Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: "Nuori Kotka" ja vanha metsästäjä
Author: Cooper, James Fenimore
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book ""Nuori Kotka" ja vanha metsästäjä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



"NUORI KOTKA" JA VANHA METSÄSTÄJÄ

Kirj.

James Fenimore Cooper


Suomeksi mukaillut nuorisolle Sohvi Reijonen

Alkuperäinen teos: The Pioneers
(Leatherstocking Tales #4)



WSOY, Porvoo, 1896.



SISÄLLYS:

 1. Kohtaus metsässä.
 2. Linnun ammunta.
 3. Pantteri.
 4. Poltettu maja.
 5. Metsästäjä jalkapuussa.
 6. Pako.
 7. Luolan salaisuus.
 8. Vanhan metsästäjän jäähyväiset.



Ensimmäinen luku.

Kohtaus metsässä.


Noin vuonna 1673 majoittihe Pennsylvaniaan uutisasukas. Rikas kun
oli, hankki hän omakseen laajat alat asumatonta maata, josta antoi
osia viljeltäväksi varattomille, avustaen heille siten kodin ja
toimeentulon. Hänen oma elämänsä oli moitteetonta. Häntä pidettiin
suuressa arvossa ja hänelle oli monta virkaa uskottu hoidettavaksi.
Mutta hänen taloudelliset yrityksensä eivät onnistuneet ja hän kuoli
siksi ajoissa, että säästyi rutiköyhyydestä. Hänen jälkeläisensä
kokivat päästä esi-isänsä veroiseksi ja, jos suinkin mahdollista, yhtä
rikkaaksikin, kunnes muutaman heistä vihdoinkin onnistui hilautua
yhteiskunnan ylimmille porraspuille. Avioliitto häntä siinä melkoisesti
auttoi ja siten hänen poikansa, Marmaduke Temple, sai muuta paremman
kasvatuksen kuin mikä Pennsylvanian silloisissa oppilaitoksissa oli
mahdollista. Koulussa oli nuoren Marmaduken ikäinen nuorukainen,
Edvard Effingham, ja heistä tuli ystävykset. Effinghamin perhe oli
rikas ja arvossa pidetty. Isä oli neljäkymmentä vuotta majurina
palveltuansa ottanut eron virasta. Ja kun Edvard, ainoa poika, otti
vaimon, luovutti isä hänelle koko omaisuutensa. Ensiksi käytti nuori
Effingham rikkauttansa etsiäksensä nuoruuden ystävänsä Marmaduken
ja auttaaksensa häntä. Kun Marmaduken isä juuri pikkistä ennen oli
kuollut ja hänen omaisuutensa pilstoutunut moneen osaan, tuli ystävän
tarjous sopivaan aikaan. Ystävykset perustivat kaupan Pennsylvanian
pääkaupunkiin Filadelfiaan. Uuttera ja toimelias Marmaduke otti
huoleksensa johdon, ja Effingham, joka antoi varat, sai puolet
voitosta, esiytymättä kuitenkaan julkisesti liikkeen osakkaana.
Kahdesta syystä hän piti yhtiön salaisuutena. Ollen sellaisen perheen
jälkeläinen, jossa aseteollisuus oli siihen asti perintönä kulkenut,
katsoi hän alentavaksi välittömästi yhtyä kauppaliikkeeseen. Toinen syy
oli isän voittamaton vastenmielisyys kveekaria kohtaan, ja Marmaduke
oli peräisin kveekariperheestä, vaikka hän itse ei ollutkaan erittäin
ankara lahkolainen.

Marmaduke johti monena vuonna liikettä niin onnellisesti, että se
tuotti runsaan voiton. Niiden levottomuuksien alkaessa, jotka olivat
vapautussodan edeltäjiä, asettui Effingham kuninkaan ja Marmaduke
kansan puolelle. Kun sota syttyi, uskoi Effingham kaikki paperinsa ja
mitä hänellä vain arvokasta oli toverinsa talteen, ja jättäen isänsä
hän lähti kuninkaan sotajoukkoon. Luonnollisesti eivät ystävykset
saaneet mitään tietoja toisistaan, ja sodan jaloista täytyi Marmaduke
Templen kohta poistuakkin pääkaupungista pelastettuansa ensin
omaisuutensa ja Effinghamin paperit varmaan talteen kuninkaallisilta
joukoilta. Kun Yhdysvallat sodan päätyttyä tunnustettiin itsenäisiksi,
julistettiin kuninkaan puoluelaiset tiluksensa menettäneiksi ja
ne tuomittiin myötäviksi. Marmaduke käytti tilaisuutta hyväkseen,
matkusti Newyorkiin ja osti jokseenkin huokealla avaroita tiloja.
Niiden parantamiseksi hän käytti kaiken kykynsä ja toimintahalunsa,
niin että hän heti oli maansa mahtavimpia tilanomistajia. Kaikkien
hänen rikkauksiensa ainoana perijänä oli tytär, jonka hän vähää ennen
vaimonsa kuolemaa oli vienyt muutamaan kasvatuslaitokseen.

Kun asukasluku siinä piirissä, jossa hänen tiluksensa olivat, oli
kasvanut määrättyyn lukuun sinne muuttaneista uutisasukkaista,
nimitettiin hänet sinne ylituomariksi.

Tutustutettuamme lukijaa oloihin ja henkilöihin siirrymme varsinaiseen
kertomukseemme ja tulemme niin muutamana joulukuun päivänä 1793
Newyorkin valtion keskukseen lähelle Susquehannan lähteitä.

Oli kirkas pakkaspäivä. Auringonlaskun aikaan nousi reki
hiljakaisilleen vuorenrinnettä. Hevosia ohjasi nuori neekeri, jonka
luonnostaan kiiltomustat kasvot pakkanen oli pilkukkaiksi täplitellyt.
Siitä huolimatta oli kasvojen ilme iloinen, sillä hän ihan riemuitsi
kotiintulosta ja lähestyvän joulujuhlan huvituksista. Reessä istui
keski-ikäinen mies ja nuori tyttö. Turkkeihin kun olivat kääriytyneet,
ei heistä näkynyt muuta kuin tytön mustat silmät ja miehen kasvot,
joissa ilmeni hyväntahtoisuus ja miellyttävä iloisuus. Mies oli
Marmaduke Temple ja hänen matkatoverinsa hänen tyttärensä Elisabet,
joka oli viettänyt neljä vuotta Newyorkin kasvatuslaitoksessa ja nyt
palasi kotiin. Vuori, jonka rinnettä he paraillaan nousivat, kasvoi
vankkaa havumetsää, ja vähän kuin peläten tähysteli Elisabet synkkään
metsään, kun yhtäkkiä kova, hellittämätön koiran haukunta kuului.

-- Seis, Agy! huudahti vanha herra mustalle ajajalle. Se on vanha
Hektor; minä tunnen sen äänestä. Luultavasti on "Nahkajalka" otuksen
jälillä. Tuossapa onkin edessämme veres hirvenjälki -- Ja nyt,
Elisabet, jollet pyssyn pamausta pelkää, niin hankin sulle kunnon
hirvipaistin jouluruuaksi!

Ajaja pysäytti hevoset. Marmaduke Temple viskasi turkin päältään,
kaappasi oivan kaksipiippuisen lintupyssynsä ja hyppäsi reestä
kinokseen. Hän aikoi juuri rientää eteenpäin, kun komea hirvi oikaisi
tien poikki muutaman askelen päässä hänestä. Käsi varmana ja katse
terävänä kohotti Marmaduke pyssynsä ja laukaisi. Mutta hirvi jatkoi
matkaansa pelkäämättä ja nähtävästi vahingoittumatonna. Ei vielä
toinenkaan laukaus tuntunut osaavan oikeaan. Sääliä tuntien iloitsi
jo Elisabet hirven pelastumisesta, kun se taas yhtäkkiä pyyhkäsi tien
poikki. Samassa tärähytti ilmaa räikeä pamaus, ihan toisellainen kuin
vanhan herran lintupyssyn laukaus. Hirvi hypähti korkealle ilmaan, ja
kun toinen laukaus seurasi siinä paikassa, suistui se suinpäin maahan,
kieriskellen kinoksessa. Kovaääninen "halloo" kajahti näkymättömän
ampujan suusta ja samassa ilmestyi tielle kaksi miestä piilostaan
kuusten takaa, josta käsin he olivat hirveä väijyneet.

-- Kas vain, Natty! Jos minä olisin tiennyt teidän olevan siellä
väijymässä, huudahti Marmaduke Temple, niin olisin kyllä laukaukseni
säästänyt toiseen aikaan. Mutta vanhan Hektorin haukunta oli liian
houkuttelevaa. Enkähän minä ole ihan varma siitäkään, eikö joku minun
luodistani suistanut saalistamme päälaelleen.

-- Ei, tuomari, ei! vastasi metsästäjä naurahdellen ja voittoisasti
häntä katsellen tuntiessaan osavammuutensa. Luuletteko todellakin, että
tuollaisella tuliluikulla saattaa ampua aikuisen hirven?

-- Tämä on hyvä pyssy, Natty, ja se on sekin aikoinaan hirven kaatanut!
virkkoi tuomari, hymyillen ystävällisesti. Hirveen on sattunut kaksi
laukausta, toinen kaulaan ja toinen keskelle sydäntä. Eihän se olisi
mahdotonta, Natty, että toinen olisi minun ampumani!

-- Mutta teidän täytyy myöntää, tuomari, jatkoi metsästäjä
harmistuneena, että hirvi kaatui vasta viimeisestä laukauksesta ja
sen ampui nuorempi ja varmempi käsi kuin sekä teidän että minun. Minä
puolestani, vaikka olenkin köyhä kuin hiiri, tulen kyllä toimeen
ilmankin tätä saalista; mutta enpä kuitenkaan mielelläni luopuisi
oikeuksistani vapaassa maassa.

-- Eikä teidän tarvitsekkaan, Natty! vastasi tuomari. Minähän
puolustaunkin vain metsästäjäkunnian vuoksi! Muutamalla dollarillahan
hirven ostaa, mutta mikäs korvaa kunnian pitää lakissaan hirvenhäntää?
Ajatelkaapas, miten minä voisin kerskata siitä serkulleni,
joutavanpäiväiselle Dick Jonekselle, joka koko tänä metsästyskautena ei
ole ampunut muuta kuin ukkoteeren ja pari harmaata oravaa.

-- Otukset häviävät häviämistään, tuomari, mitä laajemmalle vain nämä
viljelykset ja parannukset ulottuvat, virkkoi vanha metsästäjä huoaten.
Oli aikoja semmoisiakin, jolloin minä pirttini kynnykseltä saatoin
ampua kolmetoista hirveä. Ja kun tuli karhunlihan nälkä, niin ei muuta
kuin valvo yö ja ammu otso kuutamossa pirtin seinänraosta. Eikä siinä
tarvinnut pelätä liian sikeästi nukkuvansa, sillä suden ulvonta piti
kyllä valveilla. Hektor vanha, tämä -- hän silitti suurta, musta- ja
keltapilkkuista, valkovatsaista ja valkeajalkaista metsäkoiraa, joka
juuri palasi ajosta -- katsokaapas, mitenkä sudet purivat pahaksi sen
kurkun sinä yönä, kun minä ajoin ne pois, kun ne yrittivät siepata
minulta saaliin uunin piipusta! Koira on uskollisempi kuin moni
kristitty. Se ei milloinkaan unohda ystäväänsä ja se rakastaa sitä,
joka sille antaa ruuan.

Metsästäjän olennossa oli jotain omituista, joka aikaa sitten oli
herättänyt Elisabetin huomion. Hän oli pitkä ja hoikka ja hänen ohutta
punertavaa tukkaansa peitti ketunnahkainen lakki. Vaikka hänen kasvonsa
olivat laihat ja kuihtuneen näköiset, ilmeni niissä kuitenkin hyvä
ja luja terveys. Harmaat silmät säihkyivät tuuheiden, harmahtavain
kulmakarvain alta. Kaula kuikotti paljaana ja yhtä ahavoituneena kuin
kasvotkin. Hirvennahkainen nuttu oli sidottu villavyöllä. Jalassa oli
hänellä mokasiinit, hirvennahkaiset jalkineet, jotka hän intiaanien
tavalla oli koristanut siilin piikkilöillä, ja hirvennahkaiset housut
sekä polviin ulottuvat säärykset samasta aineesta, josta pukimosta
hän uutisasukkailta oli saanut nimen "Nahkajalka". Vasemmalla
olkapäällä oli mahdottoman suuri häränsarvi ja kupeella riippui
nahkainen metsästyslaukku. Pyssy ulottui lumisesta tanteresta melkein
ketunnahkalakin huippuun.

-- Olisinpa oikein mielissäni, virkahti Marmaduke huolellisesti
tarkastettuansa hirven haavoja, jos minulle tulisi kunnia tämän hirven
kaatamisesta. Ja jos minun laukaukseni sattui kaulaan, niin se on
varma, että hirvi on minun, sillä sydämmeen ammuttu luoti oli silloin
tarpeeton. Mitäs te siitä sanotte, hyvä ystävä?

Ja tuomari kääntyi Natyn seuraajaan.

-- Minä sanon, että minä sen hirven ammuin! vastasi nuorukainen
ylpeänlaisesti, laskien kätensä pyssylle, joka oli melkein samallainen
kuin hänen vanhemman toverinsa pyssy.

-- Mutta tottahan toki myötte minulle saaliin? kysäisi tuomari,
hymyillen lempeästi. Olisippa toden perästä kerrassaan kummallista
jollen saisi kelpo juttua tästä kuoleman iskusta! Mitäpä arvelette,
nuori mies, onko kolmessa dollarissa kylläksi hirvestä?

-- Otetaanhan ensin selvä asian oikeasta laadusta, vastasi nuorukainen
sävyisästi, mutta äänen ylevyys ilmaisi muuta toista kuin mitätön
ulkomuoto. Monellako raehaulilla te olitte ladannut pyssynne?

-- Viidellä, hyvä herra, sanoi tuomari jokseenkin hämmästyen
nuorukaisen luontevasta käytöksestä. Eiköhän viidessä ole kylläksi
kaatamaan hirveä?

-- Yksikin jo riittäisi, mutta -- nuorukainen läheni puuta, jonka takaa
hän oli tullut ja jatkoi: muistatte kai, herra, että ammuitte tähän
suuntaan? Tänne puunkylkeen on jäänyt neljä.

Tuomari tarkasti vereksiä merkkiä puunrungosta ja lausui nauraen:

-- Sillähän te vain todistatte itseänne vastaan! Missäs viides on?

-- Täällä! vastasi nuorukainen, kääntäen viittaansa ja osottaen reikää
nutussaan, josta tipahteli suuria veripisaroita.

-- Taivas varjelkoon! kiljahti tuomari kauhuissaan. Olenko tässä vain
kuluttanut aikaa turhaan pöyhkeilemiseen, silloin kuin lähimmäiseni
minun tauttani kärsii tuskaa päästämättä valituksen ääntä huuliltaan?
Mutta pian, pian rekeen! Kylään on vain peninkulma ja siellä te saatte
lääkärin apua! Minä korvaan teidän hoitonne ja te jäätte meille, kunnes
paranette -- tahi kauvemmaksikin, jos haluatte!

-- Kiitoksia paljon, lausui nuorukainen, mutta minulla on ystävä, joka
tulisi hyvin levottomaksi kuullessaan, että minä olen haavoittunut eikä
hän voisi olla minun luonani. Ja haavahan sitä paitsi on ihan mitätön.
Mutta luullakseni ette nyt, hyvä herra, kieltäne minulta hirven
omistusoikeutta?

-- Mitenkä minä sen kieltäisin? huudahti tuomari liikutettuna. Minä
annan nyt teille oikeuden tästedes ampua metsissäni, mitä ikinä
haluatte. "Nahkajalka" on tähän asti ollut ainoa, jolle olen sellaisen
etuoikeuden myöntänyt. Mutta minä ostan hirven teiltä -- Ottakaa tämä
seteli! Se korvaa teille sekä omanne että minun laukaukseni.

-- Vielä on elossa monta, mutisi vanha metsästäjä itsekseen, jotka
vakuuttavat, että Natanael Bumpon metsästysoikeus tässä vuoristossa on
vanhempi kuin Marmaduke Templen oikeus sitä häneltä kieltää.

Välittämättä Natyn jupinasta kumarsi nuorukainen kohteliaasti, kiittäen
tarjouksesta.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, mutta minä tarvitsen saaliin
itse.

-- Mutta tässä on jo monen hirven hinta! tarjoili tuomari. Ja kuiskaten
hän lisäsi: ottakaa tämä; minä pyydän teitä; se on sadan dollarin
seteli.

Nuorukainen näytti horjuvan päätöksessään. Mutta punastuen, ikäänkuin
häveten hetkellistä heikkouttaan hän kieltäytyi uudelleen.

-- Ette kai tahdo loukata isääni niin syvästi, sanoi hänelle Elisabet,
nousten seisalleen reessä, jotta jätätte hänen tunnolleen niin raskaan
syytöksen, että hän on haavoittanut teidät ja jättänyt teidät sitten
metsään avutonna? Minä pyydän teitä tulemaan kanssamme ja antamaan
lääkärin hoitaa itseänne!

-- Kylläpä se oikeastaan taitaa olla parasta, että sinä menet heidän
kanssaan, poika! arveli Nahkajalka. Jos näet luoti on vielä haavassa,
niin ei vanha käteni sitä enää sieltä saa. Kolmekymmentä vuotta sitten
-- se oli toista se. Silloin kulin minä seitsemisenkymmentä peninkulmaa
ypö yksinäni erämaan halki pyssynluoti reidessä ja vasta kotiin
päästyäni minä sen sieltä puukollani silpasin pois. Chingachgook-vanhus
se kyllä sen vielä muistaa.

Viimein kuitenkin nuorukainen suostui istumaan rekeen, vaikka
selittämättömän vastenmielisesti. Musta kyytipoika nosti vielä
hirvenkin siihen muun painon lisäksi. Kun kaikki olivat sijoittuneet,
pyysi tuomari vanhaa metsästäjääkin mukaan.

-- En tule, vastasi Nahkajalka, päätänsä pudistaen. Minulla on vielä
tekemistä kotona joulunaatoksi. Jos näette vanhan Chingachgookin järven
rannalla, niin ottakaa hänet lääkäriä auttamaan, sillä hän ymmärtää
hoitaa sekä isku- että ampumahaavoja.

-- Vielä yksi asia, Natty, sanoi nuorukainen, kääntyen metsästäjään,
älkää mainitko mitään laukauksesta elkääkä siitäkään, minne menen.
Ymmärrättekö?

-- Luottakaa vanhaan Nahkajalkaan! vastasi metsästäjä, heitti pyssyn
olalleen, ja poistui ripein askelin metsään.

Ajaessa tarkasteli Marmaduke vierasta, joka istui hänen edessään
äänetönnä. Hän oli kaksi- tai kolmekolmatta-vuotias, tavaskokoista
hiukkaa pitempi ja hänen kasvojensa piirteet harvinaisen miellyttävät.

-- Te näytätte minusta niin tutulta, nuori ystäväni, mutta en jaksa
muistaa teidän nimeänne.

-- Minä olenkin ollut vasta kolme viikkoa näillä main, vastasi
nuorukainen kylmästi. Ja mikäli kuulin, olette te ollut kauvanlaiseen
poissa.

Tie kiemurteli laaksoon.

-- Katso tuonne, Elisabet, virkkoi tuomari. Täältä näet kotisi, suojasi
ja elämäsi turvan -- samoin tekin nuori mies, jos tahdotte meidän
kanssamme asua.

Hämmästyneenä katseli Elisabet maisemaa laaksossa. Uuraat ihmiskädet
olivat sitä niin muovailleet, että hän töin tuskin sen tunsi
lapsuutensa elostelukentäksi. Ihan heidän allaan kimalteli järvi
talvisessa puvussaan. Kapea virta -- Susquehanna -- kierteli sulia
pitkin peninkulmittain, silmän siintämättömiin. Rantaäyräällä
oli Templetonin kylä, noin viisikymmentä taloa, useimmat puisia.
Taloryhmäkkeen keskeltä kohosi tuomarin omituinen kivirakennus komeana
ja mahtavana.

Kulkusten raikkaasta kilinästä päättäen läheni nähtävästi reki
lähenemistään ja jopa se tien mutkassa näkyviinkin pyörähti neljän
hevosen vetämänä. Ajajana oli Richard Jones, tuomarin äskenmainittu
serkku, joka oli sheriffinä uutisasutuksessa. Kolme muuta herraa istui
reessä, nimittäin herra Grand, kylän pappi, kauppias Le Quoi ja majuri
Hartmann, saksalainen periään.

-- Niinkuin näet, Marmaduke, kunnioitan minä sinua suuresti, kun näin
valittujen kanssa tulen sinua vastuuttamaan! tervehti ylituomari
serkkuaan, pysäyttäen hevoset.

-- Te olette erittäin huomaavaisia! virkkoi tuomari, kääntyen
tulijoihin. Ja nyt, hyvät herrat, esittelen minä teille tyttäreni.
Teidän nimenne hän jo ennestään tuntee.

Richard valmistihe kääntämään nelivaljakkoaan. Tie oli näet niin
kapea, että siinä olisi ollut mahdotonta kääntyä, jollei kivilouhos
olisi ollut sen vieressä; vaikka olihan se sittenkin vaaranalaista.
Lyödä huimien etumaista hevosparia pakotti Richard sen nietokseen,
joka peitti louhoksen. Mutta kun hevoset askel askelelta tunsivat
vajoavansa yhä syvemmälle ja syvemmälle, sysäytyivät ne takimaistensa
päälle, jotka taas vuorostaan tyrkkäsivät rekeä. Ennenkuin Richardilla
oli aavistustakaan vaarasta, kiikkui jo toinen puoli rekeä toistasataa
jalkaa syvän, kohtisuoran kuilun partaalla.

-- Taivas varjelkoon! huusi tuomari. Me olemme hukassa jokikinen!

Ja Elisabet rinkaisi kauhistuneena.

Siinä silmänräpäyksessä hyppäsi pelkäämätön metsästäjä Marmaduken
reestä pillastuneiden hevosten eteen, joita Richard säälimättä ja
rajusti, hellittämättä ruoski. Nuorukainen läimäytti hevosia päähän
niin tuntuvasti, että ne viskautuivat syrjään ja tulivat oikealle
tielle. Reki tosin siten peräytyi vaarallisesta paikastaan, mutta siitä
huolimatta se kuitenkin kaatui. Pappi ja saksalainen lensivät muitta
mutkitta maantielle. Richard kaarsi ilmaan suuremmoisen kaaren ja
putosi noin viidenkymmenen jalan päähän samaan kinokseen, jota hevoset
olivat pelänneet. Ranskalainen, joka jo ennakolta oli valmistaunut
hyppäämään, räntsähti Richardin viereen kuin sammakko ja tupsahti
sitten päälleen lumeen, sätkytellen hoikilla säärillään taivasta kohti
kuin linnunpelätin. Kun sitten kaikki taas olivat jaloillaan eikä
Richard huomannut kenenkään vahingoittuneen, huudahti hän erittäin
tyytyväisenä:

-- No, siitä me nyt kuitenkin pääsimme mainiosti! Tiesinhän minä,
miten paraiten hallitsen neli-valjakkoa; muuten olisimme päistikkaa
hujahtaneet syvyyteen, koko seurue!

-- Siitä ei sinun kannata kerskata, murahti tuomari. Jollei tämä reipas
nuorukainen olisi tässä ollut, niin tuskinpa vain olisi ehyttä palasta
jälellä hevosista, reestä tai teistä, hyvät herrat.

Matkustajat istuutuivat rekeen ja saapuivat muitta seikkailuitta
tuomarin taloon. Ovella oli heitä vastassa palvelusväki, etunenässä
Benjamin Penguillan, vanha, sävyisä karhu, joka hoiti hovimestarin
tointa. Richardin koiratarhasta kuului hirmuista melua, jos
minkäkinlaisten koirain ääniä, susikoiran ulvonnasta mäyrän
rävennykseen. Ainoastaan suuri verikoira pysyi hiljaa ja tyynenä.
Komeana ja juhlallisesti se meni Elisabetin luo, joka sitä silitteli.
Koira tuntui tuntevan hänet. Se katsoi pitkään ja tarkkaavasti hänen
jälkeensä, kunnes ovi tulijain perästä sulettiin. Sitten se vetäytyi
likimmäiseen koirankoppiin, aivan kuin sille olisi selvinnyt, että
talossa oli nyt uusi aarre, jota hänen piti vartioida.

Suuressa, kodikkaan lämpimässä ja valoisassa salissa riisuivat tulijat
päällysvaatteensa, ja jokainen asettihe sinne niin mukavasti kuin
voi. Haavoittunut metsästäjä seisoi vain yksinään nurkassa, pyssyynsä
nojaten ja tarkasteli synkästi ympäristöään. Marmaduke Temple muisti,
että hän tarvitsi apua ja haitatti paikalla lääkärin, joka tuli ja
tutki haavaa. Vieraan olkapäässä oli pieni haava, johon raehauli oli
tunkeunut. Pakkanen oli verenvuodon tyrehyttänyt. Lääkäri sai haulin
pois ja oli juuri aikeissa panna siteen, kun Chingachgook-intiaani,
jota mohikaaniksikin sanottiin, ilmestyi ovelle.

-- Kiitoksia paljon avustanne hyvä herra, sanoi nuorukainen ylpeästi.
Mutta tuossa tulee minun hoitajani, joka säästää teitä sen enempää
vaivautumasta minun tauttani!

Chingachgook oli vasta muutamia kuukausia oleskellut Templetonin
vuoristossa. Hän asui Nahkajalan mökissä ja kun he olivat joltisenkin
samantapaisia, niin viihtyivät he hyvästi yhdessä. Vaikka Chingachgook
jo oli iäkäs, oli hänen vartalonsa vielä pysty ja vahva, ja hänen
mustat silmäteränsä kiilsivät tulen valossa kuin tulipallot, kun hän
tähystellen katseli ympärilleen. Metsänpojan lähestyessä väistihe koko
seurue, päästäen hänet haavoittuneen luo. Hetkisen hän ääneti tarkasti
nuoren metsästäjän olkapäätä ja käänsihe sitten vakavana ja kysyvästi
tuomariin päin. Tuomari hämmästyi, sillä intiaani oli aina ennen
käyttäytynyt tyynesti ja nöyrästi. Hän ojensi kuitenkin kätensä ja
sanoi:

-- Tervetultuasi, Chingachgook! Tämä nuori mies luottaa hyvin
sinun taitoosi, koskapa hän näyttää mieluimmin antautuvan sinun
hoidettavaksesi kuin meidän lääkärin.

Jokseenkin selvällä englanninkielellä vastasi mohikaani:

-- Valkoihoiset eivät mielellään katsele verta ja kuitenkin haavoitti
"nuoren kotkan" se käsi, jonka ei pitäisi pahaa tehdä!

-- Mohikaani! Chingachgookvanhus! huudahti tuomari. Luuletko sinä minun
käteni milloinkaan tahallaan vuodattaneen ihmisverta?

-- Paha henki asustaa joskus paraimmissa sydämmissä, vastasi intiaani,
mutta veljeni puhuu totta. Hänen kätensä ei ole milloinkaan ehdoin
tahdoin väijynyt kenenkään henkeä. Hän on viaton -- veljeni ei ole
tahtonut verta vuodattaa.

Marmaduke tarttui hänen ojennettuun käteensä hymyillen, osottaen
sillä, ettei hän intiaanin sanoja enää muistele, niin syvästi kuin ne
olivatkin häntä loukanneet.

Sitten kun intiaani oli taitavasti sitonut kääreen, nousi haavoittunut
ja sanoi:

-- Nyt en enää, hyvät herrat, kuluta aikaamme kauvemmin enkä teitä
turhanpäiten vaivaa. Minun on vain saatava selville teidän oikeutenne
hirveen, tuomari Temple.

-- Minä myönnän, että se on teidän, sanoi Marmaduke, mutta minä olen
teille muuta suuremmassa velassa kuin mikä tästä saaliista tulee.
Tulkaa sen vuoksi huomenna tänne. Silloin sovimme sekä tästä että
toisesta paljoa tärkeämmästä asiasta.

-- Mutta, hyvä herra, minä en voi lähteä saamatta edes osaa hirvestä,
jatkoi nuorukainen, taistellen tunteineen. Olenhan minä jo sanonut,
että minä tarvitsen saaliini itse.

-- No, siihen me nyt emme niinkään hevillä suostu, keskeytti Richard.
Tuomarihan korvaa teille huomenna koko eläimen ja ottakaa ihan lemmessä
kaikki, kunhan ette vain ota selkää.

-- Paljon kiitoksia auliudestanne, hyvä herra! Mutta te pidättäisitte
itsellenne juuri sen osan, jonka minä tahdon omiksi tarpeikseni.
Minun itseni pitää saada selkä, se on, jos miehellä vain on oikeutta
omistaa se, jonka hän on ampunut, ja jos laki siinä kohti hänen
omistusoikeuttansa suojelee.

