Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Liukas-kielinen - Komedia viidessä näytöksessä
Author: Schiller, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Liukas-kielinen - Komedia viidessä näytöksessä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



LIUKAS-KIELINEN

Komedia viidessä näytöksessä


Kirj.

FRIEDRICH VON SCHILLER



Suomentanut mukaillen P. Hannikainen



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1861.



JÄSENET:

 Narbonne, ministeri.
 Leski madame Belmont, hänen äitinsä.
 Lotta, ministerin tytär.
 Selicour, |
 Laroche,  | ministerin virkamiehiä.
 Firmin,   |
 Kaarle Firmin, viimeisen poika, luutnantti.
 Mikko, ministerin palvelia.
 Nobinau, nuori talonpoika, Selicourin serkku.

Tapaus on Pariisissa ministerin etu-huoneessa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Firmin ja hänen poikansa Kaarle.

Kaarle. Arvaatteko isä sen onnellisen sattuman?

Firmin. No minkä sitte?

Kaarle. Kenen minä nyt näin?

Firmin. Kenen sinä sitte näit?

Kaarle. Lotan. Tänne tultua, olen häntä etsinyt joka paikassa, vaan
turhaan, ja nyt ensikerran kuin tulin teidän virka-huoneesen, hän tulee
minulle ihan vastaan.

Firmin. Ja sitte?

Kaarle. No ajatelkaa kuitenki! Se sievä neiti, jonka näin tätinsä luona
Rosmarissa, se Lotta, jota niin rakastan ja olen aina rakastava, hän
on, arvatkaapas kenen tytär?

Firmin. Mistä minä sen arvaisin?

Kaarle. Teidän esimiehen, sen uuden ministerin; minä en tuntenut häntä
kuin Lotan nimellä.

Firmin, Ministerin tytär?

Kaarle. Oikein Narbonnin!

Firmin. Ja sinä mielit häntä vielä?

Kaarle. Enemmän kuin koskaan, isä! Luulen, hän ei minua tuntenut,
ja minä rupesin ikään hänelle tervehtimään, kun te tulitte. Ja se
oliki hyvä, enpä minä olisi tiennyt mitä hänelle sanoa; vissisti hän
keksi minun hämmästyksen, kyllä hän olisi voinut jotain arvata...
Nämä kuusi viikkoa en ole voinut ajatella muuta kuin häntä, hän on
ollut jokapaikassa edessäni. Ja se ylistys minkä olen saanut
kirjoituksillani, se on hänen ansio, hän se minulle antoiki sen lahjan.

Firmin. Tiedät sinä Kaarle, ken rakastaa ja kirjoittelee lauluja kuin
sinä, se voi kuvitella paljon. Menetin minäki sinun iälläsi aikani
sellaisiin. Vahinko vaan ettei puoletkaan sellaisia houreita käy
toteen. Ja miten sinä sitä voisit toivoa? Lotta on rikkaan ja korkian
miehen tytär ... meidän rikkaus on minun alhainen virkani ja sinun
luutnantti-palkkasi.

Kaarle. Vaan siihen, isä, te oletteki syypää. Elkää pahastuko? Teidän
lahjoilla, minä kaikkena te voisitte jo olla! ministerinä vähintäin,
sen siaan kuin nyt olette hänen alhaisin käskyläisensä, ja silloin
poikanne myös voisi kosioida Lottaa.

Firmin. Sinun mielestäis isäsi on viisain mies maailmassa! Ole
huoletta, poika! minä olen se mikä olen; minä olen tottunut monjaihin
töihin ja voin niitä toimittaa. Mutta kuinka monta suurempaa neroa kun
minun jää pimeyteen, ja saapi nähdä liukasteliat menevän edellänsä! Ei
poikani, elkäämme pyrkikö korkealle!

Kaarle, Vaan sentähden ei liian alhaallekaan. Mika esimerkiksi tuo
Selicour, teidän lähin esimies, on teidän rinnalla, tuo ylpeydestä
paisunut kolopää, joka entisen päämiehen aikana oli kaikki kaikissa,
joka viekastellen sai niin suuren vallan, jakeli virkoja ja söi
pensionia, ja joka nyt uudenkin ministerin luona, kuin olen kuullut,
mahtaa kaikki?

Firmin. Mitä sinulla on Selicouria vastaan? Ken toimittaa virkansa
paremmin kuin hän?

Kaarle. Vissisti, kun te häntä hyvin autatte. Te ette voi kieltää että
te tiette vähintäin kolme osaa hänen töitänsä.

Firmin. Se on tosi, vaan täällä pitää toinen toistansa auttaa. Auttaapa
hänki toisinaan minua.

Kaarle. Totta kaiketi, vaan niinpä te voisitte ollaki hänen siassaan ja
hän teidän.

Firmin. Minä en tungeite kenenkään tielle, vaan pysyn alhaisessa
virassani.

Kaarle. Te voisitte pyrkiä niin ylös kuin pääsette. Että entisen
ministerin aikana pysyitte pimeydessä, sitä en ensinkään ihmettele,
siitä teitä kunnioitetaan. Te ette voineet kumarrellen pyytää sitä,
jonka olitte ansainneet. Vaan Narbonne on toinen mies, häntä kiittää
jokainen kunnon mieheksi, joka etsii ansioa ja tahtoo hyvää. Miksikäs
nytki laskette kavaluutta edellenne?

Firmin. Kiivaudessasi sinä moitit liiaksi Selicouria, ja ylistät minun
ansioani. Selicour olkoon nousnut liian korkealle lahjainsa suhteen,
vaan hän on rehellinen mies eikä tee kellekään pahaa. Se on yhtä jos
hän työnsä tekee itse tahi teettää ne muilla, kuin ne vaan tehdyiksi
tulevat. Ja voikoon kohta hän vähemmän, minä sen siaan voin enemmän.
Kasvaako minun ansioni hänen huonoudesta? Minä olen tyytyväinen
alhaisessa tilassani, pitääkö minun vanhoilla päivilläni ruveta
hakemaan uutta virkaa johon en ole tottunut? Virka olkoon paremmin
huono minulle kuin minä olla huono virkaani.

Kaarle. Ja minun sentähden pitäisi unhottaa Lotta.


Toinen kohtaus.

    Entiset. Laroche.

Firmin. Eikös tuossa tule Laroche.

Laroche (surullisena). Hänhän se on!

Firmin. Ja niin alakuloisna. Mikä teille on tullut?

Laroche. Te miekkoiset olette menossa virka-huoneesen! minä saan mennä
lystäilemään.

Firmin. Laroche! Mitä kaikkia? Ettehän te liene...?

Laroche (nyästen olkapäitänsä). Heitetty viralta pois. Minun virkani on
toisella. Eilen sain passin käteeni.

Kaarle. Mitä kummaa!

Laroche. Vaimoni vielä ei tiedä mitään. Jos häntä tapaatte, elkää
virkkako sanaa. Hän on heikko ja voisi kovin säikähtää.

Kaarle. Olkaa huoletta. Meiltä hän sitä ei saa kuulla.

Firmin. Vaan sanokaa nyt, Laroche, miten...

Laroche. Minä en tunne mitään. Minä olen toimittanut mitä on vaadittu,
minua ei ole mistään syytetty, minä olin joka aamu ensimäinen
virka-huoneessa, ja viimeinen joka sieltä läksi, ja kuitenki nyt pantu
viralta pois.

Firmin. Joka teidän tuntee ei voi muuta sanoa.

Kaarle. Vaan ken teille sen hyvän työn on tehnyt?

Laroche. Ken? Se on Selicourin ystävyys.

Kaarle. Kuin se olisi mahdollista?

Laroche. Minulla on varmat sanoma-miehet.

Firmin. Vaan kuin?

Laroche. Selicour ja minä olemme samasta pitäjästä, niinkuin tunnette.
Me olemme pian saman-ikäiset. Sen vähän minkä hän osaa kirjoittaa, hän
oppi minulta. Minun isäni oli lukkarina meidän pitäjässä. Minä opetin
hänelle myös kaikki työt täällä. Kiitokseksi siitä hän laittaa minun
pois, saadakseen en tiedä minkä ministerin palvelian serkun minun
siaani kirjoittajaksi.

Kaarle. Kaunis juttu!

Firmin. Vaan eikö siihen saisi mitään neuvoa?

Laroche. Sen toivon saada teiltä, herra Firmin! Minä päätin järkiään
käännäidä teihin. Te ajattelette rehellisesti. Kuulkaa! Virasta minä
nyt enää pidän vähät; vaan kostoa minä tahdon. Sinä luulet niin saada
menetellä muita jotka eivät julkea liukastella ylhäisten edessä, kuin
sinä. Vaan kavala Selicour-parka! Sinä saat minusta paljon tekemistä;
ennen minä olen ikäni virattomana kun jätän sinulle kostamatta.

Firmin. Ei, ei, Laroche, parempihan on unhottaa ja jättää anteeksi.

Laroche. Unhottaa koirille, herra! ei koskaan, minä teen hyvän työn kun
paljastan hänen koiruudet, jokainen tuntee että hänen paikkansa olisi
pitänyt olla teillä. Vaan raatakaa, nähkää vaivaa, se on kaikki turhaa,
ken kysyy teidän ansioa? Viekastelkaa, liukastelkaa, kumarrelkaa,
nostelkaa häntää, kas siitäkös arvoa lähtee! Kas siitäkös virka
korkenee! Kas siitäkös kunniaa lautuu! Selicour on tehnyt niin ja
katsokaa kuin se on hänelle menestynyt.

Firmin. Vaan elkää toki niin panetelko sitä kunnian miestä!

Laroche. Minä panettelisin? Minä en tuntisi hänen tapojansa? Jo
koulussa se näkyi mikä suka siitä tulee. Miten se häntäili, miten se
kurikehti, miten se liukasteli opettajan ympärillä ja miten se kiivelsi
toisen ansion omaksensa ja osasi aina toisen kaateilla tuleen istuita.
Sellainenpa suka siitä tuliki, nyt te näette mitä luikeria hän tekee
suuremmassa tilassa, mitä hän teki entisen ministerin kanssa!

Firmin. Mutta uusi ministeri on niin totuullinen mies, minä en ymmärrä
kuin se nyt vielä menestyisi.

Laroche. Kuin? Liukastellen, kumarrellen, kyllä hän osaa olla
jokaiselle mielin kielin. Se on hänelle yhtäkaikki jos hän tekee hyvää
tahi pahaa kun siitä vaan mitä voittaa.

Kaarle. Mutta Herra Narbonne on niin toimellinen mies, että luulisi
hänen kyllä tuntevan miehensä.

Laroche. Se se onki jota hän pelkää. Vaan niin tyhjä kuin hänen päänsä
on hyödyllistä, niin täysi se on koiruutta. Kyllä hänellä on työtä
olevinaan ja aina kiirettä että sillä aina pääsee pakoon kun kysymys
tulee hänen taidosta, muutoin ei hänellä olekaan pienet aikeet, kyllä
minä ne tunnen vaikka hän niitä peittelee.

Firmin. Kuin? mitä hän aikoo?

Laroche. Te tunnette että Narbonnilla on paljon sanomista hallituksen
neuvoissa. Hän etsii paraillaan kelvollista miestä tärkeääsen
lähetykseen. Se on hänen esiteltävä. Vaan Narbonnilla on myös tytär,
seitsentoista vuotinen, ihana, hyvä ja rahakas. Selicour on naimatoin
ja suvaittu hänen talossa. Ministerin äiti on hyvä ystävä Selicourille,
joka hänelle joka ilta livertelee, laulelee ja soittelee laulujansa.
Eikä tytärkään häntä vihaa. Lähettiläisyys on jo pian hänelle määrätty
ja se rikas tytär seuraa perästä.

Kaarle. Mitä kaikkia te sanotte? Hän tohtisi kosioida Lottaa?

Laroche. Kyllä hän sen tekee, saattehan nähdä.

Kaarle. Lottaa, jota minä rakastan?

Laroche. Tekö häntä rakastatte?

Firmin. Hän on hulluna, elkää häntä kuunnelko!

Laroche. Onko se mahdollista? Ei, herra Firmin, tämä rakkaus ei ole
hulluutta. Odottakaa, se se meitä nyt auttaaki, se se onki mitä minä
toivoin.

Kaarle. Mitä te nyt hourailette?

Laroche. Selicour on hukassa, ihan hukassa! isä ottaa häneltä viran ja
poika morsiamen!

Firmin. Olkaa Jumalan tähden!

Laroche. Antakaa vaan minun laittaa, elkää huoliko, te saatte
ministeri-viran ja Kaarle naipi Lotan. Niin saakeli se käypiki!

Firmin. Minä ministerin viran?

Laroche. Miks ei? Miks ei? Teille se sopiiki, vaan ei Selicourille.

Firmin. Hyvä Laroche! minä luulen se on parempi että pidätte huolta
itsestänne.

Kaarle. Sellainenhan hän on, isä! Nyt vasta minä hänen tunnenki. Aina
täynnä suuria aikeita. Vaan ystävä, siihen tarvitaan paljon neroa
ennenkun se kaikki saadaan aikoin. Muutoin se voipi käydä pahasti
teille itsellenne.

Laroche. Sanokaa mitä hyvänne, vaan minulla on varma toivo. Itseni
tähden minä en tekisi mitään, mutta lopettaa sellaisen koiran ja auttaa
ystäviä, se on minulle niin suloista, se on niin ihana työ ja sen
menestystä minä en yhtään epäile.

Firmin. Ette epäile? Teillä sitte jo on kaikki varustettu?

Laroche. Minulla? Kuin? Ei mitään varustettu, ei mitään ajateltu, vaan
kyllä neuvo keksitään, keksitään niinki.

Firmin. No, no eipä teidän aikeet vielä liian peloita!

Laroche. Elkää huoliko, en minä pelkää, ei minua Selicour säikytä, sen
minä voin taata. Ja mitä turhista mutkista, minä menen suorastaan
ministerin luo, hän rakastaa totuutta, minä sanon järkiään kaikki
tyyni.

Firmin. Kuin? Te sen tohtisitte?

Laroche. Miks ei? minä en ole pelkuri, minä en pelkää ketään, minä
sanon kaikki ministerille, minä avaan hänen silmänsä, hän saa nähdä
miten hän on pettynyt, Selicourin pitää olla pois, häpeällä pois ja
minä voitan.

Kaarle. Tehkää kuin hyvänne, herra Laroche! vaan minun rakkauteni
jättäkää rauhaan, minä en toivo mitään, minä en halua mitään korotusta,
vaan isäni puolesta te ette koskaan voi tehdä liiaksi.

Firmin. Ystäväni, antakaa minun itseni huolia asiani! Teidän aikomus on
hyvä kyllä, vaan se on ensinkin vaarallinen ja sitte ihan turha. Minä
en halaja pois alhaisesta tilastani, minä olen hyvin tyytyväinen siinä
missä olen ja kaiken vähimmän minä suaitsen toisen itselleni kerjäävän
suurempaa virkaa.

Laroche. Te molemmat ette siis huoli minun avustani. Se on yhtäkaikki,
minä sen teen kuitenki, huolikaa tahi ei. (Menee.)

Firmin. Hän on vähän löyhkö, vaan hyvä sydän hänellä on, ja minua
säälittää hänen onnettomuus.

Kaarle. Surkutelkaa minuaki isä, minä olen onnettomampi kuin hän, minä
olen kadottanut Lottani.

Firmin. Minä kuulen tultavan! Se on ministeri ja hänen äitinsä, minä en
tahdo olla tässä ettei mitään luultaisi. (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Narbonne. Madami Belmont.

Mad. Belmont. Kävikö Selicour jo sinun luonasi?

Narbonne. Tänään minä en ole häntä vielä nähnyt.

Mad. Belmont. Se sinun kuitenki pitää tunnustaa, että sellainen mies
maksaa paljon.

Narbonne. Hän näyttää siassaan oivalliselle. Ja kun kerran maalta olen
tullut tähän suureen kaupunkiin ja näin tärkeään siaan, jossa
kirjallinen viisaus minua vähän auttaa, minä luen onnekseni että olen
tavannut sellaisen miehen kuin Selicour.

Mad. Belmont. Joka ymmärtää kaikki, jolle mikään ei ole outo ja miten
sävyisä sekä oppinut, miten puhelias ja mitkä lahjat! Soittaa, maalaa
ja tekee lauluja; kysyköön häneltä vaikka mitä, hän tuntee kaikki.

Narbonne. Ja tyttäreni?

Mad. Belmont. Hyvä että minulle muistutit. Nyt hän on täyttänyt
seitsentoista vuottansa. Eikä hän sokea ole ja Selicour on hyvin reima
mies, hän on niin nöyrä ja sinä et usko miten hän on iloinen Lotan
seurassa. Minä en voi olla näkemättä että se jotain merkitsee, poikani,
se ei voi olla loittona rakkaudesta.

Narbonne. Noh! se ei olisi hulluinta ... ja minä en katso heimon
suuruutta, kun olen itseki tullut alhaalta, ja Selicour, hänen
ymmärryksellään, voipi nousta korkealle. Minulla jo onki hänelle
arvoisa sia, vaan minä tahdon häntä ensin vähän koetella, ja jos hän
näyttää sen ansaitsevan, kuin jo luulenki, ja Lotta muutoin suostuu,
minä otan ilolla hänen vävyksi.

Mad. Belmont. Se se on minunki toivoni. Hän on niin nöyrä, niin sievä
ja niin reima mies.


Neljäs kohtaus.

    Entiset. Lotta.

Lotta. Hyvää huomenta, isäni!

Narbonne. Noh tyttäreni! Miten sinusta on tämä suuri kaupunki?

Lotta. Todella sanoen isä, minä ikävöin jälle maalle, sillä täällä minä
en tapaa teitäkään joka kerran kuin tahdon.

Narbonne. Kaipaan minäki täällä rehellisiä naapuriani maalta. Heidän
kanssa sain puhella leikkiä ja olla iloinen, vaan kuitenki arvelen
täällä olla samaten. Virka toki ei voine muuttaa mieltäni; ihminen
voipi olla asioissa ja kuitenki säilyttää entisen mielensä.

