Title: Ensimmäinen rakkaus
Author: Scribe, Eugène
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ensimmäinen rakkaus" ***


ENSIMÄINEN RAKKAUS

Komedia yhdessä näytöksessä

Kirj.

SCRIBE

Ranskan-kielisestä mukaillut Kaarlo Santala



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1861.



    Painoluvan antanut: L. Heimbürger -- G.F. Aminoff.



JÄSENET:

 _Morli_, herra.
 _Emeli_, tyttärensä.
 _Kaarlo_, Emelin orpana.
 _Ahola_, herra.
 _Pekko_, lakeja.



Ensimäinen kohtaus.


    Emeli. Morli.

Morli. No, mut sano minulle: mikä sinua vaivaa? mikä huolettaa? miksikä
eilisestä asti olet niin nulomainen?

Emeli. Empä tiedä itsekään, isäiseni; kaikki minua inhottaa, mikään ei
ole mieleksi minulle.

Morli. Lienee sitte tämä ensimäistä kertaa elämässäsi; sillä kaikki
noudattavat tässä sinun mieltäsi, alkaen minusta.

Emeli. Hyvin olette hyvä, isäni! varsin minusta huolta pidätte!

Morli. Mitäs siitä! Vaan leskimiehenä eläin ja ellen niinkuin olenki
maamme ensimäisiä ruukinisäntiä, joll' on kymmentuhansia vuotuista
tuloa ja yksi ainokainen tytär vaan, sano, mihinkäs luulet näitä rahoja
panevani? Muistahan toki, minulla muuta maailmassa ei olevan
lemmittävänä kuin sinua. Usein olen miettinyt itsekseni, miten
mieleistä tuo olisi jos sun naisivat tänne likitienohille. Kai se
kulta, jonka työllä ja vaivalla keräsin, saisi vävyni eli pikemmin,
saisit sinä. Miehen rinnalla, joka lemmellä sinua suosittelee, tahdon
enentää hyvän tekojani ja antaa sinulle alttiiksi mitä suinkin minulla
on. Sillä isä, näet, kokoaa varoja vaan lapselle niitä antaaksensa. --
Vaan kuules! minä olen jo tarjonnut sinulle toistakymmentä sulhaista;
mutta tänäpänä, muista se, en salli enempää leikiteltävän, vaan sinä
olet hyvä ja otat tunnollisesti vastaan häntä, jota nyt odotamme
tulevaksi.

Emeli. Kuinka! Tuota herra Aholaa, josta eilen minulle puhuitte?
Kuulkaa, isäni! Jos tahdotte totuuden tietää, niin se, juuri se seikka
on saattanut minun näin nuloksi ja alakuloiseksi; enkä ymmärrä, miksikä
häntä enemmän kuin muitakaan minulle tarjoatte?

Morli. Kosk' et muista ole huolinut.

Emeli. Ei siinä kylliksi syytä.

Morli. Ompa niinkin, tyttäreni. Se on yksi syy, ja jos parempia haluat,
niin kuule: Kolmekymmentä vuotta sitte tulin minä tähän maahan; minulla
ei ollut mitään, ei ystäviä, ei varoja; herra Ahola, tämän isä, otti
minun turviinsa, suositteli minua, lainasi rahoja ja oli siis
ensimäinen syy minun onneheni. Nyt tahdon pojalle palkita isän hyvyyttä
minua kohtaan ja siinä asiassa luotan sinuun. Kauvan on minun taloni
ollut velkainen hänelle, nyt kun annan tyttäreni, jopa taitanee hän
joutua minun velkamiehekseni. Muutoin, tämä poika, jonka olen määrännyt
sinulle, kuuluu olevan kaunis ja älykäs nuorimies, joka on vuosikausia
matkustellut ulkomailla oppiansa enentämässä ja nyt palajaa kotia
naidaksensa. Nämä syyt, tyttöseni, suostuttivat minun hänen
kosiotuumiinsa. No, mitäs siihen sanot?

Emeli. Ei mitään. Kaikesta, minkä olen kuullut, olisin valmis
mielelläniki hänelle menemään, jos sen voisin. Vaan minä olen itselleni
velkapää antamaan kieltävän vastauksen.

Morli. Itsellesi velkapää... Ja mikä sinua velvottaa?

Emeli. Entiset lupaukset, valani vakaiset.

Morli. Mitäs kummia kuulenkaan! Kuinka, tyttäreni, ilman minun
luvattani!

Emeli. Ei isäiseni, ei suinkaan ilman teidän luvattanne. Jos lupaatte
olla nuhtelematta ettekä estä mieltäni noutamasta, niin selitän teille
kaikki.

Morli. Sanokaas, ken tuota olisi voinut uskoa. Kuudentoista vuotias
tyttönen, jok' ei koskaan ole luopunut minusta, jok' ei näe ketään! --
sano sanottavasi.

Emeli. Sen tiedätte, että minua kasvatti tässä luonanne vanha tätini
Saara.

Morli. Sisko-vainajani, tämä siveä ja kelpo tyttö, jonka ainoa virhe
oli se, että päivässä luki romanin läpi, vaikkapa viisi-niteisenki.

Emeli. Niistä juuri hän opetti minua lukemaan ja minulla oli silloin
uskollisna kumppalina Kaarlo serkkuni, joka köyhäksi orvoksi jäänyt
otettiin tieltä holhottavaksi.

Morli. Se hyvä, entä sitte?

Emeli. Sitte! Vaikka hän oli minua vanhempi, vietimme toki päiväkaudet
yhdessä, näimme yhäti toinen toistamme, oli oppi-aineet sekä leikitkin
samat meillä; minä kutsuin häntä veikoksi, hän minua siskoksensa aina
siitä päivästä kun Saara-täti jutteli meille Paul ja Virginia tarinan;
minä olin muka Virginia ja hän Paul olevinaan. Ja loppu-päätös oli se,
että rakastuimme innollisesti toinen toisehemme ja vannoimme valat
vakaiset ikuisesti pysyäksemme uskollisina toisillemme.

Morli. Heitä jo ne serkukset siksensä. Ja minä, joka niin olin varova
olevinani! No hyvä, tyttäreni!

Emeli. Eräänä päivänä läksi hän meiltä poikkeen; hänen tuli mennä
kauvas Venäjänmaahan sotapalvelukseen; mutta ennen lähtöänsä virkkoi
hän minulle: "Sinä olet rikas ja minulla ei ole mitään; epäilemättä
sinua pakotetaan miehelle menemään, sillä isät ovat tavallisesti julmat
ja ankarat käskyissään, niinpä kaiketi ne olivat, joista me olemme
lukeneet". Silloin, lohduttaakseni häntä, lupasin hänelle, en mennä
naimisiin ennenkuin hän joutuisi takaisin; hän antoi minulle tämän
sormuksen ja minä annoin hänelle omani: siitä päivin olen aina
muistellut häntä, vaikk' en sen koommin ole häntä nähnyt.

Morli. Etkös sitte päivin ole nähnyt häntä?

Emeli. Sen tiedätte itsekin, sillä ei hän sen perästä ole käynyt
meillä.

Morli. Ettekö ole keskenänne kirjettäkään vaihtaneet?

Emeli. Ei ollenkaan, paitsi kuutamella; joka ilta määrätyssä hetkellä
kävin kuuta katsomassa ja samaten hänkin; näin oli meidän kesken
puhuttu.

Morli. No, semmoinen kirjeen vaihto eipä toki haitanne!

Emeli (laulaa).

    Kun kuu-kulta loistavi taivolla,
    Armas ystävä rakkauden,
    Silloin katselen häntä ja kaiholla
    Kaarlo-serkkua muistelen!

Morli. No, sekö se teitä vaan yhdistääkin?

Emeli. Onko sitte lujempata sidettä? Eikö silloin pidä rakastaa
kuolemaan asti, kun taivas itse on kuullut valamme?

Morli. Olkoon jos! Kuitenkaan ei näy asia olevan niin pahalla jäljellä
kuin luulin, sillä serkkusi matkusti täältä jo vuosikausia sitte; ja
elä närkästy, jos sanon semmoisen rakkauden pelkäksi lapsellisuudeksi.