-- Laki suojelee teitä! lausui tuomari Temple hämmästyneenä ja
harmissaan. Benjamin, sanoi hän hovimestarille, toimita hirvi
kokonaisena rekeen ja saatatuta tämä nuori mies Nahkajalan mökkiin.
Mutta totta kai teillä on nimi, hyvä vieras, ja kaiketikkin tapaan
teidät uudelleen korvatakseni tekemäni vahingon?

-- Nimeni on Edvards, vastasi metsästäjä, Oliver Edvards. Minä olen
helposti tavattavissa, sillä minä asun tässä likettyellä. Enkä minä
ihmisiä pelkää, koska en milloinkaan ole tehnyt pienintäkään pahaa
kellekkään.

-- Mehän teimme pahaa teille, virkahti Elisabet, ja tietysti tieto
siitä, että kieltäytte meidän avustuksestamme, koskee kipeästi isääni.
Häntä ilahuttaisi nähdä teitä huomenna luonamme.

Nuori mies vastasi kumartaen:

-- Minä siis tulen huomenna luoksenne, herra tuomari, ja katson
käytettäväkseni tarjoamanne reen ystävyydenosotteeksi.

Hän viivähti vielä hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja tarkasti sitten,
synkän raju ilme silmissä, huonetta joka puolelta. Vihdoin hän poistui
kumartaen ja sen näköisenä, ettei tarvinnut pyytää sinne jäämään.

-- Kummallista, miten leppymätön mieli niin nuorella ihmisellä! sanoi
Marmaduke vieraan mentyä. Toivottavasti hän kuitenkin huomenna, jos
kerran tulee, on sävyisämmällä tuulella.

Elisabet, jolle se sanottiin, ei vastannut, vaan meni hitaasti ja alla
päin huoneiden läpi ruokasaliin, jonne toisetkin häntä seurasivat.
Chingachgook lähti niinikään tuomarilasta ja kulki kohti kotiansa.



Toinen luku.

Linnun anmunta.


Pakkanen oli joltisestikkin lauhtunut seuraavana aamuna. Paksuja
pilvenmöhkäleitä kasautui taivaalle pimittämään nousevaa päivänkehrää,
ja etelätuuli toi mukanaan lukemattomia suvisen ilman merkkiä.
Aamupäivällä lähti Elisabet kävelylle, katselemaan ympäristöä ja aikoi
juuri mennä veräjästä muutamaan aitaukseen, kun yhtäkkiä kuuli Richard
Joneksen äänen.

-- Hauskaa joulua, Elisabet serkku! huusi hän. Oletpa sinä varhain
liikkeellä. Luullakseni aiot katsella, mitä kaikkea kaunista tänne on
ilmautunut, ja niitä ei voi kukaan selittää sinulle paremmin kuin minä.
Sallinet siis minun tulla seuraksesi!

Hän tarjosi Elisabetille käsivartensa ja he jatkoivat matkaa. Niitä
näitä puhellessa olivat he jo joutuneet kappaleen matkaa talosta ja
juuri tulleet kennäälle kylän taa. Tuulen suhina jättiläismoisten
puiden latvoissa esti heidän askeliaan kuulumasta ja oksat peittivät
heidät näkymättömiin.

Siten he lähenivät paikkaa, jossa nuori metsästäjä, Nahkajalka ja
intiaanipäällikkö keskustelivat vakavasti.

-- Mennään pois, kuiskasi Elisabet. Meillä ei ole minkäänlaista
oikeutta urkkia näiden ihmisten salaisuuksia.

-- Minkäänkölaista oikeutta? vastasi Richard yhtä hiljaa, mutta
kärsimättömänlaisesti, pitäen Elisabetia tanakammin käsivarresta
estääksensä häntä peräytymästä. Sinä unohdat, serkku, että minun
velvollisuuteni ylituomarina on valvoa seudun rauhaa ja pitää huolta,
että lakia noudatetaan. Mennään vain likemmäksi kuuntelemaan, mistä
tärkeistä asioista siellä puhe on.

Ja välittämättä Elisabetin vastustuksesta hän toteutti aikeensa ja heti
he olivat niin lähellä, että selvästi kuulivat Nahkajalan sanat.

-- Meidän täytyy saada lintu tavalla millä tahansa! Minä olen tänä
aamuna uhrannut viimeiset kolikkoni, ihan tähän ropoon, ostaakseni
ruutia ranskalaiselta kauppiaalta. Ja kun teillä itsellänne ei ole
pennin pyökärää, niin saamme sitä ampua vain yhden ainoan kerran.
Minä tiedän, että Billy Kirbykin tulee sinne tolkkuamaan, että ei se
kalkkunakukko häneltä luiskahda. Chingachgookilla on tarkka silmä, kun
on puhe vain yhdestä laukauksesta. Mutta minulla se käsi vapisee, niin
etten tähtäämään kykene, kun vain jotain harvinaista on tekeillä.

-- Tämä, -- huudahti nuorukainen painokkaasti, joka tuntui katkerasti
ivaavan hänen köyhyyttään, ja osottaen hänelle rahaa, -- tämä on
ainoa, jonka omistan, paitsi pyssyäni. Minä olen nyt aitometsäläinen
ja elääkseni täytyy minun turvautua ainoastaan metsästämiseen. Tulkaa,
Natty! Meidän täytyy uhrata viimeinen kolikkomme lintuun. Teidän varma
kätenne apunamme täytyy meidän onnistua.

-- Minusta olisi mieluisempaa, että Chingachgook koettaisi, poikaseni!
Minä en luota itseeni; sillä juuri sen vuoksi kun pidämme sen niin
tärkeänä, olen varma, että ammun harhaan. Intiaanit ovat tyyntä
väkeä; no eivät niin vähistä välitä. Chingachgook, tässä on raha;
ottakaa minun pyssyni ja ampukaa lihava kalkkunakukko, jonka he ovat
puuntynkään sitoneet. Oliver herra sen mielellään tahtoo, ja minä olen
varma, etten saa mitään aikaan, jos on liian kiire.

Intiaani käänsi päätänsä synkkänä ja tarkastettuaan hetkisen ääneti
seuralaisiaan hän vastasi:

-- Kun Chingachgook oli nuori, niin lensi hänen ampumansa nuoli yhtä
suoraan kuin välähdys hänen silmistään. Mutta hän on vanhentunut ja
hänen kätensä on kadottanut joustavuutensa.

Päättäväisesti astui Elisabet pensasten keskelle, jotka ympäröivät
metsästäjiä. Nuorukainen hämmästyi nähdessään hänet ja aikoi peräytyä;
mutta samassa hän tointui ja lakkiansa kohottaen kumarsi, nojaten
sitten taas pyssyynsä. Ei Natty eikä mohikaanikaan näyttäneet vähääkään
hämmästyvän, niin odottamattomasti kuin Elisabet sinne ilmestyikin.

-- Minä huomaan, alotti neiti Temple, että vanha jouluhuvi, kalkkunan
ampuminen, on teillä vielä tapana, ja minäkin tahtoisin siinä
onneani koettaa. Kuka teistä olisi hyvä ja ottaisi nämä rahat maksun
suorittamiseksi ja ampuisi minun puolestani? Ette kai ole niin
epäkohteliaita, että kieltäydytte siitä?

Nahkajalka pisti rahat haulisäiliöönsä, viskasi pyssyn olalleen ja
vastasi:

-- Jollei Billy Kirby ammu lintua ennen minua eikä aamukaste liene
turmellut ranskalaisen ruutia, niin ette milloinkaan ennen ole nähnyt
isänne pöydällä kauniimpaa lintua kuin sen nyt näette, neiti Temple.

-- Mutta minulla on etuoikeus, Natty! sanoi Oliver, ja ensin koetan
minä onneani. Suonette anteeksi, neiti Temple, mutta tärkeä syy
pakottaa minua koettamaan saada lintua omakseni.

-- Tehkää niinkuin hyväksi näette, hyvä herra! vastasi Elisabet. Me
koetamme molemmat onneamme ja tämä tässä on minun ritarini. Minä luotan
hänen käteensä ja hänen silmäänsä! Menkää edellä, Nahkajalka, me
tulemme jälestä.

Natty kaaloi lumessa pitkin askelin sinne päin, josta kuului iloista
hälinää. Ääneti seurasivat häntä toiset ja päästyänsä sokkeloisesta
pensaikosta ja näreiköstä tulivat he aukealle pyökärälle, jonne kylän
useimmat nuoret miehet olivat kokoutuneet. Vanha jouluhuvi, kalkkunan
ampuminen, on niitä muinoisia tapoja, joita uuden maailman asukkaat
eivät hevillä unohda. Linnun omistaja oli vapaaksi päässyt neekeri,
joka tilaisuutta varten oli hankkinut suuren joukon siipikarjaa.
Nuorille ja epävarmoille pyssymiehille oli hän asettanut monellaisia
vähäpätöisiä lintuja, ja monta laukausta oli jo ammuttu hänen edukseen.
Ampuminen tapahtui seuraavalla tavalla:

Lintu sidottiin punoksella suuren kuusen katkaistuun runkoon, joka
oli oksittu puti puhtaaksi ampujain puolelta, että sitä voisi
käyttää maalitauluna. Puun ja pyssymiesten väli oli tarkasti sata
kyynärää. Neekeri pani hinnan joka linnulle ja määräsi ampumisehdot.
Kolmisenkymmentä miestä oli sinne saapunut, kaikki pyssyineen.
Koulupojat keräytyivät kuuluisinten ampujain ympärille ja kuuntelivat
korvat höröllä heidän kehumisiansa. Kerskujin oli Natyn jo mainitsema
Billy Kirby. Tämä nuorukainen, ammatiltaan metsänraivaaja ja
juurikkaanvääntäjä, kun häntä milloin työnteko miellytti, oli
suurisuinen rähisijä. Hänen lempeät silmänsä ja riitaisa puhetapansa
olivat mitä räikeimmät vastakohdat. Viikkomääriä hän saattoi joutilaana
vetelehtiä paikasta toiseen, kiistellen työnantajain kanssa palkoista
ja laiskoitteli mieluummin, jos vain arveli toisen penniäkään
häneltä tinkivän. Mutta jos kerran oli hinnoissa sopinut, sieppasi
hän kirveensä ja pyssynsä, heitälsi laukun selkäänsä ja painui
metsään. Siellä hän heilutteli kirvestänsä hartiavoimalla. Reippaita,
äkeitä iskuja seurasi kumiseva räiske -- ja siihenpä sortui puu,
maanjäristyksen tavoin tannerta tärähyttäen. Päivittäin ja viikoittain,
vieläpä kuukausittainkin saattoi Billy Kirby sillä tavalla panna koko
synnynnäisen uurautensa ja rautaisen kestävyytensä työntekoon. Mutta
kun hän oli raateensa pinonnut, kokosi hän työkapineensa, sytytti pinot
palamaan ja poistui metsästä liekkien räiskiessä ja savun tuprutessa.
Pitkät ajat sen perästä nähtiin Billy Kirbyn taas kiertelevän ja
kaikissa kansanhuveissa, niinkuin juuri puheena olevassakin, oli hän
päivän sankarina.

Hänen ja Nahkajalan kesken oli jo aikoja sitten ollut kateellista
kilpailua siitä, kumpi oli osavampi pyssymies. Heidän taitavuutensa
vertaaminen oli tähän asti supistunut heidän omiin kehumisiinsa.
Mutta nytpä he ensi kerran saisivat kilpailla julkisesti. Kalkkuna
oli jo sidottu puuhun, mutta koko ruumis oli lumen peitossa, niin
ettei näkynyt muuta kuin punainen paisunut pää ja pitkä kaula. Jos
lintu haavoittui lumen peittämästä kohdasta, niin se jäi entiselle
omistajalleen; mutta jos vain höyhenkin hivenen liikahti näkyvistä
osista, niin joutui se onnellisen ampujan saaliiksi.

Neekeri, joka istui lempilintunsa rinnalla nietoksessa, oli juuri
juhlallisesti ilmoittanut nämä ehdot, kun Elisabet lähestyi serkkunsa
kanssa.

-- Pois tieltä, pojat! karjui Billy Kirby, asettuen ampumisasentoon.
Pois tieltä, te nuoret korpinpojat tahi ammun minä teidät sipaleiksi!
Ja te, Brown, jättäkää jäähyväiset kalkkunallenne!

-- Seis! huudahti nuori Oliver. Minäkin olen sen haluajia! Tässä on
minun maksuni, Brown. Minä tahdon kanssa ampua laukaukseni!

-- Se olkoon suotu teille! huusi Kirby. Mutta oletteko te niin rikas,
että voitte maksaa laukauksen, jota ette ammu kuuna kullan valkeana?

-- Elkää kerskuko ennen aikojaan, Billy Kirby! virkkoi Nahkajalka.
Tehän saatte laukaista vain kerran. Ja jos poika ei lintuun
osaisikkaan, joka minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, sillä hänen kätensä
on kipeä ja jäykkä, niin tulee vielä teidän perästänne tarkka pyssy ja
tottunut silmä!

-- Kas vain, vanha Nahkajalka, vieläkös tekin olette elossa? touhusi
hänen ainainen vastustajansa. No, kaikessa tapauksessa on minulla
etuoikeus!

Neekerin silmistä kuvastihe sama jännitys kuin katsojistakin, erotus
oli vain toiveissa. Sillä aikana kun puunhakkaaja vitkalleen, mutta
varmasti nosti pyssyn tähdätäkseen kalkkunaa, huudahti linnun omistaja:

-- Ole varuillasi, Puter! Liikauta päätäsi, hölmö! Etkö näe, että sinua
tähdätään?

Huudon tarkoituksena oli kääntää ampujan huomiota muuhun, mutta
sen vaikutus jäi tuiki tehottomaksi. Billy Kirby tähtäsi mitä
huolellisimmin. Hetkisen kuluessa ei kuulunut hiiskaustakaan ja --
laukaus pamahti. Lintu käännälti päätänsä ja leväytti siipiänsä, mutta
samassa se taas tyynesti painautui lumeen. Henkeä pidättäen vaikenivat
kaikki vielä hetken, mutta neekeri katkaisi hiljaisuuden, rähähtäen
nauramaan kohti kurkkua, ja ylenmääräisessä ilossaan hän kieriskeli
kinoksessa.

-- Se oli oikein, Puter! kirkui hän, hyppäsi pystyyn ja syöksähti
linnun luo, ikäänkuin sitä syleilläkseen. Johan minä sanoin, että
kyllä sinä hänet mujautat! Vielä yksi ropo, Billy, niin saatte uuden
laukauksen!

-- Ei, huudahti Oliver, nyt on minun vuoroni! Te olette jo saanut minun
rahani!

-- Voi, voi! Ne rahat menevät hukkaan, päivitteli Nahkajalka. Kalkkunan
pää ja kaula on liian pieni maali voimattomalle kädelle! Parempi olisi,
jos antaisitte minun ampua. Ehkäpä me sitten sovimme linnusta neiti
Templen kanssa.

-- Toinen laukaus on minun! vastasi nuori metsästäjä, tähtäsi nopeasti
ja laukasi paikalla. Mutta lintu ei liikahtanutkaan. Ja luodin jälkeä
tarkastaessa huomattiin, ettei se ollut sattunut edes puuntynkäänkään.

Brown ei muistanut iloitakkaan viimeisen ampujan harhaan menneestä
laukauksesta, kun Natty astui ampujan paikalle. Hänen ihoonsa ilmestyi
suuria, ruskeita täpliä, sieramet laajenivat ja hänen ruskeat,
luisevat kätensä hapuilivat hänen tietämättänsä kinoksessa. Sillaikaa
kun kalkkunan omistajan tuska ilmaisihe mainitulla tavalla, seisoi
tuskan aiheuttaja niin tyynenä ja varmana kuin ei siinä olisi ollut
ainoatakaan katsojaa. Hän siirsi oikeata jalkaansa hiukan taaksepäin,
ojensi vasemman kätensä pitkin pyssynpiippua ja kohautti pyssyä lintua
kohti. Siinä tuokiossa siirsihe jokaisen katse ampujasta ammuttavaan.
Mutta silloin kuin odotettiin laukauksen pamahtavan, kuuluikin vain
hanan lupsahdus lukkoon.

-- Ei lauennut, ei lauennut! riemuitsi neekeri, ponnahtaen
kyykkysiltään ilmaan kuin hurja ja rientäen linnun luo. Yritys on
kuitenkin laukauksen veroinen.

-- Sehän on sulaa hulluutta, ihminen, -- ärähti vanha metsästäjä
suuttuneena, -- että yritys olisi laukauksen arvoinen. Pois tieltä,
sieltä, että saan Billy Kirbylle näyttää, mitenkä joulukalkkuna
ammutaan.

-- Rehellisyys maan perii! huudahti neekeri. Jokainenhan sen tietää,
että yritys on ihan sama kuin laukaus. Kysy herra Jonekselta -- kysy
neitiltä tuossa.

-- Se on totta, tolkkusi Billy, se on tämän paikkakunnan tapa,
Nahkajalka. Jos tahdotte toisen kerran ampua, niin pitää teidän siitä
maksaakkin vielä. Kas niin, nyt koetan minä taas onneani. Tässä on
rahani. Nyt on minun vuoroni.

-- Kaksintaistelussa, jolloin molemmat ampuvat yhtaikaa, katsotaan
yleensä laukaukseksi, vaikka hana pettääkin, sanoi ylituomari
ratkaistaksensa riidan. Ja tässäkin tuntuu minusta turhalta vaatia,
että mies saisi koko päivän yrittämästä päästyäänkin yrittää ampua
kalkkunaa. Minun mielestäni pitää Nathanael Bumpon maksaa uudestaan,
ennenkuin hän saa toisen kerran koettaa.

Niin arvokkaan henkilön mielipide, joka sitä paitsi lausuttiin
asianmukaisen painokkaasti, vaiensi muut. Ainoastaan Nahkajalka oli
tyytymättömän näköinen.

-- Minun mielestäni pitää kysyä Elisabet-neitinkin mieltä, virkkoi hän.
Jos minun hänen mielestään täytyy myöntyä, niin olkoon menneeksi.

-- Minä arvelen, että teidän nyt täytyy siihen suostua, sanoi neiti
Temple. Mutta minä suoritan maksun teidän puolestanne ja sitten te
koetatte uudestaan.

Sillä välin oli Billy Kirby valmistaunut ampumaan toistamiseen.

Hän näytti täydellisesti käsittävän, että siitä se riippui hänen
vastainen maineensa eikä hän sen tähden laimin lyönyt mitään, joka
suinkin vain saattoi hänen menestymistänsä varmentaa. Hän tähtäsi,
tähtäsi tähtäämästä päästyäänkin, vaan ei näyttänyt uskaltavan
laukaista. Ei ainoatakaan ääntä, ei edes Brownin, kuulunut hänen
valmistautuessaan. Viimein hän laukaisi, mutta yhtä onnistumattomasti
kuin ensi kerrallakin. Paikalla kajahti neekerin ilohuuto. Hän nauraa
rätisi ja tanssia temmelsi nietoksessa, niin kauvan kuin jalat kestivät.

Billy oli hirveän vihainen huonosta onnestaan. Hän tarkasteli lintua
joka puolelta ja väitti osanneensa muutamaan höyheneen.

Mutta väkijoukko kinasti vastaan, sillä se piti neekerin puolta, joka
tuon tuostaankin uudisti: rehellisyys maan perii!

-- Ei ole sitä miestä, joka sadan kyynärän päästä osaisi
kalkkunanpäähän, intti Kirby, kääntyen neekeriin. Hullu olinkin sitä
koettaessani!

-- No, no, Billy Kirby, huudahti Nahkajalka, väistykäähän vähän,
niin näytän teille miehen, joka on osannut parempaankin maaliin kuin
kalkkunakukkoon, vieläpä aikana semmoisena, jolloin sekä intiaanit että
metsän pedot häntä yhtä aikaa ahdistivat.

Hän kohautti pyssyänsä monta monituista kertaa. Vihdoin hän laukaisi.
Savu, pamaus ja hetken jännitys estivät katsojaa heti saamasta selville
laukauksen seurausta. Mutta sen onnistuminen ei ollut mikään salaisuus,
sillä Elisabet huomasi ritarinsa painaltavan pyssynperän hankeen ja
hänen suunsa vetäytyvän äänettömään nauruun. Pojat riensivät puun
luokse ja nostivat maasta hengettömän kalkkunan, jonka pää riippui
kiini ruumiissa vain hienosta nahkarimpsakkeesta.

-- Tuokaa lintu tänne ja antakaa se neiti Templelle, huusi Nahkajalka.
Minä olen ampunut hänen nimessänsä ja lintu on hänen omaisuuttansa.

-- Ja minä vain olen koetellut onneani saadakseni todistaa teidän
taitavuuttanne, Nahkajalka, sanoi Elisabet ja kääntyen nuorukaiseen hän
lisäsi: tahdotteko ottaa linnun korvaukseksi siitä, että haavanne esti
teitä itseänne sitä voittamasta?

Nuorukainen kumarsi ja otti ääneti linnun maasta. Elisabet antoi
neekerille hopearahan korvaukseksi hänen vahingostansa ja aikoi juuri
serkkunsa kanssa palata kotiin kun hänen isänsä, Marmaduke Temple,
saapui ampumapaikalle. Ampujia ei tuomarin tulo näyttänyt ollenkaan
häiritsevän. Heidän kinastellessaan kalkkunaa muuta vähäpätöisemmän
linnun ampumisehdoista meni Marmaduke nuoren metsästäjän luo, joka
Nahkajalan ja Chingachgookin kanssa oli hiukan syrjemmälle väistynyt.

-- Minä olen tehnyt teille suuren vahingon, herra Edvards, alotti
tuomari, mutta onneksi minä kuitenkin jossakin määrin voin sen korvata.
Minä tarvitsen juuri nyt miestä, joka osaa kynää käyttää. Kipeä kätenne
estänee teitä hyvään aikaan muuta tointa harjoittamasta. Tahtoisitteko
sen vuoksi auttaa minua -- ainakin muutamina kuukausina -- ja te saatte
työnne mukaisen korvauksen.

Ei tuomarin esiytyminen eikä hänen tarjouksensa lainkaan aiheuttanut
nuorukaista kuuntelemaan hänen puhettansa niin vastahakoisesti kuin hän
kuitenkin kuunteli. Tuskin voiden hillitä itseänsä hän viimein vastasi:

-- Minä palvelisin teitä mielelläni voidakseni rehellisellä
tavalla ansaita elatukseni, sillä sitä en salaa, että asemani on
huolestuttavampi kuin ehkä minusta muuten voi päättää. Mutta minä
pelkään, että sellaiset uudet suhteet ja sitoumukset estäisivät
minua tärkeämmästä tehtävästä. Sen tähden minun täytyy kieltäytyä
hyväksymästä teidän tarjoustanne ja vastedes niinkuin tähänkin asti
koettaa hankkia elatukseni pyssylläni.

-- Uskokaa miestä, joka on teitä kokeneempi, kun hän sanoo, että
metsästäjän epävarma asema ei aineellisia varoja tuo.

Hän jatkoi puhettaan ja luetteli nuorukaiselle ne tehtävät, jotka
hänelle tarjotussa toimessa tulisivat. Edvards kuunteli häntä
taistellen itsekseen. Kova kamppailu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä
toisinaan hän näytti mielihyvällä aikovan suostua tarjoukseen, mutta
samassa taas ilmestyi hänen otsallensa käsittämätön vastenmielisyys
kuin synkkä pilvenlonka.

Erittäin tarkkaavaisena kuunteli mohikaani tuomarin puhetta. Vihdoin
hän astui lähemmä erinomaisen arvokkaasti ja sanoi:

-- Kuuntele vanhuksen sanoja kuin isäsi puhetta! "Nuori kotka"
ja suuri kansanpäällikkö syökööt yhdessä ja nukkukoot toistensa
vieressä pelkäämättä. Mingolaiset ja delawarelaiset ovat synnynnäiset
viholliset, mutta te olette samaa rotua. Opi odottamaan, poikani!

Mohikaanin kehoitus näytti syvästi vaikuttavan nuorukaiseen. Hän
myöntyi vihdoinkin Marmaduken esityksiin ja suostui tarjoukseen.
Liitto tehtiin kuitenkin vain kokeeksi ja molemmin puolin saisi sen
purkaa, jos niikseen tulisi. He erosivat, ja kun tuomari serkkunsa ja
tyttärensä kanssa kotiin kulki, oli nuorukaisen kummallinen käytös
heillä miltei yksinomaisena puheenaineena.

Metsästäjät painuivat vaieten järvelle päin. Kun he sen saavuttivat
ja astelivat sen jäistä pintaa pitkin vuoren juurelle, jossa heidän
majansa oli, katkaisi nuorukainen äänettömyyden.

-- Kukapa olisi sitä uskonut kuukaus takaperin? Minä olen suostunut
palvelemaan Marmadukea -- asumaan saman katon alla kuin sukuni pahin
vihollinen! Mutta mitäpä minä olisin voinut muutakaan tehdä? Sitähän
ei kestä kauvan. Ja kun se aika loppuu, niin ravistan itsestäni
alistumiseni niinkuin karistan tomun jaloistani.

-- Onko hän mingolainen, koska sanot häntä viholliseksesi? kysyi
mohikaani.

-- Minä en luota vieraaseen kieleen, -- keskeytti Nahkajalka, joka
kaiken aikaa oli epäillen katsonut koko hanketta, -- sillä niin usein
kuin minä olen kuullut kauniita sanoja valkean miehen suusta, niin
usein se miltei aina on koskenut intiaanien maa-aloja.

-- Minä koetan mukautua, sanoi nuorukainen, koetan unohtaa, kuka olen.
Elkää muistuttako minua enää, että minä olen päällikön jälkeläinen,
päällikön, joka kerran oli näiden vuorien, näiden laaksojen ja näiden
vesien haltija. Niin, minä olen hänen alamaisensa, hänen orjansa. Eikös
se ole kunniakasta orjuutta, hyvä vanhus?

-- Hyvä vanhus! toisti intiaani juhlallisesti ja pysähtyi, niinkuin
hänen tapansa oli, kun joku asia häneen kipeästi koski. Chingachgook
on vanha, veljeni poika. Kun hän oli nuori -- kuka näki hänen pyssynsä
lepäävän? Nyt on hänen kätensä kuin naisen käsi, hänen tomahavkinsa
[Pohjoisameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen sotatappara.
Käytetään usein sodan vertauskuvana.] on puinen kirves. Ohdakkeet
ja okaiset pensaat, jotka hänen nahkaansa repivät, ovat hänen
vihollisiaan, -- ei hän enää muita tunne. Nälkä ja vanhuus yhtyvät.

-- Riittää jo, huudahti nuorukainen, minä tunnen, että tämä uhri
vaaditaan minulta ja minä täytän sen. Vaan elkää puhuko enää, minä
pyydän teitä, päätökseni jo ilmankin painaa sydäntäni raskaana taakkana.

Kohta he pääsivät majan luo, jonne katosivat siirrettyänsä ensin sen
suulta kekseliäästi sommitellun sulun, jonka tarkoituksena nähtävästi
oli suojella heidän jokseenkin arvotonta omaisuuttansa.

Sopimuksen mukaan alkoi Edvards kohta toimensa Marmaduken talossa,
täyttäen uuraasti velvollisuutensa; yöt hän useimmiten vietti
Nahkajalan mökissä. Näiden kolmen metsästäjän seurustelussa oli jotain
salaperäistä, ja he olivat myötäänsä yksissä, vaikka tuomarilassa kävi
Chingachgook harvoin eikä Natty milloinkaan. Sitä vastoin pistäytyi
Edvards, milloin vain suinkin töiltään jouti, entisessä asunnossaan,
josta hän useinkin palasi myöhään iltasella tahi vasta auringon
noustessa, jos oli sattunut siellä viivähtämään ohi perheen tavallisen
maatapanoajan. Ne, jotka sen tiesivät, kuvittelivat mielessään jos
jotakin, vaan eivät siitä kuitenkaan mitään virkkaneet, paitsi
Richard, joka toisinaan arveli, ettei puolimetsäläinen milloinkaan
totu säännölliseen elämään, ja kumminkin oli Edvards, vaikka sellaista
perijuurta, sivistyneempi kuin voi toivoakkaan.

Vihon viimeinkin teki lämmin vuoden aika tuloaan. Vuorten ruskea väri
vaihtui lehdikon heleän vihreään, josta kuuset ja petäjät tummempina
pistivät näkyviin, ja tammienkin hitaat silmukat suurenivat, ilmoittaen
kesän lähestyvän. Muutamana päivänä ilmoitti Richard aikovansa
seuraavana yönä lähteä järvelle nuotanvetoon. Niin pian kuin uusikuu
alkoi valaista maita, mantereita, meni hän Benjamin Penguillanin,
joka ennenkin oli vesillä ollut, ja muutamain muiden nuorten miesten
kanssa veneeseen, johon suuri nuotta oli sitä varten hankittu, ja
ohjasi sen määrätylle paikalle järven länsirannalle. Marmaduke kulki
pyyntipaikalle jalkaisin tyttärensä, hänen ystävänsä Luisen ja nuoren
Edvardsin kanssa.

