Title: Margareeta - Historiallisia kertomuksia I
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Margareeta - Historiallisia kertomuksia I" ***


MARGAREETA

Historiallisia kertomuksia I


Kirj.

SANTERI INGMAN [IVALO]



Werner Söderström, Porvoo, 1898.



SISÄLLYS:

 Margareeta.
 Erämaan asutus.
 Kristillinen järjestys penkkisijoista.
 Käräjillä.



MARGAREETA.


I.

Peloittavan rajuksi oli kevättulva paisunut Tornionjoessa. Talvi oli
ollut tavattoman luminen, ja myöhäksi oli ehtinyt kevätaika, ennenkuin
ilmat lämpenivät. Mutta silloin suvesikin yht'äkkiä, helteisesti
paahteli päivä lumista luontoa ja sulatti parissa päivässä ohkaisiksi
syvät nietokset. Rymisten ja kohisten oli joesta lähtenyt jää, kapeat
kosket eivät olleet ehtineet yhdellä kulauksella nielaista telien
tungeskelevaa joukkoa, vaan ne olivat rannoille patoutuneet ja yhä
kaventaneet ärjyvät uomat, ja joen suussa oli meren jää vielä
hievahtamatta paikoillaan vankkana vastamuurina. Mutta vasta jäitten
lähdettyä se oli jokivarren tuntureilta ja metsistä ja suomailta
tulvahtanut vihaisena virtana jokea kohden, tuo sulaneiden nietoksien
vahva vuo. Jokainen puro oli joeksi paisunut, jokainen oja puroksi,
jossa tulvavesi kohisten kulki ja myötään reunoja laajenteli. Alavat
suomaat muuttuivat järviksi, joissa metsät saarina törröttivät, nouseva
vesi puhkaisi kankaiden poikki uusia uomia jokilaaksoon päin, ja itse
jokilaakso, sen reunalla olevat lehtimetsät ja rantaniityt ja
multaäyräät muuttuivat yhdeksi ärjyväksi, valkoisena vaahtoavaksi
seläksi, joka tunki alaspäin niin valtavin voimin, että vuorten
puristamilla, ahtailla koskipaikoilla rannat edestä repeilivät ja
kalliot käännähtelivät ja halkeilivat, ja yli peninkulmain alojen
kuului veden pauhaava ryske.

Niin kulki tulva jokea pitkin, yhä kiihtyen kulussaan jokaisen
puronsuun kohdalla. Se tempasi uurtamiltaan hiekkarannoilta mukaansa
juurineen suuria puita, kaateli honkia ja katkoi näreitä, vyörytti
paksuja aloja maata ja kivikkoa matkaansa ja huuhteli likaisen
kellertävänä korkealta kallioisia rinteitä ja soljuja suopetäjiä, puski
poikki kuivien kangasmaiden ja herätteli ahoilla nukkuvat kontiot
pesistään. Niin nopeasti nousi tuo tulva, että tuskin ehtivät metsän
elävätkään sen alta pakoon. Se saapui lappalaiskylän kohdalle, kohosi
joen äyräälle ja syöksähti kylään, ja juosten saivat lappalaiset
ylisillään, lapsineen, poroineen ja koirineen, karata harjanteille ja
tunturien rinteille, ja hitaimmat juoksijat ennätti sittenkin ärjyvä
vuo. Lappalaiset näkivät asuntojensa ja kala-aittainsa kallistuvan ja
heilahtelevan ja vähitellen nousevan jonkin vihaisen aallon hartioille,
huimaa vauhtia vieriäkseen virrassa alaspäin. Muutamat koettivat
veneisiin pelastaa tavaroitaan ja ruokavarojaan, viedäkseen niitä
mukanaan turvallisemmille ylänkömaille, mutta ennenkuin he ehtivät
lepikon läpi saapua kankaalle, virta oli jo repäissyt heidän ruuhensa
pyörteeseen, vienyt alaspäin ja viskannut sen murskaksi ensimmäiseen
kosken kallioon. Huutoa ja valitusta kaikui siitä syystä lappalaisten
kyläin kohdalla keskellä tulvan tohisevaa kohinaa.

-- Veden valtiaat ovat vimmoissaan, ne hukuttavat alleen koko maan!
huusivat hätääntyneet pakolaiset.

Tulvaisilla rannoilla heidän noitansa tekivät taikojaan ja
pyörähtelivät haltioissaan vihaisten kuohujen äyräällä, uhraten niille
noitakalunsa ja kalleutensa, niiden vimmaa siten vaimentaakseen. Mutta
heidänkin oli siitä väleen syrjäydyttävä, juostava yhä ylemmäs, pakoon
luonnon leppymätöntä kiihkoa.

-- Sitä ei lepytä enää mikään, se nielee meidät väkisin, he kiljuivat
avuttomina, herjeten tempuistaan.

Alaspäin ehätti vain hillitön, raivoava tulva levittäen tuhoa
askeliinsa, alaspäin joen suuta kohden. Täällä se näytti hätää ja
kiirettä jokiahteen vakinaiselle, suomalaiselle asutukselle, jonka
korkeille rantatörmille rakennettuja taloja se jo uhkaili. Venehuoneet
ja nuottakodat virta pyyhkäisi kuin lastut mukaansa ja tapaili yhä
ahnaampana tupia ja töllejä. Alavimmista taloista olivat asukkaat jo
paenneet pois ja ylemmissäkin oltiin varuillaan joka hetki lähtemään.
Mutta katsastettiin sentään vielä: jos meren jää jokisuulta lähtisi
liikkeelle, aukeaisi ehkä tulvalle väljemmälti tilaa ja joki pääsisi
laskeutumaan. Mutta paljon toivoa siitä ei enää ollut.

Suensaaren törmältä, jokisuulta, oli tulva aamuhämärissä Kauppilan
vauraasta talosta ihmisten apuun ehtimättä kiskaissut matkaansa vanhan
saunan ja, mikä oli pahempi, suuren tavara-aitan, johon pirkkalaisten
talviset veronahat olivat yhteen koottuina ja jossa ne odottivat meren
aukenemista ja tukholmalaista laivaa päästäkseen kauppatavarana
siirtymään maailman markkinoille. Synkkäkatseisena seisoi nyt veden
äyräällä Kauppilan tarkka isäntä luoden vihaisia silmäyksiä ärjyvään
veteen. Hän oli juur'ikään poikineen saanut kiireen vilkkaa vetäistyksi
suuren silakkaveneensä, jota aallot jo olivat hyväilleet, ylemmäs
törmälle, mutta huolestuneena hän katseli, kauanko se kestää siinäkään,
vesi kohoaa myötäänsä, siirrähtelee silminnähtävästi rantaa ylöspäin,
eihän siitä enää ole kuin puolenkymmentä askelta itse pirtin seinämälle
-- ja väleen se sen hyppää!

Kauppilan isäntä puristeli nyrkkiään seisoessaan siinä veneensä
kupeella ja muistellessaan, kuinka koko pitkän talven saalis oli
yhdessä ryskeessä mennyt kuohujen kuiluun. Ja hän kohotti nyrkkinsä yli
uhkaavan aallokon temmellyksen lahden takana olevaa kunnasta kohti,
jossa oli paikkakunnan ensimmäinen puukirkko ja pappila, joita niitäkin
jo tulva mielitellen kierteli, ja hänen kasvoissaan vilahti vihan
keskestä vahingoniloakin, kun hän puolittain itsekseen, puolittain
pojalleen virkahti:

-- Helisemässä olet sinäkin suippoharja siinä, mutta syytä itseäsi,
mitäpä tänne laittausitkaan meidän rannoillemme. Sinun vikaasi se onkin
tämä vedenvaltojen viha, sinun vuoksesi meitä nyt ahtolaiset
ahdistelevat.

Poika, alulla toistakymmentä oleva, mutta rotevakasvuinen ja miehevä,
pyörähti kummissaan isänsä puoleen ja kysyi:

-- Tuonko papin vuoksi, isä? Mutta onhan se hiljainen ja nöyrä mies.

-- Miehestä vähät, mutta koko hänen kujeensa, koko kirkkonsa, ovat
meille turmioksi. Siihen ovat jo ennen suuttuneet metsänhaltiat ja
maahiset, -- minkä verran tässä on viime vuosina saatu metsänriistaa
entiseen nähden? -- ja nyt äytyvät kaikki vedenkin valtiaat. Ja
vielähän tuo kirkkokin tuossa menisi, onhan se ollut siinä jo isänikin
aikana ja onhan tuohon jo totuttu, mutta kun nyt sen vaikutuksesta
kaikki elämäntavat ja toimetkin muuttuvat, ja miehiltä menee miehuus,
niin -- hyi hitto! -- kummako on, jos siihen luontokin suuttuu. Mutta
vieköön vesi pellot ja myllyt, puhdistakoon kaikki, talot ja kirkot ja
pappilat, kunhan edes siitä pirkkalaiset pääsisivät ymmärtämään, että
tässä on jouduttu hullulle tolalle, ja oppisivat taas panemaan arvoa
entisiin toimiinsa ja isäinsä kunniakkaaseen valtaan näillä pohjoisilla
mailla.

Poika ei voinut oikein seurata isänsä ajatuksenjuoksua. Hetken kuluttua
hän kysäisi:

-- Kuinka kirkko ja pappi ovat pirkkalaisten valtaa vähentäneet?

-- Kuinka! Katso noita peltoja ja niittyjä, jotka nyt puolittain veden
vallassa kylpevät, mitä täällä pirkkalaiset nykyjään toimivat? Maata
myyräilevät ja kuokkivat multaa, ja karjalainen viepi meiltä sillä
välin lappalaiskylän toisensa perästä veronalaisekseen. Onko se miesten
kuntoa? Ja onko täältä käyty ryöstöretkillä Ruijassakaan kymmeniin
vuosiin? Se se on kaikki tuon papin vikaa. Rakastakaa rauhaa, hän
huutelee joka pyhä ja viikonkin varrella, jättäkää retkeilyelämä ja
sorto... Hyi häpeätä, kun menee miehiltä luonto! Ei, Osmo, älä sinä
koskaan liiaksi rupea kuuntelemaan pappien puheita, älä tottele heidän
houkutuksiaan, kuinka imeläsuisina he pakissevatkin. Anna papin olla
siinä missä hän on, eihän häntä täältä kumminkaan mihinkään saa, vaan
itse kulje sinä omia teitäsi, äläkä päästä luontoasi pehmenemään.
Muuten et ole omakaan isäntäsi, vaan jäät riippumaan akoista ja luonnon
valtojen oikuista.

Ukko vaikeni ja katseli taas hetkisen temmeltävää, kellertävää
aallokkoa. Kääntyi sitten jo törmälle päin, mutta tarttui sentään vielä
veneeseen kiinni.

-- Kiskaistaan vielä kappaleen ylemmäs, näet, vesi nousee yhä.

Osmokin kävi veneeseen kiinni. Mutta samassa hän pysähtyi ja osoitti
hämmästyneenä kädellään ylemmäs joelle. Ja hän tarttui isänsä
käsivarteen huudahtaen:

-- Katsokaa, isä, katsokaa, siellä riippuu ihminen hongan kyljessä!

Isäkin terästi katseensa Osmon viittaamaan suuntaan joelle, jossa virta
kuljetti mukanaan suuria puita, kokonaisia lepikkorykelmiä, juurineen
kiskottuja näreitä ja tasalatvoja petäjiä. Siinä joukossa lipui
verkalleen suuri kelohonkakin, milloin sukelluttaen virran painosta
päätään syvälle laineikkoon, milloin taas pulpahtaen veden
ponnahduttamana korkealle ilmaan. Sen kyljessä, kahden oksan väliin
puristautuneena, näkyi omituinen, nahkapeittoinen olento.

-- Ihminen tosiaankin, matki jäyhä pirkkalaispäällikkö katsellen puuta,
joka oli tulossa alaspäin jotenkin läheltä rantaa. -- Se on
lappalaiskakara, liekö henkeäkään enää.

-- Isä, työnnetään vene vesille, pelastetaan tuo raukka!

-- Venettäkö tuohon kuohukkoon ... kannattaisikohan...? tuumi isä,
mutta oli samassa jo poikansa avuksi tarttunut kiinni veneen keulaan,
ja yhdessä he sen työnsivät alas väkevään virtaan. Ketteränä Osmo
hyppäsi airoihin ja isä ohjasi voimakkaasti huopaamalla raskasta alusta
pyörteiden keskelle. Huimasti painoi virta alaspäin, Osmo ponnisti
voimainsa takaa, mutta hitaasti päästiin eteenpäin.

-- Herjetään pois, isä tuumi, -- muuten ei päästä rantaan takaisin.

-- Ei, nyt lähenee honka tuossa virran polvessa, kas noin...

Isä piteli venettä kohdallaan, sill'aikaa kun Osmo asettui keulaan
käydäkseen käsiksi oksain notkossa tirppavaan olentoon. Se oli lapsi,
lappalaispeskiin puettu, eikä siinä enää elonmerkkejä näkynyt. Siihen
Osmo iski kiinni, mutta niin lujalle se oli puristautunut hongan
runkoon, että poika sitä pari kertaa turhaan koetti kiskaista irti.
Mutta hän ponnisti uudelleen, riuhtaisi vielä kerran, ja jo hän sai
viskatuksi veneeseensä poronnahkaisen käärön, -- noin kymmenvuotiaan
tytön, joka oli aivan tönkkä ja hengetön. Mutta kiire oli taas tarttua
airoihin, hän heitti saaliinsa veneen pohjalle ja rupesi rivakasti
soutamaan takaisin rannalle päin, josta vene kelon mukana oli kauas
loitonnut. Mutta sepä ei ollutkaan helppoa työtä, nuoret jäntereet
saivat yli voimainsa riuhtoilla, ja kaiken väkensä täytyi isänkin panna
huoparimeen, ennenkuin maihin päästiin, eikä sittenkään päästy kuin
paljon alapuolelle varsinaisen valkaman.

-- Minkä elukan te sieltä saitte? kysyivät ihmeissään akat, jotka
olivat rientäneet törmälle katsomaan isännän äkillistä veneretkeä ja
vaikeaa paluuta.

-- Tuossa on saalis, viekää tupaan, siellä koettakaa, vieläkö tuohon
koteutuu henki, puhui Kauppilan isäntä hengästyneenä ja hiukan
häpeissään, ruveten sauvomaan venettään ylös sen varsinaiseen
valkamapaikkaan.

Vaahdoten kohisi vesi tulvaavassa joessa kuljetellen alas latoja ja
turpeita ja kelohonkia. Joki nousi vielä puolille päivin, nousi
uhkaavana ja ärjyvänä, mutta silloin murtuikin vihdoin merijään sitkeä
salpa joen suulta ja nuo vihaiset, viljavat, keväiset kuohut pääsivät
vähitellen soljumaan ja leventeleimään meren avaraan, tyynnyttävään
helmaan. Ja vähin erin taas rannatkin saivat entiset muotonsa, järvet
valuivat pois niittymailta, ja leppyneinä laskeusivat veden vihaiset
vallat lepoon.


II.

Hieroen ja lämmitellen koetettiin tulvaveden kourista korjattua tyttöä
kauan virvoitella, ja vihdoin palasikin henki ja vertyivät jähmettyneet
jäsenet. Hän avasi verkalleen suuret silmänsä ja katseli kuin
kummissaan ympärilleen, ja se oli Osmosta niin hauskaa, että hän ilosta
hypähteli vuoteen vieressä. Mutta kauan makasi siinä tulvalta temmattu
saalis liikahtamatta ja äänetönnä, ikäänkuin itsekin vielä epävarmana,
elikö hän vai oliko kuollut. Eikä hän sittenkään, kun siitä pian aivan
terveeksi toipui, osannut tehdä oikein selkoa, kuka hän oli ja mistä
hän oli ja miten hän oli joutunut tulvavirrassa vierivän hongan
rungolle. Hän muisti vain, että hän kotimökissään, jossa hän oli
maannut vanhempainsa ja siskojensa seurassa, oli yöllä äkkiä herännyt
meluun ja hätähuutoihin, ja kylmä vesi oli silloin jo tunkeunut ovesta
sisään lattialle. Huutoja ja kirkunaa oli kuulunut koko kylästä,
ylisillään ihmiset olivat kahlanneet vedessä, ja hän itse oli äitinsä
jäljessä juossut ulos ja seisonut siellä jääkylmässä vedessä, kunnes he
pääsivät erääseen veneeseen, jolla kyläläiset olivat koettaneet
pelastautua ylemmäs rannalle. Hän oli pelännyt ja vapissut, sillä
miehet olivat huutaneet ja naiset itkeneet. Eivätkä he maihin päässeet,
virta oli imaissut heidät nieluunsa, ja kauan oli vene kulkenut sen
mukana alaspäin notkuen ja vavahdellen kuohuissa. He olivat kulkeneet
erään vaahtoavan koskenkin alle ja hengissä olivat siitä päässeet,
vaikka vene olikin puolillaan vettä. Mutta sitten se oli jysähtänyt
virrassa poikkiteloin lipuvaan honkaan, oli kallistunut, kaatunut...

Eikä hän muuta muistanut.

Lapin kielellä hän näitä kertoi, ja Kauppilan väki arvasi hänen olevan
jostakin niistä jokivarren kalalappalaisten kylistä, jotka tulva oli
hävittänyt. Ja siksi koetettiin niistä tiedustella, mistä sellainen
tyttö oli kateissa, mutta selvää ei saatu. Toisista kylistä oli tulva
lakaissut kaikki eläjät, toisista oli kokonaisia rantalappalaisten
perheitä hukkunut, eikä kukaan tullut tätä orpolasta omakseen perimään.
Ja silloin päätti Kauppilan isäntä, että olkoon talossa kotiorjan
arvossa, johan tuo tuosta pian kasvaa, jotta ruokansa ansaitsee.

Mutta Osmo, joka tytön pelastamisen luki omaksi ansiokseen ja siitä
syystä häneen tarkemmin huomionsa kiinnitti, katseli häntä usein ja
kauan, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, ettei tyttö ollut niiden
tavallisten lappalaislasten näköinen, joiden hän oli nähnyt typykkinä
ja pyöreinä kierivän törmillä ja tanhuilla lappalaiskylissä käydessään;
tämä oli paljon valkoisempi ja solakampi ja hipiä oli hieno ja silmässä
oli outo, kirkas kiilto, joka häneen kuin tenhoten vaikutti. Ja hän
kysyi usein tytöltä, kun tämä oli vähän heidän kieltään oppinut:

-- Oletko sinä oikea lappalainen?

-- Mitä lie sekulia, ilveilivät toiset, Osmon huomioita todistellen,
kun tyttö itse oli ääneti. -- Mikä on nimesi?

-- Leila.

-- No ka, nyt olet siis Kauppilan Leila!

Niin jäi löytölapsi elämään pirkkalaispäällikön vauraaseen taloon
Tornion jokisuussa. Ja hiljaisena hän siellä eli, oloonsa tyytyen.
Sillä hän ei osannut ketään ikävöidä eikä kaivata, hän oli yht'äkkiä
kuin siirtynyt toiseen maailmaan ja mielestään parempaan maailmaan.
Sillä niin suurta ja muhkeata oli siellä kaikki, siellä oli hänestä
enemmän valoa ja lämpöä. Olihan täälläkin poroja ja koiria ja jousia ja
verkkoja, ja niinkuin entisessä kodissaan hän saattoi täälläkin istua
kuuntelemassa käen hilpeää kukuntaa ja kaakkurin kaukaista valitusta.
Mutta tavat olivat toiset, ihmiset erilaiset. Hän ei täällä enää
kuullut puhuttavan seidoista eikä noitarummuista eikä pyhistä
karsikoista, mutta sen sijaan muista hänelle oudoista asioista.
Ihmeellisintä hänestä kumminkin oli, kun hän toisinaan naisten
pakinoista kuuli sanoja semmoisia kuin neitsyt Maaria ja Vapahtaja ja
kun hän tavan takaa näki ihmisten juhlapukuisina soutavan lahden taa,
jossa he menivät korkeaan huoneeseen ja kumarsivat. Näistä ihmeistä hän
väliin kummissaan kyseli Osmolta, joka hänelle oli tuttavallisimmaksi
käynyt, mutta tämäkään ei osannut niitä selittää...

-- En tiedä, enkä välitä, vastasi Osmo lyhyeen. -- Eikä niistä pidä
kenenkään paljon välittää, se on vain turmioksi, siitä maalliset ja
veden vallat suuttuvat, niin on isä sanonut.

-- Mutta neitsyt Maaria, kuka on hän?

-- Kuka hänet lie nähnyt, ei kukaan, tuon papin kujeita...

Kyseli Leila vanhemmiltakin ihmisiltä, mutta nekin vain vastasivat,
että "tuo pappihan tuon tarkimmin tiennee, siltä kysy". Mutta
kävellessään yksin aholla ja paimennellessaan Kauppilan karjaa Leila
mietti itsekseen noita kummia kuulemiaan, ja hän tunsi oudon
aavistuksen sydämessään. Ja niitä miettiessään hän unohtui usein niin
kauaksi istumaan kivennykyrälle ahon laitaan, että lehmät pääsivät
häneltä vesisuohon sorkkimaan ja toiset katosivat kuulumattomiin
salolle. Mutta itsekseen hän päätteli, että hänen pitää kerran tuolta
mustakauhtanaiselta mieheltä, jota ne papiksi sanovat, käydä
kyselemässä tarkempia tietoja, muuten hänen mielensä ei saa rauhaa.

Mutta Leilan ei tarvinnut käydä lahden takana pappia puhuttelemassa,
pappi tuli itse hänen luokseen Kauppilaan, tuli ja puhui hänelle
kummallisia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka hänen
sydäntään väräyttelivät. Tämän innokkaan kirkonmiehen oli näet tapa
vuosittain keväisin kerätä ympärilleen lähiseudun kastamattomia
suomalaisia ja lappalaisia lapsia, joille hän opetti kristinopin
alkeita ja jotka hän sitten, kun nämä olivat tätä ruvenneet
ymmärtämään, kastamalla kirkkoonsa vihki. Tähän joukkoon pääsi Leilakin
mukaan, pari vuotta Kauppilassa oltuaan. Hän kulki kesäkauden joka ilta
lahden takana pappilassa kuulemassa tuota uutta oppia, joka hänen
herkässä sydämessään löysi niin hedelmällisen maan, ja syvälle papin
sanat hänen mieleensä painuivat. Ja vähitellen tuli neitsyt Maariasta
ja Vapahtajasta ja kaikista kirkon korkeista pyhistä hänen yksityiset
ystävänsä ja hänen hiljaisten mietteidensä tuttavalliset, ainaiset
kohteet.

Mutta kun hän lahden takaa palasi, mielessään muistellen niitä kauniita
asioita, joita hän oli kuullut, sattui usein, että Osmo kutsui hänet
avukseen rantaan hankavitsoja vääntämään taikka toverikseen kiikkumaan
tanhualle pystyttämäänsä keinuun. Ja mielellään hän sinne juoksi,
hänen sydämensä riemuitsi reippaan pojan kanssa riskatessaan ja
kuunnellessaan hänen iloisia juttujaan, ja silloin unohtuivat hetkeksi
pyhät neitsyet ja rukousnauhat. Ja hilpeä oli hänen naurunsa ja
mielensä kevyt. Mutta jos Osmo silloin sattui virkahtamaan, että mitä
sinä tuolla lahden takana viitsit joka päivä juosta papin loruja
kuulemassa, silloin häneltä nauru tyrehtyi ja sydän sykähti ja mieltä
tuntui kouristavan. Ja hän pakeni ääneti pois ja piiloutui
yksinäisyyteen ja itki, vaikka hän ei tiennytkään miksi.

Mutta eräänä syyskesän sunnuntaina toimitettiin sitten lahden takana,
lepikkoisessa kirkkorannassa, pakanalasten juhlallinen kastaminen, ja
Leilakin oli siinä mukana. Kuoripojat veisasivat, kirkkaana kajahti
papin harras messu, ja tarkkaavaisena seisoi kansa siinä ympärillä.
Löytötyttökin, joka ei tiennyt suvustaan eikä vanhemmistaan, sai nyt
holhoojakseen lempeän pyhän neitsyen, joka jo hänen ystävättärekseen
oli muuttunut, sai ristin ja rukousnauhan, ja vihityllä vedellä
valeltiin hänen vaalakka päänsä. Ja hänen entinen nimensäkin
muutettiin, hänet ristittiin nyt kasteessa Margareetaksi, valtakunnan
hallitsevan kuningattaren kaimaksi.

Mutta Osmo, joka isänsä rinnalla oli kasteen aikana seisonut ylempänä
törmällä ja tyytymättömänä katsellut koko toimitusta, hän kutsui tyttöä
edelleenkin Leilaksi, se nimi oli hänestä kauniimpi ja tuttavallisempi.


III.

Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, jolloin voimakas kuningatar
Margareeta hallitsi kolmea pohjoista maata, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia,
johon Suomikin ja Lappi kuului. Tämän kuningattaren yliherruuden
tunnusti siis sekin Pohjanlahden perukka, jossa asusti liikkuvaa,
osaksi kaupustelevaa, osaksi sotaisaa retkeilyelämää viettävä
pirkkalaiskansa, mutta vielä näihin aikoihin nämä kaukaiset seudut
olivat varsin höllin sitein liitetyt suureen unionivaltakuntaan; tämä
tarmokas, vapaudestaan arka metsäläiskansa nautti jokisuissaan sangen
laajaa itsenäisyyttä. Eipä ollut edes varmaa tietoa, mihin valtakuntaan
nämä seudut kuuluivatkaan, rajoja ei ollut missään, ja tehdyt
sopimukset olivat epävarmat. Niinpä kiistelivät Pohjanlahden perukan ja
Lapin omistamisesta toiselta puolelta Ruotsi ja Norja ja toiselta
Novgorodin valtakunta, joka näihin aikoihin ulonti alueensa Jäämerelle,
ja sillä välin niitä ei hallinnut kumpainenkaan; pirkkalaiset pitivät
omaa herruuttaan näillä mailla ja lukivat veronalaisikseen alamaisiksi
kaikkien lappalaiskyläin asukkaat aina Jäämereen saakka. Sen verran he
kumminkin Ruotsin ylivaltaa tunnustivat, että vuosittain maksoivat
tämän maan hallitsijalle pienen veron oikeudestaan saada verottaa ja
pitää lappalaisia alamaisinaan. Tämä vero sekä katolinen kirkko ja
papisto, joka vähitellen ja verkalleen näihin aikoihin yhä juurrutteli
valtaansa näillä mailla, olikin se side, mikä yhdisti pirkkalaiset
unionimaihin, Ruotsin hallinnollinen vaikutus ei sinne sen
suoranaisemmin tuntunut. Pirkkalaiset viettivät vapaata, omintakeista
yhteiskuntaelämää niiden jokien suistoissa, joiden varsilla heidän
alamaisensa elivät, ja isännöivät itsenäisinä alueitaan Iijoelta
Uumajaan saakka. Heillä oli omat päällikkönsä, joiden johdolla he
vuosittain tekivät laajat verotusretkensä lappalaiskyliin, usein kyllä
ulontaen nuo hiihtomatkansa niinkin etäälle, että he joutuivat
vienanpuoleisten karjalaisten veroalueille ja alituisiin riitaisuuksiin
ja verisiin kahakkoihin näiden kanssa. Ja toisella taholla he taas,
Jäämerellä liikkuessaan, törmäsivät yhteen norjanpuoleisten,
Haalogalannin, pikkuruhtinasten kanssa ja istuttivat näihin taikamaisen
pelon Kainuun kansaa kohtaan. Noista ristiinkäyvistä verotusmatkoista,
noista tiheistä erämaankahakoista oli seurauksena, että tuhkatiheään
tehtiin tuhoavia kosto- ja ryöstöretkiä maanselän ylitse; vuoroin
hyökkäsivät pirkkalaiset hävittäen Vienan rannoille, vuoroin
karjalaiset Pohjanlahden jokisuihin.

Näihin hävitysretkiin Tornionkin pirkkalaiset, joiden päällikkö
Kauppila oli, olivat vanhastaan tottuneet, eivätkä he koskaan illalla
maata pannessaan voineet olla varmoja, ettei vainolainen yön aikana
hyökkää heidän kyliinsä kylvämään tulta ja verta. Heillä oli aina
aseensa hiottuina vuoteen kupeella, vartijat heidän kylissään valvoivat
kuin sotaisessa leirissä, eikä heidän sopinut milloinkaan häikäillä
rientää nuotan vedosta suoraan tappeluun. Ja talvisille retkille
lähtiessään he kulkivat aina niin suurin miesjoukoin, että he koska
tahansa saattoivat vastustaa eteen sattuvaa vihollista ja pistäytyä
noutamassa saalista Vienan kylistä, milloin niin miellytti. Siitä oli
heidän elämänsä muuttunut hetken elämäksi, siitä oli heidän luonteensa
repäisevää, huoletonta ja hilpeää, siksi heitä oli vaikea totuttaa
vakinaiseen asutukseen ja säännölliseen viljelykseen.

Mutta nyt ajat olivat kumminkin moniaita vuosia olleet rauhallisemmat,
torniolaiset olivat talvihiihdoillaan tyytyneet niihin saaliisiin,
joita lappalaisilta perivät, eivätkä olleet venäläisetkään uskaltaneet
tulla heidän vaurastuvia yhteiskuntiaan hätyyttämään. Se oli saattanut
pirkkalaiset kiinnittämään huomionsa maanviljelykseen ja muihin
rauhallisiin elinkeinoihin, joihin papisto heitä kehoitti, vaikka kyllä
vanhemmissa pirkkalaisukoissa ja muissakin kiihkeämmissä miehissä
levoton retkeilijän veri ja seikkailijanluonne vastahakoisesti taipui
tällaiseen veltostuttavaan tupaelämään.

Ensi vuodet, jotka tulvaveden tuoma lappalaistyttö vietti Tornion
pirkkalaisten päällikön talossa, olivat siten olleet rauhan vuosia,
eikä hän toisenlaisista ajoista mitään tiennytkään. Hän kuuli kyllä
puhuttavan ryöstöretkistä ja kostoretkistä, mutta niiden merkitystä hän
ei ymmärtänyt. Hiljaisia olivat pirkkalaiskylässä varsinkin pitkät,
talviset päivät, jolloin kaikki miehiset miehet olivat syksystä
kevääseen poissa talvihiihdoillaan ja jolloin vaimot vain pankoilla
vääntelivät värttinöitään ja puhteita pitkään nukuttiin. Margareeta
tottui silloin olemaan paljon yksin, istumaan omiin, hiljaisiin
mietteisiinsä vaipuneena jossakin syrjäisessä sopessa, josta hän kuin
hämärän läpi vain näki toimivain riennot ja puuhat. Siellä hän vietti
ikäänkuin omaa, erikoista elämäänsä seurustellen niiden uusien
ystäviensä kanssa, joihin pappi hänet oli tutustuttanut, joista hän
unelmissaan ja mietteissään loi kuvat ja muodot ja joita hän puhutteli
kuin omaisiaan. Sitenpä hän usein uneksi painavansa päänsä jumalanäidin
pehmeään helmaan ja oli tuntevinaan, kuinka tämä hänen hiuksiaan
hiveli. Mutta toisinaan hänet valtasi omituinen pakko kuulla muiltakin
enemmän näistä ystävistään, ja silloin hän hiihti lahden yli pappilaan,
jossa pappi hänen kysymyksiinsä vastasi ja häntä neuvoi ja opasti.

Tätä omaa erikoiselämäänsä hän jatkoi kesäisinkin paimenessa
kulkiessaan ja lempiahoilla levätessään. Ja vielä sittenkin, kun hänet
paimenen toimesta siirrettiin muihin kotoisiin töihin -- koska hän
toisinaan liiaksi unohti sarvipäänsä -- oli kuin joku olisi houkutellut
häntä sinne yksinäiselle aholle, ja sinne hän aina piiloon juoksi,
kohta kun töiltään jouti, ja usein hän siellä viipyi iltaan myöhäiseen.
Ihmiset hymähtelivät näille hänen yksinäisille retkilleen, mutta
antoivat hänen vapaasti lymyillä: tuolla orpotytöllä oli nyt kerran oma
luontonsa ja omat haaveensa; liian ujo hän näytti olevan muitten
ikäistensä kanssa pelehtimään, siksi olkoon yksin.

Harvoin häntä toisten lasten leikeissä nähtiinkään. Toisinaan hän kyllä
kuin kadehtien pysähtyi nurkan taa katsomaan, kun nämä äänekkäinä
ilkamoivat ja iloisina juoksivat tanhualla tai jokiahteella, ja hänen
teki mielensä silloin mukaan, teki niin, että silmä sameni ja hentoinen
jalka vapisi. Mutta hän ei mennyt, tuntui kuin jokin olisi häntä
pidättänyt, ja hän hiipi huoaten yksinäisyyteensä. Väliin vain kun
Osmo, hänen tutuin kasvinkumppalinsa, juoksunsa lomasta tuli rajuna
tempaisemaan hänet leikkiin, hän antautui täydellä innolla siihen, oli
hilpeä ja vallaton ja ketterin koko joukosta, -- törmä helähti hänen
iloista nauruaan, kun hän valtoimenaan kentällä kisaili. Ja hänen
silmässään oli säteilevä kiilto, -- hänen poskillaan paloi puna ja
hänen mielessään pulppusi riemu. Ja ihmetellen, melkein kateellisina,
toiset tytöt virkkoivat:

-- Kas lappalaiskakaraa, kun elpyy ja vertyy!

-- Mihin unohtui nyt risti ja rukousnauha?

Siitä Margareeta kävi kohta araksi ja rupesi hiipimään pois. Mutta
sattui silloin väliin, kun he venevalkamassa karkeloivat, että Osmo
viskasi hänet veneeseen ja työnsi veneen virtaan, itse perään
istahtaen, ja viiletti koskea alas. Silloin vasta huimaava ilo oikein
täytti tytön mielen; hän katseli veden kuohuja ja laskijan varmaa
kättä, eikä hän ensinkään pelännyt, vaan turvalliselta tuntui ja
autuaalta.

Mutta tytöt rannalla hokivat:

-- Kas lappalaiskakaraa, kun liehakoi!

-- Jo unohtui pyhä neitsyt mielestä, kun Osmo vähän pääsi
kierittelemään.

-- Mihinkäpä se pääsee luonnostaan hänkään!

Mutta kun he taas maihin pääsivät, juoksi tuo pistopuheiden haavoittama
tyttö törmälle kuin vainoajaa pakoon, juoksi piennarta myöten metsän
rintaan, juoksi metsäpolkua kauas salolle, ja sydäntä ahdisti ja itkua
teki kurkku. Siellä hän heittäysi sammaleiselle mättäälle ja itki kuin
suurta ilkityötä katuen. Mutta vasta kun hän oli vielä kauemmas juossut
korpimaalle ja kankaalla kyynelensä kuiviin itkenyt, rauha palasi hänen
mieleensä ja hänestä rupesi tuntumaan kodikkaalta entisten ystäväinsä,
mielensä hiljaisten mietteiden, seurassa.

Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän yksinäisyyttä haki ja sitä
paremmin hän suljetuissa tuumissaan viihtyi. Yhä harvemmin hän
seurusteli muitten kanssa, Osmokin oli jo ruvennut miesten mukana
talviretkillä kulkemaan. Ja hänestä tuntui, että hän pääsi yhä lähemmäs
niitä henkiä, joista pappi oli hänelle niin kauniisti puhunut ja joista
hän itselleen oli kuvat muodostanut. Hänelle oli tullut tavaksi istua
iltakausia kivellä korven tiheimmän kuusikon liepeessä ja katsella
latvain välistä siintävää taivasta ja kuunnella kuiskivaa huminaa,
tuulen oksia heiluttaessa.

Tämä korpi oli hänelle jo tuttu koti, ja noita latvain kuiskeita hän
kuunteli kuin kotoisia tarinoita. Niistä soi ikäänkuin sanoja ja
säveliä, väliin kuin juhlallisia saarnoja ja messuja, väliin taas
tuttavallista supatusta. Ja vaikka hän ei noita kuiskeita osannutkaan
selittää eikä tulkita, nautti hän niitä kuunnellessaan, sillä niissä
oli hänestä ystävällisyyttä ja lempeyttä, kehoitusta ja rohkaisua.
Niillä tuntui noilla äänillä olevan jokin erityinen tarkoitus, ja siksi
hän koetti niitä yhä hartaammin ymmärtää; joka päivä hän niitä olikin
yhä selvemmin ymmärtävinään, ne kävivät yhä vakuuttavammiksi, yhä
tuttavallisemmiksi, yhä viettelevämmiksi. Pyhä neitsyt hänelle noin
kehtolaulun tapaan kuiskii, siitä hän oli varma...

-- Mutta mitä, oi mitä tahdot, pyhä äiti, minulle sanoa -- niin hän
aina huolestuneena huokaili, -- milloin opetat minut selvästi puheesi
ja tahtosi oivaltamaan? Ja suru mielessään hän yön lähetessä käveli
yksinäisestä pyhätöstään, tuota kysymystään hän kotiin kulkiessaan
aprikoi ja sitä hänen mielensä hautoi, kun hän aittaansa hiivittyään
nukahti vuoteelleen.

Mutta hänen mielensä ei masentunut. Hän oli varma, että hän kerran oli
vielä tuon huminapuheen ymmärtävä, ja se hänen uskoaan vahvisti.
Noista kuulemistaan hän ei voinut kenellekään kertoa, ei kukaan
olisi häntä käsittänyt, kotiväki olisi vielä entistä enemmän
pilkannut lappalaistyttöä, jolla oli omat, kummalliset kuulonsakin.
Kirkkoherralle hän joskus oli ruvennut kertomaan noista retkistään,
mutta tämä oli käskenyt hänen vain rukoilla ja tehdä työtä ja
säännöllisesti paastota. Ja siksi hänen täytyi yksin haaveitaan hautoa,
siksi hänen oli salattava toiveensa ja aavistuksensa ja kätkettävä
poveensa mielensä laineiset huolet, itsekseen hiljaa sydämessään
koetettava niitä selventää ja odotettava ratkaisun hetkeä.

Ja vuosia kului. Tyttö kasvoi immeksi, kauniiksi, korkeakasvuiseksi
immeksi, jota pirkkalaisnuorukaiset mielihyvin katselivat, mutta joka
ei heidän helliin silmäyksiinsä vastannut, paeten arkana imarteluja ja
hyväilyjä. Ja pirkkalaispojat virkkoivat toisilleen:

-- Hän on korea tyttö, mutta vähän löylynlyömä!

-- Ja se on vahinko, siitä saisi muuten hyvän emännän.

Mutta Osmo nyökäytti veitikkamaisesti päätään, virkkaen:

-- Malttakaahan pojat, vielä se siitä kesyttyy, kunhan hänen aikansa on
tullut!

Mutta tyttö ei kesyttynyt, yhä aremmaksi kävi. Eräänä suvisena
sunnuntaina hän oli ollut kirkossa ja toisten sieltä jo lähdettyä yksin
vielä jäänyt polvilleen makaamaan jumalanäidin kuvan eteen. Kun hän
sieltä vihdoin yksin palasi, oli kylän väki tapansa mukaan kerääntynyt
jokiahteelle kisailemaan ja pojat koettivat viittoa häntäkin sinne
mukaansa; tuokioksi hän jo pysähtyikin katselemaan, kuinka hilpeältä
näytti juhlapukuinen joukko ja kuinka ylpeästi uusi vaskivyö kimalteli
erään rotevan nuorukaisen uumilla. Mutta samassa hän hytkähti, jatkoi
kiireesti matkaansa ometan taitse ja kesannon poikki metsänrintaan,
josta hän omaa polkuaan kiirehti tutulle aholleen. Hänen mielensä oli
tavallistakin raskaampi tänään, ja hervotonna hän viskausi mättäälle,
ja nukahti heti siihen päivänpaisteiselle sammalelle. Unissaan oli hän
odottavinaan neitsyt Maarian soutavan hänen luokseen lahden takaa;
sieltä soutikin vene, mutta pyhää neitsyttä siinä ei ollut, siinä oli
nuorukainen, uumillaan Osmon uusi vaskivyö ja tuohipää puukko...

Hän heräsi, säikähti omia syntisiä mielikuviaan, jotka estivät häntä
kyllin hartaasti kiinnittämästä mieltään sen suuren arvoituksen
selvittämiseen, johon hän tunsi elämänsä kaihotun salaisuuden
kätkeytyvän. Mutta samassa hän tunsi lohdutustakin ja iloa. Hän kuuli
näet taas korpikuusten tuttavallisesti humisevan ja nuo kuiskeet
tuntuivat tänään niin omituisen selvä-äänisiltä, että hän melkein
saattoi niistä erottaa äänteitä ja sanoja ja rohkaisevia kehoituksia.
Hän tunsi varmasti hyvien henkien liitelevän ympärillään, mutta niiden
tarkoitusta, niiden käskyjä hän ei vieläkään voinut oivaltaa. Ja taas
tuska valtasi hänen mielensä, hän koetti pinnistää kaikki aistinsa,
jännittää koko henkensä herkkyyden ymmärtääkseen noita outoja sanoja;
hän väänteli ristityitä käsiään, hän lankesi polvilleen ja kätki päänsä
sammaliin ja rukoili, hän kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohden
ja rukoili, rukoili hartaasti:

-- Pyhä neitsyt, kallis jumalanäiti, mitä, oi mitä tahdot minulle
sanoa? Minä tunnen sinut luonani, oi, minä ymmärrän kyllä, että sinulla
on minulle annettavana käsky, viesti tai nuhde, mutta minä en tahtoasi
tajua. Pyhä neitsyt, auta minua, minä olen niin tyhmä, niin oppimaton,
niin syntinen; mutta jos minulle luottamuksesi aiot antaa, avaa kuurot
korvani... Kuiskaa selvemmin, kuiskaa kuultavasti...

Hän rukoili kauan, kyynelet valuivat verestävistä silmistä ja poskilla
paloi tuskan ja kiihkon puna. Hän rukoili niin hartaasti, että hänen
voimansa herpautuivat, polvensa väsyivät ja käsivartensa vaipuivat
alas. Ja taas hän silmilleen laskeutui sammaleiselle kalliolle, maaten
siinä kuin horroksissaan. Mutta korpikuuset tyynesti humisivat.

Niin kului hetki.

Mutta latvat heilahtivat, humina kiihtyi ja selvemmin soi korpikuusten
ääni. Silmillään makaava tyttö luki siitä jo yhtäjaksoiset, tajuttavat,
lempeät sanat:

-- Kotiisi, Margareeta, kotiisi! Siellä kuulet käskyni, tajuat tahtoni.
Kotiisi, Margareeta, kotiisi!

Yöksi oli vaihtumassa kesäinen ilta, korkeimpia latvoja vain kultasi
päivä ja painui pian niidenkin taa. Varjot kankaalla kävivät tummiksi,
metsä musteni ja sekeinen taivas oli kelmeä. Silloin nousi neitonen
sammaleiselta kalliolta, nousi kirkastetuin, kiitollisin kasvoin, mieli
vahvistuneena ja varmana ja sydämessä tyyneys ja onni. Ja kiireisin
askelin hän lähti kävelemään salolta kylää kohden. Tuttu oli polku,
pimeässäkään hänen jalkansa ei horjahtanut, ja juosten hän paransi
vauhtiaan, kuta lähemmäs kylää hän joutui. Sillä olihan hän menossa
aukaisemaan elämänsä arvoitusta.

Jo kumottivat vainiot aukenevassa metsässä ja etäämmältä siinsi joen
kuultava pinta. Mutta tyttö pysähtyi, kääntyi, katsoi ympärilleen,
katsoi, oliko hän kulkenut harhaan...

Sillä mikä oli tuo paikka? Hän ei nähnyt taloa jokiahteella, ei riihtä
pellon kupeella, ei omettaa, ei saunaa törmän rinteellä. Mutta paksu
savu tuprahti häntä vastaan, ja kun sen tuuli viskasi syrjään, näkyi
sillä paikalla, missä talo oli ollut, laaja, hehkuva hiillos, josta
tuuli aina toisinaan leimahutti liekin korkealle ilmaan hiiltyneiden
hirsien lomitse. Arastellen tyttö astui lähemmäs. Mustana törrötti
kiuas, talo oli palanut poroksi, porona olivat kaikki ulkohuoneetkin.
Ja siltä näytti kuin olisivat kaikki asukkaatkin samaan nuotioon
palaneet, sillä elävän ääntä ei kuulunut mistään, kaikki oli autiota ja
kuollutta.

Pelästyneenä, horjuvin askelin Margareeta lähti kiertämään talon
raunioita. Jokipuolella, hiiltyneiden kekäleiden välissä, hän näki
talon ruotiukon kuolleena makaavan, kyljessä ammottava haava; ja
hiiltyneestä lihasta lähti katkera käry... Kauhistuneena Margareeta
pakeni rantaan. Veneet olivat poissa teloilta, vesirajassa makasi
hieho, jolla oli keihään haava lapaluiden välissä, ja se latki raukeana
vettä, katsellen rukoilevin silmin yksinäistä kulkijaa...

Missä muu karja, missä koirat, missä ihmiset kaikki? Tapetutko,
poltetutko nekin, vai ovatko paenneet naapuritaloihin? Hän katseli
pitkin ahdetta ylöspäin: talojen paikoilta näkyi yöpimeässä leimahtavan
sammuvia rovioita ja punaisilta hehkuvia hiilloksia, ja säkeniä
tupsahti aina toisinaan sakea rypäle syyskesän tummennutta yötaivasta
kohden. Mutta luonnossa oli kaikki äänetöntä ja kuollutta; ainoastaan
kaukaa kylänpäästä kuului väliin jokin koira pitkään, surumielisesti ja
haikeasti ulvahtelevan.

Hätä valtasi orpotytön mielen, sanomaton tuska ja hätä.

-- Sitäkö varten, -- niin kuiskasi hän autiolla törmällä, -- sitäkö
varten käskit, jumalanäiti, minun kiirehtiä kotiini, että näkisin
kaiken tämän hävityksen kauheuden, kuolon kamalan kuvan, että yksin
jäisin yöksi seisomaan tähän raunioiden ja raatojen keskelle, yksin
poltettuun ja autioon kylään! Sitäkö varten, että jo toisen kerran
tuntisin itseni aivan orvoksi ja yksinäiseksi autiossa maailmassa.

Ja hän mietti, että kenties jumalanäiti ei ollutkaan hänelle
korpikuusesta kuiskannut, ehkä ne olivat samat pahat manalan vallat,
jotka tämän hävityksen olivat toimeenpanneet ja ilkkuneet hänen
herkkyydelleen. Margareeta vapisi, sillä hän epäili, hän pelkäsi ja hän
kaipasi lohdutusta. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei voinut
koota ajatuksiaan siinä savuavain raunioiden keskessä. Ja hän lähti
juoksemaan, juoksemaan pakoon; juostessaan hänelle tuli mieleen, että
hänen oli paettava kirkkoon, ja siksi hän lähti yöpimeässä kiertämään
lahden pohjan kautta vastaiselle rannalle. Pyhässä huoneessa tahtoi hän
kysyä jumalanäidin neuvoa, tiedustella hänen tahtoaan, hurskaalle
opetusisälleen hän tahtoi kertoa kaikki kuulonsa ja huolensa ja saada
lohdutusta ja suojaa.

Läähättäen hän läheni vihdoin kirkonmäkeä, jonka rinteellä pappila
sijaitsi. Mutta hän ei löytänyt pappilaa -- se oli poissa, poltettu
sekin. Ja kun hän nousi mäelle, ei kumottanut enää kirkkokaan kelmeää
taivasta vastaan, vaan savuavia, kylmeneviä raunioita hän senkin
paikalta löysi. Kaikki tuhoava hävitys oli poroksi polttanut pyhät
huoneetkin, ja äänetöntä oli niidenkin ympärystä. Eikä elävää näkynyt
missään, ei asukkaita eikä hävittäjiä. Kuka hävittäjä oli ollut ja
minne hän oli mennyt, sitä ei Margareeta tiennyt: oliko se ollut vanha
verivihollinen karjalainen vai kiskomisista kiusaantunut lappalainen,
-- jälkensä se oli jättänyt, itse poistunut autiosta kylästä.

Uupumus ja mielenahdistus raukaisivat yksinäisen, hentoisen immen, ja
hän vaipui hervotonna istumaan raunioiksi ja kekäleiksi suistuneen
kirkon kiviselle portaalle, kätkien kasvonsa kämmeniinsä. Ei hän
tiennyt, minne hänen oli mentävä ja mitä tehtävä; jumalanäidin
tarkoitusta hän ei vieläkään tajunnut, ja turhaan hän rukoillakin
koetti.

Mutta siinä maatessaan -- valvovanako vai nukkuvana, sitä hän ei
tiennyt -- hänestä näytti äkkiä lepikon rinne rannasta valkenevan ja
aukenevan, ja sieltä astui valkopukuinen, lempeäkasvoinen nainen
verkalleen ja kuulumattomin askelin hänen luokseen, pysähtyi
hiillostuvalle rauniolle ja sieltä hänelle siunaten kättään ojensi. Ja
hän kuuli äänen, tuon saman, metsän huminasta tutun, lempeän äänen,
joka hänelle puhui:

-- Nouse, Margareeta, lähde kävelemään, taival on edessäsi pitkä.
Nouse, Margareeta, ja lähde!

Ja kiviportaalla makaava neitonen tajusi, että hänen oli lähdettävä
taipaleelle. Mutta nöyrästi hän kysyi:

-- Pyhä neitsyt, mihin tahdot minua käyttää?

-- Sinut olen syntymästäsi valmistanut suureen tehtävään, jonka
aikoinaan sinulle ilmoitan, vastasi henki ja kohotti käsivartensa
pystyyn. -- Mutta nyt sinun on lähdettävä tuohon kutsumukseesi
valmistautumaan. Nouse, Margareeta, sinulla ei ole täällä sukua, ei
vanhempia, ei ketään, joka sinua maailmaan sitoo, kaikista sinut olen
erottanut, sillä sinun elämäsi on yksinomaan minun palvelukseeni
pyhitettävä. Mutta muista: _yksinomaan minun_, ei saa olla mitään
maallisia siteitä, ajatuksiasi ja tunteitasi ei saa kiinnittää mikään
muu kuin tehtäväsi, jos tahdot olla arvokas ase siihen korkeaan
kutsumukseen, johon sinut olen valinnut. Sen kun muistat, minä
suojanasi pysyn. Siis nouse, Margareeta, ja lähde!

Margareeta notkisti nöyrästi päänsä. Mutta kun hän sen siitä nosti ja
silmänsä avasi, hän ei nähnyt rannasta päin muuta kuin sarastavan
päivän ensimmäisten, kelmeäin säteiden leikkivän lepikon latvoissa
öisten usvain keskellä. Hän karahti pystyyn, hän hieroi silmiään, mutta
ei nähnyt muuta. Koillinen ruskotti helakkana, ja jo ehtivät nousevan
auringon ensi säteet hänen luokseen kiviportaalle ja tuntuivat
ikäänkuin viittovan häntä rannalle päin. Ja verkalleen hän lähti sinne
kävelemään lepikon halki, josta hän äsken oli nähnyt valkoisen naisen
nousevan.