Emeli. Siinäpä juuri petyttekin. Ette tiedä, isäni, ensimäisten
sydämen liikutusten ei koskaan menevän mielestä; sillä ensimäisen
kerranhan oikeen vaan rakastetaanki; niin kaiketi täti-vainaja monesti
minulle vakuutti ja jopa olen itsekin sen kokenut. Hamasta Kaarlon
lähtö-päivästä ompi hän ainoastaan mielessäni, häntä vaan rakastan; ja
syy, miksikä en ole mieltynyt yhteenkään tarjoamista sulhoistanne, on
ensiksikin Kaarlolle antamani lupaus ja toiseksi se, että kun heitä
näen, heti arvelen: Voi mikä eroitus! ei ole tämä Kaarloni, ei ole hän!

Morli. Semmoista se on lapsen mieli, naisen muisti! Nyt olet mielehesi
kuvitellut Kaarloa kuni jaloa romanisankaria ikään.

Emeli. Vasten tahtoanne, ilman teidän luvattanne en tahdo nähdä häntä
jälleen; mutta sitä ennen, vähintäkin, elkää vaatiko minua miehelle
menemään. Kieltäkää herra Aholaa tänne tulemasta.

Morli. Mitäs käkeät? Vanhan ystävän poikaa sillä tavoin kohdella! Ei
tyttöseni, sinä saatat sanoa sekä käyttää itsesi kuinka hyvänsä; mutta
tänäpänä, sen sanon vieläkin, olen järkähtämätöin sanoissani enkä anna
perään.

Emeli. Ja vastikään senkuin sanoitte, minun onneani vaan
tarkoittavanne! Minun on oloni niin armas ja suotuisa tässä Isän
kullassa kodissa, että syystä pelkään, miehen mieltä murehuttavani kun
tänne taasen ikävöitsisin.

Morli. Hän on rakas ja helläsydäminen; yleiseen kiittävät hänen leppeää
luonnettansa.

Emeli. Olkoon vaikka enkeli; ei hän sittenkään voi korvata sitä, minkä
hänen tähden täytyisi jättämäni.

Morli. Kyll' kyllä. sinä tahdot suostutella minua.

Emeli. Ah, minun jumalani! ei, ei suinkaan. Mutta hyvin tunnen, että
tämä turmelee minulta terveyden.

Morli. Mitäs sanotkaan?

Emeli. Eilisestä asti on pään-kivistys tahi kuumetauti vaivannut minua,
en tiedä varmaan kumpanenko; mutta se niin tuntuu kipiältä.

Morli. Kuumetauti! olisko mahdollista! ja minä olisin syypää siihen!

Emeli. Epäilemättä; jo olen jotenkin muuttunut, sen havaitsen; päivä
päivältä tämä paha on enenevä ja sitte, kuin minua ei ole enää, ehkä
sanotte: "lapsiparka, Emeli raukkaseni, joka aina oli niin sievä!"
Mutta silloin on jo myöhään.

Morli. Voi kova-onnista! joll' on yksi ainokainen tytär, vaan ei
mitenkään voi pysyä sanassaan kiini. Emeliseni, minä rukoilen sinua,
elä käy sanomaan sairastavasi; minä epuutan tuon nuoren miehen tuloa,
minä kirjoitan hänelle.

Emeli. Ah, kun olette armas ja lempeä; tehkää se, isäiseni, nyt
paikalla.

Morli (istuu pöytään). Teen kuin teenkin; mutta lempo tietäköön, että
se on ihan vasten mieltäni! No kirjoitan kuitenki, vaan ei se ole
kohteliaasti tehty.

Emeli. Mutta sen siaan on se rehellisesti. Jos minä, vasta nähtyäni
kieltäisin hänelle lähtemästä, niin sillä loukkaisin hänen
omarakkauttaan ja hän voisi valittaa tulleensa meiltä pahasti
kohdelluksi; mutta lähettää häntä takaisin ennenkuin on ennättänyt
tullakaan, on paljoa säädyllisempi ja minä olen vakuutettu, että hän
siihen hyvinkin tyytyy.

Morli (itsekseen). Lempo noita puheita jaksakoon kuulla. (Äänessä)
Kuules, tyttöni, tässä ei auta muu kun vilpitön käytös häntä kohtaan.
Minä selitän hänelle siis totisesti koko asian; mutta elä sentähden
luule minun suostuvan sinun ja Kaarlon naimisiin.

Emeli. Minä myöskin, isäiseni, en tahdo muistuttaa teitä siitä, en
puolellakaan sanalla; mutta Kaarlo puolestansa, siitä olen vakuutettu,
on pysyvä uskottuna minulle; hän ei voi enää olla kauvan tulematta ja
sittepä se nähdään.

Morli. Mikä se sitte nähdään?

Emeli. Tahdoin sanoa, että te sitte näette jos hänestä on vävypoikaa
teille. Vaan kirjeenne on jo valmis. (Tarttuu kelloon) Se on paikalla
laitettava, heti nyt. Kiitos siitä, kun kirjoititte sen, isä.
(Soittaa.)

Morli. Siinä se on; joko nyt tyydyt?


Toinen kohtaus.

    Entiset. Pekko.

Emeli. Jo tuntuu helpommalle. -- Pekko, valjasta heti hevonen ja lähde
tätä kirjettä viemään neljän peninkulman päähän tuonne Aholan hoviin;
anna mennä neliseen, että joudut kohta takaisin, sillä minulla on vielä
muutakin työtä sinulle. Ja vielä, sano alhaalla ett'emme nyt ota ketään
vierasta vastaan.

Pekko. Jahkama lähden ratsusaappaita jalkaani saamaan.

Emeli. Mene ja joudu pian.

    (Pekko lähtee oikean-puolisesta ovesta.)

Morli. Minä lähden omaan kammariini.

Emeli. Minä tulen kerallanne; minä luen teille tahi pelaan korttia
kanssanne, tai jos mielenne tekee, laulan tuota laulua, johon niin
olette mieltyneet.

Morli. Hyvin olet hyvä, tyttöseni.

Emeli. Todellakin, nyt olen taasen niin iloinen kuin ennenkin.


Kolmas kohtaus.

    Pekko.

Pekko (tulee ratsusaappaissa oikealta puolelta pitäen kirjettä
kädessä). Neljä peninkulmaa neliseen! aivan hupaista! ja paikalla
takaisin, että teillä muitakin töitä ennättäisin tehdä, niillä
varmaankin väsynyttä ruumista virvoittaakseni! Tämä nuori emäntämme ei
kauvan viivyttele; kun pälähti juoni päähänsä, silloin Pekko hevosen
selkään. No, no, enhän sitä sano, ettei tässä olisi hyvä ollakseni ja
ettei vaivoja palkittaisi. Mutta jos löytyisi keino, millä palkan saisi
vaikk'ei työtäkään tekisi, niin ainahan tuo olisi vieläkin parempi. Ken
siinä tulee? nuori herra, jot'en muista ennen koskaan nähneeni.


Neljäs kohtaus.

    Pekko. Ahola.

Ahola (kulissien takaisille). Niin, voitte viedä ne talliin, sillä minä
jään tähän. (Pekolle) Missä Morli-herra, isäntänne!

Pekko, Eivätkö siellä alhaalla sanoneet teille?

Ahola. Sanoivat täällä olevan.

Pekko. Voi minua hölmöä! pyydän nöyrimmästi anteeksi siitä, ett'eivät
paikalla laittaneet teitä takaisin; siihen olen minä syypää, kun en
muistanut valmistaa heitä edeltäkäsin. Asia on, näet, herraseni, jahka
minä selitän sen teille. Isäntämme on kyllä kotona, mutta mamseli käski
sanomaan, ett'ei häntä olisi kotona; ja tässä talossa enemmän mamselia
totellaan.

Ahola. Se on oikeen, niin se olla pitääki. Minulle paljon puhuttiin
Morli-herran hemmoittelevan ainokaista tytärtään. Minusta se ei kummaa
ole, sillä omaa kuvaansa hän siinä rakastaa. (Antaa rahaa Pekolle)
Koettelehan kuitenkin, eikö millä keinoin pääsisi isäntäsi puheille.
Minä vaikka odottelen tässä niinkauvan.

Pekko (ottaa rahat). Astukaa vaan rohkeasti esiin, koska kerran täällä
olette. Minä laitan jonkun tovereistani sanaa viemään, sillä itse en
jouda; täytyy, näetsä, paikalla lähteä viemään tätä kirjettä Aholaan.

Ahola. Aholaan? minä palajan täältä sinne; ja jos kirje on hovin
isännälle...

Pekko. Niinkuin arvasitte.