-- Minä muistelen, sanoi Elisabet isälleen, sinun kerran kertoneen
ensimmäisestä käynnistäsi näissä metsissä. Mutta minä muistan sitä
hyvin hämärästi, sillä monet muut muistot lapsuuteni ajoiltani ovat
sitä hälventäneet.

Silloin siirtyi Edvards lähemmä tuomaria ja iski häneen tummat
silmänsä, ikäänkuin lukeakseen hänen sisimmät ajatuksensa.

-- Sinä olit vielä hyvin nuori silloin, lapseni, vastasi Marmaduke,
mutta varmaan sinä kuitenkin muistat, kun jätin äitisi ja sinut
tullakseni tarkastamaan näitä silloin vielä asumattomia seutuja. Jylhä
on sinusta seutu nytkin. Mutta olisitpas sen nähnyt silloin, kun minä
täällä ensi kerran kävin! Minä tunkeuduin tuon vuoren huipulle, jonka
sitten nimitin "Aavevuoreksi", sillä näköala sieltä oli kuin unennäköä.
Ei ollut yhtään ainoata aukkoa tuossa äärettömässä aarniometsässä,
paitsi järvi, jonka pinta päilyi tyynenä, kirkkaana. Viimein näin savun
nousevan läheltä sen itäistä rantaa. Se oli ainoa inhimillisen olennon
merkki. Kulettuani savua kohti tapasin vuoren juurella kallion kylessä
vestämättömistä hirsistä kyhätyn majan.

-- Se oli Nahkajalan mökki, virkkoi Edvards nopeasti.

-- Ihan oikein. Siellä vielä seisoessani tuli Natty, selkä koukussa
kantaen ampumaansa hirveä. Siitä asti olemme olleet tuttavat. Hän
syötti minua saaliistaan, antoi yöksi oman karhunnahkansa minun
käytettäväkseni ja opasti minua seuraavana aamuna. Kun hänelle
keskustellessamme selveni aikomukseni perustaa tänne uutisasutus, tuli
hän alakuloiseksi ja kertoi delawarelaisten oikeudesta tähän maahan.
Mutta katsokaas, keskeytti tuomari, tuollahan ne meidän kalastajat jo
sytyttävät tulia.

Sen nähtyänsä kulkijat astuivat rivakammin, sillä naisetkin haikeasta
halustaan tahtoivat nähdä kummallista kalanpyyntiä. Vihdoin he
saapuivat rantaäyräälle, joka vietti sitä paikkaa kohti, jossa
kalastajat olivat laskeneet maihin. Kuu oli laskeunut metsän taa eikä
näkynyt mitään muuta valoa kuin tulen. Seuraten Richardin ohjausta
työnsivät kalastajat, joiden joukossa Billy Kirbykin oli, veneen
vesille, kiinittäen samalla nuotan veneen perään. Benjamin oli
perämiehenä ja nuotanlaskijana, Billy erään toisen nuoren miehen kanssa
airokkaana. Toiset hoitivat köysiä. Richardin viitatessa rannalta
poistui vene järvelle. Vähän ajan perästä kuului kovaa loisketta
veneen lähetessä rantaa. Richard sieppasi kekäleen käteensä merkiksi
veneelle, joka kohta sujahti rantaan. Köyden molemmissa päissä oli yhtä
monta miestä ja kalastajat alkoivat hitaasti lappaa nuottaa. Richard
kehoitti heitä lakkaamatta vetämään kaikin voimin. Viimeinpä tarttui
into rannallakin oleviin miehiin, niin että he hyppäsivät veteen heitä
auttamaan. Silloin nähtiin laaja puoliympyrä, jonka muodostivat nuotan
ala-ainaan kiinitetyt lyijypainot, ja nuotanperän tullessa näkyviin
kuului vangittujen kalain loiskinaa. Monellaisia kaloja oli tarttunut
nuotansilmikoihin ja vähän matkan päässä rannasta vesi ihan kuin kiehui
kalain paljoudesta.

-- Hei! huusi Richard. Vielä pari reipasta nykäystä ja saalis on
tallessa.

Myöskin Marmaduke ja Edvards tarttuivat käsiksi nuottaan, joka
vedettiin maalle. Mutta sai siinä päästellä kalan ja toisenkin,
ennenkuin suunnaton kalaparvi oli rantakuopassa, jossa ne saivat
päivänsä päättää. Jones määräsi puolet miehistä latomaan kaloja läjiin
voidaksensa ne sitten paremmin jakaa ja toisen puolen Benjaminin
ohjaamana vetämään uutta apajaa.

Sillaikana käveli Elisabet ystävänsä kanssa pitkin järvenrantaa.

-- Näyttää siltä kuin ei ainoastaan meidän väki olisi kalastushommissa,
virkkoi Elisabet. Tuolla toisella puolen järveä näkyvät muutamat
kalastajat niinikään tekevän tulta. Jollen aivan suuresti pety, niin
ovat ne ihan Nahkajalan pirtin edustalla.

Mutta tuli läheni lähenemistään ja se paloikin veneessä, jota
Nahkajalka ja Chingachgook kulettivat.

-- Nahkajalka hoi! Tännepäin! huusi tuomari. Tulkaa hakemaan ahvenia.
Meillä on niitä niin runsaasti, ettette te tarvitse atraintanne
käyttääkkään.

-- Ei, tuomari, vastasi metsästäjä-vanhus, en minä tahdo niin suuren
saaliin jaolle. Mutta jos teidän tyttärenne haluaa nähdä, mitenkä ukko
vanha tuulaastaa raudun aamiaisekseen, niin otan hänet mielelläni
veneeseen.

Isänsä suostumuksesta meni Elisabet Edvardsin kanssa Nahkajalan
veneeseen, joka liukui keveästi veden pinnalla. Heti se saapui
matalikolle, jossa suunnaton joukko kaloja uiskenteli.

-- Huopaappas hiukkasen selemmä, Chingachgook! Siellä näkyy olevan
mieleiseni kalanvenkale ja niin matalalla, että siihen helposti
atraimeni ulottuu.

Chingachgook seurasi kehoitusta. Ja kun tulta koprassa kohennettiin,
leimahti se palamaan ja valaisi matalikkoa, ja Elisabet näki siellä
tavattoman suuren kalan.

-- Onpa se vielä liian syvässä, kuiskasi Nahkajalka. Atraimen varsi
on vain neljäntoista jalan pituinen, vaan kala on hyvästikkin
kahdeksantoista jalan päässä veden pinnasta. Mutta koettaa pitää.

Hän kohotti asettaan ja hiljaa ja hitaasti soluivat välkkyvät atraimen
käret veteen. Kun varsi uudelleen kohosi ja Nahkajalka nosti kärkeä,
kiikkui väässä suuri kala.

-- Tästä veitikasta sitä meille riittääkin, toveri hyvä, nauroi Natty,
ja niin on meidän päivätyömme päättynyt tähän tekään.

Sillä välin lähenivät Nahkajalan venettä toiset kalastajat, jotka
olivat uudelleen potkeneet nuottansa.

-- Soutakaa pois tieltä, Natty, huusi Benjamin. Tilaa nuotalle! Teidän
tuulaastulenne säikyttää kalat.

Chingachgook ohjasi veneen syrjemmä, josta he voivat katsella
kalastusta sitä häiritsemättä.

-- Kääntäkää vasemmalle, komensi Benjamin äänekkäästi veneessään, ja
te, pojat, alihangoille. Tokko joudutte, nahjukset?

-- Olkaa hyvä ja käyttäkää siivompaa puhetta, Benjamin, huudahti Billy
Kirby uhkamielisesti ja herkesi soutamasta.

-- Suu kiinni, Billy, vastasi Benjamin äkäisesti. Tokko tartutte airoon
ja paikalla vai mitenkä? Sitten lie ihme ja kumma, jos minä vielä vasta
otan tuommoista vedenkoiraa veneeseeni.

Juurikkaanvääntäjä tarttui airoonsa ikäänkuin Benjaminin käskyä
totellakseen: mutta hän ei soutanutkaan entiseen suuntaan, vaan
pyöräytti venettä yhtäkkiä, niin että hovimestari, joka seisoi keulassa
eikä arvannut mitään pahaa aavistaa, keikahti päistikkaa järveen.
Toisten suureksi iloksi rapisteli hän vähän aikaa vedenpinnalla ja
vajosi sitten yhtäkkiä kaikkien kauhistukseksi.

-- Totta tosiaan ei se tyhmeliini osaa uida! kirkaisi Kirby ja riisui
paikalla vaatteensa.

-- Herran tähden, pelastakaa hänet! huusi Elisabet Nahkajalan veneestä.

Muutama ripeä aironvetäisy ja vene oli siinä paikassa, johon Benjamin
oli vajonnut. Samassa huudahti Nahkajalka, että hän oli nähnyt
hukkuvan. Edvards aikoi juuri heittäytyä veteen häntä pelastamaan, kun
Nahkajalka ehätti:

-- Ole alallasi, lapsi! Kenenkään ei tarvitse tämän tautta panna
henkeänsä alttiiksi. Minä nostan hänet atraimella.

Samassa hän heitti aseen ja helposti saattoi nähdä, miten väät
tarttuivat hukkuneen nutunkaulukseen. Natty nosti ruumiin atraimessa ja
vielä siinä kiikkuessaan avasi Benjamin hitaasti silmänsä, tiirailleen
ympärilleen, ikäänkuin olisi tullut uppo uuteen maailmaan. Toinen vene
souti hakemaan Benjaminia, jonka Billy Kirby sitten kantoi rannalle.
Lasi viiniä, jonka tuomari kaatoi hänen suuhunsa, palautti hovimestarin
tuntoihinsa.

-- Kirby, oli hänen ensimmäinen sanansa, te olette kunnottomin heittiö,
jonka eläissäni olen nähnyt. Mutta te, Natty Bumppo, ojentakaa minulle
kätenne ja pitäkää minua tästälähin paraimpana ystävänänne. Te olette
pelastanut minun henkeni, ja vaikka tosin ette aivan hellävaroin minua
tuolla haarukallanne seivästänyt, niin teitte sen kuitenkin minun
hyväkseni, ja siitä minä teitä kiitän.

Paikalla suoriutuivat kaikki veneihin ja soutivat takaisin kylään,
paitsi ne, jotka jäivät kalain vartijoiksi. Ja koko seudun peitti
pimeys ja yltympäri vallitsi erämaan äänettömyys.



Kolmas luku.

Pantteri.


Oli kaunis, herttainen heinäkuun aamu. Marmaduke ja Richard nousivat
juuri hevostensa selkään lähteäksensä ratsastamaan -- sheriffin
matkalla oli erityinen tarkoituskin -- kun Elisabet ja Luise
ilmestyivät siihen kävelypuvuissaan.

-- Elä mene liian kauvas, huusi Marmaduke tyttärelleen, että ennätät
kotiin ennen päivällistä. Ja jos menet vuorelle, lapsi-kulta, niin elä
poikkea liian pitkälle. Parasta on olla varovainen, vaikkei se usein
olekkaan vaarallista.

Tuomari ja sheriffi ratsastivat hitaasti veräjästä ja katosivat heti
talojen taa.

Tuomarin puhutellessa tytärtään seisoi Edvards lähellä onkivapa kädessä
ja kuunteli korvat auki. Ratsastajain mentyä tuli hän tyttöjen luo ja
sanoi Elisabetille:

-- Isäänne tuntuu pelottavan, kun te yksinänne kävelette vuorilla,
neiti Temple. Jos minä saan tarjoutua teitä saattamaan, niin -- --

-- Olen siitä hyvin kiitollinen, herra Edvards, mutta jos se on
tarpeellista, niin kyllä Bravo meitä suojelee. Tule mukaan, urhoollinen
Bravo!

Komea verikoira, josta jo olemme maininneet, tuli koppelistaan,
unisena, haukotellen ja laiskusissaan venytellen. Mutta kun emäntä
uudelleen huusi: tule nyt, hyvä Bravo! sinä olet uskollisesti
palvellut isäntääsi; näytäppäs nyt, että täytät velvollisuutesi hänen
tytärtäänkin kohtaan, niin heilutti koira häntäänsä, ikäänkuin se olisi
ymmärtänyt Elisabetin sanat ja heittihe hänen jalkoihinsa.

-- Te voitte kumminkin auttaa meitä, herra Edvards, sanoi Elisabet, jos
te näet hankitte meille ahvenia päivälliseksi.

Ja tytöt lähtivät, ja Bravo seurasi heitä ihan kintereillä. Kohta lähti
Oliverkin onkivapa olalla astuskelemaan järven rannalle. Siellä oli
veneitä tuomarin ja hänen perheensä tarpeeksi. Nuorukainen hyppäsi
veneeseen, tarttui airoihin ja veteli rivakasti kohti Nahkajalan
mökkiä. Kun hän huomasi pirtin edustalla kasvavain rantapensasten
sujahtelevan ohitsensa, herkesi hän soutamasta ja, antaen veneen
hiljalleen liukua maata kohti, puhalsi hän viheltimellään kimakasti
ja pitkään. Paikalla puhaltautuivat Nahkajalan koirat koskutkopistaan
ulvoen pitkään ja surkeasti ja laukaten hurjistuneina edes takaisin
niin kauvas kuin niiden hirvennahkaiset hiihnat ulottuivat.

-- Hiljaa, hiljaa, Hektor, huusi Oliver, kimahuttaen vieläkin
kimakamman vihellyksen. Ei kuulunut mitään vastausta, mutta hänen
äänensä tunnettuaan menivät koirat koppiinsa.

Edvards veti veneen rannalle ja kulki polkua myöten mökkiin. Salpa
oli heti poissa, ja oven hän sulki huolellisesti sisään mentyään.
Neljännestunnin kuluttua tuli nuorukainen ulos, pani oven kiini ja
silitti koiria, jotka tulivat hänen luoksensa, kun kuulivat hänen
lähestyvän. Dog, Hektorin toveri, hyppäsi Oliveria vasten, aivan
kuin olisi pyytänyt häntä päästämään vankeudesta. Mutta vanha Hektor
haisteli ilmaa ja ulvahti niin pitkään, että se varmaankin kuului
peninkulman päähän.

-- Mitä? Vainuatko sinä jotain, vanha Metsolan sankari? huudahti
Edvards. Jos on sieltä ihminen tulossa, niin on se häpeemätön lurjus.

Tuulen kaataman kuusen latvan yli kiipesi hän pienoselle kummulle, joka
suojeli majaa etelässä, ja huomasi miehen, jonka heti tunsi. Se oli
Hiram Doolittle, ammatiltaan kirvesmies, mutta samalla uutisasutuksen
rauhantuomari.

-- Mitä se heittiö täällä vaanii? mutisi Edvards, kun Doolittle
kiirevilkkaan katosi pensaikkoon. Eipä hänellä pitäisi olla täällä
mitään tekemistä, jollei vain uteliaisuus häntä juoksuta.

Nuorukainen palasi ovelle ja telkesi sen lujasti, vetäen lyhyen vitjan
renkaan läpi ja lukiten sen munalukolla.

-- Hän on jonni joutava jaarittelija, jatkoi hän, ja osaa kenties
väärillä keinoilla tunkeutua toisten asuntoihin.

Sitten hän vaiensi koirat ja meni uudestaan rannalle, työnsi
veneen vesille, tarttui airoihin ja souti selälle. Otsegojärvessä
oli monta hyvää ahvenen syöntipaikkaa. Semmoinen oli myöskin noin
puolentoista peninkulman päässä samalla puolen järveä muutaman järveen
pistävän kallionkielekkeen alla. Siellä huomasi Edvards tutun,
vaalean kuusenkoskuesta tehdyn veneen ja tunsi heti Nahkajalan ja
Chingachgookin. Muutamassa minuutissa oli hän ystäväinsä vieressä ja
sitoi kiini veneensä intiaanin kepeään venoseen.

-- Pysähdyittekö meidän mökillä siitä ohi soutaessanne? kysyi
Nahkajalka.

-- Pysähdyin, ja kaikki oli kunnossa. Mutta se kirvesmies ja
rauhantuomari, jota he nimittivät Doolittleksi, kuleksii metsässä. Minä
telkesin oven lujasti lähtiessäni enkä luule hänen hevillä uskaltauvan
koirain luo.

-- Sitä miestä ei juuri kannata kehua, virkkoi Nahkajalka, vetäen
ahventa ja pannen sitten uuden lieron onkeen. Hänellä on ihmeellinen
halu päästä sinne meidän mökkiin, ja sen hän sanoi minulle ihan vasten
silmiä. Mutta sillä kertaa minä hänestä suoriuduin verukkeilla.

-- Minä sitä vain pelkään, että hänen häpeemätön uteliaisuutensa
tuottaa meille vielä monta ikävyyttä.

Yhtäkkiä kumartui Nahkajalka ja painoi korvansa vedenkalvoon, ikäänkuin
olisi kuullut etäistä ääntä. Viimein hän taas kohottautui ja sanoi:

-- Jos en omin käsin olisi sitonut koiria lujalla hirvennahkahiihnalla,
niin voisin vannoa kaksi sormea raamatulla, että kuulen vanhan Hektorin
haukkuvan vuorella.

-- Se on mahdotonta, virkkoi Edvards. Eihän siitä ole tuntiakaan, kun
minä näin sen kopissaan.

-- Siellä ovat koirat ja ajavat hirveä, huudahti Nahkajalka. Ettekö
vieläkään kuule?

Edvards hypähti pystyyn, sillä hän kuuli selvästi haukun. Välillä
olevat vuoret olivat sitä ensin estäneet kuulumasta, mutta nyt se
kajahteli sieltä täältä kallioista, joiden ohi koirat otusta ajoivat.
Viimein kuului taukoamatonta haukuntaa suoraan rantametsästä. Ja kun
Edvards tähysteli rannalle, kahisi likeisin pensaikko ja samassa
heittäytyi komea hirvi järveen. Raikas haukku seurasi, ja nuolena
ryntäsivät Hektor ja Dog tiheästä pensastosta ja syöksyivät päistikkaa
järveen.

-- Arvasinhan sen, arvasinhan sen! rinkui Nahkajalka nähdessään
hirven ja koirat. Ne olivat saaneet vainua hirvestä ja silloin niitä
veitikoita ei voinut mikään pidättää. Mutta sen hiimostin minä niistä
kyllä poistan, muuten voivat ne tuottaa minulle monta ikävää. Hyi,
Hektor-vanhus! Tokko lopetat. Taikka minä kohta parkitsen nahkasi
latasimella.

Koirat tunsivat isäntänsä äänen ja palasivat maalle. Sillaikana oli
pelästynyt hirvi uinut yli puolivälin rannan ja veneen väliä, ennenkuin
se älysi uuden vaaransa. Kuullessaan Nahkajalan äänen pysähtyi se
siihen patuseen paikkaan, näytti mielivän kääntyä ja koirain uhallakin
palata takaisin vuorille, mutta yhtäkkiä se muutti mielensä ja ui
viistoon selemmä noustakseen maihin länsirannalle. Hirven uidessa
kalastajain ohi, liikahteli Nahkajalka levottomasti veneessään.

-- Kyllä on uomi eläin! huudahteli hän. Katsokaahan vain sen komeita
sarvia. Eläpäs huoli. Heinäkuu on viimeinen kuukaus eikähän liha enää
voi olla niin huonoa.

Konemoisesti sitoi Nahkajalka köyden pään airoon ja hypähti ylös,
huudahtaen:

-- Soudetaan se kiini, Chingachgook. Hullu eläin, kun johdattaa ihmistä
kiusaukseen.

Chingachgook irroitti veneen ja pari kertaa airoilla vetäistyä kiiti
kepeä veno jo selällä.

-- Seis! huusi Edvards. Muistakaa metsästyslakia, vanhat ystäväni.
Meidät voidaan nähdä kylästä, ja minä tiedän, että tuomari Temple on
lujasti päättänyt käyttää lakia kaikessa ankaruudessaan tuomitessaan
sitä, joka ampuu yhdenkään eläimen rauhoitusaikana.

Varoitus tuli kuitenkin liian myöhään. Vene kiiti jo hyvän matkan
päässä toisesta, ja metsästäjät ajoivat saalistaan liian kiihkeästi
totellakseen varoittajaa. Nahkajalka kohotti pyssynsä ja seisoi
kotveroisen kahden vaiheella, laukasisikko vai ei.

-- Mitä arvelet, Chingachgook, ammunko vai en? kysyi hän. Vaan ei, se
olisi liian suuri onni noin tyhmälle eläimelle. Souda vain, annetaan
sen paeta, jos voi.

Intiaani nauroi toverinsa huomautukselle, mutta souti kuitenkin
sellaista vauhtia, että vesi kokassa hyrskyi.

-- Silmät auki, huusi hän, hirvi kääntää päätään. Haukansilmä, varusta
keihääsi.

Nahkajalka, joka ei milloinkaan lähtenyt majastaan ottamatta mukaansa
kaikkia aseitaan, joista matkan varrella saattoi hyötyä olla, seurasi
Chingachgookin neuvoa ja nuolena halkaisi keihäs ilmaa. Mutta juuri
silloin hirvi yhtäkkiä käännähti, niin että keihäs sujahti sivutse ja
hirvi pääsi vahingoittumatonna sukeltamaan.

-- Pysäytä hieman! huusi Nahkajalka veneen kiitäessä siitä kohti, johon
keihäs oli vajonnut.

Varsi pisti heti näkyviin vedestä, metsästäjä sieppasi sen ja intiaani
pyöräytti venonsa ajoa jatkamaan. Viivykki auttoi hirven pakoa ja
Edvardskin ennätti sillä välin lähemmäksi toisia.

-- Heittäkää jo, Nahkajalka, heittäkää kielsi nuorukainen,
muistakaahan, että nyt on luvaton aika.

Vene oli kuitenkin lähestymistään lähestynyt hirveä, jonka selkä
vuoroin kohosi vedenpintaan, vuoroin taas vajosi, mikäli näet aallot
kohosivat vasten sen voimakasta rintaa.

-- Hoi! kirkasi Edvards nähdessään sen.

Vanhan intiaanin tummat silmät iskivät tulta. Nuolena lensi vene
eteenpäin, ja hirven täytyi polvittemalla koetella pelastautua.
Yhtäkkiä näki Edvards sen rohkeasti uivan suoraan häntä kohti
nähtävästi aikoen päästä rannalle jonkun matkan päässä koirista, jotka
hellittämättä olivat sitä rannalta käsin haukkuneet. Edvards silpasi
veneestään nuoran ja heitti sen niin onnistuneesti, että se takertui
hirven toiseen sarveen. Hetkisen veti hirvi venettä perässään, mutta
pian ennätti kalastajain vene etukynteen ja Nahkajalka pisti veitsensä
eläimen kurkkuun, josta verta punanaan virtasi järveen. Saalis
nostettiin veneeseen.

-- Tämmöinen seikka se panee metsästäjän veren kiehumaan, vanha
ystävä, sanoi Nahkajalka. Siitäpä on jo aikaa, kun viimeksi kaasin
hirven järvellä. Tämä on mainio otus, poika. Ja minä tunnen ihmisiä,
jotka varsin mielellänsä pistäisivät suuhunsa näin oivallisen hirven
selkäpaistia, huolimatta kaikista maailman metsästyslaeista.

-- Minä kuitenkin pelkään, Nahkajalka, -- sanoi Edvards, kun hetken
tuottama metsästysinto oli talttunut, -- että me kaikki olemme
rikkoneet lakia. Pidetään tämä kumminkin omana salaisuutenamme, koska
täällä likettyellä ei ole ollut näkijää. Mutta mitenkä ihmeellä koirat
ovat päässeet irti? Vastikäänhän ne olivat ihan lujasti kiini.

-- Kun ne vainusivat hirveä, niin eivät ne poloset jaksaneet itseänsä
hillitä, vastasi Nahkajalka. Katsoppas, poika! Niillä on vielä
nahkahiihna kaulassa. Souda maihin. Chingachgook! Minä vihellän ne
luokseni katsoakseni niitä tarkemmin.

Mutta päästyänsä rannalle ja tutkittuansa koirain kaulassa olevia
hiihnoja pudisti vanha metsästäjä päätänsä ja virkkoi:

-- Siinä on veitsenjälki -- sillä on ollut terävä ase, pitkässä
varressa -- vaan pelkuri se raukka on ollut, muutoin olisi hän
katkaissut hiihnat kaulan luota. Totta tosiaan! Se oli kirvesmies, --
ilmankos nousikin vuorelle koirankoppien takaa -- joka päästi koirat
irti, ja leikkasi hiihnat veitsellä, jonka oli sitonut pitkään keppiin.
Hän taitaa olla utelias näkemään, mitenkä muut ihmiset elävät, koskapa
hän alinomaa on urkkimassa.

-- Teidän epäluulonne ei ole perätön, myönsi Edvards. Lainatkaa
minulle venettänne. Minä olen nuori ja vahva ja tulen kenties ajoissa
perille estämään hänen aikeitaan. Taivas varjelkoon meitä joutumasta
riippuviksi semmoisen ihmisen mielivallasta.

Esitykseen suostuttiin. Hirvi muutettiin Edvardsin veneeseen ja siinä
tuokiossa liukui kepeä palkovene jo matkan päässä. Heti hän hävisi
niemien taa ja läheni rantaa. Chingachgook meloi hitaasti perästä ja
Nahkajalka, koirat kintereillä ja pyssy olalla, kohosi vuorenrinnettä
palataksensa majaansa maisin.

Sillaikaa kävelivät neiti Temple ja Luise edelleen. Polku kulki vain
pikkisen matkan päässä Nahkajalan mökistä ja sillä tiellä he tulivat
kummulle, josta aukeni laaja näköala yli jylhän, yksinäisen maiseman.

-- Minä vaihtaisin kaikki muut salaisuuteni, Luise, virkkoi Elisabet,
siihen, mitä nuo vestämättömät hirret ovat nähneet ja kuulleet
ammoisista ajoista asti.

Ja hän osoitti majaa.

-- Minä puolestani olen varma siitä, että ne eivät voisi kertoa mitään
semmoista, joka vahingoittaisi herra Edvardsia, vastasi Luise.

-- Mutta mitenkäs ihmeen tautta he sitten niin tuskallisen
huolellisesti pitävät sen sulettuna eivätkä milloinkaan laske sinne
ketään? jatkoi Elisabet.

-- Minä luulen sen tulevan siitä, arveli hänen ystävänsä, että he ovat
köyhiä ja sen tähden koettavat huolellisesti suojella sitä vähää, jonka
ovat rehellisesti ansainneet.

Puhellessansa olivat tytöt tulleet vuoren huipulle, jossa poikkesivat
polulta ja ihan huomaamattaan joutuivat liian kauvas metsään. Yhtäkkiä
Elisabet hätkähti, huudahtaen:

-- Hiljaa! Minä kuulen lapsen itkua vuorelta.

-- Mennään ääntä kohti, sanoi Luise, kenties siellä on joku kulkija,
joka tarvitsee apua.

Ja tytöt astuivat rivakasti kumeaa, valittavaa ääntä kohti. Mutta
yhtäkkiä tarttui Luise edellään rientävän Elisabetin käteen ja viittasi
taakseen, huudahtaen:

-- Katsoppas koiraasi!

Elisabet kääntyi ja näki koiran silmiään väräyttämättä tarkkaavan
jotain etäistä esinettä, painaen päänsä maahan ja tuon tuostaankin
kiristäen hampaitaan, niin että karvat kaulassa nousivat pystyyn.

-- Bravo, huusi hän koiralle, hiljaa, Bravo! Hiljaa!

Kuullessaan Elisabetin äänen näytti koiran viha kiihtyvän. Se töytäsi
tyttöjen sivu, kääntyi sitten ja laskeutui emäntänsä eteen, ulvoi kahta
kauheammasti, haukahtaen usein vihan vimmassa ja kiukkuisasti.

-- Mitähän se näkee? kysäisi Elisabet.

Kun hän ei saanut mitään vastausta, käänsi hän päätään ja näki Luisen
seisovan kalpeana kuin palttina ja vapisten kuin haavan lehti osottavan
muutamaan puuhun. Elisabet katsoi sinne ja huomasi naaraspantterin,
joka vihasta säkenöivin silmin heitä tähysteli, valmiina hyppäämään
puusta.

-- Paetaan! huudahti Elisabet, tarttuen ystävänsä käsivarteen; mutta
Luise oli tarmoton kuin lankavyyhti ja vaipui maahan.

Elisabet Templen luonteen mukaista ei ollut jättää ystävää vaarassa.
Hän laskeutui polvilleen tiedottoman Luisen viereen ja koki huudoillaan
kohoittaa koiraa vastarintaan.

-- Pidä puoliasi, Bravo! huusi hän vapisevalla äänellä. Rohkeutta,
rohkeutta, kunnon Bravo!