Mad. Belmont. Minusta tämä elämä vasta oikein maistuu. Täällä olen kuin
taivaassa. Jokaisen kanssa jo olen tuttava, kaikki juoksee minulle
vastaan, ja Selicour tahtoo jo kirjoittaa minun osalliseksi
luku-seuraanki.

Lotta. Arvaatteko te mummo, ketä äsken luulin nähneeni?

Mad. Belmont. Ketä sitte?

Lotta. Sitä nuorta upseeria.

Mad. Belmont. Ketä upseeria?

Lotta. Sitä nuorta Kaarle Firminiä.

Mad. Belmont. Joka Colmarissa kävi joka ilta tätisi luona.

Lotta. Joka aina teille puheli.

Mad. Belmont. Se oli hyvin sievä mies.

Lotta. Eikös se sitte niin ollut, mummo?

Mad. Belmont. Joka myös kirjoitteli niin ihanoita lauluja.

Lotta. Se, se, justiin se!

Mad. Belmont. No koska hän kerran on täällä, vissisti hän tulee
meilleki!

Narbonne. Vaan missä kummalla Selicour on? Tällä kertaa hän viipyy
kyllä kauvan.

Mad. Belmont. No tuossahan se onki!


Viides kohtaus.

    Entiset. Selicour.

Selicour (kaikille kumarrellen). Ilmeinen ilo! kuin löydän teidät
kaikki yhdessä.

Narbonne. Terve, terve, hyvä Selicour!

Selicour (antaen paperia Narbonnille). Tässä saan tuoda sen puhellun
kirjoituksen; minä lisäsin siihen pari riviä selitykseksi.

Narbonne. Oivallisesti!

Selicour (antaen madamille lipun). Teille armollinen madami, minä olen
ostanut piljetin sitä uutta komediaa vasten.

Mad. Belmont. Se on minulle hyvin iloista!

Selicour. Ja teille mamseli, tuon tässä huvittavan ja yhtaikaa
opettavan kirjan.

Lotta. Lienettehän sen jo lukeneet.

Selicour. Ensimäisen osan siitä katselin läpi.

Lotta. No millainen se teistä on?

Selicour. Siinä löydätte liikuttavan kuvauksen... Onnetoin isä ...
turmeltu tytär ... vanhemmat köyhyydessä, hyljätyt kiittämättömiltä
lapsilta ... hirveitä tapauksia, joita en ymmärrä ... joita en osaa
ajatella -- sillä palkitseeko koko elin-aikainen kiitollisuus sitä
huolta ja murhetta jota vanhemmat ovat näyttäneet meidän lapsuuden
heikkoudelle?

Mad. Belmont. No kaikkiin hän saa sitte niin lystiä sanoja vielä, se
ankara mies.

Selicour (Narbonnille). Meidän kanselissa on päällikön virka
tarpeellinen, se on tärkeä ammatti ja hakioita on paljon.

Narbonne. Minä luotan teihin, te tunnetta jokaisen ansion,
palvelus-vuodet, uurauden ja taipumuksen, vaan erinomattain on
katsottava heidän rehellisyyttä. Mutta nyt unhotan, minulla on paljon
ala-kirjoitettavaa, minun täytyy mennä.

Selicour. Ja minunki täytyy paikalla käydä toimiini.

Narbonne. Odottakaa vähän, meillä on keskenämme vähän puhelemista!

Selicour. Vaan minulla on hirveän paljon tekemistä ennen päivällistä.

Narbonne. Jääkää nyt tänne, tahi joutukaa heti takaisin! Minä tarvitsen
teitä. Minä tarvitsen juuri sellaista miestä kuin te, sekä opin että
rehellisyyden suhteen. Tulkaa heti, minulla on teille jotain hyvää.
(Menee.)


Kuudes kohtaus.

    Entiset ilman Narbonnitta.

Mad. Belmont. Te ette voi arvata, herra Selicour, miten paljon poikani
teistä pitää. Vaan voisi minullaki nyt olla tekemistä. Meidän
sukulaiset ja monjaat ystävät tulevat iltaiselle tänne, olettehan te
meidän seurassa?

Selicour. Jos muuten ne monet asiat...

Mad. Belmont. Ettehän toki pois jää, muuten meidän pöytä olisi kuin
ilman kruunutta. Te olette meidän seuran henkenä ja Lottaki voisi ottaa
sen pahaksi jos te...

Lotta. Minäkö mummo? Vaan teidän ja papan ystävät ovat minunki.

Mad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä. Laittai nyt vaan valmiiksi, aika
on käsissä! Tietäkää, herra Selicour, peilin edessä minä olen
ensimäinen.

Selicour. Kun ihana taito tulee ihanan luonnon avuksi, ken voipi
silloin seista vasten?

Mad. Belmont. Oivallisesti! ken voipi olla rakastamatta sellaista
miestä. Hänen suustansa ei kuule muuta kuin ihanaa ja lystiä. (Menee
Lotan kanssa.)


Seitsemäs kohtaus.

    Selicour ja Mikko.

Mikko. Viimenki he ovat kaikki poikessa. Nyt saan puhua sanaisen! Minä
soisin puhutella herra Selicouria.

Selicour (korkeasti). Minä se olen!

Mikko. Suotteko minulle herra?

Selicour. Enkö minä täälläkään nyt saa olla rauhassa? Mitä te tahdotte?

Mikko. Hyvä herra! jos...

Selicour. Se on taas paljasta kerjäämistä, apua? Minulla ei ole
mitään...

Mikko. Suokaa anteeksi, herra!

Selicour. Ei mitään, tässä ei ole paikka, tule konttuoriin jos sinulla
mitä on!

Mikko. Minä en luullut teitä niin jyrkäksi!

Selicour. Mitä teille pitää?

Mikko. Enhän minä tule pyytämään, ... kiittämään vaan minä tulen teitä
herra Selicour!

Selicour. Kiittämäänköhän? ja mistä?

Mikko. Että hankitte veljeni pojan...

Selicour. Mitä? Mihin? puhukaa selvemmin.

Mikko. Minä olen vasta toista päivää täällä kun isäntä minun jätti
maalle. Minä en teitä tuntenut vielä silloin kun teille kirjoitin herra
Selicour!

Selicour. Mitä nyt sanotte? Ystäväni! te sitte olisitte ministerin
palveluksessa?

Mikko. Hänen kammar-palveliansa, teidän armonne!

Selicour. Herra Jumala mikä hirveä erheys! herra Mikkel!
kammarpalvelia, kammarherra, ministerin uskottu mies! Tuhatkertaa
anteeksi herra Mikkel! Minä luulin teitä asiamieheksi.

Mikko. Ja jos sekin olisin?

Selicour. Minun siassani on hirveän paljon tekemistä jokaisen kanssa,
ja niitä on niin paljon joita ei tunne.

Mikko. Minä luulin kuitenki että se on keveä jokaista kohdella
leppeästi.

Selicour. Vissisti! Totta kaiketi! Se oli vaan se kirottu pikaisuus!

Mikko. Joka minulle kävi hyvin pahasti, herra Selicour!

Selicour. Se oli hyvin tuhmasti, minä kadun sitä ikäni.

Mikko. No annetaan se nyt olla!

Selicour. Noh! te olette nähneet kuin kiivas minä olin teitä
auttamaan ... se teidän veljenne poika on saanut siansa, vaan miten?

Mikko. Sieltä minä nyt tulenki! Ei se ole kovin järettömästi!

Selicour. Hän on hyvällä tiellä, luottakaa! vaan minuun.

Mikko. Ja kirjoittaa jo, uskotteko miten hän jo kirjoittaa.

Selicour. Hän ei kirjoita puhtaasti.

Mikko. Ja ortograhvin sitte?

Selicour. Se se onki!

Mikko. Vaan kuulkaa herra! Se mitä teille kirjoitin, se on meidän
välillä, meidän isäntä kaupunkiin lähteissään kielsi jyrkästi meitä
kaikista suplikista ja rukouksista ... herra on vähän kummallinen mies
niinkuin tunnette!

Selicour. Totta kaiketi! sitä ei voi kieltää, varmaan te hänen hyvin
tunnette sen meidän herra ministerin.

Mikko. Minä hänen tunnen ulkoapäin ... ja voin teille sanoa millainen
hän on.

Selicour. Sen voin uskoa; vaan enpä minä paljon tahdo tiedustella.
Sillä näettekö herra Mikkel, minun tapani on sanoa: tee oikein, elä
pelkää ketään.

Mikko. Oikein sanottu! herra Selicour!

Selicour. Niin, jatkakaa vaan herra Mikkel! Te sanoitte että se hyvä
herra on vähän kummallinen?

Mikko. Se on ihan totinen tosi, hän on kummallinen, mutta hyvä. Hänen
sydämensä on kirkas kuin kulta.

Selicour. Hän on rikas, leskimies, iloinen ja paraassa iässään.
Tunnustakaa kuitenki ... se on työläs sillä iällä vihata toispuolia,
sen kunnioitetun miehen, vaan miten?

Mikko. Hänellä on hyvin hyvä sydän, uskokaa se herra Selicour!

Selicour (nauraen). He! he! Pieniä seikkoja toki, eikös niin? herra
Mikkel!

Mikko. Se on mahdollista, vaan missä asioissa hän on...

Selicour. Kyllä minä sen ymmärrän herra Mikkel! te olette uskollinen
palvelia ja osaatte peittää missä on tarvis. En minä kysy missään
pahassa aikomuksessa, sillä ... minä olen vakuutettu ett'ei hänestä voi
sanoa muuta kuin joka on hänelle kunniaksi.

Mikko. Niin tosiaan. Nyt minä muistan! kuulkaapas! hän etsii pienoista
asuntoa esi-kaupungissa yhdelle.

Selicour. Todella? ja kelle?

Mikko. Sen saatte kuulta. Vaan elkää virkkako, Jumalan tähden ...
kuulkaa!

Selicour. Varjelkoon minua, herra Mikkel!

Mikko. Nuoruudessaan hän rakasti...

Selicour. Luuletteko että hänellä on nytki...

Mikko. Ei juuri sitä, vaan...

Selicour. Noh! Olkoon se mitä hyvänsä! Te hänen uskollinen palveliansa
olette velvollinen sen kristillisesti peittämään, eikös niin Mikkel! Ja
miks ei se jota hän salaa voisi olla joku kristillinen työ, miks ei se
voi niin olla, herra Mikkel! Minä vihaan kaikkea panettelemista ...
kuin kuolemaa, niin minä sitä vihaan. Meidän pitää aina ajatella hyvää
esi-miehistämme. No, no, se on hyvä herra Mikkel! Annattehan te
anteeksi minun erheykseni. Me tapaamme useammin toisiamme. Minua
hävettää kun teitä niin kohtelin (Ojentaa hänelle kätensä.)

Mikko (peräytyen). Ohoh! eihän toki, herra Selicour! minä tunnen siani
ja tiedän hävetä.

Selicour. Mitä turhia, minä olen teidän ystävänne, antakaa nyt minun,
herra Mikkel!

Mikko. Sitä en koskaan rohkene, minä olen paljas palvelia.

Selicour. Ystävä, ystävä! ei mitään eroitusta meidän kesken. Antakaa
minun kuitenki ... herra Mikkel!

    (Molemmin puolin kumarrellen syvästi, esirippu lankee.)



TOINEN NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Narbonne ja Selicour (istuen).

Narbonne. Olemmeko me nyt viimenki kahden kesken.

Selicour (pelolla). Niin olemme!

Narbonne. Tästä puhelemisesta jotain toivon. Minä pidän jo entuudesta
teistä hyvin paljon, herra Selicour, ja luulen että ennen kun tästä
eroamme minä rakastan teitä vielä enemmän. Minulle on sanottu että te
olette hyvin tottunut valtakunnan asioihin.

Selicour. Minä olen niissä tehnyt paljon työtä ja ehk' en niinkään
turhaan. Vaan sitä en pidä juuri suuressa arvossa.

Narbonne. Se on hyvä! Sanokaa minulle ensiksi mitä vaatimuksia te
pidätte tärkeempinä kuin kysymys on hyvästä lähettiläästä?

Selicour (hämmästyen). Kaikista esinnä hänen tulee olla tottunut
asioihin.

Narbonne. Tottunut, mutta aina lujemmalla rehellisyydellä.

Selicour. Se se onkin minun meininkini.

Narbonne. Ja sitte.

Selicour. Ja siinä vieraassa maassa jossa hän elää, hänen tulee olla
rakastettu.

Narbonne. Se on tosi, vaan sentähden ei unhottaa omaa arvoansa. Hän
pitäköön vaarin oman maansa kunniasta ja arvosta ja ansaitkoon omalla
käytöksellä sille kunnioituksen.

Selicour. Se se oliki jota minä tahdoin sanoa. Hän elköön antako
kenenkään käskeä itseänsä ja tietäköön itsensä pitää arvossa.

Narbonne. Arvossa, vaan ilman ylpeydettä.

Selicour. Se se on minunki meininkini.

Narbonne. Hänen tulee tarkata kaikki mitä...

Selicour (keskuuttaen). Tapahtuu siellä, hänen pitää tietää salaisimmat
asiat.

Narbonne. Olematta mikään nuuskia.

Selicour. Sitähän minä meinasinki, ja ettei häntä luultaisi pejuoniksi.

Narbonne. Ja ettei hän se ole. Hänen pitää tietää olla vait eikä
puuttua asioihin mitkä...

Selicour. Häneen eivät koske; hänen pitää olla kuin sinetillä lukittu
kirje, jonka sisällystä kukaan ei tunne.

Narbonne. Vaan hän ei sentähden saa olla mikään kummitus, jota kukaan
ei ymmärrä.

Selicour. Niin minä ajattelinki.

Narbonne. Hänen tulee olla rauhan mies ja kaikkea eri-puraisuutta hänen
tulee kokea...

Selicour. Estää niin paljon kuin mahdollista.

Narbonne. Kas se on oikein! Hänellä tulee olla tarkka tieto erinäisistä
maista, niiden kansan paljoudesta...

Selicour. Niiden hedelmistä ja tuotteista, niiden kaupasta ja
teollisuudesta.

Narbonne. Se on oikein, se on oikein!

Selicour (yhä luetellen). Niiden asetuksista, niiden liitoista, niiden
varoista, niiden sota-voimasta, niiden aseista, niiden tavoista...

Narbonne. Esimerkiksi: jos teitä lähetettäisiin Venäelle tahi Ruotsiin,
vissisti te jo tuntisitte näiden maiden tilaisuuden.

Selicour (hämmästyen). Minun täytyy sanoa että minä olen lukenut
enemmän Italian asioita. Pohjoisia maita minä tunnen vähemmän.

Narbonne. Vain niin! hm!

Selicour. Vaan minä olin juuri rupeemassa niistä lukemaan.

Narbonne. No Italiasta sitte!

Selicour. Cesarein maa oli minulle mieluisempi, se veti minun
luoksensa. Ja siellähän se oli taitojen ja tietojen kehto, sankarein
isän-maa, kaiken suuruuden koti.

Narbonne. Hyvä hyvä, vaan jälle meidän puheesen.

Selicour. Kuin suaitsette! Ah! ne ihanat taidot, ne ovat niin mieluiset
muistella. Niistä voisi ajatella kokonaisen päivän, niissä on niin
rikas...

Narbonne. Se on Venesia johon minä olen teitä arvellut...

Selicour. Venesia! Oikein! juuri sama paikka josta olen alkanut
kirjoittaa pitempää ainetta, missä kaikki ajatukseni tulevat esiin ...
minä juoksen heti sen noutamaan. (Nousee seisalleen.)

Narbonne. Ei, ei, malttakaa, malttakaa vähän!


Toinen kohtaus.

    Entiset. Mikko.

Mikko. Ulkona on joku joka hyvin tärkeässä asiassa tahtoo kahden
keskiseltä puhella.

Selicour (kiireesti). Minä en tahdo teitä estää.

Narbonne. Ei, istukaa, Selicour, se joku voipi ainaki jonkun hetkisen
odottaa.

Selicour. Vaan jos se en hyvin tärkeää.

Narbonne. Tärkein kaikista on meidän puhe.

Selicour. Jos suotte nyt minun...

Mikko. Se on tehty kahdessa minutissa, sanoi minulle se herra, vaan
että sillä on hyvin kiiru. (Selicour juoksee ulos.)

Narbonne. Tulkaa heti jälle, niin pian kuin olen yksinäni.

Selicour. Minä oon teidän vallassa.

Narbonne (Mikolle). Anna hänen tulla.


Kolmas kohtaus.

    Narbonne. Laroche.

Laroche (alinomaa kumartaen). Minä olen hyvin ... minä luulen ... että
se olette te ... jonka edessä ... herra ministeri!

Narbonne. Minä olen ministeri. Tulkaa lähemmäksi!

Laroche. Rukoilen anteeksi ... minä ... minä tulen ... se on ... minun
piti ... vaan minä olen niin hämmästynyt ... minä olen alhainen...

Narbonne. Noh, olkaa sitte rohkeampi ja asiaan. Mitä te tahdotte sanoa?

Laroche. Minä antaisin teille vähän viittausta.

Narbonne. Puhukaa!

Laroche. Te olette uskoneet yhtä kunnotointa miestä.

Narbonne. Ja se mies on?

Laroche. Hänen nimensä on Selicour.

Narbonne. Mitä, Seli...

Laroche. Sama mies, sama Selicour on yhtä tietämätöin kuin hän on
kunnotoin. Suokaa minun kertoa kaikki hänen työnsä.

Narbonne. Malttakaa vähän. (Soittaa ja Mikko tulee) Huutakaa Selicour
tänne!

Laroche. Elkää suinkaan, ei häntä tule tarvis koko tässä puheessa.

Narbonne. Ei teidän, kyllä minä sen arvaan; mutta minun tapa on kerran
sellainen. Minä en ota vastaan mitään valitusta ihmisistä jotka eivät
voi pitää puoliansa. Kun hän seisoo teidän edessä, kertokaa sitte hänen
työnsä.

