Title: Heränneitä - Kuvauksia herännäisyyden ajoilta
Author: Aho, Juhani
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Heränneitä - Kuvauksia herännäisyyden ajoilta" ***


HERÄNNEITÄ

Kuvauksia herännäisyyden ajoilta


Kirj.

JUHANI AHO



Werner Söderström, Porvoo, 1894.



SISÄLLYS:

 Kuinka minä heräsin.
 Äitien muistoksi.
 Arka omatunto.
 Saako pappi pelata korttia?
 Häät.
 Pyhiin vaellus.
 Uskontunnustus.
 Vapautettu.
 Maailman suurin syntinen.
 Legenda.



KUINKA MINÄ HERÄSIN


Muistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo
viidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan
myöten...

[Aiheena tähän kuvaukseen on käytetty kertomusta: "_En ung lärares
återblick på sina första prestaår_", painettu sanomalehdessä "Tidningar
i andeliga ämnen" 1836 n;o 42, 43.]

Oli Juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi
apulaiskammarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea
huivini ja papin kaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne
otin ja sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja pitkä takkini.
Katsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä
seisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.

Laittauduttuani olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin
kuitenkin vielä luoda viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden
Testamentin sisästä esille ja selailin sitä.

Ei se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään.
Muistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen,
että se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin
oikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja
pitäisihän siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, oleman
uuttakin ajatuksiltaan. Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta.,
muistan vieläkin ulkoa loppulauseen: "Meidänkin seurakunnassamme on
ilmestynyt noita uusia profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden
omistavansa, tietävänsä sen ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se
tie kulkee surun ja murheen laaksossa sanan oikeassa merkityksessä.
He kaivavat näytteille kaikki syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne
kuin pöydälle eteensä. Sentähden ovat he mielestään muita paremmat
ja erotakseen ympäristöstään he pukeutuvat synkeihin vaatteihin,
itkevät alati ja alati huokaavat ja pitävät kaiken maallisen menon
Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö Vapahtajakin istunut hääpöydässä
ja antanut viattoman ilon vallita? Ja mikä on ollut seurauksena tästä
surun evankeliumista? Monet kukoistavat vaimot ja tyttäret ovat tuon
n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa kokonansa muuttuneet ja ijäksi
päiväksi kauneutensa ja terveytensä menettäneet. Kasvojen entinen
vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi ja
vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää
kallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että
ruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt
niinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja
ovat ylpeät ja öykkärit sydämmessään, silloinkun heidän tulisi olla
nöyrät ja opettajilleen kuuliaiset."

Siihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen
siihen, mitä olin kirjoittanut Uutta oli siinä mielestäni se, että
niin peittelemättä puhuin elämän ilon puolesta Olinko minä oikeassa?
tulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miks'en olisi ollut? kysyin taas.
Olihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven
pappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva
selkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja
perätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä
vääremmältä tuntui minusta noilta ihmisiltä synkistyttää heidän
elämänsä ja riistää heiltä sitä mielen hilpeyttä, jota ei suinkaan
ole niin ylen runsaasti heille annettukaan". Heitä ei saa yllyttää
hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa penkomaan
elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee antaa
totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa ovat
vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi muodostettuina,
se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä. Ja se on
suloinen tehtävä, samalla kuin se on suuri tehtävä. Olinhan joskus
epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yhtäkkiä aivan varma siitä, että
kykenisin ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa silmissäni.

Mieli keveänä astuin minä kirjat kainalossani alas. Pappila oli
sunnuntai-asussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki
pyhävaatteissaan... Vieraita oli jo entisiä ja uusia odotettiin
päivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua
katsellen; kyökki ja kyökkikammari olivat emäntiä täynnä ja isäntiä ja
kirkon palvelijoita kahviteltiin rovastin kammarissa.

Jos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten
seuraan. Mutta saattaisinhan sitä taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin
sitä mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja
kaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty
ja tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin
tietysti mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan
yleinen mielipide ja että jos vaan joku paikka tässä pitäjässä joutuisi
avonaiseksi, ne hetikohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan
heränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään en minä
ollut pappeja parempi. Siitä kuuluivat minua varsinkin syyttävän, että
otin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että
metsästin. He eivät tietysti käsittäneet että kaikkihan riippuu siitä,
missä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna
edes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta
sydämmetöntä pikkumaisuutta.

Kun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kammariin, oli siellä
puhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti
yltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot
pappilan läpipihan, mutta pois päin kirkolta omiin seuroihinsa.

-- "Siinä se nyt menee "keyrittyläisten jono", siinä ne nyt astuvat
ne nykyajan pyhimykset -- pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne
nöyrät ja hurskaat, siinä se nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys.
Keskellä laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta
sakkoa he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin."

-- "Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa
ramauttaisi", sanoi suntio.

-- "En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet.
Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa se tulla
sekin päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruunun miehiin.
Ne tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi
piispan tarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta
silloin saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä
papistoa kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean
uskon vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa
koettavat heikontaa."

-- "Niin se on, aivan se on niin kuin rovasti sanoo!"

-- "Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta."

-- "Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan
piispa. Mutta millainen on hän itse, tuo uuden autuuden apostoli!
Koko jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkun ne hänen
seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset
vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on
polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää
markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi
itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!"

Kirkon palvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti
tuomionsa:

-- "Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!"

Tuntui se minusta sentään liika ankaralta tuo puhe. Oli se minusta
hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja
seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota
pahaa vastustaminen. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen omassa
tunnossani siitä, ett'en lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden
totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika
lähteä kirkkoon.

Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan
hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti, lie
tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta
sydänmaan kylästä, yksi heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä
paikkakunnalla.

-- "Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun",
sanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.

-- "Mitä se olisi?"

-- "Olisi huono sairas.."

-- "Kuka hän on?"

-- "Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään".

-- "Keskellä kirkkoaikaa?"

-- "Onhan tämä aika vähän sopimaton, mutta kun ei ollut sen
elämisestäkään tietoa."

Rovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:

-- "Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään..."

-- "Kuuluisi halaavan Herran pyhää ehtoollista".

-- "Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi
kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään
toimituksia. Saatte tulla jumalan palveluksen jälkeen uudelleen
tietämään".

Hän jäi siihen ja me menimme kirkkoon.

-- "Olisihan meistä joku voinut joutaakin", sanoi rovasti mennessämme,
"mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen".

Olen usein senjälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani
niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville,
mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme.
Oliko siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli
siinä ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti
menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.

Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ett'ei
pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa,
kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt Ja voihan tämä olla
poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä
luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia
hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakuutukseni. Mutta sen
tulisi tapahtua toista tietä: esiytymällä niin, ett'ei heillä olisi
tilaisuutta mihinkään takertumaan. Vaan ett'ei nyt ollut aivan niin
tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua, kävellessäni
noissa ajatuksissa edes takaisin sakastin lattiata. Se häiritsi
varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten,
että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi
siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan kuin
miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.

Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta
katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papin hakija ensimmäinen,
johon silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä
ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkea-otsainen,
suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin
silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet
luomaan kulmansa alas, osoittaa, ett'en hänen tähtensä hämmentynyt.
Minkätähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja
sillä tekosyyllä käänsin _minä_ hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt
tahtovan sitä tehdä.

Mutta minä tunsin ne kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät
päivän säteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle minne päin
kääntyneekin.

Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta
tunteesta koetin minä korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti
saarna-intoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat
vaikuttavan niinkuin niin usein tapahtuu silloinkuin kuulijakunta on
henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää
huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.

Tunsin kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä
arvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus
kirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät
Poikoseen, joka helposti tunnettiin heränneeksi körttiläispuvustaan.
Kun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin
taas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois
silmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas
uhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Heitä oli monta
yhtä vastaan. Ja suurella ponnella sanoin minä heränneistä sanottavani.
Lisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen
kristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät
taivaastakin pois ... ja vähää vaille, ett'en heittänyt heitä vastaan
niitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.

Omatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä
ja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen
"ameneen".

Selkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista ja
sakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset
oivallisesta saarnastani.

       *       *       *       *       *

Istuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Minä olin
antautunut aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun
luulee täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus
odottaa vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä
siinä, että tämä velvollisuuteni oli tullut niin kaikkien mieleen
täytetyksi. Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani ja yhä
jatkui keskustelua sen johdosta.

-- "Se oli oiva saarna ... parhaita joita olet pitänyt."

-- "Se oli oikein sanottu!" toistettiin minulle joka taholta. Ja minä
olin tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja
ett'ei siihen olisi voinut mitään lisätä.

-- "Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa
puolustanut, niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa", laski
rovasti leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. "Te
istutte ja nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkään ...
ylös tanssimaan!"

-- "Tuleeko setäkin mukaan?" sanoivat tytöt.

-- "Tulisin jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita,
niin sitä enemmän iloitsee sydämmeni."

Oli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin
sunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi eikä meitä nytkään tarvinnut
kahta kertaa kehoittaa, ennenkun nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja
me sen sisässä pyöriskelimme.

Kai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin
sunnuntai-iltoina, ell'ei niitä minun kohdaltani olisi aivan
odottamatta häiritty.

Olin hänet aivan unohtanut ja nyt hän yhtäkkiä astuu puutarhan portista
sisään, meidän nuorten parhaallaan hypellessä ja rovastin jalallaan ja
piippunsa varrella tahtia lyödessä.

Hän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut
pitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan
meitä velvollisuuksistamme.

-- "Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan
luo?" kysyi hän.

Tanssi taukosi ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina ja
vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta teosta
tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi ollut
ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.

-- "Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä ... odottakaa siellä
portin takana".

-- "Vieläköhän mahtanee pitää kauvankin odottaa?"

-- "Ei, ei, kyllä minä toimitan ... menkää nyt vaan..."

-- "Taitaa olla sinun vuorosi", sanoi hän minulle Poikosen mentyä.

Tieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä:
kuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri kuin no ovat parhaallaan
alkaneet, jos paras mies pois vietäisiin!

Eikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua.
Nuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä
syistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin
alkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli
heidän määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset
yhdessäolohetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimmäiseen
majataloon, lähteä näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas
tavattaisiin?