Ahola. Minä otan sen hänelle viedäkseni.

Pekko. Sulimmat kiitokset, herra kulta, kun otitte sen vaivan
päällenne. Sillä päästitte minun matkanteosta, jok' ei ensinkään ollut
mieliksi minulle. Tätä hyvää kostaakseni, minä koettelen toimittaa
asiatanne ja saattaa Morli-herraa tänne puheillenne, jollei mamseli
minusta tiedäkään (menee).


Viides kohtaus.

    Ahola.

Ahola (yksinänsä, lukee). "Herra Aholalle". Oikeen, se on minulle ja
appeni kirjoittama; sillä vaik' en itseänsä tunnekkaan, niin tunnenpa
toki kirjoituksensa. (Avaa kirjeen) Tästä arvaan, ett'eivät odotelleet
minua tulevaksi ennenkuin parin tunnin perästä; vaan minä olin kärkäs
näkemään morsiantani ... ja sitte, ennenkuin hänen eteen astuisin, oli
aikomukseni tutkistella isältä, millä keinoin tyttöä paraiten saisin
mieltymään minuun; liekö arvannut sen isä ja tahtoo nyt tässä
edeltäpäin vastata aikomille kysymyksilleni. (Lukee hiljaan) Ah, tässä
saan tietää enemmän kuin tahtoisinkaan: hän rakastaa toista: se on
hupaista kuulla kosijalle! Ja minun isäni, joka kirjoitti minulle
Saksaan ja pyysi kiiruhtamaan kotiin, sillä nyt oli muka mieleinen
morsian minulle tarjona, nuori, älykäs ja viaton kuin lapsi. Isäni
arvasi oikeen, tänne piti kiirehtiä. Vaan nyt on se minulta jäänyt;
elkäämme ajatelko sitä enempää; ja kaikkeen katsoen, niin yhtä se
minusta taisi ollakin. Yhtä? ei, lempo kuulkoon, ei kuitenkaan ole yhtä
minusta. Hänen säätynsä, hänen rikkautensa, naapuristo, kaikki tekisi
tämän liiton niin soveliaaksi! Kehuvatpa päälliseksi tätä nuorta impeä
kauniiksi; toista kymmentä kosijaa jo sanotaan häneltä rukkaset
saaneen. Minä jo sanoin sydämessäni: "Sinä olet se voitonsankari, joka
tuon impyen omistat". Olinpa jo niinkin asiastani vakuutettu, että
kerskailin sitä ystävilleni, jotka nyt saavat syytä minulle
irvistelläksensä; ja minä lähtisin täältä häntä näkemättä,
kilvoittelijani kanssa taistelematta! (Lukee kirjettä) "_Kaarlo-herra,
serkkunsa, jota hän lapsuudestaan on rakastanut_..." Lapsuudestaan! se
hyvä! vähimmältään se todistaa hänen uskollisuuttaan. Ei muuta ole
tarvis, kun että tämä kiitettävä ja harvassa nähtävä tunto käännettäisi
toisaappäin. (Lukee) "_jota hän on rakastanut lapsuudestaan ja jota hän
seitsemään eli kahdeksaan vuoteen ei ole nähnyt_". Onko se mahdollista;
en uskoisi sitä, ell'en tuntisi ensi-ijän uskollisuutta. Mitäs jos?
todellakin, mikä juolahtaa mieleheni? seitsemässä, kahdeksassa vuodessa
voipi paljon muuttua, yksin serkunkin kasvoissa, että kyllä luulen
minua ei tunnettavan jos rupeaisin. Ja jospa tuntisivatkin. Mitäs
siitä? pitkällä nenällä mennä matkoihini? Sen saan nyt ilmanki.
Koettelen kuin koettelenkin, jos ei muun tähden, niin nähdäkseni häntä
ja kostonhimoani tyydyttääkseni. Jo tullaan; se varmaankin lie
appiseni; antaa hänen alottaa puhetta.


Kuudes kohtaus.

    Morli. Ahola.

Morli (syrjään tullessaan). Pekko tuli niin salaa ja kuiskasi minulle
korvaan, että täällä vieras pyrki minun puheilleni. (Aholalle) Tekö
minua pyysitte tulemaan.

Ahola. Minä juuri.

Morli. Millä teitä voinen hyödyttää.

Ahola (syrjään). Lähes nyt into ja hartaus avuksi! (Äänessä) Ettekö
tunne kasvojani! Voisiko kahdeksan vuoden poissa-olo niin vierastuttaa
minua omaistenkin silmissä...

Morli. Mitäs sillä tarkoitatte.

Ahola. Eikö oma verenne jo ilmoita sitä teille? eikö se liikuta
sydäntänne? eikö se sano teille, rakas setäni...

Morli. Onko mahdollista! Sinä olisit?...

Ahola (heittäiksen Morlin syliin). Kaarlo, oma nepanne!

Morli (kääntyen pois). Sekö lempo sinua tänne saattoi!

Ahola. No setäni. Mikä teihin tuli?

Morli. Ei mitään, ei mitään. Se oli niin outoa minusta, minä niin
hämmästyin.. Täytyy tunnustaakseni, ett'en iki-päivinä olisi sinua
tuntenut; sillä, olkoon se meidän kesken sanottu, ei sinusta kahdeksan
vuotta takaperin noin reimaa miestä luultu tulevan, päinvastoin.

Ahola. Sen parempi, sehän se Teidän iloksenne pitäisi olla, kun poika
on hyvillä jäljillä.

Morli. Ei, minä mieluisammin näkisin sinua toisilla jäljillä.

Ahola. Miksikä niin?

Morli. Maltas poikani. Näin sukulaisten kesken ei sovi salassa
nuhjustella, minä siis selitän sinulle asian vilpittömästi. Minä otin
sinua huostahani, kasvatin sinua, pidin huolta sinusta, annoin sinulle
vuotuisesti 500 ruplaa eläkkeeksi.

Ahola. Niin kaiken, setäseni.

Morli. No hyvä, minä enennän eläkerahasi tuhanteen vuotuisesti; mutta
sillä ehdolla, että paikalla matkustat täältä ja jotta tästälähtein
joku vuosikausi eteenpäin emme näe toistamme.

Ahola. Miten! Te laitatte minua takaisin, ajatte omaa sukulaistanne
ovesta ulos.

Morli. Niinpä niin, poikaseni.

Ahola. Saanko vähimmältä tietää? ...

Morli. Minä luulen sinua kunnon mieheksi ja tahdon täydellä
luottamuksella selittää koko asian sinulle. Sinä kasvoit tässä
tyttäreni kanssa ja siitä ajasta muistelee hän sinua eräällä tavalla,
jok' ei ollenkaan sovellu minun tuumihini, vaan kumoaa kaikki
hartahimmatkin toiveeni. Minä tahtoisin naittaa häntä vanhan ystäväni
pojalle, nuorelle Aholalle, reima ja kunnon poika, josta olen niin
paljon hyvää kuullut; vaan sinä et siitä syystä saa vihastua päälleni.

Ahola. Ei setäseni, ei vähintäkään. (Syrjään) Oikein oivallinen isä tuo
setäni!

Morli. Minä tahtoisin jos jollakin tavalla, vaikka millä nimellä,
esitellä tätä nuorta miestä tyttärelleni, jott' ei varoisi mitään.

Ahola (nauraen). Kelpaisihan koetella.

Morli. Mutta minun täytyy vartoa sopivaista aikaa siihen, muuten en
voi; sillä minä en ole tottunut viekastelemaan tyttäreni edessä; jos
mitä salamähkää tahtoisinkin tehdä, hän sen paikalla arvaisi.

Ahola (syrjään). Hyvä, kun se tiedetään.

Morli. Nyt tiedät millainen minun ja sinun välisi on; saadakseni tuota
nuorta miestä hänen näkyviin, siihen ennen kaikkea vaaditaan että sinä
menet matkoihisi.

Ahola. Vaikealle se minusta näyttää!

Morli. Ei mitenkään, hän ei tiedä sinua täällä olevan, hän ei
aavistakaan tulleesi ja jos paikalla lähdet...

Emeli (ulkopuolelta). Pappaseni, pappaseni!

Morli. Ah, minun Jumalani! jo tulee. Elä virka mitään, minä olen
vakuutettu, että hän niinkuin minäkin ei ensi vilahduksella tunne
sinua.


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset. Emeli.