Laroche. Se on kuitenki niin työläs sanoa suusta suuhun...

Narbonne. Kun todistuksia ei ole, on vissisti parasta ... onkos teidän
laita niin?

Laroche. Minä en ollut aikonut niin suusta suuhun. Se on niin
ulos-oppinut konna, oikea suka... Vaan minusta nähden se on
yhtä-kaikki. Hiis huolikoon, minä en häntä pelkää. Tulkoon, te saatte
nähdä jos pelkään.

Narbonne. Hyvä, hyvä! Me saamme sen heti nähdä, tuossa hän onki!



Neljäs kohtaus.

    Entiset. Selicour.

Narbonne. Tunnetteko te tämän herran?

Selicour (hämmästyen). Se on Laroche.

Narbonne. Minä olen kutsuttanut teidän pitämään puolianne. Hän on
tullut teitä syyttämään. Noh puhukaa!

Laroche (ryäistyä). Minun täytyy ensin teille sanoa että me olemme
koulukumppanit, ja että hän olisi velvollinen minua kiittämään
monjaista asioista. Me aloimme molemmat yht'aikaa tiemme, siitä on nyt
viistoista vuotta ... ja tulimme molemmat samaan kanseliin
kirjoittajiksi. Herra Selicour nousi korkealle, minä seison samassa
paikassani jossa aloitin. Että hän on unhottanut vanhan ystävänsä, se
olkoon niin tahi näin. Siitä en mitään virka. Mutta että hän lisäksi
muistaa tätä ystäväänsä vaan sillä tavalla että ajaa sen pois
virastansa ja leivästänsä, sitä minä en voi kärsiä. Hän ei voi minusta
sanoa mitään pahaa, vaan minä sanon ja päätän että tämä herra Selicour,
joka teidän ylhäisyytenne edessä on olevinaan niin rehellinen, on ollut
oikea konna, silloin kuin siihen oli tilaa. Kyllä hän nyt voipi teitä
auttaa hyvässäki, vaan teidän edellisen tykönä hän auttoi kaikkea
ilkeyttä oikein miehen tavalla. Hän on kavala kuin käärme ja muuttuu
toiseksi joka kerran kuin hän saa uuden esi-miehen ja uuden ketun
päällensä. Hän on liukastelia, kehuja ja ylpeä, kavala kuin salapuria
koira. Kunnotoin, pahanilkinen ja hävitöin kaikkia kohtaan. Poikana
koulussa hänessä vielä oli jotai hyvyyttä ... vaan nyt hän jo on ammoin
jättänyt sellaiset heikkoudet. Hän on liukastellut itsellensä viran,
johon hän ei kelpaa. Hän osaa viekastella kunnian kaikista töistä
itselleen ja antaa sellaisten miesten olla pimeydessä, niinkuin Firmin
ja monet muut.

Narbonne. Kuin, Firmin? Palveleeko herra Firmin meidän kanselissa?

Laroche. Ankarin mies, sen voitte uskoa!

Narbonne. Minä jo olen hänestä kuullut. Erin-omainen mies toimituksiin.

Laroche. Ja perheen isä. Hänen poikansa tuli Colmarissa tutuksi teidän
tyttärelle.

Narbonne. Kaarle Firmin? Se on oikein, nyt sen muistan.

Laroche. Erin-omaisilla lahjoilla!

Narbonne. Noh ja sitte?

Laroche. Se se oli jota minä halasin teille sanoa.

Narbonne (Selicourille). Vastatkaa puolestanne.

Selicour. Hän syyttää minun kiittämättömyyttä. Minun? Minä luulin että
ystävä Laroche minun tuntisi paremmin. Se ei ollut minun tahtoni joka
hänen piti alhaalla, se oli voimattomuuteni häntä korottaa. Mitkä kovat
syytökset minulle, joka olen kaksikymmentä vuotta ollut hänen paras
ystävänsä. Epäillä minun rehellisyyttäni, tuomita minun töitäni ja
minua tuossa pikaisuudessa soimata ja halventaa! Todistukseksi miten
totisesti minä olen hänen ystävänsä...

Laroche. Hän minun ystäväni. Luuleeko hän minun niin tuhmaksi, ja millä
hän on sen osoittanut?

Narbonne. Hän on antanut teidän puhua päähän asti, ja sentähden...

Laroche. Minä saan sitte olla väärässä?

Selicour. Hänen virka on annettu toiselle, se on tosi, ja kellenkään
sellainen kohtaus ei ole vääremmin kuin hänelle. Vaan minä toivoin että
ystäväni Laroche, sen siaan kuin tuli minua syyttämään, olisi tullut
ystävänä luokseni ja pyytänyt minulta selitystä. Sitä, sen minä sanon,
minä odotin ja varustin jo kuin hänen olisin ihastuttavalla tavalla
tyydyttänyt. Juuri saman päällikön ammatin, jota äsken teidän
ylhäisyydelle puhelin, minä arvelin ehdotella vanhalle ystävälleni
Larochelle.

Laroche. Minua päälliköksi, kiitoksia, herra Selicour. Minä olen paljas
kirjoittaja, vaan en mikään suuren asian toimeen pania; minua auttaa
kynäni vaan ei pääni, ja minä en ole se joka otan päälleni asioita
joita en voi toimittaa teettääkseni ne salaisesti muilla ja itse
pitääkseni niistä kunnian.

Selicour. Sia on sinulle omansa, kamratti, usko minua, minä tunnen
sinun paremmin kuin sinä itse. Hänellä on oivallinen pää, tarkka ja
väsymätein työssä ja selvä ymmärrys; hän ansaitsee koroituksen ennen
kaikkia muita. Hän syyttää etten minä laske nerokkaita miehiä pääsemään
ylös, ja nimittää herra Firminiä. Tämä esimerkki on huonosti valittu,
niinki ankarasta miehestä kuin Firmin. Ensinki hänen nykyinen virkansa
ei ole huono ... ja toiseksi teidän ylhäisyytenne tahtoi korottaa juuri
Firminin minun siaani, niin pian kuin minä olisin tullut toiseen
paikkaan... Minä en sopisi tähän ammattiini, syyttää hän lisäksi, minä
tunnen myös oman heikkouteni, vaan hänen tulisi muistaa ettei tämä
syytös koske niin paljon minuun kuin esimieheeni, joka minut on
korottanut; ja viimeksi että minä olisin ollut entisen ministerin
rikoksiin osallinen? Se on suurin vääryys, kuin se olinki minä joka
hänen annoin kuulla totuuden silloin kuin kaikki ihmiset kumartelivat
hänen edessään. Sata kertaa tahdoin erota virastani ja mikään muu ei
minua pidättänyt kuin toivo sillä hyödyttää isän-maatani. Mikä ihana
lohdutus sydämelleni, kun tässä voin estää jotai pahaa ja tuossa auttaa
jotai hyvää. Minä olen tohtinut asettua hänen voimaansa vasten, minä
olen pitänyt totuuden puolta häntä vastoin silloin kuin hän oli vielä
vallan päällä! hän lankesi ja minä surkuttelin hänen onnettomuutta.
Onko se rikos, minä kehun sillä. Se on minulle raskas, hyvä Laroche,
tavata sinun viha-miesteni joukossa, tarvita sinua vastaan puolustaida,
sinua jota pidän niin suuressa arvossa. Vaan tule, sopikaamme, ole
ystäväni ja unhottakaamme kaikki!

Laroche. Kunnotoin! eikö hän jo liikuta minua itseäni!

Narbonne. Noh, mitä te siihen vastaatte?

Laroche. Minä?... En mitään, se kunnotoin hylky on hämmentänyt kaikki
ajatukseni.

Narbonne. Herra Laroche! Se on hyvä ja kiitettävä asia, sotia pahuutta
joka paikassa missä sen kohtaa ... vaan se ei ole hyvä pitää väärää
vihaa syytöintä kohtaan, se todistaa pahaa sydäntä.

Selicour. Hän ei vihaa minua, ei yhtään! ystäväni Larochin sydän on
parain maa-ilmassa, minä tunnen hänen; vaan hän on pikainen, hän eli
virastansa, se ei ole ihme että hän on vihastunut. Hän luuli
kadottaneen leipänsä ... ja minä olen tehnyt väärin, minä sen
tunnustan, tule, tule, minä syleilen sinua, unhotamme kaikki!

Laroche. Minä syleilemään? Ei koskaan! Minä en kyllä osaa vastata hänen
liverröksille, vaan voinko minä epäillä, voinko minä pettää teidän
ylhäisyyden... Lyhyesti, minä en peruuta mitään ... minä en tee mitään
rauhaa, ennen kuin hänen työnsä ovat valkeudessa, ihan paljasna!

Narbonne. Minä olen vakuutettu että hän on viatoin ... kunnes voitte
todistaa kaikki.

Laroche. Todistaa? Tuhansilla todistuksilla.

Narbonne. Sanokaa, puhukaa!

Laroche. Minulla on kylläksi, minulla on suuri joukko todistuksia, ...
vaan minä en niillä voi mitään todistaa. Sellaisten sukain töitä ei voi
näyttää todistuksilla. Hän oli ennen köyhä kuin minäki. Jos sanoisin
että hän on entisen valtansa tehnyt rahaksi, että hänen koko
rikkautensa on tullut siitä ... sitä en voi todistaa kirjoilla ja
vierailla miehillä, vaan Jumala sen tietää että se on totta, ja siitä
minä annan henkeni.

Selicour. Tämä syytös on niin raaka ett'ei se minuun koske. Ja muutoin
minä annan tutkia kaikki työni. Minkä olen säästänyt, se on
ahkeruudellani ja otsani hiellä saatu. Se on öiden valvonnalla ja
kunniallisella työllä ansaittu, ja sillä minä elätän köyhiä
sukulaisiani ja pidän hengissä äitiäni.

Laroche. Valheltu! valheltu! Minä en voi todistaa, vaan se on valheltu,
hävyttömästi valheltu!

Narbonne. Elkää pikastuko!

Selicour. Jumalani! mitä minun pitää kuulla! Se on ystävä Laroche joka
minua niin tuomitsee. Mikä hurjuus sinun on tullut päähäsi? Minä en
tiedä jos itken tahi nauran sinun raivollesi ... vaan nauraa omalle
ystävälleni, sitä en voi, se on liian vakaista. Niin halventaa vanhaa
ystävääsi! tule tuntoosi, hyvä Laroche, ja elä omalla tahallasi menetä
sitä oivallista virkaa jonka olen sinulle aikonut.

Narbonne. Suoraan sanoen, herra Laroche! teidän itsepäisyys antaa
minulle huonon ajatuksen teistä. Minunki täytyy rukoilla teidän olemaan
totisempi ystäväänne kohti. Se on ihan tosi, minua säälittää
Selicour-paran tila!

Laroche. Kyllä minä sen uskon, armollinen herra! Eikö hän ole tehnyt
minunki epäilemään. Vaan se ei ole mahdollista, minä olen vakuutettu
kaikesta. Sota, sota meidän välillä. Minä näen että pitempi puhe on
turha. Vaan ennen kuolen nälkään kuin otan vastaan jotai ammattia
sellaisen konnan kädestä kuin hän. Teidän palvelianne. (Menee.)


Viides kohtaus.

    Narbonne. Selicour.

Narbonne. Ymmärrättekö sitä yksi-päisyyttä?

Selicour. Se ei merkitse mitään. Hän on hyvä-tahtoinen löyhkö! minä
lepytän hänen kohta.

Narbonne. Hän on kiivas ja ajattelematoin. Vaan totuudessa hän saattaa
olla hyvä ihminen.

Selicour. Pohjalleen hyvä, sen voin teille taata. Vaan pää ei ole
oikein paikoillaan. Joku voipi olla häntä yllyttänyt.

Narbonne. Luuletteko sen?

Selicour. Melkein niin minä luulen ... ken sen voi tietää? joku
salainen vihamies ja kadehtia ... sillä se nyt vissi on, että hän vaan
on paljas ase, jota toiset lykkäävät mihin tahtovat.

Narbonne. Vaan ken se sitte voisi...

Selicour. Sellaisia on paljon jotka toivovat minulle kadotusta.

Narbonne. Te voinette jo ketä luullaki?

Selicour. Minä painan sen nahkaani! Sillä ajatella sellaista
Firministä, hyi! se olisi hävyttömästi, se ei voi olla mahdollista!

Narbonne. Niin minäki sen luulen! hän näyttää minusta liian
rehelliselle ja liian sievälle.

Selicour. Sievä hän kyllä on.

Narbonne. Tunnetteko te hänen?

Selicour. Me olemme ystävät.

Narbonne. No mitä te hänestä arvelette?

Selicour. Hetta Firmin on juuri sellainen mies kuin kanselissa on
tarvis, jos kohta hänellä ei ole päätä, kuitenki hyvä työ-mies. Ei
sentähden että hän kaipaisi ymmärrystä ja tietoja. Ei suinkaan. Hän
voipi tietää paljon, vaan se ei tule kysymykseen.

Narbonne. Te nostatatte minussa halun häntä tuntea.

Selicour. Minä jo olen kauvan häntä yllyttänyt näyttäimään, vaan hän
tuntenee alhaisen paikan itselleen parhaaksi eikä halaa ylemmäksi. Minä
en tahdo häntä kuitenkaan...

Narbonne. Olkaa huoletta. Niin ansiollista miestä kohti, meikäläinen
voipi ilman vahingotta ottaa ensimäisen askeleen. Minä tahdon itse
mennä Firminin luo ... vaan nyt entiseen asiaamme jonka tämä Laroche
keskuutti.

Selicour (hämmästyen). Nyt on jo vähän myöhä.

Narbonne. Se ei tee mitään.

Selicour. Taitaa jo olla aika ottaa vastaan ihmisiäki.

Narbonne (katsoo kelloon). Todella jos se ei jo oleki.

Selicour. Sen voisimme jättää huomiseksi.

Narbonne. Hyvä, me sen voimme niin tehdäki.

Selicour. Ja minä saan sitte...

Narbonne. Vielä sanainen...

Selicour. Kuin suaitsette?

Narbonne. Yhden toimen minä kuitenki voin teille antaa, joka vaatii
yht'aikaa kuntoa sekä rohkeutta.

Selicour. Käskekää vaan!

Narbonne. Minun edelliseni on huonolla hoidolla antanut tulla monta
vikaa hallitukseen, joita kaikki meidän vaivat eivät voi poistaa.
Sentähden olisi tarvis panna kokoon sellainen muistutus jossa kaikki
puutokset tulisivat näkyviin ja hallitus saisi ilman säälimättä kuulla
totuuden.

Selicour. Vaan suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sellainen
kirjoitus voisi tulla vaaralliseksi tekiällensä.

Narbonne. Se ei tarvitse peloittaa meitä. Mikään vaara, mikään
yksinäisen kohta ei saa tulla kysymykseen siinä mitä yhteinen
velvollisuus vaatii.

Selicour. Se on ylevästi ajateltu.

Narbonne. Te olette mies sellaiseen työhön. Muuta minä en tarvitse
teille sanoa. Te tunnette kaikki puutokset paremmin kuin minä.

Selicour. Ja minä ajattelen siinä asiassa samalla tapaa kuin te.

Narbonne. Epäilemättä. Tällä asialla on kiiru. Minä jätän nyt teidän,
elkää yhtään viivytelkö, meillä on nyt paras tilaisuus, minä sen
tahtoisin jos suinkin mahdollista vielä tänä iltana antaa hallituksen
käsiin. Lyhyesti ja selkeästi ... vähillä sanoilla saattaa sanoa
paljon, jääkää terveeksi! Menkää järkiään työhön. (Menee.)


Kuudes kohtaus.

    Selicour. Madami Belmont.

Mad. Belmont. Olettekos yksinänne herra Selicour? minä tahdoin odottaa,
kunnes hän menisi pois ... hänen ei tule sitä tietää.

Selicour. Mistä se on puhe, rouva! jos voin kysyä?

Mad. Belmont. Me tahdomme tänä iltana vähän laulua, ja Lotta aikoo
antaa kuulla ääntänsä.

Selicour. Ah! Hänen suloista ääntänsä!

Mad. Belmont. Olettehan teki toisinaan koetellut tehdä lauluja. Eikös
se ole niin?

Selicour. Ken se ei jollon-kullon elämässään tekisi niitä!

Mad. Belmont. Tehkääpäs nyt laulu tahi joku sellainen täksi illaksi!
Teille se on vähäinen työ.

Selicour. Joku romansi, vain miten?

Mad. Belmont. Hyvä, tehkää romansi, niitä me erittäin rakastamme.

Selicour. Jos kiivaus minussa edes täyttäisi neron puutoksen!

Mad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä, minä ymmärrän.

Selicour. Ja minä tarvitsenki sellaisen keveän työn vaiheen
virvoitukseksi! Minä olen koko yön valvonut, lukeissa juttu-kirjoja ja
parannellen luvun-tekoja.

Mad. Belmont. Niitä inhoittavia töitä!

Selicour. Että todellaki jo tunnen väsyttävän. Vaan ken tietää,
runoilemisen kukkainen ehkä virvoittaa minua suloisella hengellänsä ja
sinä, sydämen balsami, ystävyyden pyhyys!


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset. Nobinau.

Nobinau (oven takana). Noh, noh! kun hän on siellä, miks minä en sinne
voisi päästä?

Mad. Belmont. Mitä se on?

Nobinau (tullen ovesta). Nuo häijyn palveliat ovat ylpeämmät kuin itse
vallat. Minä tahdon tavata herra Selicourin!

Selicour. Minähän se olen.

Nobinau. Sen minä tahdon ensin katsoa ... totta minun henkeni ja
ruumiini jos se ei ole hän ... ihan elävänä ... minä näen hänen vielä
miten hän meidän kylän poikien ja koirien kanssa paljain jaloin
juoksenteli. No katsokaapas minua. No, noh ... katsokaa tarkasti ...
minä olen pikkuisen muuttunut... Tunnettekos minua?

Selicour. En mitenkään.