Pantterin penikka, jota Elisabet ei ollut älynnyt, putosi muutaman
pensaan oksalta, joka kasvoi sen pyökin alla, jossa emä asusti.
Kokematon penikka lähestyi koiraa, leikkien ja iloisesti hypähdellen
kuin kissanpoika. Eläinten ulvina kasvoi joka silmänräpäys yhä
kauheammaksi, kunnes pikku pantteri kellahti ihan koiran eteen. Mitä
kamalinta ulvomista, mitä rajuinta taistelua -- mutta se loppui
lyhyeen, sillä siinä paikassa Bravo lähätti penikan hampaistaan ilmaan
sitä vauhtia, että se ponnahti puuta vasten ja putosi tiedotonna
maahan. Tuima oli ottelu, ja koiran rohkeus sai Elisabetin jo
helpommin hengittämään, kun emäpantteri yhtäkkiä syöksyi puusta suoraa
päätä koiran niskaan parinkymmenen sylen päässä pyökistä. Syttyi
kauhea, sanoilla selittämätön tappelu. Hurjistuneina ja kamalasti
ulvoen kieriskelivät eläimet kahisevilla lehdillä. Neiti Temple oli
vielä polvillaan Luisen vieressä, ruumiillansa suojellen tiedotonta
ystäväänsä ja sydän kourassa ja silmät terällään katsoen taisteleviin
eläimiin. Lujasti pureutui aina pantteri koiran niskaan, mutta
niinkuin höyhenen ravisti koira itsestänsä raivokkaan vastustajansa,
vaikka nahka jo monesta kohti oli repeillyt ja verta virtanaan vuoti
lukuisista haavoista. Siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja suu
selällään ja silmät tulta iskien alkoi kauhean taistelun uudelleen.
Notkeasti hyppäsi hurjistunut peto entistään korkeammalle, jonne koira
epätoivoissaan ja turhaan koetti sitä seurata, ja syöksyi sieltä vielä
kerran vastustajansa niskaan. Ponnistaen viimeiset voimansa pudistautui
koira pedosta irti. Ja kun Bravo uudelleen iski hampaansa pantterin
kylkeen, näki Elisabet vaskisen kaulaimen vereytyvän ja koiran samassa
kaatuvan, oikaiseutuvan ja jäävän avuttomana virumaan. Vimmatusti
vaikka turhaan ponnistelihe raivoisa peto päästäksensä irti koiran
hampaista, kunnes Bravo kääntyi selälleen ja päästi saaliinsa. Muutamia
nykäyksiä -- ja uskollinen Bravo oli kuollut.

Elisabet oli kerrassaan pedon vallassa. Polvistuva nuori tyttö
ja väijyvä pantteri katsoivat hetkisen silmäkkäin. Sitten painoi
pantteri päänsä tutkiaksensa kaatunutta vihollistaan ja nuuskiaksensa
penikkaansa. Tuskin se oli siihen katsahtanut, kun sen silmät uudestaan
säkenöivät ja hurjasti pieksäen hännällänsä kupeitaan, se ojensi pitkät
kyntensä leveistä käpälistään. Voimatta liikahtaa paikaltaan tuijotti
Elisabet kädet ristissä ja kauhistuneena julmaan viholliseensa. Kauhean
kuoleman hetki oli tullut ja nöyränä alistui Elisabet kohtaloonsa.
Silloin kuului liikettä pensaikosta hänen takaansa, mutta se tuntui
pikemmin ivalta kuin pelastuksen toivolta.

-- St, st! kuiskasi ääni hiljaa. Kumartukaa alemma! Teidän hattunne
peittää minulta pedon pään.

Melkein vaistomaisesti painoi Elisabet päätänsä ja silloin yhtaikaa
pamahti laukaus, vingahti luoti ja pantteri mölähti vimmoissaan,
kepertyen maahan ja repien juuria ja oksia, minkä käpälät ulottuivat.
Samassa riensi Nahkajalka Elisabetin luo, huutaen koiriansa:

-- Tännepäin, Hektor, tännepäin, sinä vanha sankari! Tuommoiset kissat
ovat sitkeähenkisiä eikä siitä ole mitään takeita, ettei se taas kohta
ole pystyssä.

Nahkajalka seisoi siinä tyynenä ja levollisena vähääkään pelkäämättä
haavoittuneen pantterin rajuja ponnahduksia, jotka vieläkin osottivat
sen voimaa ja julmuutta, jos kynnelle kykenisi. Vasta sitten kun hän
oli täsmällisesti ladannut pyssynsä, lähestyi hän karjuvaa petoa,
asetti pyssyn suun lähelle sen päätä ja laukaisi -- eikä silloin ollut
enää henkeä helmeäkään hurjistuneessa pedossa.

Elisabetista tuntui kuin olisi hän kuolleista noussut nähdessään julman
vihollisensa siinä hengetönnä. Lukija kuvitelkoon, mitenkä Luise
tointui ja mitenkä lämpimästi tytöt kiittivät pelastajaansa. Nahkajalka
ei ymmärtänyt, minkä tähden tytöt niin ihmeesti häntä kiittelivät;
sillä hyväntahtoisen ukon mielestä ei niin vähäinen apu kestänyt
kiittää.

-- No niin, no niin, toimesi hän. Jo riittää, jo riittää! Elkää
nyt siitä enää puhuko. Tulkaahan nyt, niin palataan polulle, sillä
sellaisen jännityksen perästä on parasta päästä kotiin lepäämään.

Nahkajalka opasti heidät polulle, jossa he erosivat; sillä tytöt
vakuuttivat hyvin hyvästi osaavansa siitä kylään, joka jo näkyi järven
toisella rannalla.

Nahkajalka jäi vuorelle ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he
katosivat tienmutkaan. Sitten hän vihelsi koiransa, viskasi pyssyn
olalleen ja palasi metsään pedon luo.

-- Mitäs kuuluu, Nahkajalka? sanoi Doolittle ilmestyen pensaikosta.
Mitä, oletteko metsällä tässä helteessä? Toivoakseni tunnette
asetuksen, joka määrää kahdentoista dollarin viidenkymmenen centin
sakon jokaiselle, joka tammi- ja elokuun välisellä ajalla ampuu hirven.
Tuomari kyllä pitää huolta, että lakia noudatetaan. Minusta tuntuu
aivan kuin minä olisin tänä aamuna nähnyt teidän koiranne hirven
ajossa. En minä ole ihan varma, Nahkajalka, mutta saattaisihan siitä
koitua teille ikävyyksiä.

-- Mitenkäs paljon ilmiantaja saa sakkorahoista, hyvä herra?

-- Mitenkäkö paljon? toisti Hiram, jota vanhan metsästäjän rehellinen,
terävä katse tuntui vaivaavan. Luullakseni saa ilmiantaja puolet. Mutta
teillähän on verta käsivarressa -- mies! -- Ette kai ole mitään ampunut
vielä tänä aamuna?

-- Olenpa niinkin, vastasi metsästäjä, merkillisesti päätänsä
nyökäyttäen. Eikä se ollutkaan huonoimpia laukauksia.

-- Entäpä missä saalis, Nahkajalka? tiedusteli Doolittle.

Puhellessaan olivat he kulkeneet nopeasti eteenpäin. Nahkajalka solutti
pyssyn olaltaan ja osotti sen perällä läpi pensaikon.

-- Tuolla on yksi, vastasi hän.

-- Mitä ihmettä? huudahti Hiram. Sehän on tuomarin koira, vanha Bravo.

-- Silmät auki, Doolittle! tuumasi Nahkajalka ja silpasi vyöstään
veitsen, jota hioi hirvennahkahousuihinsa. Näyttääkös tuo kaula siltä
kuin olisin minä siihen veistäni teroittanut?

-- Sitähän on ihan kauheasti raadeltu. Mikäs sitä niin?

-- Pantteri teidän takananne.

-- Pantteri? toisti Hiram ja pyörähti pengermällä taitavasti kuin
tanssimestari.

-- Olkaa huoleti, mies, sanoi Nahkajalka. Siellä on kaksikin julmaa
petoa; mutta toisen tappoi koira ja toiselle pistin minä pari luotia
kitaan. Elkää siis pelätkö, hyvä herra. Eivät ne enää teitä syö.

-- Entä hirvi? Missäs se on? kysyi Hiram katsellen hämmästyneenä
ympärilleen.

-- Mikä hirvi? tiedusti Nahkajalka vuorostaan.

-- Nyt on kumma. Eikös tässä ole puhe metsästyksestä ja ettekös te
ampunut hirveä?

-- Jopa nyt jotain! Eikös se ole laissa kielletty? toimesi vanha
metsästäjä. Mutta kenties on olemassa toinen laki, joka kieltää
pantteriakin ampumasta?

-- Ei, niistä päinvastoin maksetaan päärahaa. Ja mennään nyt teille,
niin minä siellä vannotan teidät ja kirjoitan osotuslipun, jolla
nostatte tapporahat.

-- No, no, herra, sanoi metsästäjä, nostaen saaliin maasta ja heittäen
pyssyn olalleen. Mitäs sillä valalla tehdään semmoisessa asiassa, jonka
te olette nähnyt omin silmin.

-- Mutta eihän meillä täällä ole kynää eikä mustetta. Meidän pitää siis
kuitenkin mennä teidän mökkiinne, sillä mitenkäs minä muuten kirjoitan
teille osotuksen?

Nahkajalka nauroi vasten silmiä viekkaalle oikeudenjäsenelle ja sanoi
omituisella tavallaan:

-- Oh! Minä en tarvitse kumpaakaan, en kynää enkä paperia, kun en
osaa kirjoittaakkaan. Elkää olko millännekään, herra, kyllä minä tuon
päänahkat kylään, ja siellä te saatte ottaa osotuksen lakikirjoistanne.
-- Häjy vieköön nahkahiihnan Hektorin kaulasta; ihanhan se kuristaa
minun vanhan toverini. Lainatkaa minulle veistänne, hyvä herra.

Hiram, joka tahtoi pysytellä hyvissä välissä Nahkajalan kanssa, täytti
hänen pyyntönsä. Nahkajalka leikkasi hiihnan koiran kaulasta ja
antaessaan veitsen sen omistajalle huomautti ihan sivumennen:

-- Sepä oli kunnon terästä -- se on mahtanut jo kerran ennenkin
kurauttaa poikki samallaista nahkaa.

-- Tarkoitatteko sillä, että minä teidän koiranne irti päästin?
karjahti Hiram, joka syyllisyytensä tietäen ei muistanutkaan olla
varovainen.

-- Olkaa varoillanne, Doolittle, ärjäsi Nahkajalka, jysäyttäen
pyssynperän tantereseen. Minä sanon sen teille suoraan, että te ette
milloinkaan minun suostumuksestani pistä jalkaanne kynnyksestäni. Ja
jos te vielä tästäpuoleenkin hiiviskelette minun mökkini ympärillä
niinkuin olette nykyisin salakähmässä koettanut, niin elkää oudoksuko,
jos kohtelen teitä semmoisella tavalla, joka teistä ei suinkaan
makealta maistu.

-- Ja minä sanon teille, Bumppo, huusi Hiram, peräytyen
kiireenlaisesti, että minä tiedän teidän rikkoneen lakia. Minä olen
oikeudenjäsen ja sen te saatte tuntea vielä, ennenkuin on päivä toisen
kerran illassa.

-- Minä en välitä teistä enkä teidän laeistanne enemmän kuin -- huusi
Nahkajalka ja löi näppiä rauhantuomarin poistuessa. Katsokaa vain,
etten vielä kerran luule teitä pöllöksi ja anna teille pöllön kyytiä,
jos vain kerrankaan enää uskallatte kuikkia täällä metsässä.

Oikeutettu viha on aina kunnioitusta herättävää, ja Hiram katsoi
parhaaksi poistua metsästäjää kiihottamatta. Kun hän vain oli näkyvistä
luiskahtanut, palasi Nahkajalka mökille, jossa vallitsi haudan
hiljaisuus. Hän sitoi koiransa, koputti ovelle ja Edvardsin avatessa
tiedusti, olivatko kaikki paikat paikoillaan.

-- Kaikki ovat, vastasi nuorukainen. Lukkoa on tosin koetettu avata
tiirikalla, mutta uteliaan näkyy pitäneen heittää se koetukseen,
koskapa se ei vähällä auennut.

-- Kyllä minä sen ketun nyt tunnen, sanoi Nahkajalka, mutta ei hän
luullakseni kotveroiseen uskaltau minun pyssyni kantamaan.



Neljäs luku.

Poltettu maja.


Marmaduke Temple ja hänen serkkunsa, jotka jätimme matkaa alkamaan,
ratsastivat noin peninkulman matkan sanaakaan ääntämättä. Tuomari
katkaisi viimein äänettömyyden.

-- No, serkku, eiköhän tuo jo olisi aika sinun ilmaista tämän matkamme
salaperäistä tarkoitusta?

Sheriffin äänekäs "hm!" kaikui kauvas metsään. Ja tuijottaen eteensä
ikäänkuin se, joka näkee kauvas tulevaisuuteen, hän vastasi:

-- Sinä tiedät, että piirissäsi asuu mies, jonka nimi on Natty Bumppo.
Hän, mikäli olen kuullut, on elänyt näillä main jo viidettäkymmentä
vuotta -- ja ypö yksin, kunnes hänelle viime aikoina on ilmestynyt
omituisia toveria. Parin kuukauden arvon on hänen luonaan asunut
vanha intiaanipäällikkö, viimeinen tai ainakin viimeisiä heimostaan,
ja Oliver Edvards. No, tuomari Temple, ehkäpä sinä arvaat, mikä nämä
miehet on yhteen tuonut?

Marmaduke katsoi hämmästyneenä serkkuunsa ja virkahti:

-- Richard! Sinä olet ihan odottamatta kosketellut suhdetta, jota
minä usein olen mietiskellyt. Mutta tiedätkö sinä jotain siitä
salaperäisyydestä?

-- Tiedätkös sinä, että näissä vuorissa on malmia?

-- Olenhan minä kuullut huhuttavan, että täällä olisi malmisuonia ja
luulen vähin itsekkin nähneeni näytteitä kalleista metalleista, joita
muka olisi löydetty täältä ympäristöstä, myönsi tuomari.

-- Minulla on syytä luulla, että sekä Chingachgook että Nahkajalka
jo vuosia sitten ovat saaneet selville, että tässä vuoressa on
malmisuonia, jatkoi Richard.

Sheriffin sanat olivat kosketelleet hyvin herkkää puolta Marmadukessa,
joka kohta erittäin tarkkaavasti kuunteli serkkunsa puhetta. Ja puhuja,
tarkastettuansa ensin äänetönnä, minkä vaikutuksen hänen ilmaisunsa oli
tehnyt, jatkoi mesi kielellä:

-- Minä olen omin silmin nähnyt Chingachgookin ja Nahkajalan menevän
vuorelle lapio ja kuokka kädessä ja sitten sieltä palaavan. Ja muut
ovat nähneet heidän pimeässä ja hyvin salaperäisesti kulettavan
mökkiinsä jotain. Eikö se sinusta ole tärkeä keksintö?

Tuomari ei vastannut, vaan kuunteli jatkoa höröllä korvin.

-- Se oli vaskea. Mutta nyt minä kysyn sinulta, tokko sinä tiedät, kuka
se Oliver Edvards on, joka joulusta asti on asunut luonasi?

Marmaduke vain nyökäytti äänetönnä päätään.

-- Että hän on sekarotua, sen me tiedämme, jatkoi Richard, sillä
Chingachgook ei häikäile nimittäessään häntä ihan julkisesti
sukulaisekseen, ja senkin tiedämme, että hän on saanut hyvän
kasvatuksen. Mutta mitä tulee hänen toimiinsa näillä seuduin --
muistatko sinä, että noin kuukaus ennen kuin nuorukainen tänne
ilmautui, oli Nahkajalka poissa monta päivää? Häntä ei löytynyt
mistään. Vanha Chingachgook asui pirtissä yksinään. Ja kun Nahkajalka
palasi, nähtiin hänen, vaikka hän tulikin yöllä, vetävän semmoista
rekeä, jolla viljaa kuletetaan myllyyn, nostavan siitä jotain hyvin
varovasti ja piilottavan sen karhunnahkainsa alle. Nyt kysyn minä
sinulta, tuomari Temple: mistähän syystä semmoinen mies kuin Nahkajalka
otti hinatakseen raskasta taakkaa näiden louhikkovuorten yli?

-- Useinhan sellaisella reellä kuletetaan saalis kotiin, ja sanoithan
juuri itse, että hän oli monta päivää poissa.

-- Mitenkäpäs hän olisi metsästänyt, kun pyssy oli kylässä
korjattavana? Ei, ei! Varma on, että hän silloin toi kotiinsa jotain
salaperäistä, ja yhtä varmaa, ettei hän sen erän perästä päästä
mökkiinsä elävää olentoa. Kaksi viikkoa hänen kotiintulonsa jälkeen
ilmestyy tänne tuo samanen Edvards. He viettävät vuorilla päiväkausia
muka metsästämässä, mutta vaki varmasti tarkastelemassa ja tutkimassa.
Kovilta pakkasilta eivät he talvella kyenneet kaivamaan ja Edvards
käytti hyväkseen onnellista sattumaa päästäksensä kunnolliseen
asuntoon. Mutta vieläpä hän nytkin on enimmät aikansa siellä mökissä.
He sulaavat malmia, tuomari! He sulaavat malmia ja siitä he rikastuvat.
Lumen sulettua olemme me pitäneet heitä oikein tarkalla silmällä.

-- Se on mahdotonta, -- sanoi Marmaduke pitkään mietittyänsä, -- sillä
muuten ei nuorukainen voisi olla niin rutiköyhä kuin hän on.

-- Onkos sitten sen pakottavampaa syytä haalia rahaa kuin köyhyys?
huudahti sheriffi.

-- Olisikko mahdollista, että minua olisi niin kauvan pettämällä
petetty? Richard, on niin monta syytä, jotka vastustavat sinun
luulottelujasi. Mutta sinä olet minussa saanut hereille epäluulon,
josta minun täytyy saada varmuus. Mutta minne me ratsastamme?

-- Minä tiedän sen paikan, josta ne seikkailijat kaivavat. Sinne minä
sinut vien, vastasi Richard.

Pian he sinne saapuivat. Se oli vuoren takasivulla ja juuri siinä kohti
pistihe vuori räystäälle, jonka alla Nahkajalan mökki oli.

-- Nyt pääsemme sinne häiritsemättä, -- sanoi Richard heidän
laskeutuessaan hevosten selästä ja sitoessaan hevosia kiini, -- sillä
kotoa lähtiessä näin Nahkajalan ja Chingachgookin olevan kalastamassa
ja samassa tarkoituksessa lähti Oliverkin järvelle.

Sheriffi opasti serkkunsa hyvin vaivaloista polkua myöten
luonnollisentapaiseen kallioluolaan, joka oli samallainen kuin
tavallinen nuotion paikka metsässä. Luolan edustalla oli multakasa,
joka nähtävästi oli tuotu siihen sen sisästä ja osaksi vielä oli ihan
tuores. Pehmeässä, lyijynkarvaisessa kalliossa, joka esti kaivajia
etenemästä, näkyi vielä rauta-aseiden jälkiä. Kokonaisuudessaan se oli
noin kahtakymmentä jalkaa laaja ja melkein toista mointa syvä onkalo.
Ihan sen edessä oli pienonen pengermä, joka osaksi oli muodostunut
työmiesten siihen viskaamasta mullasta. Ja siitä laskihe vuori melkein
pystysuorana, niin että louhikkotiet sinne tullessa olivat vaikeat
kulkea, jopa vaarallisetkin. Koko ala sen ympärillä oli autio, jylhä ja
kaikki nähtävästi keskentekoista, ja kun sheriffi katseli pensastoja,
keksi hän sieltä työssä käytetyt aseet. Arveltuansa serkkunsa jo
tarpeeksi paikkaa tutkineen kysyi hän juhlallisesti:

-- No, joko nyt olet siitä varma, tuomari Temple?

-- Kaikessa tapauksessa olen varma siitä, että täällä on tekeillä
jotain salaperäistä ja eriskummaista. Paikka on etäällä ja viisaasti
valittu: mutta minä en huomaa hituistakaan malmia.

-- Et kai sinä toki niin luule, serkku, että kultaa ja hopeaa löydetään
maanpinnalta niinkuin ukonkiveä? Ei, ensin aarre etsitään, sitten
keksitty käytetään. Mutta anna sinä heidän vain kaivaa, minä kaivan
toiselta puolen heitä vastaan.

Tuomari katseli paikan tarkkaan ja sitten he palasivat hevosten
luo. Maantielle tultuansa he erosivat. Sheriffi lähti kutsumaan
neljääkolmatta "hyvää ja uskollista miestä" tutkijamiehiksi ja
lautamiehiksi seuraavan maanantain oikeudenistuntoon, jonka Marmaduke
aikoi pitää. Tuomari palasi kotiinsa.

-- Tässä mahtaa piillä enemmänkin kuin alusta luulin, ajatteli
Marmaduke ratsastaessaan. -- Minä annoin tunteelleni suuremman arvon
kuin järelleni päästäessäni sillä tavalla vennon vieraan kotiini
sijoittumaan. Minä kutsutan Nahkajalan luokseni ja kun häneltä suoraan
kysyn, niin se vanha, rehellinen, yksinkertainen mies suoraan vastaakin.

Silloin huomasi tuomari Elisabetin ja Luisen, jotka vähän matkan päässä
laskeutuivat vuorelta. Hän kannusti ratsuansa ja ajoi heidän luokseen,
laskeutui selästä ja talutti hevosta kapealla polulla. Kuunnellessaan
tyttärensä vilkasta kuvausta heidän äskeisestä vaarastaan ja
odottamattomasta pelastuksestaan hupenivat heltyneen isän mielestä
kaikki ajatukset kaivoksista ja kuulusteluista, eikä Nahkajalka hänen
silmissään enää ollut lainrikkoja ja varkaantapainen seikkailija, vaan
hänen lapsensa pelastaja.

Kotiin tultua piti Elisabetin ihan juurta jaksain uudistaa
kertomuksensa.

-- Se oli totta tosiaan apu hädässä! huudahti tuomari. Etkä sitten
aikonut jättää ystävääsi, oma rohkea tyttöseni?

-- Ainakin minä koetin pysyä niin lujana kuin voin, vastasi tytär, ja
syystä epäilen, ettei pako olisi minua laisinkaan hyödyttänyt. Mutta se
ei mieleenikään juolahtanut.

-- Jumalalle kiitos! Sinä olet pelastunut emmekä siitä kauhun hetkestä
enää puhu. Mutta minä en ole osannut aavistaakkaan, että semmoisia
petoja vieläkin elelee meidän metsissä. Nälkä se varmaankin on
pakottanut niitä lähtemään varmemmista piilopaikoistaan, ja --

Tuomarin puhe keskeytyi, sillä ovelle koputettiin. Ja tuskin oli
hän sanonut: "sisään", kun huoneeseen tuli hovimestari, Benjamin,
ilmoittamaan, että Doolittlella oli asiaa tuomarille.

-- Hänellä on varmaan jotain tärkeää ilmoitettavaa, sanoi Marmaduke,
luultavasti virka-asioita, koska meillä kohta on istunto.

-- Niin onkin, herra, virkkoi Benjamin. Puheena tuntuu olevan syyttää
vanhaa Nahkajalkaa, joka kuitenkin minun mielestäni on paras heistä.

-- Nahkajalkaako? huudahti Elisabet.

-- Rauhoituhan, lapseni! Se on epäilemättä tuiki vähäpätöinen asia.
Luullakseni olen jo kuullutkin siitä. Luota isääsi, Elisabet. Hän kyllä
pitää huolen, ettei sinun pelastajallesi siitä mitään vaaraa koidu.
Käske Doolittle sisään.

Hiram Doolittle tuli huoneeseen, tervehti tuomaria ja hänen tytärtään,
istuutui Marmaduken osottamalle tuolille ja alotti viimein:

-- Kuulin neiti Templen äsken vuorilla olleen hengenvaarassa.
Muistaakseni maksetaan pantterista tapporahaa, ja silloinhan on
Nahkajalka tehnyt hyvät kaupat.

-- Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän saa palkinnon, virkkoi
tuomari.

-- Niin, niin, sen kyllä arvaan. Ei toki kukaan koko tienoolla
epäile teidän jalomielisyyttänne, herra tuomari. Olette kenties jo
kuullut, että tuolla länsipuolella on silloin tällöin hirviä ammuttu
luvattomalla ajalla?

-- Lainrikkojat pitää saattaa syytteeseen, ärjäsi tuomari. Minä olen
päättänyt ankarasti rangaista kaikki sellaiset rikokset.

-- Sen kyllä uskon. Semmoisella asiallahan sitä minä niinkuin
olenkin. Luullakseni on näet Natty Bumpon mökissä parastaikaa äsken
ammuttu hirvi, ja minä oikeastaan tulinkin pyytämään valtuutta
kotitarkastukseen.

-- Luuletteko vain niin? Mutta pelkästä epäluulosta ei saa häiritä
ihmisten kotirauhaa. Sitä ei sallita.

-- Luulenpa voivani vannoa sen, jatkoi itsepäinen Hiram. Jos te muutoin
ette tahdo antaa minulle valtakirjaa, niin saanen sitten kaiketi mennä
kotiin ja kirjoittaa sen itse.

-- Enhän minä ole teidän pyyntöänne kieltänytkään vielä, -- sanoi
Marmaduken älytessään, että hänen maineensa puolueettomana tuomarina
oli vaarassa. -- Menkää huoneeseeni, minä tulen sinne heti ja
allekirjoitan valtakirjan.

-- Nahkajalka on luultavasti ampunut hirven, -- sanoi tuomari
Elisabetille, joka Hiramin mentyä aikoi puolustaa vanhaa metsästäjää
-- sillä kohtahan nyt alkaa metsästysaika. Mutta mitäs se tekee,
vaikka hänen mökistään löydettäisiinkin hirvi, sillä sinähän maksat
nyt hänen sakkonsa omasta kukkarostasi? Minä hyvin arvaan, ettei se
tämä Doolittle tyydy vähempään kuin kahteentoista dollariin ja tottahan
kuitenkin minun maineeni oikeudessa pysyvänä tuomarina on suuremman
arvoinen kuin sellainen pikku seikka.

Isän lupaus kerrassaan rauhoitti Elisabetin, ja Temple lähti täyttämään
Hiramille antamaansa lupausta.

Niin pian kuin Doolittle sai valtakirjan taskuunsa, läksi hän etsimään
sopivaa henkilöä, joka tarkastuksen toimittaisi, sillä itse hän
esiytyisi vain katsojana työhön ryhtymättä. Asia ei sietänytkään
viivykkiä, sillä oli lauvantai, ja kuusten varjot kallistuivat jo
itään. Silloinpa sattuikin hän älyämään Billy Kirbyn kylää kiertämässä
ja hänen mielestään oli Kirby kuin luotu hänelle apulaiseksi.

-- Tuomari Temple on järkähtämättömästi päättänyt vaatia ehdotonta
metsästyslain noudattamista, sanoi hän puunhakkaajalle. Ja kun nyt
on tehty syytös hirven ampumisesta, niin on hän antanut käskyn
kotitarkastuksesta ja lähetti hakemaan minua, että minä hankkisin
siihen toimeen sopivan henkilön. Mutta siihen tarvitaankin
lujakourainen mies.

-- Ohoo, nauroi Kirby, luuletteko hänen sitten vetävän vastakynttä?

-- Luulenpa niinkin, sillä hän on toisinaan hyvin toraisa ja kehuu
itseään paraimmaksi tappelijaksi koko seudulla. Kuulin hänen
kerran ylvästelevän, ettei ole sitä miestä Mohawkin tasankojen ja
Pennsylvanian rajan välillä, joka hänelle nyrkkitaistelussa riittäisi.

-- Sanoiko hän niin? ärjäsi Kirby, ojentaen jättiläisvartaloaan kuin
jalopeura. Silloin hän ei varmaan milloinkaan ole kuullutkaan, miltä
vermontilainen nyrkki tuntuu selkäpiissä, kurja. Mutta kenestä on puhe?

-- Niin -- laki ei myönnä nimen ilmoittamista. Mutta te olisitte juuri
sopiva mies ottelemaan hänen kanssaan, Billy.

Sillä välin olivat he tulleet rannalle ja aikoivat juuri poiketa
maantieltä, kun Kirbyn mieleen juolahti udella tarkemmin, hänellä kun
nyt muka oli jonkunmoista oikeutta siihen.

-- Mihin nyt, herra? kysäisi hän. Ettekö voi minulle ilmoittaa sen
lurjuksen nimeä?

-- Bumppo on se mies, jota etsimme, vastasi Doolittle.