Emeli (ei hoksaa ensimmältä Aholaa). Pappa, pappa, mitä tämä merkitsee?
Minä olen niin liikutuksissani että koko ruumistani vapisuttaa. Siellä
alhaalla on mies, joka tahtoo puhutella teitä.

Morli. Kuka se sitte on?

Emeli. Muukalainen, juutalainen hän sanoi minulle, että serkkuni ehkä
kohta tulee.

Ahola (syrjään). Johan minä olen tässä.

Emeli. Ja sentähden hän tahtoisi ennakolta puhutella teitä, liekö mikä
raha-asia, joka koskee nepaanne, Kaarloa.

Morli (kääntyy Aholaan terävästi). Sinuako? (Malttaa mielensä) Voi
minua, mitäs nyt tein!

Emeli. Ah, isäni! mitäs sanoittekaan?

Morli (koettelee ruumiillansa peittää Aholaa). Ei mitään, lapseni, ei
mitään, ole vakuutettu siitä. Minä haastoin tälle herralle, joka on
vieras, ja sattui tässä olemaan.

Emeli. Ei, ei todellakin, te pettelette minua; se minkä juuri vastikään
sanoitte, teidän hurmionne, hämmästyksenne, hänen silmänsä jotka yhä
katsovat minuun: noin hänkin katseli minua, (juoksee hänelle) Kaarlo,
sinähän olet!

Morli. Semmoista se on, hän tunsi hänet!

Emeli. Kuinka, sinähän olet? kun vielä piti näkemäni sinua. Todellakin,
hän on paljon muuttunut, eikö niin isä. Vaan mitäs siitä, kasvojen näky
on sama kuitenkin, varsinkin ovat silmät samat; ne eivät muutu
milloinkaan. Entäs sinä, serkkuni, mitäs minusta arvelet?

Ahola. Paljon kauniimpana kuin olisin luullutkaan. Minusta on ikään
kuin ensikerran vasta näkisin teidät.

Emeli. Todellako! no, minä en ole muuttunut niinkuin sinä.

Ahola. Ja te tunsitte minun.

Emeli. Heti kohalleen; ensin sisään astuessani oli mieleni, en tiedä
mistä syystä, kuohussa; se oli aavistus, joka sanoi: hän on tässä.

Morli. Minulla puolestani ei ollut aavistusta ollenkaan. Ja jos ei
olisi sanonut minulle joka puustavin nimestään...

Emeli. Teillä! Vaan teidän ja minun välillä on suuri eroitus, isäni.
Sielun salaiset tunteet eivät petä milloinkaan; jos Saara-tätini vielä
olisi elossa, hän selittäisi sen teille... Mutta minä unohdan tuon
miehen, joka odottaa alhaalla ja joka näytti niin malttamattomalle.

Morli. Minä lähden puhuttelemaan häntä ja kosk'et näy tietävän koko
miehestä, tutkimaan mitä hän sinusta tahtoo. (Aholalle, jota hän
saattaa vasemmalle puolelle teatteria) Minä jätän sinun täydellä
luottamuksella tähän tyttäreni, serkkusi kanssa ja toivon, ett'et
hänelle rakkaudesta mainitse sanaakaan; lupaa se!

Ahola. Minä vannon sen päälle, ett'ei Kaarlo siitä puhu sanaakaan.

Morli. Hyvä se! Nyt olen tyytyväinen ja jos vielä päälliseksi voisit
millä keinoin suututtaa häntä, että hän karttaisi sinua, niin ei olisi
paha sekään; olisi askele eteenpäin.

Ahola. Olkaa huoletta, minä kyllä saatan kaikki parempaan päin.


Kahdeksas kohtaus.

    Ahola. Emeli.

Ahola (syrjään). Täytyy tunnustamani, että kyllä on kummallisesti
ensikerran yhteen tultu.

Emeli. Joko vainenkin nyt olet tässä?

Ahola. Jopa jo, mamseliseni.

Emeli. Mamseliseni! enkö minä ole serkkusi.

Ahola. Niin serkku-kultaseni; tässä nyt olen luonanne; sitä yhä
toivoinki.

Emeli. Luonanne! Miten, Kaarlo, sinä et sinuttele minua enempää!

Ahola. En uskaltanut, vaan jos tahdot.

Emeli. Epäilemättä; serkkujen kesken kuka sitä katsoisi pahaksi?
Niinhän se oli ennen lähtöäsiki?

Ahola. Niin kaiketikin.

Emeli. Kuinka useasti enkö ole muistellut sitä aikaa! lapsuuden muistot
ovat niin viehättäviä! Muistatko miten iloiset, miten onnelliset
olimmekaan! Ja vanhaa Saara täti-raukkaa, kuinka häntä suututettiin!
Hänestäpä et ole vielä sanaakaan sanonut!

Ahola. Todellakin, tämä eukko-raukka! hän nyt jo mahtanee olla hyvinki
vanha.

Emeli. Kuinka! hyvin vanha! johan hän lepää neljättä vuotta haudassa.

Ahola (syrjään). Ah, se oli tuhmasti!

Emeli. Etkö sitä tiedäkään?

Ahola. Oikeen, niin, mutta minä tahdoin sanoa, että hän nyt olisi hyvin
vanha.

Emeli. Ei niinkään; vaan muistatko miten kerran menimme ilman luvatta
tuonne karjakartanoon kermaa saamaan. Sinä silloin söit suurimman osan.

Ahola. Ei, sinäpä.

Emeli. Ei, serkkuseni; ja miten rankka sade kerran tapasi meidät
tiellä.

Ahola. Kastuimmeko paljonki?

Emeli. Sinun takkisi suojassa, jonka levitit päälleni... Sillä sinähän
Paul olit.

Ahola. Ja sinä Virginia.

Emeli. Niin, niin! Hän ei ole unohtanut mitään! ja se ilta, jona
viatonta leikkiä laskimme; vaan silloin olit sinä jo aivan julkea.

Ahola. Todellako?

Emeli. Niinpä niin; kyllä muistan tuon suudelman, jonka minulle annoit;
vaan elkäämme siitä puhuko!

Ahola. Päinvastoin, puhukamme siitä! kuinkas sanoitkaan, suudelman!

Emeli. Niin, tuohon poskelleni; etkö muista miten minä vielä suutuin ja
nuhtelin sinua: "Kaarlo, heitä pois se, taikka minä kaipaan tätille".
Vaan en toki milloinkaan sitä sanonut hänelle.

Ahola. Oikeen, niin, nyt juohtuu mieleheni... Minä luulen, että toisena
päivänä taasen tein sitä samaa.

Emeli. Ei, ei suinkaan, sillä tämä tapahtui päivää ennen lähtöäsi.

Ahola (syrjään). No, Jumalan kiitos, minä jo pelkäsin liian julkea
olleeni!

Emeli. Se oli päivää ennen kuin läksitkään. Muistatko mitä erotessamme
lupasimme toinen toisellemme?

Ahola. Hyvin sen muistan.

Emeli (katsoen ylhäälle). Tiedäthän, tuolla ylhäällä.

Ahola (hätäisenä katsoen ylös). Niin, niin tuolla ylhäällä, kyllä
muistan.

Emeli. Minä, serkkuseni, en ole yhtäkään kertaa laimin lyönyt sitä,
entäs sinä?

Ahola. Enkä minäkään. (Syrjään) Mitäs hittoa tuo mahtanee olla!

Emeli. Ja kaikki muut lupaukset, oletko niitäkin pitänyt?

Ahola. Yhtä uskollisesti, ole vakuutettu siitä.

Emeli. Ah, sinä muistat vielä kaikki, niinkuin minäkin. Laulapa minulle
tuo lysti laulu, jolla aina minua tanssimaan viettelit.

Ahola (hämmästyneenä). Tuota lystiä laulua?

Emeli. Kylläpä tiedät.

Ahola. Ah niin, todellakin.

Emeli (laulaa hyräelee).

    Tulkaa nyt tanssimaan...

Ahola. Se on aina pysynyt muistossani. (Syrjään); Onnekseni olen
kuullut sitä kerran laulettavan. (Alkaa laulella.)

    Tulkaa nyt tanssimaan,
    Tulkaa nyt tanssimaan.
    Tulkaa, tulkaa tanssimahan.

Emeli (tanssien).

    Kyll' tullaan, kyll' mennään
    Tili, lil, lill, lill, lill, lill.
    Kyll' tullaan, kyll' mennään
    Till, lill, lill, li.