Nobinau. No, noh, eiköhän nyt minua tunne! minähän se olen, se Nobinaun
Risto, sen torpparin, joka nai sen pöhkiän Leenan, tunsittehan sen,
teidän ukon veljen-pojan tyttären, herra Selicour ja serkku!

Selicour. Ahaa, sekö!

Nobinau. Noh! serkkuin tapa, minä luulisin, on antaa kättä ja syleillä
niin kauvalle nähtyä.

Selicour. Ilolla, olkaa terve-tultua, serkku!

Nobinau. Suur kiitosta, serkku! Noh nyt vasta minä teidän oikein
tunnen.

Selicour. Vaan lähkäämme minun kammariin, minä en ole tässä kotona.

Mad. Belmont. Elkää minua kaihtiko, herra Selicour, tehkää kuin minua
ei tässä olisikaan!

Selicour. Teidän luvalla rouva, te olette kovin hyvä! Hänen tuhmalle
käytökselle ei voi tehdä mitään. Se on rehellinen maa-mies ja minulle
serkku jota hyvin rakastan.

Mad. Belmont. Se on teille kunniaksi, herra Selicour!

Nobinau. Minä tulen nyt ikään kaupunkiin, herra serkku!

Selicour. Vain niin, ja mistä?

Nobinau. Hei, mistäs muualta kuin meidän omasta kylästä. Vaan tämä
Pariisi on kuin sata kylää yhteiseen. Jo on pari tuntia kuin läksin
posti-kärryistä etsimään teitä ja Larochta, tunnettehan sen naapurinne
ja koulu-kumppanin, no, ja nyt viimenki teidän löysin ... ja nyt se
olkoon sillä hyvä!

Selicour. Vissisti sinä tulet asioille tänne Pariisiin, serkku!

Nobinau. Asialle! Totta kaiketi! Vissisti minulla asia on.

Selicour. Ja se on?

Nobinau. No nyt ... täällä tulemaan herraksi, serkku!

Selicour. Hahaha!

Nobinau. No, no, minä ajattelen se asia on yhtä tärkeä kuin joku
toinenki, herra serkku!

Selicour (rouvalle). Elkää pahastuko!

Mad. Belmont. Hän minua oikein huvittaa.

Selicour. Todella, hän on hyvin lysti.

Nobinau. Kärrin-tekiä Pietar, jonka hyvin tunnette, arveli näin: serkku
on Pariisissa ajanut vakonsa hyvin viisaasti ... kotona ollessa serkku
oli muka ollut oikea veitikka, ja siellä hänestä oli sanottu: ei se
nälkään kuole sellainen koira. Me jo olimme hänestä vähän kuulleetki,
vaan ne sanomat olivat kovin kauneita jotta kukaan hullu niitä hänestä
olisi uskonut. Vaan vihdoin niitä ei enää voitu epäillä, ja silloin
isäni sanoi minulle: Risto hoi! menepäs sinäki Pariisiin Selicour
serkun luo! Sinä voit siellä pitää hyvät markkinat. Jos siellä osaisit
hyvällä naimis-kaupalla rikkaaksi tulla! Minä samassa matkaan ja nyt
oon tässä. Elkää panna pahaksi armollinen rouva! meidän suku puhelee
asiat suoraan; mikä sydämessä se suussa ... ja kun näin tuon armaan
serkun, näättekö, se, se vasta kävi minun sydämelle.

Mad. Belmont. No, se on luonnollista.

Nobinau. Kuulkaapas serkku! te ette usko kuin mielelläni minä tulisin
herraksi! Te varmaan jo tiedätte mikä konsti siinä paraite auttaa,
mistä sitä pitää alkaa, sanokaa se minulle, herra serkku!

Selicour. Ole aina rehellinen, totinen ja nöyrä! siinä se on koko
konsti. Serkku, minulla ei ole mitään muuta. Kotona on vissisti kaikki
hyvin?

Nobinau. Jumalan kiitos, kaikki! Pere vaan kasvaa, sen sinä tiedät.
Benja se jo nai Susannansa, joka paraillaan on raskaana ja taitaa kohta
saada, hän toivoo että serkku tulisi kummiksi. Muut kaikki ovat hyvällä
jalalla, paitsi teidän köyhä äitinne. Hän sanoo meille joka päivä:
kyllä se outoa olisi minun puutosta kärsiä kuin niin äveriäs poika on
kaupungissa.

Selicour. Suu kiini! tarha-pöllö!

Mad. Belmont. Mitä hän teidän äitistä sanoo?

Selicour (kovasti). Kuin? Eikö hän sitte ole saanut ne tuhat taaleria
mitkä hänelle äsken lähetin? Hiis! kuin se minua harmittaa! Näettekö
nyt miten huonot meillä on postilaitokset! Äiti raiska, mitä kaikkea
hän lie saanut kärsiä!

Mad. Belmont. Todella! häntä tulee auttaa!

Selicour. Se on tietty. Minä pyydän järkiään ministeriltä luvan, se
vaatimus on kohtuullinen, minä voin sen vaikuttaa. Luonnon velvollisuus
on kalliimpi muita ... minä riennän koti-paikalleni, se on tehty
viikkaudessa, hän ei ole tahtonut tulla Pariisiin, vaikka niin usein
olen häntä pyytänyt, se mummo-raiska ei voi erota koti-kylästään.

Nobinau. Minä en sitte häntä ensinkään voi ymmärtää! meille hän sanoi
että hän mielellään olisi Pariisiin tullut, vaan serkku-herra ei ole
sitä mitenkään tahtonut.

Selicour. Ämmä-parka ei tiedä aina mitä tahtoo, vaan kuulla hänen
kärsivän puutosta, ah Jumalani! kuin se minua katkeroittaa, se viilee
sydäntäni.

Mad. Belmont. Sen kyllä voin teistä luulla, herra Selicour! Vaan siihen
te pian löydätte avun. Minä nyt teidät jätän serkkunne kanssa.
Onnellinen se puoliso joka teidän kerran saa omaksensa. Niin hempeä
poika on myös hyvä puoliso.

    (Menee.)


Kahdeksas kohtaus.

    Selicour. Nobinau.

Nobinau. Toden perään, serkku, minusta on hyvin kumma ... minä en
odottanut näin sydämellistä kohtelua. Se on niin ylpeä ja suurellinen,
sanoivat kaikki ihmiset, ei hän ole sinua tuntevinaan!

Selicour (katsahtaen jos mad. Belmont oli poikessa). Sanopas minulle
sinä sen tarha-pöllö, mikä sinun tänne toi minulle vastukseksi?

Nobinau. No, noh! niin kuin sanoin, tulemaan herraksi ja rikkaaksi.

Selicour. Sinä hako-pää!

Nobinau. Voi, voi serkku, se on toki synti minua niin haukkua. En minä
sellaista pitkään suaitse.

Selicour. Kunhan et hyvinki arka olisi, ja joshan sinun vihasi minua ei
peloittane! Lähteä kodista tänne laiskehtimaan, vetelys!

Nobinau. Vaan yht'äkkiä sellainen käytös? serkku! Ensin kohdella niin
hempeästi ja nyt noin äkäsesti! se ei ole rehellisesti tehty, elä pane
pahaksi, se on petosta ... ja jos minä kerkesin ylemmäksi miten te
minua kohtelette, oliskohan se teille hyvin kunniaksi, vain kuin?

Selicour (hämmästyen). Kertoa ylemmäksi? Mitä?

Nobinau. Niin, niin serkku!

Selicour. Koettele, kunnotoin! minä lopetan sinut ... äitistä minä
pidän huolen ... ja sinä saat hyvän paikan, luota siihen.

Nobinau. Oikeinko todella?

Selicour. Mutta siitä emme voi puhella tässä. Suoria minun kammariini!

Nobinau. Kuulepas serkku, minä tahtoisin saada oikein huolettoman ja
kepeän elämän, esimerkiksi jos saisin sellaisen viran missä saisi olla
ihan jouten.

Selicour. Luota minuun! kyllä minä sinulle oikean paikan saan! Kotiin
nurin-niskojaisi, sinä kylän tarha-pöllö! (Menevät.)



KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Laroche ja Kaarle Firmin (tullen vastakkain).

Laroche. Minä olen jo kauvan teitä etsinyt... Kuulkaa, nyt minä olen
pitänyt sanani, minäkös hänen kuvasin ministerille, tuon Selicourin.

Kaarle. Todella! ja hän on siis hukassa, ihan hukassa?

Laroche. Ei juuri niin! ei vielä ihan ... sillä minun tulee sanoa, hän
valehteli sukkelasti ja minä se oikein hölmistyin ... hän teeskeliin
liikutetuksi ... hän oli olevinaan paras ystävä ... hyvin armelias ja
tahtoi esitellä minua kanselin päälliköksi.

Kaarle. Kuin? mitä? Se on oivallisesti! minä toivotan onnea!

Laroche. Minä pidin hänen liukasteliana, minä luulin hänen himoovan
ainoasti virkoja ja rahaa, niin petolliseksi häntä en luullut. Se ilkiö
makeilla puheissansa! Minäpä en ollut hänen narrinsa ja seisoin
jyrkästi vasten.

Kaarle. Ja me olemme samalla paikalla johon jäimme ... ja isäni ei ole
tullut sen etemmäksi!

Laroche. Se on totta, vaan antakaa minun puuhata, antakaa puuhata!

Kaarle. Enkä minäkään ole sen etempänä! Minä pujahdin tarhaan siellä
tavata sitä joka mulle on rakkainta, vaan turhaan! Monjaat värsyt jotka
siellä ajattelin ovat ainoa voittoni siitä.

Laroche. Oivallisesti! tehkää te lauluja morsiamelIenne! sill'aikaa
minä ajan saalistani. Hän pettyy jos hän luulee minun seisattuneen.

Kaarle. Laroche-kulta! sellainen työ on meille halpa. Antakaamme sen
kunnottoman viljellä likaista työtänsä ja koettakaamme ansiolla voittaa
minkä hän hävittää.

Laroche. Pois sellainen ylpeys! Se on heikkous, se on turha luulo!
Kuin? odotatko sinä kunnes rehellisyys tulee vallan päälle maa-ilmassa?
Sinä saisit pitkään sitä odottaa. Kaikki maa-ilma on täynnä kavaluuden
juonta. Tehkäämme kerran yhden hyvän asian eteen sellaisia. Muutoin se
ei liikuta teitä. Tehkää lauluja, taivuttakaa lahjojanne, minä ne teen
tunnetuksi ... se on minun asiani!

Kaarle. Vaan todella... Te olette juuri tänään olleet ansassa.

Laroche. Ja se ei ole viimeinen kerta. Vaan elkää liikahtakaa, minä
edistyn, minä en pelästy ensimäiseen pahaan, minä ajan häntä perästä
kunnes hänen tapaan. Minä olin kylläksi ollut hänen narrinsa, nyt
tahdon saman leikin näyttää hänelle. Jos hän saa aina niin tehdä, kuin
on alkanut, hän ei seisatu ennen kuin minä olen kelmi ja sinun isäsi
tuhma pöllö.

Kaarle. Minä kuulen tultavan.

Laroche. Hän itse se onki!

Kaarle. Minä arvaan mitä naamoja hän meille näyttää. Vaan minä palaan
tarhaan ja päätän lauluni. (Menee.)

Laroche. Pois minäki menen! Minä käyn paikalla työhön. Vaan se on vielä
parempi, minä jään ... se kunnotoin voisi luulla minun häntä pelkäävän!


Toinen kohtaus.

    Selicour. Laroche.

Selicour. Ahaa, täällähän minä löydän teidät, herra Laroche!

Laroche. Hänen itsensä, herra Selicour!

Selicour. Ja luulen hyvin häpeissään.

Laroche. Ei kovin tuntuvasti.

Selicour. Teidän viha on mennyt ihan turhaan ... hukkaan te tällä
kertaa ruutinne ammuitte.

Laroche. Se ei ole suuri vahinko.

Selicour. Todella, ystävä, vaikka te niin sadattelitte ... minua
säälitti teidän typerä houraus.

Laroche. Eihän nyt herra Narbonne ole saapuvilla, puhukaa ihan
vapaasti.

Selicour. Mitä te sillä meinaatte?

Laroche. Olkaa hävytöin sydämenne pohjasta!

Selicour. Katsokaa nyt taas!

Laroche. Ylpeilkää voitollenne ... minä olen antainut...

Selicour. Niin hirveän vihollisen voitettua, se ei olisi kumma jos
kehuisin..

Laroche. Sen mitä minulle ei menestynyt tänään, minä voin teidän
koulussa oppia.

Selicour. Kuin? Herra Laroche! te ette ole vielä herenneet minulle
etsimästä vahinkoa?

Laroche. Yhteen pahaan ei saata säikähtää.

Selicour. Ettehän ole herra Firminin uskollinen tuulen näyttäjä.
Katsokaas?

Laroche. Vissisti se on usein sinun pelastanut hädästä, tuo rehellinen
Firmin.

Selicour. Mitäs hän maksaa sinulle kaupasta?

Laroche. Mitäs sinä hänelle maksat töistä joita hän sinulle valmistaa?

Selicour. Kavala, ystävä Laroche! Minä voisin sinulle antaa pahempaa
tekemistä.

Laroche. Elä suutu, ystävä Selicour! Viha merkitsee pahaa omaa tuntoa.

Selicour. Vissisti minun pitäisi nauraa sinun hurjuudellesi!

Laroche. Sinä pidät halpana vihollisen joka sinusta näyttää heikolle.
Minä koetan miettiä kuin sinut saisin itseäni kunnioittamaan. (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Selicour.

Selicour. He tahtovat saada Firminin lähettilääksi. Elkää kiirehtikö!
Se on vielä loittona. Mutta Firmin on aina ollut hyvä minua kohti. Se
on vissisti sen poika, se joka on tekevinään lauluja ... ja tämä
Laroche se on joka heitä yllyttää! Firminillä, minä tunnustan, on suuri
ansio ja jos he kerran saavat hänen ahnehtimaan kunniaa ja korkeutta,
niin minä en tunne ketään joka minulle voisi tulla vaarallisemmaksi.
Vaan se on estettävä! Mutta missä pulassa minä kuitenki olen! Juuri
näitä molempia Firminiä nyt tarvitsen, isää tietojensa tähden ja poikaa
värsyjensä. Vaan minä otan heistä ensin hyötyä ja sitte raivaan heidät
tielläni hii'elle.


Neljäs kohtaus.

    Firmin, isä ja poika. Selicour.

Selicour. Tekö se olette herra Firmin? minä olin juuri teille tulossa.

Firmin. Minulle?

Selicour. Teitä puhuttelemaan...

Firmin. Missä asiassa?

Selicour. Hyvin katalassa, Firmin-kulta! Minua lohduttaa tavata teitä.
Meitä on koeteltu panetella.

Firmin. Meitä?

Selicour. Ihan vissisti! Vaan se ei menesty. Minä olen teidän totisin
ystävänne, ja olen sen näyttänyt juuri tänään kuin tuo hurja Laroche
tahtoi pahentaa minua itsensä ministerin silmissä.

Firmin. Kuin? Laroche olisi...

Selicour. Hän on oikein hävyttömästi minua sadatellut.

Firmin. Hän on kadottanut virkansa, tekö hänen siallensa tulisitte!

Selicour. Sanokaa muuten, kuin kitttämätöin hän on! Ja kaikki mitä
juuri minä olen tehnyt hänen eteensä ... ja lisäksi sanon sen olleen
teidän hyväksi. Vaan hän auttoi teitä huonosti kuin rupesi minua
painamaan. Olenko minä tahtonut muuta kuin teidän onnea? Mutta minä
tunnen paremmin kuin tämä vimmaspäinen, mistä teille on onnea.
Sentähden minä jo olen teille arvellutki jotain. Te ette suaitse
kanselin hälinää, sen minä kyllä tunnen. Teistä pidetään huoli, elkää
peljätkö, herra Firmin! Te haette yksinäisen rauhallisen paikan, saatte
kohtuullisen palkan ja minä lähetän teille työtä ... te raadatte
mieluisesti ja työ ei ole teiltä puuttuva.

Firmin. Kuin? minä en ymmärrä!

Selicour. Ne ovat vasta aikeita, joilla ei ole kiirettä. Onnellinen
joka maalla ihanan luonnon keskellä voi viettää päivänsä! Herra Firmin!
sitä onnea ei ole suotu minulle! Minä olen tuomittu kaupunkiin, kuin
kameli kantamaan tuhanten keskuusten kuormat, kateuden teräväin nuolten
keskessä. Sentähden minä pidin velvollisuutenani lähettää maalle
takaisin monjaan serkun joka tahtoi ruveta tänne elämään. Minä maksoin
ilolla hänelle matka-kulungit, sillä sanokaa itse, eikö se ole
sanomattoman iloisempi elää maalla hiljaisuudessa kuin kaupungissa olla
alituisessa kiusauksessa.

Firmin. Se on minunki luuloni. Vaan mitä te oikeestaan minulle
aivoitte?

Selicour. Esinnä kaikkia tulla vakuutetuksi virkatoverini
ystävyydestä, ... ja sitte ... te olette niin usein auttaneet minua
pulasta ... minä en voi peittää että olen teille suuressa, hyvin
suuressa velassa. Tämä virka tappaa minun. Minulla on aina sata rautaa
ahjossa, milt'en ole pyörryksissä. Te olette vissisti tyytyväinen
meidän uuteen ministeriin?

Firmin. Minä ihmettelen häntä.

Selicour. Sillä miehellä viimenki on neroa. Kyllä se oliki hyvä aika
että saimme sellaisen miehen, muutoin kaikki olisi mennyt nurin-narin.
Vaan kaikki ei ole vielä paikoillaan, sanoin minä hänelle tänään,
ja kaikki ei tulekkaan jos ette anna hallitukselle sellaisen
muistutus-kirjan jossa kaikki entisen tavan puutokset tarkoin ja
rehellisesti saisivat hallituksen silmäin eteen. Tämän minun antaman
neuvon ministeri omisti samassa ja tahtoi sellaisen kirjan järkiään
saada kokoon pannuksi. Hän käski minun sen tehdä, vaan ne hirmuiset
työt jotka jo ovat minun niskoillani ... ja todella minua vapisuttaa
kun ajattelen niille jotai lisää, eikö se ole totta herra Firmin?