Kirby jäi seisomaan siihen patuseen paikkaan, tuijotti hämmästyneenä
kumppaniinsa, purskahti sitten nauramaan ja huudahti:

-- Mitä ihmettä? Vanha Nahkajalkako? Kehukoon minusta nähden niin
paljon kuin halu hyrrää ampumisellaan ja pyssyllään -- mutta kunhan on
puhe painisilla olosta tuhat tulimmaista! Silloin minä hänet murskaksi
murennan kämmenieni välissä.

-- Hän on pahasisuinen ihminen niinkuin muutkin metsästäjät ja vahvempi
kuin luulisikkaan, sanoi Hiram, ja päälle päätteeksi on hänellä
pyssykin.

-- Viisi minä hänen pyssystänsä välitän, pöyhkeili Billy. Mutta hän on
kunniallinen ja hyvä vanhus ja minun mielestäni hänellä on oikeus ampua
hirvi, jos vain tahtoo. Hän tarvitsee sen elatuksekseen ja me elämme
vapaassa maassa, jossa jokaisella on oikeus harjoittaa ammattiaan.
Mutta koska me nyt kaikessa tapauksessa olemme tulleet tänne asti, niin
saatanhan minä lähteä perillekkin tarinoimaan ukon kanssa. Ehkä saamme
siellä maistaa pikku palasen paistiakin.

-- Hyvin minunkin puolestani. Minusta onkin parempi suorittaa asia niin
rauhallisesti kuin suinkin, vastasi Doolittle, minä en riitaa rakasta.

Mökille tultua katsoi Hiram parhaaksi pysähtyä kaatuneen kuusen latvan
taa, joka etuvaruksena suojeli mökin kylänpuoleista sivua uteliailta
vierailta. Semmoinen empiminen oli kuitenkin Kirbystä joutavaa ja hän
huutaa hoilautti, niin että metsä raikui. Haukkuen syöksyivät koirat
kopistaan ja melkein samassa silmänräpäyksessä ilmestyi Nahkajalan
kalju pää ovelle.

-- Mitä te tahdotte, Billy Kirby? kysyi Natty, astuen kynnyksen yli.
Hyi, Hektor! Koppiisi siitä, paikalla!

-- Luullakseni ei tässä ole puhetta muusta, huusi Billy, kuin että
olette luullut heinäkuun 20 päivän elokuun 1 päiväksi.

Sillä välin oli Nahkajalka älynnyt Hiram-luikeron korkean kannon
suojasta. Vanha metsästäjä pisti päänsä ovesta ja sanoi hiljaa muutamia
sanoja pirttiin. Sitten hän taas kääntyi ja jatkoi:

-- Minulla ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä. Poistukaa hyvällä,
ennenkuin paha pääni saattaa minut kiusaukseen, josta ei hyvä seuraa.
Meillä ei ole mitään isän perinnön jakoa, Billy Kirby. Minkä tautta
sitten häiritsette vanhaa miestä, joka ei ole milloinkaan teitä
loukannut?

Kirby hilautui näreikön läpi ja pysähtyi muutaman jalan päähän
metsästäjästä, istuutuen ihan levollisesti puunrungolle.

-- Te ammutte paremmin kuin minä enkä minä häpeä sitä tunnustaa, sanoi
Billy, enkä minä ole siitä teille vähintäkään vihoissani, vaikka tuntuu
siltä kuin olisitte ampunut liikalaukauksenkin, sillä teidän kerrotaan
ampuneen hirven.

-- Minä olen tänään ampunut vain kaksi laukausta ja ne molemmat
sattuivat pantteriin, vastasi Nahkajalka.

Hiramkin uskaltautui jo lähemmäksi, tarttuen oikeuden jäsenenä
puheeseen ja lukien valtakirjansa sopivalla äänenpainolla.

-- Minä käsitän lakia tuiki vähän, Doolittle, vastasi Nahkajalka
levollisesti. Ja mitäs sitten tapahtuu, kun te olette tehtävänne
suorittanut?

-- Ooh, sehän on vain muodon vuoksi, sanoi Hiram, koettaen olla muka
ystävällinen. Mennäänhän sisään ja puhutaan asiasta oikein järkevästi.
Luullakseni ei ole vaikeaa hankkia rahoja -- minä näet arvelen, että
herra Temple itse maksaa koko sakon.

Vanha metsästäjä oli alusta pitäen pitänyt vierastensa liikkeitä
tarkalla silmällä ja seisoi siinä niin päättävän näköisenä, että jo
paikalla näki, ettei hän siitä hevillä hievahda. Hiram astui lähemmäksi
aivan kuin hänen esityksensä olisi hyväksytty, mutta samassa viittasi
hänelle Nahkajalka pysytteleytymään ulompana.

-- Enkö minä jo monasti ole pyytänyt teitä johdattamasta minua
kiusaukseen? sanoi hän. Minä en häiritse ainoatakaan ihmistä.
Minkätähden ei laki anna minun olla rauhassa? Poistukaa täältä ja
sanokaa tuomarillenne, että hän pitäköön palkintonsa, mutta minä en
kärsi, että hän harjoittaa virkavaltaansa minun kodissani.

-- Minä vaadin päästä tähän huoneeseen, selitti Hiram, kokien näyttää
niin virkavaltaiselta kuin suinkin. Minä vaadin sitä virkani nojalla.

-- Väistykää, herra! Elkääkä kiusatko minua, karjasi Nahkajalka,
vakavasti viittoen hänelle menemään tipotiehensä.

-- Jos te vastustatte, niin vastatkaa siitä itse, jatkoi Hiram. Billy,
tulkaa tänne!

Hiram oli jo pannut toisen jalkansa kynnyksestä, kun hän yhtäkkiä tunsi
olkapäätänsä kouristettavan ja samassa silmänräpäyksessä hän lensi
suoraa päätä kaatuneen kuusen yli järvelle päin ja pudota tupsahti
parinkymmenen jalan päähän lähtöpaikastaan. Billy Kirby rähähti
nauramaan ihan sydämmen pohjasta.

-- Oivallisesti, vanha jalka! huudahti hän.

-- William Kirby, minä käsken teitä täyttämään velvollisuutenne, huusi
Hiram sieltä, jonne oli lentänyt. Ottakaa kiini se mies. Minä käsken
kansan nimessä.

Mutta Nahkajalka oikaisihe uhkaavasti. Hänellä oli kädessä pyssy, suu
puunhakkaajaa kohti.

-- Poistukaa, sanon minä! karjasi hän. Te tiedätte, etten minä harhaan
tähtää, Billy Kirby. Mutta minä en halua teidän vertanne ja kuitenkin
-- sekä teidän että minun vereni punaa tämän ruohikon, ennenkuin teidän
jalkanne on minun kynnykseni sisäpuolella.

Paikalla kun pyssy näkyviin ilmestyi, muuttui Billy kokonaan. Hän
kohautti jättiläisvartalonsa puunrungolta ja meni vanhan metsästäjän
luo.

-- Minä en ole tullut tänne teidän vihollisenanne, sanoi hän, mutta
tuosta onnesta rautaputkestanne välitän yhtä vähän kuin vanhan kirveeni
varresta! Antakaa minulle virallinen käsky, Squire, niin tottapahan
sitten nähdään, kelle tässä kunnian kukko laulaa.

Mutta oikeudenjäsenestä ei näkynyt merkkiäkään. Tuskin näkyi pyssystä
vielä vilaustakaan, kun jo Doolittle oli matkojen päässä.

-- Te olette ajanut sen kanan tipotiehensä, huudahti Kirby
halveksivasti. Mutta minusta te ette niin hevillä suoriudu. Pankaa pois
pyssynne, Bumppo, tahi saatatte sitä vielä kerran katua.

Natty laski pyssyn kädestään ja sanoi:

-- Teille minä en kiellä kaataneeni hirveä, Kirby. Ja jos tahdotte,
niin saatte ottaa nahkan kylään todistaaksenne minut syylliseksi.
Pantterin tapporahat riittänevät sakoksi ja luulisin sitten olevani
kuitti kaikesta.

-- Eiköhän vain, -- virkkoi Kirby ja siinä tuokiossa hävisi
vihamielisyyden varjokin hänen otsaltaan. -- Anna tänne nahka ja laki
saa tyytyä siihen.

Nahkajalka haki mainitun todisteen ja he erosivat sovinnossa, aivan
niinkuin ei olisi kiistaa ollut mailla eikä halmeilla. Rannalle
kulkiessaan helähytti Kirby tuon tuostaankin raikkaan naurun
muistaessaan Hiramin kuperkeikan ja koko juttu oli hänen mielestään
vain oivallista ilveilyä.

Mutta ennenkuin Billy kylään ennätti, oli Hiram siellä nostanut aika
metakan ja juossut tuomarin luo syyttämään Nahkajalkaa oikeuden
vastustamisesta.

Oliver oli kuullut puhuttavan näistä rettelöistä ja riensi tuomarilaan.
Elisabet tuli häntä vastaan ja hän onnitteli neiti Templeä onnellisesta
pelastumisesta.

-- Teidän ystävänne Nahkajalka on nyt minunkin ystäväni, sanoi
Elisabet. Ja tässä juuri paraillani mietin, miten paraiten voisin häntä
auttaa. Ehkäpä te, joka tunnette hänen tapansa ja tarpeensa, voitte
sanoa, miten minä --

-- Voin, ihan varmasti! huudahti nuorukainen niin kiivaasti, että
Elisabet oikein säikähti. Ja Jumala palkitkoon teidän hyvän tahtonne!
Nahkajalka on menetellyt ajattelemattomasti, hän on tänään tappanut
hirven ja siten rikkonut lakia. Minäkin olin osallisena siinä.
Hän on jo syytteenalaisena ja teidän isänne on käskenyt toimittaa
kotitarkastuksen --

-- Minä tiedän kaikki, keskeytti Elisabet, mutta isäni ei ole
ainoastaan tuomari, hän on myös ihminen ja kristitty. Me olemme jo
keskustelleet siitä ja vanhukselle ei tapahdu mitään pahaa.

-- Te nostatte raskaan taakan hartioiltani virkkoi Edvards. Puoltaahan
teidän isänne häntä. Te olette varmasti sen vakuuttanut, neiti Temple,
minun täytyy se uskoa.

-- Hän vakuuttaa sen itsekkin, herra Edvards, vastasi Elisabet, sillä
tuossa hän tulee.

Mutta Marmaduken katse ei lainkaan vastannut hänen tyttärensä toiveita.
Syvät rypyt uursivat hänen otsaansa ja kasvot olivat harmaat. Ei Oliver
eikä Elisabetkaan uskaltanut mitään virkkaa. Tuomari käveli muutamia
kertoja edestakaisin huoneessa ja sanoi sitten:

-- Meidän suunnitelmamme ovat menneet myttyyn, lapseni! Minä en luullut
niin vanhan miehen kuin Nahkajalka on uskaltavan lakia vastustaa.
Minä toivoin hänen alistuvan kotitarkastukseen, ja laki olisi
silloin tyytynyt sakkoon; nyt hänen käytöksensä vaatii mitä kovinta
rangaistusta.

-- Ja mikä rangaistus hänelle tuomitaan, herra tuomari? kysyi Edvards
koettaen tyyntyä.

-- Minä en tiedä, mikä siitä peräksi tulee, herra, sillä tuomari ei
voi mitään päättää, ennenkuin valamiehet ovat tuomionsa lausuneet.
Kaikessa tapauksessa saatte olla varma, että lakia tarkasti
noudatetaan, vaikkakin minä mielelläni häntä armahtaisin, sillä onhan
se vanhus-raukka pelastanut tyttäreni melkein varmasta kuolemasta.

-- Mutta eikös vanhan ystäväni ikä, hänen tapansa ja varsinkin hänen
tietämättömyytensä laista suojele häntä?

-- Ne seikat tosin lieventävät rikosta, vaan eivät sitä suinkaan
kokonaan poista.

-- Rikosta? toisti Edvards. Onkos rikos ajaa vaaniva hurtta oveltaan?
Rikosko? Ei, herra tuomari! Jos siinä on rikoksesta puhetta, niin se ei
ole Nahkajalan vastattava.

-- Kenenkäs sitten, hyvä herra? kysyi tuomari Temple, katsoen tapansa
mukaan tanakasti kiihtyneeseen nuorukaiseen.

Sitä kysymystä ei nuorukainen jaksanut tyynenä kuulla. Sinis olivat
hänen tunteensa riehuneet sydämmen syvyydessä, nyt ne kuohahtivat
näkyviin.

-- Kenenkäkö? Ja sitäkö te tiedustatte minulta? huudahti hän. Kysykää
sen sijaan omaltatunnoltanne, herra tuomari Temple. Menkää tuosta
ovesta ja katsokaa ainoastaan laaksoa, tyyntä järveä, varjokkaita
vuoria ja kysykää sitten omalta sydämmeltänne, jos teillä sydäntä
lieneekään: mistä nämä rikkaudet ja minkä tähden minä olen niiden
omistaja? Luulisinpa, että nähdessänne ainoastaan Chingachgookin ja
Nahkajalan, jotka unohdettuina ja rutiköyhinä maita kiertelevät, teidän
sydäntänne kouristaisi ja silmiänne hämärtäisi.

Suuresti ihmeissään kuunteli Marmaduke alussa nuorukaisen kiihkeää
sanatulvaa. Ja kun Edvards oli lopettanut, sanoi hän:

-- Oliver Edvards, te unohdatte, ketä puhuttelette. Nämä tilukset ovat
minun ja taivas on todistajanani, että niitä olen hyvästi hoitanut.
Äskeisen puheenne tähden meidän täytyy erota. Minä olen liiankin kauvan
suonut teille suojaa talossani, nyt on jo aika, että sen jätätte.

Vastustamattoman rajun tunteen purkaus oli hävinnyt jälettömiin, ja
pitkään tuijotti nuorukainen poistuvaan Marmadukeen.

-- Neiti Temple, -- sanoi hän viimein, kääntyen Elisabetiin, -- minä
kiihdyin. Te kuulitte isänne päätöksen, ja minä lähden jo tänä iltana.
Teistä minä kuitenkin tahtoisin erota sovinnossa.

Hitaasti kohotti Elisabet päätään.

-- Minä annan teille anteeksi, herra Edvards, sanoi hän, ja isäni sen
myös antaa. Sanokaa Nahkajalalle, että isäni ei ole ainoastaan hänen
tuomarinsa, vaan että me molemmat olemme hänen todelliset ystävänsä.
Me olemme hänelle sydämmellisesti kiitolliset eivätkä teidän äskeiset
sananne hituistakaan vähennä meidän kiitollisuuttamme.

Nuorukainen aikoi sanoa hänelle vielä jotain, mutta hän pujahti
ovesta niin rutosti, että Edvards pihalle tultuaan ei nähnyt hänestä
enää vilaustakaan. Kiirevilkkaan lähti Oliver talosta ja kulki kohti
metsästäjän pienoista mökkeröistä.

Vasta seuraavaa päivää vasten yöllä palasi Richard Jones, sheriffi,
virkamatkoiltaan. Hän oli saanut kiini rahanväärentäjäjoukon ja
tuli juhlallisesti kylään aseilla varustettujen oikeudenjäsenten ja
poliisien etupäässä, joiden keskellä vangitut pahantekijät kulkivat.
Tuomarin portilla he erosivat, sitten kun Jones oli käskenyt
apulaistensa viedä vangit piirivankilaan. Tyytyväisenä astui sheriffi
hiekoitettua käytävää pitkin taloon. Siellä kertoi hänelle Benjamin
päivän tapahtumat, ja kun hovimestari oli tietonsa tyhjentänyt, kääntyi
sheriffi, otti hattunsa ja lähti uudelle retkelle. Pitkin kylän
hiljaisia katuja kulki hän suoraa päätä pienen ränstyneen rakennuksen
luo, jota käytettiin vankilana, ja kutsui sieltä poliisin mukaansa.
Hänen kanssaan hän jatkoi matkaa rannalle, jonne kokosi miehensä.

-- Minä olen kutsunut teidät avukseni, alkoi hän hiljaa, vangitakseni
Natanael Bumpon, jota tavallisesti sanotaan Nahkajalaksi. Hän
on rääkännyt erästä oikeuden jäsentä, vastustanut lainmukaista
kotitarkastusta ja pyssy kädessä uhannut poliisia. Koska hän siten
on niskoitellut lakia vastaan ja muun hyvän lisäksi on epäluulon
alaisena muistakin rikoksista, niin katson velvollisuuteni sheriffinä
vaativan, että vangitutan hänet vielä tänä yönä. Me siis piiritämme
hänen asuntonsa. Ja kun minä huudan: "eteenpäin", niin ryntäätte te
piiloistanne, avaatte hänen mökkinsä väkivallalla ja vangitsette hänet.
Jakautukaa, miten paraiten voitte. Minä apulaisineni menen rantapuolta
vartioimaan.

Miehet jakautuivat ja painuivat metsään voidaksensa huomaamatta päästä
perille.

Niin pian kuin sheriffi arvasi miesten olevan paikoillaan,
kaiahutti hän sovitun merkin. Koleasti kumahti ääni metsän syvässä
hiljaisuudessa. Höröllä korvin hän kuunteli koirain haukuntaa, mutta
turhaan. Kuivat oksat vain kahisivat apurien jaloissa. Mutta kahinakin
kohta taukosi eikä sheriffi silloin enää jaksanut uteliaisuuttaan
hillitä. Hän juosta harppaili ryteikön läpi ja oli heti perillä,
pienen raivatun aukon keskessä, jossa Nahkajalka niin kauvan oli
asunut ja hiljaista elämäänsä elänyt. Mutta suureksi hämmästyksekseen
hän mökin sijalla näki vain savuavan raunion ja palopaikan keskeltä
kohosi vielä tuon tuostaankin kapea tulenkieli, välähtäen synkkään
yöhön. Äänettöminä seisoivat miehet tuhkaläjien ja hiiltyväin hirren
pääkäleiden ympärillä, äänettöminä ja noloina, sillä kiihkeästi
toivottu rynnäkkö oli mennyt hukkaan, vieläpä muutos tullut niin
rutosti, etteivät he hölmeyksissään saaneet sanaakaan suustaan.

Hiljaa ja hämmästyneinä seisoivat vielä kaikki, kun pimeästä metsästä
ilmestyi heidän luoksensa kookas olento, joka astui tuhkaläjään ja
jalallansa sammutti leimahtelevan liekin. Hattu kädessä hän siinä
seisoi, mies, jonka kasvoihin aika oli syvät vaot uurtanut. Se oli
Nahkajalka. Suruissaan pikemmin kuin viha mielessä katsoi hän hetken
noita varjomaisia haamuja ympärillään ja sitten sanoi:

-- Mitä te tahdotte minulta, vanhalta, avuttomalta ihmiseltä?
Viidettäkymmentä vuotta olen minä tässä elänyt. Nyt olette te minulta
maani ja mantuni riistäneet, kotini ja suojani hävittäneet. Sillä
ennemmin minä sen poltin kuin annoin teidän tuhoa tuottavain askeltenne
ja uudistushalunne sitä saastuttaa. Niin, te olette pakottaneet minun
polttamaan pirttini, jossa minä lähes puolen vuosisataa olen taivaan
antimia nauttinut ja janooni juonut sen vieressä pulppuavan lähteen
kirkasta vettä. Nyt suren minä tuhkaa, jota jaloillani polen. Te olette
kylväneet vanhan miehen sydämmeen, miehen, joka ei ole milloinkaan
tehnyt mitään pahaa teille eikä teidän omaisillenne, kylväneet sinne
katkeruutta hänen omaa sukuansa kohtaan. Ja nyt, kun hän on palannut
katsomaan vanhan kotinsa viimeisen kekäleen leimahdusta, nyt,
sydänyöllä, vaanitte te häntä niinkuin nälkäiset koirat kiihoittunutta,
kuolevaa hirveä. Mitä te tahdotte minulta? Tässä olen -- yksi monta
vastaan. Minä olen tullut ilmi antamaan, en taistelemaan. Ja jos se on
Jumalan tahto, niin tehkää minulle mitä haluatte.

Vanhus katsoi tanakasti miesjoukkoon, ja leimahtava liekki valaisi
himmeästi hänen melkein kaljua päätänsä. Miehet väistyivät ehdottomasti
ja vanhuksen olisi ollut helppo paeta, paeta pensaikkoon, josta
takaa-ajajain olisi ollut kerrassaan mahdotonta häntä löytää.
Mutta siitä ei hän näyttänyt välittävän. Hän vain katsoi vakavasti
miehestä mieheen ikäänkuin tutkiakseen, kuka häneen ensin kätensä
koskettaisi. Hetken perästä tointui Richard; hän koki puolustella,
mutta velvollisuus kuitenkin vaati häntä vangitsemaan vanhuksen.
Toiset asettivat hänet keskeensä ja joukkue palasi kylään, sheriffi
etunenässä. Matkalla tiedusteltiin Nahkajalalta, minkä tähden hän oli
pirttinsä polttanut ja minne Chingachgook oli joutunut, mutta sanaakaan
ei häneltä vastaukseksi saatu. Vihdoinkin he saapuivat kylään, jossa
vanha ja, mikäli näytti, kaikkien hylkäämä Nahkajalka vietiin vankilaan.



Viides luku.

Metsästäjä jalkapuussa.


Määrättynä päivänä kokoutuivat oikeuden jäsenet täsmälleen, Marmaduke
puheenjohtajana. Kun rahan väärentäjät oli tutkittu, tuli Nahkajalan
vuoro, jonka poliisit kulettivat syytettyjen paikalle. Hän oli
ensimmäistä kertaa oikeushuoneessa ja taisi olla jokseenkin utelias
näkemään, mitä siellä tehdään. Ensin hän tarkasti tuomaria ja sitten
valamiehiä, aidaketta ja rahvasta sen takana, josta moni silmä tarkkasi
häntä itseään. Virallisena syyttäjänä esiytyi Dirk van der School,
toinen kylän asianajajista, joka alussa kovalla äänellä luki syytöksen.
Se koski Hiram Doolittlen hätyyttämistä.

-- Te olette kuullut, Natanael Bumppo, mistä teitä on syytetty, lausui
tuomari. Mitä teillä on syytöksestä sanottavaa? Oletteko syyllinen vai
syytön?

-- Minä saatan hyvällä omallatunnolla sanoa, että minä en ole
syyllinen, vastasi Nahkajalka, sillä eihän syyllisyydestä silloin
voi olla puhettakaan, kun tekee oikein. Ja ennen minä olisin antanut
surmata itseni mökkini ovensuuhun kuin päästänyt sinne Doolittlea juuri
silloin.

Kun sitten Hiram kutsuttiin todistamaan, nousi Nahkajalan puolustaja ja
kysyi seuraavat kysymykset:

-- Oletteko te tämän piirin poliisi, herra?

-- En, herra, vastasi Hiram, minä olen rauhantuomari.

-- Minä kysyn siis teiltä oikeuden edessä ja pyydän teidän vastaamaan
omantuntonne mukaan ja mikäli lakia tunnette: oliko teillä
minkäänlaista oikeutta tunkeutua tämän miehen asuntoon?

-- Hyvä herra! ryiskeli Hiram, jonka mielessä kostonhimo ja
laintuntijan maine ankarasti taistelivat. Minä luulen, että -- se on
-- jos ankarasti -- edellyttäen -- kenties ei minulla -- - ollut ihan
laillista oikeutta -- mutta kun kerran asia niin sukeutui eikä Billy
tahtonut mennä -- niin luulin minä saattavani sekautua siihen.

-- Minä kysyn teiltä vielä, herra, jatkoi lakimies, käyttäen hyväkseen
saavuttamaansa voittoa, onko tämä vanhus useasti kieltänyt teitä
asuntoonsa tulemasta vai ei?

-- Totta tosiaan -- se minun täytyy myöntää, sanoi Hiram, että hän
oli oikein vastahakoinen eikä ollenkaan ystävällinen, niinkuin olla
pitäisi. Ja semmoinenhan hän oli, vaikka minä vain tulin häntä
katsomaan niinkuin naapuri kuuna päivänä.

-- Vai niin! Te siis myönnätte menneenne vain kylään hänen luokseen
ilman minkäänlaista laillista toimitettavaa? Minä kysyn siis teiltä
toisen kerran: eikö Natanael Bumppo ole monasti kieltänyt teitä
tulemasta kotiinsa?

-- On, sen hän on tehnyt.

-- Ja koetitteko siitä huolimatta sinne tunkeutua?

-- Niin, mutta minullahan oli valtakirja taskussa.

Kun asianajaja näki asian kääntyvän puolustettavansa eduksi, niin
viittasi hän vain ylpeästi kädellään, ikäänkuin hän ei epäilisi
valamiesten tietävän, että puolustaminen oli enää tarpeetonta. Asian
hän jätti oikeuden päätettäväksi.

Tuomari Temple nousi seisaalleen ja kertoi lyhyesti syytöksen
pääkohdat. Mielipiteensä hän lausui aivan puolueettomasti eikä se
voinut olla valamiehiin vaikuttamatta. He neuvottelivat muutamia
minuuttia, ja sitten heidän puheenjohtajansa julisti, että syytetty oli
"syytön".

-- Tästä syytöksestä on teidät vapautettu, Natanael Bumppo, sanoi
tuomari, eikä tästä asiasta ole enää sen enempää sanottavaa. Herra
piirinasianajaja, hän lisäsi, siirtykää toiseen kanteeseen.

Herra van der School syytti toisessa syytöskirjoituksessaan vangittua
siitä, että hän oli pyssy kädessä uhannut oikeuden palvelijaa.

-- Luulisitteko Billy Kirbyn seisovan tuossa, puolustihe Nahkajalka,
jos minä olisin pyssyäni sen oikeaan tarkoitukseen käyttänyt?

Hiram kutsuttiin uudelleen sisään vieraaksi mieheksi ja selvin sanoin
hän selitti, että Nahkajalka oli tähdännyt Billyä ja uhitellut ampua
hänet, jos hän uskaltautuisi tehtäväänsä suorittamaan. Syyttäjä kutsui
puunhakkaajan sisään ja sanoi hänelle:

-- Näistä papereista näkyy, että te oikeuden nojalla vaaditte päästä
pirttiin. Annoitteko hänen pyssynsä ja hänen uhkaustensa estää itseänne
siitä?

-- Niistä minä nyt en välittänyt sen enempää kuin -- vastasi Billy,
näppiä lyöden. Ja olisinpa aika raukka, jos tässä rupeisin vanhaa
Nahkajalkaa pelkäämään.

-- Mutta tehän sanoitte luulleenne hänen ampuvan teidät, eikö niin?

-- Kyllähän minä niin luulin ja niinpä sitä olisitte luullut tekin,
Squire, jos olisitte nähnyt hänen kohaltavan tarkka-ampuista pyssyään
ja tähtäävän. Tietysti minä sitten arvasin hänen vain piloillaan
olevan ampumishommissa, ja sitten me sen sovimme, ja hän antoi minulle
hirvennahkan ja sillä hyvä.

-- Ettekö siis siitä säikähtänyt, Kirby? kysäisi syytetyn puolustaja.

-- Minäkö? En toki pikkistäkään! -- vastasi Billy, tyytyväisenä
tarkastellen jänteviä käsivarsiaan. -- Ei minua sentään niin hevillä
panna jäniksen selkään vielä.

-- Sovitteko siis asian paikalla kaikessa ystävyydessä Natyn kanssa?

-- Hän antoi minulle nahkan -- ja mitäpäs minä sen enempää olisin
kiusannut häntä, vanhaa miestä, eto asiasta kuin hirven ampumisesta?

-- Ja ystävinäkö erositte? Ja ettekö ollenkaan ollut aikonut vedota
oikeuteen, jollei teitä olisi siihen kehoitettu?

-- Enpä tottaansa olisi vedonnut! Eikä minulla ollut mitään äkää
ukolle, vaikka herra Doolittlehan se sai kunnon keiskauksen kerrakseen.

-- Minun toimeni on päättynyt, sanoi puolustaja, joka nähtävästi
turvautui tuomariin, ja istuutui, tyynesti ollen varma voitostaan.

Silloin esiytyi herra van der School, kertoen lyhyesti todisteet ja
esittäen ne tavalla semmoisella, että kuuntelijat olivat aivan pyörällä
oikeasta ja väärästä. Esityksensä hän päätti näin:

-- Ja nyt, hyvät herrat, selvästi ja täydellisesti todistettuani
sen suuren rikoksen, johon tämä onneton vanhus on tehnyt itsensä
syylliseksi, jätän minä asian teidän omantuntonne päätettäväksi
laisinkaan epäilemättä, ettette oivaltaisi rikoksen rankaisemisen
tärkeyttä ettekä täysin käsittäisi lain arvoa ja pyhyyttä.

Sitten oli tuomarin vuoro täyttää velvollisuutensa. Lyhyesti ja
selvästi hän toisti vierasten miesten lausunnot ja esitti tapahtumat
niin seikkaperäisesti ja varmasti, ettei sitä mitenkään voinut käsittää
väärin.