-- "Voi, voi, pitääkö teidän nyt mennä!" sanoi hän ja katsoi minuun
niin suloisen säälivästi. "Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?"

Se ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa
toiselle kulmalle pitäjää, ja rovasti oli liika vanha voidakseen lähteä
vaivaloiselle matkalle yön selkään.

-- "Mutta eihän se nyt ole välttämätöntä, että te hetipaikalla ...
viipykää nyt vielä hetkinen".

En vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta
minä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet Ei se mieskään. Hän
odotti vaan siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos
järvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin.
Mutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina
liioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa,
voisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle
auringon laskua,

       *       *       *       *       *

Mieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni
noin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle
melkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni,
tekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakoisilla
käsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy,
ajoi hän minusta kiusottavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen
hoppu matkalle, ett'ei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta
pidättää itseäni ärähdin minä:

-- "Ajakaahan sitten edes paremmin."

-- "Ajetaanhan tässä mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän
rauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan
juoksuun.

Siihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi
koko matkalla uudistettu, ell'ei hakumieheni useita virstoja ajettuamme
olisi yhtäkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää vastamäkeä
noustessamme.

-- "Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan", sanoi hän. "Mutta ei
sanota kuolevan katsovan sijaansa eikä se taida aikaansakaan katsoa.
Terve se vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa
harjoittamassa koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin
ja oli välistä työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä kirkkoon
lähteä Herran pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yhtäkkiä alkoi ottaa
sisästä, ja lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa
kouristuksissa ja aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli
tullut paha hätä sielustaan, niin täytyi lähteä, -- vieläkö hänet
sitten hengissä tavattanee. Vaan mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai
siinä tulee täytetyksi".

Nähtävästi odotti hän, että minä jotain virkkaisin, vaan kun minä olin
itsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:

-- "Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On
kai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla
ja lukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle
kelvatakseen. Vaan lie ollut pimeitäkin aikoja ja lie tullut pitkän
elämän aikana tehdyksi ja ajatelleeksi asioita, joista omatunto nyt on
kuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta voimastaan
rauhaa saada."

-- "Mitkä _ahdistukset_ ne sitten sitä vaivaavat?" minä kysyä tokasin,
jamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.

Hän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, ett'en tiennyt, mitkä
ahdistukset ne kuolevata vaivaavat.

-- "Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, jotka kaikkia muitakin,
jotka ovat armon aikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen
Vapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat
menettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut Koetettiinhan
parhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta
vastaan ottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi
näissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten
väärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armon tilan tuntomerkit
semmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina sekä selittää
hänelle erotusta annontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä.
Silloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ett'ei vaara olekaan
niin suuri kuin miksi hän sitä luulee".

Mitäpä olisin minä tähän osannut vastata. Hän odotti että jotain
virkkaisin ja nykäsi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi
minun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei
ollut aavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten
voisin pelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä
kahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta
kaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli
meneteltävä, selviäisin kyllä hänestä niinkuin niin monesta muustakin.
Mutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut riittävän
enkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen varmuutensa
ja tyyneytensä tekivät sitäpaitse sen, ett'en uskaltanut hänen
mielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmin kuin jossakin
uskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.

Ja niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi
minua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni,
että hän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli
onnistunutkin, saaden minut, hänen johtajansa ja sielunpaimenensa,
vaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta
yhtäkkiä hän taas kysäsi:

-- "Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra
maisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa
aihetta herätykseenne ja miten olette tulleet yhteyteen Vapahtajanne
kanssa?"

Mitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla
tämäkään?

Mutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan
miehen suu ja minä tiuskasin hänelle kiivaasti:

-- "Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet
viisaammat miehet kuin sinä ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni
opettajan virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin,
ja sillä hyvä!"

Talonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei hän olisi
huomannutkaan sopimatonta käytöstäni:

-- "Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen
oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni
ja puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että
kaikki ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan,
jotka ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet
pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan ... enkä ole tiennyt,
että kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut
kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli
tapahtunut".

Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikk'ei
ylpeyteni sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.

Jonkun matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie
taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä
liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni
avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli
niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni
kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he
kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat niinkuin ei minua olisi
ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotain puhetta olisi saatu aikaan,
sillä matkan teko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin olla
utelias kuulemaan jotain sairaasta, joka tuon miehen puheista päättäen
ei tuntunut olevan ainakaan parempi Koetin saada keskustelua alkuun
kysymällä vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei vastannut
mitään ja toinen tokasi tylysti: "vielä on matkaa", niinkuin olisi
tahtonut sanoa: "olisit saanut ennen joutua".

Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kun tuollainen yöllinen
venhematka pitkin kaitasia matalarantaisia vesiä Oltiin pitäjän
rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtosista
maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vaan petäjää kasvaa
ja tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitäpaitse
alkanut tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla
noiden vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten
kanssa yksin. Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua
itseään oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille
vaan välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän
vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan
lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa
tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnan palvelijan
asema tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä
asemani totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei
naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden
hetkinä syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakuutuksista.
Kuinka naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa
vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen
oppini ilon evankeliumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden
miesten edessä!

Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua
veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä,
äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja --
niinkuin minusta tuntui -- lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja
seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!

Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun
istuessani siinä toimetonna venheen perässä -- olivatko ne ensimmäisiä
"kutsumuksia", ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä.
Mutta jos sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämmet tuntee,
katsonut minun tarvitsevani paljoa kovemman kolauksen, ennen kuin
silmäni täydellisesti aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman
vanhurskauden unesta.

Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät
venettä vetämään ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen juoksee
vastaan. -- "Onko se pappi?" -- "Tässä on!" -- "Myöhään tulitte!" --
"Onko hän kuollut?" -- "Ei ole vielä kuollut, vaan hourailee". --
"Missä hän on?" -- "Porstuan pohjakammarissa."

Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun
astun porstuaan.

Samassa rävähtää kammarin ovi auki ja joku syöksyy minua vastaan.

Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja
nainen pitelevät häntä kiinni.

-- "Voi, voi, pelastakaa ... pelastakaa ... vettä, vettä ... polttaa
... polttaa ... piru polttaa, viepi, viepi ... tuossa tulee se musta
piru, musta piru... Auttakaa!"

Viimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän
selälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja
oli kuollut.

Minä seisoin siinä annon välikappaleet kainalossani typertyneenä
keskellä lattiaa.

-- "Nyt se isä meni!" kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.

-- "Ilman synnin päästöä meni viimeiselle tuomiolle", sanoi miehen
ääni. "Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!"

-- "Syytön minä olen," puolustelihe hakumieheni. "Papit olivat
kokoontuneet tanssimaan ja ilojaan pitämään ja minä sain odottaa
tuntimääriä vielä kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt
minkä olen kerennyt."

-- "Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee!" sanoi
soutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen
kätensä taivasta kohden.

-- "Elkäämme kirotko, ett'ei meitäkin kirottaisi," virkkoi Poikonen,

Mutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna
hoiperruin pimeään porstuaan, ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni
väistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.

Minun annettiin siinä olla kenenkään minua häiritsemättä. Kaikki väki
oli vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren
veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua
syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.

Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan,

Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:

-- "Lähdetäänkö jo?"

Se oli hakumieheni.

-- "Ei", sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. "Jääkäämme yöksi
tänne, antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista".

-- "Tehkää niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään milloin herra
maisteri tahtoo."

-- "Minä olen pahasti rikkonut, enkä voi koskaan saada rikostani
anteeksi".

-- "Herra on armollinen", sanoi hän. "Et usko Häneen, jos epäilet
että Hän kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lie katsonut sinun
tätä kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se
mielessäsi eläkä itseäsi uudelleen paaduta".

Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän
seuroihinsa, joita äsken olin saarnatuolistani solvannut ja ylpeästi
tuominnut He veisasivat, lukivat kaiken yötä ja kyytimieheni selitti
sitä mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän
sen tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen
voittamisesta, ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka
Jumalan tykönä jotain merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia asioita
ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun sopivat.
Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka hataralta se
autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen elämäni, se oli
vaan ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä samaa olin
muihinkin istuttanut he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja siitä minua
kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan kiittelin.
Kuinka monta sielua Olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä, kuinka
monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!

Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen
veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua
lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen
huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.

Kun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko
ja maailma ja elämä valkesi minulle tästä aamusta alkaen uuteen
kirkkaampaan päivään.



ÄITIEN MUISTOKSI


Nykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti
asettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin
myötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän, nyt, kun jo meilläkin
on muodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka
sisällisen innostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista
sitkeimmät siteet: tavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen
mielipiteen -- kuullaan useinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan
viimeisinä vuosina, nainen on oikeastaan _herännyt_, että hän tähän
saakka on kulkenut, mihin muut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole
ollut omia mielipiteitään, ja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan
rohkeutta niiden edestä taistelemaan ja uhrautumaan.

Heränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsioonin ja uusien aatteiden
naisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties
vaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä löytyy
kuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisissa maaseuduissa. Heistä
ei ole juuri totuttu sanomaan, että he ovat "itsenäisiä", vielä
vähemmän "emansipeerattuja", mutta "heränneiden" nimellä heitä kenties
vähän tunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä
itsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen
aikaan tunnettu.

Sillä se uskonnollinen herännäisyys, joka suurimmassa osassa maatamme
elää vielä nytkin hengellisen elämän sisältönä, joka on painanut
harmaan ja synkän-sinisen totisuutensa ei ainoastaan pukuihin ja
tapoihin, vaan myös mieliin ja katsantotapoihin ja johon vasta viime
vuosikymmenien lahkolaisuus ja maailmanmielisyys on alkanut sekoittaa
iloisempia värejä, se oli aikoinaan samanlaista uutta oppositsioonia ja
sitä kohdeltiin samanlaisena yhteiskunnalle ja kirkolle vaarallisena
ilmiönä kuin monia uuden ajan henkisiä pyrinnöttä tätä nykyäkin. Ja
siihen ottivat osaa ja sen puolesta taistelivat naisetkin.