Ahola. Ah, kun on viehättävä tanssisi.

Emeli. Ja sitte, muistaakseni, taisit syleillä minua.

Ahola (syleilee häntä). Nyt on kaikki kuin silloinkin!


Yhdeksäs kohtaus.

    Entiset. Morli.

Morli. Sekö vielä piti näkemäni? Kaarlo, poikani! Sellaisetko
lupauksesi olivatkin!

Ahola (syrjään). Ah, tosiaan; en muistanut koko serkkuutta.

Emeli. Elkää hätäilkö, isäni; se oli vaan vanhoja lapsuuden muistoja.

Morli. Niin, lapsuuden muistoja. Piisatkoon tällä kertaa; ja sinä,
Kaarlo, kosk' et sanaasi pitänyt, en voi enempää luottaa sinuhun, vaan
ole hyvä ja mene sinne mistä olet tullutkin jo tänä iltana.

Emeli. Kuinka, isäni; hän on tuskin ennättänyt tullakaan ja te jo
käskette hänen menemään.

Morli. Niin, tyttöseni, sinun tähtesi ja ehkä hänenkin, sillä tiedätkö
mikä mies tuo Zacharias oli, jota ei Kaarlo-nepani sanonut
tuntevansakaan.

Ahola. Minä vannon sen päälle, ett'en tunne.

Morli. Vain et tunne! no, minä sanon sinulle, että hän oli muuan
koronkiskuri. Hänellä oli velkakirja muassa, jonka sinä olet
kirjoittanut. Minä lunastin sen häneltä ja tässä se nyt on.

Ahola. Todellako?

Morli. Ompa niinkin. Vai kiellätkö nimeäsi siihen kirjoittaneesi.

Ahola. Ei, ei suinkaan; vaan minä en kammo sitä nähdäkseni, (syrjään)
jos m muun tähden niin omaa nimeäni oppiakseni. (Lukee) Kaarlo Tenhola.
(syrjään) Vain Tenholaksi minua kutsutaan; se hyvä!

Morli. No, sanotko nyt vielä mitä?

Ahola. Minä sanon, että tuo on tavallinen velkakirja. Velkakirjoja
saattaa joka mies kirjoitella!

Morli. Olisko tämä ainoa, niin en sitä sanoisikaan; vaan herra
Zacharias vakuutti niitä kohta ilmestyvän viisi, kuusi, joita en aivo
maksaa.

Emeli. Mitäs kuulenkaan. Kuinka Kaarlo! sinä olisit semmoinen heittiö?

Ahola (astuen Emeliä kohti). Niin se ensimmältä kyllä näyttää; vaan
minä vakuut...

Morli. Oh, se ei ole mitään vielä. Herra Zacharias puhui minulle
asiasta, joka on vieläkin pahempi.

Ahola. Asiasta! mitä se merkitsee?

Morli. Niin, nepani! mitä se merkitsee? minä kysyn sinulta sen, sillä
herra Zacharias ei tahtonut sanoa sitä. "Vika on suuri, sanoi hän,
hyvin suuri; ja sentähden heitän nevallenne itse selitellä syynsä
puhtaaksi". Ja vaikka minä kuinka olisin pyytänyt häntä, niin ei hän
virkkanut sen enempää.

Emeli. Vikaa! suurta vikaa sinussa! Kaarlo! mikä sinun on vikana?

Ahola. Oh, se on vaan pieni seikka semmoinen, jota en sinulle voi
jutella.

Morli. Muista, että totisella tunnustuksella vaan voit saada rikokset
anteeksi.

Emeli. Niin, niin serkkuni, tunnusta kaikki, minä rukoilen sinua.

Ahola. Suoraan sanottu, minä näen, ett'en mitenkään voi sitä tehdä.

Emeli. Elä siitä huoli, serkkuni; tunnusta vaan kaikki. Sinua
arveluttaa! Ah, minun Jumalani! se on sitte niin kauhia rikos! Mikä se
on, Kaarlo, sano, sano paikalla mitä se on? Ennen muinaan sinä sanoit
minulle kaikki, silloin sinulla vielä oli luottamusta minuun; vaan nyt
näen, jotta olet muuttunut, sinä et ole enää sama kuin silloin. Sinussa
ei ole enää sitä, minkä lähtiessäsi lupasit minulle juuri silloin kuin
tämän sormuksen annoit, jota niin tarkasti olen säilyttänyt. (Katsoen
Aholan kättä) Mitä, näenkö oikeen, serkkuni, missä sinun sormuksesi?

Ahola. Minunko? (Syrjään) Lempo vieköön kaikki rakkauden tunnot ja
merkit!

Emeli. Sitä ei ole sormessasi ja sinä et koskaan luvannut luopua siitä.

Ahola (hämmästyneenä). Tunnustan, kuin tunnustanki, ett'ei sitä nyt ole
minulla.

Morli (syrjään, hieroen käsiään). Hyvin, oivallisesti! tuosta vielä
syntyy eri-puraisuus heidän kesken.

Emeli. Siinä se nyt on, jota et uskaltanut tunnustaa; vaan jo nyt
arvaan, sinä olet antanut sen toiselle.

Morli (iloisena). Se on uskottava!

Ahola. Voitko luulla minun...

Emeli. Kyll' kyllä, serkkuseni! se on hävytöntä! kaikki olisin anteeksi
antanut, velat, lainat, ja mitä ikinä lienet tehnytkin; vaan ei
säilyttää minun sormustani! sitä en mahda, kaikki on loppunut meidän
välillämme, minä en enää rakasta sinua.

Morli. Oikeen! se oli minulle mieliksi.


Kymmenes kohtaus.

    Entiset. Pekko.

Pekko. Isäntä, vieraita tulee, nuori herra ajoi vast'ikään pihalle. Ja
siellä ku ei ole ketään vastaan ottamassa...

Emeli. Hän varmaankin Kaarloa varten tuli; minä olen valmis
seurustamaan vierasta.

Morli. Kuka se nuori herra? mitä hän tahtoo? Me muita emme nyt odota
kuin herra Aholaa.

Emeli (Pekolle). Veithän tän' aamuna hänelle sen kirjeen, jonka annoin
sinulle?

Pekko. Asia on, näetsä, mamseli, että minulla kyllä oli se aikomus;
mutta minä tapasin tässä (osoittaen Aholaa) tätä herraa, joka
hyväntahtoisesti otti sitä viedäksensä sinne, kun täältä palajaa.

Emeli (Aholalle). Ah, mun Jumalani! ja se on sinulla vieläkin?

Ahola, On mamseliseni!

Morli (Pekolle). Se on hän, se on vävyni, ja minä kun en voinut arvata
sitä! Minä kiirehdin vaatteita muuttamaan. (Aholalle) Sinua, nepani en
kauvempaa tahdo pidättää; sinä tyttäreni joudu pukemaan päällesi;
muista että tämä on ensimäinen kohtaaminen.

Emeli. Voi harmia, kun tuon herjän tähden pitää päälleni pukemani, joka
niin minua inhottaa, ett'en tahtoisi häntä silmihini tulemaan.
(Aholalle) Ja sinä, serkkuni olet tämän saattanut päälleni, olet syypää
kaikkeen. No, sen parempi! tämä sattuu oivallisesti; minä nyt
väkisinkin ko'en mielistyä häneen ja rakastaa häntä, sinulle sillä
kostaakseni sekä isäni mieltä noudattaakseni.

Morli. Niin pitää tytär olla kuuliainen! Tule, tyttöni; ja sinä Pekko,
anna vieraan astua sisään ja pyydä häntä odottamaan hiukkasen aikaa.

    (Menee Emelineen vasemmasta ovesta ja Pekko taka-ovesta.)


Yksitoistakymmenes kohtaus.

    Ahola.

Ahola (yksinänsä). Hei! oikeenhan tämä käypi oivallisesti! Isän kanssa
riidassa, tytön kanssa riidassa; sepä sutkaus minulta hyvin onnistui!
Vaan asia on sitä enemmän arveluttava, kun tässä ei nyt synny
leikitellä, Emeli on kaunis ja minä en luovu vähällä. Sen kyllä tiedän,
että yksi ainokainen sana voisi puhdistaa minut hänen silmissä; vaan
ennenkuin tämä sana virketään, täytyy tietämäni rakastaako hän minua
vaiko Kaarlon muistoa vaan.


Kaksitoistakymmenes kohtaus.