Firmin. Noh, ja te luotatte siinä minuun?

Selicour. No, on se pian niin, sen minä tunnustan.

Firmin. Tällä kertaa te ette voineet paremmin valita.

Selicour. Se on tietty, se on tietty! herra Firmin!

Firmin. Sillä minä, joka niin kauvan aikaa olen nähnyt kaikki entisen
hallituksen puutokset ja virheet, en ole voinut jouten niitä katsella
ja valittaa, vaan olen jo ammoin pannut muistiin ... paperille kaikki
parannuksen ehdotukset ... ja nyt se sattuu että sama työ jota teiltä
vaaditaan minulla jo on tehty. Minä en ajatellut sitä juuri mihinkään
käyttää, minä kirjoitin sen ainoasti keventääkseni omaa sydäntäni.

Selicour. Onko se mahdollista? Teillä olisi...

Firmin. Ihan valmiina, jos sen tahdotte käyttää.

Selicour. Jos sen tahdon! O, hyvin ilolla! Se on kauhean onnellinen
sattuma!

Firmin. Vaan nämä paperit eivät ole juuri paraassa järjestyksessä.

Selicour. Sen vähäisen vaivan minä otan päälleni. Vielä tänä iltana
minä ne annan ministerille; minä ilmoitan että ne ovat teidän
kirjoittamat, kunnia tulee niistä teille.

Firmin. Te tunnette etten minä sitä halaa. Kun jotai hyvää vaikutan,
niin se on minusta yhtä kenen nimessä se tapahtuu.

Selicour. Mikä arvollinen, ankara mies! Kukaan teidän ansioa ei pidä
suuremmassa arvossa kuin minä... Te annatte siis minulle ne paperit.

Firmin. Minä voin ne heti noutaa, jos suaitsette odottaa.

Selicour. Menkää, minä odotan tässä.

Firmin. Tuolla tulee poikani, hän voipi sen ajan teillä olla
seurana ... vaan elkää hänelle mitään virkkako ... minä rukoilen,
kuulkaa!

Selicour. Olkaa! miks ei hänelle?

Firmin. Minulla on syyt.

Selicour. Noh, kuin tahdotte. Vaikka teidän hyvyyttä minun kyllä on
työläs salata. (Firminin mentyä) Ukko-parka! hän pelkää että poika ne
väkisin ottasi häneltä pois.


Viides kohtaus.

    Kaarle. Selicour.

Kaarle (tulee lukien paperista jonka hän, nähtyä Selicourin, peittää)
Taas tuo Selicour! (tahtoo mennä.)

Selicour. Elkää niin kiirehtikö, nuori ystäväni! Miksi te niin kaihitte
ihmisiä?

Kaarle. Suokaa anteeksi, herra Selicour! (itsekseen) Tuohon lörppöön
minun piti yhtyä!

Selicour. Minä jo olen kauvan halannut teitä nähdä ystäväni...
Runo-virta se juoksee vissiin hyvästi. Teidän isä on kyllä sitä
vastaan, vaan hän on väärässä. Teillä on erin-omainen lahja. Kun se
kerran vaan tulee maailman korviin ... vaan se ei voi viipyä enää
kauvan! Tänä aamuna minä viimeksi teistä puhelin.

Kaarle. Minusta?

Selicour. Meidän ministerin äitille vaan ... ja teistä jo on ylempänä
hyvä ajatus ... miten jo minäki teistä siellä mainitsin.

Kaarle. Todella, mistä syystä se tuli?

Selicour. Se korkea nainen, ministerin äiti on tietävinään paljon ...
minä en tunne mistä se tulee ... vaan ihmiset liukastelevat hänelle
hänen poikansa tähden. Kuinpas? jos te hyvin sukkelaan tekeytyisitte
tuttavaksi! ... ja suoraan sanoen, se minulla oliki tarkoituksena tällä
käynnölläni. Hän pyysi minulta pari laulua täksi illaksi ... kyllä
minäki aikoinani tein sellaisia missä toinenki, vaan mahti on nyt
sekaantunut paljaihin asioihin! Mitähän jos minun siassani te
pyöräyttäisitte pari laulun-päätä ... te ne jättäisitte minulle ...
minä ne lukisin ... jokainen ihastuisi ... koko maailma kyselisi
minulta ja minä nimittäisin teidät tekiäksi. Minä en voisi jättää
tilaisuutta teistä pitää pitkää puhetta, jokainen ylistäisi teitä ...
ja yks, kaks, mainio runoilia olisi valmis, jonka värsyt olisivat yhtä
kuuluisat kuin sen miekka!

Kaarle. Te avaatte minulle sangen ihanan näköalan.

Selicour. Se on teidän vallassa se totuudessa tavata.

Kaarle (itsekseen). Hän tahtoo minut pettää! Se on paljasta kavaluutta,
minä sen kyllä tunnen ... vaan kuinka heikko minä olen seisomaan
ylistystä vastaan! Vasten tahtoani minä voin antaa itseni pettää,
(Selicourille) Te sanoitte että sitä laulua on tarvis täksi illaksi.

Selicour. Se on niin mitätöin, niin joutava asia ... vähäinen laulun
palainen, jossa juuri kuin satunnoisia tulisi monjahta sana ministerin
kunniaksi...

Kaarle. Ylistys-virret ... ne eivät ole minun asiani. En minä alenna
runoillusta niin alhaiseen työhön. Jokainen ylistys, olkoon se jos
kuinka hyvin ansaittu, on liehakoimista, niin pian kuin sillä
tarkoitetaan suuria.

Selicour. Oikean neron jalo ylpeys! Se on oikein! pois siis kaikki
ylistys-virret ... vaan minä arvelen jos rakkaudesta, hellistä
tunnoista...

Kaarle (katsellen paperiansa). Voinko minä ajatella noita
kirjoittaessani ne niin pian voivan tulla...

Selicour. Mitä, kuin? eihän ne kuitenkaan jo lauluja liene?

Kaarle. Suokaa anteeksi ... nämä värsyt ovat hyvin heikkoja, aivan
vähä-pätöisiä.

Selicour. No sanokaas! Jumalani! siinähän se onki mitä tarvittiin ...
antakaa ... joutukaa! te saatte kohta kuulla niiden vaikutuksen. Ne
eivät tarvitse olla juuri romansit... Sellaiset vähäiset ... sellaiset
pienet leikit vaikuttavat usein enemmän kuin luulisi ... naiset
rakastavat juuri sellaisia, ja naistenhan kautta me voitamme kaikki.
Noh, antakaa, antakaa ... kuin te vielä epäilette! Noh, kuin lystäätte,
vaan minä luulin voivani teitä hyödyttää ... tehdä teidät tunnetuksi.
Te sitä ette tahdo ... pitäkää värsynne. Se oli teidän hyväksi, ei
itseni jota tarkoitin...

Kaarle. Jos vaan...

Selicour. Ihanne kuin paljon te koristeleitte.

Kaarle. Vaan enhän minä tiedä...

Selicour (repäsee paperin häneltä kädestä). Te olette lapsi ...
antakaa ... minä teen teille hyvää vasten tahtoanne. Teidän isänneki
täytyy kohta osoittaa kunnian teidän töillenne. Tuossapa hän tuleeki.
(Panee paperin povellensa.)


Kuudes kohtaus.

    Molemmat Firminit ja Selicour.

Firmin. Tässä ystäväni! ... vaan tietäkää pitää suunne kiini. (Antaa
salaisesti paperit.)

Selicour. Minä sen osaan. (Pistää taka-taskuunsa paperit.)

Kaarle (itsekseen). Teinköhän minä väärin kuin ne hänelle annoin. Vaan
mitäpä muuta niillä olisin tehnytkään?

Selicour. Armaat ystäväni! te olette minua ihanasti huvittaneet,
vaan teidän seuraan voipiki pian unhottaa ajan kulun... Ministeri
odottaa ... minun on hyvin työläs erota teistä, sillä niin jaloin
henkein luona voittaa aina jotaki.

    (Menee pois, pitäen molempia käsiään taka-taskuinsa päällä.)


Seitsemäs kohtaus.

    Molemmat Firminit.

Firmin. Siinä se nyt on se mies jota luulit niin kavalaksi ja
juonikkaksi ... kuka minulle on parempi ystävä kuin hän!

Kaarle. Te voitte sen sanoa houraukseksi ... vaan se on totinainen
tosi, kuta enemmän hän teitä ystävöi sitä vähemmän minä häntä uskon ...
tuo suloinen säven jolla hän teitä puhuttelee ... minä en voi uskoa
muuta kuin että hän teitä tarvitsee, tahi tahtoo teitä painaa.

Firmin. Hui mikä epäluulo! Ei poikani! ja vaikka toisen pahuus minun
tekisi onnettomaksi ... minä tahdon kuitenki niin myöhäs kuin
mahdollista uskoa toisesta ihmisestä pahaa.


Kahdeksas kohtaus.

    Entiset. Laroche.

Laroche. Olettehan täällä, herra Firmin!... Se on minulle iloista ...
ministeri on tulossa katsomaan teitä.

Kaarle. Isäni?

Firmin. Minua?

Laroche. Teitä, juuri teitä. Minä näin jo silloin kuin teistä mainitsin
miten hän jo oli teidät huomannut. Selicour on siitä hyvin peljästynyt.
Minun käyntini ei mennyt kuitenkaan turhaan.

Kaarle. Ah, nyt te saatte vasten tahtoanne tulla valkeuteen! Mikä
onnellinen tapaus!

Firmin. Niin, niin kyllähän sinä minut jo näet ministerinä ... herra
Narbonnilla on vissisti minulle joku työ ... joku vähäinen toimi ... ja
siinä se on kaikki.

Laroche. Ei, ei, minä sanon ... hän halaa teidän tuttavuutta, eikä
ainoasti sitä, ei, hänen silmänsä ovat avatut! Selicour, sen jo tiedän,
on lähellä loppuansa ... vaan minä en virka mitään. Ministeri antoi
kysellä teitä, teidän sanottiin olevan kanselissa. Se on vissi että hän
tulee käymään teidän luona ... ja enkö minä sanonut ... tuossa se jo
onki! (Pakenee oveenpäin perälle.)


Yhdeksäs kohtaus.

    Entiset. Narbonne.

Narbonne. Minä olen nähnyt teiltä töitä, herra Firmin, jotka ovat
minulle näyttäneet teidän suuren kuntonne, ja olen joka haaralta
kuullut ylistettävän teidän totuullisuutta ja hyvyyttä. Teidän
laatuiset miehet ovat minulle hyvin kalliit. Minä tulen sentähden
itselleni pyytämään teidän apua, teidän neuvoa ja teidän toimellisuutta
raskaassa virassani. Tahdotteko siis olla ystäväni, herra Firmin?

Firmin. Niin juuri luottamus minua hävettää ja tekee minun ylpeäksi.
Ilolla ja kiitollisuudella minä otan vastaan teidän tarjonne, vaan
pelkään että teille on minusta annettu liian suuri ajatus.

Kaarle. Teille ei ole sanottu muuta kuin totuutta, herra Narbonne! minä
rukoilen, elkää tässä asiassa uskoko isäni sanoja.

Firmin. Elä kehu liioin poikani, minun ansioni on hyvin tavallinen.

Narbonne. Tässä sitte on teidän poikanne, herra Firmin?

Firmin. Se on totta.

Narbonne. Kaarle Firmin, josta äitini ja tyttäreni minulle puhelivat
tänä aamuna?

Kaarle. Äitinne ja se armas Lotta ovat vielä muistaneet Kaarle
Firminin?

Narbonne. He ovat minulle puhelleet teistä paljon huvittavia asioita.

Kaarle. Kuin minä ansaitsesin niin suuren hyvyyden!

Narbonne. Minulla on iloista tulla teidän, jalo nuori mies, ja
arvollisen isänne kanssa lähempään keskuuteen. Herra Firmin! jos se on
minun velvollisuus teidät etsiä, niin teidän se on sen siaan itsenne
löydyttää. Ainoasti kykenemättömyys piteleikse vaan laiskuudessa.
Kunnon mies, joka isän-maatansa rakastaa, hakee esi-miehensä ja sen
ammatin jonka luulee ansainnensa. Tuhmuus ja tunnottomuus ovat aina
saapuvilla kehumassa teeskelleillä ansioilla. Se on työläs eroittaa
kuntoa kunnottomuudesta kuin se ei tule riitaveljensä kanssa
taistelemaankaan. Muistakaa herra Firmin, että me saamme vastata yhden
verran siitä hyvästä jota emme tee kuin siitä pahasta jonka laskemme
tapahtumaan.

Kaarle. Kuulettekos nyt isä!

Firmin. Antakaa minulle tilaisuutta palvella isäni maata, minä teen sen
ilolla.

Narbonne. Ja enemmän minä en vaadi. Aluksi, tullaksemme paremmin
tuttaviksi, te molemmat tulette nyt iltaiselle tyköni. Siellä löydätte
huvittavan seuran, parin hyviä ystäviä ja monjaita sukulaisia. Kaikki
rajoitukset meidän seurassa ovat poistetut, ja minun äitini, jota minun
uusi virka ei ole tehnyt ylpeäksi, on teitä kohteleva suurella ilolla.

Firmin. Teidän hyvään pyytöönne me suostumme.

Kaarle. Ja minä saan nähdä Lottaa!

Laroche (syrjässä). Asiat ovat hyvällä tiellä ... hetki on tärkeä ...
nyt kiiruusti, vielä eräs väkevä ryntäys Selicouria vastaan! (tulee
esiin) Niin te olette antaneet ansiolle arvonsa; se on hyvä. Nyt on
pahuus vielä saatava ilmiin. Onneksi voin nyt alkaa siitä mihin tänä
aamuna päätin. Selicour sai minut tänään vaikenemaan. Minä olin
malttamatoin että tulin niin yht'äkkiä, vaan minä olin totuudessa. Te
vaaditte todistuksia ... nyt minulla ne ovat.

Narbonne. Mitä, kuin?

Laroche. Hän sanoo olevansa äitinsä ja koko sukunsa turva, ja on äsken
ikään juuri kauniisti kohdellut yhtä serkku-parkaansa joka kaupunkiin
tuli ja tuhmuudessaan pyysi hänen hakemaan itselleen vähäistä paikkaa.
Se kunnotoin ajoi hänen tiehensä! Niin hän kohtelee sukulaisiaan, ja
miten paha sydän hänellä on, sen todistaa hänen kurjuudessa elävä
äitinsä.

Firmin. Te teette hänelle väärin aina, hyvä Laroche! Sama serkku palasi
kotiinsa rikkaasti lahjoitettuna ja parannettu turhista toivoista.

Narbonne. Juuri samaa serkkua hän kohteli hyvin sievästi.

Laroche. Kuin, Mitä?

Narbonne. Äitini oli heidän puhellessa saapuvilla.

Firmin. Hyvä Laroche! elkää seuratko alhaista koston himoa.

Laroche. Somasti, herra Firmin! pidelkää edelleen hänen puolta!

Firmin. Hän on poikessa, minun velvollisuus on häntä puolustaa.

Narbonne. Sellainen mieliala on teille kunniaksi, herra Firmin! Herra
Selicour ei ole puhunut teistä kuin hyvää. Kuin iloinen minä olen
nähden ympärilläni sellaisia miehiä, (Larochille) Vaan te, joka niin
kiivaasti etsitte vahinkoa Selicourille, ette näytä olevan se
totuullinen mies joksi teitä sanotaan. Mitä teistä olen tähän asti
nähnyt, se ei teitä suuresti kunnioita.

Laroche (itsekseen). Minä en häntä vielä sukaise ... vaan malta!

Narbonne. Minä tahdon Selicourista ajatella sitä paremmin mitä enemmän
hänestä kuulen pahaa, ja muutoin minä arvelen tulla hänen kanssa
lähempään keskuuteen.

Kaarle (hämmästyen). Kuin niin?

Narbonne. Äitilläni on joku aikomus, johon myös minä suostun. Vaan
teilleki minä olen arvellut jotain hyvää, herra Firmin! Tän' iltana
siitä enemmän. Elkää viipykö. (Kaarlelle) Te, nuori ystäväni,
hyväilette runoillusta, kuin olen kuullut. Äitini ylisti tänään teidän
merkillistä lahjaa. Antakaa pian kuulla töistänne! Minäki rakastan
runottaria. Nöyrin palvelianne, hyvät herrat! Elkäät vaivaitko minun
tähteni.

    (Menee.)


Kymmenes kohtaus.

    Entiset, paitsi Narbonnia.

Kaarle. Minä saan häntä nähdä, häntä puhutella! Vaan ne vissit äitin
aikomukset, ah, minä vapisen, epäilemättä hän on määrätty Selicourille.

Firmin. Noh, poika, eikös tämä päivä ole onnellinen?

Laroche. Teille, herra Firmin, vaan ei minulle.

Firmin. Olkaa huoletta, minä toivon että kaikki tulee paikalleen.
(Kaarlelle) Ole nyt siivosti, poikani. Vähintäin ministerin silmäin
edessä elä unhota.

Kaarle. Olkaa huoletta! Vaan teki, isä, liikkukaa nyt kerranki!

Firmin. Somasti, haha! minäki saan läksyni.

Kaarle. Enkös minä ole totuudessa, herra Laroche?

Firmin. Anna vähintäin hänen esi-merkkinsä olla varoitukseksi. Olkaa
rohkea, herra Laroche! Jos minun sanani mitä auttaa, niin teidän asia
vielä ei ole kadotettu. (Menee.)


Yksitoistakymmenes kohtaus.

    Kaarle ja Laroche,

Laroche. Noh mitä te siihen sanotte? Onko se luvallista että teidän isä
minun tekee valehteliaksi ja auttaa sellaista konnaa?