Se oppi on nyt vanhentunut, se on saanut tunnustuksensa ja se on
kaavoihinsa kangistunut tai pukeutunut toisiin muotoihin siellä, missä
se ei ole jo kokonaan kuollut Samaten ovat senaikaisen edistyksen
edustajatkin nyt pinttyneitä vanhoillisia ja kenties kieltävätkin
he sitä vapautta puhtaasti uskonnollisellakin alalla, joka heille
käsittämättömänä pyrkii oikeuksiinsa. Mutta se on niin inhimillistä
se, ja se ei estä myötätuntoisuudella, jopa ihailullakin muistelemasta
niitä omituisia -- usein hyvin hienojakin -- persoonallisuuksia, joita
tämä liike aikoinaan synnytti. Varsinkin kuin välilliset seuraukset
siitä ovat kansamme kehitykselle olleet niin suuriarvoiset.

Ajatelkaamme vaan yhtä ainoata tyyppiä uskonnollisen herätyksemme
ajoilta alku- ja keskipaikoilla tätä vuosisataa. Kuvailkaamme
sivistyneessä herraskodissa elävää nuorta naista, joka yhtäkkiä heräsi
ja liittyi tähän liikkeeseen.

       *       *       *       *       *

Huoletonna ja iloisena tyttönä vietti hän elämäänsä varakkaassa
aatelis- tai virkamieskodissaan, jossa häneltä ei mitään puuttunut
Hän oli saanut sen sivistyksen, mikä naiselle siihen aikaan voitiin
antaa. Hän taisi kieliä, hänelle oli opetettu soittoa, tanssia ja
ennen kaikkia tuota arvokasta, hienoa käytöstapaa, joka perintönä
vanhan emämaan loisto-ajoilta oli levinnyt etäisiinkin maaseutuihin.
Sivistynyt sääty ei ollut suuri, mutta se oli mahtava ja hallitseva
ja nautti etuja, joita ei ollut tarvis kaikkien kanssa jakaa.
Siihen kuuluminen oli naisellekin varmana takeena siitä, että hänen
tulevaisuutensa oli turvattu. Eläen vuoron maalla vuoron kaupungissa
ja rikkaamman isän tyttärenä saaden joskus tehdä huvimatkan
iloiseen Tukholmaankin, ei hänellä juuri voinut olla mitä kaivata
ja mitä toivoa, kun hän lisäksi vielä oli kaunis ja soma. Sopiva
kosijakin, vanhempien tarkoin valitsema, ilmaantui aikanaan ja
täydensi ne vaatimukset, mitkä hänellä yleensä voi olla elämästä ja
maallisesta onnesta. Ja niin oli hän valmis edelleen kehittämään sitä
säätylaitosta, minkä ylimpään luokkaan hän kuului ja joka luokka
kielensä ja elämäntapojensa kautta erosi alemmasta, minkä huolista ja
harrastuksista se ei ollut tottunut suuresti tietämään eikä itselleen
selkoa tekemään. Herrat olivat herroja ja talonpojat talonpoikia
-- sekin katsantotapa kuului hänen kasvatukseensa. Se oli maailman
luonnollista menoa ja omantunnon vaivoitta olisi hän voinut, niinkuin
hänen isänsä, äitinsä ja veljensäkin, tyytyväisenä elää sitä samaa
"surutonta" elämää huvituksissa ja hyvinvoinnissa, jota hekin elivät.

Mutta hänen luonteessaan oli kuitenkin jotain, joka jäi tyydyttämättä.
Oliko se suomalaisen synnynnäistä haikeaa kaukomielisyyttä, joka
idätti tuota hämärää kaipausta jonkunlaisen eetillisen ihanteen
toteuttamiseen, mikä aika ajoittain ilmaantuu meihin jokaiseen jostain
kuka sen tietää mistä. Kenties heräsi se jonkun persoonallisen
vastoinkäymisen tai satunnaisen pettymisen ja surun johdosta. Mutta
ajan hengessä se myöskin oli tuo sielujen sisällinen rauhattomuus ja
kyllästys kuivaan henkiseen ravintoon, koska se niin monella haaralla
yhtäkkiä näyttihe. Isänmaa ja sen palvelukseen antautuminen ei ollut
siihen aikaan vielä selvillä, ei ainakaan nuorille naisille, ja muista
"harrastuksista" tiedettiin vielä vähemmin. Ulospäin ei tarmokas tunne
päässyt vaikuttamaan, ja silloin se suunnattiin omaan itseensä.

Saattoi tapahtua, että hänen kotipitäjässään oli syntynyt voimallinen
herätys ja että kuului puhuttavan, kuinka miehiä ja naisia joukottain
kääntyi siihen "uuteen uskoon", joka kokonaan muutti ihmisten
ulkonaisen elämän. He lakkasivat tansseista ja muista huvituksista,
he yhtyivät lukemaan, veisaamaan ja rukoilemaan, he pukeutuivat
outokuosiseen, vanhaan vaateparteen. Heille naurettiin ensin, heidän
murheellista ulkomuotoaan ja kallellapäin-kulkemistaan pilkattiin,
sitten tuomittiin heitä hourupäisiksi noita horrostilaan lankeavia
ja kielillä puhuvia naisia ja lopulta vedettiin heitä oikeuteenkin
luvattomien kokouksien pitämisestä ja yleisen järjestyksen ja rauhan
rikkomisesta.

Mutta kerran voi sitten sattua, että joku noista maallikkopapeista
ja kansan yllyttäjistä joutui keskusteluun isän kanssa, joka oli
esimerkiksi pitäjän rovasti tai muu mahtava virkamies. Tytär istui
salissa virkkauksensa ääressä ja kuunteli, mitä tuolla toisessa
huoneessa puhuttiin.

Hän kuuli vieraan miehen puolustavan itseään ja uskolaisiaan. Yhteinen
kansa oli huomannut synnillisen tilansa ja tullut suureen hätään
sielunsa tilasta ja ijankaikkisesta autuudestaan. Kirkon oppi oli
kuollutta tietoa. Papit eivät osanneet antaa lohdutusta janoaville
sieluille eivätkä neuvoa tietä taivaan valtakuntaan. He olivat maailman
lapsia, huvittelivat, pelasivat korttia ja kävivät tanssipaikoissa.
Sentähden olivat he ominpäinsä alkaneet kokoontua seuroihinsa
rukoilemaan, veisaamaan ja hädissään Jumalan pyhää sanaa tutkimaan.
Ja monet heistä olivat saaneet rauhan, olivat palanneet pois pahalta
tieltään ja alkaneet uuden elämän.

Isä kiivastui, syytti heitä ulkokultaisuudesta, tekopyhyydestä,
siitä, että ylensivät itseänsä yli muista ja ylenkatsoivat kaikkia
muita. He yllyttivät kansaa papistoa ja esivaltaa vastaan, kylvivät
riitaa ja eripuraisuutta perheisiin ja viettelivät joutilaisuuteen ja
työttömyyteen.

Vieras viittasi Vapahtajan esimerkkiin, joka käski luopumaan kaikesta
ja seuraamaan häntä.

Mutta he erosivat epäsovussa ja toisiaan ymmärtämättä, ja isä kutsui
heitä haaveilijoiksi.

Vaan kuuntelija oli tullut utelijaaksi, hän ajatteli noita asioita
yksinäisyydessään eikä tiennyt, kumpiko oli ollut oikeassa ja kumpiko
väärässä. Ja kun oli lähitalossa seurat, niin pistäytyi hän sinne.

Suuri pirtti oli väkeä täynnä. Penkeillä, uunin pankolla, kynnyksellä
ja lattialla, ja mikä ei pirttiin sopinut, se porstuassa, rappusilla
ja ulkona ikkunain alla he istuivat totisina ja huolekkaina avopäin
kuin kirkossa ja veisasivat vuoron ja vuoron kuuntelivat hartaasti
saarnamiestä. Hän oli tavallinen talonpoika, -- mutta hän puhui
paremmin kuin hän oli koskaan kuullut papin kirkossa puhuvan. --
"Luuletkos tulevasi autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisit?" kuuli hän
kysyttävän ja se kysymys säpsähdytti häntä, sillä ei hän ollut sitä
koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Henkeään pidätellen kuunteli hän
miehen puhetta. Se kuvasi ihmisen huoletonta tilaa, sitä suruttomuutta
ja pimeyttä, jossa he vaeltavat kadotuksen partaalla, niinkuin olisi
joka päivä viimeinen päivä ja niinkuin ei toista elämää olisikaan. Se
meni luihin ja ytimiin, mitä hän puhui. Kaikkia ei hän ymmärtänyt,
mutta se häneen jäi, että heillä oli tosi hätä. Hän tunsi jotain
samansuuntaista kuin rippikouluajallaan ja ensi kerran ripille
mennessään. Silloinkin oli hänet vallannut yhtäkkinen ahdistus siitä,
mitä hänestä sitten tulisi, kun tämä elämä päättyisi ja hän tulisi
tuomioistuimen eteen viimeisenä päivänä. -- "Minä olen tie, totuus ja
elämä; ei kukaan tule autuaaksi kuin minun kauttani." -- Ne olivat
raamatun sanoja, hän oli kuullut ne ennenkin. Mutta sitä, mitä ne
sisältivät, sitä ei hän ollut ennen kuullut sillä tavalla selitettävän.
Ei ollut siinä kylliksi, että käytiin säännöllisesti kirkossa ja
tehtiin ulkonaiset tavanmukaiset temput Elävää alituista ikävöimistä,
jokapäiväistä synnin tuntoa, katumusta ja uudistusta vaadittiin. Oma
huolettomuutensa häntä varsinkin löi, ja totisena palasi hän kotiinsa.

Vakavat sanat, virren harras nuotti ja polvilleen langenneitten palavat
rukoukset -- kaikki niin toisellaiset kuin kirkossa -- kaikuivat
monta päivää hänen korvissaan. Hänestä tuntui väärältä, että heitä
pilkattiin noita. Mutta heitä pilkattiin kotona, kylässä, kaikkialla,
ja kun hän heitä yritti puolustamaan, niin pilkattiin häntäkin. Häntä
kiellettiin menemästä sinne, mutta häntä veti sinne vastustamaton halu.
Ja joka kerta kuin hän sieltä palasi, oli hän yhä rauhattomampi, yhä
miettiväisempi ja valvoi unettomia öitä. Kun kerran on elämä kuoleman
jälkeen, kun toisia otetaan taivaaseen ja toisia heitetään helvettiin
ja kun Jumala on antanut armon ajan -- ja senhän ne muutkin myönsivät
-- niin tottahan täytyi jotain tehdä. Eihän voinut palvella kahta
herraa yhtaikaa, Jumalaa ja mammonaa. Olihan hyviä tekoja ja pahoja,
joita toisia täytyi tehdä ja toisia välttää. Mutta mitkä ne olivat
mitäkin? Hän tarkasti itseään, omaa elämäänsä ja omia tekojaan. Ei se
ainakaan voinut kaikki kelvata, siinä oli niin paljon tyhjää, niin
sisällötöntä, niin turhamaista ja tarkoituksetonta.