    Ahola. Kaarlo.

Kaarlo (puhuen kulissien takaisille). Kiitoksia paljon neuvostanne,
minä mielellänikin istun vähän lepäämään, sillä nuo hollimiehen
vankkurit tuiki runtelevat ruumista, varsinkin kun eineettä lähdet
matkahan.

Ahola. Sepä nuorimies on erinomainen käytökseltään.

Kaarlo. Morli-herraa ei näy olevan tässä.

Ahola. Ei, herraseni!

Kaarlo. Eikä hänen tytärtänsäkään.

Ahola. Ei ole häntäkään.

Kaarlo. Sen parempi!

Ahola. Miksikä niin?

Kaarlo. Minä sanoin sen parempi, koska minulla on vähän heille
puhumista ja nyt saan aikaa miettiäkseni, mitä heille aivoinkaan sanoa.
Te varmaankin olette talon väkeä?...

Ahola. Vähää vailla.

Kaarlo. No silloin voitte tehdä minulle hyvän työn; se ehkä ei liene
säädyllistä, vaan nuorten miesten kesken...

Ahola. Sanokaa, millä tavalla?

Kaarlo. Eikö täällä ole käynyt Zacharias nimistä miestä, juutalainen
kauppias?

Ahola. Koronkiskuri? vasta senkuin läksi.

Kaarlo. Sitäpä juuri pelkäsinkin; en ymmärrä mistä hän lie tietänyt
enoni täällä asuvan.

Ahola. Mitä! Tekö te olette Kaarlo-herra! Kaarlo Tenhola?

Kaarlo. Minä juuri, joka nyt kahdeksan vuoden kuluttua monen vaiheen ja
erhetyksen perästä tulen tuntemattomana, niinkuin muinen kadonnut
poika, enoni isälliseen huoneesen. Minä toivoin tänne ennättäväni
ennenkuin tulostani mitä tiesivätkään; sentähden otin minä
hollipaikasta kepeät vankkurit enkä antanut aikaa syödäksenikään
pikemmin vaan joutuakseni; ja sillä aikaa on tuo lempo Zacharias käynyt
täällä ja nostattanut koko talon vihaan minua vastaan.

Ahola. Ei suinkaan, hän näytti vaan velkakirjan, jonka enonne maksoi,
ja jonka nyt saatte tässä takaisin (antaa hänelle velkakirjan).

Kaarlo. Onko se mahdollista! oiva enoni! Niin, niin! veren ja
heimolaisuuden siteet ovat pyhät! Siinä nyt toteutuu, mitä kaiken
matkaa sanoin itselleni: Taikka meillä on vanhempia, taikka ei ole.
(katsoen velkakirjaa) Todellakin, se on minun velkakirjani; mutta
missäs ne toiset, tämän siskokset, sillä se suku on laaja ja
lukematoin?

Ahola. Morli-herra ei tahdo maksaa niitä; hän on jo kyllästynyt siihen
työhön.

Kaarlo. Nyt jo! Entäs mitä enoni virkkoi siitä toisesta asiasta? Taisi
suuttua kovin?

Ahola. Mikä toinen asia?

Kaarlo. Se joka mennä talvena tapahtui Moskovassa. Ettekö tiedä sitä?

Ahola. En, eikä enonnekaan!

Kaarlo. Todellako! No, elkää sitte sanoko mitään siitä; jääköön se
mainitsematta koska nyt olen itse tässä armoa ja anteeksi antamusta
rukoilemassa; minulla on vähän luonnollista älyä ja olenpa
hiukan oppiakin saanut; minua kasvatti vanha tätini Saara, joka
romanikirjoista ja leikkinäytelmistä opetti minua lukemaan. Tiedän mä
viisi, kuusi eri keinoa olevan, millä enojen sydämiä saattaa liikuttaa
ja pakottaa heitä anteeksi antamaan, kunhan vaan eivät tunne sinua;
mutta siinä juuri se temppu onkin, ett'et saa olla tunnettu; ja minä en
tiedä miksikä itseni muuttaisinkaan enoni silmissä.

Ahola. Tahdotteko, minä neuvon keinon?

Kaarlo. Se olisi varsin mielehen minulle.

Ahola. Tänne odottavat tulevaksi nuorta kosijata, herra Aholaa, hovin
haltija näiltä seuduin. Minä hyvin tiedän, ett'ei hän tule ja
ett'eivät sukulaisenne tunne häntä.

Kaarlo. Maltas! minulle juolahtaa jotain mieleheni! minä rupeen
häneksi.

Ahola. Sitäpä juuri tahdoin sanoakin.

Kaarlo. Totta todenkin! siitä sutka syntyy oivallinen! tämä kuje olkoon
kaupan-päällisiksi; olenpa niitä jo tehnyt kylliksi monta maailmassa,
vaikk' en luekaan niitä, joihin toiset minua viettelivät. Vaan sallikaa
minun kysyä, ketä tästä hyvästä neuvosta kiittää saan?

Ahola. Minä olen enonne nepa.

Kaarlo. Mitä, serkuksiako ollaan? Ah, te olette Vilho-setän poikia.

Ahola. Oikein arvattu! Mutta hyvät hyvillä palkitaan! Kun nyt rupeatte
herra Aholaksi, niin pyydän teitä, elkää puhuko ollenkaan minusta
enollenne; sillä me olemme vähän riitautuneet ja hän vasta senkuin ajoi
minua pois tyköänsä.

Kaarlo. Tosiaankin! teilläkin sitte on ollut kujeita?

Ahola. Samat kuin teilläkin.

Kaarlo. Mitä hittoja! sepä kummallista on! Näyttää kuin olisi
veressämme vika! Siinä käsi, orpana, tehkäämme keskinäinen liitto.

Ahola (tarttuu hänen käteen). Mikä teillä on tuossa? Kenenkä antama se
sormus?

Kaarlo. Se on muinoisista ajoista, jolloin vielä viattomana olin; se on
serkkuni lahjoittama; lapsuuteni muisto; ja minä olen vakuutettu siitä,
että hänkin on säilyttänyt omansa.

Ahola (ottaa sen hänen sormestansa). Elkää sitte pitäkö sitä päällänne,
joll'ette tahdo, että hän tuntisi teidät.

Kaarlo. Tosiaankin, sitä en muistanutkaan.

Ahola. Suuremmaksi visseydeksi minä tänä päivänä säilytän sen.

Kaarlo. Pitäkää se kuinka kauvan lystäätte!

Ahola. Vaiti! siinä tulee talonväkeä, ja minä en tahdo, että minua
nähtäisiin. Muistakaa, että Ahola-herraa, kosijata odoteltiin; antaa
heidän sitte tehdä mitä tahtovat; ja elkää sanoko mitään minusta.

Kaarlo. Kyllä kyllä; se helppoa työtä, joka ei mieltä eikä kieltä
vaivaa.

    (Ahola menee oikiasta ovesta.)


Kolmastoistakymmenes kohtaus.

    Kaarlo, Morli ja Emeli (tulevat taka-ovesta).

Morli. Missä hän on? missä, jotta saisin syleilläkseni! Pyydän
tuhannesti anteeksi siitä, kun annoimme sinun odotella ... sen aikaa
kun juhla-vaatteihin kävimme pukeimassa.

Kaarlo. Älkäähän turhia rakas herraseni... (Syrjään) Voi, kun on
oudoksi muuttunut tuo enoseni! tuskin olisin arvannut häneksi!

Morli. Tässä on tyttäreni, Emeliseni, jonka nyt saat oppia tuntemaan.

Emeli (astuen esiin ja kumartaen). Terve tultua, herraseni... (Hiljaa
itselleen) Voi, kun hän on ruman-näköinen ja kömpelö käytökseltään.

Morli. Ei suinkaan, sitä en voi havaita, tämä nuorimies on kuin olla
pitää; hänellä on paljoa nuorempi ja verevämpi näkö kuin serkullasi.

Emeli (syrjään). Isälläni on hyvä sanoa; vaan mikä eroitus Kaarlon ja
hänen välillä!

Morli (Kaarlolle). Tästä on jo monta aikaa sitte, kuin näillä seuduin
viimein kävit?

Kaarlo. En sitte poikana ollessani; ja voitteko uskoa, että minä nyt
kammosin tänne tullakseni.

Morli. Todellako!...

Kaarlo. Oikeen täyttä totta; minä olin niin arka kuin vasta-alkavainen.

