silmää, mutta
niiden juuripehkosta on yksinäinen hautausmaankävijä kuulevinaan
toisenlaisia asioita.

       *       *       *       *       *

Kaatuneitten ja mestattujen kapinoitsijain hauta on myös tässä
aitauksessa, vieläpä niin, että sankarikummulta palaaja tuskin voi
välttyä silmäämästä ruohottuvaan hietajonoon. Näin yksinään ja
arkipäivänä sinne voi hyvin mennä katselemaankin ja kokeilemaan,
minkälaisen tunnelman tuo mykkä harjanne nostattaa. Kuolema on sentään
aina kuolema, eikä tavallinen ihminen voi mitään sille, että se
tässäkin tapauksessa pyyhkii pois joukon näkökohtia, jotka elävässä
elämässä voivat olla ensiarvoisia.

Siinä yhteisen isänmaan povessa nukkuu nyt tuttu huligaani, joka ennen
kylän suvihämyisellä raittilla ajatteli monta ruokotonta ajatusta ja
teki monta pientä eläimellistä tekoa. Hän oli huligaani, mutta kuinka
viattoman mitätön tuo nimitys täällä onkaan! Vielä isona miehenä hän
saattoi pitkän tuokion istua äitinsä mökin pesän edessä ja livertävää
säveltä viheltäen katsella riutuvaan tuleen. Ja kun tajunta valui ulos
silmien väliin tähdätyn luodin repeämästä, luuli hän aamutorkkuisena
viipyvänsä onnellisemman kakara-aikansa saastaisella vuoteella. Kuka
tietää kuinka paljon nämä seikat painavat siellä, missä suuri tulee
pieneksi ja pieni suureksi, kun tuomiota ei lueta painetusta kirjasta.

Muuten on tätäkin kumpua yritetty kaunistella; nähtävästi ovat
pikkulapset muistelleet äitejään ja isiään, ja ehkä on joku
rankaisematta jäänyt salainen morsiankin täällä hiipinyt, sillä
tuossa näen juomalasiin pantuja kuihtuneita orvokkeja. Lapset ovat
taitelleet vain lepänoksia ja istuttaneet mitä hietaan kauniisiin
riveihin; kehittyneemmät ovat laskeneet ristikkäin maantien pyörtänöltä
temmattuja harakankukkia. Nyt ne ovat kellastunutta roskaa, mutta
herättävät sittenkin hentomielisiä tunteita; tuo juomalasi orvokkeineen
herättää hymyilyäkin: siinähän on kolme ruumista päälletysten, jotenka
tuosta hellästä tervehdyksestä voi päästä osallisiksi kaksi vallan
vierasta olentoa.

Kumppaninikin saapuu siihen huomaamattani ja kun näkee minun hymyilevän
lasten istutuksille, niin sanoo: "Ei niillä ole sen parempia." Sitten
hän kääntyy lähteäkseen, silmää vielä mennessään sinne päin, jonne
äsken veimme lapsen, ja virkkaa: "Sinne pikku Kallekin nyt sitte jää."

Rakas isänmaani, joka tällä kertaa aamusta iltaan täytät mieleni
ristiriitaisilla tunteilla, ota kuitenkin vastaan nöyrä vakuutukseni.
Tunnen omikseni sinut ja sinun kansasi polvesta polveen kaikki tyynni.
Olemme käyneet kovaa koulua ja käymme vieläkin, sillä meillä ei ole
ystäviä -- _ei ole_. Kun meidän on vaikea olla, antaudumme me salaa
oman maisemamme pienten ilmiöitten lohduteltaviksi: riittää ruohoinen
ojanne, ränstyneen pirtin seinusta, joku aidan kulmaus. Luulen voivani
sanoa, että me helpommin kuin jotkut muut kykenemme näkemään "sen
ystävälliset äidinkasvot".

Minulle on nyt kallis se pieni sarka, jonka seitsemänkymmeninen
köyhtynyt isäni äsken on suurella hartaudella, joskus polvilleen
kompastuen, luonteensa mukaan muovaillut; minä kadun, jos olen
semmoisesta joskus toisin puhunut. Voi sattua että saan vielä kiittää,
jos on rakkaudellani semmoinenkaan esine häiritsemättömänä. Minä kuulun
taikauskoiseen kansaan, minä pelkään toivorikkautta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rakas isänmaani - Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.