Joella oli vielä sumua, sen peitossa olivat vastapäiset rannat, ja
yökylmä puistatti neitosta. Mutta hän astui edelleen, polku vei
rantaan, ja polun päässä oli lehväin lomassa vene, airot valmiina
soudettaviksi. Ja hän rupesi rivakasti soutamaan keskelle sumua,
tietämättä minne kääntyisi; mutta vene kulki varmasti määrättyyn
suuntaan, poikki läntisen jokihaaran. Hänen kotvan soudettuaan oli
ranta vastassa, ja siitä johti taas polku ylös törmälle, ja sitä myöten
hän lähti astumaan. Mutta törmälle päästyään hän loi vielä katseen
sumuiselle joelle. Aamutuulen hengähdys puhdisti juuri silloin usvan
pois Suensaaren rannalta, ja hän näki vielä kerran päivänpaisteisina
nuo tutut lehdot ja valkamapaikat, ja tuokion tuntui siltä kuin jokin
kaipauksen välähdys olisi lennähtänyt läpi hänen rauhaa täynnä olevan
sydämensä...

Mutta se tunne karkasi samassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa,
aloittamaan pitkää taivaltaan. Yksin hän käveli, yksin ilman evästä,
ilman matkalaukkua, käveli outoa päämäärää kohti, ainoana viittanaan
jumalanäidin selvä käsky, jota hän tahtoi totella.


IV.

Palaneessa pirkkalaiskylässä ei kadonnutta lappalaistyttöä kukaan
muistanut kaivata. Kun vainolaisten käsistä pakoon päässeet asukkaat
hävityksen jälkeen varoskellen palasivat piilopaikoistaan metsistä ja
meren saarista poltettuun kylään, oli joka talossa niin monta vainajaa
tai vangiksi vietyä surtavaa, ettei orpotytön katoamiseen keneltäkään
riittänyt ajatustakaan, ja kun hänestä myöhemmin tuli puhe, päätettiin
karjalaisten vieneen hänet saaliinaan. Pirkkalaisten oli ruvettava
puuhaamaan uusia pirttejä vanhojen raunioille, uutta karjaa ja uusia
kalastusneuvoja ja ennen kaikkea uutta kostoretkeä vainolaisten kyliin,
Vienan rannoille.

Mutta Margareeta, totellen jumalanäidin käskyä, joka hänen mieltänsä
rohkaisi, käveli yksin tuntematonta taivalta, tietämättä minne hänen
polkunsa johti ja missä hän matkansa päämäärän löytäisi. Eikä hän
aamulla taipaleelle lähtiessään koskaan tiennyt, mihin hän illalla
yöpyisi, eikä mistä hän päivällisensä saisi, mutta se ei häntä
huolettanut, rohkeasti ja väsymättä hän käveli eteenpäin. Olihan pyhä
neitsyt luvannut häntä suojella, ja siihen hän turvallisesti luotti.

Outoja olivat maat. Synkkien metsien läpi oli hänen käveltävä, laajojen
kankaiden, aavojen suomaiden; usein oli edessä leveitä jokiakin tai
puroja tai virtoja. Mutta jylhimmässäkin metsässä varma polku johti
häntä eteenpäin; kun pohjaton suo tuli vastaan, oli sen reunassa aina
häntä varten varattuna sukset, ja pilkat viittasivat matkan suunnan. Ja
jokien rannoilta löytyi vene pajukon lomasta ja purojen yli oli
portaaksi kaatunut honka. Kun sadekuuro nousi, oli polun partaalla aina
jokin leveäoksainen kuusi, jonka alla kuivana säilyi, ja kun helteessä
janotti, löytyi laakson notkosta varmasti kirkassilmäinen lähde, ja,
lipin hän itse kiskoi koivun kyljestä.

Yöksi hän tavallisesti ehti asutuille seuduille, sai yösijaa, sai
ruokaa, ja evääksikin hän sai aamulla lähtiessään usein kyrsän tai
kapahauen. Outoa oli tuo kansa, sen kieli muuttui vähitellen aivan
vieraaksi, eikä hän osannut ihmisille tarpeitaan ilmoittaa. Mutta silti
hänet ihmiset hyvästi ymmärsivät, olivat avuliaita ja anteliaita,
hoitivat häntä kuin odotettua vierasta. Väliin hän kyläpaikoilla lepäsi
päivän tai pari, mutta enempää hän ei malttanut, sillä hän ikävöi
tuntemattomaan matkanpäähän. Usein hän kumminkin yöpyi taipaleellekin,
mutta kuiva oli siinä kangas hänen maatakseen ja sammaleinen vuode oli
pehmyt. Ja jos eväs loppui kesken autiolla aholla, oli hän varma, että
löytäisi ahon alta notkosta mehevän marjikon, josta hän levätessään sai
kyllältään syödä. Ja hän oivalsi, että Jumala hänen matkaansa opasti ja
auttoi.

Mutta toisinaan, kun viikkoja kului ja matkaa yhä jatkui, valtasi
sittenkin epäilys hänen mielensä, ja toivottomana hän istui silloin
tiepuoleen ja taipaleensa autiutta aprikoi. Ja synkältä näytti silloin
maailma ja peloittavalta syksyinen luonto. Niin istui hän kerrankin
vesiperäisen ojan partaalla lepuutellen ajettuneita jalkojaan, joita
suojaamasta hänen torniolaiset lapikkaansa jo aikoja sitten olivat
kuluneet puhki, vaikka niitä nyt juuri olisi tarvittu, kun syksy kävi
kolakaksi ja maa oli routainen ja kylmä. Hän katseli jalkojaan, jotka
olivat haavoissa, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta, eikä hän tiennyt,
miten hän siitä matkaansa jatkaisi. Mutta siinä istuessaan hän näki
jäljessään astuvan harmaapartaisen vanhuksen, joka aivan kutsumatta
asettui hänen viereensä lepäämään ja häntä ystävällisesti puhutteli
sillä uudella kielellä, jota hän jo muutamia sanoja oli oppinut. Ukko
häntä neuvoi pesemään jalkansa ojan raikkaassa vedessä ja antoi hänelle
koivunmahlasta valmistamaansa voidetta, millä voidella sierottumia ja
haavoja. Ja siinä levätessä hän paikkasi Margareetan lapikkaatkin,
vaikka tytöllä ei ollut hänelle mitään palkkioksi antaa, ystävällisesti
vain hymyili, kun tyttö häntä nöyrästi kiitteli. -- Sinulla on taival
pitkä ja tehtävää on paljon, virkkoi hän, -- minun matkani on pian
lopussa, siksi sinua kernaasti autan.

Ja kun tyttö selitti, ettei hän itsekään tiennyt, kuinka pitkä taival
hänellä vielä oli, vastasi vanhus vain:

-- Matkasi on pitkä ja tie kivinen ja routainen, mutta kun huolen
pidät, ettet tieltä eksy, kyllä päämääräsi löydät.

Yhdessä he siitä sitten matkaa jatkoivat, kunnes saapuivat tiheään
asutuille paikoille, missä talo oli talon vieressä ja ihmisiä kuhisi
kuin muurahaiskeossa.

Se oli kaupunki, niin Margareetalle kerrottiin, jossa ihmiset asuivat
yhdessä ahtaalla alalla saartavain muurien sisässä. Mutta noilla
ihmisillä näytti kaikilla täällä olevan niin kiire, ja niin kylminä ja
katsettakaan matkamieheen luomatta he huristivat ohi, että hänestä
tuntui täällä paljon turvattomammalta ja yksinäisemmältä kuin pitkillä
taipaleillaan autioilla ahoilla. Nuo kaupunkilaiset olivat niin
kalpeita kasvoiltaan ja hentoisia ja verettömiä, ja niin hienoissa
vaatteissa he kulkivat, että Margareeta, häveten karkeaa, rikkinäistä
mekkoaan, lyyhisiihe erääseen muurin onkaloon piiloon, suruissaan
miettimään, että tännekö jumalanäiti hänet olikin lähettänyt. Ja ilta
hämärsi ja yö läheni -- syksyinen, sateinen yö, eikä hän tiennyt, mistä
lähteä majapaikkaa etsimään, vaikka talo oli talon vieressä. Ja hänen
siinä lymyillessään hänen luokseen tuli miehiä, joilla oli leveät vyöt
ja miekat vöissä ja käsissään keihäät, häneltä kysymään, mikä hän oli
ja mistä ja minne hän oli matkalla. Ja kun hän ei tätä voinut selittää,
he hänelle uhaten sanoivat, että kaupungissa ei saa oleskella, jos ei
ole jotakin tointa, jos ei kuulu johonkin luvalliseen ammattiin tai
johonkin kaupungin porvarilliseen talokuntaan. Hätä tuli tytölle, kun
he hänelle näitä ankarasti puhuivat ja vaativat häntä tekemään tiliä
retkistään. Toinen vartiosotamiehistä yritti jo hänen käsivarteensa
tarttumaan, hänet torniin viedäkseen.

Mutta silloin tuli vartiomiesten luo toisen vaimo, tuoden miehille
iltajuomaksi kipollisen kuumaa olutta ja sarkaisen mekon sateen
varalta, ja tämä nainen pysähtyi siihen miesten juodessa hetkeksi
katsomaan hätääntynyttä, yksinäistä tyttöä, jota näin ankarasti
tutkittiin, ja hänen kävi tyttöparkaa sääli.

-- Mihin te tuota maalaistyllykkää olette viemässä? hän kysyi miehiltä.

-- Mihin! Emmehän voi häntä tähän muurinsoppeen jättää yöksi, se ei ole
kaupungin laissa sallittu, ja tällä naisella ei ole täällä ammattia
eikä majapaikkaa...

-- Eikä mitään varoja kaupungin kievariinkaan mennäkseen, lisäsi
toinen.

Mutta nainen suutahti:

-- Ja siksi te hänet torniin viette! Hän on taas yksi niitä
maalaisraukkoja, jotka tänne kaupunkiin erehtyvät, tuntematta teidän
lakejanne. -- Ja Margareetan puoleen kääntyen hän kysyi: -- Eikö
sinulla ole ketään tuttavaa koko kaupungissa?

Margareeta pudisti päätään, hän ei osannut vielä niin paljon kieltä,
että oikein olisi voinut asemansa selittää. Mutta tuo ystävällinen
eukko tarttui hänen käteensä:

-- Tule sitten minun majaani, saat siellä yösijan, ja saat hoitaa
lapsiani ruoastasi...

Margareeta vietti sitten syksyn ja sydäntalven vartiosotamiehen
matalassa majassa, ansaiten työllään ruokansa ja uudet kengät ja uuden
sarkaisen mekon, joka häntä talvikylmältä paremmin suojasi. Mutta
alituinen levottomuus hänen mieltään vaivasi, ja sisällinen ääni
hänessä myötään hoki, että hänen oli taas lähdettävä matkalle. Sillä
hän tunsi, että tänne jumalanäiti ei ollut tahtonut häntä pysäyttää,
tämä ei ollut vielä hänen kutsumuksensa paikka. Ja kun talvenselän
katkettua päivä taas rupesi lämpöisemmin paistamaan ja illat kävivät
pitemmiksi, kasvoi hänessä tuo matkainto voittamattomaksi haluksi, ja
hän ilmoitti emännälleen, että hänen taas oli lähdettävä taivaltaan
jatkamaan. Eukko pudisteli päätään, kun ei Margareeta tiennyt selittää,
minne hän kulki ja miksi, mutta antoi hänen silti mennä, sillä eihän
häntä voinut pidättää. Hän saattoi tytön kaupungin portille ja toivotti
siunausta hänen retkelleen.

Taas oli Margareeta taipaleella, taas jatkui vaellusta aikaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan, eikä hän mielestään sittenkään saanut kyllin
pitkiä päivämatkoja tehdyksi. Mutta ilomielellä hän vaelsi. Kevät oli
taas tullut, kiuru kuului jo laulavan korkealla selkeässä ilmassa,
hilpeästi porisivat puroset polun varrella ja suloista oli lepäillä
päivänpaisteessa pälvipaikoilla suvisilla rinteillä.

Niin hän eräänä iltana päivän punertavana laskiessa saapui suuren,
umpinaisen kivirakennuksen luo, joka sijaitsi korkealla järven
törmällä. Muuri kiersi rakennuksen, vankkatekoinen portti oli suljettu,
elävän liikettä ei näkynyt missään. Margareeta aikoi kulkea ohi,
kauempana järven rannalla oleviin talonpoikaistaloihin yöksi
päästäkseen, mutta häntä raukaisi nyt niin omituisesti, hänen täytyi
pakostakin istahtaa portinviereiselle kivelle levähtämään. Ja päivä
meni mailleen, eikä hän jaksanut nousta kylään kävelläkseen.

Siinä istuessaan hän kuuli silloin muurien sisäpuolelta ihmeellisen
kaunista laulua, jonka sävelet kuin ennen korpikuusten humina hänen
sydäntään väräyttelivät, ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä
sisälle lähemmältä tuota laulua kuullakseen. Hän nousi, läheni porttia
ja kosketteli arasti sen pielessä olevaa liipasinta. Ja kohta, kuin
taikavoimalla, raudoitettu petäjä aukeni ja ystävällinen naisääni
kuului kutsuvan häntä sisälle.

-- Ole tervetullut, sinä pitkämatkainen vaeltaja, astu rohkeasti
luostarimme rauhaisiin suojiin, sinua on odotettu täällä. Tule
seuraamme, pyhän neitsyen valikoitu!

Paljon oli Margareeta matkoillaan saanut tuntea ja kokea korkeimman
suurta suojelusta ja armoa, mutta nyt hän tunsi sen armon aivan
ylenpalttisesti itseään ympäröivän. Häntä, köyhää, oppimatonta
lappalaistyttöä, joka mielestään oli aivan arvoton ja ansioton
jumalallista luottamusta nauttimaan, häntä oli suuressa luostarissa jo
ennen hänen tuloaan odotettu, ja häntä tervehdittiin siellä kuin
ylhäistä lähettilästä, -- sitä ei Margareeta voinut ymmärtää, ja
nöyränä ja lapsellisena hän lankesi polvilleen ja kiitti hartaasti
jumalanäitiä kaikesta hänen ohjauksestaan. Sillä nyt hän oivalsi, että
tänne luostariin oli jumalanäiti juuri tahtonut hänet kuljettaa, tänne
hartaudentöitä harjoittamaan ja valmistautumaan siihen korkeaan
tehtävään, jota hän vielä ei tuntenut. Ei hän tiennyt, mikä se paikka
oli, johon hän oli saapunut, eikä mitä hänen siellä tuli tehdä, mutta
hän ei udellut, ei tiedustellut, nöyränä vain astui taluttajansa
rinnalla suureen huoneeseen, jossa valo häikäisi hänen silmänsä. Hän
näki edessään tuon kauniin, hurskaannäköisen naisen, joka häntä oli
tervehtinyt, väljään, valkoiseen vaippaan puettuna ja päässä laaja
huntu, joka hänen kasvonsa puoliksi peitti. Tämä häntä yhä kädestä
talutti yli siloisen kivisillan ja asetti istumaan jakkaralle suuren
pöydän kupeelle, jossa paloi vahakynttilöitä ja jonka yläpuolella
seinällä oli kaunis ristiinnaulitun kuva. Ja hänen ympärilleen
kokoontui vielä suuri joukko samanlaisia vaippoihin puettuja naisia,
nuorempia ja vanhempia, jotka kaikki tervehtivät häntä tuttavallisesti
ja hänen otsaansa suutelivat. Mutta tuo ensimmäinen heistä virkkoi
vielä:

-- Ole tervetullut piiriimme, tässä näet sisaresi ympärilläsi, tässä on
kotosi oleva, pyhän Birgitan suojeluksessa. Mikä on nimesi, lapseni?

-- Margareeta.

-- Jumalanäiti on sinut perille ohjannut, Margareeta. Sisaret, antakaa
hoitoa nuorimmallemme, ja johdattakaa hänet sitten messuun jumalanäitiä
kiittämään ja saapukaa sinne itsekin rukoilemaan uuden kasvattinne
puolesta.

Margareetalta riisuttiin pois rääsyiset, likaiset matkamekkonsa ja
hänen päälleen puettiin puhtaat, valkoiset vaatteet ja väljä vaippa
heitettiin hänen hartioilleen. Kirkossa, johon hänet sitten vietiin,
heijasti valo korkeista kynttilöistä kullattuihin pyhäinkuviin ja
kirjailtuihin alttarikankaisiin, ja vienona soi siellä tuo sama harras,
sointuva sävel, joka hänet tänne luostariin oli opastanut. Ja
Margareetasta tuntui, että hän jo oli joutunut niihin ihaniin
taivaisiin maihin, joista hänelle pappi oli kertonut, eikä hän voinut
muuta -- siinä polvillaan alttarin edessä maatessaan -- kuin
yksinkertaisesti kiittää jumalanäitiä, että tämä oli hänen retkensä
ohjannut niin kauniiseen päähän ja hänelle niin suuren armon antanut.

Vielä soivat iltamessun sävelet Vadstenan kirkosta, kun uusi tulokas
sieltä vietiin retkistään väsyneenä lepäämään pieneen puhtoiseen
huoneeseen ja lämpöiselle, valkoiselle vuoteelle. Siinä makasi köyhä
orpotyttö, tuntien sopusointua ja rauhaa sydämessään ja kuunnellen
noita messun sulavia säveliä, joista hänelle tuntui soivan samoja
ystävällisiä kuiskeita kuin ennen korpikuusen latvoista.


V.

Pyhän Birgitan perustaman Vadstenan luostarin kolmas abbedissa
Ingegaard oli paaston aikana rukoillessaan ja pyhiä kirjoja tutkiessaan
saanut varman tiedon, että hänellä oli luostariin odotettavissa köyhä,
pitkämatkainen kerjäläistyttö, jonka jumalanäiti sinne lähetti omaan
erityiseen palvelukseensa valmistautumaan ja jota sisarten oli
luostarissa kasvatettava ja opetettava. Siksi Margareeta sinne
vastaanotettiin kuin kaivattu sisar kotiinsa ja siksi häntä kohta
ruvettiin luostarin elämään kasvattamaan ja harjoittamaan sen pyhään
palvelukseen. Ja nöyrimpänä, hurskaimpana hurskasten joukossa hän
antautui luostarin hiljaiseen hartauselämään koko sielullaan, koko
palavalla innollaan. Sehän oli hänelle kuin uneksittua onnen aikaa.
Saihan hän käyttää kaiken aikansa, päivänsä ja yönsä, seurusteluun
jumalanäidin ja kaikkien pyhien miesten ja naisten kanssa ja yksinomaan
vaipua sisälliseen mietiskelyyn. Hän oppi lukemaan ja luki kaikki
pyhäin tarut ja marttyyrien historiat, hän oppi ulkoa pyhät kirjat ja
legendat, ja rukoilemalla hän niitä ymmärtämään opetteli ja sieluunsa
sulatteli.

Hurskas abbedissa häntä itse johti ja neuvoi ja pitkät puhteet hänen
kanssaan valvoi hänen pienessä kopissaan ja puheli sielun ja autuuden
asioista, vahvistaen hänen uskoaan ja luottamustaan kutsumukseensa. Ja
pitkään Margareeta paastosi ja harjoitti laupeudentöitä, aina
odotellen, mihin jumalanäiti häntä tahtoi käyttää.

Sitä kesti monta vuotta. Margareeta oli jo luostarissa käynyt läpi
kaikki koetukset ja arvoasteet palvelevasta sisaresta nunnaan saakka.
Hänet vihittiin juhlallisesti birgittiläisnunnaksi ja häntä pidettiin
jo arvokkaimpana sisarten joukossa. Itse hän rupesi arvelemaan, että
ehkä jumalanäiti olikin tahtonut häntä tätä luostarin rauhaisaa
palvelusta varten valmistaa, ja muut sisaret jo kuiskailivat, että
kenties joskus tapahtuisi se ihme, että halvasta lappalaistytöstä
tulisi Vadstenan abbedissa, jossa toimessa muuten oli ollut vain
ruhtinaallisia tai muuten valtakunnan ylhäisimpiä aatelisia rouvia ja
neitosia.

Mutta hänessä itsessään vallitsi samalla levottomuus ja epävarmuuden
tuska, ja kuta enemmän aika kului, sitä pitempään Margareeta rupesi
paastoamaan ja sitä kauemmin hän yksinäisissä rukouksissaan viipyi. Hän
anoi jumalanäidiltä selvyyttä, varmuutta kutsumuksestaan.

Näin rukoillen hän makasi eräänäkin kesäisenä yönä pyhän Birgitan kuvan
edessä, luostarin perustajan, jonka paavi äsken oli pyhimykseksi
julistanut. Sammuneen päivän himmeässä valossa hän katseli kauan,
hartaasti ja rukoillen, tämän jalon naisen kauniita piirteitä, ja hän
oli vähitellen noista kasvoista tuntevinaan samat lempeät juovat ja
rauhaisat silmäykset, jotka hän niin selvästi muisti tuosta kesäisestä
yöstä, jolloin hän Tornion poltetun kirkon portailla oli rukoillut. Ja
hänestä ne elpyivät nuo kasvot, silmiin tuli elämän kiilto, ja taulun
kalpea maali näytti muuttuvan lihaksi ja vereksi. Silloin hän rukoili
yhä hartaammin, rukoili sydämensä koko hehkuvalla lämmöllä pyhää
Birgittaa suomaan hänen mieleensä selvyyttä ja rauhaa.

Ja katso: kuvan huulet liikahtivat, ja kuin kaukaa kuului hiljainen
ääni:

-- Vaikeampaan työhön olet kutsuttu, Margareeta, kuin luostarissa
Jumalaa palvelemaan. Muista sukuasi ja heimoasi. Minun maassani on
vielä pakanoita, joille ei ole koskaan kirkon oppia saarnattu, ja sinä
olet tämän kansan lapsi. Sinut, heikon naisen, pyhä neitsyt on valinnut
aseekseen, sinun kauttasi käännyttääkseen lappalaiset pakanat suureen,
yhteiseen kirkkoonsa, ja siihen toimeen hän on sinua lapsuudestasi
valmistanut. Nouse, lähde laajentamaan hänen kunniaansa kansasi
joukossa, palvelemaan häntä siellä. Mutta muista, häntä yksin,
sydäntäsi et saa jakaa! Nouse, Margareeta ja lähde!

Vielä samana yönä Margareeta kolkutti hiljaa abbedissan ovelle, jonka
tämä auliisti hänelle avasi.

-- Äiti, minun täytyy lähteä, Jumala kutsuu minua.

-- Lapseni, neitsyt Maaria on sinulle puhunut?

-- Pyhän Birgitan kautta. Minun täytyy teidät jättää vielä tänä yönä.

-- Ja minne hän sinut lähettää?

-- Takaisin kansani keskuuteen.

Ja Margareeta kertoi, mitä luostarin suojeluspyhä oli hänelle käskenyt.
Eikä abbedissa häntä ollenkaan vastustanut, sillä hän ymmärsi hänkin,
että se oli Korkeimman tahto. Hän vain virkkoi:

-- Oppiaikasi on kulunut, sinä olet tehtävääsi kypsä. Siunattu ole
sinä, jolle jumalanäiti niin suuren toimen on uskonut; hän on sinulle
voimankin antava. Mutta raskaan ehdon hän on sinun kestettäväksesi
pannut! Tiedä, maailma on viettelystä täysi ja vihollinen vainoaa joka
askelella, jopa itsessäsikin, -- vaikea on ihmislapsen aina säilyttää
sydämensä jakamattomana ja kiinnittää harrastuksensa yhäti yhtäälle.
Oletko punninnut sitä?

-- Äiti, minulla ei ole maailmassa mitään, joka sydämeni jakaisi, ei
sukua, ei ystäviä, ei ketään, joka minua kiinnittäisi.

-- Eikö ketään? Ehkä vain luulet niin. Punnitse tarkoin.

Hetkeksi Margareetan katse vaipui alas, mutta hän nosti sen taas
puhtaana ja kirkkaana ja vastasi värähtämättömin äänin:

-- Ei ketään, äiti.

-- Uskosi on luja, siinä on väkevyytesi. Mene, lapseni, älä viivy, kun
kutsumuksesi on selvä. Sinä olet oleva luostarimme kaunistus ja kunnia.
Käy kirkkoon, vahvista sieluasi ja ole sitten matkalle valmis.

Kun Margareeta tuli kirkosta, abbedissa antoi hänelle muutamia
suosituskirjeitä maalliselle esivallalle näytettäviksi ja erityisen
suosituskirjeen Upsalan arkkipiispalle Henrikille, jota hän pyysi
avustamaan tätä lappalaisten ensimmäistä lähetyssaarnaajaa hänen
vaikeassa tehtävässään. Hän kertoi kirjeessään, kuinka pyhä neitsyt
itse oli valinnut ja valmistanut Margareetan, heikon naisen, tähän
lähetystoimeen ja hänelle usein ilmestyksissä puhunut, ja hän anoi
piispalta tälle birgittalaissisarelle erityisen lupakirjan saarnata
lappalaisille. Kaikki Vadstenan luostarin hurskaat sisaret saattoivat
Margareetan luostarin portille, ja sen kirkosta kaikuivat kauniilta
kesäiseen yöhön messun hartaat sävelet, kun hän loittoni yksinäiselle
vaellukselleen.


VI.

Kesälinnut laulelivat tiepuolen lehtipuissa ja iloisesti lorisivat
purot polun partaalla, jota Margareeta rohkein ja luottavin mielin
yksin käveli. Hänen vaelluksensa ei ollut nyt enää, niinkuin
luostariin tullessaan, vaistomaista eikä päämäärää tuntematonta,
eikä hänen elämisensäkään ollut sattuman varassa. Kaikki aateliset ja
papit kilpailivat toimittaessaan majaa ja ravintoa hurskaalle
birgittiläisnunnalle, talonpojat soutivat hänet järvien yli ja
satuloitsivat hevosensa hänelle ratsuksi. Niin hän saapui Upsalan
vanhaan kuningaskaupunkiin ja kävi puhuttelemaan piispaa ja kirkon
muita korkeita hengenmiehiä, kaniikkeja, dekaaneja ja prioreja. Heille
hän kertoi aikeistaan ja kutsumuksestaan, kertoi jumalanäidin
merkillisestä ohjauksesta ja antoi heille luettaviksi abbedissa
Ingegaardin suosituskirjeet, pyytäen lupaa saada saarnata Lapin
pakanoille ja opettaa näitä heimolaisiaan.