Kaarle. Hyvä ystävä! minä olen tän' aamuna ylenkatsonut teidän avun,
nyt minä sitä rukoustan. Se on vissi että Selicour on määrätty Lotan
puolisoksi. Minä en häntä ole ansainnut, vaan vielä vähemmän se
tunnotoin häntä on ansainnut!

Laroche. Tarvitsenko minä vielä uutta yllytystä? te olette nähneet kuin
minulle on tehty väärin hänen tähtensä. Kuulkaa minua! Minä sain kuulla
että ministeri tänä päivänä on hänelle antanut hyvin vaikean työn, joka
tän' iltana pitäisi olla valmisna. Hän taikka sitä ei saa aikoin,
taikka sen tekee huonosti. Siinä hänen kunnottomuus tulee ilmi.
jokainen odottaa hänen lankeemusta, katsomatta hänen suloisia puheita.
Kukaan ei tule hänelle avuksi, sen minä voin taata, sillä niin
yhteisesti vihattu hän on.

Kaarle. Isäni minä siitä estän. Kyllä minä nyt näen mihin tarpeesen hän
minulta vietteli sen laulun. Julkeisiko hän minun saapuvilla sanoa sen
omaksi työksensä?

Laroche. Tulkaa minun keralla puutarhaan. Hän ei saa tavata meitä
yhdessä. Selicour parka, sinä luulet olevasi minun mestarini ...
kavahda ... sinun opetus-lapsesi edistyy, ja ennen iltaa sinä voit
tulla hänen kouluunsa!

    (Menevät.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Madami Belmont. Lotta.

Mad. Belmont. Jää tänne Lotta, meillä on vähän puhelemista ennenkun
vieraat tulevat. Sanopas nyt lapseni, miten tuo Selicour on sinusta?

Lotta. Minustako, mummo?

Mad. Belmont. Niin niin, sinusta!

Lotta. No, hyvin huvittava, ansiollinen ja arvoisa mies hän minusta
näyttää olevan.

Mad. Belmont. Sitä käypi kuunnella! Se on iloista, rakas lapseni, että
hän sinusta on niin hyvä, sillä jos isäsi ja minä jotain mahdamme, niin
Selicour on kohta sinun puolisosi.

Lotta (hämmästyen). Minun puolisoni!

Mad. Belmont. Mille se kuuluu sinusta?

Lotta. Herra Selicourko?

Mad. Belmont. Me emme luule sinulle olevan mitään parempaa.

Lotta. Teidän ja isäni käsistä minä otan puolisoni hyvin mieluisesti.
Vaan ettehän minua sanone hulluksi! Minä en tiedä kuin ... vaan tuo
Selicour, minä en tiedä, mutta kun häntä ajattelen puolisokseni, niin
sydämeni pohjassa tuntuu jotain joka on kuin...

Mad. Belmont. Eihän se kuitenkaan voi olla vihaa.

Lotta. Minä sen sanoisin peloksi. Minä tunnen että siinä teen väärin,
mutta sille minä en mahda mitään. Minä pelkään häntä paljon enemmän
kuin rakastan.

Mad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä! Sen pelon me hyvin tunnemme,
tyttäreni.

Lotta. Ei ei, kuulkaa!

Mad. Belmont. Ihana tyttöyden kainous! kyllä minä sen tunnen, usko
minua. Enkö minäki ole ollut nuorena? Muutoin tämä kauppa sopii meidän
suvulle. Sellainen mies, joka tietää kaikki, jolla on sävy ja tunto,
joka on nöyrä ja iloinen, entuudesta jo niin tuttu ystävä! Ja miten
hänen ympärillä pyöritään joka talossa. Jos hänellä ei olisi ollut
tän' iltana huolta äitistään, hän olisi minulle tuonut romansin,
ihanan laulun, sillä hän taitaa kaikki ja sinulle hän voipi olla
mieliksi jokaisessa pienimmässäki asiassa. Vaan tuolla hän jo kuuluu
tulevanki ... häntä ei tarvitse koskaan odottaa ... totta hänenlaista
ei ole toista Pariisissa.


Toinen kohtaus.

    Entiset. Selicour.

Selicour. Te halasitte minulta tänään liikuttavan, hempeän laulun! Minä
olen kokenut, rouva, panna kaiken voimani ... ja minä sen tuon tässä
teidän jalkoihin.

Mad. Belmont. Kuin! herra Selicour? Sekö olisi teillä jo valmisna?
Todella, minä pelkäsin että ne pahat sanomat...

Selicour. Mitkä sanomat?

Mad. Belmont. Teidän äitiltä...

Selicour. Minun äitiltäni! niin ... niin ... se on tosi. Minä jo sain
kirjan jossa hän ilmoittaa että hän viimenki...

Mad. Belmont. On saanut ne tuhat taaleria, se nyt oli oikein iloista.

Selicour. Muutenkos minä olisin voinut pitää ajatukseni niin koossa?
Vaan Jumalalle kiitos! nyt on se kivi pudonnut minun rinnastani, ja
ensi ilossa minä tein nuo värssyt jotka kunniakseni sain antaa teille.

Mad. Belmont (Lotalle). Lotta, sinä olisit häntä surkutellut ... jos
olisit nähnyt, ja siinä minä tulin tuntemaan hänen oivallisen
sydämensä. Herra Selicour! Minä rakastan teidän laulua ennenkun sen
olen lukenutkaan.


Kolmas kohtaus.

    Entiset. Narbonne.

Narbonne. Selicourko täällä? Voi, voi, äitiseni! te viettelette hänen
tärkeemmistä töistänsä. Hänellä on niin kiireitä töitä ja te annatte
hänelle vielä turhia asioita.

Mad. Belmont. Kas, kas, poika, ethän nyt meihin suuttune!

Narbonne. Tällä tavoin, mitä meidän aineesta tulee jolla oli niin
kiire?

Selicour. Se on jo valmis, tässä se onki.

Narbonne. Kuin, valmisko?

Selicour. Entisen hallituksen virheet ovat olleet minulle raskaat
nähdä, minä en voinut niitä jouten katsella ja valittaa ... minä panin
muistiin ja paperille kaikki valitukseni, moitteeni ja ehdotukseni
parannuksista, ja nyt se sattui että se työ minkä annoitte minulle
tehdä, jo oli ammoin hiljaisuudessa minulta valmisna. Minulla vissisti
ei olisi puuttunut rohkeutta ne tehdä julkisiksi, jos hallitus vihdoin
itse ei olisi nähnyt niiden tarpeellisuuden ja teissä saanut miehen
joka hankkii kaikki uuteen järjestykseen. Nyt on aika nämä paperit
tehdä hyödyllisiksi, niissä ei puuttunut muuta kuin asettaa ne
paikoilleen ja se oli tehty yhdessä minutissa.

Mad. Belmont. No nyt, poikaseni! sinä voit olla tyytyväinen, arvelen
minä. Selicour on täyttänyt toivosi ennenkun hän sen tiesikään, hän on
tullut puolitiessä sinulle vastaan.

Narbonne. Ilolla minä näen nyt että meidän ajatukset sopivat yhteen.
Antakaa tänne, herra Selicour! vielä tänä iltana minä lähetän ne
hallituksen käteen.

Selicour (yksin). Kaikki menestyy ... nyt tuo Firminin rutka raivata
tieltä pois. (Kovasti) Suotteko te minulle anteeksi herra Narbonne?
Minun on hyvin raskas sitä teille ilmoittaa ... vaan minua peloittaa
että herra Larochin tämän-aamuinen valitus on voinut kuitenki painua
teidän mieleen.

Narbonne. Ei vähääkään herra Selicour!

Selicour. Minä olen kuitenki sitä peljännyt ... ja kaikesta kuin
näen ... minä en voi uskoa muuta kuin että herra Laroche jo on antanut
minun ammattini toiselle.

Narbonne. Kuin?

Selicour. En muuta kuin hyvää minä ole ajatellut herra Firministä,
mutta nyt minä sen tunnustan... Minä en ala häntä oikein ymmärtää.

Narbonne. Kuin? Te olette vielä tänä päivänä minulle ylistänyt hänen
totuullisuutta.

Selicour. Kaiken totuullisinta ei ole uskomista kuin vissiin määrään.
Minä olen vihollisten keskessä. Minulle pannaan ansoja joka haaralle.

Narbonne. Te olette väärässä herra Firminin suhteen. Minä tunnen hänen
paremmin ja menen takaukseen.

Selicour. Minä toivoisin että voisin hänestä ajatella samaten.

Narbonne. Larochin hävytöin kiittämättömyys on luonnollisesti teidän
pannut epäilemään. Vaan jos teillä olisi vähänkään epäilystä
Firministä, niin te saatte paikalla tilaisuuden oikaista erheyksenne.

Selicour. Kuin?

Narbonne. Hän on paikalla itse täällä.

Selicour. Herra Firminkö täällä?

Narbonne. Täällä ... minä en sitä sanonut erheyksessä ... minä näin
häntä.

Selicour. Te näitte häntä? Oivallisesti! Se nyt iloista on kuulla.

Narbonne. Hän poikinensa on meidän kanssa iltaisella.

Selicour. Iltaisella ... poikinensa! oivallisesti! ihanasti!

Mad. Belmont ja Lotta. Kaarle Firminkö?

Narbonne. Se nuori upseeri, jonka ansioa te olette minulle kiitelleet.
Minä kutsuin isän sekä pojan iltasruuvalle.

Mad. Belmont. Minä sanon heille terve-tultua.

Narbonne. Eihän teillä mitä liene sitä vastaan?

Selicour. Minä rukoilen, ... ihan vastoin! se minua ilahuttaa.

Mad. Belmont. Edeltäpäin minä jo rakastan isää pojan tähden. Ja mitäs
meidän Lotta sanoo?

Lotta. Minäkö, mummo! minä suostun ihan teidän meininkiin.

Narbonne. Te voitte sitte selittää välinne ihan julkisesti.

Selicour. Oh! Sitä ei ole tarvis. Jos oikein tunnustan, niin minä olen
pitänyt herra Firminiä rehellisimpänä miehenä ... ja jos milloin
hänelle tein väärin, niin nyt olen valmis tunnustamaan erheykseni. Minä
puolestani olen vakuutettu että hän on minun paras ystäväni.

Narbonne. Hän on sen todistanut. Hän puhelee teistä suurella
kunnioittamisella ... vaikka minä häntä tunnen vasta tästä päivästä,
vaan vissisti hän ansaitsee...

Selicour (keskeyttäen). Kaikki ne ylistykset jotka, niin kuin tunnette,
minä äsken hänelle annoin. Sellainen minä olen aina, minun sydämeni ei
tunne mitään kateutta.

Narbonne. Hänellä on terve ymmärrys ja oivallinen sydän, ja kukaan ei
halaa niin vähän ylistyksiä ja kuuluisaa nimeä kuin hän. Hän voisi
antaa toiselle koko kunnian siitä mitä itse on toimittanut.

Selicour. Luuletteko te sen?

Narbonne. Hän olisi mies sen tekemään!

Mad. Belmont. Hänen poikansa sellaisessa tapauksessa varmaan ei tekisi
niin.

Lotta. Se on vissi, hän on nuori innokas runoilia, joka ei ymmärrä
leikkiä.

Selicour. Voisiko hänki antaa töistänsä kunnian toiselle?

Lotta. Oh sitä minä epäilisin.

Narbonne. Minä rakastan sellaista intoa nuoressa sota-miehessä.

Selicour. Totta kaiketi! sellaisesta on toivoa.

Narbonne. Jokainen oikealla paikallaan, silloin molemmat hyödyttävät
paraite.

Selicour. Se on kuitenki ihanaa kuulla ja nähdä kuin te löydätte aina
soveliaat miehet paikkaansa!

Narbonne. Se on minun velvollisuuteni. (Puhelee tyttärensä kanssa.)

Selicour. Se se on! (mad. Belmontille) Yksi sanainen, rouva! Teidän
luultiin kuitenki minua viivyttäneen töissäni ... sentähden, jos minun
värsyni tän' iltana tulisi laulettavaksi ... niin elkää nimittäkö minua
sen tekiäksi!

Mad. Belmont. Jos ette sitä tahdo, olkoon!

Selicour. Niin, vaan minulle juohtuu mieleen... Kuinkahan, jos
vakuudeksi pyytäisin jonkun vieraista ilmoittamaan sen tekiäksi?

Mad. Belmont. Miten? te voisitte antaa siitä kunnian toiselle.

Selicour. Hoh! Se en vähä kaikki. (Molemmat Firminit tulevat.)

Lotta (katsahtaa iloisesti). Tuossapa he tulevat.



Neljäs kohtaus.

    Entiset. Molemmat Firminit.

Narbonne (heitä vastaan). Minä jo olen teitä kauvan odottanut, hyvät
herrat! tulkaa, tulkaa! sydämellisesti tervetultua! Tässä, herra
Firmin, on minun äitini ja tässä tyttäreni ... te ette ole enää meille
vieraat.

Mad. Belmont (Kaarle Firminille). Minä en voinut toivoakaan teitä nähdä
täällä Pariisissa; se on iloista niin äkkiä tavata hyviä ystäviä.

Kaarle. Sellainen nimitys on minulle hyvin kallis. (Lotalle) Te olette
sillä tavoin jättäneet tätinne.

Lotta. Niin, herra Firmin!

Kaarle. Minä en voi unhottaa niitä iloisia päiviä jotka elin hänen
huoneessa. Siellähän se oli, mamseli...

Narbonne (isä Firminille). Annamme näiden nuorten uudistaa
tuttavuuttaan. Noh herra Firmin, tässä on nyt Selicour!

Selicour (Firminille). Todella, minä olin ... minä en voi niin sanoa
kuin iloinen minä olen, kun näen teidät herra Narbonnin tuttavana.

Narbonne. Te olette molemmat miehiä jotka katsovat rehellisesti
toisensa silmiin, (Firminille) Hänellä on jotain sydämellä, minä
toivosin että sen kanssa nyt selkenisitte, hyvät herrat!

Selicour. O, se ei ole mitään, ei mitään! herra Firmin tuntee minun
ystäväkseen.

Narbonne. Ja olkaa vakuutettu, hän on myös teidän. Te olisitte voineet
kuulla millä kiivaudella hän teitä puolusti. Vissisti se on sama
Laroche, joka taas...

Selicour. Vaan mikä maailman ihme sen Larochin on niin yllyttänyt minua
vastaan.

Narbonne. Laroche ei ole minun miehiäni, vähintäin minulla on hyvin
paha luulo hänestä.

Firmin. Te olette väärässä. Minä puhuin tänään häntä vastaan, vaan
tällä kertaa minun täytyy häntä puolustaa.

Selicour. Se ei ole ensinkään tarpeellista. Minä pidän häntä suuressa
arvossa, minä tunnen hänen hyvän sydämensä ja tunnen myös hänen
juonensa ... ja hän panetelkoon minua koko maa-ilman edessä, kuinhan te
häntä etten usko! Näettekö, me olemme valmiit ... meidän riita on
lopussa, selityksiä ei tarvita.

Mad. Belmont. No hyvät herrat, ettekö suaitse istuida?

Selicour (Kaarle Firminille). Se on jo annettu se laulu.

Kaarle. Oikein todella?

Selicour. Se on tuolla vanhalla mummolla, ja minä en ole peittänyt sen
tekiää. (Vieden mad. Belmontin syrjään) Arvaatteko mitä minä tein?

Mad. Belmont. Noh! Mitä se taas olisi?

Selicour. Nuori Firmin ... niin kuin tunnette, sepittelee lauluja.

Mad. Belmont. Se on tosi, ... vaan sitte?

Selicour. Minä pyysin häntä olemaan laulun tekiänä ... ja hän suostui!

Mad. Belmont. Suostui, sen voin uskoa!

Selicour. Ett'ette luulisi minun valehtelevan.

Narbonne. Vaan kunnes toiset vieraat joutuvat, äitiseni, emmekö saisi
mitään huvitusta toimeen. Kortti-pöytään minä en teitä pyydä ... meillä
on parempaa työtä.

Firmin. Se on teidän vallassa.

Kaarle. Se on teissä, rouva!

Lotta. Vieläkö te aina rakastatte soittoa, herra Firmin?

Narbonne. Niin, se on tosi, Lotta ... laulathan sinä toisinaan ...
annas nyt kuulla! Eikö sinulla olisi jotain uutta?

Kaarle. Jos se ei tule vaikeaksi mamselille!

Lotta. Minä sainki äsken monjaita värsyjä.

Narbonne. Se on hyvä. Teidän luvalla minä tahdon sill'aikaa lukea tuon
ystävän kirjoituksen.

Selicour. Vaan me voimme teidät hämmentää, herra Narbonne!

Narbonne. Elkää peljätkö! minä olen tottunut tekemään työtä pahimmassa
hälinässä, ja tämä on vaan lukemista. (Menee toiselle puolelle johon
hän istuikse.)

Selicour. Jos kuitenki paremmin...

Narbonne. Antakaa anteeksi, tällä on kiiru, viran-toimi täytyy mennä
esinnä!

Mad. Belmont. Antakaa hänen olla, kun hän niin tahtoo, ja me otamme
laulumme. (Kaikki istuivat ja Lotta perimäissä. Mad. Belmont Lotan
vieressä. Selicour hänen ja Kaarlen välillä, ja viimeisen vieressä
Firmin.)

Lotta. Nuotti on hyvin valittu, niinkuin näen.

Mad. Belmont. Tekiä ei ole kaukana, minä näen hänet ilman
silmä-lasitta.

Selicour (mad. Belmontille). Elkää nyt minua pettäkö! (Kaarlelle) Se on
meinattu teille, ystäväni!

Lotta. Hänellekö, kuinka? sitä minä en ymmärrä.

Firmin. Onko se tosi Kaarle? sinä siis olisit...

Selicour. Se on hänen tekemänsä.

Lotta (mummollensa). Kuin? Tämä laulu olisi herra Firminin tekemä?

Mad. Belmont (kovasti). Niin. (Hiljaan) Oikeaa tekiää ei saa nimittää.