-- Me elämme, hyvät herrat, lopetti hän, järjestetyn yhteiskunnan
rajamailla ja meidän on sen vuoksi kahta tärkeämpää avustaa oikeuden
palvelijata. Jos te uskotte vierasten miesten lausuntoja, niin
teidän velvollisuutenne on julistaa vanhus syylliseksi; jos te taas
olette sitä mieltä, että tämä vanhus, jonka asiaa tänään oikeudessa
käsittelemme, ei ole tahtonut tehdä pahaa poliisille, vaan käyttänyt
pyssyä tottumuksesta eikä pahassa tarkoituksessa, niin on teidän
velvollisuutenne tosin tuomita hänet, vaan osottaa tuomitessa lempeyttä.

Valamiehet suputtelivat taas päät yhdessä ja sitten heidän
puheenjohtajansa selitti syytetyn "syylliseksi".

-- Natanael Bumppo! alotti tuomari hiukkasen mietittyänsä. Tuomitessaan
teitä on oikeus tosin ottanut huomioon teidän niukat tietonne
laista, mutta sen varma vakuutus on myöskin se, että sellainen
varomattomuus kuin teidän saa ansaitsemansa rangaistuksen. Oikeus on
sen tähden, katsoen teidän monia ikävuosianne, armosta vapauttanut
teidät kärsimästä laillista piiskausrangaistusta; mutta koska lain
pyhyys vaatii teidän rikoksenne seurausten julkista rankaisemista,
niin julistaa oikeus päätöksenään, että teidät tunniksi pannaan
jalkapuuhun, sakotetaan sata dollaria, pidetään kolmekymmentä päivää
piirin vankihuoneessa ja ettette pääse vapaaksi, ennenkuin sakko on
suoritettu. Pidän sen vuoksi velvollisuutenani, Natanael Bumppo -- --

-- Ei, ei tuomari! keskeytti häntä vanha metsästäjä, ajatelkaa tarkoin
elkääkä puhuko siitä, että minut loppuiäkseni suletaan ahtaaseen
vankikoppiin. Antakaa minun vapaasti hengittää metsäini ja vuorteni
raitista ilmaa, johon olen tottunut ja huolimatta seitsemänkymmenen
talven lumesta, joka päätäni peittää, minä aherran yötä päivää
saadakseni kaiken maksetuksi ennen syksyä, jos te nimittäin siksikään
olette metsänriistaa säästäneet.

-- Minun täytyy lain mukaan --

-- Elkää puhuko laista. Marmaduke Temple, keskeytti Nahkajalka
uudestaan. Välittikö teidän laeistanne metsän peto janotessaan teidän
oman lapsenne elinvoimaista verta? Polvillaan hän rukoili Jumalalta
suurempaa armoa kuin minä nyt teiltä pyydän. Jumala kuuli hänen
rukouksensa. Jos te nyt ette suostu minun pyyntööni, niin elkää
luulkokkaan, ettei hän kuule sitäkin.

-- Tunteeni eivät saa tulla -- --

-- Oletteko unohtanut sen ajan, Marmaduke Temple, keskeytti vanhus
surumielisen vakavasti, -- kun ensi kerran tämän järven rannalle
tulitte, tänne, jossa silloin ei vielä ollut vankilaa, mihin
rehellisiä ihmisiä sulkea? Enkö silloin antanut päänaluseksenne omaa
karhunnahkaani? Enkö nälkänne sammuttajaksi parasta palaa jalosta
metsänviljasta? Niin, niin. Silloin ei hirven ampuminen ollut synti
teidän mielestänne. Ja silläkö nyt palkitsette minun ystävällisyyteni,
että panetatte minut vankeuteen? Ei, te ette voi olla niin ilkeä, että
vanhalta mieheltä riistätte hänen elämänsä viimeiset vapaat hetket.
Antakaa minun mennä! Minua on jo tarpeeksi kidutettu tässä tungoksessa.
Kaihoten jo kaipaan metsieni vilpoista ilmaa. Niin kauvan kuin on
majavia kylläksi vesissämme tai hirvennahkalla hiukankaan hintaa, pitää
sakkokin olla maksettu viimeiseen ropoon. Missä te olette, pojat?
Tulkaa, tulkaa tänne koirani! Työ on raskas meille vanhoille, mutta
tehdyksi se pitää tulla!

Nahkajalka aikoi poistua, mutta poliisit sen estivät. Mutta ennenkuin
kukaan ennätti mitään virkkaa, kuului huoneen etäisimmästä nurkasta
kovaa melua.

Benjaminin oli onnistunut tunkeutua rahvasjoukon läpi ja hän
viippui toinen jalka ikkunalla, toinen valamiesten aidakkeella.
Kaikkien ihmeeksi hän veti taskustansa pienen nahkakukkaron ja sanoi
oikeudenjäsenille:

-- Jos teidän armonne sallisivat tuon ukko-hunnun lähteä taistosille
metsän petojen kanssa, niin olisi tässä hiukkasen takinetta, joka ehkä
vaaraa vähentäisi, sillä siinä on puhdasta rahaa kolmekymmentäviisi
Espanjan piasteria. Hyvä olisi, jos niitä olisi siinä enempikin, mutta
koska niitä, Jumala paratkoon, on vain sen verran, niin ehkäpä herra
Richard Jones ottaa rahat taiteensa, kunnes Nahkajalka on puheena
olleet majavat käsiinsä saanut.

Ja Benjamin ojensi rahakukkaroaan. Kaikki olivat niin hämmästyksissään,
ettei kellään ollut sanaa suuhun tulevaa.

-- Asia on saatava loppuun, sanoi tuomari, koettaen hillitä
liikutustaan. Poliisi! Viekää vanki jalkapuuhun.

Nahkajalka näkyi tyytyvän kohtaloonsa. Allapäin hän seurasi
oikeudenpalvelijoita. Katselijat väistyivät edestä; mutta tuskin hän
oli kunnolleen huoneesta lähtenyt, kun rahvas hyökkäsi katsomaan vanhan
metsästäjän häpeällistä rankaisemista.

Nahkajalka vietiin jalkapuun luo, joka oli ihan vankilan vieressä.
Poliisi kohotti jalkapuun yläosaa ja osoitti sormellaan sijoja, joihin
vanhuksen piti panna jalkansa. Vähintäkään vastustelematta istuutui
Nahkajalka tyynesti maahan eikä niin ääntä päästänyt, kun hänen
jalkansa nostettiin jalkapuuhun, vaikka hän tuskallisesti katseli
ympärilleen, kaivaten myötätuntoisuutta, jota ihmisluonto kaikissa
kärsimyksissään luulee olevansa oikeutettu vaatimaan. Mutta vaikka
hän ei nähnytkään kenenkään säälivän, niin ei hän huomannut ilkkuvaa
iloakaan eikä tarvinnut kuulla pilkka- ja ivasanoja, joka on niin
tavallista sellaisissa tilaisuuksissa. Poliisi oli juuri panemaisillaan
jalkapuuta linkkuun, kun Benjamin, joka oli telläytynyt ihan vangin
viereen, alkoi rähistä siinä, ikäänkuin riitaa hieroen:

-- Mitä ihmeellistä tapaa tämä on, herra poliisi? Panna rehellinen
ihminen puunpääkäleiden väliin?

-- Minä vain panen täytäntöön oikeuden päätöksen, herra Penguillan.

-- Eihän tässä muuta kuin pysyä hiljaa tunnin aika -- lohdutti
hovimestari vankia -- mutta eihän se koske.

-- Mitä, Benjamin, eikö se koske? Eikö koske, kun seitsemänkymmenen
vuoden vanhaa miestä näytetään uutisasukasten huviksi niinkuin
tanssivaa karhua? Eikö se koske, kun vanha sotamies, joka kymmeniä
kertoja on katsonut vihollista vasten silmiä asetetaan semmoiseen
paikkaan, josta lapsetkin jo sormellansa osottaen sanovat: minä näin
hänen siinä istuvan koko paikkakunnan pilkkana.

Raivoisin katsein silmäili Benjamin ympärilleen. Ja jos hän olisi
älynyt vain yhdenkään ainoan ivallisen katseen, niin olisi hän
varmasti hyökännyt ivaajan niskaan. Mutta kun kaikki olivat vakavia,
niin istuutui hän miettiväisenä metsästäjän viereen ja pisti jalkansa
jalkapuun kahteen tyhjään lokeroon.

-- Pankaa se nyt paikoilleen, herra poliisi. Jos täällä kuka haluaa
nähdä karhua, niin saa hän samalla katsella kahta ja toinen niistä osaa
purra yhtä hyvästi kuin möristäkkin.

-- Mutta minulle ei ole annettu käskyä panna teitä jalkapuuhun, herra
Penguillan, karjasi poliisi. Menkää matkaanne elkääkä estäkö minua
virkatoimissani!

-- Mitä te minun jaloistani välitätte? Painakaa puu paikoilleen, sanon
minä ja kyllä minä pidän silmällä, kellä on imelä säkki leuan alla.

-- No, eipähän tuo toisekseen ketään vahingoittanekkaan, jos pistää
pihtiin sen, joka itse siihen haluaa, vastasi poliisi myhäillen ja
painoi puun linkkuun.

-- Tämä nyt ei oikeastaan ole mistään kotoisin, sanoi Benjamin,
istuen Nahkajalan vieressä. Tätähän kestää niin vähän aikaakin. Mutta
paha minut periköön, jollen seuraa teitä majavia pyytämään. Enhän
minä paljoa ymmärrä niitä ampumakojeita, mutta saatanhan minä kantaa
saaliit, ehkäpä auttaakkin pyydyksiä pannessa.

-- Te olette tottunut olemaan ihmisten ilmoissa, Benjamin, sanoi
Nahkajalka alakuloisesti, ettekä te viihtyisi elämään metsässä,
jos -- --

-- Enpähän, enpähän! huudahti hovimestari. Kun minulla on ystävä, niin
minä viihdyn hänen luonaan sekä hyvinä että pahoina päivinä.

Hiram Doolittle tunkihe juuri silloin rahvasjoukosta ja asettautui
ivahymy huulilla niin pitkän matkan päähän Nahkajalasta kuin suinkin
voi, Benjamin puoleiseen päähän.

-- Pois täältä! karjasi hänelle Nahkajalka. Pois! Vaikka lienetkin
luotu Jumalan kuvaksi, mutta pimeyden henki asustaa sinun sydämmessäsi.
Pois! Kuuletko? Pois väleen! Sydämmeni on pakahtumaisillaan surusta ja
sinun pelkkä näkemisesi vuodattaa siihen myrkkyä.

Benjamin kohotti samassa päätään. Ja kun Hiram, joka metsästäjän
puhuessa ei muistanutkaan olla varoillaan, onnettomuudekseen sattui
liian lähelle hovimestaria, tarrasi Benjamin rautakourallaan hänen
jalkaansa ja nostaisi sen korkealle ilmaan, ennenkuin rauhantuomari
koko asiaa älysi. Koska Benjamin ei kättänsä hellittänyt, oli arvoisa
rauhantuomari kohta samallaisessa pihdissä kuin hovimestari ja
riitapuolet istuivat vastakkain.

-- No te sitä olette koko itikka, olette totta tosiaan! ärisi
hovimestari. Eikö se jo teille riitä, teille, joka olette olevinanne
kristitty, että kidutatte vanhaa miestä sillä tavalla? Vieläkö teillä
on sydäntä pilkata sitä poloista?

-- Kutsukaa poliisit tänne! karjui Doolittle säikäyksissään. Herra
Penguillan, minä vaadin teitä säilyttämään rauhaa.

-- Kotva sitten on meidän kesken ollut enemmän rauhaa kuin rakkautta,
huudahti hovimestari, huitoen vihaisesti käsillään. Mitäs luulette
tästä nyrkistä? Eiköhän se maista vähän pajavasaralta? Mitä?

-- Tulkaa vain käsiksi minuun, jos teillä on sydäntä sitä tehdä,
änkytti Hiram niin hyvin kuin voi, sillä hovimestari oli tarrautunut
hänen kurkkuunsa. Tulkaa, jos omatuntonne myöntää.

-- Jollei tämä ole käsiksi tulemista, niin en tiedä, mitä te siksi
sanotte, murisi Benjamin.

Ja tunnustaaksemme totuus täytyy meidän kertoa, että hovimestari tuli
yhä rajummaksi ja rajummaksi, sillä tuon tuostaankin hän kämmenellään
rusikoi Doolittlea kasvoihin. Rahvasjoukko ahtautui yhä lähemmäksi
jalkapuuta, ja muutamat riensivät istuntosaliin viestin vientiin.

Benjamin vain lyödä mukitti rauhantuomarin kasvoihin, kunnes Richard
vihdoin pääsi tunkeutumaan joukon läpi.

Sheriffin äänen kuultuansa Benjamin herkesi lyömästä ja Hiram kääntyi
kasvot ajeissa tulijaan.

-- Lain täytyy estää tämmöistä väkivaltaa, huusi hän rohkeasti
sheriffin nähtyään. Minä vaadin hyvitystä. Herra sheriffi, ottakaa
kiini tämä väkivallan harjoittaja ja pankaa hänet vankeuteen.

Sillä välin oli Richard ottanut selkoa asiasta ja sanoi nuhdellen
hovimestarille:

-- Benjamin, mitenkä te olette tullut jalkapuuhun? Minä olen aina
pitänyt teitä lempeänä ja luullut teitä lauhkeaksi kuin lammasta ja
sen vuoksi minä juuri olen pitänyt teitä suuressa arvossa. Benjamin,
Benjamin, tällaisella sopimattomalla käytöksellänne te olette häpäissyt
sekä itsenne että ystävänne. Jumala armahtakoon teitä, herra Doolittle!
Siltä näyttää kuin hän olisi lyönyt kasvonne ihan pilalle.

Hiram oli jo kömpinyt seisaalleen ja niin pian kuin hän vain pääsi
kylliksi etäälle hovimestarista, ei hänen raivollaan ollut suuntaa
eikä toista ja hän uhkaili kauheasti kostaa. Tapaus oli liian julkinen
eikä sitä voinut jättää rankaisematta, niin tukalalta kuin sheriffistä
tuntuikin hovimestarinsa vangitseminen. Nahkajalan jalkapuussa-oloaika
oli jo kulunut, ja kuultuansa, että heidät ainakin ensimmäiseksi
yöksi sulettaisiin samaan vankikoppiin ei Benjamin vastustanut
vangitsemistansa.

-- Minä en ole ollenkaan pahoillani siitä, että Bumpon kanssa saan
viettää yön vankilassa, Squire Jones! virkkoi hän. Mutta sen minä sanon
vieläkin, jotta se on vasten järkeä ja koko kristinuskoa, että ihmistä
rangaistaan siitä, että hän on lyödä mukittanut Doolittlen posket
pilalle, niinkuin sanoitte. Häntä pahempaa verenimijää ei ole koko
maassa ja jollei se riiviö ole pökkelöstä, niin kyllä muistaa minut
vielä.

Richard ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata siihen mitään, ja
paikalla kun vangit oli saatu telkien taa, hän poistui sieltä.

Benjamin tarinoi koko iltapäivän ohikulkijain kanssa rauta-ristikon
takaa, mutta hänen toverinsa kulki allapäin ja kiihkeästi ja
levottomasti edes takaisin ahtaassa huoneessa. Hämärissä näkyi Edvards
kotvasen pakinoivan ystävänsä Nahkajalan kanssa ikkunasta, ja varmaan
hän toi hyviä tietoja, koskapa Natty paikalla hänen lähdettyänsä
heittihe tilalleen ja vaipui sikeään uneen.

Hovimestarinkin kieli oli liiasta lärpättämisestä kangistunut hänen
tyydyttäessään katselijain uteliaisuutta. Ja kun Billy Kirby, viimeinen
heistä, oli poistunut ikkunasta, rupesi hänkin nukkumaan.



Kuudes luku.

Pako.


Pimeän tultua kulki tuomari Temple tyttärensä ja Luise Grantin kanssa
pitkin poppelikujannetta, joka vei tuomarilasta kylään.

-- Paraiten sitä sinä voit hänen kiihottunutta mieltään rauhoittaa,
Elisabet! sanoi Marmaduke. Tässä lompakossa on kaksisataa dollaria.
Mene vangin luo -- sinä et tarvitse mitään pelätä -- anna tämä
lippu vanginvartijalle ja kun tulet Bumpon luo, niin lohduta häntä,
miesraukkaa, miten paraiten voit.

Elisabet ei vastannut mitään. Hän puristi vain hellästi kättä, jossa
lompakko oli, tarttui ystävänsä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan
kylän valtakatua pitkin.

Kulkiessaan talojen vieritse -- pimeässä heitä tuskin erotti --
eivät he kuulleet muuta kuin härkäparin hitaita askelia ja kärrien
tärinää, jotka tuntuivat kulkevan samaan suuntaan kuin hekin. Ajajaa,
joka mateli juhtainsa vieressä, heidän oli miltei mahdotonta erottaa
pimeässä. Vankilan kulmassa heidän täytyi vähän pysähtyä, sillä kärrit
kääntyivät samaanne päin ja härät näkyivät saavan heinävihkon vaivainsa
palkkioksi. Se oli kaikki niin tavallista, ettei Elisabetille edes
mieleenkään vilahtanut sen enempää tarkastaa kärriä ja härkiä, kunnes
hän kuuli ajajan hiljalleen puhuvan niille:

-- Hiljaa, papuri! Ole hiljaa -- ymmärrätkö sinä?

Sekä äänessä että ystävällisissä sanoissa oli jotain, joka hämmästytti
Elisabetia. Kulmasta käännyttyään täytyi hänen ehdottomasti lähestyä
miestä, ja hänen terävä silmänsä tunsi heti Oliver Edvardsin. He
katsoivat silmäkkäin ja tunsivat heti toisensa, niin pimeä kuin olikin.

-- Onko mahdollista, virkkoi Edvards, että tapaan teidät vankilan
läheisyydessä?

-- Me emme ainoastaan ole sen läheisyydessä, vastasi Elisabet, vaan
me aiomme mennäkkin sinne. Me sanomme Nahkajalalle, ettemme ole häntä
unohtaneet, ja että isäni on hänelle kiitollinen, vaikkakin hänen
täytyy olla ankara tuomarina. Luultavasti on teillä samat aikeet, mutta
minun täytyy pyytää teiltä etuoikeutta, vain kymmeneksi minuutiksi.
Hyvä yötä, herra Edvards -- - minä sydämmestäni teitä säälin, mutta
isäni ihan varmasti -- --

-- Mielelläni minä suostun teidän pyyntöönne, neiti, keskeytti
nuorukainen. Mutta suostuttekos te minun pyyntööni, ettette mainitse
isällenne minun olleen täällä.

-- Olkaa varma siitä, vastasi Elisabet, hiukan päätänsä nyökäyttäen
nuorukaisen kumartaessa, ja katosi ystävänsä kanssa vankilanportista.

Vanginvartija ei pitänyt ollenkaan kummallisena naisten pyyntöä päästä
vankilaan ja olisihan tuomarin lippukin luonnollisesti estänyt kaiken
epäilyksen. Viivyttelemättä hän lähti avaamaan. Avainta suulle pannessa
kuului Benjamin jyrkästi kysyvän:

-- Ahaa! Kukas sieltä nyt tulee?

-- Täältä tulee nyt semmoinen, jota mielellänne tahdotte nähdä, vastasi
vanginvartija.

-- Nahkajalka! sanoi Elisabet, sitten kun vanginvartija oli poistunut
ja vääntänyt oven lukkoon. Vanha ystäväni Nahkajalka! Kiitollisuus tuo
minut tänne teidän luoksenne. Tästä lähin pidän minä huolta siitä, että
te elämänne loppupäivät saatte viettää rauhassa ja puutetta kärsimättä.

-- Rauhassako ja puutettako kärsimättä? toisti Nahkajalka nopeasti.
Mitäs rauhaa voi toivoa vanha mies, kun hänen täytyy penikulmittain
kulkea aukeaa kenttää, ennenkuin löytää siimeksen levätäkseen ja
vilvoitelIakseen auringon polttavilta säteiltä? Ja mitenkä te voitte
puhua puutteen poistumisesta, kun saa päiväkaudet kierrellä löytämättä
saaliin nimellistäkään. Vaikeat saatavat ovat majavatkin, joita
tarvitsen sakkoni suoritukseksi, sillä minun täytyy kävellä lähes sata
peninkulmaa, aina Pennsylvanian rajalle, ennenkuin niitä lainkaan saan.
Eihän täällä lähitienoilla ole enää ainoatakaan. Teidän viljelyksenne
ja metsän raivauksenne ovat ne uimenin hävittäneet. Oletteko valmis,
Benjamin? Nyt on jo aika lähteä, jatkoi metsästäjä. Härät tuntuvat jo
puskevan vankilanseinää.

-- Antakaa vain käsky ja silloin jalat alle, vastasi Benjamin.

-- Ettehän te petä vanhaa miestä, joka ikävöiden kaipaa taivaan
raitista ilmaa hengittääkseen? sanoi Nahkajalka, katsoen luottavaisesti
Elisabetia silmiin. Kun laki on määrännyt minun maksamaan sata
dollaria, niin täytyy minun käyttää hyväkseni tätä vuoden aikaa
saadakseni sen. Tämä kunnon mies on minulla apuna.

-- Pyytäkää vain majavia, huudahti Benjamin, huitoen käsillään, ja jos
minä ne irti päästän, niin olen aika kana. Muuta en virka.

-- Mitä te aiotte? kauhistui Elisabet. Kolmeksikymmeneksi päiväksihän
teidät on tänne määrätty. Ja mitä sakkorahoihin tulee, niin ne ovat
minulla täällä lompakossa. Ottakaa nämä, niin voitte jo huomenna maksaa
sakkonne mutta olkaa kärsivällinen ja kestäkää tämä kuukaus, joka
teille on tuomittu.

-- Kokonainen kuukausko? nauroi Nahkajalka kuivasti. En päivääkään,
en tuntiakaan enää täällä viivy. Jos kohta teidän isänne on tuominnut
minut tänne, niin ei hän kuitenkaan voi minua täällä pitää, jollei
hänellä ole tämän parempaa säilytyspaikkaa.

Hän vaikeni, silmäili huonetta, työnsi hiljaa hovimestarin syrjään,
nosti peitot lavereilta ja osotti aukkoa, joka ikään oli vasaralla ja
taltalla hakattu seinähirsiin.

-- Ei muuta kuin pikku sysäys ja tie on auki ja sitten --

-- Pois, niin, pois! huudahti Benjamin. Se on hauskaa! Te pyydätte ne
ja minä säilytän nahkat ja myön ne hatuntekijälle.

-- Pahoin pelkään, että tuosta se ristin heittää, virkkoi Nahkajalka,
sillä hän ei ole nyt vikkelimpiä jaloistaan.

-- Ette suinkaan te aio jättää meitä? kysyi Elisabet. Ajatelkaapas,
ettei teillä sitten ole muuta turvaa kuin jylhät metsät, ja vanhuus
lähestyy ripein askelin. Kärsikää siis tämä pikkinen aika ja sitten
voitte te julkisesti hyvällä omallatunnolla jättää tämän talon.

-- Onkos täällä majavia, mitä pyytää, tyttö?

-- Ei, ei ole; mutta tässä on sakkorahat ja kuukauden perästä te olette
vapaa. Katsokaas, nämä ovat kultarahoja.

-- Ei, hyvä lapsi, sanoi Nahkajalka päättävästi. Mutta jotain te
sentään voitte minun hyväkseni tehdä enkä minä sitä voikkaan pyytää
muiden toimittamaan.

-- Ja mitä se sitten on? Sanokaa!

-- Olisi ostettava rasiallinen ruutia, joka maksaa kaksi hopeadollaria.
Ranskalainen on ainoa, jolla sitä on kaupan. Se on parasta lajia ja
juuri minun pyssyyni sopivaa. Ostatteko sen? Sanokaa, ostatteko?

-- Minä tuon sen teille itse, Nahkajalka, vaikkakin minun pitäisi koko
päivä etsiä teitä metsästä. Missä ja milloin minä teidät tapaan?

-- Missä? mietti Nahkajalka. Niin, huomenna Aavevuorella. Minä odotan
teitä huomenna vuorenhuipulla, silloin kun aurinko on korkeimmillaan.
Mutta katsokaa tarkasti, että ruuti on pienijyväistä. Kyllähän te sen
tunnette väristä ja hinnastakin.

-- Minä lupaan sen toimittaa, sanoi Elisabet varmasti.

Nahkajalka istuutui, pisti jalkansa aukkoon ja pujottautui jotakuinkin
helposti kadulle. Tytöt kuulivat olkien kahisevan ja tajusivat
paikalla, mitä varten Edvards oli pukeutunut häränajajaksi.

-- Tulkaa, Benjamin, kiirehti Nahkajalka, ei yö enää siitään pimene,
sillä tunnin perästä jo kuu kumottaa.

-- Seis! sanoi Elisabet. Kukaan ei saa sanoa teidän paenneen tuomarin
tyttären täällä ollessa. Odottakaa edes siksi, että me lähdemme.

Vanginvartijan askelet jo kuuluivat, ja Nahkajalan täytyi myöstää
pakonsa. Tuskin oli hän vetäissyt jalkansa aukosta ja ennättänyt
peittää aukon peitteillä, kun avainta väännettiin ja ovi aukeni.

-- Sopiiko nyt, neiti Temple? kysyi vanginvartija kohteliaasti. Sillä
vankila suletaan tähän aikaan.

-- Minä tulen, sanoi Elisabet. Hyvää yötä, Nahkajalka!

Elisabet ja Luise seurasivat vanginvartijaa, joka väänsi avainta vain
yhden kerran, sillä hän aikoi palata vankien luo paikalla kun oli
saattanut tytöt kadulle. He kulkivat sydän kourassa kulmaan päin.

-- Hiljaa, kuiskasi Elisabet. Kuuletko heinäin kahisevan? Nyt he
pakenevat. Voi, kyllä heidät varmaankin saadaan kiini.

Heidän kadun kulmaan saapuessaan vetivät Edvards ja Nahkajalka
paraillaan Benjaminin melkein elotonta ruumista aukosta. He olivat
kääntäneet härät kadulle päin saadakseen enemmän tilaa.

-- Kerätkää heinät häkkiin, sanoi Edvards, muuten he heti älyävät,
miten te olette paenneet. Pian, etteivät ennätä mitään huomata.

Nahkajalka oli juuri ikään saanut heinät kerätyksi, kun vanginvartijan
kynttelin valo näkyi aukosta ja hän kuului huutavan vankia.

-- Mitä nyt tehdään? kysyi Edvards. Juopunut hovimestari antaa meidät
ilmi emmekä me saa hetkeäkään kadottaa.

-- Tästä he ovat murtautuneet. He ovat paenneet! huusi viisi kuusi
ääntä yhteen suuhun.

-- Meidän täytyy jättää hänet, arveli Edvards.

-- Se ei käy päinsä, vastasi Nahkajalka. Hän on istunut jalkapuussa
minun kanssani ja muutenkin ollut minulle ystävällinen.

Samassa kuului pari kolme miestä tulevan naapurista ja Billy Kirbyn
karskin äänen erotti selvästi heidän joukostaan.

-- Me olemme hukassa, jollemme jätä hovimestaria oman onnensa nojaan,
sanoi Edvards.

Elisabet riensi lähemmä ja kuiskasi:

-- Nostakaa hänet kuormalle ja nykäiskää härät liikkeelle.

Neuvoa seurattiin niin pian kuin mahdollista. Hovimestari nostettiin
kuormalle, ruoska pistettiin hänelle käteen ja hänen käskettiin olla
hiljaa ja hiiskumatta. Härät nykäistiin kulkemaan. Sen tehtyään
hiipivät Edvards ja Nahkajalka vähän matkaa seinivieritse ja pujahtivat
sitten kapeille kujosille rakennusten taa. Härät juoksivat ripeästi
eteenpäin ja samassa kuului jo takaa-ajajain hälinää kadulta. Selvästi
kuului Billy Kirbyn ääni, joka vannoi ja vakuutti heti saavansa
pakolaiset kiini ja tuovansa Nahkajalan ja Benjaminin takaisin toisen
toisessa taskussaan.

-- Jakautukaa, miehet, huusi hän töydätessään tyttöjen ohitse.
Jakautukaa ja joutukaa vuorille. Neljännestunnissa he jo ennättävät
metsään eivätkä he sitten enää ole saatavissa.

Rientäessänsä hiekoitettua käytävää kotiinsa huomasivat tytöt
tuomarilan luona kaksi haamua, jotka puiden suojassa hiipivät
eteenpäin. Ne olivat Edvards ja metsästäjä.

-- Paetkaa, paetkaa! kiirehti Elisabet. Koko kylä on jalkeella.
Ennenkuin metsän laitaankaan ennätätte, ovat jo takaa-ajajat
kintereillänne, jollei -- jollei -- -- Katu on tyhjä, rientäkää
rannalle ja ottakaa isäni vene. Sieltä te pääsette vuorelle mihin kohti
tahansa.

-- Tulkaa, Nahkajalka! kiirehti Edvards levottomasti.