Hengenmiehet kuuntelivat hänen kertomuksiaan, mutta he pudistelivat
päätään ja virkkoivat toisilleen:

-- Nainenko käännyttäjäksi, saarnamieheksi, lappalaisten apostoliksi!

Ja he tutkivat hänen oppiaan ja tietojaan ja kyselivät hänen sukuaan ja
elämätään. Margareeta teki heille kaikesta selkoa, teki ujosti ja usein
hämilleen joutuen, sillä hän oli vielä kaino ja arka. Mutta pyynnössään
hän pysyi hartaasti ja koetti taivuttaa noita ylhäisiä hengellisiä
herroja uskomaan näkyihinsä ja kutsumukseensa.

Mutta nämä puistelivat päätään ja keskustelivat epäillen keskenään:

-- Hän on nähnyt harhanäkyjä ja sairaita unikuvia, ei Jumala valitse
hentoa naista apostolikseen. Eikä heikko nainen voi semmoista ehtoa
pitää, jonka hän sanoo jumalanäidin määränneen. Me emme hänelle uskalla
lupakirjaa antaa.

Kumminkin he jättivät Margareetan harmaittenveljesten priorin tarkemmin
tutkittavaksi. Ja tämä häntä tutki ja pani koetukselle ja tuli samaan
päätökseen.

-- Mene kotiisi, tyttöseni, palvele jumalanäitiä hiljaisuudessa, hän
sinulle antaa rauhan.

Ja lupakirjaa saamatta, saamatta kirkolta oikeutta saarnata kansalleen,
Margareetan oli poistuttava Upsalasta. Mutta hänellä oli luja usko.
Lehdossa Fyris-joen varrella kaupungin ulkopuolella hän lankesi
polvilleen, anoen lähettäjältään neuvoa, mitä hänen tuli tehdä. Ja
siitä noustessaan lähti hän varmasti tietä pitkin astumaan. Hänellä oli
selvä käsky lähteä opettamaan lappalaisia, ja hänen täytyi saada
esivallalta oikeus suorittaa tuo korkea käsky. Siksi hän lähti matkalle
esittämään asiataan valtakunnan hallitsijalle, mahtavalle
kuningattarelle Margareetalle, jota hän oli kuullut mainittavan
hurskaaksi ja jumalaapelkääväksi rouvaksi. Tämä asusti nyt
Nyköpingissä; pitkä sinne oli matka ja outo, mutta sitä hän ei
ajatellut, sillä korkeimman tahto johti hänen vaellustaan.

Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen
jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli
Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa
yksissä valjaissa, neuvotteli parast'aikaa vanhan drotsetin Haakon
Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta.
Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen
puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän
kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:

-- Todella, olemmepa melkein unohtaneet, että meidän valtakunnassamme
on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan
edustajan.

Mutta vanha drotseti nauroi:

-- Siitä metsäläiskansasta emme taida paljon kostua, emmekä sen
edustajastakaan.

Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja esitti hänelle
nöyrästi mutta selvästi aikeensa, kiintyi kuningattaren huomio yhä
innokkaammin siihen, ja hän puhui vilkkaalla äänellä:

-- Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia,
joita tiedämme naapurimme novgorodilaisen kernaasti mielittelevän
käsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.

Margareeta sai nyt vielä lähemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän
mainitsi, ettei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa
saarnata lappalaisille, kuningatar tiuskasi närkästyneenä:

-- Millä syyllä hän sen epäsi?

-- Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa
naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.

Nunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikaisi vartalonsa suoraksi
ja virkkoi kiivaanlaisesti:

-- Jumala valitsee aseekseen kenet sopivaksi näkee, sukuun ja säätyyn
katsomatta, kun hän kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole
katsonut naista arvokkaaksi kokoamaan yhteen Skandinavian rikkirevityt
maat? -- Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?

-- En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkun jumalanäiti minut kutsui.

-- Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus
pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä
vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa
mitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille
virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja
me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.

Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille
lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeissa lähteä saarnaamaan
Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki
voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä
yrityksessään avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen,
kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän
valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois
vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta
pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä latinaiset
pergamentit, joita niiden saaja ymmärsi yhtä vähän kuin se kansa, jonka
käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin linnassa odottavalle
nunnalle, ja tämä pääsi siten vihdoinkin lähtemään kaihotulle
retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.


VII.

Epäillen ja oudoksuen lappalaiset katselivat kummallista kulkijaa, joka
syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän
kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis
tarvinnut häntä kiskojaksi pelätä, eikä tämä matkalainen myöskään,
niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä
eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki
laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden,
saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden
joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä
poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään
kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo
vaeltava nainen -- niin he sopissa kuiskailivat --, joka ties' mistä ja
mitä varten heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon
palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hierautuu hävittääkseen sitten
heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien
syömäsijoille, mikä lie.

Ja lehdoissa poroaidoillaan kerääntyivät lappalaiset yhteen ja
neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla
tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty
eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille eikä häntä eksytä
metsänhaltiakaan rajattomilla erämailla. Ja he päättivät pyytää omat
velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan
hänet pois koko heidän asuinmailtaan.

Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään
kalaonni eivätkä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän
porolaumoissaan, ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja
kun kuljeskeleva nainen oli jonkin aikaa heidän kylissään viipynyt ja
heidän kanssaan seurustellut, he eivät häntä enää pelänneetkään eivätkä
epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisästi heidän omalla
kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille
ihania taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja
armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat, ja heidän lapsensa
varsinkin juoksivat vieraan jäljissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa
he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti,
vaikka hän puhuikin aivan heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he
ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei
elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa
elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuuntelisivat ja
sen käskyä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpöisemmät,
rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin
pirkkalaiset ja ruijalaiset ja Vienan karjalaiset eivät koskaan voisi
saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa
eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulva
veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä
lämpenivät kuullessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa
pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaisisi, ja rauha ja
sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota
Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.

Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen
ympärillä vielä paljon muutakin, mikä heidän mieleensä painui. Hän
kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti
eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin
että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin
luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen
leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja
nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät
öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkittaisiin siitä, mitä he nyt
kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä
pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.

Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet,
heidän ystävänsä, ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa,
pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia
kallokkaiksi, ja kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, he antoivat
hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen
salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen
palveluksessa ja että korkeampi voima suojeli häntä.

Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja.
Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä,
vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtänyttä
vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä
nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalla nukkunut. Eivätpä edes
pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioittavasti
kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton
pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä
hätyyttelemään. Muuan pirkkalainen oli jo tarttunut tyttöön kiinni ja
ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen
oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykäissyt niin
rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli
siihen paikkaan. Eivätkä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet
hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.

Sanoma tästä kiertelevästä naisesta levisi vähitellen kaikkien
lappalaisten keskuuteen, ja jokaisessa uudessa kylässä, mihin hän tuli,
lappalaiset kuuntelivat häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan
mieleensä. Hän ei käskenyt heitä lyömään rikki noitarumpujaan eikä
särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, mutta kun häntä muutamina
talvina oli kuunneltu, unohtuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja
he rupesivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta
opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja
siksi he häneen luottivat.

-- Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala,
sanoivat he. Ja toiset toistivat:

-- Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi
häntä kuuntelemme! -- --

Niin aloitti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa, ja
hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden toisensa
perästä. Kesät ja talvet hän lappalaisten luona viipyi, ensiksi
eteläisimmissä Ruotsin Lapin kylissä ja sitten kaukaisemmissakin,
edeten yhä pohjoisemmas ja idemmäs. Mutta Tornionjoen suupuolta hän
retkillään vältti, hän ei tahtonut ensinkään esiintyä vanhoilla
kotipaikoillaan, niitä hän ikäänkuin pelkäsi. Hän seurasi mieluummin
kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten
mukaan, ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien
rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi
takaisin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti
lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudesta asti
olivat tutut, hän souti heidän kalaveneitään ja lypsi heidän porojaan,
siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja
opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui
kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän
heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet
lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja
ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan
toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi. Margareetan omassa
mielessä vallitsi rauha ja vahva luottamus, ja iloisesti hän teki
väsymätöntä työtään. Hänen ajatuskehänsä ja mielensä oli keskittynyt
yksinomaan hänen suureen kutsumukseensa. Ulkomaailmaa tai entisyyttään
hän harvoin muistikaan. Joskus sieltä vain vilahti jokin kelmeä kuva,
jokin muisto luostarin ajoilta taikka vielä vanhempi, lapsuuden
aikainen unelma. Mutta se värähti väritönnä ja kylmänä, ikäänkuin
hiipyvä muisto jostakin vaarasta, joka häntä oli uhannut, mutta jonka
hän onnellisesti ja ikipäiviksi oli väistänyt. Hän tunsi joka päivä
toimivansa jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot
kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä
Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt
lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi
kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin
vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän
tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan, minne päin hänen
oli kuljettava asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon hän ei
joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä,
lumipeittoisia tunturirinteitä, joilla ei enää naavakoivukaan
pensikoinut, joilta katsoen silmä ei saanut lumiaavikolta kiinni
mistään, kun hallava taivaskin suli yhteen valkoisen tunturin kanssa.
Kun poro väsyi, hän pysähtyi, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti
sen jäkälikölle, söi itse kipenen evästään ja kaivautui ahkion alle
nietokseen nukkumaan. Ja herättyään hän jatkoi valkenemattomassa
hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joilla temmelsi
jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä
meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu
lumipeittoisen kodan suiposta huipusta. Jumalanäiti oli hänet
johdattanut perille.

Usein hänet lumimyrskykin yhdytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja
uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui
johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku
alleen hautasi, ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä poro lyyhähti
hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan, sen viluiset
silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni
kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päällä. Lähes
vuorokauden Margareeta makasi silloin kinoksessa kuin elävältä
haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä
kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani
kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:

-- Pyhä jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle
tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että
olet minut kelvottomana hylännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen
tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta,
jonka minulle olet osoittanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun
edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin
anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä
sinä sen voit...

Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä
maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria
sarviaan, ponnistautui pystyyn ja puski lunta kuin raivostuneena,
kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä
hän sitä ei voinut. Mutta kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin
hänen hautaansa; poro oli puhkaissut lumihaudan syvät kattokerrokset,
ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa
väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan astui hangelle,
silloin juuri pilkisti kevättalven ensimmäinen arka auringonsäde ujona
ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa ja valaisi ikäänkuin varoskellen
Lapin kolmikuukautisen, yhtenäisen yön. Ja luminen luonto siitä
ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden
aamuisen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään
kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa: --
Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi
minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkoitustasi
hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta
johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleni, tahtosi täyttää
koetan.

Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota poikki pehmeän lumen, pysähtyi
lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun kuu taas
kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, se toi
emäntänsä yksinäiseen lapinkylään, jonka tutut asukkaat häntä ystävänä
tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.


VIII.

Niin kului vuosia.

Margareeta oli jo moneen kertaan matkustanut läpi kaikki lapinkylät,
jotka olivat maanselän etelä- ja itäpuolella, ja kaikkialla hän oli
taivuttanut mieliä levittämänsä opin puolelle. Siten oli kristinusko,
rauhallisesti ja vakuutuksen tietä, voittanut ensimmäiset voittonsa
Lapin kansan keskuudessa. Mutta Margareeta huomasi surukseen, ettei
hänen kylvönsä, kun hän yksin liikkui ja hänen alueensa oli niin laaja,
jaksanut kantaa pysyväisiä hedelmiä. Kun hän jossakin kylässä oli
saanut useita kotakuntia kumartamaan ristiä ja luottamaan niihin armon
lupauksiin, joita hän kertoi uuden Jumalan heille tarjoavan, ja hänen
sitten oli siirtyminen muihin kyliin, tapahtui melkein aina, että hän
vuoden tai parin päästä palattuaan huomasi oppilaittensa jo unohtaneen,
mitä hän heille oli opettanut, ja päästäneen rukousnauhat ruostumaan.
He olivat pulan sattuessa taas turvautuneet noitarumpuihin ja
kalmistoseitoihin ja hävittäneet ristin, jonka hän heidän kotansa
ovelle oli pystyttänyt. Hän oivalsi silloin, ettei työ jää pysyväksi,
ellei hän saa apumiehiä hoitamaan ja viljelemään kerran oraalle
noussutta kylvöään. Ja silloin hän päätti palata takaisin kristittyyn
maailmaan anomaan mahtavampain apua työlleen. Sanoessaan jäähyväiset
lappalaisilleen hän lupasi pian palata takaisin, ja matkusti etelään
päin. Mutta Tornion jokilaaksoa hän nytkin vältti, hän ei sanonut
kenellekään miksi, eikä tunnustanut sitä itselleenkään, vaan ajoi
viimeisellä kevätkelillä suoraan erämaiden halki Kemiin, jonka suulta
hän kesän tultua kauppalaivalla pääsi kulkemaan Turkuun.

Siellä hän meni, vielä lappalaispukimissaan, mahtavan piispa Maunu
Tavastin puheille ja esitti hänelle asiansa. Tämän Suomen uuden,
voimakkaan piispan korviin oli jo ehtinyt useita viestejä Margareetan
suurista ansioista ja siunausrikkaasta työstä lappalaisten keskuudessa,
ja hän otti siis erittäin kunnioittavasti vastaan tämän pakanain
käännyttämiseen uhrautuneen naisen. Ja hän lähetti hänet mitä
lämpimimmin suosionosoituksin varustettuna Ruotsiin, pyytäen Upsalan
piispaa ja Ruotsin hallitusta toimittamaan hänelle riittävästi
apulaisia lappalaisten käännyttämiseen.

Taas siis Margareeta oli Upsalassa, mutta toisin häntä nyt kirkon
korkeat herrat kohtelivat kuin hänen edellisellä käynnillään.
Tuomioherrat ja kaniikit ja dekaanit puhuivat ylistäen hänen
ihmeellisestä työstään ja halvemmat papit hänen helmojaan suutelivat.
Ja kun kansa kirkollisina juhlapäivinä seisoi katujen kahden puolen
katsomassa upeita juhlasaattueita, joissa papit ja munkit ja nunnat ja
teinit ja kuorolaulajat soittaen ja liehuvin lipuin kulkivat kirkkojen
ja luostarien väliä, viittoivat useimmat sormillaan Vadstenan
sisarkunnan vaippaan puettua yksinäistä naista, joka piispan rinnalla
nöyränä ja kainona kulki, ja he kuiskailivat toisilleen:

-- Siinä menee jumalanäidin valittu suosikki, joka yksin on käynyt
käännyttämään Lapin noitia ja pakanoita.

-- Kunnia, kunnia Jumalan valitulle aseelle!

Ja he kumarsivat ja tekivät ristinmerkin.

Arkkipiispa ja tuomiokapitulit antoivat hänestä nyt mitä kauneimmat
lausunnot, ja harmaittenveljesten priori, joka edellisellä
kerralla epäili hänen näkyjään ja hänen kykyään uhrautua kokonaan
kutsumukselleen, hänkin antoi nyt Margareetalle mitä juhlallisimmat
siunaukset. Mutta Margareeta ei omistanut itselleen ylistyksiä, joita
hänelle papit ja maallikot lausuivat, hän sanoi tahtovansa olla
ainoastaan jumalanäidin halpa käskyläinen ja ikävöivänsä takaisin
aukeille, lumisille tuntureilleen, hiljaiselle työalalleen. Mutta
vaikka hän vaatimattomana pysyikin, ei hän voinut välttää, että hänen
sydämensä hiljakseen paisui ja hänen itseluottamuksensa kasvoi ja
vahvistui. Ja hän rupesi täällä vähitellen tuntemaan itsensä todellakin
kypsäksi ja kykeneväksi työhön, jonka suuruutta ja tärkeyttä kaikki
kehuivat.

Riittävästi apulaisia hänelle luvattiin käännytystyöhönsä; teinejä ja
nuoria pappeja lähetettiin lapinkieltä oppimaan ja käännytystoimeen
valmistautumaan, ja muutamien vuosien perästä niiden oli määrä
Margareetan johdolla ryhtyä työhönsä Lapissa. Riittävästi määrättiin
myöskin varoja Margareetan käytettäväksi, ja kuningas, joka hänet
puheilleen kutsui -- vanha kuningatar oli äsken kuollut ja hänen
sisarentyttärenpoikansa hallitsi nyt kolmea pohjoista maata -- luovutti
kaikki pirkkalaisilta tulevat lapinverot tähän käännytystoimeen.
Margareetalle itselleen hän määräsi annettavaksi muutamia viljavia
tiloja jyväisessä Uplannissa, jonne tämä, kun kerran tuntisi väsyvänsä
raskaaseen toimeensa, voisi vetäytyä elämäntyötään rauhassa
muistelemaan ja kunniakasta vanhuutta viettämään.

Siten Lapinmaan käännytystyön johtajaksi määrättynä Margareeta erosi
piispankaupungin upeista pidoista lähteäkseen taas kaukaisille,
rakkaille tuntureilleen. Ja luostarien kronikkoihin kirjoitettiin
kauniit kertomukset siitä suuresta ihmeestä, minkä Jumala taas oli
antanut tapahtua, kun orvosta lappalaistytöstä oli tehnyt kansojen
käännyttäjän ja valinnut hänet uskotukseen maan päällä. Ja Margareetan
omassa rinnassa vallitsi varmuus ja rohkea mieli, hän oli mielestään jo
töissään ja harrastuksissaan niin varmistunut ja kypsynyt, ettei
luullutkaan enää voivansa uraltaan suistua. Eihän ollut enää mitään,
mikä kykenisi kiinnittämään hänen ajatuksiaan taikka hajoittamaan hänen
huomiotaan kutsumuksestaan, hän tunsi jo niin läheisesti pyhän neitsyen
ohjauksen ja vaikutuksen askeleillaan.

Kesä oli vielä parhaillaan, kun hän nyt pohjoiseen päin kulki, ja
tiettömät matkat Lappiin olivat vaikeat. Helpointa olisi ollut kulkea
jokea myöten Torniosta ylöspäin, mutta hän sitä tietä vieläkin epäili;
hän pelkäsi palata noille lapsuutensa kotiseuduille ... pelkäsi
vieläkin, vaikka hänen mielessään jo vallitsi sellainen varmuus ja
rauha. Mutta hän päätti voittaa tuon lapsellisen, tarpeettoman
pelkonsa, hän tunsi itsensä jo niin varmaksi, että hän huoletta saattoi
uskaltaa tässäkin kohden panna entisen heikkoutensa koetteelle. Olihan
hän jo itsetietoinen, kypsä nainen, suuren, korkean tehtävän tarmokas
johtaja, hän oli koskematonna suoriutunut kaikista maallisten rientojen
viettelyksistä ja tunteista, -- mikäpä saattaisi häntä enää järkyttää!
Ja hän ohjasi kulkunsa kohti Tornion pirkkalaiskylää.

Oudolta tuntui rannikko ja maisema, kun hän taas läntiseltä törmältä
silmäili kirkon nientä ja Suensaaren rantaa; hän saattoi aivan kylmänä
ja mielenliikutuksetta sitä katsella, ja ilman vähintäkään epäilystä
lähti hän soutamaan poikki joen. Kirkko ja pappila olivat uudet ja
hänelle oudot, pappikin oli uusi, uudet ja toisenlaiset kuin ennen
olivat myöskin pirkkalaisten rakennukset rannikolla. Kauppilan tupa
törmällä oli entistään uhkeampi, mutta ehkäpä se juuri siksi oli
hänestä sitä vieraampi; sauna oli rakennettu ylemmäs rinteelle, ja
entiset rantapellot näkyivät jääneen kesantoon. Ja hän kuuli
saattajiltaan, että Kauppilassa ei ollut väkeä paljon ketään kotosalla,
kaikki olivat lähteneet sisämaan järviin hauenpyyntiin ja metsästämään,
-- nämä alkuperäisimmät elinkeinot näkyivät taas entistään ehommin
rehottavan pirkkalaiskylässä, jossa ei enää paljon luotettu maan
muokkaamiseen. Varsin varmana siitä, ettei häntä kukaan tuntisi, hän
nousi Kauppilan rannalle. Hänet tunnettiin kyllä maineeltaan laajalti
näilläkin mailla kuuluisaksi lappalaisten käännyttäjänunnaksi, mutta ei
kukaan tiennyt aavistaa, että hän oli Kauppilan entinen orjatyttö,
tulvaveden tuoma lappalaistyttö, Leila. Sillä välin kun hänelle
hankittiin saattomiehiä sauvomaan häntä jokea ylöspäin, Margareeta
käveli yksin vanhoja tuttuja ahteita pitkin ja istahti tutuilla
pientarilla ja veräjänsuilla. Hän käveli salollekin asti hetkeksi
polvistumaan vanhalla rukousmättäällään ja palasi sieltä taas
pihamaille. Ja vasta vähitellen muistot virkosivat ja haihtuneet kuvat
palasivat tajuntaan ja hautaantuneet tunteet ja unelmat selkenivät ja
kirkastuivat. Hän muisteli niitä kaikkia kaukaisen nuoruutensa
menneinä, kuolleina kuvina, joita hän muka kylmästi katseli ja taas
asetti syrjään. Mutta ennenkuin hän arvasikaan, hän istui kumminkin
täydellisesti näihin muistoihinsa vaipuneena ja niiden vallassa ja
eli ne uudelleen miltei vilkkaammin ja värikkäämmin kuin ennen
todellisuudessa, tunsi niistä iloa ja surua yhtä syvästi kuin silloin.
Ja nuo tunnelmat keskittyivät varsinkin eräisiin pisteisiin ja
paikkoihin ja tuokioihin, joilla ei -- niin hän oli itselleen monesti
vakuuttanut -- ollut hänelle ennen ollut mitään arvoa.

Kuinka selvästi hän muistikaan tuon tanhuan, missä se kiikku oli ollut,
jossa Osmo häntä oli kiikuttanut -- ja josta hän säikähtyneenä oli pois
paennut papin opetuksia mietiskelemään. Hän oli lapsi silloin... Ja
tuossa valkaman törmällä olivat toiset karkeloineet, kun hän nurkan
takaa oli kadehtien katsellut -- olihan hänkin nuori! --, ja tuosta
rannalta se oli Osmo työntänyt veneen vesille ja ohjannut sen kosken
kuohuja kohden... Ja tässä rinteellä hän seisoi silloin, kun hän hänet
viimeksi näki, pitkänä ja rotevana, ja vaskivyö kimalteli uumilla...

Hämärät ja utuiset ja arat olivat hänen mietteensä silloin olleet,
mutta siinä törmällä istuessaan hän nyt muisti varmasti monestikin
uneksineensa elämänsä suloisimpana toiveena, että hän saisi tässä
törmällä tätä isoa taloa emännöidä uljaan, urhean pirkkalaispäällikön
rinnalla... Hän oli taistellut noita unelmiaan vastaan, karkoittanut
nuo toiveensa, voittanut ne yksinäisessä kätkössään korven
sammalikolla, mutta ne olivat sittenkin olleet niin väkevät,
niin kauniit, niin huikaisevat... Elämä oli niissä kajastanut niin
täyteläältä, niin sopusointuiselta ... ja vaikea hänen oli ollut
niistä luopua... kyynelet olivat aina virtavammin juosseet ja
rukousten oli täytynyt olla yhä hartaampia... Ah, hänen nuoruutensa
oli siihen taisteluun kulunut, ilman että yksikään sen unelmista
oli toteutunut ... hän oli itse niitä paennut, hautautunut
haaveiluihinsa ... ja hänen kukoistuksensa oli mennyt hänen saamatta
kertaakaan sen loistosta nauttia... Hän oli taistellut sitäkin vastaan
epätoivon tuskalla... Vieläkö hän tekisi niin, jos saisi nuo kuluneet
vuotensa takaisin, jos tietoisesti saisi kohtalonsa valita...? Mutta ne
olivat menneet, ne vuodet, ilman nuoruutta, ilman rakkautta...

Näin hän mietti törmällä istuen ja virran pyörteitä katsellen, ja hänen
päänsä oli vähitellen vaipunut kämmenen varaan. Eikä hän huomannutkaan,
että hänen silmästään pirahti kyynel ja toinen, eikä hän ajatellut,
miksi hän itki...

Arastellen tuli silloin eräs talon naisista kysymään hartauteensa
vaipuneelta, hurskaalta nunnalta, eikö hän tahtoisi nousta taloon.

-- Huomenna miehet kai jo palaavat metsäjärviltä, ja silloin saadaan
saattajia kyllä, nyt niistä on kylällä puute.

Margareeta havahtui mietteistään ja karahti säikähtyneenä pystyyn ja
peitti kasvonsa hunnullaan. Missä hän oli ollut, millä tiellä kulkenut,
mihin olivat hänen aatteensa ja toiveensa eksyneet? Mitä hän oli
unelmoinut ja mitä kaivannut ja itkenyt?

-- Huomenna ... palaavat ... ei, ei, tänään, minun täytyy päästä
matkalle tänään, heti...

-- Mutta käykäähän toki taloon yöksi.

-- Ei, ei taloon, ei; matkalle, heti matkalle!

Kutsuja katsoi kummissaan Margareetan suurta levottomuutta ja
mallittomuutta, kun hän melkein käsiään väännellen kiirehti rantaan ja
tuskissaan vaati vaikka yhtä ainoata saattajaa sauvomaan itseään jokea
ylöspäin ... hänen täytyi päästä heti matkalle. Ja ihmiset ajattelivat,
että häntä pyhä intonsa noin ajaa työalalleen, ja hankkivat kiireesti
hänelle saattajia. Mutta Margareeta seisoi koko ajan veneen vieressä,
hänen katseensa pälyili arasti ylt'ympäri ja valtavasti aaltoili povi.