Ja sillä nopeudella, niillä täydelliseen antaumiseen synnynnäisillä
taipumuksilla, jotka ovat voimakkaille ja innokkaille naisluonteille
omituiset, oli hän piankin valinnut valittavansa ja tehnyt sen
täydellisesti.

Hän luopui pois entisestä seurapiiristään, ei ottanut osaa heidän
iloihinsa, oleskeli enimmäkseen itsekseen, luki raamattua ja muita
hengellisiä kirjoja. Kun hän seurusteli, niin seurusteli hän
talonpoikain kanssa ja kävi heidän kokouksissaan. Entiset herrasväen
vaatteet katosivat, puku silisi ja synkistyi, hatun sijaan tuli huivi
ja pitsillä koristetun liivin sijaan suora nuttu.

    "Riisti ristit rinnoiltansa,
    kullat kulmilta karisti."

Siihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän
aikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat
sitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan
pitempi. Sukuarvosta oltiin arempia ja tämä oli kuin häväistys koko
perheelle. Sitäpaitse oli muutos itsestäänkin jo omaisten, sukulaisten
ja tuttavien kritiikkiä. Entisistä tavoista ja käsityksistä luopuminen
oli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka niitä
noudattivat ja tunnustivat. -- Tahtooko hän sanoa, että isä ja äiti
ovat väärässä? -- Ei hän sitä ole sanonut. -- Niin, mutta hän kuitenkin
niin ajattelee. -- Hän rukoilee Jumalaa, että hän kääntäisi heidän
sydämmensä. -- Siis hän kuitenkin katsoo, että he eivät tee oikein,
hän pitää itseään heitä parempana, hän ei kunnioita vanhempiansa, --
Jumalaa täytyy kuulla enempi kuin ihmisiä,

Ne olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat valkeihin
kohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana
murtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet
kuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu
mieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys
oli vaan niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista
kritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se
mahtoi synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäiselle henkilölle,
joka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia traditsiooneja vastaan!

       *       *       *       *       *

Montahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja
palasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen
avukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa
sai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.

Mutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita
luonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten
"kilvoitusten koulussa" kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan
ei ainoastaan luonteen lujuudessa ja sen puhtaudessa, mutta myöskin
maallisessa ymmärryksessä. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä
noita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa
sisarien tai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa
niinkuin omiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes
kiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun
samanmielisen nuoren mielien kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi
uudelle sivistyneelle sukupolvelle joka nyt seisoo kansallisena
säätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet
useimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä
totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja
itsenäisiä poikia.

"lsien muistoksi" on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon
tämä kerran puhuttu niiden "äitien muistoksi", joita aina ollaan niin
taipuvaiset unohtamaan.



ARKA OMATUNTO


Hän oli hiljaisen näköinen vanhan puoleinen mies. Vaalennut tukka oli
kammattu kahden puolen sileää, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea,
vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen.
Hän oli yksi noita hiljaisia maassa, jotka vähän puhuvat ja paljon
miettivät He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin
itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten
huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut
heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä
pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vaan sarkanen
suora nuttu ilman körttiä ja kaksinappiset mustat liivit pystykauluksen
kanssa. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli
uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä
asioista ja kauvan kesti, ennenkun sain keskustelun kääntymään vanhan
herännäisyyden aikoihin.

Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotain
siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen
elämässään.

"Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut", -- sanoi hän
kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään
-- "eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivat suuretkin. Minä olen
papin poika ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa,
jossa minä nyt olen lasten opettajana. Minutkin pantiin kouluun ja
kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun
ei terveys sietänyt istumista."

"Olinkohan neljän-, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin
joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat
yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli
päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä,
että ajettiin suurella melulla ja paljolla huudolla talojen ohi ja
heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sitä sen lisäksi
vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet
matka-eväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun
oli hupainen nähdä meidän humaltumista ja kujeitamme.

Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljoko sitä siihen aikaan
tarvitsikaan joutuakseen pois järjestään. Minä hihkuin ja hyppelin
kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin
tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni
hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle:
"hyvä, hyvä!" ... "se on oikein!" ... "onpahan katajassakin tervaa!" --
sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.

Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä
tuli heinämies vastaan ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin
läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä
piiskallani. Mies kirosi ja minä kirosin vastaan.

Mutta salmen poikki ajettua tultiin taas maantielle. Siellä oli
pienonen talo tien vieressä ja talon koira oli puhaltaunut maantielle
eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillanen villakoiran
pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti
lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät
osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin sen tulla ihan
likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin minä sitä olkani takaa
kaikista voimistani, Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen
kaulan ympärille. Surkeasti liikahtaen, yhden ainoan kerran vaan,
tuikkasi se suulleen lumihankeen ja siihen se jäi.

-- "Kepertyipäs!" huusin minä ja heilutin voiton riemuisena piiskaani
pääni päällä.

Koko joululuvan kaikui tuo koiran penikan surkea ulvahdus korvissani.
Minä koetin sitä haihdutella, minä en ollut kuulevinani sisällistä
ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.

Mutta kun palasimme taas juhlain jälestä kouluun, ajoi isä vainajani,
joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään.
Isäntä istuu kammarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten
hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.

-- "Mitäs sitä Heikille kuuluu?" kysyi isäni.

-- "Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä", kehoittelee isäntä.

Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen surustaan:

-- "Kuuluuhan tälle paljokin, se kuu on nämä joulunpyhät itkenyt paraan
ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiran pennun hoitaakseen,
niin se kuoli tässä joulun eilusviikolla tapaturmaisesti."

-- "Mitenkä se kuoli?" kysyi isäni.

-- "Matkustavaiset sen tappoivat Se oli mennyt tiellä kulkevia
haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan
iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen
eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan."

-- "Kuoliko se?" kysyin minä ehdottomasti.

-- "Kuolihan se ... mahtoi kuolla säikäyksestä vai liekö lyöntiäkin
kuollut... ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut"

-- "No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun meneppäs pientä pentua
lyömään", sanoi isäni.

Minusta tuntui kuin olisin -- murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin
koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa
vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka
sanoo, että "sen minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette
te myös minulle", ja syntihän se on luontokappaleenkin tappaminen, kun
sen tuolla lailla tekee.

Sellainen tapaus se _minut_ herätti, sillä siitä jäi omalle tunnolleni
velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista
ajattelemaan.



SAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?


-- Niin, niin, nuoret virkaveljeni -- sanoi se vanha harmaapää rovasti,
kun eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin
piippua poltellen rovastin kammarissa -- saattaahan se olla hyväkin,
että te vastustelette sitä "Päivälehteä" ja niitä muita nykyajan
lehtiä, että varoitatte niistä sakastissa ja saarnatuolissa, ett'ette
itse tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä
niin seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli
Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat
ja kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei
sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni eräs vanha
tapaus apulaisajoiltani, jolloin sitä tätä samaa asetta heilutettiin
yhtä suurella innolla kuin nytkin.

Se oli siihen aikaan kuin se valtava, suuri herännäisyys alkoi
tunkea joka pitäjääseen, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa,
kristillisempää elämätä ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin
tapoihin, joita se piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä
ja purevaa ja se ei katsonut, kenehen se koski. Pappejakin se
kohtasi ja kenties vielä säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu
ainoastaan meidän velttoa oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme
ja kykenemättömyyttämme johtajatoimessamme. Meidän yksityinen
elämämmekin otettiin tarkastettavaksi. Kummiksemme saimme me kuulla,
että tanssiminen on meille sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen
ja juomineen ovat aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että
kaikellaiset huvitukset: laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa
pahennusta herättämään.

Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatun paikkoja tueksemme, me
merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme
sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla
papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme
vanhat papit -- piispoista rovasteihin saakka - jotka enin tätä uutta
liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa
siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi
osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen
maailman mielipide oli meidän puolellamme.

Mutta liike sai lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävän vauhdin. Se
tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä
enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa ja jopa kuului kertomuksia,
että se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan.
Savossa ja Pohjanmaalla sanottiin löytyvän pappeja, jotka olivat
omistaneet itselleen herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä
saarnatuolistakin ja antautuneet körttitakkien johtajiksi.

Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa
sanomalehdistössäkin.

Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt.
Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksi antamaton loukkaus
emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään,

"Helsingfors Morgonblad," jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig
Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, löytyi joka
pappilassa ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena
liihoitteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se
meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmen vuotias ja
tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.

Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yhtäkkiä murahti esimieheni,
jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet
luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä
takaa: "Hva' fan ä' de' här första'?" Ja suuttuneena heitti hän lehden
luotaan lattialle.

(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt
sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).

Jos sallitte, niin luen minä sen kirjoituksen, joka näin kokonaan
sai ukko-rovastin mielen pois ladultaan. Se löytyy tässä vanhan
Morgonbladetin vuosikerrassa 1832 sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:

"_Saako pappi pelata korttia_?" -- Se on kysymys, johon kristikunnan
vanhimpina aikoina olisi vastattu: ei! -- ja niin pitäisi siihen kai
vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja,
on poistettu n.k. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu
epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä
vapautta laajennettu, ett'ei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan.
Se, mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen
käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä
huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta.
Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on
epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa
ihmishenkeä kauvas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen
onkaan keskusteluaineita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä,
kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa.
Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: "opettakaat
ja neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja
hengellisillä lauluilla -- -- ja kaikki mitä te teette puheella eli
työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen", olivat kuitenkin
kauvan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea
lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä
tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty,
niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia
sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta.
Kaikki eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään,
että monet kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän
menettelynsä kysymykseen, saako eli eikö saa pappi pelata korttia.
Niitä on näet kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka
varmaankaan eivät tunne raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä
ja Bostonia y.m.), eivät tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa
silmissä näyttäytyä kortinlyöjiltä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän
paremmasta tunnostaan ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen
ikkunanverhojen takana huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan
odottamaton sisääntulo pelihuoneesen -- joka saattaa epähuomiosta
tapahtua, vaikka palvelijoita olisikin ankarasti käsketty ovia
vartioimaan -- saattaa heidät kovasti hämmilleen sekä häpeihinsä.
Salassa pelaamistaan selittävät ja kaunistelevat he siten, että he
eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään, joiden päähän voisi pistää --
tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin kaupungeissa asuvat, pelaavat
julkisesti. He ovat kadottaneet ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta
nyt on pappi aina virassaan ja täytyy hänen olla aina valmis sen
toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän parhaallaan istuu pelipöydän
ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun luo, joka on hengellisen
lohdutuksen tarpeessa ja jos hänen omaksi ja pelitoverinsa suureksi
harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin on hän pakotettu, sittenkun
peli on loppunut ja hakija saanut odottaa, lähtemään toimeensa sydän
täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan ystävilleen, että hän
koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista takaisin. Ja hän on
varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin sinä sairas, joka saat
lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!! -- Suuri ristiriitaisuus
näkyy siinä sitäpaitse olevan, kun aamupäivällä saarnastuolista
varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä huvituksista; --
mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän maailman
turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelin kautta
vuotuisia tulojaan enentää!"

-- Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on
häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna
ankara protesti!

Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähää ennen olimme
ukkorovastin kanssa panneet "Myllymattia" ja että me aina, niinpian
kun ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sutimalla suimme
"neljän kuninkaan kirjat" pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun
kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä.
Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen kuin miksi sitä
kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta
juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan -- sen käsitti hän
hyvin.

Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva ja hänen parhaita aseitaan
"herännäisyyden hullutuksia" vastaan oli pilkka.

Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen
vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan
katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka
seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli
nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin
lupasi hän "vieden käden sydämmelleen" parantua ja pyytää anteeksi
pahat tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin "Pappi", ja me nautimme jo
edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli
saatettu naurettavaan valoon.

Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa ja joka paikassa
sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen kynästään
lähtenyt.

Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty pois tästä
nidoksesta.

Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus
meidän vastaukseemme.

"Ei, hyvä herra" -- luen siitä pienen palasen, koska se täällä löytyy
-- "ei; hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on yksi
etu, joka teiltä kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua,
jota vastoin vanhan korttia pelaavan "Papin" poskilla näkyy ainoastaan
kevytmielisyyden puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa
antaneet. Te olette "vieneet käden sydämmellenne", mutta se käsi ei
ole katuvan publikaanin, vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta
pata-ässä pistää esiin: sopiva kuvastin teille itsellenne".

Rovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja
lie ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen hän
oli. -- Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle -- kiukuttelimme
me Runebergin Morgonbladetista. -- Se on skandaalilehti! Papiston
häväisijä! Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?

Sama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin
itsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia
tuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.

Ehkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt
vainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat
oikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten
lehtien palstoilla olisi ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän
virheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että
me tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, _mikä_ se on, joka
milloinkin harmimme herättää ja _minkä_ haudan puolustusta meidän
ristiretkemme milloinkin tarkoittavat.



HÄÄT


Minun" kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni -- puhui se vanha
miellyttävä papin rouva -- ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen
työn kautta. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus,
joka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin
iskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa kaikkialla
ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omien tuntojen yli.

Kotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.

Ne olivat tällä kertaa laitetut entistään komeammiksi, sillä viimeinen
kuudesta tyttärestä oli vihittävä ja samana päivänä olivat vanhempien
hopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa
ylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista ja siitä puhuttiin
suurella ihastuksella.

Pappila oli noita suuria vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti
oli kuin ruhtinas paikkakunnallaan ja suurta hän oli sukuakin.
"Filosofiian tohtori ja tähdistön jäsen" ei ollut nuoruutensa eikä
parhaan miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän
vanhuutensa päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja
velkojensa lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän
selville oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki
hän syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarin-pitäjääseen. Nimellä
oli kaikua esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä
tarvittiin, ja hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut,
joshan ei voittanutkaan. Syrjästähän olivat tulleet useat entisetkin
rovastit ja apulaisethan ne olivat ennenkin sielunhoidosta huolta
pitäneet. Tohtori itse oli innokas maanviljelijä, pani pappilan pellot
hyvään kuntoon, neuvoi muitakin sekä sanoilla että esimerkeillä samaa
tekemään ja puhui saarnatuolissakin -- silloinkun ihmeen nenällä sattui
siihen nousemaan -- maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä
ja kaikellaisista yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli
hyväluontoinen mies, eikä milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä
eläjältä, vaan auttoikin usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä
hyvänä.

Se pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niinkauvan kuin pitäjässä ei
ollut "heränneitä." Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui
niin nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli
valloitettu ja "hävitys" -- sana oli rovastin ja tuli yleisesti
käytäntöön -- sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämmeenkin.

Tohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja
jätti rauhaan uuden uskon, niinkauvan kuin se jätti rauhaan hänet
ja hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijallaan
vainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka
piti antaa mennä menoaan ja parantua itsestään. Mutta sydämmessään
hän surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat
telineet evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä.
-- "Niinkuin ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko
niitä vielä toisesta hakea", kuultiin hänen sanovan. -- "Mikä niitä
ihmisiä vaivaa, miks'eivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan,
kartuttaa toimeentuloaan ja ottaa autuuden asiat luonnollisesti ja
liioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja
huonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa."

Mutta asiat eivät paranneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin
hyviä vuosia, lisääntyi vaan heränneiden joukko. Heihin liittyi
varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat
vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti
arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi
pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä _he_ oikealla
elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi "johtajaa"
ja puhuvat he tohtorille ja tähdistön jäsenelle moittivia sanoja
siitä, että hän elää maailman mielisesti, että sallii tanssia, soittaa
ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää pahennusta
ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo hävyttömät.
-- "Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!" huusi hän mieli
kuohuksissaan.

Se sattui juuri vähää ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia
hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa
semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty. -- "Koska he tahtovat
sotaa, niin saakoot sen", sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli
kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa
pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta
kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.

Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori pariskunta
oli vihitty -- vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla
-- kun alkoi päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä
päärakennuksessa että pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta
huoneesen, myhäillen ja ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat
myhäilivät hänelle vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään,
sillä hän oli taitava seuramies ja mainio isäntä.

Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaispoikien,
olisi ollut täydellinen, ell'ei joukossa olisi ollut eräät synkät
kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle
meitä seurasivat. Missä vaan nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet
jostain nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma
poika, muutamia vuosia sitten pitäjäämme iloisimpia hulivilejä ja
meidän nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.

Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat
joutuneet hyviin naimisiin ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa.
Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla ja oli hän,
lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä
silmäterä Mutta yhtäkkiä oli hänessä, juuri maisteritutkintoa
suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne ja hän oli päättänyt ruveta
papiksi. Vaan ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet
muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan ja tunnusti itsensä julkisesti
tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin hänen
mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli nyt
apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla,

Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei
häntä nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut
voinut vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita äitinsä ja sisarensa
olivat hänelle lähettäneet Hänet nähtyämme -- me morsiusneidot
olimme saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa -- olisimme
kuitenkin suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää
vanhaa ihannettamme -- hän oli kaikkien meidän ihanteemme -- tuskin
ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli
sairaloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme.
Yhtäläinen, oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen
kaikkia, jonka kanssa hänellä hetikohta tultuaan syntyi ikävä
yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan
kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja
kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti
hän hetikohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä,
missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin. -- "Voithan sitten mennä,"
sanoi rovasti. -- "Lähettäkäämme takaisin soittokunta", pyysi morsian,
"en minäkään sitä tahdo." -- "Mutta minä tahdon", sanoi rovasti, ja
poika meni lähtöään laittamaan. Äitinsä ja sisarensa saivat hänet
kuitenkin jäämään. Kauvan aikaa kuuluivat he puhelevan hänen kanssaan
yliskammarissa ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet Meidän
makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla ja koko yön kuulimme
hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin. Pelon
sekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme kaikellaisia
epämääräisiä epäilyksiä ja vaikka koetimmekin itsellemme vakuuttaa,
että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi ollut
joku muu, mutta kuu se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän
kaltaisemme...

Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä
tuolla yksinäisyydessään?

Jälkeen päin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen
mielessään liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä
vaikeimmista taisteluista.

Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä
oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole
julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä _on_ totuus?
Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakuutukseni tieltä? Onko lupa katsoa
ihmisten muotoon ja heidän mieleensä, vaikka he olisivatkin minun
vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni olekin
kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkia tulisi totella Jumalaa enemmän
kuin ihmisiä?

"Vaan ei hän vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä,
kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän
oli pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Tulevien vieraiden paljous, niiden
varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja
ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti
ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä
lukua pitävän, häntä melkein vältettiin ja jos joku vanha tuttava
kääntyi hänen puoleensa, kysyi se vaan, milloin hän oli tullut ja
milloin aikoi lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi
saanut puhua, mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa he aina olivat
olleet kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä
hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt
olevan häntä vastaani olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman
sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut
ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä sulhaspoikiensa
kanssa, nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi,
vaikenivat ne kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin
kummitukseen ja kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotain
hänestä. Herrain puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet
hänen tultuaan. Päin vastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan
äänensä korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä
sukkeluuksiaan ladelleet.

Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle
nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista
ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli
täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä.
Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja,
puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa
alttarille? Ei, -- ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vaan
oli kiusaaja, viettelijä joka taas nosti päätään, joka tahtoi saada
hänet solmiamaan rauhaa maailman kanssa. Vaan hänen velvollisuutensa
oli olla sodassa sen kanssa. Eikö ollut halveksittavaa, että hän näin
vaikeni ja vetäytyi pois, silloin kuin olisi pitänyt puhua? Eikö ollut
raukkamaista, ett'ei hän pelosta loukata tahtonut heidän ilojaan
häiritä? Siinä täytyy syntyä melua ja meteliä, missä evankeliumia
julistetaan, oli sanonut Lutherus. Jos apostolit olisivat olleet
unelijaita ja velttoja, miten olisi Jumalan valtakunnan käynyt?
Eikö Vapahtajakin ollut puhdistanut temppeliä ruoskalla ja eikö hän
ollut sanonut äidilleen: "Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Ja
mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä heille
kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rakoilevasti, mitä on se auttanut?