-- Tulenhan minä hyvä lapsi, tulenhan minä. Jumala palkitkoon teitä
kumpaakin, sillä te suotte hyvää vanhukselle. Elä unohda ruutia, lapsi.

Tytöt seisoivat ja katsoivat poistuvia haamuja, kunnes ne häipyivät
näkyvistä, ja riensivät sitten rivakasti kotiin.

Sillaikana oli Kirby tavoittanut heinäkuorman. Ne olivatkin hänen omat
ajoneuvonsa. Edvards oli siepannut ne sieltä, jossa härät iltaisin
tyynesti odottivat isäntäänsä.

-- Eläpäs mitään, minun elukkanihan nämä ovat! ihmetteli hän. Mitenkä
ihmeellä te olette tänne tulleet, tyhmeliinit?

-- Eteenpäin! marahti Benjamin, umpimähkään heilauttaen ruoskaansa,
joka sattui Kirbyn olkapäähän.

-- Kukas kummitus te olette? huudahti Kirby, hämmästyneenä käännähtäen,
mutta tuntematta häneltä jäi kuin jäikin ajaja, jonka pää riippui häkin
laidalta.

-- Kukako minä olen? Ettekös te sitten tiedä, Kirby, että Nahkajalka
ja minä -- se on Benjamin Penguillan -- tunnettehan te Benjaminin? No
niin, Benjamin ja minä -- ei! Minä ja Benjamin -- tule ja pala! Ei
minulla nyt ole oikein selvillä, mitenkä se oli, mutta toisen meistä
piti lähteä hakemaan majavannahkoja, näettekös, ja sitten me otimme
nämä vaunut, joilla tuomme ne kotiin.

Billy älysi paikalla miten hovimestarin asiat olivat. Hän käveli
kotveroisen miettiväisenä kuorman vieressä, otti sitten ruoskan
Benjaminilta, joka oli vaipunut kuormalle ja nukahtanut, ja vei
härkänsä metsään raateelle, jossa hän seuraavana päivänä aikoi jatkaa
työtään. Tiellä hän ei tavannut muita kuin edes takaisin kulkevat
poliisit, joiden tiedustuksiin hän sivumennen hoihkasi vastauksen.

Elisabet seisoi kauvan huoneensa ikkunassa, katsellen takaa-ajajain
tulisoihtujen välähtelemistä vuoren rinteellä. Tunnin kuluttua
palasivat viimeisetkin väsyneinä ja tyhjin toimin, ja syvä hiljaisuus
vallitsi kohta kylässä.

Jo varhain seuraavana aamuna menivät Elisabet ja Luise herra Le Quoin
puotiin ostamaan ruutia Nahkajalalle.

Sieltä he jatkoivat matkaa, kunnes tulivat sillalle, josta erosi tie
Nahkajalan mainitsemalle yhtymäpaikalle. Kun Luise Grant ei ollut
oikein terve eikä uskaltaunut vuorille, jätti Elisabet hänet lähelle
maantietä, josta hän kulkijain huomaamatta näki koko kylän. Yksin
jatkoi sitten Elisabet matkaansa vuorelle.

Pitkällinen pouta oli muuttanut vihannan laakson ruskeahkoksi,
synkäksi. Aurinkokaan ei jaksanut läpäistä tiheää auerhuntua. Selvää
taivasta näkyi vain kapea kaistale sieltä täältä. Ilmakin oli niin
kuumaa ja kuivaa, että sitä oli vaikea hengittää. Polulle käännyttyänsä
tuntui Elisabetista niin tukalalta, että oli vähällä tukehtua.
Rientämällä hän kuitenkin riensi eteenpäin. Aavevuoren huipulla oli
pikkinen aukko, josta näki koko kylän ja laakson. Siellä hän luuli
tapaavansa metsästäjän ja sinne hän koki pyrkiä niin rivakasti kuin
jyrkältä rinteeltä ja pensaikolta vain pääsi. Hänen päättäväisyytensä
voitti kaikki esteet, ja mikäli hänen kellostaan voi päättää, oli hän
siellä jo hiukkasta ennen sovittua aikaa.

Hetkisen istuttuaan ja levättyään puunrungolla, katseli hän
ympärilleen, etsien vanhaa ystäväänsä; mutta häntä ei vain näkynyt. Hän
käveli metsänlaiteella ja tarkasti jokaista paikkaa, johon Nahkajalka
mahdollisesti olisi voinut piiloutua. Kaikki turhaan.

-- Natty! Nahkajalka! Vanha ystävä! huuteli Elisabet. Mutta hänelle
vastasi vain metsän kaiku, kertoen hänen omat sanansa.

Elisabet kulki huipun toiseen laitaan ja laskeutui noin sata jalkaa
alempana olevalle pengermälle. Hän astui ihan sen äyräälle ja katsoi
kallionseinämää, joka kohtisuorana laskihe rotkoon. Kuivat lehdet
kahisivat ihan lähellä häntä. Hän kipsahti, käänsihe sinnepäin ja
säikähti. Mutta kohtsillään hän tointui ja vakavasti, kenties hiukan
uteliaanakin meni hän lähemmä.

Chingachgook istui kaatuneen tammen rungolla, katsoen Elisabetiin
raivokkaasti hehkuvilla silmillään. Vaippa oli pudonnut hänen
hartioiltaan, rinta ja käsivarret olivat paljaat. Pitkä, miltei
aitoharmaa tukka riippui palmikoituna ja korkea otsa kaareili puhtaana.
Korvissa oli hänellä hopeapalasia, helmiä ja siilin piikkiä, ja
muutenkin oli hän varustaunut kaikkiin omituisiin koristuksiin, joita
intiaanisotilas käyttää valmistautuessaan tavallista tärkeämpään
toimeen.

-- Miten voitte, Chingachgook? puhutteli häntä Elisabet. Siitä on jo
kotvanen, kun viimeksi kävitte kylässä.

Intiaani tuijotti häneen vähään aikaa mitään virkkamatta, pudisti
sitten päätään ja vastasi harvakseen:

-- Tule tännemmäksi, tytär, että näet suuren lähteen, isäsi wigwamin
ja maan luikertelevan joen rannalla. Chingachgook oli nuori, kun hänen
heimonsa lahjoitti koko tämän alueen, tuosta siintävästä vuoresta, joka
näyttää kuin vedestä ylenevän, aina tuonne asti, jossa Susquehanna
puiden taakse piilotaikse. Koko tämän alueen, kaikkineen, mitä siinä
oli ja eli, he lahjoittivat "tulensyöjälle", sillä he rakastivat häntä.
Hän oli voimakas ja hän auttoi heitä. Mutta Chingachgook on nähnyt,
miten maa tulensyöjältä riistettiin ja riistettiin hänen lapseltaan ja
hänen lapsensa lapselta ja miten uusi päällikkö maahan asettui.

-- Jos te tarkemmin tuntisitte meidän lakimme ja tapamme, vastasi
Elisabet hieman hämillään, niin ihan toisin te meidän tekojamme
arvostelisitte. Elkää luulko isästäni pahaa, Chingachgook, sillä hän on
hyvä ja noudattaa oikeutta.

-- Tytär! Suuri henki loi sinun isäsi valkeaihoiseksi ja minut
punaihoiseksi, mutta kummankin suoniin on hän pannut veren kiertämään.
Lämminnä ja nopeasti se virtasi, kun se oli nuorta, mutta nyt vanhuuden
päivinä, on se kylmää ja hidasliikkeistä. Onko sitten muuta erotusta
kuin ihon väri? Ei. Kerran oli Chingachgookilla vaimo. Hän oli Unkan
äiti ja hän oli lempeä, ja mitä minä käskin, sen hän teki. Luuletkohan,
ettei Chingachgook rakastanut Wah-ta-wahia, nuoruutensa morsianta,
poikansa äitiä?

-- Minne ovat sitten vaimonne ja poikanne joutuneet? kysyi Elisabet
hellästi.

-- Minne on joutunut jää, joka kattoi suuren lähteen? Sulanut se
on ja vedeksi muuttunut. Sinis on Chingachgook elänyt, kunnes koko
hänen kansansa on näiltä ilmoilta erinnyt, siirtynyt suuren hengen
asuntoihin; nyt on hänen aikansa tullut ja hän on valmis. Kaikki
ovat poissa! Ei ole minulla muuta poikaa kuin "nuori kotka" ja hänen
suonissansa virtaa valkean miehen veri.

-- Sanokaa, -- pyysi Elisabet, joka tahtoi toisaalle kääntää vanhuksen
ajatuksia ja vähänpä uteliaisuudestakin -- kuka se on se Edvards? Minkä
tähden te häntä niin rakastatte ja mistä hän on tullut tänne?

Intiaani tarttui Elisabetin käteen, painoi hänet viereensä istumaan ja
osoitti avaraa maisemaa, joka pengermälle näkyi:

-- Katso tuota, tytär! Niin kauvas kuin silmäsi kantaa, oli tämä maa
hänen -- --

Äärettömiä savupilviä vyöryi heidän päänsä päällitse vuorenrinnettä
alas. Kauhistuneena hypähti Elisabet seisalleen ja kääntyi katsomaan
huippua, joka sekin oli samallaisen savupilven peitossa, ja viuhuva
ääni kuin tuulen suhina kuului metsästä heidän yläpuoleltaan.

-- Mitä tämä on, Chingachgook? huudahti hän. Mehän olemme ihan savun
ympäröimänä ja aivan sulamme kuumuudesta.

Ennenkuin intiaani ennätti vastata, kajahti metsästä:

-- Chingachgook! Missä sinä olet, vanha mohikaani? Metsä palaa ja
sinulla on vain silmänräpäys aikaa paetaksesi.

Ripeitä, hätäisiä askeleita kuului pensaikosta ja siinä tuokiossa
ilmestyi Edvards kauhun valtaamana.

-- Pois, pois! huusi hän hengästyksissään. Kenties se jo on liian
myöhäistä. Tuli kiertää kukkulaa ja jollemme pääsee sitä tietä, niin
ei ole muuta neuvoa kuin laskeutua jyrkänteestä. Pois, pois! Ottakaa
minua käsivarresta, Elisabet-neiti. Tottahan metsässä toki lienee siksi
aukkoa, että pääsemme pelastumaaan. Mutta kestättekö sen ponnistuksen?

-- Kestän, kestän. Mutta en minä luule vaaraa niin suureksi, herra
Edvards. Viekää minut sinnepäin, josta tulitte.

-- Minä vien -- minun täytyy! huudahti nuorukainen päättävästi. Ei, ei,
vaaraa ei ole. Minä olen teitä turhanpäiten säikäyttänyt.

-- Mutta voimmeko jättää intiaanin? Hän sanoi juuri ikään tahtovansa
kuolla. Saammeko antaa sen tapahtua?

Tuskallisesti värähtivät nuorukaisen kasvot. Hän seisahtui ja katsoi
taakseen, katsoi Chingachgookia, päästämättä kuitenkaan Elisabetia,
jota hän veti mukaansa, koettaen pyrkiä liekkien välitse sinnepäin,
josta oli juuri tullut.

-- Elkää hänestä välittäkö, sanoi hän kamalan levollisesti. Hän on
tottunut liikkumaan metsissä ja tällaisia näkemään. Ehkäpä hän pelastuu
vuorten -- kallioiden toiselle puolelle tai jää sinne, missä on ja
pysyy vahingoittumatonna.

-- Te olitte ikään ihan toista mieltä, Edvards. Elkää jättäkö häntä
sellaiselle kuolemalle alttiiksi! huudahti Elisabet ja katsoi häneen
ikäänkuin olisi epäillyt hänen järkeään.

-- Kuka on kuullut intiaanin milloinkaan joutuneen liekkien uhriksi?
Intiaani ei kuole tuleen. Tulkaa, tulkaa, rientäkää, neiti Temple! --
savu voi olla teille vaarallista.

-- Edvards! Minä pelkään teidän katsettanne. Sanokaa suoraan: onko
vaara suurempi kuin miltä se näyttää? Ja vaikka se olisikkin -- minä en
sitä pelkää.

-- Jos me ennätämme tuonne kallionkielekkeelle, ennenkuin tuli sen
anastaa, niin me olomme pelastetut, neiti Temple, virkkoi nuorukainen
jaksamatta enää kestää tyynenä. Paetkaa niin nopeaan kuin voitte.
Teidän henkenne on kysymyksessä.

Se paikka, jossa Elisabet oli tavannut intiaanin, oli, niinkuin jo
mainittiin, pengermän tapainen ja laskihe pystysuorasti syvyyteen.
Se oli melkein ympyrän muotoinen ja sen vähitellen kohoavat kummut
liittivät sen vuoriryhmään. Muutaman sellaisen kummun yli oli Edvards
tullut ja sinne hän koki tuskallisen kiireesti pyrkiä Elisabetin kanssa.

Äärettömän suuret valkeat savupilvet ympäröivät vuoren huippua, niin
ettei raivoavan tulen etenemistä voinut nähdä. Mutta rätinästä päättäen
levisi tuli vihurina ja savupilven reunaa nuoli jo liekki, milloin
leimahtaen korkealle ilmaan, milloin ahmaisten tulisella kielellään
jokaisen ruohonkorrenkin, joka sen tielle sattui. Pakenijat riensivät,
minkä kerkisivät. Mutta onnettomuudeksi oli poikkiteloin tiellä kasa
kuivia puunlatvoja, ja juuri kuin he jo luulivat olevansa pelastetut,
viskautui pitkä tulenkielake risuläjään, joka paikalla humahti tuleen
ja leimuavana roviona katkaisi kerrassaan heiltä tien. Säikähtäneinä
he pakenivat kallionreunalle, josta he miltei tiedottomina tuijottivat
hulmuavaan tuleen. Elisabetin ohuen puvun takia eivät he uskaltaneet
edes tulen likettyellekkään. Edvards kuletti häntä savupilven reunaa,
turhaan koettaen etsiä pakopaikkaa. Siten olivat he kiertäneet
pengermän yläosan, kunnes he heti toiselle kukkulalle tultuaan
kauhukseen huomasivat, että tuli ympäröi heitä joka puolelta.

-- Emme ole vielä ihan hukassa, -- sanoi Edvards, vaikka hänen
sekava katseensa ilmaisi aivan toista. -- Meidän täytyy palata
kallionkielekkeelle. Totta kai sieltä pääsemme neuvolla millä tahansa.

-- Viekää minut sitten sinne, pyysi Elisabet. Me emme saa jättää mitään
koettamatta.

Eikä hän vastausta odottanut, vaan riensi jyrkänteen äyräälle. Samassa
oli Edvards hänen vieressään, tuskallisesti etsien vuorenkylestä edes
jotakin lokeroa, joka olisi pakenemista helpottanut. Mutta kallio
oli sileä kuin vuoltu. Mahdotonta oli heidän liukua siitä, turha
ajatellakkaan päästä liukasta rinnettä alas. Nuorukainen oivalsi heti,
ettei siitä apua koitunut ja toivottomuudessaan aikoi hän koettaa
toista keinoa.

-- Meillä ei nyt enää ole muuta neuvoa, neiti Temple, sanoi hän, kuin
koettaa saada teidät tuolle kalliolle tuolla alhaalla. Minun nuttuni ei
kestä eikä riitä -- mutta ehkäpä se onnistuu, kun otamme Chingachgookin
vaipan.

-- Entä minnekkä te joudutte? hätäili Elisabet. Ei! Ette te eikä vanha
intiaani saa uhrata henkeänne minun tauttani.

Edvards ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo intiaanin vieressä,
joka vastustamatta luovutti vaippansa ja istui entisellä paikallaan
hievahtamatta, arvokkaana ja levollisena niinkuin oikea intiaani
ainakin. Vaippa viillettiin kapeiksi kaistaleiksi ja ne solmittiin
toisiinsa, joihin vielä Edvardsin nuttu ja Elisabetin hartiahuivi
lisäksi liitettiin. Mutta hiihna ulottui sittenkin tuskin puoliväliin
kallionrinnettä.

-- Ei sekään auta, virkkoi Elisabet. Pelastusta ei ole enää. Tuli
leviää. Katsokaa, se polttaa maankin tieltään.

Ohut maankamara, joka peitti kallion, kasvoi vain matalaa ja maata
myöten suikertelevaa ruohoa ja useimmat puut, jotka olivat halkeamiin
juurtuneet, olivat monikesäisen kuivuuden polttamina jo aikoja sitten
kuihtuneet ja kuolleet. Parempaa polttoainetta tuskin olisikkaan, jos
vain tuli kerran olisi sinne joutunut. Mutta maa oli pensaatonta,
joita myöten se toisaalle levisi, ja pienonen puro, joka sai alkunsa
lähteestä, juoksi kallion töyräältä, kostuttaen sammalen, ja kierteli
sitten vuoren huippua. Puro tosin aluksi esti tulta levenemästä,
mutta sihisten se kiehui melkein kuiville. Sammaletkin käpristyivät
polttavassa kuumuudessa ja kiihtyvä tuuli tempoi jälelle jääneitä
kaarnapalaisia kuivettuneista keloista. Paksuja savupilviä tuprusi
tulvanaan pengermälle päin. Humisten ja räiskien rätisivät liekit,
rytisten putoili oksia puista ja ukkosena jymähytti tannerta vanha
kelohonka, jonka onton juuren ahne tuli oli kaivertanut.

Elisabetilla ei ollut enää toivon ujettakaan. Tyynenä hän odotti
kohtaloaan. Mohikaani istui paikallaan liikahtamatta, tuijottaen kohti
etäisten vuorten siintäviä kukkuloita, ikäänkuin katsellen jo kauvas
tulevaisuuden verhon taa. Ja tuon tuostakin hän kumajavalla äänellään
lauloi delawarelaista kuolinlaulua.

-- Koettakaa houkutella Chingachgookia tänne likemmäksi, että saamme
yhdessä kuolla, kuiskasi Elisabet.

-- Hän ei värähdäkkään paikaltaan, vastasi nuorukainen. Tämä on hänen
mielestään onnellisin hetki elämässä. Seitsemänkymmenen talven lumi
peittää hänen hiuksensa ja viime aikoina ovat hänen voimansa paljon
heikontuneet; sitä paitsi hän vahingoittuikin silloin onnettomalla
metsästysretkellä.

Tulinen kuumuus oli viimein kuivannut pienen purosen, tuhoava
vihollinen hiipi vitkalleen kosteaa sammalta myöten, mutta kuivanut
mänty tuprahti ilmituleen. Liekit hyppelivät pitkin kuivunutta runkoa
kuin välähtelevät salamat taivaalla ja siinä tuokiossa kohahti
tulipatsas taivaalle. Tammen runko, jolla Chingachgook istui, paloi
jo yläpäästään ja liekit piirittivät intiaanin joka suunnalta. Hän ei
hievahtanut. Ihan varmasti hänen verhoton ruumiinsa kärsi kovia tuskia,
mutta vanhuksen mielenlujuus voitti kaikki ruumiilliset kivut. Vielä
keskeltä liekkienkin kuului hänen laulunsa kumajava sävel.

Kauhistuneena käänsi Elisabet katseensa hänestä ja katsoi laaksoon.
Kuumuudesta syntynyt tuulispää siirrälsi samassa laaksoa peittävän
savupilven. Siellä se oli hänen hiljainen, rauhallinen laaksonsa.

-- Isä! isä! huusi Elisabet. Voi miksi minulle tämä? -- Mutta minä
alistun kohtalooni.

-- Tyttö! Missä sinä olet, tyttö? kuului yhtäkkiä Nahkajalan ääni.
Rauhoita vanhuksen sydäntä, jos sinä vielä olet elävien ilmoilla.

-- Natty! Se on Natty! riemuitsi Edvards. Sitten me ehkä vielä
pelastumme.

Kirkas, miltei metsäpaloa valoisampi liekki leimahti samassa ja kuului
kova pamaus.

-- Se oli ruuti! huusi sama ääni, mutta likempää jo. Voi sitä ruutia ja
tyttöparkaa! Voi sitä armasta lasta! Hän on hukassa.

Ja vanha metsästäjä ilmestyi pengermälle hatuttomin päin, hiukset
kärventyneinä, ruudukas paita noessa ja täynnä reikiä ja hänen punaiset
kasvonsa kuumuudesta entistään punaisempina. Vanha metsästäjä oli
tavannut Luisen, joka äskeisellä paikallaan odotti ystäväänsä, ja oli
häneltä kuullut Elisabetin olevan vuorella. Käsittäen paikalla vaaran
suuruuden pyysi hän Luisea kiireesti rientämään kylään ja siellä
lähettämään ihmisiä, ja itse hän juoksi vuorelle, minkä suinkin jaksoi.

-- Jumalalle kiitos, että löysin hänet, huudahti vanhus tunkeuduttuaan
savun läpi. Mutta seuratkaa nyt minua paikalla. Aikaa ei ole pitkiin
puheihin. Meidän kaikkien henki on kysymyksessä.

-- Entäs Chingachgook? kysyi Edvards. Saammeko hänet jättää surman
suuhun?

Nahkajalka katsoi Edvardsin osoittamaan suuntaan. Intiaani istui kuin
juurtuneena entisellä paikallaan, vaikka maa jo hänen jaloissaan paloi.
Metsästäjä hyppäsi hänen luokseen ja sanoi delawareksi:

-- Nouse, Chingachgook, pois! Aiotko jäädä tänne palamaan kuin
mingolainen rovioon? Jumala armahda! Ruuti on hänen selkänsä
kärventänyt. Tuletko sinä, tuletko?

-- Minkä tähden lähtisi Chingachgook? vastasi intiaani synkästi. Hän on
kotkan päivät elänyt ja hänen silmänsä himmenee. Hän katselee laaksoa,
hän katselee vesiä, hän katselee laajoja metsästysmaita -- mutta
delawarelaista hän ei ainoatakaan enää näe. Kaukaisesta maasta minulle
isäni huutavat: tule! Wah-ta-wah, Unkas, koko heimoni huutaa: tule!
Tule! huutaa suuri henkikin. Antakaa Chingachgookin kuolla.

-- Mutta sinä unhotat ystäväsi, huudahti Edvards.

-- Turhaa on puhua intiaanille, silloin kun kuolema on ilminnähtävä,
hyvä lapsi, keskeytti Nahkajalka, tempaisi vaipan kaistaleet ja sitoi
ihmeteltävän kiireesti kuolevan päällikön selkäänsä. Rivakasti hän
asteli samaanne päin, josta oli tullutkin eikä siinä näyttänyt kantamus
paljoa painavan. Tuskin he olivat lähteneet, kun vanha honka, joka jo
kotvan oli huojunut sinne tänne, syöksyi heidän äskeiselle paikalleen
ja säkeniä sinkosi siitä kauvas ympärille.

-- Kulkekaa sammalikkoa! -- huusi Nahkajalka, sitten kun savulta ei
enää eteensä nähnyt -- ja pysyttäytykää vaaleassa savussa.

Seuraten metsästäjän kehoitusta kulkivat Edvards ja Elisabet hänen
jälestään. Ja vaikka kapea puron rantoja mutkitteleva polku veikin yli
palavien puiden ja karisevien oksain, niin löysivät he onneksi aukon,
josta pelastuivat. Ainoastaan se, joka niin tarkoin kuin Nahkajalka
tunsi kaikki metsän polut ja pensaat, kannot ja kalliot, löysi tien
semmoisessa savun paljoudessa, johon oli ihan tukehtua. Jokseenkin
helposti he pääsivät alempana olevalle pengermälle ja raittiimpaan
ilmaan. Nahkajalka irroitti taakan selästänsä ja asetti intiaanin
istumaan nojalleen kallionlohkaretta vasten. Elisabet kyyristyi maahan
ja peitti kasvonsa käsiinsä.

-- Otattehan, neiti Temple, jotain, joka teitä vahvistaa, -- pyysi
Edvards, astui kallion laidalle ja huusi luolaan: Benjamin! Missä te
olette, Benjamin?

Käheä ääni, joka tuntui tulevan ihan maan sisästä, vastasi:

-- Täällä, herra! Täällä onkalossa, jossa muun hyvän lisäksi on kuumaa
kuin kiehuvassa kattilassa.

-- Toimittakaa meille tänne lasillinen lähdevettä ja pankaa siihen vähä
viiniä, mutta joutukaa väleen.

-- Minä ymmärrän hyvin vähän semmoisista miedoista juomista, Oliver
herra, vastasi hovimestari, jonka ääni kuului suoraan luolasta. Ja
jamaikaa riitti vain erojaisiksi Billy Kirbylle, kun hän viime yönä
kyyditsi minua maantiellä. Mutta tässä on jotain punaista, joka ehkä
auttaa huonoa ruuansulatusta.

Puhuessaan oli hovimestari kiivennyt kalliolle ja tuonut juomista.

Elisabet joi Edvardsin tarjoaman juoman ja viittasi sitten merkiksi,
että hän tahtoi olla yksin. Edvards lähestyi Nahkajalkaa, joka hellästi
ja väsymättä puuhaili Chingachgookin luona. He katsahtivat toisiinsa.

-- Hänen aikansa on tullut, sanoi hän huolestuneena, minä näen sen
hänen silmistään.

Intiaani käänsi hitaasti päätänsä laaksoon päin ja alkoi laulaa. Yhä
selvemmin ja selvemmin erotti siitä sanat:

-- Minä tulen. Muutan hurskasten maahan. Poikaansa kutsuu suuri henki.
Kuka voi sanoa mingolaisen milloinkaan nähneen vanhan Chingachgookin
selkää? Ystävää, joka häneen luotti, ei hän ole milloinkaan pettänyt.
Yksikään mingolainen, jota hän ajoi takaa, ei ole voittolaulua
laulanut. Nuorena oli Chingachgook sotilas ja hänen jalkineensa
olivat ruskeat verestä. Vanhana tuli hänestä viisas mies, jonka sanat
neuvottelutulen ääressä eivät tuulen mukana haihtuneet. Haukansilmä!
huusi hän sitten, ponnistaen viimeiset voimansa. Haukansilmä, kuule
veljesi sana!

-- Niin, -- vastasi metsästäjä syvästi liikutettuna ja painautui
häntä vasten, -- niin, veljekset me olemme aina olleet. Mitä tahdot,
Chingachgook?

-- Haukansilmä! Isäni kutsuvat minut pois täältä, autuasten
olinmajoihin. Tie sinne on suora ja selvä ja Chingachgookin silmät
nuortuvat uudelleen. Hyvästi, Haukansilmä! Pane Chingachgookin jousi,
hänen tomahawkinsa, hänen piippunsa ja vyönsä hänen hautaansa; sillä
niinkuin sotilas väijymään lähtee hän yön selkään, eikä niiden
etsiminen saa häntä viivyttää.

Synkkiä, mustia pilvenlonkia oli kohonnut taivaanrannalle ja
avaruudessa vallitseva juhlallinen hiljaisuus ennusti rajuilmaa.
Hulmuten kiemurtelivat liekit taivasta kohti, ja savu, joka oli
laaksoon laskeunut, alkoi kohota ylöspäin ja haihtui. Häikäisevä salama
halkaisi ilmaa ja paikalla kuului kova jyräys, joka kumeasti vyöryi
kalliolta toiselle ja pani maan tärisemään. Mohikaani kohottautui,
ikäänkuin ukkonen olisi tullut julistamaan hänen eroansa maailmasta ja
ojensi kuihtuneet käsivartensa kohti lännen maita. Ilon ilme valaisi
hänen tummia kasvojansa, mutta vähitellen kasvonjuonteet jäykistyivät,
jäntereet veltostuivat, hän vaipui nojalleen kalliota vasten -- huulet
hiljaa värähtivät ja käsi putosi hervotonna riipuksiin. Hän oli
kuollut. Loistottomat silmät tähystivät etäisten vuorten kukkuloita,
ikäänkuin maahan kuuluva tomu olisi vapautuneen hengen lentoa katsellut
elämän rajan toisella puolen.

Nahkajalka tarttui kuolleen ystävänsä käteen ja katsoi häntä, äänetön,
syvä suru silmissä. Kaihoa, haikeata kaipuuta tuntien hän puhkesi
puhumaan:

-- Puna- tai valkoihoinen, -- kaikki on loppunut. Hän on löytänyt
oikean tuomarin, jota eivät sido heikkojen ihmisien laatimat lait. Nyt
ei ole enää kuin yksi jälellä: kun hän täältä eroaa -- olen minä yksin
maailmassa koirineni. Tosin täytyy ihmisen kärsivällisesti odottaa,
kunnes se on Jumalan tahto, mutta minä alan jo väsyä elämään. Tutut
puunikin hakataan, enkä enää näe ketään nuoruuteni tuttavaa.

Suuria vesipisaroita alkoi tipahdella ja kostuttaa kuivaa kalliota,
ja kohisten läheni ukkonen lähenemistään. Intiaanin ruumis vietiin
kiireesti luolaan. Hätäisesti pyysi Edvards Elisabetilta anteeksi,
ettei hän voinut pyytää häntä luolaan, -- jonka suu nyt oli täytetty
oksilla ja risuilla, -- mutisten jotain siitä, miten tukalaa oli olla
siellä, missä ruumis oli. Kallionkieleke suojeli kuitenkin Elisabetia
kastumasta.