Sillä hän oivalsi nyt, että hän sittenkin oli ollut liian heikko näitä
lapsuutensa muistoja unohtamaan, ja että se entisyys unelmineen olikin
paljon väkevämpi kuin hän koskaan oli luullut ... sehän oli tempaissut
hänet valtoimenaan mukaansa, riistänyt hänen ajatuksensa ja tunteensa
kokonaan pois niiden varsinaiselta alalta luvattomille, rikollisille
urille. Olihan hän langennut liitostaan jumalanäidin kanssa, kaihonnut
ja itkenyt kadonneita maallisia unelmiaan, ja vieläkin, siinä
seisoessaan, hänen oli niin vaikea niitä vastaan taistella, että hänen
täytyi vääntää käsiään ja varoa silmiään sattumasta tuttuihin
muistopaikkoihin. Pois, pois hänen täytyi päästä, pakoon noita
voimakkaita muistoja, pakoon omaa heikkouttaan ja vietteleviä
mietteitä, jotka uudelleen ja uudelleen salateitä hänen mieleensä
kiertyivät!

Margareeta sauvoi itse miesten apuna, sitä välemmin ehtiäkseen etäälle
Tornion suusta ja estääkseen muistojaan karkaamasta kielletyille
aloille, mutta sitäkin tehdessään hän sai käydä alituisia käräjiä
uppiniskaisten ajatustensa kanssa. Ja vasta kun venematka loppui ja hän
taas yksin tunturin rinteitä myöten taivalsi vanhoja tuttuja
lappalaiskyliään kohden, rauhoittui hänen mielensä ja asettuivat
vähitellen kapinoitsevat tunteet. Mutta sittenkin hänen sielunsa tuntui
ikäänkuin raukealta ja samealta, ei palannut siihen vanha, vahva
luottamus eikä kirkas rauha, eikä hän tuntenut retkillään jumalanäidin
läheistä apua eikä ohjausta niin selvästi kuin ennen. Hän koetti
rukoilla usein ja pitkään, ja sillä hän mielelleen rauhan hankki, mutta
harvoin hän niin hartaasti ja syvästi saattoi rukoukseensa vaipua, että
hän olisi, niinkuin ennen, tuntenut välittömästi ja tuttavallisesti
keskustelevansa korkean suojelijansa kanssa. Ja siksi hän nyt kaikkien
voittojensa jälkeen raskain mielin ja masentunein toivein aloitti
alusta vaikutuksensa lappalaisten joukossa.


IX.

Verestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten
keskuudessa Margareeta eteni tänä syksynä ja talvena aina Uudelle
Joelle asti, -- oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti
ajanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä hän ei ollut
ennemmin käynyt kuin kerran, ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä
kokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa
taistelussaan elämisensä puolesta unohtaneet jokapäiväisiin
ponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää
luottaneet niininkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä
auttaa paremmin kuin vanhatkaan, ja siksi Margareetan oli nyt niin
vaikea saada uutta kylvöä idulle.

Hänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi,
entistä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja
tuskansa nosti kukkuroilleen. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä
talvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät kiskoi aivan
paljaiksi. Vienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut
hiihtonsa aina tänne asti, missä sen yleensä ei ollut tapana liikkua.
Vallattomina ja säälimättöminä nämä oudot miehet olivat kannattaneet
lappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie
minkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat
ja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset.
Mutta kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin, että he mäelle
patsaiden huippuun rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat,
joita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia
vuotuisia verottajiaan pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät,
että Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa
saataviaan perimään -- ja mitä heille silloin annetaan? Eivät ne taas
ilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten
ajoporojen selästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet.
Siitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten
vihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä
kodissaan. He pudistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat
edes takaisin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan istuessaan jalat ristissä
lieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, mutta itkua
teki kurkku.

Mutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella,
kompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä
saaneet vähän viinaa, kipenen kukin, mutta siitä oli heidän heikko
luontonsa kiihoittunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat
ryöstäjille kantaneet kintaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja
suopunkinsa vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin he
olivat panneet likoon ja kärttäen seuranneet ryöstäjiään aina
tunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä
täyteen he hoippuilivat nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta
tai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.

Mutta toiset vielä valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden
ulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä
kinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä, ja nämä olivat pieksemällä ja
pihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi
heidän nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat
lappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä
suorastaan vastustellakin, ja nämä olivat siitä syystä heitä
keihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että
verta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten
karvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta
hoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän
toivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja
avusta. Mutta he eivät tahtoneet häntä kuulla, eivätkä hänen sanansa
nyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut
uusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti
ahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtä hyvin
heitä vanhat seidat suojelivat, ja ehkä paremmin.

Vainolaiset olivat lähteneet saaliineen, mutta heidän lähdettyään oli
kuiva pakkanen sulanut kosteammaksi, ja seesteiselle, vaaleanharmaalle
taivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä
vasten tuuli oli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla,
ja ennen pitkää kiersi vihainen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän
pyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä lappalaisakat kantoivat
kinoksiin uupuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja
vuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskain,
epätoivoisin mielin he hankkiutuivat levolle. Margareeta piti
suurimmassa kodassa, johon hän oli asettunut asumaan, iltarukousta,
kehoittaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, mutta kukaan ei hänen
sanojaan kuunnellut.

Silloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja
ääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina
korviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja
raskaat askelet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet
auki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien
nukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille
ja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät
peloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille ja kääriytyivät
hätääntyneinä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä
tylsästi uusia vieraitaan.

Nämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia
veronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille
tulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja
kuivaamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää kuin jos
näitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Mutta
vähän jäljemmässä kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä,
roteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven sepo
selälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti
leikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta lakeen
asti ja pyöritteli häntä sitten kuin kerää pari kertaa kämmentensä
välissä ja laski hänet kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen
pölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita
jääpuikkoja hän viskeli ympäri kodan, seinämillä kekottavain
lappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä
säteilivät sill'aikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että
lappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli
leveään hymyyn.

-- Niin, tuhat tulimmaista, -- hän puhui sitten tovereilleen, -- se oli
aika rytyilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut, ja saivatpa taas kerran
miehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta
sitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.

-- Pitkälleen se nyt pian vetää, -- jatkoivat toiset, -- mutta sitä
ennen olisi iltanen syötävä.

-- Niin, akat hoi, miksi ette ole jo juoksemassa, miksi ette pane
poronmaitoa pataan kiehumaan, kuuma kulaus on nyt kuin rasva
jähmettyneille jäsenille ... so, vikkelämmin, akat!

Mutta surkein äänin lappalaiset uikuttivat vastaan:

-- Ei ole nyt, väkevä mies, lappalaisten akoilla enää patoja, missä
maitoa lämmittää, eikä maitoa, mitä padoissa lämmittää.

-- Hä, eikö ole, pitääkö meidän opettaa löytämään. Leikki pois ja padat
tulelle!

-- Ei ole patoja, kaikki viety, padat viety, nahat viety, kaikki
karjalainen korjasi.

Humina kuului silloin tulen ympäriltä.

-- Mitä, karjalainenko? huudahti ruskeapartainen mies karahtaen
pystyyn. Ja toisetkin pirkkalaiset kohottausivat istuimiltaan ja
kysyivät hämmästyneinä:

-- Hä, karjalainenko korjasi? Onko karjalainen käynyt täällä?

-- Vasta juuri kävi, ryösti kodat tyhjiksi, ryösti aitat, peskit
ryösti, porot tappoi...

Julmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies,
jonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen
lappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän
kylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs noita
vihasta liekehtiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti
ja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa
joukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja
tulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli, mitä kodassa tapahtui.
Mutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin
meri ja hänen sydämensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen
kuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana, ja hän peitti
punehtuvat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään
tuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli
sellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten
unohtunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän
oli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat
valtavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä
saaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei
uskaltanut sormeakaan liikahduttaa, ettei joku olisi häntä huomannut,
mutta samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa
kätensä tuolle vihaiselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa
virran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin,
mutta hän kuuli silti tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti
suuttuman kiivaudella puhui ja riehui:

-- Karjalaiset, nuo kurjat rihkaman kaupustelijat tunkeutuvat tänne
meidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat
veronahkamme, -- mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät
kautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet,
niin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät ... mutta taisitte
polttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat... Te ette ole vielä
saaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat keveämmät ja
liukkaammat...

Mutta toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.

-- Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia
hakemaan? -- he virkkoivat epäillen. Mutta ruskeapartainen mies
heilautti halveksuen keihästään.

-- Minkä se myrsky miehiselle miehelle voi, tuuli ja lumi, näitäkö
säikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät
tapaamme. Hei, miehet, pystyyn nyt ja noutamaan veronahat talteen!
Mutta jos jonkun tekee mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka
jääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!

-- Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella
säällä. Mutta kun lähdettäneen...

-- Älä lähde, jos peloittaa. Uskaltajat vain mukaan!

Vaikkakin haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki
nousseet pystyyn ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä
kallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa
lumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin
häipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä
tällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Mutta vastarinta ei siinä
tullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät
siis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö
seisoi ovella ja hioi keihäänsä kärkeä, ja hänen silmänsä seurasivat
maltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä.

Silloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan
nainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä
omituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun hiipi keihästä hiovan miehen luo.
Ja hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:

-- Osmo, olethan sinä Osmo?

-- Olen minä Osmo ja mikä sitten...? Mutta ... mutta kuka olet sinä
suomalainen nainen täällä Lapin pimeillä perillä? Äänesi olen ennenkin
kuullut ja silmäsi nähnyt minä olen.

-- Älä hio keihästä, Osmo, älä lähde öiselle hiihdolle lumimyrskyyn,
älä kiusaa Jumalaa!

-- Mitä pakiset Jumalasta? Mutta näytähän, hä, tuon hipiän minä
muistan, sinä olet Leila, Leila, jonka tulvasta pelastin, Leila, jonka
vainolaiset ryöstivät. Mitä täällä kuljet sinä?

-- Älä kysy, en ole enää Leila, äläkä minusta välitä. Mutta muista:
neitsyt Maaria ei retkeäsi suojele, jos näin uhalla taisteluun käyt.
Palaa kotiisi rauhassa!

-- Enkä palaa, karjalaisilta veroni perin enkä neitsyttäsi säiky. Mutta
sinäkö, Leila, se oletkin se lappalaisten naispappi ... heitä hiiteen
sinäkin Maariat ja maan kiertämiset ja tule kotiin Kauppilaan... Älä
säiky, maltahan kun aamulla karjalaisten kimpusta palataan, niin
otankin sinut mukaani kotiini, sillä sinä olet meidän talon väkeä, olet
totta viekin.

Nyt Osmo, pirkkalaispäällikkö, kääntyi miestensä puoleen, jotka jo
olivat vaatteissaan:

-- No, noustaanpa suksille, miehet. Tuo vaimo tuossa on Kauppilan
entisiä orjia, jonka samat karjalaiset senkin ryöstivät sinä suurena
vainokesänä, sen otamme huomenna mukaamme Tornioon. Mutta nyt
karjalaisten jäljille!

Miesjoukko työntyi ulos ja häipyi sinne pimeään yöhön ulvovan myrskyn
sekaan. Mutta nurkistaan esiin ryömiväin lappalaisten keskelle jäi
Margareeta kodan lattialle seisomaan ja ääneti oveen päin tuijottamaan.
Hän ei tuntenut itseään, ei tiennyt tekojaan eikä sanojaan, eikä hän
pitkään aikaan päässyt siitä liikahtamaan mihinkään. Miksi hän oli
noussut kätköstään tuota miestä puhuttelemaan, miksi hän oli ilmaissut
itsensä...? Olihan hän antanut vallan sydämensä rikollisille tunteille
ja ne muillekin paljastanut, olihan hän säpäleiksi rikkonut pyhän
lupauksensa, pettänyt jumalanäidin suuren luottamuksen... Hänkö, kypsä,
kokenut nainen, joka niin paljosta muusta oli voinut kieltäytyä, joka
oli nöyrästi alistunut tunturimatkain vaivoihin, valmiina kuolemaan
minä hetkenä tahansa -- hänkö, hurskas birgittalaissisar, joka korkean
kutsumuksensa vuoksi oli kuolettanut kaikki muut toiveet ja
harrastukset, voidakseen pyhän neitsyen käskyt arvokkaasti täyttää ...
hänkö oli niin syvälle langennut, että oli miehelle tunteensa ilmaissut
ja siten tehnyt tyhjäksi liittonsa korkean suojelijansa kanssa...? Ei,
se on mahdotonta, tämä on unta, pahaa unta, hetkellistä hairahdusta,
josta hänen täytyy entiselleen tasaantua ja saada pyhältä neitsyeltä
anteeksi. Hänen jalkoihinsa hän tahtoi hervotonna heittäytyä kaikkine
synteineen ja huolineen, katuvaisena ja armoa anovana.

Ja Margareeta kätkeytyi taas makuulleen kodan pimeimpään nurkkaan,
koettaen sydäntään myöten vaipua rukoilemaan saadaksensa rikoksensa
anteeksi ja saadakseen vahvistusta ja tukea. Hän rukoili kiihkeästi,
ajoi ajamalla ajatuksensa kokoon, koetti koota koko sielunsa
rukoukseensa ja pyysi jumalanäidin apua siihen. Mutta hän ei enää
voinut rukoukseensa hervotonna vaipua. Keskelle hänen palavinta
pyyntöään saada mielensä taas vilpittömästi ja ehyeltään kiintymään
yksinomaan suureen kutsumukseensa välähti tuon ruskeapartaisen,
rohkeasilmäisen miehen kuva, ja hänen korviinsa soi alinomaa kuin
kaukainen soitto tuo voimakas ääni, josta kajahti niin paljon hänelle
outoa rattoisuutta ja rajuutta ja elämäniloa. Pyhä neitsyt ei
ilmeisesti enää tahtonut tukea häntä hänen taistelussaan, ei auttaa
häntä tasapainoon, hän oli kai jo hylännyt uskottoman aseensa...

Sanomaton tuska silloin valtasi Margareetan mielen, hän vääntelihe kuin
mato poronnahkaisella vuoteellaan nukkuvien lappalaisten keskessä, ja
kuumeisena kohisi hänen verensä ja ruumis oli kuin poltteissa. Hän
tahtoi voittaa itsensä, väkipakolla hän tahtoi kuolettaa nuo
uppiniskaiset mielikuvat ... muutenhan oli kaikki lopussa. Hän tahtoi
puhdistua tahrastaan ja vilpitönnä ja ehyenä taas astua uudistamaan
liittonsa jumalanäidin kanssa, silloin ei tämä häneltä kiellä sitä
välitöntä suojelustaan, jonka hän jo tunsi poistuneen. Hän ponnisti,
hän kuritti itseään, niin että epätoivon hiki hänen otsaltaan pursusi,
mutta seuraavassa tuokiossa hän jo tunsi ajattelevansa sitä, joka
lumimyrskyyn oli lähtenyt öiselle hiihdolle. Ja hän tunsi yhä
selvemmin, kuinka kaitseva käsi hänen luotaan loittoni.

-- Miksi, korkea jumalanäiti ja te kaikki hurskaat pyhät, miksi tuon
miehen näkeminen noin saattoi taittaa tahtoni ja murtaa valani ja tehdä
minusta henkisen itsemurhaajan? Onko sitten tuo muisto lapsuuden
hämäriltä ajoilta salaa sydämessäni kytenyt ja elinvoimaisena pysynyt,
vaikka sen monesti olen perin pohjin sammuttanut? Sama tunneko se on,
joka minut pienenä valtasi, kun kerran oudossa paikassa silmäni avasin
ja edessäni näin reippaat, iloiset kasvot, jotka ikäänkuin luottamusta
säteilivät ... samako, joka nyt Tornion suussa oli rauhani mullistaa ja
minut ajoi Lapin viimeisille perille...? Oi niin, tämä on sitä yhtä
taistelua, joka riehui jo silloin, kuin vaelsin yksinäiselle
sammalikolleni korpeen kuulemaan eräkuusten huminaa, ja josta silloin
voitolla suoriusin, mutta johon nyt kypsänä naisena suistun ... ehkä jo
olenkin suistunut... Pyhät suojelijani, eikö armoa teiltä enää riitä,
eikö hiukkaakaan lohdutusta...?

Hän odotti vielä apua, mutta hän tiesi odottavansa turhaan, sillä hänen
korvissaan soivat yhtä mittaa sanat: "aamulla otankin sinut mukaani".
Eikä hän voinut olla tunnustamatta, että ne hänet täyttivät toivolla.
Ja hän tunsi, että kun aamulla tuo mies saapuu ja sanoo: "istu ahkioon
nyt ja aja", hän ei jaksa sitä käskyä vastustaa, hän on voimaton,
toisen vallassa, -- kaikki on lopussa. Mutta vielä ei ole aamu, -- ei,
hänen täytyy paeta tuota viettelystä, paeta omaa syntiään, paeta tuota
miestä näkemättä kauas, kauas ... voidakseen siellä taistelemalla
tasapainon ja sielun rauhan saavuttaa... Paeta, -- mutta minne? Myrsky
ulvoo ulkona, rajuina soivat tunturituulten vihurit ja yhtenä
lumipilvenä savuaa taivas ja maa... Sinnekö? Niin, sinne, parempi paeta
sinne kuin kukistua oman sydämensä ansoihin. Sinne, myrskyyn! Jos
jumalanäiti tahtoo, jos hänet vielä aseenaan pitää, voi hän pelastaa
hänet tuon myrskynkin lävitse jonnekin, missä uusi elämä vielä voi
alkaa ... jos taas hänet hukuttaa haluaa, hukuttakoon sinne tunturille,
eikä omaan heikkouteen... Ulos, myrskyyn!

Horjuvana ja läähättäen Margareeta hiipi vuoteeltaan, pukeutui
sääryksiin ja kallokkaisiin nukkuvassa kodassa, pujotti päälleen peskin
ja punalakisen, neliskulmaisen lappalaislakkinsa ja kiiruhti ulos,
paeten oman sydämensä pahuutta. Myrsky vonkui vihaisempana kuin
koskaan, vaivoin hän pystyssä kesti, kun kodan suojasta siirtyi, ja
hänen jalkansa vaipuivat syvälle pehmeään kinokseen. Höyryävältä
lumelta hän ei voinut nähdä läheisiä kotia eikä vieressä olevaa
metsänrintaa, jonne hän kahlasi poroaan hakemaan. Silloin hän kääntyi,
otti suksensa kodan kupeelta ja lähti hiihtämään yksin lumipyryn
keskelle tuntureita kohden. Mutta tahkeasti ja raskaasti liukuivat nyt
hänen suksensa, tuuli häntä heitteli ja retuutti, ja jo hänen
ensimmäisen tunturin rinnettä noustessaan hänet voitti outo väsymys;
voimattomina herpausivat jäsenet.

Silloin hän ymmärsi, ettei pyhä neitsyt nyt, niinkuin ennen, tahtonut
häntä tukea, ei hänen pakoaankaan auttaa. Ja tuskan valtaamana hän
lankesi polvilleen suksilleen, risti kätensä ja huusi ääneensä ärjyvään
myrskyyn:

-- Älä hylkää minua, Jumala, älä heitä toivottomuuteen rikkonutta
lastasi. Anna vaikkua jäseniini, pyhä neitsyt, jos tahtosi on, että
vielä sinua palvelen, anna mielelleni lohdutusta ja rauhaa, johdata
tieni, tue taisteluni, yksin en mitään voi. Taikka, jos olet minut
hylännyt, anna minulle entinen uskallukseni nöyränä ja rauhallisena
nietokseen kuolla.

Ja hän kohottautui taas pystyyn, lähti hiihtämään yhä huokaillen:

-- Näytä minulle ihmeesi vielä kerran niinkuin niin monesti ennen, ja
minä koetan sinua totella.

Mutta hän ei uskonutkaan nyt saavansa jumalanäidiltä viittausta, hän ei
uskonut omaan rukoukseensa. Sillä hän muisti senkin aikana, että tässä
samassa myrskyssä hiihti myöskin se rohkeasilmäinen mies, joka hänen
rauhansa oli riistänyt, autioita tuntureita, mutta pelkäämättä mitään,
huutelematta tuskissaan, luottaen yksinomaan kätensä jäntevyyteen ja
mielensä reippaaseen voimaan. Ja koettaen turhaan karkoitella tuota
muistoa mielestään hän hiihti eteenpäin, kunnes taas uupui ja hädissään
vaipui tehottomaan rukoukseensa. Leväten ja taas ponnistaen hän jatkoi
siten yhä voimattomampana matkaansa läpi yön. Mutta kun aamuinen hämärä
kelmeänä sarasti läpi sakean lumipyryn, istui Margareeta jo erään
aution tunturin rinteellä uuvahtaneena ja puoleksi kinokseen vaipuneena
ja katseli tylsästi, kuinka myrsky hänen ympärilleen ja päälleen keräsi
yhä paksummat lumikerrokset. Ja hän näki, kuinka siitä aamun tullen
lumimyrsky vähitellen asettui ja taivas seestyi ja luonto asettui,
mutta häntä se ei enää auttanut. Hänen voimansa olivat lopussa, hän oli
taistelussaan joutunut tappiolle, hänen oli määrä siihen kuolla. Eikä
hän kumminkaan voinut nöyränä ja kiitollisena odottaa kuolemaa niinkuin
usein ennen, hänen mielensä kapinoi ja soimasi kohtalon kovuutta...

Hänen silmiään rupesi yhä enemmän hämärtämään, jäsenet olivat kankeat
ja ajatuskin tuntui jähmettyvän, mutta hänen korvissaan soi vielä kuin
kaukaa tuo läpi yön niissä kaikunut miehevä ääni, vaikka yhä heiketen
ja loittoutuen. Ja sen mukana haihtui viimeinen usko ja viimeinen
pelastuksen toivo.

Mutta vielä kerran hän avasi sammuvat silmänsä, ja silloin rupesi hänen
raukeaan katseeseensa ilmestymään outoja kuvioita, ikäänkuin näkyjä
etäältä aavikolta, mustia, lumipeittoisia haamuja, jotka liikkuivat ja
ikäänkuin lähenivät. Hän ei jaksanut enää erottaa, mitä ne olivat,
ajatus oli jo seisahtunut, hän oli vaipunut yhä syvemmäs lumeen ja
peittynyt siihen. Mutta hänestä tuntui, että tuossa mustain kuvioiden
joukossa läheni häntä se rotevakasvuinen mies, jota pakoon hän oli
lähtenyt, ja että sen vilkkaat silmät omituisesti kiintyivät häneen, ja
riemun virtaus tuntui silloin lehahtavan läpi hänen jäätyneen mielensä.
Taas oli kaikki tyhjää. Mutta sitten hänestä tuntui, kuin hän
voimakkaiden käsivarsien nostamana olisi kohonnut lumesta ja kuin ääniä
ja huutoja olisi hänen ympärillään kaikunut. Mutta hän ei voinut
vastata mitään, ei liikuttaa jäsentään, ei avata silmäänsäkään enää.

-- Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. --
Miksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä
vielä?

Mutta hän ei voinut vastata, ja toinen ääni kuului virkkavan:

-- Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.

-- Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa... Niele, Leila, virkoa... Otan
sinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien,
omaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut...
Leila, eläthän vielä...

Himmeä oli kinokseen jähmettyneen tajunta, eikä silmänluomi enää
noussut eikä liikahtanut huuli, mutta sydämessä riehui taistelu vielä.
Hän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut
vaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois ... ehkä jumalanäiti
hänelle silloin vielä olisi suonut armon. Mutta hänen mielensä kapinoi,
hän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että jumalanäiti, entisen suosionsa
vuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin,
vaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa
tuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan
lähti:

-- Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!

Mutta mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja
ohimokaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:

-- Leila, eläthän vielä!

Ja Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä
jähmetyksistään sulavan, ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:

-- Elän, Osmo...

Taas tuntui elämä palaavan jäseniin ja sydän rupesi lämpenemään. Hänet
peitettiin ahkioon pehmoisiin vuotiin, ja siinä häntä lähdettiin
viemään yli lumisen aavikon. Ja Margareeta makasi hiljaa eikä
taistellut enää, sillä sovinto ja rauha, jota hän jumalanäidiltä oli
rukoillut, tuntui hellästi kietaisevan hänet vaippaansa. Ja hiljaa hän
vain huokasi:

-- Äiti Jumalan, näin olet tahtonut...

       *       *       *       *       *

Upsalan ja Vadstenan luostarin kronikkoihin kirjoitettiin, että se
hurskas birgittiläisnunna Margareeta, joka niin menestyksellisesti oli
lappalaisten käännyttämisen aloittanut, kaatui keskelle siunausrikasta
vaikutustaan, paleltui eksyneenä autiolle tunturille. Ja niiltä
papeilta ja teineiltä, jotka olivat määrätyt hänen apulaisikseen
Lappiin, jäivät matkat sinne tekemättä, ja koko käännytystoimi raukesi
ja unohtui pois, kun ei ketään johtajaa ollut sitä vireillä pitämässä.
Lappalaiskylistä ne touot, jotka Margareeta oli kylvänyt, pian
kuivuivat ja kuolivat, ja hänen opetuksensa unohtuivat, kun ei kukaan
niitä enää hoidellut. Muutamat Margareetan lähimmät lappalaisystävät
häntä ensiksi kaipasivat, ihmetellen, ettei häntä enää ruvennut
kuulumaan, mutta he tottuivat siihen hekin ja kääntyivät taas muiden
mukana vanhojen noitiensa puoleen ja turvautuivat hädissään seitoihinsa
ja pyhiin kalmistoihinsa. Ja näiden arvo säilyi vähentymättömänä
Lapissa vielä useita vuosisatoja.