Morli. Kuulitko, tyttöni, hän pelkäsi, ett'ei olisi mieleen meille.
(Kaarlolle) Vaan nyt toivon heittäväsi pois kaikki kursailemiset, ja
jos mitäkin mielesi tekee...

Kaarlo. Ah, jos uskaltaisin!

Morli. Onko sinulla mitään minulta pyydettävää?

Kaarlo. Ei, ei suinkaan ... minä vaan rukoilen teitä muistamaan nämät
sananne; te sanoitte: "jos mitäkin mielesi tekee, jos mitäkin"... Siitä
myöhemmin ehkä, kukaties ... vaan tällä erää olisi tarpeellisin saada
jotain syödäkseni, sillä tänäpänä en ole vielä ruokapalaistakaan
maistanut.

Morli. Minä vien sinut ruokasaliin vähän suurustelemaan kunnes
päivällinen joutuu. (Emelille) Näetkö, miten ompi suorapuheinen ja
koristelematoin!

Emeli. Hän ei ole vielä yhtä hyvää sanaakaan sanonut minulle ja tuskin
ennätti tulla, kun jo rientävät ruu'an ääreen.

Morli. Joko taaskin romani-hourauksiasi; sinä et sallisi ihmisten
syödäkään!

Kaarlo (syrjään). Totta todenkin! Alku on oivallinen! Tuntemattomana
ollessani, on enoni mielen-voittava ja kohtelias; kun hän lankeaa
minulle syliin, silloin minä jalkainsa juureen; se paha vaan, että
siinä sitte kaikki koirankujeet pitää tunnustamani.

Morli. No läkkäm, vain tuletko, vävyseni?

Kaarlo. Minä olen valmis lähtemään kanssanne. (Emelille) Mamseli,
kumarran nöyrimmästi!


Neljästoistakymmenes kohtaus.

    Emeli.

Emeli (yksinänsä). Hän menee ruu'alle, kiiruhtaa syömään! Ja semmoinen
mies on minulle määrätty; en ikipäivinä voisi tottua häneen. Jo ensi
vilahukselta hänen paljas näkönsä inhotti minua, jota sitte puheensa
sekä käytöksensä vaan enensivät minussa. Kuitenkin olen luvannut huolia
hänen, unohtaa Kaarlon eikä koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan enää!
epäilemättä, olenpahan niin ylpeä, ett'en hänelle harmiani näytä; vaan
unohtaa häntä! en iki-päivinäni! Täti-vainaja puhui totta: ensimäinen
rakkaus ei mene koskaan mielestä.


Viidestoistakymmenes kohtaus.

    Emeli. Ahola.

Emeli. Mitä, serkkuni, vieläkö täällä viivyt?

Ahola. Juuri lähtemäisilläni, tulin vaan jäähyväisiä sinulle jättämään!

Emeli. Olisit vaan mennyt niitä sanomatta. Etkö kuullut isäni käskyä.
Ja kun isäni tahtoo sitä, niin sinun pitää kieltämättä totella häntä,
(huokaellen) ja niin myös minunkin!

Ahola. Hänen käskyänsä ei tarvittukaan; jo minua olisi karkoittanut
luotasi herra Ahola, tämä uusi kosija, joka varmaankin on löytänyt
armoa, ell'ei jo rakkauttakin silmissäsi.

Emeli. Siitäpä en tarvinne sinulle tiliä tehdä. Koska minä hänen
huolen, niin suotanee minun omilla silmilläni katsoa, miltä hän
näyttää.

Ahola. Otatko hänen vaikk'et häntä rakastakaan?

Emeli. Mistäs tiedät, ett'en häntä rakasta? Ja jos niin olisikin; sen
parempi; enemmän kiitosta sillä ansaitsisin.

Ahola. Niinmuodoin minun peräti unohdat?

Emeli. Sinustapa alku läksi.

Ahola. Sano ennemmin, ett'et minua koskaan ole rakastanutkaan.

Emeli. Olen, tätä ennen, hiukkasen; vaan nykyänsä ei vähintäkään.

Ahola. Se on selvää, ja koska nyt näen, että meidän välimme tukkunaan
on rikkunut, että ikipäiviksi eroamme toisistamme, niin tässä annan
takaisin sen sormuksen, jonka ennen muinaan sain sinulta.

Emeli. Oi riemua! Mitä, Kaarlo! sinä et ole antanutkaan sitä toiselle?
Oikeen, se on se sama! hän on säilyttänyt sitä! Ah, kun pahasti teit,
että minulle niin paljon murhetta saatoit.

Ahola. Minä olen vikapää, epäilemättä.

Emeli. Ei, ei, et ole enää vaikka mitä olisit tehnytkin; en nyt enää
syyttele sinua siitä, kaikki annan anteeksi. Sinä säilytit sormukseni,
siinä kyllä; muu kaikki on mitätöntä. Jos tietäisit, kuinka onnetoin
minä olin! minä tunsin rinnan ahdistuksen, tuskan semmoisen, jott' en
voi sanoilla selittää; ja vielä nytkin...

Ahola. Saattanenko luottaa onneheni! Rakastatko minua niinkuin minä
sinua?

Emeli. En uskalla tutkia sydäntäni?

Ahola. Ah, sano vieläkin se sulo sananen!

Emeli. Jo tulevat, mene pois täältä.

Ahola. Paikalla; mutta vielä sananen.

Emeli. Ei, ei nyt, joudu vaan pian.

Ahola. Minä heitän sinut hetkeksi, vaan saanhan minä toivoa...

Emeli. Ah, minä en tiedä itsekään mitä sydämeni sanonee!

    (Ahola menee vasemmasta ovesta.)


Kuudestoistakymmenes kohtaus.

    Entiset, sittemmin Kaarlo.

Emeli. Voi, raukkaa minua! tuossa nyt tulee herra Ahola; minä tunnustan
hänelle kaikki.

Kaarlo (tullen taka-ovesta). Niinkuin itse sanoitte: olkaamme
kursailematta; menkää vaan töitänne toimittamaan. (Syrjään) No välttää
kyllä päivällistä odotella, sillä nyt olen sekä syönyt että juonut, yhä
vaan tuntemattomana. Tuo enoseni on nöyrä ja kohtelias, se on varmaa,
jos voisin millä keinoin luovuttaa tuon serkkuni mielen minusta, ja
saisin häntä unohtamaan entisiä lupauksiamme, niin kaikki olisi
anteeksi annettu.

Emeli (pelvolla). Herra Ahola...

Kaarlo (huomaten häntä). Suokaa tuhannesti anteeksi, mamseliseni,
olisiko teillä mitä minulle sanomista?

Emeli. Olisi, mutta en tiedä, uskaltanenko?

Kaarlo (syrjään). Voi poloista minua! joko hän lie kasvoistani
arvannut... (Äänessä) Varmaankin tuosta naimiskaupasta.

Emeli. Joka saattaa minun onnettomaksi, sillä minä rakastan toista.

Kaarlo (syrjään). No, kun sattui hyvästi se! (Äänessä) Sanokaa vaan,
mamseliseni, ilman pelvotta; tämä toinen, jota rakastatte...

Emeli. On lapsuuden ystävä; on Kaarlo serkkuni.

Kaarlo (syrjään). Mitäs hittoja! ei tämä mieltä myöten käy! (Äänessä)
Kaarlo-serkkunne, se sama, joka tässä kasvoi kanssanne?

Emeli. Se sama, herraseni!

Kaarlo. Hän, joka kahdeksan vuotta sitte läksi täältä vielä poikana?

Emeli. Juuri hän.

Kaarlo (syrjään). Se on minua, jo sen nyt näen; mitenkähän tästä
pulasta päästäneen. (Äänessä) Kuinka, mamseli, te vielä riiputte
hänessä kiini, yhä vielä rakastatte häntä?

Emeli. Koska sen olen luvannut hänelle.

Kaarlo. Totisesti, toiselle sitä hyvästä voipi tehdä; mutta Kaarlo
puolestansa ei ole pysynyt yhtä uskollisna; minä olen luotettavalta
mieheltä kuullut, hänellä jo olleen monta lemmittyä.

Emeli. Sen kyllä tiedän.

Kaarlo. Hän on tehnyt paljon velkoja.

Emeli. Ei ne haittaa.

Kaarlo. Hän on paha tavoiltansa.

Emeli. En siitäkään huoli.