Ja juuri kun vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta
pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli
kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: "sinun täytyy se
estää!" -- ja hän kiiruhti esiin.

Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan
keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna
sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä
viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi
läpi tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka
rappusten luona seisten heilutti päätään tanssin tahdissa, meni suoraa
päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin
käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä:
-- "Lakatkaa onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa!
Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille!
Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette
muitakin muassanne!"

Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja
sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui
ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon ja aikoen viedä hänet ulos
virkkoi hän ivallisesti: -- "Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on
parasta että pysyt poissa täältä."

-- "Minä menen ilman käskemättä!" ja hän riuhtasi itsensä irti, juoksi
äitinsä luo ja lankesi hänen kaulaansa:

-- "Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta!"

Ja nähden sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen
syliinsä:

-- "Elä suutu minuun! Elä suutu! ... minun täytyy puhua!" Ja kaikki
kolme purskahtivat he äänekkääseen itkuun.

Ei kukaan ollut ennättänyt paikaltaan liikahtaa, ennenkun se oli
tapahtunut Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä
pois, kun rovasti astui esiin:

-- "Mitä ilveilyä tämä on?., hän on menettänyt järkensä... Vieraat ovat
hyvät ja antavat anteeksi ... soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän
lopettaa?"

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää
säveltä...

-- "Vaietkaa, vaietkaa!" huusi yhtäkkiä morsian.

-- "Veljeni on oikeassa... minä en tahdo tanssia ... isä, käske heidän
lopettaa!"

-- "Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut!" huusi nuori pappi
ihastuksissaan. "Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja
kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta
kadotuksesta!"

-- "Minä olen itse kadotettu!" ja sydäntä vihlasevasti kirkaisten
syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauvaksi
luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.

-- "Hän on pelastettu!" huusi hänen veljensä riemuiten. "Herra on
antanut palvelijansa puhua! -- Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja
voivottelemasta. Isä, kuule minua! ... äiti, elä mene!"

Hänen äänensä kuulut yhtäkkiä niin vaativalta ja hänen ryhtinsä oli
niin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ett'ei kukaan osannut
poistua. Kuului ääniä: "se on hävitöntä... hän on hullu ... tämä on
julkeinta hävyttömyyttä" ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää
muita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: "antaa hänen puhua!"
ja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin
puolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.

-- "Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt," alkoi
hän, "Elä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä
iloitseva siitä, mitä nyt on tapahtunut. Elkäät olko pahoillanne te
muutkaan, jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio
kauvan teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä
en tahdo tuomita teitä, sillä tuomio on Herran, Te elätte niinkuin
ymmärrätte, teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja
omatuntonne paatunut eikä Herra ole teitä vielä herättänyt, Mutta
minä tiedän sen ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on
Hänelle kauhistus. Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat
sielunne verellään lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeItä,
ylönsyömiseltä, ja ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön.
Ruoka ja juoma on teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman
seurat, sen leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin
enkelein kanssakäyminen ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut. Teidän
janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ett'ei helvetin pelko
ja tulikivisen järven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin kaipaus
maailman hekkuman ja huvituksien perään. Eivät maalliset vahinkonne,
sielunne ja ruumiinne turmio, ymmärryksenne tylsyminen, tautinne
ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä on
sydämmenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna teille
aikaa valmistamaan itseänne Jesuksen tulolle. Ette, heräämättömät
ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä piirittäessänne,
maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä kiitäessänne. Siinä seisotte
te, haudan partaalla kulkevat vanhukset, siinä nuorukaiset ja neidot,
seisotte suruttomina tulivuoren juurella ettekä ajattele, että Hän voi
tulla tuomiolle, silloinkun ette sitä aavista, että maa millä hetkellä
hyvänsä voi revetä jalkojenne alla, kun ukkonen ylhäältä jymähtää,
ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa on oleva itku ja hammasten
kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus! Eikö ole surkeaa, että
Jesus tulee omillensa ja ei Hänen omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt
on aika nousta! sanoo pyhä Paavali. Herätkää tänä päivänä, joka voi
olla teidän kaikkein viimeinen! Elkäät antako Hänen tulemisensa hukkaan
mennä! Heittäkää pois synti, syntiset leikit, soitot, tanssit ja muut
huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että Jesus yksinään tulisi teille
kaikeksi kaikessa! Amen!- Rukoilkaamme!"

Hän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili
anteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkia itselleen,
joka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta,
sillä se oli tapahtunut Hänen käskystä ja Hänen kunniakseen.

Tuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana alotti virren:

    "Sun haltuus, rakas isäni
    Mä annan aina itseni".

"Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne
katselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja
keskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa
puhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat
kuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät ja naiset alkoivat
nyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun
hän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat
paljastivat päänsä vasten tahtoaankin.

Kadrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein
rikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen
toisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan
hämmennyksissämme siitä mitä oli tapahtunut ja niinkuin avuttomat
lampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään ja
rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.

Virsi oli tuskin alotettu, kun koko hääväki suurella pihalla,
rappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan
päästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä
suusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, ett'en ole
kirkossakaan kuullut sen vertaista.

Hän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin,
tuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme
hänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä
eteensä ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin
morsiusneitosiin kääntyneenä:

-- "Nyt saatte jatkaa ... minä olen tehnyt tehtäväni..."

Mutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäsi
pitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:

-- "Sinä et saa mennä ., sinä et saa meitä jättää..."

Ja pian olimme me kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja
kauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.

Häät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa
alotettuja iloja Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä ja toiset
menivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin
ja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut.
Turhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja
välinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kammariinsa ja käskenyt
ilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui
hänen vuoteensa vieressä ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja
levottomana huoneesta huoneeseen.

Nuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret
neidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja
kuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä
meille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi
vanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan.
Murrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme,
tehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.

Rovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt
pojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta
kuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin
yhdessä sinne -- pikku poikamme kanssa -- ja he erosivat toisistaan
sovinnossa ja ilman katkeruutta.



PYHIIN VAELLUS


Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkasta alettu tuumia.

Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi
kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty
useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden kautta oli vähitellen saatu
päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin
hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten
täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meidän taloudenhoitaja,
jatkaa matkaa meidän hevosella P.-järvelle.

Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän
toi lahjoja jokaiselle ja hänen eväänsä olivat laatuaan ensimmäisiä:
lettuja, karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se
suurempi juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän
kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.

Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkun retki saatiin
lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi "luonnollisia"
esteitä s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta,
kuka pitää huolta lapsista j.n.e. -- jotka kuitenkin saatiin kaikki
tavalla taikka toisella voitetuiksi -- oli vielä suurinna se, että
täti Amandan mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä
vastaan. Hänen tietääkseen ei P.-järven pastori, vaikka olikin kuuluisa
herännyt pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit eikä ainakaan
siihen määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä
kolmenkymmenen peninkulman matka kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja
ravistuttaa kärryt.

-- "Ihmisviisaus on ihmisviisautta ja jolla on ymmärrystä, hän voi
ottaa sanastakin selvän". -- "Saattaahan se olla niinkin, mutta ehkä
minulla ei ole sitä ymmärrystä". -- "Jos ei ole, niin et sitä saa
maiden ja merienkään takaa".

Niin oli sanonut täti Amandan mies ja samoja väitteitä tehtiin
meilläkin, tehtiin vielä vähää ennen lähtöä Hevonen oli vielä
valjastamatta ja minä vapisin pelosta, ett'ei matkasta ehkä mitään
tulekaan.

Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka
sitä hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan,
hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan
päässä maantiellä.

Olin liika vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän niin
vaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vaan käsitin
heidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla
istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että P.-järven pastori ja
hänen rouvansa täti Augusta olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että
tädeillä oli jotain hyvin tärkeää puhuttavaa, jota eivät voineet puhua
kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin
heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli
tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen
johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he
olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteihin puetut

Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet olivat kuitenkin unhotetut samassa
kuin vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen
ajaa tietä pitkin pohjoseen päin.

Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen, liina
sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin ja ruuna
sai levätä joka mäen alla ja palkkioksi vaivoistaan sai hän suurempien
törmien päälle päästyään palasensa hänkin. Ei pidetty kiirettä ja
viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä
taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia, niiltä ajoilta jolloin tädit,
jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipalia
nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä
tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi
lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.

Kaikkien puheiden aineena oli P.-järven pastori. Kyseltiin ja
kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja
miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle oli hän osannut antaa
oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli
sattunut kuin naulalleen. Jokapaikasta lähetettiin hänelle terveisiä
ja käskettiin pyytämään, ett'ei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos
sattui etelään päin tätä tietä ajamaan. -- "Se on lapsillekin hyvin
ystävällinen", sanoivat he minulle, "eikä sinulle siellä perillä tule
ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?" -- "Ei toki
ollenkaan." -- "Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan
jo perillä." Eilen oli sanottu: "ylihuomenna näillä ajoin", sanottu
omituisella haikean mielen hartaudella.

Viimeinen syöttöpaikka oli vaan peninkulman matkan päässä
määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona,
ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin,
kärryt siivottiin, hevonen suittiin ja tädit sitoivat uusien huiviensa
päälle valkeat nenäliinat,

P.-järven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin
sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut
niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi
ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät
näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jälellä
ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yhtäkkiä tultiin maantieportille. --
"Nyt ollaan pappilan maalla!" huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä
suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: "Tuolla on
kirkko ja tuolla pappila!" Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen
meidän kirkon rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan
koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän
pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat
melkein hätäyksissään ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun
pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.

Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni ystävällinen rouva, joka lensi
heidän syliinsä ensin toisen ja sitten toisen ja lopuksi teivi heitä
kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoron
itkemään, vuoron nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä,
suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.

-- "Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan!" virkkoi
silloin joku rappusilta.

He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään,
ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta
hän komenti heidät huoneeseen ja sanoi: -- "Kyllä me tämän nuoren
miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme."

Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä tuota miestä, josta olin
kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä,
mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle
puhua. Hän saavutti hetikohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen,
suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja päällä
sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut
tallin ylisille heiniä heittämään, sillaikaa kuin itse laittoi
apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin ja hän
kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai
jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja
minua kun vaan nauratti, sanoi hän: -- "No, tulehan nyt sitten tästä
herrasovesta."

Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä
tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaankin käteen, piti niistä kauvan
kiinni ja sanoi sydämmestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat
tulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja uskollisia
ystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat
entisistä ihanista ajoista.

Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät
sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa
oloistaan ja elannoistaan ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä
säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että "tottapa se on
ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä
hän meitä kulettaa".

Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa ja minä en siitä
paljoa käsittänyt. Mutta vaikk'en isosti ymmärtänytkään, ei minun
kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani oven suussa eikä minulla ollut
halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua
sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se
oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin
tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.

-- "Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla,
ei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla," sanoi
hän muutamakseenkin. "Ne ovat raskaita suurissa termissä, joita tie
taivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai
särkyvät valjaat ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä
työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi
eteen, aja hänellä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille
tulet ja sijasi sinua siellä odottaa." Tätien huulet hymähtelivät ja
he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla
samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja
rohkeutta toivomaan ja tyytymään ja se oli kai se, joka oli tehnyt,
että he, samoinkuin niin monet muutkin "hiljaiset" olivat häneen niin
ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.

Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin
kuin ei hän istunut tätien kanssa oli hän minulle leikkitoverina.
Me laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alatse,
kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa ja minäkin sain haavia,
ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän
minut kirkkoon, sanoi minua "pikku apulaisekseen" ja kun papin kelloja
soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa
näytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä
papin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään.
Siitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein
kaikki kortteihin puettuja eikä näkynyt yhtään koreata huivia
naisten puolella. Saarna-aikana istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja
kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui,
puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella
häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.

Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä
veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin
ja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren
pöydän takana. Juoksenneltuani jonkun aikaa kosken rannalla, menin
minäkin oven suuhun istumaan, Hän oli juuri loppurukousta pitämässä
ja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina. -- "Rukoilkaamme
niidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain päästä ovat saapuneet meitä
tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan
meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi
tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat
sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi
rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat
lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi
aikanansa vaikuttaa".

Useat itkivät ja minullekin tuli niinkuin olisi tullut sääli itseäni,
tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.

Huomenna oli lähdön päivä ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin
tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä,
pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen eikä kukaan osannut
virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät
poispäin kyyneliään kuivatakseen virkkoi pastori taputtaen heidän
vavahtelevia hartioitaan: "Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme
me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla
paistaa Herran päivä ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin
asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavotamme."

Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti
minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: "Pidä lapsi
sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin
herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi."

Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut
hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkää paluumatkaa. Eikä
ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina
kertonut, että hänestä niinä päivinä kuin pyrittiin poispäin P.-järven
pappilasta tuntui siltä kuin olisi hän joka virstalla painautunut yhä
synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä mitä oli puhuttu ja saatu
kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta
mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun
ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat
pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta
kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja
ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun
oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut
ainoatakaan toveria eikä ystävää ja niin oli kuin olisi Jumalakin
hylännyt.

Ero täti Amandasta, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin
nähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille
niin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli
huonokuntoinen vuokra hevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät
itse pitkän matkaa sen jälestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän
aikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti
Kristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaihin tehtäviinsä.

Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan
minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt
P.-järven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta,
muistinko sitä ja sitä sanaa ja kun minä muistin sen ja muistin
lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me
muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kukin omalta kannaltamme niistä
iloiten.

Jonkunlainen ystävyys syntyi siitä välillämme, meillä oli salaisuuksia,
joista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä
muistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos
eletään niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.

Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian eivätkä toiveetkaan
toteutuneet Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään
ja täti jäi asumaan pieneen kammariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi
yksinäiseksi "vanhaksi heränneeksi", joita vielä tapaa siellä täällä
niinkuin korpeen eksyneitä lampaita, ja jotka eivät uusia paimenia
heidän äänestään tunne.



USKONTUNNUSTUS


Vanha herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä
taivalta ja keskustellessamme heräyksen ajoista:

Koska nyt on kerran tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron
sinulle, miten se minussa alkoi.

Se alkoi, omituista ajatella, valheella.

Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme
harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin,
kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin
opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut Ehkä siihen
osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin
koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä
kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta
kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli
kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi
päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa
uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta
tuli ensin, epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut
"järjellistä", en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää
kuoleman jälkeen, en Jumalanpoikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikk'en
siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen
välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä
ei ainakaan minulle ole olemassa.

Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, ett'en minä
ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni
tällaisista asioista. Vaan vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne
kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt
kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi,
vaan tutkin filosofiiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun
täytyi pitää vakuutukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä
ijällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja
voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon
olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä vielä voinut käsittää
minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut
minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan
olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi
ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofiia
oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. "Sinä
filosoofi! sinä antikristus!" olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta
hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki,
että olin "suruton" ja "maailmallismielinen", mutta toivoi sentään,
että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan _sitä_ aavistanut, että olin
"jumalatonkin".

Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä.
Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen
korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne
ovat ne heränneiden lapset.

Sain tietää sen vasta kauvan sen jälkeen kuin se oli tapahtunut
En ollut mennyt kesäksi kotiini kauvas Pohjanmaalle, vaan jäänyt
tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vaan silloin
tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla
muistutuksilla elämään niin, ett'ei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua.
"Miten lie sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä
rauhaasi tulee" j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä
lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että
hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää
minullekin jäähyväisensä.

Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys
siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan ylös
Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä
sitäpaitse olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten
heitto kuolevalle on sellaista "vanhaa" hentomielisvyttä. Mutta kun
mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.

Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.

-- "Tulithan sinä", sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut
mitään, katseli vaan minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin
äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli
jotain sanottavaa, jota ei hän tahtonut saada esille.

-- "Oletteko te hyvin sairas?" kysyin minä viimein.

-- "Olenhan minä", sanoi hän. "Enkö tuota kuollekin tähän tautiini.
Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi..." ja
hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.

-- "Elkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina ... ja
ehkä tekin vielä paranette."

-- "En minä enää... mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten
käy?" sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.

-- "Eihän sitä kukaan tiedä", vastasin minä vältellen.

-- "Mutta sinä et usko, että on Jumala?"

En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin,

-- "Ne ovat sanoneet minulle, ett'et sinä usko sitäkään, että on elämää
kuoleman jälkeen."

"Kuka sitä on sanonut?"

-- "Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut Minä olen kysynyt
isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä
usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle."

-- "Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?"

-- "Sitä, että uskotko sinä?"

-- "Mitäs minä en uskoisi?" koetin yhä vältellä.

-- "Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota
ilman ei voi tulla autuaaksi?"

Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja
uskonnollisen kantani, vakuutustani kieltämättä! Hänen silmänsä
tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä.
Mutta jotainhan minun täytyisi virkkaa. Vaan voisinko sanoa totuuden?
En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli
lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen,
rehellisesti ja suoraan. Vaan sitä ei hän kestäisi. Vaikka en häneen
katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.

-- "Totta se siis on", huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä
särkevällä äänellä.

Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku
korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos
sen hänelle tunnustaisin.

-- "Uskonhan minä", kiiruhdin sanomaan, "että on Jumala, joka maailmaa
hallitsee."

"Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?"

Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä ja minun
täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen
varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan
vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani
Jumalan pojan ja ijankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja
nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui kuin olisin ollut aikeessa
tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa
ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani -- juuri
silloin kuin hänet tunnustin. En voinut seista kiusausta vastaan, ja
minä -- lankesin!

-- "Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki!" sanoin hänelle, kun kohtaus oli
mennyt ohitse.

-- "Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?"

-- "Uskon."

Kun katsoin häneen, näin että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin
heikko, ett'ei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta
puristi hän kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista
uskontunnustustani niinkuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini
kuoli kohta sen jälkeen.

Teinkö minä oikein vai väärin?

Kauvan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin
tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se
ole sitä suurempi kuta suuremmassa elämän kysymyksessä se on tehty? Ja
jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?

Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita
myöten hän meitä kulettaa luokseen. Omantuntoni minua alituisesti
vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta
ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni
nähdä, että vaikka en ollutkaan _omaa_ vakuutustani tunnustanut, minä
kuitenkin olin tunnustanut _ijankaikkisen_ totuuden. Vasta sitten
selvisin ja sain rauhan. Ell'ei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se
kenties olisi ollenkaan tapahtunut.



VAPAUTETTU


Se oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta
kunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa
ollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja
sitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän
ystävällemme vanhalle runoilijalle, hän luki sen, oli mieltynyt
siihen ja kehoitti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle
vielä toiveita siitäkin, että kun se valmistuisi, hän painattaisi sen
lehtensä novelliosastoon.

Matkustin maalle, enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka
kotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin
talon omana lapsena.

Jo oli minulla työn edistyessä ollut tunnon vaivoja siitä, mihin olin
ryhtynyt Hyödytinkö minä ketään sillä mitä tein? Enkö päinvastoin
vahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sen kautta kylvänyt pahennusta
maailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet,
enoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he,
olisi äitinikin ajatellut...

En kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda
itsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi,
niitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi
varoituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni
ja kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta
kuta kiihkeämpi minä olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi
olin päivillä. Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut
valhettelemista ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua
hoitaneet ja pitäneet kuin omanaan?

Kaikista huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan.
Puuttui vaan loppusanat ja ne minä kirjoittaisin tänään ja lähettäisin
sen huomenna vanhalle runoilijalle. Se oli lauvantai-ilta, suuren
juhlapäivän aatto.

Eivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut Eivät
ruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin
maantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita ja siellä
olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut kylmä
ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa voimatta
niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä ruumiita. Minua
alkoi kammottaa ja minä pakenin alas pappilaan.

Siellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat
aikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät enkö minäkin tulisi.
En tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseni.

Tuli oli pantu takkaan ja minä istuuduin sen eteen.

Ripille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut
muuta kuin romaaniani.

Ne alkoivat veisata siellä ja enoni kuului pitävän tavallisen
iltarukouksensa. Näin heidät istumassa enoni pöydän päässä, muut
pitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin
täällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren
rauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän
piiristään.

Mitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan
voinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut
epäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä,
koska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.

Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen
hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole
viekkautta, enkö aio vaan tehdä sitä omaatuntoa pettääkseni, ja sitten
kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?

Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen, ja palasin taas takkani
ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.

Silloin aukeni ovi hiljalleen ja enoni pistihe kammariini. Hän
oli ollut minulle kuin isä ennen kuin jouduin maailmalle, hän oli
antanut minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen
vakavat hitaiset sanansa ja korkea paljas otsansa ja suuret, totiset
silmänsä olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä
eivät ollenkaan sopineet siihen ympäristöön missä elin. Minä kumosin
itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut
haihdutetuksi. Yhtäkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teaatterissa,
milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän
tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni ääressä.

Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja hypähdin
ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo huomannut

Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut
tulia heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.

-- "En minä voi, en minä saa ... se on aivan mahdotonta, minä en voi",
vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.

-- "Miks'et voi?"

Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:

-- "Tämänkö tähden sinä et voi?"

Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni ja turvautuen häneen
niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki huoleni hänen
jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki, kerroin epäilykseni
ja tuntoni vaivat.

Hetken mietittyään virkkoi hän:

-- "Sinulla on epäjumalasi ja niin kauvan kuin häntä palvelet, et voi
oikeata Jumalata palvella".

-- "Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua
niinkuin ennen opetit!"

-- "Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa
saanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua."

-- "Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!"

-- "Se on se romaanisi, tuo tuossa ... anna se tänne!"

Minä tempasin sen hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.

Päättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään ja hänen äsken
surkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.

-- "Etkö tiedä että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja
apostoli sanoo: olkaat teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa
heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin
niistä tekemän pitää. Anna tänne se!"

Vastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima
tarttunut käsivarteeni ja minä ojensin hänelle teokseni.

Hän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen, ja virkkoi juhlallisen
jylhästi:

-- "Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian
kruunua voittamasta."

Minä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta
jäsen leikattu ruumiistani.

Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön.

Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni
valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.

Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!



MAAILMAN SUURIN SYNTINEN


Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla
tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia
heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille
ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia,
jotka kuuntelevat vaan kurkalta ja elävät niistä muruista, joita
rikkaiden pöydältä putoilee.

Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta
tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin
pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään
karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan
valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä
venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa
asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi
hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta
airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin
vähäpätöinen ja tyhmä, eikä olisi hän osannut, jos kuka olisi sitä
ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan.
Ei olisi ollut hänellä rohkeutta, niinkuin näki olevan niin monella
muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes
niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin
kuin rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt kuin että sai
olla mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten alottamaan virteen ja
sen loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat ja kätkeä
siitä mieleensä sen minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat,
täydellisemmät ja uskossaan lujemmat eikä hänestä ollut heidän
vertaisekseen.

Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma
hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt ja maailman mielisiä olivat
kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan se häntäkin tuo toisten
suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja
rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei
hän koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, ett'eivät olisi
ruvenneet ivaamaan hänen haluaan osoittautua muita paremmaksi. Ei
milloinkaan oltu hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän eikä
milloinkaan rohjennut hän heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa
harjoittamaan. Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjoittaa.
Kun tutki kirjaa, niin tutki sitä toisten nukkuessa ja kun tuli halu
veisuuseen hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli
poistunut pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen
kuuluvanakaan, ell'ei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa,
suurten juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan reilaan, hakenut
naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tumman sinistä körttipukua ylleen
ja kadonnut.

Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi
lähtemästä.

Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä
kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista
palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki mitä oli puhuttu,
mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä
mielessään ja ravitsi niillä sielunsa. Mutta ajan ollen ne laimenivat,
vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana
autuuden asioista eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia jälellä,
joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin tuli hänelle
hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada sisältöä
sielulleen ja silloin hän lähti.

Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä
mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei
yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä
menoa painoi hän kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan
koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään,
kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt
hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, alottaa ennen muita jonkun
virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahden kesken!

Mutta kuta lähemmä hän tulee seurapaikkaa, sitä aremmaksi hän käy.
Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu
pihamaalla, Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan,
aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat
miehet ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän
mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven
suuhun kyykylleen.

Virsi alotetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt
alottaa sen, jota oli ajatellut Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta ei
hän pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen mielestään
on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se jo
lähtöään ja muut laittavat kanssa.

Häntä tuskin huomattiin silloin kuin hän oli saapuvilla eikä koskaan
kaivattu silloin kuin hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten
lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi.
Kun juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja saman puolelaiset hakivat
toisiaan, en koskaan kuullut Tiinaa kenenkään kysyvän. Mutta kun oli
joku matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon,
lyöttäytyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan
vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tiehaaransa.

Mutta kerran -- kesää ennen sitä kuin hän syystalvesta kuoli --
ilmaantui hän yhtäkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan
suuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.

Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja
sai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli
mielessään.

Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta
osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli
vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli --
suurin syntinen maailmassa!

-- "Minkätähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin
suurina pitää?" kysyi rovasti.

Kaiken maailman synnit ne hänen hartijoitaan painavat eivätkä anna
hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on
pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen;
-- ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa
kiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat
kuolemaan; -- oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen
autuaaksi tulevansa. Ja aina teki hänen mielensä pitämään itseään yhtä
hyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa
hänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikk'ei ole
osannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ollut hänestä
lastensakaan opastajaksi. Hän oli ollut maailmaan mieltynyt, elänyt
ystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut
mitään tarvetta valaista mieltään, ei osannut veisata, ei lukea eikä
rukoilla .,.

Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen,
neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin
lapselle.

-- "Syntejähän ne ovat nämätkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä
kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne
katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryttää itsensä."

Tiina oli saanut tyhjentää täyden sydämmensä, keventää monivuotiset
taakkansa; -- rovasti puhuu hänelle niin alentavasti kuin parhaalle
heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan... kyllä,
kyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat
ja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin
keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan
sanomatta, mieli riemuisena niin kuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi
elämäkseen.

Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja
tuotiin joulunpyhinä hautaan.

Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa ja rovasti toimitti
niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen
edessä.

"Herra on heikoissa väkevä", sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jonka
illalla piti ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan ja
lisäsi:

-- "Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omalla
tunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen,
ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki
tietää ja kaikki näkee."

Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä
paljo oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan
vasta ensi kerran -- ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian
hälveni.



LEGENDA


Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli
itsensä hylätyksi Jumalalta ja ihmisiltä. Kotonaan häntä soimattiin
typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin
päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta
maahan ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan
ja antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän
muistanut saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isänsä häntä
torui, äitinsä nuhteli alin omaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan
ja papit häpäsivät häntä kinkerillä, sillä ei hän osannut lukea
eikä tiennyt mitään vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei
hänelle aina annettu ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi
kalpeana ja heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen
metsää kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt
herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne
pyrki.

Usein hän itki yksinään sitä että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta
uskoi että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli
veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä ja kun kuuli Jumalan
armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen
omistaa.

Vaan eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon, lähti
hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä kaipasi
lohdutusta ja hän tahtoi vaeltaa niin kauvan kuin hän sen löytäisi.
Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli tullut ja
minne oli menevä. Vaan kun se oli tapahtunut monta kertaa ennenkin,
ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri maita ja
hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut Näin hän hyräili:

    Ah, Jumala, riennä auttamaan,
    Sielun' on kahleiss' ahtaiss',
    En löydä täällä,
    Maan kaiken päällä,
    Yhtään ken auttaa taitais,
    Jos etsin siell'
    Tai etsin tääll',
    Ain' maailman ääriin saakka,
    En löydä armon, en turvan paikkaa.

Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yhtäkkiä kirkkaan tähden
edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina
oli se kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka tien poikki pensaikkoon
hypähtää. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen jälestä.
Se toi. hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä lähti
se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tiehaaroja, niin poikkesi se
aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen ja se pistihe
veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä ja se teki
samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja ja se johdatti taloa kohti,
mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi ja tyttö arvasi, että se
oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu ja hän
pelkäsi sinne mennäkseen, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli
niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt -- "Se
käskee minun menemään," ajatteli hän ja meni pirttiin.

Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä
soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana
sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen
laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi,
vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi
lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä
hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen
nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut
häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi
kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan,
hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen
sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai
niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän
sai rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä
puheensa lopetettuaan alotti:

    Katso tämmöinen mä olen,
    Jeesu, tällä hetkell' taas,
    Tämän häijyn, pahan puoleen
    Katsot kuitenk' armollas'.

Vaan kuta kauvemmin hän veisasi, sitä ihanammalle hänestä alkoi tuntua.
Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut
ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle
anteeksi annetut.

    Olen köyhä, vaivanen,
    Omas' aina Jeesuinen,
    Anna koittaa päivän sen,
    Kun pääsen luokses' taivaasen.

Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan
kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa valkoisissa
vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa
taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi
ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen
käännettyinä.

Vaan kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä,
lakkasivat lie veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat
hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä
kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän
riuhtasihe irti ja huusi korkealla äänellä: -- "Autuaat, autuaat,
autuaat!... taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut ...
kaikki, kaikki ... vapahdetut, pelastetut... armosta ja laupeudesta."
Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen,
että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka
äsken oli heille puhunut:

-- "Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!" Ne lakkasivat heittämästä
vettä hänen silmilleen ja hän puhui heille outoja sanoja ja vieraita
kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta kohta korotti hän taas
äänensä ja julisti palavin silmin ja ilosta hehkuvin kasvoin näkevänsä
avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja nimitteli nimeltään niitä,
joita siellä näki ja jotka olivat niitä, mitkä seisoivat hänen
vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin heidän sydämmensä ja
ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he ymmärsivät, että Herra
oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.

Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpanen
tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi
henget: -- "Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa
kautta julistanut"

Vaan kun hän heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli
tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän
metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet
heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he
seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui
hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauvan ja keskeyttämättä outoja
sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoista, jota kaikki ymmärsivät,
neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan.
Ja niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta
niinkauvan kuin hän eli.

Paljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä
kuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois
pahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, vaan
vaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää
oppia saarnannut .eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä
puhumasta luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta ei hän
voinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut vaan siitä hengestä,
joka hänelle annettu oli, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista,
jotka saanut oli, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin
lankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin
pois ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja
virkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: "Kaikki,
kaikki ... ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Hänen
päällensä uskovat, amen!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Heränneitä - Kuvauksia herännäisyyden ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.