Mutta Kauppilassa Tornion jokisuulla eli pirkkalaisten reipas päällikkö
kauan onnellisena toimekkaan ja ymmärtäväisen puolisonsa rinnalla,
jonka hän eräältä talvihiihdolta oli tuonut mukanaan kaukaa tunturien
takaa, ei kukaan tiennyt varmasti mistä. Täällä pirkkalaiskylässä
hellämielistä Leila-emäntää kunnioitettiin ja rakastettiin, mutta
arasteltiinkin samalla, sillä kuiske kävi kylällä, että hänellä oli
tuttavuuksia muitakin kuin mitä näkyvissä oli. Aina toisinaan hän näet
vetäytyi yksin erikoiseen kammioonsa ja viipyi siellä kauan, ja hänen
kuultiin ääneensä puhuvan ja huokailevan. Ja kun hän sieltä tuli
toisten pariin, hänen silmänsä olivat punaiset ja poskensa kalpeat,
mutta ryhti oli suora ja varma ja käytös arvokas ja tyyni. Eikä sen
vuoksi kukaan rohjennut kysyä, miksi hän oli itkenyt...



ERÄMAAN ASUTUS.


Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä Paavo Heikinpoika, Paason
Heikin kolmas poika, ajoi heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän
makasi ryntäisillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä,
hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi ja mies
katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen
luontoon. Hänestä häämötti kauempana edessäpäin lumisella tantereella
jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut erottaa, oliko
se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten
jokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei, hiihtäjä se on, se kääntyy
yhä lähemmäs rantaan päin ... jo lähteekin nousemaan törmälle... Se ei
ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan, -- se
kuuluu poika siellä tuon tuostakin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa,
vaikkei kotona puhu mitään.

Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin...
Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun
noinikään poikettiin kuin ohi mennen rihmat vyöllä puhuttelemassa
tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan
alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.

Mutta Paavon jatkaessa sitä ajatusta hänen kasvonsa kävivät
vakavammiksi ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa
asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi, ja meille taas ... ei
tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää
toisekseen, kauanko meillä kolme poikaa säilyy kotosalla, -- juuri
tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...

Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena Paavo ajeli Iijoen jäätä
pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä
herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla
oli saanireki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja
kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui
reen perässä; turkinkaulukset olivat pystyssä, mutta Paavo arvasi
kyliä, ketä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä
väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin
veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan,
milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa
sotaväenosastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän
lienevät taaskin olleet vailla...

Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa
törmälle, ja silloin laskeutui Paavo kuorman päältä, autteli itse
etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin
päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta laitaikkunan
takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän
suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin
edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille
appeen.

Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään hän näki isänsä
astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi
kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa
työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, mutta sitten Paavo virkkoi
melkein itsekseen:

-- Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä
vähentää karjaa.

-- Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä
vero maksaa, ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Mutta eihän
sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen
täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän antiakaan.

-- Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.

-- Ja joka hengen kohdalta menee vero.

Kului hetkinen äänettömyydessä.

-- Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi
Paavo matalalla äänellä.

-- Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki mitä
talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen.
Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto
meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen
veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.

-- Sekö hopeavero?

-- Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erikseen otettavan uusi sotavero. --
Ukko vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten selin kääntyneenä: -- Ja
niin se nimismies tiesi, että tänne tänä keväänä tulee vielä muitakin
kirjoittajia.

-- Meillekinkö? Sotaväkeen? Mutta Iikkahan vietiin viime talvena.

-- Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä
tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole
kuulunut hänestä mitään.

-- Ja nyt toisia sijaan, -- meitähän tässä talossa Tapanin kanssa
tuleekin neljä miestä, niin tottapa otetaan siis meiltäkin.

Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta kuin että
juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uudesta sotaväenotosta
oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran
sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous...
Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.

Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan
talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vasten ja veti
reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan hän kysyi tyynin äänin, ikäänkuin
ohi mennen, isältään:

-- Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?

-- Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan. Se on Matin akka siksi
torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään
mitään mahda. Ja aina se Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät.
Ei tässä pirtissä sopua tule niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät
yksillä tiloilla.

-- Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!

Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Mutta ovelle
he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin
seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.

-- Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?

-- Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.

-- Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?

-- Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen
poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa
on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä
tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille, ja painetaankin
siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.

-- Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin.
Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan
täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin
yritys, Paavo, se lähtö salolle, -- sitä älä unohda, kova on edessä
sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta
on täälläkin -- tee tahtosi.

Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten
voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.

Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään
arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen
kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia
verottamassa, monesti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille
salojärville elämään. Mutta oli peloittanut se tuuma, siellä oli
vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli
tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika, -- vaan koettakoon! Se
arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään
sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, ja tällä sitä juuri
kysytäänkin.

       *       *       *       *       *

Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen
puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla.
Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset
ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas
perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa
kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian
korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen ja
aika-ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaava sodan vaara. Erämaat
saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt
myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla
väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana-kuninkaan ensimmäisinä
hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uudisasukkaita aina
Pudasjärven rannoille ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille
muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uudisasukkaina,
mutta näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uudiskyliään lukemaan
vakinaiseksi asutukseksi, ja verottajan pitkä käsivarsi rupesi jo
niihinkin ulottumaan.

Paljon ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja maanselän kalaisilla
järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia
verottelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja he olivat näitäkin
seutuja lukeneet takamaikseen, vaikka niiden omistamisesta ei vielä
ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.
Sittemmin oli lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen
käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä enää joutanut niin
kauas kotoa kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.

Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikolla käyneet niin
tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista
taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin.
Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain
kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli
jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden
maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa,
kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten
määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia.
Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava
ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli
ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä ja
joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta mitä irti
sai, -- pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia
miehiä vietiin vuosittain aina uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi
tuli vähän väliä rutto ja kato. Niin kiusaantuneita olivat asukkaat
muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja
siirtyivät muihin maihin.

Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan
muutosta takamaille, ja ne olot olivat vihdoin vaikuttimia Paason
Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi,
että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo
teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari
Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut
mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin
Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa --
pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi
puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on vastuu ja
rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu, ja Pietari oli
toivonut asian unohtuvan. Mutta sitten hän oli kuullut erään
kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin, --
ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera hän yhtyi
Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan
poronkelkkoihin.

-- No Tapani, nyt älä enää mieti lähdetkö vai et, se on sinun nyt
päätettävä, -- puhui Paavo puoleksi leikillä kulkiessaan ohi nuorimman
veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä.
Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille,
mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin
näinikään veljeään kehoitteli. Tapanin mieli kyllä olisi tehnyt mukaan,
eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, mutta hän oli muuten kiinni, --
kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja
virittämässä", mutta itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin
hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain
Tapanille, että mene yksin jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko
veljelleen vastata:

-- Ei tullut minulta vielä lähtöä.

-- Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo.

Mutta kun viimeiset jäähyväiset oli sanottu ja pieni pororaito lähti
solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan
tytön silmiin ja virkkoi:

-- Ehompi elämä niille siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.

-- Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois
ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti
pirttiin päin.

Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä,
jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.

Mutta pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin
arvelematta ja arastelematta, ja kuudentena vuorokautena se jo oli
poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse.
Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä
asutuksesta, Kollajan uudiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella
oli heitä saatellut, tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään
asti, jolloin jonkun uudisasukkaista piti käydä sieltä veneellä
hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet
ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin
aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä kuin
mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt
keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen
totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut
olemassakaan.

Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä
suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen
aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti
maan, silloin tuo pieni retkikunta haki suvisella törmällä
pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä
porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja
talventakaista jäkälikköä. Mutta kun ilta vilpastui ja nietokset
kovenivat, retkikunta lähti jälleen liikkeelle painamaan koillista
kohden pitkin joen tasaista tannerta.

Etummaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti
raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa
istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa,
joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä
hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin
sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa
istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa
yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja,
joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat
näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt
omaisuutensa: työaseita, keittotarvikkeita, verkkoja, hamppuja,
vaatteita, suoloja ja siemenjyviä, -- pitihän jotakin olla, kun korpeen
oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä,
poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.

Päivä laski, tuli iltahämärä ja pieni pororaito liikkui myötään
eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Mutta kun pimeimmilleen ehti
keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo
taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki
nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen
syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään,
mutta Elina, joka oli nuorin joukosta, nukahti usein lämpöiseen
pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja
Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.

Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet
laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta
Kitkan rannalle, johon he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen
vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla -- sen jälkeen ei siellä Iistä
ollut käytykään -- ja hänellä oli siis vähän tietoa matkasta. Joskus,
kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen
varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että he
jäisivätkin siihen, edemmäs pyrkimättäkään. Mutta he hylkäsivät sen
tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, verottaja oli jo oppinut
löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet
pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin
etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.

-- Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.

-- Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en
minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!

Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja
siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa
ei elävän merkkiä näkynyt muuta kuin joskus vesakon rintaa
koikkelehtiva jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon
poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka,
uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpänä haikeasti ulvahti.

Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva
rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko kiillotti
huikaisevaksi. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava
tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä
kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He
olivat perillä, löysivät pian iiläisten vanhan kalasaunankin
lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.

Mutta eivät kauaksi. Vielä edemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi
uudisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta
ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään miehet
hiihtivät tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan
koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi.
Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta
ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät
kehälle kohoamaan. Mutta kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle,
kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan
poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.

Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi
erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle
kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea
vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja
käsivarsi, joka jousta piteli, oikesihe uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa
silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja
tähystellen ja ihmetellen noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat
näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja
toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän
ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uudisasukkaat siinä
viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta
isämeitänsä, -- muuta eivät muistaneet. Hän tajusi, että hänelle oli
ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän
tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja
silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui
maata vasten, silmästä sammui hehku, ja tuo pieni vartalo tuntui
painuvan matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon
päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin,
kuta edemmäksi ehti laakson pohjukkaan.

       *       *       *       *       *

Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uudisasukkaat
Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen
ensimmäisestä uudistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet
rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan
esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta
ja aitta, ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä
jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana
matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa
mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista
toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi
katto-orresta riippuvassa pärevasussa.

Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempien
mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen
lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen
uudesta vierretty kaski. Mutta harjun takana vesisuon reunassa kulkivat
laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden
rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän perillisensä, hieho ja
vasikka, joista ensimmäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä
kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat
elukat laitumelle, vaan edemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta
oli tuon tuostakin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monesti oli
pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.

-- Viepä Liisa lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin,
niin päästään tästä nuotalle, Paavo huusi saunanharjalta eukolleen, kun
näki Pietarin siellä melovan myötävirtaa rantaa kohden.

-- Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.

-- Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä
talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.

Kalanpyynnistä ei uudisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin
kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyytivät kumpainenkin omalla
puolellaan salmea, mutta iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä
puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä
vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin
ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas
kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he
työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Mutta
juuri rantaan saavuttaessa airot yht'äkkiä pysähtyivät ja kaikkien
silmät tähystelivät samaan suuntaan.

Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulenliekki katsojia vastaan.
Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää
ei ollut noilla paikoin, ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen
vuoteen täällä liikkunut. Uudisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia
aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa
vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta, Vihdoin Paavo virkkoi:

-- Eiväthän lie ryssänpuoleisia lapin verottajia, niitä kuuluu täällä
takavuosina liikkuneen.

-- Eikä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroi jo Liisa pelästyneenä.

-- Älkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas
kerran lähteneet hauenpyyntiin, lohdutteli Pietari.

-- Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.

Isompaan veneeseen kalamiehet lappoivat nuotan, jättivät sen saaren
rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohti. Etäämpää he jo näkivät,
että lappalaisia siellä ei ollut. Mutta keitä sitten? Ystäviäkö vai
vihamiehiä?

Niemen toiselle rannalle he laskivat ääneti veneensä ja lähtivät hiljaa
lepikon läpi vakoilemaan. Mutta jo etäämmälle he tunsivat tulella
olijain tutun murteen, kohta erottivat tuttuja ääniäkin, -- ne
olivat iiläisiä hauenpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille,
tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet
uudisasukkaita Kitkan rannalta arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka.
Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.

Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne
kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä
rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva
sotaväki asettui kuukausimääriksi talonpoikain luo elämään kiskoen
heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja
sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen
niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki-isäntä kepertynyt ja
Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut
Pudasjärvelle ja nyt lähtenyt mukaan Kitkan retkelle sinne
jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perhekunnalla oli myös vahva
aikomus asettua takamaille, -- siellä kotona olivat pellot jääneet
kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja verottaja juoksi
rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän
rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa
elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotakin syötävää saataisiin
talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän
lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta
tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn
hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan
takamaille.

Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö, ja päivä nousi
jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uudisasukkaat
kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen
vierailemaan.

-- Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä
ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä
samankokoisia, puhui Paavo, kun veneisiin laskeuduttiin ja lähdettiin
koko joukolla soutamaan Virranniemelle.

Päivä vietettiin juhlapäivänä, uudismökkien emännät keittivät ja
paistoivat parasta mitä oli heidän vähissä varastoissaan, ja sillä
välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta, sen
verran kuin näiltä riitti luovuttaa, hamppuja, suoloja, kirveitä ja
kangasta. Mutta kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa
pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo
äkkiä veljeltään:

-- No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta
sitten et uskaltanut etkä hennonut?

-- Nyt jään.

-- Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois. Ja aluksi ainakin tulet
ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Mutta yksinkö aiot
jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle...?

-- Saanenhan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani
vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähän muitakin toiveita, mutta hän
piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän
Pudasjärvellä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkalla. Mutta
tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen
kuolemaan, -- Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen
ehdottaakaan.

Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimpia koristelematta Sannalle äkin
kysymyksen:

-- Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida
lappalaistyttären?

Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi
äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Mutta Paavo
kiirehti nuorille avuksi:

-- Vai jäätkö, Sanna, uuden mokin emännäksi?

Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä Tapani
tajusi, että tämä oli jo voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto
olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei
ollut siunaamaan liittoa eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut
tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että
tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.

-- Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta
pappi, jos näille maille joutuu.

Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota
pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja
kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta ja rantatörmälle,
suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedettiin jo ennen pitkää tukevia
seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahailtiin ja salvettiin,
ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle
pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä
päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman
katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty
pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja
komea.

Illastettuaan uudistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville
salolaisille kalamatkalaiset sitten lähtivät soutamaan takaisin
verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän
jo käännyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa
laiminlyötyjä maatöitä. Mutta Virransalmen toisella rannalla istui
uuden tuvankehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä
veneitä. He katsoivat niitä kaivaten ja kaihoten, ne tuntuivat
ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja
he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämää. Mutta kun veneet
katosivat kaukaisen saaren taa, he nostivat silmänsä, katsoivat
toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yht'aikaa molemmat, että he
eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä
täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan
kaukaiseen kotiin.



KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.


Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa
kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa
aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa laululinnut
lirittivät kimakoita aamusäveliään leikkien siellä iloisina lehvien
lomassa. Mutta kylän väki nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäiseen
oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä
ja valvoen odotettu nousevaa päivää, -- siksi makuutti nyt pitempään.
Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla varuillaan herättääkseen
väet ajoissa juhannuskirkkoon.

Sitävastoin näkyi läheisen Hämeenkylän herraskartanon talonväki jo
olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin
pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik
Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka,
kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon,
mutta todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta
mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja
juron näköinen, eivätkä hänen sileäksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin
ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, mutta kulmakarvain alituinen
rypistyminen ja vihaiset vinkeet suupielissä osoittivat, että siellä
sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka hän seisoikin selin rakennuksen
pääoveen, hän tunsi kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä
taakse; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen
nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:

-- No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset
olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mielimme
olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.

Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen
tekeytyä tyyneksi:

-- Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette
aina.

-- Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.

Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei
virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui
keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntättyjä
naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik
Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta
vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, mutta nyt se näkyi
löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.

-- Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi
asetuttava toiseen riviin, sillä välin kun he istuvat meidän paikoilla,
-- ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni,
varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.

Niin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen
anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin
vihaisena toruen poikaansa.

-- Aina sinä peräydyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan
_täytyy_ tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy
tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat
kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken
oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan
sallinut, mutta sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitsi jo sovittu.

-- Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti.

Nyt vasta Eerik Henrikinpoika kääntyi naistensa puoleen hehkuvin
katsein ja puhuen melkein vapisevin äänin.

-- Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja
Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin
viekkaasti ja varkain asettumaan isäni sijalle Perniön kirkossa, jota
sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä
olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan
oikeat paikkamme. Ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon
muuten kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan, --
arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.

Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän
isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan;
jälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:

-- Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä
tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä
kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen ... sinä tahdot tahallasi
nöyryyttää minut ja sukuni.

-- Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi
arvo, säesti vanha rouva.

Mutta uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja
virkkoi:

-- Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä
puolustamaan. Ei sanaakaan enää -- hän kohotti ankaraksi äänensä, kun
naiset taas rupesivat vastaan väkättämään, -- minä tässä olen käskijä,
kirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!

Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas
tuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja
naiset, älyten että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään,
juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.

Jo kauan tämä kysymys oli huolestuttavana ja hermostuttavana
painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjää, melkein siitä
asti kun Ruotsista tullut eversti Henrik Sass, mentyään naimisiin
Mälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären,
Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja
jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina
niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisellä sijalla Perniön
pitäjässä. Venäjän sodassa saavutettujen ansioitten vuoksi Juhana III
oli antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja
nimen sekä laajat tilukset tässä hänen kotipitäjässään, ja niin kauan
kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään
häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen
kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo
kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja
Kaarle Kustaan sodissa oli voittanut jonkin verran mainetta ja
mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa
esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen,
kun nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja
sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona
maalla elänyt, tuo kilvoittelu kävi Hämeenkylän isäntäväelle
kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa
naimisissa, ja molempain rouvat varsinkin koettivat kiihoittaa miehiään
anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki
kirkossa. Mutta nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä
alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin
kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.

Tämän riidan johdosta naapuri- ja sukulaisvälit olivat tietysti jo
aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan
tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut
olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli
asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä,
olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa
koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla
olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, mutta selvää tulosta ei ollut
saatu, -- katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin.
Vanhalta muistilta tosin useimmat olivat olleet taipuvaisia myöntämään
Sabelstjernoille etusijan, mutta Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla
puhuttavankaan, sotainen eversti oli uhannut väkisin pitää sen, mikä
hänelle oikeuden mukaan oli tuleva -- ja niin oli erottu.

-- Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, -- tuo ajatus kaiveli Eerik
Henrikinpojan mieltä, hänen seisoessaan siinä portailla mustissa
mietteissään, -- hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet.
Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat
muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi
kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän
tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä
täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan.
Mutta miten ... miten Herran nimessä!

Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan
ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta
arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo
kirkosta aamukellot soivan -- oli aika valmistautua lähtemään. Eerik
Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen,
käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean
kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen.
Tässä juhla-asussa hän ilmestyi taas pihalle ja huusi kovalla äänellä,
että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin
koko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa koko perhe istui
juhlapukimissaan ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa
vaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät
vierimään kirkolle päin.

Mälkilästä oli kirkolle aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kuin
Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis
Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin aukealle,
jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, vaunuissaolijain
silmät tähystelivät mitä jännittyneimmin, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo
kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä
vieläkin ja käyden noustiin vastamaata väkijoukkojen keskitse, jotka
jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja
kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi
lappamaan kirkkoon, -- nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan
alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Mutta juuri
silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä myöskin Mälkilän vaunut ja
pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin
Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarle
Kustaan aikaiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan
alas vaunuista.

Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä
päästääkseen herrasperheet edellä kirkkoon. Mutta niistä ei
kumpainenkaan pitänyt kiirettä, ja vasta veräjällä he yhtyivät
vastakkain, kylmin ja kankein kumarruksin toisiaan tervehtien.

Kirkon ovelle tultaessa vasta astui eversti Sass, joka rouvaansa
käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti
kursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena
asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan
naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva
tarttui päättävästi Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:

-- Näin sinä annat sittenkin heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä
oikeutemme!

Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku
kurkussa:

-- Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi
penkkiin...

-- Eerik, tee velvollisuutesi, varoitti vanha rouva vielä, kiirehtien
askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.

Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan
ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa hänen
hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen lankomies hänelle teki. Nyt hän
ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon
keskuskäytävää myöten. Molempien perheiden muut jäsenet seurasivat
vähän toisiinsa sekaantuneina perässä.

Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla,
sukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja
lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina
arvoasteen mukaan. Mutta lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi
kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja
niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla,
-- ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi
mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota
ensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli
puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään
olevan siihen parhaan oikeuden, -- kahta perhettä taas ei tietysti
yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoin askelin
käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.

Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monesti oli
miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei
voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan
tapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan
näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin eversti
ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä
hänen rinnallaan ja niin seisottiin tuokion aika ääneti yhdessä
ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet
olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osoittivat vihaisinta uhkaa.
Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut
jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan;
molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja
pidättivät pelästyneinä henkeään.

-- Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin
aatelisrouva Sass koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan
ohi penkin ovelle. Mutta tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:

-- Penkki on meidän, se on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä,
tuo toinen penkki on joutilas.

-- Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan
aatelissuvuista vanhin.

-- Ulkolainen nousukassuku, -- tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.

-- Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei
ole arvokkaampia...

Näihin asti rouvat olivat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella
äänellä miesten vielä seisoessa äänettöminä vastakkain. Mutta tuo
keskustelu oli yhä tulistunut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt rouva
Sass kääntyi jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:

-- Henrik, avaa tuo ovi!

Eversti Sass teki liikkeen lähemmäksi.

-- Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan
minä perheeni tähän penkkiin.

Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik
Henrikinpoika hänen eteensä.

-- Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.

Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yht'aikaa kirkuivat
sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä
kuulumaan. Eversti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän
huusi kuin lipullistaan komentaen:

-- Syrjään, maamoukka, taikka opetan sinulle sotilastapoja. Minä en ole
tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole
miekkaansa paljastaneet.

-- Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. --
Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, mutta toisella hän
tempasi voimakkain liikkein penkin oven auki ja huusi: -- Sisään,
naiset, Sabelstjernain paikalle.

Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan
avattuun penkkiin. Mutta siinä oli Sassin rouvakin ääressä, ja
epätoivon kiivaudessa tämä tyrkkäsi vaskireunaisella virsikirjallaan
penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen
takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoin
ja nyrkein, itkien ja huutaen tapellessaan.

Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet
miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä
viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus
oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan,
lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt aloittaa virsi, tyrehtyi ääni
kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään,
uskaltamatta mennä palauttamaan häiriintynyttä kirkkorauhaa. Silloin
astui seurakunnan vanha, valkopäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus,
sisään sakastista.

Hän pysähtyi kauhistuneena alttarin luo nähdessään, kuinka hänen
temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevin äänin
varoittamaan:

-- Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...

Mutta kukaan ei häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan
mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui
typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Mutta herrat
iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat
ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli
kimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä,
Sassin harjaantunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja
verestävänä hän vetäytyi syrjään. Mutta Mälkilän isäntä pisti miekan
tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana penkin ovelle, jossa
rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja
istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen
tuon kiivaan ottelun jälkeen.

Mälkilän suku oli voittanut, anastanut ensimmäisen sijan kristillisessä
penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana Sabelstjerna istui erään
talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa
voivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta vuotavalle haavalle.
Haavaa kirveli, mutta vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan
suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...

Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun
nojaten pystyyn, ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja,
ennenkuin ääni lähti kulkemaan.

-- Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää
jumalanpalvelusta pitää, hän puhui vapisevin äänin. -- Ulos, ulos
kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!

Ja ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä
seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat
juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa
katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin
rautaisilla teljillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden,
kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä
jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa
pienet sakot kirkon rahastoon.

Mutta kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon,
silloin Mälkilän isäntä astui perheineen kenenkään kieltämättä
ensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät
kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys
penkkisijoista.



KÄRÄJILLÄ.


Nuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa
paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta.
Kyytikoni hölkkäsi verkalleen lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen
torkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein
surumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista,
matalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä
katkaissut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta, ja siksi kai
nekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja
alakuloiset.

Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi
retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne
nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen
tulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen
joutuvan. Se oli noitajuttu, -- niitä samoja, joita nyt monen
vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä
oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli
Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut
pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin...

Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan
tyrkkäämällä häntä niskaan.

-- Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.

-- Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut
tuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat
kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne
kyyditsin ... se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin...

Niin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia
oli poltettu. Ja kumminkin... Olli muisti niin selvästi, mitä hänen
isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut,
raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta:
"Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea
syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun
itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita ... mutta heidän
tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!"

Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli
niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville
saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus
tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen
sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja
kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä.
Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen
paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka
kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta
ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta
kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän
tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään
hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin,
pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...

Hui, -- Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio
korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen
keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän
vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen
nojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut
ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan
käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti... Sekin oli viatonna
kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään
vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven
heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja
myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin
tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas
nukkuneen kyytimiehen.

-- Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä
Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.

-- Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan
heräillen. -- Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.

-- Mutta hänhän oli viaton.

-- Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.

Tämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt
kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden
perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä
vakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten
herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen
opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin
täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun
loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan
toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä
ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli
oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban
Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka
nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen
tuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli
kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan
uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen,
ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi
ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo
ruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty
puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä
hetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan.
Tuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja
Ollissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu
noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko,
oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa
tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli
päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin
ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he
taistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen
palveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin
tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua,
kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.

Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja
pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan
tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan
harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se
varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi
vaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi
kyytimiehelle:

-- Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee
tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?

Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:

-- En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos.
Mutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat,
että hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa
pitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.

Nuori lainlukija huoahti. -- Roviolle, -- hänhän juuri tahtoi tehdä
kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi.
Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan,
oli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut
myötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi
mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, -- oli
kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä
naista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha
ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti
olevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli
oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista,
mikä oli hänelle raskauttavaa.

Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, -- Olli oli
siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse
tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta
kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen
katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta
naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi
olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja
mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku
hän ei ollut, -- eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään
vuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja
noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle,
-- ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.

Hän tunnustaa itse... Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän
muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan
kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja
herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa,
ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri
todistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on
luuloteltua, valhetta...

Niin, -- täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli
kiirehti ajajaa, ja nyt tämäkin toden teolla rupesi heräilemään ja
parantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua
ajettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa
samalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä
mustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari
tervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja
vakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies
häntä vastassa, mutta melkoisen matkan päissä toisistaan ja toisiaan
syrjinkarein katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu
kalavesistä, ja siksi he toisiinsa vihaisia silmäyksiä heittivät.
Heidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja
miettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti
käräjät aloitetuiksi.

       *       *       *       *       *

Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä
juttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja
yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä
mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja
kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet,
iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs
tuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka
tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti
tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten
tuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla
äänellä:

-- Tuokaa syytetty sisään.

Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat
kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta
nähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.

Hän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan
talonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli
punaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä
punainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan
poimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä
näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä
surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse
ikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia,
sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei
ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä
oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää
melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden
tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa.
Mutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu,
hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin
haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin
saastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat
sen katseet.

Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää
ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta
ihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon
nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla
jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli
lienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus,
joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin
kaikkien viholliseksi, -- mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen
sydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää
katkeruutta jäljelle?

Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.

-- Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut
toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin
elämään?

Mariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut
vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin
väkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen
aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:

-- Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle,
-- liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt
--, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen
koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen
langoksi ... jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin
elämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä
on ero alkuisin.

Mutta miehen vielä puhuessa kirkkoherra kohotti yht'äkkiä äänensä ja
rupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiaa:

-- Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt
paholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa,
saavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taiat, joita hän sitten on
käyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on
myynyt lapsensa pirulle ja antanut sielunsa pantiksi, ja sen jälkeen on
hän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä
yksinäisessä saunassaan hän on synnyttänyt sielunviholliselle
sikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse
tunnustaa polttaneensa...

Kärsimätönnä tuomari oli kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista
sanatulvaa ja katkaisi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen
syytetyn puoleen ja kysyen:

-- Mariina, sinua syytetään siitä, että olet kohdannut paholaisen
näkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta?
Vastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?

Syytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:

-- Olen.

-- Syytetty Mariina Tuomaantytär -- tuomari jatkoi nyt melkein
kiivastuen --, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi
riippuu tuomiosi, ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut,
mitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt
pirun?

-- Minä olen hänet nähnyt.

-- Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on
totta.

Taas Mariinan katse vilkastui, ja melkein kuin reipastuneena hän rupesi
kertomaan vaiheitaan, säikkymättä enää ympäröivien katseitakaan. Hän
terästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin, ja tämä antoi hänen
puhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.

Samana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, -- niin kertoi Mariina --, hän
oli nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa.
Se oli hiipinyt seinää pitkin, nuolaissut hänen lastaan ja nuolaissut
hänen käsivarttaan, ja sen kieli oli ollut kylmä kuin sisilisko. Samana
yönä heidän lammaskarsinastaan hävisi karitsa, joka oli ollut aivan
yhtä vanha kuin lapsi... Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi
oli edellisenä sunnuntaina haudattu, sama koira tuli taas seinän läpi
heidän pirttiinsä, ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yht'äkkiä hän
tunsi silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa,
pilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi
ja suuren meren poikki ja tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka
häntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren
kupeella, ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden
läpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja
hämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi
muutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja
hääräsivät. Paljon siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui
pöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs
naapurin vaimo hänelle kuiskasi: "Älä ole milläsikään, Mariina,
täällähän olemme mekin." Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle
lihapalan syödä, ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli
ja meni katon ja seinäin kautta, ja tuokion kuluttua tuli taas sama
musta koira, joka oli tuon mustan miehen näköinen, ja vei hänet katon
kautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon
koira rupesi silloin haukkumaan, ja, kun hän tuli navetasta ulos, oli
pihalla liikkeessä ihmisiä, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni
saunaan ja on sen jälkeen asunut siellä...

Väkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut,
jopa lopulta ottanut siihen äänekkäästi osaa, huudellen ja todistellen,
kuinka Mariinan todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta
keskellä yötä. Mutta tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen
näitä kertoessaan, ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo
onneton nainen saattoi moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli
lukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista
kasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnon vaivojen
kiihoittama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet,
ja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi.
Ne olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat
olivat ennen häntä niitä kertoneet, pienin vivahduksentapaisin
toisinnoin vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli
kansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat,
jotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo
helvetinretket ja paholaisenpidot, ja juuri siksi kaikkien läsnäolevain
kasvot loistivat niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran
saivat uusilta huulilta ja uutena toisintona kuulla nuo tutut tarinat,
jotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihoittivat. Kirkkoherra
risti kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle,
ikäänkuin hokien: "mitäs minä sanoin!", ja nimismies vastasi
kohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet
supattivat vilkkaina ja virkkuina, akat ovensuussa löivät käsiään
yhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja
silmät selällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.

Mutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri
tämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi
näille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi
kietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osoittaa, että hän puhui
perättömiä itseään vastaan.

-- Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sill'aikaa kun olit tällä
retkellä olevinasi? kysäisi hän äkkiä tuokion kuluttua. -- Sillä
vuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?

Mariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi
verkkaisesti:

-- Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka jolloin menin naapurin
navettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.

Olli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein
huudahtaa, että "siinäpä nyt näette!" Mutta hän jatkoi:

-- Mutta kuinka sinä saatoit lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen
meren yli, jos vuoteellasi makasit...? Niin, sitä et voi selittää, se
oli unta. Mutta mitä sinä teit naapurin navetassa, teitkö pahaa
karjalle?

-- En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se
musta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä...

Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin
todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen
jälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.

-- Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko
useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?

Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, -- ja hän vilkastui taas
näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen
saunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi
oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä,
niin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.

Mutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt
paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka,
jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen
alla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta
pitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta
vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään
pitkiltä pöydiltä.

-- Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä
todistaisi sinun siellä olleen?

Taas Mariina typertyi.

-- Tuonut ... en ... miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani...

-- Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele
tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.

Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin
tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, -- niin huudettiin
väkijoukosta --, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse
tunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja
uhkaa eleillään meitä kaikkia.

Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta
vaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti:

-- Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut
pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?

Mariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:

-- Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut ... mutta
kenellekään en ole pahaa tehnyt.

Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun
hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen
tajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on
mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan
vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen
tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan
harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.

Eräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan
kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut
kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja
herjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja.
Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen
käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet
pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla
isämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä
parantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin
riihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä
liikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain
miesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he
olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli
kastellut verivedellä... Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli
kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja
tuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin.
Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa
lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan
vahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni
poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä
häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään.
Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei
selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena... Ja kansa
murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä
lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:

-- Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.

Kirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi
kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten
läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa
ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät
taaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä
käsivartensa varaan ja itki.

Nuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä
enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska
kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei
voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis
tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, -- eikö voi
hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?

Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti
pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa,
-- aamulla sitä taas jatketaan.

-- Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle,
nyt on ilta ja myöhä.

Vähän tyytymättömänä rahvas lähti, yhä äänekkäästi keskustellen,
käräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli
liian aikaisin katkaistu. Mutta Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edes
takaisin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän
päähän lakikirjansa ääreen miettimään.

       *       *       *       *       *

Kauan hän oli jo niin istunut. Kievaritalossa ihmiset olivat jo
laittautuneet levolle, ja hänellekin oli vuode valmistettu
päätyhuoneeseen.

Mutta hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään, ja
kuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin
erehtynyt, oliko hänen varma vakaumuksensa sittenkin väärä, eikö
ollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se
oli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Mutta miten voi ihminen
tuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa
noin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo
henkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties
sittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla... Mitä?
Onko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki
noiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme
voi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei,
siitä täytyy saada selko...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn ja lähti rutosti kävelemään ovelle
päin. Mutta hän pysähtyi, palasi takaisin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö
yksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi
hulluutta ja sitä paitsi tuiki vaarallista. Ja mitä varten hän tuota
arvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen
tuli vain tuomarina tutkia ja selville käyneen perustuksella tuomita,
-- muuta ei... Mutta tuomitako syytön, ihminen, jonka hän tiesi olevan
vääräin mielikuvain eksyttämänä...? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin
antautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehoittamista
maassaan...? Ei!

Varmistuneena päätöksessään nuori tuomari lähti astumaan ulos autiosta
käräjätuvasta. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraittia edes
takaisin ja suuntasi sitten askeleensa suoraan vanhaa tuparakennusta
kohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti
tältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan
huoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.

Ovelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä
kierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti
ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät
tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun
tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat
piirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja
siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan ... tätä
tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi
pystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän
valvoi eikä nukkunut.

Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin
ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän
astui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja
virkkoi:

-- Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden
asiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole
mielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet
kiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä
tahdot kuolla, kuolla roviolla!

Vanki vapisi:

-- Roviolla ... kuolla ... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo
palaa, en, en...

-- Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle,
ymmärräthän sen, -- sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä
tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot
peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet
omistavasi pahain henkien mahtivallan ... älä kiellä, minä tiedän sen.
Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä.
Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden.
Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä
oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on
omaa keksintöäsi, kuvitteluasi...

Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.

-- Herra tuomari, mitä te vaaditte?

-- Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin
unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.

-- En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli
äskenkin luonani ... on ehkä nytkin ... enhän tiedä, kuka tekään
olette...

Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta,
ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen
yhä peremmäs makuurahillaan.

Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä
innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.

-- Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. -- Mutta
katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään
näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso
silmiäni... Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena,
elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?

Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja
laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen
hän puhui:

-- Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni...
Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua
puhutellut ... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos
pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut
järvien kohdalla jäiset viimat ... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua.
Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut
hänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä
otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta
käsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta,
kaikki hämärää, häilyvää...

-- Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet
silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.

Mariina huokasi:

-- Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut
poissa. Se on varmaa, se on totta...

Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja
repi tukkaansa ja huudahti:

-- Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota
tuttavaasi?

-- Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en
sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en
jaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!

-- Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi,
montako niitä on ... lue ääneen!

-- Kolme, neljä ... kahdeksan, yhdeksän ... ei, minä en tahdo häntä
surmata ... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen
vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti ... en koskaan...

-- Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot
roviota...

-- Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani ... ei, minä olen
viaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin ... hän kuolee ... sitä ei voi
enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...

Hetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti.
Ja sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:

-- Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana,
tönkkönä ... ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...

Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää
sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut
nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.

Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen
selvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian
myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut
ja josta tuo onneton ei enää "jaksanut" vapautua. Hän huomasi, että
hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen
teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen
kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki,
rinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt
huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta
poistui.

Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan
kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa
huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän
väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui
vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen
ajatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän
arvoitukselleen voinut löytää selvitystä.

-- Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. -- Mutta ehkä aamu
vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...

       *       *       *       *       *

Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä
käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin,
joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin
etäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja
lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi
istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.

-- Kuollut ... yht'äkkiä ... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla
tapettu... Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen...

Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori
tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa,
että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen
käsittelyyn.

-- Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen
Mariina eilen heitti... Hän se pappimme taioillaan tappoi...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään:
puolenyön aikaan ... juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa
vaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko
todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...?
Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki,
mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...?
Ajatukseni tylsyy ... onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija?
Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat,
joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan
ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme ... te näkymättömät
henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa
vastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon
vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin
tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.

Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana
kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin
pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.

-- Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta
mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas,
piruthan elämöivät keskuudessamme...! Hänet on poltettava, poltettava
pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut
vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja
sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli
siellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!

Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:

-- Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille ... niin oli
typerrytty ... jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet
olisivat hänestä saatanan nuolet...

Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että
hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi
hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään
voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä
uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut
mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea.
"Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?",
kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.

Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän
kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä
noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen.
Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui
käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen
täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa
valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.

Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta.
Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut
pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä
tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä
ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet
tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä
syyttänyt...

-- Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli
hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin
sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: -- Kuunnelkaamme
syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja
hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä
rovion...

Tämän hän lausui puoleksi pilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen
lautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti
tarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota
"rovio"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että
kansa sitäkin miltei arkaillen katseli.

Vanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille,
luoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, -- eihän sitä
tiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat.
Supatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain
uunin kupeella teki itkua, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä.
Lautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmana
kantaen vastuun tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Mutta nuori
tuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä,
tietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja
valhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen apuriksi.

Vanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana
maahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän,
että tuoko nyt juuri oli se vaarallinen, myrkyllinen otus, -- seisoihan
hän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi koskenutkaan häneen.
Silmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, ja hän ei
näyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Tuomari näytti nyt äkkiä tekevän nopean päätöksen, kohotti äänensä ja
virkkoi syytetylle:

-- Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen
kuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko
syytetyllä ollut siihen mitää osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin
tästä kuolemantapauksesta?

Mariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein
hypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti
taas entiseen velttouteensa:

-- Olen, vastasi hän. -- Minä näin sen yöllä, -- ja hän lisäsi hiljaa:
-- olin siellä läsnä.

Olli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:

-- Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sinulle
tästä kuolemantapauksesta kertonut?

Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi
surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:

-- Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen
syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?

Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:

-- Minä, en, vaan se toinen ... se musta mies.

Pitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta.
Tuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.

-- Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus,
niinkö?

-- Niin.

-- Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?

-- Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan...

Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä
kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää
koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein
tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään,
hän ei uskaltanut enää epäilläkään...

Mutta nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisaalleen
ja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:

-- Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä
langettamaan!

-- Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaan
ja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. --
Tuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...

Ja hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi
sitten lyhyesti, selittävästi:

-- Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.

Mutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne
tulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli
langettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakaumustaan, ja hänestä
tuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään
vapauteen ja valoon päin, joita hän tälläkin oikeudenkäynnillä juuri
oli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin
raskaat. Mutta hän lisäsi vähän helpommin:

-- Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin
hovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät
ovat lopussa.

Rahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin
helpotuksen tuntein taas käyvän tarinoimaan. Mutta roviolle tuomittu
nainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan;
reuhtoilematta, valittamatta hän seurasi vartijaa ulos. Näytti melkein
siltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat
ja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.

Tuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt
huoneeseensa, ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja
kallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos.
Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen,
raikkaaseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä
huoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä
käräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa.
Aamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo istui reessä
ja ajoi eilisiä jälkiään takaisin Pohjanmaan aavoja pitkin. Mutta vielä
useammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti
kärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä
kyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt
ja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun
uskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.

**

KÄRÄJILLÄ.


Nuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa
paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta.
Kyytikoni hölkkäsi verkalleen lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen
torkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein
surumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista,
matalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä
katkaissut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta, ja siksi kai
nekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja
alakuloiset.

Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi
retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne
nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen
tulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen
joutuvan. Se oli noitajuttu, -- niitä samoja, joita nyt monen
vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä
oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli
Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut
pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin...

Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan
tyrkkäämällä häntä niskaan.

-- Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.

-- Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut
tuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat
kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne
kyyditsin ... se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin...

Niin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia
oli poltettu. Ja kumminkin... Olli muisti niin selvästi, mitä hänen
isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut,
raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta:
"Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea
syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun
itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita ... mutta heidän
tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!"

Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli
niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville
saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus
tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen
sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja
kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä.
Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen
paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka
kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta
ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta
kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän
tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään
hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin,
pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...

Hui, -- Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio
korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen
keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän
vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen
nojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut
ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan
käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti... Sekin oli viatonna
kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään
vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven
heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja
myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin
tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas
nukkuneen kyytimiehen.

-- Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä
Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.

-- Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan
heräillen. -- Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.

-- Mutta hänhän oli viaton.

-- Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.

Tämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt
kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden
perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä
vakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten
herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen
opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin
täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun
loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan
toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä
ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli
oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban
Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka
nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen
tuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli
kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan
uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen,
ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi
ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo
ruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty
puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä
hetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan.
Tuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja
Ollissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu
noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko,
oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa
tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli
päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin
ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he
taistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen
palveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin
tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua,
kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.

Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja
pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan
tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan
harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se
varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi
vaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi
kyytimiehelle:

-- Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee
tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?

Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:

-- En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos.
Mutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat,
että hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa
pitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.

Nuori lainlukija huoahti. -- Roviolle, -- hänhän juuri tahtoi tehdä
kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi.
Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan,
oli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut
myötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi
mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, -- oli
kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä
naista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha
ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti
olevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli
oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista,
mikä oli hänelle raskauttavaa.

Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, -- Olli oli
siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse
tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta
kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen
katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta
naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi
olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja
mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku
hän ei ollut, -- eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään
vuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja
noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle,
-- ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.

Hän tunnustaa itse... Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän
muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan
kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja
herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa,
ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri
todistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on
luuloteltua, valhetta...

Niin, -- täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli
kiirehti ajajaa, ja nyt tämäkin toden teolla rupesi heräilemään ja
parantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua
ajettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa
samalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä
mustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari
tervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja
vakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies
häntä vastassa, mutta melkoisen matkan päissä toisistaan ja toisiaan
syrjinkarein katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu
kalavesistä, ja siksi he toisiinsa vihaisia silmäyksiä heittivät.
Heidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja
miettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti
käräjät aloitetuiksi.

       *       *       *       *       *

Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä
juttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja
yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä
mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja
kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet,
iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs
tuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka
tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti
tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten
tuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla
äänellä:

-- Tuokaa syytetty sisään.

Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat
kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta
nähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.

Hän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan
talonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli
punaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä
punainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan
poimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä
näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä
surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse
ikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia,
sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei
ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä
oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää
melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden
tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa.
Mutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu,
hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin
haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin
saastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat
sen katseet.

Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää
ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta
ihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon
nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla
jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli
lienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus,
joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin
kaikkien viholliseksi, -- mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen
sydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää
katkeruutta jäljelle?

Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.

-- Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut
toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin
elämään?

Mariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut
vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin
väkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen
aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:

-- Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle,
-- liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt
--, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen
koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen
langoksi ... jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin
elämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä
on ero alkuisin.

Mutta miehen vielä puhuessa kirkkoherra kohotti yht'äkkiä äänensä ja
rupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiaa:

-- Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt
paholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa,
saavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taiat, joita hän sitten on
käyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on
myynyt lapsensa pirulle ja antanut sielunsa pantiksi, ja sen jälkeen on
hän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä
yksinäisessä saunassaan hän on synnyttänyt sielunviholliselle
sikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse
tunnustaa polttaneensa...

Kärsimätönnä tuomari oli kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista
sanatulvaa ja katkaisi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen
syytetyn puoleen ja kysyen:

-- Mariina, sinua syytetään siitä, että olet kohdannut paholaisen
näkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta?
Vastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?

Syytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:

-- Olen.

-- Syytetty Mariina Tuomaantytär -- tuomari jatkoi nyt melkein
kiivastuen --, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi
riippuu tuomiosi, ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut,
mitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt
pirun?

-- Minä olen hänet nähnyt.

-- Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on
totta.

Taas Mariinan katse vilkastui, ja melkein kuin reipastuneena hän rupesi
kertomaan vaiheitaan, säikkymättä enää ympäröivien katseitakaan. Hän
terästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin, ja tämä antoi hänen
puhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.

Samana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, -- niin kertoi Mariina --, hän
oli nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa.
Se oli hiipinyt seinää pitkin, nuolaissut hänen lastaan ja nuolaissut
hänen käsivarttaan, ja sen kieli oli ollut kylmä kuin sisilisko. Samana
yönä heidän lammaskarsinastaan hävisi karitsa, joka oli ollut aivan
yhtä vanha kuin lapsi... Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi
oli edellisenä sunnuntaina haudattu, sama koira tuli taas seinän läpi
heidän pirttiinsä, ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yht'äkkiä hän
tunsi silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa,
pilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi
ja suuren meren poikki ja tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka
häntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren
kupeella, ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden
läpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja
hämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi
muutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja
hääräsivät. Paljon siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui
pöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs
naapurin vaimo hänelle kuiskasi: "Älä ole milläsikään, Mariina,
täällähän olemme mekin." Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle
lihapalan syödä, ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli
ja meni katon ja seinäin kautta, ja tuokion kuluttua tuli taas sama
musta koira, joka oli tuon mustan miehen näköinen, ja vei hänet katon
kautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon
koira rupesi silloin haukkumaan, ja, kun hän tuli navetasta ulos, oli
pihalla liikkeessä ihmisiä, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni
saunaan ja on sen jälkeen asunut siellä...

Väkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut,
jopa lopulta ottanut siihen äänekkäästi osaa, huudellen ja todistellen,
kuinka Mariinan todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta
keskellä yötä. Mutta tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen
näitä kertoessaan, ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo
onneton nainen saattoi moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli
lukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista
kasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnon vaivojen
kiihoittama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet,
ja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi.
Ne olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat
olivat ennen häntä niitä kertoneet, pienin vivahduksentapaisin
toisinnoin vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli
kansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat,
jotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo
helvetinretket ja paholaisenpidot, ja juuri siksi kaikkien läsnäolevain
kasvot loistivat niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran
saivat uusilta huulilta ja uutena toisintona kuulla nuo tutut tarinat,
jotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihoittivat. Kirkkoherra
risti kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle,
ikäänkuin hokien: "mitäs minä sanoin!", ja nimismies vastasi
kohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet
supattivat vilkkaina ja virkkuina, akat ovensuussa löivät käsiään
yhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja
silmät selällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.

Mutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri
tämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi
näille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi
kietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osoittaa, että hän puhui
perättömiä itseään vastaan.

-- Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sill'aikaa kun olit tällä
retkellä olevinasi? kysäisi hän äkkiä tuokion kuluttua. -- Sillä
vuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?

Mariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi
verkkaisesti:

-- Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka jolloin menin naapurin
navettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.

Olli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein
huudahtaa, että "siinäpä nyt näette!" Mutta hän jatkoi:

-- Mutta kuinka sinä saatoit lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen
meren yli, jos vuoteellasi makasit...? Niin, sitä et voi selittää, se
oli unta. Mutta mitä sinä teit naapurin navetassa, teitkö pahaa
karjalle?

-- En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se
musta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä...

Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin
todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen
jälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.

-- Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko
useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?

Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, -- ja hän vilkastui taas
näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen
saunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi
oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä,
niin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.

Mutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt
paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka,
jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen
alla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta
pitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta
vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään
pitkiltä pöydiltä.

-- Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä
todistaisi sinun siellä olleen?

Taas Mariina typertyi.

-- Tuonut ... en ... miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani...

-- Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele
tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.

Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin
tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, -- niin huudettiin
väkijoukosta --, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse
tunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja
uhkaa eleillään meitä kaikkia.

Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta
vaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti:

-- Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut
pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?

Mariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:

-- Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut ... mutta
kenellekään en ole pahaa tehnyt.

Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun
hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen
tajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on
mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan
vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen
tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan
harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.

Eräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan
kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut
kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja
herjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja.
Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen
käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet
pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla
isämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä
parantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin
riihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä
liikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain
miesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he
olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli
kastellut verivedellä... Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli
kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja
tuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin.
Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa
lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan
vahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni
poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä
häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään.
Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei
selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena... Ja kansa
murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä
lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:

-- Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.

Kirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi
kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten
läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa
ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät
taaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä
käsivartensa varaan ja itki.

Nuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä
enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska
kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei
voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis
tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, -- eikö voi
hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?

Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti
pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa,
-- aamulla sitä taas jatketaan.

-- Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle,
nyt on ilta ja myöhä.

Vähän tyytymättömänä rahvas lähti, yhä äänekkäästi keskustellen,
käräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli
liian aikaisin katkaistu. Mutta Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edes
takaisin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän
päähän lakikirjansa ääreen miettimään.

       *       *       *       *       *

Kauan hän oli jo niin istunut. Kievaritalossa ihmiset olivat jo
laittautuneet levolle, ja hänellekin oli vuode valmistettu
päätyhuoneeseen.

Mutta hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään, ja
kuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin
erehtynyt, oliko hänen varma vakaumuksensa sittenkin väärä, eikö
ollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se
oli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Mutta miten voi ihminen
tuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa
noin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo
henkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties
sittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla... Mitä?
Onko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki
noiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme
voi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei,
siitä täytyy saada selko...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn ja lähti rutosti kävelemään ovelle
päin. Mutta hän pysähtyi, palasi takaisin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö
yksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi
hulluutta ja sitä paitsi tuiki vaarallista. Ja mitä varten hän tuota
arvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen
tuli vain tuomarina tutkia ja selville käyneen perustuksella tuomita,
-- muuta ei... Mutta tuomitako syytön, ihminen, jonka hän tiesi olevan
vääräin mielikuvain eksyttämänä...? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin
antautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehoittamista
maassaan...? Ei!

Varmistuneena päätöksessään nuori tuomari lähti astumaan ulos autiosta
käräjätuvasta. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraittia edes
takaisin ja suuntasi sitten askeleensa suoraan vanhaa tuparakennusta
kohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti
tältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan
huoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.

Ovelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä
kierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti
ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät
tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun
tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat
piirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja
siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan ... tätä
tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi
pystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän
valvoi eikä nukkunut.

Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin
ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän
astui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja
virkkoi:

-- Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden
asiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole
mielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet
kiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä
tahdot kuolla, kuolla roviolla!

Vanki vapisi:

-- Roviolla ... kuolla ... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo
palaa, en, en...

-- Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle,
ymmärräthän sen, -- sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä
tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot
peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet
omistavasi pahain henkien mahtivallan ... älä kiellä, minä tiedän sen.
Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä.
Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden.
Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä
oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on
omaa keksintöäsi, kuvitteluasi...

Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.

-- Herra tuomari, mitä te vaaditte?

-- Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin
unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.

-- En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli
äskenkin luonani ... on ehkä nytkin ... enhän tiedä, kuka tekään
olette...

Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta,
ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen
yhä peremmäs makuurahillaan.

Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä
innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.

-- Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. -- Mutta
katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään
näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso
silmiäni... Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena,
elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?

Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja
laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen
hän puhui:

-- Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni...
Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua
puhutellut ... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos
pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut
järvien kohdalla jäiset viimat ... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua.
Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut
hänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä
otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta
käsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta,
kaikki hämärää, häilyvää...

-- Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet
silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.

Mariina huokasi:

-- Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut
poissa. Se on varmaa, se on totta...

Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja
repi tukkaansa ja huudahti:

-- Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota
tuttavaasi?

-- Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en
sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en
jaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!

-- Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi,
montako niitä on ... lue ääneen!

-- Kolme, neljä ... kahdeksan, yhdeksän ... ei, minä en tahdo häntä
surmata ... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen
vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti ... en koskaan...

-- Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot
roviota...

-- Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani ... ei, minä olen
viaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin ... hän kuolee ... sitä ei voi
enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...

Hetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti.
Ja sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:

-- Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana,
tönkkönä ... ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...

Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää
sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut
nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.

Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen
selvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian
myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut
ja josta tuo onneton ei enää "jaksanut" vapautua. Hän huomasi, että
hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen
teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen
kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki,
rinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt
huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta
poistui.

Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan
kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa
huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän
väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui
vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen
ajatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän
arvoitukselleen voinut löytää selvitystä.

-- Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. -- Mutta ehkä aamu
vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...

       *       *       *       *       *

Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä
käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin,
joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin
etäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja
lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi
istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.

-- Kuollut ... yht'äkkiä ... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla
tapettu... Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen...

Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori
tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa,
että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen
käsittelyyn.

-- Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen
Mariina eilen heitti... Hän se pappimme taioillaan tappoi...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään:
puolenyön aikaan ... juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa
vaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko
todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...?
Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki,
mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...?
Ajatukseni tylsyy ... onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija?
Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat,
joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan
ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme ... te näkymättömät
henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa
vastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon
vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin
tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.

Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana
kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin
pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.

-- Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta
mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas,
piruthan elämöivät keskuudessamme...! Hänet on poltettava, poltettava
pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut
vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja
sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli
siellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!

Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:

-- Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille ... niin oli
typerrytty ... jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet
olisivat hänestä saatanan nuolet...

Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että
hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi
hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään
voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä
uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut
mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea.
"Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?",
kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.

Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän
kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä
noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen.
Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui
käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen
täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa
valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.

Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta.
Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut
pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä
tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä
ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet
tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä
syyttänyt...

-- Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli
hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin
sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: -- Kuunnelkaamme
syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja
hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä
rovion...

Tämän hän lausui puoleksi pilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen
lautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti
tarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota
"rovio"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että
kansa sitäkin miltei arkaillen katseli.

Vanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille,
luoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, -- eihän sitä
tiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat.
Supatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain
uunin kupeella teki itkua, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä.
Lautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmana
kantaen vastuun tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Mutta nuori
tuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä,
tietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja
valhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen apuriksi.

Vanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana
maahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän,
että tuoko nyt juuri oli se vaarallinen, myrkyllinen otus, -- seisoihan
hän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi koskenutkaan häneen.
Silmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, ja hän ei
näyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Tuomari näytti nyt äkkiä tekevän nopean päätöksen, kohotti äänensä ja
virkkoi syytetylle:

-- Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen
kuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko
syytetyllä ollut siihen mitää osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin
tästä kuolemantapauksesta?

Mariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein
hypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti
taas entiseen velttouteensa:

-- Olen, vastasi hän. -- Minä näin sen yöllä, -- ja hän lisäsi hiljaa:
-- olin siellä läsnä.

Olli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:

-- Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sinulle
tästä kuolemantapauksesta kertonut?

Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi
surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:

-- Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen
syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?

Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:

-- Minä, en, vaan se toinen ... se musta mies.

Pitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta.
Tuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.

-- Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus,
niinkö?

-- Niin.

-- Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?

-- Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan...

Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä
kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää
koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein
tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään,
hän ei uskaltanut enää epäilläkään...

Mutta nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisaalleen
ja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:

-- Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä
langettamaan!

-- Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaan
ja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. --
Tuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...

Ja hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi
sitten lyhyesti, selittävästi:

-- Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.

Mutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne
tulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli
langettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakaumustaan, ja hänestä
tuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään
vapauteen ja valoon päin, joita hän tälläkin oikeudenkäynnillä juuri
oli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin
raskaat. Mutta hän lisäsi vähän helpommin:

-- Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin
hovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät
ovat lopussa.

Rahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin
helpotuksen tuntein taas käyvän tarinoimaan. Mutta roviolle tuomittu
nainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan;
reuhtoilematta, valittamatta hän seurasi vartijaa ulos. Näytti melkein
siltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat
ja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.

Tuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt
huoneeseensa, ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja
kallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos.
Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen,
raikkaaseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä
huoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä
käräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa.
Aamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo istui reessä
ja ajoi eilisiä jälkiään takaisin Pohjanmaan aavoja pitkin. Mutta vielä
useammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti
kärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä
kyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt
ja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun
uskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.



AUTTAJA AVUTTOMANA.


Kuuma taistelu oli käynnissä, yksi Kaarle XII:n ja koko
maailmanhistorian kaikkein kuumimpia. Se oli Kuurinmaalla,
Gemauerthofissa, missä ruotsalaisen ja suomalaisen sotajoukon oli
torjuttava eteenpäin työntyväin venäläisten raivoisa hyökkäys.
Tuntikausia oli jo oteltu onnen vaihdellessa, eikä ollut tietoa,
kummalle puolelle voitto kallistuisi.

Porin rykmentti taisteli Ruotsin armeijan vasemmalla sivustalla. Se oli
äsken saanut käskyn ylipäälliköltä, kenraali Lewenhauptilta, rynnätä
eteenpäin, ja olikin edennyt kappaleen, mutta tämä ryntäys oli sille
tullut sangen kalliiksi. Pistinseinänä seisoi venäläinen ylivoima
vastassa; se peräytyi tosin vähän ja verkalleen, mutta niitti
väistyessään hyökkääjiltä paljon miehiä. Ryntäys oli pysähtynyt.

Äskeisellä taistelupaikalla, avoimella kentällä, kulki rykmentin
sotapappi, joka samalla toimi haavurina, haki haavoittuneita, joille
hän heti antoi ensi avun ja joita hän sieltä sitten kannatti
kenttäsairaalaan, sekä jakoi sakramenttia kuolemaisillaan oleville. Hän
kulki siellä papinkauhtanaan ja litteään barettilakkiin puettuna
miehestä mieheen, kentän poikki vinkuvia luoteja pelkäämättä, kokonaan
laupeustoimeensa vaipuneena, -- tuon hengenmiehen liikkuminen
taistelukentällä, tulevain ja meneväin sotilaiden keskellä, teki oudon,
tavallaan rauhoittavan vaikutuksen.

Sotapappi -- hän oli Turun poikia, Gabriel Lauraeus nimeltään -- saapui
taas uuden kaatuneen luo, kumartui häntä katsomaan ja tunsi miehen
lapsuudentoverikseen, jonka kanssa hän Turun laitureilla oli leikkinyt
ja täällä rykmentissäkin, pitkän sotaretken varrella, usein
seurustellut. Olkapää oli miesraukalta murskaksi ammuttu; hän ei
päässyt nousemaan paikaltaan, mihin oli kepertynyt, mutta hän eli
kuitenkin vielä ja pälyi väsynein, apua rukoilevin katsein eteensä. Kun
Gabriel kumartui hänen ylitseen, kirkastuivat hänen kalpeat, kärsivät
kasvonsa, ja hän koetti vaivalloisesti liikuttaa toista, tervettä
kättään kohottautuakseen.

-- Maltahan, makaa vain hiljaa, puheli pappi ystävällisellä,
lohduttavalla äänellä. -- Tulenhan avuksesi, näytä haavasi; pahaksipa
ovat olkaluusi pirstoneet, mutta kyllä me tästä vielä selvitään ...
maltahan, kun tukitaan reikä ... sitten sotilaat tulevat kantamaan
sinut täältä pois...

-- En jaksa malttaa, valitti haavoittunut. -- Auta minut pystyyn, ehkä
jaksaisin sinuun nojaten kävellä.

-- No koetetaan. Halusi pelastua ja elää on siis hyvin suuri?

Haavoittunut huohotti raskaasti, mutta vastasi toivon elpyessä:

-- Makasin äsken tainnuksissa, virkosin sitten, ja luulin, että minun
täytyy jäädä tähän kuolemaan... Vain se, joka on ollut niin lähellä
kuolemaa, tietää minkä arvoinen elämä on. Ei, minä en tahdo nyt erota
elämästä, auta minut pois tästä ruumiiden joukosta...!

-- Sen teen, rauhoitu! Tässä täytyy vain panna ensi side olkapäähäsi,
että et juokse kuiville ... kas näin!

Leikatessaan siinä auki kaatuneen verisiä vaatteita ja asettaessaan
käärettä ammottavaan haavaan pappi puheli yhä tuttavalleen
rauhoittavasti:

-- Sinulla on tyttö odottamassa Turussa, tunnenhan hänetkin ... niin,
kyllä sinä tästä haavasta huolimatta vielä pääset hänen luokseen.
Sinnekö ikävöit?

-- Niin. Ja kotiini, kotiini! Tiedän, että äitini minua muistelee joka
hetki, hän on nytkin tuskissaan, sen tiedän, hän tuntee, että olen
henkihieverissä. Tahdon niin kernaasti päästä hänen luokseen, astua
vielä hänen eteensä ja sanoa: Äiti, minä elän sittenkin...! Oi, minä
näen hänen riemunsa...

-- Ja sitten kai haavasta toivuttuasi lähdet uudelleen sotimaan?

-- En, ystävä, en koskaan enää. Minä olen oikeastaan aina tätä
sotimista kammonut ja nyt, kuoleman kieliin jouduttuani, sitä
kauhistun. Eikö totta, oikea olkapääni on niin pahasti ruhjoutunut,
ettei minusta enää ole pyssyn kantajaksi. Pääsenhän sitten invalidina
palaamaan Suomeen, Turkuun; siellä rupean jotakin pientä työtä
näpertelemään ja elän vielä monet vuodet...?

-- Niin toivon. -- Pappi-haavuri oli pannut haavaan ensi siteen ja
koetti nyt kaatuneen vyöllä sitoa ja tukea hervotonna repattavaa
käsivartta. Se toimitus koski sairaaseen kovasti, hänen kasvonsa
vääntyivät taas tuskaisiksi ja hänen silmänsä kävivät jälleen
raukeiksi, -- hän oli liian heikko. Hetkinen vielä sitä verenvuotoa, ja
hän olisi varmaankin ollut vainaja, tuumi pappi ystäväänsä autellen. Ja
hän virkkoi hetken kuluttua:

-- Jos en nyt olisi sattunut avuksesi tulemaan, jos veri haavastasi
olisi päässyt juoksemaan kuiville, jos siten olisit jäänyt kuolemaan
tähän paikkaan, olisitko sitä ennen muistanut ajatella sielusi
autuutta, olisitko rukoillen jättänyt itsesi Jumalan haltuun?
Ajattelitko sitä ollenkaan?

Haavoittunut vitkasteli hetkisen vastatessaan ja virkkoi sitten:

-- En, Gabriel, en muistanut. Odottelin vain apua ... janosin elämää,
en uskonut lopun olevan niin lähellä. Ajattelin vain kotiani ja äitiäni
ja halusin elää, tavatakseni heidät.

-- Olisi sinun ollut ajateltava sieluasikin ... loppu olisi saattanut
tulla minä hetkenä tahansa... Nyt saat vielä armon aikaa, pidäpäs se
mielessäsi... No, koetetaanhan nyt taas nousta...

Roteva, voimakas pappi nosti haavoittuneen tuttavansa maasta. Tämä
yritti varautua omiin jalkoihinsa, mutta ei siitä paljon mitään
tullut ... jokainen liike vihlaisi särjettyä ruumista. Kantamalla lähti
pappi sen vuoksi viemään voimatonta taistelukentältä syrjään, kunnes
tapaisi paarit... Verkalleen se kulku kävi, ja luodit vinkuivat taas
entistä vinhemmin kentän yli, oli kuin rintama jälleen olisi painunut
taapäin.

Pappi ajatteli, että jos häneen nyt luoti sattuisi, jos hän kaatuisi,
niin he kepertyisivät molemmat. Mutta niin ei saa käydä ... päätteli
hän ja ponnisteli voimiaan kiirehtiäkseen suojaan. Niin voimakas on
elämänhalu tällä nuorella miehellä, niin hartaasti hän toivoo
pääsevänsä vielä kotiinsa ... hänet on nyt pelastettava, että hänelle
jää aikaa vielä ajatella sielunsakin autuutta. Eteenpäin...!

Hetken kuluttua haavoittunut luuli taas jaksavansa varautua
jalkoihinsa, ja pappi laski hänet varovasti maahan, taluttaen häntä
puoleksi kantamalla edelleen...

-- Tuossa on jo lähellä metsän rinta, lohdutti pappi, -- siellä ollaan
turvassa.

-- Siellä, noin lähellä, on siis pelastus...

Mutta juuri silloin tuli eksynyt vihollisluoti takaapäin ja iski
haavoittuneen miesraukan selkään. Hän retkahti raskaasti taluttajansa
käsivarrelta, luhistui kuin tyhjä säkki maahan. Ja kun Lauraeus
kumartui kannettavaansa katsomaan, ei pihahdustakaan enää lähtenyt
puhkiammutusta rinnasta. Hänen edessään oli vainaja.

Auttaja ei sitä ensiksi tahtonut uskoa. Mutta kun hän sen todeksi
tajusi, silloin karmaisi suru ja suuttumus ja sanomaton katkeruus
syvästi hänen monissa verileikeissä pitkän sotaretken varrella
karaistua sydäntään. Tyrmistyneenä hän oli ensiksi itsekin luhistua
siihen paikkaan. Olihan hän niin iloinnut voidessaan auttaa turvaan ja
elämään tuon nuoren miehen, joka rakasti elämää niin kiihkoisasti eikä
siitä mitenkään olisi tahtonut erota ... hän oli ollut onnistumisestaan
jo aivan varma ja oli niin sydämestään nauttinut siitä...! Tuossa se
nyt on -- eloton läjä! -- mies, joka juurikään hengitti ja toivoi.

-- Mitä varten, missä tarkoituksessa, jupisi pappi itsekseen, kumarassa
seisoen vainajan ääressä. -- Ja mitä varten kuljen minä täällä
kaatuneita auttamassa ja pelastamassa ... enkö voi tehdä jotakin
hyödyllisempää, tehokkaampaa... Mitä merkitsee laupeudentyö tällaisessa
kuoleman rytäkässä, -- miksen tempaa asetta käteeni minäkin
ja ryntää rintamaan, muiden rinnalla taistelemaan ja kaatumaan...

Porilaisen rykmentin äsken eteenpäin rynnännyt sivusta oli taas
ruvennut taipumaan taapäin. Se väistyi siellä loitommalla taistellen,
mutta läheni hetki hetkeltä, -- se peräytyminen saattoi pian muuttua
paoksi, joka vyöryy tämän vainajain kentän ylitse.

-- Pitääkö minunkin lähteä juoksemaan pakoon...? Jättää kaikki...? Ei!

Surunsa ja katkeruutensa valtaamana kiihtynyt pappi tempasi miekan
erään kaatuneen tupesta, otti maahan pudonneen pistoolin toiseen
käteensä ja läksi vihurina juoksemaan kenttää pitkin äskeisiä jälkiään,
porilaisten väistyvää rintamaa vastaan. Hän tulla torvesi myrskynä
siihen keskelle kuuminta rytinää, liittyi taistelevaan rykmenttiinsä,
jonka miehet hänet heti tunsivat, ja huudahti hengästyneenä:

-- Ei taapäin, miehet, nyt enää, eteenpäin Jumalan nimeen!

Itse hän taisteli kuin tottunut soturi, syöksyi kuolemaa pelkäämättä
sakeinta vihollisparvea kohti, ampui pistoolillaan ja huitoi
miekallaan. Ja hänen sanankuulijansa seurasivat häntä hämmästyneinä,
mutta samalla mahtavasti innostuen, kun hän heidän edessään juoksi
liehuvin liperein ja huusi:

-- Nyt voittoon, miehet!

Tuima oli ottelu. Mutta vihollisen taaja parvi siinä rytäkässä
vähitellen harveni, se rupesi taas vuorostaan taipumaan, ja porilaiset
syöksyivät nyt pappinsa mukana hurraten eteenpäin.

Tämä menestys vaikutti elähdyttävästi toiseenkin sivustaan. Hetken
kuluttua vihollinen oli jo väistymässä pitkin koko rintamaa ja
Lewenhauptin armeija kulki nyt eteenpäin kaunista voittoa kohti.

Mutta taistelutantereella, melkein siinä, mistä hän äsken oli korjannut
ja kantanut nuoren turkulaisen ystävänsä, makasi nyt sotapappi Lauraeus
itse haavoittuneena. Hän oli miekallaan iskien edennyt liian pitkälle
väistyväin vihollisten keskelle, oli yht'äkkiä tavannut pistimiä
kymmenittäin edessään ja saanut monta haavaa ruumiiseensa. Siihen hän
oli silloin kaatunut, toisten porilaisten rynnätessä eteenpäin, ja
jäänyt makaamaan muiden kaatuneiden keskelle, verta vuotavana,
liikkeelle pääsemättä. Ja elämän ja kuoleman ajatukset, joista hän
äsken oli nuoren ystävänsä kanssa puhunut, ne risteilivät nyt hänen
mielessään liitelevinä virvatulina, mutta tällä kertaa häneen itseensä
kohdistuvina.

Samaa hän tunsi kuin äsken kaatunut ystävänsä: voimakasta elämänhalua
ja tuskankiihkeää pelastumisen toivoa. Hän näki taistelevain joukkojen
hurraten loittonevan, kuuli sivustaltakin kiihtyvää, voitonvarmaa
ammuntaa ja oivalsi nyt lopulta juuri sen voiton saavutetuksi, johon
hän itsekin suoranaisesti oli vaikuttanut. Nytkö pitäisi hänen kuolla
tähän kentälle yksin jätettynä, saamatta maistaa voiton huumaa,
saamatta elää edelleen toimiakseen ja taistellakseen joukko-osastonsa
mukana...? Ei koskaan, hän ei tahtonut tähän kuolla, hän tahtoi
pelastua! Mutta hän tunsi veren virtaavan aukinaisista, sitomattomista
haavoistaan, tunsi voimainsa heikkenevän, raukeuden voittavan...

Ilta oli käsissä, raivoisan taistelupäivän jälkeinen, miltei kaamean
hiljainen ilta. Sodan pauhu oli loitonnut kauas, kuulumattomiin,
voittava armeija oli kai ajamassa vihollista takaa ja asettui
nähtävästi siellä jossakin kaukana uusiin asemiin. Äskeiseltä
taistelukentältä, jossa hetki sitten pyssyt paukkuivat ja sotahuudot
soivat, ei kuulunut nyt muuta kuin sieltä täältä jonkun haavoittuneen
vaikeroivaa valitusta. Joskus jymähteli vielä sivummalta jonkin
marssivan miesjoukon askelten töminää. Se tuntui tuokion ajan
lähenevän, maa tärisi, jyminä kohisi kohti... Tuleeko sieltä nyt
vihdoinkin ihmisiä, ystäviä, jotka hakevat ja korjaavat haavoittuneet,
jotka tuovat pelastuksen, elämän? Ei, töminä vaimeni taas, loittoni,
kaikkosi kauemmas. Ehkä se oli jokin rintamalle vielä marssiva
varajoukko, ehkä jatkuu taistelua vielä jossakin hyvin kaukana ...
sotureilla on siellä voiton varmistaminen, vihollisen takaa-ajo
mielessään, he eivät ennätä ajatella kaatuneita eikä haavoittuneita...

Tuska ja levottomuus valtasi sotapapin illan pimetessä ja öisen
kosteuden langetessa äänettömälle aavikolle. Hän oli äärettömin
ponnistuksin kavunnut istumaan, oli koettanut itse kauhtanansa
liepeellä tukkia ja sitoa reitensä pahimmin vuotavaa haavaa, ettei veri
kuiville valuisi, ja koetti nyt pinnistää rinnastaan ääntä kutsuakseen
jotakuta ihmistä avukseen. Mutta hapraan heikkona lähti huuto
voimattoman miehen kurkusta; toisista haavoista, joita oli päässä ja
kyljessä ja jalassa, vuoti edelleen limainen, maksoittuva veri,
tahmeutuen tukkaan ja vaatteisiin. Ja illan viileys puistatti revittyä
ruumista.

Sotapappi taisteli yhä yltyvää väsymystä vastaan. Hän pelkäsi, että jos
hän nyt siihen uupuu ja torkahtaa apua saamatta, hän ei siitä enää
herääkään koskaan, ja hän ei taipunut vielä siihen nukkumaan, ei
tahtonut vaipua ja kuolla. Niin kirpeästi kuin ruhjottuja jäseniä
kivistikin, joka kerta kun hän koetti hiukankaan liikahtaa, koetti hän
kuitenkin yhä uudelleen kohottautua, pyrkiä ryömimään, pysyä
valveilla...

Sitä tehdessään hän ajatteli äskeisiä elämyksiään, ponnistuksiaan ja
vaikutelmiaan. Hän muisti turkulaisen nuorukaisen, jota hän tältä
samalta kentältä äsken oli yrittänyt pelastaa. Miesraukalta hän oli
kysellyt kaikkea, mihin hän nyt itse oli kohtalolta saanut ankaran
vastauksen ... oli nuhdellut nuorukaista siitä, ettei tämä
henkihieverissään ja kuoleman lähestyessä ollut ajatellut sielunsa
pelastusta, autuutta ja armoa...

-- Mutta miksen ajattele sitä nyt itse ... kysäisi hän itseltään
tuskiensa lomaan, ja hän hätääntyi tästä oudosta, vastenmielisestä
ajatuksestaan...

-- En voi, en tahdo vielä kuolla, en sitä ajatellakaan; en tahdo
ajatella tulevaista elämää, nykyistä vain...! En tahdo vielä heittäytyä
menneeksi mieheksi, sitähän en ole, kaukana siitä. Kun vain tulisi joku
auttamaan, sitoisi nuo repeämät ... paranen minä tästä piankin ... ja
elän kauan... Rykmenttini tarvitsee minua, ja rauhan toimissa on
minulla vielä paljon työtä...!

Hän koetti taas tukkia pahinta haavaansa. Se koski kovasti, ihan ytimiä
vihlaisi; hän vaipui hervottomaksi maahan ja tunsi mielessään tavatonta
katkeruutta. Miksi hän olikaan innostunut ja tarttunut miekkaan, miksi
lähti hän sotimaan, hän, pappi ja haavuri... Miehet hän kyllä sai
tulistumaan, mutta paremmin olisi häntä sittenkin tarvittu täällä
kaatuneitten joukossa, sitomassa ja lohduttamassa... Niin monta
onnetonta hän oli auttanut ja pelastanut ... nyt, kun hän itse olisi
apua tarvinnut, ei kukaan tule häntä hoivaamaan, ei kukaan häntä
muista. Jättävät kylmästi tähän makaamaan ja kuolemaan...

-- Kuolemaanko...? Ei, vielä on henki jäljellä ... se _on_ vielä
pelastettavissa...!

Haavoittunut yritti taas ryömiä metsänrintaan päin, jossa hän tiesi
teltan olevan ja kenttäsairaalan... Mutta vain muutamia kyynäriä hän
pääsi vetäytymään eteenpäin yökosteisessa maassa, sitten vaipuivat
voimat entistä enemmän ja väsymys voitti lopultakin. Vielä hän taisteli
väsymystä vastaan, taisteli elääkseen, taisteli yhä vaipuessaan
horroksiin ja painuessaan tajuttomaksi... Ponnistelu elämisen puolesta,
tuskainen, rajaton ponnistelu, se oli hänen viimeinen ajatuksensa
avutonna tantereeseen hervahtaessaan -- --.

Siitä sotapappi aamulla heräsi, kun sotilaat, jotka olivat hakemassa
henkiin jääneitä haavoittuneita ja hautaamassa vainajia, häneen
koskivat. Verkalleen, kuin puolihorroksissa ja puolikankeana hän
heräili, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, nähdessään valoa ja
kuullessaan ihmisääniä, että hän elää toki vielä, saa apua, pelastuu...
Pelastuu elämään! Sen tajuaminen täytti hänet riemulla ja valoi voimaa
hänen runneltuun ruumiiseensa.

Hän sai apua, hän pelastui. Sotilaat kantoivat kaatuneen sotapappinsa
hellävaroen kenttäsairaalaan, jossa Lauraeuksen viisi haavaa sidottiin
ja jossa hän sai huolellisen hoidon. Hän oli maannut 14 tuntia verta
vuotavana sotatantereella, oli ollut aivan lähellä kuolemaa, itse
samassa tilassa, josta hän niin monta miestään oli pelastanut.

Mutta maatessaan vuoteella ja muistellessaan Gemauerthofin pitkää,
raskasta yötä, hän huoahti monta kertaa ja myönsi itsekseen katuvaisin
sydämin:

-- En tosiaankaan, en ajatellut minäkään siinä sieluni pelastusta, en
tulevaa elämääni enkä armoa. Tätä nykyistä elämääni vain ... en
uskonut, en tahtonut uskoa kuoleman olevan lähellä enkä elämänlangan
katkeavan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Margareeta - Historiallisia kertomuksia I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.