Lotta. Miksi ei?

Mad. Belmont. Syistä. (Selicourille) Ettenkö tahtoisi auttaa Lottaa?

Selicour. Mielelläni!

Firmin (tylysti pojallensa). Vissisti taas joku keskoinen työ ...
kuinhan sinä runoilet!

Kaarle. Vaan, isä-kulta, kuunnelkaahan ensin, ennenkun tuomionne
langetatte!

Lotta (laulaa).

    Poika istui lähtehellä,
    Sito kukkast' seppeleiks',
    Näki lehdet aaltoloissa
    Pian kaikki kadonneiks';
    Niinpä rientävät mun päivät,
    Kuin nuo lähteen aallot pois,
    Niin mun katoo nuoruuteni,
    Kuin nuo kukkaset aaltoloiss'!

Mad. Belmont (katsoen Selicouriin). Alku lupaa paljon! se on oikein
suloista.

Selicour (Kaarlelle). Kiitos on tuleva teille, herra!

Mad. Belmont. Hyvä, hyvä, minä ymmärrän.

Firmin. Ajatus on hyvin joka-päiväinen, tavallinen.

Kaarle. Vaan se on tosi.

Narbonne (toisella puolella lukeissaan). Alku on kohdastaan hyvä ja
kehoittaa jatkamaan.

Lotta (taas laulaen).

    Kyselkööte miks' mä suren,
    Nuoruuteni ajalla;
    Ainon riemun, toivon kuulen,
    Kevät-kullan tullessa;
    Mutta ihanimmat äänet,
    Kuin mä kuulen luonnossa,
    Herättävät raskaat murheet,
    Onnetoin, mun rinnassa!

Mad. Belmont. Ihanasti! taivaallisesti!

Firmin. Ei juuri pahasti.

Selicour (Kaarlelle). Nähkää kuin jokainen ihmettelee!

Narbonne (lukein). Oivallisesti ajateltu ja selkeästi esitelty ...
lukekaa minun kanssani, herra Firmin! (Firmin menee ministerin taa ja
lukee sen olkapäin yli.)

Mad. Belmont. Jumalallisesti!

Selicour (Narbonnin luokse mennen). Mutta tästä minun tulee suureksi
osaksi kiittää herra Firminiä. (Menee takaisin toiselle puolelle
entiselle paikallensa, jättämättä silmältä toista seuraa.)

Lotta (laulaa).

    Ei nyt mua ilahuta
    Kevään sulo, ihana,
    Yhtä etsin ainoata,
    Hän on läsnä, kaukana;
    Turhaan avaan syliäni
    Tälle haahmo-kuvallein,
    Ah! sen nään mä edessäni,
    En saa painaa sydämein.

    Ihanainen! jos sä tulet
    Lumo-linnastais mun luo;
    Kukkaist' kylvän missä kulet
    Kauneimmat kuin kevät tuo.
    Kuule lauluu lehvikoissa,
    Kuin myös lähde lirisee!
    Armas, pienimmässä koissa,
    Löytyy onni rakkaille.

Mad. Belmont. Ah! kuinka liikuttava loppu!... Lapsi-parka on kokonaan
liikutettu siitä.

Lotta. Olkoon sen tehnyt ken tahansa, se on lähtenyt sydämestä joka
tuntee rakkauden, vain miten?

Selicour (nojaiten Lottaan päin). Se on hyvin huvittava ylistys.

Kaarle. Mitä? hän kiittää...

Selicour (pikaisesti kääntyen Kaarle Firminiin päin). Eikö se ole
totta, ystävä!

Mad. Belmont. Minulle se kävi luita myöten.

Selicour (mad. Belmontia kohti). Se on liika hyvyys, rouva!

Kaarle. Kuin minä sen ymmärrän?

Selicour (jälle yhtä pikaisesti Kaarlea kohti). Noh! enkös minä teille
sanonut? Te olette saaneet täydellisen voiton.

Kaarle. Pidättekö te minua narrina?

Narbonne. Työ on oivallinen, oikein ankara.

Selicour (isä Firminille). Te näette että minä olen seurannut ihan
teidän ajatuksia.

Firmin (nauraa). Minun täytyy tunnustaa, että se kuuluu sille.

Lotta. Minä en tiedä, kummaista näistä herroista...

Selicour (Lotalle, osottaen Kaarle Firminia). Suloinen riemu
runoilialle.

Narbonne (käärien kokoon paperinsa). Todella, se on oikean mestarin
työ!

Selicour (hypäten Narbonnia kohti). Se on liian suuri kunnia!

Mad. Belmont (kertoo viimeiset värsyn sanat).

    Kuule lauluu lehvikoissa,
    Kuin myös lähde lirisee!
    Armas, pienimmässä koissa,
    Löytyy onni rakkaille.

Ihanasti, taivaallisesti, ymmärtäköön sen ken voipi... Selicour, se jää
niinkuin on sanottu, Lotta on teidän!

Kaarle. Oh Jumalani!

Lotta. Mitä nyt kuulin?

Narbonne (nousee seisalleen). Minä tunnen vähän niin oivallisia
töitä... Selicour, te olette lähettiläs!

Kaarle. Jumalani!

Narbonne. Te se olette, minä takaan että se vahvistetaan! Joka sen voi
kirjoittaa piti olla totuullinen mies, piti olla korkea neroinen mies!

Selicour. Vaan suokaa minun, minä en tiedä jos minä sitä voin ottaa
vastaan ... minä olen tyytyväinen nykyiseen kohtalooni.

Narbonne. Teidän tulee erota kaikista silloin kuin valtakunta teitä
tarvitsee.

Selicour. Enkö minä vähintäin saisi Firminin sihteerikseni?

Firmin. Mitä te ajattelette? minua? minuako teidän sihteeriksi?

Selicour. Niin, herra Firmin, minä tarvitsen teitä, teidän neroa,
teidän tointa, teidän ahkeruutta.

Kaarle. Sen minä voin arvata.

Narbonne. Siihen löytyy neuvoja. Noh! jokos laulanto on lopussa.

Selicour. Mamseli on laulanut sanomattomasti.


Viides kohtaus.

    Entiset. Mikko.

Mikko. Vieraat ovat salissa.

Narbonne. Äiti kulta, tehkää se hyvyys mennä heille vastaan ... minä
tahdon paikalla tämän lähettää pois. (Hiljaan Selicourille) Jos saatte
tyttäreni suostumaan, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Vielä
uudesti, työ on ankara ja minä antaisin paljon jos voisin olla sen
tekiä.

Selicour (Kaarlelle). Nyt, nauttikaa suurta riemuanne, herra Firmin!
(Lotalle) Meidän nuori ystävä osaa sangen hyvin vastaan ottaa
kiitoksia.

Lotta. Kuultua hänestä kaikki ne ihanat asiat, minä en kuitenkaan olisi
uskonut hänellä olevan tarvista vierailla höyhenillä pöyhistellä.

Selicour. Se on paljasta nöyryyttä, mamseli. Vaan seura odottaa.

Firmin (pojallensa). Noh! sinä olet saanut vahvasti ylistyksiä!
(Selicour antaa käsivartensa Lotalle.)

Kaarle. Kyllähän minulla nyt on syytä ylpeillä.

Mad. Belmont (Selicourille). Oikein, oikein, saattakaa Lottaa, kaikki
häntä kaunistaa. Se on oikein ankara mies. (Antaa kätensä Firminille.)

Selicour (osottaen Firminiä). Tuolle herralle, ei minulle, tulee
kiitos. Todella minä en tiedä kuin sitä voin omistaa ... kaikki mitä
olen, mitä voin, se on hänen ansionsa. (Menevät.)


Kuudes kohtaus.

    Kaarle.

Kaarle (yksinään). Minä olen niin levotoin että he voisivat arvata...
Minun täytyy vähän hengähtää, ennen kuin heitä seuraan. Ihme että voin
sen taiten kärsiä! Kaunis kunnia minulle siitä oli! Pilkalla he minua
kiittivätki! Se on vissi että he sen pitivät hänen vaan ei minun
tekemänä. Minä sain olla heille narrina ja se ilvetöin sai kunnian.


Seitsemäs kohtaus.

    Kaarle. Laroche.

Laroche. Kas, herra Firmin ... niin yksinään... Vissisti kaikki menee
toivoa myöten?

Kaarle. O, hyvin ankarasti.

Laroche. Minäki olen hyvässä toivossa.

Kaarle. Selicourin asiat ovat paremmin kuin koskaan.

Laroche. Kas nyt, mitä te sanotte!

Kaarle. Kellään ei ole parempaa päätä, missään ei ole enää
rehellisempää miestä.

Laroche. Onko se mahdollista! Vaan se tärkeä kirjoitus jonka ministeri
antoi hänen tehdä, ja jota hän ei ensinkään ole mies tekemään?

Kaarle. Se jo on tehty.

Laroche. Olkaa nyt!

Kaarle. Minä sanon, se on valmisna.

Laroche. Te puhutte leikkiä, se ei ole mahdollista.

Kaarle. Se on ankara työ sekä kirjoitus-tavan että sisällyksen suhteen.

Laroche. Minä sanon teille vielä, että se on mahdotointa.

Kaarle. Minä taas sanon se on valmis. Kirjoitus on luettu, ihmetelty ja
jo lähetetty hallitukselle.

Laroche. Sitte hänellä on itse piru apulaisena, joka sen on tehnyt.

Kaarle. Ja se lähettilään, se ministerin sia.

Laroche. Noh, se lähettilään siako?

Kaarle. Sen saa hän ja mamseli Lotan lisäksi.

Laroche. Lotta ei suaitse häntä silmissään.

Kaarle. Hän on vihdoin siihen myöntyvä.

Laroche. Ministerin sia sekä tyttö? Ei saakeli vie niinkään! Se ei
tapahdu, se ei saa tapahtua. Kuin? Mitä? Se ilmetöin, se hylkyläinen
kiiveltäisi itselleen mikä on tuleva ansiolle. Ei, niin totta kuin minä
elän! Sitä ei saa antaa tapahtua, me jotka hänen tunnemme. Se on vasten
meidän omaa tuntoa, me olisimme yhtä rikolliset kuin hän jos sen
kärsisimme.

Kaarle. Minä haen paikalla mummon ja avaan hänen silmänsä edes näkemään
miten sen laulun kanssa oli laita.

Laroche. Laulustako tässä on puheki ... sen vanhan mummon luona hän
voipi liukastella lauluilla, vaan luuletteko että ministeri pitää lukua
lauluista, sellaisista joutavista! Ei, herra, se kirjoitus se on joka
on niin oivallinen ja jonka hän mistä lie viekoitellut, ... sillä hänen
työtä se ei ole, ei koskaan, sen minä voisin vannoa ... vaan hänen
kaikki taikansa on hänen kujeissa! Meidän täytyy hänet lyödä omilla
aseillansa. Suoralla tiellä se ei menestynyt ... täytyy koetella
väärällä... Oles! minulle juohtuu mieleen ... niin sen pitää nyt mennä,
pois, nyt pois ... ettei meitä tavata yhdessä.

Kaarle. Vaan nyt ei ole enää mitään viivyttelemistä, herra Laroche!
miettikää miten tärkeät asiat ovat vaarassa.

Laroche. Minun kunniani, se on tosi, herra Firmin! ja se ei ole minulle
halvempi kuin rakkaus on teille. Pois ... sisään ... te saatte minusta
kuulla enemmän. (Kaarle menee.)

Kahdeksas kohtaus.

    Laroche.

Laroche (yksinään). Olkoon menneeksi ... hän on aina nuuskinut
esi-miestensä heikkouksia, tekeytyä heille tarpeelliseksi. Vielä tänä
aamuna hän koetteli sisä-palveliaa ... joka suoraan sanoin on vähäinen
lörppö ... se kuului kuin joku salaisuus ministerin heikkouksista...
Hänen piti muka etsitellä kortteeria esi-kaupungissa... Minä en usko
siitä yhtä sanaa ... vaan sillä voisi koetella. Vaan vait, siinä se nyt
tulee!


Yhdeksäs kohtaus.

    Laroche. Selicour.

Selicour (näkemättä Larochia). Kaikki on mennyt paremmin kuin voin
toivoa, ja kuitenki minä en voi olla huoletta... Vielä minulla ei ole
enemmän paikkaa kuin morsianta, ja poika sekä isä jotka väijyvät
molempia, virkaa sekä tyttöä ja voivat ne joka silmän-räpäys minulta
ottaa. Jos heidät toki voisin poistaa, vaan miten? Nämä ihmiset jotka
kulkevat suoraa tietänsä eivät tarvitse ketään, heitä on mahdotoin
saada valtaansa... Vaan jos tapaisin jonku hänen omia salaisuuksia, jos
saisin käsiini hänen, ministerin itsensä ... minä voisin tulla hänelle
välttämättömäksi!

Laroche (itsekseen). Oikein, hän tulee jo itse minun käsiini.

Selicour. Ah! kas se! herra Laroche!

Laroche. Minähän se olen, herra Selicour!

Selicour. Mitä te nyt tahdotte?

Laroche. Tunnustaa syntini!

Selicour. Ahaa.

Laroche. Jotka minua ei ole auttaneetkaan.

Selicour. Se on parasta! Sillä se ei ole teidän paha suu, joka on
estänyt minun lankeemisen.

Laroche. Se on kyllä totta ja sentähden minulla ei ole mitään toivoa,
että sen antaisitte minulle anteeksi.

Selicour. Ahaa! joko se nyt on niin? Jokos ruvetaan leppymään?

Laroche. Sitä oivallista paikkaa jota minulle ehdottelitte minä nyt en
voi toivoakkaan ... vaan entisen ystävyyden tähden, elkää edes minua
kovin vahingoittako!

Selicour. Minä teitä vahingoittaa?

Laroche. Ettenkös sitä tee? Säälittekö te sellaista kelvotointa?

Selicour. Mutta...

Laroche. Ja kun monjahta kuitenki on joka ministerin tykönä tahtoo
puhua minun puolestani...

Selicour. Todella! Onko teillä joku? ja ken se on?

Laroche. Se on nainen, jonka luo minua neuvoi Mikko.

Selicour. Ministerin palvelia? te sitte hänen tunnette, sen Mikon?

Laroche. Ei paljon! vaan koska hänen veljensä poika minut ajoi
virastani ... niin hän nyt tahtoo sen parantaa ... auttaa minua.

Selicour. Ja nainen on vissisti ministerin sukulainen?

Laroche. Hän kuuluu olevan ihana kuin taivaan enkeli, ja ministeri
etsii sille asuntoa jossai syrjä-paikassa.

Selicour. Hyvä, hyvä, siitä minä en tahdo tietää mitään. Ja mikä sen
naisen nimi olisi?

Laroche. Sitä vielä en tunne.

Selicour. Hyvä, hyvä!

Laroche. Mikolta sen saatte kuulla.

Selicour. Minäkö? luuletteko minun kuuntelevan sellaisia.

Laroche. Enhän minä sitä sano.

Selicour. Minä en sitä kysele, sellaisia asioita minä en ensikään
kysele... Ja te tahdotte huomenna puhutella sanottua naista, vain
miten?

Laroche. Huomenna.

Selicour. Siinä näyttää olevan tärkeä salaisuus...

Laroche (pikaisesti). Vissisti, vissisti! ja sentähden minä rukoilen
että siitä etten virkkaisi kellekään.

Selicour. Hyvä, hyvä! annamme sen nyt olla ... minä en tahdo teitä
vahingoittaa, herra Laroche! Se en kerran minun kohtaloni, tehdä hyvää
kiittämättömille ... vaikka te minua koetitte painaa, minä rakastan
kuitenki teitä ... ja nähdäksenne kuin paljon minä voin tehdä teille
hyvää, minä tahdon yhdistää kaiken mahtini sen sanotun nais-ihmisen
kanssa auttaakseni teitä ... sen minä tahdon, olkaa vakuutetut!

Laroche. Ah! miten kauhean hyvä te olette!

Selicour. Vaan ottakaa se nyt vast'edes opiksi!

Laroche. Vissisti, te saatte sen nähdä...

Selicour. Nyt se välttää, olkoon se nyt niin!

Laroche. Siihen onkeen hän tarttui. Hän jo on pian voitettu. Mitä
välemmin kuitenki maa-ilmassa auttaa kavaluus, kuin rehellisyys!
(Menee.)

Selicour. Nyt paikalla Mikon luo!... Vissisti tämän ihanan naisen
seikka ei ole vähä-arvoinen ministerille. Sen minä voisin vannoa.
Oivallisesti! Minä tapasin sinut kiini... Narbonne! Sinäki toki olet
ihminen! Sinullaki on heikkouksia joita tahdot salata ... ja minä teen
nyt sinulle mitä tahdon. (Menee).



VIIDES NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Laroche.

Laroche (yksin tulee). He istuvat vielä pöydässä... Hän on heti täällä,
ministeri! Milt'en ole tukeuksiin itseni juossut... Vaan Luojalle
olkoon kiitos ... nyt tiedän kaikki. Tapasinkos sinut, ystävä Selicour!
Ministerin kanssa en mihinkään juoneen tullut, niin kauvan kuin hän oli
hurskas ... vaan Jumala siunatkoon hänen pahuutensa, silloinkos hänellä
on salaisuuksia peitettävänä, silloinkos palvelluksia tehtävänä! ja se
uskottu ystävä, se hankkija on voittanut vallan! Hän luulee
huomanneensa ministerin heikkoudet. Mikä lavea alanko nyt häntä
kujeissansa petellä! Vaan se ei ole sillä tehty herra Selicour! me
tunnemme jo enemmän, ... ja sinä et vainusta tunne minkä pahan ansan
olemme panneet eteesi! Ministeri tulee ... rohkeutta vaan ... nyt
viimeinen sätkäys!


Toinen kohtaus.

    Narbonne. Laroche.

Narbonne. Mitä kaikkia? Tekö minua taas olette pyytäneet ulos?