Vielä rajuilman kestäessä kuului ääniä alhaalta. Kyläläiset sieltä
kokivat pyrkiä eteenpäin savuavien puiden ja kantojen välitse. Sateen
tauottua opasti Oliver Elisabetin tielle.

-- Salaperäisyyden aika on ohi, neiti Temple, sanoi hän, ennenkuin he
erosivat. Huomenna tähän aikaan poistuu verho, joka niin kauvan on
peittänyt sekä minut että minun olosuhteeni. Jumala teitä varjelkoon!
Minä kuulen isänne äänen enkä nyt tahdo viipyä. Jumalalle kiitos, että
te olette pelastunut!

Ja hän hävisi metsään savuavien puiden taa. Elisabet kääntyi ja vaipui
tuskasta miltei tajuttoman isänsä syliin.



Seitsemäs luku.

Luolan salaisuus.


Viime päivien jännittäviä tapauksia lisäsi vielä tuomittujen
rahanväärentäjäin pako, jotka seurasivat Nahkajalan esimerkkiä ja
murtautuivat vankilasta metsäpalon jälkeisenä yönä. Yleisesti puhuttiin
luolasta, yhdistettiin siihen sekavat huhut malmista ja metalleista,
jopa viimein epäiltiin Edvardsia ja Nahkajalkaa metsän sytyttäjiksikin.
Etupäässä heitä syyttivät juuri ne, joiden huolimattomuuden takia palo
oli alkunsa saanut. Mutta huhua uskottiin yleisesti eikä ollut enää
muusta puhettakaan kuin rikollisten oikeutetusta rankaisemisesta.
Richard ei ainakaan ollut silloin kuuro, vaan varustautui kiihkeästi
virkatoimiinsa. Nuoria poikia lähetettiin metsään vakoilemaan ja
kylässä hälytettiin vartijamiehet aseihin. Noin viisikolmatta
sotamiestä kokoutui ja asettihe sotarintaan. He olivat vapaaehtoisia
ja heitä johti kapteeni Hollister, vanha sotamies, joka viisineljättä
ensimmäistä elinvuottansa oli viettänyt sotakentällä ja linnueessa,
mutta oli ravintoloitsijana Templetonissa. Urhoollinen kapteeni
etunenässä ja Richardin ja Doolittlen seuraamana marssi joukkue
rohkeasti vuorelle. Vakoilijat toivat sen tiedon, että pakolaiset
nähtävästi varustautuivat hurjaan vastarintaan. Sotilaat vilkaisivat
hieman pelokkaasti toisiinsa, ja Richard neuvotteli syrjässä Doolittlen
kanssa.

Niin olivat asiat, kun Billy Kirby kirves kainalossa harppasi tietä
pitkin. Sheriffi ei pitkiä aikaillut selittäessään hämmästyneelle
puunhakkaajalle, miksi miehet niin sotajalalla olivat, kehoittipa
Kirbytäkin mukaan. Sinnehän Billy, jonne muutkin ja hänelle annettiin
tehtäväksi kehoittaa vihollista antautumaan, ennenkuin rynnäkköön
ryhdyttiin. Joukko jakautui kahtia. Toinen, kapteeni Hollisterin
johtamana, kulki Aavevuoren yli lähestyäkseen luolaa vasemmalta ja
toinen joukko marssi hätyyttämään vihollisen varustusta oikealta
puolen. Richard Jones pysähtyi kalliopengermälle, ihan piiritettyjen
pään päälle, mutta kuitenkin niin, etteivät he häntä nähneet. Hiram
Doolittle seurasi Billy Kirbytä ihan vuoren rinteelle, mutta jäi
kuitenkin tarpeeksi kauvas linnoituksesta ja varmuuden vuoksi puun
taakse suojaan. Piiritetyt olivat hiiltyneistä puista ja oksista
varustaneet vallituksen ja luolan suulle olivat he kasanneet murrokon.
Varustusten takana oli Nahkajalka toisella ja Benjamin toisella
puolella. Billy Kirby kun oli ohjeet saanut, kiipesi vuorelle ihan
tyynesti, aivan kuin olisi mennyt töitään lopettelemaan. Tultuansa noin
sadan kyynärän päähän etuvaruksesta pisti Nahkajalan vanha arvokas
pyssy hänelle silmään ja hän kuuli metsästäjän huutavan:

-- Poistukaa, Billy Kirby, poistukaa! Minä en mielelläni tee teille
pahaa, mutta jos teistä yksikään uskaltautuu askeltakaan tännemmäksi,
niin hurmetta valuu totta tosiaan.

-- No, no, Nahkajalka, vastasi Billy sävyisästi, elkää nyt olko
mieletön. Minä tulen vain kehoittamaan teitä noudattamaan lakia --
siinä koko juttu.

-- Jos te tahdotte päästä luolaan, jatkoi Nahkajalka, niin odottakaa
vain kaksi tuntia vielä, emmekä me sitten estä ketään tänne tulemasta.
Mutta nyt -- ei mistään nimestä. Yksi ruumis siellä jo lepää kylmällä
kalliovuoteella eikä toisesta tiedä, miten kauvan se hengissä kestää.
Mutta jos te sittenkin aiotte tänne hyökätä, niin varokaa, ettei ole
useampia ruumiita sekä luolan ulko- että sisäpuolella.

-- Se on niinkuin ollakkin pitää, huusi Billy läheten rohkeasti. Hän
pyytää teitä kärsivällisesti odottamaan vielä kaksi tuntia eikä se
kohtuutonta olekkaan.

Mutta sheriffi oli kärsimätön ja sietämättömän utelias saamaan selkoa
salaisuudesta ja hän katkaisi ystävällisen keskustelun, huutaen
kalliolta:

-- Minä käsken teitä, Natanael Bumppo, antautumaan lain käsiin. Ja
teidän, Benjamin Penguillan, käsken minä paikalla seurata minua
vankeuteen.

-- Totta tosiaan minä seuraisin teitä, Squire Jones, vastasi
Benjamin, ottaen ensi kerran suustaan piipun, jota hän siihen asti
oli hätäilemättä imeksinyt, -- minä seuraisin teitä vaikka maailman
loppuun, jos sillä loppua olisi, mutta sitäpä sillä ei olekkaan, koska
se on pyöreä.

-- Jättäkää aseenne ja antautukaa, -- mörähti Hollister sellaisella
äänellä, että hänen omakin joukkonsa peräytyi monta askelta --
antautukaa tai elkää odottako armoa.

-- Menkää suolle armoinenne! vastasi Benjamin, nousten pölkyltä, jolla
hän oli istunut, ja pilkistäen pienen, huolellisesti kätketyn kanuunan
suun ylitse. Kanuunan oli hän yöllä salakkali kulettanut kylästä.

-- Virkani arvo ei salli minun sen enempää keskustella rikoksellisten
kanssa, sanoi sheriffi, poistuen niin rutosti, että kapteeni Hollister
luuli sen merkitsevän rynnäkköä.

-- Aseihin! komensi hän. Eteenpäin mars!

Ja hurjasti sapeliaan heiluttaen läheni hän varustuksia. Mutta
Benjaminin piippu oli sattunut liian lähelle pikku kanuunaa. Se
laukesi ja viskasi viisi, kuusi tusinaa pyssynluotia ilmaan. Siinä
tuokiossa hupeni vasemmanpuolinen sotajoukko, ettei jäänyt muita kuin
sotavanhus yksin. Luullen urhoollisten sotilastensa seuraavan kiipesi
hän etuvaruksen yli vihollisen ulkovarustukseen, astui sen laidalle,
heilutti sapeliaan ja karjahti:

-- Voitto on meidän!

Mutta se huudahdus se syöksi hänet huimaavaa vauhtia loistoisan
voiton kukkuloilta. Nahkajalka, joka siihen asti oli pitänyt silmällä
vain Billy Kirbytä, käänsihe kuullessaan huudon, älysi kapteenin ja
toimitti hänet pois varustuksesta paljoa nopeammin kuin hän oli sinne
tullut. Jalat vain hiukan hipaisivat kallion kylkeä hänen kiitäessään
rinnettä alas. Ja niin hyvän kyydin oli Nahkajalan pyssynperä antanut
kapteeni Hollisterille, ettei sapelikaan ennättänyt pystyä puiden
kylkeen, vaikka hän niitä mennessään kyllä koetti kolhia. Suureksi
hämmästyksekseen löysi urhoollinen kapteeni itsensä maantieltä rakkaan
puolisonsa edestä, joka oli tullut sinne ihailemaan miehensä sotaisia
urostöitä.

Niin pian kuin Nahkajalka näki päässeensä siitä vihollisestansa,
kääntyi hän piirittäjäin oikeaa sivujoukkoa tarkastamaan. Kirby
jättiläisen olisi ollut helppo käyttää äskeistä tilaisuutta hyväkseen
ja kiivetä vallitukselle, mutta vihollisesta ei hänessä ollut enää
ujettakaan. Niin kovalla äänellä, että pakeneva vasemmanpuolinen
joukkokin sen kuuli, hän riemuitsi:

-- Hei! Mainio temppu, kapteeni. Marssikaa vain! Onnea matkalle.

Sillä tavalla huuteli Kirby kapteenin rinnettä liukuessa. Mutta vihdoin
hän ei enää jaksanut huutaakkaan, vaan heittäysi maahan ja nauroi niin,
että metsä raikui. Kaikeksi onnettomuudeksi Doolittlelle houkuttelivat
Kirbyn huudahdukset ja nauru hänen voittamattoman uteliaisuutensa
suureen kiusaukseen, ja hän pilkisti piilostaan silmätäkseen
taistelun menoa. Mutta varmuuden vuoksi kääntyi hän selin ja vilkaisi
vain silmännurkalla luolaan päin. Nahkajalka älysi paikalla hänen
varovaisuutensa. Taitava ampuja, jolla ei ollut vähintäkään aikomusta
ampua kuolettavasti, lähetti oivallisesta pyssystään luodin, joka
hiukan raapaisi kunnioitettua oikeudenjäsentä, ja sen suureksi iloksi
Billy Kirbylle, joka miltei hengittämättä oli Nahkajalan hankkeita
katsellut. Sellaisen tervehdyksen saatuaan hyppäsi Hiram piilostaan,
käsi naarmun kohdalla ja puiden nyrkkiä toisella hän huusi kohti
kurkkua:

-- Paha teidät periköön. Mutta tästä ette niin hevillä pääsekkään. Minä
vetoon kautta kaikkien oikeuksien.

Semmoinen hirmuinen uhkaus, päälle päätteeksi niin oivallisen
virkamiehen kuin Squire Doolittlen, herätti suurta iloa miesjoukossa,
joka nauraen ja meluten alkoi ammuskella puiden latvoja.

Silloin ilmestyi sinne Marmaduke Temple ihan odottamatta.

-- Heretkää, heittäkää! huudahti hän. Miksi verta vuodatetaan? Eikö
laki riitä, koska tänne on aseissa tultu?

-- Se on vartijaväki, virkkoi sheriffi kalliolta, vartijaväki,
joka -- --

-- Tuiki tarpeetonta! sanoi tuomari. Rauha maassa.

-- Seis! Ei tarvitsekkaan vuodattaa verta, huusi ääni Aavevuorelta. Te
saatte mennä luolaan.

Miehistö oli keskeyttänyt sotaiset aikeensa ja odotti jännityksessä,
mikä siitä lopuksi tulee. Edvards, jota seurasi majuri Hartmann, riensi
vuorelta ja meni edeltä luolaan. Tuomari, sheriffi ja muutkin, jotka
olivat pengermälle keräytyneet, mietiskelivät ja tuumailivat, mitä
ihmettä siellä mahtoi ollakkaan, kun valkopäinen vanhus kannettiin
luolasta hirvennahkoilla peitetyllä tuolilla, joka varovasti
laskettiin joukon keskelle. Hänen kasvonpiirteensä olivat vakavat ja
arvokkaat, vaikka henkevyys silmistä oli poissa ja vanhus selvästi jo
muuttumaisillaan lapseksi uudelleen.

-- Kuka tämä mies on? kysyi Marmaduke terävästi.

-- Tämä mies -- vastasi Edvards tyynesti, vaikka puhuessaan innostuen
-- tämä mies, hyvä herra, oli kerran niin tarmokas ja urhoollinen
sotilas, että uhkarohkeat alkuasukkaatkin nimittivät häntä
"tulensyöjäksi". Tämä mies, jolla nyt ei ole kattoa vaalenneen päänsä
päällä, oli muinoin suurten rikkauksien omistaja, -- niin, tuomari
Temple, omistaja, oikea omistaja senkin maan, jossa nyt seisomme. Tämä
mies on sen miehen isä -- --

-- Onko hän siis, -- huudahti Marmaduke syvästi liikutettuna -- onko
hän kadonnut majuri Effingham? Entäpä te, nuori mies?

-- Minä olen hänen poikansa poika, vastasi Edvards.

Syntyi pitkä äänettömyys.

-- Oliver, minä annan sinulle anteeksi, -- sanoi tuomari, lämpimästi
puristaen nuorukaisen kättä -- minä annan anteeksi sinun epäluulosi ja
kaikki, paitsi sitä, että annoit vanhuksen riutua tämmöisessä paikassa,
kun minun taloni ja koko omaisuuteni olisi ollut hänen ja sinun
käytettävänäsi.

-- Marmaduke Temple on uskollinen kuin rauta, virkkoi majuri Hartman.
Johan minä sanoin sinulle, poika, että hän ei ole niitä ihmisiä, jotka
hädässä ystävän hylkäävät.

-- En voi kieltää, tuomari Temple, että tämä kunnon mies on
järkähyttänyt piintyneitä ajatuksiani teistä ja teidän menettelystänne,
sanoi Edvards. Hän oli isäni toveri ja hän on teidän ystävänne. Jos se
on totta, mitä hän on teistä minulle kertonut, niin sekä isäni että
minä olemme teitä väärin arvostelleet.

-- Te mainitsitte isänne, keskeytti Marmaduke kiihkeästi. Elääkö hän
vielä vai joutuiko hän todellakin haaksirikkoon?

-- Valitettavasti joutui! Hän jätti minut yksin ja köyhänä Uuteen
Skotlantiin hankkiakseen vahingonkorvausta menetetystä omaisuudestaan
ja Englannin hallitus sen hänelle myönsikin. Vietettyänsä sen tautta
vuoden Englannissa hän palasi Halifaxiin hakemaan isoisääni ja minua
Länsi-intiaan, jonne hänet oli määrätty kuvernööriksi.

-- Entä sinä? kysyi Marmaduke lämpimästi. Minä luulin sinun hukkuneen
isäsi kanssa.

Nuorukainen viittasi ääneti ympärillä olijoihin. Marmaduke ymmärsi sen,
toimitti uteliaat pois ja pyysi serkkunsa lähettämään vaunut.

Edvards eli nuori Effingham, joksi me nyt häntä nimitämme, jatkoi:

-- Meidän vähät varamme eivät kuitenkaan silloin myöntäneet niin suurta
kulutusta. Minun täytyi jäädä isää odottamaan. Ja silloin kun kuulin
laivan joutuneen haaksirikkoon ja menetin isäni, oli minulla tuskin
nimeksikään rahaa.

-- Miten sinä sitten menettelit? kysyi Marmaduke.

-- Minä läksin sitten täältäpäin etsimään isoisääni, sillä minä
kuulin muutaman vanhan miehen, joka ennettäin oli kuulunut hänen
sotajoukkoonsa, ottaneen hänet hoitaakseen, isoisälläni ei näet ollut
mitään, millä elää. Hän oli asettunut tänne isäntänsä kanssa, sillä
tämän maan olivat delawarelaiset Chingachgookin toimesta lahjoittaneet
isoisälleni, joka kerran oli pelastanut päällikön hengen. Isoisäni oli
siitä pitäen heimon kunnianjäsen.

-- Silläkö tavalla sinä siis olet sukua intiaanille?

-- Sillä, vastasi nuori Effingham. Isäni kävi kerran nuorena ollessaan
delawarein luona, jotka silloin nimittivät hänet "kotkaksi", ja sen
nimen olen minä perinyt. Paljon ei ole tähän enää lisättävää. Minä
tulin tänne rannan maalle, jossa Natty kaikessa hiljaisuudessa huolti
ja hoiti vanhaa isäntäänsä ja opetti minut metsästäjäksi. Minä en
tiedä, herra tuomari, voinko sallia, että majuri Effingham viedään
teille.

-- Päätä itse, vastasi Marmaduke. Isäsi uskoi minulle koko omaisuutensa
ja luotti minuun niin täydellisesti, ettei hän tahtonut siitä edes
kuittia eikä muuta vakuutta. Valtiolliset mielipiteemme erottivat
meidät. Jos Ameriikka voitti, niin ei meidän sopimuksestamme tiennyt
kukaan, jos taas Englanti, niin tottahan niin uskollinen alamainen kuin
eversti Effingham helposti saisi omaisuutensa takaisin. Me tiedämme,
miten sota päättyi. Isäsi seurasi pakenevia sotajoukkoja. Hänen
omaisuutensa joutui voittajan omaksi. Minä ostin ne säilyttääkseni
ne niiden oikealle omistajalle. Sinä kaiketikkin tiedät, että minä
paikalla sodan päätyttyä tuon tuostaankin lähetin isällesi suuria
rahasummia.

-- Te lähetitte, kunnes -- --

-- Kunnes minun kirjeeni tulivat avaamatta takaisin. Isäsi tuomitsi
minua väärin pikaisuudessaan. Se oli minulle kova koetus ja raskas
kantaakseni se ajatus, että mies, jota rakastin yli kaiken, ajatteli
minusta pahaa. Jos hän vain olisi avannut kirjeeni, niin olisi
hän saanut totuuden tietää. Jos hän olisi elänyt edes muutamia
vuosia kauvemmin, niin olisi hän saanut koko omaisuutensa takaisin.
Toistaiseksi sen täytyi olla minun nimissäni, sillä muutoin olisi
Yhdysvaltain hallitus sen anastanut.

Keskustelun aikana olivat Marmaduken vaunut tulleet. Nuoren Effinghamin
entiset luulottelut olivat haihtumaisillaan eikä hän enää vastustanut
isoisänsä viemistä tuomarin kotiin, jossa heikkoa vanhusta hoidettiin
kaikin puolin hyvästi ja hellästi.

Viimeinenkin epäilys Marmaduken rehellisyydestä ja uskollisuudesta
karisi nuoresta Effinghamista, kun Marmaduke vei hänet kirjastoonsa ja
antoi hänen lukea testamenttinsa. Viimeisenä tahtonaan oli Marmaduke
siinä määrännyt omaisuutensa jaettavaksi tasan tyttärensä ja Oliver
Effinghamin eli hänen jälkeläistensä kesken.

Kyynelsilmin luki nuorukainen Marmaduken testamentin, kieltämättömän
todistuksen hänen vilpittömästä uskollisuudestaan. Ja hänen vielä
paperiin tuijottaessaan kysyi lempeä, sointuisa ääni:

-- Vieläkö epäilette meitä, Oliver?

-- Teitä minä en ole epäillyt milloinkaan, sanoi nuorukainen, rientäen
Elisabetin luo ja tarttuen hänen käteensä.

-- Entä isääni!

-- Jumala siunatkoon häntä, uskollista, jaloa miestä!

-- Kiitos, poikani, virkkoi tuomari, lämpimästi puristaen nuorukaisen
kättä. Me olemme kumpikin erehtyneet. Sinä olet ollut liian pikainen,
minä kenties liian hidas.



Kahdeksas luku.

Vanhan metsästäjän jäähyväiset.


Siirrymme nyt monta kuukautta eteenpäin ja mainitsemme siltä ajalta
vain kaksi tapausta. Toinen on Oliverin ja Elisabetin häät, toinen
vanhan majuri Effinghamin kuolema. Nahkajalka ja Benjamin olivat taas
vapaina eikä heitä kukaan sen vuoksi halveksinut, että he olivat
vankeudessa olleet. Hallituksen virkamiehenä oli tosin Marmaduken
täytynyt vangituttaa heidät palon jälkeisenä päivänä, mutta ei heidän
tarvinnut olla siellä sen kauvempaa kuin ennätettiin heille Albanysta
hankkia armahdus.

Muutamana kauniina lokakuun aamuna käveli Oliver nuoren vaimonsa kanssa
Nahkajalan entisen mökin paikalle. Jäännökset oli raivattu pois,
maa tasoitettu ja kylvetty heinäksi. Paikkaa ympäröi muuri, jossa
oli pienonen ovi. Lähellä sitä oli heidän suureksi hämmästyksekseen
Nahkajalan pyssy pystyssä muuria vasten, ja sen vieressä makasivat
ruohokossa Hektor ja Dog. Metsästäjä itse oli pitkällään maassa
valkeasta marmorista tehdyn hautakiven juurella, siirrellen käsillään
syrjään ruohoa voidaksensa lukea patsaan kirjoitusta. Kiven rinnalla
oli muhkea hautapatsas, johon oli uurrettu kauniita koristeita.

Oliver ja Elisabet lähestyivät hautapatsasta hiljaa ja vanhan
metsästäjän kuulematta. Hänen päivettyneistä kasvoistansa kuvastui syvä
mielenliikutus. Hetken perästä nousi Nahkajalka ja puheli itsekseen:

-- No, nyt minä luulen kaiken olevan niinkuin ollakkin pitää. Enkä
minä luule mitään pahaa olevan tuohon kirjoitettuna, vaikken minä
sitä ymmärrä. Eivätkä luullakseni piippu, tomahawk ja mokasiinit ole
niinkään huonot. Niin, niin. Siinä he nyt lepäävät rinnakkain ja hyvä
on heidän siinä kummankin olla. Mutta kukas peittää maanpoveen minun
luuni, kun minun aikani tulee?

-- Teillä on ystäviä, Nahkajalka, jotka mielellänsä täyttävät teidän
viimeisen toivonne, kun se surullinen aika tulee, sanoi Oliver hellästi.

Vanhus kääntyi eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän.

-- Te olette tulleet haudalle, lapset -- eikö niin? sanoi hän.
Ennenkuin minä lähden pois, tahtoisin hyvin mielelläni tietää, mitä
näillä hautapatsailla on kerrottavana vanhasta delawarelaisesta ja
urhoollisesta valkeasta miehestä.

Nuorukainen astui hautapatsaan luo ja luki:

    OLIVER EFFINGHAMIN,

    _kunink. 16:nen jalkaväkirykmentin ent. majurin muistoksi_.

    Hän oli urhoollinen sotilas, lujaluontoinen mies ja oikea kristitty.

    Onnettomuudessa, joka kohtasi häntä elämänsä iltana, lohdutti häntä
    vanha, uskollinen ystävä NATANAEL BUMPPO.

Kylmät väreet karsivat Nahkajalan ruumista, kun hän kuuli oman nimensä
mainittavan ja hänen ryppyiset kasvonsa kirkastuivat.

-- Niinkö siinä todellakin on? kysyi hän. Oletteko sitten piirtänyt
vanhan Nahkajalan nimen hänen entisen isäntänsä nimen viereen? Jumala
siunatkoon teitä, lapseni! Se on jalomielinen lahja miehelle, jolta ei
jää yhtään jälkeläistä eikä heimolaista siihen maahan, jossa hän niin
kauvan on elänyt. Mutta mitäs te olette kirjoituttaneet punaisen miehen
hautakiveen?

Kuulkaa, sanoi Oliver ja luki toisen kirjoituksen:

    Tämä patsas on pystytetty intiaanipäälikön muistoksi, joka oli
    delawarein heimoa, tunnettu nimellä

    CHINGACHGOOK ja SUURI KÄÄRME.

    Hän oli viimeinen kansastansa, joka asui tässä maassa, ja hänestä
    voi sanoa, että hänen virheensä olivat intiaanin, hänen avunsa
    ihmisen.

-- Te ette ole milloinkaan sen paremmin sanonut, Oliver herra. Jospa
te olisitte tuntenut hänet nuorena. Mutta mitäpäs siitä enää. Aika on
vihdoinkin minun lähteä.

Nahkajalka käänsi päätänsä salatakseen eron haikeutta. Hän kyyristyi
ottamaan suurta myttyä, joka oli hautain takana, ja nosti sen hitaasti
selkäänsä.

-- Poisko! -- huudahti Elisabet ja riensi hänen luokseen. -- Te ette
saa olla niin yksin kuin nyt ettekä enää poistua niin kauvas metsiin.

-- Mitä vaimoni sanoo, se on totta, Nahkajalka, lisäsi Effingham.
Ettehän te enää tarvitse rasittaa itseänne. Heittäkää pois koko
lähtöhommanne ja metsästelkää täällä meidän läheistöllä, jollette
kotona viihdy.

-- Arvasinhan minä, että minulla on vaikea erota teistä, sanoi vanhus.
Mutta minä en jaksa elää viljelyksien keskellä, jossa kirves huiskaa
myötäänsä auringon noususta sen laskuun. Tosin minä pidän paljon
teistä, lapseni, mutta elämä täällä on kolkkoa, sitten kun Chingachgook
ystäväni minut jätti, ja minä kaipaan synkkiä, jylhiä metsiäni.

-- Eivätkös sitten nämä äärettömät salot täällä olekkaan teistä metsiä?
kysäisi Elisabet.

-- Voi, voi! Eivät ne ole. Mitenkäs minä sanoisin metsäksi semmoista,
jossa en päivääkään saa kulkea tapaamatta raivatuita aloja?

-- Tämä on niin odottamatonta, -- jatkoi Elisabet, tuskin jaksaen
hengittää -- minä luulin, että olisitte elänyt ja kuollut meidän
luonamme.

-- Pyynnöt ovat turhat, sanoi Effingham. Minä tunnen teidät liian
hyvästi, Nahkajalka, houkutellakseni teitä jäämään. Mutta ettekös
antaisi meidän rakentaa pientä pirttistä teille jollekkin noille
etäisille vuorille, että edes silloin tällöin saisimme käydä teidän
luonanne ja kuulisimme, mitä te tarvitsette?

-- Elkää surko Nahkajalkaa, lapset! Elkää huolehtiko minun tähteni.
Minun elämäni on Herran kädessä ja hän antaa minullekkin onnellisen
lopun. Pienimmälläkin hänen luoduistaan on oma tarkoituksensa ja minut
on luotu salojen asukkaaksi. Jos te rakastatte minua, niin antakaa
minun mennä sinne, jonne mieleni haluaa.

Sillä oli asia ratkaistu. Hänen jäännistään ei enää sanaakaan sanottu.
Oliver pyyhkäisi kyynelen silmästään, otti kukkarostaan nipun
setelirahoja ja tarjosi niitä vanhalle metsästäjälle.

-- Ottakaa edes nämä, sanoi hän. Pitäkää ne tallessa. Ehkäpä niistä on
hyötyä tarpeen tullessa.

-- Nämäkö ne ovat niitä uudenaikuisia rahoja, joita Albanyssa tehdään
paperista? -- kysyi Nahkajalka, uteliaana tarkastellen seteliä. -- Ei,
poikaseni! Pistä ne vain taskuusi. Minulle ei niistä ole mitään hyötyä.
Elisabet, sallitteko vanhuksen suudella kättänne? Minä rukoilen Jumalaa
varjelemaan teitä ja siunaamaan teitä ja kaikkea, mikä teidän on.

Elisabet kohotti päätänsä. Avopäin ja kunnioittavasti kosketti vanha
metsästäjä huulillansa hänen kalpeata poskeansa jäähyväisiksi.
Kiihkeästi tarttui "nuori kotka" vanhan metsästäjän käteen ja puristi
sitä sydämmellisesti, voimatta sanoa sanaakaan. Metsästäjä tiukensi
vyötänsä ja valmistihe lähtemään, vaikka selvästi näki, että ero oli
hänestäkin raskasta. Viimeksi hän heitti pyssyn olalleen ja huusi
kuulakalla metsästäjä-äänellä, niin että salo vastahan kajahti:

-- Eteenpäin, Hektor! Tule, Dog! Toisenkin askelen te saatte ottaa,
ennenkuin olemme matkamme perillä.

Huudon kuullessaan hypähtivät koirat pystyyn ja seurasivat
tottelevaisesti isäntäänsä.

Oli niin hiljaista, niin äänetöntä. Oliver painoi päänsä isoisänsä
hautapatsasta vasten. Tyynnyttyänsä hän kääntyi -- he olivat vain
kahden haudalla, Elisabet ja Oliver.

-- Hän on poissa! huudahti Oliver.

Elisabet katsoi metsään päin ja näki vanhan metsästäjän seisahtuvan
metsänrintaan, josta hän vielä kerran katsoi taakseen. Ryppyisellä
kädellään hän pyyhkäisi silmiään ja viittasi viimeiseksi
tervehdykseksi. Vielä kerran hän huusi koiriansa ja katosi sitten sinne
synkän salon sydämmeen.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book ""Nuori Kotka" ja vanha metsästäjä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home