Kaarlo (syrjään). No, ei nyt muu enää auta, täytyy viimeisetkin
tunnustamani! (Äänessä) Näettekö, mamseli, minä hyvin tunsin
Kaarlo-serkkunne, matkoillani satuimme yhteen; hän oli käytökseltään
nöyrä ja kohtelias, mutta aivan löyhä luonnoltansa; sillä hänen
mielensä, joka lapsuudesta asti oli tottunut liepsuttelemaan, johdatti
häntä hurjuudesta toiseen, jotka kaikki eivät olleet viatonta leikkiä
vaan. Esimerkiksi se viimeinen seikkansa, jossa itse olin vieraana
miehenä.

Emeli. Mitäs tarkoitatte? tokko sitä tapausta, josta tän' aamuna meille
niin salaa hoettiin?

Kaarlo. Juuri samaa; hän ei vielä ole julennut ilmoittaa sitä enolleen
eikä muillekaan sukulaisilleen; eikä tiedäkään miten sitä tunnustaisi;
vaan jos te hyväntahtoisesti rupeisitte häntä auttamaan, jotta hän
saisi enolta anteeksi, niin...

Emeli. Sanokaa, mitä tulee tehdäkseni; minä tahdon koetella kaikki.

Kaarlo (syrjään). Kas se on oiva serkkunen! (Äänessä) Tietäkää siis,
että Kaarlo Moskovassa oppi tuntemaan nuorta, kaunista Olga-nimistä
tyttöä, joka säätyänsä oli kauppamiehen tytär.

Emeli. Kuinka? mitäs kuulenkaan.

Kaarlo. Nähdä ja rakastua Kaarloon oli hänestä tuokion työtä. Kaarlo
ensimmältä ei huolinut hänestä; siitä tyttö niin syöntymään, suremaan,
että henkeänsä oli menettää. Muuta neuvoa ei ollut, taikka piti hänen
saada Kaarloa, tai kuolla!

Emeli. No, mitenkäs kävi?

Kaarlo. No, hän elää vieläkin!

Emeli. Voi raukkaista minua! heretkää jo! Kaarlo nai siis hänen!

Kaarlo. Tytön henkeä vaan pelastaaksensa, se oli ainoa syy.

Emeli. Voi, minun Jumalani! voipiko se olla mahdollista! semmoinen
hurja petturi! Pappa, pappa, missäs olet?

Kaarlo. Kavahtakaa, käykää varovasti. Valmistakaa isäänne edeltäkäsin,
ennenkuin sanotte sen...

Emeli. Olkaa huoletta. Pappa! ah, jo tulette!


Seitsemästoistakymmenes kohtaus.

    Entiset. Morli.

Morli. Tyttäreni, mikä sinun on?

Emeli. Ai, minun isäni! Kuinka kauheasti, kelvottomasti tehty! Kehenkä
nyt enää on luottamista? Tietäkää, että Kaarlo-serkkuni...

Morli. Mitä hänestä?

Emeli. On nainut!

Morli. Nainut?

Kaarlo (syrjään). Siinä hän nyt ilmoittaa hänelle koko asian, vaikka
minä niin kielsin häntä.

Morli. Minun luvattani, sanaakaan minulle sanomatta! en koskaan sitä
anna hänelle anteeksi; ja velkojansa -- joita tehköön mielin määriin,
en maksa kopeekkaakaan...

Kaarlo (syrjään). Se siitä nyt läksi; noin innoissaan en ole vielä
enoani nähnyt. Voi, kun nuo tytön-tyngät ovat typeröitä, varsinkin tuo
tuossa. Mikä eroitus vaimollani, hän olisi luonut loimensa toisin ja
kaikki olisin anteeksi saanut.

Morli (osoittaen Kaarloa). Tuossa on sulhanen, joka on sinulle sopiva;
hän on vävypoikani ja tänä päivänä jo laitamme häät; eikö niin?

Kaarlo (syrjään). Tänä päivänä; oi, Olgaseni; mikäs nyt neuvoksi?

Morli. Jos Kaarlo-serkkusi, tuo nepa-hylky vielä uskaltaa tulla tänne,
niin ikkunasta viskaan hänet ulos. (Kaarlolle joka hätäyneenä aikoo
mennä) Mihinkäs aivotte, vävyseni? elkää peljätkö?

Emeli. Olkaa vait! tuossa hän on.

Kaarlo (katsoo ympärilleen). Mitenkä ... onko hän tässä?

Emeli (Morlille). Mutta isäni minä rukoilen, hillitkää itsenne; minä
hänet häpäisen, ja sitte, elkää peljätkö, minä tottelen teitä.

Morli. No hyvä, olkoon niin. (Ääneensä Aholalle joka on teatterin
perässä) Tule likemmäksi, tule.


Kahdeksastoistakymmenes kohtaus.

    Entiset. Ahola.

Kaarlo. Kuinka? tämäkö se on Kaarlo-nepanne, se heittiö?

Morli. Niin herraseni.

Kaarlo. Mitä! vieläkö toinenkin on nainut Olgaa, paitsi minua?

Ahola (silmäilee kaikkia). Sanokaas, mitä tämä juhlallinen meno
merkitsee?

Emeli. Paikalla saat tietää. Minä olen velkapää isälleni ja sinulle
(osoittaen Kaarloa) ja varsinkin teille, herrani, selittämään asia
suoraan. Minä rakastin sinua, niinpä kaiketi oli luuloni, sillä minua
petti oma sydämeni, ja päälliseksi en tuntenut sinua; mutta nyt tiedän
minkälainen olet; paha käytöksesi ja se viimeinen rikoksesi minua
kohti...

Ahola. Mitä, te sitte jo tiedätte totuuden?

Emeli. Tiedämme kaikki; ja juuri sentähden en enää rakasta sinua, en
ikipäivinäni.

Ahola. Voi onnetonta minua!

Emeli. Ja vakuuttaakseni sinulle, kuinka vähän sinusta huolin ... jos
tässä nyt ylennänki ääntäni, en sillä tahdo syytellä vaan pyytää
anteeksiantamusta sinulle. (Morlille) Jaa, minun isäni, tästä lähin
kuulen käskyjänne, noudatan neuvojanne ja olen kaikessa teille
kuuliainen; vaan palkinnoksi tästä kuuliaisuudestani pyydän teitä,
antakaa serkulleni kaikki anteeksi, jotta hän saisi elää onnellisna
valittunsa kanssa.

Kaarlo (jonka on mieli liikutettu ottaa nenäliinan). Ah, tuota hyvää
serkkuani!

Ahola. Sitäpä ei minulla enää ole!

Emeli. Antaa hänen mennä, eikä enää koskaan tulla meidän silmiimme;
mutta vieköön muassaan teiltä anteeksiantamisen ja suostumuksenne hänen
avioliittoonsa.

Ahola. Minun avioliittoni! kuka teille sitä sanoi!

Emeli (itkien). Tämä herra tässä.

Kaarlo (itkien). Jaa, herraseni, minä sanoin kaikki, sanoin Kaarlon jo
naineen.

Ahola (iloissaan). Kaarlo nainut! onko mahdollista. (Lankee polvilleen
Emelin eteen) Rakas appeni, armas Emeliseni, Voi kun onnellinen olenki!
Ei, ei, elkää katselko minua noin tuolla tavoin, elkää peljätkö; vielä
minä olen täydessä mielessä; sillä se, joka tässä makaa jalkainne
juuressa, ei olekaan orpananne; ompahan kosijanne, sulhonne, jonka
aviovaimoksi Luoja teidät loi.

Morli. Ahola-herrako?

Ahola. Se sama juuri!

Morli. Ja nepa-hylkyni?

Kaarlo (polvillaan Morlin vasemmalla puolella). Tässä...

Morli. Ompa sinua aika veitikka!

Ahola. Minä kun otin häneltä nimen, niin palkkioksi annoin omani
hänelle.

Kaarlo. Minun tulee teille väli-hinta maksaa, sillä te häviäisitte
tässä vaihto-kaupassa.

Emeli. En vieläkään voi olla hämmästymättä. (Kaarlolle) Mitä,
serkku-kultaseni sinuako minä niin kauhistuin? ja te, herraseni,
jota en konsaa ole nähnytkään...

Ahola. Luulittepa minua jo ennen muinaan rakastaneenkin.

Emeli. Siinä petyin; minä olen pitänyt vasta-tulevata aikaa jo
mennehenä.

    Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ensimmäinen rakkaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.