Laroche. Olkoon tämä viimeinen kerta kuin teitä saan puhutella, herra
Narbonne! Jos nytkään teitä en saa uskomaan, teidän oma kunnianne yhden
verran kuin minun käskevät vielä koetella. Kaikki millä olen tähän asti
kokenut saada herra Selicouria teidän luulossa lankeemaan, on tullut
hänelle kunniaksi ja minulle häpeäksi. Sittenkään minä en luovu
toivostani saada hänet vielä paljastetuksi.

Narbonne. Se menee kovin loitos! Nyt minä en enää jaksa!

Laroche. Yksi ainoa sana, herra ministeri! te etsitte asuntoa
esi-kaupungissa? Eikö se ole niin?

Narbonne. Kuin? mitä te sanotte?

Laroche. Se on aivottu nais-ihmiselle, joka pereinensä on suuressa
kurjuudessa, eikö se ole oikein?

Narbonne. Kuin, mitä? ... te rohkenette tutkistella minun askelia?

Laroche, Elkää vihastuko! minä sen olen tehnyt ainoasti teidän ystävän,
Selicourin mukaan. Hän se oli joka sen sanoman tän' aamuna onki teidän
palvelialta. Hän selitti tämän asian pahimmalla tavalla, vaikka minä
siitä luulin ihan toista. Ja minä sen tunnustan ... sen naisen minä
näin josta on puhe. (Nauraa) Hänellä on melkoinen ikä... Selicour pitää
häntä nuorena, ihanana... Oh, elkää suuttuko minuun, minä rukoilen,
antakaa hänen tulla. Kuunnelkaa häntä loppuun, ja jos ette tule häntä
tuntemaan kelvottomaksi, niin minä tahdon olla elin-aikani kelminä.
Tuossa hän tuleeki, ... minä teen hänelle tilaa, että saisitte hänen
tutkia paikalla.


Kolmas kohtaus.

    Narbonne. Selicour.

Selicour (sivulla). Hän on yksinään! Nyt minä sen voin sanoa ... jos
se ei tapahdu nyt että minä hänet saan valtaani, niin tuo Firmin on
pian-aikaa hänen ystävyydessä... Kun kerran olen saanut hänen
salaisuuden, silloin hän on minun käsissäni.

Narbonne. Minä ajattelen tässä paraillaan, hyvä Selicour, mitä teidän
kirjoituksesta tullaan sanomaan hallituksessa. Minä annoin sen samalla
sinne, ... nyt se on paraillaan luettavana ... ja minä en epäile että
se voittaa yhteisen suosion.

Selicour. Kun se kerran on voittanut teidän ... silloin minun kaikki
toivot ovat täytetyt. (Itsekseen) Kuin sen nyt vaan alkanen? Vaaraa
siitä minulle ei ole, sillä asia on tosi ... minä voin mennä
suorastaan...

Narbonne. Te näytte olevan syvissä ajatuksissa, hyvä Selicour!

Selicour. Niin ... minä ... minä ajattelen miten pahasti ihmiset voivat
selittää viattomimmat asiat.

Narbonne. Mitä te sillä meinaatte?

Selicour. Sen täytyy tulla ulos ... minä en tahdo sitä teiltä
salata ... kuinka pahat kielet ovat tohtineet teitä panetella. He ovat
luulleet tietävänsä ... minä rukoilen ... suvaitkaa vastata minulle
pari kysymystä ... ja antakaa anteeksi tälle ystävyyden
varovaisuudelle, jos näyttäisin liian rohkealle...

Narbonne. Kysykää, minä vastaan kaikki.

Selicour. Jos voin uskoa teidän sisä-palveliaa, ... te etsitte vähäistä
asuntoa syrjäksessä?

Narbonne. Kun sen jo tiedätte, niin...

Selicour. Ja ihan salaisesti, kuin olen kuullut.

Narbonne. Tähän asti vähintäin olen sen pitänyt salassa.

Selicour. Yhtä naimatointa nais-ihmistä varten?

Narbonne. Niin!

Selicour. Joka on teille (hölmistyen) ... hyvin ... kallis?

Narbonne. Sen tunnustan, että minä pidän häntä suuressa arvossa.

Selicour (itsekseen). Ei hän sitä juuri peitäkkään, asia on silloin
oikea. (Kovasti) Ja te soisitte ett'ei se tulisi ilmi?

Narbonne. Jos se voisi olla mahdollista ... niin...

Selicour. Ah! se on hyvä, hyvä, minä ymmärrän. Asia on hellä luontoinen
ja maa-ilma tuomitsee niin pahasti... Vaan minä voin siinä teitä
auttaa.

Narbonne. Te?

Selicour. Voin teitä auttaa! luottakaa minuun!

Narbonne. Mutta kuinka?

Selicour. Minä hankin teille sen mitä tarvitsette.

Narbonne. Kuin sitte? mitä sitte?

Selicour. Minä saan, minä hankin teille ... hiljaisen talon,
syrjässä ... ulkoa halvan, josta ei voi mitään luulla! Vaan sisästä
ihanimmasti laitetun ... huonekalut, tapetit, kaikki uusinta kuosia ...
pienoinen kammari, soma ja viettelevä, ... lyhyesti, ihanimman asunnon
jota voitte ajatella.

Narbonne (itsekseen). Olikohan Laroche oikeassa? (Kovasti) Ja mikä
salainen syy minulla olisi sellaista asuntoa etsiä?

Selicour (muhaillen). Asioissa joita minulta tahdotaan salata minä
tiedän välttää kaikki ajattomat kyselemiset. Vaan tunnustakaa toki että
teillä on minussa nöyrin palvelia... Te ette löydä mitään johon minä en
olisi valmis teidän avuksi. Käskekää mitä tahdotte ja minä tottelen
ilmau tutkimatta... Ymmärrättehän te minun.

Narbonne. Täydellisesti.

Selicour. Meidän ei tule maa-ilmassa olla liian totiset ... minä ...
minä kyllä pidän paljon hyvistä tavoista. Mutta mitä tähän asiaan
tulee ... kunhan vaan kartamme julkista häväistystä ... minä siinä
menen ehkä liian loitos ... vaan minun hyvä sydän viepi minut ... ja
korkein toivoni on nähdä teidät onnellisena.


Neljäs kohtaus.

    Entiset. Mikko.

Mikko. Parasta aikaa minulle annettiin nämä kirjat.

Narbonne. (Selicourille). Ne ovat teille.

Selicour. Teidän luvalla, ne ovat asia-kirjoja jotka ovat heti
suoritettavat. Rutosti työhön ja rutosti huvitukseen. Sellainen minulla
on tapa. (Menee.)


Viides kohtaus.

    Narbonne.

Narbonne (yksin). Hämmästykseni on niin suuri etten siitä hopussa voi
selvetä ... tuo Selicour ... nyt sitä en enää epäile, tuo Selicour oli
vissisti se hävytöin auttajan auttaja minun edelliselläni. Minä en sano
itseäni paremmaksi muita, jokaisessa on omat vikansa, mutta sellaisella
hävyttömyydellä tulla tarjolle, ... ja tälle kunnottomalle olin
antamassa tyttäreni ... tällä petturilla minä rupesin pettämään
valta-knntaa? Ystävyydestä hän sanoo tahtovansa tehdä minulle kaikki.
Nekö ne ovat meidän ystävät jotka meitä auttavat pahuuteen?


Kuudes kohtaus.

    Narbonne. Laroche.

Laroche. Noh, nyt hän läksi teiltä ... voinko minä kysyä?

Narbonne. Minä olen päättänyt teistä sekä hänestä väärin. Te olette
tehneet minulle tärkeän työn, herra Laroche! ja viimenki minä teille
annan oikeuden.

Laroche (iloisella liikutuksella). Jokos viimenki saan olla rehellinen
mies? Voinko minä nyt jo vapaasti nostaa päätäni?

Narbonne. Te olette voittaneet ... te olette paljastaneet petturin.
Mutta kuin minä voin luopua siitä vanhasta totuudesta, ettei terävä
nero ja hyvät lahjat voi asua turmellussa sydämessä? Tämä ihminen,
jonka nyt tunnen kunnottomaksi, on vielä tänä päivänä minulle antanut
kirjoituksen joka suurimmalle valtio-miehelle ja nerolle olisi
kunniaksi. Kuin se on mahdollista? minä en sitä ymmärrä. Niin terveet
ajatukset, niin syvä käsitys, niin terävä nero sellaisessa turmellussa
luonnossa! Minä jätin kirjoituksen paikalla hallituksen käsiin ja voin
taata että kirjat, jotka nyt ikään sain, eivät voi olla muuta kuin
täynnä ylistyksiä. (Avaa kirjat ja lukee) Oikein! se on niin kuin jo
sanoin.

Laroche. Siitä minä en voi tulla hullua viisaammaksi. Työ sitte on
todella hyvä?

Narbonne. Niinkuin sanoin, se on oivallinen.

Laroche. Minä voisin lyödä vedon ettei se ole hänen tekemä.

Narbonne. Kenen se sitte voisi olla?

Laroche. Hänen se ei ole, siitä voin antaa henkeni pantiksi, sillä
vihdoin kuitenki luulen hänellä ennen olevan sydäntä kuin päätä. Jos
olisi koetella... Oikein! nyt se minulla on! Sen täytyy menestyä ...
herra Narbonne! jos tahdotte minua auttaa, niin hän pettyy hyvin
sukkelasti.

Narbonne. Kuin sitte?

Laroche. Antakaa minun laittaa ... hän tulee ... avittakaa minua.


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset. Selicour.

Laroche (tuskitellen). Jumalani! Kuin hirmuinen onnettomuus!

Selicour. Mitä se nyt on, herra Laroche?

Laroche. Mikä muutos yhdessä silmän-räpäyksessä.

Selicour. Mikä teillä on? Mitä te voivottelette, mitä te niin hirveästi
huudatte?

Laroche. Minä olen kuin nuolella ammuttu!

Selicour. Mikä se sitte on?

Laroche. Tuo onnetoin kirjoitus... Ministeri sai sen juuri nyt.
(Narbonnille) Tohdinko minä, pitääkö minun?

Narbonne. Sanokaa kaikki!

Laroche. Herra Narbonne on pantu virattomaksi.

Selicour. Heittäkää, Jumalan tähden!

Laroche. Hän on virka-heittona.

Selicour. Minä en sitä voi uskoa, se ei ole mahdollista!

Laroche. Se on vaan liian tosi. Se tahtoi jo ennenki siltä kuulua. Minä
en voinut sitä uskoa, ... minä riensin tänne, sitä kuulustamaan
tarkemmin, ... ja nyt sanoo sen mulle ministeri itse!

Selicour. Se sitte on tosi se hirmuinen sanoma? (Narbonne myönnyttää
sen äänettömällä merkillä.)


Kahdeksas kohtaus.

    Entiset. Mad. Belmont. Lotta. Molemmat Firminit.

Laroche. Tulkaa rouva! tulkaa herra Firmin!

Mad. Belmont. Mitä se on?

Laroche. Lohduttakaa herra ministeriä ... rohkaiskaa häntä
onnettomuudessaan!

Mad. Belmont. Onnettomuudessaan?

Lotta. Jumalani! Mitä se on?

Laroche. Hän on kadottanut virkansa.

Lotta. Suuri Jumala! millainen tapaus!

Selicour. Minä olen hämmästynyt yhden verran kuin teki!

Mad. Belmont. Ken voi sellaista aaveksia!

Kaarle (tuskitellen). Niin on kunto nyt häväisty ja rehellisyys paljas
rikos tässä turmellussa maassa! Totuullisin mies seisoo tuskin päivän
ja ainoasti kelvottomuudelle menestyy kaikki.

Narbonne (toimessa). Elkää pikastuko, nuori mies! Taivaassa on totuus,
ja syypää saa rangaistuksen ennen tahi myöhemmin!

Selicour. Vaan sanokaa minulle, eikös edes tunneta syytä tähän kauheaan
tapaukseen.

Laroche. Sen pahempi! se tunnetaan hyvinki liiaksi. Vissi äsken
lähetetty moite-kirja on tuottanut koko onnettomuuden!

Firmin (tulisesti). Moite-kirja. (Ministerille) ehkä se sama jota äsken
luitte?

Selicour. Jossa hallituksesta puheltiin niin vapaasti niin rohkeasti...

Laroche. Ihan oikein! se on se sama.

Selicour. Noh! Siinäpäs se nyt on, olinko minä väärässä kuin sanoin,
ettei se ole aina terveellistä sanoa totuutta?

Narbonne. Missä yhteinen velvollisuus vaatii, siinä minä en koskaan
arvele, ja tulkoon peräksi mikä tahansa, minä en kadu tehtyä
velvollisuuttani.

Selicour. Kauniisti ajateltu! totta kaiketi! vaan se maksaa nyt teille
oivallisen virkanne!

Laroche. Ja se ei ole vielä sillä tehty! Se voisi vetää perästänsä
muitaki... Jokainen tuntee että ministerit harvoin panevat kokoon
kirjoja joita kanselistaan antavat.

Selicour. Kuin niin? mitä sitte?

Laroche (itsekseen). Siinä ei mene yhtään sanaa hukkaan.

Firmin. Selittäkää se paremmin!

Laroche. Pahasti kyllä nyt jo kuulustellaan kenen sepittämä se kiivas
moite-kirja voisi olla.

Selicour. Tahdotaanko sitä? ... ja häntä kohtaa sama onnettomuus kuin
ministeriä?

Laroche. Vissisti, se on pahoin pelättävä.

Selicour. Noh, Jumalan kiitos, minun tekemä se ei ole!

Firmin. Vaan se on minun!

Narbonne. Mitä kaikkia nyt saan kuulla?

Mad. Belmont. Mitä? teidän, herra Firmin?

Firmin. Se on minun ja minä kehun sillä.

Laroche (Narbonnille). Noh! mitäs teille jo sanoin?

Firmin. Ylistyksen työstäni minä voin jättää Selicourille, vaan en
vaaraa ja vastausta. Minä olen tähän asti ollut vait, vaan nyt minun
täytyy avata suuni.

Kaarle. Se oli oikein, isä! Se on puhuttu kunnian miehen tavalla ... te
voitte kehua, herra Narbonne, vahingollenne, sillä isä ei ole voinut
kirjoittaa mitään rikollista. O, nyt sanoo sydämeni että tästä voipi
seurata paljon onnea... Lotta ei tarvitse antaa kättänsä kelle asiat
sen ovat määränneet, suuruus häviää ja rakkaus saa rohkeutta.

Mad. Belmont. Mitä kuulen! herra Firmin?

Firmin. Suokaa anteeksi hänen kiivautensa; hänen täysi sydämensä paisuu
yli-määränsä ilmoittaessa sitä mitä tuntee.

Narbonne. Nyt on jokainen ilmaissut salaisuutensa! Herra Firmin,
muistutus-kirja hallitukselle oli teidän tekemä, se on siis kohtuus
että te siitä saatte kunnianki... Hallitus nimittää teidät
lähettilääksi. (Kaikkein ihmetellen) Ystävät, minä olen vielä
ministeri, ja minua ilahuttaa sinä olla, että minulla on valta palkita
totista ansioa.

Mad. Belmont. Mitä se on?

Selicour (tuskistuneena). Mitä hurjuutta nyt tein?

Narbonne (Selicourille). Te näette nyt kaikki juonenne paljastettuina.
Me tunnemme nyt kuin te olette liukastelleet teeskellyin lahjoin ja
avuin kanssa. Kelvotoin ihminen! Voitteko te luulla minua teidän
vertaiseksi?

Laroche. Kuinka hävyttömästi hän selitti yhden jalon työn. Minä tunnen
kaikki saman naisen omasta suusta. Sama nais-ihminen jota kohtaan hän
istutteli teille häpeällisen taipumuksen, hän on kivuloinen ijäkäs
vaimo, yhden hyvin ansiollisen sota-herran leski, jolle te, miehen
kaaduttua sodassa, maksoitte isän-maan yhteistä velkaa.

Narbonne. Siitä nyt ei sen enempää, minä rukoilen! (Selicourille) Te
näette ettei teitä tässä tarvita. (Selicour menee.)

Laroche. Nyt minun säälittää sitä kunnotointa raukkaa. Tiesinhän minä
sen että minun vihani tasautuu niin pian kuin hänen suuruutensa on
kadonnut.

Firmin (puristaa hänen kättänsä). Antakaa sen nyt olla. Me koetamme
häntä lohduttaa.

Laroche. Sanottu, minä suostun siihen!

Narbonne (Kaarlelle). Meidän iloinen nuori ystävä on yhtäkkiä tullut
mykäksi. Minä olen nähnyt teidän sydämenne pohjaan, herra Firmin! Se
äkki-tapaus saattoi ilmi teidän salaisuuden, ja minä en koskaan unhota
että teidän taipumus oli äänettä meidän onnen aikana ja tuli ilmiin
vasta silloin kuin me olimme onnettomat. Lotta! (Tämä viskaikse äänettä
isänsä syliin.) Hyvä, me ymmärrämme toisemme! Toivo kaikkea nyt isäs
rakkaudesta!

Laroche. Ja minä voin vannoa että herra Kaarle Firmin on laulun oikea
tekiä.

Mad. Belmont. Onko se mahdollista?

Lotta (hellästi Kaarleen päin). Minä en sitä koskaan epäillyt. (Kaarle
suutelee tulisesti hänen kättä.)

Mad. Belmont. O, tuo sievä nuorukainen! vissisti hän tekee onnelliseksi
meidän lapsen!

Narbonne (Kaarlelle). Tulkaa isänne kaltaiseksi. Minä otan ilolla
teidät vävykseni. (Katsojille sekä näyttäjille yht'aikaa) Tällä
kertaa on ansio saanut voiton. Se ei tapahdu aina niin. Valheen verkot
voivat kiertää paraimmanki; rehellinen ei voi päästä edes ja liukas
keskin-kertaisuus kulkee loitommaksi kuin paljas kunto; maa-ilma
kumartaa näköä, ja totuutta ei suvaita muualla kuin leikissä.

    (Esirippu lankee.)





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Liukas-kielinen - Komedia viidessä näytöksessä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home